*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74656 ***

language: Finnish





RUNOJALKOJA

Kirj.

Onni E. Helkiö





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.




SISÄLLYS.

I
Äidin siunaus
Myötävirtaa
Maailman reunoja päin
Ikävä
Luode ja vuoksi
Turhuuksien turhuutta
»Niin hän meni itseensä»

II
Työhön!
Merehen asti
Snellmanin seurassa
Tuuliviiri myrskyssä
Pois päältämme painajainen!
Raunioistakin
Suomen kieli — huomenmieli
Kalevala
Oppilaslaulu
Satakunnan sävel
Puimassa
Raitis, puhdas, kirkas!
Paisuvat vedet
»Peli myöty»
Terveystahti
Uimaan!
Hyvä ollos!
Kiirastulen kautta
Vain silloin!
Onnen saarella
Herää!
Luojan lieska
Järki, tunne ja tahto
Ikuisin

III
Kellot soivat
Varjoja
Hiljaisuus soi
Kuplia
Vanhalle äidilleni
Pois
Ukkosen uhatessa
Ilmestysnäky
Ihmiskunnan totuus
Sotamiehen suvivirsi
Vainajan virsi
Kaikkisuuden kaukomaille





I.




ÄIDIN SIUNAUS.


    Pois sä lähdet luota äidin, taaton;
    taivon Taatto kanssasi matkaa.
    Uupuessa kohta omies saaton
     aina Luoja laupias jatkaa.

    Alku viisauden on herranpelko,
    peljäten sä päädy et harhaan.
    Sulla tiesi virvatulista selko:
     Suurin suunnan näyttävi parhaan.

    Yksi määrä meidän ihmislasten:
    Taivastausta maanelon uomaan!
    Viime kerta äidin sydäntä vasten,
     painu sitten Herramme huomaan!




MYÖTÄVIRTAA.


    Suurena, maailma, aukenit ennen,
    suurta mä haaveilinkin.
    Outona tullen ja tuttuna mennen
     jätän minä seutusi minkin.

    Kiihtyös, vauhtini, mielisin koittaa,
    miten mua Vellamo nieli!
    Taistella, voittaa, taistella, voittaa,
     niinhän on miehien mieli.

    Missä on vaarat, äitien luomat?
    Tässä on mies, joka tohti!
    Venhossa airot, hangassa ruomat
     laskea kuohuja kohti!




MAAILMAN REUNOJA PÄIN.


    Mikä riemu on pyörällä polkea näin
    tämän pyörivän maailman reunoja päin,
    kas näin, kas näin,
    ohi lehtojen, taakseni liiteleväin,
     yli niittyjen, notkojen, kumpuin!

    Sivu suihkivi pellot ja kartanot noin,
    maat kirkkahin järvin ja koskisin join,
    kas noin, kas noin!
    Kun kohtaan neitoja ruusustoin,
    niin nalja se nauruna kukkii.

    Kera tuulen ja lintujen lennän mä niin,
    tulen seutuihin seutuja oudompiin.
    Oi niin, oi niin!
    Tulin veikaten maihin vieraisiin.
     Oman varjoni kanssa mä kilpaan!




IKÄVÄ.


    Ikävöinnin ikuisuutta, oi,
    mikä olla ikuisempi voi?

    Lyhyt hetki ilon retki sees,
    kuni syttyi, sini sammui koi.

    Keväthempi, kesän lempikin
    yhä kiehtovan ne kaihon toi.

    Toden usko, unen rusko, ah,
    pysyväistä nekin vaiteloi.

    Kohos toivo, putos voivottain.
    Pian talvi elon raunioi.

    Ikävöinti ikuisinna soi.
    Mikä kaihon meren kammitsoi?




LUODE JA VUOKSI.


    Näin siis,
    näin mä kuljen,
    Onnen ukset
     itse suljen.

    Näin siis,
    näin mä vaivun.
    Tuulten myötä
    kaisla taivun.

    Näin siis,
    näinkö näännyn,
    tielle hornan
     tyrmän käännyn?

    Ah, miten onnekas olin minä ennen,
    kaunista kuinka mä toivoilin!
    Näinköhän päivästä päivään mennen
    kaikki jo tyhjiin raukeekin!
     Nyt, sydän ehtynyt, murrut näin.

    Et murru, et!
    Pois hornan haavehet!
    Ma nousen, nousen, askelet
    mä johdan taasen korkeutta päin.

