*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69829 ***

KUNINGATAR DRAGAN RAKKAUSSEIKKAILUT

ja

KUNINGAS ALEKSANTERIN ONNETON KOHTALO


Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan


Kirj.

VIKTOR VON FALK


Suomentanut

Tilda Granit





Porissa,
Otto Andersinin kustannuksella,
1903.




ENSIMÄINEN LUKU.

Kamppailu ihmissydämestä.


Yön synkät varjot leviävät yli valkovaahtoisen Saven, joka vyöryttää
laineitaan serbialaisten valtakunnan ja unkarilaisten maan välillä.
Virran toisella puolella kohoaa itävaltalais-unkarilainen Semlinin
linnoitus, toisella puolen Belgradin kalliolle rakennetut uhmaavat
muurit, joilla serbialaiset kanunat aukaisevat tulikitansa jokaista
kohti, joka vaan linnanpäällikön luvatta uskaltaa astua rajajoen yli.
Myrskytuuli, jommoinen noissa seuduin jotenkin usein puhaltaa, nostaa
Saven veden korkeiksi aalloiksi ja ulvoo laajalla tasangolla. Mutta
myrskyssä ja aallokossa ponnistelee eteenpäin tottuneen käden ohjaama
venhe, joka noin neljännestunti sitten lähti vesille Semlinin rannasta.

Venheessä seisoo korkeakasvuinen mies pitkään vaippaan kääriytyneenä,
päähine pään yli vedettynä; miehen kasvot ovat kalpeat, mutta piirteet
ovat jännitetyt, ja suuret säihkyvät silmät näyttävät katseellaan
lävistävän synkän pimeyden. Hän suuntaa omituisen, surumielisen, mutta
samalla vihastuneen katseensa kiviseen jättiläiskotkaan, joka levittää
siipensä serbialaisen kuninkaan linnan, Belgradin konakin yli.

— Hyvä herra, tämä on aivan mahdotonta, lausuu vaivoin vanha
peränpitäjä, sillävälin kuin hänen poikansa hoitaa airoja. — Te
olette tosin maksanut meille hyvät rahat, jotta veisimme Teidät yön
pimeydessä Saven yli, mutta... näettehän itsekin, kuinka laineet meitä
narrailevat; ja muutamien minuuttien kuluttua olemme joutuneet siihen
paikkaan, jota kutsutaan Mustaksi pyörteeksi, ja silloin...

— Anna tänne mela! vastasi vaippaan kääriytynyt mies äänellä, joka
tuntui olevan tottunut käskemään. — Enemmän kuin sata kertaa olen
ohjannut venheen Mustan pyörteen läpi; jo poikana suoritin tuon
uhkarohkean teon, ja tänään — epäilisinkö tänä yönä tehdä samoin! Kuule
mies, jos vaan tietäisit, mistä nyt on kysymys, niin mielelläsi panisit
minun tähteni henkesi alttiiksi, sillä olethan sinäkin isä, joka
rakastat poikaasi.

Kumea ääni kuuluu joen pohjasta, venhe asettuu hetkeksi kyljelleen, ja
vanha laivuri ristii silmiään; mutta jopa on vaippamies sysännyt hänet
syrjään perätuhdolta ja asettunut hänen paikalleen.

— Enemmän vauhtia airoihin! huutaa uusi perämies, voittaen äänellään
yksin myrskyn ulvonnankin. — Elää tahi kuolla — se on minulle
yhdentekevää, kunhan vaan voin pelastaa perheeni kunnian...

Ha, sinä sokaistu, minä estän sinut heittämästä kruunuasi julkealle
letukalle!

Isä ja poika katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuka olikaan se
nuorukainen, joka tänä yönä saapui Semliniin ja tarjosi kymmenen
itävaltalaista tukaattia sille, joka veisi hänet virran yli?... Vieläpä
hän puhui kruunusta!... Olisikohan hän mielenvikainen?

Venheen tempasi nyt äärettömän suuri laine, paiskaten sen keskelle
pyörrettä; mutta perämies masensi väkevällä käsivarrellaan laineen
raivon, ja kohta oli venhe taas tyynemmillä vesillä.

— Kas noin, nyt se on tehty! sanoi vaippaan kääriytynyt mies,
kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Paljasta lapsenleikkiä, juuri
niinkuin jo Teille ennakolta sanoin. Asetu nyt takaisin perä tuhdolle,
ukko! Viiden minuutin kuluttua olemme Serbian rannalla.

Ja taas oikaisi hän vartalonsa, taas katsahti hän Belgradiin päin.
Silloin toi tuuli soiton säveleitä hänen korviinsa, rajun riemun
säveleitä.

— Soittoa Belgradissa?! sanoi hän kummastuneena. — Minkätähden
häiritään rauhallisten ihmisten yölepoa?

— Herra, vastasi laivuri, huomenna tuo Serbian kuningas Aleksanteri
kotiinsa nuoren morsiamensa ja antaa maalle kuningattaren, sentähden
tänään soittoniekat virittävät säveleitään pääkaupungin kaikissa
sopissa ja nurkissa.

- Kyllä minä panen tuon helvetinmusiikin vaikenemaan, sanoi vaippaan
kääriytynyt mies uhkaavasti. Sitte ojensi hän kätensä osoittaen
käskevällä liikkeellä pientä lahdelmaa, joka avautui Serbian rannalla
kahden kallion välissä.

— Ohjaa sinne! komensi hän. — Siellä nousen maalle.

— Hyvä herra, sinne emme uskalla soutaa, vastasi vanhus. — Meidän
täytyy laskea tullihuoneen kohdalle, sillä siellä tulee kaikkien
muukalaisten näyttää passinsa.

— Tee niinkuin käsken! sanoi muukalainen hallitsijan äänellä. — Ohjaa
sinne, sanon minä, ja jos elämä on Teille rakasta, niin teette Te
niinkuin minä tahdon!

Venemiehet kauhistuivat, mutta eivät uskaltaneet vastustaa
vastenmielisen matkustajan tahtoa. Muutamien minuttien kuluttua oli
venhe pienen poukaman pohjassa ja vieras hyppäsi maihin.

Hetkeksi nojautui hän rantakalliota vastaan, väristys valtasi hänen
komean vartalonsa, ja silmänsä saivat ikäänkuin kyynelkiillon.

— Sinua, kotiseutuni, minä tervehdin! sanoi hän vapisevalla äänellä. —
Enpä luullut, että vielä kerran saisin astua tälle maalle. Mutta pyhä
velvollisuus, isän suhde kadotettuun poikaansa, vie minut takaisin
Serbiaan... Oi, vaietkaa siis te äänet, jotka vaan petollisesti
imartelette! Mistä sitte iloitsit, sinä Serbian sokaistu kansa?
Tiedättekö te kuninkaanlinnan ilotulet, mitä te valaisette? Lokaan ja
häpeään sinut vedetään, oi Serbia, sillä sinun kuninkaasi ottaa tänään
puolisokseen...

— Seis! Nimesi, paperisi!

Näiden sanojen kaikuessa säkenöi äkkiä kiväärinpiippuja miestä vastaan;
ikäänkuin maasta nousi hänen eteensä kuusi kuninkaallisen kaartin
miestä, ja nuori, parraton upseeri suuntasi samassa miekkansa kärjen
vaippamiehen rintaa kohti.

— Teillä ei ollut mitään oikeutta nousta täällä maihin, hyvä herra,
sanoi upseeri korskealla äänellä. — Seuratkaa heti vahtipaikalle, Te
olette vangittu!

— Ota sinä heti miekkasi rinnaltani, Nicodem Lunjevica, sanoi
vaippamies käskevällä äänellä ja kiristi kiukusta hampaitansa. —
Minä voisin helposti katkaista sinun kiiltävän miekkasi; takaisin —
uskallappas vaan koskea minuun... sinä, kuningatar letkun veli!

Nuori upseeri hoiperteli taaksepäin, kasvot hämmästyksestä
vääristyneinä, samassa kuin hän myrkyllisellä, vihaisella katseellaan
koetti tähystellä päähinettä. Mutta ennenkuin nuori luutnantti oli
kerinnyt raivoaan osottaa, oli tuo suuri mies itse vetänyt päähineen
syrjään, oikaisi vartalonsa ja sanoi majesteettisella äänellä:

— Emme tässä rupea ilveilemään, Nicodem Lunjevica, tiedä sinä, kenenkä
kanssa puhut: minä olen kuningas Milan, minä olen tullut tänne repimään
rikki sen viekoituksen verkon, johon sisaresi pitää poikaani kiedottuna.

Käheä riemuhuuto kajahti Nicodemin huulilta.

— Kuningas Milan! — kyllä minä nyt tiedän, mitä on tehtävä... Sotilaat,
kuningas on käskenyt ampumaan tuon miehen — osoittaen miekallaan
Milania — niin pian kuin hän laskee jalkansa Serbian maalle. —
Tähdätkää!... Lauaiskaa!

Kalsketta kuului kivääreistä — sitte seurasi syvä, miltei juhlallinen
hiljaisuus.

Sotamiehet seisoivat siinä, kiväärin perä jalalle asetettuna.

Ivallinen hymy röyhelti Milanin huulia.

— Nähkääs nyt, Nicodem Lunjevica, sanoi hän ylpeästi ja rinta ilosta
paisuen, — vielä ei löydy yhtään serbialaista sotilasta, joka
olisi valmis kuulallaan lävistämään Milan kuninkaan rinnan. Kiitos
Teille, ystäväni, serbialaiset veljeni, Te olette vaan täyttäneet
velvollisuutenne, vielä on yksi Obrenovitsch tässä maassa turvallinen,
suokoon Jumala, että aina niin olisi!

— Mitä täällä on tekeillä? Mies, puettuna serbialaisen everstin
kullankirjailtuun univormuun, näyttäytyi äkkiä.

— Eversti Maschin! huudahti Nicodem Lunjevica, astuen päällikkönsä
eteen. — Minä tahdon täten ilmottaa, että nämä sotamiehet eivät ole
totelleet minun käskyäni, kun ovat kieltäytyneet ampumasta tätä
muukalaista, joka hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä heti olisi
muserrettava, jos hän näyttäytyisi Belgradissa.

Eversti Maschin astui muutamia askeleita lähemmäksi; mutta tuskin
oli hänen katseensa suuntautunut kuninkaaseen, joka seisoi siinä
levollisena ja hymyillen, kun hän kääntyi sotamiesten puoleen ja sanoi
jyrkällä äänellä:

— Viekää luutnantti Lunjevica heti putkaan, jossa hänen tulee viettää
yönsä; hän on suuresti väärinkäsittänyt kuninkaan käskyn... Herra
luutnantti, miekkanne!

Nicodem pusersi huuliansa, ja kevytmielisen elämän kalventama naamansa
kalpeni vielä enemmän; mutta eversti Maschin tempasi miekan hänen
kädestään ja huusi hänelle ukkosen äänellä:

— Pois täältä! Putkaan! Asiasta puhutaan sitte lähemmin.

— Kyllä, me puhumme siitä sitte lähemmin, sähisi Lunjevica kiristäen
hampaitansa. Kyllä minä Teidät muistan, eversti Maschin!... Ha, ha!
Joskin minä nyt hetkeksi olen voimaton, niin on kuningas siltä pian
saava tietää, että Te olette hänen vihamiehensä!

Sotamiehet ottivat luutnantin käsiinsä ja veivät hänet pois.

Samassa ojensi kuningas Milan kätensä eversti Maschinia kohti, joka
kiihkeästi tarttui niihin ja vaipui polvilleen kuninkaansa eteen.

— Terve, kuningas Milan! huudahti hän — Voi mikä onni, että Te tulitte
tänne! Ehkäpä vielä on aikaa pelastaa tuo onneton, sokaistu kuningas,
vapauttaa hänet kauniista haltijattarestansa, joka pitää häntä
verkossaan. Meillä tosin on vain muutamia tuntia aikaa, sillä huomenna
— huomenna tapahtuvat vihkijäiset.

— Minä olen tullut tekemään ne mitättömiksi, sanoi Milan kuningas
kiivaasti. — Älkäämme siis menettäkö aikaa, eversti Maschin! Minä
tiesin, että Te odottaisitte minua täällä. Viekää minut mitä pikemmin
konakkiin! Minulla on vielä hallussani salaisen oven avain ja minä
olen ilmestyvä poikani eteen yhtä äkkiä ja odottamatta, kuin nousisin
maasta. Silloin, jos Jumala niin suo, olen avaava hänen silmänsä,
jottei hän sokeana syöksyisi perikatoon.

Molemmat miehet kulkivat kiertoteitä kaupunkia kohti, keskeyttäen tuon
tuostakin puheensa.

— Tekin siis vihaatte kälyänne? sanoi Milan.

— Tuo nainen, joka huomenna aikoo temmata itselleen Serbian kruunun,
oli siis todellakin veljenne, insinööri Maschinin vaimo?

— Kyllä, hän oli hänen vaimonsa, vastasi eversti Maschin kumealla
äänellä. — Hän oli lumonnut veljeni samalla tavoin, kuin hän nyt
on tehnyt kuninkaan mielettömäksi. Minä olen vihannut häntä ensi
hetkestä saakka, mutta turhaan varotin minä veljeäni — hän ei
tahtonut minua kuulla, tuo onneton, hän sai myöskin hengellään maksaa
tottelemattomuutensa.

— Hengellään maksaa? Ymmärränkö Teitä oikein, eversti? Te luulette
siis...

— Minä en luule mitään — minä tiedän, kuningas Milan. Minun veljeni
kuoli äkkiä kukkeimmassa ijässään; hän sekoitti miehellensä maljan, tuo
kaunis, pirullinen Draga; mies joi ja — kuoli heti perästä. Kahdeksan
päivää myöhemmin esiintyy leski hovinaisena kuningattaren luona ja asuu
konakissa, tänään on hän kuningas Aleksanterin morsian, ja huomenna on
hän oleva hänen puolisonsa — kuningatar.

— Mutta tämän päivän ja huomisen välillä on vielä puoli yötä, vastasi
Milan tanakalla äänellä. — Tahdon saada selville, eikö minulla enää
ole mitään vaikutusta poikaani, onko Mellakoitsija naisen onnistunut
varastaa koko hänen sydämensä minulta... Ja nyt hyvästi, eversti
Maschin; anna minun yksin kulkea puiston läpi. En minä kauemmin tahdo
saattaa Teitä vaaraan. — Ha, ha! Tämä on kuin unennäköä: kuningas
Milanin, joka kerran oli mahtava tässä maassa, täytyy nyt vapaana kuin
lintu hiipiä palatsiinsa. Voi, miksi lahjoitinkaan pois kruununi!
Pelkäänpä, että olen sen antanut kunnottomalle.

— Jumala suojelkoon Teitä matkallanne, kuningas Milan! sanoi eversti
Maschin liikutettuna. — Tällä hetkellä on Serbian onni Teidän
käsissänne!

Jo oli Milan ojentanut hänelle kätensä jäähyväisiksi ja astui eteenpäin
puiston läpi, missä jok'ikinen puu, jok'ikinen pensas ja tienmutka
muistutti häntä menneestä ajasta, jolloin hän oli kuningas.

Tosin oli hän itsekin ottanut monta harha-askelta, tehnyt monta
turmiollista erehdystä. Tämän puiston käytävillä oli hän kävellyt
kauniin kuningattarensa Natalian rinnalla; mutta, oi, sitte luopunut
hänestä, elämänsä hyvästä enkelistä. Tämä oli alkuna loppuun, tämä oli
maksanut hänelle hänen kruununsa menettämisen. Kuinka usein olikaan
hän salaisesti katunut näitä synkeitä hetkiä, kuinka monta kyyneltä
vuodattanut hukkaan menneen elämänsä tähden.

Mutta joskin nyt kaikki oli ehdottomasti menetetty, niin tahtoi hän
kumminkin antaa pojallensa kokemuksen neuvoja ja suojella häntä
samallaisesta kohtalosta.

Ah! — Tuossa oli jo konakki hänen edessänsä... siellä näkyi pieni
puutarhan portti, jonka läpi hän aikoi puutarhaan... hänen tarvitsi
vain kiertää suuret ruusupensaat, ja sitte...

Hiljaisin askelin kiersi Milan ruusupensaikon, mutta oi! — mikä
liikuttava kuva näyttäytyi hänelle! Kuun hopeavalkoisen hohteen
valaisemana lepäsi siellä nuori, ihastuttava tyttö suullaan penkillä ja
itki katkerasti.

Nuori tyttö oli kumminkin kuullut lähestyvän hiljaiset askeleet, sillä
hän nosti päätään ja katseli ympärilleen rajuin hämmästynein katsein.
Sitte kohotti hän ylpeästi ihanien, kullankeltaisten kiharoiden
verhoamaa päätään ja koetti peittää kasvonsa hunnulla.

Mutta jo oli Milan tarttunut nuoren tytön vapiseviin käsiin ja huudahti
syvästi liikutetulla äänellä:

— Genia von Sandorf! Taivaan Jumala, paronitar, Tekö täällä? Miksi ette
ole vanhempienne luonna Wienissä?

— Kuningas Milan! kuiskasi tuo rakastettava olento, taistellen
silminnähtävästi pyörtymistä vastaan.

— Ah, minä hyvin ymmärrän, miksi sinä olet täällä, sinä lapsi, lapsi
parka, sanoi kuningas lempeällä äänellä, sääliväisesti, — minä tiedän,
että sinä olet häntä rakastanut, eikä hän vastannut sinun puhdasta,
kainoa lempeäsi. Niin, rakas Genia parka, me molemmat olemme hänet
kadottaneet, jos Dragan onnistuu huomenna päästä hänen vaimokseen.

— Oi, elä halveksi minua, kuninkaani, rukoili Genia kyynelten
tukahuttamalla äänellä, katsellen Milania ihmeen ihanilla, sinisillä
silmillään. — Minä olen paennut vanhempieni luota. Vielä kerran tahdoin
heittäytyä hänen jalkainsa juureen, vielä kerran, vielä kerran tahdoin
muistuttaa häntä niistä unohtumattomista hetkistä, jolloin hän vannoi
minulle rakkauttaan. Mutta Jumalani, mikään halpa oma etu ei täytä
rintaani, minä päinvastoin tahtoisin vapauttaa hänet valastaan, hän
olkoon vapaa ja älköön enää itseänsä nuhdellen ajatelko Genia parkaa,
vaan valitkoon puolisokseen jonkun Europan ruhtinaantyttären, eikä
kurjaa olentoa, joka ei sydämestään häntä rakasta, vaan ainoastaan
tahtoo tyydyttää rajatonta kunnianhimoaan.

Sillä minä aavistan, että tämä nainen, on tuottava hänelle
onnettomuutta ja turmiota; aavistan, että hän kokonaan joutuu
perikatoon tuon naisen puolisona.

— Tämän aavistuksen on Jumala sinulle antanut, tyttö, huudahti
kuningas, ja tämä aavistus on hirvittävällä tavalla toteutuva. Mutta,
ehkenpä ei vielä ole liiaksi myöhäistä, jatkoi Milan liikutettuna. —
Minä olen tullut vapauttamaan poikani tästä naishirviöstä, ja sinä...
Oi, tule mukaani, tyttö, sillä mikä ei onnistu isälle, sen voi ehkä
rakkaus toimittaa.

Minä vien sinut palatsiin; minä kätken sinut sinne ja käsken sinun
esiintymään vasta sitte kuin minun ääneni kaikuu kuulematta. Tule, tule
mukaani, tyttö! Kun sekä hänen isänsä että rakastettunsa kolkuttavat
hänen sydäntänsä, kuinka voisi hän enää vastustaa! Ha, vielä et ole
voittanut, Draga Maschin, vielä et ole Serbian kuningatar! Tämän
enkelin on Jumala itse minulle lähettänyt, olkaamme liittolaisia.

Ja kuningas veti vapisevan Genian pois mukaansa melkein vastoin hänen
tahtoansa; kalpeana ja tahdottomana riippui tyttö hänen käsivarressaan.
Vähitellen myöskin lakkasivat kyyneleet ja hänen kauniissa kasvoissaan
kuvastui ylevä tietoisuus siitä, että Jumala oli kutsunut hänet
pelastamaan serbialaisten kuninkaan ja irroittamaan hänet niistä
kahleista, joilla tuo lumoava nainen oli hänet kietonut.




TOINEN LUKU.

Rakkautensa sokaisema.


Kuules, linnan kello löi juuri kolme, kohta sarastaa onnemme päivä; oi,
jospa aika olisi jo käsissä!

Kaunis, mustakiharainen nainen, jota verhosi kalleilla pitseillä
reunustettu yöpuku, heittäytyi nuoren kuninkaan rintaa vastaan ja
kietoi hänet ihanan pyöreillä käsivarsillaan.

— Niin, sinä olet oikeassa, Draga, huudahti kuningas Aleksanteri,
likistäen häntä hellästi itseensä, — nyt on meidän onnemme päivä, joka
sarastaa tuolla kaukana idässä; tänään on sinusta tuleva minun vaimoni,
Serbian kuningatar ja uuden Obrenovitschien suvun kantaäiti.

Mutta etkö tahdo mennä huoneisiisi, Draga, olen varma siitä, ettet enää
kauemmin voi unta vastustaa.

— Ei, anna minun viipyä luonasi! pyysi Draga innokkaasti. — Tiedäthän,
että olet antanut minulle luvan tänä yönä viipyä läheisyydessäsi.
Oikein vapisen peljätessäni, että sinulle jotakin pahaa tänä yönä
tapahtuu, sillä tiedäthän hyvin, Aleksanteri, etteivät ihmiset soisi
minulle onnea kuulua sinulle.

Ihmiset ovat niin ilkeitä, että he pikemmin näkisivät, että me
eroaisimme. Kuinka paljon pahaa he ovatkaan puhuneet sinulle minusta,
mitä inhottavia valheita kokoon kehränneet! Mutta sinä tiedät kyllä,
ettei Draga voi sinulle valhetella; kun katsot silmiini, niin näet
samalla sydämeeni.

— Niin, Draga, minä uskon sinua, sanoi Aleksanteri vakavasti ja
painolla, upottaen katseensa hänen tummiin, hehkuviin silmiinsä. — Minä
uskon, mitä minulle vakuutat, että tähän asti olet ollut ainoastaan
yhden miehen, insinööri Maschinin oma, jonka vaimoksi jouduit, kun
kotisi köyhyys sinua siihen pakotti. Oi, oikeinpa tulen hulluksi,
ajatellessani, että olet voinut olla toisen miehen oma! Draga, Draga
vanno minulle kallis vala, ettet koskaan ole rakastanut ketään muuta
kuin minua.

Mustakiharainen nainen vaipui polvilleen, ojensi juhlallisesti ylös
oikean kätensä, ja hänen kalpeat huulensa sammaltivat heikolla äänellä:

— Minä vannon sinulle, Aleksanteri, että sinä, kuninkaani, herrani,
olet ensimäinen ja ainoa, jota minä olen rakastanut ja että aina tulet
sellaisena pysymään — aina ja ikuisesti viimeiseen hengenvetooni saakka.

— Silloin minäkin vannon sinulle, Draga, huudahti nuori kuningas
intohimoisella, liikutuksen valtaamalla äänellä, tarttuen kauniin
naisen käsiin ja kiihkeästi painaen häntä itseensä, että minäkin olen
pysyvä sinulle uskollisena ja että vain kuolema voi meidät erottaa,
nainen, minä rakastan sinua mielettömästi; sinä olet sydämessäni
sytyttänyt intohimon, josta minulla ei ole ennen ollut vähintäkään
aavistusta. Oi, suutele minua, Draga, suutele minua, anna huulesi
levätä minun huulillani.

Draga veti hänet korkealle kumpuilevaa poveansa vastaan ja painoi
huulensa hänen huuliinsa. Aleksanterin hento, heikko vartalo vapisi
rajun intohimon vallassa, jonka tuo paha hengetär hänessä sytytti.

Yht'äkkiä vetäytyi Draga takaisin rakastajansa syleilystä ja hänen
peljästynyt katseensa kääntyi silkkiseen esirippuun päin, joka verhosi
kuninkaan huoneen ovea. Kuului kolme kumeata lyöntiä; ne kaikuivat
kauheilta.

— Kuka tulee? kysyi Draga levottomana. — Onko tuo ovi salvassa?

— Elä pelkää, rakkaani! sanoi Aleksanteri nauraen. — Minä tiedän, kuka
sen oven takana seisoo. Tiedä sitte, Draga, jatkoi kuningas, tarttuen
hänen käsiinsä, kauniisiin, kapeisiin käsiin, jotka olivat pelosta
jähmettyneet — Obrenovitschin suvussa vallitsee se vanha tapa, että
jokainen kuningas yöllä ennen avioliittoaan paljastuttaa itselleen
tulevaisuutensa salaisuudet.

Munkki, joka on ainakin sata vuotta vanha, saapuu silloin aina
Kruschedolin luostarista Belgradin konakkiin hallitsijansa
ratkaisevimpana hetkenä ennustamaan tälle, mitä hänellä on tulevalta
puolisoltaan odotettavana.

Sinä vapiset, Draga, pelkäätkö katsoa tulevaisuuteen? Minä kyllä tunnen
itseni rohkeaksi kuulemaan munkin povausta.

Nopein askelin meni kuningas eteenpäin ja avasi oven.

Pimeästä käytävästä tuli hitaasti astuen huoneeseen ijän köyristämä
vartalo, ruskeaan kaapuun verhottuna, keppiinsä nojaten.

— Sinä olet minua kutsunut, kuningas Aleksanteri, kaikui ruskeasta
päähineestä, joka melkein kokonaan kätki miehen kasvot, — haluatko
minulta kuulla, mitä Kruschedolin pyhillä kirjoilla on sinulle
julistamista?

— Puhu, kunnianarvoinen isä! vastasi Aleksanteri, kiiruhtaen Dragan
viereen ja häntä rauhoittaakseen kietoi käsivartensa hänen vyötäisensä
ympäri. — Sano, mikä odottaa minua sen rakastetun naisen rinnalla,
jonka minä muutamien tuntien kuluttua olen tekevä elämäntoverikseni?

— Synkkään vaippaan on ihmisen tulevaisuus verhottu, kuului käheästi
hurskaan luostariveljen huulilta, onnellisia ne, jotka eivät koske
tähän huntuun sitä kohottaaksensa, sillä kohtalolla on usein ihmiselle
valmiina peljättävä tulevaisuus. Vielä kerran kysyn minä sinulta.
Serbian kuningas, tahdotko oppia tuntemaan tulevaisuuttasi?

Peljättävinä kaikuivat sanat huoneessa. Draga vetäytyi väristen
kuninkaan puoleen, joka hänkin kalpeni.

— Minä en pelkää mitään, huudahti Aleksanteri, minä olen Obrenovitschin
sukua, serbialainen kansani rakastaa minua, ja minun sydämeni
rakastettu ei ole minua pettävä. Mitä pahaa sitte voisi tulevaisuus
tuoda minulle?

Silloin horjui munkki, sauvaansa nojaten, muutamia askeleita kuningasta
kohti, löi kepillään kolme kertaa lattiaan ja sanoi kovalla äänellä
varottaen:

— Luovu tästä naisesta, Serbian kuningas, hän tuottaa sinulle vaan
häpeää ja kuolemaa!

Vihastumisen huuto pääsi kuninkaan huulilta.

— Sinä valehtelet, munkki! huudahti hän. — Sinun pyhät kirjasi ovat
vääriä, minä en sinua usko.

— Ei, elä usko häntä, rakkaani! pyysi Draga kiihkeästi. — Usko vaan
omaa sydäntäsi! Me tulemme onnellisiksi!

— Onnelliseksi liukkaan letukan kanssa! kajahti äkkiä aivan
muuttuneella äänellä munkin huulilta, ja samassa oikasihe kumartunut
vartalo melkoisen korkealle, ruskea kaapu putosi hänen hartioiltaan,
sauva lensi sivulle, ja Aleksanterin ja Dragan hämmästyneiden katseiden
edessä seisoi kuningas Milan.

Nauru pääsi riemuitsevan, rehevän naisen huulilta, ja hän sanoi:

— Oh, se oli siis Kruschedolin luostarin munkki, onnettomuuden korppi,
joka noin kauhealla tavalla iski kyntensä meihin! Ha, ha! Saatoinhan
minä uskoa, että tuo myrkky vuotaisi samasta lähteestä, joka aina on
vihamielisyyttä tulvinut meidän ylitsemme!

— Vie tuo pois! sanoi Milan majesteetillisella, käskevällä äänellä, en
tahdo puhua tuon naisen läsnäollessa. Elä epäile, Aleksanteri! Minä,
sinun isäsi, olen tullut puhumaan kanssasi viimeisen, ratkaisevan sanan.

Kuningas vaipui kokoon; hän tuskin uskalsi katsoa Milanin suuriin,
läpitunkeviin silmiin, eikä hän myöskään uskaltanut katsoa Dragaan.
Vapisevin äänin sanoi hän hänelle, melkein rukoilevaisesti ja
orjamaisesti:

— Minä pyydän, Draga, mene huoneisiisi; en tahdo saattaa sinua
loukkausten alaiseksi; mene, pyydän sydämellisesti, mene!

— Kuningas pyytää! pilkkasi Milan nauraen. — Serbian kuningas rukoilee
leski Draga Maschinia ikäänkuin poika, joka tahtoo lepyttää hänen
erhetyksistä suuttunutta äitiänsä!

— Ulos! kajahti nyt korskeasti Milanin huulilta. Pois kasvojeni edestä,
nainen, taikka... taikka...

Milan oli tätä sanoessaan tullut aivan Dragan lähelle ja vaikeni
ainoastaan antaakseen silmäystensä puhua, mutta näissä oudoissa,
salaperäisissä silmäyksissä näytti piilevän uhkaus, joka masensi
vieläpä tuon uhmailevan naisen.

Tämän silmät suuntasivat myrkyllisen katseen harmaantuneeseen
kuninkaaseen, sitte veti hän Aleksanterin mukanaan, ja kuiskasi hänelle
oven takana:

— Valitse nyt tämän miehen ja minun välilläni! Valitse Serbian
kuningas minun tuottamani ilon ja isällisen vitsan välillä. Osota nyt
rakkauttasi ja uskoasi, kuningas Aleksanteri!

Näin sanoen kiiruhti hän pakoon, mutta kyllin kauaksi kerittyään,
ikäänkuin matkalla huoneisiinsa, juoksi hän toisen oven eteen, joka
johti käytävään, löi sen sisäpuolelta niin kovasti kiinni, että kaikui
laajalti kerroksessa, ja hiipi sitte hiljaa kuin villikissa takaisin
sille ovelle, jonka takana molemmat miehet puhuivat, jotenka hän
saattoi kuulla kaikki mitä he sanoivat.

Minuutin ajan oli kaikki hiljaista; isä ja poika seisoivat vastakkain;
silloin kuuli Draga kuningas Milanin äänen sanovan:

— Vielä kerran olen tullut sinua varottamaan, Aleksanteri. Kerran
lahjotin sinulle valtaistuimen ja painoin vapaaehtoisesti kruunun
päähäsi. Tämän lahjan palkinnoksi olet tehnyt elämäni minulle
kiroukseksi, kotoni olet minulta riistänyt. Tämän kaiken olen kumminkin
antanut sinulle anteeksi. Mutta että nyt tahdot vetää Obrenovitschin
nimen lokaan, että nyt valmistaudut Belgradin kuninkaanlinnaan tuomaan
naista, joka on ajettava halvimmankin porvarin ovelta, sitä... sitä
en ikinä voi sinulle anteeksi antaa. Semmoisesta teosta täytyy minun
kirota sinua esi-isiesi, Serbian, synnyinmaani nimessä.

— Taas tuo vanha ruikutus! vastasi Aleksanteri pilkallisesti kohauttaen
olkapäitään. — Sinä laulat sitä minulle turhaan, isä, sillä minä olen
valinnut Dragan, koska minä häntä rakastan, ja kuninkaan rakkaus
jalostuttaa häntä.

— Nainen voi vajota niin alas, poikani, ettei edes kuninkaan
rakkauskaan kykene häntä kohottamaan.

— Ah, sinä häpäiset minun morsiantani, joka muutamien minuuttien
kuluttua on tuleva minun vaimokseni!

— Minä häpäisen leskirouva Maschinia, jonka sievät seikkailut ovat
kaupungissa yleisenä puheenaineena.

— Kaikki on valhetta! huusi nuori mies, vihasta vavisten. — Uskotko
sinä siis kaikkea, mitä tuo nainen kuiskaa korviisi? Hän rakastaa
sinua! Oi, mitenkä hän rakastaisi, jolla ei ole enää sydäntä rinnassa,
sillä sen hän on menettänyt, ja Europassa löytyy satoja miehiä, jotka
voisivat näyttää sinulle kappaleen tuosta kurjasta sydämestä.

Mutta, tässä on jo kylläksi varotuksia! Valitse nyt, Aleksanteri,
valitse, sillä sinä seisot tienhaarassa. Jos huomena viet tämän naisen
kirkkoon, niin suodaan sinulle vaan lyhyt hetkellinen nautinto,
unelma, joka raukalle saattaa tuntua suloiselta; mutta hirmuiseksi,
Aleksanteri, muuttuu kaikki, kun unestasi heräjät.

Minun silmissäni aukenee tulevaisuutesi verho, minä näen, minä kuulen,
koska isän sureva henki, joka huolehtii poikansa tulevaisuudesta, näkee
tulevaisuuteen:

_Tämä, palatsi muuttuu rajun taistelun näyttämöksi, verta vuotaa pitkin
tämän talon portaita kadulle saakka ja kauheina lätäköinä yli koko
Serbian. Minä näen ruumiita, Aleksanteri, ja muserretun kruunun, ja
Obrenovitschin viimeinen jälkeläinen vaipuu maahan omien maamiestensä
iskuja jakaessa._

Aleksanteri horjui. Hetkeksi yritti hän kaatua — mutta sitte oikasi hän
itsensä pystyyn, ja äänessä vastenmielinen sointu, huudahti hän:

— Tämän lienet sanonut minulle viimeisen kerran! Ha, sinä joka olet
johtanut Serbian perikadon partaalle, sinä, kuningas, jota ulkomaa
sormellansa osottaa! Pois kasvojeni edestä! Minä käsken! Elä minua
ärsytä, Milan, muutoin... täytyy minun sinulle osottaa, että minä olen
kuningas!

— Hyvä, minä menen, vastasi Milan, mutta taakseni jätän paljasta
häviötä ja perikatoa! Mutta... jollet tarkkaa isäsi ääntä, ehkäpä
kumminkin puhtaan rakkauden äänen onnistuu tulla paremmin kuulluksi...
Tule esiin, sinä, joka nuoruuden päivinä olit hänen hyvä enkelinsä —
Genia von Sandorf, anna sydämesi puhua hänen sydämelleen!

Ennen mainitusta pimeästä käytävästä, joka sijaitsi tapettioven takana,
näytti ilmestyvän enkelimäinen olento, ihana ja viaton. Hän lankesi
polvilleen Aleksanterin eteen, ja kädet rukoilevasti häntä kohden
ojennettuina kyynelsilmin lausui sydämellistä rakkautta hehkuen Genia:

— Serbian Aleksanteri, halvan tytön rakkaus puhuu sinulle sydämeni
sisimmästä. Oi, kuule sitä, eläkä halveksi sitä ääntä, joka rukoilee,
ettet välittäisi tuosta naisesta, joka on johtava sinut perikatoon!
Minä vannon sinulle, että jos hän olisi kunnioitustasi ansaitseva
nainen, oi kuningas — silloin en olisi koskaan uskaltanut astua eteesi,
silloin olisin haudannut tuskani syvimpään yksinäisyyteen. — Mutta nyt
sinä tulet onnettomaksi, Sascha [Aleksanterin venäjänkielinen nimitys],
sillä... hän ei voi sinua rakastaa. Mutta minä — minä olen rakastanut
sinua itseni tähden; nähdäkseni sinut onnellisena on minun ainoa
toivomukseni. Sascha, Sascha, hylkää elämäsi paha henki, muutoin olet
hukassa!

Mutta ennenkuin Aleksanteri kerkesi vastata, lensi ovi auki ja sisään
syöksyi — Draga säihkyvin silmin.

— Polvillaan siis paronitar Genia von Sandorf kerjää miehen suosiota?
sanoi hän kiihkeästi purevalla ivalla. — Tuon näköiset siis ovat ne
tytöt, jotka kehuvat viattomuuttaan ja puhtauttaan! Ha, ha! Eipä ole
kuningas Milan asiata hullummin ajatellut!... Tuo tyttö on siis ollut
entinen rakastajattaresi? sanoi hän kysyvällä äänellä Aleksanterille,
joka seisoi siinä kalpeana ja tuijotti häneen jähmettyneillä
silmillään. — No, minä en tahdo sinua tehdä uskottomaksi. Hyvästi —
minua et näe koskaan enää!

Oi, Draga tunsi liiankin hyvin tuon onnettoman, että Aleksanterille
olisi mahdotonta raastaa itsensä irti siitä viekoituksen verkosta,
johon hän oli kietoutunut.

— Draga, pysähdy, Dragani! huusi hän. — Oi, elä minua jätä! Olen jo
valinnut, olen jo kauvan sitte tehnyt päätökseni. Minulla ei enää ole
isää eikä nuoruuden ystävätärtä, yhtä vähän kuin minulla on äitiäkään.
Sinä olet minulle kaikki, sinä olet minun kuningattareni!

Hän kietoi käsivartensa Dragan ympäri ja piti hänestä kiinni. Kauniin
vartalonsa Draga sitte painoi Aleksanteria vastaan niin lujasti, että
hänen hehkunsa virtasi tämän suoniin.

— Nouse pystyyn, Genia von Sandorf, huudahti Milan ja nosti kauniin
tytön lattialta. — Sinun silmiesi ei tule enää nähdä tuota vihattua,
inhottavata näytelmää! Lähtekäämme talosta, jonka häviön jumalat ovat
päättäneet!... Tuo Jumalan hylkäämä raukka on antautunut naiselle, joka
on voittanut hänet itse pirun opettamilla vehkeillään... Obrenovitschin
suvun kruunun on kohtalo tuominnut häpeään ja alennukseen!... Niin
olekin sinä sitte kirottu, sinä lahonneen rungon viimeinen vesa,
hävitköön se sinun mukanasi! Niin sinä olet sen tahtonut.

Tukien puolipyörtynyttä Geniata kiiruhti Milan ulos huoneesta samalla
vauhdilla, millä hän jo kuuli kattoparrujen ryskivän, merkiksi
että ne olivat jo alas syöksymäisillään, ikäänkuin hän olisi ollut
tukehtumaisillaan verihöyryistä ja kaikkia jähmettävästä kauhusta, joka
kulki läpi rakennuksen huoneiden.




KOLMAS LUKU.

Salaliitto Dragan henkeä vastaan.


Kuningas Milan ja Genia tuskin sanaakaan vaihtoivat, kiiruhtaessaan
ulos konakista. Vasta sitte kun he seisoivat Saven rannalla, pienessä
kallioiden ympäröimässä lahdelmassa, missä laivuri venheineen odotti
Milanin palausta, keskeytti Genia tuskan täyttämän hiljaisuutensa.

— Aleksanteri on siis hukassa? sanoi hän nyyhkyttäen ja kysyvällä
äänellä; eikö sitte hänelle löydy mitään pelastusta?

— Ehkäpä vielä yksi... yksi ainoa, vastasi Milan, ja hänen kauniitten
kasvojensa yli, joita koristi paksut, mustat viikset, lankesi synkkä
varjo.

— Aion käyttää epätoivoista keinoa, sillä sen kautta annan oman
kunniani alttiiksi. Mutta, mikäpä isä kysyy kunniaansa, kun hän voi
suojella poikaansa sanomattomasta onnettomuudesta? Kuule, Genia!
Sinut on kaitselmus valinnut kuninkaan pelastajaksi! Ota tämä kirje —
kuningas otti vapisevin käsin povitaskustaan sinetillä lukitun kirjeen
ja piti sitä korkealle kohotetussa kädessään — ja kun Aleksanteri
huomenna ajaa Draga Maschinin kanssa tuomiokirkkoon, asetu silloin
vaunujen tielle, viskaa kirje ja huuda: "Lue tämä, ennenkuin tulet tuon
naisen puolisoksi!"

— Jos hän avaa kirjeen, ennenkuin on astunut alttarin eteen, niin ei
hän voi ottaa Dragaa kuningattarekseen. Sillä tämä kirjoitus sisältää
hirvittävän salaisuuden.

— Salaisuuden! — Oi Jumalani, ettekö voi puhua siitä minulle, kuningas
Milan?

— En, Genia! jatkoi Milan, samassa kuin tumma punastus peitti hänen
kasvonsa. Löytyy salaisuuksia, lapsukaiseni, joita semmoisen nuoren
tytön kuin sinä olet, ei tule tietää. Sinun täytyy luottaa minuun,
Genia. Minä sanon sinulle kumminkin vielä kerran, että tämä kirje antaa
Dragalle kauhean iskun; se musertaa hänet varmemmin kuin mikään muu.

— Ja miksi ette itse ole ilmoittanut Aleksanterille tätä salaisuutta?

Syvästi kiihoittuneella miehellä näytti olevan vaikea hengittää, hän
peitti silmänsä kädellään ja kuiskasi:

— Sentähden... sentähden etten tahtonut punastua poikani edessä,
sentähden että tällä salaisuudella ikiajoiksi kuolettaisin senkin vähän
rakkauden, mikä Aleksanterilla vielä saattaa olla minuun.

Kumminkin, vaikkapa niinkin kävisi! Ennemmin menetän poikani kuin
näkisin tuon naisen Serbian valtaistuimella!

— Hyvästi nyt, lapseni! Kun olet täyttänyt tehtäväsi, niin käännä
piammiten selkäsi tälle onnettomalle maalle! Vanhempiesi täytyy nyt
olla kovasti levottomia sinun tähtesi.

— Niin, kyllä he todella ovat, vastasi Genia, samalla kuin hänen
silmänsä täyttyivät kyyneleillä — Minä pakenin kotoani eräänä iltana,
jolloin vanhempani olivat oopperassa. En mitenkään enää voinut kestää
sitä ajatusta, että Aleksanteri tulisi onnettomaksi. Mutta huomenna
olen palaava omieni luokse!

Silloin otti kuningas Milan suloisen tytön pään hiljakseen käsiensä
väliin ja painoi keveän suudelman Genian puhtaalle, valkoiselle otsalle.

— Monta naista olen eläessäni suudellut, sanoi hän nähtävästi
liikutettuna, — mutta en ketään samalla kunnioituksella ja arvonannolla
kuin sinua, neitonen — voi hyvin!

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Milan venheeseen ja huusi
laivurille:

— Työnnä vesille! Vie minut takaisin Itävallan onnelliselle rannalle!
Jää hyvästi, Serbiani, minua et enää koskaan ole näkevä! Jospa ei
koskaan toteutuisi se kirous, joka lepää ylitsesi, oi maa, sinä, jonka
oma kuninkaasi pettää — letukan tähden!

Laineet veivät venheen pois.

Kauvan seisoi Genia rannalla ja katsoi etenevää venhettä. Sitte kätki
hän Milanin antaman kirjeen povelleen ja kulki kiirreimmiten pimeän
peittämiä Belgradin katuja takaisin siihen majataloon, jossa hän oli
ottanut asuntonsa.

Paljon ei hänellä ollut rahoja mukanaan. Hänen säästölaatikkonsa, jonka
hän tätä tarkotusta vasten oli tyhjentänyt, ei sallinut hänen asua
suuremmassa majatalossa.

"Zum Bojaren" niminen ravintola, missä hänellä oli pieni huone, oli
hyvin yksinkertainen. Se sijaitsi Tonavalle johtavan kaupunginportin
ulkopuolella.

Kuu Genia kolkutti majatalon portille, päästäkseen sisään, näyttäytyi
pieni, kyttyrähartiainen mies lyhty kädessä. Tuo oli ravintoloitsija
itse, juutalainen Moses Mandelblüt.

Tämä heitti epäilevän silmäyksen Geniaan, näytti sitte hänelle tulta
jyrkillä portailla, mutisten harmaassa parrassaan:

— Neiti tulee myöhään kotiin. No, eihän se minua liikuta. Mutta
mielelläni näkisin, että vieraani olisivat luotettavaa väkeä.

Genia ei vastannut. Kun hän vihdoinkin pääsi köyhästi sisustettuun
huoneeseensa, hengähti hän vapaasti, ikäänkuin olisi päässyt raskaasta
taakasta.

Juutalaisella ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli kreivitär.
Majatalon kirjassa luettiin vaan Genia Sandorf, jonka vuoksi
Mandelblüt varmaankin arveli, että hän oli tullut Belgradiin etsimään
kamarineitsyeen tahi puotiapulaisen paikkaa.

Genia ei sytyttänyt kynttilää, sillä kuu loisti huoneeseen ja valaisi
sen, jotenka siellä suoriutui ilman valoa.

Hän astui ikkunan luokse, katsellen alas leveätä Tonavata, johon juuri
näillä paikoin yhtyi Saven vesi, kulkien merelle saakka.

Äkkiä havaitsi Genia suuren, tumman olennon kulkevan pitkin jokirantaa
ja lähestyvän taloa.

Tuo oli mies univormuvaippaan pukeutunut, jonka alta säkenöi miekan
kärki.

Nyt mies pysähtyi ja löi hiljakseen käsiään kolmasti yhteen. Silloin
kuuli Genia, kuinka aivan hänen huoneensa vieressä ikkuna avautui —
joku esine viskattiin ilmeisesti tuosta ikkunasta alas maahan; mies
laski jalkansa esineen päälle ja sitte —

Genia peräytyi kauhistuneena taaksepäin, sillä hän näki, kuinka mies
kohosi ikäänkuin ilmassa yhä korkeammalle, kunnes oli aivan hänen
ikkunansa vieressä.

Kaksi kättä ojennettiin sisäpuolelta tulevata kohti. Nähtävästi hänet
vedettiin viereisen huoneen ikkunasta sisään, sillä mies oli äkkiä
hävinnyt.

Esine, joka äskettäin viskattiin alas, vedettiin nyt taas ylös.

— Nuoraportaat! lausui hämmästynyt tyttö itsekseen. — Jumalani, täällä
on... ryöväreitä... rosvoja! Ei, ei, tuo merkitsee jotakin muuta,
jotakin kauheampaa. Oi Jumalani, ensi kerran elämässäni täytyy minun
nyt salaa kuunnella, sillä minusta tuntuu, kuin voisi estää hirvittävän
teon.

Genia riisui kengät jaloistaan, hiipi sitte seinän viereen, joka tämän
tapaisessa majatalossa tavallisuuden mukaan oli laudoista, jotka olivat
niin huonosti toisiinsa liitetyt, että Genia polvillaan saattoi nähdä
melkein koko viereisen huoneen.

Täten näki hän ihmeekseen kolmetoista upseeria, joukossa
harmaapartaisiakin, ahavoituine kasvoineen, istuvan pöydän ympärillä.

He juuri tervehtivät uutta tulokasta, jolla vaippansa alla oli
kullankirjailtu univormu.

— Tervetuloa meille, eversti Maschin! huusivat muut upseerit. — Sano,
mitenkä ovat asiat? Onko kuningas Milan saavuttanut tarkotuksensa?
Onnistuiko hänen taivuttaa poikansa sydän, niin että tämä luopui tuosta
häpeämättömästä naisesta, niinkuin hänen kuninkaallinen asemansa vaatii?

Kaikki toivo on nyt mennyttä! sanoi Maschin kumealla äänellä. —
Huomenna on Serbia perinpohjin häväisty, huomenna ottaa Aleksanteri
Dragan puolisokseen.

— Entäs kuningas Milan? kysyi vähän hintelämpi mies, jolla oli suuret,
mustat viikset. Hänen nimensä oli kapteeni Mischitsch.

— Kuningas Milan on äskettäin lähtenyt Serbiasta Saven yli Semliniin.
Kiittämätön poikansa on karkottanut hänet. Milan saattaa tuntea itsensä
onnelliseksi, ettei ole tarvinnut tutustua Serbian vankiloihin.

— Niinmuodoin on Draga Maschinin tuomio langennut! huudahti Maschin,
vetäen esiin revolverinsa.

— Minä ammun hänet matkallansa tuomiokirkkoon.

— Etpäs sinä, ystäväni, vastasi Mischitsch. — Sitä kunniaa ei vaan
saa noin ilman muuta anastaa. Heittäkäämme arpaa siitä, kenenkä tulee
huomenna tappaa kuningatar.

— Niin, heitetäänpä arpaa! sanoivat toisetkin puoliääneen. — Nyt
ainoastaan nopea toiminta voi suojella meitä häväistykseltä!

— Onko puhe ainoastaan Dragasta? kysyi kiihkeästi nuori, kaunis
upseeri, joka istui pöydän päässä, nuorin koko joukossa, tuskinpa
vanhempi kuin itse kuningas, joka silloin oli 23 vuotias. — Miksi
säästäisimme kuningasta? Hän ei ole koskaan saattava Serbiaa
onnelliseksi. Löytyyhän arvokkaampiakin miehiä hänen sijalleen.

— Kuningasta? sanoivat jyrkästi monet miehet yhteen ääneen. — Kirottu
olkoon se, joka koskee kuninkaaseen! Hänen persoonansa on pyhä.

— Miksi tappaisimme kuninkaan? kysyi eversti Maschin. — Onhan hän vielä
nuori; tuo musta noita-akka on vietellyt hänet helvetin konsteillaan,
joilla hän ennen sokaisi veliparkani. En koskaan käyttäisi kättäni
kuninkaan murhaan. Kun Draga kerran on poissa, on Aleksanteri kyllä
hänet pian unhottava. Mutta, heitetään arpaa! Luutnantti Stefan
Naumovitsch, sekoittakaa arvat lakissanne.

Tämä oli pian tehty.

Nuori upseeri, joka vast'ikään puhui kuninkaankin tappamisesta, repäsi
kolmetoista lehteä muistikirjastaan ja kirjotti yhdelle niistä muutamia
sanoja. Sitte kääri hän kokoon arvat ja heitti ne univormulakkiinsa.

— Sen joka vetää lipun, johon olen kirjottanut sanat: "Alas Belgradin
letukka!" sen tulee tappaa Draga Maschin huomenna, kun tämä ajaa
tuomiokirkkoon.

Ei yksikään sana tuosta kamalasta neuvottelusta jäänyt Genian
kuulematta. Hän tunsi, että otsansa oli tuskan hiestä kostunut, hän
tunsi pian tukehtuvansa. Ja kumminkaan ei hän liikahtanut paikaltaan,
vaan painautui vielä lähemmäksi seinää, jottei yksikään liike jäisi
näkemättä, yksikään tavu kuulematta siitä, mitä nyt viereisessä
huoneessa tapahtui.

Kuka, kuka vetäisi nyt turmiota tuottavan arvan? Joskin hänen juonensa
onnistuisi, joskin hän tappaisi Draga Maschinin... niin olisi hän
kumminkin mennyttä miestä! Hänet telotettaisiin murhaajana, eikä
kuningaskaan surressaan rakastettunsa kuolemaa armahtaisi.

Ja kummallista. Genia ei voinut selittää, mistä johtui, että yht'äkkiä
yksi ainoa ajatus täytti hänen sielunsa, miksi hän lähetti Jumalan tykö
juuri tuon rukouksen — ettei vaan hän siksi tulisi, tuo kaunis, nuori
upseeri mustine kiharoineen ja pitkine, silkkimäisine kulmakarvoineen,
ettei vaan Stefan Naumovitsch! Tämähän oli vielä niin nuori. —

Oi — nyt he vetivät arpaa; toinen toisensa perästä pisti kätensä
lakkiin.

— Jätä vähintäänkin yksi arpa minullekin! huudahti Stefan Naumovitsch
hilpeästi nauraen. — Minä en tahdo lähteä täältä tyhjin käsin. Minulla
on yhtä suuri oikeus kuolla isänmaan puolesta.

Hän sai ottaa viimeisen arvan, joka lakissa löytyi.

— Avatkaa liput! käski eversti Maschin kumealla äänellä.

Paperin ratinata kuului, sitte minuutin hiljaisuus, — kuumeentapaista
jännitystä — sitte näki Genia, kuinka Stefan Naumovitsch kalpeni,
kuinka hän molemmin käsin puristi rintaansa ja huudahti:

— Draga Maschin, Serbian onnettomuus, on huomenna kukistuva minun
kädelläni!

Genia tunsi, kuinka sydäntänsä kouristi, hän tunsi tuskaa, jota ei
koskaan ennen elämässään ollut tuntenut; ei edes silloin, kun hän sai
tietää, että lapsuutensa leikkitoveri oli mennyt kihloihin Dragan
kanssa, hän näin paljon kärsinyt.

Hän oikaisi itsensä. Hänestä tuntui kuin täytyisi huutaa kovalla
äänellä: "Älä tee sitä, Stefan Naumovitsch, älä tee sitä! Kuolema
väijyy tielläsi!"

Jo sammui tuli viereisessä huoneessa. Sitte putosivat nuoraportaat
alas ikkunasta, ja toinen olento toisensa perästä liukui alas huojuvia
tikapuita myöten.

— Hyvästi, hyvästi! sanoi Naumovitsch, joka yksin oli jäänyt
huoneeseen, katoaville liittolaisilleen.

Minä järjestän täällä kaikki, jottei mikään voisi ilmaista salaista
kokoustamme. Menkää vaan, minä tulen perästä!

— Hän on yksin, ajatteli Genia, — voi-, jos voisin varottaa häntä!
Mutta enhän minä uskalla. Hän tappaisi minut, jos antaisin hänen
tietää, että tunnen hänen salaisuutensa.

Hän meni ikkunan luoksi. Ainakin hän tahtoi nähdä, kuinka Naumovitsch
viimeiseksi luisui rappusia alas ja poistui Tonavan rantaäyräälle.

Nyt — nyt viimeinen mies astui ulos ja, seisten tikapuiden horjuvilla
nappuloilla katseli varovaisesti joka taholle, ollakseen siitä varma,
ettei kukaan häntä huomannut.

Ei, ilma oli puhdasta. Hän laskeutui hitaasti, askel askeleelta.
Silloin äkkiä pamahti laukaus ja seuraavassa silmänräpäyksessä huusi
joku ääni:

- Ottakaa kiinni varas! Hän murtautui "Zum Bajaren" ravintolaan!

Vahtisotamies syöksyi esiin. Mutta jo oli Stefan Naumovitsch kiivennyt
takaisin ja hypännyt ikkunasta sisään. Genia kuuli, kuinka hän sen
paiskasi kiinni niin, että ruudut tärisivät ja muutamat vieläpä menivät
kappaleiksi.

Seuraavassa hetkessä avasi hän oven, joka johti portaille. Nähtävästi
hän aikoi paeta sitä tietä.

Mutta jo kuului portailta korskeita ääniä. Vahtikunnan johtaja huusi
juutalaiselle Mandelblütille, että varas oleskeli talossa. Juutalainen,
joka hyvin tunsi salaliiton, vakuutti kunniasanallaan, ettei se ollut
mahdollista. Hän koetti saada sotamiehet poistumaan. Mutta korpraali
oli itsepäinen ja vaati, että talo olisi tutkittava.

Silloin kolkutettiin äkkiä Genian ovelle. Hän vaipui kauhusta alas,
kuullessaan äänen sanovan:

— Olkaa armelias! Kuka ikinä asuu tässä huoneessa, laskekoon minut
sisään, että saan piilottautua! Minua ajetaan takaa!

Genia lykkäsi rahisevin käsin oven salvan syrjään. Nuori upseeri
horjahti hänen huoneeseensa.




NELJÄS LUKU.

Puhdasta rakkautta.


Kummastuksella katseli nuori upseeri tytön suloisiin silmiin, joita
ympäröitsi kullankeltaiset kutrit; hän oli näkevinänsä taivaallisen
olennon.

Stefan Naumovitsch käsitti kumminkin, ettei hänellä ollut aikaa
tuhlata. Rappusten edessä koetti Mandelblüt edelleen vakuuttaa
vahtipäällikköä siitä, ettei mikään rosvo ollut talossa. Mutta sotilas
vaati yhtä päätä itsepintaisesti saada tutkia kaikki huoneet.

— Voitteko antaa minulle anteeksi, hyvä neiti, sanoi Stefan puoliääneen
ja koettaen tyvenesti puhua, — että minä tällä tavoin tunkeuduin Teidän
huoneeseenne? Jumala on minun todistajani, etten muuta voinut tehdä.
Jos minut täällä keksitään, ilman että minä voin tyydyttävästi tehdä
selkoa, miksi täällä olen, niin ruvetaan minua epäilemään, jo silloin
on minun mahdotonta vapautua syytöksestä. Neiti, minä vetoan Teidän
ihmisrakkauteenne, pelastakaa minut... kätkekää minut!

— Jumalani, mihinkä voisin Teidät piilottaa! vastasi Genia. — Tässä
viheliäisessä huoneessa ei edes ole kaappia, kaikkialla Teidät
keksitään, ja kumminkin... vapisen minä Teidän henkenne tähden,
sillä... Genia vaikeni; vieno puna peitti hänen poskensa.

— Te siis säälitte minua? huudahti Stefan kuiskaavalla, melkeinpä
onnellisella äänellä. — Silloin... silloin en enää pelkää vaaraa!
Kyynel tunkeutuu silmäänne... minä kiitän Teitä, neitiseni tuosta
kyyneleestä, kiitän sanomattomasti.

Näin sanoen tarttui Stefan hänen käteensä ja vei sen huulilleen. Genia
salli sen... hän oli näkevinään unta.

— Jopas vihdoin, sanoi korskea ääni oven ulkopuolia. — Tässä huoneessa
hänen täytyy olla tahi viereisessä.

— Ajajat ovat jo täällä! sanoi Genia tuskallisesti. — Nyt... nyt ei
minulla ole muuta tehtävää! Ei, älkää peljätkö, herra luutnantti, he
eivät pääse Teille pahaa tekemään; minä kyllä todistan heille, että
Teillä on täysi oikeus oleskella täällä.

Päättäväisesti meni Genia ovelle ja avatessaan salvan kuiskasi hän
Naumovitschille:

— Ottakaa vaippa yltänne ja... miekka! Istuutukaa vuoteen reunalle,
mutta ette saa vastustaa minua, vaikka kuulisitte minun mitä hyvänsä
sanovan!

Ovi avautui. Ensimäinen, joka kynnyksellä näyttäytyi, oli Mandelblüt,
joka piti savuttavaa lamppua kädessään; hänen ryppyinen naamansa
oli huolestuneen näköinen, ja hänen jäsenensä vapisivat, sillä hän
pelkäsi, että nyt tulisi ilmi, että hän oli vuokrannut huoneensa
salaliittolaisille, ja kun hän näki Stefan Naumovitschin istuvan
vuoteen reunalla, oli hän vähällä kauhusta viskata lampun lattialle.

Vahtipäällikkö, parrakas korpraali, meni Genian luokse ja mittaili
häntä kiireestä kantapäähän saakka synkällä, uhkaavalla katseellaan.
Hänen takanansa taas täyttivät sotamiehet pyssyineen oven aukon.

— Nuori rouvasihminen! sanoi korpraali. — Kuka Te olette?

Mandelblüt piti lamppua siten, että valo hetkeksi saattoi langeta
ainoastaan Genian hennolle vartalolle; korpraali ei vielä ollut
huomannut Naumovitschia.

— Kukako minä olen? — Herrasnainen, niinkuin näette, vastasi Genia
lujasti, ja minä vaadin, että minua sellaisena kohdellaan.

— Herrasnainen?... No, saammehan sitte nähdä. Antakaas paperinne!

— Tässä ne ovat! vastasi Genia ja ojensi vahtipäällikölle
kastetodistuksensa, jonka hän kotoa paetessaan, varovaisesti kyllä, oli
ottanut mukaansa.

— Mitä hittoa! Oletteko te paronitar Eugenie von Sandorf? huudahti
hämmästynyt sotilas. — Silloin varmaankin olisitte ylhäinen nainen.
Mutta mitä Teillä sitte on tekemistä tässä huonomaineisessa
ravintolassa juutalaisen Mandelblütin luona. Ei Teidän arvoisten
henkilöiden ole tapana täällä asustaa.

— En luule, herra korpraali, vastasi Genia, olevani velvollinen
tekemään Teille tiliä siitä, miksi olen valinnut juuri tämän ravintolan
ennen muita. Kumminkin... sulhaseni on vastaava tähän kysymykseen
paremmin kuin minä.

Näin sanoen otti hän lampun Mandelblütin kädestä, kohotti sen korkealle
ja antoi valon langeta nuoren upseerin vartalolle.

— Kas, sotamies... upseeri? Herra luutnantti, pahoittaa mieltäni, mutta
tiedättehän että se on minun velvollisuuteni vahtipäällikkönä: Teidän
nimenne!

— Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin luutnantti.

— Mikä asia onkaan Teidät tuonut "Zum Bojaren" ravintolaan?

Stefan ei vastannut, vaan heitti kysyvän silmäyksen Genian kasvoihin.

Viehkeä puna peitti rakastettavan tytön posket; sitte lähestyi hän
korpraalia ja kuiskasi vapisevin äänin hänen korvaansa:

— Kuulittehan juuri, herra korpraali, että luutnantti Stefan
Naumovitsch on minun sulhaseni. Mutta minun vanhempani vastustavat
meidän liittoamme, ja sentähden johti ikävöimisemme meidät tänne.

— Vai on asia sitä laatua, puhkesi korpraali sanomaan hämillään
nauraen, siinä tapauksessa ei minulla ole mitään kysyttävää. Siis
rakastunut pari... suokaa anteeksi herra luutnantti, että häiritsin
Teitä. Hitto ties, missä murtovaras asustaa, jonka me näimme tänne
ryömivän; olinpa vähällä ampua hänet, kun hän seisoi nuoraportailla.
Mutta kaikki tapahtui niin äkkiä. Herra luutnantti, suokaa anteeksi...
mutta, mitä on tapahtunut! Näyttää siltä kuin vasemmasta poskestanne
vuotaisi verta!

Todellakin siitä vuoti verta, mitättömästä naarmusta, sillä luutnantin
kasvoa oli hipaissut se kuula, jonka korpraali lähetti luultua
murtovarasta kohti.

— Te se sittekin olitte, herra luutnantti, joka kiipesitte nuoria
myöten?

— Kyllä, hän se oli, huudahti Genia äkkiä, nähdessään, että Stefan loi
katseensa alas, kykenemättä kysymykseen vastata.

— Minä itse viskasin hänelle nuoraportaat; herra Mandelblütin, isännän
nimittäin ei pitänyt saada vähintäkään vihiä sulhasmiehen käynnistä,
isäntä kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka täten olen talossa
kääntänyt kaikki ylös alaisin.

— Hyvin kernaasti, neitiseni, vakuutti Mandelblüt, jonka sydämmeltä
nyt oli vierinyt sadannaulan painoinen kivi, ja salaisuudessa rukoili
Jumalaa siunaamaan Geniaa.

— No, miksi ei voisi sietää nuorta paria, joka rakastaa toisiansa,
suutelee ja hyväilee! Tietääkös korpraali, luulen, ettei meillä enää
ole täällä mitään tekemistä; lähdetäänpäs alas saliin ja juodaan noiden
nuorten rakastuneiden malja.

— Aivan niin! huudahti korpraali. — Toivottavasti Te ette vihastu,
herra luutnantti... Koko kään... nös, mars!... Meillä ei täällä enää
ole mitään tekemistä.

Sotamiehet kiiruhtivat kalisevine kivääreilleen rappusia alas;
Mandelblütit ja korpraali vetäytyivät kunnioittavasti taaksepäin, ja
Genia kiiruhti ovelle sekä sulki taas salvan.

Mutta kun hänen näin oli onnistunut pelastaa nuori upseeri, loppuivat
hänen voimansa, hän rupesi horjumaan, ja varmaankin hän olisi vaipunut
maahan, ellei Stefan olisi kiiruhtanut ja tukenut häntä. Minutin ajan
lepäsi Genia hänen sylissään, pää hänen olkapäällään ja keveästi painoi
luutnantti tyttöä rintaansa vastaan.

Stefan painoi päänsä alas, katsoi Genian kyynelillä täyttyneihin
silmiin ja kuiskasi:

— Genia von Sandorf, Te olette tehnyt minulle palveluksen, jota
kokonaisen elämän kiitollisuus ei voisi korvata. En tiedä, kuinka pitkä
eloni aika on oleva; mutta olkoon se lyhyt tahi pitkä — en koskaan,
koskaan ole unhottava, mitä Te nyt olette minun hyväkseni tehnyt.

— Minä olen Teille uhrannut kunniani, puhkesi Genia sanomaan keveästi
vapisevalla äänellä ja samalla pääsi hänen silmistään kyyneltulva, ja
hän sanoi vieläkin kerran:

— Kunniani — oi, kunniani!

— Älkää itkekö, Genia, pyysi Stefan. — Voi, jos minun suotaisi
suudella pois nuo kyyneleet Teidän poskiltanne. Mutta ei, ei, minä
en saa uneksia mitään onnea, minä en saa Teidän sydämmestänne
etsiä vastakaikua niille tunteille, jotka tällä hetkellä syöksyvät
rinnastani, minä en saa sitä tehdä, sillä — pian taas upottaisin Teidät
syvään suruun, kun minä olen menossa kohtaamaan suurta vaaraa. —
Genia, jatkoi nuori luutnantti kumealla äänellä, jo muutamia minuttia
olen toivonut tuota vaaraa, sitä ikävöinyt, sillä se toisi minulle
tilaisuuden kostaa siitä rikoksellisesta pilasta, jota eräs nainen
kerran on tehnyt minun sydämelleni. Nyt — nyt pelkään tätä vaaraa,
sillä nyt näyttää elämä taas olevan elämisen arvoista, kaikki on
edessäni taas niin auringonpaisteista, onneni olen löytänyt, ja minä...

Tässä hän keskeytti, ikäänkuin ilma olisi keuhkoista loppunut, veti
kätensä irti Genian käsistä, vaivutti päänsä alas rinnalleen ja seisoi
siinä kuin mies, joka odottaa joka hetki, että pyövelin piilu on pään
irrottava muusta ruumiista.

Kyynelverhon läpi katseli Genia kaunista, onnetonta miestä. Hän kyllä
tiesi, mikä vaara miestä uhkasi, ja sittekin täytyi hänen huultensa
pysyä suljettuna; hän ei edes uskaltanut varottaa häntä, ei edes
pyytää, ettei vaan mies heittäytyisi hurjaan, mielettömään vaaraan,
hänen täytyi vaieta. Ja kumminkin hän tunsi, että mielellään olisi
uhrannut oman henkensä miehensä pelastamiseksi.

— Kaitselmus pitää kauheata leikkiä kanssani! sanoi Naumovitsch. —
Mutta, minä nyt kerta olen tuomittu suorittamaan siinä osani, sitä
nyt ei voida muuttaa. Ennenkuin poistun, sallikaa minun kumminkin,
Genia von Sandorf, vielä kerran puhua Teille, — ehkä viimeisen kerran;
kuvailkaa mielessänne, että kuoleva Teille puhuu, mies, joka hyvin
tietää, että hänen hautansa jo avattuna häntä odottaa, mutta joka
toki vielä kerran — viimeisen kerran — tahtoisi painaa onnensa kukan
sydämelleen. Genia, Te olette tullut minulle rakkaaksi — ei, ei, tuo
sana on liian heikko, liian voimaton — minä rakastan sinua, Genia, minä
rakastan sinua... en koskaan, niin kauan kuin sydän lyö rinnassani,
ole sinua unhottava. Mutta sinä, tyttöseni, unhota minut, pyyhi pois
nimeni muistostasi äläkä sano kenellekään — kuuletko, älä kenellekään,
— että olet nähnyt Stefan Naumovitschin. Ehkä on vaarallista huomenna
mainita tätä nimeä Belgradissa; kiellä siis tuntevasi sen, jos sinulta
sitä kysyttäisiin, jos ehkä kerran vaaditaan kertomaan, mitä tänä yönä
olet saanut tietää! — Vielä kumminkin kerran tahdon suudella rakkaita
käsiäsi, se on minulle onnea tuottava, ja onnea minä juuri huomenna
mitä enimmin tarvitsen... onnea ja — menestystä henkeni pelastukseksi.

Genia koetti vetää kätensä hänen käsistään, mutta ei kyennyt, hän
tunsi, kuinka Stefan painoi hehkuvan suudelman hänen kädelleen. Silloin
hän horjui, mutta seuraavassa hetkessä sulki Stefan Genian syliinsä
painaen huulensa hänen huuliansa vastaan sekä kuiskasi intohimon
tukahuttamalla äänellä:

— Jää hyvästi... jää hyvästi! Sinun kuvasi sydämessäni tahdon kuolla,
jos sen nyt täytyy tapahtua!

Naumovitsch heitti sitten vaipan hartioilleen, tempasi miekkansa ja
syöksyi ulos huoneesta. Vielä muutaman silmänräpäyksen näki Genia hänen
siron vartalonsa ovessa, mutta kuuli sitte kuinka hänen askeltensa ääni
lopulta kokonaan raukesi.

Silloin vaipui Genia alas vuoteen reunalle ja nyt virtasivat hänen
kyyneleensä vapaasti, hänen niitä koettamatta pidättää; hänestä tuntui
hyvältä itkeä eikä hän voinut itselleen vastata kysymykseen, itkikö
hän kuningas Aleksanterin valitettavata kohtaloa, kun tämä tuhlasi
sydämensä pyhimmät tunteet arvottomalle, vai koskivatko kyyneleensä
juuri poistunutta, joka itse oli vihkinyt itsensä kuolemaan, koska
hänet oli valittu tappamaan tuo kunnoton Draga.

Genia oli yhtenä ainoana päivänä kokenut liian paljon, ja tunteiden
liiallisuus saattoi hänet sanomattoman väsyneeksi, hän vaipui
vuoteelleen, ja tuskin oli hän riisuutunut, kun uni hänet valtasi.

Mutta vielä unissakin raivosivat myrskyt hänen sielussaan, sillä
hirvittävät unet vaivasivat häntä. Hän näki Stefan Naumovitschin
kahleissa, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut Stefanin nimeä
rautaristikolla varustetun ikkunan takana.

Genia koetti murtaa ne muurit, joiden takana Stefan nääntyi, mutta ei
kyennyt, ja tuon tuostakin kajahti ivallinen nauru hänen korvissansa;
tämän päästi Draga, kaunis Draga Maschin, joka huomenna oli tuleva
Serbian kuningattareksi.

Kirkunalla kavahti Genia pystyyn kiusallisesta unestaan...

Jumalan kiitos, hän oli vaan nähnyt unta; hän oli vielä huoneessaan
"Zum Bojaren" ravintolassa, aurinko säteili huoneeseen, oli päivä —
ratkaisun päivä — kaksinkertainen ratkaisu!

Geniasta tuntui, kuin jos niin hyvin serbialaiskuninkaan kohtalo kuin
Stefanin henki olisi riippunut hänen toimenpiteistään.

Sillä Aleksanterin päätöksen hän ehkä saattoi tehdä tyhjäksi, olihan
Milanin kirje hänen povellaan, ja tämän kirjeen piti entisen kuninkaan
vakuutuksen mukaan vaikuttaa kuin lumouskeinon tuohon hurmaantuneeseen.

Niin, tämän kirjeen hän, Jumalan kiitos, vielä omisti, sitä ei häneltä
nukkuessa riistetty; se kirje piti hänen heittää kuninkaan jalkojen
eteen, kun tämä ajoi tuomiokirkkoon.

Mutta Stefan... Oi Jumala, mitenkä Genia voisi pelastaa hänet
joutumasta naisen murhaajaksi ja ehkäpä täten omaksi murhaajakseen!...

Ha, mikä ajatus. Tuossa, tuossa oli pelastus; ainoastaan siten voisi
hän torjua onnettomuuden. Hän kirjottaisi hänelle, että kaikki olisi
saatu ilmi, että Stefanin täytyisi paeta, paeta pois Belgradista mitä
pikemmin. Stefan uskoisi häntä eikä uskaltaisi suorittaa kauheata
aiettansa.

Taivaan Jumalan kiitos, hän oli keksinyt oikean keinon: Seuraavassa
silmänräpäyksessä antoi hän kynän liukua paperilla ja kirjoitti:

 "Kaikki on ilmi tullut, Stefan Naumovitsch; pakene, ennenkuin on
 myöhäistä! Samassa hetkessä kuin revolverilla tähtäät Dragaa, tulet
 vangituksi. Tiedetään, että on olemassa salaliitto Dragan henkeä
 vastaan, että sinä olet siinä osallisena samoinkuin eversti Masebin ja
 kapteeni Mischitsch y.m.; tiedetään, että Teillä viime yönä on ollut
 kokous 'Zum Bojaren' ravintolassa ja että sinun osaksesi on langennut
 tappaa Serbian paha hengetär.

 Sinä onneton, rakkaus ja ystävyys vaativat sinun pelastamaan henkesi
 ja lähtemään Belgradista. Jumala olkoon sinulle armollinen, Stefan
 Naumovitsch; sinun puolestasi rukoilee tänään

                                               _rakastava sydän_."

Vielä kerran luki Genia ne rivit, jotka hän oli kirjoittanut ikäänkuin
sydänverellänsä, sitte pisti hän lipun kuoreen ja kätki senkin samaan
paikkaan, missä Milaninkin kirje oli kätkettynä — lähelle sydäntänsä.

Ja nyt, ulos kaupungille! sanoi hän itsekseen — minä etsin hänet
ihmistungoksesta, tuomiokirkon läheisyydestä täytyy minun löytää hänet.
Minä pistän kirjeen hänen käteensä, ennenkuin hän edes kerkiää huomata,
kuka hänelle tämän varotuksen antaa, ja johtakoon sitte Jumala hänen
ajatuksensa oikeaan, niin ettei hän itse tee eikä hänelle tehdä mitään
pahaa!




VIIDES LUKU.

Kuningatar Dragan hääpäivä.


Tuomiokirkon edustalla tungeskeli ihmisjoukkoja huolestuttavalla
tavalla. Koko Serbian kansa oli saapunut viettämään kuninkaansa
vihkiäisiä, suurissa parvissa nähtiin serbialaisia talonpoikia
kansallispuvuissaan nauhoilla ja kukilla koristettuina, sillä heistä
oli aivan yhdentekevää, mitä hovissa tahi pääkaupungissa sanottiin
Draga Maschinista; kuningas oli sitä paitsi antanut levittää miljoonia
julistuksia, joissa hän ilmoittaa: "Minä otan puolisokseni kansan
tyttären — kukaan muu ei voi tulla kuningattareksi kuin Serbian nainen."

Tämä julistus oli pannut yksinkertaisten talonpoikien sydämet
sykkimään, ja riemuissaan olivat he nyt tulleet pääkaupunkiin
odottamaan kuninkaan vaunujen tuloa.

Genia tuskin saattoi tunkeutua kansanjoukon läpi. Hän etsi yhtä päätä
silmillään sitä, jonka hän nyt ensin tahtoi pelastaa; vasta sitte voisi
hän ajatella Aleksanterin parasta. Mutta voi, ei missään näkynyt Stefan
Naumovitschia.

Kaikessa tapauksessa oli hänellä kirje käsillä pistääkseen sen
Naumovitschin käteen, kirje, jonka hän oli sydänverellään kirjoittanut
ja kyynelillään kostuttanut. Tämän kirjeen hän nyt otti poveltaan,
samoinkuin Milaninkin antaman.

Mutta kunhan hän nyt vaan ei vaihtaisi kirjeitä, siitä olisi kauheita
seurauksia! Ei, ei, sen kirjeen, jonka Milan hänen kauttansa lähetti
Aleksanterille pistäisi hän takaisin povelleen, toista taas pitäisi hän
niin lujasti kädessään, ettei mikään sitä häneltä voisi riistää.

Tarkkaavasti vertasi tyttö molempia kirjeitä; silloin — oi, mikä
se oli! — kanuunan laukaus, toinen, kolmas... Genia kauhistui,
mutta seuraavassa hetkessä oikasi hän itsensä, pisti toisen kirjeen
povelleen, ja toisen hameensa taskuun... ja tämän toisen tuli Stefan
Naumovitschin saada.

Kanuunan jyske merkitsi ainoastaan, että kuningas Aleksanteri
morsiamineen oli tällä hetkellä lähtenyt huoneistaan, metropoliitan,
ylemmän papiston ja loistavan hovin seuraamana mennäkseen
tuomiokirkkoon.

Genia kuuli, kuinka läsnä olevat tätä toisilleen kertoivat; ei siis
enää ollut aikaa tuhlata, olihan hänen määrä heittää toinen kirje
Aleksanterin vaunuihin. Ja Stefan Naumovitschia ei näkynyt missään — ei
missään!

Oi — helpotuksen huokaus pääsi nuoren paronittaren huulilta, kun hän
aivan niiden rappusten vieressä, jotka johtivat tuomiokirkkoon, näki
Stefanin seisovan komea univormu yllä ja hänen takanansa kaartin
osasto, jonka komentajana Stefan nähtävästi oli.

— Kaikkivaltias Jumala, minä kiitän sinua, kuiskasi Genia läähättäen.
— Ennätinpäs minä sittekin ajoissa hänen luokseen... pois, pois hänen
luokseen!

Nyt Genia kiihkeästi tunkeutui eteenpäin; ympärillä olevat katsoivat
häneen ja ihmettelivät kaunottaren tunkeutumista. Mutta kunnioittavasti
he väistyivät syrjään, sillä hänen käytöksessään oli jotakin ylevää,
joka voitti sydämet ja taivutti mielet.

Jo seisoi hän aivan Stefanin takana, joka ei kumminkaan häntä nähnyt;
mutta Genia — hän näki liiankin hyvin, että pienestä nahkalaukusta,
joka Stefanilla oli kupeellaan, pisti esiin revolverin pää. Käden
käänteellä saattoi Naumovitsch temmata aseen, kun kuningaspari oli
hänen läheisyydessänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Draga
astuisi ylös rappusia, hän sitte...

Ei, ei, tämä ei saisi tapahtua! Äkkiä tarttui Genia takaapäin nuoren
upseerin käteen ja painoi siihen kirjeen — juoksi sitte pois ja hävisi
väkijoukkoon, ennenkuin Stefan edes oli päässyt selville siitä, kuka
noin salaperäisesti oli hänelle kirjeen pistänyt.

Mutta nyt ei Genia tuhlannut aikaa; raskas taakka oli pudonnut hänen
sydämeltään, sillä hän tiesi, ettei kauhea murhayritys nyt voisi
tapahtua.

Ei, Stefan Naumovitsch lukisi kirjeen, hän ajattelisi, että kaikki
olisi tiedossa, hän pakenisi ja pelastuisi jonnekin — kauas Belgradin
ulkopuolelle.

Autuas hymyily kirkasti tytön kasvoja, kulkiessaan konakkia kohti.

Leveiden rappusten edustalla jo seisoivat katetut kuninkaalliset
vaunut, niiden edessä kuusivaljakko kullankirjailtuine koristeineen
ja sitte etempänä taas ratsasti uljaita keihäsmiehiä reippailla
hevosillaan; niitä johti Nicodem Lunjevica, joka pyyhkäsi edes takaisin
mustalla oriillaan, jaellen käskyjä, pitäen kulkuetta järjestyksessä.

Rappusten molemmin puolin oli asettunut santarmirykmentti, joka rauhan
aikana oleskelee Turkin rajalla, suuria, voimakkaita miehiä, vuoren
uroita, jotka joka hetki ovat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä
Serbian kuninkaan puolesta.

Samassa hetkessä kuin Genia hengästyneenä saapui linnan rappusille,
avattiin konakin portit selälleen, kuoripojat lauloivat, jotka hitaasti
kulkivat eteenpäin, käsissään pyhää savua tuoksuavia hopeamaljoja,
sitte vyöryi alas rappusia kirjava pilvi pappeja karmosiininpunasissa
puvuissaan, tuli hovikunta, herroja ja naisia juhla-asuissaan; nämä
järjestyivät molemmin puolin, sirottivat kukkasia rappusille, joita
purppuramatto peitti, ja sitte...

Rummun lyöntiä, torven toitotusta, onnittelun riemuhuutoja ja sen
lisäksi korvia huumaavia kanuunanlaukauksia. Niin ilmestyivät
Aleksanteri ja Draga — kuninkaallinen morsiuspari. — Niin, kaunis oli
Draga, ylpeä ja kaunis kärpännahkalla reunustetussa puvussaan, joka
saattoi hänen rehevän muotonsa edukseen esiintymään; purppuravaippa
riippui hänen olkapäiltään peittäen suuren osan jättiläislaahustinta,
mustissa kiharoissa kiilsi kapea kultainen otsanauha ja aaltoilevalla,
ylpeällä, kunnianhimon täyttämällä rinnalla säkenöivät timantit.

Hiukan kalvistuneet huulet värähtelivät tuskin huomattavasti,
ne näyttivät kuiskaavan: "Päämäärässä! — päämäärässä! Korkealla
valta-istuimella — nyt olen minä kuninkaan puoliso!"

Ja juuri nyt, ajatteli Genia, olen minä pelastanut sinun henkesi;
sillä ellen olisi varottanut Stefan Naumovitschia, niin muutamien
minuuttien kuluttua sinun ruumiisi lepäisi henkitoreissaan tuomiokirkon
rappusilla. Mutta mikä sinä olet minusta, et vielä ole Serbian
kuningatar! Ja äkillisellä liikkeellä veti hän povestaan sen kirjeen,
jonka kuningas Milan oli hänelle jättänyt viimeisenä, epätoivoisena
keinona, ja samassa hetkessä kuin Aleksanteri ja Draga nousivat
vaunuihin, heitti hän kirjeen suuressa kaaressa niihin ja huusi kovalla
äänellä:

— Lue tämä, kuningas Aleksanteri, niin ei Draga Maschin koskaan ole
tuleva sinun puolisoksesi!

Genian huuto oli musiikin pauhatessa jäänyt kuulemattomaksi. Mutta
Draga oli kaikkea tarkastavilla silmäyksillään huomannut paperin, kun
se putosi hänen jalkojensa juureen; äkkiä hän kumartui ja otti kirjeen.

Hän ehkä aavisti, että tuo oli viimeinen varotus, minkä kuningas Milan
oli antanut toimittaa pojalleen, jonka tähden häntä pelotti, sillä hän
tunsi Milanin salaisuuden. Vapisevin käsin avasi hän kuoren ja suuntasi
silmänsä kirjeessä muutamiin harvoihin riveihin, silloin — äkillinen
kalpeneminen, nykäys taaksepäin kauhusta ja huudahdus — sitte tarttui
Draga kuningas Aleksanterin käteen ja veti hänet aivan kiinni itseensä.

— Kas tässä, lue! sammalti Draga. — Salaliitto minun henkeäni vastaan —
Naumovitsch, Mischitsch, Maschin — matkalla kirkkoon aikovat he murhata
minut! Nicodem, veljeni, kuule, mitä kuninkaalla on sinulle sanomista!

Aleksanteri oli harhailevin katsein lukenut kirjeen; pani sen
sitte kokoon ja jätti Dragalle. Sitte hän oikasihe ja sanoi hiljaa
Nicodemille:

— Stefan Naumovitsch... hän seisoo tuomiokirkon rappusten vieressä —
mene heti ja vie hänet vangittuna linnoituksen johonkin kellariin,
samoin eversti Maschin, Mischitsch — lyö ne rautoihin — sitte kaikki
muut vihkimisen jälkeen.

Nicodem Lunjevica pidätti hevosen ohjakset, nauroi ilettävästi ja sanoi:

- Luota minuun, kuninkaallinen lankoni, minä kyllä täsmälleen toimitan
sinun käskysi... — Ha, Stefan Naumovitsch, tuskinpa hänen olisi
saattanut paremmin käydä; eversti Maschin — olenhan minä sanonut, että
hän saisi minulta palkkansa — ajakaa hitaasti kirkkoon, sillä väliin
kaikki toimitetaan.

Lunjevica kannusti hevostansa, joka kiiti täyttä laukkaa.

Hitaasti lähtivät kuninkaalliset vaunut liikkeelle, kulkien
moninkertaisten rivien välitse, jotka innostunut väkijoukko muodosti.

Aleksanteri istui kalpeana mietteissään, mutta Draga hymyillen
kumarteli joka puolelle; hänestä ei suinkaan saattanut huomata, että
hän muutamia minuuttia sitte oli saanut kuulla kuolemantuomionsa.

       *       *       *       *       *

Genia von Sandorf oli kiireimmän kautta rientänyt takaisin
tuomiokirkolle saadakseen selville, oliko Stefan Naumovitsch
noudattanut hänen varotustaan. Armollinen Jumala, tuossa onneton
vielä seisoi! Tämä siis ei vielä ollut lukenut hänen kirjettänsä tai
arveli ehkä, että varotus oli oikeudeton? — Mitäpä Genia nyt tekisi,
puhuttelisiko häntä? — kuninkaalliset vaunut jo lähestyivät — vielä
kerran raivasi Genia itselleen tietä joukon lävitse, päästäkseen tuon
uljaan upseerin puheille — jo oli hän tullut aivan lähelle, niin että
melkein kosketti, kun...

Kauhun kirkahdus pääsi Genian rinnasta, sillä jotakin hirvittävätä
tapahtui hänen silmiensä edessä.

Hiestä valuvalla oriillaan karahutti Nicodem Lunjevica esiin väkijoukon
läpi, joka pelokkaasti ja yllätettynä väistyi syrjään, kun huomattiin
Dragan veli ja nähtiin, että häntä seurasi ratsain kymmenen santarmia.

— Takaisin, takaisin! huusivat santarmit, ja joukko hajaantui
silmänräpäyksessä!

Nicodem Lunjevica tempasi revolverin taskustaan ja tähtäsi sillä
Stefan Naumovitschia. Nuorella upseerilla ei ollut edes aikaa vetäytyä
taaksepäin tahi ääntä päästää, ennenkuin viisi poliisimiestä takaapäin
heittäytyi hänen kimppuunsa, veti hänen kätensä taaksepäin, pani hänet
käsirautoihin, vieläpä joku tarttui häntä niskaan, puristaen kuin
ruuvipenkissä.

— Nyt olet vangittu, Stefan Naumovitsch, ärjäsi Nicodem Lunjevica
hänelle. — Hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä vangitsen sinut
valtiopetoksesta! Laahatkaa hänet mukananne ja heittäkää linnoituksen
kellariin!

Genia seisoi siinä kivettyneenä. Ei yksikään sana päässyt hänen
huuliltaan ja hänen suuret, hehkuvat silmänsä tuijottivat Stefanin
kuolonkalpeisiin kasvoihin, joissa ei kuvastunut yhtään pelvon eli
kauhun ilmettä, vaan ainoastaan syvä suru.

Kansanjoukon äkkiä valtasi liikutus, ja kuului napinaa, johon vieläpä
talonpojatkin yhtyivät, vaikka kuninkaan puolta pitivät.

Että avonaisella kadulla vangittiin upseeri, että häntä kohdeltiin kuin
villieläintä, se tosin ei ollut mitään ennen kuulumatonta Belgradin
kadulla, mutta että juuri muutamia minuuttia ennen kuninkaan vihkiäisiä
harjoitettiin noin hirveätä, se katkeroitti rauhallisimmatkin
kansalaiset.

— Eikö Belgradissa enää ole varma hengestään? kuului väkijoukosta.

— Mitä on sitte tuo nuori upseeri tehnyt pahaa, koska häntä kohdellaan
kuin suurta pahantekijää?

— Ja heitetään sitte hänet linnoituksen maanalaiseen koppiin? Ehkäpä
hän on viaton — ehkä voipi hän puolustautua? — Ei, me emme tahdo,
että tänä juhlapäivänä, kuninkaan hääpäivänä ihminen tutkimatta
viskataan vankilan luolaan! Päästäkää hänet, santarmit, hän on Stefan
Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin upseeri, hän ei ole mikään karkuri,
joka heti olisi pantava lukon ja salvan taakse!

— Päästäkää hänet vapaaksi, vapaaksi! huudettiin koko torilla. —
Ottakaa pois hänen kahleensa, kuninkaamme hääpäivä on häväisty!

Ihmislaine vyöryi äkkiä sille paikalle, missä santarmit pitivät Stefan
Naumovitschia vangittuna, ja Genia von Sandorf pani kätensä ristiin,
rukoillen Jumalaa, että kansa Stefanin pelastaisi.

— Takaisin, te Belgradin kansalaiset! huusi Nicodem Lunjevica, istuen
tanakasti hevosen seljässä ja piirtäen miekallaan kaaren, ikäänkuin
merkiksi, että tämän rajan sisäpuolelle ei kenenkään sovi tulla. —
Takaisin, te ette tiedä, mitä tämä hylkiö on tehnyt. Hän on vaaninut
korkean kuningattaremme Dragan henkeä, hän aikoi murhata kuningattaren,
kun tämä kuninkaan rinnalla nousisi tuomiokirkon rappusia. Kauhea
salaliitto on tullut ilmi, joka tarkottaa kuningattaren hengen
riistämistä. Jumala ei kumminkaan suonut tuon ilkityön tapahtua, sillä
tuntematon käsi on juuri heittänyt kuningattaren vaunuihin kirjeen,
missä vehkeet paljastetaan ja Stefan Naumovitsch ilmaistaan peljättävän
murhatyön toimeenpanijana.

Kauhun kiljahdus seurasi näitä sanoja, niin sydäntäsärkevä ja kimeä,
että se kuului vieläpä keskellä melua, joka selityksen johdosta syntyi.

Genia oli huudon päästänyt — totuus oli häneen iskenyt kuin salama.
Hänhän oli syössyt Stefanin turmioon, kun oli heittänyt tälle tulevan
kirjeen kuningattaren vaunuihin. Näin ollen täytyi Milanin salaperäisen
kirjeen olla Naumovitschin taskussa.

Geniasta tuntui, kuin tulisi mielipuoleksi, kaikki veri tulvasi
sydämeen ja pannen oman henkensä alttiiksi Stefanin hyväksi, hän
raivasi tietä väkijoukon läpi, huutaen:

- Ja vaikka todella olisikin niin, että Stefan Naumovitsch olisi
vannonut kukistavansa Draga Maschinin, kuka teistä, serbialaiset, silti
häntä siitä moittisi? Hän ei tahtonut lähettää kuulaansa kuningattaren
sydämeen, vaan sen petollisen naisen sydämeen, joka on villinnyt
teidän kuninkaanne ja kiivennyt valtaistuimelle, syöstäkseen Serbian
onnettomuuteen. Sankari on Stefan Naumovitsch eikä salamurhaaja!
Alas kuningatar Draga! Joka tahtoo pysyä vapaana serbialaisena, hän
riistäköön Stefan Naumovitschin tyranniuden palkkapalvelijain käsistä!

— Kuka on tuo tyttö? Vangitkaa hänet, heti linnaan! huusi Nicodem
Lunjevica, vaahtoen raivosta. — Hän on mielipuoli, joka on tehtävä
vaarattomaksi!

Silloin koetti Stefan Naumovitsch murtaa käsirautansa, sillä nyt hän
tunsi Genian, kun oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä, suloisen,
kauniin tytön äänen, joka jo viime yönä oli täyttänyt hänen rintansa
kainolla, puhtaalla rakkaudella, hän tahtoi kiiruhtaa Geniaa auttamaan,
ja se santarmi, joka häntä piti kiinni, sai semmoisen iskun, että lensi
sivulle.

— Pelasta itsesi, Genia! huusi Stefan Naumovitsch juosten hänen
luoksensa. — Hyvästi, minä kiitän sinua, mutta ajattele toki omaa
henkeäsi, joka on tuhat kertaa kalliimpi kuin minun. — Ha, kurja
raukka. — Nicodem, se oli — Dragan veljelle arvonmukaista!

Miekan isku oli ylhäältäpäin sattunut Stefan Naumovitschin päähän, joka
ehdottomasti olisi haljennut, ellei miekka olisi sattunut lappeelleen.

Kumminkin haavasta heti suihkui punanen verivirta, ja heikolla,
vapisevalla äänellä lausuen: "Genia, Genia, minä rakastan sinua!"
kaatui Stefan Naumovitsch tajutonna maahan.

— Verta, verta! huudettiin kumeasti väkijoukossa. — Tämä ei mitään
hyvää merkitse, ne häät, joita tänään vietetään, eivät voi onnea
tuottaa!

— Mies on tappanut hänet! Stefan, Stefan! Voi, enkö sitte enää
milloinkaan saa nähdä sinua? Tämä epätoivon huuto pääsi Genian
rinnasta, joka tahtoi heittäytyä rakastettunsa yli, mutta silloin äkkiä
kaksi väkevää käsivartta tarttui Geniaan, joka temmattiin taaksepäin
väkijoukkoon — ja seuraavassa hetkessä oli Geniä suojassa santarmin
raaoilta käsiltä, kadonnut ihmismereen, joka sulki hänet syliinsä kuin
myöskin hänen pelastajansa.

Pyörtynyt Stefan Naumovitsch kannettiin pois, tuhannet sääliväiset silmät
seurasivat häntä, sillä hyvin tunnettiin se kohtalo, joka häntä odotti.

Belgradin kasematit, nuo hirvittävät kellarikuopat. ... Tiedettiin,
että ainoastaan muutama harva niistä, jotka olivat vaeltaneet tuota
pimeätä tietä, oli päässyt takaisin päivän valoon.

Mutta väkijoukolla ei ollut aikaa mietiskellä. Sillä tuskin olivat
santarmit saaliineen hävinneet näkyvistä, kun Ruhtinas Michaelin
kadulta kaikui yleinen huuto:

- He tulevat... he tulevat!... Terve kuningas Aleksanteri!... Terve
kuningatar Draga!




KUUDES LUKU.

Horjuva kruunu.


Tori kaikui väestön riemuhuudoista, kukkaissade lankesi niistä
ikkunoista, joiden alatse kuninkaalliset vaunut kulkivat, ja
Ruhtinas-Michaelin kadun kulmassa odottivat kuningasparia Belgradin
kauneimmat naiset ja nuoret tytöt, jotka serbialaisten naisten nimessä
ojensivat Dragalle morsiamen kukkaisvihkon.

Tuomiokirkon kellot alkoivat soida, kuorot virittivät Serbian
kansallislaulun, samalla kuin tuomiokirkon rappusia ylös vyöryi
juhlakulkue; täällä odotti metropoliitta, kreikkalais-katoolisen kirkon
harmaantunut ylipaimen.

Dragan kauneus sokaisi kansan silmät, ja kun hän kuninkaan rinnalla
kulki ylpeänä ja viehättävänä, löytyi tuskin ketään, joka ei olisi
käsittänyt, miksi kuningas niin innokkaasti tahtoi omistaa tuon
kauniin, mustakiharaisen lesken.

Ja kumminkin vapisi Draga sisimmässään, ja morsiushuntunsa takaa heitti
hän kerta toisensa perästä aran silmäyksen sivullepäin. Vaikka hänellä
olikin enää vain lyhyt matka alttarille ja valtaistuimelle — niin
pelkäsi hän yhtäkaikki, että ratkaisevana hetkenä joku näkymätön käsi
saattaisi musertaa hänen onnensa.

Juhlallinen hiljaisuus kumminkin vastaanotti hänet ja kuningas
Aleksanterin temppelissä. Korkeimmat henkilöt juhlapukuisine naisineen,
jotka parisilaispuvuissaan muodostivat ikäänkuin silkki-, sametti- ja
pitsimeren, josta kallisarvoisimmat timantit ja jalokivet kimaltelivat,
asettuivat paikoilleen.

Aleksanteri ja Draga seisoivat jo alttarin edessä; urkulehterillä oleva
kuoro kajahutti juhlahymnin, ja mahtavasti aaltoilivat urkujen säveleet
laajassa, korkeassa temppelissä.

Nyt alkoi metropoliitta puhua; syvällä vakavuudella ja ihmeellisellä
rohkeudella oli hän valinnut saarnatekstinsä.

Kääntyen Dragan puoleen puhui hän näiden raamatun sanojen johdosta:
"Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi."

Ja nyt, kuningas, Serbian Aleksanteri, Obrenovitschin poika, sanoi
metropoliitta, kääntyen kuninkaan puoleen — nyt minä kysyn sinulta:
oletko valinnut hänet, joka vierelläsi seisoo, aviopuolisoksesi
koko elinajaksesi, tahdotko hänen kanssansa jakaa ilot ja surut
ja kuninkaallisen valtasi ja ihanuutesi — tahdotko korottaa Draga
Lunjevican, Maschinin lesken, serbialaisten kuningattareksi?

— Jaa, jaa, sen minä tahdon! huusi kuningas, ja kuin riemuhuuto
syöksyivät nämä sanat hänen huuliltansa, tunkeutuen läpi temppelin aina
etäisimpiin nurkkiin saakka.

- Ja sinä, kuningatar Draga, jatkoi metropoliitta juhlallisen vakavalla
äänellä, pitäen ikäänkuin manaten kätensä kauniin naisen pään yli
levitettyinä, — tahdotko tulla Serbian kelpo kuningattareksi, tämän
kansan totiseksi äidiksi, herrasi ja miehesi, kuningas Aleksanterin,
Obrenovitschin pojan, uskolliseksi vaimoksi?

Draga kohotti päätään, ja raju, pohjaton kunnianhimo, sanomaton
voitonriemu ja melkeinpä kamala ilo leimahteli hänen silmistään, kun
hän kovalla, lujalla äänellä lausui:

— Jaa, minä tahdon tulla Serbian hyväksi kuningattareksi, tämän kansan
äidiksi, herrani ja kuninkaani uskolliseksi vaimoksi, ja niinkuin minä
olen kansan parista kohonnut, niin olen minä myöskin muistava kansan
kärsimyksiä ja hätää.

Näiden sanojen kaikuessa pauhasi riemumyrsky temppelissä, sillä nuo
olivat sanoja, joita lujasti uskottiin, mutta kumminkin ne olivat vain
paljaita sanoja — ei mitään muuta kuin kunnianhimoisen naisen kevyt
lupaus, jonka tuo teki kansaa mielistelläksensä.

— Niin siis kruunaan sinut Serbian kuningattareksi, huudahti
metropoliitta, ja purpuranpunaiselta samettityynyltä, jonka toinen
pappi hänelle ojensi, otti hän ensin kuninkaan kruunun.

Tämän korkeimman vallan merkin asetti metropoliitta Aleksanterin
päähän, jonka tämä nöyrästi taivutti alas Jumalan palvelijan edessä.
Mutta katso — kruunu ei sovellukaan Aleksanterin päähän, ja kun
Aleksanteri nyt taas nostaa päätänsä, horjuu vallan loistava merkki,
joka olisi vieläpä päästä pudonnut, ellei Draga olisi siihen kädellään
lujasti tarttunut.

— Serbialaiset ovat sinulle kruunun antaneet, Aleksanterini, sanoi
Draga puoliääneen, — mutta minä kiinnitän sen lujasti päähäsi.

Ja voimakkaasti painoi hän kruunuu kuninkaan päähän, ja — nyt se pysyi
päässä. [Historiallisesti totta.]

Helpotuksen huokauksen päästivät tämän merkitsevän kohtauksen näkijät.

Nyt lähestyi hovipoika Aleksanteria, sininen silkkityyny kädessään,
polvistui hänen edessään ja ojensi hänelle otsakoristeen, joka
loistossaan todella ei ollut kruunua huonompi.

Ja kuningas kiinnitti koristeen keveästi Dragan päähän, jonka mustissa
kiharoissa se näytti kultanauhalta, sekä sanoi hellällä, sydämellisellä
äänellä:

— Minä kruunaan sinut, sinä kaunis serbialaiskuningatar Draga; ja minä
olen suojeleva päässäsi olevaa kruunua.

Kuninkaallinen morsiuspari polvistui sen jälkeen alttarin rappusilla,
metropoliitta luki liikutuksesta väräjävällä äänellä siunauksen heidän
ylitsensä, samalla kuin urkujen vieno sävel säesti hänen sanojansa.

Temppelin ulkopuolella julistivat kanunanlaukaukset, jotka vyöryivät
Saven ja Tonavan yli kauvas Itävallan kentille, että serbialaiskuningas
nyt oli saanut puolisonsa.

Mutta Aleksanteri ja Draga lähtivät ulos temppelistä. Ulkona
tuomiokirkon rappusilla pysähtyi Aleksanteri, kietoi käsivartensa
vaimonsa rehevän vartalon ympäri ja huusi kovalla äänellä, niin että
raikui laajalla alalla:

— Katsokaas, serbialaiset, tämä on teidän kuningattarenne! Terve,
kolmasti terve kuningatar Draga, jonka minä vapaasta tahdostani olen
valinnut sydämeni toivomuksen mukaan vapaan serbialaiskansan parista!

Vaunut saapuivat, joiden tuli viedä kuningaspari takaisin palatsiin.
Draga, joka säteili autuaallista onnea ja tällä hetkellä epäilemättä
oli maailman ylpein ja onnellisin nainen, lähestyi juuri vaunuja, kun
heikko, vapiseva ääni äkkiä hänen läheisyydessään rukoili:

— Armahtakaa! Antakaa minulle leipää, korkea rouva! Minä kuolen
nälkään! Kuningatar kääntyi sivullepäin ja näki — läpinääntyneen,
ryysyisen tytön polvistuvan kädet ristissä häntä kohden ojennettuina.

Mustakiharainen, mutta huonosti hoidettu tukka ympäröitsi lapsen
pieniä, kalpeita kasvoja, joihin köyhyys ja hätä jo olivat kerinneet
painaa leimansa.

— Jesuksen tähden, rouva kuningatar, minun on nälkä! toisti lapsi vielä
kerran. — Jos annat minulle pienen kappaleen leipää, niin saat tämän
sormuksen, joka on sormessani.

Näin sanoen lapsi ojensi pienen, laihan kätensä, ja sormessa oli kapea
kultasormus, jossa loisti sininen päärly.

Huomatessaan sormuksen, Draga yht'äkkiä säpsähti, keveä huudahdus pääsi
hänen huuliltansa, ja sitte hän pyörtyneenä vaipui kuninkaan syliin.

Aleksanteri nosti nuoren vaimonsa vaunuihin ja sanoi käskevällä äänellä
ajurille:

— Aja mitä pikemmin konakkiin! Tämän kohtauksen olivat vain ani harvat
huomanneet; lapsi, sormus sormessaan, oli vielä polvillaan ja katseli
suurilla, peljästyneillä silmillään kuninkaallisia vaunuja, jotka
nopeasti kiitivät pois paikalta.




SEITSEMÄS LUKU.

Salaperäinen kirje.


Stefan Naumovitsch oli heitetty inhottavaan vankiluolaan, jommoisia
löytyy Tonavan vedenpinnan alapuolella ja jotka ovat jo tehneet
Belgradin linnoituksen historiassa kuuluisaksi. Stefan Naumovitsch
tunsi tämän historian. Se on kirjoitettu verellä ja kauhulla, täynnä
hirmutöitä ja murhia, ja sillä aikaa kun tuo kaunis, onneton upseeri
lepäsi selällään kylmällä lattialla, pää verisenä siitä haavasta,
minkä Nicodem Limjevica salakavalasti oli hänelle antanut, mutta vielä
suuremmat tuskat sydämessä, jonka Genian kuva täytti, risteilivät
hänen mielessään muistot niistä veritöistä, jotka liittyivät Belgradin
linnoitukseen.

Siinä kopissa, missä hän nyt lepäsi, oli kenties kerran onneton Kara
Mustapha, turkkilainen suurvisiiri, nääntynyt, hän, joka herransa,
kiittämättömän sulttaani Soliman II:n käskystä kuristettiin kuoliaaksi,
koska oli Wienin edustalla kärsinyt häpeällisen tappion.

Stefan Naumovitschistä tuntui kuin olisi nähnyt Kara Mustaphan ilkeästi
vääristyneet kasvot sukeltavan esiin pimeydestä tuijottavin silmin ja
verikalpein huulin, joidenka viimeiset liikkeet sammaltivat kirousta
keisarilliselle murhaajalleen.

Stefan Naumovitsch muisti sitte, että Belgradin parhaimman torin
varrella kohosi palatsimainen, suuremmoinen rakennus.

Tämän rakennuksen omisti kerran suuri kauppias, jonka oli onnistunut
viisaalla keinottelulla koota melkoinen omaisuus.

Mutta hän ei ollut Obrenovitschien ystävä. Sentähden hänet eräänä
yönä vangittiin ja pantiin linnoitukseen. Neljä viikkoa annettiin
hänen täällä nääntyä ja nälkääntyä. Häntä kidutettiin mitä ilkeimmällä
tavalla, ja lopulta hänet pakotettiin allekirjottamaan sopimuksen.

Häneltä vaadittiin, että hänen tuli valtiolle luovuttaa komea talonsa
ja lisäksi kaksi kolmatta osaa omaisuudestaan. Sillä ehdolla hänet
vapautettaisiin. Todellakin hän allekirjoitti sopimuksen.

Kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmin oli hän ruumiina. Sanottiin, että
hän vankilassa oli kuollut johonkin vatsatautiin. Niin aina sanottiin,
kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä.

Myrkky!... Stefan tunsi kauheata väristystä ruumiissansa.

Tuolin oli malja, jossa vanginvartija oli hänelle tuonut lientä.
Vieressä oli leipäpalanen. Vielä ei hän ollut kumpaankaan koskenut.
Mutta nälkä tietysti pakottaisi hänen kumpastakin nauttimaan ja silloin
voi — silloin alkaisi hänen vatsatautinsa, ja seuraavana päivänä
kerrottaisiin Belgradissa, että hän oli tautiin kuollut.

— Ja nyt, juuri nyt täytyy minun menehtyä! huokaili nuori upseeri,
koskettaen vapisevalla kädellään mustaan veren tahraamaan tukkaansa, —
nyt kun juuri elämä on minulle suloista, nyt, kun olen nähnyt Genian ja
oppinut tuntemaan totista rakkautta!

Oi Genia, unelmieni enkeli, sinä suloinen tyttö, oletko itkevä
kohtaloani, oletko kyyneleitä vuodattava ajatellessasi Stefan
Naumovitschia? Jos tietäisin, että niin tekisit, silloin tyvenenä
kuolisin...

Hän pisti käden taskuunsa — oli nimittäin otettu pois käsiraudat —
ottaaksensa nenäliinansa, sillä pyyhkiäkseen kosteat silmänsä.

Ottaessaan nenäliinansa, putosi samassa paperi lattialle.

Hän nosti sen maasta ja katsoi siihen tuijottavin katsein.

— Kummallista! sanoi hän. — Tuon kirjeen tuntematon pisti käteeni, kun
seisoin tuomiokirkon rappusilla odottamassa vihattua naista.

Mitä mahtaneekaan seistä tuossa kirjeessä.

Varovasti avasi hän kuoren ja otti siitä paperiarkin. Luettuaan siinä
olevan kirjoituksen, Stefan äkkiä säpsähti, silmät selällään ja niissä
kuvastui tavaton hämmästys.

— Varmaankin on erehdys tapahtunut, on tarkotettu aivan toista
henkilöä! lausui Stefan pelokkaalla äänellään.

Vai tahtoiko se henkilö, joka kirjeen jätti, antaa minulle aseen
taistelussani Dragaa vastaan?

Haa, mikä paljastus! Kuinka sallimus näyttää minulle tuon peljättävän
salaisuuden, hirmujen kuilun. Oikein kauhistun sitä ajatellessani, enkä
uskoisi sitä todeksi. Ja kumminkin, onhan se hänen käsialansa, jonka jo
olen monta tuhatta kertaa nähnyt. Niin kirjoittaa ainoastaan kuningas
Milan — ei kukaan muu kuin hän. Taivaan Jumala, onko se sitten sinun
tahtosi, että minä Stefan Naumovitsch saisin sen tietää.

Ja vielä kerran nuori mies heitti epävarman katseen paperiin ja
ikäänkuin ahmien nieli sen muutamat harvat rivit.

Sitten asettui syvä surumielisyys hänen huulilleen. Huokaus tunkihe
hänen rinnastaan — ja hän huusi, kohottaessaan kirjeen ja katsellen
sitä kuin jotakin ilmestystä:

— Miksi en saanut tietää tuota salaisuutta kymmenen tuntia aikaisemmin,
miksi en avannut kirjettä, kun se pistettiin käteeni?

Minulla oli revolverini valmiina lähettämään kuulan Dragan sydämeen.
Mutta tämä kirje, nämä muutamat rivit, tämä peljättävä salaisuus olisi
tuhat kertaa varmemmin kohdannut häntä sydämeen kuin kuula, vaikka itse
saatana olisi sen ampunut.

Tämä kirje olisi minun kädessäni muuttunut miekaksi, jolla olisin
katkaissut kaikki ne siteet, jotka yhdistävät Aleksanterin ja Dragan,
vaikka nuo siteet olisivat kovimmasta teräksestä taotut!

Stefan Naumovitsch vaikeni yht'äkkiä ja piilotti taas kiireesti kirjeen
povelleen, sillä eriskummallinen ääni kohtasi hänen korvaansa.

Hän luuli kuulevansa kolkutusta, joka aina keskeytyen säännöllisesti
uudistui.

Hän otaksui heti, että viereiseen koppiin oli tuotu joku hänen
ystävistänsä, joku liittoutuneista, joka oli kuullut hänen äänensä ja
tahtoi asettua yhteyteen hänen kanssansa.

Stefan Naumovitsch sentähden meni aivan seinän viereen ja löi siihen
avaimellaan, joka hänellä oli takin taskussansa.

Naputukset nyt kuuluivat yhä selvemmiltä. Siitä päätti Stefan, että
senpuolinen seinä ei ollut varsin paksu. Ehkenpä olivat nämä molemmat
kopit ennen olleet yhtenä suurempana huoneena.

— Stefan — Stefan Naumovitsch, oletko sinä siellä? kuuli hän äänen
sanovan, jonka hän heti tunsi.

Se oli eversti Maschinin ääni.

— Olen, eversti! huudahti Stefan matalalla, mutta kumminkin selvästi
kuuluvalla äänellä, — Te siis kuulette minun ääneni, niinkuin minä
Teidän?

— Kyllä kuulen, Stefan! Onneton ystävä parka, siis on sinuakin
kohdannut se kohtalo, minkä paha henki on meille valmistanut! Missä
sinut vangittiin?

— Tuomiokirkon edustalla, viisi minuuttia ennenkuin aioin vapauttaa
Serbian häpeätahrastaan. Nuolen nopeudella käytiin minun kimppuuni,
olin aivan voimaton, en mitään kyennyt tekemään.

— Kätketty ei ole unhotettu! vastasi Maschin, ja Stefan saattoi hänen
äänensä soinnusta päättää hänen hillityn raivonsa voiman. — Mitä me
emme voi tehdä, se on toisten toimitettava. Sillä meidän, Stefan
Naumovitsch, täytyy nyt tehdä tili elämästämme.

— Oi Jumala, luuletteko sitte, ett'ei meitä edes aseteta tuomioistuimen
eteen?

Katkera nauru oli eversti Maschinin ainoa vastaus.

— Me saamme yhden ainoan tuomarin, sanoi hän sitte, — ja tämän nimi on
oleva kuningatar Draga, ja mitä meidän on odottaminen tältä tuomarilta,
sen kyllä voit arvata.

— Kuolemaa! vastasi nuori upseeri kumealla äänellä.

— Niin, kuolemaa, ja todennäköisesti sangen tuskallista kuolemaa. Mutta
mitäpä se tekee! — Mehän kuolemme Serbian puolesta! — Kumminkin eräs
asia minua kiusaa, Stefan, ja sen ajatteleminen tahtoo tehdä minut
aivan mielipuoleksi. Sen ajatuksen täytyy sinuakin vaivata.

Sano minulle, kuka on meidät ilmiantanut, kuka meistä kolmestatoista,
jotka tunsimme salaisuuden, on tullut konnaksi? Vaikeata on asiata
muutoin selittää. Jonkun on täytynyt pettää toiset.

— Ei, ei koskaan, sanoi Stefan Naumovitsch kovalla äänellä ja osottaen
äänellään jaloa vakaumusta, — sitä en mitenkään voi uskoa! Ehkäpä on
juutalainen Mandelblüt, "Zum Bojaren" ravintolan isäntä sen tehnyt.

— Ei, sitä hän kyllä varoi! keskeytti äkkiä eversti Maschin. — Hän
tiesi, ettei hän hetkeäkään saattanut olla varma hengestään. Mutta
siitä huolimatta tiesi Mandelblüt ainoastaan, että meillä oli kokous
hänen ravintolassansa jonkun salaliiton takia; mutta ei hän kumminkaan
tietänyt sen toimeenpanemisen aikaa eikä paikkaa — Oletko vielä siellä
Stefan, kuuletko minua?

— Kyllä kuulen, vastasi Stefan, — minulla on keino Serbian
pelastamiseksi, jos vaan sitä voisimme käyttää...

Tietäkää nimittäin, että tilaisuus on tuonut käsiini kirjeen, joka
sisältää hirvittävän salaisuuden.

Se, joka toimittaa tämän Kirjeen kuningas Aleksanterin luettavaksi,
vapauttaa hänet ikipäiviksi Draga Maschinista.

— Se kirje ei saa jäädä sinun koppiisi, sanoi Maschin ratkaisevalla
äänellä ja hetkeäkään miettimättä. — Kuule, Stefan Naumovitsch, meidät
on kuolemaan vihitty, siitä saat olla vakuutettu. Joka kerta kun vaan
koppini oven sarana narahtaa, luulen että pyövelit tulevat luokseni
taikka oikeammin sanoen murhaajani.

Jos ei vielä ole sinua tutkittu ja otettu kaikki mitä sinulla on
taskussasi, niinkuin minulle tehtiin, niin kyllä sinut ruumiina
tutkitaan. Koeta siis heti päästä kirjeestä, joka saattaa Serbiaa
hyödyttää.

— Mitenkä sitte voisin lähettää sen ulos maailmaan, kysyi Stefan —
Enhän minä voi asettua yhteyteen kenenkään kristityn sielun kanssa,
sillä me olemme n.k. turkkilaiskopeissa, jotka ovat aivan Tonavassa
kiinni, niin ettei koskaan kukaan ihminen voi kulkea ikkunamme ohitse.

— Sen kyllä tiedän, ja juuri siihen perustan tuumani. Eikö sinulla ole
mitään rasiata, mihin voisit kirjeen pistää?

— Onhan minulla tulitikkulaatikko, vastasi Stefan puoli minuuttia
mietittyään.

— Ei se kelpaa, se kulkee veden pinnalla, ja mikä narri hyvänsä voi sen
siitä onkia. Täytyy olla jotakin raskaampaa, joka painuu pohjaan.

— Oivallista! sanoi Stefan. — Hopeainen paperossikoteloni; se on aivan
tiivis, siihen ei pääse pisaraakaan vettä. Sillä minä ymmärrän Teidän
tarkotuksenne, Te tahdotte, että tämä kirje on upotettava Tonavaan.

— Juuri sitä tahdon. Jos kaitselmus tahtoisi, että me jäisimme eloon,
niin me tunnemme sen paikan, mihin olet kotelon viskannut. Jos taas
kuolemme, niin täytyy meidän jättää se sen sattumuksen varaan, että
kalastaja, joka tähän laskee verkkonsa, nostaa tämän merkillisen löydön
päivänvaloon. Silloin voi sattua, että hän on serbialainen, jolla on
sydän oikealla paikallaan, ja kaikki käy sitte toivomuksemme mukaan.
Kas niin. Stefan, tee niinkuin sanon!

Stefan otti esille sikarikotelonsa, tyhjensi sen sisustan, muutamia
turkkilaisia paperossia, pisti siihen kirjeen ja painoi kannen lujasti
kiinni.

— Mene nyt akkunan luokse; rautatankojen välitse kyllä voit heittää
kotelon. Lue itseksesi rukous Serbian pelastukseksi ja hyvän asian
menestykseksi ja anna sitte kotelon pudota veteen!

Stefan teki niin kuin hänen korkea-arvoisempi ystävänsä oli hänelle
sanonut. Edessä oli mahtava virta, jonka laineille tähtikirkkaan
kesäisen kuutamoyön varjot olivat laskeutuneet.

Stefan, jonka oli onnistunut saada kapea kätensä rautaristikkojen
välitse, heilutteli hetkisen hopeakoteloaan ristikon ulkopuolella, sitä
vielä päästämättä ja jättämättä kallisarvoista kirjoitusta aaltojen
uhriksi.

Ajatustulva pauhasi hänen aivoissansa... Kukapa toisi tuon kotelon taas
päivän valoon, kuka sen avaisi, kenenkä silmät kohtaisivat nuo rivit,
jotka kuningatar Dragalle olisivat niin turmiota tuottavat?

Olisikohan hänelle itselleen suotu vielä kerran nähdä tuo kotelo,
joka nyt Stefanin mielestä oli kallisarvoisin aarre, mikä Serbiassa
kätkeytyi, tuhat kertaa kallisarvoisempi kuin juvelien koristama
kuningaskruunu. Vai jäisikö kotelo ikipäiviksi Tonavan pohjalle,
ahtolan asujamille, samoin kuin hän itse lepää maan kolkkoon hautaansa?

— Sinulle, kohtalo, huudahti nuori upseeri, jätän minä tämän
arvoituksen parhaan neuvosi mukaan ratkaistavaksi! Ja jo oli hän
avaamaisillaan kätensä antaakseen salaisuuden painua pohjaan, kun
äkkiä — rautaiset sormet tarttuivat hänen oikean kätensä ranteeseen,
puristaen hänen kättänsä niin kovasti, ettei hän kyennyt kättänsä
avaamaan eikä koteloa viskaamaan.

Stefan hämmästyi tästä varsin odottamattomasta teosta niin kovin,
ettei minuuttiin kyennyt sanaakaan lausumaan, yhtään ääntä päästämään.
Suurilla silmillä hän ristikkoakkunan läpi katsoi kasvoihin, joita ei
ollut koskaan ennen nähnyt, mutta jotka hänestä kumminkin näyttivät
niin tutuilta, kuin jos jossakin olisi nähnyt nuo piirteet kuvattuina.

Ne olivat erään miehen laihat, ahavoittuneet, rohkeat kasvot, joita
ympäröi musta kokoparta ja varjosti rehevät kiharat.

Keveästi kaareutunut nenä antoi näille kasvoille uskaliaisuuden ja
rohkeuden ilmeen, ja huulien ympärillä, jotka tulivat näkyviin mustien
viiksien alta, leijaili ylpeä, pilkallinen hymy.

Oliko tuo mies tullut ilmasta lentäen? Oliko hän syössyt alas taivaasta?

Mies seisoi pienessä kepeässä venheessä, jommoisia etenkin
albaanilaiset käyttävät virralla ja voivat niitä soutaen saavuttaa
tavattoman nopeuden.

Myöskin miehen puku, jota Stefan nyt kuutamossa tarkasteli, osotti,
että mustapartainen mies oli vuoren poika. Puku oli monivärinen,
eikä vyöltä myöskään puuttunut kadjaaria, käyrää puukkoa, jota
albaanilaiset ymmärtävät käyttää erittäin taitavasti peljättävänä
aseena vastustajiansa vastaan.

Tämä mies nyt tarttui lujasti Stefanin käsiranteeseen.

— Mitä aiot tehdä, onneton? sanoi mustapartainen mies heläjävällä
äänellä. — Miksi viskaat hopeakotelosi Tonavaan? Joko teet
testamenttisi? Luulenpa todellakin sinun tekevän, koska olet tuossa
kirotussa kopissa. Valitse minut sitte perijäksesi!

— Päästä käteni! huusi Stefan närkästyneenä. — Mies tahdotte olla ja
kumminkin hyökkäätte avuttoman vangin kimppuun!

— Etkö kuolemaa pelkää? Kysyi mies läpitunkevin katsein, sen sijaan
että olisi kysymykseen vastannut. — Monta kertaa ennenkin olen
venheelläni kulkenut tämän Belgradin linnoituksen ohi, ja näiden
ristikko-akkunain takaa olen kuullut monta epätoivon huutoa ja itkua,
arkaa voivotusta ja valitusta; mutta sellaista, joka tyynenä katsoo
kuolemata silmiin, en tähän saakka tällä paikkaa ole kohdannut.

— Siis olen minä ensimäinen sellainen, vastasi Stefan melkeinpä
halveksivalla äänellä. — Pelkureita löytyy kylliksi, mutta ainoastaan
ani harvoja miehiä. Mutta sinä annat nyt minun varmaankin olla
rauhassa, sillä et todellakaan näytä miltään pikku varkaalta, joka
välittäisit muutaman markan voitosta.

— Ei, en todellakaan, vastasi albaanilainen kummallisesti hymyillen. —
Mutta en kumminkaan voi kärsiä sitä, että heität hopeakotelosi virtaan,
sillä otaksun, että se sisältää jonkun salaisuuden. Kuinka tahtoisit
siitä muutoin päästä!

— Etkö voisi ilmaista tuota salaisuutta?

Näin sanoen oikasihe vuoren poika voimakkaalla, äkillisellä liikkeellä,
niin että venhe oli vähällä kaatua; hänen silmistään leimahti raju
liekki, ja äänensä kuului terävältä ja kovalta, kun hän vastasi:

— En vielä koskaan ole ilmaissut salaisuutta, minkä kuoleva on minulle
uskonut, ja kun sinä olet sellainen, niin nyt myöskin saat tietää,
kenen kanssa olet tekemisissä: Minä olen Demeter Banjaluki, n.k.
"Mustien vuorten ryöväri."

Stefan teki vaistomaisen liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vetää
kätensä takaisin, mutta tämä oli ryövärin rautakourassa kuin
ruuvipuristimessa. Onneton vanki kalpeni, mutta sitte taas veri virtasi
hänen poskiinsa, ja iloisella äänellä hän sanoi:

— Oletko Demeter Banjaluki, Mustien vuorten ryöväri? Haa, siinä
tapauksessa olet juuri se mies, jota kaikista enin tarvitsen. Sinut on
yhteiskunnasta ulos sysätty, oikeuden palvelijat ajavat sinua takaa,
sen hyvin tiedän, ja palkinto on määrätty sinun päästäsi. Mutta ne,
jotka sinut tuntevat, ylistävät urhoollisuuttasi ja uskollisuuttasi
ystävää kohtaan.

No hyvä, ota tämä hopeakotelo mukaasi vuorillesi ja vanno minulle, että
uskollisesti olet sen säilyttävä, kunnes Stefan Naumovitsch kerran
vaatii sen takaisin. Mutta jollen saisi palata elävien joukkoon, niin
jätä tämän kotelon sisällys kuningas Aleksanterille!

Jos sen teet, niin olet Serbialle osottanut palveluksen, joka on
pahojen tekojesi vastapainona, ja kerran olet Jumalan, ikuisen tuomarin
edessä seisova puhtaana, kaikista synneistä vapaana.

Demeter Banjaluki, minä kysyn sinulta: tahdotko tehdä tämän valan?
Ajattele, että kuoleva rukoilee sinua täyttämään hänen viimeisen
tahtonsa.

Albaanilainen nosti ylös vapaan vasemman kätensä valaa vannoakseen;
vakavalla, juhlallisella äänellä hän sanoi:

— Stefan Naumovitsch, minä vannon säilyttäväni tämän hopeakotelon,
kunnes sinä sen takaisin vaadit. Mutta, jos kuulen puhuttavan
kuolemastasi, niin jätän sen kuningas Aleksanterille. Koirat nuolkoot
vertani ja raatokotkat repikööt ruumiini, jos valani rikon!

— Ota se siis ja pakene aarteinesi, niin pian kuin venheesi sinut
kerkiää kuljettaa!

Tämän sanottuansa päästi Stefan kotelon kädestänsä. Ryöväri otti sen
taitavalla kädenliikkeellä ja kätki sen povelleen, punasen paitansa
alle.

— Hyvästi sitte, Stefan Naumovitsch, sanoi Demeter Banjaluki,
lämpimästi puristaen koppivangin kättä. — Huomispäivän yönä ja
kahdeksana seuraavana yönä kuljen minä venheelläni samaa tietä näiden
akkunain alatse. Jos silloin vielä elät, niin puhuttele minua!

Laukaus pamahti, kuula lensi yli ryövärin vasemman olkapään ja putosi
veteen.

— Kas vaan, se koski minua, huudahti Demeter Banjaluki; — ovat
varmaankin nähneet minut tuolta tornin huipulta ja luulevat, että
olen tullut sinua pelastamaan. Ikäänkuin olisi helppo asia murtaa
jättiläismuurit tahi viilata poikki rautatankoja. Mutta, minun täytyy
pois, en uskalla odottaa yhtä kuulaa lisäksi, se saattaisi paremmin
sattua. Jää siis hyvästi, ja Jeesus vieköön sielusi Jumalan tykö.




KAHDEKSAS LUKU.

Kuristettuko?


Ryövärin kasvot hävisivät akkunasta, Stefan kuuli airon loiskimista, ja
nopeasti kiiti venhe pitkin vankilan muuria, katon räystään alla hakien
suojaa kuulilta, jotka mahdollisesti vielä lähetettiin hänen peräänsä.

— Luulen nyt valinneeni parhaimman mahdollisen tien, mutisi Stefan
itsekseen, vetäytyen takaisin koppiinsa — Demeter Banjaluki on kyllä
näyttäytyvä varmemmaksi kuin Tonava, joka ikipäiviksi olisi kätkenyt
kotelon hiekkaan tahi vienyt sen mukanaan merelle. Kaikessa tapauksessa
olen minä, jos elää suodaan, helpommin saava sen takaisin... Taivaan
Jumala, mitä tuo on?... Muurin takana, eversti Maschinin kopissa,
ääniä... hätähuutoa... voi, siellä tapahtunee jotakin peljättävää!

— Stefan... Stefan Naumovitsch! huusi eversti Maschin niin kovalla
äänellä, että Stefan melkeinpä luuli hänen olevan samassa kopissa. —
Ne ovat täällä!... Ne ovat luonani, Stefan Naumovitsch! Ne ovat nyt
tulleet!

— Ketkä?... Mitkä? huusi Stefan painaen itseänsä niin lujasti muuria
vastaan, kuin tahtoisi ruumiillaan sen murtaa. — Kuka siellä on,
everstini?

— Murhaajia!... Voi, kuningatar Draga on nopea toiminnassaan!...
Mitä te tahdotte, letukan palkkaamat verikoirat? kuuli Stefan
everstin huutavan, ja muutamien minuttien kuluttua: Kolme miestä yhtä
vastaan... Oi, se on pelkurimaista! Onko kuningatar jo maksanut teille
syntirahat!... Silmukka! Minut siis on kuristettava... Katalata...

Käheä, sydäntäsärkevä huuto seurasi näitä sanoja. Stefan raapi
sormillaan muurin rakoja ja koetti repiä ulos kivet, sillä hän tahtoi
auttaa päällikköään taikka myöskin kuolla hänen kanssansa; sillä
miksi hän vielä eläisi tässä peljättävässä kuopassa, missä kuolema
häntä väijyy joka nurkassa, — niin, kuolla hänen kanssansa; sillä
mitä hyödyttää raastaa sormet verisiksi, jollei kumminkaan kykene
irrottamaan noita kirotuita kiviä, ja nyt...

— Jää hyvästi, Stefan, ystäväni, jää hyvästi! kaikui nyt Stefanin
korvissa ja kuului käheästi koriseva ääni. — Toisessa maailmassa näemme
toisemme... Kirottu ole sinä, purppuraan puettu letukka!... Sinun
kruunuusi on tarttunut häpeä ja kauhu...

- Hellittäkää, te konnat, hellittäkää! huusi Stefan raivostuneena. —
Jos te olette ihmisiä, joilla ruumiissa on inhimillisiä tunteita, niin
älkää ryhtykö tuohon häpeällisimpään, katalimpaan tekoon, mitä maan
päällä voi ajatella! Eihän tämä mies ole teille koskaan pahaa tehnyt ja
yhtäkaikki tahdotte hänet tappaa.

— Pidä sinä huolta itsestäsi, kohta on sinun vuorosi, vastasi yksi
murhaajista, ja tämän jälkeen seurasi kumea jymähdys, tuskallinen
korahdus.

Sitte kuuli Stefan, kuinka jotakin ruumista laahattiin pitkin
kivilattiaa, ovi avattiin ja taas suljettiin, ja sitte oli kaikki
kuolon hiljaista Belgradin hirvittävimmässä vankilassa. —

Stefan purskahti katkeraan itkuun ja vaipui lattialle; hän ei hävennyt
kuumia kyyneleitänsä.

Ne koskivat hänen ystävätään, päällikköä, mutta samalla myöskin
onnetonta maata, missä noin raukkamainen ja häijy verityö saattoi
tapahtua. Sillä Stefan ei epäillyt, että nuo pedot olivat kuristaneet
hänen ystävä parkansa ja että he paraillaan kaivoivat saaliinsa maahan,
johonkin vankilan nurkkaan... tahi ehkäpä viskasivat Tonavaan.

Ja milloin... milloin sama kohtalo kohtaisi häntä?

Oi, hänet valtasi palava levottomuus, hän melkeinpä toivoi, että
kurjat pyövelit heti tulisivat, kuristamaan hänetkin niinkuin eversti
Maschinin.

Miksi pitäisi hänen, Stefanin, yhä vaan kärsiä, miksi ilveillä tyhjillä
toivomuksilla, joihin heikko niin mielellään takertuu sielunsa koko
jälellä olevalla voimalla?

Ei, ei, jospa loppu jo tulisi!... Ennemmin kuolema kuin olla kauemmin
hirmuisten sieluntuskien kiduttamana!

— Voi... oliko hän kuolemata turhaan kutsunut? Tuliko se... tuliko se
jo tällä hetkellä?...

Askeleita kuului, jotka ovea lähenivät, vankilan päällikön avaimet
kalisivat, ovi avautui — lyhdyn valo valaisi kopin, ja sitte ääni
lausui:

— Tirehtori olkoon hyvä ja poistukoon! En pelkää viipyä yksin hänen
luonansa. Jos teitä tarvitsen, niin teitä huudan.

Nämä sanat kuullessansa Stefan säpsähti ja nykähytti ruumistansa,
ikäänkuin piiskan isku olisi häneen sattunut. Hän kavahti sitte pystyyn
sen verran, että jäi polvilleen.

Sitte hänen käsivartensa lensivät levälleen, kun hän oli näkevinään
ikäänkuin taivaallisen näyn.

Rehevän kaunis nainen, kietoutunut pitkään vaippaan, läpinäkymätön
huntu silmillä, oli astunut hänen koppiinsa ja seisoi selkä rautaovea
vastaan.

Naisen ei tarvinnut huntua kohottaa...! Naumovitsch tunsi tämän äänen
tuhansien joukossa, hän oli kuullut sitä kylliksi usein, vielä oli se
kerran kuiskannut hänen korvaansa suloisia rakkauden sanoja.

Mutta oliko Stefan sitte mieletön, saattoiko hän todellakin uskoa, että
tuo nainen uskaltaisi astua alas hänen koppiinsa, pelkäämättä surman
iskua?

Haa, jos se oli sama nainen, niin todisti se ainakin, että hän oli yhtä
rohkea kuin turmeltunut sielunsa ja ruumiinsa puolesta.

— Minä se olen, lausui hunnullinen nainen. — Et näe mitään utukuvaa
edessäsi, minä se olen, kuningatar Draga, jota kerran nimitit omaksi
Dragaksesi. Viimeiset sanat lausuttiin varovasti kuiskaavalla äänellä.

Samalla huntu poistui silmiltä ja Dragan kalpeat, lumoavan kauniit
kasvot tulivat näkyviin.

Vanki nousi seisoalleen; tuon naisen edessä ei hän tahtonut polveansa
notkistaa, ei häntä jumaloidaksensa eikä armoa rukoillaksensa, jota
kumminkin Draga ehkä luuli.

— Mitä on sinulla tekemistä täällä minun vankilassani? kysyi nuori
upseeri kylmästi torjuvalla äänellä, mittaillen Serbian kaunista
kuningatarta halveksivalla katseella. — Miksi olet hiipinyt pois
kuninkaallisen rakastajasi vierestä, sen onnellisen miehen jonka
olet lumonnut, hiipinyt pois hääjuhlasta, missä imartelijasi ja muut
luontokappaleet osottavat sinulle kunnioitustasi? Tahdotko nauttia
minun kurjuudestani? Ei, minä en ole mikään kurja raukka, sillä kärsin
Serbian ja kostoni tähden!

- Sinun kostosi? lausui Draga melkeinpä lempeästi.

Mitä sitte olen tehnyt ansaitakseni sinun kostosi, Stefan Naumovitsch?
Olenhan kerran sinua rakastanut, ja sinä lepäsit jalkojeni juuressa;
mutta sitte kuningas minuun mielistyi, häntä en voinut vastustaa, hän
on kaikkien meidän herramme, hänen tehtävänänsä on ainoastaan käskeä.

Käskeä? toisti Draga tuskan täyttämällä kysyvällä äänellä. — Ei
sydäntäni, joka yhä vielä kätkee suloisen salaisuutensa. Vanno minulle,
Stefan Naumovitsch, ettet koskaan nosta kättäsi kuningas Aleksanteria
etkä minua vastaan, ja vielä tänä yönä olet vapaa, niin totta kuin minä
olen Draga, Serbian kuningatar.

— Niin totta kuin kruunu kerran on putoava päästäsi ja pääsi samalla
kertaa, vastasi Stefan, yhtä totta on, että taas olen kohottava käteni
sinua vastaan, Draga Maschin, jos kerran pääsen vapaaksi.

Draga säpsähti, kun kuuli entisen nimensä; mutta se rakkaus, jota
hän tunsi nuorta upseeria kohtaan, lannisti hänen ylpeytensä ja piti
vieläpä hänen ylpeytensäkin aisoissa.

— Minä tiedän, miksi minulle noin puhut, huudahti Draga pilkallisella,
voitosta varmalla hymyilyllä. — Sinä rakastat toista.

Kas, sinä kalpenet, Stefan Naumovitsch, satutin siis sinua keskelle
sydäntä!

No, minä annan sinulle vielä vaikeamman iskun, minä irroitan tuon
rakkauden sydämestäsi, niin että inholla rupeat ajattelemaan entistä
rakastajatartasi.

Sanoppas, tunnetko tyttöä, nimeltä Genia von Sandorf?

— Kyllä hänet tunnen, ja sydäntäni särkee, kun kuulen tuon puhtaan
nimen sinun huuliltasi.

— Puhtaanko nimen! toisti Draga pilkallisesti nauraen. — Pidätkö
petturin nimeä puhtaana?...

Stefan Naumovitsch hoiperteli taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut
piiskan iskun; peljättävä aavistus täytti tällä hetkellä hänen sielunsa.

Kumminkin torjui hän tämän aavistuksen rakkauden koko voimalla, joka
tahtoo suojella tyttöä jo yksistään epäluulon varjosta.

— Genia von Sandorf vietti edellisen yön "Zum Bojaren" ravintolassa,
jatkoi Draga, kaivaen katseensa nuoren upseerin silmiin, ikäänkuin
olisi tahtonut tunkeutua hänen sielunsa syvimpään pohjaan. — Samassa
talossa pidettiin teidän salaiset kokouksenne.

Juutalainen Mandelblüt, joka on vangittu, on tunnustanut kaikki.

Ainoastaan Genia von Sandorf saattoi kuulla teidän keskustelunne; hän
on sen tehnyt, ja hän on teidät ilmi antanut.

Tässä näet kirjeen, minkä hän heitti kuninkaan vaunuihin, kun olimme
menossa tuomiokirkkoon.

Mieletön, joka halveksit kuningattaren rakkautta vakoojan tähden, joka
on saattanut teidät kaikki perikatoon.

Stefan peitti kasvonsa ja voimakas tuskanhuuto pääsi hänen rinnastansa.

— Taivaan Jumala! huusi hän murtuneella äänellä. — Tahdotko siis
riistää minulta kaikki, viimeisenkin — viimeisen, mikä näytti minusta
jalolta ja kauniilta? Genia petturi!

Häntäkö minun on siitä kiittäminen, että täällä vankilassa näännyn,
että eversti Maschin mätänee jossakin haudan komerossa, että muut
ystävät ehkä ovat yhtä kurjia kuin minä? —

Oi, olinpa mieletön narri, uskoessani, että täällä viheliäisessä
maailmassa löytyisi enkeli! Ei, pahoja henkiä olette te kaikki, te
naiset, ja voi sitä miestä, joka antaa teidän enkelinaamojenne pettää
itseänsä!

Hitaasti vaipui Stefan polvilleen.

Hän itki katkerasti.

— Niinpä siis Stefan palaja entiseen rakkauteesi! kuiskasi hänen
korvaansa Draga.

Kaunotar kumartui alas hänen puoleensa.

— Sano sana, vanno vala, niin vankilastasi kohoat kuningattaresi
huoneeseen.

Kunnialla olen sinut koristava. Rikkaus ja onni tulevat sinun osaksesi,
sillä nyt voin antaa sinulle runsain käsin.

Ja miksi en antaisi sille, joka on minulle rakkain, joka omistaa
sydämeni?

Oi, mikä viekotteleva sointu olikaan hänen äänessänsä!

Hänen ruumiinsa suloinen tuoksu ympäröi Stefania, ja todellakin oli
vanki paralle houkuttelevaista ett'ei ainoastaan päästä vapaaksi, vaan
samalla tulla kuningattaren suosikiksi, salaiseksi rakastajaksi, joka
häneltä saisi kaikki.

Lyhyen taistelun taisteli Stefan sielussansa.

Olihan hänkin vain ihminen.

Oi — hän tahtoi mielellään elää, sillä hän oli nuori.

Toisella puolen kauhea kuolema, toisella taas komea, ihana elämä.

Serbian ihanin nainen ja ruhtinaallinen kunnia!

Oi, Stefan tunsi, että viekotuksen raivottaret voimakkaasti raivosivat
hänen sydämessänsä.

Sortuisiko hän nyt kiusaukseen? Myisikö sydämensä ja kätensä Dragalle
ilkeän voiton tähden? —

Ei, hetkisen vaan kesti taistelua ristiriitaisten tunteitten välillä
hänen rinnassansa, ja sitte oli hän tehnyt päätöksensä. Hitaasti hän
oikasihe, kasvot kalpeina kuin kuolema, silmät kiiluen kuin kuumeessa.

— Turhaan, Draga Maschin, huusi hän kuningattarelle, heität kultaisen
verkkosi minua pyydystääksesi... Ehkä olen mieletön, joka annan
etusijan tuskalliselle kuolemalle onnen ja loiston rinnalla; mutta...
minä olen serbialainen ja rakastan isänmaatani.

Kumminkin, minäkin kerran rakastin sinua, Draga, siihen aikaan kuin
luulin, että olisit arvossa pidetty nainen. Nyt tiedän enemmän.
Ruumiisi olet kuninkaalle myynyt kullan ja kunnian tähden.

Istukin sitte valtaistuimellasi, pukeudu purppuraan, peilaile vallassa
ja ihanuudessa; mutta sydämesi, kuningatar Draga, on jäävä yksin ja
rakkaudesta tyhjäksi. Sillä tuota kurjaa letukkaa, joka valtaistuimella
istuu — ha, ha, häntäkö sinä rakastaisit, sinä, joka tarvitset miehen
tukea, hänen kestävyyttä, rautaista päättäväisyyttä! Ei, ei, Draga,
olet tunteva itsesi onnettomaksi sielusi sisimmässä, ja juuri sitä
toivon, sen olet Serbian vuoksi täydellisesti ansainnut.

— Onko tuo siis viimeinen sanasi, Stefan Naumovitsch? Sinä siis minua
halveksit?

— Kyllä sinua halveksin!

— Uskalikko, tuo sana tuottaa sinulle kuoleman! Mieletön, etkö tiedä,
että yksi ainoa viittaus minun puoleltani on kylläksi tuomaan murhaajat
tänne, kuristamaan sinut, niinkuin ne...

— Niinkuin ne kuristivat ystäväni, keskeytti Stefan, syvästi läähättäen
— eversti Maschinin, entisen lankosi, Draga. Hän ei saanut elää, koska
tiesi sinusta liian paljon, koska olisi voinut kertoa, kuinka sinun
puolisosi...

— Kylläksi! huusi kuningatar Draga kirkuvalla äänellä. — Polvillesi,
vasalli, seisotko kuningattaresi edessä!

Pää taaksepäin heitettynä seisoi Draga Naumovitschin edessä; rinta
paisui kuninkaallista suuruutta, ja suuret silmät hehkuivat käskevää
mahtavuutta.

Voi, Stefanin täytyi tällä hetkellä tunnustaa itsekseen, että tuo olisi
todellakin maailman toivottavin nainen, jollei hänen sielunsa olisi
turmeltunut, tuhansien syntien saastuttama.

— Ei, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar Draga, vetäytyen hitaasti
ovea kohden. — Sinä et ole kuoleva, et vielä, sillä toivon, että
vielä maltat mielesi. Jollet sitä tee, niin et polvillasi kunnioita
minua kuningattarenasi ja sydämesi morsiamena, silloin täytyy sinun
tässä kopissa nääntyä hirvittävällä tavalla. Tässä kopissa tulet kuin
elävältä haudatuksi, ja kun sitte vuosikymmenien kuluttua vankilasi
avaa porttinsa sinulle, silloin horjut päivän valoon harmaapäisenä
ja kokoon kyyristyneenä — vanhuksena — voimattomana, jota kuningatar
Dragan ei enää tarvitse peljätä. — Jää hyvästi, koeta vielä malttaa
mielesi, ystäväni!

Seuraavassa hetkessä narisi rautaoven saranat, kuin unikuva oli Draga
kadonnut, ja Stefan Naumovitsch tarttui molemmin käsin haavottuneeseen,
kuumaan päähänsä ja huusi:

— Ei, ei, se ei ole totta, minä en ole vuosikymmeniä nääntyvä näiden
säälimättömien kiviseinien välissä, sillä se hetki on tuleva, jolloin
vankilani avautuu, kun Serbia on vapaa, ja silloin — silloin ei ole
Dragaa olemassa.




YHDEKSÄS LUKU.

Petturiksi leimattu.


Naisen voimakkaat käsivarret olivat viime hetkessä temmanneet Genian
kansanjoukosta tuomiokirkon edustalla, kun tuo onneton tyttö oli
vähällä joutua santarmien käsiin.

Genia ei tietänyt, kuinka asia tapahtui; hänet temmattiin
vastustamattomalla voimalla, ja hän kuuli tuon tuostakin lempeän äänen
kuiskaavan korvaansa:

— Lapsi parka, miksi uhraudut hyödyttömästi? Seuraa minua, niin olet
turvassa!

Genia, joka oli vähällä pyörtyä, saattoi vasta sitte selvitä, kun
huomasi olevansa kahden hevosen vetämillä rattailla, jotka Belgradista
etenivät.

Näissä vaunuissa istui hän serbialaisen maalaisnaisen vieressä,
voimakkaan naisen, jommoisia kasvaa ainoastaan Balkanin auringon alla
vuoriston raikkaassa ilmassa.

Nainen avarassa, punarantuisessa hameessaan, jota koristivat mustat
samettiliivit valkoisissa hihoissaan, päähine päässä, näytti
hyvinvoipaiselta. Samoin mies, joka istui matalalla ajurin penkillä,
hilpeästi läiskytellen piiskaansa; hän tietenkin oli tuon maalaisnaisen
aviomies.

— Seuraa meitä, lapsukaiseni, eläkä pelkää, sanoi yksinkertainen
talonpoikaisnainen, kääntyen Genian puoleen. — Elä itke! Meillä saat
asua, niin kauan kuin sinua haluttaa.

Olet kovasti ajattelematon lapsi, kun et pidä itsestäsi parempaa
huolta. Riippui vaan hiuskarvasta, ettet joutunut poliisin käsiin.
— No, minä kyllä asian ymmärrän. Tuo kaunis, nuori upseeri, joka
vangittiin, epäilemättä omisti sydämesi. — Näetkös, heti kun tulin
tätä ajatelleeksi, oli päätökseni tehty, että sinut pelastaisin. Minä
tunkeuduin sinun luoksesi, ja luulenpa että oikealla ajalla tempasin
sinut vainuavien koirien käsistä.

— Ketä te sitte olette, hyvät ihmiset, kysyi Genia hiljaisella äänellä,
— te, jotka noin otatte osaa kohtalooni, te, joita minun on kiittäminen
henkeni pelastuksesta?

Nämät sanat kuullessaan katsahti ajuri ystävällisesti nauraen Geniaan
ja sanoi:

— Ketäkö me olemme? — Minä olen Jovan Radac, ja tuo toinen on minun
vaimoni Karla; ja tuolta maissipellosta pistää jo esiin muutamia
taloja, missä me asumme.

Muutamien minuttien kuluttua pysähtyivät rattaat, ja Genia astui uusien
ystäviensä seurassa pieneen, siistiin serbialaiseen talonpoikaistaloon,
joka selvästi oli hyvin hoidettu ja puhui hyvinvoinnista.

Häneltä ei edes nimeä kysytty.

Oivallinen väki ravitsi häntä maidolla, leivällä, juustolla ja
sianlihalla, ja sillä aikaa kuin hän kyynelten vallassa itki, — sillä
hänen sydämensä vuoti verta, kun Stefan Naumovitsch johtui mieleen —
laittoi Karla hänelle vuoteen vinttikamarissa.

— Nyt pitää sinun laskeutua levolle, lapseni, sanoi hänelle emäntä, kun
Genia oli syönyt, — muutoin sairastut. Taivaan Jumala, sinähän olet
niin pelästynyt, että yhtäpäätä itket. Nuku, lapseni, huomenna puhutaan
asiasta enemmän!

Genia tunsi itsekin, että hänen tuli koettaa nukkumalla unhottaa asiat
ainakin hetkiseksi...

Oi, tässä talossa tunsi hän itsensä vihdoinkin turvalliseksi, jota hän
ei ollut tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun tuli Belgradiin.

Hän riisuutui ja painoi ruumiinsa valkoisen lakanan peittämälle
vuoteelle; mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, pani hän kätensä
ristiin ja rukoili kiihkeästi Jumalaa onnettoman vangin Stefan
Naumovitschin puolesta.

Hänen huoneensa kohdalla, joka oli Tonavaan päin, istui alakerrassa
vielä Jovan Radac vaimoineen lampun ääressä.

Karla nojasi väsyneenä ja suutuksissaan päätänsä käteen, ja Jovan
tuijotti haluttomana ja synkkänä raamattuun, joka oli hänen edessänsä
levällään.

- Niin, sanoinhan sinulle heti, Karla, vastasi nuori talonpoika
vaimonsa johonkin muistutukseen, — etten tahtoisi matkustaa Belgradiin
katsomaan naamiohuveja... Nyt hän on jo kumminkin päässyt niin
pitkälle, tuo ylpeä Draga, että hän on tullut Serbian kuningattareksi.

— No niin, huonoa on alku, ja huonosti tämä loppuu, nuoren upseerin
Stefan Naumovitschin ovat lyöneet rautoihin; kukapa tietää, eikö
muitakin ole vangittu? Minua suuresti huolestuttaa eversti Maschinin,
meidän isäntämme ja hyväntekijämme asema, sillä hän on aina ollut
Naumovitschin hyvä ystävä.

— Jumalan pyhä äiti, ylistetty olkoon sinun nimesi! sanoi Karla ja teki
ristinmerkin. — Suojele sinä eversti Maschinia! Mitäpä meistä olisi
tullut, ellei hän veljensä kuoleman jälkeen olisi jättänyt tätä taloa
meidän haltuumme! Seitsemän vuotta olit sinä uskollisesti palvellut
insinööri Maschinia ajurina ja palvelijana; silloin kuin hän vielä oli
naimaton eikä ollut saanut tuota onnetonta päähänpistoa valita Draga
vaimokseen, seurasit sinä häntä hänen matkoillaan ja kestit hänen
kanssansa monet vaarat.

Ja vielä jälkeenkinpäin pysyit sinä hänelle uskollisena, vaikka Draga
teki hänen kotonsa helvetiksi. Ja sitte hän kuoli, nuori mies parka,
niin äkkiä, ettei sitä asiata tänäkään päivänä vielä voida selittää...

— Eikö voi selittää? keskeytti Jovan äkkiä vaimonsa puheen käheällä
äänellä. — Jovan Radac voi asian selittää, ja jos hän uskaltaisi puhua,
niin, suojelijani pyhän Johanneksen kautta, tuo nainen ei enää istuisi
kuninkaan palatsissa, vaan Serbian syvimmässä vankilakopissa. Mutta
eihän maailmassa näy olevan mitään oikeutta!

— Ei, ei mitään oikeutta, sanoi siihen Karla. — Sillä tuskin oli
oivallinen isäntäsi ummistanut silmänsä, kun Draga ajoi sinut pois
talosta kuin koiran ja sen perästä ei hän ole rahtuakaan kysynyt,
kykenetkö elättämään itsesi vai et.

— Niin, mihinkä minä sitte olisin ryhtynyt? sanoi Jovan katkeruutta
äänessänsä, nousten ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. — Minä
olisin saanut antautua sotamieheksi ja viettää oikeata koiranelämätä,
jollei isäntä vainajani veli, oivallinen eversti Maschin, olisi
lahjottanut minulle tätä taloa.

Uskollinen palvelus on palkittava, sanoi hän minulle... Oi, Jumala —

— Avatkaa, avatkaa! kuului samassa kuin kiihkeätä koputusta ikkunalle —
Jovan — Karla, avatkaa, hyvät ihmiset!

— Armollinen Jumala! huusi Karla ja hypähti tuolilta. — Sehän on
everstin ääni, hyväntekijämme, vaikka se kuuluu kuin haudasta!

— Avatkaa, jos tahdotte pelastaa henkeni! ähkyi ääni ulkoa — Eversti
Maschin kolkuttaa.

Heti juoksi Jovan, kauhistuen kamalasti äänestä, ovelle; sysäsi salvan
syrjään ja löi oven auki selälleen.

Myöskin Karla kiiruhti hyväntekijäänsä vastaan; mutta kumpikin he
kauhusta hoipertelivat taaksepäin, sillä heitä kohtasi hirvittävä näky.

Oven aukossa seisoi mies, ryysyiset vaatteet vettä vuotaen, kasvot
sinisinä ajettuneina, tukka epäjärjestyksessä, parta harmaana, silmät
tuijottaen kuopistansa.

Mutta hirmuisinta oli että miehellä, jolla oli eversti Maschinin
vääristyneet piirteet, oli silmukka kaulassa ja pitkä nuora viisti
perässä.

— Pelastettu!

Tämä sana pääsi äkkiä everstin huulilta, joka sitte tajutonna kaatui
eteisen lattialle.

Mutta Jovan ja Karla eivät enempää kysyneet. He syöksyivät miehen
luokse, nostivat hänet lattialta ja kantoivat penkille suuren avonaisen
takan ääreen. Sitte otti Jovan linkkuveitsensä ja katkaisi ensin
nuoran, joka oli kiedottu onnettoman kaulan ympärille.

Tästä oli kohta hyvät seuraukset. Eversti rupesi hengittämään, ja kun
Karla oli kaatanut hänen suuhunsa lasillisen paloviinaa, saivat kasvot
takaisin luonnollisen värinsä. Eversti Maschin avasi silmänsä.

— Oi, todellakin se on meidän hyvä isäntämme? nyyhkytti Karla ja
heittäytyi hänen jalkojensa juureen. — Mistä sitte tulette tuossa
kauheassa tilassa.

— Tonavasta... haudasta, vastasi Maschin, nousten Jovanin avulla
pystyyn ja nojaten takkaa vastaan.

— Niin, haudasta minä tulen, ystäväni. Ylistetty olkoon Jumalan äiti,
sillä hän on ihmeellisellä tavalla suojellut minua.

— Ylistetty olkoon hän ikuisesti! sanoi emäntä hurskaasti. — Mutta,
herrani, kuinka jouduitte sitte Tonavaan? Mitä merkitsee sitte tuo
nuora, joka oli kaulassanne, ikäänkuin teidät olisi tahdottu kuristaa?

— Ikäänkuin olisi tahdottu kuristaa! toisti eversti katkeralla äänellä.
— No, eikö minut sitte ole kuristettu? Eivätkö murhaajat vieläkin usko,
että hyvin ovat työnsä suorittaneet? Ja kun he katsoivat minun olevan
kuolleena, heittivät minut Tonavaan.

Mutta huonosti työnsä sittekin olivat suorittaneet, eivät huomanneet,
että nappi, joka oli kaulukseni sisäpuolella, sattui joutumaan kaulan
ja silmukan väliin, estäen kuolemani. Vedessä tulin tajuihini ja
rupesin uimaan.

Nyt taistelin kaikin voimin kuolemata vastaan. Jo olin jättänyt kaikki
toiveet ja ruumiini rupesi väkisin vaipumaan joen pohjaan, kun huomasin
valon pilkuttavan teidän lampustanne.

Minä tunsin teidän talonne, ja toivon kipinä silloin syttyi rinnassani.
Viimeinen hirveä ponnistus — laahasin itseni maihin... teidän ovellenne
ja olin — hyvien ihmisten luona.

— Ihmisten luona, herra eversti — vakuutti Jovan syvästi liikutettuna,
— jotka teitä rakastavat ja kernaasti panisivat henkensä alttiiksi
teidän pelastamiseksi.

— Oi herrani, mitäpä teistä nyt tulee, huudahti Karla. — Teitä nyt
ajetaan takaa, en tiedä, mihinkä teidät kätkisimme.

— Minä en todellakaan tahdo saattaa teitä vaaraan minun tähteni, te
siivot, rehelliset ihmiset! vastasi eversti. — Nyt minä vaan tahtoisin
teillä levätä yöni. Huomenna sitte aion valepukuun puettuna lähteä
maailmaan. Aion paeta Itävaltaan, Wienissä on minulla paljonkin
ystäviä, jotka ottavat minut vastaan avosylin.

Mutta nyt, Karla, vie minut ylös kamariin, jossa aina on vuode valmiina
vieraita varten! Tahtoisin nyt mennä levolle.

Jovan ja Karla katsoivat toisiinsa hämillään.

— Herra, sanoi vihdoin talonpoika, siellä nukkuu jo eräs vieras. Se
on tyttö, jonka vaimoni pelasti Belgradissa, juuri kuin santarmit
yrittivät vangita hänet. Tyttö juoksi juuri Stefan Naumovitschin
luokse, nähtävästi hänet vapauttaakseen.

— Nähtävästi... vapauttaakseen? sanoi eversti vastenmielisellä äänellä,
rypistäen kulmakarvojaan. — Tiedättekö sitte, että tuo tyttö todellakin
tahtoi vapauttaa Stefan Naumovitschin? Kuka hän muutoin on?

— Me emme ole kysyneet hänen nimeänsä, vastasi Karla. — Tiedättehän,
että serbialainen vieraanvaraisuus käskee meidän niin tekemään. Me
annamme mielellämme vieraalle leipää, suolaa ja vuoteen, ja vieras
sanokoon nimensä, jos tahtoo, jollei — niin hän poistuu tuntemattomana,
levättyänsä.

— Varsin kaunis tapa, sanoi eversti Maschin, — mutta tässä tapauksessa
jotenkin epäkäytännöllinen. Meidän päivinämme, jolloin paljon löytyy
petosta ja uskottomuutta, täytyy tietää, kenen kanssa on tekemisissä,
enkä minä voi oleskella talossa, jossa löytyy ihminen, jota en oikein
tunne ja johon en oikein voi luottaa.

— Kiiruhda, Karla, juokse vinttikamariin ja kysy tytöltä, kuka hän on! —

Kohta nousi emäntä ja kiipesi portaita ylös Genia von Sandorfin
kamariin.

Hiljaa, jottei nukkunutta herättäisi, astui hän kuun valaisemaan
huoneeseen.

Siinä lepäsi nuori tyttö suloisessa unessa, pää ristissä olevilla
käsivarsilla.

Syvä, säännöllinen hengitys kohotti ja laski hänen rintaansa. Punaiset
huulet olivat puoleksi avoinna, ja tuntui kuin hän unissaan olisi
kuiskannut rakastetun nimen.

Nähdessään tämän ihmeellisen näyn, ei emäntä raskiniut tyttöä herättää.

— Miksi hänet herättäisin? sanoi hän itsekseen.

— Ehkäpä hänen vaatteistaan löydän paperin, joka voi everstille
selvittää hänen nimensä.

Hiljalleen hän nosti tuolilla riippuvata hametta ja havaitsi pian
taskusta kukkaron, jonka hän antoi eversti Maschinille.

— Hän nukkuu, sanoi Karla lempeällä äänellä, — en tahtonut häntä
herättää. Mutta ehkäpä kukkarosta löydätte jotakin, joka selvittää
hänen nimensä.

Eversti Maschin avasi kukkaron, josta löysi käymäkortin.

Heitettyään siihen silmäyksen, huudahti hän hämmästyneenä:

— Paronitar Genia von Sandorf! Onhan se tunnettu aatelissuku, joka
muistaakseni asuu Wienissä. Aivan oikein! Kas tuossa on myöskin
itävaltalainen raha! Paronitar von Sandorf on siis teidän vieraananne.
No, minä ajattelen, ettei tuo tyttö ole minulle vaarallinen, jotenka
voimme vaaratta mennä levolle.

Kohta sen jälkeen sammutettiin lamppu Jovan Raclacin talossa. Isäntä
ja emäntä asettuivat keittiöön nukkumaan, annettuaan hyväntekijälleen
leveän vuoteensa. Ja sen kauhean kohtelun jälkeen, jota eversti
Belgradissa oli saanut kokea, olikin pehmeä vuode hänelle parasta, mitä
saattoi tulla hänen osaksensa.

Aurinko oli jo jotenkin korkealle kohonnut, kun eversti heräsi.

Jovan seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osotti serbialaista talonpojan
pukua.

— Herra, teidän täytyy paeta, sanoi Jovan, — ja mitä pikemmin. Olen
kuullut ihmisten Belgradissa puhuvan, että koko maassa etsitään
salaliiton tehneitä. Sentähden täytyy teidän heti paeta pelastuaksenne.

Eversti Maschin puki heti ylleen ne vaatteet, jotka Jovan hänelle
osotti, ja käski tämän heti polttamaan tuon kuluneen, rääsyisen
univormun.

— Ja nyt tahtoisin hiukan syödä, lisäsi hän, — sitte koetan päästä
Saven yli Semliniin.

— Kyllä se käy hyvin päinsä, arveli Jovan, samassa kuin Karola astui
huoneeseen, lausuen "hyvää huomenta!" ja laittoi sitte arvokkaalle
vieraalleen aamiaisen pöydälle. — Minä soudan Semliniin, kaloja
kaupitsemaan, ja te voitte painautua venheen pohjalle. Minä peitän
teidät sitte oljilla, ja sillä tavalla te toivottavasti vältätte
vainukoirat.

— Entäs neiti von Sandorf? kysyi eversti Maschin, istuutuen pöydän
ääreen ja ryypäten lämmintä maitoa. — Kuinka on hänen laitansa?

— Oi, tuo lapsi parka vielä nukkuu. — Ajattelin, että antaa lapsen
nukkua! Kukapa tietää, mitä huolia ja suruja hän näin voi unhottaa!

- Sanokaa hänelle minulta terveisiä! vastasi eversti Maschin. — Sanokaa
hänelle... Kas, mitä kuulen? Rummun lyöntiä! Suuri ihmisjoukko vyöryy
alas Tonavan satamaan... Herra Jumala, etsivätkö he minua!... Jovan,
Jovan! Nopeasti... kätkekää minut... muutoin olen minä auttamattomasti
hukassa!

— Istukaa hiljaa! sanoi Jovan, joka oli mennyt ikkunan luokse ja
varovasti tarkasteli uutimien lomitse alas tielle päin. — Minä en
luule, että everstiä etsitään rummun lyönnillä ja torven toitotuksella.
Muuta se merkitsee.

Ulkopuolella rämisi rumpu satamassa, torvi antoi merkin, joka kehotti
levollisuuteen ja sitte tuli hiljaista.

Kolme ihmistä, jotka seisoivat kuumeentapaisesti henkeänsä pidättäen
uutimien takana, kuuli silloin kuuluttajan kovalla äänellä huutavan:

— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa, Serbian Aleksanterin nimessä!
Häpeällinen salaliitto on tullut ilmi. Kurjat ihmiset ovat
liittoutuneet vainuakseen rakkaan kuningattaremme Dragan henkeä.

Mutta Jumala on tahtonut, etteivät heidän häijyt aikeensa ole saaneet
toteutua. Oikealla ajalla on hänen majesteettiansa kuningatarta
kirjeellä varotettu, jonka muuan nuori tyttö heitti hänen vaunuihinsa,
kun kuningaspari oli menossa tuomiokirkkoon.

Kuningatar tahtoo nyt kiittää tätä tyttöä, pelastajaansa, ja
kuninkaallisesti häntä palkita siitä suuresta palveluksesta, jonka hän
täten on tehnyt kuningasperheelle ja koko maalle. Sentähden nyt koko
maassa etsitään Genia von Sandorfia ja kehoitetaan ilmoittautumaan
Belgradin kuninkaan palatsissa, vastaanottamaan sitä kunniaa ja
rikkautta, minkä kuningattaren kiitollisuus on hänelle määrännyt.

Uudelleen rämisi rumpu ja torvi toitotti, mutta talonpojan tuvassa
kaikui kolme kauhun huutoa, kolme vihan purkausta.

— Kuulitteko oikein sen nimen, jonka mies ulkona huusi? kysyi eversti
Maschin käheästi ja kasvot valkeina kuin liitu. — Kuulinko oikein...
vai oliko se erehdys? — Eikö hän sanonut ..

"Genia von Sandorf", huusi taas kuuluttaja, "kehotetaan ilmottautumaan
Belgradin kuninkaallisessa linnassa itse kukin, joka voi antaa
valaistusta siihen, missä kuningattaren pelastaja oleskelee, kehotetaan
mitä pikemmin ilmottamaan siitä kuningattaren ylihovimestarille ja saa
runsaan palkinnon. Kauvan eläköön hänen majesteettinsa Serbian kuningas
Aleksanteri, kauvan eläköön hänen majesteettinsa kuningatar Draga!
Jumala suokoon heille pitkän ja onnellisen hallituksen!"

Uudelleen kuului rummun kumea pärinä ja torven kimeä toitotus, sitte
taas kuuluttajan ääni ja heidän takanansa vyöryi ihmisjoukko.

— Hän se on! huudahti eversti Maschin, katsoen tuimasti Jovaniin
ja Karlaan. — Hän on petturi, joka on saattanut meidät kaikki
onnettomiksi. Ja häntä te pidätte huoneessanne.!

— Oi, herra, vastasi Jovan, lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että tämä
oli haljeta, — jos olisimme aavistaneet, että tämä tyttö oli petturi,
niin olisimme hänet ennemmin hukuttaneet Tonavaan kuten kissanpojan,
siinä paikassa, missä virta on syvin.

— No, mikä ei ole tapahtunut, se voi vielä tapahtua! sanoi Karla,
ja hänen silmänsä, jotka aikaisemmin leppeästi katselivat nukkuvata
Geniata, säihkyivät nyt vihaa ja inhoa. — Se, joka on hyväntekijämme
turmioon syössyt, on meidän verivihollisemme, ja serbialainen tappaa
vihollisensa, missä ikänänsä hänet kohtaa!

— Jaa, hänen täytyy kuolla, tuon petturin! huudahti eversti
Maschin, kulkien suurin askelin edestakaisin huoneessa. — Minulla
on velvollisuuksia itseäni kohtaan, onnetonta ystävääni Stefan
Naumovitschia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita Draga, tuo hirviö
kuningasistuimella, jahtaa kuin villieläimiä. Hyvästi Jovan, hyvästi
Karla, minä kyllä yksinäni pyrin Saven ylitse, jos vaan saan käyttää
sinun venhettäsi. Teidät jätän sillä toivomuksella, että muserratte
petturin, joka on tuolla vinttikamarissa.

Tuo tyttö luuli varmaankin tulevansa onnelliseksi, kun syöksi
rehellisiä, isänmaatansa rakastavia ihmisiä onnettomuuteen ja turmioon!
Mutta hän on havaitseva, että on väärin laskenut, nyt päinvastoin
hänelle hauta avautuu. Hyvästi! Minä en tahdo tietää, millä tavoin hän
on kuoleva, mutta kuolla hänen täytyy, Jovan, sillä muutoin et ole
Serbian ystävä etkä minun!

Eversti Maschin ei odottanut vastausta. Hän painoi leveälierisen hatun
syvälle päähänsä, otti tukevan kepin käteensä ja kiiruhti ulos.

Akkunasta näki talonpoika vaimoineen, kuinka hän juoksi venheelle,
irrotti sen rannasta ja souti Tonavata pitkin ylös Saven suulle.

Jovan ja Karla neuvottelivat nyt kuiskaten, vetäytyen keittiöön,
huoneeseen, missä heitä kaikista vähimmin kuultaisiin.

— Hän on ansainnut kuoleman, sanoi Jovan, se on selvä, ja ainoastaan
siksi, että hyväntekijämme niin tahtoo, täytyy meidän toimittaa tuo
tyttö pois tieltä! Mutta on toki hirveä asia, kylmäverisesti ottaa
ihminen hengiltä, vieläpä tyttö.

— Kas kuinka te miehet sentään aina olette heikkoja, vastasi Karla
heti. — Onko hän jo sokaissut sinutkin enkelimäisellä ulkomuodollaan!
Näetkös, Jovan, vielä tunti sitte olisin tuon tytön tähden mennyt
vaikka tuleen. Ja kun hän nukkui edessäni silmät ummessa, hymyily
ruusuisilla huulillansa, sanoin minä itsekseni: Kuin Jumalan enkeli
olet sinä tänne maan päälle laskeutunut, ollaksesi ihmisparkojen
loistavana esikuvana.

Mutta juuri siitä syystä vihaan häntä nyt sitä enemmän. Elä ole
raukkamainen, Jovan, tehdään yhdessä loppu tästä surkeudesta!

— Mutta kuinka se käy päinsä? keskeytti Jovan.

— Olethan juuri kuullut, että hänellä on hyvin suuri arvo hovissa.
Kuningatar tahtoo palkita hänet, ja jos vaan tiedoksi tulee, että me
olemme hänet tappaneet, niin olemme hukassa.

— Kuinka se tulisi tiedoksi, vastasi Karla, jos vaan olemme varovaisia?

Emme tapa häntä täällä kotona, vaan tuolla vuorilla. Laitamme kuntoon
suukapulan ja vahvan nuoran, sitte hyökkäämme hänen kimppuunsa hänen
nukkuessansa ja viemme sidottuna vuorille.

— Entäs siellä ulkona? kysyi Jovan tuskallisesti.

— Mitä tahdot hänelle siellä tehdä? Elä vaan, Jumalan tähden, vuodata
verta!

— Äh, vastasi Karla. — Emmehän me itse tarvitse häntä tappaa, vaan
jätämme hänet susien ja nälän tapettavaksi, taikka villimehiläisten
syötäväksi, joita runsaasti vuorilla löytyy. Sidomme hänet puuhun, niin
ettei voi juosta tiehensä ja jätämme hänet sitte oman onnensa nojaan.

— Se on hyvä keino, sanoi talonpoika päättävästi. — Sinä olet viekas,
kekseliäs nainen, sinä Karla. Reippaasti vaan toimeen! Hyväntekijämme
on oleva meihin tyytyväinen.

Vinttikamarissa, johon aurinko paistoi, vuodattaen kirkasta valoansa
Genian vuoteelle, tämä juuri heräsi.

Hänen täytyi hetkisen miettiä, missä oikeastaan oli, ja kun eilispäivän
hirveät tapaukset vähitellen tulivat hänen sielussansa todellisuudeksi,
levitti hän käsivartensa ikäänkuin toivorikkaana ja huudahti,
raskaitten kyynelten poskille valuessa:

— Stefan Naumovitsch parka! Millainen on sinun yösi ollut? Oi,
minä olen nukkunut pehmeällä vuoteellani, mutta sinä kivilattialla
kopissasi! Minä olen levännyt hyvien ihmisten suojassa, mutta sinun
untasi ovat varmaankin murhaajat häirinneet, ja tällä hetkellä ehket
enää olekaan elävitten joukossa.

Ja minä syöksin sinut turmioon tuolla onnettomalla kirjeellä!

— Kuuletko, Karla? kuiskasi talonpoika, joka vaimoineen seisoi Genian
oven edessä kuunnellen — Hän ei itsekään sitä kiellä, hän on todellakin
hänet pettänyt!

— Hän on alhainen letukka, kuiskasi Karla inholla, — tee hyvä työ,
Jovan, — Jumalalle otollinen työ!

— Onko ovi lukittu? kysyi Jovan.

— Ei, hän ei ole sitä salvannut. Ilmeisesti on hän meillä tuntenut
itsensä turvalliseksi; sen parempi, sitä helpompi meillä on käydä hänen
kimppuunsa.

Genia nousi vuoteelta vähääkään aavistamatta, että oven ulkopuolella
turmio väijyi. Hän pakotti itsensä olemaan tyvenenä, mutta antoi tällä
hetkellä itsellensä lupauksen, ettei ennen jättäisi Serbiata kuin
olisi saanut varmuutta Stefan Naumovitschin kohtalosta. Ehkäpä vielä
olisi mahdollista pelastaa hänet. Siinä tapauksessa hän käyttäisi
kaikki voimansa, pelastaaksensa hänet niistä kahleista, joilla kurja
kuningatar oli hänet antanut sitoa; oman henkensä hän mielellään
uhraisi...

Ovi lensi auki, ja Jovan ja Karla syöksyivät sisään.

— Jumalan tähden... mitä tämä merkitsee? sammalti Genia peljästyneenä,
vavisten koko ruumiissansa, samassa kuin hän tempasi peitteen ja kääri
sen ympärilleen. — Mitä te tahdotte?... Miksi minuun niin kauheasti
tuijotatte?... Haa, nuo eivät olekaan samoja ihmisiä, jotka eilen
näin... Kuinka olette yöllä noin muuttuneet? Herra Jumala, mitä pahaa
olen sitte tehnyt?

— Muista Stefan Naumovitschia! huusi Karla hänen korvaansa. Muista
eversti Maschinia ja muita, jotka olet turmioon syössyt, sinä kirottu
saksalainen! Sinun täytyy kuolla!

Onneton tyttö ei kyennyt sanaakaan lausumaan, Stefan Naumovitschin nimi
kokonaan sulki hänen huulensa, sillä tunto sanoi, että hän hirvittävän
erehdyksensä kautta oli Stefanille valmistanut perikadon. Mutta ei
hänelle annettu aikaa puolustautua, vaikka hän olisi tahtonutkin, sillä
Karla jo kävi häneen käsiksi.

Voimakas talonpoikaisnainen sysäsi tuon hennon olennon taaksepäin, niin
että tämä joutui selälleen vuoteen reunaa vastaan.

Minuuttia myöhemmin oli kaikki tehty. Genian kädet ja jalat oli sidottu
ja suuhun pantu kapula, joka esti häntä päästämästä heikointakin
hätähuutoa.

Serbialaisnainen kumartui hänen ylitsensä ja kaivoi katseensa Genian
silmiin, jotka olivat täynnä kyyneleitä.

— Nyt saat hengelläsi maksaa, mitä olet Serbiata vastaan rikkonut. Me
viemme sinut ulos Mustille vuorille, sidomme sinut puuhun ja sitte
saavat sudet sinut raadella ja villimehiläiset pistää sinua niin, että
menetät järkesi ja lopulta menehdyt. Siten rankaisee serbialainen
petturin.

Genia sulki silmänsä ja kuolon tuska valtasi hänet.

- Minä kuolen, oli hänen viimeinen ajatuksensa, samoinkuin Stefan on
kuollut, ja onnellista se onkin, sillä mitäpä on elämä minulle enää
ilman häntä!




KYMMENES LUKU.

Kuningatar Dragan tunnustus.


Rahaa, sisar kulta... tänne rahaa! Kun on kerran kuningattaren veli,
niin täytyy olla taskut täynnä rahaa.

Nicodem Lunjevica se oli, joka lausui nämä sanat sisarelleen Dragalle,
heidän yhdessä kävellessään puistossa, joka oli kuninkaallisen linnan
takana.

Kuningatar otti taskustaan rahalompakon ja ojensi sen Nicodemille.

— Siinä on 5,000 guldenia, sanoi hän. — Siinä on kaikki, mitä minulla
tällä hetkellä on. Vannon, ett'ei minulla itselläni ole enempää.

— Ohoh, sinulla... Serbian kuningattarella, jonka ei tarvitse muuta
kuin ottaa molemmin käsin vaikka miljooneja...

— Kyllä minä otankin, veliseni, se on varma, vastasi Draga ja ivahymy
väreili hänen huulillaan. — Mutta minun täytyy menetellä varovasti,
täytyy hankkia ensin ystäviä itselleni ja näytellä kuninkaalle
alistuvaisen ja kunnioittavan osaa.

Eipä ollut todellakaan helppoa ylläpitää mainetta, että olin hieno
nainen, kun se tomppeli jätti minut leskeksi. Minulla ei ollut muuta
kuin kaksi tyhjää kättä ja jos olisin kuullut äitini ja sisareni
neuvoja, niin olisin myynyt itseni parista frangista.

Mutta minä olin viisaampi, kuin kaikki muut yhteensä. Minä tiesin, että
se päivä oli tuleva, jolloin Aleksanteri tekisi minut kuningattareksi!
Ja se päivä on nyt tullut, minä olen tullut päämaaliini.

— Niin, nyt olet sinä, tuhat tulimmaista, tullut päämaaliisi! vastasi
Nicodem ja heitti papyrossinsa maahan. — Enkös minä ole uskollisesti
sinua auttanut, häh? Hyvät työt ansaitsevat aina palkkansa...

— No, olenhan minäkin kohottanut sinut vahtimestarista luutnantiksi
ihan kädenkäänteessä! tokasi Draga. — Olenhan aina noudattanut
mielitekojasi ja täyttänyt taskusi rahoilla.

— Velkojani ahdistelevat minua nyt, juutalaiset, joilta olen lainannut,
tahtovat nyt omansa takaisin, kun sinusta on tullut kuningatar; olen
jo tarpeeksi syöttänyt heitä kauniilla lupauksilla, ja nyt tarvitsen
satatuhatta frangia.

Draga seisoi hetken hiljaa ja mietti itsekseen. Hänen silmänsä olivat
kiinni, rintansa aaltoili sisällisestä liikutuksesta; näytti siltä,
että hän tällä hetkellä taisteli itsensä kanssa ja aikoi tehdä jonkun
suuren päätöksen.

— Mennään tuonne kioskiin! kuiskasi hän veljelleen. — Minun täytyy
puhua yksin sinun kanssasi, ett'ei kukaan saa kuulla, mitä minulla on
sanottavaa; täällä saattaisi olla kuuntelija jonkun puun takana, mutta
tuolla kioskissa saamme olla huoletta.

Draga ja Nicodem astuivat nyt pieneen turkkilaiseen kioskiin. Se oli
siinä vielä niiltä ajoilta, kun maa kuului turkkilaisille, ja kun ei
siinä ollut ikkunoita, sillä valo tuli himmeäksi hiotusta lasista
katossa, niin oli se omiansa salaisille keskusteluille.

Draga istuutui heti tultuaan turkkilaiselle sohvalle, Nicodem jäi
seisomaan sisarensa eteen, miekkaansa nojaten. Hän katsoi odottavasti
sisareen, sillä hän huomasi, että tämän mieli oli kuumeen tapaisessa
kuohussa.

— Veli, sai Draga sanotuksi ja hänen äänensä kuului vaan kuiskaukselta
tuossa pienessä huoneessa, tänään tahdon ensi kerran osoittaa sinulle,
että pidän sinua parhaimpana ystävistäni, tahdon uskoa sinulle
salaisuuden, jonka tietää vaan kaksi henkeä, minä ja se mies, jota se
koskee.

Mutta, ennenkuin puhun, täytyy sinun vannoa vala, ett'eivät huulesi
koskaan aukene salaisuuttani ilmaisemaan.

— Pitääkö minun sitte todellakin vannoa? kysyi Nicodem. No niin,
kunniani kautta, sieluni autuuden kautta pidän salaisuutesi ikuisesti
haudattuna syvällä sydämessäni.

— Olin aivan köyhä, kun tuo ihminen kuoli, jonka kanssa äitini
hommasi minut yhteen — saadakseen ehkä muutaman kolikan, jolla voisi
ostaa viinaa itselleen, sillä tiedäthän, Nicodem, että äitimme oli
auttamattomasti juoppouteen vaipunut...

— Oli, keskeytti Nicodem sisarensa ivallisella äänellä — sano pikemmin,
että hän on...

— Hiljaa, Jumalan tähden, hiljaa! huudahti Draga ja ojensi rukoillen
kätensä edessään seisovaa Nicodemia kohti. — Äitimme on kuollut — hänen
täytyy olla meille kuollut. Oi, ei koskaan olisi kuningas voinut ottaa
minua puolisokseen, jos emme jo ennakolta olisi kaikkialle levittäneet
sitä tietoa, että eukko oli kuollut.

— Mutta sitä ei hän nyt kuitenkaan ole, sanoi Nicodem. Irtolaisnaisena
kulkee hän ympäri Serbiaa ja kuka tietää, missä kapakassa hän nytkin
makaa pöydän alla, viinaan kuolemaisillaan.

— Niin, mitä se meitä liikuttaa! sanoi Draga kylmästi ja
sydämettömästi. Tämä nainen ei ole enää olemassa minulle ja vaikka hän
jossain syrjäkapakassa kertoisi, että hän on kuningatar Dragan äiti,
niin sanoisin hänelle vasten silmiä, että hän valehtelee ja antaisin
hänet mielivikaisena sulkea hullujenhuoneeseen.

Äänettömällä nyökkäyksellä osoitti Nicodem hyväksyvänsä tämän tuuman.
Sen sijaan sanoi hän, kierrellen vaaleanpunaisia viiksiään:

— Jatka, sisar kulta, aioit varmaan uskoa minulle elämäsi salaisuuden!

— Niin, elämäni salaisuuden! kuiskasi Draga. — Ei kukaan voi
aavistaa, kuinka se on kiusannut minua aina siitä päivästä lähtien
kuin se tapahtui, ja vielä tälläkin hetkellä se minua tuskittaa.
Olin rutiköyhäksi tullut mieheni kuoleman jälkeen, mutta minulla oli
onnea. Kuningatar Natalia sai kuulla hätäni. Hän oli hyväsydäminen,
ja kun eräänä päivänä polvistuin hänen edessänsä, hänen kirkkoon
mennessä ja ojensin hänelle anomuskirjan, keskusteli hän minun kanssani
pitemmän aikaa. Ja lähdettyään hänen luotansa, sain nimityksen hänen
hovinaisekseen...

— Sinua ei silloin vähän kadehdittu, rakas sisar, sanoi Nicodem, sillä
silloinhan elämänurasi alkoi.

— Silloin alkoi myöskin minun tuskani, vastasi Draga, ja hänen tummat
silmänsä leimusivat. — Minä vannon sinulle veliseni, että kun tulin
hoviin, olin vielä — neitsyt. Niin, katso vaan minuun kummastuneena,
leski ja kumminkin neitsyt! Sillä en koskaan ollut Maschinin todellinen
vaimo, en koskaan ollut hänen kanssaan lähemmässä yhteydessä. Sentähden
olinkin säilyttänyt neitseellisen kauneuteni, enkä koskaan ollut niin
toivottu, kuin _hän_ — ensikerran minut näki.

— Kuka? kysyi Nicodem, kumartuen sisarensa puoleen. Draga avasi
huulensa, tahtoi puhua, mutta ei saanut sanaakaan suusta, väristys
valtasi hänen ruumiinsa, hän hypähtyi äkkiä, katseli tutkivin silmin
ympärilleen kioskissa, ja heittäytyen veljensä syliin sai hän vaan
vaivoin sanotuksi:

— En uskalla nimeä mainita — tästä ainoasta sanasta riippuu Dragan koko
onni — voi minua, jos Aleksanteri joskus saisi salaisuuteni tietää, jos
nyt, juuri nyt petturi kuulisi meidän puheemme...

— Ei täällä ole ketään petturia! vastasi Nicodem, antaen silmäystensä
kulkea kioskin yli. — Puhu siis, sisar, täällä sinua kuulee ainoastaan
Jumala ja minä, sinun uskollinen veljesi!

Huokaus kohosi Dragan rinnasta, sitte hän punastui, sillä ne muistot,
jotka samalla heräsivät hänen sielussansa, saattoivat häpeän punan
hehkumaan hänen poskillansa.

— Minä olen pettänyt kuningatar Natalian, joka oli minun hyväntekijäni,
lausui hän murtuneella äänellä, katseensa lattiaan luoden. — Olen
palkinnut hänet kiittämättömyydellä, mutta taivaan Jumala on
todistajani, etten muuta voinut tehdä. — Täällä kioskissa, seitsemän
vuotta sitten — tällä sohvalla istuin haaveksien kirjaa lukien,
ja ulkona puistossa lepäsi heinäkuun viileys... silloin yhtäkkiä
ovi avautui, ja mies astui sisään — hän huomaa minut, näkee minun
olevan yksinäni, hän päästää riemuhuudon, ja seuraavana hetkenä on
hän kietonut käsivartensa ympärilleni ja suudelmillaan melkeinpä
tukehuttanut minut ja silloin — silloin olin kuningas Milanin
rakastajatar.

Draga vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa sen tyynyihin. Vieläpä tunnoton
Nicodem seisoi siinä minutin hämmästyneenä, mutta sitte hänen sinisiin
silmiinsä tuli viekas ilme, ja hän tukahutti hymyilyn.

— Vapauta minut, veljeni, jatkoi Draga, — kertomasta, mitä sitte
tapahtui. No niin, suhteeni kuninkaaseen ei jäänyt ilman seurausta.
Pysyttelin kätkössä, niin kauan kuin mahdollista, sitte sanoin, että
minun täytyi lähteä kotiin hoitamaan sairasta äitiäni, jätin hovin
ja syvimmässä salaisuudessa synnytin tytön. Annoin hänelle nimeksi —
Milana.

— Toivottavasti hän kuoli? kysyi Nicodem. — Sillä tosiaankin tuo tyttö
voisi tuottaa sinulle koko joukon ikävyyksiä.

— Ei hän kuollut, enkä minä antanut hänen kuolla, vastasi Draga. — Minä
rakastin sitä, sillä minä olin sen tuskalla synnyttänyt, minä rakastin
tuota pientä olentoa, sillä minä sanoin itselleni: Kun tulen vanhaksi,
eikä minulla enää ole yhtään ystävää, kun kaikki luopuvat minusta,
silloin — silloin tahdon olla äitinä, lapseni rakkaudessa tahdon
peilailla, hänen iloisessa puheessansa ja naurussansa etsiä lohdutusta,
silloin tahdon alkaa uutta elämätä, kunniallista, parempaa elämää.

Niin ei kumminkaan saanut tapahtua. Turhamainen sydämeni ei tyytynyt
lastenkamarin hiljaiseen riemuun. Istuessani pienen olennon kätkyeen
ääressä, kuulin valssin hurmaavia säveleitä, joita ehkä juuri silloin
kaikui hovin saleissa, näin komeita herroja, hovin upeuden ja kaiken
ihanuuden. Tuo veti minut takaisin sinne, missä parhaimmat voittoni
saavuttaisin, ja — minä jätin äitimme toimeksi, hänen, joka yksin
tiesi salaisuuteni, lähettää lapsi jonnekin maalle hyvien ihmisten
hoidettavaksi. Minä lupasin hoidosta suorittaa oikein ruhtinaallisen
palkkion.

En koskaan ole sitä hetkeä unhottava, jatkoi Draga hellällä äänellä,
joka oli hänessä jotakin varsin harvinaista, — kun otin lapseltani
jäähyväiset. Minä hyväilin ja suutelin sitä ja sidoin sen kaulalle
silkkinauhan, johon kiinnitin kultasormuksen sinisine päärlyineen,
saman sormuksen, jota lapsena ollessani olin pitänyt. Sitte annoin
äitimme matkustaa lapsen mukana ja palasin itse hoviin.

Äiti vakuutti minulle sittemmin, että oli hankkinut lapselle hyvän
kodin, kumminkaan ei hän tahtonut sanoa, minnekkä oli lapsen vienyt,
vaan väitti, että hänen täytyi sormet ristinkuvalla vannoa talonväelle,
ettei kenellekään ihmiselle ilmaisisi heidän nimeänsä, sillä he
tahtoivat kasvattaa lasta omanansa. Ne rahat, jotka äidille annoin,
tuskin koskaan ovat tulleet kasvatti vanhempain käsiin, vaan minä
aavistan, että äiti on ne juonut suuhunsa. Kuningas Milanille sanoin,
että lapsi oli kuollut.

— No, etkö sitte koskaan enää ole kuullut lapsesta? kysyi Nicodem. —
Sehän oikeastaan olisi paras ratkaisu.

— Niin, ehkä se olisi ollut parasta, vastasi Draga, pyyhkien silmiään.
— Ja minä jo luulin, että tuo pieni olento tosiaankin oli löytänyt
oikean kotinsa taivaassa, missä orvoilla lapsilla on paras olla. Niin
minä luulin, Nicodem, eilispäivään saakka, jolloin vihkimiseni tapahtui.

Tämän sanoessaan hypähti Draga sohvalta, meni aivan veljensä lähelle,
pani molemmat käsivartensa hänen hartioilleen, katsoen häneen
epävarmasti ja sieluntuska silmissä hän jatkoi: Eilen — näin minä
lapseni jälleen. Se äkkiä polvistui edessäni, kun kuninkaan rinnalla
astuin tuomiokirkosta, Serbian otsakoriste kulmillani ja kuninkaan
sormus sormessani. Hän rukoili minulta leipäpalasta, minä käännyin
ympäri — voi kauheata, sehän oli oma lapseni, joka polvistuen kohotti
pienen kätensä minua kohti ja antoi pienen sormuksen sinisine
päärlyineen hohtaa loisteella, joka koski sydämeeni tavattoman
kipeästi. Oi, ilman tuota sormustakin olisin lapseni tuntenut.
Sillä hänellä on minun piirteeni ja puhuu minun äänelläni, ja minun
rinnassani alkoi sydän rajusti sykkiä, kaikki vereni tunkeutui
sydämeen, enkä minä tietänyt, tulisinko mielipuoleksi pelosta vai
sulkisinko lapsen syliini. Kohta musteni silmissäni, minä pyörryin ja
tajuttomana vaivuin kuninkaan syliin.

Ja nyt, veljeni, rukoilen minä sinua, jatkoi Draga, kohottaen veljeänsä
kohti ristiin pannut kätensä, — vapauta minut tuosta hirveästä
kuumeesta, joka yöt päivät minua vaivaa, kun tiedän, että lapseni vielä
elää. Sen täytynee vielä olla Belgradissa, se ehkä kaduilla harhailee.
— Veliseni, hae se käsiisi ja kun olet sen löytänyt, niin...

— Ja kun minä olen sen löytänyt, kysyi Nicodem viekkaasti, — mitä
sitte... kaunis kuningatar?

— Kätke se sitte, minä kyllä päätän mitä lapselle teemme, vastasi Draga.

— Hyvä, sanoi Nicodem, — minä kyllä vapautan sinut lapsesta, voit
luottaa minuun täydellisesti, mutta ilman palkkaa ei tehdä mitään
työtä! Kuuleppas, sisar kulta, tässä on minulla oivallinen tilaisuus
kerta kaikkiaan päästä pulasta — maksa minulle 500,000 frangia, silloin
et tarvitse lastasi pelätä.

Draga otti askeleen taaksepäin. Hän rypisti kulmakarvojaan ja niiden
alta hän heitti veljeensä musertavan katseen.

— Vai sentähden olet minun antanut paljastaa salaisuuteni! huudahti hän
kiukusta vapisevalla äänellä. — Siksi vannoit minulle valasi, — että
nyt pitäisit minua ruuvipenkissä! Pois tyköäni, sinä ilkeä konna!

— Kuningattaren veljenä voin myöskin sallia olevani konna, nauroi nuori
upseeri hänelle vasten naamaa. Muutoin, sisar kulta, älkäämme kauemmin
riidelkö. Minä tarvitsen 500,000 frangia, pieni ranskalainen nainen on
näet pannut pääni pyörälle. Ja tuo suloinen olento tahtoo — kultaa.
Jollet maksa puolta miljoonaa, minkä tarvitsen, niin kyllä saan sen
kuningas Aleksanterilta; en tarvitse muuta, kuin kerron hänelle pienen
hauskan jutun hänen kuninkaallisesta isästänsä ja kauniista Draga
nimisestä hovinaisesta...

— Sinä katala! huusi Draga. — Tahdotko nyt hävittää sen, minkä vaivalla
olen rakentanut? Mieletön, sinähän hävität oman onnesi!

— Mahdollista, vastasi Nicodem, kevytmielisesti kohauttaen
olkapäitänsä, — mutta 500,000 frangia minä tarvitsen — ja sinun pitää
ne minulle hankkia, sisar kulta.

— Armeliaisuutta, Nicodem! huusi Draga ja väänteli käsiään — Minä
en voi sinulle antaa rahoja, vaikka tahtoisin. Elä meitä molempia
perikatoon syökse! En mitenkään uskalla puhua Aleksanterin kanssa
tuommoisesta summasta — en ainakaan nyt, kun vasta on toinen päivä
naimisemme jälkeen. Etkö siis älyä, että minulta pyydät mahdottomia!

— Ei mikään ole mahdotonta, kun vaan kuningatar sen tahtoo, jatkoi
Nicodem, äänessä taipumaton uhma. — Minä annan sinulle hyvän neuvon,
kuiskasi hän Dragan korvaan. — Päätä vaan, niin omistat miljoonia!
Muutoin pitäähän sinun käsittää, että taskusi tulee olla mynttiä
täynnä, jotta olisit varma kuninkaallisen hovin kaikkien olentojen
uskollisuudesta. Kullalla heidät kaikki saadaan ostetuiksi. Sirottele
siis kultaa ympärillesi, sisar kulta, niin kyllä sitte myös kultaa
ansaitset.

— Sirottele kultaa ympärillesi? — Jaa, olisihan oivallista, jos sen
voisin tehdä, kuiskasi Draga, mutta en nyt älyä yhtään keinoa, miten
kultaa haltuuni saisin.

Silloin tarttui Nicodem sisarensa käteen ja veti hänet lähelle itseänsä.

— Etkö nähnyt Aleksanterin päässä ihanata kruunua, sanoi Nicodem
kuiskaten, — silloin kun Aleksanteri seisoi alttarin edessä? — Minä
vannon sinulle, etten hetkeksikään kääntänyt katsettani tuosta
kruunusta, en nähnyt mitään muuta kuin juveleja, rubineja, sahreja,
ametisteja, — oi, mikä suunnaton rikkaus! Ja silloin minä ajattelin
— tuhat tulimaista, mitä varten siinä juuri tarvitaan oikeita kiviä.
Voi sitä rahan paljoutta, mikä saataisiin, jos noiden oikeiden kivien
sijaan pantaisiin väärät! —

— Sinä olet suuri lurjus, Nicodem! huudahti Draga vavisten, mutta
samalla myöskin ahneus leimahti hänen silmissänsä. — Niin, sinä olet
oikeassa, vääriä kiviä oikeiden sijaan! Mutta, missä saadaan tuo työ
tehdyksi? Ei ainakaan täällä, sillä silloin tulisimme kiikkiin. — Mitä
sanoitkaan, Nicodem? — Haa, tuon tuuman on itse paholainen päähäsi
pannut! Me muutamme Serbian kuningaskruunun rahaksi ja niillä me
lahjomme Belgradin ja koko Serbian!

— Nyt sinusta pidän, sisar, huudahti Nicodem inhottavasti nauraen. — Ja
jos olet viisas, niin ryhdymme heti toimeen!

— Jaa, jo ensi yönä! vastasi Draga yhtä kiihkeänä kuin veljensä.

— Minä jätän sinulle kruunun, vaikkapa minun täytyisi varastaa se
Aleksanterin päästä, mutta se on hyvässä säilyssä, valtaistuinhuoneen
rautakaapissa, johon yksin Aleksanterilla on avain, ja se on hänellä
aina mukanansa.

— Sinun täytyy se varastaa ja sitte jättää kruunu minulle! Missä odotan
sinua?

— Tässä kioskissa, keskiyön aikaan.

— Hyvä, ja niin pian kuin Serbian ihana kruunu on käsissäni, vien sen
Wieniin. Siellä irroitan kivet ja annan taitavan kultasepän yöllä
kiinnittää väärät mutta oikeat — ne muutan minä rahaksi ja annan ne
kaikki sinulle, lukuunottamatta puolta miljoonaa, jotka sinun pitää
minulle antaa.

- Oikeinpa vapisen ajatellessani, että matkalla joku voi sinulta
kruunun varastaa, sanoi Draga. Mitä tietä aiot matkustaa?

— Minä matkustan Budapestin kautta Wieniin ja koko matkalla en jätä
vierestäni kruunua, jota aion säilyttää nahkalaukussani. Ha, ha,
tahtoisinpa nähdä, uskaltaako joku riistää sen minulta.

Tuskin oli hän nämä sanat sanonut, kun Draga äkkiä säpsähti. Hän
tarttui lujasti kiinni Nicodemiin ja katseli tuskallisesti tutkistellen
ympäri huonetta.

— Kuinka on sinun laitasi? kysyi Nicodem.

— Ei mitään, oi, ei se ole mitään! vastasi Draga. — Minä luulin vaan,
— kiihottuneet hermoni vaan minulle uskottelivat. Olin kuulevinani
pilkkanaurua.

— Taisin itse nauraa, vastasi Nicodem. Kaikessa tapauksessa voit olla
aivan tyyni. Olemmehan täällä aivan yksin. Siis — keskiyönä odotan
sinua täällä, sisar kulta.

— No, entäs lapsi sitte? kysyi häneltä Draga. — Kuinka on käypä pikku
Milanan, tuon synnin ja tuskan lapsen?

— Siitä kyllä otan selvän ennen lähtöäni; ei ollenkaan ole Belgradissa
vaikeata päästä lasten jälille, jotka orpoina vetelehtivät kaduilla ja
saavat kerjuulla elättää henkensä. Kun vaan saan lapsen käsiini, vien
sen mukanani Wieniin, ja siellä kyllä siitä pääsen erilleni, niin ettet
enää tarvitse kuulla lapsesta puhuttavan.

— Hyvästi sitte, veljeni! sanoi Draga. — On jo aika palata kuninkaan
luokse. Hän minua kiihkeästi rakastaa, sentähden hän myöhemmin täyttää
jok'ikisen toivomukseni, jonka hän lukee silmistäni. — Minä en pelkää
mitään, Nicodem, me seisomme lujalla pohjalla, niin lujalla, etteivät
Mustat vuoret voi lujemmin seistä! Pysy minulle uskollisena, niin olet
kaikki saavuttava, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa.

Draga puristi vielä kerran hänen kättänsä, vaikkapa hiukan
vastahakoisesti, sillä hän muisti äkkiä, kuinka tuo kurja oli uhannut
ilmaista hänen salaisuutensa. Seuraavassa hetkessä oli hän lähtenyt
kioskista. Nicodem, joka vielä viipyi hetkisen, kierteli tyytyväisenä
viiksiänsä ja sytyttäen paperossia hän mutisi:

— Todellakin nyt saan viettää ihania päiviä kauniissa
keisarikaupungissa sinisen Tonavan varrella! Pikku Ninette, kaunis
ranskattareni, joka jo parin viikon ajan on täällä Belgradissa
majaillut, lentää, kohta kaulaani ihastuksesta, kun hänelle kerron,
että hän nyt on saava kaikki, mitä ikänä haluaa.

— Onpa todellakin edullista olla kuningattaren veljenä!

Ja ole vaan tyven, pikku sisar, ole vaan tyven. Nuo puoli miljoonaa
frangia on vasta alkua. Minä kyllä vielä monta kertaa olen iskevä
suontasi, kunnes ei enää pisaratakaan verta lähde. Nyt on minulla
sinut kynsissäni, salaisuudellasi olet heittäytynyt minun valtaani! —
Mitä hän sanoikaan lähtiessään? Kaikki olen saavuttava, "kaikki, mitä
ihminen voi täällä maailmassa voittaa!" Ha, ha, miksi en minä voisi
tulla Serbian kuninkaaksi, kun Aleksanteri, tuo kurja, ei enää ole
olemassa?...

Jaa, tuo on päämääräni, johon Dragan täytyy minut kohottaa! — Nicodem
I... Eläköön Serbian tuleva kuningas — hurraa!

Näissä kunnianhimoisissa aikeissa lähti Dragan yhtävertainen veli
kioskista, joka nyt oli aivan autio ja tyhjä.

Eksynyt mehiläinen surisi huoneessa turhaan pyrkien ulos vapauteen.
Villit köynnösruusut, jotka kiemurtelivat lasisen katon ylitse,
nostivat ikäänkuin kuunnellakseen pieniä vaaleanpunaisia kukkapäitään.

Mutta ei, — vielä toinenkin ääni kuului, ääni kuten petoeläimen, joka
on kauvan ollut vankeudessa, vapautuu kahleista ja nousee ylös — ja
tuolta sohvan alta tulee näkyviin ihmisen pää, kasvonpiirteet terävät
ja rohkeat, tukka ja parta mustat, hoikka miehekäs ruumis ryömii esiin
piilostaan, jossa se on liikkumatonna maannut useita tunteja. Hän
venyttää itseään, ja kalpeat huulensa vetäytyvät pilkkanauruun.

Ruskea, miehekäs nyrkki tarttuu miekan kahvaan, jota kantaa
albanialaispukuun puettu mies ja terävä ääni lausuu:

— Serbian kruunu! — Ei, et sinä vielä ole tuhlannut sen raha-arvoa. —
Tuhat kertaa ennemmin saa se sitte joutua minun — Demeter Banjalukin —
käsiin!...




YHDESTOISTA LUKU.

Ei sinun pidä tappaman!


Synkkinä kohoavat vuorten mustat kalliot Serbian ikivanhoissa
tammimetsissä kuin mykät vahdit, valmiina musertamaan jokaisen, joka
vaan uskaltaisi tehdä väkivaltaa tuolle pyhälle puulle.

Yö levittää synkän vaippansa yli jylhärotkoisen maiseman. Tuulenpuuska
suhisee puiden oksissa — on kuin suuri huokaus tunkeutuisi metsän
syvyydestä.

Kuu kätkeytyy pilvien taakse, jotka äärettömän peitteen tavoin
riippuvat repaleisina taivaalta. Ei yksikään tähti loista, ja vain
joskus lammikossa säkenöi virvatuli, tanssien suon ylitse ja häviten.

Tuolla synkässä vuorimetsässä nojautuu puuta vasten — Genia von
Sandorf. Hänen kalpeat kasvonsa on kärsimys rumentanut, suuret silmät
puhuvat sanomatonta sieluntuskaa. Hän nytkähtelee pelosta, kun
sisilisko hypähtää kuivilla lehdillä tahi orava kiitää ylös puuhun
aivan hänen vieressänsä.

Ikivanha tammi, jonka rosoista runkoa vastaan kaunis, nuori tyttö
lepää, kumartaa Genian pään ylitse ikäänkuin surevia oksiansa.

Vanha tammi on ollut hirveän ilkityön todistajana, se on itsekin siihen
saanut ottaa osaa. Sen on täytynyt nähdä kuinka Jovan ja Karla eversti
Maschinin toimesta kostivat luullulle petturille, sillä tammeen oli
tyttö sidottu kolmenkertaisilla kahleilla.

Hänen käsivartensa ovat pitkin runkoa kurotetut, mutta kädet ovat
kumminkin nuoralla toisiinsa sidotut. Myöskin ovat jalat tammeen
sidotut ja sitäpaitsi ihmiset ilkeydessään sitoivat vyötäryksen tammeen
vahvalla nuoralla.

Turhaan oli Genia rukoillut Jovaa ja Karlaa irrottamaan hänet, mutta
hän tuskin oli kyennyt sanaakaan sanomaan.

— Petturi, oli Jovan hänelle huutanut, parempaa kohtaloa et ole
ansainnut! Karla taas sylki häntä silmiin ja halveksien lähti hänen
luotansa.

Ja kumminkaan he eivät olleet huonoja ihmisiä, he vaan arvelivat
toimivansa kuin rehelliset, oikeat serbialaiset ainakin, kun olivat
siitä vakuutettuja, että tuo suloinen olento oli häväissyt Serbian
kunniata ja syössyt eversti Maschinin ja muut upseerit, jotka eilen
vangittiin, turmioon.

Nuo peljättävät ihmiset poistuivat ja jättivät Genian metsän synkkään
yksinäisyyteen ja kaikkiin vuoriseudun kauhuihin, jotka päivällä
kätkeytyvät puiden taakse, väijyvät kallioiden onkaloissa, mutta öisin
kuljeskelevat aavemaisina olennoina.

Kaksitoista pitkää tuntia oli Genia ristillään kitunut, on nimittäin
hänelle lohduttavaista saada verrata kärsimyksiään Vapahtajan
kärsimyksiin, joka hänkin oli syyttömänä ristinpuulla kärsinyt. Niin
luuli Geniakin kuolevansa.

Turhaan hän vielä kerran koetti irrottaa kahleitansa, mutta oi, ne ovat
siksi vahvat, ettei hän heikoilla voimillansa kykene vapautumaan ja
odottaa vaan kuolemata.

— Oi, jospa kuolema tulisi minut vapauttamaan! uikuttaa hän. — Mitä
sanonkaan! Ei, rakas Jumala, vapauta Stefan ja anna minun kuolla
hänen puolestansa! Ja kumminkin tahtoisin niin mielelläni kuolla,
jatkoi hän, samalla kuin kyyneleet pusertuivat hänen silmistänsä, —
elää todistaakseni syyttömyyteni, sillä minä en tahdo, että Genia von
Sandorfin nimi ikuisesti kirouksella mainitaan. Jo tahtoisin seistä
niiden ihmisten edessä, jotka ovat minut petturiksi leimanneet. Voi,
minkä kauhean laudanpalasen sitoivat selkääni! Miks'et myrskytuuli
irrota sitä, miks'et poista minusta häpeän tahraa.

Laudanpalasen? — Jova ja Karla olivat hänen selkäänsä sitoneet
laudanpalasen ja siihen kirjottaneet:

 "Noin kuolee Serbian petturi, noin kuolee kuningatar Dragan elukka!
 Kirottu olkoon Genia von Sandorf — hän on kohtalonsa ansainnut.

 Joka tämän ruumiin tapaa, kulkekoon ohitse rukousta lukematta,
 jättämättä häntä maan haltuun!

 Raadelkoot Mustien vuorten korppikotkat petturin ruumiin!"

Monta monituista kertaa oli Genia koettanut irrottaa tuota häpeällistä
taulua.

Nytkin hän painoi päänsä alas ja koetti hampaillaan tavottaa nuoraa,
sen poikki purrakseen ja siten pudottaakseen taulun maahan.

Mutta Jovan Radac oli kyllä huolta pitänyt siitä, että tämä oli
mahdotonta, ja epätoivossa nyyhkyttäen täytyi Genian taaskin luopua
yrityksestänsä. Tässä tilassa lensivät hänen ajatuksensa vanhempainsa
kotiin.

— Oi Jumala, mitä hän oli tehnyt? Eikö hän itsessään tehnyt muuta
rikosta vanhempiaan kohtaan, kun hän äänettömänä, salaa hiipi pois
heidän luotansa. Vain pienen kirjelapun oli hän jättänyt jälkeensä,
pyytäen siinä, ettei isä eikä äiti olisi huolissaan hänen kohtalostaan.
Hän kyllä palaisi, kun oli täyttänyt aiotun tehtävänsä.

Kuinka nyt vanhemmat mahtoivat epätoivoisina etsiä häntä!

Mutta, millä kauhulla täyttyisi heidän sydämet, jos he vaan
aavistaisivat, miksi heidän rakkaan lapsensa kohtalo oli muodostunut! —

Ollessaan puuhun sidottuna oli Genia yhtämittaa huutanut apua. Mutta,
kukapa olisi häntä täällä kuullut? Kuuleppas! — Kovaa haukuntaa
kuuluu kallion takaa, jonka hän aivan selvästi voi erottaa koko
alastomuudessansa. Ei mitenkään koira voinut noin haukkua. Susi noin
haukkui, ruskea susi, joka vieläkin oleskelee Serbian metsissä ja
hämärässä jättää luolansa, lähteäksensä saalista etsimään.

Veri hyytyi Genian suonissa, ja hiukset yrittivät pöyristyä, kun hän
huomasi jättiläismäisen suden katselevan pelokkailla silmillään ja
sitte suurin hyppäyksin juoksevan takaisin metsään.

— Taivaan Jumala, elä anna suden raadella minua, rukoili Genia tuskasta
mielettömänä. — Hän kuuli pensaissa ratisevan. Ehkäpä tunkeutui susi
sitä tietä, ehkäpä se vainui saalistansa. Ehkäpä —

— Kaikkivaltias Jumala, huudahti hän, nähdessään suden punertavat
silmät suuntautuvan häntä kohden, sillä suden suippo pää pistäytyi nyt
esiin pensaista, jotka olivat ainoastaan kymmenen askeleen päässä.

Varovasti katsoi susi häneen tullakseen vakuutetuksi, saattoiko uhri
puolustautua, sillä pedot ovat samalla suuria pelkureita, pelkäävät
keppiä yhtä paljon kuin miekkaa tahi kuulaa.

Mutta, voi, Genia ei kyennyt puolustautua, sillä kädet ja jalat olivat
sidotut, ja hän oli auttamattomasti jätetty oman onnensa nojaan.

Laiha, takkuinen eläin kohottautui kyykkyasennostaan. Se tuli häntä
kohden ja teki puun ympäri yhä ahtaampia kierroksia.

Genia tunsi, kuinka tuskan hiki tihkui otsasta, kuinka jalat vapisivat
ja jo puutuneet käsivarret värähtelivät. Ja yhtä kaikki hän vielä
kerran epätoivon koko voimalla yritti katkaista nuorat. Sillä hän
tahtoi paeta, pelastautua uuden vihollisen kynsistä...

Mutta juuri kuin susi aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, terävillä
hampaillaan puremaan poikki hänen kurkkunsa, kaikui äkkiä ihmisääni
pensaikosta, ja samassa silmänräpäyksessä viskautui peto syrjään ja
pakeni pelokkaana.

— Ihmisiä, ihmisiä! riemuitsi Genia sydämessänsä. — Vihdoinkin tulee
apu! Sinä taivaan hyvä Jumala, minä kiitän sinua, ettet ole hyljännyt
lastasi, kääntänyt kasvojasi tyköäni!

Nyt minut vapautetaan, ja minä tulen pelastetuksi, jotta taas
vuorostani voin pelastaa Stefan Naumovitschin.

Pensaat väistyivät tieltä, ja pieni mies, pitkään vaippaan puettu,
esiintyi.

Jo tahtoi Genia rukoilla häneltä apua, kun äkkiä ajatus antoi hänelle
paremman neuvon.

Ei, ensin tahtoi Genia tietää, mikä tarkotus oli miehen tuonut metsään.

Olikohan tuo hyvä ihminen? Tahtoiko tuo todellakin häntä auttaa
epäitsekkäästä vai vaatisiko jälkeenpäin avustansa hirvittävän palkan?

Sekuntia myöhemmin hengitti hän taas vapaammin, sillä hän näki, että
tuo mies ei ollut yksin, vaan talutti pientä lasta, ja missä lapsi
on mukana, siellä — niin arveli Genia — ei inhimillinen kehnous voi
vehkeillä, silloin vaan lempeät rakkauden tunteet vallitsevat.

Sillä kukapa ei lasta rakastaisi, ja kukapa sen nähden tahtoisi tehdä
halpamielisesti?

Lapsi, jota vaippaan puettu mies talutti, oli pieni, rääsyinen tyttö.

Kuuvalo, joka nyt pilkisti puiden lehtien lomitse, salli Genian
jotenkin hyvin havaita molemmat olennot.

Mitäpä mies aikoi tehdä lapselle metsässä? Miksi oli hän tuonut lapsen
mukanaan tähän autioon seutuun?

Genia pidätti henkeänsä, ettei ilmaisisi itseänsä, hän painautui
vieläkin lähemmäksi tammea, ettei vaan näyttäytyisi kuunvalossa.

Mies kulki hänen ohitsensa, lapsi noin viidentoista askeleen päässä.
Kaikeksi onneksi ei mies Geniata huomannut.

Genia saattoi nähdä ainoastaan miehen kasvon piirteet sivulta päin.
Kasvot olivat nuorekkaat, vaaleitten viiksien koristamat.

Samassa silmänräpäyksessä kun he kulkivat Genian ohitse, kuuli tämä,
kuinka lapsi sanoi miehelle:

— Minnekkä viet minut? Emmekö vielä ole saapuneet äidin luokse?
Lupasithan viedä minut äidin luokse!

— Tuonne kalliolle meidän ensin täytyy tulla, vastasi mies, äänessään
vastenmielinen sointu. — Sitte olet äitisi luona.

Genia tunsi pistoksen sydämessään.

Sanat kuuluivat niin pilkallisilta miehen huulilta. Eikä hän arvellut
ensimäistä kertaa kuulevansa tuota ääntä.

Hän tiesi vieläpä aivan varmasti kuulleensa tuon ylpeän äänenpainon.
Mutta missä — missä? Tällä hetkellä oli hänen mahdotonta sitä muistaa,
hetkellä, jolloin raju mielenliikutus täytti hänen rintansa.

Että mies oli valheen lausunut, siitä oli Genia heti vakuutettu, sillä
kallion takana ei ollut yhtään ihmisasuntoa, missä tytön äiti olisi
asunut.

Genia näki, kuinka mies nousi ylös kalliota lapsen kanssa. Hän luuli
ensin, että mies taas laskeutuisi kallion toiselle puolelle, mutta
kalliolle hän jäikin seisomaan.

Kuu pilkisti pilvien takaa ja valaisi aavemaisella, kalpealla valollaan
kamalata, synkkää kalliota ja miehen sekä lapsen piirteet selvästi
kuvastuivat tummalla pohjalla. Tuuli ikäänkuin nyyhkytti ja valitteli
puiden oksissa ja lehdissä.

Genia tunsi rajua tuskaa sydämessänsä, häneen ei koskenut enää oma
kohtalonsa, vaan tuon pienen tytön, joka kalliolla seisoi oudon miehen
vieressä. Pöyristys valtasi hänen mielensä. Hän ei tietänyt miksi,
mutta yht'äkkiä hän rukoili Jumalaa sydämessänsä, auttamaan tuota lasta
ja armahtamaan.

Seuraavien minuuttien kuluessa täytyi hänen aavistustensa toteutua. Hän
näki nimittäin, kuinka mies äkkiä tarttui tytön molempiin käsiin ja
pakotti hänen laskeutumaan polvilleen.

— Polvillesi! sanoi mies käskevällä äänellä peljästyneelle lapselle,
joka kauhusta ei kyennyt sanaakaan virkkamaan. — Rukoile nyt viimeinen
rukouksesi, sillä sinun täytyy kuolla!

— Armelias Jumala! kuiskasi Genia. Tuo peto, kurja aikoo murhata
suojattoman lapsen! Voiko ihminen katalampaa tekoa tehdä!

— Ja miksi minun täytyy kuolla? kysyi pikku tyttö vapisevalla äänellä,
enhän minä mitään pahaa ole tehnyt.

— Elä kysy! ärjäsi mies. Sinun täytyy kuolla, koska olet toisten
tiellä. Ei tässä tarvita pitkiä puheita, saat kuulan otsaasi ja
sitten sysään sinut alas kalliolta. Laskeudu polvillesi aivan kallion
reunalle, tuonne ulommaksi!

Tuskasta väristen ryömi lapsi parka, jonka suloiset, mustien kiharoiden
ympäröimät kasvot Genia nyt aivan selvästi saattoi erottaa, kallion
jyrkimmälle reunalle, yhä heittäen aran katseensa murhaajaan, joka
oli heittänyt vaipan päältänsä. Voi, tuo mies ei ollutkaan tavallinen
kuljeksiva ryöväri, vaan upseeri.

Äkkiä älysi Genia, missä hän oli aikaisemmin nähnyt nuo ylpeät, julkeat
kasvot vaaleanpunaisine viiksineen.

Tuo oli sama upseeri, joka mustalla oriilla oli ajaa karauttanut
tuomiokirkolle, Stefan Naumovitschia vangitsemaan. — Hän oli Nicodem
Lunjevica, kuningatar Dragan veli, ja sama mies aikoi nyt tehdä
lapsenmurhan! Tuon lapsen laita mahtaa olla hyvin kummallista, arveli
Genia.

Genia kuuli revolverin hanan napsahtavan kohotessa ja näki murha-aseen
suuntautuvan lapsen otsaa kohden. Saattoi olla varma siitä, että kuula
kyllä lopettaisi lapsen päivät.

Pikku tyttö purskahti äkkiä suonenvedontapaiseen itkuun. —

Enhän minä ole mitään pahaa tehnyt! huusi hän toistamiseen. — Minä
pyysin sinulta vaan palasen leipää, sillä minun oli nälkä. Ja sinä
sen sijaan kysyit, mistä sormuksen olin saanut, joka minulla oli
sormessani. Sanoinhan minä, etten sitä ole varastanut, vaan on se
minulla ollut niinkauvan kuin muistan. Voi, elä tapa minua, rakas
upseeri, elä tapa minua!

Nicodem Lunjevica ei vastannut lapsen sydäntäsärkevään rukoukseen.
Vielä sekunti, ja tuo ilkityö olisi ollut valmis.

Genia joutui kokonaan tunteittensa valtaan, omaa kuolemataan
pelkäämättä hän huusi kovalla äänellä, joka hirvittävänä kaikui
synkässä metsässä:

— Varo, Nicodem Lunjevica, ei edes sisarensa purppura kykene peittämään
tuota viatonta verta, joka takertuu käsiisi! Varo, sillä joka lapsen
murhaa, on kirottu.

Kirottu! toisti kaiku kamalasti. Ja kirottu! vastasi metsä kaikkinensa.

Silloin vaipui Nicodemin käsi, joka juuri oli ollut valmiina
laukaisemaan. Hän katseli arasti ympärilleen ja juoksi sitte kiireimmän
kautta kallion toiselle puolelle ja hävisi nopeampaan kuin Genia edes
saattoi ajatella olevansa onnellinen, kun oli ihmishengen pelastanut,
hän, joka itse oli avuton, puuhun sidottuna, oli saavuttanut loistavan
voiton pimeyden vallasta.

Lapsi oli vielä polvillaan, hän ei vielä ollut selvillä siitä, mitenkä
peljättävä murhamies äkkiä oli hävinnyt.

Lapsi piti kumminkin yhä vielä kätensä ristissä ja katseli taivasta
kohden, missä — Genia oli näkevinään siinä Jumalan antaman merkin —
ystävällinen, kirkas tähti näyttäytyi.




KAHDESTOISTA LUKU.

Mustien vuorten ryövärien joukossa.


Lapsi, lapsi! huusi nyt Genia ilosta vapisevalla äänellä, antaessaan
sille niin ystävällisen ja hellän soinnin kuin mahdollista, ettei vaan
peljättäisi pienokaista. — Lapsi, tule tänne, tule tänne, minä odotan
sinua!

Pikku tyttö nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän nähtävästi ei voinut
kuulla, mistä ystävällinen ääni kuului.

— Kuka minua huutaa? kysyi tyttö. — Hyvät, siivot ihmisetkö? Oi, täällä
metsässä on niin synkkää ja kalliot ovat jyrkät.

Astu varovasti alas, suloinen lapsi! kehotti häntä Genia hellästi kuin
äiti. Elä putoa! Tule tänne, täällä minä olen tässä puussa.

Pikku tyttö oli kulkenut Genian ääntä kohden. Hän oli poistunut
kalliolta ja kiireesti hän nyt hiipi tummien jättiläispuiden ohitse
sille paikalle, missä Genia oli.

Vielä kerran huusi pikku tyttö:

— Missä sinä olet, lempeä ääni?

Genia vastasi:

— Täällä, täällä olen! Oi Jumalani, sinä olet pelastettu, lapsukaiseni,
ainakin kaikkein pahimmasta.

Kummastuneena katseli lapsi Geniata, jonka hän näki nojaavan
puuta vastaan eikä ymmärtänyt, että Genia oli sidottu. Vähääkään
arastelematta hiipi tyttö hänen puoleensa.

— Sinä siis minua huusit? — Näitkö, kuinka ilkeä mies tahtoi minut
tappaa, ampua kuoliaaksi.

— Hiljaa nyt, lapsi? Emme vielä ole vaarasta päässeet, hän voi tulla
takaisin. Voi, en voi syleillä sinua, olen sidottu.

— Sidottu? kysyi pienokainen, miks'et avaa nuoria?

— Kun en voi, vastasi Genia. — Katsoppas, kuinka käsivarteni ja jalkani
ovat puun runkoon sidotut.

Voi, jos sormissasi olisi voimaa sen verran, että irrottaisit minut.

Lapset, jotka saavat pitää itsestänsä huolta, ovat tavallisesti paljoa
käytännöllisempiä kuin ne, jotka ovat äitinsä hemmottelemia.

— Ehkäpä minä voin auttaa, huudahti pikku tyttö. Onhan minulla taskussa
pieni veitsi, jolla leipää leikkaan. Ole hyvin hiljaa liikkumatonna,
niin koetan nuoran katkaista.

Kuusivuotias lapsi meni puunrungon taakse, ja Genia tunsi kohta tuon
pikku olennon käsien liikuttavan hänen käsiänsä.

— Nuora on niin kovaa, valitti lapsi, ja veitsi tylsä. Mutta odota!
Ehkäpä paremmin onnistun hampaillani. Tiedä, että minulla on vahvat
terävät hampaat, se johtuu siitä, että syön kovaa leipää...

Vaikka Genia oli surullisessa tilassa, täytyi hänen hymyillä.

— Nyt olet vapaa, nuora on jo poikki. Koetappas liikuttaa käsivarsiasi,
niin saat nähdä... Kas vaan, kuinka se onnistuu. Ja nyt irrotan jalkasi.

Parin minuutin kuluttua oli Genia vapaa, sillä lapsen oli onnistunut
avata solmut. Mutta nyt Genia kaatui maahan, sillä pitkällinen tuska
oli voimat kokonaan lamauttanut.

Genia lepäsi siinä hetken liikkumattomana ja lapsi istuutui hänen
viereensä, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häneen vilpittömästi.

— Lapsi parka! sanoi Genia, vetäen pienokaisen lähemmäksi ja otti
syliinsä. — Eikö sinulla ole vanhempia?

— Tarkotat varmaankin, onko minulla isä ja äiti? — Ei, niitä ei minulla
koskaan ole ollut:

— Ei koskaan! — Geniata puistatti. Olento, jota ei isän silmä ole
koskaan katsellut, jonka kiharoita äidin käsi ei ole koskaan hyväillyt
— voi kuinka surkuteltava olikaan tuollainen köyhä, hyljätty ihmislapsi!

— Ja missä olet tähän saakka asunut? kysyi hän edelleen. — Jonkun luona
on sinun kuitenkin täytynyt olla. Kuka antoi sinulle ruokaa, missä
talossa oli vuoteesi?

— Vanha rouva antoi minun syödä sitä ruokaa, mitä hänelle kerjäsin.
Mutta hän löi minua myöskin. Ja sitte joi hän niin paljon viinaa, että
kerran hän jäi ojaan makaamaan maantien viereen, ja minä huusin, että
hän nousisi ylös, mutta hän ei vaan kuullut puhettani.

— Ehkäpä oli hän kuollut! huudahti Genia peljästyneenä. Olisit mennyt
hakemaan ihmisiä avuksi.

— Sen hän oli kieltänyt. En koskaan uskaltanut huutaa ihmisiä avuksi,
kun hän oli juovuksissa ja kaatui, sillä hän sanoi, että ihmiset
veisivät hänet työhuoneelle, jonnekka hän ei millään ehdolla halunnut.
Kun hän jäi ojaan makaamaan, olimme matkalla Belgradiin. Hän sanoi,
että minut siellä otettaisiin hyvin vastaan, siellä saisin kauniit
vaatteet ja saisin ajaa vaunuissa, sitä varten lähti hän minua sinne
viemään. Ja silloin ajattelin, että jos en heti pääsisi Belgradiin,
annettaisiin vaatteet jollekin muulle lapselle, ja toinen tyttö saisi
vaunuissa ajaa. Sen vuoksi juoksin heti tieheni ja annoin eukon ojassa
maata.

— Entäs Belgradi sitten? — Kuinka siellä kävi?

— Siellä kuljeskelin yhtä mittaa ja kerjäsin, kunnes tuo häijy mies
tuli ja sanoi, että veisi minut äitini luokse, otti minut mukaansa
metsään, ja tuolla kalliolla hän tahtoi —

— Niin, siitä et tarvitse puhua, minä näin kaikki. Kiitos Jumalan, että
hän pelasti sinut tuon miehen kynsistä.

Mutta sanoppas, eikö vanhalla rouvalla ollut mitään nimeä? Oliko hän
sinun äitisi?

— Minun äitini? Ei, minä aina kutsuin häntä eukoksi ja muuta nimeä
ei hän koskaan suvainnut. Minä en hänestä koskaan pitänyt enkä ole
ollenkaan pahoillani siitä, että hän nyt ehkä lepää haudassa. Emmehän
nyt mene hänen luoksensa. Olen ennemmin sinun luonasi, sinä olet niin
kaunis ja niin kiltti.

Lapsi nojautui hellästi Geniaa vastaan, vavisten ajatellessaan, että
ehkä taas täytyisi hänestä erota.

— Niin, sinun pitää pysyä luonani! huudahti Genia ja painoi suudelman
hänen otsalleen. — Mutta joskaan eukolla ei ollut mitään nimeä, tahi
sinä et sitä tuntenut, niin on kai sinulla joku nimi?

— Nimeni on Milana, vastasi tyttö. — Eikös monella Serbian tytöllä ole
sama nimi, onhan se sievä nimi?

— Sangen sievä nimi, sanoi Genia. — Pidätkö minusta, pikku Milana?

Tämän kuullessaan heitti tyttö pienet käsivartensa pelastajansa ympäri,
ikäänkuin olisi tietänyt, että hänen oli Geniata kiittäminen hengestään.

— Tule sitte! huudahti nuori paronitar. — Meidän täytyy lähteä, koettaa
päästä tästä hirveästä metsästä ja löytää joku ihmisasunto. Täällä on
niin kamalata. Ojenna minulle kätesi, Milana!

Mutta kun lapsen piti ojentaa Genialle kätensä, osotti se sen sijaan
Genian selkää ja lausui:

— Mikä taulu siinä on? Siinä on jotakin kirjotettuna.

Ellei olisi ollut niin pimeä vanhojen tammien alla, olisi pikku Milana
huomannut, että polttava puna kohosi hänen pelastajansa poskille.
Nopealla liikkeellä tempasi Genia taulun irti ja viskasi sen metsikköön.

— Tule! huusi hän sitte lapselle melkeinpä ankaralla äänellä. — Löytyy
ilkeitä ihmisiä täällä maailmassa. Sen olet jo saanut kokea ja minä
myös.

He vaelsivat sitte yhdessä metsän läpi. Genia haki polkua, mutta ei
voinut semmoista löytää. Tuntui kuin metsä ei ollenkaan olisi tahtonut
loppua ja että vanhat puujättiläiset eivät olisi tahtoneet päästää
tyttöä eikä lasta käsistään. Yhä uusia jättiläisiä kohtasi heitä ja
seutu tuli yhä epätasaisemmaksi, yhä kallioisemmaksi, peljättävämmäksi.

Metsäpuro syöksyi alas pitkin vuoren seinämää ja vuodatti sisällyksensä
kapeaan uomaan. Tätä pitkin he kulkivat.

Kapea aukko tuijotti heihin kallioiden välissä, mustana ja uhkaavana.

— Hyi, huusi pikku Milana vavisten.

— Siellä on varmaankin helvetin portti.

— Helvetti on ainoastaan siellä, missä löytyy ilkeitä ihmisiä, vastasi
nuori paronitar. — Elä pelkää! Etkö näe, että tähti, joka tuolla
ylhäällä loisti kauhusi hetkellä, vieläkin meitä seuraa...? Tule vaan
mukanani solaan, Jumala on meitä oikein johdattava.

Niin he sitten menivät kallioiden väliseen solaan. Mutta tuskin he
olivat muutamia minuutteja kulkeneet tuota synkkää polkua, kun äkkiä,
ikäänkuin maasta nousten, useita rajunnäköisiä miehiä seisoi heidän
edessänsä. Kiväärien piiput säkenöivät, eräs mies tähtäsi ja huusi
korskeasti:

— Seis, ei yhtään askelta enää, muutoin ammun teidät!

— Ryöväreitä! huokaili Genia vapisevalla äänellä. Oi, Jumala, tuo vielä
puuttui.

Mutta pian hän rauhottui, katsoi ryöväreitä suoraan silmiin ja sanoi:

— Saatte kernaasti tutkia vaatteeni, mutta ette löydä mitään arvokasta
esinettä. Ja yksistään murhanhimosta ette toki meitä tappane. —

— Miehet neuvottelivat hetkisen. He puhuivat kieltä, joka ei tuntunut
olevan serbiankieltä, ehkäpä se oli jotakin mongerrusta, jonka itse
olivat keksineet, etteivät vieraat ihmiset heitä ymmärtäisi. Sitte
sanoi yksi heistä:

— Vie heidät kapteenin luokse. Hän saa määrätä, mitä me niillä teemme!
Kaikessa tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia ja välttää yllätystä.

— Neiti, sanoi sitte sama mies, vielä nuori ja päivettynyt, Genialle, —
me emme ole mitään murhaajia, jotka vaan huvin vuoksi tapamme; siitä ei
kapteenimme olisi mielissään.

— Mutta me emme voi päästää teitä vapaaksi, kun kerta olette tulleet
piilopaikkaamme. Nyt sidotaan teidän silmänne ja viedään teidät
kapteenin luokse.

Näin sanoen veti hän taskustaan mustan silkkihuivin, sitoen sen Genian
silmille, joka ei myöskään vastustellut.

— Teidän kapteeninne ei liene enemmän kuin ihminen, sanoi Genia. — Ehkä
on hän joku isä, ja silloin hän varmaankin meitä säälii. — No hyvä,
viekää minut hänen luoksensa, minä tahdon puhua hänen kanssansa. Mutta
mikä on hänen nimensä?

— Mikäkö hänen nimensä? huudahti nuori ryöväri, ja hänen äänessään oli
ihastuksen kaikua. Hänen nimellään on Serbiassa peljättävä sointi,
ja Belgradin äidit peljättävät hänen nimellään lapsiansa nukkumaan.
Kapteenimme on nimeltään Banjaluki eli Mustien vuorten hallitsija.




KOLMASTOISTA LUKU.

Uhkarohkea yritys.


Nuori ryöväri otti pikku Milanan käsivarrelleen ja ojensi toisen
kätensä Genialle.

— Elkää mitään peljätkö, neitiseni! sanoi hän kohteliaasti, jommoista
ei olisi tuommoiselta mieheltä odottanut. — Meillä on jotenkin
vaivalloinen tie kuljettavana, mutta johdan teitä varmasti.

Genia tunsi itsensä pois laahatuksi. Hänen sydämensä löi alussa
tuskallisesti, sillä hän luuli, että uusi, hirvittävä kohtalo häntä
odotti ja hän pelkäsi oudon miehen läheisyyttä.

Tuo rosvo kumminkin piti hyvin varovasti hänen kädestänsä ja kohteli
häntä niin sääliväisesti, että hän kohta vapautui kaikesta tuskasta.

Kallioiden yli meni heidän tiensä yhä kauvemmaksi. Genia luuli
kävelleensä neljännestuntia, kun saattaja hänelle äkkiä sanoi:

— Nyt pitää meidän astua rappusia alas. Astukaa varovasti porras
portaalta. Ne ovat kallioon hakatut ja jotenkin kapeat. Pienokaisesta,
joka on käsivarrellani, kyllä vastaan. Minä menen edeltä, jotta voin
ottaa teidät kiinni, jos sattuisitte putoamaan.

Laskeutuminen alkoi. Kun Genia ei voinut mitään nähdä mustan siteen
lävitse, täytyi hänen kulkea mitä suurimmalla varovaisuudella. Hän
ensin koetteli jalkaterällään, mihin tulisi astua, ja sitte hän veti
toisen jalan perästä, tuntiessaan, että seisoi varmalla pohjalla.

Ryöväri johti laskeutumista rohkaisevin sanoin. Geniasta tuntui, kuin
astuisi syvälle maan sisään. Tuon tuostakin tuntui silmissä vähän
valoisammalta, heikko hohto, leimuava valo tunkeutui siteen lävitse, ja
pihkaisen puun haju tunkeutui nenään. Nähtävästi oli kallion seinämiin
pistetty sytytettyjä päreitä, valaisemaan vaarallista tietä.

Kylmä ilma löi vastaan, ja juhlallinen hiljaisuus, joka alhaalla
vallitsi, ilmaisi parhaiten, että nyt oltiin syvällä maan sisässä.

— Nyt ovat kallioportaat takanamme! huudahti nuori mies. — Nyt, neiti,
antakaa tänne kätenne, niin pian olemme päämäärässämme perillä.

Taas kuljettiin eteenpäin ja tuntui Geniasta, kuin olisi nuori
mies kuljettanut häntä sokkelossa, ristiin rastiin, ehkäpä aivan
tahallisesti eksyttääksensä.

Yht'äkkiä hän pysähtyi ja otti pois siteen. Genia nyt havaitsi olevansa
maanalaisessa luolassa, jonka katosta riippui vuotokiviä. Pisaroita
putosikin tuon tuostakin ja jokainen auttoi muodostamaan osaksi katosta
riippuvan pitkän, kapean kiven, osaksi toisen, lyhemmän, paksumman,
joka nousi luolan pohjasta, mutta jotka jälkimmäiset olivat mukavuuden
vuoksi enimmäkseen poishakatut tahi muodostetut tuoleiksi ja pöydiksi.

Vuotokivien muodostaman kahden pilarin väliin oli tämän maanalaisen
asumuksen merkillinen asukas kiinnittänyt kirjavan esiripun.

Saattaja työnsi esiripun syrjään, ja heti jäi Genia liikkumattomaksi,
huudahtaen ihmettelystä ja ihastuksesta.

Genia näki kuvan, jommoista vaan saduissa esitetään, ihmeen loistoisan
kuvan.

Luola, joka siihen saakka oli ollut pitkä ja kapea, laajeni suureksi
saliksi, jonka upea kaari veti vertoja mille temppeliholville hyvänsä.
Kattoa kannatti kaksitoista pilaria, joista ei yksikään ollut vähemmän
kuin kaksikymmentä metriä korkea. Soihtujen valossa, jotka olivat
pilareihin kiinnitetyt ja levittivät punertavaa valoansa maanalaisessa
luolassa, kimaltelivat kiteytyneet pisarat kuin miljoonat hohtokivet.
Mahtavan salin sivuille oli luonto muodostanut pienempiä huoneita: nämä
näyttivät etempänä olevien soihtujen valossa punasinerviltä.

Muutoin oli tämä merkillinen asumus myöskin sisustettu ylöllisyyttä
lähenevällä huolellisuudella.

Turkkilaiseen malliin seisoi siellä täällä sohvia, joiden yli
oli levitetty karhunnahkoja. Keskellä seisoi suuri ympyriäinen
pöytä, kootakseen kaikki ryövärit sen ympärillä aterioitsemaan ja
juominkeihin. Pilareille oli ripustettu vaakunoita ja voitonmerkkejä,
ja seiniä koristivat kirjavat turkkilaismatot.

Myöskin peitti lattiata paksu, pehmeä matto, johon jalka painui.

Eräällä sohvalla lepäsi mustapartainen mies, jonka Genia heti otaksui
kapteeniksi. Liikkeessä, minkä tämä teki noustessaan, ynnä ylpeässä
katseessaan ilmeni runsaasti mahtavuudentuntoa ynnä itsetajuntaa.

Hänen vieressään oli kaksipiippuinen pyssy.

— Kenet olet tuonut luokseni, Aza? kysyi rosvopäällikkö, kun hän
päätänsä pudistaen katseli tyttöä ja lasta. — Te näytte saaneen
ihmeellisen saaliin.

— Säälikää meitä, kapteeni! sanoi Genia heittäytyen polvilleen Demeter
Banjalukin eteen. — Mielelläni antaisin sinulle kaikki, mitä minulla
on, mutta taskuni ovat tyhjät. Omituisen sattuman kautta jouduin
metsään. Tapasin siellä tämän harhaantuneen lapsen ja päätin hakea
ihmisasunnon saadakseni suojaa yöllä, jolloin sinun väkesi sai minut
kiinni. Meistä ei teillä voi olla mitään hyötyä — antakaa meille vaan
vapautemme.

Demeter veteli kädellään pitkää, mustaa partaansa.

— Te aioitte hakea ihmisasunnon? sanoi hän nauraen. — Täällä
vuoristossa olisitte saaneet kauan kuljeskella, ennenkuin olisitte
sellaisen löytäneet, sillä laajalta, niin kauvas kuin tämä metsä
ulottuu, ei löydy pienintäkään majaa, lukuunottamatta vanhaa
jahtilinnaa, joka on kuninkaan, ja sinne te ette olisi voineet päästä.

Me emme kumminkaan tee teille mitään pahaa, olkaa rauhallisia ja
levätkää, sillä teidän täytynee olla sangen väsyneitä noin pitkän
vaelluksen perästä. Kuules, Aza, mene noutamaan viiniä ja leipää, jotta
Demeter Banjaluki voi näyttää vieraanvaraisuuttaan serbialaiseen tapaan.

Nuori rosvo toi, mitä pyydettiin, ja Geniaa ei tarvinnut monta kertaa
käskeä. Istuutuen pöydän ääreen, joka oli keskellä salia, söi hän
yhdessä Milanan kanssa leipää ja kylmää lihaa sekä joi viiniä päälle.

Rosvopäällikkö oli asettunut aivan Geniaa vastapäätä, mutta tämän
syödessä hän ei sanaakaan virkkanut. Myöskään hän ei hetkeksikään
lakannut katselemasta Genian ihastuttavia piirteitä, ja niin usein kuin
tämä oli lasin tyhjentänyt, kaatoi Banjaluki lisää ja pyysi melkeinpä
surunvoittoisesti valitellen:

— Älkää halveksiko leipää eikä viiniä rosvon talossa.

