
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74304 ***





TARPEETON IHMINEN

Kirj.

Ivan Sergejevitsh Turgenjev


Venäjän kielestä suomentanut

Martti Wuori





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1915.




Ivan Turgenjev.


Ivan Sergejevitsh Turgenjev, synt. Orjolissa v. 1818, kuol. huvilassaan
Bougivalissa lähellä Parisia v. 1883, on, kuten tunnettu, Venäjän
suurimpia, maailmanmaineen saavuttaneita kirjailijoita. Hänen isänsä,
ent. ratsuväenupseeri, oli varakas tilanhaltija ja äitinsäkin
puolelta sai hän, tämän sedältään perimän, suuren maatilan omakseen.
Kirjailijan isä ja äiti olivat hyvin omituisenluontoisia ihmisiä
ja sen vuoksi hän poikasena saikin »kokea kovin vähän hellyyttä
vanhemmiltaan, mutta sen sijaan näki paljon tilanhaltijani kovuutta
talonpoikia ja palvelusväkeä kohtaan», kuten eräs hänen elämäkertansa
kuvaaja sattuvasti sanoo, viitaten sillä muutamaan peruspiirteeseen
Turgenjevin kirjailijaluonteessa. Vaikuttihan näet Turgenjev meilläkin
suomennoksina jo aikoja sitte tunnetuilla »Metsämiehen muistelmillaan»
aivan suoranaisesti maaorjuuden lakkauttamiseen Venäjällä. Kodissaan
sai Turgenjev, lahjakas poika kun muuten oli, jo pienestä pitäen
oppia kieliä, niin että hän täydellisesti hallitsi ranskan, saksan
ja englannin kielet, tuli 11 vuoden vanhana Moskovaan kouluun ja jo
16-vuotiaana pääsi hän ylioppilaaksi. Pietarin yliopistossa suoritti
hän kandidaattitutkinnon ja harjoitti sen jälkeen parisen vuotta
opintoja vielä Berlininkin yliopistossa, niin että, kuten sama hänen
elämäkertansa kirjoittaja sanoo, »semmoisella suurella kielitaidolla,
niin laajoilla, monipuolisilla tiedoilla, niin hyvällä ymmärryksellä
ja muistilla, niin suurella kyvyllä ja niin perinpohjaisella Venäjän
kansan elämän tuntemuksella varustettuna ei ole yksikään venäläinen
kirjailija häntä ennen esiintynyt kirjallisuudessa». Palattuaan
opintomatkaltaan Venäjälle Turgenjev, riitaannuttuaan äitinsä kanssa
tämän alustalaisiaan kohtaan osoittaman julmuuden tähden, jäi
kokonaan vaille aineellista toimeentuloa ja oli pakoitettu jonkun
ajan olemaan virkamiehenä Pietarissa. V. 1850 hänen äitinsä kuoli
ja näin jouduttuaan mitä rikkaimman maatilan haltijaksi Turgenjev,
joka silloin jo oli julkaissut ensimäiset kertomuksensa »Metsämiehen
muistelmista», itse ensimäisenä vapautti maaorjansa, järjestäen heidän
olonsa niin, että pakollisten päivätöiden sijasta saivat suorittaa
rahaveron heille viljeltäväksi annetusta maasta. Maatilallaan, jatkaen
kirjallista tointaan, vietti Turgenjev useita vuosia, mutta muutti
sitte ulkomaille, asuen hellien ystävyyssiteiden yhdistämänä kuuluisan
laulajattaren Viardot-Garcian perheeseen, milloin Baden-Badenissa,
milloin Lontoossa ja lopuksi Parisissa, jossa, niinkuin sanottu,
kuolikin.

Turgenjevin suuret romaanit: »Rudin», »Aattona», »Aatelispesä», »Isät
ja pojat» ja »Savua», jotka tekivät hänet kuuluisaksi, kunnioitetuksi
ja rakastetuksi ulkomaillakin ja joissa kussakin osaltaan kosketellaan
jotakin puolta Venäjän yhteiskunta-elämän kehityksestä, ovat hyvin
tunnetut suomalaistenkin kirjallisuuden harrastajain piirissä.
Ehkäpä on niitäkin, jotka hyvin muistavat hänen pienempiäkin
kertomuksiaan, esim. »Asjan», »Mumun», »Ensi lemmen» ja »Kevätpuroja»
ja näytelmän (jommoisia hän myöskin on muutamia kirjoittanut)
»Kuukausi maalla». Kaikista näistä teoksista huokuu lämmin, rakastava
runoilijapersoonallisuus, myötätunto ihmistä kohtaan yleensä, mutta
varsinkin venäläistä naista kohtaan sekä myöskin rakkaus lapsiin,
eläimiin ja luontoon. Ja paitsi maaorjuutta ja venäläistä naista on
se henkilöhaahmo, jota Turgenjev nimittää tarpeettomaksi ihmiseksi
yhteiskunnassa, olennainen puoli hänen kirjallisessa tuotannossaan.

Tämä viimeksi mainittu tyyppi kuvataan oikealla nimellään siinä
kertomuksessa, jonka nyt tarjoamme suomalaisille lukijoille, jopa
sellaisen kaikki alttiiksi- ja anteeksi-antavan naisen rinnalla,
joka on tämän venäläisten naisluonteiden etevän kuvaajan ja suuren
kertojakyvyn lempihenkilöitä. Kun sitä paitsi tässä samassa
kertomuksessa tuon tuostakin aivan kuin kaupan päälliseksi annetaan
mitä hurmaavimpia luonnonkuvauksia ja hiljaista huumoriakin paikotellen
ilmenee mitä tarkimman luonteen kuvauksen ja hienosäikeisimmän
sielullisen erittelyn ohessa, niin näemme siinä juuri kuin
pienoiskuvassa tämän suuren venäläisen kirjailijan viehättävimmät
ominaisuudet edustettuina. Se surullinen lemmentarina, joka tämän
»tarpeettoman ihmisen» päiväkirjassa niin koruttomasti, mutta
säälittävästi kerrotaan, tulee varmaankin herättämään meilläkin mitä
suurinta mielenkiintoa.




Ovetshi-Vodin kylässä 20 p. maaliskuuta 18...


Lääkäri lähti vastikään luotani. Pääsinpäs vihdoinkin selville!
Vaikkapa kuinka viekastelikin, täytyi hänen lopulta lausua
mielipiteensä.

Niin, minä kuolen pian, hyvinkin pian. Kun jäät lähtevät joista, niin
luultavasti minäkin viimeisen lumen mukana lähden... Minne? Jumala
sen tietää! Myöskin mereen. No, kun kuollakseen, niin parasta kuolla
keväällä.

Vaan eikös ole naurettavaa ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa kenties
paria viikkoa ennen kuolemaansa? Mitäpäs siitä! Ja milläs neljätoista
päivää on vähemmän kuin neljätoista vuotta, neljätoista vuosisataa?
Iankaikkisuuteen verrattuna, sanotaan, kaikki ei ole mitään; mutta
siinä tapauksessa iankaikkisuuskaan ei ole mitään. Minä taidan tässä
ruveta järkeilyyn: se on huono merkki — jokohan arveluttaa? — Parempi
on kertoa jostakin. Ulkona on märkä, tuulinen ilma enkä saa mennä
ulos. Mitäpä minä kertoisin? Taudeistaan kunnon mies ei puhu koskaan;
kirjoittaa kertomus ei kuulu minun alaani; mietteet korkealentoisista
asioista taas eivät ole voimieni mukaisia; kuvata oloja ympärilläni
ei minua liioin huvita ja olla joutilaana on ikävää, lukemaan taas
olen laiska. No! Kerronpahan sitte itselleni koko oman elämäni. Mainio
ajatus! Kuolemaa odottaessa se sopii varsin hyvin eikä ole loukkaavaa
kellekään. Minä siis alan.

Minä synnyin noin kolmisenkymmentä vuotta sitte. Vanhempani olivat
jotensakin varakkaita tilanhaltijoita. Isäni oli innokas peluri, äitini
ankaraluontoinen nainen... hyvin kunnollinen ihminen. Vaan en ole
tuntenut naista, jonka avut olisivat tuottaneet minulle vähemmän iloa.
Hän vaipui näitten hyveittensä painon alle ja kiusasi kaikkia, alkaen
omasta itsestään. Elämänsä viitenäkymmenenä vuotena ei hän kertaakaan
levännyt, laskenut työtä käsistään; hän puuhasi ja aherteli aina kuin
muurahainen — ja ilman mitään hyötyä, jota ei voi sanoa muurahaisesta.
Uupumaton mato kalvoi häntä yötä päivää. Yhden ainoan kerran vain
näin hänet aivan levollisena, nimittäin, ensimäisenä päivänä hänen
kuolemansa jälkeen, kun hän oli arkussaan. Häntä silloin katsellessani
minusta todenperään näytti, että hänen kasvoistaan kuvastui hiljasta
hämmästystä; puoleksi avonaisista huulista, vajonneista poskista ja
leppeistä, liikkumattomista silmistä ikäänkuin puhalsivat vastaan
sanat: »kuinka hyvä onkaan pysyä paikoillaan!» Niin, hyvä, hyvä on
vihdoinkin vapautua riuduttavasta elämän tietoisuuden tunteesta,
pääsemättömästä ja levottomasta olemassa olemisen tunteesta! Mutta
eihän nyt siitä ole puhe.

Ihmiseksi ylenin huonosti, enkä hauskastikaan. Isä ja äiti rakastivat
minua, vaan ei siitä elämäni ollut helpompi. Isällä ei ollut valtaa
omassa talossaan eikä arvoakaan, mies kun oli, joka ilmeisesti oli
häpeällisen ja turmiollisen paheen orja. Hän oli tietoinen omasta
lankeemuksestaan ja kun ei hänellä ollut voimia vapautua rakkaan
intohimonsa kahleista, niin koetti hän ainakin alati ystävällisellä ja
vaatimattomalla ulkomuodollaan ja väistelevällä nöyryydellään voittaa
esikuvallisen vaimonsa suopeuden. Äitini kantoi todellakin kovan osansa
sillä hyväavuisen naisen kauniilla ja ylevällä pitkämielisyydellä,
jossa usein on paljon itserakasta ylpeyttä. Hän ei koskaan soimannut
isää mistään, vaan antoi hänelle viimeiset rahansa ja maksoi hänen
velkansa. Isä taas ylisteli äitiä sekä hänen edessään että takanaan,
mutta kotona ei viihtynyt olemaan ja osoitti hellyyttään minulle salaa
ikäänkuin itse olisi peljännyt tartuttaa minuun läsnäoloaan. Mutta
silloin hänen rumentuneet kasvojensa piirteet uhkuivat sellaista
hyvyyttä, sairaanomainen ivan ilme hänen huulillaan muuttui silloin
niin liikuttavaksi hymyksi, hänen hienojen ryppyjen ympäröimät
ruskeat silmänsä kirkastuivat silloin sellaisesta rakkaudesta, että
ehdottomasti painalsin poskeani hänen kyyneleiden kostuttamaa, lämmintä
poskeaan vastaan. Nenäliinallani kuivasin noita kyyneleitä ja ne
valuivat uudelleen itsestään kuin vesi laitojaan myöten täytetystä
lasista. Rupesin itse itkemään ja hän lohdutteli minua, silitteli
selkääni kädellään ja suuteli väräjävin huulin kasvojani yltä yleensä.
Vielä nytkin jo yli kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen,
muistellessani isä raukkaani, äänettömät nyyhkytykset kuristavat
kurkkuani ja sydän sykkii, sykkii niin lämpimästi ja katkerasti, riutuu
niin tuskallisesta säälintunteesta, ikäänkuin sillä vielä olisi pitkä
aika jäljellä sykkiä ja jotakin sääliä!

Äitini sen sijaan kohteli minua aina samalla lailla, ystävällisesti,
mutta kylmästi. Lasten kirjoissa tapaa usein sellaisia moraalisoivia ja
oikeudenmukaisia äitejä. Hän minua rakasti, vaan en minä häntä. Niin,
minä vieroin kunnollista äitiäni ja rakastin intohimoisesti paheellista
isääni.

Mutta nyt jo riittää täksi päiväksi. Alku on olemassa ja lopusta,
tulkoon siitä minkälainen tahansa, minun ei tarvitse huolehtia. Se
riippuu taudistani.




21 p. maaliskuuta.


Tänään on ihana ilma: lämmin, kirkas; auringon säteet leikkivät
iloisesti nuoskealla lumella; kaikki loistaa, höyryää, tippuu;
varpuset tirskuvat kuin hullut sulaneilla, tummilla aidoilla; kostea
ilma, kiihdyttää suloisesti ja hirvittävästi rintaani. Kevät, kevät
on tulossa! Istun ikkunan edessä ja katselen kedolle toiselle puolen
jokea. Oi, luonto, luonto! Minä niin kovasti sinua rakastan ja sinun
uumenistasi nousin kuitenkin elämäänkin kykenemättömänä. Tuossa hyppii
urosvarpunen siivet harallaan, huutaa — ja jokainen ääni sen huudossa,
jokainen tönöllään oleva höyhen sen ruumiissa uhkuu terveyttä ja
voimaa...

Seuraako siitä mitään? Ei mitään. Se on terve ja sillä on oikeus
tirskua ja pöyhistellä, vaan minä olen sairas ja tuomittu kuolemaan
— siinä kaikki. Enempää siitä ei maksa vaivaa puhuakaan. Itkettävät
luontoon vetoamiset ovat kauhean naurettavia. Palatkaamme kertomukseen!

Ihmiseksi ylenin, kuten sanottu, hyvin huonosti, enkä hauskasti. Veljiä
ja sisaria minulla ei ollut. Minut kasvatettiin kotona. Ja mitäpä työtä
äitini olisi tehnyt, jos minut olisi pantu johonkin kasvatuslaitokseen?
Sitä vartenhan lapsetkin ovat olemassa, ettei vanhempien olisi ikävä.

Me asuimme suurimmaksi osaksi maalla; toisinaan matkustimme Moskovaan.
Minulla oli, niin kuin tavallista on, hoitajani ja opettajani; niistä
on painunut mieleeni varsinkin eräs laiha ja meltomielinen saksalainen,
Rickmann nimeltään, tavattoman surkea ja kohtalon kolhima olento,
jota hyödyttömästi kalvoi näännyttävä ikävä kaukaiseen kotimaahan.
Kun tavan mukaan, uunin liepeellä, ahtaan etusuojan tukehduttavassa
ilmassa, jossa tuntui happamen kaljan lemu, partasuinen hoitajani
Vasili, liikanimeltään Gusinja, iänikuiseen siniseen kauhtanaansa
puettuna istui ja pelasi viimeistä tikkiä kuskimme kanssa, joka
hiljan oli saanut uuden lampaannahkaturkkinsa ja pettämättömät
rasvanahkasaappaansa, niin lauleli Rickmann väliseinän takana:

    Herz, mein Herz warum so traurig?
    Was bekümmert dich so sehr?
    S'ist ja schön im fremdem Lande —
    Herz, mein Herz — was willst du mehr?

    (Sydän, sydän, miksi kaipaat?
    Mist' on murhe sulla ain'?
    Onhan vieras maakin kaunis —
    Sydän, tyydy siihen vain!)

Isän kuoltua me muutimme kokonaan Moskovaan. Olin silloin kahdentoista
vuotias. Isäni kuoli yöllä halvaukseen. Sitä yötä en unhota koskaan.
Nukuin sikeästi kuten tavallisesti kaikki lapset nukkuvat, mutta
muistan, että unissanikin olin kuulevinani raskasta ja määräperäistä
korinaa? Yht'äkkiä tunsin, että joku kosketti olkapäähän! ja sysäsi
minua. Aukaisin silmäni: edessäni seisoi hoitajani. — Mikä on? —
Menkää, menkää; Aleksei Mihailovitsh tekee lähtöä... Kuin mieletön
syöksyin vuoteeltani makuusuojaan. Siellä näin isän makaavan pää
taaksepäin heitettynä, ihan punaisena ja vaikeasti hengittäen.
Ovella seisoi palvelusväkeä pelästyneen näköisenä; eteisessä joku
kysyi käheällä äänellä: »onko lähetetty lääkäriä hakemaan?» Pihalla
tuotiin hevonen ulos tallista, portti narahti; huoneessa paloi
talikynttilä lattialla; äiti tuskitteli, silti kuitenkaan kadottamatta
soveliaisuutta ja oman arvonsa tuntoa. Heittäydyin isäni povelle,
halailin häntä kuiskaten: »pappa, pappa...» Hän makasi liikkumattomana
ja omituisesti tirkistäen silmillään. Katsoin häntä kasvoihin — ääretön
kauhu pidätti hengitystäni; pelosta aloin vikistä kuin kovasti kiinni
siepattu lintu — minut otettiin ja vietiin pois. Vielä edellisenä
iltana hän, ikäänkuin aavistaen loppuaan, oli hellästi ja surumielisenä
hyväillyt minua. Saapui uninen ja karhea lääkäri, josta pahasti
löyhki viina. Isäni kuoli hänen käsiinsä ja seuraavana päivänä minä,
surusta aivan typertyneenä, seisoin kynttilä kädessä pöydän ääressä,
jossa vainaja lepäsi, ja mielettömänä kuuntelin lukkarin kumeaäänistä
veisuuta, joka silloin tällöin vuorotteli papin heikomman äänen kanssa;
kyyneleet valuivat virtanaan poskilleni, huulilleni, kaulukselleni,
kalvosimilleni; minä menehdyin kyyneleihin ja katselin hellittämättä
ja tarkkaan isäni liikkumattomiin kasvoihin aivan kuin olisin jotakin
odottanut häneltä; äitini sillä välin taas kumarteli maahan asti,
hitaasti kohottautuen ja ristien silmiään, kovasti painaen sormiaan
otsaansa, olkapäihinsä ja rintaansa. Päässä ei minulla ollut yhtäkään
ajatusta; ruumiini oli raudan raskas ja minä tunsin, että jotakin
kauheata tapahtui minulle... Kuolema vilkaisi minua silloin silmiin ja
huomasi minut.

Muutimme Moskovaan isän kuoltua hyvin yksinkertaisesta syystä:
maatilamme näet myytiin huutokaupalla velkojen tähden — ihan tyysti,
lukuunottamatta yhtä ainoata talon pahaista, sitä, jossa minä nyt
päätän erinomaista elämääni. Tunnustan, että silloin, nuori kun olin,
surin tuota kotimme myyntiä tahi oikeammin surin sitä puutarhamme
tähden. Sillä siihen puutarhaan liittyvät miltei ainoat valoisat
muistoni; sinne minä eräänä hiljaisena kevätiltana hautasin parhaimman
ystäväni, töpöhäntäisen ja vääräsäärisen vanhan koiramme »Triksin»;
siellä minä muinoin, korkeaan ruohoon kätkeytyen, söin varastettuja
omenia, punaisia makeita Novgorodilaisia; siellä myöskin ensi kerran
vattupensaikossa, kun marjat olivat kypsyneet, näin sisäkön Klaudian,
joka, vaikka pystynokkainen olikin ja aina nauroi nenäliinaansa,
herätti minussa niin helliä tunteita, että hänen läsnäollessaan tuskin
saatoin hengittää, riuduin rakkaudesta vaieten vain, vaan kerran sitte,
pääsiäissunnuntaina, kun hänen vuoronsa tuli suudella minun, talon
lapsen kättä, vähällä itse olin langeta suutelemaan hänen läntälleen
astuttuja vuohennahkakenkiään. Voi Jumala! Joko siitä todellakin on
kaksikymmentä vuotta? Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin ihan äskettäin
vielä olisin ratsastanut takkuisen raudikkomme selässä pitkin puutarhan
aitausta ja kohottautuen jalustimille noukkinut kaksivärisiä lehtiä
lehmuksista! Niinkauan kuin ihminen elää ei hän tunne omaa elämäänsä:
samoin kuin ääni, se vasta jonkun ajan kuluttua alkaa hänelle selvetä.