    Minä nousen,
     minä uutena nousen,
    en kuole mä kuiluhun, en!
    Minä jännitän tahtoni jousen:
    Yhä onneni lintua tähtäilen,
     ja mä saavutan sen ja mä riemuitsen!




TURHUUKSIEN TURHUUTTA.

Sal. Saarn.


    Mitä voittoa elon vaivasta
     sukupolvien meneväisten?
    Kuni auringon rata kierto on,
     tahi tuulien yli seutujen
    sekä kuumien että jäisten,
     iki turhuutta ja tuulta se vain.

    Pisar riemusi mitä toimitti,
     mitä nuoruus, mitä lempi?
    Teot, viisaus, koti, rikkaus,
     iso valta ja ylin kunnia
    ei keskosta satoisempi.
     Iki turhuutta ja tuulta se vain.

    Hyvä ihmisen pian kuollehen,
     syntymättömän ilo parhain.
    Elon vaivasta tilin tultua
     ei palkkana edes taivasta,
    kuin karjalla tulos harhain.
     Iki turhuutta on kaikkeus maan.




NIIN HÄN MENI ITSEENSÄ.


    Ei yhtään tähteä välkä,
    yltympäri ulvoo yö.
    Yli yltyy henkeni nälkä,
     nyt kuoleman kellot lyö.

    Näin hukkuu tuhlarin henki,
    kun lahjoja hoitanut ei.
    Haa, heikoin taattoni renki
    mun eestäni aartehet vei!

    En nälkään kuolla mä aio,
    ylen kurja se kuolema ois.
    Kun muut ei eestäni taio,
    enkö itse mä virvota vois!

    Käyn luoksesi, luonto, sä taatto:
    Elo entinen anteeks' suo!
    Nyt tullut on työn pyhäaatto,
     joka uskoni uudeksi luo.





II




TYÖHÖN!


    Ehtona elämän on toiminta, työ;
     työssä on ihminen onnensa seppä.
    Ponteva työ ylös latvansa lyö,
     toimesi taas, jota laiskuus syö,
    turtuu, murtuu niinkuni leppä
     suomudan syömä.

    Pyrkivän eessä ei pystyä tie,
    vaikkapa estehet ois satasarvet.
     Tahtovan toiminta määrähän vie,
    joskin se korkea, kaukana lie.
    Mahda ei peikkojen mahtavat parvet,
    mahtaja mies on.

    Vaivoja vaalien koska ja ken
     voi tosi kelpoa saada ja suurta?
    Ei, vaan uurastus intoinen,
     tarmo ja tahto ne luovat sen
    kaiken, mi kaunihin on perijuurta,
     taivahan totta.




MEREHEN ASTI.


    Alta hangen huhtikuisen
    kirkas puronen pulppuaa.
    Pilvivälkyt veessä ui sen,
    solju kevättä kuuluttaa.
    Kaikkialta,
    maankin alta
     juo se innon hekkumaa.

    Vettä veljellistä kertyi,
    muodostui jo vuolas vuo.
    Suunta selvis, mieli mertyi,
    merehen vietti virta tuo.
    Maita raatoi,
    puita kaatoi,
     vapautensa vaati luo.

    Kautta laaksoin, kumpuin kulki,
    yhtyi vierivirtoihin.
    Estehet kun uoman sulki,
    vyöryi puhki pärske'in.
    Voittoisasti
    merehen asti
     riensi hengin hehkuvin.




SNELLMANIN SEURASSA.


    Ken ponnistaa,
    sen onnistaa,
    hän luonnonki lannistaa.
    Ei vuorta se väistä,
    ei kuohuja kaarta,
    sitä myrskyt ei murjo,
     ei valkeat vaarra.

    Ken ponnistaa,
    sen onnistaa,
    hän luottehet lannistaa.
    Ei kalveta kalpa,
    ei valtojen värjy,
    sitä järkytä joukon
     ei äyskein ärjy.

    Ken ponnistaa,
    sen onnistaa,
    hän Luojalta lennon saa.
    Ei turmia tunne,
    mene kuoloa kohti:
    Yli unholan uoman
     hän juoksunsa johti.




TUULIVIIRI MYRSKYSSÄ.


    Tätä myrskyä ja viuhinata, taistelua tuimaa!
    On vartenikin vaarassa jo näin.
    Olen häilynyt ja heilunut ja päätä yhä huimaa,
    jos kunne sitä kääntelisin päin.

