
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74659 ***

language: Finnish




ELÄMÄNHURMAN HÄIPYESSÄ

Kirj.

Rosamond Lehmann


5. painoksesta [Dusty Answer] suomentanut

Alpo Kupiainen



Uusia romaaneja 19





Hämeenlinnassa,
Arvi A, Karisto Osakeyhtiö,
1928.






ENSIMMÄINEN OSA




1


Ollessaan kahdeksantoistavuotias Judith näki, että vuosikausia
tyhjillään ollutta naapuritaloa jälleen laitettiin asumakuntoon.
Puutarhurit hyörivät puuhaisesti, jyräsivät jyräämistään tenniskenttää
ja istuttivat tulpaaneja sekä lemmikkejä puron partaalla olevaa
nurmikkoa reunustaviin kiviuurniin. Muratin pitkät sormet kiskottiin
irti ikkunoista, ja vankka, harmaaliivinen julkisivu siistittiin
ja puhdistettiin. Kun kaihtimet vedettiin ylös ja tutut, soikeat
kuvastimet taaskin tuijottivat makuukamarin ikkunoista, tuntui siltä
kuin rakennus ei olisikaan ollut kauan asumattomana ja kuin naapurin
lasten ja heidän isoäitinsä täytyisi edelleenkin olla entisessä
asunnossaan — noiden salaperäisten, kiehtovien lasten, jotka tulivat
ja menivät ja olivat kaikki serkuksia paitsi kahta veljestä ja yhtä
tyttöä. Tämä viimemainittu oli pudonnut persikkapuuaidan ylitse
Judithin puutarhaan, minkä seurauksena olivat olleet teekutsut ja
piilosillaolot.

Mutta tosiasiallisesti kaikki oli nyt toisenlaista. Isoäiti oli
kuollut kohta kuultuaan Charlien kaatuneen. Charlie oli ollut hänen
lemmikkinsä, sydänkäpynsä. Hän oli kaikkien hämmästykseksi mennyt
naimisiin Mariella-tytön kanssa, kun he molemmat olivat yhdeksäntoista
vuoden ikäiset ja hän oli juuri lähdössä rintamalle. Hän oli kaatunut
heti, ja joitakuita kuukausia myöhemmin Mariella oli saanut pienokaisen.

Nyt Mariella oli kaksikolmattavuotias, Charlien leski, ja hänellä oli
lapsi, jonka isä oli Charlie. Se tuntui eriskummaiselta, kun muisteli
mennyttä aikaa ja heitä molempia. Isoäiti oli jättänyt talon perinnöksi
Mariellalle, joka aikoi palata sinne asumaan ja viettämään iloista
elämää nyt, kun sota oli päättynyt ja Charlie (kuten otaksuttiin)
unohtunut.

Muistaisiko Mariella naapurin Judithia ja sitä, että heillä oli sama
kotiopettajatar ja että he lukivat samoja läksyjä, vaikka Mariella
olikin neljä vuotta vanhempi? Neiti Pim oli kirjoittanut: »Judith
on harvinaisen kyvykäs lapsi, erittäinkin ainekirjoituksessa ja
kasvitieteessä. Hän imee tietoja, kuten kissanpoika latkii maitoa.»
Kirje oli jätetty äidin kirjoituspöydälle; unohtumaton, hävettävä,
voitonriemuinen päivä.

Mariella taas — kuinka hän aina istuikaan kirkkaat, vaaleat silmät
ilmeettöminä, kohteliaan, kylmän, hiljaisen äänen lausuessa: »Kyllä,
neiti Pim» tai »En, neiti Pim», milloinkaan innostumatta, milloinkaan
ymmärtämättä! Hän kirjoitti kuten kuusivuotias lapsi. Hän ei oikein
edistynyt. Mutta kuitenkaan, kuten neiti Pim vakuutti, Mariella ei
suinkaan ollut sellainen tyttö, jota nimitettäisiin typeräksi... Ei
missään nimessä typerä tyttö; viehättävä Judithista. Hänen omasta
omituisuudestaan johtuvan viehätyksen lisäksi häneen heijastui hohdetta
neljästä poikaserkusta, jotka kävivät hänen kotonaan loma-aikoina —
Julianista, Charliesta, Martinista ja Roddysta.

Nyt he kaikki olivat täysikasvuisia. Palaisivatko he Mariellan
mukana? Ja muistaisivatko he Judithia lainkaan ja olisivatko he
iloisia tavatessaan hänet jälleen? Hän oli varma siitä, etteivät he
muistaisi ainakaan niin täsmällisesti, niin selvästi kuin hän; ihmiset
eivät koskaan muistaneet häntä niin hyvin kuin hän muisti heidät —
erittäinkin heidän kasvonsa. Jo varhaisimmassa lapsuudessa oli selvää,
ettei kukaan tajunnut kasvojen ihmeellistä, suunnatonta salaisuutta.
Jotkut piirteet olivat niin puhtaat, niin kirkkaat ja herttaiset, että
niitä olisi saattanut katsella iäisesti. Charlien ja Mariellan olivat
sellaiset. Oli kummallista, että samat kasvonosat, hiukan toisella
tavoin muovattuina ja järjestettyinä, johtivat niin surkuteltaviin
tuloksiin. Julian oli joukosta rumin. Ja joskus mitä rumimpien kasvojen
ilmeet alkoivat äkkiä tuntua viehättäviltä. Niin Julianin kasvonilmeet.
Ei uskaltanut siirtää katsettaan pois oudon ihmisen kasvoista, koska
silloin niiden joku muutos olisi saattanut jäädä huomaamatta.

»Hyvä ystävä! Kuinka tuo hullunkurinen pikku tyttösi tuijottaakaan! Hän
ihan vaivaa minua.»

»Älä välitä siitä, ystävä-kulta! Hän ei edes näe sinua. Aina pilvissä.»

Ne tyhmyrit jatkoivat tyhmää lörpöttelyään. He eivät tietäneet juuri
mitään kasvoista. He eivät oikein aavistaneetkaan, kuinka kauheasti
saattoi tutuille — esimerkiksi neiti Pimin kasvoille käydä, kun ne
varomattomuuden hetkellä yllätti, ja ne paljastivat perinpohjaisesti
karkeuden, käpertyivät vihan tai kavaluuden piirteiksi, tahi kuinka
salaperäiseltä tuntui nähdä samat kasvot päivästä päivään ja huomata ne
aina oudoiksi ja yllättäviksi. Roddyn kasvot olivat sellaiset, vaikka
ne olivat aluksi näyttäneet ihan elottomilta ja ilmeettömiltä. Niissä
piili joku salaisuus.

Iltaisin vuoteessaan Judith keksi kasvoja, sommitellen kappaleita
yhteen, kunnes kasvot äkkiä olivat kokonaiset — ihan selvinä. Niillä
oli nimi ja epämääräinen ruumis, ja ne elivät riippumatonta elämää
hänen päässänsä. Usein ne kehkeytyivät Roddya muistuttaviksi. Asia
oli niin, mietti Judith nyt, että Roddyn kasvot olivatkin pikemmin
uneksitut kuin todelliset. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan
nähnyt niitä sellaisina kuin ne oikeastaan olivat, vaan aina
liioitellun merkitsevinä, vaivaavan omituisina, kuten kasvot unessa
ovat.

Omituisen Roddyn täytyi nyt olla yhdenkolmatta, Martinin kahdenkymmenen
ja Julianin ainakin neljänkolmatta vuoden ikäinen; ja kaunis Charlie
olisi ollut Mariellan ikäinen, jollei hänelle olisi käynyt niin
uskomattomasti. He eivät nyt välittäisi hänestä lainkaan. He olisivat
täysikasvuisia suurmaailman ihmisiä. Heillä olisi ystäviä Lontoossa, ja
hänen hiuksensa olivat vielä pitkinä, hän käytti mustia pumpulisukkia
ja punehtui hillittömästi, toivottomasti, alituisesti, kun häntä
puhuteltiin julkisesti. Olisi tyrmistyttävää kohdata heidät jälleen,
kun hän muisti niin paljon sellaista, minkä he varmasti olivat
unohtaneet. Hän olisi tuppisuu.

Pitkinä yksinäisinä aikoinaan, joita vain he olivat yhä harvemmin
keskeyttäneet, hän oli käännellyt heitä, hypistellyt heitä
rakastavasti, tarkastanut heitä niin uteliaasti, että he olivat
sulautuneet muistetun lapsuuden himmeähohteiseen, lumottuun
varjoaineistoon ja muuttuneet miltei haaveolennoiksi. Otaksuttavasti he
olivat jo ammoin tajunneet, että Charlie oli kuollut. Kun he tulisivat
taaskin tänne ilman Charlieta, täytyisi hänenkin se uskoa. Nähdessään
heidät jälleen hän tuntisi syvää, repivää tuskaa. Kunpa hän vain
voisi olettaa sen koskevan heihinkin!... Mutta Charlien kuolemastahan
oli tietysti kulunut jo vuosia; eivätkä he tietenkään aavistaneet,
miltä tuntui, kun halusi tuntea ja ymmärtää ihmisiä, syventyä heihin
ihan kuumeisesti. Ja jos he sen tekisivätkin, eivät he kohdistaisi
harrastustaan häneen, mitättömään naisolentoon. Varmastikaan ei
edes Martin, typerä ja aina altis, ollut huomannut hänessä mitään
salaperäisen kiihoittavaa.

Silmäillessään taaksepäin ja ajatellessaan heitä kutakin erikseen
muisti hän ainoastaan muutamia varsinaisia, silmäänpistäviä, mitättömiä
tosiseikkoja.

Mariellan tukka oli leikattu lyhyeksi poikien tapaan. Se valui
reunukseksi hänen otsalleen, ja sen alapuolella hänen kirkkaat
merenneidonsilmänsä tuijottivat sokean läpikuultavasti ikäänkuin
huikastuneina. Hänen ihonsa oli maidonvalkea, hänen suunsa muodosti
pienen, punaisen kaaren, hänen kaulansa oli hyvin pitkä, hänen
olkapäänsä olivat luisut, hänen vartalonsa oli pitkä ja viehättävä,
ja hänen raajansa olivat hoikat, käärmemäiset, pitkät. Hänen kasvonsa
olivat ilmeettömät, rauhalliset ja kylmännäköiset. Ainoa niissä
näkyvä muutos oli huulien moitteeton kohoaminen, kun ne hymyilivät
rajoitettua hymyään. Hänen äänensä oli heikko ja kimeä, harvasävelinen
ja yksitoikkoinen, mutta pehmeä ja sulosointuinen. Hän puhui vähän.
Hän oli eristäytyvä ja häiriytymätön, viileän ystävällinen. Hän ei
milloinkaan kertonut asioitaan.

Hänellä oli iso, tanskalainen verikoira, ja hän kävi yksin kävelemässä
se seuranaan, käsi kierrettynä koiran kaulaan. Eräänä päivänä koira
oli kipeä ja alkoi ähkyä, sen vatsa paisui ja se meni laakeripensaiden
tiheimpään osaan, jossa se kuoli myrkytykseen puolessa tunnissa.
Mariella saapui ranskankielentunniltaan parhaiksi ehtiäkseen näkemään
sen kuolinkatseen. Hän arveli sen nuhtelevan häntä, tuska huimasi hänen
päätänsä, hän painoi päänsä koiran päätä vasten ja sopersi: »Se ei
ollut minun syyni.» Hän paneutui pitkäkseen koiran viereen eikä olisi
tahtonut liikahtaakaan. Puutarhuri hautasi koiran illalla, ja Mariella
makasi haudalla kalpeana, masentuneena ja äänettömänä. Kun Judith lähti
kotiin illalliselle, virui hän yhäti siellä. Kukaan ei nähnyt hänen
itkevän, eikä kukaan kuullut hänen enää kertaakaan puhuvan lemmikistään.

Hän se aina nosteli maasta höyhenettömiä linnunpoikasia, matoja,
sammakoita ja toukkia. Hänellä oli rupisammakko, jota hän rakasti,
ja hän halusi pitää kesyä käärmettä. Kerran hän toi käärmeen kotiin
pitkäruohoiselta niityltä; mutta neiti Pim sai pyörtymiskohtauksen, ja
isoäiti käski Julianin tappaa käärmeen takapihalla.

Charlien yllytyksestä hän juoksi kolme kertaa niityn poikki, jossa
oli härkä laitumella. Charlie ei sitä tehnyt. Hän saattoi vapisematta
kävellä katolla sellaisella kohdalla, jossa kaikkia muita hirvitti;
ja hän nautti ukkosmyrskyistä. Hänen hiuksissaan ritisi sähkö, ja jos
hän painoi sormensa toisen ihoon, tuntui siinä pienoisen sähkö-iskun
nipistys. Hän oli ylväs ja peloittava seisoessaan ikkunan ääressä ja
hymyillessään salamien leimahdellessa ja ukkosen jyristessä.

Eniten hän näytti pitävän Julianista; mutta sitä oli mahdoton tietää.
Hän liikkui kaikkien muiden seassa eristäytyvän, vaatimattoman
sävyisesti. Joskus Judith luuli Mariellan halveksivan häntä.

Mutta hän oli myöskin hyväsydäminen; hän teki hullunkurisia temppuja
saadakseen toisen iloiseksi itkun jälkeen. Kerran Judith kuuli heidän
kuiskivan: »Juostaan kaikki pois Judyn luota» — ja niin he kaikki
tekivät. He kapusivat puutarhan alapäässä kasvavaan haapaan ja
melusivat siellä hänelle, kun hän meni ohitse muka heitä etsimättä.

Hän poistui lastenkamarin sohvan alle itkemään toivoen kuolevansa
siellä, ennenkuin hänet löydettäisiin. Pimeys tuoksui sakean pölyiselle
ja kirpeälle ja hengittäminen oli vaikeata. Tuntikausien kuluttua
kuului huoneesta askelia, ja sitten Mariella kohotti sohvan päällyksen
reunaa ja katsahti sohvan alle.

»Judy, tule pois! Saamme suklaakorppuja teen keralla.» Purskahtaen
uudelleen itkemään Judith tuli.

»Voi! Sinähän olet itkusilmäinen.» Hän oli alakuloinen. »Koetanko saada
sinua nauramaan?»

Mariella aukaisi leninkinsä napit, pudotti sen yltänsä ja tanssi
kömpelösti palttinahousuissaan. Judith alkoi hihittää ja nyyhkyttää
samalla kertaa.

»Minä olen lihava mies», selitti Mariella.

Hän pullisti poskiaan, työnsi tyynyn housuihinsa ja tepasteli järeästi.
Se oli vastustamatonta. Täytyi ihan hirnua naurusta. Senjälkeen toiset
tulivat sisään sangen hiljaa ja olivat hyvin kohteliaita, eivät
katsoneet häneen, ennenkuin hänen kasvojensa väri oli tasaantunut, ja
estivät hilpeällä keskustelullaan hänen nikotuksensa kuulumasta. Ja
teen jälkeen he pyysivät häntä valitsemaan leikin. Niin oli kaikki
taaskin hyvin.

Oli syksy, ja pian leijailisi nurmikon yllä kolea, savunsininen usva.
Koko sekava, sakea puutarha oli jäykkä kuin lasi, painunut, itseensä
sykertynyt, kuuro, mykkä ja sokea, salaperäinen. Usvan alla lepäsi
silkinpehmeä puro sileänä ja vireettömänä, heikosti kimallellen. Kaikki
taivaan ja maan värit olivat kalpeita aaveita entisestään; ja ilmassa
tuntui lahoamisen vaivaava, kirpeän imelä haju.

Kun lapset tulivat piilopaikoistaan pensaiden seasta, näyttivät he
kaikki märiltä ja hennoilta, heidän kasvoissaan oli hieno hehku, heidän
silmäripsensä olivat kosteat, ja heidän hiuksissaan oli kastepisaroita.
Hengitys tuprahdutteli höyryä heidän eteensä. He olivat kauniita ja
salaperäisiä kuten ilta.

Onnellisuus tuntui päätä ja rintaa pullistavana paineena, joka oli
liian kiihoittava kestettäväksi. Astellessaan raitojen alitse kotiin
kapeata, molempia puutarhoja yhdistävää polkua myöten Judith äkkiä
sepitti joitakuita runonsäkeitä.

       *       *       *       *       *

Typerällä, hullunkurisella, vakavalla Martinilla oli punaiset
posket, ruskeat silmät ja likaiset polvet. Hänen jalkansa olivat
hyvin karvaiset hänen ikäisensä pojan jaloiksi. Hän oli erittäin
hyvänluontoinen. Juuri häntä toiset aina kiusoittelivat ja härnäsivät.
Charlien oli tapana sanoa: »Narrataanpa taas Martinia», ja kun hänet
oli saatu narratuksi, kuten aina kävi, tanssivat he hänen edessään,
kiljuen: »Taaskin narrattu! Taaskin narrattu!» Hän ei koskaan
pahastunut. Joskus keksi Judith parhaan narraamiskeinon, ja hän ylpeili
siitä. Hän oli kovin julma Martinille, mutta poika pysyi uskollisena
ja rakastavana, lähettäen hänelle silloin tällöin koulusta sekavia,
lika- ja mustetahraisia paperiarkkeja, joissa oli allekirjoitus:
»Vilpittömästi Sinun, M. Fyfe.»

Martin rakasti myöskin Roddya — kärsivällisesti, äidillisesti. Joskus
he kävelivät kaulakkain, ja leikkiessä he aina ensiksi valitsivat
toisensa pariksi. Judith rukoili aina, että Charlie valitsisi hänet
ensiksi, ja joskus Charlie valitsi, mutta ei aina.

Martinilla oli yhteen takertuneita makeisia toisessa ja nukkaantuneita
yskänpastilleja toisessa taskussa. Aina hän söi jotakin. Jollei hän
saanut mitään muuta, söi hän raakoja sipuleja ja löyhkäsi taivaaseen
saakka.

Hän oli heistä kaikista paras juoksija ja hyppääjä, ja lihaksilleen
hän omistikin hellimmän huolenpitonsa, ylpeillen niistä. Mieluisinta
hänestä oli viedä Roddy tai Judith veneellä puroa ylöspäin tyhjentämään
linnun pesiä. Roddy ei kiusoitellut häntä Judithin tähden — Roddy ei
milloinkaan välittänyt muiden ihmisten puuhista niin paljon, että
olisi heitä niiden tähden kiusoitellut — mutta muut olivat kärkkäitä
siihen, minkä vuoksi hän pahasti häpeili, puhellen hänelle karkeasti ja
sysien häntä luotansa muiden näkyvissä ja näyttäen rakastavansa häntä
ainoastaan silloin, kun he olivat kahden kesken.

Kerran he olivat piilosilla, ja Charlie oli kuurumassa. Martin pyysi
Judithia piiloon kanssansa. He makasivat puutarhassa heinäkeon alla
posket painettuina lämpöiseen, hyvätuoksuiseen nurmikkoon. Judith
tarkkaili ruohonlehdillä matelevia hyönteisiä, ja Martin tarkkaili
häntä.

»Charlie on jo kauan ollut tulossa», huomautti Judith.

»Minä en sitä usko. Ole paikallasi!»

Judith laskeutui takaisin nurmikolle, pyörähti ympäri ja silmäili
Martinia silmänsä nurkitse. Niin likeltä nähtyinä pojan kasvot
näyttivät hullunkurisilta, karkeilta ja suunnattomilta; ja tyttö
nauroi. Martin virkkoi:

»Ruoho on kosteata. Istu rinnallani!»

Judith istuutui hänen vankalle rinnalleen ja liikkui ylös ja alas hänen
hengittäessään. Hän kysyi:

»Kuulehan, kenestä meistä pidät enimmän?»

»Niin, Charliesta... Mutta pidän myöskin sinusta.»

»Mutta et niin paljon kuin Charliesta?»

»Niin, en; en niin paljoa kuin Charliesta.»

»Etkö voisi pitää minusta niin paljoa?»

»Luultavasti en. Pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta.»

Poika huoahti. Judith tunsi hiukan sääliä häntä kohtaan ja sanoi:

»Mutta sinusta pidän toiseksi enimmän», lisäten itsekseen: »En sitä
usko.» Se oli rauhoittava tunnustus Jumalalle, joka kuunteli aina. Se
näet ei ollut totta. Toisena oli Roddy, sitten Julian ja sen jälkeen
Martin. Viimemainittu oli niin ikävystyttävä ja uskollinen, liikkui
aina hänen kinterillään ja löyhkäsi hieman hielle ja lialle ja oli niin
täydelleen hänen, itsensä vallassa, ettei hänessä melkein lainkaan
ollut naapurin lasten salaperäistä viehätysvoimaa. Hänen täytyi
ajatella Martinin erikoisia puolia, sitä, että hän juoksi nopeammin
kuin kukaan muu tai sukelsi noutamaan esineitä joen pohjasta, ennenkuin
muuttui sen osaksi, tai muistella häntä silloin, kun Roddyn käsi oli
kierretty hänen olkapäittensä ympärille. Se loi Martiniin lumoavaa
hohdetta. Tuntui kiehtovalta ajatella, että oli jonkun henkilön —
erittäinkin Roddyn — niin läheinen ystävä. Oli ihan turhaa rukoilla,
että Charlie haluaisi kävellä sillä tavoin hänen kanssansa. Sellaisesta
ei Charlie uneksisikaan.

Charlie oli kaunis kuin prinssi. Hän oli vaalea ja pitkä, hänellä oli
pitkä, vaalean keltainen tukka, jonka hän suki taaksepäin otsaltaan,
ja kalpea, puhdas iho. Hänellä oli miellyttävä, suora, valkea nenä
ja tytönsuu, jonka täyteläiset huulet olivat hieman raollaan, ja
ulkoneva, halkonainen leuka. Hän piti paidankauluksensa napin auki, ja
hänen kaulansa alaosa oli valkoinen kuin lumi. Myöskin hänen polvensa
olivat hyvin valkeat. Judith ajatteli häntä yötä päivää. Iltaisin hän
kuvitteli Charlien olevan vieressään sängyssä; hän kertoi pojalle
satuja ja lauloi hänet nukuksiin; ja toinen vakuutti pitävänsä hänestä
enemmän kuin kenestäkään muusta ja menevänsä hänen kanssansa naimisiin
heidän tultuaan täysi-ikäisiksi. Charlien vaipuessa uneen osui kuun
säde hänen otsalleen, ja Judith valvoi hänen vierellään aamuun saakka.
Hän joutui kauheisiin vaaroihin, joista tyttö hänet pelasti; hänelle
sattui tapaturmia, ja Judith kantoi häntä kilometrimääriä, tyynnytellen
hänen valituksiaan. Hän oli sairas, ja Judith hoiteli häntä, pidellen
hänen kättänsä omassaan pahimpien hourailujen aikana.

Potilas huusi: »Judith! Judith! Miksi et tule?» Ja hän vastasi:
»Tässähän minä olen, rakas.» Sairas avasi silmänsä, tunsi hänet,
kuiskasi: »Ole luonani!» ja vaipui rauhalliseen virkistävään uneen.
Ja lääkäri lausui: »Olimme kaikki menettäneet toivomme hänen
parantumisestaan; mutta teidän rakkautenne auttoi häntä toipumaan.»

Sitten hän itse sairastui uupuneena valvomisesta ja huolista. Charlie
tuli hänen luoksensa ja kyyneleet silmissä rukoili häntä jäämään
henkiin, jotta hän saisi osoittaa kiitollisuuttaan. Joskus hän jäi
elämään; mutta toisinaan hän kuoli; ja Charlie pyhitti murtuneen
elämänsä hänen muistolleen, hoitaen hänen hautaansa ja itkien joka
päivä. Hautansa pohjalta hän katseli ylöspäin ja näki miehen kalpeana
ja murheellisena istuttavan orvokkeja.

Mitään sentapaistakaan ei koskaan tosioloissa tapahtunut rukouksista
huolimatta. Charlie oli ihan välinpitämätön.

Kerran hän vietti yön naapuritalossa, koska äiti ja isä olivat poissa
ja hoitajattaren äiti oli vihdoinkin lähdössä. Se tuntui liian
innostavalta ollakseen totta, mutta niin kävi. Isoäiti nimitti häntä
Mariellan pieneksi vieraaksi, minkä vuoksi Mariella näytti hänelle
vieraiden käymälän. Charlie kohtasi hänet, kun hän oli tulossa sieltä,
ja meni kohteliaasti ohitse ikäänkuin ei olisi huomannutkaan häntä.
Se oli perin harmillinen tapaus. Hän oli toivonut kaikkien puuhiensa
näyttävän Charliesta ylhäisiltä. Nyt se ei mitenkään käynyt päinsä. Se
teki vierailun selvästikin epäonnistuneeksi.

Kerran he pitivät keskiöiset kekkerit ja söivät nekkuja sekä
banaanihyytelöä, joita Julian osasi valmistaa, koska hän oli koulussa
Etonissa. Ja seuraavana aamuna Charlie ei tullut aamiaiselle, ja Julian
kertoi hänen olleen yöllä sairaana ja käyneen isoäidin luona. Hän aina
sairastui juhlimisen jälkeen. He menivät yläkertaan häntä katsomaan, ja
hän oli vuoteessa punehtuneena ja kovin äreänä vieressään pesuastia.
Hän kääntyi seinään päin ja käski heidän laittautua tiehensä.
Isoäidille hän puhui vikisevällä lapsenäänellä eikä olisi sallinut
hänen poistua luotansa. Julian jupisi, että hän oli hemmoiteltu
lempilapsi, ja he kaikki poistuivat jälleen. Niin oli se käynti tuiki
epäonnistunut. Judith palasi kotiin aatoksissaan.

Mutta kun hän seuraavan kerran näki Charlien, oli tämä niin kaunis ja
ylimysmäinen, että hänen jumaloimisensa väkisinkin jatkui. Salassa
hän tunnusti Charlien viat, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä: hänen
täytyi palvoa poikaa.

Kerran he sammuttivat kaikki valot ja kävivät piilosille. Pimeys
salissa muistutti kyyristeleviä, suunnattomia, mustia sametinpehmeitä
eläimiä. Äkkiä Charlie kuiskasi: »Tule, etsitään yhdessä!» Ja pojan
kostea käsi hapuili hänen kättänsä ja tarttui siihen, ja hän arvasi
Charlien pelkäävän pimeätä. Viimemainittu sanoi olevansa rohkea ja
pitävänsä häntä pelästyneenä, mutta vapisi eikä hellittänyt hänen
kättänsä. Oli ihmeellistä koskettaa ja suojella häntä pimeässä; se sai
pimeyden menettämään kauhunsa. Kun valot uudelleen sytytettiin, teki
Charlien mieli kerskua, mutta Julian loi häneen terävän, ivallisen
katseensa. Julian tiesi.

Julianille ja Charlielle sattui hirveitä riitoja. Julian oli aina
ihan rauhallinen; ainoastaan hänen silmänsä ja kielensä sävähtelivät
ja purivat. Hän oli peloittavan pilkallinen. Hänen tyynet sanansa
suomivat ja kiduttivat Charlien kirkuvan vimmaiseksi; ja hän saattoi
silloin tällöin kuivasti naurahdella katsellessaan kiukkuista veljeään.
Kerran he tappelivat krokettikurikoilla nurmikolla, ja Mariellakin
oli levoton. Ja kerran Charlie sieppasi avatun kynäveitsen ja viskasi
sillä. Julian kohotti kättänsä. Veitsi osui kärki edellä kämmeneen.
Hän katsoi siihen huumaantuneena, hänen kasvoilleen levisi riutunut,
sairaloinen, kauhuinen ilme, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle,
niin että tömähti. Kaikki luulivat hänen kuolleen. Mutta isoäiti
virkkoi: »Joutavia», kun Martin meni kertomaan hänelle onnettomuudesta;
ja hän oli oikeassa. Sittenkun hän oli virottanut vahingoittuneen
henkiin ja sitonut haavan, lähetettiin vapiseva Charlie-poloinen
pyytämään anteeksi. Myöhemmin menivät kaikki muutkin sisälle pelokkaan
kunnioituksen vallassa, ja kaikki olivat aika pahasti hämillään.
Charlie oli vähän hysteerinen, laski kuperkeikkoja ja heittelehti
sinne tänne, päästellen meluisia ääniä kurkustaan. Kaikki hihittivät
huojennuksesta, ja Julian oli hyvin lempeänä ja kainona sohvalla.
Senjälkeen Julian ja Charlie olivat parempia ystävyksiä ja nimittivätpä
joskus toisiaan »veikkosiksi».

Kerran eräissä lastenjuhlissa Charlie kaatui; ja nähtyään polvestaan
kihoavan verta hän kalpeni ja alkoi uikuttaa. Hän ei jaksanut sietää
veren näkemistä. Jotkut vieraat lapset katselivat häntä pilkallisesti
ja supattivat; sitten Julian tuli hänen luoksensa ja hyvin kiukkuisesti
käski heidän lakata. Sitten hän taputti Charlieta olalla ja kehoitti:
»Reipastu, veikkonen!» kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet
taloon sidottavaksi. Judith tarkkaili heitä, kun he poistuivat
painautuneina likekkäin; heidän takaraivonsa ja kapeat, lapsimaiset
hartiansa näyttivät yksinäisiltä ja liikuttavilta. Äkkiä hänen
mieleensä johtui: »Heillä ei ole äitiä eikä isää.» Ja hänen kurkkuaan
kouristi.

Charlie puhui joskus asioista. Kerran hän erään riidan jälkeen sysi
pikku kiviä jokeen ja virkkoi:

»On perin kurjaa, että Julian ja minä aina riitelemme.»

»Mutta sehän on hänen syynsä, Charlie.»

»Oi, varmasti on minussa ihan yhtä paljon syytä.»

Jalomielinen Charlie.

»Oi, ei; hän on niin raaka sinulle. Minusta hän on kauhea poika.»

»Pötyä! Mitä sinä siitä tiedät?» tokaisi hän paheksuvasti. »Hän on
repäisevä ja myöskin mainion taitava. Paljoa taitavampi kuin minä.. Hän
pitää minua kamalana aasina.»

»Oi, sinä et ole.»

»Kyllä hän niin arvelee», sanoi hän synkästi. »Kaiketi olenkin.»

Oli hirveätä nähdä hänet niin masentuneena.

»_Minä_ en niin ajattele, Charlie.» Poiketen sitten peloittavasti
asiasta hän lisäsi: »Toivoisin, että olisit _minun_ veljeni.»

Charlie viskasi kiven, tarkkaili sitä, kun se putosi veteen, nousi
lähtemään ja virkkoi lumoavasti:

»No niin, minäkin toivoisin, että sinä olisit sisareni.» Ja heti oli
selvää, ettei hän tarkoittanut sitä tosissaan. Hän ei välittänyt. Hän
oli tottunut siihen, että ihmiset palvoivat häntä, halusivat häneltä
sellaista, mitä hän ei koskaan antanut, mutta aina herttaisesti oli
antavinaan. Se vihlaisi pahasti sydäntä. Judith valitti mielessään:
»Voi, sinä et tarkoita sitä!...» Mutta samalla hän kuitenkin tunsi
sulattavaa lämpöä, koska Charlie oli edes väittänyt niin.

Kerran Charlie otti neulan takkinsa liepeestä ja virkkoi:

»Näetkö, mikä tämä on?»

»Neula.»

»Arvaahan, mistä sen löysin!»

»Tuolisi istuimesta.»

Sukkeluus osui harhaan. Charlie ei ollut sitä huomaavinaan, vaan
ilmoitti mahtipontisesti:

»Vanukkaastani koulussa.»

»Oh.»

»Olin vähällä niellä sen.»

»Ooh!»

»Jos olisin niellyt, olisin kuollut.»

Hän tuijotti Judithiin.

»Oh, _Charlie!_...»

»Sinä saat sen, jos haluat.»

Hän oli niin kaunis, niin armollinen, niin antelias, etteivät sanat
riittäneet sitä kuvaamaan.

Judith pani neulan suljettuun kuoreen, kirjoitti siihen: »Neula, joka
oli vähällä tappaa C.F:n» ynnä päivämäärän ja talletti sen pesutelineen
laatikkoon, jossa oli hänen testamenttinsa, hiomaton turkoosin kappale,
joitakuita simpukankuoria ja palanen puutarhassa kaatuneen haavan
kuorta. Senjälkeen hän oli suuresti rohkaistunut toivomaan, että
Charlie menisi hänen kanssansa naimisiin.

Joskus Charlie ja Mariella näyttivät samanlaisilta — kirkkaan,
verettömän kylmiltä; ja he molemmat pitivät tavattomasti koirista
ja puhuivat niille erikoista kieltä. Mutta Charlie oli pelkkiä
hermoja, helposti haavoittuva, helposti loukkaantuva; ja Mariellaan
näytti olevan tuiki mahdoton päästä käsiksi. He eivät pitäneet
toisistaan. Charlie luuli Mariellan halveksivan häntä, ja se sai hänet
hämmästelemään ja koettamaan ärsyttää häntä. Kuitenkin heissä oli tämä
hieno yhtäläisyys.

Joskus Charlie soitti pianoa tuntikausia. Hän ja Julian muistivat
säveliä ulkoa ja osasivat soittaa ne virheettömästi, vaikka olisivatkin
kuulleet ainoastaan kerran niitä vihellettävän. Jollei toinen muistanut
jotakin kohtaa, muisti sen toinen; he täydensivät toisiaan. Oli
ihastuttavaa kuunnella heitä. Heidän ympärillään oli loistava kunnian
utu. Kun Charlie lauloi jouluvirsiä, oli hänen äänensä sydäntäsärkevän
suloinen, ja hän näytti samanlaiselta kuin pieni kuoropoika, liian
pyhimysmäiseltä, liian sinisilmäiseltä elääkseen — mikä teki Judithin
levottomaksi. Isoäidin oli tapana hänen laulaessaan pyyhkiä silmiään
ja sanoa Judithille, ihan kuin tyttö olisi ollut täysikasvuinen, että
Charlie oli rakkaan isänsä kuva.

Isoäiti ei rakastanut Juliania samalla tavoin, vaikka hän joskus
iltaisin saattoi silittää lattialla viruvan pojan karkeata, myrskyisen
näköistä päätä ja hokea hyvin säälittelevästi: »Poika-parka.» Hänen
niin tehdessään oli Julianin tapana puristaa silmänsä tiukasti kiinni,
sallia päätänsä silitettävän minuutin aikana ja sitten kiskaista
se pois. Hän teki aina kaikki kaksi kertaa niin rajusti kuin muut
ihmiset. Hän ei milloinkaan sulkenut silmiään kääntämättä niitä ensin
ylöspäin. Aluksi luuli häntä vain ilkeäksi, mutta sitten huomasi,
että hän myöskin oli liikuttava ja tiesi, minkä tähden isoäiti sanoi:
»Poika-parka», korostaen ääntänsä juuri siten. Vielä myöhemmin tunsi
häntä vuoroin vihaavansa, vuoroin miltei rakastavansa.

Judith oli ainoa, jota hän ei milloinkaan pilkannut. Tyttö sai olla
ihan rauhassa. Julian ei luonnollisestikaan aina häntä huomannut, koska
hän itse kävi Etonin opistoa ja Judith oli paljoa nuorempi; mutta
kun hän pani tytön merkille, oli hän aina ystävällinen, osoittipa
mielenkiintoakin, joten tuntui kohtuuttomalta tuntea häntä kohtaan niin
suurta vastenmielisyyttä paitsi Charlien tähden.

Hän oli epämukava henkilö. Jos oli ollut kahden kesken hänen kanssansa,
tuntui huojennukselta päästä takaisin toisten seuraan. Hänen vaistonsa
olivat liian terävät, hänen mielensä liian kulmikas. Hän ei jättänyt
mitään rauhaan. Hän tarkasti ja penkoi aina levottomasti, koetellen ja
tutkien, pakottaen toisen tekemään samoin, itsepintaisesti kiinnittäen
toisen huomiota niin kauan kuin halusi, joten hänen seuransa oli
ihan väsyttävä. Hän toivoi aina huomaavansa ihmiset älykkäämmiksi,
mielenkiintoisemmiksi kuin he olivat eikä jättänyt heitä rauhaan,
ennenkuin oli saanut selville heidän kyvyttömyytensä ja hylännyt heidät.

Mutta kuta enemmän hän penkoi jonkun henkilön ajatuksia, sitä
kauemmaksi se henkilö loittoni. Hänellä oli sellainen ominaisuus.
Hän kulutti aikaansa tekemättä itselleen hyvää, karkoittaen luotansa
halutessaan vetää puoleensa. Hänen luonnonlaatunsa oli opettavainen.
Häntä miellytti tietojen jakaminen, ja hän tiesi niin paljon aloiltaan
ja tahtoi niin kiihkeästi opettaa toisille omat tietonsa, että hän
saattoi puhua puhumistaan. Se oli kovin rasittavaa. Judith oli liian
kohtelias osoittaakseen ikävystymistään, joten hän sai koko paljon
tietoja. Joskus heidän ollessaan kahden kesken Julian koetti saada
hänet ilmaisemaan ajatuksiaan, mikä olisi ollut hirveän tuskastuttavaa,
jollei poika pian olisi menettänyt mielenkiintoaan niitä kohtaan
ja palannut omiin mielipiteisiinsä. Hänellä itsellään oli hyvin
paljon ajatuksia, joita hän syyti tytölle sekavasti. Hänellä oli
halveksivat mielipiteet uskonnosta. Hänestä oli ihan äskettäin tullut
uskoton, ja hän lausui: »Jumala» ihan tavallisella, häpeilemättömällä
keskusteluäänellä. Joskus Judith ymmärsi hänen ajatuksensa tai oli
ne ymmärtävinään säilyäkseen selittelyiltä, ja toisinaan hän antoi
pojan selittää, koska se teki viimemainitun niin mieltyneeksi ja
innostuneeksi. Hän saattoi tuskaisesti vääntelehtiä etsiessään
sopivia, nasevia sanoja lausuakseen ajatuksensa, ja jos hän lopuksi
oli tyytyväinen, hyräili hän hiljaa jotakin säveltä. Hän rakasti
sanoja intohimoisesti, ja hän keksi niitä sangen oivallisia. Ollessaan
hilpeällä tuulella hän myöskin väänteli kasvojaan tuiki hullunkurisiin
kuvatusilmeisiin huvittaakseen muita. Yleensä hän kuitenkin oli jörö
kaikkien ollessa yhdessä koolla ja poistui yksin seurasta sen näköisenä
kuin olisi halveksinut ja epäillyt heitä. Judith sai selville, ettei
hän oikeastaan ollut mieluimmin yksin, vaan kaipasi jotakuta toista
henkilöä, kuuntelijaa. Silloin hän innostui kiihkoisesti ja haasteli
haastelemistaan. Toiset pitivät häntä itserakkaana, ja hän olikin;
mutta kuitenkin hän oli vähemmän itserakas kuin itseään alentava ja
arkaileva, vähemmän pöyhkeilevä kuin ujo; eikä hän milloinkaan antanut
anteeksi sitä, että hänelle naurettiin.

Hän lasketteli valheita ihan tyrmistyttävästi. Judith puhui aika paljon
perättömiä itsekin, joten hän oli sangen kerkeä havaitsemaan, milloin
Julian valehteli, ja aina se loukkasi häntä perin pahasti. Kerran
isoäiti tiedusti:

»Kuka on katkaissut ruuhen melan?»

Ja kaikki vakuuttivat:

»En minä.»

Sitten isoäiti kysyi kärsivällisesti:

»No niin; kuka oli soutelemassa eilen?» Ja punehtuneena ja kiihkeästi
haluten olla salaamatta mitään Martin riemuissaan huudahti: »Minä
olin», — lisäten miltei pettyneesti: »Mutta minä en taittanut melaa.»
Hänen totuudenrakkauutensa oli ihan kiusallisen ilmeinen. Ei kukaan
ollut rikkonut melaa.

Julian vihelsi senjälkeen huolettomasti hetkisen, joten Judith arvasi.

Toisinaan hän keksi unia, väittäen todella nähneensä ne. Judith arvasi
aina, milloin unet olivat tekaistuja, vaikka ne usein olivat hyvin
taitavasti sommiteltuja ja järjettömiä, aivan kuten oikeat unet.
Myöskin hän keksi unia, joten Julian ei voinut pettää häntä. Hän tunsi
leikin ohjeen ja tiesi, että vaikka kuinka koettaisi, joku petollinen
piirre pujahtaisi mukaan.

Samoin ei Julian voinut pettää häntä seikkailuillaan, kohtaamillaan
kummallisilla ihmisillä, niin uskottavilta kuin ne kuvaukset
kuulostivatkin. Tekaistut ihmiset tuntuivat kylläkin todellisilta,
mutta ainoastaan omassa maailmassaan, joka aina erosi ruumiimme
maailmasta yhtä paljon kuin tekaistujen maailmoiden ihmiset erosivat
toisistaan. Milloin toiset välittivät kuunnella hänen juttujaan,
uskoivat he niitä aina; heillä ei ollut kylliksi mielikuvitusta
huomatakseen hänen narraavan. Mutta taiteilijakumppanina Judithin
oli pakko arvostella häntä älyllisesti siveellisestä paheksumisesta
huolimatta.

Hän oli sangen pikkumainen makeisiin nähden. Usein hän osti pussillisen
yskäpastilleja, tarjosi niitä kerran kullekin, poistui sitten ja
lopetti ne itsekseen. Judithin ollessa hänen seurassaan hän joskus
imeksi karamellejä kertaakaan sanomatta: »Ole hyvä!» Mutta toisinaan
hän osti tytölle koko kahdeksan pennyn pussin ja vei hänet mukaansa
pyydystämään kovakuoriaisia. Hän oli perin innostunut kovakuoriaisiin.
Hän tunsi niiden latinalaiset nimet ja tiesi täsmälleen, kuinka monta
tuhatta munaa ne munivat minuutissa, mitä ne söivät ja missä sekä
kuinka kauan ne elivät. Kotiin palattaessa hän kiersi käsivartensa
tytön vyötäisille, ja viimemainittu oli siitä ylpeä, vaikka hän olisi
toivonut saattajansa olevan Charlien.

Hän luki aika paljon ja salaili joskus lukemiaan. Hän oleskeli
kylpyhuoneessa kokonaisia iltapäiviä lukemassa sanakirjoja tai
»Tuhannen ja yhden yön» tarinoita.

Ainoastaan hänen väitettiin varmasti tietävän, miten lapset syntyvät.
Kun muut toivat julki olettamuksiaan nauroi hän ylemmän tapaan. Kun
sitten he kaikki olivat eräänä päivänä taivutelleet häntä, virkkoi hän
happamesta ja lyhyesti: »No niin; ettekö ole tarkkailleet eläimiä,
tomppelit?» Ja neuvoteltuaan vähän aikaa keskenään he kaikki arvelivat
ymmärtävänsä paitsi Martinia, ja hänelle piti Mariellan selvittää asia.

Julian soitti pianoa paremmin kuin Charlie; hän soitti niin, että sitä
oli mahdoton olla kuuntelematta. Mutta hän ei ollut, kuten Charlie oli,
pelkkä astia, johon soittoa kaadettiin ja josta se taaskin valettiin
edelleen. Judith arveli että Charlie epäilemättä latki musiikkia, kuten
kissanpoika latkii maitoa.

Kahden kesken Julian kertoi aikovansa kirjoittaa oopperan. Se oli liian
kiehtova sanoin kuvattavaksi. Hän oli jo säveltänyt »Kevät» -nimisen
kappaleen, jossa oli juoksutuksia ja jossa toistui käen kukuntaa
jäljittelevä kohta. Se oli ihastuttava — ihan kuin oikean käen kukunta.
Toisen sävellyksen nimi oli »Tammikuoriaisten tanssi». Se oli hyvin
hullunkurinen. Yksinkertaisesti näki tammikuoriaiset juhlallisesti
lönkyttelemässä. Se sai kaikki nauramaan — jopa isoäidinkin. Sitten
Roddy sommitteli sitä varten tanssin, joka oli yhtä hullunkurinen kuin
sävellyskin; ja sitä alettiin säännöllisesti tanssia sateisina päivinä.
Julian itse piti enemmän »Keväästä». Hän väitti, että se oli kaikin
puolin suurempi kappale.

       *       *       *       *       *

Roddy oli kovin omituinen pikku poika. Hän oli naapuritalon lapsista
epätodellisin ja kiehtovin, koska hän oli siellä niin harvoin. Hänen
vanhempansa eivät olleet kuolleet kuten Julianin ja Charlien, eivät
ulkomailla, kuten Martinin, eivätkä eronneet ja riitaantuneet kuten
Mariellan. (Mariellan äiti oli karannut jonkun Venäjän puolalaisen
kanssa, mikä hän lieneekään ollut; ja senjälkeen hänen isänsä... tässä
oli hoitajatar keskeyttänyt käskevästi ja kallistanut hänen huulilleen
olematonta pulloa, kun hän kuiski siitä sisäkölle.)

Roddyn vanhemmat asuivat Lontoossa ja sallivat hänen tulla tänne viikon
kestävälle vierailulle kunkin loman aikana. Roddy puhui tuskin koskaan.
Hänellä oli kalpeat, ilmeettömät, salaperäiset kasvot ja kellanruskeat
silmät, joiden takaosasta tuikki kaukaa valoa. Hänellä oli pörröinen,
tumman kiiltävä pää ja omituinen hymy, jota tähyili, koska se ei
ollut samanlainen kuin kenenkään muun. Hänen huulensa kohosi äkkiä
hänen valkeilta hampailtaan ja sitten painui suupielistä alaspäin
katkeran suloisen näköisesti. Sen nähdessään katsoja äänsi itsekseen:
»Ah!» tuntien vähäisen vihlaisun ja jäi tuijottamaan — se oli niin
kummallinen. Hänellä oli omituinen tapa levittää käsiään ja katsella
niitä — ruskeita, leveitä käsiä, joiden koukkuiset sormet osasivat
kynää pidellessään ihan kuin taikoen piirtää mitä tahansa. Hänellä
oli toinenkin temppu, se, että hän hieroi lapsen lailla silmiään
nyrkillään, ja sekin pani katsojan kuiskaamaan: »Ah!», tuntemaan
hellyttävää, vihlovaa mielihaikeaa ja haluamaan koskettaa häntä.
Kirkkaassa valossa hän räpytteli silmiään; ne olivat heikot ja niin
etäällä toisistaan, että ne ylöspäin kääntyessään näyttivät kiertävän
poskipäiden ympäri ja sivusta katsottuina muistuttivat kahta hänen
päähänsä kiinnitettyä, hullunkurista lintua. Hän toi mieleen sadut —
kiinalaiset tarut. Hän oli laiha, kummallinen ja viehättävä; ja jokin
hänessä pani ajattelemaan salaperäisiä, öisin liikkuvia eläimiä.

Kerran Judith näki talvisaikana orapihlaja-aidan, joka kiilsi tummana
äskeisestä sateesta. Syvällä sen vankkojen, sokkeloisten oksien
sisällä liikkui varjomainen lintu, nokkien ja äänettömästi sujahdellen
pienessä, salaperäisessä, rajoitetussa yksinäisyydessään tavoittelemaan
rusoittavaa marjaa tai paria. Äkkiä Judithin mieleen johtui Roddy.
Se oli luonnollisesti naurettavaa, mutta niin kävi; se ajatus heräsi
itsestään, tehden samanlaisen yllättävän, hellyttävän vaikutuksen.
Meluton, valpas olento liikkumassa yksin pienien, loistavien täplien
keskellä hyvin sekavassa ympäristössä; siinä oli — niin, mitä siinä oli
niin perin roddymaista?

Milloin hän halusi, olivat hänen liikkeensä niin joustavat niin
elohopeamaiset, ettei hän tuntunut todelliselta. Hänen oli tapana
riippua puun ylimmässä oksassa ja pudota kevyesti alaspäin, siirrellen
vuorotellen käsiään, ikäänkuin olisi laskeutunut leijaillen, ja sitten
hän paljoa aikaisemmin kuin saavutti tavallisen hyppäämiskohdan
heittäysi vaivattomasti ilmaan ja putosi maahan pehmeän rennosti
kyyristyen, kissamaisesti.

Kerran he päättivät yrittää kiivetä puutarhan laidassa kasvavaan
tavattoman isoon, vanhaan kuuseen. Piti päästä latvaan, ennenkuin joku
alhaalla olisi ennättänyt lukea viiteenkymmeneen. Julian, Mariella
ja Martin koettivat, mutta heitä ei onnistanut. Sitten Roddy. Hän
heilautti itseään ylöspäin, mutta hypähti pian taaskin ulospäin oksalta
ja tuli maahan, väittäen puuhaa niin epämukavaksi ja likaiseksi, ettei
siihen maksanut vaivautua. Judith katsahti ylöspäin ja näki sekavan
oksanpyörteen olevan niin sakean koko matkan ylöspäin, ettei taivasta
lainkaan näkynyt sen lävitse. Hän hoki mielessään: »Minä teen sen!
Minä teen sen!» Häneen meni henki, ja hän kapusi kuusen latvaan sekä
viskasi sieltä ilmaan nenäliinan Martinin parhaillaan lausuessa:
»Viisikymmentäseitsemän.» Senjälkeen hän kiipesi takaisin maahan ja
sai onnitteluja. Martin antoi hänelle palkinnoksi onneatuottavan
kolmepennysensä, ja häntä pullisti ylpeys, koska hän, nuorin, oli
voittanut kaikki muut; ja hurmauksissaan hän ajatteli: »Minä pystyn
mihin tahansa, jos sanon pystyväni.» Ja sinä iltana hän taaskin koetti
lentää uskon voimalla, mutta se ei onnistunut.

Myöhemmin itsekseen nauttiessaan osakseen tulleesta suloisesta
kehumisesta, hän muisti, ettei Roddy ollut virkkanut mitään — että
poika oli vain katsellut häntä silmissään tuike ja huulillaan
alaspäinen hymynsä. Hän arveli Roddyn otaksuttavasti nauraneen hänelle
hänen innostuksensa ja ylpeytensä tähden. Hän tunsi pettymystä ja
muisti äkkiä mustelmansa ja repeytyneet vaatteensa.

Roddyssa ei ollut kunnianhimoa. Hän ei tuntenut ollenkaan nöyryytystä,
jollei hän pystynyt vastaamaan haasteeseen. Jollei hän halunnut
koettaa, niin hän ei halunnut, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt
epäonnistumista, sillä hän tunsi kykynsä, kuten kaikki muutkin
tunsivat, eikä sen tähden, että hän olisi ollut ruumiillisesti
varovainen, sillä pelko oli hänelle tuntematon; syynä oli hänen
perinjuurinen välinpitämättömyytensä. Hänen elämänsä oli tarmopuuskia,
joita seurasi mitä uneliain haluttomuus.

Kun hän halusi mennä edellä, tulivat kaikki muut perässä; mutta hän ei
siitä välittänyt. Hän ei piitannut siitä, pidettiinkö hänestä vai eikö.
Hän ei koskaan etsinyt Martinin seuraa, vaikka hän otti ystävällisesti
vastaan pojan kiintymyksen osoitukset eikä milloinkaan liittynyt häntä
narraamaan. Mutta hän ei yhtynytkään koskaan mihinkään; häntä eivät
kiinnostaneet henkilökohtaiset suhteet.

He kaikki pelkäsivät häntä vähän, eikä heistä kukaan — paitsi Martinia,
jota kohtaan hän esiintyi niinkuin poika isäänsä kohtaan — pitänyt
hänestä kovin paljoa.

Hänen piirtämänsä kuvat olivat äärimmäisen omituisia: pitkiä,
haavemaisia olentoja, jotka laahasivat ohuita jalkojaan jäljessään,
jättiläisiä ja kääpiöitä, ihmisiä, joilta oli hakattu pää poikki,
haudoista nousseita aaveita ja luurankoja, jotka tavoittelivat lapsia,
hurjasti tanssivia ihmisiä, jotka huitoivat raajojaan, huvittavia
kuvatuksia ja kamalia, peloittavia, vanhoja akkoja. Parhaat olivat
hänen pilapiirroksensa. Isoäiti vakuutti niiden olevan hyvin lupaavia.
Julian oli aina kiitollisin piirrettävä, ja häntä suututti hirveästi.

Joskus Judith istui hänen vierellään ja tarkkaili hänen kerkeätä
kynäänsä. Se oli kuin taikomista. Mutta aina hän taukosi pian. Hän
tunsi tuskin minkäänlaista mielenkiintoa piirroksiaan kohtaan saatuaan
ne valmiiksi. Judith kokosi ne nippuihin ja vei ne kotiinsa ahmiakseen
niitä. Että Roddy osasikin suorittaa sellaista ja hänellä, Judithilla,
oli etuoikeus katsella ja koota hänen teoksiaan!... Hänen piirroksensa
olivat jopa vieläkin kiehtovampia kuin Julianin ja Charlien soitto.
Judithkin osasi soittaa pianoa aika somasti, mutta piirtäminen — siinä
taaskin selvä todistus raamatun epäluotettavuudesta. Hokipa vaikka
kuinka kiihkeästi: »Minä osaan, minä osaan!» ja syöksyipä vaikka kuinka
varmasti uskoen kynän ja paperin ääreen, ei siitä tullut kerrassaan
mitään.

Kerran hän äkkiä rohkaistui ja lausui ääneen useiden viikkojen aikana
hiljaa kertaamansa sanat:

»Piirrä nyt jotakin _minulle_, Roddy!»

Oi, jotakin, mikä olisi suunniteltukin piirrettäväksi hänelle —
jotakin, mihin hän saisi merkitä (hän itse, koska Roddy varmasti
kieltäytyisi): »Taiteilijalta Judith Earlelle» ynnä päivämäärän:
merkki, pysyvä muisto hänen ystävyydestään!... »Oh, en», epäsi
Roddy, »en osaa». Hän viskasi kynän kädestään, heti ikävystyen siitä
ehdotuksesta, hymyili ja asteli pian pois.

Hymy poisti kärjen pistokselta, mutta Judithia vaivasi tuttu tunne,
painostus, hänen silmäillessään loittonevaa taituria. Ei lainkaan
hyödyttänyt koettaa houkutella Roddya tulemaan esille sokkeloisesta
eristäytymiskuorestaan henkilökohtaisesti häntä lähentelemällä ja
vaatimalla hänen suosiotaan. Roddylla oli ikävuosiinsa nähden kovin
suuri loukkaamiskyky; hän tuntui joskus täysikasvuiselta rusentavan
esiintymisensä vuoksi.

Silloin tällöin hän oli hyvin hullunkurinen ja keksi nurmikolla
tansseja saadakseen toiset nauramaan. Hän jäljitteli ihmeellisen hyvin
erästä venäläistä balettitanssijaa. Hän osasi myöskin kävellä käsillään
ja heittää takaperin kuperkeikkaa veteen. Se oli kovin ihastuttavaa, ja
senvuoksi häntä suuresti kunnioitettiin.

Kerran hän ja Judith leikkivät jäniksiä paperisuikalemetsästyksessä.
Roddy huomasi pensasaidassa vanhan sateenvarjon ja otti sen. Se oli
risainen, ravistunut ja iso; ja siinä oli jotakin ystävällistä —
kehnoa, huoletonta hilpeyttä. Hän kanteli sitä kauan aikaa, heilutellen
sitä ympäri, joskus pitäen sitä tasapainossa leuallaan tai keihästäen
sillä kaikenlaisia esineitä. Kummun laella he tulivat lammikolle, jota
peittivät vihreät lehdet ja valkeat, tähtimäiset, vaahtoa muistuttavat
kukat. Kaikkialla ympäristöllä kasvoi kurjenmiekkoja, lemmikkejä ja
satoja muita harvinaisia, lumoavia, pieniä vesikasveja.

»Kas, niin; minä en tarvitse tätä vanhaa sateenvarjoa», virkkoi Roddy.
Hän katseli vettä: »Haluatko sinä sen?»

»En. Viskaa se menemään!»

Hän nakkasi sen. Se putosi keskelle lammikkoa — kauhistus! — pystyyn,
tarttui johonkin eikä uponnut.

»Voi, Roddy!»

Se tuijotti heihin laajan vedenpinnan ylitse jäykkänä, hyljättynä,
moittivana. Se puhui: »Minkä tähden otitte minut, rohkaisitte ja
hellitte minua, kun aioitte tehdä näin?»

»No niin, lähdetään», kehoitti Roddy.

He pakenivat sen luota.

He pakenivat sen luota, mutta voi! — se ajoi heitä takaa. Kilometrien
päästä se valitti Judithille, kimeästi, heikosti kirkuen: »Pelasta
minut! Pelasta minut!» He esittivät toisilleen puolustukseksi sen, että
olivat pilanneet jänisjahdin, ja lähtivät samaa tietä takaisin. Heidän
jalkojensa oli pakko palata sinne.

Lammikko lepäsi kauniina ja tasaisena illan valossa. Sateenvarjo oli
hukkunut.

Roddy seisoi veden rajassa ja puri huultansa. Hän sanoi:

»Niin, melkein toivon, etten olisi heittänyt sitä vanhaa vehje-parkaa
tuonne.»

Judith nyökkäsi. Hän ei voinut puhua.

Senjälkeen se paikka vaivasi häntä aina.

Mutta syvemmälle hänen muistiinsa syöpyi häntä Roddyyn liittävä side,
yhteinen tunne, salainen myötätunto. Ahnaasti hän tarttui siihen ja
ruokki sillä hillitöntä kunnianhimoaan. Kerran he kaikki pitäisivät
hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta; myöskin Roddy kertoisi
hänelle kaikki. Heidän elämänsä, jotka tähän saakka olivat aina olleet
kaukaisia ja salaperäisiä, kierisivät läheisesti hänen ympärillään. Hän
tietäisi kaikki, kaikki heidän asiansa.

       *       *       *       *       *

Tästä kaukaisesta, mitättömästä tapauksesta alkaen Roddyn kasvot
kohosivat hänen mieleensä viimeisinä, selvimpinä oudoimpina.

Siellä oli kenttä, jossa oli kalkkikuoppia, kypsyviä vattuja ja
kanervikko- sekä saniaisaukeamia. Saniaisten omituinen haju leijaili
ilmassa heikkona, mutta läpitunkevana, maallisena, mutta kuitenkin
epätodellisena, häiritsevänä.

Hän tuijotti kauhuissaan kuollutta, polulla viruvaa kaniinia. Se oli
kyljellään pienet, hentoluiset käpälät ojennettuina ja liikkumattomina
ja sen alapuolen pehmeä, salaperäinen, valkea turkki paljaana. Joku
heistä — kuka, sitä hän ei mitenkään jaksanut muistaa — virkkoi:

»Niin; en olisi koskaan uskonut kajoavani sellaiseen.»

Se kuulosti samanlaiselta kuin olisi joku puhunut ilkeässä unessa.

»Miten sen teit?» tiedusti Roddyn ääni.

»No, se istui, hiivin sen luokse ja viskasin kiven säikähdyttääkseni
sitä aikomatta sitä vahingoittaa. Mutta kiven on täytynyt osua suoraan
sen korvan taakse — joka tapauksessa tapoin sen heti. Se oli pelkkä
sattuma. En pystyisi tekemään sitä uudelleen, vaikka koettaisin koko
elämäni.»

»Hm», äänsi Roddy. »Hullunkurinen juttu.»

Hän seisoi kädet taskuissa, silmäillen kuollutta otusta, kasvot
naamiona. Auringonpaiste alkoi himmetä. Saniaisten pinta heloitti
metallinkiiltoisena, ruoho oli kalmanvaalea, puut suhisivat. Judith
rimpuili painajaisen kourissa.

»No niin, mitä sille teen?» kysyi joku.

»Minä huolehdin siitä», lupasi Roddy.

Sitten he olivat kahden kesken. Judith kumartui hypistelemään kaniinin
turkkia. Se oli kuollut, se oli kuollut. Hän lankesi polvilleen sen
viereen ja itki.

»Kuulehan; _älä_ itke!» pyysi Roddy hetkisen kuluttua. Hän ei sietänyt
kyyneliä.

Judith itki sitäkin haikeammin, kauheita nyyhkytyksiä ihan vatsan
pohjasta.

»Ei se sitä tarkoittanut, sille ei mahda mitään», lohdutti Roddy.
Oltuaan sitten taaskin hetkisen vaiti hän lisäsi:

»Tiedäthän, ettei se sitä tuntenut. Se kuoli heti.»

Se kuoli heti. Oi, kuinka liikuttavaa, kuinka sietämätöntä!... Sitten
taaskin, pitkän ajan kuluttua:

»Kuules, viemme sen kotiin ja hautaamme sen!»

Hän keräsi isoja saniaisenlehtiä ja kietoi kaniinin hellästi niihin.
Judith otti sen maasta; hän tahtoi kantaa sitä, vaikka olikin
pyörtymäisillään tuskasta tuntiessaan käsissään sen pehmeän, hennon
ruumiin. Hän mietti: »Käsissäni on kuollut olento. Se oli elossa
muutamia minutteja sitten, mutta nyt se on — millainen se on?» Ja häntä
tukehdutti kuin hukkuvaa.

He lähtivät. Itkien, yhä itkien hän kantoi kaniinin mäen rinnettä alas
puutarhaan; ja Roddy asteli äänettömänä hänen rinnallaan. Hän poistui
kaivamaan kuopan laakeripensaan juurelle pensaikon tiheimpään osaan.
Mutta kun viimeinen toimitus, hautaaminen, oli käsissä, ei Judith
jaksanut enää lainkaan kestää. Hän oli nyt ihan sekaisin, pelkkänä
nyyhkytys- ja kyynelryöppynä.

»_Älä_ toki!» pyysi Roddy taaskin vapisevalla äänellä.

Tyttö tyyntyi äkkiä tyrmistyksestä, sillä Roddy kuulosti olevan
romahtamaisillaan. Hän ei jaksanut kestää Judithin murhetta.
Kyyneleisen silmänsä nurkitse hän näki Roddyn kasvojen alkavan
värähdellä. Nopeasti hän luovutti ruumiin, ja poika vei sen pois.

Hän oli poissa kauan aikaa. Palattuaan hän tarttui Judithin käsivarteen
ja kehoitti:

»Tule katsomaan!»

Laakeripensaan alla olevalle vähäiselle kummulle hän oli sijoittanut
kauniin levyn. Se oli keksiastian kansi, sileä, kirkas ja välkkyvä, ja
hän oli takonut siihen naulalla sanat: »Kaniinin muistoksi.»

Rauha ja lohtu valahtivat Judithin sydämeen...

Kaniini oli tuon kaiken rauhallisen ja vihreän hämyn suojassa, kylmien,
jäykkien, kiiltävien, isojen laakerinlehtien varjossa; enää se ei
ollut peloittava ja liikuttava, vaan lepäsi arvokkaasti muistolevynsä
alla kätkettynä suojaavan maan ystävälliseen helmaan poissa kärpästen,
poikien ja auringon pilkallisen tuijotuksen ulottuvilta. Se oli
niinkuin sen pitikin olla. Enää ei ollut surun syytä.

»Oi, Roddy!»

Roddy oli tehnyt sen hänen mielikseen. Charlie ei olisi sitä tehnyt,
Martin ei olisi osannut. Se oli niin puhtaasti roddymainen teko, niin
vieras hänelle, kuten olisi otaksunut, mutta tehtynä kuitenkin niin
selvästi hänen tekonsa ja ainoastaan hänen. Arvaamaton Roddy! Judith
muisti, kuinka Roddy silloin, kun Martin oli nyrjäyttänyt nilkkansa
ja valitti, oli huolissaan ja kasvot rypyssä häärinyt vahingoittuneen
ympärillä. Hän ei voinut kestää ihmisten onnettomuutta ja tuskia.

Judithin teki mieli suudella häntä, mutta ei uskaltanut. Hän silmäili
Roddya, koko hänen olemuksensa työntyi Roddya kohti lämpimän,
myrskyisen kiitollisuuden vallassa, ja hän kosketti nopeasti pojan
käsivartta. Viimemainittu katsahti vuorostaan häneen ja perääntyi,
peläten kiitoksia ja hymyillen hämärää, alaspäistä hymyään. Tyttö
tuumi: »Enkö milloinkaan, enkö milloinkaan ymmärrä häntä?»

Hän näki iltaruskon alkavan koristaa taivasta. Aurinko painui
punertuvien pilvien taakse, ja kaikki puunlatvat olivat valaistut,
heiluen ja huojuen himmeinä tummankultaisessa valomeressä. Puron
toisella puolella näyttivät vainiot upeilta ja kaihoisilta; ne olivat
täynnä päivänpaistetta, jota halkoivat pitkät, sinipunervat varjot.
Puro virtasi hieman sekavana; sen pinnalla oli hehkuvia, tulisen
opalinvärisiä läikkiä. Mutta kaikki pehmeni, tasaantui. Pilvet
ajaantuivat pois, tuuli oli nyt tyyntynyt; ilta olisi yhtä tyyni, yhtä
eloton kuin kuolema.

Hän näki sen kaiken, hänen väsymyksestä värähtelevät, ylettömän herkät
aistinsa tajusivat sen. Se oli liikaa. Roddyn kalpeat kasvot tulivat
ihan äkkiä merkitseviksi ja kaikki muut, jopa Charliekin, häipyivät
kauaksi, kun hän katseli Roddya ja tunsi rakastavansa häntä. Ja
katsellessaan hän näki syvän valon osuvan Roddyyn, ja viimemainittu
näytti sulautuvan koko illan salaperäiseen rusotukseen, muuttuvan sen
osaksi, ja hän tunsi itse äkkiä katoavansa hänen kanssansa himmeään,
vihlovaan likeisyyteen ja vajoavansa — kohottava aalto, ja kaikki oli
tullut ja mennyt ajattomassa hetkisessä.

       *       *       *       *       *

Mutta myöhemmin se ei tuntunut todelta. Hän muisti vain, että kun hän
senjälkeen oli nähnyt Roddyn, oli viimemainittu ollut ihan tavallinen
ja välinpitämätön, ja hän itse, joka yhäti oli odottanut merkkejä
ja ihmeitä, oli tuntenut hyytävää pettymystä. Roddy lapsena kävi
senjälkeen hämäräksi; ja myöskin kaniinin hauta, jota hän oli aikonut
hoitaa ja pitää kauniina kukkakumpuna vuodenaikojen vaihtuessa,
himmeni. Jonkun ajan kuluttua hän ei edes tarkoin muistanut, missä
se oli kaikkien noiden pensaiden seassa. Kaniini makasi haudassaan
unohdettuna.

Myöskin toiset häipyivät. Hän ei saanut heistä enää mitään tietoja. He
olivat selvästi piirtyneet loppuryhmäksi kummun rinteelle, ikäänkuin
kauhu olisi sillä hetkellä tuonut yön ja peittänyt heidät iäksi pois
näkyvistä.

Sitten isoäiti vuokrasi talon ja lähti pois etsimään vähemmän kosteata
ilmastoa reumatismilleen. Yksinäisyydestä tuli jälleen elämän
luonnollinen tapa, ja naapuritalon lapset olivat menneet ja kadonneet,
ikäänkuin heitä ei olisi milloinkaan ollut.




2


Sitten he tulivat taaskin — tupsahtivat niin äkkiä omituisesti,
lyhyesti nuoruuden ajattoman hämmingin takaa, että he jättivät
jälkeensä vieläkin sekavamman tunnun epätodellisuudestaan — vielä
entistäkin syvemmän vieraantumisen.

Oli talvi — pitkän pakkasen ja kymmenpäiväisen luistelun aika — se
aika, jolloin virran mukana ajelehtivien, isojen jääjärkäleiden tähden
oli vaarallista mennä joen poikki päästäkseen luistelulammikolle.
Ne kymmenen päivää välähtivät kirkkaasti näkyviin koko elinajaksi —
liikunnon, valon ja ilman säkenöivänä, puhtaana, henkeäsalpaavana
huumauksena, joka tuntui joka ilta liian riemulliselta kestämään;
mutta kuitenkin jokainen seuraava aamu — jolloin hän herätessään ensin
kuunteli, sitten pelokkaasti tirkisti, millainen päivä oli — tarjosi
ihmeellistä jatkoa. Hän rukoili: »_Oi, hyvä jumala, salli luistelukelin
jatkua! Salli minun luistella! Älä riistä minulta onneani, silloin minä
rakastan sinua niinkuin minun tulee._» Ja kymmenen päivän aikana Jumala
kuuli hänen rukoustaan.

Joka päivä hän syrjäytti oppituntinsa, meni joen poikki ja juoksi
narskuvan, pakkasen silloittaman luhdan poikki lammikon rannalle.
Siellä liukui, liiteli ja pyöri ihmisiä naurunpurskahdusten
kajahdellessa päivänpaisteisessa ilmassa. Heidän huulensa olivat
raollaan, heidän silmänsä loistivat, he olivat tavallista kauniimpia.

Hänellä oli valkea villapaita ja tulipunainen kaulaliina. Aluksi häntä
katseltiin, sitten hänelle alettiin hymyillä; ja pian hän tervehti
kaikkia niitä, jotka kävivät lammikolla säännöllisesti, ja hymyili
uusille tulokkaille joka päivä.

Muuan tyttö tuli joka aamu Lontoon junasta. Hän oli hoikka ja kaunis
ja luisteli lentävän viehättävästi kuin unikuva. Hänen poimutettu
hameensa liehui hänen liikkuessaan, hänen somakenkäiset jalkansa olivat
kapeat ja pienet, ja hänen kaartaessaan näkyivät hänen pitkät, hoikat
säärensä polviin saakka. Hän näytti jumalattarelta hilpeän, seuraa
rakastavan, alempiarvoisen lauman seassa. Judith luisteli joka päivä
edestakaisin hänen edessään, turhaan toivoen katsetta, sillä tyttö oli
ylpeä, itseensä syventynyt ja innokas, pysyi erillään eikä huomannut
ketään, luistellen yhtenään pimeään saakka. Eräänä päivänä hän toi
muassaan komean, nuoren miehen, jolle hän ei ollut suinkaan ylpeä eikä
välinpitämätön.

He tanssivat valssia, pyörähtelivät, piirsivät kuvioita, luistelivat
käsikkäin, nauroivat toisilleen; ja levätessään he istuivat vierekkäin,
puhellen ja poltellen savukkeita. Päinvastoin kuin kumppaninsa nuori
mies katsoi Judithiin eikä ainoastaan kerran, vaan monesti; ja sitten
mies hymyili hänelle, kuiskasi jotakin jumalattarelle, ja Judithin
sydän sykki rajusti. Mutta kylmä, ynseä olento vain vilkaisi kerran
ikävystyneesti, nyökkäsi ja lähti jälleen luistelemaan. Kun he illan
tullen valmistautuivat poistumaan, katsahti kenkiään riisuva nuori mies
ohimenevää Judithia, näyttäen säteilevän hymynsä, valkeat hampaansa ja
siniset silmänsä, ja toivotti: »Hyvää yötä!» Mielipahakseen Judith näki
ainoastaan sinä päivänä tämän komean ja ystävällisen nuoren miehen,
jonka vaimo hän olisi mielellään ollut.

Muuan vanha herra, jolla oli silmälasit ja harmaat viikset ja joka
luisteli hyvin tasaisesti, näki paljon vaivaa opettaessaan hänelle
ulkokaarrosta. Vanhus nimitti häntä »ystäväisekseen» ja katseli häntä
silmälasiensa takaa nälkäisillä, vesimäisillä, kaihoisilla silmillä.
Hän keskusteli vähän, jos ollenkaan, mutta Judithiin katsoessaan hän
aina selvitti kurkkuaan ja avasi suunsa ikäänkuin olisi aina ollut
paljastamaisillaan jonkun suunnattoman salaisuuden. Siellä oli myöskin
tavallinen, mutta kohtelias, pisamainen poika, joka luisteli todella
sangen nopeasti ja joka useina iltapäivinä kiiteli huohottaen sinne
tänne jäällä Judithin riippuessa hänen norfolkilaisen nuttunsa vyössä
ja kiljuessa.

Kymmenes aamu oli lauantai. Lontoon juna toi useita seurueita.
Jumalattarella oli muassaan pieni tyttö. Oli useita rahvaanomaisia,
huutelevia ryhmiä huonoja luistelijoita ja yksi tai kaksi rauhallista,
taitavaa luistelijaa. Judith pani merkille omituisen kolmikon pitkiä,
hoikkia, hienostuneen näköisiä ihmisiä — kaksi poikaa ja yhden tytön.
He istuivat rantaäyräällä ja söivät hitaasti voileipiä. Lopetettuaan
he nousivat pystyyn ja seisoivat yhdessä ryhmässä liikahtamattakaan
kiinnittääkseen jalkoihinsa käsissään olevia luistimia. Niin pian kuin
he nousivat seisomaan Judith tunsi heidät: Mariella, Julian ja Charlie.

Se oli tapahtunut.

He eivät olleet muuttuneet paljoa, mutta he olivat kasvaneet kovin
huolestuttavasti. Mariellan täytyi olla noin metrin ja kolmen
neljänneksen mittainen. Hänen vartalonsa oli vain venynyt lapsuusajan
pitkien, epämääräisten kaarien kovinkaan paljon muuttumatta. Judith
tuskin uskalsi vilkaista poikiin; he olivat suunnattomia.

Tuo oli Charlie, tosiaankin Charlie, tuo keltapäinen, hieman
hurjannäköinen, kauniimpi kuin koskaan ennen... Judithia tukehdutti.

Samassa Mariellan katse osui häneen. Hän punehtui hirveästi, hänen
sydämensä sykki kauheasti, ja hän kääntyi hätäisesti toisaalle. Mutta
hän tunsi heidän tarkkailevan, kyselevän, puhelevan hänestä. Hän kaarsi
täydellisen puoliympyrän luistimensa ulkosärmällä ja tunsi nyt, jos he
tuntisivat hänet, parhaiksi kestävänsä sen.

Joku huusi jään reunalta:

»Hoi! Hoi! Hei!»

Hän katsahti varovasti taaksensa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Charlie
huusi häntä, ja he kaikki nyökkäilivät ja viittoivat. He näyttivät
helposti kestävän sen, että tunsivat hänet, eivätkä he nähdessään
hänen luistelevan heitä kohti tunteneet näkyvää noloutta eivätkä
levottomuutta.

Charlie virkkoi pikemminkin harmistuneesti:

»Kuulehan, miten sen _teet_? Sen käännöksen? Kuka sinua on opettanut?»

Judith oli mykistynyt.

»Hän ei tunne meitä», virkkoi Mariella, hiljaa hihittäen. »Te _olette_
Judith Earle, ettekö olekin?»

»Niin, kyllä. Oi, kyllä minä _tunnen_. Mutta te olette kasvaneet
niin paljon.» Hän koetti katsoa heihin ja kauhukseen tunsi kyynelten
kihelmöivän silmäluomiensa alla. »En odottanut —» Hänen suunsa vapisi,
ja hän vaikeni epätoivoisena, painaen päänsä nuokuksiin.

Se oli niin voimakas järkytys, niin syvä riemuisen surkea vihlaisu...
He eivät ymmärtäisi... Että heidän piti kaikkien näiden vuosien
jälkeen, joina hän oli ajatellut heitä, nähnyt heidät niin kiihkeästi,
hautonut mielikuvituksessaan heidän epätodellista, unimaista
olemassaoloaan, ihan äkkiä ja ihan sattumalta joutua hänen eteensä!
Tuntui melkein siltä kuin kuolleet ihmiset heräisivät henkiin. Hän
rukoili, että jää hänet nielisi.

»No niin, et sinäkään ole kääpiö», huomautti Julian.

Ja he kaikki nauroivat. Sitten oli kaikki hyvin. He taukosivat
paisumasta ja huojumasta hänen silmiensä edessä, vakiintuivat, alkoivat
tulla todellisiksi.

»No niin, minä en tiedä, miten se käy», virkkoi Charlie, yhäti
silmäillen jäätä aika äkeissään. »Mariella, mitä ihmettä varten
raahasit meidät tänne? Sinä et osaa luistella sen paremmin kuin
minäkään. Kuinka typerästi tuhlattu päivä!» Pahantuulen pingoitus sai
hänen äänensä, joka oli murroksessa, silloin tällöin äkkiä särähtämään
perin hullunkurisesti, joten kukaan ei olisi voinut ottaa häntä
vakavalta kannalta.

»No, eihän sinun olisi tarvinnut tulla.» Mariellan ääni oli vieläkin
kylmä ja lapsellinen. Kasvoillaan heikko hymynsä hän kääntyi poispäin
Charliesta katselemaan luistelijoita.

»Ja jalkojani paleltaa niin, etten enää niitä tunne», jatkoi Charlie.
»Kolme suurta hölmöä, juuri sellaisia olemme, kolme suurta hölmöä.» Hän
tarkasti Mariellan selkää. »Ja Mariella on _helposti_ hölmöin.»

Se tuntui huojentavan hänen mieltänsä, sillä äkkiä hän heitti pois
pahan tuulensa ja nauroi.

»Pankaa luistimet jalkaan, kumppanit!» kehoitti hän. »Tehkäämme
ilkeintämme!»

Hän alkoi viheltää, istuutui ja laitteli kenkiään.

»Judith saa neuvoa meille, miten se käy. Hän on niin äärimmäisen
pystyvä.» Hän katsahti Judithiin, omistaen ensi kerran hänelle
huomiotaan ja hymyili lumoavasti. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävät,
kun hän katsoi suoraan toisen silmiin — kirkkaat, jäänsiniset, hiukan
liian levällään. Hänen pitkät, punaiset, tyttömäiset huulensa olivat
vieläkin hieman raollaan lepotilassa: ja koko pää oli ylettömän,
henkeäsalpaavan kaunis.

»Kuinkas hurisee, Judith?» kysyi hän. »Muistatko herttaisia, menneitä
aikoja?»

»Kyllä muistan.»

Kuinka hillitty hän olikaan! Judith ei ollut hänen tasallaan. Hänen
mielenkiintonsa tyttöä kohtaan häipyi, ja hän hypisteli kenkiään,
vihellellen rajusti.

»Asutko tosiaankin vielä täällä, Judith?» tiedusti Mariella.

»Kyllä; ihan totta. Missä te asutte?»

»Niin, me asumme Lontoossa nyt. Isoäiti muutti sinne ollakseen likellä
kouluani. Missä sinä käyt koulua?»

»Minä en käykään koulua. Otan tunteja itsekseni eräältä mieheltä, joka
valmistaa poikia Oxfordin ja Cambridgen yliopistoihin. Hän on pappi.
Ja sitten saan soittotunteja eräältä henkilöltä, joka käy luonamme
Lontoosta, ja isä opettaa minulle kreikkaa ja latinaa. Äitini ja isäni
eivät luota tyttökouluihin.» Se kuulosti karkealta ja suurelliselta.
Hän punastui ja lisäsi: »Mutta minä luotan. On kamalan ikävää näin
yksikseni.»

»Miksi et taivuta äitiäsi lähettämään sinua minun kouluuni?» kysyi
Mariella. »Siellä on repäisevän hauskaa. Voisit käydä Lontoossa joka
päivä.»

»Mariella _rakastaa_ kouluaan», virkkoi Julian. »Se on _mainio_. Hän
ei opi _mitään_ ja pelaa jääpalloa _koko_ päivän. Judithin vanhemmat
haluavat, että hän saa _opetusta_, Mariella. Sinä et sitä ymmärrä. Eikö
asia ole niin, Judith?»

Judith punehtui taaskin ja pelkäsi asian niin olevan.

»Minä luotan naisten opettamiseen», mutisi Julian kengilleen.

He olivat tulleet perin omituisiksi olennoiksi kasvaessaan, mietti
Judith. Erittäinkin pojat olivat kovin omituisia, pitkiä, kalpeita
ja ylettömän voimakassanaisia. Julian oli suunnattoman pitkä ja
aavemainen, hänellä oli myrskyiset, siivoamattomat, kamalat kasvot ja
kaunopuheiset silmät, jotka näyttivät yhtenään vaihtavan väriä syvissä
kuopissaan. Hänellä oli totta tosiaan juovia kasvoissa, ja hänen
nenänsä alkoi käyristyä ja saada laajat, taaksepäin kaartuvat sieraimet.

»No niin, toivoisin sinun tulevan», sanoi Mariella häiriytymättä lyhyen
vaitiolon jälkeen. »Siellä on repäisevää. Sinä pitäisit siitä.»

Mariella oli kiltti puhuessaan niin ystävällisesti ja vaativasti.
Kenties hän olikin aina pitänyt hyvin paljon Judithista kaivannut
häntä... Judithin sydän lämpeni.

»Minä toivoisin _sinun_ tulevan takaisin asumaan tänne, Mariella. Oli
niin herttaista, kun olit täällä.»

»Mielelläni tulisin», vakuutti Mariella mukautuvasti. »Ehkä tulemmekin
joskus. Jos vain isoäidin reumatismi lieventyisi, voisimme tulla tänne
joka kesä.»

»Mutta se ei lievenny», väitti Julian. »Ei hänen iällään.» Kengät
olivat vihdoin kaikki jalassa ja luistimet kiinni.

He nousivat pystyyn ja vaappuivat muutamia sentimetrejä jäätä pitkin.
Kajahti kuin yhdestä suusta: »Horna!» »Voi!» »Hyväinen aika!»

Charlie keikahti pitkäkseen, niin että tärähti; Mariella seurasi
perässä.

»Tämä on hävytöntä», raivosi edellinen. »Sinä et osaa pitää luistimiasi
alallaan. Taisin katkaista ranteeni. Minä lähden kotiin.» Toiset eivät
välittäneet hänestä mitään. He hoippuivat yhä edemmäksi, hihittäen. He
olivat liian pitkiä ja laihoja pysyäkseen kunnollisesti tasapainossa,
ja heidän nilkkansa pyrkivät yhtenään pettämään.

»Tule auttamaan meitä, Judith!» kirkui Julian. »Emme ole luistelleet
kertaakaan ennen _eläissämme_. Emme osaa pysähtyä. Olemme niin hoikkia,
ettei meidän saa sallia kaatua.»

He kiskoivat toisiaan eteenpäin avuttomasti.

»Tule _tänne_!» ulvoi Charlie. »Judith, tule auttamaan minua pystyyn!
Eikö jää petä? Oletko varma, että se kestää? Jalkani ovat _jäätyneet_.»

Nauraen Judith riensi toisen luota toisen luokse, rohkaisten,
kehoitellen, tukien. Nuo kolme naurattavaa, avutonta hupakkoa! He
nauttivat omasta avuttomuudestaan, he nauttivat siitä, että saivat
hänet nauramaan, he eivät sittenkään olleet yhtään peloittavia.
Ei kertaakaan, ei kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli vuosikausia
sitten sanonut heille jäähyväiset, hän ollut tuntenut niin lämmintä
ja pursuavaa riemua. Kaikki riemullinen oli oikeastaan vihdoinkin
alkamassa.

Alkaessaan edistyä he tulivat kunnianhimoisiksi. He selittivät
haluavansa oppia kaunoluistelua, ja Charlie vannoi piirtävänsä
kahdeksikon ennen sen päivän päättymistä; mutta koko ajan he
yksinkertaisesti olivat ihan taitamattomia. Vaivihkaa Judith näki
vanhan herran ja norfolkilaiseen nuttuun puetun pojan kaihoisesti
katselevan heitä, mutta hän ei ollut heitä huomaavinaan.

»Tulehan tänne, Mariella!» kehoitti Charlie. »Otetaan toisiamme käsistä
tällä tavoin ristikkäin ja lähdetään luistelemaan.» He purjehtivat
edelleen, pahasti ontuen.

Mariellan sinisen villalakin alla tumma, lyhyt tukka kihartui nyt
pehmeästi ylöspäin pitempänä kuin entinen, poikamainen tukka. Hänen
kasvonsa olivat säilyttäneet puhtaan, viattoman naamarinsa. Hän nauroi,
mutta ei muiden ihmisten tapaan pidättymättä, ruumiillisen huvin
tuottamasta nautinnosta, vaan pikemminkin siten, ikäänkuin hän olisi
taipunut Charlien mielialaan ja pitänyt naurun viehätystä itselleen
vieraana. Näiden molempien kirkkaiden, verettömien kasvojen välillä
oli vieläkin sama omituinen yhdennäköisyys, vaikka Charlien kasvot
yhtenään muuttuivat nopeasti vaihtuvien tunne-ilmeiden johdosta, kun
taas Mariellan olivat liikkumattomat, melkein tyhjät. He ymmärtäisivät
toisiaan, ajatteli Judith. Heidän välillään tavallisesti vallitsevasta
hankauksesta huolimatta he olivat aina olleet silmäänpistävämmin,
painostavammin veriheimolaisia kuin heidän seuransa mitkään muut
jäsenet. Vuosien mukana tämä yhdysside oli käynyt vieläkin selvemmäksi.

Julian oli jäänyt syrjään. Hän ei ollut koskaan osoittanut
huomaavaisuutta Mariellalle, mutta juuri häneen oli tytön kirkas katse
usein kiintynyt hieman erilaisena ikäänkuin olisi aikonut viipyä.
Entisaikoina oli joskus näyttänyt siltä kuin hän olisi ollut mielissään
— todella mielissään eikä vain välinpitämättömän myöntyväinen, kuten
hän tavallisesti oli — jos Julian oli tarjoutunut viemään hänet
kovakuoriaisretkelle. Hän näytti Juliania kohtaan tuntevan heikkoa,
kunnioittavaa mielenkiintoa ja esiintyvän sillä tavoin, että se
osoitti, vaikka ainoastaan kovasydämisen tarkkailijan mielestä, hänen
pitävän arvossa Julianin mielipidettä. Vieläkin näytti siltä. Kun
Julian kiusoitteli häntä koulunkäynnin tähden, oli hänen katseensa
hetkiseksi suuntautunut poikaan epävarmasti, mutta mieltyneesti;
nyt, samoin kuin ennen, ei kuitenkaan voinut havaita minkäänlaista
kiintymystä heidän välillään.

»Me aprikoimme, kohtaisimmeko sinut», virkkoi Julian ujosti. »Olen
kovin hyvilläni siitä, että kohtasimme.»

He eivät siis olleet täydelleen unohtaneet häntä. Hän siunasi Juliania
tästä vakuutuksesta, jonka ainoastaan hän olisi antanut.

»En voinut uskoa silmiäni nähdessäni teidät», vastasi Judith. »En
luullut enää milloinkaan näkeväni teitä. Kaipasin teitä teidän
poistuttuanne. Arvelin Martinin ehkä kirjoittavan minulle, mutta hän ei
kirjoittanut. Miten Martin voi?»

»Hän voi hyvin. Emme nykyisin näe häntä niin usein. Hänen omaisensa
ovat palanneet Afrikasta, ja hän viettää enimmät loma-aikansa heidän
luonansa.» Hymyillen hän lisäsi: »Muistan, että Martin oli hirveästi
kiintynyt sinuun. Minun pitää kertoa hänelle tavanneeni sinut.»

»Entä missä on Roddy?»

»Niin, Roddy... Hänellä ei ole heikkoa. Hän on Lontoossa. Roddy on
kovasti varttunut; hän ottaa tanssitunteja», murahti Julian.

»Vieläkö hän piirustaa?»

»En tiedä. Luulisin häntä liian laiskaksi.»

Julian ei ollut milloinkaan pitänyt Roddysta.

»Vieläkö sinä sävellät, Julian?»

»Oi, muistatko sinä sen?» Hän hymyili hyvillään.

»Tietysti. 'Tammikuoriaisten tanssin' ja 'Kevään', jossa oli käen
kukuntaa.»

»Niin, sellaista roskaa. Kuvitella, että muistat ne!» Hän katsoi
Judithiin ihan entiseen tapaan, huvitettuna, mutta kiinnostuneena,
pitäen hänestä.

»Minusta ne olivat kauniit. Oletko säveltänyt jotakin viime aikoina?»

»En. Ei ole ollut aikaa. Olen luopunut siitä kokonaan. Olen
työskennellyt mielipuolisesti ylioppilastutkintoa varten. Kenties
harrastan sitä taaskin hiukan Oxfordissa.»

Hän näkyi toisen mielenkiinnon rohkaisemana ihan äkkiä innostuneen
siihen. Hän ei ollut muuttunut paljoa.

»Entä suorititko ylioppilastutkintosi?»

»Kyllä. Balliolin. Menen yliopistoon ensi vuonna.» Hän puhui lyhyesti
ja kainosti, ihan punehtuen. Mutta balliol ei Judithista merkinnyt
mitään; hän ajatteli Julianin ikää.

»Olet varmaankin kahdeksantoistavuotias.»

»Niin olen.»

»Tiedätkö, muistan teidän kaikkien syntymäpäivät.»

Sen sanottuaan hän oli taaskin vähällä parahtaa; ne sanat tuntuivat
kauan hellityn turhan toivon ja rakkauden tunnustukselta. Julian
tuijotti häneen valmiina laskemaan leikkiä, mutta nähtyään hänen
kasvonsa kääntyi äkkiä katsomaan toisaalle ikäänkuin olisi puolittain
ymmärtänyt ja kuin se olisi häntä hämmästyttänyt, vaivannut ja
liikuttanut hänen mieltänsä.

»Mutta katsohan tuota paria!» kehoitti hän nopeasti.

Charlie oli riisunut takkinsa, ja he pitivät sitä levällään purjeen
tavoin. Säikähtyen Judith vasta silloin oivalsi, kuinka uhkaavan
vinha tuuli oli. Se pullisti takkia, ja Mariella ja Charlie pitivät
sitä korkealla edessään, purjehtien suoraan lammikon poikki. He
eivät osanneet pysähtyä. Kirkuen naurusta ja hädästä he kiitivät yhä
nopeammin. Tuuli työnsi heidät lammikon päähän, heidän luistimensa
takertuivat maahan, ja he lennähtivät rajusti ruohomättäälle.

Charlie virui selällään ja valitti.

»Minua koski. Minua koski. Voi, Mariella! Voi, hyvä Jumala! Voi, te
kaikki! Mikä tuska, mikä _vaikutelma_! Ihan kuin teatterijuna — kauhun
ja autuuden kuljetusväline. Mietin: emme seisahdu milloinkaan, emme
_milloinkaan_. Kiidimme nopeammin, yhä nop — Oi, Mariella, _kasvosi_...
Minä kuolen...»

Hän kiemurteli naurusta, kyyneliä valui hänen kasvoillaan. »K-oetin
sanoa: _hellitä_ t — En saanut _ääntä_ — Oi, mikä _tunnelma_!...
Sellaisia huimia haaveita... Oi, hyvä Jumala!»

Hän sulki silmänsä nääntyneenä.

Pian hänen sitten piti yrittää uudelleen. Sitten he koettivat sitä
kaikki ja häiritsivät muita luistelijoita. Kaikki katsoivat Charlieta,
eikä kukaan ollut harmissaan, koska hän oli niin kaunis ja säkenöivällä
tuulella ja pyyteli niin lumoavasti anteeksi joutuessaan muiden tielle.

Judith nauroi niin, että ihan teki pahaa; jopa Mariella ja Juliankin
pyyhkivät silmiään. Charlie oli niin innostunut, että näytti ihan
kuumeiselta. Riemastuksissaan hän levitti kätensä ja huusi:

»Oi, rakkaat!» Ja Judithin sydän värähti, koska hän tunsi tämän
hyväilypuhuttelun ulottuvan häneenkin.

»Tiedäthän», varoitti Julian, »että olet tänä iltana sairas, Charlie,
jos edelleenkin häärit näin».

Hän siis vieläkin tuli aina sairaaksi.

Pieni, viluinen, sekarotuinen koira tuli väristen ja kiemurrellen jäätä
myöten ja kierähti hänen eteensä selälleen, heilutellen hervottomia
käpäliään rukoilevasti. Charlie nosti sen syliinsä, kietoi takkinsa sen
ympärille, hyräili sille ja suuteli sitä.

»Oi, kuinka viehkeät käpälät sinulla on, velikulta! Mariella, sen
käpälät ovat erikoisen sydäntähivelevät. Katsohan — ihan tylpät ja
tupsuiset ja hervottomat. Eivätkö ne hellytä mieltäsi? Poloinen
velikulta — rakas velikulta. Lähdetään yhdessä luistelemaan.»

Hän alkoi luistella koira sylissään, haastellen sille omalla
erikoisella, järjettömällä kielellään ja törmäillen ihmisiin joka
toisella askeleella.

Niin, hän oli kummallinen, tuumi Judith katsellessaan hänen jälkeensä.
Hän ei jaksanut lainkaan ymmärtää Charlieta; hän saattoi vain tutkijan
tavoin leikellä Charlieta, tehdä muistiinpanoja hänestä, oppia ulkoa ja
ihmetellä — toivomatta milloinkaan kohtaavansa häntä äkkiä sattumoisin
luodussa katseessa, mitättömässä sanassa, huulillaan tuo salaperäinen
»Ah!» — mielessään äkillinen, sisäinen, salaperäinen tuntemisen tunne,
kuten hän oli kerran kohdannut Roddyn.

Hän kuvitteli Roddya tanssimassa Lontoossa kaupunkilaisena ja
peloittavana. Hän näki pojan selvästi, hänen tumman päänsä, kellertävän
kalpeutensa, hymynsä, ja toivoi sekavasti, että hän olisi tullut
Charlien sijasta, Charlien, joka häiritsi häntä, Judithia, joka
teki hänen sydämensä raskaaksi, kuormittaen sitä tuhlaavaisella,
välinpitämättömällä loistollaan.

Pureva, sinisen ja valkean kirjava iltapäivä alkoi kalveta
auringonlaskun lähestyessä. Lammikko välkkyi ja kimalteli kelmeässä
valossa. Keskellä kohosi ryhmä kuihtuneita kurjenmiekkoja, kuivuneita,
nääntyneitä ruohoja ja luhtakasveja, marjaisia pensaita ja pieniä
pajuja — sekavina pastellivivahduksina, purppuraisen ruskeina,
virttyneen vihreinä, keltaisina ja harmaina — siellä täällä yksinäinen,
helakka väritäplä, tulipunainen läikkä tai kullankeltainen juova.
Luistimien sirinä ja viuhina täytti ilman, ja luistelijat sujahtelivat
taukoamatta, nopeasti, kevyesti, kuten kärpäset laipiossa. Jään
alla neulamaiset ruohonlehdet ja pienet vesikasvit olivat hiljaa,
lumottuina, leviten jäykkinä ja hentoina, moninaisina, pienenpieninä ja
viehättävinä.

Hänen seisoessaan yksin katselemassa niitä Julian palasi hänen
luoksensa ja kysyi:

»Käytkö koskaan Lontoossa?»

»Tuskin koskaan. Jos isä on kotona, vie hän tavallisesti minut
teatteriin jouluna; ja silloin tällöin käyn äidin kanssa ostamassa
vaatteita.»

»No niin; sinun olisi parasta tulla joskus pikapuoleen; menisimme
katsomaan jotakin näytäntöä. Sovi siitä Mariellan kanssa!»

»Oi!»

Se ei voinut olla totta — niin ei voinut mitenkään käydä.

Kuului luistinten kirskuntaa ja kalahtelua, ja muut kaksi seisahtuivat
horjuen heidän eteensä.

»Meidän täytyy lähteä», lausui Mariella.

»Judith aikoo tulla katsomaan jotakin näytäntöä kanssamme», ilmoitti
Julian.

»Sepä hyvä», virkkoi Mariella innostumatta.

»Milloin?» kivahti Julian. »Sopikaa siitä!»

»En tiedä», torjui toinen, luoden häneen nopean katseen. »Meidän
täytyy kysyä isoäidiltä. Kysyn isoäidiltä, Judith, ja ilmoitan sinulle
huomenna.»

»Koska tulemme takaisin huomenna», pisti Charlie väliin. »Julian, meidän
täytyy, eikö täydykin? Oletko täällä, Judith?»

»Oi, kyllä.»

»Se on hyvä, koska tarvitsen sinua. Tarvitsen sinua joka tunti.
Huomiseen mennessä olen unohtanut rinnankipuni. Totisesti uskon, että
jollemme olisi tavanneet sinua, Judith, emme olisi astuneetkaan jäälle.
Olisimme vain katselleet ja häipyneet kiltisti takaisin Lontooseen.
Olemme niin kovin kömpelöitä.»

Hän istuutui riisumaan kenkiään ja alkoi viheltää — pannen sitten
lauluksi:

    »Köntykset kolmisin
    mielin ei iloisin —»

Äänettömyys.

    »lähteneet rannalta —»

Taaskin äänettömyys.

    »Voi, surkeata tää!
    On pettävätä jää;
    siellä kylmän kylvyn saa—»

Hän veti kengät jalastaan ja lopetti:

    »Jos Judithia ei ollut,
    oisi kolmikko seisoskellut.»

»Sangen kehnoa», huudahti Julian.

»Oi, minusta se oli kauhean hyvä», kehui Judith.

Charlie kumarsi ja virkkoi:

»Sellaista pystyn latelemaan lisääkin.»

»Anna tulla sitten!»

»Ei nyt. Uh! Väsyttää.»

Siltä näyttäkin. Kummankin posken helakan punaista läikkää
lukuunottamatta hän oli peloittavan kalpea. Hänen silmänsä näyttivät
tummilta mustien renkaitten keskellä, ja hän nojasi Mariellaan, samalla
kun viimemainittu vakavana laittoi kiinni hänen kenkänsä ja takkinsa
napit. Kun tyttö kiersi kaulaliinan hänen kaulaansa, kiskoi hän sen
jälleen pois ja huusi:

»Voi, Mariella. _Ei!_ Minun on niin kuuma.»

»Sinun tulee pitää sitä», virkkoi Mariella rauhallisesti. »Sinä
vilustut.» Ja hän kietoi sen uudelleen Charlien kaulaan, samalla kun
viimemainittu alistui ja virnisteli hänelle, luoden hänen silmiinsä
hymyilevän katseen ikäänkuin lapsi, joka houkuttelee vanhempaa ihmistä
nauramaan.

Häntä tarkkaillessaan Judith mietti:

»Oletko suuriluuloinen ja hemmoiteltu?»

Koko tuo hilpeys ja ylpeä välinpitämättömyys, kaikki tuo
itsetiedottomalta näyttävä viehätysvoima, tuo varma pakinoiminen —
kaikki se saattoi olla täydellisen itsetietoisuuden tuote. Varmastikin
hän katseli peilistä ja ihaili omaa kuvaansa. Judith muisteli vanhaa
unelmaansa päästä avioliittoon hänen kanssansa ja ajatteli suunnattoman
surumielisesti ja ennustavasti niitä monia naisia, jotka hiljaisessa
mielessään kaipaisivat hänen rakkauttaan, kun taas hän kulkisi omaa
tietänsä välittämättä heistä.

Hämäryyden taustaa vasten hänen päänsä ja kasvonsa loistivat ikäänkuin
kalpeasti valaistuina.

Judith piti häntä tarkoin silmällä, mutta ei saanut osakseen
merkkiäkään; kaikki nuo loistavat ilmeet lipuivat ja pysähtelivät hänen
ympärillään, mutta hänelle ei ollut tarkoitettu mitään muuta kuin kevyt
hymy tai pari, satunnainen tunnustus hänen väliaikaisesta hyödystään.
Charlie ja Mariella olivat tuskin kertaakaan tiedustaneet: »Muistatko?»
Jos he vielä hellivät entisyyden muistoja, eivät ne koskeneet häntä.
Oli omituista ajatella sellaista välinpitämättömyyttä, kun he ja ne
muut kolme merkitsivät kaikkia niitä kuvia, kaikkia värejä ja kaikkea
rikkautta, mitä koskaan oli hänen elämäänsä tullut.

Hämärtyvässä valossa he kietoutuivat taaskin salaperäisyyteensä ja
olivat yhtä saavuttamattomia kuin konsanaan. Heidän täytyi aina pitää
häntä orjanaan, joskin vain harvinaisella ulkonaisella olemuksellaan;
ja hän tunsi väsyneensä heidän aiheuttamastaan jännityksestä.

»Huomenna», lupasi Charlie, »tuomme myöskin Roddyn».

»Niin. Lähdetään», hoputti Mariella. »Meidän täytyy kiirehtiä junalle.»

Äänettöminä he taivalsivat kylmän, aution luhdan poikki, ja tuuli
puhalsi heidän takaansa purevana ja uhkaavana. Heidän saavuttuaan joen
partaalle Charlie seisahtui, katseli sen poikki ja lausui haaveksivasti:

»Vanhassa talossa on valoa. Siellä on kai talon vahti. Meidän
sopisi huomenna pistäytyä siellä yllättämässä hänet. Eikö se näytä
yksinäiseltä?... Toivoisinpa, että taaskin asuisimme siellä. Missä
sinun kotisi on, Judith? Se kai oli viereinen talo.»

»Niin se onkin, mutta se jää puiden taakse.»

»Niin, kyllä; en muistanut.»

Sitten Judith souti heidät veneellä joen poikki ja erosi heistä
toisella rannalla, jossa tie haaraantui asemalle.

»No niin, huomenna tavataan.»

Julian silmäili taivaalle.

»Taitaa tulla suojainen ilma», virkkoi hän. »Luultavasti yöllä sataa.»

»Pötyä!» tokaisi Charlie. »Tunnustelehan maata!»

»Niin, mutta ilma on lauhempi. Ja katsohan taivaalle!»

Idässä ja pohjoisessa tuikkivat kylmät tähdet, mutta savuisessa,
meluisessa lännessä nielivät mustat pilvet auringon viimeiset rippeet.

Judithin valtasi kauhu, ja hän tunsi vihaavansa Juliania ja haluavansa
lyödä häntä.

»Hölynpölyä! Se ei merkitse mitään», intti Charlie epävarmasti.

»Ja kuunteles tuulta!»

Tuuli suhisi voimakkaasti ja hellittämättä puunlatvoissa sekä kiidätti
pilviä.

»Oh, älä höpise!» tuskaili Charlie. »Eikö voi tuulla, jollei sää muutu
suojaiseksi? Ja nyt lähdetään, joutukaa; muutoin myöhästymme junasta.»

»Hyvää yötä siis!»

»Hyv' yötä, Judith! Tulemme tapaamaan sinua.»

»Kyllä minä olen jäällä.»

»Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!»

Judith juoksi kotiin, sulkien silmänsä pilviltä, korvansa tuulelta,
ja pamautettuaan julkisivun oven kiinni jälkeensä koetti syrjäyttää
mielestään kateuden, vihan, pahansuopuuden ja kaiken armottomuuden
Jumalan, jonka enteet näkyivät taivaalla.

»Huomenna he tulevat jälleen ja tuovat Roddyn. Huomenna näen Roddyn.
Oi, hyvä Jumala, ole laupias!»

       *       *       *       *       *

Aamun sarastaessa hän heräsi, kuuli sateen sokean, surullisen
huokailun, turhan kiireen ja sihinän — ja sanoi pimeässä ääneen: »Miten
jaksan sen kestää?»

Sairaloisen haaveellisen toivon houkuttelemana hän kuitenkin souti sinä
aamuna joen poikki ja meni lammikolle.

Siellä ei ollut ketään muita kuin muuan pikku poika, joka luisteli
monen sentimetrin syvyisen veden peittämällä jäällä ja vinhasti
kiitäessään nostatti eteensä kaksi erillistä vesisuihkua.

Se siis oli loppu. He olivat taaskin poissa. He eivät palaisi, he eivät
kirjoittaisi, hän ei menisi Lontooseen heitä tapaamaan. Jopa Juliankin
unohtaisi hänet. He eivät välittäneet, sade oli hilpeä, ei mikään koko
avarassa maailmassa voinut häntä lohduttaa. Hän kääntyi pois sateen
sekoittamalta paikalta, jossa heidän epätodelliset, kadonneet hahmonsa
pilkkasivat ja hämmensivät häntä — haaveina onnellisen entisyyden
kaukaisessa unelmassa.




3


Johonkin aikaan keskellä sotaa hän sai varmasti tietää Julianin olevan
rintamalla. Hän kuuli siitä naapuritalon vanhalta puutarhurilta, joka
oli aikoja sitten antanut hänelle omenoita ja päärynöitä ja joka oli
saanut tiedon itse isoäidiltä. Viimemainittu oli kirjoittanut, käskien
puutarhuria istuttamaan uusia ruusupenkkejä ja pitämään tenniskenttää
täysin hyvässä kunnossa, sillä varsin pian, heti sodan päätyttyä,
lapsenlapset saisivat talon omakseen viettääkseen siellä pyhänseutunsa
ja loma-aikansa.

Julian-herra oli rintamalla, toistaiseksi terveenä, Jumalan kiitos, ja
Charlie-herra oli juuri kutsuttu sotapalvelukseen; mutta taisteleminen,
vakuutti isoäiti, päättyisi, ennenkuin hän edes ennättäisi lähteä
Ranskaan.

Sitten naapuritalon lapset uusien toiveiden ja uuden pelon
vaikutuksesta taaskin esiintyivät yhtenään öisin hänen unissaan.

Sotilaspuvussaan Julian tuli äkkiä kirjastoon ja sanoi:

»Olen tullut jäähyväisille.»

»Jäähyväisille? Aiotko takaisin rintamalle?»

»Kyllä. Tällä minuutilla. Etkö kuule junani ääntä?»

Hän kuunteli ja kuuli junan viheltävän.

»Charlie lähtee myöskin. Hän on täällä heti. Hyvästi, Judith!»

Hän ojensi kätensä; Julian tarttui siihen, kumartui sitten kasvoillaan
virnistyksentapainen ja suuteli häntä, sanoen sitten:

»Niin miehet tekevät ollessaan lähdössä rintamalle.»

Judith ajatteli mielissään: »Siispä Charliekin haluaa suudella minua.»
Ja hän katsoi ulos ikkunasta, toivoen näkevänsä Charlien.

Oli sysipimeätä ja hän mietti huolissaan: »Hän ei löydä tietä. Hän
kammosi aina pimeyttä.»

»Lähdetään», virkkoi Julian. »Sinun pitää lähteä liehuttamaan minulle
jäähyväisiksi.»

Mutta sittenkin hän vitkasteli ja tähyili ulos, etsien Charlieta
lisääntyvän pelon vallassa.

Ihan äkkiä hän näki Charlien ulkona pimeässä. Viimemainittu ei ollut
sotilasasussa; hänen yllänsä oli harmaat flanelliset polvihousut ja
valkea, avokaulainen paita — hänen lapsuusaikainen vaatetuksensa. Hän
laahusti ontuen jalkaansa, ikäänkuin se olisi ollut kipeä.

»St!» kuiskasi Julian hänen korvaansa. »Hän on pukeutunut valeasuun.»

»Ahaa! Hän ei siis halua kaatua.»

»Ei.»

Judith näki hänen kasvonsa. Naamio oli hirvittävä — vanhan
tylsämielisen kuihtuneet, keltaiset kasvot. Charlie katsoi Judithia
ilmeettömästi ja tyttö ajatteli: »Ahaa! Minun pitää teeskennellä, etten
tunne häntä.»

Charlie loittoni pois näkyvistä kummallisine vaatteineen,
nilkutuksineen, muuttuneine kasvoineen — kaikkine valeasuun kuuluvine,
huolekkaasti valittuine lisäkkeineen. Häntä katsellessaan Judith
tunsi äkkiä kauhua. Jotakin oli viassa; huomattaisiin, että hän oli
valepuvussa.

Judith yritti saavuttaa hänet varoittaakseen häntä, mutta ei saanut
ääntä suustansa, ja hän oli kadonnut.

       *       *       *       *       *

Charlie itse, niin vanha puutarhuri kertoi, oli kirjoittanut hänelle
aikovansa mennä naimisiin Mariellan kanssa. Nuori herra Charles oli
aina ollut kaikkien rakastama — hänellä oli aina ollut valmiina hymy ja
miellyttävä sana, eikä hänessä ollut milloinkaan tuntunut rahtuakaan
ylpeyttä, vaikka hänen isoäitinsä tekikin hänestä sellaisen pikku
prinssin.

»'Ja kun tämä iänikuinen sota päättyy, Lacey', sanoi hän,'tulemme
taaskin asumaan rakkaaseen, vanhaan taloon. Isoäiti tahtoo meidän niin
tekevän', sanoo hän, 'ja saatte olla varma, että itsekin sitä haluamme.
Emme koskaan pitäneet Lontoosta. Saatte siis odottaa meitä ennen
pitkää.'» Mutta voi! Hänen täytyi ensin joutua taistelemaan. Heidän
avioliittonsa solmittaisiin heti, sillä hänen piti lähteä rintamalle.
Omasta puolestaan, lausui vanha puutarhuri, hän ei enää tahtoisi elää,
jos nuorelle Charlie-herralle tapahtuisi jotakin.

Seuraavana päivänä oli »Timesissä» ilmoitus, että heidät oli vihitty
rekisteritoimistossa.

»Mutta hehän eivät voi olla yhdeksäätoista vuotta vanhempia»,
päivitteli äiti. »Ja lisäksi suorastaan serkukset. Kauhea erehdys.
Taitaapa kuitenkin olla mahdollista —» Hän huoahti sijoittaen myssyä
päähänsä peilin edessä. »Minun pitää kirjoittaa vanhalle rouvalle. He
olivat hauskannäköisiä lapsia — toinen heistä erittäinkin. Minkä tähden
et lähetä somaa, lyhyttä kirjettä tytölle, Judith? Tehän leikitte niin
paljon yhdessä.»

»Oi, hän ei minua muistaisikaan», vastasi Judith ja poistui nopeasti
sairaana järkytyksestä.

Avioliitossa, ne kaksi. Mariella vaimona, rouva Fyfenä.

»Olen _nuori_ rouva Fyfe. Tämä on Charlie, mieheni.»

Miten se oli käynyt?

»Mariella, sinun täytyy tulla vaimokseni, niin täytyy, sinun _täytyy_.
Oi, Mariella, _totisesti_ haluan kanssasi naimisiin ja olen lähdössä
rintamalle, joten _totisesti_ arvelen, että minulle sopisi suoda,
mitä haluan. Saatan kaatua enkä silloin ole saanut elämästä mitään.
Oi, Mariella, suostuthan! Tiedäthän, että olet onnellisin meidän
parissamme, Mariella. Et voisi mennä naimisiin kenenkään syrjäisen
kanssa ja jättää meitä kaikkia, vai voisitko? Enkä minä voisi. En
voisi sietää kenenkään muun naisen _koskettavan_ itseäni. Sinä ja minä
ymmärrämme toisiamme niin hyvin, että emme voisi olla onnettomia.
Me _emme_ ole samanlaisia kuin muut ihmiset, kuten tiedät. Tule
vaimokseni! Silloin tulen takaisin sodasta. Mutta jollet suostu, lähden
ja antaudun heti surman suuhun...»

Ja kalpeana, lapsellisena ja ymmärtämättömänä Mariella poistui. Hän
meni — niin Julianin luokse, katsoi huumaantuneen näköisenä häntä
suoraan silmiin ja sanoi: »Charlie pyysi minua vaimokseen.» Julian ei
virkkanut sanaakaan, vaan näytti synkältä, kohautti olkapäitänsä ja
kääntyi toisaalle, ikäänkuin olisi tahtonut vastata: »Mitä se minuun
kuuluu?» Niinpä Mariella palasi suoraa päätä Charlien luokse ja lupasi:

»Olkoon menneeksi.»