Voi, sinä puutarhani, voi, te pienen lammikon luona olevat umpeen
kasvaneet tiet, voi, sinä pikku hiekkapaikka rappeutuneen tokeen alla,
josta minä ongin kaloja! Ja te korkeat koivut pitkine riippuvine
oksinenne, joiden takaa aina ennen kylätieltä kuului, kolisevilta
rattailta, ajajan alakuloinen laulu, — teille lähetän minä viimeiset
hyvästini! Elämästä erotessani teitä kohti vain kurotan käteni. Vielä
kerran tahtoisin vetää henkeeni koiruohon kitkerää hajua, leikatun
tattarin makeata tuoksua kotiseutuni pelloilla, vielä kerran tahtoisin
kaukaa kuunnella pitäjämme rämisevän kirkonkellon yksitoikkoisia
läppäyksiä; vielä kerran loikoa tammen viileässä varjossa tutun
virranrepeämän partaalla; vielä kerran silmin seurata tuulen nopeata
tietä, kun se tummana juovana juoksee niittymme kultana kellahtavaa
heinikkoa pitkin.

Ah, miksi tämä kaikki? Mutta tänään en jaksa jatkaa. Siis huomiseksi.




22 p. maaliskuuta.


Tänään on taaskin kylmä ja sumuinen ilma. Sellainen ilma on paljon
sopivampi. Se soveltuu työhöni. Eilinen päivä herätti minussa ihan
turhanpäiten kaikellaisia joutavia tunteita ja muistoja. Toiste se
ei enää uudistu. Hentomieliset tunteen purkaukset ovat kuin lakritsi
ikään: ensi pureksimatta se on aika hyvää, vaan sitte syntyy jo äitelä
maku suuhun. Käyn siis suoraan ja tyynesti kertomaan elämästäni.

Niinmuodoin olimme muuttaneet Moskovaan...

Mutta päähäni pälkähtää, tokko oikein maksaa vaivaa kertoa elämästäni.

Ei tosiaankaan maksa vaivaa... Elämäni ei missään suhteessa eronnut
monen muun ihmisen elämästä. Kotini, yliopisto, palvelus alemmissa
viroissa, virkaero, pieni tuttavapiiri, oikea köyhyys, vaatimattomat
huvitukset, hiljaiset toimet, kohtuulliset elämän toiveet, — eikös
ne ole kaikille tuttuja, vai kuinka? Ja sen tähden en ryhdykään
elämästäni kertomaan, saatikka kun kirjoitan vain omaksi huvikseni;
ja jos menneisyyteni ei minusta itsestänikään näytä kovin hauskalta
eikä liioin surulliseltakaan, niin varmaankaan siinä sitte ei mitään
huomiota ansaitsevaa olekaan. Mieluummin koetan sitte kuvata itselleni
omaa luonnettani.

Mikä mies minä olen?... Voidaan huomauttaa, ettei siitä kukaan välitä.
Myönnän. Mutta minähän olen kuolemaisillani, totta totisesti, olenkin,
ja ennen kuolemaa kai on anteeksi annettavaa halu tietää, mikä lintu
minä muka olen ollut.

Tarkkaan harkittuani tätä tärkeätä kysymystä ja kun ei minulla muuten
ole vähintäkään aihetta liian katkerasti puhua omasta itsestäni, kuten
tekevät ihmiset, jotka ovat kovin vakuutetut omista ansioistaan,
täytyy minun tunnustaa yksi asia: olen ollut ihan tarpeeton mies tässä
maailmassa tahi pikemmin ihan joutava lintu. Ja sen minä aion todistaa
huomenna, sillä tänään minä yskin kuin vanha lammas ja hoitajattareni
Terentjevna ei anna minulle rauhaa hokien: »Pankaa maata, hyväseni,
ja juokaa teetä!»... Minä tiedän, miksi hän näin käy kimppuuni: hänen
tekee itsensä mieli teetä. No, olkoon menneeksi! Miks'ei sallisi
muija paran viimesillään ollen kiskoa mahdollisimman suurta hyötyä
herrastaan?... Aika ei ole vielä ohi.




23 p. maaliskuuta.


Talvi taaskin. Lunta sataa paksuina hiutaleina.

Tarpeeton, tarpeeton... Keksinpäs oikein mainion sanan. Mitä
enemmän syvennyn omaan itseeni, mitä tarkemmin silmäilen entistä
elämääni, sitä enemmän tulen vakuutetuksi tuon sanan ankarasta
todenperäisyydestä. Tarpeeton, — niin juuri. Toisiin ihmisiin tämä
sana ei sovellu... Ihmiset ovat pahoja, hyviä, viisaita, tuhmia,
miellyttäviä, epämiellyttäviä, vaan eivät — tarpeettomia. Ymmärtäkää
minua oikein: noitakin ihmisiä vailla maailma tietenkin tulisi toimeen;
mutta tarpeettomuus ei ole heidän pääominaisuutensa, heidän ominainen
tunnusmerkkinsä eikä kellekään, heistä puhuessaan, »tarpeeton»
-sana ensimäisenä tule kielelle. Sitä vastoin minusta ei muuta
voikaan sanoa kuin — tarpeeton. Ylimääräinen ihminen — siinä kaikki.
Nähtävästi luonto ei edellyttänyt minun ilmestymistäni ja siitä syystä
suhtautui minuun kuin odottamattomaan ja kutsumattomaan vieraaseen.
Eikäpä syyttä minusta sanonut muuan leikinlaskija, joka oli innokas
preferanssinpelaaja, että äidilleni minuun nähden tuli pieti. Puhun
itsestäni nyt ihan tyynesti ilman mitään katkeraa mieltä... Kaikki
on ollutta ja mennyttä! Koko elämäni iän oli minun paikkani alati jo
toisten käsissä, kentiesi sentähden, että etsin paikkaa aina sieltä,
mistä ei olisi pitänyt. Olen ollut luulevainen, ujo, närkäs, niinkuin
kaikki sairaat; lisäksi, luultavasti liian itserakkauden tahi yleensä
koko olemukseni epäonnistuneen kokoonpanon tähden, tunteitteni ja
ajatusteni välillä — ja näiden tunteiden ja ajatusten ilmestysmuodon
välillä — oli jokin järjetön, käsittämätön ja voittamaton este; ja kun
minä päätin väkisin voittaa tuon esteen, murtaa sen, niin liikkeeni,
kasvojeni ilme, koko olemukseni saivat tuskallisen ponnistuksen näön:
enkä minä ainoastaan näyttänyt luonnottomalta ja pingoittuneelta,
vaan todella niin olinkin. Silloin nousi sielussani hirveä hälinä.
Minä erittelin itseäni viimeisiä säikeitä myöten, vertasin itseäni
muihin, muistelin mielessäni niitten ihmisten vähimpiäkin silmäilyjä,
hymyjä ja sanoja, joiden eteen tahdoin avata itseni, tulkitsin kaikki
nurinkurin, nauroin katkerasti vaatimukselleni »olla niinkuin kaikki
muut» — ja yht'äkkiä, kesken nauruani, vaivuin surkeasti kokonaan
alas, jouduin typerään alakuloisuuteen ja taaskin siinä tilassa kävin
entiseen käsiksi, — sanalla sanoen kiertelin kuin orava pyörällään.
Päiväkaudet kuluivat tällaisessa tuskallisessa, hyödyttömässä työssä.
Sanokaa nyt sitte, olkaa niin hyvä, kelle ja mihin sellainen mies on
tarpeen? Miksi noin minulle tapahtui, missä on syy tähän turhantarkkaan
askartelemiseen itseni kanssa, — kuka sen tietää, kuka sen sanoo?

Muistan kuinka kerran matkustin dilishansilla Moskovaan. Tie oli hyvä
ja ajomies valjasti neljän hevosen viereen vielä sivulla-juoksijan.
Tämä onneton, viides, aivan tarpeeton hevonen, joka miten kuten
kiinnitetään etukaplaan lyhyellä paksulla köydellä, joka armottomasti
hankaa sen reittä ja häntää, pakoittaen sen juoksemaan mitä
luonnottomimmalla tavalla ja antaen koko sen ruumiille käyrän muodon,
on aina herättänyt minussa mitä syvintä sääliä. Huomautin ajomiehelle,
että kaipa siinä olisi tultu toimeen ilman tuota viidettäkin hevosta...
Hän oli vaiti, puistalsi sitte päätään, vetäisi tuota hevosta
kymmenisen kertaa piiskalla yli laihan selän pöhöttyneen vatsan alle
ja lausahti vakavasti: »Näetsen, todenperään, kun tuli siihen mukaan!
Senkin saatana!»

Sillä lailla minäkin olen tullut mukaan... Onneksi ei majatalo ole
etäällä.

Tarpeeton... Lupasin näyttää toteen tämän mielipiteeni ja täytänkin
lupaukseni. En pidä tarpeellisena luetella niitä tuhansia
yksityisseikkoja ja jokapäiväisiä tapahtumia, jotka muuten jokaisen
ajattelevan ihmisen silmissä voisivat näyttää kumoamattomilta
todisteilta minun hyväkseni, se on, näkökantani hyväksi; alan
mieluummin eräästä hyvin tärkeästä tapauksesta, jonka jälkeen
varmaankaan ei enää jää vähintäkään syytä jäljelle epäillä, että
»taipeeton» -sana on aivan paikallaan. Toistan: en aio antautua
yksityiskohtia kertomaan, vaan en voi vaitiolollakaan sivuuttaa erästä
hyvin huvittavaa ja merkillistä seikkaa, nimittäin: ystävieni (minulla
on ollut niitäkin) omituista suhtautumista minuun joka kerta, kun tulin
heitä vastaan tahi kävin heidän luonaan. Heidän tuli ikäänkuin tukala
olla; vastaan tullessa he omituisen luonnottomasti hymyilivät minulle,
eivät katsoneet minua suoraan silmiin eivätkä jalkoihin, niinkuin
muutamat tekevät, vaan enimmäkseen poskiin, lausuen kiireesti: »Aa,
terve Tshulkaturin! (kohtalo on suonut minulle sellaisen liikanimen)
tahi: »kas siinähän on Tshulkaturin», ja väistyivät oitis syrjään, jopa
jonkun aikaa seisoivat liikkumattomina paikallaan, ikäänkuin koettaen
muistella jotakin. Tuon kaiken minä kyllä huomasin, sillä en ole vailla
tarkkaa silmää ja havaitsemiskykyä, ylimalkaan en ole tuhma; jopa
välistä juolahtaa päähäni hyvinkin huvittavia, eikä aivan tavallisia
ajatuksia; mutta koska olen tarpeeton mies ja sielussani on lukko,
niin pelottaa lausua ajatukseni julki, varsinkin, koska edeltäpäin
tiedän, että sen lausun perin kelvottomasti. Välistä minusta näyttää
omituiselta, kuinka ihmiset voivat puhua, jopa niin yksinkertaisesti,
vapaasti... Onpas se kykyä, tulee ajatelleeksi. Vaan tunnustaakseni,
minunkin kieltäni, huolimatta lukosta, hyvin usein syyhytti;
todellisuudessa lausuin kuitenkin sanoja ainoastaan nuoruudessani
ja kypsyneemmällä iällä melkein aina jaksoin pitää itseäni kurissa.
Sanoin tavallisesti puolikovasta »me puolestamme mieluummin olemme
hiukan vaiti», ja rauhoituin. Vaikenemaan me kaikki olemme hyvin
sukkelat, varsinkin meidän naisemme sen konstin osaavat: on ylhäisiä
venäläisiä neitejä, jotka vaikenevat niin suurenmoisesti, että huonosti
valmistautuneessa miehessä moinen tapaus saattaa synnyttää vienon
vavistuksen ja lyödä kylmään hikeen. Mutta eihän nyt siitä ole kysymys
enkä minä pysty muita arvostelemaan. Ryhdyn lupaamaani kertomukseen
käsiksi.

Muutamia vuosia sitte jouduin sangen vähäpätöisten, mutta minulle
hyvinkin tärkeiden asianhaarain johdosta oleskelemaan kuusi kuukautta
O...n kaupungissa. Tämä kaupunki sijaitsee mäen rinteellä ja on
hyvin epämukavasti rakennettu. Asukkaita siinä lasketaan olevan
noin kahdeksansataa, tavattoman köyhiä, talot ovat aivan mitättömän
näköisiä, pääkadulla, kivityksen muodossa, toisinaan kuumottaa jyhkeitä
kalkkipaakkuja, joita rattaiden oikein on kierrettävä; keskellä
hämmästyttävän likaista toria kohoaa pikkarainen keltainen rakennus,
jossa on mustat aukot ja joissa istuu, isot lakit päässä, ihmisiä muka
kauppaa pitämässä; siinä törröttää myöskin tavattoman pitkä kirjava
tanko ja sen vieressä, järjestyksen vuoksi, esivallan määräyksestä,
seisoo keltainen heinäkuorma ja astuskelee yksi ruunun kana. Sanalla
sanoen, O...n kaupungissa on elämä erinomaista. Ensi oloni päivänä
siellä olin vähällä tulla hulluksi ikävästä. Minun on sanottava
itsestäni, että vaikka tarpeeton mies olenkin, niin en ole sitä omasta
halustani; olen itse sairas, vaan kaikkea sitä mikä on sairasta, en voi
sietää... Ei minulla ole mitään onneakaan vastaan, jopa olen yrittänyt
lähennellä sitä sekä oikealta että vasemmalta puolelta... Sentähden
ei ole ihme, että minullakin voi olla ikävä, niinkuin kaikilla
kuolevaisilla. Olin O...n kaupungissa virka-asioilla.

Terentjevna on lujasti päättänyt kiusata minut kuoliaaksi. Tässä
esimerkki meidän keskustelustamme.

Terentjevna: Voi, hyvä isä, mitä te yhä vain kirjoittelette? Se on
epäterveellistä.

Minä: Mun on ikävä, Terentjevna.

Hän: Juokaahan teetä ja käykää levolle. Ehkäpä hikoilette ja hiukkasen
nukahdatte.

Minä: Enkä tahdo maata.

Hän: Herranen aika! Mitä te nyt?! Käykää nyt vain, käykää, se on
parempi.

Minä: Kuolen minä muutenkin, Terentjevna.

Hän: Jumala varjelkoon ja armahtakoon... No, tahdotteko teetä, vai?

Minä: En elä enää viikkoakaan, Terentjevna.

Hän: Kaikkia vielä, hyvä isä! Mitä te nyt?!... Minä sitte menen ja
asetan teekeittiön kiehumaan.

Mokomakin raihnainen, keltainen, hampaaton olento! Enkö sitte sinunkaan
mielestäsi ole mikään ihminen!




24 p. maaliskuuta. — Paukkuva pakkanen.


Samana päivänä, kun tulin O...n kaupunkiin, pakoittivat yllämainitut
virka-asiat minun käymään erään sen kihlakunnan ylimmän virkamiehen
Kiril Matvejevitsh Oshoginin luona, mutta tutustuin häneen tahi,
niinkuin sanotaan, tulin lähemmin tuntemaan hänet vasta noin parin
viikon kuluttua sen jälkeen. Hänen talonsa oli pääkadun varrella ja
erosi kaikista muista suuruutensa, maalatun kattonsa ja portilla olevan
kahden jalopeuransa puolesta, jotka olivat sitä jalopeurain rotua,
jolla on tavattoman paljon yhtänäköisyyttä epäonnistuneitten koirain
kanssa ja joiden syntymämaa on Moskova. Jo näistä jalopeuroista saattoi
päättää, että Oshoginilla oli varoja. Ja todellakin hänellä oli noin
neljäsataa alustalaista; hän seurusteli O...n kaupungin parhaimmiston
kanssa ja pidettiin vieraanvaraisena isäntänä. Hänen luonaan kävi
kaupungin päällikkö, tavattoman jykevä ja aivan kuin jostakin vanhasta
aineksesta kokoonpantu mies, joka ajeli parihevosilla, leveillä
punertavilla rattailla; kävi siellä muutkin virkamiehet: virallinen
syyttäjä, keltaihoinen ja äreä olento; leikinlaskija maanmittari, joka
oli saksalaista alkuperää, vaan tatarilaisen näköinen; kulkulaitosten
virkamies, helläluonteinen sielu, joka oli laulaja, mutta juorujen
levittäjä; entinen kihlakunnan aatelisten esimies, jonka hiukset olivat
värjätyt, paidanrinnus kohollaan, housut piukat ja kasvojen ilme sitä
ylevää lajia, joka on ominainen syytteessä olleille henkilöille;
kävi siellä sitten vielä pari tilanomistajaakin, kaksi eroamatonta
ystävää, jotka olivat jo ikämiehiä ja elämässä hankautuneita ja joista
nuorempi aina nutisti vanhempaa, tukkien hänen suunsa alati samalla
muistutuksella, että »älkää joutavia, Sergei Sergejitsh! mihin te
kelpaatte; ettehän tunne oikeinkirjoitustakaan... Niin, hyvät herrat»,
jatkoi hän vakuuttavasti, kääntyen läsnäolevien puoleen: »Sergei
Sergejitsh ei kirjoita kahveli, vaan gahveli.» Ja kaikki kuulijat
nauroivat, vaikka luultavasti ei yksikään heistä ollut erittäin taitava
oikeinkirjoituksessa, kun taas Sergei Sergejitsh parka vain oli vaiti
ja hiipuvalla hymyllä painoi päänsä alas. Mutta minähän unhotan, että
aikani on laskettu ja näin ollen antaudun liiaksi yksityiskohtiin.
Siis, pitkittä puheitta: Oshogin oli nainut mies, hänellä oli tytär
Jelisaveta Kirillovna ja tähän hänen tyttäreensä minä rakastuin.