    Näen vaarojeni varmistuvan: olkikatot lentää!
    Kas, tuulimylly vastenpäin käy!
    Yhä puiden ryty viereltäni korvihini entää.
    Ei kaihojeni kuulijata näy.

    Tämä ilmojen on ottelua, korkeata, tummaa.
    Ei leikkiä se lasten ole vaan.
    Mua ikkunasta itkien he katsovat kuin kummaa.
    Mua miksi niin kammonevatkaan!




POIS PÄÄLTÄMME PAINAJAINEN!


    Pois, pois, uni tuonelan, oi!
    Viel' uusihan huomen kirkkahin loistaa,
    joka peikot lyö, unen kaamehet poistaa.
    Taas taivas on taivaan-lainen,
     taas riemua maakin soi.

    Vie ei ole kuolema maan,
     elo muotoja vaihtaa vaan.

    Niin luontokin hankien alta
    yhä nousevi nuoruuttansa,
    taas loistaa niin ihanalta
    kuin morsian onnessansa.

    Kas, jälkeen yöllisen häivän
    kuin aurinko armasna koittaa!
    Niin mentyä synkeän päivän
     sinitaivaan kirkkaus voittaa.




RAUNIOISTAKIN.


    Pois itku, pelko ja turha kaiho:
    oi, raunioistakin nousi laiho!

    Soi lehdon peipposen riemukieli,
    miks' oisi synkkänä ihmismieli!

    Sai leivo laulaen taivahalle,
    myös toivo nouskohon korkealle!




    SUOMEN KIELI — HUOMENMIELI.


    Laula, ystävä, Suomen säveltä, laula,
    kieltä kumarra Väinön, ylintä kielien!
    Ailahtakohon maan ja ulapan aula
    kaiun kohota taakse pilaripielien!
     Kallis kuni on henkesi sekä kantajasi,
    ylhät elämän voimat alati haihtumattomat,
    sinnes pyhä on suomi, elämänantajasi,
     äidinkielen vaakavallat vaihtumattomat.

    Kieli Kalevan, loitos lumosi johda,
    korkealle sä kansan kohota kuntoa!
    Suunnan suvisen kilpakylihin hohda,
    uutta sytytä Suomen yhteystuntoa!
     Kohlujas älä kosta, ylevä valtiatar!
    Päivän uhaten taaskin pimeän turmioisena
    usvan ylitse lennä, ihana haltiatar
     Suomen kieli, huomenmieli-hurmioisena!




KALEVALA.


    Kuni maassa vaara Louhen vallan öisen,
    sini meillä hehku hengen Väinämöisen.

    Kuni Suomi köyhä töiden aatelista,
    sini into Sammon seppo Ilmarista.

    Kuni Pohja kylmä, kansa jäykkä, jäinen,
    sini tenhovi mieltä tuntehen Lemminkäinen.

    Sini Kalevalamme kansan kantajuurta,
    kuni usko, luonto, itse elämä suurta.




OPPILASLAULU.


    Meidän on aamujen auringon ihanuus,
    meidän on laulava, kukkiva kevät;
    meillä on toivojen vetreä vihannuus,
    sielussa lainehet läikkyilevät.
    Kasvamme hyviksi ja
    suuriksi,
    kansamme jyviksi ja
    juuriksi.
    Maailmat mielessä väikkyilevät!

    Oppia tietoja, tottua vakavaan,
    välttää väärän ja oikean seko,
    juurtua lempeen suurehen, jakavaan,
    niistä on koottava korkea keko.
    Kasvamme hyviksi ja
    suuriksi,
    kansamme jyviksi ja
    juuriksi.
    Tiedosta tahto ja tahdosta teko!

    Tahdomme onneksi kalliin kotimaan
    uhrata työmme ja intomme palon.
    Tahdomme tarmolla varttua sotimaan
    puolesta puhtahan, raittihin, jalon.
    Kasvamme hyviksi ja
    suuriksi,
    kansamme jyviksi ja
    juuriksi.
    Voimia suokoon Valtias valon!




SATAKUNNAN SÄVEL.


    Singahda, sävel, kuni ukkosenvaaja,
    Satakunnan maisemat armahat avaa!
    Maa miten laaja ja kansoa taaja,
    heimoa uljasta, uurastavaa!
     Ääriltä Pohjanlahen aavimman meurun
    liitäös läikylle Längelmäen, Keurun,
    päällitse peltojen, vaarojen!
    Kaartaos Pyhäjärvet kirkkahat, vakaiset,
    ylätasot Ätsärin takaiset,
     vieritse salojen ja virtain haarojen!