Hänen suunsa vapisi, ja hän oli vähällä purskahtaa valittamaan
ääneensä, mutta ei purskahtanut, ei silloin eikä jälkeenpäin. Ja
isoäiti itki haikeasti, kunnes Charlie vihdoin lohdutti häntä; ja
senjälkeen hän horjumatta tahtoi antaa ja uhrata kaikki Charlielle.

Ei, ei; se oli liian typerää, liian epänormaalista. Ihmiset
käyttäytyivät sillä tavoin ainoastaan tasapainostaan horjahtaneessa
mielikuvituksessa.

Mariella ei suinkaan olisi itkenyt, ei mennyt Julianin luokse, ei
kuvitellut olevansa rakastunut häneen — häneen tai Charlieen tai
kehenkään muuhunkaan, olisi tehnyt mieli uskoa, lapsettomalta,
sukupuolettomalta olennolta kun oli aina tuntunut, vuosikausia
kehityksessä jäljellä. Kuinka hänen olikaan täytynyt muuttua kyetäkseen
nyt tuntemaan intohimoa! Ihan äkkiä häntä oli pidettävä naisena, joka
oli avioliiton kuilun toisella puolella.

Oliko hän siis suostunut tavalliseen, säyseän miellyttävään tapaansa
vain tehdäkseen mieliksi Charlielle lainkaan ajattelematta, mitä
merkitsi olla rakastunut ja mennä naimisiin? Oliko hän vähitellen
rakastunut Charlieen kaikkina heidän yhteisinä kasvuvuosinaan vai oliko
se tapahtunut äkkiä tyrmistyttävän tajunnan herätessä, kun Charlie
ilmoitti hänelle lähtevänsä Ranskaan? Vai oliko Charlie jonakin päivänä
tullut kotiin kiihtyneenä, kuohuvien tunteiden vallassa ajatellessaan,
mikä häntä odotti, havainnut, että Mariella oli kaunis, omituinen ja
hänen huolestunutta katsettaan kiehtova, ottanut hänet äkkiä syliinsä
ja lumoten kietonut hänet omaan rakkauskuvitelmaansa?

Vai oliko se kytenyt hellänä ja varmana koko ajan — idyllikö?

»Rakas, tiedäthän, etten ikinä rakasta ketään muuta kuin sinua.»

»Enkä minä ketään muuta kuin sinua.»

»Mennään siis naimisiin, ennenkuin lähden.»

»Oi, niin — heti.»

Niin he olivat menneet naimisiin, ja kaikki muut olivat lempeitä ja
varmoja ja sopeutuivat siihen kuten luonnostaan lankeavaan asiaan
ainakin olivatpa heidän salaiset ajatuksensa minkälaiset tahansa. »Oi
niin, niinhän täytyi käydä.»

He viettäisivät tyytyväisinä muutamat yhteiset päivänsä, hokien
rauhallisesti: »Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, olemme saaneet
ainakin tämän onnen.» Heidän muutamat yönsä...

Naimisin! mentyään ihmiset nukkuivat samassa huoneessa, ehkäpä samassa
vuoteessakin; he tahtoivat niin. Mariella ja Charlie nukkuisivat
yhdessä; se olisi ainoa muutos heille, jotka olivat lapsuudesta saakka
asuneet samassa talossa ja tiesivät kaikki toistensa asiat. Minkä
tähden he olivat halunneet sitä muutosta — mikä oli pakottanut heidät
pyrkimään vielä likeisemmiksi toisilleen? Charlien kauneus kuului nyt
jollekulle; Mariellalla oli ennen kaikkia muita oikeus sanoa sitä
omakseen. Hän ehkä saisi lapsen, ja Charlie olisi sen isä...

Se kaikki oli niin kummallista ja murheellista, ihan samanlaista kuin
epätodennäköisissä unissa, joista Judith heräsi mieli niin raskaana,
että sitä oli mahdoton käsittää. Näin oli käynyt, ja hän oli heistä
loitompana kuin konsanaan, hämillään ulkoisessa pimeydessä mitättömänä
olentona, jota ei kukaan muistanut, ei kukaan kaivannut. Hän saattoi
pysyä sellaisena koko elämänsä, mutta heitä ei ikinä mikään vetäisi
takaisin hänen luoksensa.

Hän oli nyt varma siitä, että Charlie kaatuisi. Charlien avioliitossa,
siinä, että hän oli rientänyt tyydyttämään normaalisen miehen elämän
vaistoja, oli jotakin, joka vastakohtaisuuden vuoksi toitotti sitä
vieläkin uhkaavammin — turmiollista liiallisuutta — joka ennakolta
määräsi hänet tuhoutumaan ja teki tummemmaksi sekaannuksiin joutuvalle
kirkkaalle kohdalle aina lankeavan varjon.

Nyt ei elämässä tuntunut olevan mitään muuta kuin Charlien kuoleman
odottaminen.

       *       *       *       *       *

He esiintyivät yhä uudelleen hänen unissaan, joista hän joskus
heräsi hilpeänä kuin lintu ja ajatteli hetkisen: »Siis hän on
vahingoittumaton», toisinaan taas hätkähti kalseaan tajuntaan sen
ajatuksen painamana, että Charlie oli jo nyt kuollut.

Hän näki unissa Mariellan lapsi sylissä, Mariellan ja Chariien ääneti
kävelemässä edestakaisin naapuritalon nurmikolla, rakastuneiden tapaan
pitäen toisiaan vyötäisiltä ja kävellessään suudellen toisiaan. Sitten
Mariella saattoi muuttua Judithiksi, ja hyvin pian koko näky saattoi
mennä vikaan; Charlie saattoi tauota kävelemästä rakastuneen tapaan
edestakaisin, hoiperrella ja kadota.

Hän uneksi seisovansa vanhan naapuritalon kouluhuoneen ovella ja
katselevansa halliin. Sisemmän lasioven ja ulomman, valkeaksi maalatun,
puisen oven välissä, lyhyessä käytävässä, jossa kasvoi hortensioita ja
punaisen ja valkean kirjavia liljoja mosaiikkilattialle sijoitetuissa
ruukuissa, Mariella ja joku pojista puhelivat keskenään. Mariella
oli varmaankin sanomassa hyvää yötä Charlielle. Hänen niskansa oli
näkyvissä; lyhyet kiharat taipuivat taaksepäin, kun hän nosti päätänsä
Charlieta kohti. Kookkaana ja varjomaisena, kasvottomana ja melkein
muodottomana Charlie kumartui hänen puoleensa, ja he keskustelivat
salaperäisesti, äänettömästi; ja Judith tarkkaili heitä piiloutuneena
oviaukkoon. Äkkiä Mariella lähti kiitämään pois ja juoksi hänen
ohitseen hallin lävitse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjistuneet,
ja niillä valui kyyneliä; päätänsä taivuttaen hän painoi kasvonsa
käsiinsä ja riensi yläkertaan.

»No, katsohan! Mariella itkee ensimmäistä kertaa eläissään...»

Tumma hahmo seisoi yhä ovikäytävässä. Se kääntyi, ja äkkiä sillä
oli kasvot; se ei ollutkaan Charlie, vaan Julian. Judith ponnahti
taaksepäin, ajatellen: »Hän ei saa nähdä minua täällä, urkkimassa.»
Ja hänen kiihkeästi koettaessaan pujahtaa huomaamattomasti pois uni
katkesi.

Hän näki unta, että he kaikki leikkivät jotakin naapuritalon
puutarhassa ja että Charlie äkkiä lakkasi sekä horjui pois, kävellen
heikosti ja haparoivasti, käsi sydämellä.

»Hänellä on heikko sydän.»

»Oi, sitten hän ei lähde rintamalle.»

»Ei; hän on ihan turvassa.»

Judith heräsi onnellisena.

Mutta joskus Charlie oli ollut rintamalla ja palannut sieltä
samanlaisen heikkouden ja sairauden vaivaamana. Hän kuolisi siihen. Hän
tuli ihan kalpeana kouluhuoneeseen ja jäi seisomaan, nojaten isoon,
tammiseen kaappiin. Vieden kätensä sydämelleen, huokaillen ja valittaen
hän silmäili ympärilleen kauhistuttavan tuskaisesti ja virkkoi:

»Olen sairas. En tiedä, mikä minua vaivaa... Haluaisin neuvotella
veljeni kanssa.»

Hänellä oli oudon miehen kasvot riutuneen ja vanhanpuoleisen — ei
ensinkään Charlien näköiset; mutta hän se oli. Hän hiipi jälleen ulos
miltei liian heikkona jaksaakseen liikkua etsien Juliania, jota ei
kuulunut eikä näkynyt. Kauhun lamauttamina ryhminä toiset katselivat
häntä. Hän oli kuolemaisillaan, se oli epäilemätöntä. Judith heräsi
kauhuissaan.

       *       *       *       *       *

Helmikuinen päivä oli lopullaan. Ulkosalla, jossa vieno hämärä
kimalteli sateen kostuttamissa oksissa, muistuttivat mieltä vihlovasti
kajahtelevat lintujen viserrykset äkillisiä, kalpeita välähdyksiä;
ja kaikusuppilon tavoin aurinko äkkiä levitti räikeän, loistavan,
laajan, tumman kultaisen iltaruskon, jossa piili kyyneliä, joka valoi
kaikkialle maahan värikyllyyttään ja hitaasti häipyi himmeämpään
hämärään. Puunlatvat kuvastuivat liikkumattomina taivaalle. Niissä
ei ollut lehtiä, mutta nestemäisessä, purppuran sinipunervassa
kajastuksessa ne äkkiä herättivät hänen rinnassaan lievää tuskaa,
panivat hänen sydämensä tykyttämään ja hetkisen ajan merkitsivät koko
vielä piilossa olevaa kevättä.

Hän seisoi ikkunan ääressä, tuijottaen ulos; ja sodat ja sotien huhut
kaikkosivat, supistuen lumotun maailman laidan toisella puolella
väikkyväksi, pieneksi varjoksi.

Hän meni puutarhaan, joen puolelle. Oi, noita siroja oksia,
tätä lehtisilmikkojen tuoksua, tuota sekavasta kasasta hentona
kohoavaa sinistä savua, ilmaa, joka muistutti kirkasta, vihertävää,
heleinä aaltoina läikkyvää vettä, noita muutamia tähtiä, jotka
kiilsivät vaaleiden paksujen pilvien repeytyneillä, läpikuultavilla
reunamilla!... Hellävaroen vaalien hurmaannustilaansa hän saapui
puutarhan alapäähän, josta yhdistävä polku vei naapuritaloon. Hän kuuli
tuttuja, raskaita, laahustavia askelia ja jäi odottamaan toivottaakseen
hyvää iltaa vanhalle, työstä palaavalle puutarhurille.

»Hyvää iltaa, Lacey!»

Vanhuksen mutiseva ääni vastasi pimennosta:

»Hyvää iltaa, neiti.»

»_Viehättävä_ ilta, Lacey.»

»Niin, suurenmoinen.»

»Miltä näyttää naapuritalon puutarhassa?»

»Niin, hieman elpyneeltä. Tuonnempana tulee pakkasia, siitä saatte olla
varma.»

Hän tuntui väsyneeltä tänä iltana; hän alkoi tulla hyvin vanhaksi. Nyt
tavallinen viimeinen kysymys:

»Milloin he tulevat taaskin tänne, Lacey? Johan alkaa olla aika, eikö
niin?»

Vanhus oli hetken vaiti ja virkkoi sitten:

»Te ette kenties lienekään kuullut, neiti...»

»Mitä?»

»Nuori herra Charlie on kaatunut... Niin, neiti. Saimme siitä tiedon
Lontoosta tänään iltapäivällä. Voi, se on julmaa. Se melkein tappaa
hänen isoäitinsä, niin sanoin heti ensimmäiseksi — hänet se melkein
tappaa. Vainaja oli hänen lemmikkinsä. Niin sanoimme kaikki — hänen
lemmikkinsä. Kerran hän sanoi minulle: 'Lacey', hän sanoi, 'nuori
herra Charlie asuu täällä, sittenkun minä olen poissa. Säilytän taloa
häntä varten', hän sanoi. 'Sitä ei milloinkaan anneta vuokralle eikä
mitään sellaista. Se on hänen, että hän saa tuoda tänne vaimonsa. Voi,
kovaosaista pikku Mariella-neitiä, ihmis-poloista!...» Vanhus purskahti
herpaantuneena itkemään. »Niin, se vie hänen isoäitinsä hautaan.
Poloista nuorta Charlie-herraa — pientä poika-parkaa... kaikkien
lemmikkiä! Muistan, millainen hän oli... Niin, neiti, niin, neiti
Judith...»

Hänen äänensä petti; yhä uudelleen hän kosketti kädellään hattuaan,
koneellisesti pyydellen anteeksi sekavan tuskaisesti ja vetoavasti, ja
laahusti pois kadoten pimentoihin.

       *       *       *       *       *

Mutta tietysti, tietysti Charlie oli kuollut; hän oli odottanut sitä
koko ajan. Nyt, kun se oli tapahtunut, hän voi kohdistaa ajatuksensa
muualle. Hän mietti: »Nyt ei vielä ole vaikeata; tuonnempana on
raskaampaa; sitten se joskus lakkaa. Minun täytyy kestää se — kestää se
— kestää se!»

Tuo kähisevä ääni kaikui yksinäisyydessä ja valitti: »Poloista nuorta
Charlie-herraa, pientä poika-parkaa!» Yhä uudelleen se kuului haapojen
välisessä hämärässä käytävässä ja tuon puutarhan muureilla, jossa pieni
poika-parka oli ammoin sitten leikkinyt.

Oliko hän tosiaankin elänyt? Unohda hänet, unohda hänet! Hän oli joka
tapauksessa ainoastaan varjo, romanttinen harhakuva, mielikuvituksen
kaunis lelu, ei lainkaan tärkeä. Karkoita hänet mielestäsi, ole
järkevä, ole välinpitämätön, kerää taaskin ympärillesi luonnon
häiriytymättömät, salaperäiset arvot, salli niiden tehdä iäksi itsesi
sokeaksi ja kuuroksi! Paljoa parempi oli hänen kuolla. Hän oli heikko
ja hemmoiteltu, itsekäs; hänestä ei olisi koitunut mitään hyvää... Hän
ei koskaan sietänyt verta; hänen täytyy olla kohtalolle kiitollinen
kuolemastaan.

Missä hän oli? Hän tuntui olevan likellä, kuuntelemassa, mitä hänen
kuolemastaan puhuttiin.

»Charlie, rakas, jospa vain olisit tietänyt, kuinka sinua rakastin!»

»Tiedän sen nyt. Pidän sinua aina silmällä.»

Siispä ei ole syytä itkeä; hän on elossa, hän on Jumalan huostassa.
»Isä, sinun käsiisi annan minä hänen henkensä.» Mitä se merkitsi? Ole,
ole uskovinasi siihen, täytä tyhjyys varmoilla vakuutuksilla!

Mitä oli tullut hänen kiiltävästä päästänsä? Millaiselta hän nyt näytti?

Juuri sillä hetkellä he kaikki itkivät Ranskassa kuoliaaksi ammuttua
Charlieta. Se oli tosiaankin totta; hän oli kuollut ja haudattu maahan,
iäksi kadonnut. Judithin mieli horjui ja murtui heidän murheensa
painosta; oman surunsa hän olisi jaksanut kestää, mutta heidän surunsa
oli sietämätön.

Hän palasi illan välinpitämättömästä pimeydestä kreikkalaisten säkeiden
ääreen, jotka piti seuraavaksi päiväksi oppia.

       *       *       *       *       *

Kauan sen jälkeen tuli viimeinen hirveä uni.

He olivat kaikki uimassa naapuritalon laiturilta himmeässä,
kuulakkaassa hämärässä. Hän näki omien valkeiden jalkojensa
ojentautuvan koettamaan vettä; hän astui veteen ja ui sinne tänne.
Siellä oli myöskin Roddy, jonka tumma pää huppelehti epämääräisesti
hänen läheisyydessään. Joskus Roddy kosketti hänen kättänsä tai
hänen olkapäätänsä, hymyillen hänelle ystävällisesti. Muut olivat
epäselvänä ryhmänä rannalla. He kaikki olivat hyvin hilpeitä; hän tunsi
riemastuksen kumpuavan rinnastaan ja leviävän kaikkien muiden sekaan.

Äkkiä Charlie ilmestyi joukkoon. Oi, tuossa oli Charlie
vahingoittumattomana ja terveenä sittenkin! Eikä kenenkään tarvinnut
enää olla murheissaan!

Charlie ei virkkanut mitään. Hän erosi nopeasti muiden parista ja he
kaikki katselivat äänettöminä, kun hän kumartui himmeän joen puoleen
ja sujahti veteen. Hän käänsi kasvonsa, näkymättömät kasvonsa,
myötävirtaan ja eteni hiljaa, kelluen ja uiden. Myöskin hän oli iloinen.

Hänen edessään oli yön ja veden tumma, usvainen, yksinäinen pimeys,
pysähtymättä ja taaksensa vilkaisematta hän loittoni siihen, ja se
kietoutui hänen ympärilleen. Toisten mieliin hiipi kauhu, sillä hän oli
katoamaisillaan.

Kajahti tuskainen, kiirivä huuto:

»Tule takaisin!»

Se häipyi kammottavasti tyhjyyteen.

Hiljaa Charlie katosi.

Judith parahti ääneen ja heräsi keskellä yötä, hillittömän itkun
kyynelien valuessa hänen kasvoillaan ja sokaistessa hänen silmiään.

Charlie ei senjälkeen enää kertaakaan ilmestynyt.

Hänen poikansa syntyi, ja hänen isoäitinsä kuoli; mutta hän oli liian
kaukainen, liian riutunut varjo nostaakseen päätänsä sentähden.






TOINEN OSA




1


He tulisivat taaskin tänne. Saatuaan sen tietää hän ei rohjennut
liikuskella puutarhan ulkopuolella siitä pelosta, että kohtaisi heidät
aavistamattaan. Ainoastaan pimeän aikana oli turvallista, ja unettomana
yönä toisensa jälkeen hän hyppäsi keittiön ikkunasta puutarhaan ja
käveli nurmikolla, jota peittivät puiden pitkät, sileällä, kuutamon
valkaisemalla ruohopinnalla selväpiirteisinä näkyvät varjot. Kaikki
värit olivat häipyneet; ainoastaan kukkasaran valkeat kevätkukkaset
pilkottivat fosforihohteisina, ja lehtisilmikkoiset puunlatvat
piirtyivät kylmäviivaisina kuulakassa hopeavälkkeisessä valotulvassa.

Hän käydä sipsutti puutarhan alalaitaan, tuntien olevansa kuutamon
muuttama, väkevä ja ylpeä, ja seisahtui joen partaalle. Vesi välkkyi
lempeästi virratessaan. Hän silmäili sitä ylöspäin ja alaspäin; joki
oli ihan autio, se oli yksin hänen. Hän riisui vähät vaatteensa ja meni
veteen, kastellen itsensä ripeästi; ja veri solahti hänen rinnoilleen,
hänen olkapäilleen, peitti koko hänen ruumiinsa. Kylmä vesi kammotti
häntä; hänen hengityksensä kävi väristen, pitkinä ähkäisyinä; mutta
tuokion kuluttua hän lähti pontevasti uimaan myötävirtaan. Oli
erinomainen nautinto olla alastomana veden purevassa syleilyssä.
Siihen Verrattuna oli uimapuvussa uimisen suoma riemu jokapäiväistä
ja halveksittavaa. Yksin uiminen kuutamossa oli pyhä ja intohimoinen,
salaperäinen toimitus. Vesi oli rakastunut hänen ruumiiseensa. Hän
antautui sille vastahakoisesti, ja se syleili häntä kirpeän rajusti.
Hän sieti sitä, pian hän halusi sitä; hän oli rakastunut siihen.
Vähitellen sen tuimuus talttui, ja se piteli ja hyväili häntä hellästi
hänen liikkuessaan.

Pian naapuritalo häämöitti valottomana puiden lomitse. Jos he olivat
siellä, niin he kaikki nukkuivat. Eivät ainoatkaan silmät tähyilisi
pimeyteen, ei kukaan katselisi lumottua vettä, kummastellen sen
pinnalla lipuvaa tummaa esinettä.

Mutta ei; he eivät olleet vielä saapuneet; kuu tuli esiin pilven takaa
ja valaisi ison talon julkisivua; ja se oli yhtä murheenmasentama kuin
ennenkin, tyhjyytensä taakan painama. Hän kääntyi takaisin ja ui kotiin.

Tuli täyden kuun yö, lämmin ja tähtinen. Uidessaan naapuritalon
puutarhan toisessa laidassa kasvavia pajuja — tavallista päämääräänsä
— kohti hän näki valoa ikkunoista. Pitkä talo lepäsi rauhallisena
kuutamossa, levittäen lampunvalonsa hillittyä lämpöä ikäänkuin
levollista hymyilyä.

He olivat siis tulleet.

Joku saattoi olla puutarhassa — jopa joellakin. Hän pysytteli ihan
rantatöyrään juurella takertuneena pajuntynkään uskaltamatta liikkua,
tuntien voimiensa herpaantuvan.

Äkkiä sitten heidän hahmonsa, heidän äänensä olivat likellä häntä.
Joku alkoi soittaa Faurén nokturnoa: Julian. Edessään hän näki jonkun
pitkän, vaaleaan leninkiin puetun olennon kävelevän nurmikolla:
Mariella. Hetkisen kuluttua ilmestyi pimennosta miehen hahmo,
joka liittyi hänen seuraansa. Kuka hän oli? Heidän savukkeittensa
kaksoishehku liikkui heidän edellään heidän astellessaan verkkaisesti
käsikkäin nurmikolla aivan samoin kuin Charlie ja Mariella olivat usein
kävelleet hänen unissaan.

He olivat niin likellä, että heidän täytyisi ihan kohta katsoa alaspäin
ja nähdä hänet; mutta he menivätkin vielä eteenpäin muutamia askelia ja
pysähtyivät sitten katselemaan jokea ja välkkyvää kuuta. Pianonsoitto
taukosi, ja sitten tuli vielä yksi hahmo heidän seuraansa. He olivat
kolme kookasta varjoa; heidän kasvojaan ei voinut erottaa.

»Hei vain!» lausui Mariellan hiljainen, kirkas, muuttumaton ääni. »En
jaksa ymmärtää, soittoasi, Julian. Eikä Martinkaan sitä ymmärrä, vai
ymmärrätkö, Martin?»

»No niin, se on niin vietävän penseätä. Siinä ei ole sointua.»

Vastaukseksi Julian naurahti lyhyesti.

Tuntui samanlaiselta kuin kaikissa unissa kuunnella näitä ääniä, jotka
hillittyinä, mutta selvinä lähtivät näkymättömiltä huulilta pimeässä,
lausuen joutavanpäiväisiä asioita, jotka tuntuivat tärkeiltä kohtauksen
kummallisuuden ja yllättävyyden vuoksi.

»Minkä tähden», tiedusti Martin, »et soita sieviä, yksinkertaisia,
hyväätekeviä kappaleita, jotka osaisimme painaa muistiimme ja joita
voisimme hyräillä ja vihellellä pitkin päivää?»

»En ole kyllin yksinkertainen enkä hyväätekevä pystyäkseni soittamaan
niitä kunnollisesti. Jätän ne sinun oikean kätesi mestarillisen
etusormen näppäiltäviksi, Martin.»

»Martin on maailman etevin yhtä sormea käyttävä soittaja, etkö olekin?»
veisti Mariella kiusoittelevasti, mutta hellästi.

»Missä Roddy on?»

»Hän lähti yksin soutelemaan ruuhella.»

»Kuinka romanttista!» tokaisi Mariella.

Kuului ähkäisy.

»Mariella, minkä tähden —»

»Mitä?»

»Hölpötät», täydensi Julian. »Sinun pitää ajatella, ennenkuin puhut.»

Mariella nauroi.

»Hyvää yötä!» toivotti hän. »Minä lähden nukkumaan. Tullessanne
yläkertaan muistakaakin kävellä hiljaa lapsenkamarin ohitse. Muistakaa,
ettei se nyt ole _teidän_ huoneenne, vaan Peterin. Nannie kyllä
peittoaa teidät lämpimäksi, jos herätätte hänet uudelleen, Martin.»

Hänen savukkeenpätkänsä osui veteen muutamien sentimetrien päässä
Judithista. Hänen vaalea hahmonsa himmeni ja oli poissa.

»Millainen yö!» ihasteli Julian. »Kuu on perin teatterimainen maalaaja.»

Pari lähti kävelemään edelleen — eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin,
sillä vesi tuntui jääkylmältä Judithin kohmettuneesta ruumiista, hänen
pajunjuurien ympärille kiertyneet sormensa olivat jäykät, ja hampaat
kalisivat hänen suussansa.

Hän kuuli Martinin puhuvan:

»Kun olin Pariisissa Roddyn kanssa —»

Ja pitkän äänettömyyden jälkeen kuului sitten Julianin ääni äkkiä
entistä kovempana: »Entä jos kiusaa itseään... päivästä päivään...
itselleni: Hyvä Luoja! Sinä hirveä kiusankappale...»

Äänet hiljenivät sekaviksi ja vaimenivat; mutta sitä seuranneen
äänettömyyden aikana ne tuntuivat yhä uudelleen kaikuvan Judithin
korvissa, uhkuen kaikkien salaa kuultujen keskustelujen syvää
tärkeyttä, joten hän tunsi levottomasti saaneensa kuulla heidän
sydämensalaisuuksiaan.

Kuu paistoi suoraan puutarhan rannalle, kun hän nousi väsyneenä vedestä
ja laskeutui pitkäkseen ruohikolle.

Hänen ympärillään varjot olivat liikkumattomia. Hänen ruumiinsa
muuttui kuutamossa niin salaperäisen puhtaiksi viivoiksi, että se
näytti pikemminkin olevan valoa kuin lihaa. Hän ajatteli: »Jos he
olisivat nähneet minut, eivät he olisi uskoneet minua todelliseksi.»...
Martin olisi kyllä hämmästynyt, jollei pahastunut, ja kääntynyt
kohteliaasti toisaalle, mutta Julian olisi tarkastanut hänen muotojaan
arvostelevasti ja uteliaasti. Ja Roddy — Roddy oli ajassa niin
kaukainen, ettei hänestä osannut arvata mitään. Mutta jos se himmeä ja
omituinen olento, jolla oli Roddyn kasvot ja jota Judithin olemuksen
silmittä näkevä ja järkisyittä tietävä osa oli vuosikausia vaalinut —
jos hän olisi nähnyt, olisi hän katsonut tarkasti ja sitten vetäytynyt
loitommalle, kaihtaen viettelystä, oman halunsa sopimattomuutta, ja
tarkkaillut äänettömänä etäältä.

»Oi, Roddy, milloin tulet näyttäytymään?»

Uinti kotiin päin oli lämmittänyt häntä, mutta huolimatta suoniensa
kiihtyneestä sykinnästä hän tunsi nyt vilun alkavan kouristaa häntä
syvälti. Hän nousi pystyyn ja seisoi hiljaa hetkisen; pian hänen
täytyisi piilottaa hopeanvalkoinen ruumiinsa vaippaan, eikä se sitten
enää olisi ihmeellinen.

Kumartuessaan ottamaan maasta vaatekappalettaan hän kuuli melan
pitkäveteisen, hiljaisen lirinän ja loiskauksen; näkyviin tuli ruuhi,
joka lipui alaspäin keskellä jokea. Judith kietoi tumman vaippansa
ympärilleen ja peräytyi pimentoon; ja katsellessaan ruuhen perässä
istuvaa yksinäistä hahmoa hän unohti hengittää.

»Oi, käänny! Oi, käänny!» lähetti hän hiljaa Roddyn jälkeen.

Mutta jos Roddy kääntyisi, niin hän katoaisi, häipyisi...

Roddy ei kääntänyt päätänsä; ja Judith tarkkaili, kun hän loittoni
naapuritalon puutarhan ohitse ja meloi yhä edelleen — kenties koko
yön...

Jos hän vain olisi nähnyt Judithin, olisi hän kutsunut:

»Judith, tule mukaani!»

»Tulen.»

Ja koko yön he olisivat kelluneet joella yhdessä.

Kerran vielä niin kävisi; niin täytyisi käydä. Hän oli aina ollut varma
siitä, että Roddyn näytelmä täytyisi kirjoittaa ja että hänen täytyisi
esittää siinä osaa loppuun saakka — onnelliseen loppuun saakka.

»Oi, Roddy, minä rakastun sinuun.»

Se pienenevä, vastaamaton täplä, joka oli Roddy, katosi näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Ehdittyään puolitiehen talolle palatessaan hän äkkiä seisahtui
hämmingin valtaamana, sillä se oli ollut Roddy itse eikä hänen
mielikuvituksen luoma varjonsa. Pimeän yksinäisyydessä olivat nyt
heidän oikeat hahmonsa, jotka heidän äänensä tekivät salaperäisiksi;
tähän saakka olivat vain heidän kuvitellut haamunsa niin kauan
väikkyneet tyhjyydessä... He olivat taaskin pujahtaneet valvonnan ja
unen väliseen, kirkkaaseen, herkkäuskoiseen elämään, josta hätkähtäen
herää pohtimaan, oliko uni sittenkin todellisuutta — vai onko
todellisuus mitään muuta kuin unta.




2


Seuraavana päivänä hän oli epätodellisen rauhallinen kohdatessaan
Mariellan kylässä. Viimemainittu tuli rohdoskaupasta, ja he joutuivat
vastakkain. Tuossa hän oli pitkänä ja suoraryhtisenä, hänen
huikaistuneet, vihertävän siniset silmänsä katselivat varjottomina
ja tahrattomina maailmaa tummien silmäripsien välitse, hänen
silmänsä, jotka eivät tunteneet hyvää eivätkä pahaa — enkelin tai
paholaisen jääkylmät silmät. Hänen mustan hattunsa alta hänen lyhyet
hiuksensa kihartuivat ulospäin, hänen kalpeat, sileät kasvonsa olivat
säilyttäneet lapsellisen, soikean muotonsa, hänen huulensa olivat
parhaiksi sulkeutuneet pehmeäksi, mietoväriseksi kaareksi. Naamio
oli jäljellä, entistä huolitellumpana; mutta kun hän tervehtiessään
hymyili, pilkahti hetkiseksi näkyviin jotakin outoa, ikäänkuin hänen
kasvonsa harvinaisella, avonaisella hetkellään olisivat näyttäneet
hieman loukkaantuneilta, mutta sittenkin säilyttäneet perin lievän
hämmentymisen ilmeensä.

Hän näytti olevan hyvillään.

»Judith!... Sinäkö?»

»Mariella!»

»Siis sinä _olet_ vielä täällä. Aprikoimme sitä.»

»Kyllä. Yhäti täällä.»

Hän näytti olevan ymmällä osaamatta virkkaa mitään ja katsoi toisaalle
ujona ja arkailevana; hänen katseensa vilkuili ympäri koettaen
piiloutua.

»Me — me puhelimine sinusta ja arvelimme sinun varmaankin olevan poissa
täältä. Muistimme sinun olevan hyväpäisen, ja Julian kertoi sinun
maininneen hänelle aikovasi mennä johonkin opistoon. Ja niinpä luulimme
sinun kenties olevan siellä. Tuumimme, että nykyisin varmaankin olet
hirveän peloittava ja oppinut. Etkö olekin?»

»Oh, en!»

Mitä olisi sellaiseen hupsuuteen osannut vastata?

»Sinähän opiskelit aina», jatkoi Mariella äänessään vaivautunut sointu.
Hymyillen hän sitten lisäsi: »Muistatko neiti Pimiä?»

»Kyllä. Hänen tekohampaansa.»

»Hänen _hajunsa_.» Mariella nyrpisti pientä nenäänsä. »Minä sain aina
istuessani hänen henkäyksiään nenääni ja mietin kidutuksia hänelle.
Eipä ihmekään, etten edistynyt.» Hän päästi hiljaisen hihityksensä
ja jatkoi taaskin hermostuneesti: »Kuulehan, milloin tulet meitä
katsomaan. Olisimme siitä hyvillämme. Tänään iltapäivällä?»

»Oi, Mariella, se olisi hauskaa.»

»He ovat siellä kaikki. Muistatko jokaisen? Julian vapautettiin
sotapalveluksesta vähän aikaa sitten. Syksyllä hän menee takaisin
Oxfordin yliopistoon.»

»Entä Martin ja Roddy?»

»Niin, he ovat täällä molemmat. Roddy palasi äsken Pariisista. Hänen
otaksutaan opiskelevan siellä piirustusta. Martinin pitäisi olla
Cambridgen yliopistossa, mutta häntä vaivasi umpisuolen tulehdus aika
pahasti, joten hän on poissa tämän lukukauden.»

»Oletko hyvilläsi, kun olet jälleen täällä?»

»Oi, kyllä; pidämme kaikki tästä paikasta hirveästi. Ja täälläolo
näyttää sopivan lapselle.»

»Sepä hyvä!»

Syntyi äänettömyys. Hän oli singonnut viimeisen huomautuksensa
huolettoman hätäisesti, ikäänkuin ei olisi uskonut Judithin tietävän
mitään lapsesta; hänen katseensa oli taaskin luiskahtanut syrjään
ikäänkuin pelokkaasti. Vaitiolon aikana ammotti heidän jalkojensa
juuressa niiden asioiden kuilu, joista ei milloinkaan puhuttaisi; ja
selvää oli, ettei ainakaan Mariella koskaan mainitsisi miehensä nimeä.

»Minä — minä olin juuri ostamassa joitakuita esineitä häntä varten»,
virkkoi hän. »Nanny tahtoi niitä. Mutta täältä ei saa paljoa.»... Hänen
äänensä vaimeni hermostuneesti. Sitten hän lisäsi:

»Tänään iltapäivällä siis. Hyvästi siihen asti! Älä tule liian
aikaisin, sillä pojat ovat aina kamalan laiskoja puolisen jälkeen!»

Hän hymyili ja jatkoi matkaansa.




3


Kello viisi Judith ällistytti sisäkköä ottamalla hatun päästänsä
hallissa, pyyhkimällä hiostuneita käsiään ja menemällä itse
ilmoittamaan itsensä.

Oleskeluhuoneen kynnykselle hän seisahtui. Huone, pelon laajentama,
näytti olevan täynnä harmaisiin flanelliasuihin puettuja jättiläisiä.
Mariella erosi suunnattomasta joukosta ja leijaili häntä kohti.

»Terve tuloa!» toivotti hän. »Haluatko teetä? En muistanut sitä
lainkaan. Emme juo teetä koskaan. Minun ei tarvinne esitellä, vai
tarvitseeko? Sinähän tunnet jokaisen.» Hän laski hetkiseksi kätensä
kevyesti Judithin käsivarrelle, ja huone alkoi vaipua ja vakavoitua;
mutta naapuritalon poikien kasvot olivat hänen silmäinsä edessä
pelkkinä sekavina läikkinä hänen pudistaessaan kättä heidän kanssaan.

»Muistatko, kuka kukin on?» kysyi Mariella.

Nyt hänen piti nostaa katseensa lattiasta ja vastata, hillitä
vapisemistaan ja haihduttaa kaikkialle levinnyt puna.

»Tietysti muistan.»

Hän katsahti sinne päin ja näki heidän seisovan edessään, hymyillen
hiukan väkinäisesti. Se rohkaisi häntä hymyilemään vuorostaan heille.

»Sinä olet Martin — sinä olet Roddy — tuossa on —» hän epäröi. Julian
seisoi eristäytyneenä, näyttäen vanhentuneelta ja ylpeältä. Hän
täydensi saamattomasti: »Herra Fyfe.»

Kajahti naurunremahdus ja kiusoittelevien äänien kuoro, johon hän ei
voinut kiinnittää lainkaan huomiota, vaan joutui jälleen punehtumisen
ja hämmingin valtaan.

»Arvelin, että sinusta ei — pitäisit minua — en tiennyt, olisiko —
näytit siltä kuin —» sopersi hän.

»Olen totisesti pahoillani siitä, että tunsit kaipaavasi sellaista
muodollisuutta», vastasi Julian jäykästi. Myöskin hän punehtui.

»Se johtui vain hänen kainoudestaan», ilvehti joku ääni.

Judith mietti: »Julianhan sittenkin oli aina ystävällinen.» Se,
että toinenkin ujosteli, palautti hänen itsevarmuutensa, ja katsoen
hymyhuulin Juliania suoraan silmiin hän virkkoi:

»Sitten olen minäkin siitä pahoillani, Julian.»

»Se on parempaa», sanoi Julian vieläkin jäykästi, mutta hymyillen.

Nyt hän erotti heidän kasvonsa selvästi; mutta vielä oli huoneessa
vaivaava ja outo kohta — omituisen näköinen, kellahtavan kalpea nuori
mies, Roddy. Judithin katse lipui häneen ja sitten edelleen Martiniin.
Tämä hymyili hänelle, ja hän astui askeleen sinne päin.

»Oletko sinä Cambridgen yliopistossa?» tiedusti hän.

»Kyllä olen.»

»Sinne minäkin aion.»

»Niinkö tosiaankin?»

»Mitä varten?» tokaisi Roddy hiljaa.

»No, oppiakseni. Haluaisin saada mahdollisimman hyvät tiedot
kirjallisuudesta — ainakin Englannin kirjallisuudesta, ihan alusta
alkaen», vastasi Judith vakavasti.

»Juuri se on Martininkin päämäärä. Eikö olekin, Martin, sinä
kirjatoukka?»

»Minä en saa paljoa aikaan», virkkoi Martin, itsevarman hymyn nopeasti
vilahtaessa hänen kasvoillaan. »Olen niin veltto pahus. Ja niin hidas.»

Judith aprikoi.

»Minä en luule olevani erikoisen kyvykäs», virkkoi hän. »Arveletko
useimpien korkeakoulussa opiskelevien tyttöjen olevan?»

»Martinista ja minusta heidän täytyy olla», veisteli Roddy, silmää
iskien. »Siltä he totisesti näyttävät.»

»Näin joitakuita käydessäni suorittamassa tutkintoani. He olivat sangen
yksinkertaisia.» Kuului naurua, ja Judith lisäsi tiukan vilpittömästi:
»Siellä oli kaksi sievää tyttöä — kaksi tai kolme.»

»Aiotko siis tulla sellaiseksi nuoreksi naiseksi, jolla _tosiaankin_ on
älyllisiä harrastuksia?» kysyi Roddy.

»Niin, kyllä. Niin arvelen.»

»Se on aika vakavaa.»

Äkkiä hän huomasi heidän kaikkien nauravan hänelle ja lakkasi puhumasta
häpeän ja harmin nujertamana.

»Älä välitä siitä!» Roddy räpytti hänelle silmiään vastustamattoman
hilpeästi, ja hänen äänensä uhkui hyväileviä soinnahduksia. »Martin
riemastuu tavatessaan sinut. Mutta älä mene Newnhamin äläkä Girtonin
naisopistoihin. Kaameita paikkoja — Martin kauhistuu niitä. Mene
Trinity-opistoon. Hän on siellä valvojanasi.»

»Lopetahan toki, Roddy!» kehoitti Martin hymyillen suopeasti. »Olet
liian hullunkurinen.»

»Toivottavasti umpisuolesi voi paremmin?» lausui Judith kohteliaasti.

»Paljoa paremmin, kiitos.» Martin kumarsi hiukan.

Kenelläkään ei ollut enää mitään sanomista. He eivät olleet kovin
hyviä isäntiä. He seisoskelivat huoneessa yrittämättä mitään, veltosti
hypistellen ja tipautellen hänen tarjoamiaan keskustelunaiheita,
ikäänkuin hän olisi ollut emäntä ja he mitä vaivaloisimpia vieraita.
Kuten entisaikaan he nytkin muodostivat painostavan, itsekylläisen
sukulaispiirin, jonka ytimenä oli välinpitämättömyys, jollei
vihamielisyys vierasta kohtaan. Charlie oli kuollut, mutta kun he
nyt olivat kaikki kokoontuneet yhteen, tunsi Judith hänen painavan,
kiskovan heitä yhä enemmän erilleen; ja surkeana hän toivoi, ettei
olisi tullutkaan tänne.

He olivat kaikki omissa tilapäisissä puuhissaan. Roddy puhdisti
piippuaan, Martin ja Mariella leikkivät spanielinpennun keralla. Se
ponnistihe Martinin syliin, ja hetkisen kuluttua kajahti Mariellan
kirkas, hiljainen piipitys:

»Voi, taaskin! Kuinka hillitön veitikka se onkaan! Kovin ikävää,
Martin.»

»Kyllä se kuivaa», lohdutti Martin tyynesti, silmäillen housujaan. »Ei
siitä mitään.»

Julian oli istuutunut pianon ääreen ja näppäili _pianissimo_. Roddy
yhtyi viheltämään säveltä.

»Mitä teemme?» virkkoi Mariella. Hän kieritteli edelleenkin
koiranpentua.

Julian käännähti soittaessaan taaksepäin ja katsahti Judithiin.
Kiitollisena viimemainittu meni seisomaan hänen viereensä. Pianon
ääressä tarkkaillessaan Julianin käsiä hän oli eristetty muista, eikä
hänen tarvinnut olla peloissaan.

»Soitahan vielä. Jotakin omaa sävellystäsi.»

Päätänsä ravistaen Julian vastasi:

»Oh; se on kaikki mennyttä.»

Millaisia piirteitä, millaista kalseutta sota olikaan tuonut hänen
ennestään juovaisiin kasvoihinsa!

»Mutta tuleehan se takaisin.»

»Ei. Se oli heikko kipuna; ja taistelujen jumala näki hyväksi nipistää
sen sammuksiin. Sota teki joistakuista miekkosista runoilijoita —
eräänlaisia; mutta en ole kuullut sen milloinkaan tehneen kenestäkään
musiikkimiestä.»

»No niin, mutta osaathan vielä soittaa.»

»Niin, rimputtelen. Rimputtelen.» Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä
ja harmistuneelta. Hokiko hän itsekseen: »Hyvä luoja! Sinä hirveä
kiusankappale —»

»Minä tuntisin aina» — Judith sai vaivoin tunnustetuksi — »saaneeni
kylliksi, jos osaisin rimputella niinkuin sinä. Ihan pienestä pitäen
olen kadehtinut sinua kiusakseni.»

Julian ilostui hieman ja hymyili, näyttäen innostuneelta entiseen
tapaan.

»Soita sitä kappaletta, jota soitit eilen illalla!»

»Mistä sinä tiedät, mitä soitin eilen illalla?»

»Olin joella ja kuulin soittosi.»

»Niinkö?» Se hiveli Julianin mieltä. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti
se ajatus, että hän soitti yöhön näkymättömille kuuntelijoille.

»Ihan yksin, niinkö olit?» Hän vilkaisi Judithiin valppaan
kiinnostuneesti.

»Juuri niin. Sanoin itsekseni: Herra Fyfe varmaankin soittaa.»

Julian nauroi.

»Ymmärräthän, että olit kauhea.»

»En suinkaan. Sinähän olit. Pakotit minut teeskentelemään, etten
mitenkään sinua tuntisi.»

»Hölynpölyä. Minähän toivoin tapaavani sinut. Viimeksi kohtasimme —
milloin? Vuosisatoja sitten.»

»Niin. Silloin luistelemassa.»

»Hyvä Luoja, niin. Toisessa maailmassa.»

Äkkiä hän keskeytti hiljaisen soittelunsa; ja Charlie tunkeutui heidän
seuraansa, pakottaen heidät sinä päivänä muistamaan ennen kaikkea häntä.

»Minkätähden ummehtua täällä sisällä?» sanoi Mariella. »Lähdetään
ulkosalle, Judith.»

Hän seurasi Mariellaa melkein kevein sydämin. Olihan Mariella sittenkin
sellainen tyttö, joka osasi pakista ihmisille, jopa huvittaakin heitä.
Hän oli osoittanut sen Julianiin nähden; ja täydellä syyllä sopi
odottaa hänen muihinkin nähden menestyvän.

       *       *       *       *       *

Setripuun juurelle levitetyllä matolla leikki lapsi, ja hänen
hoitajattarensa istui ompelemassa hänen vierellään. Judith tunsi hänet
entisiltä ajoilta; hän oli Pinkie-niminen lohikäärme, ollut Mariellan
hoitajatar ja tullut sitten hänen palvelijattarekseen. Ryppyisenä,
tuikeana, posket raikkaina ja ilme kirkkaan viattomana kuten vanhalla
hoitajattarella ainakin hän istui hoivaamassa Mariellan poikaa.

»Saanko ottaa hänet, Pinkie?» kysyi Mariella. »Pinkie ei yleensä salli
minun kajota häneen.»

»Te olette niin huolimaton», virkkoi palvelijatar ankarasti. Sitten hän
tunsi Judithin, ja hänen kasvonsa alkoivat säteillä.

Mariella otti kevyesti lapsen maasta ja kantoi hänet kainalossaan joen
partaalle, jonne nuoret miehet olivat ryhmittyneet.

Judith tarkkaili lasta tuskaisen kiinnostuneesti ja ihmetellen. Tuossa
hänen edessään oli Charlien lapsi; hänen täytyi se uskoa.

Se oli pitkä ja hentorakenteinen lapsi, omituisen kypsyneen näköinen
kaksivuotiaaksi. Hänellä oli hauraan näköiset ohimot, ja hänen kaulansa
näytti ihan liian heikolta kannattamaan isoa, tuuheiden, hienojen,
suorien, ruskeiden hiusten peittämää päätä. Kirkkaita, syvällä
olevia silmiä reunustivat Mariellan tummat silmäripset, eikä hänessä
ollut mitään muuta vanhemmistaan paitsi kalpeutta ja eräänlaista
ylhäistuntuista luurakenteen hentoutta, joka oli Fyfe-suvun kaikkien
jäsenten välttämätön piirre.

Seurapiiri oli meluton; se ei pystynyt laajentumaan sulkeakseen
sisäänsä uutta elämää. Mariellan lapsi oli syrjäinen eikä kuulunut
siihen. Joskus joku serkuista ojensi ison kätensä tukeakseen häntä,
vihelsi hänelle, väänteli hänelle kasvojaan, kirskutti hänen
leikkikarhuaan tai huudahti hänelle rohkaisevasti, kun hän kaatui.
He katselivat häntä isojen koirien tapaan kasvoillaan sietämisen ja
huvin ilme, olivat laimeasti mielissään, kun hän seisahtui, pysytellen
kädellään pystyssä heidän polviensa varassa; mutta pian he unohtivat
hänet. Ainoastaan Julian näytti tuntevan mielenkiintoa häntä kohtaan;
Julian tarkkaili häntä, ja silloin tällöin Mariella tarkkaili häntä
tarkkailevaa Juliania.

Oli järjetöntä, luonnotonta, uskomatonta, että hän oli Mariellan poika
ja Charlien jälkeläinen, että Mariella oli kantanut häntä kohdussaan
yhdeksän kuukautta, kuten jokainen nainen kantaa lastansa, synnyttänyt
hänet tavalliseen tapaan, tuntien tuskia ja riemua, että hän kasvaa
rakastamaan Mariellaa ja saamaan häneltä rakkautta ja nimittämään häntä
äidikseen.

Mutta kaikillahan saattoi olla lapsia, jopa sellaisillakin
lapsellisilla, salaperäisillä leskillä kuin Mariellalla ja
traagillisesti kuolleilla nuorilla aviomiehillä kuten Charliella;
yksinkertainen todistus siitä oli tuossa hänen silmiensä edessä. Mutta
Mariella oli luonnostaan lapseton henkilö. Tuntui siltä kuin hänen
ruumiinsa olisi tehnyt hänelle kepposen ja synnyttänyt; mutta sen
synnyttämälle olennolle ei hänen epä-äidillinen sielunsa ollut lainkaan
sukua. Siltä näytti; mutta mahdotontahan oli Mariellasta milloinkaan
päättää mitään varmasti.

»Tule tänne!» pyysi Judith ja ojensi kättänsä.

Poika tuijotti häneen ja siirtyi sitten hermostuneesti loitommaksi.

»Pidätkö lapsista?» tiedusti Mariella kohteliaasti.

»Minä rakastan niitä», vastasi Judith, mutta punastui sitten
havaittuaan äänessään naurettavan lämpöisen soinnahduksen. Mutta
taivaan kiitos, Roddy oli Martinin seurassa poistunut heidän luotansa
eikä ollut äänen kantamissa.

»Niinkö?» Mariella katsahti häneen eikä näyttänyt keksivän mitään muuta
sanottavaa. Hän veti koiranpennun likelleen.

»Kelpo veitikka, mene leikkimään Peterin kanssa! Mene!»

»Peter siis on hänen nimensä.»

»_Michael_ Peter», tehosti Julian pilkallisesti. »Mariellalla oli mitä
ylevimmät vaikuttimet; mutta pelkäänpä hänen tehneen huonon palveluksen
pojalle. Michaelin yksin tai Peterin yksin hän olisi saattanut kantaa
— mutta ne yhdessä! Vapisen hänen nuoruusvuosiensa tähden. Hänellä
pitäisi kuitenkin olla joku väärä suojelusnimi ainakin siihen saakka,
kunnes hän lähtee yliopistosta. Voimme vain toivoa, että hän itse
huomaa kaksinkertaisen taakan ylettömäksi ja ottaa nimekseen raikkaan
Jamesin tai Henryn. Meille kyllä kelpaisi Henry tai joku muu sellainen
sukuun. Ehkä sittenkin meidän pitäisi kehua kaukonäköisyyttäsi,
Mariella?»

»En ymmärrä puheitasi», vastasi Mariella hiljaisella, ystävällisellä
äänellään. »Minusta Michael Peter on hyvin sievä nimi. Ja hän on aika
sievä poika, eikö olekin?»

Poika juoksi edestakaisin nurmikolla koiranpennun ajaessa häntä takaa,
tavoitellen häntä käpälillään, näykkien hänen sääriään, sotkeutuen
hänen jalkoihinsa. Aluksi hän kesti sen tyynesti, mutta jonkun ajan
kuluttua pysähtyi tuskastuneena, torjui koiraa voimattomilla, hennoilla
käsillään ja huudahteli hermostuneesti, ikäänkuin toraillen sille
omalla kielellään, mutta ei kertaakaan vilkaissut kehenkään heistä apua
pyytääkseen. Koiranpentu kyyristyi hänen eteensä ja haukahti terävästi.
Lapsi nosti kädet korvilleen, ja hänen huulensa vapisivat.

»Tuota kirottua koiranpentua!» kivahti Julian vimmastuneesti. Hän meni
veljenpoikansa luokse ja otti hänet syliinsä.

»Poika on väsynyt, Mariella, ja sinä tiedät sen, mutta istut siinä
rauhallisesti, _rauhallisesti_ — ja sallit tuon riivatun hupsun,
meluisen koiranpennun ärhennellä hänelle ja kiusata häntä ja turmella
hänen hermonsa...»

Hän oli kalpea, tähysti Mariellaan peittelemättömän vihaisesti, ja ilma
heidän välillään tuntui värähtelevän ja käyvän jännittyneeksi. Mariella
nousi nopeasti pystyyn ottaakseen koiranpennun ja kosketti poikansa
päätä ohimennen.

»Poloinen Peter-poju», virkkoi hän levollisesti. »Ymmärtämätön poika!
Ei ole mitään hätää.»

»Minun täytyy lähteä», mutisi Judith.

Se oli sietämätöntä. Hänen täytyi pujahtaa tiehensä ja piiloutua
häpeämään ja pahoittelemaan omaa käsitystään hillitystä hysteriasta.

»Täytyykö sinun lähteä?» Mariella hymyili hänelle herttaisen
ilmeettömästi. »No niin — sinun pitää tulla pian taaskin käymään. Käy
usein täällä!»

»Saatan sinut ovelle», sanoi Julian. »Vien pojun sisälle.»

Virkkamatta enää sanaakaan ja katsahtamatta heihin Mariella poistui;
Julian lähti marssimaan talolle, kantaen lasta; ja Judith seurasi häntä
sydän kipeänä.

Kaikki oli mennyt hullusti. Martin ja Roddy eivät olleet palanneet,
eikä hän ollut rohjennut lähteä heitä etsimään sanoakseen heille
jäähyväiset. Voi, he eivät välittäneet siitä, sanoiko hän jäähyväiset
vai eikö, koska eivät olleet tunteneet häntä kohtaan kyllin paljon
mielenkiintoa pysyäkseen hänen luonansa. Ei edes Martin kaivannut
häntä, vaan piti Roddyn seuraa parempana. Hän oli toivonut saavansa
kylliksi varmuutta katsoakseen Roddya, kerran, levollisesti, ja
nähdä hänet sellaisena kuin hän oli; mutta heidän muutamia kertoja
vilkaistessaan toisiinsa hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin niin
räikeää, niin polttavaa epätodellisuutta, että se hämmensi koko hänen
mielensä ja pakotti hänet avuttomana välttämään Roddyn katsetta. Kun
hän tänä iltana olisi vuoteessaan, tulisivat he kaikki hänen eteensä
vaivaavina ja kiusaavina, kolmin kerroin välinpitämättöminä ja kylminä
nyt, kun tämä kaivattu kohtaus oli tapahtunut, karvas ja hedelmätön
tosiasia. Mielikuvitus ainakin oli ollut tuottelias, se oli ravinnut
itseään; mutta todellisuus oli karu kuin kallio. Mitä, aprikoi hän, hän
oli saattanut tehdä sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt, millaiselta
hänen olisi pitänyt näyttää miellyttääkseen heitä? Hänen pukunsako vai
hänen ulkonäkönsä vaiko hänen typerä vakavuutensa opistosta puhuttaessa
oli tuominnut hänet kelvottomaksi heidän seuraansa? Ilottomien aatosten
painamana hän seurasi Juliania arkihuoneeseen.

Julian istuutui pianon ääreen poika polvellaan ja alkoi hiljaa soittaa.
Judith seisoi hänen vierellään.

Vähän ajan kuluttua lapsi keikautti päänsä taaksepäin Julianin
olkapäätä vasten ja kuunteli ihastuneena. Silloin Julianin kasvot
silisivät ja miltei hymyilivät. Soitettuaan jonkun aikaa hän taukosi ja
virkkoi:

»Käy istumaan! Ei sinun vielä tarvitse lähteä.» Ja hän alkoi jälleen
hiljaa soittaa.

Vapauttaakseen Julianin kädet Judith otti hellävaroen lapsen häneltä ja
nosti sen omaan syliinsä, jossa poika istui liikkumattomana ikäänkuin
huomaamatta muutosta.

Tarkkaillessaan käyriä sormia, jotka lipuivat pitkin näppäimiä kieleltä
kielelle, ja nähdessään ympärillään tutun huoneen hän vähitellen
joutui entisyyden lumoihin. Soittaja oli Julian-poika, ja hän itse oli
puolittain uinaileva, etuoikeutettu kuuntelija; ja ikäänkuin heidän
keskinäisessä tuntemisessaan ei olisikaan ollut aukkoa he istuivat
vierekkäin itsetiedottoman läheisesti. Mitä pelkäämistä oli ollut? Nyt
hän oivalsi aina voivansa löytää Julianin samasta kohdasta, johon hän
oli jäänyt heidän erotessaan, ja huomata, ettei hän ollut muuttunut
hänelle; hänen, Judithin, sopi sanoa hänelle mitä tahansa pelkäämättä
pilkkaa tai torjumista. Mutta hän olikin aina ollut luontevin koko
joukosta; veriheimolaisuuden vaistoa hillitsi hänessä kriitillinen
älykkyys, ja hän oli aina valmis ainakin terästämään järkeään vierasta
vastaan, jos kohta ei tulemaan hänen ystäväkseen.

Julian taukosi, ja Judith puhkesi puhumaan.

»Täällä ei ole mitään muuttunut. Muistan jok'ikisen esineen tässä
huoneessa, ja se on ihan samanlainen — jopa noissa laudoissa olevia
mustetahroja myöten. Tuntuu unelta olla taaskin täällä ja puhella
kanssasi — sellaiselta unelta, joissa nähdyt paikat muistaa ja kaikki
on niin tuttua, että se tuntuu pahaenteiseltä. Olen usein nähnyt
tällaisia unia —»

Hän katkaisi lauseensa ja olisi toivonut jättäneensä viimeiset sanat
lausumatta; mutta Julian piti hänen huomautustaan yleisenä, nyökkäsi ja
kumartui katsomaan Peteriä, joka kalpeana ja unisena lepäsi Judithin
helmassa. Poika oli hyvin väsynyt, mutta ei ärtyinen, vaan äänetön ja
raukea. Julian kosketti hänen poskeaan.

»Entä onko Peterkin osana unessa?» kysyi hän hiljaa.

»Kyllä. Eikö hän ole?»

Julian oli pahaenteisyyden toimeton, uhkaava ydin, odottamaton, jota
kaihtoi, mutta jota etsimään kuitenkin tuntui olevan pakko palata.
Unessa tuntui ihan luonnolliselta istua Julianin seurassa, pitäen
Charlien lasta.

»Eikö ole kummallista», virkkoi Julian haaveksivasti, »että tämä
on ainoa todistus — ainoa todistus koko Charlien elämästä? Lapsi!
Ei ainoatakaan muuta kuiskausta häneltä... Minulla ei ole edes
kirjettäkään. Otaksuttavasti hänellä on.» Hänen kasvoilleen levisi
tuokioksi äärimmäisen tuskainen ilme, ja hän vaikeni hetkiseksi,
ennenkuin lisäsi: »Eikä ainoaakaan valokuvaa. Muistatko sinä hänet?»

»Tietysti.» Judithin kurkkua kouristi, ja kyyneleet kihosivat hänen
silmiinsä. »Hän oli kaunein ihminen —»

»Niin hän oli. Kauneuden kevät. Hän ei siitä välittänyt, tiedäthän,
siitä huolimatta, mitä ihmiset puhuivat. Hänen ruumiillinen kauneutensa
luultavasti ikäänkuin loi varjon hänen luonteeseensa, teki sen
arvostelemisen vaikeaksi. Mutta hänellä oli hyvin yksinkertainen sydän.»

Oliko se totta? Kuka oli koskaan tuntenut Charlien sydäntä? Eikö Julian
puhunut ikäänkuin hautajaispuhuja, ikäänkuin hänen veljensä olisi
hänestä muuttunut epätodelliseksi — murheen symboliksi — unohtuneeksi
yksilölliseksi aaveeksi? Kenties yksin Mariella kaikista ihmisistä
oli tuntenut Charlien sydämen — kummallinen ajatus! — ja ehkä Charlie
vieläkin oli elävästi hänen mielessään; mutta hän ei koskaan sitä
ilmaisisi.

»En puhu hänestä usein kenellekään», jatkoi Julian, ja hänen soukat,
vilkaskatseiset silmänsä avautuivat äkkiä levälleen ja tuijottivat
Judithiin, ikäänkuin häntä olisi kalvanut joku sietämätön ajatus. Ne
olivat tuskan kuiluja. Mitä hän muisteli?

Pitkän äänettömyyden jälkeen hän otti jälleen pojan syliinsä ja virkkoi
hiljaa:

»Peter soittaa.»

Peter ojensi molemmat kätensä ja laski ne varovasti, hellästi
näppäimille, kuunnellen ja hymyillen.

»Onko hän soitannollinen?»

Julian nyökkäsi.

»Kyllä. Kyllä hän on — suuremmassa tai vähemmässä määrin. Olen ollut
havaitsevinani kaikki sen oireet.»

Hän silmäili olkaansa nojaavaa päätä tuiman hellästi; ja tuokion
kuluttua hän alkoi uudelleen puhua ikäänkuin olisi ollut syvissä
aatoksissaan.

»Miten — sellainen kysymys herää mielessä — miten Mariella aikoo
menetellä häneen nähden?»

»Mariellako?»

»Niin.»

»No niin — kaikkihan käy enemmän tai vähemmän koneellisesti poikiin
nähden, eikö totta? Koulu ja yliopisto — ja tässä tapauksessa
soittokoneita?»

»Kuinka _onneton_ pojasta tuleekaan!» kivahti Julian rajusti. »Etkö
sitä oivalla?»

»Mariella ei sallisi hänen olla onneton», torjui Judith, hätkähtäen.

»Hänkö? Hän ei sitä tietäisi. Ja jos tietäisikin, olisi hän voimaton.»

»No niin, olethan sinä pojan tukena.»

»Minä!» Julian päästi äkillisen naurahduksensa.

»Tarkoitan — että sinä pidät hänestä», rohkeni tyttö arasti huomauttaa.

»Minä en siedä nulikoita. Eivätkä he siedä minua.»

»En puhu nulikoista. Puhun Peteristä. Luulin sinun pitävän hänestä.»

Julian nauroi.

»Näytät kovin tyrmistyneeltä. Pidätkö sinä sitten nulikoista?»

»Kyllä.»

»Hm — no niin, varmasti Mariella väittää samoin. Olenhan kuullutkin
hänen niin vakuuttavan. Hän on hyvin täsmällinen, äiti-poloinen,
kaikkiin pieniin myötätunnonosoituksiinsa nähden.» Julian vilkaisi
kelloon. »Minun on aika viedä hänet yläkertaan. Odota minua!»

Takaisin tultuaan hän naurahti taaskin.

»Näytät vieläkin tyrmistyneeltä. Minä en ole kiltti mies, vai olenko?»

»En ajattele sinua.»

Oltuaan hetkisen vaiti Julian virkkoi:

»Niinpä niin, Judy. Olet oikeassa. Pidän hänestä. Mutta pitääkö minun
olla ajattelematta, koska tunnen?»

»Mitä ajattelematta?»

»Sitä, ettei hänen olisi pitänyt syntyäkään.»

»Oh!» Judith punastui kauhistuneena.

Julian sinkautti hänelle:

»Mitä toivot niille, joita rakastat? Elämääkö?»

»Luonnollisesti? Etkö sinä sitä toivo?» Judith oli hämmentynyt
olemuksensa pohjia myöten.

»En — hyvä Jumala, en!»

»Mitäs sitten?»

»Tiedottomuutta. Taivaallista, taivaallista raukeamista
olemattomuuteen.»

»Minkä tähden sitten et tapa häntä?» Häntä kammotti omien sanojensa
sointu.

»Sen tähden, etten rakasta häntä kylliksi.» Julian naurahti. »Onneksi
en rakasta ketään kylliksi — enkä ikinä opi rakastamaan. En edes
itseäni.» Hän meni ikkunan ääreen ja sanoi hiljaa ja jännittyneen
maltillisesti: »Joskus — kirkkaan näkemyksen hetkinä — tajuan sen
kaiken, koko turhan, kuvottavan ilveilyn. Mutta katseeni aina
hämärtyy. Siispä ystäväni ovat turvassa. Sitäpaitsi olen niin kirotun
tunteellinen; jos he rukoilisivat minua säästämään heitä, ei minulla
olisi sydäntä väitellä siitä, kuinka paljon viisaampaa heidän olisi
kuolla.»

Judith aprikoi levottomana, oliko mies hullu, ja istui ääneti, turhaan
odottaen jonkun älykkään vastaperustelun johtuvan mieleensä. Vihdoin
hän sopersi:

»Mutta normaalisista ihmisistä se ei ole joutavanpäiväinen, kuvottava
ilveily.»

»Oh, normaaliset ihmiset! Hehän koko pulman aiheuttavat. He
eivät _ajattele_. He eivät käsitä, että on mahdotonta kaivata
sellaista, mistä ei mitään tiedä. Kaikki se, minkä tähden he pitävät
elämäänsä arvossa — heidän ruokansa, rakkautensa ja halunsa, pikku
suunnitelmansa, voimistelunsa ja urheilunsa, kaikki heidän vähäiset
kiihtymyksensä — mitä ne ovat muuta kuin epätoivoista kyselyä: Mitä
minun pitää tehdä ollakseni onnellinen, täyttääkseni elämäni tyhjyyttä,
elähyttääkseni sen kolkkoutta? Miten voisin parhaiten pettää itseäni ja
Jumalaa? Ja omituista sanoa, he eivät ajattele, kuinka paljon vaivaa
olisi säästynyt, jollei heitä olisi ollut lainkaan — jollei heidän
olisi koskaan tarvinnut ajaa takaa nautintojaan eikä paeta tuskiaan.
Jonninjoutavaa kiihkoa, jonka ei olisi pitänyt ensinkään alkaa, ja
sitten takaisin olemattomuuteen. Kuinka hupsua!... Kuten lienet
arvannut, en lainkaan varmasti usko yhäti ylenevään tarkoitusperään.
Kovaksi onnekseni epäilen elämän, erittäinkin sen tuskien objektiivista
arvoa. Eivätkä omat murheeni herätä mielenkiintoani eivätkä puhdista
minua. Käsität siis —»

Hän kääntyi ikkunasta katsomaan Judithia hymyillen.

»Mutta minullakin on korvaukseni: musiikki, ravinto, kauniit ihmiset,
keskustelu — tai sanoisinko yksinpuhelu? — erittäinkin tällainen
lorufilosofia, jota olet, niin kärsivällisesti kuunnellut. Oletko
muuten samaa mieltä kanssani?»

»En. Oletko sinä tosissasi sitä mieltä?»

Julian naurahti ja kohautti olkapäitänsä.

»Onhan», lisäsi Judith, »se kuitenkin yksi katsantokanta. Sitä
kannattaa miettiä. En osaa ajatella nopeasti. Mutta oi! —» Hän
keskeytti puheensa.

»Mitä?»

»Olen kovin hyvilläni siitä, että olen syntynyt.» Judith punehtui.
»Vaikkakin _tietäisin_ sinun olevan oikeassa, ei minusta siltä
tuntuisi.»

»Niin, et ole milloinkaan kyllästynyt itseesi. Kenties et milloinkaan
kyllästy. Toivon ja uskon, että se on epätodennäköistä.»

Judith katseli häntä pahoilla mielin. Julian-parka! Hänen täytyi
olla teatterimainen, mutta hänen onnettomuutensa oli kylläkin
vilpitön. Hänen leikinlaskunsa oli niin huumoritonta, niin
teennäistä, että se musersi hilpeyden, ja koko hänen puhelunsa tuntui
vähemmän normaaliselta toiminnalta kuin pakotetulta, hysteeriseltä
ponnistelulta, johon hän turvautui lieventääkseen haikeata apeuttaan.
Ei ollut oikein tuomita häntä ja olla pitämättä hänestä; hän oli sairas
mies.

Hän istuutui taaskin pianon ääreen, ja Judith nousi mielijohteen
kannustamana, mennen seisomaan hänen viereensä.

»Jotkut miekkoset tanssivat», virkkoi Julian. »He eivät ole lakanneet
tanssimasta palattuaan kotimaahan. Minä soitan —» Hän aloitti sekavan
sommitelman — »soitan soittamasta päästyäni. Synkooppi — tehoaa —
suoraan hermoihin — kuin kokaini — Eipä ihmekään, että se on suosittu.»

»Pidätkö siitä?»

»Älyllisesti», vastasi mies, »jumaloin sitä. Se on niin taidokas.»

Hän soitti edelleen äänekkäästi, nopeasti, ilotulitusmaisen
loistavasti. Sitten hän taukosi. »Minun intohimoni ovat kuitenkin liian
raukeat joutuakseen kuohuksiin.»

Pyörähdettyään ympäri pianotuolilla hän painoi kädet kasvoilleen ja
hieroi silmiään väsyneesti.

»Julian — toivoisin, ettet olisi — toivoisin sinun voivan —»

Julian katsahti häneen säpsähtäen, näki hänen ilmeensä, käänsi
katseensa nopeasti toisaalle ja naurahti hämmentyneesti, poikamaisesti.

»Kaikki on hyvin», vakuutti hän. »Sinun ei tarvitse välittää minusta.
Ikävystytän sinua. Se pahoittaa mieltäni.» Viimeiset sanat olivat
hieman käreät.

»Oi, sinä _et_ ikävystytä, et totisesti! Mutta — älä ole noin surkea.»

Hetkisen kestäneen painostavan äänettömyyden jälkeen Judith sanoi:

»Minun täytyy lähteä.»

»Ei, sinä et saa lähteä», torjui toinen hiljaa. »Jää puhelemaan
kanssani.» Hän pysähtyi. »Minua vaivaa unettomuus, ymmärräthän, ja
se tekee minut hiukan rauhattomaksi. En pidä ajatuksistani, mutta ne
vaativat, ne _vaativat_ ajattelemista. Aikanani kuitenkin paranen.»

»Julian-poloinen!»

Julian salli kasvonilmeittensä laueta, ja hänen esiintymisensä muuttui
äkkiä rauhalliseksi ja koruttomaksi, miltei onnelliseksi; odottamaton
myötätunto oli lohduttanut häntä.

»Et saa lähteä, Judith; sinun pitää jäädä illalliselle.»

»En voi. Mitä Mariella sanoo?»

»Mariella ei sano mitään. _Ajatteleeko_ hän, se on toinen kysymys — tai
jopa _tunteekin_. Onko hän hyvin merkillinen henkilö? Vai johtuuko se
vain pysähtyneestä kehityksestä?»

»Ei; sitä en usko.»

»Etkö?»

Judith hymyili itsekseen; hänen päähänsä pälkähti mielijohde.

»Ehkäpä hän on yliluonnollinen, Julian.»

Sen sanottuaan hän äkkiä kävi miettiväksi, sillä hänen mieleensä oli
välähtänyt, että kenties se selitti Roddynkin olemuksen; kenties hän
oli yliluonnollinen, ja siinä tapauksessa oli hyödytöntä — hän ei
koskaan...

»Yliluonnollinen. Sitä en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi.» Julian
mietti mieltyneenä tähän ajatukseen. »Täytyyhän sen merkitä jotakin,
ettei kukaan ole milloinkaan yrittänytkään antaa hänelle liikanimeä
eikä lyhentää hänen oikeata nimeään; hän on aina ollut Mariella.»

Hän alkoi tyytyväisesti hyräillä lyhyttä säveltä. Judith virkkoi
kerkeästi:

»Palataksemme vain Peteriin, et tarkoita sellaista, ethän? Minkä
tähden hänen pitäisi olla onneton? Ajattele, mitä kaikkea voit opettaa
hänelle. Tiedäthän, että pitäisit siitä.»

Julian näytti hieman masentuneelta, mutta tuokion kuluttua hänen
kasvonsa taaskin kirkastuivat, ja hän silmäili tyttöä ystävällisesti.

»Älä ole huolissasi. Joka tapauksessa pidän huolta siitä, ettei
häntä kohdella huonosti — paitsi minun omalla tavallani. Nimittäin,
jos Mariella sallii minun tehdä sen. Ja hän sallii. Hän on sangen
hyvänluontoinen, se minun täytyy myöntää. Hän ei ole kertaakaan suonut
minun riidellä kanssansa. Ja hänen olisi hyvin sopinut tehdä se.»

Julian näytti taaskin aprikoivan, mutta huomattuaan tytön katselevan
häntä huolestuneesti hän lisäsi:

»On kummallista, kuinka luonnolliselta tuntuu haastella sinulle kahden
kesken tällä tavoin. Sinä et ole muuttunut rahtuakaan. Muistan, kuinka
juhlallisesti aina kuuntelit, tuijottaen minuun. Olen oikein hyvilläni
siitä, että tapasin sinut jälleen. Olen aina voinut puhella kanssasi.»

»Minulle», oikaisi tyttö.

Julian virnisti hänelle, mutta näytti ystävälliseltä. Judith oli
aina tuntenut, kuinka kauas uskalsi mennä saattamatta häntä pois
suunniltaan. Hän alkoi taaskin hyräillä lyhyttä säveltään ja soitti
sitä sitten pianolla.

»Sen taisin itse sepittää... Se on aika hauska pikku sävel. Kenties
käyn taaskin vakavasti käsiksi musiikkiin.»

»Oi, sinun täytyy käydä, Julian. Sinun kannattaa niin hyvin se tehdä;
niin erikoinen taipumus.»

Juhan katsahti häneen, tullen äkkiä tarkkaavaiseksi.

»Kuinka vanha olet, Judith?»

»Seitsemäntoista, lähes kahdeksantoista.»

Julian tarkasti häntä.

»Sinun pitää järjestää hiuksesi nutturalle.»

»Niinkö?»

»Niin, koska sitten olet kaunis.»

Judith oli vielä sanattomana, kun Mariella, Martin, kaksi isoa
verikoiraa ja koiranpentu tulivat sisälle.

       *       *       *       *       *

»Kas vain!» huudahti Mariella. »Oletko vielä täällä.»

»Pelkäänpä olevani. Mutta olen juuri lähdössä.»

»Ei hän ole. Hän jää illalliselle», väitti Julian.

»Sepä hyvä», virkkoi Martin yllättävästi, ja hän katso Judithiin
ujoilla, punertavilla kasvoillaan hymy.

»Tietysti sinun pitää jäädä», sanoi Mariella ystävällisesti. »Käymme
ihan heti syömään. Missä on Roddy?»

»Hän jäi venekatokseen, luvaten tulla kohta.»

»Hänen olisi parasta tulla», lausui Julian ja kääntyi Judithin puoleen,
selittäen kohteliaasti: »Mitä tulee Martin-rukkaan, joka on niin paljon
kehittänyt itseään, on kokemus osoittanut, että viisaampaa on olla
täsmällinen.»

»Minä menen häntä noutamaan», tarjoutui Judith omaksi hämmästyksekseen.

Hän erosi toisista ystävällisen kamppailun jälkeen ja pujahti
puutarhaan mieli kevyenä. Viileä ilma virkisti hänen aivojaan, joita
kosketus Julianin kanssa oli järkyttänyt ja kiihoittanut; ja hän
asteli verkkaisesti venekatokselle pitkin pensaiden reunustamaa
tietä, haistellen mennessään villien kirsikka-, japonika-, manteli-
ja luumupensaiden tuoksua. Oli riemuista katsella ja taaskin tuntea
puutarhan kauniita kohtia, sen unohtumattomia sopukoita — lapsellisen
lumouksen paikkoja. Jossakin täällä läheisyydessä oli laakeripensaan
alla kaniinin hauta. Hän muisti sen illan, muisti, kuinka uusi
tietäminen oli häntä järkyttänyt. Nyt oli taaskin samanlainen
salaperäinen, vaikuttava hämärä; saattaisi tapahtua mitä tahansa.
Hänen aistinsa olivat niin ylettömästi pingoittuneet, että vähäisinkin
fyysillinen vaikutin tehosi häneen ankarasti, tärisyttävästi.

Tuolla laiturilla oli tuo omituinen nuori mies Roddy. Hän oli
tarkastamassa vanhaa, punaiseksi maalattua ruuhta, mutta nosti päätänsä
ja hymyili nähtyään Judithin.

»Minut lähetettiin ilmoittamaan, että illallinen on valmis.»

»Kiitoksia oikein paljon. Minä tulen.»

»Minäkin jään illalliselle.» Judith hymyili hänelle säteileväsi varmana
itsestään ja tuntien suunnatonta huvia.

»Sepä hauskaa.»

Roddy loi häneen kullanruskeista silmistään kirkkaan, heikkovälkkeisen
katseensa.

»Mitä puuhailet?»

»Tarkastan, onko tämä vanha ruuhi käyttökelpoinen. Kuten näet, on siinä
rako, mutta en usko sen paljoakaan haittaavan. Jätän sen yöksi veteen.
Mielin laittaa siihen purjeen.» Hän silitti ruuhta rakastavasti.

»Sinä liikut mielelläsi vesillä, eikö totta?»

»Taidanpa liikkua aika mielelläni.»

»Niin minäkin. Erittäinkin yöllä.»

Mutta Roddy ei halunnut paljastaa itseään. Judith oli edellisenä yönä
nähnyt hänen yksin soluvan ruuhessaan virtaa alaspäin, mutta hän ei
saanut olla sitä tietävinään, hänen ei sopinut sanoa: »Minä näin sinut.»

Roddy kumartui ruuhensa puoleen ja hypisteli lautoja, oikaisihe sitten
ja jäi seisomaan, silmäillen pitkää, pajujen reunustamaa vesivyötä.
Auringonsäteet eivät enää sitä hiponeet, ja se oli rauhallinen, harmaa,
kuulakka, autio pinta. Sen ylitse lensi valkea pöllö, joka äkkiä
sujahti alhaalle.

»Tuossa se lentää», virkkoi Roddy hiljaa. »Se lentää joka ilta.»

»Niin; tiedän sen.»

Judith hymyili vieläkin suunnattomasti, salaperäisesti huvitettuna. Hän
näki Roddyn vilkaisevan haapaa, josta pöllö oli lehahtanut lentämään,
ja silloin miehen kuva syöpyi kokonaisuudessaan lähtemättömästi hänen
mieleensä. Hän näki nuoren miehen, jonka piirteet olivat hiukan sekavat
ja epämääräiset, ikäänkuin hän olisi ihan äsken herännyt; tumma tukka
oli hieman sekaisin ja välkkyvä, ilme salaperäisen näköinen, huulien
lyhyessä, täydellisessä kaaressa ja silmien paksuissa alaluomissa oli
jotakin ylpeätä, aistillista ja kyynillistä. Judith näki koko omituisen
sekoituksen, jossa oli samanlaista ja erilaista kuin Roddy-pojassa ja
joka esiintyi tässä miehessä tarjoamatta selityksen vihjaustakaan.

Roddy huomasi hänen hymynsä ja hymyili hänkin puolestaan; koko hänen
kummalliset kasvonsa jakaantuivat sydämellisiksi tuikahduksiksi, ja
hänen suunsa raottui ja painui alaspäin haikean herttaiseen tapaansa.
Hymyillen he katsoivat toisiaan silmiin; ja ihan äkkiä näytti Roddyn
silmien välke keskittyvän yhteen kohtaan ja tiukasti suuntautuvan
häneen hetkiseksi.

»No?» äänsi Roddy vihdoin, sillä yhäti he vitkastelivat epävarmasti
ikäänkuin olisivat tunteneet välillään olevan jotakin, mikä piti
heitä empivinä, tarkkailevina, vaistomaisesti kuuntelevina kummankin
odottaessa toisen tekevän jotakin ratkaisevaa.

Hän levitti kätensä ja silmäili niitä; tuskaisesti Judith muisti tämän
hermostuneen eleen ja siihen liittyvän ilmeen.

»Niin, meidän pitää lähteä», virkkoi tyttö hiljaa.

Illallispöydässä he istuivat vastakkain, ja Roddy räpytti hänelle
lakkaamatta silmiään, ikäänkuin kehoittaen häntä edelleenkin olemaan
mukana jossakin salaisessa kujeessa. Mutta heidän kaikkien parissa
hän oli hämmentynyt, oli menettänyt suunnattoman huvituksensa ja
itsevarmuutensa tajunnan; hän oli onneton, koska Roddy oli hänelle
naurava outo ihminen eikä hän voinut nauraa takaisin.

Hänen vierellään olivat Martinin kasvot; Martin tuijotteli
juhlallisesti, viehättyneesti, tarkkaillen hänen suutansa, kun hän
puhui, hänen silmiään, kun hän vilkaisi sinnepäin.

Jumalan kiitos, että ateria pian päättyi.

       *       *       *       *       *

Hilpeätahtinen, riemastuttava tanssisävel kajahti seurusteluhuoneesta.
Roddy oli kiertänyt gramofonin soimaan. Hän tuli ja otti Mariellan
mukaansa virkkamatta sanaakaan, ja yhdessä he lipuivat pois. Judith
jäi Julianin ja Martinin seuraan kuistille katselemaan heitä. Hän oli
säikähtynyt; hän ei osannut tanssia, eikä hänestä siis olisi mitään
hyötyä Roddylle.

»Tanssitko sinä, Julian?»

»En. En ainakaan muiden kuin kahden ihmisen kanssa.»

Voi — haavoittava muistutus Julianin loistavasta maailmasta, jossa
hänellä, Judithilla, ei ollut paikkaa!... Hän punehtui hämyssä.

»Julian on kovin ylimyksellinen tanssiinsa nähden», huomautti Martin.
»Otaksuttavasti hän on tosiaankin kelvoton.»

»Mahdollisesti», tokaisi Julian loukkaantuneena ja ärtyisenä. »Kenties
juuri sentähden tarjoan pyörähtelyjeni rasitusta niille kahdelle
ainoalle tuttavapiirini olennolle, joiden kelvottomuus vetää vertoja
minun kelvottomuudelleni. Kenties saan enemmän tyydytystä tästä
kelvottomuuden taiteellisen kokonaisuuden ajatuksesta kuin sekavan
kosketuksen ruumiillisesta riemusta.»

»Saattaa niin olla», myönsi Martin rattoisasti hämmentymättömänä.

Julian veti olkapäänsä kyssään ja poistui kauhean huonon tuulen
synkistämänä.

»Ju-rukka», äänsi Martin hiljaa.

»Niin, ihmisraukka.» Judithin äänestä kuvastui, kuinka hyvin hän
ymmärsi, ja Martin näytti kiitolliselta.

Seurusteluhuoneessa Roddy ja Mariella liikkuivat kuin unikuvat,
sulavasti kääntyillen, pysähdellen ja huojuen ihan äänettöminä.

»No niin, lähdemmekö?» Martin hymyili Judithille.

Nyt Judithin täytyi tunnustaa.

»En osaa, Martin, en osaa lainkaan. En ole koskaan oppinut. En ole
milloinkaan —» Hän punastui häpeästä ja epätoivosta.

»No, mutta pian kyllä opit», vakuutti toinen ystävällisesti. »Tule
koettamaan!»

»Oi, en voi.»

Hän katsahti Mariellan ja Roddyn taidokkaasti liikkuviin jalkoihin,
Mariellan hoikkaan selkään, joka viehkeästi taipuili lanteilla, Roddyn
levollisiin tanssikasvoihin ja hartioihin. Hän ei voinut näyttää heille
kompuroimistaan ja ponnisteluaan.

»No niin, tule harjoittelemaan halliin. Kas täällä. Kuuletko soiton?
Noudata liikkeitäni. Tämä on foxtrot. Kas näin, jalkasi minun
jalkojeni välissä. Ja nyt vain kävele taaksepäin, noudattaen minun
liikkeitäni! Älä ajattele sitä! Jos poljet varpailleni, on se minun
syyni, ja päinvastoin. Nyt — lyhyt, pitkä, lyhyt, kaksi lyhyttä. Älä
pidä selkääsi niin jäykkänä — ihan vapaana ja joustavana, mutta ihan
pystyssä!»

»Tanssihan yksiksesi!» pyysi Judith, hikoillen tuskasta. »Sitten näen.»

Martin kiersi juhlallisesti hallin lattiata, silloin tällöin seisahtuen
osoittaakseen Judithille, miten hän vei jalkansa yhteen; laskettuaan
sitten vankan käden tytön hartioille hän pakotti hänet mukaansa.

»Se käy hyvin. Se alkaa mennä. Mainiosti! Suo anteeksi; se oli minun
syyni. Nyt olet sen oppinut.»

Ihan äkkiä soitto oli tehonnut Judithin jäseniin; tuntui mahdottomalta
olla liikkumatta sen poljennossa.

»Mutta sinähän osaat!» kehui Martin, päästäen hänet irti ja silmäillen
häntä kasvot loistavina iloisesta hämmästyksestä.

»Mennään takaisin seurustelusaliin», ehdotti Judith riemastuneena.

He menivät.

»Nyt», virkkoi tyttö vapisten.

Martin kietoi kätensä hänen ympärilleen ja he lähtivät liitelemään. Se
oli helpompaa kuin kävely, viehättävämpää kuin uiminen tai kiipeily;
hänen ruumiinsa oli aina osannut sen taidon. Martin katseli häntä
silmissään kaunopuheinen ilme ja ylisti:

»Kuulehan! Sinä olet ihmeellinen. En ole tuntenut ketään, joka olisi
oppinut niin pian.»

»Se johtuu siitä, että minulla oli niin hyvä opettaja», vastasi Judith
herttaisesti.

He tanssivat edelleen, ja tuontuostakin Judith katsahti hymyillen
Martiniin, jonka silmät loistivat ja hymyilivät vastaukseksi; hän
oli onnellinen tytön ilosta. Hän oli tosiaankin herttainen. Hänen
ulkonäkönsä oli parantunut odottamattoman paljon. Vieläkin hän
oli hiukan punertava, hiukan poikamainen ja siivoton, mutta hänen
vartalonsa oli valtava, hänellä oli voimakkaat, vankat hartiat ja
hoikat vyötäiset; ja hänen reisi- ja säärilihaksensa pullottivat
housujen alta. Hänen päänsä, jonka ruskea tukka oli tasaisesti ja
suoraan harjattu kahtaalle, oli hienomuotoinen; hänen silmänsä olivat
tummat ja lämpimät, hyväntahtoiset pikemmin kuin älykkäät; hänen
nenänsä oli isohko ja paksu, hänen suunsa oli leveä, ohut ja varsin
heikko; toisessa suupielessä kareili pieni väreily — siinä pielessä,
joka ensiksi nopeasti kohosi hänen hymyillessään usein näkyvää, ujoa
hymyään. Hänen hampaansa olivat suurenmoiset; ja hän tuoksusi hiukan
virginialaisille savukkeille.

»Sinun pitää tanssia Roddyn kanssa», sanoi Martin. »Hän on niin paljoa
parempi tanssija kuin minä.»

Roddy ja Mariella tanssivat nyt eteishuoneessa, puhumatta ja
katselematta ympärilleen. Levy loppui, mutta he pyörivät edelleen sillä
aikaa, kun Martin etsi uutta säveltä ja pani sen soimaan; sitten he
lipuivat taaskin eteenpäin.

Roddy oli unohtanut hänet; hän ei ollut Roddyn tanssin tasalla.

Vihdoin Mariella pysähtyi ja irtaantui tanssittajastaan. »Haluaisin nyt
tanssia Martinin kanssa», ilmoitti hän.

Roddy erosi hänestä ja asteli Judithin luokse.

»Oletko antanut Martinille tanssiopetusta?» kysyi hän.

»Hyväinen aika! Enhän toki. Hän opetti minua. Minä en osannut lainkaan.»

»Niinkö? — Miten edistyit?»

»Aika hyvin, kiitos. Se on helppoa. _Luulen_ osaavani tanssia nyt.»

»Sepä hyvä!»

Oli selvää, ettei hän tuntenut mielenkiintoa tai sitten ei uskonut.
Hän arveli, että Judith oli vain kompuroiva aloittelija, eikä aikonut
tanssia hänen kanssansa, eipä edes tarjoutua häntä opettamaan. Roddy
ei olisi koskaan vaivautunut antamaan hänelle vihjauksia eikä olemaan
kärsivällinen hänen esiintyessään kömpelösti. Hän itse oli niin
taitava, ettei hän voinut alentua taitamattomuuden tasalle. Mutta
vieläkin riemuissaan, vaikka epäilevämpänä Judith ehdotti:

»Tanssimmeko?»

Roddy näytti hämmästyneeltä.

»Olkoon menneeksi. Tietysti. Mutta salli minun ensin hieman jäähtyä.»

Hän ei ollut kiireissään, vaan istuutui pöydän ääreen tarkkailemaan
Mariellan sirosti liikkuvia jalkoja.

»Mariella osaa tuon taidon», kehui hän.

»Oletko hullaantunut tanssiin?»

»No niin, enpä tiedä, olenko siihen hullaantunut. Se on joskus hauskaa
tavallaan.»

»On omituista, ettei ole vimmaisesti ihastunut sellaiseen, mitä osaa
niin kauniisti.»

Roddy katsahti häneen huvitettuna.

Hänen täytyi muistaa olla kyselemättä, oliko Roddy hullaantunut
johonkin. Roddyn salainen elämä vietettiin sellaisessa paikassa, jossa
sellaiset tunnetilat olivat tuntemattomia.

»Lähdemmekö?» lausui Roddy vihdoin.

Judith ei ollutkaan pystyä karkeloimaan, poljento oli häipynyt hänen
jäsenistään. Roddy olisi liian hyvä hänelle, hän kompuroisi, ja Roddy
harmistuisi eikä enää koskaan tanssisi hänen kanssansa...

Muutamien tuskaisten silmänräpäysten jälkeen hän sittenkin alkoi äkkiä
osata. Hänen jäsenistään suoltui pitkiä, kevyitä liikkeitä.

Roddy katsahti häneen.

»Mutta osaathan sinä tanssia», virkkoi hän.

»Niinhän sanoinkin. Sinä et uskonut minua.»

Roddy nauroi.

»Ei kai tarkoituksesi ole väittää, ettet ole koskaan ennen tanssinut?»

»En koskaan.»

»Vannotko sen?»

»Käsi sydämellä.»

»Mutta luonnollisesti», virkkoi Roddy, »et ole voinut olla tanssimatta,
kun liikehdit niin kauniisti».

Roddy oli tosiaankin sanonut niin! Judith käänsi hehkuvat kasvonsa
häneen päin: elämä oli liian, liian rikas.

Soitto loppui. Roddy seisoi liikkumatta käsi hänen vyötäisillään ja
huusi käskevästi Martinille, vaatien uutta kappaletta.

»Tanssitaan vielä!» sanoi hän ja kiersi käsivartensa tiukemmin hänen
ympärilleen. Olisi melkein rohjennut otaksua, että hänkin oli vähän,
hyvin vähän innostunut.

»Mutta sinähän pidät paljon tanssista, Roddy!»

Roddy katsoi häneen ja hymyili.

»Joskus.»

»Pidätkö siitä nyt?»

»Kyllä.»

»Roddy!»

Judith mykistyi onnesta.

Nyt he olivat kahden kesken. Martin ja Mariella olivat kuistilla, ja
hän kuuli Mariellan lausuvan:

»Martin-kulta, nouda vaippani!»

»Mariella pitää hyvin paljon Martinista, eikö pidäkin?»

»En tiedä. Kaiketi hän pitää. Miksi niin luulet?»

»Kuulin juuri äsken hänen nimittävän Martinia 'kullaksi'.»

Roddy naurahti.

»Niinpä kyllä. Hän tekee niin silloin tällöin.»

»Eikö hän nimitä sinua kullaksi?» kysyi Judith räpäyttäen silmiään.

»Ei. Ei kukaan koskaan nimitä.»

»Eikö kukaan — koskaan?»

»Ei _kukaan — koskaan_.»

»Kuinka ikävää! Ja on niin hauska kuulla itseään sanottavan kullaksi.»

»Epäilemättä on. Mutta, kuten mainitsin, en ole sitä kokenut.» Hän
tähysti Judithin kasvoihin ja kertasi säälittävästi: »Ei kukaan
_koskaan_ nimitä.»

Judith nauroi ääneen.

»Minä nimitän», kuuli hän oman äänensä lausuvan.

»Teetkö tosiaankin niin?»

Judith vitkasteli.

»Anna tulla!» hoputti Roddy.

Sana ei tahtonut lähteä Judithin suusta.

»Anna tulla, anna tulla!» huusi Roddy voitonriemuisesti.

»Oh, ole rauhallinen!»

»Sanohan!...»

»En...»

Judith käänsi kasvonsa poispäin hänestä ja punastui. Hiljaa nauraen
Roddy nosti hänet ilmaan ja alkoi pyöriä pyörimistään. Alkoi syvempi
uni. Huone oli sekava, lentävä, vajoava; vain Roddyn tummanpunainen
kaulanauha ja hänen poskensa ja leukansa juova sen yläpuolella olivat
todelliset.

Judith nauroi ja huohotti, takertuen kiinni häneen.

»Pyörryttääkö?»

»Kyllä. Ei. En tiedä.»

Roddy seisahtui ja katsoi häneen huvitettuna.

»Oi, minua _pyörryttää_.»

Judith ojensi kätensä umpimähkään, ja Roddy tarttui siihen, tukien
häntä.

»Tule kuistille selviämään!» kehoitti hän.

Kevätilta tervehti heitä viileällä tuoksulla. Roddyn silmät olivat
niin kirkkaat, että Judith näki niiden loistavan hauskuutta uhkuvina
himmeässä valaistuksessa.

»Mitä sinä katselet, Roddy?»

»Sinua.»

»Näen silmäsi. Erotatko sinä minun silmäni?»

Roddy taivutti päänsä hänen päänsä puoleen.

»Kyllä. Tietysti. Ne muistuttavat tähtiä. Viehättävät, tummat silmät.»

»Ovatko ne?... Roddy lausumassa kohteliaisuuksia — kuinka
hullunkurista! Roddy, muistan sinut. Muistatko sinä itseäsi
lapsuusajaltamme?»

»En paljoa. En milloinkaan muista entisyyttä. Otaksuttavasti en ole
kylliksi kiinnostunut — tai kylliksi kiinnostava.»

Judith tunsi jonkin pidättävän itseään eikä rohjennut lausua ääneen
kysymystä: »Mitä muistat minusta?» joka olisi avannut lapsuusaikaisten
muistelojen lämpöiset pikku polut. Roddya ei lainkaan haluttanut
muistella kiinnostamattomia olentoja, itseään ja pientä Judith-tyttöä;
se mitätön suhde oli häipynyt heti katkettuaan. Judithin tuli käsittää,
etteivät Roddyn nykyisyyttä sotkeneet pitkät, menneisyyden kudoksesta
laahautuvat langat.

Judith tuijotti pimeään puutarhaan, koettaen keksiä jotakin sopivaa
puheenaihetta.

»Milloin lähdet takaisin Pariisiin, Roddy?»

»Pian kaiketi.»

»Työskenteletkö siellä hyvin uutterasti?»

»Hirveän uutterasti.»

»Piirteletkö vai maalailetko?»

»Jonkun verran kumpaakin. En sanottavasti kumpaakaan.»

»Et kai haluaisi näyttää minulle töitäsi?»

»En voisikaan. Minulla ei ole täällä niitä ollenkaan. Olen lepäämässä.»
Hän iski silmää Judithille.

»Sepä ikävää! Olisin niin kovin mielelläni... Kumpi on parempi puolesi,
piirtäminen vaiko maalaaminen?»

»Oh, en tiedä. Piirtäminen luullakseni. Mutta en ole mikään mestari.
Minä vain tuhlaan aikaa.»

»Minkä tähden?»

»Minkä tähden tosiaankin?»

»Kuinka hullua! Jos minä osaisin piirtää, piirtelisin kaiket
päivät. Olisin niin riemuissani siitä taidosta, että en malttaisi
lakata. Olisin niin kamalan innostunut. Minulla ei olisi ensinkään
huumorintajuntaa siihen nähden. Sinä pitäisit minua _ellottavana_, etkö
pitäisikin?»

Roddy nyökkäsi hymyillen.

»Mutta minä _piirtäisin_. Olisin maailman paras piirtäjä. Oi, kuinka
onnellinen oletkaan! Totisesti kadehdin sellaisia ihmisiä, joilla on
joku erikoinen kyky, ja totisesti rakastan heitä. Eikö ole omituista,
että sormet luonnostaan sopeutuvat johonkin toimintamuotoon eivätkä
johonkin toiseen? Minun — minun sormeni» — hän levitti ne ja silmäili
niitä — »eivät piirtäisi, vaikka uhraisin koko elämäni pakottaakseni
ne siihen; mutta — ne osaavat näppäillä pianoa — vain vähän tietenkin;
mutta ne ymmärtävät sen selittämättä. Ja jotkut sormet osaavat tehdä
viehättäviä esineitä langalla ja neulalla kangaskappaleesta. Siinä
taaskin salaperäinen arvoitus! Sitten on koneiden valmistajia ja
sellaisia henkilöitä, jotka osaavat käytellä veistä taiteilijain
tavalla poistaakseen ihmisistä osia tai pannakseen heihin uusia — ja
sellaisia, jotka pystyvät poistamaan kipuja pelkästään koskettamalla...
Jotkut ihmiset ovat pelkkiä käsiä, eivätkö olekin? He ymmärtävät
niillä. Mutta useimmilla ihmisillä on typerät kädet — tuhoojat.
Roddy, minkä tähden ovat jotkut aistimemme aina typerät? Minun kaikki
aistimeni ovat puolittain tylsät, ja minun tilani on otaksuttavasti
parempi kuin monen monien ihmisten. Minusta tuntuu, että niin sanottu
normaalinen on melkein typerää ja kaikissa poikkeuksissa on vain
typeryyttä vähemmän tai enemmän. Tämä täydellisyyden ajatus kuitenkin —»

Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Roddy ei ollut innostunut; hämärässä
valossa hänen kasvonsa näyttivät ilmeettömiltä ja olisivat saattaneet
salata pilkkaa tai epäilyä tyttöä kohtaan, joka teennäisesti turvautui
omituiseen filosofoimiseen, koettaen epäilemättä näyttää älykkäältä.
Judith punehtui. Sellainen oli ollut hänen ravintonaan vuosikausia,
sitä hän oli märehtinyt salaa itsekseen tai puhellut siitä ainoalle
ystävälleen, mielikuvituksensa Roddylle; ja tässä hän nyt narrimaisessa
riemastuksessaan valoi sitä tälle kylmälle nuorelle miehelle, joka
luuli — se hänen, Judithin, piti muistaa vasta nyt tutustuneensa
häneen. Oli selvää, Roddysta täytyi olla selvää, ettei hänellä ollut
aavistustakaan käyttäytymissäännöistä.

»Lähdetään taaskin tanssimaan», ehdotti Roddy vihdoin.

Oli omituista, kuinka paljon helpompi oli tulla toimeen Roddyn
kanssa saatuaan hänen kätensä vyötäisilleen. Hänen ajatuksensa, koko
hänen olemuksensa tuli silloin vapaasti toista vastaan; kaikki oli
pelkkää onnea, pelkkää rauhaa ja sopusointua. Oli paljoa vaikeampi
löytää häntä sellaisella tasolla, jolla eivät aistit, vaan ainoastaan
järjet koskettivat toisiaan — jolla sellaisen miehen kuin Julianin,
jonka ruumiillinen kosketus ei milloinkaan ollut suotava, tavoitti
hapuilematta. Roddy pani jotakin tielle. Hän varoi ikäänkuin olisi
epäillyt toisen yrittävän päästä hänestä selville tai osoittavan
nenäkästä mielenkiintoa häntä kohtaan. Hänen ajatuksensa olisivat
viehättäviä, jos ne saisi kaivetuiksi esille; kaikki piilotettu ja
salattu oli viehättävää.

»En haluaisi milloinkaan tauota», virkkoi Judith äkkiä.

»Emme taukoa», lupasi Roddy ja piti häntä tiukemmin ikäänkuin olisi
ollut yhtä viehättynyt ja huumaantunut kuin hänkin.

Roddy taivutti päänsä ja kuiskasi nauraen:

»Sanohan nyt se!»

»Mikä?»

»Se sana, josta pidät — suloisella äänelläsi — vain ystävällisyydestä!»

»En; en sano — nyt.»

»Milloin sanot?»

»Olet ilkeä, Roddy... Kenties sitten, kun tunnen sinut paremmin.»

»Et milloinkaan opi tuntemaan minua paremmin kuin tunnet nyt.»

»Älä semmoista väitä! Minkä tähden niin arvelet?»

»Ei ole mitään enempää tuntemista.»

»Oi, jollei ole enempää tuntemista, niin olet —»

»Mikä?»

»Enemmän tai vähemmän — mikäli minä osaan päätellä —»

»Mikä?»

Judith kuiskasi:

»Kulta.»

»Oi, kiitos!» Nopeasti hän lisäsi täysinäisellä, pehmeällä
nauruäänellä: »Kiitos, kulta!»

»Nyt olemme molemmat sanoneet sen. Roddy, emmekö ole järjettömiä?»

»Emme; olemme järkeviä.»

»Piditkö siitä?»

»Se hurmasi minut.»

»Roddy, onko tämä liehittelyä?»

»Onko se?»

»Jos on, niin syy on sinun. Sinä ikäänkuin kiihoitit minua. Martinin
kanssa en kehitellyt.»

»Olen hyvilläni siitä tiedosta. Martin ei olisi pitänyt siitä
ollenkaan.»

He nauroivat ja tanssivat edelleen. Roddy piti Judithia hyvin likellä
itseään, edellisen korvan kylmä reuna kosketti jälkimäisen otsaa.

»Ajatella, etten ole milloinkaan ennen tanssinut!»

»Minkä tähden et ole?»

»Ei ole ollut tanssikumppania.»

»Eikö ketään?»

»Ei niin ketään.»

»Oletko elänyt suppeassa yksinäisyydessäsi aina siitä saakka, kun minä
lähdin täältä?»

»Olen aina siitä saakka.»

»No niin, kun nyt olen taaskin täällä, tanssimme paljon, eikö niin?»

»Oi, kyllä. Mutta sinä katoat taaskin pian; tiedän, että katoat.»

»En vielä. Enkä kauaksi aikaa.»

Judith olisi saattanut huutaa; Roddy oli niin lohdullinen.

Roddy pyöri, pitäen häntä tiukasti kiinni, pysähtyi, piti häntä vielä
hetkisen ja päästi hänet irti, kun soitto loppui. Hän tarkkaili, kun
Roddy poistui liikkeet salaperäisen, huolettoman sulavina seisauttamaan
gramofonia. Mies näytti kalpealta ja rauhalliselta kuten aina, kun taas
hän oli punehtunut, värähtelevä ja uupunut kiihtymyksestä. Hän seisoi
avoimen lasioven ääressä ja nojasi viileään yöilmaan; palatessaan Roddy
tapasi hänet äänettömänä.

»Penny ajatuksistasi, Judith.»

»Ajattelin — kuinka tavattomia sanoja ihminen laskettelee. Se kai
johtuu tanssista. Tuntuu niin uskomattoman helpolta käyttäytyä toisin
kuin luonnostaan käyttäytyisi —»

»Niin minustakin», vakuutti Roddy juhlallisesti.

»Kaikki — kaikki sopimaton, mikä tavallisesti pysyy päässä — pulppuaa
huulille, eikö totta?»

»Juuri niin.»

»Arvot ovat ihan muuttuneet. Eikö sinustakin tunnu siltä?»

Hänen täytyi saada Roddy oivaltamaan, ettei hän ollut arvoton,
liehittelevä olento, saada arvonsa entiselleen Roddyn silmissä. Hän
oli käyttäytynyt niin kevyesti, että Roddy saattoi johtua ajattelemaan
hänestä ja kohtelemaan häntä halveksuen ja nauramaan hänelle selän
takana hänen lakattuaan huvittamasta häntä. Se oli perin huolettavaa.

»Ihan tyyten muuttuneet», vahvisti Roddy.

»Eikö se ole kummallista? Otaksuttavasti — siitä ei koidu paljoa pahaa?
Ei pitäisi ajatella huonoa ihmisestä sen tähden —»

Roddy keikautti päänsä taaksepäin nauraakseen mukavasti, hiljaa kuten
tavallisesti, ikäänkuin hänen pilansa olisi liian syvällä ja liian
yksilöllistä äänekkäästi naurettavaksi.

»Nauratko minulle, Roddy?»

»En mahda sille mitään. Olet hirveän hullunkurinen. Hullunkurisin
ihminen, jonka olen koskaan tavannut.»

»Minkä tähden olen hullunkurinen?»

»Olet niin uskomattoman vakava.»

»En ole — en aina.»

»Pelkäänpä sinun olevan. Pelkään sinun hirveästi arvostelevan itseäsi.»

»Niinkö? Onko se väärin. Roddy, älä toki naura minulle! Minä jään
syrjään, jos sinä sillä tavoin naurat itseksesi. Voisin nauraa kanssasi
mille tahansa, jos sinä vain sallisit —» vetosi hän.

»Mille tahansa — vaikka itsellesikin?»

Judith mietti.

»En tiedä. Ehkä en. Se on heikkous, eikö olekin?»

»Kas siinä taaskin! Älä välitä heikkouksistasi! Minä vain kiusoittelin
sinua. Salli minun nähdä sinun hymyilevän.»

Tottelevaisesti Judith kohotti huuliaan, mutta kun hän näki toisen
nauravat, mairittelevat kasvot, kävi hänenkin mielensä pakostakin
hilpeäksi.

»No niin, olet joka tapauksessa oikein kiltti», kehui Roddy, »olepa
vakava tai ole olematta. Oletko antanut minulle anteeksi?»

»Oi, kyllä, kyllä, Roddy.»

Sen sanoessaan hänet valtasi se ohimenevä, ennustuksellinen
avuttomuuden, riemun ja pelon tunne, että tekisipä Roddy mitä hyvänsä,
hän välttämättömästi antaisi kaikki anteeksi. Mutta sitä hänen ei
kuitenkaan pitänyt ilmaista Roddylle.

Martin ja Mariella tulivat verkkaisesti takaisin puutarhasta, heidän
savukkeittensa hehku lähestyi heidän edellään. Judith kuuli Mariellan
hiljaisen naurun helkkyvän tyytyväisesti ja Mariellan lapsellisen
äänen vastailevan Martinille heidän kevyesti pakistessaan. Niin,
Mariella oli onnellinen Martinin seurassa. Viimemainittu oli hänelle
kohtelias ja ystävällinen, ja hän oli ponnistelematta Martinin tasalla.
Hänen ehdittyään valokehään heräsi Judithin mielessä taaskin se
vaikutelma, että hänessä ei ollut mitään silmäänpistävää, että hänen
muistettavan kauniissa kokonaisolemuksessaan oli huolekkaasti kartettu
kaikkia mieleenpainuvia piirteitä. Hänen viehkeä, jäntevä vartalonsa
piiloutui koruttomaan pukuun, jonka kuosissa ja tekotavassa ei ollut
mitään erikoista, jonka värit olivat hillityt, jonka kaula-aukko oli
kohtalaisen laaja ja hihat kohtalaisen lyhyet — vaatimattomaan pukuun,
joka kuitenkin oli hieno ja lausui: »Mariella», mutta ei kerrassaan
mitään muuta.

Oli aika lähteä.

»Oi, täytyykö sinun?» kysyi Mariella.

Roddy ei hiiskunut sanaakaan. Hän oli heti toisten astuttua sisälle
vetäytynyt syrjään ja puuhaili välinpitämättömästi nurkassa, virittäen
kitaraa. Hän joko ei ollut kuullut tai ei välittänyt. Tuntui
mahdottomalta, että hänen kasvonsa olivat muutamia minuutteja sitten
olleet varomattoman avoimet, lämmenneet ja kirkastuneet kerkeän
herkästi.

Julian tuli taaskin äänettömänä sisälle kirja kädessä. Hän näytti
väsyneeltä ja jurolta, ikäänkuin olisi varoittanut Judithia olemaan
muistamatta hänen äskeistä hairahdustaan ystävällisyyteen. Kummallista,
aristavaa väkeä...

Judith sopersi: »No niin, hyvää yötä kaikille. Kiitoksia oikein paljon.»

»Joku pojista saattaa sinut kotiin», lausui Mariella epävarmasti.

»Oi, ei. Se ei ole tarpeellista. Minä vain kapuan muurin ylitse, jos
portti on lukossa. Selviydyn oikein hyvin, vilpittömästi...»

Vakuuttelu oli tarpeeton. He syrjäyttivät asian äänettömästi.

»No niin, tule taaskin milloin tahansa!» kehoitti Mariella.

Mutta »milloin tahansa» ei tuntunut hyvältä. Judith oli pelännyt
juuri sellaista ylimalkaista kutsua. »Milloin tahansa» otaksuttavasti
merkitsi »ei milloinkaan». Masentuneena hän kiitti hymyillen; ja kun
hänen katseensa osui häntä katselevaan, seisovaan ryhmään, säpsähti hän
äkkiä hämmästyksestä.

Hehän olivat kaikki samanlaisia!

Niin omituisia, niin erilaisia piirteiltään ja väriltään kuin he
olivatkin, olivat he kuitenkin kasvaneet näin silmäänpistävän
samanlaisiksi, ikäänkuin samat aivot olisivat hahmotelleet heidät
kaikki ja muunteluista huolimatta painaneet heihin oman leimansa.
Näiden kaikkien kookkaiden, merkillisten olentojen joukossa Roddy yksin
poikkesi jyrkästi muista ja oli säilyttänyt mitättömien piirteittensä
syvemmän yksilöllisyyden, joskaan ei ihan koskemattomana.




4


Oli kulunut joitakuita viikkoja. Päivä oli ollut pitkä ja hedelmätön.
Hän oli vetelehtinyt tuntikausia, soittanut pianoa; lukenut »Pécheurs
d'Islandea» hekumallisen murheisena, ollut mitään tekemättä.
Iltapäivällä oli saapunut kirje hänen äidiltään Pariisista. Vanhemmat
eivät aikoneet palata kotiin ihan vielä. Isä oli taaskin vilustunut
ja tuntui hyvin nääntyneeltä. Hän oli vuoteessa, ja äiti hoiti häntä,
ja sentähden oli täytynyt peruuttaa nämä kutsut, ne kutsut. Minkä
tähden ei Judith tulisi heidän luoksensa nyt suoritettuaan tutkintonsa?
Se huvittaisi häntä, ja isä olisi hyvillään hänen tulostaan. He
odottaisivat hänen saapuvan muutamien päivien kuluttua; hän oli nyt
kyllin vanha suorittaakseen matkan yksin.

Hänen sydämensä oli raskas. Hän ei voinut erota kodista, keväisestä
puutarhasta, tästä viehättävästä yksinäisyydestä, näistä kiduttavista,
väkevistä toiveista. Miten hän saattaisi kiskoutua Pariisiin, kun hän
ei rohjennut edes loitota puutarhan ulkopuolelle, peläten olevansa
poissa, jos he tulisivat häntä tapaamaan? Jos hän nyt lähtisi, olisi
hänen suuri mahdollisuutensa peruuttamattomasti mennyt; he lipuisivat
taaskin pois hänen luotansa juuri nyt, kun elämä alkoi väreillä
ymmärtämyksen partaalla. Hänen täytyi keksiä joku syy voidakseen olla
lähtemättä; mutta sen keksiminen oli vaikeaa. Hän nieli muutamia
suullisia illallispöydässä ja palasi kirjastoon.

Auringon valon viimeiset rippeet tulvivat avaraan huoneeseen,
muistuttaen vaaleata vettä, hieman pilvistä, hiljaista, salaperäistä.
Rakkaiden kirjojen ruskean, kullan ja punaisen kirjavat rivit hohtivat
pehmeästi sen lävitse ylt'ympäri huonetta, ulottuen laipiota kohti
kolme neljännestä seinien korkeudesta; hyväillen sen hohde valaisi
persialaisia mattoja, uuninreunuksen kreikkalaisia pronssiesineitä,
punavarjostimisia pronssilamppuja, seinäverhoja, vankkoja, tammisia
tuoleja ja pöytiä, kaikkia himmeävärisiä koruesineitä, sulattaen
ne sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Muotokuva, joka esitti hänen
isäänsä tummasilmäisenä, tummakulmaisena, romanttisen kauniina
nuorena miehenä, oli auringon valaiseman alueen yläpuolella, synkkänä
tähyillen omaisuuttaan. Judith saattoi istua tässä huoneessa,
erittäinkin nyt, kun hänen tukkansa oli harjattu sileäksi ja kiedottu
nutturalle alhaalle niskaan, niin että pään ja kaulan viivat ja leuan
hieno kaarevuus selvästi näkyivät — hän saattoi istua täällä yksin
viininpunaisessa leningissään ja tuntea olevansa osa tästä himmeästä,
upeasta, viivoiltaan koruttomasta huoneesta, somistavansa sitä
niin luonnollisesti, että jos isä hänet näkisi, viihtyisivät hänen
puhumattomat silmänsä näkemässään ja hyväksyisivät sen.