Itse Oshogin oli ihan tavallinen mies, ei ruma eikä kaunis, hänen
vaimonsa taas vähän niinkuin vanhentunut kananpoika, vaan tytär ei
ollut vanhempiensa näköinen. Hän oli hyvinkin sievä muodoltaan, vilkas
ja lempeäluonteinen. Hänen harmaat, kirkkaat silmänsä katselivat
leppeästi ja avomielisesti lapsellisesti kohotettujen silmäkulmien
alta; hän melkein aina hymyili ja nauroikin hyvin usein. Hänen nuori
äänensä kajahteli hyvin miellyttävästi, hänen liikkeensä olivat
vapaat ja nopeat ja hän punastui herttaisesti. Hänen pukunsa ei ollut
ylenmäärin hieno; yksinkertaiset vaatteet vain somistivatkin häntä.
Yleensä en pian ole tullut tuttavaksi kenenkään kanssa ja jos ensi
näkemältä jonkun seurassa oli helppo olla, — mikä muuten ei tapahtunut
koskaan, — niin, tunnustan sen, puhui se paljon uuden tuttavuuteni
puolesta. Naisten kanssa en ole koskaan osannut käyttäytyä ja heidän
seurassaan olen joko murjottanut tahi näyttäytynyt tuimannäköiseltä
tahikka — mitä tyhmimmällä tavalla hampaillani irvistellyt ja
hämmentyen pyöritellyt kieltä suussani. Jelisaveta Kirillovnan
seurassa sen sijaan tunsin heti ensi näkemältä olevani kuin kotonani.
Se kävi näinikään. Tulin kerran ennen päivällistä Oshoginin luo ja
kysyin: »onko kotona?» »Kotona on», vastattiin, »pukeutumassa; tehkää
hyvin ja käykää saliin!» Astuin saliin ja näin ikkunan edessä, selin
minua kohti, tytön seisovan, joka oli valkoisissa vaatteissa ja piti
käsissään lintuhäkkiä. Niinkuin tavallisesti minua nytkin hiukan
puistatti, vaan siihen se jäi ja minä vain rykäisin sopivaisuuden
vuoksi. Se neiti kääntyi nopeasti, niin nopeasti, että hänen kiharansa
löivät häntä kasvoihin, huomasi minut, kumarsi ja hymyillen näytti
minulle laatikon, joka oli puolillaan siemeniä.—»Sallitteko?» Minä
tietysti, niinkuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapa, ensin kallistin
päätäni ja samalla kertaa nopeasti taivutin ja oikaisin polviani (aivan
niinkuin joku takaa olisi lyönyt minua polvien taipeeseen, mikä, kuten
tunnettu, on hyvän kasvatuksen ja miellyttävän käytöksen tunnusmerkki),
sitte hymähdin, nostin käteni ja pari kertaa varovasti ja notkeasti
liikutin sitä ilmassa. Neiti kääntyi heti toisaanne, otti, häkistä
laudan, alkoi sitä kovasti hangata veitsellä ja lausui yhtäkkiä,
hievahtamatta asemastaan, seuraavat sanat: »Tämä on papan punatulkku...
Miellyttääkö teitä punatulkut?» — »Minä suosin enemmän keltasirkkuja»,
vastasin minä hieman väkinäisesti. — »Minä suosin myöskin
keltasirkkuja; mutta katsokaahan, kuinka se on sievä. Katsokaahan, se
ei pelkää.» (Minua kummastutti se, etten minä peljännyt.) — »Tulkaa
lähemmäksi. Sen nimi on Popka.» Minä astuin lähemmäksi ja kumarruin.
»Eikö totta, se on sievä?» Neiti kääntyi kasvot minuun päin; mutta me
olimme niin likellä toisiamme, että hänen täytyi hieman heittää päätään
taaksepäin katsoakseen minuun kirkkailla silmillään. Minä katsahdin
häneen: hänen nuoret, verevät kasvonsa hymyilivät niin ystävällisesti,
että minäkin hymähdin ja miltei rupesin nauramaan mielihyvästä. Ovi
aukeni ja herra Oshogin astui sisään. Minä astuin oitis hänen luo ja
aloin puhella hänen kanssaan hyvin vapaasti; itse en käsitä, kuinka
jäin heille päivällisellekin, jopa istuin koko illankin. Ja seuraavana
päivänä Oshoginin lakeija, pitkä, likinäköinen mies, jo minulle
hymyilikin, kuin talon tuttavalle ainakin, riisuessaan päällystakkia
hartioiltani.

Löytää itselleen tyyssija, laittaa itselleen vaikkapa väliaikainen
koti, tuntea jokapäiväisen yhdessäolon iloa — sitä onnea minä,
tarpeeton mies, jolla ei ollut perhemuistoja, en ollut siihen saakka
kokenut. Jos minussa vaikka vähänkin jokin olisi muistuttanut
kukkasesta ja joll'ei tämä vertaus olisi niin kulunut, niin sanoisin,
että siitä päivästä asti alkoi sieluni kukoistaa. Siinä määrin
kaikki minussa ja minun ympärilläni silmänräpäyksessä muuttui! Koko
elämäni valaisi yhtäkkiä rakkaus, niin, koko elämäni, pienimpiä
yksityisseikkoja myöten, aivan kuin pimeän, hyljätyn huoneen valaisee
sisään tuotu valkea. Minä panin maata ja nousin, pukeuduin, söin,
poltin piippuani aivan toisin kuin ennen; astuessani hypähtelinkin
ihan niinkuin yhtäkkiä siivet olisivat kasvaneet hartioihini. Muistan,
etten hetkeäkään ollut epävarma Jelisaveta Kirillovnan minussa
herättämästä tunteesta; ensi päivästä rakastuin häneen intohimoisesti
ja ensi päivästä tiesin, että olin rakastunut. Kolmen viikon kuluessa
näin hänet joka päivä. Nämä kolme viikkoa olivat elämäni onnellisin
aika, mutta muisto siitä on minulle raskas. En voi vain sitä aikaa
muistella; ehdottomasti johtuu mieleen myöskin se, mikä sitte seurasi
ja myrkyllinen katkeruus valtaa verkalleen juuri heltyneen sydämeni.

Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin hänen aivonsa, kuten tunnettu,
työskentelee hyvin vähän. Rauhallinen ja iloinen tunne, tyytymyksen
tunne tunkee koko olemuksen läpi, nielee sen kokonaan; personallisuuden
tunne silloin katoaa ja ihminen on autuas, niinkuin huonosti kasvatetut
runoilijat sanovat. Mutta kun tämä »hurmio» sitte haihtuu, niin
ihmisen välistä tulee paha mieli ja sääli, että onnensa aikana niin
vähän otti vaaria itsestään, ettei mietiskelyllä, muistelemalla
kaksinkertaistuttanut, pidentänyt nautintoaan... ikäänkuin »autuuden
tilassa» olevalla olisi aikaa tahi hänen maksaisi vaivaakaan miettiä
tunteitaan! Onnellinen ihminen on kuin kärpänen päivän paisteessa.
Senpävuoksi minunkin, muistellessani noita viikkoja, on milt'ei
mahdotonta pitää mielessäni varmaa, määrättyä vaikutelmaa, varsinkin
koska koko sinä aikana ei tapahtunut mitään merkillistä meidän
välillämme... Nuo kaksikymmentä päivää tuntuvat minusta joltakin
lämpimältä, tuoreelta ja tuoksuvalta, joltakin valoisalta juovalta
hämärässä ja harmaassa elämässäni. Muistini muuttuu yht'äkkiä
armottoman varmaksi ja kirkkaaksi vasta siitä silmänräpäyksestä,
jolloin, käyttääkseni noiden samaisten huonosti kasvatettujen
kirjailijain puhetapaa, kohtalon iskut minua kohtasivat. Niin, ne
kolme viikkoa... Ei ne kuitenkaan olleet jättämättä minuun mitään
kuvia. Välistä, kun oikein kauan olen tullut ajatelleeksi sitä aikaa,
putkahtaa yht'äkkiä menneisyyden hämärästä esille muistoja aivan
niinkuin tähtiä odottamatta ilmestyy iltataivaalle siihen tarkkaan
tuijottavan silmän eteen. Erittäin on muistiini painunut muuan kävely
kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä. Meitä oli neljä henkeä:
vanha rouva Oshogin, Liisa [Jelisaveta (Elisabet) = Liisa], minä ja
eräs Bismjonkov, pikku virkamies O...n kaupungissa, vaaleaverinen,
hyväluontoinen ja hiljainen mies. Hänestä tulen puhumaan vielä
tuonnempana. Itse herra Oshogin jäi kotiin syystä, että hänellä liiasta
nukkumisesta oli päänsärky. Oli ihana, lämmin, tyyni ilma. Koivikko
oli kahden virstan päässä O...n kaupungista ja me saavuimme sinne
päivällisen jälkeen, joimme teetä asianmukaisesti ja läksimme sitte
kaikki neljä kävelylle. Bismjonkov otti käsivarteensa rouva Oshoginin,
minä Liisan. Illan tullen olin ensi lemmen täydessä hurmoksessa (ei
ollut kulunut kuin kaksi viikkoa siitä saakka kuin tutustuimme),
siinä intohimoisessa ja huomaavaisessa jumaloimistilassa, jolloin
ihmisen koko sielu viattomasti, aivan itsestään seuraa rakastetun
olennon jokaista liikettä, jolloin ei milloinkaan saa kyllikseen hänen
läsnäolostaan, ei voi kyllikseen kuunnella hänen ääntään, jolloin
vain hymyilee ja on kuin taudista toipunut lapsi ja jolloin hiukankin
kokenut ihminen sadan askeleen päästä ensi silmäykseltä jo tietää,
mitä on tekeillä. Siihen päivään saakka ei minun ollut kertaakaan
sattunut käydä käsitysten Liisan kanssa. Astuimme rinnan vihantaa
ruohikkoa pitkin. Vieno tuuli ikäänkuin liiteli ympärillämme koivujen
valkoisten runkojen välillä toisinaan heitellen kasvojani vastaan hänen
hattunsa nauhaa. Minä seurasin hellittämättä hänen katsettaan kunnes
hän vihdoin iloisesti kääntyi minuun päin ja me molemmat hymyilimme
toisillemme. Linnut visertelivät hyväksyen päittemme yllä ja sininen
taivas siinsi ystävällisesti tiheiden lehtien lomitse. Päätäni huimasi
ylenpalttisesta mielihyvän tunteesta. Huomautan heti, ettei Liisa
ollenkaan ollut minuun rakastunut. Minä häntä miellytin; hän yleensä ei
vieronut ketään, vaan minun osakseni ei ollut tullut hämmentää hänen
lapsimaista levollisuuttaan. Hän käveli käsitysten kanssani niinkuin
veljen seurassa. Hän oli silloin seitsemäntoista vuoden vanha... Ja
kuitenkin sinä samana iltana vielä, minun läsnäollessani, alkoi hänessä
se sisäinen, hiljainen käymistila, joka tekee lapsesta naisen...
Minä olin silminnäkijänä tuossa hänen koko olemuksensa, viattoman
ymmällä olemisensa ja levottoman ajatuksiinsa vaipumisen muutoksessa;
minä ensimäisenä huomasin tuon katseen äkillisen leppeyden, äänen
heläjämisen epävarmuuden — ja, voi, hölmöä, voi, joutavaa miestä! —
kokonaisen viikon ajan en hävennyt uskoa, että minä, minä olin siihen
muutoksen syypää!

Se tapahtui tällä lailla.

Me kävelimme jotensakin kauan, ihan iltaan saakka, ja puhelimme vähän.
Minä olin vaiti niinkuin kaikki kokemattomat rakastajat ja hänellä
varmaankaan ei ollut minulle mitään sanottavaa; mutta hän ikäänkuin
mietiskeli jotakin ja kummallisesti pyöritteli päätään, ajatuksissaan
pureskellen puusta riipimäänsä lehteä. Toisinaan hän yritti astua
edelle, hyvin päättävästi... vaan sitte yht'äkkiä pysähtyi, odotti
minua ja silmäili ympärilleen kohottaen silmäkulmiaan ja hymyillen
hajamielisesti. Edellisenä iltana olimme yhdessä lukeneet »Kaukaasian
vankia.» Kuinka tarkkaan hän silloin minua kuuntelikaan nojaten
kasvojaan molempiin käsiinsä ja rintaa pöytää vasten! Yritin puhua
eilisestä lukemisesta; hän punastui ja kysyi minulta, annoinko ennen
lähtöä punatulkulle hampunsiemeniä, alkoi kovasti laulaa jotakin
laulua ja vaikeni sitte äkkiä. Koivikon takana oli jotenkin korkea
ja jyrkkä äyräs, alahalla juoksi luikerrellen joki ja sen toisella
puolella ulottui silmän siintämättömiin, toisin paikoin kohoten kuin
aallot, toisin paikoin leveäksi liinaksi levittäytyen, mittaamattomia,
siellä täällä ojien uurtamia niittyjä. Me tulimme Liisan kanssa
ensiksi koivikon päähän; Bismjonkov jäi rouvan kanssa jäljelle. Me
pysähdyimme äyräälle ja molemmat siristimme ehdottomasti silmiämme:
suoraan edessämme, kuumentuneen autereen keskellä, laskeutui aurinko
tulipunaisena ja suunnattoman suurena. Puoli taivaan kantta paloi ja
liekehti; punaiset säteet ampuivat niittyjä pitkin, heittäen punertavaa
hehkua ojien varjopuolellekin, laskeutuivat tulisena lyijynä joelle,
missä se ei ollut piiloittautunut riippuvien pensaiden peittoon, ja
ikäänkuin painautuivat äyrään ja koivikon rintaan. Me seisoimme siinä
tuon kirkkaan loiston valaisemina. En pysty kuvaamaan tämän taulun koko
hurmaavaa juhlallisuutta. Kerrotaan, että eräästä sokeasta punainen
väri tuntui torven toitotukselta; en tiedä missä määrin tuo vertaus on
oikea, mutta todellakin oli jotakin korvia huumaavaa tuossa ehtoo-ilman
hehkuvassa kullassa, taivaan ja maan tulisessa loisteessa. Minä
huudahdin ihastuksesta kääntyessäni heti Liisan puoleen. Hän katseli
suoraan aurinkoon. Muistan, kuinka ruskon hohde pieninä tulipilkkuina
heijastui hänen silmissänsä. Hän oli hämmästyksen, syvän liikutuksen
vallassa. Hän ei vastannut mitään huudahdukseeni, seisoi pitkän aikaa
hievahtamatta paikallaan, pää kumarassa... Ojensin hänelle käteni; hän
kääntyi pois ja vetreet vedet valuivat yht'äkkiä hänen silmistänsä.
Minä katsoin häneen salaisella, milt'ei iloisella neuvottomuudella...
Bismjonkovin ääni kajahti parin askeleen päässä meistä. Liisa kuivasi
nopeasti kyyneleensä ja loi minuun katseen heikosti hymähtäen. Hänen
äitinsä tuli esille lehdosta nojaten vaaleaverisen seuralaisensa
käsivarteen ja he molemmat ihailivat nyt vuoroonsa näköalaa. Rouva
kysyi jotakin Liisalta, ja muistan, että ehdottomasti säpsähdin, kun
vastaukseksi kajahti, aivan kuin särkynyt lasi, hänen tyttärensä
murtunut ääni. Aurinko meni sillä välin mailleen ja rusko alkoi sammua.
Me käännyimme kotia. Otin jälleen Liisan käsivarteeni. Koivikossa
oli vielä kirkasta ja minä saatoin selvästi erottaa hänen kasvojensa
piirteet. Hän oli hämillään eikä luonut ylös katsettaan. Puna oli
lähtemättömäksi levinnyt yltä yleensä hänen kasvoilleen aivan kuin
hän yhä vielä olisi seisonut painuvan päivän hohteessa... Hänen
käsivartensa tuskin kosketti minun käsivarteeni. Pitkään aikaan en
voinut alkaa puhetta, niin kovasti sydämeni sykki. Kaukana puitten
lomissa vilahti vaunu; ajomies ajoi käyten meitä vastaan pehmeätä
hiekkatietä pitkin.

— Jelisaveta Kirillovna, — lausahdin minä vihdoin: — miksi te itkitte?

— En tiedä, — vastasi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsoi minuun
lempeillä, kyynelistä vielä kosteilla silmillään, — niiden katse näytti
minusta muuttuneelta — ja vaikeni jälleen.

—Minä näen, että rakastatte luontoa, — jatkoin minä. — En tahtonut
ollenkaan sitä sanoa ja tuonkin viimeisen lauseen sai kieleni tuskin
loppuun soperretuksi. Hän pyöritti päätään. Minä en saanut enää
sanotuksi sanaakaan... odotin jotakin... en tunnustusta, — johan nyt! —
vaan luottavaa katsetta, kysymystä... Mutta Liisa katsoi vain maahan ja
oli vaiti. Minä toistin vielä kerran puolikovasti: »miksi?» enkä saanut
vastausta. Näin, että hänen tuli tukala olla, että hän melkein häpesi.

Neljännestunnin kuluttua me jo istuimme vaunussa ja lähestyimme
kaupunkia. Hevoset juoksivat tasaista ravia; me kiidimme nopeasti läpi
pimenevän, kostean ilman. Kävin äkkiä hyvin puheliaaksi ja käännyin
tuon tuostakin milloin Bismjonkovin, milloin rouva Oshoginin puoleen,
en katsonut Liisaan, mutta saatoin huomata, että vaunun nurkasta
hänen katseensa aika ajoin pysähtyi minuun. Kotona hän vilkastui,
vaan ei suostunut lukemaan kanssani ja lähti pian levolle. Se murros,
josta puhuin, oli hänessä tapahtunut. Hän lakkasi olemasta lapsi, hän
alkoi myöskin, niinkuin minä, odottaa jotakin. Eikä hänen sitä kauan
tarvinnut odottaakaan.

Samana iltana minä palasin asuntooni täydessä hurmiotilassa. Hämärä
aavistuksen ja epäilyksen sekainen tunne, joka oli alkanut herätä
minussa, katosi; tuon äkillisen väkinäisyyden Liisan suhtautumisessa
minuun luin minä naisellisen häveliäisyyden, arkuuden syyksi...
Olinhan tuhansia kertoja lukenut monista teoksista, että rakkauden
ensi ilmestyminen aina kuohuttaa ja pelästyttää tytön mielen. Tunsin
itseni kovin onnelliseksi ja suunnittelin ajatuksissani jo kaikellaisia
asioita...

Jospa joku silloin olisi kuiskannut minulle korvaan: »älä luulekaan,
hyvä mies, että sinulla se on edessäsi! Sinä tulet kuolemaan
yksinäisyydessä, kurjassa talopahasessa, vieressäsi ärisevä,
sietämätön, vanha ämmä, joka vain odottaa kuolemaasi myydäkseen
polkuhinnasta saappaasi».

Niin, ehdottomasti tekee mieli sanoa erään venäläisen filosoofin
tavoin: »kuinka sen voi tietää, mitä ei tiedä?» — Huomenna taas.




25 p. maaliskuuta. Valkoinen talvipäivä.


Luin läpi, mitä eilen kirjoitin, ja olin vähällä repiä rikki vihon.
Minusta tuntuu, että kerron liian laajasti ja liian imelästi. Vaan
koska muut muistelmani siltä ajalta eivät tarjoa mitään huvittavaa,
paitsi sitä omituisen laatuista huvia, jota Lermontov tarkoittaa
sanoessaan, että on hauskaa ja kipeätä kosketella vanhoja haavoja, niin
miksi ei sitä huvia itselleen voisi sallia? Vaan määränsä kaikella.
Jatkan sen vuoksi ilman imelyyttä.