    Pyynikin käyös ja Kangasalan harjat,
    intosi yltyy, hehkuhun herää!
    Saarien karjat ja salmien sarjat
    työntävät tenhon ja sointujen terää.
     Nähkösi taikoja taivahan pirtain:
    välkkyjä Kyrösveden, Ruoveden, Virtain!
    Missä on mainittavampia?
    Kokemäen valtimo kuohuvin jokia on,
    virtojen vuolahin Nokia on,
     Tammer- ja Kyröskoski ei ole lampia!

    Terve, oi, Tampere, Pori sekä Rauma!
    Viljemmät vielä on kyliemme kujeet:
    peltojen auma ja lehmien lauma,
    silakat ja siiat — Satakunnan mujeet.
    Kuule, ken peltoja pieniksi soimaat:
    Entäpä Eurat ja Kokemäet, Loimaat?
    Virtojen rinnat on uhkeat!
    Tykkivät höyryt ja tehtahat savuiset,
    metsien helmatkin havuiset,
    Raumanmerellä on purjeet muhkeat.

    Kummia kertovat kiukahat hiiden,
    aukee elontarut, kätketyt kiviin.
    Löytäjät niiden ja luiden ja piiden,
    käykää nöyrinä kunniariviin!
     Nähkää Henrikin uskonnon hurmaa,
    hänen, jonka esiajan sankari surmaa!
    Nähkää voitetun voittavan!
    Uomahan sorron ja taantuman uhoovan,
    nuijasodan tappion tuhoovan,
     nähkää vapauden vuorilta koittavan!

    Kansa, mi yössäkin taistella tohti,
    käynyt ei karhuja, halloja pakoon,
    kallista kohti se kulkunsa johti,
    vaivu ei ahkeran auransa vakoon.
     Ken takatalvetkin Ilmarina hyörii,
    silläpä myllynkivi Sampona pyörii,
    toivojen taivas ei kelmeä.
    Järvistä virtoja ulappahan vapaasen —
    Noudata, nuoriso, tapaa sen!
     Vaalios valistuksen heimoushelmeä!




PUIMASSA.


    Varsta ota, kumppanikin, kourahasi vaappumahan,
     unen maita utaloita hamutessa hämyläisten!
    Sujutetaan, taputetaan teriä näin sitomien
     eloon sekä iloon toki heräävien heräämihin.
    Tiitisetkin ahkerina piipertävät tahtiansa:
     hitsi tää, hitsi tää, hitsi tää, tää, tää!

    Kääntelijä, väisty vähän, taas jo tässä käännytähän!
     Tytöt nykii, pojat takoo, jyvät putoo, sato sakoo.
    Tiitisetkin oksillansa piipertävät tahtiansa:
     hitsi tää, hitsi tää, hitsi tää, tää, tää!




RAITIS. PUHDAS, KIRKAS!


    Valon veljyt, ole raitis,
    kuni raitis helohuomen,
    kevättuoksu ahotuomen,
    meren myrskyävän ahto,
     merimiehen terästahto!

    Valon veljyt, ole puhdas,
    kuni puhdas kedon laiho,
    ikikauneuden kaiho,
    kesäillan kajorusko,
     kevätaamun ylin usko!

    Valon veljyt, ole kirkas,
    kuni kirkas sädelaine,
    teon tuonettoman maine!
    Ole uuden ajan koitto,
     helakoi kuin hyvän voitto!




PAISUVAT VEDET.


    Pelätkää, maailman myrkyttäjät,
    vapiskaa, viinojen tyrkyttäjät!
     Kuohuvat syvyyden lähteet,
    taivahan akkunat aukenevat,
    paisuvat veet: lukot laukenevat,
    viinat ne hukkuu — ja tähteet!
     Pelätkää!

     Heretkää, maljojen maistelijat,
    lakatkaa, tuhon esitaistelijat!
     Lempivä kansaansa, lastaan
    ei ole pikarien kalistaja;
    valvova nuorison valistaja
    potki ei tutkainta vastaan.
     Heretkää!

    Herätkää, heikot ja langennehet,
    havatkaa, orvot ja angennehet!
     Viinat ne hukkuu ja tähteet!
    Paisuvat veet: lukot laukenevat,
    taivahan akkunat aukenevat,
    kuohuvat hyvyyden lähteet.
     Herätkää!




»PELI MYÖTY.»