Judith ja muotokuvan nuori mies tunsivat olevansa samaa verta,
saaneensa samanlaiset ajatukset ja unelmat olemuksen yhteisestä
juuresta ja erilaisuutensa alkuna olevan ruumiillisen samanlaisuuden,
jollaisen hän oli huomannut naapuritalon serkuksissa. Häntä yhdisti
sydäntä vetävä side muotokuvaan; sen välityksellä hän tunsi
rakastavansa vanhahkoa miestä, joka ollessaan silloin tällöin
äänettömänä hänen läheisyydessään painosti häntä.

Kaikki oli murheellista — huone, puutarhassa helkkyvät lintujen äänet,
ikkunan ulkopuolella leviävä, auringonvalon kultaama nurmikko, sen
yksinäinen, ihmeellinen kirsikkapuu, jonka oksat olivat tahrattoman
valkeiden kukkien peitossa ja joka ojenteli vaahtomaisia haarojaan
taivasta kohti. Hän oli surullinen, ihan itkun partaalla, mutta
kuitenkin suru oli yltäkylläistä, tukahduttavaa riemua.

Ilta piti Roddya kiedottuna kauneuteensa ja salaperäisyyteensä: Roddy
ja illan salaisuus olivat sekaantuneet toisiinsa.

»Oi, Roddy, minä rakastan sinua! Olen sinua aina rakastanut.»

Voi rakkauden tuskaa!

Mutta pian tie avautuisi esteettömäksi ja johtaisi onnelliseen loppuun.
Varmasti se oli jo alkanut avautua.

Kuvat ilmestyivät hänen eteensä.

Roddy pelaamassa tennistä — hänelle ominaista, syrjäiskuista peliä,
joka ärsytti hänen vastustajiaan ja sai hänet nauramaan itselleen
juostessaan ja hyppiessään. Hänen silmänsä eivät muistaneet varoa
ja olla salaperäisiä; ne olivat kirkkaat, kellanruskeat jalokivet.
Judith oli hänen pelikumppaninsa ja oli hänen tähtensä juhlallisen
innokkaasti koettanut pelata paremmin kuin koskaan ennen saavuttaakseen
hänen ihailunsa. Mutta Roddy ei ollut sellaisia pelikumppaneita, jotka
kehuivat: »Hyvin pelattu!» tai: »Tiukkoja otteita.» Hän tarkkaili
Judithin sivalluksia ja näytti huvitetulta, mutta pysyi vaiti, vaikka
Judith hankkikin hänelle voiton toisensa jälkeen.

Myöhemmin Judith ihasteli:

»Oi, Roddy, tennis on minusta kovin hauskaa. Eikö sinustakin?»

Roddy vastasi välinpitämättömästi:

»Joskus — kun minun sallitaan menetellä mieleni mukaan, kun minua ei
vaadita pelaamaan, kuten sanotaan, säännönmukaisesti. Eräs naispuolinen
vastustajani moitti kerran, että pelitapani oli urheilullisesti perin
kehnoa. 'Olipa älyni kuinka turmeltunut tahansa, on se kaikkien
lihastesi arvoinen' — se vastaus ei juuri silloin johtunut mieleeni.
Hän oli närkästyksissään, se neitonen.»

Judith hymyili hänelle, ajatellen, kuinka riemullista hänestä,
Judithista, oli tuntea oman ruumiinsa liikkuvan tottelevaisesti, kuinka
tyydyttävää hänestä oli saada sivalletuksi moitteettomasti, katsella
nuoria olentoja — erittäinkin Roddya — leikissä ja levossa; ja hän
uskalsi virkkoa:

»Minä pidän siitä juuri liikunnon vuoksi. Pidän liikunnosta — minusta
on hauskaa katsella liikkuvia ihmisiä ja ajatella sekä tuntea omia
liikkeitäni. Taidan olla liian vakava siinä suhteessa. Niin kovin
mielelläni haluaisin pelata niin hyvin kuin osaan. Olen vakava, koska
olen innostunut. Joskus luulisin ennen kaikkea haluavani olla maailman
paras tanssija — tai paras akrobaatti tahi, jollei se käy päinsä, aina
katsella tanssijoita ja akrobaatteja.»

Muistellessaan heidän harvoja, mutta merkitseviä keskustelujaan hän
päätteli, että Roddyssa oli jotakin, mikä houkutteli olemaan hänelle
avomielinen, vaikka näyttikin torjuvan avomielisyyttä. Vaikka Roddyn
vastaus — jos sellaista lainkaan tuli tai tuli ainoastaan hiljaisena
nauruna — ei ollut innostuksen värittämä eikä myötätunnon sulostama,
sai se kuitenkin hänet tuntemaan, että Roddy ymmärsi, jopa salaa
punnitsikin hänen huomautuksiaan.

»Kerron sinulle, Roddy, sellaista, mistä en hiisku mitään kenellekään
muulle. Minun on ihan kuin pakko puhua. Usein en ole aavistanut
sellaista olevan mielessäni.» Hän mietti siten äänettömästi. Kerran hän
lausuisi sen ääneen Roddylle.

Sitten hän oli lisännyt:

»Piirrätkö vielä karrikatyyrejä, Roddy?»

»Silloin tällöin — kun tunnen halua.»

»On omituista, että pilapiirros antaa kuvattavasta samannäköisyyden
vaikutelman paljoa nopeammin ja pysyvämmin kuin hyvä muotokuva.
Muistatko, että kerran piirsit minusta pilakuvan, kun olimme pieniä ja
minä itkin?»

»Olen sen unohtanut.»

»Näetkö kaikkien puutteet liioiteltuina — aina?»

»Vain toisella silmälläni. Se on puolustukseni. Toinen pitää niin usein
sulkea — tai se loukkaantuu. Mutta kuvatusten katselemisesta saa aika
paljon esteettistä nautintoa.»

»Otaksuttavasti tekee mieli sulkea normaalinen silmä yhä tiheämmin,
kunnes se vihdoin lakkaa toimimasta erittäinkin, jos toinen silmä on
näppärämpi. Ja se on, eikö olekin, Roddy?»

»Kenties. Sinun pitää jäädä luokseni sen vastapainoksi.»

»Kumpi se on?» Hän katsoi Roddyyn nauraen.

Roddy sulki toisen silmänsä.

»Suljen sen kokonaan katsellakseni sinua», sanoi hän.

Kun Judith myöhemmin taaskin pelasi kahden kesken Martinin kanssa,
loikoi Roddy penkillä velttona tarmonpuuskansa jälkeen tarkkaillen
häntä kauan sen jälkeen, kun toisten innostus oli sammunut ja he olivat
menneet sisälle. Mennessään kerran hänen ohitseen Judith oli sulkenut
toisen silmänsä ja katsonut häneen kysyvästi; ja koko hänen kasvonsa
olivat sävähtäneet lämpimiksi, riemuisiksi värähtelyiksi. Hän oli
mielissään Judithin mitättömimmistäkin piloista; ja ne olivat aina
mitättömiä, eikä niitä sattunut läheskään kyllin usein.

Seuraava kerta oli ollut se, jolloin Julian oli ollut erittäin huonolla
tuulella. Hän oli pelannut tennistä kiukkuisesti, sivallellen rajusti
ja päästellen ilkeitä, voitonriemuisia huudahduksia. Roddyn kasvoille
levisi hirveän itsepintaisuuden, hänen suuttumuksensa, naamio.

Herjettyään pelaamasta hän tuli ja heittäytyi penkille sanaakaan
virkkamatta, kun taas Julian jäi kentälle, ärtyisesti läimäytellen
palloja sinne tänne.

»Hän harmittaa minua», äänsi Roddy vähän ajan kuluttua, katsellen
Juliania silmäluomet raollaan. Äkkiä hän otti taskustaan paperipalan ja
puuhaili äänettömänä.

»Roddy, saanko nähdä sen?»

Toinen ei vastannut, mutta muutamien minuuttien kuluttua hän sysäsi
paperin hänelle.

Kuva oli hirvittävän onnistunut (Julian oli aina ollut mitä kiitollisin
kuvattava); ja se oli pirullinen samoin kuin hullunkurinenkin.

»Oi, Roddy!» Judith alkoi hihittää.

»St! Ole vatuillasi! Hän tulee.»

Roddy sieppasi häneltä paperin ja rypisti sen.

»Oi, anna se minulle!»

»Olkoon menneeksi! Mutta älä näytä sitä hänelle. Se suututtaa häntä.»

Roddy viskasi sen hätäisesti Judithin syliin Julianin saapuessa; ja
Judithin pistäessä sitä tahallisen huolettomasti taskuunsa häipyi
hänen huuliltaan äkkiä itsepintaisuuden viimeinenkin häive, ja hän loi
Judithiin nopean katseen, josta uhkui naurua ja yhteisen syyllisyyden
tuntoa. Varmastikaan hän ei ollut koskaan ennen katsonut kehenkään niin
vastustamattoman läheisesti ja vetoavasti. Siitä katseesta pilkistivät
hetkisen Roddy-lapsen vähemmän varmat kasvot; mutta salaperäinen ja
naurava lumousvoima oli uusi ja kuului nuorelle miehelle; ja sitä
muistellessaan Judith sisäisesti suli.

Sitten oli ollut se kerta, jolloin Martin ja Roddy olivat tulleet
teelle — niin kiihoittava, lyhyt hetki, että hänen sydämensä vieläkin
läpätti hänen sitä ajatellessaan.

Hän tunsi taaskin, kuinka riemuisen hämmästynyt hän oli nähdessään
heidän tulevan puutarhassa. Hän oli pessyt tukkansa ja kuivasi sitä
auringonpaisteessa heidän ilmestyessään; se oli levitetty hänen
hartioilleen ja riippui hänen vyötäisilleen hänen harjatessaan siitä
pois viimeistä kosteutta.

»Hei vain!» huudahti Martin.

»Terveeksi!»

He tulivat hymy huulilla hänen luoksensa.

»Onko sinulla puuhaa?» tiedusti Martin.

»Ei; pesin vain hiukseni. Ettehän pahastu?»

»Se on meistä hauskaa», vakuutti Roddy. Hän tarkkaili ikäänkuin
lumottuna, kun Judith harjasi, kampasi ja ravisti tukkansa takaisin
hartioilleen.

»Aiotko tehdä mitään nyt iltapäivällä?» kysyi Martin.

»En kerrassaan mitään», vastasi Judith innokkaasti.

»Olemmeko vastuksina?»

»Ette tietystikään.»

»Saammeko siis tulla teelle?»

»Oi! Tuletteko tosiaankin?»

»Julianin vieraina on joitakuita ikävystyttäviä ihmisiä, joista emme
pidä, minkä vuoksi karkasimme, ja Roddy ehdotti, että tulisimme sinua
tapaamaan.»

Roddy kohotti kulmakarvojaan, hymyillen hieman.

»No niin, molemmat ehdotimme sitä», oikaisi Martin, punastuen.
»Saammeko talaankin jäädä?»

Kumpi, oi, kumpi heistä oli sitä ehdottanut?

»Suvaitsetteko odottaa täällä sillä, aikaa, kun käyn laittamassa
hiukseni kuntoon?»

»Ne eivät ole vielä kuivat», huomautti Roddy. »Salli minun harjata
niitä takaapäin!»

Judith seisoi hiljaa hämillään ja hyvillään Roddyn harjatessa ja
kammatessa hänen tukkaansa.

»Sinä teet sen kauniisti. Et kisko hiuksia vähääkään.»

»Olen hyvä hiustenlaittaja. Harjaan äitini tukkaa hänen
palvelijattarensa ollessa ulkosalla.»

»Onko hänellä viehättävä tukka?»

»Sievänlainen. Oikein pitkä. Ei kuitenkaan niin paksu kuin tämä.» Hän
otti käteensä hiuskimpun ja punnitsi sitä. »Harvinainen.»

Ensi kerran Judith silloin kuuli Roddyn mainitsevan äitiään. Täytyihän
Roddylla olla kotielämä, kokonainen tausta vaikutteita ja suhteita,
joista hän, Judith, ei tietänyt mitään... Hän pelästyi ja kävi
levottomaksi; ja hänessä heräsi se vanha, tuskainen pelko, että hän
jäisi syrjään, ei jaksaisi pitää omanaan.

Hän näki Roddyn harjaamassa äitinsä hiuksia huolekkain käsin.
Hänen äidillään oli pitkä, tumma tukka, hienosti parfymoitu.
Hänellä oli kalpeat seuraelämä-kasvot, ja hän istui kirkkaasti
valaistun pukeutumispöytänsä ääressä yllänsä upea vaippa ja helmiä,
punasi huuliaan ja noudatti Roddylla tavaroitaan sieltä täältä
makuuhuoneestaan. He puhelivat keskenään ja nauroivat. Roddyn äiti ei
ollut koskaan kuullut mitään Judithista.

Judith karkoitti kuvan mielestään.

Roddy harjasi edelleen, kun taas Martin tuijotti häneen ja hymyili
hänelle. He muodostivat perin tuttavallisen näköisen pienen ryhmän. Hän
ajatteli hetkisen itseään heidän sisarenaan. Roddy harjaisi usein hänen
tukkaansa, jos he olisivat sisaruksia tai jos...

»Kas niin!» virkkoi Roddy. »_Je vous félicite, mademoiselle_.»
Sijoitettuaan Judithin kilpikonnanluisen hiussoljen kohdalleen hän
kumarsi tytölle hiusharja sydämellään.

»Ihailen puutarhaanne», lausui Martin.

Judith näytti heille puutarhaa ja sitten taloa. He kyselivät
kaikenlaista ja ihailivat kalustoa ja harvinaisia kirjoja, joita hän
valitsi heille kirjastosta.

»Kun isä palaa kotiin, pitää teidän tulla häntä tapaamaan», sanoi hän.
»Hän näyttäisi teille kirjojaan kovin mielellään.»

Hän oli varma siitä, että isä pitäisi näin kiitollisista nuorista
miehistä.

»Haluakin kauhean mielelläni tutustua häneen», vakuutti Martin. »Olen
usein kuullut hänestä.»

Judithin posket hehkuivat.

»Eipä ihmekään, että olet kirjatoukka, Judy», huomautti Roddy, tutkien
hyllyjä viehättynein silmin. »Niin olisin minäkin, jos tämä olisi aina
läheisyydessäni.»

Hän tuskin jaksoi kiskoutua irti ahnaasti katselemasta.

Hallin seinällä riippui vesiväri-muotokuva, joka esitti Judithia
kuusivuotiaana.

»Ahaa!» äänsi Roddy. »Muistan sinut tällaisena.»

Hän katsoi vuoroin tyttöä, vuoroin kuvaa, ikäänkuin muistellen ja
verraten ja tarkastaen Judithin hymyileviä, häneen päin käännettyjä
kasvoja, kunnes tytön täytyi luoda katseensa lattiaan.

He joivat teetä seurustelusalissa — oivallista kiinalaista teetä
nankinilaisista kupeista, jotka aina tuotiin pöytään vieraita varten.
Talossa oli kaikki kallisarvoista ja erittäin hienoa: Judith ei ollut
koskaan ennen sitä tajunnut ja mietti:

»Kun he nyt ovat nähneet minut kauniissa kodissani, omaa taustaani
vasten, tällaisen rikkauden ainoana tyttärenä, pitävät he minua
tärkeämpänä.»

Siltä totisesti näyttikin. Keskustelu sujui hilpeästi mitättömistä
asioista. Judith oli ensi kerran täysin luonteva; ja he kuuntelivat,
osoittaen mielenkiintoa — jopa eräänlaista kunnioitustakin, ikäänkuin
olisivat pitäneet häntä varsin erikoisena henkilönä.

Teen jälkeen he menivät joelle. Laskevan auringon säteet levisivät
vedenpinnalle niin kauas kuin silmä kantoi, syleillen sitä hohtavalla
valollaan.

»Käydään uimaan», ehdotti Martin

Pojat juoksivat naapuritaloon noutamaan uimapukujaan, samalla kun
Judith riisuutui venekatoksessa. Palattuaan pojat riisuutuivat
venekatoksen takana; ja he kaikki hyppäsivät yhdessä veteen.

Judith ja Roddy seisoivat laiturilla katselemassa, kun Martin suoritti
hyppyjä sivuittain, takaperin ja eteenpäin aina moitteettomasti
muhkeiden lihasten pullistuessa ja värähdellessä hänen liikkuessaan.
Hän ui ja sukelsi virheettömän luontevasti ja taitavasti ikäänkuin
olisi ollut ihan väsymätön.

Mutta Roddy ei halunnut ponnistella. Kahden nopean, nuolimaisen
sukelluksen jälkeen hän seisoi laiturilla hullunkurisena ja
poikamaisena tukka kiintyneenä tiukasti pään pintaan ja liian
hoikka vartalo hieman värisevänä. Judith pani merkille, kuinka
hentorakenteinen hän pituudestaan huolimatta oli. Hän oli kissamainen,
viehättävä, kapea ja veltto, ja hänen ihonsa oli melkein yhtä sileä
kuin Judithin iho.

Judithin sukeltaessa silmäili Roddy tarkkaavasti hänen vartaloaan ja
kaikkia liikkeitään; ja hän aprikoi, havaitsiko Roddyn taiteilijansilmä
hänen muotonsa viat ja etupuolet ja kestikö hän lainkaan edukseen
vertailua Roddyn pariisilaisten mallien kanssa.

Uituaan hiukan ja puheltuaan Martinin kanssa hän palasi laiturille.

»Oletko jo saanut kylliksesi, Roddy?»

»Melkein.»

»Onko sinusta katseleminen hauskempaa?

»Minusta on aina hauskempi katsella.»

Se oli totta. Hän saattoi hyvin keskitettynä tarkkailla muiden
liikkeitä ja harjoituksia ikäänkuin olisi mielessään piirtänyt heitä
tai painanut näkemiään muistiinsa; mutta hänen omat ruumiilliseen
toimintaan tähtäävät aloitteensa olivat harvinaisia ja lyhytaikaisia.

»Minä pidän uimisesta», virkkoi Judith, varoen ilmaisemasta olevansa
siihen hurmaantunut.

»Sinä uit hyvin sievästi.»

»Mutta tämä on ikävää verrattuna öiseen uintiin.»

»Ah!»

»Oletko milloinkaan uinut yöllä?»

»En; en milloinkaan.»

»Silloin ei tarvitse käyttää uimapukua. On paljon suloisempaa, kun ei
mitään ole yllä.»

»Otaksuttavasti niin on.»

»Minä käyn sangen usein yöllä uimassa.»

Nyt hän oli kertomaisillaan Roddylle sellaista, mitä hän ei ollut
lainkaan aikonut kertoa. Hän ei jaksanut pidättää itseään. Ikäänkuin
Roddy olisi sitä odottanut, käänsi hän kasvonsa Judithiin päin ja
vartosi.

»Kerran näin sinut ollessani uimassa. Se tapahtui, ennenkuin viimeksi
kohtasimme toisemme. Sinä olit yksin ruuhessa ja tunsin, että se olit
sinä. Katselin, kun sinä livuit ohitseni.»

»Tiedän sen.»

»Sinä —?»

»Näin sinut», tunnusti Roddy.

Judith oli tyrmistynyt eikä kyennyt lausumaan ainoatakaan mieleensä
tulvahtaneista kysymyksistä.

Hän kohotti katseensa ja näki Roddyn vaivaavasti tähystävän häneen,
pakottaen hänet katsomaan silmiinsä, joiden kirkkaan loisteen
takana pälyi jotakin raskasta ja kiinteää, melkein huumeista. Hän
vastasi katseeseen ja hetkisessä unohti itsensä, vaipuen ajattomaan,
äänettömään pimeyteen ja takertuen upotessaan Roddyn silmiin.

Se kaikki meni ohitse kahden tai kolmen voimakkaan sydämensykähdyksen
aikana; ja sitten he seisoivat yhdessä tarkoituksettomasti, väristen
märissä uima-asuissaan, ja Martin nousi vedestä ihan vettä valuvana ja
pirteänä, alkaen hilpeästi torua heitä.

Pojat erosivat hänestä, iloisesti kiitellen ja näyttäen ystävällisiltä;
Roddy lupasi tulla jonakin päivänä ja viettää koko iltapäivän
kirjastossa, jos saisi; ja sensijaan, että he olisivat epävarmasti
lausuneet: »Tapaamme taaskin pian», kuten hän pelkäsi heidän tekevän,
he nimenomaan pyysivät häntä ulkoilmakutsuille kahden päivän kuluttua.

Se oli ollut viimeinen kerta.

Oli auringoton päivä. Maiseman yllä lepäsi koko päivän hillitty
valo, ikäänkuin sinertävän lasin lävitse himmeästi hohtava; ja kevät
pysytteli siinä eristäytyneenä ja hiljaisena, muuttumattomana kuin
kuva. Seurueen valitseman niityn vienon vihreyden ympärillä oli
helakan, lämpimän vihreä, matala pensasaita; ja siellä täällä ojenteli
oratuomi pensasaidan ylitse pitkiä, hauraita lumilaitteita muistuttavia
haarojaan. Niityn takana kasvava lehtikuusimetsä oli ylt'yleensä
vihreiden tulisäihkyjen valaisema, ja sen reunamilla levitti
sekavia, purppuraisen ruskeita runkoja vastaan puhtaana kuvastuva
nuori puu pimeyteen raikkaita lehviään, jotka muistuttivat keskellä
lentoa jähmettyneiden perhosten parvea. Kaikkialla kohtasi silmää
ylellisenä tulviva vihreys, joka hehkui ja rusentui elämän tuskasta
ja hiljaa, hyvin hiljaa kääntyi sisäänpäin itseänsä kohti ja kulutti
omaa sydäntään. Kaikkialla valkoiset kukat kohotessaan vapautuivat
kevyesti juuristaan maan kiihkon ja mietinnön kouristuksissa ja
ilmassa leijaillessaan säilyttivät yhtä ainoata salaisuutta, kauneuden
salaisuutta, välittämättä mistään muusta.

Roddy virui pitkänään pää sammalella, haistellen esikkoja, pureksien
ruohonkorsia, kuiskimalla kiusoitellen Martinia ja tarkkaillen heitä
kaikkia puolittain suljetuin silmin.

Kaikki olivat rauhallisia ja onnellisia; kaikki kärtyisyys oli
haihtunut, kaikki pingoitus lauennut. Savukkeiden savu kohosi
kiemuraisina kuvioina tyyneen ilmaan; ja silloin tällöin kevät
liikahti, puhalsi vavahtaen pitkän henkäyksen kukkia, lehviä ja maan
kosteutta, vaipuen sitten jälleen horroksiin.

He laittoivat nuotion ja katselivat, kun se painui sortuvaksi,
höyhenkevyeksi tuhaksi hehkuvan keskustan ympärille; ja he söivät
appelsineja, tomaatteja ja hyvin nuoria, pieniä salaatinlehtiä; ne oli
puutarhasta siepannut Martin, joka, kuten Roddy väitti, vieläkin oli
ahma raaoille kasviksille. Mutta sipuleja hänellä ei ollut; niistä hän
selitti luopuneensa.

Ei sanottu eikä tehty mitään muistettavaa, mutta kaikki tuntui
suurimerkityksiseltä, ja Judithin ilo paisui niin vihlovaksi
hurmaannukseksi, että hänen huulensa vapisivat. Hän kierähti toiselle
kyljelle ja peitti kasvonsa käsillään, peläten niiden kavaltavan
hänet sopimattomalla säteilyllään; mutta kukaan ei huomannut mitään.
Heidän silmänsä näyttivät rauhallisilta ja uneksivilta; jopa Mariellan
silmissäkin oli vähemmän sokea tuijotus, syvä miettivä ilme.

Jos vain tämä hetki voisi jäädä pysyväksi, jos heidän oudot, miettivät
kasvonsa saattaisivat iäksi varmasti ympäröidä hänet tyytyväisyyden
horroksellaan, jos hän voisi olla kaipaamatta heiltä mitään muuta
kuin osallisuutta heidän kiihkottomasta rauhastaan, jos niin voisi
olla, olisi se parasta. Vähän aikaa se tuntui mahdolliselta; vähäksi
aikaa hän pääsi huipulle ja takertui siihen hetkiseksi, maistaen
haluttomuuden viileätä tuntua. Mutta se ei kelvannut: se tuntu merkitsi
vanhuutta ja sitä, ettei enää kaivannut ihmisiä — ettei enää kaivannut
Roddya, jonka tuntu oli jo nyt niin voimakas ja suloinen, että hänen
täytyi saada sitä yhä enemmän, ja jonka läsnäolo tässä piirissä teki
kaikkiin kohdistuvan välinpitämättömyyden teennäiseksi, niin kalpeaksi,
ettei sitä kannattanut tavoitella.

Ihan äkkiä aurinko valoi niitylle kalpean valotulvan; ja maa taukosi
ponnistelemasta ja jurottamasta omassa hämärässä sykkyrässään, leviten
hymyilevänä ja vapautuneena. Iltapäivän himmeän kristallin lumous
murtui, he ojentautuivat ja alkoivat liikkua. Judith katsahti isoon
jalavaan.

»Kuka pystyy kiipeämään tuohon puuhun?» kysyi hän.

»Ala kavuta!» kehoitti Martin.

Hän kiipesi notkeammin kuin koskaan ennen lapsuutensa jälkeen,
kohoten kevyesti ja empimättä oksalta oksalle. Latvassa hän pysähtyi
katselemaan maahan ja näki kaikki muut pieninä tähyilemässä ylöspäin.
Rohkeasti hän huusi korkealta paikaltaan noille pikku olennoille,
kehoittaen heitä tulemaan ylös; mutta yksikään heistä ei halunnut
yrittää.

Hän laskeutui jälleen alas, tuntien olevansa nuorekas hupakko katsoen
toisten ruumiillisen kunnianhimon puutteeseen. Mutta kaikki katselivat
hymyillen ylöspäin, odottaen häntä. Martin ojensi hänelle kätensä, ja
hän tarttui niihin ja hyppäsi maahan alimmalta oksalta.

»Et ole unohtanut taitoasi», lausui Martin ja katsoi häneen pitkään
uskollisilla, ruskeilla silmillään.

»Toivoisin pystyväni sellaiseen», virkkoi Mariella. »En ole milloinkaan
pystynyt.»

»Ja nyt», tokaisi Julian, »haluaisit huvittaa meitä käden venähdyksellä
tai muulla sellaisella». Julianin tylyt kasvot näyttivät puolittain
huvitetuilta, puolittain omituisen ilmeen synkentämiltä — miltei
kateellisilta.

Hän ei ollut koskaan ollut oikein hyvillään nähdessään muiden
menestystä; hänestä oli liian karvasta se, ettei hän itse ollut
ensimmäinen. Mutta tänään hän ei voinut häiritä Judithia eikä tehdä
häntä empiväksi.

Roddy ei hiiskunut mitään — vain katseli häntä kimaltelevin, tuikkivin
silmin.

Oli aika lähteä kotiin.

Hän erosi isäntäväestä hilpeästi, poistuen suunnaton onnellisuus
särkymättömänä ja kerrankin vaipuen päivän jälkeen uneen onnen
kietomana.

Mutta kun hän nyt katseli taaksepäin sitä päivää, oli se miljoonien
penikulmien päässä hänen jäljessään, leijaillen aineettomasti kuin
hohtava utuhattara; ja selvinä ja kokonaisina palasi siitä hänen
mieleensä ainoastaan kaksi erillistä vaikutelmaa, jotka silloin
olivat vain hipaisseet hänen tietoisuuttaan: nuoret, auringonsäteissä
välkkyvät syreeninlehvät puutarhaportin yläpuolella, jonka luona
he olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset, ja ilme, jonka hän oli
yllättänyt Mariellan kasvoilla johonkin aikaan sinä päivänä — mutta
milloin, sen hän oli unohtanut.

Mikä Mariellan kasvoja silloin lieneekään hämmentänyt, onnea se
ei ollut. Muiden, myöskin Roddyn, kasvot olivat selittämättömästi
hämääntyneet sumuun; mutta Mariellan kasvot olivat näyttäytyneet yhä
uudelleen ikäänkuin korostaakseen niiden hetkellisen varomattoman tilan
merkitystä, ikäänkuin se olisi yhdellä väläyksellä tarjonnut koko
Mariellan selityksen, jos se vain voitaisiin tulkita.

Hän nousi seisomaan ja tarkasti tukkaansa uuninreunuksen yläpuolella
olevasta peilistä. Hänen tähystäessään kuului naputus hänen takaansa
ikkunasta. Käännyttyään hän näki Roddyn tirkistävän lasin lävitse ja
nauravan hänelle. Hän juoksi ikkunan ääreen ja avasi sen.

»Roddy!»

Ei tuntunut mahdolliselta, että Roddy oli tullut juuri nyt, kun hän
kaipasi häntä niin kipeästi.

»Naputin kahdesti. Olit liian uutterassa puuhassa kuullaksesi.»

»Laitoin tukkaani.»

»Se on lumoava. Tuletko hiuksesi tuolla tavoin katsomaan ilotulitusta,
jonka Martin järjestää noin tunnin kuluttua?»

»Ilotulitusta! Kuinka ihanaa! Eläköön Martin!»

»Se johtui hänen mieleensä vasta tänään iltapäivällä, ja hän käväisi
hätäisesti kaupungissa ostamassa kaikki tarpeet. Hän lähetti minut
noutamaan sinua, väittäen välttämättä tarvitsevansa sinua. Julian
kammoaa isoa rakettia, ja Martin haluaa sinua taivuttavan hänet
sytyttämään sen. Ja sittemmin sinun pitää jäädä illalliselle. Mariella
on poissa kotoa yön. Voitko tehdä sen?»

»Oi, kuinka mainiota!»

Roddy ojensi hänelle kätensä, ja hän hypähti ulos ikkunasta.

Roddy oli parhaalla tuulellaan. Hän oli ystävällinen ja puhelias;
hänen kasvonsa olivat miltei täysin valveutuneet; jopa hänen
hiuksensakin, sekavina otsalle painuneet, näyttivät valppailta; ja
hän oli päivän paahtama ja kirkassilmäinen ja liikkui luontevasti
harmaissa flanellihousuissaan, keltaisessa paidassaan ja vanhassa,
merimiehensinisessä takissaan.

Joki oli hämärässä lumotun kaunis ja hiljainen. Se oli kuun värinen,
sen pinnalla väikkyi haihtuva puna; himmeitä opalinvärisiä välähdyksiä
vilkkui veneen kahden puolen kohoavilla pikku laineilla.

»Vähään aikaan ei vielä ole kylliksi pimeätä», huomautti Roddy. »He
ihmettelevät, missä minä olen.»

»Mitä? Etkö maininnut heille mitään?»

»He eivät arvanneet minun pujahtavan tieheni niin pian.» Judith
punehtui. Näytti kun näyttikin siltä, että Roddy oli tullut aikaisin
saadakseen olla vähän aikaa kahden kesken hänen kanssansa. Roddy ei
sitä myöntäisi; mutta hän räpäytti silmiään ja hymyili niin hilpeästi,
että Judithkin hymyili hänelle, ikäänkuin uskoen hänelle salaisuuden
vastapainoksi riemullisesta salaisuudesta.

»He kiusoittelevat minua», selitti Roddy.

»Eihän. Vai kiusoittelevatko?»

»Kyllä; vakuutan sinulle —»

»Kuinka typerää!»

»Eikö olekin? Uskotko, että he epäilevät meidän armastelevan ihan
vimmatusti tällä erinomaisella, yksinäisellä joella?»

»Niinkö?» Judith oli huolestunut.

»Kuinka halpa ajatustapa! Ikäänkuin mies ei voisi olla kahden kesken
tytön kanssa rakastelematta häntä!»

»Niin, olen samaa mieltä, Roddy.»

Roddy keikautti päänsä taaksepäin ja nauroi hiljaa; hän oli nauranut
koko ajan. Ja hetkisen oli tuntunut siltä kuin Roddy olisi ensimmäisen
kerran Judithin muistin aikana ollut valmis pieneen, vakavaan
keskusteluun.

»Voi, Roddy, kuinka sinä nauratkaan minulle!»

»En mahda sille mitään, Judy. Olet niin uskomattoman juhlallinen. Ethän
pahastu minuun, ethän? Älä toki pahastu! Jumaloin sellaisia ihmisiä,
jotka saavat minut nauramaan.»

Mutta hänen naurunsa jätti Judithin syrjään, herätti hänessä raskaan
ja huonotuulisen tunnun. Jos Roddy vain opettaisi hänet ilakoimaan
kanssansa, niin kuinka sukkelaksi ja pystyväksi hänet huomaisikaan!

»En pahastu», vakuutti tyttö. »Toivoisin vain osaavani olla luonteva
seurassasi.»

Oliko Roddy luonnostaan enemmän tai vähemmän altis rakastumaan
henkilöön, johon hän ei milloinkaan suhtautunut vakavasti?

»Sinä antaisit anteeksi kenelle tahansa, kuinka huonosti sinua
kohdeltaisiinkaan, etkö antaisikin, Judy?»

»Se, antaisinko anteeksi vai enkö, ei merkitse minulle paljoa. Minä en
koskaan voisi tuntea kärsineeni vääryyttä. Mahdollisesti en mahtaisi
mitään sille, että loukkautuisin, mutta anteeksiantaminen ei kuuluisi
siihen.»

»Hm!» äänsi Roddy. »Tunnetko varmasti olevasi niin sivistynyt? Minä
puolestani en milloinkaan anna kenellekään mitään anteeksi. Olen
samanlainen kuin Jumala. Rakastan harmistumisiani ja haluan ihmisten
tuntevan ne.»

»Tiedän sinun oikeastaan nauravan. Tiedän, ettet puhu totta.»

Roddy vastasi kerkeästi ja ihan vakavasti:

»En ikinä antaisi anteeksi henkilölle, joka pitäisi minua narrinaan.»

»En minäkään siitä pitäisi, mutta jos asia koskisi ainoastaan minua, ei
se olisi tärkeä. Sellaisella, mikä sattuu ainoastaan omalle itselle, ei
ole väliä.» Judith vaikeni ja katsahti Roddyyn vaivautuneesti. »Kuinka
hän laskeekaan pilaa!» Mutta sensijaan Roddy silmäili häntä vakavasti,
nyökkäsi ja lausui:

»Totisesti olet oikeassa.»

Alkoi käydä hämäräksi.

Roddy ohjasi ruuhen pajujen juurella oleviin kapeihin varjoihin,
sytytti savukkeen ja nojautui taaksepäin, katsellen Judithia.

»Mitä sinulle sitten opetetaan yliopistossa, Judy?»

Ei kukaan muu kuin hän osannut lausua »Judy».

»En tiedä, Roddy. Pelkään aika pahasti — en lukemista, vaan tyttöjä,
kaikkia ihmisiä. Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten
lukuisten ihmisten parissa on elettävä. En ole koskaan elänyt. Varmasti
teen siellä kovin pahoja erehdyksiä. Se painostaa minua, sellainen
suunnaton määrä ihmisiä sullottuina yhteen rakennukseen, sellainen
hirvittävä kasvojen ahdinko. Asun mieluummin yksin.»

»Älä sopeudu yleiseen kaavaan! Muutoin en tule sinua katsomaan.»

»Tuletko käymään luonani?»

»Jos vain milloin huomaan, ettei minulla ole liian epätoivoisen paljon
puuhaa», lupasi toinen, silmää iskien.

»Siispä odotan ja toivon sitä. Ehkä tapaan Martininkin joskus. Kenties
ei siellä tunnukaan niin kovin pahalta... Roddy, tiedätkö, etten ole
milloinkaan tuntenut ainoatakaan ikäistäni paitsi puutarhurin pikku
tytärtä ja yhtä tai kahta täkäläistä lasta — ja kaikki teidät? Teidän
poistuttuanne pieninä ollessamme olin niin yksinäinen, että... Sinä et
tiedä. Daddy ei suostunut lähettämään minua kouluun. Kun nyt olette
palanneet, odotan joka päivä herättyäni huomaavani teidän kaikkien
jälleen kadonneen.»

»Me emme enää katoa.»

»Kunpa vain olisin siitä varma.»

»Minä olen.»

»Oh, sinä! Sinä olet pahin katoamaan teistä kaikista. Sinä luikahdat
sormieni lomitse.»

»En minä. Sinä niin teet.»

»Minäkö?»

»Niin. Sinä karttelet...» Hän heilautti kättänsä. »En käsitä, miten
menettelet. Olet arvoitus, Sinä kiihoitat uteliaisuuttani.»

»Olen perin hyvilläni siitä.»

»Ja pelkään sinua.»

»Etkä pelkää. Olet vain huvitettu minusta.»

»En. Olet väärässä.»

Roddy vaikeni, poltteli ja tarkkaili Judithia koko huomio silmiin
keskittyneenä. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut kääntää katsettaan
toisaalle. Tytön päätä huimasi, ja hän sopersi:

»Mitä sinä ajattelet?»

»Sitä, että kaikeksi onneksi meillä on — niin täysin samanlaiset
mielipiteet sukupuolien välisen sopivan käyttäytymisen normeista;
muussa tapauksessa saattaisi olla hyvä, että olet niin poikkeuksellisen
anteeksiantavainen.» Hänen äänessään oli kysyvä soinnahdus.

»Roddy, mitä sinä puhelet?»

»En mitään. Se oli vähäinen tunneselkkaus — nyt lauennut.»

Hän oikaisihe äkkiä istumaan, pyyhkäisten jonkun mielialan yhdessä
tuokiossa mielestään, silmistään ja äänestään. Viritettyään uuden
savukkeen hän alkoi soutaa.

Entä jos Roddy olisi aikonut sanoa: »Annatko minulle suudelman?»...
Parasta olla sitä ajattelematta.

Nyt olivat tähdet kirkkaat: täytyi olla kyllin pimeätä Martinin
ilotulitusta varten. Naapuritalossa oltiin puuhassa; Martin
valmistautui juhlimaan tosissaan. Hän oli ripustanut rivin
tulituslyhtyjä pitkin kuistin räystäitä, ja niiden valot hehkuivat
ruusunpunaisina, sinisinä, vihreinä ja valkoisina viiniköynnöksen
lehvien seassa. Hänen varjomainen hahmonsa liikkui nurmikolla, ja hänen
vierellään liikkui toinen henkilö; se oli, selitti Roddy, Tony Baring,
hänen ja Martinin ystävä, joka aikoi olla heillä yötä. Julian soitti
pianoa; hänen hahmonsa näkyi ikkunasta.

»Millainen seurue, Roddy! Ja minä ainoa nainen. Suojelethan minua!»

»Kyllähän toki, suojelemme sinua kaikki. Kukin meistä suojelee sinua
kaikkia muita vastaan, joten olet jotensakin turvassa.»

Puutarhassa leimahti äkkiä valo.

»Hei!» luikkasi Martinin ääni. »Hoi! Kaikki tänne! Ilotulitukseni on
alkanut. Minnehän lempoon Roddy on joutunut. Olisin halunnut —»

»Täällä olemme!» huusi Judith. »Hoi, Martin! Martin! Olemme täällä,
katselemassa! Eläköön Martin!»

»Sepä mainiota! Sinäkö siellä, Judy? Minulla on täällä joitakuita aika
kirpeitä aineksia. Katsohan!»

Hänen äänessään oli samanlainen huolekkaan kiihtynyt sointu kuin pikku
pojalla, joka näyttelee lempipuuhansa viehättäviä tuloksia jollekin
suopean tarkkaavaiselle täysikasvuiselle.

»Oi, Martin, tuo on loistavaa! Ooih, kuinka kaunista! Minä olen
hurmaantunut ilotulituksiin!»

Tärkeintä oli, että herttainen Martin saataisiin pitämään
ilotulitustaan onnistuneena. Heitä kannusti niin kiihkeä pyrkimys
huvittaa muita, että he ansaitsivat suunnatonta rohkaisua. Ihan tunsi,
että Martin oli kuluttanut niihin taskurahansa viimeistä pennyä myöten.

Kajahti Julianin naurunremahdus ja kirkunaa. Hän oli lähtenyt
pianon luota ja tuli parhaillaan toisten seuraan nurmikolle; mutta
tulituspyörä oli kirvonnut irti ja kiiti hänen perässään, näpsäillen ja
hypähdellen hänen kintereillään.

Kuuro kultaisia säkeniä singahti suihkulähteen tavoin ilmoille ja valui
tulpaaneille ja kultalakoille. Sitä seurasi toinen; mutta tällä kertaa
kuuro oli sateenkaarenvärinen. Martinin, Julianin ja Tonyn syvä-ääninen
puhelu ja nauru kuulostivat omituiselta, hieman luonnottomalta kuorolta
kuutamottomassa pimeydessä.

»Oi, Roddy, eikö tämä ole ihastuttavaa?»

»On tosiaankin.»

Tulitus muuttui yhä loistavammaksi. Pitkiä, kristallinvalkeita
putouksia kumpusi esiin ja virtasi ruohikolle. Ilmaan lennähti
esineitä, päästäen pehmeän, miellyttävän pamahduksen, ja ne levisivät
isoiksi, huikaisevan värisiksi pisaroiksi, jotka hitaasti vaipuivat
alaspäin, muistuttaen kasaa kukkien terälehtiä.

»Oi, Roddy, jospa vain —! Ne ovat niin lyhytaikaisia. Toivoisin,
etteivät ne koskaan sammuisi, vaan putoaisivat putoamistaan noin
viehkeästi loputtomiin. Tyytyisitkö sinä viriämään eloon ollaksesi
kymmenen sekuntia ihmeteltävänä ja sitten kadotaksesi?»

Mutta Roddy ainoastaan hymyili. Hänen kasvoillaan oli se naamio, jonka
taakse hän piilotti persoonalliset huvinsa nauttiakseen niistä salassa.

Äkkiä pajut paljastuivat pilven tapaisina sekavassa, punaisessa valossa
— sitten räikeän vihreässä — sitten sellaisessa, joka muistutti satojen
kuutamojen keskitettyä valoa. Kentällä olevat kolme miestä kuvastuivat
sen huikaisevassa hohteessa, seisoen liikkumattomina päät ylöspäin.
Judith kuuli Martinin kiroavan. Joku laite meni täydelleen myttyyn;
se sähähti kahdesti, syöksi ohuen kipunan tai pari ja sammui. Sitten
iso raketti kohosi lentoon, nopeasti päästäen varoittavan sihinän,
jätti jälkeensä pitkän jonon tuliperhosia ja räjähti hyvin korkealla,
muodostaen sametinpehmeän nielun saavutettuaan täydellisyyden ja
huojennuksen, aukesi nopeasti ja täysin sopusuhtaisesti suunnattomaksi,
alaspäin käännetyksi, kultaiseksi liljaksi — alkoi senjälkeen pudota
verkkaisesti, samalla kun pitkin matkaa sen painuessa säkeniä levisi
laajalle sen loistavasta sydämestä.

»Roddy, katsohan tuota! Vilpittömästi tuntuu siltä, että kaiken noin
viehättävän on täytynyt saada alkunsa loitsuvoimista ja sinkoutua
korkeuteen ilman mitään ponnauttavaa syytä — paitsi sen oman kauneuden
pingoitusta. Minä en osaa ajatella sitä Bryant and Mayn liikkeen
yhteydessä, osaatko sinä?»

Sitten oli kaikki ohitse. Kuului loiskaus. Lähelle ruuhta ajautunut
joutsen ravisti itseään ja pyörsi jyrkästi varjoihin siivet pörhöllään.
Roddy otti vedestä hiiltyneen kepin ja nosti sitä.

»Merkkejä ja ihmeitä!» virkkoi hän. »Myöskin joutsen paljasti erään
seikan. Tässä on lääkettä kuvitteluja vastaan, Judy. Etkö haluaisi
säilyttää sitä?»

»Viskaa se menemään heti!»

Roddy sinkautti sen olkansa ylitse ja nauroi.

Ilotulitus oli päättynyt, ja kolmisin miehet olivat tulossa veden
partaalle.

Roddy supatti:

»Lähdetäänkö karkuun?»

»Oh...»

Se oli liian myöhäistä.

»Heipä hei!» huusi Martinin rattoisa ääni. »Oliko ilotulitukseni teistä
hauska?»

Ihan äkkiä alkoi hilpeä nauru, puhelu ja tervehdysryöppy, ja Judith
vedettiin heidän oivallisesta eristetystä sopukastaan lörpöttelevään,
jokapäiväiseen piiriin. Martin ojensi innokkaasti kätensä, ja Judith
astui ruuhesta heidän kaikkien keskelle. Puolittain huumaantuneena hän
näki miesten varjojen seisovan joka puolella ympärillään, ilmestyvän
ja katoavan kuin unessa, tunsi miesten käsien unimaisia kosketuksia,
kuuli omituisten äänien toivottavan hänelle hyvää iltaa ja tajusi
epäselvästi, sekavasti liikuttavan taloa kohti. Kohosivatko hänen omat
kasvonsa yhtä himmeästi pimeyttä vasten, syvävarjoisena piirteiden
alapuolella, lujatekoisena, ynseänä naamiona? Naamioiden takaa
heijastivat piilotetut silmät silloin tällöin harhaantuneen välkkeen
tulituslampuista. Se muistutti niin likeisesti nukkuvan unta, että
äänekkäästi puhuminen tuntui suunnattomalta ponnistukselta.

Kiinnitettyään veneen Roddy asteli veden rajasta toisten seuraan.
Likelle ehdittyään hän jäi seisomaan Judithin olkapään taakse,
parhaiksi hipoen sitä; ja heti uni särkyi, ja jokainen kuitu oli valpas.

He menivät taloon illalliselle.

Pöydässä oli valmiita tomaatti-voileipiä ja pullia, hedelmäsalaattia,
banaaneja ja kermaa, limonadia ja omenaviiniä. Martin oli itse
valmistanut koko laitoksen, osoittaen asiantuntijan kiihkeätä ahnautta.

Tony Baring istui vastapäätä Judithia ja tuijotteli varmoilla,
ilmeikkäillä silmillään. Hänellä oli herkät kasvot, koko ajan
muuttuvat, leveä suu, kauniit aistilliset huulet, tuuhea, musta tukka,
leveä, valkea otsa ja liikkuvat, voimakkaasti piirretyt kulmakarvat,
jotka yhtyivät nenänkohdalla. Puhuessaan hän liikutti niitä joko
erikseen tai yhtäaikaisesti. Hänen äänensä oli pehmeä ja kaunis, ja
hän sammalsi hieman. Hän näytti nuorelta runoilijalta. Äkkiä Judith
pani merkille hänen kätensä — hennot, epämiesmäiset kädet — kummalliset
kädet — jotka liikahtelivat hermostuneesti, vetoavasti, tehottomasti,
mikä oli ristiriidassa hänen päänsä ylevän muodon kanssa. Judith kuuli
hänen nimittävän Roddya »rakkaaksi ystäväksi» ja kerran »armaaksi» ja
tyrmistyi hetkiseksi.

Huoneessa vallitsi tulvivan kiihkeä iloisuus. Mariellan poissaololla
oli selvästi havaittava vaikutus: sanasutkaukset lähtivät kevyesti;
puhelu ja nauru olivat kuohuvaa; hilpeät äänet vastailivat toisilleen
sukkelasti.

Kiilloitettua pöytää täplittivät punaisten kynttilänvarjostinten läikät
ja maljakot täynnä vieraan kunniaksi poimittuja, valkeita tulpaaneja.
Vastapäätä olevasta isosta kuvastimesta näkyivät pöytä kaikkine
hillittyine väreineen, Tonyn leveän pään takaraivo ja kappale Roddya,
omituisesti sivusta nähtynä ja hänen omat salaperäiset kasvonsa,
loistavat silmänsä, tummat huulensa, pitkä kaulansa. Kun hän katseli
kasvojaan, tuntuivat ne hänestä muuttuneilta; ja hän tiesi, kuka
sähköisen tunnun aiheutti.

Oli aika lähteä kotiin.

Mutta Roddy nousi pystyyn ja pani gramofonin käyntiin, tarttui sitten
hänen käteensä ja talutti hänet kuistille.

»Yksi tanssi», pyysi hän.

»Mutta sitten minun täytyy lähteä.»

»Tanssit tänä iltana paremmin kuin koskaan.»

»Se johtuu siitä, että nautin siitä niin paljon.»

Roddy nauroi ja tiukensi hänen ympärilleen kierretyn käsivartensa
otetta.

»Judy —»

»No? Oi, Roddy, minusta tuntuu niin hyvältä, kun sinä lausut 'Judy'.
Kukaan muu ei sano sitä sillä tavoin.»

Roddy kumartui katsomaan hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan
huulillaan hellä, salaperäinen hymy.

»Mitä aioit sanoa?» tiedusti Judith.

»En muista. Kun katsot minuun suunnattomilla silmilläsi, unohdan
kaikki, mitä olen aikonut puhua.»

Gramofoni pysähtyi äkkiä, kamalasti särähtäen, ja Julianin hahmo
sujahti käärmemäisesti heidän luoksensa.

»Herätitte pojan tuolla kirotulla melulla», ärähti hän.

»Arvasin niin käyvän.»

Hän oli poissa; ja sitä seuranneen äänettömän tyrmistyksen aikana
kantautui heidän korviinsa yläkerrasta Peterin valitusta. Ylhäältä
kuului kiiruhtavia askelia; ja äkkiä valitus vaikeni.

»Oi Roddy, olipa hän äreä.»

»Niin», myönsi Roddy välinpitämättömästi. »Hän on hätäisempi kuin
kaksikymmentä vanhaa Nannya yhteensä. Nulikan hoitajatar meni sisarensa
hautajaisiin, joten Julian hoitaa pienokaista.»

»On omituista, että Julian näyttää huolehtivan lapsesta pikemminkin
kuin Mariella.»

»Oh, Julianin täytyy aina tietää kaikki parhaiten. Otaksuttavasti
hän sanoi Mariellalle, ettei häntä voinut uskoa lapsen hoitajaksi.
Luultavasti he joutuivat sananvaihtoon — en tiedä. Joka tapauksessa
Mariella lähti tänään iltapäivällä Lontooseen johonkin koiranäyttelyyn
tai muuhun sellaiseen ja jätti Julianin riemuitsemaan voitostaan.»
Roddy hihitti. »Hyvä Jumala, kuinka omituinen mies!»

»En ikinä jaksa uskoa, että se lapsi on Mariellan ja — Charlien.»

Mutta siihen Roddy ei vastannut mitään, vaikkakin, kun Judith lausui
sen nimen ympärillään tähtiä, valoa, musiikkia, Roddyn varjoiset
kasvot, kaikki, mikä elämässä viehättää, sen kuolemantapauksen
liikuttavuus vaikutti häneen niin rajusti, että hän arveli myöskin
Roddyn sen varmasti tuntevan ja vetäytyvän likemmäksi.

Kuinka Roddy häntä katsoikaan!

»Roddy, mitä sinä ajattelet?»

Hän vetosi äänettömästi, omituisen kiihtymyksen tukahduttamana:
»Ollaan avomielisiä! Tällaista iltaa ei enää milloinkaan tule, ja pian
mekin kuolemme. Älkäämme tällaisena iltana jättäkö nauttimatta yhtä
riemua, puhukaamme totta pelkäämättä! Sano rakastavasi minua, ja minä
sanon sinulle. Sinä tiedät sen olevan totta tänä iltana. Ei huolita
huomisesta!»

Mutta verkkaisesti Roddy pudisti päätänsä ja hymyili.

»Minä en koskaan sano.»

Judith kääntyi menemään sisälle.

»En minäkään. Mutta luultavasti kerran sanon — jollekulle, yhdelle
henkilölle, jotakin — totuuden, ainoastaan kerran — vain kokeakseni,
miltä se tuntuu.»

Roddy seurasi häntä sisälle äänettömänä.

       *       *       *       *       *

Martin ja Tony lepäsivät nojatuoleissa, näyttäen unisilta.

»Ihmispoloiset — kaipaavat vuoteeseen. Se on paikallaan, minä lähden
nyt. Haluaisin toivottaa hyvää yötä Julianille.»

Sellaisena iltana ei Juliania saisi jättää vihaiseksi yksin. Ei saisi
jäädä minkäänlaista laiminlyöntiä ainakaan hänen puoleltaan.

»Hän on Peterin luona.»

»Entisessä huoneessaanko?»

»Niin.»

»Tiedän. Tulen takaisin tuossa tuokiossa.»

Hän juoksi yläkertaan. Varjostettua valoa tunkeutui hänen edessään
olevasta, raolleen jätetystä ovesta. Juuri siinä huoneessa olivat
Julian ja Charlie nukkuneet monta vuotta sitten. Hiljaa hän työnsi oven
auki.

Julian istui ikkunan ääressä lapsi polvillaan. Hän oli pannut shaalin
pienokaisen pään peitteeksi ja sen laskoksista pilkistivät kalpeat
kasvot pöllömäisinä ja hiljaisina. Pienessä yöpuvussaan lapsi näytti
järjettömältä ja liikuttavalta.

Julian kohotti häneen päin niin riutuneet ja kärsivät kasvot, että hän
pysähtyi puolittain häpeissään oikein tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.

»Tule sisään, Judith!» kehoitti Julian. Vain hetkiseksi... Eikö hän
tahdo nukkua?»

»Ei. Luullakseni hänessä on kuumetta. Hän säikähtyi herättyään yksin.
Hän on hyvin heikkohermoinen.»

Hän kumartui lapsen puoleen, keinuttaen häntä ja taputtaen hänen
hartioitaan.

»Otaksuttavasti hän vain kiukuttelee. Sinun pitäisi panna hänet
takaisin vuoteeseen.»

»Ei. Hän parkuisi. En jaksaisi _kestää_, jos hän enää parkuisi. Pidän
häntä sylissäni, kunnes hän jälleen nukkuu.»

Juhlallisena shaalissaan Peter suuntasi Judithiin ylettömän kirkkaan
katseensa, kun hän kumartui hyväilemään hänen poskeaan. Lapsi ei
koskaan hymyillyt hänelle, mutta ei myöskään tervehtinyt häntä kuten
useimpia ihmisiä kirkkaasti sanomalla: »Mene pois!» vaan suvaitsi häntä
vakavan kohteliaana.

»Haluatko pitää häntä?»

»Kyllä», vastasi Julian koruttomasti.

Hän piti lasta sylissään omaksi lohdutuksekseen.

»Hän on hyvin soma», virkkoi Judith. »Kuinka erilaiseksi hänen
lapsuutensa kehkeytyykään kuin sinun oli, kun kaikki muut olivat aina
ympärilläsi! Todennäköisesti hänestä tulee aika paljon vanhempi kuin
muista seuraavan polven jäsenistä, eikö niin?»

»Niin luulisin», myönsi toinen katkerasti. »Olisin valmis lyömään vetoa
siitä, ettei yksikään meistä hanki hänelle pientä serkkua. En ainakaan
jaksa kuvitella, että meillä olisi jälkeläisiä. Jollei mahdollisesti
Martinilla...»

Ei Roddylla. Ei...

»No niin, ette saa pitää häntä yksinäisenä.»

»Se on Mariellan asia.»

»Niinkö? Hän näyttää sallivan sinun huolehtia lapsesta. Rakastaako hän
lastansa, Julian?»

Julian oli vaiti tuokion, ennenkuin vastasi: »Luultavasti hän
rakastaa.» Painaen otsaansa kädellään hän alkoi äkkiä valittaa hyvin
hiljaa: »Voi, hyvä Jumala, se on kamalaa! Kuten tiedät, riitelin hänen
kanssaan — Charlien — tämän avioliiton tähden. Senjälkeen en enää
häntä tavannut emme tehneet sovintoa. Mutta lapsen synnyttyä Mariella
kirjoitti minulle, että Charlie oli viimeisessä hänelle lähettämässään
kirjeessä lausunut toivovansa, että jos hänelle jotakin tapahtuisi,
minä olisin lapsen holhooja... Senvuoksi oletan hänen antaneen minulle
anteeksi.»

»Tietysti, tietysti, Julian», vakuutti Judith itku kurkussa nähdessään
toisen kumaraisen pään.

Juuri tämäkö se jäyti Juliania — se herkeämätön ajatus, että Charlie
oli kuollut siten, ilman sovinnon sanaa?

»Moitin ainoastaan itseäni», puheli Julian edelleen hiljaa. »Hän on
ollut kovin hyvä. Ei koskaan sanaakaan — mistään. Aina sama suloinen,
tyhjä, harmiton esiintyminen — lapsen tapaan. Joskus minusta tuntuu,
ettei hän ole tietänyt mitään — tai ainakaan ymmärtänyt. Luultavasti
hän ei käsitä sellaista. Se on jonkunlaista herkkyyden puutetta. Hän
saattaisi vihata minua Peterin tähden, mutta ei näytä vihaavan. Minkä
tähden hän ei vihaa?»

Judithin mieleen johtui jälleen se ilme, jonka hän oli yllättänyt
Mariellan kasvoilla ja joka yhäti pysyi selittämättömänä.

»Melkein toivoisin hänen vihaavan», jatkoi Julian. »Toivoisin varmasti
tietäväni, että hän on mustasukkainen tai edes pahoillaan minulle.
Minulla ei ole hämärintäkään aavistusta siitä, mitä hän minusta
ajattelee.» Hän hieroi väsyneesti silmiään ja otsaansa. »Omituista,
kuinka hänen läheisyytensä vaikuttaa minuun. Hän käy jossakin määrin
hermoilleni! Ei mitään muuta kuin tämä herttainen, ilmeetön penseys...
Tiedäthän, että pidän sellaisista ihmisistä, joilla on pisto- ja
kokkapuheita, jotka iskevät takaisin, kun minä isken, säihkyviä,
vilkkaita, välkkyviä ihmisiä. Ja pidän sellaisista ihmisistä, jotka
ovat hitaita ja syviä ja lämpimiä; ja sinun luulen olevan sellaisen,
Judy. Mutta millainen hän on? Joskus minusta tuntuu, että hän tähystää
minua tarkkaavasti, mutta en tiedä, miltä taholta, ja se ärsyttää
minua. Hänessä on luonnetta, kuten tiedät — uskomaton ruumiillinen ja
siveellinen rohkeus. Luullakseni on Charlien täytynyt rakastaa hänessä
juuri sitä. Mutta kylmä, kylmä ja eloton — minusta.»

Hän huoahti, ja häntä puistatti.

»Julian, sinä olet tuiki väsynyt, etkö olekin? Ei ole mitään syytä
huolehtia. Mieltäsi painavat kaikenlaiset asiat, koska olet väsynyt.
Pakottaako päätäsi?»

»Kyllä. Ei... Olen pahalla tuulella, Judith. Sinun olisi parasta
jättää minut yksin.» Mutta hän puhui lempeästi ja kohotti kasvonsa
hymyilläkseen hänelle. Vasta silloin Judith huomasi hänen itkeneen.

»Minä lähden luotasi, Julian. Tulin vain hyvästelemään ja
pahoittelemaan sitä, että vihastutin sinut. En olisi mistään hinnasta
tahtonut herättää lasta.»

»Ei siitä mitään. Ikävä, että suutuin... Älä siitä huoli!»

»Hyvää yötä, Julian!»

»Hyviä yötä, Judith!... Näytät niin viehättävältä—»

Judith mietti: »En saa koskaan enää nähdä häntä tällaisena. Minun
täytyy muistaa...»

He katsoivat toisiinsa syvästi, ja käännyttyään äänettömästi poistumaan
oli Judith mielikuvituksessaan kumartunut ja suudellut miehen poskea.

Hänen avattuaan oven kantautui äkkiä hänen korviinsa alhaalta naurua ja
puhelua — miesäänten heikkoa humua, joka herätti hänessä kummallista
pelkoa ja tuntui uhkaavan häntä. Hän astui askelen takaisin huoneeseen,
kuunteli ja kuiskasi:

»Julian, mikä mies on tuo Tony?»

Toinen kohautti olkapäitään.

»En tiedä. Hän ei puhele minulle. Luultavasti hän kirjoittelee runoja.
Juuri näihin aikoihin hän julkaisee kirjan. Hänen keskusteluistaan
päättäen hän on _päätekijä_ Cambridgessa — eräissä piireissä.»

»Pitääkö Roddy hänestä paljon?»

»Oh Roddy! _Pitääkö hänestä_. En tiedä.»

»Hän näyttää pitävän hyvin paljon Roddysta.»

»Niin, siltä näyttää.» Hän katsahti tyttöön terävästi.

Silloin Judith tunsi pelänneensä toisen vastaavan sillä tavoin,
luovan häneen juuri sellaisen katseen. Hän muisti Tonyn äkkiä käyneen
vihamieliseksi ja hänen silmänsä kalseina ja valppaina suuntautuneen
häneen, kun hän Roddyn seurassa palasi sisälle kuistilta.

Taaskin kuuluivat äänet hänen korviinsa, muistuttaen uudistettua
varoitusta: »Pysyttele poissa. Sinua ei täällä kaivata. Me olemme
kaikki ystävyksiä, miehiä, tyytyväisiä omaan seuraamme. Emme halua
naisia häiritsemään itseämme.»

Parasta oli olla menemättä alakertaan kaikkien heidän seuraansa,
turvallisempaa oli jäädä tänne rauhaan Julianin luokse. Hän empi,
silmäillen taaksensa epäilevänä ja yksinäisenä; mutta tällä kertaa
häntä ei kehoitettu jäämään. Lampun hillitty hohde täytti huoneen,
valaisten Julianin hahmon; hänen otsansa oli painunut uneliaasti ja
miettivästi, toinen vankka olkapää kaartui eteenpäin tukemaan siihen
nojautuvaa valkeata kääröä. Hänen asentonsa viittasi siihen hänessä
piilevään johonkin, mitä oli vaikea nimetä — eräänlaiseen hieman
vääristyneeseen kauneuteen ja ylevyyteen. Ihan hänen kapean vuoteensa
vieressä oli Peterin vuode, ja pieluksella viruivat Peterin molemmat
plyyshikankaiset eläimet.

Hiljaa hän sulki oven, poistuen tuon omituisen parin luota. Jos
Mariella olisi nähnyt heidät, olisivatko hänen kasvonsa muuttuneet?

Taaskin alakertaan.

Se, joka tarjoutuisi saattamaan häntä kotiin, ei olisi Roddy. Yhdellä
vilkaisulla hän näki, että Roddy pysyisi erossa hänestä loppu-illan:
hän nojasi uuninreunustaan, ja Tony oli hänen vierellään käsivarsi
hänen hartioittensa ympärillä; ja Tonyn häneen, Judithiin, kylmästi
tähystävät silmät ilmaisivat, ettei Roddy ollut häntä varten. Hänen
sydäntään vihlaisi kivistävästi; hänen piti olla mustasukkainen tuolle
nuorelle runoilijalle Tonylle, sillä viimemainittu oli mustasukkainen
hänelle. Hänen hyvän yön toivotukseensa Roddy vastasi hyytävästi,
tekomuodollisen kohteliaasti, kumartaen päätänsä, nauraen hänelle.
Martin auttoi vaipan hänen hartioilleen kunnioittavin käsin, ja he
lähtivät ulos.

Yö oli pimeä. Maan kaikki kukkivat kasvit olivat piilossa, ja
tuntui siltä kuin ulko-ilman tuoksut olisi pudisteltu tähdistä,
joita ryhmittäin runsaasti kimalteli taivaan kaartuvalla laella.
He olivat ennättäneet Judithin puutarhan portille. Sen yläpuolelle
kohosi himmeä, säröinen varjo siinä kohdassa, jossa päivällä syreeni-
ja kultasadepensaita sekavina työntyi raitille saakka. Mutta
kirsikkapuulle saavuttuaan he huomasivat sen vieläkin himmeästi
heloittavan — pilvenä, aaveena.

Judith ojensi kätensä, katkaisi puusta oksan ja tarjosi sitä Martinille.

»Siinä kaiken salaisuus mielestäni. Kirsikankukkaset kasvavat lumouksen
siemenistä. Pidä tätä ja toivo! Silloin saat, mitä sydämesi halajaa.
Toivo, Martin!»

Martin sieppasi oksan ja tytön käden sen mukana. He viivyttelivät.
Martin piti oksaa, pusersi Judithin kättä ja huokaili virkkamatta
mitään. Heidän vartalonsa olivat vaaleata puuta vasten parhaiksi
piirtyviä varjoja.

»Mitä aioit sanoa?» kuiskasi tyttö.

»Minä — en tiedä.»

»Eikö mitään toivomista?»

»Liian paljon.»

Martin oli ymmällä — sekaisin, lumottu, ymmällä.

»Millainen yö! Eikö olekin, Martin?»

»Ihan lemmonmoinen.»

»En tunnu ensinkään omalta itseltäni; entä sinä? Ilmassa on jotakin
kummallista — taikamaista. Vai johtuuko se vain siitä, että on nuori,
mitä arvelet?»

»Kenties.»

»Ei tulla koskaan vanhoiksi! Sietäisitkö sinä sitä?»

»En pitäisi siitä.» ‘

»No, toivo sitä sitten! Toivo, ettet koskaan tule vanhaksi!»

Äänettömyys.

»Ei», virkkoi Martin vihdoin. Hän piti edelleen Judithin kättä
omassaan, taivutti päätänsä ja hypisteli kirsikanoksaansa. Hänen
äänensä oli arkaileva: »Toivoin muuta.»

Lempeästi Judith veti kätensä irti. Hänen täytyi vikkelästi juosta
pakoon sitä, mitä oli tulossa, olipa se mitä tahansa: ei minkäänlainen
tunneselkkaus Martinin kanssa saisi työntyä poikkiteloin hämäämään sitä
polkua, joka kaikin puolin oli valmistettu yhtä ainoata varten.

»Älä mene sisälle!» rukoili Martin. »Emmekö voi kävellä?»

»Oi, minun täytyy — minun täytyy mennä sisälle.»

»Voi, Judith!»

»Minun täytyy, Martin. Kiitoksia siitä, että saatoit minut kotiin.
Nyt minun täytyy lentää. On niin myöhäistä —» hätäili hän pakokauhun
vallassa.

»Milloin näen sinut taaskin?»

»Pian — pian.»

Martin ei saanut sanaa suustansa. Judith huusi hänelle hiljaa hyvää
yötä, poistui hänen luotansa, ja pimeys nieli hänet.

Mennessään häntä varten hallissa palavaa, yksinäistä valoa kohti
mietti hän äkillisen pelon valtaamana, että Martin oli rukoillut
häneltä varmuutta aivan samoin kuin hän oli äänettömästi rukoillut
Roddylta joka kerta viimemainitun poistuessa hänen luotansa; ja hän oli
vastannut oi, ei, varmasti ei, niinkuin Roddy olisi vastannut.

»Oi, Roddy, tule pois pimeistä sokkeloistasi ja anna minulle varmuus!»

Hänen täytyi lämmittää itseään muistelemalla illan ensimmäistä osaa
välittämättä noiden muutamien viimeisten minuuttien vähäisestä
kylmyydestä. Mitä Roddyn silmät puhuivat hänen toivottaessaan hyvää
yötä? Varmasti ne kuiskasivat: »Älä ole milläsikään! Me tiedämme,
mitä välillämme on tapahtunut, tiedämme, mitä täytyy tulla. Vaikka
meidän täytyykin säilyttää salaisuutemme muiden näkyvissä, emme petä
toisiamme.»

Niin, siten se oli.

Hän alkoi juosta, aprikoi, miksi hän niin teki, ja juoksi, minkä jaksoi.

Avatessaan julkisivun ovea hän seisahtui säikähtyneenä. Puhelinkello
kilisi, kilisi kilisemistään.

Sähkösanoma Judith Earlelle. Pariisista.

»Isä kuoli tänä iltana. Tule huomenna. Äiti.»

Kun hän ripusti kuulotorven paikoilleen, tulvahti hiljaisuus sisälle
valtavana hyökyaaltona ja hukutti talon, isän talon, iäksi.

Hän oli ollut kuolemankielissä, sillä aikaa kun hän, tytär — Ei. Hänen
ei pitänyt ajatella sillä tavoin; hänen täytyi vain ajatella häntä
kuolleena. Mikä tavaton sattuma... Heidän viime kerran tavatessaan oli
näyttänyt siltä, että isä kuolisi. Hänen mieleensä johtui epäilyttävä,
epäselvä kuva vanhuksesta, joka — niin — meni yläkertaan makuulle
aikaisin, viimeistään kello kymmenen. Hän oli katsonut portaita
myöten ylöspäin ja nähnyt isän seisovan yläpäässä käsi kaidepuuhun
nojattuna, menossa makuulle niin aikaisin, näyttäen — niin — hiukan
heikolta; kumaraisen selän ja verkkaiset, notkahtelevat askelet,
vanhenevan miehen hieman vaivaloisen astumisen portailla — niin —
heikon, vanhahkon miehen, joka odottamattomasti nähtynä tuntui vähän
pelottavalta, vähän liikuttavalta; sillä saattoiko nuori ihminen sitten
tosiaankin kuolla? Isä oli ollut nuori ja saavuttanut vanhuuden. Joskus
hän, Judith — hänkin... niin, hetkisen hän oli ajatellut sitä. Ja nyt
isä oli kuollut.

Hän hiipi kirjastoon, kiersi kaikki valot palamaan ja tähysti nuoren
miehen valokuvaa. Tuo kaunis nuorukainen oli elänyt, tullut vanhaksi
ja kuollut. Hän oli siittänyt tyttären, joka katseli häntä ja ajatteli
näitä asioita. Mutta ihmisten kylmät valokuvat pitivät heitä iäti
sidottuina epätodellisuuteen; he eivät voineet kuolla: he eivät olleet
eläneet.

Hän vaipui tuoliin peittäen kasvonsa käsillään, etsien muistoa, joka
saisi hänet tietämään, että isä oli elänyt ja kuollut.

Hän oli hyvin pieni, ja isä, hyvin hyväntahtoinen ja ylevä, vei
hänet kuulemaan nerolapsen soittoa. Hänen ihastuksensa oli liian
suuri kestettäväksi; myöskin hänestä tulisi nerolapsi; ja kun
viulun vuoro tuli, vaikutti se häneen niin rajusti, että hän oli
sairaana istumapaikallaan. Isä oli syvästi tyytymätön häneen, hänen
hyväntahtoisuutensa ja ylevyytensä muuttuivat harmiksi.

Illalla, joka ilta pitkän ajan kuluessa, yölampun palaessa isä oli
istunut hänen vuoteensa laidalla ja laulanut hänelle hiljaa. Laulu oli
»Uncle Tom Cobley».

    »Merelle, merelle, merelle vaan...»

Voi, sen vaivaavaa kaikua, sen yksinäisyyden kaihoa. Yhä uudelleen
isä lauloi salaperäisen miesseurueen nimet, mutta niin hiljaa, että
sujahtelevat tavut pyörivät hänen ympärillään utuisesti ja katosivat,
ennenkuin hän erotti ne.

Sitten isä lauloi kultaisesta omenasta.

    »On tää, on tää ihana tie
    Oi, se vie — se vie syömmehen...»

_On tää, on tää_... Se ääni sai aikaan vihlaisun, nostatti kysymyksen,
herätti runsaan, surullisen tunnelman, joka tuskaisena jatkui kahdesti
laulettujen, kuiskeisten sanojen aikana edelleen laskun jälkeen,
empivän, vienon paussin ja laskussa olevien viimeisten sanojen kohdalla.

Lopuksi isä lauloi »Merimiehen jäähyväiset». Laulun päätyttyä Judith
sanoi: »Uudelleen», ja isä lauloi sen yhä uudelleen, joka kerta
yhä hiljaisemmin, kunnes se vihdoin ei ollut muuta kuin valittavaa
huokailua. Judith virui, kuunnellen silmät ummessa, itkien surusta ja
riemusta.

    »Armaat, jääkää, merelle lähdetään —»

Se oli niin surullista, niin kovin surullista.

    »Merimies merta rakastaa, sen lainehia,
    merimies merta rakastaa, sen lainehia...»

Hän näki hämärän, huojuvan, kauas ulottuvan rivin viehättäviä,
kauttaaltaan valkeisiin puettuja naisia liehuttamassa jäähyväisiksi
synkällä merenrannalla. Komea laiva lipui aalloilla, vieden yhä
loitommalle syvällä kurkkuäänellä laulavaa kuoroa. Pitkä rivi huojui,
naiset ojentelivat turhaan käsiään eteenpäin. Heidän valkeat kätensä
hohtivat. Hän näki niiden häipyvän, häipyvän, haihtuvan näkyvistä.

Niin, isä oli osannut herättää mysteerioita lapsessa. Hän oli muuttanut
äänen kokonaan toiseksi Judithille, luoden ennenaavistamatonta
musiikkia — ja lisäksi kuvia ja valoa ja väriä. Isä oli näyttänyt
unohtaneen hänet viikkokausiksi, mutta kun hän oli muistanut, millainen
enemmän kuin korvaava rikkaus silloin oli sukeutunut! Judith oli
suunnitellut kasvaa niin kauniiksi ja täydelliseksi, että isä olisi
hänestä ylpeä ja tahtoisi aina pitää hänet luonansa. Heidän piti
matkustella yhdessä, kuuluisan isän ja varsin arvokkaan tyttären,
ja heidän piti keskustella keskenään hyvin paljon älyä vaativista
aiheista, ja hänen piti hoivata isää, sittenkun isän askeleet hänen
kävellessään portaita ylöspäin alkaisivat, todella alkaisivat, käydä
niin heikoiksi... Isän piti elää hyvin vanhaksi ja kävellä yläkertaan
hänen käsivartensa varassa, hänen hellimänään.

Ei enää kreikankielen tunteja; enää hän ei kuulisi isän hiljaa avaavan
ovensa kuunnellakseen hänen soittoaan — (vaikka isä ei koskaan
kiittänyt häntä, mikä kiitos se olisi ollut!). Ei enää puheluja —
silloin tällöin sattuvia, milloin isä muisti hänet, jolloin hänen
katseensa viihtyi hänessä, osoittaen mielenkiintoa — kirjoista,
tauluista, musiikista ja isän tuntemista kuuluisista henkilöistä.
Ei enää toista ylvästä käyntiä Cambridgessa isän seurassa; enäähän
ei näkisi isän huokaavan ja uneksivan seisoessaan puolisen jälkeen
päivänpaisteessa, opiskelijan huoneen ikkunan ääressä, katsellen
laajalle Trinity-pihalle. Nuo kolme vanhanpuoleista kandidaattia
olivat hymyilleet hänelle hämillään oikein tietämättä, millaista
kohteliaisuutta piti osoittaa nuorelle naiselle. He olivat olleet
ujoja hänen seurassaan, he olivat puhuneet kohteliaasti, huolitellusti
ja siron hienosti; kaikki he olivat olleet hieman pölyisiä, mutta
miellyttäviä, kuten heidän huoneensakin, kuten vanhojen rakennusten
seinille leviävä kultainen valo. Hän oli kuunnellut, kun he kaikki
täydestä sydämestä nauttivat, leikkivät sanoilla, lausuivat kohtia
kreikkalaisesta kirjallisuudesta ja kyselivät: »Muistatko?» Isä oli
näyttänyt niin etevältä, niin säkenöivältä, kypsyneeltä mieheltä, joka
oli saavuttanut tiedon rauhan. Ja sittemmin isä oli näyttänyt hänelle
opintosalit ja asunnot sekä luvannut usein tulla häntä katsomaan, kun
hän tulisi tänne. Isä oli puhellut nuoruudestaan, ja hetkisen he olivat
värisseet yhteisten tunteiden partaalla. Enää ei tulisi sellaista, enää
ei olisi toivoakaan vastaisista, rikkaista Cambridge-kohtauksista.

Enää ei saisi katsella isän uutteran tarkkaavaisia, jaloja piirteitä
lampunvalossa, kun hän istui tunnin toisensa jälkeen kumartuneena
kirjoitustensa ääressä Homeroksen rintakuvaa vastapäätä. Kerran tai
kahdesti isä oli kohottanut katsettaan ja hymyillyt hänelle ikäänkuin
epämääräisen tyytyväisenä siitä, että tytär oli hänen luonansa. Hänen
kirjoituspöytänsä oli jäänyt iäksi tyhjäksi. Se oli liikuttavaa;
se toisi kyyneleet silmiin, jos sitä muistelisi; se teki isän niin
inhimilliseksi.

Tekikö kuolema kipeätä?

Nyt hänen mieleensä äkkiä välähti sen kysymyksen muisto:

»Isä, tekeekö kuolema kipeätä?»

Vuosia sitten. Isoäiti oli juuri äsken kuollut. Kun isä oli tullut
hänen vuoteensa ääreen sanomaan hyvää yötä, oli hän tiedustanut sitä.

Isä oli jäänyt äänettömäksi ja miettiväksi. Isän äänettömyys täytti
hänet pelolla: hänen sydämensä tykytti, ja punaisena ja kauhuisena hän
tuijotti isään. Isä kertoisi hänelle jotakin kamalaa, tiesi jotakin
niin hirveätä isoäidistä, kuolemasta ja sen tuskista, ettei voinut
puhua... Isä kuolisi... Hän, Judith, oli... Voi, hyvä Jumala! Voi,
Jeesus!

Vihdoin isä oli huokaissut ja sanonut:

»Ei, ei. Kuolema ei tee lainkaan kipeätä.»

Hän oli itkien heittäytynyt isän syliin, ja isä oli äänettömänä
puristanut häntä rintaansa vasten; ja isän rauhallisesta, tukevasta
olkapäästä oli häneen virrannut lohtu.

Kuolema ei tehnyt lainkaan kipeätä, se oli ihan kohdallaan, oli isä
vakuuttanut. Hän oli äsken kuollut.

Judith silmäili ympärilleen, hiljaisessa huoneessa. Ei mitään muuta
kuin yksinäisyyttä, avuttomuutta, kammottavaa äänettömyyttä. Hänen oli
myöskin vilu, hän vapisi.

Vähän aikaa sitten hän oli ollut naapuritalossa. Nyt se talo olisi
ihan pimeässä, suljettu. Jos hän juoksisi takaisin sinne kertomaan
sanomansa, niin varmasti he auttaisivat, neuvoisivat, lohduttaisivat,
sillä he olivat hänen ystäviään.

»Roddy, Roddy, isä on kuollut.»

Roddy seisoi Tonyn käsi hartioittensa ympärillä, eristyneenä,
välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei pitänyt murheesta, ja Tony piti
hänet loitolla hänestä, Judithista. Hänen, Judithin, aika oli kaukana
takana, ammoin mennyt.

»Julian, isä on kuollut.»

Julian olisi kumartunut lapsen puoleen; hän nostaisi päätänsä, mutta ei
vastaisi mitään. Hänellä oli yllin kyllin omia surujaan, ja hän pelkäsi
lapsen herättämistä.

Mutta Martinille saattaisi kertoa; hän kuuntelisi ja lohduttaisi,
osoittaen laajaa, sanatonta hellyyttä. Hän saattaisi olla seisomassa
kirsikkapuun alla odottamassa, ihan kuten hänen poistuessaan. Hän
juoksisi ikkunan ääreen.

Puutarhassa ei ollut ketään. Ulkosalla vallitsi himmeä hämärä — se
saattoi johtua kapean kuunsirpin nousemisesta tai aamunsarastuksesta —
ja se teki kirsikkapuun kalpeaksi ja selväksi. Se näytti leijailevan
häntä kohti, paisuvan ja kohoavan pilviin saakka; loistava näky.

Siis kuolema, suloinen kuolema, piili lumouksen sydämessä. Se oli
salaperäisyyden ja kauneuden ydin. Huomenna hän ei sitä tietäisi, mutta
tänään ei mikään tieto ollut varmempi. Ja hän, jota heidän pitäisi
surra, oli — hetkisessä hän saisi tietää, missä hän oli — hetkisessä.

Hän kumartui ulos ikkunasta.

Nyt! Nyt!

Mutta kirsikkapuu oli vain pieni, kukkiva kirsikkapuu. Se oli
piiloutunut verhoon hänen jännittyneeltä katseeltaan ja salasi merkin.






KOLMAS OSA




1


Judith oli huumaantuneen näköinen sulkiessaan johtajattaren huoneen
oven jälkeensä; ja harhailtuaan neljännestunnin hän löysi takaisin
omaan huoneeseensa. Hän istuutui kovalle tuolille ja sanoi itsekseen:
Riippumattomuus vihdoinkin. Tämä on elämää. Elämä on vihdoinkin
alkamassa. Mutta pikemminkin sen tähden, että se näytti ennemminkin
tuskalliselta kuolemalta, kuin sen vuoksi, että hän uskoi niin.

Hän silmäili niitä neljää seinää, joiden sisällä hänen
riippumattomuutensa piti kukoistaa. Niitä peittivät salvianvihreät
paperit, joita koristivat kohtisuorat, valkean ja keltaisen kirjavat
ruusunnuppukiehkurat. Huoneessa oli kirjoituspöytä, keittiötuoli,
ruokopöytä, kapea, rautainen sänky haalistuneen, nahankeltaisen verhon
takana ja omituinen lattiamatto. Se oli väriltään vihertävän ruskea,
sen reunoissa oli keltaisen ja tomaatin kirjavat viirut, ja sen
kirjailuna olivat mustat, lakritsamaiset koukerot.

»Mutta minä en voi _elää_ rumassa ympäristössä...»

Meluisa kellonsoitto herätti hänet turran epätoivon tilasta; hän avasi
ovensa ja lähti hiipimään kengänkorkojen kapseen ja moniäänisen naurun
jäljessä.

Tämä oli yhteinen ruokasali — suunnaton, alaston täynnä kaikua ja
kalseata valoa, valkoista ja kylmän sinisiä verhoja... sininen ja
korkea kuin hämärä jään ja lumen yläpuolella täyden kuun noustessa.

»Voin aina ajatella sitä ja olla välittämättä, jollei kukaan puhuttele
minua...»

Yhdellä seinällä rivi mustia leninkejä ja valkeita esiliinoja valmiina
palvelemaan; huoneen yläpäässä ruokapöytä alkamassa täyttyä: mustia
asuja, harmaata, sileiksi harjattuja, älykkään näköisiä päitä, vakavia,
laihoja kasvoja, jotka katselivat pitkin huonetta, yksi nuorekas pää
hiukan nuokuksissa; kasoittain kastanjanruskeita hiuksia ja Peter
Pan-kaulus. Joukottain kaikenvärisiä, kaikenmuotoisia ja kokoisia
pukuja, kaikki häärimässä ripeästi, tietäen, mihin mennä; kokonainen
meri kasvoja, jotka keinuivat ja kääntelehtivät, lörpöttelivät,
nyökkäilivät ja nauroivat muille kasvoille kirkassilmäisinä ja varmoina
itsestään.

»Margaret, tule istumaan tänne... tänne... tänne! Minun viereeni!
Sylvia, minun viereeni... Onko täällä tilaa Sylvialle?...»

»Olen hukassa, hukassa, hyljätty, yksin, hukassa», mietti Judith
hurjistuneena, syöksyi lähimmän tuolin ääreen ja takertui siihen. Hän
oli kahden tytön välissä, jotka tähystivät häntä ja käänsivät sitten
katseensa jälleen toisaalle. Hän painoi päänsä kumaraan; vanha kasvojen
pelko valtasi hänet.

Syntyi hiljaisuus. Huoneessa kajahti kellomainen ääni, lausuen:
_Benedictus benedicat_. Ja sitten alkoi häly, raapina, suunnaton
kirkuna, joka kohosi laipioon ja siellä kiiri, murtui, paisui jälleen
keskeytymättä. Sen valtaviin ääniin hän taaskin tunsi hukkuneensa;
mutta kukaan muu ei näyttänyt panneen sitä merkille.

»Saanko ojentaa teille suolaa?» tarjoutui naapuri.

»Teidän jälkeenne», vastasi Judith totisena.

»Kiitos.»

Keskustelu kuhisi edelleen hänen ympärillään.

»Kenen arvelette olevan kihloissa? Arvatkaa kolmesti... Katsotaanhan
hautakiveä. Lientä... kuinka klassillisen yksinkertaista... pelkkää
lientä... Kun ottaa sata likaista pyyhinliinaa, liottaa niitä kuumassa
vedessä, lisää muutamia sipuleja... Dorothy on bobannut tukkansa.
Se sopii hänelle. Se ei sovi hänelle... Hyvä ystävä, kuka on tuo
vierelläsi istuva tyttö?... Olen työskennellyt kuusi tuntia joka päivä
tämän loman aikana... Saanetkohan anteeksi?... No, joka tapauksessa
säännöllisesti neljä... Minä aion tehdä _työtä_ tällä lukukaudella,
seitsemän vankkaa tuntia; tanssiaiset tyyten pois... Minun on
pakko... teidän olisi pitänyt kuulla, millaiset haukkumiset sain
neiti Marskilta, koska pääsin ainoastaan kolmannelle palkinnolle...
No niin, minusta se oli aika hyvä; pidän itseäni koko onnellisena,
jos saavutukseni on sellainen... Marsh-poloinen on menettänyt
kaikki inhimilliset vaistonsa... Tiedättekö, että Sibyl Jones on
työskennellyt kymmenen tuntia joka päivä kahden kuukauden aikana?...
Hän on romahtamaisillaan... Kolmasvuotisten pitäisi olla järkevämpiä
heidän iällään... Totisesti luulen neiti Ingramin värjänneen
hiuksensa. Varmasti on niiden väri toisenlainen ... Arveletteko hänen
_rakastuneen_?... Tunsin Oxfordissa erään tytön, joka oli hirvittävästi
rasittanut itseään liiaksi, ja kun hän eräänä aamuna heräsi, oli hänen
päänsä jok'ikinen hius irtaantunut, ja tukka virui hänen vierellään
pieluksella, näyttäen ilkeältä kujeelta. Aika harmillinen juttu,
eikö ollutkin? Mutta hän turvautui peruukkiin, hyvät ystävät; hankki
vaalean, aaltoiseksi tehdyn peruukin, ja se teki hänet niin paljoa
hauskemman näköiseksi, että hän jätti pois silmälasinsa, kävi perin
eloisaksi ja alkoi myöskin puuteroita nenäänsä, joten se oli onnellinen
naamioimistemppu; ja sitten hänen matematiikanopettajansa kosi häntä,
ja he menivät naimisiin, ja minä vain aprikoin, tyrmistyikö mies vai
oliko tyttö varoittanut edeltäpäin, sillä otaksuttavasti hän ottaa
peruukin päästänsä iltaisin, ja hänen päänsä on sileä kuin muna; mutta
kaljuus ei kai missään nimessä ole merkitsevä tekijä todellisessa
rakkaudessa... Se on varoitus, eikö olekin?»

»Rattoisaa typeryyttä», virkkoi Judith hyvin rauhallisesti sitä
seuranneen naurunremakan aikana. »Typerää pilailua.»

»Sanoitteko jotakin?» kysyi hänen toisella puolellaan istuva tyttö.

»E-en.»

»Otaksuttavasti olette tullut lyhyelle vierailulle? Kenenkähän vieras
olette?...»

»En ole. Olen tullut tänne olemaan — saavuin juuri äsken. Myöhästyin
päivän. Minä —»

»Tarkoitatteko olevanne vasta-alkaja?»

»Kyllä.»

»Mutta tehän olette väärässä pöydässä!» huomautti tyttö kauhistuneena.
»Teidän pöytänne on tuolla huoneen toisessa päässä. Tämä on
toisvuotelaisten pöytä.»

»Hyväinen aika! Kuinka kamalaa! Onko se paha? En tuntenut ketään, eikä
kukaan neuvonut minulle mitään... En tunne ainoatakaan sielua...» Hän
tunsi häpeän kyynelten kihoavan silmiinsä. Niin huono alku...

»Älkää siitä välittäkö!» lohdutti tyttö melkein ystävällisesti. »Ei se
mitään merkitse ensi kerralla. Ja pian tutustutte ihmisiin. Eikö täällä
ole ketään teidän koulustanne tullutta?»

»En ole koskaan käynyt koulua. Nyt olen ensi kertaa poissa kotoa...»
Typerä, lamauttava seikka ilmaistavaksi; se aiheutti itsesääliä ja
lisää kyyneliä.

»Tosiaanko?» kummeksi tyttö ja lisäsi kohteliaasti lyhyen vaitiolon
jälkeen:

»Tunnetteko Cambridgea?»

»Hiukan. Kävin täällä kerran isän kanssa. Hän suorastaan jumaloi
sitä. Hän oli aina tulossa takaisin tänne. Juuri sentähden hän tahtoi
minunkin tulevan —»

»Tosiaanko? Kuinka mukavaa. Hän kai tulee usein teitä katsomaan, eikö
tulekin?»

Judith käänsi kasvonsa toisaalle äänettömänä. Isä ei koskaan, ei
koskaan tulisi katsomaan häntä, pelastamaan häntä. Minkä tähden hän
oli maininnut mitään isästään? Isä oli kadonnut ja jättänyt hänet
avuttomaksi sellaisten olentojen joukkoon, jotka rohkenivat olettaa
hänen vielä elävän...

Retkeilyjä. Laboratoriotöitä. Luentoja. Ohjaajia. Lomia. Valvojattaria.
Äänet hölpöttivät edelleen. Haarukat kalisivat. Laipio kajahteli.

»Rumaa ja meluista», mutisi Judith. »Rumaa, meluista, karkeata ja
haisevaa...» Saattaisi luetella loputtomiin.

Kaikkialta tirkisteli silmiä ja kurottui kauloja häntä tähystämään...

»Mutta minä voin vetäytyä kuoreeni. Voin olla välittämättä heidän
karkeudestaan...»

Juuri kuutamovalo, joka täytti sinisen huoneen, teki sen niin kylmäksi
ja puhtaaksi. Jääkenttien ja lumen yläpuolella lepäävät kylmät,
läpikuultavat ilmakerrokset...

Hän tarkasti vastassaan olevaa kasvoriviä ja sitten yhä uusia
kasvorivejä. Melkein kaikki yksinkertaisia, melkein kaikissa joku
kaunis piirre: siellä täällä siromuotoisia päitä, leveitä, valkeita,
rauhallisia otsia; nuorekkaita kauloja; valkeita hampaita, hauskan
hymyn paljastamia; viattomia, älykkäitä, miellyttäviä silmiä.
Vastaanottavia, avonaisia kasvoja ne olivat, niissä ei ollut
pidättymisen ilmettä, ne katselivat toisiaan, asioita — eivät
sisäänpäin itseään. Mutta pelkkää laumaa suoraan sanoen: kypsymättömiä,
epäsiistejä, kaikki tympeitä ja kaikki samanlaisia, tavallisia
naispuolisia joukko-olentoja. Kuinka vaivaavaa se olikaan! Jos niiden
joukossa näkisi Mariellan kirkkaat, hienot kasvot — vajoaisivatko nekin
joukkoon?

Juuri tuolla piti hänen nöyrästi istua, noiden hiljaisempien päiden
joukossa, ihan tuolla päässä. Siellä vilahteli valoa; silmännurkitseen
hän oli jo erottanut sen useita kertoja. Hän katsoi tarkemmin.
Se oli jonkun vaalea pää, niin rajusti liikkuva, että se näytti
hienosti valaisevan ympärillään olevaa ilmaa — eloisa, ponnekas
pää, joka kääntyili ja nyökkäili; sen alapuolella valkea kaula ja
olkapäät, jalomuotoiset, nojautuivat pöydän ylitse. Sitten kasvot
äkkiä kääntyivät — pelkkiä kaarteita, leveä suu naurussa, väri
lämmin... Mieleen johtui kypsä hedelmä — auringonpaisteen lämmittämä
persikka. Kasvot näyttivät silmäilevän Judithia, käyden äkkiä kiihkeän
tarkkaaviksi, ja sitten hymyilevän. Niiden katse osui hänen silmiinsä
syvän kysyvänä.

»Kuka tuo on?» tiedusti Judith innostuneesti, unohtaen asemansa.

»Oh, joku vastatullut. En tiedä hänen nimeään.»

Hänen nimensä, hänen pelkkä nimensäkin olisi varmasti päivänpaisteinen.

Ihan äkkiä Judith rohkaistui syömään vanukastaan.

Taaskin tuolien rapinaa, ja he kaikki olivat pystyssä. Perin
punehtuneena joku lensi korokkeen reunassa olevalle ovelle ja
kiskaisi sen auki, pitäen sitä avoinna mahtihenkilöiden purjehtiessa
verkkaisesti ulos. He olivat poissa. Tyttö palasi vieläkin punaisempana.

»Hyvät ystävät! Luuletteko heidän huomanneen minun hihittävän? Bunny,
olit raakalainen, kun panit minut nauramaan! Kävikö kaikki niinkuin
pitikin? Luulin, etten mitenkään saisi sitä auki ajoissa. Neiti
Thompson näytti niin ankaralta; mutta näittekö, kuinka herttaisen hymyn
sain neiti Ingramilta? Oi, mikä kokemus! Tukekaa minua!»

Avuliaat kädet tukivat hänen hervotonta olemustaan. Melu puhkesi
taaskin valloilleen, tulvien ruokasalista pitkin käytäviä.

Judith palasi huoneeseensa ja istuutui ikkunan ääreen. Ulkosalla
oli hämärä, kolea ja syvä. Hänen ikkunaansa ympäröivät puunlatvat.
Tuntui kuin olisi ollut linnunpesässä, kun istui täällä ylimpien
oksien huojuessa ikkunan ympärillä. Jos vain käytävissä ei olisi
kajahdellut kovia ääniä ja outoja askelia, jos vain voisi unohtaa
maton, jos vain voisi käännyttyään nähdä Martinin (ei Roddya — hän oli
liian haaveellinen muisto tuomaan lohtua) — mahdollisesti voisi tänne
sopeutua.

Nyt kuului askelia harvemmin, äänet olivat hiljaisempia. Mitähän ne
salaperäiset olennot puuhailivat? Suunnaton rakennus oli heitä täynnä,
he riensivät koloihinsa ja niistä pois, kukin uutterasti askaroiden
omissa oudoissa tehtävissään.

Ilta oli laskeutunut Cambridgeshiren tasaisille vainioille ja peittänyt
näkyvistä hämyisen, tuliläikkäisen lännen. Puunrungot ojentelivat
oksiaan jäykäksi, mustaksi verkoksi ja saivat siihen muutamia tähtiä.

Nyt hän sulkee silmänsä ja näkee kotoisen puutarhan, nurmikon, jolle
kesäinen aurinko huimaavan kuumasti paistaa; kuulee niittokoneen
kiihkeän, silloin tällöin katkeavan ratinan; tuntee niitetyn ruohon
tuoksun, johon sekaantuu ruusujen, neilikoiden ja lavendelien lemua;
näkee valkeat perhoset lepattamassa vihannespenkkien kohdalla; näkee
äidin verkkaisesti kävelevän portaita ylöspäin kädessään sokeriherneitä
sisältävä koppa, seisahtuvan ja vetävän ylös viiruiset venetsialaiset
kaihtimet, koska nyt on ilta; aurinko on tiheiden, kallelleen
painuneiden, tummanvihreiden, upeiden, liikkumattomien kastanjapuiden
takana; se on imenyt viimeisenkin säteensä pois huoneista ja jättänyt
ne lämpimiksi, värähteleviksi, hämäriksi. Nyt on yö. Hän menee joelle;
he ovat kaikki siellä, odottaen häntä pimeässä... Nyt siellä on
ainoastaan Roddy, joka tulee ihan likelle, parhaiksi koskettaa hänen
olkapäätänsä, taivuttaa päänsä katsoakseen hänen ylöspäin käännettyihin
kasvoihinsa. Hän kuuntelee ja kuulee Roddyn sanovan: »Armas»...
Tietysti se oli ollut leikkiä. Mutta Roddyn sointuva ääni yhäti kuiskii
ja toistaa sitä... Heidän katseensa osuvat yhä uudelleen toisiinsa ja
huumaantuvat...

Sitten ihan äkkiä kaukaisen junan vihellys herätti hänet, tunkeutuen
tämän suunnattoman outouden halki ja vihjaten tavallisiin, tuttuihin
asioihin: ja koti-ikävästä riutuneena Judith lähetti sitä kohti koko
olemuksensa toiveen, että hän voisi lentää sen jäljessä takaisin
tuntemaansa elämään...

Mahdotonta oli jäädä tähän huoneeseen. Hän avasi oven ja lähti
astelemaan pitkin käytävää. Sen toisessa päässä kuului äänekästä
rupatusta puolittain avoimesta ovesta. Tirkistäessään sisälle hän näki
pilven savukkeensavua ja huoneen täynnä tyttöjä, jotka loikoilivat
tuoleilla ja lattialla.

»Kuka on hockeyjoukkueen kapteeni? Jane, tietysti ryhdyt pelaamaan
hockeytä? Ja lacrossea... Jane, onpa totisesti suurenmoista nähdä sinut
jälleen... Jane, vuosikumppanisi näyttävät tympeältä joukolta... Kuka
on heistä se, joka sijoittui meidän pöytäämme?... Oh, niinkö luulet?
Hänellä on niin ylpeä ilme... ikäänkuin ylemmyyden... Kenties hän on
ujo...» Puheeseen sekaantui kirkas ääni, korkea ja tavattoman kaikuva:
»Hän on kaunein ihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä jumaloin
häntä... Onko kellään makeisia?»

Judith puolittain näki, puolittain kuvitteli pään välähtävän lampun
alla hänen kiitäessään oven sivuitse. Jos se ääni...? Siinä äänessä oli
auringonpaistetta.

Hän meni alakertaan, katsoi viidennen kerran, oliko E:llä merkityssä
lokerossa hänelle osoitettuja kirjeitä, tiesi viidennen kerran, ettei
siellä voinut olla, ja käveli edelleen, harhaillen pohjakerroksen
käytävissä, halusi äkillisen pakokauhun valtaamana päästä takaisin
huoneeseensa, mutta huomasi eksyneensä.

Eräästä ovesta tuli tyttö, joka kantoi kuumaa vettä kannussa. Hänen
yllänsä oli vaaleanpunainen, flanellinen yöpuku.

»Voisitteko ilmoittaa minulle», kysyi Judith, »miten päästään
C-käytävään?»

Tyttö katsoi häntä tarkasti, ja sitten hänen silmänsä alkoivat säteillä
lasiensa takana.

»Oi, neiti Earle! Tietysti! Me olimme yhdessä suorittamassa
ylioppilastutkintoa. Tulkaa sisälle!»

Avuttomasti tajuten, että tämä epämiellyttävä uni alkoi muuttua
selväpiirteiseksi painajaiseksi, Judith seurasi häntä.

»Istukaa!» kehoitti tyttö. »Olen niin iloissani siitä, että tulitte
minua etsimään. Muistattehan nimeni — Mabel Fuller.»

Voi, hyvä Jumala! Tuo olento luuli, että hänet oli valittu ystävyyden
ehdottamista varten...

»Olen niin kovin hyvilläni siitä, että tulitte tapaamaan minua.
Varmastikin teistä tuntuu hyvin oudolta.»

»Hieman. Mutta minulla ei ole mitään heikkoa, kiitos.»

»Aluksi tuntuu sangen yksinäiseltä. Mutta vähät siitä. Tunnetteko
ketään muita? Ettekö? En minäkään.» Hänen silmänsä välähtivät. »Meidän
täytyy pysytellä yhdessä, kunnes perehdymme. On suurenmoista, kun
— minulla oli täällä ystävä kerran. Hän valitti, että elämä oli
hyvin rasittavaa — myllerrystä. Meidän pitää koettaa tehdä pienet
huoneemme niin rauhaisiksi kuin mahdollista. Tulkaa minun huoneeseeni
työskentelemään, milloin vain haluatte! Se, että huoneessa on joku
toinen, on minusta aina omiaan edistämään keskittymistä, eikö
teistäkin?»

Vakavasti hänen silmänsä säteilivät ja loistivat lasiensa takana.
Otaksuttavasti hän oli hyväntahtoinen ja hyvää tarkoittava, mutta hänen
ihonsa oli rasvainen, eikä vaaleanpunainen ollut hänen värinsä; hänen
ohut tukkansa haisi, ja puhuessaan hän syljeksi. Värittömissä kasvoissa
ei ollut vähääkään nuorekasta. Kenties todella älykkäät tytöt näyttivät
juuri tällaisilta.

»Olen kuluttanut tämän päivän siihen, että olen laittanut huoneeni
kuntoon», kehui Mabel, silmäillen onnellisena ympärilleen. »Minusta
on suuri nautinto saada oma pieni sopukka, jossa on omat tavarani
ympärilläni ja... Huomenna minun täytyy aloittaa työnteko todenteolla.
Miltä teistä tuntuu työnne? Aluksi teiltä varmasti tuhlautuu aikaa,
jollette järjestä päiväänne suunnitelmanmukaisesti. Teidän pitää
tulla tänne työskentelemään. En minä teitä häiritse. Teen itsekin
kovasti työtä. En seurustele paljoa muiden opiskelijoiden kanssa.»
Hän punastui. »Minulla ei ole aikaa. Ja sitten tietysti pitää päästä
Cambridgeen luentoja varten ja... Ajatteko polkupyörällä? Sen jälkeen,
kun olin keuhkokuumeessa, se uuvuttaa minua pahasti... Meidän täytyy
aluksi käydä yhdessä luennoilla — olla toistemme seurana...»

»Opiskeletteko tekin englanninkieltä?» tiedusti Judith sydän kylmänä.

»Niin, kyllä.» Mabel puri sormeaan hermostuneesti. »Minun ei onnistunut
suorittaa ylioppilastutkintoa, nähkääs. Se oli pettymys. Olin perin
kurjassa kunnossa, ja kaikkiaan... En esiintynyt tietojeni mukaisesti,
vakuutti neiti Fisher. Hän kirjoitti niin kauniin kirjeen, ja...
Halusin niin hartaasti päästä tänne, se merkitsi minulle niin paljon,
ja tahdon näyttää — jos terveyteni sallii... Minulla ei ole oikein
hyvä terveys... niinpä sillä, mikä minun oli onnistunut säästää, ja
äidiltäni saadulla pienellä avustuksella... hänen ei oikeastaan olisi
kannattanut antaa sitä, mutta kun hän näki, mitä se minulle merkitsi...
siis minun täytyy edistyä hyvin... minun ei sovi tuottaa hänelle
pettymystä... Aiotteko valmistautua ansaitsemaan elatuksenne?»

»En tiedä», vastasi Judith hämmentyneenä.

»Ei siltä näytä», jatkoi toinen hätäisesti, luoden vaivihkaa
puolittain vihamielisen katseen Judithin vaatteisiin. »Useimpien tänne
tulevien tyttöjen toimeentulo on heidän aivojensa varassa, joten
luonnollisestikaan ei kenelläkään ole oikeutta tulla tänne ainoastaan
huvittelemaan, vai onko? Mutta varmasti te edistytte oikein hyvin.
Neiti Fisher kertoi tänä aamuna teidän työskennelleen erittäin hyvin
ylioppilastutkintoa varten. Niinpä niin. Hän ihan ylisti teitä.
Arvelin, että kenties jotkut muistiinpanoni ja kirjoitelmani olisivat
teille hyödyksi... Teen sangen täydelliset muistiinpanot — muistini
pyrkii joskus pettämään ja sitten... Arvelin, että jos työskentelisimme
yhdessä, kenties voisimme — ymmärrättehän — auttaa toisiamme ... Kun
toiset aivot syventyvät niille uuteen kysymykseen... Saattaisimme...»

Hänen silmänsä kavalsivat hänet: aivonimijä, joka hapuili uutta,
täysiveristä elämää. Judith kiitti häntä kohteliaasti ja nousi
lähteäkseen.

»Älkää hätäilkö!» esteli Mabel. »Valmistan teille kupin kaakaota.
Minusta kaakao on aina niin ravitsevaa.»

Hän hyöri kasarin kimpussa tulen ääressä ja hengitti tohisevasti
nenänsä kautta. Hänen ihonsa kiilsi sairaloisesti tulen hohteessa.
Huone oli hyvin ahdas, täynnä vaaleanpunaista peitekangasta ja
porsliinikoruja. Hän ei ollut välittänyt matosta: hän oli koristanut
huoneen sen mukaisesti. Uuninreunuksella oli useita valokuvia
henkilöistä, joilla sukupuolesta riippuen oli vankat jäykistyslaitteet
kaulassa tai joilla oli tuuheat viikset ja kaulukset; ja kirjahyllyn
päälle oli yksin sijoitettu ympäristöön sopimaton, viehättävä valokuva
tytöstä, jolla oli kihara, bobattu tukka. Isot silmät nauroivat
katsojalle veitikkamaisesti; kasvot vaativat katsojaa niitä katselemaan
— naiselliset kasvot, aistilliset ja oikukkaat; suun kaari leveä; hymy
hieman tietoisesti herttainen, mutta vastustamaton.

»Oi, kuinka sievä!» äänsi Judith ihastuneena.

»Sisareni Freda», selitti Mabel. »Niin, häntä ihaillaan yleisesti.»
Hän vilkaisi epäluuloisesti Judithiin ikäänkuin yllättääkseen hänen
silmissään sellaisen henkilön katseen, joka virkkaa: »_Teidänkö_
sisarenne?» Mutta Judith näytti vain uneksivalta.

Kumpi nimittäin oli enemmän harmissaan: Mabelko, koska Freda oli
niin sievä, vaiko Freda, koska Mabel oli niin vastenmielinen? Vai
pitivätkö he toisistaan, kertoillen toisilleen salaisuuksiaan ja
lasketellen pilaa Fredan sulhasista?... Entä oliko Freda turhamainen ja
sydämetön... vai...

»Tässä kaakaonne», virkkoi Mabel. »Juokaa se kuumana!»

Se oli sakeata ja siirappimaista, ja Judith jätti sen silleen muutamien
ryyppyjen jälkeen; mutta Mabel joi omansa silminnähtävästi siitä
nauttien ja söi ahnaasti torttuja pussista.

Entä lohduttiko Mabelin äiti häntä vakuuttamalla olevansa ylpeä siitä,
että hänellä oli lahjakas tytär yliopistossa? Eihän hän nimittäin
vähääkään todenmukaisesti voinut sanoa: »Sinun tukkasi, Mabel, on
laadultaan paljon hienompi kuin Fredan» — mitään sellaista hän ei
voinut sanoa. Vai hemmoitteliko hän Fredaa välittämättä Mabelista?...

»Nyt minun tosiaankin täytyy lähteä», sanoi Judith. »Kiitoksia oikein
paljon! Hyvää yötä!»

»Haluaisitteko lähteä kanssani kävelemään sunnuntaina
jumalanpalveluksen jälkeen? Voisimme mennä etsimään kauniita syksyisiä
lehtiä ja marjoja. Minusta ne aina tekevät huoneen niin kirkkaan
näköiseksi...»

»Kiitoksia oikein paljon!»

Yliopistolehtiä, yliopistomarjoja, Mabelin seurassa poimittuja...

Jos olisi Mabelin näköinen, rakastaisiko kauneutta vieläkin kiihkeämmin
vai olisiko niin mustasukkainen sille, että vihaisi sitä?

Hänen silmänsä kaihosivat Judithia. Se oli omituista: niissä oli
eräänlainen himokas välke — melkein samanlainen kuin vanhojen miesten
silmissä rautatievaunuissa... Entä yllyttikö Freda pahanilkisyydessään
häntä käyttämään vaaleanpunaista flanelliasua? Entä...

»Vielä yksi asia», virkkoi hän. »Toivon, ettette sallisi itsenne...
tarkoitan, emme saa sallia itsemme — joutua huonoon seuraan. On
niin vaikea tietää aluksi... Täällä on joukkokunta, niin minulle on
kerrottu» — hän vaikeni hetkiseksi, punehtuen sopimattomasti otsaansa
myöten — »täällä on joukkokunta, joka ajattelee ihan liian paljon
— ulkosalla liikkumista ja tanssimista ja — miehiä — kaikenlaista
sellaista hullutusta... Kas niin, varmastikaan ette pahastu siitä,
että puhuin teille tästä. Voitte aina tulla kysymään neuvoa minulta...
Minulle on kerrottu, että yliopettajatar suuressa määrin arvostelee
meitä sen mukaan, kenen kanssa seurustelemme...»

»Hyvää yötä, neiti Earle», lopetti hän vakavasti. »Menkää tuonne päin,
ylös portaita ja kääntykää oikealle! Näemme toisemme aamiaisella
huomenna.»

Synkkiä, Mabelin vaivaamia päiviä ja öitä jatkui tulevaisuuteen. Ei
lainkaan toivoa. Ei pelastumismahdollisuutta. Kolme vuotta, joiden
aikana Mabel laskeutuisi hänen yllensä kuin painajaislepakko pimittäen
valon. Ei kukaan muu kuin Mabel puhuttelisi häntä kolmeen vuoteen.

Hän sivuutti kaksi palvelijatarta, pellavatukkaista, punaposkista,
jäyhäpiirteistä cambridgeshireläistä tyttöä. He sammuttivat tulia
käytävissä ja hymyilivät hänelle leveästi. Palvelijattaret ainakin
olivat aina kilttejä.

»Hyvää yötä!» toivotti hän ujosti.

»Hyvää yötä, neiti!»

Käytävän käänteessähän kuuli toisen huomauttavan toiselle: »Siinä on
suloiset kasvot.»

Hieman lohdullisempana hän astui huoneeseensa, riisuutui ja itki
muutamia kyyneliä.

Jospa isä olisi aavistanut, kuinka tyyten toisenlainen hänen
Cambridgensa oli kuin tämä paikka! Liian myöhäistä nyt... Täällä ei
voinut Cambridgesta nähdä ainoatakaan torninhuippua, ei ainoatakaan
valoa, ei kuulla ainoatakaan kuiskausta. Hän saattoi melkein uskoa
kaupungille tapahtuneen jonkun Childe Roland-sattuman ja sen hävinneen,
joten ei edes sen näkymätön läheisyys suonut lohtua.

»Tulkaa sisälle!» kehoitti hän säpsähtäen vastaukseksi oveltaan
kuuluvaan koputukseen. Siellä seisoi joku yöpukuinen olento, jonka
hartioille valui aaltoileva, vaalea tukka.

»Oi!» huudahti Judith jaksamatta hillitä ihastustaan. »Toivoin...»

He katselivat toisiaan punehtuneina ja säteilevinä.

»Näin teidät ruokasalissa.»

»Niin. Minäkin näin teidät.»

»Istuin väärässä pöydässä. Se oli kamalaa.»

»Toivoisin, että olisitte istunut minun vieressäni... Mikä on nimenne?»

»Judith Earle. Entä teidän?»

»Jennifer Baird.»

Niin. Jennifer oli sopiva nimi.

»Se on soma nimi.»

»Minkä tähden ette tullut eilen?»

»En vain muistanut. Sotkin päivät... Eikö se ollut kauhea alku?» He
nauroivat.

»Minä teen aina sotkuksia; ettekö te tee? En milloinkaan muista päiviä
enkä muita seikkoja.»

»En minäkään.»

He nauroivat taaskin.

