
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74027 ***





HEIKKI ORTELA

Nelinäytöksinen kuvaelmasarja Pohjanmaalta 1917—18


Kirj.

ILMA VIRTALA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.




HENKILÖT:

_Heikki Ortela_, nuori talonpoika.
_Varma_, hänen sisarensa.
_Ortelan emäntä_, heidän isoäitinsä.
_Matti Porkka_, Ortelan sukulainen.
_Sameli Harju_, varakas talollinen, kirkkoväärti.
_Sanna_, hänen vaimonsa.
_Anna_, Harjun tytär.
_Eemi_, Harjun poika.
_Vasili_, venäläinen urkkija.
_Lempi Orvokki_, parturineiti.
_Iivana_, venäläinen sotilas.
_Matti_, |
_Jussi_, |  vallitöissä olleita työmiehiä.
_Poika_.
_Leski-Maijan Miina_, mäkitupalainen.
Isäntämiehiä, santarmeja, suojeluskuntalaisia, nuorta väkeä y.m.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Avara pihamaa, taustalla lakeat, kevätharmaat niityt, joita halkoo
leveä, tulviva joki. Paikoin niitytkin tulvan alla, ja ladot
kyyhöttävät veden varassa. Etualalla nuorisoseuratalon pihamaa;
oikealla kasvaa petäjiä, vasemmalla on talon pääty, jonka oven
yläpuolella näkyy nimi _Ahjola_. Päädyn yllä on viiritanko, missä lipun
asemesta liehuvat solmukkeeseen sidotut nauhat, sininen ja valkoinen.
Kansallispukuisia tyttöjä ja pyhäpukuisia nuorukaisia kulkee pihamaalla
kokoontuen taloon kevätjuhlien valmisteluun.

Puiden juurella makailevat venäläiset, Vasili rakuunanpukuun puettuna,
Iivana, tavallinen ryssän sotilas, huolimattomassa asussa, sekä Matti
ja Jussi korttia lyöden.

Väliverhon auetessa tekee pullo kierroksen pelaajien kesken kädestä
käteen.

_Jussi_ (lyö korttinsa ja laulaa):

    Ja Rannanjärven komia poika
    pääsi Vaasan linnasta hukkaan.
    Sanoi: jollei mun isäni irti pääse,
    niin poijankin perii hukka.

_Matti_ (läiskäyttää korttinsa, jatkaa samaan nuottiin):

    Että hypi, hypi, hypi! sanoi paraan talon Oskari,
                     kun tanssitti orittansa,
    taaskin on lähtenyt hulivilipoika
                     tuolta köyhästä kodistansa.

(Ryyppäävät vuoron perään pullosta.)

_Iivana_ (lyö vuoronsa): Ah! minä voittamas flikuski.

_Vasili_: Voi veliseni, minun se on Annushka.

_Matti_: Älkääs pojat sentään nuolaisko ennenkuin tipahtaa.

_Iivana_: Voi tavaritsh, ruski poiga paljon, paljon kulki maailmaa,
moni flikuski polvella kiikkumas. Paljo rakasti finski flikuski — a
Iivana lähtemäs, flikuski itkemä; älä jätä Iivana, ota mukaan miilaja,
ota mukaan.

_Jussi_: Uskallan minä sentään sen sulle vakuuttaa, etteivät ainakaan
tämän puolen tytöt polvellasi kiiku. (Viskaa kortit kädestään.)

_Matti_: Varsinkaan kirkkoväärtin Anna, jota äitinsä kasvatti niinkuin
kukkaa kämmenellä, herraskoulut käytti kaupungissa asti. Romeoita ne
ovat Harjut. Tytär tuskin näkee näitä oman pitäjän parhaitakaan. Ei se
sinusta perusta sellainen.

_Vasili_: — ryssästä tarkoitit?

_Matti_: Niin tarkoitinkin.

_Vasili_ (pitkiä viiksiään kierrellen): — taida ryssää ihmisenäkään
pitää ennenkuin —

_Jussi_ (tulistuu): Meinaatko että ennenkuin makuun pääsee. Piru teidät
vieköön koko joukon.

_Iivana_ (laskee kätensä hänen hartioilleen): Älä sinä suuttumas, pyhä
veli. Kah, Vasili soria poiga ja kuuma veri — nitshevoo Annushka,
paljo flikuski olemas — a nitshevoo flikuski — a töömees ja sotamees
tavaritsh olemas, veli ja veli, kah, ota ryyppy. (Vasili antaa pullon,
Iivana ryyppää, tarjoten toisillekin.) Kah ryyppää, ryyppää — tavaritsh
olemas soomemies ja venäjämees, veli ja veli, flikuski rakastamas
ja votkaa. (Ottaa balalaikan ja soittaa, laulaen väliin haikeasti,
säkeistön loppuja pitkään venyttäen):

    Ai ai ai ja voi voi voi ja ohohhoh sitä ikävää,
    kun tytöt ei nää, kun tytöt ei nää,
    että soltut on pistetty lukkojen taa

(Anna Harju tulee vasemmalla, puettuna ilmajokelaiseen kansallispukuun,
kantaen katajaköynnöstä. Häntä seuraa Eemi Harju olallaan tikkaat;
pysähtyvät katselemaan miesten menoa.)

_Anna_: Ahaa, täällä sitä taas veljeillään ryssien kanssa.

_Eemi_: Ja meidän kyläläisiä näkyvät olevankin, Matti ja Jussi. Niissä
ryssien vallitöissä menevät miehet pilalle.

_Matti_ ja _Jussi_ (ovat jo pikku hutikassa): Päivää, Anna ja Eemi!
Kuuluukos Harjusta päin mitään mahdottomia?

_Anna_: Saisitte hävetä, miehet, että noiden kanssa täällä — (Kääntyy
selin ja alkaa Kemin avulla asettaa köynnöstä paikoilleen.)

_Vasili_ (jonka huomio heti kääntyy Annaan): Jussi, Matti, kuka se
on tuo kaunis tyttö? (Seuraa katseillaan Annaa, joka on noussut
tikkaille ja veljen niitä pidellessä asettelee köynnöstä Ahjolan oven
yläpuolelle. Samassa se kirpoaa hänen kädestään ja putoaa maahan.)

_Vasili_ (ponnahtaa ylös, ojentaa kannuksiaan kilahduttaen köynnöksen
Annalle): Saahan sotamies auttaa.

_Anna_ (jäykästi): Kiitos! (Katse viivähtää Vasilissa hetken; jatkaa
sitten työtään. Vasili viipyy yhä paikallaan.)

_Anna_: En tarvitse apuanne enää.

_Vasili_ (katsoo herkeämättä Annaan): Poistuako pitäisi?

_Anna_: Niin.

_Vasili_: Eikö saisi katsellakaan?

_Anna_: Ei.

_Vasili_: Saako illalla tanssiin pyytää?

_Anna_: Pyytää kyllä lienee lupa, mutta minulla on vapaus kieltää.

_Vasili_: Mistä olet, korea tyttö, ja mikä on nimesi?

_Anna_ (katsoo tiukasti tungettelijaa).

_Vasili_: Ei pidä olla noin ylpeä nuoren tytön, on kauniimpaa olla
kiltti.

_Anna_ (itsetietoisen arvokkaasti): Olen Harjun Anna.

_Vasili_ (sotilaallisesti kunniaa tehden); Vasili Vasiljevitsh. Me
tapaamme vielä toiste.

_Anna_ (tylysti): Ehkä nyt jo jätätte meidät rauhaan.

_Vasili_ (kumartaen): Neiti tarkoittaa: mene jo pois, ryssä perkele!
(Menee toisten luo ja katselee mietteissään peliä, kierrellen
viiksiään.)

_Anna_ (veljelleen): Ihanhan nuo jo tunkeutuvat suuhun!

_Eemi_: Anna noiden nyt olla, aika ei ole vielä tullut.

_Anna_: Tuleekohan milloinkaan se aika, jolloin noista maanvaivoista
päästään?

_Eemi_: Tuleepa kyllä, eikä kaukana olekaan.

_Anna_ (laskeutuu tikkailta): Niin, sinulla on aina se suuri uskosi.
(Sisältä kuuluu tanssin sävel ja tahdikas poljenta.) No nyt ne siellä
jo tanssiksi pistävät.

_Eemi_: Varmaankin näytelmän harjoittajat siellä joukkoa koolle
odotellessaan pistävät polkaksi. Ehkä siellä jo muut ovatkin ja meitä
varrotaan. No, jokos sinä joudut?

    (Vasili on istuutunut kivelle, polvellaan Iivanan balalaikka,
    jota näppäilee alussa hiljaa. Samassa kajahtaa tulinen ja hurja
    sävel, ja kaikki näyttämöllä-olijat pysähtyvät kuuntelemaan.)

_Anna_ (on menossa ovesta, mutta peräytyy kuullessaan soiton, vetäen
takaisin veljensäkin): Kuuletko tuota soittoa —? (Ihastuen.) Kaunista
se on — en ole ennen kuullut.

    (Vaikenee, kuuntelevat.)

_Eemi_ (Vasilin lopetettua): Somaahan se oli, sitä ei voi kieltää —
sillä on sulavat sormet; ei niitä ole kuokan varressa koukistettu,
sen kyllä näkee.

_Anna_: Minua peloittaa tuo mies, niin kaunis kuin onkin. Mitä hänessä
mahtaa ollakaan niin kamalaa — nuo silmät... aivankuin pahassa unessa
olisin joskus tuommoisen nähnyt, tahi lapsena ennen, kun pimeässä
pelkäsin paholaista ja kaikenmoisia kummituksia tuli silmiin, mustia,
kiilusilmäisiä. Mistä lienee tullutkaan tuommoinen, en ole sitä ennen
täällä nähnyt.

_Eemi_ (katsoo hymähtäen): Mitähän tuosta, olipa hän nyt mikä hyvänsä.
(Menevät sisälle taloon.)

    (Pelaajat yhä ryypiskelevät. Iivana vetäytyy muista erilleen,
    kellistyy nurmikolle ja nukkuu.)

_Poika_ (tulee vasemmalta juosten): Rannalle täältä joka mies, niin
käskettiin sanomaan. Vesi joessa kohoaa silmin nähden, talot rannalla
ovat jo tulvan alla, ja vesi tunkeutuu tupiin. Heti on nyt tultava,
niin käskettiin sanomaan. (Aukaisee oven ja huutaa sisälle:) Rannalle
täältä joka mies!

_Iivana_ (unisena pöristen): Me tulemas kohta, tulemas...

_Vasili_ (korjaa taskuunsa pullon): No miehet, mennäänkös mekin?

_Jussi_ (humaltuneena nouseskelee): Mutta minnekäs se pullo, aha,
tavarits pani votkapullon plakkariinsa. Äläs rupea poika kenkkuilemaan,
sillä lupasithan sen meille, kun kerromme... Tänne se pullo, taikka
sun perii...

_Matti_ (Jussille humaltuneen naurua nauraen): Tarkoitat tiedämmä sikaa
päähän.

_Jussi_: Juuri niin! (Menee Vasilin eteen.) No tavai tavarits, kauppa kun
kauppa, ryssä sanansa syö.

_Vasili_ (työntää Jussille pullon): Siin'on, tsuhna.

    (Matti ja Jussi menevät oikealle, hoippuen, kädet kaulalla.)

_Vasili_ (yksin jäätyään ravistaa Iivanaa olkapäistä): Nukutko?

_Iivana_ (venytellen): Ooh, nukunpa nukun, veliseni.

_Vasili_: Sinä tiedät tehtäväsi.

_Iivana_: Henki minu valvoo, veliseni.

_Vasili_. Ortelassa kuuluu valvotun koko yö. Heikillä on osa tänä
iltana esitettävässä näytelmässä, mutta ei ole vielä tullut.

_Iivana_ (unisena): Mene, mene, veliseni, Iivana näkee ja kuulee
unessakin.

_Vasili_: Harashoo! (Aikoo poistua, kun Lempi Orvokki ryntää häntä
vastaan oikealta.)

_Lempi_: Voi miilaja, oma kulta Vasili, viimeinkin sinut löysin.
(Heittäytyy syliin.)

_Vasili_ (ottaa häntä käsistä, kylmästi): Kerro pian mitä tiedät!

_Lempi_: Ikävä minun on ollut sinua, rakas Vasili, niin kauhean ikävä.
Missä sinä oletkaan ollut? Oletko minut jo aivan unohtanut? Voi, etpä
usko, minkälaista on, kun yöt ja päivät kuuntelee ja odottaa, ja aina
vain turhaan. Tiedätkö, muutamanakin päivänä, kun liikkeessä oli
niin hiljaista, että sain istua siellä melkein yksinäni, ja kun oli
aivan hirveän ikävä sinua, silloin kirjoitin sinulle kirjeen ja aivan
runomittaisen, tiedätkö! Se on minulla täällä povessa, saat nähdä,
maltas kun haen...

_Vasili_ (kyllästyneenä): Vähät minä sinun kirjeistäsi ja runoistasi!
Sano, mitä tiedät asioista, joita olin käskenyt sinun tiedustaa?

_Lempi_ (itkuun hyrähtäen): Sinä et rakasta minua enää!

_Vasili_ (voittaen kärsimättömyytensä vie hänet tikkaille istumaan,
puhuu lohdutellen): No, rauhoitu nyt, ystäväni, kyllähän minä...
Olenhan minä sama kuin ennenkin, mutta kuka sitä aina jaksaa ja ehtii,
kun on asiat hoidettavana, tärkeät asiat, joiden järjestämisessä sinä
olet luvannut minua auttaa. Mutta sen sijaan että sen tekisit, puhut
joutavia, kirjoittelet runoja ja muuta moskaa.

_Lempi_: Niin, kun minä vielä rakastan sinua! (Nousee uhmaavana.)
Rakkaudesta minä sinulle möin itseni enkä rahoista, ja jos sinun
sydämesi on jo minulle kylmennyt, niin kyllä tiedän mitä silloin teen.

_Vasili_ (naurahtaen): Ehkä silloin ilmiannat minut urkkijana
paikkakunnan kapinaa hautoville henkilöille ja saat toimeksi sen, että
jonakin yönä minut kaikessa hiljaisuudessa nitistetään hengiltä. Sitäkö
tarkoitat, neitiseni?

_Lempi_: Itseni minä silloin ilmiannan. Kyllä
tiedän, mikä olen, tahi miksi sinä olet minut tehnyt. Olet saattanut
minut mitä suurimpaan häpeään. Olin ennen sentään kunniallinen
tyttö. Rehellisellä työllä ansaitsin elatuksen itselleni ja köyhille
vanhemmilleni. Kun iltamyöhällä väsyneenä palasin liikkeestä, olivat
käsivarteni turtuneet ja jalkani tuskin kantoivat minut kotiin.
(Nyyhkyttäen.) Mitä antaisinkaan, jos saisin nuo ajat vielä takaisin!

_Vasili_ (hyväillen): Pieni typerä tyttöseni, mitä lapsellisuuksia taas
puhutkaan. Mitä sinulta nyt puuttuu? Asut omassa sievässä huoneessasi
ja pidät omaa liikettä, missä ei tarvitse pieniä käsiäsi liialla
työllä rasittaa. Entä nämä korvarenkaat, sormukset, joita kannat ja
joiden arvo on enemmän kuin koko vuotisen työsi palkka! Entä sitten
puvut, kengät ja sukat, kaikki hienoa pietarilaista kuosia, niin, ja
vanhempasi, he elävät paremmin kuin koskaan ennen. Valittamista ei
sinulla todellakaan pitäisi olla.

_Lempi_ (on uudelleen istuutunut, itkunsa seasta): Aina sinä tuota samaa.

_Vasili_ (kuivaa häneltä kyyneleet): Ole järkevä, tyttöseni, ja tajua
onnesi. Pyyhitään pois nuo kyyneleet..Olet niin lapsellinen, aivan kuin
minulla ei muuta tekemistä olisikaan kuin istua siellä sinun vieressäsi
ja vakuutella rakkauttani.

_Lempi_: Mutta ennen sinä sen teit, Vasili. Tuskinpa enää muistatkaan
niitä entisiä aikoja siellä Helsingissä, ennenkuin sinut siirrettiin
tänne kauas Pohjanmaalle. Silloin viivyit luonani päiväkaudet —

_Vasili_ (keskeyttää, kuumasti): — ja yöt, enkö muistaisi niitä öitä!
Mutta ajat ovat muuttuneet, on paljon työtä nykyisin. Suomen kansa on
saanut päähänsä vaarallisia tuumia, jotka on ajoissa tukahdutettava.
Mutta kerran, kun kaikki nämä taas ovat ohitse, silloin, tyttöseni, me
taas olemme onnelliset.

_Lempi_ (ilostuen hieman): Onko se ihan totta?

_Vasili_: Sen vannon.

_Lempi_ (kaulaan kavahtuen): Oma miilaja! Mutta tule nyt kumminkin
hetkeksi minun huoneeseeni ja näytä että olet niinkuin ennen, tuletko?

_Vasili_: Teetkö sinäkin sitten mitä sinulta odotan, tuotko tietoja,
joita tarvitsen?

_Lempi_: Koetanhan minä parhaani mukaan tehdä mieliksesi, mutta mennään
nyt! Siellä luen sinulle sen runonkin, mutta et saa vain sille nauraa.

_Vasili_: No mennään, koska niin välttämättä tahdot. (Kiertää kätensä
Lempin ympärille, menevät oikealle.)

_Leski-Maijan Miina_ (juoksee vasemmalta, etsii koko näyttämön): Onko
täällä ketään?

_Iivana_ (kuorsaa).

_Miina_: Eikö täällä ole yhtään ihmistä? Ovatpa taitaneet jo mennä
matkoihinsa. Voi herranen aika, missä on se Ortelan Heikkikin? Kun
ei kukaan ota tämänvuotista patoa särkeäkseen — niin on paha ja
vaarallinen paikka, sanovat — ja vesi vain nousee. — (Katsoo talon
ovesta sisään.) Tyhjää täysi! Toisen kautta ovat varmaankin menneet.
Ai tämmöistä tulvaa monena herran vuonna! Hoi, hoi, eikö täällä ole
yhtäkään ihmistä!

_Iivana_: Minä täällä olemas, maamushka, minä olemas.

_Miina_ (mennen lähemmäksi Iivanaa): Mikäs sinä olet olevinasi, likanaama?

_Iivana_ (kohottautuu kontilleen, käsiensä varassa): Kah soldaat mie
olemas, kuka sie oot, hjuva maamushka?

_Miina_: Mitä sinä minusta?

_Iivana_ (yhä kontillaan): Ah sie hjuva maatushka! (Pyöräyttää
sormellaan naamansa ympäri.) Sie kaunis olemas, kakaja harooshinka!

_Miina_ (lähenee, kumartuu Iivanan puoleen nauraen): Mitä, olenko sun
mielestäs kaunis, sinä porsas!

_Iivana_ (nousee ylös): Porsas, porsas — kuta porsas olemas, ei
ymmärtä. Ah, sie maamushka, tule tänne! (Tekee eleitä, viittoo
loittonevaa Miinaa.) — moi galubtshik (osoittaa kasvojaan) hjuva,
ootshen hjuva, (osoittaa lantion pyöreyttä) minä sinu rakastamas, ah!
(Näyttää kuinka syleilisi.)

_Miina_ (nauraa): Kyllä minä tiedän sun rakkautesi. Vai sinäkin tässä
vielä rakastamas. Ei siitä tule mitään. Lähde pois rantaan siitä,
tupani on jo keskellä vettä, ja sinne hukkuvat tenavatkin, jollei saada
vettä alenemaan.

_Iivana_: Tenava, tenava — lapsi olemas, ah venäjämees lapsi rakastamas
(näyttää eri pituisia, maasta ylös). Paljo rakastamas sinu mone pieni
kiltti, syli ottamas ja anta ljebushka. Kah ektolla soldatti tulemas
ja limppu — paljo! (Näyttää, miten limppu pullottaa sinellin alla.)

_Miina_ (ystävällisemmin naureskellen): Vai sinä tulemas. Mistä sinä
minun luokseni löydät?

_Iivana_: Kah minä kysymäs ihmiset semmone hjuva maatuskha, lihava.
Kuule, mikä sinu nimi?

_Miina_: No joudat tuon senpuolesta tietääkin, Miinahan minä olen.
Leski-Maijan Miinaksi sanovat.

_Iivana_: Ah hjuva, hjuva, minä kysymäs leski — Miina — Maija.

_Miina_: Ei kun leski-Maijan Miina.

_Iivana_: Nitshevoo, nitshevoo — (lähenee, vetää taskustaan pullon.)
kah, maista tämä hjuva votka, osaatko sie ryyppää viinuski.

_Miina_: Osaan vaikka keittääkin, ei senpuolesta.

_Iivana_: Kah ota.

_Miina_ (epäilee): — viitsi sun viinojasi.

_Iivana_ (työntää pullon hänelle): Kah ota, ota, hjuva olemas votka.

_Miina_: Tokkos tuo niin hyvää lienee, varros kun koetetaan (kaataa
viinaa kämmeneensä, ojentaa pullon Iivanalle, hieroo kovasti kämmeniään
yhteen ja haistaa niitä asiantuntemuksella, haistattaa Iivanallakin).
Johan sitä epäilin, huonoa tavaraa. Mutta Miinan keittämässä ei
tunnukaan sonnan hajua, sen saat tietää — (alentaa ääntään, lähenee).
On mulla nytkin vielä pari kannua, vaikka nimismies vasta kävi
tarkastuksilla ja kaasi maahan puolivalmiin keitoksen, siinä meni
hukkaan hyvä tavara, ainakin kymmenen kannua parasta pontikkaa, veivät
leipäpalan lasten suusta veivät, jumalattomat.

_Iivana_ (osaaottavaisena pyörittää päätään): Oi-oi-oi, paha mees, paha
mees, perkkele. Ektolla minä tulemas — ljebushka, ljebushka — soldatti
djenki njet, njet djenki — a kasarmi paljo limppu olemas, hjuva
ljebushka, lapsi paljo syömäs.