    Imatralla
    ikureitti:
    veden alla
     veren seitti!

    Tähän lensin
    ta'a naukan.
    Rahat ensin
    rujo raukan!

    Saman loikan
    syvän itse
    ajoroikan
    aituritse!

    — Toki tääkö
    tosi lunnas?
    Onnen kunnas
    oma pääkö?

    Vero veljen
    veren maasta:
    »Pedon eljen
    pese saasta!»

    »Pese elki,
    pilla maksa!
    Ota telki,
    okataksa!»

    Tyrmän kahva,
    tykös lähden.
    Elon tähden
     olen vahva.




TERVEYSTAHTI.


    Terve, sinä terveytes valvoja,
    terve, kukin tarmotarten palvoja!
     Rientäös jo rintamahan
    klassillisen kauneuden tietä,
    voimailuhun, voitteluhun,
    jäntevien juhlailot vietä!
    Terve, sinä terveytes valvoja,
     terve, kukin tarmotarten palvoja!

    Terveyden ohje ompi ankarin:
    Seurattava jälkiä on sankarin.
     Henkevänä, hehkuvana,
    urheana särje joka sulku,
    onnellisen Olympian
    temppelejä kohti kun on kulku!
    Terveyden ohje ompi ankarin:
     Seurattava jälkiä on sankarin!




UIMAAN!


    Mahlaan meren raikkaasehen,
     heijaavana hurmaavaan!
    Uljas ole yks kaks kolme
     sammakkona suihkaamaan!
    Laiskat ja arat loukkoon,
     joustavat kisajoukkoon!

    »Luonnollinen puhdas vesi»
    vetreät ilot aikaansaa.
    Voiteenlaji vanhin ani
    vanhaakin se vehmastaa.
    Uinti on ura tarmoon,
    kuolosta elon armoon.

    Uimaan pojat, uimaan tytöt
    uljaan tuhatjärvein maan!
    Urhea, jalo innon palo
    Suomellemme suitsutetaan.
    Laine on mesi metten.
     Siunattu syli vetten!




HYVÄ OLLOS!


    Hyvä ollos, hyvä aina!
    Lähimäisellesi maksa
    hyvän taivahinen laina!
    Kuni hengen helluntaina
     olla arkenakin jaksa!

    Hyvä ollos, hyvä, vaikka
    pusertaisi pahan saarto!
    Vedit voiton lipun, taikka
    tuli turmiosi paikka:
    yli korkeudenkaarto!

    Hyvä ollos hyvän tautta,
    elon ehjintä ei myydä!
    Vihan virran yli lautta,
    valon välke yön kautta
     poloisille olla pyydä!




KIIRASTULEN KAUTTA.


    Syvän lempesi sydän aavisti,
     myös itse mä sua lemmin.
    Vapauttani, ihanintani,
     yhä, armas, tulisemmin:
    Kuni uhmaten yli juorujen
     taas toista mä, polo, hemmin.

    Salaliekkivä hänen lempensä
     veti, kylmäsi, kyti, pohti.
    Manan kuilusta sua kohtahan
     kuin kiirastuli johti.
    Taas silmähän minun kärsivän
     paratiisina sylis hohti.

    Vapauttaja paras, ainoa,
     tulit toivona sydämitse.
    Pyrin polttavan tulen tuskista
     iki autuutehen itse.
    Kirkastettuna tulit vastahan,
     opas taivahan, Beatrice!




VAIN SILLOIN!


    Niin kiehtovana konsana ei veräjä ole narahtanut,
    niin polttavana poskilleni purppura ei karahtanut!
    Oli höyryhepo häipynyt jo vaanivine väkineen,
    oli mennyt sekä arvo että sääty;
    vain ihmisinä maalle oli jääty.
     Oli raitehet jo peitossa ja asematalon pääty,
    mutta vastassamme vainiot ja lehtisalot mäkineen.
    Niin kiehtovasti, armahani, veräjä ompi narahtanut
     vain tuomenlemu-helluntaina silloin.

    Niin pulpahtaen konsana ei käkönen ole kukahtanut,
    niin soinut yhä sittekin, kun kaiku sen on nukahtanut!
    Olin jättäynyt joukostanne veräjätämme sulkemaan.
     Ah, aukeni nyt onnelani niityt:
    kuin aavistus sä seurahani liityt,
    kuni kuolevahan kuolematon sydämensuvi siityt.
    Näin rinnatusten lähdimme me kukkain yli kulkemaan.
    Niin pulpahtaen, armahani, käkönen ompi kukahtanut
     vain tuomenlemu-helluntaina silloin!




