
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76292 ***

language: Finnish




PÄIVÄPERHOJA

Pieniä tarinoita


Kirj.

EINO LEINO





Helsingissä,
Eero Erkko, Päivälehden kirjapaino,
1903.




SISÄLLYS:

I

Noita
Vanha markiisi
Murhamies
Erkki Persson
Sipo Nevalainen
Alkibiades
Metsätorpassa

II

Rakkaus
Sielu
Unelma
Huoleton
Itse
Meri ja päivä
Runoilija
Kultapala
Totuus ja valhe
Järjestys
Lemminkäisen huomen

III

Tuhmuuden ylistys
Professorin ruokalepo
Peractum est
Syksyinen ystäväni
Junavaunussa
Runottaren kosijat
Halla (runo)
Yleinen mielipide

IV

Niniven lapsi
Lemminkäinen ja Pohjan neiti
Ikiliikkuja
Laulu vuorilammella





I.




NOITA.


Oli kerran eräässä kylässä vanha noita, joka ei antanut tietojaan
kenellekään. Hän taisi loitsuja tuhatlukuisin, mutta piti ne
suurimmassa salaisuudessa, sillä ne olivat menneet hänen suvussaan
ammoisista ajoista saakka isästä poikaan, eikä heillä koskaan ollut
paljon muuta pääomaa ollutkaan. Mutta tämä velho oli viimeinen sukuaan.

Hän oli oikein suuri tietäjä, jonka luona kävi väkeä läheltä ja kaukaa
ja moni heistä oli suurillakin summilla kokenut häneltä salattuja
sanoja houkutella. Mutta turhaan! Noita piti kuin pitikin aarteensa ja
aikoi nähtävästi viedä ne mukanaan hautaan.

Oli pitäjän herrasväenkin keskuuteen levinnyt huhu tämän noidan
merkillisistä tiedoista ja eräänä päivänä nähtiin pappilan nuoren
maisterin laukku selässä saapastavan noidan pahamaineiselle mökille.
Noita oli kotona kuten ainakin ja katsoi tuikeasti tulijaan:

— Mitä asiaa?

Nuori mies rupesi selittämään asiaansa. Se oli juuri kansallisen
kevään aikaa ja hän osasi puhua oikein kauniisti. Hän selitti, mitä
varten loitsuja koottiin, mikä arvo niillä oli Suomen muinaisuuden
selvittämiseksi ja koko kansallishengen kohottamiseksi. Mutta vaikka
hän kuin kauniisti puhui, ei noita hänelle aarteitaan antanut ja tyhjin
toimin sai nuorukainen palata matkaltaan.

Kului sitten vuosia kymmenkunta ja nuoresta maisterista oli jo tullut
pastori samaan seurakuntaan, niissä hänen isänsäkin oli elänyt ja
toiminut. Eräänä päivänä saatettiin hänen luokseen sana, että vanha
noita tahtoi puhutella häntä kuolinvuoteellaan. Pastori otti mukaansa
ehtoolliskalut, mutta pisti kuitenkin mukaansa myös paperia ja
lyijykynän, arvellen, että hän ehkä vielä viime tingassa voisi saada
noidalta jonkun sananlaskun merkityksi. Isänmaallisena miehenä ei hän
nimittäin ollut vanhoja nuoruuden ihanteitaan unohtanut.

Tultuaan noidan mökille ja istuttuaan hänen vuoteelleen, kysyi pastori:
— Uskotko Herraan Jeesukseen Kristukseen?

— En, vastasi noita, mutta selitti samassa ettei hän ollut pappia sen
vuoksi kutsunutkaan. Hän tahtoi nyt jättää hänelle nuo salatut tiedot,
joita pastori kerran oli häneltä pyytänyt, sillä hän oli joutunut
sen keskustelun jälkeen ikään kuin omantunnon vaivoihin, eikä ollut
saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Vaikka hän olikin päättänyt viedä ne
mukanansa hautaan, tahtoi hän nyt tehdä tuon uhrin isänmaalle.

Pastori, vaikka olikin huolissaan sairaan sielun puolesta, kalvoi
paperin ja lyijykynän taskustaan ja sanoi:

— Jaksatko sitten muistaa jotakin?

Ja noita rupesi hyräilemään. Pian nähtiin, että pastorin paperi ei
riittänytkään, vaan hänen täytyi lähettää hakemaan uutta pappilasta.
Kolme päivää ja kolme yötä istui hän noidan mökillä ja kirjoitti
lakkaamatta, sillä hän oli todellakin isänmaallinen mies eikä ollut
nuoruuden ihanteitaan unohtanut. Mutta noidan hengitys kävi aina
heikommaksi.

Kolmantena päivänä sanoi pastori:

— Emmeköhän me jo lopeta? Mielestäni on sinun aikasi jo ruveta sielun
asioita ajattelemaan. Mutta silloin oli noita jo niin heikko, että
hän ei jaksanut enää muuta kuin ähkyä. Ja niin antoi pastori hänelle
ehtoollisen, laski kätensä hänen päänsä päälle, lankesi polvilleen
ja rukoili, mutta kun hän nousi, oli noita kuollut. Hänen laulamansa
tiedot tulivat ulos painosta pari vuotta myöhemmin ja herättivät
yleistä ihastusta asiantuntijain piireissä.

Vanhoilla päivillään rupesi pastoria vaivaamaan tuo muisto, sillä hän
ei ollut oikein varma, oliko noita hänen ripillänsä päässyt taivaasen.
Levottomuudessaan tiedusti hän asiaa piispaltakin, kun tämä kerran
sattui virkamatkoillaan siihen pitäjään. Mutta piispa lohdutti häntä ja
sanoi:

— Ole huoleti poikani! Hän antoi kaikki, mitä hänellä oli ja sellaista
sielua ei Herra hylkää.




VANHA MARKIISI.


Vanha markiisi de la France lepäsi vuoteellaan. Hän oli levännyt siinä
aina viime sodasta saakka, josta hän oli voitettuna palannut, eikä
kukaan enää oikein tiennyt, oliko hän elävä vai kuollut. Hämähäkit
olivat kutoneet verkkonsa hänen päänsä ylitse, vieraat käyneet juomassa
hänen viinejään, muukalaiset raiskaamassa hänen vaimonsa ja tyttärensä.
Mutta kukaan ei ollut uskaltanut hänelle vielä kuolinkelloja soittaa.

Sitäkin uskallettiin eräänä päivänä. Silloin kohosi vanha markiisi
vuoteessaan:

— Mikä on tuo soitto, joka soi minun isäini linnassa? kysyi hän.

— Ne ovat sinun kuolinkellojasi, vastattiin. Tänään pidetään peijaiset
tässä linnassa.

Silloin katkesivat hämähäkin verkot, silloin nousi vanha markiisi,
sitoi miekan kupeelleen ja astui ulos linnansa portaille. Päivä paistoi
hänen kypäräänsä, hänen silmänsä säteilivät jälleen nuoruuden tulta
ja hänen vartensa oikeni suoraksi niinkuin sen, jonka asiana on tehdä
pyhän hengen ritaripalvelusta maailmassa. Ja kaikki ihmiset, jotka
sen näkivät, sanoivat: "Katso, vanha markiisi on jälleen noussut
vuoteestaan!"

Se oli tarina Ranskan nousennasta. Sillä vanhan markiisin säilä säkenöi
jälleen.




MURHAMIES.


Oli kerran mies, joka oli tehnyt murhan nuoruudessaan.

Hän oli hiipinyt erääsen mökkiin kaukana salon sisässä ja tappanut
vanhan akan ja ukon, joilla hän tiesi rahoja säilyssä olevan. Sen
tehtyään meni hän kylään ja nukkui yönsä rauhallisesti, sillä hän oli
todellakin hyvin paatunut pahantekijä.

Mutta samana yönä ennen murhamiehen tuloa oli eräs toinen nuori mies
käynyt samassa mökissä pyytämässä rahoja lainaksi, sillä hänellä oli
morsian ja hän aikoi perustaa oman kodin. Ja vaikka hän ei ollut
saanutkaan rahoja lainaksi, saatiin kuitenkin todistetuksi, että hän
oli sinä yönä töllissä käynyt ja hänet pistettiin tyrmään ja tuomittiin
kaksoismurhasta. Eivätkä ihmiset voineet kyllin ihmetellä niin
kauhistavaista tapausta.

Mutta se oikea murhamies nai sen nuoren miehen morsiamen ja eli monta
vuotta hänen kanssaan hyvin onnellisena. Ja murhasta saamillaan
varoilla rakensi hän itselleen komean talon, hänestä tuli suurviljelijä
ja lautamies ja sekä herrat että talonpojat kunnioittivat häntä. Mutta
hänellä oli yksi suru: kaikki hänen lapsensa kuolivat häneltä.

Niin eräänä päivänä, kun hänen nuorin lapsensa henkiheikkona makasi,
heräsi murhamiehen omatunto ja hän sanoi vaimolleen: "Minä tiedän,
miksi ei yksikään minun lapsistani elä. Minä olen tehnyt murhan."

Mutta vaimo katsoi häneen kauhistuneena, juoksi lääkärin luo ja
ilmoitti, että hänen miehensä oli tulemassa hulluksi surusta. Ja hänen
täytyi väkisin ruveta vuoteesen ja hänelle määrättiin kylmiä kääreitä.

Mutta hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa ja seuraavana päivänä
kokosi hän ympärilleen kaikki ystävänsä ja kylänmiehensä ja kertoi
heille, kuinka asia oli. Hän kuvaili heille mökin, missä rahat olivat
ja kuolleiden asennot lattialla, mutta kylänmiehet nauroivat vain
hänelle ja sanoivat: "Lautamies laskee leikkiä. Meidän pitää valita
hänet kunnan esimieheksi."

Mutta omatunto painoi raskaana murhamiehen päällä ja viikon perästä
matkusti hän kaupunkiin tapaamaan sitä nuorta miestä, joka hänen
tähtensä vangittu oli. Hän ainakin uskoo minua, ajatteli hän.

Hänen tarkoituksensa oli näet antaa itsensä ilmi oikeudelle, sillä hän
luuli näin pelastavansa lapsen, joka henkiheikkona makasi.

Mutta kun hän tuli vankilaan, jossa se murhasta vangittu mies oli, näki
hän, että hänen toivonsa oli ollut turha. Sillä se nuori mies oli jo
niin kauvan vankina istunut, hän oli käynyt niin kalpeaksi ja papit
olivat niin monta kertaa saarnanneet hänen kopissaan, että hän itsekin
jo uskoi omaan syyllisyyteensä ja katui katkerasti rikostaan. Jumalan
avulla toivoi hän sen kuitenkin sovittavansa.

Raskain mielin kääntyi lautamies takaisin, sillä hän oli varma, että
hän kotiin tullessaan tapaisi lapsensa kuolleena. Mutta kun hän
kotiportille saapui, seisoi vaimo häntä vastassa ilosta säteilevin
silmin ja sanoi: "Lapsi elää. Lääkäri sanoo, ettei hänellä ole mitään
vaaraa."

"Hm", ajatteli lautamies, "se on merkki siitä, että minun ulkonainen
onneni on loppunut. Ainakaan en minä pääse kunnan esimieheksi." Mutta
kun seuraava vaali tuli, niin katso, enemmistö oli hänen puolellaan,
hänet valittiin kunnan esimieheksi ja pian sen jälkeen valtiopäiville
ja hän eli vielä monta, monta vuotta kaikkien kansalaisten siunaamana.
Ja hän sai vielä sen jälkeen paljon lapsia ja hänen lapsensa hautasivat
hänet ja hän kuoli suuressa kunniassa. Mutta kuolinvuoteellaan kutsui
hän papin luokseen ja sanoi:

"Uskotko sinä, että minä olen tehnyt murhan?" Ja hän kertoi koko
tapauksen hänelle.

Mutta kun pappi ajatteli kaikkia niitä hyviä töitä, joita tämä mies
oli nuoruudessaan tehnyt, sekä näki sitä paitsi hänen vilpittömän
katumuksensa, ei hän epäillyt antaa hänelle synninpäästöä ja vastata
hänelle:

"Murhan olet sinä ehkä tehnyt. Mutta sielusi olet sinä pelastanut."

Ja niin nukkui se murhamies autuaassa uskossa Vapahtajaansa ja tuli
taivaaseen. Mutta pappi, joka oli hänelle Herran ehtoollisen antanut,
ei tiennyt, että myöskin se viattomasti tuomittu mies vankilassaan oli
nukkunut uskossa Vapahtajaansa ja tullut autuaaksi. Se mies, josta
tässä on ollut puhe, oli siis pelastanut kaksi sielua.




ERKKI PERSSON.


Erkki Persson oli tullikirjuri Kajaanissa ja sekä maistraatti että
porvarit pitivät hänestä. Mutta hän joi.

Niin tuli kerran maaherra kaupunkiin virkamatkoillaan, mutta
tulliportti oli suljettu, ja kun mentiin Erkki Perssonia tapaamaan,
makasi hän kapakan pöydän alla tinakannu sylissään. Silloin joutui hän
pois viralta.

Mutta hän rakasti linnankomentajan tytärtä, jonka hän oli kirkossa
nähnyt, ja kävi joka päivä kosken rannalla katsomassa, eikö hänen
kultansa näkyisi tornin ikkunassa istuvan. Kerran uskalsi hän
linnaankin, mutta silloin otatti linnan komentaja hänet kiini ja
pani hänet tyrmään, jonka alla ainainen veden kuohu oli. Hän istui
siellä monta vuotta ja kun hänet vihdoin laskettiin vapauteen, oli
hän järkensä menettänyt. Mutta kaupungin porvarit, jotka hänen
kaduilla kerjäävän näkivät, säälivät häntä, antoivat hänelle armosta
haudankaivajan viran ja sanoivat:

"Koska hän kerran viinan vankina voi meidän kaupunkimme portteja
hoitaa, eikö hän siis jumalan vankina voisi taivaan portteja avata?"

Ja niin eli Erkki Persson haudankaivajana elämänsä iltaan saakka eikä
Kajaanin porvarien tarvinnut koskaan katua kauppojaan.




SIPO NEVALAINEN.


Siihen aikaan kuin Simo Affleck, sama, jota "Simo Hurtaksi" sanottiin,
veronkantajana Ylä-Karjalata hallitsi, eli Pielisen pitäjässä kunnon
talonpoika nimeltä Sipo Nevalainen.

Hän maksoi aina veronsa säntillisesti eikä hänellä mitään hätää ollut,
vaikka kansa hänen ympärillään eli ja kuoli kurjuudessa. Mutta eräänä
päivänä kun hän pellollaan kuokkimassa oli, tulivat Hurtan ratsumiehet,
ryöstivät hänen aittansa ja löivät hänen vaimonsa tainnoksiin, koska
tämä oli tahtonut heitä ilkityöstä estää. Parin päivän päästä kuoli
vaimo haavoihinsa.

Mutta kyläläiset, jotka sen kuulivat, iloitsivat, sillä he ajattelivat:
"Nyt ainakin suostuu Sipo Nevalainen siihen kapinaan, jota me jo kauvan
olemme valmistaneet." Hänen oma poikansa oli kapinallisten joukossa.
Mutta niin pian kuin Sipo Nevalainen sai tiedon kapinasta, meni hän
Simo Hurtan luo ja ilmiantoi kapinan, joka kukistettiin suurella
ankaruudella. Kostoksi polttivat talonpojat hänen pirttinsä.

Silloin kutsui Simo Hurtta hänet luokseen ja kysyi: "Millä voin minä
palkita sinun hyvän työsi?" Mutta Sipo Nevalainen vastasi: "En minä ole
sitä palkinnon vuoksi tehnyt."

Kuitenkin antoi Affleck hänelle muistoksi revolverin.

Ja Sipo Nevalainen lähti sotaan ja ampui oman poikansa, joka oli
vihollisen puolelle mennyt. Mutta kun sota oli loppunut ja Suomen
armeijan viimeiset tähteet Norjan tuntureilta palanneet, tuli Sipo
Nevalainen palaavien joukossa myöskin kotiseudulleen. Hän astui Hurtan
tupaan, ojensi hänelle revolverin ja sanoi:

"Kiitos lainasta, Suomen jumala lähettää sinulle tämän."