Koko viikon kuluessa kävelymme jälkeen kaupungin ulkopuolella tilani
oikeastaan ei huonontunut vähääkään, vaikka mielenmuutos Liisassa päivä
päivältä kävikin yhä huomattavammaksi. Niinkuin sanoin, tulkitsin tuon
muutoksen niin edulliseksi kuin suinkin itseeni nähden... Yksinäisten
ja arkain — itserakkaudesta arkain — ihmisten onnettomuus on juuri
siinä, että he, vaikka heillä silmät onkin ja vaikka he kuinka
niitä levittäisivät, eivät näe mitään tahi näkevät kaikki väärässä
valossa, ikäänkuin värillisten lasien läpi. Heidän omat ajatuksensa
ja huomionsa häiritsevät heitä joka askeleella. Tuttavuutemme alussa
Liisa käyttäytyi kanssani luottavasti ja vapaasti kuin lapsi; kentiesi
oli hänen suhtautumisessaan minuun jotakin suorempaa, lapsellista
kiintymistäkin... Mutta kun hänessä oli tapahtunut tuo omituinen,
miltei silmänräpäyksellinen murros, niin hän lyhyen neuvottomuuden
jälkeen tunsi olonsa tukalaksi minun seurassani, hän kääntyi
ehdottomasti pois minusta, käyden samalla kertaa alakuloiseksi ja
miettiväiseksi... Hän odotti jotakin, jota itse ei tietänyt, ja
minä, kuten sanottu, iloitsin tuosta muutoksesta. Minä, toden totta,
miltei menehdyin, niinkuin sanotaan, ihastuksesta. Muuten olen valmis
myöntämään, että toinenkin minun sijassani olisi voinut pettyä...
Kenessä ei ole itserakkautta? Sanoakaan ei tarvitse, että tämä kaikki
selvisi minulle vasta myöhemmin, kun minun täytyi laskea alas rikotut
ja muutenkin heikot siipeni.

Väärinkäsitystä, joka oli syntynyt minun ja Liisan välille, kesti
kokonaisen viikon eikä siinä mitään ihmeellistä ole; olen nähnyt
väärinkäsityksiä, jotka ovat kestäneet vuosikausia. Ja kuka on sanonut,
että tosi vain on oikea? Valhe on yhtä sitkeähenkinen kuin tosikin,
ellei enemmänkin. Muistan hyvin kuinka minua sen viikon ajan toisinaan
ikäänkuin mato kalvoi... mutta eihän tämmöinen yksinäinen ihminen,
kuin minä, — sanon sen vieläkin, — pysty käsittämään sitä, mikä
hänessä liikkuu, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä hänen silmiensä edessä
tapahtuu. Sitä paitsi: eihän rakkaus ole luonnollinen tunne? Eihän
ihmiselle ole ominaista rakastaa. Rakkaus on sairautta ja sairautta
varten ei ole lakia olemassa. Kyllähän sydäntäni toisinaan oli pahasti
kouristanut, vaan nyt oli kaikki minussa ihan ylösalasin. Mitenkä siinä
sitte saattaa tietää, mikä on oikein, mikä väärin, mikä on syy, mikä
merkitys minkin erityisen tunteen?

Olipa sen nyt sitte kuinka tahansa, kaikki nämä väärinkäsitykset,
aavistukset ja toiveet päättyivät seuraavalla tavalla.

Kerran — se tapahtui aamupäivällä, siinä kahtatoista käydessä, — olin
tuskin astunut herra Oshoginin eteiseen, kun korviini kajahti salista
tuntematon, heleä sointuva ääni, ovi aukeni ja isännän saattamana
astui kynnykselle pitkä, solakka, noin viidenkolmatta vanha mies,
joka nopeasti heitti hartioilleen sotilassinellinsä, ystävällisesti
hyvästeli Kiril Matveitshia, minut sivuuttaessaan välinpitämättömästi
nosti kätensä lakkinsa korvalliselle ja katosi kannuksiaan helisyttäen.

— Kuka se oli? — kysyin Oshoginilta.

—- Ruhtinas N. — vastasi hän minulle huolestuneen näköisenä: — on
lähetetty tänne Pietarista nahkapoikia tarkastamaan. — Vaan missäs
kaikki palvelusväki on? — jatkoi hän harmissaan: — kun ei kukaan ollut
auttamassa sinelliä hänen päälleen.

Me menimme saliin.

— Milloinka hän on tullut? — kysyin minä.

— Eilen illalla kuuluu tulleen. Tarjosin hänelle huoneen talossani,
vaan hän kieltäytyi... Taitaa muuten olla miellyttävä poika.

— Oliko hän kauan luonanne?

— Tuimin verran. Hän pyysi minun esittelemään häntä vaimolleni.

— Ja te esittelitte?

— Kuinkas muuten.

— Entä tutustuiko hän Jelisaveta Kirillovnan kanssa?

— Kyllä — tietysti.

Minä vaikenin.

— Onko hän tullut tänne pitkäksikin aikaa?

— Luulen, että hänen täytyy jäädä tänne vähän enemmäksi kuin kahdeksi
viikoksi.

Ja Kiril Matvejitsh kiirehti pukeutumaan. Minä astuin muutamaan kertaan
salia pitkin. En muista, että ruhtinas N——in tulo silloin olisi tehnyt
minuun mitään erikoisempaa vaikutusta, paitsi sitä vastenmielisyyttä,
joka tavallisesti valtaa meidät, kun joku uusi henkilö ilmestyy
kotimme piiriin. Kentiesi tähän tunteeseen sekaantui vielä jotakin
arkaluontoisen ja hämäräsyntyisen moskovalaisen kateutta loistavaa
pietarilaista upseeria kohtaan. »Ruhtinas — ajattelin minä — on
pääkaupungin keikari: meikäläisiä hän tulee kohtelemaan kopeasti»...
En ollut nähnyt häntä kuin minutin ajan, mutta ehdin jo huomata,
että hän oli kaunis muodoltaan, nokkela ja vapaa käytökseltään.
Astuskeltuani jonkun aikaa salissa pysähdyin vihdoin peilin eteen,
otin taskusta kamman, annoin hiukselleni huolimattoman koristeellisen
asennon ja, niinkuin välistä käy, vaivuin yhtäkkiä katselemaan omia
kasvojani. Muistan, että huomioni oli tarkkaan keskittynyt nenääni,
jonka pehmeähköt ja epämääräiset ääriviivat eivät tuottaneet minulle
erityistä tyydytystä, kun yht'äkkiä kallellaan olevan kuvastimen
tummalle pohjalle, josta heijasti miltei koko huone, ilmestyi
Liisan solakka olento. En tiedä, miks'en liikahtanut edes, vaan
pidin kasvoillani saman ilmeenkin. Liisa kurotti päätään, katsahti
minuun tarkkaan ja, kohauttaen silmäkulmiaan, purren huulensa yhteen
ja pidättäen hengitystään niinkuin se, joka on iloinen, ettei ole
tullut huomatuksi, vetäytyi varovasti takaisin ja veti hiljalleen
ovea kiinni. Ovi narahti pikkusen. Liisa säpsähti ja jähmettyi
paikalleen... Minä vain en hievahtanutkaan... Hän veti taas oven
rivasta ja katosi. Ei ollut syytä epäilyyn: Liisan kasvojen ilme, kun
hän näki minut, tuo ilme, jossa ei ollut huomattavissa muuta kuin
halu pujahtaa onnellisesti takaisin, välttää vastenmielistä kohtausta
minun kanssani, nopea mielihyvän välähdys, jonka ehdin havaita hänen
silmissään, kun hänestä näytti, että hänen todellakin onnistuu livistää
huomaamatta tiehensä, — kaikki se puhui liian selvää kieltä: tyttö ei
minua rakasta. Pitkään, pitkään aikaan en saanut katsettani luoduksi
liikkumattomasta, mykästä ovesta, joka jälleen valkoisena läikkänä
kuvastui peilin pohjalle; olin hymähtää omalle pitkälle naamalleni,
— painoin pääni alas, palasin kotia ja heittäydyin sohvalleni. Minun
oli äärettömän raskas olla, niin raskas, etten voinut itkeäkään... ja
miksikä olisin itkenyt?... »Ihanko totta?» — toistin minä lakkaamatta,
maaten, kuin kuollut, selälläni ja kädet ristissä rinnan yli — »ihanko
totta?»... Mitä arvelette tuosta lauseesta, »ihanko totta?»




26 p. maaliskuuta. Leuto ilma.


Kun seuraavana päivänä, pitkien arvelujen jälkeen ja sisällisesti
menehtyen, astuin Oshoginin perheen tuttuun vierashuoneeseen, en ollut
enää sama mies, kuin minä he olivat minut nähneet kuluneitten kolmen
viikon aikana. Kaikki entiset tapani, joista olin pääsemäisilläni
minulle uuden tunteen vaikutuksesta, ilmestyivät yht'äkkiä jälleen
ja ottivat minut valtaansa niinkuin isännät, jotka palaavat omaan
taloonsa. Minun tapaiset ihmiset yleensä eivät kulje niin paljon
varsinaisten tositapausten kuin omien vaikutelmiensa johtonuorassa:
niinpä minäkään, joka vielä edellisenä päivänä olin haaveksinut
»vastarakkauden suloisuudesta», tänään en vähääkään enää epäillyt
»onnettomuuttani» ja jouduin täydelliseen epätoivoon, vaikka itsekään
en osanut keksiä mitään järkevää tekosyytä epätoivolleni. Enhän
saattanut olla mustasukkainen ruhtinaalle ja vaikka hänen ansionsa
olisivat olleet mitkä hyvänsä, niin ei hänen tulonsa yksistään
ollut riittävä yhdellä kertaa hävittämään Liisan suosiota minua
kohtaan... Mutta oliko sitä suosiota edes olemassakaan? Koettelin
muistella entistä aikaa. »Entäs se huviretki sinne metsään?» kyselin
itseltäni. »Entäs hänen kasvojensa ilme kuvastimessa?» »Mutta —
jatkoin minä — se huviretkihän taisi vain... Hyi, totta perin, mikä
viheliäinen ihminen olenkaan!» huudahdin minä lopulta ääneen. Juuri
sen tapaisia keskeneräisiä ajatuksia tuli ja meni tuhat kertaa pyörien
yksitoikkoisena pyörteenä päässäni. Toistan vielä kerran, että palasin
Oshoginin taloon samana luulevaisena, epäilevänä, luonnottomana
ihmisenä, mikä olin ollut lapsuudestani saakka...

Kun sinne tulin, oli koko perhe salissa; siellä istui myöskin
Bismjonkov nurkassa. Kaikki näyttivät olevan hyvällä tuulella;
varsinkin Oshogin oikein loisti ja ensi tehtäväkseen kertoi minulle,
että ruhtinas oli ollut heillä eilen koko illan. »No — sanoin minä
itsekseni — nyt minä ymmärrän, miksi olette hyvällä tuulella.»
Tunnustan, että tämä ruhtinaan toinen käynti minua hämmästytti. En
ollut sitä odottanut. Ylipäänsä meikäläinen mies odottaa maailmassa
kaikkea muuta, paitsi sitä, minkä luonnollisesti pitää tapahtua.
Jouduin pahalle tuulelle ja kävin loukkaantuneen, vaikka ylevämielisen
miehen näköiseksi; tahdoin rangaista Liisaa epäsuosiollani, josta
muuten voi tehdä sen johtopäätöksen, etten vielä täydellisesti ollut
joutunut epätoivoon. Sanotaan, että muutamissa tapauksissa, kun
todellakin on toisen rakastama, on hyödyllistä kiusata jumaloimaansa
olentoa; mutta minun asemassani se oli sanomattoman typerää: Liisa
kaikkein viattomimmalla tavalla välitti minusta viis. Rouva Oshogin
vain huomasi juhlallisen vaitioloni ja tiedusteli huolissaan
terveyteni tilaa. Minä vastasin hänelle tietysti katkeralla hymyllä,
että Jumalan kiitos, olen terve! Herra Oshogin jatkoi edelleen
puhettaan vieraastaan, mutta huomattuaan, että minä hänelle vastasin
vastahakoisesti, kääntyi hän Bismjonkovin puoleen, joka häntä kuunteli
hyvin huomaavasti. Samassa tuli palvelija ja ilmoitti ruhtinas N...n
saapuneen. Isäntä hypähti paikaltaan ja juoksi vastaan; Liisa, johon
oitis iskin katseeni kuin kotka, punastui tyytyväisyydestä ja liikahti
tuolillaan. Ruhtinas astui huoneeseen hajuvesistä tuoksuvana, iloisena
ja ystävällisenä...

Koska en kirjoita kertomusta suosiollisia lukijoita varten, vaan aivan
yksinkertaisesti omaksi huvikseni, niin ei minulla siis ole vähintäkään
syytä turvautua herrain kirjailijain tavallisiin temppuihin. Sanon heti
paikalla, tuonemmaksi lykkäämättä, että Liisa ensi päivästä lähtien
oli silmittömästi rakastunut ruhtinaaseen, joka taas rakasti häntä
— osaksi muun työn puutteesta, osaksi tottumuksesta panna naisten
päitä pyörälle ja myöskin sentähden, että Liisa todellakin oli hyvin
viehättävä olento. Siinä, että he alkoivat toisiaan rakastaa, ei
ollut mitään kummeksittavaa. Ruhtinas luultavasti ei ollut lainkaan
odottanut tapaavansa sellaista helmeä niin kurjassa raakussa (minä
tarkoitan inhottavaa O...n kaupunkia); Liisa taas ei ollut siihen asti
unissaankaan nähnyt mitään, joka vähänkään olisi muistuttanut tästä
loistavasta, viisaasta ja hurmaavasta upseerista.

Ensi tervehdysten jälkeen Oshogin esitteli minut ruhtinaalle, joka
suhtautui minuun hyvin kohteliaasti. Ylipäänsä hän oli kohtelias
kaikkien kanssa ja, huolimatta siitä äärettömästä erosta, joka oli
hänen ja meidän alhaisen maalaisseuramme välillä, osasi hän ei
ainoastaan käyttäytyä niin, ettei ollut vaivaksi kenellekään, vaan
myöskin niin, kuin olisi ollut tasa-arvoinen meidän kanssamme ja vain
tilapäisesti asunut Pietarissa.

Se ensimäinen ilta... Voi, sitä ensimäistä iltaa! Lapsuutemme
onnellisina päivinä opettajat kertoivat meille esimerkkinä sen
nuoren lakedaimonilaisen miehuullisesta kärsivällisyydestä, joka,
varastettuaan ketun ja kätkettyään sen viittansa alle, ei kertaakaan
hiiskahtanutkaan, vaan antoi ketun syödä kaikki sisälmyksensä, siten
ennemmin kuollen, kuin kärsien häpeän... En löydä parempaa vertausta
kuvatakseni sanomattomia kärsimyksiäni sen illan kuluessa, jolloin
ensi kerran näin ruhtinaan Liisan rinnalla. Minun alati pingoitettu
hymyni, kiusallinen tarkkaavaisuuteni, typerä vaitioloni, tuskallinen
ja turha haluni lähteä pois, kaikki tuo oli luultavasti hyvinkin
merkillistä laadultaan. Ei vain yksi kettu minun sisälmyksiäni
penkonut: mustasukkaisuus, kateus, oman mitättömyyden tunne ja voimaton
viha, ne ne minua raatelivat. En voinut olla tunnustamatta, että
ruhtinas todellakin oli hyvin herttainen nuori mies... Oikein ahmin
häntä silmilläni, taisinpa todellakin unhottaa rävähyttääkin luomiani
häntä katsellessani. Hän ei puhellut vain Liisan kanssa, mutta puhui
tietysti vain häntä varten. Minä varmaankin kyllästytin häntä kovin...
Luultavasti hän hyvinkin pian oivalsi, että oli tekemisissä syrjäytetyn
rakastajan kanssa, vaan säälistä minua kohtaan ja myöskin vannasta
tietoisuudestaan minun täydelliseen vaarattomuuteni nähden käyttäytyi
hän tavattoman hellävaroen minun kanssani. Voittehan ajatella, kuinka
se minua loukkasi! Illan kuluessa koetin minä muistaakseni sovittaa
syyllisyyteni; minä (älkää naurako minulle, kuka lienettekään te,
jonka silmiin nämä rivit sattuvat, varsinkin, koska tämä oli viimeinen
haaveeni)... minä, toden totta, keskellä kaikellaisia kärsimyksiäni,
kuvittelin yht'äkkiä, että Liisa tahtoo rangaista minua pöyhkeän
välinpitämättömyyteni tähden ensi käyntien! aikaan, että hän oli
suutuksissaan minulle ja vain kiusallaan virnaili ruhtinaan kanssa.
Minä valitsin sopivan hetken ja, astuen hänen luo nöyrä ja ystävällinen
hymy huulillani, lausuin: »riittää jo, antakaa minulle anteeksi...
vaikka en minä tee sitä siksi, että pelkäisin», — ja yht'äkkiä,
odottamatta häneltä vastausta, annoin kasvoilleni tavattoman hilpeän
ja vapaan ilmeen, myhähdin vinosti, ojensin käteni yli pääni kattoa
kohti (muistan, että tahdoin korjata kaulahuiviani) ja yritin vielä
pyörähtääkin toisella jalallani ikäänkuin sanoakseni: »kaikki on
lopussa; minä olen hyvällä tuulella, olkaamme kaikki hyvällä tuulella»,
vaan en pyörähtänytkään, koska omituisesta luonnottomasta jäykkyydestä
polvissani pelkäsin kaatuvani... Liisa suorastaan ei ymmärtänyt minua,
katsoi ihmeessään kasvoihini, hymähti pikaisesti, ikäänkuin haluten
sukkelammin päästä irti ja meni jälleen ruhtinaan luo. Vaikka sokea
ja kuuro olinkin, en voinut kuitenkaan olla sielussani tunnustamatta,
ettei hän ollut lainkaan suutuksissa minulle sillä hetkellä: hän
suorastaan ei ajatellutkaan minua. Isku oli ratkaiseva: viimeiset
toiveeni romahtivat maahan kuin jäämöhkäle, jonka kevät aurinko
pudottaa ja joka kerrassaan särkyy pieniksi palasiksi. Minä olin
täydellisesti hävinnyt ensi hyökkäykseltä ja, niinkuin preussilaiset
Jenan taistelussa, menetin yhtenä päivänä kerrassaan kaikki. Ei, ei hän
ollut suutuksissaan minulle!

Oi, päinvastoin! Hän oli itse — minä näin sen — menossa kuin
virran mukana. Ihan kuin nuori puu, joka puolittain jo on rannasta
irtaantunut, kallistui hänkin jo ahnaasti veden yli alttiina antamaan
hänelle ainiaaksi keväänsä ensi kukan ja koko elämänsäkin. Se, joka
kerran on nähnyt semmoisen hurmoksen, on kokenut katkeria hetkiä, jos
itse on rakastanut olematta rakastettu. Iäti tulen muistamaan tuon
ahmivan huomaavaisuuden, tuon hellän hilpeyden, tuon viattoman itsensä
unhottamisen, tuon vielä lapsellisen, vaan jo naisen katseen, tuon
onnellisen, aivan kuin kukkaan puhkeavan hymyn, joka hellittämättä
pysyi hänen puoleksi avoimilla huulillaan ja hehkuvilla poskillaan...
Kaikki, mitä Liisa hämärästi aavisti kävelymme aikana koivulehdossa,
toteutui nyt, ja antautuen täydellisesti lempensä valtaan, hän samalla
kokonaan seisahtui ja kirkastui, kuin nuori viini, joka lakkaa
käymästä, koska sen aika on täytetty...