ONNEN SAARELLA.


    Vierellä sinisoiluvan veen
    saaremme pihapuistossa,
    tummani, tule siimeheseen
    morsiusilot muistossa!
     Oi, mikä teho tuoksun ja meen
    joikujen joen suistossa!
    Taivasna kevätonneni yli
     kaartuvi oman armahan syli.

    Meillehän, rakas, niemitse näin
    riemuja käet kukkuvat.
     Läikyssä iloin liverteleväin
    huolet ja surut hukkuvat.
    Puut sekä kukat seppelepäin
    nuorikkounta nukkuvat.
    Taivasna kevätonneni yli
     kiehtovi sulo vaimoni syli.

    Helkyssä kesän kukkurapään
    keijujen humun kuulemme,
    auerta sinisaaremme tään
    liitelevämme luulemme.
     Lempeä suven morsiussään
    hehkuvat kädet, huulemme.
    Taivasna kevätonnemme yli
     sulkevi sylin sykkivä syli.




HERÄÄ!


    Suudelmaani, armas, heräjä,
    kuura-aamun kilohon
    havaa!
    Sulje unten puiston veräjä,
    ukset päivän ilohon
    avaa!

    Kohta näät sä ilmisatuja
    sarjat joutsen-joluvat
    hereen.
    Kuljet töiden kukkalatuja,
    mitkä lemmen soluvat
    mereen.

    Terve! seinät, pöydät anovat,
    kielet kirjoverallas
    helää.
    Templiheljät soinnut sanovat:
    Kirkas on sun kerallas
    elää!




LUOJAN LIESKA.


    Maasta se nousevi nuoruuttaan,
    mahtaa maasta ja ampuvi alta;
    leiskuvat, loiskuvat uumenet maan,
    pohjaton, päätön on valtojen valta.
     Vesi-emon poikina, pilvinä, höyrynä,
    hankina, jäinä ja valtameren möyrynä
    suvantoja, koskia soutaa.
    lmassa, tuulessa tohisee,
    luomisen lauluna kohisee,
     kukkulat kohoo se, nevanorot noutaa.

    Aurinko, luoja sä ylväs ja eho,
    voittoas suitsuu voimasi teelmä.
    Aurinko, armas on lempesi teho,
    autuas maa, sinun hehkusi heelmä.
     Varttuva lapsi on iässä ja armossa,
    nuortuva voimassa, toistuva tarmossa,
    luojana leimuta pyytää.
    Hehkuen henkeä palavaa,
    voimaa, elämätä valavaa,
     luontia ikuista sisästänsä syytää.

    Ihminen, kunne sä katsehes luot,
    elpyvän näät elon talvenkin sylistä;
    nuortuvi metsät ja manteret, suot,
    kaikuvat laulelot korvesta, kylistä.
     Tunnetko, ihminen, luomisen intoa,
    vellovan verta ja avartavan rintoa
    jäljestä talvisen jäyteen?
    Tahdotko sirkkuna sirittää,
    virtesi uutena virittää,
     luottaos kevääsen loputtoman täyteen!

    Hiljene, ystävä, nöyränä nää:
    pyhä ompi maa, jota innoten poljet!
    Seijasna silmä ja pystyssä pää,
    pois vain korskean kengät ja soljet!
     Nähkösi siunaus Siinain vuorelta:
    ei kulu kukkeus voimalta nuorelta,
    täynnä mi Luojan on lieskaa!
    Kahlehet auo ja avauta,
    heimosi matkalle havauta
     maahan, mi heruupi hunajata, rieskaa!

    Nosta ja kannata, kauaksi vie,
    luomisen leimu, sä voimista suurin!
    Taivasten taaksekin hengen on tie,
    luovinta maahan on juuttua juurin.
     Ihminen, kuulkosi läheltä ja kaukoa:
    valkeus valtaamasta ei taukoa,
    sointuos kaikkeussoittoon!
    Sitä, joka hehkuna helottaa,
    ei ajan yö voi pelottaa.
     Sammua? — suloista valon ompi voittoon!




JÄRKI, TUNNE JA TAHTO.


    Järki:
    Maan mantere, esiaurana maan kärki.

    Tunne:
    Meri määrätön, ylös yltävä, jos kunne.

    Tahto:
    Saa sinnemmä kuin manteren pisin mahto
    käy kauemma kuin valtavan meren vahto,
    on taivas. — Elon taistojen vaivaan
     vain tahto voi tehdä korkean taivaan.