_Miina_ (huoaten matkii): Niin, niin, lapsi paljo syömäs.

_Iivana_ (lähenee, ottaa Miinaa vyötäröstä): Minä tulemas, minä
rakastamaa tämä maatushka hjuva, maatushka, moi miilaja dievushka
(taputtaa pakaroille).

_Miina_ (riistäytyy irti): Ootko huilailematta, joku vielä näkee. No,
lähde nyt joelle.

_Iivana_ (menee entiselle makuupaikalleen): Niet niet niet, finski
poika tulemas, paljo finski poika olemas talos — minu täyty nukku,
ektolla tulemas.

_Miina_: Mitä sun siinä nukkua täytyy, märässä maassa, olisi siellä
sänkykin.

_Iivana_. Ektolla, ektolla, sinä ei ymmärtä tämä asia, kah, mene sinne,
mene sinne, minä nyt makamas.

_Miina_ (katsoo talon sisälle, kun ketään ei näy, tekee lähtöä): Ei taida
olla miehen meiningit aivan reirassa, ihmekös se, kun tuommosta nauttii,
ihmisen voimalla käytettyä tietää sen! (Menee vasempaan.)

    (Heikki Ortela ja Matti Porkka tulevat oikealta, kävelevät
    lähekkäin, keskustelevat hiljaisesti, tarkastettuaan ensin, että
    ketään ei ole kuulemassa.)

_Heikki_: Ei ole kuulunut mitään noista neljästä, jotka alusta viikon
lähtivät moottorilla lahden yli — tiistaina muistaakseni ne Vaasasta
pääsivät vesille, ja nyt on, niin mikäs päivä nyt onkaan —.

_Matti Porkka_: Sunnuntai, tiedämmä.

_Heikki_: Helkkarissa, ihan tässä menee viikkovilliin — niin
sunnuntaihan se, kun tässä noita kevätjuhliakin yritetään hommata.

_Matti Porkka_: Lienevät ne pojat sentään kunnialla päässeet Ruotsin
puolelle, muuten heistä kyllä jo olisi jotain kuulunut.

_Heikki_ (maltitonna): Olisinpa siinä joukossa jo ollut minäkin!

_Porkka_: Maltas, poika, hätäisen ihmisen on huono loppu, sanotaan
— vielä tulee sinunkin vuorosi, kunhan nyt jonkun aikaa viivyt
painelemassa palkeisiin, että hiillos pysyy hehkuvana. Pian ne mielet
talttuvat, ellei ole virittäjää — niin, kyllähän minäkin, mutta
sinua ne paremminkin kuuntelevat, paikkakunnan nuorukaiset, toveria,
kasvinkumppalia, joka itsekin lähdet mukaan. Eivät ne minua usko
niinkään, ikämiestä, tuumaavat kehoituksilleni vain, että toisen
pöksyillä sitä on hyvä tulen lähellä istuskella — vaikka ei se ole niin
sanottu, jos tästä lähtisinkin, mutta en tohdi sitä vielä niille luvata.

_Heikki_: Tekin, setä, lähtisitte —

_Porkka_: Mikäs minun olisikaan lähtiessäni, akattoman miehen, kunhan
vain tietäisin pärjääväni tämän vanhan jo tankkiin käyneen ruumiini
kanssa teidän nuorten rinnalla kaikissa äkseerauksissa.

_Heikki_ (innostuen): Miksikäs ei, tuommoinen jämerä mies ja terve
niinkuin karhu, kun lähtisittekin, olisipa se.

_Porkka_: Kuinka tässä nyt näkyy. Mutta ainakin puolisensataa täältä
meidän pitäjästä pitäisi saada liikkeelle, puolta enemmän heitä on
lupautunut, mutta pahoin pelkään, että monet toden tullen jänistävät
(ottaa savukelaatikon taskustaan, panevat tupakan ja tuumiskelevat).

_Heikki_: Niin, kaikki on niin tietymätöntä ja epävarmaa. Emme voi
luvata heille mitään, kun ei tässä itsekään mitään tiedä. Uskon varassa
se on, koko asia. Ei muuta kun matkarahat kouraan, tuossa on, ota ja
lähde teille tietymättömille, missä henkikin kyllä on löyhässä, sen
tietää jokainen. Ei se silloin ole ihme sekään, jos pelko panee monen
pöksyt tutajamaan.

_Porkka_: Tosi on, minkä sanoit. Uskon varassa tämä on, koko homma.

_Heikki_ (astelee edestakaisin): Kunpa vain saisi kaikille selviämään,
että sen nyt täytyy tapahtua, mutta koko tämä asia on useimmille vielä
aivan hämärää.

    (Äänettömyys, Iivana on unipäissään pyörähtänyt keskemmälle.)

_Porkka_: Sepä se, eikä tahdo tietää kenelle tohtii puhua ja milloin
saa siihen tilaisuuden, tässä maassa on kivilläkin korvat.

_Heikki_ (kävelee mietteissään): Niin, menit minne tahansa, maalla
taikka kaupungissa, niin aina on ryssä vastassasi. Rautatievaunutkin
ovat niitä niin täynnä, että muita matkustajia ei niihin enää juuri
mahdukaan. Niitä venyy penkeillä ja tavarahyllyillä, ja jos joskus
onnistuit valloittamaan itsellesi vaaksan verran istuinta, niin olit
vaarassa saada potkun päähäsi ylhäällä keikkuvista ryssän saappaista —
ja entä se haju sitten.

_Porkka_: Tuntuu vain hiukan sille kuin alkaisi muutamain nenät jo
siihenkin tottua.

_Heikki_ (kävelee kiivaasti): Sepä se.

    (Jalkansa kompastuu Iivanaan, joka on pyörähtänyt vielä keskemmälle.
    Molemmat miehet hämmästyvät. Heikki katselee löytöään.)

_Heikki_ (potkaisee lievästi ryssää): Nitshevoo, setä. Tämä ryssä ei
tiedä maailman menosta mitään. (Ravistaa vielä hereille saamatta.)
Mutta tarvitseekos sun sentään venyä siinä ihmisten tiellä, ettei mahdu
kulkemaan. Se on tuo ryssä niinkuin russakka, että se tuppautuu joka
paikkaan. Ennen sentään sai niiltä seuratalolla rauhan, mutta nyt jo
yrittävät tännekin leviämään — (ravistelee). Se raukka on imaissut
itsensä niin täyteen, ettei enää henkiinkään saa. (Raahaa Iivanaa
kauluksesta petäjäin alle.) Viedään nyt tänne hiukan piilon puolelle
— kas noin, siellä sinun on hyvä maataksesi, kunnes humala haihtuu
kallosta. (Katselee vielä kotvan.) Jaa — ah, poika parka. Parempi
sinunkin olisi venytelläksesi siellä kotoisilla tanhuvilla maatuskasi
turvissa. — Kunpa ne ymmärtäisivätkin korjata luunsa täältä aikoinaan
— olisi parempi heille ja meillekin, että ei tarvitsisi noita käydä
täällä tappamaan, kun niitä on niin paljonkin.

_Porkka_: Sitä pahaa siivoako pelkäät vai ajatteluttaako sinua, että
mihinkä ne kaikki haudataan.

_Heikki_: Ihmisiä ne ovat sentään nuokin. En koskaan unohda, mitä ne
ovat minulle tehneet, mutta sittenkin kun ajattelee niitä joukkoja,
jotka eivät ole omasta tahdostaan täällä — sääli on sentään niitäkin;
parempi kun itse lähtisivät.

_Porkka_. Niin kyllä, parempi se olisi kumminkin puolin, vaikka
omasta puolestani olen jo niin sinniytynyt, etten paljoa perusta.
Kyllä se sikiää, ryssän suku. Liiankin paljon niitä sieltä purkautuu
vastuksiksemme. Kiusaa ja harmia meille niistä on ollut maailman alusta
asti, ja tokkopa noilta oikein kunnollista rauhaa saanee milloinkaan.

_Heikki_: Totta puhutte. Tuli vain mieleeni, että mitenkä sitä
tuommoistakin, jolla ei ole miehenvastusta — ei kykyä itseänsä
puolustamaan.

_Porkka_: No, elleivät kykene puolustautumaan, niin juoskoot, hyvät
niillä on potkurit, ja juoksemalla se ryssä on sotaa käynyt ammoisista
ajoista anti, ja sittenkin ne aina voittavat, niin kuin lehdistä luemme
joka päivä. Ja ovathan ne joskus voittaneet itseänsä paljon väkevämpiäkin
— pakenemalla. Eikä sitä vaan tiedä, mikä kettu tuonkin nahassa piilee.

_Heikki_: Niinpä niin, ei sitä tiedä. Minusta vain on aina niin
vaikeata käydä käsiksi mihinkään heikkoon. Lahtiakin tehdessä otan
mieluummin teurastaakseni jonkin suuren vihaisen sian tahi väkevän
härjän kuin lampaan taikka pienen vasikan. Ne kun katsovat ihmistä kuin
armoa rukoillen. Eivät raukat kykene millään itseään puolustamaan,
huutavat vain niitä tavoittaessa. Ei minusta ole sellaisen tappajaksi
koskaan ollut. Niin, mutta tämähän on sittenkin toinen asia.

_Porkka_: Toinen se on asia. Siinä ei taas ajatella yhtä ryssää, vaan
sitä ryssien paljoutta, joka täyttää tämän maan. Minä olen jo aikoja
tuohon sukukuntaan niin kovin kyllääntynyt. Ja yhä mustemmaksi kävi
mieleni, silloin kun ne sinun isäsi vangitsivat. Me olimme yhdessä
toimineet näissä asioissa aivan ensimmäisestä alusta asti. Isäsi vain
etunenässä, minä uskollisena jälkijoukkona. Sinä et muista tämän
asian alkuvaiheita. Ne perustuvat niihin aikoihin, jolloin Nikolai II
rikkoi valansa — isäsi oli Suuren Lähetystön mukana Pietarissa ja sai
tuoda tänne meidän kulmille »Hänen Majesteettinsa» terveiset: »_Menkää
kotianne, tehkää työtä, en minä ole teille vihainen_» — silloin nousivat
Jaakko Ilkan ajatukset uudestaan syntyneinä näillä lakeuksilla, siitä
pitäin on oltu hiljaisessa työssä — on hammasta purtu ja nyrkkiä
taskussa puitu, sillä ei sitä pelkkä nuija aseena nykymaailman aikoina
enää sotaa käydä. Sinä et muista suurlakon jälkeistä aikaa, jolloin
niin paljon toivottiin ja — petyttiin. Me isäsi kanssa emme koskaan ole
ryssän sanoihin luottaneet, siksi olimmekin ensimmäisiä silloin,
kun aktivistien toimet uudelleen alkoivat. Mustiin kirjoihin meidät
oli merkitty jo alusta asti, mutta lienee isäsi joskus lausunut
varomattoman sanan pahankorvan kuullen — muutamana päivänä ilmestyi
meidän kylään tuo samainen musta mies, Vasili. Heinien ostajana se
silloin kulki, mutta pahoin minä epäilen, että sen toimesta isäsi
kerran kaupunkimatkallaan vangittiin. Pahoin kohtelivat miestä, nälässä
kiusasivat pakottaakseen ilmaisemaan toiset asiaan osalliset. Hermot
siltä menivät pilalle. Lopuksi veivät pois lääninvankilasta, mihin, sen
yksin Herra Taivaan tietää. Olen etsinyt Helsingit ja Pietarit, turhaan
— lienee jo päässyt vaivoistaan, mutta käy kovin luonnolleni, kun sitä
tapausta muistelen.

    (Äänettömyys. Heikki seisoo yhteenpuristetuin huulin.)

_Porkka_: Asia on arka sinulle, kosketin siihen vain muistuttaakseni
sinulle, että ei ole surkua ollut sielläkään päin. Kun viimeksi näin
hänet, ei tuntunut enää olevan täydellä tolkullakaan.

_Heikki_ (astelee, kiivaasti edestakaisin, pitkän vaitiolon jälkeen
kiihtyneenä): Setä, älkää puhuko siitä koskaan!

_Porkka_: Minä ymmärrän, asia ei tule sillä korjatuksi.

_Heikki_: Eipä kukaan tiedä mikä työ minulla on ollut luontoani
hillitessä, kun olen nähnyt tuon mustan miehen taas täällä. Mutta minun
täytyy, yhteisen asian tähden — häiriötä siitä vain tulisi, muuten
se mies ei enää hengittäisi. Täytyy sanoa, että helpommalle tuntuisi
silloin elää. Nyt on niinkuin olisi suorittamatta joku tehtävä, mikä
on juuri minun suoritettava. (Astelee edelleen tyynnytellen luontoaan,
pysähtyy talon porraspäähän.) Mutta miksikäs täällä on niin hiljaista,
vaikka piti olla näytelmäharjoitukset ja huvitoimikunnan kokous.
(Aukaisee oven ja katsoo sisään.) Ei näy yhtään sielua. Entä jos ovat
jo olleet ja menneet. Olemme tainneet viipyä kauankin. Silloin on
minulla taas torut edessä, se Harjun Anna kun on muka tässä seuran
esimies ja pitää tiukan komennon.

_Porkka_ (hymähtää).

_Heikki_: Helkkari, ovat ne täällä käyneet, koska on koristeltukin
— vaikka onhan tämä juhliminen minusta hiukan halutonta nykyisissä
oloissa. Siinä on jotakin luonnotonta, aivan kuin jos sairaan ihmisen
toisi tanssitupaan. Ei meillä ole eikä voi olla mitään tervettä
elämisen iloa, ennenkuin painajaisesta on päästy.

_Porkka_: Niin on, mutta me emme ole toimettomia tänä iltana.

_Heikki_: Se on varma. Ja ilman näitä iltamia ei voitaisi kokoontuakaan
urkkijain huomiota herättämättä.

    (Alkaa kuulua huutoja rannalta.)

_Ääniä joelta_: Sulku on suurempi kuin koskaan ennen — — silmin nähden
kohoaa vesi — — ellei jäitä saada lähtemään, hullusti käy kylän.

_Heikki_: Kuuletteko, setä?

_Porkka_ (katselee vasemmalle, mistä ääni kuuluu): On siellä miestä
minkä mahtuu. Eikö ole siinä joukossa jääpadon särkijää?

_Heikki_ (sytyttää tupakan, nojaa seinukseen): Kukapa tuotakaan matalaa
jokipahaista uskoisi noin väkeväksi, tuota, jonka ylitse pikkupojat
kesällä kahlasivat. Toista oli, kun se pitkinä pimeinä talvikuukausina
tunsi kahleillensa painon —

_Porkka_. Niin havahtui hereille, kokosi voimansa ja mursi kahleet.

_Heikki_ (katselee hetken ääneti lipputankoon): Meidän lippummekin on
ryssä tuominnut pannaan. Nuo surkeat kaistaleet ovat enää jäljellä,
mutta vielä tuossa noiden riepujen tilalla kerran liehuu uljas
sinivalkoinen.

_Porkka_: Se on uskomme. (Katselee joelle.) No, sieltä jo tullaan
luullakseni sinua hakemaan. Minä lähdenkin jo edeltäpäin. (Menee.)

_Ääniä joelta_: — — putosi jäihin — — apuun — — jumalan kiitos,
sai kiinni lautan reunasta — — Ortela, missä Ortela — — etsikää!

_Anna Harju_ (tulee juosten vasemmalta, huomaamatta Heikkiä, joka
väistyy syrjään).

_Heikki_ (pidättää Annan ovessa, tarttuen hänen vyötäisiinsä takaapäin).

_Anna_ (päästää säikähtäneen huudon): Kuka sillä tavalla?

_Heikki_: No, älä nyt noin säiky, minä se vain — tulit juuri kuin
kutsuttu.

_Anna_ (irroittautuu): — kauheasti pelästyin — toruja tarvitset jo
muutenkin, aina joka paikasta myöhästyt — täältä tulin sinua hakemaan,
kun arvasin, että harjoituksiin olet taas tapasi mukaan tullut puoli
tuntia myöhemmin kuin määrä oli.

_Heikki_: Mutta, Anna kulta, heitä nyt torut sikseen tämän kerran.

_Anna_: Parasta lienee. Ethän ole noista entisistäkään muistutuksista
ottanut parantueksesi. — Mutta tiedätkö missä sinua tällä hetkellä
tarvittaisiin!

_Heikki_ (naurahdellen): Missäs sen paremmin kuin täällä sinun
kanssasi. (Ottaa Annan kädet huolimatta vastuksesta.) Annahan nyt
kun minäkin kerran puhun suuni puhtaaksi. — Se on näetkös niin, että
kovuudella on minun jäykkää luontoani hiukan vaikea taivuttaa, mutta
koetappas kerrankin hyvällä.

_Anna_: Vai vielä tässä sinua hyvittelemään — päästätkö! (Kuuluu
huudahduksia joelta.) Ne tulevat kohta hakemaan. Lähde jo, äläkä
hulluttele.

_Heikki_: En lähdekään. On siellä väkeä jo muutenkin, mustanaan rannat
miestä. Ja sitäpaitsi minua huvittaakin tällä kertaa enemmän tällainen
pieni kiusanteko kuin jääpadon särkeminen.

_Anna_: Jää sitten. Ei se sotakaan yhtä miestä kaipaa, (ylpeästi) eikä
liene tämäkään asia yhden miehen varassa. (Kääntyy mennäkseen.)

_Heikki_ (ottaa hänet kiinni ja tuo takaisin): Tästä et nyt lähde
sinäkään, ennenkuin luvan saat.

_Anna_ (tulistuu): Mitä sinä oikeastaan meinaat, tahdotko korvillesi!

_Heikki_: Ja totisesti, jos sulla vain on sisua antaa.

_Anna_ (sivaltaa Heikkiä korvalle).

_Heikki_: Mutta rikosta seuraa rangaistus! (Sulkee samassa tuokiossa
Annan syliinsä ja suutelee tulisesti.)

_Anna_ (irti päästyään suuttuneena): Kenenkä luvalla sinä uskallat?

_Iivana_ (on herännyt ja seurannut tapahtumaa, itselleen): Ah, ootshen
harashoo.

_Heikki_ (vähääkään hämmentymättä): Omalla luvallani minä vain ja —
sinun, kun silmistäsi olen nähnyt että saan.

_Anna_ (naurahtaa kylmästi): Taisi olla _erehdys_.

_Heikki_ (nojautuu seinään, asettaa käsivartensa rinnalle ristiin,
katselee tutkien Annaa. Hetken vaitiolon jälkeen): Saattaa sitä ihminen
toisinaan erehtyäkin, mutta joskus myös suu puhuu toista kuin silmät
sanovat — niinkuin nytkin —. Mutta antaapa ajan kulua, kenties sinunkin
suusi vielä kerran sopeutuu sanomaan samaa kuin sydän. Siihen mennessä
en sinun rauhaasi tahdo häiritä. (Katsoo kiinteästi Annaan, joka on
hieman hämmentynyt, lähtee kiivaasti vasemmalle.)

    (Iivana nousee, häviää huomaamatta puiden sekaan.)

_Anna_ (astuu muutaman askeleen Heikin jälkeen): Heikki! (Lempeästi.)
Heikki, kuule! (Odottaa hetken, ei kuulu mitään.)

_Vasili_ (on sillävälin ilmestynyt puitten kätköstä, astuu paikalle,
missä Heikki ja Anna äsken olivat, löytää maahan pudonneet hopeavitjat,
tuumaa hetken ja näyttää keksineen jotakin. Hän ottaa taskustaan
kotelon, nostaa siitä korun, pujottaa ketjuun, kätkee sen pivoonsa,
lähenee tyttöä): Neiti Anna! Annushka!

_Anna_ (on yhä katsellut Heikin jälkeen, sävähtää äänen kuultuaan):
Joko te täällä taas.

_Vasili_ (sotilaallisen kohteliaasti): Neiti Anna on varmaan pudottanut
jotain.

_Anna_ (hämillään): Ei tietääkseni minulta ole mitään poissa.

_Vasili_: On varmasti.

_Anna_ (katselee pukuaan): En minä tiedä, mitä se olisi? (Käsi sattuu
povelle.) Kelloni — ei kello on tallella, mutta ketju on poissa. (Astuu
askeleen Vasilia kohti.) Oletteko te löytänyt sen?

_Vasili_ (naurahtelee ja pitää kättään selän takana): Entä jos olisinkin.
Minkälainen mahtaa olla näin kalliin kappaleen löytöpalkkio?

_Anna_ (vakavana): Ei sen arvo ole suuri muille kuin minulle. Sain sen
isoäidiltäni hänen kuolinpäivänään.

_Vasili_: Ja minulle se on ylen arvokas siitä syystä, että neiti Anna
on sitä kantanut ylpeänä kaulallaan.

_Anna_: Tehkää hyvin ja antakaa minulle omani.

_Vasili_: Ei noin mahtavasti. Hiukan, hiukkaisen ystävällisemmin.

_Anna_ (tuskaisen neuvotonna): Mitenkä — en minä ole tottunut.

_Vasili_ (viittaa sinne, jonne Heikki meni): Onko tuo Heikki Ortela
sulhasenne?

_Anna_: Mitä sitten?

_Vasili_: Minä vain kysyn — onko?

_Anna_: Ei.

_Vasili_: Parempi on, ettei ole. Onko hän teihin rakastunut?

_Anna_ (kyllästyneenä): Mitä te minusta oikein tahdotte? (Heikki Ortela
tulee vasemmalta lauhtuneena, kutsuu Annaa, mutta huomaa samassa hänen
seisovan lähekkäin Vasilin kanssa. Epäluulo herää. Hän jää synkkänä
tuijottamaan näkemäänsä.)

_Vasili_: Minä suostun antamaan teille omanne takaisin vain yhdellä
ehdolla.