Hän oli näet matkan vaivoista ja vilusta tullut ikäänkuin
mielenvikaiseksi ja luuli itseään Suomen jumalaksi. Mutta Suomi oli
siihen aikaan autio ja tyhjä, vihollisten joukot ja veronkantajat
olivat sen puhtaaksi ryöstäneet ja rutto, nälkä ja pakkanen siellä
vuoroin vieraina käyneet. Ei siis ollut mikään erikoinen kunnia siihen
aikaan olla Suomen jumala.

Mutta Affleck, joka tuon kaiken tiesi ja myös, että kansa häntä Simo
Hurtaksi kutsui, kalpeni, kävi hänen käteensä ja sanoi vavahtavin
polvin:

"Anna minulle anteeksi."

Mutta Sipo Nevalainen sanoi: "Suomen jumala ei anna koskaan anteeksi."

Ja meni.

Pari vuotta sen jälkeen ampui Simo Affleck itsensä samalla revolverilla.




ALKIBIADES.


Alkibiades oli kaunein mies Ateenassa ja Theano, temppelin papitar,
rakasti häntä. Mutta Alkibiades ei tiennyt, että Theano rakasti häntä.

Niin matkasi Alkibiades vieraille maille, hän joutui koviin kohtaloihin
ja petti isänmaansa. Mutta kun ylimmäiset papit tulivat Theanon luo ja
vaativat häntä kiroomaan maansa kavaltajan, vastasi valkea papitar:

"Minä olen luotu siunaamaan enkä kiroamaan."

Ja onni kääntyi Alkibiadeelle, hänestä tuli jälleen isänmaan sankari ja
hän palasi Ateenaan valloitetuin laivoin, huilujen soidessa. Mutta kun
hän kysyi sitä naista, joka yksin ei ollut kironnut häntä, meni Theano
häntä vastaan ylpeämpänä kuin milloinkaan ennen ja sanoi:

"Minä ajattelin, ettei minun virkani sallinut sitä. Itse olisin minä
mielelläni kironnut sinut." Hän luuli näet, ettei Alkibiades rakastanut
häntä.

Niin petti Alkibiades hänen tähtensä omat nuoruutensa unelmat, hän
meni pappien puolelle ja hänen vanhat ystävänsä kirosivat hänet. Sillä
hänestä oli uuden ajan airutta odotettu.

Mutta Theano meni häntä vastaan toisen kerran ja sanoi: "Nyt näen minä,
että sinä rakastat minua. Tässä minä olen."

Mutta Alkibiades käänsi hänelle selkänsä ja sanoi:

"Minä en ole koskaan sinua rakastanut."

Sillä hän häpesi sitä uhria, jonka hän oli Theanon tähden tehnyt.

Ja Alkibiades kuoli kaukana vieraalla maalla ja Theano eli templin
papittarena elämänsä loppuun saakka, eivätkä he kumpainenkaan saaneet
koskaan tietää, että he olivat toinen toistaan rakastaneet. Mutta
ihmiset, jotka heidät näkivät, sanoivat:

"He eivät olleet luodut toisillensa. Heidän luonteensa olivat liian
erilaiset."

Niin tuhmia olivat ihmiset jo siihen aikaan, kun he rakkaudesta
puhuivat.




METSÄTORPASSA.


Erääsen metsätorppaan tuli kerran joukko ihmisiä kaupungista ja
kysyivät isäntää.

Isäntä oli perunakuoppaa kaivamassa, mutta hänen tyttärensä seisoi
kaivonvintin vieressä. Samassa tuli isännän veli pellolta ja eräs
vieraista kysyi:

— Onko tuo teidän tyttärenne?

— Ei, vastasi isännän veli. Hän on veljeni tytär.

— Tosiaan. Hän on niin teidän näköisenne.

Keskustelun kuuli isäntä perunakuoppaansa ja se vaikutti häneen niin
kummasti, että hän heti nousi ylös ja kysyi, mitä heillä oli asiaa.
Saatuaan, mitä tahtoivat, menivät vieraat matkoihinsa eikä heitä sen
koommin kuulunut.

Mutta heidän sanansa olivat kummasti vaikuttaneet isäntään. Mitä
enemmän hän asiata ajatteli, sitä todenmukaisemmalta rupesi hänestä
tuntumaan, että lapsi todellakin oli hänen veljensä tytär. Hänen
veljensä oli nuori ja naimaton, hänen vaimonsa vielä kaunis, ja
hän itse vanha ja kivuloinen. Myöskin muisti hän kerran sanoneensa
veljelleen:

— Kuulepas, miksi et sinä mene naimisiin?

— Eihän tuolla asialla niin kiirettä liene, oli hänen veljensä
vastannut.

Niin se oli jäänyt ja veli jäänyt taloon isännän avuksi. Oikeastaan oli
hän melkein kuin isäntä itse, sillä hän oli nuori ja voimakas ja oikea
isäntä taas vanha ja kivuloinen. Siksi ei hän kyennytkään muuhun kuin
kaikellaista pikku näperrystä toimittamaan ja käymään kalalla. Veli
teki työtä pellolla ja tuli siten olemaan paljon yhdessä vaimon kanssa.

Mitä enemmän oikea isäntä asiata ajatteli, sitä todenmukaisemmalta
tuntui hänestä, että häntä oli petetty ja että tytär olikin
hänen veljensä tytär. Hän mietti asiata kokonaisen viikon, mutta
lauvantai-iltana hän sanoi:

— Minä menen kirkolla käymään. Hoitakaa te kotia sillä aikaa.

Sunnuntai-iltana hän palasi ja nukkui yönsä hyvin rauhallisesti,
sillä hän oli käynyt Herran ehtoollisella. Maanantai-aamuna sanoi hän
veljelleen:

— Mene sinä tuon perunakuopan kattoa korjaamaan. Se tuntui olevan rikki
sisäpuolelta.

Veli kiipesi alas perunakuoppaan, mutta isäntä hiipi hänen jäljestään
ja pudotti hänen päälleen perunakuopan tiilisen katon. Sitten meni
hän tupaan, tappoi kirveellä sekä vaimonsa että tyttärensä ja sytytti
lopuksi koko tuparakennuksen tuleen. Kun se oli palanut tuhkaksi, lähti
hän rauhallisesti verkkojaan kokemaan, mutta tultuaan keskelle järveä,
sitoi hän kiviriipan kaulaansa, hyppäsi järveen ja hukutti itsensä.
Hänen lakkiaan ajeli tuuli kauvan aikaa rannasta toiseen.

Se oli syksy eikä kukaan kulkija sattunut metsätorpassa käymään ennen
kuin edellä joulun. Mutta silloin oli kaikki lumen peitossa, ainoastaan
tuvan savupiippu törrötti valkealla aholla eikä koskaan saatu tietää,
mikä oli torpan asukasten kohtaloksi tullut. Yleisesti arveltiin
kuitenkin heidän kuolleen yölliseen tulipaloon.





II.




RAKKAUS.


Oli kerran kaksi nuorta ihmistä, jotka rakastivat toisiaan. Toinen
sanoi: "Sinä puhut minulle niin vähän rakkaudestasi." Toinen sanoi:
"Minä en voi." Toinen sanoi: "Mistä minä tiedän, rakastatko sinä minua
ollenkaan? Sinä et ole koskaan sanonut minulle sitä." Niin kulkivat
ne kaksi nuorta ihmistä ja kiusasivat toisiaan siksi kuin toinenkin
vihdoin oppi sanomaan: "Minä rakastan sinua." Mutta hän oli tuskin
saanut sen sanotuksi, kun hän kaatui paikalle ja kuoli. Sillä hänen
olentonsa oli rakkaus.

Mutta toinen meni pois ja kertoi: "Kas, hän valehteli vielä
kuollessaan. Jos hän olisi minua rakastanut, ei hän olisi kuollut.
Jumala rankaisi häntä."




SIELU.


Hänen vartensa oli kuin viinipuu, hänen suunsa kuin hyvä rypäle.

Hän salli minun tarttua hänen varteensa, hän salli minun juoda hänen
suunsa rypäleestä.

Hänen käsivartensa kiersivät minua niinkuin köynnökset, — hänen
kiinteät käsivartensa.

Hänen päänsä lepäsi minun rintaani vasten niin raukeus. Hänen
poskillaan oli tumma puna.

Hänen silmänsä katsoivat minuun kuin kaksi kaivoa. Minä näin niissä
oman kuvani.

Hän kysyi hiljaa: "Miksi sinä katsot minuun niin?"

Minä vastasin: "Minä etsin sinun sieluasi."

Silloin höltyivät hänen käsivartensa minun ympäriltäni, mutta hänen
päänsä kohosi ylpeänä kuin kotkan. Ja kostoksi otti hän minun sieluni
ja lensi pois, enkä minä ole häntä sen jälkeen enää nähnyt.

Miksi olin minä sanonut: "Minä etsin sinun sieluasi."




UNELMA.


Oli kerran nuori mies, joka oli paljon uneksinut nuoruudessaan. Mutta
elämä oli vienyt hänen haaveensa eikä hän enää uskonut niihin.

Silloin kohtasi hän eräänä päivänä nuoruuden unelmansa, mutta hän ei
uskonut siihen. Unelma sanoi: "Minä se olen." Mutta nuori mies sanoi:
"Mene pois! Et se ole kuitenkaan sinä." Unelma sanoi: "Tahdotko sinä
ajaa minut pois, olenhan minä sinun oma unelmasi." Mutta nuori mies
sanoi: "Tällä kertaa en minä anna pettää itseäni. Minä tahdon olla
viisas."

Silloin meni unelma pois ja itki, sillä hän oli todellakin hänen
nuoruuden unelmansa. Mutta nuori mies ei mennyt hänen jälkeensä, vaan
sanoi itsekseen: "Minä olen sentään paljon kehittynyt." Sillä hän oli
todellakin kehittynyt.




HUOLETON.


Monta tietä on mielillä ja ajatuksilla monta metsäpolkua.

Minä kuljen yhtä enkä tiedä, minne se vie, ja minä poikkean toiselle
enkä arvaa, kunne se minut kuljettaa. Mutta minä tiedän, että jokaisen
polun päässä on tyttö, jonka kutreissa on punainen kukka, joka ottaa
minut vastaan ja sanoo:

"Tule, millä mielellä tuletkin. Minä olen aina sinun omasi."

Hyvä on huolettoman kulkea, kun hän tietää, että kultansa häntä
ajattelee.




ITSE.


Oli kerran eräs ihminen, joka ei tuntenut itseään. Hän tapasi erään
toisen ihmisen, joka ei myöskään tuntenut itseään. Mutta ne kaksi
ihmistä rakastivat toisiaan, sillä toisensa he tunsivat. Ja he
sanoivat: "Kah, sinuahan minä olen kauvan etsinyt."

Mutta silloin pisti toisen ihmisen mieleen tietää myös, kuka hän itse
oli. Hän sanoi itselleen: "Minä käyn täällä ja rakastan enkä tiedä,
kuka olen. Onhan se luonnotonta." Se toinen ihminen teki samoin.

Ja niin alkoivat he kiusata toisiaan, siksi kuin he kuolivat siitä.
Eivätkä he vielä kuollessaankaan havainneet, ettei heillä muuta itseä
ollut koskaan ollutkaan kuin toisensa ja toistensa rakkaus. Niin
typeriä voivat ihmiset kuollessaankin olla.




MERI JA PÄIVÄ.

Aamu koitti. Päivä nousi aalloista.

Meri sanoi: "Älä vielä nouse! Jää vielä hetkeksi minun luokseni!"

Päivä sanoi: "Minun täytyy. Urani odottaa minua. Mutta minä palajan
jälleen illalla sinun luoksesi."

Meri sanoi: "Mutta mitä teen minä sillä aikaa?"

Päivä sanoi: "Sinä kannat sillä aikaa minun kuvaani."

Ja meri kantoi päivän kuvaa rinnassaan ja päivä lähti taistelemaan
pilviä ja pahoja henkiä vastaan. Mutta joka kerran kuin hän alas
katsahti, näki hän aalloissa oman kuvansa. Silloin säkenöi jälleen
hänen säilänsä ja hänen vihollisensa väistyivät ja pakenivat. Ja he
sanoivat: "Paetkaamme, sillä meri rakastaa häntä."

Niin mahtava on meri, kun se päivän kuvaa helmassaan kantaa. Ja niin
voimakas on päivä, kun se tietää meren sitä rakastavan.

Mutta kun ilta jälleen joutui, meni päivä mereen suurena ja säteilevänä
ja meri kuivui hänen polttavien suukkojensa alla. Jokaisesta heidän
suudelmastaan tuikahti tulinen tähti taivaalle ja heidän hellyytensä
kohosi yli maan kuin lempeä kuu. Ja ihmiset, jotka sen näkivät,
sanoivat: "Rakastakaamme toisiamme niinkuin meri ja päivä toisiaan
rakastaa."




RUNOILIJA.


Minä olin köyhä, mutta sinä sanoit: "Minä olen rikas."

Minä olin synkkä ja haudoin hulluja haaveita, mutta sinä sanoit: "Minä
olen valoisa."

Monet kohtalot olivat minua koetelleet, minä olin tinkinyt
ajatuksistani ja vaipunut, siksi että minä olin taipunut. Mutta sinä
sanoit: "Minä teen sinut suureksi ja ylpeäksi jälleen."

Mutta kun minä sanoin, että minä myös olin runoilija, silloin et sinä
sanonut mitään, vaan menit pois ja itkit, sillä sinä huomasit, ettei
tässä ollut sinulla mitään tekemistä. Sillä köyhä voi tulla rikkaaksi
ja hullu valoisaksi, mutta jos runoilija ajatuksistaan tinkii, niin ei
mikään mahti maailmassa voi enää häntä jaloilleen nostaa.




KULTAPALA.


Oli kerran kultapala, joka luuli olevansa vaskipala. Ja kun hän
itse luuli sitä, luulivat muutkin. Mutta tuli eräänä päivänä toinen
kultapala ja sanoi: "Minä olen sinun vertaisesi."

Mutta kultapala sanoi: "Miksi sinä pilkkaat minua?"

Se toinen kultapala sanoi: "Minä rakastan sinua."

Silloin säikähti kultapala, sillä hän tunsi äkkiä olevansa puhdasta
kultaa. Ja vaskipalat hänen ympärillään kiilsivät kateudesta ja
sulkivat hänen keskelleen ja musersivat hänet, sillä kulta on paljon
pehmeämpää kuin vaski. Ja ihmiset sanoivat: "Sellaista tapahtuu joka
päivä."




TOTUUS JA VALHE.


Lähti kerran Totuus maailmaa valloittamaan. Mutta että ihmiset paremmin
uskoisivat häneen, meni hän Valheen muotoon, sillä ihmiset uskovat
usein enemmän valhetta kuin totuutta. Ja Totuus voitti maailman ja hän
hallitsi, mutta ihmiset sanoivat: "On sentään suloista elää Valheen
valtikan alla."

Mutta kun Valhe palasi virkamatkoiltaan, peljästyi hän, sillä hän näki
Totuuden hallitsevan. Ja hän meni Totuuden muotoon ja sanoi: "Minä
olen Totuus." Mutta silloin suuttuivat ihmiset ja ajoivat hänet pois
ja kivittivät hänet, sillä he eivät tahtoneet palvella Totuutta, vaan
Valhetta. Ja niin tuli koko maailma Totuuden omaksi ja hän vei sen
Jumalan eteen ja sanoi: "Katso, minä olen sen valloittanut."

Mutta Jumala sanoi: "Minä en tunne sinua. Kuka olet?" Silloin tahtoi
Totuus riisua Valheen paidan päältänsä, mutta liha seurasi riekaleina
hänen vaatteitaan. Hän kuoli haavoistaan Jumalan eteen, mutta maailman
hän oli valloittanut.




JÄRJESTYS.


"Minun sielussani on myrsky ja epäjärjestys, eikä minulla ole yhtään
selvää ajatusta.

"Tule, ystäväni, ja järjestä minun ajatukseni, sillä minä en tiedä
muuten kuinka minun käy."