Voimakas viini, jota Milana ensi kertaa elämässään nautti, sulki pian
hänen silmänsä ja lapsi nukahti pöytää vasten, pää painuen ristissä
oleville käsivarsille.

Myöskin tunsi Genia itsensä sangen väsyneeksi ja pyysi rosvokapteenin
vetäytymään syrjään.

— Kas tässä! sanoi päällikkö, viitaten erästä ovea, joka näkyi
vuotokiviseinässä. Sitte hän avasi oven, ja Genia näki varsin hyvin
sisustetun huoneen, missä oli tila karhuntaljoineen ja pehmeine
patjoineen.

— Nuku rauhassa, kuin jos nukkuisit Abrahamin helmassa, sanoi Genialle
Banjaluki. — Täällä olet hyvässä säilyssä ja kun taas näemme toisemme,
niin saat huoleti lähteä matkallesi. — Usko minua, ryövärin asunnossa
voi usein paljoa turvallisemmin sulkea silmänsä kuin Serbian kuninkaan
linnassa. Kukapa tietää, lisäsi hän nauraen, nukkuuko kuningatar Draga
tänä yönä niin makeasti ja häiritsemättä kuin sinä.

— Kiitos, vastasi Genia, ojentaen päällikölle kätensä. Jo ensi hetkestä
tunsin sinuun luottamusta, mielelläni ja kiitollisuudella vastaanotan
vieraanvaraisen tarjouksesi. Hyvää yötä!

Näin sanoen meni Genia, Milana käsivarrellaan, kalliokamariin, ja
Banjaluki sulki perästä oven.

Minutiksi jäi hän seisomaan suljetun oven eteen. Hän ei kuunnellut,
mutta näytti vaipuneen syviin ajatuksiin.

Pitkät, mustat, silkkimäiset kulmakarvat varjostivat hänen silmiään.

Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnan yli, ja rajuuden ja synkän
päättäväisyyden jok'ikinen jälki oli hänen kasvoistansa kadonnut. Hänen
piirteensä olivat päinvastoin saaneet lauhkean, haaveilevan ilmeen.

— Merkillistä! kuiskasi hän itsekseen. — Noin monen vuoden kuluttua
— voiko se olla mahdollista?... Ei, ei voi olla — kuolonhiljaista on
täällä sydämessäni; se ei voi kauvemmin rakastaa — kerran, eikä koskaan
enää.

Äkillisellä, päättäväisellä liikkeellä kiskasi hän itsensä irti
uneksivasta sureksimisestaan.

— Aza! huusi hän käskevällä äänellä.

Heti näyttäytyi nuori rosvo salissa ja kysyi kapteeninsa käskyjä.

— Ota minulle pukuvarastosta aatelispuku, ynnä kaikki mitä siihen
kuuluu. Samalla kuin pukeudun, mene ylös satuloimaan kaksi parasta
hevosta. Itsesi tulee sinun ottaa lakeijan puku ja valmistua mukaani
lähtemään.

— Aiotko tänä yönä tehdä hyvän kaappauksen, kapteeni, kysyi Aza.

— Kyllä, poikani, vastasi Banjaluki. — Ja se saalis, jonka huomenna
viemme kotiimme, on pitkiksi ajoiksi huolemme lopettava. —

Mutta mene nyt, elä kysy pitemmältä! Tiedäthän, että aina
vastenmielisesti vastaan uteliaisiin kysymyksiin. Kiiruhda, poikani,
meillä ei ole aikaa kadottaa.

Aza hävisi erääseen kamariin.

Kohta senjälkeen hän taas tuli näkyviin, tuoden herransa eteen useita
pukineita.

Tämä riisui albanialaispukunsa ja pukeutui sen sijaan loistavaan
pukuun, jota parempaa Belgradin etevinkään räätäli ei olisi kyennyt
valmistamaan.

Demeterin notkea, komea vartalo teki nyt oivallisen vaikutuksen. Ja
kun hän sitte painoi uusimuotisen hatun mustakiharaiseen päähänsä ja
hitaasti veti silohansikkaat käteensä, niin ei kukaan ihminen olisi
voinut aavistaa, että edessä seisoi Mustien vuorten rosvo, mies, jonka
päästä hallitus oli luvannut kalliin hinnan, koska hän rohkeilla
hyökkäyksillä ja kaikenmoisilla rikoksellisilla toimilla oli poliisia
ja maan lakeja uhmaillut.

Ettei viranomaisten ollut onnistunut vangita Demeter Banjalukia, siihen
oli helposti ymmärrettävät syynsä.

Väestö ei tukenut poliisin ponnistuksia tuon miehen vangitsemiseksi.
Päinvastoin — Demeter Banjaluki saattoi suurella varmuudella siihen
luottaa, että jokaisen köyhän mielien majassa, etenkin jokaisen
talonpojan ja paimenen talossa, saisi osakseen ystävällistä kohtelua ja
turvallisen piilopaikan.

Hän oli myöskin köyhien ystävä ja suojelija ja ainoastaan rikkaiden
ruoska, jotka väärällä tavalla olivat omaisuutensa hankkineet, ja
sellaisia löytyy kyllälti Serbiassa.

Sillä aikaa oli myöskin Aza päättänyt pukeutumisensa ja esiintyi nyt
lakeijan ratsupuvussa niinkuin ylhäisen herran palvelija ainakin.

— Laajat nahkahousut soveltuivat mainiosti kastanjanruskeeseen tukkaan
ja miellyttävään ulkomuotoon nähden.

Keltaiset saappaat säkenöivine kannuksineen sopivat jalkoihin kuin
valetut, ja sininen frakkimainen takki kiiltävine hopeanappeineen
näytti varsin somalta.

Demeter Banjaluki käski saattajansa odottaa vielä hetkisen ja meni
sivuhuoneeseen noutamaan oivallisia aseita.

Olipa sillä monellaisia aseita: mitä uusimpia kivääreitä,
pistooleita ja revolvereita, osaksi hopealla silattuja, osaksi
norsunluulla koristettuja. Miekkoja ja sapeleita, tikareita —
kaikellaisia murha-aseita oli Demeter koonnut, eikä ollut vähän ylpeä
kokoelmastansa, sillä suurimmaksi osaksi oli hän aseensa voittanut
rehellisessä taistelussa, ottanut ne voitetuilta vastustajilta.

Mutta Banjaluki otti nyt mukaansa hadjaarin, jonka kätki takkinsa alle.
Tätä asetta hän parhaiten ymmärsi käyttää ja se saattoi tulla hänen
vihollisillensa kaikista peljättävimmäksi. Tätä asetta käyttäen hän
saattoi yhdellä ainoalla liikkeellä repiä vastustajansa ruumiin auki
alhaalta ylös rintaa myöten, niin että vastustajan ehdottomasti täytyi
maahan vajota.

Sitte hän meni pienelle kaapille, jonka avasi pienellä avaimella, otti
esille yhden vähäisistä pulloista, jotka olivat täytetyt valkoisella,
vaaleanvihreällä tahi ruusunpunaisella nesteellä, pullon, joka ei ollut
suurempi kuin sormustin, ja pisti sen taskuunsa.

Sitte hän kaapin lukittuaan palasi Azan luoksi.

Tämän hän käski seuraamaan, jonka jälkeen molemmat nousivat kallioon
hakatuita portaita myöten, jotka johtivat vuoressa olevaan käytävään,
minne Banjalukin ryövärijoukko oli kokoontunut.

Banjaluki viittasi luokseen harmaapartaisen vanhan miehen ja sanoi
hänelle kuiskaten:

— Mahommed, alhaalla asunnossani oleskelee nuori, vaaleaverinen tyttö
ja pieni lapsi. Sinä vastaat minulle siitä, ettei poissaollessani
hiuskarvaakaan häviä heidän päästänsä. Sinä annat niille, mitä
haluavat, ja huolehdit siitä, ettei niiltä mitään puutu. —

Jos tyttö tahtoo poistua, niin anna hänen ymmärtää, ettei se käy
päinsä, ennenkuin olen palannut. Muutoin toivottavasti palaan
viimeistäänkin huomisaamuna. — Pidä joukko kurissa eläkä lähde
luolasta! — Aza! Taluta tänne hevoset!

Paria minuuttia myöhemmin nousi Demeter Banjaluki mustan juoksijan
selkään.

Kapteeni otti vielä kerran kädenliikkeellä jäähyväiset tovereiltansa ja
ratsasti tiehensä.

Aza pysyttelihe aivan hänen perässänsä. He ratsastivat useita tunteja
sanaakaan keskenänsä vaihtamatta.

Belgradin tornit tulivat vihdoin näkyviin.

Aza karahutti Banjalukin sivulle ja kysyi:

— Lähdemmekö Belgradiin?

— Kyllä, pääkaupunkiin, vastasi Demeter. — Viemme hevosemme "Zum
Bojaren" majatalon talliin. Mandelblüt juutalaiseen voin täysin
luottaa. Itse me lähdemme rautatien asemalle. Kuulitko, eikö
tuomiokirkon kello lyönyt yksitoista? Keskiyönä täytyy meidän olla
asemalla.

— Ole varovainen, kapteeni, pyysi Aza. — Tiedäthän, että päästäsi on
luvattu hyvä hinta, ja Belgradin poliisi...

— On sokea ja kuuro, milloin vaan Demeter Banjaluki niin tahtoo!
keskeytti häntä rosvopäällikkö käden liikkeellä. — Elä pelkää, minulle
ei mitään pahaa tapahdu, mutta minä olen tänä yönä lyövä elämäni
suurimman valtin pöytään, riistän kruunun, jota kuningas vielä eilen
tuomiokirkossa päässään kantoi. Jaa, Serbian säteilevä kuningaskruunu
on oleva — minun!

Ikäänkuin tuon ylpeän ajatuksen kiihottamana lensi musta ori tietä
pitkin, niin että Aza tuskin perässä pysyi.

Suorana, ryhdikkäänä istui Demeter Banjaluki satulassansa ja katseli
yli Belgradin terävillä silmillään, ikäänkuin olisi lähtenyt Serbian
pääkaupunkia vallottamaan.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Belgradin tiedonantorekisteri.


Sinä olet siis aivan varma asiastasi, Benjamino? Sinä seurasit
kuningatarta, kun hän hääpidoista lähti ja hävisi melkein koko tunnin
ajaksi?

Kuningas Aleksanteri pakottautui näyttäytymään tyvenenä, tehdessään
tämän kysymyksen kamaripalvelijalleen, joka makuuhuoneessa juuri oli
kuninkaan yöpuvun kuntoon laittanut. Mutta se suurimmassa määrässä
kiihtynyt ääni, jolla tämä lausuttiin, ilmaisi aivan päinvastaista,
siitä saattoi päättää, että nuoren hallitsijan sielussa raivosi
kärsimysten myrsky.

— Teidän majesteettinne, vastasi Benjamino, nuori italialainen, tuskin
kuningasta vanhempi, johon Aleksanteri kerran Italianmatkallaan oli
mieltynyt, — teidän majesteettinne, sieluni autuuden kautta vannon,
että se on totta. Minä hiivin kuningattaren perässä ja näin hänen
katoavan pienen portin taakse, joka johtaa linnoitukseen.

— Haa, linnoitukseen — ja mitä hän sieltä etsi? Kuningatar, joka
hääpäivänänsä varastautuu puolisonsa sivulta — on sekin varsin
merkillistä! Mutta ehkäpä hyvä sydämensä siihen pakotti, ehkäpä hän
tahtoi onnettomille viedä lohdutusta ja apua?

— Kaikille onnettomille, jotka linnoituksessa nääntyvät — se ei
kumminkaan ole ajateltavissa! jatkoi Benjamino, merkitsevä hymyily
viekkailla kasvoillaan. — Mutta että hänellä oli asiata jollekin
vangille — se on varmaa.

Aleksanteri tempasi kamaripalvelijalta silkkisen yötakin ja viskasi
sen lattialle. Sitte tarttui hän Benjaminoon, veti hänet luoksensa ja
kaivaen katseensa kamaripalvelijansa silmiin, huusi hänelle:

— Sinä puhut arvoituksilla, Benjamino! Varo itseäsi, kuningas ei
tarvitse ratkaista arvoituksia, hänelle ei saa mitään olla salattuna.
Sinä tiedät enemmän kuin tahdot sanoa. Niin sano sitte: ketä puolisoni
Draga tuona iltana kävi maakuopassa tapaamassa?

— Teidän majesteettinne, sanoi italialainen, heittäytyen kuninkaansa
jalkojen eteen, — tiedän kyllä, että tällä hetkellä ehkä kadotan hyvän
herrani armon. Mutta minä vannon, että ainoastaan uskollisuuteni
kuningastani kohtaan pakotti minua hiipimään kuningattaren perässä.
Kuulin, muurin syvennykseen kätkeytyneenä, kuinka hän käski
vankilanpäällikön avata sen kopin, missä Stefan Naumovitsch oli
suljettuna.

— Stefan Naumovitsch? mutisi kuningas, ja hänen kulmakarvansa
rypistyivät onnettomuutta aavistaen... — Sama Naumovitsch, joka eilen
vainusi kuningattaren henkeä, valtionkavaltaja, joka tahtoi hänet
tappaa? — Ei, ei, sinun on täytynyt erehtyä, Benjamino, hänen luoksensa
saattoi kuningatar kaikista vähimmin pyrkiä, hänelle ei mitenkään ole
voinut armoansa osottaa.

— Armoansa osottaa! toisti italialainen, joka yhä vielä oli polvillaan.
— Sitä ei kuningatar aikonutkaan. Päinvastoin pyysi kuningatar Stefan
Naumovitschilta jotakin, joka jotenkin paljon muistutti armoa.

Kuningas Aleksanterin silmät, jotka vissinä hetkinä kamalasti
leimahtelivat, saivat nyt jähmettyneen ja kalsean ilmeen.

Hän puri alahuultaan, niin että se vuoti verta, vavistus kulki hänen
ruumiissaan ja sitte sanoi hän kumeasti:

— Ja mitä se on, joka sinun mielestäsi armoa muistuttaisi?

— Rakkaus, kuninkaallinen herrani, huudahti Benjamino, ja juoksi
pois etsimään suojaa herransa peljättäviltä vihan puuskilta, sillä
hän tiesi, että Aleksanteri semmoisina hetkinä saattoi vieläpä tehdä
väkivaltaa.

Aleksanteri päästi muutamia katkonaisia ääniä, horjui ja vaipui
nojatuoliin.

Minutin hän siinä istui, kuin lamautunut, kykenemättä tehdä yhtäkään
liikettä; kaksi suurta kyyneltä tunkihe hänen silmistänsä ja valui
hitaasti pitkin poskia.

— Ulos! — Ulos, sinä elukka, minä tahdon olla yksin! komensi hän
äkkiä Benjaminoa. — Odota ulkona etuhuoneessa, kunnes sinut kutsun!
Kuningatar — missä on kuningatar?

— Hänen majesteettinsa kuningatar on juuri mennyt levolle, vastasi
Benjamino ja hävisi ovesta.

— On mennyt levolle ja odottaa epäilemättä minua, huokasi Aleksanteri
itsekseen, kun hän nyt näki olevansa yksin. — Hän odottaa minua,
sulkeaksensa minut syliinsä ja ihastuttaaksensa minut suudelmillaan.

Oi, mitäpä en antaisi, jos vaan tietäisin, että nuo huulet eivät
koskaan ole suudelleet kenenkään muun suuta kuin minun... Minä rakastan
tuota naista, rakastan Dragaa aivan mielettömästi. Mutta minä tahdon
yksin hänet omistaa, ei ainoastaan nyt ja tulevaisuudessa — ei, hänen
menneisyytensäkin on oleva minun — ainoastaan silloin voin tuntea
itseni onnelliseksi hänen rinnallansa.

Hän löi käsillään kasvoihinsa ja vapisi kuin lapsi, jolta on kielletty
suurimman ja hartaimman toivomuksen täyttäminen, ja joka ei ymmärrä,
miksi niin on tapahtunut.

— Hän on minulle vannonut, jatkoi Aleksateri itsekseen puhellen,
nousten seisoalleen ja kävellen lakkaamatta edestakaisin huoneessa,
— vannonut minulle pyhän valan, ettei hän koskaan varsinaisessa
merkityksessä ollut Maschinin vaimo, että minä olen hänen ensimäinen
miehensä — ensimäinen! — Oi, mikä autuus on tuossa sanassa, jos vaan
voisin siihen luottaa! Mutta epäilys asuu sielussani, se kiusaa minua,
kiduttaa minua, raastaa minun sydäntäni. Voi, antaisin vaikka kruununi,
ja kaiken valtani ja loistoni mukana, mielelläni olisin kerjäläinen
tahi vaatimaton työmies, jolla ei olisi muuta mistä elää, kuin kättensä
työ, jos vaan tietäisin, että tuo nainen ei ole ketään muuta rakastanut
kuin minua, ettei kukaan ennen minua ole häntä rakastanut!

Mustasukkaisuus pani hänet vapisemaan, ikäänkuin horkka eli vilutauti
olisi puistattanut. Raju halu kutsua puhdas sielu omaksensa, saada
painaa suunsa puhtaisiin huuliin, levätä siveällä povella, täytti tuon
miehen jonkunmoisella mielettömyydellä.

— Mutta miksi itseäni noin kidutan, puhkesi hän sanomaan. —
Pelkurimainen raukka, mikä olen, miksi sitte minulla ei ole koskaan
ollut rohkeutta hankkia asioista täyttä varmuutta! Tunnenpa toki
keinon, joka heti antaa minulle totuudesta täyden selvityksen. Miksi
pelkään sitä keinoa käyttää? Ei, vielä tänä yönä olen totuuden tietävä!

Kuningas työnsi syrjään silkkisen verhon ja meni työhuoneeseensa. Hän
istuutui kirjoituspöytänsä viereen ja kirjotti paperille seuraavat
sanat:

 Herra poliisitirehtori! Seuratkaa heti kamaripalvelija Benjaminoa
 palatsiin. Ottakaa mukaanne Belgradin tiedonantorekisteri, nide M,
 kirjain B. Pitäkää tämä kutsu kaikilta salassa, sitä käskee teidän

                                                  ALEKSANTERI.

— Benjamino!

Kuningas Aleksanteri oli taas mennyt makuuhuoneeseen ja huusi
Benjaminon etuhuoneesta.

— Mene heti ja vie tämä kirje poliisitirehtori Lazarille, jätä se hänen
omaan käteensä ja odota hänen vastaustansa! Jos hän seuraa mukana,
joka todennäköisesti on tapahtuva, niin vie hänet pienen tapettioven
kautta työhuoneeseeni. Siellä hän odottakoon minua. — Mene! — Elä odota
Benjamino!

Kamaripalvelija palasi; kuningas pani kätensä hänen olkapäälleen ja
katsoi häneen pitkällä tutkivalla silmäyksellä.

— Oletko oikein uskollinen minulle, Benjamino? kysyi hän melkeinpä
rukoilevalla äänellä. — Ole minulle uskollinen; löytyy niin vähän
ihmisiä, jotka semmoisia ovat. Kuningas harvoin löytää uskollisen
sydämen. — Minä olen sinua runsaasti palkitseva, Benjamino, jollet
minua koskaan petä.

— Kuninkaallinen herrani, sanoi kamaripalvelija, — te tiedätte, että
minä olin valitettava olento, kun minut löysitte. Te armahditte minua
— kuinka voisin sen koskaan unhottaa? Henkeni olen uhraava kuninkaani
puolesta.

— Nojaa, niin kaikki sanovat. Tulevaisuus on osottava, kuinka paljon
totta tarkotat. Mene nyt ja täytä käskyni!

Kun kamaripalvelija oli mennyt, otti Aleksanteri kynttilän ja meni
suuren peilin eteen, joka oli makuuhuoneen seinällä.

Täällä hän painoi nappulata ja peili kääntyi ympäri — peilin
tarkotuksena oli vaan peittää kiertoportaat, jotka kuninkaan
makuuhuoneesta johtivat yläpuolella olevaan huoneeseen.

Aleksanteri seisoi minuutin hiljaa portaiden juuressa ja koetti hillitä
intohimoa, joka näytti häntä hallitsevan.

Sitte astui hän hitaasti portaita ylös. Tultuaan niiden korkeimmalle
astuimelle, löi hän hiljakseen ovelle, joka sisästäpäin avautui.

Kuningas astui sisään — hän oli nyt kuningattaren makuuhuoneessa.

Tämä huone oli sisustettu mitä ylellisimmin: silkkitapetit, ihmeellisiä
kuvapatsaita, esittäen jumalattaria alastomassa kauneudessansa, komeat
huonekalut, pulleat sohvat, taivaansinen ympäröimä vuode — kaikki oli
kuin lumottu Dragaa varten.

Kaikkein ihaninta tässä ympäristössä oli kumminkin kuningatar itse,
joka juuri oli levolle menemäisillään.

Hänen ihanaa vartaloansa verhosi ainoastaan pitsien koristama kepeä
silkkinen yöpuku.

Oivallinen, ihmeteltävän pitkä tukka oli hajallaan, valuen kuin
juokseva mustapuu Dragan päästä yli olkapäiden ja kupeiden jalkoihin
saakka.

— Kuninkaani, huudahti kaunotar, juosten Aleksanteria vastaan ja painoi
häntä itseensä — oletko nyt vihdoinkin tullut? Sinä olet tänään antanut
minun varsin kauvan odottaa, rakkaani, ja minun on niin vaikeata
odottaa.

Draga painoi huulensa hänen huuliansa vastaan, suuteli hänen silmiänsä,
poskia ja käsiä, vei hänet hyväillen sohvalle sekä vaipui huokaillen
hänen viereensä.

— Sinä olet hajamielinen, kuninkaani, sanoi Draga hetkisen kuluttua.
Mitä sinä ajattelet? Surutko synkistävät sielusi? Oi, anna minun ottaa
osaa niihin, olenhan minä sinun saattajasi läpi elämän, ja oikeutenani
on kantaa puolet sinun kärsimyksistäsi. Miks'et suutele minua samalla
tulisuudella, johon eilen olin vähällä menehtyä? Oi, kuinka suloista on
tempautua tuollaisiin tunteisiin — suutele minua, Aleksanteri, toivon,
että saisin kuolla suudelmasi minun huulillani.

Draga veti hänet luokseen.

Mutta kuningas nousi heti pystyyn.

— Minä olen alakuloinen, sanoi hän, — niinkuin aina, kun minun täytyy
allekirjottaa kuolemantuomio.

— Kuolemantuomio? — Sinä, Aleksanterini, — tänään, juuri tänään toisena
hääpäivänäni? — Siitä olisi sinut tosiaankin pitänyt säästää.

— Asia on kiireellistä laatua, oikeusministeri tahtoi siitä pikaisen
päätöksen, sanoi kuningas hitaasti, samassa kuin Draga tutkivin silmin
häntä katseli. — Kysymys on tuosta kurjasta, joka tavotteli Dragani
henkeä, lurjus Stefan Naumovitschista; — oi, miksi noin säpsähdät?

— Minäkö? — minä säpsähdin, koska minuun kovasti koski, vastasi Draga,
nopeasti malttaen mielensä, että kuninkaani hetkellä, jolloin hän voisi
tuntea itsensä äärettömän onnelliseksi ja tuhat kertaa enemmän tehdä
toisen ihmisen onnelliseksi, lisäsi hän haikeasti katsoen, ajattelee
niin synkkiä asioita kuin kuolemantuomiota.

Ja sinä luulet sitte — Dragan ääni tuli tutkivaksi ja ikäänkuin
hapuilevaksi, koska hän samalla heitti käsivartensa kuninkaan ympäri ja
painautui häntä vasten — sinä luulet todellakin, että tuon, mikä hänen
nimensä onkaan — tuon Stefan Naumovitschin todellakin täytyy kuolla?

— Tahtoisitko, että hänet armahtaisin? kysyi Aleksanteri hitaasti
kääntäen kasvonsa hänen puoleensa. — Ajatteleppas: Jollei onnellinen
sattuma olisi sinua pelastanut, niin tuo kurja olisi ampunut
revolverinkuulan keskelle sydäntäsi!

— Juuri sentähden, että asia minua koskee, huudahti Draga, — en minä
tahtoisi, että mestaus tapahtuisi. Se ehkä synnyttäisi Serbiassa
pahaa verta. Parempi olisi siis sanoa: Kuningatar, joka nyt on
niin onnellinen, on vaatinut, että kuningas käyttäisi ihanata
armahtamisoikeuttansa. — Pyydän senvuoksi, kallis Aleksanteri, anna
tuon raukan elää, nääntyköön hän kernaasti vankilassa kymmenen,
kaksikymmentä vuotta — niin, koko elämänsä, se merkitsee vähemmän,
mutta elä verta vuodata.

Tuskin oli Draga lausunut nämä sanat, ennenkuin Aleksanteri tarttui
hänen käsiinsä ja käheällä huudolla veti hänet ylös sohvalta.

— Aleksanteri, rakkaani — mitä sinä teet? huusi Draga. — Miten on
laitasi — millä olen sinua loukannut?

— Tunnusta, Draga, sanoi Aleksanteri hampaittensa välitse, terävällä ja
vihaisella äänellä, että olet rakastanut häntä, tämä Stefan Naumovitsch
hän oli — sinun rakastajasi, ja siksi rukoilet hänen puolestasi, siksi
tahdot, että hänen pitää elää!

Draga kalpeni. Mutta hän oli menettänyt mielenmalttinsa vain hetkeksi.

Sitte hän päästi remakan naurun, ja hänen erinomainen tyyneytensä
vaikutti kuninkaaseen niin suuressa määrässä, että tämä päästi hänen
kätensä vapaiksi.

— Ilkeä ihminen! huudahti Draga. — Kuinka voi sinulla olla sydäntä
minua noin säikyttää! Tunneppas, kuinka sydämmeni tykyttää — niin,
tunneppas vaan! Tämä sydän on yksistään sinun eikä ole koskaan sykkinyt
kenellekään muulle.

Tämän sanoessa hän pani Aleksanterin käden rinnalleen.

— Draga, Dragani, puhkesi Aleksanteri vapisevalla äänellä ja
intohimon vimmassa sanomaan, — anna anteeksi, että häväisin sinua.
Minä — minä rakastan sinua siinä määrässä, että olen mustasukkainen
menneisyydellesi — ja jok'ikiselle, jolle vaan olet vähäisintäkin
suosiota osottanut. — Oi, anna minun suudella itseäsi, painaudu minua
vastaan, rakas vaimoni, ja minä tahdon — kas, tuo arpi oikeanpuolisessa
olkapäässäsi! — sano minulle: kuka sinua niin suuteli, että tuo
arpi syntyi! — Totuus esiin vaan, sillä minä olen sinun herrasi ja
kuninkaasi!

Kuningattaren vasemmassa olkapäässä oli todellakin pieni arpi, jonka
syynä epäilemättä ei ollut naarmua eikä sysäystä.

— Tämä arpi! sanoi Draga, kadottamatta mielenmalttiansa. — Kyllä
kuninkaani, lasna ollessani kaaduin kerran rautaista hellaa vastaan, ja
siitä ajasta lähtien olen kantanut tuota arpea muistona. — Mutta minä
näen, että sinä tänä yönä vaan koetat hakea syytä minuun suuttuaksesi;
huomenna ehkä olet paremmalla tuulella — hyvää yötä, kuninkaani! Jumala
sinua suojelkoon ja Serbiata, sillä aikaa kuin nukut!

— Draga, huudahti Aleksanteri, sinä ajat minut pois, sinä käännyt
minusta! — Kuinka nyt ovat asiat, Draga, oma Dragani, sinä itket?

— Eikö minulla sitte ole syytä itkeä, sanoi Draga nyyhkyttäen —
nähdessäni, että olen kadottanut kuninkaallisen herrani luottamuksen?
Otitko minut vaimoksesi ainoastaan tappaaksesi minut epäluulolla? Oi,
jospa minut pikemmin olisit jättänyt köyhyyteeni ja yksinäisyyteeni —
voi, kuinka onneton olen, minä kuningatar parka!

Näin sanoen hän vaipui sohvalle ja hautasi kasvonsa tyynyihin.

Aleksanteri seisoi siinä liikkumattomana, tietämättä mitä nyt tekisi.

Mutta sitte hän kumartui, suuteli Dragan niskaa ja pyysi häneltä
sydämmellisesti anteeksi hellimmillä sanoilla, mitä saattoi löytää.

Mutta kului pitkä aika, ennenkuin hän sai nähdä vaimonsa kauniit kasvot
ja hymyilyn hänen silmissänsä.

— Oletko antanut minulle anteeksi, Draga? kysyi Aleksanteri
levottomasti, heittäytyen hänen jalkojensa juureen. — En koskaan,
sen vannon sinulle, en koskaan enää ole mieltäsi pahottava.
Mustasukkaisuuteni riistän sydämestäni, kuuletko, — minä uskon sinua,
Dragani, minä vannon, että uskon sinua.

— Sinun täytyy antaa minulle todistus siitä, vastasi hän lujalla
äänellä. — En ollenkaan välitä kelvottomasta Stefan Naumovitschistä,
hän on kuoleman ansainnut. Mutta en tahdo, että hän kuolee; hän
nääntyköön vankilassa ja kerran on hän minulta armoa rukoileva.

Lupaa minulle Aleksanteri, ettet allekirjota hänen kuolemantuomiotansa!

— Sen lupaan, vastasi kuningas epäröimättä, ja heti veti hän hänet taas
rintaansa vasten.

Silloin äkkiä johtui Aleksanterin mieleen, että oli kutsunut luokseen
poliisipäällikön ja hellästi vapautuen Dragan syleilystä hän sanoi:

— Hetkeksi täytyy sinun suoda anteeksi, mutta minä olen pakotettu
tarkastamaan muutamia tärkeitä asiakirjoja. Oi, me kuninkaat emme
koskaan saa olla rauhassa; meitä vaivataan elämämme autuaallisimpinakin
hetkinä, emme koskaan kuulu itsellemme, vaan aina kansallemme. Jää
hyvin, rakkaani; jätä minulle pieni vapaa paikka sydämessäsi, kohta
olen taas luonasi.

Kuningas poistui ja laskeutui kiertoportaita, mutta tuskin oli peiliovi
hänen jälessään sulkeutunut, ennenkuin Draga levottomasti haali kokoon
tukkansa, sitoi sen päänsä yli ja kiinnitti kultakammalla.

— Heikko ihminen, joka kohta on oleva minun orjani, kuiskasi hän
itsekseen. — Tällä kertaa kumminkin tunnen itseni kiitolliseksi
hänen mustasukkaisuudestansa, sillä se pakotti hänen puhumaan
Stefan Naumovitschistä, ja silloin sain häneltä viekkaasti Stefanin
armahtamisen; muussa tapauksessa olisi hän allekirjoittanut hänen
kuolemantuomionsa, ja minä ehkä en olisi saanut siitä mitään tietää,
ennenkuin se olisi ollut toimeenpantu.

Mutta nyt — kuningas ei niin pian palaja; sentähden — toimitan heti
Nicodemille kruunun!

Aleksanteri oli kumminkin palannut makuuhuoneeseensa. Täällä nim.
Benjamino oli hänelle ilmottanut, että poliisipäällikkö oli viereisessä
huoneessa.

Kuningas veti yötakkinsa silkkinuorat kireämmälle, järjesti sitte vähän
tukkaansa ja astui alentuvaisen näköisenä työhuoneeseensa.

Poliisipäällikkö Lazar tervehti häntä syvällä kumarruksella.

— Teidän majesteettinne on käskenyt minun tänne tulemaan, sanoi Lazar
alamaisella äänellä, — eikä mikään yön hetki ole liian myöhäinen, kun
kuninkaan palvelemisesta on kysymys.

Aleksanteri oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen sirotekoiselle
tuolille ja sanoi, viitaten paksuun asiakirjasiteeseen, joka oli hänen
edessänsä:

— Te olette tuoneet tiedonantorekisterin?

— Kyllä, tein niinkuin teidän majesteettinne käski, toin M. siteen.
Tiedonantorekisteriä on pidetty mitä suurimmalla huolellisuudella, sitä
minä yksin hoidan, eikä kenenkään muun silmä kuin minun ole saanut sitä
lukea.

— No, kuinkas on asian laita?... Ovatko sitte nämä asiakirjat
ehdottomasti totuuden mukaiset? kysyi kuningas.

— Luulen minulla olevan syytä, teidän majesteettinne, olla ylpeä
tästä työstäni. Kaikkien niiden Belgradin asukasten nimet, jotka
yleensä voivat tulla kysymykseen, ovat tähän kirjotetut, he ovat,
niin sanoakseni, tähän kirjaan valokuvatut. Olen tutkituttanut heidän
entisyyttänsä ja tarkoin vaarinottanut heidän nykyisiä olojansa. Jos
kuninkaani tahtoo tulla tuntemaan jonkun henkilön entistä elämätä,
niin olkaa hyvä ja sanokaa vaan minulle henkilön nimi, ja teidän
majesteettinne voi omin silmin tulla vakuutetuksi siitä, että
tiedonantorekisteri antaa täysin luotettavan vastauksen.

— Ehkä! sanoi Aleksanteri muutaman minuutin epäiltyänsä. — Hyvä, Lazar,
hae — Draga Maschinin nimi.

Lazar säpsähti ja hänen piirteensä saivat oudon ilmeen; ja syvästi
kumartaen hän sanoi:

— Sekin nimi löytyy minun kirjassani; ja minä aijoin jonakin päivänä
pyytää teidän majesteettinne lupaa saada rekisteristä poistaa kysym.
olevat lehdet, sillä Serbian kuningattaresta ei tämä kirja saa antaa
mitään tietoja. Mutta tunnen itseni onnelliseksi, voidessani vielä
näyttää nämä lehdet — tässä ne ovat.

Helposti ja paljon etsimättä oli Lazar avannut kirjan siltä kohtaa,
mihin oli kirjotettu: "Leski Draga Maschin, syntyisin Lunjevica."

Kuningas Aleksanteri varjosti kädellä silmiänsä, koskei hän tahtonut
Lazarille ilmaista sielunliikutusta, joka silmissä kuvastui.

Hän vapisi levottomuudesta, sillä hän pelkäsi näistä lehdistä
löytävänsä jotakin, joka yhdellä iskulla veisi häneltä koko hänen
onnensa.

Mutta kun Lazarin ääni kohtasi hänen korvansa, tuntui kuin sentnerin
paino olisi sydämeltä vierähtänyt.

— Tässä kirjassa, sanoi poliisipäällikkö mielistellen, — löytyy tuskin
yhtään lehteä, joka voi osottaa niin paljon hyvettä, todellista
naisellisuutta ja sydämen hyvyyttä kuin nämä.

— Todellakin, puhkesi kuningas sanomaan ilosta väräjävällä äänellä,
jonka jälkeen rupesi innokkaasti lukemaan.

Lazar tarkasteli häntä silloin halveksien.

Hän tiesi liiankin hyvin, että hän itse muutamia päiviä sitten
Dragan toimesta oli poistanut tästä kirjasta kolme lehteä ja sitten
kiinnittänyt toisia niiden sijaan.

Mutta kuningas Aleksanteri ei huomannut, että kiinnitetyt lehdet
olivat väriltään valkoisempia kuin kirjan muut lehdet, jotka jo olivat
alkaneet kellastua. Hän siis suurimmalla innolla luki, sisäisellä
tyytyväisyydellä ja salaisella riemulla, sillä niillä lehdillä
ylistettiin Draga Maschinia naisten malliksi, jonka entinen elämä ei
kyennyt yhtään ainoata tahraa osottamaan.

— Minä olen teihin tyytyväinen, poliisitirehtori Lazar, sanoi
kuningas; te näytte pitävän tiedonantorekisteriä erinomaisen tarkasti,
tyydyttävällä ja totuutta vastaavalla tavalla. Kas tässä, ottakaa kirja
taas mukaanne, ja pyydän, ettette anna kenenkään saada vihiä tästä
yöllisestä kuulustelusta.

— Teidän majesteettinne, huudahti Lazar, — kuninkaani salaisuudet ovat
minulle kallisarvoisia esineitä, jotka lukitsen sieluni sisimpään
soppeen.

Lazar ojensi samalla ulos kätensä kirjaa ottaakseen, jonka kuningas oli
hänelle lykännyt; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti se
ottaa, pani Aleksanteri vieläkin kerran kätensä sen päälle.

— Odottakaa hetkisen, Lazar! huudahti hän. — Samalla kun kirja on
luonani, olisi erittäin hyvä ottaa selkoa vielä yhdestä henkilöstä.
Tämähän on side M? M:n jälkeen tulee N. Niinkuin näkyy, on kirjassa osa
sitäkin kirjainta.

Olkaa siis hyvä, herra poliisitirehtori, ja hakekaa minulle nimi Stefan
Naumovitsch!

Lazar kalpeni ja seisoi liikkumattomana. Mutta kuningas huusi hänelle
melkeinpä ankaralla äänellä:

— Ettekö kuullut käskyäni, herra poliisitirehtori? Minä tahdon nähdä
lehden: "Stefan Naumovitsch."

Lazar alkoi kirjaa selailla. Tätä selailua kesti jotenkin kauvan,
kunnes vihdoin avautui lehti, jonka yläsyrjässä luettiin Stefan
Naumovitsch.

Kuningas oikein ahmimalla luki kirjan sisällön. Hänen päähänsä oli
pujahtanut, että jos Naumovitsch koskaan oli ollut suhteessa Dragaan,
niin täytynee se olla tässä merkitty, jos Belgradin salapoliisin
kotkansilmät todellakin kykenisivät tunkeutua kaikkialle, keksiä
suurimmatkin salaisuudet.

Aluksi luki hän jotakin välinpitämättömästi, sillä kirjaan oli
merkitty, että Naumovitsch oli syntyjään serbialainen, rikkaan
tilanomistajan poika, että hän oli kadettina mennyt Nischin
sotakouluun, missä oli moitteettomasti käyttäytynyt sekä sitte
tutkinnon suoritettuaan astunut kuninkaalliseen kaartiin. Älykkääksi,
ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi upseeriksi kutsui häntä
tiedonantorekisteri.

Sitte seurasi Lazarin omin käsin kirjotettuna:

 "Helmikuun 7 p:nä 1901 Stefan Naumovitsch näyttää joutuneen huonoon
 seuraan, hän näkyy usein öisin häviävän leski Draga Maschinin
 asuntoon, ja eilen huomasi poliisimies Cyrill, että hän vasta kuuden
 aikana aamulla lähti sieltä. Häntä lukuunottamatta ei ketään muuta
 ollut lesken luona."

Kuningas Aleksanteri vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet
tuhkanharmaiksi, ja käsi lensi hermostuneesti sinne tänne turmiota
tuottavalla paperilla.

— Hyvä on, Lazar, ähkyi hän. — Teidän kirjanne on todellakin erittäin
huvittava — erittäin seikkaperäinen. Mutta — minä tahtoisin antaa
teille aineksia uudeksi osastoksi Stefan Naumovitschin tilillä,
loppupäätökseksi, Lazar — kas tässä se on!

Kuningas tempasi kirjearkin, ja kirjotti siihen vapisevalla kädellä
muutamia rivejä, joiden alle hän sitte piirsi nimensä. Sitte hän nousi
pystyyn ja jätti paperin Lazarille sanoen:

— Hae heti käsiin linnanpäällikkö! Tämä käsky on viipymättä
toimitettava; sitä ei millään ehdolla peruuteta. — Mene nyt, Lazar,
minä luotan teidän uskollisuuteenne!

Sillä aikaa kuin kuningas lausui nämä sanat, oli Lazar katsahtanut
paperiin, ja hän näytti hämmästyneeltä.

— Teidän majesteettinne! sanoi hän. — Te käskette että — jo tänä yönä —
eikä mitään armoa?

— Ei mitään armoa! huudahti Aleksanteri. — Millä oikeudella sitä
kysytte? Olenko sitte armosta kirjottanut? — Verellä olen kirjottanut.

— Niin, verellä, teidän majesteettinne, vastasi Lazar, joka tunsi
väristyksen ruumiissaan, — verellä, jonka tulee jo tänä yönä
vuotaa, jo muutamien harvojen hetkien kuluttua. Minä menen viemään
linnanpäällikölle tämän käskyn. Eikö pitäisi lähteä pappia hakemaan...

Aleksanteri kumminkin heitti häneen katseen, joka sulki hänen suunsa ja
pakotti hänen mitä pikemmin vetäytymään syrjään.

— Lazar — Lazar! huusi kuningas hänen perästänsä. — Muistakaa
parhaimmat ampujat — sano se linnanpäällikölle — kaksitoista miestä —
on katsottava, että hän jo ensimäisen yhteislaukauksen jälkeen suistuu
kuolleena maahan.

Tuskin oli kuningas jäänyt yksin, kun hän taas kiiruhti kirjoituspöydän
ääreen; kiinnitti silmänsä vielä auki olevaan tiedonantorekisteriin ja
pusersi muutamia sanoja tuijottavin silmin.

— Koko yön — aina kello 6:teen aamulla — ja yksin — ha, ha! Ja hän
on valehdellut — arpi — selvää on, että se on himon muistomerkki, ja
Stefan Naumovitsch on ollut...

Raju huuto tunkihe äkkiä kuninkaan rinnasta, huuto, joka tuntui
osottavan jotakin kauheata; sitte alkoi Aleksanterin pieni vartalo
horjua, ja kohta makasi hän pehmeällä matolla, joka peitti lattian.

Kumea kaatuminen matolle ja käheä huuto, minkä kuningas päästi, samassa
kuin vaahto juoksi suusta ja silmät hirveällä tavalla vääristyivät, oli
kuulunut ylös Dragan makuuhuoneeseen.

Hän senvuoksi kiiruhti kiertoportaita alas ja astui huoneeseen,
samassa kuin kamaripalvelija, joka samoin omalla tahollaan oli kuullut
epäilyttävän äänen.

He havaitsivat kuninkaan ruumiin nytkähtelevän, ikäänkuin olisi ollut
kuolemaisillaan.

Näky oli Dragasta niin hirvittävä ja kamala, että kaikki veri tunkeutui
sydämeen, ja hän seisoi siinä kivettyneenä.

— Mitä tämä merkitsee? sammalti hän. — Benjamino — kuningas — tuokaa
lääkäri — lääkäri!

— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! sanoi Benjamino äkkiä.
— Älkää Jumalan tähden sanoko mitään, antakaa sähkökellon olla
käyttämättä! Kuningas on käskenyt, että kun hän sattuu saamaan
tällaisen kohtauksen, ei kukaan ihminen saa astua siihen huoneeseen,
missä hän silloin makaa.

— Tuo ei siis ole ensimäinen kerta? kysyi Draga äkkiä. Sinä olet siis
ennenkin nähnyt kuningasta tuon hirvittävän taudin kohtaavan? Myönnä se
minulle ja luota minun suosiooni!

Italialainen nyökäytti päätänsä.

— Se on langettavantaudin kohtaus, sanoi kamaripalvelija. — Sitä
kuningas on potenut nuoruudestaan saakka. Minun täytyy kumminkin pitää
se salassa — oi, minä rukoilen teidän majesteettianne, älkää pettäkö
minua!

Dragaa puistatti.

Tuommoisen miehen käsiin hän siis oli jättänyt tulevaisuutensa onnen. —
Oi, kuinka kauhealta kuningas näytti. Draga kääntyi pois.

— No, jos nyt on kuninkaan tahto, sanoi Draga kylmästi — että hänen
tautinsa on pysyvä salaisuutena, niin pidä se visusti salassa,
Benjamino. Vie kuningas nukkumaan ja vartioi häntä huolellisesti, ja
kun hän taas toipuu, niin älä puhu hänelle, että olen hänet tuossa
tilassa nähnyt. — Hyvää yötä!

Draga kiiruhti ulos huoneesta, sillä jalat melkeinpä pettivät.

— Ja tuommoiseen mieheen olen nyt sidottu koko elinajakseni! sanoi
hän ähkyen. — Oi Jumalani, on varsin vaikeata olla kuningatar. Ja se
jota rakastan, on vankilassa, kuoleman uhkaamana, töin tuskin onnistui
minun täksi yöksi pelastaa hänen henkensä. — Oi, Stefan, miksi hylkäsit
minut, mikset kuullut minun rukouksiani ja antanut minun vapauttaa
itsesi pyövelin kynsistä — miksi?

Hän äkkiä vaikeni. Silmänsä kääntyivät pieneen pöytään päin, jolla
oli paljo esineitä. Tuon pöydän ääressä oli Aleksanteri varmaankin
riisuutunut.

Tässä oli nimittäin kukkaro ja kultasormukseen sidottuna avain, joka
näytti olevan hyvin taidokkaasti tehty.

— Avain! huudahti Draga. — Juuri sitä avainta etsin, sillä se avaa
salaisen kaapin, missä kruunua säilytetään. Kuningas lepää tajutonna
sohvalla — tilaisuus on otollinen. Ei, veli Nicodem, et tarvitse
turhaan odottaa — kohta tuon sinulle Serbian kruunun! Nyt tahi ei
koskaan...




VIIDESTOISTA LUKU.

Haudan partaalla.


Nopealla liikkeellä tempasi Draga avaimen ja kätki sen vapisevaan
käteensä. Varovasti hän sitte katsoi ympärilleen; nähdäkseen, olisiko
joku voinut häntä huomata.

Aänetönnä hiipi Draga ulos kuninkaan makuuhuoneesta ja meni käytävää
pitkin.

Rikoksentekijän tavoin hän katsoi ympärilleen. Mutta kaikki oli
hiljaista, konakissa jo kaikki nukkuivat, joten hän rauhassa ja
varmasti saattoi kulkea rikoksellista tietään.

Kohta oli hän käytävän päässä tavannut oven. Ja nyt hän taas meni
muutamien huoneiden läpi, kunnes seisoi huoneessa, joka oli merkillinen
siitä, että sen eräällä sivulla oli rautainen ovi.

Tämän oven takana, sen Draga tiesi, löytyi Serbian kruunu y.m.
kalleuksia, jotka kuuluivat kuningasperheeseen ja ainoastaan
erityisissä juhlatiloissa, tulivat käytäntöön.

Rautaristikolla varustetun ikkunan lävitse, joka oli kadulle päin,
tulvasi sisään kuuvalo. Siinä oli tarpeeksi valoa, niin että Draga ei
enempää tarvinnut rikoksellista tointansa varten.

Hän pisti avaimen rautaoven lukkoon. Mutta hänen kätensä vapisi niin
kovin, että hänen ensin täytyi levähtää hetkinen, ennenkuin saattoi
avaimen oikein asettaa. — Kun tämä oli onnistunut, väänsi hän kiireesti
ja ovi aukeni.

Muurissa tuli näkyviin syvennys, ja Dragan silmissä säkenöi kalliita
jalokiviä, jotka kimaltelivat vitjoista ja risteistä, korvarenkaita
y.m. — Obrenovitschien perhe-aarteita. —

— Ja vaikkapa kaiken tuon anastaisin, sanoi Draga uhmaillen itsekseen,
kukapa minua siltä kykenisi rosvoksi nimittämään? Eikös tuo ole nyt
minun omaisuuttani? Enkö samalla hetkellä ole sitä hankkinut, kun
antauduin tuolle miehelle — ilman rakkautta? — Mutta ei, ei, en yhtään
noista koristeista halua, ainoastaan tämän tahdon juuri nyt. —

Näin sanoen pani hän kätensä ruskealle lippaalle, jonka kulmat olivat
teräskiskoilla varustetut.

Lippaassa oli kruunu, sen kyllä Draga tiesi, nostaessaan sitä
nahkanauhasta.

Nopeasti asetti hän sen lattialle, sulki rautaoven ja kätki avaimen
povelleen.

— Kuningatar, joka varastaa kuninkaansa kruunun! mutisi Draga
pilkallisesti. — Jaa, tuo ei paljoa merkitse; — katsokoon, ettei kukaan
muu ota hänen kruunuansa. Se olisi hullumpaa.

Linnankello oli juuri lyömäisillään; Dragan pään yläpuolella surisi ja
suhisi palkeissa, sitte jyrisi kello kahtatoista — oli keskiyö.

— Aivanpa viime hetkessä! kuiskasi Draga. — Nicodem on jo kauvan minua
kioskissa odottanut, sinne täytyy minun kiiruhtaa, ettei hän vain jäisi
junasta, jolla hänen tulee matkustaa.

Draga kiiruhti huoneesta, laahaten raskasta lipasta; sen sisältävät
miljoonat, painoivat hänet melkeinpä maahan.

Mutta mitäpä ei vaimo taida, kun hän on päättänyt ajaa tahtonsa läpi.

Draga tuli alas puistoon.

Päiden varjossa kuningatar hiipi eteenpäin, viedäkseen saaliinsa
turvallisuuteen.

Kioski sukeutui hänen eteensä.

Kun hän sitä lähestyi astui Nicodem ulos häntä vastaan ja kysyi
kiihtyneenä:

— Onko sinulla kruunu mukanasi?

— Kirottu! Oletpa kauvan odotuttanut itseäsi.

— Minulla on mukanani sinulle sitä, mitä lupasin, vastasi Draga. —

Pyydän vaan, Nicodem, että menettelisit varovaisesti. Kolmen päivän
kuluttua täytyy kruunun olla takaisin Belgradissa. Ja jos annat vaihtaa
oikeat kivet vääriin, niin katso vaan, että nuo taidokkaasti sovitetaan
aukkoihin!

— Elä siitä ole huolissasi, sisar kulta, sanoi nuori upseeri, ojentaen
ahnaasti vapisevat kätensä kallisarvoista kapinetta ottaakseen. —
Ei kuningas eikä kukaan muukaan ole huomaava, että Serbian kruunu
on arvossa menettänyt pari miljoonaa. Se on säteilevä yhtä paljon
tekokivillään kuin oikeilla. Annas tänne vaan! Ja nyt hyvästi! sillä
minulla ei ole aikaa tuhlata.

Vaununi odottavat minua puiston portilla. Voi hyvin ja ole — huoleti.
Kolmen päivän kuluttua näemme taas toisemme. Ja silloin on kruunu
tekokivineen taas oleva kuninkaan aarrekammiossa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Nicodem kadonnut ruusupensaan taakse.

Surullisin silmin katsoi kuninkaallinen sisar hänen jälkeensä.

Pelaanpa todellakin korkeata peliä. Ja voi minua, jos sen menetän!
mutisi hän.

Mutta Nicodem on oikeassa; minä tarvitsen rahaa, paljon rahaa, sillä
hovissa on elukoita, jotka minun täytyy ostaa.

Velkojanikin ahdistavat minua. Ne velat, jotka leski Maschin on tehnyt,
täytyy kuningatar Dragan niin pian kuin mahdollista hommata maksetuiksi.

Tämä kaikki on minulle mahdollista niin pian kuin Nicodem antaa minulle
rahat Wienistä.

Sitte katseli hän ympärilleen ikävöivin katsein.

Kuinka kaunis on kesäyö! huudahti hän. — Loistavat kuoriaiset
parveilevat pensaissa, kuu valaa hopeita puiden lehdille, kukat
tuoksuavat kuin unessa.

— Oi, tämä yö on kuin luotu rakkaudelle! Ja minä, — hän levitti
kätensä, kuin tahtoisi hän syleillä näkymätöntä rakastajaa ja vetää
hänet puoleensa — ja minä, kuningatar, olen niin köyhä rakkaudesta, kun
ehkä köyhin kerjäläinen Belgradissa, hiipii sydämen puoleen, joka on
hänen omansa!

Oi Stefan — Stefan Naumovitsch, mikset vaella nyt kanssani puistossa,
mikset istu vierelläni tuolla penkillä, nojaten päätäsi minun päähäni
ja poskeasi minun poskeeni — se olisi kuninkaallista ihanuutta, eikä
tämä kurja purppura, jonka hankin itselleni!

Ei mistään hinnasta olisi Draga nyt tahtonut mennä sänkykamariinsa.

Hän värisi ajatellessaan sitä yksinäisyyttä, joka häntä siellä odotti.

Siksi kulki hän syvemmälle puistoon ja tuli paikalle, jossa ei ollut
koskaan ennen ollut.

Taivas täynnä tähtiä levisi hänen yläpuolella, ja kuu saattoi häntä
tiellä.

Äkkiä hän pysähtyi...

Avonaisella paikalla, korkeiden puiden ympäröimänä, näki hän kaksi
sotamiestä, jotka olivat hautaa kaivamassa. Salaman nopeudella vetäytyi
Draga puiden taakse.

Siellä hän kumminkin seisahtui, ja paksun puunrungon takana kuuli hän,
mitä molemmat sotamiehet sanoivat toisilleen. — Minä luulen, toveri,
sanoi toinen, — että nyt täytyy taas jonkun raukan ajatella lähtöänsä.
Tuhat tulimaista, tässä maassa tosiaankin pidetään kovaa kiirettä, ja
niin salaperäisesti — keskellä yötä! Minua häntä säälittää, vaikka en
ollenkaan tiedä, kuka se on.

— Mitä se sinua liikuttaa? vastasi toinen sotamies. — Päällikkö on
käskenyt meidän kaivamaan haudan ja sen me teemme emmekä tarvitse
kysyä, kuka siinä tulee lepäämään. Ehkäpä se on joku liittoutuneista,
joka hääjuhlien aikana ahdisteli kuningattaren henkeä.

— Kuningatar on tosiaankin kaunis nainen, sanoi toinen sotamies. —
Olisipa hauska tietää, voiko hän tuntea itsensä onnelliseksi kuninkaan
kanssa?

— Kyllä, eiköhän mahtane! sanoi toinen nauraen, työntäessänsä lapion
maahan. — Kuninkaan kanssa jakaa hän kruunun, ja jonkun toisen kanssa,
josta hän paremmin pitää, jakaa hän sydämen. Muistathan toveri, kuinka
heidän on tapana laulaa kotona vuorilla.

Draga seisoi, uskaltamatta tuskin vetää henkeänsä. Hän ei itse
tietänyt, mistä se johtui, mutta hänen silmänsä äkkiä kostuivat, ja
kaksi suurta kyyneltä juoksi pitkin poskia.

Silloin hän kuuli askeleita, ja puiden takana esiintyi avonaisella
paikalla ilmiö, joka saattoi jääkylmän väristyksen kulkemaan hänen
selkänsä läpi.

Pimeästä puiden lomitse esiintyi nimittäin kaksitoista sotamiestä,
jotka kantoivat kiväärejä hartioillaan ja joita upseeri johti.

Ne olivat jaetut kahteen osastoon ja niiden välissä kulki mies, pää
pystyssä, kasvot kuolon kalpeina ja syvän surun valtaamina.

Käsiensä ympärillä oli onnettomalla ketjuja, jotka perässä laahasivat.

— Stefan! tahtoi Draga huudahtaa, kauhusta, Stefan Naumovitsch! —

Tuo huuto tukahtui kumminkin, sillä hän ei kyennyt saamaan yhtään sanaa
huuliltaan. Puoleksi tajuttomana nojasi hän puun runkoa vastaan, joka
häneltä salasi sen paikan, jolla sotamiehet seisoivat vankineen. Hän
tunsi itsensä melkeinpä pyörtyvän.

— Joko hauta on valmis? kuuli hän upseerin kysyvän.

Molemmat sotamiehet vastasivat myöntävästi ja vetäytyivät takaisin.

Stefan Naumovitsch! sanoi upseeri nyt vangille. Asettukaa tämän
haudan reunalle. Minun täytyy ilmottaa teille, että teidät ammutaan,
hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä, joka äsken on saapunut
linnanpäällikölle.

- Ammutaan! kuului Stefanin huulilta. — Ainakin saan toki kuolla kuten
rehellinen sotilas. Se on enemmän kuin olin odottanut.

Mutta nämä kahleet otatte kai pois, toveri? Ettehän tahtone, että minun
täytyy kuolla kahleissa!

Upseeri viittasi vaieten, kaksi sotilasta astui esiin ja vapautti
Stefanin raskaista kahleista, jotka kolkosti kalisten putosivat maahan.

Draga luuli tulevansa hulluksi.

Vastustamaton voima veti häntä haudalle, hän tahtoi rientää Stefanin
vierelle, tahtoi kietoa kätensä hänen ympärilleen, suojella häntä
luodeilta omalla ruumiillaan, estää heitä toimeenpanemasta veristä
kuolemantuomiota; mutta — hän ei uskaltanut. —

Kuninkaan käsky — kuinka saattoi hän ajatella estää sitä, mitä kuningas
itse oli käskenyt toimeenpanna.

— Hän on pettänyt minut! sähisi Draga hampaittensa välissä, hänen
kasvonsa vääristyivät ja saivat kostonhimoisen ilmeen.

— Hän tappaa minun oman rakastettuni, vaikka hän on vakuuttanut
minulle, että Stefan Naumovitsch saa elää. —

Ha, ha, niin vähän arvoa on siis kuninkaan sanalla, niin vähän puolison
valalla!

Ah, koko elämäsi tuskalla ja piinalla saat minulle maksaa, Aleksanteri,
sen veren, joka tässä vuodatetaan!

Hän tarttui molemmin käsin puuhun kiinni, ja painoi hehkuvat kasvonsa
sen kovaa, rosoista kuorta vasten, hän pelkäsi itseänsä, hän pelkäsi,
että rakkaus hänen sielussaan voittaisi järjen ja johtaisi hänet
tekoihin, joita hän sitte saisi katkerasti katua.

Aleksanteri ei antaisi hänelle koskaan anteeksi, jos hän äkkiä astuisi
sotamiesten eteen pelastamaan Stefania.

Hän tunsi hänet.

Hän oli heikkouteen asti hyväntahtoinen, mutta voi sitä, joka loukkasi
hänen turhamaisuuttaan!

- Aika on tullut! sanoi upseeri — Laittautukaa kuntoon, toveri! Suokaa
anteeksi, että minun täytyy lausua ratkaiseva sana, joka katkaisee
teidän elämänlankanne. Mutta, tiedättehän — virkani —

- Ei sanaakaan enää, toveri! Minä tunnen teidän velvollisuutenne, se
on lahjomaton. Mutta jos tahdotte tehdä minulle viimeisen palveluksen,
niin antakaa minulle papyrossi ja antakaa sitte vielä aikaa, että ehdin
polttaa sen!

- Se on vasten minun määräyksiäni, toveri, mutta — enhän olisi ihminen,
joll'en täyttäisi tätä teidän viimeistä vaatimatonta pyyntöänne. Olkaa
hyvä ja ottakaa!

Stefan Naumovitsch sytytti papyrossin niistä, joita upseeri ojensi
hänelle.

Mietteissään katsoi hän sinisiä savupilviä, jotka kiertelivät ylös
hänen päänsä yli.

Tämä palaa niin pian, tämä papyrossi! sanoi hän puoliääneen itsekseen.
Kun se on loppunut, niin silloin minun elämänikin loppuu.

Nämä savupilvet ovat kuin minun olemassaoloni, joka katoo niin pian!

Ei mikään kynä kykene kuvaamaan, mitä Draga kärsi näiden muutamien
minuuttien aikana.

Oi, mitä olisikaan hän antanut, jos olisi voinut saada tälle
papyrossille voiman, ettei se olisi koskaan palanut loppuun!

Mutta hän ihaili myöskin Stefanin sankarimaisuutta ja kylmäverisyyttä,
jolla katsoi vasten kuolemaa.

Niin, hän oli mies — varustettu miehen koko kauneudella ja hyveillä.

Ja tuolla ylhäällä palatsissa makasi toinen kiemurrellen kouristusten
vallassa, se raukka, joka nyt uskalsi ottaa tällaisen miehen elämän.

- Kolme savua vielä, toveri, sitte olen valmis, sanoi Stefan — kolme
savua ja sitte — hautaan!

Upseeri viittasi sotilaille, jotka asettuivat pitkään riviin.

Hekin näyttivät synkiltä ja vastahakoisilta, mutta täytyihän heidän
tehdä velvollisuutensa.

Nyt, koska vaan haluatte, toveri, sanoi Stefan, heittäen papyrossin
jäännökset taaksensa hautaan. — Tuhkaa, ei muuta kuin tomua, samaa,
joksi minäkin tulen muutamien sekuntien perästä.

— Enkö saa sitoa teidän silmiänne, toveri? kysyi upseeri ottaen
nenäliinan taskustaan.

— Ei, viimeisen kerran tahdon vielä katsella maailman kauneutta — oi,
sehän on niin kaunis, niin ihmeellisen kaunis!

Tämä taivas tähtiä täynnä, kuu tuolla ylhäällä niin lempeänä ja
puhtaana ja puu tuolla lehtipuvussaan ja — kasvot — ei, ei, se on
näköhäiriö, minä en tahdo heittää siihen viimeistä katsettani, —
ennemmin ummistan silmäni — tätä en toki tahdo katsella — Dragan
vietteleväisiä, viekkaita kasvoja!

— Katsokaa nyt, kyllä on parempi, että annatte minun sitoa silmänne,
sanoi upseeri, astuen hänen luokseen.

— Niin — parempi, myönsi Stefan — mutta antakaa minulle liina, että
saan sen itse sitoa — no, nyt se on tehty.

Ja kun hän seisoi siinä sidotuin silmin, väreili hymy hänen huulillaan
ja hän kuiskasi hiljaa, hyvin hiljaa:

— Nyt näen vaan ne suloiset enkelinkasvot, joissa kaikki maailman
kauneus yhdistyy, sinun piirteesi Geniani! Hyvästi sinä, joka petit
minut, nyt kuolen minä sinun tähtesi! Minun pitäisi vihata sinua, ja
sittenkin — minä en voi.

Oi Genia, miksi teit minulle näin! minä kuolisin mielelläni, jos et
juuri sinä olisi kaivanut hautaani!

Draga oli hiipinyt lähemmä kulkien puusta puuhun: hän oli nyt tullut
aivan lähelle hautaa, josta kostean lämpimän mullan haju löi häntä
vastaan.

Hän seisoi vaan parin askeleen päästä Stefanista.

Hän puristi käsillään kuumia ohimoitaan ja silmänsä olivat auki.

Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut.

Hänen täytyi katsella tätä kauhistuttavaa näkyä, hänen täytyi, —
vastustamaton voima pakotti hänet siihen.

- Jumalan nimeen siis! huusi upseeri, joka oli komentamassa. — Me
olemme vaan toimeenpanevat kädet, joiden täytyy sokeasti totella —
aseisiin! sotilaat — ojentakaa!

Kiväärit kohosivat, niiden ääni synnytti Dragassa väristyksen, joka
kävi läpi luiden ja ytimien!

— Tähdätkää oikein — sotamiehet! huudahti Stefan. Tässä on sydämeni!

Upseeri nosti hitaasti miekan, joka kiilsi kuutamossa.

Sotamiehet ojensivat.

Vielä silmänräpäys, ja se olisi tapahtunut, kaksitoista kuulaa olisi
silloin lävistänyt Stefanin rinnan — mutta...

— Seis! kuului silloin käskevä ääni, levoton ja kiihkeä. — Seis, elkää
ampuko! — Alas kiväärit! Minä, kuningas, käsken sen.

Se oli kuningas, joka äkkiä ilmestyi sille paikalle, jossa hirvittävä
toimitus tapahtui.

Hänet nähdessään laskivat sotamiehet heti kiväärinsä. Komentava upseeri
seisoi kuin kiinikasvaneena maassa miekankärki alaspäin.

Mutta Stefan Naumovitsch ei nähnyt kuningasta; musta side esti häntä
siitä. Ja olihan hän jo sanonut jäähyväiset maailmalle, niin ett'ei hän
ollut kuullut kuninkaan sanoja, jotka olivat pelastaneet hänen elämänsä.

— Miksi ette jatka? huudahti Stefan Naumovitsch, miksi ette ammu? Oi
Jumala, elkää toki kiusatko minua, antakaa loppua!

Myöskin Draga, joka ei hetkeksikään ollut kääntänyt katsettaan kauhun
paikasta, tunsi heti kuninkaan, sillä kuu valaisi hänen vartalonsa
hopeavalollaan.

Häneltä pääsi heikko huudahdus, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli
tuonut Aleksanterin tänne.

Ripein askelin lähestyi Draga kuolemaantuomittua.

Hän ojensi kätensä ja repi itse siteen tämän kasvoilta.

Stefan Naumovitsch horjui. Rajuin, sekavin, katsein katseli hän
ympärilleen.

Ah, pakotettiinko hänet vielä kerran katsomaan tätä maailmaa, jonka hän
oli jättämäisillään?

— Missä minä olen? änkytti hän, tarttuen päähänsä molemmin käsin. —
Mitä on sitte tapahtunut?

Minähän elän, minä elän, ja tuossa — oi, kuningas — kuningas
Aleksanteri!

— Niin, kuningas, vastasi Aleksanteri vaikealla äänellä — joka tahtoo
puhua kanssasi, Stefan Naumovitsch — joka on keskellä yötä jättänyt
kuninkaallisen palatsinsa, riistääkseen sinut hirvittävästä kohtalosta.

— Herra upseeri, jättäkää heti sotilainenne tämä puisto, viekää
joukkonne takaisin linnoitukseen!

— Minä otan nyt vangin teiltä ja pidän huolta, ettei hän pääse karkuun,
lisäsi kuningas pidätetyllä naurulla.

Upseeri tervehti, sitte antoi hän joukolleen käskyn ja minuuttia
myöhemmin etenivät sotamiehet puiden taakse.

Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hän nähnyt unta. Tuossa
seisoi hän äsken avatun haudan reunalla, joka oli häntä varten tehty,
johon hänen olisi pitänyt syöksyä sitte kuin ne kaksitoista kuulaa
olisivat hänet lävistäneet. Edessään näki hän kuninkaan yhtä kalpeana
kuin tavallisesti, hän oli kuullut kuninkaan puhuvan — taivaan Jumala,
eihän tämä voinut merkitä mitään pahaa, sillä kun kuningas tulee
jonkun ihmisen luo, joka on joutunut pyövelin käsiin, silloin voi tämä
kuningas tuoda vaan armoa, armoa, eikä mitään muuta kuin armoa!

Dragankin sydän löi kiivaasti.

Uudestaan kysyi hän itseltään, mikä oli niin äkkiä muuttanut
Aleksanterin mielen.

Hän hiipi yhä lähemmäs, hyvin lähelle, niin että hän voi kuulla joka
sanan, jonka kuningas sanoi Stefanille.

— Stefan Naumovitsch, huudahti Aleksanteri, minä olen tänä yönä
allekirjoittanut sinun kuolemantuomiosi ja käskenyt heti sen
toimeenpanemaan.

Sinä olet todella ansainnut kuoleman. Mutta, minä lahjoitan sinulle
elämän, sillä nyt vasta tiedän minä, että minä olen sinulle suuressa
kiitollisuuden velassa, eikä kukaan voi sanoa, että kuningas
Aleksanteri on kiittämätön.

Vai etkö ehkä ole sama Stefan Naumovitsch, jatkoi kuningas hetken
perästä, jonka ajalla hän ehkä oli odottanut vastausta Stefanin
huulilta, jota ei kumminkaan tullut — etkö ole sama Naumovitsch, joka
kerran manöövereillä Nischin lähellä heittäytyi erään mielipuolen yli,
joka kohotti tikarin minua kohti?

— Minä olen sama Naumovitsch! vastasi nuori upseeri. — Ja minulla on
vielä rinnassani arpi muistona mielipuolen tikarinpistosta.

Sillä kertaa pelastin sinun elämäsi, kuningas Aleksanteri! Jos olisin
tiennyt, mitä tulevaisuus kätki helmassaan, en olisi välittänyt tuosta
mielipuolesta.

Aleksanteri säpsähti, hänen kulmakarvansa rypistyivät ja hän katsoi
synkästi Naumovitschiin.

- Nyt tiedät, kuningas Alexander, missä asemassa olemme toisiimme,
jatkoi Naumovitsch. — Kutsu nyt takasin sotilaat ja käske heidän
uudestaan ojentaa kiväärinsä minua kohti ja lävistää sydämeni!

Minä tiedän, että olen menettänyt elämäni, mutta siitä minä en välitä.

— Sinä olet tahtonut ottaa hengiltä vaimoni, kuningattaren, vihaatko
häntä sitte niin kovin? Onko minun Dragani tehnyt sinulle niin paljon
pahaa, loukannut sinua niin suuresti, että olet päättänyt tappaa hänet?

- Kuningatar ei ole koskaan loukannut minua, vastasi Naumovitsch
lujalla äänellä — minä en vaan koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että
hän on tullut Serbian kuningattareksi!

Sinä erehdyt, Stefan Naumovitsch, kuten moni muukin! Minun Dragani
tekee teidät kaikki onnellisiksi, sillä hän ansaitsee saada ylhäisimmän
paikan maassa, hän on täysin arvokas olemaan minun puolisoni!

Sinä et tunne häntä; vieläpä arvostelet häntä väärin. Hänen
vihollisensa, jotka eivät soisi hänen kantavan Serbian kruunua minun
rinnallani, levittävät koko maassa hävyttömiä syytöksiä häntä kohtaan.

Mutta ei puhuta nyt siitä, Stefan Naumovitsch! Sano minulle sen sijaan:
vihaatko minuakin?

Vastaukseksi tähän kysymykseen laski Stefan Naumovitsch kätensä
sydämelleen ja nostaen toisen kätensä ylös kuten valaa tehdäkseen,
sanoi hän juhlallisesti ja sydämellisesti:

- Sinua, kuningas Aleksanteri, olen rakastanut. Rakastan sinua vieläkin
ja Jumala taivaassa on todistajani, että odotin sinusta vaan parasta.

Luulin sinun parantavan ne haavat, joita toiset kuninkaat olivat
tuottaneet tälle onnettomalle maalle. Luulin sinun antavan Serbialle
levon ja rauhan kuten muillakin kansoilla on.

- Ja kuka on sinulle sitte sanonut, Stefan Naumovitsch, ettei tämä yhä
ole aikomukseni, kuten se on aina ollut?

Jumalan, joka tällä hetkellä katsoo alas puoleemme ja kuulee, mitä
kuningas ja alamainen keskustelevat, kaiken sen nimessä, mikä on pyhää
sinulle ja minulle, vannon minä, että rakastan Serbiaa niin suuresti,
kuin poika koskaan on rakastanut äitiänsä, että minusta tulee hyvä ja
oikeudentuntoinen hallitsija ja ettei mikään, ei mikään voi estää minua
siitä.

- Ei edes kuningatar Dragakaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Ei edes se
nainenkaan, jonka olet valinnut vaimoksesi, kuningas Aleksanteri? Minä
pelkään, että hän kääntää hyvän pahaksi, että hän —

- Kas niin, ei sanaakaan enää hänestä nyt! — Minä rakastan Dragaa.
Sinulle tahdon tällä hetkellä sanoa, että minä rakastan häntä, niin
minä suorastaan jumaloin häntä. Mutta minä musertaisin hänet, jos hän
asettuisi minun ja Serbian onnen väliin.

Silloin notkisti Stefan Naumovitsch polvensa kuninkaan edessä ja
hurmaantuneena, kuten mies, joka rakastaa isänmaataan enemmän kuin
mitään muuta, huudahti hän:

- Terve, Aleksanteri Obrenovitsch, Serbian kuningas. Jos hän pitää
sen sanan, jonka hän tällä hetkellä on luvannut, silloin loistaa
hänen nimensä kerran historian lehdillä ikuisilla, kultakirjaimilla
kirjotettuna:

Ja nyt, kuningas Aleksanteri, määrää minun suhteeni, mitä tahdot! —
Elämäni on sinun kädessäsi!

Saat viskata sen pois, peittää sen tähän hautaan, joka oli minulle
määrätty, — mutta jos tahdot antaa minulle elämän, niin on se
omistettu sinun palvelukseesi tästä hetkestä lähtien! Eikä kukaan
sinun ympäristössäsi ole kuninkaalleen uskollisempi kuin minä. Stefan
Naumovitsch nousi.

- Niin, sen tahdon minä! huudahti Aleksanteri, ojentaen hänelle
kätensä. Lyö kättä Stefan Naumovitsch! Sinä pelastit kerran elämäni —
tänään pelastan minä sinun. Me olemme kuitit, ja nyt saamme molemmat
kilpailla siitä, kumpi ensiksi taas voi tehdä toisen velallisekseen.

Tulin tänne aikeessa korottaa sinut, antaa sinulle maailman ja ihmisten
edessä näkyväinen merkki kiitollisuudestani. Olkoon menneeksi, Stefan
Naumovitsch, minä näytän sinulle, kuinka vihollisesta tehdään ystävä.

Minä nimitän sinut täten ajutantikseni ja ylennän sinut samalla
kapteeniksi.

Sinä asut luonani konakissa, nukut saman katon alla kuin minäkin. Ovi
minun makuuhuoneeseeni on avoinna sinulle. Mutta minä tiedän, ett'et
sinä koskaan astu sen kynnyksen yli minulle kuolemata ja turmiota
tuodaksesi. Sinä ennemmin tahdot kuolla tällä kynnyksellä kuin lasket
murhaajan luokseni!

— Niinpä Jumala minua rangaiskoon, jos milloinkaan petän luottamuksesi!
huudahti Stefan Naumovitsch vilpittömästi. — Joo, minä olen
makuuhuoneesi kynnystä vartioitseva, ja rinnallasi olen seisova, kun
sua vaara uhkaa!

Omalla ruumiillani olen sinua suojeleva, niinkauvan kuin valasi pidät.
Ja jos minä rikon omani, niin taivaan Herra, joka on minun valani
kuullut ja kostaa jok'ikisen väärän valan, antakoon minun menehtyä,
sillä silloin en parempaa palkkaa ansaitsisi.

Molemmat miehet, kuningas ja hänen ajutanttinsa puristivat toistensa
käsiä.

Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että sillä hetkellä olivat
puhuneet ennustuksen sanoja.

Synkkään läpitunkevaan hämärään oli heiltä tulevaisuus peittynyt.

Mutta samassa kuin kuningas voimakkaasti puristi Stefan Naumovitschin
kättä, säpsähti nuori upseeri.

Mitä hän sitte oli tehnyt! Minnekkä oli hän antanut sen ihastuksen,
jonka Aleksanterin sanat olivat herättäneet hänen uskollisessa
serbialaissydämessänsä, itseänsä johtaa.

Hän tulisi kuninkaan ajutantiksi, asuisi saman katon alla kuin hän,
olisi alituisesti hänen kanssansa kuninkaallisessa palatsissa!

Tämähän olisi samaa kuin joka päivä, joka hetki nähdä silmäinsä edessä
se nainen, jota hän kerran oli rakastanut, mutta jota hän nyt vihasi
ja halveksi! Eikö se merkinnyt, että hän myöskin suojelisi tuota
naista! Naumovitschinhan tuli vastata hänenkin hengestänsä, hänen
turvallisuudestansa!

Oi, mikä tuskien ja ristiriitaisuuksien elämä tuosta syntyisi!

Mutta Draga nauroi, kun kuuli hänen sanansa. Nyt oli Naumovitsch, tuo
kaunis, kiihkeästi haluttu mies hänen omansa, eikä mikään maailman
mahti erottaisi heitä.

Hänen puolisonsa vei Naumovitschin hänen verkkoonsa — nyt oli
Aleksanterin syy, jos Draga antoi nyt intohimollensa vapaat ohjakset,
jos hän pakotti Stefan Naumovitschin alas jalkainsa juureen ja teki
hänet rakkaudellaan onnelliseksi. Sillä vaarallista on leikkiä tulen
kanssa. Mutta kuningas oli itse heittänyt tulikekäleen omaan taloonsa.




KUUDESTOISTA LUKU.

Missä on Serbian kuningaskruunu?


Komealla silkkisohvalla ylellisellä komeudella sisustetussa huoneessa
Belgradissa makasi nuori tyttö. Näki heti, että hän ei ollut syntynyt
Serbian auringon alla, sillä jokainen liike, joissa oli tavaton sulous,
todisti hänen olevan pariisittaren.

Se oli Ninette, Nicodem Lunjevican rakastajatar.

Hän oli oppinut tuntemaan hänet Monte Carlossa ja heti alussa oli hän
ilmoittanut olevansa pariisilainen ilotyttö, joka enimmän tarjoavalle
antoi kauneutensa, rakkautensa ja sulonsa.

Ninette antoi juuri todistuksen siitä, että ilotytölläkin voi olla
sydän. Nicodemille se ei kuitenkaan sykkinyt, vaan eräälle toiselle.

Tuon toisen kanssa oli Ninette tullut Monte Carloon. Hänen seurassaan
oli hän, ennenkuin teki Nicodemin tuttavuutta, viettänyt neljä suloista
viikkoa pelipankin läheisyydessä, kunnes vihdoin tuli käänne.

Nicodem oli nähnyt Ninetten käsikädessä pitkän englantilaisen kanssa,
jolla oli vaalea parta ja englantilaisen harmaan siniset silmät.

Tämä mies oli pelannut kuin mielipuoli, hän näytti saaneen päähänsä,
että hänen piti tyhjentää pankki. Mutta onni kääntyi hänestä ja
eräänä päivänä seisoi hän siinä, eikä ollut hänellä muuta kuin kaksi
tyhjää kättä — samana yönä tuli Ninette hyrkäten siihen huoneeseen,
hotellissa, jossa Nicodem Lunjevica asui sekä huusi hänelle, vääntäen
epätoivoissaan käsiään: Armahtakaa! Auttakaa minua, että löytäisin
mieheni, joka äsken pakeni täältä ja sanoi heittäytyvänsä järveen!

Nicodem Lunjevica ei tietysti antanut mennä oivallisen tilaisuuden
voittaakseen tuon kauniin naisen suosion, ja hänen seurassaan haki hän
tunnollisesti Monte Carlon rannan ja puiston, mutta englantilaisesta
ei näkynyt muita jälkiä kuin takki, joka oli viskattu eräälle kivelle
rannalla, ja silloin oli tietysti selvä, että Albionin poika oli
todellakin hakenut kuolemansa aalloissa.

Nyt oli Ninette puoliksi leski. Hän oli surupuvussa ja itki
rakastajaansa. Mutta lopuksi hän antoi Nicodemin lohduttaa itseänsä,
ja kun tämä tarjoutui ottamaan hänet mukaansa Belgradiin ja siellä
sisustamaan komean kerroksen sekä vannoi, että vastakin pitäisi hänestä
huolta, ei Ninette odottanut muita pyyntöjä, vaan muitta mutkitta
riisui kokonaan surupuvun, verhoutui vaaleampiin väreihin ja tuli
Nicodemin rakastajattareksi.

Siitä lähtien oleskeli hän Belgradissa. Hänellä ei todellakaan ollut
syytä valittaa Nicodemista. Tämä oli häneen korviaan myöten rakastunut
ja antoi hänelle kaikkea, mitä ikinä vaan halusi.

Mutta ei voisi kuvailla mielessään, mitä kaikkea hänen näöltään
viattomat silmänsä halusivat. Milloin hän halusi oman talon, milloin
komeita huonekaluja, milloin omat hevoset ajoneuvoineen, milloin uuden
koristeen — sanalla sanoen, nämä silmät eivät koskaan lakanneet uutta
toivomasta, ja hyvä Nicodem sattui saamaan velkoja siitä huolimatta,
että oli kuningattaren veli, ja hänen sisarensa astui juuri kreivin
aikaan Serbian valtaistuimelle.

Mutta tänä iltana oli hän riemuiten ilmoittanut Ninettelle, että hän
pian vapautuisi kaikista veloistansa ja sitä paitsi hän vielä saisi
sievoisen summan käytettäväkseen. Nicodem oli kertonut, että hänen oli
onnistunut saada sisarensa jättämään hänelle Serbian kuningaskruunun ja
oli ilmottanut Ninettelle, että hänellä oli aikomus vaihtaa Wienissä
kruunun oikeat hohtokivet vääriin.

Nicodem oli luvannut hänelle käydä vielä kerran yöllä hänen luonansa,
ennenkuin lähtisi Wienin matkalle, ja Ninette istui juuri häntä
odottamassa. Ninette tahtoi oikein syvältä osottaa Nicodemille
mieltymystään, ettei tämä vaan unhottaisi häntä Wienin kauniiden
tyttöjen luona ollessansa.

Odottaessansa, poltti hän paperossia ja luki ranskalaista romaania.

Oi Parisi — sinä kaunis, unohtumaton kaupunki, joka johtuu joka rivillä
mieleen, kuinka tuskallisesti hän nyt kaipasi sen iloja!

Kun Nicodem Lunjevica saisi rahoja, silloin pitäisi hänen ottaa hänet
mukaansa Parisiin ja Ninette uneksi jo pientä komeata ravintolaa
jonkun puistokadun varrella, ja sitä, kuinka hänelle juhlittaisiin,
kun näyttäytyisi Serbian kuningattaren veljen seurassa. Tuskinpa
luulisi olevan totta, että pikku Ninette olisi kiivennyt noin
korkealle, hänethän tunnettiin Parisissa niiltä ajoilta, kun hän
oli kuorilaulajattarena eräässä pienessä teaatterista, jossa
hänellä ei juuri ollut erikoisempaa menestystä — ah, hänen entiset
teaatteritoverinsa melkeinpä menehtyivät kateudesta, kun saisivat nähdä
Nicodemin sirossa upseerinunivormussaan ja hänen rinnallaan Ninetten,
koristettuna rakastajansa ostamilla koristeilla, sittenkuin ensin oli
puhdistanut serbialaisen kuningaskruunun.

— Mutta tuossahan mies jo tuleekin, huudahti vilkas ranskatar äkkiä,
heittäessään kirjan syrjään ja hypähtäen sohvalta.

Sillä sen ikkunan alapuolella, jonka edustalla sijaitsi taloon kuuluva
puutarha, kuului käsien läiskytystä, joka tavallisesti merkitsi sitä,
että Nicodem oli saapunut.

Ninette kiiruhti ikkunan ääreen, kumartui siitä ulos ja kysyi:

— Sinäkö siellä, Nicodem? Miksi et tule tänne ylös? Onko sinulla niin
kiirettä, rakkaani?

— Hitto vieköön rakkaan Nicodemisi! vastasi hänelle alhaaltapäin kirkas
ääni. — Täällä on mies, jolla on sinun rakkauteesi suuremmat oikeudet.

Tämän äänen kuullessansa säpsähti Ninette, ei suinkaan pelästyneenä ja
hämmästyneenä, vaan sen sijaan iloissaan.

— Harry — Harry, oletko sinä todellakin siellä? huusi hän ollenkaan
yrittämättä hillitä ääntänsä. — Kaikkivaltias Jumala, sinä et siis
olekaan kuollut, et heittäytynytkään mereen? Oi, Harry Raven on tuolla
alhaalla, minun Harryni!

— Kiiruhda ja päästä minut sisään, minulla on syytä välttää kaikkea
yhteensattumista poliisin kanssa! sanoi ääni kiireesti. — Tahdon ensin
tulla varmuuteen siitä, uskaltaisinko tulla asuntoosi, kenenkään
näkemättä.

— Palvelijat jo nukkuvat, antoi Ninette vastaukseksi. — Minä viskaan
alas avaimen sinulle, odota Harry — vain minutti — oi, sinä ainoa mies,
jota koskaan olen rakastanut, — kas tässä, ota kiinni avain — kas, kun
otti sen oikein ilmasta, ha, ha, ha! — tuolla on ovi. Kiiruhda heti
luokseni, mieleni oikein ikävästä palaa.

Mies hävisi nyt taloon ja parin minuutin kuluttua avautui hitaasti ja
varovaisesti se ovi, joka johti Ninetten huoneeseen, ja pienikokoinen
jäntevä mies hiipi hiljakseen huoneeseen.

Ninetten rakastaja ei tosin näyttänyt luottamusta herättävältä, hän oli
melkeinpä köyhästi puettu ja näytti menneeltä mieheltä, jonka viime
aikoina oli ollut taisteleminen puutteita ja huolia vastaan.

Sen lisäksi kantoi hän kädessänsä hyvin kulunutta matkalaukkua. Mutta
Ninette juoksi häntä vastaan, heitti käsivartensa hänen ympärinsä ja
suuteli häntä sydämellisesti.

— Voi, sinä rakas veitikka! huusi hän. — Kuinka saattoi sinulla olla
sydäntä panna minut sellaiseen tuskaan! - Totisesti en sinua oikein ole
surrut. Arvelen, että vielä olet näkevä jäljet niistä kyynelistä, joita
sinun tähtesi olen itkenyt. Mutta — mitäpä minulle lopulta muuta jäi
jälelle, kuin antaa Nicodem Lunjevican lohduttaa itseäni, sillä — elä
pane pahaksesi, Harry — jätit minut kerrassaan pulaan, et maksanut edes
ravintolan laskua.

— Ha, ha, tiesinhän minä, että joku toinen maksaisi minun puolestani,
sanoi englantilainen nauraen, asettaessaan matkalaukkunsa tuolille.
— Pikku Ninette kyllä ymmärtää selviytyä, sanoin itsekseni. Mutta
näetkös, minun täytyi kadota, täytyi saada se luulo, että olin kuollut,
sillä tiedätkös, minä olin Monte Carlossa kovasti nylkenyt kaikki,
joihin pelipankissa tutustuin, kaikilta olin rahaa lainannut, ja kun
minulla ei ollut halua myöhemmin maksaa velkojani, syöksyin aivan
yksinkertaisesti mereen, s.o. asetin takkini kivelle ja luikin tieheni.

— Ja mistä nyt tulet?

— Suoraa päätä kauniista Parisistamme, vastasi Harry Raven. — Siellä
juuri sain kuulla, että olit Belgradissa. Tuhat tulimaista, kuinka
onni sinua on potkinut, sinähän olet pyydystänyt kuningattaren veljen!
— Kuuleppas, kanaseni, siitä lähtee meille sievoset summat. Tietysti
edeskinpäin pysyttelet hyvissä väleissä.

— Kaikki mitä vaan haluat — kaikki olen tekevä hyväksesi, Harry! Mutta
Jumalan tähden, meidän täytyy olla varovaisia, sillä Nicodem voi tulla
tänne millä hetkellä hyvänsä.

— Kirottu! Ja minä kun kuvittelin mielessäni, että voisimme olla
häiritsemättä ainakin tunnin. Sill minulla on jotakin, josta minun
on sinulle puhuttava: tässä matkalaukussa on jotakin, josta kaikessa
tapauksessa meidän on hetimiten päästävä. En ole uskaltanut viskata
pois matkalaukkuani, peljäten, että saatettaisiin minua silmällä pitää.

Mutta eiköhän sinulla täällä ole jotakin paikkaa, minne toistaiseksi
voisi kätkeä matkalaukun sisällyksen.

— Onko sinulla siellä sitte jotakin niin hirveätä? kysyi Ninette,
katsoen hämmästyneenä vanhaan matkalaukkuun. — Eikös siellä ole
vaatteesi? — Voi, mies parka, — näyttää siltä kuin sinulla ei olisi
muita vaatteita kuin ne, mitkä nyt ovat ylläsi!

— Siinä olet aivan oikeassa, enkä minä kumminkaan tule aivan tyhjin
käsin — katsoppas vaan, minulla on rahoja, kanaseni, pari tuhatta
itävaltalaista guldenia, ei mitään vääriä seteleitä, vaan aivan
oikeita! —

— Harry, mistä nuo rahat olet saanut? Oletko kenties käyttänyt jotakin
tilaisuutta hyväksesi? — Ah, minä tunnen sinun taitavuutesi, eihän
sinua ilman aikoja kutsutakkaan Lontoossa taskuvarkaitten kuninkaaksi.

— Tällä kertaa olen tehnyt jotakin enemmän kuin tavallinen taskuvaras,
vastasi Harry, samassa kuin hänen kevytmielisyydestä veltot
kasvonpiirteensä värisivät mielenliikutuksesta ja saivat ilmeen, joka
osotti jotakin kauheata, epämääräistä parrattomassa naamassa. — Kas
tässä, kohta käsität, miksi minun täytyy pian hävittää tämä matkalaukku!

Näin sanoen otti hän pienen avaimen taskustansa, vei Ninetten tuolille
ja avasi matkalaukun.

Samassa hetkessä kuin laukku avattiin, kirkasi Ninette ja hoiperteli
taaksepäin. Jok'ikinen veripisara pakeni hänen poskiltansa, ja hän
alkoi kiivaasti vapista.

— Ihmisen pää! huudahti Ninette sitte melkein vaan huulillansa, sillä
kurkku kiristyi kauhusta. — Taivaan Jumala, Harry — mitä olet tehnyt?
Sinä olet —

— Niin, minä en enää voinut kestää kurjaa elantoani! sai Raven
sanotuksi. — Se oli epätoivon teko. Mutta tilaisuus oli otollinen.
Minä matkustin tänne Parisista Wienin kautta, ja rautatien asemalla
tutustuin vanhaan herraan, joka sanoi hänkin Belgradiin matkustavansa.
Hän valitteli minulle, että vaikka oli rikas mies, hänen perheensä sai
kumminkin onnettomuutta kokea. Hänen ainoa lapsensa tuotti hänelle
paljon surua.

Silloin ajattelin itsekseni; tuolla miehellä on varmaankin mukana
pullea lompakko, jonka tulisi olla minun. Ja vaikka oli minulle
vaikeata, ostin kumminkin toisen luokan piletin Wienistä—Belgradiin ja
astuin samaan vaunuun kuin tuntematon.

No, sitte matkalla se tapahtui. Kuljimme juuri tiheän metsän läpi.
Silloin hyökkäsin hänen kimppuunsa, hän ei itseään juuri puolustanut,
kauhu lamautti hänet, ja minä sain kuristaa hänet, ilman että hän
päästi sanaakaan. Sitte otin hänen arvoesineensä ja peittääkseni kaikki
jäljet, sain sen päähänpiston, että leikkasin häneltä pään poikki ja
heitin ruumiin ulos vaunun akkunasta. Pään sitävastoin piilotin tähän
matkalaukkuun. Ymmärräthän Ninette, että tuo oli oivallinen keksintö,
sillä vaikkapa ruumis löydetäänkin, ei koskaan saada selville kuka mies
on ollut, eikä kukaan voi tulla siihen käsitykseen, että minä, joka
kumminkin nähtiin asemalla miehen seurassa, olisin hänet murhannut.

— Harry, se on oivallista! huudahti Ninette. — No niin, eihän
ole varsin helppoa päästä elämänsä läpi, kun ei lasna ole ollut
kultakätkyttä siinä maataksensa vain murhataksensa.

— Ha, ha, ompa sinulla hermoja, pikku Ninette! Rauhoitu, tämä on
ensimmäinen ja viimeinen murha, minkä olen tehnyt, mutta minun täytyy
kohota köyhyydestäni, sillä minä en voisi kauvempaa kestää kerjäläisenä
kuljeskelemista.

Sanoppas nyt, mitä päällä teemme? Kaivammeko sen tuonne puutarhaan...
Armelias Jumala, piiloudu, Harry... pian makuuhuoneeseen sängyn
alle!... Kuulen askeleita, Nicodem Lunjevica tulee.

Kaunis Ninette avasi nyt sivuoven, Harry Raven tempasi matkalaukkunsa
ja pakeni sen kanssa makuuhuoneeseen, jonka melkein kokonaan täytti
kahden hengen maattava sänky, yläpuolella silkkinen verho. Tämän sängyn
alle ryömi hän ja veti matkalaukun perässänsä.

Sen hän teki viime silmänräpäyksessä, sillä Nicodem Lunjevica jo astui
sisään. Kädessään hänellä oli ruskea, teräskiskoilla varustettu lipas,
jonka sisarensa oli hänelle puoli tuntia sitten jättänyt.

Nicodem oli puettu siviilipukuun, laaja matkavaippa peitti hänen
vartalonsa, ja päässä oli hänellä pieni matkalakki.

— Heti tänne suudelma, Ninette kulta, sanoi Nicodem; — minulla ei
ole pitkää aikaa menettää. Mutta minä en voinut lähteä sinun luotasi
ennenkuin saan vielä kerran sulkea sinut syliini, sinä herttainen
hurmaava pikku vaimoni. Elä nyt sure liian paljon kun olen poissa, —
kuuletko, ja ole minulle uskollinen? — Katso suoraan silmiini — oi, kun
katsot minua tuollaisilla silmillä, niin vapisen ajatellessani, että
minun täytyy olla poissa luotasi kolme, neljä päivää. Sillä, kun mies
katsoo noihin silmiin, niin —

— Ei kukaan mies katso näihin silmiin, huudahti Ninette puoleksi
suuttuneella, puoleksi leikillisellä äänellä. — Minä olen suljettuna
näihin huoneisiin, en astu jalkaanikaan kadulle, minä ajattelen vaan
rakasta Nicodemiani, minä leskiparka.

Hän hyväili häntä käsillään, silmillään, povellaan, koko hoikalla,
mutta täyteläisellä vartalollaan, eikä Nicodem väsynyt painamasta
huuliaan ranskattaren pienelle punaiselle suulle.

Sitte veti hän äkkiä lompakkonsa ja ojensi hänelle setelin.

- Valitettavasti en voi antaa sinulle enempää, sanoi hän — mutta kun
tulen takaisin, niin — siihen voit luottaa — saat uida kullassa. Sitte
saat kaikkea, mitä sydämesi halajaa.

- Minun sydämeni halajaa vaan sinua, vakuutti Ninette — mutta uskotko
todellakin Nicodem, että saat paljon rahaa Wienistä?

- Minä en usko sitä, minä tiedän sen! huudahti Nicodem pöyhkeästi.

Sitä sanoessaan piti hän kättään ruskealla nahkalippaalla, jonka hän
oli pannut samalle tuolille, jossa äsken oli ollut Ravenin huono
kapsäkki hirvittävine sisältöineen, ja lausui hiljaisella, mutta
terävällä ja helposti kuultavalla äänellä.

- Minkä arvoisen luulet oikeastaan tämän lippaan olevan? Ei, ei,
elä koetakaan arvata, et voisi kumminkaan arvata sinnepäinkään.
Serbian kuningaskruunu lukemattomine hohto- ja jalokivineen on tässä
lippaassa, sisareni on antanut sen minulle, jotta Wienissä saan vaihtaa
alkuperäiset kivet väärennettyihin. Niillä ansaitaan miljooneja, Draga
ja minä jaamme ne, ja minun pikku Ninetteni saa myöskin osansa siitä. —
Mikä sinulla on, Ninette? Sinähän vapiset, miksi hiivit niin pelokkaana
minua lähelle? — Kuinka on laitasi, miksi itket? —

Ranskatar kietoi pehmoiset käsivartensa Nicodemin kaulan ympäri
ja painoi nyyhkyttäen pikku päänsä hänen rintaansa vasten. Ei
tarvinne sanoa, että tämä nyyhkytys oli vaan erinomaisesti mietityn
tuuman tulos, sillä Ninette voi, milloin halutti, vuodattaa niin
paljon kyyneliä kuin tahtoi ja teeskennellä vaikka kuinka suurta
mielenliikutusta.

- Minä vapisen, niin, sinä olet oikeassa, minä vapisen, huudahti
hän. Matkustatko Belgradista Wieniin kruunun kanssa, joka on useiden
miljoonain arvoinen? — Oi, maailmassa on niin paljon ilkeitä ihmisiä,
sinulta ryöstetään kruunu, sinut tapetaan.

- Mitä ajattelet? huudahti Nicodem Lunjevica. — Ei kukaan aavista, että
tämä lipas sisältää Serbian kuningaskruunun ja sitte — ei ole niinkään
helppoa voittaa, Nicodem Lunjevicaa tahi vetää häntä nenästä.

— On kait sinulla ainakin joku ase mukanasi, minä tarkoitan joku ase,
jolla voit oikein puolustaa itseäsi?

Nicodem säpsähti: hän vei ehdottomasti kädet taskuunsa, mutta veti ne
tyhjinä takaisin.

- Tuhat tulimmaista, olet ihan oikeassa, Ninette pieni! — puhkesi hän
lausumaan. Olin kyllä varomaton, kun en edes varustanut revolveria
itselleni, ei minulla ole edes tikariakaan.

- Vähän se sinua hyödyttäisi! sanoi Ninette huolissaan. — Ei, minä
vaadin sinua, Nicodem, hanki nyt itsellesi revolveri, niin paljon
aikaa on sinulla kyllä, että ehdit hyvissä ajoin asemalle, ennenkuin
juna lähtee. — Oma rakkaani, — en voi elää ilman sinua, ja jos sinulle
sattuisi joku onnettomuus matkalla, niin olisi se minun loppuni.

- No niin, sanoi Nicodem päättävällä äänellä, anna minulle sitte
se pieni taskurevolveri, jonka äskettäin annoin sinulle; se on
elfenluinen, kallisarvoinen kapine, niin pieni, että sen voi pistää
melkein liivinsä taskuun, ja kuitenkin on se hyvin vaarallinen, sillä
se on ladattu viidellä patruunalla, mokomakin pahanen.

- Oi Jumalani, huudahti Ninette, kuinka ikävää: enkö ole sitte kertonut
sinulle, että minun täytyi lähettää revolveri takaisin asetehtaaseen,
joka lähetti sen sinulle. Ajatteles, kun koeammunnassa puutarhassa meni
lukko rikki.

- Niin, onpa se todellakin hyvin ikävää, sillä jos sinulla olisi
ollut revolveri täällä, niin olisit säästänyt minulta vaivan hankkia,
toinen. Niin, sitte ei minulla ole muuta tehtävää, kuin juosta alas
palvelijain kerrokseen ja asestaa itseni palvelijain revolvereilla no,
neljännestunti on minulla vielä aikaa, lisäsi hän, heittäen silmäyksen
kelloonsa — siinä ajassa olen jo takaisin, pikku Ninette, lisäsi hän
vakavalla äänellä, joka oli muutoin hyvin harvinaista hänessä, — minä
jätän lippaan tänne, vartioi sitä hyvin, rakas pikku tyttöni, elä
päästä sitä näkyvistäsi, sillä sinä tiedät, mistä on kysymys ja mitä se
sisältää.

- Minun luonani on Serbian kruunu hyvässä tallessa, sanoi ranskatar
— mene sinä vaan ja tule takaisin niin pian kuin mahdollista
revolverinesi! Oi, olisin toivonut, että sisaresi olisi uskonut tämän
vaikean tehtävän jollekin toiselle ja että sinä Nicodem olisit saanut
olla luonani nyt — juuri nyt — minä suren itseni kuoliaaksi ikävästä.

Nicodem painoi hänet kiireesti rintaansa vasten, sitte riensi hän
ulos revolvoria hakemaan. Jo minuutin kuluttua kuului ääni hänen
askeleistaan häviävän puutarhaan, ja Ninette, joka oli hiipinyt
ikkunaan ja piiloutuneena uutimen taa, katsoi hänen jälkeensä, tuli
pian vakuutetuksi, että hän oli todellakin tullut kadulle ja kulki sitä
pitkin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä astui Ninette kiireesti pois ikkunasta.

- Harry — Harry, pian tänne matkalaukkuinesi.

Nuolennopeudella kimposi englantilainen pois sängyn alta.

- Sinä olet viekas nainen. Ninette! sanoi hän. Me kaksi sovimme yhteen
kuin kaksi omenaa, jotka ovat kasvaneet samalla oksalla. Katso minua,
Ninette, sama ajatus, joka minun aivoni täyttää, on juuri kulkenut
läpi, sinun kauniin pääsi. Kruunu...

— On kuuluva meille, sanoi Ninette hampaittensa takaa — sinulle ja
minulle ja sitte Harry, tulemme me onnellisiksi! Tämän kruunun saat
sinä Parisissa, Lontoossa, New-Yorkissa tai jossain muussa maailman
kaupungissa muuttaa rahaksi, kun ensin olet ottanut pois kivet ja
sulattanut kullan — me tulemme miljoonien omistajiksi, Harry, ja —
hyvästi Nicodem Lunjevica, potku hänelle tällä pienellä jalalla, mutta
sinä saat jalan, säären, ruumiin — kaikki kaikki, koko Ninetten.

Ranskatar vapisi tämän kovan intohimon purkauksessa, ja rajusti
heittäytyi hän vaalean, tanakan miehen rintaa vasten. Tämä tarttui
hänen vyötäisiinsä molemmin käsin, nosti Ninetten korkealle lattiasta,
niin että hän puolen minuutin ajan liiteli vapaana ilmassa, pyörähti
sitte kantapäällään hänen kanssansa, laski hänet alas syliinsä ja
suuteli häntä kantaen häntä käsivarsillaan kuin lasta ja painoi hänet
rintaansa vasten.

- Päästä minut — päästä minut, Harry, sinähän tukehdutat minut
suuteloillasi eikä meillä nyt ole aikaa helliin hyväilyihin, sitte,
sitte kun Serbian kruunu on tehnyt meidät onnellisiksi. Nyt täytyy
meidän tarttua työhön, muutamien minuuttien kuluttua on tuo turhamainen
lavertelija taas täällä.

Kuumeentapaisella kiireellä avasivat he ruskean nahkalippaan, jossa
kruunu oli.

- Voitko avata sen, kysyi Ninette rajusti sykkivin sydämin.

- Pikku hupakko, löytyykö lukkoa, jota ei Harry Raven olisi avannut,
silloin kun on tahtonut? Ha, ha, englantilainen rikospoliisi tietää
parhaiten, että Raven valmistaa hienoimmat tiirikat, joita löytyy, ja
tässä on minulla kokonainen kokoelma sellaisia. — Ei se, — eikä se —
tuhat tulimmaista, sepä on konstikas lukko, mutta sen täytyy ahtaa
perään — ahah, tuossa on avain, jolla on n.s. turkkilaisparta — se
sopii, se ottaa kiinni, se avaa lukon — ah, sulje silmäsi, Ninette,
sulje silmäsi, sanon sinulle, sillä sinä tulisit sokeaksi, jos näkisit
kaiken tämän ihanuuden! Niin, siinä oli pahantekijäin silmäin edessä
ikivanha Serbian kruunu, ikivanha, pyhä otsakoriste, joka antoi
kuninkaallisen loiston jo Stefan Duschanin päälle, hänen, joka oli
suurin kaikista Serbian hallitsijoista. [Stefan Duschan hallitsi
1336-1355. Vuonna 1346 otti hän keisarin arvonimen ja kruunautti
itsensä.]

Julkeasti, ahnaasti tarttui Harry Raven kruunuun, nosti sen ylös
punaiselta samettityynyltä ja pani sen nauraen päähänsä.

Taskuvarkaiden kuninkaallakin täytyy olla kruunu sanoi hän. — Ha, ha,
varkaita olemme me — kaikki, enkä minä taida olla pahin kruunatuista
varkaista.

- Minä pyydän, sanoi äkkiä Ninette, joka ihmetellen oli katsonut
häneen, äänessä jonkunmoinen levottomuus — lopettakaamme tämä — minä
kätken kruunun — sänkyyni.

- Sänkyysi? Ei, armaani. Mutta täällä minun matkalaukussani on se
hyvässä tallessa, ja sen hirmuinen sisältö, joka minutkin panee
vapisemaan ja josta mielelläni tahtoisin luopua — haa, mikä oiva ajatus
— Nicodem Lunjevica, se tomppeli, saa kantaa verisen ihmisenpään
Wieniin, katsokoon hän siellä, kuinka pääsee siitä erilleen.

Noin sekunnin kuluessa oli Harry Raven avannut kuluneen matkalaukkunsa,
hän tarttui tuon poikkileikatun pään paksuun harmaaseen tukkaan ja veti
sen ylös, niin että se silmänräpäyksen ajan viivähti kruunu lippaan
kohdalla.

Musta veripisara pusertui eräästä suonesta ja tipahti punaiselle
samettityynylle.

- Pane lipas kiinni, Harry, ähkyi Ninette, joka oli peittänyt kasvonsa
käsillään. — Oi, nuo silmät — sinun onnettoman uhrisi silmät, kuinka
lasimaiset ja kuinka nuhdellen ne tuijottavat minua! Ja hänen huulensa
— eikö näytä siltä; kuin syvä suru puhuisi näiltä sinertävän vaaleilta
huulilta! Pane se lippaaseen ja sulje se taas, joll'et tahdo, että minä
menen tainnoksiin.

Nuolennopeudella laski Harry ihmispään samettityynylle, löi kannen
kiinni ja ymmärsi nyt taidokkaalla avaimellaan panna lippaan niin hyvin
lukkoon, ettei terävinkään silmä huomannut, että se minuutti sitte oli
ollut auki.

Mutta kruunun kätki hän kuluneeseen matkalaukkuunsa. Ja tuskin oli se
tehty, ennenkuin Nicodem Lunjevican askeleet kuuluivat puutarhassa.

Harry Raven palasi matkalaukkuineen piiloon sängyn alle.

Kuningattaren veli astui sisään kovalla kiireellä ja sanoi ottaen
revolverin takkinsa taskusta.

- Nyt, oma Ninetteni, voit olla aivan tyyni, sillä nyt ei voi kukaan
tehdä pahaa sinun Nicodemillesi. Tällä revolverilla voin varjella
itseäni kuutta miestä vastaan, jos vaaditaan. Ja nyt, yksi suudelma
vielä, ja sitte — hyvästi, me tapaamme kolmen päivän perästä.

Hän otti lippaan käteensä takkinsa alle ja riensi ovelle. Mutta hän jäi
seisomaan kynnykselle ja huudahti:

- Hyvänen aika, olinpa melkein unohtaa jotakin, joka on aina
välttämätöntä matkalla. Rakkaani, en löytänyt tohveleita kotoani; mutta
yhdet ovat täällä sinun sänkysi alla; minä menen ottamaan ne sieltä,
jotta saisin jotain mukavuutta vaunussa.

Ja asettaen lippaan tuolille riensi Nicodem ovelle, joka vei
sänkykamariin.

Ninette oli pyörtymäisillään; vaikkakin hän oli rohkea ja kylmäverinen,
niin ajatus, että Lunjevica kumartuisi alas ottamaan tohveleita sängyn
alta, teki hänet melkein mielettömäksi. Hän värisi sen rakkaan miehen
puolesta, joka oli sängyn alla, ja vapisi ajatellessaan, että pitäisi
menettää ne sädehtivät jalokivet, jotka koristivat kuningaskruunua.

Nicodem oli jo sänkykamarissa ja oli laskeutunut polvilleen katsoakseen
sängyn alle, missä tohvelit olivat, mutta silloin repäisi Ninette hänet
ylös ja painoi tuskasta sykkivää sydäntänsä vastaan.

- Ei, lupaa minulle Nicodem, lupaa minulle, sanoi hän raukeasti,
ettet pane maata tänä yönä! Oi, niin pian kuin olet nukkunut, voidaan
tulla ryöstämään kruunu sinulta ja tappaa sinut, sitä minun sydämeni
aavistaa. Ja siksi — minä tahdon nyt kerran olla oikein julma sinulle —
siksi et saa ottaa tohveleita mukaasi, Nicodem. Rakas, rakas Nicodem,
tottele nyt tämä ainoa kerta pikku Ninetteäsi, joka niin sydämellisesti
sinua rakastaa ja tahtoo varjella sinua kaikesta pahasta!

Nicodem Lunjevica oli ihastuksissaan ranskattaren hellästä rakkaudesta.

- Oikeastaan vaadit sinä minulta hyvin paljon, sanoi hän. Mutta
ehkä olet oikeassa, ehkä se on parempi, etten anna johtaa itseäni
kiusaukseen, enkä sulje ollenkaan silmiäni tänä yönä. — Hyvästi siis
viimeisen kerran, oma Ninetteni, ja ole uskollinen!

- Uskollinen kuolemaan asti! huudahti Ninette painolla kuten hyvä
näyttelijä ainakin. — Tervetuloa takasin ja Jumala suojelkoon sinua,
rakas Nicodem!

Tuskin oli ovi sulkeutunut nuoren upseerin jälkeen, ennenkuin hän
vaipui sängylleen istumaan ja huusi painaen kädet rintaansa vasten:

- Harry — Harry, tule tänne syleiltäväkseni! Oi se olisi ollut
hirmuista, jos hän olisi keksinyt sinut!

- Se oli onni meille, että hän luopui tohveleistaan, sanoi vaivalla
englantilainen, joka oli pakkautunut pois epämukavasta asemastaan
ja jonka oikea käsi piti tiukasti kiinni tikarin kahvasta. Näetkös,
Ninette, tämä oli minulla jo valmiina häntä vastaanottamaan ja jos
hän olisi pistänyt päänsä sängyn alle, olisin minä samalla hetkellä
leikannut hänen kaulavaltimonsa tällä veitsellä. Sillä ihmisellä on
enemmän onnea kuin ymmärrystä.

Mutta nyt emme enää ajattele Nicodem Lunjevicaa! jatkoi englantilainen
aivan toisella äänellä. — Nyt olemme me yksin ja meillä on kolme
kokonaista päivää saadaksemme oikein nauttia toistemme seurasta. Sitte
katoan minä Belgradista ja vaihdan meidän kruunumme puhtaaseen rahaan.
— Oh, kuinka saappaani puristavat; Ninette kulta, joudu pian ja anna
minulle sen kunnon Nicodemin tohvelit! Tuolla näkyy riippuvan hänen
silkkinen yötakkinsa. Nyt laitan vähän mukavaa itselleni, toivon, että
hänellä on hienoja sikarejakin jossain.

Sikareja, viiniä, ruokaa — mitä vaan tahdot! huudahti Ninette. Ja hän
palveli julmaa rakastajaansa sellaisella hellyydellä, että se olisi
ollut kunniaksi parhaalle vaimolle, kietoi hänen ympärilleen silkkisen
yönutun, laskeutui polvilleen hänen eteensä, pannakseen hänen jalkaansa
pehmeät tohvelit ja kantoi hänelle ruokaa ja juomaa. Ja toisiaan
hyväillessään nauroivat he sille tyhmeliinille, Nicodem Lunjevicalle,
joka kruunun asemasta vartioi matkallaan ihmispäätä.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuninkaan salapoliisi.


Kun Nicodem Lunjevica saapui asemalle ja hyppäsi pois rattailta,
jotka olivat hänen sinne tuoneet, oli hänellä töin tuskin aikaa ostaa
pilettiä ja juosta asemasillalle, sillä juna oli juuri lähdössä.

Konduktööri juoksi kiireesti avaamaan ensi luokan vaunua, ainoata, joka
oli junassa, ja Nicodem Lunjevica riensi siihen kallisarvoinen lipas
kädessään.

Hän oli oikeastaan ajatellut hankkia yksinäisen vaunun, sillä hän
pelkäsi jokaista matkakumppania ja tahtoi olla yksin aarteinensa.

Mutta nyt ei ollut enää valitsemisaikaa.

Tuskin oli hän vaipunut istumaan punaisella sametilla päällystetyille
tyynyille ja asettanut lippaan vierelleen, kun veturi lähti liikkeelle.

Kaikki oli tapahtunut niin pian, ettei NicodemilLa ollut ollenkaan
aikaa katsella ympärilleen vaunussa.

Kun hän nyt teki sen, huomasi hän katossa olevan kaasulampun valossa,
ettei ollut yksin, että vaunussa oli toinenkin herra.

Se oli komeasti puettu, mustapartainen mies, jolla oli ylhäiset kasvot;
tämä oli painautunut vaunun toiseen nurkkaan ja näytti nukkuvan,
ainakin piti hän silmänsä kiinni.

Matkakumppanin persoona huvitti tietysti Lunjevicaa suuresti ja
kaikessa hiljaisuudessa koetti hän saada selville, oliko tuon miehen
puolelta mitään peljättävää.

Hänen matkakumppaninsa näytti tosin hyvin uljaalta, näyttipä omaavan
Herkuleen ruumiinrakennuksen, mutta Nicodem Lunjevica kuului
siihen joukkoon, jotka luulevat, että ryövärin ja murhaajan täytyy
välttämättömästi olla villiytyneen näköisen, huolettomasti puetun,
sanalla sanoen osottaa ulkomuodossaankin olevansa vaarallinen henkilö.

Mutta mustapartainen herra hänen vaunussaan ei suinkaan tehnyt
sellaista vaikutusta, hänen hieno pukunsakin vaikutti jo niin
rauhoittavasti Nicodemiin, että hän helpotuksesta huokaisten sanoi
itsekseen:

— No, Jumalan kiitos, tuo herra näyttää kuuluvan meidän piireihimme,
hänen päältänsäkin jo näkyy, että hän on ylhäinen mies.

Rehellinen Lunjevica katsoi näet itsekin kuuluvansa niiden
kymmenentuhannen joukkoon.

Hän ei enää muistanut, että hänen juoppo äitinsä oli antanut usein
hänen mennä sänkyyn tyhjällä vatsalla ja että hänet kerran, kansakoulua
käydessään, oli opettaja lähettänyt kotiin ja kieltänyt tulemasta
kouluun, ennenkuin vaatteet olivat puhtaat ja paikatut.

Nicodem Lunjevica työnsi ruskean lippaan kallisarvoisine sisältöineen
samettisohvan nurkkaan.

Hän istuutui sen viereen, niin että ruumiillaan suojasi lipasta, pani
kätensä sen päälle ja nojasi päänsä kättä vastaan.

No, nyt ei voi kukaan varastaa aarrettani, kuiskasi hän itsekseen.

Juna mennä pauhasi lakeuksien läpi, jotka tällä puolella olivat
Belgradin rajalla, lensi läpi ketojen ja metsien, kulki kolisten
rautasiltojen yli ja alamäkeä eräässä ihmeen kauniissa laaksossa
alempana, yhä suuremmalla ja suuremmalla nopeudella.

Nicodem yhä vaan tarkasteli naapuriaan ja ihmetteli, mitä
kansallisuutta hän mahtoi olla.

Hän päätti vihdoin puhutella häntä voidakseen hänen kielestään päättää
hänen kansallisuutensa.

- Anteeksi, herra, sanoi hän hänelle, ottaen sikarikotelonsa — pahaksi
onneksi unohdin tulitikut kotiin, tahtoisitteko olla niin hyvä ja antaa
minulle tulitikun?

Mustapartainen avasi hitaasti silmänsä ja katsoi Nicodemiin.

- Hyvin mielelläni, herra, vastasi hän. — Olkaa niin hyvä!

Näillä sanoilla ojensi hän Nicodemille hopeaisen tulitikkulaatikon ja
sytyttäessään sikaria sanoi hän itsekseen:

- Hän puhuu erittäin hyvin serbiaa, hän näyttää olevan täältä syntyisin.

Ehkä on hän joku tilanomistaja.

Muuten näyttää minusta, kuin olisin joskus ennenkin nähnyt nuo kasvot,
nuo terävät, tarmokkaat piirteet, mutta en voi muistaa milloin.

- Ehkä tekin haluatte sikarin? kysyi hän vieraalta, tarjoten
kohteliaasti sikarikoteloansa.

Kohteliaasti kiittäen otti mustapartainen siitä sikarin ja sytytti sen.

Pian oli vaunu täysi sinisiä, hyvälle tuoksuavia savupilviä, jotka
virtasivat sikareista.

- Matkustatteko tekin Budapestiin? kysyi nyt Lunjevica vieraalta,
koettaen siten päästä puheen alkuun.

- Oh en, vastasi tämä — minä en matkusta niin kauas, minä astun ulos jo
seuraavalla asemalla.

- Kuinka, Nischissä jo?

Sitte ette ainakaan tee pitkää matkaa, arvattavasti on teillä asioita
toimitettavana Nischissä?

- Oh ei, ei suinkaan.

- Sitte matkustatte kai huviksenne?

- En toki.

- Nähtävästi aiotte tavata sukulaisia Nischissä?

- Ei minulla ole sukulaisia Nischissä.

- Niin mutta — suonette anteeksi hämmästykseni, hyvä herra, — täytyyhän
teidän matkallanne olla joku tarkotus.

- Niin, ja vielä hyvin tärkeä tarkotus, vastasi vieras, pudistaen
tuhkaa sikaristaan. — On kysymys miljooneista.

- Miljooneista, vastasi Lunjevica nauraen — jotka te tahdotte ansaita?

Mustapartaisen herrankin huulilla väreili hymy, kun hän yhtä
tyynennäköisenä kuin tähänkin asti, vastasi:

- Minulla itselläni ei ole mitään tekemistä näiden miljoonien kanssa,
mutta minä tahdon saattaa ne varmaan paikkaan eräälle toiselle.

- Eräälle toiselle — ah, minä ymmärrän, nämä miljoonat ovat varmaan
vaarassa, eikö niin, ja te olette nyt lähtenyt pelastamaan niitä
ystävällenne.

- Aivan oikein, hyvä herra, nyt löitte te ihan naulan kohdalle. Minä
tahdon pelastaa ystävälleni nämä miljoonat, jotka ovat vaarassa kadota.

- Tuhat tulimaista, sittenhän täytyy ystävänne olla upporikas mies,
huudahti Nicodem.

- Kyllä, siihen voitte luottaa, vastasi vieras — hän on Serbian rikkain
mies.

- Oh, pardon, herraseni! sanoi Lunjevica nauraen. — Rikkain mies
Serbiassa on kai kuningas Aleksanteri.

- Silloin olemme samaa mieltä, Serbian rikkain mies on kuningas
Aleksanteri ja juuri hänelle pelastan minä nämä miljoonat!

Nicodem nosti hitaasti päätänsä ja tuijotti vieraaseen, joka näytti
joka minuutti käyvän yhä selittämättömämmäksi.

Hän kysyi jo itseltään, oliko tämä ehkä joku mielipuoli.

- Minä en ymmärrä teitä, herrani, sanoi hän matalalla äänellä. —
Oletteko ehkä kuningas Aleksanterilta saanut käskyn varjella näitä
miljooneja, joiden sanotte olevan vaarassa?

- Niin, niin juuri. Tämän toimen olen saanut Serbian kuninkaalta
Aleksanterilta, koska eräs henkilö hänen läheisyydessään, johon hänellä
oli kaikista suurin luottamus, on hyvin julkeasti uskaltanut varastaa
ne häneltä.

Mutta kun nyt kuningas ei voi nostaa melua tästä asiasta, ettei
häpäisisi erästä hänen läheisyydessään olevaa henkilöä, niin on hän
käskenyt minua kaikessa hiljaisuudessa korjaamaan asian ja siitä syystä
olen minä samassa vaunussa kuin te Nicodem Lunjevica!

Tuskin oli mustapartainen vieras samalla tyyneydellä kuin tähänkin
asti lausunut nämä sanat, kun Nicodem kavahti pystyyn kuin käärmeen
pistämään.

Nuolennopeudella vei hän oikean kätensä takintaskuun, jossa hänen
revolverinsa oli.

Mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi vetää revolverin, välähti
vieraan kädessä häntä vastaan revolveri, jonka tämä oli vielä nopeammin
vetänyt esille.

Ja äänellä, joka kaikui horjumattoman uhkaavalta, huusi mustapartainen
hänelle:

- Elkää tehkö mitään epäilyttäviä liikkeitä, Nicodem Lunjevica. Hänen
majesteettinsa Serbian kuninkaan Aleksanterin nimessä vaadin minä
teiltä takaisin varastetun kruunun! Teidän sisarenne on tunnustanut
kaikki ja kuningas on siitä syystä antanut hänelle anteeksi. Mutta
minulle, salapoliisillensa, jonka olosta kuninkaallisessa linnassa ei
kukaan Belgradissa tiedä, ei edes kuningatar Dragakaan, minulle on hän
antanut määräyksen vainota kuningaskruunun ryöstäjää ja ottaa häneltä
saalis pois. Te näette, herra Lunjevica, että yritykseni on minullekin
hyvin onnistunut!

Nicodemiin tekivät nämä sanat hirvittävän vaikutuksen.

Ähkyen vaipui hän takaisin samettityynyille ja tuijotti kokonaisen
minuutin mustapartaiseen mieheen voimatta saada sanaakaan suustansa.

- Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa, jatkoi mies tyynesti.
— Hänen majesteettinsa kuningas on käskenyt minun ilmoittaa teille,
että hän sisarenne tähden tahtoo antaa teille anteeksi sen mitä on
tapahtunut, jos te itse, herättämättä minkäänlaista huomiota ja
tekemättä vaikeuksia, jätätte kruunun minulle.

Te lähdette minun seurassani heti junasta Nischissä ja ilmoitatte
itsenne heti ylipäällikölle siellä, hän antaa teille telegraafiteitse
saamansa määräyksen, että teidän on oltava arestissa huoneissanne.
Tämän kotiarestin voitte suorittaa ylipäällikön kodissa, hänestä se on
suuri kunnia, kun saa pitää vieraanaan kuningattaren veljeä.

Siellä voitte olla siksi kunnes muita määräyksiä tulee Belgradista.

Koko jutusta ei siinä tapauksessa ole teille vaikeampia seurauksia.
Kuningas voi korkeintaan puoleksi tai koko vuodeksi erottaa teidät
hovista.

Mutta jos te teette pienintäkään vastarintaa minulle, niin on minun
käsketty kohtelemaan teitä kuten halpamaista rikoksentekijää.

Nyt voitte valita, Nicodem Lunjevica, minä annan teille minuutin
mietintöajan.

Nuori upseeri oli epätoivon partaalla, hirmuinen kohtalo uhkasi häntä,
ainakin oli se häntä hipaissut.

Kuningas Aleksanteri tiesi siis kruunun varkaudesta, Draga oli itse
tunnustanut ottaneensa sen.

Oi — ei pitäisi koskaan luottaa naiseen, ei vaikka se olisi oma sisar!
He ovat kaikki heikkoja ja epäluotettavia, eivätkä sovi ollenkaan
ajamaan suuria asioita.

Mutta kuinka oli kuningas Aleksanteri voinut saada niin pian tiedon
varkaudesta? Sitä ei Nicodem voinut saada selville. Mutta siinä
asiassahan oli tuhansia seikkoja ja mahdollisuuksia, joita hän ei tällä
hetkellä voinut nähdä.

Mutta ei suinkaan hän voinut millään tavoin epäillä mustapartaisen
sanojen totuutta. Sillä jo se seikka, että vieras tiesi kruunun
varkaudesta, oli vakuutuksena Nicodemille, että joka sana hänen
suustansa oli totta.

Hän ei siis enää miettinyt. Ehdotus, jonka kuninkaallinen lanko teki
hänelle, oli täysin hyväksyttävä.

Nischissä ilmoittautuisi hän ylipäällikön luona kotiarestiin: eihän se
kestäisi monta päivää, sillä varmaan se onnistuisi hänen sisarelleen
pian taas tyynnyttää kuningas, eikä hänen karkoituksensa kestäisi sitte
niin kauan.

Ja mitä se sitte itse asiassa merkitsi! sanoi Nicodem itsekseen,
kiertäen taas häikäilemättömästi punaisia viiksiänsä. — Karkoitukseni
ajaksi matkustan kai Pariisiin pikku Ninetteni kanssa ja huvittelen
siellä oikein sydämeni pohjasta. Sillä aikaa joutuu koko juttu
unohduksiin.

- Herrani, sanoi hän mustapartaiselle salapoliisille, minä olen
päättänyt suostua lankoni ehdotukseen. Tässä lippaassa on kruunu, olkaa
hyvä ja ottakaa se, tai ehkä te ensin tahdotte tulla vakuutetuksi
sanojeni totuudesta — siinä tapauksessa olen valmis avaamaan lippaan.

- Oh ei, ei se sentään ole tarpeellista, vastasi mustapartainen — minä
olen varma asiastani. Samalla hetkellä kun te astuitte vaunuun, tiesin
minä, että Serbian kuningaskruunu oli tässä lippaassa. Minä otan sen
siis huostaani hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä ja pyydän vaan,
että annatte minulle lippaan avaimenkin.

- Tässä se on, sanoi upseeri, ottaen liivintaskusta pienen taidokkaasti
tehdyn avaimen. — Oi, hyvä herra, ette kai sentään pitäne minua
tavallisena varkaana, mutta kun niitä löytyy monellaisia seikkoja ja
asianhaaroja. — Minä vakuutan teille, että olen toiminut vaan sisareni,
hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä.

- Minä tiedän kaikki, vastasi vieras ivallisella hymyllä. — Minä tiedän
enemmänkin, kuin luulette. Minä tiedän esimerkiksi sen, että teillä
oli neuvottelu sisarenne kanssa turkkilaisessa kioskissa konakin
puutarhassa; vielä tiedän senkin, että kruunun ryöstämistuuma läksi
teistä, herra Lunjevica — mutta, nämähän ovat vaan sivuseikkoja. —
Hänen majesteettinsa on kaikessa tapauksessa tyytyväinen minuun, kun
minä varhain huomisaamuna lasken kruunun hänen jalkainsa juureen, ja
minä vakuutan teille, että sitä vastaisuudessa paremmin vartioidaan.

Näin sanoen otti mustapartainen lippaan, asetti sen vierelleen sohvalle
ja johti nyt keskustelun muihin asioihin ja sen teki hän niin tyynellä
ja luonnollisella tavalla, kuin ei mitään merkillistä olisi heidän
välillään tapahtunut.

Siitä syystä oli Nicodemin pakko jatkaa keskustelua tuon hirmuisen
ihmisen kanssa, vaikka hän sisällisesti raivosi.

Varmaankin oli tämä vastenmielinen mustapartainen salapoliisi
kuunnellut hänen ja Dragan keskustelua ja sitte tietysti ilmaissut
kaikki kuninkaalle.

Mutta kuka oli sitte tämä mies, jota hän ei koskaan ollut nähnyt
kuninkaallisessa hovissa?

Kuningas piti siis yksityistä salapoliisia, kenenkään,
kuningattarenkaan siitä tietämättä.

Tuhat tulimaista, se Aleksanteri oli viekkaampi, kuin näytti.

Kahden tunnin kuluttua saapui juna Nischin asemalle.

- Sallikaa minun, herra Nicodem Lanjevica, sanoi mustapartainen
teeskennellyn kohteliaasti, — sanoa teille hyvästi. Minä lähden junassa
tunnin perästä Belgradiin viemään kruunun kuninkaalle.

Mitä teillä itsellänne on tehtävää, sen tiedätte. Minä varoitan teitä
kuitenkin vielä kerran, vastustamasta kuninkaan käskyä, — se olisi
teidän perikatonne!

- Minä menen ilmoittamaan itseni linnanpäällikölle, mutisi Nicodem.
Sitte kumarsi hän pelottavalle miehelle, joka oli vetänyt niin paksun
viivan hänen tuumiensa ja aikeittensa yli, ja astui sitte ensimäisenä
ulos vaunusta.

Mustapartaisella ei näyttänyt olevan erityisen kiirettä. Hyvin tyynesti
astui hän hitain askelin alas vaunusta ja meni, kallisarvoinen lipas
kädessään ensi luokan odotussaliin, jossa hän tilasi itselleen hyvän
aterian sekä kupin teetä, jonka hän nautti hyvällä ruokahalulla.

Ja samalla kun Nicodem, sielussaan raivoten, happamen näköisenä meni
hakemaan linnanpäällikön asuntoa, söi mustapartainen varhaisena
aamuhetkenä oivallisen aamiaisen ja oli juuri lopettanut syöntinsä, kun
aika oli hänen lähteä junaan, joka vei hänet Belgradiin.

Ollessaan yksin komeasti sisustetussa ensiluokan vaunussa, sai hän
kovan naurunpuuskauksen ja sanoi sitte itsekseen.

- Sehän onnistui sinulle mainiosti, Demeter Banjaluki, ha ha ha — sinä
olet kohonnut jo kuningas Aleksanterin yksityiseksi salapoliisiksi.
Mutta pääasia on, että minun onnistui toteuttaa tuumani ilman
verenvuodatusta, vaikka kyllä tuo Lunjevica lurjus olisi ansainnut
jonkun muistonaarmun!

Mutta minä luulen kyllä, että se raivo, joka täyttää hänet ja joka käy
kerrassaan hirmuiseksi, kun hän saa kuulla, että hän on petetty ja että
hän erittäin kohteliaalla tavalla on jättänyt kruunun minulle, on oleva
hänelle kylliksi suuri rangaistus.

En koskaan, jatkoi Demeter Banjaluki yksinpuheluaan, ole tehnyt
ryöstöä, jossa olisi niin vähän kuin tässä, tarvinnut peljätä
seurauksia.

Nicodem Lunjevica on kolme päivää Nischissä ja viipyy siellä ehkä
edelleen kolme päivää, joll'ei hän saa kirjettä sisarelta tai
kuninkaalta.

Silloin kyllästyy hän asiaan ja palaa Belgradiin, päästäkseen yhteyteen
Dragan kanssa. Ha ha, missähän lienee Serbian kuningaskruunu? Hävinnyt,
rikottu, sen jalokivet ryöstetyt, eikä kukaan voi sanoa, kuka on
rikoksen tekijä.

Hän on kadonnut, kuninkaan yksityinen salapoliisi, hän on kuin maahan
vajonnut, ja maa nieleekin hänet, sanan täydessä merkityksessä.

Sillä niin pian kuin minä tulen Belgradiin, riennän minä heti takasin
luolaani, minä tahdon näyttää kuningaskruunua tovereilleni, ja sitte he
taas luulevat, että Demeter Banjaluki on liitossa itse saatanan kanssa.

Ja nuori tyttökin, joka eilisillasta asti on ollut vieraanani, saa
nähdä sädehtivän kuningaskruunun.

Suojelushenkeni, pyhän Demetriuksen nimessä, miksi täytyy minun aina
ajatella tuota hurmaavaa olentoa sinisine, viattomine silmineen.
Onkohan hän ehkä lumonnut minut?

Ei, ei Demeterin sydän ei voi enää rakastaa, sinne ei pääse mikään
hellempi tunne naista kohtaan, se on kuollut, ainakin kaikille
hellemmille tunteille, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi.

Juna pysähtyi Belgradissa. Demeter Banjaluki otti lippaan käteensä ja
astui ulos.

Asemalla seisoi Aza komeassa punaisessa puvussaan. Hän tervehti
herraansa kunnioittaen ja otti heti lippaan häneltä. Jokaisen, joka
näki heidät, täytyi uskoa, että tässä oli joku hieno herra tullut
matkalta ja häntä oli palvelija vastaanottamassa.

Vaihtamatta sanaakaan Azan kanssa ja ylpeällä, itsetietoisella
ryhdillä kulki mustain vuorten ryöväri ulos asemahuoneesta ja hävisi
palvelijoineen ihmisjoukkoon kaduilla ja kujilla, jotka olivat
asemahuoneen ympärillä.

- Oletko vienyt hevoset juutalaisen Mandelblütin luo kuten käskin?
kysyi hän Azalta.

- Kyllä, kapteeni, vastasi Aza.

- Hyvä, tuo ne sitte tänne, minä odotan sinua tällä paikalla. Me emme
vietä yötä Belgradissa, vaan palaamme heti maanalaiseen asuntoomme.

Neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa Banjaluki seisoi odottaen samalla
paikalla lipas kädessään, ilman että yövartijoita taikka santarmeja oli
ohi kulkenut, tuli Aza ratsastaen hevosilla.

Nopeasti hyppäsi Banjaluki juoksijansa satulaan ja sitoi lippaan niin
tiukasti kiinni, ettei hän millään tavoin olisi voinut pudottaa sitä.
Sitte lähtivät ryövärien hevoset liikkeeseen.

Nopeassa ravissa ratsastettiin Bolgasin leiriä kohti, ryövärien
vuorenrotkoon.

Oli ehtinyt tulla kirkas päivä, kun Banjaluki saapui varmaan piiloonsa.

Vanha ryöväri, jolle hän oli antanut määräyksen olla hänen sijaisensa,
ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.

- Ja se nuori tyttö? kysyi Banjaluki innokkaasti.

- On jo noussut ylös, vastasi ukko. — Hän on jo kysynyt sinua, herra,
ja kuultuaan, ettet sinä ollut kotona, pyysi hän saada lähteä luolasta,
minkä minä tietysti kielsin.

- Kuules ukko, huudahti nyt Banjaluki — kokoa kaikki toverimme luolaan,
sillä minulla on jotain ilmoitettavaa teille, te saatte nähdä jotakin,
jota ette ole koskaan ennen nähnyt.

Nämä sanat lausuttuaan, astui hän alas vuoren portaita ja seisoi pian
suuressa vuorisalissa.

Samassa kun hän astui saliin, avautui erään sivuhuoneen ovi ja Genia
von Sandorf astui ulos.

Vaikka nuori tyttö oli maannut hyvin koko yön, näytti hän kuitenkin
kalpealta. Pidätetty tuska näkyi hänen kasvoillaan ja ilmeni
katseessaan.

- Oi, mikä onni, että saan vielä nähdä sinut kapteeni, huudahti hän,
huomattuaan Banjalukin. — Minä jo pelkäsin, että tulisit olemaan kauvan
poissa ja että väkesi, joka ei tiennyt sinun aikeestasi minun suhteeni,
pitäisi minua täällä ja kohtelisi kuten vankia.

- Sinä et suinkaan ole vanki, vastasi hänelle mustain vuorten herra,
ihastuksella katsellen hänen kasvojensa puhtaita piirteitä ja koko
hänen vartaloansa — sinä olet vapaa ja voit mennä, minne haluat.

- Minä tiedän, Genia von Sandorf, ettet sinä petä minua, sinä et
ole niin kiittämätön, että ilmoittaisit hänen vainoojillensa ja
vihamiehillensä sen miehen, joka on tänä yönä osoittanut sinulle
vierasvaraisuutta.

- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, huudahti Genia, ei se koskaan
johdu mieleenikään. Sinä armahdit minua, kun avuttomana jouduin
sinun miestesi käsiin ja sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kuten
gentlemanni, Demeter Banjaluki, enkä koskaan petä sinun luottamustasi.

Mutta päästä minut nyt lapsen kanssa vapauteen. Minä palaan kotiin
vanhempieni luo, jotka levottomina ikävöiden minua odottavat Wienissä,
isäni luo, joka rakastaa minua, tytärtänsä, enemmän kuin mitään muuta
ja on varmaan hyvin levoton minun tähteni.

Minä otan pikku Milanan mukaani, sillä minä tiedän, että vanhempani
eivät aja pois lasta, vaan pitävät hänet rakkaana ja antavat minun
kasvattaa hänet, kuin olisi hän oma lapseni.

- Sinä olet jalo tyttö, Genia von Sandorf, huudahti Demeter Banjaluki
— ja minä sanoisin, että sinulle täytyy käydä oikein, oikein hyvin
elämässä, jos minä uskoisin löytyvän oikeuden mukaista palkintoa siitä
hyvästä mitä me teemme.

Mutta ennenkuin eroat minusta, niin syö aamiainen seurassani, sillä tie
Belgradiin on pitkä ja joskin se on turvallinen päivällä, niin tekee
se kuitenkin sinulle hyvää, että syöt vahvan aterian, ennenkuin lähdet
vaeltamaan.

Samassa alkoivat toisetkin miehet saapua luolaan ja Demeter Banjaluki
käski heidän kattaa pöytään hyvä aamiainen niin pian kuin mahdollista.

Siitä syystä istuutuivat he suuren pöydän ympärille, pikari kulki
miehestä mieheen, oivallisen teen tuoksu täytti maanalaisen huoneen ja
pöydässä oli mitä hienoimmat ja voimakkaimmat ruokalajit.

Genia oli tuonut kamarista pikku Milanan. Lapsi oli iloinen eikä
peljännyt ollenkaan näitä vieraita miehiä, söi rohkeasti ja Geniakin
söi ja joi, sillä hän tiesi, että täällä annettiin mielellään ja
hyvästä sydämestä.

- Viekää pois ruuat! käski nyt kapteeni. — Pyyhkikää pöytä hyvin ja
pankaa siihen pehmeä, paksu liina.

Kun käsky oli täytetty, asetti hän keskelle pöytää lippaan, joka tähän
asti oli ollut hänen jalkojensa juuressa.

- Tuhat tulimmaista, kapteeni, huudahti eräs miehistä — sinä näytät
saaneen hyvän saaliin — mitä siinä lippaassa on? Kultaa, seteleitä,
hopeatavaroita vai koristeita?

Sinä teet meidät todellakin uteliaiksi, kapteeni, sillä niin
salaperäisellä tavalla et ole koskaan ennen näyttänyt meille saalistasi.

- Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita! sanoi Banjaluki
halveksien. — Tänä yönä en ole vaivannut itseäni sellaisilla
pikkutavaroilla. Mutta, te saatte pian nähdä, mitä tämä lipas
sisältää, kun vaan saan lukon auki. Kruunu se on, runsaasti koristettu
hohtokivillä, safiireilla, ametisteilla, rubiineilla ja apaaleilla,
kallisarvoisilla helmillä ja sisältää niin paljon kultaa, että ihminen
tuskin voi kantaa sitä.

Tämä kruunu on miljoonien arvoinen ja jos tahdotte tietää, kuka sitä on
kantanut, niin sanon teille, että vaan muutamia päiviä sitte koristi
tämä kruunu Aleksanterin päätä, kun hän Draga Maschinin rinnalla seisoi
alttarin edessä kirkossa.

- Serbian kuningaskruunu! huudahtivat ryövärit ja katsoivat Banjalukiin
osaksi epäillen osaksi pelon ja ihmettelyn sekaisilla katseilla.

Tosin olivat he tottuneet siihen, ettei mikään ollut heidän
kapteenilleen mahdotonta, hän oli heille jo näyttänyt sellaisia
esimerkkejä taitavuudestaan, että he olivat värisseet ja hämmästyneet,
hän oli jo tehnyt tekoja, joita toiset eivät edes voineet ajatella
mahdollisiksi ja ne olivat kumminkin onnistuneet hänelle.

Hän oli päässyt vaaroista, joissa toiset olisivat päänsä menettäneet.

Mutta sen mitä hän tänään väitti tehneensä, pitivät he kuitenkin
mahdottomana.

Hän oli ryöstänyt Serbian kuningaskruunun?! Eikö tätä sitte säilytetä
vahvain lukkojen ja telkien takana, eikö sitä sotamiehet vartioinneet.

Kuinka voi ihminen tunkeutua siihen huoneeseen, jossa kruunua
säilytettiin ja murtaa ne ovet, joiden takana se oli?

Demeterin katse kulki miehestä mieheen, hän nautti, nähdessään sen
hämmästyksen, joka kuvastui kaikkien kasvoilta.

- Ei tämä asia ole sentään kaikista pahimpia, kuten ehkä ensi näkemältä
näyttää, sanoi hän sitte nauraen. Ja minä vannon, ettei veripisaraakaan
ole tämän tähden vuodatettu, ettei yksikään ihminen ole saanut
naarmuakaan.

Hiukan viekkautta vaan tarvittiin. Minähän olen aina sanonut teille,
että viekkaus on paljon parempi ja vaikuttavampi ase kuin väkivalta
ja nyt tahdon minä avata tämän lippaan teille, se käsi, joka on
joukossamme puhtain, nostakoon kruunun, jotta kaikki saamme ihailla
sitä.

Genia von Sandorf, tahdotteko olla niin hyvä ja nostaa ylös tämän
kruunun? Pistäkää kätenne lippaaseen ja antakaa vanhan serbialaiskansan
kruunun säteillä ja loistaa silmäimme edessä.

Demeter oli tätä sanoessaan ottanut taskustaan avaimen, jonka Nicodem
Lunjevica niin hyväntahtoisesti oli hänelle antanut.

Hän koetti avainta lukkoon, se kääntyi helposti ja puoli minuuttia
myöhemmin nostettiin lippaan kansi.

- Tulkaa nyt tänne, kaunis Genia, huudahti Demeter riemuiten. — Teidän
kätenne ovat kyllin arvokkaat kruunuun koskemaan, samoinkuin teidän
päänne olisi arvokas sitä kantamaan.

- Minä tahdon tehdä teille mieliksi, Demeter Banjaluki, vastasi Genia,
— vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä vilpittömästi surkuttelen,
että Serbian kuningaskruunu on joutunut teidän käsiinne.

— Oh kuka tietää, jos tämä kruunu on paremmassa tallessa minun
käsissäni. Kun kerran on kruunu, niin täytyy pitää huolta, ettei sitä
varasteta pois yhtenä kauniina yönä.

— Sen, jolla on kruunu, täytyy myös katsoa, ettei pääkin mene mukana.

Raaka nauru seurasi näitä sanoja. Ryövärit tunkeutuivat lähemmä pöytää,
jokainen tahtoi olla ensimäisenä näkemässä loistavaa kuningaskruunua
ja hohtokivien, rubiinien ja muiden lukemattomien jalokivien loistoa,
tahtoi olla ensimäisenä ihailemassa sitä aarretta, jonka tämä lipas
sisälsi.

Genia von Sandorf sulki silmänsä, sillä hän tunsi, että kyyneleet eivät
olleet kaukana.

Niin pitkälle oli siis Serbiassa menty, ettei kruunukaan ollut enää
turvattu kuninkaan palatsissa ja niin voimaton oli tämä kuningas, ettei
hän voinut edes suojella tätä valtansa loistavaa merkkiä.

Mutta hän ei tahtonut suuttua Demeteriin, hän ei tahtonut olla
kiittämätön.

Hän ojensi kätensä kruunua ottamaan.

Mutta ennenkuin hän sen teki, tuli hän heittäneeksi silmäyksen
lippaaseen ja samassa päästi hän kauhun huudon, tuijotti hetkisen
eteensä kuin mielipuoli ja vaipui sitten pyörtyneenä luolan pohjalle.

Demeter riensi esiin ja otti esineen lippaasta.

Verinen ihmisen pää, kuolon runtelema, katsoi häntä vastaan; siinä oli
kaksi lasimaista, sammunutta silmää.

Se oli Genian murhatun isän raadeltu pää.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Serbialainen juhla kuninkaan palatsissa.


Belgradin kuninkaan palatsin ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja
heittivät loistavan valon pitkin Ruhtinas Mikaelin katua, jota myöten
yhtä mittaa vieri ajopelejä, jotka pysähtyivät konakin edustalle,
jättivät siihen kallisarvoisen sisältönsä ja menivät taas tiehensä.

Kauas keskikaupungille saattoi kuulla musiikin iloiset säveleet,
torvien törinän, viulujen humun ja huilujen soinnun.

Kaupungin asukkaat kuulivat sen ja tiesivät, mitä se merkitsi.

Kuningatar Draga antoi tänään ensimäiset tanssiaisensa.

Tämän juhlan, joka vähän liian aikaiseen alotti huvikauden, liittivät
Aleksanteri ja Draga vihkiäistensä jälkijuhlaksi, kun heidän oli
pitänyt viettää vihkiäiset murhayrityksen tähden ainoastaan lähimpiensä
piirissä.

Mutta tänä iltana näytettiin koko kuninkaallinen loisto ja rikkaus,
jolla hovi niin mielellään komeili, ja joka oli mitä räikeimpänä
vastakohtana maassa vallitsevalle köyhyydelle ja kurjuudelle.

Kuningas Milan oli kevytmielisellä elämällään köyhdyttänyt alamaisensa.

Porvaristoa rasittivat raskaat verot. Heidän oli ollut pakko maksaa
ne — maksaa siitä vähästä, mitä heillä oli ja kuningas Milan oli
mässännyt ne rakastajattariensa kanssa tai heittänyt muiden oikkujensa
tyydykkeeksi.

Koko maassa oli yleinen mielipide, että kuningas Aleksanteri hoiti
raha-asioita ehdottomasti paremmin ja säästäväisemmin.

Hänellä oli sydäntä alamaisiaan kohtaan, siitä ei ollut kuin yksi
mieli, vahinko vaan, että häntä ympäröivät henkilöt, jotka eivät
esittäneet hänelle oloja sellaisina kuin ne olivat, ja siitä syystä
olivat serbialaiset kauvan rukoilleet Jumalaa, että hän antaisi
kuningas Aleksanterille vaimon, joka voisi avata hänen silmänsä
näkemään maan todellisen tilan, ne kieltäymykset, joita monen perheen
täytyi kestää: moni heistä oli vajonnut köyhyyteen aina siihen määrään,
että heidän oli täytynyt tarttua kerjuusauvaan.

Ja nyt alkoi kuninkaallinen avioliitto juhlalla, josta kerrottiin, että
se tulisi maksamaan satoja tuhansia francia.

Sanomalehdet olivat kauan ennakolta kertoneet juhlasta ja niissä oli
saatu lukea, että suuria tilauksia oli juhlaa varten tehty Wienistä.

Kuningatar Draga oli tilannut kallisarvoisia pukuja Wienin
muotikaupoista ja illallinen oli tilattu kuuluisalta Wienin
ravintoloitsijalta.

Ruokalajeja kuletettiin ylimääräisellä junalla Wienistä Belgradiin,
kaksi kokkia seurasi junassa mukana, heidän toimenaan oli asian
ymmärtävällä tavalla lämmittää ruokalajit kuninkaallisessa keittiössä
Belgradissa ja tarjota vieraille. [Historiallisesti tosi. Tässä
mainittu Wienin ravintoloitsija oli kuuluisa Sacher.]

Siellä oli naamiaiset.

Draga tahtoi tarjota jotain erinomaista Serbian aatelistolle, joka oli
kutsuttu juhlaan. Hän tahtoi sokaista heidät loistolla ja ulkonaisella
komeudella sitä suuremmasta syystä, kun aateli oli hänen suhteensa
asettunut jokseenkin vihamieliselle kannalle ja hän aina pyrki olemaan
heidän vertaisensa.

Ja kuitenkin oli jokainen ollut ylpeä saadessaan kuninkaan ja
kuningattaren kutsun.

Maan kaikista osista riensivät ylhäiset kunnioittamaan kuningatar
Dragaa, sillä hän oli myöskin juhlan kuningatar.

Tähän asti ei vielä tosin oltu saatu nähdä kuningatarta.

Suuri hovisali oli täynnä naamioituja, jotka kirjavissa, loistavissa
puvuissaan, häikäisevässä sähkövalossa, joka loisti yli koko laajan
aitauksilla koristetun salin, muodostivat vaikuttavan ja samalla
häikäisevän kuvan mitä loistavimmissa väreissä.

Puvun, niin kuului kuningattaren käsky, täytyi ehdottomasti olla
serbialaisen.

Ainoastaan serbialainen kansallispuku taikka joku puku, joka sitä
muistutti, oli sallittu. Ja olivatpa maan kauniimmat tyttäret
todellakin hurmaavia komeissa puvuissaan, joita punaiset, keltaiset ja
vihreät nauhat koristivat.

Siellä esiintyi serbialaisia porvari tyttöjä menneeltä vuosisadalta,
serbialaisia maalaisvaimoja, serbialaisia tanssijattaria, jotka
heiluttivat tamburiinia, miehet taas esiintyivät serbialaisina
sotilaina, talonpoikina, porvareina, paimenina ja merimiehinä.

Eräs paimen serbialaisessa puvussa nojasi suuren sisäänkäytävän
oven pieltä vasten ja katseli jokseenkin synkkämielisen näköisenä
naamioitujen joukkoa.

Hänellä oli puolinaamio kasvoillaan, sillä vasta puoliyön aikaan
otettaisiin naamiot pois.

Mutta hänen poskiensa pehmeät muodot, hänen häikäisevän valkoinen
kaulansa ja hienot kätensä ilmaisivat, että tämän puvun kantaja oli
kaunis, nuori mies.

Sitä enemmän ihailtiin häntä, kun ei hän ainoatakaan kertaa lähestynyt
kauniita naisia eikä pyytänyt heitä tanssiin.

Äkkiä ilmestyi hänen viereensä kerjäläismunkki, joka kuului
serbialaiseen munkkikuntaan "Kristuksen viisi haavaa."

- Jesus olkoon kanssasi, poikani! puhutteli kerjäläismunkki nuorta
paimenta. Sinä näytät olevan maailman lapsi, mutta sittenkin pidän
sinusta. Oletko myöskin tunnustanut jo syntisi tässä elämässä?

- Koska en ole mitään syntejä tehnyt, kunnianarvoisa isä,
vastasi paimen, kevyesti nauraen, — niin ei minulla ole mitään
tunnustamistakaan.

- Mitä sinä sanot? Etkö ole tehnyt mitään syntiä? Näetkös, kun sanot
siten, olet tehnyt itsesi osalliseksi myöskin valheen syntiin, huudahti
innokkaasti munkki, jolla oli niinikään naamio kasvoilla. Muuten saat
kyllä sovittaa, mitä olet rikkonut; seuraa minua pieneen kabinettiin,
siellä voit tunnustaa minulle!

- Mene, ja anna minun olla, kunnianarvoisa isä, huudahti nuori paimen,
jonka äänessä oli poiskäskevä sävy. Minä en tosiaankaan ole siinä
mielentilassa, että voisin ottaa osaa tuommoisiin kujeihin, eikä
minusta ole oikein, että pyhä rippi tehdään sellaisen hulluttelun
esineeksi.

Kerjäläismunkki tarttui toisen käteen ja kuiskasi hänen korvaansa:

- Serbian nimessä — seuraa minua!

Nuori paimen hätkähti, sivunaamion raosta heitti hän levottoman
silmäyksen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi,
ett'eivät ympärillä seisojat olleet kuulleet munkin sanoja. Mutta
sitten ei hän vitkastellut, vaan meni kiiruusti erästä pientä huonetta
kohti, joka oli juhlasalin vieressä ja silkkiverholla siitä eroitettu.

Sinne katosivat molemmat miehet.

- Me olemme yksin, sanoi nuori paimen. — Näytä nyt minulle oikeat
kasvosi, munkki! — Jumalan nimessä, sinun äänesi tuntuu tutulta,
jos olet se, miksi sinua luulen, niin — silloin tapahtuu ihmeitä ja
merkkejä, silloin kääntyvät kuolleet haudoissansa ja maailman viimeinen
päivä on lähellä.

Samassa repäisi munkki naamion pois ja kasvot, jotka tulivat näkyviin,
olivat — översti Maschin'in.

Översti oli uhrannut koko partansa, hänen kasvonsa olivat sileiksi
ajetut ja harmaa tukkakin oli lyhyeksi leikattu, niin että hänen paras
ystävänsä ei olisi tuntenut häntä.

- Seuraa minun esimerkkiäni, Stefan Naumovitsch, sanoi hän
liikutuksesta vapisevalla äänellä — ota sinäkin naamio pois, ainakin
se, joka sinulla on päällimäisenä, toinen, jonka olet sitonut sielusi
eteen, ei paljon hyödytä minun silmissäni, sillä minä tunnen sinut nyt,
Stefan Naumovitsch, ja tiedän, että sinä olet pettänyt meidät kaikki.

Stefan ei epäillyt hetkeäkään.

Hän irroitti puolinaamion nauhat ja näytti nyt ystävälle kasvonsa,
jotka olivat tummien kiharoiden ympäröimät.

- Ystäväni — översti, puhkesi Naumovitsch lausumaan, ojentaen hänelle
molemmat kätensä — oletteko se todellakin te, vai onko se teidän
henkenne. Pyhä Jumala, minä surin, minä itkin teitä kuolleena, sillä
minä kuulin, kuinka murhaajat ahdistivat teitä ja luulin teidän jo
kauvan maanneen kuristettuna Tonavan pohjassa.

- Siitä, ettei minun niin käynyt, vastasi Maschin käheällä äänellä, on
minun yksinomaan kiittäminen mielenmalttiani ja Jumalan hyvyyttä.

Mutta vielä enemmän kiitän minä Jumalaa siitä, että hän siten vapautti
minut vankeudesta ja etten lupaukseni rikkomisella enkä uskottomuudella
saanut takaisin vapauttani, kuten sinä, Stefan Naumovitsch.

- Kuinka, minä? huudahti Stefan — Jumalan tähden, te teette väärin
minulle, Maschin. Mutta, ennenkuin pitemmältä puhumme, niin kuulkaa
minua!

Onneton, kuinka uskallatte astua kuninkaalliseen linnaan? Kuningatar
vihaa teitä, sen tiedän, kaikista kuolevaisista olette te pahin
vihollinen hänelle; jos teidät huomataan täällä — niin ette enää toista
kertaa pääse murhaajain käsistä, ette enää ihmeenkään kautta vältä
kuolemaa.

Siksi pyydän yhä vielä, peittäkää uudestaan kasvonne ja poistukaa
täältä!

Kääntäkää selkänne kuninkaan palatsille, toisessa paikassa voimme
kokoontua, sanoa toisillemme, mitä meillä on sanottavaa, mutta ei
täällä, jossa teidät joka hetki voidaan huomata.

- Minä ymmärrän, sanoi Maschin, heittäen Stefaniin halveksivan katseen
— sinä tahdot päästä minusta niin pian kuin mahdollista. Ei ole
tietysti mieluisaa tavata ystävä, jota vastaan on käyttäytynyt kuin
konna.

Nuori upseeri lyyhistyi kokoon, hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi
hän tahtonut tarttua miekkaan, mutta muisti sitte, ettei se ollut
hänellä paimen puvun mukana.

Syvä puna peitti hänen poskensa ja otsansa.

- Mitä nyt olette sanonut minulle, sanoi Stefan hampaat puristettuina,
sen häväistyksen, jonka olette heittänyt vasten kasvojani ja joka on
minua äärettömästi pahoittanut, Maschin, sen annan teille anteeksi
entisen ystävyytemme takia. Mutta niin hirvittävästi ette uskalla enää
häväistä minua. Kunnia on ystävyyden yläpuolella, muistakaa se!

- Kunnia! sanoi Maschin nauraen, samalla kun hänen kätensä, vihasta
vapisten, liukuivat pitkin hänen ruskean munkkikaapunsa poimuja. —
Puhutko sinä vielä kunniasta, Stefan Naumovitsch? Ha, luopio, hyvän,
jalon asian pettäjä, sinä olet menettänyt kunniasi, sinä olet viskannut
sen lokaan ja polkenut sen jalkaisi alle.

Stefan horjui taapäin, puna hänen kasvoillaan muuttui tuhkanharmaaksi
kalpeudeksi.

- Jumalani, huudahti hän, nyt vasta ymmärrän minä teidät, te
halveksitte minua, koska minusta on tullut — kuninkaan ajutantti.

- Kuninkaan ajutantti — kapteeni — kuningatar Dragan suosikki! pilkkasi
Maschin äänellä, joka viilsi Stefanin sydäntä. — Mitä vielä haluat?

Oh, odota vaan, kyllä sinä kohoat korkeammallekin suosiossa. Paina vaan
hyvin hellästi tuota kuninkaallista naikkosta rintaasi vasten, niin
saat kyllä mitä tahdot. Minä näen sinut tulevaisuudessa koristettuna
kaikilla tähdillä, joita Serbian kuninkaalla on poisannettavia.

Mutta kuta kirkkaammin nämä tähdet loistavat, sitä selvemmin näkyy
sinulla myöskin poltinmerkki otsassasi, Stefan Naumovitsch, ja jokainen
tosiserbialainen osottaa sinua sormellaan.

Stefan luuli tukehtuvansa kuullessaan nämä sanat, joista jokainen oli
hävittävä isku hänen kunnialleen.

Hän syöksyi oviverhoja kohti, avasi ne ja katsoi, jos kuuntelijoita oli
läheisyydessä, sillä Belgradin hovissa täytyi aina olla varuillaan.

Mutta sitte kääntyi hän takasin ja meni aivan lähelle eversti
Maschin'ia.

- Kuule minua Maschin, huudahti hän — eläkä käänny pois. Sinun
velvollisuutesi on kuulla minun puolustustani sen jälkeen kuin sinä
olet minua kohti heittänyt niin hirmuisen syytöksen.

Niin, minusta on tullut kuninkaan ajutantti. Minulla on kapteenin arvo
ja minua odottavat vielä suuremmat nimitykset. Luuletteko, onneton,
että minusta siltä on tullut kuningatar Dragan ystävä?

Tässä vannon minä entisen ystävyytemme nimessä, ettei Dragalla ole
koko maassa katkerampaa vihollista kuin minä. Juuri siitä syystä, että
minä olen hänen vihollisensa, hyväksyin kiitollisuudella kuningas
Aleksanterin esityksen, nimittää minut ajutantiksensa.

Muisto eräästä palveluksesta, jonka minä kerran hänelle tein, sai hänet
osottamaan minulle kiitollisuuttansa.

Silloin, sillä hetkellä, jolloin kuningas niin huomattavalla tavalla
korotti minut, joka olin jättänyt jo kaikki elon toiveet, leimahti
minussa ajatus, että tämä oli Jumalan työtä ja minä sanoin itsekseni:

"Jos kuningatar Draga on tullut kuningas Aleksanterin pahaksi hengeksi
ja Serbian onnettomuudeksi, niin minä, Stefan Naumovitsch, tahdon olla
kuninkaan hyvä enkeli ja tämän onnettoman maan pelastaja."

Översti Maschin levitti käsivartensa ja huusi kokonaan muuttuneella
äänellä:

- Voitko antaa minulle anteeksi, Stefan Naumovitsch? Niin, minä olen
tehnyt sinulle hyvin väärin, minä olen ollut liian hätäinen, kun luulin
sinun tulleen uskottomaksi meidän hyvälle asiallemme.

Salli minun syleillä sinua, salli minun painaa sinua rintaani vasten,
sinä kunnon mies. Sinä olet ainoa meistä, joka olet ymmärtänyt kulkea
oikeata tietä.

Stefan heittäytyi sydämen halulla ystävänsä syliin.

Hänelle teki niin äärettömän hyvää, kun vihdoinkin sai nähdä ainoan
todellisen rehellisen ihmisen, kun häntä täällä hovissa ympäröivät vaan
elukat, teeskentelijät ja onnenonkijat, jotka kaikki tahtovat vaan
lämmitellä itseään kuninkaallisen auringon loistossa.

Molemmat ystävät syleilivät kauvan toisiaan. Sitte puristi översti
Maschin lämpimästi nuoren upseerin kättä.

- Niin, sinä olet oikeassa, Stefan Naumovitsch, väkivallalla ei tällä
hetkellä voida mitään tehdä, murha olisi nyt hyödytöntä verenvuodatusta.

Mitähän voittaisimme, jos ottaisimme Dragan pois päiviltä?

Ei — hänen silmänsä pitää avattaman näkemään, että hän on turhaan
pannut rakkautensa, että hän tuhlaa sen arvottomalle.

Sinun tulee avata hänen silmänsä, Naumovitsch, pysy paikallasi, koeta
kaikkia keinoja, masenna Draga joko rakkaudella tai vihalla — meistä on
sama millä. Mutta pidä vaan huolta siitä, ettei hän saa liian kauvan
nauttia kuninkaan suosiota.

Mutta niille muille, jotka lähettivät minut sanomaan sinulle, että he
tuomitsevat sinua, heille tahdon minä huutaa:

"Kumartakaa Stefan Naumovitschille, sillä hän on suurin sankari meistä
kaikista! Me olemme väistyneet paikaltamme, me olemme paenneet. Mutta
hän on jäänyt ja on raivannut itselleen tien valtaistuimen luo ja tällä
tiellä on menestys voitettava."

Vielä kerran puristi hän Stefan Naumovitschin kättä ja sitoi sitte
naamion uudestaan kasvoilleen. Stefan otti niinikään omansa.

- Hyvästi, Stefan! kuiskasi översti Maschin. — Minun toimeni täällä on
loppunut ja nyt minä menen.

Mutta minä jään sinun läheisyyteesi. Jos tarvitset minua, niin käänny
juutalaisen Mandelblütin puoleen. Hän tietää, missä minä olen.

Fanfaarien toitotus voitti Maschinin viimeiset sanat. Munkiksi puettu
mies nosti uhaten kätensä ja sanoi:

- Nämä torvet ilmoittavat kuninkaan ja kuningattaren tulon — päästä
minut ulos! Minun täytyy vielä kerran nähdä hänet. Elä pelkää, kyllä
minä osaan hillitä itseni ja olla aivan tyyni, vaikka hän kulkisi ihan
ohitseni, tuo kirottu nainen, joka teki veljeni onnettomaksi ja joka on
kerrassaan hävittänyt koko perheeni.

Kerran on tuleva päivä, kuningatar Draga, jolloin sinulta on ryöstetty
kaikki tämä kuninkaallinen koreus — silloin olet köyhempi, tuhat kertaa
köyhempi kuin koskaan ennen!

Molemmat miehet siirsivät oviverhon syrjään ja astuivat uudestaan
suureen juhlasaliin.

Täällä kohtasi heitä valtaava näky.

Naamioitujen joukko oli väistynyt syrjään ja muodosti pitkän jonon,
joka ulottui aina valtaistuimelle asti, joka melkein katosi kukkien ja
keinotekoisten puiden peittoon, niin että se muistutti lehtimajaa.

Juhlallisessa saatossa kulkivat kuningas ja kuningatar tätä
valtaistuinta kohti.

Erityinen torvensoittajien osasto muinaisserbialaisissa puvuissa marssi
heidän edessään. Sitte tuli kaksitoista lasta, kuusi tyttöä ja kuusi
poikaa ylhäisimmistä perheistä; he olivat puetut kaikki serbialaisiin
kansallispukuihin ja sirottivat kukkia kuningasparin tielle.

Aleksanteri ja Draga esiintyivät serbialaisissa kansallispuvuissa ja
kuningatar näytti hurmaavalta väljässä, poimutetussa puvussaan, joka
kevyesti ja vapaasti laskeusi hänen vartalolleen.

Hartioilta sekä rinnasta ja selästä levisivät kolmiväriset, kirjaillut
serbialaiset nauhat alas jalkoihin asti; hänen tuuhea musta tukkansa
oli koristettu helmillä ja rahoilla. Avaroista, alasriippuvista
hihoista loistivat valkoiset käsivarret ja kun hän ne nosti ylös,
liukuivat hihat alas olkapäille, niin että paljaat käsivarret tulivat
kokonaan näkyviin. Kuningaskin näytti komealta serbialaisessa
puvussaan. Hän esitti bojaaria kuudenneltatoista vuosisadalta.

Sivullaan kantoi hän turkkilasta lyhyttä koukkusapelia, jonka kahva oli
runsaasti jalokivillä koristettu.

Tuskin olivat kuningas ja kuningatar istuutuneet kukilla koristetulle
valtaistuimelle, ennenkuin kaikkein huulilta kaikui ihastuksen huuto:
"Eläköön kuningas ja kuningatar!"

Samalla syntyi meluavaa liikettä ulkoa johtavan oven luona.

Kuului kiivaita huutoja:

— Pidättäkää hänet! Elkää päästäkö häntä sisälle! Hänhän on mielipuoli!

— Päästäkää minut! huusi kimakka naisen ääni. — Missä on kuningas? Jos
vielä löytyy oikeutta täällä Serbiassa, niin minä tahdon sitä. Minun
täytyy saada sitä! Takasin, sanon minä! Kuka uskaltaa tehdä väkivaltaa
tytölle, joka tahtoo kostaa isänsä murhan?

Nuori tyttö, jonka puku jo ilmaisi, ettei hän kuulunut juhlaan
kutsuttuun seuraan, tunkeutui kiihkeästi esille. Lakeijat väistyivät
syrjään.

Löytyy sellaista kärsimystä, joka aseittakin osaa raivata tiensä,
löytyy suru niin syvä ja epätoivoinen, että se karkoittaa ihmiset
läheisyydestään.

Ja suru ja kärsimys kuvastuivat liian selvästi nuoren tytön kasvoilla.

Kalmankalpeat huulet vapisivat tuskasta ja hänen suurista silmistään
näkyi epätoivo, jota ei edes kyynelkään lieventänyt.

Lakeijat säpsähtivät hänen nähdessään ja peräytyivät takaisin.

Nuori tyttö sai pelkällä ulkomuodollaan raivatuksi itselleen yhä
leveämmän tien keskellä naamioittujen vilinää, kunnes hän vihdoin
seisoi kukkaisistuimen luona, jossa kuningaspari oli ottanut paikkansa.

- Kuningas — missä on kuningas? änkytti tyttö vielä kerran sydäntä
särkevällä äänellä.

Vaatteet riippuivat repaleina hänen hoikan neitseellisen vartalonsa
ympärillä.

Sen näki, että hän oli kulkenut pitkän matkan, pensasten ja ryteikköjen
läpi, yli soiden ja rämeiden.

Mutta näistä kalpeista kasvoista loisti epätoivon tarmokkaisuus, joka
ei anna säikyttää itseään.

Kuningas säpsähti hänet nähdessään.

- Genia von Sandorf! kuiskasi hän itsekseen, mutta kyllin kuuluvasti,
jotta Draga voi sen kuulla.

Hänkin oli tuntenut Genian, vaikka oli vaan kerran nähnyt hänet.

Ivallinen hymy väreili Dragan huulilla.

- Kuka on tehnyt meille tämän! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä. —
Kuka on tuonut tämän kurjuuden kuvan meidän eteemme? Ehkä tämä on joku
ilveily, joka kuuluu juhlaan? Kuka on päästänyt sisälle tämän tytön,
hovimarsalkka?

Vanha hovimarsalkka kumarsi syvään ja änkytti hämmentyneenä:

- Anteeksi, teidän majesteettinne! Sen mukaan, mitä nyt olen saanut
kuulla, on tämä tyttö päästetty juhlasaliin, kun luultiin, että se oli
joku suosionosotus kansalta, luultiin, että —.

- Luultiin! puuttui Draga terävästi vanhuksen puheeseen, — täytyy
tietää, hovimarsalkka! Täytyy panna puolta enemmän vartijoita, ja
jokainen, joka ei täytä velvollisuuttaan, rangaistaan heti ankarasti.

Konaki ei ole mikään ravintola, johon jokainen saa tulla mielensä
mukaan.

Vanha hovimarsalkka vavahti.

Hän oli kauan sitte tullut selville siitä, että hänen palveluksensa
konakissa oli loppunut, sillä hänen ei ollut onnistunut päästä
kuningatar Dragan suosioon.

Hän oli jo ollut siellä kuningas Milanin aikana ja oli kyllästynyt
toimeensa.

Kaikista sivusaleista kiiruhti naamioituja lisää.

Herrat ja naiset piirittivät valtaistuimen, kuin olisi ollut
kysymyksessä suojella sitä tuolta heikolta, onnettomalta tytöltä.

Kaikkein kasvoilla luettiin vastenmielisyyttä ja kiukkua siitä, että
kaunis juhla oli häiritty noin ikävällä kohtauksella.

Mutta kuningas nousi ylös ja sanoi katsahtaen synkästi Geniaan:

— Mitä tahdot, Genia von Sandorf? Mikä vie sinut tänne, ja kuinka
uskallat esiintyä edessämme tuollaisessa puvussa?

— Tiedäthän, ettei kukaan muu kuin sinä olisi uskaltanut noin
tehdä, että kuningas antaa sinulle paljon anteeksi, kun hän muistaa
nuoruutensa päiviä, jolloin sinä olit hänen leikkitoverinsa.

Rajulla katseella katsahti Genia kuninkaaseen, ja kova katkera nauru
tunkeutui äkkiä hänen huuliltansa.

— Nuoruuden päiviä, huudahti hän — ne ovat kaukana — ja ne eivät
koskaan palaja!

Kun on nuori, luulee, toivoo, että kukin ihminen olisi hyvä ja jalo.
Mutta kun kerran voi nähdä selvästi — silloin katsahtaa taaksepäin
menneeseen, sillä elämä on häijyyden kuilu.

— Lausu lyhyeen ajatuksesi, Genia von Sandorf! keskeytti häntä
kuningas. — Sano meille, mitä haluat, sillä selvää on, että olet tullut
tänne jotakin pyytämään.

Olet kai joutunut pahaan pulaan. Joku aavistamaton onnettomuus
nähtävästi on sinua kohdannut ja tehnyt sinut rutiköyhäksi. No hyvä, me
ryhdymme sellaisiin toimiin, ettet tarvitse kärsiä hätää.

Kuninkaan näin sanottua, heitti onneton nuori tyttö ynseästi ja
ylpeästi päänsä taaksepäin.

— Minä en ole tullut tänne, kuningas Aleksanteri, pyytämään sinulta
mitään lahjaa — ei, minä vaadin sinulta oikeutta, kuuletko, minä vaadin
sitä, koska sinä olet kuningas, joka on velvollinen valvomaan lakien
noudattamista.

Eikä ainoastaan lakien noudattamista, jatkoi Genia sanojansa kovasti
korottaen, jotka tulvivat hänen huuliltansa, niin että kuolon
hiljaisuus vallitsi suuressa salissa ja ainoastaan Genian puhe siellä
kaikui. — Sinun, Aleksanteri, on myöskin rangaistava niitä, jotka
lakien pyhyyttä loukkaavat.

— Mitä on sinulle sitte tapahtunut? kysyi Aleksanteri. — Mitä vääryyttä
on sinulle tehty, lapsi parka?

Kuningas puhui äänellä, joka ilmaisi jonkummoista sääliväisyyttä,
ystävällistä osanottoa.

Hän ehkä ajatteli niitä aikoja, jolloin hän leikki Genian kanssa
auringonpaisteisessa puutarhassa.

— Hyvä, Genia von Sandorf, jatkoi kuningas, havaitsematta sitä synkkää
katsetta, jonka Draga häneen loi pitkien kulmakarvojensa alta. — Oikein
olet tehnyt siinä, että olet kuningasta tullut tapaamaan, ystäväni? Jos
vääryyttä on tapahtunut minun valtakunnassani, niin ole varma siitä,
että sen korvaamme. Puhu, Genia!

— Sinä kysyt minulta, oi kuningas, onko minulle vääryyttä tapahtunut,
sanoi Genia. — Minut on tehty surkuteltavammaksi kaikista olennoista!

On otettu hengiltä ihminen, joka tähän saakka on minulle ollut
rakkainta koko maailmassa, ihminen, johon olen katsonut lapsellisella
kiitollisuudella ja ihailulla!

Aleksanteri — ei, tällä hetkellä en voi sinua kutsua kuninkaakseni,
vaikkapa tietäisin, että sen tähden saisin kärsiä kuoleman — sinä olet
myöskin tuntenut ja rakastanut häntä, sillä tuhansia kertoja on hän
hellästi silittänyt otsasi kiharoita ja antanut sinulle hyviä opetuksia.

Minun isäni on kuollut — sinun omassa valtakunnassasi on hän tullut
murhatuksi!

Kostoa, kuningas Aleksanteri! Kosta minun isäni puolesta, puhkesi Genia
sanomaan ja lankesi polvilleen.

Kukkaisvaltaistuimen edessä hän nyt lepäsi, liikuttavan kauniina ja
ihastuttavana, vaikka olikin ryysyinen ja syvän surun valtaama.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kun kuningatar Draga uhkaa.


Kaikki vieraat seisoivat äänettöminä ja katsoivat vuoroon kummastellen,
vuoroon säälien polvistuvaa tyttöä.

Kuningas Aleksanteri istui mietteissään valtaistuimellaan. Kuningatar
Draga hänen vieressään katsoi vihaa säihkyvillä silmillä Geniaan.

Äkkiä, ennenkuin Draga oli kerinnyt ehkäistä, nousi Aleksanteri,
laskeutui valtaistuimen portaita ja lähestyi Geniata.

— Lapsi parkani, sanoi hän, turhaan koettaen nostaa häntä lattialta,
— tyynny. Usko minua, kaikki mitä voidaan, on tehtävä isäsi murhaajan
kiinniottamiseksi.

Polisitirehtori Lazar, mitä te tiedätte tästä rikoksesta? Vai olisiko
mahdollista, ettette siitä mitään tiedä?

Mutta Lazarilla oli jo vastauksensa valmiina.

Tyynesti astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja sanoi hymyillen:

— Teidän majesteettinne, tästä rikoksesta on minulla jo tieto.

Noin puolen tunnin matkan päässä Belgradista, kun lännestäpäin tuleva
juna menee tunnetun tunnelin lävitse, löysi ratavahti pari päivää
sitten päättömän ruumiin.

Se oli vanhemman miehen ruumis, ilmeisesti matkustajan, joka kulki
itämaan pikajunalla.

Mies oli hienosti puettu, mutta taskuista ei löydetty rahakukkaroa eikä
lompakkoa.

Myöskin puuttui kello ja sormukset, joka todistaa, että tässä on
tapahtunut ryöstömurha.

Muutamien paperien ja käyntikorttien avulla, jotka taskuista tavattiin,
on kumminkin voitu määrätä, kuka henkilö oli. Hän oli kreivi von
Sandorf, ja tämä tyttö on, jolleivät silmäni liiaksi erehdy, hänen
tyttärensä, neiti Genia von Sandorf. Murhattu on siis hänen isänsä.

— Niin, vastasi Aleksanteri. — Hän on kreivitär Genia von Sandorf.

Kun kaikkien katseet olivat tähän asti olleet jonkummoisella
katkeruudella kiinnitetyt onnettomaan tyttöparkaan ja häntä oli
moitittu siitä, että oli sillä tavoin tunkeutunut sisälle ja häirinnyt
juhlailoa, niin alettiin nyt, kun kuultiin, että hän oli kreivin tytär,
lausua yleistä myötätuntoisuutta häntä kohtaan.

- Poliisitirehtori Lazar, huudahti kuningas — seuratkaa minua
kabinettiin, ja sinäkin, Genia von Sandorf tulet mukaan. Minä aion mitä
ankarimmin tutkia tämän asian! Minä tahdon, että teidän pitää olla
turvallisia minun maassani.

Rikkaan, joka matkustaa pikajunan samettityynyillä, pitää saada kiitää
Serbian läpi yhtä turvallisena kuin köyhän, joka väsyneenä kulkee
pölyisillä maanteillä.

Heikon ei tarvitse peljätä väkevää.

Sillä kaikkien yläpuolella on laki ja minä olen lain kuninkaallinen
suojelija.

Hyväksymisen muminaa kuului läpi salin. Sellaisilla sanoilla voitti
kuningas Aleksanteri alamaisensa, niin usein kuin hän antoi kuulla
äänensä.

Oi, jospa ne ei vaan olisi ollut pelkkiä sanoja!

Kuningas meni edellä. Genia seurasi häntä epäröiden. Myöskin Lazar
liikahti.

Mutta nämä kolme henkilöä eivät vielä ehtineet ovelle, joka vei toisiin
huoneisiin, ennenkuin Draga nousi päättäväisesti, astui kiireesti alas
valtaistuimen portaita ja ilmestyi kohta kuninkaan rinnalle.

- Salli, puolisoni, sanoi hän, minunkin olla läsnä tässä harvinaisessa
tutkinnossa. Minusta olisi toivottavaa, että sinä kutsuisit muitakin
herroja. Kaikissa tapauksissa olisi tarpeen, että sinä tekisit tämän
julkisuudessa.

Ja sitte, kuiskasi Draga kuninkaan korvaan, on tämän tytön
olento minusta niin kummallinen, hänen mielenliikutuksensa niin
vastenmielinen. Sinä tiedät itsekin, että Serbian kuningas ei voi olla
kyllin varovainen.

Oi, kapteeni Naumovitsch, olkaa hyvä ja seuratkaa kuningasta!

Stefan Naumovitsch oli seurannut kohtausta kuninkaan juhlasalissa
sellaisella kiihkolla, kuin olisi hänen oma kohtalonsa ollut
kysymyksessä.

Nyt näki hän siis uudestaan sen viehättävän tytön, joka oli vallannut
hänen sydämensä.

Kuinka kaunis hän olikaan kaikesta huolimatta!

Mutta Stefan Naumovitsch tukahutti ne hellät tunteet, jotka tahtoivat
puhjeta hänen sielussaan.

Hän muisti, että tämä tyttö oli pettänyt hänet ja hänen toverinsa
ja katkera kauna syntyi hänen sydämessään ja tukahutti kaiken
myötätuntoisuuden.

Muutamia minuuttia myöhemmin oltiin kuninkaan työhuoneessa.

Draga istui samettinojatuoliin. Kuningas otti paikan kirjoituspöytänsä
vieressä. Genia jäi seisomaan hänen eteensä, mutta Lazar ja Naumovitsch
asettuivat oven eteen.

- Teidän käsityksenne mukaan, poliisipäällikkö Lazar, on tässä
siis kysymys ryöstömurhasta? Mitä tietoja olette tähän asti saanut
murhaajasta? kysyi kuningas.

- Teidän majesteettinne, vastasi Lazar, astuen pari askelta, minä
annoin heti kuulustella kaikki epäilyttävät henkilöt, jotka oleskelevat
pääkaupungissa — ja mehän tunnemme heidät melkein kaikki, sillä me
pidämme heistä tarkan kirjanpidon.

Minä olen käskenyt tiedustella, missä he olivat kysymyksessä olevana
yönä.

Mutta minun täytyy tunnustaa, teidän majesteettinne, että minun
ponnistukseni ovat tähän asti hyvin huonosti onnistuneet.

Ei kenenkään epäillyistä ole huomattu näinä päivinä käyttävän suurempia
rahasummia, eikä kukaan ollut sinä yönä matkustanut itäisellä
pikajunalla.

- Eikö murhaaja voinut mennä ulos ikkunasta junan kulkiessa tunnelissa?
kysyi kuningas.

- Se on mahdotonta teidän majesteettinne, juuri sentähden, että on
kysymys itäisestä pikajunasta. Se menee näet niin suurella nopeudella,
että jos joku uskaltaa tehdä sellaista koetta, on hän ehdottomasti
kuoleman oma.

- Murhaaja oli siis teidän käsityksenne mukaan uhrinsa kanssa yhdessä
vaunussa?

- Niin, sen luulen varmaan. Ja kun kreivi tietysti on matkustanut ensi
luokan vaunussa, niin on murhaajan täytynyt pukeutua valepukuun, jotta
hän näyttäisi ylhäiseltä matkustajalta.

Tämän keskustelun aikana ei Genia lausunut sanaakaan.

Hän seisoi siinä kuin patsas, kalpeana ja kauniina alasluoduin silmin.

- Sinä kuulet, Genia von Sandorf, kääntyi nyt Aleksanteri entisen
leikkitoverinsa puoleen, että minun poliisipäällikköni on jo ryhtynyt
toimeen saadakseen murhaajan kiinni.

Sinä saat täydellä luottamuksella jättää meidän huostaamme tämän asian,
joka on sinulle tuottanut niin surulliset seuraukset. Sinulle tapahtuu
oikeus, lapseni!

Palaa sinä vaan rauhassa äitisi luo Wieniin ja odota meiltä varmoja
tietoja, jotka saat heti, kun päästään vähänkään murhaajan jäljille.

- Odota? sai Genia vaivalla sanotuksi. — Kosto ei voi odottaa. Ei, minä
en lähde Serbiasta ennenkuin hyvän, rakkaan isäni murha on kostettu.

Vanno minulle, kuningas Aleksanteri, ettet sinä väsy ainakaan
pyrkimyksessäsi minua auttaa!

- Tällä tytöllä on merkillinen puhetapa, lausui nyt kuningatar Draga —
mutta kuulustelu ei ole vielä loppunut.

Nyt tahdon minä tehdä muutamia kysymyksiä Genia von Sandorfille.

Minä luulen näet, että pian saamme valoa tähän asiaan, kun Genia von
Sandorf sanoo meille, kuinka hän on saanut tiedon siitä, että hänen
isänsä on murhattu ja missä hän on viimeaikoina oleksinut.

Tällä hetkellä vavahti Genia, kuin olisi jääkylmä käsi tarttunut hänen
sydämensä ympäri. Laupias Jumala, sitä hän ei ollut ollenkaan ajatellut
rientäessään ryövärien luolasta kuninkaan luo konakiin, häntä kun ajoi
hehkuva halu saada kostaa isänsä murha.

Demeter Banjaluki ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän
pyytäisi kuninkaan apua.

Hän oli vannonut Genialle, ettei hän lepäisi ennenkuin murhaaja oli
löydetty, ja sitte saisi hän nähdä, kuinka Demeter Banjaluki rankaisee
niin raa'an rikoksen.

Mutta Genialla ei ollut rauhaa rinnassaan.

Hän tahtoi todistaa kuninkaalle, millainen tila nyt oli Serbiassa,
ettei edes rauhassa voinut kulkea kaduilla, että muukalaisen, joka
astui kuningas Aleksanterin maalle, täytyi heittää henkensä, jos vaan
ensimäinen vastaantulija murhamies niin tahtoi.

Salaisuudessa oli hän hiipinyt pois rosvojen luolasta. Hän ei ollut
kysellyt Demeter Banjalukia eikä pikku Milanaa, jonka tiesi olevan
täysin turvattuna ryövärien luona.

Koko päivän oli hän vaeltanut vuoren poluilla ja maantiellä, kunnes
illalla saapui Belgradiin; siitä puhuminen, kuinka hän oli saanut
murhan selville ja missä hän oli oleskellut, olisi ollut Demeterin
ilmiantamista.

— Ettekö tahdo olla hyvä ja vastata minulle? kuuli hän Dragan äänen
vielä kerran kaikuvan korvissansa.

— Kuinka olette murhasta saanut selvän ja missä olette viime aikoina
oleskellut?

Taaskin tunsi Genia pistoksen sydämessänsä?

Saattoiko hän pettää Demeter Banjalukin? Uskalsiko hän sanoa, että se
oli hän joka luullen saaneensa Serbian kuningaskruunun saaliiksensa
todellisuudessa oli tuonut Genian isän pään.

Ei, Genia tunsi liiankin hyvin, ettei hän millään ehdolla voisi mainita
Demeter Banjalukin nimeä.

Eikä hän myöskään voinut valehdella.

Olisihan ollut hänelle varsin helppoa keksiä joku juttu, joka olisi
ollut vastauksena kuningattaren kysymykseen.

Mutta siihen oli Genia liian ylpeä. Vaikeneminen oli ainoa mitä hän
taisi tehdä.

— Vaikenetteko te? sanoi Draga, ja kuningattaren piirteet saivat yhä
enemmän eloa, samassa kuin viekas hymy näyttäytyi hänen huulillansa.

— Rakas lapseni, tiedättekö sitte, että sen täytynee tuntua varsin
merkilliseltä. Puhukaa siis. Kuningas tahtoo tietää totuuden.

— Sano Genia, sanoi nyt Aleksanteri, nousten tuoliltaan ja astuen tytön
luokse, joka siinä seisoi äänettömänä. — Missä sinä olet ollut? Kuka
ilmoitti sinulle tuon hirveän tiedon, että isäsi oli murhattu.

Genian ajatukset sekosivat yhä enemmän tästä kysymyksestä.

Hänen rintansa kohosi ja laskeutui ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän
tahtoi puhua, mutta ei voinut. Syvä tuska ja ahdistus valtasi hänet.
Hän katsahti Dragan silmiin ja näki ne vihan täyttämiksi.

Eikä hän kumminkaan voinut lausua vapauttavaa sanaa.

Äkkiä ojensi Draga käskevästi kätensä ja sanoi, osoittaen Geniata:

- Koskapa tämä tyttö vaikenee, niin on hän mitä suurimmassa määrässä
epäluulon alainen, ehkäpä on itse murhaan osallinen!

Häntä ei saa millään ehdolla päästää irti.

Hänet täytyy viedä vankeuteen, kuningas Aleksanteri! Vankilassa hän
kyllä avaa suunsa ja tunnustaa meille koko totuuden.

Tehän olette samaa mieltä kuin minäkin, poliisipäällikkö Lazar?

Kun Genia kuuli nämä sanat luuli hän, että häntä uhattiin vankeudella,
kun hänelle selvisi että hän sitkeällä vaitiolollaan oli tehnyt itsensä
epäluulonalaiseksi tuohon hirmuiseen verityöhön, oman isänsä murhaan,
silloin puhkesi hän suonenvedontapaiseen itkuun.

Hän löi kätensä kasvoilleen ja huusi:

- Luuletteko todellakin, että minä olen murhannut isäni? — Minä —
isäni, jota niin sydämestäni rakastan? — Ha, kuinka huono te itse
olettekaan, kun luulette tyttären voivan tehdä sellaisen rikoksen! Ei,
edes pienimmässä porvarikodissakaan voisi syntyä sellainen ajatus, kuin
täällä kuninkaan linnassa.

Ja sinä — sinä olet ensiksi lausunut sen, huusi Genia vihlovalla
äänellä, syösten Dragan eteen ja tarttuen hänen käsiinsä. — Vaimo,
kuinka musta onkaan sinun oma sielusi, kun luulet, että lapsi voisi
tappaa oman isänsä eli tietäisi murhasta, eikä sitä koettaisi estää!

Sinä et varmaankaan ole koskaan rakastanut isääsi.

Niin, nyt voin minä käsittää, mitä minulle on sanottu sinusta,
nimittäin, että olet mennyt ylpeänä oman äitisi ohi, etkä ole ollut
tuntevinasi häntä, kun hän on juopuneena kaatunut sinun kotisi
portaille.

Genia parka, nämä sanat, jotka hän lausui inhon ja häpeäntunteen
huumaamana, saattoivat nyt hänet perikatoon.

Raivon huudolla repi Draga kätensä pois Genian käsistä.

Muisto äidistä, joka monta kertaa oli juopuneena horjunut pitkin
Belgradin katuja, jonka hän useat kerrat oli löytänyt makaamassa
katukivillä oman porttinsa edessä tai tyttärensä portilla siihen
aikaan, kun tämän nimi vielä oli rouva Maschin, tuo muisto oli vähällä
viedä hänen järkensä.

- Hän on hullu, sähisi Draga — ja hulluna on häntä kohdeltava.

Olethan itse kuullut, Aleksanteri, mitä tämä tyttö on sanonut.

Tässä tapauksessa löytyy ainoastaan kaksi selitystä hänen
esiintymiseensä; joko on hänen järkensä selvä ja silloin ei löydy
yhtään vankilaa kylliksi syvää, johon hänet olisi sysättävä, ettei hän
koskaan — koskaan enää näkisi päivän valoa, taikka on hänen järkensä
seonnut — jota enin olen taipuisa uskomaan ja toivon; jota minun täytyy
otaksua, — silloin kuuluu hän hulluinhuoneeseen, ja — sen porttien
tulee jo tänään hänelle avautua.

Oi, mitäpä ei olisi Stefan Naumovitsch antanut, jos hän nyt olisi
voinut kiiruhtaa rakastetun luoksi, sulkea hänet syliinsä ja suojella
häntä kuningattaren raivolta.

Tuskin saattoi Stefan pysyä hiljaa, vastustamaton voima veti hänet
Genian luo.

Mutta sitte muisti hän, että tämä ei ollut enää sama Genia, jonka hän
kerran, eräänä elämänsä huumaavana hetkenä, oli oppinut tuntemaan. —
Tämä oli petturi. Tämä tyttö olisi kylmäverisesti tahtonut jättää hänet
ja hänen ystävänsä pyövelille. Ja hänestä tuntui melkein lohduttavalta
kuningattaren mielipide, että hän oli mielenvikainen.

- Niin, minä luulen todellakin, sanoi kuningas Aleksanteri, — että
onneton on tullut mielipuoleksi surusta ja kauhusta. Hänelle täytyy
antaa tarpeellista hoitoa.

Mutta häntä täytyy kohdella hyvyydellä, minun oma henkilääkärini saa
tutkia hänet ja ryhtyä tarpeellisiin keinoihin hänen parantamisekseen.

- Minä pyydän sinua, kallis puolisoni, sanoi nyt Draga — jätä minulle
tämä asia! On erittäin tärkeätä, että sinä menet takaisin vieraittemme
luo. Tämä tyttö ei saa häiritä meidän kaunista juhlaamme — mene,
kuninkaani, ja rauhoita vieraitamme, mutta minä jätän onnettoman
hoitajallensa.

- Minä toivon, oma Dragani, että sinä teet hänelle kaikki, mikä voi
antaa hänelle takaisin henkisen terveyden, sanoi kuningas. — No niin —
Stefan Naumovitsch, tule minun kanssani takaisin tanssisaliin! Teidät,
Lazar, jätän tänne, että voitte olla puolisolleni apuna.

Kuningas suuteli Dragan kättä. Hän näki kyyneleitä hänen silmissään,
sillä tämä näyttelijätär osasi aina vuodattaa kyyneleitä silloin kun
luuli niiden vaikuttavan.

Nyt tahtoi hän liikuttaa kuninkaan sydäntä, tahtoi näyttää hänelle,
että Genia oli syvästi häntä loukannut.

- Itketkö, Dragani? kuiskasi kuningas, kietoen hellästi kätensä hänen
ympärilleen. — Ah, minä ymmärrän, että ne ovat säälin kyyneleitä, joita
sinä vuodatat, ajatellessasi Genia von Sandorfin kohtaloa.

Mutta minä toivon, että se on vaan ohimenevää hermojen kiihotusta, jota
tämä surkuteltava tyttö kärsii.

Meidän velvollisuutemme on laittaa niin, että hän tulee taas terveeksi.
Vielä kerran, Draga, tee kaikki, mitä voit, että hän pääsee niin pian
kuin mahdollista tästä onnettomasta mielentilasta.

Näillä sanoilla poistui kuningas, ja Stefan Naumovitsch seurasi häntä
heitettyään pitkän katseen onnettomaan olentoon.

Vaan vastahakoisesti seurasi hän kuningasta. Hän olisi antanut paljon,
jos hän olisi uskaltanut jäädä katsomaan, kuinka Genian kohtalo nyt
ratkaistiin.

Hän ei ollenkaan pitänyt siitä, että kuningatar ja Lazar jäivät yksin
hänen kanssansa, sillä hän oli Dragan silmistä lukenut leppymättömän
vihan Geniaa kohtaan. Ja mitä tuli poliisipäällikköön, niin tunsi
Stefan Naumovitsch hänet liian hyvin. Hän oli Dragan uskollinen kätyri
ja tekisi kaikki, mitä ikinä kuningatar käskisi.

Mutta kuningas oli käskenyt, hänen, ajutantin täytyi totella.

Muutamia sekunteja myöhemmin oli ovi sulkeutunut Aleksanterin ja
Stefanin jälkeen ja Genia jäi yksin kuningattaren ja poliisipäällikön
kanssa.

- Alas, polvillesi! käski äkkiä Draga terävällä äänellä ja meni aivan
lähelle Geniaa.

Ja kun onneton tyttö viivähti silmänräpäyksen, ennenkuin totteli
hänen käskyänsä, tarttui Draga hänen ranteeseensa ja pakotti hänet
vastustamattomalla voimalla laskeutumaan polvilleen eteensä.

- Kuningattarelle täytyy notkistaa polvet! huudahti Draga — noin...
noin tahdon minä nähdä sinut ja vielä syvemmälle alennan sinut, aina
alas häpeän kuiluun.

Genia katsoi kuningattaren kasvoja, jotka olivat raivosta vääristyneet.
Nyt vasta selveni hänelle, että hänen asemansa oli hirmuinen.

Tältä Dragalta ei hänen varmaan tarvinnut odottaa sääliväisyyttä.
Tämä nainen vihasi häntä, sillä — hän oli vihkiäistensä edellisenä
yönä vavissut hänen tähtensä ja sitä ei Draga antanut hänelle koskaan
anteeksi.

- Jesuksen laupeuden tähden, huusi Genia — mitä olen minä tehnyt?
Olenko minä loukannut teitä, kuningatar Draga? — Oi, Jumalani, minä en
tiedä itsekään, kuinka nuo onnettomat sanat pääsivät huuliltani. Minä
pyydän anteeksi, sillä minä näen nyt, ett'ei minulla ollut oikeutta
koskettaa teidän menneisyyttänne. Sanoohan jokaisen oma sydän, että
meidän velvollisuutemme on levittää verho menneisyyden yli, kun toinen
on päättänyt, ettei hän sitä enää ajattele.

- Sinun katumuksesi tulee liian myöhään, sanoi Draga. — Minä tunnen
ja näen sinun aikeesi, Genia von Sandorf, sinä tahdot alentaa minut
kuninkaan silmissä, sinähän olet kerran rakastanut häntä, rakastat ehkä
vieläkin.

- Minä rakastan häntä, huudahti Genia, kuten rakastetaan ystävää,
veljeä, en muutoin. Oi Jumala, minun sydämeni — kuuluu — — —

- Sinä valehtelet, huusi Draga. — Kuinka voin minä odottaakaan, että
sinä sanoisit minulle totuuden. Mutta, nyt olet sinä minun vallassani,
ymmärrätkö, Genia von Sandorf, kuningatar Dragan vallassa, ja Jumalan
nimessä — sinä saat tuntea, mitä se tahtoo sanoa.;

Kiireesti nousi Genia ylös. Vapisevin käsin pyyhki hän pois kasvoiltaan
hiukset, jotka olivat pudonneet alas otsalle.

- Minä olen tehnyt, mitä sydämeni käski minun tekemään! sanoi Genia. —
Minä olen pyytänyt teiltä anteeksi, kuningatar Draga, sillä näen, että
minä olen erehtynyt. — Antakaa minun nyt mennä tieheni, sillä teillä ei
ole oikeutta pidättää minua.

Muuten olen varmasti päättänyt jo tänään lähteä Belgradista. Minä
menen takaisin äitini luo — oi äiti parka — sinulla ei ole ehkä vielä
aavistustakaan siitä hirvittävästä tappiosta, jonka olet kärsinyt. Sinä
itket, — etkä löydä lohdutusta! Mutta minun kyyneleeni sekaantuvat
sinun kyyneliisi.

Genia horjui ovea kohti. Mutta hän ei ollut sinne vielä saapunut, kun
Draga äkkiä sanoi terävällä, käskevällä äänellä:

- Sulkekaa hänen tiensä, Lazar, sillä tämä tyttö on minun vankini.
Hän on vaarallinen hullu, ja samoin kuin hän tänään sai aikaan melun
kuninkaan palatsissa, niin voisi hän tehdä vielä suurempaa vahinkoa
Belgradissa, jos hän pääsisi vapaaksi.

- Takaisin! kiljui Lazar raa'alla äänellä ja astui Genian eteen.

- Poliisipäällikkö Lazar, jatkoi Draga, minä jätän teille tämän tytön,
tehkää hänen kanssansa mitä parhaiten näette, mutta pitäkää vaan
tarkasti huolta siitä, että tuo kurja ei saa vapauttaan takaisin.

Parasta olisi, jos sulkisitte hänet hullujen huoneeseen. Muuten en anna
teille tässä suhteessa mitään määräyksiä.

Mutta vaarattomaksi täytyy hänet tehdä, kuuletteko, Lazar —
vaarattomaksi.

Näitä sanoja lausuessaan katsoi kuningatar merkitsevästi
poliisipäällikköön.

Lazar nyökäytti päätään ja samalla kun kasvonsa vääntyivät ilkeään
nauruun, mutisi hän:

- Teidän majesteettinne tulee olemaan tyytyväinen minuun. Tämä tyttö ei
ole enää kenenkään tiellä. Ennen pitkää on hän oleva aivan vaaraton.

Sitte kääntyi hän Genian puoleen ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

Genia tuijotti häneen kauhistuneena.

Oi kuinka hän nyt katui, että oli ollenkaan astunut konakiin, tähän
taloon, jossa ei kammottu väkivaltaa, hänestä tuntui, kuin olisi
ilmakin ollut täynnä rikoksia.

Genia koetti irtaantua hänen käsistään, mutta kauhu, jota hän tunsi,
vei häneltä sekä puhe- että vastustuskyvyn, kun pyöveli kuiskasi nyt
hänen korvaansa:

- Varo vaan, ett'et huuda, pikku kyyhkynen! Jos sen teet, panen
suukapulan suusi eteen! Poliisipäällikkö Lazar on jo monta kertaa
tehnyt nöyriksi sellaisia kuin sinä.

Eteenpäin, mars — seuraa minua, eläkä vastustele! No, miksi seisot
siinä ja töllistelet kuningatarta?

- Ja tämä on sinun tahtosi, kuningatar Draga? kuului Genian huulilta ja
hän katsoi kuningattareen tuijottavilla silmillään. — Sinä annat viedä
minut pois, kuin olisin minä tehnyt rikoksen!

Mitä on teille sitte minun kanssani tekemistä, millä oikeudella te
minua ahdistatte?

Minä en ole sinun alamaisesi, kuningatar Draga, minä olen
itävaltalainen ja voi sinua ja sinun kätyreitäsi, jos minun avunhuutoni
pääsevät kuuluviin siitä vankeudesta, johon minut heitätte.

Silloin tulen minä vapaaksi ennenkuin luulettekaan, ja te — te saatte
maksaa rikoksenne, kun olette vanginneet Itävallan tyttären.

- Hän puhuu vaan mielenhäiriössä, huusi Draga, — viekää hänet hullujen
huoneeseen, Lazar!

- Anteeksi, teidän majesteettinne, vastasi poliisipäällikkö — mutta
minä en pidä häntä mielenvikaisena; hän on vaan olevinaan.

Minä tiedän erään paikan, joka on sopivampi hänelle, ja jossa kyllä
osataan vakuuttaa hänelle, että on vaarallista loukata kuningatarta.
Minä vien hänet ojennuslaitokseen, harmaaseen luostariin, kuten sitä
kutsutaan täällä Belgradissa.

Genia päästi kauhun huudon kuullessaan tämän sanan.

Mutta kuningatar meni kiireesti Lazarin luo, laski kätensä hänen
olalleen ja kuiskasi hänelle:

- Te olette oivallinen, kykenevä mies, Lazar! Minä pidän huolta, että
kuningas palkitsee teidät.

Niin, ojennuslaitokseen tuo kurja olento! Siellä saa hän kovassa työssä
miettiä, mikä eroitus kuitenkin on olemassa hänen, kerjäläisen, ja
minun kuningattaren välillä.

Viekää hänet pois minun silmäini edestä, minä en tahdo enää nähdä
häntä! Mutta minä aina tavan takaa kuulustelen, kuinka hän on edistynyt
katumuksessaan ja nöyryydessään — langenneiden naisten joukossa
harmaassa luostarissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä laahasi poliisipäällikkö onnettoman
mukanaan.

Heikko tyttö ei tietysti jaksanut vastustaa miehen raakoja nyrkkejä.

Kuningatar avasi itse pienen tapettioven, josta poliisipäällikkö vei
pois vankinsa.

Sitte veti hän hänet mukanaan alas eräitä kiertoportaita. Eikä kauan
viipynyt, ennenkun hän oli konakin pihalla, jossa peitetyt vaunut
olivat odottamassa.

Poliisipäällikkö piti nämä vaunut aina valmiina, sillä vangitsemiset
eivät olleet konakissa harvinaisia.

Poliisipäällikkö antoi lyhyen merkin vihellyspillillään ja heti ajoivat
vaunut esille.

Genia oli pyörtymäisillään, hän tiesi, että kaikki oli mennyttä, sillä
ojennuslaitoksessa ei hän voinut elää, siellä saattoi hän vaan kuolla.

Nuori kreivinna oli nyt enemmän kuollut kuin elävä.

Oi, inho, suru ja murhe tappaisivat hänet, eikä kukaan, ei edes hänen
oma äitinsäkään saisi koskaan tietää, minne hän oli joutunut.

Poliisipäällikkö työnsi uhrinsa vaunuun. Hän huusi kuskille muutamia
sanoja. Eräästä porttikäytävästä vierivät vaunut ulos kadulle.

Poliisipäällikkö painoi erästä, vieteriä ja heti putosivat rautaverhot
ikkunain eteen.

Genia oli siis nyt jo kuten vankeudessa.

Syvä pimeys ympäröi häntä vaunussa ja yhä vaan tunsi hän Lazarin käden
puristavan hänen käsivarttaan.

Tämä ei lausunut sanaakaan koko matkalla, mutta hänen viekkaat silmänsä
loistivat pimeässä ja nämä silmät katsoivat Geniaan sellaisella
ilmeellä, että hän värisi.

Nyt toivoi hän jo melkein olevansa määränpäässä, niin hirmuiselta kuin
se tuntuikin — ojennuslaitoksessa.

Mutta vaunuilla oli pitkä matka kuljettavana.

Vihdoinkin pysähtyivät ne, verhot kierrettiin ylös, toisen sivuoven
luukku avattiin ja Lazar huusi luoksensa kaksi voimakkaannäköistä
naista, jotka uteliaasti kurkistivat sisään.

- Minulla on mukana muuan letukka, ottakaa se huostaanne ja tehkää
nöyräksi.

Tässä talossa on moni jo oppinut rukoilemaan ja työtä tekemään.
Katsokaa, että johdatte tämänkin oikealle tielle.

Pilkkanaurulla tarttuivat molemmat naiset Geniaan ja raastoivat hänet
ulos vaunusta.

He laahasivat onnettoman, joka nyt todella oli mielipuolisuuden
rajalla, ylös kivirappuja erään oven kautta huoneeseen, ja tuo onneton,
puoliksi tiedoton tyttö kuuli, kuinka raskaat portin ovet kadulle päin
lyötiin lukkoon kovalla räminällä.

Hän oli Belgradin harmaassa luostarissa — ojennuslaitoksessa.




KAHDESKYMMENES LUKU.

Tärkeä kokous.


Stefan Naumovitsch seisoi eräässä juhlasalin nurkassa ja katseli
välinpitämättömänä kirjavaa elämää siellä, mutta koko ajan oli hänen
edessään sen onnettoman tytön kuva, jonka hän äsken oli jättänyt. Hän
ei voinut unohtaa Geniaa. Ja nyt kun hän rauhassa keräili muistoonsa
tämän illan tapahtumia, kun hän taas, vaikka vaan muistossa, näki
edessään Genian kalpeat kasvot, hänen epätoivonsa ja rohkeuden, jolla
hän puhutteli kuningatarta, kysyi hän itseltään kerta toisensa perästä:

Onko hän todellakin petturi?

Mitä olisikaan hän antanut, jos hän olisi voinut hankkia itselleen
varmuuden tästä, sillä sisäinen ääni sanoi hänelle:

Elä usko sitä. Stefan Naumovitsch, niin paljon eivät ihmiskasvot voi
valehdella.

Nuori upseeri ei voinut koota ajatuksiaan. Hän kulki juhlasalin läpi
ulos puutarhaan, sillä hän tarvitsi ilmaa ja yksinäisyyttä.

Raitis ilma jäähdyttäisi hänen kuumaa otsaansa, yksinäisyys,
tuudittaisi lepoon kuohuvat aallot hänen rinnassaan.

Kun Stefan komeassa serbialaisessa paimenpuvussaan kulki juhlasalin
läpi, seurasivat naisten katseet ihastuksella tuota kaunisvartaloista
miestä.

Siellä ei ollut ketään, joka ei mielellään olisi tanssinut hänen
kanssaan, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuninkaan kaunis
ajutantti, joka lyhyessä ajassa oli tullut Belgradilaisten suosikiksi,
pysyttelihe poissa kaikista huvituksista.

Mutta varsinkin seurasi häntä kaksi mustaa silmää, jotka olivat
tähdätyt häneen, kuin tenhovoimalla vetää hänet luokseen, ja näissä
silmissä leimahti viha, kun Stefan vastusti niiden tenho voimaa ja
tyynenä poistui salista.

Nuori upseeri meni alas portaita, jotka veivät puutarhaan ja pian oli
hän kuun valaisemain puiden alla, jotka kuten uskolliset vahdit tällä
puolen varjostivat konakia.

- Onko hän petturi? kuiskasi Stefan. — Onko hän todellakin? Kuka se
olikaan, joka minulle tämän kuiskasi?

Ei kukaan muu kuin Draga.

Hän näytti kirjeen, joka Genian olisi pitänyt kirjottaa. Mahdollista
kyllä.

Mutta miksi ei kuningatar antanut minun lukea tätä kirjettä? Miksi piti
hän sitä päänsä päällä?

Totta kyllä, että nuori kreivinna näyttää syylliseltä, hän oli ainoa,
joka sinä yönä olisi voinut kuunnella meitä, mutta tarvitseekohan hänen
silti meitä pettää?

Ja mistä syystä olisi hän kuningattaren pelastanut? Rakastiko hän
Dragaa?

Ha, ha, tänään on hän juuri osottanut, ettei hän osota minkäänlaista
ystävyyttä kuningattareeseen.

Ja vaikka hän niin tekisikin, niin — vihaa Draga tätä tyttöä, siitä ei
ole epäilemistäkään.

Mutta olisiko hän voinut vihata ja vainota sitä, joka on pelastanut
hänet kuoleman varasta?

Oi, minä onnetonhan tunnustin hänelle aivan avonaisesti, että toista
rakastan — kuinka helposti saattoi Draga käsittää, että tuo toinen oli
Genia von Sandorf.

Sielussani on sekasorto, jota on mahdotonta selvittää. Sen vain tiedän,
että tuota tyttöä rakastan, enkä voi häntä koskaan unhottaa.

Stefan asettui penkille, jonka takana kohosi marmoripatsas. Siinä oli
kuvattuna Amor nuoli jousen jänteellä.

— Sinä olet petollinen, uskoton jumala! huudahti nuori upseeri,
katsoessaan kiviseen rakkaudenjumalaan. — Sinä pidät ilkeätä peliä
ihmissydänten kanssa.

Miksi kerran veit tämän tytön minun tielleni, miksi tämän rakkauden
vuodatit sydämeeni, kun minä vain onnettomaksi sen kautta tulen? — Niin
vastaa siis minulle, Amori, onko Genia viaton? — Onko hän petturi?

— Sellainen hän on — hän on pettänyt sinut, Stefan Naumovitsch, kaikui
täyteläinen ääni patsaan takaa. — Hän ei ansaitse, että sinä kauvemmin
häntä ajattelet.

Nuori upseeri hypähti keveästi huutaen istuimelta.

Kuuvalossa silloin esiintyi olento patsaan takaa ja läheni Stefania.

Se oli kuningatar Draga.

Tähän saakka oli Naumovitsch välttänyt yksinäistä yhteensattumista
Dragan kanssa.

Vaikka hän nyt asui saman katon alla oli hän kumminkin aina osannut
niin menetellä, ettei Draga päässyt koskaan lähenemään.

Stefan oli myöskin lujasti päättänyt pelastaa kuninkaan kunnian.

Hän vihasi Dragaa, inhosi häntä yhä enemmän, eikä hetkeksikään
unhottanut, miksi oli ruvennut kuninkaan ajutantiksi, nimittäin
vartioimaan Dragaa ja muuttamaan kaikki sen pahan, minkä Draga tuotti,
hyväksi — sitä varten oli hän konakissa.

Ja nyt — nyt hän näki Dragan äkkiä seisovan edessänsä, tässä
yksinäisessä puistossa, paikassa, joka täysin oli uteliailta katseilta
suojattu.

Dragan on täytynyt häntä ajaa takaa, sillä ei sattuma häntä suinkaan
tänne johtanut, vaan ilmeisesti hänen oma tahtonsa.

— Ole varuillasi! Stefan, ajatteli nuori upseeri. — Hillitse himojasi,
jotka kaunotar koettaa sinussa herättää! Älä koskaan unohda, että hän
on Serbian paha hengetär, isänmaasi vihollinen.

— Täältä siis pitää sinua etsiä, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar
nuhtelevaisesti, mennessään aivan hänen viereensä. — Kaunis paimen
pitää yksinäisyydestä — hän uneksii paimentytöstänsä. Tuo on
tosiaankin sangen romantillista, rakas Naumovitsch, mutta samalla
epäkäytännöllistä.

Sellainen kansa on vaarallista, joka välttää seurahuveja. Ja Belgradin
hovissa täytyy välttää kaikkea, joka saattaa epäluuloja herättää.

Stefan, lausui kuningatar lempeällä, sydämellisellä äänellä, — Stefan,
miksi olet minulle niin vieras! Mitä olen tehnyt herättääkseni sinun
vihaasi? Miksi olet Dragallesi noin vihainen?

— Minun Dragani? toisti Stefan, ääni kauhusta vapisten. — Älkää
unhottako, hyvä rouva, että te olette toisen vaimo, ja että tuo toinen
on kuningas!

— Anna minulle käsivartesi, Stefan! Menkäämme vähän kauvemmaksi
puistoon! pyysi Draga. — Minulla on sinulle jotain sanomista. Oi, jo
kauvan olen tuntenut ahdistusta sydämessäni, kun minulla ei ole ollut
tilaisuutta puolustautua sinun edessäsi.

Mutta se suotuisa tilaisuus, joka tänään tarjoutuu, ei ole jätettävä
käyttämättä.

Tuolla ylhäällä tanssitaan. Kuningasta ympäröitsee sadat ihmiset.

Minä luulottelin hänelle, että päätäni särki, jonka vuoksi pyysin
päästä huoneeseeni.

Rakas Stefan, elä hylkää rukoustani! Tämä on ainoa, ensimäinen rukous,
minkä pitkistä ajoista sinulta rukoilen.

Draga katsahti samalla häneen ihmeen leimuavilla silmillä, joista
ilmeni syvä intohimo, niin paljon sisällistä hellyyttä, ettei Stefan
kyennyt vastustamaan hänen toivomustansa.

Stefan ojensi Dragalle käsivartensa, ja he menivät yhdessä yhä
syvemmälle puistoon.

— Minä tiedän, Stefan, puhkesi Draga lyhyen äänettömyyden perästä
sanomaan, — että sinä kiroot minua, koska minusta on tullut Serbian
kuningatar. Minä vakuutan sinulle kumminkin kunniasanalla, että
pyrkimykseni ainoastaan on tehdä tämä maa onnelliseksi.

Aleksanteri on heikko raukka. Hänellä ei ole yhtään suurta ajatusta,
vielä vähemmän hän kykenee semmoista toteuttamaan.

Jos hän vaimokseen olisi ottanut jonkun prinsessan, — niin saat olla
varma siitä, että Serbia olisi mennyt perikatoon.

Minä sitävastoin ohjaan häntä. Minä vaikutan häneen, ja sinä ystävinesi
saatte tilaisuuden havaita, että minä rakastan Serbiata.

— Sitä ei kumminkaan vielä ole paljon huomattu, kuningatar Draga!
vastasi Stefan. — Mitäpä on tähän saakka tapahtunut —

— Tähän saakka, keskeytti häntä Draga, — mitäpä tähän saakka olisi
voitu tehdä? Eikö minun kaikkein ensiksi pitänyt hankkia kuninkaan
luottamus puolelleni?

Mutta nyt on se minulla. Ja minä lupaan sinulle pyhästi, Stefan, että
minä teen kaikki, mitä kehoitat minun tekemään.

Minä noudatan pienintäkin viittaustasi ja jos tahtoisit, niin voisit
sinä hallita Serbiaa minun kauttani!

Sillä sinua yksin minä rakastan, Stefan Naumovitsch, lisäsi hän,
pysähtyi ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen — sinulle
yksin kuuluu sydämeni. Kaikkien ajatusteni esine olet vaan sinä! Oi,
elä katso minua niin epäillen! Suutele minua, kuten kerran suutelit
Dragaasi.

Hän hiipi hellästi hänen luokseen, kietoi pehmoiset käsivartensa hänen
kaulansa ympäri. Hän oli niin kaunis, niin hurmaava tällä hetkellä,
että kuka mies tahansa olisi langennut.

Mutta Stefan Naumovitsch oli vannonut itsekseen valan, ettei hän
koskaan enää antaisi Dragan viehätysvoiman itseään vietellä.

Hän tiesi, että tässä uhkeassa rinnassa asui huono, turmeltunut
sielu, ja ettei hän saisi luottaa Dragan vakuutuksiin, ei edes hänen
valaansakaan.

Lempeällä väkivallalla vapautui hän Dragan syleilystä ja astui askeleen
taapäin.

Hän oli jo viittonut itselleen tien, jota hänen oli kulettava.

Hän ei saisi loukata kuningatarta, sillä hän tahtoi pysytellä kuninkaan
rinnalla, ollakseen tämän totinen ystävä.

Siksi ei hän uskaltanut lausua niitä sanoja, jotka olivat hänen
huulillaan.

Kuitenkin huudahti hän jalolla, miehekkäällä äänellä:

- Kuningatar Draga, sen mikä kerran on ollut meidän välillämme, täytyy
ijäksi olla haudattu!

Sillä jos te olisitte ollut se, mitä minun sieluni ikävöi ja luuli
teissä löytävänsä, silloin olisitte te luopunut kruunusta ja olisitte
tyytynyt vaatimattomampaan kohtaloon elämässä.

Ehkä olisitte sitte ollut onnellisempikin. Mutta, sen onnenhan voi
tulevaisuus teille suoda.

- Sinä olet minun tulevaisuuteni! huudahti Draga ja ojentaen rukoillen
kätensä häntä kohti ja heittäen häneen rukoilevan silmäyksen, jatkoi
hän: Stefan, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi! Oi, jos sinä
tietäisit, millaiset tuskat repivät sydäntäni, kun ajattelen, että sinä
aina olet minua niin lähellä, enkä minä kumminkaan saa vallita sinua!

Stefan, minä teen sinut niin onnelliseksi, kuin nainen ikinä voi tehdä
miehen.

Mutta rakasta minua, elä työnnä minua pois!

Uudelleen tarttui Draga hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten.

Stefan tunsi, kuinka Dragan rinta aaltoili ja sydän löi.

- Minä pyydän, teidän majesteettänne, sanoi hän ja äänensä kaikui
hiukan epävarmalta — sallikaa minun viedä teidät takaisin linnaan!

Teidän poissaolonne huomattaisiin, enkä minä mistään hinnasta tahtoisi
saattaa häpeää kuningas Aleksanterille.

- Ei, elä petä minua, Stefan, keskeytti hänet kuningatar melkein
terävällä äänellä. — Sinä et suinkaan kysy Aleksanteria!

Hän ei ole ystäväsi, hänestä ei koskaan tule sinun rehellistä
ystävääsi, sillä hän ei ylipäänsä rakasta ketään muuta ihmistä, kuin
itseänsä.

Se on jotain muuta, joka äkkiä on tullut meidän väliimme jotain, jota
en voi oikein sanoin selittää ja jota vaan aavistan.

Mutta sinä olet mies ja sinulla täytyy olla rohkeutta sanomaan minulle,
millaiset sinun tunteesi ovat?

Sano siis minulle kaikki, minä voin kestää pahintakin!

Rakastatko sinä tätä Genia von Sandorfia, onko hän ryöstänyt minulta
sinun sydämesi?

Hitaasti loi Stefan silmänsä alas ja katsoi maahan, jonka kuutamo
peitti hopean valkoiseen verhoon.

- Sinä et vastaa minulle! huusi intohimoinen nainen. — No, sitte tiedän
minä jo tarpeeksi. Millä on hän sinut vanginnut? Millä taikavoimalla on
hän voinut kääntää sinun sydämesi minusta? Tuo kurja, joka petti sinut,
joka piti petollista peliä sinun kanssasi.

Silloin Stefan ojentihe.

Nyt taikka ei koskaan näytti hetki olevan otollinen. Hän tahtoi urkkia
koko totuuden ja tietää sen, joka täytti hänen sielunsa niin monella
kysymyksellä.

- Draga, huudahti hän vapisevalla äänellä ja meni aivan lähelle häntä
— minä vannotan sinua, sano minulle koko totuus! Onko se ihan totta,
että Genia petti minut ja ystäväni? Onko hän se, joka varoitti sinua ja
kuningasta?

- Mitähän se hyödyttäisi, jos vastaisin sinulle: kyllä, se on totta,
hän on pettänyt teidät? Sinä et ehkä uskoisi, mitä sanoisin. Mutta
kysy kuninkaalta itseltään, kysy häneltä, epäilemättä vastaa hän
sinulle. Hän on omin silmin lukenut kirjeen, jossa Genia von Sandorf
ilmaisee sinut, översti Maschinin ja Mistitschin, mainiten teidät
salaliittolaisiksi, jotka vainositte minun henkeäni.

Nyt näet, kuinka hyvin tämä tyttö ansaitsee sinun rakkautesi! jatkoi
Draga ivallisella äänellä, kun hän näki, että Stefan Naumovitsch painoi
päänsä, kuin olisi hän saanut iskun keskelle sydäntään. — Unohda hänet,
halveksi häntä! Karkoita kaikki ajatukset hänen suhteensa!

Täällä minun sylissäni avautuu sinulle autuuden taivas. Elä hylkää
sitä, Stefan Naumovitsch! Sillä, Jumalan nimessä, minä olen tehnyt
itselleni lupauksen olla hyvä ja tehdä Serbia onnelliseksi.

Uudelleen tahtoi Draga vetää hänet luokseen ja uudelleen kietoi hän
kätensä Naumovitschin hoikan vartalon ympäri.

Mutta Stefan lykkäsi hänet kärsimättömästi luotaan ja lausui:

- No, kuule sitte koko totuus, Draga! Minä en voi rakastaa sinua, sillä
sinä olet jo kuulunut toiselle. Ei sille miehelle, jonka kanssa nyt
olet vihitty.

Oi, hänhän on myöskin petetty. Ja sinä olet sen tehnyt!

Sillä ennenkuin sinä tulit Aleksanterin puolisoksi, olit sinä kuningas
Milanin rakastajatar, ja se se on, Draga Maschin, joka ikuisesti
eroittaa minut sinusta!

Käheä huuto kuului Dragan huulilta, kun hän kuuli, että Stefan
Naumovitsch tiesi hänen salaisuutensa, hänen elämänsä hirmuisen
salaisuuden.

Hän horjui takaperin erästä puunrunkoa vastaan, muutoin olisi hän ehkä
vaipunut maahan.

— Sinä tiedät — sinä tiedät — änkytti hän. — Sinä tiedät sen, onneton!
Kuka on uskonut sinulle tämän salaisuuden?

- Minä en ainoastaan tunne sinun salaisuuttasi, vastasi Stefan, tunkien
terävän katseensa Dragan silmiin — minulla on todistuskin siihen!

- Todistus! Mahdotonta!

- Mutta minulla on se kuitenkin, Milanin itsensä kirjoittama! huudahti
nuori upseeri. — Ja nyt tiedät, Draga Maschin, että sinun nuolesi eivät
minua haavoita, ei rakkautesi eikä vihasi.

Ja tehkäämme nyt loppu molemmin puolin! Minä olen kuninkaan rinnalla
niin kauan kun minua haluttaa. Minä suojelen häntä, ettei hän tee
mitään pahaa eikä kärsi sellaista!

Minä olen sinun läheisyydessäsi, Draga, ja voi sinua, jos sinä koetat
viekotella Aleksanterin heikkoa luonnetta pahoille teille!

Samana päivänä, jolloin sinä yrität tehdä jotakin Serbian vapautta
ja sen laillisia asetuksia vastaan, samana päivänä saa kuningas
Aleksanteri tietää, että sinä olet ollut Milanin rakastajatar.

Ja usko minua, Aleksanterin heikkous voi antaa sinulle kaikki anteeksi,
mutta ei tätä!

Jos minä avaan hänen silmänsä ja annan hänen nähdä tämän hirmuisen
salaisuuden, niin hyljää hän sinut ja sinä saat palata entiseen
mitättömyyteesi, josta sinä kiemailullasi olet kohonnut!

Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, jotka näyttivät
sattuvan häneen hirmuisella painolla, oli Draga melkein maahan vaipunut.

Nyt ojentausi hän kumminkin suoraksi, jokainen hermo oli jännityksessä,
hänen silmänsä säkenöivät ja hillitön intohimo raivosi hänen rinnassaan.

- Se on siis sotaa, jota sinä minulle tarjoat, Stefan Naumovitsch!
huudahti hän. — Ystäväksi et tahdo kuningatartasi etkä rakastajaksi,
vaan viholliseksi.

Ha, Stefan Naumovitsch, ajattele toki, mitä teet! Sillä tämän sodan
meidän välillämme täytyy tulla hirmuiseksi, siitä tulee samalla sota
kuningatar Dragan ja Serbian onnen välillä!

- Minä en pelkää sitä taistelua! huudahti Stefan. — Ja nyt, kuningatar,
on teidän aika palata! Minun seurastani varmaan kieltäydytte. Tuossa
menee tie takasin linnaan, — puolisonne luo!

- Minä menen, sanoi Draga äänellä, joka ilmaisi, että kyyneleet olivat
tulossa, mutta että hänen sisässään raivosi viha. — Minä menen! Mutta
ennenkuin jätän sinut, Stefan Naumovitsch, niin saat kuulla jotakin:
sinä tulet katumaan tätä hetkeä, sinä itket katkeria kyyneleitä, että
sysäsit minut pois!

Narri, mitä se sinuun kuuluu, jos olen ollut muiden miesten kanssa?

Tarmokkaat luonteet asettuvat yläpuolelle sen, mikä on ollut ja ihmisen
onni alkaa aina vasta silloin, kun se on alkanut hänelle kuulua.

Mutta minä tiedän, sinä tahdot neitosen. Ha, ha, no, sinä löydät hänet,
sen neitosen! Ehkä tulet onnellisemmaksi hänen kanssansa, kuin mitä
olisit ollut minun kanssani!

Hän riensi pois.

Stefan Naumovitsch katsoi kysyvästi hänen jälkeensä. Mikähän uhkaus
olikaan hänen viimeisissä sanoissaan, jotka kuuluivat niin arvoituksen
tapaisilta? Mistä neitosesta hän mahtoi puhua? Geniastako?

Pyhä Jumala, nyt tuntuivat omantunnon vaivat kaksinkerroin
vaikeammilta, kun ei hän ollut tehnyt mitään sen rakkaan tytön
puolesta, jonka hän jätti yksin kuningattaren ja inhottavan Lazaren
kanssa!

Mitä oli hänestä tullut? Mitä pahaa oli hänelle tehty.

Hän ei todellakaan uskonut kuningattaresta mitään hyvää, hän pelkäsi,
että Draga voi saattaa Genialle hirmuisen kohtalon.

Hän kääntyi ja kuunteli Dragan askeleita, jotka katosivat pensasten taa.

Stefan ei palannut heti linnaan, vaan kulki edelleen yksinäistä tietä
puiston läpi.

Hän ei paljoa välittänyt siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja Dragan
välillä.

Päinvastoin, hänen sydämensä tuntui keveämmältä sitte kun hän oli
antanut Dragalle tuon avomielisen selityksen.

Jo kauan oli hän huomannut, että Draga oli halukkain silmin seurannut
häntä ja hän oli vaan hakenut tilaisuutta saada hänelle tunnustaa raju
hillitön intohimonsa ja uudelleen tarjota hänelle ystävyyttään.

Nyt oli hänen ja Dragan väli selvä.

Taistelua, oli Draga sanonut. No niin, parempi rehellinen taistelu kuin
huono rauha.

Mutta Genia — mitä Geniasta oli tullut? Kerta toisensa perästä palasi
tuo levostuttava kysymys Stefanin sieluun, eikä hän kumminkaan
kyennyt siihen vastaamaan. Hän ei myöskään salannut itseltänsä, että
hänelle tulisi sangen vaikeaksi kuulla nuoren tytön kohtalosta, sillä
ainoastaan kaksi ihmistä siitä tiesi, nimittäin Draga ja Lazar, ja nämä
kyllä varoivat, ettei vaan valonsäde tunkisi siihen pimeyteen, joka
verhosi Genian kohtaloa.

- Rakas paimen — sanokaa minulle, mistä tie menee linnaan.

Stefan Naumovitsch pysähtyi, kun nämät sanat lapsellisella
äänenpainolla lausuttuina, kohtasivat hänen korvaansa.

Hän luuli uneksivansa, sillä hän näki äkkiä edessänsä nuoren tytön,
joka tuskin vielä oli kuuttatoista vuotta vanhempi, puoleksi lapsi,
puoleksi neitsyt, kasvot ihastuttavat kuin madonnalla.

Nuori tyttö näytti olevan hienosti puettu. Kädessä oli hänellä siro
nahkainen matkalaukku. "Rakas paimen!" oli tyttö sanonut. Naumovitschin
täytyi ensin ajatella, mistä johtui, että tyttö nimitti häntä
paimeneksi.

Mutta silloin havaitsi hän olevansa naamiopuvussa, eikä vieras tietysti
voinut aavistaa, ettei hän ollut todellinen paimen.

Tyttö oli äkkiä tullut näkyviin sivukäytävältä. Kuka oli tuo tyttö?
Mistä hän tuli? Miksi kysyi hän tietä linnaan?

— Rakas paimen, ettekö haluaisi ansaita jonkun pennin? kysyi tyttö
Serbian kielellä. Kas tässä on, jos viette minut linnaan!

Näin sanoen painoi tyttö nuoren upseerin käteen frangin kappaleen, ja
kuninkaan ajutantti ällistyi siinä määrässä, ettei ollenkaan aikonut
jättää rahaa takaisin.

— Kiiruhtakaa nyt! Ette ollenkaan voi ajatella, rakas paimen, kuinka
kiire minulla on linnaan.

Onko sinne hyvin pitkä matka? Minä olen kovasti väsynyt! Mutta minä
tulenkin pitkän matkan päästä!

— Kuinka olette tullut tänne puistoon, neiti? kysyi Stefan. — Miksi
juuri täältäpäin koetatte linnaan päästä?

— Joo, asia on kokonainen pitkä juttu! huudahti nuori nainen, ja
ihastuttava hymyily väreili hänen terveillä rusohuulillaan. — Teille
voin sen kertoakin. Kuulkaa sitte! Minä olen — karannut.

— Karannut? Mitä tämä merkitsee, neitiseni?

— Minä olen karannut! huudahti nuori tyttö ja nauroi samassa niin
hillittömästi, että pieni lintu, joka istui oksalla ja nukkui,
pelästyen lensi tiehensä. —

— Olen karannut rouva Lourionin luota! Ettekö häntä tunne! Kuinkapa
hänet tuntisittekaan, te serbialainen paimen! Ha, ha, ha.

Muutoin voitte olla varsin tyytyväinen, kun teillä ei ole kunnia häntä
tuntea.

Hän on vanha eukko, harmaahapsinen ja taitaa hirveän paljon engelskaa
ja ranskaa, mutta on muutoin hyvin ikävä.

Ja nyt tahdon teille kertoa, kuka rouva Lourion on. Hänellä on hieno
kasvatuskoulu Wienissä, Raatihuoneenkadun varrella, ja siellä oleskelu
maksaa kauhean paljon. Mutta luuletteko, että siellä minuuttiakaan
viihdyin?

Voi, kuinka olen toivonut takaisin Serbiaan!

— Te olette siis serbialainen?

— Tietysti, ettekö sitä kuule jo puheestani?

Minun piti juuri oppia saksaa, ranskaa ja engelskaa esteettömästi. Sitä
varten lähetti sisareni minut kasvatuskouluun. Hänen mielestään tuli
nuoren tytön käydä tuommoista koulua, löytääkseen onnensa.

Minäkin olisin mielelläni jäänyt rouva Lourionin luokse, sillä siellä
oli monta kelpo tyttöä, joiden tuttava olin.

Mutta sitte tuli se suuri tieto, ja silloin en enää voinut kestää.

Kymmenen kirjettä olen sisarelleni kirjottanut, että hän antaisi minun
palata kotiin. Tahtoisin minäkin hiukan nähdä hänen suuruuttaan,
kunniataan ja ihanuuttaan.

Mutta luuletteko, että sisareni sitä salli?

— Pysy siellä siksi kuin täytät 18 vuotta! — sen vastauksen sain.

Mutta niin kauvan en voinut odottaa. Tein asiasta pikaisen lopun. Otin
mukaani välttämättömintä, tietysti kaikessa salaisuudessa, ettei rouva
mitään huomannut.

Kaksi laitoksessa olevaa ystävääni lainasi minulle matkarahat, ja sitte
matkustin junalla Wienistä ja saavuin tänä iltana Belgradiin.

Ja voitteko ajatella, rakas paimen, että kun olin Belgradin asemalla,
ei minulla kukkarossa ollut edes sen vertaa, että olisin voinut ottaa
issikan. Se raha, minkä teille annoin, oli viimeinen.

Stefan piti rahaa vielä kädessänsä, sillä hän tahtoi pitää sen muistona
tuolta ihastuttavalta luonnonlapselta, joka edessänsä seisoi.

— Mitäpä minulla oli muuta tehtävää, jatkoi nuori tyttö,
joka reippaasti kulki Stefanin rinnalla, — kuin jalan lähteä
rautatieasemalta?

Oi, minä tunnen sangen hyvin tien asemalta linnaan! Mutta kun ilta oli
kaunis, päätin kulkea puiston kautta.

En myöskään tahtonut, että kukaan minua näkisi, ennenkuin olin linnassa.

Mutta minä kuljin liiaksi ajatuksissani, jotenka eksyin, ja olen nyt
iloinen, kun teidät tapasin.

Sanokaas minulle, oletteko kuninkaan palveluksessa? Paimennatteko ehkä
kuninkaan lampaita?

— Minäkö? En! vastasi Stefan. — Minä palvelen toista herraa.

— Olipa vahinko, sanoi nuori tyttö. — Jos olisitte ollut kuninkaan
palveluksessa, olisin saanut nähdä teidät vielä toisen kerran ja
puhella kanssanne. No, jääköön se sattuman varaan. Mutta tuossahan
näenkin linnan! Kylläpä siellä näyttää olevan paljo valoa!

Varmaankin siellä juhlitaan. Onko siellä joka ilta juhlia? Siellä
linnassa on varmaankin oikein hauskaa.

En tosiaankaan kadu, että käänsin selkäni rouva Lourionin
kasvatuskoululle.

— Aiotteko siis jäädä linnaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Te
varmaankin toivotte saavanne hänen majesteettinsa kuningattaren luona
paikan kamarineitsyenä tahi sentapaisena?

Nuori tyttö pysähtyi ja alkoi nauraa.

— Kamarineitsyenä — ha, ha, ha — kamarineitsyenä, näytänkö siltä? No,
minä en juuri tahdo lausua pahaa kamarineitsyeistä. Niiden joukossa
on usein varsin suloisia tyttöjä. Mutta minä olen Helene Lunjevica,
kuningattaren sisar!

Naumovitsch suuresti hämmästyi, tämän kuullessansa.

Tuo viaton olento oli siis Dragan sisar! Nyt Stefan muisti nähneensä
Dragan luona valokuvan, joka paljon muistutti tuota tyttöä.

Äkkiä laski hän kätensä Helenen käsivarrelle.

— Neitiseni, sanoi hän kovalla mielenliikutuksella, — minä tosin olen
vaan tietämätön paimen parka, mutta uskallanko antaa teille kumminkin
hyvän neuvon?

— Tietysti sen saatte tehdä! Sanotaanhan, että paimenet ovat hyvin
älykkäitä, kun heillä paimentaessaan on paljon aikaa miettimiseen.

— Minä sanon vaan sen, minkä sydämeni käskee, jatkoi Stefan — ja siksi
annan teille tämän neuvon: Helene Lunjevica, matkustakaa mitä pikemmin
takaisin Wieniin!

Menkää rouva Lourionin luokse tahi jonnekin muuanne, mutta älkää jääkö
tähän taloon! Täällä ette tule saavuttamaan sitä onnellisuutta, mitä
toivotte.

Stefan vaikeni. Hän huomasi sanoneensa liian paljon, millään ehdolla
hän ei olisi tahtonut alentaa Dragaa tämän sisaren silmissä.

Hetkisen Stefan mietti, ilmaisisiko kuka oli, mutta hän piti parempana
vastakin olla vaan Helenen "rakas paimen."

Mutta varoittaa aikoi hän häntä — varoittaa tästä synnin ja
viettelyksen pesästä, johon tuo suloinen lapsi oli astumaisillaan.

- No, rakas paimen, täytyykö meidän nyt erota? kuuli Stefan hänen
sanovan. — No niin, hyvästi sitte, ja kiitoksia paljon siitä suuresta
palveluksesta, jota olette minulle osottanut!

Hymyillen ojensi tyttö hänelle kätensä.

Ei, hän ei ollut ylpeä, vaikka hän nyt oli kuningattaren sisar.

- Neiti, sanoi Stefan hiukan vaivaloisesti, — se palvelus, jonka nyt
teille tein, oli hyvin vähäinen ja mitätön.

Mutta minä tahtoisin tehdä teille toisen palveluksen, sanoa teille
jotakin, joka olisi ehkä teille hyödyksi.

Neiti Lunjevica! Te aiotte Belgradin hoviin. Mutta tietäkää, että
siellä tarvitaan paljon lujuutta, lujaa luonnetta ja paljon rohkeutta,
voidakseen välttää tulemasta huonoksi ihmiseksi.

Tyttö katsahti hämmästyneenä.

— Hovielämä on täynnä huvituksia, jatkoi Naumovitsch. Mutta älkää
antako loiston sokaista itseänne, älkää kuunnelko imartelijoita ja
ennen kaikkia — älkää luottako kehenkään, ei edes — — —

Stefan vaikeni, sillä hänelle oli kumminkin vastenmielistä häiritä
hänen lapsellista luottamustansa sisareensa.

- ... Mutta sen verran tahdon kumminkin sanoa, jatkoi hän, jos joskus
ystäviä tarvitsette, niin muistakaa paimenta. Luottakaa minuun! Minä
olen oleva teidän läheisyydessänne.

Näin sanoen, puristi Stefan tytön pientä kättä, kumarsi syvään ja
vetäytyi takaisin puistoon.

Nuori tyttö seisoi kauvan ja katsoi hänen jälkeensä.

— Kyllä mies osasi kauniisti puhua, häntä en varmaankaan ole unhottava.

Ajatteleeko hän myöskin minua? Voi, hän oikein saattoi sydämeni
ahtaalle, lisäsi Helene huokaillen. — Olin iloinnut saadakseni asua
kuninkaan palatsissa ja nyt —

Onko totta, että täällä joudun ilkeiden ihmisten seuraan?

Mutta eihän sisareni voisi semmoisia suvaita ympärillään.

Hän on niin viisas ja samalla niin kaunis, hän on kohonnut niin
korkealle, ettei kukaan voine häntä pettää, tahi että hän kärsisi
mitään ilkiöitä läheisyydessään.

Ja kuitenkin — mitä paimen on minulle sanonut, sen olen muistava, olen
pitävä silmät auki ja sydämeni puhtaana.

Tämän sanottuansa, nousi hän rappusia ylös, jotka johtivat konakin
portille ja oli pian hävinnyt sen sisäpuolelle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kun kuningas Aleksanteri, ajutanttinsa seuraamana
oli aikeessa lähteä ratsastamaan, käski Draga puolisonsa hetkeksi
tulemaan ylös hänen luoksensa saliin, joka oli nurmiportaitten puolella.

Täällä Draga esitti kuninkaalle Helenen.

Stefan Naumovitsch, joka seurasi kuningasta, seisoi taampana, mutta
tunsi heti tuon ihastuttavan olennon, jonka edellisenä iltana oli
puistossa kohdannut.

Kuningas syleili sydämellisesti puolisonsa sisarta ja suuteli häntä
otsalle.

— Tervetullut, rakas Helene. Taloni on aina oleva teidän tyyssijanne.
Minä rakastan jokaista, joka on lähellä kallista Dragaani.

Mutta, mitä näen — tehän ette ollenkaan ole toistenne näköisiä, vaikka
kauniita olette molemmat, ei tosiaankaan luulisi teitä sisariksi.

— Kyllä kai, Aleksanteri, annat anteeksi, että sisareni noin äkkiä
hiipi tänne linnaan? huudahti Draga nauraen. Ajatteleppas vaan, että
pahankurinen Helene on karannut Wienin pensionistansa, tulee luokseni
ja sanoo, että minua on niin ikävöinnyt, ettei ole rauhaa saanut.

Helene heittäytyi punastuen sisarensa rintaa vastaan.

— Sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että Helene jää meille
linnaan?

— Minä en ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä toivon kaikesta
sydämestäni.

Mutta tahdon esittää teille ajutanttini, — Stefan Naumovitsch,
kuninkaallisen kaartin kapteeni.

Stefan oli lähestynyt nuorta tyttöä ja tervehti häntä säädetyllä
tavalla, mutta Helene heti ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.

— Minua ilahuttaa, että saan tulla teidät tuntemaan, herra kapteeni,
sanoi Helene, ja koska te olette lankoni ajutantti, niin täytyy teidän
luvata minulle, että aina valvotte, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu.

— Helene, kuiskasi Draga, nykäisten sisartansa, noin ei hovissa sovi
puhua.

Mutta Helene vaikeni, pitäen kättänsä yhä vielä nuoren upseerin kädessä
ja katsoen häneen kummastunein katsein.

Kuinka saattaa kaksi ihmistä noin olla toistensa näköisiä, paimen,
jonka eilen oli puistossa kohdannut ja josta hän koko yön oli
uneksinut, ja tuo kaunis, kuninkaan korkeata suosiota nauttiva upseeri.

— Suokaa anteeksi, sanoi Helene punastuen, ja vetäen pois kätensä, onko
teillä ehkä joku veli, joka on paimen?

Kuningas, kuningatar ja Stefan päästivät nyt oikein remakan naurun.

— Suokaa anteeksi, sanoi Draga, sisareni on hiukan hajamielinen ja
pikku tyhmeliini.

Lapsi parka on tähän saakka elänyt mitä suurimmassa hiljaisuudessa
rouva Lourionin oivallisessa kasvatuslaitoksessa Wienissä, mutta nyt
hän pääsi suureen maailmaan.

— Mitä minulla tässä olisi anteeksi annettavata, vastasi Stefan Dragaan
katsomatta, mutta sen sijaan yhä tarkastaen Heleneä.

Kuningas kutsui ajutanttinsa ja poistui.

Helene meni ikkunan luo ja katsoi täältä, kuinka kuningas ja Stefan
nousivat ratsujensa selkään.

— Ihmeellistä! kuiskasi hän. — Jollen hyvin tietäisi, että hän on
lankoni ajutantti, niin uskoisin hänen olevan saman paimenen, joka
eilen varotti minua hovista ja sen varjopuolista.

Ihmeellistä on myöskin, jatkoi hän — että niin komealta kuin hän
näyttääkin kullankirjaillussa puvussaan, tuo Stefan Naumovitsch, niin
kumminkin pidin hänestä enemmän paimenpuvussaan. Mutta, ei, ei, hän
se ei ollutkaan, vaan aivan toinen. Tahtoisinpa tietää, saanko tuota
toista koskaan nähdä? — Mutta siksi katselen Stefan Naumovitschia ja
kuvittelen mielessäni, että hän juuri oli eilinen paimeneni.




YHDESKOLMATTA LUKU.

Kuolleitten saari.


Kaukana Saven ja Tonavan yhtymäkohdan alapuolella noin kahden tunnin
rautatiematkan päässä Belgradista laajenee Tonava hirveäksi järveksi.

Virta on tässä erittäin kaunis.

Siellä täällä kohoaa sinisestä vedenpinnasta pieniä saaria, muistuttaen
uteliaita lapsenpäitä.

Yksi niistä on vähän korkeampi kuin toiset ja katsoo hymyillen
pienempiä sisariaan.

Se on epäilemättä kaunein, ja — sillä on menneisyys, jota toiset saaret
tuskin voivat vaatia itselleen.

Että sillä todellakin on sellainen menneisyys, todistaa eräs hyvin
vanha raunio, joka kohoaa puiden keskestä, sen tuuheiden oksien
ympäröimänä.

Se on vanha torni, joka on seisonut siinä monta vuosisataa, mutta on
nyt hyvin rappeutunut.

Serbiassa kutsutaan sitä Janitschartorniksi.

Tätä nimeä käyttävät ne, jotka ylipäänsä vielä jotain tietävät vanhan
tornin olemassa olosta, sillä vaikka sillä kerran on ollut hyvin tärkeä
tehtävä maan historiassa, niin on se joutunut vähitellen unohduksiin
sen hirmuisen tapauksen jälkeen, joka siellä kerran tapahtui.

Se tapaus, joka on eroittamattomassa yhteydessä saaren historian
kanssa, oli niin hirmuista laatua, että Belgradin ja läheisten kylien
asukkaat ovat karttaneet koskaan astua saarelle.

He ovat myös antaneet saarelle nimen sellaisen, joka todistaa, ettei se
ole hyvässä maineessa. Sitä kutsutaan näet "kuolleitten saareksi."

Tätä saarta kohti kulki venhe 28 p. Syysk. 1900, juuri kun aurinko oli
laskemaisillaan ja viimeisillä säteillään valaisi Tonavan sinisen veden.

Kaksi miestä oli venheessä.

He näyttivät olevan kaksi serbialaista matonkauppiasta, ainakin
päättäen niistä suurista mattopaaluista, jotka olivat venheessä.

Mies noin 38 á 40 vuotias, jolla oli musta kokoparta, istui ruorissa,
jota hän hoiti suurella taidolla, sillä eipä ollut todellakaan helppo
tehtävä ohjata täällä venettä pyörteiden läpi.

Hänen nuorempi toverinsa oli airoissa ja osoitti siinä atleetin voimia.

- Nyt on vaan muutamia minuuttia, sanoi nuorempi mies, katsoen ilosta
loistavin kasvoin saarta kohti — ennenkuin olemme rannassa. Sitte
saatte taas nähdä sen, jota sydämenne on niin kauvan ikävöinnyt ja
jonka seurasta teidän on niin kauan pitänyt olla poissa.

- Niin, niin, mutisi mustapartainen liikutuksesta kostein silmin — minä
saan nähdä rakkaan lapseni ja painaa hänet rintaani vasten.

Jos nyt tätä sanoessaan mustapartaisella oli kyyneleet silmissä, niin
loisti hänen nuoren seuralaisensa katseessa kummallinen kiilto.

Hänenkin sydämensä näytti rajattomasti haluavan päästä maihin, mutta
hän ei näyttänyt ollenkaan kuten päällikkönsä miettivän sitä, oliko
hänellä oikeutta astua saarelle, vai ei.

- Aza! lausui mustapartainen, Aza, ystäväni, poikani, sillä minä
rakastan sinua, kuin olisit oma poikani — minä varoitan sinua, ettet
unohda sitä valaa, jonka vannoit minulle. Tällä saarella en minä ole
sinulle muuta, kuin herra Demeter.

Jumalan tähden, Aza, elä unohda sitä, ettei hän aavista mitään, eikä
saa aavistaa mitään, ja että se olisi kuolemani, jos hän joskus saisi
tietää, että...

Mustapartainen painoi päänsä rintaa vasten ja vaipui surulliseen
mietiskelyyn.

Mutta Aza huudahti kiireesti:

— Älä ole siitä levoton, herra. Minä kyllä tiedän, mitä sanon, eikä
kukaan houkuttelisi minulta salaisuutta.

Kun molemmat miehet noin puhuivat, oli venhe päässyt kuohuista, se
liukui nyt tyynemmille vesille ja pyrki pieneen lahdelmaan, joka oli
ikäänkuin hyvä luonnollinen satama.

Äkkiä kaikui heikko, kitisevä ääni venheen pohjalta. Se tunkeutui maton
alta, joka oli Demeterin jaloissa.

Siellä oli siis joku elävä olento, sillä kirjava matto sysättiin nyt
syrjään ja pienen tytön kiharainen pää pisti esiin.

— Kas, pikku Milana! huudahti herra Demeter. — Oletko nyt kyllin
nukkunut? Jaa, lapseni, nyt olemme perillä, kohta pääset kiltin rouvan
luokse, josta puhuin sinun kanssasi; silloin saat kauniin sisareni ja
tällä saarella saat leikkiä, tanssia ja olla iloinen. Tämän saaren
annan sinulle nyt kotopaikaksi, ja täällä saat alati olla suojelukseni
alaisena.

— Mutta missä on Genia? kysyi pikku Milana surullisen näköisenä. —
Miksi on hän lähtenyt luotani? Minä tahdon, että hän tulisi takaisin
Milanan luokse, hän oli niin kiltti.

— Genia, sanoi herra Demeter jonkummoisella mieliharmilla — hän ei enää
tahdo meistä tietää. Hän karkasi luotamme ja palasi Belgradiin, vaikka
minä häntä varoitin astumasta kaupungin kaduille.

Mutta itsekukin vastatkoon omasta kohtalostaan.

Tällä hetkellä sysäytyi venhe rannan santaäyrästä vastaan.

Aza hyppäsi maihin, tarttui köyteen ja veti pienen venheen rannalle.

Demeter nosti Milanan venheestä ja auttoi sitte Azaa kätkemään venheen
pajupensaisiin, jotka kasvoivat läheisyydessä, ulottaen pitkät,
taipuisat oksansa yli vedenpinnan.

— Kuinka kaikki täällä on juhlallisen hiljaista, sanoi Aza. — Kunhan
vaan eivät jo olisi menneet levolle. Cyrilla äiti mielellään menee
nukkumaan aikaseen ja nousee ylös samaan aikaan kuin kanat.

Tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, kun koiran haukuntaa kuului
pensaikon takaa.

Sitte tunkeutui suuri, notkea, musta olento pajupensaista, ja perästä
syöksyi jättiläismäinen koira miehiä kohti, ilmeisesti hyökätäkseen
niiden päälle.

Mutta äkkiä seisoi koira hiljaa, heti iloisesti haukkuen ja hyppäsi
Demeterin jalkojen juureen.

Koira puristi suuren, suipon päänsä mustapartaisen miehen jalkojen
väliin, ikäänkuin olisi tahtonut suudella hänen jalkojansa.

Mutta sitte ojentautui uskollinen eläin pitkin pituuttaan, nosti
käpälänsä Demeterin olkapäille ja rupesi nuolemaan ja hyväilemään hänen
kasvojansa.

— Oivallinen Barkas, sanoi Demeter koiralle, — sinäpäs aina olet
varuillasi!

Nopeilla hyppäyksillä laukkasi koira äkkiä pensasten läpi ja katosi.

— Hän kiiruhtaa ilmoittamaan naisille meidän tuloamme, sanoi Demeter
hymyillen. — Tule, kiiruhtakaamme, Aza, ettemme tule liian myöhään
perässä. Molemmat miehet ottivat nyt Milanan väliinsä ja menivät
saarelle päin.

He kulkivat varjoisan metsikön lävitse sekä yli kukkaisniityn, sitte
melooni-istutusten ohitse ja tulivat lopulta kukka-istutusten luo.

Mikä satumainen kukkaisloisto! Ruusuja, hyasintteja y.m. kasveja kukki
ja tuoksui kaikkialla. Mihin vaan silmä katsahti, näki se tavattoman
väriloiston.

— Tuo kaikki on äiti Cyrillan työtä, sanoi Demeter. —

Mutta nyt me olemme perillä. Tuossa on pieni maja, jonka omin käsin
olen rakentanut.

Demeter äkkiä vaikeni ja jäi liikkumattomana seisomaan, samassa kuin
vavistus valtasi koko hänen ruumiinsa.

Pienen majan ovi, joka melkein katosi viiniköynnöksiin, oli avautunut
ja portailla näyttäytyi kaksi naista.

Toinen oli nuori tyttö eikä juuri saattanut olla vanhempi kuin
kuusitoista vuotta. Pienikasvuisena ja hentona, mutta ei kumminkaan
vailla jonkun verran täyteläisyyttä, oli Sylvalla hienot, soikeat
kasvot. Silmissä oli sineä, jommoista tapaa vaan vuoristojärvissä.

Suu oli pieni ja muistutti puoleksi auennutta ruusunnuppua.

Päästä valui alas sinisenmusta tukka. Sylvan suurin kauneus oli
kuitenkin neitseellisyyden ja viattomuuden hohde, joka hänen
kasvoillaan lepäsi ja muistutti väräjävätä auringon loistetta.

Nuoren tytön takana näkyi harmaahapsisen naisen karkeatekoinen,
leveäharteinen vartalo, naisen, joka saattoi olla noin viisikymmentä
vuotta ijältään.

Niinhyvin Sylva kuin vanhus olivat puetut kotikutoisiin vaatteisiin,
jotka muistuttivat roomalaisia toogoja ja joita ainoastaan uuman
kohdalla kannatti kapea, punanen vyö.

Nähdessään lapsensa, levitti Demeter käsivartensa. Mielenliikutuksesta
hän ei kyennyt sanaakaan sanomaan.

— Isä, rakas isä, sinäkö olet? huudahti Sylva, heittäytyen hänen
rinnalleen. — Vihdoin viimeinkin saan sinut taas nähdä, rakas, rakas
pappa!

— Lapsukaiseni, rakas lapseni! sammalti Demeter, painaen häntä
rintaansa vastaan. Voi kuinka olen iloinen, kun taas saan pitää sinua
sylissäni.

Cyrilla oli sillä välin syleillyt poikaansa ja ojensi nyt Demeterille
kätensä.

Samassa kääntyi niinhyvin Cyrillan kuin Sylvan katseet pikku Milanaan,
joka arastellen vierasta ympäristöä oli vetäytynyt takaisin ja seisoi
siinä yksin kädet ristissä.

— Kuka on sitte tuo pienokainen? kysyi Sylva.

— Se on pieni sisar, jonka olen tuonut sinulle mukanani, vastasi
Demeter. — Se on hyljätty lapsi parka, jolla ei ole isää eikä äitiä, ja
olisi menehtynyt, jollei sattumalta olisi joutunut minun käsiini.

Äiti Cyrilla, armahtakaa pikku Milanaa ja minä luulen, että hän on
teille tuottava iloa, jos tahdotte kasvattaa häntä, niinkuin olette
Sylvaa kasvattanut. Ja sinun, Sylva, tulee rakastaa häntä kuin sisarta.

— Sisar! huudahti Sylva, lyöden käsiänsä. — Minulla on sisar!

Oi, herra Jumala, tämähän on enemmän kuin rohkeimmissa unelmissani olin
luullut omistavani.

Pikku Milana, minä pidän sinusta jo tavattoman paljon. Tule tänne —
minun täytyy suudella sinua! — Tahdotko tulla sisarekseni?

Tätä sanoessaan nosti Sylva Milanaa. Lapsi heitti pienet käsivartensa
hänen ympärilleen ja painautui hellästi häntä vastaan.

Kaikki nyt astuivat pieneen majaan, missä äiti Cyrilla oli kasvattanut
Sylvaa ja poikaansa Azaa.

Demeter asettui pöydän ääreen, sillä aikaa kuin Cyrilla ja Sylva
kiiruhtivat illallista valmistamaan. Aza tahtoi hiipiä perässä, mutta
Demeter kutsui hänet takaisin.

— Aza, sanoi hän, — minä tunnen jonkummoista pelkoa, joka ehkä on aivan
perusteeton, mutta josta kumminkaan en tahdo päästä. Pelkään näet, että
meitä joku on seurannut tahi meidät nähnyt, kun nousimme maihin.

Tiedäthän, etten paljoa välitä turvallisuudestani, yhtä päätä antaudun
vaaroihin. Mutta niin pian kuin astun tähän saareen, missä ne ihmiset
asuvat, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa, silloin tulen araksi
ja pelkuriksi. Sillä minä ajattelen, että jos minut tavattaisiin
täällä, en ainoastaan minä, vaan myöskin äitisi Cyrilla ja tyttäreni
Sylva olisivat hukassa.

— Jos joku olisi meitä seurannut, sanoi Aza kiihkeästi, silmät
säihkyen nuorta rohkeutta, — silloin — puolustautuisimme viimeiseen
hengenvetoon saakka. Eihän meiltä aseita puutu — onhan niitä tuolla
Janitschartornissa yltä kyllä.

— Hiljaa, käski Demeter, — ei sanaakaan Janitschartornista, eikä siitä,
mitä sinne on kätketty!

Se on salaisuus, poikani, jota et saa päästää huuliltasi — kumminkin
toivon, että sinulla on siitä oleva hyötyä, että tiedät tämän
salaisuuden.

Lähde nyt matkalle. — Barkas seuratkoon mukana — ja kulje ympäri
saarta. Katso metsäänkin, tullaksesi erityisesti vakuutetuksi, onko
venhe paikoillaan ja voimmeko olla täysin turvallisia!

Kun kapteeni käski, silloin tiesi Aza liiankin hyvin, että hänen tuli
vaan sokeasti totella.

Hän otti kiväärin käteensä, vihelsi Barkasta ja meni ulos ovesta.

— Kuinka sydämeni rajusti lyöpi! mutisi Demeter itsekseen. — Mitä sitte
tahdot, mieletön sydän, joka et muutoin tunne mitään pelkoa!

Niin, sinä tiedät, että täällä on suurin rikkauteni, jota on suojeltava
ja säilytettävä.

Ei, Jumala ei voi olla niin julma, että hän antaisi vakoovan silmän
minua seurata, kun saarelle astun.

Kaikkialla muualla vangitkoot minut, laahatkoot vankilaan, vaikka
teloituspaikalle, jos niin käy. Mutta silloin — tahdon kuolla kaukana
täältä eikä koskaan ole maine minun häpeällisestä kuolemastani
tunkeutuva Sylvani korviin.

Sillä hän ei ole koskaan saava tietää, mitä veriammattia hänen isänsä
toimittaa. Muutoin hän minua halveksisi, ja se olisi minulle kauheampaa
kuin kuolema.

Äkkiä kuuli hän kepeitä askeleita takanansa, nuoren naisen pää katsahti
häneen ja piiloutui hänen kiharoihinsa.

— Pikku pappa, miksi olet noin mietteissäsi? huudahti Sylva. — Odota
vielä hiukan, niin Cyrilla muori kohta valmistaa lempiruokasi.

— Rakas lapseni, sanoi Demeter, tarttuen hänen käsiinsä, viedäksensä
ne hänen huulillensa, — kuinka onnellinen olisin, jos aina saisin olla
luonasi!

- No, miks'et sitte ainaiseksi jää tänne? Mikä sinut sitte niin pian
täältä karkottaa, joka kerta kuin tänne tulet?

Raha-asiat! vastaat sinä vaan, kun sinulta kysyn, yhä vaan nuo
inhottavat raha-asiat!

Aika oli syödä illallista. Demeter asettui pöydän ääreen. Ruokana oli
taikinassa paistettua lampaanlihaa, joka on serbialainen kansallisruoka.

Lisäksi joivat he punaviiniä, joka oli kasvanut Adrianmeren
vuorenrinteillä. Ja hilpeästi keskustellen kului aterian aika, niin
että rypyt Demeterin otsalta melkein häipyivät. Cyrilla katsoi
jonkummoisella ylpeydellä Azaan ja Sylvaan, jotka kerran yhtä aikaa
olivat maanneet hänen rinnallansa.

Aterian jälkeen menivät Sylva ja Aza ulos kuun valaisemaan puutarhaan.

— Ja te, herra Demeter, kysyi Cyrilla äiti, ettekö tekin tahdo mennä
ulos hetkeksi.

— En, vastasi Demeter, — mutta minä tahdon mennä hänen luoksensa — minä
tahdon nähdä hänet!

— Herra Demeter, pyysi Cyrilla muori hiljaa, — miksi taas kiihoitutatte
itseänne häntä näkemällä? Jättäkää kuolleet rauhaan — katselkaa
tytärtänne, hänessä on hän ylös noussut, semmoinen hänkin eläissään
oli, eloa ja onnellisuutta uhkuen.

Demeter pudisti päätänsä ja nousi.

— Ei, niin usein kuin tulen tälle saarelle, tulen kuolleitten luokse
yhtä kernaasti kuin elävien.

Seuratkaa minua, äiti Cyrilla. Minulla on myös jotakin teille
sanottavaa, johon emme tarvitse ketään todistajia!

Tuolla Janitschartornissa voimme olla varmat siitä, etteivät lapset
meitä kuule.

Cyrilla muori huokaili, sitte toi hän keittiöön pienen lyhdyn, sytytti
ja otti ruosteisen avaimen.

Hän meni edellä ja Demeter seurasi perässä.

Takaportin kautta, joka keittiöstä johti pieneen kasvitarhaan, he
katosivat ja kulkivat polkua myöten korkeiden pensaitten lomitse, niin
etteivät lapset heitä nähneet.

Viiden minuutin kuluttua olivat he saapuneet rauniolle.

Cyrilla muori avasi raudoitetun oven, ja he kiipesivät kiertoportaita
myöten ylös torniin.

Kaikkein korkeimmalla kohdalla oli rautaovi, joka vielä kokonaan oli
vastustanut hävityksen voimia.

Tämän Cyrilla avasi toisella, pienellä avaimella, jonka otti
taskustansa.

Demeter kiiruhti pyöreään tornihuoneeseen, jonka akkunasta kuu levitti
aavemaista valoansa. Keskellä lattiata oli ruumisarkku jalustalla.

Arkku oli valmistettu mustasta puusta ja sitä verhosi joukko
kuivettuneita kukkia.

Mutta kannella oli kimppu tuoreita punasia ruusuja.

— Kuka on pannut nämä kukat? sai Demeter sanotuksi, osottaen ruusuja.

— Kukas muu kuin minä! Eikä muu täällä käy kuin minä. Demeter otti
muutaman askeleen eteenpäin ja tuijotti synkästi arkkuun.

— Eatima! ähkyi hän itkun melkein tukahuttamalla äänellä. Rakas
vaimoni, Sylvanin äiti, jonka kerran raivouden kohtauksessa olen
tappanut. En koskaan voi sinua unhottaa! Alati on rikokseni uhrin
näkeminen kalvava sydäntäni.

Pitkän ajan seisoi hän arkun ääressä synkkiin ajatuksiin ja itsensä
nuhtelemiseen vaipuneena.

Cyrilla katseli häntä äänetönnä surullisin katsein. Lopuksi Demeter
huokasi syvään ja kääntyi pois.

— Tule, menkäämme! lausui hän väsyneellä äänellä. Ja taas kulkivat he
portaita myöten ja takasin puutarhan lävitse.

He lähestyivät luonnon itsensä muodostamaa lehtimajaa.

Turkkilainen sireenipensas oli tällä saarella kasvanut niin suureksi ja
voimakkaaksi, että sen kukkivat, tuoksuvat oksat riippuivat laajassa
piirissä maata kohden.

Ne muodostivat katoksen, jonka alla istui kuin lehtimajassa. Ja rungon
ympärille oli Cyrilla laittanut yksinkertaisen penkin, jossa hänen oli
tapana istua Sylvan kanssa hämärässä.

Tuskin oli kumminkin Demeter ja hänen seuraajansa lähestyneet tätä
salaisen keskustelun paikkaa, ennenkuin Cyrilla tarttui Demeterin
käsivarteen ja tempasi hänet takaisin.

— Kas tuossa — katsos — aavistukseni: Aza ja Sylva!

Demeter pysähtyi. Hän vei toisen kätensä silmien yli, ikäänkuin olisi
tahtonut selvemmin nähdä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut käsittää sitä
kuvaa, joka siinä näyttäytyi hänen katseilleen.

Eikä kumminkaan tuo ollut mitään ihmeellistä tällä paradiisimaisella
saarella. Sillä siinä oli kuva kahdesta rakkautta janovasta sydämestä,
jotka juuri olivat toisensa löytäneet.




KAHDESKOLMATTA LUKU.

Huuto syvyydestä.


Aza oli ottanut Sylvan kädet omiinsa ja painoi ne rintaansa vastaan.
Hän kumarsi päänsä nuoren tytön puoleen ja katsoi häntä syvälle
silmiin. Demeter ja Cyrilla kuulivat myöskin, mitä hän sanoi. Se oli
tuota vanhaa rakkauden laulua, jota nuorukainen aina ihmisen luomisesta
saakka oli neitoselle laulanut, joka oli hänen sydämensä voittanut.

— Sinä suloinen kukkani, kuulivat he Azan sanovan, — tiedätkö mitä
rakkaus on?

Rakkaus on lahja, jonka jumalat ovat ihmiselle antaneet ja jota paitse
maailma olisi autio ja tyhjä.

Oi, Sylva, sinun tähtesi luopuisin vaikka taivaan autuudesta. Sano,
Sylva, rakastatko minua?

— Kyllä, minä rakastan sinua. Aza, vastasi tyttö, — sinähän olet minun
veljeni.

— Veljeni? — Mutta minä kysyn sinulta, rakastatko minua enemmän kuin
veljeä?

— Enemmän? — Mitä tarkoitat? Voiko sitte ihmistä rakastaa enemmän kuin
omaa veljeä?

Cyrilla äiti kadotti kärsivällisyytensä.

— Mutta nyt hän on jo kylläksi sekottanut tytön pään, huudahti hän
itsekseen. — Oi tuota ilkiötä, kun haaveilee tuossa tähdistä ja
kukkasista! — Ei, siitä on tehtävä loppu!

Ja äkkiä huusi hän:

— Sylva, tule tänne.

Aza katsoi melkein närkästyneenä äitiinsä, joka proosallisella
muistutuksella karkotti koko runollisuuden.

Sylva ja Aza menivät heidän luoksensa.

— Kas tässä, mitä kaislikosta löysin, lausui Aza, ottaen esille pienen
rasian, jonka ojensi Demeterille.

— Siinä on liinainen lappu, johon varmaankin on jotakin kirjotettuna,
mutta jota en voi lukea, lisäsi hän välinpitämättömänä.

Demeter otti rasian ja avasi sen. Rasiassa oli likainen liinavaatteen
kappale, peitetty punaisilla veriviivoilla.

Hän päästi hämmästyksen huudon.

— Mistä sen löysit? kysyi hän kiihkeästi.

— Se oli vedenpinnalla, kun olin alhaalla venettä katsomassa.

Demeter katsoa tuijotti vaatelappuun. Siinä oli kirjotettuna nähtävästi
vereen kastetulla tikulla:

 "Minua pidetään kuritushuoneessa vangittuna. Pelastakaa minut.

                                         _Genia von Sandorf_."

— Aza — Aza, sanoi Demeter kiivaasti, — laita venhe kuntoon, meidän
täytyy lähteä — me lähdemme saarelta jo tänä yönä, vielä tällä tunnilla.

— Lähdetkö jo täältä, pappa? Tuskin olen kerinnyt lausua sinut
tervetulleeksi! Oi, rakas, pikku pappa, viivy vielä — edes tämä yksi yö!

Sylva heittäytyi isänsä rintaa vasten. Hän painoi hellästi lasta
itseensä ja vastasi liikutettuna:

— Ei, Sylvani, jos tietäisit mistä on kysymys, niin et varmaankaan
yrittäisi minua pidättää. Minä tunnen tämän Genia von Sandorfin ja
vakuutan sinulle pyhästi, ettei löydy rakastettavampaa olentoa kuin
hän, sinua, tyttäreni ehkä lukuunottamatta.

Näyttää siltä, että hänelle on tehty väkivaltaa, inhottavalla
rikoksella on hänet houkuteltu asumukseen, jonka nimeäkään sinun ei
pitäisi tuntea. Sillä minä tunnen tämän talon, siellä ruoskalla ihmisiä
koetetaan pakottaa tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen.

Ha, Genia von Sandorf kuritushuoneessa! — Suutele minua, lapseni,
minulla ei ole minuuttiakaan menetettävänä.

— Jää, Demeter vielä sananen — yksi ainoa! huudahti Cyrilla, ottaen
häntä kädestä ja vetäen sivuhuoneeseen, jonka oven hän salpasi.

— Demeter, pyysi Cyrilla sitte hiljaisella äänellä, älkää antautuko
vaaraan! Kuinka, te aiotte lähteä Belgradiin, uskallatte tunkeutua
kuritushuoneeseen? Miten aiotte sitte menetellä.

Ettekö tiedä, että teitä vakoillaan, että sadat poliisit teitä
jahtaavat? Te ette voi pelastaa onnetonta tyttöä, vaan syöksette sen
sijaan itsenne perikatoon.

— Jaa, vaikka niin kävisikin, sanoi Demeter kiihkeästi, kääntäen
vaatelapun hitaasti kokoon ja pistäen sen taskuunsa, — niin en tässä
tapauksessa kumminkaan epäilisi täyttää velvollisuuttani.

Kaitselmus on saattanut minut Genia von Sandorfin läheiseen
tuttavuuteen, ja hän on sen arvoinen, että kannattaa ryhtyä mitä
suurimpiin ponnistuksiin hänen pelastamiseksi.

Voi hyvin, äiti Cyrilla. Älä pidätä minua, ainakaan tällä kertaa! Siksi
kuin palajan saarelle, suojele lastani kaikesta pahasta!

Sitte puristi hän äiti Cyrillan kättä ja otti jäähyväiset Sylvalta,
jota hän hellästi suuteli.

— Pidä myöskin hyvää huolta Milanasta, sanoi Demeter kiireesti,
ikäänkuin äkkiä olisi häntä muistanut, — älä anna hänen mennä liian
lähelle virtaa.

Oi, jospa taas pian saisin nähdä teidät kaikki! Voikaa hyvin!

Demeter kiiruhti talosta. Äiti Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat perässä,
mutta eivät enää voineet saavuttaa.

He vain näkivät, kuinka Demeter hypähti venheeseen, ja muutamia
minuuttia myöhemmin oli hän jo kaukana Tonavan aalloilla.

Mutta Cyrilla seisoi vielä rannalla, kääntämättä hänestä katsettansa.
Hän löi käsivartensa ristiin rinnan yli, silmiinsä leimahti omituinen
ilme ja huulet liikahtelivat kuin hiljaiseen rukoukseen.

— Kylläpä hänellä nyt on kiire! kuiskasi hän itsekseen. Niin kiirettä
hänellä ei ole ollut koskaan ennen ei edes silloinkaan, kun luuli
poliisien jo olevan hänen jälillänsä, — ja tuo kaikki vaan erään tytön
tähden.




KOLMASKOLMATTA LUKU.

Surupukuinen nainen.


Eikö häntä siis voi käskeä menemään? kysyi Draga ranskalaiselta
kamarirouvaltaan, nimeltä Dubois. — Pyytääkö hän saada puhutella minua,
ja tahtoo ainoastaan minulle sanoa nimensä? — Teidän majesteettinne,
vastasi kamarirouva, nyt hän jo tänään kolmannen kerran näyttäytyy
konakissa. Hän näyttää hyvin ylhäiseltä ja on syvässä surupuvussa.
Luullakseni on hän muukalainen ja tahtoisi jättää teille jonkun
anomuksen.

— Hyvä, rouva Dubois, — tuokaa vieras tänne. Helene sisareni on oleva
saapuvilla siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.

— Oi, teidän majesteettinne, nainen ei mitenkään ole sen näköinen, että
hänellä olisi murhayritys mielessä.

Rouva Dubois poistui, ja nauraen kääntyi Draga nuoren sisarensa
puoleen, joka istui akkunan ääressä, ommellen jotakin.

— Lyönpä vetoa, että surupukuinen nainen on pistänyt toisenkin
kultarahan rouva Dubois'n kouraan, muutoin ei tämä olisi häntä niin
lämpimästi puolustanut.

No, yhtä hyvä, minun täytyy näyttää alentuvaiselta ja osaaottavaiselta
kuningattarelta.

— Mutta miksi vain näyttää semmoiselta? kysyi Helene, nostaen päätään
työstään. — Miksi et tahtoisi toden teolla olla Serbian äiti? — Voi,
kuinka ihanata pitäisi olla auttaa ja lohduttaa kaikkia kärsiviä ja
onnettomia.

— Sinä olet vielä liian nuori, vastasi Draga kylmällä äänellä, —
muutoin tietäisit, että ihmiset useimmiten eivät ansaitse armoa eikä
armollisuutta. Karaise ajoissa pehmeätä sydäntäsi, muuten se vaan
tuottaa sinulle kärsimyksiä. — Hiljaa! Tuossa jo vieras tulee.

Rouva Dubois avasi oven ja antoi naisen astua sisälle, joka ensi
katseella herätti vieläpä Dragassakin jonkummoista kunnioitusta.

Tuo korkea, mustiin puettu vartalo, tuo jalo pää, jota koristi
yksinkertainen musta päähine, pitkä suruharso, kalpeat, huolestuneet
kasvot vaikuttivat yksin Dragaankin.

Dragalla olikin tarpeeksi terävä silmä näkemään, että edessänsä seisoi
ylhäisten piirien nainen.

— Te pyysitte puheille, rouva? sanoi Draga, viitaten keveällä käden
liikkeellä, että vieras astuisi lähemmäksi. — Mitä sitte minulta
toivotte?

— Onneton äiti seisoo teidän edessänne, te Serbian kuningatar, sanoi
surupukuinen nainen — rouva, jota kohtalo oli kovin kourin pidellyt. —

Vielä muutamia kuukausia sitten olin onnellinen puoliso ja toivorikas
äiti.

Minulla oli puoliso, jota koko maailma rakasti ja kunnioitti, ja tytär,
joka kukoisti nuoruuden kauneudessaan.

Silloin tyttäreni äkkiä hävisi kotitalostansa. Hän pakeni.

Oi, kuningatar, älkää luulko, että tytärtäni mikään häpeällinen syy
ajoi saattamaan vanhemmillensa tätä tuskaa.

Ei, minä vannon sen teille; olen siitä täysin vakuutettu. Lastani johti
jalo päätös, jonka hän luuli voivansa toteuttaa.

Puolisoni ja minä hämmästyimme luonnollisesti kuullessamme, että ainoa
lapsemme oli uskaltanut lähteä yksin maailmaan, ja kun me saimme
tietää, että tyttäremme jäljet veivät Serbiaan, lähti puolisoni
Belgradiin lastamme etsimään.

Minä jäin Wieniin odottamaan matkan tulosta, valmiina antamaan anteeksi
tyttärelleni, vaikka mitä olisi tapahtunut.

Mutta kaikki tiedot jäivät puolisoltani tulematta. Joka päivä odotin
häneltä kirjettä, mutta sitä vaan ei saapunut.

Äkkiä kohtasi minut tieto kuin salaman isku.

Täkäläinen poliisi ilmoitti minulle, että puolisoni matkalla
Belgradiin, lähellä pääkaupunkia, oli tullut murhatuksi itämaan
pikajunan vaunussa.

Löydettiin hänen ruumiinsa, josta murhaaja oli pään leikannut.

Draga säpsähti. Hetkeksi hän sulki silmänsä, hän tiesi liiankin hyvin,
kuka nyt edessänsä seisoi.

Tuo surupukuinen nainen ei ollut kukaan muu kuin kreivitär von Sandorf,
Genian äiti, ja hän tuli nyt vaatimaan lastansa, kuulemaan miten Genian
oli käynyt.

Mitä Draga nyt sanoisi?

Uskalsiko hän tunnustaa, että hän, mustasukkaisuudesta vihasta oli
antanut sulkea Genian kuritushuoneeseen, ja että viatonta lasta nyt
ympäröivät langenneet naiset, jotka myöskin olivat tuossa hirveässä
kuritushuoneessa vangittuina.

Mutta Draga pian malttoi mielensä. Kreivitär von Sandorfin ei tulisi
millään muotoa saada tietää, miten Genian oli käynyt.

— Jatkakaa, rouva! sanoi Draga. — Teidän kohtalonne on tosiaankin
sangen surkuteltava ja sydämeni vuotaa verta, sääliväisyydestä teitä
kohtaan.

— Oi, arvasinhan sen, huudahti kreivitär kyyneleissä, — että te ette
minulta sääliväisyyttänne kieltäisi, teidän majesteettinne! Minä kiitän
teitä lohduttavista sanoistanne.

Mutta en edes vielä ole sanonut, kuka olen. Minä olen kreivitär von
Sandorf, ja tyttäreni Genian kohtalo on tuonut minut tänne.

Puolisoni olen menettänyt, häntä en enää koskaan näe. Mutta minne on
tyttäreni joutunut?

Jo olen koko Belgradin tutkinut, mutta ei kukaan kyennyt hänestä
tietoja antamaan.

Hänet on kyllä nähty, sillä olen saanut selville, että hän yhden yön
on asunut "Zum Bojaren" ravintolassa. Sieltä hän kumminkin lähti saman
päivän aamuna kuin teidän majesteettinne tuli Serbian kuningattareksi,
sen jälkeen Genia katosi.

Lähdin sitte poliisipäällikkö Lazarin luokse, pyytäen hänen
toimittamaan tutkimuksia. Mutta hän vaan kohautti olkapäitänsä ja
arveli, ettei Belgradissa välitettäisi ottaa selkoa muukalaisesta,
jolla Serbiassa ei ollut mitään tekemistä.

Ja tuo herra huomautti minulle jotakin niin kauheata, että olen liian
ylpeä toistamaan sitä teidän majesteetillenne.

Hän arveli, että tyttäreni varmaankin — oi, miksi olen leski, miksi ei
minulla ole ketään, joka voisi kostaa tuolle miehelle niistä sanoista,
— oli alkanut kevytmielistä elämää, ja kuka tiesi, minkä miehen kanssa
hän nyt eleli jossakin Serbian salaisessa sopessa.

Tuskin oli kreivitär kyyneleistä ja häpeästä punastuen saanut sanotuksi
nämät sanat, kun Helene, joka siihen saakka oli äänetönnä istunut
ompeluksensa ääressä, viskasi hienon työnsä syrjään ja kiiruhti
kreivittären luokse.

- Rouva kreivitär, huudahti hän kyynelten vallassa, minä vannon teille,
älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä tuo poliisipäällikkö sanoo.

Ei, älkää enää itkekö rouva, te tulette löytämään lapsenne, eihän hän
ole voinut maan alle vajota.

— Kiitos, rakastettava prinsessa! huudahti kreivitär, lämpimästi
puristaen Helenen käsiä. Teidän sananne tekivät sydämelleni oikein
hyvää. Ja että te puolustitte lastani, se on minulle parhaimpana
vakuutena siitä, että tuo kurja mies valehteli minulle vasten silmiä.

— Minä tietysti, keskeytti Draga kiihkeästi, en voi olla antamatta
poliisille ankaria nuhteita. Minä kutsun poliisipäällikön luokseni,
puolustautumaan. Jollei hän kykene, niin tulette te saamaan hyvitystä
rouvaseni.

Muutoin tulee teidän tyynenä jäädä Belgradiin, se on ainoa neuvo, minkä
voin antaa. Minä panen koko poliisikunnan liikkeelle ja annan sen etsiä
teidän tytärtänne.

— Tuhannen kiitosta, teidän majesteettinne, tästä teidän
lausunnostanne, sanoi kreivitär von Sandorf suurella innolla. Ja hän,
joka ei koskaan nöyrtynyt kenenkään ihmisen edessä, kumartui syvään
kuningatar Dragan edessä, vieden hänen kätensä huulilleen.

— Minä palajan nyt majatalooni, — siellä odotan sitä tietoa, minkä
teidän majesteettinne suvaitsee minulle lähettää.

— Siinä teette oikein ja viisaasti, rouva kreivitär. Mutta missä
majatalossa te asutte?

— Asun Hôtel de Paris'issa, — ja sinne minä jäänkin.

Vielä kerran, teidän majesteettinne, kiitos puheille pääsystä, jonka
minulle suvaitsitte antaa!

Ja te, rakas prinsessani, voikaa hyvin! Ehkäpä vielä näemme toisemme.
Mutta jollei se tapahtuisi, niin ajatelkaa minua, niinkuin naista,
jolle te raskaana hetkenä olette tehnyt paljon hyvää ja joka teille
siksi on äärettömän kiitollinen.

Kreivitär von Sandorf kumarsi syvään kuningattarelle, puristi Helenen
kättä ja kulki horjuen ulos.

Nyt kun oli sisarensa kanssa yksin, ei Helene kyennyt kauvemmin
pidättämään kyyneleitänsä, hän nyyhkytti ääneen ja huusi:

— Oi Jumalani, minulla ei ollut aavistustakaan, että löytyi niin
surullisia ja onnettomia ihmisiä! — Sisar, rakas sisar, minä pyydän,
minä vannotan sinua, tee kaikki voitavasi, pyyhkiäksesi tuon naisparan
kyyneleet! Ajattele toki, hän rakastaa lastansa ja on yksin maailmassa!

— Kyllä, todellakin tahdon tehdä kaikki tämän äidin lohduttamiseksi,
huudahti Draga. — Heti puhun asiasta poliisipäällikkö Lazarin kanssa.

Kuningatar lähti pukuhuoneeseensa, missä telefooni aina oli hänen
käytettävänänsä.

Mutta ennenkuin hän astui koneen ääreen, koetti hän saada selville,
mitä nyt oli tekeminen.

— Hän ei saa kauvemmin olla Belgradissa, sanoi Draga itsekseen. —
Muutoin voisi joku tapahtuma ilmaista, että olen toimittanut Genian
kuritushuoneeseen.

Kreivitär von Sandorf on ylhäinen itävaltalainen; epäilemättä Itävallan
lähettiläs häntä heti auttaisi, — ja minua syytettäisiin väkivallan
teosta, jos koko totuus tiedettäisiin. Tämä ei saa koskaan tapahtua,
sentähden tulee tytön kadota, hänet on lähetettävä hyvin kauas
Belgradista, sinne, mistä äidinkään silmä häntä ei ole koskaan löytävä.

Dragan kauniit kasvot saivat taas julman ilmeen, joka kuvasti hänen
sielunsa sisintä, ja lähestyessään nyt telefoonia, sanoi hän, ikäänkuin
olisi täytynyt itsensä edessä puolustaa päätöstänsä:

— Jaa, hänen täytyy kadota, sillä kuningas ei voi unhottaa nuoruutensa
leikkitoveria.

Kymmenen, jopa kaksikymmentä kertaa on kuningas jo kysynyt, kuinka
Genian on käynyt, sen jälkeen kuin hän äkkiä näyttäytyi hovissa.

Minä olen sanonut kuninkaalle, että olen toimittanut hänet
hulluinhuoneeseen, missä hän nauttii parasta ja huolellisinta hoitoa,
ja että lääkärit ovat minulle vakuuttaneet, että hän ehdottomasti
paranee. Mitähän, jos Aleksanteri saisi selville, että olen hänelle
valehdellut.

Ei, se ei saa koskaan tapahtua. Genia von Sandorf ei saa enää jäädä
Belgradiin, minä olen valmistava hänelle ansaitsemansa kohtalon.

Päättävällä liikkeellä työnsi kuningatar esiripun syrjään, joka verhosi
pukuhuoneen ovea.

— Nyt, Genia von Sandorf, mutisi Draga, tarttuen telefoonitorveen, nyt
lausun kuolemantuomiosi, jo tällä käden liikkeellä olet telotettu.

Ha, ha, onpa ihanata olla kuningatar, sillä sellaisilla on valta
kohottaa ihmisiä, mutta myöskin heitä alentaa, vieläpä paiskata heidät
elämän pimeimpiin kuiluihin.

Draga soitti:

— Kuningatar puhuu. Haluaa puhutella poliisipäällikkö Lazaria.
Yhdistäkää hänelle ja pidättäkää koko palvelus-telefooniväki koneista,
sillä aikaa kun minä puhun. Te vastaatte siitä, ettei kukaan kuuntele
keskustelujani poliisipäällikön kanssa.

— Teidän majesteettinne, vastasi ääni keskusasemalta, — teidän
käskyjänne täsmälleen noudatetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen,
poliisipäällikölle heti ilmoitetaan.

Draga seisoi telefoonin ääressä, minuutti oli hänelle pitkä, hän
ei saisi rauhaa, ennenkuin olisi vaarattomaksi tehnyt tytön, joka
ei koskaan elämässään ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan oli
ainoastaan tahtonut varottaa Aleksanteria ottamasta puolisokseen
naista, joka ei ansainnut kuninkaan rakkautta.

Minuutti kului hitaasti, mutta eihän tarvita kuin miljonasosa sekuntia,
jotta kohtalo voisi ihmisten aikeet tehdä tyhjiksi, olkoon, että
kysymys oli vaikkapa jonkun kuningattaren koston tuumista.

Mitä tämän minuutin ajalla tapahtui, siitä lukijalle kohta kerromme.

Me viemme hänet sitä varten poliisipäällikkö Lazarin työhuoneeseen,
joka sijaitsi suuressa, komeassa talossa, Belgradin kauneimmassa osassa.




NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Ääni telefoonitorvessa.


Lazar Petkovitsch, tuo oli poliisipäällikön varsinainen nimi, oli
erittäin huonolla tuulella. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä,
edessään ne raportit, joita poliisiasiamiehet hänelle aina jakoivat
tarkastettaviksi.

— Ei mitään — ei yhtään mitään! sanoi hän suuttuneena, pannen toisen
kaistaleen toisen perästä sivulle. — Ei kerrassaan mitään, murhaaja jää
edelleen ilmi saamatta, ja kumminkin kysyy kuningas minulta joka päivä,
eikä minun ole onnistunut saada selville kreivi Sebastian Sandorfin
murhaajaa. Kun minun taas eilen täytyi antaa kuninkaalle kieltävä
vastaus, näin minä vihan pilviä kohoavan hänen otsalleen.

Kirottua, minä ehkä kaadun päälleni tuon päättömän ruumiin ylitse,
minä, joka tähän saakka niin hyvin olen arvossa ylennyt.

Kun ajattelen tähän asti kuljettua taivalta — ha, ha, Lazar
Petrovitsch, olisipa kohtalon ivaa, jos päätön mies minut lannistaisi.

Tuhannen turkkia! — olen kahden tulen välissä. Kuningas vaatii minulta,
että saan murhaajan ilmi ja kuningatar toivoo hartaasti, ettei
todellista murhaajaa koskaan ilmisaataisi!

Kuningatar tahtoo uhrata tytön, jonka hänen käskystään vein
kuritushuoneeseen. Enkä minä voi Genia von Sandorfia unhottaa.
Milloinkaan en ole nähnyt kauniimpaa naista. — Se tyttö on minun
saatava.

Lazar siveli mietteissään partaansa, ja silmät hehkuivat.

Hän oli Belgradissa yleisesti siitä tunnettu, että naisia suuresti
ihaili.

— Mutta ei tuossa vielä kaikki, mikä ajatuksiani vaivaa, jatkoi Lazar
yksinpuheluaan, nousten tuoliltaan; kädet selän takana kulki edes
takaisin työhuoneessaan.

Serbiata kohtaa yhtä mittaa salaperäiset rikokset, rosvoukset, ja
kumminkin tiedämme, kuka niiden toimeenpanija on, Demeter Banjaluki,
jota kansa kutsuu Mustien vuorten ryöväriksi.

Minä tiedän, että yhdellä iskulla pääsisin toiveitteni perille, jos
minun onnistuisi tehdä tuo rosvo vaarattomaksi.

Kuningas silloin minut heti ottaisi armeijaansa, antaisi kenraalin
arvon, jonka tuhat kertaa mieluummin ottaisin kuin olisin Belgradin
poliisipäällikkönä.

Mutta yhtä hyvin voisin kuvitella mielessäni tarttuvani lentävän kotkan
siipiin, kuin vangitsevani Demeter Banjalukin.

Tuo mies on samalla kaikkialla eikä missään. Tiedetään, että hän
joukkoineen oleskelee Belgradin läheisissä metsissä; hänet on
lukemattomia kertoja nähty, häntä on ajettu takaa; mutta aina kun on
luultu, että mies on satimessa, on hän hävinnyt, ikäänkuin maa olisi
hänet niellyt.

Mielelläni näkisinkin, että maa todellakin hänet nielisi! Hänen
kuolemastaan olisi minulla suurta hyötyä! — Kenestä on kysymys? Kuka
siellä?

Lazarin kirjuri astui sisään.

Mies, joka oli vasta viikon ajan ollut Lazarin palveluksessa, ei ollut
kukaan muu kuin Harry Raven.

Ninetten ei todellakaan ollut vaikeata Nicodemin suosituksella hankkia
paikka Harrylle Belgradissa.

Ninette oli kertonut kuningattaren veljelle, että Heinrich Rabe — niin
oli nyt hänen nimensä — oli kunniallisen puusepän poika, joka pienessä
saksalaisessa kaupungissa oli asunut vastapäätä Ninetten vanhempien
asuntoa ja kerran pelastanut Ninetten suuresta vaarasta.

Olihan tuossa Nicodemille tarpeeksi syytä Ravenia suositella, jonka
ulkomuotokin Nicodemia miellytti.

Nicodem oli asiasta puhunut sisarelleen, joka muitta mutkitta käski
Lazarin ottaa miehen kirjurikseen. Raven olikin herrallensa suureksi
hyödyksi.

Tämän oli Lazarkin pian älynnyt, kun saksalainen istui hänen
odotushuoneessaan, ottaen vastaan kävijöitä, sekä ilmoitti ne
poliisipäällikölle tahi käski menemään.

Harry Raven tietysti taisi oivallisesti englanninkieltä, joka oli hänen
äidinkielensä, mutta puhui myöskin siksi hyvin saksaa, että uskalsi
ottaa saksalaisen nimen, samoin ranskankieltä sujuvasti.

Hän ei myöskään ollut vailla sivistystä, ja ainoastaan rajaton
kevytmielisyys oli johtanut hänet, joka oli hyvästä perheestä, rikoksen
poluille.

Muutoin älysi Harry pian, että hän poliisipäällikön lähimpänä miehenä
saattoi hankkia melkoisia etuja, jonka tähden hän ahkeroitsi kaikessa
miellyttää Lazar Petrovitschia.

Mutta tällä kertaa näytti hänen päällikkönsä olevan erittäin
epäsuosiollinen.

— Te ette saa ilman muuta tuolla tavoin astua huoneeseeni, Rabe, huusi
päällikkö hänelle. — Te minut hermostutatte. No, mistä sitte on kysymys?

— Minä vaan tahtoisin ilmoittaa, että ulkona on juutalainen, nimeltä
Mandelblüt, jolla kuuluu olevan erittäin tärkeästä asiasta puhuttava
herra poliisimestarin kanssa.

— Juutalainen Mandelblüt, huudahti Lazar, — hänet voitte laskea sisään.
Häntä ei saa kieltää koskaan tulemasta, hän kuuluu salapoliisiemme
joukkoon. Hänellä tosin on "Zum Bojaren" ravintola, mutta tuo toimi on
hänellä vaan kylttinä. Todellisuudessa me olemme hänet palkanneet, ja
hän on meille aina antanut luotettavia tietoja. — Tuokaa hänet sisään.

Harry Raven kumarsi ja lähti huoneesta.

Minuuttia myöhemmin avautui ovi uudestaan, ja sisään hiipi juutalainen
Mandelblüt, jolla, kuten useimmilla muilla samanuskolaisilla oli
yllänsä pitkä kauhtana ja harmaassa päässänsä pieni, musta samettilakki.

Lazar edelleen hääräsi papereinensa eikä näyttänyt huomaavan
juutalaisen läsnäoloa.

Tällaiseen vastaanottoon oli Mandelblüt jo ennestään tottunut, eikä
myöskään ollut toimeton. Katseillaan ahmi hän suorastaan joka paperia,
joka oli poliisipäällikön pöydällä ja koetti, hyvät silmät kun oli,
urkkia Belgradin poliisin salaisuuksia.

- Jahaa, siinäpä te nyt taas olette! sanoi Lazar, vihdoin kääntyen
ympäri. — Te teette siis taas meille kunnian käynnillänne. Tulkaa
lähemmä! Arvattavasti on teillä jotain tärkeää ilmoitettavana.

Peijakkaan Mandelblüt, te nostatte kuukausittain kolmesataa francia,
ettekä kuitenkaan tee mitään!

Sen sijaan teette te tyhmyyksiä, te annatte huoneet ravintolassanne
salaliittolaisille, joiden tarkoitus on ottaa kuningas ja kuningatar
hengiltä.

- Jumala minua rangaiskoon, huudahti Mandelblüt, jos minä vaan tiesin
mitään siitä, että noilla upseereilla oli niin hirmuiset tuumat!
Luuletteko minua niin tyhmäksi, että itse pistäisin pääni ansaan?
Mitä hyötyä minulla olisi ollut, jos he olisivat tappaneet kuninkaan?
Olisiko siitä ehkä voinut tulla rahaa?

Päinvastoin minä olen kansalainen, joka rakastan kuningasta ja
kuningatarta.

- No, se on hyvä, vastasi Lazar. — Sinä vanha veijari, minä tunnen
sinut. Mutta pian nyt ulos se, mitä sinun sydämelläsi on?

- Herra poliisipäällikkö, alkoi juutalainen, tullen aivan
kirjoituspöydän ääreen ja kumartui niin syvään Lazarin edessä, että
tämä otti äkkiä hyvänhajuisen nenäliinan ja pyyhki sillä nenäänsä,
— te muistatte varmaan, että määräsitte minun pitämään silmällä
erästä henkilöä, joka on lähellä hänen majesteettiaan kuningatarta,
minä tarkoitan herra Nicodem Lunjevicaa. Mutta sanokaa herra
poliisipäällikkö, ennenkuin menen pitemmälle, voimmeko olla vapaasti
täällä, eikö uusi kirjuri tuolla ulkona voi kuulla meitä? — Minä en
tiedä, mutta se mies ei minua miellytä.

- Ei miellytä teitä! sanoi Lazar ivallisesti. — No, minua miellyttää
hän sitä enemmän.

Hän on hyvin sopiva mies ja sitäpaitsi hyväluontoinen. Minä vakuutan
teille, Mandelblüt, hän on niin hyväluontoinen, että minä suorastaan
pidän häntä tyhmänä.

- Minäkin pitäisin häntä tyhmänä, jollei minusta tuntuisi, kuin olisin
nähnyt hänet ennen jossain hyvin epäilyttävänä henkilönä.

Minä tarkoitan, että olen nähnyt hänet Englannissa — hei, siinä se nyt
on! Onko uusi kirjuri englantilainen?

— Oh, mitä voitte kuvitellakaan! Heinrich Rabe on hänen nimensä ja se
on saksalainen nimi! Mutta — koska aiotte puhua Nicodem Lunjevicasta,
niin on hyvä, että kuiskaatte sanottavanne, sillä hän se juuri on
suosittanut uutta kirjuriani ja hankkinut hänelle paikan minun luonani.

Minä arvelen, että luutnantti Lunjevican rakastajatar on tässä takana.

— Ah, pikku neiti Ninette, huudahti Mandelblüt. — Hän on oikea
Belgradin kaunistus! Ja meidän teollisuudellamme ja kauppiaillamme on
syytä olla luutnantille kiitollisia siitä, että hän on hankkinut tuon
pikku ranskattaren tänne Serbian pääkaupunkiin.

- Miksi niin?

- Joo nähkääs, hänen kauttaan tulee paljon rahaa liikkeeseen kansan
keskuuteen. Hän heittelee niitä molemmin käsin. Hän maksaa sen, mitä
tavarastaan pyytää, eikä tingi vähääkään.

Mutta minun mielestäni, jatkoi Mandelblüt — maksaa herra Nicodem hänen
tuttavuudestaan liian paljon ja minä luulen, että hänellä pian on
enemmän velkoja kuin hiuksia päässä.

— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi Lazar, ottaen
papyrossin ja sytyttäen sen. — Elkää nyt ollenkaan teeskennelkö,
Mandelblüt, minä tiedän, että kuningattaren veli käy usein teidän
luonanne ja että hän on aina hyvin tyytyväisen näköinen, kun hän tulee
sieltä pois. — Kuinka monta tuhatta on hän teille velkaa?

- Jumala minua varjelkoon! Ei puolta tuhattakaan, huudahti Mandelblüt.
— Kuinka voisinkaan minä suostua lainaamaan rahaa kuningattaren
veljelle?

— Miksi ette lainaisi juuri hänelle! kysyi Lazar ihmeissään. — Hän nyt
ainakin lienee varma?

— No niin, varma — on hän kyllä, herra Lunjevica. Sillä — jollei
hän voi maksaa, niin voi kuningas Aleksanteri sen tehdä — joka kai
maksaa ne velat, joita hän tekee — mutta — ajatelkaahan toki, herra
poliisipäällikkö, mitä minä sitte tekisin, jos kuningattaren veli
eräänä kauniina päivänä sanoisi: Minä olen velkaa juutalaiselle
Mandelblütille 10,000 francia — huomenna täytyy minun maksaa ne.

Tämän päivän ja huomispäivän välillä on yö ja sinä yönä voi tapahtua
äärettömän paljon.

- Ajatanko minä hänet ulos. Belgradista vai heitänkö hänet vankeuteen
— minä olen kuninkaan lanko — hän on juutalainen Mandelblüt, minua
uskotaan ennemmin, se tahtoo sanoa häntä, kuningatar Dragan veljeä!

— No, asiaan siis, mitä on teillä sanottavaa? Kysymys on juuri
herra Nicodem Lunjevicasta, kuiskasi Mandelblüt tuttavallisesti
poliisipäällikölle. — Se on hyvin kummallinen asia. — Herra
poliisipäällikkö, tunnetteko kuninkaallista metsävahtia Szaboa — täällä
Belgradissa kutsutaan häntä myöskin Tonavan metsän jättiläiseksi?

- Niin, hänet tunnen kyllä. Hän on Tonavan varrella olevain metsäin
ylin kaitsija ja on etevä metsästäjä.

Kuningas Milan kutsui hänet tänne Unkarista ja asetti hänet tänne. Hän
palvelee nyt poikaa yhtä uskollisesti kuin hän ennen palveli isää.

Hänellä on vaan yksi ainoa vika, hän juo paljon.

— Hän juo, sanotte te! sanoi juutalainen. — Suokaa anteeksi, nyt
ryyppää hän — hän ei enää tahdo juoda!

No, tämä sama Szabo oli varhain tänä aamuna luonani "Zum Bojarilla."

Kun hän tulee, täytyy minun heti asettaa hänen eteensä kolme pulloa
unkarilaista viiniä. Ne tyhjentää hän ja antaa minullekin lasin. Sitte
alkaa hän juoda olutta ja paloviinaa.

Kun hän sitte tuli vähän voiteeseen, kertoi hän minulle jutun, ja minä
katson velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille, herra poliisipäällikkö.
Sillä se koskee herra Nicodem Lunjevicaa ja minä luulen, että hänellä
on nyt uusi rakastajatar kiikarissa.

Olette varmaan huomannut, herra poliisipäällikkö, että herra Lunjevica
on viime aikoina usein käynyt jahdilla metsissä oikeanpuolisilla
Tonavan rannoilla.

Metsävahti tarjoutui seuraamaan häntä, mutta hän sanoi menevänsä yksin,
kun se oli hänestä hauskempaa.

Szabo oli levoton, että joku onnettomuus tapahtuisi kuningattaren
veljelle, sillä metsässä on karhuja ja susia — ja niin meni hän hänen
perässään.

Yht'äkkiä näkee hän herra Lunjevican pysähtyvän ja ampuvan, vaikkei
lähellä näkynyt minkäänlaista otusta.

Aha, ajatteli Szabo, hän ampuu, että minä luulisin hänen metsästävän.
Mitä on hänellä sitte metsässä tehtävää, kun ei hän metsästä?

Tämän sai Szabo pian tietää. Sillä herra Nicodem meni alas rantaan,
jossa hän otti kiikarin, teki sen pitemmäksi ja pitemmäksi, piti
silmänsä edessä ja katsoi vastapäätä olevaan "Kuolleitten saareen",
jossa Janitschartornin rauniot kohoavat.

- Sepä oli merkillistä, sanoi Lazar, tämä saarihan on asumaton!

- Luuletteko niin, sanoi juutalainen välinpitämättömästi nauraen — niin
minäkin olen luullut.

Szabo, joka oli piilottautunut pensaiden taa rannalla, odotti aivan
tyynenä, sanoen itsekseen! Sinä saat nähdä, mitä tulee tapahtumaan,
mitä se kuningattaren veli tahtoo katsella kiikarilla.

Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin nuori tyttö tuli toisella puolen
olevalle rannalle, katsoi ympärilleen joka suunnalle, kuin olisi hän
tahtonut tulla vakuutetuksi, ettei kukaan nähnyt häntä, sitte heitti
hän pois hameensa — ja, loiskis, heittäytyi veteen, jossa hän pulikoi
kuin kala aaltojen leikkiessä hänen mustilla kutrillaan ja hänen
valkoinen ruumiinsa sukelsi ylös vedestä kuin — kuinkas se Szabo taas
sanoikaan? — kuin lummekukka.

Metsävahti vannoi kuolemansa kautta, ettei hän koskaan ollut nähnyt
kauniimpaa tyttöä.

Kasvoja ei hän voinut nähdä, mutta mikä vartalo, mikä vartalo!

- Nyt on tarpeeksi! keskeytti hänet Lazar, jonka veri tämän kertomuksen
aikana oli kiivaasti kuohunut ja ääni saanut epävarman soinnun — minä
olen teille hyvin kiitollinen, Mandelblüt, kun niin pian annoitte
minulle tämän tiedon.

Jahaa, Nicodem Lunjevica hommailee jo uutta! Hm, sitte ovat Ninetten
osakkeet alenemassa.

Kaikessa tapauksessa otan minä asiasta paremman selon, sillä jos
korkean herrasväen intohimot ovat mukana pelissä, niin silloin ovat he
toisen taskussa!

- Niin, todellakin, aivan kuin taskussa! sanoi Mandelblüt, taputtaen
kädellään housunsa taskua, kuin olisivat kaikki kuninkaalliset olleet
siellä. — Herra Lazar, te olette todellakin viekas mies!

Joka mies ei ainakaan olisi päässyt niin pitkälle kuin te! Teillä on
ollut vasta erinomainen onni!

Kun minä ajattelen, mitä te alussa olitte — minähän tunsin jo teidän
isänne —

- Hiljaa! kiljasi Lazar hänelle. — Jos vielä sanotte sanankaan, niin
annan viedä teidät arestiin!

Te ette ole koskaan tuntenut minua, te ette tiedä mitään minusta, me
emme ole koskaan ennen tavanneet toisiamme! —

No, mitä muuta on teidän sydämellänne?

- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta minulla on saatavaa kahden
kuukauden palkka, 300 francia kuussa, jotka olen saapa siitä, että
palvelen poliisia.

Alhaalla kassassa eivät tahdo antaa minulle rahoja. He puhuvat jostain
salaisesta tilistä, jolle ne rahat pitää viedä kirjoissa.

- Hyvä! Minä menen itse hakemaan rahoja teille, odottakaa täällä! Mutta
minä tahdon ensin panna paperit lukon taa, sillä teidän päähänne voisi
pälkähtää mennä niitä tutkimaan.

- Minähän en voi lukea enkä kirjoittaa!

- No, sitte voin minä ehkä jättää teidät yksin tänne, jatkoi Lazar —
mutta kuitti täytyy teidän antaa minulle — minä kirjoitan sen.

Hän kirjoitti tunnustuksen ja lykkäsi paperin Mandelblütille, että hän
kirjoittaisi nimensä alle.

Tämä otti kynän käteensä, mutta samassa kun hänen piti panna nimensä
kuitin alle, huudahti hän:

- Mitä tämä sitte on, jota tähän on kirjoitettu? — Mandelblüt saa 600
lyöntiä?

- Ha, ha, sainpas sinut kiini, veijari! sanoi Lazar nauraen. — Sinähän
väitit, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa! Todellakaan ei minulla olisi
halua heittää sinua vankilaan.

— Jumalan tähden, älkää sitä tehkö! Olenhan minä kumminkin teidän
uskollinen palvelijanne! Mitäpä saisitte aikaan ilman Mandelblütia?

Nauraen kokosi Lazar paperit, lukitsi ne pöytälaatikkoon ja nousi
pöydän äärestä sanoen:

— Minä en teiltä kuittia tarvitse. — Odottakaa minua täällä! Minä
palaan heti.

Näin sanoen meni Lazar Mandelblütin ohitse ja avasi odotushuoneen oven.

Hän ei nähnytkään siellä kirjuriansa.

— Jo taas poissa, sanoi Lazar suuttuneena, kierrellen viiksiänsä.
— Aivan oikein, nyt on päivällisen aika, hän on varmaankin mennyt
ravintolaan syömään. Katsokaa Mandelblüt, ettei kukaan tule huoneeseeni!

Sitte sulki Lazar oven jälkeensä ja Mandelblüt, joka siellä nöyränä
seisoi, harmaahapsinen pää rintaansa vastaan, kuunteli poliisipäällikön
askeleita, tämän mennessä alakerran virkahuoneeseen vieviä portaita.

— Minä vihaan tuota lurjusta, mutisi Mandelblüt, heittäen myrkyllisen
katseen Lazarin jälkeen. Hän on antanut kastaa itsensä, tuo kurja
elukka! —

Ha, ha, Lazar Petrovitsch, et pitänyt Petrovitschin nimestä, se muka ei
ollut sinulle tarpeeksi hyvä! Sinä jätit sen pois ja nimität itseäsi
ylpeästi ja vihaisesti "Lazar."

Jos tahtoisin, voisin tehdä sinut onnettomaksi. Mutta minä en tahdo. Ja
vaikkapa antaisit minulle 50,000 francia, niin et kumminkaan koskaan
saisi minulta tietää, mitenkä saisit Demeter Banjalukin kynsiisi.

Hänelle olen uskollinen, häntä rehellisesti palvelen ja miksi?

— Joo, hän on todellinen aatelismies, maksaa minulle hyvin ja kohtelee
minua siivosti. Ja niin kauvan kuin Mandelblüt on hengissä, saattaa tuo
rohkea rosvo turvallisesti liikkua Belgradissa ja voi —

Mitä hittoa tuo oli? — Kuka soittaa? — Mitä tahdotaan? — Kas, sehän
vaan on telefooni! — Voi kuin säikähdin.

Telefooni soi yhä vielä.

— No, koskei ketään muuta ole täällä, sanoi Mandelblüt itsekseen,
katsellen ympärilleen, — niin täytyy kai minun mennä ja sanoa, ettei
poliisipäällikkö ole saapuvilla.

Hän meni telefoonin ääreen ja huusi:

— Kuka siellä on? — Mitä tahdotte?

— Tekö olette, poliisipäällikkö Lazar? kuului naisen ääni koneessa
lausuvan. — Onko teille ilmoitettu, että minä, kuningatar, tahdon puhua
kanssanne?

— Kuningatar? sanoi Mandelblüt itsekseen ällistyneenä, samassa kuin
ilon väristys tuntui hänen ruumiissansa. — Kuningatar Draga — sinä
olet todellakin onnen poika, Mandelblüt — näin hyvää tilaisuutta ei
minulla toki koskaan ole ollut tulla tuntemaan mitä salaisuuksia
kuningattarella ja Lazarilla on keskenään.

Mandelblüt oikasihe pitkin pituuttaan, otti arvokkaan ilmeen, ikäänkuin
kuningatar olisi hänet nähnyt, ja huusi teeskennellyllä äänellä:

- Teidän majesteettinne nöyrin palvelija, poliisipäällikkö Lazar seisoo
koneen ääressä.

— Oletteko yksin huoneessanne, Lazar? kysyi kuningatar.

— Minäkö yksin — teidän majesteettinne, minä olen yksin, sanoi
Mandelblüt, joka vähällä oli ruveta puhumaan juutalaismurrettansa.

— Minulla on teille tärkeätä ilmoitettavana, kaikui nyt Mandelblütin
korvassa. — Te tiedätte ehkä jo, että kreivitär von Sandorf on tullut
Belgradiin ja asettunut Hôtel de Parisiin asumaan.

- "Kreivitär Sandorf?" ajatteli Mandelblüt. — Sen nimen kai kyllä
tunnen! Niinhän oli sen nuoren tytön nimi, joka asui yön luonani "Zum
Bojaren" ravintolassa.

— No, miksi ette vastaa Lazar? — Oletteko vielä telefoonissa? huusi
Draga.

— Kyllä, teidän majesteettinne, minä seison tässä ja kuulen jokaisen
sanan, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle sanoa. Kyllä minä
tiedän, että kreivitär asuu täällä Hôtel de Parisissa.

— No, voitteko ajatella, Lazar, miksi kreivitär on tullut tänne. Joo,
ainoastaan etsimään lastansa.

— Ha, ha, tietysti, sanoi Mandelblüt nauraen, tietysti hän etsii
lastansa.

— Mutta hän ei saa lastansa löytää, huusi Draga niin kovalla äänellä,
että Mandelblüt säikähtyneenä heilahti koneesta taaksepäin. — Siitä
meidän molempain, Lazar, tulee huolehtia, sillä muutoin olisi sekä
teille että minulle kauheita seurauksia siitä, jos kuningas saisi
tietää, että olemme vieneet Genia von Sandorfin kuritushuoneeseen
hulluinhuoneen asemasta, johon minä kuninkaalle vakuutin tytön
toimittavani.

"Ahaa, siis kuritushuoneeseen!" ajatteli Mandelblüt. "Eipä ole hullumpi
saalis! Ja äiti etsii tytärtänsä. Rahaa, helisevää mynttiä!"

— Lazar, tyttö ei saa hetkeksikään jäädä kuritushuoneeseen, jatkoi
kuningatar innokkaasti. — Sentähden käsken minä, että te annatte tuoda
Genia von Sandorfin kuritushuoneesta tänä iltana, heti kun hämärtää.

Minä telefoneeraan itse kuritushuoneen hoitajattarelle ja käsken hänen
jättämään Genia von Sandorfin sille, joka tänä iltana hoitajattaren
luokse saapuu ja lausuu hänelle tunnussanan: "Päätön mies."

Oletteko käsittänyt, mitä nyt sanoin, Lazar?

— Jaa, teidän majesteettinne, vastasi Mandelblüt, hetkeäkään epäillen.
— Tunnussana on: "Päätön mies." Mutta mitä pitää minun sitte tehdä
Genia von Sandorfille?

— Merkillistä, kuinka teidän äänenne, Lazar, kuuluu telefoonissa
muuttuneelta. Luulisi todellakin puhuvansa aivan toisen henkilön kanssa.

"Jumala varjelkoon minua!" mutisi Mandelblüt itsekseen, kääntäen
kasvonsa pois telefoonista. Jos hän vain saisi tietää asian todellisen
laidan, niin olisin hukassa.

— Kunhan vaan teidän majesteettinne suvaitsee käskeä, mitä Genia von
Sandorfin kanssa on tehtävä.

— Puhukaa hiljemmin, Lazar, minäkin hiljennän ääntäni mahdollisuuden
mukaan. Mutta toivottavasti kumminkin kuulette, mitä sanon.

Kyllä, tunnettehan Janitschartornin "Kuolleitten saarella"?

- Taaskin "Kuolleitten saari!" mutisi Mandelblüt. Sitte sanoi hän
kovemmalla äänellä:

— Kyllä, teidän majesteettinne, tarkoitatte kai tuota turkkilaisten
aikuista rauniota?

— Aivan oikein. Viekää tyttö sinne! Saarella ei ole yhtään ihmistä,
siksipä ei johdu kenenkään mieleen, että Genia von Sandorf olisi tuonne
torniin suljettu. Antakaa hänelle luotettava vartija, ihminen, johon
ehdottomasti voitte luottaa, ja pitäkää sitte Genia siellä niin kauvan
vangittuna, kunnes olen kerinnyt lähemmin määrätä!

— Niinkuin teidän majesteettinne käskee. Genia von Sandorf suljetaan jo
huomenna vanhaan torniin.

— Minä kiitän teitä, Lazar, toimikaa niin nopeaan ja varovasti
kuin mahdollista ja pitäkää ennen kaikkia asiamme salassa, niin on
virkauranne oleva loistava.

— Minä olen ja pysyn teidän majesteettinne tottelevaisimpana
palvelijana, vakuutti Mandelblüt, useampia kertoja kumarrellen
telefoonin edessä.

Sitte kuuli hän lyhyen soiton ja kone oli suljettu, kuningatar oli siis
puhelimen edestä poistunut.

Mandelblüt myöskin kiireimmiten jätti puhelimen, sillä hän oli
kuulevinansa Lazarin askeleita rappusilta. Mutta hänen oli vaikea
pidättää iloansa.

— Tuo on salaisuus, mutisi hän itsekseen, — josta tulee mynttiä. Pääni
oikein tahtoo mennä sekaisin, sillä en oikein tiedä, mitä nyt tekisin.

Ahah, vanha kreivitär Sandorf etsii lastansa ja äiti on varmaankin
valmis maksamaan mitä hyvänsä lapsensa löytäjälle.

Samassa aukeni ovi, ja Lazar palasi. Kädessä oli hänellä tukku
seteleitä.

— Tässä on teille kuusisataa frangia, sanoi hän juutalaiselle, viskaten
setelit pöydälle. — Tosiaankin harmittaa joka kerta kun suoritan teidän
palkkanne, sillä mitä teiltä ennen kaikkia odotan, Mandelblüt, sitä
ette koskaan täytä.

— Ja mitä sitte on teidän ylhäisyytenne minulta odottanut, jos rohkenen
tehdä tällaisen kysymyksen.

— Että jätätte minun haltuuni Mustien vuorten rosvon.

— Jumala on todistajani, huudahti Mandelblüt, äänessä mitä viattomin
sointi, että se päivä, jolloin tuon toivomukseni voisin täyttää, olisi
elämäni ihanin.

Mutta kuinka voi teidän ylhäisyytenne uskoa, että voisin tämän vaikean
asian toimittaa. Enhän minä edes tiedä, kuka Mustien vuorten rosvo
oikeastaan on ja missä hän asustaa!

— Kas, älkääpäs teeskennelkö, hyvä ystävä, sanoi Lazar. — Minä tiedän,
että te toimitte saman peitteen alla kuin tuo rosvo, ainakin on minulla
syytä sitä uskoa. Sillä löytyy ihmisiä, jotka luulevat nähneensä rosvon
menneen kerran "Zum Bojaren" ravintolaan.

— Ja jos hän nyt todellakin on luonani ollut — voinko sitte nähdä
päältäpäin, mitä väkeä mikin on?

— Minä olen jo teille sanonut, että panen teitä varten pöydälle
kymmenen tuhatta frangia silloin, kuin jätätte minulle Demeter
Banjalukin.

— Kymmenen tuhatta frangia? — Hirveän suuri summa! mutisi Mandelblüt.
— Eikö teidän ylhäisyytenne luule, että minulla on halua ansaita noin
suurta summaa?

Mutta minä en tunne Demeter Banjalukia, ja sitä paitsi... on hän kauhea
ihminen. Jos hän sitte huomaisi, että minä aion pettää hänet, niin
sysäisi hän tikarin rintaani aivan selkääni myöten.

— Sen hän tietysti tekisi, sanoi poliisipäällikkö nauraen. — Te ette
myöskään saa olla niin järjetön, että annatte hänen sitä huomata. Mutta
menkää nyt, minulla on yhtä toista tekemistä. —

Seis, vielä hetkinen! Onko sihteeri tullut takaisin poissaollessani?

— Sitä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, en mitään ole kuullut.

— Eikä täällä ole mitään tapahtunut? Eikö kukaan ole kolkuttanut ovelle?

— Kolkuttanut ovelle? Ei sinnepäinkään, täällä on ollut hiljaista kuin
kirkossa.

Ehkäpä teidän ylhäisyytenne nyt sallii minun vetäytyä pois. Tänään on
minulla todellakin ollut erinomainen onni, että minulla on ollut kunnia
edustaa teidän ylhäisyyttänne. Minä olen ja pysyn teidän ylhäisyytenne
uskollisimpana palvelijana Mandelblüt.

Näin sanoen oli juutalainen vetäytynyt ovelle. Hän vielä kerran kumarsi
ja hävisi sitte, riemuitseva ilme liiaksi mehevillä huulillansa.

- Hän on kerrassaan sopiva mies, sanoi Lazar itsekseen sytyttäen
papyrossin.

Hänen ilmoituksensa tänään oli huvittava ja ehkä suurestakin
merkityksestä.

Vai niin, Nicodem Lunjevica on kyllästynyt pikku Ninetteen ja katselee
toista rakastajatarta ja tätä toista etsii hän "Kuolleitten saarelta."

Tämä saari on siis asuttu?

Ah, tässä on salaisuuksia, joista minun täytyy ottaa selko! Ehkäpä
voin siten tehdä pikku ranskattarelle palveluksen, vapauttamalla
hänet kilpailijastaan. Siinä tapauksessa hän kyllä lahjoittaa minulle
rakkautensa, josta hän tähän asti on ollut niin kitsas.

Mutta olenpa, peijakas vieköön, tehnyt tänään tarpeeksi työtä! Nyt
lähden Hôtel de Parisiin syömään päivällistä ja sitte —

Se lienee ollut hyvin mieluisa matka, jonka poliisipäällikkö aikoi
tehdä päivällisen jälkeen, sillä hänen suunsa vääntyi suloiseen hymyyn.

Hän painoi virkalakin päähänsä, asetti miekan vyölleen ja lähti ulos
virkahuoneestaan, jonka hän huolellisesti lukitsi.

Kun hän tuli odotushuoneeseen, istui Heinrich Rabe, hänen kirjurinsa,
yhä vielä pöytänsä vieressä, eikä katsonut ylöskään niistä papereista,
joita hän oli kirjoittamassa.

- Tänään en minä enään ota vastaan ketään, sanoi Lazar sihteerilleen.

- Kuten herra poliisipäällikkö käskee, sanoi Heinrich Rabe, nousten
ylös tuoliltaan ja kumartaen. — Jos jotain tärkeätä tapahtuisi, niin
on se kai herra poliisipäällikön tahto, että minä lähetän siitä tiedon
teille kotiinne.

- Tietysti, kuten tavallista, vastasi Lazar. — Illalla tulette te
luokseni tuomaan annetut raportit.

A propos, Rabe, lisäsi poliisipäällikkö, näittehän juutalaisen
Mandelblütin, joka äsken oli luonani? Minun täytyy antaa pitää silmällä
sitä junkkaria, niin ettei hän itse sitä huomaa. Hän on "Zum Bojaren"
isäntä.

Te pukeudutte valepukuun ja vietätte illan ravintolassa. Minä maksan
tietysti teidän kustannuksenne. Varsinkin tahtoisin tietää, jos eräs
mustapartainen, pitkä ja hoikka mies oleskelee siellä ja jos häntä
pidetään vieraana.

Uusi kirjuri näytti joutuvan hämilleen. Hän punastui kuin koulupoika,
joka tavataan jossain pahuuden teossa.

- Anteeksi, herra poliisipäällikkö, änkytti hän — mutta valepuku. —
Minä en todellakaan tiedä, kuinka voin sellaiseen ryhtyä. Aina olen
aivan tottumaton niissä asioissa, kun en koskaan ennen ole ollut
poliisin palveluksessa.

- Ettekö? Te ette siis voi teeskennellä, sanoi Lazar. — No niin,
saammepahan tästä puhua sitte tuonnempana. Ruvetkaa nyt taas työhönne!
Hyvästi!

Kun Lazar juoksi alas poliisikamarin portaita, nauroi hän tyytyväisenä
ja mutisi:

- Herra Lunjevican suositus oli todellakin sattuva! Tämä Heinrich
Rabe ei tule koskaan olemaan vaarallinen minulle! Ei hän osaa edes
teeskennellä, eikä pukeutua valepukuun.

Niin, näinhän minä sen heti jo päältäpäin, että hän on tyhmä raukka —
eikä mitään muuta.




VIIDESKOLMATTA LUKU.

Wienin kauppias.


Jos syystä voisi jotakin paikkaa maailmassa nimittää "maalliseksi
helvetiksi", niin ansaitsisi Belgradin kuritushuone ensi sijassa
tämän nimen. Ehkä johtui tämä siitä, että se rakennus, mihin Serbian
langenneet naiset suljettiin, niin pian kuin olivat tehneet jonkun lain
rikoksen, muinoin oli ollut luostari.

Ystävälliset, hyväntahtoiset nunnat olivat siinä asuneet ja
toimittaneet paljon hyvää samoissa huoneissa, missä nyt kauhu ja
kyyneleet, valitus ja epätoivo vallitsevat.

Myöhemmin olivat nunnat jostakin syystä sieltä muuttaneet, valtio oli
rakennuksen ostanut, ja ne kopit, joissa ennen rukouksia taivaaseen
kohotettiin, olivat nyt muutetut vankikopeiksi, joissa enimmäkseen
kaikui kirouksia yötä päivää, sekä koston huutoja.

Kun tässä laitoksessa oli ainoastaan naisia, niin oli sen johtokin
naiselle uskottu.

Tämä seikka oli ehkä lähimpänä syynä siihen, että vangit saivat
kauheasti kärsiä.

Kuritushuoneen n.k. johtajattarena oli muuan ylhäinen nainen, nimeltä
Mascha Gurki.

Hänen mies vainajansa oli ollut kenraali, jonka vuoksi johtajatar oli
tunnettu kenraalskan nimellä.

Kenraalska Mascha Gurki istui huoneessansa vanhanaikaisen, leveän ja
korkean tammisen kirjoituspöydän ääressä, ja hänen edessänsä seisoi
Genia von Sandorf, jonka johtajatar juuri oli luokseen kutsunut.

Genialla oli yllänsä langenneille naisille määrätty harmaa puku; mutta
tuossakin karkeassa rumassa puvussaan oli hän kaunis.

Tosin saattoi hänen kasvoistansa huomata, että hän viime aikoina oli
paljon itkenyt. Silmillä oli läpinäkyvä hohde ja huulilla värähteli
äänetön valitus.

Kenraalska suuntasi terävät silmänsä nuoreen tyttöön. Hän ei voinut
Geniata kärsiä ja oli vihannut häntä jo ensi hetkestä, ei muusta syystä
kuin siitä, että Genia oli nuori ja kaunis, sillä kenraalska ei voinut
unhottaa, että itsekin aikoinaan oli ollut nuori ja kaunis ja näytellyt
jotakin osaa maailmassa.

— Rakas tyttö, teistä valitetaan, sanoi kenraalska kovalla, tylyllä
äänellä. — Te kuulutte sanoneen työhuoneessa, että teidät on tuotu
tänne hyvin ylhäisen henkilön käskystä, jonka nimeä en edes teille
rohkene mainita.

Te väitätte yhä, että olette viaton. Tämä ärsyttää toisia vankeja,
tekee ne vastahakoisiksi ja saattaa johtaa kapinaan.

Minä kiellän teiltä kerta kaikkiaan tuollaiset valheelliset kertomukset.

— Minä en vielä kertaakaan ole elämässäni valhetellut, vastasi Genia
ylpeästi, — ja jos olen väittänyt, että minut on tänne kuningattaren
käskystä tuotu, niin sanoin vaan puhtaan totuuden.

— Kurja olento, huudahti kenraalska, äkkiä nousten tuoliltaan, — kuinka
uskallatte lausua kuningattaremme korkean nimen?

Teidät on tänne tuotu, koska olette viettänyt irstasta elämätä. Te ette
ole parempi te, kuin mikä muu letukka hyvänsä, joka täällä oleskelee.

Koettakaa saavuttaa päällyshenkilöittenne suosiota, menkää itseenne,
katukaa ja rukoilkaa ennen kaikkia, rukoilkaa, niin teitäkin kerran
suositetaan armoa saamaan, ja te parantuneena pääsette tästä talosta.

— Minä en koskaan ole täältä pääsevä, vastasi Genia, koettaen pidättää
kyyneleitänsä, — sillä minä tunnen, että minun täytyy täällä kuolla.

Minua kohdellaan sydämettömästi ja väärin, ja kaikki, mitä tässä
talossa kärsin, ei ole mitään siihen verraten, että minut on syyttä
tänne tuotu, että olen mielivallan uhri.

Ei, minä en ole sellainen kuin muut, minä olen tyttö, jolla on
kunniansa tallella ja joka, ennenkuin astuin tämän talon kynnyksen yli,
en tietänyt mitään siitä inhottavasta, mitä täällä näen.

Minä toivon, rouva kenraalska, jatkoi Genia lujalla äänellä, että minun
ainakin sallittaisiin kirjoittaa ja lähettää kirje äidilleni. Tämä on
oikeus, jota ette saa minulta kieltää.

Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta, jotta saan äidilleni
kirjoittaa!

— Te puhutte minulle äänellä, joka ei minua ollenkaan miellytä.
Tuhannen, tässä talossa ei sovi liikoja toivoa. Sitä paitse en ole
saanut tehtäväkseni sallia teille tuommoisia oikeuksia.

Palatkaa nyt vartijan kanssa, joka ulkona työhuoneessa odottaa, olkaa
ahkera, kuuliainen ja nöyrä, siihen teitä kehotan.

Genia antoi syvästi huoaten päänsä vaipua rinnalleen ja hiipi sitten
ovea kohti.

Samassa kuului kolkutusta ovelle, ovi avautui, ja suuri, harmaapäinen
mies, puettuna porvarin jotenkin kuluneeseen pukuun, astui sisään.

— Minulla on kunnia, rouva kenraalska, sanoi hän, nähtävästi
huomaamatta, että Genia peljästyneenä peräytyi taaksepäin, sillä hän
häpesi, niin usein kuin joku mies näki hänet tässä talossa. — Minulla
on kunnia esittää itseni teille: Ignaz Balzer Wienistä on minun nimeni,
minä olen kauppias, se merkitsee, että minä kaupitsen kaikkea, millä
vaan voin rahaa ansaita.

Nyt olen kuullut, että tässä laitoksessa vangit valmistavat erinomaisia
olkikenkiä.

Minä ostan miten paljon hyvänsä, maksan aina korkeita hintoja ja aina
käteisellä rahalla — aina puhtaassa rahassa, se lankee itsestään.

Minä maksan kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ne, joille ennen
olette myyneet laitoksen tuotteita.

— Mutta, hyvä herra, huudahti kenraalska närkästyneenä, — kuinka
tällä tavoin voitte ilmoittamatta tunkeutua tänne? — Miksi ette ole
edeltäpäin ilmoittautunut?

— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita
ajatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta,
hyvän liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko
pahaksenne, kyllä pian sovitaan.

Kas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat
kaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä
maksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta
kaunis hän on — tosiaankin sangen kaunis.

— Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia
muistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään
kauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.

Menkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen.
— Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti
tähystelette?

Menkää, olen jo aikoja sitten käskenyt.

Mutta Genia ei mennyt. Mies, joka noin äkkiä oli tunkeutunut
kenraalskan vastaanottohuoneeseen, oli hänelle aivan vieras, häntä ei
Genia ollut koskaan ennen nähnyt.

Mutta kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut, teki hänet Genialle
tavattoman tärkeäksi. Hän oli sanonut olevansa Wienistä?

Oi, tuo mies tuli Wienistä, keisarikaupungista Tonavan varrelta,
siitä kaupungista, missä Genian rakastettu äiti asui ja missä hänet
yleensä tunnettiin. Nyt tahi ei koskaan tahtoi hän käyttää tilaisuutta
hyväkseen, ilmoittaakseen surullisen kohtalonsa maailmalle.

Hän hyvin tiesi, että hän täten panisi kaikki alttiiksi, että hän
ärsyttäisi johtajattaren raivoisaan vihaan.

Kumminkin — tuota ainoata tilaisuutta, jonka sattuma hänelle tarjosi,
ei hänen pitäisi jättää käyttämättä.

— Oi, hyvä herra, huudahti Genia syvällä liikutuksella ja kovasti
vapisevalla äänellä, äkkiä astuen Ignaz Balzerin luokse ja ojentaen
ristiin pannut kätensä häntä kohden, — tehän tulette Wienistä?
Pelastakaa minut! Minä olen kreivitär Genia von Sandorf; Wienissä asuu
äitini. Sanokaa hänelle, että minut on tuotu tänne. —

Kenraalska syöksyi raivostuneena Genian päälle nyrkit pystyssä ja
viskasi hänet menemään, niin että tyttöparka hoiperteli ovea kohti.

— Sinä letukka, kuinka uskallat kertoa vieraalle tuollaisia valheita?

Sinä, joka kadulta pyydystettiin, ulos! — Ei, ei takaisin
työhuoneeseen! Vartija — vartija tänne päin. Tulkaa tänne ja laahatkaa
hänet alas pimeään koppiin! Siellä tulee hänen istua kahdeksan päivää
vedellä ja leivällä.

Oi, nuo naiset, joka hetkeä he käyttävät hyväkseen paetakseen, taas
miesten pariin päästäkseen ja minua mustentaakseen — minua, joka
kumminkin saan vastata kaikesta! Minulla on kerrassaan raskas toimi!

Naisvartija, jäntevä, vahvarakenteinen oli tullut sisään. Hän heti iski
kyntensä Geniaan ja veti hänet perässänsä, vaikka tuo onneton vielä
koetti irtautua hänestä ja kiiruhtaa Ignaz Balzerin luokse.

Wienin kauppias lienee kumminkin ollut merkillinen henkilö. Sillä
samassa kuin kenraalska hyökkäsi Genian päälle lyöden nyrkillään hänen
rintaansa ja viskasi hänen taaksepäin, säpsähti hän, ja hänen muutoin
uniset silmänsä säkenöivät.

Hänen vartalonsa kumartui, ikäänkuin olisi ollut aikeessa hyökätä
raivostuneen naisen kimppuun ja yhdellä nyrkin iskulla lyödä hänet
lattiaan. Mutta hän kumminkin oikasihe, pannen käsivarret ristiin
rinnan ylitse ja seisoi siinä sitten kuin kivettynyt.

Hän näki Genian rukoilevaiset silmät, kuuli hänen avunhuutonsa, kun
raaka vartija iski häntä niskaan, painoi häntä ja veti ovelle.

Mutta Wienin kauppias oli tullut tänne kauppoja tekemään, hyviä
kauppoja, ja siksi katsoi hän olevan edullisinta, ettei sekaantuisi
toisten ihmisten asioihin, jotka itsessään eivät häntä liikuttaneet.

Kun ovi oli suljettu Genian ja vartijan takana, lausui kenraalska
väsyneellä äänellä:

— Näettekös, hyvä herra, niin täällä käy päivä päivän perästä,
paljastaan mieliharmia ja nöyryytystä. Oi, jospa vaan tietäisin
jonkun toisen paikan, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt tämän
kiittämättömän toimen.

Ennen kaikkea, pyydän teiltä kumminkin, herra Balzer, ettette usko
sanaakaan siitä, mitä tuo tyttö sanoi. Mitä hän väittikään? Hänkö
kreivitär? Genia von Sandorf? —

Ha, ha, hänellä on aivan toinen nimi ja on hän viettänyt häpeällistä
elämää. Monet upseerit ovat hänen tähtensä ampuneet itsensä, sitte
vaipui hän yhä syvemmälle, kunnes joutui poliisin käsiin ja tuotiin
tänne.

Eikö niin, hyvä herra, tuollainen olento on inhottava?

— Mitä suurimmassa määrässä, vastasi Balzer syvällä rintaäänellä, joka
osoitti varmaa vakuutusta. — Yhteiskunnan on vapauduttava tuollaisista
vahingollisista kasvannaisista.

Mutta puhukaamme nyt, rouva kenraalska, kaupoistamme. Siitä on tuleva
meille kummallekin hyötyä, siliä — herra Ignaz Balzer kumartui viekkaan
näköisenä alas johtajattaren puoleen — minä olen taipuvainen joka
frangista, minkä ansaitsen, luovuttamaan kymmen sentiimiä teille, ja
lopuksi siitä tulee aika sievoinen summa.

Ja jotta huomaisitte minun näin todellakin tarkoittavan, suvaitsen
täten jättää teille viisisataa frangia pieneksi ennakkomaksuksi
tavarasta.

Näin sanoen oli herra Balzer povitaskustansa ottanut esille lompakkonsa
ja antoi viisisatamarkkasen liukua kenraalskan käteen, joka keveästi
huoaten otti sen vastaan.

— Eikö ole kauheata, että täytyy turvautua tällaisiin pieniin
sivutuloihin? huudahti kenraalska, teeskennellen ja päivitellen. —
Mutta mitä pitää tehdä? Täytyy ajatella vanhoja päiviään.

— Haluaisitteko näyttää minulle huoneet, missä olkikengät valmistetaan?
jatkoi Balzer. — Näettekö, rouva! kenraalska, minä tahtoisin saada
suunnilleen selville, kuinka paljon laitos kykenee niitä tuottamaan.

Eikö niin, tehän olette hyvä ja näytätte minulle hiukan laitosta?

— Siitä on minulla oleva suurta huvia, herra Balzer. — Olkaa hyvä ja
seuratkaa mukana.

Oi, te tulette näkemään kauhistuttavia, hyljättyjä olentoja. Minä
tiedän, että niiden näkeminen on teille paljon mielipahaa tuottava.

— Paljon pahaa, vakuutti Balzer. — Mutta mitäpä ei tee hyvän kaupan
vuoksi?

He lähtivät yhdessä kenraalskan vastaanottohuoneesta ja kulkivat ympäri
koko taloa.

Herra Balzer oli hyvin tiedonhaluinen mies. Kaikki tahtoi hän nähdä, ja
yksityiskohtia myöten hän otti kaikki selville.

Ennen kaikkia tuntui hän olevan siitä hämmästynyt, että niin monet
naiset — niitä oli useita satoja — eivät koskaan uskaltaneet tehdä
kapinaa.

— Jos nuo liittoutuisivat, kuiskasi hän hoitajattarelle, heidän
ollessa suuressa työhuoneessa, jossa vangit naisvartiain valvonnan
alla valmistivat olkikenkiä — niin silloinhan he teidät kerrassaan
teloittaisivat.

Minun täytyy tunnustaa, että olen vähän peloissani, minä olen yleensä
pelkuriluontoinen.

- Oh, mitä ajattelette, herra Balzer! vastasi kenraalska, — meillä on
seitsemäntoista naisvartijaa ja sitte vielä yksikolmatta miespuolista.

Lienette kai myöskin huomannut, että alhaalla pihassa on vartijajoukko,
johon kuuluu joka päivä neljätoista sotamiestä. Nämä valvovat
uloskäytävää ladatuin kiväärein.

Ikkunat ovat häkillä varustetut, ovet ovat raudasta ja varmemmaksi
vakuudeksi päästetään joka ilta irti useita suuria koiria, jotka
ehdottomasti repisivät kappaleiksi jokaisen, joka kutsumatta koettaisi
tänne tunkeutua.

Herra Balzer löi tämän kuullessaan kädet kasvoihinsa, kuin olisi hän
niihin tahtonut painaa kasvojensa ilmeen.

Se oli pettymyksen ja tuskallisen raivon ilme, joka kuvastui hänen
piirteissään. Mutta hän ehätti kohta vakuuttamaan, että hänen
levottomuutensa on nyt ohi.

- Mennään nyt takasin minun vastaanottohuoneeseeni, sanoi kenraalska —
Nyt päätetään kauppa ja ehkäpä teemme samalla kauppakontrahdin.

- Juuri niin, kenraalska, vastasi herra Balzer. — Te olette todellakin
erittäin tarmokas nainen. Sellaisesta minä pidän.

Pikaista kosimista ei kenenkään ole vielä tarvinnut katua ja pikaisesti
päätetty kauppa on aina ollut edullinen molemmille puolille. — Ha, ha,
me olemme kuin luodut toisillemme, kenraalska.

Niin pian kuin kenraalska ja kauppias tulivat vastaanottohuoneeseen,
istuutui kenraalska kirjoituspöytänsä ääreen.

- Minä pidän teistä, herra Balzer, sanoi hän, — ja luulen, että meistä
tulee vielä ystävät.

Ainakin olen hyvin halukas myömään teille edullisilla ehdoilla kaikki
vankien työt.

Minä annan teille listan, josta voitte nähdä, mitä ja kuinka paljon
kutakin lajia valmistetaan meidän laitoksessamme ja —

Miksi sitte häiritsette minua? Mitä haluatte? Nämä kenraalskan sanat
koskivat erästä naisvartijata, joka tuli huoneeseen kirje kädessä ja
jäi seisomaan odottavaan asemaan.

— Tämän kirjeen, sanoi nainen, on yksityinen sanansaattaja juuri
jättänyt kenraalskalle tuotavaksi, ja tuoja käski minun nimenomaan
jättämään kirjeen omakätisesti kenraalskalle.

— Antakaa tänne! sanoi kenraalska. — Hyvä on, voitte lähteä.

Kenraalska oli näin sanoen ottanut kirjeen vartijan kädestä, ja samassa
kun hän kohotti kirjeen, nähdäkseen keneltä se oli, näki herra Balzer,
että kirje oli takapuolelta varustettu suurella sinetillä, jossa oli
kruunun kuva.

Herra Balzer tuli hetkeksi hyvin levottomaksi.

Myöskin kenraalska tuli sinetin nähdessään kovaan mielenliikutukseen,
sillä hän katseli kirjettä todellisella hartaudella ja syvällä
kunnioituksella.

Sitte hän avasi kuoren pienellä terävällä veitsellä, joka oli
kirjoituspöydällä, ja veti kuoresta kokoon käännetyn paperin, josta
huoneeseen tuoksui hyvää hajua.

— Minun täytyy pyytää anteeksi, sanoi hän hymyillen kauppiaalle,
odottakaa vain muutamia minuttia. — Tämä on erinomaisen tärkeä kirje,
jonka korkea henkilö on minulle lähettänyt. Sallitteko minun sen lukea?

— Mutta, olkaa hyvä, huudahti Balzer rakastettavalla äänellä. — Olkaa
hyvä, älkää antako minun häiritä itseänne!

Sillä aikaa ajattelen kauppaamme.

Kenraalska kohotti siis kirjeen ja kun hän oli pitkänäköinen, niinkuin
vanhemmat ihmiset tavallisesti ovat, piti hän kirjettä jotenkin kaukana
itsestään.

Herra Balzer kumminkin huvitteli, vetelemällä partaansa, mutta
todellisuudessa suuntasi hän silmänsä kirjettä kohden. Salainen
toivomus näytti täyttävän hänen mielensä.

Oikeastaan hän oli kauhean halukas tietämään, mitä kirje sisälsi.

Jos hän todellisuudessa olisi ollut herra Balzer, niin olisi hänelle
kirjeen sisältö ollut aivan yhdentekevä, mutta se hän ei ollutkaan,
vaan mies, jonka nimi oli koko Serbiassa tunnettu ja peljätty.

Tuo harmaapäinen mies ei ollutkaan kukaan muu kuin Demeter Banjaluki,
Mustien vuorten rosvo.

Demeter Banjaluki melkeinpä jo oli epätoivoissaan uhkarohkean aikeensa
onnistumisesta, kun äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että tuo kirje
mahdollisesti koski Genian kohtaloa.

Mitäpä hän ei olisi antanut, jos hänen olisi ollut mahdollista
asettua kenraalskan taakse ja hänen olkapäänsä yli heittää silmäyksen
kirjeeseen, joka suuressa määrässä herätti hänen huomiotansa. Oi, mitäs
tuo oli!

Demeter kohautti hiukan ja heitti nopean, tutkivan silmäyksen peiliin,
joka riippui kenraalskan takana.

Peilistä Demeter saattoi lukea jokikisen sanan, tunsipa myöskin
käsialan.

Demeter Banjaluki ymmärsi oivallisesti lukea peilikirjoitusta. Tuon
miehen tietysti oli täytynyt kaikkea oppia, hänen täytyi kaikkea
ymmärtää, josta saattoi hänen vaarallisessa ammatissaan olla hyötyä.
Joka sekunti täytyi hänen olla altis mitä vaarallisimpiin yllätyksiin,
ja siksipä oli hän opiskellut vähän itsekutakin asiata, välttääkseen
vainoojiaan ja saadakseen selville ihmisten salaisuudet.

Demeter luki peilistä niinkuin kirjaa, vaikka kirjaimet peilissä
olivatkin väärinpäin ja oikealta vasemmalle. Kenraalska ei vielä ollut
päässyt kirjeen päähän, kun Demeter jo osasi sen ulkoa. Ja kumminkin
toisti hän itsekseen joka sanan, ettei millään muotoa unhottaisi yhtään
tavua.

Demeter Banjalukin täytyi pusertaa huulensa yhteen, jottei päästäisi
remakkata naurua, sillä nyt hän tiesi, ettei valepukunsa ollut turha.
Kirje kuului nimittäin seuraavasti:

 "Rouva kenraalska.

 Vanki Genia von Sandorf ei saa kauvemmin jäädä teidän luoksenne. Eräät
 syyt vaikuttavat, että hänet on sieltä vietävä ja siirrettävä entistä
 ankarampaan säilytyspaikkaan.

 Tänä iltana saapuu teidän luoksenne henkilö ottamaan Genia von
 Sandorfia. Tämä henkilö on lausuva teille tunnussanaksi: "Päätön mies."

 Tuolle henkilölle on teidän viipymättä jätettävä Genia von Sandorf, ei
 kumminkaan vankipuvussa, vaan yksinkertaisessa mustassa puvussa.

 Minä vakuutan teille, kenraalska, kaikkein korkeinta suosiotani, jos
 tarkoin noudatatte tätä määräystänne."

Tämä kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta sen täytyi tulla mahtavalta
ja vaikutusvaltaiselta taholta, koska kenraalska katseli kirjettä
todellisella hartaudella.

- Päätön mies, ajatteli Demeter Banjaluki. — Joo, se mies, joka tänä
iltana tulee Geniata noutamaan, tulee päästänsä lyhemmäksi, niin totta
kuin minä olen Banjaluki.

Hyvä oli, että kenraalskan silmät vielä olivat kirjeeseen kiintyneet,
sillä muutoin olisi hän huomannut sen liekin, joka silloin ilmestyi
Wienin kauppiaan muutoin uneliaisiin silmiin.

- Minä ajattelen, että on parasta, sanoi Demeter, nousten tuoliltaan,
— että tulen takaisin jonakin toisena päivänä, sillä rouva kenraaalska
näyttää tänään saaneen tärkeitä asioita toimitettavaksi.

— Siinä olette oikeassa, herra Balzer, vastasi kuritushuoneen
hoitajatar. — Silloin voisimme kaikessa rauhassa puhella kaupoistamme,
ja olenpa vakuutettu siitä, että tulemme hyvään tulokseen.

— Erittäin hyvään tulokseen! huudahti herra Balzer tyytyväisenä hieroen
käsiänsä. —

— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne. Näin sanoen otti Balzer
lakkinsa ja keppinsä ja vetäytyi pois.

Kun hän oli poistunut ja ovi sulkeutunut hänen takanansa, kääri
kenraalska kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti pöytälaatikkoon.

- Siis "päätön mies" on tämän illan tunnussana. Hyvä, se joka lausuu
minulle nämä sanat, saa ottaa tytön haltuunsa.




KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kidutettu äidinsydän.


Rouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannut
Hôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.

Draga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan
yksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki
voitavansa löytääksensä Genian.

Mutta kreivitär von Sandorf ei suuresti luottanut Serbian poliisiin.

Hänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja
julkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta
naisesta.

Eikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli
solvannut hänen tyttärensä kunniaa.

- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär
von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut
näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan
tuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.

Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen
ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan
nurkkaan.

Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän
itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta
siihen, että ovelle kevyesti naputettiin.

Se oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui
ovesta.

- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on
eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä,
päästänkö hänet sisälle. —

- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku
onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?

- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se
on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola
Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.

- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. —
Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä
hän tahtoo.

- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin,
että minä hänet ilmoittaisin.

Kreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän
palvelijalle:

- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta
lapsiparkaani.

Siksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä
tämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.

Antakaa siis miehen tulla sisään!

Ei suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei
suinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?

— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni hän on
hyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.

Näin sanoen poistui palvelija syvään kumartaen.

Heti kuului koputus ovelle.

Kreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti
juutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa
sisälle.

Hänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään
lakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen
patalakki päässä.

— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa
kumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei
minua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.

— Eikös nimenne ole Mandelblüt? kysyi kreivitär, istuutuen sohvaan.

— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli
myöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja minulla
on veli Wienissä. —

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär.
— Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?

— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö liikettä
harjoitan?

Kaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla "Zum Bojaren"
ravintola tulolähteenäni.

— "Zum Bojaren" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella
äänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt,
eikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin
vihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von Sandorf?

— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan
asumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani
tapahtunut mitään pahaa.

Vihkijäispäivän aamuna lähti hän talostani viattomana ja vammattomana.

Mutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin
ravintolaan, ja siitä lähtien —

— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta hallita
mielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.

— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären
hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän
olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.

Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen
teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos
joku toinen jo olisi saman asian suorittanut.

— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes
rahalla voi suorittaa.

— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi,
kyllä kohta olemme yksimielisiä.

Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin
ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.

— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen
palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi
hänen tietää, mistä me puhumme?

Kreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä
sinne.

— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te
vaaditte?

— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt
päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin
silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen
rehellinen mies.

Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan
sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki
puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa
Belgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.

— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne
heti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen
tuomaan tyttäreni syliini.

— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin
kiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille
mitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee
nykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian
vaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —

— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti
kreivitär vapisevalla äänellä.

— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä
tuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia,
joita minulle olet pannut!

Niin sanokaa sitte, että kerrankin tulee tuskista loppu!

— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana
saatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin
kuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän
kreivitärtä aroilla silmillä.

Mutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea
tuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä,
että kreivitär ei käsittänyt, mitä "kuritushuoneella" tarkoitettiin,
ainakaan kun samalla oli Geniasta kysymys.

— Kuritushuoneessa! huudahti hän kepeästi vapisevalla äänellä.

— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti
juutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä
kutsutaan myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki
huonot ja langenneet naiset Serbiassa.

Nyt kalpeni vanha, harmaahapsinen nainen, hän huudahti ja vaipui
tuolille.

- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä —
minun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä muutamia
viikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö ojennuslaitokseen!

Kreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää
löytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi
todistaa, ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.

- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on asunut
teidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt puhtaampaa ja
viattomampaa tyttöä?

Miksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte
niin jäykästi minuun?

— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. —
Ymmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän
ehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on
todellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä
neiti Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän
vieressä ravintolassa. —

Kauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat
kuolonkalpeiksi.

— Ihminen, onneton ihminen! koristi hän kurkustansa. — Mitä te sanotte!

— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään
ollut sinä yönä miehen seurassa!

— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies
on täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan
ajutantti.

Minä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui
Naumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti
itse Naumovitschia rakastavansa.

Kreivitär istui hiljaa häpeästä ja mielenliikutuksesta masentuneena.

— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa
toisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on
sieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan,
mitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.

— Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen
henkeänsä.

— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut telefoonikeskustelun,
jossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla mainita, oli
poliisipäällikön kanssa.

Poliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä.
Kysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi
poliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin,
missä hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.

Ei kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin
sanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.

Ja niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikkö
Lazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaan
Genia von Sandorfin kuritushuoneesta.

Siihen vaan tarvitaan, että henkilö, joka ilmoittautuu johtajattarelle,
kuiskaa hänelle salaisen tunnussanan, niin neiti kohta jätetään
hakijalle.

Tunnussana on: "Päätön mies."

Täten oli Mandelblüt päättänyt puheensa ja suuntasi nyt silmänsä
hillittömällä himolla viiteen tuhanteen frangiin, jotka vielä olivat
pöydällä.

Kreivitär meni tyvenesti kirjoituspöydän ääreen, otti pari seteleistä
ja ojensi ne Mandelblütille sanoen:

— Tästä saatte ilmoituksestanne.

Mutta kuka on tuova Genian kuritushuoneesta, kun ottaa lausuakseen
johtajattarelle tunnussanan?

— Kuka, huudahti Mandelblüt? — aina se, joka kysyy. Ajattelen, että te
rouva kreivitär itse menette, ettehän tarvitse sanoa, että olette tytön
äiti, jos se teistä tuntuu pahalta. Te sanotte aivan yksinkertaisesti:
Päätön mies, niin kaikki käy, niin kuin teille olen sanonut. Minä
tahdon itse olla päätön mies, ellei kaikki nimenomaan tapahdu tällä
tavalla. Tänä iltana on tyttärenne vapaa ja te matkustatte hänen
kanssansa Wieniin ja koko juttu on unhotettu.

Muutoin, eihän sitä kukaan tiedä, että neiti on ollut seikkailuilla

- Menkää nyt tiehenne! kuiskasi kreivitär von Sandorf,
mielenliikutuksesta läpiväsyneenä. — Poistukaa ja jättäkää minulle
kaikki muu tehtävä.

Jos minun onnistuu pelastaa tyttäreni, niin voitte te täältä minun
luotani noutaa jälellä olevat kolme tuhatta frangia. Te kaiketi
luotatte minuun?

— Ettäkö luotan kreivittäreen! — Sepä vasta kysymys. Nuo kolmetuhatta
frangia ovat yhtä hyvässä säilyssä täällä kuin minun luonani.

Ja täten ei minulla enää ole muuta tehtävää, kuin toivoa teille
rehellisesti kaikkea hyvää. Jos vastedes tarvitsette Mandelblütia, niin
muistakaa, että hänet tavataan "Zum Bojaren" ravintolassa!

Kreivitär ainoastaan teki käden liikkeen sanoakseen jäähyväiset, ja
Mandelblüt vetäytyi takaisin ovelle.

Mutta ennenkuin hän sinne asti oli saapunut, kuuli hän nimensä vielä
kerran huudettavan.

— Herra Mandelblüt, vielä yksi kysymys, sanoi kreivitär. — Mikä olikaan
sen miehen nimi, jonka kanssa tyttäreni — oi Jumalani, en uskalla sitä
sanoa! — havaittiin olleen tuona yönä?

— Stefan Naumovitsch on hänen nimensä, rouva kreivitär. — Hän on nuori,
komea upseeri, luullakseni myöskin hyvästä perheestä. Tätä nykyä on hän
hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina.

— Hyvä on, herra Mandelblüt, sitä minä vaan halusin tietää.

Yhtä monta kertaa kumartaen kuin sisään tullessa, poistui Mandelblüt ja
vihdoinkin oli kreivitär yksin.

Mandelblüt lähtikin sopivaan aikaan, sillä kreivitär ei enää kyennyt
hallitsemaan itseänsä. Hän puhkesi itkemään, nojautuen sohvan kulmaan.
Hän itki sitä, että oma lapsensa oli joutunut viettelijän uhriksi.

Sillä vanha kreivitär ei hetkeäkään epäillyt, että Stefan Naumovitsch
pani liikkeelle kaikki keinonsa, joilla kokenut mies saattaa viattoman
tytön pään panna pyörälle.

Kuinka muutoin olisi ollut mahdollista, että Genia yöllä olisi avannut
hänelle ovensa.

— Minä en voi sitä uskoa, en voi sitä käsittää! huudahti kovasti
koeteltu kreivitär, yhä käsiänsä väännellen. — Mutta kumminkin —
tuota ei juutalainen ole voinut itsestään keksiä; hän oli niin varma
asiastansa. —

Näin sanottuaan nousi kreivitär sohvalta, pyyhki kyyneleensä ja sanoi:

— Hänet on vapautettava, tuo onneton eksynyt, vapautettava hirveästä
talosta, missä hän voi ainoastaan syvemmälle vaipua.

Mutta en minä tahdo viedä häntä pois; se mies, joka on hänet
onnettomuuteen syössyt, pelastakoon hänet myöskin. Sillä jos hän on
vähemmässäkään määrässä rehellinen, niin on hän toki noudattava, minun
kehoitustani, vievä Genian kuritushuoneesta ja ottava hänet vaimoksensa.

Jollei hän tahdo, silloin — silloin on Genialle parempi, että menehtyy
tuossa hirveässä talossa.

Loukkautuneen äidin koko ylpeys näyttäytyi noissa sanoissa. Puhdas,
tahraamaton nimi oli ollut aina hänen suvussansa suurin pyhyys, ja tuon
nimen näki hän nyt tahratuksi, häväistyksi.

Muutamia minuuttia myöhemmin istui vanha kreivitär kirjoituspöytänsä
ääressä ja antoi vapisevalla kädellään kynän liukua paperilla. Hän
kirjoitti Stefan Naumovitschille.

"Hyvä herra! Yönä ennen kuningasparin vihkiäisiä, asuitte te yhdessä
tytön kanssa, joka siihen saakka oli ollut siveellinen ja kunniallinen.
Tuo tyttö nääntyy nyt hirveässä vankeudessa, hänet on viety
kuritushuoneeseen. Voiko teidän omatuntonne jättää teidät rauhaan, hyvä
herra? Eikö teidän ole itsellenne sanottava, että te olette hänet noin
kauvaksi saattaneet. No hyvä, taivas tarjoo nyt teille tilaisuuden
tehdä kaikki taas hyväksi.

"Ne, jotka ovat tytön lähettäneet kuritushuoneeseen, ovat antaneet
laitoksen johtajattarelle käskyn tänä iltana jättää tyttö sille
henkilölle, joka lausuu tunnussanan: 'Päätön mies.'

"Hyvä herra! Genia von Sandorfilla ei ole enää maailmassa ketään
ihmistä, joka hänestä välittää, hän on nyt yksin ja hyljätty.
Epäilemättä te tänä iltana tuon salaperäisen tunnussanan avulla
vapautatte tyttö kauheasta ympäristöstänsä? Ja kun te olette
vapauttaneet Genian, voitteko olla silloin niin julma ja sydämetön,
että hylkäätte uhrinne ja jätätte hänet avuttomana kadulle?

"Tehän olette ihminen, joka varmaankaan ette tahdo, että ikuinen tuomari
teidät kerran työntää luotansa. Tekin epäilemättä toivotte pitkää,
onnellista elämää. —

"Onneton äidin kirous lepää teidän ylitsenne, jos laiminlyötte tämän
ainoan tilaisuuden Genian vapauttamiseen. Samalla sanokaa Genia
von Sandorfille, ettei hän koskaan saa astua äitinsä eteen muutoin
kuin teidän laillisesti vihittynä vaimonanne. Siihen saakka hylkää
äidinsydän arvottoman ja on koettava unhoittaa hänet."

Näiden rivien alle, jotka vanha rouva kirjoitti tuhansin kyynelin,
samalla kun hän tuon tuostakin jätti kynän kädestänsä, kun epätoivon
tuska valtasi hänet, piirsi hän vihdoin vakavalla kädellä: Kreivitär
von Sandorf.

Vielä kerran tarkkaavasti luettuansa kirjeen, pisti hän sen kuoreen
ja varusti osoitteella: Stefan Naumovitsch, H. M. Serbian kuninkaan
ajutantti.

— Nyt vaan on kysymys siitä, sanoi kreivitär itsekseen, — miten kirje
saataisiin varmasti ja salaisuudessa Naumovitschin käsiin.

Minä kyllä uskallan jättää kirjeen jollekin viejälle, en kumminkaan
Serbian postilaitokselle, sillä sanotaan, että siinä on salainen
osasto, missä hovin virkamiehille ja valtiollisille henkilöille menevät
kirjeet salaisuudessa avataan ja luetaan.

Oi Jumalani, miten nyt menettelisin? Aika kiirehtää, jo on puolipäivä
enkä minä uskalla odottaa siksi kuin aurinko on laskenut, sillä silloin
on tyttäreni hukassa.

No niin, minun täytyy keksiä joku kepponen: Pukeudun valepukuun, haen
Stefan Naumovitschin käsiini ja annan hänelle tämän kirjeen.

Sitte valitsi kreivitär kaikkein huonoimmat vaatteet, mitä hänellä
oli mukanansa, repi ne tahallansa tahrasi niitä hiukan, laittoi
harmaan tukkansa epäjärjestykseen, niin että suortuva lankesi hänen
kasvoillensa, leikkasi kenkänsä rikki ja koetti muutoinkin näyttää niin
köyhältä ja kurjalta kuin mahdollista.

Sitte otti hän pienen punotun korin käsivarrelleen, kätki sinne kirjeen
ja hiipi ulos Hôtel de Parisista niin huomaamatta kuin mahdollista ja
lähti konaakiin päin.




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kerjäläisnainen.


Stefan Naumovitsch kulki pitkin kuninkaallisen puiston varjoisia
käytäviä juuri silloin kuin aurinko edellämainittuna päivänä oli
noussut korkeimmilleen ja sen säteet kultasivat puiden latvoja ja pian
hän oli tullut semmoiselle paikalle, johon hän ei koskaan astunut ilman
kauheata väristystä, jota ainoastaan ne ihmiset kokevat, jotka joskus
ovat olleet niin lähellä kuolemata, että ovat huomanneet sen jäistä
tuulahdusta.

Oi, tuossa oli paikka, missä keskellä viheriäisyyttä maa oli tullut
paljastetuksi ja ikäänkuin uudestaan luoduksi.

Kuninkaan ajutantti katseli paikkaa omituisella katseella ja syvällä
mielenliikutuksella.

Täällä oli lyhyt aika sitten se hauta kaivettu, joka oli ollut hänelle
määrätty, täällä oli hän seisonut musta side silmillä ja kaksitoista
ladattua kivääriä oli tähdätty hänen rintaansa vastaan, täällä oli hän
joka hetki kuolemaa odottanut.

Silloin oli kuningas äkkiä esiintynyt, nimittänyt hänet ajutantiksensa
ja tarjonnut hänelle ystävyyttänsä. Mikä muutos hänen kohtalossansa!

Stefan vapisi, ajatellessaan, kuinka helposti olisi voinut sattua,
että kuningas olisi puoli minuuttia myöhästynyt. Silloin olisi ollut
kuninkaalle myöhäistä osottaa kiitollisuuttansa Stefanille siitä, että
tämä kerran oli pelastanut hänen henkensä.

Muuten ei Stefan katunut ollenkaan, että oli tarttunut Aleksanterin
ojennettuun käteen.

Sillä kuningas oli tähän asti pitänyt sanansa, kohteli häntä
ystävänänsä ja uskoi hänelle melkein kaikki sekä valtiolliset että
yksityiset asiansa.

Tällä tavoin oli Stefan aina selvillä Dragan toimista ja paljon pahaa,
jota tuo kaunis, pirullinen kuningatar oli aikonut panna toimeen, oli
hän salaisuudessa muuttanut hyväksi.

Aleksanteri oli heikko luonne, joka aina otti vaikutuksia siltä, jota
hän kuunteli.

Mutta Stefan Naumovitsch ei näyttänyt tulleen tälle paikalle
antautuakseen tarkastelemaan ihmiskohtalojen vaiheita, päinvastoin
näytti hänen tulollaan tänne puutarhaan olevan varma syy, sillä
hän katseli tähystellen ympärilleen ja — kas, saman puun takaa,
jonka vieressä Draga silloin seisoi ja levottomin silmin seurasi
valmistustoimia, astui nyt mies.

Tämä oli puettu käsityöläiseksi.

Edessään oli vihreä nahkaesiliina, harmaa puku, pitkävartiset saappaat.
Harmaa tukka ja parta olivat lyhyiksi leikatut.

- Ystäväni Maschin, huudahti Stefan ja riensi entistä everstiään
vastaan — tulethan vihdoinkin!

- Minä löysin kirjeesi puun kolosta, joka on postikonttorinamme ja
tulin täsmälleen.

- Mutta sinä annoit minun kauan odottaa itseäsi.

- Niin, kun minun täytyy olla varovainen, vastasi Maschin
sydämellisesti puristaen Stefanin kättä. — Minähän olen vielä
maanpakolainen, tai oikeastaan kuollut mies, sillä tuolla konakissa
luullaan, että pyöveli on tehnyt hyvän työn ja että minä jo aikoja olen
maannut Tonavan pohjassa.

Sentähden en uskalla esiintyä, näetkös, poikani — en uskalla näyttäytyä
kellenkään.

- Ja missä sinä oikeastaan piileskelet? kysyi Stefan, kun hän yhdessä
ystävänsä kanssa painui syvemmälle puiden väliin. — Et edes minullekaan
ole tähän asti antanut osoitettasi.

- En, sitä en ole tehnyt, kun en oikeastaan tahtonut, että kukaan sitä
tietäisi. Mutta sinä olet poikkeus.

Niin tiedä siis, että eräs kunnon ihminen, johon minä voin aivan
kokonaan luottaa, on ottanut minut taloonsa. Tunnetko vanhan
kuninkaallisen hevosenkengittäjän, mestari Zornin?

- Ahaa, saksalaisen, joka oli palveluksessa jo kuningas Milanin aikana!
huudahti Stefan. — Tietysti minä hänet tunnen.

Jokainen Belgradin lapsi tuntee hänet. Eihän löydy muita asiantuntevia
hänen alallaan kuin hän. Siksi onkin hän välttämätön hovissa, koko
kuninkaallinen talli on hänen katsantonsa alla.

- No niin, minä olen mestari Zornin ensimäinen mies, vastasi Maschin —
se tahtoo sanoa, sillä arvonimellä asun minä, hänen talossaan.

Kerrassaan rehellistä väkeä, nuo Zornit, sekä ukko että hänen
tyttärensä Klärchen, joka äidin kuoltua on hoitanut taloa!

Sinä tiedät, että he asuvat Natalienstrassella. Tuo vanhanaikuinen
talo on hänen omansa. Siinä on tarpeeksi tilaa meille; minulla on
hyvin kaunis huone asuttavanani ja saan nauttia mitä jalointa ja
hienotunteisinta vierasvaraisuutta.

- Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltäni, vastasi Stefan — kun nyt
tiedän, että sinä olet hyvässä turvassa.

Mutta menkäämme asiaan.

Hovista ei minulla juuri ole paljon uutta sanottavaa, korkeintaan se,
että eräs kuningattaren sisar on tullut sinne; minä luulen, että hän on
hänen nuorin sisarensa ja nimensä on Helena.

- Minä tunnen hänet, vastasi Maschin — hän on aina ollut hyvä lapsi ja
lienee vielä tälläkin hetkellä siivo tyttö.

Mutta mitä tuosta onnettomasta lapsesta tulee, kun hän vielä jonkun
aikaa on elänyt Belgradin hovissa? Sisarensa Dragan johdon alla täytyy
hänen pian langeta.

- Se olisi hirmuista! huudahti Stefan. — Ehkä sitä voi estää, minä aion
kaikessa tapauksessa pitää Helenaa silmällä.

- Mutta elä vaan katso liian syvälle hänen silmiinsä! huudahti Maschin,
rypistäen vähän epäillen tuuheita kulmakarvojaan. — Muuten tulee
sinusta lopulta vielä Dragan lanko ja minä voin omasta kokemuksestani
sanoa, ettet sinä saa niittää kunniaa ja iloa.

Tämän jälkeen johti Maschin heti keskustelun toiseen aineeseen.

- Tiedätkö, tuo Nicodem Lunjevica, joka viettää Belgradissa niin
häpeällistä elämää jalkavaimonsa, ranskalaisen Ninetten kanssa, oli
äsken Zornin talossa kengityttämässä hevostaan, ja minä toimitin työn,
sillä minä autan sellaisessa toimessa, etten herättäisi epäilyksiä.

Kun minä raskaalla vasarallani aioin lyödä eläimen kaviota — Lunjevica
seisoi vaan kolmen askeleen päässä minusta — niin totisesti olin
kiusauksessa antaa vasaran suhista hänen päänsä päälle ja lyödä sen
hänen tyhjään kalloonsa.

- Elä Jumalan tähden tee mitään ajattelemattomasti, Maschin, eläkä
tarpeettomasti vuodata verta!

Mitä tuon heittiön kuolema Serbiaa auttaisi! Hän ei tule ollenkaan
kysymykseen.

- Tiedätkö sen niin varmaan? kysyi Maschin. — Minä erehdyn suuresti,
jollei Draga kohota veljeään korkeammille kunniapaikoille.

Kokeneiden miesten, joilla on kykyä, täytyy väistyä syrjään,
jättääkseen paikkansa tuolle Nicodem hylkiölle.

- Se on hyvin surullista, mutta sille emme tällä hetkellä voi mitään,
vastasi Stefan. — Nyt on tehtävä havaintoja ja tyvenesti odotettava.
Jos kuningatar kerran asian ajaa liian kauvaksi, niin silloin mekin
ymmärrämme toimia.

— Minä pelkään, että silloin on oleva liian myöhäistä, mutisi
Maschin. — Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Dragalla on
aivan erityinen keino kerta kaikkiaan tehdä itsensä kuninkaalle
välttämättömäksi, eikä ainoastaan kuninkaalle, vaan myöskin koko maalle?

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Stefan. — Minä en sinua ymmärrä, ystäväni.

Minkä keinon hän sitte omistaa, kerta kaikkiaan välttääkseen kotonansa
ratkaisevaa tapausta?

Sillä jos Aleksanterin huumaus kerran on ohi, kukapa tietää, eikö
silloin voi joku toinen tulla, joka nostaa Dragan satulasta, ja silloin
ei kuningas ajattelisi kauvan, vaan tahtoisi mitä pikemmin hänestä
erota.

Joka noin äkkipäätä menee naimiseen, se sen myöskin pian purkaa.

— Hyvä, varsin hyvä, lausumasi ajatus ei ollenkaan ole hullumpaa,
puhkesi Maschin sanomaan. — Ja muutoin — eihän Aleksanteri vielä toden
teolla koskaan ole rakastanut. Niin, kukapa tietää, eikö hän voisi
tuntea todellista rakkautta, jos hänen eteensä vietäisiin kaunis, siveä
ja jalo tyttö, joka syntyperäänsäkin nähden olisi hänen arvoinen?

Mutta näetkös, poikani, Maschin pisti tätä sanoessansa käsivartensa
Stefanin käsivarren alle ja käveli hänen kanssansa alas käytävää
pitkin, — samalla kuin Draga lahjoittaa kuninkaalle lapsen, varsinkin
jos se on poika, prinssi, on kuningatarta mahdoton kukistaa. Voi
silloin sinua, Serbia parka, silloin olet ikipäiviksi kadotettu!

Stefan kalpeni. Tätä mahdollisuutta ei hän vielä edes ollut ajatellut.

Mutta hänen täytyi antaa Maschinille oikeutta. Samassa hetkessä kuin
Draga tulisi äidiksi, lahjoittaisi maalle kruununprinssin, kuninkaalle
perillisen ja Obrenovitschin perheelle uuden vesan, ei mikään voima
maailmassa kykenisi irroittamaan Aleksanteria Dragasta, silloin
kuningattaren päässä kruunu istuisi entistä lujemmin.

— Minä tosin en luule, jatkoi Maschin, että Draga kykenee lapsen
synnyttämään, sillä avioliittonsa veljeni kanssa oli lapseton.

Se olisi todellakin kovin isku, mikä meitä voisi kohdata, jos hän
jonakin päivänä tulisi äidiksi.

— Mutta mitäs tuolla eukolla on täällä tekemistä, joka äkkiä pujahti
esiin pensaikosta?

— Näyttää olevan kerjäläisnainen, vastasi Stefan Naumovitsch,
kääntyessään vanhaan naiseen päin, joka seisoi nöyrässä asemassa ja
ilmeisesti tahtoi molemmilta miehiltä pyytää almua.

Stefan veti kukkaronsa esille ja otti sieltä hopearahan.

— Odota, Stefan Naumovitsch, huusi Maschin hänelle, kun kuninkaan
ajutantti tahtoi kiiruhtaa antaakseen kerjäläiselle rahan, — anna
minunkin puolestani jotakin!

— Stefan Naumovitsch, mutisi kerjäläinen, vavisten koko ruumiissansa. —
Hän se siis on, jota minä etsin.

— Armollinen herra, antakaa minulle joku penni! kuiskasi hän, kun
Stefan oli tullut lähemmäksi. — Antakaa vanhalle eukolle joku penni!

— Kas tässä, ota tämä!

— Ja te, Stefan Naumovitsch, ottakaa tämä, sanoi samalla
kerjäläisnainen ja painoi hänen käteensä kirjeen, jonka hän sitä ennen
oli kopastansa ottanut. — Lukekaa tämä ja toimikaa niinkuin omatuntonne
käskee!

Ennenkuin Stefan vielä oli ehtinyt toipua siitä vaikutuksesta, jonka
nuo salaperäiset sanat tekivät häneen, oli vanha nainen kerinnyt
pujahtaa pensaikkoon, ja Stefan kuuli vaan hiljaista ryskettä naisen
kadotessa.

Kun Maschin saapui ystävänsä luokse, havaitsi hän Stefanin seisovan
kalpeana ja kovassa mielenliikutuksessa.

— Mitä tämä on? kysyi Maschin. — Näyttää aivan siltä kuin olisit
kummituksen nähnyt, ja sinulla on kirje kädessä?

Mistä sen niin pian olet saanut?

— Tuo eukko sen minulle antoi, kun jätin hänelle rahat.

— Kerjäläisnainen? — huudahti Maschin. — Siinä tapauksessa ei hän
sellainen ollutkaan.

Avaa heti kirje, niin katsotaan mitä se sisältää! Ole varuillasi,
Stefan, sillä minä epäilen, että kaiken takana, joka sinulle tapahtuu,
on joku Dragan virittämä ansa.

— Ei, ei, sinä erehdyt, ystäväni, vastasi Stefan äkkiä. — Dragan ja
minun välini on selvä, meillä ei ole enää mitään keskenämme tekemistä.
Minä en luule, että hän enää milloinkaan asettuu tielleni. Mutta sinä
olet oikeassa, tuollaiset salaperäiset kirjeet ovat heti luettavat ja
sitte kappaleiksi revittävät, ettei kukaan niitä löytäisi.

Ei, mutta katsohan, kuinka hienoa käsiala on aivan kuin joku ylhäinen
nainen olisi kirjoittanut nimen Stefan Naumovitsch, ajutantti H.M.
Serbian kuinkaan hovissa.

Hän repi varovasti kuoren auki ja otti siitä pienen, sievän paperiarkin.

Saadakseen suojaa auringolta menivät ystävykset vanhan puun varjoon
ja molemmat lukivat yht'aikaa sitä kirjettä, jonka Stefan niin
salaperäisellä tavalla oli saanut käteensä.

Stefan Naumovitsch horjui.

Ei koskaan vielä ollut eversti Maschin nähnyt ystäväänsä niin
hämmentyneenä, niin murtuneena kuin tällä hetkellä.

Sanaakaan sanomatta vei Maschin hänet istumaan eräälle penkille.

Sitte istuutui hän hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.

- Ystäväni, sanoi Maschin — minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tämä
ilmoitus niin masentaa sinut.

Asia on sitäpaitse hyvin salaperäinen. Genia von Sandorf — peijakas —
eikös se ole sama tyttö, joka ilmiantoi meidät? Niin, aivan oikein, nyt
muistan ihan hyvin tuon nimen. Kuningatar antoi toitottaa sitä yli koko
maan ja kehui, että Genia von Sandorf saisi ruhtinaallisen palkinnon,
jos hän ilmoittaisi itsensä.

Mutta hän — oi, hän ei siis olekkaan kuollut? Ja minä kun luulin, että
petturi oli jo saanut sen rangaistuksen, jonka hän hyvin oli ansainnut!

Hän elää siis ja on nykyään kuritushuoneessa. Minä sinun sijassasi
repisin aivan yksinkertaisesti kirjeen kappaleiksi ja uskottelisin
itselleni, etten koskaan ole nähnyt häntä.

Minä tiedän, että sinulla on hellä ja tunteellinen sydän, rakas Stefan,
mutta tämä tyttö ei ole ansainnut muuta, kuin meidän vihamme ja
ylenkatseemme, mutta ei ollenkaan osanottoamme.

- Ei, tuhat kertaa ei, huudahti Stefan, kiivaasti puistaen ystävänsä
kättä — sinä erehdyt, Maschin! Niin totta kuin Jumala on taivaassa,
niin erehdyt, sillä Genia von Sandorfilla ei voi olla syytä siinä
asiassa.

Hän tosin näyttää syylliseltä ja itse kuningatar on ilosta loistavin
silmin vakuuttanut minulle, että Genia von Sandorf on meidät
ilmiantanut.

Mutta juuri siitä syystä, että kuningatar on sen minulle sanonut, juuri
siitä syystä, että Draga näytti minulle kirjeen, jota hän ei antanut
minun lukea, vaan piti etäällä silmistäni, juuri siitä syystä, Maschin,
en voi uskoa, että Genia von Sandorf olisi petturi.

- Mutta kuka on sitte meidät ilmiantanut? huudahti Maschin. —
Ainoastaan kaksi henkilöä voi tulla kysymykseen: juutalainen Mandelblüt
ja Genia von Sandorf.

- Kuulehan, Maschin, mitä minulla on sanottavaa! sanoi Stefan ja kiersi
melkein hellästi kätensä niin paljon vanhemman ystävän kaulan ympäri.
— Sinä et ole koskaan nähnyt häntä, sinä et ole katsonut tämän tytön
silmiin.

Jos olisit sen tehnyt, niin tietäisit, että Genia von Sandorf ei voi
olla petturi.

- Kas kuinka sinä häntä puolustat! huudahti Maschin. — Kuinka poskesi
punottavat ja silmäsi loistavat!

- Niin, minä rakastan häntä, huudahti nuori upseeri punastuen, äänessä
rakastavan sydämen kaiho. - Niin, minä rakastan häntä, Maschin, ja
siitä syystä olen myöskin vakuutettu, että hän on viaton. Mutta minulla
on syytäkin häntä rakastaa, sillä häntä on minun kiittäminen hengestäni.

- Elämästäsi? Onko sinun Genia von Sandorfia kiittäminen hengestäsi?

- Kyllä, ystäväni, sillä ilman tätä tyttöä olisi minut vangittu sinä
yönä, jolloin me kokoonnuimme juutalaisen Mandelblütin ravintolassa,
ja kun minulla oli kaikki paperit, jotka koskivat salaliittoa, niin
olisitte myöskin te kaikki olleet mennyttä kalua.

Nyt kertoi Stefan everstille, kuinka Genia päästi hänet huoneeseensa
ja kuinka Genia pani itsensä alttiiksi hänen tähtensä vartijajoukon
päällikön edessä, panipa vielä oman kunniansakin alttiiksi epäilysten
tähden, sillä hän ilmoitti Stefanin olevan sulhasensa, jonka hän oli
yölliseen aikaan päästänyt luoksensa.

Eversti Maschin kuunteli keskeyttämättä, mutta ihmetellen.

- Jos asia on sillä tavoin, sanoi hän Stefanin lopetettua — niin —
olenpa itsekin melkein vakuutettu, ettei Genia ole petturi ja että tämä
on vaan Dragan kepponen, jolla hän tahtoo ehkä asettaa tämän tytön
epäedulliseen asemaan meidän silmissämme.

Kuningatar vihaa ehkä Genia von Sandorfla ja tahtoo kukistaa hänet.
Tässä tarjoutui nyt hänelle hyvin varma keino. Hän laski arvattavasti,
että me kostaisimme sille, joka meidät ilmaisi, ja siitä syystä
kuulutti hän ympäri maan, että Genia von Sandorf oli keksinyt
salaliiton ja kirjeellä varoittanut kuningatarta.

- Kuinka sen asian laita nyt lieneekään, lausui Stefan ja hyppäsi ylös
penkiltä, niin en minä viivyttele mennessäni häntä puolustamaan.

Hän kituu kuritushuoneessa.

Tämä armas olento kuritushuoneessa, niin viheliäisessä ympäristössä!

Olipa se todellakin helvetillinen keksintö, jonka vain Draga voi
ajatella ja Lazar panna toimeen!

- Kuinka, luuletko, että Genia on viety kuritushuoneeseen Dragan
toimesta? kysyi Maschin.

- Minä en sitä luule, vaan minä tiedän sen.

Nyt kertoi Stefan kiireesti ja lyhyesti ystävälleen tapahtumista
naamiaishuveissa.

- Ah, sittenhän on kaikki selvää! huudahti Maschin. Sen sijaan, että
olisi vienyt hänet mielisairaalaan, on tuo Lazar roisto epäilemättä
vienyt nuoren tytön kuritushuoneeseen.

Niin Stefan, joka tapauksessa on meidän velvollisuutemme tässä näytellä
pelastavan kohtalon osaa.

Genia on pelastettava jo tänä iltana, ja minä — minä autan sinua,
Stefan, sillä kokonaan vaaratta ei kai tuosta asiasta selvitä.

— Kiitos, Maschin, minä luotan apuusi, lausui Stefan. — Jos kerran
olemme Genian vapauttaneet, niin katso hänen silmiinsä ja hänen omasta
suustansa olet kuuleva, onko hän meidät pettänyt vai ei.

Sillä tavoin katkaisemme solmun miekoillamme ja pääsemme aika askeleen
Dragan jäljille.

Kaikissa tapauksissa on merkillinen se kirje, jonka Genian äiti minulle
kirjoittaa. Hän kirjeessään minua puhuttelee äänellä, joka minua
itsessään syvästi loukkaa.

Hän näkyy luulevan, että hänen tyttärensä ja minun välillä tapahtui
jotakin tuona yönä, jonka kautta Genian on täytynyt ainaiseksi kadottaa
naisellinen arvonsa äidin silmissä.

Mutta sen vannon sinulle, ystäväni, että se on erehdys.

- No, mitä Geniaan tulee, niin kyllä kai se asia saadaan pian
järjestetyksi, huudahti Maschin. — Onhan meidän helppoa todistaa hänen
äidillensä, että Stefan Naumovitsch on kuninkaallinen mies, joka ei
väärinkäytä tytön luottamusta. Mutta voi hyvin nyt, tänä iltana taas
tapaamme toisemme, yhdessä mennäksemme kuritushuoneelle, Geniata
salaperäisellä tunnussanalla vapauttamaan.

— Ja missä tapaamme toisemme? kysyi Stefan. Mihinkä aikaan tapaamme
toisemme?

— Eiköhän ole parasta, arveli Maschin, että odotamme ensin pimeän tuloa.

Kello yhdeksän tänä iltana menet sinä kuritushuoneelle ja ilmoitat
itsesi n.s. kenraalskalle — muutoin on hänkin peto, jota jo kauvan olen
pitänyt silmällä, yksi Dragan kätyreistä, joka täytyy ennen taikka
myöhemmin toimittaa pois maailmasta.

Minä odotan siis sinua Zornin talon edustalla, mutta ei pääkäytävän
luona Natalienstrassella, vaan pienen puutarhaportin luona, joka vie
virralle.

- Minä tulen, vastasi Stefan. — Yksi ajatus tekee minut kumminkin
levottomaksi. Minne viemme Genian sitte kun olemme saaneet hänet ulos?

Hänen täytyy sitte varmaan elää muutamia päiviä, jollei viikkojakin
mitä suurimmassa hiljaisuudessa, sillä hänen vainoojansa tietysti
raivostuvat, nähdessään, että heidän ilkeä aikeensa ei onnistunut.

- Siihen löydämme kyllä keinon, arveli Maschin, silittäen harmaata
kokopartaansa. — Minä puhun ukko Zornin ja Klärchenin kanssa, eikö
olisi mahdollista, että he muutamaksi ajaksi voisivat ottaa Genian
taloonsa ja piilottaa hänet.

Minä olen varma, etteivät he kiellä minun pyyntöäni siinä suhteessa.

Hyvästi siis, poikani, tänä iltana tavataan. Elä unohda kello 8
puutarhan portin luona.

Maschin puristi Stefanin kättä ja riensi sitte pensasten taa ja oli
pian kadonnut näkyvistä.

Stefan Naumovitsch luki vielä kerran kirjeen tarkasti ja hänen kasvonsa
synkistyivät.

- Se on selvää, mutisi hän itsekseen — että Genian äiti pitää minua
heittiönä, joka on vietellyt hänen tyttärensä ja sitte avuttomana
hyljännyt hänet.

Ei, kreivitär, pian saatte tietää, että Stefan Naumovitsch on
rehellinen mies, että hän rakastaa teidän Geniaanne ja pyytää teiltä
häntä vaimoksensa.

Odottakaa vaan, pian puhutte minulle toisella tavoin, ilolla te
syleilette minua, vävyänne, kun Genia ja minä — ehkä jo tänä iltana
pyydämme teidän siunaustanne.




KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Viatonta verta.


Katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta, kun Belgradissa Pyhän
Mikaelin kirkon kello löi yhdeksän. Syysilta oli pimeä. Vielä
edelliseen päivään saakka oli mitä kaunein ja valoisin päivä vallinnut
koko Serbiassa. Mutta nyt oli äkkiä synkkiä pilviä kohonnut etelässä,
ja Adrian mereltä puhalsi vinkuva tuuli yli maan.

Belgradissa oli mitä kamalin ilma, niin että mielihyvällä pysyttelihe
huoneessa. Mutta kaksi miestä, jotka olivat katetuissa vaunuissa, jotka
nyt kuritushuonetta lähestyivät, oli kumminkin uskaltaneet lähteä ulos.

He kun olivat lähteneet pelastamaan hädässä olevata viatonta olentoa,
vapauttaakseen hänet alentavasta ja peljättävästä ympäristöstä.

Vaunuissa istuivat Stefan Naumovitsch ja eversti Maschin.

Jälkimäinen oli siksi päiväksi pannut pois työpukunsa, ainakin oli
lampaannahka poissa. Muutoin oli hän kokonaan vaippaan kääriytynyt,
samoin kuin Stefan Naumovitsch, ainoastaan sillä eroituksella, että
jälkimäisellä oli upseerin vaippa.

Stefan Naumovitsch oli nimittäin päättänyt, ettei kuritushuoneen
johtajattarelta salaisi, kuka Genian veisi pois. Stefan ajatteli, että
hän esiintyessään kenraalskan edessä komeassa virkapuvussaan, täten
kohtaisi sitä enemmän vastustusta. Muutoin luotti hän täydellisesti
siihen, että tunnuslause riittäisi muitta mutkitta pelastamaan Genian
hänen käsiinsä.

Vaunut pysähtyivät tiheän kastanjaryhmän alle. Stefan ja eversti
Maschin astuivat vaunusta.

— Tässä meidän on erottava, ystäväni, sanoi Stefan. — Tuolla on
inhottava rakennus, joka muuriensa sisäpuolella kätkee niin paljon
viheliäisyyttä ja kurjuutta, niin paljon valitusta ja kauhua.

Sinä odotat minua täällä, ja samassa kuin minä tulen ulos Genian
kanssa, avaat sinä vaunujen oven ja autat minua nostamaan tytön niihin.
Hyppäämme perässä ja sitte kuljemme täyttä vauhtia.

— Tapahtukoon niin, vastasi Maschin. — Minä pysähdyn vaunujen ääreen.
Älä muutoin unhoita, mitä olemme sopineet. Jos sisällä joutuisit
satimeen, niin anna hopeapillin kaikua, minä tulen heti avuksesi
poikani, luota siihen.

Stefan veti Maschinin muutamia askeleita ajurista sivulle päin.

— Voimmeko myöskin täysin luottaa ajuriin? kysyi hän hiljaisella
äänellä. — Sinä, joka olet vaunut hankkinut, voit minulle tarkalleen
sanoa, kuka ajuri on?

— Kuka hän on? vastasi Maschin. — No niin, kun minulta noin suoraan
kysyt, niin täytyy minun kai puhua sinulle siitä.

Hän on vanha Zorn, hevosenkengittäjä, jolle olen salaisuutemme uskonut.
Tuskin olin hänelle siitä puhunut, niin hän ojensi kätensä minua kohti
ja sanoi: "Jos on kysymyksessä pelastaa viaton tyttö kuritushuoneesta,
niin olen mukana. Minä jätän omat vaununi tuollaista yritystä varten ja
ajan itse hevosia."

Kun Stefan tämän kuuli, kiiruhti hän takaisin vaunuihin ja ojensi
kätensä ajurille, jonka kasvoista ei juuri paljon näkynyt, sillä hän
oli vetänyt pussikauluksen silmilleen.

— Antakaa minun tervehtää teitä, herra Zorn, huudahti Stefan. — Minä
kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että olette ojentanut minulle
avuliaan kätenne.

— Ei mitään kiittämistä, Stefan Naumovitsch, vastasi ukko Zorn,
nostaessaan parratonta päätään ja katsoen Stefaniin hyväntahtoisilla,
mutta kumminkin terävillä silmillään. — Onhan ihmisen velvollisuus
vapauttaa tyttöparka, joka on viattomasti suljettu kirottuun
kuritushuoneeseen. Muutoin olen mukana kaikessa, kun on kysymys tehdä
Dragan joku aikomus tyhjäksi.

— Älkäämme menettäkö aikaa, varoitti Maschin. — Muutoin voisi joku
toinen henkilö tulla tiellemme, jonka ehkä Draga erityisesti on tänne
lähettänyt.

Stefan Naumovitsch säpsähti. Se ajatus, että Genia voisi häneltä mennä
hukkaan, ja uudestaan joutua Dragan kynsiin, riitti Stefania aikeessaan
kiiruhtamaan. Hän vielä kerran puristi Maschinin kättä ja kääntyi sitte
mennäkseen. Samassa hän kumminkin veti Maschinin puoleensa ja kuiskasi
hänen korvaansa:

- Lupaa minulle, ystäväni, että jos minulle nyt sattuisi jotakin
onnetonta — en tiedä, mutta sydämeni on täynnä pelokasta aavistusta —
niin pidä huolta Geniasta, älä pidä häntä petturina, älä luule hänestä
pahaa, ole hänelle veljenä, isänä, jollen minä enää kykenisi mitään
hänen hyväksensä tekemään.

Sovita hänet äitinsä kanssa ja vanno vanhalle kreivittärelle minun
nimessäni, että Genian ja minun välilläni ei koskaan ole tapahtunut
sellaista, josta tuo suloinen tyttö tarvitsisi punastua. Ei, jalo
on rakkautemme ollut, jaloa ja puhdasta tähän hetkeen saakka, ja
sellaisena on se pysyvä, jos Jumala niin tahtoo.

— Minä vannon sinulle, Stefan Naumovitsch, vastasi Maschin vakavalla ja
juhlallisella äänellä, — että minä joka tapauksessa olen täyttävä sinun
tahtosi.

Molemmat ystävät katsoivat vielä kerran toistensa silmiin, sitte
kiiruhti Stefan eteenpäin.

Maschin luuli parhaiten toimivansa, kun vetäytyi takaisin vaunuihin.

Vaununikkunan läpi saattoi hän alati pitää kuritushuoneen porttia
silmällä, ja hän selvästi saattoi nähdä, milloin Stefan ja Genia
tulisivat ulos portista.

Sillä aikaa Stefan nousi käytävän ovelle johtavia rappusia ja soitti
sitte kelloa.

Salpa työntyi syrjään ja hän ilmoitti ovenvartijalle tahtovansa
puhutella johtajatarta.

— Ei tämä riitä, hyvä herra, vastasi vartijanainen, — minun täytyy
myöskin tietää, mitä teillä on asiata, ainakin täytyy minun tuntea
teidän nimenne.

— Tämän saa kenraalska kuulla ainoastaan minun omasta suustani. Sanokaa
hänelle, että täällä on se mies, joka lausuu tunnussanan.

Tämän jälkeen päästi vartija hänet sisään, ja Maschin saattoi
paikaltansa selvästi huomata, että ovi sulkeutui hänen ystävänsä selän
takana.

Samalla kuin tämä nyt tapahtui n.k. maanpuolella, s.o. sillä puolella
kuritushuonetta, missä Tonava ei sivu juossut, seisoi alhaalla mahtavan
virran rannalla kaksi miestä korkeitten pajupensaitten suojassa.

He olivat Demeter Banjaluki ja Aza.

— Ole nyt varuillasi, sanoi Demeter seuraajalleen, nojaten kivääriänsä
vastaan. — Sinä ilmoitit minulle äskettäin, että katetut vaunut
lähestyivät kuritushuonetta.

— Kyllä, kapteeni, vastasi Aza. — Vaunut ajoivat kastanjaryhmän
alle, joka sijaitsi noin sata askelta kuritushuoneelta, ja siinä ne
pysähtyivät. Minä juoksin heti takaisin tänne ilmoittamaan, mitä olin
nähnyt.

— Hyvä, Aza, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi, minä olen nyt
täyttävä omani. Kuuleppas, poika, me hiivimme nyt esiin pitkin
Tonavan rantaa ja lähestymme kuritushuonetta toiselta puolelta. Sillä
tavoin tulemme lähemmäksi pääovelle johtavia kiviportaita. Portaiden
keskikohdalla kadun toisella puolella on korkea pensas. Täällä
piiloudumme, sieltä tähystelen miestä.

- Hän on, jatkoi Banjaluki itsekseen miettien, — menevä Genian kanssa
kuritushuoneesta, hän on vievä hänet vaunuihin, tuo koira, joka
kuningatar Dragan käskystä tahtoi viedä tytön pois, syöstäkseen hänet
perikatoon. Mutta Demeter Banjaluki valvoo ja on varma kuulastansa.
Ha, ha, kaitselmus ei suinkaan huvin vuoksi antanut minun lukea
peilikirjoitusta, josta sain tietää, että Genia tänään vietäisiin
kuritushuoneesta. Kuningatar Draga on pitävä huolta siitä, että hänen
lähettinsä toimittaa hänen käskynsä, ehkäpä tuo on hänen kätyrinsä
Lazar, ehkäpä joku toinen — yhdentekevä, kuulani on hänestä veren
vuodattava.

Kun sinä näet miehen kaatuvan, Aza, niin syökset heti Genian luokse,
otat hänet syliisi ja kannat hänet alas venheeseen. Minä suojaan
selkääsi, ja tuo on tehtävämme vaikein osa, sillä ilmeisesti ei lurjus
ole yksin saapunut, vaunuissa kyllä on muita samantapaisia. Mutta
varokoot itseänsä. — Demeter Banjalukin kivääristä puhutaan koko
Serbiassa vain nimellä "keskellä sydäntä"; joka joutuu ampumamatkani
päähän, hän on kuoleman oma. Minä olen vannonut vieväni Genian pois
tuosta kauhun pesästä, vannonut pelastavani hänet. Ja Mustien vuorten
ritari pitää valansa.

Molemmat miehet kulkivat nyt rakennuksen ympäri. Tämän he tekivät mitä
suurimmalla varovaisuudella. Kummallakin oli kiväärinsä käsissään.
Sitä paitsi olivat he myöskin tikareilla varustetut. Nyt olivat he
tulleet rakennuksen kulman taakse. Heidän tuli nyt kulkea kadun poikki,
kenenkään näkemättä, sillä pensaikko, jonka taakse he tahtoivat
piiloutua, oli tien toisella puolella.

— Niin kiireesti kuin mahdollista! kuiskasi Demeter seuraajalleen. —
Kumarru, niinkuin minä teen!

Näin sanoen kumartui rosvo niin alas, että melkein näytti ryömivän
maata pitkin, samassa kuin hän kiireimmiten kulki kadun poikki.

Aza pysyttelihe aivan kapteenin takana, ja tuskin kului puolta
minuttia, kun molemmat olivat pensaston takana, joka heidät kokonaan
suojasi. Sieltä he hyvin saattoivat nähdä kuritushuoneen portille.

Demeter piti kiväärinsä valmiina. Hän pisti kiväärinpiipun hiljalleen
lehdistön läpi ja suuntasi sen porttia kohden.

— Jumalan tähden, kapteeni, elä ammu harhaan! kuiskasi Aza hänelle. —
Varo, ettei kuulasi lävistä sen sydäntä, jonka sinä tahdot pelastaa.

— Mieletön poika! mutisi Demeter. — Olenko sitte ansainnut jotakin
sellaista, kuin kuulla sinun epäilevän taitavuuttani? Etkö ole satoja
kertoja nähnyt minun paljo pitempien matkojen päästä satuttavan
maaliin? Ammuinhan aivan korttiässän sydämeen, kun korttia pidit kahden
sadan askeleen päässä!

— Oi kapteeni, sydäntäni niin ahdistaa! vastasi Aza. Minä pelkään yhä,
että tänään joku onnettomuus tapahtuu. Jospa taas olisimme saarella!
Sillä sinähän aiot viedä Genian, kun olet hänet pelastanut, äiti
Cyrillan ja Sylvan luokse?

— Tietysti, poikani, vastasi Demeter, — minä vien hänet kätköön, missä
tyttö parka voi ruumiin ja sielun puolesta voimistua.

Minä pelkään, että tuo on oleva hänelle varsin tarpeellista, sillä
tuossa kirotussa talossa on häntä kylläksi kidutettu ja kiusattu, niin
että hän nyt on kaikin puolin sairas.

Mutta hiljaa, älkäämme puhuko enää! Näetkö nuo vaunut? Älä unhoita,
Aza, että sieltä voi vihollisia saapua, ja niin pian kuin olet
heittänyt käsivartesi Genian ympäri, juokse, minkä käpälät kestää.

       *       *       *       *       *

Stefan Naumovitsch oli sillä aikaa viety huoneeseen, missä kenraalska
mitä suurimmalla ystävyydellä otti hänet vastaan.

Kun Stefan astui sisään ja kenraalska näki, että hän oli virkapuvussa,
tiesi hän heti, että tuon miehen oli kuningatar lähettänyt.

— Terve tuloa, hyvä herra, lausui Mascha Gurki, kenraalska, hänelle,
mennen Stefania vastaanottamaan. — Luulen jo tietäväni teidän asianne.

— Kysymys on Genia von Sandorfista! vastasi Stefan Naumovitsch
lujalla äänellä. — Minulla on kuningattaren käsky noutaa nuori tyttö
kuritushuoneesta. Älkää sentähden vitkastelko, vaan jättäkää tyttö
minulle.

— Hän on jo valmis, vastasi kenraalska. — Mutta teidän on minulle
sanottava tunnuslause. Siitä riippuu, jätänkö Genian teille, vai en.

Silloin meni Stefan pari askelta lähemmäksi tuota inhoittavata naista
ja kuiskasi hänelle: Päätön mies!

— Oikein! sanoi kenraalska. — Teidät on se henkilö lähettänyt, jonka
käskyjä minun on täysin noudattaminen. Sanokaa hänelle, että minä olen
kaikki tekevä, ansaitakseni hänen suosiotansa.

Tällä hetkellä oli Stefan enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä, että
ainoastaan kuningatar saattoi pitää Geniata tuossa kauheassa talossa
vangittuna, tuossa maailman helvetissä.

Sillä se kohteliaisuus, jota kenraalska osoitti, hänen harrastuksensa
tehdä sen henkilön mieliksi, jonka käskyjä hän nyt luuli noudattavansa,
osoitti päivän selvästi, että kuningattaresta oli kysymys.

— Älkää menettäkö aikaa, rouva! sanoi Stefan. — Olkaa hyvä ja jättäkää
minulle nyt tyttö!

— Heti! Heti! Onko teillä sitte niin kiire, hyvä herra? kysyi
johtajatar. — Te näytte olevan kuninkaan lähimpään ympäristöön kuuluva
upseeri.

— Ehkä! vastasi Stefan lyhyesti.

— Ja kun te nyt täältä noudatte Genia von Sandorfin, niin tiedätte kai
mitä tytölle aiotaan tehdä.

— Minä en tiedä, rouva, mitään muuta kuin mikä on tehtävänäni.

— Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minun puolestani sille henkilölle, joka
teidät on lähettänyt, jatkoi kenraalska, että tämä Genia von Sandorf
on käyttäytynyt minun talossani kuin ynseä, uppiniskainen ja röyhkeä
olento, jolla alati oli kyyneleet silmissä ja raivo sydämessä. Enkä
minä ole voinut tehdä häntä vähääkään nöyremmäksi tahi siivommaksi.
Älkää unhoittako kertoa tätä tuolle henkilölle!

Stefanin täytyi tehdä väkivaltaa itselleen, ettei raivostuisi ja
karkaisi kenraalskan kurkkuun, sillä hän oli vakuutettu kenraalskan
jok'ikisen sanan valheellisuudesta.

Genia ynseä, röyhkeä, uppiniskainen? Hän nähtävästi oli vastustanut
sitä väkivaltaa, mitä hänelle kuritushuoneessa tehtiin. —

Stefan sentähden päätti, että vielä kerran inhottavan johtajattaren
tekisi vaarattomaksi, niin pian kuin sopiva aika oli tullut.

— Nyt, herra, voitte saada Genian haltuunne! sanoi kenraalska. — Pyydän
vain parin minuutin kärsivällisyyttä.

Hän meni ulos ovesta, joka johti rakennuksen huoneisiin.

Pian palasi kenraalska, mukanaan Genia tummassa puvussa, joka ahtaasti
peitti hänen vartalonsa neitseelliset muodot.

Kirjoituspöydän itäpuolella riippuvan lampun valo sattui Genian
kalpeihin tuskan täyttämiin kasvoihin.

Oi mikä kärsimys ilmeni noissa kasvoissa, mikä sanomaton tuska! Ja
kuinka hänen suloiset silmänsä arasti katselivat, mikä ääretön kauhu
niistä loisti!

Stefan vetäytyi vielä kappaleen syrjään, jottei Genian katse heti
häneen kääntyisi, sillä hän pelkäsi, että Genia hänet nähdessään
päästäisi huudon ja sen kautta ilmaisisi, että he jo tunsivat toisensa.

Ja tämä ei millään muotoa saisi tapahtua, sillä siinä tapauksessa
pelastaminen voisi viime hetkessä tulla mahdottomaksi. Genia ei häntä
todella nähnytkään.

Hän katsoi kenraalskaan ja lausui hiljaisella, vapisevalla äänellä:

— Säälikää minua, rouva kenraalska. Sanokaa mitä aiotaan minulle tehdä?

Oi Jumalani, enkö vielä ole kylliksi kärsinyt! Mitä uutta kauhistusta
saan taas kärsiä, mitkä uudet tuskat minua nyt odottavat? Jumalani,
usein olen tässä talossa toivonut kuolemata ja tuntenut inhoa kaikkea
kohtaan, joka minua täällä on ympäröinnyt. Mutta nyt, kun minulle
salaperäisesti kuiskataan: sinua odotetaan toisessa paikassa — nyt olen
valmis pyytämään, että te rouva kenraalska annatte minun jäädä tänne.

— Minulla ei ole valtaa määrätä sinun kohtalostasi, Genia von Sandorf,
vastasi kenraalska tylysti, vaan toinen henkilö, joka on minun
yläpuolellani.

Tämä herra on tullut viemään sinut täältä. Seuraa häntä! Hän kyllä
ymmärtää jokaista paon yritystä estää. Eikö niin, hyvä herra, teettehän
sen?

Stefan Naumovitsch astui esiin. Hän horjui — hän tuskin kykeni pysymään
jaloillaan. Nyt kohtasivat hänen ja Genian katseet toisensa. Genia
avasi kyyneleistä turvonneet silmänsä, katsoaksensa, kuka hänet ottaisi
mukaansa. Silloin —

Huuto pääsi Genian huulilta. Hän nojasi oven pieltä vastaan ja yritti
vaipua lattialle.

— Mikä tyttöä vaivaa? huudahti kenraalska, ja Stefan näki nyt kauhulla
hänen silmissänsä leimauksen, ikäänkuin epäluulon ilmeen. — Tunnetteko
tuon tytön?

— En vähintäkään! Emme koskaan ole toisiamme nähneet! vastasi Stefan
lujalla äänellä. — Hän kai pelästyi, nähdessään, että minä olen mies,
jonka käsistä hän ei pääse pakenemaan.

Genia nojasi yhä vielä puoleksi tajutonna oven pieltä vastaan.

Genia oli hänet tuntenut. Tuossahan hänen edessänsä seisoi se mies,
jonka kuvan hän oli sydämeensä kätkenyt siitä hetkestä, kuin hänet ensi
kerran oli nähnyt. Siinä seisoi rakastettu, jonka tähden hän oikeastaan
oli kärsinyt niin julmasti, niin rajattomasti — ja kumminkin tähän
saakka kärsimykset kestänyt!

Oi, Genia ei ollut voinut hävittää hänen rakastettua kuvaansa
sydämestään, vaikka hän sen tuhansia kertoja oli tässä talossa
itselleen vakuuttanut, että hän oli tullut kuningatar Dragan
välikappaleeksi, hän joka kerran oli salaliitossa Dragaa vastaan ja
ilolla oli sitoutunut tämän tappamaan — hänestä oli tullut kuninkaan
ajutantti ja kantoi nyt kuninkaan takkia.

Kaikesta tuosta huolimatta ei Genia kumminkaan ole kyennyt Stefania
vihaamaan, vaan rakasti häntä vielä, rakasti sanomattomasti ja
neitseellisen sydämen koko halulla.

— Rouva kenraalska, sanoi Stefan, kääntyen harmaahapsisen naisen
puoleen, joka ilolla näki kauhun, mikä näkyi Genian vallanneen, —
minun täytyy pyytää, että annatte minun muutaman minuutin olla hänen
kanssaan kahden kesken. Minulla on hänelle sanottava käsky, jonka minun
lähettäjäni on määrännyt. Se sisältää vaan muutamia sanoja, mutta
luulen, että ne riittävät häntä nöyryyttämään.

Stefan antoi tahallansa äänelleen kovan ja raa'an soinnun, ja hän
ihmetteli kuinka hän itse saattoikaan näin menetellä sitä vastaan, jota
hän mielellään olisi puhutellut mitä hellimmillä sanoilla. Mutta nythän
oli kysymyksessä viedä kenraalska harhaan, jottei koko pelastamisyritys
joutuisi vaaranalaiseksi.

— Minä jätän teidät yksin, sanoi kenraalska — mutta olkaa varuillanne,
älkää tuon naisen antako hurmata itseänne! Muistakaa, herra, että te
täällä olette kuritushuoneessa, ja tuollaisilla naisilla, joita täällä
on, kyllä aina on keinonsa ja konstinsa kietoa miehet verkkoonsa.

Onneton tyttöparka, jota nämä sanat syvästi loukkasivat, peitti käsillä
kasvonsa, samassa kuin leimuava puna kohosi hänen poskiinsa.

Oi, tulla noin häväistyksi juuri Stefanin edessä, sitä ei Genia
kauvemmin voinut kestää, hänestä tuntui kuin tahtoisi hän kadottaa
järkensä.

Ja kumminkin oli hänelle rakasta saada olla Stefanin kanssa kahden
kesken, johdattaa hänen mieleensä sen yön, jolloin Genia hänen henkensä
pelasti.

— Älkää olko levoton minun tähteni, rouva, sanoi Stefan kenraalskalle.
— Minuun eivät mitkään naisten viekotukset pysty. Tuo nainen tuossa ei
voi minua lumota kauniilla silmillään eikä neitseellisellä vartalollaan
eikä hellillä sanoillaan, joita hän ehkä yrittää kuiskaamaan korvaani.
Se henkilö, joka minut on tänne lähettänyt, tietää liiankin hyvin, että
noituuden nuolet eivät tähän mieheen tartu.

— Oivallista, lausui kenraalska, — kyllä te olette mies paikallaan.
Oi, tuo nainen on kerrassaan vaarallinen. Vieläpä yritti tehdä erään
wieniläiskauppiaan tuttavuutta, joka minun luonani kävi liikeasioissa,
mutta minä huomasin tuon hyvissä ajoin ja annoin viedä hänet pois
huoneestani.

Genia tyytyi heittämään halveksivan silmäyksen parjaajaansa. Miksipä
hän olisikaan puolustautunut? Tässä talossa ei kumminkaan kukaan olisi
uskonut häntä, ja Stefan —?

Oi, kun Stefan olisi yksin hänen kanssansa, silloin hän, Genia, sanoisi
hänelle kaikki. Eihän ollut mahdollista, että Stefan, joka hellästi oli
häntä tuona yönä kohdellut, joka silloin oli hänelle vannonut olevansa
hänelle koko elämänsä ajan kiitollinen, että Stefan nyt olisi hänen
surulliselle kohtalolleen kokonaan tunteeton.

Kenraalska vetäytyi syrjään.

Stefan katsoi myöskin tarkkaan, että kenraalska oli sulkenut oven
mennessään, mutta ei voinut kumminkaan uskoa olevansa kokonaan
suojattu. Päinvastoin Stefan otaksui, että jossakin seinässä oli
pieni reikä, mistä kenraalska saattoi nähdä huoneeseen. Stefan päätti
sentähden olla hyvin varovainen.

Heti hän meni Genian luokse ja näytti tarttuvan häneen tylysti.

— Kylläpä hän on röyhkeä, ajatteli Genia, — sama mies, joka tuona yönä
hellästi vei käteni huulilleen. Ihmeellistä, kuinka ihmiset kumminkin
voivat muuttua?

— Genia von Sandorf, kuule, mitä minulla on sanottavana! huusi hän
kovalla, tylyllä äänellä. — Minulla on teille ilmoitus tehtävänä, joka
on sinut kauhulla täyttävä. Mutta kun tämä ilmoitus tulee korkeassa
asemassa olevalta henkilöltä, niin ei kukaan muu saa sitä kuulla
kuin sinä. Minä sen vuoksi kuiskaan sen korvaasi; mutta vielä kerran
varoitan sinua, älä pyörry, kun saat kuulla tuon kauhean sanoman.

Kuolon tuskan laine vyöryi Genian sydämeen.

Mikä ääni, mikä sävel, ja kuinka kiukkuisesti hänen silmänsä
säkenöivät, ja sanat, jotka hänen piti kuiskata hänen korvaansa,
mitähän ne sisältäisivät? Mitä saattoivat ne muuta olla kuin ilkeyksiä,
kauhuja, uusi rangaistus, jonka Draga oli keksinyt, tuo kostonhimoinen,
vihattu kuningatar.

— Niin kuule sitte, jatkoi Stefan käheällä äänellä, joka kuului niin
raa'alta ja julmalta, kuin jos hän olisi kirouksen lausunut.

Sitte kumartui hän aivan lähelle tytön korvaa, ja huulillansa melkein
sitä koskettaen kuiskasi hän sydämellisillä, suoraan sydämestä
pulppuavilla sanoilla:

— Genia, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, minä tahdon
pelastaa sinut! Älä usko sanaakaan siitä, mitä täällä olen sanonut,
sen sanoin vaan, johdattaakseni harhaan tuon kurjan inhottavan naisen,
joka epäilemättä nyt pitää meitä silmällä. Anna vastustamatta tehdä
sinulle, mitä minä vaadin! Tule minun kanssani, ja muutamien minuuttien
kuluttua olemme tämän talon ulkopuolella, ja silloin, Geniani, kuulumme
toisillemme ikuisesti!

Geniasta tuntui kuin äkillinen, valoisa uni olisi laskeutunut hänen
ylitsensä. Hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, hän pelkäsi, että
sydän pakahtuisi valtaavasta ihastuksesta. Hän katsahti ylöspäin, ja
kun hänen silmänsä kohtasivat Stefanin katseen, kuvastui siinä niin
sydämellinen ja uskollinen rakkaus, ett'ei hän enää voinut epäillä,
että Stefan Naumovitsch kuului hänelle, ja oli tullut häntä pelastamaan.

- Minä olen sinun, kuiskasi Genia hänelle. — Minä rakastan sinua ja
olisin jo aikoja murtunut täällä, joll'ei rakkaus sinuun olisi pitänyt
minua pystyssä. Mutta sano minulle, kuinka oli sinun mahdollista tulla
tänne?

— Hiljaa, elä kysy mitään, ei täällä, sitte saat tietää kaikki,
kuiskasi Stefan hänelle. — Huuda kauhusta, lyö kädet kasvoillesi,
valita, ponnistele vastaan silloin kun minä tahdon viedä sinut pois.
Meidän täytyy sokaista kenraalskan silmät.

Genia ymmärsi, että tämä oli tarpeellista ja vaikka hän oli aivan
tottumaton kujeilemaan, niin huomasi hän sen heti olevan välttämätöntä,
että hän rupeisi näyttelijäksi, vaikkakin vaan muutamiksi minuuteiksi.

— Oi Jumalani, huusi hän, onko se totta! Ei, se ei voi olla totta, ei
sitä, ei sitä!

Sitte purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun ja vaipui tuolille
istumaan.

Kyyneleet tulivat todellakin sydämestä, mutta kun johtajatar, joka
itse asiassa seisoi ja katseli huoneeseen seinässä olevasta reijästä,
tyytyväisenä hieroi laihoja käsiään, luullen tytön olevan kauhuissaan
Stefanin ilmoituksen tähden, vuosivat Genian silmistä ilon kyyneleet,
joita hänen sydämensä tällä hetkellä oli täynnä.

Hänen huuliltaan oli Genia kuullut, että hän rakasti Geniaa, joka nyt
unhotti kaikki koettelemukset ja vaikeudet, jotka olivat hänen takanaan.

Stefan rakasti häntä, Stefan ottaisi hänet vaimoksensa ja oli tullut
hakemaan häntä sieltä.

Oi, kuinka valoisalta nyt maailma hänestä näytti!

Kenraalska tuli uudestaan huoneeseen. Hänen kavalat silmänsä
tarkastivat tyttöraukkaa, joka istui ja itki kokonaan masentuneena.

- Niin, nähkääs, kaunis Genia von Sandorf, huudahti hän pilkallisesti.
— Meidän talossamme ei kaikki ole aina ollut mieliksenne, kaikista on
teillä ollut jotain valittamista.

Saa nähdä, viihdyttekö siellä, minne teidät nyt viedään, paremmin kuin
täällä.

- Oi, antakaa minun jäädä tänne, kenraalska, huudahti Genia
kyyneltynein kasvoin. — Nyt näen minä paremmin, millaista täällä oli.
Pelastakaa minut tuon miehen käsistä, niin minä vastaisuudessa aina
tottelen teitä!

- Teidän katumuksenne tulee liian myöhään, sanoi kenraalska. — Minä
en voi enää muuttaa teidän kohtaloanne. Ja nyt menkää Jumalan nimeen,
Genia von Sandorf, ja kestäkää se kohtalo, joka teille on sallittu!

Genia nousi ylös polviltaan ja painoi nenäliinan vasten kyyneleisiä
silmiään, sillä hän pelkäsi, että jos kenraalska olisi nähnyt hänen
katseensa, olisi tuo inhottava ihminen heti lukenut niistä hänen
sydämensä ilon.

- Kas niin, seuratkaa minua! kehoitti häntä Stefan uudestaan ankaralla
äänellä. — Antakaa minulle kätenne! Minä voisin vangita teidät, minulla
on oikeus panna teidät käsirautoihin, mutta minä luovun siitä, jos
lupaatte, ett'ette yritä paeta.

- Kyllä, minä lupaan sen, sanoi Genia väsyneellä äänellä ojentaen
hänelle kätensä.

Jos kenraalskalla olisi ollut aavistustakaan siitä, miten mielellään
Genia laski sormensa hänen käteensä, niin ei hän varmaan olisi
suvainnut, että Stefan ja Genia noin ilman mitään läksivät huoneesta.

Kiireesti vei Stefan rakkaansa portaita alas. Vielä ei hän ollut
turvassa. Vasta sitte, kun hän istui Genian kanssa vaunuissa, joita
uskollinen Maschin piti valmiina, tunsi hän olevansa turvassa.

Mutta hän ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään iloa kuiskata hänen
korvaansa helliä sanoja.

- Sinä rakastat siis minua, Genia? kysyi hän hiljaa.

Hän katsoi Stefaniin kauniilla silmillään ja sanoi lämpimästi:

- Minä rakastan sinua, Stefan.

Vastaukseksi kiertyi hänen käsivartensa lujemmin Genian vyötäisille ja
hän painoi hänet hellästi rintaansa vasten.

Hänen täytyi taistella vastaan, ettei jo täällä painanut huuliaan
Genian huulille.

Naumovitsch heitti viimeisen silmäyksen ylös portaita — hän ei nähnyt
enää kenraalskaa.

Tämä oli varmaan vetäytynyt huoneisiinsa, riemuiten siitä ajatuksesta,
että Genia oli heitetty hirmuisen kohtalon käsiin: häpeään ja turmioon.

Stefanin käsi oli niin lujasti kiedottu Genian ympäri, että hän voi
aivan hyvin tuntea hänen vartalonsa muodon.

Genia painautui niin lähelle häntä, kuin olisi hän tahtonut kuiskata.

- Minä olen sinun! Ota minut mukaasi yksinäisyyteen, jossa minä saan
olla omasi!

Stefan pysähtyi, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi syvälle hänen
silmiinsä.

- Genia, rakas tyttöseni, tahdotko tulla vaimokseni?

Hänen huulensa hakivat Genian huulia ja painoivat niihin ensi suudelman.

Kimakka huuto, joka äkkiä kuului heidän takanansa, irroitti heidät
toisistaan.

Eräästä sivuovesta, joka vei käytävään, oli kenraalska huomaamatta
tullut ulos, mutta äkkiä säpsähtänyt nähdessään nuo molemmat niin
hellässä suhteessa.

- Petosta! huusi hän, jotta portaat kaikuivat. — Petosta! Tänne
sotamiehet! Ottakaa kiinni! — Viekää hänet takaisin koppiin! — He eivät
saa päästä pakoon!

— Takaisin! jyrisi Stefanin ääni hänen ottaessaan revolverinsa ja
tähdätessään kenraalskaa. — Vielä sana — ja minä ammun sinut!




YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Väijyksissä.


Stefan juoksi Genian kanssa portaita alas pitäen aina revolveria
ojennettuna kenraalskaa kohti, joka pelosta ei uskaltanut ääntä päästää.

Mutta hänen huutonsa oli jo herättänyt vartijat.

Ovia avattiin ja sulettiin, juostiin ja kysyttiin toisiltaan, mikä
oli kysymyksessä, äkkiä ilmestyi tulta, joka heitti valonsa pitkin
portaita, joista Stefan ja Genia pakenivat.

Yksi seikka vaan huolestutti Stefania.

Jos portinvartija tuolla alhaalla oli kuullut kenraalskan huudon, niin
olivat he mennyttä. Sillä silloin olisi ovi lukossa, eivätkä he pääsisi
vaunuihin.

Tuossa tulikin vaimo, joka vartioi uloskäytävällä, häntä vastaan. — Hän
oli kuullut kenraalskan sanat.

Hän ojensi laihat kätensä häntä kohti ja huusi:

- Takasin, minä en päästä teitä ulos! Apua, apua! Missä ovat vartioivat
sotilaat?

Stefan päästi tytön irti.

Nainen oli juuri aikeessa painaa sähköjohtoa vahtihuoneeseen, kun
Stefan heittäytyi hänen päällensä.

Kun hän siinä vääntelihe, tarttui Stefan vasemmalla kädellään hänen
kurkkuunsa, niin ettei hän voinut huutaa ja asetti oikealla kädellään
revolverin hänen ohimolleen.

- Anna avain tänne, sanoi Stefan uhkaavasti — muuten olet viidessä
minuutissa kuollut!

- He tulevat, he tulevat tänne! sanoi Genia kiihkeästi hänen takanaan.
— Minut viedään! Stefan auta!

- Rinnan päällä tunnen avaimen — peli on voitettu, avain on minun.

Hän oli löytänyt avaimen riippumassa nauhassa naisen kaulan ympärillä.

Voimakkaalla kädellä katkaisi hän nauhan ja kimposi ylös, pitäen
avainta toisessa ja revolveria toisessa kädessään.

Nyt asetti hän avaimen lukkoon ja seuraavassa sekunnissa avautui portti
heille.

Viileä yötuuli löi heitä vastaan, myrsky ulvoi ja syvä pimeys ympäröi
heidät. Mutta tämä ei merkinnyt mitään Stefanille, hänhän oli
pelastanut rakkaansa — sillä tältä puolen porttia ei kenraalska heitä
enää saavuttanut.

Stefan kietoi kätensä tytön ympäri ja veti hänet mukanaan ulos kadulle.

- Elä pelkää mitään, kuiskasi hän hänelle — nyt olemme pelastetut!
Antaa kenraalskan raivota niin paljon kuin tahtoo, siitä emme välitä,
me olemme vapaat, vapaat!

Laupias Jumala, minä olen haavoitettu! huudahti hän äkkiä.

Genian huuto vastasi nämä Stefanin sanat.

Samalla kun Stefan astui ulos portista, oli pensasten takaa äkkiä
välähtänyt ja laukaus kuului.

Stefan horjui ja kumartui eteenpäin. Genia kietoi kätensä hänen
ympärilleen, mutta ei kyennyt pitämään häntä pystyssä. Hän vaipui
maahan.

- Genia, Genia, kuiskasi Stefan yhä hiljaisemmalla äänellä. — Minä olen
mennyttä miestä.

- Stefan, koeta nyt nousta ylös! huusi hän tuskissaan hänelle.

- Genia raukka, etkö sitte voi aavistaa koko totuutta? Luoti sattui
minuun. Se on sydämessä. — Kaikki mustenee silmissäni. — Genia, suutele
minua, ennenkuin kuolen.

Vapisevin käsin avasi Genia hänen takkinsa. Se oli läpiammuttu ja hänen
loistavassa, kullalla kirjaillussa univormussaan oli sydämen kohdalla
reikä, joka oli luodin synnyttämä.

Geniasta tuntui, kuin mielipuolisuuden varjot olisivat laskeutuneet
hänen ylitsensä. — Tästä pienestä aukosta oli luoti mennyt hänen
sydämeensä ja — verta, verta, verta!

Genia huusi sydäntäsärkevällä äänellä:

- Apua, apua, häntä on ammuttu! — Stefan, elä kuole pois minulta! Apua!

Samalla kun hänen avunhuutonsa kaikui, tunsi hän kaksi kättä
kietoutuvan ympärilleen ja väkisin repivän häntä ylös maasta.

- Elä pelkää, kaunis Genia! kuiskasi ääni hänelle. — Minä toimin erään
henkilön käskystä, joka tahtoo pelastaa teidät.

- Tahtoo pelastaa minut! Voi sitä pelastajaa! Stefanin luona tahdon
olla — oman rakkaani!

Mutta Aza — sillä hän se oli, joka Demeter Banjalukin käskystä
piti Geniaa käsivarsillaan — ei välittänyt tytön sydäntäsärkevästä
valituksesta, vaan kantoi hänet pois.

Genia koetti epätoivon vimmalla irtautua hänen syleilystään, mutta
nuori mies oli liian vahva ja sen lisäksi tiesi hän, että hänen täytyi
ehdottomasti täyttää Banjalukin käsky.

Hän puristi siis Geniaa yhä lujemmin, niin ettei hän voinut liikuttaa
käsiään ja kantoi hänet kuten lapsen Tonavalle päin.

- Pysähdy, tai minä ammun sinut! kaikui äkkiä ääni hänen takanaan.

Aza käänti päätänsä ja näki miehen, joka tähtäsi häntä kohti
revolverilla.

Silmänräpäyksen epäröi hän, kuinka tekisi vastarintaa. Mutta
epäröimistä kesti vaan silmänräpäys, sillä seuraavassa tuokiossa sanoi
hän itsekseen:

"Demeter Banjaluki on käskenyt, että minun tulee kantaa Genia
veneeseen. Hän ampukoon minut — minun velvollisuuteni on tehdä, mitä
kapteeni on käskenyt."

Laukaus kuului — luoti suhisi aivan Azan pään ohi.

Mutta samassa kuului huuto, joka ei tullut Azan, Genian eikä Stefanin
huulilta, vaan eversti Maschinin. Hän se oli, joka ampui Azaa.

Vaunuissa, joissa hän oli odottanut Stefania, oli hänen ollut
mahdollista pitää silmällä kenraalskan talon porttia.

Hän oli nähnyt Stefanin ja Genian ilmestyvän portille. Hän toivoi jo,
että kaikki oli käynyt onnellisesti, mutta silloin kuuli hän äkkiä
laukauksen ja näki Stefanin vaipuvan kadulle.

Silloin ei hän voinut enää jäädä vaunuihin, vaan juoksi ulos, otti
revolverin käteensä ja tuli juuri parhaiksi näkemään, kuinka Aza kantoi
pois turvatonta tyttöä.

Silloin hän ei enää miettinyt. Hän ei voinut ymmärtää, miksi mies
valtasi Genian, mutta hän luuli edessään olevan jonkun kuningattaren
kätyrin.

Hän painoi revolveria, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hänen
sormensa painoi liipasinta, sai hän kiväärinvarresta semmoisen iskun
käsivarteensa, että se putosi alas aivan herpautuneena.

Samassa näki eversti Maschin pitkän, voimakkaan miehen sukeltavan
eteensä, miehen, joka oli tarumaisessa puvussa. Hänen silmänsä
säkenöivät kamalasti ja hänen mustan parran ympäröimillä kasvoillaan
paloi kaksi punaista pilkkua, jotka olivat ankaran mielenliikutuksen
merkkinä.

- Olipa onni sinulle, huusi mustapartainen hänelle, ettet satuttanut
häneen! Sillä jos luotisi olisi sattunut, niin olisin minä lyönyt sinut
kuin koiran.

- Takasin, sanon minä, eläkä yritäkään seurata häntä! Sillä tiedä, että
minä olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryövärikuningas.

Tuo hirmuinen nimi ei ollut vaikutustaan tekemättä itse eversti
Maschiniinkaan. Hänkin kauhistui sitä hetkeksi.

- Demeter Banjaluki! änkytti hän ihmetellen, Mustien vuorten
ryöväripäällikkö.

Tuo kauhea nimi ei voinut olla tekemättä vaikutustansa vieläpä eversti
Maschiniin.

— Demeter Banjaluki! päästi hän kummastuneena, tuijottaen häneen.
Samassa hän unhotti kovan tuskan, minkä isku hänessä oli synnyttänyt.
— Armelias Jumala, tuo rosvo, jota Serbian poliisi niin innokkaasti on
etsinyt — täällä? Mitä syytä oli hänellä sekaantua tähän asiaan? Miksi
oli hän Stefanin vihamies? Miksi hänen kuulansa oli sattunut tuohon
onnettomaan?

Tästä tulisi eversti Maschinin heti saada selvityksen.

Demeter Banjaluki ei näyttänyt ollenkaan kiirehtivän pakenemaan,
tehtyänsä hirvittävän verityön. Pitäen ladattua kivääriä edessänsä,
sanoi hän eversti Maschinille:

— Jos te olette sen miehen ystävä, joka makaa tuossa portaitten edessä,
niin tietäkää, että Demeter Banjaluki on kaatanut hänet, koska mies on
ollut Dragan kurja välikappale ja hänen käskystänsä on tahtonut viedä
turvattoman, viattoman tytön häpeään ja perikatoon.

Rosvon näin puhuessa putosivat kuin suomukset Maschinin silmistä.

Banjaluki ei siis ollutkaan itsessään Stefanin vihamies, vaan oli
oikeastaan tahtonut toimittaa samaa kuin Stefankin, mutta erehdyksestä
oli luullut Stefanin olevan Dragan kätyrinä. Nyt ei kumminkaan ollut
aikaa antautua selityksiin.

— Pitäkää huolta kuolleesta ystävästänne! lausui Banjaluki ylpeästi ja
kylmästi. — Ja jos ihmiset Belgradissa kysyvät, miksi Banjaluki tämän
verityön teki, niin sanokaa, että kuollut mies on ollut kuningatar
Dragan kätyri, ja samalla tavalla Banjaluki ampuu jokaisen, joka
antautuu Dragan palvelukseen.

Sitte kääntyi Banjaluki pois ja hävisi nuolen nopeudella pois Tonavaan
päin. —

Eversti Maschin heräsi ikäänkuin kiusallisesta unesta. Hän vei kätensä
silmilleen, sillä hän luuli, ettei tämä ollutkaan todellisuutta. Nyt
hän kumminkin muisti, että velvollisuutensa oli antaa haavoitetulle
ystävälle apua. Hän vaan pelkäsi, että apu tulisi liian myöhään.

Siinä makasi Stefan Naumovitsch liikkumattomana verissään, ja verta
yhtä mittaa pulppusi rinnasta olevasta haavasta. Eversti Maschin
pelkäsi, että Banjaluki oli ollut aivan oikeassa, kun käski hänen pitää
huolta ystävänsä ruumiista.

Ukko Zorn oli ajurin istuimelta hypännyt alas Stefanin luokse.

— Hän elää! huusi ukko Zorn everstille, kun tämä saapui kaatuneen
luokse. Sydän vielä tykyttää, ja siksi on meillä vielä toivoa.

- Viekäämme hänet heti vaunuihin! sanoi eversti, täytyy viedä hänet
heti lääkärin luokse.

Molemmat tarttuivat varovasti haavoittuneeseen, nostivat hänet hitaasti
ylös ja kantoivat verityöpaikalta.

Ylhäällä kuritushuoneen pääportille oli kokoontunut suuri joukko mies-
ja naisvartijoita, mutta nähdessään, että verta vuoti, olivat he
liiaksi arkoja sekaantumaan taisteluun.

Kenraaiska, joka suurella tyytyväisyydellä oli nähnyt, että Stefan
kaatui, käski väkensä peräytyä ja sulkea portin.

Siten ei kukaan estänyt eversti Maschinia ja ukko Zornia ottamasta
haavoittunutta mukaansa.

He kantoivat hänet vaunujen luo, nostivat niihin ja panivat hänet
makaamaan leveälle istuimelle.

Eversti Maschin istuutui vastapäätä häntä ja vanha hevosenkengittäjä
kiipesi kuskipenkille.

- Me viemme hänet meille! sanoi ukko Zorn päättävällä äänellä
everstille. Jos miesparkaa voi vielä auttaa, niin suojelemme me ja
hoidamme häntä, kuin olisi hän perheemme jäsen.

- Kunnon mies, mutisi eversti Maschin itsekseen, mutta ukko Zorn ei
enää kuullut tätä kiitosta, sillä hän oli jo istuutunut kuskipenkille.

Heidän ajaessaan yön pimeydessä pitkin Belgradin katuja, kumartui
eversti Maschin katselemaan ystävänsä kalpeita kasvoja ja mietti
turhaan sitä, kuinka kaikki oli voinut tapahtua.

Yht'äkkiä avasi Stefan Naumovitsch silmänsä ja kuiskasi hiljaa:

- Genia, missä on Genia?

Nämä olivat hänen ensimäiset sanansa.

Hän ajatteli vaan rakastettuaan. Omaa tuskaansa ja vaaranalaista
tilaansa ei hän muistanut.

Eversti Maschinilla ei kuitenkaan ollut sydäntä sanoa hänelle koko
totuutta, että Genia oli Mustain vuorten ryövärin käsissä.

Sen tähden turvautui hän valheeseen.

- Genia on turvassa, vastasi hän.

- Turvassa? Missä hän on?

- Äitinsä luona, valehteli Maschin. — Hänen äitinsä tuli näet
odottamatta paikalle, ja Genia heittäytyi heti äitinsä syliin. Molemmat
naiset nousivat sitte vaunuihin ja ajoivat kiireesti pois.

Syvä helpotuksen huokaus nousi nuoren upseerin rinnasta.

- Äitinsä luona — no, sitte on kaikki hyvin, sanoi hän ja lisäsi pitkän
vaitiolon jälkeen:

- Vieläköhän saan nähdä häntä ennenkuin kuolen?

- Ennenkuin kuolet? Tuhat tulimaista, poikaseni, elä nyt heti puhu
sellaisista asioista! huudahti eversti Maschin ja koetti näyttää niin
huolettomalta ja iloiselta kuin mahdollista. — Luuletko sitte olevasi
ensimäinen, joka noin odottamatta on saanut kappaleen lyijyä rintaansa?

Sen tohtori pian vetää ulos. — Mitäs hän muutoin tekisi oivallisilla
koneillaan?

Parin päivän perästä tulet sinä taas terveeksi ja reippaaksi ukko
Zornin luona ja kiltti Klärchen'in hoidolla sinä pian paranet.

- Entä Genia? Hän tulee kai luokseni? kysyi Stefan Naumovitsch
uudestaan sairaan tavallisella itsepäisyydellä.

- Hän tulee luoksesi, vastasi Maschin. — Tietysti tulee hän luoksesi,
ei suinkaan hän sinua hylkää.

- Ei, ei, hän ei hylkää minua. Mutta se oli omituista, että hän jätti
minut niin pian, kuiskasi hän itsekseen.

Vaunut vierivät yhä edelleen ja pitkään aikaan ei ystävysten välillä
vaihdettu sanaakaan; hiljaisuuden vaunuissa katkaisi ainoastaan silloin
tällöin Stefan Naumovitschin valitus, kun vaunut kovemmin heilahtivat.

- Maschin, kallis ystäväni, sanoi viimein Stefan — kuka oli se mies,
jonka luoti kaatoi minut maahan.

Minä en luule, että se oli kuningattaren väkeä.

- Ei, ei tietenkään, vastasi Maschin — se oli vieras, jota minä en
tuntenut.

Hän pakeni heti tehtyään kurjan työnsä, sillä eipä ole todellakaan
konsti väijyksistä ampua ihmistä, joka ei ajattele vaaraa.

- Sillä miehellä on kuitenkin täytynyt olla joku syy sellaiseen tekoon,
jatkoi Stefan Naumovitsch.

- Joku syy? No niin, siinä tapauksessa ei se ainakaan ollut mikään hyvä
syy.

Mutta elä puhu niin paljon, Stefan, se tekee sinulle pahaa ja liikuttaa
mieltäsi liian paljon?

- No, minä vaikenen sitte, kuiskasi Naumovitsch. — Mutta yksi asia
täytyy minun sanoa sinulle, ystäväni. — Hovissa eivät saa millään
ehdolla tietää, miksi olen haavoitettu. En tahdo nyt heti sanoa
kuolettavasti haavoitettu, ehkä saan jäädä elämään.

Meidän täytyy miettiä joku syy, joka luonnollisella tavalla selittää
minun tilani.

- Sellainen selitys on helposti löydetty, vakuutti eversti Maschin. —
Me sanomme vaan, että sinä olet kaksintaistelussa haavoitettu.

- Niin, se on hyvä, hyvin hyvä, vastasi Naumovitsch. — Ja kenen kanssa
olen minä sitte taistellut?

- Kenen kanssa? — Voihan sanoa, että sinä olet taistellut minun
kanssani! Se antaa sinulle suuren laakerin Dragan silmissä, sillä jos
sinä olet minun viholliseni, niin täytyy sinun olla hänen ystävänsä.
Ja sinunhan täytyy teeskennellä olevasi hänen ystävänsä, jos sinä aiot
läheltä pitää silmällä tätä kavalata naista, joka on oikeastaan syypää
koko onnettomuuteen.

Sillä niin totta kuin Jumala löytyy, ei hänellä ole oikeutta sulkea
Geniaa kuritushuoneeseen.

- Näitkö sinä Geniaa? huudahti Stefan Naumovitsch. Oi, ystäväni, vaikka
minun täytyisikin nyt kuolla, eroaisin onnellisena miehenä tästä
maailmasta! Sillä Genia rakastaa minua.

Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, meni hän tajuttomaksi,
mikä johtui suuresta verenhukasta.

Mutta samalla pysähtyivät vaunutkin ukko Zornin pienelle portille, joka
johti alas Tonavalle.

Muutamia minuuttia myöhemmin makasi Stefan Naumovitsch pehmeässä,
leveässä sängyssä ja tumma tytön pää kumartui haavoitetun puoleen
samalla kun kaksi kirkasta silmät osanottavasti tarkasti häntä.

Se oli Klärchen, Zornin tytär.

— Kaksintaistelu? Todellako kaksintaistelu? kysyi Klärchen isältänsä.

— Jaa, kaksintaistelu, lapseni, vastasi ukko Zorn, riisuen vaippansa.
— Koska hän on meidän ystävämme eversti Maschinin ystävä, olen minä
tuonut hänet luoksemme, voidaksemme häntä täällä hoitaa ja pelastaa
kuolemasta.

— Oi, isä, minä tahdon sangen mielelläni, huudahti nuori tyttö. — Jospa
vaan lääkäri pian tulisi!

Eikä kestänytkään kauan kun kiihkeästi odotettu lääkäri tuli.

Hän tarkasti ja tutki huolellisesti Stefan Naumovitschia, ravisti
päätänsä, kohautti olkapäitään ja sanoi, että leikkaus on toimitettava
kuulan poistamiseksi.

Eversti Maschin veti lääkärin syrjään ja kysyi: — Jääkö hän henkiin?

— Henkiin? Toivottavasti. Tällä hetkellä en kumminkaan voi sanoa mitään
varmaa, kun en vielä tiedä mitä elimiä kuula on haavoittanut. Mutta
toivottomalta ei näytä.

Kuka muutoin on tuo upseeri ja missä hän on kuulan saanut?

— Hän on kapteeni Stefan Naumovitsch, hänen majesteettinsa kuninkaan
ajutantti, vastasi ukko Zorn.

— Haavan on hän saanut kaksintaistelussa.

— Taaskin kirottu kaksintaistelu, mutisi lääkäri.

— Milloinkahan ihmiset pääsevät siitä harhaluulosta, että kunnia on
verellä pestävä?

Tämän sanottuansa valmistautui lääkäri kuulaa ottamaan.

Ainoastaan eversti Maschin oli leikkauksessa saapuvilla ja avusti
lääkäriä. Ukko Zorn ja Klärchen oleskelivat viereisessä huoneessa.

Vihdoinkin, hyvin myöhään levottomasti odottaville avautui ovi ja
eversti Maschin astui sieltä ilosta säteillen.

— Hän on elävä! huudahti hän molemmille ystävillensä. — Lääkäri
sanoi sen minulle nyt juuri. Haava ei olekaan niin vaarallinen kuin
ensimmältä näytti, päinvastoin verrattain vaaraton, sillä ei sydän eikä
keuhkot ole vahingoittuneet.

Ukko Zorn seurasi everstiä sairashuoneeseen, missä sairas lepäsi
levollisena silmät auki.

Zorn ei voinut kyllä sitä ihmetellä, että autuaallinen hohde säteili
sairaan silmistä, mutta jos hän olisi voinut kuulla, mitä haavoittunut
tällä hetkellä kuiskasi itsekseen, niin olisi hän heti tietänyt, mistä
lähteestä ilo pulppusi.

Sillä hyvin hiljaa, niinkuin heikko suhina, kaikui Stefanin suusta:

— Elää! Oi, suloinen rakas Geniani, se on samaa kuin saada sinut!

Niin, minä tahdon elää, minun täytyy elää, sillä minä rakastan ja minua
rakastetaan! Milloinka olisi elämä ollut minulle rakkaampaa!




KOLMASKYMMENES LUKU.

Yksin maailmassa.


Kovasta vastarinnasta huolimatta oli Aza kantanut venheeseen Genian,
joka tuskin tiesi mitä hänelle tehtiin.

Hän piti vielä kiinni Geniasta heidän astuessaan pieneen alukseen,
sillä hän pelkäsi, että Genia heittäytyisi Tonavan aaltoihin rajussa
epätoivossaan, jota Aza ei voinut ymmärtää.

- Ihmeellistä, mikä hänelle on tullut? kysyi Aza itseltään. — Olemmehan
me pelastaneet hänet kuritushuoneesta, olemme voittaneet hänen
vastustajansa ja kuitenkin hän vaan nyyhkyttää ja itkee, vääntelee
käsiänsä ja on epätoivoissaan, kuin olisi hän joutunut suurimpaan
onnettomuuteen.

Jumalan kiitos, tuollahan tulee kapteeni! Nyt olen minä ainakin vapaa
edesvastuustani.

Demeter Banjaluki tuli juosten alas venheelle, hyppäsi siihen ja käski
Azan laittaa venhe kuntoon.

Sitte kumartui hän Genian puoleen, joka istui tuhtolaudalla, kädet
kasvojen edessä ja veti ne pois hellästi.

- No, Genia von Sandorf, huudahti hän ja hänen tuliset kasvonsa
näyttivät tahtovan niellä hänen olentonsa — etkö ole tyytyväinen
tekooni? Sinä saat uskoa, ettei ollut mikään helppo asia saada sinut
Dragan kynsistä, ja siksi täytyi verta vuodattaa sinun tähtesi,
tyttö. Mutta parempi sekin, että tässä vuodatti vertansa eräs Dragan
kätyreistä, joka ei ehkä ollut yhden ruutipanoksenkaan arvoinen, kuin
että sinut olisi viety uuteen, vielä hirmuisempaan paikkaan.

Kun ryövärin ääni kuului Genian korvaan säpsähti hän, tuijotti Demeter
Banjalukiin silmät suurina ja päästi kimakan huudon.

- Genia, mikä sinun on? kysyi Banjaluki hämillään. — Miksi itket? Miksi
et kiitä minua? Etkö olekaan iloissasi, että pääsit taas vapaaksi?

Et suinkaan viihtynyt kuritushuoneessa niin hyvin, että haluaisit sinne
takaisin?

- Demeter Banjaluki, huudahti Genia, tarttui ryövärin käsiin ja katsoi
häntä vakavasti silmiin. — Ei, ei se ole mahdollista — sinä et ole
voinut tappaa häntä, et?

- Ketä? Kestä sinä puhut, Genia? änkytti Demeter Banjaluki
hämmästyneenä.

- Siitä miehestä, jonka kädet olivat ympärilläni, kun juoksimme sen
hirmuisen talon portaita alas, miehestä, johon sinun luotisi äkkiä
sattui.

- Vai niin, sinä tarkoitat sitä lurjusta, joka tahtoi viedä sinut pois,
Genia? vastasi Banjaluki. — Luoti sattui hyvin, vai mitä? Luulen, että
se meni keskelle sydäntä. Se olikin aimo laukaus, jommoisen ainoastaan
Demeter Banjaluki voi ampua, "keskelle sydäntä" kiväärillään, kuten
minun kivääriäni kutsutaan koko Serbiassa.

- Se olit siis sinä. Demeter Banjaluki? kuului nyt onnettoman tytön
huulilta. — Sinun luotisi se oli, joka lensi hänen uskolliseen
sydämeensä, hävittäen, kuolettaen jokaisen toiveen, joka sitoi hänet ja
minut yhteen.

Oi, murhaaja — murhaaja, miksi teit sen?

Miksi et antanut minun pitää sitä ainoata sydäntä maan päällä, joka
sykki minulle?

Yhdellä ainoalla loikkauksella hyppäsi hän samassa venheen laidan yli
maihin, eikä kukaan ojentanut kättään hänen jälkeensä.

Sillä Demeter Banjaluki istui kuin kivettyneenä.

Ehkä ensi kerran elämässään puuttui tältä mieheltä toimintakyky.

Mitä olikaan hän saanut kuulla?

Moitteita, hirmuisen syytöksen Genian huulilta, ja kaikki tämä koski
häntä, häntä joka kuitenkin oli miettinyt kaikki niin hyvin ja
toimittanut kaikki niin tarmokkaasti ja harkiten!

Hän, joka oli ampunut kerran juuri samassa hetkessä, kun tämä aikoi
viedä Genian vielä syvempään turmioon.

— Genia! huudahti äkkiä Banjaluki, joka samaten hyppäsi venheestä ja
kiiruhti hänen luokseen rannalle. Genia, tyttöni, kuule minua! — Minä
vannon, että mitä parhaimmat, jaloimmat aikeet ovat minut tuoneet
tänne. Minä kuulin sinun hätäsi, epätoivosi. Minä sain tietää, että
sinua pidettiin kuritushuoneessa suljettuna, ja heti minä päätin sinut
vapauttaa. Ei, ei, älä katso minuun jähmettyneillä, lasimaisilla
silmilläsi! Minä en voi sitä katsetta kestää. Peruuta julmat sanasi,
jotka juuri lausuit!

— Ja kuka sitte tappoi Stefan Naumovitschin? huudahti Genia
epätoivoissaan lyöden käsillään kasvoihin. — Kuka riisti minulta
rakkaani? Kuka ampui väijyksistä? Kenen kuula satutti siihen sydämeen,
joka kuuluu minulle? Jaa, se olit sinä, Mustien vuorten ryöväri,
sinä eikä kukaan muu! Oi, kirottu olkoon sinun kätesi, joka kiväärin
liipasinta kosketti, kirottu olkoon sinun ampumataitosi, kirottu sinä
itse!

— Vait, onneton, kuule minua! Anna minulle ainakin tilaisuutta
puolustautua. Näetkös, minä tulin tänne Azan kanssa sinua pelastamaan.
Me piilottauduimme pensaikkoon ja päätimme ampua sen kurjan, minkä
kuningatar lähetti ottamaan sinut kuritushuoneesta, niin pian kuin tuo
mies vaan näyttäytyisi. Minä en tietänyt, kuka mies olisi, minä en
häntä tuntenut, enkä koskaan ennen ole häntä nähnyt. Minä en nytkään
häntä tarkemmin katsonut. Minulle oli kylläksi tietää, että kuningatar
Draga oli hänet lähettänyt sinua anastamaan. Minä tahdoin temmata sinut
hänen käsistänsä, ja sentähden täytyi sen miehen kuolla.

— No, kuule sitte, Demeter Banjaluki! sanoi Genia, kyyneleihin heltyen.
Mies, joka vei minut kuritushuoneesta, ei ollut sellainen ihminen,
joka tahtoi minut syöstä perikatoon, vaan Stefan Naumovitsch, jonka
kanssa olen kihloissa, jolle tahdoin antautua koko elinajakseni, hän,
jota rakastin, joka minulle hyvää tarkoitti. — Oi, hän oli jalo ja
uskollinen ihminen.

Stefan Naumovitsch! Kun Banjaluki nyt kuuli tuota nimeä mainittavan
ja kykeni käsittämään asian, oltuaan sitä ennen niin hämillään, ettei
käsittänyt, mitä hänelle sanottiin, niin hän säpsähti, ikäänkuin
sisällisesti olisi kovaa tuskaa tuntenut..

— Stefan Naumovitsch? ähkyi hän. — Minä tunnen hänet! Jaa, jaa, sinä
olet oikeassa, Genia, hän oli jalo ihminen! Hän on kuningatar Dragan
vihamies, vaikka onkin ajutanttina kuningas Aleksanterin palveluksessa.
Minä olen kerran häntä puhutellut, kun hän Dragan petomaisuuden uhrina
nääntyi vankilassa. Ja hänet olen minä tappanut! Jaa, sinä olet
oikeassa, tyttö, kiroo minua, inhoo minua! Sillä Jumala tietäköön,
ettei hän ole minun pikaisuuteni ja malttamattomuuteni ensimäinen uhri.

Kauhea oli nyt epätoivo, joka Banjalukin valtasi. Kyyneleitä tulvi
hänen silmistänsä ja valui mustalle parralle, ensin kostuttaen kalpeat
posket.

Aza katsoa tuijotti arasti herraansa ja ystäväänsä. Sellaisena ei
hän ennen ollut nähnyt kapteeniansa, Demeter Banjalukia! Kukapa
rosvojoukosta olisi koskaan voinut kuvitella mielessänsä, että tuolla
miehellä oli kyyneleitä? Demeterin rehellinen tuska tarkoitti Geniata,
joka nyt tiesi, että Stefan oli kaatunut hirveän erehdyksen johdosta,
että Mustien vuorten ryövärillä ei mitenkään ollut aikomusta häntä
tappaa, jos hän vain vähääkään olisi aavistanut, ketä hän ampui.

Genia meni Demeter Banjalukin luokse. Vapisevalla kädellään siveli
hän hiljalleen ruskeita, ahavoituneita käsiä, joilla Banjaluki peitti
kasvonsa.

— Hillitse kyyneleitäsi, Demeter Banjaluki! sanoi hän lempeällä,
oman itkunsa puoleksi tukahuttamalla äänellä. — Jumala ei ole sinua
tuomitseva. Hän katsoo ihmissydämeen ja on eroittava hyvän pahasta.
Minä puolestani annan sinulle anteeksi, että olet minulta rakastettuni
riistänyt ja kuulallasi musertanut tulevaisuuteni sirpaleiksi.

Ja nyt, hyvästi, Demeter Banjaluki! Minä kiiruhdan takaisin Stefanin
luokse, jolle kuulun elämässä ja kuolemassa.

Genia viittasi kädellänsä ja hävisi.

Demeter katsoi synkkänä hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän äkkiä Azan
puoleen ja sanoi:

— Souda, sen lurjus. Minä ohjaan Belgradia kohti.

Aza tempasi airot ja souti niin, että vesi keulassa kohisi.

       *       *       *       *       *

Kiirein askelin palasi Genia sille paikalle, missä Stefan oli kaatunut.
Genian sydän oli murtunut, hänen silmissänsä ei enää ollut kyyneleitä.
Mutta hän tahtoi kumminkin nähdä Stefanin ruumiin, tahtoi suudella
hänen kalpeata otsaansa.

Oi, hän ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, että Stefan otettaisiin
häneltä ijäksi! Hän ei voinut ajatellakaan maailmaa ilman häntä.

Nyt ilmestyivät hänen eteensä yht'äkkiä kuritushuoneen harmaat muurit.
Ja tuolla — tuolla näki hän kiviportaat, joita myöten oli rientänyt
alas niin iloisena ja toivorikkaana Stefanin rinnalla, silloin kun valo
välähti yht'äkkiä pensasten takaa ja luoti sattui armaan rintaan.

Genian silmät hakivat kaatunutta.

Mutta hän ei nähnyt ruumista, vaikka olisi kuinka hakenut. Se oli
poissa ja ainoastaan verilätäkkö ilmaisi paikan, jossa Stefan oli
maannut ja jossa hän, sitä ei Genia ollenkaan epäillyt, oli vetänyt
viimeisen henkäyksensä.

— Niin on minulta siis ryöstetty hänen ruumiinsakin! valitti Genia
ja vaipui verilätäkön viereen. — He eivät ole jättäneet minulle
mitään, ei mitään muuta kuin muiston. Oi, tätä ei voi kukaan ihminen
repiä minun sydämestäni, se pysyy minulla ikuisesti. Kaikki voitte
te ryöstää minulta, te ilkeät, kurjat ihmiset, oman elämäni voitte
te ryöstää minulta, mutta Stefanin ja sen rakkauden muisto, joka on
meidät yhdistänyt, elää minun sielussani siksi kun kerran kadotan oman
elämäni. Niin, tässä rakkaani sydänverta katsellessa, jatkoi masennettu
tyttö, pistäen vapisevan kätensä vereen ja pitäen sitä pystyssä
ikäänkuin vannoen — tässä lupaan minä sinulle, etten koskaan anna
rakkauden toiseen mieheen päästä sydämeeni.

Mitä hänestä nyt tulisi?

Taas seisoi hän yksin ja hyljättynä, turvattomana. Sen lisäksi tiesi
hän ne vaarat, joihin kaunis ja viaton tyttö voi joutua Serbiassa.

— Ei, pois — pois tästä maasta, kaikui hänen sisässään selvä,
varoittava ääni. — Ei ole hukattava minuuttiakaan, pois täältä ja
kotiin äidin luo!

Äiti! Oi, nyt kun hän oli niin onneton, kuvastui hänen eteensä äidin
kuva, mitä hellimmän rakkauden loisteessa. Äitihän tarvitsi häntä niin
hyvin, nyt kun puoliso oli häneltä viety. Oi, liian kauan oli hän
epäillyt rientää äitinsä luo lohduttamaan häntä suuressa surussaan.

- Kuinka onneton hän nyt lieneekään, sanoi Genia itsekseen — kun
häneltä on ryöstetty rakas puoliso niin hirvittävällä tavalla.

Nyt hän todella tarvitsee lastaan, olisi hyvin väärin, jos nyt
viipyisin täällä kauvemmin, kun kerran olen vapaa. Minulla ei tosin
ole rahaa, en voi ostaa edes pilettiä Wieniin, mutta — löytyyhän
Belgradissa Itävallan konsuli, hän ei suinkaan kieltäne minulta
apuansa. Niin, hänen puoleensa käännyn minä ja jo tänä päivänä lähetän
minä sähkösanoman äidilleni ja ilmoitan hänelle, että tulen Wieniin.

Näin sanottuaan nousi hän, — järjesteli hiukan hiuksiansa sekä
valmistui lähtemään Belgradiin, mennäkseen heti Itävallan konsulin luo.
Hän tahtoi pyrkiä hänen suojaansa eikä epäillyt, ettei sitä hänelle
annettaisi.

Mutta oi kun hänen oli vaikeata erota siltä paikalta, jossa Stefan oli
ollut, siltä paikalta, joka vielä oli hänen verensä peittämä.

Hänen verensä! — Niin, tuossa tippui se hitaasti maahan, joka niin
ahnaasti nieli sitä, kuin olisi se ollut kallista palsamia.

Mutta tuolla — mikä se on, joka liehuu tuulessa? Se oli valkoinen
lehti, veren tahraama.

Olikohan se ehkä joku paperi, jonka Stefan oli kadottanut?

Genia otti ylös paperin, jonka tuuli tahtoi lakaista pois mukanaan.
Reuna oli vaan veren tahraama. Kirjoitus oli selvää ja Genia näki heti,
että se oli kirje.

Hän piti sitä lähellä silmiään, sillä nythän oli yö, mutta hän näki
kuitenkin lukea.

Äkkiä horjui hän, hänen kätensä vapisivat, silmät ammottuivat ja saivat
kauhun tapaisen ilmeen.

Ei, ei, tämä ei ollut Stefanin käsialaa ja kuitenkin tunsi Genia sen.
Satoja kertoja elämässään oli hän sen nähnyt.

Nyt käänsi hän lehteä. Laupias Jumala, siinähän oli hänen äitinsä
nimikirjoitus, jonka hän veripilkkujen keskellä näki kirjeen alla!

Myrsky ulvoi onnettoman naisen ympärillä, joka nyt oli tehnyt uuden
hirvittävän havainnon, havainnon, joka veisi häneltä viimeisenkin
elämän halun, joka veisi häneltä viimeisenkin toivon — äidin sydämen,
lapsuuden kodin!

Äidin hylkäämä! Pyhä Jumala, mitä lienee äiti ajatellutkaan hänestä?
Kun hän tuona yönä oli suojellut Stefan Naumovitschia ja avannut
hänelle ovensa, oli äiti valmis uskomaan — sama äiti, joka ei koskaan
ollut lausunut hänelle sanaakaan, joka hänen puhtaassa sielussaan olisi
synnyttänyt kevytmielisyyden siementäkään, tämä sama äiti uskoi nyt,
että hän —

Syvä katkeruus täytti tytön sielun. Nyt näytti hänestä, että koko
maailma olisi hyljännyt hänet, sillä ei kukaan uskonut enää häntä, ei
oma äitinsäkään.

Stefan, hänen rakkaansa oli kuollut, ja äiti — hän kääntyi pois
tyttärestään kuten — kuten — niin, Genia lausui todellakin murtuneella
äänellä sanan, tuijottaen harmaata taloa, josta hän äsken oli paennut —
kuten langenneesta naisesta, kuten sellaisesta, jota syystä pidettiin
tuossa talossa. Ei, sitä hän ei ole voinut uskoa, mielipuolisuuden
kamala verho oli varmaan kietoutunut äidin muutoin niin selvän järjen.

- Minun täytyy mennä hänen luoksensa, huudahti Genia — minun täytyy
katsoa hänen silmiinsä ja täytyy pakoittaa hänet katsomaan omiin
silmiini. Ja jos hän ei enää voi lukea, mitä minun silmissäni on
kirjoitettuna, niin — oi, mitä arvoa on sitte enää maailmalla ja
elämällä — sitte osaan kyllä hankkia itselleni levon ja rauhan. Mutta
minä en osaa erota täältä ennenkuin olen päässyt selvyyteen äitini
kanssa. Hänen täytyy kuulla minua ja kyyneltulvalla täytyy hänen
pyytää minulta anteeksi se vääryys, jonka hän on tehnyt minulle tässä
kirjeessä.

Vapisevin käsin avasi Genia vielä kerran kirjeen, ja luki sen. Mutta
kyyneleet pimensivät hänen silmänsä, hän tuskia saattoi lukea sitä.

Kuinka kirjoittikaan hänen äitinsä: — Minun tyttäreni ei tule koskaan
enää silmieni eteen, jos ette te Stefan Naumovitsch tuo häntä luokseni
laillisena vaimonanne.

Kuolleet eivät nouse todistamaan elävien eteen. — Oi äiti, äiti, itse
olet sulkenut minulta tien sydämeesi! Mutta ei, vielä tahtoi Genia
tehdä viimeisen kokeen.

Äitihän oli Belgradissa, se selvisi kirjeestä, päivämäärän alle oli
äiti kirjoittanut: Hôtel de Paris. Siellä asuu siis äiti.

Hän tahtoi rientää äitinsä luo tekemään viimeistä koetta voittaakseen
takaisin äidin sydämen.

Genia heitti vielä viimeisen silmäyksen Stefanin viattomasti
vuodatettuun vereen, silmäyksen, jossa oli kokonainen maailma tuskaa
täynnä.

Sitte riensi hän pois kaupunkia kohti, tuota hirmuista kaupunkia, jossa
hän oli kärsinyt niin paljon. Myrsky melkein kantoi hänet Belgradia
kohti. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli kuuro ja sokea kaikelle,
mikä hänen ympärillään oli. Hän tunsi vaan sen myrskyn, joka riehui
hänen omassa sielussaan verrattomalla voimalla.

- Stefanini kuollut ja äitini on minut kironnut, mutisi hän. Sitte
nauroi hän, mutta se oli sydäntäsärkevää, kamalata naurua, joka
tunkeutui hänen huuliltansa.

Vihdoin tuli hän kaupunkiin.

Ihmiset, joiden ohi hän riensi, katsoivat hänen jälkeensä ja pudistivat
päätään. He pitivät kai häntä mielipuolena, joka oli päässyt ulos
hullujen huoneesta.

Nyt oli hän Hôtel de Paris'in edustalla, joka on Belgradin komeimpia
rakennuksia.

Epäillen jäi hän seisomaan portille, painaen kädet kovasti sykkivää
sydäntään vasten.

Ratkaiseva hetki oli tullut. Muutamien minuuttien kuluttua seisoisi hän
äitinsä edessä.

Oi, onnistuukohan hänen voittaa takaisin äidin luottamus?

Eihän hänellä ollut ketään, joka olisi todistanut hänen puolestaan.
Päinvastoin puhui kaikki häntä vastaan. Sillä nyt muisti hän, että
juutalainen ja vartijaston päällikkö olivat nähneet Stefanin hänen
huoneessaan ja ihmisethän olivat niin ilkeitä, että uskoivat mielellään
mitä pahinta lähimmäisistään.

Mutta äiti — äiti ei saisi sitä uskoa.

Jos ihmiset tuomitsivat häntä, jos he kaikki epäilivät häntä, jos he
kaikki luulivat hänen olevan Stetanin rakastajan, niin täytyi äidin
kumminkin luottaa lapseensa.

- Ja hän luottaa minuun! huudahti Genia heittäen päätään taapäin
ja tarttuen molemmin käsin tukkaansa, joka kiireesti kulkiessa oli
joutunut epäkuntoon. — Niin, hän luottaa minuun, — kuolleen isäni
tähden tekee hän sen.

Oi, jos hän nyt vaan eläisi, niin olisi kaikki taas hyvin. Isä ei
koskaan epäillyt tyttöään, sillä mies on väkevä sekä rakkaudessaan että
luottamuksessaan, nainen vaan on horjuva surussaan.

Hän meni sisälle pääkäytävästä ja oli Hôtel de Parisin eteisessä.
Se oli erittäin komeasti sisustettu ja siellä juoksi palvelijoita,
kyyppareita ja vieraita edes takasin.

Parrakas ovenvartija tuli häntä vastaan ja kysyi, mitä hän halusi.

Genia ei voinut oikein puhuakaan, hän änkytti hiljaa: Minä tahdon —
minä pyydän — voisinko saada puhua kreivitär von Sandorfin kanssa?

- Kreivitär von Sandorfin? vastasi ovenvartija. — Niin, hän asuu,
tietääkseni tässä Hôtellissa. — Odottakaa hetkisen, minä tahdon —

- Ah, kreivitär von Sandorf — ei, lapseni, hänen kanssaan ette voi enää
puhua, sillä hän matkusti kaksi tuntia sitte itäisellä pikajunalla.

Samassa silmänräpäyksessä kuului huuto komean Hôtellin eteisessä. Genia
makasi pyörtyneenä lattialla.




YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Karhunjahti Tapschidermetsässä.


Viimeiset kauniit syyspäivät olivat houkutelleet Serbian kuningasparin
vieraisille huvilinnaansa Tapschidermetsässä siellä pannakseen toimeen
suuren syysjahdin, joka oli joka vuonna suuri ja ilolla odotettu tapaus
hovissa ja niissä ylhäisissä piireissä, jotka olivat saaneet kutsun
tähän jahtiin.

Draga, joka innokkaasti käytti jokaista tilaisuutta kootakseen
ympärilleen Serbian aatelin ja nauttiakseen sen jäsenten suosiosta,
oli tällä hetkellä ryhtynyt erityisiin toimiin tehdäkseen jahdin niin
loistavaksi kuin mahdollista.

Sentähden on nyt vilkas elämä Tapschidermetsässä, tässä ihanassa
metsässä, joka on noin viiden kilometrin päässä Belgradista, ja jossa
muutoin rauha ja yksinäisyys vallitsee. Siellä vilisi nyt hovimiehiä,
metsästäjiä ja kuninkaan vieraita, jotka olivat majoitetut pikku
huviloihin, mitkä seppeleen tavoin ympäröivät kuninkaallista huvilinnaa.

Ensimäisinä päivinä tyydyttiin metsästämään pienempää riistaa. Oli
kaarrettu suuri joukko jäniksiä, ammuttu erilaisia lintuja ja lopuksi
oli ajettu vuohipeurojakin pyssyn kantaman päähän.

Mutta tänään, kahdeksantena metsästyspäivänä, oli se suuri päivä, jolla
Tapschidermetsästys joka vuosi päättyi.

Suuren karhun ajometsästyksen piti tapahtua tänään.

Vaikka Tapschidermetsä on niin viljelty ja ulottuu aivan kuninkaallisen
huvilinnan läheisyyteen, saa tämä ääretön metsä kuitenkin melkein
aarniometsän luonteen, kun siinä kauemmin harhailee ja siellä oleksii
todellakin sekä karhuja että susia ja muitakin vaarallisia petoeläimiä
näkee siellä usein.

Kuninkaallinen metsästys oli alkanut ja oli täydessä käynnissä.
Aleksanteri ja Draga ratsastivat yhdessä. Heidän jälkeensä tuli joukko
metsästäjiä ja sitte seurasi loistava ratsaskulkue aatelisia ja
korkeampia upseereja.

Kuningatar Draga oli hurmaavan näköinen. Hän itse vertasi itseään
Dianaan ja tämä vertaus oli todellakin hyvin sattuva.

Hänen korkea, hoikka ja täyteläinen vartalonsa oli verhottu viheriään
metsästyspukuun, jossa selvästi tulivat näkyviin rinnan ja olkapäiden
muodot, se oli vyötäisten kohdalta ruumista myöten, mutta sileä ja
putosi sitte syvissä laskoksissa alas jalkoihin saakka, joita peittivät
mustat ratsastussaappaat hopeakannuksilla.

Kiharassa, tummassa tukassa oli kuningattarella pieni hattu,
jossa liehui kaksi komeata strutsin höyhentä. Kädessä oli hänellä
pieni, siro, erittäin hyvin tehty tussari ja lantioilta riippui
metsästyspuukko simpukankuorikotelossa sekä elfenluinen pikari.

Kuningatar ratsasti komealla päistäriköllä ja kuninkaalla oli musta
hevonen.

Aleksanteri näytti myös komealta metsästyspuvussaan, vaikkei hän
pitänyt metsästyksestä sen itsensä vuoksi. Hänellä oli tapana sanoa,
ettei hän voinut ymmärtää, mitä huvia ihmisillä oli siitä, että
ampuivat viatonta eläintä.

Oli ratsastettu kaksi tuntia tapaamatta karhua, jonka jäljille
metsästäjät olivat päässeet.

Kuninkaan ja kuningattaren rinnalla ratsasti nuori luutnantti Nicodem
Lunjevica. Heidän ajaessaan eteenpäin pitkin metsätietä, kääntyi
Aleksanteri äkkiä tämän puoleen.

- Kuinka on Stefan Naumovitschin laita, josta pyysin teidän ottamaan
selkoa? kysyi hän.

- Lääkäri, joka häntä hoitaa ja joka veti luodin haavasta heti
kaksintaistelun jälkeen, on onnistunut niin hyvin, että herra Stefan
Naumovitsch on huomattavasti paranemaan päin. Hän on jo liikkeelläkin,
vastasi Nicodem.

Parin viikon perästä pääsee hän taas virkaansa hoitamaan teidän
majesteettinne luona.

- Se ilahuttaa minua sanomattomasti! huudahti Aleksanteri
teeskentelemättömällä ilolla — minä jo vapisin tämän kelpo miehen
tähden.

- Eikö sitte ole saatu selville, mistä tuo onneton kaksintaistelu
oikeastaan johtui? kysyi Draga, joka siitä lähtien kuin Stefan
Naumovitschin nimeä mainittiin, oli taistellut punastumistaan vastaan.
— Nicodem, sinähän tiedät tavallisesti, mitä Belgradissa tapahtuu, etkö
sitte ole saanut tietää, kenen kanssa Stefan Naumovitsch taisteli ja
mistä syystä?

- Minun täytyy todellakin tunnustaa, rakas sisareni, vastasi Nicodem,
heittäen Dragaan ivallisen katseen, etten minä kaikista ponnistuksista
huolimatta ole saanut mitään tietää.

Sanotaan, että kaksintaistelu on tapahtunut Tonavan varrella,
kuritushuoneen luona. Stefan Naumovitsch oli sitte laahannut itseään
tämän talon portille asti, josta hänet löydettiin.

Hän itse sanoo varmasti saaneensa luodin kaksintaistelussa, mutta
vastustajaansa ei hän tahdo nimittää ja yhtä vähän tiedän minä
sitäkään, miksi kaksintaistelu oikeastaan tapahtui.

- No, minä arvelen, huudahti Draga — että tässä voidaan tehdä sama
kysymys, jonka teki kerran kuuluisa valtiomies: Missä on nainen?

Eikö Stefan Naumovitschilla ole edes ollut rakastajaa, jolle hän olisi
ehkä mustasukkainen?

Kuningas näytti tuimalta ja löi hevostaan aivan aiheettomasti
ratsupiiskallaan.

- Kyllähän siitä on puhuttu, vastasi Nicodem ivallisesti, että Stefan
Naumovitschilla oli rakastaja, mutta siitä on jo kauan aikaa.

Rakastaja on muutoin nyt naimisissa ja sanotaan, että Naumovitsch on
kokonaan vetäytynyt pois seuraelämästä.

Tätä sanoessaan katsoi Nicodem terävästi sisareensa sivulta päin ja
vaikka Dragan silmät olivat kiinnitetyt hevosen hoikkaan kaulaan, niin
tunsi hän kuitenkin, että Nicodem katsoi häneen ja tumma puna nousi
hänen poskilleen.

Hän oli hyvin ymmärtänyt Nicodemin tarkoituksen. Hän tiesi, että
Nicodem tarkoitti häntä itseään Stefanin rakastajana, joka nyt oli
naimisissa, jonka kautta kerran olemassa ollut suhde oli katkaistu.

Tämän keskustelun aikana oli lähestytty erästä seutua, joka oli täynnä
vuorenrotkoja, joista kohosi oikeita puujättiläisiä, joita eivät kuuden
miehen yhdistetyt sylet kyenneet syleilemään.

Ylijahtimestari, paroni Granzow antoi käskyn pysähtyä.

- Teidän majesteettinne, huudahti hän, kumartuen satulassaan kuninkaan
edessä — tuon luolan, jonka nuo kaksi vuoren lohkaretta muodostavat,
joiden päällä on kolmas, ovat minun metsästäjäni merkinneet karhujen
pesäksi.

Uskallan siis ehdottaa, että piirittäisimme tämän paikan ja
koettaisimme sitte houkutella karhut luolastaan.

Jos teidän majesteettinne hyväksyy ehdotukseni, niin voimme sen heti
panna täytäntöön.

- Tietysti, rakas ystävä, vastasi Aleksanteri. — Kun nyt kerran karhuja
metsästetään, niin olen sinun kanssasi aivan yhtä mieltä.

Suurella kiireellä yhtyi parooni valmistuspuuhiin.

Koko seurue asetettiin laajaan piiriin kallioiden ympärille. Jokaiselle
teroitettiin, että piti oltaman varuillaan, eikä saisi hetkeksikään
kääntää silmiään vuorenrotkosta, vaan seistä hiljaa valmiina ampumaan.

Kuningas, Draga ja Nicodem Lunjevica jäivät istumaan hevosiensa
selkään, jonkun matkan päässä toisistaan.

Puiden tiheiden oksain välitse, jotka levisivät kallion yli,
tunkeutuivat syksyauringon säteet, heittäen heikon, väräjävän valon.

Suuri hämminki, metsästysinto oli vallannut jokaisen ja hovin naiset
ja herrat sekä upseerit saattoivat tuskin odottaa karhunjahdin
tärisyttävää näytelmää.

Ylijahtimestari oli sillävälin saanut kaikki valmiiksi ja nyt alettiin
ahdistaa karhuperhettä.

- Kaikki tulee riippumaan siitä, huusi parooni Granzow kovalla äänellä,
jotta jokainen saattoi häntä kuulla — jos voimme ajaa karhun pesästään.

Tietysti ei voida ajatella, että joku meistä uskaltaa sinne lähteä,
sillä ei ole ketään, joka panisi nahkansa alttiiksi. Siksi täytyy
meidän ajatella toista keinoa, joka voisi häiritä karhuperhettä
rauhallisessa olossaan.

— Me koetamme ajaa ne savulla pesästänsä, huudahti Nicodem Lunjevica, —
se on paras keino.

— Aivan niin, vastasi Granzow.

Sitte antoi hän väellensä käskyn laittaa korkean läjän kuivia halkoja,
oksia ja risuja luolan käytävän eteen, valaa ne öljyllä ja sytyttää
tuleen.

Metsästysseurue vetäytyi nyt hiukan syrjään, he muodostivat suuremman
piirin, sillä kun liekit leimusivat, levisi mustan harmaa savu, joka
rasitti keuhkoja ja silmiä.

- Kiväärit valmiina! kuultiin ylijahtimestarin huutavan.

Draga innostui innostumistansa, päinvastoin kuin mikä oli kuningas
Aleksanterin laita, jota tämä näytelmä näytti varsin vähän huvittavan.

- Minä toivon, sanoi Draga innostuneena, että joku karhuista hyökkää
päälleni!

Kyllä sen pian maahan kaataisin.

Onpa toki ihana ajatus, että ihminen, joka ruumiin voimiltaan ei vedä
vertoja tuollaiselle pedolle, kumminkin kykenee sen pitemmän matkan
päästä tappamaan.

— Mutta jos nyt käsi vapisee? sanoi kuningas Dragalle, jota hän tuskin
saattoi eroittaa välissä olevan savupatsaan tähden.

— Vapisee? — Minun käteni ei koskaan vapise, kun otan eläimen hengiltä.
Se ei edes vapisisi, jos minä —

Hän ei lausunut ajatustansa kokonaan, vaan puri huulet yhteen, kuin
jos jo olisi liian paljon sanonut, liiaksi paljastanut luonteensa
kuninkaalle.

— Draga — Draga, — missä olet? huudahti kuningas.

— Missäkö minä olen, rakas ystävä, etkö sitte minua enää näe. Minä aina
näen kuninkaani, vaikkapa hän olisi syvimmässä —

Mörinä kuului, joka pani jok'ikisen sydämen vapisemaan ja Draga oli
heti ääneti.

Se oli todellakin ääni, joka saattoi veren suonissa jähmettymään.

— Karhut — karhut! huusi Nicodem Lunjevica voitonvarmana. — Nyt ne
tulevat — katsokaa, tulta, tulta!

Laukaukset pamahteli ja tummanpunaisia liekkiä kohosi savumerestä, joka
tahtoi kaikki pimentää. Ainoastaan salamat, joita singahteli pensaitten
takaa metsästäjien pyssyistä, synnyttivät siellä täällä vahvemman
valaistuksen.

Ja tuossa kamalassa valossa näkyi joukko tummia, kömpelöitä olennoita
tunkeutuvan luolan suusta.

Tuliliekkien yli ne juoksivat ulvoen ja täyttivät metsän hirveillä
äänillä, ja sitte nähtiin siellä täällä muodottomien, paksujen päiden
pistävän esiin, veristen silmien säkenöivän ja punaisten kielien
riippuvan pitkällä leukapielistä.

Ylijahtimestari oli erehtynyt. Siinä ei ollutkaan yksi ainoa karhu,
vaan kokonainen karhuperhe, joka syöksyi ulos luolasta.

— Käykää päälle vaan! huusi Nicodem Lunjevica. — Siinä on sinulle, sen
peto! — Kas, ei se pystynytkään! — Tuossa — tuossa! — Pitäkää varanne,
Granzow, karhut käyvät teidän kimppuunne.

Sydäntä särkevä ääni nyt kaikui.

Hevosen kuolonhuuto sekoittui tähän kauhunpurkaukseen.

Silloin näki Draga terävillä silmillään, että hevosen ja miehen peto
kaatoi allensa.

Metsästysseurue hajaantui eikä kukaan ajatellut auttaa onnetonta, joka
makasi pedon alla ja välttämättömästi joutuisi pedon saaliiksi.

Kuka tuo onneton oli, sitä ei edes Draga silloin kyennyt eroittamaan.
Mutta rohkea kun oli, pysähtyi hän yksin paikalle, kun kaikki muut
pakenivat.

Hän kannusti hevostansa ja lensi onnettomuuspaikalle. Draga näki nyt,
mitä kauheata tässä tapahtui. Siinä makasi ylijahtimestari Granzow
maassa. Karhut olivat iskeneet kyntensä hevosen kurkkuun. Granzow oli
lentänyt satulasta ja makasi nyt muutaman metrin päässä siitä paikasta,
missä karhu repi hevosta.

Onneton ylijahtimestari ei uskaltanut nousta pystyyn, peljäten
herättävänsä karhujen huomiota. Ehkä olikin parasta, että hän hetkisen
makasi liikkumattomana, sillä paitsi jättiläismäistä naaraskarhua näkyi
luolan suulla vielä neljä muuta karhua, ja viisi karhua ajoi pakenevata
metsästysseuruetta takaa.

Karhut, joitten ylijahtimestari oli luullut olevan varsin pieniä ja
nuoria, olivat jo monen vuoden vanhoja ja kylliksi vanhoja hyökkäämään
ihmisten päälle sekä asettumaan kiivaaseen vastarintaan.

Aukon läheisyydessä ei ollut ketään muuta ihmistä näkyvissä kuin Draga
ja Granzow.

Draga ei menettänyt aikaa. Hän tähtäsi ja laukasi. Vaikka hän ampui
erittäin tarkasti, kohtasi hänen kuulansa kumminkin vain karhun selkää
eikä ollut kuolettava.

— Paetkaa, teidän majesteettinne, paetkaa! huusi Granzow Dragalie. — Se
on naaraskarhu, vaarallisin kaikista.

Mutta pako oli liian myöhäistä. Dragan täytyi valmistautua taisteluun
naaraskarhun kanssa. Sillä kun karhu huomasi uuden vastustajansa, jätti
se heti rauhaan kuolleen hevosen, jonka veristä lihaa se par'aikaa
himokkaasti nieleskeli, ja hyökkäsi hirvittävästi kiljuen kuningattaren
hevosta vastaan.

Dragalla ei enää ollut yhtään latinkia tussarissaan. Hän sen sijaan
veti esiin metsästyspuukkonsa, valmiina puolustautumaan viimeiseen
hengenvetoon saakka. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä
hevosensa kauhun valtaamana ja nähdessään karhun veriset silmät lähti
pakenemaan. Draga ei kyennyt arkaa hevosta hillitsemään, vaan hänen
täytyi kestää sitä, että hevonen vei hänet mukanansa yhä syvemmälle
metsään.

Mutta naaraskarhu ei hellittänyt, vaan ajoi häntä takaa
itsepintaisuudella, joka on noille petoeläimille omituista, kun ne
kerran ovat saaneet päähänpiston ahdistaa ihmistä.

Se oli ratsastusta elämästä ja kuolemasta, niin vielä enemmän — se oli
kuoleman ratsastusta.

Draga katsahti ympärilleen, lentäessään hevosen selässä. Vielä oli
hänen ja karhun välimatka jotenkin suuri, jotenka Draga vielä toivoi
pääsevänsä pedon kynsistä, sillä hänen hevosensa oli nopeajuoksuinen ja
juoksi entistä nopeammin kuoleman kauhussa. Mutta naaraskarhu juoksi
uskomattoman nopeasti ja ketterästi kömpelöstä vartalostansa huolimatta.

Suurta vaaraa oli Dragalla jättiläisrungoista, joita hän sivuutti niin
läheltä, että luuli tulevansa niitä vastaan heitetyksi ja muserretuksi.
Vaadittiin todellakin suurta taitoa hevosen ohjaamiseen, kun tämä tuli
liiaksi lähelle puiden runkoja tahi kallion särmää.

Toisessa kädessään piti hän jahtipuukkoa valmiina iskemään, toisessa
piti hän ohjaksia ja ohjasi tottelevaista hevosta.

Kerta toisensa perästä kuuli hän naaraskarhun ulvonnan takanaan.
Draga kuuli pedon raskaan hyppäyksen alla maan tärisevän, hän huomasi
vaistomaisesti, vaikkei ympäri kääntynytkään, että välimatka hänen ja
hänen peljättävän vihollisensa välillä yhä enemmän väheni, sillä hänen
juoksijansa voimat vähenivät vähenemistään.

— Kiiruhda, huusi hän hevoselleen. — Sinä olet hukassa ja minäkin,
jos karhu meidät saavuttaa. Voi, hän luuli hevosen sillä hetkellä
ymmärtävän ihmisen puhetta, ja siltä näyttikin, sillä kasvaneilla
voimilla juoksi hevonen eteenpäin, lensi kuin tuulen siivillä. Minne?
— sitä ei Draga tietänyt. Hän ratsasti jonkummoisen aarniometsän läpi,
pitkin suon reunaa ja metsäpuroa, ja hevonen juoksi jokaisen esteen
ylitse. Tuossa jo sitte avautui hänen eteensä hauta, enemmän kuin kaksi
metriä leveä.

— Ylitse! huusi Draga hevoselleen ja kannusti sitä. Jalo eläin nousi
takajaloilleen — sekunnin se häälyi kuin ilmassa. — Dragasta tuntui,
kuin jos maa olisi hänen jalkainsa alla vaipunut, mutta kohta sen
jälkeen koskettivat hevosen kaviot taas pehmeätä maata haudan toisella
puolella, ja yhä rajummin mentiin eteenpäin, sillä naaraskarhukin oli
uskaltanut ottaa saman vaarallisen hyppäyksen ja juoksi sitte hevosen
perässä, jonka koko ruumis vapisi.

Eikö sitte tuo hirmuinen jahti ollenkaan loppuisi?

Eikö sitte Dragalla ollut mitään mahdollisuutta pelastua?

Hevonen eksyi yhä kauvemmaksi jylhään metsään. Siellä ei näkynyt tietä,
ei mitään polkua, ei mitään taloa. Tuskinpa auringonsäteet saattoivat
tunkeutua jättiläispuiden oksien läpi. — Nyt — Draga kääntyi ympäri ja
huomasi kauhukseen, että karhu enää oli hänestä vaan kahdenkymmenen
askeleen päässä.

Hevosen voimat olivat tyhjentyneet, karhun sitä vastoin näyttivät
vahvistuneen, sitä myöten kuin se näytti tulevan uhriansa lähemmäksi.