»Olen hyvilläni siitä, että löysin teidät, sen sanon», virkkoi
Jennifer. »Aloin ajatella, että minun olisi pakko lähteä täältä pois.»

»Niin minäkin.»

He katselivat toisiaan säteilevin silmin.

»Nyt olen jo kolmatta kertaa teitä tapaamassa. Missä ihmeessä olette
ollut? Pelkäsin teidän sulkeutuneen lukon taakse pesukomeroon
itkeäksenne rauhassa tai jonkin muun tähden.»

»Minä olen ollut...» Judith nauroi onnellisena. »Olen ollut kamalan
olion luona.»

»Minkä?»

»Sen nimi on Mabel Fuller.»

»Hyvä Jumala! Onko hän jo nyt iskenyt kyntensä teihin? Hän yritti
minua tänä aamuna. Se on hullunkurista — hän käy suoraa päätä käsiksi
sieviin. Se kuulostaa siltä kuin tarkoittaisin itse olevani sievä.»

»Niin olettekin.»

»Tarkoitin vain, etten ole niin kammottava kuin hän ja että te olette
viehättävä. Hän on vampyyri. Tiedättekö, sain selville erään seikan:
hän on vähintään seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Ajatella! Olin
hänelle karkea. Otaksuttavasti te ette ollut. Väittäisin teidän
esiintyneen paljon hienommin kuin minä esiinnyin.»

»Aprikoin, eikö hän ollut _hitusen_ liikuttava.»

»Jumala nähköön, ei! Mikä ajatus! Hänellä ei ole aavistustakaan siitä,
kuinka kuvottava hän on. Lepertelipä hän minulle puvuistakin — tuumi,
miltähän näyttäisi sellaisessa jumperissa kuin minun ylläni oli,
ikäänkuin häntä voisi kaunistaa mikään muu kuin näkymättömyyden vaippa.
En voi sietää ihmisiä, jotka syljeksivät puhuessaan.»

»Mitenkähän», pohti Judith, »sellaisia ihmisiä saattaa syntyä ihan
normaalisista vanhemmista. Sen täytyy johtua jonkun vanhan, peloittavan
kirouksen vaikutuksesta.»

»Hän on joka tapauksessa vanha ja peloittava kirous», lausui Jennifer
synkästi. »Kerron teille vielä yhden asian. Luultavasti hän on
sukupuolisesti viassa.» Hän tuijotti Judithiin vaikuttavasti ja
päästi sitten äänekkään vihellyksen. »Onko teillä savukkeita? No, ei
väliä... Opin ihan äsken puhaltamaan savurenkaita. Opetan teidät.»
Uusi vihellys. »On hirveätä olla siinä määrin ulkonäön taivuteltavana.
Pelkään sen olevan heikon luonteen merkin. Rumat ihmiset herättävät
minussa kaikki hornan henget. Ja kauniit ihmiset saavat minut tuntemaan
kuin laulaisivat aamutähdet yhdessä. Minä kaipaan kauneutta, kauneutta,
kauneutta... Ettekö tekin kaipaa? Ympärilläni ihania ihmisiä, ihania
kankaita, ihania värejä — kasoittain kaikkea upeata kosketettavaksi,
maistettavaksi, katsottavaksi ja haistettavaksi.» Hän keikautti
päänsä taaksepäin pyöreän, valkean kaulansa varassa ja veti syvän,
huoahtavan henkäyksen. »Oi, värit!... Voisin syödä niitä. Olen kauhean
nautinnonhimoinen — näytänkin siltä, enkö teistäkin? Mutta kuulkaahan —
minkä tähden ette puhutellut minua aterian jälkeen?»

»Oi, miten olisin voinut? Ympärillänne oli paljon ihmisiä. Menin
huoneenne ohitse, ja siellä oli tyttöjä kymmenittäin.»

»Niin kyllä. Olentoja, joiden kanssa olin samassa koulussa. Koulusta
erottuani vietin vuoden Pariisissa. Luullakseni se kehitti minua.
Tunnen olevani niin paljon kypsyneempi kuin ikätoverini. Kävin usein
metsästämässä Chantillyssa. Oletteko te milloinkaan harrastanut sitä?
He kaikki puhelivat teistä.»

»Kuulin heidän sanovan, että minulla oli niin ylpeä ilme. Eihän minulla
ole, vai onko?»

»Ei tietystikään. He ovat läpikotaisin naisia. Ovatkohan miehet
tosiaankin kiltimpiä? Otaksuttavasti ette ole kihloissa?»

»Oh, en!»

»En minäkään ole. En luule koskaan meneväni naimisiin. Olen liian pitkä
— kuusi jalkaa sukkasillani. Se on kamalaa, koska varmasti uskon itse
yhtenään rakastuvani — ja minua kammottaa rakastetun hyljeksiminen.
Oletteko te rakastunut?»

Judith ajatteli Roddya, punehtui ja vastasi: »En.»

»Niinpä niin, olette kaiketi liian nuori. Olen kaksikymmentä vuotta
ja kaksi kuukautta — hyvä Jumala! Ehkäpä joudumme molemmat kihloihin
täällä ollessamme. Minä ensin toivottavasti.» Hän nauroi sydämellisesti.

»Mutta meillä ei ole aikaa mihinkään muuhun kuin työhön», huomautti
Judith. »Mabel väittää, että meidän odotetaan työskentelevän vähintään
kahdeksan tuntia päivässä.»

»Kristus! Jopa jotakin! Juuri sellaista kurjaa moralittomuutta hän
tahtoisi syöttää teille. Me olemme maailmassa nauttiaksemme emmekä
suorittaaksemme tutkintoja, eikö totta? No niin, siis... Minulla
on ennakkoluuloja aatteellisuutta vastaan. Se johtaa kaikenlaisiin
vaaroihin. Kenties ette tiedä... Varmastikin teidät on kasvatettu
mitä pimeimmässä tietämättömyydessä — kuten minutkin. Mutta minun on
onnistunut murtaa kaikki esteet valistuksen tiellä. Nimitättekö te
viattomuutta hyveeksi? Minä en nimitä. Nimitän sitä typeryydeksi.»
Hän puhui niin nopeasti, että hänen sanansa yhtyivät toisiinsa ja
sekaantuivat. Raskaasti nojautuen uuninreunukseen hän pitkitti: »Ovatko
nämä valokuvat omaisianne? He näyttävät jumalallisen ylimyksellisiltä.
Ettehän te kuulu korkeampaan aateliin, vai kuulutteko? Näytätte
siltä kuin saattaisitte kuulua. Tulkaa katsomaan minun huonettani!
Kuulkaahan, me teemme huoneemme kerrassaan taivaallisiksi, teemmekö?»

»Äiti käski minun hankkia kaikki ne huonekalut ja tavarat, jotka
tarvitsen», vastasi Judith. »Mutta mihin tuo matto kelpaa?»

»Minä käänsin omani ylösalaisin», virkkoi Jennifer. »Nyt se on
taiteellisen keltainen. Tulkaa katsomaan!»

Hän meni edellä omaan huoneeseensa ja avasi oven, paljastaen
sekasortoisen näyn. Hänen vaatteensa oli puolittain purettu arkuista
ja jätetty sinne tänne kasoihin. Huone oli täynnä savua ja löyhkäsi
mynnähtäneelle tupakalle. Lattialla oli hajallaan gramofonilevyjä,
voileipiä, omenoita, hedelmäveitsiä, lusikoita, laseja ja
kaakaojätteiden tahraamia kuppeja.

»Se ei ole niin hauska kuin luulin», pahoitteli Jennifer. »Ne porsaat
juhlivat ja kemuilivat ja jättivät jälkensä minun siivottavikseni.
Kristus! Mikä näky! Ottakaa omena!»

Hän istuutui matka-arkulleen ja näytti masentuneelta.

»Kuulkaahan, Judith Earle, luuletteko nauttivanne yliopistoajastanne?»

»En paljoa. Täällä on niin rumaa ja rahvaanomaista.»

»Niin on. Ja opiskelijat ovat niin kovin rattoisia tyttöjä.»

»Niin. Ja minä pelkään heitä. En tunne ainoatakaan sielua. En ole
eläissäni ollut lukuisten ihmisten seurassa, ja minusta tuntuu, etten
ikinä totu edes heidän hajuunsa. Toisin on teidän laitanne. Teillä on
jo nyt joukottani ystäviä.»

»Hölynpölyä. Minulla ei ole ainoatakaan. Kirskuin kuin papukaija koko
illan, ollen itsekin olevinani kauhean rattoisa, mutta se tuntuu
minusta aika kolkolta...» Hän mietti ja vihelsi. »Enemmän kuin vähän
kolkolta...» Hän painui nuokuksiin tyyten masentuneena.

»Meidän olisi — meidän olisi parasta kestää yhdessä», virkkoi Judith,
punehtuen pelosta, että tämä ehdotus saattaisi hänet huonoon valoon
Jenniferin silmissä — sillä Mabel oli sanonut samoin, ja häntä oli
ellottanut.

»Minä sanoisin, että kestämme. Asia ei tunnu läheskään niin veriseltä,
jos saa puhua sen verisyydestä jollekulle toiselle. Pahastutteko
sanasta 'verinen'? Panin merkille, että säpsähditte. Se on vain
tottumuskysymys.» Hän elpyi jälleen. »Kristus! Ajatella, että
ainoastaan muutamia päiviä sitten astelin Skotlannissa enkelimäisten
serkkujeni seurassa! Nuoren tytön katsetta laajentaa hyvin paljon se,
että hänellä on samanikäisiä poikaserkkuja. Olen kiitollisuudenvelassa
heille koko joukosta hyödyllisiä tietoja — sukupuolikysymyksistä ja
monesta muusta seikasta. Eräs heistä antoi minulle pullon sampanjaa
erojaislahjaksi. Me joimme sitä — hammaslaseista. Huh! Olen kuin
olenkin hieman päissäni. Eikö teistä tunnu siltä? Täytyyhän jotakin
tehdä... Tarjoaisin sitä teillekin, mutta pelkään niiden porsaiden
juoneen sen loppuun. Pullo on kaapissa.» Hän kapusi matka-arkun
ylitse, avasi kaapin oven ja katsahti sisälle. »Kuten arvelin, ei
pisaraakaan...»

Syntyi hiljaisuus. Hän sytytti savukkeen, suipisti täysinäiset, eloisat
huulensa O:ksi ja ponnisteli uutterasti puhaltaakseen savurenkaita.

Äkillisyys, mietti Judith — varmuus, innostus!... loistava, loistava
lämmön ja värien olento! Hänen siniset silmänsä säihkyivät huimasti
paksujen luomiensa lomitse; ne liikkuivat vinhasti, pysähtyivät,
tuijottivat, liikkuivat taaskin...

»Eikö ole kauheata», alkoi Jennifer uudelleen, »että on valistuneet
vanhemmat. He eivät edes kysy, haluaako lapsikin valistusta, vaan
tarjoavat hänet kymmenen vuoden iästä alkaen eläväksi uhriksi
tutkijoille. Ja sitten he odottavat hänen olevan kiitollisen. Hm!» Hän
tähysti uuninreunuksella olevia miellyttävän näköistä paria esittäviä
valokuvia. »Hyvä Jumala! Minä olen väsynyt. Auttakaa minut pois tästä
arkusta, jotta pääsen vuoteeseen.»

Hän rimpuili pystyyn, solutti yltänsä iltapuvun ja seisoi puettuna
juovaiseen, silkkiseen pujamas-asuun.

»Minun on liian myöhäistä enää voimistella tänä iltana», virkkoi hän.
»Oletteko te innostunut kehittämään lihaksianne? On naisellisempaa olla
olematta. Minä olen kehittänyt omiani liiaksi. Voin lainata teille
kirjan, jonka nimi on 'Miten pysytään kunnossa' ja johon on kuvattu
lanneverhoon puettuja nuoria miehiä. Te näytätte jäntevältä. Pystyttekö
juoksemaan?»

»Kyllä — ja kiipeämään —» vastasi Judith innostuneena.

»Ohoo!... En osaa kuvitella teidän tekevän mitään muuta kuin käyvän
kävelemässä viattoman ja ymmälläolevan näköisenä. Saattaisimme hieman
koettaa huomenna!»

Hän meni ikkunan ääreen, avasi sen levälleen ja kumartui ulos. Judith
tuli seisomaan hänen viereensä. Yö oli hiljainen, pimeä ja tähtinen.

»Alue on kaunis», jupisi Judith.

»Niin — isoja puita —» mutisi toinen hiljaa. »Ja satakieliä luultavasti
keväällä.»

»Satakieliä...»

»Oi, täällä on aika paljon viehättävää odotettavana», vakuutti
Jennifer, kääntyen ja hymyillen Judithille. Heidän silmänsä säkenöivät
ja säikkyivät: myötätunto liikkui sähkövirran tavoin heidän välillään.
Jennifer jatkoi:

»Voi, hyvä Luoja! Katsokaahan makuuhuonettani! Minäpä vain puhdistan
pienen kaistaleen ja nukun sekasorron keskellä. Eiköhän palvelijani
ole mielissään? On parasta aloittaa niinkuin varmasti jatkan, joten
jätän koko homman hänen puuhakseen. Hän pitää siitä niin pian kuin olen
voittanut hänen sydämensä... Hyvää yötä. Minun täytyy ilmoittaa, että
useimmat ihmiset nimittävät minua Janeksi.»

»Minä nimitän sinua Jenniferiksi, Se on viehättävä — toisenlainen kuin
kaikki muut, Se on sinun kaltaisesi.»

Jenniferin pieluksella olevat kasvot menivät ujoon hymyyn kuten
mielistyneen lapsen kasvot.

Judith puuhaili rauhallisesti olohuoneessa, siivoten kuppeja ja veitsiä
— nauttien palvelemisen oudosta tunteesta. Muutamien minuuttien
kuluttua hän huusi:

»Et kai heidän keskustelunsa nojalla pitäisi näitä tyttöjä älykkäinä
vai pitäisitkö?»

Vastausta ei kuulunut. Vielä muutamien minuuttien kuluttua hän pilkisti
makuuhuoneeseen. Hänen hämmästyneitä aistimiaan tervehtivät Jenniferin
rauhalliset, punehtuneet piirteet ja säännöllinen hengitys.

Hän nukkui hieman humaltuneen viattoman henkilön unta.




2


Jälkikesää kesti sinä vuonna lokakuun loppuun saakka.
Päättäjäisharmoniat olivat niin täydelliset, että maan puutarhat
näyttivät vain kertaavan ja kaunistavan taivaan puutarhoja; ja päivä,
kaunis kuin päivännouto, laajeni georgiinien ja myöhäisten ruusujen
täyttämäksi auringonlaskuksi, ja niiden yläpuolella olevia pilviä
peittivät, kirkastivat ja reunustivat kukat samoin kuin maan puiden
lehviä. Iltaisin hiipivät koleat usvat, karvaan sulotuoksuiset,
kuutamon kuulakoittamat, kaiken ylle ja peittivät kaikki näkyvistä.

Viikot vierivät edelleen. Ylioppilaselämä muuttui miellyttäväksi
tottumukseksi. Luennot lakkasivat olemasta oraakkelin julistuksia.
Työ taukosi olemasta tärkeä, Nuoret miehet tähyilivät luentosaleissa
ja kaduilla. Mielessä kasvoi tietoisuus miessuvun perinpohjaisesta
erillisyydestä, toisesta sukupuolesta, joka salaperäisesti kutsui
luoksensa ja jota kartettiin ylipääsemättömän kuilun takana.
Kirjakaupat tulivat sellaisiksi paikoiksi, joissa harhailtiin ja
katseltiin kokonaisia aamupäiviä. Kaupunkiin ja kaupungista takaisin
ulottui jokapäiväinen pitkä tie tasaisten, kynnettyjen peltojen
välitse; taivaan suunnattomalla, rusentavalla laella liiteli alituiseen
runsaasti vaihteluja.

Ja rakennukset — auringonvalon ja varjojen osuminen harmaalle kivelle,
punaiselle kivelle, kattojen ja seinien hämääntymättömät muodot
hämärässä — rakennukset kohottivat hahmonsa, näyttivät tyylinsä,
innostivat mieltä päivin ja öin, sekaantuen kirjoitelmiin, häiriten
lukujärjestystä.

Jenniferin hohtava pää, kaareva poski, oikaistu, valkea kaula
kuvastuivat sinistä verhoa vasten parhaiksi lampun valokehän
ulkopuolella. Hyvin myöhään hän istui siellä hiiskumatta mitään,
tekemättä mitään, pakotti Judithin siirtämään katseensa kirjan sivulta,
tarkkailemaan häntä, uneksimaan, odottamaan, että hän vastaisi hymyllä
hymyyn.

Puutarha, joki, naapuritalon lapset olivat kaukana. Kun joskus
kuunteli, ei kuulunut mitään, ei edes Roddya; joskus lintujen äänet,
kosteat, vihreät, hajallaan olevat taimet, kukkiva kirsikkapuu;
joskus aurinkoinen, niitetty, kaistaleinen nurmikko, punaiset,
kiitävät pilvet, jotka tummensivat kuumaa seinää; joskus usvat,
pilvien ruskotus, varisseet keltaiset lehdet kasteen kostuttamassa
ruohikossa; joskus tuulen heiluttamissa puunlatvoissa vaakkuvat
varikset, vankka, tumma, hämmentävä kudos alastomia, taivaalla huojuvia
oksia, traagillinen valo, joka hetkisen valitti auringon laskiessa,
riutuneena pilkottaen repeytyneiden pilvien raoista, sitten taaskin
hukkuen; joskus nämä omina vuodenaikoinaan liikkuivat puutarhassa
Judithin suljettujen silmien takana niin himmeinä, etteivät ne
herättäneet vihlovaa tunnetta. Toisinaan oli pimeässä joen partaalla
vartoava äänetön ryhmä kadonnut ikäänkuin olisi ollut syrjään sysätty
lapsellinen lelu.

Aika virtasi huomaamattomasti, sysäten sinne tänne rannoilleen
mitättömiä pikkuseikkoja.




3


Kuninkaan kappeli iltaisessa jumalanpalveluksessa. Värilliset ikkunat
häipyivät asteittain; vain sininen hämärä jäi vallitsemaan katon
alla, ja sekin sammui. Sitten valaisivat vain kahdessa rivissä
olevat kynttilänliekit, kärkevinä lepattaen lattian ikimuistoisten
varjojen, penkkien varjojen ja vanhuksien ja nuorten varjostuneiden
kasvojen yläpuolella. Kuului hiljaista rukoilua; ja pitkät, kiirivät
urunaallot kovenivat ja hiljenivät, puolittain hukuttaen laulun ja
jättäen sen taas vapaasti kuulumaan. Kaikki oli hillittyä, lepattavaa,
syvälle sumeaan veteen vajonnutta. Jennifer istui liikkumattomana,
kaihosilmäisenä ja tajuamattomana, polvistumatta ja nousematta
pystyyn muiden mukana, vain jäykästi taaksepäin nojautuneena silmät
liikkumattomina ja säihkyvinä.

Ja myöhemmin astuttiin kirkosta outoon, sumun kattamaan kaupunkiin.
Valkeita, yllättäviä kasvoja häämöitti ja katosi lamppujen kohdalla.
Rakennukset kohosivat muodottomina usvaista taivasta kohti himmeästi
valaistujen ikkunoiden ja ovikäytävien yksinäisten lamppujen
osoittamina. Cambridgen elämä oli tiheän verhon peittämä; mutta verhon
poimujen alla tunsi sen liikkuvan pirteämmin kuin konsanaan; ikkunoista
tulvahteli äkillisiä naurunpurskahduksia ja puhelua, jotka leijailivat
ilmassa omituisesti, ikäänkuin kaupunki olisi kehoittanut lapsiaan
nukkumaan vetämällä verhot eteen, mutta he olisivat olleet perin
vilkkaat maatapanon aikana ja edelleen leikkineet sen takana.




4


Luentosalin ikkunalasi oli täynnä puunlatvoja — sekavasti huojuvia
ja heiluvia mustia oksia taivaalla. Sali ui ja hohti himmeässä,
läpikuultavassa tulvassa; ja lintu päästi kolme vinhaa, tiedustavaa
säveltä. Tällaisessa helmikuisen hämärän taivaassa oli esikkoja ja
tulvia; ja esikkoihin liittyi ajatus vihreästä.

Luentosalissa jatkui hiljaista narahtelua, hengitystä ja jalkojen
kahinaa. Miehet: rivittäin päitä, joita peitti nuorekkaan näköinen
tukka; ikävystyneitä, rauhattomia olkapäitä, jotka olivat vetäytyneet
sykkyrään takkiensa sisällä; ojennettuja, harmaan flanellin peittämiä
jalkoja. Naiset: tarkkaavaisia, kovin huolestuneita kasvoja huonosti
harkittujen hattujen alla; hyväkäytöksisiä selkiä; kirjoittavia, yhäti
kirjoittavia käsiä. Tolvanoita kaikki tyyni, kiviä, pahempia kuin
tajuttomat esineet.

Luennoitsija ajatteli sujuvasti ääneen välittämättä siitä, kuka muu
kuin hän itse häntä kuunteli.

Se tilanne sopi hyvin tuollaiseen pykäliin jaettuun runoon, joka alkaa;

    »Harmaaparta, juhlallinen, luennoida ynisee»

ja kun senjälkeen on seurannut vielä muutamia hienon ivallisia säkeitä,
on muutamia pisteitä ja uusi alku:

    »Äkkiä lintunen laulaa... Oi, suloa sitä!
    Ken kuulee mitä?»

Ei kukaan kuule mitään. Harmaaparroille omistettu tarkkaavaisuus on
sulkenut kaikkien korvat linnuilta. Loppu kehittyisi somasti tähän
suuntaan.

Kuinka innokkaasti olisi vuosi tai pari sitten kirjoitettu ja kuinka
mieltyneinä julkaistu sellaisia tekeleitä! Ei mikään katumus voi olla
niin kuvottava kuin se, jota tunnetaan, kun toivottaisiin edellisen
vuoden makuhairahdusten näytteet olemattomiksi.

»Hyvä ystävä, hän on sellainen henkilö, joka _tekisi sopimuksen_
nuoruudenaikaisten tuotteittensa julkaisemisesta kuolemansa jälkeen.»

Sellaisen tuomitsevan arvostelun saattoivat Tony ja hänen ystävänsä
lausua ja jättää asian silleen, levittäen käsiään.

»Oi, Roddy, missä olet? Minkä tähden et tulekaan?»

Roddy välähti mieleen — nojaamassa veltosti uuninreunukseen, epäselvä
hymy huulillaan kuunnellen Tonyn puhelua.

Oli sellainen ilta, jona saattoi tapahtua mitä tahansa. Kiihtymys
kouristi äkkiä Judithin kurkkua, teki hänet heikoksi ja sai hänen
ihonsa kihisemään sormenpäitä myöten.

Valon viimeiset rippeet osuivat empien harmaalle, kiviselle
ikkunankehykselle. Jos kultaista hohdetta kestäisi, kunnes olisi
ennättänyt lukea viiteenkymmeneen, olisi se hyvä enne. Yksi, kaksi,
kolme, neljä ja niin edelleen kahteenkymmeneen, kolmeenkymmeneen,
neljäänkymmeneen ... tukahduttaen houkutuksen laskea nopeammin kuin
sydän sykähteli... viisiviidettä... viisikymmentä.

Hohde oli siinä vieläkin, kadoten hiljaa, mutta vielä olisi ennättänyt
laskea ainakin kahteenkymmeneen.

Haltioitumisen tapainen innostus paisui, tehden hänen vatsansa kuivan
ja turvattoman makuiseksi ja sykäytellen omituisesti koko hänen
olemustaan.

Hän kumartui pöytänsä puoleen, ollen kirjoittavinaan ja piirtäen
haparoivia merkkejä kynällään.

Joku nousi pystyyn ja kiersi valon palamaan; ja ihan äkkiä oli pimeys
kaihonnut ulkosalle, ja ikkunalasi oli purppuransininen, sileä pinta.

Roddy oli Tonyn huoneessa, nojaten uuninreunukseen, ihan likellä. Hän
menisi poistuessaan Tonyn portaiden ohitse; ne olivat kadunkulmassa
vastapäätä kappelia. Hän oli nähnyt Tonyn nimen joka kerta ohi
kävellessään. Kerran hän oli kohdannut itse miehenkin, joka oli
katsonut hänen lävitseen; ja kun hän kerran meni talon ohitse, oli
joku pihalla luikannut: »Tony!» ja viimemainittu oli kumartunut ulos
korkealla olevasta ikkunastaan vastatakseen.

Voi tätä sietämätöntä luentoa!

Äkkiä se oli lopussa. Hän tuli ulkosalle ja näki Kuninkaan kappelin
syvässä hämärässä; sen muurien tukipylväät kohosivat kalpeina rivissä,
muistuttaen jättiläismäisiä aaveita.

»Oi, olen unohtanut muistiinpanoni luentosaliin. Minun täytyy mennä
takaisin. Älkää odottako minua!»

Hän palasi muutamia askelia, kunnes hämy oli niellyt heidät, ja jäi
yksin vartoamaan pimeällä pihalla. Tonyn ikkunassa oli valoa. Hitaasti
hän hiipi sitä kohti ja pysähtyi sen kohdalle, sivellen seinää. Hän
käänsi päänsä ylöspäin ja huusi sanattomasti: »Oi, tule! Tule!»

Ketään ei tullut katsomaan verhottomasta ikkunasta. Ei kukaan juossut
portaita myöten alas.

Ja jollei Judith menisi pian, lähtisi omnibusvaunu ilman häntä.

Se saisi lähteä, ja hän menisi koputtamaan Tonyn ovelle ja lausuisi
ihan yksinkertaisesti:

»Myöhästyin omnibusvaunustani ja tulin senvuoksi tapaamaan Roddya.»

Roddy juoksisi esille tervehtimään häntä. Kaikki selviäisi Tonyyn
nähden.

Hetkisen se näytti selvältä, viehättävältä, välttämättömältä
ratkaisulta.

Mutta mitä heidän kasvonsa häneltä salaisivat tai hänelle
paljastaisivat? Millaista sietämätöntä hauskuutta, epäilyä,
hämmästystä, halveksumista?

Ja mitä hän voisi sellaisena iltana tehdä muuta kuin sanoa Roddylle:
»Rakastan sinua», ja sitten taas lähteä pois? Uskaltaa mitä tahansa,
juosta Roddyn luokse ja huutaa:

    Olen kuolleista noussut Latsanis,
    olen tullut kertomaan sintille kaikki,
    tahdon kertoa sinulle kaikki.

Entä jos Roddy vastaisi seuraavat tuhoisat sanat:

_En minä sellaista lainkaan tarkoittanut, en sitä, en lainkaan sitä_.

Jos Roddy tuijottaisi häneen ja kylmästi vastaisi, puhuen todellista
kieltä:

»Oletko hullu?»

Olisipa se uskallettua!...

Hän seisoi hiljaa, empien, käsi painettuna seinää vasten voiman
ja huumauksen häipyessä hänestä. Ilta tuntui hänestä kolealta ja
kostealta, ja hän kuuli lähestyviä askelia, naurunkatkelman, miesäänen
hetkisen kestävää puhetta jonkun matkan päästä.

Hän katsahti vielä kerran Tonyn ikkunaan ja näki, että verhot oli
vedetty eteen; ja hän ponnahti kauemmaksi seinästä ja lähti juoksemaan
kadulle, kiihkeästi paeten loukkausta, tahalliselta tuntuvaa herjausta,
ikkunanverhojen kiinnivetämisen julmuutta.

Yliopiston omnibusvaunu oli sullottu täyteen tyttöjä, jotka
kurottelivat kaulojaan tähyillessään häntä.

»Oi, Judy! Siinähän olet. Olemme viivyttäneet vaunua kovin kauan. Mitä
ihmettä sinulle tapahtui?»

»En päässyt sisälle. Sali oli lukittu. Ja sitten — hyväinen aika, miten
juoksin! Onko tilaa minulle?»

»Kyllä, täällä. Tule vain, Judy! Tänne! Tule istumaan. Sinähän olet
kovin hengästynyt. Tule vaunuun!»

He pitivät häntä tervetulleena. Heidän hiljaiset äänensä ja eleensä
tuntuivat silittävän ja taputtavan häntä. He olivat niin iloissaan
siitä, että hän oli ennättänyt ajoissa, niin huomaavaisia ja
ystävällisiä, niin turvallisia.

Vaunu vieri pitkin katuja, sen kohdan ohitse, jossa juhlalliset lamput
ja rakennukset loppuivat, maantielle, jossa ei ollut muuta kuin kaikki
kietova iltatuuli. Vaunu huojui, vartalorivit huojuivat ja kasvot
hymyilivät heikosti toisilleen huvitettuina omasta vapisemisestaan ja
nytkähtelyistään; mutta kaikki olivat puolittain unessa, puolittain
melun ja liikunnon hypnotisoimat; kaikki lämpimiä, raukeita, äänettömiä.

Melu, liike ja kasvojen huojuminen tuntuivat ikuisilta. Mitään muuta ei
ollut koskaan ollut eikä milloinkaan olisi. Tietystikään ei Roddy ollut
siellä; hän ei ollut siellä ollut koskaan.




5


Martin oli innokas voimailija. Aina hän souteli, aina harjoitteli;
mutta kerran tai kahdesti hän lainasi moottoripyörän ja tuli juomaan
teetä, kun Judith ja Jennifer järjestivät yhteiset teekutsut nuorille
miehille. Näissä tilaisuuksissa hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset,
ja hän näytti liian isolta huoneeseen. Hän oli sangen harvasanainen
ja tuijotti keskittyneenä vuoroin Judithiin, vuoroin Jenniferiin eikä
näyttänyt kääntyvän vieraskumppaneittensa puoleen. Hän oli epäilemättä
hankala nuori mies teekutsuilla — huono seurustelija. Jenniferin
pilapuheet, sadattelut ja naljailut eivät saaneet hilpeätä välkettä
hänen piirteilleen, ja Jennifer oli ikävystynyt häneen. Mahdotonta oli
saada häntä uskomaan, että Martin ei ollut ikävä nuori mies.

Martinko ikävä?...

Muodoltaan jumalallisena hän sukelsi laiturilta ja ui joen poikki
nopeasti ja nauraen veden ja auringonsäteiden välkkyessä hänen
kasvoillaan. Hän istui kaikkien keskellä, poltellen piippuaan ja
näyttäen hyväntahtoiselta ja lohdulliselta. Sai olla varma siitä, että
hänen silmänsä tarkkailivat huolekkaasti että hänen hymynsä kehoitti
astumaan sisälle, silloin kun kukaan muu ei ollut ystävällinen ja
lohdullinen, vaan kaikki olivat sulkeneet oven ja poistuneet. Juuri
hänelle Mariella pakisi huolettomasti, lasketteli hänelle pieniä,
lapsellisia piloja ja nimitti häntä »rakkaaksi», katseli häntä
vilpittömästi ja kiintyneesti, joskus silmissään jopa veitikkamainen
välke, ikäänkuin hän olisi ollut samanlainen tyttö kuin kuka muu
tahansa, ikäänkuin se jokin ei olisi koskaan levinnyt hänen kasvoilleen
ja synkistänyt niitä. Martin nukkui samassa huoneessa Roddyn kanssa,
hänellä oli kotonaan, kertoi hän, pieni, Roddyn somistama ja
lahjoittama kaihdin; hän käveli puutarhan käytävillä Roddyn nauraessa
ja tarinoidessa vierellään.

Pimeässä kirsikkapuun alla hän seisoi pää kumarassa ja koetti puhua,
pyöritellen kirsikanoksaansa ja vapisten lumouksesta. Hänen luotansa
oli Judithin täytynyt paeta yllätettynä ja sykkivin sydämin.

Mutta kun Jennifer väitti hänen olevan ikävän nuoren miehen, oli perin
vaikeata inttää sitä vastaan, sillä tuntui melkein siltä kuin hän
siirrettynä yksin tähän outoon maailmaan olisi tosiaankin ollut tuiki
ikävä, milteipä tavallinen.

Hän kävi teekutsuilla kolmesti. Viimeisellä kerralla Judith meni hänen
kanssansa alakertaan — hänen rauhallisten, varmojen, miesmäisten
askeltensa kuulostaessa merkitseviltä, melkein huolettavilta tässä
kiihkeiden, epätasaisten, hullunkurisilta tuntuvien askelten talossa —
ja toivotti hänelle hyvää yötä julkisivun ovella.

Hypistellessään moottoripyöränsä lamppuja hän virkkoi:

»Minkä tähden sinua ei milloinkaan saa tavata kahden kesken?»

»Se ei ole sallittua, Martin. Minun ei sovi pyytää sinua yksin teelle.
Eikä minun sovi tulla sinun huoneeseesi ilman valvojaa.»

»Oh, lempo vieköön valvojan! En minä pyydäkään sinua teelle. Etkö voi
rikkoa haitallista sääntöä sellaisen henkilön tähden, jonka tunnet niin
hyvin kuin minut?»

Pahoittelevasti Judith vakuutti, ettei se käynyt päinsä.

»Tarkoitat, ettet tahdo.»

Juuri sitä hän tarkoitti. Ei kannattanut rikkoa sääntöjä ikävän
Martinin vuoksi.

»Kuka on se Jennifer, jonka seurassa aina olet?»

»Henkilö, josta pidän hyvin paljon —» Hän tulistui miehen sävystä.

»Sinua ei koskaan näe missään ilman häntä», mutisi Martin.

»No, sinun ei tarvitse tulla teelle luokseni.»

»Enpä enää tulekaan.»

»En pyydäkään.»

Syntyi äänettömyys. Judith katseli pimeälle ja tähdettömälle taivaalle,
sitten miestä, joka yhäti laitteli pyörän lamppuja pää toisaalle
käännettynä.

Mitä he aikoivatkaan, erotako suuttuneina? Kuinka kaukana he olivatkaan
tuosta toisesta maailmasta epäilläkseen toisiaan ja ymmärtääkseen
toisiaan väärin niin pahasti, että heidän piti riidellä!

Hänen rohkeutensa petti äkkiä hänen nähdessään ison rakennuksen
kohoavan yläpuolelleen; siinä ei ollut varmuutta eikä ystävällisyyttä.
Entäpä jos hänen palatessaan Jenniferin huone olisi tyhjä, jos
Jennifer lopullisesti väsyneenä häneen olisi käyttänyt tilaisuutta
karatakseen ja parhaillaan kolkuttaisi vieraiden oville varmana
hyvästä vastaanotosta?... Kuinka nopeasti ilman hänen hahmoaan, ilman
hänen ääntänsä kaikki sortuisi ja hajaantuisi pelkäksi valottomaksi
sekasorroksi! Hänen, Judithin, ei olisi milloinkaan pitänyt poistua
niiltä paikoilta, joissa Martin seisoi hänen rinnallaan, kuunnellen,
tarkkaillen, kaikkialla odottaen kietoakseen hänet turvaan.

Hän virkkoi hiljaa:

»Martin, milloin Roddy tulee sinua katsomaan?»

»Hän oli täällä», vastasi Martin, »viikko tai pari sitten. Hän asui
Tony Baringin luona», lisäsi hän. Ja sitten taaskin. »Ainoastaan yön
tai kaksi.»

Sitten hän pahasti hämillään koetti lieventää sitä tuskaa, joka
hänenkin korvissaan parkui hirveästi äänettömyydessä, mutta ei löytänyt
sopivia sanoja.

»Tuskin itsekään näin häntä. Hänellä oli hyvin kiire — niin paljon
ihmisiä tavattavina. Hän tulee luultavasti pian uudelleen, ja sitten
meidän täytyy pitää kekkerit.»

»Oi, niin, Martin... Ymmärräthän, se oli hyvin ilkeästi häneltä. Hän
lupasi tulla tapaamaan minua.»

Hänen äänensä oli hiljainen ja ystävällinen.

»Hän unohtaa niin helposti», virkkoi Martin avuttomasti.

»Otaksuttavasti», huomautti Judith kevyesti, »hän ei muistanut edes
tiedustaa minua».

»Eihän toki, hän tiedusti sinua. Varmasti hän sen teki.»

Judith nauroi.

»No niin, minun täytyy mennä sisälle... Kerro hänelle, kun kirjoitat
hänelle... Ei; älä kerro hänelle mitään! Mutta, Martin, sinun pitää
joskus käydä minua katsomassa tässä inhoittavassa paikassa, käythän,
_käythän_? Minusta tuntuu, että taaskin menetän teidät kaikki. Kuten
tiedät, aikoo äiti oleksia ulkomailla vuoden tai kaksi. En niin ollen
ole kesällä siellä naapuritalossa. Se on kauheata. Hän vuokrasi
talon ilmoittamatta minulle mitään. Mitä teen ilman sitä? Tulethan
minua tapaamaan! Tai kuulehan, mitä sanon: jostakin syystä ei tunnu
mukavalta, että käyt täällä. En osaa puhella kanssasi, ja minusta
tuntuu, etten tunne sinua; mutta kun päivät pitenevät, lähdemme yhdessä
pitkälle kävelyretkelle, peninkulmien pituiselle. Lähdemmekö? Muista!»

»Varmasti!»

Martin oli taaskin onnellinen.

Judith huusi hänen jälkeensä:

»Ja, Martin, olen pahoillani siitä, että olin kärtyinen.»

»Minun syyni», kuului miehen kajahtavan, hilpeän äänen vastaus; hänen
koneensa alkoi käydä, ja hän poistui vinhaa vauhtia ja kohisten.

Jäätyään yksin pimeään Judith seisoi hiljaa ja ajatteli taaskin henkiin
heränneen Roddyn tyrmistävää kuvaa, joka pilkallisesti väitti, että hän
yksin oli todellinen, että hänen kykynsä antautua ja pysytellä poissa
oli samanlainen kuin elämän ja kuoleman kyky.

Nyt oli tärkeätä löytää Jennifer nopeasti. Hän oli huoneessaan, loikoen
lattialla ja tuijotellen keltaisella leningillään lepattavaa takkatulen
hohdetta.

»Oi, Jennifer!»

Judith vaipui hänen viereensä lattialle, peittäen kasvonsa helmaansa.

»Rakas.»

»En ole oikein onnellinen tänä iltana. Se on huonon tuulen puuska.
Luultavasti en voi ihan hyvin. Ja ilta tuntuu niin surulliselta ja
vaivaavalta, kun tuulee näin. Eikö sinusta tunnu siltä?»

Jennifer ojensi kätensä ja otti Judithin kasvot niiden väliin,
silmäillen häntä synkästi.

»Mitä hän sanoi sinulle?» kuiskasi hän.

»Kuka?»

»Se Martin?»

»Ei mitään. Hänellä ei ole mitään tekemistä tuulessani.»

»Sinä rakastat jotakuta luullakseni. Ketä rakastat?»

»En rakasta ketään.»

Jennifer ei saanut missään nimessä tietää, epäillä, aavistaa...

»Sinä et saa koskaan rakastaa ketään», kiivasteli Jennifer. »Minä
haluaisin tappaa hänet. Olisin mustasukkainen.» Hänen haaveksivat
silmänsä suuntautuivat kuumeisesti Judithin ylöspäin käännettyihin
kasvoihin. »Minä rakastan sinua.»

Ja ne sanat ja se katse saivat taaskin Roddyn haitattomasti häipymään
mielestä; jälleen Jennifer sokaisi ja huumasi hänen aistinsa, ja vain
Jenniferillä oli valtaa.

       *       *       *       *       *

Kun päivät pitenivät ja Martin kirjoitti Judithille, pyytäen häntä
lähtemään kävelylle eräänä sunnuntaina, oli hänellä toinen sopimus,
ja pahoitellen hän kieltäytyi. Ja senjälkeen Martin kirjeellisesti
kehoitti häntä tuomaan jonkun ystävättärensä Martinin ja erään toisen
nuoren miehen järjestämille jokikutsuille. Hän vei Jenniferin; Jennifer
liehitteli rohkeasti toiselle nuorelle miehelle, eivätkä kutsut olleet
onnistuneet.

Senjälkeen vuosi kului umpeen hänen näkemättä tai kuulematta Martinista
merkkiäkään, ja hän unohti koko miehen.




6


Vähitellen Judith ja Jennifer keräsivät ympärilleen puolisenkymmentä
tyttöä käsittävän ulkoisen piirin; ja nämä kokoontuivat joka ilta
keskustelemaan Jenniferin huoneeseen. Tämä epäsiisti, ylellisen upea
huone, jossa takkatulen hohde lepatti ja appelsinit ja päivänkukat
tuoksuivat, valittiin aina äänettömästi kohtauspaikaksi; sillä siihen
tuntui valautuneen sen omistajan magnetismia, joka loi siihen hehkua,
vetäen puoleensa väsyneitä päitä ja ruumiita virkistymään.

Myöhään yöhön saakka he istuskelivat tai loikoilivat lattialla,
polttivat tupakkaa, joivat kaakaota, söivät leivoksia, keskustelivat
— vakavasti, sekavapäisesti — sukupuolikysymyksistä, filosofiasta,
uskonnosta, sosiologiasta, ihmisistä ja politiikasta, sitten ihmisistä
ja sukupuolikysymyksistä uudelleen. Judith istui nurkassa ja tarkkaili
takkavalkean hohdetta, joka hyväili ja kaunisti heidän rauhallisia,
vakavia kasvojaan, puhui silloin tällöin äkkiä aika paljon ja oli
sitten taaskin hiljaa, uneksien ja aprikoiden.

Jopa säyseimmät ja tavallisimmatkin kasvot näyttivät traagillisilta
tuijottaessaan tuleen ainoastaan sen valaisemina. He olivat kaikki
unohtaneet itsensä, mutta hän ei voinut milloinkaan unohtaa itseään.
Hänen ympärillään olivat nämä kasvot, etäisinä, itsestään häipyneinä,
miettien mitättömiä asioita; ja tässä oli hän tavallisuuden mukaan
katselijana ja arvostelijana, tarkkaillen heitä ylettömän uteliaasti,
valmiina takertumaan vilahtavaan valoon, nopeasti haihtuvaan,
varjoiseen ilmeeseen, pohtimaan, vertaamaan ja olettamaan kuiskien
itsekseen: »Tässä olen minä katselemassa ja kuuntelemassa. Tässä on
kasvoja, hahmoja, huoneita, joilla on oma elämänsä, tuulen ja askelten
melua, valoa ja varjoa. Mikä on tämä salaperäisyys?...» Mutta hän ei
edes tuloksettomien ajatustensa vallassa koskaan astunut ihan yli
laidan, ei jäänyt järjettömästi tähyilemään eikä tyyten menettänyt
tietoisuuttaan.

Vihdoin he nousivat hajaantumaan, huokaillen ja haukotellen,
viivyttelivät ja poistuivat vähitellen. Judith jäi kahden kesken
Jenniferin kanssa.

»Vielä yksi savuke», ehdotti hän.

»No niin, vain yksi.»

Jennifer irroitti tukkansa valloilleen ja harjasi sen suoraksi, pitäen
sitä pitkin käsivarttaan, katseli, kuinka se välkkyi takkavalkean
hohteessa, tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin hän ei olisi
mitenkään voinut uskoa sen olevan osan hänestä.

       *       *       *       *       *

Aina Jennifer. Hänestä oli mahdoton saada kyllikseen, ja päivä ilman
häntä oli valoton päivä.

Jennifer astumassa huoneeseen, pysähtyen kynnykselle pää pystyssä,
silmät levällään, katse sinne tänne sujahdellen, tyytymättömänä, kunnes
osui Judithiin. Se oli aina raikas salaisen onnen lähde. Jennifer
ottamassa Judithin syliinsä ja kantamassa hänet yläkertaan, väittäen
hänen näyttävän väsyneeltä ja olevan sellaisen lapsen, joka tapauksessa
liian viehkeän kävelemään yläkertaan muiden ihmisten tapaan.

Jennifer paistattelemassa muiden suosiossa, vetäen kaikkia puoleensa
hymyllään ja päänsä käännöksellä, tekemättä lainkaan työtä, rikkoen
kaikkia sääntöjä, epäsuosion uhkaamana, epätoivoon joutuneena;
astumassa seuraavalla hetkellä esille uudelleen säteilevänä
unohdettuaan myrskyt ja jännityksen.

Jennifer osoittamassa vieraanvaraisuuttaan tuhlaavaisen ja huolettoman
kevyesti, häikäilemättömän auliina sekä julkisesti että salaisesti,
väläyttäen magnetisminsa hehkua äkkiä muiden valottomaan, hyljeksittyyn
elämään, sallien heidän lämmetä hiukan ja sitten kevytmielisesti
unohtaen heidät. Mutta koskaan unohtamatta Judithia — ainakaan pitkäksi
aikaa — ja tullen aina takaisin istumaan hänen luonansa yksin, heittäen
kasvoiltaan kaikki naamiot ja rakastaen häntä hiljaisesti, pitäen häntä
valppaasti silmällä.

Jennifer laulamassa napolilaisia kansanlauluja nauhoilla koristetun
kitaran säestyksellä. Mistä hän oli oppinut sävelet, kielen,
viehättävän ja kiehtovan esiintymisensä, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta
kun hän istui ikkunan ääressä heleäväristen nauhojen valuessa helmaansa
ja lauloi hiljaa, pehmeästi säestäen, silloin kaikki joka kerta
rakastuivat häneen silmittömästi.

Jennifer, joka lörpötteli enimmän ollessaan väsynyt tai masentunut,
jolloin hänen sanansa hyppivät toistensa yli, hänen käsittämätön älynsä
säihkyi, hänen naurunsa kajahteli usein ja kiihtyneenä, kun hän taas
oli niin äänetön, niin hiljainen ollessaan onnellinen, että hän näytti
hypnotisoidulta; silloin koko hänen tietoisuutensa oli vaimentunut,
jotta onnellisuus saattoi virrata sisälle.

Jennifer, joka näytti murtuneelta, kiusaantuneelta vietettyään
erehdyksestä muutamia tunteja kumartuneena muistiinpanojen ja
oppikirjojen ääreen ummehtuneissa huoneissa ja lopuksi ponnahti
pystyyn, jupisten: »Voi, hyvä Jumala, tätä paikkaa!...» Sitten hän
kiskaisi oven auki ja syöksyi ulos muistamatta mitään muuta kuin
omaa mielialaansa. Ikkunasta saattoi nähdä hänet opiston alueella
juoksemassa, yhä juoksemassa. Pian puut piilottivat hänet. Hän tarpoi
kynnetyillä vainioilla poskiensa hehkuessa, hiustensa välkkyessä valon
tavoin tummia pensasaitoja vasten. Hän käveli yksin kiihkeänä pitkillä
pelloilla. Mitä hän ajatteli? Hänellä oli kartteluhetkensä. Hyödytöntä
oli häneltä tiedustaa; hänen silmänsä kääntyivät aina silloin
toisaalle, välttäen kysyjän katsetta. Hän ei sallinut kenenkään tuntea
itseään täydellisesti.

Judithin varjoisella kupeella juoksi Jennifer kiiruhtavana liekkinä; ja
kaikkea sitä, mikä olisi saattanut seisauttaa hänet tai synkistää hänet
hetkiseksi. Jennifer pakeni ikäänkuin olisi pelännyt.

Yksinäinen sydänyö synkisti häntä. Jennifer pelkäsi pimeätä.

Johtuiko se siitä, että ihmisissä oli päivää ja yötä erilaisissa määrin
sekoitettuina? Jenniferillä oli päivän voima, ja Judithilla yön voima.
Päivällä Judithin pieni hehku häipyi hänen säteilyynsä; mutta yö oli
väkevämpi ja voitti hänet. Judith oli voimakkaampi kuin Jennifer
viimemainitun polttavasta elämänhalusta huolimatta. Valo piilotti sen,
mitä Judith etsi, mutta pimeys ja hiljaisuus paljastivat sen. Kaikki
Judithin merkitsevät kokemukset olivat sattuneet yöllä. Ja siinä,
se kävi äkkiä selväksi, piili Roddynkin salaisuus. Myöskin hänessä
oli enemmän pimentoa kuin päivänpaistetta. »_Chevalier de la lune_»,
sellainen hän oli »_Que la lumière importune_», ah! niin! »_Qui cherche
le coin noir_», juuri niin — »_Qui cherche le coin noir_.» Joskus —
milloin, sillä ei ollut väliä, sillä sen piti tapahtua — hän lausuisi
pimeässä: »Minä rakastan sinua.»

Toistaiseksi hänellä oli Jennifer, jota kohtaan hän, Judith, sai
tuntea katkeraa äidillistä rakkautta, koska Jennifer pelkäsi ja koska
hän jonakin päivänä saattoi olla poissa, sillä Jennifer lausui: »Minä
rakastan sinua», ja pakeni tiehensä. Judith huusi: »Tule takaisin!»
ja hän kuuli, palasi tuskaisena, puristaen Judithia tiukasti, mutta
peläten hänen riippuvaisuuttaan. Jonakin päivänä, kun Judith kaipaisi
häntä eniten, hän saattaisi juosta pois äänen kuuluvilta ja olla
koskaan palaamatta.

Mutta pysymättömyydellä, epävarmuudella oli arvonsa; se merkitsi tuskaa
ja vilkastumista; se merkitsi, ettei ihminen koskaan voinut milloinkaan
tulla mukautuvaiseksi, hyväksyväksi ja muuttua vanhaksi.

       *       *       *       *       *

Sitten oli Mabel, joka ajautui Judithin elämään, milloin omatunto
soimasi, ja joka riemumielin työnnettiin syrjään, kun velvollisuuden
vaatimukset tuntuivat tyydytetyiltä. Tuntien masentavaa tunnetta Judith
löysi kirjeittensä joukosta lyhyitä kirjeitä Mabelilta.

 Rakas J.

 Suostuisitko lähtemään kirkkoon kanssani sunnuntaina? Olen valmis
 kello 10,15. Hartaasti toivon sinun tulevan tällä kertaa. Sinun

 M. F.

 Rakas Judith.

 Minusta tuntui, ettet näyttänyt ihan omalta itseltäsi tänään
 puolisella. Jos sinua jokin vaivaa, niin kenties osaisin auttaa sinua?
 Tai jos olet uupunut, niin tule lepäämään nojatuolissani. Minä teen
 työtä enkä häiritse sinua.

 Sinun Mabel.

 J.K. Juuri tämä suunnaton _hyöriminen_ se sinua väsyttää ja tekee
 sinut _kykenemättömäksi_ työhön.

 _M. F._

Nykyisin Mabel kirjoitti neuvonsa useammin kuin rohkeni niitä lausua.

Mabel oli aina liikuttava, niin ettei milloinkaan voinut olla
hänestä tyyten välittämättä, aina kuvatusmainen ja vailla kaikkea
viehätystä, joten ei voinut ajatella häntä eikä katsoa häntä tuntematta
vastenmielisyyttä; näin koko suhde oli ikävystyttävää ja hyödytöntä
itsekoulutusta.

Vähitellen Mabel luopui koettamasta vetää Judithia omaan elämäänsä
ja yritti epätoivoisesti itse sovittautua Judithin elämään: pakisi
muiden tyttöjen kanssa, koetti nauttia heidän pilapuheistaan, yhtyä
heidän innostukseensa ja heidän harhakuvitelmiinsa, oli viettävinään
hilpeätä kotielämää, joka muka oli täynnä mielenkiintoisia ystäviä ja
hauskuutta, oli nauravinaan työn ajatukselle ja kohtelevansa kevyesti
kandidaattitutkinnon painajaista, joka painoi häntä maahan.

Kerran tai kahdesti Judith yritti saada hänet mukaan iltaseurueeseen,
selittäen, kuinka yksinäinen hän oli, etukäteen vedoten muihin hänen
paatoksensa tähden... Mutta siitä ei ollut hyötyä. Hän oli toisenlaisia
olentoja — ikävä ja seuraan soveltumaton. Ja ilkeä välke silmissään
Jennifer puhui äänekkäästi ja pahanilkisen epäkunnioittavasti
opinto-ohjaajista, papistosta ja raamatusta, mainitsi ruumiin
kevytmielisen peittelemättömästi; ja Judith häpesi itseään sen vuoksi,
että piti Jenniferin puheita hupaisina.

Itsepintaisesti Mabel koetti uskoa, että Jennifer oli sen laatuinen
paha, josta Judith parantuisi huolellisella hoidolla, sekä syrjäyttää
koko suhteen merkityksen, pyrkien vaatimaan Judithia yksinomaan omaan
seuraansa, lausuillen vihjauksia suojelevasta läheisyydestä.

»Kas niin! Kalpeat posket! Mitähän äitisi sanoisi, sen haluaisin
tietää, jos sallisin sinun palata kotiin tuonnäköisenä? Minun pitää
itseni tulla panemaan sinut vuoteeseen.»

Ja sitten seurasi punehtuminen ja nälkäinen välke silmissä, samalla kun
hän kömpelösti kosketti Judithin poskea.

Ajan mittaan Mabel vapaaehtoisesti peräytyi kaikilta niiltä paikoilta,
joihin hän oli koettanut tunkeutua, vetäytyen mitään hiiskumatta
yksinäiseen huoneeseensa torttujensa luokse. Enää ei kirjelaatikossa
ollut vastenmielisillä otsakkeilla varustettuja pikku kirjeitä. Hän ei
pyytänyt mitään.

Myöhään iltaisin Judith ikkunastaan näki hänen lamppunsa tuijottavan
jännittyneenä, heikkona, toivottomana silmänä pihalle. Puhellessaan
ja nauraessaan Jenniferin kanssa hän näki sen kaiken ja kohta arvasi
Mabelin istuvan yksin kyyristyneenä muistivihkojen ja sanakirjojen
ääreen, hengittävän tohisevasti nenän kautta tunnin toisensa jälkeen ja
hämärästi toivovan verhottoman ikkunansa kiinnittävän Judithin huomiota
sekä taivuttavan hänet tulemaan sisälle sanomaan hyvää yötä.

»Oi, Jennifer, en ole poissa viittä minuuttia. Minun vain täytyy mennä
katsomaan Mabelia. Se on kauheata. Sinä et sitä tiedä. Hän odottaa
minua ja istuu valveilla koko yön tehden työtä, jollen mene.»

»Kerro hänelle nuoresta Buten ladystä sekä terveiseni ja vie hänelle
suudelma!» kehoitti Jennifer kovassa äänessään karkeuden häive, jonka
hän piti varalla Mabelia varten. »Ja sano, että yliopettajatar on hyvin
pahastunut häneen, koska on saanut tietää, ettei hän käytä kureliivejä.
Hän aikoo puhua siitä julkisesti, huomenillalla, koska se on kovin
siveetöntä. Ja kysy häneltä, mitä hänen äitinsä sanoo, jos sinä päästät
hänet kotiin kasvot niin perin täpläisinä.»

Judith pujahti nauraen karkuun, juoksi pimeitä portaita alakertaan
Mabelin ovelle ja koputti.

»Sisälle!»

Mabelin äänestä kävi selväksi, että hän oli ollut valppaana kuultuaan
tutut askeleet. Hän kohotti tulijaan päin kalpeat kasvot, jotka
hetkisen koettivat salata iloisuuttaan ja säilyttää jäykkyytensä.

»Kas niin, Mabel, olen tullut laittamaan sinua vuoteeseen. Pidän siitä,
että sanot tahtovasi huolehtia minusta. Juuri sinä sitä tarvitset.
Millaiselta arvelet olosi tuntuvan huomenna, jos työskentelet enää?
Lopetahan jo!»

Sillä tavoin Mabel halusi itseään puhuteltavan. Judith täytti hänen
kuumavesipullonsa ja valmisti kaakaota, samalla kun hän vaivaloisen
kainosti puki ylleen flanellisen yöpukunsa, jossa oli höyhenompeleinen
kaulus, ja oli ujosti ja onnellisesti nyreissään, koska Judith oli
sellainen lohikäärme.

Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan työn aiheuttamien juovien
hänen kasvoissaan tasoittuessa, haukotteli tyytyväisesti ja haasteli
pienistä, tutunomaisista asioista, uskoen ne Judithille empimättä,
samoin kuin Judith uskoi omat asiansa Jenniferille — äkillisesti,
säälittävästi, kuten kuka muu tyttö tahansa.

Nämä olivat hänen onnellisia, korvausta antavia hetkiään: ne saivat
hänet vähäksi aikaa ajattelemaan, että heidän ystävyytensä oli
harvinainen ja luja.

Kuinka helppoa oli, tuumi Judith, sallia hänen nauttia siitä,
että hän, Judith, oli tässä sopimattomassa ympäristössä, astua
suoraan hänen maailmaansa ja sulkea oman maailmansa portit niin
tiiviisti, ettei sieltä huokuisi kylmän ilman henkäystäkään
häiritsemään toisen turvaista tunnetta! Kun he olivat tällä tavoin
kahden kesken, ei hermoja kiusannut mikään Mabelin makuhairahdus.
Judith hyväksyi hänet ja salli hänen paljastaa itseään; ja hän oli
sittenkin mielenkiintoinen, inhimillinen, hellä ja yksinkertainen.
Ei ollut mitään — tällä kertaa Judithin täytyi se muistaa — ei
mitään kuvatusmaista eikä naurettavaa selostettavaksi perästäpäin
Jenniferille, inhoittavasti kavaltaen ja pilkaten...

Mabel kuvaili elämäänsä ahtaassa, kirkollismielisessä kyläkodissaan
ja tulevaisuuttaan: hänestä tulisi opettajatar, ja siten hän saisi
oman pienen, riippumattoman paikkansa maailmassa. Hän ei luullut
olevansa avioliittoon pyrkivä nainen; mutta mahdotontahan oli tietää.
Juuri riippumattomuutta hän kaipasi, hän halusi tulla toimeen omin
voimin tarvitsematta olla kiitollisuudenvelassa kenellekään. Mutta
hänen tutkintonsa piti onnistua hyvin (ja hänen katseensa harhaantui
riutuneesti kirjoihin). Se kaikki riippui hänen terveydestään — hänen
terveytensä ei ollut milloinkaan ollut oikein hyvä. Hänestä oli aina
tuntunut, että jos hän voisi paremmin, hän ei niin helposti unohtaisi.
Se teki työn kovin raskaaksi. Freda oli aina ollut voimakas. Kaikki
kävi Fredalle helposti. Kaikki ihailivat ja hemmoittelivat häntä; hän
oli muuttumassa perin hemmoitelluksi ja myöskin tuhlaavaiseksi. Hän
ei menisi kyllin pitkälle väittääkseen, että hänellä ja Fredalla oli
paljon yhteistä, mutta vasten tahtoaankin häntä rakasti kaikesta hänen
ilkeydestään huolimatta. Ja kuinka nopsa hän olikaan vastaamaan! Mabel
esitti joitakuita Fredan sukkelia vastauksia, hihittäen samoin kuin
kuka muu tyttö tahansa.

Häntä oli eräs pastori valmistanut kreikan- ja latinankielen
tutkintoon. Pastori oli ihmeellinen mies, todellinen pyhimys, kokonaan
toisenlainen kuin kaikki muut, nuori, ja hänellä oli kauniit kasvot —
entä sitten silmät! Kerran hän oli ollut teekutsuilla Mabelin luona, ja
he olivat keskustelleet ihanasti, ihan kahden kesken. Freda oli ollut
ulkosalla. Näytti tosiaankin siltä, että hän piti Mabelia ystävänään.
Viimemainittu toivoi sitä... Pastori oli auttanut häntä.

Judith kuunteli, kyseli, osoitti myötätuntoa, rohkaisi häntä
tarjoamalla muistiinpanoja ja kirjoituksia, laittoi hänet vuoteeseen,
koettaen esiintyä äidillisesti, ja riensi sydän kevyenä takaisin
Jenniferin luokse.

Pastori... missään nimessä hän _ei_ saisi hiiskua Jenniferille mitään
pastorista.




7


Judithin ja Jenniferin edessä olivat toukokuun pitkät päivät. Joka
päivä tarjosi uuden seikkailun ulko-ilmassa, ja työ oli mitätön,
laiminlyöty pikku seikka. Viikkokausia pysyi ilma moitteettoman
kauniina. Elämä supistui siihen, että he harhailivat vihreässä veneessä
pieniä joenuomia myöten kauas kaupungista Jenniferin soutaessa hurjia
puuskia pitkien toimettomuusjaksojen välillä. Aina kun Judith tarjoutui
auttamaan, vastasi hän lujasti, ettei naisen koskaan pitäisi poiketa
laadustaan.

Vihdoin he nousivat rannalle ja valmistautuivat uimaan.

»Pois, pois, te lainavehkeet!» huudahti Jennifer. »Tiedätkö, rakas,
se tehoaa minuun paremmin kuin mikään muu kohta koko Shakespearen
teoksissa? Vannon, Judith, että minusta tuntuu paljoa luonnollisemmalta
olla ihan ilman vaatteita.»

Hän nousi pystyyn, ojentaen valkeat käsivartensa ylöspäin. Hänen
pilvimäinen tukkansa loisti sinertävässä ilmassa. Hänen selkänsä oli
hento, voimakas ja muodoltaan virheetön.

»Sinä ihana, ihana pakana, jota jumaloin», kuiski Judithin sisällä se
ääni, joka ei milloinkaan voinut puhua ääneen.

Jenniferin rinnalla hän tunsi olevansa liian hoikka, liian taipuvainen,
milteipä heikko.

»Olet niin perin viehättävä», kehui Jennifer, silmäillen häntä.

He uivat vilpoisessa vedessä syvässä, pyöreässä, pajujen ympäröimässä
lammikossa ja kuivasivat itsensä auringonpaisteessa.

Iltapäivän he viettivät kukkivan orapihlajan varjossa. Kaikkialla
heidän ympärillään peitti niittyjen uutta vihreyttä tiivis kerros
voikukan keltaista. Jennifer virui selällään eläinten tapaan
äärimmäisen liikkumattomana ja herpaantuneena, kooten uutta elinvoimaa
jokaiseen hermoonsa.

Verkkaisesti he avasivat kirjat, lukivat uneksivasti sivun, unohtivat
sen heti, panivat kirjat syrjään, kääntyivät hymyilemään toisilleen,
puhelivat, ikäänkuin eivät milloinkaan saisi puhella kyllikseen,
kiihtyneesti, levottomasti, ikäänkuin saattaisivat jo huomenna joutua
eroon ja heidän mieltänsä jäisi painamaan kaikki se, mitä heillä olisi
ollut toisilleen sanomista.

Judith siirtyi likemmäksi, lämmittäen kaikkia aistejaan äänettömänä ja
äärimmäisen rauhallisena. Nyt hän tunsi olevansa se hänessä piilevä
osa, jota hän ei koskaan ollut pystynyt kirvoittamaan kahleistaan
ja päästämään valloilleen, joka tahtoi tanssia, juosta ja laulaa,
voimakkaasti imeä tuulta ja auringonpaistetta, mutta joka sensijaan oli
kiedottu sekaviin solmuihin ja jäänyt varjojen pimentoon, joka halusi
katsella ulospäin ja pitää elämää kevyenä, kiihoittavana seikkana,
mutta jota kuitenkin hillitsi joku ääni, vakuuttaen, että sen kaiken
takana piili synkkiä käsitteitä, sotkien kudoksen ja kääntäen hänet
sisäänpäin hapuilemaan lankoja ajatusten ja tunteiden juurien seasta.

Nyt hän ei voinut tulla toimeen ilman Jenniferiä.

Aurinko laski, ja niityille ja joelle valui tasainen valaistus.
Nyt maisema menetti puhtaat, selvät hahmopiirteensä ja loistavista
silkkilangoista ommeltua kuvaa muistuttavan näkönsä, verhosi värinsä
yksitoikkoiseen, helmimäiseen hohteeseen. Ilma kävi koleaksi, ja
toukokuun tuoksu kohosi häiritsevästi hiljaisuuteen. He käänsivät
veneen kotia kohti.

Lähempänä kaupunkia oli veneitä tiheämmässä. Useimmista niistä kuului
gramofonien meluista ääntä, ja niissä oli raskas lasti harmaisiin
flanelliasuihin puettua nuorisoa. Tarkkaillen veneissäolijoita avoimen
uteliaasti Jennifer huomautteli äänekkäästi kuiskaillen, ketkä olivat
hauskan näköisiä; ja kaikki he tähyilivät heitä heidän lipuessaan
ohitse.

Hiljaisen, salaperäisesti liikkuvan kaupungin yläpuolella väikkyivät
katot, tornit ja huiput kalpean kultaisessa valokylvyssä. Millainen oli
Cambridgen salaisuus illalla? Askeleet tömähtelivät, vihloen sydäntä,
kasvot hämmästyttivät oudolla kauneudellaan, ja jokainen kaukana
näkyviin ilmestyvä tai katoava hahmo tuntui merkitsevältä.

Ja heidän ehdittyään takaisin opistolle oli siinäkin punatiilisessä,
kasarmimaisessa rakennuksessa salaperäisyyden häive. Käytävät
olivat pitkiä kudoksia haaveellista valoa ja varjoa. Tyttöjen äänet
kuulostivat etäisiltä kuin unessa, kuului kovenevaa ja hiljenevää
jupinaa ja kevyttä naurua suljettujen ovien takaa. Kaikkialla leijaili
esikkojen ja kultalakkojen värähdyttävää tuoksua, muistuttaen
lumouspilveä.

Jenniferin huoneessa oli joku laskenut alas päiväkaihtimen, ja kaikki
oli sykähdyttävässä hämärässä. Hänen iso, kuparinen maljakkonsa oli
tavallisuuden mukaan kukkuroillaan hedelmiä, ja he söivät niitä
veltosti ilman nälkää.

»Nyt vähän työtä», virkkoi Judith tiukasti. »Ajattele! Ainoastaan kolme
viikkoa toukokuun tutkintoon...»

Mutta mahdotonta oli tuntea liikutusta.

Lapsellisen ja tarmottoman näköisenä Jennifer istuutui äänettömänä
ikkunan ääreen kirja kädessään.

Judith kirjoitti paperiarkille:

Oksat ikitammien tähtien lumoissa; ja tutki sitä. Se oli tähtinen yö;
tarujen sointu pani tähdet tuikkimaan tummissa puunlatvoissa.

Sen alle hän kirjoitti:

                                   ... vaahto
    vaaramerten taikamaissa, kadonneissa.

Kuinka paljon olikaan omistettu merelle ja sen rannoille! Sivu tuli
täydemmäksi.

    Valossa, hämyisessä, autiossa
    meri, rautasyli, ääneen huokaa.

    Ulappa, mittaamaton, kammottava.

    Utuisen saaren yksinäisen rannan
    vuoret ja meren aavat meistä erottaa.
    Kuitenkin veri kotiin meitä kutsuu;
    unissa Hebridit ne meille kangastaa.

Niin, siihen sisältyi kaikki...

Rivit tulivat hätäisesti, ajattelematta.

    Joki eelleen valtavana valui
    sen seudun sumeasta huminasta
    kirkkaaseen, kylmään tähtein tuikkeeseen
    ja neitseellistä aavaa sitten halkoi
    paisteessa yksinäisen kuun...

    Oi, päivännouto, aikaan kyllästynyt,
    päivänkehrän askelia lasket.

Oi, _päivännouto_!... Missä ne olivat — auringon muinaiset puutarhat,
joihin minun päivännoutoni ikävöi? Ne puolittain tulivat näkyviin
sanoissa...

    Nous n'irons plus aux bois,
    Les lauriers sont coupés.

_O mors quam amara est memoria tua homini pacem habenti in substantiis
suis_...

Kuinka nuo molemmat yhdestä suusta huusivatkaan: voi! Ja sitten lopuksi
uni ja ajaton rauha.

_Nox est perpetua una dormienda_.

Päässä myllersi ja kuhisi niin paljon, että olisi voinut jatkaa
loputtomiin.

Nyt niitä tutkimaan. Mitä se kaikki merkitsi? Oliko niissä joku
lanka, jonka nojalla voisi sommitella teorian? Kuka tahansa pystyi
kirjoittamaan sarjoittain lainauksia — mutta kirjallisuuden tutkijan
odotettiin esittävän teorioita. Se oli jollakin tavoin äänen
yhteydessä... sen, miten ääni luo kuvia kuoren toisensa jälkeen hiljaa
avautuessa... sen, miten sanat muuttuivat väreiksi ja tuoksuiksi...
ja sen yllätyksen kanssa, jota tunnettiin, kun niin tapahtui,
tuskaisen halun, voimakkaan kiihtymyksen, täyttymisen tunteen, jonkun
tuntemattoman äkillisen käsittämisen kanssa ... Se vaati jonkinlaista
totuutta, jonkinlaista vastausta kysymykseen: Mitä on runous?... Ei,
siitä ei ollut mihinkään. Mutta oli ollut sangen hauskaa kirjoittaa
paperille tuollaisia säkeitä ja toistaa niitä itsekseen.

Jennifer oli puolittain nukuksissa pää ikkunanlaudan varassa.
Hedelmämaljakko heloitti hämärässä. Kuinka Jenniferin kaltainen hänen
huoneensa olikaan! Keltaisiksi maalatut tuolit, punaisen ja sinisen
kirjava matto takan edessä, esikoita värillisissä maljakoissa ja
ruukuissa, valkean syreenin oksa korkeassa, sinisessä maljakossa;
kitara monine nauhoineen virumassa pöydällä, silkkinen, italialainen
shaali, johon oli kirjailtu iso ruusu ja sinisen ja keltaisen kirjavia
kukkia viskattuna uuninsuojukselle; mihin tahansa katsoi, pisti väri
silmään; hän siroitteli väriä ympärilleen runsaasti, järjestyksettä ja
jätti ne siihen. Hänen vaalean vihreä olkihattunsa, jossa oli pieni
apilakiehkura, virui lattialla. Ei kenelläkään muulla ollut sellaisia
viehättäviä, lapsellisia hattuja kuin hänellä. Laaja, vihreä olkihattu
muistuttaisi Jenniferistä elämän loppuun saakka; ja sen alla näkisi
aina hänen poskiensa ja leukansa täydellisen, hienon kaaren, hänen
syvävarjoiset silmänsä, hänen huulensa, jotka näyttivät kiihkeissä
viivoissaan säilyttävän koko elämää.

Hän käänsi päätänsä ja hymyili unisesti.

»Hei vain!» äänsi Judith. »Emmekö ole olleet hiljaa? Olen tehnyt aika
paljon työtä.»

»Minä en ole tehnyt mitään. En jaksanut muistaa, mikä erotus on etiikan
ja estetiikan välillä. Kuinka turhaa se kaikki onkaan!... Kuuntelehan
nyt! Kuulemme satakielen laulua. Se virittää parhaillaan säveliään.»

He kumartuivat ulos ikkunasta.

Viileä, haikea huilu setripuussa kajautti kaksi tai kolme säveltä
epävarmana ja tyytymättömänä; sitten se ihan äkkiä löysi itsensä ja
alkoi kummuta heleänä, monimutkaisena hurmiona.

Jennifer kuunteli lumoutuneena omituiseen liikkumattomuuteensa,
ikäänkuin hänen kaikki muut aistimensa olisivat lamaantuneet, jotta hän
kuulisi hyvin.

Vihdoin hän nousi, kun Judith kumartui suutelemaan häntä, toivottaen
hyvää yötä.

»Hyvää yötä — rakas — rakas —» sanoi hän.

He tuijottivat toisiinsa kasvot traagillisina. Se oli liian paljon,
tämä onnellisuus ja kauneus.

Ensimmäisen vuoden loppu.




8


Seuraavalla hetkellä, siltä tuntui, olivat pehmeät ja värikkäät
syksyiset päivät taaskin käsissä; käytävät, kajahtelevat askeleet,
ruokasalin suunnaton, naisääninen kiljunta, kuhisevan elämän tuntu
kaikissa pienissä huoneissa, pienten suljettujen ovien takana — kaikki
se alkoi taaskin kutoa omituista, ajatonta unelmaansa; ja toinen vuosi
oli alkanut.

Lukukauden puolivälissä saapui kirje Martinilta:

 Rakas Judith.

 Roddy saapui Cambridgeen kahdeksi yöksi ja asuu Tonyn luona. Hän
 haluaa tavata sinua. Suostutko tulemaan teelle luokseni huomenna
 kello 4,30? Minun pitää mainita sinulle, ettei hän ikinä anna sinulle
 anteeksi, (a) jollet tule ja (b) jos tuot mukanasi seuranaisen. Hän
 vakuuttaa, että ainoastaan sattuma esti hänet olemasta naimaton setäsi
 ja että minä olen kehdosta saakka ollut neitseellinen täti. Ole siis
 hyvä ja tule!

 _Martin_.

 Rakas Martin.

 Naimattomat sedät ovat tunnettuja; ja neitseellisille tädeille
 saattaa sattua omituisia seikkoja, kuten kaikki me valistuneet
 nykyaikaiset tiedämme. Mutta pyhän avioliiton sitomia setiä ja tätiä
 pidetään vaarattomina (mikäli vaarattomuutta on tässä maailmassa),
 ja minä olen ilmoittanut viranomaisille siitä, että he ovat vain
 lyhyen ajan yliopistolla, ja minun on sydämellisesti sallittu käydä
 kunniatervehdyksellä heidän luonaan huomenna teeaikana kello 4,30.

 _Judith_.

Judith silmäili ympärilleen Martinin huoneessa. Se oli siivoton ja
sangen likainen, ja siinä oli hyljätty, liikuttava, hieman eläimellinen
tuntu, kuten kaikissa miesten huoneissa. Se herätti halun huolehtia
hänestä. Miehet olivat avuttomia lapsia; se oli ihan totta. Olisi
saattanut arvata, että Martinin huone naurettavasti kolkuttaisi
sydämeen.

»Pelkäänpä täällä olevan hiukan sekaisin», pahoitteli Martin, puhaltaen
savukkeentuhkan uuninreunukselta tuleen.

Hän poltti suunnatonta piippua. Hänen kasvonsa olivat punaiset.
Hänen kookas ruhonsa näytti kömpelöltä ja muodottomalta vanhassa
tweedkankaisessa takissa ja tilavissa, harmaissa flanellihousuissa.

»Kuinka voit, Judith?» Martinin ruskeat silmät tähtäytyivät vieraaseen.
Hän oli kovin ujo.

»Olen ollut sairas, Martin.»

»Voi!...» Mies näytti huolestuneelta ja vaivautuneelta. »Oliko sinulla
— oliko sinulla kunnollinen lääkäri?»

»Kyllähän toki. Se oli melkein keuhkokuumetta, mutta ei ihan.»

»En tiennyt sinun olleen sairaana...»

»Et ole käynyt minua katsomassa moniin aikoihin, Martin.»

»Se on totta. Olen ollut niin uutterasti työssä.» Rajusti hän puhalteli
tuhkaa sinne tänne. Kuinka häpeällistä olla moittivinaan häntä. Hän oli
silminnähtävästi tuskaantunut... »Enkä luullut sinun haluavan... Nyt
kai olet taaskin täysin terve?»

Oven takaa portailta kuului askelia. Judith terästäytyi ja istui
jäykkänä. Ovi avautui, ja sisälle astui Roddy hymyilevänä, innokkaana
ja hyväntuulisena.

»Hei vain, Judy! Ihmeen hauska tavata sinut.»

»Roddy!»

Roddy seisahtui hänen eteensä ja katsoi häntä kasvoihin. »Arvelin,
etten enää milloinkaan näkisi sinua, Judy. Olet ihmeen kaunis.»

Roddy olisi vastustamaton. Jo nyt alkoi Judithissa jokin ponnahtaa
häntä vastaan; ja hänen kasvojaan tarkkaillessaan Judith näki, että ne
olivat oikeat, inttämättömät, totesi taaskin selvemmin kuin koskaan,
että joku ominaisuus Roddyssa erotti hänet koko maailman kaikista
muista ihmisistä, hätkähdytti mielikuvitusta ja teki Roddyn peloittavan
merkitseväksi hänelle.

»Minun on vilu. Jumalan kiitos kelpo roihusta. Alkaa sataa lunta.»
Hän heittäytyi uunin matolle. »Saa luottaa siihen, että Martin tekee
huoneen ilmakehän kunnolliseksi ja sakeaksi, ettei siinä ole rahtuakaan
inhoittavaa, raitista ilmaa. Teetä! Teetä! Teetä! Salli minun valmistaa
sinulle hieman hyvää paahdettua leipää, Judy! Minä teen sen niin hyvin.»

Hänen paahtaessaan isoja leipäviipaleita, siveli Martin voita korpuille
ja leikkasi kakkua, kun taas Judith kaasi teetä kuppeihin.

He lörpöttelivät, laskivat pilaa ja kiusoittelivat toisiaan. He
leikkivät hullunkurisia piirtämis- ja loppusointuleikkejä. Judith
nauratti toisia kertomalla pahankurisia juttuja yliopiston valvojista
ja ylioppilaista. Roddy keikautti päänsä taaksepäin, koko hänen
kasvonsa rypistyivät ja litistyivät hiljaisesta naurusta, ja hänen
silmänsä välkkyivät hauskuudesta luomiensa takaa. Martin tuijotti,
nauraa hohotti: »Ha! Ha!» — tuijotti taaskin. Miehet rohkaisivat häntä,
kuuntelivat häntä, olivat ihastuneet häneen, ja vanha, epänormaalisen
itsevarma tunne vahvistui hänen pingoittuneessa mielessään.

Vihdoin Judith pakottautui katsahtamaan kelloon. Niin myöhä! Hän ehtisi
takaisin parhaiksi ennen illallista.

»Minulla on auto ulkosalla», ilmoitti Roddy huolettomasti. »Voin
saattaa sinut kotiin lyhyessä tuokiossa.»

Keskeyttäen toisen kiitokset hän lisäsi:

»Se ei ole minun, siinä ei ole suojusta, se menee vähänväliä epäkuntoon
ja se on hornamaisen epämukava, joten en oikeastaan sitä suosittele.»

Kuulosti siltä kuin hän olisi äkkiä alkanut pahoitella tarjoustaan ja
koettaisi peruuttaa sen. Judith katsoi häneen koko itsevarmuutensa
romahtaessa. Roddyn kasvot olivat muuttuneet naamioksi.

Judith virkkoi kerkeästi:

»Jos saattaisit minut, olisin hyvin kiitollinen.» Hänen äänensä
kuulosti hänestä itsestään pingoittuneelta, rukoilevalta, hirveältä.

Roddy kumarsi.

Kului kymmenen minuuttia, ennenkuin auto saatiin käyntiin Martinin ja
Roddyn vuorotellen vinhasti kiertäessä kampea.

»Hyvää yötä, Martin! Kiitoksia hupaisista teekutsuista! Tapaamme
taaskin toisemme pian, eikö niin?»

Martin nyökkäsi, katsoen häneen vakavasti lampun valossa.

»Älä vilustu!» varoitti hän. Hänen ryhdistään uhkui masennusta, hänen
äänessään oli ilmeetön sointu... Hänelle oli käynyt huonosti... Aina
siitä saakka, kun pelokas ääni oli kajahtanut naurussa ja puhelussa,
kolmen hengen leikissä, värähtävästi huudahtaen: »Jos sinä saattaisit
minut kotiin...» siitä hetkestä alkaen oli vaivaava tuuli hiljaa
sekoittanut kaikkea. He eivät enää olleet kolme henkilöä, vaan kaksi
miestä ja yksi nainen.

Judith tunsi sen ja inhosi itseään, koska myöskin Martin sen tunsi.

»Minun pitää olla syömässä päivällistä Tonyn luona kahdenkymmenen
minuutin kuluttua», ilmoitti Roddy. »Sinunkin olisi paras tulla sinne.
Tulen noutamaan sinut paluumatkalla. En viivy kauan.»

Roddy oli pakottanut ääneensä huolettoman soinnun... ikäänkuin hän
olisi koettanut uskotella Martinille, ettei mitään ollut tapahtunut,
että nainen ei ollutkaan äkkiä valinnut häntä ja ojentanut hänelle
kutsuvaa kättänsä hänen seisoessaan ystävänsä vieressä.

Myöskin Roddy tajusi sen.

»Älä!» epäsi Martin. »En tule syömään Tonyn luokse. Näen sinut ehkä
huomenna.»

Hän heilautti kättänsä ja kääntyi poistumaan. Auto lähti liikkeelle.
Judith oli kahden kesken vieraan miehen kanssa.

Ilta oli pimeä, tuuli purevasti ja pyrytti hieman. Roddy ajoi vinhasti,
ja Judith istui hänen vieressään äänettömänä olkapäänsä hipoessa hänen
olkaansa.

»Onko vilu?» kysyi hän äkkiä.

»Ei; en tunne — mitään.»

Koko elämä oli keskittynyt hänen synkästi sykähtelevään mieleensä;
hänen ruumiinsa ei tuntenut sään vaikutusta. Hän näki opiston portin
vilahtavan ohitse. Sen valot loistivat ja jäivät jälkeen; eikä hän
voinut puhua. Eteenpäin he kiitivät; pitkä, suora, tyhjä tie avautui
auton lamppujen valossa heidän eteensä lyhyinä katkelmina ja suoltui
olemattomiin heidän taaksensa hyljättynä iäksi.

Äkkiä Roddy pysäytti auton.

»Missä se paikka on?»

»Taisimme sivuuttaa sen aikoja sitten.»

Tuuli kantoi hänen heikon äänensä poispäin Roddysta. Viimemainittu
kumartui hänen puoleensa.

»Mitä?»

Judith kääntyi häneen päin.

»Taisimme sivuuttaa sen aikoja sitten.»

»Niin taisimme.»

Äänettömyys. Yön rajattomien syvyyksien halki puhaltava väkevä tuuli
nosti hänet siivilleen ja kiidätti hänet ajan ja paikan rajojen taakse.
Hän näki Roddyn käden ohjausrattaalla — vaalean himmeänä läikkänä;
hänen oma kätensä ojentui hitaasti ja sijoittui sen viereen; ja hän
tuijotti niihin molempiin. Roddy katseli, kun Judithin käsi laskeutui
hänen kätensä viereen eikä siirtänyt omaansa hiuskarvankaan leveyttä
koskettaakseen sitä. He olivat kahden kesken yhdessä. Sanat ja liikkeet
olivat tarpeettomia. Heidän kätensä lepäisivät hievahtamatta vierekkäin
loputtomiin.

Hän kuuli Roddyn naurahtavan pehmeästi, ja samassa hänen kätensä
nopeasti vetäytyi hänen helmaansa.

»No niin, mitä haluat tehdä?» tiedusti Roddy hyvin hiljaa.

»En halua palata.»

»Haluatko jatkaa matkaa?»

»Kyllä.»

Auto kiiti taaskin eteenpäin. Kerran Judith kumartui kuiskaamaan Roddyn
korvaan:

»Roddy!»

»No?»

»Et _sinäkään_ tahtonut palata, vai tahdoitko?»

»En.»

Judith nojautui jälleen taaksepäin huolettoman rauhallisena viuhuvassa
tuulessa ja yksitoikkoisella tiellä.

Kerran Roddy purskahti nauramaan, taputti hänen polveaan ja huudahti:

»_Emmekö ole hulluja?_»

Hänen äänensä kajahti poikamaisesti, hilpeästi.

Nyt alkoi sataa lunta, ensin harvakseen, mutta pian huimasti ajautuvina
pilvinä, peittäen näkyvistä tien, laskeutuen paksuna ja lujana
kerroksena kaikkialle, takertuen kasoihin tuulilasiin.

»Voi, hyvä Luoja, meidän täytyy kääntyä», pahoitteli Roddy. »Tämä on
kauheata.»

Hän käänsi auton ja sitten seisautti sen sytyttääkseen savukkeen.
Judith näki hänen kasvojensa, tulitikun liekin valaisemien, äkkiä
alkavan hohtaa lämpimästi pimeydestä; niissä oli tuntemattomia
kaarroksia, outoja valo- ja varjopintoja sekä soukenneet silmät, jotka
eivät olleet ihmisen ja joita ei milloinkaan voisi unohtaa.

Roddy heilutti sammuvaa liekkiä hänen kasvojensa edessä.

»Juhlalliset kasvot! Mitä sinä tuijotat? Hymyile — nopeasti, nopeasti,
ennenkuin tikku sammuu!»

Tulitikku sammui.

»Minä hymyilen, Roddy.»

»Se on oikein. Judy-parka lumen peitossa! Siinä istut niin kainona ja
vaatimattomana. Toimitunko sinut kotiin hengissä?»

»En siitä välitä.»

Hän sujautti kätensä Roddyn kainaloon; jälkimäinen puristi sitä
nopeasti ja ystävällisesti ja alkoi ajaa eteenpäin.

Nyt he olivat opiston portilla. He eivät sittenkään olleet ajaneet
kovin kauas. Aika lähti taaskin liikkeelle, vastahakoisesti,
tuskaisesti sykähdellen, kun auto kääntyi porttiholviin, ja Judith
oivalsi heidän eronneen Martinista vain vähän enemmän kuin tunti
sitten. Nyt se tuntui niin lyhyeltä — vähemmältä kuin minuutilta,
kahden henkäyksen väliseltä pysäykseltä.

He istuivat vierekkäin autossa liikahtamatta.

»Minun kai täytyy mennä nyt sisälle», virkkoi Judith vihdoin. »Toiset
ovat vielä ruokasalissa.»

Roddy vapisi ja löi kämmeniään vastakkain. Judith tarttui hänen toiseen
käteensä ja tunsi sen olevan jääkylmän.

»Kätesi. Voi, Roddy! Tuletko sisälle lämmittelemään takkavalkeani
ääressä?»

Toinen näytti miettivän ja vastasi sitten mahtiponrisesti:

»Jos saan tulla — vain minuutiksi — kylmetyin aika pahasti ajaessani
ilman käsineitä.»

Judith ei osannut hiiskua mitään. Kylmä, arkaileva kohteliaisuus oli
vallannut heidät molemmat. Hän meni edellä halliin ja portaita myöten
yläkertaan. Joka askelella tipahteli heistä lunta; heidän hartiansa ja
käsivartensa olivat sen peitossa. Käytävät olivat hiljaiset ja tyhjät;
niissä kajahtelivat ainoastaan hänen kevyet ja Roddyn raskaammat
askeleet. Hän kuuli omat askeleensa ja Roddyn askeleet seuraamassa
niitä, marssimassa yhä edelleen hänen kaukaiselle ovelleen. Judith oli
tuomassa Roddya, Judith oli ihan valveilla ja tosioloissa tuomassa
Roddya huoneeseensa. Jos kukaan näkisi hänet, sukeutuisi siitä
selkkauksia.

Joku — kenties Jennifer — oli vetänyt ikkunaverhot eteen ja kohentanut
tulta pienessä huoneessa. Lämpö sai päivänkukat tuoksumaan, ja
niiden raskaat, kullankeltaiset, siniseen vatiin sullotut mykeröt
uhkuivat salaperäistä, kiihkeätä elämää tulen hohteessa. Judith kiersi
pöytälampun palamaan, ja huoneen kaikki värit välähtivät näkyviin
himmeästi, salaperäisesti: purppuraa, sinistä ja ruusun väristä loisti
heidän ympärillään puolittain valaistuna, puolittain pimennossa.

»Tämä on kovin viekoittelevaa», virkkoi Roddy. Hän vaipui polvilleen
tulen ääreen ja ojensi kätensä liekkien lämmitettäviksi, silmäillen
ympärilleen huulillaan heikko hymy. Judith kävi polvilleen hänen
viereensä; ja Roddyn katse suuntautui tiukasti hänen kasvoihinsa.

»Se on samanlaista kuin sinä: viekoittelevaa», kertasi hän hiljaa.

»Voi, Roddy! Viekoitteleva. Muuta siinä ei olekaan. Oivallan sen nyt.
Inhoan sitä. Eikö _minussa_ ole muuta?»

»Sinussa... En tiedä, mitä sinussa on. En saa sinusta selkoa. Sinä et
koskaan käyttäydy niinkuin luulen sinun otaksuttavasti käyttäytyvän.»

»Olen siitä hyvilläni.»

»Minkä tähden olet siitä hyvilläsi?»

»Sen tähden, että uskon sinun luulevan vaikuttimiani mitä huonoimmiksi
— mitä epäselvimmiksi. Sinä epäilet minua — olet varoillasi minua
kohtaan.»

»En tee niin, Judy.»

»Oi, kyllä teet. Mutta sinun ei tarvitsisi. En tee sinulle mitään
pahaa. Jollei se, että — pidän sinusta hyvin paljon, voi vahingoittaa
sinua. Mutta en usko olevani _femme fatale_.»

»En tiedä, millainen olet. Sinä häiritset minua sangen paljon. Tunnut
minusta täysin laskemattomalta. Silmäsi tarkkailevat minua yhtenään.
Niin ihmeelliset silmät!»

Judith loi niistä häneen pitkän, tyynen katseen, mutta pysyi
äänettömänä.

»Olet aika kiltti», puheli Roddy. »Ihan herttainen. Uskon, ettei
sinussa tosiaankaan ole vilppiä. Minkä tähden luotat ihmisiin niin
paljon? Siinä teet hyvin typerästi.»

»Olenko typerä luottaessani sinuun?»

»Uskomattoman typerä.» Korottaen ääntänsä ja puhuen hitaasti hän
lisäsi: »Ei lainkaan kannata koettaa tehdä minua kunnolliseksi.»

»Oi, sinä mielelläsi esität itsesi minulle huonoksi.»

»Etkö sitten näe? Minä vietän päiväni eräänlaisen turtuuden tilassa,
sokeana ja kuurona, päivä päivältä yhä sokeampana ja kuurompana. En
koskaan ajattele, en koskaan välitä mistään. Minun olisi paljon parempi
kuolla, mutta olen liian laiska ampuakseni itseni.»

»Voi, Roddy, älä!»

Judith painoi kätensä korvilleen. Roddy ei ollut milloinkaan puhunut
niin pitkään eikä niin silminnähtävästi haluten saada hänet uskomaan
itseään.

»Minä vain yritän varoittaa sinua», jatkoi Roddy perin uhmaavasti.
»Minua ei kannata pelastaa. Kenenkään ei pidä _koskaan_ ottaa minua
vakavalta kannalta. Minuun ei kannata tuhlata hetkistäkään. Kukaan ei
voi tehdä minusta mitään.»

Roddyn mieliala alkoi hipoa naurua. Hänen kasvonsa vääntyivät
kiusoittelevasti, kun hän lakkasi puhumasta ja kääntyi katsomaan
Judithiin. Mutta viimemainittu käänsi kasvonsa toisaalle, aprikoiden
alakuloisesti.

Minkä tähden hän oli puhunut sillä tavoin? Itsensä halveksimista,
niin varmaa, niin toivotonta... Roddy oli tuntunut varoittavan häntä
pysymään loitolla oman itsensä tähden.

»Se ei hyödytä mitään», virkkoi Judith äkkiä tahtomattaan.

»Mikä ei hyödytä mitään?»

»Sinä olet sellainen kuin haluan ajatella sinun olevan. On
tarkoituksetonta sinun syytää niskoillesi herjauksia. Sinä et voi saada
minua tuntemaan vastenmielisyyttä sinua kohtaan; voit ainoastaan tehdä
minut surulliseksi. Mutta otaksuttavasti se tuottaa sinulle huvia.»

Roddy oli vaiti. Judith jatkoi arasti:

»Ja kun sinä — kun ihminen väittää, ettei hänellä ole tunteita
tai ettei hän välitä — ettei hän kelpaa mihinkään — se vain saa
minut ajattelemaan — että minä osaisin opettaa hänet tuntemaan ja
välittämään. Minä osaisin tehdä hänet onnelliseksi. Voisin pitää
hänestä huolta. Varmastikin tiedät, että juuri sellainen —vaikutus
sillä on minuun. Juuri senvuoksi niin puhutkin.»

Roddy oli sittenkin ääneti. Judith nojasi päätänsä eteenpäin seinää
vasten ja tunsi kyynelten kirvelevän silmäluomiensa alla.

Roddy näytti olevan aatoksissaan katse suunnattuna tuleen, kädet
ojennettuina sitä kohti.

»Vieläkö käsiäsi palelee?» kysyi Judith väsyneesti. »Laita ne
lämpimiksi, ennenkuin poistut!»

Äkkiä Roddy ojensi niitä hänelle.

Se liike oli niin kiihkeä, sopi niin huonosti hänen luonteeseensa, että
se tuntui hämmästyttävän merkitykselliseltä; eikä Judith voinut siihen
vastata.

»Kyllä, ne ovat kylmät», sanoi Roddy. »Salli minun koettaa sinun
käsiäsi! Myöskin sinun kätesi ovat kylmät. Kuinka hupaiset kädet — niin
laihat ja soukat, ja niin hennot luut! Aika viehättävät.» Hän puristi
niitä tiukasti. »Kun teen näin, tuntuvat ne häipyvän olemattomiin.»

Judith hymyili hänelle hämärästi puolittain huumaantuneena, tuntien
silmäluomiensa painuvan silmilleen, antaen avuttomilla käsillään
Roddylle itsensä kokonaan, ikäänkuin Roddy olisi hänen sormenpäittensä
välityksellä vetänyt häntä puoleensa pimeässä, hillittömästi
virtaavassa tulvassa. Roddy hiveli hänen kämmeniään, hänen koko
käsiään, yhä uudelleen hitaan varovasti, ikäänkuin opetellen ulkoa
muistamaan niiden ääriviivat.

»Ne tuntuvat niin ystävällisiltä», puheli hän aatoksissaan. »Niin ne
ovatkin, eikö totta, Judy? Pienet, herttaiset, ystävälliset kätöset —
kuten sinä koko tyttö. Oletko aina ystävällinen, Judy?»

»Aina sinulle, Roddy; se ei olisi minusta ihme.»

Mies hellitti otteensa äkkiä, pudisti päätänsä ja torjui:

»Sinun ei pitäisi olla... Olen kuitenkin varoittanut sinua.»

»Niin, olet varoittanut minua.»

Judith hymyili murheellisesti. Tuossa tuokiossa hänen täytyisi käskeä
Roddya lähtemään. Toiset tulisivat ruokasalista, ryöpsähtäisivät
huoneeseen ottamaan selkoa, minkä tähden hän oli poissa.

»Oletko väsynyt?» tiedusti Roddy.

Judith nyökkäsi, tajuten äkkiä, kuinka uupuneesti hänen vartalonsa
nuokkui eteenpäin, kuinka lopullista nääntymystä koko hänen asentonsa
huokui.

»Olen ollut hyvin sairas, kuten tiedät.»

»Voi, Judy! Siitä et ole maininnut minulle mitään. Sallit minun viedä
itsesi kamalan kylmälle ajomatkalle. Sinä sairastut uudelleen.»

»Ei hätää. En sairastu uudelleen.»

»Olet _ilkeä_», nuhteli Roddy, silmäillen häntä levottomasti.

Hän ei koskaan jaksanut sietää, että ihmiset olivat sairaita tai
kärsivät tuskia.

»Tule heti ja käy pitkäksesi sohvalle!» käski hän.

Judith totteli ja salli hänen järjestää pielukset hartioittensa alle,
tuntien miellyttävää riippuvaisuuden tunnetta.

»Ajomatka ei ole vahingoittanut minua», vakuutti Judith, »koska nautin
siitä niin paljon».

Roddy seisoi, katsellen häntä.

»Nautitko siitä?» virkkoi mies hiljaa.

»Kyllä; etkö sinä nauttinut?»

»Kyllä.»

»Eikö se ollut kummallinen, haaveellinen retki?»

»Perin haaveellinen luullakseni.»

»Toivoisin, ettei se olisi koskaan päättynyt.»

Roddy ei vastannut siihen mitään, vaan seisoi yhäti, silmäillen häntä.

»Sinun pitää lähteä, Roddy. Toiset eivät saa tavata sinua täällä.
Sitäpaitsi et ennätä päivälliselle.»

»Olen jo aikoja sitten myöhästynyt päivälliseltä, luulisin.»

»Voi, Roddy, kuinka kauheata. Olen myöhästyttänyt sinut aterialta.»

»Tiedän sen. Teit hirmutyön. Ja minulla kun on niin nälkä.»

»Minä myöskin jäin päivällisettä, mutta minun ei ole nälkä... Roddy,
mitähän Tony sinulle sanoo?»

»Hän on hyvin pahasti harmissaan.»

»Ilmaisetko olleesi minun seurassani? Hän ei siitä pitäisi, vai
pitäisikö?»

»Ei.»

»Tony on mustasukkainen minulle. Kerran näin hänen katseessaan puhdasta
vihaa. En ole sitä unohtanut. Pitääkö hän sinusta?»

»Luulen hänen pitävän.»

»Niin minäkin luulen. Pidätkö sinä hänestä? Sinun ei tarvitse vastata.
Ymmärrän, etten saa kysyä sinulta sitä.»

»Sinä saat kysyä minulta kaikkea, mitä haluat.»

Mutta hän ei vastannut.

»Tuntuu niin hirveältä, jos joku vihaa minua. Vakuuta hänelle, etten
millään tavoin vahingoita sinua!»

Mutta kenties se ei ollutkaan totta. Ehkä hän merkitsi loputtomia
vahinkoja. Jos hän tempaisi Roddyn Tonyltä, kaikilta niiltä, jotka
pitivät hänestä ja rakastivat häntä, koko hänen joutilaasta, Pariisissa
ja Englannissa vietetystä elämästään ja liittäisi hänet itseensä,
sitoisi hänet ja pitäisi häntä omanaan, merkitsisi se sitä, että hän
saisi huolia, vastuunalaisuutta; se saattaisi merkitä sitä, että
hän muuttaisi Roddyn vapaasta ja salaperäisestä itsestään joksikin
tavalliseksi, kesytetyksi, herkkätuntoiseksi. Kenties ne, jotka pitivät
hänestä ja rakastivat häntä, tekisivät viisaasti keräytyessään hänen
ympärilleen ja visusti suojellessaan häntä naiselta. Hetkisen Judith
näki itsensä paha-aikeisena olentona, Roddylle vaarallisena, ja veti
pois kätensä Roddyn kädestä, joka piteli sitä kevyesti.

»Minä vakuutan hänelle, ettet vahingoita minua mitenkään», kertasi
Roddy hajamielisesti tuijottaen hänen kasvoihinsa.

»Nyt sinä lähdet pois», sanoi hän, »enkä tiedä, milloin tapaan sinut
jälleen».

»En minäkään tiedä», virkkoi Roddy, hymyillen.

»Huomenna olet unohtanut kaikki. Mutta minä en unohda tätä iltaa.»

»En minäkään. En unohda sinua, Judy. Joskus toivon voivani unohtaa.
Pelkään sinua hiukan.»

»Pelkäätkö minua?»

»Pelkään sinua — ja itseäni.»

Myöhemmin, Roddyn poistuttua, hänen piti ajatella sitä. Se saattaisi
tehdä kipeätä; nyt hän ei voinut sitä päättää, kun Roddy katseli häntä
kasvot naamiottomina, hämmentyneinä. Nyt hän ei tuntenut muuta kuin
syvältä, hyvin syvältä kumpuavaa onnea.

»Tiedäthän, Roddy», puhkesi hän puhumaan hetkisen kestäneen vaitiolon
jälkeen, »kauheinta sinussa on se, etten milloinkaan saa sinua kiinni
samasta, missä erosimme. Tänä iltana olet puhellut minulle niinkuin
olen aina ikävöinyt sinun puhelevan, ikäänkuin voisimme luottaa
toisiimme, ikäänkuin olisimme kaksi samanlaista, kahden kesken
joutunutta olentoa. Eikö sinusta tunnu, että tunnemme toisemme paremmin
tämän illan jälkeen, Roddy?»

Roddy oli hetkisen vaiti, ja hänen silmänsä tuikkivat, sitten hän
vastasi:

»Minusta tuntuu, että olet saanut minut puhumaan aika paljon
sopimatonta.»

»Roddy-parka! Sinun on parasta poistua, ennenkuin kiristän sinulta
jotakin sellaista, mitä kadut elämäsi loppuun saakka», tokaisi Judith
katkerasti. »Tiedäthän, etten lepää, ennenkuin olen pakottanut sinut
kertomaan minulle kaikki salaisuutesi. Ja sittenkun olen sen tehnyt,
menen kertomaan ne kaikille muille.»

Hän sulki silmänsä ja käänsi kasvonsa poispäin miehestä. Syntyi pitkä
hiljaisuus.

»Älä ole minulle vihainen!» pyysi Roddy vihdoin.

»En olekaan.»

»Enkö sanonut sinulle, että olen kelvoton?»

»Kyllä, sanoit niin.»

»No niin, nyt uskot sen, etkö uskokin?»

»En. En. En.»

»Oi — sinä olet, parantumaton... Hyvästi, Judy!»

Judith kääntyi taaskin häneen päin, tarttui molemmin käsin hänen
käteensä ja piti sitä kiinni.

»Roddy, _olethan_ — oikein mielelläsi — ollut seurassani... etkö
olekin?»

Roddyn kasvojen ilme pehmeni.

»Olen ollut hurmaannuksissa», vakuutti hän hellästi.

»Entä milloin näen sinut taaskin?»

Toinen ravisti päätänsä.

»Oi, Roddy, milloin?»

Roddy kumartui nopeasti, niin että hänen kasvonsa melkein koskettivat
tytön kasvoja, ja jupisi, katsellen häntä:

»Milloin vain haluat.»

Hänen huulensa painautuivat Judithin huulille hyvin kevyesti. Tyttö
kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen poskeaan ja otsaansa.
Kun Roddy minuutin tai parin kuluttua uudelleen oikaisihe, näytti hän
Judithista taaskin hymyilevän.

Judith virui ihan hiljaa, tarkkaillen häntä, kun hän sytytti savukkeen,
silitti tukkansa, otti päällystakin yllensä ja meni avaamaan
ovea. Sitten hän kääntyi, yhäti hymyillen ja nyökäten ikäänkuin
rohkaistakseen Judithiakin hymyilemään. Mutta Judith loikoi edelleenkin
hiljaa ja tähysti ylöspäin häneen ikäänkuin kaivon pohjalta, ikäänkuin
koko hänen olemuksensa olisi ollut kuollut paitsi silmiä, jotka
liikkuivat, katsellen häntä.

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Pian hänen askeltensa ääni häipyi
käytävään.

Judith kohotti kättänsä verkalleen ja vaivaloisesti, ikäänkuin sitä
olisi paino kytkenyt hänen kupeelleen, ja veti lampun vihreän verhon
alas; koko huone vaipui pehmeästi puolipimeään.

Jollakin tavoin vihreä valo toi äkkiä hänen mieleensä alkukevään
metsät hämärässä: nuoret nuput ja pienet lehdet, sateen huuhtelemat,
tummaa, kirkasta vettä muistuttavan ilman valaisemassa oksia himmeällä
hohteella.

Hän silmäili vartaloaan, joka pitkänään hentona ja liikkumattomana
virui vuoteella; hän näki rintansa hiljaa nousevan ja laskevan
hengityksen mukaan; ja hänellä oli sellainen tunne kuin hän olisi
katsellut itseään toipuessaan pitkästä pyörtymyksestä, kylpien
kristallinkirkkaassa, uudessa elämässä, muuttuneena ja kaunistuneena.

Huoneen jokapäiväiset, naiselliset laitteet olivat, mietti hän, olleet
sopimattomana taustana Roddyn loistavalle hienoudelle. Mutta nyt näytti
olevan jotakin viehättävää, vierasta, omituista valoissa ja varjoissa,
kukkien, kirjojen ja huonekalujen muodoissa, ikäänkuin Roddy olisi
jättänyt niihin leimansa.

Hän kuuli Jenniferin askelien nopeasti lähestyvän hänen oveaan... Ei
sanaakaan, ei kuiskaustakaan Jenniferille. Jennifer ja Roddy eivät
saaneet koskaan kohdata toisiaan, eivät edes ajatuksissa. Mitä syvin
vaisto kielsi sen.

Jennifer astui hilpeästi sisälle.

»Oletko väsynyt, rakas?» alkoi hän. »Teit ihan oikein, kun et tullut
ruokasaliin. Siellä oli kamalampaa kuin koskaan ennen. Ja nyt, rakas,
salli minun laittaa sinut vuoteeseen — olet niin uupunut. Minä hoivaan
sinua. Paistan sinulle jonkun munan, sittenkun olet vuoteessa.»

Siis Jennifer ei epäillyt mitään. Hän ei huomannut kaiken muuttuneen.
Hän oli hellän levottomuuden vallassa, joka sairauden jälkeen valtasi
hänet silloin tällöin, milloin hän muisti ajatella, että Judith oli
heikko. Hän nosti Judithin syliinsä ja kantoi hänet makuuhuoneeseen...

Sittenkään ei mitään ollut muuttunut. Tuossa Jennifer nauroi,
lörpötteli, salli munien palaa järjestäessään hänen hiuksiaan,
kumartui lopuksi hellästi antamaan hyvän yön suudelman. Judith koetti
ajatella Roddya. Vähän aikaa sitten oli Roddy ollut kumartuneena hänen
puoleensa, kuten Jennifer oli nyt, silmät erilaisina, mutta kuitenkin
samanlaisina. Mutta Roddy oli kadonnut; nyt Judith ei jaksanut muistaa,
minkä näköinen hän oli.

Mitään ei siis ollut muuttunut, järjestystä ei ollut muutettu eikä edes
järkytetty. Olivathan nämä hetket; mutta kaikkialla niiden tavattoman,
luonnottoman loistavan, jumalallisen karkean, henkeäsalpaavan
suurenmoisen kaavauksen ympärillä kutoi elämä keskeytymättä edelleen,
kutoi värittömiä, mitättömiä pikku seikkoja kestäväksi kankaaksi.




9


Sitten, siltä melkein tuntui, sillä aikaa, kun hän vielä vakuutti
itselleen tällaista, kun Roddyn lyhyen käynnin muisto vielä tulvahti
huumaavasti hänen mieleensä satoja kertoja päivässä ja sitten taaskin
kaikkosi, kadoten Roddyn sitä seuranneen äänettömyyden salaperäiseen
ja epäilyttävään pimeyteen, kun Jennifer pysyi kaiken hilpeyden ja
varmuuden, kaiken riemun ehtymättömänä lähteenä, sillä aikaa kun koko
järjestetty unelma jatkui ikäänkuin se ei olisi voinut milloinkaan
katketa, sittenkin kolmannen vuoden alkaessa alkoi muutos luoda
varjoaan.

Jenniferin katse, pään käännös, uusi sanontatapa, joku mitätön seikka
säväytti hänen sydäntänsä hetkiseksi; ja sitten oli kaikki alkanut
sortua pirstoiksi. Jennifer ei ollut enää sama ihminen. Jossakin
kohdassa hän oli poikennut syrjään hiiskumatta sanaakaan ja kääntänyt
kasvonsa uudelle tielle. Hän ei halunnut Judithin seuraavan itseään.
Hän oli hylännyt Judithin pimeässä; ja vaikka hän nyt olikin vielä
olevinaan läheisyydessä, oli hänen äänessään kaukaa kantautuvan äänen
väärä kimeys.

Judith muisti Jenniferin kerran äkkiä sanoneen: »Yksi asia on
elämässäni varma; se on se, että rakastan sinua aina.» Ja myöhemmin
hänen silmänsä olivat loistaneet ikäänkuin kyynelistä ja naurusta.
Hän muisti sen hetken yllätyksen ja riemun sekä tulvivan varmuuden,
sillä se oli sanottu niin rauhallisesti kuin olisi tuon »aina» -sanan
käsittäminen merkinnyt hänelle jotakin surullista, vakavoittavaa
kohtalon tajuntaa. Hänen esiintymisensä oli ollut koruton,
kaukana tavallisesta kuohahtelusta ja sanapöyhkeilystä, hän oli
tuntunut lausuvan tosiseikan, jota piti uskoa aina ja empimättä.
Hänen elämässään, jossa kaikki muu oli epävarmaa, juoksevaa ja
suuntaamatonta, oli ainoastaan se järkkymätön perusta, muuttumaton
kohta... Hän oli näyttänyt tarkoittavan sitä istuessaan takakenossa
tuolissaan, käsivarret pitkänään helmassa, kädet ristissä, koko olemus
rauhallisena ja hellänä, silmät suunnattuina Judithiin toisenlaisina
kuin koskaan sitä ennen tai senjälkeen, pitkään ja täydelleen,
kuvastaen syvää, häiriytymätöntä rakkautta.

Se oli tapahtunut eräänä huhtikuun loppupuolen päivänä, viimeksi
kuluneen kesälukukauden alussa. Jälleennäkemisen onni ei ollut
milloinkaan ennen tuntunut niin täydelliseltä. Jennifer oli ollut
Skotlannissa, Judith Pariisissa äitinsä luona, eläen närkästyneenä
äidin vieraan elämän heijastuksessa. Ja sitten he olivat taaskin
yhdessä, ja sää oli kesälukukauden alkaessa pettämättömään tapaansa
pysynyt viikon päivät erinomaisena.

He olivat eräänä aamuna ottaneet vihreän veneensä ja samonneet jokea
ylöspäin Grandchesteriin. Puutarhassa ei ollut ketään heidän sinne
saapuessaan.

»Jumalan kiitos, ettei ainoatakaan harmaata flanelliasua ole
näkyvissä!» ihasteli Jennifer. »Ruoho on kaiketi vielä niin kosteata,
etteivät ylioppilaat voi istua ulkosalla.»

Puutarhassa puhalsi lievä tuuli, heiluttaen pitkää ruohoa, voikukkia,
keltanoita ja kaunokkeja. Puiden alle, silkille välkkyvään vehreyteen
sijoitetuilla, pienillä, valkeilla pöydillä vilkkui valo- ja
varjoläikkiä, ja täysinäisiä kukkarykelmiä kannattavat omenapuunoksat
hohtivat taivasta vasten hennon lapsellisena vastakohtana koruttomissa
väreissään — vaalean punaista vaalean sinisellä pohjalla. Ilma
värähteli lintujen sekavasta laulusta.

Karkeakarvainen, ruskea, keltasilmäinen terrieri juoksi hypähdellen
heitä vastaan, ilmoittaen heidän tulostaan haukkumalla puolittain
äkäisesti, puolittain ystävällisesti. Tummaihoinen tarjoilijatar tuli
laiskasti talosta vastahakoisena tarjoilemaan heille.

»Onko puutarha auki?»

»Kyllä; kyllä se on auki.»

»Voitteko antaa meille puolista?»

»Kyllä varmasti.»

»Mitä voitte meille antaa?»

»Voitte saada juustomunakkaan ja hedelmäsalaattia.»

»Taivaallista!» ihasteli Jennifer ja hypähti riemusta.

»Teidän olisi parasta syödä sisällä. Ruoho on märkää.»

Hän asteli pois silittäen mustaa, epäsiistiä tukkaansa. Hän ei hevillä
hymyillyt. Jotakin kiehtovaa ja romanttista oli tuossa laihassa,
keltahipiäisessä, tummakulmaisessa, nuoressa naisessa, joka säilytti
häijyytensä, lievän, laukeamattoman katkeruutensa ympäristönsä
uudistuvista naurunpuuskista huolimatta.