Näin rukoili poika tyttöään, mutta hän liioitteli, sillä ihmiset
liioittelevat aina sellaisissa tapauksissa. Ja tyttö tuli ja järjesti
hänen ajatuksensa niin etteivät kenenkään ihmisen ajatukset olleet
koskaan sellaisessa järjestyksessä olleet. Mutta ne ajatukset, jotka
eivät mahtuneet samaan kuriin, ajoi hän pois, ja se olikin melkein
suurempi osa.

Sen tehtyään kietaisi hän käsivartensa pojan kaulaan ja sanoi:
"Armaani! Nyt on sinun hyvä olla."

Ja poika uskoi sen itsekin, sillä katso, hänen ajatuksensa olivat
järjestyksessä, eikä hän tullut lukeneeksi, montako niitä oli. Mutta
hänen kuoltuaan sanoivat ihmiset: "Merkillistä, kuinka vähän ajatuksia
hän jätti jälkeensä."

Mutta ne hylyksi heitetyt ajatukset olivat menneet maailmaan,
synnyttäneet sotia ja vallankumouksia ja mullistaneet yhteiskuntien
järjestyksen. Sen kaiken tekivät ne ikäänkuin leikillä ja vilkaisivat
välistä toisiinsa ja sanoivat: "Naisjärjestys on paljon hirvittävämpi."

Ne olivat lurjus-ajatuksia, kuten heidän puheestaankin kuulee. Oikeat
ajatukset eivät puhu sillä tavoin.




LEMMINKÄISEN HUOMEN.


Lemminkäinen tuli Sukkamielen kummusta. Kastehelmet kimaltelivat hänen
kutreillaan ja aamun aurinko taittui hänen otsalleen kuin kultalehti.
Ja puut vihersivät hänen ympärillään, tuuli humisi ja kaukana pitkin
taivaan ääriä kierteli kaskenpolttajain sininen savu kuin Kapehen
kaulaliina.

Hän kohotti kätensä kesäisiä ilmoja kohden ja sanoi:

"Tällaisena aamuna jumalat rukoilevat."

Mutta samalla pisti hänen päähänsä, etteihän jumalat voi rukoilla
ketään, koska he kerran ovat jumalia. Hän kulki edelleen, peseytyi
purossa, söi marjoja ja joi koivunmahlaa janonsa sammuttamiseksi. Hän
kuuli käen kukunnan ja heinäsirkkain ilon, näki paimentyttöjen ajavan
karjojaan laitumelle ja sai oravalta männynkävyn hyviksi huomeniksi. Ja
hänen elämänsä riemu puhkesi jälleen sanoiksi:

"Tällaisena aamuna ihmiset tulevat paremmiksi."

Mutta sitten johtui hänen mieleensä, etteihän ihmiset voi tulla
paremmiksi, koska he kerran ovat ihmisiä. Hän kulki kapeata karjapolkua
ja tuli sen lahden pohjukkaan, jonka kainalossa hänen kotinsa oli.
Hän näki venheet ja nuottikodan, näki äitinsä kulkevan tuvan ja
läävän välillä ja kuuli oman orhinsa hirnuvan läheisestä haasta.
Mutta kauempaa ohi kodin näki hän meren ulapan avautuvan sinisenä ja
rannattomana ja aamuisten terhenten tanhun, jotka koettivat viekotella
päivän säteitä pois oikealta tieltä. Ja vielä etempänä, terhenten
tuolla puolen, näki hän neitojen käyvän pitkin tuntemattomien saarien
rantoja ja merimieskylien kohoavan rikkaina ja kylläisinä. Silloin
kiertyivät hänen suupielensä jälleen niinkuin itkuun ja hän sanoi:

"Tällaisena aamuna maa sukii minun suortuviani."

Eikä hänen mieleensä enää johtunut mitään, vaan hän meni kotiinsa,
syleili äitiään, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Arvaa mistä minä
tulen." Mutta äiti sulki hänen silmänsä suuteloilla ja sanoi:

"Sinä tulet sieltä, missä sinun mielesi on. Minun iloni ovat
Lemminkäisen askeleet."




III.




TUHMUUDEN YLISTYS.


On viritetty ylistysvirsiä monelle kauniille asialle maailmassa. On
laulettu lauluja lemmelle ja viinille, isänmaalle ja taivaalliselle
isälle. Mitä olisi minulla enää maan päällä laulettavaa?

En soita minä soitintani lemmelle enkä viinille, en isänmaalle enkä
taivaalliselle isälle, vaan sinulle viritän minä vaskeni kielet, sinä
suuri, suloinen, tuhatpäinen tuhmuus, joka asut milloin kuninkaan
aivoissa, milloin kerjurin sauvan päässä. Mitä olisi maailma ilman
sinua?

Turhuus olisi kaikki ja hengen vaiva, tähdetön yö tahi ijäti paistava
päivä. Kuollut olisi hymy ihmisten huulilta, ilo kaikki ilmoilta
kadonnut. Mikä enää silloin ihmiset toisistaan eroittaisi?

Sinä päivänä, jolloin minä sinut kuolleeksi kuulisin, istuisin minä
tomussa ja tuhkassa ja ystäväni tulisivat minua turhaan lohduttamaan.
Eikä Akilles sotaveikkoansa Patroklosta enemmän majassaan itkenyt kuin
minä silloin sinun haudallasi itkisin ja sinun muistollesi kepeitä
multia kantaisin.

Tiedän minä olevan niitäkin, jotka sinua vastaan taistelevat ja
sinua kuolleeksi toivottavat. Heitä kutsutaan milloin marttyyreiksi,
milloin runoilijoiksi, milloin kapinoitsijoiksi, milloin kansansa
hyväntekijöiksi. Entiseen aikaan kutsuttiin heitä myöskin jumaliksi.
Mutta yhteistä heille on, että he kaikki ovat sinua vastaan turhaan
taistelleet.

Sillä suuri sinä olet, mahtava sinä olet, maat ja meret sinä hallitset
ja kaikki, jotka maalla liikkuvat. Valtiot vapisevat sinun ääntäsi,
valta-istuimet järkkyvät sinun voimastasi. Mutta ystävillesi olet sinä
lempeä ja aivan hyvä.

Minä olen sinun ystäväsi. En minä sinua vastaan taistele enkä sinua
kuolleeksi toivota, sillä sinä olet minun elämäni ja minun viinini,
minun isänmaani ja minun taivaallinen isäni. Kun minä olin surullinen,
sinä minua lohdutit; kun janosin, sinä minua juotit; kun elämään
väsynyt, sinä jälleen minun jänteeni terästit. Enkö minä siis sinua
laululla ylistäisi? Sinussa niinä elän ja sinussa minä olen, sinun
seljässäsi minä ratsastan ja sinun pääsi päälle minä majani rakennan.
Siellä istun minä illoin katsellen yli kauniin, talvisen Suomen ja
kannel pieni pitää minun polvillani olla. Hiljaa minä sen kieliä
hivelen ja minä tuhmuuden ylistykseksi kiitosvirsiä veisaan. Näin minä
veisaan:

Ylistetyt olkoot vanhat, jotka ikä on tuhmiksi tehnyt. Sillä heidän on
taivaan valtakunta.

Ylistetyt olkoot syvät rivit. Sillä ne nukkuvat.

Ylistetyt olkoot papit. Sillä he saavat palkkansa.

Ylistetyt olkoot nuoret, jotka eivät omia polkuja polje. Sillä he
saavat maan periä.

Ylistetty olkoon se tuhmuus, joka vallan rappuja ravaa. Sillä se
ravitaan.

Ylistetyt olkoot ylioppilaat. Sillä he lukevat läksynsä.

Ylistetyt olkoot meidän oppikoulumme. Sillä ne kasvattavat virkamiehiä.

Ylistetyt olkoot ne, jotka tuhmuutta ja pimeyttä kansaan kylvävät.
Sillä heidät pitää "Suomettaren Mateiksi" kutsuttaman.

Ylistetty olkoon "Pellervon laulu". Sillä se tuhmuus on suurin
kaikista. Ylistetyt olkoot kaikki ne, joilla on korvat kuulla eivätkä
kuule ja silmät nähdä eivätkä näe, mitä tulossa on. Sillä he saavat
anteeksi.

Iloitkaat ja riemuitkaat — — —.

Näin minä veisaan ja kuulen virteni kaiun mailla, metsissä ja
kaukaisissa kylissä. Ja ihmiset kysyvät: Mikä on tuo laulu niin outo ja
kuitenkin niin tuiki tuttu?

Minä sanon sen teille: Se on se oikea Suomen laulu.




PROFESSORIN RUOKALEPO.


Professori oli päivätyönsä päättänyt. Hän oli pitänyt k:lo 10 a.p.
luentonsa, s.o. lukenut erään kapittelin siitä samasta sinikantisesta
vihosta, josta hän oli jo kymmeniä vuosia lukenut, tehnyt luennon
jälkeen pienen kävelymatkan ympäri Kaivopuiston sekä kirjottanut pari
sivua sitä pitempää elämäkerrallis-esteettistä teostaan, jonka hän
aikoi ensi jouluksi julkaista Otavan kustannuksella. Nyt oli hän syönyt
vankan päivällisen, polttanut sen päälle hyvän sikaarin ja selaili
sohvallaan mukavasti loikoen "Valvojan" viimeistä numeroa, johon hän
oli kirjottanut tutkielman "Tutkintojen tarpeellisuudesta nuorille
kirjailijoille." Professorimme oli, kuten näkyy, esteetikko.

Soitetaan ovikelloa. Piika tulee sanomaan, että eräs vanha, sokea
mies tahtoisi tavata professoria. Professori kaivaa kymmenen penniä
taskustaan.

— Maija antaa tämän hänelle ja sanoo, että kaupungissa kyllä on
hyväntekeväisyyslaitoksia. Sitä paitsi olen minä sanonut, että Maija ei
saa laskea sisään kerjäläisiä.

— Hän tahtoo välttämättä tavata professoria.

— Tulkoon sitten.

Tyytymättömänä kohottautuu hän istumaan. Tietysti saisi hän taas
kuulla jonkun surullisen elämäntarinan, joka pilaisi häneltä humöörin
ja vaikeuttaisi ruoan sulatusta. Professorimme kunniaksi on nimittäin
mainittava, että hän ei suinkaan ollut mikään pahasydäminen mies.
Päinvastoin.

Sokea mies saapastaa sisälle.

— Noh, mitäs asiaa teillä on?

Vieras vitkasteli hiukan. Pyöritteli lakkiaan ja rykästeli.

— Minun nimeni on Homeros, alkoi hän sitten hiljaisesti, minä olen
lukenut professorin kirjoituksen "Valvojasta" ja tulisin sen johdosta
hiukan juttelemaan. Jos nimittäin professorilla olisi aikaa joku
minuutti.

Hän sanoi tämän niin puhtaalla ja kaikuvalla kreikankielellä,
ettei professorille johtunut mieleenkään epäillä hänen sanojensa
todenperäisyyttä. Eipä ihme, jos hän hämmästyi.

— Lukevatko kuolleetkin "Valvojaa?"

— Epäilemättä. Elävät sitä vähemmän lukevatkin.

Nyt oli professorimme jo toipunut ensi hämmästyksestään. Kooten kaiken
koulu-aikaisen kreikankielensä muistot, ilmaisi hän soperrellen, miten
liikutettu hän oli kunniasta, joka näin oli hänen talolleen tapahtunut,
hommasi Homeroksen istumaan parhaasen nojatuoliinsa ja kysyi, saisiko
hän ehkä tarjota kahvia.

— Kiitoksia, vastasi vanhus hymyillen, mutta jos professorilla sattuisi
olemaan kotona joku lasi viiniä, niin joisin sitä mieluummin. Olen
siihen ikään kuin enemmän tottunut.

Oli professorilla kotona viiniä. Lasit tuotiin ja keskustelua
jatkettiin.

— Tulin keskustelemaan nähkääs noista tutkintoluvuista, joista
professori kirjoituksessaan puhuu. Olen tullut ne nimittäin eläessäni
laiminlyöneeksi eikä niistä minun aikanani niin paljon välitettykään.
Mutta nyt luettuani herra professorin kirjoituksen, rupesin miettimään,
että olisi sentään synti vanhalle miehelle, jos minun siellä
runoilijain Elysiumissä pitäisi hävetä jokaisen uuden maisteri tai
tohtori tulokkaan edessä. Tähän asti on siellä ollut oppineita enempi
vähän, mutta ristiä on ollut tarpeeksi niistäkin. Dante esim. ahdistaa
minua aina skolastisilla tiedoillaan, vaikka ne juuri minun mielestäni
ovat hänen muuten kylläkin kauniin "Divina Comediansa" turmelleet.
Mutta jos sinne oikein gradueerattuja miehiä rupeaa tulemaan, jotka
voivat lyödä paperit pöytään koska tahansa, käy elämä siellä aivan
sietämättömäksi.

Ikään kuin hiukan hämillään kysyi professori, millä hän mahdollisesti
voisi palvella.

— Tulin ajatelleeksi, että ehkä herra professori voisi antaa minullekin
sellaiset paperit. Kun minun muistonikin tuntuu huononevan vuosi
vuodelta, olisi niin hyvä, jos olisi varmat vahvistuskirjat siitä,
että todellakin joskus on tietänyt jotakin. Muutenhan mikä kloppi
tahansa voi minut sikaneerata, minut, joka en runojani edes paperille
kirjottanut.

Vielä enemmän hämillään selitti professori, että noita "papereita",
joita kunniavieras tarkotti, ei voitu antaa muille kuin niille,
jotka laillisessa järjestyksessä olivat tulleet yliopistoon
sisäänkirjotetuiksi, seuranneet muutamia vuosia vähintään kahden
professorin luentoja, kirjottaneet sekä _pro excercition_ että _pro
gradun_ ja suorittaneet hyväksytyn tutkinnon vähintään neljässä saman
osaston ja yhdessä toisen osaston aineessa, joista vähintäänkin yksi
arvosanalla _laudatur_. Sitä paitsi oli suoritettava alkeellinen
tutkinto teologiassa ja julkinen tutkinto — frakki ja valkoinen
kaulahuivi — tiedekunnan edessä, joka kuitenkin oli enemmän _pro
forma_, muodollista laatua. Jos joku tahtoi sitäkin arvokkaampia
"papereita", oli hänen suoritettava _laudatur_ kokonaisessa kolmessa
aineessa ja kirjotettava väitöskirja, joka oli tiedekunnan edessä
julkisesti puolustettava. Mutta se viimeinen ei ollut _pro forma_.

Homeros kuunteli kaikkea samalla eepillisellä tyyneydellä, jolla
hän oli aikoinaan sekä "Odysseian" että "Iliadin" sepittänyt. Kun
professori oli lopettanut, virkkoi hän hiljaisesti:

Ei, ei, kyllähän minä toki tyytyisin niihinkin halvempiin papereihin.
Mutta kaikesta päättäen taitaisi tuo kaikki käydä kovin vaikeaksi niin
vanhalle miehelle kuin minä. Aikaa minulla kyllä olisi — siitä ei
siellä iankaikkisuudessa ole puutetta — mutta tuo frakki ja valkoinen
kaulahuivi minua huolettaa. Niitä tuskin lienee kenelläkään koko
Elysiumissa ja olisi sentään skandaali, jos minun pitäisi lähteä
räätälien luona juoksemaan. Mutta enkö minä voisi suorittaa jotakin
yksityistä tutkintoa professorin luona, jotakin tuollaista aivan
pientä, viatonta kuulustelua, josta minä sitten saisin todistuksen?
Sekin olisi jo iso apu tässä ahdingossa.

Professorilla oli, kuten sanottu, hyvä sydän. Hänen kävi sääliksi
vanhaa miestä ja hän päätti auttaa häntä, vaikkakaan tuollaiset
"yksityistutkinnot" eivät kuuluneet hänen virkatehtäviinsä.

— No, mitäs herra Homeros sitten on lukenut?

Se oli kysymys, joka pani Homeroksen ajattelemaan.

— Lukenut minä olen enempi vähän, mutta ajatellut minä kyllä olen yhtä
ja toista, esimerkiksi sitä, mikä on ihmisille hyödyllistä maailmassa
ja mikä ei. Taikka jos professori tahtoo kuulustella minua taiteesta
ja sen tarkotuksesta taikka Kreikan jumaluustarustosta, niin luulen
kyllä jotakuinkin selviäväni. Ehkä myöskin minun kirjalliset ansioni
voitaisiin ottaa lukuun.