— Mikä hirmuinen kuolema kuningattarelle! ajatteli Draga. — Ja kaikki
— kaikki minut hylkäävät! — Nuo kurjat pelkurit, ei kukaan niistä ole
minua seurannut! Eivät edes merkkiä anna minulle jahtitorvella!

— Armelias Jumala, nyt minun täytyy kuolla! Peljättävä väristys oli
vähällä heittää Dragan satulasta. Samassa vaipui hevonen polvilleen,
se oli kaatunut hypätessään jonkun esteen ylitse ja makasi nyt maassa
vaistomaisesti nytkähdellen.

Kaikeksi onneksi oli Draga pysytellyt satulassa, ja tottunut ratsastaja
kun oli, tempasi hän heti jalkansa jalustimista irti, hyppäsi hevosen
seljästä ja asettui maahan.

Hän ei paennut, sillä hän tiesi, ettei pakomatka jalkaisin ollenkaan
onnistuisi. Sen sijaan hän asettui mikäli mahdollista hevosen suojaan,
veti esiin jahtipuukkonsa ja odotti pedon hyökkäystä. Nyt hänellä oli
enää vain yksi ainoa pelastumisen mahdollisuus, syöstä puukko karhun
sydämeen. Jos hän siihen kykenisi, olisi hän ehkä pelastunut! Jos taas
tuo isku ei onnistuisi, silloin olisi hän ehdottomasti hukassa.

Karhu pysähtyi ainoastaan viiden askeleen päähän Dragasta, hevonen
ainoastaan oli välissä, ja tuo onneton eläin oli siinä liikkumattomana
kuin kuolemaan tuomittu.

Karhun veriset silmät näyttivät kauhistuttavilta, samoin avonainen
kita, josta riippui läähättävä kieli, ja vastenmielinen hengitys
huurusi kidasta.

Dragan kauniit, kalpeat piirteet olivat kovasti jännitetyt. Niissä
ei silloin näkynyt vähääkään pelkoa, vaan päin vastoin rajua
päättäväisyyttä.

Karhu tuijotti minuutin ajan uhriansa kamala hehku silmissään. Sitte
päästi se rajun ulvonnan ja hyökkäsi Dragan päälle.

Mutta kuningatar heittäytyi niin ketterästi sivulle, että karhu töytäsi
hänen ohitsensa lyöden hänet maahan kömpelöllä ruumiillaan.

Nyt oli tullut hetki, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.

Karhu makasi sivulla. Draga näki heti, missä pedon sydämen täytyi olla.

- Sinä tai minä! kuului kuningattaren huulilta ja sitte työnsi hän koko
voimallaan.

Mutta Draga ei tällä kertaa saavuttanut tarkoitustaan. Hän menetti
pelin.

Hänen sapelinsa ei tunkeutunut karhun sydämeen, sillä käpälällään löi
se aseen hänen kädestään.

Siinä pedon kynnet haavoittivat Dragan kättä, ja viimeinen, minkä tämä
näki, oli joukko suuria, punaisia veripisaroita, jotka haavoittuneesta
kädestä putosivat maahan.

Sitte musteni kaikki Dragan silmissä. Hän vaipui maahan, eikä tiennyt
edes, oliko se hänen heikkoutensa, joka veti häntä alaspäin, vai oliko
karhu muodottomalla ruumiillaan saanut hänet kumoon.

Mutta hän tiesi nyt hyvin hyvästi, että hän makasi maassa ja että karhu
seisoi kumartuneena hänen ylitsensä.

Draga näki kuinka karhun oikea käpälä kohosi ylös, sitte äkkiä
laskeutuakseen alas hänen rinnalleen.

Välähdys, paukaus, ja —

Karhu päästi kumean mörinän. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjui se
kuin juopunut.

Sitte taas laukaus, taas luoti suhisi karhun rintaan ja Dragan voittaja
vaipui maahan sivulle ja kiemurteli siinä kuolontuskissa.

Draga hyppäsi ylös, mutta vaipui taas kohta maahan, sillä nyt, kun
kuoleman vaara oli ohi, kun hirvittävä mielenliikutus näytti nousseen
yli rajojen, nyt pettivät voimat ja toisen kerran makasi hän karhun
vieressä maassa.

Kun Draga avasi silmänsä, tunsi hän pehmeän käden koskettavan otsaansa.

Hän näki kauniit pojan kasvot kumartuvan puoleensa ja kaksi tummaa
silmää, jotka olivat erittäin hellästi ja säälivästi häneen kiinnitetyt.

- Oletko nyt herännyt horroksestasi, kaunis rouva? kuuli hän
soinnukkaan pojan äänen kysyvän. — Minä olin niin levoton, kun luulin
tulleeni liian myöhään. Mutta, Jumalan kiitos, se veri, jonka näen
sinun vaatteillasi, tulee vaan tuosta haavasta sinun kädessäsi, ja se
ei paljoa merkitse.

Äiti sen kyllä pian sitoo. Tule minun kanssani hänen luoksensa.

Draga nousi hitaasti istualleen ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi
palauttaa muistoonsa kaikki viimeisten tuntien tapahtumat, voidakseen
päästä selville siitä, ettei kaikki, mitä hän näki ympärillään, ollut
vaan unta.

Mutta ei, hän näki kuolleen karhun vieressään.

Hän näki hevosensa hyvin säilyneenä seisovan lähellä erästä puuta ja
syövän. Hän näki myöskin pojan, joka oli polvillaan hänen vieressään.

Mutta missä oli sitte hänen pelastajansa, missä oli metsästäjä, joka
oli ampunut ratkaisevat laukaukset, jotka olivat lopettaneet hirmuisen
taistelun hänen ja karhun välillä?

- Sano minulle, rakas lapseni, sanoi Draga pojalle. — Kuka oli sinun
seurassasi, kun tulit tänne?

- Minulla ei ole koskaan ketään seurassani, kun kuljen metsän läpi.

— Tulitko sitte yksin tänne?

- Tietysti, aivan yksin, vastasi poika, nauroi ja näytti kaksi komeata
hammasriviä.

- Mutta jonkun on täytynyt ampua kaksi laukausta karhuun ja oikeita
mestarilaukauksia. Minä luulen, että toinen kävi päähän, toinen
sydämeen.

Kuka se metsästäjä oli, lapseni?

Ylpeän ilon kirkas puna levisi pojan poskille.

- Metsästäjä olin minä, vastasi hän. — Minä sen karhun kaadoin.

Oh, ei tämä ollut ensimäinen, jonka minä ammuin, sen saatte uskoa.
Muuten ei siitä kannata puhua, eikä se paljoa merkitse sille, joka aina
kävelee metsässä ampumassa.

Dragan hämmästys tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koko pojan
esiintyminen ja olento, hänen puhetapansa, kaikki, mikä hänessä oli
ylhäistä ja ylpeää samoinkuin koko hänen ulkomuotonsa teki syvän
vaikutuksen häneen.

Hänen nuori pelastajansa oli nuorukaisijän kynnyksellä ja saattoi olla
noin neljäntoista ikäinen.

Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen.

Hän kantoi mustakiharaisen päänsä ylpeästi ja itsetietoisesti, kasvot
olivat hienot ja osoittivat kukoistavaa terveyttä.

Lisäksi tuli vielä se, että pojalla oli omituinen puku. Hänen
lakkinsa ja housunsa, jotka ulottuivat vaan polviin asti, olivat
säämyskänahasta. Takin yläreunassa näkyi valkoinen paidankaulus, joka
nähtävästi oli kototekoista pellavakangasta.

Jalat olivat polvesta lähtien paljaat, joten ruskeat sääret tulivat
näkyviin. Jaloissa oli matalat kengät keltaisesta nahasta.

- Tule nyt! huusi poika kuningattarelle. Tästä on vaan muutamia askelia
äidin luo. Oi, kuinka hän tulee iloiseksi, kun kerron hänelle, että
olen pelastanut sinun elämäsi! Sillä niin se on, kaunis rouva, että
minä todellakin olen pelastanut sinut.

- Niin, sen olet sinä tehnyt, ystäväni, huudahti kuningatar. — Ja sinä
saat siitä kuninkaallisen palkinnon. Tiedätkö, kuka minä olen?

- Kuka sinä olet? Ei, kuinka minä sen tietäisin, enhän minä koskaan
tapaa muita ihmisiä! Mutta minä olen kuullut, että Serbian kuningas,
nimittäin nykyinen kuningas, on täällä metsässä, ja voin melkein
lyödä vetoa, että sinä olet jonkun metsästäjän vaimo, tai ehkä olet
kerrassaan joku hovinainen.

— Niin, ehkä kerrassaan joku hovinainen! Se on oikein arvattu, sanoi
kuningatar iloisesti ja nousi ylös. — Niin, tule kanssani äitisi luo.
Mutta hevonen täytyy meidän ottaa mukaamme.

- Sitä kuletan minä ohjaksista, vastasi poika. — Oi, kuinka kaunis
eläin! Juuri sellaisen hevosen tahtoisin itselleni. Olen niin usein
pyytänyt äitiä ostamaan minulle hevosen, jatkoi hän sitte poikamaisesti
laverrellen, mutta hän katsoo, että se on liian kallis minulle.

Äiti on köyhä, näetkös. Ja ajattele, hän ei kuitenkaan tahdo, että
lähtisin maailmaan rahoja ansaitsemaan! Oi, jos minä vaan saisin
tahtoni läpi, niin ei kauan kuluisi, ennenkuin hänellä olisi rahaa niin
paljon, ettei tietäisi, mitä niillä tekisi. Niin, minä kyllä osaisin
ansaita rahoja!

Mutta — äiti on ehkä oikeassa, kun hän sanoo, että minun täytyy säästää
voimiani. Äiti sanoo aina että kohtalo on pannut minun hartioilleni
raskaan ja vaikean tehtävän tulevaisuudessa ja että minä kerran vielä
tarvitsen sekä henkiset että ruumiilliset voimani.

— Soo! sanoi Draga ihmetellen. Ja minkä tehtävän on äitisi sitte
määrännyt sinulle?

Poika katsoi häneen riemuiten suurilla, mustilla silmillään. Hänen
notkea vartalonsa näytti kasvavan, ja hänen kasvoissaan ilmeni jotakin,
jota voimme verrata vaan ylpeään, kuninkaalliseen aurinkoon, kun se
tunkeutuu esiin pilvien lomasta. Sitte vastasi hän:

- Etkö tiedä sitä! No kuule sitte: Minusta tulee Serbian kuningas!

Kuningatar astui ällistyneenä pari askelta taapäin ja nojasi erästä
puuta vasten syvään hengittäen. Hän otaksui, että pojan sanat olivat
joko hänen lapsellisen mielikuvituksensa tuote, eli olivat ne ehkä
hänellä semmoisena piintyneenä ajatuksena, joka tavallisesti päättyy
täydelliseen hulluuteen.

Kuitenkin sattuivat nämä sanat suoraan hänen sydämeensä, sillä hän oli
juuri viime päivinä usein ajatellut:

- Kuka on Serbian tuleva kuningas, jos en minä lahjoita Aleksanterille
poikaa?

Ja nyt tapasi hän täällä keskellä metsää pojan, joka aivan
kylmäverisesti, mutta samalla täydellisellä, vakuutuksella sanoi
hänelle:

- Minä olen Serbian tuleva kuningas!

Draga pakoitti itsensä nauramaan, mutta se kuului väkinäiseltä.

- Oikein, poikani! huudahti hän vaivaloisesti. — Etpä todellakaan pane
itsellesi pientä päämaalia! Sinä et tahdo olla vähempää kuin kuningas
ja vieläpä kuningas tässä maassa, tässä kauniissa Serbiassa tahdot sinä
hallita!

Mutta tiedätkö myös, että täytyy olla kuninkaaksi syntynyt? Ainoastaan
se voi tulla täällä kuninkaaksi, joka on prinssiksi syntynyt.

- Minä olenkin prinssi, vastasi hänen nuori pelastajansa samalla
varmuudella kuin ennenkin.

— Poika parka, sinä olet ehkä kerjäläisprinssi, kaunis metsän prinssi,
mutta et sellainen prinssi, jonka päässä tulee kruunu olemaan.

- Minulla on jo kruunu, vaikk'et sinä sitä näe, huudahti poika. — Kysy
vaan äidiltä, ja hän kyllä sanoo niinkuin asia on, että kaikki ihmiset,
jotka joskus salaa tulevat luoksemme metsään, kutsuvat minua vaan
teidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne.

Kuningatar sävähti ja hänen päähänsä lensi ajatus:

- Kuinkahan lieneekään oikein tämän pojan laita, jonka tapaan täällä
metsässä ja jota kaikki ihmiset kutsuvat kuninkaalliseksi korkeudeksi?

- Mikä on nimesi, poikani? kysyi hän innokkaasti, käheällä äänellä.

- Mikäkö on nimeni. Niin, sen saat sinä tietää, kun olet niin kaunis
ja minä pidän sinusta. Muutoin on äitini kieltänyt minua mainitsemasta
nimeäni, samoinkuin hän pitää minua erillään kaikista ihmisistä ja
arvelee sen olevan parasta minulle, että ihmiset oppivat tuntemaan
minut vasta sillä hetkellä, kun kruunu pannaan päähäni.

- Äitisi siis arvelee, että sellainen hetki on kerran tuleva, huudahti
Draga, eikä voinut itsekään ymmärtää, miksi jääkylmä väristys kulki
läpi hänen ruumiinsa.

- Äitini ei sitä vaan usko, vaan hän tietää sen. Minäkin sen tiedän ja
moni muu. Nykyään on nimeni Milan Obrenovitsch, mutta kun olen saanut
kruunun päähäni, kutsutaan minua kuningas Milaniksi.

Kuullessaan tämän pojan vastauksen, tuntui Dragasta, kuin kaatuisivat
metsän jättiläispuut hänen päällensä ja musertaisivat hänet allensa.
Hänestä tuntui paljon pahemmalta kuin silloin, kun naaraskarhu nosti
käpälänsä lyödäkseen sen hänen rintaansa. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä
käsi olisi tarttunut hänen sydämensä ympäri.

Oliko se todellakin totta, mitä Serbiassa kuiskailtiin, että Milanilla
oli paitse Aleksanteria vielä toinenkin poika, joka oli syntynyt
hänelle laillisessa avioliitossa kauniin, ylhäisen naisen kanssa? Oliko
tämän pojan nimi todellakin Milan? Elikö hän vielä? Seisooko hän nyt
tuossa hänen edessään ruumiillisessa muodossa? Oliko se tämä poika,
tämä kaunis, ylpeä poika, jota kuningattaren oli kiittäminen elämästään?

Niin, silloin ei hän todellakaan syyttä nimittänyt itseään Serbian
tulevaksi kuninkaaksi.




KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Myrkytys.


- Mikä on sinun äitisi nimi? kysyi Draga kulkiessaan metsässä
eteenpäin, poika taluttaen hevosta ohjaksista.

— Ada Kristic, vastasi poika.

Draga painoi molemmat kätensä sydäntänsä vastaan. Hän pusersi huulet
vastakkain, jottei päästäisi huutoa. Nyt hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi
kaikki. Liiankin usein oli hän tuosta naisesta kuullut puhuttavan.

Kauan aikaa, ennenkuin Milan oli Dragan vietellyt, oli hän maannut
rouva Kristicin, sotaministerinsä rouvan jalkain juuressa.

Milanin tähden oli Ada hyljännyt puolisonsa. Sitte oli hän äkkiä
hävinnyt eikä hänestä sitte kuultu koskaan sen enempää.

Silloin tällöin kuultiin kumminkin joskus juteltavan siitä, että
kuningas yhä vielä rakasti Ada Kristiciä ja että hänellä hänen
kanssaan oli poika, jota hän tuhat kertaa enemmän rakasti kuin heikkoa
Aleksanteria.

Talo näkyi puitten lomitse. Siinä oli pieni jahtimestarin asunto,
jahtilinna, jos niin tahtoo, se oli kivestä tehty, jonka vuoksi se
olikin vuosisatoja välttänyt häiriöitä. Mutta nyt katosivat kivimuurit
melkein murattiköynnösten alle. Koko talo osoitti hylkäämistä ja
yksinäisyyttä. Ja että tämän talon asukkaat eivät ajatelleet saavansa
vieraita, selvisi siitäkin, että he eivät edes olleet raivanneet
tietä aarniometsän läpi, joka taloa ympäröitsi. Päinvastoin näyttivät
viheriäiset villiruusupensaat talon ympärillä saavan kasvaa mielin
määrin.

Mutta nuori Milan tarttui Dragan käteen ja veti hänet perässään. Hän
tunsi aukon, joka oli pensaikossa niin leveä, että he hevosineen juuri
saattoivat tunkeutua läpi.

— Mamma, mamma! huusi nuorukainen. — Minulla on vieras mukanani.

Tuskin oli hän tämän lausunut, kun ovi avautui ja olento astui siitä
ulos, jonka näkeminen pani Dragan sydämen pamppailemaan. Kuinka paljon
ylhäistä kauneutta, arvokkaisuutta ja syvää, itseänsä uhrautuvaa surua
ilmeni tässä olennossa!

Aivan mustiin puettuna seisoi Ada Kristic siinä kehyksessä, jonka
rakennus muodosti. Vielä oli hänen tukkansa kiiltävän musta, mutta se
oli sileäksi kammattu, jakaus keskellä. Ainoastaan ohimojen kohdalla
näkyi harmaantunut kihara kiiltävässä, mustassa tukassa.

Kasvot eivät vielä olleet saaneet yhtään ainoata ryppyä tahi vakoa.
Ainoastaan silmien ympärillä liehui harmaa huntu, joka teki ihmeelliset
mustat silmät entistä kauniimmiksi.

Tällä kertaa Adan silmissä kuvastui mitä suurin hämmästys. Ilmeisellä
epäluulolla katsoi hän Dragaan, jonka käsi vielä lepäsi Milanin kädessä.

- Milan, kuka sinulla on mukanasi? lausui Ada Kristic nuhtelevalla
äänellä.

— Kaunis nainen, jonka hengen olen pelastanut, vastasi Milan
ujostelematta. — Tuolla metsässä, missä suuret tammet seisovat,
tiedäthän, makasi suuri karhu, jonka ammuin samassa hetkessä kuin se
yritti tämän naisen repiä kappaleiksi.

- Elä nyt suutu minuun, äiti, siitä mitä olen tehnyt! Hän oli nyt
irroittanut kätensä ja juossut äitinsä luokse, jonka sulki syliinsä.

Vapisevin käsin painoi Ada Kristic nuoren poikansa pään rintaansa
vastaan.

Draga oli sillä välin tullut lähemmäksi. Hän tervehti Adaa hymyilyllä,
jonka tuli ilmaista mitä suurinta ystävyyttä.

— Jaa, arvoisa rouva, sanoi Draga, — minä olen teidän pojallenne
äärettömän kiitollinen. Ilman hänen tuloansa olisin nyt tuolla metsässä
kuolleena, pedon raatelemana.

Käteeni sain karhun kanssa taistellessa mitättömän haavan, mutta
tuon tähden en päättänyt seurata poikaanne, vaan toivossa saada
lausua ihailuni tuosta uljaasta pojasta, jonka te täällä metsän
yksinäisyydessä olette kasvattanut.

— Elkää puhuko niin kovalla äänellä, sanoi Ada huolestuneena, hän ei
ole tottunut ylistyksiin, joita hänen ei tule koskaan kuulla.

Mutta tulkaa nyt sisään, rouva, niin sidon teidän haavanne, jos
sallitte, ja levätkää meillä, mutta sitte lähtekää taas mitä pikemmin.
Tätä pyydän, en suinkaan vieraanvaraisuuden puutteessa, vaan teidän
oman etunne kannalta, rouva. Ei ole hyvä kauan viipyä minun talossani.
Ne, jotka täällä käyvät, voivat eräällä taholla joutua epäluulon
alaisiksi.

— Todellakin, hyvä rouva? huudahti Draga, seuratessaan Adaa ja tämän
poikaa saliin. — Olisikohan semmoisia ihmisiä, jotka teille eivät edes
soisi tätä yksinkertaista kotia?

- Oi ei, niin kateellisia ihmisiä ei toki ole. Ada Kristic ei vastannut
näihin sanoihin. Hän avasi pienen seinäkaapin ja otti sieltä esille
useita eri pulloja ja liinannöyhtyä, jolla sitoi haavan.

— Tekeekö haava kipeätä? kysyi Ada.

— Ei, hyvä rouva, teidän ystävälliset kätenne ovat nyt kokonaan
poistaneet tuskan. Sitte rouva Kristic otti esille pullon jonka avasi,
ja maljan ja asetti ne Dragan eteen.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että malja oli kultainen ja että
kuninkaallinen vaakuna sitä koristi. Taaskin tunsi Draga sisuksensa
kuohuvan ja hänen täytyi sulkea silmänsä, jottei osottaisi, millä
silmäyksellä hän katseli sitä naista, joka kuninkaanpojan oli
synnyttänyt.

— Juokaa, hyvä rouva! sanoi rouva Kristic, täyttäin maljan
punaviinillä. — Jospa tämä viini teille maistuisi ja antaisi voimaa —
sitä toivon sydämeni pohjasta.

Draga tarttui maljaan ja oli juuri viemäisillään sen huulilleen, kun
huomasi Milanin, joka huoneen nurkassa seisoi, puhdistaen kivääriänsä.

Tämän pojan nähdessään heräsi Dragassa hirveä ajatus.

Ei, tuon äidin ei tule olla yhtä onnellinen kuin nyt juuri siksi, että
hän on äiti.

Nopea päätös — kauhea päätös ja Dragalta ei puuttunut välikappaletta
aikeensa toteuttamiseen. Hänellä oli se aina mukanansa, sillä ilman
sitä ei hän koskaan lähtenyt linnasta.

— Hyvä rouva, sanoi Draga, ja hänen äänensä kaikui lempeältä ja
melkeinpä ystävälliseltä. — Minä kiitän teitä hyvyytenne osoituksesta.
Ette suinkaan pane pahaksenne, jos pyydän teiltä vielä yhtä asiata?

— En, päinvastoin! Minä mielelläni täytän teidän toivomuksenne,
jos vaan voin, vastasi kuningas Milanin puoliso, sillä hän se oli
koskapahan Milan Nataliasta erottuaan oli mennyt morganatiseen, s.o.
salaiseen avioliitoon hänen kanssansa, joka sanotaan tapahtuneen
Lontoossa.

— Tämä viini tosin on ihanasti tuoksuvaa, sanoi Draga, — mutta kun nyt
olen vielä peljästyksissä, en uskalla viiniä juoda, se nousisi päähän.
Mutta vastalypsetty maito maistuisi minusta erinomaiselta.

— Minulla ei tosin nyt ole sellaista maitoa, sanoi Ada, mutta voinhan
mennä lehmää lypsämään.

— Oi, kovasti mieltäni pahoittaa, että minun tähteni kärsitte noin
paljon vaivaa. Parempi on, että poistun ja kuljen metsän läpi pieneen
huvilaan, missä asun.

— Oletteko ehkä joku kuningattaren hovinainen? kysyi rouva Kristic.
— Olen kuullut, että kuningas Aleksanteri nyt hovineen oleskelee
Tapschidermetsässä.

— Ei, niin onnellinen en todellakaan ole, että olisin kuningattaren
hovinainen, vastasi Draga äkkiä. — Minä olen jahtiin komennetun
metsämiehen vaimo, ja sattumalta sai mieheni luvan ottaa minut
mukaansa. Valitettavasti vaan olin vähällä saada huvin hengelläni
maksaa. Naaraskarhu minua vainosi, ja varmasti olisin joutunut sen
saaliiksi, ellei teidän poikanne rohkeudellansa olisi minua pelastanut.

— Poikani, reipas poikani! huudahti rouva Kristic syvästi liikutettuna.
— Mikä kaunis ajatus, että jo nuorena olet pelastanut ihmishengen.

Kumminkin, sanoi hän, jälleen kääntyen Dragan puoleen, — koska
te olette ottanut osaa hovijahtiin, niin on teillä myöskin ollut
tilaisuutta nähdä kuningatarta läheltä. Onko totta, että hän on niin
kaunis kuin kerrotaan?

— Kaunis? vastasi Draga. — Jaa, niin ihmiset sanovat. — Mutta yhtä
varmaa on, että Draga on hyvin vallanhimoinen. — Sinä suuri Jumala,
onko siinä ihmettelemistä? Jonka kohtalo kansan syvistä riveistä
on kohottanut noin korkealle, kuinka olisi mahdollista, että se ei
onnestansa hurmaantuisi? — Väitetään myöskin, että kuningatar olisi
hyvin kunnianhimoinen. — Ettekö ole kuullut siitä puhuttavan?

— Yksinäisyydessäni en saa semmoista kuulla, hyvä rouva, vastasi Ada. —
Mutta olkoon kuinka hyvänsä, kuningas kumminkin rakastaa puolisotaan ja
tuntee itsensä onnelliseksi, ja silloin ei kenelläkään serbialaisella
ole oikeutta häntä moittia tahi olla vihamielinen kuningattarelle
siitä, ettei hän kehdossaan kuningattareksi syntynyt.

Tämän sanottuaan kiiruhti Ada ovelle ja huusi sieltä pojalleen:

— Pidä nyt, poikaseni, rouvalle seuraa niin hyvin kuin kykenet. — Vasta
neljännestunnin kuluttua olen lypsämisen lopettanut. Suonette kai
anteeksi, että jätän teidät yksin?

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Draga jäi yksin Milanin kanssa.

Koko ajan kuin Draga oli äidin kanssa puhellut, oli poika kirkas hohde
silmissään, edellistä katsellut. Viehättävä metsästäjänainen veti häntä
vastustamattomasti puoleensa.

— Nyt lähdette pian meiltä, sanoi poika surullisena, — ja minä — minä
ehkä en saa teitä koskaan enää nähdä.

— Mutta miks'ette? vastasi Draga. — Tehän voitte käydä minun luonani,
ja minä tunnen itseni onnelliseksi, jos sen teette. — Mielelläni tahdon
jälleen nähdä pelastajani.

— Siitä ei mitään tule, vastasi Milan päättävästi, — sillä minun äitini
ei salli minun astua vieraaseen taloon. Hän pelkää, että minulle siellä
jotakin pahaa tapahtuisi.

— Tuohan on aivan liikaa varovaisuutta! Te olette kylliksi vanha
mielestäni, voidaksenne itse määrätä toimenne.

Draga tahtoi tällä kylvää pahan siemenen hänen sieluunsa, tahtoi
huomaamatta tehdä hänet äidillensä tottelemattomaksi.

— Juokaa lasi viiniä, sanoi Draga hänelle.

— Minä en koskaan juo viiniä, vastasi hän, ottaen askeleen taaksepäin.
— Äitini väittää, että viini: turmelee ihmissielun.

— Päinvastoin! — Viini kohottaa sielun! huudahti hän. — Teidän äitinne
ei tule saada tästä tietää. — Olkaa nyt vain tämä kerta äidillenne
tottelematon! — Minun tähteni, Milan!

Näin sanoen upotti Draga hehkuvat silmänsä pojan silmiin niin että
tämä vapisi. Samalla tavoin täytyy kaniinin vavista, kun siihen
sattuu silmäys käärmeen vihertävistä silmistä, se ei voi paeta ja on
auttamattomasti kuoleman oma.

Samoin masentui Milaninkin vastustus Dragan lumoavassa läheisyydessä,
josta hän ei päässyt.

— No, minä juon sitte, sanoi kuninkaanpoika epävarmalla äänellä. — Te
sitä tahdotte — siksi minä sen teen, siksi täytyy minun se tehdä.

— Kiitos! kuiskasi Draga, kädellään sivellen pojan tummia kiharoita.
— Tämä pää on seppeleellä koristettava. — Oi, ystäväni, tuossa näen
tammen ikkunan edessä! Kiiruhtakaa, katkaiskaa muutamia oksia, niin
minä sidon seppeleen! Mies, tuleva sankari ansaitsee seppeleen!

Milanille ei tätä tarvittu sanoa kahta kertaa — siinä määrässä
oli hänet lumonnut nainen, jonka näkeminen saattoi hänen kokonaan
unhottamaan äitinsä.

Milan kiiruhti ulos huoneesta, ja puolta minuuttia myöhemmin näki
Draga hänen jo kiipeevän tammeen, Draga vetäytyi ikkunan luota. Hänen
silmissään säkenöi mielenliikutus.

— Sen tulee tapahtua! Serbiassa ei saa olla tulevata kuningasta, ellen
minä ole sitä synnyttänyt, jos toiveeni siinä suhteessa eivät koskaan
toteudu, niin Serbian kuninkaan kumminkin täytyy olla minun valitsema.

Ja siksi, päätti hän ajatuksissaan, siksi on tuo poika kukistettava.

Näin sanoen, otti hän sormestansa paksun kultasormuksen, jota koristi
kallis smaragdi. Se peitti kapselin täynnä voimakasta myrkkyä.

— Minä täytin sen myrkyllä, mutisi hän, kun vannoin tulevani Serbian
kuningattareksi tahi — kuolevani.

Jos Aleksanteri olisi minut hyljännyt, silloin olisin ottanut myrkkyä.
Mutta nyt seison valtani kukkulalla, ja pidän huolta siitä, ettei
kukaan muu sinne kiipee kuin se, jonka minä itse valitsen.

Kas, nyt hän laskeutuu puusta ja nauraen kääntelee tammenoksiaan. —
Jaa, naura sinä vaan, kuninkaanpoika.

Kohta on hymyily huuliltasi häviävä, ja purpuran asemesta saat
kääreliinan!

Draga piti sormusta maljan yläpuolella. Vähäinen nykäisy vieteriin,
niin sormuksen kotelosta tippui pisara kerrallaan viiniin.

— Täällä jo olen! huusi Milan, avaten oven.

— Kas, todellakin jo palannut? kysyi Draga, kääntyen ympäri, samassa
kuin hän pisti sormuksen sormeensa.

- No, korista minut nyt tammiseppeleellä, huudahti nuori Milan.

Draga äkkiä tempasi oksien lehdet, sitoi ne toisiinsa ja antoi niille
seppeleen muodon.

Poika vapisi ilosta, kun Draga painoi seppeleen hänen päähänsä.

— Oi, hyvä rouva, huudahti Milan, — jos joskus ystävätä tarvitsette,
niin muistakaa poikaa, joka asuu Tapschidermetsän jahtimestarin
asunnossa. Silloin minä ehkä olen mieheksi kasvanut. Ja kun minusta
tulee kuningas, silloin tulkaa minun luokseni pyytämään jotakin
armonosotusta.

Näitten lapsellisten sanojen, joissa suloinen uni kuvastui ja jotka
samalla ilmaisivat jaloa sielua, on täytynyt syvästi liikuttaa jokaisen
ihmisen sydäntä; ei edes Draga voinut olla niistä jotakin vaikutusta
ottamatta, mutta ne eivät häntä kuitenkaan siinä määrässä liikuttaneet,
että hän olisi mustasta aikeestaan luopunut.

— Ei, ei! ajatteli Draga, katsellen jäykillä, kylmillä silmillään
kaunista poikaa, joka molemmin käsin painoi seppeleen lujemmin
päähänsä. — Sinun täytyy kuolla, sillä sinusta on minulla
vastaisuudessa vaaraa!

Tällä hetkellä ei Draga edes ajatellut sitä, että hän nyt oikeastaan
tahtoi murhata oman lapsensa veljen, sillä ei ainoastaan kaunis Ada
Kristic ollut lahjoittanut Milanille lasta, vaan Draga itse, vaikkei
hän tahtonut omaa lastansa kasvattaa, niinkuin muut äidit, vaan
päinvastoin oli koettanut saada omankin lapsensa hengiltä.

— Ja nyt, nuori kuninkaani, huudahti Draga, tarttuen maljaan ja
kohottaen sen, juokaamme nyt teidän tulevaisuutenne malja!

— Onnea, kuninkaani! huudahti murhaaja. — Minä sekoitan teille tämän
juoman!

Näin sanoen kosketti Draga huulillansa maljan reunaa, mutta varoi,
ettei saanut pisaratakaan suuhunsa. — Ja nyt Milan, juo minun maljani!
huudahti Draga.

— Milan — Milan, tule ulos minua auttamaan! huusi silloin äiti ulkoa
pihalta. — Auta minua, poikani maitoastioita kantamaan.

— Äiti kutsuvi minua, änkytti Milan punastuen.

— Minun täytyy — minä en uskalla antaa hänen odottaa.

— Kuningas maitoa kantamaan! pilkkasi Draga.

— Tuollainen on siis se sankari, joka on Serbialle luova suuren
tulevaisuuden! Ei, ystäväni, ensiksi teidän täytyy tyhjentää malja
tulevan kuninkaallisen kunnianne hyväksi ja sitte vasta voitte
ajatella, että teillä myöskin on äiti.

Draga siis ei ainoastaan koettanut saada poikaa myrkkyä ottamaan, joka
turmelisi hänen ruumiinsa, vaan hän oli jo myöskin myrkyttänyt hänen
sielunsa.

Milan ei enää kauvemmin kuunnellut äitinsä ääntä. Hän otti kultamaljan
ja vei sen huulilleen. — Minä en nimeäsi tunne, kaunis metsästäjä,
huudahti poika, mutta tämän maljan minä tyhjennän sinun kunniaksesi ja
ystävyytemme muistoksi.

Kultamaljan säteilevän reunan yli kohosivat pojan silmät Dragaa
kohti. Sitte poika pani oikean kätensä sydämelleen, samassa kuin hän
vasemmalla vei maljan huulilleen, ja tulinen viini, johon kuolemaa ja
turmiota oli sekoitettu, valui kurkusta alas.

— Missä viivyt, rakkaani? kuului Ada Kristicin ääni. — Tule heti!

Äkkiä laski Milan maljan pöydälle.

— Minä tulen, rakas äiti, minä tulen! Oi, sinä saat nähdä, mikä ihana
koriste minulla on tukassani.

Näin sanoen, juoksi nuori Milan ovea kohti, mutta jo matkalla hän äkkiä
tunsi väsymystä.

— Kyllä, kyllä minä tulen, mammakulta! huusi hän vielä kerran. — Älä
mitenkään yksin nosta raskasta maitoastiata! Minä tulen auttamaan.
— Oi, Jumalani, mikä minua vaivaa? sammalti hän, samassa kuin
kuolonkalpeiksi muuttuivat hänen nuoruutta ja terveyttä uhkuvat
poskensa. — Minusta tuntuu — minä voin pahoin — minä luulen, että olen
saanut —

Hän horjui. Draga seisoi siinä ja katseli, mutta ei edes kättä
ojentanut poikaa tukeaksensa. Kylmästi ja säälimättömästi antoi hän
pojan kaatua lattialle, aivan jalkainsa juureen.

— Oi, Jumalani, minä luulen kuolevani! huudahti nuori Milan, painaen
käsillään rintaansa vastaan.

— Voi, kuinka pahalta tuntuu! Polttaa kamalasti tässä paikassa, missä
sydän tykyttää. Huutakaa äitiä, olkaa niin hyvä, hän — ei — ei äitiä
— hän voisi peljästyä! jatkoi hän lapsellisella äänellä, mutta te —
Jumalani, pitääkö minun sitte kuolla! Mustenee silmissäni.

— Kuolla! huudahti Draga, kumartuen hänen ylitsensä. — Sinä et koskaan
saavuta päämaaliasi. Sinusta ei enää ole vaaraa ei Aleksanteri
Obrenovitschille, ei minulle eikä sille, joka minun armostani tulee
kuninkaaksi.

— Oi Jumala, ähkyi poika, — kuinka te olette kauhean näköinen! Olenko
teille pahaa tehnyt? Ammuinhan minä karhun. Eikö minun kuulani
sattunut? Miksi sitte minuun noin äkkiä suututte?

— Kuole, Milan Obrenovitsch! kuiskasi Draga hänelle. — Sinä olet
elämäsi päämäärän saavuttanut. Täältä sinut viedään metsään ja
kaivetaan sinulle siellä hauta. Ha, haa, nyt kerron sinulle, kuka minä
olen.

Jos ijankaikkisuudessa joku sinulta kysyy, kuka sinut, nuoren tammen,
kaatoi, niin sano: Sen teki Draga, jonka edessä jokaisen täytyy kuolla,
joka voi hänelle tulla vaaralliseksi.

Sitte Draga hyökkäsi ulos ovesta ja sulki sen hiljaa, äänettömästi.
Hän oli täysin vakuutettu siitä, että myrkky muutamien minuuttien
kuluttua riistäisi pojalta hengen. Siksi hän sydämessään riemuiten
lähti talosta, missä hyvät ihmiset olivat hänet vieraanvaraisesta
vastaanottaneet, mutta johon hän oli kuolemaa ja kauhua kylvänyt.

Muutamien minuuttien kuluttua oli hän hävinnyt metsään, kiirehtien
hakemaan tietä, joka johti Tapschiderin huvilinnaan.

Rouva Ada Kristic sillä aikaa turhaan odotti poikaansa. Hän suuresti
ihmetteli, ettei poika tullut, sillä hän oli siihen tottunut, että
poika heti juoksi auttamaan, kun nimensä kuuli.

— Milan, poikani, missä sinä olet? Miksi et tule?

Taas kului minuuttia, eikä Milan pihalla näyttäytynyt.

— Ihmeellistä, onko hän siinä määrässä antautunut vieraan kanssa
keskusteluun, että unhoittaa oman äitinsä? sanoi äiti, katkera tunne
rinnassaan. Siitä on minun selko otettava.

Ada kiiruhti pihalta eteiseen ja lähestyi salin ovea, missä oli
Dragan vastaanottanut ja jättänyt hänet yksin pojan kanssa. Mutta
kun hän ojensi kätensä ovea avatakseen, jäi hän äkkiä seisomaan
kuin jähmettynyt, kuolon kalpeana, sillä kamala ääni kuului hänen
korvissaan, vikisevä ääni, jommoinen kaikuu ainoastaan kuolevan
huulilta.

— Poikani, poikani! huusi rouva Ada, Milan, rakas lapseni — mikä sinun?
Äiti horjui, hänen molemmat kätensä lankesivat oven rivalle ja ovi
avautui.

Seuraavassa hetkessä kaikui Tapschidermetsässä sydäntäsärkevä ääni.

— Lapseni, lapseni! huusi Ada äänellä, jossa ilmeni koko se ääretön
tuska, minkä vapiseva äidinsydän voi tuntea kuolleen lapsensa tähden,
ja Ada heittäytyi polvilleen poikansa viereen. — Poikani, voi minua,
vieras on hänet tappanut. Tuo vieras nainen oli palkattu murhaaja!

Onnettoman äidin pää vaipui poikansa rinnalle. Adan silmät
sulkeutuivat, hän kadotti tajuntansa.

Kohta hän kumminkin tointui, sillä mikä äiti siinä määrässä menettäisi
tajunsa, kun on lapsen hengestä kysymys.

Kun hän avasi silmänsä ja nojasi poikansa rintaa vastaan, noustakseen
pystyyn, tunsi hän että poikansa sydän vielä tykytti.

Toivo, pelko, epäilys ja usko risteilivät äidin sydämessä. Hän nousi ja
ojensi kätensä taivasta kohden.

— Oi Jumala, hyvä Jumala ja isä! huudahti hän. — Enkö vielä ole
kylliksi kärsinyt? Älä toki ota minulta viimeistä, ainoata, minkä
omistan. Auta minua, taivaan Jumala, että voisin poikani pelastaa! Anna
hänen elää itselleni iloksi ja Serbian onneksi!




KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Kolme liittoutunutta.


- Kuuletko kellojen kilinän? Nyt taaskin väärinkäytetään noita taivaan
ääniä surkeaan tarkoitukseen.

Näin sanoen astui eversti Maschin huoneeseen Zornin talossa, jossa
Stefan Naumovitsch asui siitä lähtien kuin hänet sinne oli tajuttomana
kannettu.

Nuori upseeri oli hämmästyttävän lyhyessä ajassa tointunut haavastaan
ja saattoi jo olla pystyssä. Ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa vielä
ilmaisivat, kuinka lähellä hän oli ollut haudan reunaa.

— Mitä tarkoitat, puhuessasi Belgradin kelloista? kysyi Stefan. — Ne
soivat todennäköisesti iltamessuun.

— Iltamessu on aikoja sitte pidetty, vastasi Maschin, riisuen laajan
viittansa, johon hän kaupunkiretkillänsä oli ollut kääriytyneenä. — Ei,
tänään on kysymys aivan toisellaisesta jumalanpalveluksesta, kuninkaan
käskystä pääkaupungin asukkaat tulvivat kirkkoon.

Mene ikkunan luokse ja katso kadulle, niin voit nähdä tuhansien
ihmisten menevän tuomiokirkkoon. Tänään näet pidetään
kiitosjumalanpalvelus kuningattaren ihmeellisen pelastumisen johdosta
hengenvaarasta.

— Perustuuko karhunjahti, josta äskettäin luin sanomalehdissä,
todellisuuteen? Minun täytyy myöntää, että pidin sitä taitavasti
sepitettynä valheena, jolla Draga vielä kerran tahtoi tehdä itsensä
kuuluisaksi.

— Jaa, hän on todellakin ikäänkuin vanha näyttelijä, vastasi Maschin,
joka asettui pöydän ääreen ystäväänsä vastapäätä. — Reklaami voittaa
kaikki, ja vähä väliä semmoista pannaan toimeen. Mutta karhunjahtijuttu
on tosi. Minä vastikään istuin ravintolassa saman pöydän ääressä kuin
eräs metsästäjä, joka myöskin oli ottanut osaa karhunjahtiin, ja hän
puhui siitä minulle, joka juuri olin lukenut jutun sanomalehdestä. Oli
todellakin valitettavaa, ettei karhu asiataan paremmin toimittanut.
Siinä tapauksessa karhu olisi ansainnut tulla täytetyksi ja asetetuksi
kansallismuseoon näytteille ikiajoiksi, sillä se karhu olisi todellakin
vapauttanut Serbian Jumalan vitsasta.

- Oletko saanut uuden aiheen vihata Dragaa? kysyi Stefan.

— Uuden aiheen? — Luulin, että vanha kyllä riittäisi. Onhan tuo
nainen riistänyt minulta veljeni. Mutta olkoonpa sen asian laita
miten hyvänsä, hän oli mies ja on itse syypää kohtaloonsa. Miksi
veljeni sitte piti olla Dragaan niin ihastunut, kun tämä ei häntä
kumminkaan rakastanut! Mutta näetkös, ystäväni, meidän isänmaamme on
sydämelläni. Muutoin on muitakin vihan syitä. Sinä, Stefan, et vielä
tiedä kaikkea mitä tuo vihattu nainen äsken on tehnyt. Tähän saakka
en sitä ole tahtonut sinulle sanoa. Se tapahtui kolme päivää sitten.
Eversti Mistic —

— Jumalan tähden, kuinka on meidän ystävämme Misticin laita? huudahti
Stefan.

— Hän pakeni Itävaltaan, kun hankkeemme kuningattaren henkeä vastaan
tehtiin mitättömäksi, jatkoi Maschin synkkänä, — ja minä toivoin,
että hän pysyväisesti oli pelastettu. Mutta meitä serbialaisia vaivaa
se kirous, ettemme voi elää isänmaamme ulkopuolella, me aina kotiin
palajamme. No niin, myöskin Mistic tuli takaisin. Hän tahtoi käydä
tervehtimässä vanhaa äitiänsä Schabatzissa, koska hän oli kuullut
kerrottavan, että äitinsä oli kuolemaisillaan. Ja niin olikin. Vanha
rouva kamppaili kuoleman kanssa. Kun hän sai nähdä poikansa, loisti ilo
hänen silmistänsä ja hän kuiskasi:

— Nyt minä kuolen mielelläni, sillä minun käteni saa levätä sinun
kädessäsi, poikani.

Silloin äkkiä kaksi santarmia tunkeutui siihen huoneeseen, missä Mistic
oli, hänet riistettiin äitinsä kuolinvuoteelta, pantiin kahleisiin ja
vietiin Belgradiin.

— Entä kuningas, kysyi Stefan, — eikö hän antanut armon käydä
oikeudesta?

— Kuningas! huudahti Maschin halveksivasti olkapäitään kohauttaen. —
Onko kuninkaalla omassa maassansa vielä jotakin sanomista? Dragahan
täällä hallitsee ja laatii lait tahi oikeammin polkee ne jalkoihinsa.

Kuningas tahtoi sopia Misticin kanssa, esitti hänelle lempeällä
äänellä, kuinka väärin hän oli tehnyt ja päätti näillä sanoilla:

- Minä tiedän, Mistic, että te olette urhoollinen soturi, ja jos
te olette valmis pyytämään puolisoltani, kuningattarelta anteeksi,
niin olen minäkin puolestani valmis teille anteeksi antamaan. Tässä
tapauksessa saatte entisen arvonne takaisin, ja kaikki unhotetaan.

- No, mitä Mistic tähän vastasi? kysyi Stefan. Ei suinkaan hän ollut
niin mieletön, että hylkäsi kuninkaallisen tarjouksen? Tiedäthän
Maschin, että meidän tehtävämme on saada entiset asemamme takaisin,
sillä ainoastaan siten voimme oikein valvoa Serbian kohtalota ja
työskennellä sen menestykseksi.

— Samaa sanoi itselleen myöskin Mistic, vastasi Maschin, — sillä hän
antoi kuninkaan tietää, että hän tahtoi pyytää kuningattarelta anteeksi.

Aleksanteri lähetti heti Dragaa hakemaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin
kuningatar tuli, mutta vihdoinkin astui hän sisään. Ylpeänä hän astui
Misticiä vastaan. Mistic meni häntä vastaan, tervehti sotilaalliseen
tapaan ja odotti, että kuningatar ensimäiset sanat kuultuaan
kohteliaasti puuttuisi hänen puheeseensa. Mutta kaukana siitä,
sellainen jalomielisyys ei sovi Dragalle. Päinvastoin, tuskin oli
Mistic alkanut puhua, kun Draga keskeytti häntä sanoen:

"Ei niin, eversti Mistic, jos tahdotte voittaa kuningattarenne
anteeksiantamuksen, niin lankeatte polvillenne ja suutelette minun
hameeni liepeitä."

— Hyi, kuinka häpeällistä! huudahti Stefan ja hypähti tuoliltansa.

— Ja tiedätkö, mitä Mistic vastasi? kysyi Maschin, samoin
kiivastuneena. — Joo, hän sanoi:

"Hameenlievettä mielelläni suutelisin, kuningatar Draga, vaikka se
olisi navettapiian, mutta en niin kauvan kuin sitä kunnoton nainen
kantaa."

Stefan Naumovitsch päästi helpotuksen huokauksen, vaikka hän hyvin
saattoi ajatella, kuinka kauheasti Draga rankaisisi nämä Misticin
urheat sanat.

- Kuningas antoi heti viedä Misticin pois. Hänet vietiin Nischin
linnoitukseen, ja siellä hänet kaikkein sotamiesten läsnäollessa eilen
alennettiin halvaksi sotamieheksi. Häneltä riistettiin kaluunat,
katkaistiin sapeli ja hänet tuomittiin kolmetoista vuotta palvelemaan
halpana sotamiehenä armeijassa, hänet, jolle armeija on suuressa
kiitollisuuden velassa, hänet, jonka voidaan sanoa uudistaneen meidän
tykkiväkemme.

Läsnäolevat sotamiehet purivat hampaitaan, nähdessään tämän häpeän
tapahtuvan ja heidän tuli samalla huutaa: "Eläköön kuningas
Aleksanteri, eläköön kuningatar Draga!", kun onneton voimattomana
kaatui maahan tätä kauheata häpeätä kestäessään.

— Oi, kuningattaren mitta on täysi! raivosi Maschin ja löi nyrkkinsä
pöytään. — Jospa vaan tietäisin jonkun keinon, millä saisin Dragan
hengiltä, jospa saisin tulla tuon naisen murhaajaksi.

— Murhaajaksi? vastasi Stefan, kohauttaen olkapäitään. — Mielestäni se
olisi liian korkea hinta semmoisesta kuin Draga. Mutta hyvä todellakin
olisi päästä hänestä. Toivon, että voisimme viedä hänet ja piilottaa
jonnekin maailmaan, niin ettei hän koskaan enää löytäisi takaisin
Serbiaan, ei ainakaan pääsisi kuninkaan luokse.

Samalla kuului keveä koputus ovelle. Molemmat miehet vaikenivat. Ovi
avautui ja Klärchen ja Zorn astuivat sisään.

— Suokaa anteeksi, jos häiritsen, sanoi Klärchen. — Mutta ulkona on
mies, joka tahtoo puhutella teitä, herra Stefan Naumovitsch. Mies ei
tahtonut minulle sanoa nimeänsä, pyysi vaan innokkaasti, että hänet
ilmottaisin.

— Ole varovainen, Stefan! sanoi Maschin varottaen, elä ota vastaan ketä
hyvänsä! Lähetä miehelle terveisiä ja sano, että otat hänet vastaan,
jos hän Klärchenin kautta voi sanoa sinulle jonkun sanan, jotta voit
päästä miehestä selville.

— Oivallista! Olkaa hyvä ja sanokaa miehelle semmoiset terveiset kuin
eversti Maschin esitti.

— Sen kyllä teen, vastasi Klärchen punastuen. Hän meni ja kun ovi oli
hänen jälkeensä sulkeutunut, tarttui Maschin ystävänsä käteen, veti
hänet luokseen ja sanoi:

— Sinä ehkä et ole itse huomannut, mutta minä kyllä, että tyttö on
sinuun suuresti kiintynyt. Tämä on sitä valitettavampaa, kuin muuan
kelpo mies jo on pyytänyt hänen kättänsä, nimittäin mestari Zornin
ensimäinen sälli, Georg Eder.

— Jos asia on sillä kannalla, vastasi Stefan hiukan surullisena, —
silloin täytyy minun todellakin lähteä täältä mitä pikemmin. Minä
toivon herttaiselle Klärchenille kaikkea onnea ja luulen, että Georg
Eder on kuin luotu tekemään hänet onnelliseksi. Ovi avautui ja Klärchen
astui uudestaan sisään.

— Vieras mies, sanoi hän kummallisella mielen liikutuksella, on
lausunut yhden ainoan sanan ja väittää, että hänet on heti päästettävä
teidän puheillenne, herra Stefan Naumovitsch. Se sana on tytön nimi ja
kuuluu: Genia!

— Tuokaa vieras heti tänne! lausui Stefan kiihkeästi. — Genia, sanoi
hän. Siis on hän hyvin tervetullut. Hänet otan vastaan avoimin sylin,
olkoonpa kuka tahansa, jos hän vaan voi tuoda minulle tietoja Geniasta.

Äkkiä kääntyi tyttö pois hänestä ja riensi ulos huoneesta, kuin olisi
hän paennut jotakin.

Puoli minuuttia myöhemmin kuulivat Stefan ja Maschin askeleita
etumaisesta huoneesta. Sitte näkyi oven raossa pitkä olento avaraan
vaippaan puettuna, hattu painettuna alas otsalle.

— Kuka olette, herrani? kysyi Stefan. Te olette ikäänkuin
tunnussanananne käyttäneet minulle hyvin kallisarvoista nimeä ja tämä
nimi on heti avannut oven teille.

Mies otti hitaasti hatun päästään, jota kaunisti musta tukka ja parta.
Itse kasvot olivat kalpeat ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.

- Etkö tunne minua, Stefan Naumovitsch? kysyi mies kumealla äänellä.

- Todellakin, huudahti Stefan — nuo kasvot olen nähnyt kerran ennen,
mutta silloin kulkivat ne ohitseni, kuten varjo.

- Sinä olet nähnyt minut, Stefan Naumovitsch, syvimmässä hädässäsi.
Sinä annoit silloin minun huostaani erään kalleuden. Minä olen
säilyttänyt sitä ja annan sen nyt sinulle takaisin.

Kun mustapartainen oli lausunut nämä sanat, pisti hän käden taskuunsa
ja veti sieltä pienen, kiiltävän esineen.

- Paperossikoteloni! huudahti Stefan liikutettuna ja riensi ojennetuin
käsin vierasta kohti, päästäkseen niin pian kuin mahdollista varmuuteen
tuosta tärkeästä esineestä.

- Taivaan Jumala, sehän on sama kotelo, jonka sillä kertaa jätin
Demeter Banjalukille, joka esti minua heittämästä sitä Tonavaan! Te,
muukalainen, siis olette sama mies? Jaa, nyt minä taas teidät tunnen —
te olette Demeter Banjaluki.

— Jaa, minä olen sama mies, vastasi Demeter — jota kutsutaan mustien
vuorten ryöväriksi tahi myöskin Serbian vitsaukseksi. Te kyllä olette
minusta kuullut, Stefan Naumovitsch, mutta te näette, että minäkin voin
olla rehellinen. Minä jätän nyt takaisin tämän kotelon, ja vakuutan
teille kunniasanalla, etten sitä ole avannut, niin kauvan kuin se on
ollut minun hallussani.

— Kiitos siitä, huudahti Stefan, ojentaen kätensä serbialaista kohden,
joka oli vapaa kuin lintu. Te olette käyttäytynyt kuin rehellinen mies
ainakin. Sanokaa, millä voin teitä palkita, sillä te olette minulle
ja minun suurelle asialleni tehnyt tärkeän palveluksen sillä, että te
olette minulle kotelon koskematta jättänyt.

- Demeter Banjaluki ei pyydä mitään palkkaa, vastasi ryöväri, kaikista
vähimmin teiltä Stefan Nauniovitsch.

Päinvastoin olen tullut tänne pyytämään teiltä anteeksi. Sitäpaitse
tahdoin saada varmuutta siitä, ett'ette todellakaan ollut
vahingoittunut siitä onnettomasta luodista, joka teihin sattui.

- Niin, se oli todellakin vähällä katkaista elämän lankani, vastasi
Stefan. Se oli varma käsi, joka ampui luodin.

Mutta — mitä merkitsee teidän puheenne anteeksi antamisesta, Demeter
Banjaluki!

- Ettekö sitte ole vihanen sille, joka saattoi elämänne sellaiseen
vaaraan?

- Ei, minä en ole hänelle vihainen, vastasi Stefan. — Se oli
arvattavasti palkattu mies, jolla poloisella ei ollut muuta keinoa,
kuin palvella Dragaa.

- Te erehdytte, Stefan Naumovitsch, se joka ampui luodin teidän
rintaanne, ei ollut Dragan palkkaama, hän oli päinvastoin kuningattaren
katkera vihollinen.

Hän tahtoi musertaa tämän perkeleelliset aikeet. Hän luuli teidän
olevan kuningattaren kätyreitä ja siksi kaatoi hän teidät maahan. Minä
— Demeter Banjaluki — olin se, joka erehdyksestä ampui teitä. Nyt,
Stefan Naumovitsch, ojentakaa minulle vielä kerran kätenne ja sanokaa,
että olette antanut minulle anteeksi!

Vielä kerran ojensi Stefan ryövärille kätensä ja sanoi ystävällisesti:

- Te olette tehnyt ruumiiseeni haavan ja sen annan teille anteeksi
kaikesta sydämestäni. Mutta — te olette tehnyt sieluunikin haavan; joka
ei koskaan parane, sillä silloin, kun minä vaivuin maahan ja menetin
tajuni, katosi minulta myöskin rakkain olento maan päällä. Sen koommin
en ole häntä nähnyt ja kuka tietää, saanko enää koskaan häntä nähdä.

Ryöväri tarttui Stefani käteen ja painoi sitä lämpimästi ja
sydämellisesti.

- Minä tiedän, kenestä te puhutte, sanoi hän. — Te tarkoitatte Genia
von Sandorfia.

En minäkään voi tällä hetkellä sanoa, missä hän on, sillä siitä
illasta lähtien olen oleskellut syvällä maan alla, enkä ole välittänyt
kenestäkään ihmisestä. Mutta niin totta kuin nimeni on Demeter
Banjaluki, koetan ottaa selkoa Genia von Sandorfista. Ja löydettyäni
tuon hänet —

Mustapartainen mies vaikeni. Harvinainen mielenliikutus valtasi hänet.

- Jos Genia on kadonnut, yhtyi puheeseen Maschin joka oli tähän asti
istunut eräässä ikkunakomerossa, niin ettei Demeter ollut häntä
huomannut — niin arvaan, että kuningatar Draga on taas pannut kätensä
peliin. Sillä kaikki paha, mikä nykyään kohtaa rehellisiä ja oikein
ajattelevia ihmisiä, tulee hänestä ja ainoastaan hänestä.

- Minä en tunne teitä, herrani, sanoi Demeter Banjaluki
yhteenpuristetuin huulin — mutta ne sanat, jotka juuri lausuitte,
tulivat kuin minun sielustani. Tänne kätenne! Minä yhdyn huutoon:

"Alas kuningatar Draga, alas Belgradin pyöveli!"

Maschin tarttui äkkiä siihen käteen, jota Demeter piti häntä kohti
ojennettuna, samalla kun toivon kipinä välähti hänen silmässään.

- Jos ajattelette sillä tavoin, Demeter Banjaluki, puhkesi hän
lausumaan, niin olette juuri se mies, jota etsin. Jos vihaatte
kuningatarta — niin oletteko sitte myöskin valmis ottamaan osaa
erääseen uhkarohkeaan yritykseen, joka minulla on tekeillä tuota
valtaistuimella istuvaa letukkaa kohtaan.

- Yritys? Ja millainen se olisi? kysyi Demeter varovasti.

- Kuningas Aleksanteri on heikko, mutta hän ei ole ilkeä, vastasi
Maschin. — Kun Draga ei enää olisi hänen sivullansa, olisi hän
vapautettu tuosta pahasta hengestä, ja muut voisivat sitte vaikuttaa
häneen. Häntä on helppo johtaa ja Serbia olisi ehkä taas onnellinen.

- Se tahtoo sanoa, että kuningatar täytyy toimittaa pois tieltä, jatkoi
Demeter Banjaluki. — Herra, minä en murhaa naista.

Ryöväri peitti tätä sanoessaan kasvonsa. Hän näki ehkä sielunsa
silmien edessä kuolleen, tuon onnettoman Fatiman, joka lepäsi
Janitschartornissa kuolleitten saaressa.

- En minä ole puhunutkaan murhasta, vastasi Maschin. — Se on viimeinen
epätoivoinen teko, jota emme käytä niinkauvan kuin on vähänkin toivoa
tehdä Draga vaarattomaksi.

Minä en vainoo hänen henkeänsä, vaan tahtoisin riistää hänet
Aleksanterilta ja piilottaa jonnekin, siksi kuin kuninkaalle on
selvinnyt, että tuo nainen vie hänet harhaan ja lumoaa hänet ja että
Draga on arvoton.

- Dragan riistämisestä kyllä voisi puhua, mutta se herättäisi
maailmassa ääretöntä huomiota, jos kuningatar äkkiä häviäisi, lausui
Banjaluki.

— Serbiassa on se herättävä riemua, vastasi hänelle Maschin äkkiä. — Ja
mitä Euroopa siitä ajattelee, se on meille yhdentekevää. Pääasia on,
että yritys onnistuu ja että se tapahtuu siten, että syyllinen pysyy
salassa. Ja nyt, Demeter, tehkää päätöksenne! Otatteko toimeksenne
riistää Dragan Aleksanterilta.

— Tämä uhkarohkea yritys ei ehkä olisi vaikea toimittaa, varsinkin nyt,
kun kuningaspari oleskelee Tapschiderissä, jatkoi Demeter. — Kuningatar
tekee puistossa tuon tuostakin kävelymatkoja. Hän on usein yksin tahi
ainoastaan yhden hovinaisen seuraamana. Silloin on helppoa viedä hänet,
mutta minne, siinäpä kysymys.

— Totta on, vastasi Maschin, — että tuo kysymys ei ole niinkään helppo
ratkaista. Jos Serbialla olisi jossakin kaukana meressä saari, joka
puolelta kallioriuttojen ympäröimänä, ettei mikään laiva voisi sitä
lähestyä, niin siellä saisi kuningatar viettää ikänsä loppupäivät.

— Saari! huudahti Banjaluki hämmästyneenä. — Minä tiedän saaren. Se
tosin ei ole meressä, mutta on silti kylläksi yksinäinen ja muista
erillään. Tuolla saarella kohoaa vanha torni, missä ihmistä voi pitää
vankina, ilman että muut ihmiset siitä saavat selkoa. Tosin tuolla
saarella nyt asuu kaksi ihmistä, jotka eivät ansaitse tulla tekemisiin
Dragan kanssa, mutta asia voidaan järjestää siten, etteivät nuo ihmiset
joudukaan Dragan yhteyteen. Serbia vaatii uhrin — minä olen valmis
antamaan sen isänmaalleni. Jaa, se on päätetty ja Janitschartorni
Kuolleitten saarella tulkoon hänen vankilakseen.

— Te olette tainnut elämässänne paljon syntiä tehdä, huudahti eversti
Maschin, — mutta tämän uuden aatteenne tähden annettakoon teille kaikki
anteeksi! Niin, kun Draga kerran on Janitschartorniin suljettu, silloin
Serbia vapaasti hengittää, kuin jos raskas kallionlohkare olisi sen
rinnalta vierähtänyt.

— Minä luulen kumminkin, että te molemmat erehdytte, sanoi Stefan
Naumovitsch. Te kuvittelette tämän yrityksen paljoa helpommaksi kuin
mitä se todellisuudessa on. Luuletteko, ettei Dragaa vartioida? Jo
yksistään Aleksanterin mustasukkaisuus vaikuttaa sen, että joukko
vakoilijoita yhä on Dragan kintereillä, mihin ikinä hän menee, ja että
salapoliisit häntä kaikkialla seuraavat. Sillä oivallinen Lazar on
kerta kaikkiaan ottanut vastatakseen Dragan turvallisuudesta eikä hän
todellakaan säästä mitään ponnistuksia, hyvin toimittaakseen tehtävänsä.

Pilkallinen hymy väreili Demeter Banjalukin huulilla.

— Luuletteko todellakin, Stefan Naumovitsch, keskeytti rosvo, että minä
pelkään Lazarin salapoliiseja? Hyvä, minä todistan teille, että petän
ne kaikki. Tässä on käteni sen päälle, että minä kolmen päivän kuluttua
olen vienyt pois Dragan ja että hän silloin on Janitschartorniin
suljettuna.

Näin sanoen ojensi Demeter ulos kätensä, johon Stefan kiireesti tarttui.

— Päätetty! huudahti eversti Maschin. — Ja kun te nyt molemmat olette
liittoutuneet syöksemään Dragan häviöön, niin ottakaa minut kolmanneksi
liittoonne.

Näin sanoen Maschin ojensi toisille kätensä.

— Niin, sanoi Demeter, kolmen päivän kuluttua, kun yö on tullut, on
myöskin Draga oleva Janitschartornissa.

— Mutta jääkö hän sinne myöskin? — Minä puolestani otaksun, että olisi
parempi toimittaa hänet pois maasta.

— Antakaa minun pitää huolta siitä asiasta! huudahti Maschin. Meillä
on nyt 2 päivä lokakuuta. Yöllä 6:tta päivää vastaan noudan minä
Dragan Janitschartornista, ja minulla on ehkä silloin muita henkilöitä
mukana, jotka vievät hänet sitte Semliniin ja sieltä — oi, minulla on
oivallinen tuuma, hyvät ystävät! Jos yritys ensi silmäyksellä tuntuukin
kauhealta, niin ajatelkaa, mitä kaikkea minä olen tuolle naiselle
velkaa! Veljeni kuoli äkkiä, että minun täytyy uskoa, että Draga ojensi
hänelle kuolinmaljan.

— Kauheata! mutisi Stefan Naumovitsch. — Ja tuo nainen on Serbian
kuningatar.

— Sitä hän ei ole enää kauvan oleva, sanoi Maschin uhaten ja
hampaitaan kiristellen. Yöllä 6:tta päivää vasten viepi Banjaluki
hänet Janitschartorniin. Se on hänen tehtävänsä, jonka hän on ottanut
suorittaakseen.

— Jaa, minä suoritan sen, vakuutti rosvo.

- No, siinä tapauksessa pidän minä muusta huolta, jatkoi Maschin. Minä
tunnen ihmisen, joka tätä nykyä oleskelee täällä Belgradissa. Minä olen
aina inhonnut tätä miestä, sillä hän harjoittaa ilkeätä ammattia. Hän
nimittäin houkuttelee luokseen nuoria tyttöjä ja vie ne huonomaineiseen
taloon, jota hän pitää Budapestissä. Koko Itävalta-Unkarin ylhäiset
ja kevytmieliset seikkailijat oleskelevat tuossa talossa, missä aina
kauneimmat naiset tarjoovat itseänsä. Jos mainittu mies ei rahoilla
tahi muilla houkutuksilla saavuta tarkoitustansa tahi jos hän keksii
erittäin hurmaavan naisen, josta hyvää voittoa voi toivoa, niin on hän
myöskin valmis käyttämään väkivaltaa.

— Oi, mutta ethän kumminkaan ajattele jättää kuningatarta tuon miehen
valtaan, keskeytti häntä Stefan, tuolle Budapestin naiskauppiaalle.

— Miksi en? vastasi Maschin. — Mitä hän oli ennen? Serbiassa on
todellakin monta aatelismiestä, jotka voisivat kertoa pitkistä
öistä, mitkä he ovat uinailleet Dragan syleilyssä, siihen aikaan kun
kuningatar vielä oli kotona äitinsä, tuon juopottelijan luona ja moni
Parisin kevytmielinen herrasmies voi vielä nauraa parrassaan, kun
sanomalehdistä lukee kuningatar Dragasta, jota ennen sai suudella
mielensä mukaan, jos vaan halusi maksaa sata markkaa suudelmasta.

— Onko asia sellainen, huudahti Banjaluki, — silloin en käsitä, miksi
ei eversti Maschin voisi tuumaansa toteuttaa. Ruvetkaa vaan Budapestin
naiskauppiaan kanssa keskusteluihin ja saapukaa hänen kanssaan
Kuolleitten saarelle yöllä 5 ja 6 päivän välillä. Rannalla minä itse
otan teidät vastaan. Laskekaa venheenne pajujen suojaan, niin kyllä
sitte kaikki varsin kepeästi ja mukavasti hommataan.

— Tuuma on kerrassaan pirullinen, huudahti Stefan Naumovitsch — ja minä
jo kauhistun sitä ajatellessani. Melkeinpä tunnen sääliväisyyttä tuota
kuninkaallista — naikkosta kohtaan, joka nyt syöstään syvään kuiluun.
Mutta totta on, että jos Draga yhdenkään yön on viettänyt Budapestin
huonomaineisessa talossa, niin ei hän enää voi olla Serbian kuningatar.
Ei edes Aleksanteri sallisi, että tuossa talossa yönsä viettänyt nainen
kantaisi Serbian kruunua.

— Päätöksemme on siis tehty, huudahti Maschin, asia on ratkaistu!

Täyttäkää velvollisuutenne, Demeter Banjaluki! Teillä on vaikein
tehtävä ratkaistavana. Teidän on vietävä kuningatar Janitschartorniin.
Kolme päivää on teillä aikaa tuuman toteuttamiseksi, käyttäkää aikanne
hyvin.

— Minä kyllä tiedän aikani oikein käyttää, vastasi Demeter Banjaluki,
kasvoillaan ilme, joka osoitti, että tuo mies ei koskaan lupaa
sellaista, jota ei ehdottomasti tahtoisi toteuttaa.

- Juokaamme nyt, ystävät, Serbian vapauden ja Dragan perikadon malja!

Näin sanoen otti Maschin pienestä tammisesta kaapista oljilla
ympäröidyn pullon ja kolme lasia, jotka hän täytti punaviinillä. Hän
oli juuri vienyt lasin huulilleen, kun ovi lensi selälleen ja kaksi
henkilöä, pelon ja vaaran ilme kasvoissaan, syöksyi huoneeseen.




NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Pelastettu, mutta mihin hintaan.


- Eversti — Stefan Naumovitsch — kuka on se vieras, jonka kanssa nyt
joitte? huusi ukko Zorn, syöstessään huoneeseen toisen henkilön kanssa.

— Muuan ystävä, vastasi eversti Maschin vakavalla äänellä, — jota tekin
opitte arvossa pitämään, kun olette saaneet kuulla, missä suhteessa me
olemme häneen.

— Minä en tahdo mitään kuulla! huusi Zorn. — Me olemme kaikki hukassa —
kaikki! Menkää vaan akkunan luokse, niin huomaatte, mistä on kysymys!
Poliisi on talomme piirittänyt! Heti on Lazar Petrovitsch itse tuleva
ja kolkuttava ovelle sekä vaativa, että hänelle jätän rosvon, joka on
täällä — Demeter Banjalukin, Mustien vuorten ryövärin.

Nämä sanat tekivät kolmeen mieheen hirvittävän vaikutuksen. Stefan
päästi kauhun huudon, eversti Maschin seisoi siinä kalpeana, mutta
Klärchen juoksi isänsä luokse, syleili häntä ja huudahti nyyhkyttäen:

— Elä pelkää, isä, sinulle ei mitään pahaa tapahdu, kunniasi pysyy
tahrattomana, sillä minä vannon, ettei sinulla ollut aavistustakaan
siitä, minkä miehen herrojen puheille päästin.

Demeter Banjaluki oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan levoton. Hän
seisoi tyynenä ja maltillisena.

- Jos kysymys on vaan minusta, mestari Zorn, huudahti hän — niin
antakaa pelon mennä menojaan ja olkaa huoletta! Niin, minä olen Demeter
Banjaluki, teiltä en sitä salaa ja pyydän teiltä anteeksi, että minä,
lintujen kirjoissa oleva, tuomittu mies, olen uskaltanut astua teidän
taloonne. Mutta yhtä huomaamatta, kun olen hiipinyt tänne, yhtä
huomaamatta aion poistuakin.

Samalla hetkellä lyötiin pyssynperällä talon portille ja vahva ääni
huusi:

"Lain nimessä, avatkaa! Minä, Belgradin poliisipäällikkö, vaadin päästä
sisälle."

- Oh, se on Lazarin ääni, sanoi Banjaluki innokkaasti ja hänen silmänsä
salamoivat kuten tiikerin, joka tahtoo hyökätä saaliinsa kimppuun. —
Jumalan nimessä, joll'en pelkäisi tahraavani teidän taloanne verellä,
mestari Zorn, niin avaisin itse portin tuolle kurjalle ja ampuisin
hänet samalla hetkellä, jolloin hän panee jalkansa kynnykselle.

- Mutta sittenhän minä olisin aivan onneton, änkytti Zorn. —
Ajatelkaahan, herra, että olen tullut vanhaksi ilman vähintäkään
tahraa. Voinhan minä, kuten moni muukin kunniallinen serbialainen,
vihata kuningatarta, enkä minä pidä sitä syntinäkään salaisuudessa
ottaa osaa liittoihin häntä vastaan, mutta jos tiedettäisiin, että
pidän luonani ryöväriä Demeter Banjalukia, maan vaarallisinta rosvoa —
niin siitä koituisi minulle ikuinen häpeä. Ja minun toimeentulonikin
olisi mennyttä, sillä minä elän työstäni hoviin. Paetkaa siis täältä,
vielä on aikaa! Katsokaa onnetonta lapsiraukkaani, joka hänkin kärsisi
samasta häpeästä, ja poistukaa.

- Kolme minuuttia annan teille, huusi Lazar Petrovitsch alhaalta
kadulta. — Joll'ei porttia ole sitä ennen avattu, niin annan minä
väkisin murtaa sen auki. Kuuletteko, mitä sanon teille, mestari Zorn —
mestari Zorn!

- Hän huutaa minua! sanoi vapiseva Zorn melkein kauhun lamauttamana. —
Jumala taivaassa, mitä minä vastaan hänelle?

- Pidättäkää häntä pari minuuttia! kuiskasi Demeter Zornille. —
Sanokaa, ett'en minä koskaan ole astunut yli teidän kynnyksenne ja
sanokaa, ettette tunne minua. Sillä aikaa koetan päästä johonkin
turvapaikkaan.

Klärchen auttoi isän ylös tuolilta, jolle tämä oli vaipunut istualleen,
vei ikkunan luo ja avasi sen.

- Kuka siellä huutaa? kysyi mestari Zorn vapisevalla äänellä.

- Minä se olen, mestari Zorn, vastasi Lazar Petrovitsch, joka seisoi
jalkakäytävällä ja jonka kasvoja valaisi katulyhdyn liekehtivä valo.

- Ah, tekö se olette herra Lazar, vastasi Zorn. — Mistä on kysymys?
Millä voin teitä palvella? Onko ehkä joku hevosenne pudottanut
kenkänsä? Siinä tapauksessa lähetän luoksenne heti jonkun taitavan
apulaiseni.

- Ei, mestari Zorn, vastasi Lazar, — tällä kertaa ei ole kysymys teidän
työstänne, vaan koskee tämä enemmän minun alaani.

Teidän talossanne on Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri. Te
ette sitä ehkä itse tiedä, mutta minä tiedän varmasti, että hän on
hypännyt yli muurin, joka ympäröi puutarhaanne, ja mennyt teidän
taloonne.

Minä otaksun, että tämä on tapahtunut teidän selkänne takana ja sen
kansalaisvalan ja uskollisuutenne nimessä, jonka olette kuninkaalle
vannonut, käsken teitä päästämään meidät sisälle, niin että me saamme
ottaa vihollisen käsiimme.

- Herra, vastasi mestari Zorn — minä en tiedä, kuka Demeter Banjaluki
on; minun talossani ei ole mitään rosvoa. Muutoin, minä tahdon
huomauttaa teille, herra Lazar, että minun taloni on niitä harvoja,
joihin poliisi ei saa muitta mutkitta tunkeutua. Minun talollani on
vanha etuoikeus siinä suhteessa.

— Tuhannen, kyllä minä sen tiedän, myönsi Lazar närkästyneenä.
Luuletteko, että minä muutoin juttelisin teidän kanssanne näin kauan
ja ystävällisesti pyytäisin teidän luovuttamaan minulle rosvon, jos
minulla olisi suoranainen oikeus murtaa teidän porttinne. Mutta
varokaa, mestari Zorn, jos portti vielä on kolme minuuttia suljettuna!
Luottakaa siihen, että kuningas on saava tietää, millä tavalla te
tuette hänen virkamiehiänsä! Silloin myöskin hovin talli on oleva
teiltä ikipäiviksi suljettu.

— Enkös sitä sanonut! mutisi ukko Zorn horjuen takaisin ikkunan luota.
— Tämä yö on oleva minun onnettomuuteni!

- Rauhoitu, pappa! sanoi Klärchen vanhukselle. — Huuda Lazarille, että
itse menet alas avaamaan porttia, niin minä sillä aikaa autan Demeter
Banjalukia pakenemaan.

Näin sanoen juoksi kaunis tyttö Demeterin luokse, joka edelleen
epäröivänä seisoi samassa asemassa ja näytti miettivän, minkä tien hän
valitsisi, välttääkseen vainoojiaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi
hänelle:

— Seuratkaa minua, Demeter Banjaluki! Jos teillä on rohkeutta, niin
ette lankea Lazar Petrovitschin käsiin.

Demeter ja Klärchen lähtivät huoneesta samassa kuin Zorn huusi kadulle:

— Minä menen itse alas avaamaan, herra, jotta voitte tulla vakuutetuksi
siitä, kuinka väärin minulle teette. Mikä häpeä, että rehellisen
kansalaisen talon poliisi tuolla tavoin piirittää! Mutta kuningas on
totta tosiaan saava tietää, kuinka hänen rehellistä palvelijaansa
kohdellaan.

— Se on yhdentekevää, jälestä päin saatte tehdä mitä hyvänsä, huusi
Lazar ylpeästi ikkunata kohti. — Avatkaa vaan ja päästäkää meidät
sisään!

Sillä välin olivat rosvo ja Klärchen saapuneet ovelle, josta heidän
piti mennä ulos. Tässä kumminkin Banjaluki pysähtyi, viittasi
Maschinille ja Stefanille ja sanoi:

— Älkää unhottako, illalla 5 ja 6 päivän välillä olen täyttävä
velvollisuuteni.

Sitte kiiruhti hän ulos ja katosi Klärchenin kanssa rappusia myöten,
jotka johtivat rakennuksen ullakolle.

- Kiitos, kiltti tyttö! kuiskasi Banjaluki Klärchenille, heidän
noustessa yhä ylemmäksi. — Sinä olet uhrautunut minun hyväkseni, sitä
en ole unhottava. Mitä minulle tänään teet, sen ehkä huomenna sinulle
korvaan. Mutta minne tahdot viedä minut?

— Katolle, vastasi Klärchen. — Muuta tietä ette voi paeta.

— Mutta minua etsitään sieltäkin ja löydetään.

— Kyllä, jos te olette niin tyhmä, että jäätte sinne, vastasi Klärchen,
avatessaan ullakon luukun. Mutta ettekö te ole hyvä hyppäämään?

— Siinä ette erehdy, vastasi Banjaluki. Minä hyppään kuin vuohi
toiselta kalliolta toiselle, jos niin vaaditaan.

— No sitte voitte mukavasti hypätä naapurin katolle. Tosin ovat
rakennukset jotenkin kaukana toisistaan, mutta teillä on nyt
valittavana: joko joutua poliisin kynsiin tahi hypätä.

— Minä hyppään, vastasi Demeter hetkeäkään epäilemättä.

Klärchen viittasi ullakon luukkuun.

- Kiiruhtakaa! huusi Klärchen kauhistuneena, sillä hän kuuli että
alhaalla vanha portti saranoissaan narisi, hän kuuli raskaita askeleita
ja Lazarin huutavan väelleen:

— Hajaantukaa koko taloon! Etsikää kaikki sopet ja nurkat! Menkää ennen
kaikkia ullakolle, siellä on rosvojen tapana piilottautua. Ja ettei hän
pääsisi katon kautta pakoon, ampukaa hänet heti kun tapaatte. Parempi
on, että hän kuolleena joutuu käsiimme kuin että hän kokonaan pujahtaa
käsistämme.

— Ne tulevat, ne tulevat! sanoi Klärchen kauheassa epätoivossa. —
Kiiruhtakaa! Ulos katolle, sillä ainoastaan siten voitte pelastua.

— Vielä kerran kiitän teitä, hyvä tyttö, sanoi Banjaluki, puristaen
Klärchenin kättä. Selvästi on joku minut ilmiantanut. Mutta paha sen
lurjuksen perii, kun vaan saan kuulla hänen nimensä. Niin totta kuin
olen Banjaluki on hän kaatuva minun kädestäni.

— Kas nyt, pois mitä pikemmin! He tulevat, ovat portaitten viimeisellä
astuimella! ähkyi Klärchen. — Te olette hukassa, jos sekunninkaan vielä
viivytte.

Mutta Demeter Banjaluki hyppäsi vanhalle arkulle, josta hän sitte
ulottui luukulle. Kohta hän oli sen avannut ja ketteryydellä sekä
voimalla, jota parhainkin voimistelija olisi häneltä kadehtinut, veti
hän itsensä katolle.

Klärchen painoi kätensä rintaansa vastaan ja huokasi, kuin raskaasta
taakasta vapautunut.

— Oi Jumalani, minä kiitän sinua! Pelastus tuli, vaikka viime hetkessä.

— Pelastus? huudahti samalla ääni, josta Klärchen ei tietänyt, mistä se
tuli. — Vielä ei sinun rakastajasi ole pelastettu, sinä uskoton.

- Ha, ha, hän pakeni katolle — minä kyllä näin sen, mutta sieltä
poliisi ottaa hänet kiinni yhtä varmasti kuin sinua hetkinen sitte
rehellisesti rakastin.

Klärchen peräytyi taaksepäin kauhusta huutaen. Vanha tammiarkku natisi
ja sen sisästä nousi olento, jonka Klärchen tavallisesti mielellään
näki, mutta joka nyt hänessä kauhua herätti. Sieltä ilmestyi Georg
Eder, hänen sulhasensa, isänsä ensimäinen sälli. Nyt oli hänellä kaikki
selvillä.

Klärchen vapisi, mutta ei enää Banjalukin tahi itsensä tähden, vaan
Georg Ederin hengen tähden, sillä nyt Klärchen tiesi, kuka Banjalukin
oli ilmiantanut.

Sulhanen oli epäilemättä nähnyt, että Banjaluki hyppäsi muurin ylitse.

- Tunnusta, että olet minut pettänyt ja rakastat tuota rosvoa, huusi
hän mustasukkaisuuden vääristämillä kasvoilla. Ha, haa, olenpa viime
aikoina ollut huomaavinani, että sydämesi ei enää kuulunut minulle,
ja minä narri luulin, että kuninkaan ajutantti, nuori upseeri,
jonka isäsi toi tänne vaarallisesti haavottuneena, oli sinussa
muutoksen vaikuttanut. Mutta eipäs Stefan Naumovitsch ollutkaan sinun
rakastajasi, sillä aikaa kuin kylmästi siedit minun suudelmiani, vaan
tuo kurja, jolle ei yksikään tyttö ojentaisi edes pikkusormeaan.

Klärchen seisoi siinä kivettyneenä. Hänellä ei ollut voimaa lausua
yhtään ainoata sanaa.

Katolla kuuli hän Banjalukin askeleita, allansa taas portailla
poliisien askeleet kaikuivat, ja edessänsä sulhanen syyti hänelle
vasten naamaa mitä ilkeimpiä syytöksiä.

— Mutta tänään minä teen tilini Banjalukin kanssa, sanoi nuori mies
uhkaavasti, siksi ei hän aikaisemmin ottanut minua hengiltä, vaan
antoi minun mennä tavaroitanikaan ryöstämättä, että nyt voisi varastaa
minulta tuhat kertaa enemmän.

- Tännepäin, poliisit, tännepäin, Lazar Petrovitsch! — Minä näytän
teille, mitä tietä rosvo meni!

Kauhusta huutaen Klärchen syöksyi sulhasensa päälle ja pani molemmat
kätensä hänen rintaansa vastaan. Osottaen tällä hetkellä voimaa, jota
ei olisi luullut noin hennolla olennolla olevan, painoi hän sulhasensa
takaisin arkkuun, lausuen kyynelten tukahuttamalla äänellä:

— Anna anteeksi, Georg, en mitenkään ole voinut toisin tehdä —, minun
täytyy muutamiksi minuuteiksi tehdä sinut vaarattomaksi, sillä hänen —
hänen ei pidä langeta vainoojiensa käsiin. Jos minua olet rakastanut,
niin ole ääneti.

Georg, joka ei odottanut tuollaista hyökkäystä, putosi takaisin arkkuun
ja raskas kansi pudota rämähti kiinni.

Klärchen vaipui arkun päälle ja esti kaikin voimin Georg Ederiä
pääsemästä vankeudestansa.

Georg Eder ei edes voinut toivoa, että äänensä kuuluisi ihmisten
korviin, sillä tuo vanha arkku, joka kenties jo kokonaisen vuosisadan
oli seisonut vinnillä hevosenkengittäjän talossa, oli koottu paksuista
tammilaudoista, sisältäpäin raudoitettu, niin ettei ääni päässyt
seinien läpi.

— Oi Jumalani, mitä olen tehnyt! huudahti Klärchen, painaen vapisevia
käsiänsä ohimoitansa vastaan. — Nyt minä varmaankin olen ikipäiviksi
katkaissut ne siteet, jotka minut liittivät sulhaseeni, sillä kaiken
tämän perästä on mustan epäluulon täytynyt hänessä juurtua.

Klärchen kuuli ähkimistä. Mutta sitte kuuli hän selvästi:

— Tuo on kuoleman hyppäys. Oi Jumalani, saanko koskaan enää nähdä
tytärtäni! Hyvästi, hyvästi, te hellät olennot yksinäisellä saarella!
Demeter Banjaluki lähettää teille viimeisen siunauksensa, viimeisen
tervehdyksensä.

Puoleksi tajutonna katsoi Klärchen kattoluukusta, kuinka rosvon
pää hävisi. Hän kuuli kiivaita askeleita, jommoisia ihminen ottaa
hypätäksensä, ja nyt hän oli epäilemättä lentänyt ulos katolta, nyt
halki ilman — nyt — Oi, Jumala, salli hänen hyppäyksensä onnistua!
kuiskasi tyttö vapisevalla äänellä. — Jumala, minä rukoilen sinua
armahtamaan tuota miestä.

Katolla oli nyt kaikki tullut hiljaiseksi. Kuolon huutoa ei ollut
kuulunut eikä Klärchen myöskään ollut kuullut mitään kumeata putoamista
— kaikki oli äänetöintä ja hiljaista.

Ulkona vinteillä poliisit mellastelivat. Ovi avautui. Poliisipäällikkö
Lazar syöksyi sisään, kymmenen salapoliisin seuraamana, joilla
itsekullakin oli revolveri kädessä. Myöskin Lazar piti revolveria
kädessänsä. Kuuma puna peitti hänen muutoin kalpeat kasvonsa ja silmät
säkenöivät.

Kun Lazar syöksyi huoneeseen, ei hän heti nähnyt tyttöä. Hän huusi
väellensä:

— Tutkikaa tämäkin huone! Hänen on täytynyt jonnekin piilottautua,
koskei häntä ole näkynyt koko talossa. Haa, kuka tuolla on? huudahti
Lazar äkkiä pitäen revolverinsa valmiina laukaisemaan. — Tuolla —
tuolla arkulla — olento, tyttö!

— Kuka sinä olet, tyttö? kysyi Lazar, epäileväisestä tutkien häntä
kiireestä kantapäähän saakka.

— Minä olen talon tytär, vastasi Klärchen ylpeänä nostaen päätään. —
Klara Zorn on minun nimeni.

— Kas, hevosenkengittäjän tytär! huudahti Lazar. Muuan salapoliiseista
astui nyt Lazarin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja.
Poliisipäällikön katse kohosi heti luukulle, joka johti ylös katolle.

— Miksi on katto-ikkuna auki, kysyi hän raa'alla äänellä.

— Se on aina auki, vastasi Klärchen. Me suljemme sen ainoastaan silloin
kuin sataa. Raittiin ilman täytyy tunkeutuu vinnille, sentähden, että
me usein kuivaamme täällä vaatteita.

— No minä ajattelen, että me myöskin heitämme silmäyksen katolle,
sanoi Lazar pilkallisella äänellä. — Joku teistä kiivetköön katolle ja
ottakoon selkoa, istuuko rosvo siellä ja nauraa partaansa sillä aikaa
kuin me etsimme häntä täällä alhaalla.

Eräs salapoliisi astuikin esiin, sama mies, jonka nimi nyt oli Heinrich
Rabe ja hoiti tavallisesti Lazarin kirjurin virkaa.

Englantilainen — me tiedämme, että tuo oli Harry Ravenin salanimi — oli
tänään kumminkin liittynyt joukkoon, joka lähti rosvoa takaa ajamaan.

Äkkiä hyppäsi Rabe arkulle aivan Klärchenin viereen. Sitte hän kiipesi
katolle, mutta palasi muutamien minuuttien kuluttua ilmottamaan, ettei
katolla ollut yhtään ainoata ihmisolentoa. Mutta Petrovitsch oli jo
kauvan sitte kiinnittänyt katseensa arkkuun, jonka päällä Klärchen
istui.

Epäluulo ja ivallinen voitonriemu loisti hänen silmistänsä.

— Ettekö nousisi hetkeksi, neiti Zorn? kysyi hän Klärcheniltä. — Tehän
olette niin nuori, miksi sitte itsepintaisesti istutte tuolla vanhalla
arkulla?

— Minä kuulin melua talossa, vastasi Klärchen, — ja minä niin
peljästyin, että jalat rupesivat vapisemaan ja vaivuin tälle arkulle.
En nytkään kykene jaloillani seisomaan, herra poliisitirehtööri.

— No, minä tuen teitä! sanoi Lazar, tarttuen Klärchenin käsivarteen,
vetääkseen hänet ylös. Nopealla liikkeellä vapautui Klärchen
avustajastaan.

— Hellittäkää! huudahti Klärchen. Minä teen niinkuin tahdotte, nousen
omin neuvoini.

Samalla myöskin Lazar kysyi:

- Mitä teillä oli täällä tekemistä? Iltasin ei tavallisesti ole
ullakolle mitään asiaa.

— Minä — minä — sammalti Klärchen, joka oli sillä mielellä kuin
olisi ollut Lazarin verkossa — minä olen — älkää luulko herra
poliisipäällikkö, että teillä on oikeutta kuulustella minua kuin jos
olisin teidän vankinne. Minä olen vapaan kansalaisen tytär, nuhteeton
tyttö, ja minä kieltäydyn vastaamaan teille teoistani ja toimistani.

— Siitä voi tulla teille kallis lysti, sanoi Lazar uhkaavasti. —
Poliisille täytyy vastata, kun hän kysyy. Muutoin ette tarvitse mitään
sanoa, minä kyllä tulen toimeen ilman teidän apuanne. Onko arkku
lukossa?

Klärchen vapisi, tämän kuullessansa.

Jos Lazar avaisi arkun, olisi rosvo hukassa, sillä Georg Eder heti
ilmaisisi, mitä tietä Demeter Banjaluki oli kulkenut. Mutta Klärchen ei
enää kyennyt estämään poliisipäällikköä.

Lazar jo kumartui ja rupesi arkun kantta auki nyhtämään. Varmaankin hän
itsekin luuli, että vanha arkku oli lukossa, mutta nyt hän huomasikin,
että kannen saattoi helposti nostaa.

— Herra poliisipäällikkö, huudahti Klärchen äkkiä, nähdessään että
Lazar ryhtyi avaamaan arkkua, — teillä ei ole mitään oikeutta tunkeutua
meidän salaisuuksiimme. Tässä arkussa on ehkä esineitä, joita teidän ei
tule nähdä.

— Poliisilla on oikeus nähdä kaikki, vastasi poliisipäällikkö lyhyesti
ja jyrkästi. Poliisin velvollisuus on päinvastoin ottaa kaikesta selkoa.

Peräytykää, Klara Zorn, elkää estäkö meitä kauvemmin virkamme
toimituksessa, jollette tahdo tutustua vankilaan!

Klärchen hoiperteli puolikuolleena taaksepäin. Samalla myöskin
poliisipäällikkö tempasi kannen auki ja löi sen kovasti seinää
vastaan. Salapoliisit päästivät kovan huudon. Petrovitsch itse kohotti
revolverinsa ja päästi rajun riemuhuudon:

— Löydetty — antaudu lurjus, jollet tahdo, että ammun sinut heti
paikalla!

- Ei, elkää ampuko, herra poliisipäällikkö! huusi mies arkusta, minähän
se olen, Georg Eder, joka teille, ilmoitin, että Demeter Banjaluki
oleskeli tässä talossa.

- Tuhannen, olin aivan ampua harhaan, mutisi Petrovitsch ja antoi
aseen vaipua alas. Mutta sitte hän suuntasi katseensa Georgiin, ja
samassa kun tämä nousi pystyyn, surullisesti ja tutkivasti tarkastaen
Klärcheniä, kysyi poliisipäällikkö:

— Mutta mistä hitosta se johtuu, että te olette arkussa, Georg Eder?
Miksi sinne piilouduitte?

— Siihen kyllä vastaan, herra poliisipäällikkö, kun ensin olen päässyt
arkusta ulos, vastasi nuori hevosenkengittäjä, kiiveten ylös. — Nyt sen
saatte tietää.

Samalla kohtasi Klärchenin rukoilevat silmät Georgin silmiä, ja
Klärchenin katseessa oli jotakin, jota viimeksimainittu ei voinut
vastustaa. Georg oli tuota tyttöä rakastanut, häntä oikeinpa
jumaloinnut, uneksinut saavansa hänet kerran vaimokseen. Ainoastaan
hänen rajaton intohimonsa ja raju mustasukkaisuus oli tänään vienyt
hänet harhaan, johtanut hänet ilmoittamaan poliisipäällikölle, että
Demeter Banjaluki oli hevosenkengittäjä Zornin talossa.

Onneton mies oli uskonut ja uskoi vieläkin, että Demeter oli Klärchenin
salainen rakastaja ja että hänen oma rakkautensa joutui ilkeästi
häpeään.

Mutta nyt, kun Klärchenin silmäys kohtasi hänet, kun hän näki suloisen,
rakastetun tytön seisovan siinä kalpeana ja vavisten — nyt hän ei
kyennyt tekemään Klärcheniä onnettomaksi.

Jos hän ilmaisisi, että Demeter Banjaluki Klärchenin avulla oli
päässyt pakoon — silloin tosin olisi Banjaluki hukassa, mutta samalla
myöskin olisi Klärchen rangaistuksen alainen, kun oli auttanut Serbian
vaarallisinta rikoksellista pakenemaan.

Ja Georg Eder, joka Klärcheniä rakasti, avaisi hänelle vankilan ovet!
Ei, ei koskaan!

— Älkää pidättäkö meitä kauvemmin, Georg Eder! tiuskasi Lazar hänelle.
— Minä vaadin, että te sanotte totuuden. Mistä syystä te olitte
arkussa? Sanokaa se heti, muutoin joudutte itsekin epäluulon alaiseksi!

— Herra varjelkoon, herra poliisipäällikkö, sanoi Georg ja loi silmänsä
maahan, — ettekö te itse voi ajatella, mikä minut on tänne tuonut, kun
myöskin näette mestarin tyttären täällä?

Helpotuksen huokaus pääsi Klärchenin rinnasta, kun hän nämä sanat
kuuli. Ne ennustivat hänelle onnea, ilmaisivat, että Georgin sydän taas
oli häneen kääntynyt.

— Me molemmat, jatkoi Georg hiljaisella äänellä, olemme jo kauvan
toisiamme rakastaneet, mutta vanha mestari ei tahdo kuulla siitä
puhuttavan, kun minä olen vain köyhä sälli, jolla ei ole mitään muuta
kuin taitonsa ja pari vahvaa käsivartta.

Niin, meillä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin kohdata toisemme
mestarin selän takana, ja täällä ullakkokamarissa olemme jo usein
puhelleet rakkaudestamme ja uskollisuudestamme.

— Ehkäpä on asia sillä kannalla, sanoi tähän Lazar yrmeästi. Mutta ei
se vielä selvitä, mitä teillä oli arkussa tekemistä.

— Joo, kun me kuulimme melun, jatkoi Georg, — emme voineet muuta uskoa,
kuin että mestari oli saanut tietää salaiset kohtauksemme. Silloin
Klärchen rukoili minua, että piilottautuisin. Minä silloin hypähdin
tähän arkkuun, ja nyt tiedätte, herra poliisipäällikkö, kuinka on
ymmärrettävä, että makasin arkussa kyyristyneenä.

Tämä selitys oli niin yksinkertainen, ettei edes tarkkanäköinen Lazar
kyennyt mitään siihen muistuttamaan.

— Minä siis olen tullut häiritsemään kahta rakastunutta, sanoi Lazar
nauraen. Sitä en todellakaan olisi tahtonut, sillä en minä ole se mies,
joka tahdon estää rakastanutta tyttöä lepäämästä rakastajansa sylissä.
Muutoin on meidän jahtimme nyt lopussa. Joko ei rosvo ole ollut täällä
talossa ollenkaan ja te, Georg Eder, olette jostakin syystä vienyt
meidät harhaan —

— Ei, herra poliisipäällikkö, huudahti nuori seppä äkkiä. — Minä tein,
mitä katsoin velvollisuuteni vaativan, mutta mahdollista, että erehdyn.
Ehkä oli vaan joku kerjäläinen, joka hyppäsi muurin ylitse, eikä rosvo.
Minun asiani oli antaa teille viittauksia, teidän asianne, herra
poliisipäällikkö, oli vangita rosvo. Jos tuo nyt ei ole onnistunut,
niin ei se ole minun vikani, vaan teidän.

Lazar nieli nämä sanat kirouksella, joka yritti päästä hänen
huuliltansa. Hän viittasi salapoliiseillensa, että seuraisivat häntä ja
minuuttia myöhemmin kuului taas poliisien askeleita portaissa ja sitte
oli kaikki hiljaista.

Ainoastaan Georg ja Klärchen seisoivat nyt ullakolla vastatusten.
Ikkunaluukusta loisti kuu ja valaisi molempia leppoisella
hopeahohteellansa. Kuu ikäänkuin tahtoi punoa sovittavan valositeen
noiden nuorten ympärille, etteivät mitenkään eroaisi kauhean
väärinkäsityksen tähden.

— Georg! lausui Klärchen surumielisen kiitollisella äänellä, — Georg,
mitä tänään olet minun hyväkseni tehnyt, sitä en koskaan ole unhottava,
vaan olen sinulle siitä ikuisesti kiitollinen.

Oi, ojenna minulle kätesi ja usko minua, kun minä sanon, että rakastan
yksistään sinua, ja että rakastan sinua ijankaikkisesti. Klärchen
koetti tarttua hänen käteensä, mutta Georg työnsi sen takaisin.

— Nyt on kaikki lopussa, välimme on selvä, sanoi hän, pusertaen
hampaat yhteen. — Mitä olen nähnyt, sen olen nähnyt! En suinkaan
rosvoa säästänyt hänen itsensä tähden, tuota konnaa, joka ansaitsisi
nääntyä jossakin vankilan kuopassa tahi päättää juoksunsa hirressä.
Enkä sinunkaan tähtesi valehdellut. Ei, minä ajattelin sinun
arvoisata, harmaahapsista isääsi. Hänelle en tahtonut saattaa niin
suurta tuskaa, mitä olisi tuntenut saadessaan tietää, että tyttärensä
olisi vankilassa. Mutta sinä, joka olet myrkyttänyt minun elämäni,
jatkoi nuori seppä kiivastuneena, ilman että Klärchen sai tilaisuutta
keskeyttää häntä, — sinä joka olet niin kaunis, joka tunnut minusta
niin suloiselta, puhtaalta, etkä kumminkaan ole mitään muuta kuin
rosvon rakastaja, älä sinä rohkene sanoa minulle enää yhtään sanaa!
Siihen ei sinulla myöskään tule olemaan tilaisuutta, sillä vielä tänään
lähden isäsi palveluksesta. Kauvas, kauvas minä kuljen, etten enää
tarvitse nähdä sinun kasvojasi, jotteivät kauniit silmäsi enää pääsisi
minua lumoamaan. Tule onnelliseksi rosvosi sylissä ja unhota sälli
parka, jonka olet tehnyt äärettömän onnettomaksi!

Ennenkuin Klärchen oli ehtinyt sanaakaan sanomaan, oli Georg ullakosta
hävinnyt. Ääretön jännitys, missä Klärchen oli ollut viidentoista
minuutin ajan, puhkesi nyt ja lannisti hänet. Hän kaatui masentuneena
vanhan arkun päälle, ja kuumia kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä.

— Demeter Banjaluki, minä pelastin sinut, mutta mihinkä hintaan! —
Minä uhrasin elämäni onnen sinun vapautesi puolesta, huokaili viaton
tyttöparka suonenvedontapaisesti nyyhkien.




VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Pakomatkalla.


Demeter Banjaluki oli uskaltanut hypätä ja tullut toisen talon
katolle. Siellä hän ei kumminkaan uskaltanut viipyä, sillä
sieltäkin häntä etsittäisiin. Hänen täytyi sen vuoksi etsiä aukkoa,
päästäksensä laskeutumaan. Kymmenen askeleen päässä hänestä olikin
suuri kattoluukku, joka oli avoinna. Demeter ryömi siitä sisälle.
Heti oli hän asumattomassa ullakkokamarissa, jossa hän tunsi itsensä
turvalliseksi. Mutta Demeterillä ei suinkaan ollut mielessä täällä
viettää yötään. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Tästä
ei hänelle kumminkaan vaikeuksia syntynyt. Hän otti vaan taskustaan
tiirikoita, koetteli kahta kappaletta, löysi kohta sopivan ja ovi
aukeni.!

Äänettömin askelin hän sitte kiiruhti rappusia alas, mutta ne ei hänen
hämmästyksekseen johtaneetkaan puutarhaan tai kartanolle, niinkuin
hän oli toivonut, vaan keittiöön. Vasta sitte kuin Demeter oli tullut
siitä vakuutetuksi, ettei keittiössä ollut yhtään ihmistä, uskalsi hän
mennä sinne. Sieltä tuli hän upeasti sisustettuun huoneeseen, toiseen
ja kolmanteen, mutta sitte hän ei voinut päästä pitemmälle, sillä tämä
huone oli ainoastaan oviverholla erotettu viereisestä huoneesta, josta
kuului naisen ääni, joka kiivastuneena puhui ja miehen ääni, jonka
Banjaluki luuli kerran ennenkin kuulleensa.

Rosvo kyyristyi aivan ovi verhon läheisyyteen ja piilottautui
nojatuolin taakse sekä pidätti henkeänsä, ettei tavuakaan menettäisi
siitä mitä huoneesta kuuli.

— Sanoppas sitte suoraan, sanoi nuori nainen kiihtyneenä, — että olet
minuun kyllästynyt! Minun suudelmani eivät maistu sinulle enää yhtä
hyvin kuin ennen, etkä enää halua sulkeutua minun syleilyyni.

— Kuule sitte, rakas Ninette! Jos minä nyt vannon sinulle —

— Elä vanno! Minä tiedän kaikki. — Sinä jahtaat toista tyttöä,
kuljeksijata, joka oleskelee kaukana Belgradin porttien ulkopuolella ja
jonka kohtalo tahi pikemmin saatana on johtanut tiellesi. Ja minä, joka
olen sinua uskollisesti rakastanut, luulotellut, ettet koskaan pikku
Ninetteäsi hylkäisi.

Nyt oli Banjalukilla selvillä, missä talossa hän oli. Hän oli
epäilemättä samassa huvilassa, jossa Dragan veljen Nicodemin
ranskalainen rakastajatar asui.

— Minä vannon sinulle, suloinen Ninette, että pysyn uskollisena,
huudahti Lunjevica. Olen vain hyvin pikaisesti nähnyt tuon tytön,
vieläpä niin pitkän matkan päästä, etten voinut häntä puhutella.

Demeteristä tuntui, että Lunjevica valehteli, sen hän jo kuuli äänestä,
mutta Ninette rauhoittui.

— Etkö todellakaan ole häntä edes puhutellut? huudahti Ninette,
ilmeisesti kiiruhtaen Nicodemin luokse ja heittäytyen hänen syliinsä.
Sinä rakas, ilkeä mies! Vanno minulle, ettet hänen kanssaan ole
sanaakaan vaihtanut.

— Minä vannon sen! vastasi Nicodem, hetkeäkään epäilemättä.

— Suutele minua sitte! huudahti Ninette. — Suutele minua, kuuletko
sinä! Ja kirotut olkoot ne huulet, jotka minun jälkeeni koskettavat
sinun huuliasi.

Demeter ei voinut selittää, miksi hän tunsi väristystä ruumiissansa,
kuullessaan nämä peljättävät sanat. Jos hän olisi voinut aavistaa, että
ne koskivat hänen omaa lastansa, tytärtänsä Sylvaa, jota halpamainen
Nicodem ajoi takaa, siitä lähtien, kun kerran oli nähnyt hänen uivan,
jos Demeter olisi tätä aavistanut, niin olisi kuningattaren veli heti
ollut ruumiina, kappaleissa kuin villieläimen raatelemana. Demeter
Banjalukin huomio kiintyi pian toiseen asiaan, jota Ninetten ja
Lunjevican keskustelu koski.

— Siis me olemme taas sopineet, sanoi Ninette ihastuneena, — nyt sinä
jäät minun luokseni, eikö niin? Ensin me syömme illallisen ja sitte —

— Kuinka ikävätä, etten voi jäädä! Tänään ei se ole mahdollista!
vastasi Nicodem. Miksi taas katsot minuun noin mustasukkaisena,
Ninette! Luulen, että olet peräti valmis repimään silmät päästäni.
Mutta ole huoleti! Tätä iltaa en aio viettää minkään tytön seurassa,
en kenenkään seurassa. Minun täytyy täyttää velvollisuus, josta en voi
päästä.

— Oletko tänä yönä vahdissa? kysyi Ninette.

— Kysymys ei ole mistään sotilaallisesta palveluksesta, vastasi
Nicodem, — vaan tehtävästä, jonka sisareni Draga on minulle uskonut.
Niinkuin tiedät, sai sisareni morsiuslahjaksi kolmivaljakon ynnä kolme
uljasta unkarilaista hevosta. On todellinen nautinto, nähdä noita
nopeita, kestäviä oriita. Mutta yhden asian antaja kumminkin unhotti,
lähettää ajurin, joka ymmärtäisi noita hevosia hillitä. Tässä pulassa
käännyin ystäväni, itävaltalaisen ruhtinas Orloffin puoleen — kyllä
kai hänet muistat, Ninette? Sinut esitettiin hänelle Parisissa, pikku
Orloffille, joka siihen aikaan näytteli huomattavaa osaa iloisessa
elämässä.

— Tietysti minä hänet tunnen! sanoi Ninette, joka poltteli paperossiaan
tavalla, joka osotti, että Orloffin nimen mainitseminen oli hänelle
vastenmielistä.

— No niin, pikku Orloff, jolle kuvasin pulaamme, oli heti valmis
lähettämään minulle yhden ajureistaan, saksalaisen nimeltä Ivan Rykov,
ainoan, joka kykenee hevosia ohjaamaan. Tuo mies on nyt matkalla
Wienistä Belgradiin ja saapuu tänne tänä iltana. Olen sopinut Orloffin
kanssa, että Ivan Rykov heti tulee luokseni, ja sitte minä heti vien
hänet Tapschideriin.

Kun Demeter Banjaluki piilopaikastaan kuuli Nicodemin sanat, kurotti
hän kaulaansa vielä enemmän, ettei yksikään tavu jäisi kuulematta, ja
kuiskasi itsekseen:

— Ivan Rykov Wienistä — ruhtinas Orloff, — oivallista. Minä en
tosiaankaan ole luvannut teille, ystäväni Maschin ja Stefan Naumovitsch
enempää kuin mitä voin suorittaa. Minä kyllä vien kuningattaren ja
suljen hänet Janitschartorniin Kuolleitten saarelle. Sattuma auttaa
minua nyt ihmeellisesti.

— Minun täytyy siis vastoin tahtoanikin viettää iltani kotonani, jatkoi
Nicodem, — odottaakseni Ivan Rykovin tuloa. Ethän voi häntä kohtaan
tulla mustasukkaiseksi, tyttöni. Mitä arvelet, eihän saksalainen ajuri
voine tulla minulle vaaralliseksi?

Demeter Banjaluki ei voinut kauvemmin kuulla, mitä Ninette tähän
vastasi. Hän näet nousi piilopaikastansa ja kissan äänettömillä
askeleilla hiipi salin akkunan luokse. Hän heitti silmäyksen
puutarhaan ja mittasi nopeasti välimatkan sinne. Sitte hän kohottautui
ikkunalaudalle ja vielä kerran tutkittuaan oliko joku vainooja
läheisyydessä, otti hän aika hyppäyksen puutarhaan. Hän tuli
puutarhamaalle. Muutamaksi minuutiksi hän jäi siihen, tullakseen siitä
vakuutetuksi, oliko joku kuullut kumean jymähdyksen, jonka putoaminen
synnytti. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.

Hän kuuli ainoastaan enää Nicodemin ja kaunottaren naurun, jotka
silkkiverhoilla peitettyjen akkunoiden takana ottivat jäähyväisiä
toisiltansa.

Demeter Banjaluki oikasihe pystyyn. Hän juoksi puusta puuhun, kunnes
saapui korkealle aitaukselle. Hänelle tietysti oli leikintekoa päästä
sen ylitse, ja sitte oli hän huonosti valaistulla kadulla, jolla hän
rauhallisesti jatkoi matkaansa.




KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Hiljainen hevonen.


Demeter Banjaluki lähti Zum Bojaren ravintolaan ja meni sinne sisälle,
ei pääkäytävästä, vaan pienestä, matalasta ovesta, joka johti kapealle
takapihalle.

Vaunuja, astioita, tynnyreitä, kaikellaista rojua oli koottu tuonne
takapihalle, josta toinen ovi johti ravintolaan, toinen talliin.
Demeter, joka minutiksi jäi seisomaan vaunun taakse, kuuli kovaäänistä
puhetta ravintolasta, jossa tänä iltana tuntui olevan paljon
vieraita. Mutta hän ei mennytkään itse ravintolaan, vaan sen sijaan
avasi tallin oven ja pujahti sinne. Rosvo näytti olevan siellä kuin
kotonaan, sillä juutalaisen Mandelblütin kumpikaan hevonen ei hänen
lähestyessä osottanut vähintäkään levottomuutta. Ne hirnuivat varsin
tuttavallisesti, kun Demeter niitä taputteli kaulalle.

Kolmas hevonen, korkea, leveäselkäinen raudikko jäi aivan
liikkumattomaksi. Se ei kääntänyt päätäänkään, kun Demeter astui sen
luokse, ei nostellut jalkojaan eikä hirnunut. Varsin rauhallisena se
siinä seisoi, pitäen punaisenkeltaisella harjalla koristettua päätään
seimessä ja näytti syövän.

Hitaasti nosti Demeter oikean kätensä ja kosketti kahdella sormella
pientä valkoista pilkkua, joka hevosella oli otsassa silmien välissä.
Samassa kaikui pieni sähkökello ravintolassa tiskin takana, jossa
Mandelblüt seisoi ja par'aikaa täytti vieraitten tilaamia laseja
paloviinalla.

Kun juutalainen kuuli kellon kilisevän, säpsähti hän hiukan. Sitte
avasi hän oven ja huusi kiihkeästi:

— Salchen, miksi et tule minua auttamaan? En minä kaikkea itse
kerkiä. Hevosille on annettava ruokaa ja vieraita on palveltava. Tule
Salchen ja auta minua hiukan! Tiskin takana nyt näyttäytyi nuori
juutalaisnainen. Hän saattoi olla tuskin kaksikymmenvuotias, ja
jokainen olisi luullut häntä Mandelblütin tyttäreksi, mutta hän olikin
hänen vaimonsa.

— Salchen — hän on tuolla ulkona! kuiskasi juutalainen hiljaa ja
epävarmasti nuorelle rouvallensa. — Ole täällä minun täytyy mennä
talliin.

— Onko Demeter täällä? vastasi hän yhtä hiljaa, peljästyneenä, samassa
kuin posket peitti hehkuva puna. — Mene kysymään, mitä hän haluaa.
Tiedäthän, että Demeter Banjalukin täytyy meidän talossamme saada
kaikki, mitä haluaa.

— Minä menen, vastasi Mandelblüt. — Palvele sill'aikaa vieraita! Voi,
tuota miestä, se saattaa minut suureen vaaraan, parempi olisi ollut,
etten häntä koskaan olisi oppinut tuntemaan.

Mutta tästä huolimatta kiiruhti Moses Mandelblüt kumminkin ulos,
kun sähkökello toisen ja kolmannen kerran todisti rosvon saapuneen.
Juutalainen painoi päähänsä karvalakin, otti lyhdyn käteensä ja meni
takaoven kautta ulos pihalle.

— Kuinka eukko huolehtii siitä, ettei rosmolta vaan mitään puuttuisi,
ja sitte hän punastuu korviaan myöten, kun kuulee Demeteristä
puhuttavan. Demeter on kerrassaan hurmannut hänet, niinkuin monen
muunkin Serbian naisen! Näin mutisi Mandelblüt harmaassa parrassansa,
tirkistäen pienillä, kiiluvilla silmillänsä ja, jatkoi sitte:

Mutta voi sinua, Banjaluki, jos väärinkäytät minun
vieraanvaraisuuttani, jos — Mutta mitä tuolla puuhaillaan?

Takapihalle menevä ovi avautui. Samassa seisoi Lazar Petrovitsch
samojen salapoliisien seuraamana, jotka hänen mukanansa olivat olleet
Zornin talossa hämmästyneen ja peljästyneen juutalaisen edessä.

— Oi, teidän ylhäisyytenne on vaivannut itseänsä tänne, sanoi
Mandelblüt happamesti, koettaen turhaan salata hämmästystänsä syvällä
kumarruksella ja ystävällisellä irvistyksellä. — Mikä suuremmoinen
kunnia minun halvalle talolleni!

— Nyt ei mitään kohteliaisuuksia! huusi poliisipäällikkö hänelle. —
Mandelblüt, kauhea syytös on tehty teitä vastaan. Arvellaan nähdyn
Demeter Banjalukin, Mustien vuorten rosvon, hävinneen teidän taloonne.
Yksi salapoliiseistani väittää varmasti nähneensä, kuinka rosvo
pujahti teidän pihaanne, kuljettuaan tänne erään talon puutarhasta,
jonka katolle hänen on täytynyt rohkeasti hypätä sen naapuritalon
katolta, jossa me häntä jo ahdistelimme. Valitettavasti oli salapoliisi
yksin, ettei uskaltanut kadulla rosvoa vangita. Täten rosvo sai aikaa
piiloutua, mutta toivottavasti hän vielä oleskelee teidän talossanne.

— Minun talossani! Mitä te sanotte? Juutalaisen Mandelblütin luona?
sammalti Zum Bojaren ravintolan isäntä, ja kaikki hänen jäsenensä
vapisivat.

- Juuri teidän luonanne! Toivottavasti minä puhun tarpeeksi selvästi!
karjasi hänelle poliisipäällikkö. — Kas niin, juutalainen, elkää meitä
enää loruillanne pidättäkö! Me tutkimme koko talonne, ja varokaa, jos
huomaamme, että te olette täällä Demeter Banjalukia suojellut!

— Tutkitaan koko talo! sanoi Mandelblüt, nielaisten kauhunsa. — Varsin
hyvä, teidän ylhäisyytenne, mikä oivallinen ajatus!

Uskallanko pyytää teidän astumaan sisään? Samassa hän osotti ovea, joka
johti tarjoiluhuoneeseen. Hän toivoi, että Demeter Banjaluki, jonka
ehdottomasti täytyi kuulla melu, sillä välin saisi tilaisuuden pujahtaa
ulos tallista ja päästä pakoon.

Mutta Mandelblüt oli erehtynyt laskuissaan. Lazar Petrovitsch viittasi
tallin oveen.

— Sieltä me etsimme ensiksi, sanoi poliisipäällikkö, sillä ei ole
luultavaa, että rosvo olisi piilottautunut ravintolaan, joka on täynnä
väkeä.

— Tallissa? huudahti Mandelblüt ällistyneenä. Siellä ei ole kuin
hevosia! Onko koskaan kuultu, että ihminen kätkeytyy talliin? Mutta
jos te luulette, että Demeter Banjaluki todellakin on talliin
piilottautunut, jatkoi juutalainen yhä kovemmalla äänellä, Banjalukia
varottaakseen, niin tutkikaa hiidessä ensin talli!

Yhtään sanaa siitä, mitä takapihalla juteltiin, ei ollutkaan jäänyt
Demeteriltä kuulematta. Hän oli selvästi kuullut, kuinka Lazar väkineen
oli tunkeutunut takapihalle, eikä Demeter ollut vähintäkään peljännyt.
Tallissa oli Belgradin poliisipäälliköllä vielä vaikeampi saada häntä
selville kuin Zornin talossa, sillä tallissa oli ryhdytty oivallisiin
varokeinoihin.

Demeter Banjaluki ei edes sulkenut tallin ovea. Hän antoi sen
päinvastoin olla raollaan, mutta vetäytyi sen hevosen luokse, joka
pysyi ihmeellisen liikkumattomana ja hiljaisena. Hevosen toisella
sivulla painoi Demeter nappulaa. Silloin avautui hevosen ruumiista
osasto, vuoteella varastettu huone. Sillä tuo uljas raudikko muistutti
paljon troijalaista hevosta, jonka viekas Odysseys oli valmistanut,
auttaakseen kreikkalaisia Troijan valloittamisessa.

Mandelblütin tallissa oleva merkillinen hevonen oli piilopaikkana
Demeterille, niin usein kuin häntä Belgradissa joku vaara uhkasi.

Kun Mandelblüt ei voinut tietää, milloin Banjalukin täytyi pujahtaa
hevosen sisään, huolehti hän aina siitä, että hevosen sisässä oli pieni
elintarpeilla täytetty kori. Ilmaa sai rosvo pienien, hevosen nahassa
olevien reikien kautta, joka oli pingotettu puisen rungon ympärille.

Tuskin oli Demeter pujahtanut piilopaikkaansa ja sulkenut vatsan
oven, niin että hevonen ulkoapäin katsoen ei herättänyt vähintäkään
epäluuloa, kun Lazar Mandelblütin ja salapoliisien seurassa astui
talliin.

— No, teidän ylhäisyytenne, mitä minä sanoin? huudahti Mandelblüt,
pitäen lyhtyä korkealla, jotta se valaisi koko tallin.

Sanoinhan minä, että tallissa näkisimme ainoastaan hevosia. Tässä
seisovat minun mustat hevoseni ja tuossa on raudikkoni, erittäin
hyvätapainen eläin! Nähkääs, teidän ylhäisyytenne, se ei edes liikuta
itseään. Näin sanoen juutalainen meni tekohevosen luokse ja taputti sen
kaulaa.

Jaa, hän häijyydessään vielä sanoi Belgradin poliisipäällikölle:

— Jos joskus luovun tästä hevosesta, niin en sitä anna kenellekään
muulle kuin teidän ylhäisyydellenne. Tuon vertaista hevosta ei ole
toista. Luottakaa minuun, että se on varsin merkillinen eläin.

Lazar Petrovitsch katseli raivostuneena ympärilleen. Hän huomasi
odotuksissaan pettyneensä, kun ei täältäkään Demeter Banjalukia
löytänyt.

— Ravintolaan! käski hän karskealla äänellä, tutkitaanpas sitäkin.

Moses Mandelblüt oli siksi juonikas, että oli olevinaan tuosta
hämmästyksissään, saadakseen vaan Lazarin mitä pikemmin lähtemään
tallista.

Että ravintolassa tutkimisen tulokset olivat yhtä kehnot, lankeaa
itsestään, ja noin neljännestunnin kuluttua lähti Lazar juutalaisen
talosta siinä varmassa vakuutuksessa, että hänen salapoliisinsa
täytyi erehtyä. Mutta Mandelblüt palasi heti talliin. Hän sulki oven
perässään, meni täytetyn hevosen luokse ja taputti kolme kertaa sen
kuvetta. Kohta avautui ovi, ja Banjaluki hypähti ulos hevosesta.

— Onko hän poissa? kysyi Demeter hyvin halveksivalla äänellä. — Kylläpä
on tyhmä mies tuo poliisipäällikkö, kun ei voi erottaa täytettyä
hevosta elävästä!

Mutta kuulkaa nyt, Mandelblüt! Hankkikaa minulle nyt hetimiten
valepuku, mieluummin sellainen, joka näyttää saksalaiselta. Sitte
tarvitsen partaveitsen ja saippuaa ja ajan pois partani.

Mandelblüt oli jo tottunut siihen, ettei sopinut kysyä Banjalukilta,
mitä varten hän mitäkin teki. Hän sentähden poistui ja palasi pian,
mukanaan kaikki mitä pyydettiin. Hän ripusti peilin tallin seinälle
ja piti lyhtyä sillä aikaa kuin Demeter ensin leikkasi mustan
leukapartansa ja sitte partaveitsellä ajoi leukansa ja poskensa aivan
sileiksi. Rosvolle ei jäänyt muuta kuin mustat viikset, jotka antoivat
hänen naamallensa rohkean ja uskaliaan ulkomuodon.

— Entäs puku sitte! kysyi Banjaluki.

— Tässä se on! vastasi juutalainen. — Tehän tahdoitte jotakin
saksalaista. Minun luonani kerran asui rikkaan saksalaisen palvelija,
joka joi itsensä humalaan ja möi sitte minulle liverinsä. No, mitä
pidätte tästä puvusta kultanauhoineen ja saksalaisesta lakista, jossa
on kullattu levy? Koko puku sopii teille kuin valettu.

Demeter riisuutui kiireesti ja pukeutui saksalaiseen liveripukuun, joka
sopi hänelle oivallisesti.

— Suuri kiitos, Mandelblüt! huudahti hän, asettaessaan lakin päähänsä.
— Jos joskus minua tarvitsette, niin tiedätte, missä minä olen
löydettävissä. Te olette minun ystäväni ja minä teidän. Sanokaa
terveisiä Salchenille, nuorelle rouvallenne! Mutta olin unhottaa koko
asian! Onko Wienin tyttökauppias vielä teillä? Tiedättehän, ketä minä
tarkoitan — miestä, joka pitää sitä taloa Wienissä ja vähän väliä tulee
Serbiaan, saadakseen tuoretta tavarata kundeillensa?

— Hiljaa! kuiskasi juutalainen rosvolle. — Älkää Jumalan tähden puhuko
niin äänekkäästi! Seinillä on korvat. Tiedättehän, että tyttöjen
kauppaaminen on ankarasti kielletty ja että tyttökauppiasta nyt entistä
kovemmin ahdistetaan. Mutta hän on vielä luonani, ja jos teillä on
hänelle joku kauppa esitettävänä, niin — on hänellä taskut täynnä
kultarahoja ja seteleitä. Hän aina maksaa puhtaassa rahassa.

— Ennen tahtoisin tulla tuomituksi, kuin antautuisin tekemisiin tuon
kapikoiran kanssa, sanoi Demeter närkästyneenä, — mutta minulla on nyt
siihen aivan erityinen syy. Pitäköön kumminkin rahansa! Mutta sanokaa
hänelle, että hän huomisiltana, kun hämärtää, saapukoon mestari Zornin
taloon ja kysyköön Stefan Naumovitschia. Siellä hän on saava tietoja,
jotka hänelle ovat mitä suurimmasta arvosta. Älkää unhottako sitä,
Mandelblüt! Minä luotan siihen, että te tämän asian toimitatte.

— Luottakaa minuun, sanoi juutalainen. — Ehkäpä minäkin voin siten
jotakin ansaita? Mitäs siitä arvelette, Demeter Banjaluki?

— Kyllä tekin siitä jotakin ansaitsette. Mutta älkää saattako
tyttökauppiasta, vaan antakaa hänen mennä yksin ja toimia omin päinsä.
Ja nyt voikaa hyvin! Minulla on kiire.

Pari minuuttia myöhemmin oli Demeter Banjaluki lähtenyt ravintolasta.
Rauhallisena hän nyt kuljeskeli pitkin Belgradin katuja, hän tiesi
valepuvussaan olevansa aivan suojattuna. Sitä paitsi parrattomuus
muutti hänen ulkomuotonsa siinä määrässä, ettei paras ystävänsäkään
olisi häntä tuntenut. Kohta seisoi Demeter kaksikerroksisen talon
edessä, joka oli erittäin hienon kadun varrella, ja jossa ensimäisen
kerroksen akkunat olivat hyvin valaistuja.

Valepukuinen rosvo soitti kelloa ja kun heti eräs vanhanpuoleinen
rouvasihminen tuli ja avasi kysyi Demeter häneltä:

— Suokaa anteeksi, eikö täällä asu nuori upseeri, nimeltä Nicodem
Lunjevica? Hän on hänen majesteettinsa kuningatar Dragan veli.

— Aivan oikein! sanoi vanhus. — Herra luutnantti on teitä jo odottanut.
Te olette varmaankin se saksalainen kuski, joka tänään on tullut
Belgradiin.

— Kyllä! vastasi Demeter ja astui taloon, jonka oven vanhus löi
selälleen. Mennen edellä kynttilä kädessä vei nainen hänet portaita
myöten ensimäiseen kerrokseen ja huusi sitte kovalla äänellä:

— Herra luutnantti, nyt on hän täällä! Käskenkö hänen astua sisään?

— Laskekaa hänet vaan sisään! vastasi Nicodem Lunjevica huoneesta.

Minuttia myöhemmin oli Demeter upeasti sisustetussa huoneessa, jossa
kova parfyymin haju tuoksahti vastaan.

Lunjevica lepäsi turkkilaisella sohvalla, melkein kokonaan sikarisavun
peitossa. Vanhus poistui ja Nicodem viittasi armollisesti Demeterin
lähemmäksi.

— Tehän olette Ivan Rykov, jonka ystäväni ruhtinas Orloff on tänne
lähettänyt? kysyi Nicodem alentuvaisesti.

— Nöyrin palvelijanne, armollisin herra! vastasi Demeter, joka erittäin
taitavasti lausui Serbian kieltä saksalaisella äänenpainolla ja
tahallisesti väärin, kuten muukalainen ainakin.

Hänen ylhäisyytensä, ruhtinas Orloff sanoi minulle: — "Ivan, matkusta
Belgradiin ystäväni Nicodem Lunjevican palvelukseen!"

Ja minä lähdin heti ensimmäisellä junalla Wienistä. Tässä minä nyt
olen! Mitä pitää minun tekemän?

— Teidän tulee astua hyvin ylhäisen naisen palvelukseen! vastasi
Nicodem. — Teille maksetaan hyvin ja te tulette voimaan hyvin. Mutta
sittenpä luotetaankin teidän uskollisuuteenne ja ennen kaikkea
taitavuuteenne.

— Että minä olen uskollinen ja taitava, sen hänen ylhäisyytensä
ruhtinas Orloff kyllä tietää. Seitsemän vuotta olen hänellä palvellut.
— Osaatte myöskin hillitä rajuja hevosia?

— Herra, se on juuri minun ammattini.

— Silloin te myöskin kykenette ohjaamaan niitä mustia, unkarilaisia
hevosia, jotka sisareni kuningatar on saanut lahjaksi, sanoi Lunjevica,
nousten sohvaltaan. Sillä, huomatkaa, ystäväni, te pääsette Serbian
kuningattaren henkikuskiksi.

— Niinkuin käskette, armollinen herra! Minä teen kaikki mitä haluatte.

— Missä on teidän tavaranne — matkalaukkunne?

— Minä en ottanut mitään mukaani, vastasi Demeter Banjaluki
epäröimättä; — sillä ruhtinas Orloff sanoi minulle: "Matkusta!" ja minä
matkustin, ilman että minulla oli aikaa tavaroita kokoomaan. Arvelin,
että tavaroita lähetettäisin perästäpäin Wienistä.

— Hyvä! Onhan teillä siisti liveri ja muusta minä kyllä pidän
huolta. Mitä palkkaanne tulee, niin voitte sen hyvin jättää meidän
määrättäväksi. Te tulette olemaan meihin tyytyväinen.

— Minä en vaadi mitään palkkaa, vastasi Banjaluki. — Ruhtinas Orloff
maksaa sen minulle.

— Te näytte olevan ruhtinaalle tavattoman uskollinen! huudahti
Lunjevica. — Semmoisesta minä pidän! Eteenpäin siis! Astukaamme
vaunuihin, jotka vievät meidät Tapschideriin. Vaunut odottavat.
Seuratkaa minua.

Lunjevica ja Demeter lähtivät.

Ensimäisen luokan ravintolan pihalla seisoivat kahden hevosen vetämät
vaunut. Niihin nyt molemmat miehet asettuivat ja sitte sitä mentiin
yön selkään Tapschidermetsää kohden. Parin tunnin matkan jälkeen tuli
Tapschiderin huvilinna näkyviin hohtaen kuun valossa.

Kun Demeter tämän huomasi, väreili voittoriemu hänen huulillaan ja
hyvin hiljaa, niin ettei edessä istuva Nicodem, joka piti ohjaksista,
sitä voinut kuulla, kuiskasi hän itsekseen:

— Demeter Banjaluki pitää sanansa.




SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Saksalainen kuski.


Kaksi päivää näiden tapahtumain jälkeen kohta vuoteelta noustuaan Draga
soitti sähkökelloa ja käski kamarineitsyen lähettämään täti Euphemian
hänen luoksensa.

Muutettuaan Tapschideriin oli kuningatar nimittäin ottanut täti
Euphemian luoksensa. Euphemia ei kumminkaan ollut Dragan oikea täti,
vaan kuului kuningattaren miesvainajan, insinööri Maschinin perheeseen.

Eikä Euphemia edes ollut insinööri Maschinin oikea täti; insinööri
oli vaan sääliväisyydestä ottanut tuon vanhan köyhän naisen taloonsa,
jalosta tunteesta, jonka palkaksi kumminkin maailman tavan mukaan tuli
vain häpeällistä kiittämättömyyttä.

Täti Euphemia oli nimittäin ollut Dragan välikappaleena kaikissa niissä
siivoissa toimissa, joissa kaunis rouva Maschin oli ollut päähenkilönä.
Jaa, vieläpä oli täti neuvonut Dragalle myrkkyjen valmistamisen ja oli
opettanut hänelle niiden käyttämisen. Ehkäpä juuri täti valmisti senkin
juoman, jonka nautittuaan insinööri Maschin, kuten hänen veljensä,
eversti, varmasti väitti, äkkiä kuoli. Ainakin saattoi uskoa tämän
syntyvän täti Euphemialta, sillä hän oli näkyjään varsin ruma ja
luotaan vieroittava vanha noita-akka.

Tuskin oli kuningatar yllämainittuna aamuna lausunut käskynsä, kun
ovi avautui ja täti Euphemia astui sisään. Kun Draga oli tullut
kuningattareksi, niin Euphemia kahisi kankeassa silkissä, ja hänen
harmaa tukkansa oli pörhistelty aivan viimeisen muodin mukaan, mikä
antoi hänelle erittäin hullunkurisen ulkomuodon.

— Kas, johan te olette pystyssä? huudahti täti Euphemia mairittelevalla
äänellä, lähestyen sohvaa, jolle Draga oli viehättävässä aamupuvussaan
laskeutunut lepäämään, juuri noustuaan kylvystä!

- Kuinka olet tänä yönä nukkunut, kaunis kuningatar? Onko sinulla ollut
suloisia unia? Hi, hi, hii, varmaankin olet uneksinut kuninkaastasi,
joka sinua niin suuresti rakastaa, kantaa sinua käsillänsä!

— Oi, elä puhu hänestä! keskeytti Draga synkän näköisenä. — Kohta on se
aika mennyttä, minkä voin kuninkaan suosiosta ylvästellä!

- Jumala meitä varjelkoon! huudahti täti Euphemia mitä suurimman kauhun
vallassa, sillä hän ajatteli kai, että jos Draga menettäisi kuninkaan
suosion, niin olisivat hänenkin hyvät päivänsä lopussa.

Ei, ei, sinä erehdyt, armas lapseni! Olethan vielä yhtä kaunis ja
näytät yhtä nuorelta kuin monta vuotta sitten. Etkö voi enää hurmata
Aleksanteria?

- On olemassa eräs keino, sanoi Draga — joka voi hurmata miestä paljon
enemmän kuin naisellinen kauneus ja se on äidinrakkauden näkeminen!

- Ahaa, jos sieltä päin tuulee, sanoi vanha noita nauraen ja nosti
nenänsä pystyyn, kuten metsäkoira, joka vainuaa saalista. — Oletko
pahoillasi, kun et vielä kanna valtaistuimen perijää sydämesi alla?

- Oh täti, sinä kidutat minua noilla sanoilla! lausui Draga, hypähti
kärsimättömänä ylös pehmoiselta sohvalta ja alkoi yöpuvussaan kulkea
huoneessa edes takaisin. — Vasta eilen puhuin minä kuninkaan kanssa
asiasta.

Minä luin hänen silmistään, että hänen sieluunsa oli jo alakuloisuus
hiipinyt ja se voi pian kehittyä vastenmielisyydeksi.

- Ja siitäkö olet pahoillasi? huudahti täti Euphemia ja hänen rumat
kasvonsa vääntyivät vielä rumempaan irvistykseen.

Kultalapseni, sinähän voit hyvin pian panna asian oikealle tolalle, jos
tahdot! Tule tänne, niin annan minä sinulle hyvän neuvon! Hi, hi, se ei
ole ensimäinen, joka on vienyt sinut päämaaliin!

Puolittain vastenmielisesti viskausi Draga hänen viereensä sohvalle.

Vanhus kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

Draga vetäytyi pois kauhistuneena ja melkein loukkautuneen näköisenä.

- Ei, ei, sanoi hän liikutetulla äänellä, muista, etten minä ole enää
porvarivaimo.

Hän vaikeni ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Nähtävästi olivat
vanhuksen sanat tehneet häneen syvän vaikutuksen.

Kerta toisensa perään kuultiin hänen mutisevan: saksalainen kuski...
komea mies...! Hän...

Vanhus katseli häntä hymyillen.

Äkkiä kääntyi Draga hänen puoleensa:

- Mutta hänhän on vaan kuski!

- Hiljaa! Minä en tahdo kuulla enää. Jätä minut! huudahti hän
vihaisesti.

Hämmästyneenä ja melkein loukkautuneena nousi vanha Euphemia ylös ja
lähti arvokkaana huoneesta.

Hetken istui Draga hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena.

- Voinhan ainakin katsoa häntä lähempää, mutisi hän ja nousi.

Hän painoi sähkökelloa ja lausui sisääntulevalle kamarineidille:

- Valjastakaa minun hevoseni! Ivan Rykov saksalainen tulee ajamaan!
Mutta sinä tulet heti takaisin minua pukemaan!

Draga pukeutui ihastuttavaan kesäpukuun joka oli harmaasta
läpinäkyvästä silkistä.

Sitte pani hän päähänsä pienen olkihatun, josta riippui harmaa huntu;
hän oli juuri lopettanut pukeutumisensa, kun tultiin sanomaan, että
vaunut olivat portaiden edessä.

Alisella portaalla seisoi saksalainen Ivan Rykov loistavassa livreessä.

Tämä oli heti puettu hänen päällensä, kun hän oli Nicodemin kanssa
tullut Tapschideriin.

Mustatukkaisen miehen jäntevä, ihailtava vartalo näytti erittäin
komealta ruumiinmukaisessa puvussaan ja kultanauhoissaan.

Ehdottomasti katsoi kuningatar häneen seistessään muutamien askelien
päässä hänestä.

Dragan täytyi myöntää itselleen, että Euphemia ei ollut liioitellut
väittäessään, että hän oli komea mies, ja että saksalaisessa oli
jotakin, jota eivät naiset voineet vastustaa.

Kalpeat, rohkeat kasvot, joita kaunistivat mustat viikset, notkea,
mutta voimakas vartalo, vilkkaat silmät — tämä kaikki teki sen, että
Draga jonkunmoisella mielihyvällä suuntasi katseensa mieheen, vaikkei
tämä ollutkaan muuta kuin kuski, palvelija, joka Dragan silmissä oli
tuskin ihminenkään.

- Ivan Rykov, sanoi hän nyt, mennen lähemmäksi häntä, jotta voimakkaan
parfyymin täytyi huomata tuo toinen — teidän tulee tänään näyttää
taitoanne.

Luuletteko tyydyttävästi voivanne ohjata unkarilaisia hevosia, niin
että minä voin luottaa niihin.

- Minä olen ne lannistanut, teidän majesteettinne! vastasi Rykov
varmalla äänellä. Nyt ne tottelevat minun kättäni, ohjasinpa minä niitä
miten tahansa. Teidän majesteettinne voi huoletta uskoa itsensä minun
huostaani.

- No, sitte teen minä pitemmänkin matkan, sanoi Draga. — Mutta
tunnetteko teitä Tapschider-metsässä?

- Anteeksi, teidän majesteettinne, mutta oikea kuski aavistaa
vaistomaisesti oikean tien! vastasi valekuski murteellisella Serbian
kielellä. — Ehkä teidän majesteettinne tahtoo suunnilleen sanoa, minne
teidän majesteettinne haluaa, niin minä kyllä löydän oikean tien.

- Päämaali? vastasi Draga nauraen. — Minun matkallani ei ole tällä
kertaa päämaalia eikä tarkoitusta.

Minä tahdon nauttia metsän puhtaasta ilmasta ja syvästä siimeksestä.

Mutta sanokaa minulle, tehän olette saksalainen, Ivan Rykov?

- Teidän palvelijanne, teidän majesteettinne! Ennen olin ruhtinas
Orloffin palveluksessa.

- Minä tiedän sen. Veljeni on siitä kertonut. No, jos olette uskollinen
ja luotettava, niin löydätte onnenne minun palveluksessani.

- Minä tiedän, että teidän majesteettinne tekee minut hyvin
onnelliseksi! vastasi Rykov ja katsoi ylös tulisilla silmillään,
sytyttäen tulen Dragan kasvoille.

"Tämä mies ei puhu kuten sivistymätön, raaka ihminen!" ajatteli Draga.
"Ehkä on hänellä oma historiansa? Varmaa on, ettei hän aina ole ollut
se, miltä nyt näyttää."

Joukko palvelijoita seisoi lähellä tämän keskustelun aikana
kuningattaren ja hänen kuskinsa välillä ja monta kateellista katsetta
heitettiin Ivan Rykoviin.

Sillä lyhyellä ajalla, jonka hän oli oleskellut Tapschiderissä, oli hän
ehtinyt saada jo paljon vihollisia. Mutta niinhän käy kaikille, joiden
onnistuu päästä hallitsijain suosioon.

Ivan Rykov näytti kumminkin ottavan asian aivan kylmästi, sillä hän ei
edes katsonutkaan palvelijain puoleen.

- Ojentakaa minulle kätenne, Rykov, ja auttakaa minut vaunuihin, ne
ovat vähän liian korkeat! sanoi Draga.

Samalla kiinnitti Dragan huomion eräs kuva, joka äkkiä ilmestyi hänen
eteensä ja täytti hänen sielunsa ajatuksilla, jotka olivat hänelle
aivan uusia.

Vaunut seisoivat avoimella paikalla linnan edustalla, jota puut
ympäröivät.

Puolipimeästä puistosta astui hitaasti kaksi henkilöä, jotka kuiskaten
puhuivat keskenään ja näytti siltä, ettei mikään maailmassa voinut
heitä niin huvittaa kuin se keskustelu, joka oli käymässä ja joka veti
heidät niin lähelle toisiaan.

Ne olivat kuningas Aleksanteri ja nuori Helena, Dragan sisar.

Aleksanteri kulki Helenan rinnalla niin joustavasti, ettei Draga juuri
koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena.

Hänen kasvoissaan oli hellä, uneksiva ilme ja hänen huulillaan
sisällisen hyvinvoinnin väre, joka hämmästytti Dragaa.

Helena oli puettu valkoiseen kesäpukuun, joka tosin oli hyvin
yksinkertainen, mutta vaatetti häntä hyvin.

Hän oli painanut alas päänsä, jota kastanjanruskeat kiharat ympäröivät
ja näytti melkein hartaudella kuuntelevan kuninkaan sanoja.

Vasta sitte, kun molemmat olivat tulleet aivan lähelle Tapschideriä,
katsoi Aleksanteri ylös ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että sisarensa samalla säpsähti ja
punastui, kuin olisi hänet keksitty jostain pahasta.

Eikä tuo nuori tyttö ollut kumminkaan mitään tehnyt, josta hänen
olisi tarvinnut hävetä tai joka olisi antanut aihetta pienimpäänkään
moitteeseen.

Kuningas meni kiireesti puolisonsa luo, tarttui kohteliaasti hänen
käteensä ja vei sen huulilleen.

- Mitä, aiotko lähteä ajelemaan, Draga? kysyi hän.

— Ja ilman minua?

Vaikkei Dragalla tänä aamuna ollut vähintäkään aikomusta ottaa kuningas
mukaansa ajelemaan — eihän hänestä olisi ollut mitään hyötyäkään, niin
käänsi hän kuitenkin asian toisin päin ja vastasi ärtyisellä äänellä:

- Kun pidit parempana mennä ulos ilman minua, niin, vielä enemmän,
toisen seurassa, niin sallitaan kai minun ilman sinuakin lähteä ulos.

- Toisen seurassa? huudahti Aleksanteri. — Sinä unohdat, että tämä
toinen on sisaresi! Muuten emme lähteneetkään linnasta yhdessä, lisäsi
hän, vaan tapasimme sattumalta puistossa.

- Minä annan täti Euphemian toimeksi, puhisi Draga melkein tylysti,
kääntyen sisareensa, että hän pitää sinua silmällä! Ei sitä
tavallisesti mennä niin varhain yksin metsään. Mene heti huoneeseesi!
Huomaan, että se wieniläinen nainen, jolle sinut uskoin, ei ole
likimainkaan antanut sinulle sitä kasvatusta, jota toivoin.

Ja nyt kuninkaani, jatkoi hän hymyillen Aleksanterin puoleen kääntyen,
samalla kun Helena seisoi hiljaa ja jäykkänä eikä voinut ymmärtää, mitä
pahaa hän oli tehnyt, että sisarensa viha saattoi noin nousta — nyt
herrani ja puolisoni, pyydän sinulta vähän lomaa.

Tahdon koetella uusia hevosiani ja samalla nähdä onnistuuko Ivan
Rykovin, jonka ruhtinas Orloff ystävällisesti minulle lähetti, kesyttää
noita hiukan rajuja hevosia. Hyvästi siis, ystäväni, me tapaamme
toisemme aamiaispöydässä.

Tunnin perästä olen tullut takaisin! Siihen asti saat tyytyä tähän
suudelmaan.

Ja aivan hoviväen silmäin edessä löi hän kätensä hänen kaulaansa,
veti hänet rintaansa vasten ja suuteli, katsoen hänen päänsä ohi Ivan
Rykoviin nähdäkseen, minkä vaikutuksen hyväilyt tekivät häneen.

Mutta Ivan Rykov seisoi siinä hiljaa kuin kuvapatsas.

Hän ei silmiäänkään väräyttänyt.

Hän katsoi suurilla, tulisilla silmillään puiden varjoon.

Draga repäsi itsensä irti puolisonsa syleilystä ja seuraavalla hetkellä
istui hän jo vaunuissa nojaten hymyillen sen silkkityynyille.

Ivan Rykov oli asettunut hänen taaksensa.

Kuningattaren pään päällitse hoiti hän ohjaksilla hevosia, jotka jo
kauvan olivat kärsimättömästi raapineet maata kavioillaan.

Kuningas viittasi puolisolleen ja poisvierivät vaunut katosivat
korkeiden puiden taa.




KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Kuningattaren ryöstö.


Yhä syvemmälle ja syvemmälle painuivat vaunut pimeään metsään. Puiden
välissä kehräsivät auringon säteet kultalankojaan.

Syvälle painuivat puiden latvat kuningattaren yli, joskus niinkin
syvälle, että hänen täytyi taivuttaa kaunista, ylpeätä päätänsä,
etteivät nuo kauniit, viheriät lehdet ottaisi kiinni.

Hevoset näyttivät tuntevan mestarin käden.

Ne juoksivat nopeassa, mutta tasaisessa ravissa.

Kaksi tuntia kesti matka ja vaikka Draga alussa oli istunut hiljaa,
niin alkoi hän vähitellen jutella Ivan Rykovin kanssa.

Hän antoi hänen kertoa saksalaisesta kotipaikastaan ja sen Rykov teki
jonkunmoisella runollisuudella.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi hän huvittaa Dragaa, ja kuta enemmän hän
miestä tarkasteli, sitä enemmän hänelle selvisi, ettei täti Euphemia
ollut antanut hänelle niinkään tyhmää neuvoa.

- Tämä oli ihana matka! huudahti Draga, kun hän taas läheni
Tapschiderin huvilinnaa. Tekisipä todellakin mieleni tehdä tämä matka
vielä kerran kuutamolla!

Sillä sen täytyy olla vielä ihanamman silloin kun metsä on yksinäinen,
kuun ja tähtien valaisema!

- Kuulkaa nyt! Ivan Rykov, kuinka olisi, jos illallisen jälkeen
odottaisitte taas minua vaunujen kanssa?

- Teidän majesteettinne tarvitsee vaan käskeä, vastasi saksalainen — ja
minä vaan tottelen!

- Hyvä, silloin käsken minä teitä tänä iltana yhdeksän tienoissa
olemaan vaunujen kanssa valmiina suurella käytävällä, joka vie linnasta
ympyrälle! Kuninkaan ei tarvitse tietää tästä matkasta.

Lähetettyään kuskin pois, meni Draga Aleksanterin luo tämän
työhuoneeseen.

Hän löysi hänet istumassa kirjoituspöytänsä ääressä, pää käden varassa
ja otsalla kuvastui syvä suru.

Aleksanteri vaan huokasi ja kääntyi pois.

- Kuinka on laitasi? kysyi Draga. — Mikä nyt taas tekee sinut noin
surulliseksi?

Silloin tarttui Aleksanteri äkkiä vaimonsa käteen, painoi sen rintaansa
vasten ja huudahti katsoen ylös puolisoonsa:

- Oi Dragani, miksi et tyynnytä minun tulista haluani, jommoista en ole
tuntenut koskaan elämässäni! Miksi et anna minulle perillistä.

Mutta minä olen hullu ihminen! jatkoi kuningas, nousi ylös ja sulki
kauniin naisen syliinsä. — Mielelläsi kai sinä karkoittaisit sen surun,
jos vaan voisit!

Eihän ihminen voi muuttaa luonnon järjestystä.

Me emme voi väkisin ottaa siltä sitä, mitä se ei vapaaehtoisesti meille
lahjoita.

Mutta, Dragani, me emme saa epäillä, meidän pitää toivoa parasta ja
rakastaa toisiamme, rakastaa kuumasti, ettemme jäisi yksin ainiaaksi!

Kun kuningas muutamia minuutteja myöhemmin oli taas huoneessaan ja täti
Euphemia tuli sisälle, juoksi Draga häntä vastaan ja sanoi innokkaasti:

- Nyt minä olen sen päättänyt! Kuningas tahtoo välttämättömästi
perillisen — no, hän saakoon sen!

Aviorikos ja petos luovat sen yhdessä.

Illallisen jälkeen vetäytyi Aleksanteri takaisin huoneisiinsa.

Draga heitti viitan hartioilleen, riensi alas takaportaita ja oli pian
suurella käytävällä, jossa vaunut häntä odottivat.

- Yö on kaunis, sanoi hän Ivan Rykoville, nousten ylös vaunuihin. —
Tähdet loistavat ja kuu nousee pian.

- Tähdet suosivat Serbian kaunista kuningatarta, vastasi Ivan Rykov.

Mutta vaikka yö olisi vielä pimeämpi, voi teidän majesteettinne
kuitenkin luottaa minuun.

Minä vien varmasti teidät perille.

Perille! Tätä sanoessaan nauroi hän ja näytti vahvoja valkoisia
hampaitaan.

- Eteenpäin siis! käski Draga ja seuraavassa tuokiossa vierivät vaunut
metsään.

Näytti siltä, kuin olisi hevosia yllyttänyt sama seikkailunhalu kuin
kaunista kuningatartakin, jota ne vetivät.

Puut lensivät ohi. Niistä näytti kasaantuvan yhä taajempi metsä hänen
ja Tapschiderin huvilinnan välille.

Yhä syvemmälle metsään vierivät vaunut.

Järviä pilkisti siellä täällä ja katosi jälleen. Siellä ja täällä oli
risti, jonka ohi vaunut kiireesti kiitivät.

Mutta ihmeteltävällä taidolla ohjasi Rykov hevosia, jotka tottelivat
jokaista ohjasten nykäystä.

Äkkiä kimmelsi avara veden pinta Dragan hämmästyneitten silmäin edessä.

Täällä ei hän ollut koskaan käynyt. Ei koskaan ollut hän
ajelumatkoillaan käynyt täällä päin. Sen luuli hän varmasti tietävänsä.
Täällä oli hurmaavan yksinäistä.

Viheriä ruohokenttä, joka ulottui pitkin rantaa, tarjosi lepoa.

Ainoastaan kuu, joka kuvastui leveässä joessa, käytti olevan pantu
tämän seudun vahdiksi, mutta se oli mykkä vahti, kärsivällinen vahti.

- Se on Tonava — sen täytyy olla Tonava! huudahti kuningatar.

Pysäyttäkää tähän, Ivan, tässä tahdon minä vähän levähtää.

Nykäys ohjaksiin ja hevoset seisoivat hiljaa.

Seuraavalla sekunnilla hyppäsi Ivan alas kuskipenkiltä ja auttoi
kuningatarta astumaan alas.

Hän nojasi Rykovin jänteviin käsivarsiin ja antoi melkein nostaa
itsensä vaunuista.

- Täällä on ihmeen kaunista, vai mitä! sanoi hän puoliksi kuiskaten
ja piti vielä kovasti kiinni hänen käsivarsistaan. — Ja minä luulen
todellakin, että me olemme ainoat ihmiset täällä!

- Ihan varmaan, vastasi Rykov. — Ei ole yhtään taloa näkyvissä, ei
nouse savu mistään.

Eikö teidän majesteettinne pelkää tällä pimeällä, yksinäisellä paikalla?

- Minäkö? En! Minä en tunne ollenkaan pelkoa, vakuutti Draga. — Ja
sittehän olette te, Rykov rinnallani — eikö niin, tehän suojeleisitte
minua, te kohtaisitte rohkeasti kaikki vaarat, jotka minua uhkaavat?

- Oh, tietysti minä sen tekisin, vastasi Rykov.

- Kiitos näistä sanoista! sanoi Draga, kääntyi häneen päin ja meni
aivan lähelle häntä. — Minä pidän teistä, Rykov.

Minä pidin teistä heti, ensi hetkestä, kun veljeni toi teidät luokseni!

Oi, minulla on niin vähän ystäviä hovissa.

Monet salaiset viholliset minua ympäröivät.

Jos tietäisin, että te olette mies, johon minä voin luottaa, niin
olisin hyvin onnellinen!

- Minä olen mies! vastasi hän, joka Tapschiderissä kutsui itseään Ivan
Rykoviksi. — Teidän majesteettinne ei ole suinkaan erehtynyt minun
suhteeni.

Minä olen ihminen, joka kaikissa oloissa pidän sen valan, jonka olen
vannonut.

- Mutta ettehän te ole vannonut minulle mitään valaa, ette vielä
ainakaan, vastasi Draga. Mutta, sepä on hurmaava ajatus. Minä otan
vastaan teidän Valanne, Rykov! Polvistukaa tässä eteeni ja vannokaa
uskollisuuden vala!

Hetkeäkään vitkastelematta polvistui tuo komea, hoikka mies ja nostaen
kätensä juhlallisesti ylös ja katsoen tähtiin sanoi hän heleällä
äänellään:

- Minä vannon, että olen valalleni uskollinen ja lupaan teille,
teidän majesteettinne, että annan täällä metsässä todistuksen
uskollisuudestani.

- Kiitos, Rykov! kuiskasi Draga ja kumartui hänen puoleensa.

Seuraavalla hetkellä kosketti hän huulillaan hänen otsaansa ja aivan
kuin olisi hän odottanut tätä ystävällisyyttä, löi kuski nyt kätensä
kuningattaren ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten.

- Onko sinulla rohkeutta seurata minua? kuiskasi Rykov.

- Ohjaa sinä minua, kuiskasi Draga. — Minä seuraan sinua, vaikka minne,
minä kuulun sinulle.

- Tule sitte! vastasi hän ja antoi hänen hitaasti vaipua maahan.

Mutta hän piti vasemman kätensä Dragan ympärillä ja tämä käsi oli kuin
rautakahle hänen ruumiinsa ympärillä.

Draga oli tällä hetkellä tietämättään jo vanki.

Oikealla kädellään osoitti Rykov virtaa, jonka keskeltä näkyi jotain
leveää ja tummaa.

- Tuonne pitää meidän mennä! kuiskasi hän kauniille naiselle, jonka
rinnassa oli syttynyt voimakas intohimo, niin että hän oli kokonaan
miehen vallassa. — Tuolla kaukana on yksinäinen saari.

Tästä rannalta löysin venheen. Anna minun viedä sinut yli tuonne
toiselle puolelle!

Siellä olet sinä minun!

Hän epäröi hetken.

Häneltä ei varmaankaan puuttunut rohkeutta, mutta hän huomasi nyt, että
oli liian äkkiä heittäytynyt vieraan miehen valtaan.

- Vaunut! sanoi hän, äänessä heikko vastarinta, sanoakseen vaan
jotakin. — Eikö hevoset mene takaisin kotiin?

- Hevoset seisovat siinä, mihin ne ovat käsketyt seisomaan! vastasi
valekuski tyynellä ja varmalla äänellä.

Ne tietävät, että niiden tulee odottaa herraansa. Mehän tulemme takasin
parin tunnin perästä.

Sitte vien minä sinut heti takasin linnaan, eikä kukaan saa tietää
tämän yön salaisuuksia.

- Eikö kukaan? huudahti Draga epäillen ja syvän liikutuksen vallassa,
antaen katseensa upota hänen mustiin silmänsä, kuin tahtoisi hän lukea
toisen sisimmän sielun. — Tiedätkö myös, Ivan Rykov, että mies ei
voi tehdä häpeällisempää tekoa, kuin että hän pettää naisen, joka on
antautunut hänelle?

- Minä tiedän sen ja vannon, etten koskaan petä sitä naista, jonka
rakkauden olen saanut.

- Hyvä, ota minut sitte mukaasi! huudahti Draga ja heittäytyi hänen
rintaansa vasten.

Niin, minä tulen kanssasi!

Tuo venhe kulettaa meidät yli Tonavan pinnan. Minä tulen mukaasi,
vaikka se olisi minun turmioni!

Hän melkein kantoi Dragan venheeseen, joka oli rannalla.

He astuivat pieneen venheeseen.

Ivan Rykov tarttui airoihin.

Samassa kun venhe joutui virran pyörteeseen ja liukui alas jokea, lensi
varis ruohikosta ja häiritsi epämiellyttävällä kirkumisellaan yön
hiljaisuutta. Draga säpsähti.

Variksen raa'unta tuntui hänestä pahaa ennustavalta.

Hän joutui äkkiä tuskan valtaan ja kurkku tuntui kuristuvan kokoon.

Oi, mihin seikkailuun olikaan hän antautunut! Mitä, jos tämä Ivan Rykov
ei ansaitseisikaan hänen luottamustaan! Tai vielä pahempaa, jos hän
olisi vaarallinen, ilkeä, halpamainen ihminen, ehkä murhaaja, joka
aikoi murhata hänet saadakseen hänen koristeensa, jotka hänellä oli
päällään tai hänen kullalla täytetyn kukkaronsa.

Silloin, silloinhan hän olisi hukassa! Sillä venhe keinui jo keskellä
virtaa ja aallot kulettivat sitä kiireesti, kuin olisivat ne olleet
saksalaisen nöyriä palvelushenkiä, laajan, mustan virran yli saarta
kohti.

Venheen pohja karusti jo saaren rantahiekkaa vasten ja Dragan
seuralainen kääntyi kuningattaren puoleen sanoen:

- Me olemme perillä!

Hän tarjosi Dragalle kätensä auttaakseen häntä ylös venheestä.

Mutta Draga seisoi liikkumattomana.

- Mikä saari tämä on? kysyi hän. — Eikö täällä todellakaan asu ketään.

- Ei, ei yhtään ihmistä, vakuutti kuningattaren seuraaja. — Muuten en
totisesti olisi tuonut teidän majesteettianne tänne.

- Mutta onko se aivan varma? kysyi Draga levottomana. — Ehkä noiden
tummien pensasten takana väijyy ryöväreitä, ehkä noiden vanhojen puiden
takana on meidän turmiomme?

- Ryöväreitä? vastasi mies hymyillen. — Kuningas Aleksanterin
kunniakkaan hallituksen aikana ei kai Serbiassa enää olekaan ryöväreitä.

- Siinä erehdyt, ystäväni, vastasi hänelle Draga, ja väristys kävi
läpi hänen ruumiinsa. Tosin on kuningas Aleksanteri tehnyt paljon
hyvää sittekun hän astui isänsä valtaistuimelle, mutta ei hänen ole
kuitenkaan onnistunut lopettaa ryöstöjä Serbiassa.

Varsinkin löytyy mies, jonka nimi on pelätty niin laajalla alalla, kuin
Serbian kieltä puhutaan, mies, jonka pelkällä nimellä äidit pelottavat
lapsiaan.

En ole koskaan nähnyt häntä, enkä tahdokaan, että hän koskaan tulisi
tielleni.

Se mahtaa olla hirmuinen ihminen, se Mustain vuorten ryöväri, Demeter
Banjaluki.

Komean miehen kasvoilla heitti kuu loisteensa. Hän oli liikkumaton kuin
kuvapatsas.

Ei värähdystäkään hänen kasvoillaan, ei hymyä hänen huulillaan.

Tyyneesti ja lujasti katsoi hän kuningattareen.

Mutta seuraavalla hetkellä meni hän lähelle Dragaa, löi kätensä hänen
ympärilleen ja veti hänet ylös venheestä.

- Ja etkö sitte luule, kuningatar Draga, kuiskasi hän puoliääneen, että
minä voisin suojella Banjalukia vastaan?

Oh, tulisipa hän vaan, niin saisi hän nähdä, että tässä on vastustaja
hänen veroisensa!

Sillä minä olen yhtä rohkea kuin tuo Demeter Banjaluki, yhtä vahva kuin
hän.

Minä voisin ehkä tulla yhtä rajuksi ja vaaralliseksi kuin hän.

Ennenkuin kuningatar vielä ennätti vastata, oli mies nostanut hänet
venheestä ja hyppäsi rannalle pitäen häntä käsivarsillaan.

Hän kantoi Dragaa ja tämä tunsi, kuinka hänen jäntevät käsivartensa
kiertyivät hänen ympärilleen ja kykenivät kyllä suojelemaan häntä.

Ne silmäykset, jotka Rykov heitti mustista silmistään, olivat hänestä
kyllin voimakkaat sokaisemaan jokaisen, joka tällä hetkellä yrittäisi
lähestyä häntä.

Tämä intohimoinen nainen, jossa itsessään oli niin paljon tahdonvoimaa,
tunsi olevansa turvassa voimakkaan miehen suojassa ja sai rohkeutta
hänen itsetietoisista sanoistaan.

- Minne sinä kannat minut? kuiskasi hän Rykoville, kun tämä juoksi yhä
kauvemmas saarelle.

- Sinne, missä saamme olla yksin! Tai ehkä et tahdo olla yksin minun
kanssani?

Draga hiipi aivan lähelle häntä, mikä oli selvänä vastauksena.

- Tuonne! huudahti hän, osoittaen erästä vanhaa muuria, joka
aavemaisena nousi kuutamossa jonkun matkan päässä heistä. — Tuolla
voimme olla huoletta.

Se on vanha raunio. Se on asumaton, eikä sinne ihmisjalka koskaan astu.

Siellä ei ole todistajia, ei ihmissilmää, joka meitä huomaa, ei korvaa,
joka kuulee kuiskeemme!

Draga antoi hänen viedä itsensä.

Salaisesti myönsi hän itselleen, että tämä oli todellakin uskallettu
seikkailu, johon hän oli antautunut.

Mutta hänellä ei ollut enää valtaa itsensä yli.

Rykov oli tullut eräälle ovelle vanhassa tornimuurissa.

Se oli vaan vedetty kiinni.

Hän potkaisi sen auki jalallaan ja osoitti kapeata porrasta, joka vei
torniin.

Kylmä, ummehtunut ilma löi vasten Dragan kasvoja.

Hän kuuli epäilyttävää ratinaa, jonka luultavasti sai aikaan joku
yöllinen eläin, joka siellä oleksi.

Hän voitti vastenmielisyyden, joka tahtoi häneen hiipiä.

Sen sijaan hiipi hän lähemmä Rykovia ja antoi tämän viedä hänet ylös
portaita.

Rykov riensi eteenpäin hänen kanssaan pitkin kivitettyä käytävää.

Sen päässä oli ovi, jonka hän taas aukaisi ja nyt he olivat eräässä
tornikamarissa, jonka kapeat ikkunat olivat rautaristikolla peitetyt,
mikä muistutti vankilaa.

Mutta Rykov ei antanut hänelle aikaa kysymyksiä tekemään, miettimään
eli antautumaan synkkäin aavistusten valtaan.

Nopealla liikkeellä veti hän Dragan puoleensa.

Mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat, hänen verensä ei virrannut
suonissa entistään nopeammin.

- No suutele minua sitte! kuiskasi Draga hänelle.

Unohda, että minä olen sinun hallitsijasi, nyt olen minä vaan nainen,
enkä tahdo olla muuta kuin sinun omasi!

Kuningatar Draga on sinun!

- Niin, hän on minun! huudahti vale-saksalainen äkkiä äänellä, joka
tunkeutui Dragan korviin kuin pasuunan ääni ja pani hänet värisemään.

Hän kuuluu minulle enemmän kuin hän itse aavistaakaan!

Sillä hän meni niin kiltisti siihen ansaan, jonka hänelle viritin.

Draga päästi huudon.

Saksalaisen sanat, joita ei enää lausuttu vieraalla murteella, vaan
puhtaalla, sujuvalla Serbian kielellä, synnyttivät hänessä kamalan
aavistuksen.

Hänen silmänsä jäivät selälleen ja saivat kauhun ilmeen.

- Ihminen! huudahti hän. Kuka sinä olet? Mitä uskallat sinä tehdä?

Vaikka Draga oli kauhun vallassa, ei hän kumminkaan kadottanut
mielenmalttiaan. Hän ei ollut sellainen luonne, joka helposti antautuu.

Hän ojensi itsensä suoraksi ja katsoi häneen käskevällä ilmeellä.

- Etkö tiedä, että se, mitä nyt sanoit, maksaa sinun elämäsi.

Minä olen Draga, Serbian kansan kuningatar, kuningas Aleksanterin
puoliso, ja voi sinua, Ivan Rykov, kun minä huomenna tulen vapaaksi!
Silloin —

Hirvittävä nauru kaikui kalpean miehen suusta ja pani Dragan
vaikenemaan.

Se nauru oli kuin kuolemantuomio.

- Sinä et pääse huomenna vapaaksi, Draga Maschin! huusi
vale-saksalainen hänelle. Ja Serbian kuningattarena olet jo tarpeeksi
ollut!

Minun sormeni syhyvät — ne tahtoisivat karata sinun kaulaasi, Draga
Maschin, ja äkkiä nousee minussa ajatus, että tekisin Serbialle hyvän
työn, jos kuristaisin sinut kaikessa hiljaisuudessa ja hautaisin sinut
saarelle.

- Armoa! Elä tapa minua! huusi Draga.

Mieletön kauhu valtasi hänet, kun hän näki sen suuren miehen
säkenöivine silmineen tulevan vastaansa kädet ojossa, kuin aikoisi hän
heti panna toimeen hirvittävän uhkauksensa.

Hän putosi polvilleen hänen eteensä, kuin kokonaan toinen, säikähtynyt
ihminen ja katsoi vapisten hänen puoleensa, hän, joka vielä hetki sitte
oli niin ylpeästi kerskannut olevansa Serbian ylhäisin nainen, jota ei
kukaan edes katseillakaan uskaltanut lähestyä.

Mutta seuraavalla hetkellä ojensi mies itsensä suoraksi ja seisoi
suorana kuin kynttilä.

Hän hengitti syvään pari kertaa, sitte laskeutui taas jäätävä kylmyys
yli koko hänen olentonsa.

- Vapisetko, kun näet olevasi niin lähellä kuolemaa? huudahti hän
äänessä halveksimisen sävy. — Ei, elä pelkää en minä tapa sinua.

Minä jätän sinut sellaisen kohtalon käsiin, joka on paljon pahempi kuin
kuolema!

Nyt tointui Draga jälleen. Vielä kerran kokosi hän kaikki voimansa.

Hän koetti pehmittää tämän miehen sydäntä. Olikohan koskaan ollut
miehen sydäntä, joka olisi voinut vastustaa hänen kyyneleitään, hänen
hyväilevää ääntänsä tai niitä petollisia sanoja, joita hän taisi
kuiskata.

— Kuule minua sinä ihmeellinen ihminen! kuiskasi hän, ja kyynel
toisensa perästä putosi hänen poskilleen. — Minä en tiedä kuka sinä
olet, en tiedä, millä olen ansainnut vihollisuutesi. Sano se minulle!
En ole koskaan ennen nähnyt sinua, enkä ole siis voinut tehdä sinulle
mitään pahaa.

Ehkä olen tehnyt pahaa jollekin, joka on sinua lähellä.

Mutta olkoon tämä kuka tahansa, niin voi kuningatar Draga hyvittää sen,
mitä Draga Maschin on rikkonut.

Mutta mistä tulet sinä ja mikä toi sinut minua hoviini?

- Kukako toi minut luoksesi? huudahti kalpea mies nauraen. — Sen teki
sinun oma veljesi.

Mutta älä suutu häneen siltä! Se tyhmeliini ei tiennyt mitä teki, sillä
minä petin hänet.

Ja tahdotko todellakin tietää, kuka minä olen? No kuule sitte: Puhuit
äsken eräästä miehestä, jonka nimi yksistään riitti peloittamaan
lapsia, joka pani naiset kauhun valtaan ja miehet vapisemaan,
henkilöstä, joka johti ja vallitsi Serbiassa yhtä esteettömästi kuin
sinun näin nolosti petetty puolisosi, miehestä, joka on kuningas
metsissään, vapauden kuningas, toiminnan kuningas — juuri se mies olen
minä, Demeter Banjalukiksi minua kutsutaan, Mustain vuorten ryöväriksi.

Parahtaen painui Draga taaksepäin, kun tämä kammottava nimi kaikui
hänen korvissansa.

Hänen muutoin niin voimakas luonteensa oli järkytetty juuriaan myöten.

Hänestä tuntui, että hän oli pyörtymäisillään, mikä ei ollut hänelle
vielä koskaan ennen tapahtunut.

Hänen silmissään musteni.

Hän pyörtyi! Päänsä vaipui hitaasti alaspäin ja valkoinen otsa kävi
kylmään kivilattiaan siinä huoneessa, johon ryöväri oli hänet vienyt.

Kuinka kauan hän sillä tavoin makasi polvillaan paljaalla lattialla,
musta tukka hajallaan, sitä ei hän itsekään tiennyt, kun hän taas nousi
ylös.

Hän ei uskaltanut katsella ympärilleen. Mutta kun hän vihdoinkin teki
sen, oli hän yksin ja ovi oli suljettu.




YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Wieniläinen ihmiskauppias.


Demeter Banjaluki meni takasin rannalle, johon hän oli jättänyt
venheensä.

Kun hän lähestyi pajupensaita, taipuivat ne kahtia ja miehen pää
näyttäytyi kuun valossa, joka juuri tuli näkyviin repaleisten pilvien
lomasta.

Se, mikä tässä miehessä enin pisti silmiin, oli, että hänellä ei ollut
ollenkaan hiuksia.

Kallo oli sileä, kuin olisi se partaveitsellä ajettu.

Kasvoista pisti esiin pitkä, terävä nenä, joka ehdottomasti muistutti
ryöstölinnun nokkaa.

Silmät olivat viekkaat, vedenharmaat.

Nämä silmät katselivat nyt ystävällisesti Demeter Banjalukia.

Tämä kuuli nimeään mainittavan ja pysähtyi.

- Tekö se olette, Matias Sperber? Hyvä, että tulitte aikanaan!

- Kuten tiedätte, Demeter Banjaluki, olen minä aina paikallani, vastasi
Matias Sperber, ryömien pajupensaasta ja ojentausi täyteen pituuteensa
— kun on kysymys rahojen ansaitsemisesta!

Teidän kanssanne on minun siis tehtävä se kauppa, jonka tähden tulin
tänne.

Ne herrat Belgradissa, joiden luo juutalainen Mandelblüt neuvoi minua,
eivät sanoneet mitään muuta kuin että minun tänään, hämärän tultua, oli
ilmestyttävä tänne kuolleitten saarelle.

Täällä annettaisiin minulle tarkempia tietoja.

- Mutta, kyllä kai ne teille sanoivat, millaisesta kaupasta on kysymys?
kysyi Demeter Banjaluki.

- No niin, kyllä he viittailivat siihen suuntaan, että minä täältä
saisin kauniin naisen, jonka saisin ottaa mukaani Wieniin.

- Ja kuka se nainen on, joka täällä annetaan teidän käsiinne, ovatko ne
herrat siellä Zornin talossa siitä puhuneet?

- Ei sanallakaan! vakuutti naisten kauppias. — Eikähän se minua itse
asiassa liikutakaan, kuka hän on ja mikä hänen nimensä on.

Jos hän vaan vapaaehtoisesti seuraa, niin —

- Entä jos ei hän seuraisi teitä vapaaehtoisesti, kysyi Banjaluki —
luopuisitteko sitte loistavasta kaupastanne!

Ennenkuin te vastaatte minulle, tahdon sanoa teille, ettette
elämässänne ole nähnyt kauniimpaa naista.

- Se kuuluu joltakin! sanoi Sperber ja hieroi käsiään tyytyväisesti
myhäillen.

No, jos ei hän seuraa minua vapaaehtoisesti, niin on kyllä keinoja,
joilla hänet taivutetaan vastoin tahtoansakin.

Minulla on mukanani kaksi kovakouraista miestä, joihin voin
ehdottomasti luottaa.

Sillä minä olen jo aavistanut, että tässä on kysymys naisen ryöstöstä.

Se on tosin ilkeä juttu, sillä jos se tulisi ilmi —

- Tuhat tulimmaista, saatte uskoa, Demeter Banjaluki, että meitä
tyttökauppiaita ahdistetaan nyt kuten verikoiria ja uhataan, että
meidän liikkeestämme tehdään loppu.

Se tahtoo sanoa, meidän täytyy olla varovaisempia ja taitavampia kuin
koskaan ennen.

- Mutta vaikka kukistaisivat kaikki muut, — Matias Sperberiä eivät ne
saa kiinni!

Ne tekevät hyväkseni enemmän kuin tarvitseisikaan ja jos minulle joskus
kävisi hullusti, niin järjestävät ne kyllä taas asiani.

Siis, puhu suoraan, Demeter Banjaluki, kenestä on nyt kysymys?

Enpä olisi koskaan luullut tällä saarella löytäväni ihmistä, kaikista
vähimmän tyttöä eli naista, joka kelpaa minun liikkeeseeni!

- Näettekö tuon vanhan tornin tuolla kaukana? kysyi Demeter Banjaluki.
— Menkää sinne! Ovi on vaan kiinni lykätty ja helposti pääsette sisälle.

Sitte on ylhäällä katon rajassa toinen ovi, ette voi erehtyä, siellä
löytyy vaan se ovi.

Se ovi avataan tällä avaimella.

Tätä sanoessaan jätti ryöväri tyttökauppiaalle sen avaimen, jolla hän
oli sulkenut Dragan vankeuteen.

- Siinä huoneessa, johon sitte tulette, löydätte nuoren, kauniin naisen.

Viekää hänet heti pois saarelta, vielä tällä tunnilla pitää teidän
viedä hänet alukseenne, ja sitte menetätte oman nahkanne, jos ette niin
pian kuin mahdollista lähde saaliinenne Serbiasta ja pakene Itävaltaan.

Kuinka sitte voitte viedä hänet Wieniin, ilmaisematta itseänne, se on
teidän oma asianne.

Mutta teidän täytyy valmistautua siihen, että hän tekee kovaa
vastarintaa.

- Vastarintaa? tirskui Matias Sperber ja veti pitkää nenäänsä. — Ha,
ha, sellaista minä en pelkää.

Vastarinta voidaan kukistaa.

- Elkää olko liian varma, Sperber, jatkoi Demeter Banjaluki — tämä
nainen panee kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen irti teistä.

Hän lupaa teille suuria palkinnoita, joita hän sitte tietysti ei voi
maksaa.

- Tuo tunnetaan kyllä! — Semmoiseen ansaan en minä tartu.

- Hän sanoo myöskin olevansa hyvin vaikuttava henkilö.

Vihdoin väittää hän suorastaan olevansa Serbian kuningatar.

- Ha, ha! Silloin sanoisin minä hänelle, että hän on hullu! sanoi
Sperber nauraen täyttä kurkkua. — Serbian kuningatar tällä yksinäisellä
saarella — ha, ha, se on oivallista!

- Sanokoon hän teille mitä tahansa, houkutelkoon teitä millä tahansa
päästämään itseään irti, niin olkaa järkähtämätön, Sperber, muuten
syöksette itsenne perikatoon!

Sillä sen minä sanon teille, että samalla kun tämä nainen pääsee
vapaaksi, koettaa hän kaikkia keinoja kostaakseen teille, eikä vaan
teille, vaan minullekin, joka saatoin hänet teidän käsiinne.

- Siitä asiasta saatte olla huoletta, vakuutti tyttökauppias. — Minun
käsistäni ei pääse kukaan, jonka minä kerran olen saanut kynsiini.

- Mutta me emme ole vielä puhuneet siitä, mikä on tärkeintä. Minkä
hinnan tahdotte?

Wieniläinen mies otti tätä sanoessaan esille nahkakukkaronsa, jota hän
kantoi vitjoissa kaulassaan ja avasi sen, jolloin Demeter näki, että se
oli täynnä kirkasta kultaa.

Mutta ryöväri ei ojentanut kättään niitä ottamaan.

Päinvastoin astui hän inhoten askeleen taapäin ja sanoi tyytymättömällä
äänellä:

- Olenko sitte pyytänyt teiltä rahoja? Jumala varjelkoon minua
ottamasta penniäkään! Suojelushenkeni nimessä, en penniäkään tahdo
käteeni!

Matias Sperber kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, pani
rahapussinsa kiinni ja pisti takin alle.

- Sen parempi, sanoi hän, sitte säästän minä rahani ja saan tavaran
ilmaiseksi.

Teillä on siis nähtävästi muita syitä päästä erillenne tästä naisesta!

Niin, niin älkää valehdelko minulle, minä olen ihmistuntija.

Kun joku henkilö ei tahdo maksua siitä, mitä hän tekee, niin tekee hän
sen jostain muusta syystä, joka on arvokkaampi kuin raha.

- Olkoon niin! myönsi Demeter. — Mutta minä luulen, että on parasta
lopettaa nyt tämä keskustelu.

Minä lähden nyt saarelta, toimikaa reippaasti ja päättävästi Matias
Sperber!

- Kyllä, olkaa huoletta!

Luuletteko, että tulen toimeen yksin hänen kanssansa, vai otanko miehet
mukaani, jotka odottavat minua venheessä tuolla pensasten takana?

Saatte uskoa, että ne ovat reippaita miehiä, joiden kyvystä olen varma;
ne ovat tehneet monta hyvää saalista minun kanssani.

- Minä luulen, että on parasta, että ensin yksin koetatte, vastasi
Demeter. — Pankaa suukapula ja sitokaa kädet!

- Tämä on tehty minuutissa ja sitte ei hän voi enää tehdä vastarintaa.

- Kantakaa hänet sitte venheeseenne. —

Mutta oletteko ajatellut, kuinka saatte hänet mukaanne Wieniin?

- Oh, se käy kuin tanssi! vastasi Sperber. — Minä en voi kulkea
rautatiellä, sillä rautatiematkalla tytöt, joita kuletetaan Serbiasta,
— minulla on niitä jo seitsemän kappaletta ansassa — voisivat
tulla yhteyteen matkustavaisten kanssa ja siitä voisi tulla ikäviä
paljastuksia.

Siksi käytän minä aina Serbiassa pientä höyrylaivaa, jonka vuokraan
Wienistä ja jonka miehistö on vannonut kuuliaisuutta.

Me kuljemme siis alas Tonavaa, Budapestin ohi, Rantaportin kautta
Belgradiin.

Kaupungin lähellä on minulla pieni höyrylaivani, joka näyttää olevan
siinä puita lastaamassa, ja kun viranomaiset tulevat laivalle, selitän
minä, että olen ostanut puita teidän rikkaista metsistänne.

Ne seitsemän lintua ovat jo laivassa ja kun nyt olen saanut
kahdeksannen venheestä höyrylaivaan, silloin nostetaan höyry ja mennään
taas virtaa ylös ja — minun tavarani on tallessa.

Nämä tiedot tyydyttivät Demeteriä täydellisesti.

- Me olemme siis yhtä mieltä! muistutti Demeter.

Mutta ennenkuin eroamme, tahdon sanoa teille vielä viimeisen sanan!
Jos elämänne on teille kallis, Matias Sperber, niin elkää tulko enää
koskaan tälle saarelle, kun kerran olette lähteneet täältä tämän naisen
kanssa!

Sen, joka astuu tälle saarelle, täytyy kuolla Demeter Banjalukin oman
käden kautta.

Odottamatta vastausta, juoksi ryöväri pajupensaikkoon ja minuuttia
myöhemmin oli hän venheessä, jolla hän ja Draga olivat tulleet saarelle.

Matias Sperber katsoi ivallisesti hänen jälkeensä.

- Narri! sanoi hän käheällä äänellänsä. — Minä olisin maksanut hänelle
vähintäänkin tuhat frangia, ja nuo hän lykkäsi luotansa!

Näin sanoen kääntyi Matias Sperber ympäri ja meni pajupensasten ohi.
Hän kulki sitä taloa kohti, missä Cyrilla muori ja Sylva asuivat ja
jonka katon alla Demeter Banjalukin sydämellisesti rakastettu tytär
nukkui viattomuuden levollista unta.




NELJÄSKYMMENES LUKU.

Kaksi sutta ja yksi lammas.


Samassa kuin toiselta suunnalta Matias Sperber meni pientä, rauhallista
taloa kohti, missä Cyrilla ja Sylva elivät yksinäistä, tyyntä
elämätään, liikkui toisella puolen mies samaa päämäärää kohden.

Tällä miehellä oli metsästäjän puku.

Komea jahtikivääri riippui hienossa kannattimessa vasemmalla olkapäällä.

Mitähän mies aikoi metsästää tällä yksinäisellä, Tonavan saarella?

Olikohan vaan metsästysinto ajanut hänet tälle hiljaiselle saarelle,
vai oliko se muu halu, joka aiheutti tämän seikkailun?

Muutamia minuutteja sitte oli hän noussut venheestä noin viiden sadan
askeleen päässä siitä paikasta, josta Demeter Banjaluki samaan aikaan
läksi venheessään.

Varovasti oli hän silloin katsellut ympärilleen joka suunnalle ja vasta
sitte kun oli päässyt varmuuteen siitä, ettei yhtään ihmistä ollut
läheisyydessä, oli hän hiljaa, kuin peto, hiipinyt eteenpäin vanhojen
leppien alla.

Hänen silmänsä, jotka loistivat vastenmielisesti, olivat suunnatut
pientä taloa kohti.

Kuu, joka nyt taas puikahti esiin pilvien takaa, valaisi metsästäjän
kasvot.

Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.

Hän seisoi hiljaa kuunnellen.

- Kaikki on hiljaa, mutisi hän, — ei siis mitään vaaraa.

Ja vaikka tietäisinkin, että vaara on lähellä, niin en antaisi sen
estää itseäni vihdoinkin tulemasta sen suloisen tytön läheisyyteen,
jotta näkisin hänet kasvoista kasvoihin.

Tähän asti olen vaan hyvän kiikarini avulla voinut häntä katsella, kun
hän on kulkenut rannalla tai kylpenyt.

Oi, minä en saa sitä ajatella, minä en saa uudestaan loihtia sitä kuvaa
sieluni silmien eteen!

Minä luulen, että tulen suorastaan hulluksi, kun ajattelen sitä hetkeä!

Kuka hän on! Asuuko hän todellakin tässä talossa?

Vartioiko häntä todellakin se vanha nainen, jota hän kutsuu äidikseen?

Ha, ha, olipa se oiva ajatus, kun pistin pienen kirjelapun tälle
kaarnan palaselle!

Ja se suloinen lapsi osoitti olevansa täydellinen Evan tytär.

Hän otti kirjeeni, luki sen, vieläpä vastasikin.

Sillä tavoin sain tietää, ettei saarella ole yhtään miestä, joka voi
häntä vartioida.

Joka sana, jonka hän minulle kirjoittaa, henkii suloista viattomuutta.

Nyt oli hän joutunut erään ikkunan luo, joka oli pari askelta maasta.

Kun saaren asukkailla ei ollut mitään pelkoa kuuntelijoista eikä
vakoojista, niin ei ikkunan edessä ollut uutimia eikä luukkuja.

Nicodemin ahnaat silmät saivat siis esteettömästi tunkeutua siihen
huoneeseen, jossa luonto oli kasvattanut yhden puhtaimmista
enkeleistään.

Sillä tässä erittäin yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa oli Sylva
uneksinut lapsuuden unelmansa, kasvanut tytöksi ja neidoksi.

Kaikki ne rikkaat kauneuden aarteet, joilla luonto oli hänet lahjonut,
olivat kuten unessa langenneet alas Demeter Banjalukin tyttärelle.

Kuukin tunki samaan aikaan katseensa neidon makuuhuoneeseen, sama kuu,
joka niin usein lainaa valonsa nuorille sydämille, jotka muutoin eivät
voi lähestyä toisiaan.

Nicodem säpsähti.

Tuolla vastapäätä seinän vieressä oli satumaisen kauniisti järjestetty
vuode.

Tämän saaren asukkaat näyttivät olevan ihmeellisiä ihmisiä, joilla oli
toisellaiset elämäntavat kuin muilla ihmisillä.

Yksinkertaisesta puusta tehty sänky oli peitetty turkkilaisella matolla
ja sen päälle oli pantu useita silkkipatjoja.

Tällä vuoteella, jonka Demeter Banjaluki rakkaalla kädellä oli
järjestänyt tyttärelleen, uinui Sylva koko neitseellisessä
kauneudessaan, peitteenä hieno, valkoinen silkkipeitto, josta hänen
tummat kiharansa jyrkästi erosivat.

Hienolla peitolla näkyivät ruumiin hurmaavat muodot niin selvästi, kuin
olisi vaan hieno huntu ollut levitetty sen yli, ollen samalla peittävä
ja läpinäkyvä.

Hymy leikitteli Sylvan huulilla.

- Ehkä hän uneksii minusta? kuiskasi Nicodem itsekseen vapisevalla
äänellä. — Sillä totta puhuen voin panna pääni pantiksi, että olen
ensimäinen mies, joka on astunut tämän nuoren olennon tielle.

Mutta, nyt minä herätän hänet! Hän nukkuu yksin näen minä!

Siitä juuri olin hiukan huolissani, jos vanhus nukkuisi samassa
huoneessa hänen kanssansa.

Mutta Jumalan kiitos, niin ei näy olevan laita!

Eteenpäin siis!

Hän nosti kätensä ja naputti hiljaa ikkunalle.

- Sylva! huusi hän sitte puoliääneen. — Sylva, herää! Minä se olen
metsästäjä, joka on sinulle lähettänyt tervehdyksensä.

Nukkuva säpsähti vuoteellaan, kuullessaan ihmisääntä.

Mutta hän luuli vaan uneksivansa.

Sillä hän levitti kätensä, hänen rintansa kohosi ja uneksiva ääni
tunkeutui hänen huuliltaan.

- Sylva! huusi Nicodem vielä kerran. — Rakas, armas olento herää!

Hiljaa huudahtaen nousi Demeterin tytär ylös vuoteellaan.

Hän heitti silmäyksen ikkunaan päin.

Sitte vaipui hän takaisin vuoteelle ja veti silkkipeiton leukaan asti.

- Oletko vihainen minulle, kaunis Sylvani, että uskalsin näin lähestyä
sinua? kysyi Nicodem, viettelijä, joka hyvin tunsi sen kielen, joka
löytää tien nuorten, kokemattomain tyttöjen sydämiin.

Sano sana ja minä menen, enkä tule enää koskaan, koskaan takaisin!

Mutta jos pidät minusta hiukkasen, jos minun lämpimät rakkauden
rukoukseni ovat liikuttaneet sinun sydäntäsi, niin — tule sitte
hetkeksi ikkunaan ja anna minun katsella sinun armaita kasvojasi!

Syntyi minuutin hiljaisuus. Silloin kuului hiljainen, vapiseva ääni.

- Käänny pois, niin minä tulen ikkunaan!

Nicodem totteli. Hän kääntyi pois ja antoi hänen heittää hameen yllensä.

Mutta Sylva ei ottanut edes niin paljon aikaa, että olisi pannut sukat
ja kengät jalkaansa.

Ehkä hän myös pelkäsi, että äiti Cyrilla, joka nukkui seinä seinässä
hänen kanssaan, heräisi, jos hän kulkisi kengät jalassa lattialla.

Niin hiljaa kuin mahdollista hiipi hän ikkunan luo ja avasi sen yhtä
viattomasti kuin lapsi, joka ei tiedä, että susi seisoo tuolla ulkona
ja tahtoo repiä sen kappaleiksi.

Ja koko hänen sielunsa viattomuus ilmeni siinä huudahduksessa, jolla
hän ensin tervehti Nicodemia.

- Tuon näköinenkö sinä siis olet! kuiskasi hän katsoessaan viekkaan
miehen kasvoihin, jotka hymyillen häntä tarkastivat. — Sinä olet hyvän
näköinen!

- Ja sinä olet hurmaavin olento, jota silmäni koskaan ovat nähneet,
vastasi Lunjevica. Sinun rinnallasi täytyy kaiken vaaleta, itse
ruusunkin.

- Elä puhu pahaa ruusuista! sanoi Sylva. — Minä rakastan ruusuja.

- Ja minä myös niitä rakastan, siksi rakastan sinuakin, sinä ruusujen
suloinen sisar! vastasi Lunjevica, joka juuri muisti lukeneensa
sellaisen lauseen eräästä ranskalaisesta romaanista ja oli hän silloin
paljon pitänyt siitä.

- Sinä olet kirjoittanut minulle niin helliä sanoja, jatkoi Sylva, että
ne tulivat luokseni kuin tervehdys vieraalta maalta.

- Maailma on sinulle vielä vieras, lapsi raukka, joka olet tuomittu
aina asumaan tällä yksinäisellä saarella!

Mutta kerran saat oppia tuntemaan maailmaa, ja kaikki sen ilot ja
loiston. Sen vannon sinulle. Oi, minulla on niin paljon sanottavaa
sinulle, rakas tyttöni, päästä minut sisälle!

Saanko tulla ikkunasta luoksesi?

Ja hän oli sennäköinen, kuin aikoisi hän ilmaa Sylvan suostumustakin
panna aikeensa toimeen.

Mutta Sylva ei väistynyt ikkunasta, vaan sanoi äkkiä hänelle:

- Ei, sitä et sinä saa tehdä.

Minä olen luvannut äiti Cyrillalle, etten koskaan päästä vierasta
ihmistä meidän taloomme. Hän arveli, että se saattaa olla varas.

- Tahdotko sitte ajaa minut pois? huudahti Nicodem teeskennellyn
epätoivoisella äänellä. — Oi Sylva, minä olin kuvitellut, kuinka ihanaa
olisi, jos joskus saisin laskea käteni sinun vyötäisillesi ja katsoa
sinun silmiisi.

Mutta täällä en voi sanoa sinulle kaikkea.

Päästä minut sisälle, tee minut onnelliseksi!

Sylva mietti hetkisen. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.

- Minä tulen luoksesi neljännestunniksi, sanoi Sylva viivytellen. —
Näetkö tuota vanhaa tornia tuolla?

Tätä sanoessaan osoitti hän Janitschartornia, jonka korkea,
turkkilaisen puolikuun koristama kupooli kohosi ikivanhain puiden
takana.

- Tuotako rauniota tarkoitat? vastasi Nicodem. — Kyllä sen näen. Mutta
mitä sillä tarkoitat?

- Siellä tahdon tavata sinua.

Siellä on hiljaista, siellä voit sinä sanoa minulle kaikki, jonka
katsot välttämättömäksi minulle uskoa.

Minä annan sinulle avaimen.

Sillä pääsee tornin kupoolihuoneeseen. Odota minua siellä! Minä puen
ensin päälleni, mutta niin pian kuin se on tehty, tulen heti sinun
luoksesi!

Kuinka riemuitsikaan roistomainen viettelijä kuullessaan nämä sanat!

Tuolla hiljaisessa tornissa tahtoi tyttö tavata häntä. Oivallista! Tämä
oli paljon enemmän, kuin hän oli odottanutkaan.

Sillä tuolla vanhan tornin hiljaisessa kammiossa olisi tyttö hänen
omansa, hänen täytyisi olla!

Kun hän sitte kerran oli langennut — haa — silloin pikku karitsa kyllä
kesyyntyisi, kuten niin moni muukin!

Sylva vetäytyi pois ikkunasta ja meni hakemaan avainta, joka riippui
seinällä muiden joukossa.

Hän ojensi Nicodemille avaimen, jonka tämä otti ahnain käsin.

- Äiti Cyrilla on oikeastaan kieltänyt minua astumasta torniin, sanoi
hän — ja hän on ennustanut, että onnettomuus kohtaa minua, jos joskus
olen tottelematon.

Ja kuitenkaan, lisäsi hän vienolla, sydämellisellä äänellä — en voi
vastustaa kiusausta pitää käsiäni sinun käsissäsi.

Mene nyt, minä tulen perästä.

- Kiitos, herttainen tyttö! kuiskasi Nicodem. — Elä nyt ajattele sitä,
mitä äiti Cyrilla on sanonut!

Vanhat ihmiset ovat niin konstikkaita ja heidän ennustuksensa eivät ole
penninkään arvoiset.

Elä anna minun odottaa liian kauvan! Minä palan halusta saada tavata
sinua.

Hyvästi siksi kun olemme kahden kesken!

Sylva seisoi ikkunassa, kunnes oli varma siitä, että hän oli tullut
torniin.

Silloin meni hän pois ikkunasta ja istuutui jakkaralle alkaen panna
jalkaansa sukkia ja kenkiä.

- Teenköhän ehkä väärin? kuiskasi hän sitä tehdessään itsekseen. — En,
en varmaankaan!

Tyttö keskeytti äkkiä puheensa.

Joku varjo ikkunassa näkyi huoneeseen.

Olikohan metsästäjä tullut takaisin?

Ehkä hän ei ollut saanut auki tornin ovea tai oli mahdollisesti joku
muu vastoinkäyminen tullut?

Sylva nosti päätään.

Samassa pääsi häneltä heikko huudahdus ja hän hyppäsi ylös tuoliltaan.

Avonaisessa ikkunassa seisoi jo mies ikkunalaudalla.

Mutta se ei ollut metsästäjä, vaan eräs toinen, pitkä laiha mies, jolla
oli linnun kasvot ja ilkeät silmät, jotka katsoivat uteliaasti ja
ivallisesti häneen.

- Kuka te olette? Mitä tahdotte? huudahti Sylva vapisevalla äänellä.

Äiti Cyrilla herää! Oi — mitä pahaa olen minä tehnyt teille?

Nämä Sylvan sanat katosivat puolittain tiheään huiviin, jonka Matias
Sperber, tyttökauppias — sillä hän se oli, joka nuolennopeudella oli
juossut tytön makuuhuoneeseen — heitti yli onnettoman tytön pään ja
hartioiden.

Ryöstölintu ei hyökkää nopeammin saaliinsa kimppuun kuin tämä mies
hyökkäsi Sylvan päälle.

Ruumiinsa painolla oli hän syössyt Sylvan kumoon.

Nyt oli hän polvillaan tytön päällä ja tukahutti huivilla hänen
valituksensa ja rukouksensa.

Armotta sitoi hän hänen kätensä ja jalkansa.

Sitte otti hän saaliinsa ja hyökkäsi ulos ikkunasta.

Hän juoksi rajusti kantaen tytön saaren yli rantaan.

Kun hän tuli alas pajupensasten luo, päästi Matias Sperber lyhyen
vihellyksen.

Heti vastattiin tähän merkkiin alhaalta rannasta.

Kaksi villin näköistä miestä riensi esille.

- Heti täältä! kuiskasi Matias Sperber. — Onko venhe kunnossa?
Toimittakaa tämä venheeseen ja sitte heti laivaan!

Pelkään vähän, että hänen ensimäinen huutonsa herätti takaa-ajajia!

Puoli minuuttia myöhemmin oli onneton Sylva makaamassa venheen
pohjalla, jota molemmat miehet soutivat voimakkailla käsillä.

Venhe pistäytyi Tonavan virtajuopaan ja kulki nopeasti virran mukana.

Matias Sperber istui ruorissa ja katsoi alas olentoon, joka makasi
hänen jaloissaan ja jonka kasvot vielä olivat huivin peitossa.

Olen nähnyt häntä vaan sekunnin ajan, mutisi hän, mutta sen tiedän,
että hän on kaunein tyttö, mitä olen tavannut.

Niin, Demeter Banjaluki, minulla on todellakin syytä olla sinulle
erittäin kiitollinen.

Ja vaikka olisit pyytänyt kymmenen tuhatta frangia tästä naisesta, niin
olisin maksanut sinulle sen summan, jos vaan olisin ensin saanut nähdä
hänet.

Ei kauan viipynyt, ennenkuin pikku venhe pysähtyi erään höyrylaivan
sivulle, joka oli ankkurissa Belgradin ulkosatamassa.

Nuoraportaat laskettiin laivasta ja niitä myöten kiipesi Matias Sperber
ylös kauniin saaliinsa kanssa ja katosi sen kanssa heti alas kajuutaan.

- Nyt vapautan sinut silkkihuivistasi! huudahti Sperber ja avasi
auki huivin, johon Sylvan pää oli ollut käärittynä. — Sillä nyt olet
tallessa, tyttö, ja me voimme selittää asian toisillemme.

Vielä sittenkin, kun silkkihuivi oli otettu pois, oli hän puhumattomana
hyvän aikaa.

Liikkumattomana istui hän tuolilla, johon Sperber oli pannut hänet
istumaan.

Suurin, kyyneltynein silmin tuijotti hän siihen ilkeään mieheen, jolla
oli linnun kasvot, saamatta selville, mitä hänelle oikeastaan oli tehty
ja mitä tämä harvinainen ryöstö merkitsi.

Seuraavalla hetkellä piti hänen kumminkin saada hirvittävä selitys.

- Kuules, pikku kyyhkyseni, sanoi Sperber ja koetti rosoisella
kädellään isällisesti taputtaa häntä pään päälle, minkä Sylva kumminkin
nopealla liikkeellä esti — muutamain tuntien kuluttua pitää sinun
jättää Belgrad.

Näetkös, minä olen noutanut sinut vähäpätöiseltä saareltasi, jotta
saisit asua ihanassa, suuressa kaupungissa, komeassa talossa.

Siellä voit huvitella itseäsi niin paljon kuin tahdot.

Sinä saat ystäviä ja kauniita vaatteita, saat syödä ja juoda hyvää —
sanalla sanoen, sinä saat kaikkea, mikä voi tuottaa sinulle iloa.

Sylva ojentihe.

Tällä hetkellä liikkui hänessä jotakin, joka muistutti, että hän oli
isänsä tytär.

Sillä hänet täytti vastustusvoima ja tarmo, ettei hän ollut sellaista
koskaan ennen tuntenut.

- Minä en tunne sinua! huusi hän. — Minä en tiedä, kuka sinä olet!

Minä en tahdo tulla kanssasi!

Minä en tahdo sinun kauniita vaatteitasi, enkä tahdo sinulta ystäviä
itselleni.

Kotiin tahdon minä, kotiin saarelleni, äiti Cyrillan luo, ja voi sinua,
jos et tee, kuten minä tahdon.

Nuori tyttö huusi nämä sanat teeskentelemätttömän kärsimyksen ja tuskan
vallassa.

Mutta Matias Sperberiin eivät ne tehneet pienintäkään vaikutusta.

Hän oli tottunut siihen, että hänen uhrinsa, joita väkisin kuletettiin,
alussa puhuivat tähän tapaan, valittivat, uhkasivat, raivosivat, kunnes
vihdoin hitaasti, mutta varmasti kadottivat vastustusvoiman, kun
näkivät, että kaikki oli turhaa.

- Ja mitä aiot sinä tehdä, rakkaani, vastasi Sperber — jos minä olen
kuuro sinun valituksillesi, jos en vie sinua saarellesi, vaan vien
mukanani?

- Silloin, huudahti Sylva, ja hänen mustat silmänsä välähtivät
omituisella tavalla — kuolen minä.

Minun ruumiini saat sitte kulottaa mukanasi.

- Siitäkin asiasta olen pitänyt huolen. Katsoppas vaan ympärillesi
täällä kajuutassa!

Täällä ei ole ainoatakaan esinettä, jolla voit vähääkään vahingoittaa
itseäsi.

Minä olen liian hyvä ihminen, näetkös, jotta tahtoisin sinulle
kärsimyksiä.

- Ja kuitenkin tahdotte te saattaa minulle suurimman tuskan, mitä
ihminen koskaan voi minulle tehdä! huusi Sylva itkun tuhahuttamalla
äänellä. — Sillä sinä tahdot riistää minut irti niistä, joita rakastan.

Oi, vapise minun isäni vihaa!

Hirmuisesti kostaa hän sinulle, kun hän kerran saa tietää, että sinä
olet ryöstänyt hänen tyttärensä, hänen parhaan aarteensa maan päällä!

- No, mikä on sitte isäsi nimi? kysyi Matias Sperber, jonka sisällä
heräsi äkkiä epämääräinen epäilys.

- Hänen nimensä on Demeter Banjaluki. — Ja minä olen Sylva, hänen ainoa
lapsensa!

- Demeter Banjaluki? sanoi Sperber hämmästyneenä ja peräytyi taapäin.

Nyt oli hänellä kaikki selvänä ja yksinpä tuo suuri roistokin vapisi
ajatuksesta, joka nyt kulki läpi hänen sielunsa.

- Herra Demeter on siis isäsi? jatkoi hän, astui lähemmäksi ja tunki
katseensa hänen silmiinsä.

Herra Demeter? Pitkä, hoikka, noin neljänkymmenen vuoden vanha mies,
jolla on musta tukka ja terävät silmät sekä pieni arpi vasemmalla
puolen otsaa?

- Tunnetko isäni? huudahti Sylva ja tätä sanoessaan heräsi hänen
sielussaan jonkunmoinen toivo, että tuo hirmuinen ihminen nyt
vapauttaisi hänet. — Jos tunnet hänet, niin et voi tehdä hänelle niin
hirveän pahaa, että ryöstät hänen lapsensa.

Jos tunnet hänet, niin tiedät myöskin, että sinun täytyy suuresti
pelätä isäni vihaa!

- Pelätä! Niin, se on juuri oikea sana! sanoi Matias Sperber
ivallisesti nauraen.

Minä panen pääni pantiksi, että hän on Serbiassa tuhat kertaa enemmän
pelätty kuin rakastettu! Sillä sinun isäsi on —

Matias Sperber ei lausunut ajatustaan loppuun.

Sillä hänen mielestään oli parempi, ettei tyttö tällä hetkellä tiennyt,
mitä hirvittävää tointa hänen isänsä harjoitti.

Tästä tulisi erittäin vaikuttava isku, jolla hän myöhemmin sopivassa
tilaisuudessa toivoi saavansa aikaan suuren vaikutuksen.

Sillä voisi hän uhata tyttöä ja tehdä hänet kesyksi, jos Wienissä
johtuisi hänen mieleensä ruveta kapinoimaan häntä ja sitä kohtaloa
vastaan, johon hän oli aiottu.

Mutta Sylvan poskille levisi vihan puna ja hänen äänessään oli käheä
sointu kun hän huusi:

- Elä uskalla häväistä minun isääni, kurja! Sillä isäni on paras ja
jaloin mies ihmisten seassa.

Kuuletko, minä kiellän sinun sanomasta pahaa isästäni!

- Pahaa? huudahti Sperber ivallisesti. — Oh, minä kyllä pidän varani,
etten sano mitään pahaa rakastettavasta herra Demeteristä enkä puhu
mitään, joka loukkaisi häntä!

Minulla on päinvastoin syytä olla erittäin kiitollinen hänelle, sillä
se oli hän itse, eikä kukaan muu, joka möi sinut minulle!

Kauhun huuto pääsi Sylvan huulilta.

Mitta oli täysi ja liika vuoti pois. Pyörtyneenä makasi tyttö sieltä
yksinäiseltä Tonavan saarelta naisten ryöstäjän jalkojen juuressa.




YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Kosto.


Puoli tuntia myöhemmin lähti höyrylaiva Belgradin satamasta ja kulki
pitkin Tonavaa. Koneet toimivat vielä jokseenkin kohtuullisella
voimalla, sillä kapteeni oli vastannut Matias Sperberille, joka oli
kehoittanut häntä kulkemaan täydellä voimalla, että joen monet mutkat
ja käänteet sekä erittäinkin monet hiekkapankit vaativat mitä suurinta
varovaisuutta.

- Kun kerran olemme päässeet Belgradin näkyvistä, niin voimme kulkea
kilpaa tuulen kanssa, vakuutti kapteeni herralleen, — sillä silloin
laajenee Tonava taas ja kulkuväylä on syvä. Mutta nyt on paras kulkea
hitaasti, jollemme tahdo tarttua pohjaan.

Matias Sperber oli heittänyt ylleen viitan ja kulki kannella
edestakaisin ja näytti siltä kuin mies, joka on täyttänyt
velvollisuutensa ja omaksi tyytyväisyydekseen tehnyt hyvän kaupan.

Itse asiassa oli wieniläinen mies mitä loistavimmalla tuulella.

Kaikki oli käynyt hyvin, varsinkin toivoi hän erinomaista ansiota
Sylvan vangitsemisesta.

Hänestä tullaan taistelemaan, mutisi hän. Wienin herrat eivät saa
silmiään hänestä, kun he kerran ovat nähneet hänet. Ei kukaan ole ollut
niin kaunis kuin hän.

- Minä en päästäisi häntä nyt luotani, vaikka minulle tarjottaisiin
hänestä kaksikymmentä tuhatta frangia.

Mutta, tuhat tulimmaista, mikähän lienee tuon Demeter Banjalukin
saattanut antamaan minulle oman tyttärensä?

Juuri samalla hetkellä, kun hän mainitsi Banjalukin nimen, kuului hänen
korviinsa huuto ulkoa laivan sivulta:

- Matias Sperber, onko hän laivassa? kysyi ääni.

Viettekö te nyt häntä mukaanne Serbiasta?

Sperber säpsähti kovin hämillään.

Hän säikähti, kun niin äkkiä odottamatta sai kuulla juuri tämän
äänen, sillä se ei ollut kenenkään muun kuin sen, jota hän nyt niin
innokkaasti ajatteli. Se oli näet Demeter Banjaluki, Mustain vuorten
ryöväri, joka puhui.

Mutta ainoastaan silmänräpäyksen kesti Sperberin hämmästys.

Hetken epäröityään meni hän laivan reunalle ja katsoi veteen.

Silloin näki hän venheen, joka oli niin lähellä höyrylaivaa, että kuohu
milloin hyvänsä voivan täyttää sen ja venheessä seisoi mies.

Se oli Demeter Banjaluki.

- Minun täytyy tietää, kuinka asia on? huusi ryöväri Sperberille.
Siksi olen odottanut teitä tässä paikassa, jossa laivan täytyy kulkea
erittäin hitaasti.

Vastatkaa siis, löysittekö hänet siitä vanhasta tornista, kuten sanoin
teille?

Nyt selvisi Sperberille, että Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut
tehnyt sitä hirvittävää rikosta, että olisi syössyt oman tyttärensä
paheen syliin.

Mutta kuitenkin vastasi hän:

- Niin, hän on täällä, sen saatte uskoa, ystäväni Banjaluki. — Saatte
olla varma siitä, että hän on täällä!

- Tekikö hän vastarintaa?

- Kyllä, hiukan, mutta tiedättehän, ettei se mitään merkitse minulle.

- Niin, minä tiedän, että teillä on hirvittäviä keinoja, joilla
pakoitatte heidät kuuliaisuuteen.

Mutta minä olen varma, että hän kertoi teille ihmeellisiä asioita
siitä, kuka hän oli. Mitä hän kertoikaan? Kuka sanoi hän olevansa?

- Ha, haa, joo, se oli oiva juttu! sanoi Sperber nauraen. —
Ajatelkaahan, sitte kun hän oli koettanut kaikki mahdolliset keinot
saadakseen minut päästämään hänet irti, niin väitti hän viimein
olevansa teidän ainoa tyttärenne ja että hänen nimensä on Sylva!

Demeter Banjaluki nauroi sydämensä pohjasta.

- Vai niin, vai siihen viekkauteen hän sitte turvautui! huudahti hän. —
Ha, haa, se on niin hänen näköistään!

No, minä toivon, ettette hetkeäkään uskonut hänen väitettään!

Kirottu olkoon hän, kun käytti väärin tyttäreni nimeä, se kurja letukka!

- Mutta hän ei voi välttää kohtaloaan! Oh ei! Kahden päivän perästä
toivon olevani Wienissä. Ja sitte —

- No, onnea matkalle! huudahti Demeter.

Sitte lykkäsi hän airollaan venheen laivasta, jotta pieni vene kulki
pitkän matkaa.

Samassa antoi kapteeni kolme merkkihuutoa savutorven vieressä olevasta
piipusta.

Musta savu ja kipinäsade nousi savupiipusta, laivan musta runko kynti
nyt suuremmalla voimalla Tonavan aaltoja.

Demeter seisoi suorana venheessään vaikka se keinui laivan aalloissa ja
katsoi laivaa.

- Mene rauhassa, kuningatar Draga, mene rauhassa sinä Serbian
onnettomuus! Et koskaan tule enää takasin minun isänmaahani.

Minä olen pitänyt valani! Olen vapauttanut Serbian häpeällisestä
kuningat...

- Halloo, pois tieltä! Aiotteko törmätä ihmisten päälle tässä keskellä
virtaa?

Nämä sanat, jotka lausui ylpeä, käskevä ääni, kiskasivat äkkiä
Demeterin mietteistään.

Hän kääntyi ympäri.

Silloin näki hän vähän matkan päässä toisen venheen, jota virta
kuljetti nopeasti hänen omaansa kohti.

Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, hänen täytyi käyttää koko voimansa ja
mielenmalttinsa.

Demeter työnsi aironsa pohjaan saadakseen venheensä lykätyksi
pitemmälle ja voidakseen siten välttää yhteentörmäystä.

Kyynärpäätään myöten työnsi hän airon veteen saavuttamatta pohjaa ja
toinen vene oli jo käsivarren pituuden matkan päässä hänestä.

- Pois tieltä sinä! huusi ylpeä ääni vielä kerran. — Haa, sillä sialla
ei ole aavistustakaan, kenen kuolema siitä koituisi, jos tästä nyt
tulisi yhteentörmäys!

Samassa putosi airo Demeterin kädestä, sormet oikesivat ja jäykistyivät.

Ryövärin käsivarret kohosivat, kuin olisi hän vannonut, kasvot tulivat
kalmankalpeiksi ja piirteet jäykistyivät.

Hän tunsi sen äänen, joka oli puhunut.

Se ei ollut kalastajan ääni, jonka täällä oli tapana öiseen aikaan
laskea verkkojaan.

Tämä ääni — haa, nyt valaisi kuu toisen miehen kasvot, joka kaikin
voimin koetti pitää venhettä etäämpänä ryövärin venheestä, ja nuo
kasvot —

- Nicodem Lunjevica! huudahti Demeter.

Mutta seuraavalla hetkellä pääsi mielipuolen hämmästyksen huuto hänen
huuliltaan.

Sillä siinä Nicodem Lunjevican vieressä, jonka hän nyt tunsi aivan
hyvin, istui tuhdolla toinenkin olento, kallisarvoiseen vaippaan puettu
nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja jonka otsalle mustat kiharat
putosivat ja nämä kasvot —

- Kummitus! Dragan henki! Sperber on murhannut hänet, hän on —

Nämä sanat tunkeutuivat ryövärin kurkusta.

Sitte huudahti hän ja paiskautui suin päin venheen pohjalle.

Mutta Demeter Banjaluki jäi tähän asentoon vaan muutamiksi minuuteiksi,
sillä uudelleen tahtoi hän katsoa sitä kauhistuttavaa näkyä.

Vene, jossa molemmat olennot olivat ja jotka olivat panneet itse
Banjalukinkin niin suuren kauhun valtaan, kiiti samalla hänen venheensä
ohi niin läheltä, että hän olisi voinut ojentaa kätensä ja tarttua
reunaan.

Mutta Demeter jäi makaamaan venheensä pohjalle, kädet ojennettuina.

Sillä nyt tuijotti hän näin läheltä naisen kalpeisiin kasvoihin.

Ja hän — tunsi naisen!

Hän tiesi myöskin, ettei se ollut mikään kummitus, joka oli
näyttäytynyt hänelle Tonavan aalloilla yössä ja sumussa.

- Ei, ei tuhat kertaa ei! huudahti hän. — Se ei voi olla mahdollista!

Mutta se oli todellakin hän, jota Demeter kutsui Serbian
onnettomuudeksi, maan pahaksi hengeksi, jonka hän luuli toimittaneensa
pois tieltä.

Se oli Serbian kuninkaan Aleksanterin puoliso, kuningatar Draga!

Hän istui tuhdolla venheessä ja asetti juuri ylös tukkaansa, joka oli
irtaantunut, sillä aikaa kun veljensä Nicodem souti ja kuletti venhettä
niin pian kuin mahdollista.

Mutta Draga ei tuntenut Demeter Banjalukia, sillä tämä oli pannut pois
liverinsä, jota piti ollessaan Dragan palveluksessa, eikä Draga ollut
nähnyt häntä koskaan muussa puvussa, ja oli sen sijaan pukenut päälleen
sen satumaisen puvun, jota hän Mustain vuorten ryövärinä aina kantoi.

Mitä olisikaan Demeter Banjaluki tällä hetkellä antanut, jos airo ei
olisi liukunut hänen kädestään!

Olisipa Draga ollut nyt hänen käsissään, niin olisi hän nostanut
raskaan airon ja murskannut sillä tuon kurjan naisen pään.

Hän näki, kuinka Tonavan aallot kulettivat venheen rantaan.

Hän näki, kuinka se törmäsi rantaan, kuinka Draga nousi venheestä,
nojautuen veljensä käsivarteen ja hän näki, kuinka nuo molemmat
ihmiset, joita hän niin vihasi, katosivat metsän puiden taakse.

Ja kaiken tämän näki hän kuin unessa.

Eikös hän ollut sulkenut Dragaa Janitschartorniin? Eikö hän ollut sitte
oikein hyvin lukinnut vankilan ovea?

Mutta avaimenhan hän oli antanet Matias Sperberille.

Ja wieniläinen mies — eikö hän ollut äsken vakuuttanut, että hänellä
oli mukanaan laivassa nainen Kuolleitten saarelta ja että hän nyt oli
matkalla Itävaltaan jättääkseen hänet häpeään ja epätoivoon?

Kuinka tämä kaikki on selitettävä?

Äkkiä säpsähti ryöväri, kuin olisi jääkylmä rautakoura tarttunut hänen
sydämensä ympärille.

Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja silmät tulivat jäykiksi kauhusta.

Hirvittävä epäilys, jota hän ei uskaltanut loppuun ajatella, ajatus,
jonka hän tahtoi sysätä luotaan kuten myrkyllisen käärmeen, oli äkkiä
tunkeutunut hänen sieluunsa ja valtasi sen yhä enemmän ja enemmän.

Hän tarttui päähänsä molemmin käsin, päästi huudon ja hyppäsi ylös
sellaisella vauhdilla, että vene oli vähällä kaatua.

Hänen katseensa kulki pitkin veden pintaa.

Hän haki airoa.

Mutta Tonavan aallot olivat vieneet sen aikoja sitte.

Mutta mitäs se teki!

Demeter Banjaluki alkoi käsillään työskennellä vedessä venheen molemmin
puolin ja ne olivatkin vahvat airot, joilla hän kuljetti venheen ulos
virran juovasta ja vei sen lähemmäs sitä saarta, jolla tämän yön
näytelmä oli näytelty. Sillä sinne tahtoi hän.

Siellä kaukana, harmaiden pajupensasten vieressä tahtoi hän nousta
maihin. Vielä kerran tänä yönä tahtoi hän astua saarelle, vapautuakseen
epäilyksistään, jotka kalvoivat hänen sieluansa kuten läpi nälkiintynyt
peto, sinne tahtoi hän, vapautuakseen ajatuksesta, joka oli piintynyt
hänen sieluunsa, päästäkseen siitä hulluudesta, joka raivosi hänen
veressään ja aivoissaan, siitä hirvittävästä mielijohteesta, joka
seurasi häntä kuin kummitus, jota hän ei uskaltanut katsoa kasvoihin.

Sillä äkkiä oli häneen tullut se hirvittävä ajatus, että tässä täytyi
olla joku erehdys.

Kuningatar Draga oli vapaa ja kuitenkin oli Sperber vienyt mukanaan
saaliin.

Demeter ei voinut, vaikka olisi kuinka miettinyt saada näitä seikkoja
soveltumaan yhteen.

Mutta — jos nyt vanki, jonka Sperber tällä hetkellä jo oli vienyt
Itävallan alueelle, ei ollut valehdellut, jos hän ei todellakaan ollut
kuningatar Draga — eikähän hän ollutkaan, koska hän äsken oli nähnyt
Dragan kulkevan ohi venheessä veljensä Nicodemin rinnalla — jos tämä
onneton uhri todellakin oli puhunut totta, jos hän ei ollutkaan Draga,
vaan Sylva, hänen oma tyttärensä —

Demeter löi puristetuilla nyrkeillään ohimoihinsa ja putosi hetkeksi
venheeseen.

Muutamien sekuntien kuluttua hyppäsi hän taas ylös ja alkoi uudestaan
suonenvedontapaisesti työskennellä vedessä, ja suuret hikikarpalot
juoksivat pitkin poskia.

Vihdoinkin oli Demeter tullut saarelle.

Hän ei edes odottanut siksi kunnes vene kolahti rantaan, vaan hyppäsi
siitä, kun se vielä oli syvässä vedessä.

Mitä huoli hän siitä, jos vajosikin vyötäisiään myöten veteen!

Hän kulki vedessä rantaa kohti kuin myrsky, jotta vesi pärskyi
ympäriinsä.

Ja tuskin tunsi hän kovan maan jalkainsa alla, kun alkoi jo juosta,
juosta, kuin olisi ollut henkensä vaarassa.

Pyh, hänen oma elämänsä!

Kuinka surkean vähäpätöiseltä tuntui se hänestä verrattuna siihen
arvoitukseen, joka hänen nyt oli ratkaistava, siihen kysymykseen, johon
hänen nyt oli saatava vastaus, siihen vahinkoon, joka nyt uhkasi häntä.

Kuten piilopaikastaan hätyytetty tiikeri hyökkäsi Demeter saaren poikki
ja suoritti tuon tutun matkan kolmannessa osassa siität ajasta, joka
nopealta juoksijalta siihen meni.

Nyt seisoi hän jo sen pienen talon ulkopuolella, jonka hän kerran omin
käsin oli rakentanut, sen talon, jonka hän oli valinnut asunnoksi
rakkaalle lapselleen ja sille rehelliselle naiselle, jonka oli valinnut
lapsensa onnen valvojaksi.

Ovi oli kiinni. Demeter huokasi helpotuksesta.

Jumalan kiitos, tästä ei hän ole voinut mennä sisälle.

Koko maja oli muuten sen näköinen, kuin ei siellä olisi tapahtunut
vähintäkään, joka olisi ollut jostain merkityksestä.

Ikkunat olivat pimeässä.

Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei löytynyt mitään, joka
pienimmälläkään tavalla olisi tehnyt Demeteriä levottomaksi.

Mutta Barkas — missä oli hänen uskollinen koiransa?

Miksi ei se haukkunut, kun kuuli tulevien askeleita?

Tämä huolestutti Demeteriä.

Mutta heti lohdutti hän itseään taas sillä, että Barkas oli ehkä
tuntenut herransa askeleet ja pysyi sentähden tyynenä.

Demeter oli juuri aikeessa koputtaa ovelle herättääkseen äiti Cyrillan
ja Sylvan, sekä antaakseen heidän tietää, että hän oli täällä — mutta
sitte päätti hän kiertää talon ympäri.

Hän ei ollut ennättänyt ottaa kymmentä askelta kun hän äkkiä sai nähdä
jotain, joka pani tuon vahvan miehen vapisemaan kuin lapsi.

Jonkun matkan päässä talosta suuren leppäpuun vieressä makasi musta
ruumis suorana, liikkumattomana.

- Koira! änkytti Demeter ja säikähdys vei häneltä melkein puhekyvynkin.
— Se on Barkas, onneni uskollinen vartija!

Demeter riistihe väkisin huumauksestaan.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän sen mustan esineen luona ja käheällä
huudolla heittäytyi hän sen yli.

- Barkas, Barkas, ystäväni, tällaisenako sinut löydän! huudahti Demeter
kauhusta vapisevalla äänellä. — Avaa toki silmäsi, Barkas, minä se olen
isäntäsi!

Etkö kuule, mitä sanon? Herää nyt.

Haa, se on kuollut — kuollut!

Ei, Jumalan kiitos, ei aivan — ei aivan. Se liikkuu.

Miten sydäntä särkevin katsein katsoo se minuun, kuin tahtoisi se
rukoilla apua!

Barkas parka, ne ovat myrkyttäneet sinut!

Koira, joka nähtävästi oli kuolemaisillaan, päästi hiljaisen,
valittavan äänen.

Se kuului niin surkealta, että kyyneleet tulvivat voimakkaan miehen
silmiin, joka oli niin tottunut kuolemaan ja kauhuun.

Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä lakkasivat Demeterin kyyneleet
vuotamasta.

Hän työnsi pois luotaan koiran pään, jonka tämä oli ojentanut häntä
kohti ja juoksi ylös tuskasta huutaen.

Lapseni — Sylva — laupias Jumala! Ne ovat tappaneet Barkaksen
voidakseen sitte viedä pois Sylvan!

Demeter horjui kuin juopunut pimeässä takasin taloon. Hän saapui ovelle.

Molemmilla nyrkeillään löi hän ovelle, kuin olisi hän tahtonut lyödä
sen sisälle.

- Herää, herää, äiti Cyrilla! huusi hän äänellä, joka kaikui yli koko
saaren. — Herää, Sylva, näyttäydy, lapseni! Minä se olen, isäsi!

Kun ei hän heti kuullut vastausta sisältä, syöksyi hän koko ruumiinsa
painolla ovea kohti, niin että paksut laudat särkyivät ja sirpaleiden
lomasta syöksyi hän sisään.

Mutta silloin avautui erään sisähuoneen ovi.

Eräs vaippaan pukeutunut olento meni Demeteriä vastaan.

- Äiti Cyrilla, sanoi ryöväri läähättäen, nähdessään vanhuksen — tekö
se olette?

- Minä se olen, Demeter! Anteeksi, että tulen teitä herättämään!

Mutta sieluani repii sanomaton tuska. Sylva — missä on Sylva?

- Jumala taivaassa, oletteko kadottanut järkenne, Demeter! vastasi
Cyrilla, valaisten kynttilällä, joka oli hänen kädessään, miehen
kalpeita, tuskan vääristämiä kasvoja. — Miksi kysytte Sylvaa?

Hän on täällä talossa tietysti. Hän nukkuu.

Siitä on vaan pari tuntia, kun painoin suudelman hänen otsalleen.

- Pari tuntia vaan? kuului Demeterin huulilta. — Pariko tuntia vaan,
sanotte?

Pois tieltä, jotta pääsen hänen luoksensa! Minun täytyy katsoa,
ennenkuin voin uskoa!

Hän sysäsi syrjään pelästyneen mummon ja hyökkäsi ovea kohti tyttärensä
makuuhuoneeseen.

Hän viskasi sen selälleen, horjui kynnyksen yli ja kulki silmät
suurina, tuijottavina vuodetta kohti.

Äiti Cyrilla, joka oli vavisten jäänyt seisomaan eteiseen, kuuli
vaan puoliksi tukahutetun huudon, ja sitte kumean jymähdyksen ja kun
hän pahojen aavistusten vallassa riensi Demeterin jälkeen, näki hän
hirvittävän näyn.

Komea, vahva mies oli heittäytynyt suin päin vuoteeseen.

Hän kiskoi ja repi sitä molemmin käsin, repi rikki silkki peiton, joka
oli peittänyt Sylvan hentoja jäseniä.

Hän puri patjoja kuin villipeto ja päästi katkonaisia raivon ja tuskan
huutoja, joiden täytyi panna joka sydän vapisemaan.

- Demeter, Jumalan äidin tähden, Demeter, sanokaa, mitä teette.

Hän ei vastannut mitään.

Hän jatkoi vaan hakemistaan, kuin olisi hän yhä toivonut löytävänsä
sieltä sitä, jota sielunsa niin sanomattomasti halusi.

Mutta äkkiä ojentausi hän suoraksi. Äiti Cyrilla horjui taaksepäin.

Vaikka oli niin vanha, ei hän ollut vielä koskaan nähnyt ihmiskasvoja,
jotka olisivat kuvastaneet niin hirmuista epätoivoa.

- Lapseni! vaikeroi Demeter ja valkoinen vaahto tunki hänen suustaan. —
Tyttäreni! Haa, Cyrilla, missä on lapseni, missä on Sylva?

Kuu äiti Cyrilla ei heti vastannut hänelle, tarttui Demeter äkkiä
hänen olkapäihinsä ja puristi häntä, jotta hän oli menehtyä ja luuli
pyörtyvänsä.

- Minä tahdon lapseni takaisin! huusi onneton mies, joka tällä hetkellä
näytti kokonaan menettäneen järkensä. — Kuuletko, minä tahdon lapseni!

Tässä on isä, joka puhuu sinulle, joka vaatii tytärtänsä takasin.

Enkö ole uskonut häntä sinun huostaasi? Etkö vannonut minulle, että
pidät hänestä huolta?

Ja missä on nyt Sylva? Missä hän on? Mitä on hänestä tullut?

Poissa, varastettu, ryöstetty!

- Siitä Jumala varjelkoon! huudahti äiti Cyrilla. — Se ei voi olla niin!

- Mutta katso, ikkuna on auki! Siitä on ryövärin täytynyt tunkeutua
sisälle.

- Ryövärin? sanoi Demeter Banjaluki niin kamalasti nauraen, että koko
talo kaikui, kuin olisi joka nurkka suhissut sitä samaa sanaa, jonka
Demeter äsken lausui — Ryöväri?

Siis löytyy Serbiassa muitakin ryöväreitä!

Ha haa! Sepä olisi todellakin kohtalon ivaa, jonka tuo saatanan kohtalo
on minulle toimittanut.

Varas varkaan varastaa, konna konnan!

Mutta tämä koira ei tyytynyt kultaan, kuten minä tyhmyydessäni olen
aina ollut! Eikä vereen, joka vielä tuntuu tahmealta minun sormissani!

Ei, hän ottaa enemmän, tuhat kertaa enemmän, hän ottaa viattomuuden,
nuoren tytön kunnian ja...

Hänen voimansa olivat lopussa.

Hän ojensihe äkkiä suoraksi ja seisoi siinä silmänräpäyksen, mutta
kaatui heti taaksepäin tyhjälle vuoteelle, jossa muutamia tunteja sitte
hänen hellästi rakastettu tyttärensä oli levännyt.

Äiti Cyrillakin oli surun murtamana.

Mutta hän oli nainen, jota kohtalo oli jo niin kovasti koetellut, että
hänellä tuskin oli enää kyyneleitä jälellä.

Hänellä oli rohkea sydän, joka aina oli valmis lohduttamaan muita
heidän syvimmissä kärsimyksissään.

Hän heittäytyi polvilleen Demeterin viereen, kumartui hänen puoleensa
ja kuiskasi tarttuen hänen käsiinsä:

- Onneton, rohkaise mielesi!

Mutta seuraavalla hetkellä horjahti äiti Cyrilla kauhistuneena taapäin,
sillä mieletön nauru kaikui Demeterin rinnasta.

- Tänne peili! Peili tänne, sanon minä!

- Herra Jumala, hän on tullut hulluksi! mumisi äiti Cyrilla itsekseen
ja löi kädet kasvoilleen. Mutta eihän siitä voinut muuta tullakaan.

Ainoa, jota hän todella rakasti maan päällä, ainoa, jonka hän pelasti
haaksirikosta on kadotettu, ehkä ainiaaksi.

- Oi, sinullahan ei ole peiliä tietääkseni.

Minähän itse kielsin sinun hankkimasta sellaista paholaisen kapinetta
taloon, ettei ylpeyden henki pääsisi Sylvan sydämeen.

No, sitte menen virran rannalle kun aurinko on noussut ja katson
kuvaani vedessä.

Silloin, silloin saan nähdä sen perkeleen, joka on saanut aikaan tämän
yön pahat työt!

- No, mutta rauhoittukaa nyt! Säälikää itseänne, pyyteli äiti Cyrilla.

Jumala tietää, että te, jos kukaan, olette viaton sellaiseen!

Ennemmin voisin syyttää itseäni, etten ole ollut kylliksi valpas.

- Te? Ei, äiti Cyrilla, te ette ollut se, joka syöksi Sylvan turmioon!
ähkyi Demeter. — Katso minua, äiti Cyrilla!...

Eikö niin, minähän olen isä, tai ainakin olin kerran?

Mutta oletko koskaan nähnyt isää, joka myö oman tyttärensä?

No kuulkaa siis, äiti Cyrilla ja tuomitkaa ja halveksikaa minua sitte
tuhat kertaa enemmän, kuin mitä tähän asti olette varmaan salaisuudessa
tehnyt!

Minä olen itse keinotellut oman, oman lapseni tämän wieniläisen
tyttökauppiaan käsiin!

Käheä nauru seurasi näitä sanoja.

Voimakkaan miehen ruumis tutisi ja hänen silmänsä sulkeutuivat.

Demeter Banjaluki oli mennyt tainnoksiin.




KAHDESVIIDETTÄ LUKU.

Poika tuominnut isänsä kuolemaan.


Kuningatar Draga oli yhden sellaisen tapahtuman kautta, joka niin usein
tekee tyhjiksi viisasten ja varovaisten ihmisten aikeet, välttänyt sen
hirvittävän kohtalon, jonka eversti Maschin, Stefan Naumovitsch ja
Demeter Banjaluki olivat hänelle valmistaneet.

Kun Nicodem oli avannut tornin suljetun ulko-oven ja noussut ylös
portaita, jotka veivät tornin ylempiin osiin, seisoi hän pian sen oven
edessä, johon hänen avaimensa piti sopia Sylvan neuvon mukaan.

Hän oli jo pistänyt avaimen lukkoon, kun hän äkkiä pysähtyi, seisoi
hiljaa ja kuunteli.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuulut sisältä kumean äänen, ähkymistä,
joka nousee kuolemaisillaan oleva ihmisen rinnasta.

Nicodem Lunjevica oli kevytmielinen, hänellä oli paljon virheitä, mutta
rohkeutta häneltä ei puuttunut.

Se muodostui usein uhkarohkeudeksi, kun oli joku vaara kysymyksessä.

Hän koputti siis hiljaa ovelle ja kysyi puoliääneen.

- Onko siellä ketään?

Onko se joku, joka on avun tarpeessa? Sanokoon nimensä ja —

Etemmäs ei Nicodem ehtinyt, sillä silloin kuuli hän mainittavan omaa
nimeänsä oven sisäpuolella ja tuo ainoa sana "Nicodem" lausuttiin mitä
hirvittävimmän tuskan äänellä, johon oli sekoittunut heikko, vapiseva
toivo.

Nicodem horjahti taapäin. Hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi vapista.

Eikö se ollut hänen sisarensa ääni, joka huusi hänen nimeänsä, hänen
sisarensa Dragan?

Nicodem luuli tulleensa hulluksi, kun sellainen ajatus tunkeutuikaan
hänen aivoihinsa.

Hulluutta! Kuinka olisi hänen sisarensa, kuningatar, joka tällä
hetkellä varmaankin oli Tapschiderin huvilinnassa suuren seurueen
ympäröimänä, saattanut tulla tähän kurjaan, vanhaan torniin, jossa vaan
rotat ja hiiret asustivat ja johon korkeintaan joku rakastunut saattoi
eksyä?

Mutta Nicodem tuli pian huomaamaan oikean asianlaidan.

Oven sisäpuolelta kuului lyöntejä — ruumis kaatui raskaasti sitä vasten
— sitte kuului ääni, josta hän ei voinut erehtyä ja joka valittavalla
äänellä änkytti seuraavat sanat:

- Oletko se sinä, Nicodem? Oletko se sinä, veljeni? Silloin on Jumala
lähettänyt sinut tänne!

Murra ovi rikki, kiiruhda, ennenkuin on liian myöhäistä!

- Minä se olen, Draga, sinun sisaresi!

- Vapauta minut, sillä minut on houkuteltu tänne murhattavaksi!

Samassa väänsi Nicodem avaimella lukon auki.

Ovi avautui — ja huutaen kuin olisi Nicodem pelastanut hänet suuresta
kuolon vaarasta, kaatui kuningatar Draga hänen avattuun syliinsä.

Se oli siis todellakin kuningatar, hänen sisarensa, Serbian
hallitsijatar.

Hänet löysi Nicodem tästä vanhasta tornista yksinäisellä saarella ja
minkä näköinen hän oli!

Hänen piirteensä olivat vääristyneet, silmät verestivät, hänen musta,
kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä otsalla ja hänen puvustaan
näkyi, että hän oli laahannut itseään tornikamarin pölyisellä
kivilattialla.

Nicodem tahtoi kysyä, hän tahtoi saada selitystä Dragalta.

Mutta tämä puristausi häneen kiinni, vavisten kuin haavan lehti ja
äkkiä veti hän Nicodemin portaita alas, niin ettei hän saanut sanaakaan
suustansa.

Vasta sitte, kun he olivat ulkona vapaassa luonnossa, kun yöilma
jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, kun hän taas näki kuun ja tähdet ja
kuuli Tonavan aaltojen solinan, silloin vasta irtautuivat sanat hänen
huuliltansa.

- Pois — heti pois täältä, veljeni.

Meillä ei ole aikaa hukata! Petos, häpeällinen petos! Sitte saat tietää
kaikki!

Mutta vie nyt vaan minut pois tältä saarelta niin pian kuin
mahdollista, jollet tahdo, että me molemmat joudumme perikatoon!

Tällä hetkellä unohti Nicodem Lunjevica senkin houkuttelevan
seikkailun, joka oli tuonut hänet itsensä, tälle saarelle.

Hän näki näet varsin hyvin, että hänen oma toimeentulonsa ja se
ruhtinaallinen elämä, jota hän nyt vietti, riippui sisaren elämästä,
vallasta ja vaikutuksesta.

Jos Draga suistuisi alas korkeudestaan, niin suistuisi hänkin.

Hänelle ei siis ollut mikään muu niin tärkeätä, kuin ajatus pelastaa
sisarensa, jota nähtävästi uhkasi vaara, jota hän tällä hetkellä ei
voinut nähdä.

Nicodem kiersi kätensä Dragan ympäri, joka puristausi häntä vastaan.

Niin riensivät he poikki pimeän saaren alas rantaan, jossa nuoren
upseerin vene oli, se alus, joka oli tuonut hänet saarelle vastapäätä
olevalta metsäiseltä rannalta.

Ei venheessäkään vaihdettu sanaakaan Nicodemin ja Dragan välillä.

Kun Nicodem tahtoi kääntyä sisaren puoleen jollain kysymyksellä,
osoitti tämä vaan vastaista rantaa ja hänen kalpeat huulensa huusivat:

- Souda maihin tuonne kauas, pian, pian, jotta joutuisimme niin pian
kuin mahdollista pois tältä hirvittävältä saarelta!

Nicodem souti kaikin voimin.

Oli vähällä, ettei hän törmännyt yhteen toisen venheen kanssa, jonka
hän tapasi keskellä virtaa.

Se oli se vene, jossa Demeter Banjaluki oli.

Ei Nicodem eikä Draga välittänyt vähääkään venheessä istujasta.

Eiväthän he aavistaneet, kuka se mies oli, joka seisoi venheessään kuin
mielipuoli, eikä välittänyt siitä, että laineet veivät hänen venheensä
mukanaan.

Nicodem oli iloinen, saatuaan venheensä vieraan ohi ilman
yhteentörmäystä ja myötävirtaa saapui hän pian metsäiselle rannalle,
joka oli vastapäätä Kuolleitten saarta.

Draga hyppäsi rannalle.

Mutta tuskin oli hän päässyt muutamia askelia, kun vaipui alas
tunnottomana.

Tämäkin voimakas nainen näytti kärsineen liian paljon.

Hänen hermonsa pettivät ehkä ensi kerran hänen elämässään, ja Nicodem
Lunjevica, joka jo luuli, että sisarensa oli kuolleena vajonnut maahan
sydänhalvauksen tähden, heittäytyi epätoivoissaan hänen viereensä,
antoi hänelle mitä hellimpiä lempinimiä ja koetti kaikin tavoin
herättää häntä henkiin.

Mutta kuningattaren tajuttomuus kesti vaan muutamia minutteja.

Sitte avasi Draga taas silmänsä ja nousi veljen avulla uudestaan
jaloilleen.

- Luulen, että olen pelastettu! änkytti hän veljensä rinnalla
paetessaan metsään. — Oi, veljeni, en koskaan ole ollut niin lähellä
turmiota kuin tänä yönä, ja mikä hirmuinen turmio olisi se ollutkaan!

Oi, se oli edeltäpäin kokoonpantu salaliitto!

Se kurja ei toiminut omasta puolestaan, vaan oli muiden ostama;
tarkoitus oli viedä minut pois ja siten tehdä minut vaarattomaksi,
kuten hän lausui!

Oletko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista, veli?

Se oli Mustain vuorten ryöväri, se oli Demeter Banjaluki, joka vei
minut tuolle saarelle, joka nyt häviää takanamme yöhön ja usvaan ja
jossa minä olin vankina vanhassa tornissa!

- Demeter Banjaluki? huudahti Nicodem kauhistuneena. — Oi, sisar, sitte
saat kiittää onnesi tähteä, että hengissä pääsit siitä seikkailusta.
Sillä hän on vaarallisin kaikista ryöväreistä, eikä hän tavallisesti
säästä ketään, joka joutuu hänen käsiinsä.

- Jos olisin ollut tekemisissä yksin hänen kanssaan, vastasi Draga,
jonka ääni tuli yhä varmemmaksi ja silmät alkoivat saada takaisin
entisen kiiltonsa — niin olisin kai keksinyt jonkun keinon saada hänet
muihin ajatuksiin.

Mutta se roisto oli niiden palveluksessa, jotka ovat suurempia kuin hän
ja jotka pitävät häntä välikappaleenaan. Sitä en epäilekään. Se oli
aivan yksinkertaisesti edeltäpäin suunniteltu hyökkäys minua vastaan.

Ei ollut kysymyksessä vähempää, kuin repiä minut pois puolisoni
rinnalta ja äärettömän häpeän kautta tehdä minut mahdottomaksi
palaamaan Aleksanterin luo Belgradin kuningaspalatsiin, mahdottomaksi
enää istumaan Serbian valtaistuimella.

- Eikö sinulla ole sitte aavistustakaan, tai minkäänlaisia otaksumisia,
kuka on voinut tehdä sinulle tämän? kysyi Nicodem.

- Otaksumisia? — Ehkä! kuiskasi Draga käheällä äänellä. — Mutta, se ei
hyödytä mitään puhua otaksumisia.