_Anna_ (ystävällisemmin): Onko se kuinka kova tuo ehto?

_Vasili_ (läheten): Perin vaatimaton pyyntö.

_Anna_: No?

    (Matti Porkka tulee vauhdikkaasti vasemmalta. Heikki hänet
    pysäyttää; jäävät yhdessä katselemaan tapausta.)

_Vasili_: Että itse saan sen kiinnittää kaulallenne.

_Anna_ (epäröiden): Eikö mitenkään muuten?

_Vasili_: Näin vähäisestä ei enää tingitä rahtuakaan.

_Anna_: Pitääkö siihen sitten suostua?

_Vasili_ (ottaa ketjun, asettaa sen kiirettä pitämättä Annan kaulaan,
lukkoa kiinnittäessään laskeutuu käsi hänen harteilleen): Noin, kas
noin! (Sovittelee vielä paremmin.)

    (Heikki Ortelan kädessä välähtää samassa puukko, mutta Porkka
    saa hänet estetyksi syöksymästä esiin.)

_Matti Porkka_ (hillityllä äänellä): So, so, poika!

_Heikki_ (hammasta purren): Perkeleen ryssä!

_Porkka_ (rauhoitellen): Vaiti, pysy alallasi.

_Heikki_ (hilliten raivoaan): Olette oikeassa — pitäköön. — Voi, nyt se
jo tulvii yli äyräittensä — häpeä — sääli pois —. Odottakoot! No nyt,
setä, mennään sitä patoa särkemään.

    (Poistuu kiireellä, Porkka hänen jäljessään.)

_Anna_ (väistyen Vasilia): No, eikö se jo ole — (koettelee, saa
käteensä korun.) Mitä, hyväinen aika, eihän tämä ole minun. (Irroittaa
sen kaulaltaan.) Mitä narripeliä tämä on!

_Vasili_: Mikä on vikana, puuttuuko siitä mitään?

_Anna_ (katselee korua): Helmi vai mikä tämä on — (ottaa sen irti). Ei
tämä ole minun (tarjoo Vasilille).

_Vasili_ (hartaana): Voi, neiti Anna, tehkää minut onnelliseksi
ottamalla vastaan tämä pieni koriste. Ei teidän, ei sinun tarvitse
koskaan muistella sen antajaa, kaukaista, kadonnutta Venäjän miestä.

_Äänet joelta_: — katsokaas Heikkiä, siinä sitä on poika, joka ei pelkää.

_Anna_ (vavahtaa kuullessaan, katselee levottomana joelle): Ottakaa
takaisin tämä.

_Vasili_: Sinun sydämesi, kaunis tyttöseni, on kylmempi jäätä, kovempi
kiveä. Olen pelastanut ketjusi hukkaan joutumasta, ja sinä et suo sen
vertaista iloa minulle. Katso, kuinka hienosti tuo kivi kimmeltää!
Se on safiiri, sininen kuin yön taivas, joka kaartuu yli rannattoman
aromaan. Ja nuo tuossa ympärillä ovat pieniä briljantteja, kirkkaat
kuin taivaan tähdet. Kun sinä, Anna, joskus katselet tätä, on Vasili
poissa, kenties jo kylmänä hangen alla — (kiihkeästi läheten). Oi
Annushka, älä ole noin kova minulle, on synti olla noin säälimätön.

_Anna_ (silmäilee mieltymyksellä korua, mutta ojentaa sen jälleen
pois): Ei, en minä voi sitä ottaa.

_Vasili_ (kuumasti läheten): Anna!

    (Samassa kuuluu jäiden valtainen ryske ja murtuminen.)

_Anna_ (kuuntelee, hätäisenä): Kuinka Heikin käy? (Tekee lähtöä.) Ei,
kyllä teidän täytyy ottaa tämä takaisin (tarjoo Vasilille, joka ei ota).
Minä panen sen sitten tähän. (Laskee korun maahan, astuu muutaman
askeleen vasemmalle, jää seisomaan ja katselee joelle.)

_Äänet joelta_: Varo nyt, poika — kiiruhda — poistu, ennenkuin on
myöhäistä — Näittekös — hyppäsi kuin ilves toisen jäälautan reunalle —
no, viimeinen hyppäys, — hyvä hyvä. Eläköön Heikki Ortela, eläköön!

_Anna_ (jännityksestä laueten): Pelastunut, jumalan kiitos! (Rientää
rantaan.)

    (Vasili ottaa jalokiven maasta, pistää sen varovasti koteloon.
    Kaksi tyttöä tulee rannalta.)

_I tyttö_: Kuinkahan olisi käynytkään ilman tuota Heikkiä.

_II tyttö_: Se sulku ei olisi itsestään särkynyt, eikä tuonne jäiden
sekaan näyttänyt kenelläkään olevan halua.

_I tyttö_: Mutta huomasitko, minkä näköisenä se poika tuli, niinkuin
olisi ollut vihoissaan jollekin, hyökkäsi suoraa päätä ryskyvien,
murtuvien jäiden päälle, lohkareelta lohkareelle vaan, ikäänkuin ei
olisi ollut mitään vaaraa.

_II tyttö_: Niin, vaikka aivan katsojaakin kauhistutti. Oli se suorastaan
ihme, että se sieltä vielä selvisi, kun virtakin oli niin kova, että
aivan jo koskena kohisi.

    (Tytöt menevät sisälle Ahjolaan. Vasili on sivusta katsellut ja
    kuunnellut tyttöjen puhetta hammasta purren, muoto synkeänä.
    Nuorta väkeä tulee rannalta palaten Ahjolaan juhlan valmisteluun.)

_Iivana_ (tulee oikealta, laulaa humalaisena jotain venäläistä laulua.
Pysähtyy Vasilin eteen, jonka katse hänet ankarana kohtaa): Kah,
sinäkö, kyyhkyseni!

_Vasili_: Minä.

_Iivana_ (juopuneen tavalla elehtien): Mutta mikä mikä sinun on — mikä
vaivaa, tarkoitan onko sinulle käynyt pahoin, veliseni?

_Vasili_ (tarttuu häntä kauluksesta ja ravistaa): Koira!

_Iivana_: Sano kunnon koira, veliseni!

_Vasili_: Sait määräyksen, mutta kuinka olet sen täyttänyt?

_Iivana_: Ai, ai, malta, pyhä veli. Kaikki hyvin, ootshen harashoo!

_Vasili_ (lauhtuen): Mitä? Kerro oitis!

_Iivana_ (myhäilee salaperäisenä, kaivaa taskustaan savukelaatikon,
aukaisee ja läimäyttää kiinni): Kaikki loppu!

_Vasili_ (ojentaa hänelle omansa): No, tiedätkö sinä mitään?

_Iivana_ (sytyttää): Paljon, paljon.

_Vasili_ (menettää malttinsa): Etkö saa suustasi ulos!

_Iivana_: Ah djengi niet, kyyhkyseni.

_Vasili_ (työntää hänelle setelin):- No, tiedätkö Ortelasta mitään?

_Iivana_ (nauraa virnistelee, vilkuttaa silmää): Yksi ryyppy pään
selvikkeeksi.

_Vasili_ (sieppaa nagaikan saappaanvarrestaan ja peittoo häntä): Joko
riittää, kyyhkyseni?

_Iivana_ (parkuu ja nikottelee, päästyään käsistä tekee kunniaa. Varma
Ortela, yksinkertaisessa tummassa puvussa, musta huivi päässä, palaa
viimeisenä rannalta, pysähtyy Ahjolan porraspäähän seuraten ryssien
ajatustenvaihtoa.)

_Vasili_ (huomaamatta Varmaa): Nyt kerro tarkasti mitä tiedät.

_Iivana_ (lähestyy ympärilleen katsellen, kertoo korvaan kuiskaten).

_Vasili_ (kuuntelee jännittyneenä, huudahtaa): Heikki Ortela!
(Kuuntelee edelleen.) — vanhempi mies — sukulainen — sinä saat ottaa
selvän — ah Ortela — hyvä — hyvä!

    (Varma säpsähtää kuullessaan Heikkiä mainittavan ja kääntyy
    mennäkseen takaisin sinne mistä tuli, mutta Eemi Harju tulee
    samassa portaita alas, rientää hänen luokseen.)

_Eemi_: Kah, Varma, täällähän sinä olet, tuolla sisällä sinua juuri
kysyttiin. Harjoituksista ei näet tahdo tulla mitään. Lyön vaikka
vetoa, että se näytelmäkappale menee penkin alle tänä iltana. Minne se
Heikkikin hävisi?

_Varma_: Lähti kotiin muuttaakseen kuivaa päälleen. Kyllä minunkin
nyt täytyy jäädä pois harjoituksista — mutta minun osani onkin niin
vähäinen.

_Eemi_: No mutta minkä tähden?

_Varma_ (hiljemmin): Kuulin ihan varmaan tuon mustan miehen äsken
mainitsevan Heikin nimeä. Tunnen selvästi, että minun on nyt mentävä
kotiin.

_Eemi_ (hämmästyen): Niinkö? Parasta sitten. Kuule, minä tulen mukaan.

_Varma_: Kaipaavat sinua täällä.

_Eemi_ (mietteissään): Tulisin Heikin puheille. Taitaakin tästä tulla
isompi näytelmä kuin tämä meidän tämäniltainen. Käyn vain tuolla
sisällä sanomassa, etteivät varro.

_Varma_: Tee niinkuin tahdot, menen jo edeltä (lähtee).

_Eemi_ (kääntyy mennäkseen sisään, ovelta Varmalle): Vielä minä sinut
saavutan.

_Varma_ (viittoo hänelle mennessään, poistuvat).

    (Venäläiset ovat kaiken aikaa olleet kiinteässä keskustelussa.)

_Vasili_ (taputtaa Iivanaa olalle): Hyvä on, poikaseni! Hyvät ovat
tietosi. Djengiä saat, saat tupakkaa ja viinaa. (Astuu muutaman
askeleen, puolittain itselleen.) Oikein olin arvellut. Asia oli kuten
jo jonkun aikaa olin epäillyt, vaikka ei ollut mitään varmuutta eikä
todisteita. (Katselee joelle päin Ortelaan, naurahtelee ilkamoiden.)
Nyt tuli pojalle lähtö. Jääsulun kyllä sait särkymään, mutta liian
pieni olet kaksipäisen kotkan kanssa taistelemaan.

Kaunis voitto! Tästä paljastuu vielä koko kapinallisten kopla — ruplia
tulee taskut täyteen — kunniamerkit rintaan — kohtapa nähdään, kumpi
meistä kahdesta enemmän painaa tuon ylpeän tytön vaa'assa — Heikki
Ortela vaiko Vasili Vasiljevitsh. Kun tuo tshuhna on viety, niin
silloin — (ravistaa Iivanaa). Kuule, tavaritsh, onko Smirga
Mihailovitsh kotona?

_Iivana_: Mikä sinua vaivaa — niin, santarmiko?

_Vasili_: Onko hän kotona?

_Iivana_: Äsken oli.

    (Eemi tulee ovelle, kuuntelee.)

_Vasili_: Nyt emme saa hukata aikaa. Juokse heti Mihailovitshin luo ja
sano, että laittautuu kiireen kaupalla matkaan.

_Iivana_: Ortelaanko?

_Vasili_: Nauta, aasi!

_Iivana_: Minä ymmärrän.

_Eemi_ (itselleen): Niin minäkin. Oikopolkua ehdin minä perille ennen
teitä.

_Vasili_ (tutkii pistoliaan, huutaa Iivanan jälkeen): Sano santarmille,
että ottaa auton.

_Eemi_ (itsekseen): Ollappa minulla nyt Hanneksen potkurit!

    (Painaa hatun syvälle päähänsä ja pyyhältää pitkin
    harppauksin vasempaan.')

Väliverho.




TOINEN NÄYTÖS.


Ortelan tupa, tilava, tavallista pohjalaista mallia. Taustalla keskellä
ovi, sivulla vasemmalla toinen. Oikealla ovipielessä kaksikerroksinen
sänky leveäraitaisine esivaatteineen, sivuseinustalla penkki, sen
edessä pitkä ristikkojalka pöytä, nurkkauksessa astiakaappi. Vasemmalla
takkamuuri, sen takana matalahko uuninpäällys, uuninnurkassa vesikorvo,
nurkkauksessa etualalla vanha leikkauksilla koristettu kaappikello.
Ikkuna kummallakin sivustalla. Katosta riippuu yksinkertainen
öljylamppu. On yö, lampunvalo himmeä. Heikki Ortela, joka jo ollut
muutamia kuukausia Saksassa, on lähetetty aselaivan mukana kotimaahan
tutkimaan tilannetta ja lähettämään täältä uusia miehiä Saksaan.
Hän istuu pöydän päässä tukien väsynyttä päätään käsillään. Kello lyö.

_Heikki_ (lukee lyöntejä): Yksi — kaksi — kolme — (haukottelee) —
ohhohhoi — pitäisi — pitäisi niiden jo ruveta tulemaan — (kävelee
ikkunasta toiseen haukotellen hirveästi, aukaisee oven ja kuuntelee,
ottaa napolla vettä korvosta, kastelee silmiään ja näyttää olevan
pääsemättömissä yhä ankarammin ahdistelevan unen kanssa. Ovi aukenee
ja lyhyviin turkkeihin puettu mies kurkistaa varovaisesti sisään.)

_I mies_ (ovenraosta): Oletko yksin, Heikki?

_Heikki_ (ilostuu): Ahaa, joko sieltä tultiin. Käykää vaan tupaan ja
tuokaa tuomisennekin.

    (I mies astuu sisään, hänen jäljessään lyhyviin turkkeihin
    pukeutunut, vaiteliaasti liikkuva miesjoukko, kantaen raskaita
    pieniä puulaatikolta, mitkä lasketaan varovasti lattialle.)

_Heikki_ (laskee laatikot): Yksi — kaksi — kolme — viisi — seitsemän —
yhdeksän — kaksitoista — viisitoista — kahdeksantoista — kaksikymmentä
— kaksikymmentä, on niinkuin pitikin. No, hyvä on, miehet, mutta
peittelittekö heinillä hyvin ne jäljellä olevat laatikot, etteivät ne
sieltä luhtaladosta siirry vieraisiin käsiin?

_Miehet_: Peitetty on ja hyvin.

_Heikki_: Eikö teille siellä matkan varrella sattunut mitään erikoista?

_I mies_: No eipä mahdottomia. — Tuossa vain kun tulimme sillan yli, niin
siitä rantalepiköstä pujahti kaksi varjoa esiin, loikkivat peltosaran
yli ja hävisivät jälleen ladon taakse. Odotimme kyllä laukauksia
selkäpuolelta ja sormi liipaisimessa olimme mekin joka mies, mutta ei
sieltä mitään kuulunut, jotta rauhassa saimme matkaamme jatkaa.

_Heikki_ (mietteissään): Vai niin, vai niin. (Vetää lattiasta luukun
ylös.) Nyt on meidän pikimmiten saatava piiloon nämä.

    (Miehet avustavat ja laatikot kätketään lattian alle,
    luukku suljetaan.)

_Heikki_: Eivät taida olla toimettomia tänä yönä ryssätkään. Kunhan
vain ennättäisimme nämä jakaa, ennenkuin mitään tapahtuu. (Hetken vaiti
ja miettii, miehet pistävät tupakan.) Tuolla lattian alla ja siellä
luhtaladossa ovat nyt Suomen kansan ensimmäiset aseet, lukuunottamatta
niitä vanhoja haulipyssyjä ja ruostuneita luodikoita, joista jokunen on
vielä onnistunut säilymään ryssien takavarikoimisilta. Mutta kuulkaahan
nyt, miehet. Jos minä tästä taas piankin häviäisin, niin jakakaa näiden
laatikkojen sisällys kyläkuntien kesken. On välttämätöntä jakaa aseet
niin pian kuin mahdollista, ettei menisi kaikki yhdellä kertaa, jos
ryssät löytäisivät kätkömme. Tulkaa siis tänne ensi yönä uudelleen. Jos
minä olen poissa, hakee sisareni tänne sedän. Matti Porkka asettelee
kyllä aseet kuntoon ja neuvoo teille niiden käytön, nämä tavarat kun
ovat hiukan outoja meille suomalaisille. Mutta tulkaa tänne vähissä
erin, siten paremmin vältämme huomion.

_Miehet_: Hyvä, hyvä. Teemme niinkuin käsket. Hyvää yötä vaan.

_Heikki_: Hyvää yötä, miehet. Tottapa jo olettekin väsyksissä.
(Haukottelee.) Minuakin — minuakin nukuttaa niin kamalasti. Olin tässä
jo ihan lujalla tuon unenlahjan kanssa odotellessani teitä. (Pienentää
lampun.) Ryssät saattavat olla väijyksissä ja voivat minä hetkenä
tahansa piirittää tuvan. Mutta olkoot! (Saattaa miehet ovelle.) Vaikka
nyt olisi pataljoona paholaisia tuolla lasien takana, niin tämä poika
— nukkuu. (Ovelta ulos puhellen): No hyvästi, hyvästi vaan. (Sulkee
oven, riisuu päältään takin ja housut, menee alasänkyyn, vetää
edustavaatteen eteen. Lampun valo himmenee, näyttämö tyhjänä hetken.)

    (Ovi vasemmalta sivustalta avautuu, isoäiti tulee tupaan,
    sytyttelee tulta takkaan. Pian aukenee ovi ja leski-Maijan Miina
    koreassa kukallisessa huivissa tulee sisään.)

_Leski-Maijan Miina_: Hyvää huomenta, emäntä.

_Isoäiti_: Huomenta. Varahinpa Miina on liikkeellä.

_Miina_: Siell' on pieni pakkanen, ja luntakin satoi koko yön.

_Isoäiti_: Yökaudenkos Miina on ollut kulussa? — Istumaan.

_Miina_: Joo. Kaupungista lähdettiin iltayöstä, ja se Tapolan Santun koni
kun on hiukan laiskanlainen, niin aamuun meni, eikä vielä olla kotona
asti.

_Isoäiti_ (panee kahvipannuun vettä, asettaa takalle): Vai niin.

_Miina_: Emäntä suinkaan tiedäkään, millä asioilla...

_Isoäiti_: Mistäs minä.

_Miina_: Kun ihan kihloilla tässä vielä minäkin lopuksi, ikä-ihminen.

_Isoäiti_: Soo-o!

_Miina_: Ei emäntä ole tainnut kuullakaan koko asiasta?

_Isoäiti_: En ole kuunnellut kulkupuheita.

_Miina_: Niin kerran se tuli mullekin ilon päivä. On sitä harmia ja
tuskaa ollutkin koko elämä. (Lämmittelee.) Se on tuo livana-mestari
semmoinen mies, että ei toista parempaa.

_Isoäiti_: Mikä mestari?

_Miina_: Niin se Iivanako? — Suutarimestari se on Iivana, suutarintyötä
on tehnyt kasarmillakin, ja nyt siitä saakka kun svabooda tuli, on
asunutkin meillä ja suutaroinut.

_Isoäiti_: Sielläkö sinun mökissäsi se ryssä ja lapset siinä samassa?

_Miina_: Sielläpä se vain on nakutellut. Ensin paikkasi niiden pentujen
kenkärajat, ja sitten ovat tehtaalaisten akatkin tuoneet sinne
jalkineitaan. Hyvä suutari se Iivana onkin ja aimo mies muutenkin
ja hyvänsuuntainen kaikinpäin. Pitää niistä mukuloistakin niinkuin
omistaan, ja limppua on piisannut, vaikka onkin kova aika. Kuka se
sillä lailla toisen tenavista, ei ikänä kukaan suomalainen, vaikka
ryssää täällä aina morkataan. — On sitä niin sopiva kuulla, kun ne
penskat sitä vain paapuskaksi puhuttelevat ja polvelle kiipeävät partaa
repimään (ottaa huivin päästään). Katsokaas, emäntä, tätä pastiakin
minkä osti minulle. Kolmet neljät puotit kuljettiin, parempaa ja
parempaa se vain haki, eikä tahtonut kelvata mikään. Sanoinkin jo, että
kaipa se nyt tämmöiselle kelpaa huonompikin. Ja rinkin osti ja murua
tenaville — kuka suomalainen sillä tavalla, sanokaas, kuka! (Katselee
tuleen, yhä lämmeten.) Ja on se niin somaa ajatella, että se tuli oma
vielä minullekin, ihmiselle, jota sillä tavoin on poljettu maailmassa,
enemmän kuin ketään muuta. Onhan siihen ollut omaakin syytäni, mutta
yhtä viattomana olen kerran tähän maailmaan tullut kuin kaikki muutkin.
(Vaikenevat.) Kovuutta olen kokenut joka taholta, onkos ihme, jos siinä
kovettuu lopuksi itsekin ja panee kovan kovaa vastaan.

_Isoäiti_ (huokaisee): Kovaahan se usein on, elämä.

_Miina_: Kuudentoista olin, tenava vielä itsekin, kun sain ensimmäisen
lapsen, enkä maailman menosta ymmärtänyt mitään. Kun tulin kotiin
turvaa hakemaan, niin isä aukaisi oven: »Saakelin hylkiö, tuosta saat
mennä!» En silloin vielä ollut, mutta sitten minusta tuli hylkiö.
En ole perustanut mistään mitään. Lapsia olen tehnyt monta, viinaa
keittänyt ja linnassa istunut. Monta nälkäpäivää on Miinan mökissä
pidetty, tyhjällä vatsalla olen pannut usein maata, mutta ei yhtenäkään
iltana ole lapsien tarvinnut mennä makuulle ilman syömistä, uskookos
emäntä sen.

_Isoäiti_: Miina parka. Kunhan vain ei tälläkin asialla olisi vielä huono
loppu.

_Miina_: Toisin ne nyt ovatkin asiat tästä puolin. Mestari
viekin meidät kaikki nyt Venäjälle. Me mennään kohta, kun siellä
vallankumouksen jälkeen vähän rauhoittuu. Se on toista siellä kuin
täällä, maata on kaikilla — maata joka kasvaa. Siellä tuleekin nyt
köyhälistön valtakunta, jossa meikäläisetkin ovat ihmisiä.