Nyt pyrki professoria jo naurattamaan. Siitäpä mahtaisi tulla kaunis
tutkinto! Ruveta keskustelemaan taiteesta miehen kanssa, joka ei
ole lukenut Vischeriä, ei Volkeltia, eipä edes Lessingiäkään, — se
todellakin oli jo liikaa. "Kirjalliset ansiot", noh, tietysti, niitähän
oli tätä nykyä joka miehellä. Jos niitä ruvettaisiin ottamaan lukuun,
olisi koko akateeminen auktoriteetti pian tipotiessään.

Hän tunsi seisovansa kokonaan yläpuolella.

— Rakas herra Homeros, lausui hän ystävällisesti, olkaa vakuutettu
minun syvimmästä sympatiastani. Tahdon auttaa teitä tässä ahdingossa.
Minulla on relatsioneja yliopistossa ja minä koetan käyttää niitä niin
paljon kuin mahdollista teidän hyväksenne. Jos te odotatte hiukan,
kirjotan minä pienen lipun, jonka te viette dekaanuksen luo. Häneltä
saatte te opintokirjan. Tulkaa sen kanssa tänne uudestaan s. o.
ilmoittautukaa minun luennoilleni. Kun te olette niillä käynyt muutamia
vuosia, voin minä siitä antaa teille todistuksen. Vaikkakaan te ette
ole ylioppilas, koetamme me järjestää asian, sillä intonne ilahduttaa
minua. Minä toivon, että teillä tulee olemaan minun luennoistani
sekä hyötyä että huvia. Menkää — "nuori mies", yritti hän sanoa,
mutta muisti samalla, että Homeros olikin vanha, häntä itseään paljon
vanhempi — menkää ystäväni, te olette oikealla tolalla ja näytätte
hyvää esimerkkiä meidän ylioppilas-runoilijoillemme.

Homeros tuli niin liikutetuksi tuosta ystävällisyydestä, että hänelle
kihahti vedet silmiin.

— Jumalat professoria siunatkoon, sopersi hän. Jos professori
minulle sellaisen paperin antaa, kukistan minä sillä minkä maisterin
tahansa. Sillä he väittävät, että kukaan heistä ei ole vielä jaksanut
käydä professorin luennoilla kuukautta enempää. Mutta minä käyn
vaikka kymmenen vuotta ja näytän koko maailmalle, että minä jaksan.
Jaksoivathan Hellaan sankarit kymmenen vuotta Troijaa piirittää, — enkö
minä sitten professoria kuunnella?

Asia oli päätetty. Homeros sai lippusensa ja lähti.

Mutta hänen jälkeensä tuli Aiskylos samalle asialle. Ja hänen
jälkeensä Sophokles, Pindaros, Euripides ja niin koko kreikkalainen
runoilijaveljistö. Itse Sapphokin sipsutti suloisesti niijaten sisälle.
Kaikki ne tulivat samalle asialle ja kaikille antoi professori saman
neuvon. Mutta kun he olivat menneet, tulivat roomalaiset, Horatius
_ars poetica_ kainalossa, Martialis merkillisesti hymyillen, Ovidius
keikarin monokkeli silmäkulmassa ja Vergilius agronoomin puvussa
(hän itse piti näet opettavaista runoelmaansa "Maanviljelyksestä"
päärunoelmanaan ja luuli, että professorikin pitäisi samoin). Heidän
jälkeensä tuli Cervantes, Molière, Shakespeare, Byron, niin (uskotte
sitä tahi ette), itse ukko Väinämöinenkin. Hän tuli käsikynkässä
Firdusin kanssa, jonka hän oli autuaitten maassa tavannut ja jonka
kanssa heistä oli heti tullut mitä parhaat ystävät.

Silloin rupesi professoria jo hiukan värisyttämään. Hän väänteli ja
käänteli sinikantista luentovihkoaan ja ajatteli, että olisi senkin
voinut jo joku vuosi sitten pistää tuleen ja kirjottaa uuden. Mutta
vieraiden jono jatkui yhä. Tuli Bellman, tuli Kivi, tuli François
Villon. Kaikkien heidän tutkintojensa laita oli vähän niin ja näin ja
kaikki pyrkivät he professorin luennoille. Koko eteinen oli täynnä
väkeä ja kun professori loi katseensa kadulle, näki hän yhä vaan lisää
lappautuvan. Kaikilla oli niillä opintokirjat kädessä (he olivat
oppineet Homerokselta konstin) ja viittoivat ja juoksivat professorin
taloon päin. Häntä rupesi jo todella kauhistuttamaan. Sellaista tulosta
ei hän ollut vaatimattomalla kyhäyksellään "Valvojassa" koskaan
tarkottanut.

— Sulkekaa ovi, sulkekaa ovi, huusi hän kylmän hien vallassa, mutta
kukaan ei häntä kuullut. Nyt alkoi jo näkyä eläväinkin kasvoja.
Tolstoi harmaata partaansa sivellen, Strindberg "kuoleman tanssin"
tahdissa, Zola tutkijan rypyt otsassaan ja Ibsen katsoen tuimasti kuin
Terje Vigen. Heidän rinnallaan eivät Juhani Ahot, Holger Drachmannit
ja d’Annunziot paljon painaneet. — Mutta ne tunkeutuivat kaikki
professorin ympärille, ne kaasivat hänen mustepullonsa, turmelivat
hänen elämäkerrallisen tutkimuksensa (Otava parka!) ja jättivät
jälkiä hienoille matoille, jotka professori vastikään oli "Iriksestä"
tilannut. Elävät runoilijat olivat vielä paljon pahempia kuin
kuolleet, sillä elävillä on aina suurempi kiire, he tyrkkivät toisiaan
ja vainajia, tunkivat professorin erääseen nurkkaan ja uhkasivat
hajoittaa koko talon, ellei hän heti kohta kirjottaisi nimeänsä heidän
opintokirjaansa.

Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Sana "ellei" vaikutti kunnon
professoriimme kuin sähkö-isku. Hän kimposi sohvaltaan puoleksi
palanut sikaari vielä sormissaan ja hieroi silmiään. Nosti permannolle
pudonneen "Valvojan" pöydälle ja hengähti syvään.

Hän olikin nähnyt vain pahaa unta.




PERACTUM EST.


Jos olet nuori ja sinun tekee mieli mitellä miekkaasi tuhmuutta ja
pimeyttä vastaan, niin ole varoillasi, ettei joku vanhempi, jonka
kerran on myös tehnyt samoin mieli, sano sinulle:

— _Peractum est_. Se on täytetty.

Näin sanoivat gladiaattorit Roomassa silloin kuin he olivat
vastustajansa kuoliaaksi iskeneet. Mutta meillä on eräitä ihmisiä,
jotka sanovat kaikkeen, mitä sinä yrität:

— _Peractum est_. Siitä oli kysymys jo minun nuoruudessani.

Ne ovat useimmiten niitä ihmisiä, joiden nuoruudessa siitä tosiaan on
ollut kysymys, jotka sinun laillasi ovat lähteneet taisteloon liehuvin
lipuin ja helisevin huiluin, mutta — väsyneet. Sen jälkeen ovat he
ojentaneet kätensä vastustajilleen ja sanoneet:

— _Peractum est_. Eläkäämme sovinnossa.

Heitä tulee sinun varoa, sillä he ovat edistyksen pahimmat viholliset.
He käyvät sinun kimppuusi takaapäin, silloin kuin sinun miekkasi on
heidän entisiin vastustajiinsa, tuhmuuteen ja pimeyteen päin ojennettu,
ja sanovat:

— _Peractum est_. Tuo riita ratkaistiin jo 80-luvulla.

Varo ettei miekka hölly silloin sinun kourastasi, sillä sitä riitaa
ei ratkaistu 80-luvulla eikä sitä ole ratkaistu vieläkään. Mutta he
sanovat sen vaan siksi, että he itse ovat väsyneet eivätkä tahtoisi
muidenkaan taistelevan.

Heille tulee sinun vastata:

— _Peractum est_. Teidän aikanne on ohitse.




SYKSYINEN YSTÄVÄNI.


Kauniit, korkeat, kirkkaat syksyiset päivät.

Ei auerta ilmassa, ei terhentä taivaalla, kaikki selkeätä, suurta ja
avaraa. Päivin aurinko, joka ei polta, vain valaisee, yöllä tähdet
ja lempeä kuu. Sekin näyttää ikäänkuin hienommalta, henkevämmältä.
Talvella on se usein niin vihaisen ja vilustuneen näköinen kuin
vanhapiika, joka on yksin tuomittu rataansa ohi rattoisain ihmisten
vaeltamaan, kesällä se taas pullistuu niin arkipäiväisen pyöreäksi ja
punaiseksi kuin pikkukaupungin teurastaja. En ymmärrä, kuinka sitä
kuitenkin niin monet ihmiset voivat pitää haaveiden herättäjänä.

Syksyllä se voi herättää haaveita. Ei mitään sairaloisia, hentomielisiä
haaveita, vaan vapaita, terveitä, työhön kannustavia. Yöt ovat liian
kylmät liian onnellisille unelmille. Ainoastaan sen unelmat, joka
uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja toimia sen mukaan, viihtyvät
lokakuun kuutamossa.

Päivällä eivät nekään viihdy. Mene syksyiseen metsään, näe puiden
väririkkaus, kellastuvat koivut, punertavat vaahterat, tummat kuuset
ja niiden välillä pyhät pihlajat, joiden veripunaiset marjat ovat
ikäänkuin omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, — mene sinne,
käyskentele yli kovien kuivien kankaiden ja tunnetpa toiminnan halun
heräävän hengessäsi päälaelta aina viimeiseen hermon solmuun saakka.
Ei tee mieli unelmoida, tekee mieli ajatella loppuun niin monta, monta
ajatussarjaa, jotka mielesi muilta töiltä ovat lopettamatta jääneet.
Tilinteon aika on syksy, on kysymys kypsästä talven varalle.

Näihin mietteisiin ovat minua johtaneet ne monet ja pitkät
kävelyretket, joita me näinä päivinä olemme erään ystäväni kanssa
tehneet Helsingin lähitienoille. Eivät useatkaan aavista, miten
pikkuisen taipaleen takana täällä on salopalaset ja metsämaisemat
moiset, ettei Karjalassa kauniimpia. Ystäväni maalainen mieli on
johtanut minua niitä etsimään.

Hauska on olla hänen seurassaan siellä, missä on elämää ja ihmisiä,
eipä vähemmän hauskaa siellä, missä vain puut puhuvat, ja pilvet
haastelevat. Hän nauttii jokaisesta pensaastakin aivan lapsellisella
ilolla. Vähä väliä pysähtyy hän, viittaa kädellään jotakin kalliota
tahi kasvitupajasta ja hengittää syvään ikäänkuin ei hän saisi
tarpeeksi ilmaa niille ajatuksille, jotka silloin hänen sielussaan
heräävät. Silloin en minä tietysti häntä koskaan häiritse. Minä tiedän
kyllä saavani kuulla ne kuitenkin sopivassa tilaisuudessa, kun hän on
ne itse mielestään valmiiksi ajatellut.

Hän ajattelee aika paljon. Varsinkin tuntuu hän miettivän sitä, mitä
Suomen kansaksi ja kansalliseksi kultuuriksi sanotaan. Siitä on hänellä
hyvin omituiset mielipiteet.

— Tiedätkö mitä, virkkoi hän minulle eräänäkin päivänä, kun me jälleen
läpi syksyisen metsän kävelimme ja katselimme auringon kimmellystä yli
paljastuvain ylänteiden. Eikö sinustakin ole totta, että me elämme
syksyssä? Koko Suomen kansa, tarkoitan minä.

— Suomen suomalainen kansa? kysyin minä varmuuden vuoksi.

— Ei ole täällä muuta kuin yksi kansa, vastasi hän, Suomen suomalainen
kansa. Mutta se on kokoonpantu kahdesta kultuurista: siitä, joka menee
ja siitä, joka tuleva on. Me elämme nyt menevän kultuurin ajassa.

— Tokkohan? lausuin minä epäillen. Kävelimme sitten hetkisen
äänettöminä.

Menevän kultuurin ajassa, ajattelin minä itsekseni. Mitä hän mahtaa
sillä tarkottaa? Kansallisesta keväästähän minä olen kuullut ikäni
puhuttavan, olen itsekin puhunut, sehän se on, joka on luonut kukkaset
kedolle, pannut linnut läpi korven laulamaan. Ettäkö me eläisimme
syksyssä? Mitä puhetta tämä on?

Sanoinkin hänelle sentähden sangen ankarasti:

— Ystäväni, sinä olet mielevä mies, sen olen kyllä huomannut ja minä
kunnioitankin sinua sen vuoksi suuresti. Mutta välistä sinä isket niin
harhaan, että oikein selkäpiitä karmii. Suomalainen kansallisuus on
vasta kapaloissaan, kuinka me siis voisimme elää syksyssä? Hassujahan
sinä puhelet.

Olin oikein tuimistunut tuollaisesta lörpötyksestä. Tulla minulle
syksystä puhelemaan! Takatalvesta voisi korkeintaan olla syytä puhua,
mutta ei koskaan syksystä. Sehän on sama kuin kuolema. Mutta ystäväni
väitti, ettei hän ollenkaan lörpötellyt.

— Toden sanoit, virkkoi hän hiljaisella äänellään. Suomalainen
kansallisuus on kapaloissaan, — siksi ei se vielä moneen, moneen
vuosisataan voi tulla omin voimin toimeen. Lörpötystä on se puhe, että
kultuuria luodaan vuosikymmenissä. Laitoksia voidaan luoda, taidetta
voidaan luoda, muutamia hyviä runojakin voidaan tehdä, mutta ei koskaan
kultuuria, joka on ihmisten lihassa ja veressä. Se vaatii aikaa
aivan kuin koralli meren pohjasta noustakseen, hiljaa, huomaamatta,
vaatimattomasti liittää se solun toiseen, nikaman nikamaan, ennen kuin
se vihdoin pistää päänsä päivänvaloon. Se vaatii vuosisatojen kehitystä.

— Sinun mielestäsi elämme me ehkä meren pohjassakin, huomautin minä
katkerasti. Kukatiesi kuinka syvälle tahdotkaan meidät haudata.

— Enpä suinkaan, jatkoi hän vilkkaasti hetkellistä katkeruuttani
huomaamatta, päinvastoin tahtoisin minä kohottaa suomalaisen
kansallisuuden niin korkealle kuin mahdollista. Eikä ole totta sekään,
että me enää eläisimme meren pohjassa. Päivän valoon me olemme
päässeet, mutta laskepas, kuinka monta kuun ja auringon kiertoa se on
vaatinut. Luulenpa, että päätäsi huimaa sitä ajatellessasi.

Kylläpä niinkin, myönsin minä. Mutta tästä lähtien se käykin nopeammin.

Mutta ystäväni pessimismiä — siksi minä hänen mielipiteensä ensi
katsannolla tuomitsin — ei mikään voinut lahjoa.

— Tuskinpa, arveli hän vain harvakseen. Päivän valoon on päästy, mutta
mitä me olemme? Karu kallio, sanaton saari, nimetön luoto, ei kotvaan
vielä kelvollinen ihmisten asuinsijaksi. Kuluu aikoja ennen kuin
kummut rupeaa kukkimaan, laulumaan lakkapäät petäjät. Vielä enemmän
aikaa kuluu, ennen kuin ensimmäinen ihminen, todellakin kansallisesta
maaperästä kasvanut kultuuri ihminen ilmestyy. Vai näetkö sinä ehkä
vielä sellaista? Minä en ainakaan näe.

Jopas nyt jotakin! En voinut enää mieltäni pidättää.