Minä maltoin istua koko tuon ensi illan loppuun ja vielä
seuraavatkin... kaikki loppuun asti! En toivonut enää mitään. Liisa
ja ruhtinas kiintyivät päivä päivältä yhä enemmän toisiinsa... Vaan
minä kadotin täydellisesti oman arvon tunteen enkä voinut irroittaa
katsettani tästä onnettomuuteni näytelmästä. Muistan, että kerran
koetin olla menemättä, annoin aamulla itselleni kunniasanan pysyväni
kotona, vaan kello kahdeksan iltasella (tavallisesti lähdin ulos
seitsemältä) hypähdin ylös kuin hullu, panin lakin päähäni ja
hengästyen astuin Kiril Matvejitshin vierashuoneeseen. Asemani oli
tavattoman nolo: pysyin itsepintaisesti vaiti, välistä päiväkausiin
en päästänyt ääntäkään suustani. En ole koskaan, kuten sanottu,
ollut kaunopuhelias, vaan nyt oli kaikki, mikä vähääkin minussa oli
järkeä, aivan kuin haihtunut ruhtinaan läsnäollessa. Sitä paitsi
yksin ollessani siihen määrin askarrutin aivoraukkojani, hiljakseen
mietiskellen kaikkea, mitä edellisen päivän kuluessa olin huomannut
tahi ollut huomaavinani, että kun jälleen tulin Oshoginin luo,
minulla tuskin riitti voimia uudelleen tehdä havaintoja. Minua
sääliteltiin kuin sairasta; minä sen huomasin. Joka aamu tein uuden,
varman päätöksen, jota enimmäkseen koko unettoman yön jo olin
harkinnut: milloin aioin selvittää asiat Liisan kanssa, antaa hänelle
ystävällisen neuvon, — mutta heti kun jouduin olemaan kahden kesken
hänen kanssaan, niin kieleni yht'äkkiä lakkasi toimimasta, aivan kuin
olisi hyytynyt, ja me molemmat tuskallisesti vain odotimme kolmannen
henkilön ilmestymistä; milloin tahdoin karata tieheni, tietysti,
ainiaaksi, jätettyäni rakkauteni esineelle kirjeen, täynnä soimauksia,
ja kerran aloin jo kirjettä kirjoittaakin, mutta totuuden tunto ei
ollut minusta vielä kokonaan kadonnut; käsitin, ettei minulla ollut
oikeutta soimata ketään mistään ja viskasin tekeleeni uuniin; milloin
taas tahdoin yht'äkkiä jalomielisesti uhrata oman itseni, annoin
siunaukseni Liisalle onnelliseen rakkauteen ja nurkastani nöyrästi ja
ystävällisesti hymyilin ruhtinaalle, — mutta kovasydämiset rakastuneet
eivät ainoastaan jättäneet uhraustani kiitosta vaille, vaan eivät edes
huomanneet sitä, ja nähtävästi eivät kaivanneet siunauksiani eivätkä
hymyilyjäni. Silloin minä harmissani siirryin aivan päinvastaiseen
mielen tilaan. Annoin itselleni lupauksen, että, espanjalaisen tavoin
kääriytyen viittaani, nurkan takaa surmaan onnellisen kilpailijani
ja petomaisella ilolla kuvailin mielessäni jo Liisan epätoivon...
Mutta ensiksikin O...n kaupungissa oli sellaisia nurkkia hyvin vähän
ja toiseksi — säleaita, lyhty, poliisi jonkun matkan päässä... ei,
sellaisessa nurkassa on sopivampi kaupitella rinkeleitä, kuin vuodattaa
ihmisen verta. Minun täytyy tunnustaa, että muitten vapautumiskeinojen
joukosta, kuten sangen epämääräisesti lausuin ajatukseni itsekseni
keskustellessani, — olin valita kääntymisen itse Oshoginin puoleen...
huomauttamalla tälle aatelismiehelle hänen tyttärensä vaarallisen
tilan ja hänen kevytmielisen käytöksensä ikäviä seurauksia... Kerran
jo aloin puhua hänelle eräästä arkaluontoisesta aineesta, mutta niin
viisastellen ja niin hämärästi, että häh kuunteli ja kuunteli minua ja
— yht'äkkiä, aivan kuin unenpöpperössä, kovasti ja nopeasti hierasi
kämmenellä kasvojaan säästämättä lainkaan nenäänsä, rykäsi ja väistyi
minusta syrjään. Sanomattakin on selvä, että minä, tehtyäni tuon
päätöksen, uskottelin itselleni, että toimin ilman mitään itsekkäitä
pyyteitä, tarkoitan vain yhteistä etua, täytän velvollisuuteni talon
ystävänä. Mutta uskallan luulla, että, joll'ei Kiril Matvejitshkaan
olisi keskeyttänyt minun mielenpurkauksiani, minulla sittenkään ei
olisi riittänyt rohkeutta lopettaa yksinpuheluani. Välistä ryhdyin
muinaisajan viisaan arvokkaisuudella punnitsemaan ruhtinaan ansioita;
välistä taas lohduttelin itseäni toiveella, että Liisa huomaa, ettei
hänen rakkautensa ole se oikea... kaukana siitä! Sanalla sanoen, en
tunne ajatusta, joka silloin ei olisi askarruttanut minua. Yksi ainoa
keino, tunnustan sen suoraan, ei koskaan juolahtanut päähäni, se,
nimittäin, että olisin ajatellut lopettaa päiväni. Miks'ei se päähäni
juolahtanut, sitä en tiedä... Kentiesi silloin jo aavistin, ettei
minulla ollut pitkää aikaa elettävänä.

Selvä on, että sellaisissa epäedullisissa olosuhteissa käytökseni
tavallista enemmän tuntui luonnottomalta ja kiristetyltä. Jopa rouva
Oshoginakin — tuo tylsäluontoinen olio — alkoi vieroa minua eikä
tietänyt oikein, miltä puolen minua oli lähestyttävä. Bismjonkov,
joka aina oli kohtelias ja altis auttamaan, vältteli minua. Minusta
silloin jo tuntui, että hänkin oli kilpailijani, että hänkin rakasti
Liisaa. Mutta hän ei vastannut koskaan viittauksiini ja ylimalkaan
vastahakoisesti ryhtyi puheisiin kanssani. Ruhtinas käyttäytyi hänen
kanssaan hyvin ystävällisesti, voipa sanoa, kunnioittikin häntä. Ei
Bismjonkov enkä minä häirinnyt ruhtinasta ja Liisaa; mutta hän ei heitä
vieronut niinkuin minä, vaan liittyi mielellään heidän seuraansakin,
kun he niin halusivat. Tosin hän silloin ei esiintynyt erikoisemmin
huvittavana, mutta hänen iloisuudessaan oli aina ennenkin ollut jotakin
hiljaista.

Näin kului kahden viikon verta. Ruhtinas ei ollut ainoastaan
kaunis ja älykäs, vaan hän soitti myöskin pianoa, lauloi, piirusti
jotensakin hyvin ja osasi kertoa. Hänen juttunsa, joiden aiheet
olivat pääkaupungin elämän piireistä, tekivät aina syvän vaikutuksen
kuulijoihin, varsinkin kun hän itse ikäänkuin ei antanut asialle mitään
erityistä merkitystä...

Seurauksena tästä ruhtinaan, sanottakoonpa vaikka niinkin,
yksinkertaisesta juonesta oli se, että hän lyhyen olonsa aikana O...n
kaupungissa suorastaan hurmasi koko sikäläisen yleisön. Meitä aromaan
ihmisiä on ylhäisten piirien henkilön aina hyvin helppo hurmata.
Ruhtinaan tiheät käynnit Oshoginin talossa, jossa hän aina iltansa
vietti, herättivät kateutta muissa aatelis- ja virkamiehissä; mutta
älykkäänä maailman miehenä ruhtinas ei syrjäyttänyt ketään heistä, kävi
kaikkien luona, sanoi kaikille rouville ja neitosille vaikkapa vain
yhdenkin ystävällisen sanan, salli tarjota itselleen konstikkaita,
vaikeasti sulatettavia ruokalajeja ja huonoja, erinomaisilla nimillä
varustettuja viinilajeja, sanalla sanoen käyttäytyi mainiosti,
varovasti ja tahdikkaasti. Ruhtinas N. oli ylipäänsä hilpeäluontoinen,
seurustelevainen, herttainen mies, ja tässä erikoistapauksessa lisäksi
vielä asianhaarain vaatimuksestakin: saattoiko siinä sitte olla
menestymättä täydellisesti ja kaikessa?

Hänen tulostaan saakka kaikki talossa arvelivat, että aika kiiti
sanomattoman nopeasti. Kaikki sujui mainiosti. Vaikka ukko Oshogin ei
muka ollut mitään huomaavinaan, niin hän salassa varmaankin hykerteli
käsiään luullen saavansa sellaisen vävypojan. Ruhtinas itse taas ajoi
asiansa hyvin hiljaa ja sopivalla tavalla, kunnes yht'äkkiä sattui
muuan odottamaton tapaus...

Jääköön se huomiseksi! Tänään olen väsynyt. Nämä muistelmat
hermostuttavat minua vielä haudan partaallakin. Terentjevnan mielestä
minun nenänpääni jo on käynyt suipoksi ja se, kuulen ma; on huono
merkki.




27 p. maaliskuuta. Suojaa jatkuu.


Asiat olivat ylläkerrotussa tilassa. Ruhtinas ja Liisa rakastivat
toisiaan ja Oshoginin pariskunta odotti, mitä tuleman piti; Bismjonkov
oli siinä mukana — hänestä ei voinut sanoa mitään muuta; minä
ponnistelin kuin kala jäällä, ja tein havaintojani, minkä jaksoin.
Muistan, että otin tehtäväkseni sen, etten ainakaan sallisi Liisan
hukkua viettelijän pauloihin ja sen johdosta aloin erityisesti
pitää silmällä sisäkköjä ja kohtalokkaita »takaportaita», vaikka
toiselta puolen välistä yökaudet haaveksin siitä, kuinka liikuttavan
jalomielisesti kerran vielä tulen ojentamaan käteni petetylle uhrille,
sanoen: »se heittiö petti sinut, mutta minä olen uskollinen ystäväsi...
unhottakaamme, mikä on ollut, ja olkaamme onnelliset!» — kun yht'äkkiä
kaupungissa levisi iloinen tieto: kihlakunnan aatelisesimies aikoo
panna toimeen suuret tanssijaiset vieraan kunniaksi maatilallaan
Gornostajevkassa. Kutsun saivat O...n kaupungin kaikki viranomaiset
alkaen kaupungin päälliköstä aina apteekkariin asti, joka viimemainittu
oli pukamanaamainen saksalainen ja jolla oli varma vakaumuksensa,
että hän osasi puhua aivan täydellisesti venättä. Nyt alkoivat
luonnollisesti armottomat valmistukset. Hajuvesiä meni kaupaksi
pulloja kymmenittäin, nuoret neitoset tilasivat vyötäisistä mitä
piukimpia hameita, mammat koristelivat päitään kamalilla laitoksilla
ja papat, jotka saivat päivän helteen kantaa, makasivat niinkuin
sanotaan, ilman takakäpäliä... Vihdoin tuli toivottu päivä. Minä
olin kutsuttujen joukossa. Kaupungista Gornostojevkaan oli yhdeksän
virstan matka. Kiril Matvejitsh tarjosi minulle paikan vaunussaan, vaan
minä kieltäydyin... Siten rangaistut lapsetkin, oikein kostaakseen
vanhemmilleen, pöydässä kieltäytyvät mieliruokaansa syömästä. Lisäksi
tunsin, että läsnä oloni olisi Liisaa vaivannut. Bismjonkov tuli siis
minun sijalleni. Ruhtinas ajoi omalla vaunullaan, minä — viheliäisillä
rattailla, jotka kalliista hinnasta vuokrasin tätä juhlatilaisuutta
varten. En rupea kuvaamaan näitä tanssijaisia. Kaikki niissä oli kuin
tapaa olla: parvella soittokunta korvia särkevine torvineen, päästä
pyörälle joutuneita tilanhaltijoita iäkkäine perheenjäsenineen,
sinertävää jäätelöä, vetelää mehujuomaa, palvelijoita läntälleen
astuttuine kenkineen, käsissä kudotut sormikkaat, maalaiskeikareita
hermostuneine väärine naamoineen j.n.e. Ja koko tämä pikku maailma
pyöri aurinkonsa — ruhtinaan — ympäri. Hävinneenä muitten joukkoon,
saamatta edes kahdeksanviidettä vuotisten näppylänaamaisten,
sininauhoilla koristettujen neitien huomiota puoleeni kääntymään,
katselin minä vain lakkaamatta ruhtinasta ja Liisaa. Liisa oli hyvin
sievästi puettu ja sinä iltana hyvin kaunis. He tanssivat vain kaksi
kertaa keskenään (totta on, että ruhtinas tanssi masurkan Liisan
kanssa!), mutta ainakin _minusta_ näytti, että heidän välillään oli
olemassa jokin salainen, keskeytymätön yhdysside. Katsomatta Liisaan,
puhumatta hänen kanssaan, ruhtinas kuitenkin ikäänkuin kääntyi hänen
puoleensa ja vain hänen yksistään; ruhtinas oli kaunis ja loistava ja
herttainen muitten kanssa — mutta vain häntä varten. Liisa nähtävästi
tunsi olevansa tanssijaisten kuningatar — ja rakastettu. Hänen kasvonsa
loistaen kuvastivat samalla kertaa lapsellista iloa, viatonta ylpeyttä
ja myöskin toista, paljon syvempää tunnetta. Hänestä uhkui onni.
Sen kaiken minä huomasin. Ei ollut ensimäinen kerta, kun minä heitä
tarkkasin... Ensin se minua kovin loukkasi, sitte ikäänkuin liikutti
mieleni ja lopuksi raivostutti. Tunsin itseni yht'äkkiä tavattoman
häjyksi ja muistan, että äärettömästi ihastuin tuon uuden tunteen
johdosta, jopa heräsi minussa jonkinlainen kunnioituskin itseäni
kohtaan. »Näytetään heille, ettei sitä toki vielä hukassa olla», sanoin
minä itselleni. Kun masurkan ensimäiset alkajaissäveleet kajahtivat,
katsahdin minä levollisesti ympärilleni, astuin välinpitämättömästi
ja nopeasti erään pitkänaamaisen neidin eteen, jolla oli punainen,
kiiltävä nenä, suu oudosti ammollaan, aivan kuin se olisi jäänyt
napeista auki, ja kaula suoninen sekä muistuttava kontrabaasiviulun
kaulaa, — astuin hänen eteensä, karahutin kuivasti kantapäitäni yhteen
ja pyysin hänet tanssiin. Hän oli puettu ruusunpunaiseen, aivan
kuin vasta äskettäin, vaan ei kokonaan vielä värinsä muuttaneeseen
pukuun; päässä hänellä värisi paksun vaskilangan päässä jonkinlainen
haalistunut, surullisen näköinen kärpänen, ja ylipäänsä tämä neitonen
oli, jos niin saa sanoa, läpi läpeensä omituisen happamen ikävän ja
vanhentuneen onnistumattomuuden säilyke. Iltaman alusta saakka ei hän
ollut hievahtanut paikaltaan: kenenkään päähänkään ei pälkähtänyt
pyytää häntä tanssimaan. Muuan kuusitoista vuotias, valkotukkainen
nuorukainen aikoi kyllä, toisen naisen puutteessa, kääntyä tämän neidin
puoleen ja astui jo askeleenkin häntä kohti, mutta mietti kotvan,
katsahti häneen ja katosi nopeasti yleisön joukkoon. Voitte kuvitella,
millä iloisella hämmästyksellä hän suostui minun pyyntööni! Minä vein
hänet juhlasaatossa poikki salin, hain kaksi tuolia ja istuuduin hänen
kanssaan masurkka tanssijain piiriin melkein vastapäätä ruhtinasta,
jolle tietysti oli annettu ensi sija. Ruhtinas, niinkuin sanottu,
tanssi Liisan kanssa. Ei minua eikä naistani kukaan pyynnöillään
häirinnyt; meillä oli puheluun niinmuodoin aikaa riittävästi. Totta
puhuen ei minun naisellani ollut erityistä kykyä liittää sanoja
yhtenäiseksi lauseeksi: hän käytti suutaan enimmäkseen vain saadakseen
aikaan erään omituisen ja minulle siihen saakka aivan oudon alaspäin
hymyilemisen, jonka ohessa hän loi silmänsä ylöspäin aivankuin joku
näkymätön voima olisi hänen kasvojaan venyttänyt; mutta minä en hänen
kaunopuheliaisuuttaan kaivannutkaan. Onneksi tunsin olevani häijy
ja naiseni ei minussa herättänyt vähääkään pelkoa. Minä ryhdyin
arvostelemaan kaikkea ja kaikkia maailmassa, varsinkin kääntäen
kärkeni pääkaupungin keikareihin ja pietarilaisiin tuulihattuihin,
ja lopulta äidyin niin pahasti, että naiseni lakkasi kokonaan
hymyilemästä ja sen sijaan, että olisi luonut katseensa ylös, alkoi
hän yht'äkkiä — varmaankin hämmästyksestä — katsoa kieroon, jopa niin
kummallisesti, kuin hän vasta ensi kerran olisi huomannut, että hänellä
oli kasvoillaan nenä; sen ohessa naapurini, yksi yllämainituista
keikareista, tavan takaa iski katseensa minuun, jopa kääntyi puoleeni
samallaisella ilmeellä, kuin näyttämöllä näyttelijä, joka herää aivan
vieraalla seudulla ja tahtoo sanoa: »vai olet sinä samallainen?»
Muuten näin, niinkuin sanotaan, satakielenä laulaessani, tarkkasin yhä
edelleen ruhtinasta ja Liisaa. Heitä pyydettiin lakkaamatta mukaan
ja minä kärsin vähemmin, kun he yhdessä tanssivat; enpä silloinkaan
kun he istuivat vierekkäin, puhellen keskenään, hymyillen suopeata
hymyään, niin pahasti kiusaantunut; mutta kun Liisa uljaana liiteli
salia pitkin jonkun kopean hyppähännän kanssa ja ruhtinas, pitäen
polvillaan hänen sinistä harsovyötään, ikäänkuin ihaellen voittoaan
miettiväisenä silmillään häntä seurasi, — silloin, oi, silloin tunsin
minä sietämättömiä tuskia ja harmissani tein semmoisia vihaisia
huomautuksia, että naiseni silmäterät molemmilta puolin kävivät nenään,
kiinni. Sillä välin masurkka läheni loppuaan... Aljettiin tanssia sitä
vuoroa, joka on nimeltään _la confidente_. Sitä temppua tehdessä joku
nainen istuutuu keskelle piiriä, valitsee toisen naisen uskotukseen ja
kuiskaa sille korvaan sen herran nimen, jonka kanssa tahtoo tanssia;
sen naisen herra tuo hänen eteensä yksitellen jonkun herran ja se
uskottu nainen antaa kieltävän vastauksen, kunnes vihdoin tulee se
edeltäpäin määrätty onnellinen. Liisa istuutui silloin keskelle piiriä
ja valitsi uskotukseen talon tyttären, joka oli niitä sellaisia
tyttöjä, joista on tapana sanoa, että »Herran haltuun». Ruhtinas kävi
etsimään valittua. Turhaan tarjottuaan kymmenkunta nuorta miestä
(talontytär antoi kaikille rukkaset mitä suopein hymy huulilla),
kääntyi hän lopulta minun luokseni. Jotakin tavatonta tapahtui silloin
minulle: minä ikäänkuin rävähdin koko ruumiillani ja tahdoin ensin
kieltäytyä, vaan nousin sitte ja menin. Ruhtinas vei minut Liisan
eteen... Tämä ei katsonutkaan minuun; talontytär pyöritti kieltävästi
päätään, ruhtinas kääntyi minun puoleeni ja, varmaankin nolon naamani
vaikutuksesta, kumarsi minulle syvään. Tuo pilkallinen kumarrus,
tuo kielto, jonka minulle ilmoitti riemuitseva kilpailijani, hänen
huolimaton hymynsä, Liisan kylmä välinpitämättömyys, — kaikki tuo sai
minut kuohuksiin... Minä astuin likemmäksi ruhtinasta ja raivoissani
kuiskasin: »Te nähtävästi suvaitsette tehdä pilkkaa minusta?»