III




KELLOT SOIVAT.


    Rauman oivat
    kirkonkellot
    soivat, soivat
    ja huminoivat,
     kumpuillen kuin taivahan sellot.

    Vaikenee jo vaikeroivat
    karjan-, kurjenkellot.
    Autuaina ailakoivat
     kummut, nummet, pellot.

    Tuntehet nyyhkiväisen mellot
     mielehen vellot,
    hyminä, jonka kirkonkellot
    lentohon loivat,
    kuultaviini kauas toivat,
    vanhan luostarkirkon kellot,
     kaukomatkain taakse soivat.

    Soinnut mielen angervoivat,
     soinnut sielun aateloivat.

    Oivat
    Rauman kirkonkellot
    soivat,
     oi, kuin taivahan sellot.




VARJOJA.


    Hattarat lännestä käy, tuo Pohjanlahdelta viestit.
    »Niemen nokalta» on tie,
    minnekä, minnekä lie?

    Ylitseni varjot ne pois päin metsikön latvoja liitää,
    häipyvät, häipyvät niin
    silmien siinnottomiin.

    Maantien piennarta vain ypö yksin asteli nainen,
    menijätä muuta ei näy;
    kohtapa, kohta jo käy.

    Sillan korvalla pylväs, se vartia Varsinais-Suomen,
    maahansa meneviä vaan
    tokkopa tarkkaakaan.

    Nähnyt liioin lie hän varjoja matkaavaisten,
    torkkuva vanhus tuo,
    painuva pientaren luo.

    Pylväsnä itsekin tässä ma pylvästä katson, katson.
    Siitäkin silmään jää
    vain sen vaipuva pää.




HILJAISUUS SOI.


    Jo uupui kaiku laulun joikuvan,
    yö vaiti, ääretönnä haavelmoipi.
    Ah — saattanut en luulla —
    voi äänetyyttä kuulla!
    Mut haudan hiljaisesti vain se soipi.

    Oi, mistä ihmehelke oikukas?
    Nyt yönkö keijut häitä karkeloivat?
    Ne näinkö kaikki soimahan
    sais uutehen jo voimahan!
    Jo, kuullos, kukkain aamukellot soivat!

    Näin soi nyt yöhyt, äänetönnä näin.
    On vaiti vainion ja metsän vilja.
    Mut elämä kaikkivalta
    soi hiljaisuuden alta,
    kun nukkumaan käy rauhan valkolilja.




KUPLIA.


    Lehdon siimehessä
     istun luona lähtehen,
    siinä leikkiessä
    kirjokuplien.
    Taivas kuvansa korkean
    kaarsi kuplan pintahan,
     kunnes varjojen
    kuoli kuplanen.
    Itse lähdeveessä yhä
     päilyi syvällä taivas pyhä.

    Metsän laulumailta
    käkösen kukku pulppuaa.
     Ah, kuin autuailta
    kuplat kaiahtaa!
    Minkä kukku helkähtää,
    toivon taivas välkähtää.
     Painui pilven taa
    kuplain kultamaa:
    lemmen lauluvuossa yhä
     soipi toivon taivas pyhä.

    Istun siimehessä
     luona päilyn pulpukkaan,
    luonnon leikkiessä
    kirjokuplillaan.
    Lieto oonpa kuplanen
     ihmis-ulapan läikkyisen.
    Korkeudesta saan
    kotvaonnen vaan.
    Aavan uumenissa yhä
     auvon taivaspuunto pyhä.




VANHALLE ÄIDILLENI.


    On ihana elämän huomen,
    kun päivä purppuroi.
     On ihana inehmon nuoruus,
    kun lemmen laulu soi,
    ja työ on soiton solina vaan
    ja urhotöitä uneksitaan.
     On ihana ihmisen miehuus,
    kun päivä lämmön loi,
    kun ylevä tekojen taivas,
     ah, sielun aateloi.

    On ihanin elämän ehtoo,
     sen tyyni tenhokkuus,
    kun soluvi sylihin aavan
    jo päivän puuntavuus,
    ja entismuistot armahat, oi,
    kuin rauhan rannan hyminä soi.
     Ja perästä pyhäisen aaton
    on auvon päivä uus,
    kun yleni ylitses toivon
     ja uskon ainaisuus.




POIS.


    Heinän
     seinän
    kaatuvan jo näen.
    Tuulen
    kuulen,
     mut en ääntä käen.