— Kentiesi ei niitä näe siellä Kuopion takana, josta sinä lienet
kotoisin, mutta olepahan vielä jonkun aikaa täällä pääkaupungissa
niin varmaankin tulet huomaamaan erehdyksesi. Eikö meillä muka
olisi suomalaisia sivistyneitä? Katso ympärillesi, hyvä mies,
niin näet sellaisia satoja ja tuhansia. Koulut työntävät joka
vuosi satoja ylioppilaita, yliopiston opettajatkin ovat jo useat
suomalaisista kodeista lähteneitä, kansallinen sivistys kukkii
kaikissa kansankerroksissa, Suomen hengen hegemonia on jo aivan
toteutumaisillaan. Sitä paitsi: onhan meillä kirjailijoita, on
taiteilijoita, on säveltäjiä, kaikki kansallisella pohjalla
työskenteleviä. Eivätkö he muka olisi suomalaisia? Mitä sinä puhut?
Onko se sinun mielestäsi syksyä se?

Ystäväni kuunteli sanatulvani loppuun. Sitten alkoi hän jälleen
hiljaisesti:

— Onpa niinkin, skandinaavisen kultuurin syksyä. Kaunis syksy
todellakin, aivan kuin tämäkin päivä, kirkas ja korkea, ja niin
lämminkin, että se monesta voi tuntua kesältä. Minusta ei se siltä
tunnu. Minä tunnen aina talven hengen liihoittelevan yli kaiken tämän
kukoistuksen ja eipä ilman, ettei se usein mieltäni vavisuttaisi. En
minä silti mikään pessimisti ole, kaukana siitä. Talvi on tuleva,
meidän on vain oltavat valmiita talvea vastaanottamaan, Kysytään
kypsiä miehiä, kypsiä ajatuksia, kypsiä tunteita, täysiveristä väkeä,
jos meidän mieli pakkasen kynsistä pelastua. Jos meillä sellaisia on,
niin ehkä kerran, kerran kaukaisessa tulevaisuudessa, kevään keväänä,
myöskin suomalaisen kansallisuuden kapalot katkeavat. Sitä emme me näe
eivätkä meidän lapsemme.

Hän näytti todellakin tarkottavan, mitä hän sanoi. Silti ei hän
suinkaan surulliselta näyttänyt. Vilkkaalta vain ja toimintahaluiselta
kuten ennenkin, ehkä entistään jäntevämmältäkin. Olipahan niinkuin
jousi vireessä. Mutta minun rintaani ahdisti outo paino.

— Puhut kypsistä miehistä, puhkesin puoli ääneen sanomaan. Mistä
sellaisia olisi, mikä niitä olisi kypsyttänyt, jos kerran suomalainen
kansallisuus lepää kapaloissaan? Sinun ajatuksesi käyvät ristiin.

— Eipä suinkaan, sanoi hän. Siksihän meillä juuri on skandinaavilainen
kultuuri ollut.

Eikä sen jälkeen enää puhuttu mitään. Mutta kirkas ja korkea oli
syksyinen päivä.




JUNAVAUNUSSA.


Kaksi matkustajaa istui viereisessä vaununosassa. Oli yö.

He keskustelivat meidän valtiollisesta asemastamme.

— Mitä sinä ajattelet? sanoi toinen.

— Mitäs sinä ajattelet? sanoi toinen.

— Minä ajattelen, että meidän täytyy vain toivoa ja odottaa.

— Niin minäkin ajattelen. Mutta – – – Sht! Eihän siitä saa keskustella.

Seurasi sitten hiljaisuus ja minä luulin heidän jo nukkuvan. Mutta
eipäs aikaakaan, niin alotti toinen kysymyksen kieliasiasta.

— Ei se minusta nyt mene oikein päin. On hullua jos suomalainen puolue —

— Ei ollenkaan hullua. Minun mielestäni päinvastoin, juuri ruotsalainen
puolue —

— Sinä tahdot nähtävästi jälleen sytyttää rotuvihan soihdun.

— Minä tahdon, että suomenkielinen väestö — Nyt kävi heidän
keskustelunsa äänekkääksi. Mutta koska he nähtävästi eivät tahtoneet
liiaksi muita matkustajia häiritä, alensivat he äänensä ja sopivat,
että ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa ei tätä kysymystä otettaisi
esille.

Taas oli kaikki hetkisen hiljaa. Mutta toista kumppanuksista ei
nähtävästi nukuttanut ja hän alotti hetken perästä kuiskaten puheen
eduskuntalaitoksen uudistamisesta.

— Sht! Jumalan tähden hiljaa! kuiskasi toinen.

— Miksi niin?

— Mutta etkö sinä ymmärrä! Voiko olla mitään vaarallisempaa?

— Sinä tarkotat —

— Minä tarkotan —

Ei toinen ymmärtänyt oikein, mitä toinen tarkoitti, mutta vaikeni,
koska sen toinen niin vaarallisena piti.

— Mutta mistäs me sitten puhumme?

Ei sitä tiennyt toinenkaan. Ja niin nukkuivat he kumpikin.

Eikä kuulunut enää muuta kuin junan yksitoikkoinen jyrinä.




RUNOTTAREN KOSIJAT.


Runotar kulki mieluisia metsäpolkujaan.

Hän oli huima ja huoleton, nuori ja iloinen, tahi ylipäänsä samallainen
kuin nuoret tytöt hänen ijässään tavallisesti ovat. Niin tulivat hänen
realistiset kosijansa.

— Mitä laulat? kysyivät he.

— Laulan, mitä sydämeni käskee, sanoi runotar.

Ja samalla lauloi hän niin kauniisti, että metsä helisi ja oravat
oksilla pyrähtelivät. Mutta kosijat pudistivat päätään ja katsoivat
häntä säälien silmiin:

Sinä laulat, mitä sylki suuhun tuo, sanoivat he. Seuraa meitä ja
me tahdomme opettaa sinulle, kuinka nuoren sivistyneen tytön sinun
ijässäsi on laulettava. Sinä olet jäänyt kovin surullisesti jälkeen
ajastasi.

Mielellään olisi runotar metsään jäänyt, mutta mielellään tahtoi hän
myös aikaansa seurata. Niin antoi hän rukkaset linnunlaululle ja metsän
puille ja ojensi kätensä uusille kosijoilleen:

— Hyvä. Minä seuraan teitä. Tehkää minusta siis uuden ajan nainen.

Hän oli suloinen nähdä ja kaunis katsoa ja kun hän seisoi siinä hajalla
hapsin, posket punottavina, keskellä kesäisen lehdon, ei ollut ilman,
ettei kosijain mieli surunvoittoisesti sykähtänyt. Oikeastaan oli hän
kaunis sellaisenaan kuin hän oli eikä olisi ollut niinkään hullumpaa
hänen kanssaan metsään jäädä. Mutta ei auttanut! Aika vaati miehiä —
naisistakin.

— Et sinä tuollaisena meidän seuraamme kelpaa. Sinulle nauraisi mieron
sudetkin siinä suuressa maailmassa, jonne me sinut viemme. Siistihän
toki itseäsi hiukan.

Runotar katsoi lähteesen eikä ymmärtänyt, mitä häneltä voi puuttua.
Nuori hän oli, kaunis hän oli ja hänen pukunsa oli metsä itse hänelle
ommellut mitä kauneimmista kanervista ja kieloista. Hän katsoi
kummastuneena kosijoihin.

— Minä en ymmärrä, mitä minulta puuttuu, sanoi hän. Enkö minä ole hyvä
näin?

Mutta kosijat sanoivat:

— Sinä et ymmärrä ajan vaatimuksia. Tuon tukkasi me ainakin leikkaamme,
sillä se näyttää niin kovin vanhanaikaisen haaveelliselta. Onkos laita
nuoren tytön sinun ijässäsi hajalla hapsin metsiä juosta niinkuin
mikäkin metsän neito!

Sääli oli runottaren hapsiaan, mutta hänen teki niin hirveän mieli
aikaansa seurata. Huoahtaen tarttui hän sakseihin ja leikkasi
kultaiset suortuvansa ja joka suortuvalta, joka putosi, tuntui kuin
olisi hänen mielestään mennyt joku kaunis mielihaave. Mutta kosijat
keritsivät vielä loputkin, niskasta aivan ihoon saakka ja päälaelta sen
verran, että voivat kammata hänelle tasaisen otsatukan. Sen he vielä
viivottimella tasottelivat.

— Sitä myöten olet sinä hyvä, sanoivat he. Mutta tuo pukusi täytyy
sinun jättää. Sellaisia ei enää nykymaailman aikaan käytetä.

Sääli oli runottaren pukuaan, kieloista ja kanervista kudottua, mutta
hänen teki niin hirveästi mieli seurata aikaansa. Hän sanoi kainosti
punastuen:

— Minulla ei ole muuta pukua kuin tämä.

Mutta kosijat sanoivat:

— Siitäkin olemme käytännöllisinä miehinä huolta pitäneet. Katsos,
tässä saat sinä amerikkalaisen reformipuvun aivan uuden uutukaista
mallia. Sen annamme me sinulle huomenlahjaksi.

Se oli laajahihainen puseropuku roimahousuineen ja sinisine lakkineen.
Runottaresta oli se niin ruma, että hän ensi hetkessä kauhistui ja koko
hänen naisellinen vaistonsa nousi mokomaa kummitusta vastaan. Hän sanoi
sentähden päättävästi:

— Tuota pukua en minä ikinä pue päälleni.

Mutta kosijat sanoivat:

— Se on aivan välttämätöntä. Sellaista käyttävät kaikki uuden ajan
naiset.

Huoahtaen tarttui runotar uuteen vaatetukseensa, mutta kun hän yritti
pistäytyä puun taakse kukkasia päältään karistaakseen, sanoivat kosijat:

— Se on tuiki tarpeetonta. Voit aivan hyvin pukeutua tässä meidän
nähtemme.

Silloin punastui runotar vielä äskeistä helakammin, hän laski
silmäluomensa alas ja sanoi:

— Kuinka se olisi mahdollista? Minä olen nainen.

Mutta kosijat sanoivat:

— Se ei tee mitään eroa asiassa. Etkö tiedä, että mies ja nainen ovat
tasa-arvoisia? Sitä paitsi täytyy meidän sinulle huomauttaa, että
tuollainen turha häveliäisyys ja jonkin joutava punasteleminen on
suoraan sanoen naurettavaa. Se kuuluu menneille sukupolville.

Sitä ei ollut runotar ennen tiennyt. Mutta koska hänen teki niin
hirveän mieli seurata aikaansa, karisti hän päivän kullat kulmiltaan,
kuun hopeat kaulaltaan, riisti kukat rinnoiltaan ja vyöltään, ja
pukeutui uuteen reformipukuunsa. Sillä aikaa mittailivat kosijat
hänen suhteitaan, arvostelivat hänen käsivarsiaan ja lanteitaan ja
piirustelivat hänestä luonnoksia skitsikirjaansa. Vihdoinkin oli tämä
toimitus päättynyt.

— Lakki päähän vielä, sanoivat kosijat, niin olet sinä sitä
myöten valmis. Tuo sinun huivisi näyttää niin turhan nöyrältä ja
vaatimattomalta.

Runotar oli ollut häpeästä kuolla. Nyt katsahti hän lähteeseen ja
säikähti. Ei se ollut hänen mielestään hän. Hän oli vähällä itkuun
purskahtaa.

Mutta kosijat sanoivat:

— Pää pystyyn nyt vaan ja nenä ylös! Kun sinun silmäsi arvattavasti
ovat liiallisesta romantiikan tilaisuudesta sumentuneet, olemme me
ottaneet mukaamme myös aivan uuden uutukaiset realismin rillit. Kun ne
nenällesi asetat, katselet aivan toisin silmin maailmaa.

Runotar niijasi ja karkotti väkivallalla inhonsa, sillä toiselta puolen
oli hänen ylpeytensä olla uuden ajan nainen.

Mutta kosijat sanoivat:

— Tuon niijaamisesi voit sinä myös jättää. Sekin muistuttaa meitä vain
sinun naisellisesta alkuperästäsi. Tuolla pensaikossa ovat meidän
polkupyörämme ja niillä pyörimme me nyt suoraan suureen maailmaan.

Runotar kumarsi uusille kosijoilleen, ojensi heille kätensä ja sanoi:

— Lähtekäämme! Nyt en minä teitä enää ollenkaan häpeä.

He lähtivät, eivät entisiä taiteellisia metsäpolkuja myöten, mutta
suoria valtamaanteitä. Outo oli runottarelle matkanteko, ei tahtonut
hän oikein polkupyörällä pysyä, mutta kosijat kannattivat häntä
kupeista ja vyötäisistä ja vähitellen oppi hän itsekin ajamaan. Hän
huomasi, etteihän tässä mitään suurempaa konstia ollutkaan, polkea
päälle vaan yhtä suoraan ja varoa, ettei maantien lokaan loiskahtaisi.
Pärskyä se kyllä sai ympärillä, mutta kaatuminen oli suotu ainoastaan
vasta-alkajille.

Mutta matkalla juttelivat kosijat hänelle yhtä ja toista.

— Kanssasiskomme, sanoivat he hänelle, maailma on sinun tietämättäsi
mennyt paljon eteenpäin. Älä luulekkaan, että sinä enää voit maailmaa
hurmata vain sillä, että sinulla on punaiset posket ja hyvä sydän ja
että sinä ymmärrät, mitä metsä laulaa ja puut puhelee. Sinun tulee
oppia ymmärtämään myös nykyaikaisten ihmisten puhetta ja he puhuvat
nykyään aivan toisista asioista kuin sinun isäsi ja äitisi. Sinun tulee
myös ryhtyä noita asioita ajamaan, jos tahdot olla uuden ajan nainen.

Ja he istuttivat häneen paljon hyviä ja hyödyllisiä asioita,
uskonnollisia, siveellisiä, kansallistaloudellisia, opettivat hänelle
politiikan ja puolue-elämän pääpiirteet ja näyttivät hänelle, mitenkä
hänen oli hyödytettävä isänmaata ja ihmiskuntaa. Runotar oli tuosta
kaikesta heille kiitollinen, vaikka hänen korvissaan surisivatkin
kaikki nuo uudet asiat yhtenä sekamelskana ja vaikka hän ei ollut
koskaan ymmärtänyt, että hän voisi hyödyttää isänmaata ja ihmiskuntaa
paremmin kuin olemalla oma itsensä.

Mutta kosijat sanoivat:

— Me kyllä neuvomme sinua. Sinun tulee käydä yhdistyksissä ja
kansankokouksissa. Sinun tulee pitää puheita ja esitelmiä ja esiintyä
aatteittesi puolesta joka paikassa sekä suullisesti että kirjallisesti,
— ei tuolla sinun rytmillisellä runokielelläsi, joka muistuttaa niin
arveluttavasti linnunlaulua, mutta aivan asiallisella, kuivalla
proosalla. Me valitsemme sinut komiteoihin ja johtokuntiin, sinun
tulee harrastaa raittiutta, sosialismia, kansallistaloutta, paheiden
poistamista ja epäkohtain korjaamista ja erittäinkin tulee sinun
tutustua puolue-elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Jos mielesi joskus
tekee takaisin taiteellisille metsäpoluillesi, voit sinä korkeintaan
kirjottaa oppikirjan metsästyksestä. Mutta muuten tulee sinun palvella
kaikkia mahdollisia asioita mitä maan ja taivaan välillä on, ei
kavahtaa kaikkein proosallisimpiakaan, esim. prostitutsionia. Jos sinä
kaiken tämän kiltisti täytät, niin voimme me joskus muun paremman
lomassa tanssittaa sinua hieman "Suomalaisella seuralla".

He puhuivat viisaasti ja vakavasti ja runotar kuunteli heitä
kummissaan. Rakkaudesta ei heidän välillään enää puhuttu eikä se
olisi ollut sellaisten keskustelujen jälkeen paikallaankaan. Runotar
oli tuota ensin vähän odottanut, mutta huomasi heti itsekin, kuinka
lapsellinen hän oli ollut, ja häpesi. Hänestä oli tullut realisti.

Mutta metsä heidän ympärillään nauroi ja iloitsi, harakat hyppelivät
oksalta oksalle ja taltiltit yhdessä satakielen kanssa pitivät heitä
pilkkanaan. Jänöt heristivät veitikkamaisesti pitkiä korvanlehtiään ja
oravat oksilla heittivät kuperkeikkaa ja sanoivat:

— Moisia kosijoita emme me vielä ikinä ole nähneet.