_Isoäiti_: Niin ovat täälläkin.

_Miina_: Harvojen mielestä. En tarkoita emäntää, joka aina on ollut
hyvänlaatuinen minunkinlaiselleni. Mutta voi voi sentään, kun jäin
tähän pitkäksi aikaa, ja mestari tuolla ulkona pitelee hevosta.
Kylmäkin sen on siellä. Tuota, olisikos emännällä hiukan antaa
minulle voita, kun on meidän kulmalla siitä lehmällisestä semmoinen
puute. Aikanen ihminen kyllä pärjää ilmankin, mutta pitäisihän niille
mukuloille olla joskus voitakin leivän päälle.

_Isoäiti_: Ei sitä paljon ole, tämä talo ei nykyisin tuota omaa
tarvettakaan, kun ei ole työvoimaa, mutta annan nyt sentään sen verran,
että makuun pääsette. (Etsii aitan avaimen.)

_Miina_ (muhoillen): Katsokaas nyt, emäntä, aittaan mennessänne sitä
Iivanaa, kun en saanut sisään tulemaan, minut vaan lähetti sitä voita
kysymään. On se vaan semmoinen mies, että kehtaa sen näyttää, ja niin
sillä on hellä sydän (lähenee emäntää). Tietäkääs, emäntä, kun minä
ensin en olis huolinut siitä, vaan käskin pois tuvasta, niin se itki
niinkuin pieni tenava ja ampua lupasi itsensä, ellen ota. Ja olisi se
sen tehnyt, niin sillä on rakas luonto.

_Isoäiti_: Minun on tällä kertaa paha sanoa mitään, mutta tunnen niinkuin
pakotuksen puhumaan suuni puhtaaksi. Olisi taitanut olla sinulle paras,
jos olisit sen vain lähettänyt menemään.

_Miina_ (keskeyttäen): Luuleekos emäntä, että se Iivana ei rakasta?

_Isoäiti_: Sitä en epäile.

_Miina_: Mitä sitten emäntä tarkoittaa?

_Isoäiti_: Meinaan vaan, että se ryssä on aina ryssä. (Menee ulos.)

_Miina_ (jälkeen): Siinäpä se on, köyhän onnea kaikki kadehtivat.

_Iivana_ (kurkistaa oven raosta): Maamushka! Onko sinne ketä olemas?

_Miina_ (menee vastaan): Tule, kyyhkyseni, tule, ei ketään, ei ketään.

_Iivana_ (tulee sisään, siviililakki päässä, sinelli yllä, taputtaa
Miinaa pakaroille): Maamushka!

_Miina_ (hyväillen): Miilaja paapushka.

_Iivana_: Sie Heikki Ortela näkemää?

_Miina_: Njet njet.

_Iivana_: Ah njet harashoo. (Kulkee ja katselee, kuulee Heikin
hengityksen, ilostuu, tekee eleitä, lähenee vuodetta, vetää
edusvaatteen syrjään ja kurkistaa sänkyyn, lähenee varpaisillaan
Miinaa, kuiskaa): A vot vot vot vot, ootshen harashoo. Vasili minul
raha antamas, paljo raha. Tule pois, maamushka, tule tule! (Menee ulos.)

_Miina_ (ällistyy): Mitä, miksi, älä mene, Iivana, älä mene, varro
minuakin.

_Isoäiti_ (tulee ja tuo Miinalle voipaketin): Ei siinä paljoa ole,
vähäsen niinkuin muruksi vain, eikä siitä tarvitse maksuakaan tuon
vertaisesta.

_Miina_: Kiitosta vaan, olisin minä sen mielelläni maksanut. Niin,
pitänee mennä, kun se mestari vartoo kylmässä. Hyvästi vaan ja kiitosta
paljo. (Hyvästelee, menee.)

    (Isoäiti istuu mietteissään takan ääreen.)

_Varma_ (tulee kamarista, aukaisee ikkunauutimet): Yöllä onkin satanut
vahvasti lunta. (Katselee ikkunasta, äänettömyys.) Jokohan pitäisi tuo
Heikki herättää? (Menee vuoteen viereen, vetää peitettä syrjään, laskee
jälleen alas.) Nukkuu niin sikeästi. En mitenkään hennoisi herättää.

_Isoäiti_: Maatkoon nyt vielä hetken.

_Varma_ (ottaa lavitsan, istuu takan ääreen): Senkin Tuomaalan Nikolain
ovat ryssät vieneet pois lääninvankilasta viime viikolla. Ei kukaan
tiedä minne, ja taiteilija Viitasalo, jolta syksyllä löydettiin
luvatonta kirjallisuutta, on viety Shpalernajaan.

    (Äänettömyys.)

_Isoäiti_ (jauhaa kahvia): Leski-Maijan Miina kävi täällä äsken, ryssä
odotti pihalla.

_Varma_: Niinkö. Ei ne sellaiset linnut lentele hyvän ilman edellä.

_Isoäiti_: Eivät taida. Sitä minäkin tässä rupesin ajattelemaan. — Miina
parka, yksi lankeemus seuraa toista, ja kun pahalle antaa pikkusormen,
vie se koko käden.

_Varma_: Kuulikos isoäiti eilen, kun Porkan setä kertoi Heikin
kiinniottamispalkkion puolella koroitetun. Kymmenentuhatta ruplaa saisi
se, jonka onnistuisi pidättää velipoika. Se taitaa tehdä vähän yli
kaksikymmentätuhatta markkaa — pienen talon hinta.

_Isoäiti_: Peloittaakos sinua?

_Varma_: Peloittaa mua joskus tuon pojan puolesta, soisin sen
mieluummin kuolevan kuin joutuvan ryssien käsiin.

_Isoäiti_: Emme saa edeltäkäsin murehtia sitä, mikä tapahtuvaksi säädetty
on.

_Varma_ (hiukan levottomana, käyden välillä silmäilemässä ikkunasta
pihalle): En tiedä, miksi tänä aamuna tuntuu niin kamalalle. On niin
kylmäkin täällä tuvassa. Nukuin huonosti koko viime yön, heräsin vähän
väliä, kun luulin kuulleeni kolkutusta ovelle. Hevoset ne vain tallissa
kolistelivat, lienee se varsa taas päässyt irti — — — jokohan pitäisi
— (on menossa sängyn luo, mutta tulee jälleen takaisin). Mummo, tiedän
teidän näkevän asioita edeltäkäsin, kuinka luulette tämän kaiken
päättyvän?

_Isoäiti_: Suuret asiat ovat kynnyksellä. Viime yönä näin isäsi ja
isoisän. Edesmenneetkin ovat mukana. Uskon, että Herra on tekevä
ihmeitä tämän kansan keskuudessa.

_Varma_: Se tuntuu joskus niin mahdottomalle, vaikka tietääkin että
eteenpäin meidän täytyy — peräytyä ei tästä enää voi enkä sitä
tahtoisikaan.

_Isoäiti_: Kaidoista kohdista sitä on ennenkin lävitse menty. Muistan
senkin syksyn, jolloin poltetauti tappoi äitinne ja minä, vanha
ihminen, sain ruveta hänen tilalleen. Heikki oli silloin kuusivuotias
ja sinä Varma vielä rintalapsi. Niin avuttomana jäit käsiini, että
tuskin sain sinussa hengenhievaroista säilymään. Vielä oli tämä
talouskin hoidettavana, ja huonot olivat meillä muutenkin ajat silloin.
Siinä vain päivät kuluivat, välistä paremmin, joskus huonommin.
Olisi jo hyvinkin mennyt, silloin tuli taas uusi isku, isäsi vietiin
pois, ja minä jäin yksin teidän lasten kanssa. Kummallisen synkälle
se silloinkin näytti ja olisi luullut, että hullusti nyt käy, mutta
huomispäivä toi aina neuvon tullessaan — (kohentelee tulta ja istuu
takkakivelle, vaikenee). Edeltäpäinnäkemyksen lahjaa ei ole ihmiselle
annettu, tottapa se ei liene hänelle tarpeellinen, mutta meillä on
lupa rukoilla Taivaallista Isää ja odottaa Hänen apuaan. (Hiljaisuus.)
Mutta koeta nyt saada se poika henkiin, kahvikin on jo valmista. (Ottaa
kaapista kahvikupit ja asettelee pöydälle, seisahtuu askarrellessaan
akkunan ääreen, huomaa ulkona jotakin, menee kiireellä vuoteen viereen,
missä Varma veljeään herättelee.) Heikki hoi, nouse nyt nopiaan, herrat
sieltä jo tulevat, aiotko tavata heitä, vai kuinka?

_Heikki_ (kohottautuu puoleksi istuvilleen, hieroo unisena silmiään):
Montakos niitä sieltä nyt sitten tulee?

_Isoäiti_: Kaksi venäläistä ja yksi suomalainen virkapukuinen, poliisi
näyttää olevan, vaikka ei tämä meidän oma, mahtanevat nuo venäläiset
tuoda sen kaupungista joukossaan.

_Heikki_ (panee maata toiselle kyljelleen): Hyvä on, ei kolmen miehen
edestä viitsi pakoonkaan mennä. Pyydä, Varma, vieraat istumaan, kun
tupaan tulevat. (Vetää peitettä korvilleen.)

_Varma_: Et sentään huolisi olla noin uhmaileva.

_Heikki_: Älä ollenkaan, sisko, hätäile. Pahinta tässä on se, että
minua niin riivatusti nukuttaa, on näes jo kolmen viikon unirästit
suorittamatta. (Haukottelee ja venyttelee.) Ohhohhoi — joko ne
herrat ovat kohta täällä?

    (Ovi taustalla avautuu, sisään astuu kaksi
    santarmia, poliisi heidän perässään.)

_Poliisi_: Huomenta, emäntä! Mikäli olen saanut tietää, on Heikki Ortela
nyt kotosalla.

_Isoäiti_: Kotona on. Vieraat käyvät istumaan.

    (Tulijat vaihtavat silmäyksiä, istuutuvat sitten emännän
    osoittamille lavitsoille asettuen siten, että voivat vartioida
    taustalla olevaa ovea.)

_Heikki_ (työntää syrjään edusvaatteen): Jaa-ha, no huomenta, huomenta!
Varahinpa nyt ovat vieraat liikkeellä.

_Poliisi_: Arvannet kaiketi asiamme. Kehoitan sinua, Heikki Ortela,
pikimmiten pukeutumaan.

_Heikki_ (naureskellen): Mistäs minä — herrojen asioita arvailemaan —
mutta olikos sillä muorilla siellä pannussa kahvin tilkkaa, kun takoo
ja jyskyttää tuolla päässä niinkuin olisi siellä seitsemän seppää.
— Ohhoi — ja, taisi tulla siellä matkalla maisteltua vähän liikaa.

    (Vieraat silmäilevät toisiaan.)

_Poliisi_ (jo ankarammin): Pue yllesi joutuin. Matkoilla sanoit olleesi.
Niin, niiden matkojen tähden olemme tänne tulleet. Sinun on nyt
annettava niistä täydellinen selostus.

_Heikki_ (naureskelee kiirettä pitämättä): No minnekäs tässä nyt
semmoinen kiire näin aamusta päivin. — Ettäkö siitä matkastani — ei
ole mulla siitä reisusta täydellistä selvyyttä itsellänikään — niin,
ja mitäpä tuosta nyt kenellekään tiliä tekemään, kun en kerran tiedä
suurempia pahoja tehneeni. (Istuu sängyn laidalle, vetää housut
jalkaansa ja siirtyy velton ykskaikkisena vähän väliä haukotellen
pöydän ääreen.)

_Poliisi_: No, anna tulla.

_Heikki_: Eihän siinä oikeastaan pitäisi olla kummempaa — tosin olin
surkeasti humalassa, ja nyt kun tuo pää — ohhoi, oijoi — tottapahan
nämä herrat kyllä tietävät, millä tämmöinen tauti parannetaan —

_Poliisi_ (iskee nyrkkinsä pöytään): Sinä, sinä uskallat yrittää pilaa,
kalliiksi se sinulle tulee, sen voin vakuuttaa.

_Heikki_ (yksinkertaisena): Onpas perhana, vai vielä tämäkin, ja kun
tuli jo se matkakin niin turkasen tyyriiksi — ihan tässä on ihme —

_Poliisi_: Eihän tästä päästä sen pidemmälle. Lopeta nuo lorusi ja kerro
lyhyesti, missä olet ollut nämä kuukaudet. Poistuit paikkakunnalta
toukokuussa karaten etsivien käsistä, ja nyt on joulukuuta kulunut jo
yli puolen. Sillävälin ei sinua ole näillä mailla nähty.

_Heikki_: Mitenkäs mua olis voitukaan nähdä, kun poissa olin.

_Poliisi_ (tuskastuu): Äsh!

    (Emäntä istuutuu takkakivelle ja katselee vaieten Heikkiä.
    Varma aikoo ovesta ulos.)

_I santarmi_: Njet njet, pois pois! (Viittoo ja tekee eleitä
täydentääkseen vajavaista kieltään.)

_Poliisi_: Ulos saat tyttö mennä, mutta takaisin et enää tule.

_Varma_: Tästä ovesta minä menen ja tulen ihan oman mieleni mukaan.
(Menee.)

_Poliisi_: Sepä nähdään. (Heikille.) Annappa kuulua.

_Heikki_ (venytellen ruumistaan): No, se on sitten pian kerrottu,
kunhan ensin alkuun päästään. Ensin kävin, nähkääs, Etelä-Suomessa,
muuten vain piloillani, katsomassa mille se maailma sieltäpäin näyttää
— olin minä Helsingissäkin — ovatkos nämä herrat olleet Helsingissä?

_I santarmi_: Äh, tshuhna — sine durak!

_Heikki_ (poliisille): Mitähän hän tarkoittaa — (nyökkää santarmiin
päin) — joo, se on suuri kylä sekin Helsinki ja paljon siellä oli väkeä
ja suuria asuinratia oli toinen toisen vieressä. Millähän sielläkin
ne ihmiset elävät, kun ei peltoja näkynyt ollenkaan eikä tunkioita
missään. — Niin, mutta olin minä kuullut, että suurempiakin kyliä
on olemassa ja vielä komiampia, jotta tuumasin, että lähdetäänpäs
silmäilemään nyt sitä maailmaa hiukan edempääkin ja sitten pistäysin
Amerikassa.

_Poliisi_ (viheltää): Vai Amerikassa.

_Heikki_: Nii-in.

_Poliisi_: Jo puhut pötyä, kuinka sinne olisit passittomana päässyt.
Mitenkä esimerkiksi pääsit rajan yli?

_Heikki_: Niin rajanko yli? Sitä ei totisesti tiedä itse se vanha
erkkikään, miten minä sen rajan yli pääsin. Humalassa kun olin enkä
tietänyt tuon taivaallista, mutta luulen minä vaan, että huonosti ne
vartioivat sitäkin rajaa.

_Poliisi_: No annetaanpas pojan nyt itse solmiutua sanoissaan — kerroppas
nyt esimerkiksi, minkä linjan laivalla matkustit ja paljonko maksoi
piletti?

_Heikki_: Linjoistako minä tiesin, kun täydessä seilissä olin koko
matkan, ja rahat, niin rahat tiedättekös menivät niin tarkkaan, että
takaisin tullessani sain myydä kelloni jo Torniossa ja kotia päästyäni
kilisi vain pari piikkiä tuolla massin pohjalla, joo, että tyyriiksi ne
tulevat matkat tähän aikaan.

_Poliisi_: Valhetta alusta loppuun.

_Heikki_: Ei tämä suinkaan mikään uskonkappale ollutkaan.

_Poliisi_: Onko sinulla aseita?

_Heikki_ (vetää vitkastellen puukon vyöltään): Ei ole muuta kuin tämä,
vaarivainajan vanha tuppiteräs.

    (Katselee ja koettelee terää. Poliisi vaistomaisesti
    vetäytyy kauemmaksi.)

_Heikki_: On kait tämä joskus ollut teräväkin — tiedä, tainnut jo
tylstyä — ole tullut häntä koeteltua.

_Poliisi_: Puukko tänne! (Santarmit vetävät esiin pistolinsa.)

_Heikki_ (naurahtaa): Peloittaakos herroja tämä, eikä muakaan peloita
nuo teidän aseenne — no, tästähän tämän saatte (tarjoaa poliisille),
sopii ottaa vaan.

_Poliisi_ (aikoo ensin ottaa puukon, mutta ei tohdi): Pane siihen
pöydälle se puukko.

_Heikki_ (pannen puukon pöydälle työntää sitä vähän kerrallaan poliisia
kohti, naurahdellen): Siinä se on, kyllä sen ottaa tohtii.

    (Varma ilmestyy ovelle, pitää kättään vyöliinansa alla.)

_I santarmi_: Seis, flikuski! (Viittoo takaisin.)

_II santarmi_ (ojentaa pistolin ovea kohti).

_Poliisi_: Jos tulet, tyttö, niin ammutaan.

_Varma_. Ampukaa vaan, jos haluttaa, mitäpä minun hengestäni olis
teille hyötyä. (Astuu santarmien keskestä Heikin luo ja pistää toisten
huomaamatta revolverin hänen taskuunsa.)

_Poliisi_ (ottaa pöydältä puukon): Heikki Ortela! Lain nimessä minä nyt
vangitsen sinut.

_Heikki_: Jos laki teidät siihen velvoittaa, niin täyttäkää vaan
tehtävänne. (Nousee ylös.) Tässä minä olen.

    (Poliisi ja santarmit seisovat paikallaan, hetken hiljaisuus.)

_Heikki_ (astuu keskemmälle, näyttää paljaita käsiään): No vangitkaa
nyt.

_Poliisi_ (astuu askeleen kohti, Heikki katsoo häntä tiukasti
silmiin. Poliisin käsi, joka oli jo tarttumaisillaan kiinni, putoaa
herpautuneena alas.)

_Heikki_ (lähestyy häntä, katse yhä kiinteästi hänessä): No, mitäs
tuumaat?

    (Poliisi peräytyy vähä vähältä, Heikki seuraa tinkinaurua
    naurahdellen, poliisi ajautuu oven puolelle.)

_Poliisi_ (santarmeille): Uskokaa minua, herrat, tuolla miehellä on piru
mielessä.

_Heikki_ (yhä läheten): Niin se on, hyvät herrat, että minä en tykkää
pitkistä puheista, joko te tahi minä.

    (Poliisi ja santarmit ovat ovensuussa, epäröivät,
    eivät tiedä mitä tehdä.)

_Heikki_ (osoittaa ovea): Niin, niin tuosta paikasta juuri on viis
hirttä poikki, kas siitä vaan kauniisti ulos. (Poliisi ja santarmit
lähtevät. Heikki katselee heidän jälkeensä ovesta, käy vielä
hakemassa lakkinsa naulasta.) Jos tässä lähtisin minäkin hiukan
jaloittelemaan.

    (Astuu ovesta ulos. Tuvassa tuntuu vielä pingoitettu jännitys.
    Emäntä istuu kädet ristissä takkakivellä, Varma katselee
    ikkunasta ulos.)

_Matti Porkka_ (tulee tupaan): Hyvää huomenta tähän taloon. Aikaisinpa
teillä on vieraita käynyt, kun tuolla jo ovat paluutiellä.

_Varma_: Näittekö Heikkiä, setä?

_Porkka_: Enkä nähnyt, pääsi tiemmä livistämään.

Isoäiti: Herratpa ne näkyivät edeltä menevän.

_Porkka_ (lämmittelee takkatulen ääressä käsiään, hykertelee
mielihyvissään): Jassoo, vai niinpäin, että herrat edeltä — kas
sitä poikaa, oli se hieno temppu, olisi sitä kelvannut katsella.

_Isoäiti_: Kun täällä hetken vartoilet, niin jotakin näet sinäkin, ei se
siihen vielä loppunut.

    (Samassa Heikki tulee tupaan, heittää lakkinsa
    penkille ja käy kättelemään Porkkaa.)

_Heikki_: Varahinpa on setäkin tänään liikkeellä. Meillä on tänään
täällä näytelty pieni yksinäytöksinen pila. (Kääntyy isoäitiin.) No,
mitäs sanotte, isoäiti, eikös se sentään käynytkin kätevästi?

_Isoäiti_: Lopussa se vasta seisoo kiitos, mutta parasta lienee nyt, että
alat varustautua sitä toista näytöstä varten.

_Heikki_ (taputtaa isoäitiä harteille): Älkää olko, mummo, milläänkään,
ei tässä hätää ole.

_Isoäiti_ (ottaa Heikkiä kädestä): Olkoon onni mukanasi. Kaikkivaltiaan
siunausta minä sinulle rukoilen — sen sanon vain hyvästiksi siltä
varalta, että jos sattuisi tästä sulle vielä kiireellinen lähtö.

_Heikki_ (lämpimästi): Kunpa vain näkisin teidät terveenä takaisin
tullessani. (Luo pitkän silmäyksen isoäitiin, sitten Porkkaan kääntyen
tarjoo savukkeen). Mutta ei tässä sentään niin kiirettä liene, ettei
savuja ennättäisi vetää.

_Porkka_ (tarjoo omiaan): Pidä ne vain siellä matkan varrelle, otetaan
täältä. (Sytyttävät.) Mutta oikein todella, mitäs nyt meinaat? Ethän
vain aikone niitä äskeisiä vieraitasi toista kertaa vastaan ottaa?

_Heikki_: — tiedä, eipä tässä juuri osaa mitään matkasuunnitelmiakaan
ruveta laatimaan, tottapa hätä taas keksii keinon. — Mutta ehkäpä setä
sitten hiukan taas huolehtii tästä meidän väestä minun mentyäni ja
hoitaa sen asejaonkin ja nämä muut paikalliset järjestelyt. (Kääntyy
Varmaan.) Mutta katsoppa sinä, sisko, minulle jotakin eineheksi. Olen
kovin nälkäinen, jotta pitäisi tässä vielä ehtiä hiukan haukkaamaankin,
ennenkuin ne äskeiset herrat toistamiseen tulevat. Toisen kerran nyt
niistä suoriusin eikä kahta kolmannelta.