Ruhtinas katsahti minuun halveksien ja ihmetellen, tarttui uudelleen
käteeni ikäänkuin saattaakseen minut paikalleni ja vastasi kylmästi
minulle: »minäkö?» — Niin, te, te! — jatkoin minä kuiskaten, häntä
kuitenkin tottelevasti seuraten paikalleni; — te, mutta minä en aio
sallia kenenkään pietarilaisen nousukkaan...

Ruhtinas hymähti levollisesti, melkein alentuvasti, puristi kättäni
ja kuiskasi: »Minä ymmärrän teitä; mutta tämä ei ole sopiva paikka:
puhumme toiste», kääntyi minusta, meni Bismjonkovin luo ja vei hänet
Liisan eteen. Tuo kalpeahko pikku virkamies oli hänen valittunsa. Liisa
nousi häntä vastaan.

Istuutuessani naiseni viereen, jolla oli tuo surullisen näköinen
kärpänen hiuksissaan, tunsin olevani melkein sankari. Sydämeni sykki
rajusti, rintani kohosi jalosti kankean paidanriimuksen alla, minä
hengitin syvään ja nopeasti — ja yht'äkkiä katsahdin niin ylevästi
vieressäni istuvaan keikariin, että tämä ehdottomasti liikahutti
minuun päin kääntynyttä jalkaansa. Näin masennettuani tuon miehen,
loin silmäyksen kaikkiin tanssijoihin... Minusta tuntui, että pari
kolme herraa neuvottomana katseli minua, mutta ylipäänsä puhettamme
ruhtinaan kanssa ei kukaan ollut huomannut... Kilpailijani istui jo
paikallaan aivan levollisena ja entinen hymy kasvoillaan. Bismjonkov
saattoi Liisan hänen paikalleen. Liisa kumarsi hänelle ystävällisesti
ja kääntyi oitis ruhtinaan puoleen, niinkuin minusta näytti, hieman
huolestuneena; mutta ruhtinas hymyili hänelle vain vastaukseksi,
teki siron liikkeen kädellään ja sanoi hänelle varmaankin jotakin
miellyttävää, koskapa hän punastui mielihyvästä, loi katseensa maahan
ja sitte taas ystävällisellä moitteella käänsi silmänsä häneen.

Sankarillinen mieliala, joka nyt yht'äkkiä syntyi minussa, kesti
masurkan loppuun asti, mutta minä en enää suottaillut enkä
»arvostellut», vaan toisinaan vain katsahdin synkkänä ja ankarana
naiseeni, joka nähtävästi alkoi peljätä minua ja sitte kokonaan änkytti
ja vilkutti silmiään, kun minä saatoin hänet hänen äitinsä, hyvin
lihavan ja punamyssyisen naisen, luotettavaan turvaan. Jätettyäni
pelästyneen tytön hänen käsiinsä, minä poistuin ikkunan luo, pannen
käsivarteni ristiin, ja aloin odottaa, mitä tuleman piti. Odotin
jotensakin kauan. Ruhtinas oli yhä isännän ympäröimä, sananmukaisesti,
niinkuin Englanti on valtameren ympäröimä, puhumattakaan muista
kihlakunnan aatelisesimiehen perheen jäsenistä ja hänen vieraistaan;
sitä paitsi hän luonnollisesti ei voinut, herättämättä yleistä
huomiota, astua niin vähäpätöisen henkilön luo, kuin minä olin,
ja puhutella minua. Tämä minun vähäpätöisyyteni muistaakseni
silloin oikein huvitti minua. »Ehei!» ajattelin minä katsellessani,
kuinka ystävällisesti hän kääntyi milloin minkin arvohenkilön
puoleen, joka tavoitteli kunniata tulla huomatuksi, vaikkapa
vain silmänräpäykseksikin, niinkuin runoilijat sanovat; — »ehei,
kultaseni, et pääse sittenkään tulemasta minun puheilleni — minähän
sinua loukkasin.»Vihdoin sitte ruhtinas hieman kömpelösti poistuen
ihailijainsa piiristä, kulki minun ohitseni, katsahti jonnekin ikkunan
ja hiusteni välimaille, oli kääntyä toisaanne, vaan pysähtyi äkkiä
ikäänkuin olisi jotakin muistanut.

— Niin vainkin! — sanoi hän kääntyen hymy huulilla minuun päin: —
minullahan on teille hiukan asiaa.

Kaksi tilanhaltijaa, jotka hellittämättä seurasivat ruhtinaan
liikkeitä, varmaankin otaksui, että »asia» oli virka-asia ja peräytyi
kunnioittavasti. Ruhtinas otti minut käsivarteensa ja vei minut
syrjään. Sydän alkoi jyskyttää rinnassani.

— Te taisitte, — alkoi hän, venyttäen _te_-sanaa ja katsoen minua
leukaan, halveksiva ilme kasvoillaan, joka kummallista kyllä, mainiosti
sopi hänen vereviin ja punakkoihin kasvoihinsa: — te sanoitte minulle
hävyttömyyden?

— Minä sanoin, mitä ajattelin, — vastasin minä ääntäni korottaen.

— Tss... hiljemmin, — huomautti hän: — säädylliset ihmiset eivät huuda.
Te ehkä haluatte kaksintaistelua kanssani?

— Se on teidän asianne, — vastasin minä suoristautuen.

— Tulen olemaan pakotettu vaatimaan teitä siihen, — puhui hän
välinpitämättömästi — ellette peruuta sanojanne...

— Minä en aio peruuttaa mitään, — vastasin minä kopeasti.

— Todellako? — huomautti hän hieman pilkallisesti hymähtäen. — Siinä
tapauksessa, — jatkoi hän, vaiettuaan kotvasen: — tulee minulla olemaan
kunnia lähettää huomenna luoksenne sekundanttini.

— Tehkää niin hyvin, — lausuin minä mitä välinpitämättömimmällä äänellä.

Ruhtinas kumarsi hiukkasen.

— En voi kieltää teitä pitämästä minua tyhjänpäiväisenä miehenä, —
lisäsi hän, korskeasti pilkistäen silmillään: — mutta ruhtinaat N.
eivät saata olla nousukkaita. Näkemiin, herra... herra Shtukaturin.
[Tässä nimen sekoituksessa on sanaleikki, jota on mahdoton saada
suomennetuksi. Tshulkaturin-niinessä vivahtaa alkuosa sukkaan,
shtukatura taas merkitsee kalkkirappausta. Suom.]

Hän kääntyi nopeasti selin minuun ja astui jälleen isännän luo, joka jo
oli alkanut hätääntyä.

Herra Shtukaturin!... Minun nimeni on Tshulkaturin... En osannut vastata
mitään tähän hänen viimeiseen loukkaukseensa ja raivostuen katsoin vain
hänen jälkeensä. — »Huomiseksi», kuiskasin minä, hampaitani kiristäen,
ja hain oitis käsiini erään tuttavan upseerin, ulaanin, ratsumestari
Koloberdjajevin, joka oli kauhea hurjastelija, mutta kunnon poika,
kerroin hänelle muutamalla sanalla riitani ruhtinaan kanssa ja pyysin
hänet sekundantikseni. Hän tietysti heti suostui ja minä lähdin kotia.

Koko yönä en saanut unta — mielenliikutuksesta, ei pelosta. Minä en
ole pelkuri. Jopa hyvinkin vähän ajattelin mahdollisuutta pian kuolla,
mikä, niinkuin saksalaiset vakuuttavat, on suurin onni maailmassa.
Minä ajattelin vain Liisaa, hävinneitä toiveitani ja sitä, mitä minun
nyt oli tehtävä. »Pitikö minun koettaa tappaa ruhtinas?» kysyin minä
itseltäni ja tietysti tahdon tappaa hänet, ei kostonhimosta, vaan
toivoen Liisan parasta. »Mutta hän ei sitä iskua kestä», jatkoin minä.
»Parempi on siis, että ruhtinas tappaa minut!» Tunnustan, että minun
myöskin oli mieluista ajatella, että minä, tällainen vähäpätöinen
maalaisvirkamies, olin saanut tuollaisen mahtavan herran pakotetuksi
kaksintaisteluun kanssani.

Aamu yllätti minut näissä mietteissä ja sen jälkeen saapui
Koloberdjajev.

— No, — kysyi hän, astuen kolinalla makuuhuoneeseeni: — missäs
ruhtinaan sekundantti on?

— Hyvänen aika, — vastasin minä vihoissani: — vastahan kello on
seitsemän; ruhtinas kentiesi vielä nukkuu.

— Siinä tapauksessa, — vastasi väsymätön ratsumestari: — käskekää
tuoda minulle teetä. Eilisestä illasta minulla on päänsärky... En ole
riisuutunutkaan. Muuten, — lisäsi hän haukotellen: ylimalkaan harvoin
riisuudun.

Hänelle tuotiin tee. Hän joi kuusi lasia rommin kanssa, poltti neljä
piipullista tupakkaa, kertoi minulle edellisenä päivänä ostaneensa
polkuhinnasta hevosen, jota ei mikään ajomies ollut ottanut ajaakseen,
vaan jonka hän itse aikoi opettaa ajettavaksi sitomalla sen etujalat
kiinni, — jonka jälkeen hän, riisuutumatta, nukkui sohvalle, piippu
hampaissa. Minä nousin ja järjestin paperini.

Erään, Liisan kirjoittaman kutsumuskirjeen, joka oli ainoa, minkä olin
häneltä saanut, aioin panna povelleni, mutta muutin mieleni, ja heitin
sen laatikkoon. Koloberdjajev kuorsasi hiljakseen, pää riipuksissa
nahkaisella päänalasella... Muistan, että katselin kauan hänen
pörröisiä, uljaita, huolettomia ja hyvänluontoisia kasvojansa. Kello
kymmenen palvelijani ilmoitti Bismjonkovin saapuneen. Ruhtinas oli
valinnut hänet sekundantikseen.

Me herätimme yhdessä sikeään uneen vaipuneen ratsumestarin. Hän
nousi, katsoi meihin ilmeettömillä silmillään ja käheällä äänellä
pyysi viinaa; sitte hän tointui ja, tervehdittyään Bismjonkovia,
poistui tämän kanssa sivuhuoneeseen neuvottelemaan. Tätä sekundanttien
neuvottelua ei kestänyt kauan. Neljännestunnin kuluttua he molemmat
tulivat luokseni makuuhuoneeseen ja Koloberdjajev ilmoitti minulle,
että kaksintaistelumme tapahtuu jo tänään kello kolme pistooleilla.
Minä kumarsin ääneti päätäni hyväksymisen merkiksi. Bismjonkov sanoi
sitte oitis hyvästi ja poistui. Hän oli hieman kalpea ja sisällisesti
kuohuksissa, kuten henkilö, joka ei ole tottunut tämänlaatuisiin
tekoihin, mutta muuten hyvin kohtelias ja kylmä. Minua ikäänkuin
hävetti hänen edessään enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Koloberdjajev alkoi taas kertoa hevosestaan ja tämä puhelu soveltui
minulle hyvin. Pelkäsin, että hän mainitsee jotakin Liisasta. Mutta
kunnon ratsumestarini ei ollut kielittelijä, jota paitsi hän halveksi
kaikkia naisia, nimittäen heitä, Jumala tiesi mistä syystä, salaatiksi.
Kello kaksi me söimme ja kello kolme olimme jo määräpaikalla — siinä
samassa koivulehdossa, jossa ennen olin ollut kävelemässä Liisan
kanssa, parin askeleen päässä jyrkänteestä.

Me saavuimme sinne ensiksi ja saimme odottaa ruhtinasta ja Bismjonkovia
kauan. Ruhtinas oli, liioittelematta, tuores kuin ruusu: hänen
ruskeat silmänsä katselivat erittäin herttaisesti lakin lipun
alta. Hän poltti pientä olki-imukkeella varustettua sikaria ja,
huomattuaan Koloberdjajevin ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.
Jopa minullekin hän kumarsi sirosti. Minä puolestani tunsin olevani
kalpea ja käteni suureksi harmikseni hiukkasen vapisivat... Kaulaa
kuivatti... Sitä ennen en ollut koskaan vielä ollut kaksintaistelussa.
»Jumala», ajattelin minä, »kunpa vain ei tuo pilkallinen herra pitäisi
mielenliikutustani pelkuruutena.» Sydämessäni kirosin hermojani,
mutta katsahdettuani ruhtinasta suoraan kasvoihin ja nähtyäni hänen
huulillaan tuskin huomattavan pilkan ilmeen, vihastuin jälleen yhtäkkiä
ja tyynnyin oitis. Sillä välin olivat sekundanttimme järjestäneet
taistelurajan, mitanneet välimatkan ja laittaneet pistoolit panokseen.
Oli ihana ilma — samallainen kuin sinä unohtumattoman kävelyretkemme
päivänä. Tumma taivaan sini siinsi auringon kultaamain viheriäin
lehtien lomitse, joiden lipinä tuntui ikäänkuin kiihdyttävän mieltäni.
Ruhtinas poltti edelleen sikariaan, nojaten olkapäätään puun runkoon...

— Hyvät herrat, pyydän, paikoillenne, — lausui vihdoin Koloberdjajev,
ojentaen meille pistoolit.

Ruhtinas poistui muutaman askeleen päähän, pysähtyi ja, kääntäen
päätään taaksepäin, kysyi minulta olan yli: »Pysyttekö edelleen
sanoissanne?» Tahdoin vastata hänelle, mutta ääneni petti ja tyydyin
vain ylenkatseelliseen käden eleeseen. Ruhtinas hymähti taas ja asettui
paikalleen. Me aloimme lähetä. Minä kohotin pistoolin, aioin tähdätä
vihamieheni rintaan, — siinä silmänräpäyksessä hän todellakin oli
vihamieheni, — mutta ylensin yht'äkkiä pistoolin suuta aivan kuin
joku takaa olisi survaissut minua kyynärpäähän ja laukasin. Ruhtinas
horjahti, nosti vasemman kätensä vasemmalle ohimolle — verijuova valui
hänen poskeaan pitkin valkoisen säämiskähansikkaan alla. Bismjonkov
juoksi hänen luokseen.

— Ei se ole mitään, — sanoi hän, ottaen päästään läpiammutun lakkinsa:
— kun päähän sattui enkä kaatunut, niin on se vain naarmu.

Hän otti levollisesti taskustaan batistinenäliinan ja painoi sitä
verisille hiuksilleen. Minä katsoin häneen aivan kuin puulla päähän
lyötynä enkä hievahtanut paikaltani.

— Pyydän, asettukaa taistelurajalle! — huomautti minulle Koloberdjajev
ankarasti.

Minä tottelin.

— Jatkuuko taistelu? — kysyi hän Bismjonkoviin kääntyen.

Bismjonkov ei vastannut hänelle; mutta ruhtinas vastasi hymyillen,
ottamatta nenäliinaa haavalta ja haluamatta edes saada hyvitystä
kiusaamalla minua astumaan rajalle: »Kaksintaistelu on päättynyt» ja
ampui ilmaan. Minä olin vähällä purskahtaa itkuun harmista ja raivosta.
Jalomielisyydellään tuo mies suorastaan tallasi minut lokaan, tappoi
minut. Minä ai'oin panna vastaan, ai'oin vaatia, että hän ampuisi
minuun, mutta hän astui luokseni ja ojensi minulle kätensä.

— Kaikki siis on unhotettu välillämme, eikö niin? — lausui hän
ystävällisellä äänellä.

Minä katsahdin hänen kalvenneisiin kasvoihinsa, tuohon veriseen
nenäliinaan ja, joutuen aivan hämille, puristin häpeissäni ja
masennettuna hänen kättään:

— Hyvät herrat! — lisäsi hän, kääntyen sekundanttien puoleen: — minä
toivon, että kaikki pysyy salassa?

— Tietysti! — huudahti Koloberdjajev: — mutta sallikaahan, ruhtinas...

Ja hän laittoi siteen hänen päähänsä.

Mennessään ruhtinas vielä kumarsi minulle, mutta Bismjonkov ei
vilkaissutkaan minuun.

Henkisesti täydellisesti masennuksissa palasin minä Kolberdjajevin
kanssa kotia.

— Mikä teidän nyt on? — kysyi ratsumestari minulta. — Rauhoittukaa:
haava ei ole vaarallinen. Huomenna hän jo voi tanssia, jos tahdotte.
Vai onko paha mielenne, ettette tappanut häntä? Siinä tapauksessa se on
turha: hän on kunnon poika.

— Miksikäs hän säästi minua?! — mutisin minä vihdoin.

— Vai sillä lailla! — vastasi ratsumestari levollisesti... Jo teitä on,
kuvittelijat!

En tiedä, miksi hän minua niin nimitti.