Mutta jänikset sanoivat:

— Olkaa huoleti! Hän tulee kyllä takaisin. Sillä aikaa hyppelemme me
hänen metsäpoluillaan.




HALLA.


    Suot on suuret Suomenmaassa,
    rimmet sekä nevat.
    Suomen soilla hallan immet
     öisin karkelevat.

    Noin ne laulaa hallan henget:
    "Heilu, — heilukaamme!
    Kukkii viljat vainioiden,
     tähkät täydet saamme.

    Meille heilii hengen laihot,
    meille miesten mietteet.
    Suot on suuret Suomenmaassa,
     liejut sekä lietteet.

    Suo on Suomen sydämessä,
    viluinen ja arka.
    Kunis ei kuulu kuokkijata,
     sinis ei siitä sarka.

    Kukat kasvaa Suomen suosta,
    kamalat ja kummat.
    Sumut nousee Suomen suosta
     myrkylliset, summat.

    Peittää päivän paistamasta,
    pilvet sit’ ei peitä.
    Kansa vaisu vaeltaapi
     virvatulten teitä."

    Noin ne laulaa hallan henget
    Suomen sydän-soilla,
    noin ne heiluu hallan henget
     Suomen rapakoilla.

    Kunnahilla kultaviljat,
    tieteet sekä taiteet.
    Kansa raukka rakentaapi
     kansalliset kaiteet.

    Vihurit ei viljaa kaada,
    lyödä voivat lakoon.
    Kamalampi hallan kanssa
     käydä tasajakoon.

    Saat sa pivoon korren tyhjän,
    toiseen torajyvän.
    Kuka rakas rakentaisi
     hallan muurin hyvän,

    ettei tuhmuus, tunnottomuus
    yöllä yli hiipis,
     ettei hengen tähkäpäitä rivo koura riipis.

    Vaan ne vastaa hallan henget:
    "Meit’ on monta, monta.
    Kukin hoitaa toimensa,
     ei yhtään toimetonta.

    Puhallamme miesten poviin —
    itsekkyys syö aatteet.
    Nakerramme naisten mielet —
     jätämme vain vaatteet.

    Vallan haluun vaihdamme
    me edistyksen enteet.
    Elon huoliin hukutamme
     monen miehen jänteet.

    Mukavuutta muille suomme,
    nautintoa hiukka,
    itse imarrustakin,
     jos tulee tuiki tiukka.

    Tuhmuudella tuon me lyömme,
    pahuudella toisen,
    kansan nimellä kukistamme
     miehen minkä moisen."

    Noin ne laulaa hallan henget
    Suomen sydän-soilla,
    noin ne heiluu hallan henget
     Suomen rapakoilla.

    Kunnahilla kultaviljat,
    tieteet sekä taiteet.
    Ah, te armaat, vienot, lujat
     kansalliset kaiteet!

    Kuinka vähän autatte
    te vastaan Suomen hallaa,
     kuinka teidät helposti myös vihur' vieras tallaa!

    Aik’ on ylös yksilöin,
    ei monet maata nosta.
    Monen kanssa kohota
     ei koskaan rapakosta.

    Monet kaikki kaatavat,
    miss’ yhdet voivat seista.
    Monet koskaan rakenna
     ei kansaa pirstaleista.

    "Vaan ne vastaa hallan henget:
    "Heilu-, heilukaamme!
    Suo on Suomen sydämessä,
     meidän on tää maamme.

    Kuinka yhdet seista vois,
    kun paikkaa ei, mi kantaa!
    Suomen suossa hyllyvässä
     ei oo saarta, rantaa.

    Ohut, hieno sammal vaan
    ja alla lieju musta,
     siin’ on Suomen viljelys — ei mitään pelastusta.

    Missä jalan maahan poljet,
    siinä puhkee kuori.
    Suomen suohon uponnut
     on moni haave nuori.

    Hento Suomen sammal onpi,
    hallan vaan se kestää.
    Liiku hiljaa, jos sa tahdot
     tapaturman estää!"

    Jos ei kestä Suomen suo,
    me kukkuloille noustaan.
    Tulkoon tänne jokainen,
     ken jännittää voi joustaan!

    Mies, mi yksin seisovi,
    on maa ja valtakunta.
    Häntä vastaan tarvitahan
     paljon hallaa, lunta.

    Kuoltava jos kunkin on,
    niin kuollaan kukkuloilla.
    Lumeen kuollaan kukkuloilla,
     lokaan Suomen soilla.

    Suomen sumut päivän peitti,
    pilvet sit’ ei peitä.
    Siksi täällä tarvitahan
     säilän säveleitä.




YLEINEN MIELIPIDE.


Istuimme maalais-ystäväni kanssa eräänä päivänä kaikessa rauhassa minun
kamarissani. Tupakoimme, vaikenimme ja tarinoimme jälleen maailman
asioista. Silloin tuli luokseni eräs tuttava.

Hän tuli kuten tuttavat meillä täällä Helsingissä aina toistensa
luokse tulevat. Heti hänen silmistään näkyi, että hänellä oli jotakin
erityistä asiaa. Muuten on kaupunkimme niin pieni, että me tapaamme
täällä toisemme liiankin usein, kadulla, teattereissa, konserteissa,
juhlatiloissa ja — kapakoissa. Useimmiten kapakoissa.

Tämä oli erittäin hyvä tuttava, jonka suhteen ei tarvinnut kursailla.
Kysyinkin häneltä sentähden heti:

— No, mitä uutta?

Olin vakuutettu, että oli tapahtunut jotakin uutta, jotakin, josta hän
oli tuntenut tarpeen saada keskustella muiden kanssa muodostaakseen
oman mielipiteensä.

Se oli eräs sanomalehtikirjotus. Tuttavani väitti, että yleinen
mielipide tuomitsi sen mitä ankarimmin.

Maalais-ystäväni heristi korviaan:

— Mikä yleinen mielipide? Mitä te sillä tarkoitatte?

Tuttavani, joka ei tuntenut maalais-ystäväni radikaalista kantaa eikä
sitä salaista tulta, joka tuon kysymyksen alla piili, selitti aivan
luonnollisesti:

— Kaikki ihmiset, jotka olen tavannut. Kaikki ihmiset ovat sitä mieltä,
että kirjottaja joko on tullut hulluksi taikka on kerrassaan puraissut
pään hävyltään. Onko kummempaa kuultu!

Tuttavani levittäysi selittelemään kysymyksessä olevan kirjotuksen
vaarallista ja tuhoa tuottavaa vaikutusta. Minä katsoin hymyillen
maalais-ystävääni. Keskustelu alkoi mielestäni kääntyä huvittavaksi.

Maalais-ystävä kuunteli loppuun saakka. Sitten kysyi hän aivan kuivasti:

— Niin ketäs te sitten olette tavannut?

Tuttavani katsoi häneen hiukan oudoksuen. Vieras, vasta esitetty mies,
joka nähtävästi tahtoi haastaa riitaa! Hän vastasi sentähden yli
olkainsa:

— Olenpahan vain eräitä sanomalehden toimittajia. He olivat kaikki sitä
mieltä, että —

Hän yritti jälleen käydä tekemään selkoa yleisestä mielipiteestään.
Mutta toinen keskeytti hänet tällä kertaa aivan alkuunsa:

— Vai niin. Sehän on hyvä se. Saamme siis varmaankin lukea heidän
vastalauseensa huomisissa lehdissä.

Nyt katsoi tuttavani aivan sääliväisesti häneen. Mies, nähtävästi vasta
maalta tullut, joka ei tuntenut suuren maailman oloja ja muotoja!
Voisihan tuolle kerran, koska joutilasta aikaa sattui olemaan, asian
parilla sanalla valaista.

— Tuskinpa, selitti hän mahtipontisesti, lehtiin tuskin asiasta tulee
mitään. Vaikeneminen on tällaisissa tapauksissa aina paras.

— Kuinka niin? Onko asia ehkä korkeasti valtiollista laatua?

— Eipä suinkaan. Tietysti siitä saisi kirjottaa. Mutta en luule, että
kenelläkään on erityistä halua siihen puuttua.

Nyt katsoin minäkin jo olevan syytä käydä tuttavaani auttamaan:

— Näetkös ystäväni, sanoin maalaisen puoleen kääntyen, meillä täällä
pääkaupungissa ei olla niin kärkkäitä painattamaan kaikkea, mitä
mieleen johtuu. Painattaminen tuo jo mukanaan eräänlaisen edesvastuun
ja sellainen on aina ikävää. On paljon hauskempi puhua ilman
edesvastuuta ja sillä on sitä paitsi sekin hyvä puoli, että siten ei
vihoita ystäviään. Sitä ei kukaan mielellään tee, erittäinkin kun
asia useimmissa tapauksissa on sitä laatua, että se ei liikuta niiden
sormenpäitäkään, jotka asiasta puhuvat. Kukapa sellaisen asian vuoksi
viitsisi tikkua ristiin panna?

Tuttavani oli aivan samaa mieltä kanssani. Hän nyykähytti päätään aivan
kuin vanhalle, ennaltaan tunnetulle jutulle, jota tuskin kehittynyt
mies enää viitsi kuunnella ja seivästi sitten silmänsä maalaisserkkuun.
Oliko tällä ehkä vieläkin jotakin väitettävää?

Maalaisserkku tunsi olevansa kahden tulen välissä. Hän sanoi kuitenkin
verrattain tyynesti:

-— Siinä tapauksessa ei voi olla mitään yleistä mielipidettäkään.

— Kuinka niin? kivahti tuttavani.

— Yleisestä mielipiteestä voidaan puhua ainoastaan silloin kuin asia
todellakin läheisesti koskee yleisöä. Merkityksettömistä asioista ei
muodosteta mitään mielipidettä.

— Tämä ei ole mikään merkityksetön asia.

— Hyvä. Siispä kuuluu kunkin velvolsuuteen tehdä mielipiteensä niin
yleiseksi kuin mahdollista. Pitäkää kokouksia, kirjottakaa, perustakaa
yhdistyksiä ja sanomalehtiä sen pohjalle! Vähin mitä voitte tehdä,
on ainakin se, että panette vastalauseenne jotakin julkisuudessa
esiintynyttä kantaa vastaan, jota ette hyväksy. Ellette sitä tee, ei
teillä myöskään ole oikeus yleisestä mielipiteestä puhua.

— Eikö oikeus —?

Tuttavani alkoi jo suuttua. Hän, joka jo kymmenen vuotta oli yleistä
mielipidettä oikealle ja vasemmalle edustanut, ollut kuin ilmapuntari,
joka aina merkitsi sateet ja kauniit ilmat, — hänellä ei muka olisi
oikeus puhua yleisestä mielipiteestä? Miks ei? Siksikö että hän ei
julkisuudessa esiintynyt eikä koskaan asettunut aktiivisesti minkään
asian puolelle? Koomillista!

Mutta toinen oli kerran päässyt alkuun ja jatkoi sammumattomalla
innolla.

— Ei yksinkertaisesti, sitä oikeutta ei teillä ole. Jos joku
yksityisesti jonkun asian lausuu, niin se myöskin voidaan yksityisellä
puheella kumota. Se voi silloin tulla yleiseksi mielipiteeksi siinä
seurassa ja siinä piirissä. Mutta jos joku julkisuudessa jotakin
lausuu, niin se voidaan vain kumota sillä mielipiteellä, joka
julkisuudessa lausutaan. Vaikeneminen, jos se on vapaaehtoista, on aina
myöntymistä. Joko on asia meille niin tärkeä, että me siitä tosiaankin
muodostamme mielipiteen, ja olemme valmiit toimimaan sen puolesta,
taikka se ei ole meille tärkeä, ja silloin pidämme me suumme kauniisti
kiinni. Kolmatta ei löydy.

— No, no – – – nyt ollaan ihmeissä! Eikö muka olisi kullakin oikeus
puhua, mistä asiasta tahtoo? Tekö sen kiellätte, te – – –

Näin että tuttavani aikoi käydä persoonallisuuksiin. Astuin sentähden
sovittavaisena väliin, otin juhlallisen muodon päälleni ja pidin
seuraavan pienen rauhoituspuheen, josta olen vielä tänä päivänäkin
ylpeä:

Rakkaat sanankuulijat! Te riitelette aivan turhaan. Tuttavani tässä
ei suinkaan tahdo sanoa, ettei hän olisi valmis toimimaan asioiden
puolesta, joita hän oikeina pitää. Tälläkin kertaa on hän vaivannut
itsensä minun luokseni, vain varta vasten ilmoittaakseen meille,
mitä yleinen mielipide asiasta arvelee. Olen varma siitä, että hän
vielä tämän päivän kuluessa ehtii tavata monta monituista ihmistä
ja ilmoittaa heille saman. Kun hän tänä iltana ravintolassa istuu,
on hän jo valmis yleisen mielipiteen nimessä huijaamaan kuoliaaksi
kenen tahansa, joka uskaltaa hiiskahtaakaan vastaan. Olisi aivan
väärin vaatia häneltä tällaisen päivätyön perästä vielä jotakin
pontevampaa toimintaa, — erittäinkin kun ei koko asia koske häneen.
Huomenna on hänellä jo uusi asia ja yleisöllä samoin, josta sen taas
täytyy muodostaa mielipiteensä. Siksi ei yleisö koskaan ehdikään
mitään toimimaan. Siitä täytyy yksityisten pitää huoli ja sen he
myös aina tekevätkin. Tämä on mielestäni ollut ystäväni maalaisenkin
mielipide. Hän menee mielestäni vaan liikanaisuuteen siinä, että hän
väittää suunsoittamisen olevan ulkopuolella julkista mielipidettä.
Niin harvapuheisessa maassa kuin meidän on jo itse suun avaaminen
sellaisenaan teko, joka ansaitsee tunnustusta. Julkinen keskustelu
sanomalehdissä on aste, jolle me pääsemme vasta pitkän, pitkän
kehitys-ajan jälkeen. Syleilkäät siis toisianne ja tunnustakaat, että
ajatte samaa asiaa, vaikka hiukan erilaisissa kehityskerroksissa. Olisi
surullista, jos puhuttu ja painettu sana niin vihamielisesti toisistaan
erkanisivat.

Mitään suurta sovintojuhlaa, jota olin tarkoittanut, ei tullut.
Kuitenkin näytti tuttavani hiukan leppyneeltä. Hän sanoi jokseenkin
kohteliaasti jäähyväisensä maalaiselle ja vei minut sitten eteiseen:

— Sinä et puhunut hullummin. Ylipäänsä ei minulla ole mitään sinua
vastaan, muuta kuin se, että sinä et oikein valitse seuraasi. Näkemiin,
ja koeta mitä pikimmin päästä ikävästä ystävästäsi. Se on myöskin
yleinen mielipide.

Lausui ja lähti. Mutta kun minä takaisin huoneeseni palasin, istui
maalaisserkku siellä synkkänä kuin ukkospilvi.

— Raukkamaisempaa puhetta kuin tuo äskeisesi en ole ikinä kuullut. Että
sinä viitsitkin! Sinun sijassasi olisin ajanut hänet heti ulos.

— Siinä olisit tehnyt hyvin tuhmasti. Sinä et tiedä, kuka hän on.

— Kuka? Eihän vain anarkisti taikka salainen kullankeksijä. Kumpiakin
on kohdeltava eräänlaisella arvonannolla.

— Eipä suinkaan. Mutta hän on yleinen mielipide. Sitä on myös
kohdeltava arvonannolla.

— Hän! Maalaisserkku sylkäisi sen sanoessaan. Eikö teillä siis mitään
parempaa ole?

Samassa huomasi hän olleensa tuhma. Hän vihelsi ja löi vihaisesti
näppiä. Myöskin kuulusti minusta kuin hän olisi itsekseen kironnut.

— No, mikä nyt?

— H—tti sentään! Unohdin taas, että olemme Helsingissä.

Seuraavana päivänä, kun me kadulla kävellessämme tapasimme mainitun
tuttavan, tervehti ystäväni häntä mitä suurimmalla kunnioituksella.
Kaikesta päättäen oli hän syvästi huolissaan äskeisestä erehdyksestä.





IV.




NINIVEN LAPSI.