Minä tahdon varmuutta! huudahti kuningatar ja puri hammasta, toisella
kädellään puristi hän kovasti veljen käsivartta ja toisen nosti hän
ylös, kuin aikoisi lyödä jotakin. — Varmuutta minä tahdon, Nicodem,
minä tahdon oppia tuntemaan viholliseni!

Minä tahdon tietää, kenen silmätikkuna minä olen ja kellä on ollut
uskallusta tehdä tämä!

Tällä hetkellä kuulivat Nicodem ja Draga hevosten hirnuntaa ja
kuningatar päästi ilohuudon.

- Ne ovat minun hevoseni, huusi Draga. — Me jätimme ne jonnekin tänne
läheisyyteen.

Auta minua niitä etsimään, Nicodem!

Sillä niillä oivallisilla hevosilla pääsemme Tapschideriin pikemmin
kuin millään muulla tavalla.

Nicodem tunkeutui heti pensaikkoon ja Draga jäi seisomaan virran
varrelle.

- Täällä ne ovat, huusi Nicodem jostain kauempaa. — Tänne, sisar, tänne!

Hevoset ja vaunut ovat hyvässä kunnossa.

Draga juoksi niin nopeaan kuin jalat jaksoivat kannattaa, veljen luo,
joka eräällä avonaisella paikalla laittoi valjakkoa kuntoon.

Kohta sen jälkeen istuivat Nicodem ja Draga valjakossa. Kuningatar
hoiti toisella kädellään ohjaksia, toisella heilutti hän piiskaa
hevosten päällä.

- Eteenpäin! huusi hän ja hevoset läksivät heti liikkeelle.

Hän osasi ajaa niin hyvin, ettei koko matkalla, tullut pienintäkään
onnettomuutta.

Hevoset menivät melkein lentämällä.

Vanhat puut Tapschiderpuistossa katosivat kuin pelästyneet varjot
Dragan ja Nicodemin ohi hämärässä yössä.

Mutta äkkiä Draga huudahti ja käänsi huomionsa erääseen vanhaan tammeen.

Mutta ei se ollut puu, joka herätti hänen huomionsa, vaan eräs olento,
joka seisoi siihen nojautuneella.

Se oli eräs mies väljään vaippaan kääriytyneenä.

Puun runkoon oli ripustettu pyhän äidin kuva Jesus-lapsi sylissään, ja
— Draga saattoi tuskin uskoa silmiään — pieni lamppu paloi kuvan alla.

Mies katsoi Jumalan äidin lempeitä kasvonpiirteitä.

Nyt otti hän hitaasti hatun hiukan harmahtavasta päästään ja vaipui
polvilleen.

Mies ei ollut huomannut, että valjakko lähestyi häntä, ei hän kääntänyt
päätäänkään katsoakseen ohikulkevia vaunuja.

Hän näytti olevan kokonaan vaipunut rukoukseen ja hartaasti katseli hän
kuvaa.

Ainoastaan kolmen sekunnin ajan sai Draga tarkastella tuota pitkää,
komeaa, polvillaan olevata miestä.

Mutta kuu, jonka säteet tunkivat tammen vihreiden lehtien välitse, teki
polvillaan olevan miehen kasvot kalman kalpeiksi.

Draga vavahti.

Milan — Milan, maanpakolainen!

Draga vei käden silmilleen. Hän pudisti päätänsä, niin että mustat
kiharat kiertyivät kuin käärmeet hänen otsallensa.

- Ei — ei, minä olen varmaan erehtynyt, mutisi hän itsekseen. Olisi
mieletöntä ajatella, että Milan julkeisi astua yli maan rajain ja
hiipiä Serbian sydämeen, jossa kuningas asuu, hänen poikansa, sama
kuningas ja poika, joka on käskenyt, että hänen isänsä on ammuttava
kuin hullu koira, jos hän joskus uskaltaa näyttäytyä Serbiassa.

Se oli kai joku muu, joka näytti yhdennäköiseltä. Sillä mitäs Milan
tekisi täällä Tapschider-metsässä.

Tahtoiko hän mahdollisesti tavata Aleksanteria?

Ehkä. Haa — kun kaikki käy ympäri, niin lienee hän tullut vielä kerran
koettamaan, jos saisi kuninkaan irti minusta! Ehkä —

Draga vaikeni äkkiä, sillä valjakko kulki kiireesti vielä erään
henkilön ohi, joka seuraavalla hetkellä katosi puiden väliin.

Se oli nainen, jonka pään ympärille oli kierretty pitsihuntu.

Draga oli aivan oikein nähnyt hänet ja tämä nainen oli myös nähnyt
valjakon.

Lieneeköhän hän tuntenut kuningatarta?

Sillä silmänräpäykseksi oli hän jäänyt seisomaan kuin kivettyneenä ja
sitte paennut puiston jättiläispuiden suojaan.

- Ada Kristic — pienen serbialaiskuninkaan äiti! änkytti Draga. — Sen
lapsen äiti, jonka minä —

Hän vaikeni.

Hän ei uskaltanut palauttaa muistoonsa tätä rikosta, eikä toistaa sitä
ajatuksissaan.

Sillä hän värisi kun muisti sen kauniin pojan, jolle hän niin
kylmäverisesti ojensi myrkkypikarin.

Ja samassa lensivät Dragan aivoissa yht'aikaa nuo molemmat nimet:
Milan — Ada Kristic. Oi, nyt hän tiesi, mitä asiaa Milanilla oli
Tapschidermetsään.

Kuninkaan linna ei ollut hänen matkansa päämäärä, vaan tämän naisen
pikku koti, tämän naisen, joka kerran oli rakastanut häntä, ja joka oli
hänen lapsensa äiti.

Ne huolet, jotka Dragan mieltä painoivat kotiin tulonsa tähden, ajoivat
kuitenkin pian hänen ajatuksistaan ne molemmat ihmiset, jotka hän
tapasi Tapschidermetsässä.

Yhä uudelleen teki hänet levottomaksi se ajatus, että kuningas oli ehkä
huomannut hänen poissaolonsa linnasta.

Mitä hän sitte vastaisi kuninkaan kysymyksiin?

Millä valheilla astuisi hän hänen eteensä.

Sillä ei hän koskaan uskaltaisi tunnustaa, mitä oikeastaan oli
tapahtunut hänen ja Demeter Banjalukin välillä.

Mutta nyt olivat he jo perillä Tapschiderin huvilinnan luona.

Valkoinen linna, jota kuu valaisi, näytti hänestä satulinnalta.

- Juokse alas, Nicodem! huusi hän veljelleen. — Vie hevoset takapihaan
ja jätä ne siellä tallirenkien huostaan!

Minä hiivin sen sijaan niin pian kuin voin, huoneisiin. Ehkä onni
suosii minua niin, ettei Aleksanteri tapaa minua tänä yönä.

Tämän sanottuaan riensi hän ylös matolla peitettyjä portaita.

Muutamia kertoja täytyi hänen kuitenkin pysähtyä ja painaa molemmat
kädet sydämelleen, sillä se tykytti liian kiivaasti.

Hän koetti tyyntyä, mutta ei hän sittenkään voinut päästä henkiseen
tasapainoonsa.

Linnassa oli kaikki tyyntä ja hiljaista.

Yövahdin askeleet olivat ainoat, jotka häiritsivät syvää hiljaisuutta.

Nyt oli Draga jo joutunut sänkykamarinsa ovelle. Hän väänsi hiljaa
lukkoa ja astui sisään.

Huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

Sillä keskellä hänen huonettaan, kalpeana ja silmät jäykästi häneen
suunnattuina, seisoi — kuningas Aleksanteri, hänen puolisonsa.

Hänet nähdessään horjahti Draga.

Hänestä tuntui, kuin olisi maa avautunut hänen edessään nielläkseen
hänet.

Hän tarvitsi kaiken tarmonsa, ettei olisi tällä hetkellä lysähtänyt
maahan pelästyksestä.

Aleksanteri oli täysissä vaatteissa.

Hänellä oli yllään 6:nen ratsurykmentin univormu, ratsastussaappaat ja
kannukset.

Pöydällä hänen vieressään oli ratsupiiska, itse nojasi hän miekkaansa.

Nähtävästi oli kuningas ollut yöllisellä ratsastusmatkalla. Draga
aavisti, mikä tarkoitus sillä oli ollut.

Kuningas oli ollut ulkona ja etsinyt häntä — niin, siitä ei ollut
epäilemistäkään.

Hän oli hypännyt ratsunsa selkään ja kulkenut läpi Tapschidermetsän
vaimoansa etsimässä.

- Kuninkaani, änkytti vihdoin Draga kun oli vähän saanut hengittää. —
Puolisoni, oi Aleksanteri, puolisoni!

Näin sanoen riensi hän kuninkaan luo ja aikoi heittäytyä hänen
syliinsä. Mutta kuningas nosti torjuen kätensä.

- Mistä tulet sinä? änkytti hän tukahutetulla äänellä. — Sinä ymmärrät,
että vaimo, joka vasta aamupuoleen tulee kotiin kun ensin salaisesti
poistuu sänkykamaristaan, on ainakin velvollinen selittämään, kuinka
hän on viettänyt yön, ennenkuin hän saa heittäytyä puolisonsa syliin
häntä suudellakseen.

Lausuessaan nämä sanat laski Aleksanteri äkkiä kätensä pöydälle, jossa
oli ratsupiiska.

Tämä liike suututti Dragaa ja antoi hänelle vastustusvoimaa.

Se antoi myös hänelle äkkiä sen valheen, jota hän niin kauan oli
turhaan hakenut, valheen, jolla hän voisi itseään puolustaa.

Ylpeästi ojentaen itsensä suoraksi ja heittäen pois vaippansa, niin
että seisoi siinä nyt Aleksanterin edessä viehättävässä puvussaan,
jossa ruumiinsa ihanat muodot edullisesti esiintyivät, vastasi hän:

- Nyt en se ole minä, jonka tarvitsee pyytää anteeksi, vaan sinä,
kuninkaani!

Tämä ylpeä vastaus hämmensi kuninkaan.

- Minä? kysyi Aleksanteri hämillään. — Onko se minun syyni, ettet
sinä tänä yönä ole ollut huoneissasi, ja että minä turhaan olen sinua
hakenut? Ja kuitenkin luulen, että se riippuisi kokonaan sinusta
itsestäsi olla kotona eli poissa.

Kuitenkin katsoit parhaaksi salassa poistua palatsista. Sinä olet
viettänyt yön sen ulkopuolella.

Sitä ei saa tehdä Serbian kuningatar, ei halpa porvarivaimokaan.

Vaimo, — hänen vihansa kasvoi joka sekunti ja äänensä vapisi
mielenliikutuksesta — vaimolla, joka viettää yhden ainoan yön kodin
ulkopuolella miehensä tietämättä, ei ole enää oikeutta vaatia
kunnioitusta ja jos hän on kuningatar, on hän menettänyt oikeutensa
kruunuun.

- Ja kuningas, vastasi Draga, miettimättä hetkeäkään — joka niin
huonosti kuin sinä voi suojella puolisoaan vihollisensa juonia vastaan,
joka antaa ovien ja porttien olla auki, jotta he voivat tunkeutua
ja viedä pois, vieläpä melkein häväistä hänen vaimonsa — sellainen
kuningas ei ole kruunun arvoinen.

He seisoivat vastatusten, rinta rintaa vasten, silmä silmää.

Mutta siinä Dragan mittaillessa häntä katseellaan, katseella, joka
tavallaan oli voimain koetus heidän molempain välillä, voitti nainen.

Kuninkaan tahto vaipui vähitellen yhä enemmän ja enemmän alas.

- Kuulenko oikein? änkytti Aleksanteri, nojaten kädellään pöydän
reunaan, jossa ratsupiiska oli. — Sinä — sinä syytät minua siitä,
ett'en ole tarpeeksi sinua suojellut?

Olisinko minä jättänyt ovet ja portit auki sinun vihollisillesi.

- Minä en tullut tänne, huudahti nyt Draga pehmeällä äänellä ja
silmänsä täyttyivät kyynelillä — minä en tullut syytämään sinun
päällesi syytöksiä.

Mutta kun kaiken sen jälkeen, mitä minä tänä yönä olen kokenut, saa
vielä tuollaisen vastaanoton ja nuhteita sekä tuon saman ikuisen
epäluottamuksen, joka niin huonosti palkitsee minun uskollisen
rakkauteni — ei, ei, sitä en odottanut!

Minä olen väsynyt elämään ja niittämään vaan mustasukkaisuutta ja
epäluottamusta, minä olen väsynyt uhraamaan koko elämäni miehelle, joka
luottaa enemmän halpamaisiin juoruihin kuin omaan vaimoonsa!

Minä olen väsynyt kantamaan kruunua, joka ei ole minulle muuta kuin
ohdakekruunu!

Minä annan sen sinulle takaisin! Ota se — ota se ja anna minun mennä
tieheni!

Hän tiesi kyllä, kuinka tätä heikkoa miestä oli kohdeltava.

Hänen ensi uhkauksensa mennä pois hänen luotaan vaikutti samalla tavoin
kuin aina ja kun hän riensi ovelle, juoksi Aleksanteri hänen jälkeensä,
saavutti hänet ovessa ja sulkien sen ruumiillaan sanoi hän:

- Ei, pysähdy, minä olen ehkä tehnyt sinulle väärin.

Sano minulle kaikki, Draga, Jumalan tähden, mitä on sinulle tapahtunut
tänä hirmuisena yönä.

Etkö sitte ole omasta vapaasta tahdostasi poistunut linnasta. Onko
sinut pakoitettu ulos lähtemään?

- Pakoitettu, huusi Draga — se ei ole oikea sana — on tehty vielä
enemmän.

Minut on viekoiteltu täältä viekkaudella ja todellakaan ei se ole
sinun ansiosi, kuningas Aleksanteri, että vaimosi voi nyt punastumatta
katsoa kasvoihisi, ettei hän ole häväisty, roiston häpäisemä, tai ehkä
murhattukin.

Aleksanterin mielenliikutus kasvoi joka minuutti. Hänen hermostumisensa
alkoi saada vaarallisen muodon.

Hänen silmänsä sulivat epävarmoiksi, katse hehkuvaksi, läpitunkevaksi
ja sitte taas araksi.

Draga pelkäsi jo, että se hirmuinen hermotauti, jota Aleksanteri kärsi,
puhkeisi taas.

Nyt oli tullut hänelle otollinen hetki ampumaan myrkytettyjä nuoliaan,
tyynnyttämään kuningasta ja samalla käyttämään hyödykseen sitä
vaarallista asemaa, jossa hän oli.

- Oh miltä sinä näytät, kallis puolisoni! huudahti hän, kiersi
kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet rintaansa vasten — kuinka
silmäsi säkenöivät ja huulesi vapisevat — ei, ei, sinä et saa tulla
sairaaksi! Kuule nyt tyynesti, mitä on tapahtunut! Sinähän näet, että
onnettomuuden pilvet ovat jo haihtuneet ja nyt, kun me molemmat olemme
taas yhdistetyt, en minäkään enää mitään pelkää, nyt tiedän minä, että
saamme riemuita vihollistemme tappiosta.

- Vihollistemme? änkytti Aleksanteri. — He olivat siis mukana pelissä?

- Niin, kuninkaani!

Muistatko sitä saksalaista kuskia, jonka muutamia päiviä sitte otin
palvelukseeni?

- Hänen toimenaan oli kesyttää ne unkarilaiset hevoset.

- Aivan oikein! vastasi kuningas. — Mitä siitä miehestä on sanomista?

- Sen miehen kanssa olin ajelemassa eilisaamuna.

Niin, mehän tapasimme toisemme, kun sinä sisareni Helenan kanssa olit
puistossa kävelemässä.

- Aivan oikein! vastasi kuningas hieman hämmästyneenä, kun Helenan
nimeä mainittiin. — Hyvin hyvästi muistan sen.

Pyysin sinua myöskin, ettet lähtisi tuolle matkalle. Mutta sinä olit
varmasti päättänyt lähteä.

- Matka menikin ilman mitään ikävyyksiä! vakuutti Draga. — Ainoa
tapahtuma oli se, että eräs pyyntökirja viskattiin vaunuuni, kun minä
olin Tapschiderpuistossa.

Minä avasin sen ja siinä oli nöyrä rukous eräältä naiselta, joka asuu
puistossa.

Hän kirjoitti minulle ja kertoi, että hänellä on sairas lapsi, sekä
pyysi minua tekemään jotakin hänen hyväkseen.

Sääliväisyyden liikuttamana käskin kuskin iltasilla illallisen jälkeen
odottaa minua ja niin pian kuin mahdollista viedä minut sen köyhän
naisen asunnolle, joka oli metsän sisässä.

Matka sinne kesti korkeintaan puoli tuntia ja minä katsoin, että minä,
ollen hyväntekeväisyyden palveluksessa voin tehdä tämän kuninkaaltani
salaa.

Me lähdimme siis matkaan ja kaikki kävi hyvin.

Mutta äkkiä huomasin olevani Tonavan rannalla.

Siinä se kurja roisto tarttui minuun kiinni, laahasi minut erääseen
venheeseen, souti minut Tonavan yli erääseen saareen, jossa on vanha
torni.

- Vanha torni? huudahti Aleksanteri. — Onko se joku raunio? Se ei voi
olla mikään muu kuin Janitschartorni!

- Niin, se se olikin ja sinä voit kuvitella, kuinka minä värisin
kauhusta, kun minut äkkiä väkisin laahattiin ylös portaita torniin, ja
siellä syöstiin erääseen huoneeseen, joka on ylinnä kupoolin alla!

Mutta kauhuni kasvoi vielä suuremmaksi, kun eteeni astui mies, jonka
tunsin, mies, joka vihaa minua enemmän kuin ketään muuta kuolevaista,
sillä siitä hetkestä lähtien, kun sinä aloit rakastaa minua, oma
Aleksanterini, on hän koettanut eroittaa meitä.

Tumma puna peitti kuninkaan kasvot.

- Ketä sinä tarkoitat? änkytti hän vaivaloisesti: kuka oli se hävytön,
joka niin väkivaltaisella tavalla pakotti sinut tapaamaan itseään?

- Tokkohan voin mainita hänen nimeänsä sinulle? huudahti Draga. — Oi,
elä pakoita minua siihen, Aleksanteri! Anna minun ennemmin vaieta. Minä
säilytän sen nimen ikuisesti salassa omassa rinnassani.

Sillä — sitä miestä et sinä voi rangaista! Hän on ehkä ainoa ihminen,
jonka yli sinulla ei ole valtaa, ainoa, jolle sinun täytyy antaa
anteeksi, että hän on uskaltanut häväistä sinun vaimoasi.

Silloin puristi Aleksanteri kätensä ja huusi hammasta purren,
itsepäisesti kuin lapsi:

- Nimi! sano minulle nimi!

Hän on kuoleva, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri ja olen Serbian
kuningas!

- Onneton! huusi Draga, olet lausunut oman isäsi kuoleman tuomion!
Sillä se oli Milan, joka tuli luokseni Janitschartornissa.

Aleksanteri tuijotti minuutin ajan suoraan eteensä ilmeettömin katsein.
Sitte kävi vavistus läpi hänen ruumiinsa ja hän puhkesi lausumaan:

- Minä vihaan isääni ja tähän asti olen toivonut, että minun
serbialaisieni joukossa olisi joku, joka voisi lukea silmistäni
sen lausumattoman toiveen, että minä tahdon päästä tuosta toisesta
serbialaiskuninkaasta, joka kulkee kaikkialla ja kehuu lahjoittaneensa
minulle kruunun, kuten pistetään leikkikalu pojan käteen.

- Jos sinä olet toivonut löytäväsi sellaisen serbialaisen, vastasi
Aleksanterin paha henki, niin olet todellakin suuresti pettynyt
toiveissasi. Toivo vaan edelleenkin, jatkoi hän ivallisesti, — niin
tulee joskus se päivä, jolloin hän ottaa sinulta kruunun, kuten hän sen
antoikin!

Kuolema ja kadotus, minähän kumminkin olen kuningas!

- Niin, niin kauan kun Milan suvaitsee sallia, ei minuuttiakaan
kauempaa. Sillä tiedä, huudahti Draga ja hiipi lähelle Aleksanteria —
hänellä on kruununperillinen jo valmiina, isäsi, hän tietää jo pään,
jossa hän paljoa mieluummin näkisi Serbian kruunun loistavan kuin sinun
päässäsi —

- Se ei ole totta, keskeytti Aleksanteri. — Sen sinä valehtelet, Draga,
vielä ei löydy Serbian kruunun perillistä ja jollet sinä laske sitä
minun syliini, minun poikanani, minun lapsenani, omana lihanani ja
verenäni, niin kuolee Obrenovitschien suku minussa, sen viimeisessä
vesassa.

- Niin, sinä luulet sitä, vastasi Draga — mutta sinä erehdyt suuresti.
Tuolla metsän takana — hän tarttui kuninkaan käteen ja veti hänet
mukanaan avonaisen sänkykamarin ikkunan luo, josta saattoi nähdä
puiston puiden tummat latvat — tuolla metsän takana on pieni talo,
jossa asuu kaunis nainen. Joku aika sitte asui tässä talossa myöskin
nuorukainen, melkein poika vielä, joka kutsui itseään Milaniksi ja
väitti kantavansa isänsä nimeä. Mutta hänen äitinsä nimi oli Ada
Kristic.

Tämän nimen kuultuaan repäisi Aleksanteri itsensä irti Dragan käsistä.

- Ada Kristic, huudahti hän. — Minä tunsin hänet, kun hän vielä oli
ministeri Kristicin vaimo. Hänestä tuli isäni rakastajatar, miehensä
ajoi hänet luotaan — tuo poika — hänen poikansa — Obrenovitsch —
kuninkaallista verta suonissaan — minä — häviö kaikille heille: isä,
poika ja äiti — minä tahdon puhua hänen kanssaan — minä kuningas!

Hän päästi korisevan äänen ja syöksyi lattialle.

Hetken aikaa oltuaan tainnoksissa, heräsi hän taas tuntoihinsa,
hirmuinen hymy sinertävillä huulillaan. Hän tarttui Dragan käteen, veti
hänet luokseen ja kuiskasi:

- Hanki minulle murhaaja, Draga, isäni murhaaja, minä en tahdo enää
kutsua häntä Milan maanpakolaiseksi, vaan hänen nimensä on oleva
Milan kuollut, vasta sitte kun hän on kuollut, tunnen minä itseni
levolliseksi.

Ilosta huudahtaen heittäytyi Draga kuninkaan syliin. —

- Sinä tahdot murhaajan? huudahti hän. Tällä hetkellä ei hän enää
voinut hallita itseänsä ja koko se vahingonilo, jota hän tunsi
saamastaan pirullisesta voitosta, loisti hänen kasvoistaan. — Sinä
tahdot murhaajan isällesi?

No hyvä, kuningas Aleksanteri, sinä saat sen!

Draga ei ollut erehtynyt. Se oli todellakin kuningas Milan, jonka hän
oli nähnyt polvistuvan vanhan tammen alla ja katsovan ylös Marian
kuvaan, joka siinä riippui. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kuin
hän oli ajanut ohi, kuului naisen ääni muutamien askelten päässä
maanpakolaisuuteen ajetusta kuninkaasta. - Milan, oletko todellakin
tullut! Niin, tiesinhän minä, etten turhaan tarvitseisi pyytää sinua
tulemaan.

Hento, mustapukuinen nainen seisoi samassa Aleksanterin isän edessä.

Kuu valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joita ympäröi kihara tukka.

Nähdessään tämän naisen, säpsähti Milan. Näytti siltä kuin olisi hän
tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä, kuten äskettäin Marian kuvan
eteen.

Ada Kristic meni kuitenkin heti hänen luoksensa ja sanoi syvästi
liikutettuna.

- Kiitos, että tulit, Milan Obrenovitsch! Kiiruhda ja tule kanssani,
meillä ei ole aikaa hukata! Kuka tietää, eikö tällä aikaa, kun olen
ollut poissa kotoa, joku murhaaja ole hiipinyt sisään ryöstääkseen
hengen sinun pojaltasi.

- Murhaaja? huudahti Milan vapisevalla äänellä. Ada, löytyykö
todellakin Serbiassa sellaista ihmistä, joka on niin läpi kurja, että
hän tahtoisi ryöstää elämän tältä pojalta, tältä viattomalta lapselta,
joka varmaankaan ei tietensä ole tehnyt mitään pahaa?

— On, Milan, jo on koetettu myrkyttää oma poikasi! Yksi ainoa hetki,
jolloin ensi kerran moneen vuoteen jätin pojan yksinänsä, riitti
antamaan murhaajalle tilaisuutta ojentamaan hänelle myrkkyä. Sitte
murhaaja pelkurimaisesti pakeni, tavallisuuden mukaan, ja kun palasin
huoneeseen, havaitsin poikani makaavan ja taistelevan kuoleman kanssa.

— Sinä puhut murhaajasta? sanoi Milan. — Sano minulle hänen nimensä,
Ada, minä vannotan sinua —

— Elä vannota! keskeytti häntä Ada äkkiä ja kohotti varottaen kätensä.
— Et edes sinäkään voi rangaista sitä naista, joka murhata yritti,
tuskinpa tahtoisitkaan. Sillä sinäkin tunnet hänet, ja sanotaan —
ei, ei, en tahdo toistaa mitä minulle on kuiskattu. Se on liiaksi
halpamaista, jotta minun huuleni voisivat sitä asiata ilmaista.
Pikemmin uskon, ettei se ole totta, että se on vaan parjausta! Milan,
se nainen, joka olisi poikasi tappanut, ellei taivaan Jumala olisi
häntä pelastanut, on — Draga, kuningatar Draga, poikasi Aleksanterin
vaimo!

Milan päästi puoleksi tukahutetun huudon, jotta linnut, jotka olivat
asettuneet läheisiin puihin levolle, säikähtyivät ja alkoivat
räpyttää siipiään. Mutta sitte kääntyi Milan ympäri ja ojensi kätensä
Tapschideriin päin.

— Kuningatar Draga, sanot sinä? Murhaaja Dragaksi kutsun häntä tästä
hetkestä lähtien. Haa, hetki ei vielä ole tullut, sinä saat korvata
kaikki mitä pahaa olet tehnyt. Mutta ole vakuutettu siitä, Ada, että
kostoni on häntä kohtaava!

Minuuttia myöhemmin menivät kuningas ja kalpea nainen, joka oli hänelle
uhrannut koko elämänsä, yhdessä metsän läpi, eikä kestänyt kauvan,
ennenkuin ne olivat saapuneet Tapschiderpuiston yksinäiselle asunnolle.
Heikko, väräjävä valonsäde tunkihe ikkunasta ja osoitti heille tien
suuntaa. Milan jäi mielenliikutuksen valtaamana hyväksi aikaa seisomaan
oven ulkopuolelle. Mutta sitte hän sen avasi ja käsivartensa kietoen
Adan ympärille hän astui ovesta sisälle.

— Poikani — hellästi rakastettu poikani! huusi Milan, juosten Adan
rinnalla eteisen kivilattiata pitkin työhuoneeseen. — Missä olet sinä,
oikea poikani, jonka Jumala on minulle antanut, lohduttaakseen minua
kaikista kärsimyksistä joita toinen poikani on minulle tuottanut.

— Milanka! huusi Ada, — Milanka, sydämeni, missä sinä olet? Pappa on
täällä — sinun pappasi, jota kauvan olet odottanut! Niin kiiruhda
sitte, poikani, hänen syliinsä, anna isäsi siunata itseäsi. Tänään on
onnen päivä.

— Ja tätä onnen päivää, Adani, kuiskasi Milan lempeällä äänellä, — on
seuraava monta muuta, sillä minä otan nyt teidät mukaani. Me elämme
yhdessä, sinä Adani, minä ja meidän poikamme. Mutta, Jumalani, mikä
sinua vaivaa, Ada? Miksi minuun niin peljästyneenä katsot. Näin sanoen
tahtoi Milan vetää rakastetun naisen syliinsä, häntä lohduttaaksensa,
mutta Ada irroittihe, katsoi kuolonkalpeana sisemmän huoneen ovelle,
jota poika ei vielä ollut avannut ja huudahti:

- Miksi hän sitte ei tule ulos? — Miksi ei hän vastaa minun huutooni?

Milanka, Milanka! —

Armelias Jumala, hän ei olekaan täällä, Milanka, rakkaani, missä sinä
olet?

Näin sanoen oli Ada syössyt huoneeseen ja Milan seurasi häntä.

Samassa kuin epätoivoinen äiti käyttäytyi kuin mieletön ajatellen, että
joku onnettomuus oli saattanut poikaa kohdata, katsoi Milan tutkivasti
ympärilleen. — Kirje, huudahti hän äkkiä, ja osoitti sormellaan paperia,
joka oli pöydällä. — Keneltä se on, Ada? Mutta tuskin oli Ada huomannut
kirjoituksen, kun koriseva ääni tunkeutui hänen rinnastansa ja hän
vaipui puoleksi tajutonna Milanin syliin.

— Ada! huudahti Milan kauhistuneena. — Kuinka on sinun laitasi? — Tämä
kirjoitus —

— Onko hän kirjoittanut! sai kalpea rouva sanotuksi, kuin jos olisi
ollut kuolettavasti haavoittunut. — Minun poikani — sinun poikasi —
se on ensimäinen ja viimeinen kirje, minkä hän on sinulle ja minulle
kirjoittanut.

Hän on karannut — hän on irrottautunut äidin sydämeltä. Nainen on
houkutellut hänet ja vietellyt, ainoa nainen, jonka hän on nuoressa
elämässään kohdannut, nainen, joka tavotteli hänen henkeään — murhaaja
— Draga.

Raivostuneena tempasi Milan kirjeen vapisevan naisen käsistä. Hänen
silmänsä harhailivat paperilla ja lukiessansa rupesi hän kiristämään
hampaitansa, hänen silmänsä verestyivät, veri nousi hänen päähänsä ja
muutti hänen kasvonsa tummanpunaiseksi.

Sanat tunkeutuivat yksitellen hänen huuliltansa, jotka hermostuneesti
nytkähtelivät, kun hän luki Milankan kirjeen, minkä tämä oli äidilleen
kirjoittanut. Kirje kuului seuraavasti:

 "Voi hyvin, suloinen, sydämellisesti rakastettu pikku mamma! Anna
 minulle anteeksi, että lähden luotasi, mutta jos kauvemmin viipyisin,
 niin kuolisin. Minun täytyy löytää hänet, minä tahdon nähdä hänet,
 joka kuin taivaallinen ilmestys asettui tielleni ja taas niin pian
 katosi. Ja kun hänet olen löytävä, silloin mamma, silloin tuon hänet
 mukanani luoksesi, silloin on hän yhdessä meidän kanssa asuva, meidän
 talossamme, ja onnemme on oleva täydellinen. Eikö niin, ethän ole
 minulle vihainen, äiti kulta, ethän tahdo, että Milanka parkasi tulisi
 koko elinajakseen onnettomaksi? Yhtä paljon kuin minä elääkseni
 tarvitsen sinua, yhtä paljon tarvitsen häntä. — Jumala, joka toki on
 hyvä, on kyllä taas johtava minut sinun syliisi. Rukoile, että tuo
 pian tapahtuisi, äiti kulta, niin taas näemme toisemme iloisina ja
 onnellisina. Minä ajatuksissani suutelen kättäsi. Vielä kerran anna
 anteeksi ilkeälle pojallesi, joka kumminkin jumaloi sinua. Milan."

Hämmästyksestä raivoissaan seisoi Milan liikkumattomana pojan kirje
kädessään, samassa kuin hän kietoi käsivartensa pyörtyneen naisen
vyötäisten ympärille.




KOLMASVIIDETTÄ LUKU.

Dragan hävitystuuma.


Vaikka Draga ei ollut yöllä paljon silmiään sulkenut, niin oli hän
kuitenkin heti auringon noustua siinä komeassa puutarhassa, joka kuului
Tapschiderin huvilinnaan.

Tällä, niin monessa suhteessa merkillisellä naisella, jonka persoonassa
yhdistyivät niin monet edut ja monet hirvittävät intohimot ja synnit,
oli tarvittaessa ihmeteltävä voima. Hän voi valvoa monta yötä
peräkkäin, kun oli kysymys jostain hänelle tärkeästä asiasta.

Hän kulki kukkaryhmien välissä puutarhassa ja hänen rinnallaan oli se
vanha inhottava nainen, joka oli hänen paha henkensä — täti Eufemia.

- No oletko nyt vihdoinkin saanut hänet niin pitkälle! kuiskasi akka
kuningattarelle, kun tämä oli puhunut, mitä yöllä oli tapahtunut
hänen ja Aleksanterin välillä. — Hän on siis päättänyt antaa murhata
isänsä. Mutta siitä tulee vähän vaikea tehtävä, sillä kuningas Milan on
Itävallassa ja siellä on hyvät poliisit, joilla on terävä silmä.

- Sinä erehdyt, vastasi Draga. — Milan oleskelee nykyään Serbiassa
ja minä olen melkein varma siitä, että hän on meidän huvilinnamme
läheisyydessä.

Vanhus pysähtyi ja tuijotti Dragaan aivan kauhistuneena.

- Ja sen sanot sinä noin tyyneesti, lausui täti Eufemia. — Kyyhkyseni,
sinun pitäisi olla varuillasi, sillä minä en luota tuohon Milaniin
vähääkään, kun on kysymys sinusta.

- Pyh, minä olen Tapschiderissä hyvässä tallessa. Muuten aiommekin
toimia ennen Milania. Voi, jos vaan tuntisin jonkun päättäväisen
miehen, johon voisi luottaa!

- Minä ymmärrän, sanoi täti Eufemia ja iski silmää. — Te tahdotte
miehen, joka voi tehdä rikoksen. —

Niin, minä tunnen juuri sellaisen, hän on vanha nuoruuden ystäväni,
joka ei asu kaukana täältä ja jonka luokse ehtii parissa tunnissa.

- Kuka hän on? huudahti Draga äkkiä. — Oh, täti Eufemia, kuningas on
juuri käskenyt minun hankkia hänelle päättävä mies, mutta hänen täytyy
olla sopiva ja luotettava ja ennen kaikkia kyllin rohkea tekemään
sellainen verityö.

- Juuri sellainen on se, jota tarkoitan. — Niin, hän tekee sen, hänen
täytyy se tehdä. Sillä hän on häviön partaalla ja jollei hän jonkun
ihmeen kautta pelastu, niin myövät velkojat näinä päivinä hänen
linnansa ja ajavat hänet kuin kerjäläisen kadulle.

- Hänen linnansa? — Ei, täti, mies jolla on linna, ei varmaan suostu
tappamaan ihmistä.

- Oletko varma siitä? — Minä olen luullut, että sinä kuningattarena
olet tullut vielä viekkaammaksi ja tiedät, että huonoimmat ihmiset
eivät aina asu hökkeleissä, vaan että niitä siihen sijaan löytyy
linnoissa, jotka näyttävät mahtavilta, mutta jotka sisältä ovat niin
madon syömiä, että ne jo aikoja sitte olisivat romahtaneet rikki,
jollei niitä keinotekoisella tavalla pidettäisi pystyssä.

Kahden tunnin matkan päässä täältä on Zaporan kylässä linna, joka
ennen oli komean aatelistilan keskipisteenä. Sen laajoilla niityillä
kävi suuret elukkalaumat, talleissa hankasivat hevoset kärsimättömästi
kavioitaan ja tahtoivat ulos vapaaseen luontoon, kanat ja hanhet
tepastelivat pihalla ja siellä oli lakeijoja ja piikoja herrasväkeä
palvelemassa. Itse linnassa oli niin paljon laulua ja tanssia, että
isäntäväen rahakukkaroon tuli pian reikä ja sinä tiedät, että sellaista
reikää on hyvin vaikea parsia enää umpeen.

Viimeiset linnanherrat Zaporassa olivat jo rutiköyhiä, mutta he
koettivat vielä kantaa ulkonaista leimaa. Hän, joka nyt omistaa
Zaporan, on juoppo, joka vielä tosin käy aatelismiehestä, mutta
ei myöskään haikaile istua huonoimpain talonpoikain kanssa kylän
kapakoissa juomassa kunnes niin juopuu, että hänet täytyy kantaa kotiin.

- Siis juomari, sanoi Draga. Mutta minä en luule, että sellaiseen voi
luottaa.

- Oh, voit olla huoletta! Herra von Knetzewitsch, sellainen on nimensä,
on varma mies.

- Ja hän on ihan köyhä?

- Hän on köyhä kuin kirkon rotta ja hän olisi jo aikoja ollut poissa
linnastaan, jollei hän monta kertaa olisi pyssy kädessä ajanut pois
oikeuden miehiä, kun nämä tulivat linnaan. Sen jälkeen ei ole kukaan
uskaltanut tulla häntä niin lähelle, mutta nyt olen kuullut, että
huutokauppa pidetään siellä näinä päivinä.

- Zaporan linnan herran kanssa rupean minä liittoon. Minä tarjoan
hänelle sievän summan rahaa, jos hän kerran laukaisee kiväärinsä meidän
hyväksemme. Mies, joka ei pelkää ampua oikeuden palvelijoita, hän voi
kyllä myöskin ampua kuningas Milania.

- Kyllä minä panen asian toimeen, sanoi täti Eufemia. — Sano
vaan, kuinka paljon tahdot maksaa! Minä lähden Zaporaan puhumaan
Knetzewitschin kanssa. Hän tulee iloiseksi nähdessään minut, sillä hän
tunsi minut, kun vielä olin nuori ja kaunis. Nuori ja kaunis! Niin,
minäkin olen kerran ollut nuori ja kaunis, Draga, en tosin niin kaunis
kuin sinä, mutta kylliksi kaunis, jotta miehet minusta pitivät.

Draga kääntyi inholla pois akasta. Sillä löytyi hetkiä, jolloin hän
oikein vihasi täti Eufemiaa.

- Mene nyt, sanoi hän — ja laita niin, että minun aamiaiseni laitetaan
siihen lehtimajaan, minä tarkoitan sitä, jota ympäröi villit
ruusupensaat, jotka kiertävät ylös muurille!

- Ja menenkö minä Knetzewitschin luo?

- Mene vaan! — Tarjoa hänelle satatuhatta guldenia; ne saa hän samalla
hetkellä, jolloin ilmoittaa meille Milanin kuoleman! Mutta varo vaan,
ettet ilmaise, että minä olen sinut lähettänyt, etkä tietysti myöskään
puhu mitään kuninkaasta. Sano Knetzewitschille, että yksityiset syyt
pakoittavat sinun kostamaan Milanille!

- Jumala siunatkoon sinua, muruseni! huudahti täti Eufemia, tarttuen
Dragan käteen, jonka tämä kuitenkin kiireesti veti pois. — Minä menen,
minä sanon Knetzewitschille kaikki. Hän suostuu kyllä ehdotukseen,
niin, sen hän kyllä tekee!

Mutta, näetkös, kahdella tyhjällä kädellä ei voi sinne mennä — pieni
etumaksu —

- Hyvä, minä annan sinulle kaksikymmentä tuhatta guldenia, vastasi
Draga. Odota minua tunnin perästä huoneessani!

Täti Eufemia poistui nyt ja Draga katsoi vanhuksen jälkeen, kunnes tämä
oli kadonnut linnaan. Sitte meni Draga lehtimajaan ja istui eräälle
sohvalle uneksimaan rakkaudestaan Stefan Naumovitschiin.

Äkkiä kuuli hän melua ylhäältä muurilta.

Hänen ensi ajatuksensa lensi Milaniin ja väristys kävi läpi hänen
ruumiinsa, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi seistä puolisonsa
isän edessä.

Vala huulillaan oli hän viimeksi eronnut Dragasta. Mitä, jos hän nyt
panisi tämän valan toimeen, joka maksaisi hänen elämänsä.

Draga hypähti ylös sohvalta ja riensi käytävälle. Siihen saavuttuaan
jäi hän seisomaan kuin kivettyneenä. Muurilla istui ihmisolento kokoon
kyyristyneenä.

Ensi hetkessä ei Draga muuta luullut, kuin että hänen aavistuksensa
olivat toteutuneet, että se oli Milan, joka yritti kiivetä muurin yli,
mutta kun hän kerran katsoi sinne, vaaleni hän tosin, mutta — tiesi
kumminkin, ettei hänellä ollut mitään peljättävää sen puolelta, joka
muurilla istui.

- Se on poika siitä yksinäisestä talosta metsässä, kuiskasi Draga
ja jatkoi: hän elää siis — myrkky, jota hänelle juotin, ei siis
ottanutkaan häntä hengiltä! Mutta mitä hän tahtoo? Tuleeko hän ystävänä
vai vihollisena? Kivääri, joka on hänen kädessään, näyttää kaikissa
tapauksissa vaaralliselta.

Hän aikoi paeta, mutta kun hän kääntyi lähteäkseen pois lehtimajasta,
huusi nuorukainen hänelle:

- Oi, elä pakene, kaunis metsästäjä! Vihdoinkin saan siis nähdä sinut
taas! Enpä toki turhaan paennut äitini luota enkä turhaan kierrellyt
koko yötä täällä metsässä! Minä olen löytänyt sinut! Oi, kuule siis
minua, jos sinulla on sydäntä rinnassasi!

Nämä sanat lausuttiin sellaisella hellyydellä, ettei Draga enää voinut
olla epätietoinen siitä, mikä oli nuorukaisen tänne tuonut.

Hymy väreili Dragan huulilla ja hänen silmissään oli voimakkaampi
kiilto.

- Vallaton poika, huudahti hän, — kuinka uskallat tulla tänne! Etkö
sitte tiedä, missä olet, kenen tämä puutarha on?

- Kyllä, se on, vastasi Milanka — sillä hän se todellakin oli, — se on
sen miehen, joka nykyään kutsuu itseään Serbian kuninkaaksi. Mutta en
minä siitä välitä, sinähän olet tässä puutarhassa, ja minä — minä tulen
sinun luoksesi.

Yhdellä hyppäyksellä oli poika alhaalla ja laskeutui heti Dragan
jalkain juureen.

- Tiedätkö sitte, että minä rakastan sinua? huudahti hän kiihkeästi
ja käänsi kauniit, jalomuotoiset kasvonsa häntä kohti. — Eikö niin,
ethän naura, vaikka puhun sinulle rakkaudesta? Oi, minä en ole enää
voinut unohtaa sinua sitte kun ensikerran näin sinut. Yhtämittaa olen
ajatellut vaan sinua. Ojenna minulle kätesi, kuten teit silloinkin, kun
koristit minut tammenlehti seppeleellä. Se oli onnellinen hetki minun
elämässäni, eikä se mitään merkitse, että olin vähällä saada maksaa
sen hengelläni. Mutta mitäs minä tässä nyt puhun niin mitättömistä
asioista! Minähän elän ja olen onnellinen, kun saan katsella sinua!

Anna minun suudella valkoista kättäsi, minä pyydän sinua kaikesta
sydämestäni, anna minun suudella sitä!

Draga ojensi hänelle kätensä, jonka Milanka peitti tulisilla
suuteloilla.

- Nouse ylös poika! sanoi hän äkkiä. — Tiedätkö, kenen edessä nyt
polvistut?

- Niin, sinä olet kuningatar, sen tiedän. Minä tiedän sinusta kaikki,
sattuman kautta sain sen tietää, mutta minun silmissäni olet sinä
ainoastaan kaunis, viehättävä metsästäjä.

- Ja miksi olet tullut tänne?

- Sinua katsomaan.

- Hyvä, nyt olet saanut nähdä minut, palaa nyt äitisi luo.

- Ei, minä en lähde enää luotasi! kuiskasi poika itsepintaisesti ja
nousi ylös. — Voithan sinä kuningattarena tehdä kaikki, mitä hyväksi
näet. Anna äidin tulla hoviisi — ja anna minun olla läheisyydessäsi!
Minun äitini on viisas nainen ja palvelee sinua uskollisesti ja
nöyrästi ja minä, minä suojelen sinua kaikesta pahasta.

Näin sanoessaan riuhtasi hän komean jahtikiväärin olkapäältään, jossa
hän kantoi sitä hihnassa.

Pirullinen ajatus kulki tällä hetkellä läpi Dragan aivojen.

Tämä poika, joka niin itsetietoisesti piti kivääriä kädessään ja
oli nyt juuri luvannut häntä suojella, hänestä saattoi tulla mitä
tervetullein välikappale — hänhän oli Milanin poika. Mikä isku se
olisikaan hänen veriviholliselleen Milanille, jos hän saisi surmansa
oman poikansa käden kautta.

Sen ajatuksen antoi Dragalle itse kadotuksen pääruhtinas.

- Kiiruhda ja tule kanssani lehtimajaan! sanoi hän Milankalle tarttuen
tämän käteen. — Minulla on jotain sanottavaa sinulle.

Sinä puhuit äsken tahtovasi suojella minua. — Oi Milanka, minulla on
vihollinen, joka uhkaa elämääni, joka ei jätä minua rauhaan, jos sinä
voisit suojella minua häntä vastaan, niin olisin kiitollinen.

- Minä tapan sinun vihollisesi, huudahti hän.

- Hyvä, no kuule sitte! sanoi Draga ja hänen hävityshankkeensa kasvoi
yhä suuremmaksi joka sekunti. — Sinä saat tietää minun veriviholliseni
nimen, mutta vanno minulle ensin vala, että sinä murhaat hänet!

- Minä vannon murhaavani hänet! vastasi nuorukainen miettimättä
hetkeäkään.

- Mutta elkäämme puhelko täällä! sanoi Draga äkkiä. — Tänne voisi joku
tulla aivan odottamatta, eikä se olisi hyvä, pikku sankarini, jos sinut
löydettäisiin täältä minun luotani.

- Minä puolestani en ollenkaan pelkää! vastasi Milanka. — Jos nyt
Aleksanteri itse tulisi luoksemme tänne lehtimajaan, niin minä
polvillani pyytäisin häntä, että saisin olla luonasi. Sano, etkö voi
hankkia minulle paikkaa hovissa? Sinähän olet kuitenkin kuningatar!
Minä rupean hovipojaksesi eli vahdiksesi, joka yöllä kulkee,
edestakaisin sinun sänkykamarisi oven edessä ja minä vannon sinulle,
etten hetkeksikään sulje silmiäni pelosta, että joku vihollinen hiipii
sinun luoksesi.

- Ah, sepä on ihana ajatus! huudahti Draga ivallisella äänellä. — Sinä
minun sänkykamarini kynnyksellä — ei todellakaan hullumpaa! No, minä
puhun kuninkaan kanssa siitä asiasta ja varsinkin jos vapautat minut
verivihollisestani, niin ei kuninkaalla varmaankaan ole mitään sitä
vastaan, että pidän sinut luonani. Hän vielä palkitseekin sinut ja
kiinnittää tähden rintaasi.

- Tähden, toisti Milanka epäävällä äänellä. — Sellaista en tarvitse,
minä olen itse kerran Serbian kuningas ja silloin kiinnitän rintaani
loistavimmat tähdet.

Hän oli vielä aivan lapsi, pikku Milanka. Ihmeellisellä tavalla
sekoittui hänen rinnassaan heräävä nuorukaisen rakkaus niihin
lapsellisiin tunteisiin, joita äiti oli häneen istuttanut.

- Nyt sanon sinulle veriviholliseni nimen. Sinä olet vannonut minulle,
että vapautat minut hänestä ja minä tiedän, että sinä pidät valasi.

Näin sanoen veti Draga hänet mukanaan ja pienen muurissa olevan portin
kautta hiipivät he puistoon, joka oli aivan puutarhan vieressä.

Mutta tuskin oli Draga nuoren seuralaisensa kanssa kulkenut tuhatta
askelta, kun he saivat nähdä miehen tulevan pitkin sitä käytävää, joka
vei linnaan. Nähdessään tämän miehen tuntui hänestä, kuin olisi veri
hänen suonissaan jähmettynyt melkein jääksi.

Milan, kuningas Milan! oli hän vähällä huudahtaa, mutta onneksi
jaksoi hän pidättää nuo petolliset sanat ennenkuin ne pääsivät hänen
huuliltaan.

Se oli todellakin kuningas Milan, joka tuli tiellä ja näytti olevan
epätoivon vallassa. Hän oli koko yön etsinyt Tapschiderpuistossa
eksynyttä poikaparkaansa, joka oli jättänyt äitinsä ja lähtenyt ajamaan
takaa kauneuden aavetta. Suomatta itselleen lepoa taikka rauhaa oli
Milan hakenut ja huutanut Milankan nimeä ainakin tuhat kertaa. Mutta
hän ei ollut löytänyt jälkeäkään hänestä.

Tuskin oli Draga huomannut kuninkaan, kun hän veti Milankan erääseen
pensaikkoon, joka oli tien vieressä.

- Meillä on onni mukana! kuiskasi hän Milankan korvaan. Hän tulee meitä
vastaan. Näetkö miestä, joka kulkee tuolla tiellä?

Milanka kurkisti varovaisesti oksien lomasta, joiden takana hän ja
Draga olivat, ja tarkasteli käytävää.

Hän huomasi Milanin, joka tällä hetkellä oli noin sadan askeleen päässä
siitä paikasta, jossa hän oli piiloutuneena. Hän näki isänsä, mutta ei
tuntenut häntä! Luonnon oma ääni ei puhunut hänen rinnassaan, sillä
nuorukainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä.

Hän ei aavistanut, että vaippaan puettu mies, joka siellä kaukana niin
murheellisen näköisenä tuli yhä lähemmäs, oli se sama, jota hän niin
syvästi rakasti, jota hän jumaloi, jota kohtaan äiti oli hänen nuoreen
sydämeensä istuttanut syvän kunnioituksen ja hellän rakkauden.

- Nyt jätän sinut yksin! kuiskasi Draga hänelle ja laski kätensä hänen
päänsä päälle. Milanka, rakkaani, sinä tiedät, mitä olen luvannut
sinulle. Ole varuillasi ja samassa kun mies kulkee pensasten ohi, niin
tähtää sydämeen ja ammu! Elä sitte enää huoli mistään!

Ota sitte vaan selko, että olet osannut oikeaan paikkaan ja ilmoita
minulle hänen kuolemansa, niin minä painan sinut sydäntäni vastaan ja
sinä saat ainiaaksi jäädä luokseni. Sen vannon sinulle samalla tavoin
kuin sinäkin vannoit minulle vapauttavasi minut verivihollisestani.

Nuorukainen katsoi Dragan silmiin ja tunsi hänen läsnäolonsa
vaikutuksen. Rajulla liikkeellä kiskasi hän kiväärin hartioiltaan ja
sanoi käheästi:

- Minä teen sen — Jumalan nimessä teen minä sen! Tällä miehellä on niin
monta hetkeä elettävänä, kuin hän tarvitsee päästäkseen tuon puun luota
tähän pensaikon viereen. Ole huoletta minä satutan häneen ja minun
luotini lävistää hänen sydämensä.

- Hyvästi siis rakkaani, ja tee asiasi hyvin! kuiskasi Draga ja suuteli
häntä. Sitte vetäytyi hän pensaikosta pitemmälle puistoon.

Milanka seisoi hetken kuin juopunut.

Juopunut hän todella olikin. Se suudelma, jonka Draga oli painanut
hänen huulilleen, oli hetkeksi pysäyttänyt hänen sydämensä sykinnän.




NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Uusi liittolainen.


Milanka huomasi, että oli aika laittautua kuntoon. Mies kulki nopein
askelin. Vähä väliä pysähtyi hän, katseli ympärilleen, pudisti päätään,
kuin ei hän olisi oikein ymmärtänyt jotakin ja sitte tähysteli hän taas
kuninkaalliseen linnaan päin.

- Ehkä mies tahtoo murhata hänet? ajatteli Milanka.

Hitaasti ja varovasti ojensi hän kiväärin piipun eteenpäin ja tähtäsi
lähestyvää Milania. Nuorukaisen sormi kosketti kiväärin lukkoa.

Milanilla ei tietysti ollut aavistustakaan vaarasta, joka häntä uhkasi.
Erään puun vieressä, joka oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä
pensaikosta, pysähtyi hän, nojautui puun runkoa vasten, lykkäsi hatun
takaraivolle ja antoi raittiin aamuilman jäähdyttää kuumaa otsaansa.

Seuraavalla hetkellä välähti pensaikossa salama, laukaus kuului ja
harmaansininen savu nousi ylös pensaikosta. Puiston läpi kaikui huuto:

- Murhaaja! Ah, Draga on toiminut nopeammin kuin minä!

Milan syöksyi maahan. Hän tunsi, että luoti oli sattunut, hän huomasi
myös, että veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan. Mutta kun hän
ojentautui sammalikolle, tunsi hän myös, ettei hän ollut kuolettavasti
haavoitettu. Hän olisi voinut vaikka heti nousta ylös ja paeta. Mutta
sitä ei Milan ajatellut. Tällä hetkellä täytti hänen sielunsa vaan
ajatus saada nähdä se henkilö, joka oli antautunut välikappaleeksi
murhaa tekemään. Milan sulki siis silmänsä ja makasi tahallaan
liikkumattomana ja ääntä päästämättä, sillä hän laski, että murhaaja
tulisi tarkastamaan häntä nähdäkseen oliko kuula tehnyt kuolettavan
haavan.

Pensaikko aukeni ja oksien välistä ilmaantui hoikka nuorukainen.
Eteenpäin kumartuneena lähestyi hän liikkumatonta miestä.

Milan, joka yhä piti silmänsä ummessa, ei nähnyt niitä kasvoja, jotka
häntä tarkastelivat.

Nyt oli hoikka nuorukainen tullut aivan Milanin viereen. Yhä piti hän
kädessään savuavaa kivääriä, jolla hän oli ampunut. Mutta nyt pani
hän sen pois, laskeutui polvilleen ja kumartui liikkumattoman olennon
puoleen.

- Verta! sanoi hän hiljaa huomattuaan suuren punaisen viirun, joka
ulottui Milanin vasemmalta olkapäältä pitkin käsivartta. Minun kuulani
osasi kumminkin maaliin, käteni ei vavissut!

Hän on kuollut ja Draga on päässyt vihollisestaan.

Mutta lausuessaan näitä viimeisiä sanoja oli hänen äänensä tullut yhä
heikommiksi. Hämmentyneenä tarkasteli nuorukainen sen kasvoja, jonka
luuli tappaneensa.

- Merkillistä, mumisi hän — nämä kasvot eivät näytä ollenkaan ilkeän
ihmisen kasvoilta. Äiti on monta kertaa sanonut, että ihmisen kasvot
ovat sielun peili. Kuinka jalot ovat tämän miehen piirteet! Korkea
otsa, mustat silmäripset, vaaleat huulet, joiden ympärillä on niin
surullinen piirre — ja toivoisin melkein, ett'en koskaan olisi nähnyt
tämän onnettoman kasvoja. Olisin vaan juossut tieheni sitte kun laukaus
oli ammuttu, niin pian kuin jalat olisivat kannattaneet. Minun pitää
kuunnella, eikö hänen sydämensä lyö, minä katson, jos hengitystä tuntuu
hänen rinnassaan, minun pitää — Herran tähden! hänhän elää — hän
tarttuu minuun molemmin käsin — hän pitää minua kiinni —

- Niin, hän pitää sinua kiinni, sinä kurja murhaaja! jyrisi Milanin
ääni, sillä samassa kun Milanka kumartui alas yli uhrinsa ruumiin,
oli Milan molemmin käsin tarttunut onnettoman, soaistun nuorukaisen
vyötäisiin.

Milanka koetti irtautua hänen rautakouristaan. Mutta vaikka Milan
oli haavoitettu, tarvitsi hän vaan kymmenennen osan voimistaan
kukistaakseen nuorukaisen ja heittääkseen hänet maahan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli Milan asettunut polvilleen voitetun rinnan
päälle. Hän veti kiireesti tikarin esille. Samassa välähti säilä
voitetun pään päällä.

- Kurja roisto! huudahti Milan. Kuka voisi nyt estää minua työntämästä
tämä veitsi sinun kirottuun ruumiiseesi ja maksamasta sinulle samalla
mitalla. Sinä tahdoit ottaa minun elämäni, ajatteleppas, jos minä nyt
ottaisin sinun!

Silloin kuului vapiseva, kyynelten tukahuttama ääni nuorukaisen,
huulilta:

- Niin, tapa minut, sillä sen olen ansainnut. Mutta vie äidilleni
viimeinen tervehdykseni! Pyydä häntä antamaan minulle anteeksi, että
lähdin hänen luotansa! Sano hänelle, kiltille äidilleni —

Huudahtaen tuskaisesti ja sydäntäsärkevästi heitti Milan veitsen pois
kädestään. Hänen kätensä syleilivät poikaa, joka oli hänen allansa,
hänen kätensä nostivat pojan päätä ja onnettoman kuninkaan silmät
tunkeutuivat niihin hienoihin kasvoihin, jotka äsken olivat uhanneet
häntä itseään kuolemalla.

- Äitisi, sanot sinä! huudahti Milan. — Kuka on sitte äitisi — missä
hän asuu?

Kuumien kyynelten valuessa pitkin poskia, vastasi nuorukainen:

- Äitini asuu eräässä pienessä yksinäisessä tuvassa Tapschiderissä.

- Milanka! huudahti kuningas syvän liikutuksen vallassa. — Milanka! —
Poikani! — Lapseni, onneton lapsiraukkani — sinäkö se olet — oi Jumala!

Siis olen vihdoinkin sinut löytänyt! Näin sanoen nousi hän ylös,
nostaen samalla Milankan maasta.

- Kiiruhda ja tule mukaan! lausui Milan, otti ylös nuorukaisen
kiväärin ja ripusti sen terveelle olkapäälleen. — Meillä ei ole aikaa
hukata. Äitisi menehtyy ikävästä. Hän vuodattaa kyyneleitä, jotka sinä
vaan voit tyynnyttää. Emme täälläkään uskalla olla kauvempaa. Vaara
uhkaa meitä molempia. Sinä et aavista, miten ilkeään toimeen sinun
nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi on käytetty, lapsi raukka! Ja vielä
vähemmän aavistat, kuinka sinun palveluksesi olisi palkittu, jos sinun
olisi onnistunut panna toimeen se hirvittävä murha.

Milan oli tällä välin kulettanut poikansa mukanaan ja kiiruhti
nyt askeleitaan niin että Milanka tuskin saattoi seurata mukana.
Kuningas piti oikeata käsivarttaan nuorukaisen ympärillä ja vasen
riippui hervottomana sivulla. Mutta Milan ei vielä tuntenut mitään
kipua haavasta. Ihastuksella ja surulla tarkasteli hän, rientäessään
Milankan rinnalla, tätä kaunista, hoikkaa nuorukaista, jota hän kutsui
pojakseen. Hän ei väsynyt tarkastaessaan noita kalpeita kasvoja, jotka
olivat niin hienopiirteiset ja ylpeydellä tunnusti Milan itselleen,
että tämä nuorukainen oli hänen näköisensä, joka piirre — täydellinen
isänsä poika.

Eräällä avonaisella paikalla metsässä, joka oli korkeiden puiden ja
pensaitten ympäröimänä, pysähtyi Milan. Heillä ei ollut enää erittäin
pitkä matka Adan kotiin.

- Mitä aiot tehdä? huudahti Milanka kauhistuneena, sillä hän ei luullut
muuta kuin että mies, jolta hän äsken oli tahtonut ryöstää elämän, nyt
kostaisi hänelle. — Aiotko tappaa minut?

- Tappaa sinut! huudahti Milan liikutettuna ja veti nuorukaisen
rintaansa vasten. — Etkö sitte aavista, kuka minä olen ja mikä side
meidät yhdistää?

Minä olen isäsi, Milanka, sinun oma isäsi, josta äitisi on sinulle
laulanut ja kertonut, isäsi, jota hän opetti sinun rakastamaan, isäsi,
joka rakastaa sinua, Milanka. Tule sydämelleni, poikani, ja anna
huuliltasi kuulua ensimäisen kerran se sana, jota olen ikävöinnyt saada
kuulla, tuo pyhä sana: isä! Tulisesti painoi hän Milankan sydämelleen
ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan.

Mutta samassa kun Milan näin teki, huudahti nuorukainen, kuin olisi
kuolettava isku häneen käynyt.

- Laupias Jumala, mitä olen minä tehnyt! ähkyi Milanka. Minähän olen
tahtonut tulla isäni murhaajaksi! Luoti oli aiottu minun oman isäni
sydämeen — ei, ei — elä suutele minua, elä paina minua tuolla tavoin
sydämellesi — työnnä minut ennemmin luotasi — polje minut jalkaisi alle
kuten myrkyllinen hyönteinen ja halveksi minua — ja — unohda, että minä
olen poikasi.

Näin sanoen heittäytyi hän märälle maalle rajun epätoivon vallassa.

Mutta Milan kumartui hänen puoleensa, silitti lempeästi molemmin käsin
hänen päätänsä ja poskiansa ja huudahti, syvästi liikutettuna:

- Niin itke, poikani, itke, mutta olkoon tämä elämäsi ensimäinen suuri
suru, myöskin viimeinen.

Minä annan kaikesta sydämestäni sinulle anteeksi. Sillä minä tiedän,
että sinut on vietelty, petetty, etkä sinä aavistanut, että se oli
isäsi, joka murhaamaan annoit itsesi houkutella. Eikö niin, Milanka,
se oli kuningatar, se oli Draga, joka käski sinun toimittaa minut pois
tieltä.

- Niin, hän se oli, sanoi nuorukainen epäilemättä. — Oi isä, miksi olet
sitte hänen verivihollisensa, miksi tahdot tappaa hänet?

Hänhän on kuitenkin niin hyvä ja tahtoo tehdä vaan ihmiset onnellisiksi!

Silloin laski Milan kätensä pojan pään päälle ja lausui juhlallisella
äänellä:

- Ja minä vannon sinulle poikani, että tämä nainen, joka sinusta
näyttää niin hyvältä, kantaa turmiota sydämessään, että hän on viekas,
petollinen, tekopyhä ja rietas. Hän tietää, että sinä olet poikani,
eikä hän julmuudessaan kammoa sitäkään, että panisi pojan murhaamaan
isänsä. Tämä kyllä riittää avaamaan sinun silmäsi — sano, Milanka,
uskotko minua?

- Minä uskon sinua, isä! huudahti nuorukainen kyyneleet silmissä. —
Oi, anna minulle anteeksi! Koko elämäni omistan rakastaakseni sinua ja
katkerasti katuakseni tätä hetkeä.

Silloin kohotti Milan hänen päätänsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja
huudahti, katsoen vakavasti hänen silmiinsä:

- Siis uskon minäkin sinua, Milanka ja tästä hetkestä lähtein emme ole
ainoastaan isä ja poika, ei ainoastaan parhaat ystävät, vaan myöskin
liittolaiset, jotka ovat vannoneet syöstä alas kuningatar Draga ja
antaa Serbialle uusi kuningas, joka paremmin on kruunun arvoinen. —
Tiedätkö ehkä kuka tämä uusi kuningas on, Milanka?

Hiljaa, elä puhu sanakaan. Kerran tulee se päivä, jolloin kaikki
toiveet, jotka nyt ympäröivät armasta päätäsi, toteutuvat. Ja nyt
seuraa minua, elkäämme enää viivytelkö, vaan rientäkäämme lohduttamaan
äitiäsi.

- Oi isäni, huudahti nuori Milan, kyynelten valuessa pitkin poskia —
kuinka voin katsoa äitiä silmiin, kun olen vuodattanut sinun vertasi?

- Äitisi ei saa koskaan tietää, mitä on tapahtunut sinun ja minun
välillä tänä aamuna, huudahti Milan nopeasti. Anna minun pitää siitä
huoli! Valhetta täytyy vihata, poikani, mutta joskus on pieni valhe
kerrassaan hyvätyö toista kohtaan.

Tämän jälkeen veti hän Milankan mukanaan pois ja pian seisoivat he sen
pienen talon edustalla, jossa nuorukainen oli kasvanut. Ovi avautui ja
Ada, joka oli jo ikkunasta nähnyt heidän tulevan, hyökkäsi ulos.

- Poikani — lapseni! huudahti äiti. - Oletko sinä todellakin täällä?

Hän sulki vapisevan Milankan syliinsä ja peitti hänet suuteloillaan.
Mutta sitte ojensi hän, päästämättä poikaa luotaan, kätensä Milania
kohti ja huudahti kyynelten vallassa:

- Tänään olet sinä antanut hänet minulle toisen kerran — jos minulla
on jotain anteeksi annettavaa sinulle, niin olkoon kaikki anteeksi
annettu. Mutta mitä tämä on? — huusi Ada äkkiä, osottaen kuninkaan
vasenta olkapäätä. Sehän on verta! Oletko haavoitettu?

- Se ei mitään merkitse, sanoi Milan — se on itse asiassa vaan pieni
naarmu. Kun olimme kotiin tulossa, kannoin Milankan kivääriä ja silloin
satuin minä hipaisemaan erästä puun juurta ja sain tämän haavan.

- Minä sidon haavasi ja hoidan sitä, sanoi Ada — Ja sinä viet meidät
täältä niin pian kuin mahdollista.

- Minä luulen, vastasi Milan, samassa kun hän, Ada ja poika astuivat
arkihuoneeseen, ettei meillä ole ollenkaan aikaa hukata. — Tämän
huoneen päällä häilyy onnettomuus ja turmio, kun Draga kerran
tietää, että hänen hallitsijansa elää. Jo tänä yönä täytyy meidän
lähteä täältä. Minä odotan vaan kahta ystävää, joiden tiedoksi olen
ilmoittanut, että haluan heitä tavata täällä, kahta miestä, joiden
kanssa täytyy neuvotella Serbian onnesta.

Samassa huudahti Milanka:

- Ja tuolla tulee kaksi miestä tänne päin — ne ovat talonpoikia, jotka
nähtävästi vievät eloja myllyyn, sillä heillä on suuret säkit selässä!

- Poikani, sanoi Milan, katsottuaan ulos ikkunasta — ulkomuoto
pettää ja täytyy varoa, ettei siihen luota. Nämä kaksi miestä ovat
tosin talonpojiksi pukeutuneet, mutta sen he ovat tehneet voidakseen
pettää kuningattaren vakoojia. He ovat itse asiassa Serbian vapauden
sankareita, jotka vihaavat kuningatarta yhtä paljon kuin mekin. Nämä
kaksi miestä ovat ne, jotka johtavat sinua sitte, kun minua ei ole enää
olemassa.

Sitte avasi kuningas oven ja huusi kovalla äänellä ulkona seisoville
miehille.

- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, ystävät! Olkoon meidän yhtymisemme
Serbian onneksi!

- Serbian onneksi, vastasivat molemmat talonpojat — ja kuolema ja
kadotus Dragalle!

Ja tuon yksinäisen talon kynnyksen yli astuivat valepuvussa — eversti
Maschin ja Stefan Naumovitsch.




VIIDESVIIDETTÄ LUKU.

Köyhtynyt aatelismies.


Vaikka oli syyspäivä, paistoi aurinko kuitenkin hehkuvan kuumasti
aavalle pihalle, joka kuului serbialaisen aatelismiehen Ratscho
Knetzewitschin linnaan.

Kun tuli tähän taloon, tuntui siltä kuin olisi astunut siihen linnaan,
jossa prinsessa Ruusunen nukkui vuosisatoja sitte. Linna oli vanha ja
rappeutunut. Puutarha, joka yhdeltä puolen oli yhteydessä rakennuksen
kanssa, oli viljelemättömän näköinen, jossa rikkaruoho kasvoi vapaasti
ja jossa vaan pari pientä maa-alaa ilmaisi, että ihmiskäsi kävi joskus
sitä hoitamassa.

Pihalla oli sadottain rikkinäisiä talouskaluja hujan hajan,
vaununpyöriä, satuloita, tynnyreitä, kirstuja, huonekaluja, jotka
linnan herra oli hylännyt ja ilman muuta viskannut ulos pihalle ja
näiden päällitse oli vedetty kaksi pitkää nuoraa, joilla riippui
alusvaatteita kuivassa. Eräissä vanhoissa, rikkinäisissä vaunuissa
istui suuri kissa auringon paahteessa, koira pisti kopistaan ulos
takkuisen päänsä torkkuen ja haukotellen, ainoastaan kanat antoivat
vähän vilkkautta ja väriä tähän elottomaan elämään. Kukko pöyhisteli
kanojensa edessä tunkiolla, josta eläinparka turhaan koetti hakea
korvausta siitä, mitä heille oli jätetty antamatta.

Mutta ei, tuossahan avautui ovi ja ylimmällä portaalla näkyi
ihastuttava tyttö. Hänellä oli kädessä täysinäinen vehnävati ja
katseltuaan muutaman silmänräpäyksen pilvettömälle taivaalle ja sitte
kaukaiseen avaruuteen, kuin olisi hän odottanut, että kangastus näkyisi
jossakin, tarttui hän lautaseen ja huusi hopean heleällä äänellä:

- Tipu — tipu! Tulkaa vaan tänne pienet! Ehkäpä tämä on viimeinen
ateria, jonka teille annan. Kas niin, syökää vaan kylliksenne, pikku
tiput.

Näin sanoen heitti hän vehnät ympäriinsä pihamaalle.

- Kuinka kaunista täällä sentään on! huudahti hän puoliääneen, antaen
katseensa liitää ympäriinsä ja katsoen varsinkin lähellä olevaa metsää
ja vuoren harjannetta, joka pehmeästi kaartuen nousi kohti sinistä
taivasta. — Täällä voisi todellakin ihminen olla onnellinen! No,
ehkäpä tulee tänne kerran onnellisempi suku. Oi, kyllä tiedän, kenen
minä tahtoisin tuoda mukanani tähän linnaan asumaan noissa vanhoissa
holvikattoisissa huoneissa! Kyllä tiedän, kenen kanssa minä tuntisin
itseni onnelliseksi täällä, oi, niin sanomattoman onnelliseksi.

Ei — ei! lisäsi nuori tyttö kiireesti, istuutuen rikkinäisten vaunujen
viereen. — Minä en tahdo enää ajatella häntä! Hän on kuollut minulle,
täytyy olla kuollut minulle. Eikö tämä sitte ole koko minun maailmani?
Tuskin tiedän, mitä tapahtuu ulkona maailmassa, sitte kun tulin tänne,
en tiedä itsekään, millä tavoin. Oi, en olisi ehkä jäänyt tänne, mutta
minä vapisen ajatellessani, että täytyy uudestaan lähteä maailmaan ja
ihmisten hyörinään. Genia parka, kuinka sinun nyt käy, sinä isätön ja
äiditön tyttöraukka, kun täällä on kaikki lopussa?

- Ei ole vielä lopussa! lausui raaka, karkea ääni hänen takanaan. — Ha,
haa, vielä minä istun isieni maatilalla ja tahtoisinpa nähdä sen, joka
uskaltaa ajaa minut pois täältä!

Huudahtaen hyppäsi Genia von Sandorf ylös — sillä hän se on, jonka
näemme tuon köyhtyneen aatelistalon pihalla — ja kääntyi ympäri.

Hän seisoi vastapäätä miestä, joka nähtävästi tuli metsästämästä, siltä
ainakin näytti puvusta päättäen. Hänen yllään oli paikattu sarkapuku,
johon kuului lyhyt nuttu ja kapeat housut sekä karkeat saappaat,
jotka ulottuivat niin ylös kuin mahdollista ja auringon ja sateen
haalistama nahkalakki, joka näytti koin syömältä. Kädessä oli hänellä
jahtikivääri, joka näytti ijän puolesta sopivan yhteen miehen muun
puvun kanssa. Mies oli lyhyt ja tanakka, leveäharteinen, niska kuin
härällä. Karkeat kasvot, jotka olivat pöhöttyneet ja tummanpunaiset
paljosta väkijuomain käyttämisestä, olivat harmaan parran peittämät,
joka ulottui alas rintaan saakka.

Tämä mies oli Ratscho Knetzewitsch, aatelismies, joka omisti linnan,
puutarhan ja karjapihan. Mutta pellot ja aidat niiden ympärillä eivät
enää olleet hänen. Kappale kappaleelta oli ne kaikki otettu häneltä,
pelattu tai juotu, sillä hän oli viime aikoihin asti elänyt hyvin
hurjasti. Ratscho Knetzewitsch kuului ikivanhaan sukuun. Hän sanoi
ylpeästi olevansa vojvoodi, mutta tämä oli kai Knetzewitschien veressä,
etteivät he voineet pitää huolta omastaan. He olivat kaikki käyttäneet
omaisuuttaan kevytmielisesti ja sitä mukaa oli aina mennyt pois joku
osa omaisuudesta, niin että tämä viimeinen Knetzewitsch, joka tällä
hetkellä seisoi Genia von Sandorfin edessä, ei ollut paljon muuta kuin
kerjäläinen, vaikka hän omisti linnan, puutarhan ja karjapihan.

Me sanoimme, että herra Knetzewitsch oli viime aikoihin asti viettänyt
hyvin rajua elämää, jonka pääasiallinen synti oli siinä, että
Knetzewitsch oli hirmuisella tavalla antautunut juoppouden uhriksi.
Suurimman osan päivästä vietti hän viinikellarissaan. Niin kauan kun
oli hereillä, makasi hän siellä tynnyrin vieressä ja joi ja kun hän
ei enää voinut juoda, nukkui hän. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin
kissa, joka vihdoin aina herätti hänet surkealla naukumisella, kun
kissan muutoin olisi pitänyt nääntyä nälkään.

Mutta sitte oli äkkiä tullut muutos Knetzewitschin elämässä. Sattuma
oli sen aikaan saanut ja tämä sattuma tuli ihastuttavan olennon
muodossa, jotta Knetzewitsch voitaisiin, jos mahdollista, vielä
pelastaa, ainakin lykätä tuonnemmaksi hänen häviötään.

Eräänä myrsky-yönä oli Knetzewitsch ollut tavallista selvempänä, mikä
muutoin hyvin harvoin tapahtui. Silloin koputettiin hänen ovelleen ja
kun hän sen avasi, tuli hän juuri parhaiksi näkemään, kuinka eräs nuori
tyttö vaipui portaille ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa.
Ratscho Knetzewitsch ei pitänyt naisia juuri suuressa arvossa. Hän
arveli, että he vaan estivät rehellistä miestä juomasta ja nauttimasta
elämän iloja. Ei se siis ollut tytön kauneus, joka sai hänet hoitamaan
tyttöä, kantamaan hänet huoneeseen ja koettamaan kaikin keinoin saada
hänet virkoamaan, vaan oli siihen syynä yksistään se seikka ettei
kukaan muu ihminen voinut tulla tytön avuksi ja että olisi antanut
nuoren tytön aivan yksinkertaisesti maata siinä ovensa edessä, siihen
ei hänellä sentään ollut sydäntä.

Mutta kun hän siinä hoiteli Geniata, sillä hän se oli, joka oli
väsyneenä vaipunut hänen ovensa eteen, ja virvoitteli häntä etikalla
ja jollain vanhalla hajuvedellä, jota löytyi talossa vielä hänen
äitinsä ajoilta, kirosi hän kauheasti naisten heikkoutta, kirosi
onnettomuuttaan, joka oli tuonut "tuon" hänen niskaansa ja valitteli,
että tämmöistä piti tapahtua miehelle, jolla oli parempaakin tehtävää,
kuin hoitaa naisväkeä. Eikä hänen onnistunutkaan saada kokonaan Geniata
tuntoihinsa, sillä hänen pyörtymyksensä muuttui ankaraksi kuumeeksi.
Tämä kuume piti Genia von Sandorfin vuoteessa ummelleen neljä viikkoa
ja usein oli tytön elämä vaarassa.

Knetzewitsch hoiti häntä ja ihmetteli itsekin, että hän kykeni
sellaiseen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, täytyi hänen
tunnustaa itselleen, että hän ensi kerran elämässään oli täyttänyt
velvollisuutensa. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle päivä päivältä
yhä rakkaammaksi ja miellyttävämmäksi ja kun Genia ensi kerran saattoi
taas puhua, kun hän tiesi, missä oli ja liikutetulla äänellä kiitti
Knetzewitschiä, niin huomasi hän, ettei tämä pieni naisolento ollut
ollenkaan paha ja että se oli oikein miellyttävää vaihtelua pitää
"tuommoista" talossaan. Mutta täytyy huomata, ettei häntä mitkään
hellemmät tunteet vetäneet Genian puoleen. Niitä olisi hän itsekin
pitänyt suorastaan naurettavina.

Minä olen vanha apina, oli hänen tapana sanoa, — enkä voi ajatella
naista, joka mielistyisi minun punaiseen nenääni tai viihtyisi tässä
viinan hajussa. Mutta ystävätä olen aina halunnut ja kun nyt taivas on
sen sijaan lähettänyt minulle ystävättären, niin tyydyn häneenkin ja
hän saa mielellään olla luonani niin kauan kuin viihtyy.

Genia von Sandorfin täytyi viihtyä aatelismiehen luona, sillä hän ei
parhaalla tahdollaankaan tiennyt, minne hän menisi. Palatako Wieniin?
Mutta mitä hän siellä sitten tekisi?

Äitinsä luo ei hän uskaltanut mennä, sillä äitihän oli hylännyt hänet
tuolla hirmuisella kirjeellä, jonka Genia löysi Stefan Naumovitschin
vierestä, kun tämä makasi verissään kuritushuoneen edustalla.

Genia oli liiaksi ylpeä puolustaakseen itseään äidin syytöksiä vastaan,
torjuakseen sitä hirvittävää epäilystä, joka tässä kirjeessä oli
lausuttu. Mutta niin ei hänellä myöskään ollut kotia eikä sydäntä koko
maailmassa, jonka turviin olisi voinut paeta.

Puoli mieletönnä oli hän sinä yönä harhaillut pitkin Belgradin katuja.
Sitte oli hän rientänyt ulos kaupungista. Hän oli juossut yhä kauemmas
metsään. Hän tahtoi kuolla, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hän
oli seisonut monen virran partaalla, taistellut itsensä kanssa ja
katsonut kirkkaan veden pohjaan. Monen puun oksaa oli hän tarkastanut
ja ajatellut olisiko se kyllin voimakas häntä kantamaan, jos hän
repisi kaistaleen hameestaan ja tekisi siitä itselleen nuoran.
Sade oli virtana valunut ja kastellut hänet läpimäräksi ja lisäksi
vielä nälkä vaivasi. Mutta tuhat kertaa suuremmat olivat ne tuskat,
joita hänelle tuotti se ajatus, joka raivosi hänen aivoissaan: Äiti
hylännyt — rakastettu kuollut — sillä hän luuli, että Naumovitsch oli
kuollut ja tiesi, että Demeter Banjaluki oli se, joka oli ampunut sen
turmiota tuottavan luodin. Minne hän nyt menisi? Kun sitte hermokuume
oli ohi, valtasi hänet sellainen alakuloisuus ja välinpitämättömyys
itsensä suhteen, että hän mielellään hyväksyi sen tarjouksen, jonka
Knetzewitsch teki hänelle, jäädä hänen luoksensa ja olla hänen
seuranaan tuossa vanhassa rappeutuneessa linnassa.

Siihen aikaan toivoi Genia vielä, että hän voisi mahdollisesti korvata
aatelismiehelle sen hyvyyden, jota tämä hänen sairautensa aikana oli
osoittanut ottaessaan hoidettavakseen hänen kerrassaan laiminlyödyn
taloutensa Genia värisi kulkiessaan Knetzewitschin rinnalla
rappeutuneissa huoneissa ja huomatessaan kaiken sen epäjärjestyksen,
pölyn ja lian, joka kaikkialla kohtasi hänen silmäänsä.

Kerran olivat huonekalut täällä olleet hienot ja kallisarvoiset. Nyt
olivat ne rikkinäiset, kuluneet tai kaatuneet. Uutimien poimut olivat
vuosikymmenien pölyn peitossa. Katsoipa hän minne hyvänsä, näki hän
vaan hävitystä ja köyhyyttä.

Palvelijaa ei Knetzewitschillä ollut ollut pitkään aikaan. Mistäpä
hän olisi ottanut rahoja sellaisen palkkaamiseen? Hänellähän ei ollut
minkäänlaisia tuloja ja kun hän ei itse huolehtinut taloudesta, niin
kaatui kaikki koko talossa. Genia koetti kuitenkin saada järjestystä
tähän sekamelskaan. Vaikka Knetzewitsch oli nimenomaan selittänyt
hänelle, ettei hän koskaan elämässään voisi sallia, että Genia likaisi
valkoisia käsiään työssä, niin tarttui hän kuitenkin tarmokkaasti
työhön.

Hän, nuori kreivitär, jota oli vanhempain kodissa hemmoteltu kuin
ruhtinaan lasta, ei kammonut halvintakaan työtä. Hän oli kaikkialla,
keittiössä, kellarissa, navetassa, hän antoi kanoille ruokaa ja
koetti nyhtää rikkaruohoa puutarhasta. Mutta pian huomasi hän, että
aatelismies Ratscho Knetzewitschin maatilaa saattoi verrata ainoastaan
tuohon kuuluisaan Augian talliin, jonka puhdistaminen kuului Herkuleen
merkillisiin tehtäviin. Ja hän oli vaan tyttöraukka, jolla oli hyvin
hyvä tahto, mutta valitettavasti ei hän ollut mikään Herkules.

Lisäksi tuli vielä se seikka, että Knetzewitschistä pian katosi se
parannus, joka ensi aikoina oli näyttäytynyt, kun Genia tuli taloon.
Ensi viikkoina, jolloin Genia oli talossa, oli aatelismies pitänyt
varansa. Silloin sattui, että hän joskus kampasi partaansakin, harjasi
vaatteensa ja koetti olla hyödyksi taloudessa. Hän joi niin vähän kuin
mahdollista, kävi joskus metsästämässä ja tuli kotiin tuoden mukanaan
milloin mitäkin riistaa.

Mutta sitte alkoi taas tulla niitä suuria kirjeitä, joissa oli
suuret sinetit, ja näissä kirjeissä lienee ollut jotakin, joka oli
erittäin vastenmielistä Ratscho Knetzewitschille. Sillä niin pian kuin
sellainen kirje tuli, katsoi Knetzewitsch siihen ilmeettömin silmin,
sytytti lyhdyn ja meni sen kanssa alas viinikellariinsa, ikäänkuin
hän ei missään muualla olisi voinut lukea kirjoitusta yhtä hyvin kuin
kellarissa, joka oli niin turmiota tuottava koko hänen elämälleen.

Kun hän sitte taas näyttäytyi, huomasi Genia kauhulla, että hän oli
juonut hirveän paljon. Hänen silmänsä olivat silloin jäykät, ja vaikka
hän koetti olla kohtelias Genialle, kuten aatelismiehelle kuuluu, pääsi
hänen huuliltaan kuitenkin silloin tällöin sanoja, jotka panivat nuoren
tytön kauhistumaan.

Seuraavana päivänä pyysi hän aina anteeksi, mitä oli edellisenä
rikkonut ja vakuutti kyynelsilmin, että hän oli juonut vaan noiden
kirottujen surujen tähden.

Genia tiesi kyllä hyvin, kuinka huonot hänen isällisen ystävänsä asiat
olivat. Hänen velkansa olivat jo kauan sitte kasvaneet yli korvien.
Velkojat olivat vaatineet linnan myytäväksi pakkohuutokaupalla.

Knetzewitschillä oli Belgradissa nuoruuden ystävä, joka oli asianajaja.
Tämä oli tehnyt kaikki, saadakseen huutokaupan lykätyksi, ja hänen oli
onnistunutkin kaikenmoisilla kiertelemisillä oikeuden edessä viivyttää
yhä kauvemman tätä ratkaisevaa tapausta.

Mutta muutamia päiviä sitte oli tullut kirje asianajajalta
Knetzewitschille, jossa selitettiin, että nyt oli mahdotonta enää tehdä
mitään hänen hyväkseen ja että hänen oli valmistuttuva mitä pikemmin
vastaanottamaan oikeuden palvelijoita.

Eräänä aamuna istui taas herra Knetzewitsch synkissä mietteissä,
kun pihalta kuului vaunujen kolinaa. Genia katsoi ulos ikkunasta ja
huudahti ihmeissään:

- Sieltä tulee eräs nainen.

Samassa nousi komeasti puettu nainen pois vaunuista ja riensi sisälle.

Siitä oli hyvin kauvan, kun Ratscho Knetzewitsch oli ketään
vastaanottanut. Ei sovi siis kovasti tuomita häntä, jos hän
käyttäytyikin kömpelösti tätä hyvin puettua naista kohtaan, jota hän ei
todellakaan tuntenut.

Ei, hän ei häntä tuntenut. Hän ei voinut millään muotoa muistaa,
missä hän olisi ennen nähnyt nämä kasvot. Eikä hänellä sentään ollut
kovinkaan paljon vanhoja tuttavia, sillä hyvin harvojen kanssa oli hän
ollut tuttavuudessa elämänsä aikana.

- Rouva, sanoi hän, tehtyään muutamia kumarruksia, jotka olivat
todellakin kaikkea muuta kuin kauniita, — minä en tiedä, minä en tunne —

- Ettekö enää tunne täti Eufemiaa? Minähän olin hyvä ystävä teidän
äitinne kanssa lausui nainen.

- Täti Eufemia! huudahti Knetzewitsch. — Kyllä, nyt minä muistan —
aivan oikein, äitini hyvä ystävä. Te toitte meille aina karamelleja
Belgradista ja me huvittelimme itseämme sillä, että nipistelimme teitä
pohkeisiin, teillä oli näet sellaiset siihen aikaan.

- Oi, teidän äitinne oli niin kiltti ja rakastettava! huudahti täti
Eufemia, sillä hän se todellakin oli, joka oli tullut tänne keskustelun
johdosta Dragan kanssa. — Minä en koskaan voi häntä unhottaa.

- Niin, minun kiltti äitini! mutisi Knetzewitsch ja puristi pari
kyyneltä vedenharmaista silmistään, sillä kuten kaikilla juomareilla,
oli hänellä kyyneleet hyvin lähellä.

- Ja juuri siitä syystä, kun tulin ajatelleeksi teidän kilttiä
äitiänne, rakas Ratscho, jatkoi Eufemia, olen minä tullut tänne. Kuulin
näet, että te olette hyvin vaikeissa oloissa.

- Oletteko kuullut siitä puhuttavan? huudahti Knetzewitsch. — Onko
se tieto jo levinnyt kaikkialle? Niin, ikävä kyllä, minun maatilani
myydään pakkohuutokaupalla, se tahtoo sanoa linna ja puutarha, ainoat,
mitkä minulla on jälellä.

- Ja miksi ette ole koettanut hankkia rahoja, rakas ystävä? kysyi
Eufemia.

- Rahoja! Kuka minulle antaisi rahoja?

- Joku, jolle te sen sijaan voisitte tehdä vastapalveluksen. Ei mikään
ole mahdotonta, kuten tiedätte.

- Vastapalveluksen? Millaisen vastapalveluksen minä voisin tehdä
toiselle ihmiselle, vastasi Knetzewitsch olkapäitään kohauttaen. — Minä
en enää kelpaa mihinkään.

Tämä oli kerrassaan liikuttava tunnustus. Mutta hän ei todellakaan
luullut enää voivansa mitään toimittaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt
työtä, ei koskaan oppinut mitään, ei koskaan mitään harrastanut.
Hänestä se oli itsessään ihan luonnollista, että hänelle kerran niin
kävisi, kuin nyt oli käynyt.

Silloin meni täti Eufemia hänen luoksensa, laski kätensä hänen
olkapäilleen ja veti hänet luokseen.

- Tahtoisitteko ansaita satatuhatta frangia? kysyi hän matalalla
äänellä.

- Satatuhatta frangia?

- Niin, aivan niinkuin sanoin, jatkoi täti Eufemia. — Ja että
näkisitte, etten minä laske leikkiä, niin näette tässä kaksikymmentä
tuhatta frangia. Nämä saatte heti etumaksuna, jos sitoudutte tekemään
erään työn. Tässä näette ne! Hei, pidättekö niistä? Katsokaas, kuinka
ne kimaltelevat ja säkenöivät, kuule, kuinka ne helisevät! Kaikki nämä
kuuluvat teille, jos vaan sanotte "jaa"!

Tätä sanoessaan oli hän avannut nahkalaukkunsa jota kantoi kädessään.

Knetzewitsch katsoi siihen ja kyyristyi kokoon käheästi huudahtaen.
Siinä oli kultaa, punaista, rahaksi lyötyä kultaa, joka kiilteli häntä
vastaan, niin paljoa kultaa ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.

- Oh, Jumala varjelkoon! mutisi Knetzewitsch. Mistä te tulette, jolla
on niin paljon kultaa?

- Mistä minä tulen, on teille yhdentekevä, vastasi Eufemia. — Pääasia
on, että tarkasti kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa. Eräällä
henkilöllä, jota en tahdo ilmoittaa, on vihollinen. Tämä on niin
vastenmielinen hänelle, ettei hän voi elää rauhassa niin kauan kuin
tämä vihollinen hengittää samaa ilmaa kuin hän. Hän tarvitsee siis
varman ja luotettavan miehen, joka voi väijyä vihollista ja ampua
luodin hänen selkäänsä niin että se menee sydämeen. Hän luulee, että
te, herra Knetzewitsch, olette juuri se mies, jota hän tarvitsee.
Satatuhatta frangia tästä työstä, kaksikymmentä tuhatta heti, jäännös
sitte työn tehtyä. Molemmin puolisen vaitiolon lupaan minä meidän
puolestamme ja tuloja tuottavan viran parin vuoden päästä, kun asia on
ehtinyt unohtua, eikä sitä kukaan enää ajattele.

Knetzewitschiä vilusti ja hiotti vuoron perään. Hänellä oli samallainen
tunne kuin juotuaan liian paljon ja liian väkevää viiniä.

Mutta täti Eufemia pudisti laukun sisällön pöydälle, jonka viereen hän
itse istuutui ja sanoi kylmällä äänellä.

- Päättäkää nyt, Ratscho Knetzewitsch! Tahdotteko yhdellä kertaa
tulla rikkaaksi mieheksi ja elää mukavasti, tarvitsematta huolia
huomispäivästä, vai annatteko omaisuutenne, linnanne, puutarhanne ja
kaikki mitä teillä on, mennä vasaran alle pakkohuutokaupassa ja itsenne
ajaa kerjäläisenä ulos kadulle?

- Kerjäläisenä! änkytti aatelismies ja hänen kasvonsa vääntyivät. —
Kerjäläisenä! Niin, niin! kerjäläiseksi minä tulisin. Minulta puuttuisi
leipää — viinistä puhumattakaan — ja minun täytyisi paleltua talvella!

- Te kuolette nälkään, Ratscho Knetzewitsch, jos ette suostu
ehdotukseeni, kuiskasi Eufemia, kun hän näki, että aatelismies alkoi
horjua. Ottakaa nyt, kun teille tarjotaan, sellaista onnea ei enää
teille koskaan tarjota!

Ja siitä on teidän vaan minua kiittäminen. Satoja henkilöitä löytyisi,
jotka olisivat halukkaita heti ansaitsemaan nämä rahat ja, mitä sanon
minä — tuhansia muita! Ettekö siis aavista, kuka se on, joka antaa
teille tämän tehtävän? Ettekö todellakaan aavista? Ettekö tiedä, mikä
toimi minulla on nykyään?

- Minä tiedän, minä tiedän! mutisi Knetzewitsch. Te olette kuningatar
Dragan luona.

- Niin kenelläkäs muulla luulette olevan niin paljon rahaa pois antaa?
Sellaista voi vain kuningatar tehdä! Ei kukaan voi niin helposti luopua
rahoistaan kuin hän. Peijakas, vieläkö sitte epäilette? No, sitte haen
minä kai jonkun toisen, jolle ei tarvitse tuhlata niin paljon sanoja.

Mutta samalla kun Eufemia aikoi pyyhkäistä kultarahat takaisin
laukkuunsa, heittäytyi Knetzewitsch ulvoen kuten susi pöydän yli,
laski vapisevat kätensä kultarahojen päälle ja tuijotti Eufemiaan
vedenharmailla silmillään.

Vanha nainen heittäytyi pelästyneenä tuolissaan taapäin.

- Ettehän vaan aikone viedä rahojani! huudahti Eufemia, vapisten joka
jäsenessään.

- Viedä niitä teiltä? Enhän toki, en minä sentään ryöväri ole! —
Ei, minä tahdon ansaita, rehellisesti ansaita nämä rahat — tehän
sanoitte, että niitä on kaksikymmentätuhatta frangia. Ha, haa, sanoinko
"rehellisesti"? No niin, saattaahan se niinkin olla! — Luoti, sanoitte
te, miehen sydämeen, joka on jonkun vihollinen. Miksi pitää sitte
ihmisillä olla vihollisia? Me tarvitsemme rauhaa Serbiassa, rauhaa!
— Minä teen sen, minä teen sen — niin, sen minä teen. Sanokaa te
terveisiä sille, joka teidät lähetti, että Ratscho Knetzewitsch ei ole
mikään heikko raukka. Tuhat tulimmaista, pelkuri en ole koskaan ollut!
Minä teen sen, se on päätetty!

Ja pääasia oli todellakin päätetty. Sillä mitä sitte keskusteltiin
Eufemian ja Knetzewitschin välillä, oli vaan sivuasioita, joka koski
aikaa ja tapaa, miten rikos oli tehtävä.

- Tapschiderpuistossa voitte hänet tavata, ilmoitti Eufemia, salaisesti
iloiten, että hänen tuumansa oli niin hyvin onnistunut. — Te tapaatte
hänet varmasti sen yksinäisen talon läheisyydessä — tiedättehän, mitä
taloa tarkoitan, se ei ole kaukana veritammesta — siellä tapaatte hänet
varmimmin ja voitte parhaiten tähdätä.

Mutta ei hän ollut vielä maininnut edes sen nimeä, joka oli uhriksi
tuleva. Se oli vaikeinta hänelle. Hän pelkäsi, että Knetzewitsch vielä
viime minuutissa peräytyisi kuullessaan, että oli kysymys kuningas
Milanista. Jokainen serbialainen oli näet enemmän tai vähemmän
kiintynyt pois ajettuun kuninkaaseen, joka, vaikka olikin ollut
kevytmielinen, oli kuitenkin tuottanut maalle onnea ja siunausta ja oli
tehnyt Serbian hyväksi enemmän kuin kukaan muu hallitsija ennen häntä.

- Ja kuka hän sitte on? kysyi Knetzewitsch synkän näköisenä laskien
kultarahoja.

- Kuka hän on? lausui Eufemia vaivaloisesti. Kukas se on, joka tahtoo
hävittää Serbian, sano? Kuka on kuninkaan pahin vihollinen? Kuka tahtoo
ryöstää häneltä kruunun, jonka hän kerran itse pani kuninkaan päähän?

- Milan? sanoi Knetzewitsch käheästi. — Kuningas Milan?

- Niin, hän se on! Hän on Serbian pettäjä, sanon minä teille, hän
tahtoo keinotella Serbian Itävallan käsiin, sehän on päätetty asia. Ja
jos sanon teille kaikki samalla kertaa, niin tiedä, että se on hän,
joka oikeastaan on syyllinen siihen, että teidän perheenne on käynyt
niin huonosti.

- Hän — minun perheeni?

- Niin, ettekö sitä tiennyt?

Hän antoi kerran heittää teidän isoisänne vankeuteen jollain
tekosyyllä, joka oli tietysti tekaistu. Ja sitte uhkasi hän häntä
sillä, että hän mestauttaisi hänet, jollei hän antaisi Milanille puolta
omaisuuttaan.

Knetzewitsch ei tosin muistanut koskaan kuulleensa sanaakaan tästä
jutusta, mutta hänen viinin himmentämä järkensä oli niin vähän
vastustuskykyinen, että uskoi tämän kömpelön valheen.

- Jos asiat ovat sillä tavoin? huudahti hän, heittäen päätänsä
taaksepäin ja koettaen saada kiillottomiin silmiinsä päättäväisen
ilmeen. — No, silloin — silloin minä kyllä osaan tähdätä oikeaan
paikkaan.

Sanokaa kuninkaalle, että Ratscho Knetzewitsch on uskollinen ja
luotettava alamainen ja että hän pitää velvollisuutenaan vapauttaa
hänet vihollisistaan. Mutta hän ei saa unohtaa jälellä olevia
kahdeksaakymmentä tuhatta frangia!

- Samana päivänä, jolloin Milanin ruumis löydetään, vastasi Eufemia —
maksetaan teille rahat.

- Hyvä, oikein hyvä! Mutta kuulkaa nyt, vielä yksi asia! Kuinka sitte
käy, jos minä — kuinka minä nyt sanoisin — jos kuninkaallinen tuomio
lankeaa Milanin hyväksi ja minut pannaan kiinni? Silloin vedetään minut
oikeuteen, tietysti. Mitä minä sitte sanon, kun minut viedään tuomarin
eteen?

- Aivan oikein! Siitä täytyy meidän keskustella! Mutta se asia on
hyvin yksinkertainen. Te tunnustatte kaikki, mutta väitätte ampuneenne
Milanin sentähden, että hän on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.

- Mutta silloinhan minut tuomitaan! Sitä parempi! Teidät tuomitaankin
heti kuolemaan. Mutta yöllä ennen mestausta, tai jo sitä ennenkin,
antaa kuningas avata teidän vankilanne ja te saatte paeta. Sitte voitte
mennä vähän ulkomaille, katselkaa Parisia, Lontoota ja Wieniä, kaikki
hyvin kauniita kaupunkeja, joissa teillä on hyvin hauskaa ja joissa on
oivallista viiniä.

- Oh, mainiota!

Ja sitte palaatte te jonkun ajan kuluttua aivan hiljaisesti kotiin
Serbiaan hyvinvoipana kapitalistina. Ymmärrättekö, Ratscho
Knetzewitsch?

- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, vastasi hän, vaikka hänen aivoissaan
vallitsi sellainen pimeys, ettei niihin päässyt ainoakaan selvä ajatus.

- Me olemme siis yhtä mieltä, sanoi nyt täti Eufemia päättävällä
äänellä. — Eikä minun tietysti tarvitse sanoa, että ennen kaikkia
on syvä hiljaisuus tarpeen. Tehkää asianne hyvin ja sitte ei teidän
tarvitse huolehtia mistään muusta.

- Ja koska sen täytyy tapahtua? kysyi Knetzewitsch. — Mieluummin
näkisin, että se tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

- Sen täytyy tapahtua jo tänään! vastasi Eufemia innokkaasti. — Meillä
ei ole aikaa hukata, sillä hyvin helposti voi tapahtua, että Milan mitä
pikemmin lähtee pois Tapschiderpuistosta, vieläpä Serbiastakin. Parasta
olisi kai tänään pimeän tultua.

- Pimeän tultua, toisti aatelismies. Yön pimeys sopiikin juuri
sellaisille toimille. Peijakas, enpä ole vielä koskaan tappanut
ihmistä, en matoakaan, jollei se ole ollut aivan tarpeellista, enkä
jänistäkään olisi ampunut, jollei nälkä olisi siihen pakottanut.

- Oletteko saanut jo tunnon vaivoja, sanoi Eufemia ivallisesti —
silloin on kai parasta, että otan rahani takasin. — Minä pidän siinä
tapauksessa rahat ja te hyvän omantunnon.

Aatelismies värisi ja vapisi kuin olisi hänellä ollut vilutauti.

- Ah — jos ei nyt olisi kysymys isieni linnasta, niin en tosiaankaan
sitä tekisi. Mutta nyt ei ole muuta vaalia! Ja kääntyen vanhan Eufemian
puoleen, jatkoi hän:

- Menkää nainen ja sanokaa sille, joka teidät lähetti, että huomenna
varhain, kun aurinko on noussut, ei hän enää tarvitse pelätä
vihollistaan. Knetzewitsch täyttää velvollisuutensa.

Mutta hän — tuo toinen joka, niin totta kuin Jumala on taivaassa, on
enemmän syyllinen vuodatettuun vereen kuin minä, hän pitäköön myös
huolta siitä, että minä saan kahdeksankymmentä frangiani sitte kun
se on tapahtunut! Sillä minä tarvitsen paljon rahaa ja paljon viiniä
tyynnyttääkseni omaatuntoani.

- Rahoja ei tule puuttumaan! sanoi ilkeä nainen nauraen. — Sillä, joka
minun lähetti on rahoja liiaksikin. Ja nyt — hyvästi! Mutta ennenkun
jätän teidät, niin vannokaa äitinne nimessä, joka nyt lepää haudassa,
että te huomenna teette tämän työn!

- Äiti parka, mutisi Knetzewitsch itsekseen — pitääkö minun vielä
vannoakin. Mutta sama se; kun kerran on murhan aikeissa, niin ei saa
olla niin tarkka valankaan suhteen. Minä vannon!

Nyt oli Eufemia saanut sen mitä tahtoi. Hän tiesi, ettei aatelismies
söisi sanaansa, että hän kaikissa tapauksissa pitäisi valansa.

Kiireesti sanoi hän hyvästi, eikä Knetzewitsch mennyt saattamaan häntä
portaille.

Muutama minuutti sen jälkeen vierivät vaunut pois — ja tuo kelvoton
nainen ojentihe mukavasti silkkityynyille niissä vaunuissa, jotka
veivät hänet takaisin huvilinnaan.




KUUDESVIIDETTÄ LUKU.

Salajuonen uhri.


Oli yö — pimeä, kolkko yö oli seurannut kaunista syyspäivää.
Yksinäisessä talossa Tapschiderpuistossa paloi lamppu huolellisesti
eteen vedettyjen paksujen uutimien takana. Erään pöydän vieressä, jossa
oli aterian jäännökset, istui Ada Kristic. Hän oli pannut kätensä
pojan ympärille ja painoi häntä hellästi sydämelleen eikä väsynyt
tarkastellessaan häntä hellin katsein, ikäänkuin ei hän voisi käsittää,
että hän todellakin oli saanut poikansa takaisin.

Levottomana kulki kuningas Milan edes takasin lattialla. Vähä väliä
katsoi hän kelloonsa, meni ikkunan luo, kohotti hiukan uudinta ja
katsoi metsätielle, joka kulki talon ohi.

- Kello on viittä minuuttia vailla kaksi, sanoi hän sitte äänellä, joka
selvästi ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. — Kohta valkenee päivä
ja silloin on pakomme mahdoton, ainakin tänä päivänä ja kuka tietää,
voimmeko olla turvassa täällä vielä tämän päivän. Ja Maschin lupasi
kuitenkin minulle olla täällä vaunujen kanssa puoliyön aikana.

- Mutta ajattele nyt, vastasi Ada, että tie Tapschiderin ja Belgradin
välillä on hyvin pitkä ja sitte täytyy eversti Maschin'in ensin hakea
meille sopivat ajoneuvot. Oi Milan, sydämeni tuntuu niin raskaalta, kun
ajattelen, että minun täytyy jättää tämä talo, jossa olen asunut niin
kauan ja jossa pikku Milankani on kasvanut! Onko meidän siis todellakin
välttämätöntä paeta?

- Ja sellaisen kysymyksen teet sinä, Ada! huudahti Milan, istuutuen
hänen viereensä. — Eikö sitte Maschin itse ole vakuuttanut sinulle,
että kuningatar tietää kaikki? Hän tietää, että Milanka elää, mutta
hän tietää myös, että minä olen Serbiassa ja otaksuu, että olen
Tapschiderpuistossa sinun luonasi, Ada. Usko minua, tällä hetkellä on
murhaaja jo lähtenyt minua etsimään. Olenpa luullut näkeväni epäiltävän
henkilön hiipivän täällä läheisyydessä.

- Mutta itsehän vakuutit, että erehdyit, isä! huudahti Milanka. — Se
oli sinun oma varjosi, sanoit sinä, joka lankesi tielle. Oh, jos vaan
olisit antanut minun mennä, kuten pyysin, pyssy kädessä katsomaan,
oliko todellista vaaraa lähellä! Ole varma siitä, että ensimäinen
vakooja, jonka olisin kohdannut, olisi saanut luodin aivoihinsa, niin
että hän olisi varmaan lakannut vaanimasta rehellisten ihmisten toimia.

- Ei, ei, lapseni! huudahti Ada levottomana. — Sinä pysyt meidän
luonamme, sinä et saa enää mennä ulos yksin ennenkuin olemme kääntäneet
selkämme tälle metsälle. Niin, minä näen sen nyt, ettemme voi olla
täällä kauempaa. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista päästä pois
täältä.

- Se tulee tapahtumaan jo tänä yönä, vastasi Milan. — Kaikesta olen
sopinut ystäväni, eversti Maschinin kanssa ja hän on luvannut viedä
teidät varmaan paikkaan. Kostantinopolissa asuu eräs uskollinen
ystäväni, jolle olen kerran tehnyt suuren palveluksen. Se on sulttaanin
suurvisiiri — olet kai pannut talteen sen kirjeen, Ada, jonka sinun
tulee jättää hänelle minulta.

- Kirje on täällä povessani — ja saat olla varma siitä, etten jätä
sitä kellekään muulle kuin suurvisiirille. Mutta oletko myöskin varma
siitä, että tuo turkkilainen, joka on eri uskoa kuin me, ottaa meidät
ystävällisesti vastaan?

- Siitä olen aivan varma, sanoi Milan — Murat Bey on kelpo mies.
Uskokoon hän mitä tahansa, Kristusta tai Muhamettia, niin tulee hän
olemaan sinulle, kallis Adani, uskollinen ystävä ja pojalleni toinen
isä.

- Ja miksi et tahdo seurata meitä Turkin maalle? Oi, tule mukaan, pyysi
Ada — siellä tulemme niin onnellisiksi!

- Rakas vaimoni, kuinka mielelläni, oi, kuinka mielelläni seuraisin
teitä, huudahti Milan — mutta minä en voi, en saa sitä tehdä. Suuret,
tärkeät asiat estävät minua siitä. Minun täytyy palata Wieniin, siellä
on nykyään minun paikkani. Eikö niin Ada, uskothan, että sydämeni
vuotaa verta, kun en voi seurata teitä.

Ada laski kätensä hänen käteensä ja katsoi hurskailla silmillään
uskollisesti ja luottavasti häneen.

- Minä uskon sinua, vastasi hän, äänessä hellä sointu.

- Isä, kysyi Milanka, nousten ylös ja mennen Milanin luo — miksi
lähetit Stefan Naumovitschin heti pois, miksi kehoitit häntä heti
palaamaan kuninkaalliseen hoviin?

- Sen selitän sinulle, sanoi Milan — sillä sinä ihmettelit kyllä sitä,
etten pidättänyt luonani tätä miestä, joka on arvokkaimpia ystäviäni.
Stefan Naumovitsch on meille kaikista tärkein henkilö, sillä hänellä
on nykyään kuningas Aleksanterin luottamus. Me tarvitsemme miehen,
joka on mukana hovin elämässä. Ainoastaan sellainen voi nähdä Dragan
suunnitelmat ja aikeet, ainoastaan hän voi joskus saada aikaan sen,
että yksi ja toinen niistä hirmutöistä, joita Draga niin mielellään
panee toimeen, tulee vielä viime hetkessä estetyksi. Siitä syystä en
tahdo asettaa Stefan Naumovitschin henkeä vaaranalaiseksi. Jos hänet
olisi löydetty tästä talosta, jos olisi huomattu, että hän seurustelee
minun kanssani, maanpakolaisen, jota kuningas vihaa enemmän kuin ketään
muuta vihollistaan, vaikka hänen on minua kiittäminen elämästään — niin
olisi Stefan Naumovitsch ollut mennyttä miestä.

Kerran on kuningas jo lahjoittanut hänelle elämän, kun Stefan
Naumovitsch oli jo niin lähellä kuolemaa, että hän oli jo kuulevinaan
sen jääkylmäin siipien suhinan — toista kertaa ei Aleksanteri antaisi
armon käydä oikeudesta. Ei, Stefan Naumovitschiä ei saa kukaan löytää
minun rinnaltani, sentähden neuvoin häntä menemään takasin huvilinnaan.
Siellä voi hän pitää Dragaa silmällä ja ilmoittaa minulle niin pian
kuin vakava vaara minua uhkaa. Mutta eversti Maschinin toimeksi olen
antanut palata Belgradiin hankkimaan sieltä vaunuja. Näillä vaunuilla
matkustamme pääkaupunkiin, jossa voimme pysähtyä muutamia päiviä seppä
Zornin talossa, jossa ollaan minun puolellani, siellä viivymme siksi
kunnes saamme tietää, mihin toimiin Draga aikoo ryhtyä. Sitte pakenette
te valepuvussa Konstantinopoliin ja minä palaan Wieniin.

- Vaunut ovat täällä, huudahti Milanka äkkiä ja riensi ikkunan luo. —
Se on eversti Maschin, joka tulee meitä hakemaan.

Oi, elä itke, äiti kulta, jatkoi sitte poika — vaikka sinun täytyy
sanoa hyvästi kauniille, tyynelle kodillemme. Minä vannon sinulle tällä
juhlallisella hetkellä, että minä, sinun poikasi, kerran tuon sinut
takasin Serbiaan. Silloin kutsutaan sinua kuninkaan äidiksi ja kaikki
kunnioittavat ja rakastavat sinua. Ja tämän talon lahjoitan sitte
sinulle ja kun väsyn niistä huolista, joita minulla on, huolehtiessani
kansani parasta, silloin pakenemme tänne ja ajattelemme tätä hetkeä,
jolloin me molemmat emme olleet muuta kuin kodittomia pakolaisia.

- Kodittomia pakolaisia, toisti Ada kyyneleet silmissä. — Oi poikani,
se on paha, katkera, kova sana.

Kuului koputus ulko-ovelle ja kun Milan varovasti avasi, astui eversti
Maschin sisään. Hän oli pukeutunut kuskin pukuun, piti piiskaa
kädessään ja päässä oli hattu, joka osaksi peitti kasvot.

- Sinä olet viipynyt kauvan, eversti Maschin, sanoi Milan hiukan
moittien. — Olet tehnyt minut levottomaksi.

- Jää tähän käytävään! kuiskasi eversti Maschin hänelle. — Nuo molemmat
tuolla sisällä eivät tarvitse kuulla, mitä minulla on sanottavaa
sinulle. Minun oli pakko kulkea kiertoteitä, kun minun jälkiäni
seurattiin.

- Jälkiäsi seurattiin, hyvä Jumala, silloinhan sinut on tunnettu ja
ennen kaikkia on nähty aikeesi!

- Niin, sen luulen, sanoi Maschin, joka kohotti hattuaan ja
nenäliinalla kuivasi otsaansa. — Varsinkin eräs ratsastaja oli
yhtämittaa kintereilläni. Mutta minä johdin ne kumminkin harhaan, sillä
minä ajoin kuin paholainen ja ajoin sellaiselle tielle, jossa heidän
vihdoinkin täytyi kadottaa minut näkyvistään.

- Sinä et siis luule, että sinun on nähty ajavan tänne?

- Sitä en luule, mutta ajattelen, että on parasta kiirehtiä. Laittakaa
niin, että joudutte täältä pois niin pian kuin mahdollista, siinä on
kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa! Sinä tiedät, kuninkaani,
että koko sielullani rakastan sinua, mutta juuri siitä syystä en
haluaisi tänä yönä tulla ammutuksi, sillä luulen, että voin olla
sinulle ja pojalle hyödyksi.

- Me olemme kunnossa, vastasi Milan — ja voimme heti lähteä matkalle.
Odottakaa meitä ulkona — vaunut ovat kai lähellä taloa?

- Ne ovat oven edessä. Nyt täytyy minun heti katsoa hevosia.

- Anna sen käydä nopeaan, hyvin nopeaan! jos onni on meille suotuisa,
niin olemme päivän koittaessa Belgradissa.

Maschin katosi heti ulos ovesta ja kiipesi kuskipukille, jonka edessä
kaksi juoksijaa kärsimättömästi löi kavioitaan maahan.

Mutta Milan puolestaan meni takasin arkihuoneeseen ja sanoi Adalle:

- Nyt on sinulle aika tullut, Ada, erota kodistasi. Elä tee eroa liian
vaikeaksi minulle eläkä itsellesikään. Voimia, rohkeutta ja kestävyyttä
tarvitaan, jos mieli paon onnistua.

- Minä olen valmis, sanoi Ada, väkisin pidättäen kyyneleitään, sillä
hän ei voinut saada selville sitä, miksi hänen sydäntään niin ahdisti.

Tule, poikani! sanoi hän äänellä, jota koetti saada niin varmaksi kuin
mahdollista. — Tule ja menkäämme muukalaisten joukkoon! Mutta sinä olet
oikeassa, kerran me vielä palaamme, jos Jumala niin tahtoo.

Poika kietoi kätensä itkevän äidin ympärille, sillä Ada ei voinut enää
hillitä itseään, hän antoi kyynelten vapaasti vuotaa ja veti pojan
mukanaan.

Kun he olivat tulleet ulko-ovelle, pyysi Milan häntä viipymään vielä
hetken. Hän avasi oven raolleen ja huusi puoliääneen ulos:

- Eversti, onko ilma puhdas? Katso ympärillesi ja tunnustele vielä
kerran, onko mitään vaaraa uhkaamassa!

Oli minuutin hiljaisuus, sitte vastasi Maschin:

- Minä en voi nähdä mitään epäiltävää. Tule vaan heti tänne! Vaunujen
oven olen jo avannut, hiivi vaunuihin ja sitte matkalle niin pian kuin
mahdollista!

Milan astui ensin ulos. Hän kietoi takin tiukasti ympärilleen ja veti
hatun syvemmälle otsalle. Hänen takanaan seisoivat vielä Ada ja Milanka
odottaen kutsua.

Milan katseli ympärilleen. Hänen oikea kätensä, joka oli takin
taskussa, tarttui revolveriin. Hän oli varmasti päättänyt, että jos
tällä hetkellä joku Dragan palkatuista murhaajista näyttäytyisi, niin
hän koettaisi ehtiä edelle ja ampua hänet empimättä.

Yö oli pimeä. Kuu piilottautui pilvien taa. Pensasten päällä, joita
kasvoi molemmin puolin metsätietä talon lähellä, oli harmaa usva, jota
oli kohonnut maasta.

- Tulkaa rakkaani! huudahti Milan, kääntyen ja ojentaen kätensä Adaa
kohti. Tämä irtautui hiljaa Milankan syleilystä ja meni muutamia
askelia rakasta miestänsä kohti.

Silloin peräytyi hän äkkiä taapäin, kuin olisi hän nähnyt myrkyllisen
käärmeen, joka vaani tuolla pensaikossa, mutta sitte heittäytyi hän
Milanin päälle, tarttui kiinni häneen ja tunki hänet väkisin vaunuihin.

Silloin pamahti laukaus, tuli välähti yön pimeydessä ja sitte —

Milan oli arvelematta heittänyt kumoon Adan, kuin olisi hän siten
tahtonut suojella häntä tuntemattomalta vaaralta, vaikka hän oli
vakuutettu, että tämä vaara koski vaan häntä itseään.

Mutta se oli liian myöhään. Ruudin savu kietoi hetkeksi kaikki, vaunut,
hevoset ja ihmiset. Mutta tämän sumun läpi kuului heikko ääni:

- Minut on murhattu — minä kuolen — pelasta minut, Milan — pelasta
minut!

Huudahtaen heittäytyi Milan hänen eteensä, joka makasi hänen jalkainsa
juuressa. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt kietoa käsiään hänen
ympärilleen, ennenkuin tumma olento juoksi pensaikosta.

Vielä kerran kuului laukaus. — Milan huudahti, sillä hän oli
haavoitettu ja luoti oli sattunut juuri samaan paikkaan, johon Milankan
luoti oli raapaissut, nimittäin vasempaan olkapäähän.

Milan kaatui selälleen. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta
seuraavassa tuokiossa oli hän taas jaloillaan. Hänet valtasi mieletön
raivo tuota kurjaa murhaajaa kohtaan, joka oli, kuten hän luuli,
tappanut hänen rakkaan vaimonsa. Ei, se roisto ei pääse kostamatta.
Tuolla juoksi hän pensaikkoon. Mutta Milan oli nähnyt hänet ja
silmänräpäyksessä oli hän miehen jälessä. Nyt alkoi hurja ajo.
Murhaajalla oli vielä kivääri kädessään, mutta hän ei nähtävästi
uskaltanut ampua kolmatta laukausta tai ei kiväärissä sitte ollut enää
mitään jälellä. Hän juoksi niin kiireesti, kuin jalat kannattivat. Hän
ryntäsi metsän läpi ja hänen takanaan Milan, välittämättä verestä, joka
juoksi haavasta olkapäässä. Milan vei taskuunsa oikean kätensä, ainoan,
mitä hän nyt saattoi liikuttaa, ottaakseen sieltä revolverinsa. Mutta
hän huomasi nyt, että takki oli varmaankin jäänyt siihen paikkaan,
johon hän kaatui, ja että ase oli ollut takin taskussa. Mutta ei
tämäkään seikka voinut estää Milania ajamasta murhaajaa. Hän juoksi,
vaikka väsymys lisääntyi joka hetki, juoksi yli kantojen ja hautojen,
hän tunkeutui läpi pensasten ja pysyi aina murhaajan kintereillä. Mutta
äkkiä tunsi Milan pyörrytystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän
tunsi, että oli vähällä mennä tainnoksiin.

Ja tuo roisto, joka oli antautunut yrittämään murhata hänet ja hänen
Adansa, pääsisikö tuo nyt rankaisematta, saisiko hän Judaksen palkan,
joka epäilemättä oli häntä odottamassa Tapschiderpuiston huvilinnassa?
Ei, ja tuhat kertaa ei! Ennemmin panisi Milan liikkeelle aivan
viimeisetkin voimansa, ennemmin hän —

Silloin syöksyi maanpakoon ajettu kuningas äkkiä maahan, kuin olisi
salama häneen iskenyt. Sokeassa innossaan ei hän ollut huomannut
kantoa, joka oli polulla. Siihen kompastui hän ja kaatui, ollen
äärettömän heikko, ei hän voinut pitää itseään pystyssä ja makasi nyt
liikkumattomana maassa.

Murhaaja oli kuullut kuninkaan huudon, kun tämä kaatui. Hän seisoi
hiljaa hetkisen ja käänsi päätänsä. Parilla rajulla harppauksella oli
hän kuninkaan luona, joka makasi maassa voimatta nousta ylös, eikä
ollut hänellä kuin yksi käsi puolustuksekseen ja sekin aseeton.

Kuu pilkisti nyt pilvien lomasta.

Milan näki murhaajan tulevan yhä lähemmäksi. Hän valmistausi tekemään
murhaavaa iskua sillä tuo leveäharteinen mies heilutti kivääriä päänsä
päällä ja oli nähtävästi aikeessa pyssyn perällä musertaa onnettoman
kuninkaan pää.

- Takasin, karjui Milan. — Oletko serbialainen ja tahdot sittenkin
tappaa kuninkaasi? Minä olen Milan, joka on kerran ollut mahtavin mies
tässä maassa.

- Jos olet Milan, niin olet juuri oikea mies! löpersi toinen, jonka
kieli ei tahtonut oikein totella paljon viinin nauttimisen tähden. —
Ha, haa, jos olet Milan, niin täytyy sinun kuolla.

- Ja miksi tahdot sitte tappaa minut? kysyi kuningas kohottaen hiukan
yläruumistaan ja nostaen torjuen oikean kätensä. — Olenko koskaan tehnyt
sinulle pahaa?

Onko sinulla ollut syytä valittaa minun tähteni? Olenko ryöstänyt
sinulta jotakin, varastanut sinulta, olenko kirjoittanut jonkun
tuomion, jonka kautta sinulle olisi pahaa tapahtunut? Niin sano sitte,
ihminen, olkoonpa kuinka tahansa ja lienetpä kuka tahansa, niin vannon
sinulle, että jos voit todistaa minulle, että sinulla on syytä olla
vihoissasi minulle, niin minä kumarran pääni ja otan vastustamatta
sinun murhaavan iskusi.

- Sinä et ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, minkä itse tiedän,
änkytti murhaaja laskematta alas kivääriä. — Mutta hän tahtoo sitä —
hän tahtoo myöskin sitä — he tahtovat molemmat ja siitä syystä täytyy
sinun — hiiteen. Mutta sinut täytyy minun tehdä mykäksi — siitähän minä
saan maksunkin!

- Sinä saat maksun! huudahti Milan. — Kurja, etkö edes häpeä puhua,
että aiot hävittää ihmiselämän halpamaisen voiton vuoksi? Kuka sano
minulle, kuka on ostanut sinut tekemään tätä inhottavaa rikosta? Kenen
käsi on sinulle maksanut veren hinnan?

Käheä, mieletön nauru tunkeutui miehen huulilta. - Ha, haa, niin
kysytään lapsilta! sanoi hän. — Minua ei ollenkaan haluta ruveta
sinulle vastaamaan. Mutta koska olet Milan ja olet ennen ollut
kuningas, niin sallin sinun rukoilla lyhyen rukouksen. Sillä aikaa
lataan minä kiväärini ja tällä kertaa tiedän kyllä osaavani paremmin.
Saatana tietäköön, miksi käteni molemmilla ensi kerroilla vapisi niin
hirveästi.

Milan näki, kuinka hän latasi kivääriä. Hän koetti monta kertaa nousta
ylös maasta — mutta ei voinut. Verenvuodon tuottama heikkous oli liian
suuri. Milan ei voinut rukoilla murhaajalta henkeään, siihen oli hän
liian ylpeä. Ei, ennen tahtoisi hän kuolla. Ammu nyt, mutta satuta
oikein! sanoi Milan. — Minä en tahdo estää sinua ansaitsemasta rahojasi.

Milan tunsi jo kylmän raudan ohimoillaan ja avasi silmänsä heittääkseen
viimeisen silmäyksen tähtiin, jotka kimmelsivät puiden oksien välistä.

Nyt kosketti murhaajan sormi kiväärin lukkoa. Silloin — —




SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.

Hekkumoitsijan vallassa.


Kaksi kättä tarttui murhaajan kivääriin. Turhaan koetti tämä saada
käsiään irti aseesta. Hän teki kerrassaan epätoivoisia yrityksiä, mutta
joko hänen kätensä olivat liian heikot paljosta juonnista tai oli se
lujuus, joka hänen oli voitettava, aivan yliluonnollista laatua.

-Täältäkö sinut siis löydän, Ratscho Knetzewitsch, kuului naisen ääni
sanovan. — Minun aavistukseni eivät siis pettäneet! Sinä olet myynyt
sielusi rahasta, sinä olet vaihtanut kunniasi halpaan mammonaan!
Murhaaja — murhaaja, päästä uhrisi!

Vaikka Ratscho Knetzewitsch oli kellarissaan juonut niin paljon makeata
viiniä, että hän tuskin saattoi pysyä jaloillaan ja vaikka se kiihtynyt
mielentila, jossa hän oli, oli osaltaan vaikuttanut sen, että hän oli
aivan juovuksissa, niin olivat nämä sanat kuitenkin omansa edes hiukan
häntä selvittämään. Hän päästi kiväärin, joka jäi sen käsiin, joka piti
kiinni varresta.

Milan katsoi ylös Geniaan.

- Genia — Genia! sanoi hän vaivaloisesti, katsoen ylös nuoreen tyttöön,
jonka kalpeita kasvoja kuu valaisi ja jotka sen kautta tulivat yhä
kalpeammiksi. — Genia, oletko se todellakin sinä, joka olet tullut
minua pelastamaan tällä epätoivon hetkellä?

- Niin, minä se olen, kuningas Milan, vastasi Genia lujalla äänellä.
Nyt en voi kuitenkaan selittää sinulle, mikä minut on tuonut tämän
miehen luo. Hän ei ole vielä voitettu! Katso, kuinka hänen silmänsä
hehkuvat, kuinka hän vapisee mielenliikutuksesta, kuinka hän tuijottaa
sinuun kuin petoeläimeen, joka aikoo hyökätä uhrinsa kimppuun. Elä
kuitenkaan pelkää, kuningas Milan, sillä tämä mies ei voi enää
vahingoittaa sinua. Minä vannon sinulle, että ennen lasken sen luodin,
joka on tämän kiväärin piipussa, hänen omaan sydämeensä, kuin että
hän saa katkaista hiustakaan sinun päästäsi. Ja kohta näyttäytyivät
Genian sanat tosiksi, ettei Ratscho Knetzewitsch suinkaan ollut vielä
voitettu. Hän ulvoi niin että se kuului ympäri metsän.

- Takasin, tyttö, huusi hän. — Anna minun toimittaa tämä asia!
Satatuhatta frangia, ymmärrätkö, Genia! — Ne täytyy minun ansaita, jos
aion pysyä aatelismiehenä. — Ja sinä, sinä tulet vaimokseni, ja minä
puen sinut silkkiin ja samettiin ja sinä saat kultavitjat ja sinusta
tulee Zaporan linnan rouva, mutta tämän miehen veren täytyy ensiksi
vuotaa! Tänne kiväärini, tyttö! Ainoastaan sinä ja minä tiedämme tästä
asiasta, ja me — me vaikenemme!

Näin sanoen aikoi hän hyökätä Genian kimppuun, ryöstääkseen häneltä
kiväärin. Mutta tyttö juoksi muutamia askelia takaperin, asetti
kiväärin poskeaan vasten ja huusi äänellä, jossa oli muutakin kuin
pelkkä uhkaus:

- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! — Varo itseäsi minulta! Minä voisin
unohtaa, että olet pelastanut henkeni ja ottanut minut huoneeseesi, kun
minä sairaana ja väsyneenä vaivuin sinun ovesi eteen. — Varo itseäsi —
minun luotini lävistää sydämesi!

Milan koetti tällä hetkellä nousta ylös hyökätäkseen murhaajan
niskaan, mutta oi — hän lienee kaatuessaan puun kannon yli saanut
suonenvenähdyksen, tai oli jalka kerrassaan poikki. Siihen tuli lisäksi
se heikkous, jonka veren vuoto tuotti. Hän ei voinut nousta muuta kuin
istualleen ja sitte kaatui hän takasin maahan.

- Niin, minä aavistin juuri tätä, jatkoi Genia, kun sinä salassa
poistuit kotoa nukutettuasi omatuntosi viinikellarissasi.

Minä luin juuri silmistäsi kamalan aikeesi. Minä olen kerta toisensa
perään kysynyt itseltäni, kuka antoi sinulle kultarahat ja setelit.
Minä tiesin, ettei se voinut olla ystävä, joka antoi sinulle tämän
avun, vaan täytyi sen olla vihollinen. Siksi seurasinkin sinua, kun
poistuit kotoasi. Mutta Tapschiderissä jouduin pois jäliltäsi ja
löysin sinut vasta aivan äsken. Pakene nyt, onneton! lopetti Genia
intohimoisella kiihkeydellä lausutun puheensa. — Pakene, niin kauas kun
jalkasi voivat sinua kannattaa! Tämä mies antaa armon käydä oikeudesta
eikä vedä sinua maallisten tuomarien eteen. Minäkin pidän tämän asian
salassa, mutta meidän tiemme käyvät tästälähin eri suuntiin. Mieletön,
luulitko voivasi ostaa minut sadalla tuhannella frangilla? Vaikka
panisit miljooneja, niin, vaikka koko maailman aarteet minun eteeni ja
vaikka olisit nuori ja kaunis sen sijaan että nyt olet vanha ja ruma,
niin ei Genia von Sandorf kumminkaan koskaan kuuluisi sinulle!

- Ei koskaan! ulvoi Knetzewitsch. — Ha, haa, saammepa nähdä, mitä
sinulla on sanottavaa, kyyhkyseni, kun minulla on tähti rinnassa ja
kuningas on nimittänyt minut salaneuvokseksensa ja minulla on niin
paljon rahaa, että sinä saat aina ajaa katetuissa vaunuissa! Tuhat
tulimmaista, sinä et siis tahdo antaa minulle kivääriäni takasin! Hyvä,
en minä sitä tarvitsekaan, tämä vie minut varmemmin perille.

Kauhukseen huomasi nyt Genia, että hän veti samalla esille suuren
puukon, jonka terä välähti kuutamossa.

- Kuole, Milan Obrenovitsch! huusi Ratscho Knetzewitsch ja pitäen
puukkoa korkealla hyökkäsi maassa makaavaa, aseetonta miestä kohti. —
Minä olen vannonut ja minä pidän valani. Minä olen Zaporan linnan herra
ja aion olla edeskinpäin.

Lausuessaan nämä sanat, oli hän heittäytynyt polvilleen Milanin
viereen. Hänen karkea, kömpelö vasen kätensä tarttui maanpakoon ajetun
kuninkaan kurkkuun, ja turhaan koetti kuningas saada likaista kättä
pois kaulastaan.

Oikealla kädellään heilutti Ratscho Knetzewitsch puukkoa päänsä päällä
ja näytti hakevan paikkaa kuninkaan rinnassa, johon saattoi tunkea
veitsen.

Genia puristi vielä kovemmin kiväärinsä perää. Hän katsoi vielä kerran
taivaaseen päin. Pelottava taistelu riehui hänen sielussaan. Hän ei
ollut vielä koskaan vuodattanut verta, ei koskaan tehnyt yhdellekään
ihmiselle pahaa ja nyt — nyt pitäisi hänen ampua maahan tämä mies,
joka kerran oli tehnyt hänelle hyvää, ampua hänet, kuten hullun
koiran. Niin, hän tekisi sen, sillä senhän täytyi tapahtua. Antaisiko
hän kuningasmurhan tapahtua silmäinsä edessä, koettamatta estää sitä
ainoalla tavalla, millä voi?

- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! huusi hän. Takasin, muuten olet
hukassa, sillä ennenkuin sinä työnnät veitsen Milanin rintaan, tekee
minun luotini lopun sinusta.

- Ha, haa, nauroi murhaaja käheästi. — Ammu sinä vaan — Genia von
Sandorf — se on vaan viaton leikkikalu, joka on kädessäsi. Sillä minä
en ladannut kivääriä, näetkö. Tuossa kiväärinpiipussa ei ole luotia,
joka voisi tehdä minulle jotain pahaa.

Genia painoi lukkoa, hana painui alas, mutta juopon sanat näyttäytyivät
tosiksi. Kivääri oli todellakin lataamaton.

- Ole nyt viisas, pikkuruiseni! löpersi Ratscho Knetzewitsch, joka piti
yhä Milania maassa ja heilutti puukkoa päänsä päällä. — Ole viisas,
kuuletko! — Meitähän on vaan sinä ja minä, jotka tiedämme, että verta
on vuotanut täällä Tapschidermetsässä. Eikä tämä ole ensimäinen veri,
joka on täällä vuotanut. Tuolla jossain kauempana on tammi, joka voi
kertoa, että kerran erään toisen Obrenowitschin veri on vuotanut
täällä. Ja hän oli paljon parempi mies kuin tämä, joka minulla on tässä
ja jonka minä nyt —

Ratscho Knetzewitsch sysäsi puukkonsa, mutta samassa silmänräpäyksessä
päästi hän tuskan ulvonnan. Hänen kättänsä lyötiin ryhmysauvalla.
Veitsi putosi hänen kädestään. Samassa kun Ratscho Knetzewitsch tahtoi
heittäytyä taapäin, tarttui kymmenen kättä kiinni häneen ja pidättivät
häntä.

Mutta Geniakin oli peräytynyt ja seisoi kuin kivettyneenä.

Eräästä pensaikosta oli äkkiä kymmenen ratsastajaa hyökännyt esiin.
Heillä oli kuninkaallisen santarmiväen puku. Tämä osasto on melkein
yksinomaan kokoonpantu albaanialaisista. Mutta tämän poliisipatrullin
johtaja ei ollut albaanialainen. Hänellä oli kuninkaallisen
henkivartioväen komea puku. Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren
veli.

- Ottakaa kiinni tuo kurja murhaaja! huusi Lunjevica lujalla äänellä. —
Sitokaa hänet, niin ettei hän tällä hetkellä voi lausua sanaakaan!

Niin pian kuin Nicodem oli lausunut nämä sanat, hyppäsi hän itse alas
hevosensa selästä ja lähestyi Milania, joka yhä makasi maassa eikä
tiennyt, oliko tämä kaikki, mikä hänen ympärillään tapahtui, unta vai
hirveätä todellisuutta. Milanista tuntui, kuin olisivat ajatukset
menneet sekasin. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta taisteli vielä
heikosti pyörtymystä vastaan.

Silloin kumartui Nicodem Lunjevica hänen puoleensa — sama Nicodem, joka
iltaa ennen sisaren vihkimistä Aleksanterin kanssa oli käskenyt, että
Milan ammuttaisiin. Mutta kuinka erilaiselta kuului nyt nuoren upseerin
ääni, kun hän puhui Milanille:

- Teidän majesteettinne, nouskaa ylös te olette nyt aivan turvattu!
Minä olen saanut käskyn pitää huolta siitä, että teidät hyvästi
suojattuna ja kaikella sillä kunnialla, joka teille tulee, saatetaan
rajalle.

Milan ei uskonut korviaan kuullessaan nämä sanat. Hän oli siis tehnyt
väärin poikaa kohtaan — ja myöskin Dragaa, tuota kauhistavaa naista
kohtaan, kun hän oli heistä molemmista luullut, että he olivat
suunnitelleet häpeällisen salaliiton häntä vastaan. Mutta kuinka
sopi tämä sitte yhteen murhaajan sanain kanssa, kun hän juuri äsken
oli päästänyt huuliltaan, että hänet oli ostettu sadalla tuhannella
frangilla murhaamaan Milan.

- Nicodem Lunjevica, vastasi Milan heikolla äänellä — minä kiitän
teidän tarjouksestanne saattaa minut rajalle. Minä annan teille
kunniasanani, että heti lähden sinne. Jos tahdotte vaan toimittaa
hevosen minun käytettäväkseni — luulen, että sitte kyllä itsekin pääsen
Belgradiin.

- Vahvistakaa itsenne ennen kaikkia viiniryypyllä, teidän
majesteettinne! sanoi nuori upseeri, ojentaen hänelle kenttäpullonsa.
Oi, te olette haavoitettu! Teidän haavanne on heti sidottava, sillä se
on hänen majesteettinsa kuninkaan ankarin käsky, että kaikki on tehtävä
teidän kalliin elämänne säilyttämiseksi.

- Kalliin elämän, änkytti Milan. — Selittäkää minulle, kuinka poikani,
kuningas, saattoi tietää, että minua vastaan aiottiin tehdä murhayritys
tänä yönä ja tällä tunnilla!

- Sen selitän heti teidän majesteetillenne, vastasi Nicodem Lunjevica.
— Tiedettiin, että te oleskelitte Serbiassa. Salaiset poliisit, joiden
tehtävänä on pitää silmällä maanpakolaisia, antoivat kuninkaalle heti
tiedon, että te olitte tulleet rajan yli. Myöskin tiedettiin, että
te oleskelitte Tapschidermetsässä. Hänen majesteettinsa kuningas
Aleksanteri oli silloin hyvin levoton, että teidän vihollisenne
onnistuisi ehkä löytää teidät ja — ahdistaa teidän kallisarvoista
henkeänne. Sentähden käski hän minun tämän valitun poliisipatrullin
etunenässä kiertämään täällä puistossa ja pitämään huolta, ettei mitään
pahaa teille tapahtuisi. Valitettavasti olemme tulleet liian myöhään.
Me olemme jo ennenkin nähneet tämän ihmisen kiertelevän ympäriinsä
täällä puistossa kiväärinsä kanssa, mutta me kadotimme hänet näkyvistä
juuri kuin olimme saamaisillamme hänet kiinni. Nyt tiedätte, teidän
majesteettinne, jatkoi Nicodem Lunjevica — kuinka me jouduimme tänne
juuri sopivaan aikaan. Se ei ollenkaan riippunut sattumasta, vaan oli
seuraus hänen majesteettinsa kuninkaan huolenpidosta.

Kuninkaan huulet vetäytyivät hymyyn, josta näkyi selvästi, että hän
epäili Nicodemin sanoja, mutta kuitenkin vastasi hän:

- Jos asia on sillä tavoin, niin viekää minun kiitokseni hänen
majesteetillensa kuninkaalle! Itse on hän tosin ennen käskenyt
joukkojensa heti ampua minut, kun minä vaan näyttäydyn Serbiassa. Mutta
tänään on hän pitänyt huolta siitä, ettei murhaaja voisi toimittaa
verityötänsä. Siitä huomaan minä, lopetti Milan ivallisesti hymyillen,
että hänen majesteettinsa Serbian kuningas pidättää omille uskollisille
sotilailleen oikeuden tappaa hänen isänsä.

Nicodem kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte erään albaanialaisen
santarmin puoleen sekä käski hänen auttaa häntä ylös satulaan.

Minuuttia myöhemmin istui Milan satulassa. Ne tuskat, joita hän kärsi
vasemmassa olkapäässään, panivat hänet melkein raivoihinsa, mutta hän
puristi kovasti huulensa yhteen, sillä ei hän olisi mistään hinnasta
maailmassa tahtonut Nicodemin kuulevan tuskan ääntä hänen huuliltansa.
Myöskään ei hän tällä hetkellä ajatellut niin paljon itseään kuin sitä
rakasta naista, jonka kohtalosta hän oli aivan tietämätön, Adaa, joka
yksinäisessä talossa Tapscbiderpuistossa oli maannut hänen jalkainsa
juuressa — murhaajan luodin ampumana.

Ajatellessaan rakasta vaimoaan tuli Milan haltioihinsa. Hän painoi
kannukset hevosen kupeisiin, eikä hän tällä hetkellä ajatellut edes
sitäkään, joka muutamia minuutteja sitte oli pelastanut hänen elämänsä,
Genian, joka muuten oli paennut pensasten taa nähdessään ratsastajain
esiintyvän näyttämölle, niin että Milan ei voinut nähdä häntä.

- Hyvästi, Nicodem Lunjevica! huusi Milan nuorelle upseerille. —
Sanokaa Serbian kuninkaalle terveisiä minulta ja sanokaa, ettei hänen
tule rangaista ainoastaan tätä miestä, joka on uskaltanut uhata hänen
isänsä henkeä, ei ainoastaan murhaajaa, vaan myöskin sitä, joka on
palkannut tämän kurjan raukan murhaa tekemään! Ja jollei teidän
kuninkaallisella langollanne mahdollisesti olisi selvillä, mistä oikea
murhaaja on haettava, niin tekisi kuningas viisaasti, jos heittäisi
silmäyksen puolisonsa kasvoihin. Ehkä voi hän sitte kuningatar Dragan
kasvoista lukea, kuka on oikeastaan ollut syyllinen.

Ennenkuin Nicodem ehti vastata tähän, oli Milan kadonnut puiden taa.

- Niin, ratsasta sinä tiehesi, mutisi Nicodem hampaittensa välistä
— sinä et kuitenkaan vältä kohtaloasi! Mutta Draga oli oikeassa
antaessaan minulle tämän tehtävän.

"Jos murhaajan onnistuu ensi laukauksella tappaa, ja Milan on sitte
kerta kaikkiaan pois tieltä, niin elä sure sitä, veli Nicodem", sanoi
hän minulle, "vaan vie santarmisi syrjään siitä paikasta ja palaa tänne
heidän kanssansa! Mutta jos näet, että se Knetzewitsch tollo on vaan
vahingoittanut uhriansa, niin että kuningas siitä huolimatta kykenee
antamaan selitystä, niin ota murhaaja kiinni ja kohtele häntä niinkuin
sellaista on kohdeltava!" Ha, haa, sinä minun kaunis sisareni olet
kavala! Minä pelkään, että hänelle käy hyvin huonosti, tuolle miehelle,
joka makaa tuolla sidottuna kapula suun edessä. Miksi pitikin hänen
ampua niin huonosti! Sen, joka aikoo murhata, täytyy myöskin olla varma
luodistaan.

Lunjevica nousi hevosensa selkään, tehtyään itsekseen tämän viisaan
päätöksen. Sitte kääntyi hän seuralaistensa puoleen ja sanoi heille.

- Nostakaa ylös vanki ja sitokoon joku teistä hänet eteensä kiinni
hevoseen! Me viemme tämän ihmisen ensiksi Tapschiderin huvilinnaan,
sillä hänen majesteettinsa kuningas pitää varmaan itse ensimäisen
kuulustelun hänen kanssansa.

Sillä aikaa oli Ratscho Knetzewitschin kädet ja jalat sidottu ja hän
makasi maassa paksu kapula suussa. Siinä maatessaan oli hän kokonaan
humalastaan päässyt. Nyt oli hän ihan selvä. Mutta tämä tila oli
hänelle verrattoman kauhun tila.

- Mitä tämä sitte merkitsee? kysyi hän itseltään siinä maatessaan,
voimatta ääntä päästää tai tehdä yhtään liikettä. Kuningas on palkannut
minut murhaamaan isänsä ja äkkiä syöksyvät kuninkaalliset santarmit
esiin, hyökkäävät päällesi ja kohtelevat sinua kuin olisit kuninkaan
pahin vihollinen? Oi, tämä täytyy olla erehdys, erehdys alusta loppuun
asti! Tämä upseeri on toiminut ilman määräystä. Ha, haa, hänelle käy
vielä huonosti, kun hän astuu kuninkaan eteen ja ilmottaa mitä on
tapahtunut!

Ratscho Knetzewitsch koetti yhä saada pois kahleita päältänsä tai
ainakin kapula suustansa, niin että hän voisi puhua erikseen tuon
upseerin kanssa. Hänen vedenharmaat silmänsä aukesivat selälleen ja
tulivat äärettömän suuriksi, kun hän näki, että patrullin johtaja antoi
hevosen Milanin käytettäväksi ja kuuli, että hän kutsui häntä "teidän
majesteettinne", näki, että hän ojensi hänelle kenttäpullonsa ja antoi
ilman muuta luvan poistua.

Tämähän on suorastaan kujeilua kaikki tyynni ajatteli Knetzewitsch.
— Minä uskallan kymmenen yhtä vastaan, että olen liian tyhmä
ymmärtääkseni sitä. No niin, kylläpähän asia selviää, kun tullaan
Tapschideriin!

Hän ei ollenkaan vastustellut, kun kaksi santarmia nosti hänet ja sitoi
kiinni toiseen hevoseen ja tekivät sen vielä niin, että pää riippui
toisella puolella ja jalat toisella. Mutta samassa kun patrulli oli
aikeessa lähteä liikkeelle, hyökkäsi pensaikosta esille eräs olento ja
huusi hätäisellä äänellä:

- Pysähtykää — vielä silmänräpäys, herra upseeri, minun täytyy puhua
kanssanne — minulla on teille eräs ilmoitus tehtävä.

Nicodem Lunjevica hämmästyi nähdessään kauniin tytön äkkiä seisovan
edessään. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää silmäys häneen
tunteakseen Genian. Hän oli mieltynyt Geniaan jo kauan sitte, kun tämä
esiintyi kuninkaan edessä naamiaisissa, jotka pidettiin Belgradin
konakissa.

- Oi, neitini, huudahti nyt Nicodem kohteliaalla äänellä, kevyesti
kumartaen satulassaan — minä luulen, että minulla on kunnia tuntea
teidät, kreivinna Genia von Sandorf, jollen aivan suuresti erehdy!

Nyt vasta tiesi Genia, kenen kanssa hän oli tekemisissä, nyt vasta
tunsi hän Nicodem Lunjevican, kun kuun säteet laskeusivat hänen
kalpeille kasvoilleen, samoille kasvoille, jotka hän kerran oli nähnyt
murhahalun vääristäminä, kun Nicodem seisoi valmiina heittämään pikku
Milanan jyrkänteeltä alas kuiluun.

Jos maan päällä löytyi ihmistä, jota Genia kammosi, niin oli se tämä
nuori upseeri ja kun hän nyt äkkiä näki hänet edessään, kysyi Genia
itseltään, eikö olisi parasta paeta. Mutta ei, se mikä oli saattanut
hänet astumaan ulos piilostaan, oli niin jalo toivomus, ettei Genia
seuraavassa silmänräpäyksessä enää ajatellutkaan itseään.

- Herra upseeri, sanoi Genia vapisevalla äänellä — jos tunnette minut
— ja te olette aivan oikein lausunut minun nimeni — niin uskotte
minut sellaiseksi, joka ei voi valehdella. Minä vannon teille, että
tämä onneton, jonka olette löytänyt tekemässä hirmuista rikosta,
joka muuten ei tullut täytäntöön, on harhaan viety mies parka, joka
ei ole vastuunalainen teoistaan. Ainakin tahdon tehdä teille tärkeän
ilmoituksen, herra upseeri, jolla pitäisi tutkinnossa olla suuri
merkitys. Tämä mies on ostettu tätä murhaa tekemään, ostettu kullalla,
jonka olen nähnyt omilla silmilläni. Eilen ei tällä miehellä ollut
murhan ajatustakaan. Silloin tuli aivan odottamatta eräs vanha nainen,
joka kauan keskusteli hänen kanssansa, ja sen keskustelun jälkeen
Ratscho Knetzewitsch — se on vankinne nimi — kykeni estämään linnansa
myönnin pakkohuutokaupalla, sillä hän sai noin kaksikymmentätuhatta
frangia.

- Todellakin, neitiseni, sanoi Nicodem, ja merkillinen hymyily
väreili hänen huulillaan; hän astui hitaasti alas hevosen selästä ja
meni Genian luo — teidän ilmoituksenne ovat erittäin tärkeät. Ne
kiinnittävät minun huomiotani siihen määrään, että minun täytyy teiltä
pyytää, että toistatte kaikki, mitä tiedätte, hänen majesteetillensa
kuninkaalle, sillä arvaatte kai, että hän panee toimeen mitä tarkimman
tutkimuksen, kun on kysymys hänen omasta isästään.

Genia otti askeleen taapäin. Hän pelästyi. Hänen sielussaan nousi
ajatus, että hän pani itsensä, äärettömän suureen vaaraan.

- Minä pyydän teiltä sitä, jatkoi Nicodem, eikä Genialta jäänyt
huomaamatta, että tuo kevytmielinen mies tarkasteli hänen vartaloansa,
kuin olisi hän tahtonut niellä hänet — niin minä suorastaan vaadin
neitiseni, että te seuraatte minua Tapschiderlinnaan.

- Minä! huudahti Genia. — Ei, en koskaan astu jalkaani linnaan. Yhden
ainoan kerran eläissäni olen kääntynyt Serbian kuninkaan puoleen
häneltä oikeutta pyytämään. Minä uskalsin sen tehdä, kun luulin, että
hän oli ystäväni ja kuningas, joka suojelee lakia. Mutta mikä oli
kohtaloni, kun astuin jalkani Belgradin konakin muurien sisäpuolelle?
Minut otettiin kiinni, vietiin erääseen hirmuiseen paikkaan ja kaikki
tämä tapahtui sisarenne, kuningatar Dragan toimesta! Häntäkö lähtisin
vielä tapaamaan! Luuletteko, että minulla on vielä niin paljon
luottamusta Serbian kuningaspariin, että minä hakisin heiltä oikeutta?
Ei, herrani, sitä ette voi pyytää minulta! Se, joka kerran on niin
pettynyt kuin minä, sillä ei ole halua enää —

Huudahdus lopetti Genian sanat, sillä Nicodem oli odottanut niin kauan,
että tyttö olisi ehtinyt puhua loppuun. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja
tarttui häneen kiinni.

- Jos et suosiolla seuraa minua Tapschiderin linnaan, huudahti hän —
niin vien sinut väkisin! Ha, haa, kaksi vankia yhden sijasta! Sillä
se, joka pyytää murhaajalle armoa, Genia von Sandorf, on enemmän
tai vähemmän osallinen rikoksessa, ja tässä suhteessa täytyy tulla
tutkimus, oletko todellakin viaton, kuten olet olevinasi, siihen
rikokseen, jonka tämä roisto oli vähällä tehdä.

Genia koetti riistää itsensä irti hänen käsistään. Mutta Nicodem oli jo
santarmien avulla heittänyt hänet hevosen selkään, ja ennenkuin Genia
ehti selvittää ajatuksiaan, istui hän satulassa Nicodemin edessä.

Toisella kädellään piti Nicodem uhristaan kiinni ja toisella hoiti hän
ohjaksia.

- Eteenpäin takasin linnaan! huusi hän ja pyyhkäsi tiehensä.




KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.

Oikeuden ilveily.


- Elääkö hän?

- Kyllä, hän elää. — Knetzewitsch on vaan vähän haavoittanut häntä.

- No, ja annoitko sinä, kuten minä käskin, joukkosi ottaa roiston
kiinni?

- Kyllä, minä toin hänet tänne, kädet ja jalat sidottuina — sinä voit
heti nähdä hänet edessäsi, sisar, jos niin tahdot.

Tämä keskustelu tapahtui päivän noustessa Tapschiderin linnassa.
Siinä oli Draga ja hänen veljensä Nicodem, joka oli hyvin kiihtyneenä
lausuessaan nämä sanat.

Kuningatar ei ollut koko yönä nukkunut silmän täyttä. Tiesihän
hän, että murhaaja harhaili Tapschiderpuistossa uhriaan etsimässä,
murhaaja, jonka hän itse oli palkannut poistamaan pois tieltä hänen
vaarallisimman vihollisensa, kuningas Milanin.

Pölyisenä tuon pitkän ja nopean matkan jälkeen seisoi Nicodem Lunjevica
kuninkaallisen sisarensa edessä. Mutta hänessä ei näkynyt väsymyksen
jälkeäkään. Päinvastoin. Silmissään oli terävä kiilto ja huulillaan asui
hymy, joka vaan joskus katosi hienojen, vaaleiden viiksien taa.

- Hän elää siis! jatkoi Draga, nojaten toisella kädellään pieneen
pöytään ja vieden toisen otsalleen, kuin tahtoisi hän koota
ajatuksiaan. — Meidän tuumamme ei siis ole onnistunut. Onko se ihminen
sitte kuolematon, onko hän haavoittamaton, kuten Siegfried ja Akilles?

- Oi, rakas sisar, puuttui Nicodem hänen puheeseensa — jos ei tällä
kertaa onnistunut, niin onnistuu se toisella kertaa. Milan ei voi
ajanpitkään meitä välttää ja koska vertasit häntä Akilles'iin, niin
suotakoon minun huomauttaa, että tuo kreikkalainen sankari, sen mukaan,
mitä hänestä tiedetään, oli arka kantapäästään. Milanillakin on kyllä
Akilleen kantapäänsä.

- Mitä tahdot sillä sanoa? kysyi Draga ja katsoi tutkien veljeensä.

- Joo, sillä tarkoitan, vastasi nuori upseeri, kiertäen viiksiään, että
minun mielestäni et sinä ole alkanut oikeasta päästä. Sellainen tapa
on kömpelö tähän maailman aikaan, kun palkataan murhaaja ja käsketään
hänen ensi tilaisuudessa hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Ei, meidän
päivinämme, sisar kulta, otetaan viholliselta henki aivan toisella
tavalla, niin että kukaan ei sitä huomaa. Käytetään hyväksi jotakin
kysymyksessä olevan henkilön heikkoutta ja siihen kaivetaan mitä
suurimmalla varmuudella myrkytetty tikari, melkein samalla tavoin kuin
elefantin jahdissa täytyy tarkkaan tähdätä erääseen paikkaan silmien
luona, jos mieli saavuttaa tarkoitusta. Etkä suinkaan sinä kieltäne,
rakas sisar, ettei Milanillakin ole heikkoutensa — vieläpä suuretkin
heikkoudet — ja jos vaan olisit käynyt johonkin näistä, niin olisi hän
kyllä näyttäytynyt kuolevaiseksi. — Ja sitte. — Elä nyt pahastu siitä,
mitä sanon, pikku sisar, mutta luulin toki sinun olevan viekkaamman. En
koskaan olisi voinut uskoa, että sinä rupeaisit tekemisiin sellaisen
miehen kuin Knetzewitschin kanssa, tuommoisen naudan kanssa, ja
sittenkin näytti hänessä olevan jonkunmoinen varmuus.

- Tietäähän tuon! vastasi Draga. — Hän luulee kai pääsevänsä kaikesta
rangaistuksesta. Onko hän täällä linnassa?

- Kyllä, minä annoin teljetä hänet tänne, vastasi Nicodem, — sillä
arvelin, että sinä tai kuningas antaisitte panna toimeen kuulustelun
hänen kanssansa. Olen myöskin tuonut mukanani naisvangin.

- Naisvangin? huudahti Draga kummastuneena. Mutta mitä olet nyt oikein
tehnyt, Nicodem! Eihän löytynyt ketään, joka tunsi Knetzewitschin
rikoksen. Hänellä ei siis ole voinut olla ketään kanssarikollista.
Kenen nyt lienetkin vanginnut, niin on hän kaikessa tapauksessa syytön.

- Saattaa niin olla, rakas sisar, vastasi Nicodem — mutta minä pyydän
sinulta tässä suhteessa erästä rakkauden osoitusta. Minunkin pitää
saada osani asiasta.

Draga rypisti kulmakarvojaan ja katsoi terävästi veljeä silmiin.
Mitähän veli nyt tahtoi häneltä; ehkäpä rahoja, joita hän aina pyysi.

Samassa avautui ovi ja kuningas Aleksanteri astui sisään. Hänkin näytti
siltä, että oli valvonut koko yön. Uni oli kai paennut hänestä, kun
hän tiesi, että murhaaja kulki sinä yönä vaanimassa hänen oman isänsä
elämää, että tämä murhaaja oli maksettu hänen omilla rahoillaan.

- Eikö vielä mitään tietoja? kysyi kuningas, tultuaan kuningattaren
huoneeseen. — Oi, Nicodem, mitä tietoja sinä tuot meille? — Minä näen
päältäsi, että sinulla on uutinen ilmoitettavana.

Draga oli neuvonut veljeään, että tämän piti ehdottomasti näytellä
hänen puolisonsa edessä tietämättömän osaa, ikäänkuin hänellä ei olisi
aavistustakaan, että kuningas tiesi asian.

Nicodem tervehti kunnioittavasti kuningasta, teki kasvonsa surullisen
näköisiksi ja sanoi:

- Teidän majesteettinne, minulla on hirmuinen ilmoitus teille.
Tapschiderpuistossa on näet tapahtunut kauhistuttava rikos. Joku kurja
lienee saanut tietää, että kuningas Milan oleskelee nykyään Serbiassa.
Teidän majesteettinne isällä on valitettavasti monta vihollista tässä
maassa, joita hänen ei aivan virheetön hallituksensa on hänelle
tuottanut. — Mutta sitä en kuitenkaan olisi luullut mahdolliseksi,
että löytyisi henkilö, joka uskaltaisi uhata hänen elämäänsä, joka on
kuninkaan isä.

Kärsimättömänä ja suuttuneena polki Aleksanteri jalkaa.

- Elä koetakaan pettää itseäsi eläkä minua! sanoi Aleksanteri kiivaalla
äänellä. — Jätä teeskentely sikseen ja sano lyhyesti — osasiko hän
oikeaan paikkaan? Eikö niin, nyt ei ole enää kuningas Milania. Minä —
minä kannan Serbian kruunua eikä löydy ketään, jolla on oikeus sitä
minulta ryöstää!

- Jumala varjelkoon ja suojelkoon minun kuningastani, huudahti Nicodem
Lunjevica — ja loistakoon kruunu vielä kauvan aikaa hänen päässänsä
Serbian onneksi ja menestykseksi! Mutta murhaaja, joka oli väijymässä
kuningas Milania, ei onnistunut täyttämään rikoksellista aiettaan. Käsi
vapisi, kun hän tähtäsi kuninkaan kallista päätä.

- Se tollo! huudahti kuningas samalla kun hänen kalpeat kasvonsa
muuttuivat harmaan vehreiksi ja hänen silmänsä osoittivat sitä
pettymyksen tunnetta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa. — Eikö
hän ollenkaan osannut, eikö edes haavoittanut pahasti?

- Aleksanteri, huudahti Draga ja riensi puolisonsa luo häntä
syleilemään. — Mitä merkillisiä sanoja sinä lausuit? Iloitse toki
ennemmin, että murhaajan luoti ei ole sattunut isääsi! Toimita
kiitosjumalanpalvelukset kaikkiin kirkkoihin, sähkötä ympäri maailmaa,
että sinä aiot mitä ankarimmin rangaista murhaajan.

- Rangaista — minä — murhaajan? huudahti Aleksanteri, joka ei tällä
hetkellä ollut oikein tajuissaan ja jota kuumeen väreet pudistivat. —
Ha, haa — oikein hauskaa — todellakin — minä rankaisen murhaajaa, jonka
itse olen palkannut!

Draga vaihtoi nopean silmäyksen veljensä kanssa, silmäyksen, joka
näytti sanovan, että oli hyvin arveluttavaa uskoa salaisuuksia
henkilölle, joka henkisesti oli niin heikko.

- Elä kuuntele häntä, veljeni! huusi sitte Draga, joka ei Nicodeminkaan
edessä tahtonut synnyttää mitään epäilystä siitä, että Aleksanteri
ennakolta tiesi murhayrityksestä — näethän sinä, että kuningas on
sairas — hänellä on kuume ja hän hourailee, tänne täytyy tuoda
lääkäreitä!

Mutta Aleksanteri ojentihe suoraksi koko voimallaan ja kuiskasi
kumealla äänellä!

- Minä — tiedän kaikki — mutta minä en saa siitä mitään tietää — olet
oikeassa, oma Dragani. Täytyy soittaa kaikilla kirkkojen kelloilla
koko Serbiassa. Kansan täytyy langeta polvilleen ja kiittää ja ylistää
Jumalaa, että hän on varjellut kuninkaan isää. Kaikissa tapauksessa
täytyy näytellä kansan edessä. Ehkä olisi myös hyvä panna toimeen
juhlia — ja murhaaja — niin, missä on murhaaja — hän saa kovasti tuntea
minun vihaani. Kuinka — minun oman isänikö hän tahtoi ampua, se koira.
Minä hakkautan hänet kappaleiksi — minä, kuningas, maan ensimäinen
tuomari!

Nicodem Lunjevica meni pois toimittamaan kuninkaan käskyä. Kulkiessaan
sisarensa ohi sanoi hän tälle:

- Elä huoli puhua mitään siitä toisesta vangista, joka oli mukanani! Se
on asia, jonka me selvitämme keskenämme.

Tuskin oli ovi sulkeutunut kuningattaren veljen jälkeen, ennenkuin
Draga riensi Aleksanterin luo, ojensi rukoillen kätensä häntä kohti ja
huudahti:

- Aleksanteri, tahdotko syöstä meidät molemmat turmioon? Hillitsehän
toki itseäsi, ei kukaan saa tietää, että sinä olet edeltäpäin tiennyt
murhasta. Oi Jumalani, sehän olisi sinun valtasi loppu! Milan on vielä
niin rakastettu Serbiassa, että omat alamaisesi nousisivat kapinaan
sinua vastaan.

- Nousisivat kapinaan! huudahti Aleksanteri, hänen silmänsä pyörivät
rajusti ja valkeat huulensa vapisivat. — Kuka uskaltaa nousta kapinaan
kuningastansa vastaan? He kuolkoot, he kuolkoot kaikki, kaikki tyyni!
Oh, minä näytän heille, että minulla on vielä valta. Minä tiedän
olevani kapinoitsijain ympäröimänä —

- Laupias Jumala, aiotko tulla ihan hulluksi! huudahti Draga. — Olenhan
minä luonasi, etkö tunne minua? Minä se olen, Draga, vaimosi. — Eikö
niin, luotathan sinä minuun, uskothan minua? Jos sen teet, niin vannon
sinulle, ettei löydy ainoatakaan, joka ajatteleisi ryöstää kruunua
sinulta. Toimita pois tuo murhaaja, elä vedä häntä oikeuden eteen,
vältä julkista oikeudenkäyntiä. Sinä et saa antaa mennä niin pitkälle,
että Knetzewitsch alkaa puhua. Sinähän olet kuningas ja voit tuomita.
Muutamissa minuuteissa voi kaikki olla toimitettu.

Dragan kosketus teki erinomaisen vaikutuksen kuninkaaseen. Oli, kuin
olisi Aleksanterin kuume äkkiä mennyt tiehensä. Hän pyyhkäsi kädellään
silmiään, kuin olisi hän tahtonut ajaa pois ilkeän unen.

- Mitä sinä sanot? kysyi hän väsyneesti. — Ettäkö minä en vetäisi
murhaajaa oikeuden eteen? Ei, rakas Dragani, sehän olisi hulluinta,
mitä voin tehdä. Ratscho Knetzewitsch on aatelismies, tiemmä. Hänellä
on sukulaisia, ja vaikk'eivät he tähän asti olisi mitään välittäneet
hänestä, niin kyllä kai he nyt näyttäytyisivät, nostaisivat melun ja
tahtoisivat tietää, mitä hänestä on tullut. Täytyy heti sähköttää
Belgradiin, että tuomarit kokoontuvat tänne Tapschideriin. Täällä
langetetaan tuomio. Ole huoletta, rakas lapsi, minä tunnen nämä
tuomarit, eivät he ole muuta kuin lahjoja ottavia roistoja, jotka
taipuvat minun tahtoni alle. He eivät langeta Knetzewitschille muuta
tuomiota kuin sen, minkä lukevat minun silmistäni.

- Hiljaa, tuossa hän jo on! kuiskasi kuningatar puolisolleen.

Aleksanteri kääntyi kiireesti ja vaipui nojatuoliin, joka oli
papereilla peitetyn pöydän ääressä. Ovi oli todellakin avautunut.
Kahden santarmin vartioimana, kädet taakse sidottuina astui
Knetzewitsch Nicodemin seuraamana.

Kuningas viittasi. Vanki tuotiin hänen eteensä niin että tämä jäi
seisomaan noin viiden askeleen päähän kuninkaasta.

Ratscho parka oli ehtinyt tulla aivan selväksi. Rajussa ratsastuksessa
olivat viinin höyryt haihtuneet ja hän katseli ympärilleen jokseenkin
raittiilla silmillä.

Tuolla istui kuningas. Tuo kaunis nainen oli epäilemättä kuningatar.
Hyvä, oikein hyvä, heitä hän juuri tarvitsikin täällä. He tiesivät,
ettei häntä rangaistaisi. Hehän olivat luvanneet hänelle täyden
vapauden kaikesta rangaistuksesta ja lisäksi vielä suuren palkinnon.

Aleksanteri painoi päätään käsiinsä. Hän katsoi kauan Ratscho
Knetzewitschiin. Sitte sanoi hän hiukan epävarmalla äänellä:

- Sinä olet siis se raukka, joka uskalsit ampua minun isääni?

- Niin, teidän majesteettinne — minä se olin.

- Tiesitkö sinä, että se oli kuningas Milan, jota sinä aioit murhata?

- Tietysti minä sen tiesin, teidän majesteettinne! Kuka nyt ei
tuntisi Serbiassa kuningas Milania? Hänen kuvansahan on vielä joka
talon seinällä. Ja sitte sanottiin minulle, että hän oleskelee
Tapschidermetsässä.

- Kuka on sinulle sitä sanonut? oli Aleksanteri kysymäisillään, mutta
salainen silmäys, jonka Draga häneen heitti, sulki hänen suunsa ja
vasta pitkän vaitiolon jälkeen avasi Aleksanteri suunsa toiseen
kysymykseen.

- Onko kuningas Milan tehnyt sinulle joskus pahaa? Voitko väittää, että
hän olisi kohdellut sinua väärin tai julmasti?

Minun suojelushenkeni, pyhä Nikarius, on todistajani, vakuutti Ratscho
rehellisesti, ettei minulla koskaan ennen koko elämässäni ole ollut
mitään tekemistä kuningas Milanin kanssa. Oi minä, — oliko hän ehkä
jonkun kerran Zaporassa — ainoastaan siellä voi hän tavata minua. Mutta
jos hän olisi tullut sinne, olisin tarjonnut hänelle pullon hyvää
viiniä.

- Tuo mies on, joko hullu, huudahti Draga, — tai häpeämättömin lurjus,
mikä milloinkaan on seisonut tuomarin edessä!

Sitte meni hän aivan lähelle Knetzewitschiä ja katsoi häneen terävästi
säkenöivillä silmillään.

Tämän katseen edessä loi Knetzewitsch ehdottomasti silmänsä alas. Tämä
valtaavan kaunis nainen teki häneen syvän vaikutuksen.

- Ratscho Knetzewitsch, huudahti kuningatar terävällä äänellä —
tunnusta nyt totuus — miksi tahdoit sinä murhata kuningas Milanin?
Mutta puhu totta, ihminen, sillä ajattele, että sinä seisot tämän maan
korkeimman tuomarin edessä, joka pitää sinun elämääsi kädessään!

Ratscho nauroi tyhmästi itsekseen.

- Miksikö minä tahdoin tappaa kuningas Milanin? kertasi hän. Pyydän
anteeksi, teidän majesteettiinne, mutta minä tahtoisin itse hyvin
mielelläni tietää, miksi minun oikeastaan piti tappaa hänet. Mutta
sen saan minä tietää ainoastaan teiltä ja hänen majesteetiltansa
kuninkaalta. Sillä te — te molemmat olitte juuri ne, jotka käskitte
asiamiehenne sanoa minulle: "Ratscho Knetzewitsch, tapa Milan!" ja minä
latasin kiväärini ja läksin ulos ampumaan häntä.

- Hävytön valehtelija, huudahti Draga kimakalla äänellä — nyt näen
sinut läpi! Kuninkaan viholliset ovat ostaneet sinut lausumaan tämän
valheen. Mutta kuninkaani, todista sinä kaikelle kansalle, että sinä
olet paljon korkeammalla näitä epäluuloja! Sinäkö olisit palkannut
hänet murhaamaan oman isäsi! Oi, kuinka alas ihminen voi vaipua
halpamaisuudessa ja kurjuudessa! Löytyy vaan yksi lohdutus kaikessa
tässä, ja se on, ettei yksikään serbialainen ole uskova tätä ihmistä,
joka on uskaltanut ampua Obrenowitschiä.

Aleksanteri nousi ylös ja sanoi ankaralla äänellä:

- Tämä hirmuinen syytös pitää tutkittaman, minä teen sen tyhjäksi
yhdellä ainoalla sanalla. Ne tuomarit, jotka minä itse olen asettanut,
koko minun kansani saa tietää, mistä tämä kurja on minua syyttänyt.
Sitten täytyy heidän tuomita minun ja hänen välillä. Nicodem, lähetä
heti sähkösanoma, että korkeimman tuomioistuimen jäsenet tulevat tänne!
Poistukaa nyt, santarmit, sillä minä tahdon tehdä pari kysymystä tälle
miehelle erikseen. Minä koetan saada tätä paatunutta rikoksentekijää
vielä totuuden tielle, ennenkuin tuomioistuimen jäsenet saapuvat.

Santarmit poistuivat heti.

Dragan viittauksesta poistui Nicodemkin lähettääkseen sähkösanoman
Belgradiin. Draga tutki, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut. Vasta
sitte, kun oli saanut varmuutta siitä, meni hän takasin Ratscho
Knetzewitschin luo, laski kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi hänelle:

- Sinä olet tosin toimittanut asiasi huonosti, Ratscho Knetzewitsch,
mutta sinä olet kaikissa tapauksissa osoittanut hyvää tahtoa.

- Ha, haa, enkös tiennyt, että teidän majesteettinne tulisi olemaan
tyytyväinen minuun! sanoi juomari mielettömästi nauraen. — Eikös niin,
Ratscho Knetzewitsch on mies, joka pitää sanansa! Mutta niiden sadan
tuhannen laita taitaa olla hyvin huonosti. Niitä en taida saadakaan?
Mutta eihän se ollut minun syyni, etten osannut paremmin. Silloin oli
niin pimeä, että tuskin eteensä näki. Mutta olisin minä sittenkin
tehnyt tehtäväni, jos ei santarmit olisi tulleet.

- Mitä niihin sataan tuhanteen tulee, vastasi Draga — niin ette te
niitä menetä. Teidät asetetaan nyt tuomioistuimen eteen ja silloin
täytyy teidän käyttäytyä viisaasti, kuuletteko, hyvin viisaasti. Teidän
täytyy ottaa päällenne kaikki tyyni. Katuvaisena — ymmärtäkää minua
oikein, näennäisesti katuvaisena — täytyy teidän tunnustaa, että olette
vihannut kuningas Milania, kun hän kerran on tehnyt vääryyttä teidän
isoisällenne.

- Ha, haa, tuo vanha isoisän juttuko minun pitää taas lämmittää ja
tarjota heille! huudahti aatelismies. — No niin, kernaasti minun
puolestani. Minun isäni ei tosin koskaan kärsinyt vääryyttä, hän oli
aika roisto, joka teki lopun perheen omaisuudesta, mutta jos minä voin
sillä jotakin hyödyttää, niin puhun suuresta rakkaudestani isoisääni
kohtaan ja sanon, ettei sieluni olisi ennen saanut rauhaa, ennenkuin
olisin rangaissut Milania siitä pahasta, jota hän ukolle teki.

- Niin, se on hyvä! huudahti Aleksanteri. — Tunnustakaa
tuomioistuimelle peittelemättä ja juhlallisesti, että minun viholliseni
— eihän teidän tarvitse sanoa, ketä ne olivat — olivat viekoitelleet
teitä tekemään väärän ilmiannon ja syyttämään minua, mutta että teidän
kuitenkin lopulta täytyy pysyä totuudessa ja sitte tuotte esille sen,
mitä kuningatar on teille sanonut, kuuletteko, sana sanalta!

- Sana sanalta, vastasi Knetzewitsch. — Minun on tosin aina ollut
vaikea oppia mitään, mutta kyllä minä ymmärrän lausua sanani oikein.

Ja sitte — tuomitaan minut kai kovaan rangaistukseen, jollei kerrassaan
kuolemaan. Ja minä voin kai luottaa siihen, että minut jo ensi yönä
päästetään ulos jostain takaovesta?

- Vankilan ovi avataan teille, elkää sitä peljätkö, sanoi Draga. —
Ja kun kerran olette päässyt vankeudesta, ei teidän tarvitse enää
huolehtia koko elämässänne.

Näistä sanoista tuli Ratscho niin liikutetuksi, että hän kumartui
suutelemaan kuningattaren käsiä.

- Tuhansia kiitoksia, teidän majesteettinne! mutisi hän liikutettuna.
— Tiesinhän minä, ettette liian kovin tuomitseisi minua tuon tyhmyyden
takia. Tahto oli hyvä ja sehän on aina pääasia. Niin, äitivainajani —
Jumala siunatkoon hänen luunsa ja antakoon hänen kuolemattoman sielunsa
olla autuaitten asunnoissa — sanoi aina minulle, että minun pitäisi
aina seurustella vaan hienojen ihmisten kanssa. Kuta korkeammalla
he ovat, sitä parempi sinulle! Siis ei mitään huolia enää, kun olen
päässyt ulos vankeudesta! Oh, siitä tulee hauskaa elämää ja sitte saan
minä kaikkea, mitä tarvitsen.

- Kaikkea, vakuutti Draga ivallisella katseella, jonka jälkeen hän
äkkiä kääntyi ympäri, sillä hän voi tuskin pidättää nauruansa.

Kuningas soitti hopeakelloa, joka oli kirjoituspöydällä. Hän käski
sisäänastuvan santarmin viedä Knetzewitsch vankeuteen ja siellä
vartioida häntä tarkasti.

- Sitä ei tarvita! huudahti Knetzewitsch iloisella äänellä. — Minä
en todellakaan yritäkään paeta. Silloinhan minä olisin mitä suurin
tyhmeliini, eikä meidän perheessämme ole koskaan löytynyt tyhmeliinejä.

Hymy huulilla antoi tuo tökerö viedä itsensä pois, sillä hän luotti
niihin sanoihin, joita kuningatar oli sanonut ajattelematta, että
niillä oli kaksinainen tarkoitus.




YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.

Salaperäinen asianajaja.


Kuninkaallinen huvilinna Tapschider on aivan uudenaikainen rakennus,
eikä sitä rakennettaessa suinkaan ajateltu, että sinne laitettaisiin
vankila. Mutta jälkeenpäin oli huomattu välttämättömäksi, että siellä
tulisi olla ainakin yksi vankila. Silloin oli tätä tarkoitusta varten
laitettu kuntoon eräs kellari. Siellä oli useita koppeja, joissa
vallitsi täydellinen pimeys ja joissa kukaan ei voinut asua pitempää
aikaa. Mutta ei oltu myöskään laskettu, että näitä arestihuoneita
saattoi käyttää säilytyshuoneiksi vaarallisimmille rikoksentekijöille.
Alkuaan olivat ne olleet aiotut vaan pari päivää säilyttämään jotakin
huolimatonta tai uppiniskaista vahtisotamiestä eli hovilakeijaa.

Mutta tänä päivänä oli kahdessa näistä kopeista vankeja, jotka eivät
kuuluneet linnan vartiostoon eikä palvelusväkeen ja jotka olivat
vartioiden mielestä vaarallisia rikoksentekijöitä.

Toisessa kopissa istui herra Ratscho Knetzewitsch jakkaralla ja nojasi
päätä käsiinsä. Hän sulki silmänsä vähä väliä ja koetti nukkua.

Mutta viereisessä kopissa makasi Genia von Sandorf kokoonkyyristyneenä
eräässä nurkassa ja itki hiljaa. Hänen kyyneleensä virtasivat sitä
runsaammin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Yhä enemmän ja enemmän
surullisena mietti Genia, mitä lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova. Se
seikka teki hänet erityisen levottomaksi, että Nicodem Lunjevica oli
tuonut hänet tänne. Hän oli lukenut Nicodemin katseen ja ymmärtänyt,
että hänen kauneutensa oli vaikuttanut häneen ja jos hän olisikin
epäillyt tätä asiaa, niin olisivat ne Lunjevican sanat, joita hän oli
hänelle ratsastaessa kuiskannut, poistaneet viimeisenkin epäilyksen.
Genia vapisi ajatellessaan, että hänen piti vielä tavata Nicodemia.
Mutta vielä suurempi tuska valtasi hänet, kun hän ajatteli, että
vielä kerran tulisi tekemisiin Dragan kanssa. Tämä nainen näytti
hänestä olevan Jumalan ruoska, joka oli taivaasta lähetetty Serbiaan
kurittamaan tätä onnetonta maata jostain synnistä, jonka se oli tehnyt.
Jokainen kuningattaren sana, jokainen katse oli herättänyt Genian
sielussa syvän inhon häntä kohtaan. Hän häpesi sukupuolensa vuoksi, kun
Dragakin oli nainen. Hän tiesi hyvin Dragan kevytmielisyyden, hänen
rikoksellisuutensa, aavisti hänen olevan tunnottoman naisen ja ne
riittivät antamaan hänelle täydellisen kuvan Dragan luonteesta.

Tuolla kopin oven ulkopuolella kulki vahti edestakasin yksitoikkoisessa
tahdissa. Vähä väliä kuuli hän kiväärin räminän. Sitte oli taas
kaikki hiljaa. Hämähäkki laskeutui lankaansa myöten alas katosta
siihen koppiin, jossa Genia nääntyi ja putosi suoraan alas hänen
polvilleen. Mutta eläimen kosketus ei pelottanut Geniata, vaikka hän
muutoin kammosi hämähäkkejä. Nykyisessä yksinäisyydessään teki se
hänelle melkein hyvää nähdä ja tarkastella pikku eläintä, kuinka se
kosketettuaan häntä heti riensi lankaa ylöspäin ja alkoi sitte kutoa
verkkoansa.

Äkkiä kuuli Genia rykäistävän, sitte haukotuksen ja vihdoin kuuli hän
selvästi sanat:

- Kirotun ikävää täällä on! Mieluummin olisin suonut, että olisivat
heti langettaneet tuomion, niin olisi näytelmä ollut lopussa ja minä
olisin päässyt takasin Zaporaan.

Genia hypähti ylös. Hän tiesi nyt, että onneton Ratscho Knetzewitsch
oli aivan hänen vieressänsä ja että heitä eroitti vaan ohut lautaseinä.
Genia naputti hiljaa tähän seinään, sillä hän tahtoi kaikella muotoa
päästä yhteyteen Knetzewitschin kanssa, hänen täytyi kuulla, mitä tämä
ajatteli kohtalostaan.

Mutta viipyi jokseenkin kauan, ennenkuin aatelismies käsitti, että
hänen vankilansa seinän takana nääntyi olento, joka tahtoi vaihtaa
muutamia sanoja hänen kanssansa.

Vihdoinkin vastasi hän koputuksiin ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:

- Kuka siellä koputtaa? Onko täällä muitakin vankeja? Ehkä voimme puhua
hetkisen keskenämme, sillä aika kuluu täällä hirveän hitaasti.

- Minä se olen Ratscho Knetzewitsch, vastasi nuori tyttö. — Minä olen
Genia von Sandorf.

- Suojelushenkeni, pyhän Nikosiuksen nimessä, olipa tämä aika
hämmästys! kuultiin aatelismiehen huudahtavan. — Tekö se todellakin
olette, Genia? Oh, sepä on uskollisuutta, verratonta alttiutta!
Oletteko seurannut minua tänne vankilaankin? Oi, se panee minut melkein
itkemään liikutuksesta.

- Vapaaehtoisesti en ole seurannut teitä tänne, herra Knetzewitsch,
vastasi Genia. — Minut on laahattu tänne ilman jumalallista ja
inhimillistä oikeutta. Minua syytetään osallisuudesta teidän
rikokseenne.

- Ha, haa, teitä syytetään sellaisesta asiasta! Oh, kuinka hullua! Kuka
sitä on sanonut?

- Kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica, se upseeri, joka yllätti
meidät molemmat metsässä.

- Kuningattaren veli? Ah, sitte on kaikki hyvin! Se kaunis, nuori
upseeri oli siis kuningatar Dragan veli?

- Niin, olisihan minun pitänyt arvatakin, että hän lähetti vaan
uskollisimman ystävänsä tuomaan meitä tänne.

- Oi, herra Knetzewitsch, minä pyydän teitä kaikesta sydämestäni, elkää
ajatelko niin tyynesti tulevaa kohtaloanne. Teidän edessänne on jotakin
kauheaa. Minä aavistan, minä tunnen sen.

- Luuletteko sitä todellakin, rakas Genia? kysyi Knetzewitsch aivan
tyynesti. — No, silloin voin minä vakuuttaa teille, että kaikki tulee
käymään kuin tanssi. Minut viedään jo tänään korkeimman tuomioistuimen
eteen, joka on minun tähteni sähköteitse kutsuttu Belgradista.

- Ja tuomioistuin tuomitsee teidät! sanoi Genia. Se on hyvin
mahdollista, melkeinpä varmaa! — Se tuomitsee teidät pitkään
vankeusrangaistukseen. Ettekö vapise siitä ajatuksesta, herra von
Knetzewitsch.

- Päinvastoin! Minusta on ajatus aivan erinomainen, vakuutti
aatelismies. — Murhayrityksestä saadaan Serbiassa toisinaan aina
kaksikymmentä vuotta rangaistustyötä. Mutta jos onni on oikea, niin
tuomitaan minut heti kuolemaan.

- Hän on varmaan menettänyt järkensä! huokasi Genia.

Mutta aatelismies, joka oli kuullut tämän huokauksen, räjähti nauramaan.

- Jos Serbiassa löytyisi monta ihmistä, joilla olisi ymmärrys niin
tallella kuin minulla, niin saisi kuningas olla ylpeä alamaisistaan.
Niin, rakas Genia, minut tuomitaan kuolemaan. Määrätäänpä vielä
toimituspäiväkin. Mutta minä annan teille kunniasanani, että minä siitä
huolimatta muutamien päivien kuluttua istun taas levossa ja rauhassa
rakkaassa Zaporassani ja menen vierailemaan rakkaaseen viinikellariini.
Niin, ainoa, mistä voin valittaa täällä, on se, että antavat minun
nähdä täällä janoa niin kauheasti. Tuonne ovat panneet vesiruukun minua
varten. Suuri Jumala, niin vähän tuntevat ihmiset toisten tarpeita.

Vettä! Olisipa se edes jotain laimeata viiniä, niin voisin ainakin
sammuttaa janoani sillä. Mutta vettä!

- Kuulkaa nyt minua tarkasti, herra von Knetzewitsch! kuului Genian
kopista. — Minä huomaan, että te riiputte kiinni lohdutuksesta, joka on
kaikkea muuta kuin oikeutettua. Te näytte luulevan, että tämä kaikki
on vaan ilveilyä, että teidät tuomitaan vaan muodon vuoksi. Oi, elkää
uskoko sitä! Teille löytyy vaan yksi pelastus, yksi ainoa, ja jos te
sen hylkäätte, niin olette kuoleva, ehkä jo ennenkuin aurinko menee
mailleen.

- Rakas aurinko, niin, vastasi aatelismies — minä pidin aina niin
paljon siitä, kun se minua lämmitti istuessani Zaporan linnan
portailla. Päivällisen aikaan minä aina mieluimmin otin ruokaleponi.
Mutta mitä minun tuomiooni tulee, niin voitte olla siitä huoletta,
Genia. Vaikka minut tuomittaisiin kuolemaan kolme kertaa, niin elän
minä sittenkin vielä kolme-neljäkymmentä vuotta, jollei Jumalalla ole
mitään sitä vastaan ja hän lähetä minulle jotain vaarallista tautia.
Enkä muuten pelkääkään sellaista, sillä meillä Knetzewitscheillä on
oivallinen ruumiinrakennus, me olemme oikeita karhuja.

- Te päätätte päivänne hirsipuussa, herra Ratscho! huudahti Genia
itkien. — Te pelastatte itsenne ainoastaan sen kautta, että
tuomioistuimen edessä teette täydellisen tunnustuksen ja kerrotte
kaikki, mitä tiedätte.

- Jos minä tuomioistuimen edessä kertoisin kaikki, mitä tiedän, niin ei
oikeudenkäynti koskaan loppuisi, vakuutti Knetzewitsch. — Sillä minä
tiedän hyvin paljon, pikku Genia.

- Tunnustakaa oikeuden edessä, että teille on maksettu murhan
toimeenpanosta.

Knetzewitsch nauroi ääneensä.

- Ohoh, sitä en toki tee, siitä en lausu sanaakaan! vastasi hän. — Ja
minä pyydän teitäkin, Genia, että jos teiltä kysytään, niin ette mitään
puhu rahoista, joita minä niin äkkiä sain, ettekä myöskään sen vanhan
naisen käynnistä. Hyvin kai arvaatte, kuinka asian laita on, mutta nyt
on pantava kieli hampaiden eteen. Jos minä vastaan tuomioistuimelle
niinkuin muutamat henkilöt tahtovat, niin ei minulta tule mitään
puuttumaan, rakas Genia. Minusta tulee hyvinvoipa, ehkä kerrassaan
rikas mies ja voin sitte elää mukavasti levossa ja rauhassa. Oi, sitte
tahdon minä jakaa rikkauteni teidän kanssanne, rakas Genia! Minä vannon
teille, että teillä on minun vaimonani oleva hyvät päivät, en koskaan
kiellä teiltä mitään ja aina —

- Jo riittää, herra von Knetzewitsch! huudahti Genia surullisella
äänellä. — Minä näen, että on mahdotonta saada teitä toisiin
ajatuksiin. Mutta ajatelkaa minua, kun kaikki on ohi, kun teille on
lausuttu tuomionne ja teidät viedään mestauspaikalle ja muistakaa, että
minä ennustin teille, että teidät häpeällisesti petetään luottaessanne
niin lapsellisesti heidän lupauksiinsa. Ne, jotka houkuttelivat tähän
rikokseen, uhraavat teidät kylmäverisesti ja ajattelevat vaan itsensä
pelastamista.

Tämän sanottuaan vetäytyi Genia takasin seinästä ja istuutui taas
nyyhkien takasin nurkkaansa. Nyt näki hän koko sen valheiden verkon,
johon Draga oli pyydystänyt tuon mitään aavistamattoman aatelismiehen.
Mutta Genia ei voinut ajatella, että Aleksanterikin tiesi asiasta. Hän
piti häntä tosin heikkona luonteena, mutta ei hän olisi koskaan luullut
hänen olevan niin halpamaisen, että antaisi suostumuksensa isän murhaan
ja sitte tuomitseisi kuolemaan sen, jota hän oli käyttänyt häpeällisen
rikoksen toimeenpanossa.

Ratscho koetti tosin vielä muutamia kertoja alottaa puhetta Genian
kanssa, mutta tämä vastasi vaan lyhyesti. Genia näki, ett'ei häntä
voinut enää pelastaa.

Iltapuolella alkoi kuulua liikettä Ratschon kopissa.

- No, joko se nyt tapahtuu? kuuli hän aatelismiehen kysyvän. Joko
Belgradin tuomarit ovat täällä? Hyvä! Kuta pikemmin tulee loppu, sitä
parempi! Kysykööt he vaan minulta, kyllä minä vastaan. Sitte kuuli
Genia ovea taas kiinni pantavan. Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin
koputti seinään ja huusi Knetzewitschin nimeä, ei kukaan vastannut.
Hän oli siis pois viety. Hän seisoi jo tuomioistuimen edessä. Genia
odotti, että häntäkin tultaisiin hakemaan. Hän luuli varmasti, että
hän joutuisi tuomioistuimen eteen ja teki sen päätöksen, ettei mikään
voisi estää häntä totuutta puhumasta. Hän puhuisi oikeuden edessä siitä
salaperäisestä ja äkillisestä vierailusta, jonka se vanha nainen teki
Zaporaan. Jos ei Ratscho pysyisi totuudessa, niin tekisi hän kaikki,
saadakseen tuomioistuimen vakuutetuksi, että Ratscho Knetzewitsch oli
ollut vaan välikappale mahtavamman kädessä.

Mutta nyt tahdomme seurata Ratscho Knetzewitschiä tuomiosaliin, sillä
sellainen oli kaikessa kiiruussa tehty huvilinnaan. Ensi kerroksessa
oli suuri, komeasti sisustettu huone, jota tavallisesti käytettiin
vaan silloin, kun linnassa oli tanssiaiset eli suurempi vastaanotto.
Mutta nyt oli suurimmassa kiireessä asetettu sinne mustalla liinalla
peitetty pöytä, tuoleja tuomioistuimen jäsenille ja puupenkki, jolla
syytetyt saivat istua. Ratscho Knetzewitsch istui siellä aivan tyynenä,
niin, kerrassaan hyvällä tuulella. Hän tervehti tuomioistuimen jäseniä
ja katseli sitte tarkasti ympäri koko salin. Nähtyään kuningas
Aleksanterin ja kuningatar Dragan eräässä sivuaitiossa, nyökäytti hän
tyytyväisesti päätään ja mutisi:

- Kaikki käy kuin tanssi. Tuolla he jo istuvat kuulemassa, suoritanko
minä hyvin tehtäväni. Ehkä hänellä on jo taskussaan ne 80,000 frangia,
jotka minä siinä tapauksessa saan. Ha, haa, nuo tuomarit ovat kuitenkin
aika tyhmeliinejä! Nyt tulevat he asianalkaen Belgradista ja vaivaavat
hirmuisesti päätänsä tällä asialla, mutta sanoivatpa he mitä tahansa,
niin olen minä aina oikeassa. Minä saan rahani ja vapauteni ja sillä
hyvä!

Kuulustelun kestäessä kadotti Ratscho kuitenkin osan hyvästä
tuulestaan, sillä tuomioistuimen presidentti otti hänet ankaraan
ristikuulusteluun. Hänen oli helppo saada Knetzewitsch sanomaan
itseään vastaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta pysyi aatelismies
väitteessänsä, että Milan oli kerran loukannut hänen isoisäänsä ja
siksi oli hän vannonut tappavansa kuninkaan. Kun hän nyt sattumalta oli
saanut kuulla, että Milan oleskeli Tapschiderpuistossa, niin oli hän
katsonut, että niin hyvää tilaisuutta täytyi käyttää.

- No, ja sitte menin minä viinikellariin, kertoi Ratscho
hyväsydämisesti — ja siellä join minä kunnes tulin rohkeaksi. Sitte
otin jahtikiväärini ja menin ulos metsään ja siellä etsin Milania ja
löysin hänet. Ja sitte — no niin, mitä sitte tapahtui, sen te tiedätte,
hyvät herrat. Minä en valitettavasti ampunut oikein hyvin. Se ei
olekaan mikään pikku asia ampua ihmistä. Se on ihan toista kuin tähdätä
jotain eläintä.

Tuomarit pudistivat päitään. Sillä tavoin eivät he olleet vielä koskaan
kuulleet puhuvan ihmisen, joka odotti kuolemantuomiotaan.

- Eräs santarmi, joka vangitsi teidät — kääntyi presidentti
nyt syytetyn puoleen — on vähää ennen tämän istunnon alkamista
ilmoittanut minulle, että te olette tehnyt hirvittävän syytöksen hänen
majesteettiansa kuningasta kohtaan. Te kuulutte nimittäin väittäneen,
että hän oli palkannut teidät tekemään tämän murhan.

- Väitinkö todellakin sellaista? sanoi Ratscho ja kohautti olkapäitään.
— Siinä tapauksessa näette, hyvät herrat, että minä olin silloin joko
humalassa tai olin minä aivan sekasin onnettomuudesta. Minä rakastan
ja pidän arvossa hänen majesteettiansa kuningasta ja toivon, että
hän vielä hyvin kauvan saisi hallita Serbian onneksi. Ei koskaan
johtuisi mieleenikään selvällä päällä lausua sellaisia syytöksiä
rakkaan kuninkaani persoonaa kohtaan. Päinvastoin. Minä väitän täten
juhlallisesti, että se ajatus syntyi päässäni aivan yht'äkkiä ja
että läksin kotoa mainitsematta siitä sanaakaan kellekään ihmiselle.
Kysykää vaan neiti Genia von Sandorfilta! Hän kyllä puhuu teille, että
minä olen vanha poika, joka en seurustele kenenkään kanssa, kaikkein
vähimmin kuninkaani kanssa ja että minä otin kiväärini yhtä tyyneesti,
kuin minun on tapana ottaa; kun aion lähteä ulos metsästämään.

- Genia von Sandorf? kysyi presidentti. — Oliko hän teidän talossanne?

- Tietysti. Minä löysin hänet eräänä päivänä oveni edessä, jossa hän
makasi pyörtyneenä. Silloin otin minä hänet hoitooni ja kun hän taas
parani, tahtoi hän jäädä luokseni. Ei hänellä ole ollut erittäin
lihavat päivät minun luonani, tuskin ruokaa, eikä mitään palkkaa. Mutta
se oli se sama, neiti Genia von Sandorf viihtyi kuitenkin talossani.
Mutta tämän kaiken voi hän itsekin sanoa teille. Hänhän on täällä.

- Täällä? Tarkoitatteko, että hän on nykyään salissa? kysyi presidentti.

- Ei, ei suinkaan! vastasi syytetty mitä levollisimmalla äänellä.
— Hänetkin vangittiin. Väitettiin, että hän oli osallinen minun
rikokseeni. Minun ei kai tarvitse mainita eikä kunniasanallani
vakuuttaa, ettei tämä väitös ole muuta kuin tyhjää puhetta. Yhtä hyvin
voisi sanoa, että kuu on auttanut minua ampuessani kuningas Milania,
sillä se katsoi minua, kun tein rikokseni.

- Onko teillä jotain sanottavaa, herra upseeri? kysyi presidentti
Nicodem Lunjevicalta, joka vastaajan viime sanojen johdosta oli noussut
ylös.

- Minä tekisin sen huomautuksen, vastasi Nicodem, että vastaaja on
nähtävästi vielä juovuksissa. Se olin minä, joka vangitsin rikollisen
samassa silmänräpäyksessä kun hän aikoi tällä puukolla tappaa kuningas
Milanin, joka verenvuodon tähden, joka aiheutui ampumahaavasta, oli
vajonnut maahan. — Tässä on veitsi, minä panen sen tähän teidän
eteenne, herrat tuomioistuimen jäsenet. Mutta erityisesti huomautan
siitä, että minä olin ensimäinen näytelmäpaikalla, mutta Genia von
Sandorfista en nähnyt enkä kuullut mitään. Vastaajan väite, että Genia
von Sandorf on täällä linnassa perustuu joko valheeseen, eli on se
lähtenyt hänen viinin himmentämistä aivoistaan.

- Te tunnustatte siis varmasti, jatkoi tuomioistuimen presidentti
vastaajaan kääntyen — ettei kukaan ole palkannut teitä tähän rikokseen,
ettei teitä ole ostettu rahoilla ja erityisesti, ettei mitkään
valtiolliset syyt ole olleet vaikuttamassa, kun te kiväärillänne
ahdistitte kuningas Milania.

- Valtiolliset syyt? huudahti Ratscho Knetzewitsch kysyvästi. — Herra
presidentti, sellaisia en minä tunnekaan. Minä olen aatelismies ja elän
sellaisena linnassani Zaporassa, enkä ole koskaan vaivannut päätäni
politiikalla. Niin, kun oli jotain juotavaa ja kun saattoi huuhtoa alas
politiikan samalla tavoin kuin nieltiin hienot konjakkiryypyt, mutta
muutoin — Herra presidentti, Serbian kansassa ei verikoston tunne ole
vielä aivan kuollut ja kun ei saada oikeutta tuomioistuimen edessä,
niin täytyy itse ottaa se.

- Minä arvelen, että asia on selvä, sanoi presidentti muille
tuomioistuimen jäsenille. — Sen tunnustuksen, jonka syytetty on tehnyt,
täytyy, hyvät herrat, määrätä teidän tuomionne tässä suhteessa, aivan
nimenomaan on vastaaja lausunut, että hän on toiminut vaan omasta
alotteestaan, omassa asiassaan. Valitettavasti on niin, että verikosto
ei ole vielä kokonaan poisjuuritettu Serbiasta. Minä ajattelen,
hyvät herrat, että sen jälkeen, mitä nyt olemme kuulleet, voimme me
vetäytyä erillemme tuomiota langettamaan ja arvelen, ettei siitä ole
keskuudessamme muuta kuin yksi mielipide.

Tätä sanoessaan vilkasi presidentti vastapäätä olevaan aitioon, jossa
kuningas ja kuningatar istuivat, kuin olisi hän tahtonut kuninkaallisen
parin silmistä lukea, hyväksyisikö he tämän heille niin vastenmielisen
asian pikaisen suorittamisen. Muiden kolmentoista tuomarin joukossa ei
ollut näet ainoatakaan, joka ei ollut varmasti vakuutettu siitä, että
tässä oli kysymyksessä valtiollinen murhayritys, mutta jokainen heistä
oli myöskin vakuutettu siitä, että Ratscho Knetzewitsch oli tuomittava
kuten tavallinen rikoksentekijä, kuten mies, joka on antautunut
kostonhimonsa palvelukseen ja että ainoastaan sillä tavoin oli
kuninkaan kiitos saatavissa. Ja kuninkaan kiitollisuushan tässä lopulta
oli pääasia, joka ilmenisi tähtien, virkaylennysten, nimitysten,
vieläpä rahalahjojenkin muodossa, joita Aleksanteri joskus jakeli
alamaisilleen vahvistaakseen heidän "uskollisuuttaan". Mutta tämä
uskollisuus ei ollut pohjaltaan muuta kuin uskottomuutta, häpeällistä,
rikoksellista uskottomuutta sille valalle, jonka nämä tuomarit olivat
vannoneet, että he tuomitseisivat oikein ja puolueettomasti, että he
tuomitseisivat ylhäisen ja alhaisen saman lain mukaan ja etteivät
he kellekään ihmiselle maan päällä tekisi tiliä tuomiostaan, vaan
ainoastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle, korkeimmalle tuomarille
taivaassa.

Tuomioistuimen jäsenet vastasivat presidentille pään nyökkäyksellä.
He olivat jo alkaneet nousta ylös vetäytyäkseen pois, kun äkkiä yksi
heistä — se oli nuorin näistä vanhoista miehistä — nousi ylös ja sanoi:

- Anteeksi! herrat virkatoverit. Ei ole mahdollista, että käymme
nyt jo päätöstä tekemään, emmehän ole vielä kuulleet ketään
puolustajaakaan. Kuka on kutsuttu syytettyä puolustamaan? — Sillä
Serbian laissa säädetään, että ketään syytettyä ei saa tuomita ilman
että joku asianajaja eli ainakin joku mies kansasta joka on täyttänyt
viisikymmentä vuotta, on tuomioistuimen edessä puolustanut hänen
asiaansa.

Korkean tuomioistuimen jäsenet katsoivat hyvin hämillään toisiinsa,
tuomarit kohottivat olkapäitään, presidentti pudisti päätään ja heitti
toivottoman katseen kuninkaaseen.

Tällä Serbian suurella, oikeutta rakastavalla kuninkaalla oli kyllä
ollut hyvin kiire kutsua tuomareita langettaakseen tuomio tuon
onnettoman yli, joka luottava hymy huulillaan seisoi siinä tyynenä,
mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen lain mukaan täytyi antaa
hänelle myöskin puolustaja. Aleksanteri olikin oikeastaan ajatellut
toimeenpanna oikeudellisen huvinäytelmän, jotta kukaan ei sitte voisi
nostaa kättä häntä vastaan, osoittaa häntä ja sanoa:

- Katsokaa tuota kuningasta — hänellä oli niin kiire mestauttamaan
isänsä murhaaja, jotta tämä ei voisi puhua.

- Tuhat tulimaista, sitä en ollut ollenkaan ajatellut! kuiskasi
Aleksanteri Dragalle sivellen hermostuneesti kädellään punaisella
sametilla päällystettyä aition koristekilpeä. — Kun on voitu hankkia 13
roistoa tuomareiksi, niin olisi kai voitu löytää asianajajakin, joka
olisi yhtä taipuvainen kuin nämä muut.

Dragakin pelästyi kovin. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että se
näytelmä, jonka hän niin oivallisesti oli näyttämölle asettanut,
keskeytyisi sellaisella tavalla. Oh, ettei hän ollut sitä ajatellut,
että hän oli unohtanut sen asian. — Hän kuiskasi muutamia sanoja
veljensä Nicodemin korvaan, joka seisoi aition vieressä.

Tämä riensi presidentin luo ja ilmoitti hänelle, mitä sisar äsken oli
sanonut.

Presidentti ojentihe suoraksi, asetti sileäksi ajellut kasvonsa
ystävällisen näköisiksi ja sanoi Knetzewitschille:

- Syytetty, te olette tunnustanut, ja rehellisen, katuvaisen
tunnustuksenne kautta olette saanut meidät suopeiksi. Ettekö olisi
suostuvainen luopumaan puolustajasta, jonka laki teille myöntää?

Ratscho Knetzewitsch teki kädellään kankean liikkeen, kuin olisi hän
ajanut pois kärpäsen.

- Herra presidentti, vastasi hän sitte, — mitä minulla on puolustajan
kanssa tekemistä? Asiahan on selvä — minä olen tahtonut ampua kuningas
Milanin ja siksi olen minä rikollinen, murhaaja ja otan tuomioni aivan
tyyneesti vastaan. Eihän minulla ole mitään toivottavaa, puolustaja
on ainoastaan sillä, joka toivoo vapahdusta. Tehkää kanssani mitä
tahdotte, mutta antakaa sen käydä pian — hyvin pian! Jos olemme
selvillä puolessa tunnissa, niin on minulla paras aika syödä illallista
kopissani.

- Vastaaja on siis luopunut edusta käyttää puolustajaa, sanoi
presidentti. — Minä otan tämän pöytäkirjaan ja lopetan täten.

- Oh ei, herra presidentti, keskeytti silloin sama tuomari, joka
herätti eloon kysymyksen asianajajasta. — Minä en voi suostua siihen,
että me ilman muuta poistumme tämän vastaajan selityksen perusteella.
Minä vaadin, että tänne kutsutaan puolustaja Belgradista ja että
toimitus tämän tähden lykätään huomiseksi.

Presidentti heitti siihen tuomioistuimen jäseneen, joka oli lausunut
nämä miehekkäät sanat hyvin vihaisen katseen ja samoin kuningas
Aleksanteri ja Draga tuijottivat häneen raivoisina.

- Kuka on tuo ihminen? kysyi Draga liikutetulla äänellä veljeltään.
Mikä on hänen nimensä — tunnetko häntä?

- Se on entinen asianajaja, vastasi Nicodem kiireesti kuiskaten — joka
on muutamilla kirjoituksilla hankkinut itselleen nimen Serbiassa. Hänet
on äskettäin nimitetty korkeimman tuomioistuimen jäseneksi. Hänen
nimensä on Avakumovitsch.

- Avakumovitsch! sanoi Draga hampaittensa välistä. — Sen nimen minä
kyllä muistan.

- Hänet täytyy panna viralta, mutisi kuningas. — Avakumovitsch on
viimeisen kerran istunut korkeimman tuomioistuimen jäsenenä, hän
näyttää olevan vaarallinen ihminen.

- Vaarallinen! — Niin pitkälle oli siis Serbian kuningas jo tullut,
että hän piti sitä miestä vaarallisena, joka puolusti lakia ja oikeutta
isänmaassaan.

Avakumovitsch oli sillä välin avannut lakikirjan ja osoitti nyt
presidentille yhtä kohtaa siinä.

Kumartuneena Avakumovitschin kanssa lakikirjan yli kuiskasi presidentti
äkkiä tälle mustapartaiselle, paljon nuoremmalle miehelle:

- Avakumovitsch, tahdotteko siis turmella koko tulevaisuutenne?
Saatanako teitä riivaa, kun te tässä rupeatte näyttelemään tunnollisen
osaa? Miksi viivytätte toimitusta niin pitkälle, ettekö näe, että
kuningas on kärsimätön ja tahtoo saada asian loppuun?

- Vaikka kuningas olisi kuinka kärsimätön, niin ei se vaikuta mitään
tähän asiaan, joka loukkaa lain pyhyyttä. Herra presidentti, kun minä
vannoin valani tulla hyväksi tuomariksi, niin en tehnyt mielessäni sitä
äänetöntä myönnytystä, etten olisi hyvä tuomari, silloin kun on kysymys
kuninkaasta.

- Se tulee teidän turmioksenne, Avakumovitsch, kuiskasi presidentti. —
Minä varoitan teitä. Ottakaa lausuntonne takasin!

- Se olisi Serbian häviö, jos sellainen lausunto peruutettaisiin, sillä
silloin ei olisi enää oikeutta tässä maassa, sanoi Avakumovitsch.
— Minä pysyn lujasti kiinni vaatimuksessani, että toimitus on
lykättävä siksi kuin puolustaja on läsnä. Ja minä vaadin teitä,
herra presidentti, tekemään ne kolme tavallista kysymystä näille
kokoontuneille, jos täällä löytyy ketään, joka tahtoo ruveta
puolustamaan onnetonta vastaajaa.

- Kuka täällä nyt voisi sitä tehdä? vastasi presidentti ivallisesti
nauraen, samalla kun hän hermostuneesti sysäsi kultasankaiset
silmälasinsa otsalle. — Eihän täällä ole edes kuulijoitakaan joiden
joukosta puolustaja voisi astua. Täällä olemme vaan me, kuningaspari,
santarmit ja syytetty. — Ette kai kuvittele, että joku santarmeista
tuolla rupeaisi puolustajaksi.

- Minä kuvittelen vaan, herra presidentti, sanoi Avakumovitsch,
kääntyen pois, kuin olisi hän tuntenut inhoa, — että tämä on
oikeussali, eikä mikään teaatteri, mutta siltä emme saa toimia mielemme
mukaan, vaan täytyy meidän tehdä, mitä lain puustavi käskee.

Avakumovitsch palasi paikoilleen, mutta presidentti, joka tiesi, että
hänen täytyi täyttää tuomarin velvollisuudet, nousi ylös ja huusi:

- Löytyykö täällä tässä huoneessa ketään miestä yli viidenkymmenen
vuoden ikäistä, tai asianajajaa, jolla on laillinen oikeus käyttää
vastaajan puhevaltaa, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu tämän korkean
tuomioistuimen edessä puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä, joka on
syytetty murhayrityksestä kuningas Milania vastaan? Hän ilmoittakoon
itsensä.

Kaikki oli hiljaa.

Presidentti teki toisen kerran saman kysymyksen ja huusi: hän
ilmoittakoon itsensä!

Kuului hiljaista naurua. Se oli kuningatar Draga, joka nauroi viuhkansa
takana. Ajatus, että täällä Tapschiderin huvilinnassa löytyisi
puolustaja Ratscho Knetzewitschille, tuntui hänestä naurettavalta.

Kolmannen kerran huusi presidentti: Hän ilmoittakoon itsensä.

- Minä puolustan salamurhaaja Ratscho Knetzewitschiä! kuului samassa
kumea ääni salin suurelta ovelta, ääni, jonka kaiku teki saman
vaikutuksen, kuin jos salama olisi iskenyt kokoushuoneeseen.

Kaikkien kasvot kääntyivät ovelle. Siellä seisoi mies, jota kukaan ei
tuntenut. Hän oli komea ukko, puettu mustaan pukuun. Kasvot, jotka
olivat kalman kalpeat, tulivat ehkä vielä kalpeammiksi valkoisen,
pitkän parran vaikutuksesta, joka ulottui alas keskelle miehen rintaa
ja niiden hopeavalkoisten hiusten, jotka valuivat alas olkapäille.
Vartalo oli samalla puoleensa vetävä ja vaikuttava. Tämä mies näytti
olevan miehen muodossa siintyvä oikeus, tuomarin perikuva. Hitain,
arvokkain askelin tuli hän lähemmäksi.

Tällä hetkellä vallitsi salissa hiljaisuus, joka muistutti hiljaisuutta
katoolisessa kirkossa ennen rippileivän nostamista. Ukko seisoi nyt
niiden portaiden edessä, jotka veivät tuomarin pöydän luo, hän kumarsi
ja sanoi kirkkaasti kaikuvalla äänellä:

- Te kysytte, jos täällä löytyy puolustajaa, herra presidentti. Teidän
kysymyksenne tunkeutui minun korvaani. Minä olen mies, joka tunnen lain
ja olen valmis asettumaan oikeuden ja totuuden puolelle, missä vaan
tilaisuus siihen tarjoutuu ja heikkoja puolustamaan. Niille, jotka
maassa makaavat täytyy ojentaa auttava käsi ja kuten eräässä vanhassa
itämaalaisessa kaskussa sanotaan: "Sinun pitää panna aita katollesi,
jotta horjuva ei putoa alas", niin täytyy meidänkin olla valmiit
ympäröimään laki aidalla, jottei kukaan horjahtaisi häpeän, kuoleman,
taikka vankeuden kuiluun. No niin, herra presidentti, minä selitän
olevani valmis puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä.

- Kuka on tuo ihminen? kuiskasi Draga kuninkaalle. — Oletko koskaan
ennen nähnyt häntä?

- En koskaan, vastasi Aleksanteri vapisevalla äänellä siirtyen lähemmä
Dragaa. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt — ja kuitenkin — on
hänen äänensä niin tuttu! Mutta minusta tuntuu, kuin ei hän olisi
ollenkaan ihminen, vaan kuolleista noussut.

- Hulluutta, vastasi Draga ylenkatseellisesti. — Ei löydy mitään
yliluonnollista, kaikki täällä maan päällä on inhimillistä ja samoin
tuokin tuolla, joka ilmestyy tänne kutsumatta, on ihminen.

- Mikä on teidän nimenne? kysyi presidentti, joka oli tarkastellut
tuota pitkää, mahtavaa miestä ihmettelevin mutta myöskin vihaisin
katsein.

- Nimenikö? vastasi vieras. — Minä olen serbialainen ja arvelen, että
on kylliksi kun minun annetaan puolustaa syytettyä. Siinä laissa,
jonka isämme ovat kirjoittaneet, ostettuaan verellä itsensä vapaiksi
turkkilaisista, seisoo nimenomaan kirjoitettuna: "Jokainen serbialainen
on sovelias suojelemaan lakia, jokainen serbialainen on velvollinen
sitä suojelemaan." Siinä ei ole ollenkaan kysymys mistään nimestä,
siinä on kylliksi, että on serbialainen.

- Tämä mies on oikeassa! huudahti Avakumovitsch. — Meillä ei ole
oikeutta tiedustella hänen nimeänsä.

Presidentti heitti melkein avuttoman silmäyksen kuninkaaseen, kuin
tahtoisi hän hakea sieltä apua. Mutta Aleksanterilla ei ollut
minkäänlaista neuvoa annettavana. Sen sijaan kuiskasi hän vaimolleen:

- Mitä sinä arvelet, Draga, annanko minä vangita tuon valkohapsisen
veijarin, joka niin odottamatta tunkeutui tänne häiritsemään
toimitusta, annanko mestata hänet vai toimitanko vankeuteen, josta hän
vasta vuosien perästä pääsee vapaaksi?

- Jos sen teet, niin olet mennyttä, vastasi Draga puolisolleen. — Sinä
olet kuningas, sinun täytyy ainakin näön vuoksi suojella lakia. Anna
ukon olla, hän näyttää olevan vanha jörö, haaveksija, eikä sellainen
väki ole koskaan vaarallista.

- Mutta kuinka hän on voinut saada tietoa tästä oikeuden käynnistä?
kysyi kuningas epävarmalla äänellä. — Kuinka se on mahdollista, että
hän niin äkkiä ilmestyy tänne Tapschideriin ja miksi ei hän tahtonut
sanoa nimeään.

- Kaikki nämä ovat kysymyksiä, kuiskasi Draga — joihin voimme vastata
sitte, kun istunto on lopussa. Anna sinä valkopäisen puhua! Vaikka hän
olisi itse oikeus omassa persoonassaan ja vaikka hän tekisi jokaisen
kirjaimen laissa eläväksi, niin että ne muuttuisivat olennoiksi ja
alkaisivat puhua ja huutaa kovasti syytetyn eduksi — niin Ratscho
Knetzewitsch tuomitaan kaikissa tapauksissa, häntä ei pelasta
Jumalakaan.

Silloin taivutti kuningas myöntävästi päätänsä ja heti sen jälkeen
antoi korkeimman tuomioistuimen presidentti seuraavan päätöksen:

- Kuka lienettekään, vieras — niin olette kuitenkin serbialainen
ja teidän oikeuttanne ei tahdota loukata. Minä en tiedä, onko tämä
oikeusasia teille tuttu?

- Seisoisinko muuten täällä? vastasi puhuteltu. Minä olen tullut tänne
saattamaan totuuden päivän valoon, jos totuudella on vielä jotakin
arvoa Serbiassa.

- Hyvä, jatkoi presidentti — pankaa kätenne, kuten on määrätty, tälle
ristille ja vannokaa, että te puolustatte ainoastaan luvallisilla
keinoilla ja että te puolustatte syytettyä ainoastaan siinä määrässä,
kuin olette vakuutettu hänen syyttömyydestänsä.

Varmoin askelin kulki komea mies ylös portaita, jotka veivät tuomarin
pöydän luo. Tämän keskellä, oli risti, jossa oli hopeainen Vapahtajan
kuva.

- Pankaa oikea kätenne Vapahtajan pään päälle, — vasen rinnallenne! —
No, miksi viivyttelette?

Vieras oli melkein yliluonnollisella voimalla koettanut nostaa vasenta
kättään, mutta hän ei voinut. Hän puristi huuliansa, kuin täytyisi
hänen kärsiä sanomatonta tuskaa. Hän sulki silmänsä, kuin ei hän olisi
tahtonut tuomareille näyttää, että hänen katseessaan oli tuskan ilme,
joka nähtävästi ei ollut henkistä laatua, vaan näytti olevan kokonaan
ruumiillista tuskaa.

- No, nostakaa nyt vasen kätenne! käski presidentti vielä kerran.

- Minä en voi, vastasi ukko kumealla äänellä. — Suokaa anteeksi ja
tyytykää siihen, että panen oikean käteni pään päälle. Vasen käteni on
— minä olen vanha mies, kuten näette, jo monta vuotta sitte lamautui
käteni halvauksesta.

Ainoastaan heikko sääliväisyyden ääni kuului näiden sanojen johdosta.
— Avakumovitsch sen lausui. Muut katsoivat kylmästi vahingonilolla
vieraaseen, jota kohtaan he kaikki tunsivat vihaa, kun hän
väliintulemisellaan sai sen aikaan, että oikeudenkäynti ei niin pian
loppunut, kuin laskettu oli.

- Jos niin on asian laita, sanoi presidentti, — niin täytyy kai minun
tyytyä siihen, että te vannotte ainoastaan oikealla kädellä.

- Sitte on se asia tehty, huudahti ukko, laskien oikean kätensä
hopeakuvalle ja sitte jatkoi hän kovalla äänellä:

Minä vannon ainoastaan laillisilla keinoilla puolustavani, etten
poikkea totuudesta ja puolustan syytettyä ainoastaan siinä määrässä
kuin olen vakuutettu hänen syyttömyydestään. Tämän lupaan minä Jumalan
nimessä. Amen!

- Amen! kuului kuin mumina pitkin tuomarien riviä ja Amen! kuului
kuninkaallisesta aitiosta, mutta tämä viime mainittu kuului
ivalliselta, sillä se tuli Dragan huulilta.

Vaikkakin tämän toimituksen aikana oli kuumeentapainen liike ollut
salissa, löytyi siellä kuitenkin eräs henkilö, joka seisoi aivan
välinpitämättömänä kaikesta mitä tapahtui, ikäänkuin asia ei olisi
vähääkään häntä koskenut, se henkilö oli Ratscho Knetzewitsch. Hän
katseli jonkunmoisella mielihyvällä komeata vierasta ukkoa, joka
oli niin äkkiä ilmestynyt häntä puolustamaan. Mutta itse asiassa
suututti häntä ukon esiintyminen. Mitä peijakasta hän täällä teki,
miksi veti hän juttua pitemmälle kuin tarvitsi. Juurikuin hän olisi
tarvinnut puolustajaa! Tuomarit saivat kyllä tuomita hänet kuolemaan
tai kidutuspenkille. Ha, haa, eihän hänellä ollut mitään sen kanssa
tekemistä. Olivathan kuningas ja kuningatar luvanneet hänelle,
että vankilanportit avattaisiin hänelle yöllä ja että hän saisi
tulevaisuudessa viettää huoletonta elämää. Silloinhan hän ei tarvitse
mitään puolustajaa eikä asianajajaa — tyhmyyksiä!

Ukko asettui valan tehtyään Knetzewitschen rinnalle, mutta ei lausunut
hänelle sanaakaan. Hän ei näyttänyt tarvitsevan minkäänlaisia
selityksiä, vaan näytti jo tietävän kaikki aivan kuin olisi hän ollut
läsnä rikosta tehdessä.

- Siis alamme toimituksen uudestaan, sanoi presidentti. — Liian kauan
on sitä jo viivytelty. Vieras, mitä teillä on sanottavaa tämän miehen
hyväksi? Silloin vanhan miehen silmät välähtivät, silloin nosti hän
varoittaen oikean kätensä ja huusi kaikuvalla äänellä tuomioistuimelle:

- Se mies, jonka näette tuossa edessänne, herrat tuomioistuimen
jäsenet, ei ole mikään rikollinen, hän on yksinkertainen mies, jonka
aivot ovat alkohoolihöyryjen hämmentämät, eikä hän kykene huomaamaan
tekojensa merkitystä. Tämän miehen sielussa ei se kammottava aije ole
syntynyt, ei, se kylvettiin hänen puiseen sydämeensä ja siellä, missä
mikään vilja ei voi kasvaa, siellä ottaa rikkaruoho juurta paremmin
kuin lihavammassa maassa. Minä väitän täten ja tuon todistuksia siitä,
että tämä mies on viekoiteltu ja lahjottu tappamaan kuningas Milan.

Aleksanteri kävi vielä kalpeammaksi kuin mitä hän jo ennestään oli
ollut. Hermostunut levottomuus alkoi saada hänessä valtaa.

Draga tarttui puolisonsa oikeaan käteen ja veti hänet vielä lähemmä
itseään.

- Hiljaa, istu vaan hiljaa, Aleksanteri! kuiskasi Draga hänelle. Anna
sinä hänen vaan puhua, ei hänellä ole kuitenkaan todistuksia.

- Jos oikein ymmärrän teitä, herra puolustaja, sanoi presidentti
ukolle — niin tahdotte tuolla viittauksellanne sanoa, että Ratscho
Knetzewitschillä on ollut kanssarikollisia?

- Kaksi kanssarikollista, vastasi puolustaja viipymättä ja hänen
silmänsä kulkivat hitaasti kuninkaalliseen aitioon pysähtyen
tarkastamaan Dragan ja Aleksanterin kasvoja.

- Kaksi kanssarikollista! alkoi presidentti uudelleen, nykien
hermostuneesti kultasankasia silmälasejaan. — Minä toivon, herra
puolustaja, ettette ole tullut lausumaan tänne tyhjiä lauseita. Sanokaa
kanssarikollisten nimet ja todistakaa meille, mistä syystä muut
henkilöt olisivat olleet osallisina Milanin murhassa?

- Juuri sen aion minä tehdä, siksi seison tässä. Mitäs syytä Ratscho
Knetzewitschillä olisi ollut väijyä kuningas Milanin henkeä? Hän
väittää tehneensä rikoksen, kun kuningas Milan kerran on tehnyt
vääryyttä hänen isoisälleen. Tämä ei ole totta! Ratscho Knetzewitschin
isoisä oli kevytmielinen ihminen. Tuhlattuaan omaisuutensa kääntyi
hän kuningas Milanin puoleen rukouksella, että tämä ei antaisi hänen
kokonaan vaipua kurjuuteen, vaan maksaisi hänen velkansa, jotta linna,
joka oli vuosisatoja ollut Knetzewitschin perheen hallussa, ei menisi
vasaran alle. Ja kuningas Milan, joka tiesi, että Knetzewitschit
kuuluivat hienoon perheeseen ja muisti, että eräs Knetzewitsch kerran
oli tehnyt hänen esi-isilleen suuria palveluksia, maksoi miehen velat
omista rahoistaan ja tuli sitte miehen hyväntekijäksi. Elämänsä
loppuun asti pysyi vanha Knetzewitsch Milanille kiitollisena. Tämä
kiitollisuus on tullut ilmi monessa kirjeessä, joita syytetyn isoisä
on kirjoittanut kuningas Milanille. — Jos tahdotte saada varmuutta
sanojeni totuudesta, niin käskekää, että arkisto tutkitaan! Sieltä
löydätte eräästä osastosta, joka on merkitty sanoilla "Kuningas
Milanin yksityiskirjevaihto" ne kirjeet, joista äsken puhuin. Täten
olen todistanut teille, hyvät herrat, jatkoi salaperäinen asianajaja,
välittämättä vähääkään tuomarein hämmästyneistä katseista — että asia,
jonka Ratscho Knetzewitsch on ilmoittanut murhayrityksensä syyksi,
ei ole tosi, eikä pidä paikkaansa. Tämä mies valehtelee, valehtelee
tietensä, mutta hän valehtelee samalla kuten lapsi, jota on käsketty
valehtelemaan. Hänelle on luvattu suuri palkinto, satatuhatta frangia,
jonka hän saisi niin pian kuin hän on murhannut kuningas Milanin.
Satatuhatta frangia on kuitenkin liian paljon maksettu miehestä, joka
on tehnyt Serbian suureksi ja jota kohtaan monta tuhatta sydäntä tässä
maassa täyttyy rakkaudella ja kiitollisuudella.

- Se ei kuulu tähän! muistutti presidentti — Serbian on suuruudestaan
kiittäminen nykyistä kuningastaan Aleksanteria.

- Emme me, herra presidentti, vastasi puolustaja — saa ruveta
väittelemään tästä asiasta. Historia tulee tuomitsemaan sen, kuka on
Serbian suuruuden perustanut.

- Kapinoitsija! sähisi Aleksanteri aitiossaan ja Dragan täytyi pidättää
puolisoaan, sillä tämä oli aikeessa heittää saliin käsky, että vieras
oli vangittava.

- Tahdotko sinä turmella kaikki tyyni? kuiskasi Draga. — Istu hiljaa ja
anna heidän jutella mitä haluavat! Jos Serbiassa aletaan puhua, että
sinä olet vastustanut vapaata puolustusta, niin ei sinuun enää luoteta.
Anna sinä hänen vapaasti puhua loppuun asti! Sinä saat nähdä, että
Ratscho Knetzewitsch kyllä tuomitaan.

- Koettakaamme nyt päästä loppuun tässä asiassa! kehoitti presidentti.
— Te olette puhunut kanssarikollisista — mainitkaa heidän nimensä!

- Te saatte kyllä aikanaan kuulla nimet, sanoi salaperäinen asianajaja
äänellä, joka, kuten ukkosilma, ilmoitti hirmuisen rajuilman
puhkeamista.

Tuolla, tuolla he istuvat, tuossa purppuralla verhotussa aitiossa,
jonka päällä kullattu kruunu prameilee, tuolla istuu hän ja kutsuu
itseään teidän hallitsijaksenne — se on kuningas, joka on käskenyt,
että hänen oma isänsä on murhattava, ja kuninkaan vaimo se on, joka
synnytti hänessä sen luonnottoman ajatuksen!

Tuomioistuimen jäsenet hyppäsivät paikoiltaan hämmentyneen näköisinä.
Ei edes Dragakaan voinut enää pidättää itseään, vaan huusi saliin:

- Alas kapinoitsija! Kuolema hänelle, hän on meidän vihollistemme
ostama! Kuninkaan tahtoo hän halventaa tämän oman kansain silmäin
edessä, ja minut, tämän kansan hyväntekijän, tahtoo hän vetää lokaan.
Lyökää hänet rautoihin ja heittäkää vankeuteen!

- Ei vankeuteen, huusi Aleksanteri — hänet on heti tuomittava samalla
kertaa kun tuo toinenkin murhaaja! Mestauslavalle heidät molemmat,
minun täytyy nähdä heidän verensä vuotavan!

Santarmit, jotka tähän asti olivat seisseet salin ovella, juoksivat
esille ja hyökkäsivät ukon luo, joka oli lähtenyt puolustajapaikaltaan.

Mutta samalla kun oikeuden palvelijat ojensivat kätensä häntä kohti,
repäisi hän äkkiä oikealla kädellään pois valkoisen tukan ja parran ja —

- Milan, isäni, huudahti Aleksanteri. — Ha, haa, hän itse — hän on
lausunut minun tuomioni!

Kuului kumea jysähdys. Kuningas oli kaatunut aitionsa lattialle ja
mennyt tainnoksiin.

Mutta Draga heittäytyi Aleksanterin yli, ei auttaakseen häntä ylös,
vaan tuskasta vavisten syleilläkseen häntä, sillä ei hän koko
maailmassa peljännyt ketään ihmistä niin paljon kuin tätä miestä, joka
nyt nopein askelin riensi aitiota kohti. Sillä santarmit eivät olleet
uskaltaneet koskeakaan häntä. — Yksi silmäys noista kuninkaallisista
silmistä oli ollut kylliksi peräyttämään oikeuden palvelijat. He
muistivat kerran vannoneensa uskollisuutta tälle miehelle ja tämä
vaikutti vielä heihin siinä määrässä, että he eivät voineet rikkoa
sitä, eivät edes senkään käskystä, joka nyt oli heidän kuninkaansa.

Ei kukaan uskaltanut paikaltaan liikahtaa. Arkoina vetäytyivät he
takasin, ei kukaan heistä rientänyt Aleksanterin avuksi. Ei kukaan
ojentanut kättänsä pidättääkseen Milania, vaikka hänen asentonsa oli
nyt uhkaava.

- Murhaaja! huusi Milan kovalla äänellä aitioon ja hänen katseensa
tunkeutui Dragan silmiin. Murhaaja purppurassa ja kruunu päässä!
Teillekin tulee kerran tuomion hetki, ja silloin — silloin saatte te
molemmat maksaa, mitä olette nyt minulle tehnyt! Sinä Aleksanteri olet
palkannut murhaajan ottamaan hengen omalta isältäsi — rikos, jolla ei
ole vertaa! Ja sinussa, sinä kunniaton nainen, sinussa se helvetillinen
ajatus ensin syntyi ja sinä annoit sille maallisen muodon! Kirottu
olkoon muistosi, häpeään joutunut Obrenovitsch, kirottu olkoon jokainen
sinua koskeva ajatus! Ja jos ei sinua kukista vaimosi ilkeys, ei oma
heikkoutesi eikä se eläimellinen luonne, joka asuu teissä molemmissa,
niin täytyy isän kirouksen teidät kukistaa, jos kerran löytyy Jumala
taivaassa eikä hän vielä kokonaan ole hyljännyt Serbiaa.

Kuten ukkosen jyrinä, kuten pasuunain kaiku tuomiopäivänä, kuuluivat
Milanin sanat läpi salin ja hänen vartalonsa kohosi kuten säkenöiväin
salamain ympäröimänä siinä tulipunaisessa valossa, jonka laskevan
auringon säteet heittivät saliin.

Lausuttuaan nämä sanat meni kuningas äkkiä ovea kohti. Vielä kerran
heitti hän silmäyksen turmeltuneeseen poikaansa ja Dragan vääntyneisiin
kasvoihin ja — katosi.




VIIDESKYMMENES LUKU.

Petetty luottamus.


Samalla hetkellä avasi kuningas silmänsä ja tuli tuntoihinsa.

- Onko hän vielä täällä? kuiskasi hän murtuneella äänellä Dragan
korvaan. — Elä nosta kättäsi häntä kohti, elköönkä kukaan vaan
seuratko häntä! Ah, hän on oikeassa, isän murha on hirmuisin
kaikista rikoksista, mitä ihminen voi tehdä. Ei, elä katso minua
niin hirmuisesti! Minä en ole mikään raukka. Minä voin tehdä suuria
päätöksiä. Mutta ottaa sen elämä, joka on antanut minulle omani — sitä
en toki voi.

- Hän ei ole mikään mies! mutisi Draga. — Jos hän olisi mies, käyttäisi
hän tilaisuutta, joka nyt tarjoutuu ja tekisi kerta kaikkiaan tilinsä
selväksi Milanin kanssa. Ja minulle, minulle heitti hän nuo hirmuiset
sanat vasten kasvoja tuomioistuimen jäsenten ja santarmien edessä,
eikä kukaan, ei kukaan vastustanut häntä! — Ah, Milan on saatava pois
tieltä! Jos ei se ole tapahtunut tänään, niin täytyy sen tapahtua
huomenna.

Aleksanteri oli kulkenut aition rintakilven luo. Hän loi arkailevan
katseensa lain valvojia kohti, jotka olivat kokoontuneet mustan pöydän
ympärille.

- Laittakaa niin, että oikeudenkäynti päättyy! Minä käsken sen! huusi
hän tuomioistuimien jäsenille. — Te olette nyt kuulleet puolustajan.
Menkää ulos ja sanokaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että Serbian
Aleksanteri ei ole kieltänyt puolustajaa isänsä murhaajalta!

- Syytetty, sanoi tuomioistuimen presidentti Knetzewitschille — onko
teillä eduksenne muuta mainittavaa?

- Ei vähääkään, armollinen herra, vastasi Knetzewitsch, joka
tyytyväisen näköisenä heitti katseen kuninkaaseen, kun tämä oli
vaatinut tuomareita tuomitsemaan häntä.

Kauan eläköön hänen majesteettinsa kuningas! Tehän olette kuullut, mitä
hän tahtoo. Tapahtukoon niinkuin kuningas tahtoo! Amen.

Presidentti antoi merkin ja tuomarit vetäytyivät heti viereiseen
huoneeseen keskustelemaan tuomiosta. Tähän meni jokseenkin kauan
aikaa. Vähä väliä kuului Avakumovitschin liikutettu ääni; hän koetti
huomauttaa tovereilleen, että oli mahdotonta langettaa kuolemantuomio.
Mutta mitä voi yksi kahtatoista vastaan.

Knetzewitsch oli erittäin tyynellä mielellä sen ajan, kun keskustelua
kesti. Joskus johtui hänen mieleensä, että hän oli nälkäinen ja arveli,
mitä mahtoi saada illalliseksi, kun hän pääsi takaisin koppiin.

- Huomenna on sitte parempaa! mutisi hän itsekseen ja siveli
tyytyväisenä partaansa.

Ha, haa, minä tässä sittenkin teen parhaan kaupan! Satatuhatta
frangia ei ole mikään pieni summa, eikä kuningas kai kitsastele
kunniamerkinkään suhteen. Niin, kun on kuningas takanaan ja hänen
majesteettinsa kuningatar ystävättärenä, niin silloin voi uskaltaa
kaikkea. Mutta enemmän minä kuitenkin pitäisin siitä, jos olisin nyt
jo yksinäisellä maatilallani. Peijakas tietää, mitä nuo oppineet
herrat ajattelevat, mutta ne näyttävät kaikki niin vastenmielisiltä.
Milan, se kunnon ukko, koetti kaikin keinoin vierittää pois syytä
minun hartioiltani! Sitä olisi vaan puuttunut, että tuomioistuin
olisi kiinnittänyt huomiota hänen lausuntoonsa! Minunhan täytyy tulla
tuomituksi, jotta koko näytelmä sitte päättyisi oikealla tavalla. Aivan
kuin Belgradin kansallisteaatterissa, jossa minä olin kerran katsomassa
erästä roskakappaletta, aivan kuin teaatterissa.

Ovi avautui ja tuomarit astuivat uudestaan saliin ja menivät
paikoilleen. Presidentti yksin jäi seisomaan. Hän katsoi kauan aikaa
ristiinnaulitun kuvaa, ikäänkuin hänen täytyisi koota ajatuksiaan.
Sitte ilmoitti hän kovalla ja kaikuvalla äänellä tuomion. — Samassa
kun hän alkoi puhua, vedettiin purppura esirippu kuninkaallisen aition
edestä vähän syrjään ja Dragan kalpeat kasvot suurine, säteilevine
silmineen, tulivat näkyviin.

- Korkein tuomioistuin on tehnyt yksimielisen päätöksen! huudahti
presidentti. Se on asiata käsitellessään tullut siihen loppupäätökseen,
että aatelismies Ratscho Knetzewitsch Zaporasta, on tehnyt itsensä
syylliseksi murhayritykseen kuningasta vastaan.

Ratscho Knetzewitsch teki kumarruksen kuin olisi hän tahtonut kiittää
tuomioistuimen hyvää tarkoittavaa päätöstä.

- Vaikka syytetty ei ole onnistunut yrityksessään — kaikeksi onneksi
saattoi tämän estää kuningattaren veli, yhtä urhoollinen kuin
varovainenkin kapteeni Nicodem Lunjevica —, niin katsoi tuomioistuin
kuitenkin välttämättömäksi mitä ankarimmin rangaista sellaista luonteen
ilkeyttä, jonka tämä murhayritys paljastaa, jotta siten annettaisiin
pelottava esimerkki niille, jotka mahdollisesti vastaisuudessa
tahtoisivat uhata jotakuta kuninkaallisen perheen jäsentä. Siitä syystä
on korkein tuomioistuin tuominnut Ratscho Knetzewitschin hirtettäväksi.

- Hyvä! pääsi samassa Knetzewitschin huulilta, samalla kun hän vilkasi
kuninkaalliseen aitioon.

- Tuomioistuin on edelleen päättänyt, ettei tässä tilaisuudessa vaivata
hänen majesteettiansa kuningasta millään armon anomuksilla, kun
tuomioistuimen jäsenet kunnon serbialaisina ja uskollisina alamaisina
eivät voi hyväksyä armahdusta tälle paatuneelle rikoksentekijälle.
Ratscho Knetzewitsch, te olette nyt kuullut, millainen teidän
kohtalonne on. Rukoilkaa Jumalaa ja katukaa vilpittömästi rikostanne,
sekä valmistautukaa kärsimään kuolema hirsipuussa.

Ratscho vilkasi viekkaasti presidenttiin, johon hänen katseensa oli
kiintynyt. Sitte antoi hän vastustelematta viedä itsensä pois. Hän
seurasi santarmeja itsetietoisen näköisenä, kuten ihminen, joka
kuvittelee erinomaisella tavalla toimittaneensa jonkun hänelle uskotun
työn.

Hänet vietiin koppiinsa. Tuskin oli hän tullut sinne ja tuskin oli ovi
suljettu hänen jälkeensä, kun hän kuuli hiljaista koputusta seinään,
joka eroitti hänen koppinsa Genian kopista.

- Ratscho Knetzewitsch, petetty ystävä parka, oletteko nyt tullut
takasin?

- Ah, tekö se olette Genia? huudahti Knetzewitsch pulskasti. — Se
kesti jokseenkin kauan, vai mitä? Teitä eivät he tahtoneet ollenkaan
kuulustaa, mutta tuloshan olisi ollut kaikissa tapauksissa sama.

- Jumalan tähden, Ratscho Knetzewitsch, mitä ovat he tehneet teille
koko tällä ajalla? Missä olette te ollut?

- Minä olen ollut oikeuden edessä! vastasi aatelismies ylpeästi. —
Niin, Belgradin korkein tuomioistuin on tullut Tapschideriin, ja se
on tapahtunut yksistään minun tähteni. Ne eivät olleetkaan mitään
tavallisia tuomareita, sen saatte uskoa, vaan kaikista korkeimmat koko
maassa.

- Puolustitteko itseänne, sanoitteko suoraan totuuden niinkuin se on,
selitittekö heille, että teitä oli koetettu lahjoa?

- Päinvastoin, vastasi Knetzewitsch — minä tein sen heille niin
helpoksi kuin mahdollista. Minä tunnustin kaikki, mistä minua
syytettiin ja isoisä vainajani näytteli suurta osaa oikeuden käynnissä.
No, antakoon hän anteeksi, että käytin väärin hänen nimeänsä, jos hän
tällä hetkellä katsoo taivaasta alas tänne minun puoleeni. Isoisä
toivoo tietysti onnea pojanpojalleen, eikä hän suinkaan kieltäne
minulta niitä sataa tuhatta frangia, jotka tänään olen ansainnut.

Nämä sanat kohottivat vielä suuremmassa määrässä Genian tuskaa.

- Ratscho Knetzewitsch, mihin päätökseen tuli tuomioistuin? kysyi
hän. Oi, elkää salatko minulta mitään, sanokaa minulle kaikki! Minä
tarkoitan vaan teidän parastanne. Tällä hetkellä ei löydy Serbiassa
yhtään olentoa, joka huolehtii teidän kohtalostanne niin paljon kuin
minä.

- Minä tiedän sen, vastasi Knetzewitsch, tyytyväisesti hymyillen —
ja minä toivon myös, että te tulette järkiinne, kaunis Genia, ettekä
kieltäydy jakamasta kanssani niitä sataatuhatta frangia, jotka kuningas
maksaa minulle.

- Onneton, puhukaa nyt itsestänne, eikä minusta! Elkää ajatelko
tulevaisuutta, joka on edessänne niin hämäränä! Kuinka oikeudenkäynti
tapahtui, millainen oli tuomioistuimen päätös?