»Haluaisin tarttua ja ravistaa hänet eloon. Panna hänet hymyilemään
ja olemaan nuori. Tehdä hänen poskensa rusottaviksi ja silmänsä
kirkkaiksi», intoili Jennifer. »Jos olisin mies, rakastuisin häneen
heti. Minkä luulet olevan hänen nimensä? Jessika? Anne? Rosa?»

»Mirjam.»

»Niin, Mirjam.»

Kuinka voimakkaasti nämä Judithin muistamat, merkityksettömät sanat
toivatkaan hänen mieleensä sen päivän takaisinsaamattoman laadun!

Kaikkialla heidän ympärillään istuvat kirviset ja kerttuset sekä
kultasilmäinen koira olivat auttaneet heitä lopettamaan ateriansa.

Sitten he olivat istuneet takanojassa tuoleillaan ja tuijotelleet
puhumatta mitään. Ja juuri silloin Jennifer oli kääntynyt ja
katkaissut äänettömyyden rauhallisella, välttämättömältä tuntuvalla
vakuutuksellaan; ja sen jälkeen Judith oli ojentanut kätensä ja
hivellyt hänen kättänsä hetkisen sekä istunut edelleen hänen
vierellään, haaveksien.

Myöhemmin iltapäivällä he olivat nähneet harmaan flanellin peittämiä
jalkoja, jotka lähestyivät, ja nousseet poistuakseen.

He olivat kohdanneet saman tumman tytön tulossa hiekoitettua tietä
myöten puutarhaan, kantaen tarjottimella saviastioita.

»Olemme tulleet maksamaan teille», sanoi Jennifer, hymyillen
säteilevästi.

Tyttö mainitsi hinnan kasvojensa värähtämättä.

»Judith, onko sinulla muassasi niin paljon rahaa, rakas?» kysyi
Jennifer ja lisäsi, kääntyen taaskin tyttöön päin: »Meillä on ollut
niin kovin hauskaa.»

Ei tullut mitään muuta vastausta kuin nopea, epäluuloinen katsahdus.

Viinimarjapensaita, kultalakkoja, narsisseja, lemmikkejä, keltaisia
kaunokkeja ja tulppaaneja kukki runsaasti polun kummallakin puolen.

»Kuinka viehättävä puutarha!» ihasteli Jennifer. »Se on nyt
kauneimmillaan, eikö olekin?»

»Se näyttää nyt hauskalta», myönsi tyttö.

Jennifer osoitti ryhmää kankeita, vakavia, purppuraisen mustia
tulppaaneja.

»Nuo tulppaanit ovat samanlaisia kuin te», virkkoi hän silmissään ja
huulillaan, koko hänen hehkuvilla kasvoillaan mairitteleva, vetoava
ilme.

Ja äkkiä tyttö hieman naurahti, loi ensin pehmeän katseen Jenniferiin
ja käänsi sitten silmänsä toisaalle ujosti ja torjuvasti ikäänkuin
olisi halunnut sanoa: »Sepä ajatus! Minä samanlainen kuin tulppaani! No
niin, te _olette_ — sekaisin...» Mutta yhtä kaikki hän oli hyvillään ja
huvitettu.

»Minä muistan aina teitä, kun näen tuollaisia tulppaaneja», vakuutti
Jennifer. »Hyvästi!»

»Hyvästi, neiti...» Tyttö hymyili, tällä kertaa melkein
veitikkamaisesti ja kiiruhti pois tarjottimineen.

»Hän oli sangen inhimillinen», arvosteli Jennifer. »Onkohan hänellä
rakastaja tai kaipaakohan hän sellaista tai onkohan joku hänet hylännyt
tai... Mikä on tehnyt hänen sisäisen puolensa noin kovin synkäksi ja
tiukaksi?»

Hän seisoi, katsellen tytön jälkeen, ikäänkuin olisi mielinyt palata
tiedustamaan sitä häneltä.

Kuinka Jennifer iskikään kipunoita tavallisista ihmisistä! Hän osasi
elää. Se, että oli hänen seurassaan, merkitsi sitä, että joutui
seikkailuihin, että näki joka taipeen takana kasvavan pensaan muuttuvan
palavaksi pensaaksi.

Vähän ajan kuluttua hän olisi unohtanut tytön, jonka ongelma oli
nyt niin tärkeä ja kiihoittava; mutta Judith puolestaan muistaisi
sen aina — koska hän näki sen draamallisesti, näki siinä hiljaisen
tarinan, kuuli siinä tuntemattoman sävelen, teki siitä hilpeillä,
hullunkurisilla väreillä maalatun vesiväritaulun tai monimutkaisen
valo- ja varjopiirroksen.

He poistuivat puutarhasta.

»Luultavasti», virkkoi Jennifer, »emme enää koskaan tule tänne».

He eivät olleet käyneet siellä toistamiseen. Sitä kertaa ei ollut
sotkenut mikään senjälkeinen käynti toisenlaisella tuulella,
suuremmassa seurassa, toisenlaisella säällä tai muuna vuodenaikana.

Mutta nyökätessään myöntävästi Judith oli ajatellut: »Joskus, sittenkun
olen paljon vanhempi, palaan tänne yksin ja muistelen häntä; ja sitten
ehkä kirjoitan ja kysyn: 'Muistatko?' Tai kenties en sitä tee, jos hän
on unohtanut.»

Ja nyt, jopa paljoa aikaisemmin kuin Judith oli pelännyt, alkoi
Jennifer unohtaa kaikki. He olivat aikoneet lähteä yhdessä matkalle
kesälomalla, matkustaa Bretagneen, uida, kävellä ja lukea; mutta
lopuksi oli Jenniferin ohjaaja lausunut kylmiä sanoja Jenniferin
edistymisestä ja vaatinut häntä käymään opistolla pitkän loman aikana.
Judith oli liittynyt lukuseuraan kolmen heidän piiriinsä kuuluvan
tytön kanssa ja kirjoittanut Jenniferille pitkiä kirjeitä, joihin oli
vastattu lyhyesti ja pitkien väliaikojen kuluttua. Mutta se ei ollut
yllättävää. Jenniferin kirjeet olivat aina olleet kouristuksentapaisia,
jos ne olivat kiihkeän tunteellisia. Sitten kirjeet olivat tyyten
loppuneet. Judith oli kirjeessään tiedustanut, eivätkö he voisi viettää
syyskuuta yhdessä, ja Jennifer oli vastannut viisi riviä, torjuen
ehdotuksen. Hän aikoi syyskuussa mennä Skotlantiin metsästämään.

Ja sitten oli kolmas vuosi alkanut, ja kaikki oli ollut kuten aina
ennenkin tai näyttänyt olevan muutamina ensi hetkinä; mutta sitten oli
kaikki rauennut pirstoiksi.

Jennifer ei enää halunnut jäädä yksin sanomaan hyvää yötä muiden
poistuttua. Hän lakkasi puhumasta hurmaantuneesti ja innostuneesti
silmiensä loistaessa nähdessään Judithin kuuntelevan, tuntiessaan hänen
ymmärtävän. Enää ei tuntunut olevan mitään sanomista. Erikoisesti hän
ei halunnut puhua loma-ajasta.

Huonoihin sanomiin vihjasi ensimmäiseksi tietystikin Mabel. Syödessään
pussista torttuja myöhään illalla Judithin kerran ollessa hänen
luonansa armeliaisuuskäynnillään hän kysäisi:

»Onko se neiti Manners ollut täällä äskettäin?»

»Kuka on neiti Manners?»

»No — se neiti Manners, Jenniferin ystävä, joka oli niin paljon hänen
seurassaan loman aikana.»

»Ahaa, niin —»

»Olin varma siitä, että sinun oli täytynyt kuulla hänestä, koska
he näyttivät niin kovin likeisiltä ystävyksiltä. He olivat aina
liikkeellä yhdessä ja puuhasivat aina jotakin kujetta.» Hän päästi
nauruntirskahduksen. »Usein aprikoimme, todentotta aprikoimme, kuinka
kauan kestäisi, ennenkuin Jennifer erotettaisiin, kun he menettelevät
sillä tavoin, tulivat sisälle niin myöhään ja niin edelleen. Mutta
jostakin syystä Jennifer ei milloinkaan joudu ilmi, vai joutuuko?» Uusi
tirskahdus. »Kuinka silmäänpistävän näköinen tyttö hän onkaan!»

»Kuka?»

»Neiti Manners.»

»Niin, kyllä... En ole nähnyt häntä kertaakaan. Ainoastaan valokuvia.»

»Kaikki ovat sanoneet, kuinka vaikuttava pari he ovat... Otaksuttavasti
hän pian taas saapuu tänne, etkö sinäkin arvele niin?»

»En tiedä ollenkaan», vastasi Judith. »Otaksuttavasti.» Mabel näytti
juhlalliselta.

»Ne painiottelut, joita he pitivät tuolla nurmikolla! Usein katselin
heitä ikkunastani. Ihme, etteivät he katselleet... tosiaankin ihme...
joku ohjaajista... Se näytti niin... paiskella sillä tavoin toisiaan
sinne tänne... Sellainen ei ole sinun mieleesi — oikein, vai onko?
Tarkoitan...»

»Oi, painiminen on ihanaa!» kehui Judith. »Minä pidän siitä paljon.
Jennifer on koettanut opettaa minua. Mutta en ole kyllin vahva hänen
kumppanikseen; se — se — neiti Manners pystyy paljoa paremmin pitämään
hänelle puoliaan.»

Mabel supisti suutansa ja oli ääneti.

Judithin tuli välttämättä pikaisesti poistua hänen luotansa siitä
pelosta, että hän löisi Mabelia, koska hänen tietoinen tarkoituksensa
oli ilmeisen selvä, koska hän nyt aivan hyvin tiesi, ettei Judith
ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan neiti Mannersista, koska
Judith selvästi näki sen tytön kookkaana, tummana ja loistavana
astelevan nurmikolla Jenniferin seurassa, kilvoitellen hänen
kanssansa voimateoissa, hänen vertaisenaan kaikkeen suurenmoiseen,
epänaiselliseen, ruumiilliseen puoleen nähden, jollainen Judith ei
ollut koskaan ollut. Hänen kuvansa väikkyi äkkiä Judithin silmissä,
lähtemättömästi esiintyen kaikkien tähän saakka selvittämättömien ja
muodottomien, pelokkaiden aavistusten ruumiillistumana, muutoksen,
synkän levottomuuden ja hämmingin tunnuksena. Ja tuossa oli myöskin
sietämättömän Mabelin kuva tarkkailemassa itsekseen, ahmimassa
ikkunasta kiiluvin silmin, jotka ilmaisivat:

»Vihdoinkin!»

Judith seisahtui käytävässä ja valitti ääneen, kauhistuen ajatustensa
hurjan vimmaista lentoa.

       *       *       *       *       *

Kylvystä palatessaan Judith kuuli myöhään illalla ääniä ja naurua
Jenniferin oven takaa. Pitikö hänen pysähtyä?

Koko seurueen täytyi tavallisuuden mukaan olla siellä nauramassa ja
pakinoimassa, ikäänkuin ei mikään olisi ollut vialla. Hän yksin oli
eristäytynyt, istunut kirjakasan ääressä huoneessaan, koska hänellä
muka oli tärkeätä työtä. Se oli hänen oma vikansa. Hän oli väittänyt,
että hänellä oli tehtäviä, ja he olivat uskoneet häntä eivätkä
olleet pyytäneet häntä seuraansa. Hän menisi sisälle, istuisi heidän
joukossaan, polttaisi tupakkaa ja kertoisi heille juttuja — kertoisi
heille sellaista, mikä heitä naurattaisi; ja kaikki olisi kuten
ennenkin. Toiset lähtisivät lopulta pois ja jättäisivät hänet jälkeen;
hän kääntyisi katsomaan Jenniferiä tulen hohteessa, ojentaisi kätensä
ja sanoisi: »Jennifer...»

Hän avasi oven ja katsahti sisälle.

Äänet vaikenivat äkkiä.

Sitä seuranneen oudon, jännittyneen hiljaisuuden aikana hän näki, että
ikkunaverhot oli vedetty syrjään. Purppuraisen musta yö painautui
ikkunoita vasten, ja yhdestä ruudusta näkyi täyden kuun kirkkaan
valkoinen kehrä. He viruivat kaikki lattialla. Himmeästi erotti
tummia hahmoja, kalpeita, kuutamon hipomia kasvoja ja käsiä; muutamia
savukkeita hehkui huoneen toisesta päästä hataran, leijailevan
savupilven lävitse. Takkatuli oli palanut melkein loppuun. Missä oli
Jennifer?

»Hei vain! Kas, Judith!» äänsi joku.

»Onko täällä tilaa minulle?» tiedusti Judith hiljaa. Hän astui
sulavasti heidän kaikkien keskelle, meni suoraan ikkunan luokse ja
istuutui lattialle, niin että kuu jäi hänen päänsä taakse. Hän tunsi
itse, kuinka luonnottoman täsmälliset ja tarkoin lasketut hänen
liikkeensä olivat, kuinka hänen pitkä, hento, kimonoon verhottu
hahmonsa meni huoneen poikki kolmella kevyellä askelella, vaipui
meluttomasti paikalleen ja jäi heti liikkumattomana odottamaan.

Missä oli Jennifer?

»Ihan pimeässä», virkkoi hän samanlaisella pehmeällä äänellä. Ja
sitten: »Kuinka ihana kuu! Ettekö tiedä, että on hyvin vaarallista
antaa sen paistaa teihin tällä tavoin? Se tekee teidät hulluiksi.»

Yksi tai kaksi heistä nauroi. Nyt hän tunsi kolmet edessään olevat
kasvot. Jenniferin täytyi olla jossakin takan luona. Huoneessa oli
pingoittunut tuntu. Hän mietti kauhean mustasukkaisesti: »Ah, heitä
suututtaa minun tuloni. He arvelivat vihdoinkin pääsevänsä minusta
eroon. He ovat tulleet tänne salaa ilman minua suikertautuakseen
suosioon. He kaikki kaipaavat häntä. He ovat kaikki aina vihanneet
minua.» Hän lausui:

»Antakaa minulle savuke!»

Jenniferin ääni puhkesi äkkiä puhumaan, kajahtaen kalseasti. Äänestä
päättäen Judith arvasi, kuinka raju hänen silmiensä ilmeen täytyi olla.

»Kas tässä, tässä savuke, Judith... Tahdotko syödä jotakin tai juotko
kaakaota? Oi — täällä oli pullo likööriä, mutta luultavasti olemme sen
tyhjentäneet.»

Hänen äänestään soinnahti hirvittävä hämminki, sekavan hätäinen melu...

»Minä juuri äsken imin viimeiset pisarat», ilmoitti syvä ääni.

»Kuka sitten nyt puhui?» kysyi Judith hiljaa ja herttaisesti.

»Oh...» huudahti Jennifer kimakasti, »Geraldine, sinä et vielä ole
tavannut Judithia».

Mitä hän aikoi sanoa? Geraldine Manners vietti hänen luonansa
pyhänseutua, ei, käveli nurmikolla hänen kanssansa, oli juuri saapunut,
ei, oli asunut hänen huoneessaan kuukausimääriä, kesästä asti, sillä he
olivat niin kovin läheisiä ystävyksiä...

»Kuinka voitte? Puhetavastanne arvaan, minkä näköinen olette», virkkoi
Judith pehmeästi, nauravasti.

»Ohoo; siihen minä en lainkaan pysty.»

Kuinka ikävystynyt, kuinka huolimaton ääni!

»Kierränkö valot palamaan?» kysyi joku.

»Älä!» kielsi Judith äänekkäästi.

Hän kohotti käsivartensa ikkunaa vasten. Kimonon hiha valahti alaspäin,
ja käsivarsi välkkyi käärmeen tavoin kuutamossa kylmänä ja hentona. Hän
levitti pitkät sormensa ja tähysti niitä.

»Olisin mielelläni sokea», puheli hän. »Toden totta toivoisin olevani
sokea. Silloin saattaisin oppia näkemään sormillani. Saattaisin myöskin
oppia kuulemaan kunnollisesti.»

Ja oppia olemaan välinpitämätön Jenniferiin nähden, joten hänen
ruumiillisen ulkonäkönsä viivat ja värit, niiden aina yllättävä ja
riemastuttava vaikutus eivät enää milloinkaan häntä orjuuttaisi;
alituisessa, rauhallisessa pimeydessä oppia tuntemaan, kuinka silmien
tyrannimainen pakotus oli himmentänyt ja vääristänyt kaikkia todellisia
arvoja. Tulla sokeaksi nyt, tällä hetkellä, jotta uunin luona puhuneen
äänen pelätyt kasvot jäisivät ikiajoiksi tuntemattomiksi!... Pian
huoneessa olisi valoisaa, ja tuskaisesti, nälkäisesti, kamalan
hätäisesti ja vastahakoisesti silmät aloittaisivat jälleen työnsä,
kääntyisivät kiireisesti maaliinsa.

»Älä ole järjetön, Judith!» varoitti joku. »Et ymmärrä, mitä puhut.» Ja
sitten puhuja haasteli edelleen työskentelystä sokeain, sokaistuneiden
sotilaiden keskuudessa ja St Dunstanin sairaalan oloista.

Keskustelu muuttui yleiseksi ja juoksi tavallisia latujaan, oli parempi
olla kuuro kuin sokea, sokea kuin kuuro. Jennifer ja Geraldine pysyivät
vaiti.

»Nyt meidän on aika mennä nukkumaan», sanoi joku. »Jennifer, minun
täytyy lähteä levolle. Olen melkein nukuksissa. Kuinka paljon kello on?»

Nyt valo sytytettäisiin.

Se syttyi. Äkkiä paljastui huoneen sekasorto: tyttöjä, pieluksia,
tuoleja, kuppeja, lautasia ja savukkeenpätkiä. Kaikki nousivat pystyyn,
seisoskelivat ja puhelivat. Jennifer oli pystyssä ja lörpötteli,
huudellen äänekkäästi hyvän yön toivotuksia. Toiset keräytyivät
ryhmäksi hänen ja jonkun vielä lattialla istuvan henkilön ympärille.
Judith näki vilahdukselta tumman pään, joka hievahtamatta nojasi
uuninreunukseen. Nyt he kaikki olivat lähdössä. Judith seurasi heitä
hitaasti ovelle ja pysähtyi siellä, katsahtaen olkansa ylitse uuniin
päin.

»Jää tänne!» kehoitti Jennifer kimakasti. Hän seisoi ja tuijotti
Judithiin katse hurjistuneena, tumma väriläikkä kummassakin kalpeassa
poskessa, huulet raollaan.

»En; minun täytyy mennä. Minulla on työtä», vastasi Judith hymyillen
olkansa ylitse. Hän antoi katseensa laskeutua Jenniferin kasvoista
toisiin kasvoihin.

Vihdoin ne olivat hänen vastassaan, nuo vaiteliaan näköiset kasvot,
tarkkaillen häntä soukenneilla silmillään. Tukka oli musta, lyhyt,
harjattu suoraan taaksepäin otsalta, joten pienet, kauniit korvat
olivat näkyvissä. Tuuheat kulmakarvat olivat alhaalla ja tasaisina
matalalla, leveällä otsalla; silmät olivat pitkät raot, tummien
ympyröiden reunustamat; posket olivat kalpeat; leuka oli vankka ja
miesmäinen. Koko kasvojen sisältö keskittyi suuhun, omituiset, leveät
huulet olivat hyvin litteästi jöröillä, kiihkeillä, väsyneillä,
innokkailla kasvoilla. Hän ei ollut nuori tyttö. Ne olivat vähintään
kolmenkymmenen vuoden ikäisen naisen kasvot; mutta vuosiltaan hän
saattoi olla nuorempi. Hän oli kookas, korkearintainen, ja hänen
raajansa olivat pitkät ja tukevat, mutta siromuotoiset. Hänen
yllänsä oli musta leninki ja helminen kaulaketju sekä isot, helmiset
korvarenkaat.

Judith tiedusti kohteliaasti:

»Oletteko täällä ensi kertaa?»

»En.» Nainen naurahti. Hänen äänensä oli röyhkeä.

»Minua väsyttää», valitti Jennifer äkkiä lapsen tavoin.

»Olet sen näköinen», huomautti Judith. »Mene vuoteeseen!»

»Minä riisuudun.» Jennifer pyyhkäisi kädellään otsaansa ja huoahti.

Takan luona istuva nainen sovitti verkkaisesti savukkeen meren
vahaiseen imukkeeseen ja sytytti sen.

»Minua ei vielä nukuta», virkkoi hän. »Odotan siihen saakka, kunnes
olet vuoteessa, ja tulen peittämään sinut.»

»Tässä huoneessa tuntuu —» huusi Jennifer, tähyillen ympärilleen
kauhuissaan. Hän syöksähti ikkunan luokse ja sysäsi sen ihan auki.
Sitten hän katosi makuuhuoneeseensa, eikä hänestä enää kuulunut
ääntäkään.

Nainen alkoi laulaa itsekseen hyvin hiljaa ikäänkuin olisi unohtanut
Judithin läsnäolon, keskeytti sitten hyräilynsä ja sanoi:

»Pidän kimonostanne.»

Judith kietoi pitkän, punaisen ja sinisen kirjavan, silkkisen
vaatekappaleen tiukemmin lanteilleen.

»Niin. Se tuotiin minulle Japanista. Lahjoitin Jenniferille yhden.
Purppuranvärisen.»

»Oi, sen. Hän lainasi sen minulle. En muistanut ottaa mukaani
iltapukua.»

Hän käänsi päänsä toisaalle ikäänkuin vihjatakseen, että hänestä ei
keskustelu ollut kiintoisa eikä tarpeellinen.

Judith nielaisi kielellään pyörivän huudahduksen: »Hyvää yötä,
Jennifer», sillä hän ei enää ikinä aikonut välittää mitään siitä, miten
Jenniferin kävisi, ei koskaan enää tyynnyttää häntä, kun hän olisi
uupunut ja kiihtynyt, eikä lohduttaa häntä, kun hän olisi onneton. Hän
katselisi Jenniferiä kylmästi, panisi merkille hänen päähänpistonsa ja
selkkauksensa, olkapäitään kohauttaen, arvostelisi niitä eristäytyvän
ja kyynillisen huvitetusti; loukkaisi häntä, jos mahdollista, oi,
loukkaisi häntä, loukkaisi häntä.

Nyt hän jättäisi Jenniferin Geraldinen seuraan eikä vaivautuisi
tiedustamaan itseltään, kuinka syvät ja salaiset, läheiset suhteet
palautuisivat hänen poistuttuaan.

Hän hymyili olkansa ylitse ja lähti huoneesta.




10


Viikkoa myöhemmin Geraldine oli vielä siellä. Hän ja Judith eivät
olleet tavanneet toisiaan toistamiseen; nähdessään hänen ja Jenniferin
käsi kädessä lähestyvän Judith karttoi heitä; ja vaihdettuaan paikkansa
ruokasalissa — paikkansa, joka oli ollut Jenniferin vieressä kaksi
vuotta — hän meni istumaan sellaiseen kohtaan, josta hän ei voinut
nähdä vaalean pään vieressä olevan sileän, tumman pään kääntelehtivän
ja nyökkäilevän vastaillessaan.

Kaiket päivät he olivat näkymättömissä. Geraldinella oli auto, ja
heidän täytyi ajaa penikulmamääriä maaseudulle myöhäissyksyn lauhassa
ilmassa.

Judithista tuntui, että elämä oli lakannut kantamasta häntä eteenpäin
vuoksiaallollaan. Se virtasi hänen ohitseen poispäin hänestä; ja
hänen täytyi jäädä jälkeen toimettomana ja merkityksettömänä, samalla
kun Jenniferin virta yhtyi ja hilpeästi sekaantui uuteen virtaan
ja valui edelleen. Näytti siltä kuin hänelle ei olisi edes suotu
tilaisuutta näyttää itse luopuneensa leikistä. Ja kun hän sitten eräänä
aamuna väsyneenä palasi luennoilta, löysi hän pöydältään repäistyn
paperisuikaleen, johon oli tuntemattomalla käsialalla rajun hätäisesti
kirjoitettu:

 »Tehkää, hyvin ja olkaa huoneessanne kello kuusi tänä iltana. Haluan
 tavata Teitä.

 Geraldine Manners.»

Se oli röyhkeä kirje. Hän ei välittäisi sellaisesta komennuksesta. Hän
kiinnittäisi ovelleen lipun: _Puuhassa_ ja kiertäisi avainta; ja kun se
nainen tulisi, olisi hänen pakko ilman muuta mennä jälleen tiehensä.

Mutta kello kuusi Geraldine kolkutti ovelle kovasti, ja hän huusi:
»Sisälle!» He seisoivat vastakkain.

»Istukaa!» kehoitti Judith. Mutta kumpainenkaan heistä ei liikahtanut.

»Halusin tavata teitä.» Naisen ääni oli matala ja tunteellinen —
kenties äkäinen; ja Judithin valtasi hetkiseksi voimattomuuden
lamauttava tunne. Tuo nainen oli niin upea, niin kypsynyt ja hyvin
puettu; jos syntyisi tappelu, niin mitä mahdollisuuksia olisi laihalla,
nuorella, villaiseen jumperiin puetulla ylioppilaalla?

Nainen nojasi uuninreunukseen, tuijotti Judithiin ja sinkautti:

»Mitä tämä kaikki merkitsee?»

Judith istuutui taaskin hiiskumatta sanaakaan ja odotti, värähtämättä
katsoen toisen vihreihin silmiin. Hän kuuli veren huumaavasti suhisevan
korvissaan.

Geraldine jatkoi:

»Tämä on mielestäni hävyttömintä julkeutta, mistä olen ikinä kuullut.
Koulutyttöjä! Hyvä Jumala!» Hän keikautti teatterimaisesti päänsä
taaksepäin.

Kiihtymyksen ja tuskan puistattamana Judith mietti: »Malta, malta!
Tämä tuntuu sinusta samanlaiselta kuin ruumiilliset iskut sen tähden,
ettet ole siihen tottunut. Pian pystyt esiintymään rauhallisesti. Tämä
on kiukkua, ja sinä olet sen syy. Sinua loukataan ja vaaditaan tilille
ensi kerran eläissäsi. Voita! Voita!»

Ja hänen verensä hoki edelleen hänen korvissaan: »Jennifer».

Geraldine otti kultaisen savukekotelon ja merenvahaisen imukkeen
kultaketjuisesta, safiirisolkisesta laukusta.

»On perin kauheata, eikö olekin, olla niin halpamainen ja pikkumainen?
Säälin teitä, se minun täytyy tunnustaa.»

»Älkää toki säälikö minua!» Judith pani merkille oman äänensä jäätävän,
kohteliaan soinnun.

Geraldine oli sovittanut ohuen, keltaisen savukkeen imukkeeseen ja etsi
tulitikkua.

»Kas tässä», virkkoi Judith, nousi pystyyn, otti tulitikkurasian
uuninreunukselta ja raapaisi tulta. Geraldine kumarsi päänsä pienen
liekin puoleen. Valkeat silmäluomet, mustat, kihartuvat silmäripset,
leveät poskipäät, egyptiläiset huulet, koko kasvojen jäyhyys, paksu,
vahamainen hipiä — Judith näki sen kaiken tarkkaillessaan tuskaisen,
pelokkaan tiukasti katse takertuneena kätensä ylitse kumartuneeseen
päähän. Hänen olisi pitänyt tuoksuta gardenialle.

»Kiitos!» sanoi Geraldine. Hän oikaisi päänsä, soukensi silmänsä ja
puhalsi savua, hiljaa liikuttaen ja suipistaen huuliaan imukkeen
ympärillä. Hän poltti tupakkaa miesten tapaan.

Judith istuutui jälleen.

Geraldine näytti nyt olevan melkein kuin kotonaan. Hän nojasi
uuninreunukseen valliten huonetta, ja hän näytti jättiläismäisen
kookkaalta ja merkitsevältä.

»Oletteko Jenniferin ystäviä?» kysyi hän.

»Jennifer — on hyvä tuttavani.»

Toinen katsahti Judithiin ikäänkuin hämmästyneenä hänen sävystään ja
käytöksestään.

»Minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Hän ei ole maininnut teistä
mitään.»

Se sivalsi hetkiseksi sokaisevan iskun, sillä heti se vihjasi
epärehellisyyteen ja välinpitämättömyyteen. Mutta hän kertasi:

»Olen tuntenut hänet hyvin kaksi vuotta. Teidän sopii tiedustaa sitä
häneltä. Hän saattaa myöntää sen.» Ja lausuessaan viimeiset sanansa
hän mietti, äkkiä kiihtyen: »Ihan samoin en minäkään maininnut mitään
Roddysta...»

»Niin, minä en saa mitään irti hänestä», sanoi Geraldine ja lisäsi
röyhkeästi: »Teidän sopisi varsin hyvin ilmaista minulle, mitä se
kaikki merkitsee.»

»Minulla ei ole teille mitään ilmaistavaa. En tiedä, minkä tähden
olette tullut. Minä haluaisin _teidän_ kertovan minulle, mitä tämä
kaikki merkitsee — tai sitten poistumaan, jos suvaitsette.» Äkkiä hän
tunsi hirvittävää, sisäistä vapisemista ja nousi taaskin seisomaan.
Toinen katseli häntä äänettömänä, ja hän lisäsi: »En ole ollut
likelläkään häntä — sittenkun sinä iltana hänen huoneessaan. Olen
pysytellyt poissa — muistanette sen illan...»

»Minkä illan?»

Judith purskahti eräänlaiseen nauruun ja hillitsi sitten itsensä
suunnattomalla ponnistuksella, sillä viikkokausien aikana hillitty
hysteria pyrki kohoamaan hänen mielessään, ja jos se pääsisi
valloilleen, saattaisi sitä jatkua taukoamatta koskaan, koskaan.

»No niin — eräänä iltana», vastasi hän. »Arvelin teidän kenties
muistavan.»

Geraldinen kasvot eivät värähtäneetkään. Hänen täytyi olla hyvin typerä
tai hyvin julma.

»Pahimmin minua kiusaa se», virkkoi Geraldine, »minkä tähden tämä
tunnoton hyökkäys minua — häntä ja minua vastaan? Mitä haluatte
sekaantuessanne meidän asioihimme? Ne eivät kuulu teihin, eivät
kehenkään teistä. Päätin tulla sanomaan sen teille.»

Hänessä oli omituinen karkea, melkein rahvaanomainen tuntu. Sitä
vastaan oli vaikea taistella.

Judith kohotti katsettaan ja silmäili häntä äänettömänä.

»Siis te olette kaikki sulkeneet Jenniferin pois toveruudestanne.»
Geraldine naurahti. »Se on ihmeellistä. Naisopistot ovat tosiaankin
ihmeellisiä. Ainakin ne olisivat, jolleivät ne olisi niin kuvottavia.»
Judith oli yhäti vaiti, ja hän lisäsi halveksivasti:

»Olisin saanut teistä hieman paremman käsityksen, jos te olisitte itse
tullut. Teetättekö te yleensä likaiset puuhanne muilla?»

Judith nousi pystyyn ja meni ovelle.

»Minne aiotte?» kivahti Geraldine terävästi.

»Jenniferin luokse, pyytämään häntä selittämään.»

»Sitä ette saa tehdä.» Muutos Geraldinen äänessä ja käytöksessä oli
huomattava. »Jennifer makaa sairaana. Lähtiessäni hän koetti nukkua.
Häntä ei saa häiritä.»

»Minä saan mennä Jenniferin luokse milloin vain haluan. Saan aina mennä
Jenniferin luokse. Enkä kysy teiltä, teenkö sen vai enkö?»

Vihdoinkin tämä oli kiukkua, kiukkua! Vihdoinkin hän osasi tahtoa
haavoittaa, huutaa: »Minä! Minä! Minä!» häikäilemättömästi,
hyökkäävästi, voitonriemuisesti vasten vihollisensa kasvoja. Puhdasta
kiukkua ensi kerran hänen eläissään.

»_Suvaitkaa!_ Kuulkaahan!» Geraldine astui muutamia askelia häntä
kohti. »Älkää menkö nyt! Hän on kovin pahasti suunniltaan. Hän jäi
itkemään.»

Itkemään — itkemäänkö? Oi, sepä hyvä. Oli loistavaa, että Jennifer oli
saatu itkemään... Mutta sittenkin... jos tämä nainen oli pannut hänet
itkemään — poloisen Jenniferin, rakkaan Jenniferin — voisi —

Osat tuntuivat äkkiä vaihtuneen. Judith tunsi saaneensa hetkeksi voimia
itsevarmuudesta, ja Geraldine empi ikäänkuin ei olisi tiennyt mitä
sanoa.

»Mitä hän itkee? Tarvitaan aika paljon, ennenkuin Jennifer alkaa itkeä.»

Geraldine loi häneen kiukkuisen katseen ja tokaisi myrkyllisesti:

»Niin. Mikäli olen saanut selville, on jonkun viehättävistä
ystävättäristänne täytynyt nähdä sangen paljon vaivaa saadakseen hänet
itkemään tänä aamuna. Joka tapauksessa hän tuntui saaneen päähänsä,
että hän oli kohdellut jotakuta, jotakuta teistä, hyvin huonosti — ja
että tämä joku oli loukkaantunut — te olitte loukkaantunut — koska hän
oli syrjäyttänyt teidät minun tähteni.»

»Mistä tiedätte hänen tarkoittaneen minua?»

Toinen oli ääneti ja vastasi sitten:

»Hän itki sangen paljon ja oli kovin kiihdyksissä, ja kuulin hänen
mainitsevan nimeänne. Senvuoksi kävin kysymässä eräältä tytöltä, missä
huoneenne on, ja tulin suoraan tänne. Mutta te olitte ulkosalla.»

»Käskikö hän teidän tulla?»

»Hän ei kieltänyt minua.»

»Siis hän ilmoitti teille, missä huoneeni on. Hän tietää teidän olevan
täällä.»

»En tiedustanut häneltä huonettanne. Minä — sain sen selville.»

»Entä tietääkö hän, että olette täällä?»

»Ei.» Oltuaan hetkisen vaiti hän lisäsi: »En tullut tänne
kuulusteltavaksi.»

»Mitä varten tänne tulitte?»

»Vain ilmoittaakseni teille, että välitämme näin paljon» — hän
napsautti sormiaan — »halpamielisen mustasukkaisuutenne pienistä
ilmaisuista».

»No, tuskinpa tuntuu kannattavan tulla pelkästään sitä varten.
Sentähden teidän ei olisi maksanut menettää malttianne, vai olisiko?
Pieni mustasukkaisuus on niin yleistä — naisopistossa. Minusta
totisesti arvioitte sen merkityksen liian suureksi. Ei tunnu siltä,
että välitätte meidän puheistamme, koska juuri äsken vakuutitte,
ettette välitä — kumpainenkaan teistä.»

»Ja», kiivasteli Geraldine, korottaen ääntänsä kiukkuisesti, »ja
sanoakseni sen, olen sitä mieltä, että te olette velvollinen pyytämään
minulta anteeksi — minulta ja Jenniferiltä».

»Oh!» Judith vei kädet kasvoilleen ja nauroi. »Oh! Se on perin
hullunkurista.»

Hän katsahti Geraldineen, sillä äkkiä hänessä heräsi haaveellinen
toivo, että hän näkisi toisenkin nauravan, mutta hänen edessään olevat
kasvot olivat vihamieliset ja jäykät. Sen nähdessään hän tunsi naurun
alkavan puistattaa häntä hirveästi ja hillitsi sen, ähkäisten.

Geraldine sanoi:

»Otaksuttavasti väitätte, ettette ole millään tavoin sekaantunut tähän?»

»Niin, väitän — tietysti väitän», myönsi Judith väsyneen halveksivasti.

»Väitätte, ettette ole vihjanneet — viitanneet —» alkoi Geraldine
äänekkäästi.

»En ole kertaakaan vaivautunut mainitsemaan nimeänne kenellekään. Minkä
tähden olisin sen tehnyt? Se ei kuulu minuun rahtuakaan.»

»Ei», vahvisti toinen, ja hänen kasvonsa sekä äänensä menettivät
hiukan raskasta, tahallista yksitoikkoisuuttaan. »Se ei kuulu teihin
ensinkään.» Hetkisen mietittyään hän lisäsi hitaasti: »Tässä on siis
jonkunlainen väärinkäsitys.»

»Niin, jonkunlainen väärinkäsitys. Minkä tähden edelleenkin käsitellä
sitä, ikäänkuin se olisi tärkeä?»

Lyhyen vaitiolon jälkeen Geraldine virkkoi:

»Kaikki, kuinka mitätöntä tahansa, mikä tulee minun ja Jenniferin
väliin, on tärkeätä.»

Judith tunsi uudelleen alkavansa vapista. Nuo verkkaiset sanat
kaiuttivat hänen tuomiotansa, ja hänen luuloteltu voitonpuolensa oli
lopussa.

»Valitan», pahoitteli hän epävarmasti, »jos minä olen tullut teidän ja
Jenniferin väliin».

»Ette te», vastasi Geraldine. (Niin, hän oli typerä tai julma nainen.)
»Mutta tiedän, mitä ihmisten ilkeät kielet saavat aikaan, ja halusin
saada kaikesta täyden selon, ennenkuin poistun — vain varmistuakseni
siitä, etten jätä häntä alttiiksi millekään epämieluiselle tai
harmilliselle.»

»Ahaa! Te siis oivallatte, kuinka helppo häneen on vaikuttaa.»

Se siis oli syy: nainen pelkäsi. Hän oli vihdoinkin paljastanut
itsensä: hän tiesi, kuinka hirvittävän epävarmaa oli rakastaa
Jenniferiä. Judith tunsi uuden tunteen värähdyksen vavahduttavan häntä;
se tuntui lievältä sääliltä.

»En tahdo häntä vaivattavan», lausui Geraldine hyökkäävästi. »Inhoan
tätä sekaantumista.»

»Ette ihan täysin käsitä», virkkoi Judith tyynen selittäväsi, »kuinka
paljon Jennifer merkitsee joillekuille ihmisille — useille täkäläisille
ihmisille. He rakastavat häntä. Luonnollisesti heitä vähän harmittaa,
kun joku muu tulee vaatimaan hänen huomionsa kokonaan. He kaipaavat
häntä. Eikö se ole luonnollista? Ja sitten nähkääs, luulen hänen
joutuneen kamalaan pulaan työskentelynsä laiminlyönnin tähden siitä
alkaen, kun te tulitte tänne. Kuulin erään tytön puhuvan sellaista
pari päivää takaperin — ja eräs toinen huomautti, että oli aika puhua
hänelle siitä, sillä muutoin hänet erotettaisiin. Varmastikin on siis
käynyt näin: joku on koettanut varoittaa häntä jollakin tavoin. Se
oli tietysti tyhmä teko, mutta kuten väitätte, tytöt ovat hupakkoja.
Tarkoitus oli hyväntahtoinen.» Hän vaikeni, tuntien eräänlaista
huimausta, hengähti syvään huokaamalla ja jatkoi:

»Jos minun nimeni on sekoitettu siihen, on syynä ollut se, että minulla
on — luullakseni — ollut jonkun verran vaikutusvaltaa Jenniferiin
nähden. Hän ja minä olimme yhteen aikaan koko lailla paljon yhdessä.
Mutta viime aikoina olen työskennellyt hyvin tiukasti. Heidän ei olisi
pitänyt lainkaan...»

Hän tunsi äänensä heikkenevän ja vaikeni, vapisten nyt hillittömästi.

Geraldine sytytti toisen savukkeen ja nojautui taaksepäin
uuninreunukseen. Voi, hän aikoi nojata siihen iät kaiket! Jospa hän
vain sallisi pehmentää itsensä jonkinlaiseen säälin ja ymmärtämyksen
tunteeseen, jotta voisi heittäytyä pitkäkseen, itkeä ja valittaa: »Nyt
teidän täytyy käsittää. Nyt olen kertonut teille kaikki. Jättäkää
minut yksin!» Mutta se oli ihan turha toive. Hänen vihamielisyytensä
oli kovettumaan päin. Nyt hän oli valppaampi; ja nyt vasta vinhan
saapumisensa jälkeen hän tuntui kiinnittävän huomiota Judithin
olemukseen. Hänen katseensa lipui tarkkaavaisesti Judithin kasvoista
käsiin, jalkoihin, hiuksiin, vaatteihin ja ympäri koko huoneen. Jotakin
elollista alkoi tunkeutua esille kivisestä kuoresta. Hän oli vaiti
pitkän ajan ja sanoi sitten epävarmasti:

»Toivon, ettette — hiisku kaikesta tästä mitään hänelle».

Judith nauroi.

»En voi sitä varmasti luvata», vastasi hän. »Olemme, nähkääs, tottuneet
kertomaan toisillemme melkein kaikki. Ei ole mitään syytä salata tätä.
Vai onko?»

Geraldine oli taaskin ääneti ja sitten virkkoi:

»Luullakseni olisi parempi olla mainitsematta tästä hänelle mitään.
En haluaisi hänen luulevan tässä olleen mitään touhua. En usko
hänen välittävän kuulla siitä enää. Hän oli hyvin vastahakoinen —
keskustelemaan —»

Se toi ilmi Jenniferin kannan tuskallisen selvästi. Hän tietysti koetti
vilkkaasti päästä eroon kaikesta. Minkä tähden hänen piti päästä
vapaaksi aina, aina? Tällä kertaa olisi helppo tuottaa hänelle harmia,
jollei juuri loukata häntä. Mutta sittenkään ei niin voinut tehdä.
Taaskin Judith tunsi lievän lievää myötätuntoa Geraldinea kohtaan. Hän
kohautti olkapäitään ja lupasi:

»No, olkoon menneeksi; en hiisku mitään.»

»Sovimmeko siis siitä», kysyi Geraldine, »että pidämme asian
kahdenkeskisenä salaisuutenamme?»

Judith nyökkäsi.

Geraldine viskasi pois savukkeensa, tasoitti sileätä tukkaansa,
oikaisihe seisomaan suorana ikäänkuin valmistautuen lähtemään ja
virkkoi reippaan huolettomasti:

»No niin, olen pahoillani, jos olen häirinnyt.»

»Oh, ette ole häirinnyt.»

Judith painoi kylmät kätensä helmaansa. Nyt oli kaikki melkein ohitse;
pian hän saattoi sallia voimiensa romahtaa. Mutta Geraldine viivytteli
vielä, silmäillen ympärilleen.

»Teillä on hauska sisustus», arvosteli hän. »Useimmat näkemäni huoneet
ovat liian hirvittäviä.»

»Olen onnellisempi kuin useimmat täkäläiset tytöt. Minulla on enemmän
rahaa.»

»Onko teistä hauska olla täällä?»

»Joskus on ollut — joskus ei.»

»Hm. Jennifer inhoaa täälläoloa. Enkä sitä ihmettele. Luultavasti olen
saanut hänet taivutetuksi eroamaan ja lähtemään ulkomaille kanssani.»

Tappio vihdoinkin. Judithilla ei ollut siihen vastausta, ei ainoatakaan
asetta jäljellä. Hän tuijotti eteensä tyrmistyneenä.

»En jaksa käsittää», pitkitti Geraldine, »miten hän on jaksanut kestää
niin kauan».

Judith kuuli puhuvansa hitaasti, lauhasti:

»Kuten jo mainitsin, on täällä suuri joukko ihmisiä, jotka rakastavat
häntä. Se muuttaa asiaa, eikö muutakin? Jenniferiä pitää rakastaa.» Hän
painoi kasvonsa käsiinsä ja ajatteli ääneen, kuiskien: »Häntä pitää
rakastaa, ja sitten hän tuntuu julmalta. Mutta hänen tarkoituksensa ei
ole olla. Hänessä on jotakin — ihmiset eivät tunnu osaavan rakastaa
häntä kirkkaasti ja vakavasti; heidän pitää rakastaa häntä liian
paljon. Kaikki muuttuu pimeäksi, sekavaksi ja tuskaiseksi, he tahtovat
— koskettaa häntä ja olla ainoana ihmisenä hänen läheisyydessään; he
tahtovat huolehtia hänestä ja antaa hänelle kaikki, mitä hän kaipaa. Se
on väsyttävää. Ja sittenkun he ovat väsyneet, antaa hän heille takaisin
elinvoimaa. Hän valaa heihin elinvoimaa itsestään.»

Hän vaikeni äkkiä, oivaltaen kuin salaman valossa, millaiset: hänen ja
Jenniferin välit olivat aina olleet. Väsyneenä hän oli aina uudelleen
mennyt Jenniferin luokse, painautuen likelle häntä vahvistuakseen
jälleen hänen elinvoimistaan. Mutta Jennifer vuorostaan ei ollut imenyt
elämää hänestä: rauhallisuutta, hellyyttä ja ymmärtämystä, mutta ei
elämää. Ja rauhallisuus oli muuttunut surullisuudeksi — niin, nyt hän
tiesi nähneensä niin joskus käyvän — surullisuudeksi, alakuloisuudeksi:
hänen sisäinen voimansa oli ehtynyt hänen lakkaamatta antaessaan
itsestään, lakkaamatta ottaessaan vierasta rauhallisuutta. Judith oli
vaatinut liian paljon, kuluttanut hänet loppuun. Kenties hän, Judith,
sittenkin oli ollut Jenniferille onnettomuudeksi, tehnyt rikoksen
koettaessaan vallata omakseen hänen erikoisuuttaan — vaatiessaan
enemmän kuin edes hän jaksoi antaa tuhoamatta itseään. Niinpä hän
lopulta oli liittynyt sellaiseen henkilöön, joka oli terveellisempi
hänen luonnolleen. Kenties sittenkin vaaka oli ollut surkean huonosti
tasapainossa: Jennifer hänen luojansa, hän Jenniferin tuhooja. Kenties
hänen tuli myöntää hävinneensä Geraldinelle ja tehdä se nurkumatta. Hän
lausui, katsoen Geraldineen:

»Varmaankin te teette hänet hyvin onnelliseksi.»

Katsoen värähtämättä Judithia silmiin Geraldine vastasi:

»Kyllä; me olemme hyvin onnellisia yhdessä. Täysin onnellisia.»

»Hän on hyvä kumppani, eikö olekin?»

»Niin, kyllä hän on», myönsi toinen, ja hänen paksut huulensa kohosivat
omituiseen, heikkoon hymyyn.

Mitä hänen äänestään soinnahti — röyhkeyttäkö — voitonriemuako
— pahanilkisyyttäkö — hämärää uhitteluako? Hän tuntui vihjaavan
tietävänsä Jenniferistä sellaista, mistä Judithiila ei ollut
aavistustakaan. Hän oli kauhistuttava nainen.

Judith ei keksinyt sanoja, ja toinen jatkoi:

»Hän alkaa löytää itseään. Se on perin mielenkiintoista. Häntä ei
tietenkään ole kukaan täällä ymmärtänyt.»

»Ja te arvelette ymmärtävänne?»

»Kyllä; minä ymmärrän.»

»Oi, sellaistapa minä en ikinä rohkenisi väittää rakastamastani
henkilöstä! Saattaisi näyttää siltä, että tunnetaan läpikotaisin, ja
siitä huolimatta oltaisiin ventovieraita.» Judith pani kätensä ristiin
ja puhui hartaasti:

»Ettekö tunne, kuinka saattaa haluta sanoa jollekin rakastamalleen
henkilölle: antaudun sinulle kokonaan, ihan kokonaan — ja kuitenkin
olla murheellinen, koska tietää, että kaikista ponnistuksistaan ja
halustaan huolimatta ei mitenkään voi — ettei sisintä voi lainkaan
värähdyttää koskaan? Tuntuu niin kauhean röyhkeältä väittää —» Hän
vaikeni äkkiä, painoi kätensä huulilleen ja sulki silmänsä. Oltuaan
hetkisen ääneti hän lisäsi nopeasti: »Mutta epäilemättä rakastatte
häntä...» Hän huokasi. »Jumalan kiitos, tämä lukukausi on melkein
lopussa. Tämä on hirveä paikka liikarasittumista varten.»

Geraldine näytti olevan syvissä aatoksissaan. Hänen kasvonsa olivat
valppaat ja miettiväiset jäyhän naamarin takana.

»On tuiki omituista», virkkoi Judith, »ettei hän näytä antavan
rahtuakaan arvoa aivoilleen — ei tunne mielenkiintoa niitä kohtaan —
ei voi vaivautua. Otaksuttavasti tiedätte, että hän on vuosiluokkansa
loistavin historian opiskelija. Ehdottomasti. Hän ei tietenkään ole
milloinkaan tehnyt työtä, mutta hän olisi voinut suorittaa, mitä vain
olisi halunnut. Hänen laiskuudestaan ja vastuuttomuudestaan huolimatta
oltiin häneen sittenkin innostuneita — uskottiin hänen lopulta tekevän
jotakin. Ja minä aioin saada hänet suorittamaan tutkinnon. Olisin
voinut sen tehdä — yhdessä lukukaudessa. Tarkoitan, että olisin voinut
tehdä sen aikanaan. En nyt tietystikään.»

Hänen äänensä vaikeni surullisesta Ikäänkuin Geraldine olisi välittänyt
siitä, kuinka paljon Jennifer tuhlasi aivojaan tai yliopistollisia
tilaisuuksia... ikäänkuin se häntä liikuttaisi!

Ruokakello alkoi soida.

»Kas niin!» äänsi Judith. »Minun kaiketi pitää harjata hiukseni ja
mennä alakertaan. Tuletteko te ruokasaliin?»

»En. Aion syödä päivällistä Cambridgessa.»

Judith nousi pystyyn ja sijoittui hänen eteensä, katsoen häntä suoraan
silmiin viimeisen kerran. Äkkiä hän ajatteli: »Mutta hänhän ei ole
kaunis! Hän on kamalan ruma, kammottava.»

Nuo leveät, jäyhät kasvot ja paksu kaula, nuo karkeat miesmäiset
piirteet, tuo ansari-iho... Millainen maku Jenniferillä täytyikään olla
pitääkseen häntä miellyttävänä!...

Oi, ei; ei hyödyttänyt hokea sellaista. Kaikesta huolimatta hän oli
kaunis: hänen olemuksestaan huokui peloittavaa lumousvoimaa. Hän oli
kaunis, kaunis. Milloinkaan ei voisi unohtaa hänen kasvojaan, hänen
hahmoaan. Sen näkisi ja siitä uneksisi tuskaisen kaihoisasti, ikäänkuin
hän voisi tyydyttää jotakin, jonkinlaisen nälän, jos tahtoisi.
Mutta hän ei ollut Judithia varten. Hänen magnetisminsa, hänen
harvinaisuutensa salaisuus pysyisi aina saavuttamattomissa, mutta ei
mielikuvituksen yltämättömissä.

Mielessään Judith huusi: »Kertokaa minulle elämäntarinanne!» Paljon
hänestä, mistä hän oli tullut, minkä tähden hän oli yksin ja
salaperäinen, minkä tähden hän käytti tuollaisia vaatteita, tuollaisia
helmiä, miten hän ja Jennifer olivat tavanneet toisensa, mitä kaikkea
hänen ilmeensä puolittain salasi, puolittain ilmaisi. Aika oli eräällä
hetkellä pyyhkäissyt hänet avaruudesta esille uhkaavasti ja nyt
pyyhkäisisi hänet taaskin pois tuntemattomana. Mutta nyt, lopussa,
Judithin teki mieli rukoilla häntä jäämään, sallimaan vihdoin tutustua
häneen, rakastaa häntä. Niin, rakastaa häntä. Ei ollut totta, että piti
vihata vihamiehiään. Mitä oli kaikki tämä viha ja kateus? Jotakin niin
hirvittävän lähellä rakkautta, ettei sitä uskaltanut ajatella. Häneen
saattoi rakastua tuokiossa ja kiihkeästi hänen äänensä, silmiensä,
kauniiden, valkeiden käsiensä tähden, sen vuoksi, että hän rakasti
Jenniferiä — minkä tähden tahansa.

Kello lakkasi soimasta.

»Hyvästi!» lausui Judith. »Olen myöhästynyt.» Hän ojensi kätensä.

Geraldine tarttui siihen. Hänen kätensä oli viileä, sileä ja vankka.

»Hyvästi!»

»Aiotteko — viipyä täällä vielä kauan?»

»Lähden pois huomenna.»

»Olisin mielelläni oppinut tuntemaan teitä paremmin», virkkoi Judith ja
nosti katseensa Geraldinen pitkiin, salattuihin silmiin. »Toivon teillä
ja hänellä olevan hauskaa ulkomailla.» Hän aukaisi oven kohteliaasti ja
sanoi sitten: »Emme unohda toisiamme, vai unohdammeko?»

»Emme», vastasi Geraldine, yhäti katsellen häntä, mutta hymyilemättä.

He lähtivät käytävässä kumpikin suunnalleen.

Nyt alakertaan nauttimaan yksitoikkoisesta ruuasta ja hälinästä,
istumaan kaikkien tyttöjen parissa rääkkäämässä itseään kuvittelemalla
sieppaavansa katseita, joista saattaisi kuvastua sääliä, kuulla
kenties oma nimensä ja Jenniferin hiljaa kuiskattuna, koettaa
tuskaisesti arvata, kuka heistä oli rohjennut kiskoa hänen tuskansa sen
piilopaikasta ja toitottaa sitä ääneen.




11


Jennifer oli vuoteessa, ja hänen ovelleen oli kiinnitetty
sairaanhoitajattaren kirjoittama huomautus: Vieraiden käynti kielletty.

Hänen ystävänsä olivat lohduttomia, ja iltakokouksissa vallitsi
lyijynraskas mieliala. Varmaa oli, ettei iltaisin oltu tehty niin
paljon työtä kokonaiseen kahteen vuoteen. Nyt ei ollut mitään parempaa
tekemistä, ei kiihtymystä, ei naurua, ei väriä. Varpaisillaan
he sipsuttivat suljetun oven ja huomautuksen ohitse, sillä
Jenniferiä, niin väitettiin, uhkasi hermoromahdus, ja hänen ainoa
pelastumismahdollisuutensa oli uni ja rauha. Mutta kaikkiin niihin
Jenniferiä koskeviin huhuihin, pohtimisiin ja tiedonantoihin ei Judith
vähääkään sekaantunut.

Jopa kerran, kun kaikki muut olivat ruokasalissa eikä käytävässä
kaikunut minkäänlaisia ääniä, Judith oli hiipinyt ovelle, empinyt vähän
aikaa ja sitten meluttomasti kääntänyt ripaa ja pilkistänyt sisälle.

Sähkölamppu paloi vuoteen vieressä, ja Jennifer makasi kasvot seinään
päin käännettyinä. Näkyvissä oli ainoastaan hänen tukkansa, joka virui
sekavana kasana pieluksella ja loisti kalpeasti niissä kohdin, missä
himmeä valo osui siihen. Hänen kuolemankaltainen tiedottomuutensa oli
sietämättömän tuskallinen. Hänen olisi pitänyt ainakin liikahtaa,
tuntien toisen läheisyyden unen kaikkien sulkujen lävitse ... Mutta
hän ei hievahtanut; ja sitten monina öinä näki Judith aina uudelleen
tuon liikkumattoman tukan pieluksella, ja se pilkkasi hänen kaipaustaan
päästä Jenniferin luokse sellaisella kuvalla, joka näytti kaiken
ikuisesti umpimielisen ja häiriintymättömän tunnusmerkiltä.

Kerrottiin, että hänet lähetettäisiin kotiin ennen lukukauden loppua;
ja sitten puhuttiin, että hänen äitinsä oli saapunut ja aikoi viedä
hänet pois seuraavana päivänä.

Sinä iltana saapui sanoma: Jennifer halusi sanoa jäähyväiset Judithille.

       *       *       *       *       *

Jenniferin matka-arkut olivat sullottuina ja hihnoitettuina sopessa.
Hänen persoonallisuutensa oli jo kammottavasti poistettu molemmista
huoneista. Nyt oli jäljellä ainoastaan alakuloista kuisketta siitä,
mikä hänen kahtena asumavuotenaan oli täyttänyt näiden seinien
rajoittaman vähäisen tilan lämpimällä, salaperäisellä tunnulla. Hän
oli saanut mielikuvituksen vilkastumisen, lyyrillisen kannustimen
merkityksen. Oi, kuinka naurettavaa, kuinka surullista, että oli
sisällyttänyt kaiken runollisuuden yhteen henkilöön! Huomenna se kaikki
olisi lopussa.

Judith meni hiljaa olohuoneesta makuukamariin; ja siellä Jennifer
lepäsi pieluksellaan odottamassa.

»Hei vain, rakas!» tervehti hän. Hänen äänensä oli matala ja
murheellinen.

»Jennifer!»

Hän ojensi kätensä, ja Judith tarttui siihen, puristi sitä, samalla kun
Jennifer veti hänet kyyrylleen vuoteensa viereen.

»Jennifer, rakas, kuinka voit?»

»Voin paremmin, olen nukkunut. Olin niin kovin väsynyt. Mutta lähden
pois täältä.»

»Tiedän sen.»

»Älä kerro kenellekään, Judith, mutta minä en aio tulla takaisin.»

»Oi, Jennifer, miten tulen toimeen ilman sinua?»

»Rakas, en voi tulla takaisin», väitti Jennifer, kiihkeästi,
tuskaisesti kuiskaten.

»Ymmärrän. Ymmärrän. Mutta minun otaksuttavasti täytyy tulla takaisin.
Minä olen sellainen: en voi kiskoutua pois juuriltani. Sinä olet
viisas, et milloinkaan juurru. Niinpä sinä voit lähteä, milloin
haluat, haavoittamatta itseäsi. Minun ei hyödytä teeskennellä voivani
menetellä samoin. Minun täytyy varrota, vaikka vain taivas tietää mitä:
tutkintoja otaksuttavasti. Tämä paikka ilman sinua... Voih!»

Hän painoi otsansa Jenniferin käteen, joka vielä piteli hänen kättänsä,
luopuen viimeisissä sanoissaan yrittämästä puhua kevyesti.

»Rakas», virkkoi Jennifer. »Minä isken haavan itseeni — sinun pitäisi
se tietää. Sinä jätät minuun haavan.»

»Minkä tähden sitten poistut luotani?»

»Oi, Judith, minun täytyy lähteä!» Hän huokasi väsyneesti. »Oikeastaan
halusin sanoa sinulle tämän: annathan minulle anteeksi kaikki.»

»Anteeksi... Oi, Jennifer...»

»Älä väitä, ettei ole mitään anteeksi annettavaa! Sano antavasi
anteeksi!»

»Sitten annan sinulle anteeksi.»

»Koska olen loukannut sinua, enkö olekin?»

»Se ei ole sinun syysi. Sinussa ei ole ollut mitään syytä.»

»Minäkin olen ollut onneton. Luulin pääni menevän sekaisin vähän aikaa
sitten.» Hän huoahti taaskin. »Kaikki on niin sekavaa. Minä aina joudun
niin pahoihin sekaannuksiin. Olen niin tottunut pakenemaan luoksesi
selviytyäkseni niistä, etten jaksa kuvitella, miten tulen toimeen ilman
sinua.»

Judith oli vaiti; hänen kurkkuaan kouristi itku. Enää hän ei koskaan
kuulisi käytävässä kiiruhtavan Jenniferin askeleita, ei enää koskaan
näkisi hänen syöksähtävän punehtuneena ja epätoivoisena huoneeseensa,
valittaen: »Voi, rakas, olen niin pahassa sekaannuksessa...» Sitä hän
oli aina niin innokkaasti odottanut; oli ollut niin suuri nautinto
lohduttaa, neuvoa, selittää, vaikkakin sekaannukset olivat yleensä
osoittautuneet naurettaviksi pikku seikoiksi.

»Olisin tahtonut puhua vielä muutakin, mutta se on niin vaikeata»,
jatkoi Jennifer. »Kun nyt olet täällä, en osaa virkkaa mitään.»

»Älä koetakaan, rakas! Olen täysin onnellinen.»

Hänen kasvonsa olivat laihtuneet, mietti Judith, hänen ilmeessään oli
enää vain vähä, jos ollenkaan, lapsimaista, ja hänen huulensa, jotka
lepotilassa olivat aina olleet hieman raollaan, olivat nyt puristuneet
luonnottomaksi viivaksi.

»Äiti on tullut minua noutamaan.» Hän naurahti. »Hän on äärimmäisen
velvollisuudentuntoinen ja hyytävä ja harmistunut minuun. Toivottavasti
et ole osunut hänen seuraansa. Hän ei ole lainkaan hauska. Minä
lähden Skotlantiin. Oi, nummia! Siellä tulen pian terveemmäksi.
Sitten matkustan ulkomaille tai jotakin sentapaista.» Hän naurahti
taaskin. »Luullakseni äiti koettaa lähettää minut tänne takaisin ensi
lukukaudeksi. Saan riidellä loistavasti. Kenties omani pesevät kätensä
minuun nähden iäksi. Kunpa he vain sen tekisivät! Oi, jospa saisin olla
omassa vallassani — kahleettomana!»

Hänen silmänsä säikkyivät hänen ajatellessaan kahleittensa katkomista.
Surustaan huolimatta hän jo nyt kiihtyneesti mietti: _Entä sitten?_
Hän oli valmis suunnittelemaan uutta alkua. Pian hänen talttumattomat
elinvoimansa virittäisivät tuleen uusia esineitä; ja hänen ympärillään
kaikki eläisi, kuten Judith oli aikanaan elänyt, hänen hohteessaan.
Hänellä ei olisi aikaa eikä paikkaa muistella sitä, mikä kerran oli
kiehtonut hänen mieltänsä. Judith käänsi päänsä toisaalle, tuntien
epätoivoa, sillä elämäninto, joka oli ollut heillä yhteinen, paloi
Jenniferissä vähentymättömänä nytkin, kun yhteinen aika oli lopussa,
kun se taas hänessä oli sammunut kuin tukahdutettu kynttilä.

Jennifer suuntasi suuret silmänsä häneen ja kuiskasi: »Et aavista,
kuinka paljon kaipaan sinua.»

Ah, hän oivalsi loukanneensa — koetti liian myöhään korjata. Tehden
äänensä tylyksi ja halveksivaksi Judith vastasi:

»Oi, ei; et sinä kaipaa. Löydät joukoittain uusia, kiehtovia ihmisiä ja
unohdat minut pian.»

»Oi —» Vain sen Jennifer äänsi hiljaa kuiskaamalla. Hän sulki silmänsä,
ja Judith näki hänen suunsa muuttuvan ja värähtelevän. »Sinä et
ymmärrä», supatti hän pitkän ajan jälkeen. »Niin, et ymmärrä. Hyvä
Jumala, olen niin kovin pahassa sekaannuksessa.»

Ei hyödyttänyt yrittääkään saada lohtua loukkaamalla Jenniferiä.
Ainoastaan tuskaa tuotti se, että näki nuo rakkaat kasvot vavahtelevina
ja avuttomina. Maksoi mitä tahansa, kaikki piti tehdä hänelle helpoksi.

»Olen pahoillani, Jennifer, olen pahoillani, rakas. Kas niin! Älä ole
huolissasi. Kyllä minä ymmärrän. Älä itke! Kuulehan: asia on näin, eikö
olekin? Sinä et ole onnellinen täällä enää. Olet rauhaton. Ja sinä
olet — olet elänyt liian väkevästi ja olet kulunut. Senvuoksi tahdot
päästä pois kaikkien niiden ihmisten luota, joiden seurassa olet ollut
— kaikkien, jotka mielessäsi liittyvät sairauden ja kammon tunteeseen —
tahdot alkaa uudelleen, jossakin ihan uudessa paikassa. Eikö asia ole
niin?»

»Osittain», kuiskasi Jennifer.

»Kaikki on mennyt vikaan viime aikoina. Ja minä olen sekaantunut
siihen, enkö ole? Oikeastaan juuri minun tähteni onkin kaikki mennyt
vikaan. En tiedä minkä tähden — mutta tiedän niin olevan Senvuoksi et
tosiaankaan jaksa nähdä minua enää.»

»Oi, Judith!» Jennifer peitti kasvonsa. »Kuulostaa niin hirveältä, kun
sinä lausut sen noin: 'Et jaksa nähdä minua enää'... Voi!»

»Mutta minä olen oikeassa, enkö ole, Jennifer?»

»Voi, se kuulostaa siltä kuin syy olisi sinun, kuin luulisit kaiken
johtuvan jostakin sinun teostasi —»

»Eikö se siis johdu — jostakin minun teostani?»

»Hyvä Jumala, ei!»

Tuon rajun epäämisen tuottama huojennus herätti hetkeksi onnellisuuden
harhakuvan, sillä tuskaisesti oli Judith koko ajan koettanut etupäässä
syyttää itseään.

»Olen hyvilläni... Mutta totta on, eikö olekin, että minä olen
sekaantunut kaikkeen, mikä on mennyt vikaan, ja että sinun täytyy
päästä pois luotani?»

»Oi, niin, oi, niin, koska minä en jaksa _kestää_ itseäni — koska
minun täytyy unohtaa — koska sinua ajatellessani soimaan niin pahasti
itseäni... sitä, miten olen kohdellut sinua —» Hänen äänensä oli tuskin
kuuluva.

»Älä, Jennifer, älä! Sinun ei tarvitse moittia itseäsi mistään. Juuri
sitenhän kaikki aina käy. Minä ajattelen niin. Kunhan vain syynä ei
ole mikään tekoni, kunhan vain sanot, etten ole — pahoittanut mieltäsi
millään tavoin, en ole millänikään — vaikka en ymmärräkään —»

»Oi, olet niin hyvä minulle, olet niin ystävällinen. Enkä minä osaa
muuta kuin loukata sinua. En ole koskaan tehnyt mitään hyväksesi.»

»Oi, Jennifer, olet ollut ainoa onneni kaksi vuotta.»

»Olit hyvin hupakko salliessasi minun kaltaiseni henkilön tehdä itsesi
onnelliseksi. Olisit saattanut arvata minun hylkäävän sinut lopulta.»

»Sinä et ole hylännyt minua.»

»Kyllä. Olen tehnyt sinut onnettomaksi.»

Sitä vastaan ei juuri hyödyttänyt inttää.

Geraldine tuntui olevan huoneessa katselemassa ja kuuntelemassa.
Judith tunsi päänsä painuvan kumaraan ikäänkuin kouraantuntuvan
taakan painosta, ja hänet valtasi kovin surkea voimattomuuden tunne.
Mitä hyödytti puhuminen, kun koko ajan Geraldine poissaolevana ja
mainitsemattomana määräsi heidän salaiset päätöksensä? Jos hänet
syrjäytettäisiin, merkitsisi se kaikkien ratkaisu- ja lohdutusyritysten
pilkkaamista, mutta hänestä puhuminen tuntui kuitenkin mahdottomalta.

»No niin, sinäkin olet ollut onneton.»

»Kyllä. Oi, kyllä. Oi, Judith! Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa.»

Hän painoi kasvonsa Judithin käsivartta vasten, ja hänen silmiensä,
nenänsä ja huuliensa epätoivoinen puristuminen paljasta inhoa vastaan
tuntui omituiselta ja henkeäsalpaavalta. Hänen huulensa hapuilivat
sokeasti pitkin rannetta ja kyynärvartta kyynärtaipeeseen, johon ne
pysähtyivät, raottuen; ja Judith tunsi hänen hampaittensa hiljaisen,
vavahtelevan kosketuksen...

Mutta sitten Jennifer sysäsi hänen käsivartensa pois ja sanoi kuivalla,
huolestuneella äänellä:

»Haluaisin tietää, itkitkö sinä huoneessasi joka ilta, koska
käyttäydyin sillä tavoin.»

»En ole kertaakaan itkenyt, Jennifer.»

Se oli totta kylläkin. Kyynelet eivät voineet lievittää niin kirpeätä
ja hedelmätöntä murhetta.

»Ah!» äänsi Jennifer. »Lausuit sen ikäänkuin —»

»Minkä tähden luulit minun itkeneen?»

»Oi, se oli vain päähäni pälkähtänyt ajatus. Joku kuulemani sana
johdatti sen mieleeni, enkä ole päässyt siitä eroon. Mutta nyt — en
tiedä. Puhetapasi saa minut melkein toivomaan, että olisit itkenyt,
koska tunnuit tarkoittavan, ettet ole voinut.»

Hän sulki silmänsä ja lepäsi hiljaa.

»Jennifer, älä! Ei puhuta siitä enää. Mitä se hyödyttää? Tiedäthän,
että emme saa mitään korjatuksi emmekä tee toisillemme mitään hyvää.
Alkaa käydä myöhäiseksi — senvuoksi minun olisi paras lähteä. Muussa
tapauksessa olet huomenna väsynyt, ja se on minun vikani. Minun ei
olisi pitänyt tullakaan.»

»Oi, älä mene vielä!» pyysi Jennifer. »Kuulehan! Ei puhella enää.
Minulla olisi vielä jotakin sanottavaa, mutta ehkä voin sanoa
sen myöhemmin.» Hän nousi istumaan vuoteessaan. »Olen ollut niin
synkällä mielellä. Koetetaan olla hilpeitä muutteeksi. Toden totta
ei synkkyyteni ole ollut leikkiä. Olisin halunnut kätkeytyä pimeään
onkaloon. Kuvittelehan! Luulen tukkani olevan kamalan näköisen. Tuo
harjani, rakas! Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut luontoa harjata
sitä kunnollisesti moniin aikoihin.»

Hänen mielialansa parani; hänen äänensävynsä oli muuttunut, ja hänen
puhetapansa omituinen yksilöllisyys oli palannut hämmästyttävän äkkiä.

»Haluaisitko minun harjaavan sen?» tiedusti Judith.

»Oi, kyllä, rakas. Sinä käsittelet hiusharjaa viehättävästi. Geraldine
aina harjasi hiuksiani joka ilta, ja hyvä Jumala, sitä tuskaa!»

Judithin harjaa pitelevä käsi empi ja seisahtui hetkiseksi. Mutta
Jennifer ei näyttänyt huomaavan mitään vaivautumisen syytä. Näytti
siltä kuin hän olisi sysännyt pois sen itsensä, jonka huulet eivät
maininneet sitä nimeä. Hänen nykyisellä tuulellaan ei hänestä ollut
sen kummempaa ilmaista Geraldinen harjanneen hänen tukkaansa kuin
selittää, kuten hän seuraavalla henkäyksellä teki, että hänen hiuksensa
kaipasivat pesemistä. Geraldine ei hänestä enää ollut salaperäisen
merkitsevä henkilö. Hän oli kaikkien muiden vakavien pulmien tavoin
sulautunut yhtenäiseksi, kevyeksi, kuohuvaksi vaahdoksi; hänen nimensä
oli mainittu huolettomasti ja heti unohdettu.

Hämmästyttävä, peloittava, ihailtava olento — mietti Judith — joka
elämän häntä liian ankarasti puristaessa osasi muuttaa elämän kevyen
merkityksettömäksi, ikäänkuin tarkoituksellisesti pysähtyä ja varata
itseensä uutta elinvoimaa.

Judith harjasi suoriksi omituiset, joustavat, sähköiset kiharat ja
painoi sitten niihin kasvonsa hetkiseksi. Varmastikin Jenniferin
salaisuus piili hänen tukassaan; jos se leikattaisiin pois, menettäisi
hän kenties voimansa.

»Minun on nälkä», valitti Jennifer. »Rakas, kaapissa on kakkua. Äiti
toi sitä. Hän totisesti osaa huolehtia ruumiista. Hän on senlaatuinen
nainen, tiedäthän: varaa kuumavesipulloja ja vanukasta, mutta tuhoaa
henkevyyden. Ja tahtoisitko valmistaa suklaata, rakas? Ollaan oikein
sapekkaasti yhdessä viimeisen kerran.» Hän nauroi rattoisasti.

He söivät ja joivat, ja sitten Judith kävi pitkäkseen vuoteelle
Jenniferin viereen, ja hän sujutti käsivartensa Judithin hentojen
hartioiden alle, taputtaen niitä puhuessaan.

»Annan anteeksi kaikille vihamiehilleni», vakuutti Jennifer. »Kerro
Mabelille, että annan hänelle anteeksi ja toivon Jumalan aikanaan
parantavan hänen täplänsä. Hän on ollut vihamieheni, eikö olekin? Hän
olisi mielellään iskenyt minua puukolla. Anna kaikki historialliset
ja talousopilliset kirjani Dorothylle. Hänen ei kannata ostaa niitä.
Minä en enää ikinä vilkaise niihin, Jumalan kiitos! Jos minun on pakko
ansaita toimeentuloni, suuntaan lahjani johonkin pintapuolisempaan.
Missähän olen kesällä? Kun te kaikki hikoilette tutkintoaikana, nauran
minä teitä ajatellessani.»

»Rakas, jätin sinulle kuparimaljakkoni. Sinähän aina ihastelit sen
hauskoja valoheijastuksia. Jos matkustan Italiaan, lähetän sinulle
kopan appelsineja sitä varten. Se näyttää parhaalta, kun siinä on
appelsineja. Se on sievin kappale, mitä minulla on koskaan ollut,
joten se luonnollisesti jää sinulle. Ota se äläkä unohda minua!» Hän
painautui selälleen ja näytti kalpealta ja uupuneelta.

»Oi, Jennifer —» Judith tarttui hänen käteensä saamatta sanaakaan
suustansa. Hetken kuluttua hän lisäsi: »Vastaisuudessa minusta tuntuu,
etten ole sinua tyyten menettänyt. Viehättävä maljakkosi. Se on aina
tuntunut olevan niin merkitsevä osa sinusta.»

»Se on kokonaan minua», supatti Jennifer. »Jätän sen sinulle.»

Hetkellinen keveys oli nyt mennyt, häipynyt yhtä nopeasti kuin se
oli tullutkin. Nyt heräsi sellainen lähestyvän lohduttomuuden tuntu,
jollaista hän ei ollut aikaisemmin eläissään kokenut. Tämä oli loppu.

»Minun siis täytyy sanoa jäähyväiset», virkkoi Judith.

»Vedä verhot syrjään!»

Judith totteli. Mennessään ikkunan luokse hän tunsi Jenniferin
katselevan häntä.

Yö oli kolea, pimeä ja tyyni, ja keskiyön tähdet tuikkivat
värähtelevinä, kylminä, monilukuisina taivaankannella. Ikkunan alla
muodostivat liikkumattomat puut vielä syvemmän pimeän läikän. Pihan
toiselta puolen parhaiksi erotti rakennuksen vastaisen siiven,
läpikuultamattoman pimeän möhkäleen; mutta ikkunoissa ei ollut valoa,
ei edes Mabelin ikkunassa. Opistossa kaikki nukkuivat.

»Oi!» huoahti Jennifer. »Lehmusten tuoksu ja satakielet! Olisin
mielelläni vielä kerran nauttinut niistä.»

Judith pudotti verhon, meni nopeasti vuoteen viereen ja vaipui
polvilleen.

»Tule sitten takaisin, Jennifer, nauttimaan niistä kanssani! Miksi ei,
miksi ei? Ensi lukukauteen mennessä olet jo terve. Kaikki on unohdettu.
Viime lukukautemme... Jennifer!»

»Ei!» Jennifer peitti kasvonsa käsillään. »Ei, Judith; en voisi
milloinkaan palata tänne. Kaikki on mennyt ihan vikaan. Kaikki on
ikäänkuin — ikäänkuin myrkytettyä. Minun täytyy lähteä pois ja saada
kaikki kuntoon. Kuulehan!» Hän kietoi molemmat kätensä Judithin kaulaan
ja piti sitä tiukassa, tuskallisessa syleilyssä. »Siitä, mitä aioin
puhua — en usko voivani puhua. Luulin voivani, ennenkuin näin sinut,
mutta nyt, kun olet täällä, ei se enää tunnu selvältä. En oikeastaan
tiedä, mitä ajattelen — mitä tarkoitan, ja jos koettaisin selittää,
saattaisit — saattaisit käsittää väärin. Oi, Judith!»

Hän alkoi itkeä, mutta tyrehdytti itkunsa. »Elämässä on semmoista,
mistä sinulla ei ole aavistustakaan. En voi selittää. Sinä olet
oikeastaan ihan lapsi, etkö olekin? Olen aina pitänyt sinua maailman
viattomimpana oliona.»

»Jennifer, tiedäthän voivasi kertoa minulle mitä tahansa.» Mutta
niin vedotessaankin hän tunsi kaihtavansa tietoa. »Oi, niin, se on
totta, ymmärrät kaikki.» Jennifer tiukensi otettaan rajusti ja tuntui
epäröivän, mutta puhkesi vihdoin puhumaan: »Ei; olen sekaannuksessa.
Pelkään. Selittäisin kaikki väärin, kuten aina teen. Mutta minä
kirjoitan sinulle, rakas. Mahdollisesti en kirjoita sinulle vähään
aikaan tai kenties kirjoitan jo huomenna. Mutta vannon kirjoittavani.
Ja sitten selitän kaikki.»

»Ja näemmehän toisemme jälleen, Jennifer? Tapaammehan toisemme usein?»

»Kenties. Minä en tiedä. Se riippuu asianhaaroista», kuiski Jennifer.
Hänen kasvonsa olivat vielä piilossa, käsivarret lujasti kuristavassa
otteessaan.

»Oi, kyllä, kyllä, Jennifer! Tapaammehan! Miksi tällainen
salaperäisyys? Jennifer — jos — jos pidät jostakusta muusta, en siitä
pahastu. Minkä tähden sen pitäisi muuttaa meidän välejämme? Minä en ole
mustasukkainen.»

»Minä kirjoitan sinulle», toisti Jennifer, kuiskaten hyvin väsyneesti.

»Pian sitten, pian, Jennifer! Kerro, miten voit, mitä aiot tehdä!
Kerro, menetkö ulkomaille, kenen — kenen seurassa! Kerro kaikki!
Muutoin minä aprikoin yhtenään. Kuvittelen kaikenlaista... Jennifer...»

»Hiljaa, rakas. Ei minulla ole mitään hätää, sen vannon. Ja vannon,
että _heti_ kaiken selvittyä kirjoitan sinulle. Ja sitten kohtaamme
toisemme. Luotathan minuun, etkö luotukin?»

»Kyllä.»

»Ja sinun täytyy luvata vastata.»

»Kyllä.»

»Mutta älä kirjoita, ennenkuin minä kirjoitan sinulle!»

»En.»

»Hyvästi, rakas!» Jennifer salli käsiensä pudota kupeilleen.

Ovella Judith kääntyi, pakottaen suunsa hymyyn, mutta Jennifer ei
katsonut häneen. Taaskin oli näkyvissä ainoastaan hänen sekava
tukkansa, joka heloitti lampun valossa.

Lukukauden loppu.

Jenniferiltä ei ollut saapunut sanaakaan. Hän oli kadonnut. Mutta
häneen sai luottaa; Judithin piti vain varrota, hän kyllä kirjoittaisi.
Vai eikö häneen voinut luottaa?

Hänen kuparinen maljakkonsa seisoi pöydällä, eikä hänestä näyttänyt
jääneen koko taloon mitään muuta muistoa, paitsi ihmisten kielelle; ja
hekin välttivät hänen nimeään, lausuivat sen epäillen ja empien.

Kun Judith lukukauden viimeisenä päivänä pilkisti Jenniferin vihlovan
tyhjään huoneeseen, näki hän uuninristikolla Jenniferin miesmäisen,
jaeger-mallisen yönutun nauhan.




12


Kuukausimäärin ei elämässä sitten ollut mitään muuta kuin työ, päivän
ja yön huolellinen suunnitteleminen, jotta nukkuminen, syöminen ja
ruumiinharjoitukset riistäisivät työtunteja mahdollisimman vähän.

Pian oli taaskin keskikesäinen lukukausi, kukkia entistä runsaammin
hedelmäpuissa, voikukkia niityillä, satakielten laulua setripuissa ja
lehmuksissa. Mutta nyt ei se, että satakielet valvottivat aamuhämärään
saakka, tuntunut kiihoittavalta eikä riemulliselta, sillä unettomat
yöt heikensivät tutkintokykyä. Päivällä käen kaksi värähdyttävää ja
yliluonnollista torvisäveltä tuntui koneelliselta kidutusvälineeltä;
Judith huomasi epätoivoisesti laskevansa kukunnat, kaikki hermot
väristen odottaen kunkin jälkeen seuraavan kajahdusta. Pakanamaisen
rehevinä vironneet, kukkaiset puutarhat ja niityt melkein suututtivat.
Niitä katseli pensein silmin aivojen jäykän mahtavien, akateemisten
suojavarusten takaa. Mutta joskus yöllä, unissa, eivät puutarhat olleet
kiellettyjä; ne laskeutuivat Judithin luokse ja levittivät tuoksuaan
ikäänkuin siunausta; ne hohtivat vaaleina kinoksina, pilvinä, merinä
— Englannin kaikki puutarhat avautuivat silmien eteen valoisina ja
ilahduttavina kuutamossa.

Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan olivat tyttöjen epätoivoiset,
lauhkeat, epäsiistit päät kumartuneina pöytien ylitse kirjastossa, ja
kun he kohottivat kasvonsa, olivat ne kuumeiset ja työn hämäämät.

Lehdet kahisivat, kynät viuhuivat, narskuvia kenkiä sipsutteli sisälle
ja ulos. Joku nakutti surullista säveltä hampaisiinsa; jollakulla oli
nuha; joku hihitti hiljaa; joku huokaili huokailemistaan.

Ulkona auringonpaisteessa tennismailat iskivät väräjävästi. Kauan
sitten oli Judithkin pelannut tennistä toukokuussa.

Mabelilla oli sanakirjavarustus soppensa ympärillä; milloin tahansa
Judith kohotti katsettaan, katsoi Mabel häneen kuoppaisilla,
vääntyneillä kasvoillaan hymy. Mabel oli toivonut pahaa Jenniferille.
Mutta siitä oli niin kauan, ettei se enää merkinnyt mitään.

»Mabel, olet työskennellyt neljä tuntia yhteen menoon. Tule nyt
puoliselle!»

»Kiitos, Judith; en tule. En tunne lainkaan tarvitsevani puolista.
Mieluummin jatkan yhtä painoa ja juon ehkä kupin teetä myöhemmin.»

»Mabel, sinun pitää tulla kanssani.»

Hän lähti. Mutta hyvin usein hän ensimmäisen suupalan jälkeen laski
haarukan kädestään, jääden istumaan ja tuijottamaan eteensä, ja hiipi
sitten takaisin kirjastoon.

Kuparinen maljakko oli tänä lukukautena täynnä kullankeltaisia
tulppaaneja tai tumman ruskeita kultalakkoja.

Missä Jennifer oli?

       *       *       *       *       *

Tutkintoviikko. Taivas oli tulisen sininen koko päivän, ilma
henkäyksetön, raskas. Kaupunkiin käveleminen oli samanlaista kuin
olisi kävellyt höyrykylpyyn; jalat liikkuivat yhä raukeammin, koirat
viruivat läähättäen katukiveyksellä, ja kellot tuntuivat suunnattomasti
ponnistavan valmistautuessaan lyömään.

Tällä viikolla ei aivoissa ollut mitään muuta kuin kone, joka totteli
liukkaasti, tuoden esiin päivämääriä ja elämäkertoja, vertaillen,
pohtien, rakennellen teorioita.

Judith asteli kuin unissaan tuomiolleen tulvivien tutkintolaisten
kalpeiden kasvojen joukossa. Jo kello yhdeksän kuumuutta huokui
kaduilta, vyöryi katoilta. Keskipäivällä olisi Cambridgessa äärimmäisen
epämieluista olla.

Tämä oli avara tutkintosali. Tytöt marssivat sisälle jonossa; kullakin
oli kädessään lasi vettä, ja kukin etsi paikkaansa eräänlaisen
kauhun vallassa. Tässä oli valkoinen lippu, johon oli kirjoitettu:
»Earle, J». Siis Judith Earlea oli tosiaankin odotettu, hän oli tämän
eriskummaisen, haaveellisen järjestelyn täydentävä osa. Enää ei ollut
toivoa.

Penkki oli kova. Hänen vierellään istui sävyisä, iso, lehmämäinen
olento, jolla oli hiekanväriset hiukset ja silmäripset, Hänen
miettiväiset, ulkonevat silmänsä uhkuivat sääliä ja rohkaisua. Hän oli
hyvä enne.

Kaikkialla salissa tyttöjen päät kääntelehtivät, nyökkäillen ja iskien
silmää ystäville, kuiskien, hihittäen ja virnistellen epätoivoisen
rohkeasti. Muuan jäljitteli itsemurhaa, nojaamalla rintaansa
täytekynäänsä.

Ihan Judithin takana istui Mabel. Hänen kasvonsa olivat kiiltävät ja
kaameat, ja hän nuuhki hajusuolapulloa.

»Mabel, oletko pyörtymäisilläsi?»

»En; en sitä usko. Tavallisesti minua pyörryttää aluksi aamulla.
Myöhemmin alan voida paremmin.»

»Mabel, sinä et ole kunnossa — et saa —»

»St! Ei minua mikään vaivaa. Se vain saa pääni tuntumaan niin
typerältä.» Hän tuijotti kauhistuneena. »Tuntuu siltä kuin en muistaisi
kerrassaan mitään.»

»Älä ole huolissasi, Mabel! Kaikki kyllä muistuu mieleesi, kun käyt
tehtäviin käsiksi. Minä vilkaisen silloin tällöin, oletko kunnossa.»

»Kiitos, Judith!»

»Mabel-parka! Onnistakoon hyvästi! Odota minua jälkeenpäin; vien sinut
juomaan kupin kahvia. Se tekee sinulle hyvää.»

»Nautin siitä. Olkoon onni, mukanasi, Judith!»

Hän pakottautui hymyilemään, jopa punehtuikin hiukan mielihyvästä.

Sitten pelko valtasi äkkiä Judithin. Hänen päänsä tuntui leijailevalta
kuplalta; siinä ei ollut kerrassaan mitään. Hän hapuili tiedon
säikeitä, mutta ne katkesivat, häipyivät ja katosivat kuin
hämähäkinverkko käsissä. Hän koetti karkoittaa mielestään sinne
sekavasti sulloutuvia, puolittain muistamiaan sanoja.

_Riisu aseet, Eros, pitkän päivän tehtävä on päättynyt. Ja meidän
täytyy nukkua... Rauhaa! Rauhaa! Etkö näe rinnoillani lastani,
joka imee hoitajattaren nukuksiin?_... Kuka oli niin sanonut? Kuka
oli saattanut sanoa sellaista? _Olen vieläkin Malfin herttuatar...
Peitä hänen kasvonsa! Silmiäni huikaisee. Hän kuoli nuorena._
Myöskin Beatrice kuoli nuorena. _Kas niin, äiti... sido tämä tukka
jonkinlaiseen yksinkertaiseen solmuun... niin, se sopii hyvin...
Pyydän, irroittakaa tämä nappi... Kiitos, sir... Cordelia! Cordelia!_
Niin monet olivat kuolleet nuorina. Ne kaksi, nyt Judith oli
unohtanut heidän nimensä, ja Cordelia ja myöskin Desdemona. _Voi,
sinä rikkaruoho!_... Saattaisi olla hyödyllistä muistaa ne... Mutta
ne olivat jo luiskahtaneet muistista. _Tämän eronhetken he saivat
heinäsuovan vierellä tulvaniityllä._ William Morris. _Lausu minulle
vain sana pellon ylitse, viljan hentojen, taipuneiden latvojen
ylitse._ Kullankellertävä viljapelto kuin Jennifer. _Vaalea hiusrengas
ranteessa._ Se oli aina ollut Jenniferin vaaleita hiuksia. _Vain naisen
hiuksia... Rauhallisia hiuksia, läpikuultavana kultana kiemurtelevia._
Mutta Jenniferin hiukset eivät olleet milloinkaan olleet rauhalliset...
_Lausu minulle vain sana._ Roddy, yksi ainoa kuiskaus sinulta!

Tennysonhan sanoi: _Ryppyinen meri hänen allansa ryömii_... Ja
Browning: _Vanha kesäkuinen sinisää kujien ja seinäin yllä._ Keats,
Coleridge, Wordsworth ja Shelley... Mitä he olivat sanoneet? Entä Blake:

_Tuo jouseni, se hohtokultainen; ja nuoleni tuo, haluin sulitetut_...
Kerran Judith oli sommitellut sävelen sille. _Tuo jouseni, se
hohtokultainen_... Oi, sitä hokemasta piti lakata. Tuli ajatella
draaman alkuperää, yliopistojen syntyä, kiltojen kehitystä,
Shakespearen näytelmien rakennetta... Voi, hyvä Jumala!

Pääkopallinen hyödyttömiä sirpaleita rapisemassa tyhjyydessä —

Kello löi yhdeksän.

»Nyt saatte alkaa», lausui heikko ääni korokkeelta.

Kuului suunnaton huokaus ja paperin kahinaa; sitten syntyi hiljaisuus.

Ensi katsauksella kysymykset melkein kaikki näyttivät tutuilta,
rauhoittavilta. Kaikki oli hyvin. Pelko haihtui. Aivot kokosivat
tarmonsa kylmäverisesti, täsmällisesti; kynä juoksi.

Tunnin kuluttua ensimmäinen levähdys; hän vilvoitti otsaansa puikolla
jähmeätä kölninvettä ja maistoi hieman vettä. Takaa kuului edelleen
Mabel-poloisen kuivaa, hiljaista yskää ja nuuhkimista. Kirjoituksen
ylitse matalalle kumartunut pää näytti siltä kuin se ei enää
milloinkaan jaksaisi kohota uudelleen pystyyn.

Tytöt vääntelehtivät ja pureksivat kyniään. Jossakin soitti
hampaidennaputtaja surullista säveltään. Lehmä katsahti työstänsä,
hymyili rauhallisesti ympäristölleen ja alkoi jälleen kirjoittaa,
tyynesti, rintansa hiukan estämänä.

Taaskin vierähti tunti. Pulmana oli pikemminkin se, että oli liian
paljon sanottavaa, kuin se, että sitä oli liian vähä. Huone oli nyt
kankeana, jurona keskittymisestä. Kuului tyrmistyttävää, sekavaa
hätäilyä ja melua; eräs tyttö nousi ja juoksi pois huoneesta valvojan
tukemana. Nenäliinassa, jota hän painoi nenälleen, oli kuvottavia,
veripunaisia täpliä. Vähän ajan kuluttua hän palasi kalpeana ja
vetistelevänä, istuutui jälleen paikalleen ja kumartui uudelleen
paperin ylitse.

Kolme tuntia. Koe oli ohitse. Mahdotonta oli muistaa, mitä
oli kirjoittanut, mutta koskaan ei ajatuskyky ollut tuntunut
voimakkaammalta ja varmemmalta. Kolme tuntia lähempänä elämää.

Taaskin kadulle, keskipäivän auringon armottomaan paahteeseen. Mutta
nyt sen säteet tuntuivat tehottomilta; niiden lämpö tuskin tunkeutui
kylmiin käsiin ja jalkoihin tai värisevään, kivistelevään selkään.

Joukko ylioppilaita meni ohitse poistuessaan tutkintohuoneestaan.
He näyttivät huvitetuilta ja riemastuneilta. He tunkivat paperinsa
taskuihinsa, virittivät piippunsa, oikaisivat selkänsä ja lähtivät
hilpeästi puoliselle.

Tytöt hiipivät ulos kaksittain ja kolmittain, vakavasti keskustellen,
vertaillen valkoisia liuskojaan.

»Suorititko tämän?»

»Millaisen vastauksen panit tuohon?»

»Oi, totisesti! Arveletko, että siitä alennetaan numeroa?»

»Se oli ilkeä kysymys.»

»Oi, se olisi voinut olla pahempi.»

Tyttöjä pitäisi tosiaankin harjoittaa olemaan vähemmän
silmäänpistävästi naispuolisia opiskelijoita. Sitä varten tarvittaisiin
ainoastaan vähä koulutusta.

Nyt piti huolehtia Mabelista. Hän oli kiitollinen ja alistuvainen,
joi paljon kahvia, mutta torjui ruuan. Kerran hän rikkoi painostavan
hiljaisuuden, sanoen rauhallisesti hymyillen: »Tietenkin nyt oivallan,
etten selviydy — Se tuntuu surkealta kaiken sen työn jälkeen — Muistini
on melkein mennyttä —»

Nyt takaisin saliin taaskin kolmeksi tunniksi.

Äkkiä ilmestyi nurkan takaa hoikka, tumma, kellertävähipiäinen poika.
Hän käveli velton sulavasti, hieman etukumarassa. Hän muistutti
hieman Roddya, mikä pani sydämen hätkähtämään, ja hänen ilmeensä oli
masentunut ja itsepintainen, ihan kuten Roddynkin olisi ollut, jos
hänet olisi pakotettu kuluttamaan iltapäivä töhertelemällä hornamaista
pötyä.

Judith seisahtui salin ovella ja vilkaisi taaksensa. Pojan katse oli
kiihkeästi suunnattu häneen; ja hän hymyili pojalle.

Poika oli iloissaan. Hänen hupaiset pojankasvonsa menettivät raskaan
ilmeensä, laukesivat ystävälliseen värähtelyyn ja lähettivät ujosti
Judithille rohkean kysymyksen, ennenkuin hän katosi nurkan taakse.

Se oli kuin sanoma Roddylta, lähetetty hänelle uudesta elämästä
kertomaan: »Muista, minä olen tulossa!»

Se päivä sujui tasaisesti ja samoin seuraava. Päivät painuivat
kuusamantuoksun kyllästämiksi illoiksi, jotka pimenivät haaveelliseksi
ja kuulakaksi, kukkien, puunlatvojen ja tähtitaivaan sekoittamaksi
hämäräksi, ja lipuivat huomaamatta loppuunsa.

Äkkiä ei enää tarvinnut kirjoittaa vastauksia yhdeksästä kahteentoista
ja kahdesta viiteen — ei ollut enää luentoja, ei valmistautumista, ei
muistiinpanoja, ei määrättyjä työtunteja. Sensijaan suuri joutilaisuus,
jonka taakan painamana tunsi olevansa ymmällä ja masentunut.
Yliopistovuodet olivat iäksi menneet.




13


Ilta ennen lukukauden päättymistä.

Judith ja muut piiriin kuuluvat kävelivät käsikkäin ruohikon poikki,
metsäistä polkua pitkin ja kuusaman ohitse viimeisen kerran.

Puutarha levitti näkyviin kaikki kauneutensa, jotka olivat yksin sen,
rasittaen katselijoita, tiukaten:

»Katsokaa, mistä luovutte! Katsokaa, mitä ette enää milloinkaan saa.»

Koko aarrearkku oli ihan avoinna viimeisen kerran, näyttäen
salaperäiset setrinsä, vaahteransa ja satakielensä, nurmikkonsa ja
niitetyt heinänsä, kukkivat pensaat ja niiden juurella kasvavat villit
kukat, ruskeat pyökit ja kaikki korkeat, ympäröivät puunlatvat, jotka
väikkyivät pilvien tavoin päivän viimeisessä valossa.

He valitsivat elämänuria toisilleen, kevytmielisesti keskustellen
tulevaisuudesta ja suunnitellen säännöllisesti uudistuvia kokouksia.

»Mutta mitä se hyödyttää?» tokaisi muudan. »Me kaikki hajaannumme
oikein todella. Me emme voi palata tänne joka vuosi, ikäänkuin kaikki
pysyisi ennallaan. Ei mikään ole sen kamalampaa kuin sellaiset
vanhahkojen naisten kokoukset, joiden osanottajat koettavat jälleen
olla yhdessä tyttöjä. Kuinka kaameata onkaan teeskennellä pääsevänsä
takaisin siihen, missä on ollut! Jos kohtaamme jälleen toisemme,
tapahtukoon se suuressa maailmassa. Minä en koskaan tule takaisin
tänne.»

»Oi, mutta minulla ei ole voimaa vastustaa sitä», haasteli eräs toinen
tyttö. »Nähkääs, olen jokseenkin varma siitä, etten enää milloinkaan
ole niin onnellinen. Minun pitää opettaa nulikoille algebraa. Minua
_vetää_ takaisin antautuakseni hyödyttömiin pahoitteluihin.»

»Merkitseekö se niin paljon sinulle?» jupisi Judith. »Puhut niinkuin
elämäsi olisi mennyt.»

»Jotakin sellaista, mikä merkitsee — hirveän paljon minulle, on
mennyt», vastasi toinen melkein rajusti.

»Oi!» huokasi Judith.

»Eikö se sitten merkitse mitään sinusta?»

Judith oli vaiti, ajatellen, kuinka se kaikki oli merkinnyt yhtä
ainoata seikkaa, Jenniferin suunnatonta, tuhoisaa tärkeyttä, kuinka
Jenniferin poistuttua tämä paikka oli hänestä ollut samanlainen kuin
sellaisen järven mutainen pohja, jonka vettä pitkän poudan peräkkäiset
päivät ovat kuivanneet, kuin mauton, ilman ruokahalua nieleksittävä
ateria, kuin harmaa, vihmasateinen, epäterveellinen sää. Ei mikään
ollut herättänyt hänessä edes hetkellistä tyytyväisyyden palaamisen
harhaluuloa, ei mikään muu kuin Jenniferin kuparinen maljakko, jossa
Jenniferin tähden heloitti kukkia tai hedelmiä. Ei yksikään niistä,
joihin hän oli liittynyt, ollut kyennyt lievittämään alituisesti
jäytävää haikeutta eikä ainoaksikaan päiväksi hautaamaan niitä ainoita
kasvoja. Ja he tiesivät sen. Kolme vuotta kestänyt imeytyminen
Jenniferiin oli erottanut hänet peruuttamattomasti heistä, ja vaikka he
olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, olivat he äänettömästi
olettaneet, ettei hän kuulunut heihin.

He olivat niin viehättäviä, hienoja, herkkätuntoisia ja älykkäitä:
kiehtovia olentoja, kuinka kiehtovia, sitä hän ei ollut koskaan
vaivautunut käsittämään eikä nyt saisi milloinkaan tietää. Kaikille
muille paitsi Jenniferille, joka oli itse tarjoutunut, hän oli
kääntänyt kuulemattoman korvan, näkemättömän silmän. Ja niin paljon
sellaista, millä olisi saattanut olla pysyväinen arvo, oli tarjoutunut;
kaikki mahdolliset harrastukset ja tilaisuudet oli laiminlyöty.

Ensimmäisenä vuotena oli ollut se tyttö, joka kolmannen vuosikurssinsa
korkeasta asemasta oli punehtuneena ja arkana kumartunut kutsumaan
häntä iltaa viettämään kahden kesken. Hennot ohimot, kapeat, hienot
poski- ja leukaluut, kirkkaat, pienet kasvot, huulet, joiden maltti
näytti olevan suunnattoman hermoponnistuksen tulos, ne olivat niin
liikkumattomat, niin lähellä värisemistä, niin herkät vaikutuksille,
silmät, joiden vakava katse oli surullinen, nestemäisen loistava, pieni
pää, sileä, ruskea, keskeltä jakaukselle kammattu tukka, kapeat kädet
ristissä sylissä; sellaisena hän, yliopiston merkitsevin oppilas, oli
istunut kuin varjo, perhonen, lintu, kuunnellen, kysyen, kuunnellen
taaskin.

Hän oli runoilija. Hän ei koskaan näyttänyt runojaan, mutta Judithille
hän lupasi näyttää ne. Hänen mielensä oli niin tahrattoman kirkas, että
peloitti siihen kajota; mutta kuitenkin hän tarjosi sen Judithille
kaikki sinä iltana.

Sittenkin se oli rauennut tyhjiin. Hän oli vetäytynyt pois hyvin pian,
kaihtaen Jenniferiä ikäänkuin peloissaan.

Oli ollut se tyttö, jolla oli ollut kiduttava, vikaan mennyt
rakkausjuttu. Eräänä iltana hän oli äkkiä alkanut puhua siitä
Judithille ja kertonut kaikki. Judith oli viipynyt hänen luonansa,
osoittaen hiukan hellyyttä ja sääliä, ja mennyt sitten edelleen. Hän
oli sanonut: »Ethän kerro Jenniferille, ethän?»

Oli ollut se tyttö, joka maalasi muotokuvia ja joka oli halunnut
Judithia mallikseen. Oli ollut vaitelias tyttö, joka luki »Kuoleman
kirjaa» joka ilta huoneessaan, joka tutki, niin kuiskailtiin, pahojen
henkien manaamista ja joka katseli Judithia huulillaan salaperäinen,
puolittain ilkeyttä, puolittain jotakin muuta huokuva hymy; oli
ollut se harvinaisen kaunis, nuori ensimmäisen vuosikurssin tyttö,
jolla oli viileät, enkelimäiset kasvot ja hopeanvalkeat hiukset;
kaikki he ja lukemattomia muita oli tarjoutunut. Oli ollut Martin,
kaihdettu ja vierottu, koska hän ei pitänyt Jenniferistä. Ja oli ollut
kirjoja, paljoa enemmän kirjoja paljoa useammissa kirjastoissa; ja
uutta runoutta, uutta musiikkia; uusia näytelmiä — satoja älyllisiä
nautintoja, joita Judith oli vain hipaissut tai joita vaille hän oli
tyyten jäänyt, koska oli eristäytynyt hyödyttömän unelman rajoihin.

Hän virkkoi vihdoin:

»Oi, kyllä. Se merkitsee jotakin. En vielä tiedä, kuinka paljon. Nyt
pelkään, että minulta on jäänyt paljon saamatta.»

Kaikki olivat ääneti, ja hermostuneena ja peloissaan hän luuli heidän
kaikkien ajattelevan Jenniferiä.

»Eikö ole kummallista», puhkesi joku puhumaan, »että aika tuntuu
seisseen liikkumattomana tässä paikassa? Mitään ei ole muuttunut
siitä lähtien, kun tulimme tänne. Vaikkakin oletan kaiken edistyneen
kandidaattitutkintoa kohti, _tuntuu_ minusta kuin ei olisi astuttu
yhtään askelta eteenpäin. Kaikki — mikä se sana onkaan? — staattista.
Tai sitten kiertämässä ympyröitä. Minusta tuntuu, että olen istunut
tyynessä varalammikossa kolme vuotta.»

»Ja nyt meidät lasketaan siitä jokeen.»

Ja pyyhkäistään uuteen elämään, mietti Judith kaihoisesti. Mutta
kuitenkin hän aavisteli pahaa. Auringon laskun hyväilemä rakennus
näytti äidilliseltä ja hyvänsuovalta, levittäen turvaavan rintansa
viimeisen kerran suojattiensa ylitse. Mahdollisesti ei uudessa elämässä
olisi mitään niin varmaa ja rauhallista kuin sen kiihkoton suojelus.

Kello löi tunnin yksivakaisesti.

»No niin, minusta se on ilkeätä», lausui muuan. »Minä lähden
lopettamaan tavaroitteni sullomisen.»

Missä oli Jennifer tänä tyynenä, lehmuksille tuoksuvana, viimeisenä
iltana?




14


Lopuksi ei ollut aikaa sanoa jäähyväisiä kenellekään. Tytöt
hajaantuivat, kiidättäen sinne tänne osoitelippuja ja matkalaukkuja tai
silitysrautoja silittääkseen juhlaviikolla käytettäviä leninkejä.

Toukokuun juhlaviikko oli edellisenä vuotena ollut hupainen, viisi
tanssi-iltaa peräkkäin Jenniferin, hänen nuoren, Trinity-yliopistossa
opiskelevan serkkunsa ja erään laivastossa palvelevan pojan seurassa.
Tänä vuonna ei ollut tuntunut kannattavan hyväksyä kutsuja.

Judithin hyöriessä, sitoen matkalaukkujensa hihnoja ja syytäen kolmen
vuoden aikana kasaantunutta törkyä lippaista ja kaapeista läjään
lattialle, astui hymyilevä palvelijatar sisälle ja ilmoitti erään
herrasmiehen odottavan häntä alakerrassa.

Se oli Martin.

»Martin! Oi, hyväinen aika!»

»Tulin onnenkaupalla, Judith. Ajoin tänne autolla tapaamaan muuatta
ulkomaille lähtevää miestä. Aiotko — aiotko jäädä tänne juhlaviikoksi?»

»En, Martin. Aion nousta junaan noin kahden tunnin kuluttua ja
matkustaa suoraan kotiin.»

»Tarkoitatko todella kotiin, naapuritaloomme?»

»Kyllä. Taivaan kiitos! Se ei ole enää vuokrattu. Äiti ja minä vietämme
siellä ainakin osan kesää. Oletteko te — onko ketään teistä siellä?»

»Mariella on siellä nyt poikineen. Ja Roddy ja minä menemme sinne
vähäksi aikaa. Itse asiassa minä menenkin tänään — autolla. Juuri sitä
varten tulin — kysymään, haluaisitko sinä tulla autossa kanssani.»

»Autossako kotiin? Oi, kuinka ihanaa! Olet enkeli, Martin, kun
ajattelet minua.»

Martin oli yhtä ujo kuin aina, piti päänsä kumarassa puhuessaan
hänelle. Häntä katsellessaan Judith arveli itse kasvaneensa. Jenniferin
menetys oli antanut hänelle jonkunlaista itsevarmuutta ja esiintymisen
kypsyyttä, eräänlaista vakavuutta. Ensimmäisen kerran hän nyt näki
Martinin täysin erillisestä ja epäromanttisesta näkökulmasta ja
ajatteli: »Näin siis näen Roddynkin. Hän ei enää hämmennä ja sotke
minua. Kaikki sellainen on mennyttä minuun nähden.»

»On perin hauska tavata sinua jälleen, Judith. Siitä on jo vaikka
kuinka kauan. Näytät hieman laihalta, etkö näytäkin?»

»Se johtuu niistä surkeista tutkinnoista, Martin. Työskentelin
ankarasti... En tiedä, minkä tähden.»

»Oi! Sinun ei olisi pitänyt.»

Hän näytti lopen masentuneelta.

Herttainen Martin!... Judithin sydämen jossakin sopukassa huojentui
taakka... Jennifer siirtyi äkkiä etäälle.

»Odota minua, Martin!... Olen valmis neljännestunnissa.»

Hän ei ollut sanonut jäähyväisiä Mabelille. Hän oli pelännyt tätä
viimeistä velvollisuustehtävää... Nyt ei, taivaan kiitos, ollut aikaa
mihinkään pitkälliseen... Yksinkertaisinta kirjoittaa lyhyt kirje ja
käskeä jonkun kiinnittää se Mabelin oveen.

Hän kirjoitti:

 »Rakas Mabel.

 Minua tultiin odottamatta noutamaan autolla. Minulla on ainoastaan
 kymmenen minuuttia aikaa lopettaakseni tavaroiden sullomisen ja
 suorittaakseni kaikki viimeiset asiat. Koputin vähä aikaa sitten
 ovellesi, mutta en saanut vastausta.»

Hän empi. Oliko se liian karkeata? Se oli; mutta sen täytyi nyt pysyä;
sen ylitse ei voinut vetää viivaa.

 »Ja nyt pelkään, ettei minulle jää minuuttiakaan koettaakseni löytää
 sinua. Olen kauhean pahoillani, kun en saa tavata sinua ja sanoa
 sinulle jäähyväisiä, Mabel. Eikö ensi lokakuussa ole surullista
 ajatella, että enää emme kaikki kohtaa toisiamme? Sinun pitää
 kirjoittaa minulle ja kertoa, mitä sinulle tapahtuu, ja minä kirjoitan
 sinulle. Varmastikin tapaamme vielä toisemme. Sinun täytyy ilmoittaa,
 jos joskus liikut näillä mailla —» Sen myöskin täytyy pysyä... Entä
 mitä muuta?... Tulokset olisivat nähtävinä huomenna — parasta olla
 viittaamatta niihin, sillä varmasti Mabel ei ollut selviytynyt. Hän
 ei ollut lopulta muistanut mitään. Kolmena viimeisenä päivänä hän oli
 jättänyt kerran tai kahdesti arkin ihan puhtaana muutamia epävarmoja
 rivejä lukuunottamatta. Judith lopetti:

 »Oikein sydämestäni toivon sinun saavan levätä pitkään ja hyvästi.
 Sinä tosiaankin tarvitset sitä. Teit työtä niin ihmeen paljon.
 Ei kukaan olisi mitenkään voinut työskennellä ankarammin. Olemme
 kaikki kovin pahoillamme siitä, että olit niin huonovointinen
 tutkintoviikolla. Sinulla oli hirveän huono onni.

 Hyvästi! Sydämellinen tervehdys!

 _Judith_.»

Ei mitään voinut lisätä. Ei ollut mitään muuta sanomista. Hänen
silmissään väikkyivät Mabelin kasvot tämän viime viikon aikana,
ilmeettömät, riutuneet, häntä yhäti kuolevan silmillä tarkkailevat,
mutta hän työnsi ne syrjään. Hän oli arvellut, että hänen pitäisi
suudella Mabelia jäähyväisiksi, mutta nyt hänen ei tarvitsisikaan sitä
tehdä.

Nyt hänen täytyi joutua Martinin tähden.

Auto kääntyi opiston kujalta ja lähti kiitämään pitkin pölyistä
maantietä.

»Nyt sanon sille jäähyväiset, Martin. Uh! Minä vihaan sitä. Minä
rakastan sitä.»

Haavat näyttivät lyhyessä hetkisessä kasvavan ja piilottavan sen. Se
oli poissa.

»No niin, Martin, miten olet voinut? Mitä kuuluu kaikille muille?
Kuinka he kaikki voivat?»

Hän pääsi takaisin, hän pääsi takaisin.

He jättivät Cambridgen taaksensa, ja hän koetti muistella sitä, saada
sen silmiensä eteen, mutta ei voinut. Valveuni, nukkuessa nähty uni —
kumpi se oli ollut?

Muistaisikohan hän sitä enää milloinkaan?

Eilen oli Martin seisonut hänen kanssansa kirsikkapuun juurella.

Nyt Martin kertoi hänelle hampshirelaisesta kodistaan. Hän toimi
äitinsä tilanhoitajana nyt isänsä kuoltua. Judithin piti tosiaankin
tulla sinne ja tutustua hänen äitiinsä. Hän oli täysin onnellinen
viljellessään omaa maatansa; hän ei kaivannut mitään muuta puuhaa.
Hän paransi kalavesiä ja metsästysmaita; he olivat äsken ostaneet
maakappaleen, jota he olivat tavoitelleet kaksi vuotta, lähes
kilometrin lisää jokea ja laajahkon metsän. Metsän hoito oli kiehtovin
ala; hän aikoi käydä siihen käsiksi vakavammin. Martinin elämä
tuntui hyvin onnelliselta, hyvin järjestetyltä, hyvin selvältä ja
hyödylliseltä. Hän tiesi, mitä tahtoi.

Serkukset olivat kaikki olleet hajallaan parin viime vuoden aikana.
Mariella oli työskennellyt erään naispuolisen eläinlääkärin apulaisena
Lontoossa. Hän oli viettänyt suurimman osan edellistä kesää Martinin
luona, koska hän oli ollut niukoissa varoissa ja hänen oli ollut pakko
vuokrata joen rannalla oleva talo. Myöskin Peter oli ollut siellä. Hän
näytti aika sievältä pikku miekkoselta, mutta heikkohermoiselta. Nyt
hänellä oli kotiopettajatar, ja Mariella näytti ajattelevan enemmän
koiriaan kuin häntä. Ainakin hänestä sai sellaisen vaikutelman.
Mariella, niin Martin väitti, ei ollut muuttunut ollenkaan.