Ukkonen löi, salamat leimusivat, mutta Niniven lapsilla oli ikuinen
ilo. Herra antoi äänensä kaikua yli kaupungin ja sen syntisten
asukasten, että he unestaan heräisivät, mutta Niniven lapset eivät
Herraa tunteneet, sillä hän on korven Herra, ja Niniven lapset olivat
hedelmällisten viinirinteiden asukkaita. Heidän elonkorjuunsa oli
onnellisesti päättynyt, ja siksi nyt riemuittiin joka talossa ja joka
töllissä, enin kuitenkin kuninkaan linnassa, jossa kansaa ilmaiseksi
kestitettiin. Mutta ulkona jyrisi ja salamoi Herran viha.

Tapahtui sitten, että tänä myrskyisenä yönä oli linnan puutarhaan
eksynyt nuori, kaunis kuninkaan tytär, nimeltä Mitra. Hän oli kenenkään
tietämättä lähtenyt kuutamossa käyskentelemään, mutta äkkiarvaamatta
oli rajuilma hänet yllättänyt juuri kuin hän parhaallaan puiden puhetta
kuunteli. Puilla oli nimittäin tänä iltana erittäin paljon Mitralle
puhumista, sillä hänelle oli äsken hovin tanssiaisissa tapahtunut
jotakin hyvin merkillistä: kaunis ja sivistynyt prinssi Varuna oli
tehnyt hänelle rakkaudentunnustuksensa, hän, joka taisi kaikki vanhojen
runoilijani laulut ja osasi ohjata hevostaan tappotantereella paremmin
kuin kukaan muu. Siksi oli Mitra lähtenyt kuutamoiseen yöhön puiden
puhetta kuuntelemaan.

Rajuilma oli hänet yllättänyt ja hän oli eksynyt puutarhan
harhauttaville poluille. Hän oli juossut milloin sinne milloin tänne
ja vihdoin väsyneenä puun alle itkemään istahtanut. Sillä Mitra oli
todellinen Niniven lapsi, joka ei osannut oikeata kättä vasemmasta
erottaa, eikä sen vuoksi muistanut, missä päin kuninkaan linna oli,
vaikka se oli siinä aivan lähellä. Epätoivoissaan painoi hän pään
käsiinsä ja itki katkerasti, samalla kuin hänen päällään jyrisi ja
salamoi Herran viha.

Puun alta löysi hänet profeetta Joona, jonka Herra oli lähettänyt
Niniveä kiroamaan ja ilmoittamaan, että hän oli antanut kaupungille
vain neljäkymmentä päivää armon ajaksi. Elleivät he sitä ennen katuisi
ja parannusta tekisi, piti heidän kaikkien hukkuman. Mutta Joona,
joka tiesi varsin hyvin, että he olivat synnissä sekä siinneet että
syntyneet, kauhistui mielessään niin suuren kaupungin hävitystä,
joka hänestä oli varmaa varmempi. Häntä säälitti nimittäin kaikki
nämä kauniit linnat ja tornit, nämä palatsit ja kukkivat puutarhat,
mutta enimmän säälitti häntä kuitenkin nämä monet tuhannet iloitsevat
ihmiset, jotka kaikki olivat synnissään niin onnelliset ja joiden sen
vuoksi piti kuolemalla kuoleman. Sentähden, vaikka hän tunsi Herran
käskyn kielellään polttavan, oli hän jo kolme päivää harhaillut edes
takaisin kaupungin kaduilla voimatta suutaan avata heitä kirotakseen.

Joona löysi puun alta itkevän kuninkaan tyttären juuri kuin hän
vihdoinkin oli saanut ajatuksensa järjestykseen ja aikoi astua
kuninkaan linnaan Herran rangaistusta julistamaan. Mutta nähdessään sen
nuoren, kauniin kuninkaan tyttären niin katkerasti itkevän, pysähtyi
hän ja otti häntä kädestä kiini ja niin tulivat he yhdessä kuninkaan
linnaan, jossa Mitraa oli jo ruvettu kaipaamaan.

He tulivat yhdessä kuninkaan linnaan ja niin pian kuin kuningas oli
tyttäreltään kuullut, missä vaarassa Mitra oli ollut, vastaanotti hän
Joonan niinkuin parhaan kestiystävän ja toimeenpani hänen kunniakseen
monenpäiväiset tanssit ja juhlamenot. Kun vielä tunnetuksi tuli, että
Joona oli profeetta, joka sen maan kielellä merkitsi runoilijaa, ei
ilosta tahtonut tulla loppuakaan, sillä Niniven kansa oli runoutta
rakastavainen ja kunnioitti suuresti kaikkia kauniita taiteita.
Varsinkin se nuori kuninkaan tytär, jonka Joona oli rajuilman käsistä
pelastanut, osoitti hänelle aivan erikoista lempeyttä, joka tosin ei
Herran mieheen vaikuttanut, mutta kuitenkin saattoi hänen sydämensä
merkillisesti vapisemaan. Enemmän vapisi kuitenkin prinssi Varuna,
sillä hän pelkäsi rakkautensa puolesta, joka oli käynyt hänen
sielulleen kalleinta kalliimmaksi, Mutta hän oli siivo ja sivistynyt
mies eikä näyttänyt harmiaan, vaikka Mitra niin paljon oleskelikin
Joonan kanssa ja vaikka profeetta kävikin päivä päivältä kalpeammaksi.

Profeetta kävi päivä päivältä kalpeammaksi, sillä vaikka hän olikin
Herran mies, oli hän katsonut liian syvälle nuoren kauniin kuninkaan
tyttären silmiin, ja vaikka hänellä olikin Herran pyhä kutsumus
täytettävänään, lykkäsi hän sen kuitenkin päivästä päivään ajatellen:
"Tämän sielun tahdon minä ainakin pelastaa. Parempi on että ainakin
yksi pelastuu; kuin että hänkin ja kaikki hänen kerallaan hukkuvat."
Hän otti osaa kuninkaan pitoihin, istui iloitsevaisten pöydässä ja
käyttäytyi yleensä niin kuin ei profeetan hänen asemassaan sovi
käyttäytyä, ellei hänellä ole joku pyhä tehtävä täytettävänään. — Mutta
Herran miehet, jotka sen näkivät, sanoivat: "Se suuri valaskala Ninive
on niellyt Joonan. Herra olkoon hänen sielulleen armollinen."

Niin kuluivat ne neljäkymmentä päivää eikä Joona ollut vieläkään
suutaan avannut ilmoittaakseen sitä, mikä tulossa oli. Mutta
neljäntenäkymmenentenä päivänä juuri kuin aika täytetyksi tuli, istui
Joona kuninkaan tyttären kanssa jälleen puutarhassa ja opetti häntä.
Hän ilmoitti hänelle sydämensä salaisuuden, kehoitti häntä kerällään
erämaahan pakenemaan ja pelastamaan oman kuolemattoman sielunsa, sillä
ankara ukkosilma oli tulossa ja kohta oli kaikki kaupunki hukkuva.
Mutta Mitra ei uskonut häntä, purskahti kaikuvaan nauruun ja juoksi
isälleen ja muille hovilaisille kertomaan, mitä profeetta oli hänelle
ehdotellut. Sen kuullessaan nauroivat sekä kuningas että kaikki
hoviväki, mutta se, joka enimmän nauroi, oli prinssi Varuna, sillä hän
ajatteli: "Naurakaamme hänelle, niin pääsemme me pian hänestä. Kaikkea
muuta voi Herran profeetta kestää, mutta ei ihmisten naurua." Ja he
nauroivat kaikki pitkään ja kaikuvasti, mutta sillä aikaa seisoi Joona
häpeissään, hän tunsi, että Herra oli hänet hyljännyt ja hän huusi
katkerasti katuen Herran puoleen.

Kuningas ja kaikki hoviväki hänen kanssansa nauroivat, mutta samalla
nousi ukkospilvi yhä korkeammalle, ilma pimeni ja tuliset lieskat
kiiriskelivät pitkin taivaan kantta. Yksi niistä istahti Joonan pään
päälle juuri kuin hän häpeissään oli erääsen puutarhan soppeen paennut,
hän tunsi Herran hengen tulevan hänen päälleen ja hän nousi, astui
keskelle vapisevaista kansanjoukkoa ja saarnasi, niin että kaikki jotka
hänet kuulivat, katuivat ja tekivät parannuksen. Sillä kaikki luulivat,
että Niniven viimeinen päivä oli tullut ja Joona, joka itsensä jälleen
Herran valituksi tunsi, luuli samoin, saarnasi ja julisti: "Tänä
päivänä pitää Niniven hukkuman ynnä kaikki, jotka siinä elävät." Mutta
päivä kului ehtoolle eikä Ninive hukkunutkaan.

Herra oli nimittäin laupeudessaan nähnyt Niniven kansan katumuksen ja
muuttanut päätöksensä, vaikka hän ei ollut tullut ilmoittaneeksi siitä
palvelijalleen Joonalle, joka täten joutui vääräksi profeetaksi. Kun ei
kaupunki hukkunutkaan, riemuitsivat kaikki sen asukkaat sangen suuresti
ja pyhittivät sen päivän veisuulla ja kiitosuhreilla, mutta Joonasta
ei kukaan sen enempää välittänyt. Niin jäi hän jälleen häpeissään
puutarhan kolkkaan seisomaan.

Kun hän siinä häpeissään seisoi ja koki turhaan tutkia sydämessään,
miksi Herra oli hänet vääräksi profeetaksi tehnyt, tuli hänen luokseen
Mitra, se nuori ja kaunis kuninkaan tytär, ja sanoi nyt olevansa valmis
hänen kanssaan erämaahan muuttamaan. Hän oli nimittäin kuullut Joonan
saarnaavan ja nähnyt tulenlieskan hänen päänsä päällä, josta hänen
sydämeensä oli syttynyt ikuisen rakkauden tuli. Niin pakeni Joona ynnä
Mitra hänen kanssansa erämaahan ja asuivat erään kurbitsan alla, jonka
Herra heidän suojakseen oli kasvattanut. Ja kului jälleen neljäkymmentä
päivää.

Mutta Niniven lapset, jotka hädässään olivat Herran puoleen huutaneet,
luopuivat jälleen hänestä ja alkoivat edelleen viettää syntistä
elämäänsä. He söivät, joivat, naivat ja huolivat, kuten ennenkin taikka
oikeastaan vielä hurjemmin, sillä he tahtoivat saada korvauksen vielä
siitäkin lyhyestä ajasta, jona he eivät olleet synnissä eläneet. Niin
vihastui Herra jälleen heidän päälleen ja hukutti heidät eikä koko sen
suuren kaupungin asukkaista jäänyt ketään muuta eloon kuin prinssi
Varuna, joka ulkona laitumella oli Mitran jälkiä etsimässä. Mutta Joona
ynnä se nuori kaunis kuninkaan tytär hänen kanssansa, jotka erämaassa
elivät, eivät tienneet mitään siitä perikadosta, joka Niniveä oli
kohdannut.

Joona ja Mitra elivät erämaassa, mutta eräänä päivänä kuivettui se
kurbitsi, jonka alla he asuivat, ja aurinko paistoi suoraan Joonan
päälakeen. Silloin vihastui Joona sangen suuresti, sillä ei ainoastaan
kurbitsi ollut kuivettunut, mutta myöskin se nuori kaunis kuninkaan
tytär, sillä vaikka hän rakastikin Joonaa ikuisella rakkaudella, oli
elämä erämaassa kuitenkin käynyt hänelle yksitoikkoiseksi ja hän halasi
jälleen palatsejaan ja puutarhojaan. Ellei hän olisi niin vahvasti
uskonut, että Joona oli profeetta, olisi hän epäilemättä jättänyt
hänet, mutta nyt jäi hän yhä edelleen hänen luokseen, vaikka hän tiesi
prinssi Varunan hänen jälkiään etsivän ja vain odottavan hetkeä,
jolloin hän saisi hänet sulkea syliinsä. Sellaisia asioita voi usko
matkaansaattaa.

Tapahtui sitten, että prinssi Varuna löysi ne, jotka erämaassa asuivat,
ja ilmoitti heille Niniven perikadon, sillä hän luuli todellakin,
että se oli tapahtunut Joonan profetsian tähden ja että Joona siis
todellakin oli oikea profeetta. Kun Mitra sen kuuli, syleili hän Joonaa
ja sanoi: "Sanoinhan minä, että sinä olet profeetta." Mutta Joona, joka
tunsi että tämä ei ollut hänen ennustuksensa mukaan tapahtunut, käänsi
kasvonsa pois ja sanoi: "Ei, minä en ole profeetta." Mitra sanoi: "Etkö
sinä siis tiennyt Niniven hävityksestä?" Joona sanoi: "En." Mitra
sanoi: "Vanno se minulle." Ja niin Joona vannoi sen hänelle.

Silloin jätti hänet Mitra ja lähti käsi kädessä prinssi Varunan kanssa,
joka vei hänet omaan valtakuntaansa ja antoi hänelle sekä palatsin
että puutarhan, kaikkinaisia palvelijoita ja hyvänhajuisia yrttejä,
niin että hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka ja Herra siunasi
heidän liittonsa. Mutta Joona jäi yksin erämaahan ja sanoi: "Nyt vasta
olen minä oikea profeetta, sillä minä olen voittanut senkin, joka
Niniveä suurempi oli." Ja se kelpasi kovin Herralle.




LEMMINKÄINEN JA POHJAN NEITI.


Lemminkäinen tuli Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa paistoi kuin
aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän sanoi:

— Pohjan neiti, minä rakastan sinua. Tahdotko olla minun omani?

Nyt oli asia niin, että Pohjan neiti todellakin rakasti Lemminkäistä,
mutta hän oli liian ylpeä sitä noin vaan ensi hetkessä tunnustaakseen.
Samassa ehätti äitikin väliin, käski vieraan istumaan ja ilmoitti,
ettei asialla ollut niin kiirettä. Ja kun äiti ja tytär olivat
kylläkseen porstuan peräkamarissa kuiskailleet, annettiin Lemminkäisen
tietää, että jos hän koskaan tahtoi Pohjan impeä omakseen, oli hänen
ammuttava joutsen Tuonelan joelta.

Heti kuin ankara vaatimus oli sanottu, katui Pohjan neiti, että hän oli
ollenkaan moisiin vitkasteluihin suostunut. Mielellään olisi hän heti
ojentanut kätensä Lemminkäiselle. Mutta Lemminkäinen oli jo silloin
noussut, kohottanut päänsä ylpeämmäksi kuin koskaan ennen ja sanonut:

— Hyvä. Sinun pitää saamaan joutsenesi.

Hänen huulensa olivat yhteen puserretut kuin valkea viiva, kun hän sen
sanoi. Mutta vielä valkeammat olivat hänen huulensa silloin kuin äiti
hänet kuolleena Tuonelan joelta löysi ja jumalan voimalla hänet henkiin
virvotteli. Vähissä hengin hän sieltä kotiinsa talutettiin ja vähissä
hengin vuoteeseen laitettiin. Kukaan, joka hänet silloin olisi nähnyt,
ei olisi luullut hänen elävän vuorokautta vanhemmaksi.

Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Kun Lemminkäinen juuri oli
levottomaan unenhorrokseen vaipunut ja äiti hänet hetkiseksi yksin
jättänyt, heräsi haavoitettu mies äkkiä ja näki edessään koko entisen
elämänsä. Samalla laskeutuivat katosta hänen päällensä suuret, valkeat
siivet ja hänestä tuntui kuin olisi niiden tarkoitus ollut tukahduttaa
hänet. Mutta viimeisillä voimillaan tempasi hän silloin seinältä
kaarensa tenhotun, ampui nuolensa sulitun, ja katso! Siinä makasi
Tuonelan valkea joutsen verissään Lemminkäisen vuoteen vieressä.
Heti sen jälkeen vaipui Lemminkäinen syvään uneen ja kun aamulla
käytiin häntä katsomaan, nukkui hän vieläkin ja hänen rintansa kohoili
rauhallisesti kuin lapsen.

       *       *       *       *       *

Toisen kerran tuli Lemminkäinen Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa
paistoi kuin aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän
viskasi valkean linnun keskilattialle ja sanoi:

— Pohjan neiti, minä rakastan sinua, Tahdotko olla minun omani?