    (Varma tuo pöytään leipää, silakoita ja puisen viiliastian.)

_Varma_: Siinä sitä nyt olis.

_Heikki_ (istuu pöydän ääreen): Ohoh, kun on niin nälkä, että oikein on
häijy olla. (Taittaa leivän ja aloittaa ateriansa.) Mutta miksikähän
ne minua luulivat äsken, kun niin lähtivät. Kiltisti vain painelivat
ovesta ulos. Kyllä mua nauratti hengessäni. Luulivatkohan ne, että
minulla täällä jossain oli apulaisia piilotettuna, vai pelkäsivätkö
niin kovasti yhtä aseetonta miestä — niin, olihan Varma pistänyt
revolverin tuonne takataskuuni, mutta en sitä huomannut ennenkuin vasta
perästäpäin.

_Porkka_: Nätisti se tosiaan taas kävi, mutta älä nyt sentään rupia
liiaksi noihin temppuihisi luottamaan. (Rykäisee, sylkee takkaan ja
hetken vaiettuaan.) Tuota, minäkin tulin niinkuin hyvästiä sanomaan,
matkaan tässä nyt pitää minunkin lopuksi.

_Isoäiti_ (hämmästyy): Saksaanko?

_Porkka_: Sinne. Olenhan tässä jo hankkinut pitemmän aikaa, vaikka ei
ole tullut valmista. Mutta nyt tästä lähin en voi enää täälläkään
toimittaa mitään, koska olen joutunut silmälläpidon alaiseksi. Sanovat
minun jo ilmiannetun osallisena poikien värväykseen, joten lähtö tässä
on edessä. Mutta toistaiseksi voin vielä määrätä suunnan ja valita tien.

_Heikki_: Jassoo, silläkö kannalla nyt ovat asiat. Äkkilähtö tuli
teille niinkuin minullekin viime keväänä.

_Varma_ (pysyttelee ikkunan ääressä, vähän väliä ulos silmäillen):
Kyllähän me isoäidin kanssa tulemme toimeen, ja osaanhan minäkin jakaa
ne — tuolta lattian alta.

_Isoäiti_: Niin, eipä senpuolesta, kyllähän me täällä. Muuten minua vain
vähän ihmetytti, että sinäkin, ikämies, jota tarvittaisiin niin kovin
täällä nuorukaisia opastamassa. Mutta koska asiat ovat kerran niinkuin
sanoit, ei siinä silloin ole varaa valita.

    (Kuuluu auton törähdys, kaikki hämmästyvät.)

_Varma_: Tulevat.

_Heikki_: Joko nyt! Niiliäpä vasta on kiire! (Lopettaa syöntinsä, menee
Varman luo ja ottaa häntä hartioista.) Sinun haltuusi, tyttö, jää nyt
noiden kalliiden laatikoiden hoito. (Viittaa lattialuukkuun.) Tuon jos
löytävät ja tyhjentävät, on vahinko korvaamaton. (Porkkaan kääntyen.)
No, näkemiin nyt sitten. Luulen, että teidän on parasta pistäytyä
nyt'tuonne kamarin puolelle. Sieltä löydätte portaat ylös. Teidän ja
ryssien tapaamisesta ei ole nyt väliä, muuten vievät teidät väärään
suuntaan.

    (Eteisestä kuuluu kolinaa. Samassa tuokiossa lennättää Heikki
    uuninpäälle. Porkka pujahtaa kamariin. Molemmat äskeiset
    santarmit ja kaksi poliisia astuvat sisään.)

_Poliisi_ (sisäänastuessaan tylysti isoäidille): Missä on poikanne poika
Heikki Ortela?

_Isoäiti_ (vastaa vaiteliaalla katseella).

_Varma_ (on kulkenut ikkunasta toiseen): Koko talo on nyt piiritetty.
Pistimet välkkyvät jokaisen ikkunan alla.

_Poliisi_ (astuu Varman eteen): Vastaa, tyttö, missä on veljesi, koska
isoäitisi suvaitsee vaieta.

_Varma_: Teillekö minun pitäisi hänen olinpaikkansa ilmoittaa.

_Poliisi_: Älä huoli tyttö mahtailla. Tällä kertaa ette meistä niin
vähällä selviäkään.

_Varma_: Ei meitä teidän uhkauksenne pelolta.

    (Alkaa yleinen tarkastus, joka kestää tuokion. Santarmit löytävät
    Heikin saappaat sängyn alta ja pöytälaatikosta valokuvan, jonka
    ottavat mukaansa. Kamariinkin katsotaan. Heikki seuraa
    piilopaikastaan virkamiesten puuhia. On pingoittunut hiljaisuus,
    kunnes I santarmi kiinnittää huomiotaan lattian poikki sahattuihin
    lautoihin ja alkaa sapelinkärjellä niitä koettelemaan. Silloin
    viskaa Heikki hänen eteensä pullon, jonka sisällys räiskyy ympäri
    ja santarmin vaatteille.)

_Heikki_: Voi hyvät ihmiset, kun putos tuo muorin pikiöljy pullo! —
No herrat, taasko te olette tulleet tänne minun untani häiritsemään?

_Poliisi_: Heikki Ortela, astu alas uunilta. Nyt seuraat meitä, ja kaikki
vastustus vaan pahentaa asiaa.

_Heikki_ (naurahdellen): Olenkos minä herroja ennen vastustanut?

_Poliisi_: Keskustelut ovat nyt tarpeettomia.

_Heikki_: Sitähän minäkin, mitä noista turhista puheista.

_Poliisi_: Nyt lähdet matkaan.

_Heikki_: Ee-hei. Siitä ei nyt tällä kerralla hikoa mitään. Olisitte
ottaneet äsken, kun niin olin tulemassa, mutta nyt en enää ole sillä
päällä.

_Poliisi_ (vetää esiin revolverin, samoin tekevät santarmit): Sinä
vastustelet.

_Heikki_: No, nyt leikki pois! (Vetää esiin mauserin.) Tässä
on kymmenen panosta ja jok'ainoa niistä tappaa jokaisen, joka
yrittääkin lähestyä tätä linnoitusta. (Katsoo poliisiin, joka seisoo
syrjemmässä.) Sinä poliisi Pulkka, joka olet oman pitäjän miehiä
ja suuren lapsilauman isä, en sinua mielelläni, — sentähden pysy
kauempana. Miehet, oletteko siunanneet itsenne kuolemaan?

    (Piirittäjät hämmästyneinä silmäilevät toinen toistaan.)

_Heikki_ (kohottaa aseensa): No, nyt se alkaa — yks — kaks —
(piirittäjät väistyvät kauemmaksi, muutamat tähtäävät Heikkiin.)

_Heikki_: — kolme! (Syöksyy salamannopeudella uunilta alas ja ryntää
ovesta ulos, ennenkuin kukaan ehtii pidättää. Poliisit ja santarmit
perässä, huutoja, laukauksia. Emäntä painaa käden sydämelleen ja
vaipuu takkakivelle.)

_Varma_: Heikin jos tappavat, niin hänen kuolemansa minä... (juoksee
ulos).

    Väliverho.




KOLMAS NÄYTÖS.


Harjun tupa, samaa pohjalaista kuosia kuin edellinen. Taustalla
ovi ulos, vasemmalla sivustalla kamariin viepä. Ikkunat vastakkain
kummallakin sivulla. Vasemmalla kaksikerroksinen sänky edusvaatteineen,
nurkassa etualalla leikkauksilla ja suurella vuosiluvulla koristettu
astiakaappi. Oikealla ovensuunurkassa hellauuni, uunin ja oven välillä
avaintaulu, seinänvierellä penkki ja sen edessä jykevä pöytä. Tuvan
paperoidulla seinällä julkisella paikalla riippuu Nikolai II:n kuva
kullatuissa kehyksissä. Lattiaa peittävät kauttaaltaan korearantuiset
nukerimatot.

On ilta, lamppu palaa katossa. Isäntä istuksii pöydän ääressä,
sanomalehti käsissään. Emäntä hämmentää hellillä kuohuvaa pataa. Anna
kirjailee suurta pöytäliinaa. Eemi vyöttää sankoa.

_Isäntä_: Kuuluu niitä poikia vaan tältäkin kulmalta yhtä mittaa
katoilevan, minnekkä heitä sitten vaan vietänee ja milloin he sieltä
palannevat, sitä ei kukaan tiedä.

_Eemi_: Ei tiedä, ei, enempää kuin niistäkään, joita ryssät ovat
täältä vieneet. Sinne se vaan hävisi tietymättömiin Ortelakin, ja
samaa tietä ovat menneet monet muut. Mitäs äiti sanoo siitä?

_Emäntä_: Mitäs minä. Miksikäs vehkeilevät, niinkuin Ortelan
Juhanneskin ja monet muut jumalattomat, Nousta sillä tavalla korkiata
keisaria ja laillista esivaltaa vastaan. Mutta kylläpä se paikkansa
vielä nytkin pitää, mikä sanassa säädetty on: joka itsensä esivaltaa
vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan, mutta ne jotka vastaan
ovat, saavat tuomion päällensä, sillä ne jotka vallan päällä ovat,
eivät ole hyvintekijöille vaan pahoille pelvoksi. Elles tahdo itseäs
esivaltaa vastaan asettaa, niin tee hyvää ja sinä saat häneltä
kiitoksen, mutta jos pahaa teet, niin pelkää, sillä ei esivalta miekkaa
hukkaan kanna, vaan on kostaja sille rangaistukseksi, joka pahaa tekee.

_Eemi_: Mutta ei tässä kukaan pahaa teekään, me vain tahdomme uuden
esivallan, se tahtoo sanoa — toiset miehet ohjaksiin.

_Emäntä_: Mistäs sen uuden esivallan saat. Se sitä on pidettävä, joka
siihen määrätty on.

_Eemi_: Mutta jospa sallimus meille määrääkin nyt toisen esivallan
ja hallituksen, kun se entinen ei ollut kyllin hyvä. — Ja sanokaas
nyt, äiti, te joka näitä nykyisiä tuumia niin ankarasti vastustatte,
ovatko nuo ryssät sitten teillekään niin mieluisia kavereita, ne kun
ovat täällä jo vuosikausia vastuksinamme maanneet? Muistattekos,
kun se meidän nuori juoksijahevonen otettiin pakkoluovutuksella
ryssien sotaratsuksi? Ja entäs se, kun miehet piti varustettaman
taloista vallikaivantoihin? Eväät konttiin vaan ja kuukauden matka
edessä. Ovatko mielestänne jo unohtuneet ne lukuisat varkaudet, jotka
tämänkin talon osaksi ovat tulleet. Korjasivathan iivanat äitimuorin
parhaan lampaankin paistikseen. Ja jos vielä otetaan lukuun ne monet
pikkukolttoset, joita ne naapurit ovat näinä sotavuosina tässä meille
tehneet, niin koituu siitä jo jotakin yhden talon osalle. Tästä voi
sitten jo päästä jonkinmoiseen käsitykseen siitä, mikä vitsaus on
koko maalle tämä puolimiljoonainen maleksiva ryssälauma, joka tässä
jo on kolmisen vuotta niskoillamme elänyt — Ei, puhdistus tässä on
toimeenpantava, oikein perinpohjainen perkaus.

_Emäntä_ (huoaten): Tosin on koettelemus taas kohdannut tätä
kansaa, mutta onko se ensimmäistä kertaa. On täällä kestetty pahat
suuremmatkin, on kärsitty ja odotettu ylhäältä apua, ja tullut se onkin
aikanaan. Sieltä se on tuleva apu nytkin eikä muutamien hurjapäisten
poikamälkkien järjettömistä hommista. Pahentaa se vain asiaa, kun ryssä
huomaa meidän liittoutuneen vihollistensa kanssa. Lujemmin täällä vain
hirttosilmukkaa kiristetään ja syyttömät saavat kärsiä syyllisten
kanssa. Vai luuletkos, että suuri venäläisten sotajoukko täältä
muutamien nuorukaisten voimalla kerran karkoitetaan?

_Eemi_: Onkos äiti lukenut sieltä Raamatustaan sitä Daavidin ja
Goljatin lukua — vaikka mitäpäs tästä senpuolesta kannattaa väitellä.
Äiti kumminkin pitää oman horjumattoman uskonsa, minä pidän omani,
ja sanotaanhan kunkin uskollaan autuaaksi tulevan. Mutta eiköhän
sitä iltasta jo saisi, niin pääsisi tästä makuullekin. (Kerää pois
työtarpeensa, siirtää tuolinsa Annan viereen, ja kelloon vilkaisten
hiljaa sisarelleen.) Heikin pitäisi jo pian tulla.

_Anna_: (Eemille hiljaa): Jos vielä ryssät sen saavuttavat ja vievät.
Hullusti siinä silloin Heikin kävisi.

_Eemi_: Ole huoletta, kyllä se poika nahkansa pelastaa, vaikka ne sen
saavuttaisivatkin. Sellainen seikkailu kumminkin tuottaisi meille pahan
viivytyksen, ja minä tahtoisin ehdottomasti lähteä nyt, kun kerran olen
niin aikonut. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi.

_Anna_: Niinkö sinulla on kiire kotoa pois?

_Eemi_: Eipä suinkaan, mutta kun kerran olen siihen ajatukseen
totuttautunut, että nyt, tänä iltana se tapahtuu.

_Anna_: Mutta minun on niin vaikea tottua ajattelemaan sitä, että sinä
olet poissa. Mitähän jos sentään jättäisit sen lähdön. Tarvitaan miehiä
täälläkin, sitten kun se alkaa. Voisit olla yhtä tarpeellinen täällä
kotokulmilla — entä jos sittenkin jäisit kotiin.

_Eemi_: Olen jo antanut sanani Heikille ja — sitäpaitsi tunnen sen,
että kuulun niihin, joiden täytyy lähteä. Se on näetkös sellainen kumma
tunne, niinkuin pakottava vaatimus tuolla sisässä. (Tuuli ulvoo ulkona.)

_Anna_: On vielä niin kauhea ilmakin; — oikein kammottaa tuleva yö.

_Eemi_: Tässä nyt on koetettava karaistua tulevien aikojen varalle.
Ajatteleppas vaan Ortelaisia, mitä kaikkia siellä on saatu kestää,
ja kuitenkaan ei noita naisia, joista toinen on vanhus, toinen vielä
lapsi, voi mikään horjuttaa. Siitä saakka, kun Heikki ryssien käsistä
ensimmäisen kerran karkuun pääsi, ovat ryssät nuuskineet talon monta
kertaa, eivätkä nuo kaksi naista ole siellä turvassa koskaan yöllä
enempää kuin päivälläkään. Lisäksi vielä tuo alituinen pelko Heikin
tähden, — niin on sitä siinä jo yhden perheen osalle.

_Anna_: Niin. Hyvä onni sitä Heikkiä on tähän asti suojellut.

_Eemi_: Se on se pelottomuus. Vaara menettää voimansa, kun kulkee
pelotta sitä vastaan. Uskallusta sillä on Heikillä samoinkuin
Varmallakin, — ja entä Ortela-vainaa — tulin tahtomattani sanoneeksi
vainaa, vaikka eihän sitäkään tiedä.

_Anna_: Niin, ja vanha emäntä. Luulen, että tuo kaikki pohjustaakin
sieltä asti, — en tiedä mikä heissä on, mutta Ortelaiset ovat niin
erilaisia kuin kaikki muut.

_Eemi_ (mietteissään): Totta on mitä sanoit, toisenlaisia he ovat kuin
kaikki muut.

    (Vaikenevat. Tuuli ryskää ja vonkuu.)

_Emäntä_ (tulta kohennellen): Siunatkoon sitä ilmaa! Varjelkoon Herra
matkamiehiä maalla ja merellä. Valkiakin uunissa valittaa, itkua se
tietää ja vaikerrusta. Ohhoi — jaa, ei sitä ihminen tiedä, mistä
kulloinkin tuli se itkun aihe.

    (Hiljaisuus.)

_Eemi_ (puoleksi kuiskaten): Anna —

_Anna_ (lempeästi): No mitä, veli, sinä nyt sitten lähdet Heikin mukana.

_Eemi_: Ja jätämme hevosen Maalaisten Kauppayhtiön pihaan, josta tiedät
sen hakea, ja yksi pyyntö minulla olisi, — (ujosti) en saanut sanoa
Varmalle hyvästiä. Olen häntä niin paljon ajatellut, vaikka ei siitä
kukaan tiedä, vähimmin hän itse. Kuule, jos minä en tältä matkalta
palaisikaan, niin vietkö hänelle minun terveiseni.

_Anna_ (liikutettuna): Kyllä täytän pyyntösi, vaikka toivon, ettei
minun tarvitse sitä tehdä, vaan sinä itse saat hänelle sen ilmoittaa, —
ihme, että minä en ole aavistanut mitään.

    (Jäävät kumpikin mietteisiinsä, tuuli ryskää ulkona saaden
    ikkunaruudut helisemään. Anna hyräilee hiljaa.)

_Eemi_: Laula!

_Anna_: (alussa hiljemmin, säkeistön loppu kerrotaan):

    Eikä lakkaa tuo haavanlehti
       tyynellä huiskumasta,
     eikä lakkaa tuo vanha kulta
        mieleeni muistumasta.

    Kun sinä pidit musta
       ja minä pidin susta,
       ja ero piti tulla meistä,
    eikä mun silmäni kesken kuiva
       surun kyyneleistä.

(Hiljaisuus.)

_Eemi_ (repäisee itsensä irti mietteistään): Mutta nyt, sisko,
ei meillä ole suremiseen aikaa. Sinä jäät nyt hoitamaan minunkin
tehtäviäni ja olemaan lohduksi vanhuksille siihen saakka kun pojat
palajavat.

_Anna_ (huoahtaa): Siinä toivossa sitä sitten eletään.

    (Emäntä kattaa pöytää, Anna ja Eemi käyvät illalliselle.)

_Emäntä_ (isännälle): Heitä nyt sinäkin jo se lehden lukeminen ja
rupea syömään. (Puhelee askareensa lomassa.) Tiesi hänet, mistä tuon
pojankin äskeiset puheet olivat peräisin. Lieneekö Ortelan Heikki jo
päässyt sinunkin päätäsi sekoittamaan. Sanotaan sen saavan palkkion
niistä miehistä, jotka se saa Saksan reisulle narrattua, tuhat markkaa
päästä. Varokoon vaan astumasta tämän kynnyksen yli niissä puuhissaan.
Sen sanon sille heti, että minun poikaani et sentään myy, vaikka et
ikänä rikastuisi. Ja tiedä sinäkin, Eemi, kun sanon, että ei sua sitä
varten ole tässä kustannettu ja koulutettu, että siitä kaikenmaailman
matkoille lähtisit haljuilemaan.

_Eemi_: Tuollaisia ankaria sanoja se äiti heittelee kummipoikaansa
vastaan, joka vielä on meille kaukaista sukuakin.

_Anna_: Äiti on kuunnellut kylän akkojen juoruja ja puhuu vastoin
parempaa tietoaan. Kyllä te Heikin tunnette yhtä hyvin kuin meidätkin,
yhdessä tässä on lapsina leikitty ja ihmisiksi kasvettu vähäisen
välimatkan päässä, että saatattekin häntä soimata tuolla tavalla.

_Emäntä_: Jaa-a! Mutta jos hän veljesi viettelee niille matkoille, niin
kiroukseni häntä seuraa niin totta kuin tässä seison, eikä hänellä
elämässään pidä onnea oleman. No, syökää nyt ja siunatkaa itsenne
levolle, minua ei ainakaan nälätä.

    (On menossa kamariin, mutta palaa vielä jotakin toimittamaan.)

_Eemi_: Onko isäkin näistä asioista samaa mieltä kuin äiti?

_Isäntä_: Mitäs minä, en oikein ymmärrä näitä tämänaikaisia, — on niin
toisenlaista tämä nykymaailma kuin se entinen. (Syöntinsä lomasta.)
Niinkuin ne vanhat merkit eivät enää pitäisi paikkaansa, muut kuin uni
ja nälkä.

_Eemi_: Uskokaa minua, isä: aika on tullut, jolloin meidän on itse
autettava itseämme. Jos menetämme tämän otollisen hetken, niin hukka
meidät perii. Sanotaanhan niin, että joka itse koettaa itseään
pelastaa, sitä auttaa Jumalakin.

_Emäntä_ (kamarin ovelta): Mutta kirjoitettu on: joka miekkaan tarttuu,
se miekkaan hukkuu.

_Eemi_ (nousee pöydästä, astuu liikutettuna mutta varmana äitinsä
eteen): Tapahtukoon niinkin, jos se sallittu on. Mutta vaikka tästä
kansasta puolet pitäisi veriin hukkuman, jää jäljelle toinen puoli
uuteen onnellisempaan elämään, — ja parempi toki niinkin kuin että
tässä kaikki hiljalleen menehtyisimme vihollistemme jalkoihin.

    (Samassa aukenee ovi ja tupaan astuu Heikki Ortela
    tuntemattomaksi puettuna, yllään pitkä naisen turkki ja suuri
    villahuivi pään ympäri kiedottuna, kori käsivarrellaan):

_Heikki_ (muunnetulla äänellä): Jumal'antakoo hyvää ehtoota, semmoinen
koiran ilma siellä ulkona, — onpas tässä pitkä talojen väli, ihan
nääntyy huonojalkainen. (Onnahtaa kulkiessaan peremmälle, istuu
penkille ja laskee eteensä korin.) Kauppaakin tässä olis, nappia,
parsinneuloja, hajusaippuoita, kahvilusikoita, jokunen hilkkukin vielä
myymättä, mutta taitaa ollakin jo iltamyöhäinen, makuullemenon aika.
Saisikohan yösijaa talossa, tuossa penkillä vaan, niin tulisi ehkä
aamulla kaupat.