Minun on suorastaan mahdotonta kuvata kärsimyksiäni tämän
kaksintaistelun jälkeisenä iltana. Itserakkauteni kärsi tavattomasti.
Eikä omatuntoni minua vaivannut, vaan tietoisuus typeryydestäni masensi
mieleni kokonaan. »Itse annoin itselleni viimeisen ratkaisevan iskun!»
toistin minä, harpaten pitkin askelin huoneessani. — »Ruhtinaan olen
haavoittanut, mutta hän on antanut minulle anteeksi, ja Liisa on
nyt hänen. Nyt ei mikään enää voi häntä pelastaa, pidättää kuilun
partaalla.» Minä tiesin varsin hyvin, ettei kaksintaistelumme voinut
pysyä salassa, vaikka ruhtinas sitä oli pyytänytkin; ainakaan
Liisalta se ei jäisi salaisuudeksi. »Ruhtinas ei ole niin typerä»,
kuiskasin minä raivossani, — »ettei hän sitä käyttäisi hyväkseen...»
Ja kuitenkin minä erehdyin: kaksintaistelu ja sen todellinen syy tuli
koko kaupungin tietoon — seuraavana päivänä, luonnollisesti; mutta
ruhtinas ei siitä kielitellyt, päinvastoin; kun hän, pää siteessä ja
edeltäpäin keksitty tekosyy kielellään, tuli Liisan eteen, niin tämä
jo tiesi kaikki... En osaa sanoa, Bismjonkovko sen ilmaisi vai oliko
se muita teitä Liisan tietoon tullut. Muutenhan on mahdotontakin
pikku kaupungissa pitää mitään salassa. Voitte kuvitella mielessänne,
miten Liisa otti ruhtinaan vastaan, kuinka koko Oshoginin perhe otti
hänet vastaan! Mitä minuun tulee, niin jouduin yht'äkkiä yleisen
paheksumisen ja inhon esineeksi, hylkiöksi, hulluksi mustasukkaiseksi
ja ihmissyöjäksi. Muutenkin harvat tuttavani kaikkosivat minusta
niinkuin ruttotautisesta. Kaupungin viranomaiset kääntyivät heti
ruhtinaan puoleen esittäen, että minua esimerkin vuoksi ankarasti
rangaistaisiin; ainoastaan itse ruhtinaan hartaat ja hellittämättömät
rukoukset saivat syrjäytetyksi henkeäni uhkaavan vaaran. Tuon miehen
oli suotu joka tavalla nujertaa minut kokonaan. Jalomielisyydellään
löi hän minut kuin kuoliaaksi. Sanomattakin on selvä, että Oshoginin
talo oitis oli minulta suljettu. Kirii Matvejitsh lähetti minulle aivan
yksinkertaisen lyijykynänikin, jonka olin heille unhottanut. Oikeastaan
juuri hänen ei olisi pitänyt olla vihoissaan minulle. Minun, niinkuin
kaupungissa sanottiin, »hullu» mustasukkaisuuteni selvitti, niin
sanoakseni, ruhtinaan suhteet Liisaan. Häntä alkoivat itse Oshoginit ja
muut asukkaat pitää miltei sulhasena. Oikeastaan tämän ei olisi pitänyt
ruhtinaalle olla erittäin mieleen; Liisa häntä miellytti kovin, vaan
tarkoitustensa perille ei hän silloin vielä ollut päässyt... Älykkään
miehen täydellisellä nokkeluudella oli hän mukautunut uuteen asemaansa,
oli oitis, niinkuin sanotaan, eläytynyt sen henkeen.

Entä minä!... Omasta puolestani ja tulevaisuuteeni nähden hylkäsin
silloin kaikki. Kun kärsimykset saavuttavat semmoisen asteen, että
koko sisäinen olemus alkaa saumoistaan särkyä, ei niiden enää pitäisi
olla naurettavia, vaan — ei! Nauru seuraa kyyneleiden mukana loppuun,
nääntymistilaan asti, siihen saakka, ettei enää voi vuodattaa
kyyneleitä, jopa se kaikuu vielä silloinkin, kun kieli kangistuu ja
itse vaikeroiminen menehtyy... Sen tähden, ensiksikin, koska en omissa
silmissäni aio olla naurettava ja, toiseksi, koska olen kauheasti
väsyksissä, jätän jatkon ja, jos Jumala suo, kertomukseni lopun
seuraavaan päivään.




29 p. maaliskuuta. Pakastaa; eilen oli suoja.


Eilen en jaksanut jatkaa tätä päiväkirjaani, loioin vain enimmäksi
osaksi vuoteellani ja tarinoin Terentjevnan kanssa. Siinä vielä
nainen! Kuusikymmentä vuotta sitte kuoli hänen, ensimäinen sulhasensa
ruttoon, kaikki hänen lapsensa ovat myöskin jo kuolleet, itse hän on
anteeksiantamattoman vanha, juo teetä niin paljon kuin haluttaa, ei
puutu ruokaa eikä vaatteita, vaan mistä luulette hänen koko eilisen
päivän puhuneen? Kadehti, näet, sitä, että olin antanut eräälle
vaivaiselle koinsyömän vanhan vaatekappaleen. Hän muka kun on minun
emännöitsijäni, niin miks'en sitä hänelle antanut! Synti muka on,
hän kun sillä lailla minua vaalii! Tuo armoton akka ihan jo kiusaa
kuoliaaksi minut soimauksillaan...Vaan palatkaamme kertomukseeni.

Minä näin ollen kärsin kuin koira, jonka takaraajojen yli pyörä on
kulkenut. Vasta silloin, vasta sen jälkeen, kun olin karkoitettu
Oshoginin talosta, täydellisesti käsitin, kuinka paljon tyydytystä
ihmisellä voi olla oman onnettomuutensa näkemisestä. Voi, ihmiset!
Mitä viheliäisiä olettekaan!... Vaan jääköön järkeily!... Vietin
päiväni ypöyksinäni ja ainoastaan syrjäteitä, mitä alhaisin keinoin,
sain tietää, mitä Oshoginin talossa tehtiin, mitä teki ruhtinas:
palvelijani, näet, tutustui hänen renkinsä vaimon tädin serkkuun.
Tämä tuttavuus tuotti minulle jonkun verran helpotusta ja palvelijani
saattoi, viittausteni ja lahjusteni avulla, arvata mistä hänen
oli puhuttava herransa kanssa, vetäessään iltasin saappaat hänen
jaloistaan. Toisinaan satuin tulemaan kadulla jotakin Oshoginin
perheenjäsentä, Bismjonkovia tahi ruhtinasta vastaan... Ruhtinaalle ja
Bismjonkoville nostin lakkia, vaan en puhellut heidän kanssaan.

Liisan näin kaikkiaan kolme kertaa: kerran hänen äitinsä kanssa eräässä
muotiliikkeessä, toisen kerran avonaisissa vaunuissa hänen isänsä,
äitinsä ja ruhtinaan seurassa, kolmannen kerran kirkossa. Tietysti
en uskaltanut astua hänen luokseen ja katselin häntä vain etäältä.
Muotiliikkeessä hän oli hyvin levoton, mutta iloinen... Hän tilasi
jotakin itselleen ja innokkaasti valikoi nauhoja. Hänen äitinsä katseli
häntä, kädet ristissä vatsansa päällä, nenä pystyssä ja huulillaan se
typerä ja harras hymy, joka on sallittu vain lapseensa rakastuneelle
äidille. Vaunuissa ruhtinaan seurassa taas Liisa... En unhota koskaan
sitä kohtausta! Herra ja rouva Oshogin istuivat taka-istuimella,
ruhtinas Liisan kanssa etupuolella. Liisa oli tavallista kalpeampi;
hänen poskillaan hiukan vain punotti kaksi täplää. Hän oli puoleksi
kääntynyt ruhtinaaseen päin; nojautuen suorassa olevaan oikeaan
käteensä (vasemmassa oli hänellä päivän suoja) ja pää raukeasti
kallellaan katsoi hän häntä suoraan kasvoihin ilmehikkäillä silmillään.
Sillä hetkellä oli hän hänen kokonaan, luotti häneen täydellisesti.
En ehtinyt hyvin tarkata ruhtinaan kasvoja, — koska vaunut kiitivät
nopeasti ohi, — mutta minusta näytti, että hänkin oli syvän tunteen
vallassa.

Kolmannen kerran näin Liisan kirkossa. Oli kulunut vain kymmenen
päivää siitä, kun näin hänet vaunuissa ruhtinaan kanssa, ja kolme
viikkoa kaksintaistelusta. Asia, jonka vuoksi ruhtinas oli tullut
O...n kaupunkiin, oli suoritettu, mutta hän yhä vielä viivytteli
lähtöään, ilmoittaen Pietariin sairastuneensa. Kaupungissa päivä
päivältä odotettiin hänen ilmoittavan Kiril Matjveitshille julkisesti
naima-aikomuksensa. Minä itsekin vain odotin tätä viimeistä iskua
poistuakseni ainiaaksi. O...n kaupungista olin jo saanut kyllikseni. En
voinut istua kotona ja aamusta iltaan maleksin kaupungin lähistöllä.
Eräänä harmaana, rotusyisenä päivänä, kun palasin kävelyltäni, jonka
sade keskeytti, poikkesin kirkkoon. Iltakirkko oli juuri alkanut,
väkeä oli vähän; katsoin ympärilleni ja yht'äkkiä, erään ikkunan
luota, äkkäsin tutut kasvojen piirteet. Ensiksi en niitä ottanut
oikein tunteakseni: nuo kalpeat kasvot, tuo sammunut katse, nuo
sisäänvajonneet posket — oliko siinä todellakin sama Liisa, jonka olin
nähnyt kaksi viikkoa sitte? Viittaan kääriytyneenä, hatutta päin,
sivulta leveästä ikkunasta lankeavan kylmän päivän juovan valossa
katseli hän liikkumattomana alttaria kohti ja tuntui kuin hän olisi
koonnut voimiaan rukoillakseen, vapautuakseen jostakin alakuloisesta
mielentilasta. Punaposkinen, lihava kasakka keltaisine patruunineen
rinnallaan seisoi hänen vieressään, kädet selän takana ja uneliaan
neuvottomana silmäillen neitiään. Minä hätkähdin ja ai'oin mennä
hänen luokseen, mutta pysähdyin. Kiusallinen tunne ahdisti rintaani.
Iltakirkon loppuun asti Liisa ei liikahtanut paikaltaan. Väki poistui,
suntio siivosi kirkon, mutta hän vain ei hievahtanut paikaltaan.
Kasakka meni hänen luokseen, sanoi hänelle jotakin ja kosketti hänen
vaatteisiinsa; silloin hän katsahti taakseen, pyyhkäisi kädellään
kasvojaan ja meni ulos. Minä saatoin häntä etäältä heidän talonsa
kohdalle ja palasin kotiani.

»Hän on mennyttä!» huudahdin minä astuessani huoneeseeni.

Ihmisenä en tiedä minkälaiset minun tunteeni silloin olivat;
muistaakseni heittäydyin kädet ristissä sohvalleni ja tuijotin maahan;
en tiedä, mutta tässä surussani olin kuitenkin jostakin syystä
tyytyväinen... Sitä en suinkaan myöntäisi, ellen kirjoittaisi vain
itseäni varten... Minua aivan kuin raatelivat tuskalliset, hirveät
aavistukset... ja, kuka sen tietää, ehkä olisin joutunut hyvinkin
ymmälle, jos ne olisivat käyneet toteen. »Semmoinen se on ihmissydän!»
huudahtaisi nyt ilmehikkäällä äänellä joku keski-ikäinen venäläinen
opettaja, nostaen ylös lihavan etusormensa; mutta mitäs meitä liikuttaa
jonkun lihavasormisen venäläisen opettajan mielipide?

Oli miten tahansa, mutta aavistukseni osottautuivat oikeiksi. Yhtäkkiä
levisi kaupungissa tieto, että ruhtinas oli matkustanut pois, muka
Pietarista tulleen käskyn johdosta, ja että hän lähti ilmoittamatta
mitään naima-aikomuksestaan Kiril Matvejitshille ja hänen puolisolleen,
ja että Liisan näin ollen nyt oli elämänsä loppuun saakka surtava hänen
uskottomuuttaan. Ruhtinaan lähtö tapahtui aivan odottamatta, sillä
vielä edellisenä iltana hänen ajomiehensä, niinkuin minun palvelijani
vakuutti, ei vähääkään ollut epäillyt herransa hanketta. Tämä uutinen
löi minut hikeen; heti paikalla pukeuduin ja ai'oin juosta Oshoginin
luo, mutta asiaa mietittyäni pidin otollisempana odottaa seuraavaan
päivään. Muuten siitä ei minulle ollut mitään vahinkoa, että jäin
kotiin. Samana iltana tuli luokseni muuan tilapäisesti O...n kaupunkiin
joutunut kreikkalainen Pandopipopulo, joka oli kauhea kielittelijä ja
enemmän kuin kukaan muu oli paheksunut kaksintaisteluani ruhtinaan
kanssa. Hän ei antanut palvelijalle aikaa edes ilmoittaa tulostaan,
vaan syöksyi huoneeseeni, puristi kovasti kättäni, tuhat kertaa
pyysi anteeksi minulta, nimitti minua jalomielisyyden ja rohkeuden
esikuvaksi, kuvasi ruhtinasta kaikkein mustimmilla väreillä, ei
säästänyt herra ja rouva Oshoginiakaan, joita, hänen mielestään,
kohtalo oli ihan parahiksi heille rangaissut; sivumennen kosketti hän
Liisaankin ja juoksi tiehensä, suudeltuaan olkapäätäni. Muun muassa
sain kuulla häneltä, että ruhtinas _en vrai grand seigneur_, iltasella
emien lähtöään, oli Kiril Matvejetshin hienoon viittaukseen kylmästi
vastannut, ettei aio ketään pettää ja ettei aio mennä naimisiin, jonka
jälkeen oli noussut, hyvästellyt ja lähtenyt tiehensä...

Seuraavana päivänä menin Oshoginin luo. Likinäköinen lakeija hyppäsi,
minun tullessani, salaman nopeudella penkiltään; minä käskin
ilmoittamaan tulostani; lakeija juoksi sisään ja palasi oitis: tehkää
niin hyvin, sanoi, käskettiin pyytämään sisään. Minä astuin Kiril
Matvejitshin työhuoneeseen... Huomiseksi.




30 p. maaliskuuta. Pakkanen.


Minä siis astuin Kirii Matvejitshin työhuoneeseen. Maksaisin paljon
sille, joka voisi näyttää minulle, minkälaiset omat kasvoni olivat
sillä hetkellä, kun tuo arvoisa virkamies, nopeasti kääriytyen
kotikauhtanaansa, astui luokseni kädet ojossa. Minusta varmaankin
tuulahtamalla tuulahti hiljaista riemua, alentuvaista myötätuntoa
ja ääretöntä jalomielisyyttä... Tunsin olevani jonkinlainen Scipio
africanus. Oshogin oli silminnähtävästi hämillään ja suruissaan,
karttoi minun katsettani ja poljeskeli paikallaan. Minä myöskin
huomasin, että hän puhui omituisen luonnottomasti ja ylimalkaan
lausui ajatuksensa sangen epämääräisesti. Epämääräisesti, vaikka
innokkaasti pyysi hän minulta anteeksi, epämääräisesti mainitsi
vieraan poislähdöstä, lisäten siihen joitakin yleisiä ja epämääräisiä
huomautuksia maallisen onnen petollisuudesta ja horjuvaisuudesta
ja yhtäkkiä, huomattuaan silmissään kyyneleen, pisti kiireesti
nuuskaa nenäänsä, luultavasti, viedäkseen minut harhaan siihen
syyhyn nähden, joka oli nostanut vedet hänen silmiinsä... Hän
käytti venäläistä viheliäistä nuuskaa, joka, kuten tunnettu, saa
vanhojenkin nuuskamiehien silmiin kyyneleet, joiden läpi ihmissilmä
muutaman minuutin ajan näyttää tylsältä ja järjettömältä. Minä
käyttäydyin tietysti ukon kanssa hyvin varovasti, tiedustelin hänen
puolisonsa ja tyttärensä terveyttä ja käänsin oitis ja sukkelasti
puheen mieltäkiinnittävään vuoroviljelyskysymykseen. Olin puettu kuin
tavallisesti, mutta hiljaisen soveliaisuuden ja nöyrän alentuvaisuuden
tunne, joka täytti mieleni, antoi minulle juhlallisen ja virkeän
mielialan aivan kuin päälläni olisi ollut valkoinen liivi ja kaulassa
valkoinen huivi. Yksi asia vain minua vaivasi: ajatus siitä, kuinka
kohtaisin Liisan... Vihdoin Oshogin itse esitti minulle, että veisi
minut vaimonsa, luo. Tämä hyvä, mutta typerä nainen joutui minut
nähdessään, ensin kauheasti hämille, mutta hänen aivonsa eivät kyenneet
kauan pysymään samassa vaikutelmassa ja siksi hän pian tyyntyi. Vihdoin
näin Liisankin... Hän astui huoneeseen..

Minä odotin näkeväni hänet häpeissään, katuvana syntisenä ja edeltäpäin
jo annoin kasvoilleni mitä ystävällisimmän, rohkaisevan ilmeen...
Miksikä valehtelisin? Minä todellakin rakastin häntä ja himoitsin onnea
saada antaa hänelle anteeksi, ojentaa hänelle käteni; mutta suureksi
ihmeekseni hän, vastaukseksi syvään kumarrukseeni, kylmästi naurahti,
lausui välinpitämättömästi: »tekö, vai, täällä olette?» ja kääntyi
oitis pois minusta. Tosin hänen naurunsa tuntui väkinäiseltä ja joka
tapauksessa soveltui huonosti hänen hirveästi laihtuneille kasvoilleen,
mutta kuitenkaan en odottanut sellaista vastaanottoa... Ihmeissäni
katselin häntä: kuinka olikaan hän muuttunut! Entisen lapsen ja tämän
naisen välillä ei ollut mitään yhteistä. Hän oli ikäänkuin kasvanut,
suoristunut, kaikki hänen kasvojensa piirteet, varsinkin huulet, olivat
tulleet ikäänkuin jyrkemmiksi, katse oli käynyt syvemmäksi, varmemmaksi
ja tummemmaksi. Istuin Oshoginin talossa päivälliseen asti; Liisa
aika ajoin nousi paikaltaan, meni pois huoneesta ja palasi jälleen,
vastasi levollisesti kysymyksiin ja tahallaan ei kääntänyt huomiota
minuun. Hän tahtoi, minä näin sen, antaa minun tuntea, etten ansainnut
hänen vihaansakaan, vaikka vähällä olin tappaa hänen rakastettunsa.
Vihdoin kadotin kärsivällisyyteni: myrkyllinen vihjaus pääsi minun
huuliltani... Hän säpsähti, katsahti pikaisesti minuun, nousi ja
mennen ikkunan luo, lausui hieman väräjävällä äänellä: »voitte puhua
mitä tahansa, mutta tietäkää, että minä sitä miestä rakastan ja tulen
aina rakastamaan enkä vähääkään pidä häntä minuun nähden syyllisenä,
päinvastoin»... Hänen äänensä helähti, hän keskeytti puheensa... tahtoi
hillitä itsensä, vaan ei voinut, kyyneleet valahtivat hänen silmistään
ja hän poistui huoneesta... Hänen vanhempansa hämmentyivät... minä
ojensin heille käteni jäähyväisiksi, huo'ahdin, loin katseeni kohti
korkeutta ja menin.