- He tuomitsivat minut tietysti kuolemaan, vastasi Knetzewitsch — minut
hirtetään. Ha, haa, ne tyhmät tuomarit! Jos ei ketään heistä hirtetä
ennen minua, niin voivat he ylistää itseään onnellisiksi.

- Kuolemaan tuomittu! kuului kuin kaiku Genian huulilta. Langettivatko
he niin kovan tuomion! — Ja sille voitte te nauraa! Ja niin tyynesti te
puhutte lopustanne!

- Minun lopustani? Siitä ette tarvitse olla huolissanne, rakas Genia.
Kerran kai minunkin elämäni loppuu, sillä täytyyhän kaikkien ihmisten
ennemmin taikka myöhemmin nostaa leukansa ylöspäin. Mutta vielä kerran
toivon minä saavani juoda pikarini pohjaan ja vihdoin, tultuani
yhdeksänkymmenen vanhaksi, onnellisena ja Jumalan tahtoon alistuen
nukkuvani ikuiseen uneen lepotuolissani Zaporassa — tiedättehän, mitä
tuolia minä tarkoitan, se on päällystetty silkkiripsillä.

- Te erehdytte, onneton ihminen! huusi Genia hänelle. — Te ette tunne
niitä, joiden kanssa olette tehnyt hirvittävän sopimuksenne! Te ette
voi jäädä eloon, sillä te voisitte olla vaarallinen heille. Kuningatar
Draga ei jätä mitään keskeneräiseksi, hän tekee kaikki täydellisesti,
ja se tahtoo tässä tapauksessa sanoa sitä, että te kuolette
hirsipuussa, Ratscho Knetzewitsch! Niin totta kuin minä toivon kerran
tulevani autuaaksi, niin on tämä teidän kuolemaksenne.

- Minun kuolemakseni? huudahti Knetzewitsch ääneensä nauraen. — Te ette
voi siis saada pois päästänne sitä ajatusta, että minä olen mennyt
mies? Hiljaa, nyt tulee juuri vanginvartija tuomaan illallista. Ette
voi kuvitella, Genia, kuinka nälkäinen minä olen ja kuinka hyvältä
ruoka maistuisi, vaikkei se olisi niin hyvääkään.

Puoli minuuttia sen jälkeen kuin Knetzewitsch oli lausunut nämä sanat,
avautui hänen koppinsa ovi, mutta vanginvartijan sijasta astui synkän
näköinen mies, jota seurasi kaksi muuta miestä, jotka olivat hyvin
vastenmielisen näköiset.

Hän, joka nyt astui köyhtyneen aatelismiehen luo oli pitkä ja laiha.
Hitaasti meni hän Ratscho Knetzewitschin luo, katsoen häneen terävästi
pienillä, mustilla silmillään.

Tuo vie minut varmaan nyt jo pois kopistani, ajatteli Knetzewitsch ja
kevyesti kumartaen kysyi hän häneltä:

- Uskallanko kysyä — kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Se on hyvin
ystävällisesti tehty, hyvä herra, että tulette luokseni tänne koppiin.

Käheä nauru tunkeutui pyövelin huulilta. Sitte laski hän kätensä
Knetzewitschin olkapäälle ja sanoi, kuin olisi lukenut ulkoa opittua
läksyä.

- Minä olen Belgradin pyöveli, Ratscho Knetzewitsch. Minun tehtäväni
on nyt ottaa teidät huostaani, sillä korkein tuomioistuin on tuominnut
teidät hirtettäväksi ja minä olen saanut käskyn panna tämä tuomio heti
täytäntöön.

Aatelismies kalpeni, kuullessaan nämä sanat. Mutta ainoastaan
silmänräpäyksen ajan tunsi hän pelkoa. Sitte naurahti hän, raapi
korvallistaan ja sanoi:

- Ahaa, minä ymmärrän, Belgradin pyöveli! Vai niin, te viette varmaan
minut pois tästä kopista?

- Niin, hirttopaikalle minä vien teidät.

- Hirttopaikalle? Oivallista! Ja missä on tämä hirttopaikka, jos
uskallan kysyä?

- Ei erittäin kaukana täältä, eräässä syrjäisessä paikassa
Tapschiderpuistossa.

- Ja nämä ovat kai teidän apulaisianne? kysyi Knetzewitsch, osoittaen
molempia miehiä.

- Ne ovat minun renkejäni. Elkää nyt tehkö asiaa kovin vaikeaksi,
näyttäkää, että olette oikea serbialainen ja ymmärrätte kuolla kuten
mies.

- Minä toivon vielä saavani tilaisuuden näyttää teille, vastasi
Knetzewitsch — että minä olen kerrassaan kunnon mies.

Pyöveli tarkasti aatelismiehen kaulaa ja sanoi sitte hänelle:

- Kääntäkää alas paidan kaulus! Teidän tukkanne ei ole erittäin pitkä,
siitä ei ole mitään estettä. Minä en vangitse teitä, sillä toivon, että
te ette tee mitään tarpeettomia pakoyrityksiä. Muuten seisoo tuolla
ulkopuolella sotamiehiä, jotka liittyvät seuraamme. Heidän kiväärinsä
ovat ladatut ja jos te tekisitte jotain —

- Hyvä ystävä, sanoi Knetzewitsch, tuttavallisesti lyöden häntä
olkapäälle — ette kai te ole mikään narri? Miksi minä yrittäisin paeta?
Ei, se ei johdu mieleenikään. Minä olen iloinen kun pääsen pois tästä
kopista, enkä enää toivo mitään muuta kuin että toverini, nimittäin se
nuori nainen, joka oleskelee viereisessä kopissa, saisi seurata mukana.

- Hänestä ei ole minulla mitään määräyksiä, vastasi pyöveli. —
Laittakaa nyt vaan itsenne kuntoon ja seuratkaa minua!

- Minä olen valmis. Tosin olisin mielelläni tahtonut syödä ensin
illallista. Mutta voinhan sen syödä sittekin.

- Sitte?

Pyöveli ja hänen renkinsä katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää.

- No, kiiruhtakaa nyt! ärjyi pyöveli hänelle ankaralla äänellä ja
Knetzewitsch tunsi, että hänen niskaansa tartuttiin ja hänet laahattiin
ulos kopista.

Matka kulki portaita ylös linnan taakse.

Pyövelin kädet pitivät Knetzewitschin niskaa kuin pihdissä samalla
kun molemmat rengit tarttuivat hänen käsiinsä ja siten laahasivat
onnettoman mukanaan.

- Kujetta kaikki tyyni! sanoi Ratscho Knetzewitsch itsekseen. Mutta
miehet näyttelevät todellakin osansa erinomaisesti, he käyttäytyvät
aivan kuin todellakin veisivät minut mestauspaikalle. Mutta kuningas on
tietysti käskenyt, että niin täytyy olla — minä koetan parhaani mukaan
mukautua kaikkeen.

Ei pyövelilläkään ollut syytä valittaa Knetzewitschin käytöstä. Ei
koskaan ennen ollut kukaan kuolemaan tuomittu antanut niin tyynesti
viedä itseään mestauspaikalle. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt
ihmistä, joka olisi niin vähän ajatellut edessänsä olevaa kuolemaa,
kuin Knetzewitsch.

Kun he olivat tulleet ulos ja päässeet pihan yli alkoi Knetzewitsch
hyräillä jotakin laulua ja huomautti, että syksy-yö oli todellakin
hurmaava, kuu loisti täydessä valossaan, koko taivas oli tähtiä täynnä
ja Tapschiderpuiston ilma erinomainen. —

Pyöveli avasi pienen portin, joka johti pihalta puistoon.

- Nyt vihdoinkin, ajatteli Knetzewitsch — nyt ei se kai enää kauan
viivy, ennenkuin he päästävät minut. Olihan tämä itse asiassa ollut
hauska seikkailu.

Ha, haa, kyllä minä usein vielä tänä talvena nauran sille, kun istun
itsekseni uunin edessä sänkykamarissani Zaporassa.

He olivat jo kulkeneet viiden minuutin ajan, eikä Ratschon toiveet
tahtoneet täyttyä. Yhä kauemmas kulettivat häntä pyöveli ja tämän
avustajat.

Yht'äkkiä pysähtyivät he. He olivat pienen puron reunalla, jossa vesi
hitaasti juoksi. Suuret vesikasvit levittivät lehtiänsä puron yli ja
niiden verevän vihreä väri muistutti ihanata niittyä. Aivan syvänteen
vieressä sillä puolen, jossa pyövelit ja Knetzewitsch olivat, oli iso
tammi. Sen oksat ulottuivat vihreän vedenpinnan yli, kuten siunaavan
käden sormet.

- Minä arvelen, sanoi Knetzewitsch nähdessään, että pyöveli pysähtyi —
että meidän nyt täytyy sanoa hyvästit toisillemme.

Te olette todellakin tehnyt asianne hyvin, enkä minä voi muuta kuin
lausua täydellisen tyytyväisyyteni siitä. Hyvästi siis, ja —

Mutta samalla huomasi Knetzewitsch, että eräs pyövelin apulaisista
kiipesi tammeen ja alkoi siihen oksaan, joka ulottui pitemmälle veteen,
kiinnittää nuoraa.

- Mitäs tuo tahtoo sanoa? kysyi Knetzewitsch nauraen, nähdessään nuo
synkät valmistukset. — Aiotteko todellakin hirttää jonkun tänne —
eihän nyt sentään tarvitse mennä niin pitkälle ilveilyssä, että siihen
ripustetaan ruumis roikkumaan. Aiotteko panna vaatteetkin sen päälle?
Ha, haa, olisipa se todellakin mukava temppu, mutta siinä tapauksessa —
täytynee minun olla tavallaan kuollut maailmalle!

- Te ette ole ainoastaan "tavallaan" kuollut, Ratscho Knetzewitsch,
sanoi pyöveli — vaan parin minuutin kuluttua riiputte te tuossa puussa,
voimatta liikahtaakaan. Te tulette sitte ruumiiksi.

- Minä! huudahti Knetzewitsch, ottaen muutamia askelia taapäin. — Minä
— tarkoitatteko — ajatteletteko — Kuolema ja kadotus, ettehän aikone
tappaa minua?

- Hänen majesteettinsa kuninkaan käsky, korkeimman tuomioistuimen
päätös! vastasi pyöveli kohottaen olkapäitään. Minä annan teille vielä
kolme minuuttia aikaa valmistaa itseänne kuolemaan. — Rukoilkaa nyt
viimeinen rukouksenne!

Tällä hetkellä putosi kuin kalvo onnettoman aatelismiehen silmistä,
hänen, joka oli elänyt täydellisessä tietämättömyydessä. Jokainen
veripisara pakeni Ratschon kasvoista, hänen huulensa tulivat sinertävän
näköisiksi. Kuoleman kauhu kuvastui kaikissa hänen piirteissään ja
hänen silmissään oli pelottavan jäykkä ilme.

- Tämä on murha! huusi Ratscho Knetzewitsch murtuneella äänellä. — Tämä
on konnamainen murha, sillä se on vastoin meidän sopimustamme. Tämän
maan kuningas on vannonut, että hän palkitsee minut, jos minä —

- Jos vielä kerran mainitsette kuninkaan nimeä, niin lyhennän teiltä
nekin kolme minuuttia. Kiirehtikää ja toimittakaa rukouksenne, sillä
meillä on kiire takasin Belgradiin.

Silloin vaipui Ratscho polvillensa. Oli kuin olisi hän saanut
halvauksen. Niin äkkiä vaipui hän polvilleen, ettei hän ehtinyt edes
panna käsiään ristiin, vielä vähemmän järjestää ajatuksiaan rukoukseen.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka juoksijat pitkin poskia.
Hän alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.

- Oi Genia, rakas, hyvä Genia — huudahti Knetzewitsch itkien ja
valittaen — oi, jos olisin kuunnellut sinua, kun sanoit, että he
pettävät minut! Oi, mitä pahaa olen sitte heille tehnyt? Jumala
taivaassa on todistajani, etten ole ajatellut mitään pahaa, ennenkuin
he tulivat häiritsemään minun rauhallista, tyyntä elämääni. Ja nyt, nyt
olen minä murhannut, jotta minut vuorostani murhattaisiin, minä olen
vuodattanut verta ja nyt minun oma vereni vuodatetaan. Armoa, armoa!
Minä en tahdo kuolla — oi, tämä ei ole totta, tämä on vaan ilkeätä
unta! Herättäkää minut, minä tahdon olla valveilla — herättäkää minut —
herättäkää minut!

Onneton repi hiuksiaan, partaansa, nenäänsä, sillä hän luuli, että
kaikki oli vaan ilkeätä unta.

Mutta pyöveli riuhtasi hänet pian irti tästä ajatuksesta. Hän laahasi
Knetzewitschin tammen luo. Sill'aikaa yksi apulaisista taivutti alas
erästä oksaa niin pitkälle, että siihen kiinnitetty silmukka juuri ja
juuri ylettyi Knetzewitschin päähän, sitte pantiin nuora hänen päänsä
yli ja samassa se pyövelirenki, joka istui ylhäällä puussa, päästi
oksan irti ja ollen taipuvainen ja notkea kimposi se ylös ja veti
Ratscho Knetzewitschin ruumiin mukanaan. Knetzewitsch tukehtui oman
ruumiinsa painosta.




YHDESKUUDETTA LUKU.

Hyppäys ikkunasta.


Genia oli viettänyt kopissaan ikävän yön. Oma kohtalonsa ei häntä niin
suuressa määrässä surettanut. Ei, hän ajatteli Ratscho Knetzewitschiä!
Hän oli näet vakuutettu siitä, että kaikki hänen aavistuksensa, jotka
koskivat Knetzewitschiä, olivat toteutumaisillaan. Hän oli kuullut,
että pyöveli apulaisineen oli vienyt hänet pois kopista eikä Ratscho
ollut sitte tullut takasin. Genia aavisti, että aatelismies oli nyt
kuollut.

Nauraen oli onneton poistunut kopista, yhä vaan luottaen siihen
sopimukseen, joka oli tehty kuninkaan ja kuningattaren kanssa. Hän ei
ollut tahtonut kuulla Genian varoituksia, hän oli joutunut turmioon
tämän lapsellisen luottamuksensa tähden.

Genia pysyttelihe valveella koko yön toivoen saavansa kuulla Ratschon
askelia eli hänen ääntänsä. Mutta viereisessä kopissa oli kaikki
hiljaa. Vihdoin oli Genia vaipunut kuumeentapaiseen uneen. Hän heräsi
siihen, että hänen koppinsa ovi avattiin. Hän hengitti helpotuksesta
nähdessään, että se oli vaan vanginvartija, joka astui sisään. Tällä
oli lyhty kädessä ja näytti hän vakavammalta kuin tavallisesti.

- Tulkaa minun kanssani, neiti! sanoi vanha mies, Minun toimekseni on
annettu viedä teidät ensimäiseen kuulusteluun.

- Nytkö — mutta eikös nyt ole keskiyö? kysyi Genia hämmästyneenä.

- Kello on puoli yhdeksän illalla, vastasi mies, mutta siitä ei
välitetä, kun tahdotaan saada vangilta jotain tietää.

Genia pani itsensä kuntoon. Hän seurasi ukkoa, joka vei hänet ylös
portaita ja sitte kulki hänen kanssaan pitkin pitkää käytävää.

- Onkohan se Belgradin tuomari, joka panee toimeen kuulustelun? arveli
Genia, joka oli hyvin tyytyväinen, että nyt vihdoinkin sai puhua. Hän
päätti myös sanoa kaikki, mitä tiesi; vaikkakin Ratscho Knetzewitsch
nyt ehkä oli jo kuollut, niin tahtoi hän ainakin pestä hänen muistonsa
niin puhtaaksi kuin mahdollista. Hän sanoisi heille, että Ratscho
oli lahjottu tekemään tämä häpeällinen rikos, joka hänen nyt täytyi
elämillään maksaa.

- Tuomari Belgradista, vastasi vanha mies — niin — Belgradista hän on
hm —

Vanha mies vaikeni äkkiä ja katsoi Geniaan sivulta osanottavaisen ja
epäilevän näköisenä. Sitte osoitti hän kapeaa himmeästi valaistua
porrasta, joka nähtävästi johti talon ylempään kerrokseen.

- Tuonne ylös pitää meidän mennä, sanoi hän ja kun Genia mielellään
seurasi häntä, ojenti hän vielä kerran kätensä ja osoitti ovea joka nyt
tuli näkyviin portaiden alapäässä.

- Menkää tuosta sisälle! sanoi hän vangille.

- Viettekö te sitte minut takasin koppiin, odotatteko minua täällä?

- Minäkö — en, en minä odota. Siitä ei ole minulle mitään sanottu. —
Päinvastoin, minä —

Uudestaan keskeytti hän puheensa ja kun Genia kysyvästi katsoi häneen
suurilla silmillään, tarttui hän hänen käteensä ja kuiskasi hänelle:

- Pysykää vaan urhoollisena! — Minä ajattelen, että niillä on mielessä
jotain pahaa teitä vastaan. Enempää en uskalla sanoa. Minä olen vanha
mies ja tiedän, että hienojen herrasväkien palveluksessa saa nähdä ja
kuulla yhtä ja toista, jota ei hyväksy, mutta kuitenkin täytyy vaieta.

Näin sanoen avasi vanha sotamies oven ja työnsi Genian kynnyksen yli.
Nuori tyttö teki liikkeen, kuin olisi hän tahtonut seurata ukkoa, kun
tämä vetäytyi taapäin, kuin olisi hän pelännyt jäädä siihen huoneeseen,
jossa nyt oli. Mutta silloin kuuli hän, kuinka avain ulkopuolelta
väännettiin lukkoon ja hän huomasi heti, että vanha mies oli saanut
käskyn siten estää pakoa hänen puoleltaan.

Genia jäi ovelle seisomaan. Hän painoi päänsä alas ja koetti taistella
mielenliikutustaan vastaan. Hän koetti voittaa äkkiä heränneen
epäilyksen ja pelvon, että tämän kuulustelun laita ei tainnut olla
aivan oikein.

Hän katsoi ylös ja huomasi olevansa komeasti sisustetussa huoneessa.
Kirjoituspöydän ääressä huomasi hän nyt vasta hoikan miehen, jonka
kasvot olivat kumartuneet kirjaan päin. Se oli epäilemättä tuomari.

- Tulkaa lähemmä! käski tämä.

Geniasta tuntui, kuin ei puhujan ääni olisi hänelle aivan outo.
Mutta hän kai erehtyi. Missäpä olisi hän voinut ennen kuulla tätä
tuomaria, joka ehkä erityisesti tätä tarkoitusta varten oli matkustanut
Belgradista.

Hitaasti astui Genia kirjoituspöydän luo. Mutta samassa kun hän astui
sinne, pääsi häneltä huuto ja hän horjahti taapäin. Hänen kasvonsa
saivat kauhun ilmeen. Väristys puistatti hänen ruumistansa.

Hän, joka sanoi itseään tuomariksi, jonka piti pitää kuulustelua hänen
kanssaan suljettujen ovien takana, oli niin pian kuin Genia tuli hänen
näkyviinsä, noussut tuoliltaan, ja samassa tunsi Genia hänet. — Se oli
Nicodem Lunjevica.

Kauhu, joka hänet valtasi, oli niin suuri, että hän menetti hetkeksi
puhelahjansa ja jäi kuin halvattu seisomaan paikoilleen, voimatta
liikahtaa. Mutta mitäs se olisi hyödyttänyt, vaikka hän olisi voinutkin
panna jalkansa liikkeelle. Ovihan oli lukittu ulkopuolelta. Tuo kurja
oli kyllä pitänyt huolta siitä, ett'ei hän pääsisi hänen käsistään.

Nicodem katsoi vaieten häneen minuutin ajan, mielihyvällä sivellen
vaaleita viiksiään.

- Minä näen, että te olette hämillänne, kaunis Genia! sanoi hän sitte
äänellä, jonka ystävällinen sointu ei voinut poistaa Genian pelkoa
nykyisen asemansa suhteen.

Mutta siihen ei teillä todellakaan ole syytä, sillä minä katson teidän
parastanne. Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa!

- Minä en tahdo kuulla mitään, huusi Genia. — Minulle sanottiin, että
minut viedään tuomarin eteen ja sellaista en ollenkaan pelkää.

- Mutta minua te pelkäätte? kysyi Lunjevica nauraen. — Eikö niin, minua
te pelkäätte?

- Niin, minä pelkään teitä! vastasi Genia. — Minä pelkään teitä enemmän
kuin ketään muuta ihmistä tähän asti.

- Mutta enhän minä ole ollenkaan niin hirmuinen! vakuutti Nicodem
Lunjevica innokkaasti ja meni vielä askeleen lähemmä Geniaa. —
Päinvastoin minä kohta näytän teille, että olen teidän ystävänne.

Teidät on sekotettu ilkeään juttuun, Genia von Sandorf. Se Ratscho
Knetzewitsch, joka muutoin nyt on hirtetty, on vähää ennen kuolemaansa
tunnustanut, että se olitte te, joka hänessä synnytitte ajatuksen
murhata kuningas Milan. Ei, ei, elkäähän nyt noin kiivastuko!

Tiedänhän minä, että hän valehteli. Mutta löytyy muita, jotka uskovat
asian ja jotka ovat päättäneet, että tämän rikoksen alkuunpanijan
täytyy tuntea koko lain kovuus.

- Sitte saatte tappaa minut! huudahti Genia. — Viekää minut
hirsipuuhun, mestauslavalle! Mutta päästäkää minut tästä niin pian kuin
mahdollista.

- Tappaa teidät? lausui Nicodem äänellä, joka oli täynnä intohimoa.
— Oi, sehän olisi mitä suurin rikos luontoa vastaan! Olisiko luonto
tuhlannut kaiken voimansa ja muodostanut sellaisen enkelin ainoastaan
sitä varten, että ihmiset armottomasti ennen aikojaan hävittäisivät
tämän ihanan luoman? Ei, kaunis Genia, sinun täytyy elää, ja minä —
minä pelastan sinut! —

- Pelastatte minut? Ei, te ette varmaankaan tahdo pelastaa minua, te
tahdotte vaan hävittää minut.

- Se on totta, jatkoi Nicodem, — että ainoastaan kuoleman voi saada
ilmaiseksi, ja jos minä nyt teen jotakin sinun hyväksesi, kaunis Genia,
niin täytyy sinun antaa joku korvaus siitä. Sinun täytyy osoittaa
kiitollisuutta. Se on nyt sillä tavoin, että minä olen ihastunut sinuun
ja minä haluan sinun suuteloitasi. Tule tänne aarteeni, täällä olemme
rauhassa. Minä olen pitänyt huolta siitä, ettei meitä kukaan häiritse
tässä syrjäisessä huoneessa. — Minä tahdon —

Näin sanoen oli hän tullut yhä lähemmäs häntä. Hän löi kätensä Genian
ympärille. Mutta kun hän aikoi painaa Geniata rintaansa vasten,
riuhtasi tämä itsensä irti ja huusi kimakalla äänellä:

- Antakaa minun olla rauhassa! Te olette konna, huono ihminen! Ettehän
te olekaan mikään aatelismies! Muuten ette noin halpamaisella tavalla
käyttäisi hyväksenne tyttöraukan hädänalaista asemaa. Päästäkää minut,
muutoin huudan minä apua ja olkaa varma siitä, että tämän katon alla
löytyy ainakin yksi kunnon ihminen, joka tahtoo suojella hätään
joutunutta tyttöä.

Genia juoksi ovelle, mutta Nicodem seurasi häntä.

- Turhaan koetat sinä päästä käsistäni. Minä olen ryhtynyt niin
oivallisiin varovaisuuskeinoihin, ettet sinä tällä kertaa pääse pakoon.
Peijakkaan tyttö! Elä nyt konstaile niin kauheasti! Mitä se tekee, jos
sinä tänään suot minulle hauskan hetken? Siten ostat sinä elämäsi ja
vapautesi, sillä Nicodem Lunjevica ei ole mies, joka tahtoo suosiota
ilmaiseksi.

- Hiljaa kurja! Minä olen kreivin tytär, minä olen Genia von Sandorf!

- Pyh, ovathan kauniit kreivinkin tyttäret luodut rakastamaan! jatkoi
Nicodem. — Muuten vannon minä sinulle mitä ankarinta vaitioloa.
Minä olen tottunut maailman tapoihin ja tiedän kyllä, mikä on
velvollisuuteni. —

Hän tarttui Genian käsiin. Mutta tämä riuhtasi itsensä taapäin.
Minuutin ajan kesti taistelu ja jäi ratkaisematta, mutta vihdoin
onnistui Genian repiä itsensä irti Nicodemista ja seuraavassa
silmänräpäyksessä juoksi hän ikkunan luo. Koska hänen oli mahdoton
paeta lukitusta ovesta, niin oli hän varmasti päättänyt ennen
heittäytyä ikkunasta ulos kuin sallia sen hirvittävän tapahtua, jonka
hän saattoi aivan hyvin lukea Nicodemin luonnottoman suurista silmistä
ja vääristyneistä kasvoista.

- Mieletön! huusi kuningattaren veli hänelle. — Aiotko sitte ottaa
hengen itseltäsi?

Mutta Genia oli jo joutunut ikkunan luo. Hän nykäisi kädellään ja
ikkunan puoliskot avautuivat.

- Näetkö, Nicodem Lunjevica, huusi Genia hypättyään ikkunalaudalle. —
Genia von Sandorf kuolee ennemmin kuin antautuu miehelle, jota hän ei
rakasta! Olen jo etsinyt kuolemaa päästäkseni pois elämän loasta.

Nicodem otti muutamia askelia ikkunata kohti temmatakseen hänet pois
siitä. Mutta Genia oli päättäväisesti hypännyt. Hän kaatui — löi päänsä
jotain vastaan — mutta hän makasi pehmeällä nurmikentällä. Hän nousi
ylös. Kuten mielipuoli juoksi hän puiston puiden suojaan, jossa toivoi
olevansa turvassa. Häh pakeni niin nopeasti kuin jalat saattoivat
kannattaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Vasta sitte kun oli
juossut noin viisi minuuttia, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.
Silmänräpäyksessä huomasi hän, että takaa-ajajia ei ollut jälessä.
Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Vaikkei hän kuullut mitään
epäilyttävää, pelkäsi hän, että Nicodem seurasi häntä ja siksi jatkoi
hän vaan matkaansa. Niin juoksi hän kuin mieletön puiston läpi, kunnes
tunsi, että voimat olivat lopussa.




KAHDESKUUDETTA LUKU.

Sylva parka.


Oli juhlallinen ilta Wienin suuressa musiikkipuistossa ja
huvittelupaikassa, Praternissa eräänä sunnuntai-iltana syksyllä. Kuten
tavallista oli suuri puisto kansaa täynnä. Kalliimmissa ravintoloissa
seuranaisia, upseereja, taiteilijoita, liikemiehiä. Olutmyymälöissä ja
kapakoissa porvareita ja yksinkertaista kansaa. Ja pensasten ja puiden
suojaan oli kerääntynyt kauppiasperheitä lapsineen, jotka huvittelivat
ja söivät mukana tuoduista ruokakoreista.

Musiikki soi, sähkölamput ja värilliset lyhdyt loistivat,
ilotulitusauringot ja raketit räiskyivät ja paukkuivat, posetiivit
vinkuivat, ilveilijät ja voimistelijat näyttivät konstejansa,
hurraahuutoja kaikui, lapset huusivat, koirat haukkuivat, poliisit
vihelsivät, lauluja laulettiin ja kaiken tämän yli kuului
sotilasmusiikin toitotus ja bassorumpujen jyrinä.

Se oli erittäin hauska, vilkas ja juhlallinen sunnuntai-ilta.

Eräällä syrjäisellä käytävällä kulki nuori mies. Hän oli noin
kolmenkymmenen vanha, erittäin komeasti puettu, hienot, kalpeat kasvot
ja mustat viikset. Hän kulki yhä etemmäs pitkin yksinäisiä käytäviä.
Hitaasti, välinpitämättömästi kulki hän eteenpäin kuten unelmiinsa
vaipuneena. Äkkiä siirtyi hänen huomionsa nuoreen naiseen, joka istui
allapäin eräällä penkillä. Se oli nuori tyttö tuskin kahdenkymmenen
vuoden vanha. Se mikä enin herätti Nicodemin huomiota, oli mitä suurin
alakuloisuus ja epätoivo, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Hän piti
päätänsä käsien varassa, kuin olisi hän itkenyt. Uteliaana lähestyi
Nicodem häntä. Samassa kun hän tuli naisen luo, nosti tämä päätänsä ja
katsoi häneen surullisin, kyyneltynein silmin.

Nuori mies säpsähti. Hän pysähtyi äkkiä, kuin olisi mitä odottamattomin
hämmästys hänet vallannut. Eikä se ollut ihmeellistäkään. Sillä
penkillä istuvassa naisessa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin
kuningatar Dragan veli, Nicodem Lunjevica, äkkiä tuntenut — Sylvan
Kuolleitten saarelta. Yhtä mittaa oli tämä ollut hänen ajatuksissaan
sitte sen yön, jolloin hän tapasi tytön saarella ja löysi sisarensa
torniin teljettynä. Draga oli lähettänyt hänet salaisille asioille
Wieniin. Ja nyt, suuren kaupungin keskessä Praternin käytävällä löysi
hän kauniin tytön Kuolemansaarelta.

- Sylva! huudahti hän hämmästyneenä.

Nuori tyttö katsoi ylös. Alussa ei hän tuntenut tuossa komeassa
miehessä entistä tuttavaansa. Mutta, kuta enemmän hän katsoi häntä,
sitä selvemmin heräsi muisto hänen sielussaan. Ja hän kuiskasi
hämillään:

- Onko se Nicodem, metsästäjä saarelta?

- Niin, se minä olen, metsästäjä, vastasi Nicodem.

Nicodem alkoi kysellä Sylvalta, kuinka hän oli tänne joutunut. Mutta
tyttö ei ollut halukas kertomaan, hän vastasi vaan lyhyesti ja
yksikantaan kaikkiin hänen innokkaisiin kysymyksiinsä.

Sylva parka ei tahtonut puhua, kuinka Matias Sperber oli hänet
ryöstänyt, vienyt pahamaineiseen paikkaan, josta hänen kuitenkin oli
seuraavana päivänä onnistunut paeta.

Ainoa, minkä hän ilmoitti oli se, että hän muutamia päiviä oli
oleskellut Wienissä ilman ainoatakaan tuttavaa, ilman ystäviä, ilman
rahaa, aivan yksinään ja hyljättynä.

Nicodem lupasi hänelle pitää huolta kaikesta. Hän vei hänet pois
puistosta, huusi ajurin rattaat ja pani hänet niihin istumaan.

Tahdottomana seurasi Sylva mukana. Hän oli vailla vastustuskykyä,
väsynyt, nälkäinen ja epätoivoinen.

Nicodem vei hänet erään rouva Mülfingerin luo, jonka hän tunsi
vanhastaan, jonka talosta hän hyyräsi muutamia huoneita.

Ja Sylva antoi sen tapahtua. Tuskin oli hänellä muuta vaalia. Muuten
luotti hän Nicodemiin. Hän rakasti metsästäjäänsä.

       *       *       *       *       *

Rouva Mülfingerin talossa asuivat Nicodem ja Sylva sitte muutamia
päiviä. He sanoivat olevansa mies ja vaimo. Sylva ei huomannut mitään
pahaa tässä suhteessa. Hän ei edes sitä tiennyt, että oli synti
kuulua miehelle ilman kirkon siunausta. Hän luuli, että niin täytyi
olla, kuin oli ja olihan hänen elämänsä niin suloista, niin täynnä
päivänpaistetta. Kaikki arvelut, jotka hänessä kohta syntyivät, oli
Nicodem suudellut pois ja lyönyt leikiksi.

Nicodem osasi erinomaisesti keskellä suurta Wieniä pitää, Sylvaa
yhtä yksinään kuin olisi hän ollut saarellansa. Ainoa henkilö, jota
Sylva nykyään tapasi oli rouva Mülfinger, talon emäntä. Ja tämä,
joka tietysti tunsi koko suhteen ja tiesi myös, kuka Nicodem oli,
varoi avaamasta petetyn tyttöraukan silmiä, sillä hän oli saanut,
vaiteliaisuudestaan runsaan palkinnon.

Silloin tällöin menivät, Nicodem ja Sylva kävelylle, jolloin
tavallisesti mentiin Praternille. Mutta ei näilläkään matkoilla
tullut Sylva tuntemaan yhtään ihmistä. Eikä hän heitä kaivannutkaan.
Päinvastoin olisi hän ollut tyytymätön, jos Nicodem olisi häirinnyt
heidän herttaista yhdessä oloaan tuomalla hänen luokseen tuttaviaan.
Ja kun Nicodem kerran puhui, että hänellä oli Wienissä ystäviä, joita
hänen täytyi tavata, pyysi Sylva häntä hartaasti, että hän jättäisi sen
tekemättä ja pysyisi hänen luonaan.

Saarestansa puhui Sylva vaan yhtenään. Hän huomasi, että hänen
onnensa tulisi täydelliseksi vasta sitte, kun isä oli antanut heille
siunauksensa tai kun he molemmat olivat tulleet miehenä ja vaimona
asumaan saarelle Tonavan keskellä.

Siten kului neljä viikkoa. Tähän asti oli Nicodem ollut joka ilta
kotona. Mutta neljän viikon kuluttua, kun Nicodem oli läpikäynyt
kaikki onnellisuuden asteet, alkoi hän uudestaan ikävöidä suureen
seuraan, iloiseen ja rajuun elämään. Sylvan lempeä kauneus ei voinut
enää häntä kahlehtia. Sitäpaitse oli hän saanut kirjeitä, joissa hänen
sisarensa Draga vaati häntä palaamaan Serbiaan. Hovi oli taas muuttanut
Tapschideristä Belgradiin ja siellä oli hänen läsnäolonsa välttämätön.
Ja sitte kirjoitti Draga, että kuningas oli useita kertoja kysynyt
häntä ja näyttänyt olevan hyvin tyytymätön, että hän oli niin kauan
viipynyt ulkomailla.

"Minä tiedän" jatkoi Draga, "että joku rakkauden seikkailu pidättää
sinua Wienissä, ja sen suon sinulle hyvin mielelläni. Mutta minä
tarvitsen sinua täällä. Elä siis enää viivyttele, vaan tule viimeistään
kahdeksan päivän kuluttua. Elä menetä kuninkaan suosiota, sillä silloin
eivät voi koskaan toteutua ne suuret asiat, joita minulla on sinun
kanssasi ja jotka ovat vielä tulevaisuuden helmassa!"

Tämän kirjeen sai Nicodem poste restante. Hän lähetti rouva Mülfingerin
sitä noutamaan. Luettuaan ei hän polttanut sitä, kuten hänen olisi
pitänyt tehdä, vaan säilytti sen. Hänen mielestään oli kirjeellä
erityinen arvo, sillä siinä oli lupaus hänen kuninkaalliselta
sisareltaan. Hän pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka avain oli
hänen huostassaan.

Kahdeksan päivän kuluttua olisi hän siis taas Belgradissa. Hän ei
uskaltanut vastustaa Dragan käskyjä, sillä olivathan ne samalla
kuninkaan. Sen tiesi hän. Hänen läsnäolonsa Belgradissa oli välttämätön
myöskin hänen sotilasvirkansa vuoksi. Hänelle oli tosin annettu kolmen
kuukauden virkavapaus. Eihän kuninkaan langolta voinut sellaista
kieltää. Mutta hänen lankonsa kuningas ei varmaankaan siihen suostuisi,
jos hän kuulisi sen. Entäs hovijuhlat, jotka nyt alkoivat Belgradissa,
tanssiaiset — kuinkas ne voisivat onnistua ilman Nicodem Lunjevicaa,
joka aina sellaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä!

Muuten alkoi Nicodem lopulta ikävystyä pikku Sylvansa seuraan,
kuten hän nimitti Sylvaa kahden kesken. Ainainen päivänpaiste on
arvotonta, ainainen kuutamo alkaa ajan pitkään kyllästyttää, sanoi hän
itsekseen, jos eivät aurinko ja kuu vaihtele keskenään, käy se lopulta
sietämättömäksi. Ja onnettomuuden lisäksi tapasi hän eräänä päivänä
ystävänsä, kreivi Belaryn.

- Yhäkö vaan pikku serbiattaren kahleissa? kysyi häneltä Belary. —
Tuhat tulimmaista, Nicodem, ethän ole koskaan ennen pysynyt niin kauan
yhdessä kiinni.

- Mutta hänpä onkin kerrassaan hurmaava! vastasi Nicodem. — Te
kadehtisitte minua, jos tietäisitte, kuinka herttainen hän on.

- Aivan oikein, vastasi Belary — mutta kyllä kai sinä joskus näyttäydyt
jokkeyklubin pelipöydän ääressä.

Peliä Nicodem varsinkin kaipasi, tuota rajua kiihotusta, joka panee
veren rajusti juoksemaan suonissa ja tekee ruumiin vuoron kuumaksi,
vuoron kylmäksi. Tämä ainoa sana riitti vetämään Nicodemin, joka oli
intohimoinen pelaaja, tuon paholaisen valtaan, joka ennen taikka
myöhemmin hävittää jokaisen, joka kerran on joutunut sen kynsiin.

- Me olemme jo kauan sinua odottaneet, jatkoi Belary. — Siellä on tätä
nykyä pari nuorukaista, joilla on taskut täynnä rahaa, puolalaisia
kreivejä, jotka sietävät vähäisen suonenlyönnin. Mitä, jos tulisit tänä
iltana pelaamaan baccaratia?

Nicodem mietti hetkisen, mutta sitte lupasi hän tulla. Ja sinä iltana
tunsi, Sylva ensimäisen pettymyksensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan,
että saisi viettää illan yhdessä Nicodemin kanssa.

Hän oli itse järjestänyt illallisen ja valmistanut rouva Mülfingerin
keittiössä serbialaisen kansallisruuan, josta hän tiesi Nicodemin
pitävän. Pöydälle oli hän asettanut kukkavihon, jonka oli itse noutanut
kukkakaupasta.

- Rakas lapseni, sanoi Nicodem hänelle, — minusta on ikävää, mutta me
emme ole yhdessä tänä iltana.

- Kuinka, rakkaani, lähdetkö ulos ilman minua?

- Tietysti ilman sinua, sinä pikku, tyhmä Sylva! Olenhan sanonut
sinulle, että minulla on Wienissä ystäviä. Minä en voi enää laiminlyödä
heitä, ei sitä en todellakaan voi. Sitä eivät he koskaan antaisi
anteeksi. Minun täytyy edes kerran käydä heitä katsomassa.

Sylva ei sanonut sanaakaan. Ei hän ollut vihainen Nicodemille, mutta
hän oli pahoillaan, kun ilta oli niin kaunis ja hänen piti olla yksin.
Hän suuteli Nicodemia sydämellisesti sanoessaan hänelle hyvästi ja
istui sitte yksinään pöydässä ja monta kyyneltä valui hänen silmistään
kun hän siinä söi serbialaista kansallisruokaa. Hän ei sulkenut
silmiään koko yönä. Hän kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen ja
joka minuutti luuli hän Nicodemin tulevan. Tämä olisi varmaan iloinen
nähdessään hänen vielä valvovan!

Mutta tunti kului toisensa jälkeen. Yö oli ohi, harmaana ja ikävänä
valkeni aamu ja valo heitti vaaleat säteensä ikkunauutimien läpi, mutta
Nicodem ei ollut vielä tullut kotiin.

- Hänellä lienee hyvin hauska ystäviensä luona, ajatteli Sylva — ja
minä kun luulin olevani yhtä välttämätön hänelle, kuin hän minulle.
Mutta ei minulla ole syytä olla vihainen hänelle. Hänhän on mies ja
mies ei ehkä voi rakastaa samalla tavoin kuin nainen. Vihdoin noin
6:den tienoossa aamulla kuuli Sylva Nicodemin askeleet etumaisesta
huoneesta ja kohta sen jälkeen astui hän sisään. Kun Sylva sanoi
hänelle hyvää huomenta, tuli hän melkein vihaiseksi.

- Miksi sinä et nuku? huusi hän. — Minä luulen, että on viisaampaa
nukkua kuin valvoa koko yö. Vai aiotko ruveta minua soimaamaan? No
niin, niinhän naiset aina käyttäytyvät — heti tulee melu, jos joskus
myöhästyy hiukan. Mutta minä sanon sinulle, etten ole ollenkaan
tottunut kotiripityksiin! Ja sinä saat olla varma siitä, etten kärsisi
sellaisia! Muuten olen hirmuisen väsynyt. Nukkukaamme siis! Hän
pisti kädet housun taskuihin ja veteli sieltä suuria setelitukkuja
ja kultarahoja, jotka hän huolettomasti heitti pöydälle. Tämän
tehtyään riisui hän pois vaatteensa, heittäytyi sänkyyn ja nukkui,
koskemattakaan Sylvan huulia, sanomatta hänelle ystävällistä sanaakaan.
Tällainen käytös loukkasi Sylvaa. Mutta hän pidätti kaikki katkeruuden
tunteet. Hiljaa nousi hän vuoteeltaan ja meni Nicodemin luo, kumartui
hänen puoleensa ja kuunteli hänen säännöllistä hengitystänsä sekä
painoi hiljaa ja varovasti huulensa Nicodemin otsalle, silmille ja
suulle ja vasta sitte kun hän siten oli suudellut häntä yhtä puhtaasti
kuin hänen muutoin oli tapana rukoilla, meni hän takasin vuoteelleen ja
nukkui heti.

Seuraava aamu ei tuottanut Sylvalle minkäänlaista lohdutusta,
päinvastoin uutta kärsimystä.

Heti aamiaispöydässä ilmoitti hänelle Nicodem, että hänellä oli ollut
hirmuisen hauskaa ystäviensä luona ja että hänen oli täytynyt luvata
heille tulla illalla takasin. Eikä se valhetta ollutkaan. Hänellä oli
todellakin ollut hauskaa Jockeyklubissa. Hän oli kaikkien pelitaidon
sääntöjen mukaan kerrassaan tyhjentänyt puolalaisten kreivien taskut,
hänellä oli ollut onni baccaratissa ja voittanut suuren rahasumman.
Tietysti oli hänen täytynyt luvata korvausta ja se piti annettaman
seuraavana yönä.

Samalla tavoin kävi päivä toisensa perästä. Joka ilta meni hän ulos ja
palasi vasta päivän koittaessa seuraavana aamuna. Ja Sylva sai olla
yksin kotona koko yön. Tämän olisi hän vielä voinut kestää. Mutta
Nicodem nukkui nyt melkein koko päivän, ja kun hän vihdoin nousi
ylös, valitti hän tavallisesti päänsärkyä ja oli hyvin välinpitämätön
Sylvan suhteen, eikä tämä voinut enää tehdä mitään hänen mielikseen.
Tällaisissa oloissa sai tyttöparka kärsiä kauheasti. Monta kertaa
oli hän vähällä pyytää Nicodemia kääntämään taas rakkautensa hänen
puoleensa ja olemaan häntä kohtaan samallainen kuin ennenkin. Mutta
hänessä oli paljon ylpeyttä, jonka hän oli perinyt isältään. Hän ei
voinut saada tätä rukousta huuliltaan. Jos ei hän rakasta minua itseni
vuoksi, sanoi hän itsekseen, — niin eivät minun rukoukseni voi saada
häntä siihen. Minä en kerjää rakkautta. Mutta hyvin onnettomaksi teki
hänet se välinpitämättömyys, jota Nicodem alkoi osoittaa häntä kohtaan.
Sylvan suuteloihin vastasi hän vaan hyvin kylmästi ja lyhyesti. Hän ei
ymmärtänyt Sylvan sydämen lämmintä kaipausta, sitä kaipausta, jonka hän
vasta oli herättänyt eloon.

Hänellä näytti nyt olevan muita huvituksia, joita Sylva ei voinut
käsittää. Ensi päivinä oli hän aina tullut kotiin taskut täynnä rahoja
ja silloin voi hänen kanssaan jotenkuten tulla toimeen seuraavana
päivänä. Silloin hän toki nauroi ja laski leikkiäkin. Mutta eräänä
päivänä tuli hän kotiin kalpeana ja hajamielisenä. Hän ei enää
tyhjentänyt taskujansa, sillä niissä ei ollut mitään, ja seuraavana
päivänä alkoi hän valittaa ja arvostella muutamia menoja, joita Sylva
oli tehnyt ja joiden hän väitti olleen aivan tarpeettomia.

- Rakas lapseni, sanoi hän Sylvalle — sinun täytyy oppia säästämään. Et
suinkaan sinä luule, että minulla on kaivo, josta voi rahoja ammentaa?
Minä näen, että sinä olet taas ostanut koko joukon tarpeetonta tavaraa.
Sellaiset maksavat enemmän rahaa, kuin mitä minulla on sinulle antaa.

- Anna anteeksi, sanoi Sylva arastellen, — mutta muistat kai sinä,
että minä, kun sinä vapautit minut tuosta talosta, en ottanut mukaani
muuta kuin ne vaatteet, jotka silloin olivat päälläni. Sinä vakuutit
minulle silloin, että mieluimmin tahdoit minut sellaisenaan kuin olin,
köyhänä miellyttäisin sinua enimmän. Mutta enhän voinut aina olla
sellaisessa puvussa. Ainakin täytyi minun hankkia itselleni kaikista
välttämättömintä ja siksi pyysin rouva Mülfingerin ostamaan minulle
yhtä ja toista.

- No niin, hyvä on. En minä tahdo juuri sitäkään väittää, että sinä
olisit tuhlaavainen. — Muita minulla on ollut huono onni, näetkö.
Minä olen niin — minä olen antautunut afääreihin, jotka eivät ole
onnistuneet ja kuten sanottu, täytyy meidän lähimmässä tulevaisuudessa
olla säästäväisiä.

Siten kuluivat seuraavat päivät. Sylva itki paljon, ollessaan yksin.
Mutta rakastetulleen ei hän näyttänyt kyyneleitään. Päinvastoin koetti
hän hänen läheisyydessään olla yhtä iloinen ja tyyni kuin tavallisesti.
Ja hän koetti tehdä toivottomat, ikävät illat niin hauskoiksi kuin
mahdollista. Rouva Mülfingerillä oli kirjoja ja sanomalehtiä ja niitä
sai Sylva lainata. Suurella innolla oli hän opetellut Saksan kieltä
Wieniin tultuaan ja koetti nyt saksaa lukemalla täydentää tietojansa.
Siitä syystä luki hän mielellään saksalaisia kirjoja.

Eräänä iltana Nicodemin mentyä ulos istui hän selaillen erästä lehteä,
jonka hän oli saanut lainaksi rouva Mülfingeriltä. Sieltä löysi hän
"Oikeusasioiden" joukosta kertomuksen, joka antoi hänelle paljon
miettimisen aihetta. Siinä puhuttiin eräästä hyvin nuoresta vaimosta,
joka oli tappanut miehensä.

Tämä tuntui Sylvasta niin äärettömältä rikokselta, että hän oli vähällä
heittää sanomalehden luotaan, ett'ei hänen tarvitsisi lähemmin tutustua
tuohon hirmuiseen asiaan. Mutta vihdoin voitti uteliaisuus hänen
vastenmielisyytensä, ja hän luki edelleen.

Kysymyksessä oleva onneton nuori vaimo parka ansaitsee oikeastaan mitä
suurinta sääliä. Ja jury oli tuominnutkin hänet hyvin lieventäväin
asianhaarain tähden varsin lievään rangaistukseen. Sillä hänen
miehensä oli ollut poissa hänen luotaan valehdellen olevansa tärkeillä
matkoilla. Mutta sillä aikaa oli hän elänyt yhdessä muiden naisten
kanssa ja kun hänen vaimonsa sai kuulla tämän, oli hän ottanut
revolverin ja ampunut uskottoman kuoliaaksi.

- Oi Jumalani, sanoi Sylva itsekseen ja antoi sanomalehden pudota
polvilleen, löytyykö todellakin maailmassa sellaista uskottomuutta?
Voiko kukaan pettää rakkaimman olennon maailmassa, sen, jolle on
vannonut uskollisuutta? Ja kuinka olikaan se nuori vaimo lausunut
puheessaan jurylle?

"Minä tahdoin näyttää esimerkin. Minä tahdoin kerran näyttää miehille,
ett'eivät he rankaisematta saa loukata meidän naisellista kunniaamme
eikä tallata sitä jalkojensa alle. Siksi tapoin minä hänet."

Löytyy siis paljon miehiä, jotka tekevät samoin? Oi Jumala, mitä jos
Nicodem —

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, hän koetti karkoittaa sen
pois mielestään. Mutta sitä ei voinut enää karkoittaa. Ja kun
mustasukkaisuus kerran oli päässyt Sylvan sieluun, joutui se mitä
tulisimman tuskan ja epäilyksen valtaan. Lakkaamatta täytyi hänen
ajatella siinä yksin istuessaan, voisiko Nicodem tehdä saman
halpamaisen työn, kuin se mies, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.
Ja jos niin olisi — mitä hän silloin tekisi? Tekisikö hän ehkä
samalla tavalla, kuin se nuori vaimo, joka oli tarttunut revolveriin
kostaakseen loukattua kunniaansa, joka oli tehnyt hirvittävän verityön
rangaistakseen sitä miestä, joka niin rikollisella tavalla oli
leikkinyt hänen elämänsä onnen kanssa.

- Minä en tiedä, kuinka silloin tekisin, sanoi Sylva itsekseen, — mutta
yhden seikan tiedän aivan varmaan, sen että minun elämäni onni olisi
lopussa, lopussa minun luottamukseni ihmisiin. Oi ei, ei, Nicodem ei
voisi koskaan tehdä sillä tavoin, hänhän on sanonut rakastavansa minua
— ja eikö hän ole vapauttanut minua tuosta hirmuisesta talosta ja sillä
antanut minulle parhaan todistuksen, että minä olen kallisarvoinen
hänen sydämelleen?

Siten koetti Sylva itse poistaa mustasukkaisuuden sydämestään, mutta se
ei hänelle onnistunut.

Oi, kun moni nainen saa viettää koko yön yksinään, niin silloin joka
tunti, joka minuutti, joka sekunti tuo pettyneelle raukalle uusia
hirmuisia kuvia. Sylva pani maata, mutta ei voinut silmiään sulkea.
Tuhansia ajatuksia risteili hänen rinnassaan ja jokainen ajatus astui
kuin kummitus hänen sielunsa silmäin eteen.

Puolipäivän tienoossa tuli Nicodem vihdoin kotiin. Sylva pelästyi
nähdessään hänen kasvonsa. Hän oli kalmankalpea, vaalea, kihara
tukkansa riippui suortuina otsalla. Hän näytti siltä, ett'ei ollut
sulkenut silmiään koko yönä. Kulmakarvat olivat synkästi rypistetyt,
katseessa oli jotakin arkailevaa, hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä
ärtymystä. Kun Sylva riensi häntä suutelemaan, työnsi hän hänet pois
melkein raa'asti.

- Heitä pois tuommoiset — minä olen väsynyt, minä tahdon nukkua!

- Etkö tahdo syödä ensin aamiaista — minä olen valmistanut —

- Ei kiitos, ei ole ruokahalua. Minä tahdon nukkua, siinä kaikki! Mutta
kuule, herätä minut kaikella muotoa täsmälleen kello 6 iltapäivällä,
sitten minun täytyy — mennä pois.

- Pois — minne?

- Mitäs sinulla on sen kanssa tekemistä? Tarvitseeko minun tehdä tiliä
sinulle siitä, minne minä menen? Muuten saat mielelläsi tietää sen.
Eräällä ystävälläni on tänään suuri juhla, jossa minun täytyy olla
mukana, se on syntymäpäiväjuhla ja hänelle ei voi lähettää kieltoa.

Sylva ei vastannut mitään, mutta hänen päätöksensä oli tehty.
Hän tahtoi saada varmuutta, varmuutta vaikka mistä hinnasta. Ja
sill'aikaa kun Nicodem pani maata viereiseen huoneeseen, teki hän
päätöksensä valmiiksi. Hätä tekee ihmisen kekseliääksi. Sylva, jolla
ei ollut aavistustakaan teeskentelystä ja valepuvusta, päätti aivan
yksinkertaisesti illalla seurata Nicodemia. Hänen täytyi ottaa
selville, minne tämä meni. Hän tahtoi tulla tuntemaan tämän ystävän
talon, hän tahtoi ainakin saada varmuutta, oliko Nicodem jonkun naisen
luona ollessaan poissa kotoa. Hänellä ei tosin ollut valepukua, mutta
siitä huolimatta toivoi hän huomaamatta voivansa seurata Nicodemia.
Kohtalo olikin hänelle siinä suhteessa suosiollinen, sillä rouva
Mülfingerin piti sinä iltana mennä teaatteriin joten hän ei voinut
pitää silmällä Sylvaa, kun tämä lähti ulos. Muutoin olisi rouva
Mülfinger varmaan estänyt häntä siitä.

Hän herätti Nicodemin määrätyllä ajalla kello 6 ja antoi hänelle
syötävää. Sitte peseytyi ja pukeutui Nicodem ja sanoi Sylvalle hellät
jäähyväiset. Lieneekö hän lukenut Sylvan silmistä epäilystä, ett'ei
heidän suhteensa ollut enää sama kuin ennen — lyhyesti, hän tahtoi
tyynnyttää Sylvaa, painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja sanoi:

- Pian tulee taas kaikki hyväksi, kallis Sylvani, nyt en minä enää
pahoita sinun mieltäsi, tänään vaan menen minä pois ja tämä on
viimeinen kerta. — Elä ole levoton, jos en tule kotiin ennenkuin
aamupuoleen. Hän meni ja puoli minuuttia myöhemmin jätti Sylvakin kodin
sekä riensi niin pian kuin jalat jaksoivat, alas portaita ja meni ulos
kadulle. Hän joutui juuri parhaaseen aikaan nähdäkseen, mitä tietä
Nicodem oli mennyt. Sylva riensi hänen jälkeensä. Ilta oli otollinen
yritykselle; oli pimeä, ainoastaan tähdet, kuu ja kaasulyhtyjen
valo saattoivat ilmaista häntä, mutta hän oli vetänyt tiheän hunnun
kasvoillensa, oli ottanut takin, jota Nicodem ei vielä ollut nähnyt.
Eikähän Nicodem ollutkaan viime aikoina juuri paljon välittänyt hänestä
ja hänen asioistaan. Maa oli kuurassa. Selvästi kuuli Sylva edessään
kiiruhtavan Nicodemin askeleet. Nyt kääntyi hän eräässä kadunkulmassa.
Sylva pysähtyi ja tarkasti häntä. Siinä oli ajuriasema, kuudet ajurin
rattaat olivat siinä valmiina. Ajurit seisoivat yhdessä ryhmässä ja
puhelivat keskenään kovalla äänellä.

- Tahtooko armollinen herra ajaa? huusivat kaikki ajurit kuin yhdestä
suusta nähdessään Nicodemin. Kuten edeltäpäin tehdystä suostumuksesta
riensivät kaikki paikoilleen.

- Minä ajan teidän kanssanne, sanoi hän, osoittaen lähimpänä seisovaa.

- Jockeyklubiin?

- Niin, Jockeyklubiin! kuuli Sylva Nicodemin vastaavan. Sitte näki
hän, kuinka Nicodem nousi rattaille ja heittäytyi huolimattomasti
taaksepäin. Ajuri veti kiireesti peiton hevoselta, tarttui ohjaksiin ja
ajoi tiehensä.

Sylva seisoi kuin kivettyneenä paikoillaan.

- Jockeyklubiin? toisti hän kuiskaten. — Onko se hänen ystävänsä
nimi? — Jockeyklubb, mitä se merkitsee — mikä on klubi? Sanan Jockey
oli hän kyllä kuullut ennen. Hänen isänä oli kertonut hänelle,
kuinka suuremmissa kaupungeissa pidettiin kilpa-ajoja ja että jockeyt
istuivat hevosten selässä ja syöksivät esiin rajulla vauhdilla. Mutta
klubb-sanan yhteyteen ei hän ollut koskaan kuullut kenenkään panevan
sanaa "jockey". Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen päätöksensä
tehty. Hän läksi nurkalta, meni erään ajurin luo ja sanoi hänelle:

- Viekää minut Jockeyklubiin — mutta niin pian kuin mahdollista.

- Tehkää hyvin, armollinen rouva, ja nouskaa vaan vaunuihin! sanoi
ajuri. — Te tahdotte siis mennä Jockeyklubiin — vai niin — sinne ajoi
äsken eräs herra.

Sylva ei vastannut, nousi vaan vaunuihin. Mutta ajuri heitti sivulta
epäilevän katseen häneen, raapi korvallistaan ja sanoi hänelle:

- Se maksaa kolme guldenia, armollinen rouva!

- Tässä on! vastasi Sylva, ottaen kukkarostaan vaaditun summan. —
Ajakaa vaan, kuuletteko, elkää vitkastelko!

Kun ajuri kiipesi ylös istumaan mutisi hän itsekseen:

- Sen täytyy olla sokea, joka ei huomaisi, kuinka tämä asia
oikein on. Hän tahtoo tietysti kurkistaa vähän sen hienon herran
kortteihin, joka ajoi äsken tästä. Ahaa, pieni näytelmä rakkaudesta ja
mustasukkaisuudesta näytellään nyt Jockeyklubissa! Ehkä siitä saadaan
lukea huomispäivän lehdissä. No, minulle se on se ja sama. Silloinhan
tulee minunkin nimeni sanomalehteen, ehkäpä valokuvanikin.

Minuuttia myöhemmin vierivät rattaat, joihin Sylva oli noussut,
nopeasti pitkin kivitettyä katua. Ennenkuin Sylva oli vielä ehtinyt
tehdä varmaa päätöstä, kuinka hän käyttäytyisi, pysähtyivät vaunut
hiljaa erään komean talon edustalle Albrechtplatsilla.

Koko talo oli valaistu. Silkkiuutimien välistä tunkeutuivat monen sadan
sähkölampun säteet alas lumiselle kadulle. Vähä väliä näki Sylva, joka
oli mennyt vastaiselle puolelle katua, olennoita menevän ikkunoiden ohi.

Tämä oli siis Jockeyklubi, tämä talo — tämä hieno talo, ja täällä
seurusteli Nicodem, vaikka oli vakuuttanut hänelle olevansa vaan
yksinkertainen metsästäjä ja aina oli varoittanut häntä olemaan
säästäväinen. Hän seisoi siinä ainakin neljännestunnin ajan eikä voinut
päättää, mitä tekisi. Mutta sitte rohkaisi hän äkkiä mielensä, meni
päättäväisesti porttia kohti ja soitti.




KOLMASKUUDETTA LUKU.

Wienin jockeyklubissa.


Heti avattiin portti ja komeasti puettu ovenvartija tuli häntä vastaan.
Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, että nainen oli hänen edessään.
Vähän huolettomasti nosti hän kullalla kirjailtua lakkiaan ja kysyi:

- Millä voin palvella teidän armoanne?

- Minä haluaisin puhella mieheni kanssa, vastasi Sylva.

- Onko teidän puolisonne klubissa? — uskallanko kysyä hänen nimeänsä?

- Luna on mieheni nimi, sanoi Sylva. — Hän aikoi täällä tavata
ystäviään.

- Luna — Luna, kertasi ovenvartija ja pudisti päätään. — Minä en
tosin tunne niin tarkkaan kaikkien niiden herrain nimiä, jotka täällä
seurustelevat, mutta Luna, — ei, minä olen varma ett'en koskaan
ennen ole kuullut sitä nimeä. Mutta ehkä herra on pelisalissa. Siinä
tapauksessa saisi armollinen rouva nousta silmänräpäykseksi ylös
parvelle katsomaan, jos hän olisi vieraiden joukossa salissa.

- Niin, sen minä teen, sanoi Sylva.

Ovenvartija huusi palvelijan ja käski hänen viedä armollinen rouva
pelisalin parvelle.

Ei koskaan elämässään ollut Sylva nähnyt sellaista komeutta, joka nyt
aukeni hänen eteensä. Jo eteinen palmuryhmineen, seinämaalauksineen,
huoneet silkkipäällyksisine kaluineen, mitkä kaikki ilmaisivat mitä
suurinta ylellisyyttä, herätti hänen ihmettelyään.

Mutta kun palvelija nousi ylös himmeästi valaistuja portaita, avasi
pienen oven ja antoi hänen nousta parvelle, ja kun hän nyt katsoi
alas suureen saliin, joka oli yhtenä valomerenä ja jossa istui
ylhäisiä herroja vihreiden pöytäin ääressä, silloin seisoi Sylva
hetken liikkumattomana. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että hänen
puolisonsa, hänen Nicodeminsa, metsästäjä Serbiasta, saattoi löytyä
tässä hienossa seurassa. Oliko hänellä niin ylhäisiä ystäviä? Mutta
ainoastaan hetken aikaa vaivasivat häntä sellaiset ajatukset. Sitte
kumartui hän kaiteen yli ja katsoi tutkien alas saliin. Hän etsi, —
etsi koko sydämensä kaiholla, hän tahtoi löytää rakkaansa ja pian
olikin hän hänet löytänyt.

Niin, tuolla — tuolla alhaalla keskellä salia istui Nicodem. — Mutta
ei, hän erehtyi kai — ei suinkaan se ollut hän. Ne olivat hänen
kasvonsa, jotka hän näki siellä alhaalla, hänen kasvonsa punertavine
viiksineen ja hänen hoikka vartalonsa, mutta — laupias Jumala! —
tuolla herrallahan ei ollut sitä yksinkertaista, mustaa pukua, joka
Nicodemilla oli ollut lähtiessään hänen luotaan! Tämä oli kuitenkin
niin Nicodemin näköinen, että tämän nimi oli jo Sylvan huulilla, mutta
tuo herrahan oli puettu loistavaan kullalla kirjailtuun pukuun ja hänen
rinnassaan komeili useita tähtiä, jotka olivat hohtokivillä koristetut.

Nicodem — Nicodem Luna!? Oliko se hän? Eikö se ollut hän? Yhä vaan
tuijotti nuori nainen alas saliin ja katseli sen nuoren miehen kasvoja,
joka oli niin innostunut peliin tuolla viheriäisen pöydän ääressä. Hän
tiesi, että hän oli lukemattomia kertoja peittänyt suuteloillaan nämä
kasvot, mutta katsoessaan tuota kullalla kirjailtua pukua, sanoi hän
itsekseen, ett'ei se voinut olla mahdollista, että tämä mies, tämä
upseeri oli hänen oma Nicodeminsa, hänen puolisonsa, joka oli Serbiassa
ollut vaan yksinkertainen metsästäjä, joka kulki metsissä Tonavan
varrella ja siellä oli tullut tuntemaan hänet. Hän tuli lähemmä aivan
parvekkeen reunaan, kunnes oli niin lähellä Nicodemia kuin mahdollista.

Varmuutta! kaikui Sylvan sydämessä — Varmuutta mistä hinnasta tahansa! —

Nicodem istui yhdessä kolmen muun herran kanssa ja oli syventynyt
kortteihinsa. Onni ei näyttänyt olevan hänelle suosiollinen, sillä
Sylva huomasi, kuinka muut pyyhkäsivät puolelleen ne rahat, jotka äsken
olivat olleet hänen edessään, ja nyt — nyt otti hän vapisevin käsin
lompakkonsa, heitti nimikortin pöydälle, kirjoitti siihen muutamia
riviä ja heitti sen eräälle pelaajalle.

- Minä luulen, että tämä on riittävä vakuutus, kuuli Sylva upseerin
sanovan. — Minun nimeni on kai riittävänä takauksena summasta, vai mitä
— ja kolmen päivän perästä maksan minä velkani!

Tämä ääni — Sylva tarttui suonenvedontapaisesti molemmin käsin
parvekkeen reunaan, painaen läähättävää rintaansa sen päällä olevaa
pehmeää samettityynyä vasten. Tämä ääni — hän ei ollut erehtynyt,
se oli Nicodem. Joskin kasvonpiirteet olisivat voineet panna hänet
epäilemään siitä, oliko se Nicodem, kun yhtäläisyyttä eri henkilöiden
kesken on niin paljon olemassa, joka helposti voi toisen eksyttää, niin
ääni oli kumminkin sama, joka niin usein oli laulanut hänelle rakkauden
suloisia lauluja, ei, tätä ääntä ei voinut olla kellään muulla — se
oli hänen! Ja nyt nousi epäilys nuoren naisen sielussa. Nicodem ei
siis ollutkaan mikään köyhä metsästäjä, kuten oli sanonut hänelle,
hän oli upseeri! Hän seurusteli ylhäisten ja rikkaiden kanssa, jotka
rahan sijasta tyytyivät hänen sanaansa, kun hänen oli heille maksaminen
velkansa! Mutta sittehän ei Nicodem ollut puhunut hänelle totta, hän
oli valehdellut ja pettänyt hänet! Ja miksi? Mitä oli hän tarkoittanut
tällä häpeällisellä petoksella? Eikö Sylva olisi rakastanut häntä yhtä
paljon jos hän olisi ollut korkea-arvoinen mies?

Sylva ei ollut koskaan kysynyt häneltä: "Kuka sinä olet?" — Hän oli
vaan rakastanut häntä.

Ei, Sylva ei voinut enää kestää. Kaikki ne tuskat, jotka täyttivät
hänen sielunsa, kaikki se arkaileva pelko, joka oli vallannut hänet,
koko se kauhu, joka hiipi hänen jäseniinsä — puhkesi nyt huutoon.

- Nicodem — oma Nicodemini! huusi hän, kumartuen kaiteen yli. — Nicodem
— kuule minua! Minä se olen, vaimosi!

Huuto kaikui salin läpi. Herrat hyppäsivät ylös pelipöydästä ja kortit
heitettiin syrjään. Kaikkien katseet kohosivat ylöspäin ja hakivat
sitä, joka oli päästänyt tämän pelottavan huudon. Ehkä se oli juuri
Nicodem, joka ensiksi hänet huomasi. Sillä Sylva näki, kuinka Nicodemin
katse kiintyi häneen ja kuinka kalpeaksi hän tuli, kalpeaksi kuin
ruumis.

Rajun mielenliikutuksen vallassa oli hän heittänyt taaksepäin hunnun ja
hänen kauniit kasvonsa näyttivät miellyttävän muita herroja.

- Nicodem! huusi Sylva vielä kerran, ojentaen epätoivoisesti käsiään
nuorta upseeria kohti. — Nicodem, tule luokseni, minun täytyy puhua
kanssasi!

Silloin näki Sylva, kuinka vihainen katse välähti Nicodemin silmissä.
Kreivi Svelary meni Nicodemin luo, siveli viiksiään ja sanoi
ystävälleen:

- Sehän on viehättävä tyttö Matias Sperberin talosta! Sinähän olet
tehnyt hänet aivan hassuksi! Juokseeko hän nyt perässäsi tännekin!
Laita vaan niin, että tyttö, tulee mukanasi täältä, jos tahdot
säilyttää tuota pikku lintua. Muuten se pian sinulta siepataan.

Nicodem hyökkäsi ulos salista. Minuutti sen jälkeen ilmestyi palvelija
parvelle ja sanoi Sylvalle:

- Seuratkaa minua, rouva! Herra, jota kutsuitte, haluaa puhella
kanssanne.

- No miksi ei hän tule itse noutamaan minua? huudahti Sylva, jonka
ylpeyttä suuresti loukkasi se, että Nicodem pani palvelijan häntä
kutsumaan.

Minä tulen! Missä hän on! Viekää minut hänen luoksensa!

Palvelija kulki hänen edellänsä ja vei hänet muutamien huoneiden
läpi pieneen kamariin. Täällä seisoi Nicodem Lunjevica loistavassa
puvussaan. Mutta Sylva tuskin tunsi häntä enää. Hänen kasvoissaan ei
ollut enää jälkeäkään rakkaudesta eikä siitä hellyydestä, jolla Nicodem
oli ennen häntä kohdellut. Hänen kasvonsa olivat kuin jäätyneet. Silmät
vaan säkenöivät, mutta ne eivät suinkaan ennustaneet hyvää.

- Sulje ovi! sanoi Nicodem käheällä äänellä Sylvalle, kun tämä oli
tullut sisälle ja aikoi rientää häntä kohti. Sylva kääntyi hitaasti,
sulki oven ja jäi seisomaan kynnyksen sisäpuolelle.

- Sinäkö se siis olet! sanoi hän hampaittensa välistä. Ja sinä olet
todellakin ollut kylliksi julkea ja seurannut minua! Vakoilijanko
minä siis kuletinkin talooni! Ja minä kun luulin saavani palvelijan!
Ha, haa, olenpa oikea narri, kun pistin käteni sellaisiin nokkosiin!
Sinä olet tehnyt, minut naurunalaiseksi ystävieni silmissä, olet
syvästi loukannut minua. Mutta minähän saarnaan kuuroille korville!
Olenhan jo kauan huomannut, kuinka hauska sinä olet. Tavoista ja
hienotunteisuudesta ei sinulla ole aavistustakaan. Muutoin et olisi
ottanut tätä askelta, askelta, joka ijäksi meidät eroittaa!

Sylva kohotti epätoivoisesti kätensä häntä kohti - ja katsoi häneen
rakkauden ja kaihon silmillä.

- Nicodem, kuiskasi hän nyyhkyttäen, sillä hän ei voinut enää vastustaa
häntä. — Nicodem, minä en voinut kestää kauempaa. Minun täytyi saada
varmuutta. Minua vaivasi se ajatus, ett'et sinä enää rakastanut minua,
että sinä ehkä lepäsit toisen sylissä ollessasi poissa minun luotani.
Jos olisin tiennyt, että sinä todellakin olit ystävien luona, en
olisi koskaan tullut tänne! Anna anteeksi Nicodem! Minä lupaan, että
tästälähin tottelen sinua, lupaan, että teen kaikki, kaikki, mitä ikinä
haluat.

- Liian myöhään! kuului säälimätön vastaus vaalean miehen huulilta. —
Aivan liian myöhään! Nyt olet tehnyt tyhmyyden ja itse saat kantaa sen
seuraukset!

Nicodem oli itse asiassa erittäin iloinen, että ero oli tullut tällä
tavoin. Jonakuna päivänä olisi hänen kumminkin pitänyt antaa Sylvalle
eropassi. Sillä hänen täytyi lähteä takasin Serbiaan eikä hänellä
ollut vähääkään halua ottaa Sylvaa takasin kotimaahansa. Silloin olisi
eron hetkellä tullut vastenmielisiä selityksiä. Joka tapauksessa olisi
oikeus jäänyt Sylvan puolelle, joka nyt hänen käsityksensä mukaan oli
itse menettänyt oikeutensa. Nicodem meni siis suoraan asiaan. Hän
tahtoi kerta kaikkiaan tehdä lopun kaikesta yhteydestä tämän tytön
kanssa. Eikä tämä juttu maksaisi hänelle enempää kuin pienen summan
rahaa ja hän tiesi hyvin, ett'eivät Sylvan vaatimukset olleet suuret.

Sylva seisoi vielä ja katsoi hänen loistavaa univormuaan ja niitä
koreita tähtiä, jotka komeilivat hänen rinnallaan. Juuri tämä komeus
pelotti häntä ja pani hänet salassa vapisemaan.

- Nicodem, sanoi hän hiljaa — minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua,
selitä minulle —

- Mitä?

Kuinka terävältä kuului tuo sana "mitä"!

- Selitä minulle, kuinka se on mahdollista, että sinä, yksinkertainen
metsästäjä Serbiasta, voit olla niin ylhäisten herrojen seurassa?
Tämä talohan on niin hienosti ja kallisarvoisesti sisustettu, ja minä
luulen, että ainoastaan rikkaat ja aateliset herrat saavat tulla tänne
sisälle.

- Siinä olet oikeassa. Näetkös, typykkäni, juuri siitä syystä olenkin
täällä!

- Sinä — sinä Nicodem Luna? Laupias Jumala, kuka sinä sitten olet?
Miksi olet salannut minulta oikean nimesi? Miksi et ole sanonut
minulle, että olet ylhäinen mies?

- Siitä syystä, että sinun rinnallasi voin minä elää ainoastaan
inkognito? vastasi Nicodem halveksien.

- Inkognito? Mitä se on? Minä en tunne sitä sanaa.

- Ha, haa, en muistanut, että olet syntynyt sivistymättömistä
vanhemmista ja ettet sitte ole saanut mitään oppia. Joo, näetkös,
inkognito kutsutaan sitä, kun joku syystä tai toisesta on pakoitettu
salaamaan oikea nimensä ja ottaa toisen. Mutta jos välttämättömästi
tahdot tietää, kuka minä olen — no niin, saathan sinä sen kuitenkin
tietää tässä talossa, ett'ei nimeni ole Nicodem Luna ja ett'en ole
yksinkertainen metsästäjä, kuten sinulle vakuutin, vaan olen minä
Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli ja Serbian kuninkaan
Aleksanterin lanko.

Nicodem oli pelännyt, että siitä syntyisi hirmuinen raivon kohtaus, kun
Sylva saisi tämän tietää, sillä silloinhan hänelle selvenisi, kuinka
syvälle Nicodem oli hänet alentanut. Mutta — hän oli erehtynyt! Sylva
meni häntä vielä lähemmä, katsoi häneen suloisilla silmillään, jotka
uivat kyynelissä. Mutta hymy leikki hänen huulillaan ja hän sanoi
äänellä, jossa ilmeni totuus ja rehellisyys:

- Oi, kuinka iloinen olen, että sinä olet niin korkealla! Olen niin
onnellinen, että sallimus on vienyt sinut niin loistavalle paikalle!
Nyt, Nicodem, olen vielä ylpeämpi sinun rakkaudestasi, vaikk'en
valitettavasti voi rakastaa sinua enempää kuin ennen. Sillä minä olen
ensi hetkestä asti rakastanut sinua enemmän kuin kukaan nainen voi
tehdä.

Hän ei siis vieläkään aavistanut, minkä kuilun partaalla hän kulki!
Hän ei tahtonut vielä uskoa, että tämä mies oli ottanut hänet
leikkikalukseen ja että hän oli aikeessa heittää pois tämä leikkikalu,
kun oli väsynyt siihen.

Mutta Nicodem tahtoi tehdä asiasta lopun. Hän halusi päästä niin pian
kuin mahdollista takasin peliin, sillä, peijakas vieköön, tänäänkin oli
hänellä ollut huono onni, ja nyt tahtoi hän vihdoinkin voittaa takasin
panoksensa, jotka hän edellisenä yönä säännöllisesti oli menettänyt.

- Kun sinä nyt siis tiedät, kuka minä olen, alkoi hän uudestaan, ottaen
askeleen taapäin — niin voit itse nähdä, Sylva, ett'emme enää voi elää
yhdessä.

- Miksi? kysyi Sylva. — Eikö sinulla siis kuningatar Dragan veljenä
ole toimintavapautta? Etkö voi valita puolisoasi oman sydämesi
mukaan? Vie minut sisaresi luo, ja minä koetan kaikin tavoin ansaita
hänen rakkautensa ja kunnioituksensa. Minä lupaan sinulle, että teen
kaikki, mitä hänen silmistään voin lukea hänen haluavan. Ja minä
toivon, että hän sitte on tyytyväinen sinun vaaliisi. Ja hän pitää
sinua onnellisena, kun olet löytänyt vaimon, joka rakastaa sinua niin
rajattomasti.

Pilkkanauru pääsi nuoren upseerin huulilta.

- Sinä kuvittelet todellakin tuon kaiken hirmuisen yksinkertaiseksi,
sanoi hän huolettomasti — mutta minä voin vakuuttaa sinulle, ett'en
saisi olla minuuttiakaan enää upseerina ja että sisareni kerrassaan
kääntäisi minulle selkänsä, jos pyytäisin häntä tervehtimään sinua
kälynään.

- Olenko minä sitte tehnyt jotain pahaa? Voitko todistaa, että olen
tehnyt jonkun rikoksen? Enkö ole aivan tahtomattani tullut tuohon
viheliäiseen paikkaan? Ei, varmaankaan ei sisaresi suutu sinuun siitä,
että sinä minua rakastat.

- Hänen on peijakkaan vaikea käsittää asioita! sanoi Nicodem itsekseen.
— Minun täytyy hyökätä vahvemmilla aseilla.

Mutta nyt ei olekaan kysymys ainoastaan tästä, jatkoi Nicodem, joka
nyt päätti ryhtyä kaikista arkaluontoisimpaan keinoon — vaikka sinä
olisit aatelissukuakin, pikku Sylva, niin en voi salata sinulta, että
rakkauteni sinuun on loppunut. Meidän välimme täytyy katketa. Nyt se on
ohi!

- Ohi! toisti Sylva vapisevin huulin, tuijottaen Nicodemiin, kuin olisi
hänet herätetty unesta, eikä olisi vielä oikein valveilla.

- Niin, se on ohi! Minä palaan näinä päivinä Serbiaan, jatkoi Nicodem,
joka oli erittäin iloinen, että Sylva näennäisesti niin tyynenä oli
kuunnellut hänen viimeiset selityksensä. — Ja mitä sinuun tulee, niin
voit jäädä tänne eli mennä tiehesi, miten vaan haluat. Kuitenkin
neuvoisin sinua jäämään Wieniin, sillä täällä on sinulla aina tilaisuus
viettää erittäin mukavaa, hauskaa elämää. Tiedätkös mitä, ehkä voin
tehdä vielä jotakin hyväksesi. Minä esittelen sinut eräälle ystävälleni.

Sylva ei väräyttänyt kulmiaankaan. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos,
sillä ennen olivat ne olleet kuin kivettyneet. Mutta nyt käsitti hän
sen, mitä ei vielä vähää ennen ollut voinut ymmärtää. Hän käsitti
täydellisesti kaiken sen, mikä oli ollut oikeutettua sen nuoren rouvan
teossa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.

Jos Sylva olisi noudattanut ensimäistä sisällistä kehoitusta, niin
olisi hän kohta juossut tiehensä sanomatta sanaakaan tuolle kurjalle,
olisi juossut niin pian kuin jalat kannattivat. Mutta minne? Se olisi
ollut yhdentekevä.

Löytyy eräs laji epätoivoa, joka ei enää kysy päämaalia eikä keinoja
ja tämän nuoren tytön kurjuus oli joutunut sille asteelle, että se
meni epätoivonkin rajan yli. Minuutin ajan tuijotti hän Nicodemiin
voimatta lausua sanaakaan. Merkillistä, hän oli pitänyt Nicodemia niin
kauniina, oli rakastanut häntä kaikesta sydämestänsä. Ja kuitenkin —
kuitenkin näyttivät hänen kasvonsa nyt Sylvan mielestä inhottavilta
ja vääristyneiltä! Hän ei voinut itsekään käsittää, kuinka oli voinut
rakastaa tätä miestä. Eikä hän kuitenkaan poistunut, yhä seisoi hän
kuin kiinni kasvaneena samalla paikalla. Tällä hetkellä muisti hän ensi
kerran erään pyhän velvollisuuden, jonka luonto oli hänelle antanut.
Hän ajatteli sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla, sitä pientä
ihmisolentoa, jota hän ei vielä ollut nähnyt, jonka hän vaan tunsi ja
jota niin äärettömästi rakasti.

Nicodem ei vielä tiennyt siitä taivaallisesta siteestä, joka oli
kierretty heidän molempain välille ja joka ainakin Sylvalle näytti
olevan mahdoton katkaista. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista tämä
salaisuus Nicodemille, huomauttaa hänelle, kuinka lujasti hän oli
yhdistetty Sylvaan ja silloin hän varmaan näkisi hänet taas jalkainsa
juuressa ja kuulisi hänen katuvaisen rukouksensa.

- Sinä et siis enää minua rakasta, Nicodem! huudahti Sylva. — Ei,
ei, minä tiedän sen, sinä et rakasta minua, sinä olet itse äsken
sanonut minulle kylmin, sydämettömin sanoin. Mutta etkö sitte rakasta
lastasikaan?

Sylva laski varmasti, että kysymys tekisi hänet aivan tolkuttomaksi,
että tämä ilmoitus tekisi tyhjäksi kaikki, mitä heidän välillään oli
tapahtunut, mutta hän erehtyi, hän ei ollut vielä laskenut Nicodemin
ilkeyden syvyyttä.

- Lastani! huudahti hän. — Ovatko asiat sillä tavoin? Sinä olet — sinä
luulet — oh, rakkaani, ethän suinkaan luule, että minä otan todesta
tämän sinun ilmoituksesi.

Sylva alkoi itkeä kovasti.

- Tuhat tulimaista, elä nyt edes itke noin kovasti! Tahdotko
välttämättömästi, että muidenkin ihmisten pitää kuulla? Siivot ihmiset
sopivat sellaiset asiat keskenään. Näetkös lapseni, jos olet järkevä,
niin olen minä aina sinun hyvä ystäväsi, joka ei hylkää sinua.
Katsos, ota tämä rahakukkaro! Ei siinä tosin ole niin kovin paljoa,
sillä minulla on ollut pari päivää kirotun huono onni pelissä, mutta
rahat riittävät ainakin vuodeksi suojelemaan sinua hädästä. Kun olet
synnyttänyt lapsen, niin ilmoita minulle siitä! Minä en aijo jättää
sinua, vaan annan apua. Näin sanoen pudotti hän kukkaron Sylvan
polvelle. Onneton nuori nainen hyppäsi tämän kuullessaan ylös ja
viskasi luotaan ruskean, seteleillä täytetyn kukkaron, kuin olisi se
ollut inhottava, likainen tai myrkyllinen eläin ja huusi, tehden rajun
liikkeen:

"Jo riittää, jo on tarpeeksi häpeää, häväistystä ja valhetta! Ole
kirottu, kurja olento, kirottu kuolemaan saakka! Minä en rakasta sinua
enää, ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua, vihaan sinua
enemmän kuin kukaan nainen ennen minua. Me näemme vielä toisemme,
Nicodem Lunjevica, me näemme toisemme sellaisella hetkellä, jolloin
sinä saat minulle tehdä tiliä siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle!
Sen, että sinä nyt työnnät minut pois luotasi, häpäiset minua, sen
annan sinulle vielä anteeksi, mutta että olet teeskennellyt rakkautta
minua kohtaan, että olet kietonut kätesi ympärilleni ja vetänyt minua
sydämellesi, sitä en anna sinulle anteeksi, sentähden aion kerran
astua sinun eteesi, kun koston hetki on lyönyt! Minä menen, Nicodem
Lunjevica, jatkoi Sylva vihasta vapisevalla äänellä, samalla kun hänen
hento vartalonsa kohosi vielä korkeammalle ja jännitetyt silmänsä
loistivat kamalasti, — minä menen, mutta minä tulen vielä kerran
luoksesi — ja jos en sitä tekisi, jos kuolema tulisi sillä hetkellä,
jolloin minä synnytän lapseni — sinun lapsesi maailmaan, niin ole
varma, että kostaja ei jää tulematta, kostaja sellainen, joka rankaisee
kamalan rikoksesi silloin kun vähimmän odotat ja aavistat. Hyvästi,
sinä sydämetön mies, rakkaudeton mies, mies, joka kylmäverisesti olet
leikkinyt pyhimpäin tunteiden kanssa, joita ihmissydämessä asuu.
Hyvästi, ja vaikka Jumala antaisikin sinulle anteeksi sen, mitä minulle
olet tehnyt, niin en minä, vietelty, onneton Sylva, anna koskaan
sinulle anteeksi."

Nämä sanat lausuttuaan hyökkäsi Sylva ulos huoneesta. Hän ei katsonut
ympärilleen, riensi vaan kiireesti alas himmeästi valaistuja portaita.
Hänestä tuntui, kuin olisivat talon muurit syösseet hänen päällensä.
Pois — kauas pois! se oli ainoa ajatus, joka täytti hänen mielensä. Hän
joutui kadulle, kulki pitkän matkaa, harhaillen ympäriinsä keskellä
yötä ilman päämaalia, ilman mitään tarkoitusta. Ne, jotka tulivat häntä
vastaan, luulivat kai, että hän oli mielipuoli, joka oli karannut
hullujen huoneesta, kun hän horjui eteenpäin silmät kyyneleitä vuotaen,
kuolon kalpeus kauniilla kasvoillaan. Muutamat herrat koettivat
pidättää häntä, tahtoivat häntä puhutella, mutta Sylva repi itsensä
irti heistä, syöksyi eteenpäin ja katosi ensimäisessä kadunkulmassa.

Minne — minne aiot sinä mennä, onneton raukka! Kuinka olisi Sylva
voinut vastata tähän kysymykseen. Eihän hän tiennyt itsekään, minne
hän nyt pakenisi häpeäänsä pakoon. Hän hiipi kuin otus vieraassa,
tuntemattomassa metsässä, jolla ei ole koloakaan, mihin piilottautua ja
joka pelkää, että metsästäjä seisoo joka puun takana. Hänellä ei ollut
enää kotia, ei missään löytynyt hänelle paikkaa, jossa olisi voinut
pysähtyä ja levähtää.




NELJÄSKUUDELTA LUKU.

Kilpa-ajo hengen edestä.


Reki kiiti eteenpäin unkarilaisella pustalla [pusta = aro.]. Se oli
postireki, jota ajoi mitä viehättävin postiljooni, — Genia von Sandorf.

Mutta kuinka oli hän joutunut sinne?

Hypättyään ikkunasta oli hän kulkenut monta päivää ja yötä pitkin
maanteitä päästäkseen Serbiasta Unkarin kautta Wieniin. Eräänä
iltana oli hän tunnottomana vaipunut maahan erään pienen kylän luona
Buda-Pestin lähellä. Eräs postinkulettajan joukko löysi hänet ja otti
mukaansa. Ja kun heidän renkinsä karkasi, päätti Genia, ollakseen
joksikin hyödyksi, pukeutua miehen vaatteisiin ja niin tuli hänestä
— heidän nuori postiljooninsa. Ja nyt istui hän kuskipenkillä,
läiskyttäen piiskaansa hevosille.

Oli kylmä talviyö. Miljoonia tähtiä loisti tummalla taivaalla aivan
kuin olisi nyt ollut näiden seutujen ihana elokuun yö. Kuu vaelsi
hiljalleen rataansa ja peitti lumivalkean pustan sinivalkealla valolla,
joka pani lumen säteilemään kuin jalokivet ja antoi joka esineelle
satumaisen valaistuksen.

Postireessä oli yksi ainoa mies, joka näytti olevan rauhallinen
kauppamatkustaja. Hän näytti muuten nukkuvan. Reestä ei kuulunut mitään
ääntä ja kun Genia kerran katsoi pienestä lasiruudusta reen sisälle,
näki hän, että kauppias Naumann istui taapäin nojautuneena eräässä reen
nurkassa silmät kiinni, ja hurskas nunna nukkui istuallaan toisessa
nurkassa. Hän oli nähtävästi lukenut rukouksensa ennen maatapanoaan,
sillä rukouskirja oli vielä avoinna hänen polvillaan.

Geniakin alkoi hiukan väsyä, mutta hän voitti unen. Hän tiesi, ettei
hän saanut nukkua. Ei, postiljoonin täytyi pitää silmänsä auki! Vaikka
matkustajat antautuvatkin unelmiensa valtaan — niin on postiljooni
kuitenkin vastuunalainen niistä, joita hän kuljettaa. Mutta pian
hävisi kaikki väsymyksen tunne. Genian silmät tulivat taas kirkkaiksi.
Talviyö oli hänestä kaunis, se elähytti hänen sieluansa. Niin kauan kun
hän oli rouva Minkan, postimestarin rouvan luona hänen ummehtuneessa
huoneessaan, oli häntä vaivannut kuin jonkunmoinen painajainen. Jokin
levottomuus oli häntä siellä vallannut. Mutta nyt täällä äärettömällä
arolla, nyt laajeni hänen rintansa ja — oliko se pakkanen vai vapauden
tunne, joka sen teki — hänen verensä alkoi sykkiä voimakkaammin
suonissa, se tuli vilkkaammaksi ja voimakkaammaksi. Hänestä tuntui,
kuin olisi hän taas onnellinen kuten ennen.

Onnellinen? Voikohan hän olla onnellinen, kun Stefan ei ollut hänen
luonaan, Stefan Naumovitsch, se mies, jota hän rakasti, se mies, jonka
tähden hän kärsi tätä ääretöntä tuskaa, joka täytti hänen elämänsä?
Oi, hän oli niin kaukana! Mitä olisikaan hän antanut — tämä ajatus
tuli äkkiä hänen eteensä ja hyväili hänen sieluansa kuin länsituulen
puhallus keväällä — jos Stefan nyt olisi hänen luonansa ja hän saisi
istua hänen rinnallansa reessä. Jos siten saisi matkustaa rinnatusten
kauas, kauas pois, aina maailman ääriin saakka! Se olisi todellakin
onnea!

Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka lähellä Stefan oli,
eihän hän tiennyt, että Stefan oli tällä hetkellä reessä, vaikka
naamion peittämänä, jonka läpi Genia ei voinut nähdä.

Tämä kauppamatkustajaksi tekeytynyt oli näet Stefan Naumovitsch, jonka
piti kuningas Aleksanterin käskystä matkustaa Wieniin tarjotakseen
kuningas Milanille sovintoa ja pyytääkseen häntä palaamaan Serbiaan.
Genia oli erehtynyt luullessaan, että tämä matkustaja nukkui. Tosin
istui Stefan Naumovitsch silmät kiinni, mutta hän ei voinut nukkua.
Melkein koko matkan oli hänen sielunsa ollut alituisessa jännityksessä.
Toisinaan oli se ollut ilon, toisinaan surun vallassa.

Iloinen oli hän toivoessaan, että vihdoinkin kaikki tulisi taas
hyväksi Serbiassa, kun hänen toimenaan nyt oli kutsua kuningas Milan
maahansa, viedä pojan pyyntö isälleen ja siten raivata tietä sovintoon
entisen ja nykyisen kuninkaan välillä, mikä epäilemättä olisi suureksi
siunaukseksi koko onnettomalle Serbialle. Mutta surullinen tunne
valtasi Stefanin, kun hän ajatteli Geniaa. Missä oli hän?

Surullinen tunne valtasi Stefanin sydämen, kun hän ajatteli Geniaa.
Missä olihan? Missä oli hänen rakas tyttönsä, jolle hän oli omistanut
sydämensä korkeimmat, puhtaimmat tunteet. Mutta häntäkin lähestyi
mielikuvitus, ihmisten suuri lohduttaja ja hänkin ajatteli, kuinka
ihanata olisi kiitää Genian kanssa läpi Unkarin pustan. Hän katsoi
hurskasta nunnaa rinnallaan, vanhaa, inhottavaa nunnaa, joka oli niin
vastenmielinen matkatoveri, ja hän ajatteli, kuinka toisellaista olisi,
jos nyt Genia istuisi hänen sijallaan. Kuinka olisikaan hän pitänyt
hänen käsiään omissaan, kuinka hellästi olisi hän puristanut tytön
hienoja sormia, kuinka ottaisi hän hänet syliinsä, painaisi hänen
pienen päänsä rintaansa vasten, ja silloin — silloin saisivat hevoset
juosta niin nopeaan kuin tahtoisivat, vaikka maailman ääriin! Se olisi
todellakin onnea!

Mutta vihdoin vaipui Stefan Naumovitsch uneen. Luonto ei antanut
pahottaa itseään, se vaati osansa ja uni laskeutui hänen ylitsensä.
Ihmeellistä, unessa yhtyi hänen henkisten silmäinsä edessä kaksi
henkilöä yhdeksi — Genia ja nuori postiljooni, jonka kasvot hän oli
pimeässä vilahdukselta nähnyt. Se oli kai tuo ihmeellinen yhtäläisyys
nuoren postiljoonin ja Genian välillä, joka synnytti tämän unen.

Kuinka kauvan hän tällä tavoin makasi ei hän itsekään tiennyt, mutta
äkkiä herätti hänet huuto, aivan hänen korvansa vieressä, joka repäisi
hänet unestaan. Samalla kuuli hän särkyneen lasin helinän ja näki, että
lasiruutu lähinnä kuskilautaa oli lyöty rikki ulkoapäin.

Stefan Naumovitschin ensi ajatus oli, että joku onnettomuus oli
tapahtunut, sitte ajatteli hän ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään
harvinaisia Unkarin arolla ja tarttui nahkalippaaseen, joka hänellä oli
takin alla vasemmalla sivulla ja jossa oli komea revolveri. Mutta heti
sai hän tietää, että häntä häntä uhkasi vielä vakavampi vaara, sillä
postiljooni huusi hänelle:

- Jumalan tähden, mitä me teemme? Sudet ovat aivan kintereillämme!

- Sudet!

Stefan Naumovitsch ei olisi ollut serbialainen, varsinkin kun oli
tehnyt pitkiä matkoja Serbian ja Unkarin läpi, jollei hän olisi
tiennyt, että tämä ilmoitus sisälsi suuren vaaran. Kesän aikana eivät
sudet paljoa merkitse Unkarin arolla, sillä silloin on kaikkialla
runsaasti ravintoa. Korkeintaan tekevät ne silloin tällöin hyökkäyksen
lammaslaumaan, eivätkä paimen ja hänen koiransa kykene estämään niitä
kantamasta pois ja syömästä paria lihavata lammasta. Mutta ihmisiin
eivät ne silloin uskalla kajota, siihen ovat ne liian arkoja ja
ryhmysauvalla varustettu poikanen voi kesän aikana ajaa ne pakoon.

Mutta toista on talvella. Lumi peittää lakeudet, ja tuon äärettömän
kääriliinan alla on kaikki haudattuna. Sudella on nälkä, se ei löydä
mitään syötävää. Silloin käy tämä aron pelottava ryöväri tuhat kertaa
hirmuisemmaksi, kuten ihminen, jonka epätoivo pakottaa murhaajaksi.
Suurissa laumoissa kiitävät ne silloin yli aron, päästäen lyhyitä
huudahduksia, jotka jo kaukaa varoittavat ja pelottavat matkustajaa.
Voi sitä ihmistä, jonka susi silloin saavuttaa, hän on ehdottomasti
hukassa, sillä pedot panemat liikkeelle kaikki voimansa, ettei saalis
pääsisi heidän käsistään. Ne osoittavat takaa ajaessaan sellaista
tarmoa, joka on todellakin pelottava. Joka vuosi joutuu arolla
joukko ihmisiä susien uhriksi, eikä heistä sitte muuta löydetä, kuin
jyrsittyjä luita. Niin, meneepä susien verenhimo niinkin pitkälle, että
ne usein uskaltavat ihmisasunnoillekin ja monen köyhän majatalon isäntä
ja vieraat ovat joutuneet susilauman uhriksi.

Genia oli hyvään aikaan älynnyt takaa-ajajat. Ainoastaan se seikka,
että oli pysynyt valveilla, teki hänelle mahdolliseksi ilmoittaa
matkustajille vaarasta ja itse ryhtyä valmistaviin toimiin. Hänkin oli
ensin kuullut niiden käheän huudon, mutta kun ei hän niin tarkkaan
tuntenut pustaa, oli hän luullut, että jossain läheisyydessä oli
ihmisasunto ja että uskollinen talonkoira oli säikähtänyt hevosten
kulkusia ja alkanut haukkua. Sitte oli hän nähnyt ensin tumman ruumiin
liikkuvan valkoisella lumipeitteellä, ruumiin, joka äärettömällä
nopeudella riensi eteenpäin rekeä kohti. Taas oli hän luullut, että
se oli koira ja oli tarttunut ruoskan varteen. Mutta äkkiä oli hän
huomannut, että kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä samallaista
pitkää, laihaa, harmaanruskeaa ruumista tuli näkyviin reen takana.
Niin monta koiraa ei mitenkään voinut löytyä talon läheisyydessä.
Sitte tunsi hän tuulen mukana petoeläimen hajun ja nyt tiesi Genia
kyllä hyvin, mitä hänellä oli pelättävänä. Tuskassaan ei hän tiennyt
muuta keinoa kuin herättää kauppamatkustaja reessä. Tämä oli mies ja
kykeni auttamaan häntä taistelussa susia vastaan, sillä Genia oli
varma siitä, että hänen oli varustautuminen taisteluun. Vielä oli
hän kappaleen matkaa susia edellä, mutta nämä tulivat äärettömällä
nopeudella yhä lähemmä ja lähemmä. Ne riensivät kuin varjot yli
valkoisen lumipeitteen, niillä näytti kerrassaan olevan siivet, niin
hirmuisella vauhdilla lyheni matka reen ja ahnaiden petojen välillä.
Nyt alkoivat hevosetkin käydä levottomiksi. Nämä jalot eläimet tunsivat
verivihollisen olevan lähellä. Hevonen tietää, että sen on vaikea
välttää susia, jos ne kerran sitä hätyyttävät. Löytyy vain yksi keino,
jolla eläinparka voi pelastua, nimittäin se, että se juoksee nopeammin
kuin aron hyeena. Ja se on mahdollista ainoastaan silloin, kun on
tekemisissä ainoastaan muutamain susien kanssa.

- Sudet ajavat meitä! huusi Genia vielä kerran, kun Stefan Naumovitsch
ei heti vastannut. — Mitä me teemme pelastaaksemme itsemme?

Nyt käsitti Stefan kaikki tyynni ja nopealla liikkeellä veti hän
revolverin kotelosta.

- Meidän täytyy puolustaa itseämme, vastasi hän pienestä särkyneestä
ikkunasta. — Kuinka monta sutta siellä on?

- Minä en voi sitä niin varmaan sanoa, mutta luulen, että niitä on noin
kolmekymmentä.

- Kolmekymmentä sutta! Se on paljo! Mutta ei saa menettää rohkeutta.
Onko siellä sijaa teidän rinnallanne kuskilaudalla?

- Kyllä, vastasi Genia. — Minä väistyn hiukan, jotta tulee paremmin
tilaa.

- Sitte tulen minä heti luoksenne, sanoi Stefan. — Reen sisästä en
voisi ampua niin varmasti. Pysäyttäkää hetkeksi, jotta voin hypätä ylös!

- Mutta tämä pysähdys voi tulla vaaralliseksi meille, vastusti Genia.
— Jos menetämme puoli minuuttia niin se merkitsee samaa kuin menettää
kolmas osa siitä välimatkasta, joka on meidän ja susien välillä.

- Sitä ei voi auttaa, vastasi Stefan. — Pysäyttäkää, minä en menetä
turhaan sekuntiakaan.

Tällöin näytti nunna heränneen. Hän katsoi pelokkaasti huntunsa takaa
ja huusi vapisevalla äänellä:

- Mistä on kysymys, miksi pysähdyimme? Laupias Jumala, ei suinkaan
täällä ole ryöväreitä!

- Paljon pahempaa, hurskas sisar, vastasi Stefan — täällä on aron susia.

- Susia, huudahti nunna äänellä, joka selvästi ilmaisi, ettei hänellä
ollut ollenkaan kiire lähtemään maallisesta olotilasta taivaalliseen
kotiinsa. — Susia, pyhä isä taivaassa, me olemme hukassa! Pelasta
minut, pelasta minut, minä en saa kuolla!

- Elkää olko epätoivoinen, sisar, vastasi Stefan hymyillen. — Me
teemme ainakin parastamme, postiljooni ja minä. Pysykää te vaan aivan
tyyneesti reessä, minä nousen kuskilaudalle, jotta voin tehokkaammin
pitää susia kaukana ja ajaa ne pakoon.

Näin sanoen avasi hän reen oven, pujahti siitä ulos ja neljännes
minuutissa oli hän istuutunut Genian rinnalle kuskilaudalle.

Vaikka kaikki oli tapahtunut mitä suurimmassa kiireessä, oli Genian
pelko toteutunut, sillä paljon oli lyhennyt matka hevosten ja susien
välillä. Ja näytti siltä, kuin olisivat pedot huomanneet tämän,
sillä niiden ulvonta, joka nyt viilsi läpi hiljaisen yön, kuului
riemuitsevalta, se oli kuin verenjanoinen voittohuuto.

Merkillistä, nämä molemmat ihmiset olivat äsken uneksineet istuvansa
toistensa rinnalla ja rientävänsä hurjaa vauhtia eteenpäin yli
äärettömän tasangon. Ja nyt — nyt oli heidän unelmansa toteutunut,
eivätkä he siitä tienneet. Ei, he eivät aavistaneet, nämä ihmiset,
jotka istuivat aivan lähetysten, pelon ja kauhun vallassa, että he
vihdoinkin olivat tulleet yhteen. He antoivat kalliimpien hetkien,
jotka Jumala oli heille lahjoittanut, mennä käyttämättöminä ohi. Mutta
vaikka he olisivatkin olleet tietoisia siitä, että Jumala oli taas
johtanut heidät yhteen, niin eivät he kuitenkaan olisi voineet näiden
minuuttien aikana antautua hellyyden osoituksiin. Vaara uhkasi heitä.
Stefan painoi valeparran lujemmin leukaan ja poskille. Sitte kääntyi
hän ja katsoi taaksensa ja sivuille. Näin tarkastettuaan koko aseman
tuli hän huomaamaan, että se oli pelottava.

Kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi koko lumilakeuden hopeavalollaan,
näki hän selvästi, että siellä oli äärettömän suuri joukko aron susia,
jotka ajoivat rekeä sellaisella sitkeydellä, joka on juuri sudelle
omituista, kun se, nälän ahdistamana, vainuaa saalista ja panee
viimeisetkin voimansa saadakseen jonkun aterian.

Kuinka hirmuisilta näyttivät nämä ruskean harmaat pedot! Kuinka rajusti
ne hyökkäsivät eteenpäin reen takana, ottivat suuria hyppyjä ja
näyttivät tahtovan juosta kilpaa hevosten kanssa! Eräs jättiläissusi,
joka näytti olevan joukon johtaja, juoksi etumaisena. Se näytti tällä
hetkellä olevan noin kahdensadan askeleen päässä reestä.

- Kuulkaa nyt postiljooni, mitä minä sanon! sanoi Stefan Genialle. —
Kaikki tulee nyt riippumaan meidän hevostemme nopeudesta. Luuletteko,
että hevoset voivat kestää?

Genia ei ollut tähän asti paljoa välittänyt tallista eikä hevosista
sinä aikana kun oli ollut postimestarin rouvan tykönä. Mutta olihan
rouva Minka vakuuttanut hänelle, että ne olivat oivallisia eläimiä.
Sentähden vastasi hän:

- Minä luulen kyllä, etteivät hevosemme niinkään pian väsy.

- Niin, ja onhan meillä neljä hevosta reen edessä, jatkoi Stefan
miettiväisenä. — Ne juoksevat kyllä niin kauan, että sudet lopulta
väsyvät. Tosin ovat aron sudet tunnetut siitä, etteivät väsy niin pian,
eivätkä ne tahdo millään ehdolla luopua saaliistaan. Mutta meillä
ei ole muuta tehtävää kuin toivoa. Sanokaahan minulle, postiljooni,
emmeköhän voisi päästä johonkin majataloon? Löytyy kai joku paikka,
johon voimme pelastua?

Tämä kysymys pani Genian hämilleen. Hän ei ollenkaan tuntenut
pustaa, eikä ollut koskaan sen läpi matkustanut. Mutta hän muisteli
kerran kuulleensa talonpojan kertovan, että hänen täytyi ajaa koko
yö ennenkuin vihdoin tuli majataloon, jossa hän tavallisesti antoi
hevosten ja matkustajain hiukan levähtää, ja itse nautti aamiaisen.

- Majataloon, sanoi Genia epävarmalla äänellä — kyllä kai se tahtoo
sanoa, me tulemme ensimäiseen taloon päivän koittaessa.

- Päivän koittaessa! Siihen on vielä kauan! huudahti Stefan
kauhistuneena. Sitte otti hän kellonsa, heitti siihen nopean silmäyksen
ja huomasi, että kello oli kolme aamulla.

Mutta aamu oli ainoastaan ajanlaskun mukaan. Todellisuudessa oli siihen
vielä kauan aikaa. Tällä hetkellä oli vielä täysikuu taivaalla ja
kaikki tähdet loistivat.

Vasta auringon noustessa vetäytyvät nämä sudet luoliinsa eikä vielä
voinut sitä ajatellakaan.

- Kello on kolme, mutisi Stefan, huokasi ja pani kellon liivin taskuun.
— Luulen, ettemme voi toivoa auringon nousevan ennenkuin kuuden
tienossa. Siihen olisi siis vielä kolme tuntia. Mutta niin kauan voivat
hevosemme tuskin kestää.

Oletteko joskus ennen olleet tällaisessa seikkailussa? kysyi Stefan
sitte, katsoen syrjästä päin naapuriinsa.

- En koskaan, vastasi Genia. Minä en ole koskaan ennen ollut
tekemisissä susien kanssa.

- Mutta olettehan postimestarin poika, vai kuinka? Olette kai useinkin
kulettanut postia Buda-Pestiin?

Jos ei juuri tällä hetkellä olisi pilvi kulkenut kuun ohi, joten
tuli jokseenkin pimeä, olisi Stefan nähnyt tumman punan, joka nousi
postiljoonin poskille. Sillä Genia punastui ajatellessaan, että hänen
nyt täytyi valehdella. Mutta mitä voi hän muuta tehdä? Hänen täytyi
jatkaa näyttelemistään, ja postimestarin rouvan tähdenkin täytyi hänen
tehdä se. Muuten olisi hän saattanut tälle paljon ikävyyttä.

- Niin, minä olen postimestarin poika. Nimeni on Ferencz.

- Ja minun nimeni on Anton Naumann, vastasi nuori upseeri. — Kas niin,
nyt tunnemme toisemme. Tämä on hyvin omituinen esittely, kun on melkein
kuolema silmäin edessä.

Genia ei voinut pidättää huudahdusta.

- Kuolema silmäin edessä? Niin vaaralliseksi katsoi siis matkustaja
heidän asemansa.

Stefan oli säpsähtänyt kuullessaan sen huudon, joka pääsi Genian
huulilta. Hän muisti äkkiä, että hän kerran ennenkin oli kuullut
samallaisen huudon. Se oli silloin kun hän oli Genian kanssa "Zum
Bojaren" ravintolahuoneessa ja poliisi löi ovelle tahtoen päästä
sisälle. Merkillistä! Ei ainoastaan tämän nuoren postinkulettajan
kasvot vaan äänen sointukin muistutti hänen armaasta, kadonneesta
Geniastaan.

Stefan ei saanut ajatella loppuun tätä ajatusta, sillä samassa löi
Genia hevosia ja huudahti säikähtyneenä.

- Susi — herra, näettekö, että tuo jättiläissusi oli vähällä hypätä
hevosen päälle. Ja samassa antoi hän ruoskan suhista hevosen kohdalla,
josta syystä eläin, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, lähti
vielä raivokkaammin juoksemaan ja veti toverinsa mukanaan.

Se oli matkustajain onneksi, sillä sen kautta pääsivät he taas hiukan
edelle.

- Onko teillä aseita? kysyi Stefan äkkiä.

- Kyllä, minulla on kaksinkertainen pistooli. Tässä se on!

- Hyvin vanhanaikainen ase, sanoi Stefan heitettyään siihen silmäyksen.
— Sillä ette paljo saa aikaan. Mutta minä olen paremmin varustettu.

Näin sanoen veti hän esille ameriikkalaisen Colt-revolverin, jossa oli
viisi panosta.

- Näettekö, sanoi hän — tällä voin ampua viisi laukausta aivan
perätysten. Ladatkaa kuitenkin aseenne sillä minä luulen, että meidän
täytyy valmistautua taisteluun.

Taistelu susien kanssa näytti nyt olevankin välttämätön, sillä jo
muutamain sekuntien kuluttua ilmestyivät eläimet hevosten rinnalle.
Sudet näyttivät olevan äärimäisyyteen asti raivostuneet, kun eivät
päässeet hevosiin käsiksi. Mutta hevoset vapisivat niin pian kun sudet
tulivat niiden läheisyyteen. Heidät valtasi samallainen kauhu, jonka
joka eläin tuntee, kun voimakkaampi vihollinen on lähellä.

- Minä luulen, sanoi Genia, että tekisimme parhaiten, jos ampuisimme
tuon suuren suden. Ainakin pääsisimme siitä vapaaksi.

- Ei, sanoi Stefan, minä en ammu, ennenkuin se on aivan välttämätöntä.
Sillä jos kerran olemme alkaneet ampua, niin saamme olla varmat,
että petojen raivo tulee kymmenkertaiseksi ja niiden nopeus puolta
suuremmaksi. Siten pääsisimme tosin hiukan edelle siksi aikaa kun sudet
repisivät ja söisivät kaatuneen toverinsa. Mutta se ei paljoa auttaisi.
Ei, minä olen yhä sitä mieltä, että hevosten nopeudessa on meidän
pelastuksemme.

Sill'aikaa kiiti reki eteenpäin yli lumi-aavikon. Tuntui melkein siltä,
kuin ei se olisi koskenutkaan maata, sellaisella nopeudella lensi se
eteenpäin. Kuolontuskan kiduttamat hevoset ponnistivat viimeisetkin
voimansa päästäkseen susia pakoon. Mutta pustan sudet hyökkäsivät
samoin sellaisella voimalla, kuin olisivat pahat henget niitä ajaneet,
ja kammottavalta kuului niiden ilo-ulvonta, kun ne huomasivat tulleensa
ajajia lähemmä.

- Eikä missään taloa näkyvissä, josta voisimme toivoa turvaa! mutisi
Stefan, jonka tutkiva katse harhaili yli lakeuden. — Oi, tämä pusta on
paljon pahempi kuin valtameri; siellä voi toki silloin tällöin kohdata
jonkun laivan, jonka purjeen tai savun haaksirikkoinen saa nähdä.

- Me voimme kuitenkin pitää itseämme onnellisina, vastasi Genia, että
meillä on edes kuutamo. Tämä ajo olisi paljon hirmuisempi pimeässä!

- Päinvastoin, vastasi Stefan, silloin voisimme toivoa, että pedot
eivät meitä näkisi. Ei, nyt täytyy meidän vapautua tuosta roistosta.
Kas, nyt on se tarttunut takimaiseen hevoseen — nyt on se jo etumaisen
hevosen vieressä ja koettaa hypätä ja tarttua sen kurkkuun!

Stefan kohotti revolveria. Hän tähtäsi ja samassa kun susi taas koetti
iskeä terävät hampaansa hevoseen kiinni, välähti revolveri, laukaus
kuului ja ammuttuna syöksyi peto maahan. Hevoset juoksivat kuoliaaksi
ammutun eläimen yli, vapisten pelosta. Mutta pakenevien takaa kuului
kolmikymmenkertainen ulvonta. Sudet repivät kuolleen toverin kerrassaan
kappaleiksi ja vahvimmat heistä varasivat itselleen parhaat palat.

Täten pääsivät pakolaiset taas hiukan edelle. Mutta se oli vaan hyvin
vähän ja pian olivat sudet taas kintereillä. Sillä tuskin olivat ne
saaneet nielaistuksi ne lihapalat, jotka niiden oli onnistunut anastaa,
ennenkuin kaksinkertaisella vauhdilla alkoivat ajaa rekeä. Päästyään
kerran veren makuun, tahtoivat ne lisää, nyt alkoivat ne haluta
ihmisverta.

Tehdäkseen hämmennyksen täydelliseksi, käyttäytyi hurskas nunna reessä
siten, että luuli hänen tulleen hulluksi. Vasta Stefanin revolverin
laukaus oli tehnyt hänelle selväksi vaaran suuruuden. Vasta nyt tiesi
hän oikein, mistä oli kysymys. Hän alkoi reessä huutaa, itkeä, ulvoa
ja valittaa, eikä ne sanat, jotka hän päästi, suinkaan kuuluneet
hurskailta, pikemmin kuuluivat ne suden ulvonnalta. Hän kirosi Jumalaa
ja ihmisiä.

- Voi, jos en olisi suostunut lähtemään näin vaivaloiselle matkalle!
Minä olen hyväntahtoisuuteni uhri. Hän, joka lähetti minut tähän
vaaraan, istuu nyt kauniisti palatsissaan ja minä — minun täytyy tällä
hirmuisella arolla joutua susien saaliiksi!

- Palatsissaan!? sanoi Stefan kysyen postiljoonille. Hurskaalla
nunnalla näyttää olevan erittäin ylhäisiä tuttavuuksia.

- Hän tarkoittaa kai johtajatartaan, joka on määrännyt hänet
matkustamaan Buda-Pestiin. Ja palatsilla tarkoittaa hän arvattavasti
luostaria, jossa johtajatar on turvassa. Luostarithan ovat tässä maassa
rakennetut palatsin muotoon.

- Niin, kyllä kai se niin on, vastasi Stefan.

- Minä en tahdo kuolla! kuului yhä reestä. Minä en tahdo kuolla!
Postiljooni, ampukaa, ampukaa petoja! Ampukaa ne kaikki tyyni! Teidän
täytyy pelastaa minut! Minä en ole maksanut rahojani, jotta joutuisin
täällä susien syötäväksi! Kääntykää! Ajakaa takaisin kotiin! Eikö
täällä ole mitään taloa läheisyydestä? Missä on poliisi? Taivaan
Jumala, tuo susien ulvonta tekee minut hulluksi!

- No tyyntykäähän toki hiukan! huusi Stefan hänelle rikotusta
ikkunasta. — Mehän olemme samassa vaarassa kuin tekin!

- Se ei kuulu minuun! huusi hurskas sisar. — Jokainen on itseään
lähinnä.

- Oivallinen lausunto nunnan suusta! huomautti Stefan, joka
pelottavasta asemasta huolimatta ei voinut pidättää nauruaan. —
Siitä nähdään, minkä arvoinen ulkonainen hurskaus todellisuudessa
on. Vakavina hetkinä, varsinkin kun elämä on kysymyksessä, hajoaa
saippuakupla.

Mutta nyt ei ollut Stefanilla ja Genialla enää aikaa välittää
nunnan ulvonnasta, valituksista ja raivosta, sillä vaara kasvoi
joka silmänräpäys. Muutamat sudet olivat päässeet reen luokse, ne
piirittivät sen ja koettivat estää hevosia juoksemasta. Muutamat
hyppäsivät rekeä vastenkin, tarttuivat portaaseen, joka johti
kuskilaudalle ja antoivat siten laahata itseään mukana. Genia löi
ruoskalla ympäriinsä ja antoi monelle sudelle läimäyksen juuri kun tämä
aikoi hypätä jonkun hevosen päälle. Susi juoksi silloin pois, kuten
pelkuri koira ja hevonen oli hetkeksi välttänyt vaaran.

Genia oli sopinut seuralaisensa kanssa, ett'ei tämä ampuisi ennenkuin
se olisi aivan välttämätöntä. Mutta sekin hetki tuli.

- Nyt ei auta muu, meidän täytyy käyttää ampuma-aseitamme. Tähdätkää
hyvin, Ferencz! Pitäkää sutta tarkasti silmällä ja säästäkää
patrooneja, sillä me tarvitsemme ne kaikki! Suokoon Jumala, että meillä
olisi niitä paljon enemmän, kuin mitä meillä on! Oletteko valmis?

- Odottakaa hetkisen! vastasi Genia, laski ruoskan vierelleen, otti
kaksinkertaisen pistoolinsa ja asettui ampumaan.

- Te näytte olevan tottunut aseita käsittelemään, sanoi Stefan.

Genia olisi voinut kertoa, että hän isänsä puutarhassa oli usein
ampunut maaliin ja että isä oli usein leikillään sanonut, että hän
ampui paremmin kuin joku keisarillinen ampuja.

- Kaikki on siis selvänä! Me tähtäämme noita molempia petoja, jotka
näyttävät kiusaavan etumaisia hevosia — te ammutte oikeanpuolista, minä
vasemmanpuolista. Yks' kaks' kolme!...

Kaksi laukausta pamahti. Mutta Stefan oli tällä kertaa ampunut syrjään.
Hänen luotinsa oli lentänyt suoraan yli suden pään. Genia sitävastoin
oli varmalla kädellä kaatanut vihollisensa. Kuului käheä huuto ja susi
syöksyi suin päin maahan.

- Nyt hevosta selkään! käski Stefan. — Tästä saamme taas hiukan
huoahdusaikaa.

Genian ei tarvinnut ollenkaan lyödä hevosia. Ne juoksivat niin paljon
kuin voivat pelastaakseen oman elämänsä. Hevoset tiesivät hyvin
hyvästi, että sitte vasta heille kävisi huonosti, jos he päästäisivät
sudet päällensä.

Stefan ja Genia ampuivat lakkaamatta ja varsinkin nuoren upseerin
colt-revolveri sai aikaan ihmeellisen hävityksen susilaumassa. Mutta
he olivat tähän asti pitäneet susien lukua pienempänä. Niitä oli
enemmän kuin kolmekymmentä. Heistä näkyi siltä, kuin ei vainoojien luku
ollenkaan vähenisi. Muutamat sudet ottivat oikeita jättiläishyppyjä,
kuin olisivat ne tahtoneet hypätä reen katolle ja Genia, joka oli
heittänyt nopean silmäyksen ylöspäin, huomasi kauhulla, että erään
suden oli onnistunut kiivetä reen päälle. Hän oli vähällä mennä
tainnoksiin kauhusta. Pedon avoimesta kidasta kävi ulos niin hirmuinen
löyhkä, että hänen oli melkein mahdoton sietää sitä. Hän näki suden
veristävät silmät, terävät hampaat, punaisen, nälkäisen kielen — tuon
hirmuisen näyn vaikutuksesta oli hän vähällä pudota kuskilaudalta.
Hän tahtoi huutaa, mutta ei voinut. Hän ei voinut huomauttaa Stefania
tästä suuresta vaarasta, sillä tämä oli juuri ottamassa henkeä eräältä
sudelta, joka oli hypännyt erään oikeanpuoleisen hevosen selkään.
Päälle päätteeksi oli hänen pistoolinsa lataamaton, eikä sitä tällä
hetkellä voinut ladata. Susi katsoi häneen ilkeästi ja viekkaasti. Se
oli käden pituuden matkan hänestä. Ensi hyökkäyksellä saattoi se päästä
häneen kiinni ja repiä hänet palasiksi.

Mutta siitä huolimatta ei Genia kokonaan menettänyt malttiaan. Hän
otti patruunan ja pisti toiseen pistoolin piippuun. Sitte suuntasi
hän pyssyn niin, että luodin, joka aina sattui oikeaan, täytyi mennä
keskelle suden kitaa. Tämä oli vielä samassa odottavassa asemassa.
Genia laukaisi. Samassa hyppäsi susi, heittäytyi alas reen katolta ja
hyökkäsi suoraan nuoren valepukuisen tytön kimppuun. Genia ei ollut
kai sattunut oikeaan, hänen kätensä oli kai vapissut ja siten oli hän
ampunut harhaan. Genia tunsi uuden voimakkaan hyökkäyksen, joka oli
vähällä pudottaa hänet alas istuimelta. Hän olisi epäilemättä pudonnut
alas kuskilaudalta keskelle ulvovaa susilaumaa, joka heti olisi repinyt
hänet kappaleiksi, joll'ei eräs satunnainen seikka olisi estänyt tuota
hirmuista tapahtumaa.

Nahkainen jalkapeite, joka oli pingoitettu polvien päälle suojelemaan
alaruumista lumelta ja sateelta, ylettyi ylös vyötäisille saakka ja
kun nyt susi heittäytyi hänen ylitsensä ja hän kaatui suulleen, piti
jalkapeite häntä ylhäällä, niin että ainoastaan pää ja yläruumis olivat
eteenpäin kumartuneet. Siitä huolimatta olisi hän kuitenkin ollut
hukassa, jollei susi olisi hyökännyt liian suurella voimalla. Tämä
voima oli niin suuri, että peto lensi eteenpäin Genian yli, putosi
hevosten väliin ja joutui reen alle, joka kiiti suden ruumiin yli.

Tällä hetkellä oli Genia siis pelastettu. Mutta yhden suden sijasta
tuli nyt kymmenen, jotka tahtoivat Geniaa saaliikseen. Pedot
huomasivat, että ihmisruumis oli ollut lähempänä heitä kuin ennen. Ne
juoksivat repiäkseen kokonaan tämän ruumiin pois reestä.

- Apua, apua, ähkyi Genia. — Jumala taivaassa, minä olen hukassa!

Toinen huuto vastasi hänen huutoonsa. Se oli Stefan Naumovitschin.

Nyt vasta huomasi tämä, kuinka hirmuisessa vaarassa nuori postiljooni
oli ja heti päätti Stefan panna oman elämänsä uhriksi toverin tähden,
jonka kanssa hän tähän asti oli jakanut kaikki vaarat. Hän laukaisi
revolverinsa viisi kertaa perätysten.

Täten kaatoi hän maahan kaksi sutta, pelästytti toiset sudet ja
tarttui samalla Genian riippuvaan ruumiiseen. Hän kierti kätensä hänen
ympärilleen ja veti hänen yläruumistaan vähitellen ylöspäin, kunnes
hänen päänsä vähitellen tuli Stefanin oman pään tasalle.

- Minun on teitä kiittäminen hengestäni, huudahti Genia. — Oi, miten
hirmuisesta kuoleman vaarasta te minut pelastitte. Nyt olisivat sudet
jo repineet minut palasiksi, jos ette te olisi tullut avukseni!

Kului jonkun aikaa, ennenkuin Stefan Naumovitsch saattoi vastata
nuorelle postiljoonille.

Stefan tuijotti häneen ihmettelevin katsein, sitte siveli hän kädellä
silmiään ja pudisti päätään.

Ei, ei, se ei voi olla niin, mutisi hän itsekseen, se on vaan erehdys —
se on vaan muisto, joka synnyttää minussa niin outoja ajatuksia. Sitte
kääntyi hän Geniaan ja vastasi hänelle:

- Kuinka voitte panna mitättömälle asialle niin suuren merkityksen?
Olihan se velvollisuuteni ja te olisitte varmaan tehnyt minulle samalla
tavoin.

- Aivan varmaan, herrani, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan hänen
äänensä, vuorostaan säpsähti. — Mutta minulla ei olisi ollut voimaa
eikä mielenmalttia niin pian tulla teidän avuksenne.

Mutta tämä olikin kaikki, mitä hän ennätti sanoa, sillä sudet vaativat
taas kaiken hänen huomionsa.

Hevosten oli nyt juostava yli pienen kukkulan, joita on arolla siellä
täällä. Eläimet eivät mitenkään voineet juosta tässä mäessä yhtä
nopeaan kuin ennen ja sitäpaitse olivat ne kovin rasittuneet. Ne
hiljensivät siitä syystä vauhtiansa, mutta se näytti tulevan niiden
turmioksi. Sillä tuskin olivat sudet, jotka eivät nytkään näyttäneet
ollenkaan menettäneen notkeuttaan, huomanneet tämän, kun ne uskalsivat
tehdä uuden hyökkäyksen.

Stefanin ja Genian kuulat tappoivat monta sutta. Mutta tällä kertaa
eivät ne voineet estää, että kaksi jättiläissutta heittäytyi erään
hevosen päälle. Genian huulilta pääsi kauhun huuto. Hevonen syöksyi
kumoon, ja pitkä, hirnuva kuolonhuuto, jonka se päästi, ilmaisi,
että sudet olivat jo verisessä työssään. Ne olivat lyöneet hevosen
kurkkuun, eräs niistä oli terävillä hampaillaan repinyt valtasuonen
hevosen kaulassa ja ahnaasti nuoli se nyt punaista verta, joka purskui
kuolinhaavasta. Hätyytetty hevonen oli kaatuessaan vetänyt mukanaan
toisenkin hevosen, joka juoksi sen rinnalla eikä tätäkään voitu
enää pelastaa. Stefan ampui tosin revolverillaan kuoliaaksi vielä
kaksi sutta, mutta niitä jäi vielä kylliksi paljon jälelle, jotta ne
saattoivat tehdä matkustajain aseman pelottavan vakavaksi.

- Nyt tai ei koskaan meille ehkä onnistuu pelastua, sanoi Stefan
Genialle. Sudet ovat repimässä molempia hevosia. Meillä on siis kaksi
vahingoittumatonsa hevosta jälellä. Jos meidän onnistuu päästä irti
kuolleista hevosista ja jatkaa matkaamme näillä molemmilla, niin
pääsemme hyvän matkaa edelle.

- Mutta, sanoi Genia — päästäksemme irti kaatuneista hevosista täytyy
meidän hypätä alas kuskilaudalta. Meidän täytyy katkaista hihnat ja
siitä voisi helposti koitua sen surma, joka uskaltaisi mennä sitä
tekemään.

Stefan oli silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, sitte pudisti hän
päättäväisesti päätänsä.

- Sama se, sanoi hän — meidän täytyy koettaa, vaikk'ei se
onnistuisikaan. Sillä jos emme tee tätä koetta, niin olemme varmasti
hukassa. Jos meidän taas onnistuu päästä irti kuolleista hevosista,
niin on meillä ainakin mahdollisuus pelastua. Mutta ette te, ystäväni,
tee tätä uhkarohkeata tekoa, sanoi Stefan liikutetulla äänellä — te
olette nuori ja elämä on edessänne — minä olen meistä vanhempi, minun
velvollisuuteni on panna elämäni alttiiksi.

Näin sanoen nousi hän, heitti takasin jalkapeitteen ja laittautui
hyppäämään alas kuskilaudalta.

Silloin valtasi Genian äkkiä ihmeellinen tunne. Hän ei voinut saada
selville, miksi hänen sydämensä kutistui kokoon, miksi hän äkkiä
tunsi sellaista tuskaa ajatellessaan, että tämä rohkea mies, joka
oli pelastanut hänen oman elämänsä, nyt menettäisi oman elämänsä,
jonka tähden hänen koko ruumiinsa vapisi. Ehdottomasti ojensi hän
kätensä, tarttui sen miehen käteen, joka oli nimittänyt itseään Anton
Naumann'iksi ja huusi rukoilevalla äänellä:

- Ei, elkää tehkö sitä, sehän olisi Jumalan kiusaamista. Minä pyydän
teitä, kuolkaamme ennemmin kaikki yhdessä, — kaikkityyni! Teillä ei ole
mitään velvollisuutta uhrautua meidän tähtemme, eikä teillä ole siihen
oikeuttakaan! Minä pyydän teitä, elkää menkö!

Taas säpsähti Stefan Naumovitsch, taas katsoi hän nuoreen postiljooniin
liikutettuna, tutkien, kuin ei hän olisi voinut tunkeutua ulos
ajatusten sekamelskasta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa,
mutta sitte huudahti hän kiireesti:

- Ei, sen täytyy tapahtua. — Kuulkaa, Ferencz, sen täytyy tapahtua!
Onko teillä veistä mukananne?

Genia vei käden laukkuun, joka riippui sivulla postitorven alla ja otti
sieltä heti suuren veitsen.

- Se on terävä, sanoi Stefan, joka tunnusteli terää — se on hyvä siihen
tarkoitukseen ja kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa:

- Heti kun minä olen hypännyt alas, pidätte te minun revolveriani
valmiina, se on ladattu. Pitäkää sillä petoja kaukana minusta! Minä
kiiruhdan, sillä jokainen minuutti, jonka menetän, voisi aiheuttaa
kuolemani.

Veitsi kädessä hyppäsi Stefan sitte reestä. Kaikeksi onneksi olivat
sudet syömässä hevosia, joten ne eivät huomanneet häntä. Hän lähestyi
niin kiireesti kuin mahdollista hihnoja, joilla oli sidottu etumaiset
hevoset takimaisiin ja leikkasi ne poikki.

Tuskasta vapisten katseli Genia hänen jokaista liikettään. Siinä teki
hän ensiksi sen havainnon, että tällä kauppiaalla oli harvinaisen
jalorakenteinen vartalo, että hän oli hoikka ja hyvä ryhtinen, ei
ollenkaan kauppiaan näköinen, joka kulkee etukumarassa huoliensa
painamana, hänen käytöksessään oli jotain niin tavattoman ylhäistä,
jotain aatelista, kerrassaan sotilaallista. Ja hänestä näytti melkein
siltä, kuin ei se yksinkertainen, porvarillinen takki, joka oli Anton
Naumannin yllä, olisi tehty hänelle, vaan että loistava sotilaspuku
olisi paljon paremmin sopinut tähän kauniiseen vartaloon.

Naumovitsch kääntyi ympäri kiivetäkseen takasin kuskilaudalle. Hän oli
iloinen siitä, että kaikki oli mennyt niin onnellisesti.

Silloin, samalla hetkellä, jolloin hän jo oli asettanut jalkansa
portaalle ja oli aikeessa nousta ylös, päästi hän läpitunkevan huudon.
Eräs susi oli takaapäin hypännyt hänen selkäänsä ja oli juuri iskemässä
hampaitaan hänen niskaansa. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen oli
Naumovitschin henki vaarassa, sillä nyt laukaisi Genia viisi kertaa
perätysten ja viiden kuulan lävistämänä syöksyi peto takaperin ja
kieritteli maassa verissään.

- Nyt olemme kuitit! huudahti Naumovitsch samalla kun hän, vähän
kalpeampana kuin ennen, istuutui Genian rinnalle kuskilaudalle — nyt
olette te pelastanut elämäni. Minä en kiitä teitä sanoilla, nuori
ystäväni, sillä sanat eivät paljon merkitse tällaisessa tapauksessa,
mutta — me molemmat tulemme muistamaan tämän yön ja sen muistot sitovat
katkeamattoman siteen välillemme!

Näin sanoen ojensi hän Genialle kätensä — tämä laski kätensä hänen
käteensä. Silmänräpäyksen istuivat he siinä käsi kädessä ja katsoivat
liikutettuina toistensa silmiin. Mutta nyt ei ollut aikaa hukata.
Naumovitsch tarttui itse ohjaksiin ja osoitti heti olevansa oivallinen
kuski. Molemmat hevoset, jotka vielä olivat reen edessä, juoksivat
rajusti. — Naumovitsch oli laskenut aivan oikein. Sillä reki pääsi
huomattavasti eteenpäin, kun sudet jäivät syömään ateriaansa. Ne söivät
kylliksensä kaatuneiden hevosten punaista lihaa ja Genia hengitti jo
helpommin kuin olisi hän päässyt kauheista tuskista, silloin — teki hän
sen havainnon, että sudet olivat lähteneet uudestaan takaa ajamaan.
Tämä takaa-ajo tuli vielä kiivaammaksi kuin ennen. Saatuaan verta
maistaa, olivat sudet joutuneet raivoihinsa ja sen lisäksi saaneet
voimia ja kestävyyttä. Ne eivät tahtoneet, kuten näytti, päästää
käsistään inhimillistä saalistaan ja koettivat kaikin tavoin päästä
lähelle rekeä. Niin jatkui rajua ajoa kuutamossa keskellä yötä, elämän
ja kuoleman ajoa. Yhä lähemmä tulivat sudet, uudelleen kokoontuivat
vaaran pimeät pilvet pakenevien pään päälle, uudelleen muuttuivat
Stefanin piirteet vakaviksi ja Genian suloisissa kasvoissa kuvastui
kuoleman pelko.

Silloin pääsi Genialta äkkiä ilohuuto.

- Tuolla — tuolla! huusi hän, osoittaen toisella kädellään erästä
kaukana olevaa pistettä — Näettekö tuolla — talo — majatalo!

Stefan kohotti päätään, hänen piirteensä selkisivät, sillä todellakin
näkyi tuolla kaukana talo, joka ei ollut maalaistalo, ehkä oli se
neljännespenikulman päässä, aivan yksin arolla, kuten unohdettuna tien
vieressä, mataloita kuusia ympärillä, talo, joka kuutamossa näytti
melkein aaveentapaiselta.

Mutta vaikka Stefan ja Genia olisivat tienneetkin, että talo oli
asumaton, olisivat he koettaneet kaikin tavoin päästä sinne. Sillä
heidän takanaan oli kuolema — tuskallinen, julma kuolema.

- Eteenpäin, kiltit hevoseni! huusi Genia. — Kestävyyttä, nyt täytyy
pelastaa teidät ja meidät!

Hän kiihoitti hevosia samalla kun Stefan höllitti ohjaksia. Hevoset
olivat ymmärtäneet, mistä oli kysymys ja he ponnistivat viimeisetkin
voimansa. Reki näytti tällä hetkellä venheeltä, jota myrskytuuli
kulettaa yli aaltojen, mutta vielä enemmän oli se ilmapallon näköinen,
joka kulkee ilmassa korkealla maasta. He tulivat yhä lähemmä majataloa.
He eivät tosin nähneet sieltä mitään valoa, joka olisi ystävällisesti
loistanut heitä vastaan, ei ketään ihmistä, joka olisi voinut ottaa
heitä vastaan ja sanoa heidät tervetulleiksi, eivät he kuulleet mitään
ääntä, hiljaa, yksinään ja hyljättynä oli talo siinä keskellä pustaa.
Mutta se oli kaikissa tapauksissa talo, jota muurit ympäröivät ja jossa
oli katto suojana, talo, jossa he voivat tuntea itsensä turvatuiksi.

Sudet olivat nyt melkein saavuttamaisillaan reen. Pedot näyttivät
ymmärtävän, että heidän uhrinsa olivat pääsemässä pakoon. Ne kokosivat
voimansa viimeiseen hyökkäykseen. Ne nykivät jo hevosten jalkoja ja
ainoastaan Genian tarmokkaat ruoskan iskut pedoille antoivat hevosille
vähän huoahdusaikaa. Reki kiiti nyt mäkeä alas ja matkustajat voivat
selvästi nähdä majatalon. Ilokseen huomasivat he, että suuri portti oli
selki seljällään.

Tällä hetkellä eivät ollenkaan ajatelleet, että tämä oikeastaan oli
omituinen seikka, mikä tavallisissa oloissa olisi pannut heidät
epäilemään. Eihän missään taloissa ole portit auki keskellä yötä. Mutta
ketäs täällä tarvitsi pelätä näin kaukana arolla? Eihän siellä ollut
varkaita pelättävänä, tuskinpa niitä oli pitkän matkan päässäkään.

- Menkäämme tuonne! huudahti Genia. — Siellä olemme pelastetut.

- Niin, jos meidän vaan onnistuu sulkea suuri portti, ennenkuin sudet
ehtivät saada meidät kiinni, vastasi Stefan. — Mutta luulen, että
muutamat hyvin tähdätyt laukaukset voivat muutamiksi minuuteiksi pitää
niitä kaukana ja niitä minuutteja täytyy meidän käyttää hyväksemme.

Stefanin revolveri pamahti, luodit suhisivat susien ympärillä ja
tappoivat yhden niistä samalla kun reki kiireesti suhahti portista
majatalon pihalle.

- Alas kuskilaudalta, portti kiinni jälkeemme! huusi Stefan
Naumovitsch, joka oli jo hypännyt maahan.

Genia seurasi häntä niin kiireesti kuin voi, ja molemmat juoksivat
suurelle portille.

Heidän elämänsä riippui muutamista sekunneista. — — — — —




VIIDESKUUDETTA LUKU.

Hän pakenee omaa onneansa.


Portit lyötiin kiini ja Stefan kiiruhti työntämään eteen raskasta
rautatankoa, joka oli kiini toisessa portin puoliskossa. Sitte heitti
hän tutkivan silmäyksen muureille. Nämä olivat tosin muutamin paikoin
käyneet huonoiksi, mutta ne olivat sentään tarpeeksi korkeat, jotta
saattoivat pitää susia loitolla.

Sitte horjui Stefan takasin portilta, sillä hän tunsi nyt, että
hänenkin voimansa olivat pettämäisillään.

Reki oli keskellä pihaa, edessä valjastetut hevoset; nämä läpiväsyneet
eläinparatkaan eivät toivoneet muuta kuin päästä lepoon.

Mutta miten oli nuoren postiljoonin käynyt? Vihdoin huomasi Stefan
Naumovitsch nuoren matkatoverinsa, joka oli niin urhoollisesti auttanut
häntä taistelussa susia vastaan.

- Oiva nuorukainen! sanoi Stefan itsekseen. — Todellakin on hän suuri
sankari, hän ei ole pelännyt silmänräpäystäkään ja vaikkakin hän olisi
kärsinyt todellisia kuolontuskia, ei hän ole niitä näyttänyt, vaan on
toiminut, kuten minä itsekin olisin tehnyt. Minun täytyy toki lausua
hänelle muutamia sanoja kiitokseksi, minun täytyy puristaa hänen
kättänsä, tuota niin ihmeen pehmoista kättä.

Hitaasti meni Stefan Genian luo, joka vielä seisoi liikkumattomana
pihalla. Mutta ennenkuin Stefan ennätti lausua hänelle sanaakaan,
syöksyi tämä ääntä päästämättä maahan ja makasi suorana hänen jalkainsa
juuressa.

- Hän on pyörtynyt! huudahti Stefan kauhistuneena kumartuen maassa
makaavan ruumiin puoleen. — Eipä se todellakaan ole ihmeellistä, sillä
minäkin olin vähällä mennä tainnoksiin, kun vaara oli ohi. Ja minä,
lisäsi hän itsekseen, olen kumminkin mies ja sotilas!

Nuoren miehen laita on huonosti. No, minä menen hakemaan vettä hänelle,
vielä parempi, jos saan viiniä, niin tulee hän kai pian tuntoihinsa.
Mutta hurskaalla sisarella näyttää olevan vahvemmat hermot, sanoi
Stefan Naumovitsch nähdessään, kuinka reen ovi avattiin ja vanha nunna
hyppäsi ulos.

- Olemmeko turvassa nyt? olivat hänen ensimäiset sanansa. — Olemmeko
onnellisesti päässeet vaarasta? Oi, herrani, se oli hirmuinen yö.

- Niin, se oli todellakin hirmuinen yö, vastasi Stefan, joka vaan
puoliksi kääntyi nunnan puoleen, sillä hänen mieltään kiinnittivät
ainoastaan nuo kauniit, kalpeat kasvot, jotka hän näki kuutamossa
jalkainsa juuressa.

Ei paljoa puuttunut, ett'emme menettäneet kaikkia hevosiamme ja
ett'eivät pedot meitä kaikkia repineet palasiksi.

- Niin, se on ennen kuulumatonta, vakuutti nunna. — Minä valitan ihan
varmaan viranomaisille. Täällähän voi henkensä menettää. Mutta olkaa
hyvä, herrani, ja hankkikaa minulle lasi vettä ja sitte sänky.

- Kyllä, mutta ettekö näe, vastasi Stefan, — että minun huolenani on
ennen kaikkia herättää henkiin tämä postiljooni parka, joka makaa tässä
pyörtyneenä. Olisittepa vaan nähnyt, kuinka urhoollisesti hän taisteli
meidän puolestamme, niin varmaan ymmärtäisitte, ett'en minä nyt voi
jättää häntä.

- Menkää, hyvä herra, puhuttelemaan talon väkeä, pyysi hurskas sisar
vähän suopeammalla äänellä, niin minä sill'aikaa vartioin nuorta
miestä. Hän on vaan pyörtynyt ja on taas pian jaloillaan. Muuten
pitäisi tuon pikku veijarin vähän hävetä. On olevinaan mies ja pyörtyy
tuolla tavoin.

Mutta se on sentään liian paljon sanottu!

Näin sanoen heitti Stefan katkeran, nuhtelevan silmäyksen puhujaan.

- Hurskaalla sisarella ei näy olevan rukouksistaan huolimatta paljon
sydäntä, ja kiitollisuutta tuntee hän varmaan vielä vähemmän.
Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että hän ainoastaan postiljoonin
urhoollisuuden ja ehkäpä myös minun toimeni kautta on välttänyt
kuoleman. Mutta tällä hurskaalla naisella ei ole sanaakaan kiitokseksi,
hän ajattelee vaan itseänsä. Hän näyttää olevan oikea egoisti, joka ei
paljoa välitä lähimmäisistään.

Siitä huolimatta ei Stefan voinut eikä tahtonut laiminlyödä sitä
kohteliaisuutta, jota mies on velvollinen osoittamaan naiselle. Hän
lupasi mennä sisälle ja pyytää lasin viiniä, jos hurskas sisar jäisi
siksi aikaa pyörtyneen luo ja auttaisi häntä siinä, missä voi.

- Te olette varmaan perehtynyt sairaan hoitoon, sanoi hän nunnalle.
Tehkää siis hänelle kaikki, mitä voitte.

Näin sanoen kääntyi Stefan ja meni, noustuaan muutamia portaita,
eräälle ovelle, joka vei sisälle. Hän koputti ovelle, mutta sisällä oli
kaikki hiljaa ja vaikka hän useita kertoja uudisti koputuksensa, ei
avattu ikkunaa, eikä kuulunut ihmisääntä.

- Mitäs tämä tahtoo sanoa? mutisi Stefan. — Kun kaikki käy ympäri, niin
ei taida ovikaan olla lukossa.

Eikä se ollutkaan, vaan avautui helposti, kun Stefan kovasti painoi
salpaa. — Hän astui sisälle. Siellä oli syvä pimeys kaikkialla. Mutta
avattuaan vielä yhden oven, tuli hän huoneeseen, jota kuu valaisi. Tämä
oli aivan tyhjä ja jos Stefan katsoi minne tahansa, ei hän nähnyt muuta
kuin paljaita seiniä.

- Hyvä Jumala, tämäkö on nyt koko ilo! huudahti Stefan alakuloisena.
— Luulee tulevansa ihmisten luo ja löytääkin hyljätyn talon, josta
näyttää tulevan hyvin huono yösija. Kuinka vanhalta ja ränsistyneeltä
täällä näyttää. Siitä on varmaan hyvin kauvan, kun ihmiset ovat
astuneet näillä lahonneilla lattioilla. Seinät eivät näytä enää olevan
vedenpitäviä ja ikkunoista on lumi tuiskunnut sisään peittäen lattiat
tuuman paksuudelta.

Sitte huomasi hän tulisijan, joka oli niinikään rappeutuneessa
kunnossa, eikä tuhassa ollut tietysti vähintäkään hehkua.

- Sama se, sanoi Stefan Naumovitsch, tarkastettuaan perinpohjin koko
rappeutuneen talon — minä kannan tänne sen poikaparan. Täällä saa hän
ainakin jossain määrin suojaa pakkasta vastaan ja tuolla on vähän
olkia, joista voi laittaa hänelle sijan. Se hurskas sisar on vaan
epämiellyttävä vastus, mutta häntäkään ei sovi jättää oman onnensa
nojaan. Onnettomuudessahan täytyy aina olla yksimielisiä.

Muutamia minuutteja myöhemmin oli Stefan Naumovitsch uudestaan pihalla
ja ilmoitti nunnalle mitä oli löytänyt talosta.

Tämä alkoi uudestaan loppumattoman moite- ja valitusvirren, mutta
Stefan keskeytti hänet ankarasti:

- Lopettakaahan toki tuo hävytön valitus! Teidän täytyy mukautua
kohtaloonne ja saatte olla varma siitä, että tämä meidän avuton
asemamme ei kestä kauempaa kuin huomisaamuun. Silloin voimme taas
lähteä tästä talosta.

- Entäs sudet! vaikeroi nunna.

Sudet eivät tee meille pahaa päivällä. Ainoastaan yöllä uskaltavat
ne hiipiä esille piilopaikastaan. Ensi yöhön mennessä olemme kyllä
löytäneet jonkun asutun majatalon, ja viimeisellä asemalla ennen
Buda-Pestiä vietämme seuraavan yön. Minä saan kyllä nuoren postiljoonin
toipumaan tähän niin pian kun herää tainnoksistaan. Ihmisraukka, kuinka
hänen laitansa on, eikö hän ole tullut vielä tuntoihinsa?

- Ei, vastasi nunna — hän ei liikuta jäsentäkään, hänen hengityksensä
näyttää lakanneen.

- Hänen täytyy ennen kaikkia saada apua! sanoi Stefan.

Näin sanoen nosti hän liikkumattoman ruumiin maasta ja kantoi sisälle.
Hurskas sisar seurasi perässä.

- Täällä täytyy meidän laittaa niin mukavaa kuin mahdollista, sanoi
Stefan, kun he olivat päässeet sisälle. Tuossa on olkia, siihen voitte
itsenne ojentaa.

Tätä ei tarvinnut sanoa hurskaalle sisarelle kahta kertaa. Hän raapi
kokoon parhaat oljet, mitkä näki ja heittäytyi ähkyen pitkälleen,
kääri pitkän, mustan kaapun ympärilleen ja käänsi kasvot seinään päin,
voidakseen nukkua niin pian kuin mahdollista.

- Oivallinen sydän, sanoi Stefan ivallisesti. Sairasparasta ei hän
välitä mitään. Mutta sitä enemmän ajattelen minä häntä ja pidän hänestä
huolta. Sitte laskeutui hän polvilleen postiljoonin viereen, katseli
häntä tarkkaan ja kuiskasi.

- En koskaan ole nähnyt jalompia kasvoja. Kuinka ihmeellisesti, nämä
kasvot vetävät minua puoleensa! Nytkin, vaikka silmät ovat kiinni, näen
minä yhtäläisyyden, joka jo ensi hetkestä minua viehätti ja samalla
niin tuskallisesti vihloi. Genia, niin Genia, ne ovat aivan hänen
kasvonsa. Oh, kuinka voi kaksi ihmistä olla niin yhdennäköiset!

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän pidätti, sillä hän
katsoi, ett'ei hänellä ollut oikeutta antautua muistojensa valtaan.
Ennen kaikkea piti hänen ajatella, kuinka saisi sairaan henkiin.

- Takki auki! sanoi Stefan itsekseen. — Se on ensimäinen tehtävä ja
sitte herää hän kyllä henkiin.

Hän avasi napit postiljoonin takista, avasi takin auki ja tarttui
paitaan avatakseen senkin, niin että rinta tuli vapaaksi vaatteiden
painosta.

Mutta silloin tapahtui jotain merkillistä. Stefan Naumovitsch kiskaisi
kätensä takaisin, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hänen silmänsä
laajenivat ja saivat omituisen loisteen.

- Onkos tämä unta? Jumala taivaassa, tämä nuori postiljooni ei ole
sitä, mitä näyttää olevan! Hän on tyttö, kuiskasi hän.

Stefan Naumovitschille oli se aivan selittämätöntä. Hän ei voinut
käsittää, mikä oli saattanut Genian postiljooniksi pukeutuneena
tekemään matkan aron yli. Mutta sama se, hänelle oli kylliksi tietää,
että se oli Genia.

Tieto siitä teki hänet niin onnelliseksi, ett'ei hän voinut pitkään
aikaan tehdä muuta, kuin antaa katseensa levätä noilla rakkailla
kasvoilla, jotka nyt alkoivat saada elon punaa. Stefan näki, että Genia
pian heräisi tunnottomuudestaan. Kiireesti, mutta varovasti pani hän
takin kiinni.

Samassa avasi Genia silmänsä. Hän loi katseensa ihmetellen ja
säikähtyneenä mieheen, joka oli polvillaan hänen vieressään. Hän
näytti koettavan saada selville, kuinka oli tähän asemaan joutunut ja
mistä se tuli, että hän oli sillä tavoin maassa aivan tuntemattomassa
ympäristössä. Mutta pian sai hän muistonsa takaisin, ja huudahtaen
hyppäsi hän ylös ja seisoi pystyssä.

Omituista kyllä, oli hänen ensi ajatuksensa se, että hänen
valepukunsa takaa oli ehkä huomattu todellisuus sill'aikaa kun hän
makasi tunnottomana maassa. Hieno puna peitti hänen kasvonsa, kun
hän ajatteli, ett'ei ollut muutamien minuuttien aikana itse voinut
vartioida salaisuuttaan.

Mutta Stefan Naumovitsch päätti pakottaa hänet itsensä tunnustamaan,
että oli Genia ja että oli valepuvussa. Sentähden kysyi hän
ystävällisellä äänellä:

- No, nuori ystäväni, onko nyt parempi? Te pyörryitte, kun vaara oli
ohi, mutta sehän on aivan luonnollista. Nyt voitte kumminkin tyyntyä.
Me olemme tosin täällä vaan pienessä, rappeutuneessa majatalossa, mutta
susista olemme vihdoinkin päässeet erillemme. Kun aamu taas koittaa,
jätämme tämän ikävän paikan ja jatkamme matkaamme.

- Entä hevoset? kysyi Genia, joka heti ajatteli velvollisuuttaan pitää
huolta herransa omaisuudesta.

- Ne seisovat kyllä tuolla pihalla, mutta me toimitamme ne heti katon
alle, sillä tässä näkyy löytyvän tallikin, joka on rakennettu yhteen
talon kanssa. Teillä on kai mukananne ruokaa hevosille?

- Kyllä, sitä on kyllä mukana, vastasi Genia. — Ja nyt annatte kai
minulle anteeksi, jos heti lähden täyttämään velvollisuuttani siinä
suhteessa.

- Niin, se on oikein, lausui Stefan — niin täytyy hyvän postiljoonin
ajatella, ensin hevoset ja sitte hän itse.

Genia otti muutamia askelia ovea kohti, mutta tuskin oli hän vielä
päässyt sen luo, ennenkuin hän äkkiä tunsi jonkun kietovan kätensä
hänen ympärilleen ja vetävän häntä rajusti sykkivää sydäntänsä vastaan.

- Oi Jumalani, mitä tämä on? huudahti hän. — Herra, mitä te ajattelette?

- Pois teeskentely! huudahti Stefan liikutetulla äänellä, samalla kun
hän lempeällä väkivallalla repäisi postiljoonin hatun hänen päästänsä
ja heitti sen maahan. — Luuletko todellakin, että sinä voit enää
ilvehtiä rakkauden tarkkain silmäin edessä? Minä näin heti, että sinä
olit valepukuinen tyttö ja rakastan sinua kaikesta sydämestäni.

Hän piti Geniaa niin kovasti kiinni, ett'ei tämä voinut kiskoa itseänsä
irti hänen käsistään, vaikka hän koetti sitä kaikilla mahdollisilla
keinoilla. Genia rupesi pelkäämään ja änkytti melkein raivoissaan:

- Herra, jos te todellakin olette huomannut salaisuuteni, niin on
se hyvin epäritarillisesti tehty, että käytätte hyväksenne minun
hädänalaista asemaani! Päästäkää minut, tai meille käy huonosti
molemmille.

Mutta Stefan päätti panna hänet koetukselle, vaikka hän oli jo varma
asiastaan, ett'ei Genia antaisi rakkauttaan tuntemattomalle.

- Kuule tyttö, mitä minulla on sanottavaa sinulle! sanoi hän päästäen
Genian käsistään, mutta pitäen kumminkin hänen käsiänsä omissaan. —
Minä olen kauppias Wienistä ja lisään vielä, että olen rikas kauppias.
Minulla on kaunis talo Wienissä, enkä ole vielä koskaan sitonut itseäni
mihinkään naiseen, vielä on sydämeni vapaa valitsemaan sen, minkä
sydämeni käskee.

- Olkaa hyvä ja päästäkää minun käteni! pyysi Genia vapisten. — Ja
jos olette kunniallinen ja hienotunteinen mies, niin ette puhu mitään
siitä, mitä näitte.

- Näetkös tyttö, jatkoi Stefan — kohtalo kulettaa ihmiset yhteen.
Minä puolestani en olisi koskaan voinut uneksiakaan, että minä tällä
matkallani Wieniin löytäisin kohtaloni. Sillä sen minä sanon sinulle,
että sinä olet minun kohtaloni ja minä olen oppinut rakastamaan sinua.
Muuten olemme taistelleet toistemme rinnalla yhteisessä vaarassa
ja sellainenkin yhdistää ihmisiä lujemmin toisiinsa. Jos sinä siis
voit rakastaa minua hiukan, niin anna minulle kätesi takasin ja tule
vaimokseni!

Nyt repi Genia itsensä irti hänestä ja otti muutamia askelia taapäin
päättävästi ojentaen vartalonsa.

- Te olette puhunut minulle rehellisesti ja avonaisesti, herra,
huudahti hän sitte liikutetulla äänellä. — Minä koetan myös puhua
yhtä rehellisesti ja avonaisesti teille. Minäkin tahdon uskoa, että
te olette kunniallinen ihminen, joka ei tahdo syöstä viatonta tyttöä
turmioon. Mutta kuitenkaan en voi vastata teidän rakkauteenne. Minä
vakuutan teille, ett'en voi sitä, vaikka olisitte kymmenen kertaa
rikkaampi kuin olette ja vaikka olisin teille sata kertaa suuremmassa
kiitollisuuden velassa henkeni pelastuksesta, kuin nyt olen.

- Oh, siinä suhteessa olemme kuitit! huudahti Stefan. — Minä olen
pelastanut sinun elämäsi ja sinä minun. Meillä ei ole toisillemme
mitään velkaa. — Varmaa on, ett'en minä, ilman teidän tarmokasta
apuanne, olisi voinut pelastua susien kynsistä ja ilman teitä makaisin
nyt rikkirevittynä arolla, jatkoi Genia. Mutta vaikka tietäisinkin,
että tämä on nyt kohtaloni, niin en voi kuitenkaan rakastaa teitä,
herra, ei, minä en voi koskaan sitä tehdä!

- Ja miksi et, miksi et voi rakastaa minua? kysyi Naumovitsch, joka
olisi mieluimmin juossut Genian luo ja suudellut häntä. — Etkö siis
ollenkaan pidä minusta, vai ehkä on sinulla, kun kaikki käy ympäri, jo
sulhanen?

Tämän kysymyksen kuullessaan alkoi Genia kiivaasti vapista ja hänen
päänsä painui rajusti aaltoilevaa rintaa vasten.

- Ahaa, nyt näen, että osasin ihan naulan päähän, huudahti Naumovitsch.
— Eikö niin, etkö ole jo antanut pois sydäntäsi?

- Kyllä, herra, sydämeni ei ole enää omani, vastasi Genia surullisella
äänellä. — Ja vaikka rakkauteni on onneton, niin täyttää se koko
sydämeni. Se on oleva rikkauteni, elämäni koko sisältö, aina viimeiseen
hengenvetooni asti.

- Ja miksi ei rakkautesi ole antanut sinulle onnea? kysyi Stefan
liikutetulla äänellä. — Minä en ainakaan voi kuvitella, että maailmassa
löytyisi miestä, joka ei pitäisi itseänsä onnellisena omistaessaan noin
komean ja hurmaavan tytön rakkauden.

- Ah herra, se on liian pitkä ja surullinen tarina, jotta sitä voisin
teille kertoa, huudahti Genia. — Minä pyydän teitä, säästäkää minua
uudelleen repimästä auki tätä aina verta vuotavaa haavaa!

- Onko se unkarilainen, jota rakastat? kysyi Stefan Naumovitsch
kiireesti. — Onko hän köyhä mies? Kun minä nyt kerran pidän niin paljon
sinusta, voisin ehkä auttaa teitä, jotta voisitte mennä naimisiin.

- Ei, herra, meitä ei voi auttaa kukaan maan päällä, ehk'ei Jumalakaan
taivaassa. Se on vanha juttu sydämestä, joka antautuu toiselle ja
tämä sydän —. Ah, se on paljon parempi, että vaikenen, olkaa hyvä ja
päästäkää minut, jotta minun ei tarvitse enää puhua tästä, joll'ette
tahdo, että minun täytyy sulaa kyyneliin.

- No, jos minä nyt sanoisin sinulle, sanoi Stefan äkkiä muuttuneella
äänellä, — että minä — voin pyyhkiä sinun kyyneleesi!

- Te — ei herrani, se ei ole teille mahdollista.

- Entä jos minä nyt sanoisin sinulle sen nimen, jolle olet pyhittänyt
koko elämäsi, jolle kuuluu jokainen sydämesi lyönti, kuten hänenkin
kuuluu sinulle!

Harvinaisen aavistuksen valtaamana seisoi Genia kuten kiveksi
muuttuneena. Äkkiä huudahti hän rajusti, ojensi torjuen molemmat
vapisevat kätensä ja huudahti:

- Herra, ette tekään ole se, joka näytätte olevan! Teidän äänenne
kuului niin tutulta joka kerta, kun kuulin teidän puhuvan. Herra,
armahtakaa minua, elkää leikkikö enää kanssani! Kuka olette ja mitä
tahdotte minulta? Oi herra, säälikää minua!

Silloin ei Stefan Naumovitsch voinut kestää. Nopealla liikkeellä repi
hän pois irtonaisen parran, heitti pois valetukan ja ojensi itsensä.
Hän oli taas hoikka upseeri, siinä seisoi Stefan Naumovitsch Genian
edessä.

- Stefan! huusi hän sellaisella äänellä, kuin olisi sydän tahtonut
irtaantua juuriltaan — Stefan — sinä — sinäkö se olet! Oh, tämä on
liikaa!

Näin sanoen horjui hän, kuin olisi hän taas pyörtymäisillään, jonka
tähden Stefan juoksi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. Hän
painoi Genian pään hellästi rintaansa vasten ja painoi huulensa hänen
huuliinsa. Huokaus nousi Genian rinnasta. Mutta äkkiä riuhtasi hän
itsensä irti Stefanin syleilystä ja riensi ikäänkuin paeten ikkunan
luo. Tässä ikkunassa ei ollut ollenkaan lasia, eikä se ollut myöskään
suljettu minkäänlaisella rautahäkillä. Sammal ja köynnöskasvit
kasvoivat paljailla muurin seinämillä.

- Genia! huudahti Stefan vapisevalla äänellä, kaihoten ojentaen kätensä
hänen puoleensa. — Genia, armaani, miksi pakenet minua?

- Ja miksi houkuttelet minua, Stefan Naumovitsch? vastasi Genia
äänellä, joka tuntui hänestä itsestään niin vieraalta, ett'ei hän
tuntenut sitä omakseen. — Miksi tahdot tehdä minut vielä kurjemmaksi,
kuin jo olet tehnyt minut?

- Minäkö tehnyt sinut kurjaksi — oi Jumalani, tyttö, jos niin on asian
laita, niin ei se ole ollut minun syyni, sillä minä — minä olen aina
rakastanut sinua ja uskollisesti, ikävöiden odottanut sitä hetkeä,
jolloin minun suotaisiin sinua nähdä, sulkea sinut syliini ja sanoa
sinulle, että olet minulle rakkain maailmassa, Genia von Sandorf, ja
että sinun täytyy tulla omakseni, minun rakkaaksi vaimokseni.

Genian huulilta pääsi sydäntäsärkevä nauru.

- Sinä valehtelet Stefan Naumovitsch! huudahti hän sitte. Minua
sinä et tahdo vaimoksesi. Oi, minä olen liian halpa, jotta sinä
korottaisit minut vertaiseksesi! Toiselle olet sinä tarjonnut nimesi,
hänen rinnallaan tahdot sinä kulkea läpi elämän, hänelle puhut sinä
rakkaudesta, hänen kättänsä sinä pyydät. Mene siis ja notkista polvesi
tuon toisen jalkain juuressa, jatkoi Genia, äänessä kamala sointu,
käskevästi viitaten kädellään. — Mene ja ole uskollinen hänelle
ja vietä hänen rinnallaan onnellista elämää! Unohda onneton Genia
parka ja unohda, että löytyy tyttö, joka sinun tähtesi on kadottanut
äitinsä rakkauden ja vanhempainsa kodin, tyttö, joka rakkautensa
tähden sinuun on tullut kodittomaksi! Unohda, että maan päällä löytyy
Genia von Sandorfia ja nauti kylliksi tuon toisen suuteloista ja
siitä rikkaudesta ja vallasta, jonka hän sinulle antaa! Sillä se
— se on kuitenkin lopullinen päämääräsi Stefan Naumovitsch, sinä
tahdot tulla mahtavaksi tämän avioliiton kautta. Ha, haa, ehkäpä
ovat katseesi suunnatut jo Serbian kuningaskruunuun, ehkä uneksit
jo kruunusta, joka kerran on koristava päätäsi. Hyvä, viimeinen
toivomukseni sinun suhteesi on tämä: Elköön tämä kruunu tulko sinulle
orjantappurakruunuksi, elköötkä ne kyyneleet, joita minä sinun tähtesi
vuodatan, polttako sinua kuin hehkuvat hiilet!

Tuskin oli Genia lausunut nämä sanat, kun hän hyppäsi ikkunalaudalle.
Siinä näki Stefan hänet vielä muutamien sekuntien ajan ja kun hän
katseli tuota viehättävää vartaloa kädet ristissä ja silmät taivaaseen
luotuina, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi niitä mestarien veistämiä
kuvapatsaita, jotka esittävät rukoilevia enkeleitä.

- Genia! huusi Stefan äänellä, joka kuului rukoilevalta ja samalla
vakuuttavalta. — Genia, jää luokseni! Se ei ole totta. Minä olen
rakastanut vaan sinua, en ketään muuta kuin sinua, Genia —

Genia oli äkkiä kadonnut ikkunasta. Hän oli hypännyt alas
ikkunalaudalta, joka ei ollutkaan erittäin korkealla, ja Stefan, joka
syöksyi ikkunan luo ja kumartui pitkälle häntä katsoakseen, näki,
kuinka armas tyttö lensi pimeään yöhön, joka vielä peitti aron mustilla
siivillään.

Masentuneena vaipui Stefan tuolille, joka oli ikkunan vieressä.
Tässä istui hän kuitenkin ainoastaan muutamia sekunteja, mutta tällä
lyhyellä ajalla lensi tuhansia ajatuksia hänen aivoissaan. Oliko tämä
kaikki vaan pahaa unta, vai oliko se todellakin Genia, joka sillä
tavoin oli lausunut hänelle sanoja, joiden sisällön hän vaan puoliksi
ymmärsi? Oliko hänen puheessaan ylipäänsä mitään ajatusta, vai oliko
se vaan sairaalloisen mielikuvituksen tuotetta? Kuinka — eikö Genia
ollut puhunut, että hän rakasti toista? Toista, — hän, joka oli niin
uskollisesti kantanut Genian kuvaa sydämessään ja joka niin monena
unettomana yönä oli ikävöiden ojentanut käsiänsä hänen sielunsa
silmissä väikkyvää Genian kuvaa kohti. Ja kuka olisi sitte tämä toinen?
Hän puhui jostakin, joka voisi tuoda mukanansa valtaa ja rikkautta!
Turhaan vaivasi Stefan päätänsä, sillä hänelle kävi, kuten niin monasti
muutenkin elämässä tapahtuu, sitä, mikä oli lähinnä, ei hän ajatellut,
nimittäin että Genia olisi voinut viitata hänen kuninkaan puolesta
tekemäänsä kosintaan Helene Lunjevicalle. Mutta olihan Stefan hänelle
kuitenkin puhunut rakkaudesta!

Hän kävi muistossaan läpi viimeisten viikkojen ja kuukausien
tapahtumat, eikä muistanut minuuttia, ei sekuntiakaan, jolloin hän
olisi ajatellut toista tyttöä. Se oli siis kokonaan erehdys, jonka
nojalla Genia repi itsensä irti hänestä, hylkäsi hänen rakkautensa ja
pakeni häntä kuin jotakin rikoksellista. Stefan luuli menettävänsä
järkensä, kun ei hän voinut löytää selitystä Genian käytökselle.
Mutta tällä hetkellä ei hän vielä tuntenut koko sitä tuskaa, jonka
hän sitte tunsi Genian kadotettuaan, sillä hän luuli pian löytävänsä
hänet. Ehkä oli hän vaan piilottautunut talon läheisyyteen! Ehk'ei hän
ollut juossut niin kauas arolle! Eihän ollut mahdollistakaan, että
hän olisi voinut mennä kauas. Ollen yksin ja jalkasin, ei hän voinut
harhailla niin kauas tällä hirvittävällä unkarilaisella lakeudella,
jonka kauhut hän tänä yönä oli oppinut hyvin tuntemaan. Ainoastaan
epätoivoinen ihminen, sellainen, joka kulki itsemurhan aikeissa,
saattoi tehdä sellaista. Sillä hän saisi vaeltaa penikulman toisensa
jälkeen, päivästä päivään tapaamatta vierasvaraista taloa. Tällä
lumen peittämällä lakeudella ei ollut mitään suojapaikkaa, ei ruokaa
eikä juomaa ollut siellä saatavana, ei mitään, mitä ihminen tarvitsee
voidakseen elää. Ja että Genia olisi voinut antautua sellaiseen
vaaraan, sitä ei Stefan voinut uskoa.

Hän riensi ulos huoneesta ja alkoi etsiä Geniaa läheisyydestä. Hän
huusi häntä nimeltään pimeässä, huusi kaikilla rakkauden hellillä
nimillä, mutta — vastausta ei kuulunut — kaikki oli hiljaa, juhlallisen
hiljaa hänen ympärillään.

Etsittyään ja huudettuaan häntä pitkän aikaa, koettaen tehdä kaikki,
mitä ikinä ihminen voi, kääntyi hän toivottomana takasin vanhaan,
yksinäiseen majataloon.

Genia oli ja pysyi poissa. Hän oli paennut kauas, kauas arolle, ja nyt
saattoi olla jo monen peninkulman matka hänen ja Stefanin välillä.
Stefan värisi ja hikoili ajatellessaan kaikkia niitä vaaroja, joihin
rakas tyttö saattoi joutua. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nyt vasta
kadottanut Genian, kuin tulisi hänen nyt vasta surra häntä kuolleena
siitä hetkestä lähtien, jolloin Genia vapaaehtoisesti oli repinyt
itsensä irti hänestä. Sillä siihen asti oli hän ainakin toivonut, että
Genia oli elossa ja rakasti häntä, mutta nyt — vaikka hän välttäisikin
kaikki aron vaarat, vaikka hän tulisikin elävänä tuolta lumilakeudelta,
niin ei se Stefania hyödyttäisi. Olihan Genia sanonut hänelle ikuiset
hyvästit, oli antanut takasin hänen sydämensä ja rakkautensa ja ottanut
omansa pois.

Syvän toivottomuuden tunne valtasi Stefan Naumovitschin. Hän vaipui
kiviportaille, jotka veivät majatalon ulko-ovelle. Pää käden varassa
katseli hän kuun valaisemaa maisemaa.

Sill'aikaa kun tämä lyhyt, mutta sisältörikas näytelmä näyteltiin
rakastavaisten kesken, nousi hurskas nunna vuoteeltaan heti Genian
paettua ja Stefanin lähdettyä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat
vääristyneet ja asentonsa muistutti petoeläintä, joka valmistuu
hyökkäykseen. Valkoinen huivi, joka muutoin peitti kasvojen alaosan,
oli luiskahtanut alas ja paljasti vanhat, ryppyiset ja inhottavat
kasvot. Näiden kasvojen lihakset olivat äärimmäisyyteen asti jännitetyt
ja viheriän harmaat silmät välähtivät kamalasti, kun tuo ilkeä akka
kuiskasi käheästi:

- Tärkeitä salaisuuksia — ha, haa, sepä oli hyvä saada tietää! Tuo
valepukuinen kauppias on siis Stefan Naumovitsch ja postiljooni on
hänen rakastajansa, Genia von Sandorf. Siitä täytyy minun puhua
kuningatar Dragalle, sillä — nyt olemme saaneet selville, ketä tuo
kaunis Stefan Naumovitsch rakastaa. Mutta miksi on tämä Genia von
Sandorf pukeutunut postiljooniksi? Mutta ottakoon kuningatar Draga
itse siitä selvän. Hänellä on kylliksi palkattuja urkkijoita, joiden
avulla hän kyllä pääsee asian perille. Mutta se, mikä minusta on paljon
tärkeämpi kuin Stefanin rakkausjuttu, josta Draga yksin voi olla hiukan
huvitettu, sillä hän oli korviaan myöten rakastunut nuoreen upseeriin,
on kysymys:

- Mitä on Stefan Naumovitschilla tekemistä Wienissä ja miksi menee hän
sinne valepuvussa? Onko hän lähtenyt Belgradista, vaikk'ei hänellä ole
lomaa? Mutta voihan kuningas antaa hänelle kuinka pitkän loman tahansa,
sillä hän on kerrassaan ihastunut kauniiseen ajutanttiinsa. Kuningas
on varmaan itse lähettänyt hänet, niin, niin se on varmaa. Minulla ei
siis ole muuta tehtävää kuin ottaa selko, miksi kuningas on lähettänyt
ajutanttinsa Wieniin, ajatteli täti Eufemia.

Sillä, kuten lukija jo lienee arvannut — nunna oli Dragan vanha
täti. Draga oli näet lähettänyt hänet Wieniin siinä erinomaisessa
tarkoituksessa, että hän määrätyn ajan kuluttua hankkisi Dragalle
vastasyntyneen lapsen, jonka Draga voisi ilmoittaa omakseen. Hän oli
jo uskotellut kuningas Aleksanterille ja koko maailmalle, olevansa
raskaana ja siksi täytyi hänen, kun synnyttämisen aika oli lähellä,
hankkia vastasyntynyt lapsi, jonka voisi näyttää omanaan.

Tällä hetkellä kuuli Eufemia Stefanin askeleiden lähestyvän huoneen
ovea. Kiireesti veti hän valkoisen huivin uudelleen kasvojensa eteen,
niin että ainoastaan silmät ja otsan alaosa jäivät näkyviin. Hän avasi
rukouskirjan, katsoi siihen tarkkaavasti kuin olisi hän lukenut.

- No, mitä sanotte, herrani, eikö ole aamu vielä? kysyi hän Stefanilta,
joka astui sisään pää rintaa vasten, syvän surun ilme kasvoissa. —
Aurinko nousee kai pian, vai mitä?

- Aurinko? vastasi Stefan hämmästyneenä. — Kyllä kai, aurinko —
nouseeko se vielä joskus — vai emmekö saa koskaan, koskaan enää nähdä
sitä. Jättääkö se meidät ikuiseen pimeyteen — oi Jumala, sitä en minä
tiedä!

- Yöllinen kauhu näyttää hämmentäneen teitä vähän, sanoi Eufemia. —
Tyyntykää ja ajatelkaa vaan, kuinka voisimme mitä pikemmin päästä pois
tästä kurjasta pesästä. Teidän täytyy myöntää, että tässä ei ole kovin
hauskaa viipyä kauempaa, kuin on aivan välttämätöntä.

- Kyllä, sen myönnän mielelläni, hurskas sisar, sanoi Stefan. — Mutta
meidän on vaikea päästä täältä.

- Kuinka niin? Miksi ei postiljooni voi valjastaa hevosia ja viedä
meitä edelleen niin pian kun aurinko taas valaisee lumikenttää.

Stefan tuijotti nunnaan kuin ei hän olisi voinut ymmärtää hänen
sanojensa tarkoitusta.

- Kestä postiljoonista puhutte te? kysyi hän.

- Hyvänen aika, siitä nuoresta miehestä tietysti, joka kuljetti meidät
tänne, sanoi Eufemia ivallisesti, sillä hänelle oli jonkunmoinen
nautinto kiusata Stefania sillä, että muistutti hänelle Geniasta,
olihan hän kuullut jokaikisen sanan, joita rakastavaiset olivat
keskenänsä puhuneet ja hän tiesi hyvin hyvästi, että Genia oli paennut
arolle.

- Se postiljooni, joka lähetti meidät tänne, sanoi Stefan — niin, aivan
oikein, se oli postiljooni, vaikka — tosin — kuitenkin — niin, sitähän
ette te tiedä.

— Niin, asia on semmoinen, ett'ei meillä ole enää postiljoonia, selitti
Stefan vihdoin kursailematta.

- Onko hän jättänyt meidät? kysyi Eufemia, näköään kiivastuneena. —
Kuinka saattoi hän olla niin hävytön, se lurjus?

- Tyyntykää, hurskas sisar! huudahti Stefan innokkaasti. — Minä pidän
huolta, että saamme jatkaa matkaamme. Antakaa nyt hevosten levätä
hetkinen, niin minä laitan taas reen kuntoon heti kun auringon ensi
säteet kultaavat aron. Vaikka en tunnekaan tietä niin tarkkaan, niin
luotan kuitenkin siihen, että hevoset yksinkin löytävät tien, koska ne
ovat satoja kertoja tehneet saman matkan ennen. Siis, sanoi Stefan,
ottaen liivintaskusta kellon ja katsoen siihen — tunnin perästä
lähdemme.

Hurskas sisar nyökäytti päätään myöntävästi. Sitte kyyristyi hän
takasin nurkkaan ja alkoi lukea rukouskirjaansa.

Stefan seisoi yhä sen ikkunan luona, josta Genia oli hypännyt ulos
ja tuijotti arolle, sillä hänestä tuntui, että rakastettunsa rupesi
katumaan, palaisi hänen luoksensa ja pyytäisi anteeksi kaiken sen
pahan, mitä oli tehnyt hänelle.

Mutta Geniaa ei näkynyt. Sen sijaan alkoi aamu sarastaa, ajaen
pois harmaanvalkoisen usvan, joka peitti aron, aamu, joka punasi
taivaanrannan ja sitte kultasi koko seudun.

- Nyt on aamu! sanoi Stefan. — On parasta ettemme tuhlaa aikaa, vaan
lähdemme heti!

Nunna oli heti valmis.

Hevoset tunsivat, että niitä ohjasi taitava käsi ja juoksivat täyttä
laukkaa. Mutta heidän rientäessään eteenpäin ja jättäessään taakseen
aution talon arolla, kääntyi Stefan yhtämittaa taakseen katsomaan, hän
etsi, toivoen koko sielunsa kaiholla, että joku ihme tapahtuisi ja
Genia äkkiä ilmestyisi hänen eteensä.




KUUDESKUUDETTA LUKU.

Epätoivoinen päätös.


Samana aamuna päivän koittaessa seisoi Sylva, Demeter Banjalukin
tytär, Tonavan rannalla ja katsoi veteen, joka pauhasi hänen jalkainsa
juuressa.

Tonava! Oi, sehän oli hänen kotimaansa, hänen synnyinmaansa joki!
Olihan se ollut keskellä Tonavaa se onnellinen saari, jolla hän oli
viettänyt kauniin, rauhallisen lapsuutensa, se saari, jolla hän oli
ollut niin onnellinen! Tämä saari oli ollut hänen paratiisinsa,
sillä niin kauan kun hän oli siellä, ei hänellä ollut aavistustakaan
ihmisten synneistä. Hänen elämänsä siellä oli ollut kuin yksi ainoa
ihana kesäpäivä. Ja Tonavaa oli hän aina niin suuresti rakastanut! Sen
rannalla oli hän leikkinyt, sen aalloissa oli hän kylpenyt, hän oli
uinut kilpaa kalojen kanssa ja niistä simpukoista, joita Tonava heitti
saaren rannalle, oli hän valmistanut pieniä, sieviä koristeita.

Niin, sellaista oli ollut ennen — nyt oli vaan muisto jäljellä! Sillä
ei hän koskaan enää tulisi näkemään lapsuutensa saarta. Ei, ei hän
uskaltaisi koskaan synnin ja häpeän tahraamana astua äiti Cyrillan eikä
isänsä eteen.

Koko tämän kamalan yön oli hän, sittekun Nicodem Lunjevica niin
raa'alla tavalla oli ajanut hänet luotaan, harhaillut ympäriinsä tuon
jättiläiskaupungin kaduilla, kunnes vihdoin aamulla löysi itsensä
Pratern'issa. Mutta ei tämä puistokaan syksypuvussaan antanut hänelle
rauhaa. Hän näki kaikki harmaana. Puut ojensivat paljaita oksiaan
kuin suuria, aavemaisia kynsiä ja Sylvasta tuntui, kuin olisivat nämä
kynnet häntä tavoitelleet. Mutta hän ei antanut itseänsä pidättää, ei
pahan eikä hyvän. Hän tahtoi paeta sinne, missä hän parhaiten luuli
levon löytävänsä — kuolemassa. Silloin oli hän äkkiä huomannut edessään
Tonavan pinnan. Hän seisoi erään niemen nenässä ja katseli edessään
olevaa ääretöntä virtaa. Hänestä oli se rakas, melkein tyynnyttävä
ajatus, että Tonavan aallot kuljettaisivat pois hänen ruumiinsa. Ehkäpä
veisivät ne sen synnyinmaan rannalle, ehkä tuolle rakkaalle saarelle.
Niin, kuolla hän tahtoi, kuolla mistä hinnasta tahansa. Ei hän enää
ajatellut edes sitä pikku olentoakaan, jota kantoi sydämensä alla ja
jonka tähden hän oli velvollinen elämään. Hän lankesi polvilleen — ei
rukoillakseen, sillä ei hänellä ollut syntejä sovitettavia eikä mitään
Jumalalta anteeksi pyydettävää, sillä se, mitä hän oli tehnyt, oli
lähtenyt syvästä vakaumuksesta, ett'ei se voinut olla toisin. Hän oli
antautunut Nicodem Lunjevicalle. Mutta nyt oli hän herännyt. Uni oli
ohi ja minne hän katsoikin, tuijotti kauhu ja kurjuus häntä vastaan.
Kuolla — se näytti hänestä olevan hyvin helppoa, eikä hän tuntenut
pienintäkään kuoleman pelkoa. Aallot houkuttelivat häntä, ne tuntuivat
huutavan häntä, oli kuin olisivat ne ojentaneet kätensä häntä kohti.
Oi, kuinka suloisesti hän nukkuisi niiden pehmoisessa sylissä!

Hän ajatteli kyllä isäänsä ja niitä huolia, joita hänelle saattaisi,
kun ei hän koskaan enää palaisi kotiin saarelle, mutta — paljon
suurempihan isän suru olisi, jos hän kerran seisoisi isän edessä ja
tämä saisi tietää, kuinka hänen oli käynyt. Jos ylimalkaan vielä
löytyisi jotakin, joka voisi pitää häntä kiinni elämässä, niin olisi
se ajatus, miten kostaa tuo kurja viettelijä, jonka käsiin hän oli
joutunut, Nicodem Lunjevican kosto, joka oli valehdellut hänelle ja
pettänyt hänet, heittääkseen sitte vihdoin kylmästi ja sydämettömästi
pois luotaan.

Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan vuoroon taivaaseen, vuoroon
Tonavan aaltoihin, tuli häneen se ajatus, että hänen piti jättää
maailmalle ilmoitus itsestään — ehkä sallimus lähettäisi kostajan hänen
sijaansa.

Hän otti taskustaan pienen muistokirjansa, joka oli lahja Nicodemilta.
Siitä repäisi hän lehden ja kirjotti Serbian kielellä seuraavat rivit:

"Jos Jumala sallii tämän lehden joutua jonkun serbialaisen käsiin, niin
täyttäköön hän kuolevan kansalaisnaisen viimeisen toivomuksen. Minut
on petetty ja syösty häpeään. Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan
veli, on tullut elämäni pahaksi hengeksi. Hän on sydämettömästi syössyt
minut luotaan ja ajanut kuolemaan. Vanhan serbialaisen tavan mukaan ei
hän voi välttää verikostoa. Löytyy mies, joka sen toimittaa, kun tämä
lehti vaan jätetään hänen käsiinsä. Herra Demeter on hänen nimensä ja
Kuolleitten saarella Tonavassa, lähellä Belgradia on hänen kotinsa. On
kysyttävä vaan äiti Cyrillaa. Antakaa sitte isälleni, herra Demeterille
tämä lehti, ja sitte ei Nicodem Lunjevica enää kauan kehu konnan
töillään. Viekää myös onnettomalle isälleni viimeinen tervehdykseni
ja sanokaa hänelle, että minä sorruin ensimäisen rakkauteni tähden. —
Antakoon hän minulle anteeksi — se oli kevät-unelma.

"Tervehtikää myös äiti Cyrillaa ja Azaa, kasvatusveljeäni, rukoilkoot
he puolestani. — Ah, jospa olisi mahdollista ryöstää Tonavalta minun
ruumiini ja haudata se saarelle, siihen paikkaan, jossa ne kolme suurta
sypressiä seisoo!"

Monta kyyneltä oli vuotanut Sylvan silmistä hänen tätä kirjottaessaan,
pudonnut kuin tuskan sinetti paperille, jolle hän uskoi viimeisen
huokauksensa ja viimeisen rukouksensa.

Nyt oli vaan asetettava tämä kirjoitus niin, että se saattoi joutua
ihmisten käsiin luettavassa kunnossa.

- Minä heitän sen Tonavaan, sanoi Sylva itsekseen — virta vie sen
mukanaan. Ehkä menee se aina Belgradiin asti ja minä luulen, että jos
pistän paperin tähän pieneen pulloon, niin ei se niin pian vajoa.

Samassa otti hän taskustaan pienen hajuvesipullon. Senkin oli
Nicodem hänelle lahjoittanut. Katkera hymy väreili hänen huulillaan,
kun hän ajatteli, että kaikki Nicodemin lahjat muuttuivat hänen
syyttäjikseen. Hän tyhjensi jäännöksen pullon sisällöstä käteensä ja
hieroi sillä kuumaa otsaansa. Sitte kääri hän paperin kokoon, pisti sen
huolellisesti pulloon ja pani korkin hyvästi suulle. Hän meni niemen
äärimäiseen kärkeen ja heitti pullon kauas virtaan. Hän piti tarkasti
silmällä, kuinka se putosi veteen ja kuinka virta sitä kuljetti.

Tätä katsellessa täytti hänen sydämensä surullinen kaihon tunne, sillä
hän näki, että pullo läksi kulkemaan itäänpäin, kotia kohti, hänen
rakkaaseen synnyinmaahansa, jota hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää.
Mutta oi, minkä hän sille voi, että nyt oli Wienissä sen sijaan, että
olisi ollut yksinäisellä, rauhallisella saarellansa!

Aurinko repi rikki viimeisetkin usvahunnut, jotka tähän asti olivat
sitä estäneet ilmoittamasta maalle, että uusi päivä oli jo koittanut.
Wienin kellot alkoivat lähettää säveliään yli jättiläiskaupungin,
Stefanin kirkontornista soitettiin aamun tuloa. Kirkas ja kaunis oli
se syyspäivä, jona Sylva valmisti itseään kuolemaan. Ja pian olivatkin
hänen valmistuksensa tehdyt sitä matkaa varten, jolta ei koskaan palata.

Vielä kerran katsahti hän keisarikaupunkia, joka lepää sinisen Tonavan
varrella, näki auringon säteiden kimaltelevan Wienin talojen katoilla,
näki ristin Stefanin kirkontornin huipussa, ja silmät vakavasti luotuna
ristiin, vapahduksen merkkiin, kulki hän hitaasti veteen, joutui yhä
kauemmas ja kauemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle — kuten sellainen,
joka ei enää kuulu tähän maailmaan — kuten kuoleman morsian. Ja aallot
loiskivat ja leikkivät hänen kauniin ruumiinsa ympärillä, ne hiipivät
häntä kohti niin hellästi hyväillen, kuin tahtoisivat ne vakuuttaa
hänelle, ett'ei kuolema ollut ollenkaan niin katkera, että päinvastoin
oli suloista kuolla, kun ei maailmassa ole enää ketään, jota
rakastaa. Vesi nousi jo olkapäihin asti, vielä piti hän kätensä veden
yläpuolella, vielä olisi hän yhdellä ainoalla päättävällä liikkeellä
voinut pelastaa itsensä, varsinkin kun oli oivallinen uimari. Mutta
nyt, nyt putosi Tonavan pohja äkkiä alaspäin. Nyt avautui yksi niitä
hirmuisia syvyyksiä, joista Tonavan joki on niin rikas, kuilu, johon
Sylva nuolennopeudella katosi. Vesi löi hänen päänsä yli.

Vielä kerran puikahti kaunis tytönpää vedenpinnan yläpuolelle,
mustat kiharat uivat silmänräpäyksen ajan veden pinnalla, laineiden
valkoisessa kuohussa — sitte — —

Pieni venhe kiiti pitkin Tonavaa. Yksinäinen mies istui siinä ja souti.
Hän oli pitkä, leveäharteinen, komeasti puettu mies. Hän ei ollut
mitään huomannut siitä näytelmästä, joka tapahtui Tonavan aalloilla.
Mutta äkkiä kuuli hän huudon:

- Hyvästi Serbia, synnyinmaani! Jumala siunatkoon sinua, en näe enää
koskaan sinua!

- Serbia!

Mies venheessä säpsähti, jotta pieni alus, jossa hän istui, oli vähällä
kaatua. Tuo ainoa sana Serbia näytti salaman tavoin lyöneen häntä. Heti
käänsi hän venheen ja alkoi soutaa niin kiivaasti, että vesi vaahtosi.
Pieni venhe lensi kuin tuulen kantamana siihen paikkaan, jossa
ihmisolento taisteli aaltojen kanssa.

Mies venheessä oli nyt huomannut, että eräs nainen tai nuori tyttö
oli vedessä ja taisteli viimeistä, epätoivoista taisteluaan kuoleman
kanssa. Ja tämä tyttö oli nähtävästi päästänyt tuon huudon, joka niin
suuresti vaikutti komeasti puettuun herraan.

Nyt oli hän saapunut paikalle. Airot heitettiin venheeseen. Hän
kumartui pitkälle yli venheen laidan ja ojensi kätensä tarttuakseen
hukkuvaan. Ensin sai hän kiinni tytön silkin pehmoisesta tukasta, sitte
tarttui hän käsivarteen ja nosti hänet hiukan ylös vedestä.

Silloin kuuli hän seuraavat sanat, jotka tyttö lausui Serbian kielellä:

- Päästäkää minut, Jumalan tähden päästäkää minut! Minä tahdon kuolla.

- Itsemurha siis! lausui mies — Ei, ja tuhat kertaa ei, se ei saa
tapahtua! Sinä olet liian nuori, tyttö, sinä olet liian kaunis! Minä en
sitä salli, että sinä menet pois maailmasta.

Näin sanoen nosti hän tytön vedestä vastustamattomalla voimalla ja
vaikka tämä vastusti pelastajaansa, oli hän pian venheessä ja mies
laittoi hänet siihen pitkälleen niin hyvin kuin voi. Silkkityynyn,
jolla hän itse oli istunut, pisti hän hänen päänsä alle. Sitte oli hän
polvillaan tytön vieressä venheen keinuessa aalloilla ja koetti kaikin
tavoin lohduttaa nyyhkivää tyttöä.

- Tiedättekö neiti, että te olitte aikeessa tehdä suurimman synnin,
mitä ihminen voi tehdä?

- Synninkö? Ei — ei, se ei ole totta! Se ei voi olla mikään synti, jos
heittää pois elämänsä, kun se on tullut taakaksi.

- Kenen kuolevaisen luulette voivan kehua sillä, ettei elämä olisi
ollut hänelle taakkana? vastasi mies, jonka säälivä katse oli
kiinnitetty kauniiseen nuoreen olentoon, jonka hän oli pelastanut
tavallista kamalammasta kuolemasta.

- Neiti, te olette niin nuori ja nuoret ihmiset luulevat aina, kun joku
onnettomuus heitä kohtaa, että he ovat ainoat, jotka kärsivät. Mutta
katsokaa esimerkiksi minua! Minä olen mies, jonka hartioilla on niin
raskas onnettomuuksien taakka, että tuskinpa kellään kuolevaisella on
ollut sellaista. Mutta ei koskaan ole se ajatus tullut mieleeni, että
heittäisin pois onnettoman elämäni. Muuten en eräästä toisestakaan
syystä sallisi, että te tekisitte itsemurhan. Minä olen tavallani
vastuunalainen teistä, neiti, sillä minä olen samaa kansallisuutta kuin
tekin. Tehän olette serbialainen?

- Kyllä, herra, vastasi tyttö vähän tyyneempänä. — Minä olen syntynyt
Serbiassa.

- Missä kaupungissa?

- Luulen, että se oli Belgradissa.

- Te luulette? Ettekö sitte tiedä sitä aivan varmaan? Kuka on isänne,
onneton? Oi, jos teillä on vanhempia, niin olisitte varmaan tehnyt
hyvin väärin heitä kohtaan, jos he joskus olisivat saaneet tietää,
millä tavoin te lopetitte elämänne! Sillä ei mikään ole tuskallisempaa
vanhempain sydämelle, kuin se, että lapsi, jonka he ovat kasvattaneet,
vapaaehtoisesti lopettaa elämänsä.

- Minulla on nyt enää vaan isä elossa.

- Mikä on hänen nimensä? Asuuko hän Belgrad'issa? Mikä toimi hänellä on?

- Hänen nimensä on Demeter ja hän on mattokauppias. Mutta hän ei asu
Belgradissa, vaan eräällä saarella Tonavassa lähellä kaupunkia.

Siellä eräs hyväntahtoinen rouva, jota kutsuin äidiksi, on minut
kasvattanut.

- No, te pääsette takasin isänne ja sen hyväntahtoisen rouvan luo!
lohdutteli häntä vieras. — Siitä pidän minä huolta! Ja jos teillä
ei ole tarpeeksi rahaa matkaa varten, niin annan minä mielelläni
tarvittavan summan. Tarjoukseni ei kai loukkaa teitä millään tavoin,
neiti?

- Kuinka voisi teidän jalomielisyytenne minua loukata? vastasi Sylva.
Mutta minä en koskaan palaja Serbiaan. Minä en voi, minä en uskalla!
Minä en uskalla koskaan mennä isäni silmäin eteen. Oi, elkää udelko —
elkää kysykö syytä! Minä olen hyljätty olento!

Tätä sanoessaan oli hän noussut istualleen. Kuumat kyyneleet vierivät
hänen silmistään, noista kauniista, avomielisistä silmistä, joihin mies
katsoi ihmetellen, mutta samalla säälien.

- Vanha juttu! mutisi hän itsekseen. — Nähtävästi vietelty, hyljätty ja
sitte — niin, sitte katsoo tämä surkuteltu olento, että hänen täytyy
kuolemalla sovittaa hetken nautinto.

Nopealla liikkeellä tarttui hän nyt Sylvan käsiin, puristi ne
lämpimiksi omissaan ja sanoi äänellä, jonka täytyi herättää tytössä
luottamusta.

- Puhukaa te minulle aivan ujostelematta. Minähän voisin olla teidän
isänne, niin suuri erotus on teidän ja minun ijässäni. Teidän
jutussanne on mies mukana, eikö niin?

Sylva vaan nyökäytti päätään vastaukseksi, sanoja ei hänellä ollut.

- Oliko se kurja serbialainen?

- Kyllä herra, hän oli serbialainen! huudahti Sylva valittaen ja
itkien. — Mies, jonka tähden olisin elämäni uhrannut, niin paljon minä
häntä rakastin. Oi herra, jospa tietäisitte, kuinka häpeällisesti minut
on petetty! Ei, ei, minulle ei löydy muuta lohdutusta kuin kuolema!
Jos olisitte antanut minun olla, niin olisi nyt kaikki ohi, eikä minun
tarvitseisi aina ajatella, että olen onnettomin olento maan päällä ja
että teen onnettomaksi toisenkin olennon, jota kannan sydämeni alla.

- Onko jo menty niin pitkälle, huudahti vieras, äänessä mitä syvin
surkuttelu — silloin on laitanne todellakin huonosti! Mutta senkin
voi voittaa! Ettekö huomaa, kuinka huonosti aioitte tehdä? Te aioitte
tappaa lapsenne, jota vielä kannatte sydämenne alla. Mutta teillä on
vielä vähemmän oikeutta tappaa sitä kuin itseänne. Sillä te olette jo
vastuunalainen tämän pienen, näkymättömän olennon elämästä. Muuten
pidän huolta siitä, että se kurja, joka on teidät vietellyt ja
hyljännyt, asetetaan vastuunalaiseksi rikoksestaan. Ainakin täytyy
hänen auttaa teitä lapsenne kasvatuksessa, edellyttäen, että hän omaa
tarpeelliset varat.

- Luulen, että hän on rikas, vastasi Sylva. — Mutta minä en tahdo
mitään häneltä. Minä kauhistuisin jo nähdessänikin niitä rahoja, jotka
tulisivat häneltä! Ei, ennen tahdon tehdä työtä varhaisesta aamusta
myöhään iltaan — tehdä työtä niin, että veri tiukkuu kynsien alta! Oi
herra, jos minun täytyy elää, niin hankkikaa minulle työtä, jotain
tehtävää! Minä olen ahkera, uskollinen ja nöyrä, kun minun ei vaan
tarvitse ottaa mitään häneltä.

- Sanokaa minulle ainakin, mikä hänen nimensä on? Ei, elkää nyt
pelästykö! Kyllä minä ymmärrän, että tahdotte säästää häntä väärän
kunniatunnon tähden. Mutta tässä se ei ole paikallaan neitini! Siis,
mikä on hänen nimensä?

Kun ei Sylva vielä tahtonut puhua, huudahti vieras:

- Teidän täytyy kuitenkin sanoa isän nimi heti kun pienokainen on
syntynyt.

- Niin, te olette oikeassa, herra, minä en voi pitää sitä salassa.
No, siinä tapauksessa tahdon sanoa teille, mikä hänen nimensä on! Jos
olette serbialainen — ja serbialainenhan te olettekin, kun puhutte
rakasta äidinkieltäni niin kauniisti, niin puhtaasti — kun siis
olette serbialainen, niin olette jo monta kertaa kuullut tätä nimeä
mainittavan. Ehkä olette nähneet nimen sanomalehdissäkin. Se on nimi,
joka nyt tunnetaan koko Serbiassa. Kuningattarella, joka hallitsee
tässä onnettomassa maassa, oli sama nimi tyttönä ollessaan.

- Kuningatar Dragallako? änkytti vieras käheällä äänellä. — Puhutteko
siitä naisesta, jonka kuningas Aleksanteri on nainut?

- Kyllä. Hän, joka houkutteli minut pois kotoani, joka imarteluilla
ja hyväilyillä hankki rakkauteni, syöstäkseen minut sitte epätoivon
mustaan kuiluun — hän on kuningatar Dragan veli ja nimensä on Nicodem
Lunjevica!

Tämä nimi teki vieraaseen kerrassaan kamalan vaikutuksen. Hänen
kasvonsa vääristyivät. Kalpeille kasvoilleen leimahti punaisia pilkkuja
ja silmänsä säkenöivät.

- Nicodem Lunjevica! änkytti hän käheällä äänellä — Nicodem Lunjevica!
Siis jäsen tuosta hienosta perheestä, joka näyttää tulleen maailmaan
levittääkseen kaikkialla ympärilleen kauhua ja epätoivoa, missä he
vaan ovat mukana. Nyt, jatkoi vieras — nyt katson itseni vielä enemmän
velvoitetuksi pitämään teistä huolta. Sillä ne haavat, jotka joka tämän
perheen jäsen saattaa Serbian kansalle, täytyy minun parantaa. Ah, minä
toivoisin, että minun olisi suotu parantaa kaikki ne haavat, jotka
minun Serbia parkani saa osakseen heidän puoleltaan!

Mies venheessä vapisi lausuessaan nämä sanat. Hän puristi kätensä
ohimoita vastaan ja tuijotti veteen kasvoissa kamala ilme.

- Antakaa anteeksi! sanoi Sylva hiljaa. Minä en aavistanut, että tämä
nimi koskisi teihin niin kovasti. Muuten en olisi sitä maininnut.

- Ei, lapseni, te olette tehnyt aivan oikein mainitsemalla minulle sen
roiston nimen. Ja nyt luottamus luottamusta vastaan. Te saatte tietää,
kuka pelastajanne on. Teidän täytyykin se tietää, sillä te jäätte
minun luokseni! Eikö niin, seuraattehan minua kotiini, joka minulla
on täällä Wienissä? Te puhuitte äsken, että tahdotte jotakin tointa.
No niin, minä tarjoan teille sitä. Minä annan teille tilaisuuden
muutamien kuukausien aikana ansaita pienen summan, joka sitte auttaa
teitä vaikean hetkenne yli ja tekee teille mahdolliseksi alussa hoitaa
lapsiraukkaanne.

- Oi, hyvä herra, sanoi Sylva liikutettuna, kuinka kiitollinen minä
olen! Sanokaa minulle, mikä on nimenne, jotta saan tietää ketä minun on
kiittäminen pelastuksestani ja ketä tästälähin saan sanoa isännäkseni!

- Sinullekin on minun nimeni tuttu, lapseni, sanoi mies — sitä en
ollenkaan epäile. Jos olet hyvä serbialainen, niin olet usein sulkenut
sen nimen rukouksiisi. Vanhempasi ovat varmaan kertoneet sinulle, että
Serbiassa oli kerran mies, joka hallitsi koko kansaa, he olivat hänen
alamaisiansa ja hän heidän kuninkaansa. Hän suojeli heitä, hän piti
heistä huolta, kuten isä lapsistaan.

Silloin nurjat olot pakoittivat hänen jättämään valta pojalleen, ja
katso, tuosta muinoin niin mahtavasta miehestä tuli koditon pakolainen.
Sillä oma poika ajoi pois isän, uusi kuningas ajoi vanhan pois maasta.

Sylva nousi ylös. Hän ojensi kätensä kalpeata miestä kohti. Mutta
arkana vetäytyi hän takasin, kun tämä aikoi tarttua hänen käsiinsä.

- Ei niin — ei niin! huudahti hän äkkiä liikutetulla äänellä. —
Jolleivät aavistukseni petä, niin olette te — laupias Jumala, voisiko
se olla mahdollista, että te olisitte se mies, josta isäni niin monena
talvi-iltana ja niin monena kesäyönä on minulle kertonut, se mies, jota
jokainen serbialainen rakastaa, jonka puolesta hän rukoilee ja itkee!
Niin, niin, — te olette sama henkilö, sillä isäni näytti kerran hänen
kuvaansa ja teillä on samat piirteet. Hyvä, täällä vieraassa maassa,
kuoleman kuilun partaalla kannan teille kunnioitukseni, serbialainen
nainen ainoalle todelliselle ja suurelle kuninkaalle! Terve, kuningas
Milan, terve! Sinua tervehtii onneton, orjuuteen joutunut Serbiasi,
minun, tyttärensä kautta!

Sylva oli langennut polvilleen. Mutta kalpea mies seisoi siinä pää
pystyssä. Kaksi suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiansa. Yhden
kerran elämässään oli hän vielä saanut vastaanottaa kunnioituksen ja se
oli hänestä arvokkaampi kuin kaikki myrskyiset mielenosoitukset, jotka
ennen olivat hänen ympärillään pauhanneet, enemmän kuin jos tuhansiin
nouseva kansanjoukko olisi riemuiten huutanut hänen nimeänsä.

Sillä hänestä tuntui, kuin tämän viehättävän, vietellyn tyttöraukan
muodossa olisi koko hänen Serbiansa tullut hänen luoksensa, vielä
kerran antaakseen hänelle kuninkaan nimen, jolla oli hänen korvissaan
niin huumaava kaiku.




SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU.

Vastakkaiset kohdat.


Kahdeksan päivää oli Sylva ollut kuningas Milanin palveluksessa. Tällä
oli Johannesgassen varrella Wienissä vuokrattuna asunto erään komean
talon ensimäisessä kerroksessa. Siihen kuului kuusi huonetta, joista
neljä oli Johannesgassen varrella ja kaksi pihan puolella. Huonekalut
olivat kyllä kallisarvoiset, mutta heti näki, että sieltä puuttui
hyvin paljon sellaista, joka tekee kodin miellyttäväksi ja hauskaksi.
Sieltä puuttui naisen järjestävää kättä ja kuningas itse oli tullut
niin välinpitämättömäksi kaiken kotoisen hauskuuden suhteen, ettei se
häntä paljoa surettanut. Hän oleskeli enimmäkseen eräässä suuressa
pihanpuoleisessa huoneessa, jonka hän oli valinnut työhuoneekseen, kun
ei sinne kuulunut melu kadulta. Täällä oli hänen pieni kirjastonsa,
kirjotuspöytä, rautainen kassakaappi ja ne muutamat muistot, jotka
Milan oli ottanut mukaansa paetessaan Belgradista.

Se, joka luuli kassakaapissa olevan aarteita, erehtyi suuresti. Tässä
kaapissa oli kaikkea muuta kuin rahoja. Siellä säilytti Milan muutamia
papereita, jotka olivat hänelle suuresta merkityksestä, perhekirjeitä
sekä kirjevaihdon, jonka Milan ei olisi sallinut joutua vierasten
käsiin.

Mutta rahoja — niin, niitä ei entisellä Serbian kuninkaalla ollut
kosolta. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tuloja Serbiasta ja oli siis
sanan täydessä merkityksessä köyhä mies.

Että hän sellaisissa olosuhteissa kykeni elämään jotenkuten ihmisten
tavoin ja voi vielä pysyä pystyssä, siitä oli hänen kiittäminen
ainoastaan erästä omituista, seikkaa, jota ei Milan itsekään voinut
oikein selittää. Siinä suhteessa täytyi hänen tyytyä otaksumisiin.

Hän luuli kuitenkin arvanneensa, kuinka asian laita oli ja oli melkein
vakuutettu, että oli arvannut oikein.

Jokaisen kuun ensimäisenä päivänä ilmestyi näet entisen Serbian
kuninkaan luo kirjeenkantaja ja jätti hänelle paksun kirjeen, jossa oli
sisällä 5000 frangia. Kirje tuli Parisista ja sisälsi paitsi rahoja
kortin, johon oli kirjotettu:

"Maastaan karkoitetulle kuninkaalle ja onnettomalle isälle —
uskolliselta ystävältä!"

Näillä rahalähetyksillä oli Milan nyt elänyt kolmen vuoden ajan. Ne
eivät koskaan jääneet tulematta, eikä ne koskaan tulleet päivääkään
myöhempään. Lyönnilleen kello 12 jokaisen kuun ensimäisenä päivänä
saattoi hän mitä suurimmalla varmuudella sanoa, että kirjeenkantaja
ilmestyisi rahojen kanssa. Jos hän oli esim. matkoilla Parisissa,
niin toi hänelle rahat ranskalainen postinkantaja, Lontoossa taas
englantilainen. Olipa hän missä tahansa, saattoi hän varmuudella
odottaa tätä summaa, ikäänkuin jossakin olisi ollut hänen nimelleen
sijoitettu pääoma, jonka korot hänelle lähetettiin.

Mutta kuka oli tämä salaperäinen ystävä, joka niin uhraavalla tavalla
piti huolta kuningas Milanista?

Milan oli aluksi epäröiden ottanut rahat vastaan, sillä hän ei voinut
ollenkaan ymmärtää, kuka oikeastaan kykeni tekemään niin suuren
uhrauksen hänen hyväkseen.

Melkein puolen vuoden, ajan oli hän ollut siinä iloisessa toivossa,
että se oli Aleksanteri, hänen poikansa, joka sillä tavoin tahtoi
jossain määrin sovittaa sen vääryyden, jonka oli tehnyt isälleen.
Varmaan lähetti hän tämän summan vaimonsa tietämättä, joka tietysti
olisi estänyt puolisoansa antamasta isälle mitään apua.

Mutta eräänä päivänä kuuli Milan varmalta taholta, ettei mitään
sentapaista kirjettä ollut koskaan lähetetty Serbiasta ja ettei
myöskään mikään pankkiiri ollut saanut kuninkaalta määräystä
kuukausittain lähettää sitä summaa.

Nyt kääntyivät Milanin otaksumiset toiseen henkilöosa, jonka hän
varmasti luuli olevan sen salaperäisen lähettäjän.

Kuka oli sitte tuo ystävä, jolta hän saattoi odottaa niin suurta
jalomielisyyttä? Ja kuka ystävä oli muuten sellaisessa rahallisessa
asemassa, että saattoi niin tunnollisesti pitää huolta hänen
toimeentulostaan?

Se ei voinut olla kukaan muu kuin — Itävallan keisari Frans Josef,
tuo jalomielinen hallitsija, joka ei voi nähdä puutetta, koettamatta
niin pitkältä kuin voi, poistaa sitä, hän, joka on itse hyvyys, kun on
kysymyksessä köyhäin auttaminen — se ei voinut olla kukaan muu kuin hän.

Sillä paitse sitä seikkaa, että keisari Frans Josef oli ollut kyllin
jalomielinen salliessaan Milanin oleskella hänen maassaan ja että hän
joka tilaisuudessa oli osoittanut huomaavaisuutta ystävänsä, entisen
Serbian kuninkaan suhteen, oli keisari Frans Josefilla myöskin varoja
sillä tavoin noudattaa sydämensä ääntä. Onhan tunnettu asia, että hän
on lähinnä rikkain mies Euroopassa.

Siitä syystä luuli Milan, että se oli keisari, joka niin
hienotunteisella tavalla teki hänelle mahdolliseksi elää sopivalla
tavalla. Sillä jollei noita salaperäisiä rahalähetyksiä olisi tullut,
niin ei Milanilla olisi ollut muuta keinoa kuin ampua luoti otsaansa
voidakseen päästä hädästä ja suruista.

Mutta tälläkin melkoisella summalla täytyi hänen elää hyvin niukasti.
Jos hän olisi saanut kaikki käyttää omaksi hyväkseen, niin olisi hän
kuudellakymmenellä tuhannella frangilla vuodessa voinut elää säätynsä
mukaisesti.

Mutta valitettavasti oli Milan entisinä aikoina hoitanut huonosti
raha-asioitaan. Hän oli tehnyt suuria velkoja ja tyydyttääkseen
jossain määrin velkojiaan, täytyi hänen nyt tukkia monta reikää, niin
että suurin osa niistä viidestä tuhannesta frangista kuukaudessa meni
vanhojen velkojen maksuun. Siitä syystä täytyi entisen kuninkaan
talouden olla hyvin yksinkertaista. Ja yksinkertaista se olikin.
Kuningas oli, ennenkuin otti Sylvan palvelukseensa, asunut yksin vanhan
kamaripalvelijansa Tonion kanssa. Tämä vanha mies oli ollut hänen
palveluksessaan jo kolmekymmentä vuotta. Hän oli tuntenut Milanin jo
poikana, ollessaan palveluksessa tämän isän luona ja ennen olisi hän
antanut tappaa itsensä kuin eronnut kuningas Milanista.

Kuninkaan ateriat tuotiin eräästä ensi luokan ravintolasta, vaikka ne
eivät tietysti olleet niin hienot kuin ne, joihin kuningas oli tottunut.

Kuningas oli ennen ollut pelaaja — tunnollinen historiankirjoittaja ei
voi olla mainitsematta, että Milan ennen aivan liiallisella tavalla
oli antautunut pelihimon valtaan — mutta nyt ei hän uskaltanut ottaa
korttia käteensä peläten menettävänsä suuremman summan, mikä olisi
vielä enemmän vähentänyt hänen tulojansa.

Milanin rakkausseikkailut, joista ennen niin paljon puhuttiin, olivat
jo kauan sitte olleet aivan lopussa. Tämä oli tapahtunut ei ainoastaan
köyhyyden tähden, vaan myös siitä syystä, että hänen tunteissaan oli
tapahtunut täydellinen muutos.

Hänen kirjoituspöytänsä kohdalla riippui kuva. Se oli verhottu mustalla
suruharsolla. Ainoastaan joskus, kun hän joutui muistojen valtaan,
kohotti hän harsoa kuvan edestä.

Oi, silloin tiesi hän, miksi hän ei tuntenut enää vetovoimaa kenenkään
naisen puoleen, silloin hänelle myöskin selkeni, että vanhat pikku
synnit olivat oikeastaan olleet suuria syntejä ja hän katui niitä nyt —
katui syvästi ja vilpittömästi.

Sentähden katsoi kuningas, ettei hänellä ollut enää oikeutta ottaa osaa
huveihin, joita hän ennen oli rakastanut, hänen ei omasta mielestään
sopinut enää elää kuninkaan tavoin, vaan kuten yksinkertainen porvari.

Itse asiassa olikin hän vieraantunut maailmasta. Hänen täytyi nyt
kieltää itseltään ylellisyys puvuissakin, jota hän ennen oli kovin
rakastanut ja tavallisesti kävi kuningas yksinkertaisessa mustassa
kävelytakissa, ilman mitään erikoisuutta puvussa.

Ne, jotka tapasivat kuninkaan kadulla, eivät aavistaneet, että tuo
yhä vielä komea mies, joka riensi heidän ohitsensa oli ennen ollut
kuningas, miljoonien ihmisten hallitsija.

Kaiken tämän olisi Milan kantanut tyynellä mielellä. Yksi asia oli vaan
raskaana hänen sydämellään ja suretti häntä suuresti. Hän oli tottunut
antamaan täysin käsin. Hänen anteliaisuutensa oli tullut sananparreksi
silloin kun hänellä vielä oli käytettävänä suurempia summia. Jokaiselle
pyytävälle oli hänen korvansa aina avoinna. Kuningas oli ollut liiankin
heikko siinä suhteessa ja usein oli hänen anteliaisuuttansa käytetty
väärin. Ja juuri ne, joita hän oli auttanut, olivat myöhemmin tulleet
hänen vihollisiksensa. Mutta niinhän käy aina tässä maailmassa.

Siitä huolimatta teki Milan paljon hyvää ja siihen aikaan oli Wienissä
monta perhettä, joita kuningas auttoi. Mutta, kuten sanottu, hänen
täytyi nyt tässä suhteessa pysyä määrätyissä rajoissa. Hän ei voinut,
kuten ennen, antautua hyvän sydämensä ohjattavaksi ja se suretti häntä.

Sylva oli, kuten kuningas lupasi, saanut turvapaikan hänen luonaan,
eikä hän nyt enää valittanut, että Milan oli pelastanut hänet Tonavan
aalloista. Hänellä oli pieni huone kokonaan omassa hallussaan. Hänen
työnsä oli hyvin helppoa. Hänen piti pitää talous jonkummoisessa
kunnossa, pitää huonekalut pölystä vapaina ja sievästi puettuna
avata ovi, kun joku soitti. Hän oli pian hyvissä väleissä vanhan
kamaripalvelija Tonion kanssa. Ukko kunnioitti onnetonta olentoa, josta
herransa oli hänelle kertonut niin paljon kuin hänen tarvitsi tietää
ja monena iltana kun Milan oli mennyt ulos tai istui työhuoneessa
kirjoihinsa syventyneenä, istuivat Tonio ja Sylva yhdessä avarassa
keittiössä ja puhelivat keskenänsä puoliääneen. Ukkohan oli myöskin
serbialainen ja kun hän kertoi siitä Serbiasta, joka ennen oli ollut,
Milanin loistoajasta, siitä ajasta, jolloin kuningatar Natalia vielä
loisti Belgradin hovissa nuoruutensa kauneudessa ja loistossa, niin
Sylva kuunteli tarkkaavasti ja usein vuodatti hän salaa kyyneleitä
ajatellessaan maanpakoon ajetun kuninkaan nykyistä kohtaloa.

Ankara talvimyrsky raivosi Wienin kaduilla. Talvi oli kova. Sanottiin
myrskyn tulevan arolta ja sitte jatkavan kulkuansa ylös pohjoiseen.

Kuningas Milan istui kamiinin ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä
kuului kellon kilinää. Milan säpsähti.

- Kuka tulee? huudahti hän. — Kuka voi se olla? Kuka voisi tulla
luokseni näin tavattomalla ajalla? Niitähän on niin vähän, voipi sanoa,
ettei ketään, jotka minun luokseni tulevat. — Mutta — ehkä on se joku
köyhä, joka tahtoo pyytää apua.

Tonio avaa — minä kuulen hänen puhuvan kovalla äänellä. Se on siis
todellakin joku vieras.

Muutamia minuutteja myöhemmin koputettiin työhuoneen ovelle. Kuningas
avasi ja kamaripalvelija seisoi hänen edessään.

- Minä pyydän anteeksi, teidän —

- Kuka se on? keskeytti hänet kuningas. — Minä kuulin sinun puhuvan
jonkun vieraan kanssa.

- Herra, ulkona on joku kaupunginpalvelija, joka sanoo, että hänellä
on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Minä olen sanonut hänelle, että te
ette ota vastaan ketään, mutta hän ei tahdo lähteä pois. Hän on vanha
mies, tukka ja parta valkoinen.

- Anna hänen tulla sisään, vastasi kuningas. — Nyt, kun ei minulla
enään ole valtaa, ei minun ainakaan tarvitse pelätä murhaajia. Se ei
voi olla mikään murhayrityksen tekijä.

Tonio nyökäytti hyväksyvästi päätään. Sitte riensi hän ulos ja kohta
senjälkeen ilmestyi ovelle harmaapartainen, kumaraharteinen mies. Hän
oli puettu Wienin kaupunginpalvelijan pukuun. Punaista lakkia piti hän
kädessään, sininen pusero punaisine kauluksineen peitti yläruumiin,
jalassa oli vanhat, kuluneet housut ja saappaat näyttivät yhtä
epäilyttäviltä. Rinnassa oli messinkilevy, jossa oli numero 377.

- Teillä on asiata minulle, sanoi kuningas kaupunginpalvelijalle. —
Toimittakaa asianne, ukkoseni, kas tässä lantti vaivastanne.

Näin sanoen oli kuningas ottanut rahakukkaronsa, mutta hänen sieltä
katsellessaan pientä rahaa, sanoi kaupunginpalvelija nöyrällä äänellä:

- Anteeksi, herra, mutta se, mitä minulla on ilmoitettavana, voidaan
toimittaa vaan kahdenkesken. Minua on nimenomaan varoitettu puhumasta
kolmannen henkilön läsnäollessa.

Näin sanoen kääntyi hän ja katsoi Tonioon, joka oli jäänyt seisomaan
ovelle.

Tämä ei tietysti tahtonut mielellään jättää isäntäänsä kahdenkesken
vieraan kanssa.

- Siis salainen asia! huomautti Milan, puristaen päätään. — Olkoon
menneeksi! — Poistu, Tonio, niin, — mene sinä vaan! Tuo ukko ei
tee minulle mitään pahaa! Ja tiedäthän sinä, että minulla on aina
ladattu revolveri käsillä. Eihän kenenkään maksa vaivaa asettua minun
vihamiehekseni.

- Ei, olkaa varma, herra, vakuutti vanha kaupunginpalvelija, etten
minä ole tullut tekemään teille mitään pahaa. Minä pyydän vaan, että
kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa ja sitte menen minä tieheni.

Milan viittasi ja Tonio vetäytyi takasin.

Kun ovi oli sulkeutunut, sanoi Milan:

- No, nyt olemme siis yksin, ukko. Mutta puhukaa lyhyesti asianne,
sillä minun aikani on rajoitettu.

- Se, mitä minulla on sanottavaa teille, kuningas Milan, huudahti
kaupunginpalvelija äkkiä aivan eri äänellä, ei ole sanottu lyhyessä
ajassa. Teidän täytyy myöntää minulle pitempi aika.

Tätä sanoessaan oli ukko ojentautunut suoraksi, niin että hän tuli
pitemmäksi kuin Milan.

Kun kuningas huomasi tämän muutoksen, kääntyi hän kirjoituspöytään päin
ja ojensi kätensä tarttuakseen revolveriin, joka oli pöydällä.

Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, huudahti vieras:

- Antakaa aseen olla, kuningas Milan! Sillä niin totta kuin löytyy
Jumala taivaassa, niin totta on myöskin, että olen tullut luoksenne
mitä rauhallisimmissa aikeissa. Katsokaa, nyt näytän teille oikeat
kasvoni ja vielä kerran vakuutan, että olen tullut luoksenne ystävänä.

Pois lensi valkoinen parta, pois valetukka, joka tällä väärällä
kaupunginpalvelijalla oli ollut!

Kasvot, jotka eivät enää olleet nuoret ja joita ympäröi valkoinen tukka
ja kaunisti pienet viikset, tulivat näkyviin.

Kuningas Milan tuijotti vieraaseen ammottavin silmin, joissa ilmeni
ääretön hämmästys. Sitte sanoi hän epäröiden:

- Se, jota vähimmän kaikista luulin näkeväni, seisoo edessäni. Vai
ettekö ole Pietari Karageorgevitsch?

Tässä seisoi kaksi miestä, jotka kaiken ikänsä olivat olleet
verivihollisia, kaksi miestä, joiden välillä vallitsi viha, joka ei
ollut syntynyt heidän välillään, vaan oli alkanut jo heidän esi-isiensä
kesken.

Mutta tämä viha oli aikojen kuluessa kasvanut yhä suuremmaksi, kuten
käärme kasvaa, kuta enemmän saalista se ahmii.

Siitä huolimatta olivat he tulleet tuntemaan toisensa poikasina,
nuorukaisina olivat he olleet yhdessä ja silloin olivat he olleet
valmiit tappamaan toisensa. Silloin astuivat he toisiansa vastaan
uhkaavina ja usein näytti siltä, kuin syntyisi heidän välillään verinen
taistelu.

Mutta sitä ei kuitenkaan syntynyt ja se riippui kai yksinomaan siitä
asianhaarasta, että kohtalo oli aikasin erottanut toisistaan nämä
molemmat miehet.

Kuningas oli näet Parisissa tavannut Pietari Karageorgevitschin. He
olivat silloin molemmat ylioppilaita ja kävivät Parisin korkeakoulua.
He tapasivat toisensa luentosaleissa.

Toinen kuuli, että se kaunis nuorukainen, joka siellä opiskeli, oli
Obrenovitsch, nimeltä Milan. Toinen taas sai kuulla, että se pitkä,
hoikka nuorukainen, joka niin ahkeraan kävi professorien luennoilla,
oli nimeltään Pietari Karageorgevitsch.

Silloin tiesivät he molemmat tarpeeksi. He tiesivät, etteivät koskaan
voineet tulla ystäviksi, vaan täytyi heidän olla vihamiehiä, niin oli
kirjoitettu kohtalon kirjassa. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se oli
sama kuin tuli ja vesi, kevät ja talvi, auringonpaiste ja musta yö.
Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se merkitsi taistelua elämästä ja
kuolemasta.

Sitte Parisin aikojen eivät he olleet tavanneet toisiansa. Pietari
Karageorgevitsch oli ollut maanpakolainen, joka ei saanut astua Serbian
alueelle. Mutta kohtalo oli valinnut Milanin nousemaan valtaistuimelle.
Hänet oli kutsuttu kotiin ja asetettu kruunu hänen nuoreen päähänsä.
Monta vuotta oli hän hallinnut onnellisesti, mutta sitten oli hänkin
saanut kokea onnen vaihtelevaisuutta.

Ja nyt seisoivat he taas vastatusten.

Pietari Karageorgevitsch, toisti Milan vielä kerran. — Te — te — ei, se
on erehdys, se ei ole mahdollista, että se olette todellakin te!

- Kyllä se minä olen, Milan Obrenovitsch, vastasi Pietari syvällä
bassoäänellä — ja Jumala on todistajani, etten minä tule tekemään
teille mitään pahaa. Ei, minä tulen teidän luoksenne siitä syystä, että
te olette onneton ja minä tahdon ojentaa teille auttavan käden.

- Teidän auttavan kätenne! toisti Milan epäillen. Onko koskaan joku
Karageorgevitsch auttanut Obrenovitschiä? Jos Karageorgevitsch
ja Obrenovitsch tapaisivat toisensa syvän kuilun partaalla, niin
katsoisivat he kumpikin, että nyt oli aika tullut, jolloin toinen
oli syöstävä kuiluun. Ei löydy niin leveätä tietä, jolla he molemmat
voisivat tyyneesti kulkea toistensa ohi. Ei, Pietari Karageorgevitsch,
lienette tullut missä tarkoituksessa tahansa, niin ei se voi olla muu
kuin vihamielinen.

- Niin, vihamielinen se on, mutta ei teitä kohtaan, vastasi Pietari
epäröimättä. Minä vannon teille vielä kerran, Milan, Serbian onnen
nimessä, joka meille molemmille on pyhä, sen rakkaan maan nimessä,
johon emme kumpikaan saa astua, että olen tullut luoksenne ystävänä.

- Minä en unohda, että olen serbialainen, sanoi Milan tyyneesti — ja
serbialaisen ensimäinen käsky kuuluu:

"Elä kiellä väsyneeltä istuinta ja kumartakoon vieraanvaraisuus sinun
kynnykselläsi."

Ja nyt, Pietari Karageorgevitsch, istukaa alas, ja niin kauan kun
olette minun talossani, olette turvassa, siitä annan kuninkaallisen
sanani pantiksi.

- Minä kiitän teitä, Milan Obrenovitsch, sanoi Pietari, siirsi tuolin
lähemmä Milania ja istuutui siihen. — Siis kuulkaa, mitä minulla on
sanottavaa teille. Jo sekin seikka, että tulin tänne valepuvussa,
todistaa teille, etten salli, että keskustelumme tulee muiden tietoon.
Päinvastoin täytyy minun pyytää teitä noudattamaan mitä ankarinta
vaitioloa sen suhteen, mitä minä teille ilmoitan. Että minä ylipäänsä
ilmoitan teille aikeistani, todistaa jo sekin, etten minä mielessäni
kanna mitään viekkautta teitä kohtaan.

- Puhukaa! sanoi Milan varmalla äänellä. — Minä lupaan teille, että
vaikenen.

- Annatteko minulle sanannekin?

- Kyllä, sen annan. Mutta elkää nyt kiusatko minua kidutuspenkillä,
vaan sanokaa, löytyykö asiaa, joka voisi meille molemmille olla
yhteinen, jonka voisimme yhteisesti suorittaa!

- Kyllä, sellainen asia löytyy, minä sanon sen teille muutamin sanoin:

"Viha Serbian valtaistuimella istuvaa naikkosta kohtaan, viha Dragaa
kohtaan!"

Milan hyppäsi ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen
kalpeat kasvonsa punastuivat ja saivat eloa.

Pietari Karageorgevitsch oli nyt lausunut tunnuslauseen ja Milanin
täytyi innostua.

"Viha Dragaa kohtaan", se oli sotahuuto, ja se, joka vaati häntä
ottamaan osaa siihen taisteluun, sai olla varma siitä, että hän oli
valmis yöllä ja päivällä, pahassa ja hyvässä.

- Minä näen ilokseni, jatkoi Peter Karageorgevitsch — että ne muutamat
sanat, jotka äsken lausuin, sattuivat teidän sydämeenne. Mitä voisivat
ne muuta tehdäkään? Tietäkää siis Milan, jatkoi hän kovemmalla äänellä,
— että tyytymättömyys hiipii pitkin Belgradin katuja, pitkin teitä ja
polkuja yli koko Serbian. Tyytymättömyys vaanii joka oven takana ja
tyytymättömänä ovat nekin, joiden on kuningas Aleksanteria ja Dragaa
kiittäminen kohoamisestaan.

Nyt, sen tunnustan avonaisesti, on tilaisuus suotuisampi
Karageorgevitscheille kuin koskaan ennen, jälleen uudistamaan perheensä
muinaisen loiston. Minua vaaditaan takasin Serbiaan: tuhannet ihmiset
ojentavat kätensä minua kohti ja monet äänet kaikuvat korvissani!

"Pietari Karageorgevitsch, tule ja ole meidän kuninkaamme ja jatka
vanhoja tapoja, joilla perheesi kerran teki meidät onnellisiksi! Tule
esi-isiesi kaltaiseksi, yhtä urhoolliseksi ja hyväksi kuin hekin. Tule
samallaiseksi kuin kuningas Kara Georg, niin me ilolla tervehdimme
sinua!"

Milan asetti kädet ristiin rinnalleen ja katsoi synkkänä alas lattiaan.

- Niinkö on asiat! lausui hän tukahutetulla äänellä. — Minä juuri
aavistin, että siihen se menisi. Ovatko siis jumalat todellakin
päättäneet, että Obrenovitschien valta on loppuva. Ei, Pietari
Karageorgevitsch, vielä ei olla niin pitkällä ja jos Jumala niin
tahtoo, ei koskaan siihen tullakaan.

- Siihen se menee, elkää epäilkö sitä! huudahti Pietari. — Minulta
puuttuu vaan yksi, yksi ainoa, ja kun tämä on rinnallani, on kaikki
voitettu. Tämä ainoa olet sinä, kuningas Milan.

- Minä — minä, laupias Jumala, minäkö! — Pietari Karageorgevitsch,
oletko tullut hulluksi? Minä, Obrenovitsch, minäkö sytyttäisin
omin käsin palamaan sen suuren temppelin, jonka esi-isäni kerran
rakensivat? Haa, silloinhan olisin halpamaisempi kuin Herostratus, joka
kerran sytytti tuleen Dianan temppelin Efesossa, ihanimman kaikista
muinaisajan rakennuksista. Tämä temppeli oli tehty vaan puusta ja
kivestä ja koristettu kullalla, hopealla ja jalokivillä, mutta minun
perheeni suuruus on rakennettu verellä ja kirotut olkoot ne kädet,
jotka hävittävät tämän pyhän rakennuksen!

Milan oli puhunut tempaavalla innolla ja ihastuksella, mutta
Pietari Karageorgevitsch oli varmaan valmistunut sellaiseen. Hän
ei kulmiaankaan väräyttänyt ja selvästi huomasi, että karkoitetun
kuninkaan sanat eivät tehneet häneen mitään vaikutusta.

- Se on teille kunniaksi, Milan, sanoi Pietari sittekun kuningas oli
lopettanut ja astunut askeleen taapäin. — Niin, se on todellakin
teille kunniaksi, että rakastatte perhettänne niin suuresti ja
koko sydämellänne pidätte kiinni sen kunniasta varsinkin kun yksi
sen perheen jäsenistä on kohdellut teitä niin häpeällisesti. Mutta
ajatelkaa itseänne, ajatelkaa epätoivoista asemaanne! Minä tiedän, että
te olette niukoissa oloissa, te taistelette jokapäiväisen toimeentulon
huolissa; velkojanne ahdistavat teitä ja jollei eräs tuntematon
hyväntekijä lähettäisi teille kuukausittain viidentuhannen frangin
apurahaa, niin olisitte jo kauan sitte nääntynyt.

Milan kalpeni, hämillään hän katsoi Pietari Karageorgevitschiin.

- Kuinka te tiedätte, että minä otan vastaan näitä salaperäisiä
rahalähetyksiä? kysyi hän — kuka on teille ilmaissut tämän salaisuuden?

Mutta minä en tahdo kieltää, että niin on todellakin asianlaita, jatkoi
kuningas ylpeästi. — Löytyy todellakin eräs jalo hyväntekijä, joka on
koko tämän surullisen ajan pitänyt minua pystyssä. Pojaltani en saa
mitään, enkä minä ottaisikaan häneltä mitään. Ennen kerjäisin leipäni
sääliväisten ihmisten ovella. Mutta keisari Frans Josef lähettää
minulle joka kuukausi rahakirjeen, joka sisältää niin paljon, kuin
minun pieniin tarpeisiini menee, ettei minun tarvitse tehdä velkaa.
Minä en pyydä enempää ja olen hyvin kiitollinen jalolle, armolliselle
hallitsijalle.

- Keisari Frans Josef on häiritsijäin esikuva ja jalo mies, vastasi
Pietari vilpittömällä kunnioituksella. — Mutta te erehdytte, Milan,
sillä se ei ole hän, joka auttaa teitä rahoilla.

- Eikö hän, eikö todellakaan hän? kysyi Milan hämillään. — Silloin
en tunne ketään ihmistä maan päällä, joka voisi tuntea niin suurta
ystävyyttä minua kohtaan, että hän tahtoisi kantaa minulle sellaisen
uhrin, silloin on kaikki minulle täydellinen arvoitus.

- Minkä minä kuitenkin kykenen selvittämään, vastasi Pietari
Karageorgevitsch, ottaen lompakon sinisen puseronsa alta. Katsokaa,
jatkoi hän — tämä lompakko sisältää postikuitit kaikista niistä
rahalähetyksistä, jotka viime vuosina ovat teille saapuneet. Minä
se olen, joka koko ajan seisoin teidän rinnallanne, minä Pietari
Karageorgevitsch, ennen verivihollinen, nyt ystävä.

Milan ei ojentanut kättään ottaakseen lompakkoa. Hän ei voinut. Kuten
kivettyneenä seisoi hän kalpean miehen edessä, joka tyynesti katsoi
häneen.

Hän oli sanonut sanottavansa niin yksinkertaisesti ja luonnollisella
äänellä, ettei voinut olla epäilystäkään niiden todenperäisyydestä.
Eikä hän varmaankaan ollut tullut nöyryyttämään Milania.

Mutta joka veripisara oli kadonnut karkoitetun kuninkaan kasvoilta.
Äkkiä suli hänen jäykkyytensä kuumiin kyyneliin.

- Olenko siis jo joutunut niin pitkälle! huudahti Milan. Olenko
ottanut armoleipäni viholliseni kädestä Karageorgevitschiltä, jonka
kanssa olen tähän asti taistellut monta kymmentä vuotta. Minusta on
siis tullut kerjäläinen, jonka täytyy elää almuista! Mutta Jumala on
todistajani, ettei minulla ole ollut aavistustakaan, että nämä rahat
ovat tulleet teiltä. Jos olisin sitä aavistanut, olisin ennen kuollut
nälkään jossakin kadunkulmassa, kuin ottanut teiltä ainoatakaan
rahalähetystä. Ei, Pietari Karageorgevitsch, te olette, minä tahdon
uskoa sen, lähettänyt minulle tämän avun hyvästä sydämestä ja siinä
vakuutuksessa, että minä sen tarvitsin. Mutta teidän ei olisi pitänyt
niin syvästi minua nöyryyttää! Te olette pakoittanut minut kiittämään
teitä ja se on Obrenovitschille vaikea tehtävä, kun sen täytyy sanoa
Karageorgevitschille.

- Teidän ei tarvitse ollenkaan kiittää minua, huudahti Pietari. — Ehkä
olisitte te tehnyt samalla tavalla, jos minä olisin ollut sellaisessa
asemassa. Ja sitä, mitä nyt aion teille esittää, ei mitenkään saa
katsoa jonkummoiseksi korvausvaatimukseksi siitä, mitä minä olen teille
tehnyt, sillä minä sitoudun tässä vast'edeskin auttamaan teitä, Milan,
vaikkakin hylkäisitte pyyntöni.

Sanoin teille äsken, että suuri tyytymättömyys on koko Serbiassa
teidän poikanne hallitukseen. Varsinkin on sellainen asianlaita
sotilaspiireissä, jotka syvästi häpeävät sitä, että heillä on kuningas,
joka on antanut heille kuningattareksi melkein yleisen naisen. Ette
ehkä ole lukenut viimeisiä Serbian sanomalehtiä? Niin, eikä teidän
tarvitse niitä lukea saadaksenne tietää sen, sillä tänään puhuu siitä
myöskin "Neue Freie Presse" täällä Wienissä.

Kas tuossa sanomalehti pöydällä, ette näy vielä koskeneenkaan sitä.

Hän otti kysymyksessä olevan lehden pöydältä ja avasi sen synkän
näköisenä. Innokkaasti osoitti hän erästä lihavilla kirjaimilla
painettua sähkösanomaa.

- Lukekaa, sanoi hän.

- Minä en voi, änkytti Milan, kaikki vilisee silmissäni. Sanokaa te
minulle, mitä lehdessä seisoo.

- Se on sähkösanoma Serbiasta, ja kuuluu sanalleen näin:

"Varmalta taholta saamiemme tietojen mukaan odottaa Serbian kuningatar
viiden kuukauden perästä perillistä. Belgradin hovissa vallitsee
yleinen ilo. Koko maa ottaa siihen osaa, sillä nyt toivotaan saatavan
tähän asti niin odotettu kruunun perillinen."

Epäselvästi ääntäen vaipui Milan tuolille kirjoituspöydän viereen. Hän
kätki kasvot käsiinsä ja minuutin aikana ei kuulunut huoneessa mitään
ääntä.

- Se oli kovin isku, mikä minua saattoi kohdata, huudahti Milan,
nostaen kasvonsa Pietariin päin. — Tähän asti olen toki toivonut,
että tuo inhottava olento ei voisi antaa elämää lapselle. Mutta ei,
ei tätäkään ääretöntä tuskaa ole taivas minulta säästänyt. Tuosta
kirotusta helmasta lähtee olento, joka kantaa Obrenovitschin nimeä,
heikkouden ja synnin, verenhimon ja perkeleellisen viekkauden
jälkeläinen.

- Tämä lapsi ei ole vielä syntynyt, huudahti Pietari ja heitti lehden
lattialle. — Vielä voitte te estää, ettei tämä lapsi synny maailmaan
valtaistuimelle. Yhtykää minuun ja Aleksanteri on heti pantu pois
hallituksesta. Sitte synnyttäköön Draga poikansa, eikä hän tule koskaan
istumaan Serbian valtaistuimella. On pidettävä huolta, ettei tämä poika
koskaan tule kenenkään serbialaisen näkyviin.

No, voitteko vielä epäillä, ettekö ole vielä tehnyt päätöstänne?

- En, kuului Milanin huulilta — minä olen jo tehnyt päätökseni.

- Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette tehnyt päätöksenne Serbian
onneksi.

- Niin, mutta en sillä tavoin kuin te tarkoitatte. Minä en koskaan voi
auttaa ketään kaivamaan maata poikani jalkain alta. Ryöstää kruunu
hänen päästään ja heittää hänet maailman halveksittavaksi, sitä en voi.
Sillä joskaan en enää voi olla Serbian kuningas, niin en koskaan lakkaa
olemasta isä. Ei, en koskaan ota osaa mihinkään liittoihin, joiden
tarkoituksena on poikani häviö. Mutta te, Pietari Karageorgevitsch,
olkaa varuillanne! Serbian maa ei ole vielä kyllin valmis sille
kylvölle, jonka aiotte siihen kylvää. Siellä rakastetaan vielä liian
paljon Obrenovitscheja, olipa heidän nimensä sitte Aleksanteri tai
Milan.

Pietari puri huultansa ja kiersi hermostuneesti viiksiänsä.

- Voinko luottaa siihen, kysyi hän tutkien, että kaikki, mitä tässä
olen sanonut, jää meidän välillemme?

- Minä olen jo antanut sanani, että vaikenen ja minä pidän sen, vastasi
Milan. Minä en edes varoita poikaanikaan, mutta minä pyydän teitä,
luopukaa aikeistanne! Jos Jumala tahtoo, että teistä tulee kuningas,
niin kruunaa hän teidät siksi eikä teidän tarvitse tehdä mitään sen
hyväksi! Tämä on viimeinen kehoitukseni teille ja nyt vielä viimeinen
pyyntö:

- Nyt, kun tiedän, mistä lähteestä se kulta vuotaa, jota olen saanut
joka kuukausi, en voi sitä vastaan ottaa. Lopettakaa siis lähetyksenne,
elkääkä enää välittäkö siitä, kuinka minun käy, vaan jättäkää minut
oman onneni nojaan. — Se ei käy päinsä, että Obrenovitsch elää
Karageorgevitschin armosta.

Silloin astui Pietari Karageorgevitsch aivan lähelle Milania, ojensi
hänelle sydämellisesti kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä:

- Kun tulin luoksenne, toivoin kyllä saavani teidät liittolaisekseni,
mutta minun täytyy kuitenkin kunnioittaa teidän vakaumustanne. Te
olette puhunut minulle kuin mies ja minä olen kuunnellut kuin mies,
mitä teillä on ollut sanottavaa.

Hyvästi, kuningas Milan ja eläkää onnellisena jos voitte.

Tämän sanottuaan kääntyi Pietari mennäkseen pois, asetettuaan ensin
päähänsä peruukin ja valeparran kasvoillensa, mutta tultuaan ovelle
seisoi hän hetken hiljaa pää alaspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena.