Mutta nyt oli asia niin, että vaikka Pohjan neiti todellakin rakasti
Lemminkäistä, oli hän kuitenkin sillä aikaa ojentanut kätensä
Ilmariselle ja Pohjolan tuvassa juotiin juuri heidän häitään. Mutta kun
se pitkä, kalpea mies äkkiarvaamatta oven suuhun ilmestyi, ymmärsivät
kaikki, että häiden nyt piti loppua ja että jotakin kamalaa todella oli
tulossa. Rohkeasti kävi emäntä kuitenkin tulijaa vastaan ja kysyi:

— Kuta kuuluu Kaukomielelle? Ammuitko joutsenen?

Samassa näki hän kuitenkin joutsenen maassa makaavan ja silloin hänen
polvensa vavahtivat. Mutta morsian kävi tulijaa vastaan, ojensi hänelle
kätensä ja sanoi:

— Rakas Lemminkäinen! Minä tahdon olla sinun omasi.

Mutta Lemminkäinen käänsi hänelle selkänsä ja sanoi:

— Mene! Sinun edestäsi olen minä tämän tehnyt. Mutta sinusta itsestäsi
minä en huoli enää.

Hän astui ulos, mutta morsian oli muuttunut kalpeaksi kuin kuolema eikä
hän koskaan sen jälkeen enää oikein veriinsä tullut. Mutta Tuonelan
joutsenen korjasi Louhi talteensa, näytti sitä ylpeydellä jokaiselle
kävijälle ja sanoi:

— Tämän on Lemminkäinen tehnyt minun tyttäreni takia. Eikä hän
sittenkään saanut häntä, sillä hän oli tuiki vastenmielinen minun
tyttärelleni.




IKILIIKKUJA.


Oli kerran eräässä kylässä seppä, nimeltä Antti joka oli tullut vähän
niinkuin löylyn lyömäksi. Hän oli ollut oikein taitava seppä, takonut
niin lukkoja kuin vikatteitakin, mutta hän hän oli viime aikoina käynyt
niin merkillisen harvapuheiseksi ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän
niin miettiväisenä käveli, nyökäytti hän vaan päätään ja vastasi:

— Ikiliikkuja.

Siitäkin heti nähtiin, että hän oli tullut päästään vialle, sillä
vaikka eivät kylän asukkaat oikein ymmärtäneetkään, mikä kumma se
ikiliikkuja oli, ymmärsivät he kuitenkin, että se oli tuiki vaikea
tehtävä, kentiesi aivan mahdotonkin. Ehkä voisi jossakin siellä
suuressa maailmassa sellainen olla mahdollinen, sanoivat jotkut, mutta
näissä meidän pienissä oloissamme, — aivan mahdotonta. Mutta oli
toisiakin, jotka uskoivat kunnon seppämme tuumaan ja luulivat siitä
koituvan ikuista onnea koko paikkakunnalle.

Niin jätti Antti vähitellen kaikki entiset toimensa, sillä ikiliikkuja
valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Hän seisoi päivät päästään
pajassaan ja takoi, ja kun ihmiset tulivat hänen luokseen lukkoineen ja
vikatteineen, pudisti hän vain päätään ja sanoi:

— Minä en jouda. Minulla on tätä nykyä tärkeämpää tekemistä.

Hän uskoi nimittäin saavansa ikiliikkujansa hyvinkin pian valmiiksi
ja samaa uskoi hänen kotiväkensäkin, eivätkä he hänelle sentähden
erikoisen vihaisia olleetkaan, vaikka hän suuren ajatuksensa takia
antoi mennä niin monen hyvän ansion hukkaan. Mutta päivä kului toisensa
perästä ja sitä myöten kuin leivät talon vartaissa vähenivät, väheni
myöskin talonväen usko Antin suureen ajatukseen, Eikä lopuksi jäänyt
ketään muita kuin Antin oma kymmenvuotinen poika, joka häneen uskoi,
vaikka hän saikin ilman illallista makuulle mennä.

Mutta Antti takoi takomistaan, hän takoi itsensä sekä maalta että
mannulta eikä hänelle jäänyt enää muuta kuin pieni pahanpäiväinen
mökki kaukana salon sisässä, jonne hän itse poikansa kanssa muutti
ja jälleen pajan rakensi. Sillä vaikka hänen perheensä olikin muiden
ihmisten armoille joutunut ja hän itse koko kylän pilkaksi ja
kiroukseksi, uskoi hän kuitenkin yhä edelleen suureen ajatukseensa
ja toivoi ikiliikkujallaan vielä kaikki parhaan päin kääntävänsä.
Lauvantai-iltoina takeli hän yhtä toista lähimmille mökkiläisille, niin
että hän leivässä ja särpimessä pysyi. Näin kului kesä ja talvi.

Mutta kylän herrasväen keskuuteen oli levinnyt tieto siitä, että
Antti oli nuoren poikansa erämaahan vienyt ja sitä yleisesti kovin
paheksuttiin. Oli tämä seikka otettu puheeksi ompeluseuroissakin,
joita pakanalähetyksen hyväksi pidettiin, ja siellä oli pappilan nuori
maisteri aivan oikein huomauttanut, että tässä oli myös lähetystyö
kysymyksessä, pelastaa nuori, viaton sielu isänmaalle ja ihmiskunnalle.
Jumalasta hän ei mitään puhunut, sillä hän oli vapaa-uskoja, mutta kun
hän kuitenkin ompeluseuroissa kävi ja jaksoi ylläpitää naisten kanssa
vakavaa keskustelua ijäisyyden asioista, ei hänen epäuskoaan hänelle
niin suureksi synniksi luettu. Ja niin päätettiin pelastaa Antin
poika. Hänestä itsestään ei kenelläkään enää mitään toivoa ollut. Niin
matkustivat sekä rovasti että pari pitäjän mahtavinta rouvaa eräänä
kauniina talvisena päivänä Antin luo ja esittivät hänelle, että he
tahtoivat ottaa pojan luokseen, kouluuttaa hänet sekä kasvattaa hänestä
kunnon kansalaisen. Antti, joka juuri seisoi pajassa, ei tiennyt, mitä
hänen pitäisi tähän ehdotukseen vastata, mutta sen hän vaan ymmärsi,
että hän nyt jäisi ilman pajapoikaa. Hän vastasi siis ensin jyrkästi
kieltäen.

— Se ei tule tapahtumaan ikinä. Poika on minun.

Mutta silloin alkoi rovasti käyttää kovempaa kieltä, hän jyrisi jumalan
rangaistuksesta ja myllynkivestä, joka syyllisten kaulaan ripustetaan,
ja mitä enemmän hän jyrähteli, sitä enemmän itkivät rouvat hänen
ympärillään ja sitä kumarampaan painuivat Antin hartiot. Kun hän oikein
asiata ajatteli, niin oli rovasti ehkä sittenkin oikeassa. Eihän
hänellä ollut oikeutta oman suuren ajatuksensa takia poikansa koko
tulevaisuutta turmella. Niin sanoi hän vihdoin pyyhkäisten kyynelen
silmäkulmastaan:

— Jos poika itse tahtoo …

Poika oli kuunnellut tätä keskustelua suurin silmin ja kun hän
kuuli, että isä aikoi hänet vieraille luovuttaa, kävi hän vielä
surullisemmaksi, painoi päänsä itkien isän helmaan ja sanoi:

— Isä! Minä en tahdo sinusta luopua ikinä.

Mutta kun rovasti oli häntä ystävällisesti pään päälle taputtanut ja
rouvasväki hänen suunsa ja taskunsa vehnäsillä täyteen tukkinut, alkoi
hän tyyntyä vähitellen eikä hän enää itkenytkään, vaan kuunteli korvat
pörhöllään, mitä hänelle hänen uudesta onnestaan kerrottiin. Ei hän
siitä paljon ymmärtänyt, mutta kuitenkin sen verran, että hän pääsisi
nukkumaan pehmeille höyhenvuoteille ja saisi syödä ikänsä vehnäkakkuja.
Niin löi hän vihdoin isälleen kättä hyvästiksi ja sanoi:

— Älä huoli ollenkaan! Kun minä olen tullut suureksi, palajan minä
takaisin ja sitten ryhdymme jälleen yksissä ikiliikkujaa takomaan.

Vaikka hän uskoikin nimittäin isän suureen ajatukseen, piti hän vielä
enemmän vehnäkakuista ja höyhentyynyistä, ja kun hänet vihdoin reen
perään rovastin viereen istutettiin ja hän kuuli kulkusten kilinän
sekä näki huurteisten puiden nuolen nopeudella ohitsensa vilahtelevan,
tunsi hän itsensä melkein onnelliseksi, että hän oli isän nokisesta
pajasta päässyt. Mutta pappilaan tultuaan itki hän kuitenkin kauvan ja
katkerasti.

Niin tuli Antin pojasta ylioppilas, hänestä tuli insinööri ja
rautateiden rakentaja eikä hän enää pitkään aikaan ollut isänsä suureen
ajatukseen uskonut. Mutta eräänä juhannuksena saapui hän jälleen
kotimökilleen, jossa hän ei ollut koko opintoaikanaan käynyt, saapui
koko pitäjän herrasväen kanssa, sillä kaikki tahtoivat he nähdä korven
erakkoa, joka ikiliikkujaa takoi. Mutta Antti oli jo silloin vanha ja
hänen päänsä oli harmennut.

Antti seisoi alasimensa ääressä, kuten ennenkin ja takoi. Kun hän
näki poikansa astuvan ovesta sisään, tunsi hän hänet heti paikalla,
nyykäytti hänelle päätään ja sanoi:

— Hyvä että tulit. Tarvitsin juuri sinua palkeita painamaan.

Ja insinööri tarttui paljetankoon ja Antti takoi, takoi koko yön,
kunnes hän vihdoin tunsi itsensä kuoleman sairaaksi ja sanoi:

— Kiitos. Nyt se liikkuu.

Hän luuli nimittäin saaneensa valmiiksi sen, mitä hän oli ikänsä
toivonut, mutta samalla kaatuikin hän taapäin pajan seinää vasten
ja kuoli. Ja pitäjän herrasväki, joka oli kertynyt pajan ovelle
merkillistä takomista katsomaan, syöksähti sisään ja sanoi:

— Hän kuoli onnellisen kuoleman. Katsokaa kuinka kauniisti hänen
huulensa hymyilevät.

Mutta he eivät tienneet, että se oli hänen suuri ajatuksensa, joka
hänen huulillaan hymyili. Muuten he eivät olisi mitään sanoneet.




LAULU VUORILAMMELLA.


Kuka ei olisi kuullut tarinaa miehestä, joka tahtoi mitata pohjatonta
järveä? Hän laski luotinsa yhä syvempään ja syvempään, kunnes vuoren
ukko vihdoin vihastui ja varotti häntä äänensä jyminällä. Silloin
säikähti hän niin, että hän tuli hulluksi.

Oli toisiakin, jotka eivät tulleet hulluiksi, vaan vetivät
laskinluotinsa koreasti takaisin venheeseen ja soutivat kiireesti
maihin. Minä luulen melkein, että näitä jälkimmäisiä oli enempi.

Mutta sitten oli vielä joitakin, jotka eivät totelleet eivätkä tulleet
hulluiksi, vaan laskivat laskinluotinsa niin syvälle kuin heidän
nuorakimppunsa ulottui, ja kun se loppui, panivat he vielä jatkoksi
sekä airon että melan ja vihdoin oman itsensä, sillä he tahtoivat
tietää, kuinka syvä se järvi oli. Heistä sanoi kansa: "vuoren ukko
vei heidät." Näistä viimeisen kaltaisista miehistä tahdon minä puhua,
taikka oikeammin, vaan eräästä senkaltaisesta. Ehkä niitä on ollut
useampiakin, mutta minä olen tavannut heistä vain yhden.

Hän souteli yksin sumuisessa yössä eräällä tunturilammella ja minä
luulen, että hän juuri silloin oli omassa mittaamistyössään. Ainakin
kuulin minä vuoren ukon jyrinän, mutta hän ei siitä sen enempää
näyttänyt huolivan. Hän kehitti köyttä kelalta ja mitä kauvemmin hän
kehitti, sitä sumuisemmaksi kävi järvi. Lopuksi ei voinut erottaa
venettä eikä miestä.

Mutta läpi sumun kaikui hänen laulunsa:

Niinkuin kapea säde uppoaa minun laskinluotini veden vellovan syliin;
minun henkeni säilä on myös kuin kapea säde.

Surmaamaan on luotu säilä ja säkenöimään, ei ylhäälle taivaalle, sillä
siellä paistavat aurinko, kuu ja tähdet, vaan alhaalle ihmissydämiin,
sillä siellä ei ole muuta kuin pimeys. Minä tahdon pimeydessä säkenöidä.

Pohjattomimpaan yöhön tahdon minä astua, siihen pilkkoisimpaan
pimeyteen, jonka minä aavistan. Mutta kuinka vaikeata on löytää
pilkkoisinta pimeyttä. Kuinka hyvin ovat ihmiset voineet sen kätkeä,
peittää sen itseltään ja muilta, sillä he ovat pimeätä peljänneet.
Kaikki he tahtovat valon orjia olla.

Kaikki he tahtovat asua suurissa saleissa, joita päivä, kuu ja tähdet
valaisevat, ja kun ne eivät kuitenkaan heidän sydämensä saleihin
paista, ovat he keksineet itselleen sähkökynttilät ja kauniit
kaarilamput, joilla he omaa orjuuttaan valaisevat. Ainakin joku
kiiltomato täytyy köyhimmänkin ikkunalla tuikkia.

Niitä vastaan on meidän ensin sota julistettava, jos me tahdomme olla
pimeyden kuninkaita.

Askel askeleelta alaspäin mennen, olen minä kohdannut monta sellaista
keinotekoista valoa. Usein olen minä kohdannut myös vain lahoa puuta,
joka loisti pimeydessä.

Ensimmäinen valo, jonka minä kohtasin, oli jumala. Minä sammutin sen.

Mutta heti sen jälkeen kohtasin minä kaksi valoa, jotka eivät olleet
edellistä paljon pienemmät. Niiden nimet olivat tiede ja taide.

Niitä oli paljon vaikeampi sammuttaa, sillä ihmiset olivat niihin
niin tottuneet. Monet väittivät kuolevansa, jos ne valot heiltä
sammutettaisiin. Minä sammutin tieteen eikä kukaan kuollut, minä
sammutin taiteen eikä myös kukaan kuollut. Mutta niiden sijasta näin
minä heti paljon valoja.

Muutamia niistä sanottiin aatteiksi ja toisia käsitteiksi ja minun
täytyy tunnustaa, että niitä vastaan ei ollut helppo otella. Sillä
niillä oli jokaisella oma vasta-aatteensa ja vasta-käsitteensä, joka
heti leimahti tuleen, silloin kuin olin jonkun heistä sammuttanut.
Muutamat niistä palavat vieläkin.

Siellä oli patriotismi, heti sen vastassa kosmopolitismi, siellä oli
individualismi, sitä vastassa altruismi, siellä oli konservativismi ja
sitä vastassa radikalismi —

Siellä oli hyvä ja paha, luonto ja luonnottomuus, tosi ja ei-tosi,
muoto ja sisällys, terveys ja sairaus, kaunis ja ei-kaunis, kaikki
ja ei mitään. Kaikki olivat ne tulisia käärmeitä, jotka purivat omaa
häntäänsä, ja joita jotkut pitivät yllä, että kansa olisi jaksanut
käydä elämänsä sotaa. Minä sammutin ne kaikki.

Tuli hiukan hämärämpi maailmaan. Mutta yhä syvemmälle täytyy minun, yhä
syvemmälle tunteiden ja mielikuvien maailmaan, siksi kuin ei mikään
minun ympärilläni enää yötä valaise. Minä tunnen, että minun täytyy.

Miksi?

Siksi että kivi on luotu putoamaan ja lintu lentämään ja miekka
surmaamaan ja minun henkeni hävittämään rajan valon ja pimeyden
välillä. Sillä epäilyksen henki minä olen.

       *       *       *       *       *

Hän lauloi keskeltä sumuisen yön, ja kun aamu koitti, oli sekä mies
että vene kadonnut. Vuoren ukko oli vienyt hänet syvyyteen.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76292 ***