_Anna_ (on tarkasti seurannut vierasta ja särähtää): Menkää, äiti, vaan
nukkumaan, kyllä minä tämän vieraan.

_Emäntä_: Miks'eikäs sitä yösijaa, onhan tuokin alisänky vapaana. Hae,
Anna, tuolta ylätuvasta se uusi olkikoltikko siihen.

_Heikki_ (vanhan vaimon tapaan): Kiitos, kiitos, emäntä hyvä.

_Emäntä_: Ei kiittelemistä. Harjun tuvasta ei ole koskaan käypäläisiä
yön selkään ajettu. (Menee kamariin.)

_Isäntä_ (ottaa hellan alta tupakkavalkean): Mistäpä sitä nyt tullaan?

_Heikki_ (samoin kuin äsken): Tuolta vaan Ojalasta.

_Isäntä_: Vai sieltä. (Menee kamariin.)

    (Heikki Annan ja Eemin kanssa jäätyään heittää vieraat verhot
    päältään, on omissa vaatteissaan, side otsalla, missä näkyy
    verta.)

_Eemi_ (Heikille): Voi kun olit kumman näköinen, ei itse Vasilikaan
olisi sinua tuossa asussa tuntenut.

_Anna_: En minäkään heti, vaikka tiesin sinun tulevan.

_Heikki_ (Eemille): Kuinka ovat asiat, oletko valmis?

_Eemi_: En ole päässyt sen pitemmälle. Äidille ei käy puhuminen siitä
asiasta, enkä saattanut sanoa isällekään, hän olisi vielä ilmoittanut
äidille, ja äiti kyllä olisi nostanut pystyyn maat ja taivaat
estääkseen minun matkani. Katsoin sentähden parhaaksi, että hän saa
kuulla asian vasta sitten kun olen jo poissa.

_Heikki_: Hm — itsehän parhaiten tiedät.

_Eemi_ (menee kamarin oven taakse): Joko nukutte, äiti?

_Emännän ääni_: Enkä nuku, entäs sitten?

_Eemi_ (hellästi): Ei muuta, hyvää yötä, äiti.

_Emännän ääni_: Joko rupes tuntoas soimaamaan ne äskeiset puhees?

_Eemi_: Ei, mutta muuten minä vaan.

_Emännän ääni_ (lauhkeammin); No, hyvää yötä vaan.

    (Eemi poistuu hitaasti oven takaa.)

_Heikki_: Ja nyt, poika, pillit pussiin. Onko hevonen valjaissa?

_Eemi_: Ei vielä, mutta se on vain parin minuutin asia.

_Heikki_: Tuokiossa on meidän jouduttava taipaleelle ja siitä ei
totisesti tulekaan mikään tavallinen lystiajo. Kaikki tienvieret
ovat nuuskijoita täynnä, jotta varusta, poika, nyt itsesi monen
mahdollisuuden varalle.

_Eemi_: Valmis minä olen, tuli sitten mitä tuli. (Menee ulos.)

    (Äänettömyys. Heikki sytyttää tupakan ja astelee hiukan
    levottomana lattialla katsomatta Annaan.)

_Anna_ (hiukan arkaillen): Sinä olet haavoittunut.

_Heikki_ (ykskaikkisesti): Pieni naarmu vain.

_Anna_: Se side on verinen.

_Heikki_: Onko se tullut läpi? (Ottaa siteen päästään.)

_Anna_: Annahan kun minä sidon sen uudelleen, ennenkuin lähdet.

_Heikki_: Tuskin se tarvinnee. Tuo iso huivi sen kyllä peittää.

_Anna_ (lähestyy arkaillen): Sittenkin minä sen sidon, et saa
vastustella, — pienestäkin haavasta voi tulla paha, kun jättää
hoitamatta, eikä tuo taida niin pieni ollakaan.

_Heikki_ (pakottaa itsensä yhä välinpitämättömäksi): Samantekevää, tee
kuinka tykkäät.

_Anna_ (menee kamariin, tuo lääkepullon ja siteen): No istu nyt tähän.

_Emännän ääni_: Anna, mitäs niillä teet?

_Anna_: Sormeni loukkasin tuolla ylhäällä, kun kävin pimeässä.

_Emännän ääni_: Käskikös sun sinne pimeässä, kun kerran lyhtykin on.
Annas kun tulen sitomaan.

_Anna_ (hiukan hätääntyen): Ei äiti huoli nousta, pieni naarmu se vain
on.

_Emännän ääni_: Vai naarmu vain, no laita sitten itse.

_Heikki_: Mitäs teet, tee pian.

_Anna_ (tarkastelee haavaa, pesee sen hellästi): Eihän tämä mikään
naarmu ollutkaan, melko syvä haava. Mitenkä tämä tuli, ampuivatko, vai
onko tämä pistimen jälki?

_Heikki_: — tiedä häntä oikein itsekään, joku siihen lienee
sattunut siinä rähäkässä, huomasin vasta kun verta alkoi vuotaa.
Muuan torpanmuija sen sitoi tuolla metsäkulmalla. Samalta sain nuo
kamppeenikin, — yhden kokonaisen päivän olen nyt näytellyt akkaa,
eivätkä ryssät ole kiinnittäneet minuun mitään huomiota, mutta pelkään,
että viivymme nyt liian kauan.

    (Anna lopettaa työnsä ja seisoo vielä tuokion Heikin
    vierellä kuin jotakin odotellen.)

_Heikki_ (huomattuaan nousee kiireesti): Jaha, onko valmis? No,
kiitos vaan vaivoistasi — olin kuulevinani, että pihaan ajettiin, Eemi
varmaankin — (kättelee kylmästi, kiireellisesti): Eipä muuta kuin
voidaan hauskasti, ja hyvästi sitten vaan.

    (Vetää palttoon päälleen ja käärii huivin päähänsä. Eemi
    tulee ovelle takki yllään, lakki korville vedettynä.)

_Eemi_: Jokos täällä ollaan valmiita?

_Heikki_ (menee ovelle): Selvä kuin juna.

_Eemi_ (Annaa kätellen): Hyvästi nyt, sisko, selvitä äidille ja isälle,
sano terveisiä kaikille, voi hyvin.

    (Kääntyy pois liikutustaan salaten. Anna saattaa heitä ovelle,
    jonka aukeamasta ammottaa pimeys ja kuuluu tuulen ulvominen.)

_Anna_ (poistuvien jälkeen): Onnea vaan matkalle! (Ääni hukkuu myrskyn
tohinaan. Istahtaa järkytettynä lavitsalle, missä Heikki oli äsken,
ottaa hellästi käteensä siteen ja katselee veritahraa, kääntää siteen
jälleen kokoon ja pistää poveensa, puhelee hiljaa itsekseen.) Lopussa
kaikki! (Kätkee kasvonsa esiliinaansa, puhkee rajuun nyyhkytykseen.
Tuuli temmeltää ulkona, heläyttää ikkunalaseja. Anna särähtää, mutta
huomattuaan, että ketään ei näy, painuu jälleen murheeseensa. Ovi
aukenee hiljaa, Vasili pitkässä märässä halatissa astuu sisään.
Katselee Annaa, heittää pois halatin, jonka alla on rakuunaupseerin
vormu.)

_Vasili_ (puoleksi kuiskaten): Anna, Anna!

_Anna_ (kavahtaa tyrmistyneenä ylös): Herra Jumala! Oven unohdin
lukitsematta. Kuinka te sillä tavoin ihmisten huoneisiin keskellä yötä.

_Vasili_ (suopeasti hymyillen): Minulla on korkean esivallan lupa
ilmestyä milloin tahansa sellaisiin paikkoihin, missä jotakin
epäiltävää huomataan.

_Anna_ (kauhistuneena): Mitä on tapahtunut, puhukaa!

_Vasili_ (läheten): Asia koskee läheltä teitä, sinua, Anna.

_Anna_ (väistyy kamarinovea kohti): Mitä tekemistä teillä olisi minun
kanssani.

_Vasili_ (maireasti tyynnytellen): Malta ja kuuntele kun kerron, äläkä
herätä muita, se vain pahentaa asiaa.

_Anna_ (alistuvasti): No niin, mutta älkää kiusatko minua kauan, sitä
minä vain pyydän.

_Vasili_ (läheten, Annan kasvoja tarkastaen): Missä on Heikki Ortela?

_Anna_ (huokaisten helpottuneesti): Ei hän ainakaan täällä ole. Ettekö
sitten ole häntä vielä saavuttaneet?

_Vasili_: Missä on veljesi Eemi?

_Anna_: Kaiketi nukkumassa tähän aikaan.

_Vasili_: Siinä se, et ole tottunut valehtelemaan.

_Anna_ (toivottoman raukeana istahtaa tuolille): Mitä sitten minusta
tahdotte, vähimmän minä heistä tällä hetkellä tiedän.

_Vasili_ (hymähtelee itsekseen): Hm, jaa — hullusti ne nyt ovat asiat.
Tuo suuri viettelijä Ortela on saanut houkutelluksi veljesikin noille
vaarallisille matkoilleen. Ymmärtämättömyydessään on Eemi tehnyt
pahanteon, pannen alttiiksi henkensä, sisarensa turvallisuuden ja
kotinsa kunnian.

    (Äänettömyys.)

_Vasili_ (läheten Annaa takaapäin, laskee kätensä hänen olalleen):
Anna, minun on niin sääli sinua.

_Anna_ (hermostuneesti): Älkää koskeko minuun.

_Vasili_: Anna, tahdotko ajaa minut ulos, tahdotko karkoittaa luotasi
ystävän, ainoan, joka hädän hetkenä voi sinua auttaa?

_Anna_: Minä en ole vailla sääliä enkä apuakaan, ja jos sitä joskus
tarvitsenkin, ei teistä ole minulle auttajaksi.

_Vasili_. Eikö, sepä nähdään. (Kuumasti läheten, Anna nousee ylös
ja väistyy edeltä, Vasili seuraa askel askeleelta intohimoisesti
haastellen.) Kaunis, ylpeä tyttö, mitä tahansa minä teen sinun
puolestasi, henkeni antaisin, jos vain kerrankin kuulisin huuliltasi
ystävällisen sanan. Olen nähnyt sinut edessäni päivin ja öin. Olen
ollut kuolla ikävään niinä päivinä, jolloin en ole saanut sinua
nähdä edes kaukaa, niin kaukaa vain. Lähestyä en ole voinut, koska
tiedän, että vihaat ja halveksit minua siksi vain, että olen — ryssä.
Mutta mekin olemme ihmisiä. Meilläkin on sydän, joka tuntee, kärsii
ja rakastaa, vieläpä palavammin, tulisemmin kuin teidän kylmien
suomalaisten. Anna, sinun kovuutesi voi tehdä minut hulluksi. Minä
rukoilen, älä vie kaikkia toiveitani, — minä tahtoisin suudella maata,
johon sinun jalkasi koski. Suo minun olla halpa orjasi, enkä minä pyydä
muuta kuin täyttää sinun käskysi ja tehdä tahtosi mukaan. (Saavuttaa
Annan, joka tuijottaa kuin lumottuna Vasilin hehkuviin silmiin.)

_Anna_ (koettaa vastustaa huumausta): Miksi katsotte noin, minä teitä
pelkään, voi menkää, jättäkää minut —

_Vasili_ (kiertää käsivartensa hänen ympärilleen): Anna — Anna —

_Anna_ (yrittää pakoon): Minä huudan ja herätän vanhempani, ellette
päästä, — hellittäkää käteni taikka kutsun apua. (Katsoo yhä Vasilin
hehkuviin silmiin.) Kuinka kuumat ovat kätenne, teidän henkäyksenne
polttaa, — silmät, nuo teidän silmänne, — hyvä Jumala armahda, kuka
sinä oikeastaan olet —

_Vasili_: Ystävä, joka haluaa palvella sinua ja tehdä sinut
onnelliseksi. Luuletko, etten siihen kykene? Minä voin pukea sinut
silkkiin ja kultiin. Luuletko, että olen vain köyhä rakuunaupseeri,
erehdys, sillä Vasili palvelee tsaaria ja pyhää Venäjän maata,
on tänään rakuuna, huomenna joku korkea virkamies. Olen vanhaa
ylhäistä sukua ja minun isäni kartanon tilukset ovat laajat kuin
koko tämän pitäjän ala. Sinne tahtoisin sinut viedä kanssani Venäjän
sydämeen. Voi, siellä on niin toisin kuin täällä, ihmiset iloisia ja
ystävällisiä, nauru ja laulu kajahtaa kyläntanhuvilla kautta kesäisen
yön, tanssitaan ja balalaikat soivat. Me istumme troikkaan, sinä
ja minä, ajaaksemme isäni vanhaan sukukartanoon. Tiemme kulkee yli
hämärtyvän aron, missä peninkulmien laajuudelta näet vain laakean
kukkivan maan, minkä öinen tuoksu saa ihmisen juopumaan. Päämme päällä
kaartuu yhä tummeneva taivas, jonka kaukaiset ääret maan piiriä
tavoittavat, jonka tummassa syvyydessä yhä uusia tähtiä syttyy yön
tullen. Tuulen vauhdilla syöksyy troikka halki aron, kolme väkevää,
pikimustaa oritta lentää lauhduttaakseen villiä luontoaan. Oh, yksi
sellainen troikkamatka on kuin kokonainen elämä. Vihdoinkin olemme
tulleet kotiin vanhaan kartanoon, jonka portaat natisevat vanhuuttaan,
mutta sen hämärissä saleissa asuu sadun henki. Siellä sinä tulet
asumaan ja hallitsemaan kuin ruhtinatar, ja minä, orjasi, palvelen
sinua kuin pyhimystä —

_Anna_ (on kuunnellut kuin unessa, kokoaa viimeiset voimansa ja
tempautuu irti): Pois, pois, — usko nyt, — täytyy!

_Vasili_ (murtuneena): Sano vain syy, minkä tähden?

_Anna_: Olet vieras, vihollinen.

_Vasili_ (ilostuu): Rakas, rakas tyttö! Eikö siis muuta ollutkaan.
Minäkö olisin sinun maasi vihollinen, rakas. Minä vannon, että lähinnä
pyhää Venäjää rakastan tätä Suomenmaata ja olisin valmis vuodattamaan
vereni sen tähden. Katso, Saksa, meidän yhteinen vihollisemme,
viettelee teitä liittoon kanssaan tuhotakseen Venäjän teidän kauttanne,
mutta kyllä se tuhoo vielä teidätkin, jos luotatte siihen. Siksipä
me koetammekin sitä estää, teitä säästääksemme, mehän olemme täällä
suojelemassa Suomen maata, valmiina uhraamaan henkemme tämän maan
tähden. (Tarttuu Annaan takaapäin.) Ja kautta Pyhän Neitsyen minä
vannon rakastavani sinua enemmän kuin koskaan yhtäkään naista olen
rakastanut. Paljon olen heitä nähnyt, kauniita, hempeitä, suloisia
naisia, mutta sinun kylmä kauneutesi on syöpynyt vereeni ja polttaa
kuin kuluttava tuli. Jospa minä vain kerran saisin suudella sinun
ylpeää suutasi! Anna, Annushka, me olemme kahden. —

(Ryöstää hänet syliinsä. Anna vastustaa. Taistelevat tulisesti, Annan
tukka pääsee valloilleen, lampun valo himmenee.)

_Anna_ (korottaa äänensä): Pois täältä,— ulos!

    (Vasili irtautuu, samassa kuuluu kovaa kolkutusta ovelle.)

_Vasili_ (särähtää): Tulevat! Minä menen, mutta me tapaamme vielä.

    (Nousee penkille, hyppää ikkunasta ulos. Kolkutus uusiutuu
    kovempana, kirkas valo johdetaan tuvan vastakkaisista
    ikkunoista sisään.)

_Anna_ (peittää huikenevia silmiään): Hyvä Luoja, mitä on tapahtunut!

    (Kolmas kolkutus entistä kovempi.)

_Poliisin ääni_: Avatkaa ovi, muuten se säretään!

    (Anna on kirkkaan valon ja sisäänpyrkivien kolkutuksien yllättämä,
    hämmennyksissään ei tiedä mitä tehdä, vihdoin rohkaisee itsensä
    ja avaa oven. Poliisi ja santarmit astuvat sisään.)

_Poliisi_: Olettehan talon tytär Anna Harju?

_Anna_: Olen, minuako etsitään.

Poliisi: Me vaadimme teitä viipymättä ilmaisemaan maanpetturiksi
julistetun Heikki Ortelan olinpaikan.

_Anna_: Heikin nykyistä olinpaikkaa en tiedä.

_Emäntä_ (on sillävälin tullut kamarin ovelle. On yövaatteissaan:
valkopunaraitainen alushame, valkea yöröijy, valkoinen huivi tiukasti
pään ympäri sidottuna, harmaat sukanlavat jaloissa, kädessään tinainen
kynttilänjalka, missä pieni kynttilänpätkä palaa, astuu rohkeasti
miesten eteen): Tietäkää se, korkiat herrat, että tämä talo ei ole
mikään maanpetturien eikä karkulaisten tyyssija.

    (Herrat katsovat vaieten emäntää.)

_Poliisi_: Mikäli olen kuullut, on Heikki Ortela teille kaukaista sukua,
ja muutenkin on kanssakäymistä ollut näiden talojen välillä.

_Emäntä_: Yhtä kaikki, täältä häntä ei löydy.

_Poliisi_: Tänne johtavat tuoreet jäljet.

_Emäntä_ (ylväästi): Luuletteko minun valehtelevan.

_Poliisi_ (santarmeille): Voisi melkein uskoa, että eukko puhuu totta, ja
kuitenkin —

_I santarmi_: Pitä toimepanema kotitarkastus.

_Poliisi_: Sillä kenties kulutamme aikaa hukkaan. Kuulkaas, emäntä,
montako hevosta teillä on?

_Emäntä_: Kolme hevosta ja varsa kaksitalvinen neljäntenä.

_Poliisi_: Antakaapa minulle tallin avain.

_Emäntä_: Tuossa se on taulussa, tuo suurin.

    (Poliisi poistuu avaimen kera.)

_Emäntä_. Kotona ovat hevoset, eikä talosta mitään laitonta löytymän
pidä. Ellette usko, niin nuuskikaa joka nurkka. Minulla ei ole pelkoa
ja hyvällä omallatunnolla käyn nukkumaan. (Aikoo kamariin.)

_I santarmi_: Te pitä vartto vielä.

    (Emäntä jää ovelle, painostava hiljaisuus.)

_Poliisi_ (tulee takaisin tupaan ja laskee avaimen paikoilleen):
Kuulkaapas, emäntä, onko teillä käynyt ketään eilisiltana?

    (Anna säpsähtää.)

_Emäntä_: No, ei ole muuta käynyt kuin muuan vanha akka, joka haki
yösijaa, ja sieltä alisängystä sen akan löytymän pitäisi.

_Poliisi_ (viheltää): Vai vanha akka. (Vetää edusvaatteen syrjään ja
näyttää tyhjää vuodetta.) Siinä se oli, hevonen on myös tallista
poissa, ja verekset jäljet johtavat karjakartanon kautta valtatielle.
(Kääntyen Annaan.) Äitinne tuntui olevan tietämätön, mutta teidän
minä epäilen olleen hankkeessa mukana, siitä tulemme tekemään selvää
tuonnempana, mutta nyt pakenevan jälkeen.

    (Poliisi ja santarmit lähtevät.)

_Emäntä_ (jäätyään kahden Annan kanssa): Sanoppa, tyttö, mitä tämä
on. Oletko sinä todella sotkeutunut tähän asiaan? (Ankarasti.) Vastaa
minulle nyt selkeä totuus.

_Anna_ (rauenneena): Kyllä minä selvitän, äiti, — huomenna minä selitän
kaikki.

_Emäntä_: Onko Eemikin samassa joukossa? Käy heti paikalla kutsumassa se
poika tänne.

_Anna_: Voi äiti. (Kahdenvaiheilla sanoisiko.) Älkää olko noin vihainen,
— Eemi ei ole kotona enää.

_Emäntä_ (suunniltaan): Mitä? — Sanoitko? Eemikö mennyt — mihin?

_Anna_ (itkuun puhjeten): Tämä on kauhea yö, mitä lienee tapahtunutkaan.

_Emäntä_: Kyytiinkö se lähti sitä, — vai menikö vaikka samaan matkaan
vielä. (Istuu raskaasti, laskien kynttilän pöydänkulmalle.) Samassa
liitossa kaikki, rikkovat lakia, pettävät esivaltaa ja vanhempiaan.
Voi, taivaan Herra! Sinun tuntoosi olen heitä koettanut kasvattaa,
totuuteen ja rehellisyyteen johdattaa; tämänlaisiako heistä tuleman
piti.

    (Anna itkee rajusti.)

Väliverho.




NELJÄS NÄYTÖS.


Tapahtumapaikka kahden rintaman välillä Keski-Suomessa kevättalvella
1918.

Yö. Luminen metsä. Taivas tähdessä. Taustalla on kukkula, hitusia
kummallakin sivulla. Oikealla ajatellaan olevan venäläisien
leiripaikan, vasemmalla valkoisen armeijan. Näyttämön keskellä
on aukeata, siinä muutamia kiviä. Matti Porkka kävelee
suojeluskuntapuvussa edestakaisin vahdissa, kävelee oikealle ja poistuu
näkymättömiin.

Vasemmalta etualalta tulevat tytöt Anna ja Varma, molemmat
harmaassa suojeluskuntapuvussa. Varmalla Punaisen ristin nauha
käsivarressa, Annalla S.K. valkeassa nauhassa. Tytöt kantavat suuria
vaatekantamuksia, istahtavat keskustalle levähtämään.