    Miksi?
    Siksi
    kiireinen on suvi.
    Taaksi,
    maaksi
    kaikki kaikkouvi.

    Sieltä
     mieltä
    onnen, auvomyhän,
    tullen
    mullen
     kuolon muuttopyhän.




UKKOSEN UHATESSA.


    Sumu harmaa yli tienoon,
    sade suihkii, sohisee.
    Vakavissaan perä lahden,
     kotikoivut kohisee.

    Yli tienoon ukonilmaa
    tulet kaukaa välähtää.
    Itä uhkaa, länsi uhkaa,
    jymypilvet sälähtää.

    Ukonilmaa meri huokuu;
    teräs lahden sykähtää.
    Kalatiirat alas iskee,
    vesi vastaan hykähtää.

    Meri huokuu, sumu harmaa,
    sade aaltoon rapisee.
    Tuli pitkäisen kun iskee,
     maan vahvuus vapisee.




ILMESTYSNÄKY.


    Eläin ukkosena huusi:
    Näe huumenäky uusi!

    Niin lähti ori lieskanpuna, hurja,
    pälyi ratsastajan raateleva miekka.
    Kyti maailmahan jättisota kurja,
    jonka uhriluku — aavikkojen hiekka.

    Heti toinen hepo, valju kuni aave,
    ja sen ratsurilla valtakadon vaaka.
    Oli leivätönnä laiha elon haave,
    hätä raskas kuin hautakiven laaka.

    Hepo kinterillä musta kuni hiili,
    ja sen valtijalla voiton oli jousi.
    Kenen onnettoman iski ruton piili,
    pian tokko tuhotuskistansa nousi?

    Katso, konkareja korskuvampi harmo,
    jolla laakeroitu luuranko Kalma!
    Kuta iskevämpi eeltäjien tarmo,
     sitä ilkkuvampi tuonelan on talma.




IHMISKUNNAN TOTUUS.


    Totuus? — Liha, luusto vai nilako?
    Valveilla-olo? Vai unitilako?
    Tottako se vai Pilatuksen pilako?

    Totuus? — Ajan yössä on kysymys,
    toivoton toden ääneti-pysymys,
    soinnuton sana — Golgatan väsymys.




SOTAMIEHEN SUVIVIRSI.


    Olen uupunut sotakentällä, jalat pettävät, pää taipuu,
    ja nyt tunnen mä: minut nielevi tuhon purppuravuo.
    Yli kaikkensa ken on antanut, hän vaipuu,
     levon ikuisen hälle haavansa suo.

    Helatulten ja iloraikujen hämäryyksihin sota haipuu,
    avoikkunan läpi sointuja suvivirsikö tuo?
    Yksi ainoa mulla, turha, on elon kaipuu:
     alla syreenin kuolla äitini luo.




VAINAJAN VIRSI.


    Mua itkettekö? Aika on nyt laata.
     Sain voitonunen riemullisen, syvän.
    Niin turvallista tuttunne on maata
    kuin parmahilla paimentajan hyvän.
    Minä maasta olen tullut ja nyt maaksi tulla pitää,
    mutta kuolematon haihdu ei, se haudan yli itää.
     Ken kyllin näki kukkia ja kuloa,
    ikivalkeuden vartovi hän tuloa
    kuin sulho oman hunnutetun suloa.
    Käy haudan läpi kaikkeuden häät.
      Siis soios, somer; hymnit, hymiskäät!




KAIKKISUUDEN KAUKOMAILLE


    Päivän
    häivän
    painuessa vuorten taa,
    lunten,
    unten
     laajeneepi kaukomaa.

    Yötä
    myötä
    yksin lähden hiihtämään
    tuolle
    puolle
     tuskan, riemun vaihesään.

    Sinne,
    minne
    sähköt kiihkojen ei näy,
    tähden
    nähden
     tieni seestekirkas käy.

    Kunne
    tunne
    kuoleman ei tulla voi:
    Siellä,
    siellä
     soinnut kaikkisuuden soi.




HUOMAUTUS.


Edelläesitettyjen sekä vanhojen että uusien rytmien käyttely perustuu
seuraaviin julkaisuihin:

Ilmari Krohn, Suomalainen laulurunous (Y.L:n album. 1908).

Ilmari Krohn, Rytmioppi (Musiikin teorian oppijakso 1).

Onni E. Helkiö, Uuden runomittaopin alkeita.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74656 ***