- Mitä ajattelette, Pietari Karageorgevitsch? kysyi Milan. — Jos ehkä
voin jollain tavoin auttaa teitä, niin mielelläni teen kaikki, mitä
voin, kun vaan ei ole kysymys pojastani.

- Minä ajattelen, sanoi Pietari — jos nytkään uskotte, mitä olen
sanonut teille; vai luuletteko, että minä tahdon vetää teidät
puolelleni ja siksi olen tehnyt teille väärän ilmoituksen.

- Te ette ole ennenkään koskaan valehdellut minulle, Pietari, ettekä
ole nytkään sitä tehnyt, sanoi Milan aivan yksinkertaisesti.

- No kuulkaa siis myöskin minun varoitukseni, kuningas Milan! sanoi
Pietari.

Minä varoitan teitä, niin, minä pyydän teitä varomaan henkeänne, ettei
se murhaaja saa työtänsä tehdyksi, joka tällä hetkellä on matkalla
tänne, — se murhaaja, jonka kuningas Aleksanteri on tänne lähettänyt —
toimittamaan teidät pois päiviltä!

Milan huudahti, syöksi Pietarin luo ja laski kätensä hänen olalleen.

- Ihminen, änkytti hän — te olette nyt lausunut hirmuisen asian.

Murhaaja, sanotte te, — murhaaja, jonka poikani on lähettänyt — —

- Ehkä ei niin paljon poikanne, kuin Draga. Velvollisuuteni on lausua
teille koko totuus! Tietäkää siis, että minä vakoojien kautta pidän
silmällä Belgradin hovia. Konakissa ja Tapschiderin huvilinnassa
ei tapahdu mitään, jota minä en tiedä. Siten olen saanut tietää,
että kuningas Aleksanteri aikoo lähettää luoksenne miehen, jonka
tehtävänä on lähestyä teitä jonkunmoisen ystävyyden varjossa. Mutta
todellisuudessa on tällä miehellä varattuna myrkkyä, jonka hän antaa
teidän nautittavaksenne sopivassa tilaisuudessa.

Milan tuijotti Pietariin, kuin ei hän vielä uskoisi tuota hirmuista
ilmoitusta.

Mutta Karageorgevitsch jatkoi kiireesti:

- Minustakin tuntuu mahdottomalta, että poika voi olla niin paatunut,
ettei hän kammoa sellaista hirmutyötä. Siitä syystä annoin väkeni
tarkasti ottaa vaarin tapahtumista Belgradin hovissa. Nyt olen kuullut,
että murhaaja on noin viisi päivää sitte lähtenyt Wieniin. Kuule
tarkasti, mitä minä sanon, kuningas Milan!

Hän ei käyttänyt rautatietä, vaikka hän tätä tietä olisi ehtinyt
Wieniin kolmannessa osassa siitä ajasta, minkä hän nyt tarvitsee,
matkustaessaan postireessä Unkarin pustan kautta. Hän ei tietysti
tahtonut, että hänen matkansa Belgradista tulisi tunnetuksi, jotta
hänen persoonaansa ei sitte pantaisi yhteyteen teidän äkillisen
kuolemanne kanssa. Mutta olen saanut tietää vielä enemmän.

Sitä kurjaa murhaajaa, joka on matkalle tänne panemaan toimeen Dragan
käskyä, seuraa henkilö, joka on minulle riittävänä todistuksena siitä,
että konnantyö on vireillä — se on kuningatar Dragan täti, Eufemia,
vanha nainen, jonka syyksi täytyy lukea monta Dragan pahoista juonista.

- Täti Eufemia? huudahti Milan vapisevalla äänellä — minä tunnen
hänet! —

- Ettekö nyt huomaa kuningattaren vehkeitä? Hän tarvitsee henkilön,
joka pitää murhaajaa silmällä tämän oleskellessa Wienissä, ja — siihen
oli täti Eufemia hänen mielestään kuin valettu. Kaikki, mikä tapahtuu
salassa, on epäilyttävää, jatkoi Pietari pitkän vaitiolon jälkeen.
— Epäilyttävää on myös, kuin ihmiset eivät uskalla näyttää oikeata
muotoansa, vaan esiintyvät milloin missäkin muodossa.

No niin — se, joka kuninkaan käskystä astuu teidän eteenne tarjoomaan
teille sovintoa, on kätkenyt itsensä erään kauppias Naumannin nimen
alle — sillä nimellä on hän ainakin Semlin Hôtellin matkustajain
kirjassa. Samoin on täti Eufemia katsonut parhaaksi olla näyttämättä,
kuka hän todella on. Hän on matkustanut nunnan puvussa ja sanoo
kuuluvansa kartusiaaninunnain luostariin. Se on väärää peliä, Milan, ja
väärinpelaajain suhteen täytyy olla varuillaan.

Karkoitettu kuningas katsahti ylös ja sanoi:

- Onko asianlaita todellakin sellainen? Silloin olisi todellakin ollut
paljon parempi, että olisin jo aikoja sitte tehnyt lopun elämästäni.
Oma poikaniko tahtoo sen nyt lyhentää — ei, ei, ei hän, hänen
päässään ei tämä alhainen ajatus ole syntynyt! — Draga on istuttanut
sen häneen, eikä sillä raukalla ole ollut voimaa halveksien hyljätä
sellaista ehdotusta! Kaikissa tapauksissa olen teille kiitollinen
varoituksestanne, minä panen sen sydämelleni. Minä olen varoillani
ja jos kuninkaan apulainen tulee luokseni, niin otan hänet vastaan
asianmukaisella tavalla.

Mutta odottakaa! Ovatko vakoojanne Belgradissa sanoneet myöskin sen
miehen nimen, joka on antautunut niin halpamaiseen tekoon? Onko hän
serbialainen? Tuskinpa luulisin, että Serbian pojissa löytyy sellaista,
joka vainoaisi minun henkeäni.

- Hän on serbialainen, vastasi Pietari kolkolla äänellä — ja minä
luulen, että te hyvin tunnette hänet. Hänen nimensä on Stefan
Naumovitsch, ja on hän nykyään kuningas Aleksanterin ajutantti, vaikka
oli ennen tämän pahimpia vastustajia.

Tuskin oli Pietari lausunut nimen, kun Milan säpsähti tuskasta.

- Hänkö! änkytti onneton kuningas. — Häneltä olisin kaikista vähimmän
odottanut sellaista. Hän oli ystäväni, minä olin läheisessä yhteydessä
hänen kanssansa ja olin kirjevaihdossa hänen kanssaan!

- Mitäs se todistaa? keskeytti hänet Pietari Karageorgevitsch. — Se
tukee vaan minun väitettäni. Tietysti ei kuningas Aleksanteri voinut
lähettää sellaista, jonka te heti alussa tietäisitte viholliseksenne.
Sellaista ihmistä epäillään, eikä edes maisteta, mitä hän asettaa
syötäväksemme.

Mitä taas Stefan Naumovitschiin tulee, niin tiesivät Aleksanteri ja
Draga kyllä hyvin, että te ottaisitte hänet ystävällisesti vastaan ja
ett'ette hänet nähdessänne heti epäilisi, että hän oli tullut aikeessa
ryöstää teidän henkenne.

- Stefan Naumovitsch! toisti Milan uudestaan. — Että sen piti olla
juuri hän! Eikö siis todellakaan löydy enää todellista ystävyyttä ja
onko valhetta jokainen sana, jonka ihmiset lausuvat?

- Siltä se melkein näyttää, vastasi Pietari Karageorgevitsch
alakuloisena ja surullisena. — Täytyy tottua siihen ajatukseen, että
kaikki ihmiset ovat syntisiä. Ehkä emme mekään ole parempia kuin kaikki
muut, mutta me tahdomme ainakin pyrkiä siihen.

- Nyt tunnen mieleni kevyemmäksi, kuningas Milan, kun olen saanut antaa
teille tämän varoituksen, sillä se olisi koskenut syvälle sieluuni, jos
minulle olisi tultu sanomaan, että te sorruitte kuningattaren vehkeiden
takia. Mutta hyvästi nyt! Minä olen puhunut teille kuin mies — ottakaa
varteen varoitukseni.

Vielä kerran puristi Pietari Milanin kättä. Sitte riensi hän ovea
kohti, jonka taakse katosi. Milan seisoi keskellä huonetta. Hänen
kasvonsa olivat saaneet jäykän ilmeen.

- Se oli todellakin vaikea hetki, huudahti hän mielenliikutuksen
tukahduttamalla äänellä — vaikea kolminkertaisessa merkityksessä.

Pietari Karageorgevitsch tulee luokseni, koettaen saada minun
myötävaikutustani poikani häviöön. Minä saan tietää, että Pietari
Karageorgevitsch on niiden rahojen salaperäinen lähettäjä, joita joka
kuukausi olen saanut vastaanottaa, niiden rahojen, joilla tähän asti
olen kokonaan tullut toimeen ja joihin en tästälähin aio koskea.

Ja Pietari Karageorgevitsch ilmoittaa minulle, että poikani on
palkannut murhaajan minua varten ja että tämä murhaaja on — Stefan
Naumovitsch! Oi, tämä oli todellakin hirmuinen hetki, joka heittää
varjonsa koko tulevaan elämääni. Mutta minähän olen kokenut niin
paljon hirmuista, ettei tämäkään isku voi kukistaa minua. Ei, ei, minä
en tahdo kukistua, olenhan vannonut valan itsekseni, että katkaisen
myrkytetyn kärjen kaikista niistä nuolista, jotka tulevat Belgradista
ja halveksien heitän ne luotani.

Mikä nyt on, Tonio? Tuletko ilmoittamaan minulle, että vanha kaupungin
palvelija on mennyt tiehensä?

- Niin, herra, sanoi ukko syvään kumartaen — kaupungin palvelija on
mennyt. Mutta — minä ilmoitan samalla toisen vieraan. Merkillistä,
näyttää siltä, kun emme tänä iltana saisi ollenkaan lepoa, teidän
majesteettinne!

- Mitä sinä sanot, onko siellä ulkona taas joku, joka tahtoo puhua
kanssani?

Tonio nyökäytti valkoista päätään.

- Kyllä, teidän majesteettinne, sanoi hän, — mutta tällä kertaa luulen
varmaan, että käynti tuottaa teille paljon iloa. Minä tiedän, että hän
on tervetullut, te otatte hänet vastaan avoimin sylin.

Ja odottamatta kuninkaan käskyä riensi Tonio ovelle ja avasi sen
selälleen.

Milanilta pääsi huuto ja hän tuli jos mahdollista vielä kalpeammaksi
Ovessa seisoi matkapukuun puettuna korkeakasvuinen, hoikka mies —
Stefan Naumovitsch.




KAHDEKSASKUUDETTA LUKU.

Kaksitoista uskollista serbialaista.


Stefan Naumovitsch oli siis saapunut Wieniin. Hän oli päässyt matkansa
perille ja seisoi nyt kuningas Milanin edessä. Mutta ennenkuin me
käymme kuvaamaan keskustelua heidän välillään, täytyy meidän mennä
hiukan taapäin ajassa siihen hetkeen, jolloin Stefan Naumovitsch löysi
jälleen Genian yksinäisessä majatalossa Unkarin pustalla ja sitte heti
taas hänet kadotti. Hän oli kadottanut Genian tuon Genian onnettoman
luulon tähden, että Stefan oli ryöstänyt häneltä rakkautensa ja antanut
Helena Lunjevicalle, Genia oli näet eräänä päivänä konakin puutarhassa
salaa kuullut Stefanin puhuvan Helenalle rakkaudesta, mutta ei ollut
kuullut, että Stefan oli puhunut vaan kuningas Aleksanterin puolesta.

Genia oli antanut hänelle vaan hämäriä viittauksia ennenkuin syöksi
pimeyteen. Jos Stefan olisi aavistanut, että hänen keskustelunsa
Helena Lunjevican kanssa oli syynä siihen, että hänen rakkaansa repi
itsensä irti hänestä, että Genia piti häntä uskottomana eikä enää
luottanut hänen rakkauteensa vaan mieluummin uskoi itsensä aron
susille kuin hänelle, silloin olisi hän varmaan kironnut sitä hetkeä,
jolloin hän sai kuningas Aleksanterilta käskyn hänen puolestaan pyytää
Helenan kättä. Sillä se oli juuri tämä onneton käsky, joka oli syynä
kaikkeen. Mutta sitä ei Stefan tiennyt ja sitä käsittämättömämmältä ja
tuskallisemmalta oli hänestä sentähden tuntunut Genian päätös ikuiseksi
erota hänestä.

Mutta niin oli kuitenkin tapahtunut ja vaikka Stefan oli melkein
koko yön harhaillut ympäriinsä arolla, kuitenkin pysytellen itseään
majatalon läheisyydessä, huutaen Geniata nimeltään ja hakien häntä
silmillään, huomasi hän kuitenkin, kun aamu koitti, että oli ainiaaksi
kadottanut hänet. Stefan huomasi, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä
mitään. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen piti päästä Wieniin
niin pian kuin mahdollista, viemään Milanille kuningas Aleksanterin
pyyntöä, sitä pyyntöä, joka tuotti Stefan Naumovitsch paralle niin
suurta iloa.

Hän oli sydämestään iloinen, sillä hän toivoi voivansa taivuttaa
Milanin palaamaan hänen kanssansa Serbiaan ja sydämessään oli hänellä
tieto siitä, että hän oli sovittava välittäjä isän ja pojan välillä,
kahden miehen välillä, joista toinen oli tehnyt niin paljon maansa
hyväksi ja toinen niin hyvin tarvitsi ymmärtäväisen neuvonantajan
rinnallaan.

Siitä syystä oli Stefan jatkanut matkaansa sillä postireellä, jota
Genia oli ennen ohjannut. Nyt ajoi Stefan itse ja nunna istui sen
sisällä. Heidän välillään ei vaihdettu monta sanaa matkan kestäessä.

Itse asiassa Stefan katseli nunnia myötätuntoisuudella, sillä hänen
käsityksensä mukaan työskentelivät he ihmiskunnan hyväksi hoitamalla
sairaita.

Mutta tämä nunna — ei, hänen omituinen, suljettu, melkein
epäystävällinen tapansa, iva, jolla hän puhui, muutamat silmäykset,
jotka välähtivät hänen silmistään, tämä kaikki oli tehnyt hänet
vastenmieliseksi Stefanille, niin että tämä vältti puhua tai vaihtaa
ajatuksia hänen kanssansa. Hän tunsi helpotusta nähdessään vihdoin
edessään Buda-Pestin tornit ja hän täällä pääsi erilleen nunnasta.
Sillä täältä piti Stefanin jatkoi matkaansa rautateitse. Stefan
sanoi hyvin kylmästi hyvästit naiskumppanilleen eikä välittänyt
siunauksestakaan, jonka nunna olisi hänelle antanut-.

Postitalon edustalla, johon hän oli ajanut postireen, viskautui hän
niin pian kuin mahdollista ajurin rekeen ja käski ajurin ajaa Hôtel
Hungarinaan.

Mutta Stefan Naumovitsch olisi suuresti hämmästynyt, eikä hänestä
olisi suinkaan ollut hauskaa, jos olisi kuullut, että viiden minuutin
kuluttua nunnakin otti ajoneuvot ja huusi ajurille:

- Hôtel Hungarina!

Noin kymmenen minuutin kuluttua oli nunna tuon komean Hôtellin
edustalla, joka täydellä syyllä nauttii eurooppalaista mainetta.
Ovenvartija avasi vaunun oven ja auttoi vanhaa nunnaa sieltä ulos.

- Minä jään tänne vaan huomisaamuun, sanoi nunna. — Olkaa hyvä ja
antakaa minulle vaan pienempi huone.

- Kyllä, vastasi ovenvartija. — Meillä on kyllä halpojakin huoneita,
mutta valitettavasti ovat ne kaikki otetut. Yhden huoneen voisin antaa
teille, sen ikkuna on Tonavalle päin, mutta ne huoneet ovat vähän
kalliimpia.

- Tuleeko kukaan asumaan minun huoneeni viereisessä huoneessa? — Minä
en mielelläni tahtoisi naapureita.

- Siinäkään suhteessa en valitettavasti voi palvella teitä, vastasi
ovenvartija, — sillä juuri nyt saapui eräs kauppias, eräs herra Anton
Naumann, joka on itselleen pyytänyt kaksi Tonavan puoleista huonetta,
ja se huone, jonka minä voisin antaa teidän käytettäväksenne, on hänen
huoneensa vieressä. Luulen voivani vakuuttaa, että rouvan naapuri
on hyvin hiljainen henkilö. Muuten ei meidän Hôtellissa sallita
minkäänlaista melua.

Ovenvartija ei ollut huomannut, kuinka iloisesti ja ilkeästi nunnan
silmät välähtivät kun hän kuuli, että Anton Naumannin huoneet olivat
aivan hänen huoneensa vieressä.

- No, olkaa hyvä, sanoi nunna — ja viekää minut huoneeseeni.

- Kas tässä on hissi — Jean, vie nainen numeroon 74.

Nunna nousi heti senjälkeen hissiin ja oli heti komeasti sisustetussa
huoneessa, jonka ikkunasta oli ihana näköala Tonavan yli. Tämän
toisella puolella näki hän vanhan Ofenin, joka kohosi kuten uhkailevana
muistona niiltä ajoilta, jolloin turkkilaisilla oli vielä valtansa
Tonavan toisella puolella.

Hurskas nunna riensi panemaan oven lukkoon Jeanin mentyä, joka oli
kantanut hänen tavaransa huoneeseen. Sitte otti hän päähineen päästään
ja täti Eufemian kasvot näkyivät selvästi sähkövalossa.

- Oivallista, mutisi hän mennessään seinän luo, joka eroitti hänen
huoneensa Stefan Naumovitschin huoneista ja laski korvansa seinää
vasten — nyt voin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Minä matkustan Wieniin hankkimaan sitä lasta, jota Draga tarvitsee
ja samalla pidän silmällä tätä Stefan Naumovitschia, joka on tullut
Wieniin kuninkaan käskystä raivaamaan tietä sovintoon Milanin kanssa.
Ha, haa se narri luulee todellakin, että Draga sallisi tuon vanhan
itsepäisen jörön palaavan Serbiaan. Ehkä pitämään häntä silmällä ja
estämään kaikkea, mitä Draga tahtoo. Eihän toki, niin tyhmä ei hän toki
ole. Oh, miten minä säikähdin, kun Draga ilmoitti minulle tämän tuuman!

"Oi, mitä olet tehnyt, Draginja! huudahdin minä kuultuani vaan hänen
ensimäiset sanansa. — Oletko todellakin suostunut siihen, että Milan
saa tulla takasin Serbiaan? No, sitte saat heti hakea nuoran, johon
itsesi hirtät, sillä Milan saa pian sinut epätoivoon. Sinun valtasi on
nyt lopussa. Rakas Draginja, kuinka saatoit suostua sellaiseen!"

Siinä seisoi hän sitte ja tuijotti minuun, kuin olisi tahtonut sanoa:

"Niin, minä olin hirmuisen tyhmä, täti, enkä voi antaa itselleni
anteeksi, että suostuin Aleksanterin ehdotukseen kysymättä ensin
sinulta neuvoa. Mutta mitä me nyt teemme? Stefan Naumovitsch on jo
saanut kuninkaan käskyn ja matkustaa huomenna varhain."

- Mitä on tehtävä? vastasin minä. — "Draginja, meidän täytyy tehdä
tyhjäksi kuninkaan tuuma, meidän täytyy tehdä niin, ettei Milan palaja."

"Voisiko se olla mahdollista? Milan tarttuu epäilemättä siihen käteen,
jonka kuningas hänelle ojentaa. Hän tarttuu siihen ilolla, sillä koko
hänen sydämensä riippuu kiinni Serbiassa ja se päivä olisi iloisin
päivä hänen elämässään, jolloin hän saisi palata maahansa."

Silloin ei se päivä koitakkaan hänelle!

"Aiotko estää sitä?"

"Kyllä, sen aion tehdä", vastasin minä — sillä edellytyksellä, että sinä
annat suostumuksesi siihen, mitä minä aion tehdä."

No, ja minun Draginjani antoi suostumuksensa, ja nyt — ha, haa, nyt ei
kuningas Milan koskaan enää näe Serbiata, sen minä takaan.

Ja täällä — täällä Buda-Pestissä täytyy sen tapahtua, jatkoi Eufemia
pienen vaitiolon perästä, jonka kestäessä hän ivahymy ohuilla
huulillaan katsoi seinään, joka eroitti hänet Stefan Naumovitschista.
— Minä olen tarkkaan neuvonut Dragaa, mitä hänen tulee tehdä — pian
täytyy niiden miesten tulla, jotka Draga on tänne lähettänyt. Ha, haa,
niitä isänmaan ystäviä, jotka eivät aavista, että kulkevat vaan minun
asioillani! Peijakas — luulenpa, että he ovat jo täällä — askeleita
alhaalla — koputusta Stefanin ovella — ei, minä en erehdy — he ovat
siellä!

Samassa painautui Eufemia niin lähelle seinää, kuin olisi hän
tahtonut painaa siihen kuvan omasta laihasta ruumiistaan. Eikä hän
ollutkaan erehtynyt. Juuri tällä hetkellä tuli Stefanin luo vieraita,
joiden käynti tulisi olemaan mitä suurimmasta merkityksestä kuningas
Milanille, tai, sanokaamme se heti suoraan, kerrassaan onnettomasta
merkityksestä.

Stefan oli heittänyt naamionsa niihin vaunuihin, joilla ajoi
postiasemalta Hôtel Hungarinaan. Täällä Buda-Pestissä ei hän sitä enää
tarvinnut.

Oli ilta, hänen pöytänsä kohdalla paloi sähkölamppu ja heitti
miellyttävän, valkoisen valon komeasti sisustettuun huoneeseen. Stefan
oli sytyttänyt sikarinsa ja seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan
vieressä katsellen yli rakkaan Tonavan Ofenin vanhaa kuninkaan linnaa,
joka loisti kuin kummitus kuutamossa.

Hôtellin edustalla liikkui Buda-Pestin hieno maailma, joka näytti
olevan omiaan vetämään nuorta miestä puoleensa. Mutta Stefan oli
päättänyt viettää illan kotona. Buda-Pestin huvit eivät voineet häntä
huumata. Hän meni pois ikkunan luota ja istuutui sohvan nurkkaan. Hän
nojasi päätään taapäin ja kun hän siinä miettiväisenä katseli sinisiä
savupilviä, jotka läksivät sikarista, näytti hänestä, kuin olisi
savupilvistä pilkistänyt hänen rakkaan Geniansa kasvot, hänen suloiset
piirteensä, joita hän ei kylliksi voinut katsella.

Äkkiä kuuli Stefan ovelle koputettavan. Hän nousi ylös ja avasi. Hänen
hämmästyksekseen astui sisään ovenvartija.

- Anteeksi, herrani, — mutta vaan muutama sana, sanoi hän kumartaen
kohteliaasti.

- Olkaa hyvä ja puhukaa, minä olen valmis kuulemaan.

- Anteeksi, tehän olette kirjoittanut nimenne matkustajain kirjaan
Anton Naumanniksi — eikö niin?

- Kyllä olen, vastasi Stefan punastuen.

- Mutta meillä on syytä otaksua, että olette käyttänyt salanimeä. Elkää
nyt vaan ymmärtäkö minua väärin, hyvä herra! Me tiedämme näet aivan
hyvin, ettette ole mikään poliisin takaa ajama rikoksellinen ja ettette
ole ottanut toista nimeä johtaaksenne asianomaisia harhaan. Löytyyhän
usein valtiollisia syitä, jotka pakoittavat sellaisiin toimiin. Mutta
tehän olette — Serbian kuninkaan ajutantti, te olette kapteeni Stefan
Naumovitsch, vai mitä?

Stefan astui hämmästyneenä askeleen taapäin.

- Kyllä, mutta kuinka te sen tiedätte? huudahti hän sitte. — Koska te
nyt kerran olette lausunut nimeni, niin en tahdo kieltää, että olen
Stefan Naumovitsch. Mutta, minä en voi ollenkaan ymmärtää, kuinka
olette voineet saada sen selville!

- Hyvin yksinkertaisella tavalla, vastasi ovenvartija ystävällisesti.
— Tuolla alakäytävällä seisoo näet serbialainen lähetystö, joka haluaa
puhua teidän kanssanne, keskustella kapteeni Stefan Naumovitschin
kanssa ja tämän lähetystön johtaja on nimenomaan uskonut minulle, että
herra kapteeni on nähtävästi Hôtellin kirjaan merkinnyt nimensä Anton
Naumanniksi.

- Mitä, serbialainen lähetystö tahtoo puhua minun kanssani ja kuka on
sen johtaja?

- Se olen minä, kuului korkea ääni etempää ovelta.

Stefanilta pääsi hämmästyksen huudahdus, sillä se ei ollut kukaan muu
kuin hänen ystävänsä översti Maschin, joka nyt tuli hänen luoksensa.

- Maschin, sinäkö Buda-Pestissä! Rakkaani, mitä tämä merkitsee? Ja
minkä näköinen olet! Sinulla on taas sotilaspuku — ja rinnassasi — tämä
tähti! Sitä en ole sinulla koskaan ennen nähnyt! Taitaa olla se uusi
Dragan ritarimerkki?

- Niin, kallis ystäväni, sanoi Maschin sydämellisesti pudistaen
ystävänsä kättä ja vetäen häntä vasten rintaansa — ajat muuttuvat,
näetkös, ja samalla muuttuu, kuten tietty, myöskin ihmisten ulkomuoto.
Mutta lyhyesti sanoen, jatkoi översti ovenvartijan poistuttua, — seison
tässä lähetystön etunenässä ja olemme tulleet onnittelemaan sinua
siihen tehtävään, jonka kuningas on sinulle uskonut.

- Tiedätkö siis sinäkin, mitä tämä tehtävä tarkoittaa? Sano minulle,
Maschin, mitä on Belgradissa tapahtunut minun lähdettyäni? Kaikki on
minulle selittämätön arvoitus.

- Johon minä kuitenkin heti annan sinulle selityksen, vastasi översti
Maschin, vetäen Stefanin vierelleen sohvaan. — Kuningashan on antanut
sinulle toimeksi kutsua Milan takasin isänmaahansa.

- Niin, sen on kuningas Aleksanteri tehnyt ja kuningatar Dragan
nimenomaisella suostumuksella, niin, vieläpä hänen kehoituksestaankin.
Samana päivänä, jolloin sinä läksit, sain minä kuninkaallisessa
pikapostissa kuninkaan omakätisen kirjeen, jossa hän käski minun pyytää
pääsyä hänen luoksensa ja takasi minulle täyden turvallisuuden. Kirje
oli kirjoitettu niin lämpimästi, se sisälsi niin monta vakuutusta hänen
kunniansa nimessä, että minä heti ensi hetkessä tiesin, ettei ollut
kysymys mistään salajuonista ja että minä turvallisesti saatoin lähteä
konakiin.

Sen minä teinkin. Kuningas otti minut vastaan erittäin ystävällisesti,
ojensi minulle kätensä ja tarjosi täyden sovinnon.

"Nyt tulee maahan toiset ajat", sanoi hän minulle, "kuningas Milan
tulee takasin ja hallitsee vastaisuudessa yhdessä minun kanssani,
tai on ainakin se, joka seisoo lähinnä minun valtaistuintani, on
neuvonantajani ja auttajani pyrkimyksissäni tehdä Serbia onnelliseksi.
Ei, elkää katsoko minuun noin ihmetellen, noin epäillen!" jatkoi
kuningas. "Asia on todellakin niinkuin sanoin. Ja paras vakuutus,
jonka voin antaa teille aikeestani kutsua Milan tänne, on se, että
olen määrännyt ystävänne, Stefan Naumovitschin matkustamaan Wieniin ja
esittämään isälleni sovintotarjoukseni.

"Mitä sanoo teidän majesteettinne", huudahdin minä, "onko Stefan
Naumovitsch matkalla Wieniin? Jumalani, jospa todellakin niin olisi —"

"Niin se on", vastasi kuningas, ja sitte kertoi hän minulle, että sinä
olit ottanut valepuvun, ettet herättäisi huomiota matkalla, ja että
matkustit Anton Naumannin nimellä."

Samassa avattiin ovi ja sisään astui kuningatar Draga.

Voit helposti arvata miltä minusta tuntui, kun näin tämän naisen,
joka oli tehnyt meidät kaikki onnettomiksi ja jonka tiesin olevan
veriviholliseni. Tällä hetkellä ajattelin salajuonta ja luulin, että
nyt minut vangitaan. Mutta taas minä erehdyin. Olin tehnyt väärin
kuningasta ja kuningatarta kohtaan, siliä molemmat pysyivät siinä
vakuutuksessa, jonka olivat minulle antaneet. Draga huomasi kyllä,
että minä säpsähdin hänet nähdessäni, mutta hän tuli iloisesti minua
vastaan, ojensi kätensä ja sanoi:

"Kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi, översti Maschin. Kuningas
Milanin palatessa Serbiaan palaa rauha maahan ja me saamme monta hyvää
ystävää." Ja siihenhän me vaan pyrimmekin. Jos kuningas Milan olisi jo
kauan sitte täyttänyt tämän meidän ainoan vaatimuksemme, niin olisimme
olleet hänen uskollisia ystäviään, hänen liittolaisiaan sen sijaan,
että meidän nyt on täytynyt olla hänen vastustajiaan. Niin, sillä
hinnalla olisimme ottaneet Dragan kaupan päällisiksi sillä jos Milan
palajaa Serbiaan, niin on Dragan vaikutus puoliksi vähennetty, silloin
ei hän ainakaan tule enää niin vaaralliseksi maalle, kuin hän on tähän
asti ollut.

Mutta seuraavassa hetkessä tuntui minusta, se täytyy sanoa, muutos
kuninkaan ja kuningattaren mielentilassa uskomattomalta, eikä epäilys
tahtonut minusta lähteä.

Kuningas näytti sen huomaavan, sillä hän sanoi minulle:

"Te ette näy vielä oikein luottavan meihin, översti Maschin, no,
voittehan itse hankkia varmuutta siitä, että Stefan Naumovitsch on
todella matkustanut kutsumaan Milania Serbiaan. Ottakaa mukaanne kaikki
ystävänne, joiden sydämet vielä sykkivät Milanille ja matkustakaa
rautateitse Buda-Pestiin. Sinne joudutte ennen Naumovitschia, joka
kulkee postikyydillä. Kaikissa tapauksissa tapaatte hänet Unkarin
pääkaupungissa".

"Teidän majesteettinne", vastasin minä, "jos minä ottaisin mukaani
kaikki ystäväni, joiden sydämet sykkivät Milanille, niin täytyisi minun
ottaa koko Serbia mukaani."

Kuningas nauroi sydämellisesti minun vastaukselleni ja sanoi olevansa
iloinen, että hänen isänsä on niin tervetullut maahan.

"Minunkin luokseni on hän tervetullut!" huudahti hän. "Ja minä voin
tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin hän Naumovitschin rinnalla
tulee takasin. Mutta ei kuningattarellakaan ole pahoja aikeita
hänen suhteensa. Rakas Maschin, kuinka olisi, jos te muodostaisitte
lähetystön, joka matkustaisi Buda-Pestiin ja Serbian nimessä
vakuuttaisi Naumovitschille, että Milan on sydämellisesti tervetullut
maahan?"

Tämä ajatus sai kohta vastakaikua sielussani. Minä vakuutin kuninkaalle
ja kuningattarelle, että kutsuisin kokoon joukon arvokkaita miehiä,
jotka heti olisivat valmiit siinä tarkoituksessa seuraamaan minua
Buda-Pestiin.

"Ja silloin tulette te matkustamaan, toivon minä, minun 6:nen
jalkaväkirykmenttini puvussa, jota te ennen kannoitte niin suurella
kunnialla ja jonka minä suureksi surukseni näin teidän heittävän pois."

Näin sanoen astui kuningas kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin,
jonka ojensi minulle. Se oli se paperi, jonka kautta minut jälleen
asetettiin entiselle paikalleni armeijassa. Samalla nimitettiin minut
asiakirjassa ritariksi Dragan ritarikunnassa.

Enhän voinut sellaisissa oloissa hyljätä nimitystä. Tosin tuntui
minulta vastenmieliseltä rinnassani kantaa tätä ristiä, jossa on
sellaisen naisen kuva. Sillä vaikka olenkin sopinut kuningattaren
ja kuninkaan kanssa Milanin vuoksi, niin tunnen Dragaa kohtaan yhtä
vähän ystävyyttä ja myötätuntoisuutta kuin ennenkin. Minä en koskaan
voi tulla ystäväksi tämän naisen kanssa. Hänen ja minun välillä on
liian suuri kuilu, jonka yli minä en voi koskaan mennä. Ja se kuilu on
minun veliraukkani hauta. Mutta mitä ei uhraisi isänmaan alttarille,
varsinkin kun on niin harras isänmaan ystävä kuin minä! Minä olen
tarttunut Dragan käteen, olen puristanut sitä ja suostunut hänen
ehdotukseensa. Ja siksi, rakas Stefan, näet sinä minut nyt tässä
kahdentoista arvokkaan serbialaisen etunenässä ja jos sallit, niin
annan heidän astua sisään. He ovat kaikki vanhoja tuttuja sinulle,
useimmat ovat ystäviäsikin.

Stefan voi tuskin hillitä hämmästystään, kuullessaan Maschinin
kertomuksen. Mutta kun Maschin oli lopettanut, syleili hän ystäväänsä
ja painoi hänet tulisesti rintaansa vasten.

- Tämä on oikea onnen päivä, sanoi hän — sillä se antaa ensiksikin
minulle todistuksen Aleksanterin hyvästä tahdosta tehdä sovinto isänsä
kanssa ja toiseksi suo minulle ilon nähdä sinut, rakas Maschin,
jälleen entisessä asemassasi siinä armeijassa, jota ennen innolla
johdit ja jonka suurella surulla jätit. Nyt ei sinun enää tarvitse
piiloutua valepukuun. Olet nyt taas vapaa mies ja luulen, että kuningas
Aleksanterista tulee ystäväsi ja suosijasi. Sillä katso, hän on tullut
minunkin ystäväkseni, vaikka hänen oli annettava minulle anteeksi
suuri rikos — minähän nostin käteni hänen sydämellisesti rakastettua
Dragaansa kohti.

- Onko se siis todellakin totta, huudahti Maschin, — että sinä täältä
matkustat Wieniin ja siellä haet käsiin kuningas Milanin?

- Kyllä se on aivan totta, vastasi Stefan. — Kuningas on käskenyt
minun koettaa saada aikaan sovinto hänen ja hänen isänsä välillä ja
minun rinnallani palaa Milan Serbiaan. Anna anteeksi Maschin, etten
ilmoittanut sinulle tästä, mutta minulle tuli niin kiire lähtö, ettei
minulla ollut aikaa edes kirjettä kirjoittaa.

- Ja milloin aiot sinä matkustaa Wieniin?

- Huomisaamuna varhain, vastasi Naumovitsch. — Tuletko mukaan?

- Valitettavasti en voi sitä tehdä, vastasi Maschin jonkun ajan
mietittyään. — Sinä sanoit äsken minua vapaaksi mieheksi, mutta
päinvastoin olen nyt enemmän sidottu kuin äsken. Minä olen nyt
uudestaan 6:nen rykmentin päällikkö ja sellaisena on minulla
velvollisuuksia, joihin täytyy tarttua täydellä todella. Ei, samaan
aikaan kun sinä huomenna pikajunalla matkustat Wieniin, käännyn minä
takasin Belgradiin. Mutta nyt emme saa enää antaa odottaa niiden arvon
miesten, jotka ovat meihin liittyneet. Minä huudan heidät sisälle,
Stefan. Sinä otat kai heidät vastaan, kuten he ansaitsevat?

Näin sanoen nousi Maschin ylös ja läksi huoneesta.

Sydämellisellä ilolla katsoi Stefan hänen jälkeensä.

- Niin, sanoi hän itsekseen — toiset kauniimmat ja paremmat ajat ovat
nyt tulossa Serbialle, ajat, joista minä olen uneksinut, kuten poika
uneksii kultalinnasta kun hän on uinahtanut satukirjansa päälle.

Milan takasin Serbiaan! Se merkitsee sitä, että tyytyväisyys ja rauha
palaavat takasin isänmaahani!

Ovi avattiin ja kaksitoistamiehisen lähetystön etunenässä astui sisään
översti Maschin. Niin, siinä oli pelkkiä tuttuja kasvoja, jotka nyt
tulivat Stefania vastaan, siinä oli vaan ystäviä, jotka tulivat hänen
luoksensa, joista hän tiesi, että he tunsivat samaa rakkautta isänmaata
kohtaan kuin hänkin, että heidän pyrkimyksensä oli tehdä Serbia
onnelliseksi. Heidän joukossaan oli useita upseereja sekä muutamia
professoreja ja arvokkaita kauppiaita.

Stefan riensi heitä vastaan ja puristi erikseen jokaisen kättä.

- Tervetulleet, sydämellisesti tervetulleet! huudahti hän. — Minä
tiedän, ystäväni, että te tulette saamaan varmuutta siihen huhuun,
joka on tullut korviinne ja jota ette tahdo uskoa. Mutta se on totta,
tuo hirmuinen aika on lopussa, isä ja poika eivät enää ole toistensa
vihamiehiä, sovinto kuningas Milanin ja kuningas Aleksanterin
välillä on lähellä. Minä vien Milanille hänen poikansa katuvaisen
rukouksen, että hän palaisi Serbiaan ja vastaisuudessa ottaisi osaa
hallitushuoliin. Tämä on minun ilmoitettava kuningas Milanille sekä
kuningatar Dragan että kuningas Aleksanterin nimessä.

Iloinen murina kuului miesjoukosta, kun he kuulivat nämät sanat.
Silloin astui heidän joukostaan pitkä, nuori mies, jonka tummat kiharat
putosivat otsalle. Hän oli Avakumovitsch, korkeimman tuomioistuimen
jäsen, jonka jo tulimme tuntemaan merkillisessä oikeudenkäynnissä
onnetonta Knetzewitschiä vastaan. Silloin oli Avakumovitsch ainoa, joka
vaati, että oikeudenkäynnin piti tapahtua aivan lain mukaisesti. Hän
oli nyt se, joka puhui lähetystön puolesta. Hänellä oli kädessä soikea,
kapea ja komea lipas, varastettu hopealukolla.

- Kapteeni Stefan Naumovitsch, otti Avakumovitsch puheeksi, - minä
puhun nyt kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä, joka seisoo tässä
teidän edessänne. Kohtalo on valinnut sinut toimittamaan yhden
tärkeimmistä tehtävistä, joita tähän asti on Serbian historiassa
jollekin annettu. Sinusta on tullut kuninkaan lähettiläs, rauhan ja
sovinnon sanansaattaja. Sinun persoonasi on meille takeena siitä, että
sinä täydellisesti ja oikealla tavalla toimitat tehtäväsi ja että
sinun todellakin onnistuu liittää heidän molemminpuoliseen sovintoon
kuninkaallisen isän ja kuninkaallisen pojan välillä.

Avakumovitsch vaikeni hetkeksi, painoi erästä vieteriä ja heti kimposi
lippaan kansi auki.

Suureksi hämmästyksekseen näki Stefan Naumovitsch sametille asetetun
hienosti hiotun pullon ja sen vieressä kullalla koristeltu pikari
samallaisesta hiotusta lasista.

- Stefan Naumovitsch, alkoi uudelleen tuomari Avakumovitsch — sinä
näet tämän pullon, jonka tässä sinulle ojennan. Sen jalo sisältö on
aiottu kuningas Milanille ja sinulle samalla hetkellä, jolloin kuningas
Milan päättää sopia poikansa kanssa. Saakoon tämä sovinto sinettinsä
siten, että tyhjennätte lasin serbialaista viiniä vanhain vojvoodien
tapaan. Tämä pullo sisältää viiniä vanhasta Kruchedalin luostarista,
mutta rypäleet ovat kuitenkin kasvaneet Serbian maassa. Tämä kuuluisa
viini on tulista kuin serbialaisveri. Viini tekee hyvää, kuten onni
Serbialle, kun kuningas Milan on tullut sinne takasin. Viini on
suloista kuten katse serbiattaren kauniissa, hurmaavissa silmissä. Juo
tätä viiniä tästä pikarista yhdessä kuninkaan kanssa heti kuin sovinto
on päätetty, juo isänmaan ja Obrenovitschin huoneen sekä sen onnen
hyväksi, joka vastaisuudessa odottaa kaikkia Serbian alamaisia!

Syvästi liikutettuna otti Stefan vastaan lähetystön lahjan.

- Kuningas Milanin nimessä, sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä
— ja samalla hänen majesteettinsa kuningas Aleksanterin nimessä otan
minä vastaan tämän pullon ja pikarin, josta sovinnon malja juodaan.
- Minä säilytän tätä lipasta kuten aarretta, kunnes olen vienyt sen
Wieniin ja pullo ja pikari ovat täyttäneet tehtävänsä. Ja minä pyydän
kuningas Milania juomaan tätä viiniä tästä pikarista myöskin niiden
kahdentoista isänmaan ystävän menestykseksi, jotka ovat tänne tulleet
tuomaan hänelle Serbian onnittelut, niiden kahdentoista miehen, jotka
ovat pysyneet hänelle uskollisina.

Stefan katseli vielä kerran pulloa ja lasia. Sitte pani hän lippaan
kiinni ja asetti sen sähkölampun alle.

- Ja nyt, ystäväni, sanoi hän lähetystön jäsenille, — pyydän teitä
kaikesta sydämestäni tulemaan kanssani pienelle illalliselle, joka
on heti valmiina alhaalla Hôtellin ruokasalissa. Huomenna varhain
eroaa tiemme eri haaroille, minä matkustan Wieniin ja te takasin
Serbiaan. Käyttäkäämme siis näitä yöhetkiä ollaksemme yhdessä vanhaan
serbialaiseen tapaan s.t.s. täydet lasit kädessä!

Neljännes tuntia myöhemmin menivät herrat alas Hôtel Hungarinan
ruokasaliin, jossa oli Stefanin käskystä suuri pöytä katettuna.

Ei tarvitse sanoa, että tämän pöydän ympärillä oli ilo ylimmillään
ja että varsinkin monta maljaa juotiin Serbian, kuningas Milanin ja
Aleksanterin onneksi. Kemuja kesti melkein koko yö.




YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU.

Myrkyn sekoittaja.


Arvoisa täti Eufemia oli kuullut jok'ikisen sanan, joka lausuttiin
Stefan Naumovitschin huoneessa. Seinät eri huoneiden välillä
hotelleissa ovat tavallisesti hyvin ohuet ja samoin oli asianlaita
niinkin hienossa hotellissa kuin Hôtel Hungarinassa. Sitäpaitse
oli puhuttu jokseenkin kovalla äänellä ja tästä kaikesta seurasi,
että täti Eufemia olisi voinut melkein sanalleen toistaa kaikki,
mitä oli sanottu. Siten oli hän kuullut senkin, että Avakumovitsch
kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä oli jättänyt Stefan
Naumovitschille lippaan, sisältävä pullon serbialaista viiniä
sekä pikarin ja samalla pyytänyt häntä tästä pikarista tarjoomaan
sovintomaljan Milanille.

Niin pian kun äänet vaikenivat Stefan Naumovitschin huoneessa, siirtyi
täti Eufemia pois seinän luota.

Ulkona oli yö verhonnut koko kaupungin ja nyt oli tullut aivan pimeä.
Mutta siitä huolimatta seisoi täti Eufemia ikkunan luona ja tuijotti
yöhön, kuin tahtoisi hän tummista, synkistä pilvistä hakea jotakin,
jota ei voinut löytää omasta itsestään.

Äkkiä kääntyi hän pois ikkunasta, painoi sähkölampun nappulaa, kumartui
vanhan matkalaukkunsa yli, joka hänellä oli ollut mukana matkustaissa
arolla ja otti sieltä pienen pullon. Hän piti sitä valoa vasten ja
katseli sen vaalean viheriää sisältöä.

- Kymmenen tippaa on tarpeeksi, mutisi hän, — niiden vaikutus on varma.
Ha, haa, molemmat samalla kertaa! Minun Draginjani pääsee ihan vapaaksi
tuosta Milanista, joka on hänelle kaikista vaarallisin! Ja tuo toinen,
tuo nuori kaunis mies, joka myöskin juo pikarista — tuhat tulimmaista,
häntä vastaan ei minulla oikeastaan ole mitään, sillä hän ei ole
koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Mutta hän on nuori. Miksi pitää
hänen sitte olla nuori ja minun näin vanha? Minä en voi tulla toimeen
nuorten kanssa ja minusta on erinomaisen hauskaa kukistaa nuori mies
elämänsä kukassa! Ja parempi onkin, jos Stefan Naumovitsch katoaa, eikä
koskaan palaja Belgradiin. — Se on siis päätetty asia, heidän täytyy
kuolla molempain, ja nyt — heti tahdon ryhtyä valmistaviin toimiin.
Luulen, että ilma on nyt puhdas.

Hän sammutti sähkövalon huoneessaan. Sitte haparoi hän pimeässä ovea,
avasi sen hiljaa ja meni sitte ulos kirkkaasti valaistuun käytävään.
Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi hän sen oven edessä, joka vei
Stefan Naumovitschin huoneisiin.

- Oivallista, mutisi vanha nainen, silti ovi avautui kun hän sitä
vähän painoi. — Kuinka varomaton se kuninkaallinen ajutantti on, ei hän
lukitse edes oveaankaan!

Hän hiipi huoneeseen ja hänen viekkaat silmänsä huomasivat heti
hopeahelaisen lippaan, joka oli vielä pöydällä, johon Stefan
Naumovitsch oli sen asettanut. Huoneessa paloi vielä sähkölamppu,
jota Stefan ei ollut sammuttanut ulos lähtiessään ja tämän valossa
kumartui Eufemia nyt lippaan yli, koettaen avata sitä. Mutta kului
useita minuutteja, ennenkuin hän vihdoin löysi sen vieterin, joka pani
koneiston liikkeelle. Ah, siinä oli nyt se viheriä, hiottu pullo hänen
edessään samettityynyllä ja sen vieressä kullalla koristettu pokaali,
oikea taideteos.

Eufemia otti pullon hyvin varovasti, sillä hänen täytyi varoa, ettei
millään tavalla vahingoittaisi sitä. Hitaasti veti hän korkin pois,
laski sen varovasti pöydälle ja hengitti sisäänsä sitä suloista
tuoksua, joka viinistä tuli.

- Vanhaa viiniä Kruchadalin luostarista! mutisi hän, josta Belgradissa
sanottiin, että hän usein oli viinistä juovuksissa.

Oh, kuinka se tuoksuaa! Se menee päähän, luulen ma. Odota sinä vaan,
kuningas Milan, minä sekoitan sinun viinisi, jotta se tulee vielä
tulisemmaksi, niin tuliseksi, että se kerrassaan sinut polttaa.

Hän otti taskustaan, myrkkypullon, jonka ennen oli ottanut
matkalaukusta, väänsi sen lasitulppaa ja tiputti sitä vaaleanviheriää
nestettä viinipulloon. Tällä tavoin tiputti hän myrkkyä kalliiseen
viiniin, myrkkyä kuningas Milanille aiottuun sovintojuomaan, myrkkyä
tähän rakkauden juomaan!

Rikos oli tehty! Eufemia oli tarkkaan laskenut kymmenen tippaa, jotka
tiputti viiniin. Hän tiesi, että tämä myrkkymäärä riitti tappamaan
kaksikymmentä ihmistä, jos he sitä juovat. Tämän myrkyn vaikutus oli
varma.

Myrkyn sekoittaja laittoi kaikki taas paikoilleen ja sulki lippaan
huolellisesti. Sitte hiipi hän ulos Stefanin huoneesta ja oli heti
omassaan. Kammottava tuuma oli täydellisesti onnistunut.




KUUDESKYMMENES LUKU.

Kuoleman juoma.


Kun kuningas ensin huomasi Stefan Naumovitschin ovessa, hämmästyi hän
suuresti.

- Laupias Jumala, Stefan Naumovitsch. — Pietari Karageorgevitsch, joka
vaan muutamia minuutteja sitte seisoi hänen edessään, oli lausunut
juuri tämän nimen. Hän oli vakuuttanut Milanille, että Stefan oli se
murhaaja, joka oli palkattu häntä varten, ainakin oli hän se, jonka
tehtävänä oli houkutella hänet Belgradiin.

Milan oli suuttuen torjunut pois tämän Pietari Karageorgevitschin
väitteen. Mutta nythän näytti se ennustus olevan toteutumaisillaan!
Stefan Naumovitsch seisoi siinä kynnyksellä ja odotti tervehdystä.
Mutta Milanin täytyi ensin tointua hämmästyksestään, ennenkuin voi
lausua sanaakaan.

Vihdoin onnistui hänen sen verran voittaa itsensä, että meni hitaasti
Stefania vastaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

- Tervetultua luokseni, Stefan Naumovitsch! En olisi voinut
uneksiakaan, että jo tänä iltana saisin nähdä sinut.

Stefan tarttui kuninkaan käteen ja vei sen kunnioittavasti huulilleen.
Sitte lankesi hän polvilleen Milanin eteen ja huusi riemuitsevalla
äänellä:

- Suosiollisella hetkellä näet sinä minut, herrani ja kuninkaani! Sillä
minä tuon sinulle hyvän sanoman! Ohi on nyt arvoton taistelu isän ja
pojan välillä, loppunut on vihollisuus niiden miesten välillä, joiden
käsissä on Serbian onni ja vastoinkäymiset! Yksi ainoa sana teidän
majesteettinne huulilta ja Serbia on taas onnellinen maa. Pilvet
hajaantuvat sen taivaalta ja aurinko paistaa elähyttävästi Serbian
onnelliselle tasangolle.

- Nouse ylös, Stefan Naumovitsch, huudahti Milan hämmästyneenä — minä
en ymmärrä sinua! Sinun puheessasi on kaksinainen ajatus. Mutta sano
minulle ensin, miksi olet persoonallisesti tullut Wieniin, Stefan
Naumovitsch? Oliko sinulla niin tärkeitä asioita ilmoitettavana
minulle, ettet voinut niitä kirjeessä mainita?

- Kyllä, tämä on tärkein asia, mikä milloinkaan on minun
toimitettavanani ollut, vastasi Stefan, nousten ylös. — Minä en seiso
teidän edessänne omasta tahdostani, vaan olen minä poikanne lähettiläs!

- Poikani — kuningas Aleksanterinko? sanoi Milan hämmästyneellä äänellä
ja hänen kulmakarvansa rypistyivät epäilevästi kokoon. — Sinä tiedät,
ettei enää ole olemassa yhteyttä minun ja hänen välillään, jota
kerran kutsuin pojakseni. Mies, joka ajoi minut pois maasta, kun olin
lahjoittanut hänelle kruununi, ihminen, joka käski sotamiestensä ampua
minut maahan kuten hullun koiran, jos vielä joskus uskaltaisin astua
maan rajain yli — hänellä ei sen jälkeen ole ollut mitään sanottavaa
minulle, enkä luule, että hänellä nytkään on ollut todellista tarvetta
ilmoittaa minulle mitään.

- Oi, kuninkaani, huudahti Stefan murheellisena — karkoittakaa nyt
kaikki epäilys sielustanne! Paljon on Serbiassa muuttunut ja Jumalalle
olkoon kiitos ja ylistys, kaikki on kääntynyt parhaaksi. Meidän nuori
kuninkaamme on tullut huomaamaan, että hän on kohdellut isäänsä
huonosti. Hänelle on selvinnyt, että hänen kätensä ovat liian heikot
valtiota ohjaamaan ja että siihen tarvitaan voimakkaampaa kättä —
teidän kättänne, kuninkaani!

Siitä syystä on kuningas Aleksanteri päättänyt minun kauttani tarjota
teille sovintoa, niin, enemmän kuin sitä — minä olen saanut hänen
majesteettinsa kuninkaan nimenomaisen käskyn pyytää teitä, että
antaisitte hänelle anteeksi kaikki, mitä pahaa hän on teille tehnyt,
että unohtaisitte sen, ettei hän aina ole elänyt teidän mieliksenne.
Kuningas Aleksanteri huomaa, että hän on velvollinen osoittamaan teille
kiitollisuutta ja kuuliaisuutta ja siinä määrässä kuin kuninkaat muita
tottelevat, on hän vastaisuudessa taivuttava päänsä teidän edessänne.
Ei kukaan seiso lähempänä hänen valtaistuintaan kuin te. Te tulette
vaikuttamaan kaikkiin hänen tekoihinsa. Ja tämä ei ole ainoastaan
kuninkaan tahto, jatkoi Stefan kovemmalla äänellä — vaan se on samalla
kuningatar Dragankin tahto!

Kuningas säpsähti kuullessaan tämän nimen.

- Kuningatar Draga! sanoi hän yhteen puristettujen hampaittensa
välistä. — Puhutko sinä siitä naisesta, joka on osannut keinotella
itsensä konakiin, siitä katunaisesta, joka vaihtelun vuoksi tahtoi
koettaa elää yhdessä nuoren kuninkaan kanssa?

- Oi, minä pyydän teitä, kuninkaani, huudahti äkkiä Stefan — jättäkää
tuollaiset huomautukset! Ne eivät voi suuresti jouduttaa sovintoa.
Mutta minä voin täydellä todella vakuuttaa teille, ja toivon, että
kuninkaani uskoo minua, uskollisinta kaikista niistä, jotka ovat
pysyneet hänelle uskollisina, että konakissa mitä innokkaimmin
toivotaan saada niin pian kuin mahdollista lausua teidän majesteettinne
tervetulleeksi sinne, ja yhtä vilpitön on tämä toivo kuninkaalla kuin
kuningattarellakin.

Mutta he eivät ole ainoat, jatkoi Stefan, kun Milan tuli
miettiväiseksi, — jotka ilolla odottavat teidän tuloanne. Koko Serbia
pyytää teitä yhdistäen rukouksensa minun rukouksiini.

"Palatkaa takasin ja unohtakaa kaikki!"

- Kuule minua, Stefan Naumovitsch, lausui nyt kuningas Milan, laskien
molemmat kätensä tämän hartioille ja katsoen häneen tutkivin katsein
— minä tiedän, ettet sinä ole mikään valehtelija etkä petturi. Mutta,
Stefan Naumovitsch raukka, sinut on tehty petturiksi, he ovat osanneet
voittaa sinut asian puolelle, jota ei todellakaan olisi voitu antaa
parempiin käsiin ja hän, joka sen teki, tiesi edeltäkäsin, että hänen
täytyi käyttää sinua, jos hän ylipäänsä toivoi jotakin tulosta. Mutta
minä sanon sinulle, Stefan Naumovitsch, että uneksija on ihmiselämä,
mutta ihmiselämä on myös unelma. Minun elämäni on ilkeätä unta, enkä
minä koskaan siitä herää. Ja se sanoma, jonka minulle nyt tuot, ei ole
muuta kuin uusi saippuakupla, joka nousee minun sieluni silmäin eteen
ja menee heti rikki kun todellisuuden väkevä tuuli siihen sattuu. Ja
sen täytyy siihen sattua, Stefan Naumovitsch, se tuuli sattuu siihen
nyt, tällä hetkellä. Minä, kuningas Milan, sanon sinulle, että sinua
on käytetty aseena houkuttelemaan minua ansaan. Elä usko kuningas
Aleksanterin aikeita, vielä vähemmän tuon naisen vakuutuksia, joka
nimittää itseänsä kuningatar Dragaksi! Molemmat ovat he sopineet, että
minut houkutellaan rajan yli, jotta sitte voisivat kukistaa minut. Ei,
pysy hiljaa vaan, Stefan Naumovitsch, kuule heti paikalla, mitä minulla
on sanottavaa! Minä vakuutan sinulle vielä kerran, ettei sinulla
ole mitään tekemistä tämän uuden rikoksen kanssa, mutta sinä olet
tietämättäsi sen toimeenpanija!

Minä en tiedä, mitä aikeita heillä on konakissa. Minä en tiedä,
aiotaanko minut heti heittää vankeuteen, niin pian kun olen astunut
jalkani Serbian alueelle, vai onko heillä siellä jo myrkky valmiina,
joka sekoitetaan heti minun ruokaani. Mutta sen tiedän varmasti,
että kuningas Aleksanterin ja minun välillä ei ole enää sovintoa
eikä keskinäistä ymmärrystä! Siitä syystä, Stefan Naumovitsch, palaa
Serbiaan ja sano sille, jota kerran kutsuin pojakseni, että samalla
hetkellä, jolloin hän lähettää pois tuon katunaisen, jolle hän on
antanut nimensä, samalla hetkellä näkee hän taas minut, isänsä,
samalla hetkellä minä taas näyttäydyn Belgradissa, en, tullakseni
hänen kanssaan hallitsemaan, vaan ollakseni hänen toimekas, kuuliainen
palvelijansa! Niin kauan kun joku kuningatar Draga kantaa valtikkaa
Belgradin konakissa, ei minua siellä nähdä! Tervehdi kaikkia muita,
jotka minua rakastavat!

- Kaikkia muita! huudahti Stefan. — Oi, kuinka he surevat, kun saavat
kuulla tämän! Aina Buda-Pestiin asti seurasi minua kaksitoista kunnon
serbialaista. He antoivat minun toimekseni, että minun piti yhdistää
heidän rukouksensa kuninkaan ja kuningattaren rukouksiin. He jättivät
minulle kunnialahjankin kuninkaalle vietäväksi, pullon viiniä, joka
on kasvanut Serbian vuorilla ja valmistettu kuuluisassa vanhassa
Kruchedolin luostarissa. Sen tahtoisin jättää kuninkaalleni ja
kallisarvoisesta pokaalista, joka on pullon vieressä hopeahelaisessa
lippaassa, pitäisi kuninkaan juoda sovintomalja. Minä tahdon toimittaa
ainakin tämän tehtäväni ja ojentaa teille, kuningas Milan, pullo ja
pikari.

Näin sanoen riensi nuori upseeri ulos ja toi etumaisesta huoneesta
lippaan, jonka oli sinne jättänyt.

- Hienoa työtä! sanoi Milan, nauraen katsellen lipasta. — Ja tässä,
todellakin kallisarvoinen pikari ja pullo serbialaista viiniä! No
niin, Stefan Naumovitsch, sano niille, jotka sinun kauttasi lähettävät
minulle tämän lahjan, että olen sen vastaanottanut ja kiitän heitä
siitä. — Ja turhaan et sinä ole kulettanut tätä viiniä. Me juomme
sitä, Stefan Naumovitsch, ja vaikka ei olekaan sovintomalja, jonka
tyhjennämme, sillä minä en usko mitään sovintoa tulevan, niin löytyy
toki monta ihanaa asiaa, joiden hyväksi voimme juoda maljan.

Kas niin, avaa pullo ja täytä pikari minulle! Ensimäinen malja on
Serbian onneksi, toinen Obrenovitschien suvun, että se vapautuisi
niistä, jotka sitä, nyt häpäisevät. Kolmas — Dragan häviö, ettei hän
enää saisi olla Serbian pahana henkenä! niin, avaa pullo! jatkoi
Milan. — Joudu, Stefan Naumovitsch, minä haluan maistaa serbialaista
tuliviiniä, jota minun on niin kauan pitänyt kieltää itseltäni. Minua
haluttaa myöskin juoda nuo kolme maljaa, ja minä sanon sinulle, Stefan
Naumovitsch, että kolmas ei suinkaan ole huonoin.

No, joko olet valmis? — Pullo on nyt auki, näen mä. Kaadapa siis,
ole minun juomalaskijani, Stefan Naumovitsch! Minulla ei nyt ole
muita. Mutta ei minulla voisi ollakaan rakkaampaa juomalaskijaa kuin
sinä, sinä uskollinen, komea, kannon mies, jota aina olen kaikesta
sydämestäni rakastanut!

Se oli muinoisten aikojen Milan, joka nyt puhui, hän, jonka sydän aina
oli kielen käressä ja aina oli tulvillaan helliä tunteita. Ja sitä
tulta, mikä loisti hänen silmistään, sitä nuoruuden punaa, joka hohti
hänen poskillaan! Hänen vartalonsa ikäänkuin kasvoi ja näytti se tällä
hetkellä todellakin kuninkaalliselta! Niin, niin, se oli kuningas Milan
menneiltä ajoilta, sama kuningas, joka ei koskaan hyljännyt kenenkään
pyyntöä, joka oli tottunut antamaan täysin kourin ja täysin määrin
nauttimaan elämästä!

Stefan Naumovitsch oli täyttänyt pikarin ääriään myöten. Hän nosti sen
niin korkealle kuin taisi. Kultanen viini säteili viheriän lasin läpi
lampun valossa.

- Oi, jospa voisin antaa tälle viinille lumousvoiman, huudahti
Stefan, — jotta se antaisi minun herralleni ja kuninkaalleni pitkän
ja onnellisen elämän! Mutta, sehän on Serbia! Sanotaan, että siinä on
omituinen tulisuus. Näyttäköön se nyt todeksi tämän väitteen. Tässä
minä ojennan viinien kuningasta serbialaisten kuninkaalle.

Milan otti pikarin nuoren upseerin kädestä, painoi toisen käden
sydämelleen ja nosti toisella pikaria.

- Minä juon ensiksi rakkaan isänmaa parkani onneksi ja menestykseksi!

Kukoistakoon Serbia, kasvakoon Serbia suureksi, kestäköön Serbia
vuosituhansia!

Kuningas tyhjensi pikarin puolilleen.

- Toinen malja on Obrenovitschien suvulle, jatkoi hän heti sen
jälkeen — jalolle suvulle, joka on niin läheisesti liittynyt Serbian
historiaan! Tulkoon kerran Obrenovitsch, joka tekee serbialaiset niin
onnellisiksi kuin he ansaitsevat. Minä olen tahtonut sitä tehdä — minä
olen koettanut tehdä sitä — mutta oi, tällä hetkellä tunnen, etten ole
koskaan täyttänyt tehtävääni! Eläköön Obrenovitschien suku kaikkina
aikoina! Sille juon toisen maljani! —

Kuningas vei uudestaan maljan huulilleen ja toisen kerran joi hän.

- Oh, miten erinomaista viiniä! huudahti hän sitte. — Se hehkuu kuin
tuli suonissani! Se panee sydämeni sykkimään nopeammin, niin rajusti,
kuin olisin vasta seitsentoista vuotias ja kuin olisi tämä se päivä,
jolloin Serbian kruunu asetettiin päähäni! Täällä lienee hyvin kuuma
tässä huoneessa. Avataan ikkuna hiukan! Viini on voimakasta, Stefan
Naumovitsch, mutta hyvää se on — hyvin hyvää! Kuinkas voisikaan se olla
muuta? Onhan se kasvanut Serbian vuorilla!

Kuningas riensi ikkunan luo ja avasi sen molemmat puolikkaat. Syvin
henkäyksin veti hän raitista yöilmaa, joka virtasi häntä vastaan.

Mutta sillä aikaa oli Stefan Naumovitsch uudelleen täyttänyt pikarin.

- Sallikaa minun nyt, kuninkaani, huudahti Stefan — juoda jaloimman,
parhaimman kuninkaan malja! Niin puhdas kuin tämä viini, niin kirkas
kuin se, niin voimakas kuin se, olkoon tästälähin teidän elämänne.
Terve, kuningas Milan, terve Serbia ja alas Draga ja hänen joukkonsa!

Mutta samassa kun hänen piti juoda viini, kuului äkkiä hänen korvaansa
käheä huuto ja pikari kiskaistiin hänen huuliltaan.

Lasisirpaleiden helinä — ja se kallis, kullalla koristeltu lasipokaali
oli palasina lattialla ja viini juoksi matolle, joka ahnaasti imi sitä
itseensä.

- Laupias Jumala, kuninkaani, mitä tämä merkitsee? änkytti nuori
kapteeni ja otti muutamia askelia taapäin. — Minkälainen te olette!

- Elä juo! huusi kuningas käheästi. — Viini on myrkytettyä! Minä olen
juonut kuolon juomani!

Kasvot vääristyneinä ja nähtävästi mitä hirveimmissä tuskissa vaipui
Miian ähkyen sohvalle.

Kauhistuneena riensi Stefan lääkäriä kutsumaan. Mutta ennenkuin tämä
saapui, oli kuningas Milan kovissa tuskissa ystävän käsivarrella
vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Muutamia päiviä sen jälkeen tapahtui hautaus asianmukaisella loistolla
ja komeudella.

Kun kuolinilmoitus saapui Serbiaan, suri koko kansa. Mutta kuningatar
Draga hymyili. Myrkytetty nuoli, jonka hän oli ampunut, oli osannut
maaliin. Yksi hänen enin peljättyjä vihollisiaan oli poissa. Kohta sai
hän vielä uutta riemun aihetta.




YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Perillistä hakemassa


Pienessä, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa, joka sijaitsi
hyyrykasarmissa, Tonavakadun varrella Belgradissa, oli eräänä
auringonpaisteisena päivänä, joku aika viimeksi kuvattujen tapahtumain
jälkeen, yksinäinen nuori tyttö.

Hän istui kumartuneena pöydän ääressä, jossa oli ompelurasia ja
muutamia vaatepalasia. Se kappale — pieni, soma lapsen paita — jota
hän oli ommellut, oli pudonnut lattialle. Hän istui pää käden varassa,
syviin ajatuksiin vaipuneena.

Ovelle koputettiin. Mutta tyttö ei liikahtanut.

Hän ei ollut kuullut mitään. Koputettiin vielä kerran. Silloin nosti
hän päätänsä.

- Astukaa sisään, huusi hän pehmeällä äänellä. Sisään astui kaksi
naista, toinen nuori ja kaunis, toinen vanha ja ruma. Ne olivat
kuningatar Draga ja hänen seuranaisensa, täti Eufemia.

- Te näette siis, lapseni, lausui viimemainittu, että olen pitänyt
sanani. Tässä on se ylhäinen nainen, joka tähän asti on ollut teidän
hyväntekijänne ja on vastakin, jos pysytte lupauksessanne.

Näin sanoen osotti täti Eufemia kuningatarta, joka uteliain silmäyksin
tarkasti nuoren tytön vartaloa ja näytti kerrassaan tahtovan niellä sen.

- Oi hyvä rouva, kuinka voin kiittää teitä kaikesta siitä hyvästä, jota
olette minulle tehnyt, huudahti nuori tyttö tarttuen kuningattaren
käsiin. Mitä olisi minusta tullutkaan, jos ette te olisi armahtanut
minua! Minun on yksistään teitä kiittäminen siitä, ettei minun tarvitse
kadulla synnyttää lastani. Oi rouva, minä pyydän kaikesta sydämestäni,
elkää vetäkö pois käsiänne, elkääkä ajatelko pahaa minusta, vaikka —

- Jo riittää! huudahti kuningatar, nousi ylös ja silitteli kädellään
hellästi onnettoman päätä. — Uskollinen ystäväni — kuningatar osoitti
näin sanoen täti Eufemiaa — on kertonut minulle kaikki. Minä tiedän,
että te olette joutunut häpeällisen rikoksen uhriksi! Mutta miksi ette
sano viettelijänne nimeä? Miksi ette ole edes tädilleni, joka kuitenkin
on antanut teille todistuksen, että voitte avata hälle sydämenne,
kertaakaan maininnut sen ihmisen nimeä? Se olisi kuitenkin hyvä,
lapseni, jos voitaisiin asettaa hänet vastaamaan rikoksestaan.

- Sitä minä juuri en tahdo! huudahti petetty. — Minä vihaan sitä
miestä yhtä paljon kuin ennen olen häntä rakastanut. Mutta minä en
tahdo ilmaista hänen nimeänsä ihmisten halveksittavaksi, en ainakaan
nyt, ennenkuin hetki on tullut, jolloin minä asetan hänet vastaamaan
teoistaan! Ja jos minä en silloin enää ole olemassa, niin tekee sen
toinen.

- Kenestä toisesta te puhutte?

- Isästäni, rouva!

- Ah, teidän isänne on siis elossa. Missä hän on? Arvattavasti
Serbiassa, tehän olette serbialainen?

- Minä en tiedä jos hän tällä hetkellä on siellä. Mutta yhden seikan
tiedän varsin hyvin. Jos minä uskaltaisin astua hänen eteensä ja
tunnustaa rikokseni, niin täyttäisi hänen sielunsa siitä hetkestä
lähtien vaan yksi ainoa ajatus, viettelijäni kosto!

- Teidän nimennehän on Sylva. Miksi ette tahdo sanoa meille toistakin
nimeänne, sukunimeänne?

- Rouva, sen täytyy ikuisesti pysyä salassa! Ettekö ymmärrä, etten minä
tahdo häpeällä tahrata isäni nimeä? Oi, minä olen hyljätty, häväisty!

- Mutta syy ei ole teidän, vastasi kuningatar lempeällä äänellä,
jota hän osasi niin oivallisesti käyttää silloin kuin se sopi hänen
aikeilleen. — Se, mikä nyt on teille tapahtunut, voi yhtä hyvin
tapahtua kelle kunnialliselle tytölle tahansa. Me olemme nyt kerran
sellaisia, ettemme voi olla rakastamatta ja kun rakastaa, luottaa
siihen, jota rakastaa. Mutta ikävä kyllä käytetään niin usein väärin
tätä meidän luottamustamme. Se on kai naisen kohtalo sellainen! Ja nyt
asiaan, lapseni! Istukaa viereeni tähän sohvalle. Kuvitelkaa, että
puhutte sisarenne, uskollisen ystävänne kanssa. Katsokaa minua. Ettekö
voi luottaa minuun?

Sylva — sillä se oli todellakin Nicodemin uhri, jonka löydämme tässä
rappeutuneessa hyyrykasarmissa Tonavakadun varrella — kohotti suuret
silmänsä ja katsoi Dragaan.

— Te olette niin kaunis, rouva, änkytti Sylva hiukan hämmentyneenä. —
Niin kaunis, ett'en koskaan ole nähnyt kauniimpaa naista.

— Sanokaa minulle siis, koska odotatte vaikean hetkenne tulevan?

Tämä kysymys nosti heikon punan Sylvan poskille. Sitte loi hän silmänsä
alas ja äkkiä kiilsi hänen silkin pehmeissä silmäripsissään kaksi
suurta kyyneltä, jotka hitaasti vierivät poskia alas.

— Minun lapseni, vastasi hän sitte kyynelten tukahuttamalla äänellä —
näkee päivän valon noin kolmen kuukauden kuluttua. Tarkalleen en sitä
tiedä, sillä minä en ymmärrä sellaisia asioita. Oi, rouva, mieluimmin
olisin niistä puhumatta! huudahti Sylva äkkiä nyyhkyttäen. — Häpeä on
vähällä tappaa minut!

— Siis kolmen kuukauden kuluttua, toisti kuningatar — se on hyvä!

Ja te tiedätte, jatkoi sitte kuningatar hiljaisella, mutta kuitenkin
läpitunkevalla äänellä — että minä olen valmis ottamaan teidän
lapsiraukkanne?

- Minä tiedän sen, rouva Eufemia on sanonut sen minulle. Mutta ajatus,
että minun täytyisi erota lapsestani, tekee minut melkein mielipuoleksi.

- Lapseni, — sehän on kaikista paras teille itsellenne, vastasi Draga.
— Jos tahdotte olla hyvä äiti lapsellenne, niin ette tahdo sitä
kanssanne kurjuutta kärsimään.

- Mutta minähän olen valmis tekemään työtä lapseni edestä, vaikka
käsieni pitäisi olla liikkeessä varhaisesta aamusta myöhään iltaan!
huudahti onneton, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. — Ei mikään
työ ole minulle liian vaikeaa lapseni tähden!

- Työ? huudahti käheästi täti Eufemia. — Ha, haa, niin sanovat he
kaikki! Mutta nyt on huonot ajat, teidän pitää tietämän, ettei ole
helppo saada työtä! Ja muuten, mitä olette oppinutkaan? Ette mitään,
rakkaani, ette kerrassa mitään! Eräänä kauniina päivänä seisoisitte te
kadulla lapsinenne, ettekä tietäisi, mistä saisitte leipäpalan, jolla
tyydyttäisitte lapsenne nälkää! Mutta mitäs tästä nyt kannattaa puhua?
Sehän on päätetty asia, tiemmä. Muistakaa vaan, millaisena löysin
teidät Wienissä. Te haitte palvelustytön paikkaa. Mutta kukapa olisi
ottanut teidät sellaisessa tilassa? Silloin sattumalta tapasin teidät
eräässä palvelijatoimistossa. Heti ymmärsin, miten teidän asianne
olivat. Mutta minä säälin teitä ja ehdotin, että seuraisitte minua
Serbiaan odottamaan lapsenne syntymistä. No, enkö ole pitänyt sanaani,
sanokaa? Enkö ole siitä lähtien pitänyt huolta teistä, enkö ole antanut
teille, mitä tämä hyväntahtoinen rouva on antanut teitä varten?

- Oi rouva, kaikki on totta! Olette pitänyt minusta huolta, kuin
olisitte ollut äitini!

- Mutta kuitenkin olen sen tehnyt ainoastaan yhdellä ehdolla, jota
pyydän teidän muistamaan. Meidän välillä sovittiin, että te jättäisitte
lapsenne tälle rouvalle, joka on niin runsaasti auttanut teitä rahoilla.

- Epätoivossani suostuin siihen ehtoon, vastasi Sylva ja kuumat
kyyneleet vierivät hänen poskillaan. Eihän minulla ollut muuta
neuvoa, ellen olisi jäänyt kadulle kuolemaan! Oi, onnettomuus
heilutti silloin toisen kerran vasaraansa pääni päällä. Minä olin
erään ylhäisen herran talossa, jonka nimeä en myöskään tahdo mainita,
mutta jonka te tuntisitte jos lausuisin teille hänen nimensä. Tämä
herra oli ystävällinen minua kohtaan. Hän kunnioitti minua ja kohteli
rakkaudella. Hän lupasi antaa minulle apuansa sitte kun hetkeni tulisi.

- No, ja miksi ei tämä ylhäinen herra pitänyt lupaustansa? kysyi täti
Eufemia myrkyllisesti.

- Sentähden, että hän äkkiä kuoli! vastasi Sylva ja muistaessaan
Milanin hirmuista kuolemaa löi hän kädet kasvoilleen ja alkoi
katkerasti itkeä.

- Kuolemalle ei ole lääkettä, vastasi Eufemia. — Minä uskon kyllä, mitä
kerrotte, mutta se hyväntahtoinen herra, jonka luona te asuitte, on
nyt kuollut ja haudattu. Antakaa hänen levätä rauhassa! Nyt on teidän
huolehdittava niistä olosuhteista, joissa nykyään olette. Päättäkää
siis! Aiotteko pitää lupauksenne? Tahdotteko jättää lapsenne meille,
sittekun se on syntynyt maailmaan?

- Kuulkaa minua, lapseni! sanoi kuningatar ystävällisellä äänellä. —
Minä selitän teille, miksi minä mielelläni tahtoisin teidän lapsenne!
Näettekö, minä elän mitä onnellisimmassa avioliitossa mieheni kanssa.
Minulla on erinomainen puoliso, mutta taivas ei ole lahjoittanut
minulle lasta. Meistä tuntuu yksinäiseltä suuressa, kauniissa
kodissamme. Mikä on siis lähinnä, kuin, että otamme teidän lapsenne
omaksemme? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, eikö niin? Olisinhan
minä voinut kääntyä löytölasten huoneeseen, jossa löytyy niin monta
hyljättyä pikkuraukkaa, ja minulle olisi ilman muuta annettu lapsi.
Mutta sitä minä en tahtonut. En semmoista lasta, jonka äitiä en tunne,
tahtonut painaa rintaani vasten, vaan juuri teidän lapsenne, sillä minä
tunnen teidät, rakas Sylva ja täti Eufemia on puhunut minulle teistä
niin kaunista ja liikuttavaa. Minä lupaan teille pyhästi, että lapsenne
on tuleva hyvin onnelliseksi! Siltä ei puutu mitään, mitä rikkaus voi
sille antaa ja hän saa mitä parhaimman kasvatuksen. Te itse voitte
silloin tällöin tulla vakuutetuksi siitä, että ainoastaan se, mikä on
parasta, on kylliksi hyvää teidän lapsellenne. Siitä syystä täytyy
teidän olla hyvin huono äiti, jos aiotte asettua lapsenne onnen tielle.

- Ei — ei, sitä en minä tahdo, änkytti Sylva epätoivoisena. — Näenhän
minä, että minun lapseni tähden täytyy mukautua teidän toivomukseenne.
Mitäs minä voisinkaan tarjota sille, hyljätty raukka? Enhän minä voi
ottaa lasta mukaani sille synkälle tielle, jota tulen vaeltamaan,
voidakseni kostaa sille miehelle, joka on tehnyt minut onnettomaksi,
joka on tallannut pyhimmät ja parhaat tunteeni jalkainsa alle! Sillä
lapsen täytyy elää valossa, sekoittamattoman ilon valossa, eikä vihan
ja koston pimeydessä.

- Oivallisesti puhuttu! Ne sanat on Jumala itse antanut teille!
huudahti Draga. — Eikö niin, me olemme siis yksimieliset? Kolme
kuukautta, tai siksi kun lapsi syntyy, olette te täällä. Teiltä ei
tietysti puutu mitään. Minä annan teille vielä runsaamman arvon, kuin
tähän asti.

- Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, vastasi Sylva, — mutta mitä
te tähän asti olette antanut minulle, on aivan riittävä, minä en tahdo
enempää.

- Kuinka vaatimaton hän on tuo ihastuttava pikkunen! sanoi kuningatar
ihailevalla äänellä tädilleen, joka myöskin hieroi ryhmyisiä käsiänsä.
— Sitä mitä olette minulle hänestä kertonut, ei ole mitään liioiteltua!
Minä olen todellakin erinomaisesti mielissäni!

- Tiesinhän minä, että te tulisitte iloiseksi? tirskui ilkeä
myrkynsekoittaja. — Hi, hi, täti Eufemialla on terävät silmät, sen
sanon, eivätkä ne ole tälläkään kertaa pettyneet!

- Niin pian kun lapsi on syntynyt maailmaan, jatkoi Draga — viedään se
täältä ja kannetaan minun luokseni. Mutta teille annetaan se rahasumma,
joka on luvattu. Kuinka paljon se taas olikaan, rakas täti? Eikös se
ollut kymmenen — —

- Viisituhatta frangia se oli, huudahti vanhus nopeasti. — Elkää nyt
vaan erehtykö, rakas veljentyttäreni, viisituhatta frangia lupasin minä
hänelle ja ne saa hän joka centimin.

- Minä en tarvitse rahoja, huudahti Sylva. — Minä luovun niistä. Oi ei,
rouva, elkää antako minulle rahoja, sillä silloin tuntuisi minusta,
kuin olisin myönyt lapseni!

- Elkää sanoko niin, rakkaani! Teidän täytyy ottaa rahat, sillä ne ovat
teille tarpeen sillä koston tiellä, jota te tulette vaeltamaan. Uskokaa
te minua, joka tunnen maailman paremmin kuin te, rahoja tarvitaan jos
aiotaan sotaa käydä ja se taistelu, jota te aiotte käydä lapsenne
uskottoman isän kanssa, ei ole muuta kuin sota! Mutta niin pian kuin
taas olette terve, täytyy teidän kolmeksi vuodeksi lähteä maasta. Täti
Eufemia on kai sanonut sen teille, vai mitä?

- Kolme vuotta, mutisi Sylva, — oi, se on hyvin pitkä aika! Enkä minä
koko sillä ajalla saa nähdä lastani, sitä rakasta olentoa, joka on omaa
lihaani ja vertani, niin, enemmänkin, minun tuskani ja sieluni! Enkö
minä kertaakaan näiden kolmen vuoden aikana saa painaa sitä rintaani
vasten?

- Ei, sehän on aivan luonnollista! huudahti kuningatar kiireesti. —
Lapsen täytyy tottua pitämään minua äitinään. Jos te nyt tulisitte
lapsen ja minun väliin, niin ei lapsi koskaan voisi tietää, kuka
oikeastaan on sen äiti, oletteko se te vai minäkö se olen! — Mutta kun
ne kolme vuotta ovat kuluneet, niin saatte asettua tänne Belgradiin
asumaan, minä itse autan teitä kodin järjestämisessä ja sitten
sallitaan teidän joka sunnuntai tavata lastanne. Oi, kuinka siitä tulee
hauskaa! huudahti kuningatar teeskennellen. — Me asetamme pienokaisen
keskellemme ja vuorotellen suutelemme ja hyväilemme sitä! Eikö niin, se
on ihmeen hauskaa!

- Niin, se on hauskaa! kuiskasi Sylva kyynelissään painaen kädet
rintaansa vasten, kun rajusti myrskyävä sydän aaltoili kovasti.

- Siis olemme selvillä, rakas lapseni, sanoi kuningatar, tarttuen
uudestaan Sylvan käsiin. — Ja minä toivon vaan kaikesta sydämestäni,
että teidän vaikea hetkenne olisi ohi. Minä suutelen teitä otsalle,
tuottakoon se suudelma teille onnea! Hyvästi, te ette nyt saa enää
minua nähdä. Tämä kunnianarvoisa nainen, minun tätini Eufemia muodostaa
teille yhdyssiteen meidän välillämme, samoin kuin hän tähänkin asti on
ollut. Hyvästi!

- Hyvästi, rouva! sanoi Sylva vapisevalla äänellä, kumartaen Dragalle.
— Oi, kuulkaa vielä onnettoman viimeinen rukous! Olkaa hyvä äiti
lapsiraukalleni, varjelkaa ja suojelkaa sitä kaikelta pahalta ja kun
lapseni voi ajatella ja käsittää, mitä sanotaan, niin kertokaa hänelle
äitiraukasta, jonka täytyi antaa pois rakkaimpansa, kun ei hänellä
ollut muuta keinoa! Opettakaa lastani rukoilemaan ja liittäkää hänen
rukouksiinsa minunkin nimeni!

Sylva ei voinut enää sanoa mitään. Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä
ja hän joutui semmoisen tuskan valtaan, että horjui sängyn luo ja
vaipui sen eteen polvilleen, kätkien tyynyihin kyyneleiset kasvonsa.

Draga viittasi vanhalle seuralaiselleen, että heidän oli nyt
poistuminen. Täti Eufemia heitti pilkallisen katseen onnettomaan
naiseen. Sitte seurasi hän Dragaa, joka oli ehtinyt ovesta ulos.




KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Naisten räätäli.


- Tehän olette herra Devrient Parisista? Tämän kysymyksen teki
Draga pitkälle, hoikalle miehelle, jonka kasvoja ympäröi Pariisin
muodin mukaan niin sanottu Boulangerparta, kokoparta, joka poskilla
oli leikattu hyvin lyhyeksi ja suippeni leuan alla. Hän oli Dragan
sähköteitse kutsuma leikkaaja kuuluisasta naisten räätäliliikkeestä
Parisissa. Serbian kuningaspari aikoi ennen pitkää lähteä vierailulle
keisari Frans Josefin luo Wieniin ja tätä matkaa varten oli Draga
ryhtynyt suuremmoisiin valmistuksiin, voidakseen näyttäytyä edukseen
niin loistavasti kuin mahdollista. Itävallan hovinaiset saisivat nähdä,
että Serbian kuninkaan puoliso ymmärsi pukeutua ja käyttäytyä kuten
kuningatar.

Siitä syystä oli muotitaiteilija Worthista kutsuttu. Tämä herra, joka
nyt seisoi kuningattaren edessä hänen omassa huoneessaan, oli erittäin
komea. Hänen käsissään säteili useita hohtokivisormuksia ja sen
huomasi, että hän hoiti käsiään erityisellä huolella.

- Teidän majesteettinne palvelukseksi, vastasi puhuteltu. — Devrient
on nimeni ja minulla on kunnia olla ensimäinen leikkaaja Worthin
liikkeessä Parisissa. Olen tullut Belgradiin teidän majesteettinne
toivomuksesta, keskustelemaan teidän majesteettinne kanssa puvuista,
joita on valmistettava.

- Sydämellisesti tervetullut, rakas Devrient, vastasi kuningatar Draga
sillä hurmaavalla herttaisuudella, jota hän ymmärsi käyttää, kun tahtoi
erityisesti voittaa jonkun henkilön puolelleen. — Minä odotin teitä
oikeastaan jo eilen.

- Anteeksi, teidän majesteettinne! Mutta minä olen tullut tänne
niin kiireesti kuin mahdollista. Herra Worth kehoitti minua tosin
kiiruhtamaan, mutta minä tahdoin näyttää teidän majesteetillenne
erityisen kauniita malleja ja niitä saadakseni täytyi minun uhrata
kaksikymmentäneljä tuntia.

- Onko teillä mallit mukananne? kysyi Draga.

- Kyllä, teidän majesteettinne, tässä ne ovat, vastasi Devrient, avaten
komean lippaan, josta otti useita pieniä vaatemalleja.

Kas tässä, teidän majesteettinne, sanoi hän, puku tästä crépe de chine
kankaasta näyttäisi erinomaisen komealta. Jos siihen vielä lisäksi
ajattelemme manttelin himmeän keltaisesta silkistä, niin luulen, että
teidän majesteettinne saisi erinomaisen puvun, joka olisi sopiva
suuriin juhlatilaisuuksiin.

- Rakas Devrient, sanoi Draga — ennenkuin puhumme pitemmältä, täytyy
minun huomauttaa teille erästä seikkaa, joka on hyvin tärkeä.

Kuten tiedätte, Draga punastui hiukan, sillä sitäkin osasi hän —
odottaa Serbia suurta tapahtumaa. Jos Jumala suo, lahjoitan minä
kuninkaalle prinssin.

- Ah, teidän majesteettinne, huudahti leikkaaja, kumartaen syvään —
sallikaa minun jo edeltäpäin lausua onnitteluni tätä suurta tapausta
varten. Varmaan koko maa ottaa sen ilolla vastaan ja ulkomaillakin
synnyttää tämä riemu mitä iloisinta vastakaikua.

- Minä tiedän, sanoi Draga — mutta kun tässä on kysymys pukujen
hankinnasta, niin on tarpeellista, että te erityisesti otatte tämän
huomioon.

- Jos teidän majesteettinne sallisi minun tehdä ehdotuksen, niin
kääntäisin teidän majesteettinne huomion nykyään niin pidettyyn
reformipukuun. Se ei ole ainoastaan komea, vaan ehkä myöskin sellainen,
joka parhaiten soveltuu teidän nykyisessä tilassanne. Muuten, lisäsi
Devrient, mittaillen tuntijan katseilla kuningattaren vartaloa —
vakuutan minä teidän majesteetillenne, ettei vartalo ole vähääkään
kadottanut suloisesta sopusoinnustaan, ei todellakaan, ei vähääkään!

- Todellako? huudahti Draga. — Niin, minä en olekaan vielä niin kovin
pitkälle kehittyneessä tilassa. Minä luulen, että olemme yhtä mieltä
siinä, että puvut istuvat hyvin, nimittäin niin, ettei esiintymiseni
menetä loistoaan.

- Löytyy vartaloita, teidän majesteettinne, jotka eivät koskaan menetä
kauneuttaan! Teidän majesteetillanne on juuri sellainen vartalo.

Draga kumarsi mielissään päätänsä. Ranskalainen miellytti häntä. Ah,
miten erilailla pariisilainen sentään lausui ajatuksensa kömpelöön
serbialaiseen verrattuna!

- Mutta antakaa minun nyt nähdä mallejanne! Oi, ne ovat loistavia,
kerrassaan hurmaavia! Näettekö, puku tästä violetin värisestä
indialaisesta silkkikankaasta sopisi minulle erinomaisesti.

- Teidän majesteettinne osoittaa valinnassaan harvinaista makua! Niin,
se on totta, tämä puku pukisi teidän majesteettinne erinomaisesti.

Kuningatar tutki useita pukuja, pani muutamia syrjään, otti sitte
taskustaan luettelon ja kääntyi kauppahuone Worthin asiamiehen puoleen.

- Minä tarvitsen seuraavia pukuja, sanoi hän, lukien luettelostaan,
— matkapuku, puku suuria päivällisiä varten, jotka pidetään meidän
kunniaksemme, toinen puku juhlanäytäntöön keisarillisessa oopperassa
ja sitte vielä puku suureen paraadiin. Tällä puvulla täytyy tietysti
olla sotilaallinen vivahdus. Sitte vielä puku jahtia varten, joka
arvattavasti toimeenpannaan ja johon minä ehdottomasti otan osaa,
ja vihdoin puku suuriin päivällisiin keisarin kesäpalatsissa, johon
liittyy myöskin suuri puutarhajuhla. Kaikki nämä puvut täytyy olla
maukkaasti laitettu.

Devrient oli ottanut esille muistiinpanokirjan, johon hän kirjoitti
ahkeraan, kuningattaren aivan tyyneesti tilatessa pukuja, jotka
nousivat puoleen miljoonaan frangiin. Tämä summa ei suinkaan ole
liioiteltu. "Räätälien kuninkaalta", kuten Worthia Parisissa kutsutaan,
ei saada ollenkaan pukua alle kahdenkymmenentuhannen frangin. Mutta
Draga tahtoi pukuja, jollaisia ei vielä kellään kuningattarella ollut
ollut.

- Sitte on minulla vielä eräs hyvin alkuperäinen aate, lausui
kuningatar, nojaten taapäin pehmeässä nojatuolissaan, pistäen
veikeästi pikku jalkansa näkyviin. — On hyvin mahdollista, että hänen
majesteettinsa keisari pyytää meidät huvimatkalle Tonavalle. Siinä
tapauksessa sopisi meripuku oivallisesti. Mutta siinä täytyy olla
oikeita helmiä, ainakin liivissä.

- Oikeita helmiä? Niinpä niin, teidän majesteettinne? Mutta jos nyt
emme niin pian voi hankkia sellaisia?

- Silloin lähetätte sukeltajia mereen niitä noutamaan! huudahti Draga
taas nauraen. — Mutta oikeita helmiä minä tahdon! Se ei saa olla
mahdotonta, rakas Dervient, saattehan runsaan maksun.

- Sen me tiedämme, teidän majesteettinne, ja tiedämme myöskin
asianmukaisesti panna arvoa sille, että saamme työskennellä Serbian
kuningashuoneen hyväksi. Me valmistamme myöskin kaikki nämä puvut
kaikkein parhaista aineista.

- Ja pian täytyy teidän työskennellä! huudahti Draga. — Kaikki nämä
puvut täytyy olla valmiina kolmen viikon kuluttua.

- Se aika on kovin lyhyt, teidän majesteettinne.

- Pankaa kaksisataa naista työhön! Sen täytyy olla mahdollista!
Kuningattaren tahdolla ei saa olla esteitä! Herra Devrient, minä
toivon, että te otatte sen huomioon.

- Minä huomaan sen täydellisesti, teidän majesteettinne! Puvut ovat
valmiit kolmen viikon kuluttua.

- Mitä laskuun tulee, jatkoi Draga, niin olen valmis etukäteen
maksamaan puolet summasta, eli oikeammin sanoen, maksamaan etukäteen.

- Teidän majesteettinne, Worthin firma ei tarvitse etumaksua. Lasku
liitetään vaatteiden mukaan ja on maksettava tavallisen ajan, kuukauden
kuluessa. Mutta minä pyydän, päästäkää minut puhumasta teidän
majesteettinne kanssa näistä asioista. Minä käännyn tässä suhteessa
hovimarsalkan puoleen. Ja nyt —

- Mitä nyt tahdotte, herra Dervient? kysyi Draga.

- Pääasia, teidän majesteettinne! Minun täytyy ottaa oikeat mitat. Ehkä
teidän majesteettinne suvaitsee sallia minun ottaa nämä mitat teidän
majesteettinne kaikkein korkeimmasta vartalosta.

Draga rypisti hiukan kulmiaan.

- Voitte hyvin arvata, rakas Devrient, sanoi hän, että se on minusta
vähän vastenmielistä, varsinkin siinä tilassa, jossa nyt olen. Enkö
voi päästä tuosta mitan otosta? Olettehan te jo valmistanut niin monta
pukua minulle. Arvaan, että teillä on minun mittani.

- On kyllä, teidän majesteettinne! Teidän mittanne on merkitty Italian
kuningattaren mitan rinnalle.

- Ah, sepä on huvittavaa! Olkaa nyt hiukan epähieno, rakas Devrient!
Onko hänen majesteettinsa Italian kuningattaren uuman mitta pienempi
kuin minun? No niin, täytyyhän sen olla pienemmän, sillä Italian
kuningatar on muutamia vuosia nuorempi kuin minä.

Nopea hymy, joka kuitenkin heti katosi vaaleiden viiksien taa, väreili
ranskalaisen huulilla. Hän vastasi tyyneesti ja vakavasti:

- Hänen majesteettinsa Italian kuningatar on tosin kaksi centimetriä
hoikempi uumalta. Mutta tämän eron tasoittaa täydellisesti teidän
majesteettinne korkea rinta, jolla on kerrassaan ihmeteltävä mitta
ja on uuman kanssa niin sopusointuisessa suhteessa, että sen täytyy
hurmata jokaista miestä.

- Todellakin, rakas Devrient? kysyi kuningatar tuttavallisesti. Tämä
mies tuntui hänestä joka hetki yhä miellyttävämmältä.

- No, antakaa minun sitte päästä siitä ikävästä mitan otosta. Minä
pyydän teitä, rakas Devrient!

Draga lausui tämän rukouksen hellällä äänellä. Hän pani kätensä ristiin
ja katsoi Devrientia hurmaavin silmin.

Mutta tällä kertaa ei hän näyttänyt peräytyvän! Hän kohotti vaan
olkapäitään ja sanoi:

- Teidän majesteettinne, jos se riippuisi minusta, niin en tietysti
silmänräpäystäkään vaivaisi teidän majesteettianne. Mutta Worthin
firmalla on periaatteena ottaa jokaiselle uudelle puvulle uusi mitta.
Se onkin aivan välttämätöntä, jos mieli toimittaa jotakin täydellistä.
Meidän pukumme ovat taideteoksia ja taideteosten suhteen täytyy
noudattaa mitä suurinta huolellisuutta. Taidemaalari, joka nerokkaalla
tavalla loihtii kuvan kankaalle, on pakoitettu ensin ryhtymään
valmistaviin toimiin sirkkelin ja viivottimen avulla. Nämä nyt ovat
kerran semmoisia teknillisiä välttämättömyyksiä, joita ei sovi jättää
sivuun. Sentähden pyydän minä teidän majesteettianne nöyrästi sallimaan
minua ottaa kysymyksessä olevat mitat.

- Olkoon sitte niin, sanoi Draga, mutta sallitte kai, että lähetän
noutamaan tätiäni ja annan hänen olla läsnä mitan otossa.

Draga painoi sähkökellon nappulaa ja käski kamarineidin ilmoittaa täti
Eufemialle, että kuningatar halusi hänen olevan läsnä kuningattaren
omassa huoneessa.

Muutamia minuutteja myöhemmin pujahti täti Eufemian laiha vartalo
ovesta sisälle. Epäluuloisin katsein tarkasteli hän kaunista, pitkää ja
hoikkaa miestä, joka seisoi kuningattaren edessä.

- Se on herra Devrient, ensimäinen leikkaaja kuuluisassa naisten
räätäliliikkeessä Worth Parisissa, sanoi Draga sisäänastuvalle. — Minä
tahtoisin nyt pyytää sinua, täti, jäämään sisälle niin kauaksi, kun
herra Devrient ottaa mittaa minusta niitä uusia pukuja varten, joita
minä tarvitsen matkallani Wieniin. Siis, alkakaa, herra Devrient.

- Uusia pukuja! huudahti täti Eufemia mielenliikutuksesta vapisevalla
äänellä, sillä vaikka olikin niin vanha ja inhottava, piti hän
kuitenkin koreista vaatteista. — Tuossahan on kankaan mallejakin.

Mitä olet nyt päättänyt ottaa, Draginja? Ahaa, tuota indialaista
silkkikangasta! Oivallista! Etkö luule, että se sopisi minullekin
erittäin hyvin?

- Siitä saamme sitte puhua, täti! sanoi Draga. — Olkaa hyvä ja alkakaa,
herra Devrient!

- Minä olen hyvin onneton, että minun täytyy vielä pahoittaa teidän
majesteettinne mieltä, sanoi räätäli uudestaan kumartaen. Mutta
mahdotonta on ottaa mittaa hameen päältä. Jos sen tekisin, tulisi siitä
vaan hutiloimista. Teidän majesteettinne täytyy siitä syystä olla hyvä
ja ottaa hame päältään ja, jos tarve vaatii, kureliivikin.

- Mitä, kureliivikin! huudahti kuningatar melkein suuttuneena. — Sitä
ette ole koskaan ennen vaatinut minulta mittaa ottaessa!

- En, se on totta, teidän majesteettinne. Mutta tämä on uusi
menettelytapa, Worthin uusi järjestelmä, joka nykyään kaikkialla
herättää sellaista huomiota. Ja varsinkin, kun teidän majesteettinne
haluaa reformipukuja, joiden kanssa ei käytetä ollenkaan kureliiviä, on
ehdottomasti tarpeen, että minä mittaan itse ruumiin. Muuten voi teidän
majesteettinne täydellisesti luottaa minun vaitiolooni.

Draga katsoi kysyvästi täti Eufemiaan. Tämä lähestyi häntä, kohotti
teräviä olkapäitään ja kuiskasi hänelle:

- Miksi epäilet sinä kyyhkyseni? Sellaiset henkilöt kuin naisten
räätälit ja kähertäjät eivät ole laskettavat miesten joukkoon.

- Ei sentähden. Mutta ajattele, minä olen ihan hoikka vartaloltani ja
hän voisi huomata —

- Hän? Pyh, mitä se meitä liikuttaa! Hän on iloinen vaan, kun saa
toimittaa tehtävänsä. Ei, elä nyt enää epäile, Draginja! Anna hänen
ottaa mitta ja laita niin, että hän matkustaa täältä niin pian kuin
mahdollista.

- Jos en minä voi päästä vähemmällä, huudahti Draga, kääntyen
Devrientin puoleen — niin täytyy minun kai riisuutua. Mutta minä
en tahdo kutsua kamarineitiäni. Rakas täti, sinä autat kai minua
riisuutuessa?

Dragalla oli hurmaavan kaunis vartalo ja kun hän nyt oli irroittanut
kureliivin ja yläruumis sai luonnollisen muotonsa, niin olisivat
kuvanveistäjän katseet ihastuneina viivähtäneet voimakkaasti
aaltoilevassa povessa, valkoisilla, pyöreillä käsivarsilla,
jotka liittyivät olkapäihin, kuin olisivat olleet veistetyt
marmorilohkareesta.

- Ja joutukaa nyt toimeen, herra Devrient! sanoi hän. — Mutta
vielä kerran teroitan teihin mitä ankarinta vaitioloa. Ei hänen
majesteettinsa kuningaskaan saa koskaan tietää, että minä olen antanut
ottaa mittaa tällä tavoin. Sillä nähkääs, kuningas on mustasukkainen
jokaiselle, joka tulee lähelleni.

Devrient ei näyttänyt ollenkaan välittävän tästä huomautuksesta.
Mutta hän oli astunut askeleen taapäin ja hänen silmänsä mittailivat
kuningattaren vartaloa. Hitaasti antoi hän katseensa liukua alas
kasvoista yli rinnan ja sitte pitkin koko uuminta. Sitte meni hän
sivulle tarkastaakseen siltäkin puolen. - No, oletteko nyt kylliksi
minua katsellut? kysyi Draga hymyillen. — Minä pyydän teitä, antakaa
minun heti päästä tästä kiusallisesta asemasta! Ottakaa mittanne!

Worth firman ensimäinen leikkaaja otti metrimitan ja alkoi
mitata kuningattaren vartaloa. Samalla merkitsi hän innokkaasti
muistikirjaansa. Äkkiä heitti hän pois lyijykynän ja sanoi
kuningattarelle.

- Olisiko mahdollista saada yhdet alusliivit sellaiset yksinkertaiset
valkoiset alusliivit, joita tavallisesti käytetään pukeutuessa. Minä
pyytäisin teidän majesteettianne silmänräpäyksen ajaksi ottamaan
semmoiset päällensä, kun minä välttämättömästi tarvitsen.

- Alusliivit? Mutta olenhan sanonut teille, herra Devrient, etten minä
tahdo kutsua kamarineitiäni. —

- Oi, sitte ei ole mitään tehtävää!

- Rakas täti, sinun täytyy olla kiltti ja mennä vaatekomerosta ottamaan
minun liivini! Siellä on niitä koko joukko.

Täti Eufemia meni. Draga vetäytyi muutamia askelia etemmä. Devrient
seisoi kumartuneena muistokirjansa yli, joka oli pöydällä. Hänen
otsansa rypistyi syviin poimuihin. Silmänsä olivat melkein ummessa,
mutta luomien alta välähti merkillisiä salamoita.

- Herra Devrient, kuului hänen takanaan kuningattaren ääni. — Saanko
nyt pukeutua?

- Niin, tehkää se, kuningatar Draga, sillä nyt olen nähnyt sen, mitä
tahdoinkin nähdä ja minä olen aivan varma asiastani.

Näin sanoen kääntyi hän ympäri ja seisoi äkkiä suorana kuningattaren
edessä. Hän ei ollut enää nöyrä naisten räätäli, vaan ylpeä, vakava
mies.

- Mitä tahdoitte nähdä? huudahti Draga kysyvällä äänellä. — Herra
Devrient, se kuuluu hyvin kummalliselta. Mitä se merkitsee?

- Minä en hetkeäkään pidä teitä epätietoisena siitä, vastasi Devrient
aivan muuttuneella äänellä, jossa oli syvä sointu. — Minä tahdoin
nähdä, oliko todellakin mahdollista, että kuningatar saattoi ruveta
harjoittamaan niin ääretöntä petosta, jota ei tähän asti kukaan
kruunattu henkilö ole tehnyt. Mutta minä olen saanut todistuksen siitä.
Niin, rouvani, petos on tekeillä, mutta se ei tule koskaan käytäntöön!

Draga hämmästyi. Hän seisoi silmät seljällään. Silmäterät suurenivat
ja hän kiinnitti kauhuisen katseensa Worth firman ensimäiseen
leikkaajaan. Mutta sitte muuttui hänen kauhunsa mielettömäksi raivoksi,
verrattomaksi uhkaukseksi.

- Herrani, huudahti hän käheästi, nyt olette lausunut minulle sanoja,
joista saatan arvella, että olette tullut hulluksi.

- Minäkö? Oh ei, rouvani, minulla on kyllä järkeni jälellä, enkä ole
koskaan tullut tutkimukseni perille niin tyyneesti ja varmasti kuin
nyt. Ja tänään olen aivan varma etten ole erehtynyt. Rouva, te pelaatte
vaarallista peliä miehenne sydämellä ja kansanne toiveilla! Te ette
koskaan anna maallenne prinssiä, Obrenovitschin suvulle jälkeläistä,
ettekä miehellenne poikaa!




KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Tunteeton pariisilainen.


Draga horjui taapäin, päästäen huudon. Ranskalainen juoksi ovelle,
jonka taa täti Eufemia oli kadonnut ja väänsi oven lukkoon.

- Rouva, sanoi hän samalla äänellä kuin ennenkin — olkaa hyvä ja
pukeutukaa. Sitten ilmoitan teille muutamia asioita.

Mutta Draga ei kyennyt noudattamaan hänen kehoitustaan. Kätensä
riippuivat lamautuneina kupeilla. Hän ei kyennyt sormeaankaan
liikuttamaan. Melkein avuttomana katseli hän ympärilleen.

- Tässä on aamupukunne! sanoi ranskalainen, ojentaen sen hänelle. —
Olkaa hyvä ja heittäkää se yllenne. Minun ei sovi enää olla täällä, kun
olette tuollaisessa asussa. Tämän sanoi hän sellaisen miehen äänellä,
joka on tottunut antamaan käskyjä.

Vavistus kävi läpi Dragan ruumiin, kun Devrient ojensi hänelle
aamupuvun. Mutta sitte antoi hän sen solahtaa päällensä ja piti sitä
vapisevin käsin kiinni rinnan kohdalta. Samalla mietti hän, kuin olisi
hänellä nyt ollut aikaa ajatella. Rajaton raivo valtasi hänet, vaikkei
hän voinut käsittää, mitä tuo äkillinen muutos miehen käytöksessä
saattoi merkitä. Hän lienee kuitenkin aavistanut, että myrskypilvi oli
hänen päänsä päällä, pilvi, joka oli ennen pitkää laukaiseva hävittävät
iskunsa.

Ranskalainen seisoi siinä tyynenä ja liikkumatonna kädet rinnan yli
ristissä.

- Suvaitseeko teidän majesteettinne kuulla minua? Minä koetan puhua
tyyneesti ja asiallisesti.

Silloin heitti Draga, jossa vastustuskyky taas heräsi, uhkaavan
silmäyksen vieraaseen ja sanoi:

- Ennenkuin puhutte mitään, niin sanokaa, kuka olette. Sillä te ette
kuulu Worth firmaan, sen ymmärrän nyt. Kuka olette ja miksi olette
tullut tänne?

- Minä olen professori Devrient Charlot, spesialisti naisten taudeissa.
Muuten luulen olevani tiedemies, jonka nimi on tunnettu kaikkien
tieteen harjoittajien joukossa. Olen myöskin kirjoittanut muutamia
merkittäviä teoksia, jotka tosin ovat teille tuntemattomat, mutta joita
lääkärit pitänevät hyvinkin tärkeinä tieteelle.

- Professori naisten taudeissa! huudahti Draga hämmästyneenä. Mikä
antoi aihetta teille tulia tänne?

- Minä olen rientänyt tänne, vastasi tiedemies aivan tyyneesti,
Itävallan keisarin kehoituksesta. Hän tahtoi vihdoinkin päästä
varmuuteen, oliko noissa ympäriinsä levinneissä huhuissa perää, hän
tahtoi tietää, olitteko te kuningatar vai petturi, ennenkuin hän avasi
palatsinsa teille.

Tällä hetkellä näki Draga, että hänen ylpeä valherakennuksensa oli
romahtanut rikki, vaikka hän oli sen niin huolellisesti pannut kokoon.
Hän näki sirpaleet jalkainsa juuressa ja kylmän väreet kävivät läpi
hänen ruumiinsa. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen hyökätä tuon
vieraan miehen päälle ja kuristaa hänet. Hän piti huuliaan tiiviisti
puristettuina, ettei olisi huutanut. Sillä tämä mies oli voittanut
hänet petoksella, hän oli ymmärtänyt tutkia hänet niin, ettei hänellä
ollut aavistustakaan siitä. Sen, mitä hän niin kauan oli salannut,
sen kallisarvoisen salaisuuden, jota hän oli niin hyvin säilyttänyt,
sen tiesi nyt kolmas, Itävallan keisarin valtuutettu asiamies. Oi,
silloinhan saisi keisarikin sen tietää, ettei Serbialla ollut toivoa
saada valtaistuimen perijää, että hän oli näytellyt valheellista
osaa. Keisarin täytyisi halveksia häntä ja vielä enemmän, kun hänen
salaisuutensa tulisi yleisesti tunnetuksi — - eiköhän sitä voisi
välttää, — niin hänet asetettaisiin koko maailman pilkan ja ivan
esineeksi, hänet, joka oli niin ylpeä ja kunniahimoinen! Mieluimmin
olisi hän heti huutanut apua ja hetkisen ajattelikin hän todella, eikö
olisi viisainta kutsua sinne palvelija ja panettaa tuo julkea ihminen
vankeuteen, josta hän tuskin pois pääsisi, mutta väkivalta ei olisi
tässä hyödyttänyt, tässä täytyi käyttää muita keinoja. Hän löi kädet
kasvoilleen, vaipui nojatuoliinsa ja alkoi nyyhkyttää. Hän odotti, että
Charlot rientäisi hänen luoksensa tyynnyttämään häntä, mutta sitä ei
tapahtunut. Marmorikuva ei olisi voinut olla tunteettomampi kuin hän.

- Ettekö siis vähääkään välitä minun tuskastani? kysyi hän, antaen
kätensä vaipua alas ja näyttäen hänelle kyyneleisiä kasvojaan.

- Minä olen aina tunteeton kaikelle, mikä on väärää ja epäpuhdasta.

- Oi, te ette tiedä, miksi minä itken. Minä itken sitä, että annoin
pettää itseni, sillä en koskaan ennen ole näyttäytynyt sellaisessa
puvussa vieraalle miehelle.

- Pyydän anteeksi, jos uskallan epäillä sitä. Ennenkuin tulin
tänne, olin tilaisuudessa lukemaan pienen kirjan, joka oli painettu
kirjoituskonetyylillä. Siinä oli tarkka kuvaus teidän elämästänne,
syntymästänne siihen hetkeen, jolloin tulitte kuningattareksi. Kenen
toimesta se on tullut ulos, sitä en tiedä. Mutta että se sisältää
varmoja totuuksia, sen tiedän varmaan. Se on lähetetty kaikille
kruunatuille hallitsijoille ja minäkin sain yhden kappaleen, jotta
voisin täydellisesti oppia tuntemaan teitä, ennenkuin persoonallisesti
tulin ottamaan teistä selkoa. Siinä kirjassa on niin häpeällisiä
juttuja teistä — suokaa anteeksi sanani, rouva — mutta kaikki on niin
todenmukaista, etten voi uskoa teidän sanojanne. — Jos olisin tullut
tänne lääkärinä, jos olisin esitellyt itseni professoriksi, niin ei
minua olisi otettu vastaan, minun ei olisi koskaan sallittu toimittaa
tutkimusta. Siitä syystä ilmoitin itseni Worth firman edustajaksi,
sillä olin vakuutettu, että ranskalainen naisten räätäli, joka on
saanut sivistyksensä Parisissa, hienoimman maun kaupungissa, helpoimmin
pääsisi kuningattaren luo.

- Mitä aiotte nyt tehdä, herra? kysyi Draga väsyneesti, katsoen
professoriin kuten koulutyttö, joka on tavattu jostain tyhmyydestä.

- Rouva, te ette tarvitse enää olla epätietoinen siitä, mitä minä
nyt aion tehdä, vastasi vakava mies. Minä en saa mitään salata, en
mitään kaunistella. Hänen majesteettinsa keisari on antanut minulle
määräyksen, että jos huhu teidän raskaudentilastanne ei ole tosi, niin
on minun avattava myöskin kuningas Aleksanterin silmät, jotta hän saa
tietää, että kaikki hänen toiveensa ovat turhat.

Dragan rinnasta nousi syvä huokaus. Hän näki vehkeensä paljastettuina,
näki, että hänet oli syösty korkeudesta mitä syvimpään kuiluun.
Ajatus, että kuningas saisi tietää hänen äärettömän petoksensa, teki
hänet melkein mielipuoleksi. Hän pelkäsi, ettei Aleksanteri koskaan
antaisi anteeksi, sillä sokeinkaan rakkaus ei voi sietää, että tämän
rakkauden esine on halpamainen petturi. Entä sitte ihmiset, maailma ja,
hallitsijat?

Oh, Dragasta tuntui, kuin kuulisi hän tällä hetkellä naurua, joka
kaikui yhdestä maailman reunasta toiseen. Hänestä tuntui kuin kuulisi
hän nimen Draga lausuttavan ivalla ja pilkalla. Ei Draga kuningatar,
vaan Draga petturi olisi hänen nimensä tästälähin oleva. Ja tämän
piti tapahtua hänelle nyt — hän joka äsken oli luullut seisovansa
niin korkealla yli kaikkien muiden maan päällä, hän, joka oli
valmistunut viettämään sellaisia voittoja keisarin hovissa, hän, joka
oli rakentanut tuon ylpeän rakennuksen petoksillaan, vehkeillään ja
rakkausjutuillaan. Kaikki turhaan! Turhaan oli hän antautunut tuolle
Aleksanterille, jota hän kammosi. Hänenkin hetkensä oli tullut ja hän
lakkaisi olemasta kuningatar Draga. Sillä hän tunsi Aleksanterin. Hän
tiesi, ettei Aleksanteri koskaan antaisi hänelle anteeksi varsinkaan
tätä petosta, kuinkahan mielettömästi hän käyttäytyisikään kuullessaan
tämän, hän vaahtoaisi raivosta ja hyökkäisi häntä vastaan repiäkseen
hänet kappaleiksi.

Silmänräpäyksen ajatteli Draga paeta kiireesti konakista. Jos hän
kokoaisi kalleutensa ja lähtisi konakista niin pian kuin mahdollista,
jos hän jättäisi unelman olla kuningatar, jättäisi taakseen
kuninkaallisen nimen loiston. Sillä äärettömällä omaisuudella, jonka
hän oli koonnut ja pannut varmaan talteen eri pankkeihin, saattoi hän
Parisissa näytellä loistavaa osaa. Hänestä saattoi tulla kuninkaallinen
rakastaja, jolta ei varmaan koskaan puuttuisi ihailijoita! Silloin
olisi hän vihdoinkin vapaa, eläisi loistavassa Parisissa, eikä hänen
tarvitseisi enää olla yhdessä Aleksanterin kanssa.

Mutta silmänräpäyksen vaan ajatteli Draga pakoa. Sitte nousi
vastustusvoima hänessä uudelleen. Hän ei ollut niitä luonteita, jotka
pian kadottavat rohkeutensa ja päästävät käsistään edun, jonka ovat
voittaneet. Niin, vielä seisoi hän suorana, vielä oli hän Draga,
Serbian kuningatar, vielä oli hän se kaunis, viettelevä nainen, joka
kokonaan hallitsi Aleksanterin. Hän oli Aleksanterille välttämätön,
ettei tämä kokonaan vajoaisi henkiseen tylsyyteen. Hyvä, hän tahtoi
siis taistella vihollisensa kanssa elämästä ja kuolemasta. Mutta
etupäässä tahtoi hän poistaa uhkaavan vaaran, koettaa viimeistä keinoa,
joka hänellä oli jälellä, ettei häväistysjuttu tulisi tunnetuksi. Tällä
hetkellä löytyi vaan yksi ainoa ihminen maan päällä, joka tiesi hänen
salaisuutensa, yksi ainoa, joka oli nähnyt hänen läpitsensä, yksi
ainoa, joka sanallaan saattoi syöstä hänet kurjuuteen. Tuolla seisoi
hän, tuo pitkä hoikka mies, jolla oli läpitunkeva katse ja miellyttävät
kasvonpiirteet. —

Tämä näki, että Dragan silmät olivat tähdätyt häneen, rukoillen,
kerjäten, jotta hän armeliaisuudesta saisi hiukankaan rakkautta.
Hänenkin aistinsa alkoivat sekaantua ja hän tunsi käyvänsä heikoksi.

Draga huomasi myös, että hänen voittonsa ei ollut kaukana.

Silloin sai Devrient Charlot apua muistolta, joka on niin usein ihmisen
uskollinen suojelija. Kun ihminen nykyisyydessä kadottaa hämärän polun,
niin menneisyys lähettää auringonvälähdyksen hälventämään nykyisyyden
usvaa. Yht'äkkiä kaikki kirkastuu ja valkenee ympärillämme ja me
tiedämme, mitä meidän tulee kulkea, ett'emme horjahtaisi alas kuiluun.

       *       *       *       *       *

Omituinen oli se muisto, joka tällä ratkaisevalla hetkellä äkkiä
valaisi Charlotille oikean tien. Hän näki itsensä ylioppilaana
Parisissa. Oli talvi ilta, tavattoman kylmä lämpimässä Ranskassa.
Kaduilla paloi tuli, joiden ympärillä paleltuneet ihmisparat
parveilivat suurissa joukoissa. Kiireesti riensi hän Pont-Neuf
sillan yli päästäkseen kotiin asuntoonsa, köyhään pikku huoneeseensa
ylioppilasten korttelissa Quartier Latinissa. Ah, ei ollut hänelläkään
paljoa taskussa. Sillä vähällä, mitä hänellä oli, täytyi hänen ostaa
itselleen illallista ja sitte odotti emäntä häntä poimiakseen häneltä
viimeisetkin lantit, sillä ei hän koskaan antanut hänen olla hyyrystä
velkaa kauempaa kuin illasta toiseen. Hän oli ehtinyt Pont-Neuf sillan
päähän ja näki jo suuren lyhdyn sieltä loistavan lumipyryn läpi, kun
äkkiä ääni kuului hänen takanansa: Armahtakaa, herra, armahtakaa, minä
olen niin hirmuisen nälkäinen!

Devrient Charlot pysähtyi. Hänen edessään seisoi hento olento, tyttö
resuisessa kesäpuvussa, joka ei voinut suojella häntä purevalta
pakkaselta, tyttö, jonka kalpeat, mutta kuitenkin suloiset kasvot
olivat mustain kiharain ympäröimät. Devrient Charlot näki heti,
että siinä oli kadun lapsi, yksi niitä tuhansia olentoja, joilla ei
lopulta ole muuta keinoa kuin kuolla nälkään jossain kadunkulmassa tai
lämmittää ruumistaan synnin loassa. Nähdessään nuoren tytön, valtasi
ylioppilaan syvä sääli. Peijakas, miksi ei hän ollut rikas, miksi ei
hän voinut aivan yksinkertaisesti pistää kättä taskuun ja antaa tytölle
niin paljon, ettei hänen ainakaan olisi tarvinnut paleltua. Mutta oi,
hänellä oli niin vähän ja sitäkin odotti emäntä saadakseen.

- Säälikää minua, herra, pyysi tyttö vielä kerran. — Minä en ole syönyt
mitään koko päivänä.

- No, seuraa sitte minua! sanoi Devrient äkkiä päättävällä äänellä.
— Minulla ei tosin ole tarpeeksi yhdellekään, mutta luulen, että
se riittää paremmin kahdelle. Sillä sanotaanhan: Jaettu ilo on
kaksinkertainen ilo.

Tyttö seurasi häntä. Ei hän kysynyt, minne toinen hänet vei, hän näytti
olevan tottunut olemaan kohtalon leikkipallona. Charlot vei hänet
asuntoonsa ja ensi kerran uskalsi hän vastata tiukasti emännälleen.
Odottakaa! huusi hän ankaralla äänellä emännälle. — Te saatte kyllä
kurjat penninne sitte kun minä suvaitsen ne antaa! Ja sitte paiskasi
hän oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä ja pisti sen reekeliin.

Tyttö oli kyyristynyt lämpimän kamiinin viereen ja kun sen hehkuva valo
lankesi hänen kasvoilleen ja vartalolleen, silloin vasta näki hän,
kuinka kaunis, kuinka hurmaava hän oli.

Sirkka uunin vieressä, kuiskasi nuori ylioppilas ja silitti hellästi
hänen päätänsä. Sitte juoksi hän ulos, toi vielä enemmän ruokaa
läheisestä ravintolasta ja antoi hänen syödä itse tarjoten hänelle.
Tyttö söi ja joi ahneesti, eikä väistänyt katsettaan hänestä. Ne olivat
kiitollisuuden silmäyksiä. Se, joka on asunut Parisissa, tietää, kuinka
nämä tytöt ymmärtävät muuttaa kiitollisuuden tunteet rakkaudeksi. Tyttö
rakasti häntä, se näytti hänestä olevan aivan luonnollista. Seuraavana
aamuna ei Charlot ajanut häntä ulos ovesta, vaan painoi hänet vielä
kerran sydämelleen ja kuiskasi hänelle:

Jää tänne luokseni!

Ja tyttö jäi. Ja Quartier latin oli saanut lisää yhden parin, jota
ei mikään pappi ollut vihkinyt, jota ei ollut merkitty mihinkään
maistraatin kirjoihin. Siten tulivat he olemaan yhdessä ja tätä
suhdetta kesti kokonaista kaksi vuotta. He elivät hauskasti yhdessä
kuten kaksi lintua metsässä, hyväilivät, lensivät oksalta oksalle ja
hakivat ravintonsa, mistä saivat.

Devrient Charlotilla oli onni. Hän sai muutamia yksityistunteja, joista
hyvin maksettiin ja siten saattoi hän pukea ja ruokkia hyvin ystävänsä.
Siitä tyttö piti. Kuten hemmoteltu kissa venytteli hän itseään
sohvalla siinä huoneessa, jossa he asuivat. Tuntimäärät saattoi hän
istua kamiinin vieressä "Sirkka" polvellaan tai pelata korttia hänen
kanssaan. Pari toveria tuli silloin tällöin heidän luokseen ja silloin
oli hauska. Pikkuinen piti siitä ja oli iloinen ja vallaton. Mutta
sitte tulivat koettelemukset. Devrientin täytyi lopettaa opiskelut,
hänen täytyi suorittaa tutkintonsa ja hän hautautui kirjoihin.

- Mitä sinä teet? sanoi Sirkka hänelle.

- Näethän, että minä luen.

- Jahaa, sinä luet? Ja sill'aikaa pitää minulla olla ikävä. Ei, sitä en
minä kestä!

Pari kertaa antoi hän tytön riuhtaista kirjat hänen kädestään. Niin,
jopa tyttö kerran polttikin muutamia kirjoja heittämällä ne kaminiin.
Mutta Devrient oli vakava mies ja hän jatkoi lukujaan rautaisella
tarmolla. Hän tahtoi suorittaa tutkintonsa. Ylioppilaselämän piti
loppua. Hän tahtoi päästä Quartier latinista toiseen kaupungin osaan,
jossa elämää katsotaan vakavammalta kannalta. Mutta kun hän ajatteli
Sirkkaansa, kutistui hänen sydämensä kokoon. Ei, se oli aivan selvää,
hän ei voinut erota tytöstä. Miksi olisi se ollut tarpeellistakaan?
Kunhan hän ensin suoritti tutkintonsa, niin onnistuisi hän kyllä
lääkärinä. Mutta tyttö ei odottanut kunniallista elämää. Ehk'ei
hänellä ollut ollenkaan taipumusta siihen. Eräänä päivänä riiteli
hän Charlot'in kanssa ja sitte meni tiehensä. Rikas teurastaja, joka
asui lähellä, oli huomannut tytön ja saattoi tarjota tytölle enemmän
kuin köyhä ylioppilas. Tyttö kulki hänen kanssaan kilpa-ajoissa ja
huvittelihe hänen seurassaan teaattereissa, kunnes eräänä kauniina
päivänä lensi pois hänen luotaan. Mihin? Devrient ei sitä tiennyt.
Siihen aikaan oli hänen opintonsa jo henkensä vaarassa. Hän sairastui
hermokuumeeseen, josta virkosi vasta puolen vuoden perästä. Hänellä
oli Sirkan kuva sydämessä. Mutta hän ei tahtonut joutua häviöön yhden
naisen tähden. Kunnialla suoritti hän tutkintonsa ja tuli lääkäriksi.
Loistava ura oli hänen edessään. Kauan ei kestänyt ennenkuin hänen
tutkintonsa gynekologian, lastenpäästön alalla tekivät hänet laajalta
kuuluisaksi. Hänet nimitettiin professoriksi ja tuli hän ensimäiseksi
spesialistiksi naistautien alalla. Hän olisi voinut tehdä loistavia
naimiskauppoja, hienoimmat talot avasivat ovensa hänelle, rikkaimmat
perheet olisivat antaneet tyttärensä hänelle, jos vaan olisi pyytänyt
jotakuta heistä vaimokseen. Mutta hän ei tahtonut ketään heistä. Hän
eli yhä ylioppilasunelmassaan. Päivän työstä päästyään, tehtyään
leikkauksia ja annettuaan määräyksiä ja saatuaan niistä loistavat
maksot, vetäytyi hän takasin työhuoneeseensa ja tuijotti kamiiniin.
Hänestä tuntui kuin istuisi Sirkka vielä kyyristyneenä sen vieressä
yksinkertaisessa puvussaan nakerrellen valkoisilla hampaillaan niitä
pähkinöitä, joita hän oli tuonut tytölle. Hän ei voinut unohtaa häntä,
vaikka hän kuinka olisi sitä koettanut. Tytön muisto seurasi häntä läpi
hänen loistavan elämänsä ja teki sen synkäksi.

       *       *       *       *       *

Samalla hetkellä, jolloin uhkea, kaunis kuningatar rukoillen katsoi
häneen — ilmestyi Sirkka raukan kuva äkkiä Devrient Charlotin henkisten
silmäin eteen ja lumous, jonka viettelevä nainen oli aikaansaanut, oli
poissa.

Nopealla liikkeellä vapautti Charlot itsensä kiusauksesta ja lausui
ankarasti:

- Minun suhteeni ovat kaikki viettelemiskeinot turhat, kuningatar
Draga! Minä en rakasta teitä! Minä inhoon teitä. Minä huomaan
selvästi teidän tarkoituksenne. Luuletteko todellakin, että minä
panisin kunniani teidän rakkautenne vastineeksi? Te tahdotte tehdä
minut kanssarikolliseksenne, jotten minä sitte enää voisi puhua. Te
erehdytte, rouva. Muutamien minuuttien kuluttua tietää sen kuningas
Aleksanteri, tuo surkuteltava mies saa tietää, että hänen vaimonsa on
häpeällisesti pettänyt hänet ja ettei hän voi edes toivoakaan saada
pitää omaa lastaan käsivarsillaan.

Huuto pääsi Dragan huulilta. Hänen kasvonsa vääristyivät, sormet
koukistuivat, kuin tahtoisivat ne repiä silmät ulos ranskalaisen
lääkärin päästä.

Mutta Oharlot oli jo ehtinyt ovelle. Heittäen vielä halveksivan
silmäyksen intohimosta ja vihasta puolimielettömään naiseen, syöksi hän
ulos kuningattaren huoneesta.




NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Kuinka kuningasta hoidetaan.


Raivon vallassa oli Draga heittäytynyt matolle, kun professori jätti
hänet. Hän oli melkein mieletön, eikä enää tiennyt, mitä teki. Hän
kaivoi kätensä syvälle pehmoiseen Smyrna mattoon, hänen ruumiinsa
kiemurteli suonenvedossa ja epäselviä ääniä pääsi hänen huuliltaan.

- Draga — aarteeni, rauhoituhan toki. Tule järkiisi.

Se oli täti Eufemia, joka huusi viereisessä huoneessa ja löi lukitulle
ovelle.

- Avaa Draga! No avaa toki! Minä olen kuullut kaikki tyyni. Minä autan
sinua!

Mutta kuningatar ei kiihtyneessä tilassaan kuullut uskollisen
neuvonantajansa ääntä. Kyyneleet valuivat hänen silmistään ja kaikki
mitä hän saattoi sanoa, olivat sanat:

- Minä olen hukassa — hukassa!

- Draga, jos et avaa, niin minä otan kirveen ja hakkaan oven rikki!
huusi Eufemia. — Onneton, oletko menettänyt järkesi? Eihän mitään ole
menetetty, päinvastoin, — kaikki on voitettu. Avaa vaan minulle!

Nyt nousi Draga vihdoin ylös lattialta. Hän oli paljon muuttunut tämän
viimeisen neljännestunnin kuluessa. Silmät näyttivät olevan syvissä
kuopissa, tummat renkaat olivat niiden ympärillä. Kuinka oli käynyt
hänen ylpeän ryhtinsä? Kuten kuolemaantuomittu lähestyy mestauslavaa,
samoin laahasi hän nyt itseään, ovelle.

- Ole huoletta, Draga, kyllä minä teen kaikki taas hyväksi. Avaa sinä
vaan, sydänkäpyni, niin pian saat nähdä, että tätisi on nyt, kuten aina
ennenkin keksinyt oikean tien.

Koneellisesti väänsi Draga oven lukkoa, se avautui ja Eufemia hyökkäsi
sisään. Hänkin oli kalpea ja harmaanvehreistä silmistä loisti raivo.

- Se kurja! Se roisto! huusi hän vaipuen tuolille istumaan. — Voi
sentään, ettemme voineet nähdä sen vakoojan aikeita! Mutta minä en
alusta alkaen tahtonut, että sinä olisit riisuutunut hänen edessään.
Hän näytteli osansa liian hyvin, se oli aivan luonnollista, että hän
sinut petti, ja nyt —

- Nyt on kaikki ohi, Eufemia, keskeytti Draga, asettuen Eufemian eteen,
kädet rinnan päällä ristissä. — Nyt olen ollut Serbian kuningattarena
niin kauan kun minun osalleni on suotu. Pane tavarasi kokoon ja
matkusta pois täältä, kuuluu nyt tästä puoleen.

- Ha haa, niin pitkälle ei ole vielä tultu! Kukahan voisi ajaa sinut
ulos konakista.

- Kuka? toisti Draga ja nauroi katkerasti. — Se tietysti, jolla on
siihen oikeus — Aleksanteri, puolisoni.

- Aleksanteri, hän, joka on korviaan myöten sinuun rakastunut, hän,
jonka sinä saat tekemään mitä tahdot, kun vaan hiukan silität hänen
päätänsä. — Ei, aarteeni, niin huonosti ei ole asiat.

- Kuulitko kaikki, Eufemia?

- Kuulin, kaikkityyni! Minä vakuutan sinulle, etten voinut pysyä
hiljaa, niin raivoissani olin, enkä kuitenkaan uskaltanut huutaa,
sillä silloin olisi syntynyt suuri melu ja kaikki palvelijat olisivat
hyökänneet tänne.

- Sinä kuulit siis senkin, että minä koetin kaikin keinoin saada sitä
miestä puolelleni?

- Minä kuulin senkin. Hän on jäästä, tuo ranskalainen, tai on hänellä
kivi sydämen sijalla, muuten ei hän olisi voinut pysyä tunteettomana.

- Ja nyt Eufemia, huudahti Draga — anna minulle nyt joku neuvo! Sinä
tiedät mitä meillä on odotettavana — muutamien minuuttien perästä on
kuningas täällä. Oi Jumala, luulen jo kuulevani hänen askeltensa rajun
jyskeen, kun hän myrskyten tulee huoneeseen! Sinä tunnet Aleksanterin
ja tiedät, että hän on peto. Ja sinä saat tietää, että hän on aina
ollut minusta vastenmielinen. Nyt loukkaa se suuressa määrässä hänen
ylpeyttänsä, kun hän saa tietää, että minä olen pettänyt hänet. Hän
häväisee minut, hän lyö minua — kuuletko, täti Eufemia, hän lyö minua —
sillä kun hän raivostuu, niin on tuo muutoin niin pelkurimainen ihminen
pedon kaltainen.

- Totta, ihan totta, sanoi täti — minäkin arvaan, että se on oleva
seurauksena. Mutta, rakas lapsi, pääasiahan on, että sinä saat jäädä
konakiin.

- Juuri sitä luulen minä mahdottomaksi. Hän varmaan toimittaa niin,
että minun on lähteminen konakista. Hän kutsuu oppineet tuomarinsa ja
sattuneesta syystä vaatii eroa minusta. Luuletko, että sitä häneltä
kielletään, häneltä, joka itse tekee lait, joka vahvistaa ne ja jonka
nimessä tapahtuu koko Serbian lainlaadinta? Ei, Jumala varjelkoon,
hänen joukkonsa tietysti nyökäyttää päätänsä ja — Draga ei ole enää
Serbian kuningatar! Mutta ennemmin kuin alistun mihinkään sellaiseen,
tapan minä itseni! Oi, rakas täti Eufemia, anna minulle kaikella muotoa
myrkkyä, sitä samaa, joka otti hengen kuningas Milanistakin! Minä otan
sitä aivan tyyneesti, sillä olen väsynyt taistelemaan kauempaa, minä
tahdon kuolla — minä tahdon ainakin kuningattarena astua hautaani!

- Minua ihan pelottaa, kun kuulen sinun puhuvan tuolla tavoin, sanoi
Eufemia, pyyhkien pari teeskenneltyä kyyneltä. — Sinä tahdot myrkkyä —
hi, hi, pikku aarteeni, silloin on minun apteekissani parempaa juomaa,
joka meille hyvin sopii. Anna minun vaan tehdä, kuten tahdon, ja minä
vakuutan sinulle pyhästi, että sinä pääset onnellisesti tästäkin
pälkähästä. Kaikissa vaaroissa, jotka meitä kohtaavat, on mietittävä,
miten parhaiten voi niistä päästä. Mutta kuule nyt, mitä minä sanon,
aika on kallista. Kohta on Aleksanteri täällä ja silloin tulee
hirvittävä näytelmä. Tällä pienellä pöydällä seisoo parin minuutin
perästä vesilasi. Keksi joku tekosyy, jotta saat kuninkaan juomaan
sitä vettä! Laita vaan niin, että hän juo pari kulausta, niin olemme
molemmat pelastetut.

- Täti, huudahti kuningatar säikähtyneenä — et suinkaan aio tappaa
kuningasta — antaa hänelle myrkkyä! Onneton ihminen, silloinhan
olisimme molemmat hukassa, sillä — meidän vihollisemme eivät saisi
rauhaa, ennenkuin olisivat saaneet selville syyn kuninkaan äkilliseen
kuolemaan! Muistathan, kuinka silloin kerran meitä syytettiin, kun
mieheni Maschin kuoli niin äkkiä! Ja jollei kauneuteni olisi silloin
vaikuttanut niin edullisesti tutkijatuomariin, niin olisimme nyt
molemmat —

- Hiljaa, elä puhu siitä! Tässä talossa tulee hermostuneeksi — minä
puolestani olen jo hermostunut. Ah, en minä ajattele kuninkaan
murhaamista, sehän olisi kerrassaan mieletöntä! Niin kauan kun
Aleksanteri elää, pysyt sinä konakissa Serbian kuningattarena, mutta
jos hän silmänsä sulkee ainiaaksi, niin on se ihanuus lopussa. Minä
olen suorapuheinen, kuten näet, mutta kahden sellaisen ystävättären
kuin me olemme, täytyy olla avomielisiä toisilleen.

- Niin, täti, sanoi kuningatar, olkaamme rehellisiä toisillemme — mutta
mitä yhteyttä on tällä tuon vesilasin kanssa?

- Siinä ei ole mitään vaarallista, sanoi Eufemia ja veti suunsa ilkeään
nauruun — on vaan vähän lääkettä kuumeen aikaansaamiseksi. Niin pian
kun kuningas on juonut tätä vettä, lyyhistyy hän kokoon ja kohta alkaa
nousta kova kuume, joka kestää ehkä kahdeksan päivää. Ja tällä ajalla
näyttelet sinä uhrautuvan, surevan puolison osaa. Sinä et väisty hänen
viereltään, sinä teet itsesi uudestaan hänelle välttämättömäksi ja
hän luulee, että hän on sinua kiittäminen elämästään. Ja hänen siinä
maatessaan annat sinä hänen ymmärtää, että olet kokonaan toiminut hänen
hyväksensä. Sinä tahdoit antaa hänelle kruununprinssin ja kun ei hän
voinut antaa sinulle sellaista, niin tahdoit ottaa sen mistä löysit.

Tuskin oli täti Eufemia lausunut nämä sanat, kun äkkiä kuului
lähestyviä askeleita.

- Kuningas! änkytti Eufemia ja juoksi ovelle.

- Elä jätä minua yksin! vaikeroi Draga. — Oi, nyt on liian myöhäistä,
nyt et enää voi laittaa sitä juomaa!

- Kyllä, sen minä kyllä teen, sanoi Eufemia oven takaa — se on minun
asiani. Pidätä häntä, elä vastusta häntä, elä ärsytä häntä — kuuletko?

       *       *       *       *       *

Eufemia ei ehtinyt täydelleen lopettaa ajatustaan, kun jo ovi avautui
ja hänellä oli tuskin aikaa kadota pienestä ovesta, joka vei hänen
huoneeseensa.

Kuningas Aleksanteri seisoi etumaisen huoneen avonaisessa ovessa. Hänen
kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut ja hän koetti nähtävästi olla
tyyneen näköinen. Hänen tapansa oli, ettei hän heti kuohunut, vaan kun
hän tahtoi hyökätä jonkun kimppuun, niin yllätti hän hänet keskustelun
keskellä.

- Ah, siinähän sinä olet, rakas Dragani, sanoi hän käheästi ja tuli
hitaasti lähemmäs. — No, joko olet järjestänyt pukuasiasi?

- Elä koeta pettää minua! huudahti Draga, jota juuri tällainen tapa
ärsytti äärimäisyyteen asti. — Minä tiedän, mikä tuo sinut luokseni!

- Ha, sinä tiedät — sinä tiedät! änkytti Aleksanteri, katsoen häneen
tuijottavin silmin. Ne tuijottavat silmät sanoivat Dragalle kaikki.
Tämä arka kuningas oli varmaan juonut itsensä humalaan, ennenkuin lähti
hänen luoksensa. Oikeastaan ei Draga voinut moittia häntä siitä, sillä
hänhän oli itse vienyt Aleksanterin alkohoolin kiroukseen. Hänhän
piti itse huolta siitä, että Aleksanterin aivot olivat aina sekasin
viinin höyrystä. Hän juotti hänelle varsin mitä väkevimpiä juomia
kiihoittaakseen hänen väheneviä voimiaan. Samoin tahtoi hän, että
kuningas niin vähän kuin mahdollista käyttäisi järkeänsä, sillä — kun
kuningas on juovuksissa, niin hallitsee kuningatar. [Historiallisesti
tosi. On todistettu, että Draga vietteli Aleksanterin juoppouteen.
Hallituksensa viime vuosina lienee hän harvoin ollut selvänä.]

Arvattavasti oli hän nyt tyhjentänyt pullon samppanjaa. Hänen kasvonsa
olivat tummanpunaset, silmät elottomat ja kun hän vielä seisoi oven
vieressä, horjui hän kuin olisi kova tuuli puhaltanut hänen ylitsensä.

- Sinä tiedät sen siis, jatkoi Aleksanteri raa'alla äänellä, nykien
hermostuneesti sormillaan univormunsa kaulusta, kuin olisi se
puristanut, — sinä tiedät sen jo! — Sitä parempi, silloin ei minun
tarvitse kierrellä. Silloin voin heti heittää sinulle vasten silmiä sen
sanan, joka parhaiten sinulle sopii —

Petturi!

Käheänä ja kirkuvana kuului hänen äänensä, kun hän lausui tämän.

Draga kivahti ylös, sillä hän ei sietänyt sitä, että tämä tylsä mies
häväisi häntä, tämä mies, jota hän halveksi ja katsoi yli olkansa,
jolle hän heitti rakkautensa, kuten almun.

- Petturi, sanot sinä! huudahti hän. — Niin — petturiksi olen tullut
sinun rinnallasi. Sinä olet opettanut minut valehtelemaan, ja sinä
petät itse kansasi!

- Vaikene, petturi, vaikene tai kuristan sinut!

Aleksanteri hyökkäsi Dragaa kohti, tarttui molemmin käsin hänen
kaulaansa ja puristi kaikin voimin, niin että Draga kaatui kumoon.

- Ei, sinä et saa enää elää, sähisi kuningas hampaittensa välissä, sinä
olet häväissyt minut kansani silmissä — sinä katunainen — sinä petturi
— joka olet ottanut maksoa rakkaudestasi — oi, minä — ininä —

- Murhaaja — aiotko tappaa minut — kuten tapoit oman isäsi?

Se oli juuri paras sana, minkä hän saattoi keksiä. Se vaikutti
kuninkaaseen kuten ruoskan isku ja saattoi hänet ainakin hetkeksi taas
järkiinsä.

Eikä Draga suinkaan lausunut kuiskaamalla näitä sanoja, vaan hän huusi
sen, jotta viereisessä huoneessa olisi helposti voinut kuulla joka
sanan, jos joku palvelijoista olisi siellä ollut. Asia ei kumminkaan
ollut niin, sen Draga tiesi vallan hyvin.

- Kuinka uskallat sinä, huudahti Aleksanteri läähättäen, — kuinka
uskallat sinä muistuttaa minua siitä asiasta! Sinullahan on myös osasi
siinä! Etkö se ollut sinä, joka satoja kertoja kuiskasit korvaani:

"Tapa isäsi!"

- Mutta nyt syytän minä sinua isäsi murhaajaksi, huusi Draga, rajulla
liikkeellä osoittaen kuningasta. Kiellä, jos voit! Minulla on
todistuksia ja usko minua, minä näytän niitä tarvittaessa.

- Pysy asiassa! keskeytti hänet Aleksanteri raa'alla äänellä. — Sinä
olet vienyt minut harhaan, olet pettänyt minut, olet tehnyt tyhjiksi
kauneimmat toiveeni! Sinä siis valehtelit, kun minulle kuvasit niitä
kärsimyksiä, joita tuo alkava uusi elämä sinulle saattoi — niin, sinä
olet todellakin kurja näyttelijä, mutta sinä et näytä temppujasi
näyttämöllä, vaan ulkona elämässä. Mutta minä en tahdo enää olla
yhdessä näyttelijän kanssa — ulos täältä, ulos kadulle, jollet tahdo,
että kutsun tänne palvelijat ja heitätän sinut ulos.

Draga pani käsivartensa rinnalle ristiin. Tyynenä seisoi hän siinä ja
katsoi vihamielisin silmin kuningasta.

- Mitä, etkö ole ymmärtänyt minua? Sinun pitää mennä, kuuletko! —
Minä en tarvitse sinua enää — minä olen kyllästynyt sinuun! Sinä olet
häväissyt minut, huusi kuningas, juosten huoneessa edes takasin kuten
villipeto häkissään ja lyöden huonekaluja rikki. — Jos en olisi saanut
sinua nähdä, niin olisin nyt onnellisempi ja kansani rakastama. Mutta
siitä hetkestä lähtien, kun sinä tulit silmäini eteen, on onnettomuus
minua seurannut. Oi sinä paha henki, sinun näkemisesi myrkyttää
elämäni. Ehkä tahdot rahoja — niin, sehän onkin luonnollista, että
katunainen tahtoo maksoa. Kas tässä — ota!

Tätä sanoessaan oli hän kiskaissut taskustaan rahakukkaron, jonka nyt
heitti pöydälle. Samassa repäistiin ovi auki ja täti Eufemia astui
sisälle kädessä komea pieni tarjotin, jossa oli lasi.

- Jumalan tähden, mitä täällä on tapahtunut? huusi hän puoliääneen
säikähtyneenä. — Palvelijat juoksevat tänne joka suunnalta! — Teidän
majesteettinne, minä vannotan teitä, tyyntykää!

- Ahaa, tuossahan on se vanha akka! huusi kuningas. Tuossa lattialla on
rahoja, ottakaa ne!

Minä teen lopun sinun olostasi täällä! Nyt olet ollut aikasi konakissa.

- Teidän majesteettinne, minä olen syytön! huudahti Eufemia koettaen
näyttää loukkautuneelta. — Mutta minä pyydän, elkää panko enää
kallista elämäänne vaaralle alttiiksi! Te olette niin kalpea, teidän
majesteettinne! Ajatelkaa, että terveytenne on heikko. — Juokaa edes
hiukan tätä virkistävää lähdevettä!

- Myrkkyä! huusi hänelle kuningas murhaavalla äänellä, heittäen häneen
ivallisen ja epäilevän katseen. — Onko sinulla jo minullekin myrkky
valmiina? Onko se samaa, jota laitoit isälleni? Ha, haa, me tunnemme
sinun konstisi!

- Ja tuota sanoo hän minulle! valitti Eufemia. — Siinä on kiitos
uskollisesta palveluksesta! Mutta, kuninkaani erehtyy julmasti. Ja
todistukseksi siitä, että olen viaton, tyhjennän minä itse tämän lasin.

Mutta samassa tunsi kuningas, että hänen vanha kipunsa oli
palaamaisillaan, että se hirmuinen suonenveto uhkasi taas häntä. Hän
tunsi sen siitä, että kuuma verivirta syöksi hänen päähänsä ja ennusti
taudin lähestymistä.

- Anna tänne, änkytti hän. Ah, virkistävää, hyvin suloista! Nyt tunnen
itseni paremmaksi. Tällä hetkellä ei huomattu juoman pahoja seurauksia.

- Kuule nyt minua, Aleksanteri, sanoi Draga ja meni lähemmä kun hän
oli hiukan tyyntynyt. Minä huomaan, ettemme voi olla yhdessä kauempaa.
Niin, minä olen pettänyt sinut. Mutta — miksi tein minä sen? Voidaanhan
tehdä rikoksia jaloistakin syistä ja niin totta kuin löytyy Jumala
taivaassa, rikoin minä ainoastaan rakkaudesta sinuun!

Niin, hän vetosi todellakin Jumalaan, tuo kurja kuningatar.

- Rakkaudesta minuun, änkytti Aleksanteri. — Se ei ole totta, sinä
et ole koskaan rakastanut minua, sinä et ole voinut rakastaa minua,
muutoin et olisi paljastanut minua kansani silmissä. Joka kerjäläinen
voi kehua omistavansa lapsen, mutta minä — minä olen vaan uneksinut
lapsesta!

- No, eikös se ollut kaunis unelma ja eikö olisi ollut ihanaa, jos
tämä unelma olisi toteutunut? Näetkö Aleksanteri, Obrenovitschien
suku kuolee sinun kanssasi — sitä minä juuri tahdoin estää! Kun nyt
ei taivas lahjoittanut minulle lasta sinun rinnallasi, niin oli
aikomukseni laskea syliisi vieras lapsi. Mitä pahaa siinä olisi
ollut, jos tämä lapsi ei olisi ollut kuninkaallista sukua — kuningas
oli kumminkin valinnut sen omakseen? — Ei kukaan olisi tiennyt siitä
mitään. Vasta myöhempään olisin ilmaissut salaisuuteni sinulle ja sinä
olisit antanut minulle anteeksi, kun kerran olisit mieltynyt lapseen.
Serbian kuningasistuimelle olisi kasvanut nuorukainen, jota et olisi
tarvinnut hävetä.

Kuningas laski käden otsalleen.

- Jos asia on sillä tavoin, niin ehkä se on lieventävänä asianhaarana.
Niin, minä uskon sinua, rakkaudesta minuun tuli sinusta petturi.
Mutta — tuomiotani en voi muuttaa! Arvoni ja säätyni, kuninkaallinen
arvokkaisuuteni vaatii, että eroan sinusta, joka olet tehnyt minut
pilkan esineeksi. Sinun täytyy lähteä pois, Draga, pois minun luotani!
Asetu Parisiin, Lontooseen tai Wieniin, mihin parhaiten haluat, eikä
sinulta tule rahoja puuttumaan. Minä maksan sinulle eläkkeen, jolla
voit elää säätysi mukaan. Mutta pois täytyy sinun lähteä — jo tänään
täytyy sinun lähteä konakista. Oh, tuota hermotautia! jatkoi kuningas
hieroen otsaansa. — Ruumiissani käy kuumia ja kylmiä väreitä. — Luulen,
että saan kuumeen.

Eufemia iski silmää kuningattarelle. Tiesihän hän, että kuningas saisi
kuumeen, kovan kuumeen, sillä hän oli valanut tulta kuninkaan vereen.

- Ja hyvästi nyt, minä en tahdo enää nähdä sinua, sanoi Aleksanteri.
Minä olen rakastanut sinua, Draga, sinä olet ollut välttämätön minulle,
sen myönnän kernaasti. Mutta — tämä päivä eroittaa meidät ainiaaksi
toisistamme. Hyvästi! Väsyneesti antoi kuningas hänelle kätensä. Mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle, juoksi Draga hänen jälkeensä ja
lankesi polvilleen hänen jalkainsa juureen.

Hän näytteli osansa oivallisesti.

- Anna minulle ainakin anteeksi, sanoi hän kyynelissään — ja sano
minulle vielä kerran, että olet rakastanut minua — oi, kuinka hyvää
tekevät minulle nuo sanat — ne otan mukaani maanpakolaisuuteeni ja kun
tulen niin onnettomaksi, ettei kukaan nainen ole vielä ollut ennen
minua, niin on lohdutuksenani ajatus: Aleksanteri on rakastanut sinua,
sinä olit kerran onnellinen!

Silloin vaipui kuninkaan pää rintaa vasten, vaivoin pidätti hän
kyyneleitään.

- On rakastanut, sanoi hän tukahutetulla äänellä — niin, paljon —
paljon olen rakastanut sinua, enemmän kuin kukaan muu. Minä tulen
kaipaamaan sinua. Mutta — olkoon niin, sen täytyy olla niin. Hyvästi,
Draga, sinun unelmasi on loppunut. — Oi, näitä helvetin tuskia, ne
halkaisevat aivoni! — Lähetä hakemaan henkilääkäriäni, minä olen sairas
— hyvin sairas!

Hän horjui ulos ovesta. Eufemia ehätti Dragan luo nähdessään, että
hän aikoi seurata kuningasta. Tähän asti, mutta ei edemmäs! —
Mestarillisesti olet näytellyt osasi. Mutta odota nyt, mitä tulee
tapahtumaan! Muutamien tuntien kuluttua kutsutaan sinut kuninkaan
sairasvuoteelle ja jos ei sinua kutsuta, niin on sinulla kuitenkin
oikeutettu paikka hänen rinnallaan, sillä vielä olet sinä kuningatar.
Saat nähdä Draga, että kahdeksan päivän kuluttua olet taas valtasi
kukkulalla, silloin olet taas Aleksanterin rakas puoliso.

Eufemia ei ollut erehtynyt. Hänen laskunsa olivat oikeat. Jo samana
päivänä sairastui kuningas kovasti. Hän houraili. Lääkäri sanoi sen
olevan vaikean hermokuumeen. Sairas heittelihe vuoteellaan ja päästi
rajuja kirouksia, toisinaan valitti hän ja rukoili. Draga asettui
hänen vuoteensa viereen. Hän käski pois kaikki muut. Hän kieltäytyi
käyttämästä palkattua sairaanhoitajaa. Draga ja kuninkaan henkilääkäri
hoitivat häntä yksin, eikä hän väsynyt muuttamasta kylmiä kääreitä
kuninkaan kuumaan päähän ja antamasta hänelle rauhoittavaa lääkettä,
kunnes kuningas vihdoin sai lepoa ja kuume alkoi antautua. Kun
Aleksanteri heräsi tainnostilastaan ja tuli jälleen tuntoihinsa, ei
hän enää, kun Draga istui hänen rinnallaan, ajatellut, että Draga oli
tuottanut hänelle suurimman häväistyksen, mikä kuningasta voi kohdata.
Hän piti häntä kiinni vapisevin käsin ja pyysi hartaasti, ettei Draga
häntä jättäisi.

- Mutta sinä olet sysännyt minut pois luotasi ja minä vakuutan sinulle,
että menen tieheni, ennenkuin sinä uudestaan minua käsket. Mutta niin
kauan, kun olit kuolon vaarassa, en voinut mennä luotasi ja jättää
sinua yksin. Mutta nyt et sinä minua enää tarvitse.

Tämän sanottuaan tahtoi hän irroittaa kätensä pois kuninkaan kädestä.
Mutta tämä pyysi ja kerjäsi ja nöyrtyi hänen edessään. Itkien vannoi
kuningas, ettei voinut elää ilman häntä.

Draga oli liian viisas myöntyäkseen heti. Hän täytti kuninkaan
toivomukset siinä määrässä kuin hän selitti olevansa valmis jäämään
hänen luoksensa, kunnes hän on tullut aivan terveeksi. Mutta joka päivä
ja hetki uudisti kuningas rukouksensa kunnes Draga vihdoin suostui.

- Jos tahdot pitää minut kaikkine virheineni ja etuineni, niin jään
luoksesi ja olen uskollinen puolisosi. Mutta samalla panen sen ehdon,
ettet sinä koskaan enää mainitse sitä, mitä on tapahtunut meidän
välillämme. Jos minä kuulen sinun sanallakaan siitä mainitsevan, menen
kohta pois luotasi.

Tuhansin valoin lupasi Aleksanteri hänelle sen, niin, vieläpä tuo
heikko mies pyysi Dragalta anteeksikin. Ja Draga oli todellakin niin
jalomielinen, että — antoi hänelle anteeksi.




VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Jälleennäkeminen.


Kun professori Charlot oli suorittanut tehtävänsä konakissa,
paljastanut Dragan petoksen ja järkähtämättömän tyyneesti antanut tästä
kertomuksen Itävallan keisarille, meni hän Hôtelliinsa. Keskusteltuaan
siellä isännän kanssa kaikellaisista asioista sai hän myös tietää, että
eräs nuori ranskatar makasi huonona sairaana Belgradissa. Isäntä kertoi
hänen historiansakin. Hän on nuori parisilaisnainen, sanoi hän. Hän on
varmaan viettänyt huonoa elämää ja joutui vihdoin erään tunnottoman
miehen käsiin, joka ei ole kukaan muu kuin Nicodem Lunjevica,
kuningatar Dragan veli, josta varmaan olette kuullut puhuttavan.

- Kyllä, vastasi professori. — Ja kaikki mitä minä olen kuullut
hänestä, on minussa synnyttänyt vaan syvää vastenmielisyyttä. Näyttää
siltä, kuin olisi hänen käytöksensä vielä huonompi kuin sisarensa
Dragan.

Viimemainittu ainakin teeskentelee harrastavansa Serbian
kansan parasta, mutta veli pilkkaa kansalaisia vasten kasvoja.
Rautatiematkalla kerrottiin minulle semmoisia juttuja hänestä, että
minun täytyy pitää häntä täydellisenä hylkiönä. Hän luottaa tietysti
sisaren suureen vaikutukseen. Hän tuhlaa niitä rahoja, joita Draga
puristaa kansalta ja antaa hänelle.

- Se Nicodem toi hänet tänne mukanaan, jatkoi isäntä kertomustaan.
He asuivat komeasti sisustetussa huvilassa Belgradissa. Mutta eräänä
kauniina päivänä kyllästyi Nicodem häneen ja ajoi armottomasti ulos
kadulle. Ehkä hänen sairautensa oli syynä tähän päätökseen, sillä tyttö
sairastaa keuhkotautia. Kaikissa tapauksissa kohtelee hän tyttöä kuten
konna. No, onko professorilla vielä halua käydä sairasparkaa katsomassa?

Charlot oli käynyt hyvin vakavaksi.

- Koska on kysymys langenneesta naisesta, niin pidän minä
velvollisuutenani koettaa auttaa häntä.

Isäntä soitti ja käski, että yhdet Hôtellin vaunuista oli tuotava
esille. Muutamia minuutteja sen jälkeen oli Charlot matkalla.
Astuessaan siihen kurjaan taloon, jossa sairas asui, valtasi hänet
vastenmielinen tunne ja hän muisti ehdottomasti sitä aikaa, jolloin
hän itse oli köyhä, kun hänen usein täytyi mennä nälkäisenä maata
ja jo ylioppilaana taistella elämän kovuutta vastaan. Siihen aikaan
oli hän pitänyt itseään onnellisena, kun sai asua Quartier latinin
hyyrykasarmissa jossain pienessä sopessa, joissa ylioppilaat niin hyvin
viihtyvät. Silmät puoliksi ummessa nousi hän portinvartijan neuvon
mukaan ylös lahonneita portaita. Hän muisti sitä aikaa, jolloin asui
pienessä kamarissa yhdessä tytön kanssa Pont-neuf sillalta.

"Mennyt — se aika on mennyt!" ajatteli hän.

Sehän on ihmeellistä, etten minä voi unohtaa menneitä asioita. Sillä
menneisyys on kuollut ja hän, joka teki menneisyyden muistorikkaaksi,
on kai myöskin kuollut."

Hän oli ehtinyt ylimpään kerrokseen ja luki tarkkaavasti ovien
numeroita kunnes vihdoin löysi portinvartijan ilmoittaman numeron.
Hän koputti ovelle ja kuuli heikosti vastattavan: "Sisään." Hän oli
kuulevinaan samalla heikkoa nyyhkytystä. Hän avasi oven ja astui
sisään. Hän oli hyvin kurjassa huoneessa ja näki edessään likaisen
vuoteen. Tyynyllä oli mustien kiharain ympäröimä pää. Hehkuvan punaiset
posket loistivat häntä vastaan ja nyt avautui kaksi väsynyttä silmää,
joiden kiilto ilmaisi hänelle, että tässä oli kuoleva sairas.

- Elä pelästy, lapseni, sanoi Charlot, laski hattunsa resuiselle
olkituolille. Ja hän, kokenut lääkäri, joka näki jo kuoleman ojentavan
uhkaavia käsiään sairasta tyttöä kohti, kumartui kuolevan yli, kuin
olisi hän tahtonut tutkia häntä. Mutta äkkiä horjahti hän taapäin.
Hämmästys kuvastui hänen kasvoissaan. Ja sairaskin nosti nopeasti
päätänsä hiukan tyynyltä. Kaksi kuihtunutta kättä ojennettiin Charlotia
kohti. Mutta sitte vaipui väsynyt takasin vuoteelle ja kalpeilta
huulilta kuuluivat nuo tuskin kuuluvat sanat:

- Oi Jumala, kuinka kaunis on tämä unelma! Saanko siis vielä kerran
nähdä sinua! Ei, en koskaan ole voinut unohtaa sinua, sinä nuoruuteni
kaunein muisto. Devrient! Niin, niin! Sinä se olet, joka seisot
edessäni, enkä minä ole enää sairas, vai mitä? Ei, nuori ja voimakas ja
onnellinen olen minä. Sillä minä olen siinä pienessä kamarissa Quartier
latinissa yhdessä sinun kanssasi, rakkaani, siellä, missä vietimme niin
monta iloista hetkeä. Oi, sehän on vaan unelma ja vielä — viimeinen.

- Ei, se ei ole mikään unelma, Ninette! lausui Charlot, vaipuen
istumaan rikkinäiselle tuolille.

Se ei ole mikään unelma, Ninette! Me näemme toisemme vihdoinkin taas!
Pitkien, pitkien vuosien perästä olen kuitenkin vihdoin löytänyt sinut.
Oi, onneton, millaisena?

Charlot puristi kovasti hänen molemmat kätensä omiensa väliin. Hänen
katseensa vajosi tytön silmiin, jotka ammottavina vielä kerran
tahtoivat katsella nuoruuden rakastettua.

- Devrient! huusi hän vapisevalla äänellä, joka kaikui kuin harpun
kielen heikoin sointu. — Onko se siis totta? Oletko sinä luonani?

- Niin, Jumala on tahtonut, että me vielä kerran näkisimme toisemme.
Oi Ninette! Mitä on sinusta sitte tullut? Sinä et ole enää se iloinen
tyttö, joka sulostutti minun nuoruuteni. Sirkkani, joka valaisi pienen,
pimeän kamarini onnen auringolla.

- Sirkka! kuiskasi sairas ja kaksi suurta kyyneltä herui hänen
silmistään vierien pitkin kuihtuneita poskia. Mutta sitten joutui hän
tavattoman mielenliikutuksen valtaan. Kuumeessaan nosti hän päänsä
tyynyltä, joten joutui istuvaan asentoon. Epätoivoisena repi hän
tukkaansa hiljaa mutisten itsekseen.

- Minä en ole sinun Sirkkasi! Mene, kiiruhda, pakene pois tämän huoneen
saastaisesta ilmasta! Etkö sitte tiedä, mikä minä olen? — Kurja raukka
minä olen! Niin, niin — minä olen langennut nainen, joka rahasta myy
rakkautensa — jos sitä voi rakkaudeksi sanoa! Kysy vaan pikku Ninetteä,
parisitarta, kuten minua kutsutaan! Silloin sinulle kyllä kerrotaan,
että hän on sen roiston, Nicodem Lunjevican rakastajatar ja että tämä
oli niin halpamainen, ettei enää tuntenut häntä, kun tämä salaisesti
hiipivä tauti tuli minuun.

- Minä tiedän kaikki! huudahti Charlot, syvästi liikutettuna. Mutta
minä en syytä sinua, minä en tuomitse sinua, oma nuoruuden toverini.
Olisin hyvin onnellinen, jos voisin viedä sinut siihen pieneen kammioon
Parisissa! Mutta se on liian myöhäistä! sanoi hän ja kyyneleet vierivät
pitkin poskia.

- Niin, siellä pienessä kamarissa, jossa oli kukalliset uutimet —
etkö muista, me ostimme ne niillä ensimäisillä rahoilla, jotka sait
miljonääriltä — siellä tulisin minä uudestaan terveeksi, niiden
kukkaruukkujen takana, jotka ikkunaa koristavat. Minä hankin niitä
kotiin — leukoijia sinun syntymäpäiväksesi ja ruusuja nimipäiväksi, ja
hyasintteja toit sinä itse jouluaattona. Oi, kuinka suloisesti, kuinka
hauskasti elimme me yhdessä! Mutta kaikki on nyt mennyttä, kadonnut,
kuten rakkauskin menee menojaan!

Kiusallinen yskä ei sallinut hänen enää puhua ja pudisti koko hänen
kuihtunutta ruumistansa. Hän, joka makasi siinä vuoteella oli vaan
joukko luita, jotka pysyivät koossa hänen elämän toivostaan ja
liikkuivat kuoleman pelosta. Kuuluisalle lääkärille sanoi yksi ainoa
silmäys, että kaikki lääkärintaito oli tässä turha, että kuolema seisoi
jo ulkona uhriaan odottamassa. Eikä se kauan odottaisi ulkona, pian
hiipisi se yli kynnyksen. Pannen viimeisetkin voimansa sanoi hän:

- Elä mene pois luotani! — Etkö enää pidä minusta? — Ennen aikaan pidit
sinä kumminkin minua kauniina!

- Minä olen aina pitänyt sinua kauniina, vastasi professori. Sitte
pakoitti hän itsensä valhettelemaan ja lisäsi: — Ja sinä olet vielä
kaunis. Tosin olet muuttunut hiukan. Mutta sinä olet kuitenkin aina
minun Sirkkani!

Charlot kumartui sairaan yli. Hän kuunteli hänen hengitystään ja
koetteli valtasuonta. — Mutta se, mitä hän tunsi, ei ollut suinkaan
lohduttavaa laatua. Ninetten ei tarvitseisi enää kauan kärsiä, oli
ainoa lohdutus.

- Tulenko vielä terveeksi? Saanko elää? kysyi levottomasti kuoleva,
tarttuen molemmin käsin hänen käteensä. Oi, kevät tekee minulle
hyvää, sen täytyy tulla. Eihän aina voi talveakaan kestää ja sitte —
matkustamme me Italiaan! — Sinne, jossa on kukkia keskellä talvea,
jossa ei siis ole talvea — sinä ja minä! Tiedätkö Devrient, jatkoi
hän hetken kuluttua, ja Charlot epäili, oliko hän täydellä järjellä —
minä ostan itselleni samallaisen hameen kuin minulla oli silloin, kun
asuimme pienessä kamarissamme Parisissa. Muistatko vielä, minkänäköinen
se oli — se himmeän keltainen, jossa oli pieniä heleitä ruusuja!
Sinä pidit siitä niin paljon, kun sunnuntaisin menimme ulos maalle
kävelemään.

Uusi yskänpuuskaus, pelottavampi kuin edellinen, yllätti hänet.
Kalpeille huulille ilmestyi veristä vaahtoa.

- Oi Jumala, ähkyi hän, antaen päänsä uudestaan vajota tyynylle, —
minusta täällä on niin kylmä! — Minua paleltaa! — Italiassa on lämmin,
vai mitä?

- On kyllä lämmin, rakkaani! Kohta ei sinun tarvitse enää palella!

- Ei enää palella? — Oi, sinun sylissäsi oli niin lämmin, niin suloinen
olla! Oi, jos en koskaan olisi tullut tuntemaan sitä toista, en koskaan
nähnyt häntä!

— Sitä kurjaa! Sinua yksin olen rakastanut Devrient, en koskaan ketään
muuta! — Mutta, minä olin niin huono, niin huono — —

Haa, ilmaa! Minä tukehdun! — Devrient! — Missä sinä olet? Täällä on
niin pimeä!

"Se on kuolema!" ajatteli lääkäri ja hän, joka oli nähnyt kaikki
hävittävän kuoleman tuhansissa eri muodoissa, vapisi sitä hirmuista
hetkeä, jolloin hänen nuoruuden ystävättärensä kuolisi. Ninetten pää
oli vaipunut tyynylle. Hänen silmänsä sammuivat. Kalvo levisi niiden
päälle. Auki olevaa suu haki ilmaa, mutta keuhkot olivat poissa!
Silloin pulpahti verivirta hänen suustaan. — Viimeinen henkäys — ja
kaikki oli ohi.

Professori nousi ylös. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän sulki ne
lasimaiset silmät ja hyväili hänen otsaansa.

- Nuku rauhassa, Sirkka! — Paljon olet sinä rakastanut! Sentähden
annetaan sinulle taivaassakin paljon anteeksi.




KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Nuori äiti.


Charlot poistui pää kumarassa ummehtuneesta kuolinhuoneesta. Hän kulki
hitaasti pitkin käytävää ja aikoi juuri astua portaita alas, kun kuuli
äänen, jonka hän lääkärinä hyvin ymmärsi. Se oli tuskan tukahutettua
huutoa, jonkun sairaan, joka kärsi hirmuisia tuskia.

"Luulen, että tässä talossa löytyy vielä toinenkin sairas. Eiköhän
liene totta tosiaankin. Tämä talo näyttää olevan oikea sairashuone!"
Ja kun sama ääni vielä toisen kerran kuului hänen korvaansa, päätti
hän heti ottaa selkoa, kuka se oli, joka kärsi niin kovia tuskia.
Tuon oven takana kuuli hän naisen valittavan. Hän koputti hiljaa
ovelle. Mutta kun ei kukaan huutanut "Sisään!", niin avasi hän itse
oven, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle, sillä hänen silmänsä
näkivät kuvan, jommoista tuo paljon kokenut lääkäri ei ollut vielä
ennen nähnyt. Vuoteellaan, jonka hän tuskissaan oli pannut sekaisin
makasi nuori, kaunis nainen — melkein vielä lapsi. Hän oli täydessä
puvussa, mutta lääkäri näki heti, mitä tässä oli tekeillä. Nuori nainen
oli juuri antamassa elämää lapselle. Eikä ollut ketään, joka olisi
voinut onnetonta auttaa. Devrient oli kyllä Ranskan etevin spesialisti
naistautien alalla, mutta kokemattomampikin olisi heti huomannut, että
pikainen apu oli tässä tarpeen, muutoin olisivat äiti ja lapsi hukassa.
Hän heitti nopeasti takin päältään ja meni vuoteen luo. Ja muutamia
minuutteja sen jälkeen makasi kaunis, pulska poika äidin rinnalla.
Hän katsoi lääkäriin hyvin kiitollisen näköisenä, sillä puhua ei hän
voinut, siihen oli hän liian heikko.

- Elkää nyt enää peljätkö, nuori rouva, sanoi Charlot, pyyhkien
nenäliinalla hikihelmiä otsaltaan. Nyt on kaikki vaara ohi ja minä
toivotan teille onnea sille kauniille tehtävälle, jonka luonto on
teille antanut. Sillä nyt olette äiti. Se on ihanin ja kaunein tehtävä,
mitä nainen voi saada. Mutta sanokaa minulle, mikä on nimenne?

- Sylva! kuiskasi hän.

- Entä puolisonne, missä hän on — lapsen isä? Nainen katsoi häneen
tuijottavin silmin. Hän huomasi, että pelko ja häpeä kuvastui noissa
kasvoissa.

"Vanha juttu siis!" ajatteli Charlot miehestä, joka heittää ulos
verkkonsa ja pyydystää naisen ja tyydytettyään rajun himonsa, menee
edelleen ja jättää naisen yksin kantamaan taakkaansa.

- Te tekisitte hyvin lasta ja itseänne kohtaan, sanoi hän nuorelle
äidille, joka hellästi painoi lasta rintaansa vasten ja ihastunein
katsein sitä tarkasteli jos ilmaisisitte sen miehen nimen. Te
tarvitsette apua ja mies ehkä kykenisi sitä antamaan.

- Hän on — vastasi Sylva — mutta se on totta, minä olen päättänyt,
ett'en koskaan anna sen nimen tulla huuliltani.

- Tämä teidän jalomielisyytenne perustuu aivan väärään
jalomielisyyteen! alkoi Charlot, joka oli vetänyt tuolin sängyn luo
ja istui sen vieressä. — Te tahdotte säästää häntä, kun ette tahdo
vahingoittaa hänen asemaansa yhteiskunnassa. Mutta välittiköhän hän
teistä? Ei, sitä hän ei suinkaan tehnyt!

Mutta Sylva puristi päätänsä ja aikoi pysyä päätöksessään.

- Oletteko myöskin ajatellut, että teette väärin lastanne kohtaan,
kun ette ilmaise sen konnan nimeä. Ensiksikin ei lapsenne koskaan
tule kantamaan kunniallista nimeä, kun taas muussa tapauksessa isä
voitaisiin pakottaa antamaan lapselle nimensä. Ja toiseksi, mitä
tulee teidän lapsiraukastanne, jos te kuolette? Minä en saa salata
teiltä sitä totuutta, että joka kerta kun joku lapsi syntyy, on äidin
henki vaarassa. Ei, ei! Elkää nyt peljästykö! Minä en suinkaan tahdo
peloittaa teitä. Tässä tapauksessa on melkein kaikki vaara ohi — sillä
minä tulin, Jumalan kiitos oikeaan aikaan. Kymmenen päivän perästä
voitte taas nousta ylös ja silloin vasta te kukoistatte voimakkaana ja
kauniina. Mutta jos saatte kuumeen aivan odottamatta, ette voi mennä
siitä läpi, eikä tiedetä, kuka isä on, kuinka hirmuiseksi tuleekaan
silloin lapsen kohtalo? Se viedään löytölastenhuoneeseen, jossa se
varmaan ei saa parhainta kasvatusta.

Näiden sanojen aikana näytti väristys käyvän läpi Sylvan ruumiin. Kauan
taisteli hän itsensä kanssa. Hänen rintansa nousi ja laski kiivaasta
hengityksestä.

- Jotta teillä olisi luottamusta minuun, tahdon sanoa nimeni. Minä
olen Devrient Charlot, lääkäri Parisista. Kas niin, puhukaa nyt!
Sanokaa minulle vapaasti ja ujostelematta sen miehen nimi, jolle olette
antautunut! Onko hän täällä Belgradissa?

- Kyllä hän asuu Belgradissa! huudahti Sylva, joka lääkärin viimeisen
selityksen johdosta katsoi häneen alakuloisena ja oli nähtävästi
alkanut arvella, pitikö hänen noudattaa Charlotin neuvoa vai ei.

- Siis Belgradissa! Sanotte kai myöskin minulle konnan nimen ja talon
numeron, jossa häntä voi tavata?

Silloin nousi Sylva ja huusi vapisevalla äänellä:

- Konakissa, kuningaspalatsissa löydätte te hänet!

- Mitä! Kuningaspalatsissa? Kun kaikki käy ympäri, niin on se ehkä
upseeri?

- Niin, se on upseeri. Oi Jumala! Jos voisitte kuvitella miten hän
on valehdellut ja pettänyt minua! Se mies, jolle minä luottavaisesti
antauduin ja joka niin sydämettömästi sysäsi minua luotaan, on Nicodem
Lunjevica, kuningatar Dragan veli!

- Nicodem Lunjevica! huudahti Charlot täynnä ihmettelyä ja raivoa. Onko
siis helvetti oksentanut nämä ihmiset hävittämään kaikki ne olennot,
jotka tulevat heidän kanssansa tekemisiin! Tänään, muutamia minuutteja
sitten olen kuullut saman nimen kuolevan nuoren naisen huulilta.
Siinäkin oli hän näytellyt konnan osaa, niin, siinäkin oli hän sysännyt
luotaan naisen, jonka oli vietellyt, ja joka luottavassa rakkaudessa
oli antautunut hänelle. Tätä tyttöä kohtaan oli hän tehnyt hyvin
väärin. Sillä vaikka Ninette olikin langennut nainen, niin oli Nicodem
kuitenkin kuljettanut hänet Serbiaan. Hänen olisi ainakin pitänyt pitää
huolta tytöstä. Mutta se, mitä hän tässä oli tehnyt — sillä hän, joka
nyt makasi Charlotin edessä, oli puhdas nainen, vaikka olikin äiti — se
oli äärettömän paljon alhaisempi teko, se oli kamala rikos, konnantyö.
Tohtori Charlot ojensi itsensä suoraksi. Häntä halutti puhua muutamia
sanoja sen roiston kanssa ja voi häntä, jollei hän anna perään.

- Minä kiitän teitä, lapseni, vastasi Charlot ojentaen Sylvalle kätensä
— että tottelitte minun neuvoani. Luottakaa, että minä kyllä hankin
teille oikeuden. Täytyy pitää huolta siitä, että pikku poikanne oppii
tuntemaan isänsäkin, joka niin alhaisella tavalla jätti teidät yksin
tuskinenne. Sillä teidän luonanne ei ollut ketään vaikealla hetkellänne.

- Oi, ei kukaan, ei kukaan auttanut minua! vakuutti Sylva. — Kun tuskat
tulivat, tahdoin syöksyä alas portaita. Mutta minun täytyi kiireesti
kääntyä takasin, joll'en tahtonut antaa lapseni syntyä tielle. Minä
huusin, minä valitin — silloin himmensi pyörtymys minun järkeni ja kun
heräsin — oli lapsi, nähnyt päivän valon.

- Niin, minä en tullut, Jumalan kiitos, liian myöhään ja minä aion
edelleenkin pitää teistä huolta, sanoi Charlot. Kas tässä, ottakaa nyt
nämä! jatkoi hän ottaen kukkarostaan viisi kultarahaa, jotka laski
tuolille. — Sitäpaitse lähetän portinvartijan vaimon teidän luoksenne.
Hän hoitaa teitä ja sitte tulen huomenna teitä katsomaan. Minä en
lähde vielä aivan heti Belgradista, sillä minulla on vielä tärkeä asia
suoritettavana.

- Kuinka voin minä kiittää teitä, herrani? Sitä en tiedä! sanoi
nyyhkyttäen nuori äiti. — Mutta sydämeni on kiitollisuutta täynnä teitä
kohtaan. Jos te puhutte hänen kanssansa, niin sanokaa hänelle, että
minä puolestani en tahdo mitään häneltä. Joka penni, jonka häneltä
saisin, polttaisi kättäni. Mutta hän pitäköön huolta, ettei lapseni
kasva isättömänä. Oi, minä olin vähällä tehdä jotain hyvin pahaa, olin
vähällä myydä lapseni vieraalle.

- Myödä lapsenne! Kuinka tulitte sitä ajatelleeksi?

- Eräs hyvin komeasti puettu nainen, jonka mukana oli toinen, vanhempi,
selitti minulle olevansa valmis ottamaan lapsen. Hän sanoi itse
olevansa lapseton eikä ollut hänellä toivoakaan sellaista saada ja
siitä syystä tahtoi hän ottaa lapsen omakseen jotta se olisi ilona sekä
hänelle, että hänen miehelleen.

- Ylhäinen nainen? Haa, nyt ymmärrän kaikki! Oliko hänellä musta tukka
ja seurassaan vanhempi ruma nainen.

- Aivan oikein! Tunnetteko sitte näitä naisia?

- Luulen tuntevani, vastasi Charlot. — Mutta siitä myöhemmin! Nyt
täytyy minun mennä. Niin pian kuin olen saanut jotakin ratkaisevaa
tietoa, niin pian kuin hän sanoo olevansa valmis täyttämään
velvollisuutensa, olen minä taas luonanne. Hyvästi!

Hän riensi liikutettuna alas portaita. Hänen sielussaan raivosi
hirmuinen viha. Hänen täytyi hakea käsiin se kevytmielinen viettelijä,
hän aikoi nöyryyttää tämän, kuten oli nöyryyttänyt sisaren, hän aikoi
repiä naamion hänen teeskenteleviltä kasvoiltaan.

"Hieno pari todellakin!" mutisi hän mennessään portailla. "Sisar
petturi — veli konna! Ja nuo uskaltavat näytellä pääosaa Serbiassa!
Eipä ole todellakaan liian aikaista, jos tuo perhe lakaistaan pois maan
päältä!"

Ankara viha raivosi Charlotin sielussa. Mutta ehdittyään ulos tuli hän
ajatelleeksi, että hänen ehdottomasti täytyi ensin hakea hoitaja Sylva
paralle.

Lääkäri sai taas voiton hänessä. Vanha, likainen nainen tuli häntä
vastaan. Se oli portinvartija Devrient antoi hänelle hiukan rahaa ja
vaimo lupasi käydä katsomassa Sylvaa.

- Minulla on tosin hirveän paljon työtä, sanoi nainen, mutta sitä
suloista enkeliä ei myöskään saa jättää hoidotta. Jos olisin vaan
aavistanutkaan, että hän oli jo niin pitkällä, olisin kyllä käynyt
häntä katsomassa.

- Pitäkää te vaan huolta, ettei hänen tarvitse olla mitään
vailla. Huomenna tulen minä takasin katsomaan, oletteko täyttänyt
velvollisuutenne. Mutta pitäkää siellä niin siistiä kuin mahdollista!
käski Charlot. — Sitä vaadin teiltä ankarasti. Silmäys portinvartijan
likaisiin käsiin vahvisti täydellisesti tämän kehoituksen. Välittämättä
vaimon kiitoksista meni Charlot ulos kadulle. Siellä mietti hän, minne
ensin johtaisi askeleensa.

- Kuulkaahan, huusi hän ajurilleen — tiedättekö niissä kuningattaren
veli, Nicodem Lunjevica asuu?

- Tiedän kyllä, vastasi ajuri. — Olen kuljettanut armollista herraa
useita kertoja. Olkaa hyvä ja nouskaa ylös, minä kyllä vien herran
kuningattaren veljen luo.

Kun Charlot oli sitte vaunuissa ja nojasi taaksepäin tyynyjä vasten,
mietti hän itsekseen, kuinka hänen oli menetteleminen.

"Yksinkertaisin keino olisi", sanoi hän itsekseen — "mennä suoraan
asiaan ja huomauttaa hänelle velvollisuuksistaan. Mitä Ninette
parkaan tulee, ei hän voi tehdä mitään Ninetten hyväksi. Hänet on
kunniallisesti haudattava, mutta sitä minä en usko sille roistolle.
Mutta hänen toinen uhrinsa, Sylva parka! Hänelle täytyi Lunjevican
antaa kunniansa takasin ja voi häntä, jos hän kieltää! Oi, minä tuskin
tunnen enää itseäni! En ole koskaan elämässäni vihannut ja kuitenkin
vihaan sitä miestä, vaikken häntä tunnekkaan. Hän mahtaa olla läpeensä
turmeltunut heittiö, joka on yhdellä kertaa ryöstänyt kahdelta naiselta
heidän elämänsä onnen."

Vaunut pysähtyivät nyt juuri sen talon edustalle, jossa Ninette ennen
oli asunut.




SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Kaksintaisteluun vaadittu.


Nicodem ei ollut pitänyt edes välttämättömänä muuttaa asuntoa.
Tuntematta vähääkään omantunnonvaivoja viihtyi hän hyvin hyvästi niissä
huoneissa, joissa Ninette parka oli ennen hallinnut kuten kuningatar.

Charlot ilmoitutti itsensä Nicodemille mainitsematta nimeänsä. Hän
käski aivan yksinkertaisesti sanoa hänelle, että eräs herra halusi
puhua hänen kanssansa. Hänet käskettiin sisälle ja vietiin Nicodemin
työhuoneeseen, jossa ei arvattavasti tehty muuta kuin luettiin huonoja
romaaneja, poltettiin väkeviä sikareja ja pelattiin joskus kortteja
ystäväin kanssa.

Nicodemin silmät repesivät, kun hän näki pitkän hoikan miehen astuvan
eteensä.

"Mitähän tuolla on täällä tekemistä?" ajatteli hän itsekseen, mutta kun
oli usein ollut pakoitettu ottamaan vastaan väkeä, jotka pyysivät hänen
suositustaan kuningattarelle, niin luuli hän, että tämäkin herra oli
hakenut hänet pyytääkseen samallaista apua. Nousematta ylös istualtaan
ja ottamatta edes sikaria suustaan, teki Nicodem vieraalle seuraavat
kysymykset:

- Mitä te haluatte? Sanokaa, mitä tahdotte? Mutta sanokaa lyhyesti,
sillä minun aikani on rajoitettu!

- Mutta kuitenkin uskallan minä hetkeksi ottaa teidän aikaanne. Olen
tullut tänne selvittämään erästä tärkeätä asiaa.

"Peijakas, lieneeköhän hänellä joku minun vekseleitäni?" kysyi Nicodem
itsekseen. Samalla tuli hän kohteliaammaksi ja pyysi Charlotin istumaan.

- Kiitos, vastasi ranskalainen, mutta minä seison mieluummin.
Sitäpaitse riippuu se kokonaan teistä itsestänne, tuleeko tämä asia
pian päätetyksi vai kestääkö kauemman.

- Ettekö sitte tahdo sanoa nimeänne? Kenen kanssa minulla on kunnia
puhua, kysyi serbialainen.

- Devrient Charlot, lääkäri Parisista! Ja tehän olette herra Nicodem
Lunjevica, vai kuinka?

- Kapteeni Lunjevica! lausui Nicodem vahvalla äänenpainolla.

- Hyvä! Olen teille kiitollinen, että muistutitte minulle olevanne
upseeri. Ja minä pyydän teitä myös muistamaan tämän seikan meidän
tulevan keskustelumme aikana!

- Herrani! Te suvaitsette kietoutua salaperäiseen verhoon! alkoi
Nicodem ivallisella äänellä karistaen tuhkaa sikaristaan. — Mikä on
tuonut teidät luokseni? Peijakas! Mitä te tahdotte?

- Minä tulen tänne yhden elävän ja yhden kuolleen puolesta! vastasi
Charlot tyyneesti.

Nicodem alkoi uskoa, että hän oli tekemisissä mielipuolen kanssa ja
katsahti kirjoituspöydälle, jossa oli pistoolilaatikko. Eihän sitä
voinut niin varmaan tietää, ehkäpä tuossa oli joku, joka tahtoi ampua
hänet, kun hän oli kuningattaren veli.

- Ensin puhumme siitä kuolleesta, alkoi Charlot puhuen jäätävän
kylmästi. — Hän oli onneton. Hän luotti teihin ja te olette turmellut
hänen elämänsä. Kun keuhkotauti alkoi häntä kiduttaa, niin sysäsitte
hänet sydämettömästi luotanne, välittämättä hänestä sen enempää. — Minä
puhun nimittäin Ninettestä.

Nicodem säpsähti.

- Vai niin, siitä pikku ranskattaresta.

Charlot meni yhden askeleen häntä lähemmä.

- Ninette on kuollut! huusi hän kovalla äänellä. Hän kuoli mitä
suurimmassa köyhyydessä, kosteassa kamarissa samalla kun te lepäsitte
silkkipatjoilla ja poltitte turkkilaisia sikareja, samalla kun te
piehtaroitte ylöllisyydessänne ei onnettomalla ollut edes niin paljoa,
että olisi voinut lähettää apteekista ottamaan lääkkeitä. Jos ei
sääliväiset ihmiset olisi tavanneet häntä, olisi hän kuollut nälkään.

Nicodemin kasvot eivät värähtäneetkään. Ninette oli kuollut. Se ei
merkinnyt hänelle muuta kuin, että hänen lääkärinsä oli taas ollut
oikeassa. Sillä tämä, joka samalla oli kuningattaren henkilääkäri, oli
tutkinut tytön Nicodemin käskystä ja ilmoittanut, että tyttö oli saanut
keuhkotaudin.

Nicodem asetti kasvonsa surullisen näköisiksi.

- Vai niin, pikku Ninette on siis loppunut! Oh, miten se pahoittaa
mieltäni! Hän oli viehättävä nainen, sen täytyy itse kateudenkin
myöntää. Mutta kun hän nyt kerran on kuollut, niin ei hänelle voi enää
tehdä mitään.

- Ei, se on totta, vastasi Devrient. — Minä en ole tullutkaan
tänne vaatimaan hänelle mitään apua. Sitä ei teidän tarvitse
peljätä. Enkä myöskään pyydä teitä maksamaan hyljätyn rakastajanne
hautauskustannuksia. Sillä tätä viimeistä kunnianosotusta en antaisi
muille millään ehdolla — minä tunsin Ninetten jo ennen aikaan. Kun
ilmoitin teille Ninetten kuolemasta, niin tapahtui se vaan sentähden,
että näkisin, minkä vaikutuksen se ilmoitus tekisi teihin, lausui
Charlot halveksien.

- Minä varoitan teitä puhumasta minulle loukkaavasti. Minä olen
kuningattaren veli, pauhasi Nicodem.

- Jos te nyt olette kuningattaren veli, ja sehän te valitettavasti
olette, tai oikeammin sanoen, valitettavasti istuu teidän sisarenne
Serbian valtaistuimella, jatkoi Charlot korottaen ääntänsä, niin olisi
teidän pitänyt käyttäytyä kuten aatelismies eikä kuten kurja, itsekäs
olento.

Kuten käärmeen pistämänä kavahti Nicodem ylös sohvalta. Jokainen
veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan, jotta ne olivat muuttuneet
tuhkanharmaiksi.

- Te lausuitte nyt sanan, jonka saatte maksaa, sähisi Nicodem, kiehuen
vihasta.

- Niin, koettakaa vaan sitä! vastasi Charlot, ojentautuen suoraksi. —
Minä en tosin ole mikään tappelija, mutta voin kyllä puolustaa itseäni,
jos päälleni hyökätään. Tämä oli sanottu kuolleen puolesta! Nyt tulee
elävän vuoro. Mitä siihen elävään tulee, niin ette ole käyttäytynyt
häntä kohtaan kuten sivistynyt mies, vaan kuten roisto!

- Herra! Sitä kannattaa —

- Kuulla, jatkoi Charlot ja asettui vihasta raivoavan miehen eteen,
kun tämä aikoi hypätä kirjoituspöydän luo revolveria ottamaan. — Minä
tahdon, että kuulette minua ja siitä syystä täytyy teidän nyt kuulla
minua! lausui Charlot lujalla äänellä, joka teki voimakkaan vaikutuksen
Nicodemiin. Tämä jäi ehdottomasti seisomaan ja tuijotti lääkäriin.

Eräänä päivänä opitte te tuntemaan tytön, jonka kauneus pisti silmäänne
ja joka antautui teille. Kun sitten huomasitte, että suhteenne
häneen tuotti luonnollisia seurauksia, työnsitte tämänkin onnettoman
sydämettömästi luotanne. Nyt voin teille ilmottaa, että tämä tyttö,
Sylva, on synnyttänyt maailmaan pojan. Tämäkin uhrinne on mitä
kurjimmassa olosuhteissa, jatkoi Charlot. Jos en olisi sattumalta
tullut hänen avukseen, olisi Sylva parka saanut hengellään maksaa pojan
syntymisen. Mutta minun onnistui pelastaa sekä hänet että lapsi. Jos te
siis tahdotte voittaa takasin itsekunnioituksenne, sillä arvelen, että
teidän on täytynyt se kadottaa ajatellessanne kuinka huonosti olette
käyttäytynyt näitä molempia onnettomia naisia kohtaan, niin vaadin
teitä —

- Te vaaditte minua? sähisi Nicodem hammasta purren. — Millä
oikeudella? Oletteko ehkä sukua Sylvalle?

- Raukka! vastasi Charlot, äänessä mitä syvin ylenkatse. — Niin, minä
olen hänelle sukua, sillä kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria. Muuten
vaadin minä teiltä erään asian, jonka myöntäminen on hyödyksi teille
itsellenne. Sillä jollette huomispäivän mennessä täytä vaatimuksiani,
niin lyön teitä vasten kasvoja sotamiestenne rintaman edessä. Luottakaa
siihen, että minä teen, mitä lupaan, päinvastoin kuin sellaiset, jotka
lupaavat, pitämättä ollenkaan lupauksiaan.

Tällävälin oli Nicodem hiukan päässyt tajuunsa. Hän oli saanut takasin
julkeutensa ja päätti nyt perinpohjin masentaa vastustajansa.

- Te olette hävytön, mieletön ihminen! Te olette loukannut minua ja
siitä syystä täytyy teidän antaa hyvitystä.

- Kyllä, mielelläni, missä muodossa vaan haluatte.

- Teidän pitää tapella kanssani.

- Minä tappelen teidän kanssanne pistoolilla, sillä kaksintaistelu
pistooleilla viiden askeleen päästä on ainoa sopiva keino miehille,
jotka vihaavat toisiaan, kuten me.

- Minä suostun niihin ehtoihin! huudahti Nicodem Lunjevica. — Me
taistelemme siis pistooleilla. Olisinpa tahtonut mennä vielä askeleen
pitemmälle ja ehdottaa ameriikkalaista kaksintaistelua.

- Ikävä kyllä en voi siihen suostua, vastasi Charlot hymyillen — sillä
minä katson, että elämä, on niin vakava asia, etten voi antaa pelin
ratkaista sen kohtaloa. Pelissä voi tulla petostakin ja huomaatte
kyllä, herra kapteeni, ettei minulla ole vähääkään halua menettää
elämääni petoksen kautta.

Nicodem Lunjevica puri huultansa.

- Me päätämme siis suorittaa tavallisen kaksintaistelun pistooleilla,
olkaa hyvä ja hakekaa itsellenne sekundantti.

Jos ehkä olette outo Belgradissa, niin voin toimittaa jonkun
tovereistani teille.

- Kiitän tarjouksesta — mutta luulen kyllä, että löydän sekundantin
itselleni.

- Soo — no sitä parempi. Minä hankin lääkärin. Nyt ei siis ole
muuta tehtävää kuin määrätä, milloin ja missä kaksintaistelu tulee
tapahtumaan. Teidän on ehkä jouduttava pois Belgradista?

- Kyllä, minulla on hyvin kiire. Olisin kiitollinen, jos laittaisitte
niin, että kaksintaistelu tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

- Huomenna varhain auringon noustessa, vastasi Nicodem Lunjevica —
kasarmin ratsastushuoneessa.

- Ei, vastasi Devrient Charlot — kasarmin ratsastushuoneessa emme me
taistele. Jos minä nyt kuolen, niin tahdon mielelläni vetää viimeisen
henkäykseni Jumalan vapaassa luonnossa. Ehkäpä sammuvat silmäni juuri
silloin näkisivät auringon nousun ja kun niin paljon pidän siitä
näytelmästä, niin olisi se hyvä elämän loppu.

- Te ajattelette kai, että kasarmissa toverini ovat läsnä — ja se —

- Minä en ajattele mitään siitä asiasta, herra kapteeni, minä pyydän
teitä vaan ehdottamaan toista paikkaa.

- Hyvä — jossain Tapschidermetsässä. Se alkaa heti Belgradin takana ja
siellä on puuryhmä, jota kutsutaan Ketunluolaksi.

- No, me tapaamme siis toisemme Ketunluolassa auringon noustessa, sanoi
Charlot.

- Kello viisi Ketunluolassa! huusi Nicodem ja ilkeä voiton hymy väreili
hänen ohuilla huulillaan. Hän oli melkein varma siitä, että hän pääsisi
voittajana tästä kaksintaistelusta. Hänhän oli toverien kesken tunnettu
parhaaksi pistoolilla ampujaksi.

- Minulla on paljon työtä tänä yönä, sanoi Charlot, sillä minun täytyy
kirjoittaa pitkä raportti.

- Raportti, tarkoitatte kai testamenttianne.

- Ei — se raportti, josta minä puhun, tarkoittaa teidän sisartanne,
Serbian kuningatarta.

- Mitä, sisartaniko?

- Niin, juuri häntä — teidän kuninkaallista sisartanne, sanoi Devrient
Charlot peittelemättömällä ivalla — ja jos tahdotte tietää, mikä
raportti se on, jota kirjoitan, niin kysykää vaan sisareltanne. Sanokaa
hänelle vaan, että te huomenna varhain, kello 5 aamulla taistelette
Ketunluolassa Tapschidermetsässä Worth firman edustajan kanssa, niin
hän ehkä antaa teille joitakuita hauskoja tietoja. Ja vielä toisenkin
asian tahtoisin sanoa teille, herra kapteeni. Jos minä kaatuisin, niin
älkää huoliko laskea seppelettä arkulleni, vaan käyttäkää ne rahat
ennemmin omalle poikaraukallenne, joka makaisi nyt surkeassa tilassa,
joll'eivät hyvät ihmiset olisi häntä armahtaneet.

Lausuttuaan nämä sanat meni Charlot ulos huoneesta hyvästiä sanomatta
ja löi oven kiinni takanaan.

- Olipa se soma juttu! sanoi hän itsekseen mennessään portaita
alas. — Todellakin, enpä olisi voinut uneksiakaan, että joutuisin
kaksintaisteluun täällä Belgradissa. Olen melkein varma, että se
heittiö ampuu minut. Mutta eihän sille asialle mitään voi. Niiden
loukkausten jälkeen, jotka minä suoraan heitin hänelle vasten kasvoja,
ei hänellä kai ollut muuta keinoa kuin vaatia minut kaksintaisteluun.




KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Salaperäiset haulit.


Aamu koitti. Taivaan ranta punotti, mutta pilvet estivät aurinkoa
näyttäytymästä. Tapschidermetsän laitaan pysähtyivät komeat vaunut.
Kaksi henkilöä astui niistä ulos antaen kuskille käskyn pysyä
paikallaan ja odottaa. Sen jälkeen astuivat he puiden alle. Heitä
oli kaksi upseeria, jotka olivat huolettomasti heittäneet takkinsa
hartioille. Toinen heistä oli päätä lyhempi toista. Tämä näytti hyvin
hienolta. Hän kulki varmoin askelin silloin tällöin kiertäen pieniä
viiksiänsä. He eivät puhelleet keskenään ennenkuin olivat joutuneet
pitkälle metsään. Silloin katseli pienempi upseeri ympärilleen, kuin
olisi hän tahtonut saada varmuutta, ettei ketään ollut puiden takana,
joka olisi voinut kuulla hänen sanojansa, jonka jälkeen hän sanoi
puoliääneen:

- Oletko sinä varma luodistasi, Nicodem? Sinun täytyy tappaa hänet, se
roisto ei saa enää jäädä eloon. Tässä ei ole yksistään kysymys siitä
loukkauksesta, jonka hän on lausunut sinulle, vaan hän on myöskin minun
veriviholliseni — minun, sisaresi!

- Jumalan tähden, elä huuda niin kovasti, kuiskasi Nicodem
kuningattaren korvaan, sillä se oli todellakin hän, joka oli pukeutunut
upseeriksi voidakseen olla läsnä kaksintaistelussa. — Ajattele, jos
saataisiin tietää, että Serbian kuningatar piilee tässä upseerin
univormussa.

- Kukahan sen saisi tietää? kysyi Draga nauraen. Kenen päähänhän
pistäisi se ajatus, että minä olen täällä Tapschidermetsässä ollakseni
— sinun sekundanttisi kaksintaistelussa? Mutta minä tahdon, näetkös,
omin silmin saada varmuutta siitä, että sinun kuulasi sattuu tuohon
vakoojaan, minä tahdon nähdä hänen kuolevan — oi, sinä et tiedä, kuinka
kovasti se mies on loukannut minua!

- Niin, tiedätkö, rakas sisar, että minäkin olen oikeastaan hyvin
vihainen sinulle, sanoi Nicodem, ottaen sikarin ja sytyttäen sen. Sinä
olet pelannut uhkapeliä ja jos kuningas antaa sinulle tämän petoksen
anteeksi, niin voit sanoa, että sinulla on onni.

- Hän antaa sen anteeksi, ole varma siitä! Nykyään makaa hän kotona
kuumeessa.

- Jospa hän vaan siitä taudistaan vielä paraneisi, sanoi Nicodem,
seuraten silmillään sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista —
muutoin on meidän osamme loppuun näytelty Serbiassa. Minä en tahdo
salata sinulta, että kaikkialla kuohuu. Minä sanon sinulle, että nuo
serbialaiset riiviöt vihaavat meitä; mieluimmin he ruoskilla ajaisivat
meidät pois maasta.

- Jollemme vaan me heiluta ruoskia heidän päänsä päällä, huudahti
Draga. — Mutta elä pelkää Nicodem, meidän osamme ei ole vielä pitkään
aikaan näytelty Serbiassa. Minä pysyn Serbian kuningattarena ja sinä
— oh, Nicodem, pidä vaan yhtä minun kanssani ja sinä — sinä näyttelet
sellaisen osan tässä komediassa, että olet varmaan tyytyväinen.

- Niin, sitä toivon, sisar kulta, sanoi Nicodem huolettomasti. — Minä
toivon, että sinä pidät, mitä olet luvannut minulle.

- Minä — luvannut sinulle?

- Niin, sen tiedät sinä hyvin — palkaksi minun vaitiolostani?

- Sinun vaitiolostasi?

- Hyvänen aika, sinulla on sisar kulta, sellainen muisto, joka ei
mielellään kätke vastenmielisiä asioita. Etkö sitte muista, että minä
uhkasin kuninkaalle paljastaa sinun elämäsi ja mitä silloin minulle
lupasit, jollen sitä tekisi? Sinä sanoit: Ole hiljaa, Nicodem, sinä
pääset Serbian kuninkaaksi!

- Niin, nyt muistan, että sanoin sen, myönsi Draga. — Mutta kuten
tiedät, ei se ole yksistään minusta riippuva, eikä se myöskään riipu
yksistään kuninkaan tahdosta —

- Hiljaa — minä kuulen askeleita! keskeytti Draga. — Minä luulen, että
he tulevat.

- Pysy hiukan varjossa, kuiskasi hänelle Nicodem, ja puhu niin vähän
kuin mahdollista! Ei — se onkin henkilääkäri, joka nyt tulee, minä olen
hänet kutsunut tänne.

- Ei hänkään saa tuntea minua, sanoi Draga. — Mutta minä luulen olevani
aivan tuntematon. Tämä parta tekee valepukuni täydelliseksi.

Hän laittoi valeparran suoraan ja kietoi takin tiiviimmin ympärilleen.

Tuskin oli henkilääkäri tervehtinyt Nicodemia ja puristanut Dragan
kättä, joka esitettiin hänelle luutnantti Sternoviksi, ennenkuin
Devrient Charlot ja hänen seuraajansa tulivat näkyviin.

Vastustajat tervehtivät toisiaan hyvin kylmästi. Charlot hipaisi vaan
sivumennen hattuaan ja hänen sekundanttinsa, Itävallan lähettiläs
vältti tarttumasta Nicodemin ojennettuun käteen.

- Minä arvelen, sanoi Nicodem, — ettemme tuhlaa aikaa, vaan käymme
kohta toimeen. Eihän sekundanteillakaan ole mitään keskusteltavaa,
kun ehdot ovat jo edeltäpäin tarkasti määrätyt. Tässä on minun
pistoolilaatikkoni. Olkaa hyvät ja tutkikaa aseet, — ne ovat jo ladatut!

Kaikki valmistukset tehtiin kuumeentapaisella kiireellä.

- Onko teillä vielä mitään sanottavaa minulle, rakas Charlot? kysyi
hänen sekundanttinsa. — Pitääkö minun, jos onnettomuus kohtaa teitä,
ilmoittaa siitä kellekään?

- Te lähetätte vaan sähkösanoman minun klinikkaani, sanoi Charlot,
siinä on kaikki mitä tarvitaan. Minä en jätä jälkeeni ketään, jota
kuolemani erityisesti surettaisi. Testamenttini on jo kauan sitte ollut
valmiina Parisissa ja siinä sanotaan, mitä omaisuudellani on tehtävä.
Sitäpaitse pyydän teitä viemään lämpimät terveiseni puolisollenne. —
Siinä kaikki, mitä minulla on teiltä pyydettävää.

Draga ojensi nyt kasvot poiskäännettyinä pistoolit Charlotille, joka
niitä tarkasti katseli.

Siinä oli kaksi erittäin komeata asetta, uusinta rakennetta, eikä
niiden suhteen ollut mitään toivomisen varaa.

- Yksi sana vielä, hyvät herrat, huusi Charlotin sekundantti. Te
olette sopineet eräästä ehdosta, joka ei ole kaksintaistelun sääntöjen
mukaista. Pistooleilla ei taistella viiden askeleen päästä, se on aivan
yksinkertaisesti murha! Ettekö suostuisi siihen, että muuttaisimme
sopimuksen niin, että välimatkaksi tulisi kaksikymmentä askelta,
oikeudella kolme kertaa astua eteenpäin?

- Minä puolestani jätän kaiken tuon vastustajani päätettäväksi, vastasi
Charlot. Minulle se on aivan yhdentekevä.

- Mutta minä vaadin, että mitataan viiden askeleen matka! huudahti
Nicodem. — Tuo herra on niin julmasti minua loukannut, että minun
täytyy ehdottomasti saada hyvitystä — tai saakoon hän, paitsi sitä,
että on loukannut minua, vielä murhan omalletunnolleen.

- Sellaista ette te ainakaan tarvitse, lausui Charlot, — sillä eräässä
kurjassa kamarissa makaa jo se uhri, jonka te olette murhannut. Mutta —
me kaksi olemme jo puhuneet tarpeeksi keskenämme.

Charlotin sekundantti mittasi ne viisi askelta.

- Kas niin, nyt se on tehty! — Minä asetun tähän ja vastustajani
tuohon, sanoi Charlot.

Molemmat taistelijat asettuivat paikoilleen. Henkilääkäri vetäytyi
kauemmas taapäin ja kuningatar meni myös niin kauas sivulle taapäin,
että joutui pois ampumalinjalta.

Eräässä kallioiden aukeamassa, jota hätäisesti katsoen ei voinut
huomata, näkyivät kasvot, joita ympäröi musta parta ja kaksi suurta
silmää tähysteli näitä miehiä, jotka leppymättöminä seisoivat
vastatusten.

- Tahdotteko olla hyvä ja johtaa! sanoi kuningatar Itävallan
lähettiläälle.

Charlotin sekundantti vetäytyi myöskin syrjään.

- Sovinto ei siis ole mahdollinen? kysyi hän. — Viimeisen kerran teen
tämän kysymyksen herroille.

- Ei sovintoa, kuului molempain huulilta.

- Hyvä, minä lasken siis yks' — kaks' —

Pistoolit kohotettiin. Selvästi huomasi, että Nicodem tähtäsi suoraan
vastustajansa sydämeen. Hänen katseessaan kuvastui kylmä sydämettömyys.
Kauhukseen huomasi Charlotin sekundantti, ettei tällä ollut
aavistustakaan pistoolin käyttämisestä. Hän piti sitä samalla tavalla
kuin jokainen muukin järkevä ihminen olisi pitänyt, mutta muutamasta
liikkeestä, jonka Charlot teki, huomasi hänen sekundanttinsa, että hän
oli aivan tottumaton pistoolia käsittelemään. Ainakaan ei hän usein
ollut ottanut sitä käteensä.

"Charlot parka", ajatteli hänen sekundanttinsa, — "sinun kohtalosi on
varma." Sitte pani hän silmänsä kiinni ja huusi kolme!

Kaksi laukausta pamahti samalla kertaa. Hirvittävästi kiersi niiden
kaiku läpi metsän. Tuntui kuin olisivat Ketunluolan vanhat kalliot
vapisseet. Kun ruudin savu oli hälvennyt, nähtiin molemmat taistelijat
seisovan suorana. Molemmat olivat ampuneet harhaan. Nicodem oli ampunut
aivan vihollisensa pään ohi. Samoin oli ranskalaisen lääkärin luoti
lentänyt avaruuteen. Nicodemin otsalle paisui vihan suoni.

- Minä en tiedä, mitä se merkitsee, sanoi hän vihaisella äänellä, —
mutta samalla hetkellä, kun minä tähtäsin ja laukasin, lensi suuri kivi
minun käsivarteeni. Se teki käteni epävarmaksi.

- Kivi? huudahti kuningatar, joka oli rientänyt esille. — Se on
mahdotonta! Kuka sen olisi viskannut? Eihän täällä löydy ketään, joka
olisi voinut sitä tehdä.

Nicodem katseli ympärilleen. Mutta ei hänkään voinut asiata selittää.

- Ehkä se oli joku terho, joka putosi alas, sanoi hän, sillä hän seisoi
erään tammen luona.

- No, seuraavalla kerralla toivon osaavani paremmin.

Pistoolit ladattiin uudelleen. Kun sekundantti ojensi Charlotille
aseen, kuiskasi hän tälle:

- Onneton, eihän teillä ole aavistustakaan pistoolilla ampumisesta!

- Eihän minun toimeni ole ollutkaan saattaa muille haavoja, vaan
on minun toimeni sen sijaan parantaa niitä, vastasi tohtori. Mutta
teidän pitäisi nähdä minun ompelevan kiinni haavaa! Sitä ymmärrän minä
paremmin.

Uudelleen kohottivat vastustajat aseet toisiansa vastaan, uudelleen
laski Itävallan lähettiläs:

- Yks' — kaks — mutta hän ei ehtinyt sanoa "kolme"! kun Nicodem äkkiä
horjahti, samalla päästäen pistoolin kädestään vasemmalla kädellään
tarttuen oikeaan käsivarteensa. Eräästä käsivarren haavasta tippui
muutamia veripisaroita maahan.

- Petosta! huusi Nicodem. — Ranskalainen ampui, ennenkuin komentosana
oli lausuttu.

- Te erehdytte, herra kapteeni, sanoi Charlotin sekundantti. — Minä
voin vannoa, että professorin pistooli ei ole tyhjä. Emmehän ole
kuulleet pamaustakaan. Ja katsokaa tänne, sanoi sekundantti ottaen
pistoolin professorilta ja ojentaen sen Nicodemille — patrooni on vielä
paikoillaan!

- Mutta minä olen haavoitettu, valitti Nicodem — sitä ette ainakaan
mahtane epäillä — kas tuossa — näettekö verta? Oi tätä tuskaa — tämä on
kerrassaan sietämätöntä!

- Niin te olette todellakin haavoitettu, vakuutti Charlotin
sekundantti. — Mutta jos te ette ole ampunut itseänne — ja sehän ei ole
mahdollista — niin — niin on täytynyt tapahtua ihmeitä!

- Minä luulen, että ennen kaikkia olisi välttämätöntä, herra kapteeni,
että te antaisitte sitoa haavanne niin pian kuin mahdollista. Siinä on
todellakin kolme haulia käsivarressa! Se nyt ei ole tosin mikään vaikea
haava, mutta kaksintaistelun jatkamisesta ei voi ajatellakaan.

- Minä en voi liikuttaa kättäni, se on niin kipeä, huusi Nicodem
Lunjevica. — Mutta mistä ne haulit tulivat? En minä eikä minun
vastustajani ole ampunut sellaisilla, sillä meidän pistoolimme ovat
ladatut luodeilla?

- Tässä on jälellä vaan se mahdollisuus, lausui Itävallan lähettiläs,
— että nämä haulit ovat tulleet toiselta suunnalta. Epäilemättä on
joku vieras henkilö kulkenut ohi, ehkä joku metsästäjä. Hän on ehkä
nähnyt jäniksen juoksevan tien yli, ampunut ja pahaksi onneksi sattunut
teihin, herra kapteeni.

- Taitaa niin olla, vastasi Nicodem Lunjevica. Mutta jos tätä
kaksintaistelua ei voida lopettaa tänään, niin toivon minä — hän katsoi
Charlotiin, - että tämä herra ei matkusta Belgradista ennenkuin hän on
tavalla tai toisella antanut minulle hyvityksen!

- Herrat eivät siis tahdo sopia? kysyi Itävallan lähettiläs. — Eikö
vielä nytkään, kun tämä vaarallinen kaksintaistelu on ihmeellisellä
tavalla päättynyt?

- Sovintoa ei tässä suhteessa voi tulla kysymykseen, huudahti Charlot
nopeasti, ja Nicodem, jonka haavat lääkäri oli nyt sitonut, kääntyi
ylpeästi pois.

- Siis me poistumme, sanoi Nicodem, jonka jälkeen hän kääntyi
sisareensa ja sanoi hänelle:

Tule, hyvä toveri. Anna minun nojata olkapäähäsi, sillä minä olen
heikontunut verenvuodosta. — Mutta juokaamme punasta burgundilaista —
se antaa uutta verta.

Muutamia minuutteja senjälkeen olivat Lunjevica ja hänen seuralaisensa
kadonneet. Kylmän näköisinä sanoivat he hyvästit toisilleen. Itävallan
lähettiläs meni Charlotin luo, tarttui iloisesti hänen käteensä ja
sanoi:

- Tohtori, minä onnittelen teitä kaikesta sydämestäni. Todellakin ovat
korkeammat voimat olleet teidän apunanne, muutoin en minä voi selittää
sitä, mitä täällä on tapahtunut.

Charlot nyökäytti päätään myöntävästi ja molemmat herrat menivät
metsäpolkua päästäkseen odottaviin ajoneuvoihin. He olivat jo nousseet
niihin ja kuski valmistausi antamaan hevosille lähtömerkkiä, kun
Charlot äkkiä huudahti:

- Minä olen kadottanut sikarikoteloni. Se putosi varmaankin
Ketunluolaan! Kotelo on kallisarvoinen muisto, minun täytyy hakea se
käsiini.

- Odottakaa, rakas tohtori, minä tulen mukaan, sanoi Itävallan
lähettiläs. Mutta ranskalainen lääkäri ei siihen suostunut, vaan sanoi.

- Rakas ystävä, jääkää te vaan vaunuihin! Minä juoksen pian
Ketunluolaan ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa olen taas täällä.

Vastausta odottamatta juoksi Charlot takasin metsään. Hän meni
Ketunluolaan päin, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa tuo omituinen
kaksintaistelu oli tapahtunut, ei hän katsonut maahan, vaan tähysteli
tarkkaavasti ympärilleen. Hän meni kallion seinän luo ja tutki sitä
tarkasti sekä mutisi hiljaa itsekseen:

- Se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jollakulla on täytynyt olla
hyötyä kaksintaistelun estämisestä. Ne haulit antavat minulle paljon
miettimisen aihetta. Mutta kukahan voisi tässä maassa, jossa minulla ei
tietääkseni ole yhtään tuttavaa, olla niin hyvä ystävä minulle, että
hän on noin voimakkaasti voinut suojella minun henkeäni. Sillä sen
tiedän varmaan, että elämäni olisi mennyttä, jos kaksintaistelua olisi
jatkettu. Ei, sellaista ystävää ei minulla ole täällä.

- Kuinka voitte sen niin varmaan tietää? kuului samassa syvä miehenääni
hänen takanaan. Kun hän hämmästyneenä kääntyi ympäri, seisoi
harvinainen ilmiö, kuten maasta kohonneena, hänen edessään.




YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Pelastaja.


Charlot näki komean, hoikan, mutta voimakkaan näköisen vartalon
seisovan edessään. Hän katsoi kalpeisiin kasvoihin, joita ympäröi
musta, kiiltävä parta. Kaksi suurta, harvinaisen loistavaa silmää
katseli häntä ja huulilla leikki omituinen hymy. Tuntemattoman miehen
hymy oli omiansa jossain määrin synnyttämään pelkoa Charlotissa.
Hänellä oli puoliksi kansallinen, puoliksi satumainen puku. Mutta siinä
ei ollut kumminkaan mitään teaatterimaista ja koko miehen olennossa oli
syvä, surumielinen totisuus. Mutta hiukan levottomaksi teki Charlotin
se seikka, että vieraan kädessä oli pieni pyssy ja hänen vyöllään
näytti olevan monta tikaria ja pistoolia.

- Te epäilitte äsken, hyvä herra, sanoi mustapartainen vieras, sittekun
he jonkun aikaa olivat toisiaan tarkastelleet — ettei teillä ollut
yhtään ystävää Serbiassa. Mutta minä tahtoisin mielelläni osoittaa
teille vastakohdan. Minä olen ainakin nyt tehnyt teille pienen
hyväntyön, sillä minä lähetin omasta kivääristäni muutamia haulia herra
Lunjevican käsivarteen.

- Tekö se siis olitte, joka teitte niin nopean lopun kaksintaistelusta?
huudahti Charlot. — Hyvä herra, minä en tiedä, pitääkö minun olla
teille kiitollinen, sillä siten olette vaan saanut aikaan sen, että
minun täytyy oleskella Belgradissa kauemman kuin muuten olisin
tarvinnut, eikä se suinkaan ole hauskaa minusta.

- Herra, vastasi mustapartainen — jos en minä olisi ampunut, niin
olisitte te ainiaaksi jäänyt Belgradiin, siitä saatte olla varma.
Teistä olisi tullut Belgradin kansalainen, sillä teille olisi annettu
täällä kappale maata.

- Ahaa, minä ymmärrän! — Te tarkoitatte, että minut olisi haudattu?

- Niin, te olisitte nyt jo kuollut, vakuutti vieras. Minä huomasin,
ettei teillä ollut aavistustakaan ampumisesta, kun taas Lunjevica ampuu
erittäin hyvin pistoolilla. Mutta minä en tahtonut, että teidät olisi
ammuttu, hyvä herra, ja siitä syystä rohkenin minä sekaantua kohtalon
töihin. Ette suinkaan ole minulle siitä vihainen?

- Ei, en millään muotoa! huudahti ranskalainen oppinut. — Se olisi
hyvin kiittämättömästi tehty, jollen minä lausuisi tunnustustani siitä,
mitä te olette tehnyt. Mutta kun minä en tiedä, kuinka teitä kiitän,
niin tyydyn puristamaan teidän kättänne. Kas tässä on minun käteni.

Mutta vieras ei ojentanut kättään laskeakseen sitä professorin käteen.

- Antakaa sen olla! sanoi hän aivan lyhyesti. — Te ette ole minulle
kiitollisuuden velassa, sillä minä olen tehnyt vaan sen, mitä jokainen
muukin olisi minun sijassani tehnyt estääkseen tätä kurjaa tekoa.
— Kaikista tärkeintä on minulle tietää, että teidän vastustajanne
on Nicodem Lunjevica kuningatar Dragan veli, enin vihattu mies koko
tässä maassa, ylpeä tyhjäntoimittaja, joka häpeällisellä elämällään
tekee Dragan hallituksen vielä enemmän vihatuksi kuin se muuten olisi.
Mutta jos nyt saisin antaa teille hyvän neuvon, niin varoitan teitä,
ettette tuntiakaan enää viivy Belgradissa. Minä olen hyvin hyvästi
nähnyt, millä silmillä Nicodem Lunjevica teitä katselee. Ne ovat vihan
silmäyksiä. Se kurja on yhtä roistomainen kuin arkakin ja koska te nyt
näytte ärsyttäneen hänet, niin tulee hän käyttämään kaikkia keinoja
tehdäkseen teidät vaarattomaksi. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Te
olette hankkinut itsellenne vielä paljon vaarallisemman vihollisen,
kuningatar Dragakin tahtoo nähdä teidän sydänverenne vuotavan.

- Kuinka te voitte sen tietää? huudahti Charlot hämillään. — Te olette
itse asiassa oikeassa, kuningatar vihaa minua ja hänellä on syytä
siihen, mutta kuinka olette saanut sen tietää?

- Luuletteko, että hän muuten olisi valepuvussa ollut tässä
kaksintaistelussa? kysyi vieras.

- Peijakas, ette suinkaan tahtone väittää, että se nuori luutnantti,
joka oli Lunjevican sekundanttina —

- Oli kuningatar Draga, täydensi mustapartainen mies. — Niin, hän se
juuri oli, eikä kukaan muu. Mutta jos kuningatar niin varhain aamulla
lähtee konakista ollakseen valepuvussa läsnä tässä kaksintaistelussa,
niin täytyy hänellä olla siihen vakavat syyt. Hän tahtoi nähtävästi
omin silmin katsoa, kuinka hänen kelpo veljensä ampui teidät
kuoliaaksi, mikä toisin sanoen on todistuksena siitä, että kuningatar
on huvitettu teidän kuolemastanne.

- Olen pahoillani, etten voi seurata teidän neuvoanne, sanoi Charlot, —
sillä minä olen luvannut Nicodem Lunjevicalle jäädä Belgradiin, siksi
kunnes kunnian asia on selvitetty.

- Se oli vaan ansa, joka teille viritettiin! huudahti mustapartainen.
— Minä kehoitan teitä vielä kerran: paetkaa täältä niin pian kuin
mahdollista! Ei kukaan voi varjella teitä kuningattaren ja hänen
veljensä kostolta! Nämä kaksi ihmistä ovat nykyään kaikkivaltiaat
Serbiassa. Meillä ei ole kuningasta, sillä Aleksanteri ei itse
hallitse. Hänen puolisollansa on hallituksen ohjat, kaikki mitä hän
tahtoo, ajaa hän läpi. Kuningas panee vaan teidän nimenne sellaiseen
punaiseen paperiin, joka sisältää vangitsemiskäskyn ja teidät vangitaan
heti, oliskelittepa te missä tahansa ja heitetään vankeuteen, josta ei
Jumalakaan voi teitä vapauttaa. Tai ehkä he turvautuvat salamurhaan —
kuinka voitte suojella itseänne sellaiselta? Herra, minä sanon teille,
paetkaa — ennenkuin on liian myöhäistä!

- Minä en voi paeta, vastasi Charlot — vaikka minä kyllä huomaan, että
teidän varoituksenne on varteen otettava, mutta Belgradissa löytyy eräs
olento, joka tarvitsee minua. Se on onneton nuori nainen, jonka tuo
Lunjevica on syössyt turmioon.

- Ah, tämä kaksintaistelu tapahtui varmaan sen naisen vuoksi.

- Kyllä, vastasi ranskalainen professori. — Mutta minä vakuutan
teille, etten minä ole ollenkaan rakastunut siihen naiseen. En ole
koskaan ennen nähnyt häntä ja minä tulin aivan sattuman kautta hänen
luoksensa. Minä olin eräässä talossa Tonavankadun varrella, kuulin
surkeata valitusta, avasin oven ja olin nuoren, hurmaavan kauniin naisen
edessä, joka oli synnyttämäisillään lasta. Minä autoin onnetonta,
pelastin hänen ja lapsen hengen ja kuulin, että Nicodem Lunjevica oli
vietellyt tyttöparan. Hän on sen lapsen isä, jonka hän nyt äitinensä
on jättänyt hätään ja kurjuuteen. Tämä liikutti minua siihen määrään,
että minä menin hänen luoksensa ja sanoin hänelle vasten kasvoja, että
hän oli roisto ja muistutin hänelle, ettei unohtaisi Jumalan kostavaa
vanhurskautta, vaan pitäisi huolta onnettomasta.

- Ja vastaukseksi haastoi hän teidät kaksintaisteluun, sanoi vieras.
Hän laski juuri, että hän oli taitava pistoolilla ampuja ja että hän
ampuisi luodin teidän sydämeenne.

- Kyllä hän sen niin laski, sanoi Charlot — ja varmaan olisi se niin
käynytkin, jos ette te olisi saanut tuota oivallista ajatusta ampua
muutamia luoteja hänen käsivarteensa — vielä kerran kiitän minä teitä
kaikesta sydämestäni.

- Teillä ei ole ollenkaan syytä kiittää minua, vastasi vieras,
liikutettuna katsoen ranskalaiseen lääkäriin. — Näettekös, kohtalo on
sen niin määrännyt, että me ihmiset olemme toistemme pyöveleitä tai
enkeleitä. Te olitte enkeli sitä onnetonta kohtaan, jonka kuningattaren
veli oli vietellyt, ja minä no, minäkin olen ollut hiukan enkeli teitä
kohtaan, niin että se on nyt tasattu — teillä ei ole mitään syytä
kiittää minua. Sekö nuori nainen Tonavankadun varrella pidättää teitä
Belgradissa? Te aiotte kai pitää huolta siitä raukasta.

- Niin on aikomukseni, vastasi Devrient Charlot. — Minä en tahdo lähteä
Belgradista ennenkuin tiedän, ettei hänen tarvitse kärsiä kurjuutta.

- Te tulitte tänne Itävallan lähettilään seurassa, miksi ette antanut
hänen toimekseen pitää huolta hyljätystä tyttöraukasta?

- Sentähden, ettei se ole jokaisen asia pitää huolta naisesta, joka
on onnettomuuteen langennut sillä tavalla. Löytyy ennakkoluuloja.
Suurinkin hyväntekijä on fariseus, kun on kysymys vapaasta rakkaudesta,
kun on, kuten tässä, kysymys kauniista, onnettomasta tytöstä, joka ei
ole tehnyt muuta syntiä kuin että on luottavasti antautunut miehelle.

- Hyvä, minä tahdon tehdä teille ehdotuksen, sanoi mustapartainen mies.
Mitä, jos antaisitte minun toimekseni pitää huolta siitä onnettomasta
nuoresta naisesta?

- Teille — enhän minä tunne teitä, hyvä herra. Te olette tosin
hyväntekijäni, mutta te olette minulle niin tuntematon, että tekisin
hyvin ajattelemattomasti, jos minä ilman muuta jättäisin tyttöparan
teille.

- Te voitte täydellisesti luottaa minuun! huudahti vieras. — Minä
olen mies, joka on jo kaukana rakkauden houreista. Intohimojenkin
yli olen jo päässyt. Mutta miksi tahdotte estää minua jonkun kerran
tekemästä hyvää? Ehkäpä olen jo eläessäni tehnyt niin paljon pahaa,
että nyt tunnen halua näytellä hyväntekijän osaa, missä siihen
tilaisuus ilmaantuu. Ei, ei ainoastaan näytellä vaan olla hyväntekijä,
hyvä herra. Sitä tahdon minä ainakin olla sille hyljätylle raukalle
Tonavankadun varrella.

- Oletteko myöskin kyllin rikas? kysyi Charlot — voidaksenne antaa
tarpeellista apua onnettomalle. Minä voisin kyllä antaa teille pienen
summan, joka minulla nykyään on —

Charlot oli pistänyt käden taskuun ottaakseen rahakukkaronsa, mutta
vieras esti hänet.

- Antakaa rahain olla! sanoi hän. — Minä en tarvitse rahoja. Minä olen
rikas, hyvin rikas ja minulla on aina niin paljon kuin tarvitsen,
ja jos tahtoisin omistaa miljooneja, niin olisi minulla huomenna ne
käsissäni.

- Sitte on teillä kai laajoja maa-alueita?

- Minun maatilani ulottuvat yli koko Serbian, varsinkin on niitä
metsäseuduissa. Minun kassakaappini ovat kaikkialla — minun ei
tarvitse kuin avata ne ja ottaa mitä tarvitsen. Minulla on monta
tuhatta alamaista ja jos minä panen niille veron, niin täytyy heidän
napisematta maksaa.

- Silloin — huudahti Charlot — te olette joko hyvin ylhäinen mies tai
ryöväri!

- Me jätämme ratkaisematta sen, mikä minä olen, sanoi vieras hymyillen.
— Otaksukaa, että olen ylhäinen mies ja samalla ryöväri — sellaista
voi joskus tapahtua. Muuten lupaan teille vielä kerran, että minä otan
pitääkseni huolta siitä onnettomasta naisesta, että minä suojelen häntä
samalla tavoin kuin tekin olette tehnyt. Mutta luvatkaa te puolestanne,
että muutamien tuntien kuluttua matkustatte Belgradista. Hankkikaa
itsellenne valepuku, sillä voi olla mahdollista, että teidät koetetaan
vangita samalla hetkellä, jolloin olette aikeessa matkustaa. — Kaikessa
tapauksessa, olkaa niin varovainen kuin mahdollista. Minä puolestani
menen jo tänään sen äitiparan luo katsomaan, mitä voisin tehdä hänelle
ja lapselle.

Silloin huudahti Charlot:

- Herrani, kuka lienettekään, niin olette toiminut jalosti minua
kohtaan! Varmaankaan te ette hylkää sitä nuorta naista, jonka minä
täten uskon teidän hoitoonne. Häneltä puuttuu kaikkea. Hän asuu
likasessa talossa, viheliäisessä, pienessä kamarissa.

- Hän pääsee pois siitä kauniiseen, valoisaan asuntoon, sanoi vieras.

- Hän on saanut minulta pari kultarahaa, mutta ne eivät riitä kauan,
kun on ostettava ruoka ja juoma sekä kalliit lääkkeet.

- Hän saa kaikkea mitä tarvitsee, sanoi kalpea mies.

- Entä lapsi — sillä ei ole edes nimeäkään! Kurja isä kieltäytyi
antamasta sille nimeänsä.

- Lapsi saa nimen, olkaa varma! huudahti vieras. — Ja mitä tulee
Nicodem Lunjevicaan, niin selvitän minä asian hänen kanssansa. Luulen
olevani vähän tottuneempi käsittelemään pistoolia, kuin te.

- Kun te noilla hauleilla olette tehnyt mestarikokeenne, niin jätän
täydellä luottamuksella teidän tehtäväksenne selvittää asiat Nicodem
Lunjevican kanssa, sanoi Devrient Charlot hymyillen. — Vastatkaa
kuitenkin yhteen kysymykseen: Miksi otatte hoitaaksenne onnetonta? —
Ettehän häntä tunnekaan. Onko se todellakin ainoaltaan teidän halunne
tehdä hyvää?

Silloin levisi vakava totisuuden verho mustapartaisen miehen kasvoille.
Sitte vastasi hän tuskasta vapisevalla äänellä:

- Herrani, minä olen mies, jota on kohdannut kova onnettomuus. Sinä
päivänä, jolloin se tapahtui, jolloin se henkilö, joka oli minulla
rakkain koko maailmassa, äkkiä katosi niin etten minä löytänyt hänestä
jälkeäkään, silloin sanoin minä itsekseni:

"Sinä olet tähän asti ollut vaan huono ihminen, ja siitä syystä on
Jumala rangaissut sinua. Paremmaksi et voi enää tulla, sillä kaikki
tiet ovat sinulta suletut, niin ettet voi astua enää hyveen tietä.
Mutta koeta ainakin punnita jokainen huono teko, jonka olet tehnyt,
kymmenellä hyvällä työllä!" Näettekö, herrani, siitä päivästä lähtien
olen minä koettanut levittää onnea ja siunausta askeleilleni. Minussa
toteutuu sananlasku, että vasemman käden ei tarvitse tietää, mitä oikea
tekee.

- Nyt ymmärrän teitä, huudahti Charlot — ja täydellä luottamuksella
jätän teidän huostaanne vietellyn tyttöraukan. Mutta teille, herra,
sanon nyt hyvästi Minä en arvattavasti näe teitä koskaan enää
tässä elämässä, sentähden en tahtoisi lähteä luotanne tietämättä
edes nimeänne. Minä en toivo mitään muuta kuin että kerran tulisin
tilaisuuteen maksamaan teille, mitä nyt olette minulle tehnyt. Minä
olen jonkun verran kuuluisa lääkäri, mutta minun vaikutusalani ei
ole täällä, vaan Parisissa. Parisi ja Belgradi ovat tosin kaukana
toisistaan, mutta mitä merkitsee välimatka kohtalolle, joka yhdistää
ihmiset keskenään. Voivathan vuoretkin yhtyä, jos Jumala panee ne
liikkeeseen, kuinka paljon paremmin siis ihmiset! Mutta ennenkuin
uudestaan näemme toisemme, tahtoisin mielelläni kiitollisuudella ja
ystävyydellä ajatella teitä, siitä syystä pyydän vielä kerran: Sanokaa
minulle, mikä on nimenne!

- Mikä on nimeni, sanoi vieras hymy huulillaan, no niin, minä en salaa
sitä teiltä, mutta — teidän pitää luvata minulle, ettette parhaalle
ystävällennekään ilmaise, että nyt olette minut tavannut.

Sitte tarttui vieras ranskalaisen professorin käteen, veti hänet
luoksensa ja kuiskasi:

- Minä olen Demeter Banjaluki, mustain vuorten ryöväri!




SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.

Särjetty sydän.


Siinä vaatimattomassa kamarissa, jossa Sylva asui, istui hän suorana
vuoteellaan imettäen lastaan. Mikä autuus se olikaan hänelle, kun hän
sai puristaa pienokaista, jonka oli synnyttänyt, rintaansa vasten,
istua ja katsella, kuinka innokkaasti pieni kansalainen imi itseensä
elämän lähteen sisältöä.

- Sinä minun rakas onnenpoikani! kuiskasi hän. — Sinä minun hurmaava,
pikku rakas onnenpoikani!

Kun poika imi, ei Sylva väsynyt kumartumasta ja suutelemasta sitä,
painamasta huuliaan sen päähän, jota peitti untuvantapainen hieno,
tummankeltainen tukka. Muuten ei Sylva tuntenut olevansa erittäin
yksinäinen ja hyljätty. Se jalo ranskalainen lääkäri, joka niin
uskollisesti oli häntä auttanut oli luvannut tulla takasin. Mistä
kultarahoista, joita lääkäri oli hänelle antanut, oli hänellä enää
yksi jälellä. Sylva ei tuntenut maailmaa, oli epäkäytännöllinen, eikä
ymmärtänyt pitää kiinni rahoista. Siten oli ahne portinvartija helposti
voinut ottaa ne häneltä. Kaikilla mahdollisilla tekosyillä hankkia
aivan välttämättömiä kapineita, joista Sylva ei nähnyt vilahdustakaan,
oli inhottava nainen osannut varastaa häneltä ne muutamat kultarahat,
jotka Charlot oli hänelle antanut. Mutta Sylva ei siitä paljoa
välittänyt. Olihan Jumala tähän asti auttanut häntä, sen hän kyllä
tekisi tästälähinkin, ajatteli hän.

Ovi avautui ja portinvartija astui sisään. - No, poika imee! sanoi hän,
osoittaen pikku poikaa. — Niin, tuolla ei totisesti ole mitään hätää.
Mutta luulenpa, että poika on jo saanut kyllikseen. Antakaa se tänne,
niin panen sen takasin koriinsa, pikku sänkyynsä!

- Ei, ei, huudahti Sylva, — antakaa hänen olla! Minä tahdon itse panna
hänet koriinsa.

- Kylläpä te olette kummallinen! sanoi vanhus nauraen. — Te ette salli
toisien koskeakaan lasta! No niin, tiedänhän minä, millaista se on.
Alussa ollaan ihan hullu tuommoisen pikku raukan kanssa, mutta sitte
niihin pian väsytään.

- Ei, en koskaan, en koskaan minä väsy pikku vauvaani! vakuutti Sylva
varmasti. — Minä rakastan poikaani aina yhtä paljon kuin nyt.

- Niin, niinhän te nyt sanotte. Mutta odottakaahan niin saatte
nähdä, miten paljon huolta tuommoisesta pikku vesasta on! Minulla on
ollut kaksitoista lasta, mutta missä ne nyt ovat? Ne ovat menneet
avaraan maailmaan jokainen omaan suuntaansa, eivätkä he välitä mitään
äidistään. Siinä on kiitos kaikista vaivoista.

- Minä pyydän, elkää puhuko tuolla tavoin! huudahti Sylva
kärsimättömästi. — Minä en tahdo kuulla sitä. Minä olen onnellinen
lapseni kanssa, enkä tahdo, että kukaan tulee häiritsemään minun
onneani. Mitä muuten tahdotte minulta?

- Mitäkö tahdon? vastasi akka. — Niin, minä tahdon rahaa.

- Mitä, taas rahaa! Minulla ei ole enää kuin yksi kultaraha jälellä.

- Soo, vai ei ole enää kuin yksi! No niin, se kiltti herra, joka on
tähän asti pitänyt teistä huolta, tulee takasin ja antaa lisää. Mutta
antakaa nyt tänne se kultaraha, sillä juutalainen Mandelblüt, joka
omistaa tämän talon, ei tahdo enää odottaa vuokraa. Tiedättehän, että
olette vielä velkaa siitä?

Vanhus valhetteli, niin, hän petti Sylvaa mitä ilkeimmällä tavalla,
sillä täti Eufemia oli maksanut vuokran ihan täsmälleen. Eikä
juutalainen Mandelblüt tahtonutkaan hyyryä, hän oli tyytyväinen siihen,
mitä oli saanut.

Mutta portinvartija tiesi, että Sylva ei voinut kieltää ja otti häneltä
viimeisenkin kultarahan.

- Oi Jumala, mitä minusta sitte tulee, kun annan tämän viimeisenkin
rahani! Millä minä sitte maksan välttämättömiä menojani.

- Kas niin, elkää nyt niin surko, sanoi portinvartija merkillisesti
hymyillen, ottaen kultarahan Sylvan kädestä antaen sen liukua taskuunsa.

Kuten sanottu, tohtori tulee takasin. Ja te saatte olla hiukan
rakastettava häntä kohtaan kun tulette terveeksi; sitte saatte maksaa
hänelle, mitä hän nyt on tehnyt teille.

- Kuinka minä voisin sen tehdä? vastasi Sylva. — Minähän olen niin
köyhä, etten koskaan voi antaa sille ylhäiselle herralle, mitä hän on
puolestani maksanut.

- Ettekö te voi — pikku raukka! sanoi inhottava akka ivallisesti
hymyillen pannen kädet lantioilleen. — Ah se, joka on niin
hyvännäköinen kuin te, voi tehdä hyvin paljon sellaiselle herralle.
Minä en ainakaan pudottaisi kyyneltäkään, jos olisin teidän sijassanne.

Vanhus vaikeni ja katsoi oikeanpuoliseen seinään päin. Sen takaa kuului
melua. Kuului miesten askeleita ja ääniä, sitte laskettiin jotakin
lattialle.

- Oi Jumala, mitä siellä tapahtuu, tuolla sisällä? huudahti Sylva. —
Äsken oli siellä niin hiljaista — ja nyt — nyt on sinne tullut paljon
ihmisiä.

- Ne ovat tuoneet sinne ruumisarkun, vastasi portinvartija.

- Ruumisarkun. — Kelle sitte?

- Hänelle, jolla oli keuhkotauti, tiemmä, ja joka tänään viedään
talosta! Hän kuuluu saavan hienot hautajaiset, mutta aluksi viedään
hänet ruumishuoneeseen.

- Keuhkotautinen? huudahti Sylva. — Ah, häntä en ole ajatellutkaan!
En tiennyt edes, että hän oli sairaskaan. Kuka oli hän oikeastaan? Oi
Jumala, onko se ihmisraukka kuollut? Oliko hän vanha?

- Ei, hän oli nuori ja kaunis, vastasi portinvartija. — Kukako hän oli?
Niin, hän oli ranskalainen. Ja hauskaa elämää hän on pitänyt, se on
totta. Se kai olikin syynä siihen, että hän kuoli niin nuorena.

- Onko hän paljon kärsinyt?

- Kyllä hän oli hyvin kipeä ja kyllä kai hän on paljon kärsinytkin
viime aikoina. No, nythän se on ohi. — Jumala olkoon hänen
sieluparalleen armollinen.

- Amen! lisäsi Sylva syvästi liikutettuna.

- Ei, nyt täytyy minun mennä tieheni! huudahti portinvartija äkkiä. —
Minä tahdon nähdä arkun ja sitte keitän minä tänään lampaanlihaa, eikä
se saa palaa pohjaan.