Juliania Martin oli tuskin nähnyt. Hänen luuli Martin kirjoittelevan
musiikkiarvosteluja yhteen tai kahteen viikkojulkaisuun, mutta ei
tiennyt, mihin. Hän oli myös kuullut Julianin kirjoittavan baletti-
tai oopperakappaletta tai jotakin sellaista, mutta ei luullut
sitä vakavaksi puuhaksi. Sodan jälkeen häntä oli alkanut vaivata
hengenahdistus, mies-poloista, ja hän vietti kaiket talvet ja jotkut
kesätkin ulkomailla.

Entä Roddy? Niin, Roddy tuntui melkein aina vetelehtivän Pariisissa tai
Lontoossa, vähän piirrellen ja muovaillen. Häntä ei kukaan voinut saada
tekemään työtä, vaikka hän edellisenä vuonna oli suorittanut Pariisissa
jonkunlaisia näyttämötöitä — maalannut maisemia tai jotakin sellaista —
saavuttaen hyvän menestyksen. Nyt hän vakuutti haluavansa näyttämölle.
Nauraen Martin huomautti pelkäävänsä Roddyn olevan hieman tuhlaavaisen.
Joka tapauksessa hän aikoi tulla viikon päiviksi, ja Judith tapaisi
hänet itse.

Kello kuusi illalla he pysähtyivät Judithin kodin pääoven eteen. Siellä
oli puutarha odottamassa ottaakseen hänet jälleen helmaansa. Ilma oli
suloisena ruusujen ja syreenien tuoksusta, aurinkoinen nurmikko levisi
joelle päin, kukkapenkissä heloittivat ihanasti siniset delfiniumit,
valkoiset ja keltaiset liljat ja isot unikot.

»Hyvästi, Martin. Ajomatka oli viehättävä. Tapaamme toisemme pian,
emmekö tapaakin? Tule noutamaan minua!»

Hän astui viileään, varjoiseen halliin. Tuossa vanha taloudenhoitaja
riensi ottamaan häntä vastaan; ja seurusteluhuoneesta kantautui hänen
äitinsä ääni, joka lausui pehmeästi:

»Tyttärenikö siellä?»






NELJÄS OSA




1


Hän oli valmis ulkoilmakutsuja varten. Hänen yllänsä oli keltainen
liinaleninki ja ruskea olkihattu, kveekarimallinen ja kauniilla,
keltaisella nauhalla koristettu. Äiti oli sitonut nauhan suureksi
rusetiksi; silmukat painuivat hänen niskaansa, ja nauhan päät valuivat
hänen lapaluittensa väliin.

»Viehättävä, nuori olento», arvosteli äiti katsellen häntä
kiihkottomasti.

Judith oli ollut kotona yli viikon, ja äiti oli ollut ihastuttava. Hän
oli vienyt Judithin Lontooseen ostamaan leninkejä. He olivat asuneet
Julesin hotellissa pari yötä, ja äiti oli auliisti tilannut kauniita
vaatteita omalta vaatturiltaan. Kun Judith liikkui hänen edessään
viidennessätoista mallileningissä, oli hän kohauttanut olkapäitään ja
huomauttanut omituisella, tylyllä, mutta kauniilla äänellään:

»Kuten näette, sopii tuolle lapselle mikä tahansa.»

Ja vaatturi oli juhlallisesti vahvistanut sen.

He olivat yhdessä käyneet teatterissa ja oopperassa; ja joka aamu
ja joka ilta Judith istui äidin vuoteen laidalla, ja he tarinoivat
keskenään ystävällisen kohteliaasti, melkeinpä vaivattomasti.

Äiti oli erittäin hyvin puettu nainen, hoiti käsiään hyvin, käytti
ihojauhetta ja hajuvettä hienosti. Hänen kasvonsa eivät vanhentuneet,
vaikka värittömät posket olivat nyt hiukan kuopallaan ja katse oli
terävämpi. Hänen silmänsä muistuttivat sinisiä timantteja, ja hänellä
oli tyly, punattu suu sekä pitkät, suipot suupielet. Hänen kasvojensa
luut olivat voimakkaat, terävät ja hienot, ja jokin piirre hänen
kasvojensa kolmikulmaisissa ääriviivoissa, silmien asennossa, huulien
ilmeessä toi mieleen kissan.

Hän oli hienon aistikas mieleltään yhtä hyvin kuin olemukseltaankin,
kykenevä, nopeaälyinen. Hän keskusteli älykkäästi, ja hänellä oli
hyvät tiedot laajoilta aloilta — ja miehet ihailivat häntä ja olivat
mieltyneitä hänen seuraansa. Hän oli aina, mietti Judith, näyttänyt
liikkuvan hänelle kohteliaisuuksia latelevien miesten ympäröimänä.
Silloin tällöin hän huomautti, kuinka vähän hän piti naisista; ja
Judith oli tuntenut tämän tuomion ulottuvan häneenkin. Hän ei ollut
koskaan ollut mielissään tyttärestä; ainoastaan komea poika olisi
hänelle kelvannut. Hänen tyttärensä oli saanut selville sen jo
varhaisessa lapsuudessaan, sillä muiden palvonta oli tehnyt hänet liian
viisaaksi.

Äidistä oli tuskin mitään muistamista, ei mitään muuta kuin se, että
hän hämärästi, pelokkaan kunnioittavasti, jumaloivasti rinnasti hänet
enkeleiden ja neitsyt Marian kanssa.

Eräänä iltana oli äiti tullut huoneeseen puettuna päivälliskutsuja
varten kokonaan valkeassa asussa ympärillään jotakin leijailevaa,
ruusuista ja sateenkaaren väreissä väikkyvää. Puvussa oli kurjenpolvia
rinnalla, vyötäisillä ja liepeessä, kimppu toisella olkapäällä, ja
kurjenpolvenvärisiä, liehuvia nauhoja. Hänen vaaleassa, pilvimäisessä
tukassaan oli timantteja. Hän kumartui vuoteen ylitse, hymyillen
salaperäisesti silmillään ja huulillaan ikäänkuin olisi ollut hyvin
mielissään; ja Judith peitti kasvonsa tämän enkelimäisen näyn
nähdessään; eikä kumpikaan heistä virkkanut sanaakaan. Ovelta kutsui
miehenääni: »Mildred!» Se ei ollut isä.

»Käy sisälle!» kehoitti äiti. »Lapsi on täällä.»

Huoneeseen astui pitkä, viiksihuulinen mies, joka jäi seisomaan äidin
viereen, lasketellen pilaa, lausuillen hullunkurisia kysymyksiä ja
nauraen, koska Judith ei suostunut vastaamaan eikä katsomaan häneen.

»Älä ole hupakko, Judith!» nuhteli äiti.

»Hän ei ole sinun näköisesi», huomautti mies.

»Niin, ei ensinkään minun piirteitäni.» Äidin ääni kuulosti
ikävystyneeltä.

»Oletko siitä pahoillasi?»

»Fred ei ole.»

He molemmat naurahtivat.

Äänettöminä he seisoivat rinnakkain, nojaten vuoteen kaiderautaan, ja
Judithin käsi sujuttautui huomaamatta koskettamaan kurjenpolvea. Hän
nykäisi hieman, ja se solahti kimpusta hänen käteensä.

»Lähdetään», virkkoi äiti ja lisäsi sitten olkansa ylitse: »Käy
nukkumaan, Judith!»

Hän olisi harmistunut, jos olisi huomannut kurjenpolven. Se ei
sittenkään ollut oikea, vaan tehty vaaleanpunaisesta sametista. Judith
piilotti sen pieluksensa alle.

Äiti sujautti kätensä miehen kainaloon ja leijaili pois.

Se oli ainoa äidistä jäänyt eloisa muisto. Naapuritalon lapset
tulivat muistissa ihan kurjenpolvileningin kintereillä; ja senjälkeen
hänen kiihkeä mieltymyksensä kohdistui heihin eikä äitiin. Äiti
oli yhä enemmän poissa tai puuhissaan, ja hänen mielenkiintonsa
tytärtä kohtaan laimeni yhä silmäänpistävämmin. Lukuunottamatta
leikkimistä naapuritalossa tai yksin puutarhassa olivat Judithin
elämän koko sisältönä oppitunnit ja opettajattaret. Äiti ja isä olivat
hellittämättömiä tietopuoliseen kasvatukseen nähden.

Judithin mielestä heidän persoonallisuutensa oli kaksinainen. Toisaalta
äiti ja isä tietysti rakastivat toisiaan ja ainoata tytärtään,
veivät hänet joskus merenrannikolle ja silloin tällöin Lontooseen
pantomiimia katsomaan. Kerran tai kahdesti hän kävi heidän seurassaan
ulkomailla. Mutta niissä monissa tapauksissa, joissa hänet jätettiin
kotiin, he kirjoittivat hänelle rakkautta uhkuvia kirjeitä, joihin hän
velvollisuudentuntoisesti vastasi ranskankielellä näyttääkseen heille,
kuinka hyvin hänen ranskankielen opintonsa edistyivät, ja he toivat
kotiin palatessaan hänelle kauniita lahjoja. Kotona ollessaan he usein
lukivat hänelle ääneen iltaisin.

Heillä kolmella oli romanttiset ja lohduttavat keskinäiset suhteet —
ihanteelliset suhteet; mutta sitten aina Fred ja Mildred anastivat
äidin ja isän paikan rikkoen kuvitelman. Sillä voi, he tuntuivat olevan
tehdyt lujemmasta ja kestävämmästä aineesta; he olivat todellisia;
eivätkä he olleet usein yhdessä; ja milloin he olivat, vallitsi usein
kylmyys ja silloin tällöin syntyi riita. Elämä Fredin ja Mildredin
seurassa ei ollut lohdullista eikä turvallista. Fred oli jo aika vanha
mies, peloittavan harvapuheinen ja omissa aatoksissaan. Hän luki ja
kirjoitti kirjoja, ja hänellä oli muutamia vanhanpuoleisia ystäviä.
Joskus he jo oltuaan kauan aikaa häntä huomaamatta, saattoivat pysähtyä
tarkastamaan hänen kasvojaan ja sanoa hänelle, että hänestä tulisi
isänsä näköinen. Ja joka kerta heidän äänensä, heidän kasvonsa, heidän
sanansa saivat tuntemattoman entisyyden, aavistamatonta, kadonnutta
suloutta uhkuvan, hetkeksi välähtämään hänen mieleensä, ja hän poistui
aina sydämessään haikea murhe. Ihmiset rakastivat Frediä; Mildrediä
he ihailivat, sopeutuen hänen mukaansa, mutta eivät rakastaneet. Se
kävi selväksi jo elämän alkuasteilla, kun Judith käveli jommankumman
kanssa puutarhan yläpäässä olevan majarivin ohitse ja he seisahtuivat
puhuttelemaan majojen asukkaita pensasaitojen ylitse. Majojen
asukkailla oli toisenlainen ääni, ilme ja vastaus Fredille ja ihan
toisenlainen Mildredille.

Kasvaessaan Judith oppi tuntemaan lievää mielenkarvautta Mildrediä
kohtaan sen tähden, miten hän kohteli Frediä, ja hänen kyvykkyytensä
— maailman kanssa asioidessaan kuivasti, armottomasti, kyynillisesti
saavuttamansa menestyksen vuoksi. Fred oli huonosti perehtynyt
maailmaan — vieläkin huonommin, ajatteli Judith, kuin hän itse; mutta
Mildred oli vajonnut sen viisaaseen tylyyteen. Hän ei näyttänyt
tajuavan, että Fred kaipasi hoivaamista.

Sitten Fred kuoli; ja heistä tuli taaskin äiti ja isä. Äiti oli ollut
lempeä, väsyneen näköinen ja kalpea mustissa vaatteissaan, turvautunut
vähän aikaa Judithiin. Hän ei ollut puhunut paljoa isästä; mutta hän
näytti vaipuneen murheellisiin mietteisiin ja puhui vastauskirjeissään
hänestä hellästi ja ylpeillen.

Mutta kaikkea sitä ei ollut kestänyt kauan. Ensimmäisten kuuden
kuukauden jälkeen hän ei ollut näyttänyt paljon kaipaavan Judithia
loma-aikoina. Hän oli aina vierailuilla, aina matkoilla, aina
imartelevien, puheliaiden miesten ja bridgeä pelaavien, tuoksuavien
naisten ympäröimä; ja kaikkien kolmen vuoden aikana hän kävi
yliopistolla ainoastaan kerran, viipyen muutamia tunteja. Hänellä
oli Pariisissa vuokra-asunto, jossa oli pieni huone Judithia varten;
mutta hän odotti Judithin viettävän omaa elämäänsä ja viihtyvän omien
ystäviensä tai ainoan tätinsä, isän sisaren luona ainakin osan kustakin
lomasta. Lukuseurueet, lyhyet vierailut ystävien kodeissa ja pitkät
vierailut vanhan, kirjallisuutta harrastavan, naimattoman tädin luona
Yorkshiressä olivat vieneet ajan. Yhden ihanan kesäkuukauden Judith oli
viettänyt yksin Jenniferin kanssa eräässä huvilassa Cornwallissa; mutta
kertaakaan hän ei ollut käynyt Jenniferin kotona. Jenniferin vanhemmat,
väitti hän, olivat liian epämiellyttäviä työnnettäviksi kenenkään muun
kuin hänen itsensä vaivaksi ja hänenkin vain lyhyiksi ajoiksi pitkien
väliaikojen jälkeen. Samoin kuin Roddy hänkin ilmestyi ja katosi
jälleen; hänellä ei ollut taustaa, vaan hän välähti salaperäisesti
tavalliseen elämään ja häipyi siitä taaskin.

Mariellan toivottua kutsukirjettä ei ollut kuulunut. Hän ei ollut
nähnyt Mariellaa isän kuolinkesän jälkeen eikä kuullut eikä nähnyt
hänestä merkkiäkään paitsi lyhyttä, huonotyylistä, sovinnaista
surunvalituskirjettä, joka kirjoittajan sanojen mukaan oli lähetetty
»kertomaan sinulle, kuinka hirveästi me kaikki suremme kanssasi».
(Mutta Martin oli lähettänyt kirjeen omasta kohdastaan.)

Loma-aikainen harhailu ulkomailla ja Englannissa oli tullut tavaksi;
ja nyt ihan äkkiä hän oli taaskin kotona. Äiti oli tullut kotiin
pelkästään hyväntahtoisuudesta ja suopeudesta Judithia kohtaan; sillä
hän ei pitänyt siitä, ei halunnut asua siellä, piti sitä rasittavana
kulunkina; hänellä oli ollut, niin hän väitti, useita suurenmoisia
tilaisuuksia myydä se.

»Mutta oikeus ja kohtuus tuntuivat vaativan, että sinun pitäisi saada
olla täällä ainakin tänä kesänä», sanoi hän. »Tiedän, että sinun
tunteesi sitä kohtaan ovat romanttiset.» Hän lisäsi: »Enkä käsitä,
minkä tähden meidän ei pitäisi viettää perin hupaista kesää yhdessä.
Sinä olet sangen sopiva kumppani — aika paljon lukenut nykyisin
ja varsin älykäs — ja äärimmäisen esittelykelpoinen, sen sanon.
Tarkoitukseni ei ole, että jäisit luokseni pysyväisesti. Minusta olisi
tuiki väsyttävää alituisesti raahata sinua muassani; ja varmasti
sinäkään et siitä pitäisi. Me emme ensinkään sovi olemaan yhdessä
kauan; me vain ärsyttäisimme toisiamme. Arvelin sinun kenties tähän
mennessä päättäneen, mihin haluaisit ryhtyä» — äidin huomautuksissa
piili tavallisesti pieni pistos — »mutta koska et ole, toivon sinun
olevan luonani ainakin talveen saakka. Sitten sinun sopii päättää, mitä
tahdot tehdä, ja minä autan sinua, jos voin. Sopiiko tämä järjestely
sinulle?»

Se järjestely tuntui soveltuvan ihastuttavasti. Oli aika
suurimerkityksinen asia, tuumi Judith, että äiti lainkaan halusi häntä
seuraansa. Ja vaikka he eivät milloinkaan puhuneetkaan läheisesti, ei
heiltä koskaan puuttunut keskustelunaiheita; oli kirjoja, ihmisiä,
näytelmiä ja pukuja pohdittaviksi. Ja äiti näytti hyvästi viihtyvän
puutarhassa lukemassa tai kävelemässä; hän tunnusti mielellään
menevänsä ulkosalle mukanaan koppa ja sakset leikkaamaan kukkia
kaikkiin huoneisiin.

Varmastikin olisi vihdoinkin mahdollista saada aikaan tyydyttävät
keskinäiset suhteet, tuntea kiintymystä samoin kuin mielenkiintoa,
ihailua ja sitä aistien voimakasta värähtelyä, jota äidin tuoksu,
vaatteet, hipiä ja hiukset Judithissa herättivät ja olivat herättäneet
lapsuudesta asti.

Sidottuaan rusetin valmiiksi äiti toivotti: »No niin — pidä hauskaa!»
puolittain huvitetulla, puolittain ilvehtivällä äänellä ja lähetti
hänet ulkoilmakutsuihin.




2


He olivat kaikki kokoontuneet pääovelle hänen saapuessaan ajotietä
pitkin, kaikki muut paitsi Roddya. He eivät enää herättäneet hänessä
pelkoa eivätkä tuskaa; hän oli kasvanut. Hän saattoi vavahtamatta
katsella tuota kookkaiden ihmisten ryhmää. Kuinka he seisoivatkaan
kaikki yhdessä ikäänkuin estääkseen vierasta murtautumasta heidän
joukkoonsa! Mutta sillä ei nyt ollut väliä. Sen jälkeen, kun hän oli
kohdannut heidät uudelleen, ei kummaltakaan puolelta oltu pyritty
lähestymään, ei oltu sanottavasti seurusteltu keskenään; eikä hän ollut
siitä välittänyt, ei virunut valveilla kuumeisen epäilyn ja kaipauksen
kalvamana. Nyt hän oli heidän tasallaan. Hänen sydämensä oli turtunut
tai kuollut; ja tuntui siltä kuin he eivät enää milloinkaan häiritsisi
häntä.

Mariella, Julian, Martin; mutta ei Roddya...

Julian oli saapunut siksi päiväksi. Hän oli enemmän ruumiin näköinen
kuin milloinkaan ennen. Hänen kasvonsa olivat pelkkiä vakoja,
ulkonemia ja kuoppia, ja hänen silmänsä kiiluivat syvällä kuopissaan.
Kiehkura hänen sakeata, ruskeata tukkaansa oli muuttunut valkeaksi.
Hänen yllänsä oli hienot, valkeat flanellihousut ja aprikosinvärinen
paita mitä lahevinta silkkiä; ja hänen rinnallaan näytti siniseen
pumpulipaitaan ja vanhoihin, harmaihin flanellihousuihin puettu Martin
maalaismaiselta ja ruokkoamattomalta.

»Kasautukaa vaunuun!» kehoitti Martin. »Mariella, _en voi_ sallia sinun
ohjata uutta autoani. Ymmärräthän, eikö totta, enkeli?»

»En ole suinkaan hyvä ohjaaja», myönsi Mariella, hymyillen
epämääräisesti kaikille muille. »Ajoin Martinin auton pirstaleiksi
viime vuonna, enkö ajanutkin, Martin? Ajoin sen vasten seinää. Hän oli
kauhean kiltti silloin.»

»Hän on kauhean kiltti mies», vahvisti Julian, laskien kätensä Martinin
olalle.

Ainoastaan Martin sai selviä kiintymyksen osoituksia toisilta. He
kaikki kohtelivat häntä samaan — kiusoittelevan hellään tapaan.

»Judith, tuletko sinä eteen minun viereeni? Ja Mariella ja Julian,
menkää te tuonne... Niin, kas sillä tavoin. Onko teidän mukava olla?
Onko kaikilla oikein hyvä?» Martin koetti hirveän huolekkaasti
väittää kaikkia häiritseviä seikkoja. Jokaisen pitäisi nauttia
ulkoilmakutsuista.

»Ovatko ruuat vaunussa? Entä juomat? Kellä on aukaisuvehje? Niin,
minulla on. Mariella, muista, että Julian on ainoastaan tämän päivän
maaseudulla, äläkä istu tuppisuuna, vaan huomauttele mielenkiintoisista
paikoista matkalla ja kaikista seudun nähtävyyksistä ja kuultavista,
mitä satut panemaan merkille! Olemmeko siis valmiit? Munkin purolle,
eikö niin?»

Auto sujahti ajotielle.

»Onko Martin varma ohjaaja?» huusi Julian, takertuen kiinni Mariellaan.
»En usko häntä varmaksi. Jos hän ajaa vinhasti, hyppään minä pois. Voi,
jäädään kotiin ja pidetään kekkerit puutarhassa. Ei mennä pois tämän
sievän talon luota katselemaan mielenkiintoisia paikkoja. En ollut
tosissani sitä ehdottaessani. En suinkaan sellaista halunnut. Voi,
minkä tähden ei kukaan teistä koskaan käsitä leikkiä? Voih!...»

Hän vaikeni ähkäisten ja sulki silmänsä, kun Martin käänsi taipeesta
maantielle. Mariella hihitti kuin pikku tyttö, Martin virnisteli,
kaikki olivat sopivalla kekkerituulella. Mutta missä oli Roddy?

»Martin, mitä Roddylle on tapahtunut?»

»Niin, Roddy», vastasi Martin. »Kunnon Roddy-poloinen sai pääkivun.»

»Pääkivun?» Judith tunsi tuskaisen sykähdyksen.

»Niin; lähtiessämme hän jäi pitkäkseen. Se tomppeli pelasi tennistä
koko eilispäivän paahtavassa päivänpaisteessa hatutta, ja seuraus on
otaksuttavasti auringonpistos. Hän piti minua valveilla suurimman osan
yötä, väristen ja vakuuttaen tulevansa sairaaksi. Hän oli kamalan
näköinen aamiaisella, se täytyy myöntää — helakan keltainen; sen vuoksi
annoimme hänelle aspirinipulverin, panimme hänet sohvalle ja jätimme
hänet siihen.»

»Jätitte hänet, Martin? Mutta eikö jonkun olisi pitänyt jäädä hänen
luoksensa?»

»Oi, hyvä Luoja, ei. Hän nukkuu päänsä terveeksi ja on hyvässä kunnossa
huomenna.»

Martin nauroi rattoisasti, ikäänkuin Roddyn pääkipu olisi häntä
huvittanut. Kuinka julmia, kuinka tunnottomia ihmiset olivatkaan!
He väittivät olevansa hänen ystäviään, mutta jättivät hänet yksin
sairaaksi ja lähtivät itse huvittelemaan. Hän saattaisi tulla
kipeämmäksi päivän mittaan; hän saattoi olla sairastumassa vaaralliseen
tautiin.

Roddyn poissaolo ja hänen pääkipunsa olivat hirveän merkitseviä. Judith
oivalsi äkkiä odottaneensa näitä kekkereitä etupäässä nähdäkseen
Roddyn, toivoneensa saavansa katsella häntä, keskustella hänen
kanssansa, säikähtäneensä huomattuaan, ettei Roddya ollut ovella
seisovassa ryhmässä, salaa valppaasti tähyilleensä hänen tuloaan,
kuumeisesti varronneensa, että hänestä mainittaisiin jotakin, ihan
lähtöhetkeen saakka; ja sitten oli paino laskeutunut hänen sydämelleen,
ja nyt päivä oli perinpohjin piloilla.

Pitikö hänen sittenkin elää, tuntea ja kaivata taaskin?

Roddy virui yksin talossa, seurustelusalin punaisella sohvalla, ja
ikkunaverhot olivat alhaalla. Hänen otsansa ja suljetut silmänsä olivat
puristuneet ryppyihin päänsärystä. Hän käänteli päätänsä ja upotti sen
pieluksiin; hänen hiuksensa menivät sekaisin, ja pielukset kävivät yhä
epämukavammiksi. Hän sadatteli. Judith meni varpaillaan sisälle ja
polvistui hänen viereensä.

»Roddy, tulin sinua katsomaan», kuiskasi hän.

»Voi, Judy, päätäni särkee niin kamalasti, eikä kukaan välitä minusta
mitään.»

»Rakas, minä välitän. Olen niin hirveän pahoillani. Olen tullut
huojentamaan sitä.»

Judith hiveli hänen otsaansa vilpoisilla sormilla, tasoitti hänen
pieluksiaan, antoi hänelle juomista ja käski hänen maata hiljaa.

»Nyt on parempi. Kiitos, Judy! Jää luokseni!»

Oli autuaallista hoivata Roddya. Roddy oli lakannut vetäytymästä
loitolle ja olemasta ylpeä; hän oli kovin turvautuva. Judith kumartui
suutelemaan hänen otsaansa...

Martin katkaisi hänen unelmansa, tiedustaen: »Onko sinun oikein mukava
olla, Judith?»

Ja kohennettuaan tuulilasia, selitettyään Judithille auton
ohjauslaitteita ja katsahdettuaan taaksensa nähdäkseen, oliko toisten
hyvä olla, hän puheli itsekseen tyytyväisenä ajoonsa, alkaen taaskin
yksipuolisesti jupisten keskustella autonsa ja ohikulkijain kanssa.

»No, no, antaahan mennä, hyvä tyttö... se kelpaa... Mikä sinua vaivaa?
Onko missä vika?... Hyvin tehty, tyttö.»... »No, hyvä herra, mitäs
nyt puuhailette?... Ojentakaa kätenne, rouva, ennenkuin käännytte
taipeesta tuolla tavoin!... Varokaa, pikku vintiöt, pyöritellessänne
hyrriä maantiellä! Onneksi teille en ajanut suoraan ylitsenne... Ohoo,
arveletko jaksavasi juosta kilpaa kanssani? No niin, koeta! Siinä
kaikki.»

Vaihtelun vuoksi hän luki tienviittoja ääneen.

Judith katseli, kun syvän kultainen, tummavarjoinen maisema suoltui
ohitse; sen metsät ja vainiot olivat jörön ja tyhjän näköisiä.

He saapuivat määräpaikkaansa teeaikana ja kävelivät jyrkkää vierua
alaspäin Munkin purolle.

Saniaisia ja pitkää ruohoa kasvoi rehevästi mäen laelta ihan puron
äyräälle saakka; ja pyökinrungot kohosivat tuosta pehmeästä,
pyörteisestä, sinisen vihreästä, putousmaisesta alustasta yhä ylöspäin,
niin kauas kuin silmä erotti. Ne kohosivat suoraan alastomien juuriensa
viehättävästä, symmetrisestä kudoksesta ja kiipesivät ilmaan aivan
kohtisuorina tai hieman kaartuvina kiemuroina. Hartaasti ne huojuivat
sileinä, harmaan vihreinä patsaina, seisoen kevyesti juurillaan, kooten
maasta voimaa ja kiidättäen sitä ylöspäin ylimpiin latvaoksiin asti.
Vankat, sekavasti ulkonevat, käärmemäiset oksat katosivat vihdoin
suihkukaivon tapaisesti hajaantuvaan lehvistöön. Heleä räiske kutoutui
tiiviimmäksi ja piilotti taivaan; mutta auringonsäteet lävistivät sen
ja muodostivat sen alle vihreitä valoläikkiä.

Ilmassa oli saniaisten tuoksua, ja pieni Munkin puro lipui edelleen
heidän editseen, ruskeana ja kirkkaana, solisten koskipaikoissa,
kätkeytyen ylitsensä kaartuvan kasviston alle.

»Täältä kerran löysin outolajisen kovakuoriaisen», virkkoi Julian,
silmäillen mielissään ympärilleen.

»Minä menen uimaan teen jälkeen», ilmoitti Mariella. »Pojat, meidän
pitää kaikkien uida. Nyt toivon kun toivonkin, että olisin ottanut
Peterin mukaan. Etkö sinäkin, Julian?» Hän katsahti Julianiin
epävarmasti.

»No, käskinhän sinun ottaa hänet, enkö käskenyt? Sinä vakuutit, että
hänen piti jäädä opettajattarensa luokse», huomautti Julian ynseästi.

»Älä huoli, Mariella!» ehätti Martin lohduttamaan. »Luultavasti teit
oikein, kun et tuonut häntä tänne. Hänestä se olisi otaksuttavasti
ollut kovin uuvuttava, tällainen pitkä matka.»

»Juuri niin arvelin», virkkoi Mariella, yhtyen toisen sanoihin
liikuttavaan, lapsellisen mukaantuvaan tapaan.

Taaskin Judith, tuntien vihlovaa hämmästystä, muisti, että Mariella oli
äiti.

»Mitä arvelette teestä?» kysyi Martin. »Kunpa vain emme, Jumala
nähköön, olisi unohtaneet mitään!»

Hän avasi eväskopan ja etsi innokkaasti sen sisällön joukosta, kunnes
löysi ruokaliinaan käärittyjä raakoja tomaatteja ja salaattia.

Judith hymyili hänelle äkkiä. Vaikka kaikki muut muuttuisivat, pysyisi
Martin ennallaan. Hän oli aina ollut, oli nyt ja olisi kuolemaansa
saakka hyväntahtoinen, herkutteleva ja rohkaiseva. Hän söisi aina
raakoja kasviksia ja haisisi lievästi terveelle hielle eikä vaatisi
elämältä mitään muuta kuin sitä, että ne ihmiset, joista hän piti,
olisivat hilpeitä.

Hän huomasi hymyn ja vastasi siihen nopeasti, säteilevästi.

He söivät voileipiä, hedelmiä ja kakkua; kärpäsiä, sääskiä, moskiittoja
ja hyttysiä tuli surisevina pilvinä heidän ympärilleen; ja Julian alkoi
menettää malttinsa.

»Polttakaa tupakkaa, joka ihminen, polttakaa! Älkää hellittäkö
hetkeksikään!» luikkasi hän. »Hyvä Jumala, meidät kaikki syödään. Nyt
tiedätte, miltä hyönteisten aika näyttää. Nyt näette, mitä päämäärää
varten sinäkin olet avustanut seuraavan sukupolven syntymistä,
Mariella: tappelemaan hyönteisten kanssa ja kärsimään tappion.»

He sytyttivät savukkeet ja tupruttivat vimmaisesti savua ilmaan, kunnes
pilven pääosa haihtui.

»Lähdetään nyt toki kotiin», pyysi Julian valittavasti. Ja ihan äkkiä
Judithin mieleen muistui Charlie pienenä poikana, vaivaloisena,
oikullisena, komentelevana; ja kuitenkin hän koko ajan nauroi itselleen
niin, että se riisui nuhteilta aseet, ikäänkuin hän olisi halunnut
sanoa: »Tiedän olevani ilkeä ja _tahdon_ olla ilkeä niin kauan kuin
haluan; mutta te ette saa pahastua ettekä saa ottaa minua vakavalta
kannalta.»

»Lähdetään kaikki kotiin ja pelataan kiltisti ja rauhallisesti erä tai
pari biljardihuoneessa. Voi, minä inhoan ulkoilmaa kauheasti, koko
maaseutua», jatkoi Julian.

Martin näytti huolestuneelta.

»Olet kovin epäkiitollinen», moitti Mariella. »Tämän kaiken on Martin
sinua varten järjestänyt.» Hän tarttui Martinin käteen ja taputti sitä.

»Koska kerroit muistavasi käyneesi täällä kerran poikana ollessasi ja
löytäneesi täältä oudon hyönteisen ja aina halunneesi uudelleen tulla
tänne», selitti Martin.

»Voi kirottua liikatunteellisuuttani! Halusin palauttaa ne ajat,
jolloin olin huoleton kovakuoriaisten etsijä. Eikö täällä ollut
kärpäsiä silloin? Vai enkö niitä huomannut?»

»Muistan muutaman kovakuoriaisretken, jolloin olin muassasi», sekaantui
Judith puheeseen. »Palatessamme olivat jalkamme ja kätemme niin
turvoksissa, että ne muistuttivat ilmapalloja.»

»Muistatko sinä sen?» Julian nousi istumaan ja hymyili hänelle.
»Kävimmekö kovakuoriaisretkillä yhdessä?»

»Kyllä.» Judith punastui. »Joskus. Olin hyvin ylpeä, kun otit minut
mukaasi.»

Julian nauroi riemastuneesti.

»Taidan muistaa. Sinä olit omituinen lapsi. Mitä muuta teimme
ollessamme nuoria? Jaksatko muistaa?»

»Muistan aika paljon.»

»Oi, kerro meille!»

Judith ravisti päätänsä.

»Millaisia olimme? Kuka oli kiltein? Martin tietysti; sinun ei tarvitse
vastata. Mutta kuka oli miellyttävin? Kenestä pidit eniten?»

»Jollet itse muista, en minäkään muistuta.»

»Oi, luultavasti minusta!» huudahti Julian. »Olen melkein varma siitä.
Enkö ole aina ollut suosikkisi?»

Judith nauroi kiusoittelevasti vasten hänen kasvojaan.

»No niin, varmasti ansaitsin olla», virkkoi Julian. »Sinä joka
tapauksessa olit _minun_ suosikkini. Ehdottomasti suosimani nainen.
Olet aina ollut... Olemmeko muuttuneet kovin paljon?»

»Ette. Varsin vähän.»

»Kuka meistä on muuttunut eniten?»

Judith mietti tuokion ja vastasi sitten: »Mariella.»

Ja heti sen sanottuaan hän taaskin oivalsi, kuinka totta se oli, liian
totta niin kevyesti lausuttavaksi. Mariella oli tosiaankin muuttunut.

Mariellan ja Julianin huulilta häipyi hymy äkkiä.

»Oi, olenko minä?» äänsi edellinen, kääntäen vaivautuneena katseensa
toisaalle.

»Minusta Mariella ei ole muuttunut rahtuakaan», väitti Martin
hämmästyneenä.

»Niinpä niin», virkkoi Julian, havahtuen syvistä aatoksista, »minä
_tunnen_ muuttuneeni, taivas sen tietää... Nyt nukahdan hetkisen,
hyvät lapset, ja sitten olen käytettävissänne hilpeätä hippaleikkiä
varten. Kuten tavallisesti paransi Judith pahimman tuuleni, ja uni
täydentää parannuksen. Judith, enkeli, sinä jäät luokseni, etkö jääkin,
liekuttamaan savukkeita?... Menkää tiehenne, kumppanit! Judith ja minä
keskustelemme, kunnes vaivun uneen. Muistakaa, etten ole nähnyt häntä
kolmeen vuoteen!»

»Minä menen etsimään uimapaikkaa», ilmoitti Martin. »Mariella, tuletko
mukaan?»

»Kyllä.» Mariella ojensi hänelle kätensä, suoden hänelle suloisen,
niukan hymynsä. Martin veti hänet pystyyn, ja he lähtivät kävelemään.

»Minä tulen etsimään teitä», huusi Judith. »Minäkin haluan uida.»

Martin kääntyi innokkaasti.

»Täällä alempana on jossakin lammikko tai pari», sanoi hän. »Tuletko
perässämme?»

»Kyllä.»

»Hyvä!»

Hän heilautti kättänsä, ja Judith heilautti vastaukseksi; ja he
katosivat polun taipeen taakse.

Julian kävi pitkäkseen seljapuun varjoon, viritti uuden savukkeen ja
katseli Judithia kirkkain, arvostelevin silmin.

»No niin, Judith?» äänsi hän ja hymyili. Ja kuten ennenkin muutti hymy
koko hänen tylyt kasvonsa kauniiksi.

»No, Julian? Mitä olet tehnyt itsellesi?»

»En mitään, en mitään.»

»Olet onnellisempi kuin olit viime kerran tavatessamme.»

»Mistä niin päättelet?»

Judith empi.

»Sinun — näyttelemisesi on paljoa luonnollisempaa.»

Julian nauroi ja virnisti hänelle.

»Eikö hieno ja huoliteltu näyttelypukuni huikaise sinua? No niin,
älä pahastu. Se ei huikaissut vähääkään, vai huikaisiko? Enkä minä
siitä pahastu. Sinä olet ainoa nainen, johon olen pysynyt jatkuvasti
kiintyneenä ja jota en ole pystynyt pettämään.»

»Oletko pystynyt pettämään useita, Julian?»

Julian mietti.

»On joitakuita, jotka ovat rakastaneet minua», vastasi hän. »Heidän on
siis täytynyt pettyä.»

»Arveletko, että jolleivät he olisi pettyneet, he eivät olisi
rakastaneet sinua?»

Julian nyökkäsi.

»Oi, minä en usko sitä. Etkä sinäkään.» Judith huokasi. »En olisi
koskaan uskonut... että voi yhä rakastaa henkilöä, jonka tietää —
julmaksi, itsekkääksi ja välinpitämättömäksi.»

Kuka oli hänen mielessään — aprikoi hän niin sanoessaan. Varmasti ei
Jennifer; ei varmasti Roddykaan?

»Ei silti», lisäsi hän kerkeästi, »että sinä olisit sellainen. En voi
myöntää sinulle sen ajatuksen suomaa tyydytystä.»

»Minulla on kaikki ne ominaisuudet», väitti toinen. »Olen

                        ...ilkeä,
    ylellinen, ahne, väärämielinen, petollinen,
    äkkipikainen, pahanilkinen, harjoitan jokaista syntiä,
    jolla on nimi...

Ja siitä johtui mieleeni, Judy, että kuulin sinun saaneen parhaat
arvosanat kandidaattitutkinnossa. Olen hyvin iloinen — hyvin ylpeä
siitä, että tunnen sinut.»

»Se ei ole tuottanut minulle paljoa tyydytystä.»

»No, no! Puhu vähä hiljempää!»

»Se on totta. En esiinny nyt vaatimattomana.» Judith käänsi päänsä
poispäin Julianista ja jatkoi: »Tein työtä oikein tiukasti. En
ajatellut mitään muuta kuin työtä, koska minulla ei ollut mitään muuta
— erikoisen hupaista — ajateltavaa. Sellaiselle menestykselle ei pane
paljoa arvoa.»

Syntyi äänettömyys.

»Ja otaksuttavasti», virkkoi Julian, »minulle ei sen enempää kerrota
siitä».

Judith kohautti olkapäitään.

»Ei ole muuta kerrottavaa», vastasi hän. »Siinä kaikki.»

»Kukaan ei koskaan luota minuun», valitti Julian. »En tiedä,
minkä tähden. Olen ihan mielipuolisesti innostunut — erittäinkin
rakkausjuttuihin. Luultavasti kasvoni työntävät kaikki loitolle.»

Judith nauroi... Niin, ei kukaan luottaisi Julianiin. Hän olisi liian
selvänäköinen, liian tieteellisesti innostunut, liian kylmä ja järkevä.
Hän antaisi niin kovin hyviä neuvoja ja niin kovin paljon. Ihmiset
kaipasivat vain sekavapäistä myötätunnon purkausta.

Julian jatkoi:

»On ihan liian kauan siitä, kun näin sinut viimeksi. Minkä tähden en
tullut katsomaan sinua yliopistossa tai kirjoittanut sinulle? Aioin sen
tehdä.»

»Minkä tähden et tosiaankaan?... Koska et muistanut minua.»

»Olen muistanut sinua aina, Judy. Olet aina ollut mieleni takalistolla.
Mutta elämä oli hyvin täysi... Ja halusin odottaa.»

Hän loi Judithiin nopean vilkaisun, jonka merkitystä viimemainittu ei
pysähtynyt tulkitsemaan, vaan ehätti sanomaan:

»Olen iloissani siitä, että elämäsi oli täysi. Olet ollut onnellinen,
etkö olekin? Kerro minulle näistä kolmesta vuodesta!»

»Ne eivät ole olleet — ulkoisesti — draamallisia», virkkoi Julian
hymyillen. »Ne ovat sisältäneet huonoa terveyttä yhtenään minulle.»

»Voi Julian-rukkaa!» Hän tarttui miehen käteen ja puristi sitä
hetkisen; ja hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Hän oli unohtanut
hengenahdistuksen, joka oli laihduttanut Julianin ennestäänkin
kuoppaisia poskia, kyntänyt suun ympäristön juovat syvemmiksi,
kohottanut ja kumarruttanut jo ennestään hyvin luisuja olkapäitä.

»Siitä ei mitään», torjui Julian kömpelöhkösti. »Se on tarjonnut
minulle hyvän syyn olla tekemättä kaikkea, mitä en ole halunnut
tehdä. Nämä sodanjälkeiset vuodet ovat olleet keskeytymätön
itsehellittelyn jakso. Olin tavallani onnellinen Oxfordissa. Mutta
olin siellä ainoastaan vuoden. Se ei oikein vedellyt. Jälkeeni jääneet
heinäsirkkavuodet olivat liian voimakkaat. En pystynyt työhön, en
pystynyt leikkimään. Olin läpikotaisin liian vanha. Mutta ihmisten
lempeys, rauha, kauneus — kaikki se oli sangen lohdullista. Kävin
jälleen käsiksi musiikkiin — miedosti... Mutta, kuten mainitsin,
turhaa oli yrittääkään saada siitä enää sitä, mitä siitä olin aikanani
löytänyt. Ja sitten tietysti ilmasto vahingoitti minua. Niinpä sorruin
ruumiilliseksi hylyksi — mutta olin taaskin jotakuinkin tervejärkinen.
Senjälkeen olen ollut Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa — kaikkialla
Euroopassa. Olen säveltänyt baletin, jota ei ikinä esitetä. Olen
sepittänyt kolme laulua. Olen kirjoittanut valheellisen oppineita
arvosteluja nykyaikaisesta musiikista useihin aikakausjulkaisuihin.
Olen kuunnellut — niin, suuresti nauttien kuunnellut aika paljon
musiikkia hyvin monissa maissa. Minulla on ollut venäläinen
rakastajatar, samoin ranskalainen ja itävaltalainen. Siinä lieneekin
kaikki.» Hän vilkaisi Judithiin nopeasti ikäänkuin nähdäkseen, minkä
vaikutuksen tämä ilmoitus teki häneen; mutta Judithin kasvot eivät
värähtäneetkään. Julianin intohimot olivat aina antaneet vähän
innostavaa, jolleivät kiusallista miettimistä. »Ja minä kyllästyin
heihin kaikkiin, kohtelin heitä hirvittävän rumasti ja hylkäsin
heidät. Vähän ajan kuluttua he tuntuivat minusta sietämättömiltä —
niin typeriltä. Olen turhaan koettanut parantaa hengenahdistustani
lukemattomien lääkärien taitamattomassa hoidossa. Olen lukenut aika
paljon ja keskustellut enemmän, kuten arvannet. Olen kuluttanut ja
kulutan vieläkin paljon aikaa etsiessäni jotakuta, johon voisin liittyä
pysyväisesti. Mutta se on tietenkin mitä väsyttävintä romanttista
hupsuutta. Ei kukaan voisi rakastaa minua kauan, tiedän sen hyvin. Ja
varmasti en itsekään kykene muuhun kuin vähäiseen, ohimenevään haluun.
Lyhyesti sanoen, Judy, minussa näet sellaisen miehen, jota nimitetään
tuhlaajaksi. Se on suvussa, pelkään. Roddy on toinen samanlainen.
Charlie oli määrätty sellaiseksi syntymästään saakka... Mutta hän olisi
ollut onnellinen sinänsä, poika-parka... kun taas minun omatuntoni
soimaa.» Hän kierähti ympäri ruohikossa katsoakseen Judithiin
laiskasti, nauravasti. »Siinä kaikki», lopetti hän. »Nyt on sinun
vuorosi.»

»Ei, ei. Käy nukkumaan! Minulla ei ole mitään kerrottavaa sinulle.»

»Sääsket ovat kaikki hävinneet», virkkoi Julian. »Minkä tähden? Ehkä
minun olisi paras käyttää tilaisuutta — olen niin miellyttävä sitten
herättyäni. Kiitos, Judith! Olet tehnyt minulle hyvää.» Hän sulki
silmänsä ja avasi ne jälleen vakuuttaakseen: »Mainitsin sinulle, että
olet aina ollut mieleni takalistolla. Se on totta. Aina.» Hän tarttui
Judithin käteen. »Judith, sallitaanko minun tuntea sinut vihdoinkin?»

»Oi, kyllä, Julian, tietysti.»

»Hm — mitenkähän lienee?»

Hän tuijotti Judithiin kiihkeän kysyvästi ja keskittyneesti; mutta
viimemainittu käänsi katseensa toisaalle. Hänestä ei asia tuntunut
kovin tärkeältä.

»Tapaammeko toisiamme usein?»

»Niin usein kuin haluat.»

»Millaiset ovat suunnitelmasi?»

»Olen täällä heinäkuun loppuun saakka. Sitten matkustan ulkomaille
äidin seurassa. Ranskaan. Vichyyn joksikin ajaksi. Hän kai uskoo
sikäläisen parannustavan tekevän hänelle hyvää.»

»Minä tulen luoksenne Ranskassa. Tulen Vichyyn ja vien sinut pois
äitisi luota. Voin paremmin Ranskassa. Ehkä opit pitämään minua aika
hauskana kumppanina. Haluaisin näyttää sinulle niin paljon — tehdä
kanssasi niin paljon. Tulenko?»

»Kyllä, Julian. Tee se!»

»Entä puheletko kanssani?»

Judith nyökkäsi.

»Lopulta», sanoi Julian, silmäillen häntä tarkasti, »uskon sinun
puhelevan... Sanoinhan sinulle osaavani odottaa.»

Hän hellitti Judithin käden ja sulki silmänsä.

Judith nousi pystyyn ja lähti juoksemaan hänen luotansa joen äyrästä
alaspäin.

       *       *       *       *       *

Iltapäivä oli ihan tyven, ukkoshelteinen. Saniaisten peittämät rinteet
muistuttivat veistettyjä, kimaltelevia putouksia. Munkin puro piili
varjoisten äyräittensä alla. Judith noudatti sen mutkaista juoksua,
tähyillen Martinin sinistä paitaa ja Mariellan valkeata liinaleninkiä.

Roddy oli tuhlaaja... Se oli suvussa... Roddysta ei ollut mihinkään,
hän oli tuhlaaja. Kenties hänellä samoin kuin Julianilla oli
rakastajattaria: ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen —
lukemattomia rakastajattaria. Kenties se oli olennaisena osana
tuhlaajissa...

Hän kääntyi jyrkästä taipeesta ja näki seljapensaiden lävitse
vaaleahkon hahmon vedessä. Se oikaisihe vilkkaasti, käyden valppaaksi
kuultuaan hänen askeleensa.

»Judy?» huusi ääni epävarmasti — Mariellan ääni.

Judith työnsi syrjään seljapensaiden oksia ja katsoi niiden lomitse;
siellä oli Mariella seisomassa alastomana keskellä puroa kirkkaan,
ruskean veden ulottuessa hänen polviinsa.

»Hyväinen aika, olen hyvilläni, että se olet sinä!» huusi hän
hilpeästi. »Arvelin, että siellä mahdollisesti oli joku muu. Tule
veteen, Judy! Täällä on niin suloista.»

Hän seisoi täydessä päivänpaisteessa kädet kohotettuina otsalle
varjostamaan hänen silmiään, suu naurussa. Hänen kookas vartalonsa
välkkyi hohtavassa ilmassa; kapeat lanteet, rintoja tuskin ollenkaan,
viivat heikosti kaartuvat, nuorekkaan näköiset; kaikki hahmopiirteet
sileät ja sangen lujat hentoudesta huolimatta. Hänen äänensä värähteli
iloisesti, innostuneesti. Hän oli onnellinen.

»Riisuimme kengät ja sukat», huusi hän, »ja kahlasimme alaspäin
purossa, kunnes löysimme tämän lammikon. Martin arveli muistavansa sen
syventyvän täällä jossakin, ja hän oli oikeassa, eikö ollutkin? Se ei
ole kovin syvä, mutta kuitenkin tässä voi uida. Vedessä kuhisee pienen
pieniä forelleja. Olen tarkkaillut niitä. Martin on uimassa vähän
alempana toisessa lammikossa. Jätin vaatteeni tuon pensaan juurelle.
Jätä sinäkin omasi sinne ja tule veteen!»

Judith riisuutui ja kahlasi hänen luoksensa.

»Tällaisesta uimisesta minä pidän», haasteli hän edelleen. »Ei mitään
yllä, eikä vettä kovin syvälti. On hullunkurista, tiedäthän, etten
ole oppinut uimaan kunnollisesti; en tiedä, minkä tähden. Pojat aina
nauroivat minulle makeasti, koska painuin pohjaan ja minut piti
pelastaa. Lopulta luovuin yrittämästäkin.»

Ensimmäistä kertaa lapsuusajan jälkeen, ajatteli Judith, he kaksi
olivat kahden kesken. Kuinka syvästi erilaisia he olivat? Alastomana
Mariella lapsimaisine kiharapäineen ja itsetiedottomine vartaloineen
näytti nyt hyvin samanlaiselta kuin oli näyttänyt kauan sitten
sinä iltana, jolloin Judith oli jäänyt yöksi hänen luoksensa ja he
olivat olleet iltakylvyssä yhdessä. Ja kuitenkin oli vähä aikaa
sitten tuntunut niin varmalta, että Mariella oli syvästi muuttunut
— erittäinkin kasvonpiirteiltään — täysikasvuisen pidättyvältä
ja murheelliselta ilmeeltä — ja tullut yleensä sellaisen naisen
näköiseksi, jonka piirteet alkavat saada keski-ikänsä kaavauksen.
Mutta nyt, huolettomina ja nauravina auringonpaisteessa ja vedessä ne
olivat taaskin samanlaiset kuin lapsuusaikana, ilmeettömän kirkkaat ja
vilpittömät.

Mariella räiskytti vettä, hyräili vähäistä, soinnutonta säveltä,
nauroi, kun kivi vierähti hänen jalkansa alla ja paiskasi hänet
pitkäkseen puroon; ja Jenniferin seurassa vietetyt uimapäivät johtuivat
vihlovasti Judithin mieleen. Hänen vierellään oleva vartalo oli
samanlainen kuin Jenniferin pituudeltaan, voimiltaan ja muotonsa
lujuudelta; mutta kuinka toisenlainen sittenkin! Tämä vartalo näytti
yhtä kiihkottomalta kuin sitä kannattava vesi; ja Jenniferin vartalon
jokaisessa kaarteessa oli ollut salaperäisyyden tuntu, joka kiehtoi
silmää ja mielikuvitusta.

»Tosiaankin toivon, että olisin ottanut Peterin mukaan», pahoitteli
Mariella, kumartuen tirkistämään veteen. »Hän olisi heti niin
innostunut näihin pieniin kaloihin. Martin ja minä valmistimme hänelle
äsken pienen akvaarion, ja hän on niin ihastunut siihen.»

»Kuinka hupaista, Mariella! Täytyy tuntua hauskalta saada leikkiä hänen
kerallaan. Hän on nyt parhaassa iässä.»

»No niin, hänestä tosiaankin on hauskinta leikkiä yksin», virkkoi
Mariella, näyttäen hieman vaivaantuneelta. »Hän on niin hiljainen,
omituinen pikku poika.»

»No, se on hänelle paljoa parempi kuin se, että häntä aina pitäisi
huvittaa, eikö olekin?»

»Tietysti on!» Mariella ilostui. »Hän — otaksuttavasti se johtuu
siitä, että hän on ainoa lapsi ja että minulla on aika paljon puuhaa
— ja sitten olen sitä mieltä, että lapsen on paljoa parempi oppia
leikkimään itsekseen, etkö sinäkin ole?» Hän kertasi Judithin sanoja
mukautuvasti, ikäänkuin ne olisivat lähteneet hänen omintakeisesta,
syvästä vakaumuksestaan.

Hetkisen kuluttua hän jatkoi miettivästi:

»Se hänen opettajattarensa on kovin tiukka ihminen. Hän väittää, että
hänen pitäisi saada poika kokonaan hoivaansa.»

»Hän on uusi, eikö olekin?»

»Ihan uusi.» Vakavasti, täysikasvuista teeskentelevän lapsen tapaan hän
sitten lisäsi: »Arvelin, että minun ehkä pitäisi erottaa hänet. En ole
täysin tyytyväinen häneen.»

Hän näytti odottavan toisen rohkaisevan häntä toteuttamaan epätoivoista
suunnitelmaansa.

»Mutta minkä tähden, Mariella?»

Mariella epäröi ja punehtui.

»No niin, hän on niin _kauhistavan_ etevä», vastasi hän vihdoin,
näyttäen puolustautuvalta, hieman aralta. »Minä vihaan rehenteleviä
ihmisiä, vihaatko sinä?» Hän loi Judithin silmiin vetoavasti värähtävän
katseen.

»Luultavasti vihaan.»

»No niin, juuri sellainen hän on», selitti Mariella huojentuneesti.

Judith tarttui hänen käsivarteensa, taputti sitä ja sanoi nauraen:
»Mariella, sinä pelkäät häntä, niin totisesti luulen! Tiedät, ettet
mitenkään rohkenisi erottaa häntä. Tulenko tekemään sen puolestasi?»

»No niin» — Mariella hiljensi ääntänsä ja puhui vaivautuneesti,
luottavasti: »Hän ei yksinkertaisesti välitä minusta mitään — ei
kerrassaan mitään. Pojan omasta äidistä! Joskus aprikoin, onko...
Otaksutko —» Hän katkaisi lauseensa, ja koko hänen kasvoilleen levisi
lievä puna.

»Mitä, Mariella?» kysyi Judith hiljaa.

»No niin, joskus aprikoin, olisiko Julian mahdollisesti sanonut
hänelle, että minä — että minä en osaa hoitaa poikaa.»

Hän kumartui taaskin tähyämään veteen, ja hänen kiharansa valahtivat
eteenpäin, piilottaen hänen kasvonsa.

»Oi, ei, Mariella! Hän ei olisi voinut... Hän ei ikinä tekisi
sellaista.»

Mutta eikö se ollut enemmän kuin mahdollista?

»No niin, ehkä ei... Mutta hän olisi saattanut, ymmärräthän...» Hän
poimi vedestä pieniä kiviä kasvot edelleenkin piilossa. »Hänestä en
milloinkaan ole ollut kovin kelvollinen hoitamaan Peteriä. Katsos,
oikeastaanhan minun pitäisi olla hänelle hyvin kiitollinen...»

»Minkä tähden, Mariella?» tiedusti Judith. Itsekseen hän riemuitsi:
»Hetkisessä opin tuntemaan Mariellan.» Ja hän melkein pidätti henkeään
kuullakseen, odottaen paljastamisen hetkeä ja pelokkaasti varoen, ettei
hänen ainoakaan sanansa tai liikkeensä tekisi puhujaa levottomaksi,
sulkisi hänen suutansa äkkiä ja iäksi.

»No, niin, hän on hyvin avulias Peterin hyväksi.» Edelleen hän noukki
kiviä purosta ja viskeli niitä. Hän pitkitti ikäänkuin ponnistaen:
»Asia on näet niin, että hän hankki tämän opettajattaren Peterille,
haastatteli häntä ja niin edelleen. Eikö se ole hullunkurista? Hän
väitti, ettei vanha Pinkey-parka — muistathan hänet — kelvannut
pojalle, ja hänen täytyi saada joku, joka paremmin sopi Peterin
hermostuneelle luonnonlaadulle. Hän taitaa olla luonnostaan hyvin
hermostunut. Luultavasti hän on musikaalinen... Julian näki suorastaan
kauheasti vaivaa etsiessään tätä opettajatarta. Totisesti se ihminen
käsittelee hermostuneita lapsia hyvin. Peter näyttää viihtyvän oikein
hyvin hänen seurassaan, se minun täytyy myöntää... Eikä hän läheskään
niin usein saa enää herätessään kirkumispuuskaansa... Senvuoksi minulla
ei ole mitään moittimista, vai onko? Julian luulee aina tietävänsä
paremmin. Hän on aina ollut kamalan ylimielinen, eikö olekin?» Hän
kohotti kasvonsa ja hymyili hieman veitikkamaisesti.

»Kyllä, aina, Mariella.» Judith hymyili vastaan innokkaana rohkaisemaan
Mariellaa yhteisen huvituksen tunnulla.

Sotajuoni oli onnistunut. Mariella ui muutamilla vedoilla rannalle,
istuutui sinne, loiskutti vettä jaloillaan ja virkkoi hilpeämmin:
»Tietysti hän on kovin kiltti osoittaessaan niin paljon mielenkiintoa.»

Judith tuli istumaan hänen viereensä rannalle ja jatkoi: »Mihin kouluun
lähetät Peterin?»

Mariellan kasvot kävivät taaskin synkiksi, vaivautuneiksi ja
levottomiksi.

»En tiedä», vastasi hän. »En ole sitä ajatellut. En ole kovinkaan
taitava sellaisissa asioissa. Hän on niin heikko terveydeltään ja...
Otaksuttavasti Julian huolehtii siitä... Luultavasti hänellä on
suunnitelmia... Luonnollisestikaan Peter ei ole aivan samanlainen kuin
muut lapset, koska hän on niin musikaalinen, väittää Julian...»

Syntyi pitkä äänettömyys. Päivänpaiste oli kuivannut heidän märät
vartalonsa, ja he pukeutuivat verkkaisesti ja istuivat edelleen
vierekkäin rannalla, tarkkaillen veden virtaamista. Oli virinnyt hyvin
lievä tuuli, ja veistosmaiset saniaisputoukset alkoivat elää, silloin
tällöin huojuen. Kultainen valo puunrungoilla oli muuttunut heleämmäksi
ja pehmeämmäksi.

»Se, että ihmisellä on lapsi, on varmaankin oikein hauskaa», virkkoi
Judith vihdoin.

»Oi, niinkö arvelet? Haluaisitko lasta?»

Judith nyökkäsi.

»Minä en halunnut.» Mariella hymyili heikosti. »Olen aina pitänyt
nukkia niin paljoa hauskempina kuin lapsia.»

»Mutta miltä sinusta tuntui, kun lapsesi syntyi, Mariella?»

Mariella pudisti päätänsä.

»En jaksa muistaa.» Hänen huulensa värähtelivät. »En tuntenut
paljoakaan. Olin kauhean sairas ja — tuntui olevan niin paljon huolia.
En nähnyt häntä pitkään aikaan, ja sitten — Oi, en tiedä! Hän oli niin
ruma, surkea, pieni lapsi, enkä suorastaan voinut uskoa häntä omakseni.
Ei tuntunut mitenkään voivan olla totta, että minulla oli lapsi.
Minä vain yhtenään mietin: Mitä ihmettä teen hänelle? Sitten lääkäri
ilmoitti, ettei hän kenties jäisi eloon. Ja sitten kai minä äkkiä aloin
toivoa hänen elävän.»

»Niin. Sinä rakastit häntä.»

»Otaksuttavasti... Aloin keksiä hänelle nimiä... Ja ajattelin, että
sittenkin saattaisi olla hauska, jos hän kasvaisi isoksi — eikä
enää olisi kalpea ja laiha. Mutta hän ei ole muuttunut. Mutta mehän
olemmekin kaikki enemmän tai vähemmän taikinanaamoja, emmekö olekin?
Sitten Julian... ja mietin — oi, en tiedä... Isoäiti-raukka oli
kuolemaisillaan, ja vein Peterin katsomaan häntä. Isoäiti oli niin
onnellinen pojan syntymästä; tiedäthän, että hän ihan jumaloi —» Hän
pysähtyi, hänen kimeä, luonnoton, heikko kertomaäänensä petti äkkiä.

Kuinka korutonta, liikuttavaa, haaveellista hänen elämänsä olikaan!...
Judith tunsi kyynelien kihelmöivän silmissään ajatellessaan tuota
omituista avioliittoa, Charlien ja isoäidin kuolemaa — isoäidin, ainoan
naisen, joka koko elämänsä aikana oli suojellut Mariellaa, pitänyt
hänestä ja neuvonut häntä — ja tajusi, kuinka lapsellisen hämmentynyt
ja säikähtynyt Mariella oli ollut lapsensa syntyessä.

Hän ei ollut milloinkaan puhunut niin pitkään eikä niin
silminnähtävästi nauttinut puhumisesta. Kerrankin Mariellalla oli
sellaista, mistä hän tunsi tarvetta haastella.

Judith laski kätensä kevyesti hänen ruohikossa lepäävälle kädelleen.
Se värisi hetkisen, hätkähti, oli sitten hiljaa ja Mariella käänsi
hämmästyttävät silmänsä suoraan Judithiin päin. Niistä kuvastuivat
aurinko ja taivas, joten ne olivat vielä tavallistakin säteilevämmät,
mutta hänen huuliensa ilme oli arkailevan mielistynyt ja kiitollinen.
Pian hän huoahti ja sanoi:

»Otaksuttavasti _hän_ myöskin olisi jumaloinut Peteriä. Hän ja Julian
pitivät lapsista niin paljon. Otaksuttavasti hän olisi tehnyt mitä
tahansa Peterin tähden. Hän odotti niin kauheasti... On tosiaankin
vahinko, ettei Peter ole enemmän hänen kaltaisensa — ulkonäöltään
nimittäin — ei —» Hän keskeytti puheensa.

Mariella puhui Charliesta; hiljaa, ujosti, mutta ei vastahakoisesti,
hän puheli vainajasta, valmistautui lausumaan julki sellaista, minkä
lausuminen oli tuntunut mahdottomalta. Muutamien minuuttien kuluttua
olisi mahdollista lempeästi kysyä: »Mariella, minkä tähden menit
naimisiin hänen kanssansa?»

Mariella nojasi poskensa kyynärvarteensa ja pitkitti:

»En oikein ymmärrä lapsia.»

»Mutta myöhemmin, Mariella, kun hän on vanhempi, olet niin onnellinen
hänen seurassaan — puuhaillessasi hänen kanssansa. Olet niin
ihmeellisen nuori äiti hänelle.»

»Oi, myöhemmin!» äänsi hän vain ja lisäsi: »En missään tapauksessa
luule poikien paljoa välittävän äitinsä nuoruudesta.»

Jos Julian olisi kuullut hänen niin terävästi sanovan sen, eikö hän
olisi tyrmistynyt?

Judith kääntyi häneen päin ja aukaisi suunsa puhuakseen.

Mutta silloin samoin kuin eräässä toisessa tilaisuudessa Martin tuli
häiritsemään tärkeällä hetkellä, astuen mutkan takaa näkyviin ja
huudahtaen äänekkäästi: »Hei vain!» — raikkaana, punakkana ja hilpeänä
uinnin jälkeen; ja Mariella nousi Judithin vierestä huulet hieman
kaartuneina hymyilemään miellyttävää tervehdystä, heti verhoutuen
tavalliseen esiintymistapaansa.

»Hei vain!» huusi hän vastaukseksi. »Oliko hauska uida? Meidän oli,
eikö ollutkin, Judy?» Ilmeetön heikko ääni, jossa ehkä oli huojennuksen
häive... Kaikki oli mennyttä.

He palasivat etsimään Juliania.

       *       *       *       *       *

He kiitivät takaisin kotia kohti pitkin kalkkisia teitä tummien
varjojen synkistämässä iltailmassa.

Martin ohjasi äänettömänä, ja Judith istui hänen vieressään. Ehkä hän
kehoittaisi Martinia ajamaan suoraan kotiin vaivautumatta viemään
häntä; sitten he saattaisivat pyytää häntä tulemaan sisälle hetkiseksi,
ja hän näkisi Roddyn — näkisi omin silmin, kuinka sairas hän oli.

Äkkiä Martin kääntyi katsomaan häneen ja sanoi suunsa hermostuneesti
värähtäessä:

»On niin hupaista nähdä sinut jälleen.»

»Niin hupaista, Martin.»

»Cambridgessa —» Martin katkaisi lauseensa kesken.

»Niin, Martin?»

»Oli kauheata, etten nähnyt sinua useammin Cambridgessa.»

»Tiedän sen, Martin. Se tuntui niin vaikealta, kun säännöt olivat niin
harmilliset. Oli toivotonta koettaa tavata ystäviään.»

»Ei ollut minun syyni, ettemme tavanneet toisiamme useammin», änkytti
Martin. »Minä olisin halunnut. Luulin sinun kyllästyneen minuun ja
senvuoksi pysyttelin poissa.»

»Mikä sinut pani ajattelemaan niin hupsua, Martin?» Toinen empi ja
punastui.

»Se, että — en tullut toimeen — ystäviesi kanssa.»

Judith huokasi.

»Tarkoitatko Jenniferiä?»

»No niin — kyllä.»

»Et pitänyt hänestä vai piditkö?»

Jennifer oli Martinin käydessä aina ollut pahimmillaan.

»En — en osaa sitä oikein selittää... Minä — tietysti näin että hän
oli — hyvin sievä... En jaksanut käsittää, minkä tähden sinä — pidit
niin paljon hänestä...» Hän ponnisteli edelleen katse tähdättynä edessä
olevaan tiehen, ja hänen jalkansa vähitellen unohti painaa vauhtivipua.
»Mutta sinä tunnuit — ihan erilaiselta, kun hän oli saapuvilla...
ainakin olit toisenlainen minua kohtaan. Minusta tuntui kuin olisimme
olleet ventovieraita.»

Judith huokasi taaskin ja virkkoi kärsivällisesti:

»Olen siitä pahoillani, Martin.»

Mahdotonta oli koettaa selittää hänelle. Se, mitä hän puhui, oli
kaikki totta. Hän sai ajatella, mitä halusi; Judith ei ollut hänelle
vastuunalainen käyttäytymisestään eikä velvollinen, kuten hän näytti
arvelevan, kohtelemaan häntä huomaavaisesti. Tympeä, tympeä, väsyttävä
Martin. Eipä ihmekään, että hän oli herättänyt paholaisen Jenniferissä.

»Oh!» äänsi Martin lannistuneena. »Armias taivas, sinulla ei ole mitään
syytä olla pahoillasi. Tarkoitukseni ei ollut syyttää sinua.»

»Kuulosti siltä kuin niin olisi ollut», huomautti Judith
harmistuneesti. Oli helppo tehtävä saada Martin kuohuksiin.

»Oi, Judy, _tiedäthän_, ettei niin ollut», vakuutti Martin onnettomana;
ja kiihtyessään hän ei lainkaan muistanut polkea vauhtivipua, ja auton
nopeus hidastui, kunnes se tuskin liikkui paikaltaan.

»Hei, sir!» luikkasi Julian taka-istuimelta. »Saanko tiedustaa, mitä
aiotte, sir? Onko maantie teidän omaisuuttanne, sir, vai eikö se ole?»

Martin virnisti olkansa ylitse ja ajoi edelleen.

»Tarkoitin vain sitä», virkkoi hän kohta hyvin tyynesti, »että kaipasin
sinua hirveästi ja että olen kauhean iloissani, koska — koska tapasin
sinut taaskin».

»Niin minäkin olen, Martin. Rehellisesti olen.»

Judith katui.

»Aion lähteä täältä huomenna — minun täytyy joutua takaisin
maatilalle.» Hän nielaisi rajusti. »Sopisikohan — kauhean mielelläni
soisin sinun tutustuvan äitiini. Ikävystyisitköhän hirmuisesti, jos
tulisit vähäksi aikaa meille.»

»Se ei ikävystyttäisi minua rahtuakaan. Kovin mielelläni tutustuisin
äitiisi.»

»Oi, sepä hyvä!» Martinin kasvot säteilivät. »Niin mielelläni
näyttäisin sinulle kotini. Se on aika sievä.»

Mariella kumartui hänen olkansa ylitse ja pyysi:

»Aja suoraan asemalle, Martin! Julian myöhästyy junasta, jollemme
kiiruhda.»

Kymmenen minuutin kuluttua he olivat asemalla.

»Me tulemme saattamaan sinua junaan, Julian», ehdotti Mariella.

»Minä en saa viipyä», torjui Judith. »Äiti syö illallista aikaisin.
Lupasin ehtiä siksi takaisin. Hyvästi ja oikein, oikein paljon
kiitoksia teille kaikille! Hyvästi, Julian!»

Hän ojensi kätensä. Julian tarttui siihen ja keikarimaisesti suuteli
sitä.

»_Au revoir, mademoiselle_», toivotti hän. »_Nous nous reverrons au mois
d'Août. Sans faute, n'est ce pas?_»

Judith nyökkäsi.

»_Alors au plaisir..._»

Julian loi häneen tutkivan katseen, heilutti kättään ja katosi ostamaan
matkalippua.

Mariella seurasi häntä, palasi hetkiseksi ja sanoi hiljaa:

»Hyvästi, Judith. Kohtaamme toisemme uudelleen, eikö niin?»

Hänen kasvoiltaan oli kerrankin hänen laimea hymynsä poissa. Ne olivat
rauhalliset ja — niin — täysikasvuisen kasvot; niin, niistä oli tullut
samanlaiset kuin lukemattomien muiden naisten kasvot olivat, lievän,
pysyväisen hämmingin ja surumielisyyden naamioimat ja naamion takana
ihan elottomat.

Judith kääntyi Martinin puoleen, joka yhä viipyi hänen vierellään.

»Siis — jos äitini kirjoittaa sinulle —» alkoi Martin.

»Kyllä, Martin. Minä tulen.».

»Sinun täytyy tulla.»

»Se olisi perin hauskaa.»

Olisi mielenkiintoista nähdä yksi tämän piirin jäsen erikseen, kodin
ja vanhempien erikoista taustaa vasten, vaikka, ikävä kyllä, Martinin
isä oli kuollut. Juuri hän oli ollut Mariellan äidin ja Julianin ja
Charlien isän sekä Roddyn isän veli. Martinin äiti oli tyyten piirin
ulkopuolelta... Mutta saattoihan siellä olla muoto- ja valokuvia,
kaikenlaisia sukuesineitä...

Hän irroitti kätensä Martinin kädestä ja lähti juoksemaan.

Junasta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Viidessä minuutissa hän
ennättäisi Roddyn luokse. Hän esittäisi jonkun tekosyyn — väittäisi
unohtaneensa jotakin. Hän saattoi laskea saavansa olla hänen luonansa
ainakin kokonaisen neljännestunnin, saisi kertoa hänelle olevansa
pahoillaan, kertoa hänelle... ja poistua vikkelästi.

       *       *       *       *       *

Hän koputti arkihuoneen ovelle.

»Sisälle!» käski äreä ääni.

»Roddy», virkkoi hän arasti, seisoen ovella. »Tulin katsomaan sinua.
Vain tiedustamaan, kuinka voit. Ainoastaan minuutiksi. Häiritsenkö
sinua?»

»Oi, käy sisälle Judith!» Hänen äänestään huokui kohteliaisuutta ja
hämmästystä.

Hän istui kirjoituspöydän ääressä. Hänellä ei ollut kaulanauhaa, ja
hänen paitansa kaulus oli auki; hänen hihansa olivat käärityt ylös, ja
hänen tukkansa törrötti pystyssä. Hän näytti väsyneeltä; hänen kasvonsa
olivat tavallista kellertävämmät, ja hänen huulensa olivat lerpallaan.
Auringonvalo tunkeutui huoneeseen alaslaskettujen, punaisten verhojen
lävitse synkkänä ja himmeänä ja ikäänkuin uhkaavan valppaana. Väriarvot
eivät olleet normaaliset tässä omituisessa sisävalaistuksessa. Se
muutti ystävällisen, tutun huoneen luonnetta ja teki Roddyn yksinäisen
näköisen hahmon haaveellisen merkitseväksi ja etäiseksi, melkein
peloittavaksi ja oudoksi. Tämä eloisa valo tuntui panevan veren
sykkimään samassa poljennossa oman tummaverisen, kuumeisen sykintänsä
kanssa.

»Teit kiltisti, kun tulit, Judy.» Roddyn ääni teki äärimmäisen
vaikeaksi lähestyä häntä. »Kuinka vilpoiselta näytätkään! Oliko retki
hupainen? Luulisin, että oli ihan liian kuuma, joten missään ei voinut
tuntea oloaan mukavaksi.»

»Retki oli kaamea, kun sinä et ollut mukana, Roddy.»

»Hölynpölyä. Ette kaivanneet minua ensinkään.» Roddyn hymy oli suopea
ja kylmä.

»Enkö minä kaivannut? Enkö kaivannut? Roddy — retki meni minusta tyyten
piloille, kun minulle kerrottiin, ettet sinä ollut terve. En jaksanut
sietää sitä ajatusta, että sinä olit yksin päänsäryn vaivaamana
tällaisena päivänä.»

»Oh, pääkipu on poissa. Se ei suuria merkinnyt. Oman typeryyteni syy.»

»Onko sairautesi varmasti ohitse? Et näytä oikein terveeltä.»

Roddy nauroi.

»Kyllä minä olen kunnossa. En käsitä, minkä tähden sinä olet noin
huolissasi minun tähteni.»

Hän ei aikonut suoda Judithille tyydytystä olla myötätuntoinen häntä
kohtaan.

»Enkö siis voi tehdä mitään hyväksesi?»

»Et kerrassaan mitään, kiitos, Judith!»

Hän istui yhä kirjoituspöydän ääressä pää käden varassa ja katseli
Judithia kasvoillaan omituinen, kova ilme. Äkkiä hän hieroi silmiään
maltittomasti, ikäänkuin niitä olisi kivistänyt, taivutti päätänsä
hyvin alakuloisesti ja alkoi piirrellä kuvioita imupaperiin.

»Sinun ei pitäisi koettuakaan kirjoittaa, jos silmiäsi kivistää. Sinun
pitäisi levätä.»

»Olen levännyt.» Hän keikautti päätänsä vanhaan, tilavaan
lapsenhoitosohvaan päin, jonka sekaantuneissa pieluksissa vieläkin
näkyi hänen ruumiinsa painama jälki. »Kyllästyin siihen. Minun piti
kirjoittaa joitakuita kirjeitä, ja senvuoksi arvelin, että minun oli
paras suoriutua niistä. Aion lähteä täältä huomenna tai ylihuomenna.»

»Takaisin Pariisiinko?»

»Ei. Skotlantiin äitini seurassa.» Hänen silmänsä tuikkivat tuokion.
»Hän arvelee minun tarvitsevan lomaa.»

Skotlantiin äitinsä seurassa. Minkä tähden hän ei Martinin tavoin
sanonut: »Haluaisin sinun tutustuvan äitiini.»

Judith meni seisomaan hänen viereensä.

»No niin, minun täytyy nyt lähteä.» Hän ei jaksanut torjua äänestään
äärimmäisen surkeata sointua. »Tulin vain katsomaan, kuinka voit.»

»Teit kovin herttaisesti, Judy.»

Roddyn ääni oli ihan äkkiä muuttunut helläksi ja hyväileväksi. Hän
tarttui kevyesti Judithin käteen ja leikitteli sen sormilla, ja Judith
tunsi vanhan avuttomuuden alkavan huumata.

»No niin, nyt kai meidän pitää sanoa jäähyväiset, Roddy», virkkoi hän
hyvin hiljaa.

»Siltä näyttää, Judy.»

»Aina, aina sinä lähdet pois, etkö lähdekin?»

Roddy hymyili hänelle.

»Olen pahoillani siitä, ettemme ole olleet enemmän toistemme seurassa,
Judy. Emme saaneet lainkaan vakavasti keskustella tällä kertaa, vai
saimmeko?»

Oi, kuinka lumoavan pilkallinen ja välinpitämätön!...

Judith veti kätensä pois ja vastasi lyhyesti:

»Emme; emme saaneet.»

Tällä kertaa ei jäisi mitään uutta ja riemullista muisteltavaa.
Tätä turhanpäiväistä sananvaihtoa lukuunottamatta he tuskin olivat
puhelleet keskenään. Sinä iltana, jona he olivat uineet yhdessä,
sinä iltapäivänä, jona hän oli pelannut tennistä heidän kanssansa,
eivät katseet eivätkä äänet olleet kohdanneet toisiaan salaa,
kahdenkeskisesti.

Hän oli nähnyt Roddyn silloin tällöin tarkkailevan häntä, siinä kaikki.

»Kun viime kerralla tapasimme toisemme», virkkoi Roddy, silmäillen
häntä, »oli meillä hyvin vakava keskustelu».

»Oi, luulin sinun unohtaneen sen.»

Judith tunsi vapisevansa hiukan.

»En. En.» Roddyn tiukka katse ei hetkeksikään horjahtanut pois
Judithin kasvoista; eikä viimemainittu voinut liikkua. Hän katsahti
kirjoituspöydälle ja näki siinä valkean kuoren, johon oli kirjoitettu:
»Herra Anthony Baring». Roddylla oli hieno ja miellyttävä käsiala.

»Tuossa auto tulee», kuiskasi hän.

»Oi, minun täytyy lähteä.»

»Tule tätä tietä, puutarhaoven kautta!»

Roddy nousi pystyyn, kietoi kätensä Judithin ympärille ja saattoi
häntä ovelle, puristaen häntä tiukasti itseään vasten. Punertava valo
kiihoitti, kuiskien salavihkaisesti.

»Suutelit minua viime kerralla», jupisi Roddy. »Suutelotko taaskin?»

Judith suuteli nopeasti hänen poskeaan.

Roddy nauroi, veti sitten äkkiä henkeä ja taukosi nauramasta. Hänen
oudot kasvonsa kallistuivat Judithiin päin. Tyttö tunsi, että Roddyn
huulet olivat kovat ja hänen omat huulensa hirveän pehmeät ja
mukautuvaiset. Roddyn huulien puristus oli tuskallinen, hälyttävä
— sellainen kosketus, jollaisesta hän ei ollut uneksinutkaan. Hän
vetäytyi irti ja näki vastassaan olevasta peilistä oman kalpeakasvoisen
kuvaisensa toinen käsi suulla.

»Tulenko tänä iltana», puhui Roddy hyvin hiljaa, »noutamaan sinua
veneellä? Soudamme myötävirtaa alas — saarille. Vain me kaksi. Tulenko?»

Judith nyökkäsi sanattomana.

»Myöhään. Odota minua kello yhdentoista vaiheilla!» Tavallisella,
huolettomalla äänellään hän lisäsi: »Jollei ilma ole kaunis, en
tietenkään tule. Saattaa puhjeta ukkosilma.»

Judith poistui huoneesta syvän kultaiseen valoon ja illan varjoihin.

       *       *       *       *       *

Hän tuli omaan puutarhaansa. Laskeva aurinko valaisi nurmikkoa. Sen
hohdetta halkoivat pitkät, kapeat varjot, ja isot kastanjapuut olivat
ryhmässä sen yläpuolella uneliaana rykelmänä. Ruusut olivat avautuneet
sydämeensä saakka huumaantuneina omasta tuoksustaan; ja niitä
ympäröivät, himmeät lavendeliaidat kannattivat vielä valkeita perhosia
keihäittensä kärjissä. Riippaoksaisen pyökin lehvät valuivat alaspäin,
muistuttaen vihreää suihkukaivoa; ilmassa värähteli kuiskivia,
silkkivälkkeisiä hahmoja, valoa, värejä, loistaen, vihloen, hypähdellen
liiallisesta elinvoimasta. Talon jokainen ikkuna ja ovi oli auki; ja
äiti, joka nousi portaille kukkakoppa kädessä, seisahtui vetämään ylös
juovaista, venetsialaista kaihdinta.




3


Tuntui siltä kuin he eivät olisi tuntikausiin puhuneet sanaakaan. Mela
painui silloin tällöin veteen, loiskahtaen hiljaa, musikaalisesti,
muistuttaen perin ohuen kristallin särkymisääntä. Silloin tällöin
liikkuva lapa herätti veden heleästi, salaperäisesti solisemaan,
ikäänkuin puolittain unesta heränneen ääni olisi lausunut hellän sanan
ja sitten taaskin vajonnut unen helmoihin.

Judith näki Roddyn käden liikkuvan ja hohtavan; hänen hahmonsa
parhaiksi erotti veneen perästä; hartiat olivat etukumarassa, pää
liikkumaton. Kerran tai kahdesti hän alkoi viheltää sävelen katkelmaa
ja oli sitten taaskin ääneti.

Judith lepäsi pieluksien seassa keulassa ja katseli, kun tumman
keltainen kuu nousi pilvettömälle taivaalle haapojen takaa. Yö oli
painostava ja hiljainen.

Vene lipui saaria kohti. Sitten hän liikkuisi, jos hänen raajansa vielä
osaisivat liikkua; Roddy ojentaisi hänelle kätensä auttaakseen häntä
veneestä, ja he seisoisivat pienten pajujen keskellä, kuiskaillen
toisilleen.

Äiti oli sikeässä unessa kotona; hänen vieras mielensä oli
tiedottomana. Hän ei unissaan aavistaisi tyttärensä hiipineen ulkosalle
kohtaamaan rakastettuaan.

Ja myöskin naapuritalon asukkaat nukkuivat aavistamatta mitään, samalla
kun heidän piiristään yksi erosi ja lähti yksin syleilemään vierasta
henkilöä.

Kahisten vene äkkiä sujahti pajujen sekaan ja seisahtui matalalle
rannalle. Pajunlehvien sakeat, ohuet keveät lehdet osuivat heihin
heidän astuessaan veneestä, purivat heitä pienen pienillä hampailla.

Hän seurasi Roddya tahdottomana, ilman tietoista liikuntoa nokkosten
ja pitkän ruohikon halki pensaiden seassa olevalle aukeamalle saaren,
pienen, lehväisen töyrään keskelle. Entisaikoina he olivat usein
järjestäneet sinne ulkoilmakekkereitä, pitäneet vähäistä maakaistaletta
koko maailmana ja tekeytyneet sen kuninkaiksi ja kuningattariksi. He
olivat noukkineet sinivatukkoja noista matalista pensaista kuumassa
päivänpaisteessa ja palanneet kotiin suut ja sormet purppuraisina.

Nyt oli pieni Roddy-poika tämä kookas mies, jonka olkapää hipoi hänen
olkaansa ja oli hurmaavampi kuin kuunnousu, jonka pää oli hänen
yläpuolellaan suojamuurina, sulkien pois maailman.

He seisoivat vierekkäin. Roddy kääntyi hänen puoleensa ja kuiskasi:

»No, Judy?»

»Oi, Roddy!...»

»Judy, sanon sinulle jäähyväiset täällä.» Hänen äänensä oli matala,
vakava, selvä.

»Pitkäksi ajaksiko, Roddy?»

Hän näki Roddyn nyökkäävän, ja hän itse taivutti päätänsä, alkaen
nyyhkyttää, mutta kyynelittä.

Roddy jupisi, päästäen hiljaisia, epäselviä huudahduksia, ja otti hänet
hellästi syliinsä.

»Älä itke, Judy! Älä itke!... Rakas, älä!»

Toisen äänen hellyys hillitsi itkun heti. Roddyn käsi siveli hänen
paljasta käsivarttaan, viipyen sen taipeissa, tunnustellen sen
ääriviivoja, ja kosketus pani hänet värähtelemään.

»Viehättävä, sileä käsi», kuiski mies. »Olet niin viehättävä.»

»En.»

»Kyllä. Niin minusta tuntuu. Minusta on aina tuntunut siltä.»

»Kun vain sinusta tuntuu siltä — en välitä mistään muusta. Sinä — voit
saada sen kaikki.»

»Oi, Judy!»

Nyt kuu nousi vihdoinkin täydelleen puunlatvojen yläpuolelle ja
valaisi oudosti Judithin kasvoihin suunnattuja silmiä. Roddyn huulilla
väikkyi heikko, jäykkä hymy. Hänen hampaansa välkkyivät. He katselivat
toisiaan, ja heidän kasvonsa hohtivat himmeästi pimeydessä.

Verkko oli murtunut. Roddy oli vihdoinkin ravistanut itsensä irti ja
tullut likelle. Koko heidän entinen elämänsä oli välttämättä johtanut
heitä tähän hetkeen.

»Oi, Roddy, rakastan sinun hiuksiasi...» Hänen kätensä kohosi niitä
silittämään, ja hän sulki silmänsä. »Rakastan silmiäsi.»

»Minä rakastan sinussa kaikkea — joka osaa.»

Hengittämättä Judith vihdoinkin varmana hänestä loittoni hiukan,
tahtoen herkuttelevasti viimeisellä hetkellä siirtää hänen syleilynsä
tuonnemmaksi, ja nauroi pehmeästi.

»Roddy, kuinka paljon pidät minusta? Näinkö paljon?»

Hän ojensi kätensä, vieden niitä hitaasti kauemmaksi toisistaan.

»Enemmän.»

»Näinkö paljon?»

Roddy matki häntä, nauraen kiihkeästi, mutta hiljaa.

»Näinkö paljon?»

Roddy ojensi kätensä levälleen. Judith empi tuokion ja tuli sitten
hänen syleilyynsä; eikä Roddy enää nauranut, vaan peitti hänen kasvonsa
ja kaulansa suudelmilla.

Se oli kaikkien aistien värisyttävää huumausta, lämmintä, sulattavaa,
hellittämätöntä, hellää. Tämä vieras henkilö ehdytti hänen voimansa;
mutta syvällä elämän lähteet kumpusivat yhä ylemmäksi, sykähdellen
oudon voimakkaasti. Roddy takertui häneen kaikin voimin ikäänkuin ei
voisi milloinkaan hellittää häntä. Roddy oli vieras, mutta Judith tunsi
hänet, oli aina hänet tuntenut, tarttui hänen hyväileviin käsiinsä ja
painoi niitä rintaansa vasten. Sillä hetkellä Roddy oli hänen lapsensa,
ja hän olisi tahtonut laskea hänen päänsä siihen paikkaan, jossa hänen
kätensä liikkumattomina lepäsivät. Roddy hengitti syvään, ja silloin
tällöin hänen sointuva äänensä mutisi katkonaisen sanan tai pari.

Judith kohotti päänsä hänen olkapäältänsä ja katseli kiihkeän
yksityiskohtaisesti hänen kasvojaan.

»Puhu, Roddy, puhu!»

Roddy pudisti päätänsä ja hymyili — kalpea aavistus hänen entisestä
hymystään väikkyi ainoastaan hänen huulillaan. Hänen puolittain
suljetut silmänsä kimaltelivat ikäänkuin kyynelistä. Kuutamossa Judith
palvoi hänen tummaa päätänsä ja kuutamon valkaisemia piirteitään.
Vähitellen Roddy hellitti otteensa, keikautti päänsä taaksepäin
ja seisoi hievahtamatta käsivarsien riippuessa kupeilla, kasvot
tiedottomana, nukkuvana naamiona. Jos Roddy kuolisi nuorena, näyttäisi
hän tällaiselta.

»Roddy — Roddy — Roddy — rakastan sinua — rakastan sinua — rakastan
sinua.»

Ei vastausta. Roddy kumarsi päätänsä ja alkoi suudella entistä
tulisemmin.

»Roddy — sano —»

»Mitä haluat minun sanovan?» supatti mies. Taaskin väikkyvä hymy.

»Rakastan sinua, Roddy.»

Oi, jospa hänkin puolestaan kuiskaisi nuo muutamat sanat! Silloin
Judith saisi rauhan iäksi.

Hän painoi, poskensa Roddyn poskea vasten, mutisten hyväilysanoja.

»Rakas, armas, oma poikani, rakastan sinua. Rakas, olen aina rakastanut
sinua. Oletko sen tietänyt?»

Roddy pudisti hiljaa päätänsä.

»Pelkään rakastavani sinua liian paljon.»

Oi, ihan liian paljon, jos hänen pitäisi turhaan odottaa vastausta
paitsi suudelmia...

»Ei, Judy, ei.» Ne sanat kirposivat Roddyn huulilta tuskaisesti. »Sinun
täytyy nyt unohtaa minut. Suutele minua ja sano jäähyväiset.»

»Minkä tähden, oi, minkä tähden?» Judith takertui häneen epätoivoisesti.

»Minä matkustan pois», kuiskasi hän.

»Mutta tulethan takaisin? Tulethan takaisin, Roddy?»

Roddy oli hiljaa, ihan hiljaa.

»En voi. En voi», virkkoi hän vihdoin.

»Minä vartoan, Roddy. En välitä siitä, kuinka kauan vartoan. En koskaan
kaipaa ketään muuta. Odotan vaikka vuosikausia.» Ei kuulunut vastausta;
ja vähän ajan kuluttua hän lisäsi, heikosti, väkinäisesti kuiskaten:
»Jos rakastat minua vähän.»

»Oi!» Roddy keikautti päänsä pystyyn, ikäänkuin ähkäisten. »Kyllä.
Kyllä. Kyllä.»

»Rakastatko minua?»

Hänen täytyi, hänen _täytyi_ sanoa se.

»Kyllä; rakastan sinua.» Sanat tulivat valittavana huohotuksena. Judith
painoi suunsa hänen huulilleen ja seisoi hiljaa, imien autuuttaan.

Äkkiä Roddy ravisti päätänsä, ikäänkuin heräten.

»Oi, Judy, meidän täytyy palata, meidän täytyy palata.» Hän huokaili
huokailemistaan.

»Ei. Vielä vähän aikaa. Puhelemme hiukan, ennenkuin lähdemme. Meidän
täytyy puhella.»

Roddy nauroi — normaalista, kiusoittelevaa naurua.

»Hieman keskustelua», sanoi hän. »Sinä olet oikea tiikeri
keskustelemaan, etkö olekin?»

»En välitä, vaikka nauratkin minulle.»

He nauraisivat hilpeästi toisilleen, keskenään, alituisesti.

Roddy pani kätensä hänen leukansa alle ja käänsi hänen kasvonsa
itseensä päin.

»Viehättävä Judy. Viehättävät, tummat silmät... Oi, suusi. Tahtoisin
suudella sitä vuosikausia.»

»Oi, Roddy, sinä saat suudella sitä, milloin vain haluat. Minusta on
ihanaa, kun suutelet minua. Olen sinun kokonaan.»

Roddy jupisi lyhyesti ja hyvin hiljaa: »Oi!» tarttui häneen ja
syleili häntä rajusti. Hän ei voinut liikkua eikä hengittää; hänen
pitkä tukkansa irtaantui viimeisistä neuloistaan ja valahti pitkin
hänen selkäänsä; ja Roddy nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet
liikkumattomien pajujen juurelle.

Roddy oli tuonut hänet takaisin kotiin. Raukeana ja aatoksiinsa
vaipuneena hän oli astunut veneestä joen äyräälle aamun alkaessa
sarastaa ja kääntynyt katsomaan Roddya raskaiden silmäluomiensa alitse.
Hän ei erottanut Roddya selvästi; hän näytti sekavalta, etäiseltä.

»Hyvästi!» toivotti Roddy lyhyesti.

»Tapaan sinut, ennenkuin lähdet», virkkoi Judith koneellisesti.

Eipä silti, että sillä nyt olisi ollut oikeastaan väliä. Aikaa ei enää
ollut, ja Roddy olisi hänen luonansa iäisesti.

Roddy nyökkäsi ja käänsi sitten jyrkästi veneen taaskin myötävirtaan,
katsahti häneen kerran, hymyili hieman, heilutti kättänsä tuokion ja
lähti.

Hän asteli odottavan, kirkkaan, kalpeavärisen puutarhan lävitse taloon,
makuuhuoneeseensa, tähyili hämärästi peilistä outoja kasvojaan ja
vaipui vihdoin vuoteeseen.




4


Seuraavana iltana hän heräsi tajuamaan, että Roddy ei ollut tullut —
ehkä ei tulisi — varmasti ei tulisi nyt. Hän matkustaisi pois. Roddy,
josta ajatustensa ilmaiseminen, selittäminen oli aina niin vaikeata,
olisi ymmällä eikä tietäisi, mitä sanoa, kun hänkin heräisi. Hän, joka
ei milloinkaan suunnitellut, olisi avuton, kun hänen pitäisi valmistaa
suunnitelmia, jotka vastaisuudessa koskisivat myöskin häntä, Judithia.
Viime yönä hän oli ollut mykkä, huokaillut yhtenään, kuiskinut
epäselvästi; hänestä olisi vaikeata alkaa ensimmäisenä puhua, koettaa
saada tosielämä jälleen tasapainoon heidän keskensä. Hän, Judith,
kirjoittaisi hänelle kirjeen, kertoisi hänelle kaikki; niin, hän
kertoisi kaikki. Hänen rakkautensa ei enää tarvinnut olla hävettävänä
salaisuutena. Jos hän panisi kirjeen postiin tänä iltana, saisi Roddy
sen seuraa vana aamuna, vähäistä ennen lähtöään.

Hän kirjoitti:

 »Roddy, kirjoitan tämän sanoakseni sinulle jäähyväiset vielä kerran ja
 vakuuttaakseni rakkauteni olevan mukanasi, kunnes kohtaamme toisemme
 jälleen. Totisesti rakastan sinua kaikilla tavoin ja niin paljon kuin
 suinkin osaat kuvitella ja vieläkin enemmän, enemmän kuin kuvitella
 saattaa. Kuta enemmän rakkauteni minua riuduttaa, sitä enemmän se
 tulee ehtymättömän voiman tunnoksi.

 Rakastatko minua, Roddy? Sano minulle vielä kerran rakastavasi minua;
 äläkä pidä minua kiusallisen kärttävänä!

 Olen niin kietoutunut sinua koskeviin ajatuksiini, niin rikas niistä,
 että tällä hetkellä tunnen jaksavani kestää poissaolosi. Melkeinpä
 pidän sitä tervetulleena, koska se suo minulle aikaa istua yksin
 alkaakseni käsittää onneani. Kun siis tulet takaisin — oi, Roddy,
 palaa pian!

 Olen rakastanut sinua luullakseni aina siitä asti, kun näin sinut
 ensi kerran ollessamme pieniä — ainoastaan sinua, aina sinua.
 Todennäköisesti en milloinkaan lakkaa sinua rakastamasta. Jumalan
 kiitos, voin sen sanoa sinulle vihdoinkin. Rakastatko sinä minua
 edelleen? Pitääkö minun rakastaa sinua edelleen? Oi, ethän vastaa
 epäävästi viime yön jälkeen. Jollet halua joutua sidotuksi ihan vielä,
 ymmärrän sen kyllä. Jaksan odottaa vuosikausia perin onnellisena, jos
 sinä rakastat minua. Roddy, olen sinun. Viime yönä annoin sinulle
 sellaista, mikä on aina ollut sinun. Mutta vielä en voi ajatella viime
 yötä. Se on liian läheinen, suunnaton ja järkyttävä. Ähkyn ja olen
 vähällä pyörtyä, kun koetan muistella sitä. Raukenen.

 Palattuani huoneeseeni aamuhämärissä tuijotin kauan aikaa kasvoihini
 peilistä, ihmetellen, miten saatoin ne tuntea. Miten voin olla
 saman näköinen, liikkua, syödä ja puhua hyvin samaan tapaan kuin
 tavallisesti?

 Olisiko minun pitänyt olla arkailevampi, vastahakoisempi viime yönä?
 Olisiko se ollut sopivampaa — olisitko kunnioittanut minua enemmän?
 Olinko liian rohkea? Oi, tämä on typeryyttä; minulla ei ollut muuta
 tahtoa kuin sinun tahtosi. Mutta koska rakastan sinua niin paljon,
 olen hieman peloissani. Senvuoksi kirjoita minulle pian ja sano, mitä
 minun pitää ajatella, tuntea, tehdä! Siihen saakka uneksin.

 On niin paljon muuta kerrottavaa sinulle, mutta sittenkin se kaikki on
 oikeastaan samaa. Armas, rakastan sinua!

 Judy.»

Hän pani kirjeen postiin. Seuraavana aamuna hän pukeutui hätäisesti
ja juoksi alakertaan, alkaen äkkiä toivoa saaneensa kirjeen Roddylta;
mutta sitä ei ollut.

Nyt oli Roddy saanut hänen kirjeensä... Nyt hän oli sen lukenut... Nyt
hän käveli asemalle...

Hän kuuli junan lähtevän puhkuen liikkeelle; ja epäilys ja suru
laskeutuivat pilven tavoin hänen yllensä, mutta vain lyhyeksi tuokioksi.

Illan viileässä ilmassa hän asteli joelle ja istuutui sen partaalle
haaveksimaan. Hän uneksi onnellisena Jenniferistä. Nyt hän voisi
rauhallisesti rakastaa Jenniferiä, ajatella häntä tuntematta tuskaa,
kenties nähdäkin hänet jälleen koko entinen rauhattomuus tyyntyneenä.
Jenniferin kirje saapuisi nyt varmaankin pian...

Jos Roddy pyytäisi häntä lähtemään mukaansa heti, iäksi, ottaisi hän
vain kuparisen maljakon pöydältään ja juoksisi hänen luoksensa, jättäen
koko muun entisyyden vähääkään tuskailematta.

Ehkä Roddy oli kirjoittanut hänelle ihan lähtöhetkellään; jos niin
olisi, saattaisi kirje saapua iltapostissa. Hän lähti joelta kotiin
päin.

Kukahan tuli tuolla häntä kohti pitkin kapeata polkua, joka toi
asemalta puutarhan alalaitaan ja sitten edelleen naapuritalon puutarhan
aidassa olevalle siniselle portille? Hän jäi hiljaa seisomaan yllensä
kaartavien syreenien ja kuusamien varjoon sydämensä jyskyttäessä,
raajojensa notkuessa. Tulija oli Roddy yllänsä valkea paita ja valkeat
flanellihousut — tulossa asemalta. Hän huomasi Judithin, näytti
epäröivän, käveli edelleen, kunnes oli ihan likellä; ja Judithilla oli
se kovin outo tunne, että Roddy mieli mennä suoraan hänen ohitseen
ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä... Mikä oli sopiva sana hänen
kasvoistaan? Sileät, niin, sileät kuin kivi. Judith ei ollut koskaan
ennen pannut merkille, kuinka sileät kasvot Roddylla oli; mutta nyt hän
ei erottanut niitä selvästi, koska hänen valtimonsa jyskyttivät niin
kovasti:

»Roddy!»

Roddy kohotti kulmakarvojaan.

»Kas, terve vain, Judith!»

»Luulin sinun matkustaneen.»

»Matkustan huomenna. Eräs tuntemani tyttö soitti minulle tänä aamuna ja
ehdotti, että hän tulisi tänne päiväksi, joten jäin odottamaan. Kävin
juuri häntä saattamassa junalle.»

Eräs hänen tuntemansa tyttö... Roddylla oli aina ollut tämä omituinen
kyky iskeä haavoja sanoillaan.

»Ymmärrän... Sepä hauskaa.»

Kasvot sileät ja kylmät kuin kivi. Ilman vähäisintäkään ilmettä. Oliko
hän lausunut tuntemalleen tytölle jäähyväiset kasvot tällaisina? Ei; ne
olivat varmasti silloin olleet värähtelevät ja kiusoittelevat.

»No niin, minun täytyy jatkaa matkaani.» Hän katsahti pitkin polkua,
ikäänkuin mielien karata heti, ja sanoi sitten katsomatta Judithiin
hyytävän kylmästi: »Sain sinulta kirjeen tänä aamuna.»

»Oi, sinä sait sen!»

Sen typerämmältä kuulostavaa määkimistä oli mahdoton ajatella. Sitä
seuranneen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi epävarmasti: »Vastaatko —
siihen — joskus?»

»Ajattelin, että paras, mitä voisin tehdä, olisi olla vastaamatta.»

»Oih...»

Oli tietysti ollut sopimatonta, kerrassaan kamalaa kirjoittaa sillä
tavoin...

»No niin», virkkoi Judith. »Arvelin... Olen pahoillani.»

Hänen pitäisi pyytää anteeksi Roddylta, koska viimemainittu oli aikonut
poistua puhumatta mitään ja hän oli aavistamatta tullut tielle, estäen
pakoonpääsyn.

»Olin hyvin hämmästynyt kirjeesi sisällöstä», huomautti Roddy.

»Mitä tarkoitat — hämmästynytkö, Roddy?» kysyi Judith arasti.

Hän oli tajuntansa syvimmissä sopukoissa ollut koko ajan varma siitä,
että jotakin tällaisia tapahtuisi. Pysyvä onni ei ollut tarkoitettu
häntä varten.

Se ei ollut kovin tyrmistävää. Hetkisessä muuttui se yö etäiseksi,
haaveelliseksi muistoksi.

»No niin —» Roddy empi. »Jos mies haluaa pyytää tyttöä vaimokseen, niin
hän yleensä pyytää itse — käsitätkö?»

»Tarkoitatko — oli sopimatonta, etten odottanut — että kirjoitin siten?»

»Pidin sitä hiukan omituisena.»

»Oi, mutta, Roddy, varmasti — varmasti se on tuollainen kulunut
sopivaisuussääntö... Varmasti naisella on täysi oikeus sanoa —
rakastavansa miestä — jos hän haluaa — se on yksinkertaisesti
rohkeuskysymys... Olen aina luullut, että tulisi...»

Oli turhaa koettaa puolustautua, heittää tuhkaa silmille sillä tavoin,
kun edessä olivat Roddyn kuolleet kasvot. Roddyyn eivät sellaiset
valheelliset korupuheet pystyisi. Miten saattoi väitellä sellaisten
ihmisten kanssa, joiden piirteet eivät edes värähtäneetkään? Hän nojasi
puiseen aitaan ja koetti kiinnittää katseensa vastassaan kasvavaan
kuusamaan. Hyvin kaukaa, mutta selvästi hän kuuli äitinsä puutarhan
toisessa päässä huhuilevan hänen nimeään; mutta se oli joku toinen
Judith.

»Pelkään sinun ymmärtäneen minua väärin», virkkoi Roddy.

»Niin. Olen ymmärtänyt sinua väärin. Tällaista ei näet ole minulle
koskaan ennen tapahtunut, ja arvelin... kun ihminen sanoi... Minkä
tähden sanoit?... En tiennyt ihmisten sanovan niin tai koittamatta
sitä... Otaksuttavasti sinun täytyy tarkoittaa sillä jotakin muuta kuin
minä tarkoitan. Niin se on. No niin...» Hänen äänensä oli hirvittävä,
heikkoa läähättävää vinkumista.

»En käsitä, mitä tarkoitat.»

Otaksuttavasti se oli totta; Roddy oli unohtanut koskaan lausuneensa:
»Rakastan sinua.» Judith ei voinut muistuttaa sitä hänelle, sillä
missään tapauksessa se ei tehoaisi häneen. Mitäpä kolmesta pienestä
sanasta?... Ja joka tapauksessa Judith oli jossakin määrin pakottanut
häntä sanomaan ne; Judith oli niin kiihkeästi halunnut kuulla ne, että
oli tiukannut häntä ne lausumaan. Niin, Roddy oli ähkynyt ja nopeasti
toistanut ne pitääkseen häntä rauhallisena, sulkeakseen hänen suunsa
voidakseen edelleen häntä suudella. Judith virkkoi:

»Mutta minkä tähden, Roddy, minkä tähden veit minut joelle...
käyttäydyit sillä tavoin... suutelit minua niin — niin?... En ymmärrä,
minkä tähden välitit... minkä tähden näytit...»

Roddy oli ääneti. Oi, hyvä Jumala! Kunpa hän vain iskisi yhä uusia
haavoja puhumalla silkkaa totta eikä seisoisi mykkänä ja kuurona!

»Roddy, etkö voi kaikkien näiden vuosien jälkeen, näiden vuosien
jälkeen, jotka olemme tunteneet toisemme, puhua minulle totta? Olimme
hyviä ystävyksiä kerran, emmekö olleetkin?»

».Kyllä, luultavasti.»

»Oi, oivallan, oivallan! Etkä sinä voinut koskaan tuntea olevasi —
enemmän kuin ystävä.»

Roddy ravisti päätänsä.

»Käsitän, Roddy.» Tuska oli nyt vihlova; sitä oli vaikea tukehduttaa.
»Käsitän. Ja sinä ajattelit, että paras oli saada kaikki loppumaan...
koska sinä et milloinkaan rakastaisi minua ja minä silminnähtävästi
— niinkö, silminnähtävästikö? — kävin yhä — hupsummaksi — ja
väsyttävämmäksi. Senvuoksi arvelit — sanoa jäähyväiset — sillä tavoin —
ja sitten poistua iäksi. Niinkö se oli?»

Roddy pyyhkäisi kädellä otsaansa; se oli hänen ensimmäinen eleensä.
Siispä hänelläkin oli tunteita, vaikkakin heikkoja.

»Luulin sinun haluavan sitä, pyytävän sitä minulta», vastasi hän.

»Oi, siis luulit tekeväsi mieliksi —» Ei, ei purevaa ivaa. Judith oli
vaiti tuokion ja lisäsi: »Oivallan. Ymmärsit minua väärin. Totisesti se
olikin ihan luonnollista. Luulit minun haluavan samaa kuin itse halusit
— vain vähän — vähän intohimoa — liehittelyn täytteeksi — ja sillä
hyvä. No niin...»

Raitti oli niin hiljainen, että Judith erotti aidan toisella puolen
ohitse lipuvien veneiden yksitoikkoisen aironloiskeen. Ilta oli käynyt
sangen koleaksi.

Judith naurahti hieman ja sanoi:

»Olen tosiaankin kovin pahoillani tästä touhusta. On liian naurettavaa,
että minä olen — minä!... Otaksuttavasti et uneksinutkaan, että minä —
en ollut tottunut tällaiseen — miehiltä?»

»Luulin sinun sangen hyvin tietävän, mistä oli kysymys.»

»Mutta minä en tiennyt. En tiennyt Minä petyin — kuten kuka muu
tahansa... Oi, se on niin karkeata!» Hän sulki silmänsä, naurahtaen
heikosti. »Juuri sentähden kaiketi et selvittänyt tarkoitustasi
paremmin. Luulit, että olin varsin tottunut — sellaiseen —
suutelemiseen — vain leikin vuoksi. Vain leikin vuoksi, Roddy — niinhän
se oli, eikö ollutkin? Mutta minulle tuli tosi mieleen, ja koetin —
saada sinut enempään... Koetin pyydystää sinut. Roddy-poloinen! Mutta
sinäpä et antaudukaan sidottavaksi, vai antaudutko? Sinä tunnet oman
mielesi. Olet varovainen. Näethän» — hän heilautti kättänsä hieman
— »etten ole vaarallinen. En milloinkaan enää vaivaa sinua. Ja olen
hyvin, hyvin pahoillani.» Hänen voimansa pettivät, ja hän ähkäisi,
mutta ei itkenyt.

»Olen pahoillani, Judith. Pyydän anteeksi. Minä —» Nyt Roddyn äänessä
oli hyvin lievä liikutuksen häive.

»Oih!» Judith hillitsi itsensä. »Pyydät anteeksi! Olenko minä syyttänyt
sinua? Tämä on vain uusi kirottu sekaannus. Minähän vain koetan
ymmärtää sitä.»

»Luulenpa tosiaankin, että minun on parasta lähteä», huomautti Roddy.

»Ei!» Judith ojensi kätensä ja tarttui hänen käsivarteensa epätoivoisen
vastustavasti. »Ei vielä, Roddy. Ei hetkiseen. Emmekö voi — Voi, hyvä
Jumala! Toivoisin, etten olisi milloinkaan kirjoittanut sitä kirjettä.
Silloin ei kaikki tämä olisi ollut tarpeen... Sinä olisit matkustanut
pois hiiskumatta mitään — ja vähitellen minä olisin alkanut ymmärtää.
Olisin nähnyt kaikki oikeassa valossaan. Kaikki olisi taaskin ehkä
järjestynyt jotenkuten kohdalleen. Mutta nyt se on otaksuttavasti
mahdotonta... Eikö se ole, Roddy, eikö? Oi, jospa se olisi mahdollista!»

Kuinka Roddya inhoittikaan tämä kohtaus! Oli häpeä pitkittää sitä. Hän
nieleksi kovasti ja sanoi pahasti hermostuneena:

»Arveletko tosiaankin tarkoittaneesi — kaikkea sitä, mitä puhuit
kirjeessäsi?»

Se oli Judithin tilaisuus. Hänen täytyi vakuuttaa, että se oli kaikki
hölynpölyä, se kirje, että se oli kirjoitettu hulluuden hetkellä, ettei
hän nyt sellaista tarkoittanut. Silloin heidän jotenkuten onnistuisi
nauraa yhdessä ja erota ystävyksinä. Roddy oli niin hyvä nauraja! Hän,
Judith, saattaisi poistua, haudata pettymyksensä ja heidän seuraavalla
kerralla kohdatessaan olla Roddylle sellainen kuin hän halusi, kevyt
intohimoinen liekki, sammuksiin puhallettu, uudelleen viritetty.
Roddy oli opettanut hänet pitämään suudelmistaan. Hän kaipaisi
niitä, ikävöisi niitä tuskaisesti. Jos hän nyt osaisi esittää osansa
taitavasti, ei hänen tarvitsisi iäti olla niitä vailla.

Mutta se oli hyödytöntä; tätä asiaa ei käynyt valheella hämääminen.

Hän nyökkäsi, silmäillen Roddya äärimmäisen epätoivon vallassa. Hän
nyökkäili nyökkäilemistään, vakuuttaen sanojaan tosiksi äänettömästi ja
kaikin voimin pakottaen Roddya uskomaan. Hän näki Roddyn kellertävän
ihon punehtuvan hieman.

»Sitten olen hyvin pahoillani», virkkoi Roddy jääkylmällä äänellään.

Judith parkaisi:

»Oi, _Roddy_! Etkö ole koskaan pitänyt minusta? Etkö ole edes _pitänyt_
minusta? Kaikkina näinä vuosina! Näytti siltä kuin olisit pitänyt...
En olisi oppinut — pitämään sinusta niin paljon, jollet sinä hiukan —
puolestasi pitänyt minusta...»

»Tietysti olen pitänyt sinusta sangen paljon», vastasi Roddy. »Olet
aina ollut minusta hyvin miellyttävä.»

»Miellyttävä!» Judith painoi kasvonsa käsiinsä. »Niin. Olen ollut
sinusta miellyttävä. Ja niinpä... Että sinun pitikin kohdella minua
niin kevyesti, Roddy! Oi, ansaitsinko tosiaankin, tosiaankin sellaista?»

Roddy oli ääneti.

»Jos olisit varoittanut minua, Roddy... jollakin tavoin vihjaissut
minulle. Ajattelin sinua niin romanttisesti ja ihanteellisesti —
sinulla ei ole aavistustakaan... Luulin, että sinulla täytyi olla
samanlaiset ajatukset minusta kuin minulla oli sinusta... Etkö olisi
voinut varoittaa minua?»

Roddy vastasi suuttumuksen tukahduttamalla äänellä:

»Minähän koetin osoittaa sinulle, sen sanon. Olisin luullut
osoittaneeni sen sinulle riittävän usein. Enkö vakuuttanut, ettei
minuun pitänyt koskaan suhtautua vakavasti?»

Judith huokasi ja nyökkäsi murheellisesti. Hän oli kärsinyt tappion.

»Kyllä. Kyllä niin teit. Minä en tahtonut ottaa varoitusta varteen,
olin niin hupsu. Voi, kaikki on omaa syytäni. Hyvä opetus minulle.»

»No niin, minun olisi parasta nyt lähteä», virkkoi Roddy oltuaan
hetkisen vaiti.

Hän astui askeleen tai pari, mutta kääntyi sitten takaisin. Judith
nojasi yhäti aitaan, ja jokin piirre hänen asennossaan tai ilmeessään
näytti äkkiä vaikuttavan Roddyyn. Mies vitkasteli, epäröi. Hänen
kasvoistaan kuvastui hiukan vaivautumista ja hämminkiä.