_Anna_ (hellittää kantamuksen kädestään): Oh, kun painoi! (Katselee
kättään.) Aivan jäivät sormet koukkuun. Onpa täällä etelämmässäkin
vielä paksulta lunta, vallankin näin metsäpaikoissa.

_Varma_: Istutaan nyt toki levähtämään. Ehkä sinua jo väsyttääkin
kovin. Kohta olemme luullakseni kylässä. (Katselee ympärilleen.) En
oikein varmaan tunne paikkoja vielä tällä kohdalla näin pimeässä,
vaikka suunnasta kyllä olen selvillä.

_Anna_: Oletteko jo kauan viipyneet näillä tienoin?

_Varma_: Eilen aamulla tähän vasta tultiin. Miehet ovat levähtäneet
monen yön valvomisen ja pitkien marssien jälkeen. Kovin täällä nyt
onkin hiljaista. Saa nähdä kuinka kauan. Olipa hyvä, kun pääsit tänne
sinäkin. Kyllä täällä tarvitaan, ja täältä saat mukaasi sellaiset
muistot, jotka eivät ikinä mielestä lähde.

_Anna_: Olisin lähtenyt rintamalle jo aikoja sitten, mutta äiti —

_Varma_: Ja viimein hän kuitenkin myöntyi.

_Anna_: Niin, mutta koville se otti. Äiti rukka suri niin kovin Eemih
katoamista. Hän piti sitä ensin rikollisena tekona ja murehti siksi.
Kun hän viimein alkoi käsittää tämän nykyisen tilan, suri hän sitä,
että ilman hyvästiä piti pojasta erota. Katunut on sitäkin, että tuli
tuominneeksi niitä, jotka yhteisen asian puolesta ovat uhrautuneet.
Paljon on äiti rukalla ollut viime viikkoina sydämellään.

_Varma_: Sitten vielä sinäkin aloit pyrkiä pois.

_Anna_: Ensin panivat molemmat vanhukset sitä ankarasti vastaan, mutta
kun uhkasin lähteä kuten Eemikin — salaa, silloin sain luvan. Äiti
jäikin nyt ihan yksin kotiin. Isäkin lähti rintamalle jo pari päivää
sitten, mutta jäi sinne lähemmäksi, minä vaan tahdoin tänne.

_Varma_: Sinun isäsikin lähti sotaan, eikä äiti pannut vastaan?

_Anna_: Ei.

_Varma_: Kuinka kaikki on muuttunut!

_Anna_: Kun viimeinkin opittiin asia oikein ymmärtämään. On siellä
ollut innostusta. Kaikki olivat työssä mukana, kaikki mökkiläiset ja
mäkitupalaiset. Muistatko senkin Kiviahon Sussan, puolisokean? Kintaita
kutoo sotilaille, varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Meillä on ollut
kokonainen ompeluseura, tupa vaimoja täynnä aamusta iltaan. Äiti niitä
ruokkii ja kahvittaa. Ajatteles, kaikki nämä vaatteet ovat meidän
kyläläisten valmistamia.

_Varma_: On siinä oltu ahkerana, — niin ja kuules, kun meidän pitäjän
torvisoittokuntakin on tullut tänne, ja eilen illalla puhuttiin, että
Heikki ja Eemikin tulisivat tälle rintamaosalle joukkoineen.

_Anna_: Olisipa se, — jos täällä tavattaisiin. En ole velipoikaa nähnyt
sitten kun lähti, ja siitä on jo toista vuotta kulunut.

_Varma_ (repii käärevaatetta paketin kulmasta ja tarkastelee
vaatteita): Hyviä ovat.

_Anna_: Oletko sinäkään Heikkiä nähnyt sittemmin, kun silloin yhdessä
lähtivät.

_Varma_: Enkä ole, missäs sitä näki, kun jääkäreitä ei laskettu,
lomalle päiväksikään Saksasta palatessa, ja rintamillakin olemme
olleet eri puolilla, — mutta jos nyt sattuisi. (Kaivaa yhä syvemmälle,
kääntelee pakettia, iloitsee.) Voi, kuinka hyviä ja lämpöisiä
alusvaatteita. Et usko, kuinka kipeästi näitä täällä tarvitaan.
Sairalaankin kun poikaraukat tuodaan likaisin, verisin vaattein.
Monella ei ole ollut ehjää paitaa kotoa lähteissäkään. Tuskin voit
ajatella, mikä ilo on pukea tällaiset pehmeät lämpöiset vaatteet
haavoittuneitten ylle.

_Anna_: Sinä vain ajattelet potilaitasi.

_Varma_: Kunhan päivänkin olet täällä, niin jo tiedät mitä se on, —
se on semmoista, jota ei osaa kertoakaan. Antaisi vaikka elämänsä
kärsivien hyväksi.

_Anna_ (huokaisten): Niin.

_Varma_ (siirrähtää itseään lähemmäksi toveriaan, lämmiten): Eikö se
sentään ole ihmeellistä, että mekin tässä, sinä ja minä, saamme ottaa
osaa isänmaan vapauttamistyöhön. Joskus luulee näkevänsä vain unta,
josta pelkää heräävänsä. Kun koulua käydessäni luin historiasta niistä
nuorukaisista, jotka saivat taistella isänmaansa vapauden puolesta,
niin melkein kadehdin heitä.

Mutta ehkä meidän on nyt jo jatkettava matkaa, että ehdit sinäkin
nukkua jonkun tunnin matkan jälkeen, niin kauan kuin on täällä näin
hiljaistakin.

_Anna_: Entä sinä itse?

_Varma_: Minulla ei ole kiirettä. On vapaata tämä yö, tulevana olen
taas valvomassa sairaitteni luona. (Nousee.) — Täällä näet tulee niin
monenmoisia ajatuksia mieleen ja tämmöisenä hiljaisena yönä tulee niin
kummalliseksi, ei oikein tunne itseäänkään —

_Anna_ (huoahtaen): Yhtä ja toista on minunkin mieleeni tullut, kun
tykkien jyske etelästäpäin sinne kotipihalle kantautui. Mutta minä
olen niin toista maata kuin sinä, useimmiten minä vain omiani. Kunpa
oppisinkin ajattelemaan vähemmän itseäni ja omaani.

_Varma_: Ymmärrän sinua hyvin. Helppohan minun on ajatella vain näitä
yhteisiä, minun jolla ei mitään omaa läheisempää ole ollutkaan.

_Anna_ (murheellisena): Niin, kerran minulla olisi ollut, mutta itse
olen onneni hävittänyt, eikä se takaisin tule enää. (Hiljaisuus.) Minun
mieleni on nytkin niin raskas, että sinä et usko.

_Varma_ (ottaa häntä kädestä): Onko niin? En tahdo olla utelias, mutta
jos sinun olisi helpompi kerrottuasi, niin saatathan minuun luottaa.

_Anna_: Sen kyllä tiedän, mutta minä en voi, ainakaan nyt vielä, ehkä
sitten joskus, — tiedätkö, minun täytyy tavata Heikki.

_Varma_ (katsoo häntä pitkään hymyillen): Kyllä kaikki vielä tulee
hyväksi.

_Anna_: Ei, ei, enkä minä sitä, mutta olen tehnyt vääryyttä enkä saa
rauhaa, ennenkuin olen sen sovittanut.

_Varma_ (pudistaa hänen kättään): No, siihen en sitten osaa sanoa sitä
enkä tätä. Tottapahan selviää kun ehtii. Mutta lähdetään nyt. Metsä
käy yhä pimeämmäksi; on jo aika ruveta etsimään majapaikkaa. (Ottaa
kantamuksensa.) Vieläkö sinä jaksat, kun et ole tottunut näitä metsiä
rämpimään? (Menee edeltä vasemmalle taustalle.) Tuoltahan jo
vilkkuvatkin tulet, kohta olemme perillä.

    (Menevät; näyttämö tyhjänä hetken.)

_Heikki Ortela_ (jääkäriluutnantinpuvussaan tulee vasemmalta taustalta,
tähystelee oikealle, kuuntelee): Poikaa ei näy eikä kuulu.

    (Istuu kivelle, odottelee, katsoo kelloaan. Eemi Harju,
    jääkärivääpeli, tulee oikealta.)

_Heikki_ (ilostuen): No johan sinä — (tarjoo tupakan). Tässä jo
vartoilin, kävin katsomassakin vähän aikaa sitten. On niin kovin
hiljaista tänä yönä, että oikein on outoa tottumatta. Tämmöisessä
hiljaisessa, pimeässä metsässä tulevat mieleen muistot. Ikäänkuin
sotamiehen kannattaisi niitä sellaisia elätellä. Mutta sellainen se
ihminen on, mihinkäs siitä riitinkistään pääsee.

_Eemi_: On se sentään niin hauskaakin joskus muistella menneinä ja
ajatella kaikenmoista, varsinkin näin yöllä, pimeässä.

    (Vaitiolo.)

_Eemi_: Minä ne hyvin tunnen, sellaiset usein unenkin vievät, ajatukset.

    (Hetken kuluttua kuuluu ääniä metsästä oikealta. Jääkärit
    kuuntelevat ja vetäytyvät puiden suojaan vasemmalle, kun
    äänet oikealta lähestyvät.)

_Naisen ääni_: Rakas kulta, älä mene kauemmaksi, viholliskylään joudut —
ne sinut surmaavat siellä, tule kanssani takaisin kylään —

_Miehen ääni_ (vihaisena): Pois minusta, mene yksin minne haluat, jätä
minut rauhaan.

_Naisen ääni_: Miilaja, anna minun olla kanssasi loppuun asti. Tiedän
kyllä ketä etsit. Näin täällä äsken ne naiset, turhaan menet surman
suuhun, — et häntä saa (kuuluu naisen kiljahdus ja puhuja jatkaa hetken
hiljaisuuden jälkeen), — ei huoli sinusta, turhaan juokset jäljessä.
Mutta minä olen sinulle uskollinen ja seuraan minne tahansa menet.

_Miehen ääni_: Sinusta ei pääse!

_Naisen ääni_: Minä rakastan sinua.

_Miehen ääni_: Mene helvettiin!

    (Kiljahdus, Lempi Orvokki lennähtää kuperkeikkaa näkymälle.
    Hänellä on yllään koreat silkkivaatteet, hiukset
    epäjärjestyksessä. Vasili, puettuna siviilipukuun ja pitkään
    halattiin ja hattu silmille vedettynä, seuraa raivoissaan.)

_Lempi_ (kohoutuu polvilleen, syleilee Vasilin polvia): Rakas, miksi
olet vihainen, saat sinä olla niinkuin haluat, saat lyödä, saat tehdä
mitä tahdot, kunhan vain et karkoita luotasi pois.

_Vasili_ (repäisee hänet raa'asti itsestään irti, heittää maahan
ja kohottaa kätensä lyödäkseen): — opetan jäljessäni juoksemaan.

_Lempi_ (nauraa): Voi sinua, Vasili.

    (Samassa pamahtaa laukaus. Vasili pitää rintaansa ja
    vaipuu kivelle.)

_Lempi_ (kiiruhtaa luokse, polvistuu viereen): Rakas, kuinka nyt kävi?
Sanoinhan, — Herra Jumala, kun sinä et totellut, vaikka kielsin tänne
tulemasta. (Itkee, kätkien kasvonsa Vasilin vaatteisiin.)

_Vasili_ (heikommin): Antaisit minun olla.

_Heikki Ortela_ (astuu esiin): Mitä väkeä täällä liikuskelee.

_Lempi_: Murhaaja! Katso mitä teit! (Tukee Vasilia, joka yhä heikkonee.)

    (Vaitiolo, miehet silmäilevät pitkään toisiaan.)

_Heikki Ortela_: Vasili.

_Vasili_: Niin, Vasili, paikalleen sattui.

_Heikki_ (hitaasti): En tuntenut pimeässä, en sinua olisi takaapäin
ampunut — vihamiestä, mutta kun naistasi löit.

_Vasili_ (tehden väsyneen liikkeen): Nitshevoo, tehty se on, ja ellei
sinua, Ortela, onni olisi suojellut, olisin minä saman jo aikaa
sinulle tehnyt. Toisen meistä täytyi —, näin kävi. (Ottaa rintaansa
tuskissaan.) Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti!

    (Lempi itkee.)

_Heikki_: Näin kävi. Minä vein sinulta hengen, mutta sinä minulta
paljon enemmän.

_Vasili_: Vähänpä minä, — huono onni. (Pää kallistuu Lempin olkapäätä
vasten.)

_Heikki_ (taistelee itsensä kanssa, mutta kun Vasili näyttää tekevän
loppuaan, ottaa häntä kiihkeästi olkapäästä): Vasili, missä on isäni?
Sinä tiedät sen.

_Vasili_: Krestyyn kuoli — hirttäytyi.

    (Heikki vetäytyy pois yhteenpuristetuin huulin, Eemi on sillävälin
    toimittanut kantopaarit ja miehet, jotka alkavat nostaa Vasilia.)

_Vasili_ (valittaa koskettaissa): Antakaa olla, kohta loppu on käsissä.

_Lempi_ (ottaa Vasilin syliinsä kuin suojellakseen): Mihinkä hänet
aiotaan viedä?

_Miehet_: Sairaalaan.

_Lempi_ (karkaa ylös kiivastuksissaan): Tämän sinä, Heikki Ortela, vielä
tiedät tehneesi!

    (Pui nyrkkiä raivoissaan Heikille, pyrähtää juoksuun
    ja katoaa metsään.)

_Eemi_ (Heikin kanssa kahden jäätyään): Annoit sen mennä.

_Heikki_: Annoin.

    (Hiljaisuus. Heikki näyttää vajonneen syviin mietteisiin.)

_Eemi_ (menee luo, tarjoo tupakan): Heikki, pistetääs höyryämään.

_Heikki_ (havahtuen): Se sopii. No, minkälaisia huomioita teit siellä
Suomenkylän puolella? Annas kuulua.

    (Näyttämö valkenee vähäisen.)

_Eemi_: Tarkastelin jälkiä jäällä ja sitten puhuttelin paria
kylänmiestä tuolla metsän laidassa. Kaikesta näkyy, että viholliset
ovat aikoneet sinne asettua pitemmäksi aikaa. Ne ovat koonneet sinne
kuormastonsa ja hilanneet tykkinsäkin lähistöltä. Miesvoimaa on
ainakin viitisen kertaa niin paljon kuin meillä. Koko onnistumisen
mahdollisuus perustuu äkkiyllätykseen, silloin kun ryssät juuri ovat
vaipuneet sikeimpään uneen. Vielä tunti sitten kuului kylästä äänekästä
ilonpitoa, — lienee syytä vielä hetkinen odottaa.

_Heikki_: Hm — vai niin. Muuten, mitä siihen onnistumiseen tulee,
täytyy kylän olla hallussamme ennen kello yhdeksää tänä aamuna, jolloin
kapteeni Karkulainen saapuu tänne joukkoineen, yhtyy meihin, ja yhdessä
jatkamme matkaa. Sitä ennen selvitämme tämän kylärähjän.

_Eemi_: Meillä on tuskin kokonaista komppaniaa taistelukuntoista väkeä.

_Heikki_: Vaikka olkoon vieläkin vähemmän, meidän täytyy.

_Eemi_: Niinkuin käsket. Valmis olen.

    (Hiljaisuus.)

_Eemi_: Tiedätkö sinä muuten, mikä hän on miehiään tuo kapteeni Karkuri
vai Karkulainenko se oli? Olen kuullut usein mainittavan.

_Heikki_ (silmäilee taivasta ja kukkulaa): En tiedä sen enempää.

_Eemi_: Taitaa olla eri mies sissijoukkoineen, tokko tuosta oikein
kukaan tiennee sen paremmin. Mutta sinne se aina ilmestyy, missä
vähimmin osataan odottaa. Kuuluu tehneen ryssille paljon tuhoa.

_Heikki_: Olipa tuo mies mikä tahansa, kunhan vain ovat miehen työt ja
meiningit —. Mutta minusta melkein näyttää kuin jo vaikenisi vähäisen.
Mennäänpä tuonne kukkulalle silmäilemään ympäristöä, sieltä voi samalla
antaa miehille merkin.

    (Nousevat kukkulalle. Heikki ottaa esiin kiikarinsa
    ja tähystelee oikeaan. Valkenee hiukan.)

_Heikki_: Kylästä ei kuulu enää ainuttakaan ääntä, eikä mitään liikettä
sieltä näy.

_Eemi_: Hetki on sopiva.

    (Hiljaisuus; antaa valomerkin vasempaan.)

    (Pian alkaa kauttaaltaan valkoisiin verhottuja sotilaita ilmestyä
    vasemmalta, kerääntyen kukkulan ympärille ja taustalla olevan
    metsän suojaan. Jokaisen lakissa on pieni kuusenoksa. Heikki
    Ortela katselee kukkulalta joukkojen äänetöntä kokoontumista.
    Nouseva aurinko heittää kultaisen ruskotuksen kukkulalle,
    punaten lumisen metsän ja valkoisiin verhotut joukot, joiden
    luku hetki hetkellä lisääntyy.)

_Eemi_ (on katsellut nousevaa päivää, ihastuneena toveriaan läheten):
Katsoppas tuonne, mikä näky! Punertavat lumilakeudet ja tummat metsät
niiden takana. Näetkö tuon jäätyneen järven ulapan ja sen takana
kylän, joka näyttää siellä rauhassa nukkuvan? Kirkon akkunoissa palaa
aamuruskon kilo ja valkoinen joukko tuolla alhaalla näyttää pikemmin
olevan matkalla kirkkoon kuin taisteluun.

_Heikki_ (lyö häntä olkapäälle): Niin on, veli hyvä! Kaunis on aamu.
Mutta aika rientää, emmekä saa enää viivytellä hetkeäkään.

    (Laskeutuvat alas, pysähtyvät etualalle.)

_Eemi_: Kuule minua vielä puoli minuuttia.

_Heikki_: No mitä sinulla nyt on sydämelläsi?

_Eemi_: Minun matkani taitaa päättyä tähän. Tuntuu niin kummalliselle,
aivankuin tapahtuisi minulle nyt jotakin.

    (Heikki katsoo toveriaan vakavasti ja äänettömänä.)

_Eemi_: Illalla, kun nukahdin hetkeksi, näin unissani tämän kukkulan
ja auringonnousun ja valon semmoisena kuin sen nyt äsken näimme. Sitten
lähdimme hyökkäämään yli jään. Mutta äkkiä levisi eteeni paksu sumu,
joka himmensi valon ja äänet ja kääri minut kuin verkkoon, josta jonkun
aikaa vielä kuulin sinun äänesi niinkuin jostain hyvin kaukaa. Pian
sekin hävisi ja kaikki sekosi sakeaan hämärään. Tunsin tukehtuvani ja
siinä samassa heräsin, mutta tuon unen painostus on minua vaivannut
koko yön.

_Heikki_: Eihän sitä tiedä. Sallimuksen kädessä on sotamiehen elämä jos
kenen, mutta untahan se sentään oli.

_Eemi_: Mikä lienee, mutta niin omituiselle tuntuu, ettei koskaan ennen.
(Huutaa joukoille.) Pojat, oletteko valmiit?

_Äänet hillitysti monista suista_: Valmiit.

    (Jääkärit kiiruhtavat oikeaan, valkoiset joukot liikehtivät mennen
    poistuvien jälkeen. Kauempaa kuuluu komentosanoja, sitten kaikki
    hiljenee. Kirkas valo leviää yli metsän. Näkymä tyhjänä hetken.)

    (Kuuluu kiväärien yhteislaukaus, konekiväärit alkavat soida,
    ammunta kiihtyy, silloin tällöin jyrähtää tykki. Ilma sakenee ja
    hämärtyy. Matti Porkka tulee takaisin vartiopaikkaan. Miina tulee
    vasemmalta metsästä eikä huomaa häntä.)

_Miina_ (puoleksi kuiskaten)-. Ivan, Ivan — paapushka, miilaja
paapushka. (Ampumista kuuluu.) Laupias Isä, ne ovat sen tappaneet.
Tuommoinen ryske ja meteli! (Huomaa Porkan, hyökkää raivostuneena
kohti.) Perkeleen lahtari, sinäkö hänet tapoit?

_Porkka_ (tyynesti): Kenen?

_Miina_: Iivanan.

_Porkka_: Montakin taitanut mennä. Olikos tällä Miinalla joku oma
omituinen Iivana?

_Miina_ (hämmästyy): Porkkako, meidän pitäjän miehiä! Niin oli, oma mulla
oli, yhtä hyvä kuin oma mies. Jos te, isäntä, olette hänet ampunut,
niin jumalauta minä sen kostan teille, vaikka vainajana minä sen kostan.

_Porkka_: Miina parka.

_Miina_ (itkee ja raivoaa): Sanokaa joutuin, sanokaa heti paikalla,
onko hän tapettu. Jos vielä on elävänä, niin päästäkää hänet. Pois me
mennään täältä Venäjälle, pois teidän tieltänne, ja tenavani minä vien
mennessäni. Mitä minusta, vaikka tappaisit, mutta kun tuolla mökissä
on ne mukulat. Iivana lähti edeltä ja käski meidän odottaa. Sanoi
hevosen saavansa Suomenkylästä ja lähti edeltä tuomaan tavarakoria.
Lupasi meidät hakea sitten sieltä mökistä. Vartoilin aikani, ja kun
ei ruvennut kuulumaan, jätin tenavat sinne ja lähdin etsimään. Me on
matkustettu monta vuorokautta, mutta kuorma oli painava ja raskas
keli. Antakaa meidän mennä eteenpäin Venäjälle. Sinne nyt menee koko
köyhälistö, niin meistä pääsette. Missä on Iivana, sanokaa!

_Porkka_: Se oli varmaan se sinun Iivanasi, Miina parka, joka tässä
oli äsken suurine kerineen, kaupitteli sinun kenkiäsi ja kahvipannuasi
muutamalle miehelle, joka metsästä tuli ja metsään meni.