Olen liian heikko, aikaa minulla on enää jäljellä kovin vähän, en pysty
enää yhtä tarkkaan kuvaamaan niitä monia uusia tuskallisia mietteitä,
lujia päätöksiä ja muita n.k. sisällisen taistelun hedelmiä, jotka
syntyivät minussa Oshoginien kanssa uudistamani tuttavuuden jälkeen.
En epäillyt, että Liisa yhä vielä rakasti ja kauan tulisi rakastamaan
ruhtinasta, mutta asianhaarain nöyryyttämänä ja itse nöyrtyneenä
ihmisenä en enää haaveksinutkaan Liisan rakkaudesta: toivoin vain
hänen ystävyyttään, halusin voittaa hänen luottamuksensa, hänen
kunnioituksensa, joka, kokeneitten ihmisten sanojen mukaan, pidetään
onnen luotettavimpana pohjana avioliitossa... Valitettavasti en ottanut
huomioon erästä hyvin tärkeätä seikkaa, sitä, näet, että Liisa tuosta
kaksintaistelupäivästä lähtien vihasi minua. Sen perille pääsin liian
myöhään. Olin alkanut käydä niinkuin ennenkin Oshoginin talossa.
Kiril Matvejitsh piti minua entistä parempana. Saatanpa otaksua, että
hän silloin mielihyvällä olisi antanut tyttärensä minulle, vaikka en
mikään kadehdittava sulhasmies ollutkaan: yleinen mielipide oli häntä
ja Liisaa vastaan, minua taas ylisti pilviin saakka. Liisan käytös
minua kohtaan ei vain muuttunut; hän vaikeni enimmäkseen, totteli, kun
pyydettiin ruo'alle, ei osoittanut mitään ulkonaisia surun merkkejä,
mutta siitä huolimatta suli kuin kynttilä. Kiril Matvejitshille täytyy
antaa se tunnustus, että hän kohteli tytärtään kovin hellävaroen;
hänen vaimonsa vain pöyhistelihe katsellessaan lapsiraukkaansa. Yhtä
ihmistä ainoastaan Liisa ei vieronut, vaikk'ei hänen kanssaan paljoa
puhellutkaan: se oli Bismjonkov. Herra ja rouva Oshogin sen sijaan
kohtelivat häntä tylysti, jopa raa'astikin; mutta sittenkin kävi
hän edelleen heillä aivan kuin ei olisi ollut huomaavinaan heidän
epäsuosiotaan; he eivät voineet antaa hänelle anteeksi sitä, että hän
oli ruvennut sekundantiksi. Minun kanssani Bismjonkov käyttäytyi hyvin
kylmästi ja — kummallista kyllä — minä ikäänkuin pelkäsin häntä. Tätä
kesti parin viikon ajan. Vihdoinkin, erään unettoman yön jälkeen,
päätin keskustella Liisan kanssa, paljastaa hänelle sydämeni, sanoa
hänelle, että, huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikista
puheista ja juoruista, pidän itseni kovin onnellisena, jos hän suostuu
tulemaan vaimokseni, antaa minulle jälleen luottamuksensa. Todellakaan
en vain leikilläni kuvitellut, että osoitan hänelle, kuten kirjoissa
sanotaan, tavatonta jalomielisyyden esimerkkiä ja että hän pelkästä
hämmästyksestä suostuu tarjoumukseeni. Joka tapauksessa halusin
selvittää välimme ja siten vihdoinkin päästä vapaaksi epävarmuudestani.

Oshoginin talon toisella puolella oli jotensakin iso puutarha, joka
päättyi umpeen kasvaneeseen, ilman hoitoa jääneeseen lehmusmetsikköön.
Tämän metsikön keskellä oli vanha, kiinalaiseen tyyliin rakennettu
huvimaja; lauta-aita erotti puutarhan sinne vievästä yksinäisestä
umpikujasta. Tässä puutarhassa Liisa istuskeli välistä tuntikaudet.
Kiril Matvejitsh sen tiesi ja oli kieltänyt häntä häiritsemästä ja
tarkastelemasta; vaimentukoon, muka, hänessä huoli. Kun ei häntä
näkynyt talossa, ei tarvinnut muuta kuin soittaa ruoka-ajaksi portailta
kelloa, niin hän oitis saapui aina sama itsepintainen äänettömyys
huulilla ja silmissä, ja joku rutistettu lehti kädessä. Niinpä sitte
kerran huomattuani, ettei hän ollut kotona, olin lähtevinäni pois,
otin hyvästin Kiril Matvejitshilta, panin hatun päähäni ja astuin
eteisestä pihalle, josta sitte menin kadulle, mutta oitis, tavattoman
nopeasti, pujahdin takaisin portista ja keittiön ohitse puutarhaan.
Onneksi ei kukaan minua huomannut. Kauan miettimättä riensin nopein
askelin metsikköön. Edessäni käytävällä seisoi Liisa. Sydämeni alkoi
kovasti sykkiä. Minä pysähdyin, huoahdin syvään ja yritin jo astua
hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä, kääntymättä, nosti ylös kätensä
ja alkoi kuunnella... Puitten takaa kujan puolelta kuului selvästi
kaksi kolkutusta aivan kuin joku olisi koputtanut aitaan. Liisa
löi kämmenensä yhteen, portti narahti pikkasen ja puitten peitosta
tuli esille Bismjonkov. Minä piilouduin nopeasti erään puun taakse.
Liisa kääntyi ääneti hänen puoleensa... Toinen otti ääneti hänet
käsivarteensa ja molemmat lähtivät hiljakseen astumaan tietä myöten.
Ihmeissäni katselin heidän jälkeensä. He pysähtyivät, silmäilivät
ympärilleen, katosivat kotvaksi näkyvistäni pensaikkoon, ilmestyivät
jälleen ja astuivat vihdoin huvimajaan. Tämä huvimaja oli pikkarainen
pyöreä rakennus, jossa oli yksi ovi ja yksi ikkuna; keskellä seisoi
yhdellä jalalla sammaltunut pöytä ja sivuilla, vähän matkan päässä
kosteista ja tummentuneista seinistä, oli kaksi ränsistynyttä
lautasohvaa. Siellä, kovin kuumina päivinä ja silloinkin vain kerran
vuodessa, oli entisinä aikoina juotu teetä. Ovi ei sulkeutunut
lainkaan, ikkunasta oli kehys ammoin jo irtaantunut ja riippui siinä
yhdestä nurkasta viheliäisen näköisenä aivan kuin siipirikon linnun
siipi. Minä hiivin huvimajan luo ja kurkistin varovasti ikkunan
ra'osta. Liisa istui toisella penkillä, pää kumarassa; hänen oikea
kätensä lepäsi hänen sylissään, vasenta piteli Bismjonkov molemmissa
käsissään, katsellen myötätuntoisesti Liisaa silmiin.

— Kuinka te tänään jaksatte? — kysyi Bismjonkov Liisalta puoliääneen.

— Aina samoin, — vastasi tämä: — ei huonommin eikä paremmin. — Niin on
tyhjää elämä, kauhean tyhjää! — lisäsi hän alakuloisesti luoden ylös
silmänsä.

Bismjonkov ei vastannut mitään.

— Kuinka luulette, — jatkoi Liisa: — kirjoittaako hän minulle vielä
kerran? —

— En luule, Jelisaveta Kirillovna!

Liisa oli vaiti.

— Ja mitäpä hän oikeastaan kirjoittaisikaan? Hän sanoi minulle kaikki
jo ensimäisessä kirjeessään. En voinut tulla hänen vaimokseen, mutta
minä olin onnellinen... vähän aikaa... olin onnellinen.

Bismjonkov loi katseensa maahan.

— Voi, — jatkoi Liisa vilkkaasti: — jospa tietäisitte, kuinka tuo
Tshulkaturin minua inhottaa... Minusta yhä näyttää, kuin näkisin
sen miehen käsillä... hänen vertaan. (Selkääni karmi ra'osta
kurkistaessani.) Muuten, — lisäsi hän miettiväisenä, — kuka sen
tietää, ehkä ilman tuota kaksintaistelua... Voi, kun minä näin hänet
haavoitettuna, niin minä heti tunsin, että olin hänen omansa kokonaan.

— Tshulkaturin rakastaa teitä, — huomautti Bismjonkov.

— Mitä minä siitä? Niinkuin minä kenenkään rakkautta kaipaisin?!...
Hän keskeytti puheensa ja jatkoi sitte verkalleen: — paitsi teidän.
Niin, ystäväni, teidän rakkauttanne minä tarvitsen: ilman teitä olisin
hukassa. Te olette auttanut minua kestämään kauheita hetkiä...

Hän vaikeni... Bismjonkov alkoi isän hellyydellä silitellä hänen
kättään.

— Minkä sille voi, minkä sille voi, Jelisaveta Kirillovna! — toisti hän
moneen kertaan.

— Nytkin, — lausui Liisa kumealla äänellä: — kuolisin ilman teitä. Te
yksin ylläpidätte voimiani; sitä paitsi muistutatte minulle hänestä...
Tehän kaikki tiesitte. Muistatteko, kuinka kaunis hän oli sinä
päivänä... Mutta antakaa anteeksi minulle: teidän varmaan on vaikea...

— Puhukaa, puhukaa! Mitä joutavia! — keskeytti hänet Bismjonkov.

Liisa puristi hänen kättään.

— Olette kovin hyvä, Bismjonkov, — jatkoi Liisa: — olette hyvä kuin
enkeli. Minkä sille voi! Tunnen, että hautaani saakka tulen häntä
rakastamaan. Olen hänelle antanut anteeksi, olen kiitollinen hänelle.
Suokoon Jumala hänelle onnea! Suokoon Jumala hänelle vaimon hänen
mielensä mukaan!

Ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.

— Jospa hän vain ei unhottaisi minua, jospa hän toisinaan edes
muistaisi Liisaansa, lähtekäämme, — lisäsi hän lyhyen äänettömyyden
jälkeen.

Bismjonkov nosti hänen kätensä huulilleen.

— Minä tiedän, — puhui Liisa vielä innokkaasti — kaikki syyttävät
minua, heittävät minua kivillä. Mutta heittäkööt! En kuitenkaan
vaihtaisi onnettomuuttani heidän onneensa... en, en! Hän ei kauan minua
rakastanut, mutta rakasti kuitenkin! Ei hän koskaan minua pettänyt;
ei hän puhunut minulle, että tulisin hänen vaimokseen, enkä itsekään
sitä koskaan ajatellut. Isä raukka vain toivoi. Enkä minä nytkään ole
ihan onneton: minulla on jäljellä muisto ja olkoot seuraukset kuinka
hirveät tahansa... Täällä on niin kuuma ... Täällä näin hänet viimeisen
kerran... Mennään ulos ilmaan!

He nousivat. Ehdin tuskin hypähtää syrjään ja piilottautua ison
lehmuksen taakse. He tulivat ulos huvimajasta ja, mikäli askeleista
saatoin päättää, poistuivat metsikköön. En tiedä, kuinka kauan siinä
seisoin hievahtamatta paikaltani, mielettömään neuvottomuuteen
vajonneena, kun yhtäkkiä jälleen kuului askeleita! Minä hätkähdin ja
kurkistin varovasti piilopaikastani. Bismjonkov ja Liisa palasivat
samaa tietä takaisin. Molemmat olivat kovin kuohuksissaan, varsinkin
Bismjonkov. Näytti kuin hän olisi itkenyt. Liisa pysähtyi, katsahti
häneen ja lausui selvästi seuraavat sanat: »Minä suostun, Bismjonkov.
En suostuisi, jos vain tahtoisitte pelastaa minut, saattaa minut
kirotusta asemastani; mutta te rakastatte minua, te tiedätte kaikki —
ja rakastatte minua: en koskaan löydä luotettavampaa, uskollisempaa
ystävää. Minä suostun rupeamaan vaimoksenne.»

Bismjonkov suuteli hänen kättään: hän hymähti hänelle surumielisesti
ja lähti kotiaan. Bismjonkov riensi tiheikköön päin ja minä palasin
kotiin. Koska Bismjonkov luultavasti oli sanonut Liisalle juuri saman,
mitä minä olin aikonut hänelle sanoa ja koska Liisa vastasi hänelle
juuri sen, mitä minä olin toivonut saavani kuulla häneltä, niin ei
minulla ollut enää mitään tehtävää. Kahden viikon kuluttua meni hän
naimisiin. Herra ja rouva Oshogin olivat tyytyväisiä, minkä sulhasen
Liisa saikin.

No, sanokaahan, enkö nyt sitte olekin tarpeeton ihminen? Enkö koko
tässä jutussa näytellyt tarpeettoman ihmisen osaa? Ruhtinaan osasta ei
maksa puhuakaan; Bismjonkovin osa on myöskin käsitettävissä... Mutta
minä? Mitäs varten niinä siihen jouduin... Mikä typerä viidespyörä
rattaissa! Voi, kuinka tuntuukin katkeralta minusta!... Mutta vielä
päivä, toinen, ja sitte ei ole enää katkeraa eikä makeaa.




31 p. maaliskuuta.


Huonosti! Kirjoitan nämä rivit vuoteessani. Eilisiltana ilma kokonaan
muuttui. Tänään on lämmin, melkein kesäinen päivä. Kaikki sulaa,
hajoaa, vuotaa. Ilmassa tuntuu tuoreen mullan haju, raskas, voimakas,
tukehuttava haju. Kaikkialla kohoaa höyry. Aurinko oikein polttaa ja
paahtaa. Huonosti on minun. Tunnen jo mätäneväni.

Aikomukseni oli kirjoittaa päiväkirjaa ja mitäs tein sen sijaan?
Kerroin yhden tapauksen elämästäni. Äidyin lavertelemaan, nukkuneet
muistot heräsivät ja viehättivät minut. Olen kirjottanut kiirehtimättä,
tarkkaan, aivan kuin minulla vielä olisi ollut vuosia elettävänä, vaan
nyt ei ole aikaa edes jatkaakaan. Kuolema, kuolema tulee. Kuulen jo sen
lähenevät hirveät askeleet... Aika jo onkin... aika!

Ja mikäs hätä?! Eikös ole samantekevä, mitä minä kerron. Kuoleman
lähestyessä katoavat viimeiset maalliset turhuudet. Tunnen hiljeneväni,
käyn yksinkertaisemmaksi, selvemmäksi. Myöhäänpä sain järkeä
päähäni!... Kummallista! Hiljetessäni samalla kertaa minun kuitenkin on
tukala ollakseni, kovin tukala. Puoleksi kumartuneena yli äänettömän,
ammottavan pohjattomuuden minä vapisen, käännyn pois ja himoisalla
huomaavaisuudella katselen ympärilleni. Jokainen esine on minulle kahta
vertaa kalliimpi. En voi kylliksi katsella kurjaa, ilotonta huonettani
hyvästellessäni jokaista täplääkin sen seinillä! Katselkaa, silmäni,
kylliksenne viimeisen kerran! Elämä kaikkoaa; se juoksee tasaisesti
ja hiljakseen luotani pois niinkuin ranta meren kulkijan silmistä
loittonee. Hoitajattareni vanhat keltaiset kasvot, siteenä tumma
huivi, pöydällä kiehuva teekeittiö, geraniumkukkanen ikkunalla ja sinä
minun Tresor-koirani, kynä, jolla nämä rivit kirjoitan, oma kätenikin,
teidät minä näen nyt; tuossa te olette, tuossa... Todellako... ehkäpä
tänään... en koskaan enää teitä näe? Vaikeata on elävän olennon
erota elämästä! Miksi painaudut luokseni, koira raukka? Miksi nojaat
rintaasi vuoteeseen ja töpöhäntääsi käännät jalkojesi väliin luomatta
minusta hyviä, surumielisiä silmiäsi? Vai onko sinun sääli minua? Vai
aavistatko jo, että isäntäsi on piankin poissa? Oi, jospa samalla
lailla voisin ajatuksissani käydä läpi kaikki esineet huoneessani!
Tiedän, että nämä muistelmat ovat ikäviä ja vähäpätöisiä, vaan muita
minulla ei ole. Tyhjyys, kauhea tyhjyys! niinkuin Liisa sanoi.

Oi, Jumala, Jumala! Minä siis kuolen... Sydän, kykenevä ja altis
rakastamaan, kohta lakkaa sykkimästä... Ja ihanko se vaikenee
ainiaaksi, saamatta kertaakaan onnea osakseen, paisumatta kertaakaan
suloisesta ilon tunteesta? Valitettavasti se on mahdotonta, mahdotonta,
minä tiedän sen... Jospa ainakin nyt ennen kuolemaa, — kuolemahan
kuitenkin on pyhä asia, joka ylentää jokaisen ihmisen, — joku hellä,
myötätuntoinen, ystävällinen ääni laulaisi minulle jäähyväislaulun
minun omasta onnettomuudestani, niin kentiesi silloin pitäisin sitä
oikeutettuna. Mutta kuolla on typerää, typerää...

Taidan ruveta hourimaan.

Hyvästi, elämä, hyvästi, puutarhani ja te, minun lehmukseni! Kun
tulee kesä, niin katsokaa, ettette unhota pukeutua kukkaan ylähältä
alas asti... ja olkoon ihmisten hyvä loikoa teidän tuoksuavassa
siimeksessänne, tuoreella nurmikolla, kuunnellessa teidän lehtienne
lipinää, tuulen niitä hiljaa liikutellessa. Hyvästi, hyvästi! Hyvästi
kaikki ja ikipäiviksi!

Hyvästi, Liisa! Kirjoitin nämä kaksi sanaa — ja olin vähällä ruveta
nauramaan. Tämä huudahdus tuntuu minusta liian kirjalliselta. Minä
aivankuin kirjoitan jotakin tunteellista kertomusta ja päätän hullua
kirjettä...

Huomenna on 1 päivä huhtikuuta. Jokohan minä kuolen huomenna? Se olisi
jo vähän niinkuin sopimatonta. Vaikka sopiihan se minulle...

Kylläpäs se tohtori tänään lörpötteli!...




1 p. huhtikuuta.


Lopussa on... Elämä on lopussa. Varmasti kuolen tänään. Pihalla on
lämmin... milt'ei helle... vai, joko rintani kieltäytyy toimimasta?
Pikkarainen ilvenäytelmäni on lopussa. Esirippu lankeaa.

Minä katoan, lakkaan olemasta tarpeeton... Voi, kuinka tuo aurinko on
kirkas! Nuo mahtavat säteet uhkuvat iankaikkisuutta...

Hyvästi, Terentjevna!... Tänä aamuna, istuessani ikkunan luona, hän
heltyi itkemään... kentiesi minun tähteni, vaan kentiesi senkin tähden,
että hänen itsensäkin kohta täytyy kuolla. Otin häneltä lupauksen,
ettei hän Tresoria »tapattaisi.»

Minun on vaikea kirjoittaa... viskaan kynän pois... Aika jo onkin!
Kuolema lähestyy kasvavalla kolinalla niinkuin vaunut kivikadulla: se
on tässä, se liitelee ympärilläni kuin se kevyt tuulenhenki, josta
profetalla nousivat hiukset pystyyn...

Minä kuolen... Eläkää, elossa olevat!

    Ja tulkoon haudallani aina
    Elo ehtymätön versoinaan
    Ja luonto, jot'ei huolet paina,
    Ikuista luokoon loistoaan!

_Julkaisijan huomautus_. — Tämän viimeisen rivin alla on kasvojen
sivukuva, joilla on iso tupsu päässä ja viikset sekä silmä _en
face_ sädemuotoisine ripsineen. Vieraalla kädellä on siihen lisäksi
töherretty muutama rivi. — — —

Sain kuulla että herra Tshulkaturin todellakin kuoli huhtikuun 1 ja 2
päivän välisenä yönä 18... perintötilallaan Ovetshi-Vodissa.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74304 ***