»Sinua ei kai mikään vaivaa?» kysyi hän.

»Oi, kyllä minä selviydyn hyvin.»

»Unohdathan minut.»

»En unohda sinua. Mutta unohdan kaiken tämän jos sinä teet samoin.
Kohtaamme toisiamme vastaisuudessa, eikö niin — ihan kuten ennenkin —
kaikkien muiden seurassa?»

»Luultavasti olisi parempi, ettemme kohtaisi. Luultavasti olisi
parempi, ettemme kirjoittaisi toisillemme emmekä enää koskaan tapaisi
toisiamme.»

»Emmekö koskaan tapaisi toisiamme, Roddy?» Kuinka hän saattoikaan
tehdä niin kylmiä päätöksiä! Judith tunsi olevansa samanlainen kuin
lapsi, joka turhaan koettaa vastustaa täysikasvuisen henkilön varmaa,
järkkymätöntä tahtoa. »Minkä tähden? Minkä tähden? Minkä tähden? Salli
toki minun! Salli toki! Lupaan, etten enää milloinkaan ole kiusallinen.
Sanoit pitäneesi minusta. Oi, minun täytyy nähdä sinua! Jollen saa
nähdä sinua, en enää milloinkaan voi nähdä ketään muutakaan heistä.
Etkö käsitä? Ja sitten minulla ei olisi mitään... Ethän kerro heille,
ethän, Roddy? Salli toki minun nähdä sinut jälleen!»

Sitä oli kestänyt liian kauan. Seuraavassa tuokiossa Judith olisi
polvillaan hänen edessään hysteerisenä, kammottavana.

Hänen huuliensa hermostunut värähdys hillitsi Judithia äkkiä ja teki
hänet rauhalliseksi. Jollakin hämärällä tavalla myöskin Roddy kärsi.
Hän näytti samanlaiselta kuin se pikku poika, joka oli rukoillut häntä
olemaan itkemättä silloin, kun kaniini kuoli. Niin, muiden tuskien
näkeminen oli aina tehnyt häneen epämieluisan vaikutuksen.

»Kaikki on hyvin, Roddy», vakuutti Judith. »Älä ole huolissasi minun
tähteni! Kyllä minä tulen toimeen ilman sinua.»

»Minun tähteni ei kannata hetkistäkään pahoitella», sanoi Roddy melkein
vakavasti. »Usko minua, Judith! Se on totta.» Hän katsoi Judithiin
viimeisen kerran. »En voi muuta kuin vielä kerran lausua olevani hyvin
pahoillani ja pyytää sinua unohtamaan kaikki.»

Judith hengähti syvään.

»Vielä yksi asia», virkkoi hän. »En häpeä mitään, mitä olen tehnyt. Ei
ole lainkaan häpeiltävää rakastaa jotakin henkilöä ja tunnustaa se.»

Se ei ollut totta. Hänen antautumisensa, kirjeensä, yksipuolisen
rakkautensa häpeä jäytäisi ja polttaisi häntä elämän loppuun saakka.

Roddy poistui hänen luotansa, astellen viehättävästi ja meluttomasti.

       *       *       *       *       *

Se ei sittenkään koskenut pahasti, ei niin pahasti, ettei sitä olisi
voinut kestää salaisesti, ilman ulkoista merkkiä.

Se oli ollut kokemus, ja se oli terveellinen seikka.

Nyt saattaisi kirjoittaa kirjan ja tehdä Roddysta jonkun henkilön
siihen tai käydä todenteolla käsiksi musiikkiin tai tappaa itsensä.

Se kaikki oli niin tavatonta... Se yö oli Roddysta ollut niin
merkityksetön, ettei hän sen kirjeen saatuaan ollut nopeasti
kiiruhtanut matkalle, vaan sen sijaan kutsunut jonkun tuntemansa
tytön tänne päiväksi ja juuri siten pilannut itseltään mahdollisuuden
pujahtaa pois.

Sulkea ovi Roddyn jälkeen, kiertää avainta lukossa eikä enää
milloinkaan avata sitä lokeroa. Varmasti se kävisi varsin helposti.
Hän näki itsensä pienoisena olentona kävelemässä tanakasti pois
katsahtamattakaan taaksensa. Oli yllin kyllin muuta ajattelemista...
Mitä vaaratonta ja yksinkertaista oli ajateltavaksi?

Mansikoita ja kermaa illalliseksi. Hyvä. Kaksi uutta leninkiä; mutta
Roddynhan olisi pitänyt ihailla häntä, kun ne olivat hänen yllänsä...
Käynti Lontoossa seuraavalla viikolla ja näytelmä.

Äkkiä hän havaitsi käsiensä verestyneen vähäisistä nirhamista. Mistä
hän ne oli saanut? Parasta mennä nyt sisälle ja laittaa kasvojaan
hieman kuntoon. Tätä värisemistä oli kestänyt kauan aikaa.




5


Kolme viikkoa myöhemmin hän astui junasta pienellä maaseutuasemalla
Hampshiressa; ja häntä vastassa oli siellä säteilevä Martin, joka
vinhaa vauhtia saattoi hänet autollaan kotiinsa.

Pitkä kuja kiemurteli pensaiden ja isojen pyökkien välitse ja päättyi
laajan kaaren jälkeen talon matalan, moni-ikkunaisen julkisivun
edustalle. Se oli vanha kartano, rakennettu tiilistä, joille aika oli
antanut erittäin hienosävyisen värin. Avara kuisti oli kiertokasvien
ja jasmiinien peitossa; ja siellä täällä oli köynnösmäisiä kelta-
tai valkokukkaisia ruusupensaita kavunnut seinille ja kiertynyt
ikkunanpuitteiden ympärille. Sen takana ja kummallakin puolella hän
näki tai kuvitteli näkevänsä vilahduksia vanhasta, upeasta puutarhasta,
nurmikoista ja kukkapenkeistä, setripuista, kuusiaidoista ja korkean
muurin vierellä kasvavasta persikkapuujonosta.

Palvelija saapui, otti hänen matkalaukkunsa ja pujahti jälleen pois.

Martin opasti hänet tammilaudoituksisen hallin lävitse tilavaan,
valoisaan, kukkien ja sitsipäällyksien somistamaan olohuoneeseen.
Kaikki värit olivat sinisiä, vaaleanpunaisia ja valkeita; ja
kaikkialla oli valokuvia ja maljakoita täynnä delfiniumeja, ruusuja
ja liljoja. Lasiovet avautuivat aurinkoiselle nurmikolle, ja niiden
eteen sijoitetulla teepöydällä kimalteli sinisen ja valkean kirjavia
porsliiniastioita, hopeakaluja sekä lasikulhoja hunajaa ja hilloa
varten. Teepöydän takana istui Martinin äiti hymyilevänä.

Hän oli yhtä siisti ja raikas, yhtä valkean, punertavan ja sinisen
kirjava kuin hänen seurustelusalinsakin. Hänen pystyllä, sirolla,
pienellä vartalollaan oli kruununa valkea tukka; hänen sinisissä,
ulkonevissa silmissään oli lyhytnäköisen kaihoisan vetoava ilme,
kun hän katsoi Judithin kasvoihin tervehtiessään häntä. Hänen ohuet
huulensa menivät hymyyn ja hymyilivät jatkuvasti, onnellisesti,
epämääräisesti, suloisen ja heikon itsepintaisesti. Kaikki hänen
kasvojensa juovat kulkivat ylöspäin, ikäänkuin hän olisi viettänyt koko
elämänsä hymyillen. Hänellä oli valkea hipiä ja kummassakin poskipäässä
helakan ruusuinen läikkä. Hän oli tosiaankin perin sievä valkeassa
pitsipuvussaan ja pehmeässä, vaaleansinisessä shaalissaan — sellainen
äiti, jonka mielellään veisi päivällisille hänen parhaassa, mustassa
leningissään kaikkien timanttiensa koristamana ja josta ylpeilisi.

»Tämä siis on Judith, josta olen kuullut niin paljon», lausui hän
lumoavasti ja laski kätensä Judithin käsivarrelle saattaakseen hänet
teepöytään.

Kolme mustaa spanielia pyyteli palvovasti hänen jalkojensa juuressa tai
kieriskeli, heiluttaen hervottomia käpäliään vaivautuneesti, hartaasti.

Uuninreunuksen yläpuolella riippui Martinin isä-vainajan muotokuva. Hän
oli ollut kuvernöörinä jossakin — tärkeä mies. Hän näytti luotettavalta
ja hyväntahtoiselta, ja hänellä oli Martinin ruskeat silmät ja
epäsiistit piirteet.

Vastaisella seinällä riippui tunteikas pastellikuva, joka esitti
Martinia kolmivuotiaana luonnollisessa koossa; kuvassa hänellä oli
kullanruskeat kiharat, rusottavat posket, valkea silkkipusero ja
röyhelökaulus. Huoneessa oli joitakuita kirjoja lasiovisissa kaapeissa,
hyvän puoleisia huonekaluja ja porsliiniesineitä, yksi tai kaksi
hyvää vesivärimaalausta ja joitakuita tyhjänpäiväisiä, runsaasti
paksuja pieluksia pehmeillä tuoleilla ja leposohvilla. Talon kaikista
yksityiskohdista huokui Martinin omaisten kunnioitettavia, sovinnaisia,
syvään juurtuneita, englantilaisia perinnäistapoja.

Mutta seuraavan polven — nimittäin kaikkien muiden paitsi Martinin —
omituista laatua eivät kuitenkaan olleet määränneet he, jotka olivat
järkeviä ja varmoja, vaan villi sisar, perheen häpeä, Mariellan äiti.

Martin oli loistavalla tuulella. Hän hymyili niin, että hänen kaikki
valkeat hampaansa näkyivät, viskeli voileipiä koirille, kiusoitteli
äitiään ja tähyili riemuisen hämmästyneesti nähdessään Judithin
todellakin istuvan seurassaan teepöydässä hänen kotonaan. Hän näytti
melkeinpä komealta vaaleansinisessä paidassaan, jonka kaulus oli
auki, jättäen näkyviin valkean, voimakkaan, kaunismuotoisen, leveiltä
olkapäiltä hauskasti kohoavan kaulan.

Hän ei tiennyt, että Judith oli kuollut, että hänen vieressään istui
eloton kuva. Hän oli useita kertoja vakuuttanut, että Judith oli
terveen näköinen.

Äkkiä hän tiedusti:

»Oletko kuullut mitään Roddysta, Judith?»

Judith ei ollut valmistautunut kuulemaan sitä nimeä ja tunsi päätänsä
alkavan huimata.

»En, Martin, en ole kuullut.»

»Sain häneltä kirjeen tänä aamuna. Roddysta on suorastaan tuskallista
vastata edes kutsukirjeeseen, joten hänen kirjeensä imarteli minua.
Hän, minä ja pari muuta kumppania aiomme lähteä purjehtimaan ensi
kuussa Wight-saaren edustalle, ja sen retken järjestelystä hän juuri
kirjoittikin.»

»Kuinka hauskaa se onkaan, Martin!»

Judith kumartui sylissään olevan lautasen puoleen, musertaen korpun
sirpaleiksi.

»Minkä tähden et sinäkin tule, Judith? Tule! Se olisi täysin sopivaa,
eikö olisikin, äiti? Me olemme hänen naimattomia setiään.»

Juuri silloin, kun hän kuuli nämä sanat ja aavistamattaan muisti kaiken
sen kevytmielisyyden, elämänsä onnellisimman päivän, virisi se eloon
hänen mielessään ja pyrki rajusti, kauhistavasti ilmoille. Voi, nyt ei
enää ollut toivoa. Roddy oli noussut kuolleista ihan äkkiä valheellisen
hautauksen jälkeen.

Suunnattomasti ponnistaen hän sai estetyksi silmänsä tyyten
sulkeutumasta; mutta puhua hän ei mitenkään voinut.

»Roddy väittää —» alkoi Martin, vilkaisi pöydän ylitse häneen ja
vaikeni, epäröiden, säpsähtäen. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän kysyi:

»Oletko väsynyt, Judith?»

»Hiukan — matkan jälkeen — on niin kuuma matkustaa. Eikö olekin?» Hän
kääntyi Martinin äidin puoleen.

»Kyllä, rakas, niin on», myönsi toinen tyynnyttävästä »Tulkaa! Saatan
teidät huoneeseenne, ja te lepäätte päivälliseen asti.»

Martin oli noussut pystyyn ja hääri hänen ympärillään huolestuneena ja
masentuneena. Mutta nyt hän jaksoi hymyillä Martinille ja sanoi:

»Menisin mieluummin ulos vilvoittelemaan, jos saan. Puutarha näyttää
niin viehättävältä.»

»Se käy kyllä hyvin päinsä» virkkoi Martinin äiti rohkaisevasti. »Vie
hänet ulos, Martin, ja näytä hänellä kalliopuutarhaa. Martin ja minä
olemme laitelleet kalliopuutarhaa, Judith — saanhan käyttää sitä nimeä,
enkö saa?» Hän laski taaskin kätensä Judithin käsivarrelle. »Se oli
niin hupaista. Martin ja minä olemme molemmat naurettavia puuhailijoita
ja kokeilijoita. Oletko sinä sellainen?»

»Pelkäänpä, etten oikeastaan ole.»

»Niin, no niin, se on iloa antava lempiharrastus. Se pitää minut
touhussa ja terveenä, eikö totta, Martin?» Hän katsahti poikansa
kasvoihin, ja viimemainittu laski ison kätensä hänen hennolle
olalleen. »Kas niin», lisäsi hän. »Alkakaa nyt juosta! Älä salli
Martinin kuljettaa itseäsi vainiolle äläkä hänen kallisarvoisille
viljelyksilleen; pilaisit siellä somat kenkäsi. Eivätkö ne ole kauniit
kengät, Martin? Ja niin sievä leninki!»

Hiljaa taputellen, heiluttaen kättänsä ja osoittaen epämääräistä
hyväntahtoisuutta hän saattoi heidät ulos lasiovesta ja portaita alas
puutarhaan.

       *       *       *       *       *

Martin sanoi:

»Odotahan! Otan pyssyn. Tänä vuonna ihan kompastelemme kaniineihin. Se
on kamalaa.»

Judith ei oikein kuullut hänen sanojaan eikä hänen palatessaan
käsittänyt hänen olallaan olevan pyssyn merkitystä.

Martin saattoi hänet puutarhasta puista siltaa myöten puron ylitse,
joka puolittain oli lemmikkien, kurjenmiekkojen ja leinikköjen
peitossa, niityn halki, jossa oli laitumella rotulehmiä — ne, kertoi
Martin, olivat hänen äitinsä ylpeys — portaiden ylitse kalkkikiviselle,
kaniinien kaivamalle rinteelle.

Judith oli seisovinaan raitojen juurella, ja kuutamosta lausui ääni
hiljaa ja hätäisesti: »Rakastan sinua» — ja vielä muutakin, hävyttömän
luonteenomaista: »Viehättävä Judy! Viehättävät tummat silmät!»
Hänen hampaansa välkkyivät, kun hän hymyili kuutamossa... Hän sulki
silmänsä... Se oli kaikki niin kehnoa, niin kehnoa...

Martin osoitteli tilan maita. Heidän ja sen raja-aidan välillä oli
pyökkilehtoja, karjapihoja ja kaksi loivaa, aurinkoista mäenrinnettä,
joilla vilisi lampaita.

»Tiedäthän, että rakastan sitä», puheli Martin ujosti. »Minä jumaloin
maata.» Hän epäröi ja lisäsi sitten, naurahtaen: »Hullunkurista! Joskus
ihan toivon olevani kuollut, jotta minut voitaisiin haudata siihen ja
saisin sen peitteekseni iäksi... Katsohan, miten nuo rinteet osuvat
yhteen!...» Hänen katseensa kiintyi niihin nälkäisesti.

Tämä siis oli Martinin salainen leipä. Hänen maansa se pohjimmalta
häntä ravitsi ja teki hänet, tavallisen miehen, ytimeltään yksilöllisen
arvokkaaksi ja koruttomaksi. Judith koetti päästä mieleltään häntä
likemmäksi.

»Kyllä... Ymmärrän, Martin.»

Martin kääntyi riemastuneena.

»Kerron sinulle aina kaikki, Judith. Otaksuttavasti se johtuu siitä,
että tiedän sinun ymmärtävän.»

»Mihin kaistaleeseen haluaisit hautasi, Martin?»

»En siitä välitä — kunhan vain joudun kunnollisesti maahan.»

»Olisitko koskaan valmis tekemään itsemurhan?»

»Olisinko valmis — mihin?»

»Tekemään itsemurhan? Päästäksesi sinne pikemmin.» Martin nauroi ja
vastasi leppoisesti:

»No, tähän saakka en ole koskaan tuntenut siihen houkutusta...»

»Tämä on vanha sukutila, eikö olekin, Martin?»

»Niin on. Täällä syntyivät isäni ja kaikki muutkin, Roddyn isä,
Julianin isä ja ainoa sisar — Mariellan äiti. Hän oli hyvin kaunis,
kuten tiedät — ja perin villi — melkein mielipuoli, luulisin. Hän
karkasi puolisonsa luota, ja Jumala tietää, millaista elämää hän
vietti. Luullakseni se suorastaan särki iso-isäni sydämen. Hän kuoli,
ja sitten isoäiti — muistathan isoäidin? — ei jaksanut asua täällä
yksin. Kaikki lapset olivat hajaantuneet sinne tänne, menneet naimisiin
tai kuolleet. Niinpä hän muutti sinne pieneen, joen rannalla olevaan
taloon — teidän naapuristoonne... Vanhus-parka, hänellä ei ollut
paljoakaan iloa elämästä. Kaikki hänen lapsensa kuolivat ennen häntä
paitsi Roddyn isää, eikä viimemainitusta koitunut hänelle paljoa hyvää.
Ihan poikana ollessaan hän riitaantui isänsä kanssa ja poistui kotoaan.
En tiedä, mistä riita johtui. Iso-isä oli peloittava kurinpitäjä...
Niin, he olivat onneton perhe.»

»Entä eivätkö he kaikki kuolleet nuorina, Martin?»

»Jotakuinkin. Mutta meistä ei kukaan elä vanhaksi», vastasi Martin
hilpeästi.

He olivat saapuneet kummun laelle, ja äkkiä Martinin pyssy kohosi
tähtäysasentoon. Sitten hän huudahti harmistuneena ja laski sen jälleen.

»En ollut valmis ampumaan sitä. Kun ne kerran pääsevät noiden
saniaisten sekaan —»

»Mikä se oli, Martin?»

»Kaniini. Etkö nähnyt? Ilkeä syöpäläinen... En ikinä ole nähnyt moisia.
Vaikka kuinka koetamme pitää puoliamme niitä vastaan!»

Hän mutisi itsekseen tuskastuneesti.

»Mutta, Martin — onko aikomuksesi ampua niitä?»

»Ampuako niitä? Totisesti ammun, jos saan tilaisuuden.»

»En ole milloinkaan jaksanut käsittää, miten ihmiset voivat ampua
kaniineja.»

»Hm», äänsi Martin jurona ja välinpitämättömänä. »Et saa odottaa, että
minä, olisin hellätuntoinen niitä kohtaan.»

Hänen katseensa pälyili valppaasti sinne tänne; hänen pyssynsä
oli valmis kohoamaan tuokiossa. Nyt hän ei omistaisi ajatustakaan
vierellään kävelevälle Judithille.

Ihan kummun laelta kuului äkkiä hiljainen potkaisu ja pyrähdys. Pari
pieniä, karvaisia käpäliä lähti pinkaisemaan saniaisten sekaan valkean
töpöhännän vilkkuessa ja hypähdellessä. Mutta vähän matkan päässä
saniaiset harvenivat olemattomiin; pienen hahmon piti tulla jälleen
näkyviin hetkisen kuluttua.

Kajahti terävä pamaus.

»Ahaa!» huudahti Martin ja meni jonkun matkan päähän, jossa jotakin
ponnahti ilmaan ja putosi takaisin maahan kammottavasti nytkähdellen
tehdessään koneellisia ja tarkoituksettomia liikkeitä.

»Voi! Voi! Voi!» Judith seisoi kuin kivettyneenä kauhusta siinä
paikassa, johon Martin oli hänet jättänyt.

Martin kumartui tarkastamaan kaniinia...

Judith tiesi, miltä se näytti — viruen kupeellaan, niin että pehmeä,
helposti haavoittuva, valkea turkki näkyi sen hentojen, jäykkien
käpälien alta. Martin oli kumartunut aivan samoin kuin toinen hahmo
oli kumartunut sen toisen kaniinin puoleen... Kuinka monta vuotta
siitä olikaan!... Roddyn kaniini, jonka kuolema ja hautajaiset olivat
panneet alulle tämän kamalan rakkauden. Kuka oli kyllin pirullinen
virittääkseen näitä tahallisia satimia muistille, näitä pahanilkisiä
kertauksia ja tuskallisia vastakohtia?

Voi tätä maailmaa!... Ihan toivotonta, ihan tarkoituksetonta kaikki;
ei mitään muuta kuin nurinkurisuutta, julmuutta huvin vuoksi, huulten
lipomista avuttomien uhrien ääressä. Ihmiset kohtelivat toisiaan aivan
samoin kuin Martin kohteli pieniä eläimiä. Korkeintaan saattoi toivoa
vähän pettävää varmuutta; sen he soivat terästääkseen valmistamansa
iskun tuomaa nautintoa, nekin, jotka näyttivät hyväntahtoisilta kuten
esimerkiksi Martin. Mitä tulee Roddyyn — Roddy piti kokeilusta.
Hän valitsi joskus tyttöjä; se oli hekumallisempaa. Judith näki
hänen kasvonsa, kalpeat ja virnistelevät, joukoittain pilkallisesti
hymyileviä kasvoja, kaikki hänen. Rinne musteni, Judith vaipui
polvilleen, vapisten ja hikoillen.

Martin asteli takaisin päin.

»Hautasin sen», huusi hän. »Sen pääpuoli oli hiukan murskaantunut.»

Judithin täytyi kääntää kasvonsa sinne päin, mutta hän ei nähnyt
mitään. Martin tuli seisomaan hänen viereensä — rohkeni, vaikka hänen
kätensä olivat veriset.

»Se ei taitanut olla parhaita laukauksia», puheli häh hilpeästi.
»Ammuin sitä liian pitkän matkan päästä. Mutta — onhan yhtä vähemmän...
Lähdetään eteenpäin.»

Judithin aivoissa pyöri yksi ainoa ajatus; ja yhä uudelleen hän yritti
lausua sitä.

»En tahdo olla katsomassa teurastuksiasi. En tahdo olla katsomassa
teurastuksiasi.»

Mutta Martin ei ymmärtäisi. Kenties se ei olisikaan järkevää.

»Hyvä Jumala!» Hän istui maassa, raastaen turvetta kylmillä, kosteilla
käsillä kasvot poispäin käännettyinä, silmät tuijottavina, suu auki ja
muodottomana, mahdottomana hillitä. »Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Hyvä
Jumala!» Sen hokeminen muistutti vinkumista tai naukumista.

»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Martin kiihkeästi. Hän kyykistyi Judithin
viereen, ja hänen hämmästyneet kasvonsa tulivat näkyviin tytön olkapään
takaa.

»Voi sitä pientä poloista, pientä poloista!...»

»Tarkoitatko kaniinia?»

Judith nyökkäsi.

»Mutta, Judith — armias taivas! Kaniini... Judith. En totisesti olisi
sitä ampunut, jos olisin aavistanut sinun pahastuvan.»

Judith edelleenkin tuijotteli ja repi ruohoa.

»Voi tätä maailmaa!»...

»Judith...» Martin vaikeni ihan ymmällä.

»Mutta — eihän sille mahda mitään... Kaiketi siihen tottuu...»

Hänen mielensä kävi taaskin synkäksi kidutuksen, murhan, himon
muodottomista ja suunnattomista ajatuksista; ja kaiken keskellä
virnistelivät Roddyn kasvot edelleenkin. Kaikki oli hukassa, hukassa.

»Olen hyvin pahoillani», virkkoi Martin avuttomasti.

»Oi, en minä moiti...»

»Sillä ei ollut tuskia, ymmärräthän. Luulitko, että sillä oli? Se
potkiminen ei merkinnyt mitään; se johtui vain hermovärähdyksistä.»
Hän arveli keksineensä selityksen ja lisäsi rattoisesti: »Sinä tekisit
samalla tavoin, jos ampuisin sinua takaraivoon.»

»Toivoisin sinun ampuvan.»

Judith itki.

»Hyvä Jumala! Todentotta, Judith... Sanoinhan olevani pahoillani. Enhän
voi yhtenään sitä hokea, vai voinko? En tiennyt, että joudut niin —
sinun ei pitäisi joutua niin — helposti kiihdyksiin. Kaniinien ei saa
antaa lisääntyä, käsitäthän. Ne tuhoavat kaikki. Kysy äidiltä!»

Judith itki yhäti; ja vähän ajan kuluttua Martin nousi pystyyn, poistui
muutamien askelten päähän ja jäi seisomaan selkä häneen päin, hartiat
kumarassa.

Yhä pahempaa; Martin hylkäsi hänet... Hän puri kovasti peukaloaan,
kunnes kipu tyynnytti häntä, odotti vähän aikaa ja huusi sitten
vavahtelevalla äänellä:

»Martin!»

Toinen kääntyi, näki hänen ojennetun kätensä ja tuli nopeasti,
polvistuen hänen viereensä.

»Mikä sinun on, Judy, mikä sinun on?»

»Oi, Martin! Ei mitään. Älä kysy, _älä_... Ainoastaan — vain —
ainoastaan —»

Martinin käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja hän nojautui Martiniin,
painaen päätänsä Martinin olkaa vasten, hapuillen lohdutusta,
nyyhkyttäen kovasti, samalla kun Martin oli polvillaan hänen vieressään
ja salli hänen itkeä, silloin tällöin hiljaa taputtaen hänen
hartioitaan.

Pitkän ajan kuluttua hänen kyyneleensä olivat niin lopussa, että
niiden lähteet tuntuivat iäksi ehtyneen. Hän ei itkisi enää eläissään.
Hänen mielensä oli uupumuksesta kirkkaan kevyt, ja hän nojasi Martinin
olkapäähän, tarkkaillen kunnaiden rinteitä kultaavaa lempeätä,
rauhallista valaistusta; kaksi kaniinia kirmaili häiritsemättöminä
jokseenkin lähellä; sinisiä perhosia huojui pitkässä ruohikossa; ja
kaikki illan varjot kallistuivat kauniisti alaspäin. Hänen mieleensä
valui rauhaa ja lohtua. Roddyn painostava, tuskainen ikävöinti oli
poissa. Oi, nyt piti tehdä tämä tuskattomuus pysyväksi, lujittaa tämä
raukeus ja ajatukseton tyyneys, tukahduttaa ääni, joka huutamistaan
huusi: »Olen halpa ja hävettävä. Olen ollut toisen leikkikaluna!» Nyt
oli aika turvautua Martiniin ja nähdä, voisiko hän pelastaa.

Judith nousi istumaan ja kuivasi silmänsä.

»Kas niin!» sanoi hän. »Olen pahoillani. Kiitos, Martin! Olet kovin
herttainen. Olet aina ollut minulle perin ystävällinen, etkö olekin?»

»Ystävällinen sinulle! Judith, tiedäthän —»

»Luultavasti sinun täytyy pitää minusta paljon, Martin.» Martin
hengähti syvään ja virkkoi:

»Pitää sinusta! Tiedäthän, että olen rakastanut sinua vuosikausia.»

»No niin, mitä haluaisit minun siihen nähden tekevän?» Hän näki
Martinin käsien vapisevan ja mies vastasi väräjävästi:

»Siihen nähden tekevän... Minä... Mitä sinä haluat tehdä siihen
nähden?... Olenhan sanonut, että minä —»

»Haluaisitko minun tulevan vaimoksesi?» tiedusti Judith hiljaa.

»Hyvä Jumala! Jos se olisi mahdollista!...»

»No niin, saattaisin sen tehdä, Martin.»

Hän alkoi voimattomasti nauraa ja itkeä nähdessään, kuinka muuttuneet
kasvot Martin käänsi häneen päin, ja hänen sisällään hoki ääni
vastustavasti: »Ei! Ei! Ei! Se ei ole totta. En ikinä sitä tee.»

»Voi, olen niin väsynyt, Martin. Olen niin väsynyt.»

»Lähdetään kotiin, rakas, lähdetään kotiin.»

Siitä huokui sääliä ja riemua, epäilystä ja varmuutta, kaikki
sekaantuneena epäselväksi kaunopuheisuudeksi.

Martin nosti hänet pystyyn ja ravisti hänen hameestaan rikat pois.

Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata häntä kummun rinnettä alas.

Martin erosi hänestä hänen makuuhuoneensa ovella. Äiti, sanoi hän,
tulisi antamaan hänelle aspirinia ja laittamaan hänet vuoteeseen sekä
huolehtisi siitä, että hänelle tuotaisiin päivällistä makuuhuoneeseen.
Äiti osasi mainiosti parantaa päänsärkyä. Huomenna olisi yllin kyllin
aikaa puhella.

Hän oli käyttäytynyt mallikelpoisesti.

       *       *       *       *       *

Vaivuttuaan sinä iltana uneen valkeassa huoneessaan jota koristivat
kretonkiset, vaaleanpunaiset, sinisillä nauhoilla sidotut
ruusukiehkurat, hän uneksi Roddysta. Roddy istui kummulla, lähellä
sitä paikkaa, jossa kaniini oli ammuttu, ja keskusteli ystävällisesti.
Hän oli palannut ulkomailta, joltakin kaukaiselta saarelta. Hän imaisi
savut piipustaan ja lausui nähtävästi asiaankuulumattomasti: »Ei
vaimoa, rakas tyttö — rakastajattaria. Se on mukavampaa. Kun lähden
takaisin, aion ottaa Martinin kumppanikseni.»

»Martin ei suostu. Ei, jos kysymys on rakastajattarista...»

»Voi, sinä hupakko, kyllä hän suostuu. Hän unohtaa sinut pian. Siellä
on hyvin hekumallinen ilmasto.»

Judith kysyi perin nöyrästi:

»Haluaisitko minun tulevan, Roddy?»

»Taidat olla merkitty», vastasi mies huolitellun kohteliaasti.

»Otaksuttavasti.»

Roddy tarkasti muistikirjaansa.

»Kuinka mones olen luettelossasi, Roddy?»

»Olet jossakin kaksikymmenluvulla», vastasi toinen välinpitämättömästi.

»Voi, suunnattoman etäällä —»

Roddy näytti äkkiä käyvän ikävystyneeksi tai epäileväksi ja muutti
asentoaan. Hänen niin tehdessään Judith näki hetkisen ajan hänen
kasvonsa; ne olivat paksuhuuliset ja nautinnonhimoiset. Judith arvasi
hänen ajattelevan hekumallisia ilmastoja.

Silloin tuntui, ettei kannattanut toivoakaan voittaa häntä takaisin.
Hän oli silminnähtävästi kuolemakseen kyllästynyt Judithiin.

»Mitäs tässä on?» kysäisi hän äkkiä ja kouraisi maata.

Kaniini!... Se kaniini!... Kaikki kirkui — ja Judith hätkähti valveille
hikisenä, kauhistuneena ja lohduttomana.

       *       *       *       *       *

Hän kumartui katselemaan ikkunasta ja näki kuun korkealla taivaalla.
Alhaalla oli kuutamo muuttanut puut, niin että ne näyttivät tummilta,
marmorista veistetyiltä rykelmiltä, hopeisen vihertävän fosforihohteen
valaisemilta. Traagillinen yö, uneton ja tähyilevä kuun kiihkeässä
painostuksessa; se ei tarjonnut lohtua.

Tämä talo oli täynnä aaveita... Kenties Roddyn isä oli pienenä poikana
nukkunut tässä huoneessa. Hän oli kasvanut täällä ja sitten pudistanut
kotinsa tomut jaloistaan, mennyt pois ja siittänyt Roddyn... Charlie
oli varmaankin ollut samannäköinen kuin kaunis, villi sisar, ja juuri
senvuoksi oli isoäiti rakastanut häntä niin kovin huolekkaasti ja
tuskaisesti.

Sisar oli synnyttänyt Mariellan ja sitten karannut sekä viettänyt,
Jumala tietää, millaista elämää. Mariella-rukka! Hän ei ollut
milloinkaan saanut olla elämän päivänpaisteisella puolella; hän oli
syntymästään saakka — ehkä jo ennen syntymistäänkö — elänyt kauniin
äitinsä luomassa varjossa; eikä hän isoksi tultuaan ollut päässyt siitä
pois. Se oli totuus Mariellasta.

Suvun muotokuvat olivat ruokasalissa. Huomenna hän katselisi niitä,
tutkisi ja vertailisi...

Hän oli ollut hullu tullessaan tähän aaveiden täyttämään taloon.

Oi, Roddy! Hän ei voinut elää ilman Roddya. Roddyn täytyi, täytyi tulla
takaisin ja ottaa hänet vuodeksi — tai edes kuukaudeksi. Kenties Roddy
oli tähän mennessä huomannut sittenkin rakastavansa häntä, mutta oli
liian ylpeä kirjoittaakseen ja tunnustaakseen sen. Martin oli kertonut,
että Roddysta oli tuskallista vastata kutsuunkin. Hänen, Judithin,
täytyi kirjoittaa Roddylle uudelleen, tarjota hänelle tilaisuus.

Missä Roddy oli nyt? Jos hän nyt, tällä hetkellä, voisi päästä
Roddyn luokse, saattaisi hän pakottaa Roddyn täysin alistumaan ja
rakastamaan häntä. Hän keksisi sellaisia keinoja ilahduttaakseen
Roddya hyväilyillään, ettei Roddy enää koskaan tulisi toimeen ilman
häntä... Oli silkkaa typeryyttä enää edelleen kestää tätä sieluntuskaa,
kun sen kaiken lopettaminen vaati ainoastaan mitätöntä ponnistusta.
Jos esimerkiksi kumartuisi hieman kauemmaksi ikkunasta... Mutta
itsemurhaa ei sopinut tehdä muiden ihmisten kodissa; se oli äärimmäinen
makuhairahdus.

Entä sitten Martin-poloisen tunteet kuulustelussa!

»Herra Martin Fyfe, joka useita kertoja joutui tunteittensa valtaan,
kertoi vainajan muutamia tunteja aikaisemmin ilmaisseen suostuvansa
tulemaan hänen vaimokseen. Tämä tunnustus, jonka vainaja oli
tehnyt omasta aloitteestaan, sai osakseen voimakasta vastakaikua
hänen puoleltaan, ja heillä näytti olevan täysi syy olla iloisia
ja onnellisia. Julistaessaan, että vainaja oli tehnyt itsemurhan
mielenhäiriössä, tutkintotuomari huomautti, että tämä poikkeus
tavallisesta kosimisjärjestyksestä oli vain uusi esimerkki siitä
itsehillinnän puutteesta, joka on niin valitettavan yleinen nykyajan
nuorten naisten keskuudessa, ja näytti hänen mielestään sellaisenaan
riittävän selvästi osoittavan vainajan henkisen tasapainon olleen
tuntuvasti järkkyneen. Hän toi julki vilpittömän myötätuntonsa herra
Fyfelle ja vapautti hänet kaikesta moitteesta.»

Ja Roddy saattaisi taaskin poiketa tavoistaan ja taipumuksistaan ja
kirjoittaa Martinille surunvalittelukirjeen.

Ei, ei. Hän näyttäisi Roddylle, ettei hän välittänyt eikä itkenyt hänen
tähtensä; hän julkaisisi kihlauksensa Martinin kanssa ennen pitkää.

Sitten olisi uutinen »The Timesissä», onnitteluja, kirjoitettavia
kirjeitä — (Olen hyvin onnellinen tyttö) — sievä sormus — ja melkein
varmasti valokuvia kuvallisissa viikkolehdissä.

Roddy myhäilisi kyynillistä hymyään, koska hän, Judith, oli
käyttäytynyt, kuten naiset aina käyttäytyvät; kunhan he vain saivat
koukkuunsa jonkun poloisen pahuksen — samantekevää kenet — olivat he
täysin tyytyväisiä. Ja kirotusti he touhusivat, jollei joku miekkonen
takertunut koukkuun.

Martin otaksuttavasti vaatisi välttämättä, että heidät vihittäisiin
kirkossa, ja pyytäisi Roddya puhemiehekseen.

Ei. Martin-parka ei pystyisi pelastamaan häntä. Kenties hän sensijaan
tuhoaisi Martinin.

Hän meni takaisin vuoteeseen ja heittelehti raitiensa välissä
aamunkoittoon saakka.




6


Seuraavana aamuna Martinin hillityn kiihkeät kasvot osoittivat liiankin
selvästi, kuinka pahasti verkko oli nyt sotkeutunut.

Judith lähti aamiaisen jälkeen hänen seurassaan käymään hänen pienellä
karjatalollaan.

Ruskeassa pehmeässä maassa, navettain ja tallien hämärässä lämmössä,
eläinten hengityksen, heinien ja maan sekavassa, mehevässä tuoksussa,
useissa salaperäisissä, äänettömissä päissä, jotka kohosivat,
nuuhkivat, ojentuivat tutkivasti, sitten nytkähtäen peräytyivät,
kaihtaen ojennettua kättä, erittäinkin kirkkaissa, kullanruskeissa
silmissä, jotka uteliaasti tervehtivät tulijaa, mutta sitten kääntyivät
poispäin, vaipuen takaisin eläimelliseen välinpitämättömyyteensä —
kaikessa siinä oli jotakin, mikä tuskallisesti muistutti Roddya. Hän
oli samanlainen kuin eläimet, sähköinen ja salaperäinen. Puolittain
epäilevä, pakeneva katse, tumma, pehmeä, kiiltävä pää, vetoava
viehkeys, ne ominaisuudet hänellä olivat yhteiset talon koiran,
vasikkojen, kaikkialla talleissa leikkivien, mustien kissanpoikien,
niityllä kirmailevan tumman kastanjanruskean varsan kanssa.

Häntä pakoon ei päässyt koko maailmassa.

Huuliaan liikuttaen Judith hoki itsekseen:

»Sairaloisia kuvitelmia. Sairaloisia kuvitelmia.»

Jos hän voisi nähdä Roddyn luonnollisena ihmisolentona, vasta sitten
voisi hän toivoa vapautuvansa hänestä.

Hän kapusi rinnettä ylöspäin ja istuutui sen yläreunassa olevalle
portaalle odottamaan Martinia, joka haasteli erään maanviljelijän
kanssa.

Alhaalla lepäsi talo ja puutarha, joissa hän oli päättänyt viettää koko
elämänsä Martinin rinnalla; viehättäviä, sekavia kuvioita, kattoja ja
seiniä aamuauringon paisteessa; lumoavanmuotoisia, sinipunervia varjoja
hienovärisillä tiilillä; ihastuttavia, lavendelinvärisiä savukiemuroita
savupiipuista; erinomaisesti järjestettyjä polkuja ja nurmikoita,
pensasaitoja ja kukkapenkkejä; kaksi setripuuta liikkumattomina
laajoilla, tummilla alustoillaan vihreän kirkkauden keskellä, vihreätä
ja tummaa; ja hedelmäpuiden reunustamien muurien takana kaikkea
ympäröivä, kärsivällisesti tuottava maa, Martinin maa.

Häntä pidettäisiin tosiaankin onnellisena, kun hän saisi asua täällä.
Kenties maa korvaisi kaikki, huumaisi mielen ja herättäisi siinä
verkkaisia, tyytyväisiä aatoksia. Kenties hän saattaisi karttaa
Martinia ja tuntea olevansa yksin...

Mutta ei; hillittyine väreineen ja lauheine, kumppanillisine ilmeineen
maisema muistutti Martinia. Täällä ei mitenkään pääsisi Martinista
eroon.

Kun Martin innokkaasti, hilpeän koiran tavoin juoksi rinnettä ylöspäin,
tarkkaili Judith häntä kylmästi. Lievää vastenmielisyyttä tuntien hän
pani merkille, kuinka ketterästi mies hypähti hänen viereensä portaalle.

»No?» pamautti Martin onnellisena.

»No, Martin.»

»Mitä ajattelet, kun olet noin juhlallisen näköinen?»

Anteeksiantamaton kysymys. Ja Martin lausuisi sen aina, ja hän aina
vastaisi siihen, herttaisesti valehdellen tai sitte epämiellyttävästi:
»En mitään.» Ei enää koskaan rauhaa, ei saisi edes hautoa omia
yksityisiä, uskottomia, myrkyllisiä ajatuksiaan.

»Ajattelin sitä, Martin, etten usko sinun lainkaan tietävän, millainen
olen.»

»Tunnen sinua joka tapauksessa kylliksi tietääkseni rakastavani sinua»,
vakuutti toinen sydämellisen varmasti.

»Etkä tunne», intti Judith uhittelevasti. »Ethän ole milloinkaan
vaivautunut ottamaan selkoa siitä, millainen olen. Mieleesikään ei
ole johtunut, että minussa saattaisi olla muuta kuin se, mitä näet.
Se on niin miesten tapaista... Hyvä Luoja, kuinka typerää! Jokaiseen
vain painetaan pieni nimileima. Jokaista pidetään varmasti tunnettuna,
sittenkun on saatu muutamia tylsiä, sovinnaisia näytteitä...»

»Mitä ihmettä olen nyt tehnyt?» huudahti Martin epätoivoissaan.

»Et mitään. Et mitään. Minä vain varoitan sinua.»

Oltuaan hetkisen vaiti ymmärtämättä mitään Martin virkkoi lempeästi:

»En tietenkään pidä sinua varmasti tunnettuna, Judith. En mitenkään
voisi pitää. Olet niin älykäs ja kaunis ja ihmeellinen — ihan, ihan
liian hyvä minulle. Voi, rakas — et aavista, kuinka suuressa arvossa
sinua pidän.» Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Tapahtukoon mitä
tahansa, mikään ei voi muuttaa käsitystäni sinusta. Jos voisin uskoa
sinussa olevan vikoja, saisivat ne minut vain rakastamaan sinua
enemmän.»

»Niinkö? Niinkö? Et tiedä, kuinka kuohuttavia ne ovat.»

Martin nauroi ja sanoi mairittelevasti:

»Ei lainkaan hyödytä koettaa säikyttää minua.»

»Se on _totta_», huudahti Judith. »Otaksutko minun koettavan esiintyä
vaatimattomasti, koska luulen sitä oikeaksi?»

Martin ei virkkanut mitään, ja Judith tunsi hänen ymmällä ollen
yrittävän miettiä, miten hänen oikeastaan pitäisi esiintyä, kun Judith
oli sellaisella tuulella. Vihdoin hän virkkoi:

»Judy, sanon sinulle, mikä minusta tuntuu ainoalta tärkeältä seikalta.
Se on se, että olisimme ehdottoman vilpittömiä toisillemme. Etkö sinä
ole samaa mieltä? Luultavasti on toden puhuminen ainoa periaatteeni
— paitsi peseytymistä. Niin kauan kuin tarkalleen tiedän, miten
asiani ovat, jaksan kestää mitä hyvänsä.» Hän veti Judithin likelle
itseään ja käänsi hänen kasvonsa niin, että saattoi katsoa hänen
silmiinsä lämpimillä, hyväntahtoisilla silmillään. »Olen aina
haaveillut löytäväni jonkun, jolle saisin kertoa kaikki ja johon voisin
ehdottomasti luottaa.»

Kertoa kaikki... Hyvä Jumala! Aikoiko hän sanoa: »Vaimollani ja minulla
ei saa olla mitään toisiltamme salattavaa.» Oliko hän senlaatuinen
hupsu? Martin jatkoi:

»Judith, saattaisin yhtä hyvin yrittää valehdella itselleni kuin
sinulle. Enkä voi valehdella itselleni. Niin, jos lakkaisin
rakastamasta sinua — jos niin voisi käydä — pitäisi minun kertoa se
sinulle suoraan. En voisi teeskennellä. _Toivon_, ettet sinäkään voisi.»

»En, en voisi.»

Martin pitkitti hieman huolestuneesti:

»Ja jos koskaan mikään vaivaa sinua — vaivaa mieltäsi — niin ole hyvä
ja koeta kertoa se minulle. Sinun ei tarvitse pelätä. Toivon — sinun
ehkä saattavan ajatella, että on — aika hauska tuntea voivansa aina
luottaa johonkuhun. Olisiko se sinusta hauskaa, Judith?»

Hän taukosi puhumasta hengästyneenä ja syvästi liikutettuna.

»Kyllä, Martin.»

»Pidäthän minua sinä henkilönä.»

»Pidän, Martin.»

»Ethän ole mistään huolissasi nyt?»

»En, en.»

»Se on hyvä. Kunhan vain _tiedän_. Eilen arvelin... Mutta se kai johtui
kaniinista.»

Judithia puistatti, ja hän nyökkäsi päätänsä, muisti unensa eikä
kyennyt virkkaaman mitään.

Martin sanoi huvitetusti, hellästi, sellaiseen tapaan kuin iso mies
puhuu pienelle naiselle:

»Sinä pieni olento-poloinen niin kiihdyksissäsi.»

Judith nauroi vastaukseksi puolustautuvasti, surullisesti.

Martin tiukensi otettaan hänen vyötäisillään, huokasi onnellisesti ja
virkkoi:

»En voi uskoa sitä.»

»En minäkään.»

»En nukkunut edes silmäntäyttä viime yönä.»

»En minäkään.»

»Kaikkien näiden vuosien jälkeen... Tiedätkö, että olen rakastanut
sinua aina siitä saakka, kun opin sinut tuntemaan? En koskaan ketään
muuta, en hetkeäkään. Mutta en rohjennut toivoa... Mitähän Roddy sanoo,
kun kerromme hänelle?»

»Niin, mitähän?»

»Ajattelehan! Vielä varsin vähä aikaa sitten olin melkein varma, että
jos pidit erityisesti jostakusta meistä, niin pidit Roddysta.»

»Olitko tosiaankin, Martin?»

»Kyllä, ja vieläkin enemmän; luulin hänen alkavan rakastua sinuun. Hyvä
Jumala, kuinka mustasukkainen olin!»

»Mustasukkainen Roddylle? Olitko? Kuinka naurettavaa!»

»Ei oikeastaan naurettavaa. Roddy on niin peloittavan sievä ja
miellyttävä, että tuntui ihan luonnolliselta, että pitäisit häntä
parempana kuin minun kaltaistani tylsää miekkosta.»

»Eihän hän ole koskaan sanonut mitään, vai onko, Martin?»

»Eihän toki. Roddy on umpimielisin mies, mitä tunnen.»

»Niin, niin hän on, eikö olekin?» Judith nauroi. »Otaksuttavasti hyvin
monet tytöt rakastuvat häneen.»

»Kyllä», vastasi Martin vakavasti. »Hänen jäljessään suorastaan
juostaan.»

»Entä hän? Luuletko hänen itsensä rakastuvan usein?»

»Oh, silloin tällöin kaiketi.»

»Eikö vakavasti?»

Martin nauroi ja ravisti päätänsä.

»Ei varsin vakavasti; sitä en usko.»

»Kenties hän oli hiukkasen rakastunut minuun... hieman aikaa...»

»Varmasti hän oli. En käsitä, miten kukaan voisi olla sinuun
rakastumatta», vakuutti toinen hilpeän hellästi, painaen nopeasti
suudelmia hänen hiuksilleen.

»Mutta sitten hän otaksuttavasti jäähtyi... Ja löysi jonkun toisen...»

»Ehkä hän teki niin. Älkäämme kuitenkaan huolehtiko hänestä. Hänellä
ja minulla on erilaiset käsitykset — kaikesta sellaisesta. Hän on
mielestäni aika ilkeä ja piloille hemmoiteltu — vaikka hän on niin
kelpo kumppani», ehätti hän lisäämään, ikäänkuin peläten sanojensa
kuulostavan vilpillisiltä ystävää kohtaan.

Tuskaisena Judith tiukkasi:

»Mitä tarkoitat ilkeällä ja piloille hemmottelulla, Martin?»

»Oh, en tiedä.» Martin oli vaivautunut, vastahakoinen paljastamaan
ystäväänsä. »Kenties hänessä on hieman sensatioiden tavoittelijaa.»

Siinäpä se; hän, Judith, oli ollut uusi sensatio; hän oli pian käynyt
värittömäksi, koska hän oli niin nopeasti ja niin täydellisesti
antautunut. Hänen olisi pitänyt ärsyttää Roddyn ruokahalua tarjoamalla
ainoastaan vähän kerrassaan ja sitten vetäisemällä se pois; siten Roddy
saattaisi vieläkin haluta häntä. Sensijaan hän oli tyydyttänyt Roddyn
ihan alussa.

Seuraavalla kerralla hän osaisi paremmin... Mutta seuraavaa kertaa ei
tulisikaan. Sensijaan nyt oli Martin, joka kysyi:

»Etkö tahdo suudella minua?»

Hän katsahti Martiniin, hänen silmiään kirvelivät kyyneleet, jotka
tuntuivat sisäiseltä verenvuodolta, ja painoi huulensa toisen poskeen
sekunnin ajaksi.

»Kuulehan, Martin!» Hän tarttui miehen käteen ja alkoi puhua
hätäisesti, peläten lisäsuudelmia. »Siitä totuuden puhumisesta. Mitä
aloinkaan sanoa?...» Hän pakotti äänensä rauhalliseksi. »Niin. Jos
koettaisi — kiristää toiselta totta, niin odottaisi valhetta, eikö
niin? Se on johdonmukaista. Minä ainakin silloin aina odottaisin
valhetta. Tarkoitan... En olisi lainkaan hämmästynyt siitä. Sanoisin,
että syy oli minun, koska en jättänyt toista rauhaan — en myöntänyt
hänelle riittävästi vapautta — ajattelisin: koetin pakottaa häntä;
sentähden hän mieluummin petti minua. Hän teki ihan oikein.»

»Valhe on valhe», huomautti Martin itsepintaisesti.

»Valhe on — Mitä se merkitsee? Se ei merkitse mitään — jollet usko
Jumalan tarkkailevan ja kirjoittavan muistikirjaansa. Martin Fyfe
valehteli maanantaina. Jos tällaista jatkuu, ei hän saa harppua.
Uskotko niin? Totuus! Mikä on totuus? Niin, puolet niin sanotuista
totuuksista pohjautuvat valheisiin. Niitä tuskin voi erottaa
toisistaan. Voisin — lyön vetoa, että voisin — esittää sinulle valhetta
koko elämäni niin, ettet sinä aavistaisi mitään. Voisin _olla_ valhe.»

Viimeiset sanat kuullessaan Martin nopeasti punehtui ja virkkoi
jäykästi:

»Varmasti voisit. Olet kyllin älykäs mihin tahansa, ja minä olen
typerä. Mutta älä koeta, ethän...»

»Mutta pakotusta ei saa olla, Martin», intti Judith kauhuissaan.
»Sinä et koettaisi päästä minusta perille vai koettaisitko? Sallisit
minun olla itsekseni? Jos koskaan pakottaisit minua, milloin minä en
tahtoisi, puhuisin valhetta yhtenään ja onnittelisin itseäni siitä.
Enkä _milloinkaan_ antaisi sinulle anteeksi.»

Martin sytytti savukkeen ja virkkoi huulet ummessa, katse tähdättynä
ruohikkoon:

»Onko tarkoituksesi kaikella tällä saada minut ymmärtämään, että sinä
olet — muuttanut mielesi ja haluat peruuttaa avioliittolupauksesi?»

Judith levitti kätensä draamallisesti ja huudahti:

»Enkö voi puhua mitään? Enkö voi puhua mitään pelkäämättä
väärinkäsitystä... joutumatta...»

»En ole koskaan nähnyt sinua tällaisena, Judith.» Martin nousi pystyyn
ja silmäili häntä epätoivoissaan. »Se huolestuttaa minua. En ymmärrä.»

»Otaksuttavasti ei ole tavallista, että kihloissa oleva nuori mies...»

Judith sulki silmänsä, ja kyyneleet kirvelivät niiden luomia karvaasti.

»Judy, mikä sinun on? Oi, Judy!»

»Oi, Martin!» Kädet painettuina otsalle, ääni heikkona valituksena
Judith puhui vaivaloisesti edelleen: »Mutta onhan — joitakuita asioita
— eikö olekin — jotka saattavat olla sellaisia, ettei niitä voi kertoa.
Asioita, jotka täytyy unohtaa — koettaa unohtaa — heti —»

»Kyllä. Kyllä. Jos sinä niin sanot», tyynnytteli toinen kuiskaten.

»Koska ne tuottavat hyödytöntä surkeutta... ja koska ne ovat —
näivetyttäneet sydäntä — joten niitä ei voi muistella — vaikka
koettaisikin.»

»Niin, rakas.»

»Minun elämässäni on ollut — pari onnetonta tapausta. Jokaisen elämässä
niitä kaiketi sattuu. Haluaisin unohtaa ne...»

»Tietysti, Judy, tietysti. Et saa koskaan kertoa minulle mitään, minkä
mieluummin jättäisit kertomatta.»

Judith kietoi kätensä hänen kaulaansa hetkiseksi.

»Kiitos, Martin!» Hän kuivasi silmänsä ja lupasi: »Enää en ole niin
hupakko.»

Ja jos epäilys tai pelko oli alkanut sumentaa Martinin mieltä, oli
hänen äänensä siitä huolimatta yhtä hellä, ja hänen silmänsä olivat
siitä huolimatta yhtä luottavaiset.

Hän vei Judithin takaisin puutarhaan ja poimi hänelle auringon
lämmittämiä mansikoita; ja he puhelivat rattoisasti keskenään puoliseen
saakka.

Sen päivän iltapuolella Martin onki forelleja purosta, ja Judith istui
rantaäyräällä, silloin tällöin lukien sivun kirjastaan, tarkkaili
joskus Martinia ja suurimman osan ajasta haaveili.

Martinin pikkupoikamainen viehättyminen puuhaansa oli huvittava ja
tehosi tunteisiin. Hän oli suunnattoman onnellinen, liikkuen pitkin
rantaa varovaisen, kiihkeän hiljaisesti, heitellen onkeaan kätevästi
puroa ylös- ja alaspäin. Jos hän häiriytyi tai kiihtyi hommassaan,
äänsi hän aina: »Äsh!» ja sadatteli, ja koko hänen kasvonsa lehahtivat
punaisiksi ihan samoin kuin entisaikoina. Vaikka häiritsijä olisikin
ollut Judith, ei sillä olisi ollut eroa. Judith oli liian viisas
sekaantuakseen hänen puuhailuunsa tai puhuakseen, jollei häntä
puhuteltu, ja silloinkin hän teki sen lyhyesti ja nasevasti. Se oli
Martinin silmissä hänen ihailtavimpia ominaisuuksiaan. Hänestä oli
kovin mieluista, että Judith oli hänen luonansa kilttinä ja sievän
näköisenä, osoittaen mielenkiintoa ja hymyillen, milloin sopi.

Mutta Martinin huulen alituisesta, ylöspäin suuntautuvasta
kaareutumisesta ja hänen silloin tällöin luomistaan hartaista katseista
Judith arvasi hänen karkoittaneen mielestään aamuisen, luonnottoman
tunnehämmingin muiston ja olevan onnellisen.

Jospa vain heidän avioliittonsa olisi yhtämittaista istumista
joen vihreällä rannalla, niin että hän saisi katsella Martinia
kärsivällisesti, melkeinpä hellästi, hiljaisesti nauttien hänen
ruumiillisesta uhkeudestaan, puolittain halveksivasti hymyillen hänen
onnelleen ja kuitenkin saaden lohtua tuntiessaan sen ja tietäessään
pelkän läsnäolonsa riittävän aiheuttamaan sen, kun taas hänen
ajatuksensa olivat omilla teillään, hyvin kaukana Martinista!...

Huojentaisi taakkaa niin suunnattomasti, jos tarvittaisiin ainoastaan
niin paljon vilpillisyyttä kuin sisältyi tyytyvään ruumiiseen
eikä olisi pakko turvautua huulten ja ajatusten valheisiin. Hän
aina vihreällä rantaäyräällä, antaen aatostensa lentää, ja Martin
liikkumassa hänen ohitseen edestakaisin, kajoamatta häneen, vaatimatta
ja ottamatta häntä omakseen, vain onkien alituisesti — se olisi
kylläkin miellyttävä avioliitto. Silloin tällöin Martin vilkaisisi
häneen päin, hymyilisi hyväksyvästi ja lausuisi:

»Yhäkö siellä, Judith?»

»Edelleen täällä, Martin.»

»Oikein hyvällä mielelläkö?»

»Oikein.»

»Tuntuuko olo turvaiselta.»

»Oi, kyllä.»

»Sepä hyvä. No niin, minä ongin sitten vielä.»

Ja taaskin Martin hymyilisi ja heilauttelisi viuhuvaa siimaansa ilmassa.

Kaikki muu voitaisiin sivuuttaa, jättää mainitsematta ilman
minkäänlaista valheellisuutta. Kenties vuosikausia kestäneen,
kärsivällisen istumisen jälkeen jopa Roddykin unohtuisi tai muuttuisi
turhien, mieluisten pahoittelujen esineeksi.

Hänen parhaillaan ollessaan näissä mietteissä Martin tuli takaisin ja
heittäytyi pitkäkseen hänen viereensä.

»Eikö onnistanut, Martin?»

»Ei nykäisyäkään... Vähät siitä. Mieluummin puhelisin kanssasi.» Hän
katsoi Judithia rakastavasti ja tiedusti:

»Mitä ajattelet?»

Judith puristi kätensä nyrkkiin ja vastasi sitten hiljaa:

       »... en mitään...
    Näin aatoksiini vaipuneena nukun.»

Martin pani kätensä hänen leukansa alle, käänsi hänen kasvonsa itseensä
päin ja suuteli hellästi hänen huuliaan.

»Oi, Judith, koetan tehdä sinut onnelliseksi.»

»Ja minä koetan tehdä sinut onnelliseksi, Martin.»

Ehkäpä ajan mukana... Ehkä ajan mukana jopa Roddykin...

Sillä kaihoisan rauhan hetkellä tuntui ihailtavalta ryhtyä tekemään
Martinia onnelliseksi.

Martin virkkoi ujosti:

»Mikähän sai sinut ilmaisemaan haluavasi mennä kanssani naimisiin?»

»Se, että pidän sinusta niin paljon.»

»Oi! Se ei ole aivan samaa kuin rakastaminen, vai onko?» Martinin
äänestä soinnahti kaihoa, mutta ei pettymystä.

Judith tarttui hänen käteensä.

»Ei, Martin, ei aivan samaa.»

Martin puristi hänen kättänsä ja sanoi hilpeästi:

»No niin, se on jotakin, mille voi rakentaa. Se on hyvin paljon enemmän
kuin ansaitsen. En tietystikään odota, että sinulla olisi romanttisia
tunteita minua kohtaan. Kukaan ei voisi missään nimessä haaveilla
minusta romanttisesti.»

»Oi, luultavasti monet ihmiset voisivat. Varmasti voisivat», vakuutti
Judith ja tunsi äkkiä häpeävänsä. Sillä totisesti Martin oli sellainen
mies, jota monet naiset saattaisivat rakastaa. Mikä oikeus hänellä,
Judithilla, oli ottaa häntä?

»No niin, en halua sitä heiltä», torjui Martin. »Sinun pitämisesi on
minulle enemmän kuin kylliksi.»

»Oi, Martin, joka tapauksessa lupaan toivovani, että rakastaisin sinua.»

»Eikö se saattaisi olla ensi askel?» virkkoi Martin, hymyillen.

»Ei, ei», vastasi Judith kevyesti. »Minä en enää rakastu. Rakastin
kerran.»

»Milloin?»

»Vuosia sitten! Se ei minua huvita. Minä hyljeksin sitä. En enää
koskaan...» Hän tunsi huulensa alkavan kaareutua ja väristä ja vaikeni,
lisäten sitten samaan ilakoivaan sävyyn: »Hupsuutta. Sitä se on. Ja
mikäli sinä olet kysymyksessä, tuntuisi se melkein sukurutsaukselta.»

»Älä käytä kammottavia sanoja!» Martin nousi istumaan huvitettuna,
mutta säpsähtäen.

»No niin, se olisi, Eipä silti, että teoriassa ollenkaan paheksuisin
lähisukulaisten välisiä avioliittoja. Mutta minun täytyy tunnustaa,
että vaistoni panee sellaista vastaan.»

»Ja niin minunkin», sanoi Martin lujasti. »Ei puhuta enää joutavia.»

Hän kumartui eteenpäin ja syrjäytti joutavat asiat sydämellisellä
suudelmalla.

Se oli viimeinen pisara. Judithin mieliala, joka muutamien minuuttien
aikana oli pingoittunut yhä tiukemmalle, särkyi. Hän kierähti poispäin
Martinista ja jäi tuijottamaan veteen.

Pienet, loistavan vihreät vesikasvit ja krassit kasvoivat mudasta
ja sorasta, levittäen lehtensä pinnan alapuolella hienon siroksi
laitteeksi, liikkumattomaksi, ikäänkuin lasin suojaamaksi. Oi, lipua
veteen ja tulla joksikin pienenpieneksi ja tajuttomaksi, jonkinlaiseksi
uudeksi vesiameebaksi, joka eläisi rauhallisesti ohuiden, sekavien,
vaaleiden juuriensa keskellä — nyt heti, ennenkuin Martin huomaisi
hänen katoamistaan! Martin tähyilisi veteen punaisine, huolestuneine
kasvoineen, mutta turhaan. Hänen kasvojensa varjossa olisi Judithin
vaikeasti havaittava hahmo vain sitäkin varmemmin näkymättömissä; ja
tunteettomasti hän puolestaan tuijottaisi Martiniin.

Hyvä Jumala! Tulla hulluksi, sekapäiseksi, haaveellisesti, onnellisesti
hulluksi, tai joutua virumaan kidutustelineelle ruumiillisissa
tuskissa, jotka estäisivät ajattelemasta!

»Tee-aika», ilmoitti Martin. »Kuinka hyvä tämä iltapäivä onkaan ollut!»

Hallissa heitä odotti Judithille saapunut sähkösanoma. »_Päätin lähteä
ulkomaille tällä enkä ensi viikolla. Tule kotiin huomenna! Äiti_.»

Äiti oli siis käynyt rauhattomaksi aikaisemmin kuin Judith oli
odottanut ja lähettänyt tämän käskevän kehoituksen. Kuinka aavistamaton
onnenpotkaus!

»Sinä et voi lähteä huomenna, Judy», virkkoi Martin hyvin kiihtyneenä.

»Minun täytyy, Martin. Siellä on niin paljon huolehtimista. Minun pitää
lähteä niin pian kuin suinkin voin. Minun pitäisi mennä tänä iltana.»

Kuta pikemmin hän pääsisi tästä talosta, sitä parempi.

»Sinä et voisi mitenkään päästä sinne tänä iltana junassa. Se on niin
viheliäinen matka.» Martinin päähän oli pälkähtänyt ajatus, ja hänen
kasvonsa kirkastuivat vähän. »Sanonpa sinulle. Odota päivälliseen
asti! Senjälkeen saatan sinut kotiin autolla. Jos lähtisimme kello
yhdentoista tienoissa, olisimme perillä kohta päivänkoiton jälkeen. Tee
niin, Judy, tee! Se olisi ihana ajomatka. Ja minä käväisen Mariellan
luona haukkaamassa hiukan aamiaista. On niin paljon puheltavaa. Ja
jos lähdet ulkomaille, emme näe toisiamme viikkokausiin. Se on ihan
hornamaisen harmillista, eikö olekin?»

Judith myönsi niin olevan. Mutta automatka olisi ihana ratkaisu. Jos
Martin sähköttäisi äidille käskien hänen jättää julkipuolen oven
avaimen maton alle, niin Judith lähtisi nyt selittämään asiaa Martinin
äidille. Hänen erotessaan Martinista tuntui hänen sydämensä melkein
kevyeltä. Ehkäpä hänen sittenkin nyt onnistuisi kiemurrella irti ja
päästä vapaaksi.




7


Martinin äiti seisoi varpaillaan antaakseen Judithille
jäähyväissuudelman sillä aikaa, kun Martin meni noutamaan autoa.

Judithin matkalaukku oli valmiina hallissa. Hän oli luonut viimeisen
silmäyksen ruokasalin avoimesta ovesta suvun muotokuviin. Hän oli
ollut hyvillään siitä, että niitä oli vain muutamia ja ettei niissä
ollut hänen pelkäämäänsä yhdennäköisyyttä. Ne olivat ihan ylimalkaisia
kunnioitettavan suvun muotokuvia. Sisar-vainajasta ei ollut kuvaa.

Martinin pienessä olohuoneessa oli ollut uuninreunuksella valokuva,
joka esitti Roddya juhlallisena Etonin yliopiston puvussa, valokuvia
krikettijoukkueista, joissa Roddy oli yllänsä flanelliasu ja
joukkueenmerkki, maalattu, vihreä uuninvarjostin, jonka Roddy
oli koristanut kummallisilla kuvioilla — ja se oli ollut paljoa
peloittavampi. Hän ei tahtonut istua siellä nyt katselemassa Martinin
valokuva- ja muistoalbumia, kuten viimemainittu oli ehdottanut.

»Olen pahoillani siitä, että sinun täytyy lähteä», valitti Martinin
äiti miellyttävänä ja hajamielisenä.

»Minäkin pahoittelen sitä.»

»Mutta», virkkoi vanhus hilpeästi, »kuinka viehättävä ajatus onkaan
ajaa kotiin autolla öiseen aikaan! Martin on hurmaantunut sellaiseen,
tiedäthän. Usein kuulen hänen lähtevän ajelemaan tällaisena kauniina
iltana. Omituinen poika... Hänen autontorvensa ääni kuulostaa niin
kammottavan yksinäiseltä, että mieleni tekee itkeä. Hän toivoisi, että
hänellä olisi kumppani. Ennen olin hänen muassaan joskus, mutta minun
täytyi luopua siitä. Varsin pian tunnen olevani liian vanha.»

Hän hymyili suloisesti; ja Judith, joka ylhäältä päin näki hänet
niin pienenä ja iäkkäänä, taukosi äkkiä tuntemasta heitä erottavaa,
suurta ikäpolven rajaa, vaan tunsi ainoastaan yhteiseen sukupuoleen
perustuvan, määräävän läheisyyden ja sen mukana äärimmäistä hellyyttä
ja sääliä. Hän kumartui suutelemaan vanhusta — olento-raukkaa,
jonka täytyi yksitoikkoisesti pysytellä huoneessaan, säästäväisesti
järjestellen varojaan huomispäivää varten, kun taas hänellä, joka oli
kolmekymmentä vuotta nuorempi, oli ystävänään avoin pimeys.

Vanhus tiesi varsin hyvin, ettei Judith rakastanut hänen poikaansa;
hän luotti, ettei Judith pettäisi Martinia mennessään naimisiin hänen
kanssansa. Olisi kauheata pakottaa vanhus vihaamaan häntä... sitä ei
voinut ajatella.

Autonpyörät narisivat soratulla tiellä, ja Martin töräytti torveaan.

Muutamien minuuttien kuluttua he olivat liehuttaneet jäähyväiset
portailla seisovalle pienelle olennolle ja lähteneet kiitämään
maantiellä.

       *       *       *       *       *

Yön syvän siniseen, kuulakkaan verhoon. Ilma jakautui kevyesti, kun
auto työntyi sen lävitse, huuhtoutuen pois aaltoina, jotka tuoksuivat
ruusuille, syreeneille ja kaikille vihreille lehville. Kuu kamppaili
pilvien kanssa. Sillä oli himmeät ja lempeät kasvot.

»En ällistyisi, jos alkaisi sataa ennen aamunkoittoa», sanoi Martin;
ja saavuttuaan vihdoinkin hämyiselle, suoralle valtatielle hän lisäsi
vauhtia, huokaisten tyytyväisyydestä.

»Vinhemmin, Martin, vinhemmin!»

Yhä vinhemmin Martin ajoi. Judith painautui häntä vasten ja puolittain
suljettujen silmäluomien välitse katseli kummallakin puolen tietä
taaksepäin vilahtelevia orapihlaja- ja villiruusuaitoja. Yö-ilma
huumasi, ja hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi milloinkaan herätä sen
suloisesta, miellyttävästä hyväilystä. Pian autonvalot puhkaisivat
vihreän, hämyisen tunnelin lehtokujaan toisensa jälkeen. Raitit olivat
täynnä valkeita töpöhäntiä ja pieniä, lamaantuneita käpäliä, jotka
Martinin sitten huolellisesti hiljentäessä vauhtia kyyristelivät ja
vilahduksena katosivat tien oheen. Yöperhosia lepatteli kirkkain siivin
lamppujen valossa hetkisen, ennenkuin paiskautuivat pihisevän, tomuisen
kuoleman kitaan. Kerran tai pari tuli heitä vastaan ihmisolentoja,
halvan ja typerän näköisiä, soveltumattomia yön suunnattomaan
suurenmoisuuteen; ja siellä täällä vilahti ja katosi pari ihmistä
puiden juurella, portailla, ruohikossa kasvot painettuina toisiaan
vasten, huolestuttavan liikkumattomina. Judith pani heidät merkille,
tuntien vastenmielisyyttä; intohimo oli kaikki rumaa ja rahvaanomaisen
tylsää.

Nyt kuu näytti uupuneelta sokenevan pilviverhon takana.

Pian tuli sade, hiljaa, sopertavasti humisten ja kuiskien puissa; ja
sitten välähti kirkas, huikaiseva salama, joka koski silmiin.

»Pysähdymmekö?» tiedusti Martin.

»Ei pysähdytä.»

»Muistan, että kammosit salamia ollessasi pieni tytöntyllerö.»

»Muistatko sen?»

»Kyllä. En milloinkaan unohda sitä päivää, jona ukkonen salpasi meidät
vanhaan venekatokseen — sinut, Roddyn ja minut. Kuinka sinä ulvoitkaan!
Ja sitten väitit nähneesi, että salama oli iskenyt Roddyn päähän ja
että hän muka oli kuollut. Minä kiljuin, että jos vain avaisit silmäsi,
näkisit hänet edessäsi niin elävänä kuin suinkin mahdollista, mutta
sinä vain yhäti paruit. Ja kohta me kaikki aloimme uskoa, että Roddy
saattaisi millä hetkellä tahansa leimahtaa tuleen.»

»Niin, niin! Olin sen unohtanut.» Judith nauroi. »Muistan, kuinka
juhlalliset, punaiset ja epäilevän näköiset Roddyn kasvot olivat, kun
hän tunnusteli päälakeaan. Hän pelkäsi minun narraavan häntä eikä
tahtonut virkkaa sanaakaan. Myöhemmin kysyin häneltä kahden kesken,
luuliko hän Luojan käyneen pyyhkäisemässä häntä tulikielellä. Hän oli
harmistunut.»

Martin keikautti päänsä taaksepäin ja nauroi.

»Sinä olit koomillinen lapsi. Usein arvelimme sinua hiukan
sekapäiseksi.»

»Niinkö, Martin?» kummasteli Judith, ja hänet valtasi taaskin epäilys
ja murhe.

Kenties niinäkin aikoina Roddy oli nauranut hänelle, pitänyt häntä
pilan esineenä eikä koskaan kumppanina.

»Oli vahinko, että —» Hän vaikeni, muistaen menevänsä naimisiin
Martinin kanssa — ollessaan täydentämäisillään lauseensa: — »että
tapasimme jälleen toisemme täysikasvuisina».

Heidän suhteensa olisivat jääneet pilaantumattomiksi, lapsuusajan
salaperäiseen lumoukseen kietoutuneiksi, eikä hän silloin olisi
nähnyt Roddyn kasvavan miellyttävästä pikku pojasta loisteliaaksi,
välinpitämättömäksi nuoreksi mieheksi, joka kokeili tunnekiihoituksilla.

Enää ei salamoinut; ja sade osui pehmeästi hänen kasvoihinsa avoimen
tuulilasin kautta, hämäten silmiä, ajatuksia ja kaikkea, niin että hän
vaipui unenhorroksiin. Martin puristi häntä kerran tiukasti olkaansa
vasten ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Nuku! Minä olen tässä.» Ja hän
tunsi Martinin suunnattoman suojelukyvyn tulvivan itseensä.

Kun hän sitten avasi silmänsä kohotti pimeys huntujaan, toista toisensa
jälkeen. Purppurainen väri vaaleni syreeninväriksi, ja syreeninväri
laimeni harmaaksi. Taivas oli kirkas ja ruskoton. Maisema heräsi unesta
lempeän jäykkänä ja yksivakaisena, jokaisen esineen hahmopiirteet
näkyivät tasaisessa himmeässä valossa erikseen ilman sekoittavia värejä
ja varjoja. Kaukana taivaanrannalla välähti viljapelto hetkiseksi
näkyviin kalpeassa päivänpaisteessa; mutta aurinko oli vielä piilossa.
Pensasaidoissa oli valkeita, vaahtoa muistuttavia mesiangervoja.

Pian alkoivat kalkkikumpujen laella kasvavat pyökkimetsät. Alhaalla
laaksossa juoksi puro vaaleana ja sateisena rantapajujensa välissä; ja
maantie vietti loivasti alaspäin, kunnes se kulki joen rantaa pitkin.
He olivat kotona.

Jäykkänä ja silmiään räpytellen Judith kompuroi pois autosta ja jäi
seisomaan kuistin portaille.

»Kiitos, Martin! Se oli ihanaa. Olisin toivonut, ettemme olisi
koskaan päässeet perille. Arvelin, ettemme pääsisi — en tiedä, minkä
tähden. Sain päähäni, että sinä saattaisit hiljaa törmätä johonkin
minun huomaamattani. Kaikelle, minkä sivuutimme, sanoin jäähyväiset
— katsellen viimeistä kertaa kaikkea miellyttävää; ja kun vihdoin
vaivuin uneen, ajattelin, etten koskaan heräisi. Mutta sittenkin toit
minut kommelluksitta kotiin, sinä taitava poika. _Otaksun_ olevani
kiitollinen. Mutta mikä ponnistus lähteä taaskin tunnin tai parin
kuluttua!»

Martin ei vastannut heti; mutta hypisteltyään muutamia minuutteja
hattuaan hän kääntyi katsomaan poispäin ja sanoi:

»Oletko _kovin_ onneton, Judith?»

»No niin — en kovin, otaksuttavasti. Jotensakin. En onnettomampi kuin
minulle on hyväksi. Siitä kyllä selviydyn... Olen niin uninen, etten
tiedä, mitä puhun. Älä pane siihen huomiota.»

»Ajattelin, ettet ole onnellinen —» Martin vaikeni masentuneena.

»Ei mitään heikkoa, Martin. Älä sinä siitä huolehdi! Minä nauran
itselleni. Kuinka naurankaan itselleni!»

»Etkö voi kertoa minulle, mikä sinua vaivaa?» tiedusti Martin nyreästi.

»En usko voivani.»

Martin kääntyi poispäin ja nojasi tarmottomasti kuistin seinään.

Taivas hohti nyt ylt'yleensä, muistuttaen simpukankuoren sisäpintaa.
Kaste kimalteli ruohikossa, ja harmahtavat ruusut punertuivat ja
kellastuivat pensaissaan. Ilman täytti lintujen sekava, huima,
kristallinkirkas, kiihkeä laulu.

»Matkustat kai päivän tai parin kuluttua», virkkoi Martin vihdoin.

»Niin. Entä sinä?»

»Tapaan Roddyn ensi viikolla.»

»Niin tosiaankin.» Judith kääntyi avaamaan lukkoa ja avainta
hapuillessaan huomautti kevyesti: »On muuan henkilö, jota en enää
milloinkaan tapaa.»

»Kuka?»

Martin oli olevinaan hämmästynyt, mutta se oli ainoastaan teeskentelyä.
Judith tunsi hänen sanovan itsekseen: »Niin se siis on.» Äkkiä Judithia
alkoi kiukuttaa se, että oli paljastanut itsensä, ja hän vihasi
Martinia, koska tämä arvasi ja teeskenteli, koetti pakottaa hänet
lausumaan sen nimen; ja hän lisäsi:

»En voi sittenkään mennä kanssasi naimisiin, Martin.»

Äänettömyys.

»No niin, olen vihdoinkin puhunut sinulle totta. Arvelin voivani
teeskennellä sinulle koko elämäni, mutta en voikaan. Sinun pitäisi olla
iloinen.»

Toinen taivutti päätänsä.

»Etkö aio puhua mitään, Martin?»

Martin kohautti olkapäitään.

»Annathan minulle anteeksi», pyysi Judith, mutta ei voinut tuntea
katumusta, vaan ainoastaan ankaraa väsymystä.

»Tietysti», vastasi Martin. »Ei ole mitään anteeksiannettavaa. Missään
nimessä en hetkeäkään oikein uskonut sinun tulevan vaimokseni.»

»Onneksi lähden ulkomaille. Sinun olisi parasta unohtaa minut tyyten.»

»Sellainen puhe ei hyödytä mitään», torjui Martin, naurahtaen
katkerasti. »Se oli liian myöhäistä jo vuosikausia sitten.»

»Sinun täytyy koettaa vihata minua. Minä ansaitsen sen.»

»Oi, mitä hyödyttää puhua noin?» tokaisi Martin kärsimättömästi.
»_Tahdotko_ minun vihaavan sinua? Tiedäthän, ettet tahdo.»

»Niin, en tahdokaan.»

»Tiedät varsin hyvin, etten voi muuta kuin edelleenkin rakastaa sinua.»

Hän nojasi yhäti hartiat kumarassa kuistiin, puhuen puutarhaan
päin. Idän taivas heloitti kirkkaana, ja auringon ensimmäiset
säteet pilkistivät puutarhaan; ja meluisa lintukuoro visersi kahta
innokkaammin.

»En ole nähnyt auringonnousua vuosikausiin. Oletko sinä, Martin?» Hän
meni likemmäksi ja laski kätensä miehen hihalle. Hänen kosketuksestaan
Martin kääntyi ympäri ja katsoi häneen mykkänä epätoivosta silmäripset
kosteina.

»Martin, olen pahoillani, olen pahoillani.»

»En voi erota sinusta näin», virkkoi Martin, tarttuen kiinni häneen.
»Judith, enkö voi tehdä mitään?»

Judith mietti.

»Kyllä. Tahdotko tehdä jotakin hyväkseni?»

»Tietysti tahdon.» Martinin silmät kirkastuivat hetkiseksi.

»Kuulehan, Martin! Jos hän koskaan mainitsee mitään minusta —»

Judith tunsi kalpenevansa ja vaikeni.

»Niin?» äänsi mies.

Toinen jatkoi, huohottaen:

»En usko hänen sitä tekevän, mutta jos hän tekisi... Jos hän joskus
alkaa kertoa sinulle jotakin, mitä on tapahtunut — hänen ja minun
välilläni — niin et saa sallia hänen kertoa. Lupaa se minulle! Jos
hän alkaa, niin keskeytä! En enää koskaan tapaa häntä; pian taukoan
häntä ajattelemasta; mutta sinä et saa tietää, mitä on tapahtunut.
Se oli vain pientä hupsuutta — joskus se näyttää minusta tyyten
toisenlaiselta... mutta jos luulisin ihmisten sen tietävän, niin
_kuolisin_. Martin, älä koeta ottaa siitä selkoa!»

»Selvä on, Judith. Se ei ole minun asiani.»

»Kenties miehet eivät kerro toisilleen asioita niin kamalasti kuin
naiset? Hän ei tavallisesti kerro mitään, vai kertooko?»

Hän jaksoi tuskin kuunnella toisen vastausta.

»Ei. En sitä usko.»

»Ole niinkuin et olisi koskaan tuntenut minua! Oi, älä puhele minusta!»

»En puhele. Lupaan sen.» Martin katsoi häneen, ja hänen silmistään
Judith näki, kuinka syvästi hän kärsi.

Pitkän ajan kuluttua Judith lisäsi:

»Vielä yksi asia. Olen tietysti varma siitä, että tekisipä hän
mitä tahansa, sinun tunteesi minua kohtaan olisivat samat, eivätkö
olisikin?...»

»Minä pidän Roddysta...» vastasi Martin, ja hänen äänensä, hänen koko
olemuksensa värähteli tuskasta... »Hän on aina ollut — niin kauan kuin
muistan — minulle läheisempi kuin veli olisi konsanaan voinut olla.
Mutta jos luulisin» — hänen äänensä muuttui, kävi kammottavaksi — »jos
luulisin hänen tehneen sinulle vääryyttä —»

»Ei häntä sovi moittia mistään», virkkoi Judith hitaasti, tiukan
keskittyneesti. »Syy oli minun. Jos luulisin sen sotkevan teidän
välejänne, olisin onnettomampi kuin koskaan ennen. Laitatko niin, ettei
se sotke?»

»Panen parastani», lupasi Martin tukehtuneesti.

Judith alkoi vapista rajusti.

»Nyt minun täytyy mennä sisälle, Martin. Mitä sinä teet?»

»Minä lähden suoraan takaisin. En tunne haluavani — tavata Mariellaa —
tai ketään muutakaan.»

»Mutta etkö tahdo syödä jotakin?»

»En. Minun ei ole nälkä.»

Tuntui sietämättömän liikuttavalta, ettei hänellä ollut nälkä —
hänellä, joka oli aina nälkäinen.

»Hyvästi siis, Martin!»

»Hyvästi!»

Martin tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.

»Judith, jos tarvitsisit minua millään tavoin ollessasi ulkomailla —
ilmoita siitä minulle! Tulen luoksesi. Lupaatko sen?»

»Lupaan, rakas ystävä.»

Martin näytti hieman vähemmän onnettomalta.

»Ja sallithan minun tavata sinua tultuasi takaisin. En ole väsyttävä;
mutta minun täytyy saada nähdä sinua joskus.»

»Tultuani takaisin siis, Martin — jos todella haluat. Mutta siihen
mennessä oivallat, millainen porsas olen.»

Martin kiersi äkkiä kätensä hänen ympärilleen.

»Oi, Judith», kuiskasi hän, »etkö voi koskaan...?»

»Martin, etkö sinä voi koskaan lakata?»

»En.» Hän painoi päänsä muutamiksi silmänräpäyksiksi Judithin olkaa
vasten, oikaisihe sitten ja sanoi, pakottautuen hilpeäksi:

»No niin, toivon, että sinulla olisi hauskaa.»

»Samaa toivon minä sinulle. Mutta varmasti sinulla onkin.»

Ajatella, että Martin olisi Roddyn seurassa viikkokausia, että
he yhdessä puuhailisivat, keskustelisivat, laskisivat leikkiä ja
aterioisivat — että Martin näkisi Roddyn nukkuvan ja heräävän, kun
taas hän, Judith... ei enää milloinkaan! Jos hän näkisi Roddyn tulevan
vastaansa, täytyisi hänen pyörtää takaisin; jos he kohtaisivat toisensa
kadulla, täytyisi hänen katsoa toisaalle.

»Pidäthän huolta itsestäsi, Judith.»

Judith nyökkäsi, hymyillen väsyneesti.

Martin pyörähti äkkiä ympäri ja meni portaita alas, ja Judith odotti
hänen taaskin kääntävän päätänsä. Mutta mutkaan saavuttuaan Martin
taaksensa katsomatta heilautti kättänsä, nuorekkaan vikkelästi ja
kömpelösti teeskennellen iloisuutta, ja asteli edelleen.

Judith seisoi paikallaan, näki raikkaan puutarhan tulevan täyteen
valoa, varjoa ja ajatteli: »Martin-poloinen itkee», ja sulki oven,
jättäen ulkopuolelle Martinin, auringon ja lintujen viserryksen.




8


Hotellit ja myymälät olivat kehässä avaran _Placen_ ympärillä, ja koko
päivän liikkui ihmisiä edestakaisin, käyden kylvyissään, suihkuissaan
ja ryöpyissään. Keltatautina, pyyleviä, vanhoja juutalaisia ja
pöhöttyneitä, kalpeita amerikkalaisia tungeksi hikoilevina kaikkialla;
ja iäkkäitä rampoja tuli kylpyvaunuissa synkkien hoitajiensa
saattamina. Siellä oli eräs nainen, joka oli aikoja sitten lakannut
muuttumasta iän mukaan; hänen ihonsa oli tumman appelsiinin värinen,
pergamenttimainen, ammottavien silmäkuoppien ympäristöt olivat mustat,
ja iho oli poskilla pingoittunut, vetäen tummat huulet virnistykseen.
Hän oli elävä; hänen appelsiinin karvaiset, petolinnunkäpälää
muistuttavat kätensä nytkähtelivät matolla. Päälaellaan, surkastuneen,
lahoavan tukan verhona, hän piti isoa merimieshattua, joka oli
koristettu hurjannäköisellä, isolla, mustalla, sulkatöyhdöllä. Joka
aamu Judith istuessaan joutilaana hotellin edustalla katseli tätä koko
eriskummaisen näytelmän manalamaisinta olentoa.

Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut pilvenhattaraa eikä tuntunut
tuulenhengähdystä, ja katukiveys näytti värähtelevän ilmassa. Oli
niin kuuma, että mahdotonta oli oleskella laaksossa. Judith liittyi
autoiluseurueisiin ja kiiti niiden mukana viinitarhojen välitse
vuorille — etsien kasvojansa vilvoittavaa tuulahdusta, syöden meheviä
puolisia tiepuolessa olevissa ravintoloissa, palaten illalla pelaamaan
tennistä ja kylpemään, ja muuttamaan vaatteita, syömään päivällistä ja
tanssimaan, kuuntelemaan konserttia kasinolla, istumaan ulko-ilmassa,
juoden kahvia ja syöden jäätä.

Jokapäiväiset tunnit olivat kevyesti haihtuvia kuplia.

Hän oli neiti Earle, joka matkusti loisteliaan ja viehättävän äitinsä
seurassa, asui hienoimmassa hotellissa ja oli huomattava henkilö
kylpypaikan vaihtuvassa, kesäisessä seurapiirissä. Hänen omituinen
kasvatuksensa vaipui halpaan mitättömyyteen; parasta oli olla siihen
vihjaamatta. Hän oli kunnollisesti varustettu muissa suhteissa. Hänellä
oli helminauha, hentoja, suoria, mustia leninkejä aamuksi, viehättäviä
valkean ja keltaisen sekä vihreän ja vaaleanpunaisen kirjavia
iltapäiväksi, valkeita jumpereita, joissa oli poimutetut liepeet,
ja pieniä, valkeita hattuja tennistä varten ja suoria, erinomaisen
tyylikkäitä, hihattomia leninkejä iltaisia tanssiaisia varten. Hänellä
oli niitä kaikkia. Äiti oli tilannut niitä Pariisissa ikävystyneen
anteliaana ja moitteettoman hyvämakuisena, innokkaasti kallistaen
korvansa kuulemaan, kun muotineidot ihastuneina ylistivät hänen
tytärtään.

»Jos olisit hieman typerämpi», huomautti äiti, »saattaisit loistavasti
esiintyä Lontoon seura piireissä näinkin myöhään. Sinulla on ulkonäkö.
Sinä olet typerä — kyllin typerä luultavasti tuhotaksesi kaikki
mahdollisuutesi — mutta et ole typerä läpikotaisin. Olet samanlainen
kuin isäsi; hän eli säihkyvä tomppeli. En ole koskaan aikonut viedä
sinua avioliittomarkkinoille — mutta teen sen, jos haluat — jollet ole
jo päättänyt mennä naimisiin jonkun nuoren Fyfen kanssa... He kai ovat
aika hyvää sukua.»

Hän ei näyttänyt odottavan vastausta eikä saanutkaan.

Judith nauroi äidin naljailuille ja veistetyille ja saavutti menestystä
seuraelämässä. Hän ajeli autolla, lörpötteli, tanssi ja pelasi
tennistä, aluksi ponnistellen — Roddyn silloin tällöin johtuessa
mieleen synkistämään ja murskaamaan kaikkea — vähitellen sitten tuntien
eräänlaista nautintoa, napsauttaen sormiaan entisyydelle, antautuen
täydelleen ilveilyyn, muistamatta seisoa sivussa tarkkailemassa,
hupakkona läpikotaisin — jopa typeränäkin, joka päivä yhä typerämpänä.

Totisena hän meni seurustelusalien lävitse; kaikki tunsivat hänet ja
silmäilivät häntä päästä jalkoihin saakka hänen mennessään ohitse,
puhelivat hänen leningeistään supattamalla, kasvot hymyilevinä tai
kylminä. Kaduilla häneen tähyiltiin, ja hän piti siitä; hän ihaili
omaa kuvaansa myymälöiden ikkunoista. Vanhahko ranskalainen kreivi,
jonka niskassa oli kaksi ihralaskosta, rukoili äidiltä hänen tyttärensä
kättä. Se oli aika veikeä pila.

Sitten eräänä iltana istuessaan äidin kanssa seurustelusalissa
keskustelemassa muiden vieraiden puvuista hän näki Julianin astuvan
sisään. Tulijan yllä oli vanha, valkea villapaita, jossa oli kierretty
kaulus, ja hänen pitkät hiuksensa olivat sekavina hänen kalpealla,
juovaisella otsallaan. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat
harmaina pölystä, hänen poskensa olivat punehtuneet ja silmänsä
kirkkaat äärimmäisestä väsymyksestä. Hän seisoi yksin ovella
vaivattomasti ja kiirehtimättä katseensa harhaillessa ympäri salia,
hänen tähyillessään Judithia tuijottavasta, supattavasta seurueesta.
Jopa jo ennen kuin Judith tunsi tulijan, sykähti hänen sydämensä
hiukan, sillä hienomuotoinen, vaaleaverinen, kookas, sulavakäytöksinen
Julian oli hämmästyttävän kaunis näky, kun oli viettänyt kaksi viikkoa
pienten, ketterien, mustaviiksisten ja lihavaniskaisten miesten parissa.

»Se on Julian!»

Judith juoksi salin poikki ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä,
tervehtien häntä riemastuneesti. Ystävä Englannista! Hän oli ystävä
Englannista. Kuinka paljon se sittenkin merkitsikään! Julian oli
romanttisesti pitänyt lupauksensa ja tullut etsimään häntä, tämä
hienon näköinen nuori mies, jota kaikki tähyilivät. Seisoessaan
siinä käsi kädessä he olivat kiihkeiden huomautusten ja olettamusten
keskipisteenä, se oli imartelevaa. Judith oli mielissään siitä, että
Julian oli keksinyt niin draamallisen saapumistavan.

Hän oli tullut autolla Pariisista, kertoi hän, ajanut koko päivän
kirotun kehnoilla teillä typertävässä helteessä. Hän oli löytänyt
Judithin hotellin ensi arvauksella.

Tilattuaan huoneen hän poistui kylpemään ja muuttamaan vaatteita.
Judith palasi selittämään äidille, joka ei pyytänyt selityksiä. Oli
hauska, huomautti hän, nähdä uudet kasvot; ja nuo Fyfet olivat aina
näyttäneet hienoilta. Hän oli hyvillään siitä, että Judithilla oli nyt
sopiva kumppani hänen hoitokautensa loppuaikana. Jos hän kissansyvässä
mielessään ajatteli: »Tämä se siis on!» eivät hänen timanttimaiset
silmänsä kavaltaneet häntä.

Puolen tunnin kuluttua Julian tuli alakertaan upeana
päivällispuvussaan, istuutui äidin viereen ja alkoi heti huvittaa häntä
luontevalla, sivistyneellä pakinakeskustelulla, josta äiti piti.

Kun sitten soittokunta alkoi hekumallisesti nykiä sydämenkieliä
virittämällä kappaleen _Einmal kommt der Tag_, kääntyi hän ensi kerran
Judithin puoleen, huudahtaen:

»Lähdetään tanssimaan, Judith.» Hän ponnahti pystyyn.

»Mikä sävel! Tuodaan julki tunteellisuutemme.»

Äidin särisevä, hiljainen huvinauru kaikui Judithin korvissa hänen
noustessaan seuraamaan Juliania.

Julian kiersi kätensä tiukasti hänen ympärilleen ja jupisi:

»Nyt mennään. Antaa soida!» Ja he kiersivät tyhjää lattiaa liukuen,
pysähdellen ja kääntyillen, samalla kun kaikki tähystivät heitä ja
soittokunta hymyilevänä soitti heille. Heidän vartaloittensa poljento
oli kertaakaan hairahtumatta soiton katkonaisen tunnekiihkon mukainen.

»Kerran, Julian, et suostunut tanssimaan kanssani.»

»Niin, olit pikku tyttö silloin. Se olisi ollut hyödytöntä. _Et
maintenant, n'est-ce-pas, la petite est devenue femme?_ Me tulemme
yhdessä toimeen oikein hyvin.»

Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:

»Sinulla on kauniit vaatteet. Käyttäydyt moitteettomasti. Sinussa on
sävyä... Tässä huoneessa ei yksikään vedä sinulle likimainkaan vertoja.
Mitä aiot tehdä tuolla kaikella?»

»Oi, käyttää sitä hyväkseni, käyttää hyväkseni!»

Julian piti häntä tuokion kauempana itsestään silmäilläkseen hänen
kasvojaan.

»_Tiens! Tiens!_ Alkaako lempeä Judith muuttua paholaiseksi?... Olisi
hupaista nähdä hänen koettavan.»

»Oi, minä muutun! Olisin perin onnistunut. Saat nähdä.»

Julian nauroi, katsellen häntä.

»Saanko auttaa sinua? Astelemmeko esikkotietä yhdessä?»

Judith nyökkäsi.

»No niin, aloita näyttämällä hieman enemmän sellaiselta kuin nauttisit
siitä. Oletko milloinkaan ollut onnellinen? Et. Milloin tahansa
olet olemaisillasi, alat ajatella: 'Nyt olen onnellinen. Kuinka
mielenkiintoista!... Olenko todellakin onnellinen? Sinun pitää oppia
hiukan mannermaalaista huolettomuutta — minä opetan sitä sinulle.»

»Sinä!»

»— ja myös pilkallisuutta. Oi, Judith, sinä edistyt. Minusta on
hupaista nähdä, kun suusi yrittää olla kova. Siinä on niin somia
piirteitä.»

Soitto taukosi, ja Judith irtaantui. Jotkut ihmiset taputtivat käsiään,
ja hän nyökkäsi ja hymyili soittokunnalle... näytellen, näytellen,
silmään pistävän maltillisena...

»Hyvä!» kehui Julian. »Oi, hyvä!»

Judith kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

»Kiitos, Julian! Se oli virkistävää.»

»Kyllä, näytät siltä kuin olisit pitänyt sitä sellaisena.»

Hänen silmänsä loistivat hermostollisesta väsymyksestä ja katsoivat
häneen liian läpitunkevasti.

»Mikä vahinko», pahoitteli hän, »että olet niin onneton!»

»Jos asia olisi niin», vastasi Judith, lähtien kävelemään takaisin
tuolilleen, »olisi se vahinko... Tai kenties sekin olisi virkistävää.»

»Oi, älä ole arvoituksellinen ystävillesi!» pyysi Julian valittavasti.

Judith nauroi ja antoi hänelle kätensä.

»Hyvää yötä, Julian! Mene sinä vuoteeseen! Olet niin uupunut, että
tuskin pysyt pystyssä. Huomenna alamme nauttia elämästä kauheasti.
Viivythän täällä vähän aikaa, eikö niin?»

»Niin, kyllä viivyn», lupasi toinen. »Hetki on luullakseni onnellinen
minulle... Enkö ole aina vakuuttanut jaksavani odottaa vuoroani?»

»Kyllä, niin olet vakuuttanut. Sinulla on epäilemättä hyvä vainu.
Sinusta uhkuu hienoa oveluutta... Hyvää yötä!»

Hän heilautti kättänsä ja erosi Julianista.

Jotakin oli tekeillä... Julian oli tullessaan luonut varjoja eteensä ja
jälkeensä. Vanhat asiat alkoivat kuohua; vanha muistamissairaus alkoi
taaskin vaivata. Ja edestäpäin ei näkynyt sarastusta.




9


Tuossa sakeassa, höyryisessä maailmassa, tuskastuttavan helteen,
keltatautisten kasvojen, runsaan ravinnon, aistillisten tanssien,
naisten huumaavien tuoksujen, teennäisten, kaarimaisten huulien,
pehmeän, hikoilevan ihon sekavassa maaperässä Judithin vastaus
Julianille iti ja versoi. Vastahakoisuuteen juurtuneena, Julianin
taidokkaiden temppujen hoivaamana se kasvoi omituiseksi kasviksi, yhä
voimakkaammaksi ja omituisemmaksi jokaisen vihlovan, heräävän muiston
jälkeen.

Julianin täytyisi pelastaa hänet tällä kertaa; varmastikin hänen
älynsä ja viisautensa, varmastikin sukupuoli-, äly- ja tunnekokemusten
tuntematon maailma, jota hän niin houkuttelevasti piti tuskin poissa
ulottuvilta — varmasti ne ajan mittaan kasaisivat suojaavan pengermän
menneisyyden päälle.

Ei kosketuksella eikä katseella Julian näyttänyt haluavansa häntä. Hän
kutoi verkkoaan sanoilla; hän ymmärsi Judithia, ja viimemainittu tunsi
hänen pääsevän likemmäksi askeleen askeleelta.

Hän tekeytyi mallikelpoiseksi kumppaniksi — pakisten ja ladellen
kyynillisiä sutkauksia äidin kanssa, suorittaen hänen tehtäviään,
tarjoten autonsa aina hänen käytettäväkseen, käyttäen heitä kuulemassa
musiikkia, syömässä herkullisia aterioita, pelaten tennistä Judithin ja
hänen hotellituttaviensa kanssa.

Menipä hän niinkin pitkälle, että väitti tenniksen tekevän hyvää hänen
hengenahdistukselleen ja pelasi tenniskilpailuissa Judithin parina;
ja vasta loppuottelussa, riemastuttavan innokkaiden kohtausten aikana
he kärsivät tappion pelatessaan brasilialaisia sisaruksia, veljeä ja
sisarta, vastaan.

Julianin auto odotti tenniskentän laidalla valmiina kiidättämään hänet
pois kuumasta tungoksesta.

Onnellisena, hikisenä, helteen ja väsymyksen huumaamana hän kapusi
autoon Julianin vierelle ja nojautui taaksepäin.

»No niin, lähdemme etsimään jotakin paikkaa, jossa saamme uida»,
ehdotti Julian.

»Niin!»

»Ja syömme illallista jossakin majatalossa ja viivymme ulkosalla paljoa
kauemmin kuin meidän pitäisi.»

»Niin. Oi, Julian, olemme pitäneet paljon hauskaa yhdessä. Muistan sen
aina.»

Hän laski kätensä Julianin polvelle, ja viimemainittu hymyili ja
nyökkäili perin koruttomasti ja veljellisesti... Julian oli totisesti
pannut parastaan auttaakseen häntä voittamaan. Hän oli kiitollinen
siitä, että Julian sopeutui hänen mielialaansa.

Auto nousi kiemuroiden ylöspäin viinitarhojen peittämien kunnaiden
rinteillä, ja sähköinen ilma värähteli, jakautuen heidän kupeilleen
näkyvinä aaltoina. Aurinko painui mailleen pilvettömällä taivaalla
veripunaisena kehränä. Sen säteet olivat aikoja sitten poistuneet
mutkittelevalta, jyrkältä ja kiviseltä tieltä, jota myöten he nyt
ajoivat; ja harmaan vihreä, rauhallinen viileys hiveli kaikkia aisteja.
Sitten tie painui syvemmälle autioon, metsäiseen seutuun, ja Judith
näki puron, joka hyppelehti ja kohahteli pieninä putouksina syvällä
tien alapuolella ammottavassa rotkossa.

»Seisauta tähän, Julian! Meidän pitää uida.»

Hän riensi juoksujalkaa purolle, ja Julian seurasi häntä, kantaen
uimapukuja ja pyyhkeitä.

Puro oli matala ja täynnä kivilohkareita; siinä ei käynyt uiminen.

»Kävellään pitkin sen vartta alaspäin, Julian. Me löydämme jonkun
paikan, siitä olen varma.»

Pian puro poikkesi enemmän metsään päin ja alkoi käydä syvemmäksi
ja leveämmäksi, laskeutuen sitten tasaisena, lievänä putouksena
kallioaltaaseen. Siinä vesi oli paikallaan syvänä ja hiljaisena,
ennenkuin se altaan toisessa päässä taaskin syöksähti alaspäin
jyrkkänä, kuohuisena koskena lähtien uudelleen kiitämään yhä alaspäin.

»Oi, Julian, kuinka ihana uimalammikko! Onko tämä mahdollista? Katsohan
sen väriä, pyydän! Onko se kalkkikiveä?»

Koko ympyräinen kalliokoverrus hohti kuin himmeä hopea hämärän sinisen
veden lävitse.

»Ja kyllin syvä sukeltamista varten, Julian — jos uskallamme syöksyä
noin lumotun kauniiseen aineeseen... Mitä arvelet täällä elävän? Se
saattaa lumota meidät... Minä en välitä. Haluaisin olla lumottuna.
Etkö usko, että jos tuonne hyppää, saattaa nousta vedestä ylt'yleensä
hopeisen sinisenä, kylmänä ja välkkyvänä? Tahtoisin kävellä hotellin
seurusteluhuoneen lävitse alasti sellaisena, päässäni pitkä, sininen,
vettä valuva tukka! Oi, joutuin, Julian — koetetaan kumpikin! Minulla
ei ole ollut onnea pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin, onko sinulla ollut?
Kenties se on tänään muuttunut. Riisuudu sinä tässä! Minä menen tämän
pensaan taakse ja puhelen sinulle siitä kuten Jumala. Kas niin — pois
yltä lainaverhot!»

Hänen lausuttuaan viimeiset sanat välähti hänen mieleensä äkkiä
Jennifer soluttamassa vaatteitaan pois valkeilta olkapäiltä ja
rinnalta, puhellen ja nauraen. Muistotulva, Jenniferin pää, heloittaen
auringonvalossa, vartalo kumartuneena veden puoleen — kaikki ne
toukokuun ajat kukkivine orapihlajineen ja esikkoineen, päivät,
jotka muistuttivat tulista, huumaavaa viiniä, joina häntä hurmasivat
kasvaminen ja Jenniferin rakastaminen, Donnen, Websterin ja Marlowen
teosten lukeminen, haaveileminen Roddysta... Mihin ne kaikki olivat
joutuneet? — Missä oli Jennifer? — Ketä lumoamassa nyt? — Kuinka
hämärästi hän muisti Judithia? Kuinka sairaloinen, kuinka epävarma
tämä nykyinen tunne olikaan verrattuna siihen myrskyiseen värikkyyteen
— kuinka viheliäistä teeskentelyä! Olisiko hän enää milloinkaan
onnellinen?

Laihana ja karvaisena uimapuvussaan Julian jo tunnusteli vettä
varpaillaan, kun Judith tuli näkyviin, kannusti lannistunutta
mieltänsä, juoksi pensaiden välitse hänen vierelleen, pysähtyi
tuokioksi, huudahti: »Ah!» ja sukelsi nestemäiseen hämärään.

Julian sujahti veteen hänen jäljessään, ja he kohosivat pinnalle yhtä
aikaa. »Sinun ei olisi pitänyt sukeltaa sillä tavoin», huusi Julian.
»Älä tee toiste siten. Siinä kohdassa, johon hyppäsit, on iso, rosoinen
kivi — olisit saattanut kolhaista siihen pääsi. Olet hyvin pahankurinen
tyttö.»

»Pyh!» Judith loiskutteli ja potki hänen ympärillään ja ui putouksen
äärelle, niin että tunsi poreilevan ryöpyn painavan hartioitaan. Vesi
oli kylmää; auringonsäteet eivät voineet milloinkaan osua siihen
muutoin kuin valoisina läikkinä lehväisten oksien lomitse. Putousten
kohu kuulosti pehmeältä, täyteläiseltä, sekavalta puheensorinalta.
Ei mikään koko maailmassa ollut niin sileätä kuin niiden kiiltävät,
silkinhienot, alaspäin kaartuvat pinnat.

»Hei!» huusi Julian.

Judith katsahti taaksensa ja näki Julianin lähellä altaan vastaista
laitaa koettamassa pelastautua, ettei virta veisi häntä mukanaan.
Judith nauroi, mutta Julian puolestaan ei nauranut, vaan raahautui
vedestä ja istuutui kivelle äänettömänä; ja Judith näki, että hänen
jalkansa ja käsivartensa olivat naarmuiset ja että niistä vuoti
verta. Katuvaisena Judith meni hänen luoksensa, huuhteli veren pois,
ammentaen vettä käsillään ja jupisi lyhyitä myötätunnon ilmaisuja,
kunnes kirvelevä kipu vaimeni. Julian ei ollut vahva, se hänen täytyi
muistaa; säikähdys ja kipu olivat saaneet hänen huulensa kalpenemaan.
Julian-raukka!... Kuinka sileiltä ja maidonvalkeilta hänen raajansa
näyttivätkään Julianin raajojen rinnalla!...

»Vielä yksi sukellus ennen pukeutumista, Julian. Istu sinä tässä
lepäämässä!»

Julian istui katselemassa, kun hän taaskin sujahti veteen, kääntyi
selälleen, ponnisti pontevasti äyräältä molemmilla jaloillaan ja lipui
toiselle laidalle veden voimakkaasti aaltoillessa. Sitten hän kiipesi
kalliolle ja jäi seisomaan vastapäätä Juliania vettä valuvana ja
hymyilevänä.

Jotakin välähti Julianin silmissä, kun niiden katse kerrankin
suuntautui suoraan häneen; se ei ollut ihailua eikä halua, vaan jotakin
tylyä ja vihamielistä, ikäänkuin näky olisi harmittanut häntä. »Niinpä
kyllä, se näyttää vartalosi hyvin», virkkoi hän.

»Mikä?

»Trikooasusi. Otaksuttavasti et tiennyt sitä?»

»En!» Judith sinkautti sanan ikäänkuin sylkäisemällä ja poistui
nopeasti.

       *       *       *       *       *

He söivät illallista valkeassa majatalossa metsän laidassa, noin
kolme neljänneskilometriä kauempana. Sama puro virtasi nyt tasaisena
puutarhan halki; ja tumma-ihoinen, lihava emäntä, jolla oli paksut,
kiiltävät, komeat palmikot, toi munakkaita ja forelleja, salaattia
ja hedelmiä heidän plataanipuun juurelle sijoitettuun pöytäänsä.
Kaikkialla istui oksilla lintuja laulamassa viimeisiä säveliään.

»Kuunteles, Julian! Eikö tuo ole kuin olekin rastas? Mitä tekemistä
sillä on Englannin ulkopuolella? Oi, sen laulusta soinnahtaa
koti-ikävä!» Koti-ikävä valtasi äkkiä Judithin. »Minäkin haluaisin
lähteä kotiin! Minä en ole matkailija. Kaihoan kotiin — niin se
on. Ranskasta muistan useimmin otaksuttavasti tätä rastasta ja
uimalammikkoamme — ja vain sen tähden, että ne saattoivat minut
ajattelemaan Englantia... Yliopistossa uin usein erään tytön kanssa...
Sinusta olisi ollut hauska katsella häntä. Hänen nimensä oli Jennifer
Baird...»

»Oh, olen luultavasti tavannut hänet.»

Mitä Julian sanoi noin välinpitämättömästi?

»Oletko tavannut hänet?» Kädet ristissä, sydämensä jyskyttäessä Judith
tuijotti häneen.

»Niin, varmasti se oli hänen nimensä. Olin Skotlannissa hänen
serkkujensa luona.»

»Milloin, Julian?»

Judith tuskin kykeni puhumaan.

»Se taisi olla viime vuonna. Nyt muistan, että hän kertoi olleensa
Cambridgessa ja tuntevansa sinut; mutta hän ei ollut kovin herkkä
puhelemaan sinusta. En mitenkään olisi hänen sanojensa nojalla arvannut
teidän olleen helmaystävyksiä.» Julianin ääni kuulosti pilkalliselta.

»Niin, et olisikaan!» tokaisi Judith loukkaantuneena ja ivallisena.
»Hän ei kerro kaikille, milloin —» Hän vaikeni, sillä ehkäpä Jennifer
ei sittenkään ollut muistellut häntä paljon ollessaan poissa. Hän
lisäsi rauhallisesti: »Tunsin hänet hyvin aikanani. Sanohan... Mitä
arvelet hänestä?»

»No, yhtä hullu kuin moni muu. Mutta hän oli eloisampi kuin useimmat
ihmiset. Palava liekki, sanokaamme.» Julianin ääni oli umpimielinen,
tyly.

»Etkö siis pitänyt hänestä?»

»En; eikä hän minusta.» Hän naurahti. »Mutta hänessä oli voimaa, sen
myönnän. Joskus aion lähteä etsimään häntä. Varmasti osaisin saada
hänet pitämään minusta.»

»En usko, että saisit!» Judithin teki mieli lyödä häntä hänen
kylmäverisen itsevarmuutensa tähden. »Jos luulet, että pystyisit —
ohjaamaan häntä, hallitsemaan häntä, niin säälin sinua, siinä kaikki!
Haluaisin nähdä sinun yrittävän! Luulisit saaneesi hänet helposti —
mutta seuraavalla hetkellä hän olisi pujahtanut käsistäsi... Kuinka
nauraisinkaan!... Omasta puolestani minun ei tarvinnut taivuttaa
pitämään häntä itsestäni: hän piti.»

Hän tunsi puhuvansa rajusti ja vaikeni entisyyden valtavan muistotulvan
heikentämänä.

Se oli liian tuskallista. Mitä hyödytti koettaa enää reutoilla?
Entisyydestä ei voinut milloinkaan päästä vapaaksi. Yksi ainoa sana
toi sen jälleen eteen, ja lyhyessä tuokiossa oli kaikki muu paitsi sen
varjoja käynyt mitättömäksi ja merkityksettömäksi.

Julian katseli häntä, kohotti kulmakarvojaan, teeskennellen kohteliasta
hämmästystä ja silmäili häntä tarkasti.

»No! No!» tyynnytti hän. »Rauhoitu, pikku käärme! Olet saanut minut
uskomaan, että hartaimmatkin ponnistukseni menisivät hukkaan.»

Judith piilotti kasvonsa, kumartuen pöydän ylitse molemmat kädet
otsalla ja tuntien pyörrytyksen kuvotusta ja hikoilua.

Julian otti lautaselleen viinirypäleitä ja huomautti:

»Eipä silti, etten ole pahoillani, jollen enää koskaan näe häntä
hevosen selässä. Hän näytti suurenmoiselta.»

»Oi, niin! Hän...» Kasvot vieläkin piilossa Judith lisäsi ääni
heikkona, mutta varmana: »Lähtisin hänen luoksensa heti, tällä
minuutilla, jos tietäisin, missä hän on. Mutta en tiedä.»

Syntyi äänettömyys, ja sitten Julian virkkoi lempeästi: »Minä otan
siitä selkoa, jos haluat, rakas ystävä.» Judith ojensi kätensä pöydän
ylitse hänelle.