_Miina_: Valehtelet! Valehtelet!

_Porkka_: Sinä olet tuntenut minut tenavasta saakka. Oletko koskaan
kuullut minun valehtelevan? (Äänettömyys.) Et ole, se sinun täytyy
myöntää, enkä nyt vanhana ole sitä konstia opetellut. (Miina vaipuu
kivelle, vaikertaa huojuttaen ruumistaan.) Niin se nyt on, että se
ryssä on sinut pettänyt.

_Miina_ (kavahtaa pystyyn): Ei ikinä, ei ikinä!

_Porkka_: On kuin onkin, eikä se ollut ensimmäinen ryssä, joka sen teki
tässä maassa, mutta taivas suokoon, että olisi viimeinen. — Sinä Miina
olit antautunut pahaan peliin. Kyllä olen sinun vehkeesi tietänyt.
Minun pitäisi oikeutta myöten panna sinut vastaamaan vakoilutoimesta
maan vihollisen kanssa. Pitihän sinun ymmärtää, mitä se oli.

_Miina_ (raivostuu): Vai maan vihollisen! Onko köyhällä mitään maata?
Älkää puhuko minulle isänmaasta, se on lörpötystä, pettämistä. Ei
köyhällä ole isänmaata muuta kuin pieksun pohjan alla, ja sen alan hän
valloittaa mistä hyvänsä. Ei minulle tarvitse puhua joutavia. Sanokaa
vain, kuinka asiat ovat, tappakaa tahi jättäkää, mutta pian.

_Porkka_: En rupea tässä nyt kanssasi kiistelemään, mutta en tiedä
kuinka sinun kävisi jos olisit toinen ihminen kuin olet. Mutta sinä
olit lapsena meillä paimenena, — niin, ja sinulla on monta lasta. Siksi
lähetän sinut niiden kanssa sinne kotipuoleen ja varoitan, että eläisit
ihmisiksi tästedes.

_Miina_: Vieläkö Iivana elää?

_Porkka_: Tuolla on pidätettynä.

_Miina_: Kaupitteliko se minun kenkiäni ja kahvipannuani?

_Porkka_: Niin teki.

Miina: Saatanan perkele! Missä se on? Minä väännän niskat siltä nurin.

_Porkka_: Pidetään siitä Iivanasta huolta, mutta et sinä sitä enää
näe. Taltuta vaan mielesi ja kiitä, että pääset vielä takaisin omaan
mörskääsi Pakinkankaalle.

_Miina_: Mitä siellä enää. Tavarat on hävitetty ja seinätkin myyty, rahat
syöty ja jääneet kyydeistä pitkin tien vierustoita. Ei ole minulla enää
muuta kuin neljä ryysyistä tenavaa. (Itkee.) Ei kukaan anna työtäkään.
Nälkäkuolema on edessä siellä niinkuin täälläkin. Sama se, missä se
tapahtuu.

_Porkka_: Sinun elämäsi vielä korjautuu.

_Miina_: Ei se tästä enää.

_Porkka_: Jos minä sanon, että sinä elät, niin sinun on eläminen. Ja
huolen myös pidän, että alkuun pääset. Jollei työtä tule muualta, niin
ainakin minulta, ja koppas saat mukaas ja kahvipannus ja muut. Saat
huomenna passituksen kotiisi. Hae meiltä leipää, että pääset alkuun.
En anna viljaa, muuten tulisit kiusaukseen keittää sen viinaksi. No
niin, aletaas nyt mennä. Ja kun tulet nyt tenavalaumas kanssa
Pakinkankaalle, niin opeta niille kaksi kallista asiaa. Ensimmäinen
on, että _köyhälläkin on isänmaa_, ja toinen että _ryssä on aina ryssä,
vaikka sen voissa paistais_.

_Miina_: Mutta mökki on myyty.

_Porkka_: Sano ostajalle, että Porkan Matti käski vaan asua, ja lopusta
pidän minä huolen.

_Miina_: Tulevat ne pennut iloiseksi, kun pääsevät kotiin. Tämä on ollut,
uskokaas isäntä, kamala matka.

    (Menevät, näyttämö tyhjänä hetken.)

_Eemi_ (tulee oikealta kahden suojeluskuntalaisen tukemana, heikosti):
Jättäkää tähän, kauemmaksi en enää jaksa.

    (Miehet asettavat hänet istumaan kivennojalle, aukaisevat takin,
    jonka alta verenpunaama paita tulee näkyviin.)

_I suojeluskuntalainen_: Me haemme paarit.

_II suojeluskuntalainen_: Se on ainoa, mitä voimme.

_Eemi_ (viittaa sinne, mistä ampumista kuuluu): Pojat, siellä teitä
kaivataan, minä — en enää tarvitse mitään.

_I suojeluskuntalainen_: Meidän täytyy kiiruhtaa.

    (Menevät vasemmalle.)

_Eemi_ (yksin jäätyään kohottautuu hiukan, katsoo taivasta ja kukkulaa):
Sammunut — (Pää painuu raukeasti alas).

_Varma_ (tulee kiireesti vasemmalta, kuuntelee yhtämittaista ampumista,
nousee kukkulalle, silmäilee oikeaan, laskeutuu alas ja odottaa
tovereitaan): Kumma, kun niitä ei vielä näy. (Kuulee Heikin valituksen
ja huomaa Eemin.) Haavoittunut! (Menee luo, kohottaa päätä kasvot
nähdäkseen.) Hyvänen aika, Eemi! Onko sinun käynyt pahoin?

_Eemi_ (heikosti): Sinäkö, Varma! (Hymyilee, raukenee horteeseen.)

_Varma_ (polvistuu hänen viereensä, avaa takin, huudahtaa pidätetysti
nähdessään paidan, ottaa käden, koettelee valtimoa): heikko se jo on,
Eemi-rukka, paha sinun siinä on ollaksesi, — kylmäkin. (Riisuu takin
päältään, asettaa sen peitteeksi, ottaa hänen päänsä polvelleen.)
Noin, nyt on parempi.

_Eemi_ (avaa silmänsä, tulee tuntoihinsa): Oletko se sittenkin sinä?
Kuulin äänesi ja luulin unta näkeväni — on, oikein hyvä minun on näin
— en luullut sinua enää näkeväni — se onkin viimeinen kerta — näitkö
sinä sen ruskon tänä aamuna? Elämä on kaunis — ja kuolemakin —, Varma,
kaikki on hyvin niinkuin on.

    (Hiljaisuus, sairaan silmät sulkeutuvat.)

_Varma_ (itselleen): Kuolee —

_Eemi_ (heikosti, kuin katsellen mennyttä aikaa): Muistatko, kun kerran
marjassa ollessamme eksyimme metsään? Siellä suurella Kydönnevalla,
missä valokkia oli suo keltaisenaan?

_Varma_: Muistan minä sen, olin viisivuotinen ja sinä vähän vanhempi.
Olimme tulleet heinäväen mukana, — ne korjasivat silloin kuivia heiniä
rantaniityiltä.

_Eemi_: Marjoja oli paljon. Me kuljimme aina kauemmaksi ja viimein emme
löytäneet sieltä enää pois.

_Varma_: Tuli ilta ja alkoi hämärtää. Minä väsyin niin että aloin
itkeä. Sinä kannoit minua sylissäsi, kunnes väsyit itsekin, lopulta
rupesimme maata, mätäs päänalaisena.

_Eemi_: Silloin luulimme, että meidän täytyi kuolla metsään —, sinä
panit kätesi kaulalleni — Muistatko, mitä silloin sanoit?

_Varma_: Muistan, muistan.

_Eemi_ (koettaa kohottautua istuilleen, mutta kipu ruumiissa pakottaa
hänet pysymään samassa asennossa).

_Varma_: Koskeeko kovin?

_Eemi_: Ei pahoin, — mutta väsyttää niin kovin. Istutko siinä, jos
nukun?

_Varma_ (hyväillen hänen hiuksiaan): Nuku sinä vain, nuku vain.

    (Sairas vaipuu horteeseen, Varma kuivaa silmiään, ampumista
    kuuluu kaukaa. Äkkiä kajahtaa voimakas hurraahuuto oikealta.)

_Eemi_ (kavahtaa pystyyn, katsoo riemastuneena Varmaan): Voittaneet
Suomenkylän!

    (Pää hervahtaa Varman rinnoille, loppu on tulitit.)

_Varma_ (katsoo kuolevaa vaieten, sulkee sitten hellästi silmät):
Leikkitoveri!

    (Sanitäärit tulevat paareineen.)

_Varma_ (laskee kuolleen pään sylistään hangolle ja väistyy hitaasti
ruumiin luota. Sanitääreille): Tässä emme enää voi mitään, mutta tuolla
jäällä on varmaan monta, jotka meitä tarvitsevat.

    (Menevät kaikki oikealle.)

_Anna_ (tulee vasemmalta, polvistuu veljensä viereen, pitää hänen
kättään omassaan. Hetken kuluttua tulee Heikki kiireisesti.)

_Heikki_ (huomattuaan ruumiin astuu luokse, paljastaa päänsä, seisoo
hetken äänettömänä, hiljaa, puoleksi itselleen): Näinkö sen sittenkin
piti käymän.

_Anna_ (nousee, kääntyy Heikkiin): Heikki!

_Heikki_: Niin, sinäkin olet nyt täällä.

    (Pikainen tervehdys.)

    (Äänettömyys, kantopaarit tulevat, Heikki nostaa ruumista
    sanitäärien mukana, jotka vievät sen pois; silloin tällöin
    jymähtää vielä tykki etäällä.)

_Anna_ (kahden kesken jäätyään): Sinä olet varmaan minulle suuttunut?

_Heikki_: Niinkö luulet.

_Anna_: Onhan syytäkin.

_Heikki_ (kääntyy pois): Sinäpä sen sanoit.

_Anna_: Tuo asia on ollut vaivoinani yötä päivää. Nyt tahdon päästä
siitä ja selvittää kaiken.

    (Vaikenee voimia kooten.)

_Heikki_ (lähenee Annaa, vakavana): Mitäpäs tämä selvittelemälläkään
paljoa valkenee. Sinä Anna olit se ainoa, jota olin ajatellut siitä
saakka kuin jotakin opin elämästä ymmärtämään. Siltä se minusta näytti
kuin sinäkin —, niin no, olin pitänyt asiaa jo melkein valmiina noihin
kevätjuhliin asti. Jotakin minussa repesi silloin, eikä sitä koskaan
voi saada entiselleen. Siitä päivästä oli minun oma itseni kuin kuollut,
viha minussa vain kyti ja teki tehtäviään.

_Anna_ (lähenee liikutettuna): Voi, Heikki.

_Heikki_ (kylmän surumielisenä): Niin se on, Anna, mutta ei sitä
tarvitse surra. Minun täytyy nyt taas mennä toimeeni, jotta hyvästi nyt
sitten vaan. Ne meidän välimme eivät koskaan tule siksi, mitä ne ovat
olleet, ja jos se kerran ei ole sitä, ei sen tarvitse olla muutakaan.

_Anna_ (vetäytyy loukattuna kauemmaksi): En ole aikonut pyytää takaisin
olleita ja menneitä. Minua vaivasi vain se sana, jolla silloin
puolileikillä peitin totuuden.

_Heikki_: Sana?

_Anna_: Tottapa sen muistat, mistä tämä juuri alkoi.

_Heikki_: Eihän se siitä.

_Anna_: Mistä sitten?

_Heikki_ (ankarana): Pakotatko sinä minut sen sanomaan — yhdentekevää!
Silloin se katkesi, kun ryssän urkkija laski käsivartensa sinun
harteillesi.

_Anna_ (säikähtää): Näitkö sinä?

_Heikki_ (koettaa hillitä mielensä kuohua): Enkö olisi saanut? Ehkä se
ei niin sopivaa ollutkaan, että noin salaa, — mutta ei se ollutkaan
tarkoitukseni. Tuon pikkukinan jälkeen olin jo ennättänyt leppyä ja
tuumasin, että sovitaan se pois, mutta kun tulin takaisin Ahjolan
pihalle sinua etsimään, silloin näin sellaista, mitä en koskaan olisi
uskonut. (Lyhyt vaitiolo.) Mutta hyvähän oli nähtynä sekin. Siitä
hetkestä vasta opin todenteolla vihaamaan ryssää.

_Anna_: Kuule, Heikki, Vasili oli löytänyt ketjuni ja suostui antamaan
ne takaisin vain sillä ehdolla, että itse sai ne kiinnittää kaulaani.

_Heikki_ (hymähtää): Siitäkö se alkoi, vaikka eihän minun tule tutkia
eikä sinun tunnustaa.

_Anna_: Ei sillä ollut mitään alkua enempää kuin loppuakaan.

_Heikki_: Mitä — eikö? — ovat sitäpaitsi puhuneet —

_Anna_: Ei siitä sen pitemmälle tultu.

_Heikki_ (kiihkeästi): Onko tuo totta? Olisiko ollut erehdys, — olenko
sinua syyttä epäillyt?

_Anna_: Minä vihaan ryssää niinkuin sinäkin.

_Heikki_ (mennen luo, ottaa Annan molemmat kädet): Minun tyttöni, en
tiedä mitä minun pitäisi sanoa.

    (Samassa Porkka ja Varma tulevat. Nuoret vetäytyvät pois toistensa
    luota hiukan noloina. Torvet puhaltavat Vaasan marssia.)

_Heikki_. Jaha, kello on jo yhdeksän, koska pojat ovat lähteneet
asemalle kapteeni Karkulaista vastaanottamaan.

_Varma_ (mennen Annan luo): Sanoinhan minä —

_Porkka_ (kättelee Annaa, lyö Heikkiä olkapäähän): Niin, yhdeksän. Näin
aamusta päivin on jo niin paljon ehtinyt tapahtua — tiedä olisinko
saanut nähdä, vai näkemättömänäkö olisi pitänyt olemani. Yhdentekevää,
hyviä uutisia on itsellänikin tuotavana. (Soitto kuuluu lähempää,
sitten jälleen etenee.) Äsken tuli puhelintieto yleisesikunnasta.
Menestystä on ollut armeijallamme, lopullinen voitto on enää vain parin
viikon asia.

_Heikki_: Ja sitten kun tupa on puhtaaksi lakaistu, on vielä
porraspielet siivottava. Ei tässä työ kesken lopu.

_Porkka_: Eipä ei.

    (Tytöt hiljaisessa keskustelussa keskenään. Kuuluu junan vihellys,
    laukauksia, eläköönhuutoja, näyttämöllä olijain katse suuntautuu
    vasemmalle. Hetken kuluttua tulee kapteeni Karkulainen (Ortela),
    hartiakas, harmaahapsinen vanhus vasemmalta, kaikki hämmästyvät.)

_Heikki_ (menee vastaan ensi hämmästyksestä toinnuttuaan): Isä!

_Varma_ (menee hiukan ujoillen): Todellako?

_Ortela_ (puristaa liikutettuna kummankin käsiä): Olipa tämä sattuma,
että te lapset —

_Porkka_: Kumma on, kun kuolleetkin nousevat haudoistaan
— (puristaa molemmin käsin). Oikeinko sinä olet siinä ihan elävänä,
vanha veikko!

_Ortela_ (sulkee hänet painisyleilyyn).

_Porkka_: Ai ai, ihan olet entisesi.

_Ortela_: Uskotko jo, että olen se sama entinen Ortelan Juhannes. Vai
vieläkö kummajaiseksi epäilet?

_Porkka_: Totisesti sinut eläväksi tunnustan. Mutta selitä nyt
kumminkin, — tässä äsken juuri kuulimme huhuja, että olisit
hirttäytynyt Krestyssä. Ei siinä näköjään perää ollutkaan.

_Ortela_: Kurjassa kunnossa tosiaan olin silloin, kun täältä minut
veivät. Se pitkäaikainen nälkäpiina oli vähällä sekoittaa järjen, mutta
kun ne lopuksi huomasivat, että siitä ei ollut apua eikä odotettuja
ilmiantoja tullut, siirsivät minut ensin Viaporiin ja sitten Krestyyn,
missä sain taas tavalliset vangin olot ja aloin hiljalleen toipua.
Koppitoverini hirttäytyi, ja siitä nimien sekaannus. Olin kuljetettu jo
Siperiaan saakka, kun Venäjän vallankumous puhkesi, ja sieltä se sitten
alkoi vaivalloinen vaellus kotimaata kohti. Sellainen matka ei kovin
nopeasti edistynyt, sen voitte arvata, semmoinen sekasotku kun siellä
ryssäin maalla silloin oli, ja kulje siellä sitten taitamatta kieltä ja
— rahatonna. Kun vihdoin pääsin Suomen rajalle, oli sota jo syttynyt,
ja kotiinpääsy toistaiseksi melkein mahdoton.

Enhän minäkään ruvennut jouten olemaan, kun kerran oli näin pitkälle
tultu. Kuljeskelin Pohjois-Karjalan syrjäseutuja ja sieltä liittyi
mukaani joukko Karjalan ja Kainuun miehiä, — rohkeita, karskia poikia
muuten. Olemme kulkeneet korpia ja saloja, ilmestyneet joskus
rintakylillekin ja tehneet ryssille pientä pahuutta.

_Porkka_: Joopa joo, niistä on täällä kyllä paljonkin kuultu, mutta
kukapa olisi osannut aavistaa, että kapteeni Karkulainen oli entinen
Juhannes Ortela.

_Ortela_: No kun ne nimet silloin siellä vankilassa sekosivat, ja
karkulainen kun kerran olin. Sitäpaitsi tuntuu itsestänikin kuin
olisin haudasta noussut. Neljä vuotta niissä oloissa on pitkä aika
sentään. (Laskee kätensä Varman olalle.) Sinäkin olit vielä pikkutyttö
lähtiessäni ja nyt olet jo täysi-ikäiseksi tulossa. Paljon olet
muuttunut, mutta olisin sinut tuntenut pitemmänkin eron jälkeen.
(Hellästi.) Äitivainajaansa tulee tuo tyttö. (Katsoo liikutettuna
Varmaa tuokion ja sitten Heikkiä.) Kasvanut on tuo poikakin ja
miehistynyt. Kuulin siitä joskus mainittavankin ja tuumasin, että mies
taitaa siitäkin huhdittomasta tulla, sinähän Matti muistat, kuinka
tuo tenava oli vallaton ja omapäinen.

_Porkka_: Muistanpa kyllä ja enkös minä sitä silloin sanonut, että
antakaa pojan vaan pitää sisunsa, eipä tiedä mihin sitä vielä tarvitaan.

_Ortela_: Mutta kuinkas se äitimuori, tottapa vielä on elossa?

_Varma_: Elossa, ja aivankuin nuortunut viime kuukausina. Hänkin on
koko sydämellään ollut meidän nuorten puuhissa mukana.

_Ortela_: Niin, se onkin vanha ajatus, ei vain nykyisten polvien
tuntema. — Vapaudenkaipuu on Pohjanmaan lakeuksilla elänyt jo Jaakko
Ilkan ajoista asti. Vanhemmat ovat sen lapsilleen perinnöksi jättäneet,
polvesta polveen on se kansan verissä ollut jo vuosisatoja, mutta
tämän nykyisen polven tehtäväksi oli tullut sen työn täyttäminen.
(Annaan kääntyen): Ja tämähän on Harjun Anna, en ollut tunteakaan,
niin ne nuoret kasvavat.

_Porkka_ (rykäisee, vilkaisee Heikkiin): — joko mä sanon senkin tässä
muun ilon yhteydessä?

_Heikki_ (vähän ujoillen): — tuota vielä ehtisi, eihän nyt ole aikaa
ajatella omiaan.

_Anna_. Eihän sitä vielä —

_Porkka_: Älkää suotta — niin se kumminkin käy — ja onhan se jo
aikakin.

    (Aurinko heittää kirkkaan valon näkymälle.)

_Ortela_ (ottaa Annaa kädestä): Onhan jo aikakin, että emäntä saadaan
Ortelaankin. Eihän se muori enää pitkälle jaksa, ja minäkin mielelläni
antaisin jo hoidon nuorempiin käsiin.

_Porkka_: Ja katsokaas kuinka tuo päiväkulta jo paistelee, ja muutaman
viikon päästä on jo kylvöaikakin käsissä. Siihen mennessä on sotatoimet
lopetettava. Nälkä on maassa, pellosta sitä on taaskin elämän uudistus
tuleva. Sillä sota on sotaa, haavoja lyödään, haavoja saadaan. Tänä
aamuna on Harjunkin ainoa poika siirtynyt vainaitten joukkoon, samoin
moni muu, eikä meistä kukaan vielä tiedä, selviääkö leikistä eheänä.
Mutta luonto on rikas ja antelias, uusilla jäsenillä täytetään
poistuneitten paikat, ja muutaman vuoden ja vuosikymmenen kuluttua ei
sodan jälkiä varmaan ole enää huomattavissa.

    (Torvet kauimpana puhaltavat: »Kytösavun aukeilla mailla
    on kansa».)

_Heikki_ (katsoo vasemmalle): Pojat sieltä jo näkyvät tulevan. Nyt
siis uudella voimalla etelään ja itään! (Annalle.) Tosiaan tuo aurinko
lämmittää niin herttaisesti tänään, kevät tulee — (ottaa kädestä).

_Anna_ (silmiin katsoen; hiljaa): Sitä olen jo kauan odottanut.

(Soittokunta tulee vasemmalta, edellä lipunkantaja sinivalkoista lippua
kantaen. Suojeluskuntapukuiset miehet kulkevat ruoduissa laulaen
»Kytösavun aukeilla mailla...» Joukossa toipuneita haavoittuneitakin,
kellä siteissä pää, kellä käsi. Laulavat, lavalla olijat yhtyvät
lauluun:)

    Orjuus pois, tahi menköhön henki,
    niinkuin se mennyt on isienki.
    Orjuuden ijesta ei tää suku huoli,
    sankarit vaan käy kuolemaan.

Väliverho.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74027 ***