»Ei. Auta minua unohtamaan hänet... ja kaikki muukin!...»

Julian silitti hänen kättänsä ja sanaakaan virkkamatta poistui hänen
luotansa, lähtien maksamaan laskua. Hänen palattuaan Judith jaksoi
kääntää häneen päin rauhalliset ja hymyilevät kasvot.

       *       *       *       *       *

Tähdet tuikkivat taivaalla heidän lähtiessään jälleen taivaltamaan, ja
alkava pimeys muistutti kukkivaa orvokkipeltoa.

»Eikö meidän olisi nyt parasta lähteä kotiin, Julian?»

»Ei. En aio viedä sinua kotiin vielä.»

Judith istui hänen vieressään äänettömänä ja hämärien aavistusten
vaivaamana.

»On sääli, että olet niin onneton», pahoitteli Julian. »Olen tainnut
sanoa samoin jo ennenkin.»

Judith ei vastannut mitään.

»Ymmärräthän», jatkoi toinen, »että olet hupakko tällä tavoin
masentuessasi».

Äänettömyys.

»Sinä yksinkertaisesti tuhoat itsesi sen tähden, eikä se voi olla sen
arvoista. Miksi et kerro minulle siitä? Lupaan olla kiltti.»

Judith pudisti päätänsä.

»Kerro toki minulle, rakas! Tiedäthän, että asiat paisuvat hirmuisiksi,
kun telkeämme ne mieleemme. Saat nähdä, että tuntuu paremmalta saatuasi
vain sydämesi puretuksi.» Hän haasteli hellän isän tapaan ja kiersi
käsivartensa hänen ympärilleen.

»Olen rakastunut erääseen henkilöön», kuiskasi Judith. »Siinä kaikki.
Luulin sen olevan mennyttä... Voi, hyväinen aika, kuinka kamalaa!...»
Hän hengitti syvään, tukehtuneesti.

»Tyttö-rukka», säälitteli Judith.

»Sinun ei tarvitse pahoitella.» Judith terästäytyi. »Se on minulle
hyväksi. Sitäpaitsi se on tosiaankin mennyttä; tuskin koskaan ajattelen
sitä enää.»

»Onko se keltatukkainen naikkonen sitten sekaantunut siihen?»

»Jenniferkö? Ei. Vaikka hänkin on mennyttä... ja se tekee kaikki paljoa
pahemmaksi...» Kerkeästi hän lisäsi: »Sinä et häntä tunne.»

Julianin vaitiolo ilmaisi, ettei hän ollut pettynyt.

»Joka tapauksessa», virkkoi Judith kevyesti, »yksi paha on elämästäni
poissa: nimittäin rakastuminen. _Olen vapaa_ siitä!»

»Oi, älä ole naurettava, rakas lapsi! _Älä_ ole niin hupsu! Ethän
ole vielä oppinut lapsuudenaikaista aapistasi. Minä tiedän. Onko
tarkoituksesi väittää tämän tuntemattoman miekkosen ehdyttäneen koko
rakastamiskykysi elämäsi loppuun saakka? Silloin, olen pahoillani;
sinussa on vähemmän persoonallisuutta kuin luulin. Ahaa, arvelet minun
pilkkaavan ja olet minulle suutuksissasi. Ja minä pilkkaankin. Niin,
niin! Ja olen niin pahoillani tähtesi, että —. Mutta et tietystikään
tahdo uskoa sitä.»

Hän puhui intohimoisesti, hidastaen vauhtia niin, että auto lopulta
tuskin mateli eteenpäin, ja vihdoin seisauttaen sen tyyten tien
laidalle jyrkän kallioseinämän juurelle. Alkoi käydä hyvin pimeäksi;
Judith pikemminkin tunsi kuin näki toisen silmien ja suun pingoittuneen
ilmeen.

»Sinä et usko sitä», toisti Julian, »ja ajattelet tällä hetkellä, ettei
minun kaltaistani vintiötä ole koskaan ennen ollut olemassa».

»En.» Judithia huumasi. »Arvelen tarkoituksesi olevan olla
ystävällinen. Mutta sinä et ymmärrä.»

»Ahaa! En luonnollisestikaan. Kuinka voi minunlaiseni karkea,
miespuolinen elukka ymmärtää hienostuneen ja herkkätuntoisen nuoren
neidon tunteita?»

»Oi Julian — kohtuuton... töykeä!»

»No niin, _kirottua_! Etkö oivalla, että minä itsekin rakastan?»
huudahti Julian täydelleen vimmastuneena. »Vihdoinkin olen saanut olla
yksin seurassasi vaivaiset kymmenen päivää — varrottuani vuosikausia
— huomaa: _vuosikausia!_ — tilaisuutta, ja nyt sinä nyreänä ruikutat
koulutyttöhaaveittesi särkymistä! Hyvä Jumala! Eikö sinulla ole
sisua napsauttaa sormiasi miehelle, joka ei sinusta välitä? Etkö ole
viehättävä ja älykäs? Etkö osaa nauraa? Eikö ole yllin kyllin muita?
Mitä varten minä olen täällä? Mene vaikka hornaan hetkiseksi — minä
autan sinua. Minä selvitän sinut siitä. Mutta _älä uikuta_!»

Hän vaikeni hengähtääkseen ja jatkoi sitten:

»Tässä olen, kuten sanoin, ja käytettävissäni on korkeintaan kymmenen
päivää — kymmenen päivää, joiden aikana minun pitäisi saada sinut
katsomaan silmiini, ei niiden lävitse, saada sinut lakkaamaan
hymyilemästä ja olemasta kohtelias, suvaitseva ja säälivä minua kohtaan
— niin, mitä muuta tahansa, mutta ei kirottua välinpitämättömyyttäsi!
Minkä tähden et vihaa minua? Silloin saisin sinusta jotakin hyvää. Minä
viihdyn hyvin vihattuna. Tässä olen, juuri minä, enkä kykene nukkumaan
enkä syömään, kun halajan sinulta suudelmaa, vapisten päästä jalkoihin
saakka nähdessäni sinun tulevan, raivoten, kun sinä puhelet jonkun
toisen miehen kanssa — ja tässä olet sinä, pitäen itseäsi narrina —
itsepintaisesti tuhlaten aikaamme esiintyessäsi romanttisen hupelosti.»

»No niin, olemme siis tasan», ehätti Judith keskeyttämään. »Minä
rakastan enkä saa vastarakkautta ja olen narri. Olen yhtä mieltä
kanssasi. Sinä rakastat saamatta vastarakkautta. Sinä olet toinen
narri.»

Julian kääntyi ja sanoi riemastuneena:

»Olet äkäinen. Olen suututtanut sinut. Olet menettänyt malttisi.»

»Oi, sinä olet mahdoton.»

»En, en, en ole», torjui Julian mairittelevasti. »Katsos, olen
nyt hyvin kiltti. Kuulehan, Judith, rakas! Sinä et ole sellaisia
henkilöitä, joilla on pieni, keskeneräiseksi jäänyt rakkaustarina ja
jotka menevät hautaan vanhoina piikoina — vanhoina piikoina, joille
on sattunut pettymys, Judy! — eikö niin sanota? Kas niin, taaskin
kiusoittelin; vaikka lupasin, etten niin tekisi. Rakas, mitä hyödyttää
olla niin vietävän järkähtämätön? Etsi toki joku toinen pian! Sinulla
ei ole aavistustakaan, kuinka riemullista sinusta on sitten vanhana
muistella, kuinka useita ihmisiä olet rakastanut. Ja se on kaikkein
paras lääke, Judy, huonolle mielialallesi.»

»Käytätkö sinä sitä, jos —»

»Josko hylkäät minut? Otaksuttavasti. Mutta älä hylkää minua — älä
koettamatta! Tässä olen tarjolla; saattaisit tehdä lemmon paljoa
huonomman kaupan kuin ottaa minut. Minä kyllä huolehdin siitä, että
meillä on hupaista.»

Yöperhosia lepatteli ja kiiteli autonlamppujen valossa; noiden kahden
vielä pitkän, kirkkaan valokimpun ulkopuolella näytti yö hyvin
pimeältä. Kuinkahan etäällä he olivat kotoa?

Vihdoin Judith virkkoi:

»Käsittääkseni tämä ei ole avioliittoehdotus, Julian.» Julian nauroi.

»Ei, rakas, ei ole. Ei toki niin synkeätä.»

»Ahaa, ymmärrän — rakastajattareksesi.»

Äänensä ja sanojensa perusteella Judith aprikoi, eikö hän ollutkin
keskustelevinaan unissaan; hänellä oli samanlainen tunne siitä,
että hän oli lausunut jotakin perin tärkeätä, minkä tarkoitusta ei
kuitenkaan voinut havaita.

Julianin rakastajatar... Se ajatus oli jostakin syystä syvälti
tyrmistyttävä.

Ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen ja nyt englantilainen... Mutta
kenties Julian oli silloin valehdellut. Hän lateli sellaisia valheita
kokemuksistaan.

»Minä en ole luotu avioliittoa varten sen enempää kuin sinäkään
olet», haasteli Julian hellän selittävästi. »Osaatko kuvitella minua
aviopuolisona? Mikä helvetti jollekin poloiselle hupakolle!... Mutta»,
lisäsi hän huoahtaen, »kuitenkin olisin kiintynyt lapsiini. Mielelläni
kasvattaisin pojan. Mutta sellaista en milloinkaan saa.»

»Jos menisit naimisiin Mariellan kanssa», huomautti Judith yhäti kuin
unessa, »voisit kasvattaa Peteriä. Mariella olisi siitä hyvillään.
Luullakseni hän rakastaa sinua.»

Julian ei ollut kuulevinaan; ja Judith aprikoi, eikö hän ollut
sittenkään puhunut ääneen vai eikö hänen hiljainen äänensä ollut
tunkeutunut aatoksissaan olevan miehen korviin.

»Niin, mitä tekisimme toisillemme avioliitossa», jatkoi Julian.
»Se olisi yhtenäinen, pitkä sarja ärtymyksiä. Olemme molemmat niin
itsetietoisia, niin vaativaisia, niin sivistyneitä... Oi, se olisi
kammottavaa.»

»Niin olisi.»

»Mutta, Judith, viehättävä, ihastuttava Judith», rukoili Julian ääni
syvänä ja kauniina, »joksikin ajaksi, joksikin ajaksi! Kirkas alku ja
sitten taaskin loppu, kun se alkaisi käydä onnettomaksi. Ajattele, mitä
voisimme antaa toisillemme!»

»Se olisi otaksuttavasti sangen hyvä meille...» Judith piti päätänsä
käsiensä varassa, koettaen pohtia. Mitä saattaisi Julian antaa hänelle
sellaista, mitä hän kaipaisi?

»Se olisi, se olisi. Me _eläisimme_ hieman ajattelemisen sijasta.
Saisin sinut unohtamaan, sen vannon; ja mitä kaikkea antaisinkaan
sinulle muisteltavaksi sen asemesta — mitä kaikkea sellaista hyvää,
mikä on ollut salaisuutenani vuosikausia ja mitä olen vuosikausia
halunnut jakaa, tarjota viehättävälle, sukkelalle älyllesi! Kukaan muu
ei ole päässyt siitä osalliseksi, Judith. Se on odottanut sinua; kukaan
muu ei ole ajatuksissani koskaan päässyt lähellekään sinua. Judith,
en olisi ärsyttävä, väsyttävä, vanha jörri; minä en ole sellainen!
Minulla on salaisuuksia. Salli minun kertoa ne sinulle. Rikastuttaisin
sinua niin paljolla kauniilla ja sitten päästäisin sinut menemään. Eikö
se ole oikein ja rehellistä? Eikö sitä kannata ottaa? Mene myöhemmin
naimisiin ja hanki lapsia, jos sinun täytyy se tehdä, mutta salli minun
ensin antaa sinulle tämä. Koettele minua, Judith, koettele! Et voi
kieltäytyä koettelemasta minua. Halajan sinua niin voimakkaasti.»

Judith olisi tahtonut sulkea korvansa, sillä hän tunsi avuttomasti
taipuvansa sanojen vanhan lumousvoiman mukaan.

»Julian — minä en voisi antaa sinulle — mitä haluaisit. Oi, en voisi!
Se on niin suuri askel — sinä et sitä tajua — naiselle. Hän ei koskaan
voi palata — myöhemmin ja olla turvallinen maailmassa. Ja hän saattaisi
sitä haluta.»

»Minä huolehtisin siitä, että pääsisit takaisin, jos haluaisit. Mutta
en usko sinun sitä haluavan. Sinä et tahtoisi olla turvallinen. Se
ei ole sinua varten. Oi, minä tunnen sinut paremmin itse kuin tunnet
itsesi.»

»Et. Et.»

Heitä erotti väliseinä, eikä Julian sitä aavistanut. Se, mitä Julian
oli erehtynyt pitämään elävänä Judithina, oli muumio, jonka sydän oli
kuivaa tomua. Julian ei ollut kyllin terävä-älyinen oivaltaakseen sitä.

Julian oli vaiti jonkun aikaa ja virkkoi sitten:

»En vaatisi sinulta mitään, mitä — et olisi valmis antamaan minulle.
Toivon — että senkin aika tulisi. Mutta tällä hetkellä en pyri muuhun
kuin auttamaan sinua taaskin elämään — paremmalla, kestävämmällä
tavalla. Sallitko minun sen tehdä? Sällitkö minun rakastaa sinua,
Judith.»

»Kenties. Kenties, Julian. Minä koetan. Koetan puolestani oppia
rakastamaan sinua.» Ne sanat luiskahtivat häneltä pitkän huokauksen
mukana.

»Rakas!» Judith tunsi, kuinka voitonriemuinen Julian oli. Mies kiersi
kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä kevyesti, ja hän mietti:
»Nyt he kaikki kolme ovat suudelleet minua.»

»Mutta malta, Julian!» vastusti hän, ollen purskahtamaisillaan
hermostuneesti itkemään. »Älä puhu nyt enää mitään! Vie minut kotiin!»

»Kyllä, kyllä. Nyt vien sinut kotiin.» Julianin ääni oli tyynnyttävä ja
hellä. Hän aikoi näyttää Judithille, että hänen kärsivällisyytensä oli
rajaton. Tällä kertaa Judith joutui ansaan.

Auto lipui viehättävän tyynessä ilmassa kunnailta tasangolle. Kerran
Judith rikkoi hiljaisuuden sanoakseen:

»Eihän mikään ole yrittämisen arvoista, Julian? Eihän ole väliä sillä,
mitä tekee? Eihän oikeastaan ole mitään viisautta koko eläminen?»

Julian naurahti.

»Judith-raukka! Heitä mielestäsi sellainen! Aikanasi sinun täytyy
se tehdä. Alistu! Korvaus ei sitten tunnukaan niin nurinkurisen
mitättömältä. Oli aika... Mutta se on mennyttä. Niin kauan kuin onnen
puoli on voitolla, olen tyytyväinen elämään. Se, että se kaikki on
turhaa, on lakannut vaivaamasta minua. Ei oikeastaan ole vaikea olla
onnellinen, Judith.»

»No niin — sinun pitää opettaa minua.»

Mutta hän tunsi alakuloisuuden masentavan mieltänsä kuunnellessaan
Julianin puheita; ja viimemainitun rauhallinen ääni kajahteli
murheellisesti hänen sydämessään.

Hän toivotti Julianille hyvää yötä tyhjässä seurustelusalissa ja
meni yläkertaan ruusuilla ja kultauksella koristettuun, kalseaan
makuuhuoneeseensa.

Hänestä tulisi Julianin rakastajatar... Julian oli hänestä varma; hän
oli pannut merkille Julianin voitonriemuiset silmät ja hymyilevän
suun sanoessaan hyvää yötä... Jos hän olisi tarjoutunut Roddyn
rakastajattareksi, olisi Roddy kenties suostunut ilomielin. Ei hänkään
ollut luotu avioliittoa varten.

Hän alkoi äkkiä ikävöidä Martinia, istuutui pöydän ääreen ja alkoi
kirjoittaa hänelle, mutta luopui muutamien lauseiden jälkeen
yrittämästä; hänen päänsä oli niin raskas, ettei hän jaksanut ajatella,
ja hän paneutui vuoteeseen.




10


Seuraava päivä oli _jour de fête_; kaikissa hotelleissa oli suuria
tanssiaisia, huveja ja tanssikilpailuja.

»Me kierrämme katsomassa niitä, Judy», virkkoi Julian »Ja sen jälkeen
lähdemme autolla kunnaille — teemmekö niin?»

Ja Judith kiitti häntä ja suostui.

Julian oli hyvätuulinen, hilpeä ja ystävällinen; hänen kasvojensa
juovat näyttivät tasoittuneen, ja hänen ja Charlien yhdennäköisyys oli
hänessä selvästi havaittavissa.

Kuvitellessaan tulevaisuutta Judith näki vastahakoisesti ja avuttomasti
joutuvansa yhä läheisempiin suhteihin hänen kanssansa. Julian ei
kyllästyisi häneen pian. Kun he kerran aloittaisivat, katkeaisivat
kaikki häntä entisyyteen yhdistävät siteet välttämättä täydelleen.
Yhdessä he olisivat hillittömiä, vapaita; yhdessä he sieppaisivat
nautintoja elämän arvottomuudesta, sillä Julian oli vilpittömästi
luvannut antaa hänelle kaikkea sitä, mitä hän kaipasi; Julian oli
oppinut tarkalleen tietämään, miten onni saavutettaisiin, ja opettaisi
häntä... Ja hän oli luvannut, että Julian saisi opettaa häntä.

Harkitusti Julian pysytteli poissa sen päivän, ja Judith vietti
aamun äidin seurassa, tarkkaillen sisäisten häiriöiden vaivaamia
ihmisiä, jotka liikkuivat sinne tänne _Placelle_, siirtyen kuppi
kädessä lähteeltä toiselle, iltapäivän äidin kanssa pukuja tilaamassa
sekä teen ja päivällisen väliset tunnit äidin seurassa hotellin
seurustelusalissa, surullisesti karkottaen aina jälleen mieleen
palaavia ajatuksia Roddysta.

Äiti lähetti hänet ostamaan »Daily Mailin» mannerpainoksen numeron,
joita kimakkaääniset naiset innokkaasti kauppasivat _Placella_.
Lornettinsa lävitse äiti silmäili ilmoitusta äsken saapuneista
henkilöistä, poliittista katsausta, äskeistä junaonnettomuutta
Ranskassa, haukotteli, huomautti, että lomakaudelle Englannissa
näyttivät tavallisuuden mukaan olevan tunnusmerkillisiä murhat ja
hukkumistapaukset, haukotteli uudelleen ja meni yläkertaan lepäämään
ennen bridgepelin alkua.

Vielä tunti päivälliseen ilman muuta tehtävää kuin istuminen ja
ajatteleminen.

Välinpitämättömästi hän otti käteensä huonosti painetut arkit.
_Kolminkertainen murhenäytelmä venematkalla_. Minkä tähden ne aina
olivat kolminkertaisia? Miltähän tuntui sellaisen kolminkertaisen
murhenäytelmän uhrien sukulaisista ja ystävistä? Mutta sellainen oli
luokkaonnettomuus, samanlainen kuin ruttokuolema — ei yleinen.

_Purjehdusonnettomuus St. Catherinen kohdalla Wight-saaren rannikolla_.
Siellähän Martin ja Roddy olivat purjehtimassa. He olivat saattaneet
olla sitä näkemässä. _Tunnetun nuoren purjehtijan traagillinen loppu._

Hän aikoi laskea sanomalehden käsistään, mutta hänen katseensa osui
erääseen nimeen, ja hänen täytyi lukea edelleen:

Kanaalissa vallinneen sakean sumun otaksutaan tuottaneen kuoleman
herra G. M. St. V. Fyfelle, joka oli Solentin tunnetuimpia nuoria
purjehtijoita.

Tähän mennessä saamiemme tietojen mukaan oli herra Fyfe, joka oli
taitava purjehtija ja uimari, ollut —nnen päivän varhaisesta aamusta
saakka vesillä yksin purjehtimassa pienellä »Sea Pink» -nimisellä
kutterillaan. Keskipäivän tienoilla ajautui kanaalista sakea sumu, ja
illalla kävivät hänen ystävänsä levottomiksi, kun häntä ei kuulunut
takaisin. Seuraavana aamuna löydettiin pelastusrengas ja joitakuita
muita haaksirikon jätteitä, jotka olivat ajautuneet rannalle Brooken
lähistöllä ja jotka tunnettiin herra Fyfen purteen kuuluneiksi.
Arvellaan, että purren yli on edellisen päivän iltapuolella sumussa
ajanut postihöyry tai joku muu iso alus St. Catherinen niemen kohdalla.
Ruumista ei vielä ole löydetty.

Herra G.M. St. V. Fyfe oli neljäkolmattavuotias, vanhempiensa ainoa
poika; hänen isänsä oli edesmennyt sir John Fyfe, Bathin ritarikunnan
komentajaristin saanut, ja hänen äitinsä lady Fyfe asuu Manor Housessa,
Fernwoodissa, Hants. Vainaja opiskeli Etonissa ja Trinity-yliopistossa
Cambridgessa ja oli...

Seurasi vielä muutamia sanoja, mutta painos oli perin epäselvä.

Se ei voinut olla Martin, koska hän oli herra Martin Fyfe.

Martinin nimikirjaimet olivat — Voi, hyvä Jumala! — Judith oli
unohtanut tietävänsä hänen nimikirjaimensa. Nyt hän saattoi nähdä ne
omalla käsialallaan kirjoitettuina kirjekuoreen: G. M. St. V. Fyfe.
Niin arvokkaat, miellyttävät nimikirjaimet... Se ei voinut olla Martin,
koska yläkerrassa odotti keskeneräinen kirje lähettämistä. Martin oli
turvallisena purjehtimassa Roddyn ja parin muun henkilön kanssa. Hän
ei lähtisi purjehtimaan kutterilla yksin sumussa, koska se oli niin
vaarallista eikä hän koskaan tehnyt mitään vaarallista.

Ruumis ei vielä ollut löytynyt...

Jos hän lukisi uutisen vielä kerran rauhallisesti lävitse, niin hän
oivaltaisi, että hukkunut oli joku muu.

Kenties oli parasta olla lukematta.

Mutta vain päivämäärä... Kaksi päivää sitten se oli tapahtunut... Herra
G. M. St. V. Fyfe — Martin Fyfe — _Martin_ oli ollut poissa maailmasta
kaksi päivää...

Judith mietti: Jos olen olevinani ikäänkuin en olisi tuota lukenut, on
ihan sama kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Minä en sitä tiedä, ja
silloin se lakkaa olemasta totta.

Hän käänsi sanomalehden huolellisesti kokoon, otti sen mukaansa ja meni
yläkertaan, jossa hän pukeutui päivällistä varten tarkan huolekkaasti.
Hän söisi päivällistä Julianin seurassa siinä hotellissa, jossa
tanssikilpailu otaksuttavasti sukeutuisi parhaaksi, ja oli luvannut
pukea illaksi yllensä sen leningin, joka Juliania eniten miellytti.

       *       *       *       *       *

Julianin tilaama päivällinen oli hyvin ylellinen ja kallis; ja
Judithin lautasen vieressä oli kimppu hajuneilikoita. Hummereita ja
samppanjaa. Kuinka paljon innostuneita ihmisiä! Paljas iho oli kovin
rumaa, ja kaikkien noiden naisten aalloille käherretyt hiukset olivat
sietämättömiä. Kuinka yksitoikkoisia kasvot tungoksessa olivatkaan!...

Julian tarkkaili häntä vaivihkaa, luoden häneen välkkyviä katseita,
vaikka olikin näennäisesti kiinnittänyt huomionsa yleisöön. Hän joi
rauhattomasti, ja hänen kasvojensa juovat olivat sangen selvät.
Judith halusi huomauttaa hänelle jotakin väkijoukon kasvojen
yksitoikkoisuudesta ja sitten jotakin aaltomaisiksi käherretyistä
hiuksista. Senjälkeen hän tiedusti:

»Julian, tietääkö kukaan, että sinä olet täällä?»

»Ei, ei ainoakaan sielu.»

»Etkö ilmoittanut mitään osoitetta?»

»En. Pariisi on päämajani. Kun poistun tällä tavoin, on minusta
parempi, että suurmaailma odottaa paluutani eikä seuraa minua.»

»Oi, sinä olet viisas.» Judith nauroi. »Se varmaankin saa sinut
tuntemaan itsesi vapaaksi.»

»Minkä tähden sitä kysyit?»

»Koska se äsken välähti mieleeni.»

Koska hänelle oli saatettu lähettää sähkösanoma; hän oli suvun vanhin
jäsen, ja häntä oli saatettu tarvita monista syistä, hautajaisia
varten... Mutta ruumistahan ei oltu vielä löydetty. Pian Judithin
täytyisi ilmoittaa: »Julian, Martin on hukkunut.» Julian ei siitä
paljoakaan välittäisi; he eivät olleet milloinkaan olleet kovin
läheisiä ystävyksiä; mutta luonnollisesti heillä kummallakin oli ollut
piirinsä heimolaisuustunne. Judithin täytyisi tosiaankin pian kertoa
hänelle.

Nyt tanssittiin. Huone oli täynnä savua ja valoa ja kuvottavaa tuoksua;
ja helle oli tukahduttava. Kaikki nousivat tanssimaan.

Muuan hotellin nuorista amerikkalaisista vieraista kumarsi ja sopersi
jotakin hänen edessään.

»Ei ihan nyt, kiitoksia hyvin paljon.» Hän soi miehelle hymyn. »Ehkä
tuonnempana...»

Voi noita omituisia marionetteja, jotka kimmahtelivat lattialla,
liikkuen konemaisesti! Miten ihmiset saattoivat olla noin vakavia
ja suorittaa noin tylsiä ilveliikkeitä. Mutta he eivät olleetkaan
todellisia ihmisiä.

»Katsohan, Julian! Tuolla on se espanjalainen poika, jota vastaan
pelasimme kilpailuissa. Hän on hauskannäköinen, eikö olekin? Hän
suorastaan hurmaa tuon tytön. Eikö hänellä ole veltto hymy?... Olethan
huomannut, että vaikka ranskattaren ruumis on kuinka ruma, se joka
tapauksessa on ruumis eikä hän sitä häpeile. Nuo englantilaiset ovat
pelkkiä vaatemyttyjä. Jos heidät riisuisi, ei jäljelle jäisi mitään.
Siinä koko erotus... Oi, katsohan, nyt jaetaan muistolahjoja. Oi,
haluaisin viuhkan. Lähdetään tanssimaan!»

Edetessään täysien pöytien lomitse hän sivuutti seurueen lihavia,
vanhanpuoleisia ranskalaisia ja kuuli erään heistä huomauttavan
toiselle äänekkäästi, juopuneen kiihkeään tapaan:

»_Mais regardez donc un peu! En blanc — vois-tu? Elle est bien,
celle-là. C'est tout à fait mon type_.»

Heidän kasvonsa pälyilivät häneen päin hymyilevinä ikäänkuin unessa.

Julian vei häntä kerran salin ympäri, mutta katsahti sitten häneen ja
virkkoi:

»Sinähän et osaa tanssia tänä iltana. Mikä sinua vaivaa?»

Judith katsoi häneen pelokkaana, mykistyneenä. Sillä oli syynsä. Pian
— pian hänen täytyisi ilmaista se Julianille; ja sitten, kun se olisi
lausuttu, olisi se totta iäksi. Ei vielä.

Tanssikilpailu oli alkanut äänekkään naurun ja kättentaputusten
kaikuessa. Vähitellen harventuen parit kaartelivat itsetietoisesti.
Pienet, lämminsilmäiset, puoliveriset sisarukset, veli ja sisar, olivat
paras pari. Heidän vartalonsa olivat joustavat, vennot ja taipuisat,
heidän ylväsasentoiset pienet päänsä kiilsivät kuin musta vesi, heidän
silmänsä ja huulensa olivat haaveksivat, aistilliset, surumieliset,
heidän raajansa liikkuivat runollisesti ja soitannollisesti.
Palkinnonsaajina he suostuivat antamaan tanssinäytännön.

Punehtuneena, hampaiden välkkyessä hymyn raottamien huulien välistä
sisar liiti huoneen toisesta päästä veljeään kohti. Veli ojensi hänelle
kätensä, hän pysähtyi, pyöräyttäen pitkää, leveätä, keltaista hamettaan
— ja he alkoivat huojua ja kaarrella yhdessä. He pyörivät, seisahtuivat
kuin kivettyneinä, pyörivät uudelleen. Veli nosti sisaren lattialta,
ja viimemainittu keinui ilmassa, nauraen hänelle, pieni jalka ojossa,
pudottautui sitten maahan kevyesti kuin höyhen ja alkoi taaskin
leijailla lattialla.

»Oi, kunpa he tanssisivat loputtomiin! Heidän tanssiessaan saattoivat
ihmiset kuolla hiljaa, helposti, kuten tanssija vaipuu maahan,
tuntematta itse tuskaa ja herättämättä kauhua muissa. Jospa he
tanssisivat iäti!... Se oli lopussa. Käsi kädessä he niiasivat ja
kumarsivat ja juoksivat pois lattialta.

»Se oli tanssia», ihasteli Julian. »Näkemättä ketään muuta kuin
tanssikumppaninsa, nuo pikku pahukset. Sillä tavalla opitaan.»

Roddy olisi halunnut tanssia tuon vennosti hymyilevän, sivulle
vilkuvan, pienen tanssijattaren kanssa; hän olisi tehnyt sen halusta,
ei säälistä. Martin olisi pysynyt hänestä erossa äänettömänä, tuntien
vastenmielisyyttä.

    Valossa salaman hän sitten näki
    rajusti, riemuisesti myllertävän meren
    paiskovan kallioihin lasta, vainajaa.

Paiskovan kallioihin Martinia.

Kaikki olivat nyt hyvin hilpeitä. Savun lävitse näkyivät kaikki silmät
ja suut nauravan viinin ja tanssin kiihoittamina. Ilmapalloja ja
muistolahjoja liehui ilmassa; soittokunta soitti vinhasti. Soittajat
laittoivat kasvoihinsa tekonenät ja -viikset, nousivat seisomaan,
hyppivät ja huusivat.

_Voi, tämä paikka oli helvetti!_

Niin, helvetti. Virnisteleviä kasvoja, rumia vartaloita, lörpötteleviä
papukaijan- ja marakatin ääniä; hornamaisia soittajia, joilla oli
kiukkuiset sävelet ja sanoinkuvaamattoman pahuuden synkistämät
piirteet...

Valot himmennettiin, lattia korjattiin tyhjäksi. Avoimen kohdan
keskelle syöksähti tanssijatar, syytäen kukkia. Hänen valkeat
balettihameensa pyörivät utuisesti. Valot sammutettiin tyyten, ja
silloin havaitsi, että hänen liiviensä ja hameittensa reunat, hänen
kengänsolkensa ja otsatähtensä olivat maalatut itsestään hohtavalla
maalilla, joten hän nyt oli kolme tähteä ja joitakuita valokehiä ja
-silmukoita, jotka pyörivät haaveellisesti pimeässä.

Nyt oli aika pujahtaa pois. Julian ei huomaisi.

Hänen ehdittyään _Placen_ keskikohdalle Julian saavutti hänet.

»Minne aiot?»

»Minun pitää näyttää sinulle jotakin. Tule mukaan!» Julian seurasi
häntä äänettömänä hotelliin, yläkertaan, olohuoneeseen.

»Odota tässä! Tulen takaisin.»

Hän havaitsi pitelevänsä purppuraista ilmapalloa. Hän hellitti sen ja
katseli, miten se ison kuplan tavoin ponnahteli huoneen toiseen päähän.

Makuuhuoneessa hän löysi kirjeen imupaperien välistä. »Mikä
äänettömyys, Martin! Minulla on ollut ikävä sinua ...» Kauhistuneena
hän repi sen palasiksi.

Nyt takaisin Julianin luokse.

Hän seisoi keskellä huonetta ja odotti.

»Julian, mitkä ovat Martinin nimikirjaimet?»

Julian mietti.

»Jotakin sellaista kuin St.V. — G.M. St.V. — George Martin St. Vincent.»

Hän kohotti kulmakarvojaan — mutta kalpeni.

»Juuri niin.»

Sanomalehti oli ikkuna-istuimella; Judith kävi noutamassa sen. »Ota se
mukaasi ja lue! Siitä kohdasta, johon olen pannut merkin.» Hän vetäisi
ristin peukalonsa kynnellä.

Hän palasi makuuhuoneeseen ja pani oven lukkoon; ja muutamien
minuuttien kuluttua hän kuuli Julianin menevän takaisin alakertaan.

Silloin hän heittäytyi vuoteelleen ja itki Martinin tähden, jota hän
rakasti, jonka hän oli jättänyt suremaan hänen vuoksensa, jonka olisi
pitänyt elää lapsiensa rakastamaksi, kunnioitetuksi ja iäkkääksi,
joka oli ystävällinen, kun kaikki muut olivat tylyjä — joka oli ollut
kuolleena kaksi päivää, heittelehtien aalloissa, jota Roddy-parka
oli turhaan etsinyt merestä, joka oli ollut komea, mutta nyt oli
perinpohjaisesti tuhoutunut ja kauheannäköinen — merivettä suussa,
silmissä ja hiuksissa, kaunis vartalo pöhöttyneenä merivedestä
muodottomaksi möhkäleeksi.

Ketä hän oli ajatellut hukkuessaan? Oliko hän ponnistellut ja
sadatellut? Vai oliko hän pitänyt kuolemaa tervetulleena, koska eräs
henkilö oli ollut tyly ja petollinen?

»Martin, tarkoitukseni ei ollut sellainen.»

Martin oli melkein siinä huoneessa — ihan siellä — seisoi ihan hänen
takanaan ja sanoi: »Ei minua mikään vaivaa.» Martin oli tullut häntä
lohduttamaan.

Martin oli päässyt iäiseen elämään. Niin!

»Ei. Ei. Ei. Kuollut. Tiedoton. Olematon. Katseen ja kosketuksen
yltämättömissä iäti.»






VIIDES OSA




1


Oli syyskuun loppu. Hän oli tullut taaskin kotiin, yksin. Aamut,
keskipäivät ja illat hän istuskeli tai käveli, katsellen päivien
värillistä sarjaa. Koleat, sinisten usvien verhoamat aamut muuttuivat
vienosti keskipäiviksi, ne loistaviksi, vaalean keltaisiksi
iltapäiviksi, jotka aikaisin taaskin kaihoisesti katosivat usviin;
harmaata kastetta kimalteli lehtien peittämillä ruohikoilla ja maahan
pudonneilla omenoilla, liikkumattomat, upeat lehväryhmät helottivat
pehmeästi hillityn tulipunaisessa iltaruskossa ja kuun noustessa
omituisena, pronssinvärisenä.

Joki oli kuin silkkiä, sen tumman vihreällä pinnalla väikkyi öljymäisen
sileä kalvo; ja rannan kaikki haavat ja raidat ulottuivat molempiin
suuntiin — ilmaan ja alaspäin veteen pitkät rungot lyhentyneinä ja
helakka väri lievästi hämääntyneenä.

Naapuritalon ikkunoissa oli luukut, ja kuparipyökki varisteli lehtiään
autioksi jääneelle nurmikolle.

Liikkuessaan nyt syvän painostavassa, tuulettomassa vienossa
hiljaisuudessa yksin talossa ja puutarhassa, joen varsilla ja kunnaalla
hän näki kaiken hitaasti, loistavasti kallistuvan loppuaan kohti;
ja ajan mittaan hän tunsi itsessään uuden heräämisen ensimmäisen,
epävarman liikahduksen.

Äiti ei ollut tullut kotiin. Hän oli nyt Pariisissa ja aikoi jäädä
sinne toistaiseksi.

Hän oli ollut hyväntahtoinen silloin aamulla, kun Judith oli mennyt
hänen vuoteensa ääreen ja kertonut, että Julian oli lähtenyt, että
Martin oli kuollut ja ettei hän itse tuntenut olevansa oikein terve.
Hän ei ollut kysellyt mitään, ei lausunut ainoatakaan säälin sanaa,
vaan laupiaan jokapäiväisesti huolehtinut hänestä, virkistänyt hänen
ruumistaan konjakin ja kuumavesipullojen suomalla käytännöllisellä
lohdutuksella ja seuraavana päivänä luopunut omasta hoidostaan ja
vienyt hänet pois. He olivat ajelleet autossa ympäri koko Ranskan,
poiketen Italiaan ja Sveitsiin, ja oltuaan välillä pitkät ajat
äänettömänä äiti oli puhunut kevyesti, älykkäästi, pintapuolisesti
niistä paikoista ja ihmisistä, joihin he tutustuivat, ruuista ja
vaatteista; hän oli puhunut sellaista, mitä saattoi kuunnella
kohtalaisen tarkkaavaisesti ja mihin oli helppo vastata. Mieltänsä
ympäröivän, tiiviin lyijyverhon lävitse Judith oli käsittänyt hänen
harkitun, huolekkaan auttamissuunnitelmansa ja ollut siitä kiitollinen.
Mutta kun äiti kolmen viikon kuluttua oli alkanut suunnitella, että he
viettäisivät syksyn yhdessä Pariisissa, oli Judith äkkiä pyytänyt lupaa
lähteä kotiin. Se oli hänen, kuten näytti, ilman elpymisen toivoakaan
sairastuneen mielensä ensimmäinen omaperäinen aloite. Se oli velton
raukea, mutta pysyvä: hänen täytyi päästä kotiin, olla yksin, etsiä
itselleen työtä, kirjoittaa kirja, tehdä jotakin... Äiti oli suostunut
siihen kykenemättä salaamaan huojennustaan. Kuinka vaivaavia näiden
viikkojen oli täytynytkään hänestä olla!

Kun Judith taaskin saapui Englantiin, oli hänellä samanlainen
tuntu kuin hän olisi ennen aamun sarastamista herännyt painajaisen
uuvuttamana, aavistellut tosielämää kammoten ja sekavasti ja sitten
vähitellen, aamun valjetessa alkanut hämärästi tuntea huojennusta ja
toivoa.

»Tänään alan kirjoittaa — käyn käsiksi työhön — haen opiston
välityksellä jotakin tointa...»

Mutta joka ilta hän jälleen oli puutarhan kullanhohtoisessa,
hyväilevässä yksinäisyydessä ajatuksettomana ja saamattomana. Ei ollut
mitään aihetta, josta hän mitenkään olisi saanut aineksia kirjaan, ei
kappaleita, joita ei olisi ollut ihan liian vaikea oppia soittamaan, ei
ainoatakaan tointa, joka ei olisi tuntunut perin vastenmieliseltä.

Eräänä iltapäivänä hän sitten pysähtyi upean pianon ääreen, epäröi
ja istuutui soittamaan — Schumannin, Chopinin, Brahmsin, Debussyn ja
Ravelin sävellyksiä... vähän kutakin, sekaantuen, tauoten, alkaen
uudelleen. Kahden tunnin kuluttua hän herkesi. Aluksi hänen kätensä
eivät olleet totelleet häntä; mutta jonkun ajan kuluttua ne olivat
alkaneet muistaa, hän oli pakottanut ne muistamaan hiukan. Hänen
täytyisi soitella skaaloja ja harjoituksia; oli liian nöyryyttävää olla
jäykkien, kömpelöiden sormien armoilla.

Hän silmäili ympärilleen olohuoneessa ja näki, ettei siellä ollut
kukkia. Otettuaan kopan hän meni usvaiseen, kirpeätuoksuiseen
puutarhaan leikkaamaan georgineja ja myöhäisiä ruusuja. Kukkien
terälehdet tuntuivat hyväilevän hänen poskiaan, kun hän kumartui niiden
puoleen, varret näyttivät antautuvan ilomielin ja kallistuvan häneen
päin. Ne rakastivat häntä ja pitivät häntä tervetulleena. Hän valitsi,
noukki, silitteli niitä, painoi niitä kasvojaan vasten, hekumallisesti
nauttien niiden väreistä, muodoista ja rakenteesta. Oli ihastuttavaa
elää yksin ja poimia kukkia.

Hän katsahti ympärilleen ja taivaalle. Ilta muistutti Jenniferiä.

Lavendelikimppuja oli vielä kuivamassa sanomalehdille levitettyinä
siinä pienessä huoneessa, jossa maljakoita säilytettiin. Hän riipi
hauraat varret loppuun, jakoi tuoksuiset, kuivaneet, sinertävät
siemenkasat ja kaasi ne maljoihin. Kämmenillä pidettyjen ja sormien
lomitse tunkeutuvien lavendelinsiementen tuntu oli miellyttävä.

Sinä päivänä, vuosia sitten, jolloin Roddy oli tullut, teelle, hän
oli työntänyt molemmat kätensä hallissa olleeseen lavendelimaljaan,
vienyt ne sitten nenälleen ja ääntänyt ihastuneena pitkäveteisesti:
»Oi!» Se oli ollut juuri tämä suvun ruusumaljakko, jota hän nyt täytti.
Hän oli luvannut uusien lavendelien valmistuttua valmistaa Roddylle
lavendelipussosia pidettäviksi kaulanauhojen ja nenäliinojen seassa...
Kuinka kauan siitä olikaan!...

Hän alkoi äkkiä ikävöidä Roddya, tuntien uudenlaista, myrkytöntä
kaihoa; hän muisteli Roddya hellän pahoittelevasti, puolittain
äidillisesti murehtien. Roddykin oli yksinäinen nyt. Hän olisi tahtonut
antaa Roddylle lavendeleja, kävellä hänen kanssansa syksyisessä
puutarhassa, tyynesti keskustellen, tuntien hänen kanssansa sen
yksinäisyyttä ja rauhaa. Hän olisi halunnut osoittaa Roddylle, ettei
hän nyt vaatinut muuta kuin saada tarttua hänen käteensä ja sanoa
olevansa pahoillaan hänen tähtensä; heidän tuli olla ystäviä nyt, aina,
muistaen, ketä he molemmat olivat rakastaneet.

Iltaposti saapui juuri silloin, kun hän oli ehtinyt sijoittaa
lavendelimaljat paikoilleen. Siinä tuli kirje Julianilta.

 Judith.

 Nyt, kun tiedän, että hetkeni on mennyt eikä koskaan palaa, täytyy
 minun lausua sinulle nämä muutamat viimeiset sanat ja sitten pysyä
 vaiti. Jos vastaat minulle, toivon, ettet ilmoita haluavasi meidän
 edelleenkin olevan ystävyksiä. Me emme saata olla. Minä en ole
 sellainen mies, jolla on ystäviä.

 Sinä iltana poistuin luotasi ja koko siitä viheliäisestä kaupungista,
 raivoten, kiroillen Jumalaa ja ihmisiä. Aikeeni, niin ajattelin,
 oli tehnyt tyhjäksi luonnottoman hirveä sattuma juuri elämäni
 viehättävimmän voitonriemun hetkellä. En ole koskaan jaksanut
 kestää epäonnistumista, kuten tiedät. Yleensä minun on onnistunut
 saada, mitä olen halunnut. Minulla on ollut oikein hyvä menestys.
 Se johtuu siitä, että olen niin äärimmäisen itsekäs, että kaikesta
 pukukomeilustani, yleisestä kaksimielisyydestäni ja petollisuudestani
 huolimatta en — usein — petä itseäni. Tiedän sangen hyvin, mitä
 tahdon; pyrin suoraan sitä kohti, vaikkakin polkuni näennäisesti
 mutkittelee ja poikkeilee suunnasta; ja totisesti, totisesti, Judith,
 halusin sinua omakseni. Vakuutan itselleni: »Hupsu! On yllin kyllin
 muita haluamisen arvoisia.» Mutta sittenkään — sittenkään ei tunnu
 siltä. Ei! Elinkautisista ponnisteluistani huolimatta en vielä ole
 turvassa pauloilta ja nuolilta. Ja kun ne vihdoin taukoavat minua
 hätyyttämästä, johtuu se, niin alan pelätä, siitä, että olen tullut
 kuolemanraihnaaksi, mutta en filosofiseksi.

 Hyvä Jumala, kuinka raivosin! Martinia vastaan, koska hän kuoli,
 sinua vastaan, koska olit kyllin hupakko välittääksesi siitä, itseäni
 vastaan, koska olin tullut alakuloiseksi ja naurettavaksi, sillä
 olin naurettava omissa silmissäni sen tähden, että olin tunnustanut
 rakkauteni — näyttänyt kaikki korttini ja menettänyt pelin.

 Nyt olen taaskin päässyt järkiini.

 Kun nyt jälkeenpäin tarkastelen sitä kaikkea, luulen
 (hämmästyksekseni) silloin erehtyneeni. Siitä ei olisi mitenkään
 sukeutunut mitään hyvää. Sinä et ollut minua enkä minä sinua varten.
 En olisi ikinä voinut tehdä sinua intohimoiseksi — ja se oli
 olennaisen tärkeä seikka. Sinä olet tuiki umpimielinen ja penseä. Jos
 sinussa jotakin leimahtaa, niin se leimahtaa piilossa; sinä et olisi
 milloinkaan sallinut minun täysin lämmitellä lämmössäsi. Nyt oivallan,
 ettet olisi suonut minulle mitään muuta kuin samaa kohteliasta,
 lievästi uteliasta huomaavaisuutta, jota olen saanut sinulta osakseni
 ensi kohtaamisestamme saakka. Olisi ollut väsyttävää hommaa koettaa
 iskeä sinusta kipunaa. Olisin pian kyllästynyt siihen. Mutta sitä
 ennen olisin loukannut sinua. Olen varsin pitkälle kehittynyt henkinen
 sadisti. Siitä ei olisi koitunut kummallekaan meistä paljoa hyvää.

 Martinista luultavasti haluaisit mielelläsi tietoja. Hänen ruumiinsa
 löydettiin rannalta kaksi päivää myöhemmin; hänet vietiin kotiin ja
 haudattiin isänsä viereen. Hän oli ollut koko ajan hilpeä, nauttinut
 purjehtimisesta ja tapaturman päivänä lähtenyt merelle hyväntuulisena.
 Et saa murehtia häntä. Hän ei tiedä, että hän oli nuori ja rakasti
 elämää eikä voi sitä rakastaa enää. Hän ei tule vanhaksi menettääkseen
 kyvyn sitä rakastaa. Hän ei koskaan kaipaa kuolleita ystäviään eikä
 rakkaitaan eikä turhaan ikävöi päästä heitä seuraamaan. Onnellinen
 Martin, joka kuoli, ennenkuin halusi kuolla... Mutta kas niin! Nämä
 ovat tyhjiä lohdutuksia. Myöskin minä rakastin Martiniani. Emme enää
 milloinkaan näe häntä. Vain vähän lohtua saamme vakuuttaessamme
 itsellemme, että lakkaamme häntä kaipaamasta, kun mekin olemme
 kuolleet. Olen kuullut, että hänen äitinsä on tyyni ja rohkea,
 vankka ehdottomassa luottamuksessaan rakastavaan Jumalaan. Roddyn
 tapasin hautajaisissa, mutta en puhellut hänen kanssansa paljoa. Hän
 näytti onnettomalta. Eilen sain häneltä lyhyen kirjeen, joka koski
 joidenkuiden Martinille kuuluneiden esineiden käyttöä; hän sanoo tämän
 olleen miltei pahinta, mitä milloinkaan on tapahtunut. Se oli ainoa
 selitys, mitä hän on suonut ja todennäköisesti suo — ainakaan minulle.
 Hän kyllä selviytyy siitä. Nyt hän on Skotlannissa ystäviensä luona
 metsästämässä. Kerron sinulle nämä tiedot hänestä, koska otaksun —
 sinun mielelläsi haluavan ne tietää. Mutta _en tiedä mitään kaikesta
 siitä..._ enkä tahdo tietää...

 Oi, Judith, kaikesta huolimatta olen kovin romanttinen ja tunteellinen
 ja vakuutan itselleni, että minulla on muistoni ja ettei niitä
 voida minulta riistää. Olit hyvin viehättävä, hyvin ystävällinen ja
 suvaitseva. Meillä oli joitakuita hyviä yhteisiä puuhia — hyviä,
 eloisia puuhia, vaikka otaksuttavasti minun ruumiillinen olemukseni ei
 koskaan tehnyt niitä sinulle sellaisiksi kuin sinun olemuksesi teki ne
 minulle: suurenmoiseksi ihastukseksi ja huumaukseksi. Kahdenkymmenen
 vuoden kuluttua, kun olet jo kauan ollut naimisissa, noudattanut
 valitettavaa suvun jatkamishaluasi ja olet pyylevä, Judith, pyylevä,
 rauhallinen, kotoinen, kirjoitan yhden lauseen puhtaalle arkille ja
 lähetän sen sinulle:

    Muistatko majataloa, Miranda,
    muistatko majataloa?

 ja kenties — hetkiseksi — liikahdat lihavuudessasi ja melkein,
 melkein muistat... Mutta ei! Tuossa puhui totisesti liikatunteellinen
 egoisti. Ne majatalot nimittäin, jotka muistat, eivät ole niitä,
 joissa kävit minun kanssani; ja olet selvästi osoittanut — etkö
 olekin? — etten milloinkaan saa nimittää sinua Mirandaksi. Sitäpaitsi
 minä puolestani olen varsin todennäköisesti unohtanut uimisen,
 munakkaansyömisen ja öisen autoilun ihanuuden enkä enää lainkaan
 muista soveltuvia lainauksiani. Sinä olet rauhallinen matroona,
 ja minä olen laiha, kurttuinen ja kuihtunut mielipuoli, sellaisia
 harmaakasvoisia, loimusilmäisiä vanhuksia, jotka ajavat nuoria naisia
 takaa yksinäisillä kujilla. Siis _ei enää koskaan, Miranda, ei enää
 koskaan_...

 Luin tämän lävitse, hyvä Judith, ja sanoin itsekseni: sanoja, sanoja,
 sanoja! Ja mietin: ketä, ketä varten siirretään mielesi tiiviit,
 tummat verhot syrjään, niin että kaikki liekit leimahtavat näkyviin?
 Istun tässä ja ajattelen, etten kaikkina näinä vuosina saanut
 viritetyksi edes pientä hehkua lämmittääkseni käsiäni; ja uneksin,
 kuinka onnelliseksi kaikki olisi saattanut sukeutua, jollen olisi
 ollut sellainen kuin olen ja kaikki olisi ollut toisin; ja tunnen
 olevani yksinäinen ja aprikoin, mitä teen ilman sinua. Älä Jumalan
 tähden sääli minua! Minä unohdan sinut. Mutta, oi, Judith, sinä
 olit minusta viehättävä, et koskaan ihan todellinen. Ja sittenkin,
 sittenkin pysyy tämä naurettava tunne, että haluaisin tehdä jotakin
 hyväksesi. Otaksuttavasti ei ole mitään, mitä voisin tehdä.

 Ensi kuussa lähden Venäjälle. Mitä varten? En tiedä. Kuunnellakseni
 musiikkia ja oppiakseni joitakuita sanoja kieltä, kirjoittaakseni
 sanomalehtiin artikkeleita (»Ennakkoluulottoman ja yksityisasioissa
 liikkuvan matkailijan vaikutelmia»), hankkiakseni muutamia tuttavia,
 unohtaakseni sinut, saadakseni mahdollisesti jonkun taudin ja
 kuollakseni siihen... Joka tapauksessa Venäjälle lähden. Hyvästi!

 J.F.




2


Sinä yönä Judith heräsi syvästä unesta ja tiesi, että Martin
oli kuollut; hän ei ollut kammottava esine, joka mädätessään
heittelehti aalloilla, ei elävä olento, joka jossakin, jonkinlaisessa
painajaishahmossa, kauhistuneena omasta kuolemastaan tarkkaili, syytti,
nuhteli, kaipasi, luki Judithin sydämen salaisuuksia, ei sellainen
Martin, joka kaikki unohtaen siirtyi toiseen, autuaaseen elämään
— vaan sellainen vainaja, jonka kuolema oli kohdannut nopeasti ja
armollisesti, jonka luut olivat haudassaan hänen isänsä luiden vieressä
rauhallisesti sekaantumassa hänen rakastamaansa maahan. Martin ei ollut
kuollut uhman tähden eikä sen vuoksi, että Judithin ja Roddyn kiero
kelvottomuus olisi jollakin tavoin vaikuttanut häneen ilkeän lumouksen
tavoin, ajaen häntä hukkumaan. Hän oli ollut hyvällä tuulella, hänen
mielensä oli ollut täynnä harrastuksia, joissa Judith ei ollut koskaan
ollut osallisena ja joita hän ei niin ollen ollut voinut pilata; ja hän
oli kuollut nautintonsa keskellä. Hukkuminen oli hyvä kuolema, niin
väitettiin. Nyt hän ei enää voinut tuntea onnea eikä onnettomuutta;
häneen eivät tehonneet Judithin pahoittelut eikä katumus. Vihdoinkin
Judith uskalsi laskeutua tuohon murheen syvään kaivoon; mutta sen vesi
oli nyt puhdasta, ja lopulta hän nousisi siitä virkistyneenä.

Seuraavana päivänä hän kykenisi kirjoittamaan Martinin äidille.




3


Hän kirjoitti lyhyen kirjeen; ja hänen lopetettuaan sen oli paperissa
siellä täällä hillittömien, kuumien kyynelien jättämiä tahroja; mutta
ne olivat Martinin äidin tähden. Hän ei enää milloinkaan vuodattaisi
kyyneliä Martinin vuoksi.

Kuivattuaan silmänsä hän kirjoitti Julianille:

 Hyvä Ystävä.

 Tulin tavattoman iloiseksi saatuani kirjeesi. Luulin menettäneeni
 sinutkin samoin kuin kaikki muut. Sinä teit minulle hyvän työn,
 sen, jota en uskonut kenenkään enkä minkään voivan tehdä. Sinä sait
 mielikuvitukseni taukoamaan hornamaisesti valittamasta Martinin
 tähden. Se ei johtunut ainoastaan siitä, mitä niin viisaasti kirjoitit
 nuoren miehen kuolemasta, vaan siitä tiedosta, että hänen ruumiinsa
 on löydetty ja haudattu maahan, kuten hän halusi, ettei hän, rakas
 Martinimme, ajelehdi hylkynä tylyllä merellä. Se kaikki on lakannut
 tuntumasta kauhistavalta mielestäni; nyt on murhe luonnollinen, ja
 nyt jaksan elää taaskin. Hän oli rakastunut minuun, ja minä olin paha
 hänelle, halusin liian myöhään vakuuttaa hänelle, ettei se ollut
 tarkoitukseni. Juuri se oli pulma. Mutta se kaikki on nyt ohi.

 Sydämeni pohjasta kiitän sinua siitä, mitä kerroit minulle Martinista
 — ja Roddysta, jota en enää koskaan tapaa, jolle en saa kirjoittaa
 ilmoittaakseni hänelle, kuinka kovasti suren hänen vuoksensa.
 Teit minulle suuren palveluksen, joten sinun nyt on helpompi kuin
 milloinkaan — eikö olekin? — karkoittaa minut mielestäsi.

 Oi, Julian, kirjoittaessasi minulle oli mielesi pehmennyt. Nyt
 kenties sitä kadut tai naurat minulle ja itsellesi. Niin, se ei olisi
 mitenkään käynyt päinsä. Sinä kuvittelit minua; sanoit sen itse. Kiitä
 tähtiäsi siitä, että sinulta säästettiin ikävyys tai vieläkin pahempi
 nähdä minut oikeassa valossani. Millaisista selkkauksista, synkkyyden
 puuskista ja sairaloisista mielialoista Martin-poloinen meidät
 pelastikaan! Mutta toivon ja uskon, että olisimme lopettaneet kaikki
 suhteemme ja eronneet nauravina, ennenkuin olisimme edes ajatelleet
 valittamista. Toivotan sinulle paljon menestystä ja riemua kaikkien
 niiden mahdollisiksi osoittautuvien naisten seurassa, jotka tulevat
 jälkeeni.

 Millainen vuosi tämä onkaan ollut ja kuinka paljon olemmekaan
 kasvaneet! Enkö tosiaankaan tapaa sinua enää milloinkaan?
 Kohtaamisemme olisi aikamoinen letkaus näiden juhlallisen hienojen
 jäähyväistemme jälkeen; mutta saattaisihan niin käydä.

 Sinä, hyvä, vaaraton Julian, et ahdistaisi kärpästäkään — saatikka
 sitten nuoria naisia yksinäisillä kujilla. Pidän sinusta hyvin
 paljon ja kunnioitan hyvin suuresti moraalisi korkeata tasoa, ja
 jos kuolen leskenä ja minulle jää paljon lapsia, määrään ne kaikki
 sinun kasvatettaviksesi. Sinä itse saat niin paljon lapsia, etteivät
 muutamat lisäksi tuntuisikaan. Ajattele, kuinka onnellinen olet
 opettaessasi, kehoitellessasi ja neuvoessasi heitä!

 Entä Peter ja Mariella — surullinen, kummallinen, viehättävä Mariella
 ja hänen lapsensa? Heidän liikuttava kohtalonsa painaa mieltäni; mutta
 minä en voi tehdä mitään. Vain sinä, voit, Julian. Olisin halunnut
 saada tietoja heistä. Huhutaan naapuritalon olevan myytävänä.

 Olen ihan kuin poissa juuriltani enkä tiedä, mitä nyt tulisi tehdä.
 Minun pitää alkaa suunnitella. Otaksuttavasti en milloinkaan pääse
 kohoamaan maineeseen millään tavoin. Ennen aina varmasti uskoin
 pääseväni. Näen sinun hymyilevän tylysti.

 Niin, tahdon olla Miranda sinulle. Yhteiset kokemuksemme merkitsivät
 minulle yhtä paljon kuin sinullekin, vaikka toisella tavoin; eivätkä
 ne milloinkaan palaa.

 Kenties ei minun elämässäni enää koskaan ole majataloja, ei kenenkään
 seurassa. Lumous on häipynyt maailmasta. Kenties se ei enää koskaan
 uudistu muutoin kuin muistissa. Kenties sain yhdessä sinun kanssasi
 nähdä siitä viimeisen vilahduksen, mitä näen.

 Judith.




4


Martinin äidin vastaus saapui paluupostissa; se oli kirjoitettu isolla,
vanhanaikaisella naisen käsialalla.

 Rakas Judith.

 Tietysti muistan sinut. En unohda sieviä, lumoavia, suloäänisiä
 ihmisiä; ja Martinin ystävänä olet minulle rakas, kuten hänen kaikki
 ystävänsä ovat, koska he tuottivat hänelle niin paljon onnea.

 Olit ystävällinen, kun kirjoitit. Kaipaan rakasta poikaani päivän
 jokaisena hetkenä. Häntä parempaa poikaa ei ole koskaan syntynyt.
 Mutta hän ei olisi toivonut minun murehtivan, ja siispä koetan olla
 surematta. Hän on Jumalan hallussa, ja tunnen hänen olevan hyvin
 likellä minua; suokoon Jumala, ettei enää ole monta vuotta jäljellä,
 ennenkuin hän ja minä ja hänen rakas isänsä jälleen yhdymme.

 On hyvin lohdullista ajatella, kuinka onnellinen hänen elämänsä oli.
 Hänen luonteensa oli pelkkää päivänpaistetta, enkä tosiaankaan usko
 ainoankaan pilven osuneen hänen kohdalleen hänen syntymästään siihen
 päivään saakka, jona hänet otettiin pois meiltä. Eikö sen pitäisi
 lohduttaa meitä?

 Kiitos vielä kerran, rakas Judith, ja usko, että Martinin äiti
 muistelee sinua hellästi.

 _Eleanor Fyfe_.

»Ei ainoakaan pilvi osunut hänen kohdalleen.» Martinin äiti, iäkäs,
raihnainen, yksinäinen, uskoisi sen ja hymyilisi elämänsä loppuun asti.

Ehkä sittenkin oli niin. Ehkä hän ei ollut sallinut yhden naisen
mitättömän suopeuden ja töykeyden luoda varjoa tiensä laajalle,
alituiselle päivänpaisteelle. Kuinka vähän he sittenkin olivatkaan
olleet yhdessä, kuinka vähän keskustelleet keskenään; kuinka
merkityksetön tekijä, kun kaikki otetaan huomioon, hänen, Judithin,
olikaan täytynyt olla kaikkien muiden tekijöiden joukossa Martinin
tuhansina elinpäivinä!

Hitaasti pimeys hälveni. Pian täytyi Jenniferin kirjeen nyt saapua ja
uuden alun sarastaa tästä kaiken lopusta.




5


Se saapui eräänä aamuna ensimmäisen myrskyn alettua ravistella syksyn
värillistä kuvaa, sellaisena päivänä, jona valot, varjot, lehdet
ja lintujen siivet liikkuivat, lensivät, hohtivat, lepattivat ja
seisahtelivat rauhattomassa sopusoinnussa.

 Rakas.

 Jokin pakottaa minua kirjoittamaan sinulle nyt. Olen usein ollut
 alkamaisillani ja sitten luopunut siitä, mutta nyt tuntuu siltä kuin
 minun täytyisi; tuntuu hyvin samanlaiselta kuin eräänä iltana, jota
 sinä ehkä et muista, mutta jonka minä muistan, jona minun täytyi tulla
 sinua katsomaan sen jälkeen, kun en ollut voinut tavata sinua pitkiin
 aikoihin — silloin, kun olit sairas.

 Olen ollut niin harmistunut itseeni ja siihen, että sinä, yliopisto
 ja Englannin tytöt poistuitte sillä tavoin, että päätin olla ääneti
 vähän aikaa. En ole voinut kirjoittaa. Mutta nyt minun täytyy. Oletko
 hartaasti odottanut kirjettä ja luullut minun unohtaneen sinut? Rakas,
 en ole sinua unohtanut. Ehkä sinä olet unohtanut minut. Mutta en sitä
 usko. On niin kovin vaikeata kirjoittaa sinulle. Kuten näet, on tämän
 lukeminen vieläkin vaivaloisempaa kuin tavallisesti. Yliopistoaika
 tuntuu niin kaukaiselta. Naisten korkeampi koulutus ei tehnyt minulle
 hyvää — paitsi sitä, että se antoi minulle sinut, ja sinä olet enkeli
 ja niin rakastettava. Tunnen olevani hyvin vanha ja toisenlainen.
 Muistathan hiukseni — sinä pidit niistä — olen leikkauttanut ne
 kaikki pois. Vain sen tähden, että Geraldinen tukka oli lyhyt,
 arvelin, että minulla piti olla samanlainen. Niin minun tapaistani.
 Äiti ei jaksa sulattaa sitä; hänestä on moraalini nyt niin kehno,
 ettei sen puolesta voi rukoilla, mikä on askel oikeaan suuntaan. Se
 on pelkkinä aaltoina ja kiharoina, ja on ihastuttavaa, ettei se enää
 ole painamassa eikä ole kamalia hiusneuloja pistelemässä päänahkaani
 hatun alla. Ajattelin, että sen leikkaaminen olisi hyvä keino päästä
 irti entisyydestä samalla kertaa. Luulin, että minusta sen tehtyäni
 tulisi toisenlainen henkilö, sopivampi Geraldinelle. Enkä missään
 nimessä sietänyt hänen harjaavan tukkaani sinun jälkeesi. Muistathan
 Geraldinen. Juuri hänen tähtensä lähdin pois opistosta.

 Rakas, vihaatko minua nyt? Sinun pitäisi vihata. Voi sitä viimeistä
 lukukautta ja sitä iltaa, jona sanoin sinulle jäähyväiset. Koetan
 aina olla sitä ajattelematta, koska minusta silloin tuntuu niin
 kamalalta. Lupasin selittää sinulle kaikki — enkö luvannutkin?
 — mutta se ei ole nyt paljoa helpompaa kuin silloinkaan, koska
 otaksun, että vaikka sinulle olisi mitä tapahtunut, olet vieläkin
 viaton lapsi, kun taas minä tunnen olevani niin turmeltunut ja
 kurja olento kuin suinkin osaan kuvitella. Onko sinulla vielä ollut
 ainoatakaan järkyttävää rakkausjuttua? Arvelin aina ennen, että olit
 rakastumaisillasi johonkuhun mieheen. Kenties hän on tähän mennessä
 saanut sinut käsittämään, mitä rakastaminen oikeastaan merkitsee. Minä
 rakastin sinua hirveästi ihan alusta alkaen. Ajattelin sinua aina,
 sekä yöllä että päivällä. Olin ihan kuumeessa sinun tähtesi. Aloin
 suorastaan pelätä tunteitani sinua kohtaan; ne olivat niin äärimmäisen
 voimakkaat. En jaksanut ymmärtää niitä. Sitten tutustuin Geraldineen
 ja opin käsittämään koko paljon asioita. Sinä tiedät, millainen olen
 — hän yllätti minut. Olin liian kiihtynyt miettimään. Hän huikaisi
 silmäni. Yksinkertaisesti annoin kaikkien muiden ja kaiken muun
 mennä. Mutta koko ajan rakastin sinua enemmän kuin koskaan ennen. Et
 uskone sitä, mutta se on totta. Mutta en voinut selittää sinulle,
 miltä minusta tuntui — en välittänyt. Sinä olisit sitä oikeastaan
 inhonnut, etkö olisikin? Sinä olet puhdas ja taivahinen, enkä minä ole
 sellainen. Eikä Geraldine ollut. Sinun tapasi oli huolehtia minusta ja
 suudella minua ikäänkuin olisit ollut äitini (et tietystikään _oikea_
 äitini, joka on ihan kamala, huulettomia naisia. Otaksuttavasti luonto
 tahtoi korvata hänen huuliensa puutteellisuutta, ja siitä johtuvat
 minun huuleni.) Jouduin siitä kaikesta niin pahaan sekaannukseen,
 että arvelin parhaaksi lähteä pois. Geraldine oli takertunut minuun
 — tiesin hänen saattavan tulla milloin hyvänsä enkä tahtonut teidän
 kohtaavan toisianne; arvasin hänen tulevan mustasukkaiseksi (hän on
 mustasukkaisin ihminen, mitä olen milloinkaan tuntenut). Ja käsitin,
 etteivät sinun ja minun väliseni suhteet enää voisi milloinkaan
 tulla onnellisiksi. Oi, se oli hornamainen sekaannus. Sitä ei
 kannata ajatella. Minun _täytyi_ lähteä pois ja koettaa unohtaa.
 Niin minun tapaistani. Olen niin raukkamainen. Matkustin hänen
 seurassaan ulkomaille, ja hän laittoi oloni ihmeellisen hauskaksi,
 se minun täytyy myöntää. Olin aluksi ihan hänen lumoissaan, melkein
 hypnotisoitunut, ja kiersimme ympäri Euroopan. Kuten tiedät, en mahda
 mitään sille, että jossakin määrin aina nautin elämästä hirveästi,
 erittäinkin, milloin se on huimaa ja omituista — ja silloin se oli.
 Mutta sitten pari kohtaamaani henkilöä rakastui minuun, ja luullakseni
 minäkin rakastuin heihin hieman, ainahan rakastun, ja hän tuli
 mustasukkaiseksi ja alkoi yhä enemmän syytellä ja moittia minua. Olin
 niin kyllästynyt häneen, että tuskin jaksoin katsoa häntä. Hän ei
 milloinkaan ymmärtänyt pilaa. Niinpä lopulta erosin hänestä ja tulin
 kotiin. Hän kirjoittaa minulle edelleenkin nuhtelevia kirjeitä, mutta
 minä en niihin vastaa.

 Oi, rakas, tunnut olevan minusta hyvin etäällä nyt. En enää koskaan
 löydä ketään, joka ymmärtäisi niin hyvin kuin sinä. Minkä tähden
 milloinkaan tuhlasit aikaasi minuun? Minä olen kelvoton ja sellaisena
 pysyn. Kuten huomaat, olen nyt kotona, mutta en viivy täällä kauan.
 Täällä on ihan liian paljon kohotettuja kulmakarvoja ja paheksuvia
 leukoja. Odotan vain siksi, kunnes saan hankituksi rahaa, ja sitten
 kai lähden ulkomaille taaskin. Ennustin aina, että minulla olisi
 huono loppu, eikö totta? Tuntuu siltä kuin pitäisin melkein kaikista
 paheista.

 Otaksuttavasti emme enää milloinkaan kohtaa toisiamme. Mitä se
 hyödyttäisi? Mielesi on todennäköisesti nykyisin täynnä uusia asioita
 ja ihmisiä, ja minä olen totisesti muuttunut huonompaan päin.
 Olen suorastaan langennut nainen. Etkä sinä enää pitäisi minusta.
 Yksinkertaisesti en jaksaisi sitä kestää. Mutta kirjoita minulle
 kerran ja kerro minulle kaikki! Ilmoita, ymmärrätkö! Sano, että
 tein oikein lähtiessäni pois! Oi, niin mielelläni olisin jälleen
 Cambridgessa sinun seurassasi — vain päivän, jopa vain tunninkin —
 vain sinä ja minä. Sellaista aikaa ei enää ikinä tule.

 Rakas, oletkohan leikannut tukkasi? Myöskin se oli viehättävä,
 kammattu keskeltä jakaukselle, niin sileä, tuuhea ja tumman
 purppurainen. Sinä et ole voinut muuttaa sitä. Sinä itsekään et muutu
 milloinkaan — vai muutotko? — tulet vain syvemmäksi, kirkkaammaksi ja
 enemmän omaksi itseksesi. Minä muutun, mutta sinun pitää aina muistaa,
 että rakastan sinua.

 Jennifer.

Judith istuutui, puristaen kirjettä kämmentensä välissä, tuntien
tutun hehkun hiipivän olemukseensa juuri noista tuon tunteellisen,
harhailevan käden tiheästi täyttämistä arkeista. Nyt, kun hänen
sydämensä vielä sykki huojennuksesta, riemusta, yllätyksestä, kun
Jennifer tuntui taaskin lähestyneen omasta aloitteestaan, kyselevän,
ojentavan käsiään, vihjaavan tarvitsevansa häntä — nyt näytti
vihdoinkin selvältä, mitä oli tulossa. Mitä tahansa Jennifer oli tehnyt
tai tekisi, heidän kahden täytyi taaskin olla yhdessä.

Hän otti kynän ja alkoi kirjoittaa.

 Rakas.

 Olin varma siitä, että kirjeesi saapuisi, koska kaipasin sitä niin
 kipeästi.

 Ei ole uusia asioita eikä ihmisiä. Ei ole mitään. En ole tullut
 toimeen oikein hyvin ilman sinua, ja onnellisena oleminen tuntuu
 kuuluvan ammoin menneeseen aikaan, jolloin sinulla oli vihreä
 olkihattu ja siinä vaaleanpunainen apilakiehkura.

 Minä olen kotona, yksin, samoin kuin sinäkin aprikoiden, mihin nyt
 ryhtyä. Olen aivan vapaa. Tahtoisin taaskin olla sinun seurassasi.
 Kohdatkaamme toisemme ja miettikäämme yhdessä, mitä tekisimme. Ensi
 lukukauden aluksi menen Cambridgeen päiväksi. Tule tapaamaan minua
 siellä. Minusta olisi vastenmielistä taaskin tavata sinua ensiksi
 jossakin muussa ympäristössä. Lupaan olla muistuttamatta sinulle
 entisyyttä ja muita sellaisia asioita, jotka haluat unohtaa. Myöskin
 minä haluan nyt nähdä ainoastaan tulevaisuuden.

 Elän äärimmäisessä yksinäisyydessä, mikä on viehättävää, mutta
 pettävää. Tämä vuodenaika muistuttaa minulle aina sinua. Toivoisin
 sinun olevan täällä uimassa keskipäivällä, kun sumu on lämmin ja
 kullanvärinen, syömässä kanssani hedelmäaterioitani ja ajelehtimassa
 pimeän tultua viileällä, valkousvaisella, kuutamoisella joella.

 Ilmoita päivä! Minä tulen.

 Ajatella sinua hiuksittasi! Minun tukkani on aivan samanlainen kuin se
 aina ennenkin oli.

 Judith.




6


Joitakuita päiviä myöhemmin tuli samassa postissa kaksi kirjettä.
Toinen oli Jenniferin vastaus, kirjoitettu arkinpuolikkaalle
käsialalla, josta oli miltei mahdoton saada selvää, ja kyhätty
nähtävästi huiman hätäisesti.

       *       *       *       *       *

 Oi, olisi liian ihanaa nähdä sinut jälleen, rakas. En pysty
 suunnittelemaan, en lainkaan ajattelemaan. Sinä olet yksin, ja
 kuulostaa siltä, että olet ollut hirveän onneton. Voi sinua, rakasta
 poloista! Niin, olisi ihastuttavaa tehdä jotakin yhdessä, mutta mitä?
 Sinä tiedät, _tiedät_, tiedät, millainen olen. Minkä tähden haluat
 taaskin vaivautua minun vuokseni? Muista, kuinka surkeaksi sinut tein
 Mutta minun täytyy tavata sinut jälleen — olisi taivaallista vain
 nähdä sinut taaskin. Lokakuun neljäntenäkolmatta päivänä. Sopiiko
 se sinulle? Tulen kahvilaamme, siihen, jossa aina kävimme. Istu
 etuhuoneen nurkassa, ikkunan ääressä! Tulen sinne sinua etsimään
 noin kello neljä. _Älä odota minua kello viiden jälkeen!_ Tulen
 sinne jollakin tavoin autolla. Arvelin, että jollen tule ennenkuin
 iltapäivällä, sinä saat aikaa käydä opistolla ja tavata ihmisiä,
 jos haluat. _Minä en halua._ Ehkä voisimme olla yötä jossakin. Mitä
 arvelet. En voi sanoa mitään tätä varmempaa. Koetan joutua sinne
 täsmällisesti. Mutta jollen olisi siellä — (tässä oli useita sanoja
 tahrittu musteella niin paksulti, ettei niistä saanut selkoa — ja
 kirje päättyi vimmaisen näköisiin variksen varpaisiin) — On liian,
 liian, suloista olla taaskin seurassasi.

 Toinen kirje oli pullea käärö. Avattuaan sen Judith näki useita
 pyöreällä, kehittymättömällä käsialalla kirjoitettuja arkkeja.
 Ensimmäisen sivun ylälaitaan oli toisella käsialalla kirjoitettu
 jotakin lyijykynällä ja hyvin pienillä kirjaimilla. Se käsiala oli
 Julianin. Judith luki:

 Pyysit minulta tietoja Mariellasta. Kas tästä niitä saat. Luultavasti
 arvasit sen, mitä epäilemään minä en ollut kyllin tarkkanäköinen
 enkä innostunut; vai tarttuiko häneenkin »Judithille kertomisen»
 yleinen tapa? Tässä asiakirjassa on jotakin, mikä ei suinkaan imartele
 turhamaisuuttani eikä vahvista omanarvontuntoani. Se, mitä sinulle
 lähetän, on sinua eikä ketään muuta varten. Luettuasi sen hävitä se!
 Olet hienotuntoisen vaitelias, ja jostakin syystä olet innostunut
 meidän asioihimme; ja sitten sinulla on taiteilijan omatunto,
 draamallisten arvojen aisti, mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeä
 seikka. Minusta tuntuu tämä tasaavan välimme sievästi.

 Tshehow? Turgenjew?

 J.F.

Ja sen alta hän luki Mariellan lapsellista käsialaa.

 Rakas Julian.

 Tämä taitaa olla ensimmäinen sinulle koskaan kirjoittamani kirje.
 Usein on mieleni tehnyt kirjoittaa sinulle, kun en ole enää jaksanut
 kestää. Olen usein ollut aloittamaisillani, mutta sitten en ole
 rohjennut. En tiedä, minkä tähden nyt otaksun Martinin kuoleman
 panevan oloni tuntumaan kovin epätoivoiselta. Minulla ei ole nyt
 ketään, ja hän oli aina kiltti minulle. Luultavasti hän hiukan arvasi,
 mutta ei hiiskunut mitään. Saatoin aina luottaa häneen. En uskonut
 onnettomuuden voivan koskaan kestää näin kauan. Se on painanut minua
 vuosikausia, ja olen aina ajatellut: no niin, kaiken täytyy pian
 muuttua paremmaksi, jotakin hyvää tapahtuu. Mutta kaikki tuntuukin
 käyvän yhä pahemmaksi, ja täytyyhän minun nyt siihen tottua. Etkö
 usko, että täytyy olla paholainen, jonka syytä kaikki kirottu surkeus
 maailmassa on? Minä uskon. Mitä minun on tehtävä itselleni? Minulla
 ei ole ketään. Jos uskoisin Jumalaan, joka aina kuuntelee meitä ja
 välittää siitä, mitä meille tapahtuu, sanoisin hänen käskeneen minua
 kirjoittamaan sinulle, koska viime yönä ihan äkkiä välähti mieleeni,
 että minun täytyy tehdä se, että ikäänkuin pelastuisin, jos sen
 tekisin. Olin päättämäisilläni tappaa itseni, mutta kun kerran olen
 kirjoittanut kaiken tämän, en usko haluavani tehdä sitä. Lähden pois
 enkä enää koskaan näe ketään teistä, mutta pysyn elossa.

 Asia, josta minun piti kirjoittaa sinulle, on seuraava. Suostutko
 ottamaan Peterin huolehtiaksesi hänestä sinä teet sen paremmin kuin
 minä ja rakastat häntä ja olet aina ollut sitä mieltä, että minä en
 osaa huolehtia hänestä. Otaksuttavasti se on totta. Tunnen olevani
 perin avuton ja huolissani hänestä. Minua kammotti hänen syntymänsä,
 en olisi tahtonut häntä. Minun ei olisi pitänyt mennä naimisiin
 Charlien kanssa, vakuutit sinä minulle, ja sitten lapsen tulo — se
 merkitsi, etten milloinkaan voisi unohtaa kamalaa erehdystäni enkä
 Charlie-parkaa, ja olisin tahtonut unohtaa hänet. Luulin, etten
 ikinä voisi rakastaa Peteriä — _vihasin_ häntä aluksi — minulla
 lapsi, lapsi, mutta vähän ajan kuluttua aloin rakastaa häntä, hän oli
 niin suloinen eikä hän pannut minua muistelemaan kaikkea surkeata,
 vaan tuntui korvaavan kaikki, ja arvelin kenties sittenkin tulevani
 onnelliseksi kasvattaessani häntä. Ja sitten sinä päivänä, jona
 sinä lomalle tultuasi näit hänet, kun hän oli pikku lapsi, näin,
 miten katsoit häneen, ja tunsin, että sinäkin rakastaisit häntä.
 Ja ajattelin, jos hän pitää Peteristä, pitää hän ehkä minustakin
 enemmän, mutta sinä päinvastoin näytit pitävän minusta vähemmän.
 Ymmärrän luonnollisesti, minkä tähden. Et mahtanut mitään sille,
 että rakastit häntä hänen itsensä vuoksi ja koska hän oli Charlien
 poika, mutta koska hän oli myöskin minun, et voinut mitään sille, että
 muistit kammottavan riidan aina, kun näit lapsen minun luonani. Juuri
 senvuoksi halusit saada hänet itsellesi, pois minulta, ja aina sanoit
 kaikille, etten osannut hoitaa häntä ja ettei minun olisi pitänyt
 saada lasta. Niin sanoit kaikille, eikö totta? Pieni Peter-rukka! Se
 oli otaksuttavasti totta, koska vähitellen tulin mustasukkaiseksi
 hänestä. Voi, millaiseksi paholaiseksi tunsin itseni, kun olin
 mustasukkainen omasta pojastani! Ja minäkin jumaloin häntä, mutta en
 jaksanut sietää sitä, että näin sinun pitelevän häntä, kun sinä koetit
 riistää hänet minulta ja hän oppi rakastamaan sinua enemmän kuin
 minua. Silloin aina poistuin ja mitä itkemiseen tulee, olen muutamina
 viime vuosina itkenyt riittävästi kaikkien niidenkin elinvuosieni
 osalle, joina en ole kertaakaan itkenyt. En itkenyt ensinkään, kun
 Charlie-raukka kaatui; otaksuttavasti olin turta, ja sitten oli se
 kauhu, että lapsi oli tulossa. Tunnuin kivettyneeltä.

 Ja sitten alkoi se aika, jolloin luulin sinun menevän naimisiin
 Judithin kanssa. Tiesin sinun rakastavan häntä, otaksun sinun
 vieläkin häntä rakastavan, sillä hän on niin sievä ja myöskin älykäs.
 Pidin aina hyvin paljon Judithista; hän oli herttainen minulle, ja
 ajattelin aina, että kovasti koettaisin olla pahastumatta, jos menisit
 naimisiin hänen kanssansa, koska se olisi niin sopivaa ja hän tekisi
 sinut onnelliseksi, jos hän rakastaisi sinua. Mutta en usko hänen
 rakastavan sinua, hän ei halunnut omakseen sinua. On kamalaa ajatella,
 että sinä rakastat häntä, mutta hän ei halua rakkauttasi. Sellaista
 tuhlausta, en kestä sitä! Jos vain kaikki ihmiset, jotka rakastavat
 toivottomasti, voisivat lahjoittaa tunteensa sellaisille ihmisille,
 jotka olisivat valmiit kuolemaan sentähden, eikä olisi tällaisia
 kammottavia kuiluja — että jokainen rakastaa jotakuta, joka rakastaa
 toista! Tuntuu niin hullulta, ettei päähäsikään pälkähtänyt, että
 juuri minä voisin tehdä sinut onnelliseksi, että aina rakastaisin ja
 hoivaisin sinua, mutta on luonnollisesti lapsellisen hupsua puhua
 sellaista. Tiedän olevani typerä. En ole milloinkaan lukenut mitään
 enkä saanut koulusivistystä. Olen aina tuskastuttanut sinua, mutta
 uskon, että jos sinä olisit rakastanut minua, olisin saattanut olla
 toisenlainen. Olisin oppinut sinulta, olisin ollut valmis tekemään
 mitä tahansa sinun mieliksesi. Tiedän, että olisin voinut tehdä.
 Mutta ei näyttänyt kannattavan yrittää. Olin aina sinun silmätikkusi,
 ja sinä otaksuit minun olevan tomppelin. On hirveätä, kuinka
 ärsytän sinua. Minkä tähden menin avioliittoon Charlien kanssa? Hän
 pyysi pyytämistään, ja olin aina tottunut antamaan hänelle perään.
 Sitäpaitsi olin silloin niin nuori, että varmasti uskoin kaiken
 järjestyvän hyvin, jos tahdoin. Arvelin, että jos tulisin ilmoittamaan
 sinulle aikovani mennä naimisiin Charlien kanssa, sinä oivaltaisit,
 etten enää ollut lapsi, vaan täysikasvuinen, ja kieltäisit minua,
 sanoisit, että minun pitäisi mennä naimisiin sinun eikä Charlien
 kanssa. Ja sitten vimmastuksesi, kun hän ilmoitti asian sinulle,
 ja sen seikan valkeneminen, kuinka halveksittavana pidit minua.
 Luultavasti olit myöskin mustasukkainen, koska Charlie oli tehnyt
 tekonsa kertomatta sinulle, ja sinä tietenkin olit niin monesti
 pelastanut hänet pulasta, ettet sietänyt hänen turvautuvan kehenkään
 muuhun, erittäinkään minun kaltaiseen! henkilöön, jota otaksuttavasti
 pidit liian typeränä lainkaan häntä ohjaamaan. Charlie-poloinen!
 Tiedän, että rakastit häntä ja koetit olla isän sijassa hänelle, mutta
 vilpittömästi puhuen en usko sinun ohjanneen häntä oikealla tavalla.
 Luultavasti juuri kirottu ylpeyteni pakotti minut lopullisesti
 menemään naimisiin hänen kanssansa. Kun hän tuli ja kertoi minulle
 vannoneensa, ettei hän enää ikinä puhuisi mitään sinulle, ainoalle
 veljelleen, tunsin, että se kaikki oli minun syytäni, enkä voinut
 hylätä häntä. En voinut olla rakastamatta häntä tavallani; hän oli
 kovin herttainen ja niin riippuvainen minusta. Lupasin juhlallisesti
 itselleni lopettavani hänen juomisensa ja niin edelleen, ja sitten
 ehkä olisit minulle kiitollinen, ja syntyisi sovinto. Charlie-parka!
 Kenties oli parasta, että hän kuoli; hän oli niin heikko. Oli hullua,
 että hän rakastui minuun varttuessaan täysikasvuiseksi. Joku ainakin
 on eläissään rakastanut minua. Hän tosiaankin rakasti. Hän myöskin
 toivoi ennen kuolemaansa niin hartaasti saavansa pojan. Isoäiti-rukka!
 Hänestä oli niin kovin väärin serkusten mennä naimisiin keskenään,
 mutta Charlie väitti toisin; hän oli varma siitä, että me saisimme
 erinomaisia lapsia.

 Ehkä Peteristä tulee erinomainen. Hänellä on soitannolliset
 taipumuksensa eikä hänellä ole Charlien rajua, hysteeristä
 luonnonlaatua. Hän on oikein hyvä, epäitsekäs pikku poika, hyvin
 helläluonteinen. Suostutko ottamaan hänet kasvatettavaksesi? Sinä
 teet sen paremmin kuin minä. En olisi voinut kirjoittaa tällä tavoin,
 jollen olisi lakannut toivomasta, että sinä koskaan tulet luokseni.
 Kun Martin kuoli, arvelin sen ehkä lähentävän meitä toisiimme; sinä
 olit ainoa henkilö, jota olisin halunnut tavata; se olisi ollut niin
 lohdullista. Mutta ei, viimeinen toivoni on mennyt. Nyt minun täytyy
 ajatella ainoastaan Peteriä. En käsitä, miten voin tehdä sen, ainoan,
 mikä minulla on tarjolla, mutta tiedän sen olevan parasta. Tiedän
 hänen saavan mitä parhaat mahdollisuudet, ja se nostaa raskaan taakan
 sydämeltäni. Tiedän, ettet halua lähettää häntä kouluun ennenkuin
 paljon vanhempana; ja siitä olen hyvilläni, koska hänen terveytensä
 on varsin heikko eikä hän ole ollenkaan samanlainen kuin muut pojat
 — sinä hoidat kaikkia rahoja, joten tiedät, kuinka paljon niitä on
 häntä varten. Ihan riittävästi luullakseni. Ehkä sallit minun saada
 hänet silloin tällöin luokseni lyhyille käynneille, ja kun hän kasvaa
 isoksi, voin ehkä selittää hänelle — jos olen elossa. En oikeastaan
 usko olevani. Lupaan, etten koskaan sekaannu asioihin enkä häiritse
 sinua, mutta sinun tulee muistaa, etten luovuta Peteriä sinulle, koska
 en rakasta häntä, _vaan koska rakastan sinua_ ja toivoisin hänen
 olevan sinun lapsesi. On ihanaa tehdä jotakin hyväksesi. Se tekee
 minut melkein onnelliseksi. Älä salli hänen tyyten unohtaa minua,
 mutta tiedän, että hän tosiaankin rakastaa sinua enemmän kuin ketään
 muuta. Oi, ennen hänen syntymäänsä ajattelin aina, että jos tämä
 vain olisi Julianin lapsi, kuinka onnellinen olisinkaan — rakastan
 sinua niin paljon, että hartaasti toivoisin saavani sinulle lapsia ja
 kärsiväni tuskia sinun hyväksesi — vaikka en olekaan koskaan halunnut
 lapsia omasta puolestani. Tiedän ihmisten aina sanovan minua niin
 kylmäksi, tympeäksi ja sukupuolettomaksi, ja niin olenkin kaikille
 muille, koska ihan nuoresta pitäen olen tyyten imeytynyt sinuun.
 Sinulle olisin ollut tulisempi, polttanut sinua. Mutta sinä olit aina
 niin kylmä ja välinpitämätön; et koskaan pitänyt edes ulkonäköäni
 miellyttävänä.

 Oi, minua värisyttää ajatellessani, että olen tuonut Peterin maailmaan
 kenties vain olemaan yhtä onneton kuin itse olen tai kuolemaan
 nuorena, kuten Charlie ja Martin kuolivat. Mutta jos sinä huolehdit
 hänestä, ovat hänen asiansa todennäköisemmin hyvästi. Jos menet
 naimisiin, niin otathan sellaisen vaimon, joka on hänelle kiltti.
 Voi, tämä on kamalaa. Mitä teen? Ota hänet pian! Älä kirjoita minulle
 vastausta, vaan ilmoita ainoastaan, otatko hänet ja milloin otat!
 Lähetän hänet opettajattaren mukana, mutta sinä erotat opettajattaren
 — etkö erotakin? — ja kasvatat poikaa itse. En ole koskaan pitänyt
 tästä opettajattaresta. No niin, olen kirjoittanut kaikki; olen hyvin
 uupunut, mutta olen hyvilläni siitä, että se on kirjoitettu. Enää
 minun ei tarvitse milloinkaan teeskennellä; jännitys oli kamala. En
 oikein tiedä, mitä tekisin. Luultavasti myyn talon. En enää koskaan
 jaksaisi asua siellä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on
 kovan onnen talo, enkä senvuoksi tahdo säilyttää sitä Peterille.
 Varmaankin pysyn edelleenkin tässä eläinlääkärin hommassa tai ainakin
 hoitelen koiria. En ole typerä eläinten, jos olenkin ihmisten parissa.

 Voi rakasta Martinia! On kauheata, että hän on poissa. Minkätähden en
 minä ollut hänen muassaan purressa; se olisi säästänyt niin paljon
 huolta. Uskotko todellakin, ettemme enää koskaan tapaa rakastamiamme
 ihmisiä. Tiedän sinun väittävän, ettemme kohtaa heitä, äläkä senvuoksi
 vastaa! _Joskus_ minusta tuntuu, että niin täytyy olla; olen melkein
 varma siitä, ettei kaikki lopu tähän.

 En lue tätä lävitse. Olen kirjoittanut sen niin hätäisesti, että siinä
 otaksuttavasti vilisee kirjoitusvirheitä ja niin edelleen, ja sinä
 naurat tätä lukiessasi. En mahda sille mitään.

 Et saa halveksia minua sen tähden, että sanon rakastavani sinua.

 Hyvästi.

 _Mariella_.

Hänen nimensä alle oli Julianin lyijykynällä taaskin kirjoitettu: »Olen
kutsunut Peterin luokseni.»




7


Varhain iltapäivällä auto pysähtyi opiston porttiholviin, ja taaskin
Judith näki punatiilisen lattian, kylmät, kiiltävät seinät, eteishallin
virallisen kalseuden ja koristeellisen rumuuden.

Ovenvartijatar oli ollut hänen erikoinen ystävänsä. Hän avasi
etuhuoneen oven, odottaen riemullista hymyä, mutta pöydän ääressä
istuva vanhahko nainen oli outo.

»Onko ovenvartijatar ulkosalla?»

»Minä olen ovenvartijatar, neiti.»

»En muista nähneeni teitä.»

»Ette olekaan, neiti. Tulin vasta tällä lukukaudella.»

»Vai niin? Miltä työ teistä tuntuu?»

»No niin, siihen on hiukan vaikea tottua, neiti. Raskaanlaista.»

»Niin. Sen huomasin. Olin täällä ennen.»

»Oi, niinkö, neiti?»

Hänen silmänsä näyttivät ikävystyneiltä lasiensa takaa. Hän mietti,
että tyttöjä aina tuli ja meni suunnattoman paljon. Ei voinut odottaa
hänen tuntevan mielenkiintoa...

Judith katseli ympärilleen, ja hänet valtasi pakokauhu. Koko paikka oli
outo. Ei mitään tuttua, ei mitään tervehtivää.

Käytävässä läheni uhkaavia askelia, jotka kajahtelivat kolkosti
tiilipermannolla. Ohitse meni ryhmä voimisteluasuisia tyttöjä, jotka
tähyilivät häneen. Heidän täytyi olla ensivuotelaisia. Hän ei tuntenut
ainoatakaan heistä. Kaihtaen heidän uteliaita katseitaan hän meni
nopeasti käytävää pitkin portaiden juurelle.

Alaspäin juoksi tyttö, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, näki hänet
ja seisahtui, hymyillen ujosti.

»Hei vain, Judith!»

»Hei vain!»

Mikä oli hänen nimensä? Joan joku? Judith ei ollut voinut koskaan
puhua hänelle enempää kuin muutamia sanoja. Hän oli vaaleahiuksinen,
tavallinen, jokseenkin ruma ja epäsiisti, kuten niin monet muut, mutta
hänen hymynsä oli rauhoittava.

»Tulitko olemaan?» tiedusti hän.

»En. Ainoastaan päiväksi... tapaamaan paria henkilöä. Mitäs kuuluu?»

»Eipä erikoista. Kuinkas sinä voit?»

»Oikein hyvin.»

»No niin, minun täytyy rientää. Hyvästi!»

»Hyvästi!»

Judith oli jälleen yksin.

Hän nousi loivia kiertoportaita myöten niiden yläpäähän ja jäi sinne
seisomaan. Kuului tuskin ääntäkään; vallitsi tavallinen iltapäiväinen
hiljaisuus. Hän hiipi ylivalvojattaren ovelle ja koputti, mutta ei
kuulunut vastausta; sitten hän koputti parin muun huoneen ovelle,
joista ohjaajien vakavien kasvojen olisi pitänyt ilmestyä ja käydä
rauhallisen mieltyneiksi heidän nähtyään hänet; mutta vastausta ei
tullut. Kaikki olivat varmaankin hyvin muistetussa lokakuisessa
ulko-ilmassa.

Oli vielä neiti Fisherin ovi. Hän oli lähettänyt kirjeen neiti
Fisherille, omalle ohjaajalleen, ilmoittaen ehkä tulevansa tiedustamaan
mahdollisia toimia, pohtimaan tulevaisuudenmahdollisuuksiaan ja
pyytämään kirjallista todistusta, joten tämän oven takana olisi joku
häntä odottamassa.

Mutta mentyään likemmäksi hän kuuli useita väitteleviltä kuulostavia
ääniä, ja taaskin häntä puistatti pakokauhu. Hän antoi kohotetun
kätensä retkahtaa taaskin kupeelleen ja poistui nopeasti; ja hänen
jälkeensä tuntui tulevan suuren tuntemattoman väkijoukon ääniä,
kysellen hänen tunkeutumisensa tarkoitusta, sillä aikaa kun hän juoksi
ylöspäin seuraavilla portailla.

Täällä oli tuttu käytävä ja hänen oma ovensa raollaan; siihen oli
kiinnitetty outo nimi. Huoneessa ei ollut ketään. Hän pilkisti sisälle.
Hänestä ei ollut jäljellä mitään, ei mitään. Sinisen, purppuraisen ja
ruusuisen sijasta oli kaikkialla mustia ja punakeltaisia juovia, sarja
epämiellyttäviä valokuvia uuninreunuksella ja hajallaan siellä täällä
joitakuita likaisia, vaaleanpunaisia lautasia ja kuppeja.

Vain ikkuna oli pysynyt muuttumattomana; se tarjosi upeat, syksyiset
puunlatvansa hänen nähtäväkseen; mutta liikkumattoman juhlallisena ne
tuijottelivat tervehtimättä häntä. Hän oli täydelleen vieraantunut.

Tuolla nurkassa oli Jenniferin ovi tiiviisti suljettuna ja oudolla
nimilipulla varustettuna. Aurinko paistoi siihen vinona, pölyisenä
sädekimppuna.

Nurkan takaa tuli palvelijatar, joka kantoi astiatarjotinta. Hän
seisahtui, punehtuen mielihyvästä. Siinä oli Rose, joka oli aina
ollut niin soma, ujo ja hymyilevä ja joka oli kerran tuonut kuuman,
hervottoman kimpun kultalakkoja äitinsä puutarhasta ja pannut ne hänen
pöydälleen. Hän voi oikein hyvin, kiitoksia, ja hänestä oli hauska
nähdä neitiä taaskin. Hän ja jotkut muut tytöt olivat ihan äskettäin
valittaneet ihan kaipaavansa Judithia. Hän ei aikonut olla täällä enää
kauan; hän eroaisi mennäkseen naimisiin.

Rosekin olisi pian poissa.

Nyt hänen piti pujahtaa taaskin pois niin pian kuin suinkin ja
kenenkään näkemättä. Hän oli aikonut uudelleen pysähtyä kuuntelemaan
neiti Fisherin ovella; mutta nyt se oli mahdotonta. Kun hänen
palatessaan alkoi silloin tällöin kuulua askelia, jotka likenivät, tai
hänen korviinsa kantautui ääntä, jyskytti hänen sydämensä ilmitulon
hurjasta pelosta. Kukaan ei saanut nähdä hänen taaskin hiipivän
pois tästä paikasta, johon hän suuriluuloisessa hupsuudessaan oli
palannut ilmoittamatta, odottaen olevansa tervetullut. Tämä paikka oli
hirvittävä — pimeä torni. Hänen täytyi kiiruhtaa sieltä. Miten hän oli
pettynyt kolmen vuoden aikana kuvittelemaan sitä ystävälliseksi ja
turvaiseksi — pysyväiseksi asuinsijaksi? Neljässä kuukaudessa se oli
sysännyt hänet luotansa iäksi.

Taaskin ulos pihalle ja vikkelästi siellä vartoavaan autoon. Jennifer
ymmärtäisi, kuinka kolkko tarina olisi, kun hän kertoisi sen. Judith
nojasi taaksepäin istuessaan, kutoen sitä draamalliseksi esitykseksi
Jenniferin myötätuntoisia korvia varten.

       *       *       *       *       *

Kaupunki lepäsi hohtavana ja salaperäisesti hymyilevänä
auringonpaisteessa; ei tuntunut tuulenhenkäystäkään; rakennuksia,
torneja ja katuja hyväili himmeä kullanhohtoinen valo. Täälläkin oli
ihan hiljaista. Ihmiset pelasivat kaikenlaisia pelejä. Täällä, jossa
oli ollut niin paljon tuttuja kasvoja, näyttivät kaikki oudoilta; ja
hänen sivuuttamansa harvat ylioppilaat näyttivät rahvaanomaisilta, jopa
likaisilta ja koulupoikamaisilta.

Hän seisahtui epäröivänä kirjakaupan kynnyksellä, mutta meni sitten
edelleen. Se, että hänet tunnettaisiin, oli nyt yhtä peloittavaa kuin
sekin, ettei häntä tunnettaisi. Mitä ihmiset ajattelisivat hänestä,
kun hän harhaili täällä yksinään? Miten hän selittäisi täälläolonsa
kyselijöille?

Trinity-yliopiston suurpiha murehti päivänpaisteessa Martinia. Se ei
vielä ollut tyyten unohtanut häntä. Se ei ollut hyvillään komeiden
nuorten miestensä kuolemasta.

Jos vain Jennifer tulisi pian, voisi hän tarttua hänen käteensä ja
tuntea omituista, hekumallista tunnetta surunsa pohjalla, mutta rientää
tällä tavoin yksin kaduilla ja pysähdellä, piileksiä ikäänkuin häveten,
tähyillen mahdollisesti ilmestyviä tuttuja kasvoja ja kuitenkin peläten
niitä näkevänsä — se oli kammottavaa. Niin kävi sellaisille ihmisille,
jotka tulivat katsomaan yliopistoaan kaksikymmentä vuotta nuoruutensa
jälkeen.

Tonyn täytyi vielä olla Cambridgessa. Hänellä oli nyt yliopiston
stipendi... Äkkiä Judithista alkoi tuntua, että Tony oli hyvin likellä,
kenties jossakin seuraavan kadunkulman takana, ja hän pujahti kahvilaan
turvaan.

Nuori tarjoilijatar tuli hänen luoksensa, hymyillen; nähdessään hänen
kasvojensa mielihyväiseen ja tervehtivän ilmeen Judith tunsi painon
vierähtävän sydämeltään.

»Tavalliseen pöytäännekö?» kysyi tarjoilijatar vienosti.

»Niin. Odotan ystävääni. Muistattehan hänet.»

»Kyllä varmasti. Sepä hauskaa.»

Hän meni edellä ikkunan kohdalla olevan nurkkapöydän ääreen, viipyi
siellä vähän aikaa tarinoimassa, ja sitten hänet kutsuttiin toisaalle.

Kello lähes neljä. Jennifer saattoi myöhästyä; hän myöhästyi aina.

Huone oli tyhjä lukuunottamatta kahta vastaisessa nurkassa istuvaa
naista, jotka olivat syventyneet kuiskuttelemaan toisilleen tavallisia
kahvilasalaisuuksia. Kuinka paljon lämpöä ja väriä Jennifer toisikaan
tullessaan. Judith mietti:

»En katso ovelle päin; katselen ulos ikkunasta; ja kun sitten äkkiä
käännyn, on hän edessäni.»

Purppurainen ikkunaverho piilotti hänet mukavasti kadullaliikkujilta;
jos hän kurotti kaulaansa, saattoi hän parhaiksi nähdä verhon reunan
takaa ulos ikkunasta. Vastapäätä, kapean kadun toisella puolen olevan
laajan myymälä-ikkunan eteen oli vedetty sininen verho, ja ikkunalasi
oli kuin himmeä peili. Siitä hän tarkkaili sinne tänne menevien
ihmisten varjomaisia kuvia.

Kello löi neljä.

Katu alkoi nyt täyttyä. Oli huvittavaa pitää katseensa suunnattuna
siniseen verhoon, nähdä ainoastaan aineeton, meluton maailma
ihmishahmoja, autoja ja moottoripyöriä ja kokonaan syrjäyttää ulkosalla
sakeneva todellisten ihmisten ja koneiden vilinä. Hän katsoisi vain
siniseen verhoon ja näkisi Jenniferin heijastuskuvan lähestyvän,
ennenkuin huomasi hänet itsensä. Hänen sydämensä jyskytti hänen sitä
ajatellessaan.

Myöskin huone alkoi nyt täyttyä. Hän kallisti Jenniferin tuolin
nojalleen pöytää vasten, ettei kukaan sitä valtaisi, ja kävi taaskin
tarkkailemaan.

Lasin pinta selveni äkkiä; siinä ei ollut ainoatakaan hahmoa. Hän
tuijotti himmeään tyhjyyteen ja vartosi.

Sitten lipui siihen verkkaisesti kaksi varjoa, jotka pysähtyivät.
Hän silmäili niitä rauhallisesti, tunsi ne tyrmistymättä, käymättä
levottomaksi ja ällistymättä. Roddy taivutti päätänsä sytyttääkseen
piippunsa. Judith tunsi hänen jalkojensa luonteenomaisen asennon, hänen
pitkät raajansa, hänen selkänsä hennon, verrattain kumarahartiaisen
viivan. Hän melkein saattoi erottaa Roddyn omituisen tylpän sivukuvan,
ylöspäin kaartuvat kulmakarvat sekä silmät. Tony oli hänen seurassaan.
Hänen lyhyellä hahmollaan oli kädet taskussa, pää kohotettuna Roddyyn
päin, nyökkäillen hieman ikäänkuin vakavassa keskustelussa. Kadun
melu tuntui häipyvän, ja minuutin kestäneen, pitkän hengähdyksettömän
hiljaisuuden aikana Roddy sytytti piippunsa, viskasi pois tulitikun,
pyyhkäisi kädellään tukkaansa, tehden tutun liikkeen, nyökkäsi ja
naurahti, kuten näytti, katsoen Tonyyn ja puolittain kääntäen päätänsä
omituiseen tapaansa; ja sitten hän lähti edelleen, solui kumppaninsa
kanssa lasilevyn reunaan ja katosi.

Hän oli siis tullut tapaamaan Tonyä, ikäänkuin mitään ei olisi
tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan etsinyt mereltä kuollutta
Martinia, ikäänkuin ei olisi mitään syytä olla kävelemättä
Trinity-yliopiston pihan ohitse, poltellen tupakkaa, nauraen ja
puhellen.

Kaipasiko hän Martinia? Oliko hän karkoittanut mielestään
murhenäytelmän muiston, kuvaavasti kohauttaen olkapäitänsä? Ajatteliko
hän koskaan Judithia, tuntien hetkellistä vaivautumista?

Tony saisi nyt pitää hänet kokonaan hallussaan; ei enää Martinia eikä
Judithia sekaantumassa. Hän olisi onnellinen. He pääsisivät likemmäksi
toisiaan, eikä Judith enää milloinkaan voisi astua heidän väliinsä,
sillä enää ei Judithia ollut. Mistähän he keskustelivat niin vakavasti
— mistä, mistä? Tuokioksi Judithin taaskin valtasi vanha tietämisen,
ymmärtämisen kaipaus, ja sitä seurasi äärimmäinen ajatuksettomuus; ja
hän käsitti, ettei hän ollut koskaan tuntenut Roddya. Roddy ei ollut
milloinkaan ollut häntä varten, ei ollut kertaakaan, ei edes tunniksi,
muuttunut osaksi tosielämästä, vaan ollut toistuva unelma, olento,
jonka hän aina oli nähnyt epänormaalisen kirkkaasti ja perinpohjaisesti
vääntyneenä. Se unelma oli vallannut hänen koko elämänsä merkityksensä
pulmalla, mutta nyt hän oli vapautunut siitä.

Hän oli koettanut tehdä haaveen todellisuudeksi; hän oli jaksanut
kerran kiskoa vastahakoisen Roddyn polultaan häntä kohtaamaan,
pakottanut sellaiset tiet yhtymään, joiden ei olisi pitänyt yhtyä; ja
sitten oli seurauksena ollut turmio.

Hänestä tuntui kuin hän olisi äkkiä herännyt. Roddy, Roddy itse oli
mennyt ohitse ulkona kadulla. Hän olisi voinut nähdä Roddyn, mutta
sensijaan hänen katseensa ei ollut värähtänytkään pois peilikuvasta.
Varjo, joka oli luotu verholle ja sitten taaskin pyyhkäisty pois;
Roddy ei ollut milloinkaan ollut paljoa kummempi; oli sopivan
tunnusmerkillistä, että hän oli sallinut Roddyn tällä tavoin poistua
viimeisen kerran näkyvistään, sillä varmaa oli, ettei hän enää koskaan
näkisi Roddya.

Puoliviisi. Enää hän ei silmäilisi ikkunasta Jenniferiä. Vasta nyt
hänen mieleensä välähti, että Jennifer ei ehkä tulisikaan. Hän viittasi
tarjoilijattarelle ja tilasi kiinalaista teetä ja leivoksen.

»En enää odota ystävääni. Hänelle on täytynyt sattua jokin viivytys.»

Hän istui edelleen, murennellen leivostaan ja ryyppien teetänsä. Hän
laski kolme kertaa hyvin verkkaisesti kahteenkymmeneen ja katsahti
sitten ovelle. Sitten hän laski taaskin. Hän otti ikkunalaudalta
kuvalehden ja silmäili sitä. Jos hän katselisi kaikki sen sivut
vilkaisemattakaan muualle, niin Jennifer tulisi.

Neljännestä vaille viisi. Jennifer oli saattanut erehtyä kahvilasta;
ehkä hän istui vartoamassa jossakin muualla. Mutta se oli mahdotonta.
Kenties hän oli sekoittanut määrätunnin, määräpäivän...

Hän otti Jenniferin kirjeen laukustaan. Lokakuun neljäskolmatta päivä.
Kello neljä. »_Älä odota minua kello viiden jälkeen!_»

Mitähän Jennifer oli sotkenut näkymättömäksi? Judith tarkasti paksua
tahraa, mutta siitä ei erottanut mitään.

Kello löi viisi. Viimeisen lyönnin tauottua kaikumasta hän nousi
pöydästä, maksoi laskunsa ja meni jälleen ulos hilpeän näköisille
kaduille, joilla ei enää ollut mitään pelättävää eikä toivottavaa.

       *       *       *       *       *

Juna lähti puhkuen asemalta.

Jäähyväiset Cambridgelle, jolle hän merkitsi tyhjääkin vähemmän. Hän
oli pettynyt kuvittelemaan sillä olevan jonkinlaisia helliä tunteita
häntä kohtaan. Ulkokuori kohteliaana se oli tuntenut vastenmielisyyttä
ja epäluuloa häntä ja kaikkia muita naisia kohtaan; ja nyt se ei ollut
häntä tuntevinaan. Se kääriytyi usviinsa, kietoen niihin Roddyn, Tonyn
ja kaikki muut nuoret miehet, sallien hänen poistua.

Tuli pimeä, ja kynnetyt pellot suoltuivat pyörien ja lipuen taaksepäin,
savunvalkeat iltausvat leijailivat raskaina alhaalla himmeiden, kylmän
sinipunervien lakeuksien yllä.

Hän oli taaskin matkalla kotiin ollakseen siellä yksin. Hän hymyili,
alkaen äkkiä ajatella, että häntä saatettaisiin pitää säälittävänä,
niin täydellinen oli hänen yksinäisyytensä.

Toinen toisensa jälkeen olivat he kaikki poistuneet hänen luotansa,
Jennifer viimeiseksi. Kenties Jennifer ei ollut hetkeäkään aikonut
palata; tai kenties hänen rohkeutensa oli pettänyt viimeisellä
hetkellä. Viisas Jennifer valutti pois entisyytensä edetessään; hän ei
sallinut sen kiskoa häntä takaisin entisiin silmukkoihinsa ja pulmiinsa
ja takerruttua häntä niihin uudelleen. Hän ei tahtonut palata Judithin
luokse, rakastaa häntä ja olla taaskin huolissaan hänen tähtensä; eikä
hän myöskään halunnut palata näkemään, että kaikki oli muuttunut,
että tänä kymmenkuukautisena väliaikana elämä oli erottanut heidät
niin, ettei yhtymisestä ollut toivoakaan. Niin, Jennifer oli taaskin
pujahtanut vapaaksi. Hän ei ollut aikonutkaan palata.

Mutta sittenkin oli mahdotonta tuntea sääliä itseään kohtaan. Kenties
mieltä turrutti junan yksitoikkoinen, toistuva liike ja ryminä,
tuudittaen sitä onnellisuutta muistuttavaan tilaan.

Kun hän ehtisi kotiin, näkisi hän, että puutarhassa kirsikkapuu oli
hakattu poikki. Tänä aamuna hän oli nähnyt puutarhurin lähtevän viemään
kirvestä sen kuolevan rungon juurelle. Myöskin kirsikkapuu olisi
mennyt. Naapuritalossa olisi näkyvissä taulu: Myytävänä. Ei kukaan
naapuritalon lapsista ollut tarkoitettu häntä varten. Mutta hän oli
ulkopuolelta tunkeutunut heidän keskuuteensa ja ottanut heidät toisen
toisensa jälkeen itselleen. Hän oli sittenkin ollut voimakkaampi kuin
he kaikki yhteensä.

Viimeinkin hän oli päässyt eroon heikkoudestaan, siitä turhasta
päähänpiintymästä, että hän oli riippuvainen muista ihmisistä. Nyt
hänellä ei ollut ketään muita kuin oma itsensä; ja niin oli parasta.

Tämä olisi onnellista — tämä tyhjyys, tämä kevyt, väritön tila, tämä
ajatuksettomuus ja tunteettomuus.

Hän oli sellainen henkilö, jonka koko entisyys muodosti laajan ympyrän,
nyt täydellistyneen ja valmiin syrjäytettäväksi.

Pian hänen täytyisi alkaa miettiä: Mitä nyt?

Mutta ei ihan vielä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74659 ***