Akka meni vihdoinkin tiehensä Sylvan viimeinen raha taskussaan ja juuri
kun hän tuli käytävään, tuli neljä miestä ulos kantaen onnettoman
Ninetten ruumisarkkua olkapäillään.

Portinvartija pani heti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Mutta
äkkiä huudahti hän ja juoksi kiireesti niiden ohi, jotka kantoivat
ruumisarkkua.

- Minun lampaanlihani palaa! — huudahti hän. — Minä tunnen tänne asti,
kuinka se haisee palaneelta! Siirtykää, että pääsen nostamaan pataa
pois tulelta.

Kaikeksi onneksi tuli portinvartija kuitenkin oikeaan aikaan, jotta
ehti pelastaa rakkaan lampaanlihansa. Hän kaatoi vettä pataan ja asetti
sen sitte niin, että tuli ei käynyt niin kovasti padan alla.

Juuri kun hän oli tässä toimessa, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka
kysyi:

- Anteeksi, oletteko portinvartija?

Eukko kääntyi ympäri ja kapusta kädessä katsoi hän pitkään
mustapartaiseen mieheen, joka näytti tilanomistajalta, ainakin
suuremmalta vuokraajalta. Hän oli puettu karkeaan takkiin,
ruumiinmukaisiin ratsastushousuihin, karkeisiin saappaisiin ja kädessä
oli ratsupiiska. Portin edessä kadulla hirnui hevonen, joka nähtävästi
oli kuljettanut hänet tänne.

- Mitä tahdotte, herrani? kysyi portinvartija. — Miten voin teitä
palvella?

- Minä tahtoisin teiltä vähän tietoja, vastasi mies. — Eikös tässä
talossa asu nuori nainen, joka on aivan äsken tullut äidiksi?

- Vai niin, te aiotte sinne? sanoi portinvartija tyytyväisesti
hymyillen. — Niin, aivan oikein, hän asuu täällä ylhäällä numero 34.

Mutta mustapartainen mies ei poistunut. Hän seisoi paikallaan, siveli
miettivästi partaansa ja kysyi edelleen:

- Kuinka hänen laitansa on? Onko hän jo noussut ylös?

- Oh varjelkoon, lapsihan ei ole vielä kolmen päivänkään vanha!

- Eihän hänellä ole minkäänlaisia tuloja, vai mitä? Eikös hän ole köyhä?

- Niin, hyvä Jumala, köyhä hän on, vastasi portinvartija. Jos ei hän
olisi köyhä, niin ei hän asuisikaan tässä talossa! Täällä ei asu muuta
kuin köyhää väkeä. Mutta hän on niin kaunis, ja siitä syystä luulen
minä, että hänen käy vielä hyvin tässä maailmassa.

- Numero 34 siis, sanoi vieras. — Hyvä, minä menen hänen luoksensa.
Ehkä voin minä tehdä jotakin tämän naisen hyväksi. Minä tulen erään
herran käskystä.

- Sen minä arvasinkin! Täällä oli eräs herra, joka oli niin
ystävällinen häntä kohtaan. Hän oli varmaan lääkäri, ellen erehdy.

- Aivan oikein, lääkäri. Mutta sanokaa minulle, hyvä rouva, onko se
nuori nainen ottanut vastaan muita herroja paitse tuota lääkäriä? Minä
tarkoitan tietysti jo kauemman aikaa sitte.

- Oh, mitä te ajattelette? huudahti portinvartija. — Hänhän on niin
puhdas ja viaton! Herrajumala, hän on melkein lapsi.

Tämä ilmoitus näytti tyydyttävän vierasta. Hän teki päällään myöntävän
nyökäyksen. Sitte sanoi hän portinvartijalle hyvästi ja nousi ylös
puuportaita.

- Laupeuden työ! mutisi hän itsekseen noustessaan ylös portaita. —
Ne, jotka vapistuksella ja hampaiden kiristyksellä lausuvat nimen
Demeter Banjaluki, eivät varmaankaan pitäisi sitä mahdollisena, että
mustain vuorten pelottava ryöväri on aikeessa auttaa köyhää, nuorta
tyttöä, jota hän ei edes tunnekaan! Mutta minä annoin ranskalaiselle
lupaukseni, että pitäisin huolta tyttöparasta ja Demeter Banjaluki
pitää sanansa.

Hän oli tullut ylimpään käytävään. Hän katseli ympärilleen ja huomasi
heti numeron 34.

- Hän asuu siis tässä! sanoi hän itsekseen. — Portinvartija näyttää
olevan oikeassa siinä, mitä sanoi, että tässä talossa vallitsee
suurin köyhyys. Ah, kohta on samallaista koko Serbiassa! Jos ne
siellä konakissa jatkavat siihen suuntaan kuin ovat alkaneet, niin ei
koko Serbiasta tule muuta kuin suuri vaivaiskartano, jossa viimeinen
kynttilä on pian loppuun palanut ja jossa ei ole leipäpalaakaan
jälellä. Ja kuitenkin tuomitaan ryöväreitä, jotka eivät tee muuta kuin
jakavat rikkaiden aarteita köyhille.

Demeter Banjaluki koputti ovelle. Sisällä kuului arka ääni: Astukaa
sisään!

Hän avasi oven ja astui sisälle.

Aurinko, joka valaisi huonetta pienestä ikkunasta, häikäisi hänen
silmiään, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiään.

Hän näki ihmeen kauniin nuoren naisen makaavan sängyssä. Nainen oli
vetänyt peitteen niin korkealle, että se peitti osan kasvojakin.
Sitte näki hän pienessä korissa, joka oli tyynyjä täynnä, pienen,
vastasyntyneen lapsen, jolla ei vielä ollut aavistustakaan maailmasta.
Tämän nähdessään valtasi Demeter Banjalukin syvä suru. Oi, olihan
hänellä kerran ollut lapsi! Kuinka intohimoisesti, sydämellisesti hän
oli sitä rakastanut, ja nyt? Myrsky oli kulkenut läpi hänen elämänsä ja
katkaissut sekä vienyt mukanaan rakkaimman kukan hänen puutarhastaan.
Jumala yksin tietää, missä hän nyt oli!

- Anteeksi, sanoi Demeter Banjaluki lempeästi — mutta minä tulen tänne
herra Charlotin käskystä, jonka te kai tunnette. Hänen itsensä oli
pakko äkkiä matkustaa Belgradista ja hän jätti minun toimekseni pitää
huolta teistä. Sillä en tahdo, että te kuolisitte. Minä aion sentähden
pitää huolta teistä ja teidän —

Sanat vaikenivat äkkiä ylpeän, mustapartaisen miehen huulilta.
Puhuessaan oli hän lähestynyt sänkyä. Katseensa kiinnitti hän sängyssä
lepäävään olentoon.

Silloin, silloin oli äkkiä, kuin olisi hänen äänensä sekunti sekunnilta
hiljennyt, kuin olisi joka veripisara paennut hänen poskiltaan, kuin
olisi ryövärin komea vartalo muuttunut kiveksi ja nimetön kauhu
kuvastui hänen kasvoillaan.

Mutta nuori nainen oli myös noussut sängyssä istualleen. Hän tuijotti
vieraaseen mieheen ammottavin silmin, jotka olivat täynnä epämääräistä
pelkoa ja sydämellistä rakkautta.

- Isä! huusi sitte nuori äiti ja ojensi kätensä häntä kohti. — Isä,
sinäkö se olet? Oi isä, Jumala itse on sinut lähettänyt luokseni!

- Sylva! sai Demeter Banjaluki vaivoin sanotuksi ja riensi sängyn luo.
— Sylva, lapseni, tyttäreni! Sinut, kauan kaivatun, sinut, sinut löydän
nyt vihdoinkin.

- Niin, isä, minä se olen! änkytti Sylva kyynelissään tarttuen miehen
käteen molemmin käsin. — Minä olen sinun lapsesi, sinun tyttäresi,
sinun Sylvasi, joka kerran asui siellä yksinäisellä saarella, mutta
vietiin pois sieltä ja häpeällisesti petettiin. Oi isä, isä, jos
tietäisit, kuinka hirmuisen julmia ihmiset ovat olleet minua kohtaan,
mikä ääretön rikos on tehty minua kohtaan! Oi isä, minä menehdyn
häpeästä, kun katson sinua! — Ei isä, elä katso minuun noin kamalasti!
Oi isä, sinä muserrat minut sillä katseellasi.

- Kevytmielinen letukka! huusi Demeter Banjaluki. — Sellaisenako sinut
löydän!

Hän nousi ylös ja heitti päänsä taaksepäin. Hän ojensi kätensä ylöspäin
ja sormensa koukistuivat, kuin olisi hän tahtonut tarttua korkealle,
aina taivaaseen asti ja repiä sen alas, kun hänen oli täytynyt nähdä
tällainen hetki. Ah, me emme voi sanoa, mitkä rajut, mielettömät
ajatukset raivosivat tällä hetkellä Demeter Banjalukin sielussa ja
panivat hänen aivonsa hehkumaan helvetin tulessa! Ulkonainen muutos
hänessä oli kerrassaan hirmuinen. Hänen kasvonsa vääristyivät ja
tulivat melkein eläimellisiksi, silmät tuijottivat Sylvaan ja näistä
silmistä säkenöi ääretön viha ja raivo kaunista, onnetonta, nuorta
naista kohtaan.

- Ja tämä — tämä on minun lapseni! huusi Demeter kimeällä äänellä, joka
muistutti raju-ilman ulvontaa. — Onko tämä minun Sylvani, jota olen
hoitanut ja vaalinut? Haa, kurja olento, missä on viattomuutesi, missä
neitseytesi? Tunnusta, puhu! Sinä seurasit intohimoista veijaria, hänen
tähtensä hylkäsit sinä isäsi, joka on elänyt vaan sinulle, sen isän,
joka sinun tähtesi vapisi, tehdäkseen sinut rikkaaksi ja onnelliseksi
ja nostaakseen sinut yli kaikkien muiden ihmisten, joka tuli sinun
tähtesi — —

Sellainenko oli lopulta minun elämäni unelma! — Tuossa ovat onneni
sirpaleet. "Sylva" — haa, mitä toiveita liittyikään siihen nimeen!
"Sylva" kuten rukous tuli se nimi huuliltani. "Sylva" — niin usein
kuin sen nimen lausuin, tunsin itseni hurskaaksi; korkeimmat,
pyhimmät tunteet liikkuivat minussa silloin kun lausuin sen nimen.
Ja nyt, — kadulle heitettynä on nyt onneni, hurskauteni on muuttunut
kylmäveriseksi pilkaksi ja ainoa, mitä vielä tunnen rinnassani, kun
lausun nimen Sylva, on inhon tunne.

- Isä, sinä tapat minut, huusi Sylva. — Etkö tahdo ensin kuulla minun
selitystäni?

- Mitä se hyödyttäisi! Vastaa minulle vaan yhteen kysymykseen, jonka
teen sinulle ja minä tiedän tarpeeksi.

- Käyttikö hän väkivaltaa, heittikö hän sinut maahan, pitikö hän
käsiäsi kiinni vai huumasiko hän sinut makealla juomalla, olitko
häväisty, kun heräsit? Vastaa tähän kysymykseen! Minä en tahdo kuulla
mitään muuta ja vaikka voisit puhua enkelin kielellä ja laulaa
satakielen äänellä, niin en tahdo kuulla mitään muuta kuin vastauksen
tähän kysymykseen: Käyttikö hän väkivaltaa?

Hehkuva puna lensi Sylvan kasvoille, hän painoi päänsä, jotta otsa
kosketti peittoa ja kyynelten keskeltä kuului heikko vastaus:

- Ei isä, hän ei käyttänyt väkivaltaa.

Silloin hyökkäsi Demeter hänen päällensä, hänen suonikas nyrkkinsä
häilyi sekunnin ajan Sylvan pään päällä. Näytti siltä, kuin olisi hän
tahtonut musertaa Sylvan yhdellä ainoalla iskulla.

- Hän ei siis käyttänyt väkivaltaa, sanoi hän sitte, hilliten itsensä
ja horjuen pois sängyn luota. Sinä heittäysit siis vapaaehtoisesti
rakastajasi syliin? Eikö niin, sinä olit jo syntiin valmis, kun hän
kuiskasi siitä sinun korvaasi? Ha, haa, mitä minä sanon? Ethän sinä
olisi ollut ainoa nainen, joka ensiksi kuiskaa synnistä miehen korvaan!

Ehkä olet sinä itse vietellyt hänet? Haa, puhu sitte, minä tahdon
tietää kaikki!

Sylva nosti uudestaan päänsä hiukan tyynyltä ja katsoi arastelevin
silmin raivosta vapisevaa miestä.

- Hän ei käyttänyt väkivaltaa, isä, vastasi hän sitte. — Mutta
niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta kuin uskomme
Vapahtajaan, viekkaus, viekkaus se teki minut siksi, mikä olen.

- Viekkaus? — Sen sinä valhettelet! Viekkaudella ei voida vangita
naisen sydäntä, sillä nainen yksin on viekas.

- Mutta se oli sittenkin viekkaus! Väkivallalla vietiin minut pois
yksinäiseltä saarelta. Oi isä, minä jouduin naisten kauppiaan käsiin!

- Naisten kauppiaan, aivan oikein — se ei ainakaan ole mikään valhe,
sillä sen tiedän minä itse. Se oli se kurja — mutta, nimi ei kuulu
asiaan, minä en tahdo lausua hänen nimeänsä, minä vihaan häntä. Sinut
vietiin siis naisten kauppaajan käsiin ja hän vei sinut huonomaineiseen
taloon. Siellä tuli luoksesi herroja, ei yksi, vaan monta ja he
maksoivat sinulle?

- Ei isä, sillä minä vannoin, että tappaisin itseni, jos vaan ainoakaan
niistä kurjista, jotka siellä kävivät, koskettaisi minua sormellaankaan.

- Sen sinä vannoit? Ah, muistitpa toki olevasi Demeterin tytär! Eihän
toki veren ääni ollut kokonaan sinussa vaiennut, ei, ei aivan kokonaan.

Entäs sitte, kuinka sitte tapahtui? kysyi Demeter innokkaasti.

- Sitte isä, pelastettiin minut, vapautettiin ihmiskauppiaan käsistä ja
vietiin pois hänen huoneestaan.

- Pelastettiin? keskeytti ryöväri. — Oi sano minulle sen nimi, joka
sinut pelasti, minä tahdon tulla hänen orjaksensa! Sano mikä on sen
ihmisen nimi, joka vapautti sinut ihmiskauppiaan kynsistä?

- Se ei ollut mikään jalo ihminen, isä, valitti Sylva, ja kyyneleet
vierivät pitkin poskia. — Oi, parempi, monta kertaa parempi olisi
ollut, jos hän olisi jättänyt minut siihen hirvittävään taloon. Siellä
olisin löytänyt kuoleman, mutta hän, hän vei minut uudestaan elämään
vihkiäkseen minut häpeälle, hän syöksi minut lampeen, jossa minun
täytyi menehtyä.

Tämä pelastus — Sylva puhui nyt hyvin kiireesti, sillä hänestä tuntui,
kuin ei hän saisi kadottaa minuuttiakaan, että isä saisi tietää
kaikki — tämä pelastus oli vaan ilveilyä, petosta, mietittyä petosta,
jotta minut saataisiin sitä varmemmin perikatoon. Kuinka saatoin olla
rakastamatta sitä miestä, jota pidin pelastajanani? Oi, ja olinhan minä
jo nähnyt hänet, siellä kaukana, meidän saaremme rannalta. Kaunis hän
oli, ainakin minusta, jalolta hän näytti, ainakin minun silmissäni. Ja
kun hän vei minut pois siitä pahamaineisesta talosta ja sanoi minulle,
että jäisin hänen luoksensa, kunnes hän saattoi viedä minut takasin
vanhempieni luo, silloin — Jumala on todistajani — ei minussa ollut
vähintäkään epäilystä pahasta.

Demeter ei vastannut, hän seisoi vaan ja puri alahuultansa, josta jo
vuoti verta. Hänen sormensa kyntivät vakoja partaan. Hänen mustat
silmänsä olivat tähdätyt lattiaan ja välistä katsoi hän tyttäreensä,
kuin tahtoisi hän repiä sanat hänen huuliltaan, ennenkuin hän vielä oli
lausunut ne.

- Ilveilyä siis, sanoi hän hampaittensa välistä — ihmeellistä, mutta
ehkei mahdotonta. Ehkä se ei ole valhetta, satua, jota minulle
kerrot. Sillä löytyy todella miehiä, jotka suunnittelevat merkillisiä
ilveilyjä, kun tahtovat hurmata naisen. No, mitä sitte tapahtui, minne
vei hän sinut?

- Hän otti minut mukaansa pieneen asumukseen Wienissä ja vannoi minulle
kalliin valan, että olisin hänen vaimonsa Jumalan edessä.

- Jumalan edessä! — Jumala ei vihi aviopareja. Mutta minä uskon sinua,
sillä kurjain viettelijäin on tapana siten sanoa uhreilleen.

- Minä tulin hänen vaimoksensa, hänen vaimoksensa Jumalan edessä, isä.

Hän sanoi minulle jonkun nimen ja sanoi olleensa metsästäjä Serbiassa.

- Siis Serbiassa! Kirottu olkoon Serbian maa, joka on kantanut sitä
kurjaa miestä. Ja sitte — eikö niin Sylva, sitte tapahtui, kuten
tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Eräänä kauniina päivänä oli hän
kylmä sinua kohtaan, hänen suudelmansa olivat jääkylmiä ja syleilynsä
välinpitämättömiä. Hän ei hyväillyt sinua enää, vaan antoi sinun
hyväillä itseään.

- Oi isä, juuri niin se oli, huudahti Sylva nyyhkyttäen. — Sinä tunnet
maailman.

- Niin, valitettavasti minä tunnen liian hyvin tämän kylmäverisen,
intohimoisen maailman! Ja sitte jätti hän sinut, jäi pois eräänä
päivänä, eikä tullut enää takasin.

- Ei, niin ei se ollut. Mutta minussa oli syntynyt epäilys, minä
seurasin häntä hänen salaisilla teillänsä ja näin hänen menevän
komeaan, valosta säteilevään taloon.

Tämä talo oli hieno klubi, jossa vaan rikkaimmat ja ylhäisimmät
yhtyivät, ja siellä, siellä näin minä, että se mies, joka oli vannonut
tekevänsä minut vaimoksensa, että hän —

Sylva vaikeni äkkiä, väristys näytti käyvän läpi hänen ruumiinsa. Hän
heittäytyi takaisin tyynylle ja puristi kätensä suuta vasten, kuin
tahtoisi hän estää itseään puhumasta.

Mutta Demeter kumartui alas hänen puoleensa, repäisi pois kädet hänen
huuliltaan ja sanoi hammasta purren:

- Hänen nimensä! Haa, nainen, sinä et sano minulle miehen nimeä, sillä
sinä rakastat häntä vielä! Mutta varo sinä vaan leikkimästä minun
kanssani! Etkö tiedä, että ainoa lohdutus haavoitetulle on kosto? Minä
tahdon kostaa ja siitä syystä tahdon tietää nimen. Kiiruhda, mikä on
miehen nimi, joka on näytellyt niin hirmuista ilveilyä kanssasi? Mikä
on sen pedon nimi, joka on syönyt itsensä kylläiseksi lihalla minun
lihastani ja juonut verta minun verestäni? Mikä on sen heittiön nimi,
jonka kuva makaa tässä korissa?

- Isä, jos puhut pahaa minun lapsestani, niin en voi enää rakastaa
sinua, huusi Sylva. — Kaikki saat sinä sanoa minulle, minä kärsin
kaikista hirmuisintakin, koeta tappaa minut ja minä rakastan sinua
sittenkin kuolinhetkelläni, mutta elä häpäise lastani, poikaani.

- Hän on sekasikiö, kiljui Demeter — koiran sekasikiö!

- Hän on minun lapseni, minun lapseni! nyyhkytti Sylva, koettaen
vapautua isänsä käsistä. — Minä rakastan tätä lasta ja rakastan sitä
aina, sillä minä olen hänen äitinsä. Eihän se viaton olento voi sille
mitään, että hän on tullut maailmaan synnin kautta, että hänen on
petosta kiittäminen elämästään! Jos hänellä on todellakin isänsä
piirteet, niin eikö Jumala ole painanut leimaansa meihin kaikkiin?
Emmekö ole kaikki hänen lapsiansa? Isä, elä vaan tee tälle pienelle
olennolle mitään pahaa, ei sanoilla eikä töillä!

- Kuule minua! sanoi Demeter kuohuen. — Paina mieleesi jokainen sanani,
sillä sinä et vielä tunne minua, Sylva, etkä tiedä, kuka minä olen,
muuten tietäisit, että minä pidän sanani. Sano minulle sen miehen nimi,
joka on tehnyt sekä sinut että minut onnettomaksi, sillä jos et sitä
sano tai jos valehtelet tällä hetkellä, niin on tämä lapsi kuoleva.

- Laupias Jumala! huusi Sylva.

- Sinä tahdot siis, että sen pitää kuolla! huusi Demeter, nosti lapsen
korista ja piti sitä päänsä päällä. — Minä hävitän joko isän tai pojan,
ratkaisu on sinun omassa kädessäsi, Sylva — valitse nyt!

- Minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, isä, elä tee pienelle mitään
pahaa — pane hänet takasin tyynylle. No, koska minun täytyy sanoa
sinulle viettelijän nimi, niin teen minä sen. Se mies, joka niin
sydämettömästi sysäsi minut luotaan, kun kyllästyi minuun, on Nicodem
Lunjevica, kuningatar Dragan veli.

Demeterin huulilta pääsi vapiseva ääni, joka kuului pedon kiljunnalta.
Sitte löi hän kädet kasvoilleen ja purskahti vihdoin kamalaan nauruun.

- Vuotaako sitte kaikki maailman myrkky tästä lähteestä, nousevatko
kaikki Serbian myrkylliset käärmeet tästä lokarapakosta, onko
todellakin avautunut uusi Vesuvius, joka lopulta nielee laajaan
kitaansa koko Serbian? Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli,
tuo viekas roisto, jota vihataan tässä maassa kuten ruttoa, tuo
intohimoisen sisarensa kätyri, hän on raa'alla kädellään repinyt minun
onneni, ryöstänyt minulta rakkaimman, mitä omistan maan päällä. Mutta
nyt on mittanne täysi, te seikkailijat valtaistuimella.

Tähän hetkeen asti olette te saaneet olla rauhassa, jatkoi Banjaluki,
niin tähän asti olette te saaneet olla rauhassa, elää ilossa ja
riemussa, kun ei kukaan ole voinut nähdä teidän läpitsenne, te kurjat
Serbian onnen ryövärit, sillä tähän asti ovat vastustajanne Serbiassa
olleet hyväntahtoisia, se tahtoo sanoa kansaa, joka huokaa ja toivoo,
mutta ei koskaan kykene tekemään mitään täydellä todella.

Mutta nyt, kuninkaallinen roskajoukko, nyt olette saaneet vihollisen,
joka osaa tähdätä keskelle sydäntänne, tässä seisoo vastustaja, joka
alkaa taistelun teitä vastaan elämästä ja kuolemasta, täällä heittää
hän sotahansikkaan vasten kasvojanne. Täällä nousee tiellenne este,
johon te kompastutte, täällä on se kallio, joka musertaen kaatuu
päällenne. Nicodem Lunjevica, kuningatar Draga, se on aivan sama.
Ja näihin kuuluu tämä kuningas raukka, tämä puolihullu mies, joka
hallitsee konakissa. Minä otan ne kaikki samalla kertaa ja syöksen
heidät korkealta istuimeltaan, minä, Demeter Banjaluki, mustain vuorien
ryöväri.

Ah, nyt oli hän lausunut sen sanan, jota hän niin huolellisesti oli
salannut lapseltaan koko ajan. Ylenmääräisessä tuskassaan oli se
tunnustus päässyt hänen huuliltaan. Hän vaikeni hämmästyneenä. Hän
olisi antanut paljon, jos olisi voinut ottaa takasin sen sanan ja
kätkeä sen sanan takasin sydämeensä. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.

Sylva oli sen huomannut. Hän tarttui molemmin käsin sydämeensä ja
kaatui takasin tyynylle. Harvinainen muutos oli tapahtunut hänen
kasvoissaan, muutos, joka täytti Demeterin kauhulla.

Se oli liian paljon, nuori sydän ei ollut voinut kestää sitä myrskyä,
joka näiden viimeisten minuuttien aikana oli hyökännyt hänen päällensä,
viimeinen isku oli ollut kuolinisku.

Sylva ei voinut kestää sitä ajatusta, että hänen isänsä, jota hän niin
paljon rakasti, oli Demeter Banjaluki, se ryöväri, jonka edessä koko
Serbia vapisi, jonka pahat teot kerta toisensa perästä panivat koko
maailman kiihkoon, se mies, josta Nicodem Lunjevica oli niin usein
puhunut hänelle Wienissä ja jota hän oli kutsunut ryöväriksi, roistoksi.

Hän ei mennyt tainnoksiin, mutta jotakin vielä pahempaa oli hänessä
tapahtunut. Jokainen veripisara oli hävinnyt hänen poskiltaan, hänen
silmänsä näyttivät sammuvan.

- Lapseni, lapseni! huusi Demeter ja heittäytyi polvilleen sängyn
viereen. — Sylva, tyttäreni, puhuhan toki, sano että annat minulle
anteeksi! Oi Jumala, mitä olen minä tehnyt, onneton? Minä olen tappanut
oman tyttäreni! Hän kuolee, auttakaa, minun Sylvani kuolee!

Hän aikoi nousta ylös, mutta Sylva tarttui hänen käteensä viimeisillä
voimilla, mitä hänellä vielä oli jälellä.

- Ei niin, isä, sanoi hän hiljaa — elä kutsu tänne lääkäriä, sillä
se ei mitään hyödytä. Minä tunnen, että minun täytyy kuolla — täällä
rinnassa on jotakin mennyt rikki. Ei, isä, elä itke, elä sure, minä en
ollenkaan pelkää kuolemaa.

- Ei, ei, sinä et saa kuolla! huusi Demeter nyyhkyttäen. — Oi, anna
minun lämmittää sinun rakkaita käsiäsi! Ne ovat niin kylmät, niin
kylmät.

Demeter heittäytyi tyttärensä yli, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja
suuteli häntä, kuin olisi hän suuteloillaan voinut valaa häneen uutta
elämää. Mutta kauhukseen huomasi hän, että Sylva tuli joka minuutti
yhä väsyneemmäksi. Hän kuuli hänen sydämensä lyövän kuumeentapaisesti.
Siten lyö ainoastaan se sydän, joka valmistautuu ikuiseen lepoon.

Sylva oli pitänyt silmänsä kiinni, mutta nyt avasi hän ne uudestaan ja
surullisesti katsoi hän isäänsä.

- Isä, viimeinen rukous, kuiskasi hän.

- Kaikki kaikki, lapseni, tahdon tehdä sinun tähtesi. Oi Jumala,
minähän olen tullut sinun murhaajaksesi!

Kerran tapoin minä rajussa innossani äitisi ja sinut, sinut olen minä
tänään murhannut varomattomuudellani! Voitko antaa minulle anteeksi,
tyttäreni?

- Kyllä, isä, minä annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni. Eihän
minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sinullahan on anteeksi
antamista. Anna minulle lapsi vielä kerran, isä... pian, pian! Minä
tahdon vielä kerran painaa sitä rintaani vastaan... Lapsi, isä, heti...
ennenkuin on liian myöhäistä.

Demeter horjui pikku vuoteen luo, otti lapsen ja laski sen tyttärensä
syliin.

- Oi minun rakas lapseni! kuului Sylvan huulilta. — Voi, että minun nyt
täytyy lähteä pois luotasi. Kuka sinua nyt suojelee, kun ei minua enää
ole? Kuka sinua kasvattaa ja opettaa sinulle hyvää? Kuka suojelee ja
hoitaa sinua, kun ei äitiäsi enää ole olemassa.

- Minä kasvatan hänet, Sylva, huudahti Demeter. — Niin totta kuin on
Jumala taivaassa, pidän minä huolta sinun lapsestasi. Siitä tulee
minulle kallein olento maan päällä, minä olen kaikki sinun pojallesi,
äitinä ja isänä, rikkaaksi ja mahtavaksi teen minä hänet, sen vannon
sinulle.

- Ota sitte pikku Fortunat, minä annan sen sinulle lapseni, isä, minä
tiedän, että hän on sinun luonasi hyvässä tallessa.

- Lapseni, rakas lapseni! huudahti hän. — Hyvästi — äitisi menee pois
luotasi. Minä pidän sinusta kaukana kaiken pahan, ruman, huonon ja
vaarallisen ja minä olen luonasi siksi kuin Jumala kerran tuo sinut
minun luokseni kotiin.

Hänen äänensä tukehtui kyyneliin, kädet vaipuivat sivulle.

Demeter otti lapsen, painoi sen rintaansa vasten, suuteli ja laski sen
sitte takasin tyynylle.




YHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Sypressien alla.


Sylvan elämä pakeni pois kuten puro, joka juoksee metsäorvokkien läpi,
mutta sitte, äkkiä katoaa maahan, eikä enää koskaan tule näkyviin
toisessa paikassa. Yhä kiivaammaksi kävi hänen hengityksensä, kuume
kohosi, sydän parka löi yhä nopeammin.

Epätietoisena istui Demeter Banjaluki sängyn vieressä ja näki lapsensa
kuolevan. Oi, hän ei voinut tehdä mitään ryöstääkseen kuolemalta
uhrin, tuo muutoin niin voimakas mies, joka ei tavallisesti päästänyt
käsistään mitään, joka oli hänelle arvokasta.

Mutta kuolema oli vielä mahtavampi sankari kuin hän. Sitä ei
hän koskaan voittanut. Sen kalpean kummituksen edessä täytyi
jättiläisvoimaisen Banjalukinkin alistua.

- Isä, isä! kuiskasi Sylva käheällä äänellä. — Suojele minun lastani!

Sitte vavahti hän äkkiä. Hänen silmiensä yli levisi ikäänkuin verho.
Tämä ihana tähti himmeni; hiljaa, jäykkänä makasi siinä nyt kaunis
nuori nainen, puoliksi vielä lapsi ja jo elämälle kypsynyt viettelyksen
uhri.

Kun Demeter huomasi, että Sylva oli vetänyt viimeisen henkäyksensä,
heittäytyi hän rajattoman surun vallassa hänen ylitsensä. Hän suuteli
silmiä, poskia ja suuta, hän kasteli hänet kyynelillään. Mutta oi,
kuollutta ei voinut enää eloon herättää. Autuaallinen rauha oli
levinnyt kauniille piirteille ja siinä maatessaan kuoleman saaliina,
ijankaikkisuudelle vihittynä, näytti Sylva raukka puhtaalta neitseeltä.

- Onneton lapsiraukkani! huudahti Demeter, mutta kyyneleet tukahuttivat
hänen äänensä.

Tuskin olit ehtinyt katsahtaa maailmaan, ennenkuin suljit silmäsi; sinä
et tahtonut nähdä sen hirmuisuutta. Mutta minä kostan puolestasi. Sillä
vaikka sinulta on ryöstetty kaikki, kunnia, kauneus, nuoruus ja elämä,
niin eivät he kuitenkaan voi ryöstää sinulta isäsi rakkautta. Sinut on
murhattu — murhattu!

Ja ihmiset tahtovat teloittaa minut, kun minä metsässä väijyn rikasta
koronkiskuria ja jos ei hän hyvällä jätä minulle rahapussiaan, tapan
hänet. Jos santarmit saavat minut kiinni, niin tuomitaan minut
kuolemaan ja hirsipuussa saan minä riippua.

Mutta mitä ylhäiset tekevät, jotka nautinnon himossa viettelevät
herkkäuskoisia tyttöjä, raastavat ne synnin lokaan ja vihdoin syöksevät
hautaan kun heidän nautintonsa on täysi, sellaista ei kosteta. Ei,
ylhäiset murhaajat saavat kulkea rankaisemattomina ja uskaltavatpa
vielä julkeasti kehuakin rikoksellaan, ja se ei tapahdu yksistään
Serbiassa, vaan kaikkialla. Ja sellaista sanovat ihmiset oikeudeksi. Ja
tämä lapsi, joka on syntynyt saamatta kantaa isänsä nimeä, tämä lapsi,
joka, jollei minua olisi ollut, olisi saanut onnettomana maata kylmillä
kivillä ulkona kadulla, josta ehkä olisi tullut varas, pahantekijä,
missä on se asianajaja, joka olisi ottanut puolustaakseen tätä pikku
raukkaa?

Jos hän vastaisuudessa tulisi tuntemaan oikean isänsä ja tunkisi
veitsensä tämän rintaan sanoen: "Kas tästä saat kiitokseksi siitä,
että olet tehnyt minut siksi mikä olen!" niin olisivat sadat kädet
valmiit laahaamaan kurjan raukan vankeuteen ja sieltä hirsipuuhun.
Mutta velvollisuutensa unohtanut isä, joka tallaa kaikista pyhimmän
käskyn jalkainsa alle, eikä ollenkaan välitä lapsestaan, hän joka pitää
kemuja täysien pöytien ääressä samalla kun hänen onneton lapsensa
näkee nälkää ja vilua, hänelle ei tehdä mitään. Sillä hän on hieno ja
rangaistuksesta vapaa.

Mutta vielä löytyy toki yksi tuomari Serbiassa. Hän on hirmuinen
tuomari, sillä hänen tuomionsa ovat veriset, ja voi sitä, jolle hän
langettaa sellaisen tuomion, hän ei voi välttää kuulemaa. Tämä tuomari
on Demeter Banjaluki; hän osaa noudattaa oikeutta.

Usein olen ollut tuomarina vieraissa asioissa, ollut leskien ja
isättömäin kostaja, joiden oikeuksia on petetty, mutta tänään tahdon
olla tuomari asiassa, joka koskee minua itseäni. — Ole rauhassa
lapseni! Sinulle tapahtuu oikeus, vaikka se tuleekin myöhään. Ole
kirottu, sinä julkea naisten ajaja! Kolminkerroin kiroan sinut sen
jälkeen kun tämä kalpea tyttö on sinun tähtesi vaipunut kuoleman
kuiluun. Jokaisesta suudelmasta, jonka olet ryöstänyt viattomilta
huulilta, jokaisesta teeskennellystä syleilystä toimitan minä sinulle
uusia tuskia. Mutta en yksin sinulle, vaan myöskin niille, joiden
kätyri sinä olet, niille, jotka ovat antaneet sinulle niin huonoja
neuvoja, heidänkin päällensä olkoon kiroukseni ja heilukoon uhkaava
perikato. Hävitköön koko se perhe, johon sinä riemuiten aiot päästä
jäseneksi! Tätä minun kiroustani et sinäkään voi välttää. Minä tunsin
erään miehen, joka jo usein on tarjonnut minulle ystävyyttään, vaikka
olen sen tähän asti hyljännyt syystä, että eräs Obrenovitsch on tehnyt
minulle hyvää.

Mutta nyt! — Sinä kuollut lapsiraukkani, sinä päästit minut
velvollisuudestani. Hävitköön koko Obrenovitschin perhe! Sen sijaan
nouset sinä, Pietari Karageorgevitsch, valtaistuimelle. Sillä minä,
mustain vuorten kuningas, panen kruunun sinun päähäsi. —

Kova mielenliikutus oli vallannut mustapartaisen miehen ja sen vallassa
tuli hän ilmaisseeksi salaisimman salaisuutensa aivan kuten kuuma lähde
ruiskuttaa vettänsä pilviä kohti.

- Pietari Karageorgevitsch, minä olen sinun! jatkoi Demeter. — Ja sinä
osaat panna arvoa minun voimalleni. Minä toimitan sinulle uljasta väkeä
ja lähetän ne saarnaamaan sinun hyvyyttäsi samalla kun he halventavat
Aleksanteria. Sillä tavoin synnytän minä rovion, jolla nykyinen
kuningashuone poltetaan tuhaksi ja sen tuhkan sirotan minä kaikille
ilmansuunnille.

Nuku rauhassa, rakas lapsiraukkani, jatkoi Demeter, meni vielä
kerran sängyn luo ja kumartui Sylvan yli! Sinä saat kuolinuhrin,
jommoista ei vielä kukaan ihminen ole saanut. Kokonainen hallitusvalta
syöksyy kokoon sinun ruumiisi päälle, sinun haudallasi menee
kokonainen ruhtinashuone sirpaleiksi sinä päivänä, jolloin ei ole
enää Aleksanteria eikä Dragaa, eikä Nicodem Lunjevicaa, joka nyt jo
suunnittelee tulevansa Serbian kuninkaaksi.

Sinä päivänä, jolloin se kurja kaatuu kuoliaana maahan, olet sinä
kostettu, lapseni. Silloin saat sinä nukkua rauhassa haudassasi.

Demeter kumartui alas ja suuteli vielä kerran kuolleen kylmää otsaa.
Mutta sitte tuli hän äkkiä miettiväiseksi. Antaisiko hän vieraan
käden kosketella ruumista, kuka pitäisi huolta hautauksesta! Ei, itse
saattaisi hän hänet viimeiseen leposijaansa. Hän tiesi, missä se on.
Siellä saisi nukkua rauhassa. Sitä paikkaa oli hän rakastanut, siellä
oli hän tuntenut olevansa kotona.

Hän ei enää miettinyt. Hän nosti lapsen pienestä korista ja kietoi
vaipan sen ympärille. Sitte kääri hän kuolleen siihen valkoiseen
peittoon, joka oli ollut Sylvan peitteenä. Ja sitte kantoi hän pois
heidät molemmat. Hän hiipi kuten varas alas portaita, hän pidätti
henkeä kulkiessaan portinvartijan huoneen ohi, tuli vihdoin ulos
kadulle ja juoksi sitte niin pian kuin voi alas Tonavan rannalle.
Kun hän oli tullut eräälle avonaiselle paikalle, päästi hän kimeän
vihellyksen. Heti pilkisti Azan pää ruohikosta.

- Sinäkö se olet, kapteeni? kysyi nuori ryöväri.

— Minä olen kauan saanut odottaa sinua.

- Onko vene kunnossa? kysyi Demeter kiinnittämättä huomiota Azan
hienoon moitteeseen.

- Se on kunnossa. Se on täällä rantaan kiinnitettynä. Demeter Banjaluki
juoksi heti alas venheeseen ja niin pian kuin Aza oli tullut myös
sinne, käski hän lykätä venheen ulos.

Aza teki kuten oli käsketty ja pian liukui pikku vene ulos keskelle
virtaa. Tässä rupesi Aza lepäämään ja sanoi katsoen kysyvästi
Demeteriin.

- Minne menemme ja mitä on sinulla tuossa käärössä?

- Ei varastettua tavaraa ainakaan! vastasi Demeter, vaivoin, pidättäen
kyyneleitään. — Siinä on jotakin, jonka olen rehellisesti ansainnut.
Vie minut Kuolleitten saarelle!

- Kuolleitten saarelle? kysyi Aza hämmästyneenä.

— Siellä et ole ollut sitte tuon kauhun yön, jolloin Sylva katosi.
Minäkin olen sen jälkeen karttanut saarta ja äitinikin on muuttanut
sieltä pois. Siellä ei löydy enää ketään, joka tekee paikan meille
rakkaaksi.

- No, siitä syystä viemme sinne jonkun, joka sen tekee taas meille
rakkaaksi. Kuolleitten saarelle saat sinä soutaa, sanon minä, ja sitte
— ei enää mitään kysymyksiä.

Aza tiesi, ettei maksanut vaivaa enää kysellä, kun kapteeni puhui sillä
äänellä. Hän antoi siis airojen taas halkoa vettä ja pikku vene liukui
nuolen nopeudella peilikirkkaalla pinnalla. Kauan ei viipynyt ennenkuin
he olivat saapuneet pikku saarelle, joka verrattain vähä aikaa sitte
oli täydellisen sielunrauhan tyyssijana.

Demeter hyppäsi maihin ja Aza seurasi häntä.

- Sinä unohdat toisen käärön, kapteeni! sanoi jälkimäinen. — Sen pikku
nyytin jätit venheeseen.

- Tahallani, vastasi Demeter, painaen hellästi suurempaa esinettä
rintaansa vasten. — Kiiruhda ja seuraa minua!

Aurinko oli juuri mailleen menemässä. Se valoi ruusuhohteen Tonavan
pinnalle ja näytti suutelevan joka puun lehteä lausuakseen sille hyvää
yötä.

Aza seurasi Demeteriä pudistaen päätänsä. Hänen oli mahdoton käsittää
kapteeninsa tarkoitusta ja kaikista vähimmän sitä seikkaa, että Demeter
tänään niin äkkiä läksi taas saarelle, jota hän oli välttänyt aina
Sylvan katoamisesta asti.

- Tuossa! huudahti Demeter ojentaen kätensä.

Hän oli kulkenut eteenpäin pitkin rantaa. Rannalla veden rajassa kasvoi
kolme sypressiä, joiden alimmat oksat riippuivat vedessä. Tämä paikka
oli hiljainen, synkkä ja yksinäinen.

- Mitä nyt, kapteeni? kysyi Aza, kun näki, että Demeter hiljaa ja
varovasti laski kuormansa maahan.

- Mene siihen huoneeseen, jossa äiti Cyrilla kerran asui ja tuo tänne
lapio. Hän on varmaan jättänyt tänne työkalujaan, joten sinä sen kai
sieltä löydät.

- Tahdotko, että kaivan kuopan tai, kuten me sanomme ryövärien
kielellä, koetamme saada myyrän kiinni? Saaliisi lienee hyvin arvokas,
koska sinun täytyy kaivaa se maahan?

- Kyllä, poikani, vastasi Demeter kumealla äänellä, — se on niin
arvokas, että minun täytyy piiloittaa se ihmisten ahnailta käsiltä
syvälle maahan.

Aza meni ja tuli takasin tuoden lapion.

- Tee hauta, käski häntä Demeter Banjaluki, — kuusi jalkaa pitkä, kolme
jalkaa leveä ja kuusi jalkaa syvä.

- Mutta kapteeni, sehän on aivan kuin hautaisimme ihmistä.

- Juuri niin se onkin — mutta kiiruhda nyt — tähdet alkavat jo
näyttäytyä taivaalla.

Aza työnsi lapion maahan. Hän ei tiennyt, miksi kylmät väristykset
kävivät läpi hänen ruumiinsa, tai miksi hänen yhä täytyi ajatella, että
tämä oli samallaista kuin jos hän kaivaisi hautaa ruumiille.

Demeter Banjaluki oli istuutunut sen valkoisen käärön viereen, jonka
oli tuonut venheestä. Hän nojasi päänsä käsien varaan ja katsoi
miettiväisenä maahan.

- Nyt on valmis, kapteeni, huudahti vihdoin Aza.

— Laskenko minä käärön kuoppaan?

- Ei, odota — siitä pidän minä huolen. Onko sinulla nuoraa? Niin,
tuossahan riippuu nuoraa vyössäsi — anna se tänne.

- Mutta ennenkuin laskemme tämän ihanan aarteen maan helmaan, jatkoi
hän, sittekun Aza oli antanut hänelle nuoran, — niin tahdon vielä
kerran katsella sitä.

Aza, minä aion tässä jättää maan omaksi parhaimman, mitä elämässäni
olen omistanut, minä annan sille sen, mikä on minulle kalliimpi kuin
kaikki maailman aarteet. Sinäkin itket, poika raukkani, itket kuumia
kyyneleitä, kun saat nähdä mitä tämä turve peittää ikuisesti. Katso
siis, kenelle olet haudan kaivanut.

Samassa vetäisi Demeter pois valkoisen peitteen.

Aza tuijotti hämillään ja kauhistuneena liikkumatonta, suloista
olentoa, joka makasi hänen edessään kukkien keskellä nurmella. Sitte
huusi hän rajun tuskan vallassa:

- Sylva — Sylva! Kapteeni, kuka on tämän tehnyt?

- Hän on kuollut luonnollisen kuoleman, sanoi Banjaluki kumealla
äänellä — synnytettyään lapsen. Mutta lapsen isä on oikea murhaaja,
sillä Sylvan sydän särkyi tuskasta hänen tähtensä. Minä olen vannonut,
Aza, kostavani murhaajalle lapseni puolesta ja toivon, että saan
luottaa sinun apuusi siinä asiassa.

Nuori ryöväri tarttui kiihkeästi vanhemman ojennettuun käteen.

- Kapteeni, minä uhraan koko elämäni, huudahti hän, — hävittääkseni
sen tunnottoman roiston, joka on vietellyt Sylvan. Sano minulle hänen
nimensä ja saat olla varma, että huomenna isken minä veitseni hänen
kylkeensä.

- En tänään enkä huomennakaan sano minä hänen nimeänsä, sen saat sinä
tietää myöhemmin. Mutta sinä et saa tehdä mitään, joka voi turmella
oman kostoni. Sinä tyhmeliini, luuletko sinä, että sellainen ihminen
on rangaistu sillä, että veitsi työnnetään hänen ruumiiseensa! —
Silloinhan hän on kuollut ja kuolema on sama kuin lepo ja rauha
hänelle. Mutta sitä se kurja ei saa. Minä ajan häntä edessäni läpi
elämäni koston ruoskalla ja jokainen ruoskan isku menee syvälle hänen
lihaansa.

Aza polvistui ja otti äänettömät hyvästit rakkaaltansa. Sillä hän oli
rakastanut Sylvaa koko kahdenkymmenen vuotensa rakkaudella. Hän oli
jumaioinnut Sylvaa ja lahjoittanut hänelle kauneimman ruusun elämänsä
puutarhasta.

- Sylva — Sylva raukka huokasi hän — niin nuori ja sinun täytyi jo
kuolla! Niin kaunis ja kuitenkin täytyi sinun kadota siihen yöhön, jota
ei päivä enään seuraa! — Oi Sylva — tässä sinun ruumiisi ääressä tunnen
minä, että elämä on minulle sietämätön.

- Nouse ylös, on aika käydä toimeen! sanoi Demeter Banjaluki, kevyesti
koskettaen Azan olkapäätä. Sitte nosti hän ylös kuolleen lapsensa,
kääri taas huolellisesti valkoiseen peittoon, sitoi nuoran hengettömän
ruumiin ympäri ja antoi sen hitaasti vajota syvyyteen.

- Minä en voi rukoilla sinun haudallasi, sanoi mustain vuorten ryöväri
murtuneella äänellä, — sillä olen kauan sitte unohtanut rukoukseni.
Eikä Jumalakaan kuulisi rukoustani, sillä minä olen hyljätty. Mutta
parempi kuin rukous on kostonvala sen varalle, joka on ryöstänyt
elämäsi.

Siis kuulkaa minua, te ikuiset tähdet, sinä, puhdas kuu, kuule minun
valani! Minä en suo itselleni lepoa enkä rauhaa, ennenkuin olen
maksanut sille roistolle, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, Sylva!
Häntä, hänen sisartaan ja Serbian kuningasta vastaan vannon minä
käyväni sotaa niin kauan kun veripisara juoksee heidän suonissaan!

- Nyt tiedät sinä, Aza, kuka hänet on tappanut — se on kuningattaren
veli, Nicodem Lunjevica. Haa, minä en aikonut sanoa sinulle sitä
vihattua nimeä, mutta kiehuva vihani toi sen minun huulilleni. Pane
mieleesi nimi, Aza, elä anna ajan myrskytuulten puhaltaa sitä pois
mielestäsi! Minä voisin kuolla, luoti voisi sattua minuun taistelussa,
santarmit voisivat väijyä minua ja vetää mestauslavalle, silloin Aza,
silloin täytyy sinun tulla minun vihani ja kostoni perijäksi! Elä
unohda, että vaikka olisit kuinka paljon tehnyt syntiä, poikani, niin
kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet pahat työt, joita sinä olet minun
palveluksessani tehnyt, kaikki antaa Jumala sinulle anteeksi sen koston
tähden, jonka sinä toimitat meidän rakastettumme pyövelille!

- Minä tulen sinun perijäksesi, Demeter Banjaluki, huudahti Aza — sinun
kostosi ei mene hautaan sinun itsesi kanssa.

- Hyvä, haudatkaamme siis rakas kuolleemme! Tähdet ovat pysähtyneet
radoillansa taivaalla, maailman kauneus on mennyt ja viattomuus on
paennut maan päältä! Kaikkialla on yö, syvä yö! Luokaamme multa takasin
hänen ruumiinsa päälle, jotta se tulisi maaksi, kuten se maasta
tullutkin on. Mutta tässä tomumajassa, lausui Demeter vuodattaen kuumia
kyyneleitä — asui sielu niin kaunis ja puhdas, Aza, ettet sinä koskaan
löydä sen vertaa! Se oli kukan sielu, täytetty suloisimmalla tuoksulla,
tähti sielu, jolla oli vieno loisto — se oli liian suuri, liian jalo,
ja puhdas asuakseen ihmisrinnassa!

Sitte kumartui Demeter alas ja suurten kyynelten valuessa pitkin poskia
kokosi hän molemmin käsin multaa ja antoi sen hiljaa liukua sormien
välistä ruumiin päälle. Aza seurasi esimerkkiä. Siinä hautauksessa
ei ollut loistoa ja komeutta eikä kuitenkaan tähdet olleet koskaan
ihanimmin loistaneet Serbian yli ja miljoonittain oli niitä nytkin
Sylvan yksinkertaisissa hautajaisissa kuollutta suremassa.

Vihdoin oli hauta ummessa ja kuollut kadonnut. Demeter ja Aza
laittoivat kummun haudalle ja alkoivat kaunistaa sitä kukilla, joita
tuhansittain kasvoi saarella.

- Haudattu, lausui Demeter ontolla äänellä, — Sylva minun
sanomattomasti rakastettu lapseni, on haudattu.

Ja nyt, äidin haudalta lapsen kehdolle! jatkoi syvästi liikutettu mies.
— Takasin venheeseen, Aza! Sinä et vielä tiedä, että meillä on tuossa
Sylvan lapsi. Viekäämme se äiti Cyrillan luo, hän saa kasvattaa lapsen,
kuten hän ennen kasvatti Sylvan. Parempaa kasvatusäitiä ei lapsi
koskaan voi saada.

Vielä kerran kumartui Demeter syvälle rakkaan tyttärensä hautakummulle,
vielä kerran kostutti hän kukkia kyynelillään. Mutta sitte tunki hän
väkisin kyyneleet takasin ja ojensi itsensä huudahtaen:

- Pois arka tuska! Tästä hetkestä kuulun minä vaan sinulle, sinä synkkä
kosto!

Muutamia minuutteja myöhemmin olivat molemmat miehet taas venheessä.

Demeter otti lapsen ja antoi sen maata käsivarsillaan, Aza souti ja
yhä kauemmas poistui vene Kuolleitten saarelta, pienestä yksinäisestä
paratiisista keskellä Tonavaa.

Mutta molemmat miehet katsoivat saarta kohti niin kauan kun voivat
nähdä vanhoja sypressejä — nukkuihan niiden varjossa kallein olento,
minkä he omistivat maan päällä.




KAHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Vanha noita.


Genia oli viime aikoina löytänyt pakopaikan Kruschedolin luostarissa.
Mutta sinne ei hän voinut ijäkseen jäädä. Sitäpaitse veti sydän häntä
takasin Belgradiin, jossa hän saattoi tavata Stefan Naumovitschia.
Eräänä kauniina päivänä läksi Genia siis rautatienasemalle, jonne oli
neljän tunnin matka. Sieltä piti hänen sitte jatkaa matkaa rautateitse
Belgradiin. Päivä oli ihana ja kun Genia oli Kruschedolissa saanut
kyllikseen levätä, teki kävely ulkona raittiissa ilmassa hänelle
erittäin hyvää. Eikä hän pelännyt mitään. Hänen siten kulkiessaan
eteenpäin metsän läpi, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka huusi
hänelle:

- Halloo — kuuleeko hän, pikku neitsyt, elkää menkö niin nopeaan,
antakaa minun seurata mukana!

Genia katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Kuka se oli, joka huusi
hänelle täällä metsässä? Olikohan täällä ryöväreitä? Pian huomasi
hän kuitenkin takanaan pienen eukon. Tämä ei ollut näöltään juuri
miellyttävä eikä luotettava. Tuntuipa Geniasta siltä, kuin ei hän olisi
koskaan ennen nähnyt resuisempaa ihmistä, kuin se, joka nyt tuli hänen
takanaan. Hän ei ollut mustalainen, vaikka hän kyllä monessa suhteessa
muistutti sellaista. Hän oli vanha, noin vähän yli kuudenkymmenen
vuoden, mutta synnillinen elämä oli tehnyt hänet paljon vanhemman
näköiseksi. Hän oli juoppo, sen näki selvästi pienen paksun eukon
kuparinvärisistä kasvoista. Tukka riippui kasvoilla pitkissä harmaissa
suortuvissa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pullo ja toisessa
keppi. Silmät olivat, kuten kaikilla juopoilla vetiset ja arkailevat.

- Halloo! huusi akka vielä kerran. — Annatteko minun tulla seurassanne?
Ei ole hyvä mennä yksin metsän läpi. Hänen äänensä oli käheä. Vaikkei
Genia ollut ollenkaan seuraa vailla, kaikista vähimmän sellaista
seuraa, pysähtyi hän ja antoi akan tulla luoksensa. Sillä hän luuli,
että akka oli sairas ja heikko ja tarvitsi ehkä, hänen apuansa. Heikko
hän olikin itse asiassa, se vanhus. Häntä vaivasi ilkeä yskä ja tuskin
voi hän hengittää.

- Oi, minä en jaksa enää! valitti hän tultuaan lähelle Geniaa. — Minun
täytyy istuutua tähän puun rungolle lepäämään. Rakas lapsi, te olette
kadehdittava, sillä te olette vielä nuori ja kaunis — niin, sitä on
sanonut moni mies, että minä olin — ah — minun täytyy ottaa vähän
lääkettäni, muuten menehdyn minä! — Ilmaa! — Ilmaa! — Minä tukehdun!

Hän otti pullon taskustaan. Siinä näytti olevan paloviinaa lääkkeen
sijasta, sillä kun hän otti korkin pois, tuli pullosta ilkeä haju, joka
saattoi Genian ottamaan muutamia askelia taapäin. Vanhus joi, kuin
olisi juonut vettä.

- Ah, se tekee hyvää — se on minun ainoa pelastukseni, kun vaiva
tulee päälleni. Kun rintani alkaa vinkua ja röhistä, niin otan vähän
lääkettäni, ja silloin menee se kohta ohi. Ja kun tämä lääke ei enää
auta, niin tulee loppu — silloin on vaan hauta jälellä.

- Ja mikä on tuon lääkkeen nimi? kysyi Genia.

- Mikä sen nimi on, kysyt sinä, puluseni. Jos välttämättömästi tahdot
sen tietää, niin on se paloviinaa. Ehkä sinäkin tahdot ryypyn? Niin,
elä estele! Se maistaa hyvältä, sen saat uskoa ja sitä tahtoo vaan
lisää, kun kerran on saanut maistaa sitä tavaraa.

- Ei, ei, kiitos vaan, huudahti Genia. — Minä en juo paloviinaa.

- Pelkäätkö sitä? Luuletko, että se kuumentaa liiaksi vertasi, niin
että alat liiaksi pitää miesväestä?

Se kohta pitää kyllä paikkansa. Mutta minun lääkkeelläni on sekin etu,
että kun on juonut sitä, niin tuntee itsensä taas nuoreksi. Silloin
on valmis tekemään paljon asioita, joita ei uskoisi harmaahapsisesta
ihmisestä. Sitä tahtoo hypätä, juosta ja tanssia. Mutta odotahan
puluseni, jatkoi inhottava nainen, pannen korkin pullon suulle — vielä
sinäkin kerran turvaudut tähän lääkkeeseen. Siihen tulemme kaikki, kun
nuoruus on kerran mennyt menojaan.

Mummo vaikeni nyt hetkeksi pistäen pullon taskuunsa. Sitte rykäsi hän
ja jatkoi:

- No, minne aiot sinä mennä? Ehkä rautatien asemalle?

- Niin, ja minä luulen, että voimme siellä olla tunnin kuluttua.

- Olet oikeassa, tunnissa sinne kyllä ehtii. Meillä on hyvää aikaa ja
tulemme sinne paljon ennen kuin juna tulee. Matkustatko sinäkin junalla?

- Kyllä, minä menen Belgradiin.

- Belgradiin? Kas vaan! — Sehän on juuri minun tieni. Sinne minäkin
menen. No, sitte voimme olla toisillemme seurana. On hyvä, ettei
matkalla ole yksin. Tahdotko palan leipää ja läskiä? Tästä saat
molempia.

Sillä aikaa oli hän toisesta taskustaan ottanut leipää ja läskiä ja
alkoi, sittekun Genia oli kieltäytynyt ottamasta, hampaattomilla
ikenillään mutustaa leipää ja läskiä.

- Belgrad on kaunis kaupunki, sanoi hän syödessään — suuri kaupunki,
Serbian pääkaupunki. Niin, kyllä minä sen pesän tunnen perin pohjin!
Siellä taitaa nykyään olla kaunis kuningatar.

- En voi sanoa, onko hän kaunis, mutta hänen nimensä on kuningatar
Draga.

- Kuningatar Draga, sanoi eukko ja nauroi. — Vai niin, onko hänen
nimensä kuningatar Draga. Tiedätkö, minusta tuntuu se niin hullulta,
että hänen nimensä on kuningatar Draga. Ja eikös hän ole syntyisin
Lunjevica?

- Kyllä, aivan oikein, hänen liikanimensä on Lunjevica.

- Kutka ovat oikeastaan hänen vanhempansa? kysyi vanha nainen tutkien.

- Minä tunnen hyvin vähän hänen perhettään, mutta se, mitä olen
kuullut, ei ole juuri hyvää.

- Ei juuri hyvää? Hänen vanhempansa olivat kai huonompaa väkeä? Sanokaa
minulle, eikö Dragalla ollut äiti, joka joi paljon?

- Kyllä, luulen kuulleeni jotain sellaista, vastasi Genia. Mutta
siitä ei saa puhua. Se, joka Serbiassa panettelee kuningasta tai
kuningatarta, heitetään heti vankeuteen ja minä neuvoisin teitä,
ettette päästäisi mitään sellaista huuliltanne, jollette tahdo tehdä
vankilan kanssa tuttavuutta.

- Tuttavuutta — minäkö tekisin vankilan kanssa tuttavuutta? Sinä voit
olla aivan huoletta, puluseni, että minä tulen aivan toiseen paikkaan
kuin vankilaan. Voiko konakissa asua mukavasti?

- Kyllä, siihen saatte luottaa, konaki on ihana palatsi.

- Soo, onko siellä myös tarpeeksi paloviinaa? Sillä, näetkös, se on
minun lääkettäni — minulla on niin kirottuja poltteita vatsassa — ne
täytyy heti lopettaa!

Ja taas otti hän pullon ja ryyppäsi siitä pari kulausta.

- Teidän ei pitäisi juoda niin paljon, sanoi Genia — te saatte vielä
halvauksen.

- Halvauksen? Ha, haa, siinä kylässä, jossa minä tähän asti olen
asunut, varoitti kirkkoherra minua aina, ja tiedätkö, kaksi viikkoa
sitte, kun hän seisoi alttarilla, kaatui hän ja kuoli. Hän ei juonut
koskaan muuta kuin vettä ja minä — minä elän yhä! Niin, jos hän
olisi käyttänyt minun lääkettäni, niin olisi hänkin elänyt. Hän oli
tyhmeliini, tietysti. Mutta oikeastaan olen minä hyvin kiitollinen
hänelle, jatkoi mummo hetken perästä, jolla ajalla hän uudestaan haki
pullosta lohdutusta — sillä hänhän oli ensimäinen, joka antoi minulla
tämän sanomalehden. Tästä sain lukea, että — eukko vaikeni äkkiä ja
katsoi epäillen Geniaa. Hän oli nähtävästi ollut ilmoittamaisillaan
jotakin, mutta malttoi mielensä ja keskeytti puheensa, peläten, että
vieras käyttäisi hänen ilmoitustaan omaksi hyväkseen.

Kuningas Aleksanteri taitaa olla hyvin rakastunut kuningattareensa,
vai mitä? alkoi hän uudelleen. — Hän ei taida olla oikein viisas, on
minulle sanottu ja se taitaa olla kuningatar joka ohjaa.

- Niin, kyllä se on melkein sillä tavalla, vastasi Genia. — Mutta hullu
ei kuningas ole, hän on vaan hyvin hermostunut, liiaksi rasittunut.

- Hän on hirmuinen nainen, tuo Draga sanoi mummo nauraen. — Sitä en
olisi koskaan uskonut hänestä. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää mitä
ihmisestä tulee. No, eikös Dragalla ole veli, jonka nimi on Nicodem,
mitä hänestä on tullut?

- Hän on kapteeni ja sanotaan, että hänet kohta nimitetään
vallanperijäksi Aleksanterin jälkeen.

- Vallanperijäksi? Nicodem? Se lurjus, joka aina mieluimmin piehtaroi
loassa. No niin, miksikäs ei hän voisi siksi tulla.

- Tehän puhutte, kuin olisitte hyvä tuttu Lunjevican perheessä? Olette
kai palvellut heillä?

Eukko rupesi kovasti nauramaan, joka sai linnutkin läheisistä puista
lentämään tiehensä.

- Juuri niin! huudahti hän. — Niin todellakin olen minä palvellut
Lunjevican perheessä. Mutta niinhän se aina käy tässä maailmassa, kun
on tullut vanhaksi, niin ajetaan portista ulos. Ha, haa, sepä oli
hauskaa, niin, minä olen palvellut heillä.

- Eiköhän mennä eteenpäin nyt, sanoi Genia. — Jos tahdotte tulla
rautatienasemalle, niin täytyy teidän pysyä mukana. Nouskaa ylös nyt!

Mummo nousi ylös, sieppasi käteensä likasen nyyttinsä, joka hänellä oli
ollut kädessä, ja jatkoi vaellustaan Genian rinnalla.

Genia pysyttelihe muutamain askelten päässä hänestä, sillä se ilkeä
haju, joka tuli eukon suusta, löi melkein huumaavasti vasten hänen
kasvojaan.

- Te olette siis tähän asti asunut unkarilaisessa kylässä? kysyi Genia,
päästäkseen jollain tavoin puheeseen vanhuksen kanssa. Missä se kylä on?

- Aivan Kruschedolin takana, vastasi eukko. — Siihen kuuluu vaan pari
kurjaa tölliä ja sitte on siinä kirkkokin tietysti.

- Ja miten olette tullut siellä toimeen? Millä olette elänyt?

- Milläkö olen elänyt, vastasi vanhus — niin, sitä en tiedä oikeastaan
itsekään. Mutta viinaa minulla on aina ollut niin paljon kuin olen
tahtonut. Ja sehän on pääasia.

- Mutta miksi läksitte kylästä? kysyi Genia. Minä en tahdo olla utelias
enkä tunkeileva, mutta minua ihmetyttää, että teidän ikäisenne ihminen
lähtee niin pitkälle matkalle.

- Niin, näetkös, kultaseni, sanoi inhottava vanhus, nauraen rumasti
— siitä ei puhuta mitään. Jos ei löytyisi eräitä sanomalehtiä, niin
asuisin minä varmaan vielä unkarilaisessa kylässäni, enkä olisi
ajatellutkaan kömpiä pikku pesästäni ulos maailmaan. Mutta minä otan
taas ryypyn, se virkistää. Ottakaa tekin! Olettehan jo kylliksi niellyt
pölyä, ja se täytyy huuhtoa alas.

Vanhus oli uudestaan ottanut pullonsa ja otti siitä "vahvistusryypyn".
Sitte ojensi hän pullon Genialle, joka kuitenkin nopealla liikkeellä
torjui sen pois luotaan.

- Hetken perästä olemme asemalla ja siellä on aina jotain juotavaa.

Sitte kulkivat he edelleen. He olivat jo kauan aikaa sitte tulleet ulos
metsästä ja kulkivat pitkin maantietä, joka kierteli kahden kivirivin
välissä.

- Niin, ne sanomalehdet! alkoi taas akka. — Ha, haa, onpa se hauskaa,
kun on sellaisia olemassa, sillä niistä saa tietää kaikki, silloin
ei mitään voi pitää salassa. Minun mielestäni tuommoinen lehti on
kuin vanha akka, joka juttelee kaikki eikä voi mitään pitää salassa.
Sanokaa, oletteko kuullut puhuttavan, että nykyään hallitsee Serbiassa
kaunis kuningatar, jonka nimi on Draga?

- Kyllä minä olen kuullut siitä puhuttavan, vastasi Genia. — Mutta te
ette ensi kertaa lausu minulle sitä nimeä. — Mitä teillä on sitte sen
kuningattaren kanssa tekemistä?

- Joo, minä luin hänestä sanomalehdissä ja silloin päätin jättää kylän
ja lähteä Belgradiin. Ha, haa, olisinhan hullu, jos jäisin siihen
likaiseen, inhottavaan kylään, kun saan asua palatsissa, olla puettuna
silkkiin ja samettiin ja juoda viinaa ja hienoja liköörejä — oh, se
maistaa joltakin se.

Kun ei Genia mitään vastannut jatkoi eukko juttuaan:

- Niin, kuningatar Dragan luo aion minä matkustaa! Ha, haa, repeävätkö
silmäsi ikäänkuin ihmettelisit, olenko tervetullut vai en? Niin, se on
se sama, näetkös, jos minun tuloni on hänelle mieluinen tai ei, hänen
täytyy sittenkin ottaa minut vastaan. Minä saan nukkua silkkipatjoilla,
minä en enää ole halveksittu kerjäläinen, vaan saan parhaat palat
syödäkseni. Vartija kulkee mukanani kivääri olalla. Ha, haa, minä
näen juuri nuo kankeat miehet konakin edustalla seisovan edessäni ja
jos minua haluttaa annan minä tulla ne huoneeseeni ja silloin niiden
pitää marssia edessäni yks kaks, yks kaks, kiväärit olalle! Ja sitte
annan minä ne juoda niin paljon kuin tahtovat. Niin, — siitäpä tulee
oikea ilo. Ja sitte kun minä kerran paneudun kuolemaan — ha, haa!
Neljä viikkoa sitte olisivat he varmaan puristaneet minut neljän
laudan väliin ja pistäneet jonnekin kuten kuolleen koiran. Mutta nyt
— tuhat tulimmaista! — nyt tulee ruumissaattoni olemaan suuremmoinen!
Vahinko vaan, etten itse voi sitä nähdä — en tiedä, mitä antaisin, jos
saisin sen nähdä. Minut viedään hautaan lasivaunussa, hopea-arkussa,
koko Belgradi puetaan mustiin ja lasilyhdyt palavat keskellä päivää.
Niin, niiden täytyy palaa, minä pidän siitä erityisesti huolta. Minä
näin kerran sellaiset hautajaiset. Se oli silloin kun ruhtinas Mikael
vietiin hautaan. Se oli ihmeellistä! Niin minutkin haudataan, juuri
niin!

Genia katsoi eukkoa sivultapäin. Hänen toverinsa oli varmaan hullu.
Viinapullon liian ahkera käyttäminen oli vaikuttanut hänessä
viinahulluuden ja hän jutteli sellaisia asioita, joista ei Genia
parhaalla tahdollaankaan voinut viisastua.

Etäällä näkyi rakennus, joka oli aivan yksin tasangolla.

- Tuo on varmaan rautatien asema! huudahti Genia. — Rientäkäämme.

Hänestä alkoi tuntua kamalalta olla enää yhdessä eukon kanssa, sillä
tämä alkoi nauraa itsekseen, tanssi pari askelta, seisoi taas hiljaa ja
otti sitte viinapullon esille, hyväili sitä ja ryyppäsi aika siemauksen.

Nyt saattoi nähdä, että eukko oli nauttinut liika paljon. Hän horjui ja
hengitti syvään ja raskaasti.

Kun Genia oli tullut niin lähelle asemaa, että saattoi nähdä sen
jokseenkin hyvin, huomasi hän, että siellä oli hyvin paljon väkeä.

Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Sillä asemalla, joka oli melkein
Unkarin pustalla, ei ollut tavallisesti juuri paljon matkustavaisia.
Mutta tänään seisoi vaunuja ja hienoja ajoneuvoja aseman käytävän
edessäkin ja koreita lakeijoja juoksi sinne tänne.

- No, nyt olemme täällä, sanoi vanhus. — Nyt lähdemme Belgradiin. Mutta
mehän matkustamme yhdessä, kultaseni.

- Tietysti, olemmehan tulleet niin lähelle toisiamme, ettemme noin
ilman muuta voi erota.

- Oh, saatpa uskoa, että minulla on kyllä rahaa pilettini hinnaksi.

- Kuka on antanut teille he rahat? kysyi Genia. Matka on kallis.

- Kukako on antanut rahat, vastasi vanhus, — oh, ne antoivat kaikki.
Kun saivat kuulla puhuttavan minun jutustani, niin kokosivat he
matkarahoja minulle, toinen pani guldenin, toinen pari kreuzeniä.

Genia meni nyt portista asemasillalle ja vanhus seurasi perässä. Nuori
tyttö häpesi seuralaistaan. Hänestä oli kerrassaan tuskallista, että
hänet nähtiin samassa seurassa naisen kanssa, joka ei voinut edes
jaloillaan seistä. Mutta toiselta puolen ei hän voinut noin ilman
mitään sanoa hänelle, ettei hän enää tahtonut olla hänen seurassaan.

Hän salli sen, että vanhus asettui hänen viereensä pilettiluukun eteen
ja pyysi samalla kun hänkin pilettiä Belgradiin.

- Mutta sitte täytyy teidän kiirehtiä, jos tahdotte seurata mukana,
sanoi lipun myyjä Genialle. — Juna seisoo jo oikeilla raiteilla ja
lähtee tänään täsmälleen, sillä siinä on ylhäisiä matkustajia.

Kun Genia kuuli nämä sanat, huusi hän seuralaiselleen, että heidän piti
kiirehtiä ja riensi itse asemasillalle.

Vanhus tuli rykien jälestä.

- Tuo kirottu hengenahdistus, valitti hän, — se tulee aina silloin, kun
minun enin pitäisi hengittää. Hyvänen aika, odottakaahan, minä tulen
heti perästä. — Ah, tuossa on juna. — Mutta peijakas, mitäs tämä on?

Ovi, joka vei asemahuoneesta sillalle, avattiin äkkiä. Sitte
levitettiin leveä käytävämatto, joka ulottui komeasti laitettuun
vaunuun. Myöskin portaat, jotka veivät vaunuun, olivat maton peittämät.
Ja nyt astui upseerin takkiin puettu herra asemasillalle kulettaen
kainalossaan hienosti puettua naista. Genia ei näistä sen enempää
välittänyt, sillä hän ei tahtonut mistään hinnasta jäädä pois junasta,
kun hänen siinä tapauksessa olisi pitänyt viettää yönsä pienellä
yksinäisellä asemalla.

Siitä syystä hyppäsi hän kiireesti erääseen vaunuun ja vasta sitte,
kun oli sisällä ja oli vetänyt oven kiinni perässään, meni hän takasin
ikkunan luo katselemaan sitä omituista näytelmää, joka tapahtui
asemasillalla.

- Draga, kuningatar Draga! huudahti Genia äkkiä. — Oi Jumala, hän itse
ja kuningas Aleksanteri on mukana! Ne olivat siis tätä seuruetta,
joista piletin myyjä puhui.

Nyt selvisi kaikki hänelle. Olihan hän kuullut, että Aleksanteri ja
Draga olivat olleet luostarissa. Ja nyt tapasi hän heidät täällä, Draga
ja Aleksanteri olivat lähdössä samalla junalla kuin hänkin.

Mutta mitäs tämä oli? Vanhus, jonka seurassa hän oli kulkenut asemalle,
seisoi yhä sillalla kuten noiduttu eikä näyttäytynyt haluavan mennä
pois kuninkaan ja kuningattaren tieltä. Eräs virkamies tuli ja pyysi
häntä väistymään. Mutta akka lykkäsi virkamiehen pois luotaan. Samassa
hyökkäsi hän kuningasta ja kuningatarta vastaan ja huusi käheällä
äänellä, joka kuului yli koko asemasillan.

- Draga, Draga, tyttäreni, etkö enää tunnekaan minua?

Kuului huuto. Se oli päässyt kuningattaren huulilta. Genia näki Dragan
kalman kalpeana horjuvan taapäin. Näytti siltä kuin tuo muutoin niin
ylpeä nainen nyt olisi pyörtymäisillään.

Mutta kuningas, arkana kuten ainakin ja eläen alituisessa pelossa, että
häntä vastaan tahdottiin tehdä murhayritys oli juossut syrjään.




KOLMASKAHDEKSATTA LUKU.

Äidin murhaaja.


- Niin, etkö tunne minua, Draga, rakkaani? huusi juopunut vanhus. —
Minähän olen pikku äitisi! Hi, hi, sinä luulit kai minun olevan jo
kuolleen, luulit kai, että madot jo kestailivat ruumiini päällä. Mutta
näetkös, tässä seison ilmielävänä edessäsi. No, syleile nyt minua,
tyttäreni, ja paina minua rintaasi vasten!

- Laittakaa niin, että tuo mieletön nainen tulee pois täältä! käski
Draga. — Pois tieltä! Minä en tunne häntä.

Neljä lakeijaa juoksi esiin ja tahtoivat vetää juopuneen pois paikalta.

Sanotaan, että juopuneet voivat osoittaa tavatonta voimaa niin kauan
kun juopumus kestää. Niin oli tämänkin vanhan naisen laita.

Hän löi nyrkillään erästä lakeijaa rintaan niin, että tämä horjui
taapäin. Toisesta pääsi hän siten erilleen, että pudisti hänet pois,
kuin olisi hän ollut kärpänen. Kolmatta sylki hän vasten silmiä,
jotta tämä kauhistuneena pakeni ja neljäs ei enää uskaltanut tarttua
raivoavaan naiseen.

- Ha, haa, te kullalla koristetut roistot! Kuinka uskallatte nostaa
kättänne kuningattarenne äitiä vastaan? Kunnioitusta minulle, sillä
minä olen kuningattaren äiti! Tässä on se, joka on synnyttänyt hänet
maailmaan! Ahaa, tämä on kai sinun puolisosi, kuningas, luulen ma! Tule
syliini, poikani, minä tahdon siunata sinua, minä olen äitisi!

- Mitä tuo nainen tahtoo? kysyi Aleksanteri hämillään. — Mistä hän
puhuu?

- Tässä meidän edessämme on mielipuoli, vastasi Draga. — Tämä onneton
vaimoparka on vietävä hullujen huoneeseen. Mutta laittakaa vaan niin,
ettei hän enää ole tiellämme, sillä minä en katso häneen, hän on niin
vastenmielinen.

Näin sanoen tahtoi Draga rientää hänen ohitsensa. Mutta samassa syleili
eukko häntä ja puristi niin kovasti rintaansa vasten, ettei kuningatar
voinut tehdä vastarintaa.

- Mitä sanot sinä, kiittämätön olento? sähisi vanhus. — Et tahdo enää
tunnustaa minua äidiksesi, luulen ma? Minä sanon sinulle, kuinka usein
olen istunut myöhään yöhön ja parsinut sinun sukkiasi? Vai kerronko
miehellesi, että sinulla on ollut jo monta ennen häntä. —

- Hiljaa! kuiskasi Draga vanhukselle. — Sinä saat rahaa niin paljon
kuin tahdot! Mutta päästä minut nyt irti! Minun täytyy kieltää sinut!

- Sinun täytyy kieltää minut! Mutta minä en ollenkaan tahdo, että sinä
kiellät minut. Minä tahdon, että sinä kutsut minua äidiksesi! Tässä
kaiken kansan edessä tulee sinun tunnustaa, että minä olen äitisi! Minä
olen vanha äiti Lunjevica, sen tietää koko maailma. Oi, että minun piti
tämä nähdä! Oma tyttäreni ei tahdo tuntea minua! Se kiittämätön olento,
se katunainen! Ah, minä en voi enää pidättää kyyneleitäni, minun täytyy
itkeä! Sillä minä tunnen olevani niin kovin onneton!

Hänen humaluutensa sai nyt toisen muodon. Viha muuttui
sydäntäsärkeväksi hellyydeksi, jota usein näkee juopuneissa. Silloin
itkevät he kaikista, valittavat kohtaloansa ja kerrassaan sulavat
kyyneliin, kunnes vihdoin heikkous voittaa. Mutta heikkouden tilaan oli
tässä vielä pitkältä. Tällä hetkellä oli rouva Lunjevican terveys mitä
parhain. Hän tosin itki, mutta samalla kirosi ja haukkui, niin että
kuningatar kauhistuneena pakeni pois. Hänen oli vihdoinkin onnistunut
kiskoa itsensä irti äidistänsä. Lakeijat olivat taas tulleet ja pitivät
vanhusta kiinni, joten kuningas ja kuningatar pääsivät vaunuun.

Siellä oli asemapäällikkö parhaassa virkapuvussaan odottamassa. Hän
nosti kuningattaren vaunuun ja siinä kuiskasi Draga hänen korvaansa.

- Antakaa heti lähtömerkki! Minun täytyy päästä pois täältä! Ja tuon
mielipuolen panette te kiinni ja jätätte viranomaisten huostaan, jotka
kyllä pitävät huolta siitä, että hänet viedään hullujen huoneeseen.

Kuningas ja kuningatar istuivat vaunuissa, Draga melkein tajuttomana
vaipuneena samettisohvalle.

- Oliko se todellakin mielipuoli, joka sinua puhutteli? kysyi kuningas.
Kuinka voi tuo nainen sellaista ajatella, että hän on sinun äitisi?

- Elä kysy minulta! vastasi Draga kärsimättömästi ankaralla äänellä. —
Enhän minä sille mitään voi, jos joku juopunut saa sen päähänpiston,
että tahtoo näytellä äitini osaa. Minun äitini on kuollut. Minulla on
hänen kuolintodistuksensakin.

- No, sitte ei enää puhuta siitä asiasta, arveli kuningas.

Samassa suljettiin vaunun ovi. Asemapäällikkö vetäytyi syvästi
kumartaen takasin.

- Voi, jos nyt edes Nicodem olisi täällä! kuiskasi Draga itsekseen. —
Mutta hän on äkkiä kadonnut — hän on yksin palannut Belgradiin.

- Niin, sen hän on tehnyt, rakkaani, vastasi kuningas — ja minä voin
ilmoittaa sinulle, ettei Nicodem matkustanut yksin. Sanotaan, että
pieni herttainen rouva on mennyt hänen kanssansa. Kuka tämä rouva on,
sitä en minä saanut tietää. No, voimmehan suoda hänelle vähän iloa! Kun
on kysymys kauniista naisesta, täytyy olla suvaitsevainen.

Asemapäällikkö oli antanut lähtömerkin. Kuului kolme kimakkaa
vihellystä. Silloin juoksi äkkiä vielä eräs henkilö asemasillalle ja
vaihtoi kiihtyneen näköisenä muutamia sanoja asemapäällikön kanssa. Se
oli Stefan Naumovitsch, joka oli ollut vähällä jäädä pienelle asemalle.
Hän, joka oli kuninkaan ajutantti, oli lähettänyt kuninkaallisten
tavaroita Belgradiin. Kun ei hän nyt voinut tietää, että juna ainakin
kymmenen minuuttia aikaisemmin kuin tavallisesti lähtisi asemalta, niin
ei hän ollut pitänyt erityisen kiirettä. Nyt näki hän kuitenkin, että
juna oli vähällä lähteä liikkeelle, kun hän vielä seisoi asemasillalla.
Mutta hän teki nopean päätöksen ja juoksi ensimäiseen vaunuun, mihin
pääsi, kiskaisi oven auki ja pujahti vaunuun.

Mutta juna ei vielä päässyt lähtemään, ennenkuin uusi häiriö tapahtui.
Juopunut ei ollut ennen huomannut, että Draga koetti päästä häntä
pakoon, ennenkuin hän aivan raivostuneena hyökkäsi junan luo ja hyppäsi
portaalle sekä piti molemmin käsin kiinni messinkirivasta, joka pisti
ulos vaunun oven reunasta.

- Draga, tyttäreni! huusi hän. — Avaa Draga, minä se olen äitisi!

Mutta juna oli jo lähtenyt liikkeeseen. Veturi oli päästänyt kolme
kimeää vihellystä. Se puhisi ja sähisi, ja kun veturinkuljettaja antoi
heti lähteä täydellä höyryllä, kuten on tapana, kun on kuninkaallisia
matkustajia, niin riensi juna pois vimmattua vauhtia.

Draga oli kauhistuneena noussut ylös ja meni ikkunan luo. Hänen äitinsä
veristävät, punaiset kasvot irvistivät häntä vastaan.

- Ah, tuossa on taas se hullu! huudahti kuningas. Jumala taivaassa,
mihin menemme! Emmehän voi antaa hänen joutua turmioonkaan.

- Tyttöseni — sydänkäpyseni — puluseni! huusi akka. — Minä tahdon
hyväillä ja suudella sinua, avaa minulle.

Olenhan minä äitisi. Olen kantanut sinua sydämeni alla. Muistatko,
kuinka ensimäisen kerran menin sinun kanssasi kouluun? Silloin siunasin
minä sinua. Siunaukseni onkin tuottanut hedelmiä. Sinä olet löytänyt
kuninkaan, joka on tehnyt sinut puolisoksensa.

Kuningas tahtoi avata oven, mutta Draga esti häntä voimakkaalla
liikkeellä.

- Takasin! huusi hän Aleksanterille. — Mitä meillä on tekemistä naisen
kanssa tuolla ulkona? Hän on mielipuoli ja meille on aivan yhdentekevä,
missä hän kuolee.

Aleksanteri jäykistyi ja katsoi Dragaan kysyvästi. Hän oli tämän
naisen huulilta kuullut paljon, joka näytti hänestä selittämättömältä.
Se, mitä hän nyt kuuli, värisytti häntä, ja ehkä hän nyt ensi kerran
pelästyi elämänkumppaniansa, jonka oli valinnut.

Vanhus horjui edes takasin portaalla. Mutta hän piti itseään kiinni
ihmeteltävällä voimalla. Hän lienee kuitenkin huomannut, että hänen
vastustuskykynsä oli loppumaisillaan, sillä hän huusi kimeällä,
sydäntäsärkevällä äänellä:

- Avaahan toki minulle! Tahdotko todellakin syöstä minut turmioon?
Muserretaanko minut maahan? Leikkaavatko pyörät minut palasiksi?
Avaahan toki! Minä en enää kestä!

Draga seisoi sisäpuolella ja katsoi säälimättä äitiänsä. Siinä julmassa
sielussa ei ollut sääliä. Vaikka hän tiesi, että se todellakin oli
hänen äitinsä, joka seisoi siellä ulkona ja pyysi häntä päästämään
sisälle, niin toivoi hän juuri sitä, että vanhus joutuisi turmioon.
Sehän oli paras keino hänelle päästä kerta kaikkiaan erilleen äidistä.

- Annatko sitte minun kuolla? huusi äiti Lunjevica kimeällä äänellä —
Pitääkö minun joutua turmioon? Draga — Draginja — muista, että sinä
aina olet ollut minun lempilapseni! Avaa nyt — auta minua — armahda
minua! Minä en voi enää pysyä kiinni! Niin, tuolla kaukana näen muurin
— minä muserran pääni siihen! Hm, kuinka kovasti tuuli painaa minun
kupeeseeni! — Draga, avaa, avaa!

Mutta kuninkaallinen nainen seisoi siinä kuin marmoripatsas. Hän ei
lausunut ainoaakaan lohdutuksen sanaa.

- Draga, huudahti Aleksanteri ja tuli vaimonsa luo. — Armahda toki
eukkoa! Vaikka hän onkin hullu, vaikka onkin loukannut sinua sillä,
että sanoo olevansa sinun äitisi, niin on hän kaikissa tapauksissa
ihminen. —

Tämän sanottuaan koetti kuningas työntää Dragan sivulle, avatakseen
vaunun oven. Mutta Draga ojensi käskevästi kätensä ja huusi:

- Takasin Aleksanteri — mitä meillä on tekemistä tämän mielettömän
naisen kanssa?

- Draga, minä en ymmärrä sinua, huudahti Aleksanteri hämmästyneenä.
En totisesti, ensi kertaa yhdessä olomme aikana olet sinä minusta
käsittämätön. Kuka voisi olla niin julma?

- Julma! Etkö sinä sitte huomaa, että minä olen ainoastaan viisas?
sanoi Draga nopeasti.

- Viisas? — Sitäkö sanot viisaudeksi, Draga, kun annetaan ihminen
joutua turmioon, tämä nainen —

- On minun äitini! sähisi Draga yhteenpuristettujen hampaittensa
välistä.

Aleksanteri horjui taapäin. Silmänräpäykseksi peitti hän kasvonsa
käsillään, mutta mutisi sitte ikäänkuin itsekseen:

- Sinun äitisi!

- Niin, minun äitini, jota pidimme kuolleena, vastasi Draga. — Me
luulimme, että hän oli hukkunut Tonavaan.

- Sinun äitisi, toisti kuningas vielä kerran, — tämä maankiertäjä, joka
haisee viinalle jo pitkän matkan päästä, hän, äitisi?

- No niin, olenhan jo sanonut sinulle, että hän on on nainen, joka on
synnyttänyt minut maailmaan. Mutta mitä se tekee? Velvoittaako se minut
johonkin? Olihan sinullakin isä, ja sinä annoit kuitenkin suostumuksesi
siihen, että —

- Vaikene, Jumalan tähden, vaikene! keskeytti hänet kuningas käheällä
äänellä ja hänen jäykkä katseensa kulki joka suunnalle vaunussa,
kuin olisi hän pelännyt, että jossain oli joku kuuntelija kätkössä.
— Elä muistuta minulle sitä asiata! Minun isäni — niin, silloin oli
politiikka kysymyksessä, minun täytyi toimia siten, jos tahdoin olla
Serbian kuninkaana, mutta tämä nainen —

- Voi tulla vaarallisemmaksi meille, kuin mitä kuningas Milan oli,
keskeytti Draga matalalla, mutta hyvin terävällä äänellä. — Sinä
olet hetkellinen, Aleksanteri, siitä syystä täytyy minun avata sinun
silmäsi ja ajatella sinun edestäsi. Tahdotko siis, että tämä juoppo,
tämä rääsyihin kääritty, rappiolle joutunut maankiertäjä tulee
kanssamme Belgradiin? Tahdotko nähdä hänet suurella torilla tai konakin
edustalla? — Ha, haa, silloin asettuu hän sinne ja huutaa kovalla
äänellä:

Minä olen kuningatar Dragan äiti, minä olen kuninkaan anoppi, minä
olen —

- Avatkaa, avatkaa! kuului sähisevä ääni ulkoa.

— Murhaajat, tahdotteko siis, että minun pitää kuolla? Haa, minä tulen
sisään — vaikka minä —

Samassa särettiin ikkunan ruutu ja Draga hypähti taapäin, ettei lasin
sirpaleet löisi häntä vasten kasvoja. Sillä epätoivoissaan oli vanhus
irroittanut toisen kätensä messinkikahvasta ja lyönyt sisään ikkunan
ruudun.

- Suuri Jumala, huudahti kuningas, mitä tästä tulee, jos me nyt tulemme
jollekin asemalle? Silloin nähdään hänet ja moititaan meitä, että me
olemme tahallamme tahtoneet hänen kuolemaansa.

- Vielä on pitkä matka asemalle, vastasi Draga kylmäverisesti. — Minä
ajattelen, että meidän täytyy nyt toimia päättävästi. Mene edemmäs,
Aleksanteri ja anna minun tehdä, kuten tahdon! Istu tuolla nurkassa,
sulje silmäsi, eläkä välitä siitä, mitä tulee tapahtumaan.

- Mitä sinä aiot sitte tehdä? kysyi Aleksanteri huulet valkeina. —
Draga sinä aiot —

- Tehdä samaa, mitä sinä olet tehnyt Milanille. Niin, eikö se ole aivan
samaa, jos minä annan tämän naisen lopettaa päivänsä junan pyörien
alla, tai jos minä annan hänelle myrkkyä, aivan samallaista myrkkyä,
joka vei Milanin hengen?

- Vaikene! käski kuningas. — Miksi manaat sinä aina esille elämäni
hirmuisimman aaveen? Aiotko hankkia uuden painajaisen minun kaulaani?
Tuleeko tämäkin nainen seisomaan uhkaavana edessäni unettomina öinäni?

- Takasin, kuuletko! huusi Draga. — Tämä on viimeinen minuutti! Sen
täytyy tapahtua — muista se!

Kimakka vihellys kuului nyt veturista.

- Se on merkkinä, että asema on aivan lähellä. Minä en tahdo, että
kansa täällä Serbiassa saa halveksien katsoa minuun ja se tulee
halveksimaan minua, jos se oppii tuntemaan tämän naisen. Minä en tahdo,
että tämä nainen vetää minut tomuun, josta olen noussut ylös. Minä en
tahdo, että mitään varjoa lankeaa minun suuruudelleni ja komeudelleni
ja että Eurooppa uudelleen saa syytä pilkata minua ja osoittaa minua
sormellaan alhaisen säätyni tähden. Jos rakastat minua, Aleksanteri,
niin käänny poispäin, eläkä välitä minusta!

Jos rakastat minua!

Se oli se taikasana, jolla hän aina voitti heikkohermoisen,
intohimojensa kahleisiin vangitun kuninkaan.

Aleksanteri horjui taapäin. Ähkyen vaipui hän samettityynylle ja löi
kädet kasvoillensa.

- Tee kuten tahdot, sanoi kuningas huoaten — minä — minä en sinusta
välitä. Mutta tee se pian — pian, jottei sitä kukaan ehdi huomata. Oi,
minä vapisen ajatellessani, että joku voisi todistaa, että me olemme
aikaansaaneet tämän murhan.

Päättävällä liikkeellä avasi Draga nyt vihdoinkin oven.

Ilohuuto kuului ulkoa. Sillä onneton äiti ei voinut muuta kuin uskoa,
että tyttären sydän oli vihdoinkin heltynyt, että hänen pelastuksensa
hetki oli tullut ja että Draga ojentaisi kätensä hänelle vetääkseen
hänet vaunuun.

- Se kuninkaallinen nainen, jolle olet antanut elämän ja jota kerran
olet kantanut sydämesi alla, se nainen ei tunne sääliä. Voimakkaampi
kuin mitkään muut tunteet, jotka muuten asuvat ihmisrinnassa, on
hänessä kunniahimo, polttava, kuluttava kunniahimo, jota hänen on
kiittäminen siitä, että hänen päässänsä on kruunu.

- Tule, tule, kuiskasi Draga. — Tule tänne sisälle!

- Minä tulen, vastasi eukko — mutta minä pelkään putoavani. Tue sinä
minua, tyttäreni! Oi, se olisi hirmuista, jos minä nyt, viime hetkellä
horjahtaisin ja kaatuisin.

- Oh, et, ethän toki — elä pelkää, mamma, minä pidän kyllä sinusta
kiinni, sanoi tuo viekas, teeskentelevä nainen. — Mutta minä en voi
kumartua niin alas. Ojenna minulle kätesi, niin tartun siihen samassa
kun sinä hellität kätesi ovenrivasta.

- Teetkö sen todellakin? kysyi vanhus. — Oh, minä vapisen niin
hirmuisesti! Kas niin, tartu kovasti käteeni, pidä kovemmin — kiitos
vaan! Nyt, nyt päästän toisen irti. — Jos ei juna vaan menisi niin
kovaa vauhtia, minä menetän vähällä järkeni. Mutta tiedänhän minä, että
pidät minusta kiinni, Draga — teethän sen?

- Niin, minä pidän sinusta kiinni, mamma. Kiiruhda vaan, elä enää
epäile!

- No sitte Jumalan nimeen. — Ah, sinä kirottu, sinähän päästät minut
irti —

Myrskytuuli, joka syntyi pauhaavan junan kovasta vauhdista, toi nämä
sanat Dragan korvaan.

Samassa kun eukko irroitti kätensä kaidepuusta, vetäsi Dragakin kätensä
pois, jolla oli pitänyt kiinni äidin toisesta ranteesta. Vanha nainen
kaatui takaperin portaalta alas ja samassa joutui hänen jalkansa
erääseen pyörään, tämä veti hänet junan alle ja kohisten ja puhkuen
kulki pitkä juna onnettoman naisen yli. Mutta Draga veti oven kiinni ja
vaipui sitte väsyneenä samettityynylle.

- Nyt se on tehty, huokasi hän, mutta se ei ollut säälin huokaus, joka
tunkeutui hänen rinnastaan, vaan pikemmin helpotuksen huokaus, kuin
olisi hän nyt, suorittanut suuren työn. — Niin, Aleksanteri, nyt olemme
aivan samallaiset. Hän istuutui heikkohermoisen kuninkaan viereen,
kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään.

Niin, nyt olemme toistemme arvoiset, sinä olet murhannut isäsi ja minä
äitini.

- Ah, ähkyi kuningas — minua vilustaa, lämmitä minua, Draga!

- Kyllä, kyllä, huudahti hän — minä suutelen sinua, minä teen kaikki,
mitä tahdot, mutta sitte vasta, kun olemme päässeet aseman ohi. —
Kuuletko, nyt viheltää veturi! Olipa todellakin paras aika toimia niin
päättävästi.

- Onko hän kuollut? kysyi Aleksanteri.

- Kuollut — tietysti on hän kuollut, sillä juna on mennyt hänen
ylitsensä, sen on täytynyt mennä yli, ja sinä tiedät, että pikajunan
teräspyörät ovat parempia teloittajia kuin ne, jotka olet palkannut
telottajain toimiin Belgradissa. Se olisi muuten oivallinen tapa
tappaa pahantekijöitä, kun ne pantaisiin sidottuina raiteille ja
annettaisiin pikajunan kulkea yli. Silloin ei tarvittaisi ketään
toimittamaan tuota veristä työtä ja sitte olisi se ihan varma kuolema.
Näetkös Aleksanteri, kuinka suosiollinen kohtalo on meille. Eikö
ollut erinomaista, että mummo ei tavannut meitä Belgradissa, vaan
Kruschedolissa? Ei kukaan saa nyt tietää, mitä juopuneesta naisesta on
tullut. Kruschedolista läksi hän elävänä ja kun hän hyppäsi portaalle
— mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että hän on aivan itsestään
syössyt sieltä alas, että tuuli on hänet riuhtaissut alas ja heittänyt
pyöräin alle. Kukahan uskaltaisi siitä epäilläkään kuningatarta?

- Ei kukaan, ei kukaan! vastasi kuningas huoaten. — Mutta minua
vilustaa niin hirmuisesti, ja nyt tulee vielä uusi aave seisomaan
silmieni edessä niin kauan kun elän! Unettomina öinäni näen minä
edessäni sekä Milanin, että tuon akan. — Ah, Draga, lämmitä minua!

Draga puristi hänen päänsä rintaansa vasten ja piti häntä kiinni
molemmin käsin.

Juna hiljensi kulkuaan ja asema tuli näkyviin. — Mutta ruumis oli
jäänyt radalle.




NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Tärkeä ruumis.


Ruumis? Oliko sitte tuo inhottava akka, joka täydellä syyllä nimitti
itseään Dragan äidiksi, todella kuollut? Oliko kuningatar saavuttanut
tarkoituksensa? Eikö vanhus voinut enää todistaa häntä vastaan, nousta
hänen syyttäjäkseen ja huutaa:

- Minä olen Dragan äiti, minä olen synnyttänyt Serbian kuningattaren. —
Hän on tahtonut tappaa minut.

Ja oliko rikos tehty ilman todistajia? Oliko, paitse Jumalan silmää,
joka näkee kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu, joka tunkeutuu
salaisimpaankin soppeen, oliko mikään ihmissilmä nähnyt murhatyötä?

Genia oli nähnyt kaikki ja vielä eräs toinenkin — Stefan Naumovitsch!
Sillä nämä kaksi oli kohtalo tuonut yhteen hyvin ihmeellisellä tavalla.

Lukijamme muistavat kyllä, että me jo kuvasimme, kuinka Stefan
Naumovitsch viime minuutissa, kun juna läksi liikkeelle, hyökkäsi
junasillalle, kiskasi erään vaunun oven auki ja katosi sisälle. Se ei
ollut se vaunu, joka oli aiottu kuninkaan ajutantille, se oli aivan
yksinkertaisesti kolmannen luokan vaunu. Mutta siihen oli jo ennen
Genia mennyt sisälle.

Stefan ei ensin huomannut tyttöä. Se sysäys, jonka hän sai hypätessään
vaunuun juuri silloin kun juna läksi liikkeelle, oli niin kova että hän
puoliksi tiedottomana vaipui sohvalle. Hän sulki silmänsä, sillä hän
ajatteli, mikä hirvittävä vaara häntä oli uhannut ja kuinka lähellä
kuolemaa hän oli ollut.

Silloin tunsi hän äkkiä, kuinka kaksi pehmoista kättä tarttui hänen
käsiinsä. Sitte kumartui joku vartalo hänen ylitsensä ja seuraavassa
silmänräpäyksessä painettiin kaksi huulta hänen huulillensa. Hänestä
tuntui, kuin näkisi hän unta. Niin, se ei voinut olla muuta kuin unta,
siitä oli Stefan varma. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän rakkaan äänen
kuiskaavan hänelle:

- Stefan, minä se olen — sinun Geniasi syleilee sinua; — Jumalalle
olkoon kiitos, että löysin sinut!

Ei, ei, se ei voinut olla muuta kuin unta, sitä ei hän epäillytkään.
Hän piti yhä silmiänsä kiinni. Mutta vaistomaisesti kietoi hän
käsivartensa tytön ympäri ja painoi häntä rintaansa vasten. — Hän
arveli, että se oli unta — ihanaa unta.

- Stefan, oma Stefanini! kuiskasi Genia niin hiljaa, kuin olisi hän
todellakin ollut henki. — Katso minua, anna minun nähdä rakkaat
silmäsi! Se olen todellakin minä, sinun Geniasi! Oi Stefan, mikä ilo,
mikä autuus saada olla yhdessä sinun kanssasi! Vihdoinkin olemme
yhdistetyt, nyt ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa.

- Genia!

Hän hyppäsi ylös sohvalta, piti hänen käsiään omissaan ja katsoi
syvälle hänen silmiinsä, ja ilo, jota ei sanoin voida kertoa, ilo,
jota vaan se tuntee, jonka on, kuten Stefanin, tehnyt onnelliseksi
todellinen rakkaus, täytti hänen rintansa.

- Genia, huudahti hän ja kietoi kätensä hänen ympärilleen sekä veti
hänen pienen päänsä rintaansa vasten, — se olet sinä — anna minun
suudella sinua, anna minun hyväillä sinua! — Oi, nyt olen saanut sinut
takasin! Sinä et ole kuollut, sinä et ole ainiaaksi minulta riistetty,
me olemme taas yhdistetyt. Oi Genia, sanat ovat niin köyhiä, ne eivät
kykene ilmaisemaan sitä, mitä me nyt tunnemme! Mutta sen minä tiedän,
etten nyt päästä luotani onneani. Sinä pysyt luonani, me menemme
naimisiin ja sitte pakenemme Serbiasta toiseen maahan, niin pian kuin
mahdollista. Jossain löydämme kyllä nurkan, jossa — voimme kätkeä
rakkautemme niiltä, jotka sitä meiltä kadehtivat. Genia sano, että se
olet sinä, ettet ole mikään valepukuinen henki! Mutta, ei, minähän
tunnen sinun huulesi omiani vasten, ne ovat lämpimät. Sinun suudelmasi
ovat valaneet uutta elämää minun suoniini. — Jumalalle olkoon kiitos ja
kunnia, että olen sinut jälleen löytänyt!

He istuivat vieretysten penkillä. Stefan piti kättään Genian ympärillä
ja Genia kertoi hänelle kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.

Mutta — mitä se oli?

Samassa kuului räminä, kuin olisi ikkunaruutu lyöty rikki.

He hyppäsivät ikkunan luo. Stefan avasi sen ja katsoi ulos.

Suuri Jumala, eräs vanha nainen seisoo tuolla ulkona vaunun portaalla.
Hän ponnistelee nähtävästi päästäkseen vaunuun, mutta ovea näytään
pidettävän kiinni.

- Kuka istuu siinä vaunussa? kysyi Genia.

- Kuningas ja kuningatar.

- Ah, minä tunnen sen naisen, huudahti Genia. — Minä kuulin hänen
kimeän huutonsa Kruschedolin asemalla! — Tiedätkö, kuka hän on? Ei
enempää eikä vähempää kuin kuningatar Dragan äiti!

- Hänen äitinsä? huudahti Stefan. — Hänet täytyy meidän pelastaa,
ei ainoastaan sentähden, että se on velvollisuutemme ihmisinä, vaan
myöskin sentähden, että me tämän, hänen äitinsä kautta tuotamme
Dragalle kuolinhaavan. Serbialaiset saavat nähdä, mistä rapakosta
Draga on noussut, millainen hänellä on äiti! Ei mikään tee kansaan
sellaista vaikutusta kuin se, että näytämme kansalle hänen äitinsä.
Mutta ennenkuin Stefan oli ehtinyt avata vaunun oven, oli hirmutyö jo
tapahtunut.

Stefan ja Genia näkivät ikkunastaan, kuinka kuningatar syöksi alas oman
äitinsä huimaa vauhtia kulkevan vaunun portaalta.

- Murha — häpeällinen murha! huudahti Stefan. — Murha, jonka vertaista
tuskin on nähty! Kuningatar Draga on kohonnut rikoksen korkeimmalle
huipulla, hän on murhannut oman äitinsä.

Genia oli puoliksi voimattomana vaipunut takasin penkille ja istui
siinä koko ruumis vapisten. Stefanin täytyi tyynnyttää ja lohduttaa
häntä. Muuten näki hän, ettei sillä hetkellä voinut mitään tehdä.
Vanhus oli mennyttä, se oli selvä.

Mutta oliko todellakin niin? — Ei, vielä ei hän ollut kuollut, vielä ei
hän ollut vetänyt viimeistä henkäystään.

Tosin oli juna kulkenut hänen ylitsensä ja katkaissut hänen molemmat
jalkansa. Tämä oli hirmuinen, ehkä kuolemantuottava tapaturma, mutta
siitä ei seurannut heti kuolema.

Vanhus makasi korkeassa ruohikossa ja valitti sittekun juna oli mennyt
ohi. Hän oli herännyt horrostilastaan, hän tiesi, mitä oli tapahtunut.
Hän kiertelihe tuskissaan, hän koetti useita kertoja saada kätensä
viedyksi siihen ruumiin paikkaan, jossa jalat olivat kerran olleet.
Mutta hän ei voinut ulottaa kättänsä niin pitkälle.

- Apua, apua! huusi hän. — Oi, minun pitää kuolla — kirottu tytär,
sinä olet tappanut minut! Haa, jospa saisin edes syyttää sinua jonkun
edessä! Oi, missä on viinapulloni, se voisi hetkeksi vielä pidentää
kurjaa elämääni, vahvistaisi minua hiukan.

Ja akalla oli todellakin vielä niin ihmeteltävän paljon voimaa,
että hän saattoi viedä kätensä hameen taskuun. Pullo oli vielä
kokonaan. Akalla oli vielä voimaa ottaa korkki suulta ja asettaa
pullo huulilleen. Hän imi viinaa sisäänsä, kuin olisi se ollut elämän
nestettä, imi sitä suurin siemauksin ja siitä oli se seuraus, että hän
hetkeksi sai tajuntansa.

Silloin kuului äkkiä juoksevan hevosen kavion kapse. Ratsastaja tuli
näkyviin. Hän pysäytti hevosensa, sillä ähkyvä ääni kuului hänen
korviinsa.

Hän katseli ympärilleen, mutta ei voinut heti huomata verissään
makaavaa akkaa. Mutta nyt, nyt huomasi hän hänet ja kauhusta huutaen
hypähti hän satulasta.

- Mitä se on? huudahti hän. — Nainen — suuri Jumala, hän vuotaa verta.

Ahaa, nyt ymmärrän minä kaikki! Hän on mitä hirmuisimmalla tavalla
loukkaantunut, sillä hän on joutunut junan pyöräin alle.

Ratsastaja rupesi polvilleen vanhuksen viereen.

Hän voitti sen vastenmielisyyden, jonka vanha juoppo synnyttää joka
ihmisessä ja nosti hiukan hänen päätänsä.

- Mitä teille on tapahtunut? huudahti hän. — Sanokaa minulle, mitä
teille on tapahtunut! Mitä voin minä teille tehdä? Pelkään, ettei tässä
voi mitään tehdä — te olette kadotettu.

- Niin, minä olen kadotettu, läähätti akka. — Mutta ennenkuin kuolen
— yksi sana — yksi ainoa. — Minä tahdon — minä — minä sanon teille
murhaajani nimen.

- Murhaajanne? Se ei siis olekaan satunnaista, että olette joutunut
tähän raiteille makaamaan ja että juna on kulkenut ylitsenne?

- Satunnaista — ha, haa, oma lapseni on sen tehnyt — oma tyttäreni — se
ilkeä — se kiittämätön.

- Te varmaan hourailette! Kuinka saattaisi olla mahdollista, että
teidän oma lapsenne, oma tyttärenne — miettikää, ennenkuin heitätte
sellaista syytöstä, sillä se saattaisi tuottaa hirmuisia seurauksia
teidän lapsellenne.

- Minun lapselleni — oh, koston salama on hänet kohtaava, tuon
kuninkaallisen pedon! Minä tunsin hänet, hän riensi vaunuun, joka läksi
Kruschedolista, mutta minä en tahtonut päästää häntä. Minä hyppäsin
hänen vaununsa portaalle, minä suoritin koko matkan Kruschedolista
tänne asti seisoen portaalla ja pidin kiinni kaidetangosta, joka oli
vaunun sisäänkäytävän vieressä. Ja sisällä vaunussa olivat tyttäreni ja
se mies, jonka kanssa hän on naimisissa. Ah, ettehän te tiedä, ketä he
ovat — no, minä sanon sen teille.

Ne, joista puhun, ovat kuningatar Draga ja Serbian kuningas
Aleksanteri. Näettekös, herra, he ovat minun lapsiani — rakkaita,
herttaisia lapsiani, eikö niin, jotka murhaavat oman äitinsä. Ja mistä
syystä? Sehän on selvää, että he tahtovat raivata minut pois tieltä,
kun häpeävät minua! Hyi sentään — että hävetään omaa äitiänsä — se on
niin hirmuinen rikos, että pelkkä ajatuskin on saattanut syntyä vaan
Dragan aivoissa.

- Draga! huudahti hämmästyneenä parrakas vieras. — Nainen, te lausuitte
nyt nimen, joka ei varmaan voi olla missään yhteydessä teidän
kanssanne. Vai tahdotteko ehkä väittää, että kuningatar Draga —

- Hän on tyttäreni, ähkyi kuoleva käheällä äänellä, — niin, minun
tyttäreni, sanon vielä kerran, sillä nimeni on Lunjevica!

Nuori mies, joka oli polvillaan kuolevan vieressä, näytti pitävän
kaikkea, mitä onneton nainen tähän asti oli hänelle sanonut, pelkkänä
kuolevan houreena.

- Ajatelkaa, sanoi hän — sanotteko olevanne Lunjevica?

No, minä tahdon uskoa, että nimenne on se, mutta sillä ei vielä ole
todistettu, että te olette kuningatar Dragan äiti.

- Ei vielä todistettu? änkytti eukko. — No, tunnustelkaa sitte
taskujani — sieltä löydätte muutamia papereita, josta näkyy
selvästi, että minä olen Dragan äiti — Dragan kastetodistus — omat
avioliittopaperini. Kaikki löytyy siellä. — Oi sinä kirottu tytär, joka
murhasit oman äitisi! Sillä minä kuolen, sen tunnen minä — minä kuolen
nyt! Ah herra, säälikää minua ja antakaa pulloni! Ryyppy on sentään
parasta maailmassa. Mutta se ylhäinen ratsastaja sillä ylhäinen hän oli
epäilemättä — otti oman kenttäpullonsa ja asetti sen kuolevan huulille.
Tämä joi melkein hengähtämättä kunnes pullo oli tyhjä. Sitte veti hän
syvään henkeä ja huudahti heikolla äänellä:

- Ah, se oli hyvää! Luulenpa todellakin, että se oli oikeata
ranskalaista konjakkia!

Hi, hii, enpä ole vielä unohtanut erotusta paremman ja huonomman
tavaran välillä. Kun ei vaan olisi noita hirmuisia tuskia. Kirvelee ja
polttaa niin hirmuisesti. Mutta minne ovat jalkani joutuneet?

Vieras voitti vastenmielisyytensä, sillä ei suinkaan ollut
houkuttelevaa kosketella akan vaatteita, mutta ne paperit, jotka
hänellä mahdollisesti oli mukanaan, näyttivät olevan hänelle suuresta
arvosta. Hän aukaisi akan hameen liivin. Sitte vei hän varovasti
kätensä sen alle eikä kauan viipynyt ennenkuin hän veti sieltä muutamia
kellastuneita ja likasia papereita. Hän heitti silmäyksen niiden
sisältöön ja väri hänen poskillaan muuttui.

- Toden totta, huudahti hän — tämä on todellakin Dragan äiti!

Vaimo, kuinka olette tullut tänne, mitä on teille oikeastaan
tapahtunut? Tehän olette ollut kuolleitten kirjoissa ja usein on
tyttärenne teeskennellen surua kertonut teistä, niin, vuodattipa hän
kyyneleitäkin puhuessaan äidistään.

- Minä olen ollut kuolleitten kirjoissa — sen minä uskonkin. Oi herra,
minä tunnen, että minun pitää kiirehtiä, jos mieli ehtiä kertoa teille
koko elämäkertani. Sillä minä en enää voi hengittää niin syvään.
Silmissäni alkaa kaikki musteta ja sitte on niin kylmä — niin kylmä!
Antakaa minulle pullo vielä kerran, se lämmittää, kun se tulee alas
vatsaan.

Hän kostutti suutaan niillä pisaroilla, jotka vielä olivat pullossa
jälellä. Hieno konjakki vahvisti häntä ja antoi voimia.

- Minua on pidetty kuolleena, sanoi hän — no, no sen minä kyllä uskon.
Enhän tiedä itsekään kuinka tulin pois Belgradista. Se oli kesäilta, —
minä kuljin ja join silloin tällöin ja sitte kaaduin minä kerran äkkiä
maahan ja jäin siihen makaamaan. Kun taas heräsin, olin minä metsässä.
Mustalaisia seisoi ympärilläni, maankulkijoita ja ne antoivat taas
minulle juotavaa ja kun minulla oli niin hyvä heidän luonansa, niin
jäin heidän seuraansa. Monta vuotta kuljeskelin minä sitte mustalaisten
kanssa.

Se oli hauskaa elämää, sen sanon. Minä tulin välistä kuin nuoreksi
taas, enkä välittänyt mitään siitä, mitä kotona tapahtui. No,
mitäpäs se olisi hyödyttänytkään. — Draga oli ollut jo kauan aikaa
lentokykyinen ja hän ymmärsi hyvin hyvästi, mitä kauniin tytön on
tehtävä, joka aikoo päästä eteenpäin maailmassa. Hän oli mennyt
naimisiin insinöörin, sen Maschinin kanssa, jottei hän enää minua
tarvinnut. Ja Nicodem, hirtehinen oli kiusannut minua tarpeekseen,
hänestä sai tulla mitä hyvänsä — minä en hänestä välittänyt vähääkään.
Minä olen aina luullut, ettei hänestä tulisi muuta kuin varas ja monta
kertaa ennustin hänelle, että hän saisi loppunsa kuritushuoneessa.
Nyt on kai hänkin hieno herra. Niin, kaikki ovat he ylhäisiä ja minun
täytyy menehtyä täällä, kuolla kuten koiran.

Hän kiemurteli itseään tuskissaan.

Ratsastaja oli kyllä huomannut, ettei tässä ollut enää mitään tehtävää,
ettei maksanut vaivaa panna edes käärettäkään hänelle. Sen mukaan, mitä
hän saattoi nähdä, oli eukolla tuskin neljännestuntia jälellä.

- Sanokaa minulle, sanoi nyt ratsastaja, pannen huolellisesti paperit
kokoon ja pistäen ne povitaskuunsa — kuinka se hirmuinen onnettomuus
tapahtui tänään?

- Olenhan sen jo sanonut teille. Kruschedolissa sain äkkiä nähdä hänet,
mutta minä tiesin jo ennakolta, että hän oli muuttunut kuningattareksi.

Kapakassa, siinä unkarilaisessa kylässä, jossa olen viime vuosina
asunut, sillä tuo ikuinen kierteleminen mustalaisten kanssa kävi
lopulta ikäväksi, ja siitä syystä jäin minä eräänä kauniina päivänä
kylään, niin, siellä näytettiin minulle eräänä päivänä sanomalehteä.
Siinä oli painettuna, että kuningatar Draga, joka oli insinööri
Maschinin leski ja jonka nimi ennen oli ollut Draga Lunjevica — no
niin, hänestä oli siinä jotakin, mutta sehän ei kuulu tähän. Silloin
oli päätökseni tehty. Tuhat tulimaista, miksi piti minun elää loassa
ja köyhyydessä, kun tyttäreni oli Serbian kuningatar? Sanokaa itse,
enkö tehnyt oikein, kun läksin hänen luokseen ja eikö minulla ollut
syytä toivoa, että tyttäreni ottaisi minut ystävällisesti vastaan?
Kaikki olisi käynytkin toisin, jos olisin tullut suoraan Belgradiin.
Mutta nyt tapasin hänet äkkiä Kruschedolin asemalla. Tietysti juoksin
minä avoimin sylin häntä vastaan. Minä luulin tietysti, että pieni
sokeritokkani heti puristaisi minut rintaansa vasten, ja kutsuisi minua
pikku äidiksensä. Kyllä kai — siitä tuli ihan toista.

Mitä tuo mielipuoli tahtoo? huusi hän ja lakeijat hyökkäsivät päälleni
ja tahtoivat laahata minut pois. Mutta minä näytin miehille, että
vielä oli minulla voimaa ruumiissani. Ne lensivät jokainen omalle
suunnalleen. Kuitenkin oli tyttäreni juossut jo vaunuun ja hänen
miehensä seurasi häntä, sillä kuningaskin oli siellä.

Ha, haa, onpa se narrimainen kuningas, joka hankkii itselleen sellaisen
vaimon, huonompaa ei hän olisi voinut mistään löytää. No niin, hänelle
olisin minä kertonut kauniita juttuja, millaista elämää hän piti jo
kuudentoista vanhana, mutta sehän on asia, joka ei kuulu minuun.

Kun näin, että Draga tahtoi paeta minua, niin päätin pakottaa Dragan
tunnustamaan minut äidiksensä. Minä hyppäsin portaalle ja pidin
molemmin käsiä kiinni messinkirivasta. Mutta samassa lähti junakin
liikkeelle ja minulta meni sekä kuulo että näkö, kun seisoin siinä
vaunun ulkopuolella, tuuli ja pöly löi vasten kasvojani ja pyöräin
hirmuinen kohina kaikui korvissani. Minä rukoilin häntä päästämään
minut sisälle. Mutta tyttäreni seisoi vaan ikkunan sisäpuolella ja
tuijotti minuun — ah, siinä katseessa oli myrkkyä. Jos hän olisi edes
antanut seistä minun ulkona, niin olisin päässyt seuraavalle asemalle,
mutta kas, sitä hän ei juuri tahtonutkaan. — Äkkiä avasi hän oven ja
sanoi minulle:

Äiti, tule sisälle!

Minä ojensin hänelle käteni ja päästin käteni rivasta ja silloin —
lykkäsi hän rintaani ja niin — tapahtui se. Minä putosin pyöräin
alle, mutta ainoastaan siten, että ne kulkivat jalkaini yli. Sitä ei
kestänyt kuin sekunnin ajan ja sitte oli juna jo pitkän matkan päässä.
— Herra, minä tiedän, että minun täytyy kuolla ja minä saan kyllä
tekemistä siellä, minne joudun, ennenkuin pääsen selville synneistäni,
ja minun täytyy luottaa armollisen tuomarin laupeuteen, mutta tuon
kiittämättömän tyttäreni, joka on murhannut oman äitinsä, hänet saan
nähdä siellä ylhäällä, ja silloin saan huutaa hänen korvaansa, jotta
taivas ja helvetti kaikuu:

"Äidinmurhaaja — kirottu peto — mitä olet tehnyt?"

Vanhus oli änkyttänyt nämä viime sanat kankealla kielellä ja ratsastaja
näki, että pian oli loppu käsissä.

- Jos olette uskovainen kristitty, sanoi hän — niin pankaa kätenne
ristiin ja rukoilkaa viimeisen rukouksenne!

- Ha, haa, mitähän minä rukoilisin? Minä en ole viime vuosina rukoillut
muuta kuin pulloani. Antakaa minulle konjakkiryyppy, se on paljon
parempi!

Nuori ratsastaja värisi kuullessaan nämä sanat.

- Minun kenttäpullossani ei ole enää mitään, sanoi hän. — Olettehan jo
juonut joka pisaran. Enkä enää antaisikaan teille, jos olisikin. Minä
en ole pappi, mutta kuolinhetkellä on jokaisella kristityllä oikeus
olla toisen rippi-isänä. Jos siis tahdotte keventää sydäntänne, niin
sanokaa vaan, mikä se on, joka painaa omaatuntoanne, uskokaa minulle
kaikki ja minä tahdon ainakin rukoilla edestänne.

- Minä voisin kyllä uskoa teille jotakin, mutisi vanhus — mutta — No,
mitäs se tekee, minä olen jo kauan sitte lakannut punastumasta ja
joskin nyt se, mitä minä aion teille sanoa, näyttää, että minä olen
huono nainen, niin ei se mitään merkitse. — Draga luulee olevansa
isänsä tyttö, mutta niin ei ole asianlaita. Mutta eräänä päivänä, kun
olin yksin kotona, tuli eräs kiertävä korintekijä luokseni. Hän oli
tosin likainen, mutta — hän oli kaunis se ruskea veijari. No niin, minä
otin hänet luokseni ja annoin ruokaa. Sitte tuli hän usein meille,
kun ukko oli poissa ja sen voin vakuuttaa valallani, että yhdeksän
kuukautta sen jälkeen kun korintekijä tuli luokseni, syntyi Draga. Ei
hänen tarvitse pitää suuria ajatuksia itsestään. Serbian kuningatar ei
ole mikään Lunjevica, hänen suonissaan virtaa mustalaisverta.

Mustalaisverta!

Nuori ratsastaja nyökäytti päätään. Hän ei ollut ainoa, joka tiesi,
että Dragan suonissa virtasi mustalaisveri.

Se ilmoitus, jonka vanhus nyt teki, ratsastajalle, oli ainoa järkevä
ajatus, mitä hän ilmaisi täällä maan päällä. Hän alkoi nyt hourailla.

- Viinaa, huusi hän — tänne viinaa! — Minä olen kuningattaren äiti.
— Tyhmeliinit, onko tuo kuningattaren viinaa, luuletteko? — Tulkaa,
tanssitaanko mustalaiset! — Hi, hi, korintekijä on taas täällä. —
Tahdotko nähdä tyttäresi? Mene Belgradin konakiin ja ole oikein
kohtelias, niin ehkä saat myydyksi jonkun korin!

Oh, miten rätisee ja puhkuu, ne ovat junan pyörät — minne jalkani
joutuivat?

Kirottu tyttö, anna minun jalkani takasin. Se Nicodem lurjus on varas,
hän on vienyt kukkaroni! — Kas niin mustalaiset, soittakaa vaan. —
Tanssitaan. — Saattaahan sitä tanssia ilman jalkojakin!

Ratsastaja pani kätensä ristiin ja rukoili mummon sijasta. Vakavana
ja surullisena katsoi hän siihen ihmisen jäännökseen, joka vapisten
makasi hänen edessään, joka kiemurteli itseään ja josta joka sekunti
elämänneste vuoti ulos.

- Hän on pettänyt sinut, kuningas, huusi vanhus vielä kerran kimeällä
äänellä, — hän on katunainen — sen sanon minä sinulle, minä, hänen
äitinsä! —

Ei, mutta katsokaahan noita pieniä sieviä hiiriä, jotka juoksevat
tänne! — Ei, ei. Ne ovat elefantteja, näen minä. Hm, pelastakaa minut,
pelastakaa minut! — Suojelkaa minua pedoilta, muutoin tallaavat ne
minut kuoliaaksi. — Pois kruunu, se ei ole tehty sinulle! — Korintekijä
on isäsi. — Viinaa, viinaa!

Ne olivat viimeiset sanat. Väristys kävi läpi silvotun remmiin. Sitte
sammuivat silmät. Vanhus oli kuollut.

Sillätavoin loppuu kuningattaren äiti, huudahti nuori ratsastaja. No
niin, minä vien hänen ruumiinsa Belgradiin.

- Hallitsijani, Pietari Karageorgevitsch, tule olemaan tyytyväinen
minuun, jos minä hyvin suoritan työni ja näytän tämän ruumiin Serbian
kansalle.

Hän otti peiton hevosensa selästä, kääri siihen silvotun ruumiin
ja sitoi sen satulaan. Sitte hyppäsi hän hevosen selkään, kannusti
hevostansa ja ratsasti pois.

Matka vei Serbian rajaa kohti — Belgradiin. Sinne tahtoi hän viedä
Dragan äidin ruumiin.

Ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Pietari Karageorgevitschin
sihteeri, Obrenovitschin kuningashuoneen vaarallisin vihollinen.




VIIDESKAHDEKSATTA LUKU.

Kansan nurina.


Konakin suuren portin ulkopuolella oli tänä varhaisena aamuna kertynyt
suuri joukko ihmisiä. Siellä oli jotain hirmuista katseltavana. Ne,
jotka seisoivat siinä ja tuijottivat portille, eivät tahtoneet silmiään
uskoa, he tahtoivat pitää sitä pelkkänä näköhäiriönä.

Oliko se sitte totta, voiko se olla totta, mitä he näkevät?

Portilla riippui eräässä koukussa ihmisen ruumis ilman jalkoja — vanhan
naisen ruumis.

Mutta siinä ei vielä ollut kaikki. Se mikä ehkä enimmän ihmetytti
joukkoa oli se, että tuon silvotun ruumiin rinnassa oli suuri
paperilippu, jossa oli Serbian kielellä kirjoitettuna:

 Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi Serbian kuningatar Draga
 rautatiematkalla Kruschedolista Belgradiin.

Katsojat värisivät nähdessään tuon muodottoman ruumiin, jonka kasvot
olivat pahasti vääntyneet, he värisivät, kun näkivät ne veristävät,
lasi maiset silmät.

Olikohan se nukke? Oliko ehkä joku kuninkaan vihollinen tehnyt
sellaista pilaa?

Muutamat rohkeat miehet astuivat lähemmä, tunnustelivat ruumista ja
huomasivat, että se oli oikea ihmisruumis. Kansa nousi sanomattomaan
kiihkoon. Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, näytti levinneen kuten
kulovalkea kaikille kaupungin kaduille, sillä joka suunnalta tulvaili
väkeä ja ihmisjoukot konakin ulkopuolella kasvoivat tuhansiin.

Kuningas ja kuningatar olivat tänäpäivänä nousseet ylös tavattoman
aikaiseen. He olivat Dragan sänkykamarissa, sillä sen jälkeen kun he
olivat palanneet Kruschedolista, ei kuningasta saatu millään ehdolla
nukkumaan yksinään. Ei rakkaus, vaan vapiseva pelko ajoi hänet vaimonsa
luo. Ne olivat hirmuisia öitä, jolloin Draga turhaan koetti poistaa
kuninkaan pelkoa ja tuskaa. Turhaan koetti hän kaikkia konstejansa,
kaikkea sulouttansa, ja vasta aamupuoleen vaipui kuningas unen
horroksiin.

Edellisenä iltana oli kuningas tavattoman pian nukkunut hänen
käsivarrelleen, joten kuningaspari oli herännyt varhain. Juuri kun he
olivat aikeessa pukeutua, kuuli Draga kaukaista solinaa, joka tuli
alhaalta kadulta.

Tuolla alhaalla varmaan jotain tapahtuu, sanoi hän Aleksanterille. —
Mene vähän syrjempään, niin minä nostan uudinta ja katson mitä se on.

Tuskin oli Draga heittänyt silmäyksen kadulle, ennenkuin hän
pelästyneenä peräytyi takasin.

- Suuri Jumala, mitä tämä merkitsee! Ääretön ihmisjoukko seisoo tuolla
alhaalla, monta tuhatta ihmistä. Ja kaikki katsovat he palatsiin päin
ja kurottavat kaulaansa. Minusta näyttää kuin olisi heidän kasvoillaan
raivon ja vihan ilmaus.

Aleksanteri vaipui kuolonkalpeana tuolille.

- Oi Jumala, ähkyi hän, — mahtaako kansa — ehkä he aikovat hyökätä
palatsiin! — Missä on vahti? — Missä on ajutanttini? Minä tahdon päästä
turvapaikkaan, he eivät saa löytää minua, he tappavat minut!

- No tyynnyhän, Aleksanteri, kehoitti Draga puolisoansa. Mutta hänenkin
äänensä kuului epävarmalta ja värisi kauhusta. — Mitä sinä ajattelet? —
Vallankumousta? — Kuka voisi nousta meitä vastaan? Emmekö ole tehneet
kaikki vihollisemme voimattomiksi, emmekö ole pitäneet huolta, että
kaikki ainekset, jotka olisivat voineet tulla meille vaarallisiksi,
on ajettu pois Serbiasta? Ja vaikka olisi kysymys pienestä kapinasta,
kuinka helppoa on heti kukistaa se, yksi ainoa käsky ja sinun sotilaasi
ryntäävät kansaa vastaan ja ampuvat sen alas!

- Minun sotilaani? Minä en luota enää mihinkään, mutisi Aleksanteri
katsoen lattiaan tuijottavin silmin. — He ovat kaikki viekkaita, kaikki
uskottomia! Minä en voi enää luottaa sotilaihini, sen olen tiennyt jo
kauan aikaa sitte.

- Pyh, niitä on vaan muutamia levottomia, jotka ovat uskottomia,
vastasi Draga — enemmistö upseereista on sinulle uskollinen. Mutta
muuten pitää meidän tehdä loppu tästä tiedottomuuden tilasta.

Äkkiä heitti hän pitseillä koristetun aamutakin valkoisille
olkapäilleen ja pani sen kiinni uhkealle rinnalleen. Sitte soitti hän.
Kamaripalvelija Benjamino tuli sisälle.

- Mitä merkitsee ihmisjoukko alhaalla kadulla konakin edustalla? kysyi
kuningatar levottomalla äänellä. — Onko jokin onnettomuus tapahtunut,
vai — mitä he tahtovat?

- Teidän majesteettinne, minä en ole huomannut mitään. Minä toimin
juuri sisällä hänen majesteettinsa kuninkaan työhuoneessa, sillä
teidän majesteettinne tietää, ettei kukaan muu kuin minä saa järjestää
kirjoituspöytää.

- Onko herra ajutantti etuhuoneessa? kysyi Draga ankaralla äänellä.

- Kyllä, kyllä hän on, vastasi Benjamino.

- Tuo hänet tänne, sanoi kuningatar. — Sano hänelle, että hänen
majesteettinsa kuningas tahtoo välttämättömästi puhua hänen kanssansa.

Minuuttia myöhemmin tuli sisälle Stefan Naumovitsch. Hänen raskaisiin
virkavelvollisuuksiinsa kuului, että hänen piti nukkua kuninkaan
etuhuoneessa.

Sinne laitettiin hänelle joka yöksi vuode, eikä hän saanut koskaan
mennä nukkumaan ilman, ettei hänellä ollut ladattu revolveri ja miekka
vieressään.

- Mitä teidän majesteettinne käskee? kysyi Stefan Naumovitsch tehden
kunniaa kuninkaalle, mutta Dragaan heitti hän vaan pikaisen katseen.

- Herra majori, huudahti kuningatar — oletteko huomannut kansajoukkoa,
joka seisoo konakin ulkopuolella?

Stefan Naumovitsch ei todellakaan ollut vielä nähnyt sitä. Kun
Benjamino tuli hänen jälessänsä, oli hän juuri syömässä aamiaista
ulkona puutarhan puoleisella parvekkeella.

- En, teidän majesteettinne, vastasi hän, — minä en tiedä mistään
väkijoukosta konakin ulkopuolella.

- Katsokaa sitte kadulle, huudahti kuningatar ivallisella äänellä
— niin näette, että jotain hyvin tärkeätä on tapahtunut teidän
huomaamattanne. Olkaa hyvä ja nostakaa uudinta, niin näette.

Kiemailevalla liikkeellä nosti Draga itse uutimen ylös eikä Stefan
voinut olla menemättä häntä niin lähelle, että tunsi hänen täyteläisen
käsivartensa nykäisevän omaansa.

- Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi Draga ajutantille, — ettei
teillä, herra majori, ole aavistustakaan siitä, että konaki on melkein
piiritystilassa. Me olimme kuitenkin siinä vakaumuksessa, että te
piditte huolta meidän turvallisuudestamme — kuningas menee levolle
siinä uskossa, että häntä suojelee ja vartioitsee se, johon hänellä on
suuri luottamus.

- Minä en usko, sanoi Stefan Naumovitsch, — että tässä on kysymys
kuninkaan turvallisuudesta. Sen sijaan luulen, että joku paljon
pienempi syy on houkutellut väkeä tänne. — Mutta minä hankin heti
tiedon, mitä se merkitsee.

- Ja annatte sitte meille tiedon siitä, lisäsi Draga.

Stefan kumarsi äänettömästi ja riensi sitte ulos.

Myöskin Benjamino oli lähtenyt huoneesta — kuningas ja kuningatar
olivat yksin.

- Minusta näyttää että Stefan Naumovitsch käy yhä huolimattomammaksi
toimessaan, sanoi Draga. — Ehkä olisi syytä että hankkisit toisen
ajutantin. Muuten tahtoisin ehdottaa sinulle, että hankkisit uuden
palveluskunnan, kuninkaallisen linnan komennuskunnan.

Tämän komentajan alle olisi järjestetty koko palveluskunta ja hänen
olisi pidettävä huoli meidän turvallisuudestamme, palatsivahtikin
veisaisi hänen käskynsä alla.

- Stefan on uskollinen, huudahti Aleksanteri lujalla äänellä — minä
en ole koskaan huomannut, että hän olisi vähintäkään laiminlyönyt
tehtäviään. Mutta minä tiedän hyvin hyvästi, ett'et sinä tule toimeen
hänen kanssansa. Sinulla on milloin yhtä milloin toista muistuttamista.

Draga kääntyi äkisti pois. Hän ei tahtonut antaa kuninkaan nähdä
kasvojansa eikä sitä ivallista hymyä, joka niissä kuvastui.

Ha, haa, tuolla kuninkaallisella narrilla ei ollut aavistustakaan, että
hän moitti Naumovitschia, vaan eksyttääkseen kuningasta ja että hänellä
sentähden oli aina jotain muistuttamista! Hän ei olisi mistään hinnasta
suostunut siihen, että Stefan Naumovitsch olisi tullut pois konakista.
Hänhän oli koko sydämensä intohimolla vielä kiintynyt kauniiseen,
nuoreen upseeriin. Yhä vielä toivoi hän, että hänen lopulta onnistuisi
vietellä hänet ja että hän kerran näkisi Stefanin jalkainsa juuressa.

Mutta hän tahtoi huomautuksellaan saavuttaa toisen maalin ja se tuli
kohta ilmi.

- Minulla on muuten tiedossa eräs henkilö, joka sopisi konakin
päälliköksi, sanoi Draga. — Tosin on kysymyksessä oleva henkilö
nykyään toisessa, ei vähemmän tärkeässä toimessa, mutta nämä molemmat
velvollisuudet voidaan yhdistää.

- Kenestä puhut sinä? kysyi Aleksanteri.

- Poliisitirehtööristämme Heinrich Rabesta, miehestä, joka jo on
osottautunut uskolliseksi ja luotettavaksi vaaran hetkellä.

- Minä en voi kärsiä tuota Heinrich Rabea, huudahti kuningas — minä
en voi sitä oikein selittää, mutta minulla on vastenmielisyys häntä
kohtaan. Hänellä ei ole poliisipäällikön silmät, vaan rikoksellisen.

- Ah, sinä näet sitte kaikkialla kummituksia! Ole varuillasi
Aleksanteri, voit helposti saada vielä vainoomisraivon.

- No, eikös minua kyllä vainota? huudahti kuningas, hyppäsi ylös
tuoliltaan ja kulki levottomana huoneessa edes takasin. — Eikö minua
ajeta kuin villiä eläintä? Ah, minä väsyn kohta tähän kuninkaana
olemiseen ja jos minulle nyt esitettäisiin luopumisehdotus, niin
kirjoittaisinpa totisesti sen alle. Kuinka onnellista olisi asua
jossain schweitsiläiskylässä tai kaukaisella yksinäisellä saarella. Ah,
Draga, muuttakaamme jollekin saarelle, siellä voimme olla onnellisia —
ei täällä, jossa velvollisuudet painavat meitä maahan!

- Minulla ei ole ollenkaan halua asua yksinäisellä saarella, sanoi
Draga, nenäkkäästi. — Minä pysyn paikoillani, vaikka sinä olisitkin
niin heikko, että jättäisit sen. Minä pysyn, minä kestän! Minä olen
Serbian kuningatar, enkä koskaan suostu luopumaan kruunusta. — Mutta
minä kuulen askeleita, Naumovitsch on jo täällä. Hän antaa meille
selityksen, miksi tuo töllistelevä joukko seisoo konakin edessä ja
tuijottaa ikkunoihin, kuin olisi jotain hirmuista tapahtunut.

Ovi avautui ja Stefan astui sisään kalpeana ja liikutettuna.

- Rakas Naumovitsch, huudahti kuningas, kuinka on asiat, mitä on
tapahtunut?

- Teidän majesteettinne, vastasi ajutantti, kääntyen yksinomaan
kuninkaan puoleen — jotain hirmuista on tapahtunut ja se on melkein
arvoitus, kuinka se on voinut tapahtua.

- Puhu, huusi kuningas, tuskaa täynnä — mitä on tapahtunut? Oi, minä
tiesin hyvin, että onnettomuus uhkasi minua, sen olen tuntenut useita
päiviä, jo silloin, kun olin Kruschedolissa. Jumala taivaassa, eiväthän
vaan aikone hyökätä konakiin?

- Minä pyydän teidän majesteettianne tyyntymään, vastasi Stefan
nopeasti. — Teidän majesteettinne henki ei ole ollenkaan vaarassa.
Mutta hirmuinen häväistys on tapahtunut. Tuonne palatsin portille on
tänä yönä ripustettu silvottu ruumis — naisen yläruumis, jonka jalat
ovat jonkun hirmuisen onnettomuuden kautta luultavasti katkenneet ja
ruumiin rintaan on kiinnitetty paperipalanen, johon on kirjoitettu
sanoja, joita minä en tahdo kertoa.

Draga oli tullut kalpeammaksi kuin ruumis. Kuningas seisoi ikäänkuin
kivettyneenä. Molemmat katsoivat jäykästi Stefan Naumovitschiin, heidän
kasvoissaan oli tuskan ilme.

- Kuinka voi olla mahdollista, Stefan Naumovitsch, huudahti kuningatar,
että sellainen rikos on tehty yöllä? Missä oli sitten portinvartija?
Sen mukaan kuin minä tiedän, seisoo portin ulkopuolella yön aikana aina
kaksi sotamiestä.

- Se onkin juuri ihmeellisintä tässä asiassa, vastasi ajutantti. —
Minä olen ottanut selkoa asiasta ja olen saanut tietää, että vahtia on
muutettu määrätyllä tavalla. Siitä huolimatta eivät sotamiehet sano
mitään nähneensä.

- Ja mitä on kirjoitettuna paperille, joka on ruumiin rinnassa? kysyi
Draga.

- Käskeekö teidän majesteettinne kertomaan ne sanat, vaatiiko teidän
majesteettinne sen nimenomaan?

- Minä käsken sen.

- Niin, paperille on kirjoitettuna seuraavat sanat:

 "Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi oma tyttärensä rautatiematkalla
 Kruschedolin ja Belgradin välillä!"

- Se on hävytöntä! huusi Draga. — Sen ovat vihamieheni tehneet! He ovat
hankkineet itselleen jonkun maankiertäjän ruumiin ja nyt syyttävät he
minua äärettömästä rikoksesta alentaakseen minua kansani silmissä.

- Käskeekö teidän majesteettinne minua ottamaan ruumiin alas portilta
ja viemään sen varmaan paikkaan? kysyi Stefan Naumovitsch.

- Niin, sen käskemme, huudahti Draga kiireesti. — Mutta minä luulen,
että ehkä olisi parasta heti vakuuttaa kansalle, että tässä ei ole
kysymys minun äidistäni. Herra majori, olkaa hyvä ja seuratkaa minua
alas konakin edustalle, minä aion kaiken kansan edessä ottaa ruumiin
tarkastuksen alaiseksi ja antaa tarpeelliset selitykset.

Hämmästyneenä katsoi Stefan kuningattareen. Oliko todellakin
mahdollista, että hän saattoi tehdä sen? Voiko hänen kylmäverinen
rohkeutensa ulottua niin pitkälle, että hän voi asettua murhatun
ruumiin eteen ja kieltää, ettei se ollut hänen äitinsä? Eikö murhaaja,
nähdessään tuon silvotun ruumiin, tuntisi pistoa omassatunnossaan ja
vaipuisi tiedottomana maahan?

- Draga, huudahti kuningas, aiotko todellakin mennä? Aiotko näyttäytyä
kansan joukolle? Oi Jumala, jos he syytävät sinulle haukkumasanoja,
ajattele, jos he tappavat sinut!

Draga mittaili miestään kiireestä kantapäähän katseella, joka oli niin
halveksiva, ettei sitä voi sanoin kuvata.

- Minun päälleni ei hyökätä, minua ei pilkata, minua ei tapeta!
huudahti hän sitte. — Minä en ole mikään heikko luonne, enkä pelkää
vähääkään noita narreja, jotka ovat kokoontuneet tuonne ulos. Minä
annan sinulle heti todistuksen, että tuo kansan joukko on verrattava
lehteen, jonka tuuli panee liikkeeseen ja kysymys on vaan siitä,
tuleeko tuuli pohjoisesta vai etelästä. Lehden täytyy totella sitä.

Välittämättä vähääkään Stefan Naumavitschin läsnäolosta, heitti hän
aamutakin päältään, jonka oli tilapäisesti viskannut hartioilleen, ja
otti esille päiväpukunsa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän siitä,
että hän sitä tehdessään paljasti ihanan, pyöreän povensa, kauniit
käsivarret ja ruusuisen niskan. Päinvastoin, kaunis kuningatar tahtoi
vielä kerran näyttää Stefanille sulojansa. Hän toivoi näet, että ne
tekisivät vaikutuksen häneen. Mutta Stefan ei suonut hänelle sitä iloa.
Hän käänsi pois päänsä. Hän meni ikkunan luo, nosti uutimen hiukan ylös
ja huomasi, että väkijoukko minuutti minuutilta kasvoi ja kävi yhä
levottomammaksi. Kuului jo yksityisiä huutoja, jotka kaikuivat ylös
konakin ikkunoihin, pilkkahuutoja, raivon ilmauksia, joita lausuttiin
kuningasparille.

- Murhaaja, murhaaja! kaikui alhaalta. — Oman äitinsä, sehän on
hirmuista!

Ei Dragakaan voinut olla kuulematta näitä huutoja. Hän riensi
täydentämään pukunsa ja pani jo kiinni liivin nappeja.

- Kas niin, nyt olen valmis! sanoi hän Stefan Naumovitschille. — Jos
teitä haluttaa, herra majori, niin olkaa hyvä ja seuratkaa minua! Tai
ehkei teillä ole rohkeutta näyttäytyä minun rinnallani kansan edessä?
lisäsi hän pilkallisesti.

- Minullako? vastasi Stefan järkähtämättömän tyyneesti. — Tämän asian
tähden ei minun tarvitse ollenkaan pelätä. Sillä minulla ei ole mitään
pelkäämistä kansan puolelta. Menkäämme, teidän majesteettinne, jos te
suvaitsette.

- Etkö aio ottaa mukaasi mitään asetta? huudahti Aleksanteri tällä
hetkellä.

Ota mukaasi revolveri! lisäsi hän mielettömästi hymyillen. — Sillä jos
he hyökkäävät päällesi, täytyy sinun voida puolustaa itseäsi.

- En mitään, en kerrassaan mitään ota minä mukaani, vastasi Draga. —
Minulla on oma aseeni ja se riittää. Kansa on kurjaa roskaa, ei mitään
muuta.




KUUDESKAHDEKSATTA LUKU.

Verimerkki.


Kiireesti riensi Draga ulos huoneesta, niin kiireesti, että Stefan
Naumovitsch tuskin saattoi pysyä perässä. Hän riensi useiden huoneiden
läpi ja tuli vihdoin eräälle portaalle, joka vei alas eteiseen.

Keskellä portaita pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi Stefan Naumovitschiin
päin, joka hämmästyneenä katsoi häneen, kun ei hän voinut ymmärtää,
miksi kuningatar niin äkkiä pysähtyi.

- Jos nyt todellakin päälleni hyökättäisiin, jos minua häväistäisiin?
kysyi hän ja tuli niin lähelle Stefania, että hänen kuuma henkäyksensä
melkein kosketti Stefanin poskia. — Suojelisitteko minua silloin,
Stefan Naumovitsch?

- Teidän majesteettinne, vastasi hän tyyneesti — minä tekisin
velvollisuuteni.

- Ha, haa, te puhutte yhtä hämärästi ja kaksimielisesti kuin Delfin
orakeli. Mutta minä tahdon tietää, mitä minulla on odotettavana
teidän puoleltanne. Vielä kerran kysyn teiltä, Stefan Naumovitsch,
suojelisitteko minua? Suojelisitteko omalla ruumiillanne minun
ruumistani? Heittäytyisittekö kansaa vastaan jos se tulisi päälleni?

- Sen tekisin, teidän majesteettinne, jos tulisi kysymykseen, että
nainen joutuisi parinkymmenen tai sadan miehen käsiin. Sellaista en
minä kärsisi miehenä enkä upseerina.

- Ah, minä ymmärrän — te ette suojelisi minua kuningattarena, vaan
naisena.

- Niin, teidän majesteettinne, naisena.

- Stefan! huudahti hän äkkiä hellällä äänellä ja ennenkuin Stefan voi
sitä estää, oli hän tarttunut hänen käsiinsä. — Stefan, miksi olette
niin kylmä minulle? Onko sitte niin mahdotonta antaa anteeksi? Mitä
pahaa olen minä tehnyt sinulle, jatkoi hän yhä suuremman intohimon
vallassa ja puhutteli häntä tuolla tuttavallisella "sinä" sanalla,
kuten vanhoina, jo kauan sitte unohtuneina aikoina. — Enkö ole tehnyt
sinua onnelliseksi?

- Joka ihmisen elämässä on aika, vastasi Stefan kylmästi — jolloin
luulee olevansa autuas, mutta kun silmät sitte avautuvat, niin silloin
tietää, ettei se ollut autuutta, ei edes onneakaan, vaan ainoastaan
hurmaustila.

- Ja vaikka se nyt olikin hurmaustila, jatkoi Draga — niin eikö se
ollut kaunis, ihana hurmaustila? Oi, minä tahtoisin uneksia koko
elämäni sellaisessa tilassa! Stefan, Stefan, sinä voisit saattaa
minut sellaiseen tilaan. Ojenna minulle kätesi ja sano, että olet
taas ystäväni! Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa — jos olen rikkonut
kuningattarena, niin siitä saa historia tuomita, sinulla ei ole
oikeutta, Stefan, tuomita minua siinä suhteessa! Mutta naisena en
varmaankaan ole rikkonut missään, joka koskisi sinun onneasi.

Hän odotti vastausta. Mutta Stefan huudahti kärsimättömänä:

- Madame, jos tahdotte suorittaa tehtävänne ja astua kansan eteen, niin
arvelen, että on paras aika tehdä se nyt. Kuulkaa, äänet käyvät yhä
kovemmiksi ja kiivaammiksi. Kansa huutaa ja raivoo. Elkää antako mennä
niin pitkälle, että kansa anastaa sen silvotun ruumiin. Sehän lienee
teidän asianne toimittaa se pois niin pian kuin mahdollista.

- Minun asiani? Mitä minulla on ruumiin kanssa tekemistä? sanoi Draga
halveksien.

- Minä tarkoitan, madame, että teillä on syytä niin pian kuin
mahdollista toimittaa se pois näkyvistä, vastasi Stefan, katsoen häneen
ankarasti. — Elkää unohtako, että minä matkustin samalla junalla kuin
teidän majesteettinne Kruschedolista Belgradiin ja että minä olin
lähinnä sitä vaunua, jossa teidän majesteettinne matkusti. Me emme saa
enää millään muotoa viipyä, meidän täytyy mennä.

Nyt tiesi Draga, että Stefan Naumovitsch oli nähnyt enemmän kuin oli
tarpeellista. Nyt oli hänelle selvinnyt, ettei rikos kuitenkaan ollut
jäänyt ilman todistajia.

- Sinä et siis tahdo ojentaa minulle kättäsi, Stefan?

- Minä luulen, vastasi Stefan — ettei minulla hänen majesteettinsa
kuninkaan ajutanttina ole velvollisuutta ojentaa kättäni teidän
majesteetillenne.

- Oi, sinä kiusaat, sinä kidutat minua! huudahti Draga raivostuen.

Sinä tiedät hyvin, että minä ikävöin sinua, että minun öitteni unet
kuuluvat sinulle, että koko maan päällä löydy miestä, jota minä niin
mielettömästi halajan kuin sinua! Mutta sinä olet kylmä ja tunteeton.
Sinä et näe minun kärsimyksiäni, et tahdo nähdä niitä.

- Teidän majesteettinne, minä luulen, että he koettavat painaa sisälle
palatsin portin, nyt on meidän välttämätön mennä.

Draga hyökkäsi portaita alas. Stefan seurasi häntä. Helpotuksen huokaus
kohosi hänen rinnastaan. Oi, kuinka hän iloitsi siitä, että oli
voittanut itsensä.

He olivat tulleet pihalle. Draga pysähtyi ja viittasi Stefania tulemaan
luoksensa.

- Herra ajutantti, sanoi hän uudestaan alentuvalla äänellä joka oli
täydellinen vastakohta sille hellälle äänelle, jolla hän ennen oli
Stefania puhutellut, — ottakaa suojelusvahti mukaan. Käskekää noita
sotamiehiä seuraamaan meitä.

Hän osoitti sotamiehiä, joilla oli juuri pihalla vahtihuoneensa. He
olivat tietysti heti tarttuneet aseisiin, kun kuningatar tuli pihalle.

- Kuuden miehen vartijakunta, komensi Stefan Naumovitsch — seuraa
perässäni. Te jäätte portille ja odotatte minun viittaustani! Onko
teillä kiväärit ladattuina, miehet?

- Teidän palvelukseksenne, vastasi korpraali, joka komensi pientä
osastoa.

- Hyvä, liittykää sitte meihin. Pitkän käytävän kautta menivät he
nyt pääportille. Se avattiin äkkiä ja kuningatar astui hetkeäkään
miettimättä ulos portaalle, joka oli avoimelle paikalle päin.

Väkijoukko ei uskonut silmiään nähdessään äkkiä Dragan edessään,
kuningattaren, jolle he äsken olivat kirouksensa lausuneet. Eikä Draga
ollut pannut edes hattua päähänsä. Hän tuli ulos palatsista kuin joku
tavallinen talon rouva, niin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti puettu
ja sitte vielä niin kaunis.

Joukko vetäytyi ehdottomasti takasin. Se antoi sijaa Dragalle ja
Stefan Naumovitschille. Mutta Draga jäi seisomaan ylös portaalle, joka
vei alas pääportilta. Hän oli heittänyt nopean silmäyksen silvottuun
ruumiiseen ja hän värisi tuntiessaan äitinsä kuolleet jäännökset.

Mutta hän oli siksi vahva, ettei antanut kenenkään huomata sitä
musertavaa vaikutusta, jonka tämä näky häneen teki.

Äkkiä, ennenkuin Draga oli ehtinyt vielä suutaan avata, kuului kimeä
vihellys. Se tuli tuhansilta huulilta ja nyt kaikui hänen korviinsa
myöskin huuto:

- Alas murhaaja! Hän on murhannut äitinsä! Kuinka on tämän ruumiin
laita? Me tahdomme saada selitystä siihen. Alas Draga, Serbian
kuningatar!

Draga kuuli huudon hyvin hyvästi eikä se jäänyt Stefanilta huomaamatta,
että hänen povensa nousi ja laski kiivaasti.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ojentautui Draga päättävästi
suoraksi ja huusi korkealla äänellä:

- Kuulkaa minua, Belgradin asukkaat! Minä aion puhua teille. Mutta
kuulkaahan toki, ystävät! Mitä, löytyykö todellakin teidän seassanne
väkeä, joka olisi niin epäkohteliasta, ettei antaisi naisen saada
puheenvuoroa?

Silloin tuli esille mies, joka nähtävästi kuului parempaan
kansanluokkaan. Hän osoitti kepillään ruumista ja kysyi ankaralla
äänellä:

- Kuinka on tämän ruumiin laita? Mitä merkitsee kirjoitus, joka on
onnettoman rinnassa? Onko totta, että tämä on teidän äitinne ruumis?

- Minä olen tullut vastaamaan näihin kysymyksiin, ystäväni! vastasi
Draga.

Te tiedätte, jatkoi hän, sittekun väki oli hiukan tyyntynyt — etten
koskaan ole salannut sitä, kuka olen ollut, ennenkuin kuningas teki
minut onnelliseksi. Mikä olin minä silloin. Samallainen kuin tekin.
Minä olen kuulunut kansaan, minä olen kansan lapsi ja siitä olen ylpeä!
Teidän keskuudestanne olen minä noussut. Te seurasitte minua portille
asti joka johtaa tähän palatsiin, kun kuningas ojensi minulle kätensä.
Ja nyt tulette te samalle portille ja vaaditte minua tilille. Minä
voisin ajattaa teidät pois, sillä minun käytettävänäni on vielä niin
paljon sotamiehiä, että ne voivat estää tuollaisia kansanjoukkoja
kokoontumasta, jos minä vaan tahtoisin. Mutta Jumala varjelkoon minua,
että minä komentaisin sotamiehiä ampumaan tämän kaupungin asukkaita,
poikia ampumaan isiänsä, veljiä veljiänsä! Ei, sellaista ei teidän
tarvitse koskaan odottaa minun puoleltani. Meidän sotamiehemme ovat
aiotut isänmaata puolustamaan eikä kuningasperhettä kansaa vastaan.

- Se on oikeata puhetta! arveli muuan hyvinvoipa teurastaja, joka
seisoi toisen käsityöläisen rinnalla. — Se täytyy tunnustaa.

- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi eräs ylioppilas naapurilleen.
Me saamme ylpeillä siitä, että meillä on niin kaunis kuningatar.
Väitetään, että hän on Euroopan kaunein nainen.

- Miten kuninkaallisen arvokkaasti seisoo hän tuossa edessämme,
kuiskasi eräs kauppias toiselle. — Kuningatar kiireestä kantapäähän!

- Niin, hän on todellakin pian perehtynyt osaansa. Kuningas tiesi
kyllä, miksi valitsi hänet.

- Tahdotteko siis kuulla kansan tytärtä? huudahti Draga. — Minä tahdon
puhua teille. Mutta sanokaa minulle ensin, jos te sitä tahdotte, niin
jatkan minä sitte puhettani.

- Me tahdomme kuulla häntä — me tahdomme tietää, mitä hänellä on
sanottavaa — puhukaa — puhukaa — kuului joka suunnalta.

- Niin, mutta jos minä puhun, niin täytyy teidän olla hiljaa, ystäväni!
sanoi hän hurmaavasti hymyillen. — Nähkääs, minä olen vaan nainen,
minun ääneni ei ole niin vahva ja minä tahdon, että jokainen teistä
kuulisi minun ääneni, nekin, jotka seisovat kadun kulmassa. Eikä
ainoastaan teidän korviinne, vaan sydämiinnekin täytyy minun ääneni
kuulua. Oi, jos minulle olisi suotu, että ääneni saisi tunkeutua teidän
sydämiinne, niin olisin hyvin onnellinen.

- Bravo, bravo! Meidän sydämemme ovat avoinna. Kuningatar puhuu!
Kuulkaamme Dragaa!

Tuhannet äänet huusivat näitä sanoja ja tuhannet kuulivat kuningattaren
puhetta. Draga heitti hymyillen silmäyksen Stefan Naumovitschiin, kuin
olisi hän tahtonut sanoa:

- Näetkö, miten taitava leijonankesyttäjä minä olen? Minä osaan olla
oivallisesti villipetojen kanssa. Ja hiljaisuus, juhlallinen hiljaisuus
vallitsi äkkiä ihmisten täyttämällä torilla.

Ylhäällä konakin ensimäisessä kerroksessa oli uutimet vedetty pois
ikkunain edestä. Siellä seisoi kuningas Aleksanteri erään pitsiuutimen
takana. Hän katsoi vaan salavihkaa avoimelle paikalle. Mutta häneltä ei
jäänyt huomaamatta, että hänen puolisonsa näkeminen teki ihmeellisen
vaikutuksen kansaan.

- Belgradin porvarit, huusi nyt Draga kovalla äänellä — ei, siten en
tahdo puhutella teitä, ystävät, veljet, kuulkaa minua! Sillä te olette
kaikki minun veljiäni, heimolaisiani. Minä olen vojvoodin tytär ja
me polveudumme kaikki vanhoista esi-isistämme, joka kerran asutti
Serbian. Me olemme kaikki saman perheen lapsia. Siitä syystä uskallan
puhua teille, millainen minä olen. Te tiedätte, että minä olen noussut
yhteiskunnan alimmista kerroksista, suurimmasta köyhyydestä. Sitä
en minä häpeä. Herra Jumala, emmehän voi kaikki syntyä rikkaiksi,
monen täytyy kärsiä puutetta tässä maailmassa. Sitä olen minäkin
saanut kokea, ystäväni, minä olen saanut kurjuuden kanssa taistella
lapsuudessani, uskokaa se! Sillä usein oli äidin kotona nälkä parhaana
mausteena. Äitini — oi ystäväni, ettekö näe niitä kuumia kyyneleitä,
jotka tunkeutuvat silmistäni, kun puhun äidistäni! Minä rakastin
häntä niin paljon kuin lapsi konsanaan voi äitiään rakastaa. Ja siitä
syystä särkee se sydäntäni, kun näen, kuinka halpamaisen ilkeästi
on käytetty juuri äitini nimeä tarkoituksessa antaa isku minulle.
Sillä minä en saa enää salata sitä teiltä, että minulla on monta
vihamiestä. Nämä hiipivät ympäri pimeydessä ja kammoovat valoa, he ovat
vannoneet kukistavansa minut, kun Jumala on ollut minulle armollinen
ja valinnut minut kuninkaan kumppaniksi läpi elämän, kun minä saan
jakaa Aleksanterin surut, jotka usein ovat raskaammat, veljeni, kuin
teidän surunne. Sentähden vainotaan minua. Minulle ei anneta lepoa
yöllä eikä päivällä. Minun päästäni tahdotaan riistää kruunu, juurikuin
kruunu olisi niin suuri onni. Oi ystävät, te ette voi aavistaa kuinka
raskaalta se tuntuu päässä! Ainoastaan kuningasten suurelle kuninkaalle
on kruunu kevyt. Maan ruhtinaille on kruunu usein lahja, jonka jumalat
ovat heille vihassaan antaneet. Minun viholliseni ovat jo monella
tavalla koettaneet alentaa minua kansan silmissä. He ovat levittäneet
parjauksia ja huhuja, jotka todellakin ovat hävyttömiä. He ovat
kertoneet minusta, että minä olen nuoruudessani ollut kevytmielinen
ja huono nainen. No niin, minä en kiellä, etten minä nuoruudessani
ollut sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla. Mutta pistäkää kätenne
omaan poveenne, te rouvat ja tytöt, jotka seisotte tässä ympärilläni!
Löytyykö joukossanne ketään, joka voi sanoa, ettei hän ole jonkun
kerran elämässään rikkonut? Me ihmiset teemme kaikki syntiä! Mutta
syntieni joukossa ei oikeastaan ole ainoatakaan, jota minun tarvitseisi
hävetä.

Minä olin porvaristyttö. Menin naimisiin porvarin kanssa. Kuolema
repäisi pois puolison rinnaltani ja minä annoin käteni toiselle. Se
ei ole minun syyni, että tämä sattui olemaan Serbian kuningas. Minä
vannon teille, veljet ja ystävät, jotka seisotte tässä ympärilläni,
että vaikka Aleksanteri olisi ollut tavallinen työmies, olisin yhtä
mielelläni seurannut häntä alttarille. Sillä minä rakastin häntä
ja rakastan vieläkin ja ainoa pyrkimykseni on tehdä hänen elämänsä
iloiseksi ja hauskaksi, tehdä hänet onnelliseksi; sitä pyydän Jumalalta
joka päivä.

Myöntymyksen sorina kävi läpi kansanjoukon. Draga oli voittanut
kansan sydämet. Mutta tänään tahtoi hän saada täydellisen voiton, hän
tahtoi yhdellä lyönnillä tulla yleisesti suosituksi Belgradissa ja
pääkaupungista leviäisi suosio yli koko maan.

- Niin, viholliseni ovat jo monella tavoin koettaneet vahingoittaa
minua muissa Euroopan hoveissa, mikä on ollut hyvin haitallista
meidän maallemme ja sen politiikalle. Oi, miten monta kyyneltä
olen jo vuodattanut noiden ilkeiden ihmisten tähden! Jos he edes
avomielisesti tulisivat ja selittäisivät minulle: "Me emme tahdo sinua
kuningattareksemme!" Silloin laskisin kohtaloni Jumalan käteen ja jos
hän lähettäisi minut täältä, niin menisin tyyneesti tieheni. Minä
vetäytyisin mitä syvimpään hiljaisuuteen ja jättäisin Serbian. Sillä
ylempänä omaa onneani on sen maan onni, jossa olen syntynyt, rakkaan
isänmaani onni ja menestys.

- Eläköön kuningatar Draga! huusivat muutamat äänet kauempaa
väkijoukosta. — Se on hyvin puhuttu!

Varsinkin oli siellä muutamia nuoria miehiä, jotka ihastuksella
huusivat Dragan nimeä. Heidät oli kuningatar voittanut puolelleen
yksinomaan suloudellaan. Sillä nuoriso antaa aina kukoistavan
ulkomuodon viedä itseään harhaan eikä välitä, vaikka sen valkoisen
poven alla sattuisi olemaan musta sielu.

- Mutta mitä minulle tänään on tehty, jatkoi Draga, ja hänen äänensä
oli melkein kyynelten tukahuttama ja hän osasi panna siihen valittavan,
sydäntäsärkevän väreen — se — se on halpamaisin tapa, millä naista
koskaan on häväisty. On otettu silvottu ruumis - en tiedä mistä,
arvattavasti rauhalliselta hautausmaalta — ja viety palatsiin sekä
ripustettu tähän portille. Ettekö nyt huomaa, ystäväni, että se on
vaan ansa, jonka viholliseni ovat keksineet nostaakseen teidät minua
vastaan? He tahtovat repiä kuningattaren ja kansan erilleen, sillä
he ovat kateellisia, että olemme tähän asti rakastaneet toisiamme.
Väitetään, että tämä silvottu ruumis on äitini. Ettekö huomaa tämän
väitteen mahdottomuutta. Äitini on kuollut jo monta vuotta sitte,
hän lepää levossa ja rauhassa hautausmaalla. Minä itken häntä
vilpittömästi, minä kaipaan ja suren häntä jokapäivä. Sillä suurin
iloni olisi, jos Jumala olisi antanut äitini elää. Ja väittävät he
yht'äkkiä löytäneensä äitini ruumiin, vaikka hänen on jo kauan sitte
täytynyt muuttua tomuksi, jos hän vaan on tavallisten luonnonlakien
alainen. Ah, ystäväni, he tahtovat leimata minut murhaajaksi teidän
silmissänne. Uskotteko te sitä? Langettakaa tuomionne ja minä alistun
sen alle. Jos joukossanne löytyy täällä yhtäkään, joka sanoo minulle
vasten kasvoja, että minä olen murhaaja, niin lähden täältä, enkä
enää koskaan näyttäydy silmäinne edessä. Mutta ennenkuin langetatte
tuomionne, niin kuulkaa minua vielä!

Nähkääs, minä tahdon antaa teille todistuksen, että omatuntoni on
puhdas. Te tiedätte, että murhaaja, paatuneinkin, joka esiintyy
röyhkeästi, kylmästi ja tyyneesti tuomarin edessä, muuttaa väriä, kun
hänet viedään kylmenneen uhrinsa eteen, hänen kasvonsa vääristyvät,
eikä hän voi ojentaa kättään, eikä panna ruumiille niitä sormia, joilla
hän ennen on vannonut olevansa viaton. Katsokaas, ystävät, minä teen
sen puhtaalla omallatunnolla.

Draga astui portaita alas ja asettui seisomaan sen hirmuisen ruumiin
viereen. Nopealla liikkeellä nosti hän kätensä ja laski kaksi
ensimäistä sormeansa murhatun naisen rinnalle.

Tuolla avaralla kentällä konakin edustalla vallitsi niin syvä
hiljaisuus, että olisi kuullut nuppineulan putoavan maahan. Kaikkien
silmät olivat suunnatut kuninkaalliseen naiseen, joka nyt jossain
määrin huusi itselleen Jumalan tuomiota.

Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hänen pitänyt epäillä omaa
järkeänsä. Oliko todellakin mahdollista, että ihminen saattoi siihen
määrään teeskennellä? Voiko löytyä naista, joka oli niin julkea ja
kylmäverinen, kuin tämä Draga, joka nyt aivan tyyneesti kosketti
äitinsä ruumista, jonka hän kuitenkin todellisuudessa oli murhannut?

Mutta uskaltaisiko hän kohottaa ääntänsä ja syyttää Dragaa tästä
murhasta? Yksi ainoa katse tähän kansajoukkoon sanoi hänelle, että he
olisivat repineet hänet palasiksi, jos hän olisi ruvennut syyttämään
Dragaa. Ei, paljastuksen hetki ei vielä ollut tullut, ratkaiseva hetki
ei ollut vielä sisällä, se hetki, jolloin naamari revitään tämän
kauniin, kuninkaallisen teeskentelijän kasvoilta. Nykyään ei voinut
muuta kuin purra hammasta ja vaieta, sekä niellä harminsa.

- Oletteko nyt vakuutetut minun viattomuudestani, veljet? huudahti
Draga. — Näettekö, että ruumiista ei ole alkanut veri vuotaa, Jumalan
tuomio on minut vapauttanut ja minä vannon teille, etten minä tunne
tätä naista. Minä en ole koskaan nähnyt häntä, enkä ole koskaan ollut
missään tekemisessä hänen kanssansa.

Stefan Naumovitschiä värisytti, kun hän kuuli tämän väärän valan.
Draga kielsi oman äitinsä, mutta sitä paitse teki hän väärän valan
salatakseen rikoksensa. Ja kansa oli vakuutettu. Vielä kerran sai
naisellinen kauneus riemuita, vielä kerran oli se tuottanut voiton.

- Kauan eläköön kuningatar Draga! huudettiin joka suunnalta. Hattuja
heilui ilmassa ja joukko läiskytti käsiään juuri kuin se olisi ollut
teaatterissa. Ja olihan se todellakin teaatterisankaritar, joka
oli tässä näytellyt, täynnä valhetta ja petosta, täynnä kauhua ja
inhottavaa ilkeyttä.

Draga näki ympäristöllään pelkkiä intoilijoita. Varsinkin nuoret miehet
ja ylioppilaat riemuitsivat. Ennenkuin hän voi estää sitä, olivat he
eläköön huutojen kaikuessa nostaneet hänet hartioilleen ja kantoivat
edes takasin portin edustalla.

Kuningas seisoi ylhäällä ikkunassa ja nauroi. Hän hengitti
helpotuksesta, sillä nyt tiesi hän, ettei hänen enää tarvinnut pelätä
mitään, vaan että hänen puolisonsa päinvastoin oli hankkinut hänelle
ihanan, loistavan voiton. Tänä aamuna oli hän kerrassaan riemuinnut
vihollisistaan.

- Päästäkää minut, veljet, huusi Draga niille nuorille miehille, jotka
olivat nostaneet hänet ylös maasta — minä kiitän teitä niin suuresta
rakkaudesta, minä palkitsen sen kaikesta sydämestäni, mutta minä pyydän
teitä nyt päästämään minut, sillä velvollisuuteni kutsuvat minua
takasin kuninkaallisen puolisoni luo. Hän tarvitsee uskollisen ystävän
ja neuvonantajan, hoitajan sairaudessaan. Eikö niin, ettehän tahdo,
että minä laiminlöisin velvollisuuksiani.

Nämä sanat saivat aikaan uuden suosion purkauksen ja jyriseväin eläköön
huutojen kaikuessa vetäytyi Draga takasin.

Stefan Naumovitsch seurasi aivan hänen kintereillään.

- No, Stefan Naumovitsch, huudahti hän — sinä näet, että minulla yhä
on valta sydämien yli, miksi ei minulla ole valtaa sinun ylitsesi?
Sinä näet, kuinka kansa täällä Serbiassa jumaloitsee minua, miksi et
sinä sitte tahdo jakaa minun onneani? Sillä niin totta kuin Jumala on,
tarvitsee minun sanoa vaan yksi sana, ja sinä olet kansan kruunattu
herra!

- Minäkö? huudahti Stefan — Siitä Jumala varjelkoon, minä en hae kansan
suosiota.

- Kuule minua, sanoi tuo intohimosta vapiseva nainen, tarttui Stefanin
käsiin ja veti tämän niin lähelle itseään, että hänen huulensa melkein
koskettivat Stefanin huulia ja aaltoileva rintansa oli Stefanin rintaa
vasten — kuule minua ja hylkää minut sitte vielä kerran, jos voit. Sinä
tiedät, että kuningas katselee itselleen kruununperijää, kun ei hänellä
sitä ole. Hän on jo ajatellut nimittää veljeni Nicodem Lunjevican
perijäkseen. Jos lausun sanankaan, niin ei kukaan ihminen enää välitä
Nicodemista. Hänen toiveensa saavat jäädä sikseen.

Mutta jos lausun sanankaan lisää, niin kääntää kuningas katseensa
ajutanttimsa, ritarilliseen Stefan Naumovitschiin. Miksi ei hän, joka
kuuluu vanhaan aateliseen, serbialaiseen perheeseen, voisi tulla
Serbian kuninkaaksi? Ja silloin, Stefan Naumovitsch, lisäsi Draga
painautuen vapisten häntä vasten, vaikka Stefan koetti pidättää
häntä kaukana itsestään — silloin olet sinä kuningas ja minä sinun
puolisosi — ja me molemmat yhdessä — oi, me voisimme luoda vaikka
kokonaisen maailman, jos me olisimme yhdistetyt. Nämä eivät ole mitään
tulevaisuuden unelmia, lisäsi hän sitten — ne voivat toteutua pian,
hyvin pian, sillä kuningas on sairas, hän voisi tulla yhä sairaammaksi,
kuihtua ja kuolla.

- Jo riittää, keskeytti hänet Stefan Naumovitsch, — minä olen
kuullut tarpeeksi ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että minä
halveksien hylkäisin Serbian kuningaskruunun, vaikka sitä minulle
tarjottaisiinkin. Sillä se kruunu on häväisty, madame, häväisty teidän
kauttanne, sillä se on verellä tahrattu, eikä sen heleän punainen väri
voi sitä peittää.

Sitäpaitse toivon minä kuninkaalle pitkää ja onnellista ikää ja vaikka
päättäisinkin astua Obrenovitschien istuimelle, niin tietäisin toisen,
joka paremmin sopisi kuningattarekseni, toisen, joka silloin tulisi
vaimokseni.

Tämä oli minulla teille sanottavana ja nyt pyydän minä, ettette enää
koske kättäni.

Nämä sanat sanottuaan kumarsi Stefan kevyesti kuningattarelle ja
poistui.




SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Yöllinen kokous.


Noin kolmen neljännestunnin matkan päässä Belgradista oli maantien
vieressä pieni ravintola. Se oli ränsistynyt yksinkertainen talo,
päreillä katettu ja sen matkustajan, joka sinne tuli, täytyi
luopua kaikista mukavuuden vaatimuksista. Se teki kerrassaan
surkean vaikutuksen luhistuneine seinineen, jotka osoittivat, että
rakennuksella oli jo ikää.

Siitä huolimatta näytti ravintolaan usein tulevan vieraita Belgradista,
sillä nyt, kun pimeä oli tullut, lähestyi useita henkilöitä, yksityisiä
tai kahden tai kolmen hengen ryhmissä, jotka kaikki kulkivat ravintolan
ovea kohti.

Ei näyttänyt olevan oikein puhdas omatunto näillä miehillä, jotka
olivat puetut pitkiin viittoihin, jotka täydellisesti peittivät
heidän vaatteensa, sillä he katsoivat vähä väliä taakseen, kuin
olisivat tahtoneet nähdä, ettei kukaan asiaan kuulumaton ollut heidän
kintereillään.

Tultuaan ravintolan luo, koputtivat he erityisellä tavalla portille.
Silloin otettiin salpa oven edestä, valoviiru lankesi maantielle,
kun miehiä päästettiin sisään ja kiireesti ovi taas sulettiin heidän
jälkeensä.

Noin kahdeksan tienoossa illalla oli parikymmentä miestä kokoontunut
erääseen huoneeseen ravintolassa. Pöydät oli pantu yhteen, niin että
ne muodostivat yhden ainoan suuren pöydän ja sen ääreen asettuivat
miehet. He puhelivat vähän keskenänsä ja näyttivät siltä, että jotain
merkillistä oli odotettavissa ja heidän katseensa kääntyivät vähä väliä
oveen päin aina kun se avautui ja joku astui sisään.

Viimeksi tuli korkeakasvunen mies, joka oli niin ikään kääritty pitkään
viittaan ja pehmeä huopahattu syvällä päässä.

Hänen ilmestyessään kulki kuiskaus suusta suuhun ja selvästi saattoi
kuulla nimen "översti Maschin."

Se oli todellakin översti Maschin, Dragan lanko, joka nyt heitti viitan
päältään ja seisoi siinä loistavassa univormussaan. Nopealla liikkeellä
kiskasi hän hatun päästään, sitte meni hän peremmälle, tervehti
kädenpuristuksella melkein jokaista ja istuutui eräälle tuolille, joka
oli häntä varten asetettu pöydän viereen. Näyttiin odottaneen vaan
översti Maschinia, sillä nyt tuli syvä hiljaisuus ja kaikkien katseet
kääntyivät tähän mieheen. Hän nousi, löi veitsellä lautaseen ja antoi
merkin vaieta.

Ei kukaan lausunut sanaakaan. Isäntä, joka näytti talonpojalta ja
jonka kasvot olivat hyvin viekkaan näköiset, seisoi oven suussa. Hänen
puoleensa kääntyi nyt översti.

- Ivanovitsch, sanoi hän, voimmeko nyt olla ihan turvatut tässä talossa?

- Kuten herra översti käskee, kuului vastaus. Näistä sanoista saattoi
huomata, että isäntä oli ennen ollut sotamies. Hän olikin ennen ollut
överstin rykmentissä korpraalina ja vasta rykmentistä erottuaan oli hän
nainut talonpoikaisnaisen, jolla oli tämä ravintola ja siten oli hän
joutunut ravintolan isännäksi.

- Sano minulle Ivanovitsch, jatkoi översti — voimmeko myöskin
häiritsemättä puhua kaikesta, mitä meillä on neuvoteltavana — eikö
meidän tarvitse pelätä mitään?

- Ei vähääkään, herra översti, vastasi Ivanovitsch seisten jäykkänä
— kaikki on kuten tuleekin olla. Ei kukaan aavista, että herrat ovat
tulleet tänne.

- Onko tähän huoneeseen vaan se käytävä maantieltä, josta me tulimme?

- Ei, herra översti, huoneessa on toinenkin ovi ja se menee meidän
sänkykamariimme.

- Hyvä — voiko sänkykamariin tulla suoraan maantieltä?

- Ei, herra översti, sänkykamariin ei ole eri käytävää — tämä on ainoa.

- Sitä parempi, huudahti översti — siis voi vaara uhata meitä
ainoastaan siten, että joku tunkeutuu sisään ikkunasta.

- Ikkunat ovat varustetut vahvoilla luukuilla, sanoi isäntä.

- Se on hyvä, vastasi översti Maschin — muuten luotan minä
täydellisesti sinuun. Sinä tiedät, että tänään keskustellaan sinun
talossasi asioista, jotka maksaisivat sinun ja meidän kaikkien elämän,
jos tieto niistä tulisi ennen aikaansa yleisön korviin. Minä toivon,
ettet sinä lausu sanaakaan siitä, mitä täällä saat kuulla ja nähdä.

- Herra översti käskee ja minä tottelen, sanoi Ivanovitsch.

- Mitä teihin tulee, hyvät herrat, jotka olette tulleet tänne minun
kutsumuksestani, jatkoi översti Maschin, antaen katseensa kulkea
kaikkien läsnäolijoiden yli — niin en tahdo tuhlata sanaakaan siihen,
että teidän täytyy noudattaa mitä ankarinta vaitioloa kaikesta mitä
täällä keskustellaan. Ei yksikään pää istu täällä tuvassa, jos tyranni
saa kuulla meidän toimistamme. Te tiedätte kai mitä minä tarkoitan
sanalla "tyranni." Te tiedätte, ettei tämä ole ensimäinen kerta, kun
olemme kokoontuneet, mutta kun emme voi rauhassa kokoontua Belgradiin,
olen hakenut tämän ravintolan, kun olen tullut tuntemaan Ivanovitschin
mieheksi, johon voi täydellisesti luottaa. Hän on ennen ollut sotamies
ja sellaisena osoittautunut luotettavaksi ja minä olen varma, että
ennen antaisi hän teloittaa itsensä, kuin pettäisi ketään meistä.

Kumea myöntymyksen sorina oli vastaus tähän puheeseen. Äkkiä jatkoi hän:

- Niin, ystäväni, viime hetkessä olen kutsunut teidät tähän kokoukseen.
Serbia on perikatonsa partaalla, sen tiedämme kaikki ja minun ei
tarvitse teille kuvata, mihin onnettomuuteen maamme on joutunut, kun
sille on koittanut häpeän aika. Sen valtaistuimella istuu hallitsija,
joka on joko mielipuoli tai kurjin ihminen maan päällä. Me tahdomme
toivoa, että ensimäinen otaksuminen on oikea, sillä silloin ei
hän ainakaan olisi häväissyt niitä, joiden edessä esi-isämme ovat
kumartaneet päänsä ja joiden edestä isämme ovat vuodattaneet veressä
tappelutantereella.

Niin, mielipuoli — se on paras arvostelu Serbian Aleksanterista, sillä
ainoastaan mielipuolen ei tarvitse tehdä tiliä töistään. Voi Serbian
Aleksanteria, jos me vaatisimme häntä tilille. Hän ei voisi tehdä
meille minkäänlaista tiliä, sillä hänen elämänsä on sitä laatua, ettei
siitä voi vastata. Hän on ojentanut kätensä langenneelle naiselle,
langenneen naisen antaa hän neuvoa itseään, langenneen naisen käsiin
on hän laskenut Serbian kohtalon, langennut nainen on täyttänyt kaikki
virkamiespaikat ja hallinnut maata. Te ystäväni, kuulutte kaikki
sotilassäätyyn, minä tervehdin tässä vaan vanhoja ystäviä ja tovereita,
minä lausun teidät tervetulleiksi kunnian kentälle. Sillä minä luulen,
että te tiedätte kaikki, ettekä epäile sitä, että jos meidän onnistuu
vapauttaa Serbia, jos meidän onnistuu pestä Serbia tästä langenneesta
naisesta ja siitä loasta, joka hänessä on — niin meitä kunnioitetaan
— silloin tiedetään, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme
serbialaisina, sen kansan jäseninä, joka ylpeydellä voi näyttäytyä
Euroopassa, mutta jonka nyt täytyy silmät maahan luotuina hiipiä
toisten kansojen välissä. Ja kuinka on tähän tultu? Sallikaa minun
tehdä siinä suhteessa pieni katsaus.

Te tiedätte, että tämän Aleksanterin isä kerran oli Serbian kuningas.
Minä en tahdo sanoa monta sanaa Milanista, me tunnemme hänen ansionsa,
mutta myöskin hänen virheensä. Nämä viimemainitut tuottivat hänen
lankeemuksensa. Maa ei voinut enää pitää häntä, sillä se olisi joutunut
velkoihin, joita se ei ollenkaan olisi kyennyt maksamaan.

Me hengitimme kuten painajaisesta vapautuneina kun Milan päätti panna
kruunun poikansa päähän, jättää hallitustaakan nuoremman hartioille,
pojan, jonka hän luuli perineen isän hyvät ominaisuudet ja olevan
oikean Obrenovitschin.

Mutta me huomasimme pettyneemme näissä toiveissa. Nuori kuningas
oli turhamainen, hänen järkensä ja käsityskantansa antoivat paljon
toivomisen varaa, mutta vasta sitte kun hän antoi sydämensä
arvottomalle naiselle, jonka nimeä en tahdo mainitakaan — silloin sai
jokainen isänmaan ystävä silmänsä auki ja heille selvisi se tosiasia,
että Serbia tulisi Aleksanterin aikana vielä onnettomammaksi kuin se
oli ollut Milanin hallitessa. Oi, kuinka mielellään olisi tahdottu
kutsua Milan takasin, mutta poika nousi isää vastaan ja uhkasi ammuttaa
hänet, jos hän uskaltaisi astua rajan yli.

- Hyi — hyi! kuului suuttuneita huutoja kokoontuneiden joukosta. — Se
on hävytöntä, alhaista!

- Niin, hävytöntä ja alhaista on se todellakin, jatkoi översti. —
Minä olen omilla korvillani kuullut kuninkaan sanovan, että hän
ajaisi Milanin kuin hullun koiran ulos maasta, jos hän uskaltaisi
astua rajan yli. Mutta kun Milan kuitenkin teki sen, kun hän yön
pimeydessä kulki Saven yli ja tuli Serbian rannalle, niin — vein minä
itse hänet konakiin, sillä silloin oli varotettava kuningasta ja
koetettava pidättää häntä ottamasta puolisokseen langennutta naista.
Valitettavasti ei tämä onnistunut, vaikka Milan pani kaikki voimansa
liikkeelle. Aleksanteri ja Draga, tuo kirottu nainen, olivat liian
kovasti toisiinsa kiintyneet, epäpuhdas, halveksittava rakkaus — ei,
minä en tahdo väärin käyttää tätä kaunista sanaa — inhottava intohimo
sitoi hänet Dragaan. Minä ilmaisen teille surullisia salaisuuksia,
ystävät, mutta tänään pitää vihdoinkin totuus lausuttaman, totuuden,
paljastuksen päivä on tullut — antakaa minun siis puhua ja kuunnelkaa
te! Maa on kauhistuttavassa tilassa. Suuri joukko talonpoikia on ajettu
kodeistansa, kun eivät ole voineet maksaa korkeita veroja. Teollisuus
on lamautunut, kun kaikkialla on asetettu vaikeuksia sen tielle. Ei
tehdä muuta kuin rasitetaan kauppiaita uusilla veroilla. Se joka voi
maksaa, saa asua Belgradissa — mutta se joka on siinä onnettomassa
asemassa, ettei voi maksaa, sillä ei ole mitään, eikä koskaan voi saada
mitään — hänen täytyy olla köyhänä. Mitä meihin upseereihin tulee, niin
on kuningas aina osoittanut olevansa hyvin vastenmielinen kaikille
sotilaille. Hyvin vastenmielisesti pukeutuu hän sotilaspukuun, silloin
vaan, kun on aivan pakotettu siihen. Ja se on kuitenkin sama puku,
johon meidän tulee ylpeillen pukeutua, kun se on kunink. majesteetin
ja kruunun puku, sama puku, jonka kuningas ja isänmaa ovat meille
antaneet. Kuningas epäilee meitä, sillä hän tietää, etteivät upseerit
häntä rakasta. Ehkä hän aavistaa, että he vihaavat häntä — mutta yhtä
seikkaa hän ei tiedä, nimittäin sitä, että me aiomme syöstä hänet alas
ja selittää kansalle, että kuningas ja hänen Dragansa ovat ruttopaise,
joka ei enää saa olla vaivaamassa Serbian kansaa, vaan että me
leikkaamme sen pois.

Tahdon muutamilla esimerkeillä valaista, millainen kuningatar Serbiassa
on ja pyydän muutamiksi minuuteiksi teidän huomiotanne.

Översti Maschinin ei olisi tarvinnut lausua tätä pyyntöä kuulijoilleen,
joiden katseet olivat kuin naulatut häneen ja jotka ihastuneina
kuuntelivat hänen puhettansa. Joka sanasta leimahti vihan liekki ja
pitääkseen vireillä tätä pyhää tulta olivat nämä kaksikymmentä upseeria
saapuneet yksinäiseen ravintolaan maantien vieressä.

- Mitä tämä Draga oli, ennenkuin tuli Serbian kuningattareksi, sen
tiedätte kaikki, ystäväni. Hän oli Serbian kaunein nainen, se täytyy
itse kateudenkin tunnustaa, mutta rehellisimmänkin täytyy hänestä
sanoa, että hän oli kurjin, halveksittavin nainen. Hän on perheestä,
jonka suku on yhä huonontunut. Veri, joka hänen suonissaan virtaa on
rikollista verta. Äiti oli juoppo, jonka miehellä ei ollut vähääkään
siveellistä vakavuutta ja joka nähtävästi vaimonsa kautta tuli vielä
huonommaksi, kuin mitä luonnostaan oli. Dragan äiti on todistettavasti
harjoittanut parittamista ja kun tytär tuli täysikasvuiseksi, niin piti
äiti kohta huolta siitä, että tytär sai tilaisuuden näyttäytyä oikeassa
valossaan.

Siihen aikaan ei Draga ollut vielä niin läpi huono, vaan hän koetti
saada miehen, joka kykeni pitämään hänestä huolta ja valitettavasti
lankesi hänen vaalinsa veljeeni. Te myöntänette, ettei tähän asti
ole tästä avioliitosta sanaakaan päässyt huuliltani. Minä en tahdo
naulata veljeni nimeä häpeäpaaluun. Mutta tänään täytyy minun puhua
siitä, sillä tänään täytyy teidän tietää kaikki, teillä on oikeus
tietää kaikki. No niin, veljeni oli nuori insinööri, jolla oli loistava
tulevaisuus edessään. Silloin tuli hän onnettomuudekseen tuntemaan
Draga Lunjevican. Hän rakastui, enkä sitä ihmettelekään, sillä Draga
oli niin kaunis, monastihan ovat miehet, jotka ovat olleet paljon
korkeammissa asemissa kuin veljeni, joutuneet kauniin naisen ansaan.
Kun sitte veljeni eräänä päivänä ilmoitti minulle, että hän aikoi naida
Draga Lunjevican, huokasin minä syvään ja sanoin:

"Siinä taas yksi, joka tekee tyhmyyden!" Mutta Draga osasi niin
vaikuttaa, että hän meni kihloihin Dragan kanssa eräänä toukokuun
1 päivänä ja saman kuun 28 päivänä olivat he jo naimissa. Hän oli
pyytänyt minua sulhaspojaksensa, enkä minä voinut kieltää hänen
pyyntöänsä ja siten tulin minä seisomaan hänen rinnallaan kirkossa.
Minä olin myös pakosta mukana hääkemuissa, jotka pidettiin Lunjevican
perheen asunnossa. Hyvät herrat, ei koskaan mene mielestäni muisto
näistä kemuista, sillä ne olivat niin perin arvottomat. Lunjevican
perhe oli pannut parastaan, jotta se voisi esiintyä entisessä
loistossaan. He olivat räätäleiltä ja suutareilta ynnä muilta
lainaelleet ja kerjänneet kaikkea, mitä pitoihin tarvittiin. Pöytä oli
juhlallisesti katettu, esille pannut ruokalajit eivät jättäneet mitään
toivomisen varaa, eikä myöskään juomat, joita löytyi suuret määrät.
Mutta kauan ei kestänyt ennenkuin rouva Lunjevica oli juonut paljon
enemmän kuin sieti. Hän alkoi meluta ja laulaa ja käyttäytyi erittäin
sopimattomasti pöydässä. Hänen tyttärensäkin lienee juonut enemmän
samppanjaa kuin morsian saa juoda. Oli kerrassaan inhottavaa nähdä,
kuinka hän pöydässä alinomaa hyväili ja suuteli veljeäni. Lisäksi alkoi
Nicodem Lunjevica, joka jo nuorena oli ollut ylen röyhkeä, kinastella
erään vieraan kanssa. Se veijari tarttui lopulta vieraaseen ja heitti
hänet ulos.

"Oi Jumalani, sanoin minä itsekseni, mitähän joukkoa tämä on, johon
veljeni on joutunut!"

Mutta todellisuus voitti kaikki pahat aavistukseni. Avioliitto
muodostui suloisen kuherruskuukauden jälkeen hyvin onnettomaksi. Pian
selvisi minulle, että Draga oli ottanut veljeni vaan keinottelun
tarkoituksessa. Hän oli tahtonut vaan saada toimeentulon. Mutta hänen
vaatimuksensa eivät olleet vähäiset. Hän tahtoi näytellä hienoa
naista, käydä silkissä ja muissa kalliissa vaatteissa sekä esiintyä
teaattereissa ja konserteissa. Useita kertoja kääntyi veljeni minun
puoleeni pyytäen lainaksi suurempia summia. Minä lainasinkin muutamia
kertoja, mutta vihdoin selitin veljelleni suoraan, etten enää lainaisi
hänelle mitään, kun en halunnut katsella kuinka minunkin rahani
heitettiin ulos ikkunasta. Tämän jälkeen vetäytyi veljeni erilleen
minusta ja Dragan kiukku täydensi hävitystyön. Hän rikkoi ne siteet,
jotka yhdistivät meitä veljeksiä. Minä en enää astunut veljeni
kynnyksen yli ja se oli minulle hyvin mieluista, sillä nyt ei minun
ainakaan tarvinnut katsella sitä inhottavaa näytelmää, jota siellä
näyteltiin. Valitettavasti en kuitenkaan voinut estää, että minulle
kerrottiin siitä. Minä sain hyvin pian kuulla, että Draga oli uskoton
veljelleni. Minä koetin yllättää Dragaa, voidakseni sitte vapauttaa
veljeni tämän naisen pauloista, mutta Draga oli liian viekas — se ei
onnistunut minulle.

Siten kului kaksi vuotta. Veliraukastani kuulin vaan ikävyyksiä. Jos
tapasin hänet kadulla ja tervehdin kiireesti, niin vakuutti hän aina
olevansa hyvin onnellinen, mutta hänen kalpeat, surkastuneet kasvonsa
todistivat minulle, että hän valehteli.

Kerran herätettiin minut keskellä yötä siten, että ovikello eteisessä
soi kiivaasti. Kun palvelija avasi, seisoi ulkona sanantuoja veljeni
talosta ja käski hänen heti herättää minut, sillä minun pitäisi tulla
veljeni luo niin pian kuin mahdollista.

Tietysti noudatin heti tätä kutsua ja pitkien aikojen perästä astuin
nyt ensi kerran veljeni taloon.

Rouva Draga oli mitä suurimman epätoivon vallassa, väänteli käsiään,
itki ja valitti. Sellaisena tuli hän minua vastaan ja ilmoitti, että
veljeni oli kuolemaisillaan. Ja kun sitte näin veljeni makaavan
sängyssään, silloin selvisi minulle heti, että hän oli mennyttä miestä,
sillä kuolema oli jo painanut leimansa hänen kasvoilleen. Hän tunsi
vielä minut, ja kun kumarruin alas hänen puoleensa ja syleilin häntä
hellästi, kuiskasi hän minulle yhden ainoan sanan, jota en sitte enää
koskaan voinut unohtaa. Se sana oli: "Myrkytetty!"

Niin, veljeni oli myös myrkytetty, vaikkei sitä ole koskaan voitu
todistaa. Nautittuaan kalaa, jonka Draga pani hänen eteensä, oli hän
sairastunut, ja myrkky lienee vaikuttanut hyvin nopeaan, sillä hän oli
heti joutunut siihen tilaan, jossa minä hänet löysin.

Veljeni kuoli minun syliini. Draga käyttäytyi kuin mielipuoli. Hänen
kyyneleensä valuivat virtana ja hän vakuutti, ettei hän koskaan enää
voinut rakastaa toista miestä, sillä tämä oli ainoa, joka ymmärsi häntä.

Minä olin kuuro hänen valituksilleen. Katsoin häntä synkästi
silmiin ja kysyin kuinka hänen miehensä sairaus oli alkanut. Niin
pian kun taas olin omassa asunnossani, istuuduin heti ja kirjoitin
ilmiannon yleiselle syyttäjälle ja panin siihen alle koko nimeni.
Tässä ilmiannossa syytin Dragaa, veljeni leskeä siitä, että hän oli
tuottanut puolisolleen kuoleman, nähtävästi myrkyllä. Minä vaadin
yleistä syyttäjää lykkäämään hautausta ja antamaan avata ruumis jotta
sisälmyksistä mahdollisesti voitaisiin löytää myrkkyä.

Seuraavana päivänä vein itse ilmiannon toimistoon ja jätin sen sinne.
Yleinen syyttäjä on siis saanut sen, siitä ei ole epäilemistä. Tästä
huolimatta ei hautausta lykätty ja kun seuraavana päivänä valitin
siitä, vastattiin minulle, että ruumis oli tutkittu, mutta ei oltu
mitään löydetty, joka olisi voinut oikeuttaa toivottuun toimenpiteeseen.

Te näette nyt, hyvät herrat, että Dragalla oli jo siihen aikaan
ylhäisiä herroja takanaan. Minä en tahdo syyttää ketään, mutta hänellä
lienee ollut mahtava suojelija. Sillä yleinen syyttäjä oli henkilö,
johon en luule Dragan voineen suoranaisesti vaikuttaa. Pikemmin
luulen, että jo siihen aikaan hyvin korkea herra on pitänyt suojelevaa
kättään hänen päällään. Niin täytyi minun siis kärsiä sitä ajatusta,
että veliraukkani oli murhattu ja ettei minun ollut onnistunut edes
rangaista murhaajaa.

Jonkun aikaa mietin kostoa. Ajattelin ensin ampua Dragan, mutta sitte
sanoin minä itselleni, että olisi hullua tämän langenneen naisen
tähden itse astua mestauslavalle. Kuitenkin lohdutin itseäni sillä
ajatuksella, ettei hän ainakaan voi päästä rangaistuksetta. Dragan
tulevaisuus näytti minusta hyvin synkältä. Ja sittenkin erehdyin minä
perin pohjin, sillä tapahtui juuri päin vastoin.

Tämän naisen tulevaisuus tuli loistavaksi, sillä vaikka hän leskenä
oloaikanansa, joka ei ollut pitkä — eli kerrassaan huonosti, vaikka
koko Belgradissa tiedettiin, että hänen kotonaan vietettiin yöllisiä
juominkeja ja vaikka minä voin todistaa, että Dragalla oli suhde
toverini Stefan Naumovitschin kanssa, joka muuten oli kunnon mies ja
hyvä toveri, niin tapahtui kuitenkin uskomattomia.

Tämä viettelevä nainen ei vajonnut köyhyyteen eikä kurjuuteen, vaan
nousi ylös, kuten meteoori ja tuli Serbian kuningattareksi. Tiedetään,
että kuningatar Natalia oli mukana siinä pelissä. Hän ei silloin
aavistanut, että hän siten saattoi Aleksanterin ja Serbian perikatoon.
Jos hän olisi sen aavistanut, olisi hän ennemmin panettanut Dragan
kahleisiin kuin antanut hänen tulla hoviin, sillä kuningatar Natalia on
aina kaikesta sydämestään rakastanut Serbiaa ja hän oli nainen, josta
Serbia saattoi olla ylpeä.

Myöntymyksen hyminä kulki ympäri pöydän. - Siten oli Draga tullut
kuningattareksi, jatkoi innokas syyttäjä, jonka ääni tämän merkillisen
syytöksen aikana vapisi vilpittömästä, jalosta vihasta — ja vielä
kerran piti tuon onnettoman naisen saada tilaisuus loistavalla tavalla
korvata huono menneisyytensä. Sillä se, joka pääsee valtaan, voi
käyttää valtaansa sekä hyvään että pahaan. Jos hän olisi ollut hyvä
kuningatar, niin olisimme voineet antaa hänelle anteeksi, vaikkei
hän ollut hyvä nainen. Mutta sen sijaan tuli hänestä yhä huonompi
kuningatar kuin mitä hän oli naisena ollut.

Ensi hetkestä, minkä hän oli Serbian konakissa, oli hänen innokkain
pyrkimyksensä vieroittaa kuningas kansastaan ja ennen kaikkia irroittaa
hänet niistä, jotka olivat tähän asti tehneet hänelle hyvää. Mitä
suurimmalla kekseliäisyydellä osasi hän saada aikaan vihollisuutta
Aleksanterin ja Milanin välillä. Poika, joka ennen oli rakastanut
isäänsä, alkoi pian vihata häntä ja hän antoi houkutella itsensä
ajamaan isä maanpakoon, kun Draga sitä tahtoi.

Ja kun sitte loukkauskivi oli saatu pois tieltä, — sillä Milan oli
itse asiassa ainoa ihminen, jota Draga pelkäsi, kun hänen oli tapana
esiintyä jyrkästi ja varmasti häntä vastaan — nyt ei kuningatar enää
välittänyt mistään, vaan teki kaikkea mitä tahtoi ja näki hyväksi. Hän
eroitti kaikki itsenäiset ja kunnan miehet viroistaan ja pani heidän
sijaansa omia kätyreitään, miehiä, jotka eivät vähääkään sopineet
sellaisiin toimiin. Mutta heillä oli hänen silmissään se etu, että
mielellään palvelivat Dragaa ja tekivät kaikki, mitä hän käski.

Pian tunsi koko Serbia, että tämä kuningatar sydämettömästi heilutti
ruoskaa heidän päänsä päällä. Kansan täytyi maksaa veroja, se on
selvää, muutoin ei valtio voi pysyä pystyssä, mutta voi sitä valtiota,
joka sydämettömästi vaatii veroja nääntyneiltä alamaisiltaan, se
hävittää itse perustan, jolla se seisoo, se ryöstää maalta sen parhaat
voimat.

Tämän ovat Draga ja Aleksanteri tehneet, he ovat saattaneet Serbian
horjuvalle pohjalle ja syösseet sen turmioon, he ovat sanan täydessä
merkityksessä hävittäneet maan.

Ja täytyyköhän minun kertoa teille, ystävät, niistä onnettomista
uhreista, jotka nääntyvät vankiloissa? jatkoi översti Maschin lyhyen
vaitiolon jälkeen. Ei, ei varmaan! Te kuulette näiden nyyhkytykset,
heidän kirouksensa ja kimeät huutonsa, te kuulette ne, mutta ette voi
antaa onnettomille mitään apua, sillä ne rautaportit ovat suljetut,
jotka Draga on asettanut heidän vankiloittensa eteen, liian paljo on
kätyreitä, jotka niitä vartioivat.

Sallikaa minun kertoa teille ainoastaan yksi tapaus, joka on omiaan
näyttämään, millainen oikeus nykyään vallitsee Serbiassa. Vähän
aikaa sitte, tuskin on siitä kulunut kolmea kuukautta, tarjottiin
kuninkaallisessa pöydässä pasteija. [Tässä kerromme historiallisen
tosiasian.] Kuningas on hyvin ihastunut tähän pasteijaan, ja
siitä syystä ei hän jaksanut odottaa, vaan maistoi sitä ennenkuin
hovipalvelija oli, kuten tavallista, sitä ensin maistanut. Sillä
Aleksanteri pelkää aina myrkkyä kuten kaikki muutkin tyrannit. Hän ei
tunne olevansa varma omassa talossaan. Hän ei luota palvelijoihinsa
ja joka viinikulauksessa, jonka hän juo, joka leipäpalassa luulee
hän ottavansa myrkkyä. Mutta pasteija maistoi hänestä niin hyvältä,
että hän arvelematta alkoi syödä sitä. Koko hovi nautti nähdessään
millä halulla kuningas söi pasteijaa. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi
alkoi kuningas äkkiä tuntea pahoinvointia. Tähän pahoinvointiin oli
luonnolliset syynsä, sillä kuningas oli ahneudessaan syönyt sitä liian
paljon, kun se vielä oli liian kuurnaa.

Mutta tuskin oli kuningas tuntenut tuskia, ennenkuin hän kalmankalpeana
kavahti pystyyn ja huudahti:

Minä olen myrkytetty!

Heti käski kuningatar Draga, joka sellaisissa tilaisuuksissa aina
tahtoo näyttää suurta hellyyttä kuningasta kohtaan, jota hän itse aina
pettää, heti käski hän siis, että koko kyökkiväestö oli vangittava. Hän
antoi viedä kyökkipäällikön, pasteijan tekijän ja erään kyökkipojan,
joka niinikään oli ottanut osaa pasteijan tekoon, omaan kamariinsa
ja pani siellä kuulustelun toimeen. Kyökkipäällikkö ja pasteijan
tekijä todistivat selvästi, ettei heillä ollut ollut mitään tekemistä
pasteijan kanssa ja niin tuli koko syy onnettoman kyökkipojan
niskoille, seitsentoista vuotiaan pojan, joka varmaan ei itse olisi
voinut valmistaa pasteijaa.

Kyökkipoika tuomittiin heti kuolemaan. Hänet vietiin erääseen
linnoituksen vallihautaan ja siellä ammuttiin hänet, vaikka raukka yhä
vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kyyneleet silmissä, että hän rakasti
kuningasta ja ettei hän koskaan ajatellutkaan myrkyttää häntä.

Syvä liikutus valtasi kuulijat. Muutamat hyppäsivät ylös paikoiltaan,
toiset taas huusivat:

- Se on liikuttavaa, raakaa, petomaista!

- Minä puolestani väitän, jatkoi Maschin, — että se on tavallista
Serbiassa, sillä maassa, jossa tuomioistuimet ovat menettäneet
merkityksensä, jossa harjoitetaan kabinetti tuomiota, jossa
tuomio-oikeus on langenneen naisen käsissä, sellaisessa maassa, hyvät
ystävät, ei mikään kummastuta. Tämä kyökkipoika raukka ei varmaan
ole ainoa, jolta Draga on ottanut hengen. Minä voisin istua tässä ja
kertoa teille huomis-aamuun saakka niistä onnettomista, joita hän on
salaisesti vangituttanut ja tuomiotta murhauttanut. Kuka muuten on enää
varma Serbiassa? Kuka voi enää, kun hän illalla panee levolle, nukkua
siinä varmassa vakaumuksessa, että hän aamulla saa rauhassa herätä? Ei
kukaan meistä, ei kukaan koko Serbiassa!

Ja tässä annan minä kaikua Ceterum canuo huutoni. Mutta tämä kehoitus
ei koske Kartagon hävitystä, vaan kohdistuu huutoon:

"Alas Serbian Draga, alas Aleksanteri, maahan Obrenovitschin valta!"
Uusi kuningas tulkoon, uusi mies, joka osaa parantaa ne haavat, jotka
viimeinen Obrenovitsch on maalle tuottanut. Ja miestä on tervehdittävä
huiluilla ja harpuilla, sellaisen miehen voimakkaalla kädenlyönnillä,
joka sanoo:

"Minä palvelen sinua, sillä sinä olet hyvä ja jalo."

Nämä puhujan viimeiset sanat herättivät kuulijoissa äärettömän
ihastuksen. Kaikki olivat nousseet ylös paikoiltaan ja kun översti
Maschin nyt lopetti, niin kahdestakymmenestä kurkusta nousi huuto:

- Alas Aleksanteri, pois peto Draga, maahan vanha hallitus, eläköön
Serbia — Zivio Serbia liberata!

Eräs kookas mies, jolla oli edullinen ulkomuoto, meni Maschinin luo,
ojensi hänelle molemmat kätensä ja huudahti liikutettuna:

- Tämän kokouksen nimessä, jonka te olette kutsuneet kokoon, lausun
minä ainoa teistä, jolla ei ole sotilaspukua, teille kiitoksemme niistä
kauniista ja suurista sanoista, joita olette lausunut, översti Maschin.
Minä, Avakumovitsch, joka kuulun tuomarikuntaan, selitän olevani
valmis tulemaan kanssanne minne vaan viette meidät. Serbian armeijan
tulee taistella ja voittaa, sen tulee suojella maan rauhaa ja poistaa
kaikki viholliset, jotka voivat uhata Serbian rauhaa ja onnea. No, siis
lähtekäämme vihollista vastaan, hän on vaarallisin, mikä milloinkaan on
Serbiata uhannut. Vaikka tämä vihollinen nyt on kuningas, niin ei se
muuta asiata. Hän kaatukoon, sillä hän on ollut kurja kuningas ja Draga
kuolkoon, sillä hän on tuhat kertaa ansainnut kuoleman.

Kaikki kokoontuivat riemuiten Avakumovitschin ympärille. Sitä pidettiin
hyvin tärkeänä, että hän oli mukana salaliitossa, sillä tiedettiin,
että tämä mies nautti suurta kunnioitusta Serbian kansalaisten
keskuudessa ja että hän oli ainoa tuomari Serbiassa, joka oli
säilyttänyt nimensä tahrattomana, sillä hän ei ollut koskaan taipunut
Dragan tahdon alle ja hänen tuomionsa olivat olleet todistuksena
siitä, ettei hän taipunut kenenkään tahdon alle, noudatti vaan sitä
suurta jumalallista oikeutta, jonka täytyy loistaa joka maassa kuten
säteilevän tähden, muutoin peittää maan syvä pimeys.

- Istukaamme, ystävät, sanoi översti Maschin, — neuvotelkaamme, mitä
meidän nyt on tehtävä!

"Me tahdomme toimintaa, sanoja on jo kylliksi vaihdettu", huudan minä
teille nyt suuren saksalaisen runoilijan kanssa. Sanoille Draga ja
hänen joukkonsa nauraa, mutta toiminnan edessä he tulevat vapisemaan.
Ennenkuin käymme neuvottelemaan, tahdon lopuksi kertoa teille
vielä yhden tosiasian, joka täyttää teidät kauhulla ja on omiansa
vakuuttamaan teille, että nyt on paras aika päättävästi toimia.

Taas oli huoneessa hiljaista ja kaikki odottavat katseet olivat
tähdätyt puhujaan.

- Te tunnette toverimme, Stefan Naumovitschin, te tiedätte, että
hän meidän myöntymyksellämme toimi kuninkaan ajutanttina. Meillä
täytyy näet hovissa olla mies, joka aina pitää silmällä Dragaa ja
meidän täytyy olla hyvin kiitollisia Stefan Naumovitschille, että hän
teki meille tämän palveluksen. Mutta Stefan Naumovitschin edullinen
ulkomuoto ja hänen rakastettava luonteensa tekivät syvän vaikutuksen
kuningatar Dragaan. Hän tahtoi uudelleen solmia ne hellät siteet,
jotka kerran olivat sitoneet heidät yhteen. Sanalla sanoen, hän
tahtoi Stefanin rakastajakseen eikä Stefan tahtonut enää kuulla
puhuttavankaan siitä, sillä hänen sydämessään oli erään tytön kuva,
jota hän vilpittömästi rakasti ja jolle hän oli uskollinen, tyttö,
joka oli hienosta itävaltalaisesta perheestä, mutta joutui onnettomien
olosuhteiden takia Serbiaan. Täällä oli hänen pakko yksinkertaisena
palvelijana ansaita leipänsä voidakseen pysyä hengissä. Mutta joka
paikasta osasi Draga tunkea hänet pois, sillä kuningatar näki hänessä
kilpailijansa. Hirmuisia olivat ne kärsimykset, jotka Draga hänelle
tuotti. Tuskin ajetaan petoeläintä niin sydämettömästi kuin tätä Genia
von Sandorfia.

Mutta Jumala ei tahtonut, että Genian piti joutua vihollisensa uhriksi.
Hän yhdisti uudestaan tytön Stefaniin ja nämä molemmat päättivät mennä
avioliittoon Lontoossa. Siellä luulivat he, olisi heidät voitu vihkiä
ilman muita esteitä, sillä se näytti mahdottomalle Serbiassa. Stefan
Naumovitsch jätti muutamaksi ajaksi paikkansa konakissa ja matkusti
Genian kanssa ulkomaille.

Vielä matkallakin vainosi häntä kuningatar Draga, sillä tämä koetti
kaikin keinoin saada takasin Serbiaan se mies, jota hän rakasti, ja
kun ei se voinut hyvällä tapahtua, niin käytti hän väkivaltaa. Näissä
toimissa auttoi häntä orjallisesti Belgradin nykyinen poliisipäällikkö.

Tällä hetkellä olivat läsnäolijat hyvin liikutetun näköisiä, kiroukset
kävivät kovaäänisiksi, nyrkkiä puristettiin ja heilutettiin uhkaavasti
ilmassa.

- Minä näen, ystävät, sanoi översti Maschin, että te ajattelette
Belgradin nykyisestä poliisipäälliköstä samalla tavoin kuin minäkin.
Tämä Heinrich Rabe on huonoin kaikista Dragan kätyreistä. Hän voi
silmää räpäyttämättä panna toimeen kaikki Dragan verituomiot. Hän
voi tehdä mitä rikoksellisempia suunnitelmia, hän on lautasennuolija
ja kurjin mies maailmassa, muuten mies, jonka menneisyys on hämärään
verhottu, josta ei edes tiedetä, mistä hän on tullut, tai mikä hän on
ennen ollut. Niin, minä voin kernaasti sanoa sen teille ystävät, että
minä olen eräältä suunnalta vaatinut tietoja hänestä, niiden pitäisi
pian olla täällä ja kun ne ovat tulleet, niin saamme kuulla, kenen
käsiin on annettu korkein poliisivalta Serbiassa. Mutta minä en tahdo
puhua asioista, jotka eivät ole vielä kypsyneitä. Palatkaamme siis
toverimme Stefan Naumovitschin onnettomaan kohtaloon. Budapestissä,
missä hän yhdessä Genian kanssa asui eräässä tunnetussa Hôtellissa,
tehtiin murhayritys toverimme morsianta vastaan. Mutta se ei onnistunut
ja Stefan Naunovitsch ja Genia saivat jatkaa matkaansa Wieniin. Mutta
mitä tapahtui Wienissä, jossa Stefanin olisi luullut olevan turvassa ja
arvattavasti olisi ollutkin, jollei Draga olisi käyttänyt pirullista
viekkautta saadakseen Stefan valtaansa. Jollain tekosyyllä sai hän
Stefanin menemään Serbian lähettilään asuntoon, ja se on Serbian
aluetta. Täällä vangittiin Stefan ja vietiin kahleissa Serbiaan.

- Konnamaista! huudettiin ympäri pöydän ja miehet nousivat paikoiltaan.
Sitä emme voi kärsiä. Sen saa hän maksaa! Alas Draga, alas Aleksanteri!
Me vapautamme Stefan Naumovitschin! Missä vankilassa hän kituu?

- Sitä en minä voi nyt sanoa teille, sanoi översti Maschin. — Mutta
minä otaksun, että hän on linnoituksessa.

- Siis täytyy meidän hyökätä linnoitukseen! huusi eräs korkea upseeri.

Melu oli niin kova, että isäntä Ivanovitsch meni översti Maschinin
luo ja huomautti häntä siitä, että melu saattoi kuulua maantielle ja
se olisi vaarallista. Översti Maschin koetti tyynnyttää tovereitaan
ja kohta oli taas hiljaista, jotta översti saattoi uudelleen alkaa
puhettaan.

- Ystävät, sanoi hän — kun nyt alamme neuvotella siitä, millä
tavoin meidän on tehtävä loppu nykyisestä vallasta, täytyy meidän
myöskin ottaa huomioon toverimme Stefan Naumovitschin kohtalo. Me
emme saa ryhtyä mihinkään ennenkuin olemme varmat ettemme syökse
häntä perikatoon heti kun alamme oman toimintamme. Onhan syytä
pelätä, että Draga nähdessään meidän häntä ahdistavan, kostaa Stefan
Naumovitschille. Stefan on turvaton vanki, eikä hän voisi torjua sitä
tikarin pistoa, joka hänen rintaansa tähdätään.

Ja nyt neuvotteluun, ystävät, palatkaa kaikki paikoillenne,
keskustelkaamme levossa ja rauhassa Serbian kohtalosta. Sillä emme saa
salata itseltämme, että tällä hetkellä on tämän maan kohtalo meidän
käsissämme.




KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU.

Vala.


Tällä hetkellä nousi ylös eräs nuori upseeri ja pyysi puheen vuoroa.

- Mitä sinä tahdot, luutnantti Popoff? kysyi översti Maschin
luutnantilta.

- Pyydän anteeksi, että minä uskallan käyttää puheenvuoroa tässä
kokouksessa, jossa niin monta vanhempaa ja kokeneempaa miestä istuu,
mutta översti Maschin on äsken puhunut niistä aseista, joita me
kannamme. Nämä olemme saaneet kuninkaalta ja kun otimme ne vastaan,
teimme pyhän valan, että käyttäisimme niitä suojellaksemme kuningasta
ja hänen kunniaksensa. Saammeko nyt tähdätä nämä samat aseet kuningasta
vastaan? Saammeko rikkoa sen valan, jonka olemme vannoneet?

- Minä olen sinulle kiitoksen velassa, luutnantti Popoff, että toit
ilmi tämän ajatuksen, sanoi översti Maschin — voisi todellakin näyttää
siltä kuin olisimme valapattoja, kun taistelemme kuningasta vastaan
hänen omilla aseillaan, mutta niin ei ole asianlaita, ystäväni. Sillä
kun lupasimme kuninkaalle käyttää aseita hänen puolustuksekseen, niin
oli hän jo kauan sitä ennen vannonut meille valan, että hänestä tulee
hyvä ja oikeamielinen kuningas, isänmaan isä ja että hän on valmis
uhraamaan elämänsä ja omaisuutensa meidän tähtemme, alamaistensa
tähden, jos niin vaaditaan. Ja onko hän pitänyt tämän valansa? Ei, ei
yhtä tuntiakaan koko hallituksensa aikana. Hänestä on tullut valapatto
ja siten olemme mekin päässeet valastamme. Tämän tahdon sinulle
vastata, luutnantti Popoff.

Kuului myöntymyksen hyminä, mutta nuori luutnantti jatkoi:

- Olen nyt päällikköni suusta kuullut, että minä epäilyksettä uskallan
rikkoa sen valan, jonka sotilaana olen vannonut. Siitä syystä minä myös
rikon sen.

Nuori luutnantti meni taas paikoilleen ja keskustelua jatkettiin.

- Siitä olemme siis yhtä mieltä, hyvät ystävät, sanoi översti Maschin,
— että Aleksanteri ja Draga ovat poistettavat. Meillä ei siis ole muuta
tehtävää kuin ratkaista, kuinka perusteellisesti tämä poistaminen
on tapahtuva. Meillä on tässä suhteessa kaksi tietä valittavana.
Joko — översti Maschinin ääni sai kovemman soinnun, — pakotamme me
Aleksanterin kirjoittamaan luopumus anomuksen alle ja ajamme hänet
maasta kaikiksi ajoiksi ja kiellämme astumasta Serbian rajan yli sekä
teemme Dragalle samoin, tai —

Översti hengitti syvään. Hän katsoi ympäri piiriä kuin tahtoisi hän
edeltäpäin saada varmuutta, minkä vaikutuksen hänen seuraavat sanansa
tekisivät kokoontuneihin. Sitte sanoi hän syvällä ja soinnukkaalla
äänellä:

- Tai myös täytyy Aleksanteri ja Draga tappaa, sillä silloin ovat he
vaarattomimmat.

Hiljaisuus seurasi näitä sanoja. — Vaikka kaikki ne miehet, jotka
olivat kokoontuneet, olivat vakuutetut siitä, että tyrannin ja
tuon halpamaisen Dragan kuolema pelastaisi kerrassaan Serbian
onnettomuuksista ja perikadosta, niin ei kukaan läsnäolevista
uskaltanut lausua kuolemantuomiota.

Sellaisissa tapauksissa ei kukaan tahdo olla ensimäinen. Sillä eipä ole
todellakaan lasten leikkiä tuomita kruunattu pää kuolemaan, vaikkakin
hallitsija olisi tehnyt itsensä kuinka syylliseksi.

Silloin nousi Avakumovitsch ja lausui:

- Minä luulen, että meidän täytyy eroittaa kaksi asiata toisistaan,
nimittäin Aleksanterin ja Dragan kohtalo. Tätä Dragaa kohtaan, jota me
kutsumme Belgradin ruoskaksi, ei meillä minun tietääkseni ole mitään
velvollisuuksia. Hän ei voi vaatia mitään sääliä meidän puoleltamme,
eikä meillä ole velvollisuutta menetellä sääliväisesti häntä kohtaan.
Kylmäverisesti on hän valanut myrkkyä Serbian kansaan, myrkkyä, jonka
seurauksista meidän kansamme vielä kauan tulee kärsimään. Miksi emme
tekisi samoin hänen kanssansa. Sitäpaitse voimme ainoastaan silloin
tuntea olevamme turvatut Dragalta kun hän makaa kalpeana, kylmänä ja
hengettömänä, edessämme. Ajakaa se nainen maailman ääriin, ajakaa hänet
pohjoisnavalle jossa jäävuoret koskettavat taivasta huipuillansa,
ajakaa hänet Afrikan erämaihin, joiden hiekka on sulamaisillaan
auringon hehkuvista suuteloista ja minä sanon teille, että Draga
palajaa jonakuna päivänä uudelleen saattaakseen Serbian turmioon.

Draga kuolkoon, sillä hän on kuoleman ansainnut! Draga kuolkoon! —
Meidän velvollisuutemme Serbiaa kohtaan on tappaa hänet!

- Draga kuolkoon! huusi översti Maschin. — Rehellinen Avakumovitsch on
lausunut oikean sanan — hän kuolkoon meidän tikariemme pistoista!

- Draga kuolkoon! huusivat liittoutuneet ja näytti siltä, kuin
olisivat he olleet sekasin. Miehet syleilivät toisiansa. He syleilivät
toisiansa. He suutelivat toisiansa ja puristivat toistensa kättä,
he onnittelivat toisiansa siitä että ratkaiseva sana todellakin —
todellakin oli lausuttu. Mutta översti Maschin tarttui Avakumovitschin
käteen ja sanoi hänelle liikutettuna:

- Avakumovitsch, sen sanan vuoksi jonka te nyt niin rohkeasti
lausuitte, sen ajatuksen tähden, jonka ennemmin kuin muut serbialaiset
olette puhunut sanoiksi, nostavat tulevat sukupolvet teille
muistopatsaan ja teidän nimenne on kuolematon Serbiassa. Sillä te
olette lausunut ajatuksen, joka oli kätketty koko kansan rinnassa, ja
sitä ei kansa koskaan unohda. Se, joka kansan silmistä osaa lukea sen
sisälliset ajatukset, on mies.

- Jatkakaamme, keskeytti Avakumovitsch vakavasti. Dragan kohtalo oli
helposti ratkaistu. Sen ilkiön täytyy kärsiä kuolema, se on selvä.
Mutta — vaikeampaa on ratkaista Aleksanterin kohtalo. Että hänkin on
ansainnut kuoleman, on aivan selvä, hyvät ystävät. Hän on pettänyt
kansansa ja myönyt maansa kurjalle naiselle, hän on häväissyt meidät
kaikki ja tehnyt Serbian koko maailman pilkan esineeksi. Ehkä olisi
hänellekin parempi, ettei hänen tarvitsisi elää lankeemuksensa yli.
Hänellä ei ole sitä siveellistä voimaa, että voisi onnettomuudessakin
olla kuningas. Hän vaipuisi halveksituksi raukaksi ja panisi
vastaisuudessakin Serbian pilkan esineeksi. Lisäksi on hän hyvin
sairas, joten hänellä ei ole pitkää elämän aikaa jälellä. Tässä
suhteessa on minulla hyvin hyvät tiedot ja voin teille ilmoittaa,
että Aleksanterilla on parantumaton tauti. Tämän ei välttämättömästi
tarvitse tuottaa kuolemaa, mutta hyvin todennäköistä on, että
täydellinen mielenvikaisuus voi hyvin pian puhjeta esiin. Ehkä olisi
suuri palvelus, jos tappaisi sellaisen ihmisen, enkä kuitenkaan ole
aivan varma hänen suhteensa. Sillä hän on sittenkin Obrenovitsch, ja
Obrenovitschin suku oli meille kerran rakas ja kallis.

Milankin kaikkine virheineen oli hyvin lähellä sydämiämme. Hän oli
ystävämme ja Serbia on hänelle kiitollisuuden velassa. Hän teki
maamme suureksi valtiollisessa suhteessa. Viisaudellaan osasi hän
hankkia sille arvokkaan aseman Balkanin kansain joukossa. Samoin
oli kuningatar Natalia, Aleksanterin äiti meille kallis, niin kauan
kun hän oli keskuudessamme. Hän on jalo nainen ja hänen sydämensä
tuntisi suurta surua, jos hän saisi kuulla, että omat alamaisensa ovat
murhanneet Aleksanterin, vaikkakin hän jo kauan aikaa on ollut erillään
epäluuloisesta pojastaan.

Siitä syystä tahtoisin tehdä kokoontuneille ehdotuksen:

Aleksanteri joutuu ainoastaan viime hädässä oman ymmärtämättömyytensä
uhriksi.

Me emme astu hänen eteensä murhan aikeessa.

Sen sijaan panemme hänen eteensä luopumisanomuksen, jonka minä
kirjoitan.

Tässä anomuksessa pitää hänen sanoa luopuvansa kaikesta vallasta
Serbiassa, juhlallisesti luopua kruunusta ja sitoutua sotaväen
saattamana kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua lähtemään maasta.

- Se on liian pitkä aika! huusivat muutamat.

- Kahdentoista tunnin!

- Kuuden tunnin!

- Kolmen tunnin! huusi översti Maschin ratkaisevalla äänellä.

- Hyvä, sanokaamme siis kolmen tunnin kuluttua, jatkoi Avakumovitsch. —
Tässä ajassa ehditään kyllä viedä Aleksanteri Saven yli ja jättää hänet
Unkarin rannalle.

Siinä paperissa täytyy hänen vielä luvata, ettei hän koskaan yritäkään
palata Serbiaan, eikä pyydä muita kansoja avukseen Serbiata vastaan
ja vihdoin täytyy hänen allekirjoituksellaan sitoutua Serbian
kansalliskassaan jättämään kaikki ne rahat, jotka ovat konakissa, sekä
vähentämättöminä antamaan Serbian kansalle ne, jotka hänen ja Dragan
nimessä ovat säilytetyt Englannin pankissa, Credit Lyonnais'issa ja
New-Yorkin kansallispankissa.

- Meillä on täydellinen oikeus asettaa nämä vaatimukset, jatkoi
Avakumovitsch — sillä kaikki nämä rahat ovat otetut Serbian kansan
taskuista. Nämä rahat on Draga ryöstänyt ja ne nousevat moneen
miljoonaan. Mitä hän on kansalta puristanut, varastanut ja ryöstänyt,
kaikki on hän koonnut ulkomaille ja ne tulee meidän saada takasin.

- Me tahdomme takasin joka centimin, huusi eräs vanha tykkiväen
upseeri. — Se on meiltä varastettu ja meillä on siitä syystä oikeus
ottaa se takasin.

- Samoin, jatkoi Avakumovitsch — tulevat kaikki kuninkaalliset tilat
valtion omaisuudeksi, kruununtilojen tulot lankeevat valtiokassalle.
Kaikki kalleudet, jotka konakissa löytyvät samoin kuin kaikki kulta- ja
hopea-astiat, koko konakia sisustus sekä itse konaki, kaikki on valtion
omaisuutta!

- Kaikki olkoon valtion omaisuutta! sanoivat ne kaksikymmentä
liittoutunutta.

- Minä yhdyn täydellisesti Avakumovitschin esitykseen, sanoi översti
Maschin. — Sillä tavoin panemme Aleksanterin kohtalon hänen omaan
käteensä. Jos hän ilman muuta kirjoittaa sen paperin alle, jonka
asetamme hänen eteensä, niin pelastaa hän siten kurjan elämänsä, mutta
jollei hän sitä allekirjoita, mitä silloin tapahtuu, ystävät?

- Silloin täytyy hänen kuolla! huusivat useat äänet yht'aikaa.

- Kuka ottaa hänet hengiltä? kysyi Maschin. — Oletteko sitä ajatellut,
ystävät? Sillä helpompi on lausua kuolemantuomiota kuin panna sitä
toimeen. Kuka tarjoutuu vapaaehtoisesti murhaamaan Aleksanterin?

Taas syntyi pieni paussi.

Mutta nyt nousi ylös nuori luutnantti Popoff, joka ennen oli esittänyt
kysymyksen valan pyhyydestä ja huudahti varmalla äänellä:

- Kun tiedän, että on päätetty asia, että Aleksanteri on kuoleva ja
että toverit ovat kanssani yhtä mieltä siinä, niin tahdon ottaa hänet
hengiltä.

- Niin, sinä saat ampua hänet, toveri, vastasi översti Maschin. —
Muuten et sinä tule olemaan yksin. Kuitenkin täytyy meidän päättää kuka
ampuu ensi laukauksen.

- Sen teen minä! sanoi Popoff, näyttämättä erityisempää
mielenliikutusta.

- Mitä Dragaan tulee, jatkoi översti Maschin — niin otan minä hänet
osalleni. Minulla on maksettava hänelle vanha velka, tehtävä tili hänen
kanssansa. Te tiedätte, että hän on myrkyttänyt veljeni. Minä tahdon
kostaa hänen kuolemansa ja siitä syystä pyydän teiltä:

Antakaa Draga minulle — lahjoittakaa hänet minulle!

- Hän kuuluu sinulle! vastasi Avakumovitsch kaikkien toisten puolesta,
jotka jo edeltäpäin olivat lausuneet hyväksymisensä överstin pyyntöön
nyökäyttämällä päätään.

- Muuten, jatkoi Maschin — ei minulla ole mitään sitä vastaan, että
te annatte hänelle uuden iskun, jos minun luotini ei häntä tappaisi.
Mitä Dragaan tulee, ei se merkitse mitään, jos hän tulisi vähän
kärsimäänkin, hän saa päinvastoin kärsiä kaikki kuoleman kauhut. Elkää
nyt pitäkö minua julmana, toverit, vaikka sanon näin, mutta kun on
kysymys tästä naisesta, on julmuus juuri paikallaan, kaikki sääli häntä
kohtaan on mielettömyyttä.

Ja nyt on meidän puhuttava eräästä seikasta, joka ei ole vähemmän
tärkeä. Me olemme tuominneet Dragan kuolemaan, mahdollisesti myös
Aleksanterin, mutta nämä eivät ole ainoat, jotka ovat tulleet Serbiassa
vaarallisiksi.

Täällä löytyy mies, joka on ainakin yhtä rikoksellinen kuin Draga.

- Nicodem Lunjevica, huusi äkkiä kaksikymmentä ääntä kuin komennettuina.

- Niin, juuri hänestä puhun minä, vastasi Maschin — ja luulen, ettei
teidän joukossanne ole ketään, joka vastustaa minua, jos väitän,
että tämä Nicodem Lunjevica on ansainnut kuoleman yhtä hyvin kuin
sisarensakin.

Me serbialaiset, jotka olemme tulleet tänne yön pimeydessä
neuvottelemaan isänmaamme pelastuksesta tehdäksemme lopun
Obrenovitschien vallasta, repiäksemme pois Obrenovitschit ja kaikki,
jotka pitävät heidän kanssansa yhtä, me vannomme Jumalan kaikki
tietävän ja kaikkivaltiaan nimessä juhlallisen valan, jonka ennen
olemme ajatelleet, että me empimättä panemme elämämme, omaisuutemme
ja veremme alttiiksi täyttääksemme tämän aikeemme. Me lupaamme
juhlallisesti hävittää tämän tyrannimaisen sikiön, jotta uusi,
onnellisempi aika Serbialle koittaisi. Me vannomme, että me, kunnes
toinen arvokkaampi mies nousee Serbian valtaistuimelle, seisomme
suojelusvahtina sen ympärillä yleisen järjestyksen vuoksi, jotta ei
mitään pahaa ja vahinkoa Serbialle tulisi. Me vannomme edelleen,
ettemme kellekään ilmaise sitä päätöstä, jonka tällä juhlallisella
hetkellä olemme tehneet ja valallamme vahvistaneet. Me vannomme
pitävämme sen salassa, kunnes kapinan kellot kaikuvat yli maan, mutta
että silloin taistelemme viimeiseen asti. Valapatto ja kurja raukka
olkoon se, joka rikkoo tämän valan, omat ystävät ja toverit saavat
hänet tappaa!

Lopuksi vannomme, että me yhdessä kannamme kaikki ne seuraukset,
jotka voivat tästä meidän päätöksestämme ja toimistamme johtua, että
myöskin vastaisuudessa pysymme yhdessä yksi kaikkien ja kaikki yhden
puolesta! — Tämän me vannomme oikeuden ja vapauden nimessä sekä Jumalan
nimessä, joka tuomitsee pahan ja siunaa hyvän. Me vannomme sen Jumalan
kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän nimessä! —

Sittekun he olivat tehneet tämän juhlallisen valan, ojensivat he kättä
toisilleen, syleilivät ja suutelivat toisiaan.

- Ystävät, sanoi nyt översti Maschin, jonka silmissä kiilui syvän
liikutuksen kyyneleitä — siitä ajasta jolloin toteutamme aikeemme,
annan minä teille tiedon. Lähtekää nyt pois tästä talosta ja menkää
takasin rykmenttiinne! Muistakaa aina, että pääasia on voittaa uusia
puoltajia. Mutta toimikaa siinä suhteessa hyvin varovaisesti! Koettakaa
voittaa puolellenne toisia upseereja! Sotamiehille ilmoitamme vasta
viime minuutissa, mistä on kysymys ja kuinka vakava meidän aikeemme on.

Mutta te, Avakumovitsch, joka ehdottomasti olette sopivin siihen,
valmistakaa kaikki, mitä uusi hallitus tarvitsee. Ei hetkeäkään saa
anarkiia olla maassa vallalla. Kaikki täytyy käydä tavallisessa
järjestyksessä ja aivan tyyneesti. Ennen kaikkia täytyy ryöstönhaluisia
estää käyttämästä hyväkseen yleistä levottomuutta ja tekemästä ryöstöjä.

- Minä valmistan kaikki, vastasi Avakumovitsch ja aamulla murhayön
jälkeen kutsutaan skuptschina koolle tekemään uusia päätöksiä.
Luottakaa minuun tässä suhteessa.

- Ivanovitsch, avaa ovi! käski översti Maschin. Toinen toisensa jälkeen
hiipiköön ulos huoneesta! Varokaa kulkemasta ryhmissä maantiellä ja
varsinkin täytyy varoa, ettette mene kuin yksitellen korkeintaan kaksi
yhdessä Belgradiin. Hyvästi ystävät, hyvästi! Tämä on ollut suuri
historiallinen hetki. Ottakaa sydämiinne muisto tästä, jotta tästä
hetkestä kasvaisi Serbian tulevaisuus kuten voimakas, vihreä puu, joka
kantaa ihania hedelmiä!

Ivanovitsch oli avannut oven. Toinen toisensa perästä läksivät he
talosta. Viimeiset, jotka niinikään menivät maantielle, olivat Maschin
ja Avakumovitsch.

- Oletteko myöskin varma siitä, översti, kysyi Avakumovitsch, kun he
hitaasti kulkivat eteenpäin, ettei petturia ole ollut joukossamme
tänään? Sillä hirmuista olisi, jos näiden ihmisten joukossa, jotka
tänään ovat vannoneet uskollisuuden valan, löytyisi ainoakaan, joka
rikkoisi valansa. Silloin olisimme kaikki hukassa.

- Minä olen varma siitä, ettei joukossamme löydy petturia, vastasi
Maschin. — Ei kukaan voi muuten suojella itseään petosta vastaan.
Petturi on kuten käärme, jota elätetään omassa povessa.

Miehet keskustelivat matalalla äänellä, kunnes tulivat Belgradiin.
Kaupungin portin ulkopuolella sanoivat he toisilleen hyvästi ja
ojentaen kätensä, katsoivat vakavasti toisiaan silmiin.

Tämä katse oli vielä uusi vala.

- Hyvää yötä, Avakumovitsch, sanoi översti Maschin liikutettuna. — Minä
ainakin saan hyvän yön. Sillä monen vuoden odotuksen jälkeen toteutuu
vihdoinkin minun unelmani, vihdoinkin saan sen koston, jota olen
uneksinut, saan kostaa Dragalle, veljeni murhaajalle.

Lausuttuaan nämä sanat kääri översti Maschin viitan ympärilleen ja meni
pois.




YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Äidin paarien ääressä.


Kun Stefan Naumovitsch oli Dragan juonien kautta narrattu Serbian
lähettilään Hôtelliin Wienissä, siellä otettu vangiksi ja sitte vankina
viety Belgradiin, istui Genia tuskaisena ja epäröivänä huoneessaan
Hôtel Metropolissa ja mietti, mitä tekisi, kun ei Stefan tullut hänen
luoksensa.

Ilmoittaisiko poliisille Stefanin katoamisesta.

Epäilemättä olisi se ollut parasta. Mutta eihän hän tiennyt olisiko
Stefan hyväksynyt sellaista toimenpidettä. Ehkä ei hän olisi tahtonut
olla missään tekemisissä poliisin kanssa. Ehkä pelkäsi, että Itävallan
poliisi oli saanut Serbian poliisilta tietoja hänestä ja siitä
syystä pani esteen hänen tiellensä. Ja mihin oli joutanut Charlot,
pariisilainen professori, jonka hän oli tavannut matkalla Belgradista
Wieniin! Hänen poissaolonsa oli Genialle vielä selittämättömämpi kuin
Stefanin. Sillä viimemainitun suhteen saattoi hän peljätä, että hän oli
ehkä joutunut johonkin ansaan, jonka Draga oli pannut hänen tiellensä.
Mutta professori — eihän häntä vainottu! Miksi ei hän tullut takasin?

Kun Genia vielä istui ja mietti tätä, kuuli hän äkkiä askeleita
käytävässä ja ne tuntuivat lähestyvän ovea.

Ilosta huutaen hyppäsi hän ylös. Hän luuli, että se oli Stefan,
joka tuli. Ovi avattiin ja sisään astui Charlot. Professori näytti
väsyneeltä, kuin ei hän olisi koko yönä silmää ummistanut. Mutta
nähdessään Genian huudahti hän iloisesti.

- Mikä onni, että löydän teidät täältä, Genia! Minä jo pelkäsin, että
teille oli jotain pahaa tapahtunut. Te olette odottanut minua, eikö
niin? Mutta parhaalla tahdollakaan en voinut päästä ennemmin. Ennenkuin
puhun edelleen, kysyn teiltä kuitenkin — missä on Stefan? Eikö hän ole
täällä?

- Ei, vastasi Genia liikutettuna. — Stefan ei ole ollut kotona koko
yönä. Levottomuuteni kasvaa minuutti minuutilta. Jokin onnettomuus on
varmaan hänelle tapahtunut ja se onnettomuus on tullut vaan Dragan
puolelta.

- Minä otan selkoa Stefanista, vastasi professori. — Luottakaa minuun,
rakas Genia!

- Ja miksi ette te tullut, herra professori? kysyi nuori tyttö. — Mikä
esti teitä tulemasta luokseni? Minä istuin melkein koko yön Praternissa
ja odotin teitä.

- Koko yön? Oi, miksi ette jättänyt sovittua yhtymäpaikkaa, kun
näitte, etten minä tullut. Kuulkaa minua Genia, minä kerron teille,
kuinka minulle kävi eilen, kun läksin Praternista etsimään Stefania.
Minä kuljin läpi suuren käytävän Praternille, jonka vieressä on
myöskin tuo onneton sukeltajan koppi. En missään nähnyt Stefania.
Minä menin eräälle sivukäytävälle. Etsin häntä sieltä ja äkkiä
huomasin olevani eräässä puistokäytävässä, jonka katkaisi ajotie. Kun
minä siinä katselin ympärilleni nähdäkseni, enkä mistään löytänyt
Stefania, lähestyi minua vanha nainen. Hän oli hyvin hienosti puettu
ja erityisesti pisti hänessä silmään tuo ylhäinen, yksinkertainen
hienous, jota ilokseen katselee. Muuten ei hän näyttänyt olevan yksin
Praternilla, sillä noin kahdenkymmenen askeleen päässä tulivat komeat
vaunut hitaasti kuten vanhuskin käveli. Minä arvasin, että vaunut
olivat tämän vanhan naisen. Hän oli nähtävästi noussut niistä hiukan
kävelemään.

Nainen oli noin viiden askeleen päässä minusta. Minä menin syrjään
antaakseni hänen kulkea ohi. Silloin huomasin minä äkkiä, että hän
horjui. Minä näin, että hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.
Päivänvarjo putosi hänen kädestään. Hän vei molemmat kädet sydämelleen
ja huudahti. Minä riensin hänen luoksensa ja tulin juuri parhaaseen
aikaan tukemaan häntä. Muuten olisi hän kaatunut maahan. Minä kannoin
hänet eräälle penkille. Kuski hyppäsi alas istuimeltaan ja riensi
meidän luoksemme.

- Jumalan tähden, kuinka on kreivinnan laita? huudahti hän.

Minä olin siis kreivinnan kanssa tekemisissä. Nyt tein minä, mitä
lääkärinä voin tehdä. Minä avasin hänen liivinsä ja koetin kuulla
sydämen lyöntiä, mutta huomasin heti, että hänen laitansa oli hyvin
huonosti. Hengitys oli hyvin heikkoa ja sydän ei liikkunut juuri
ollenkaan. Hän joutui sellaiseen tilaan, joka on tavallista kuoleman
edellä.

Saadakseen sydäntä toimimaan olisi täytynyt panna lämpimiä kääreitä
sydämelle. Mutta minulla ei ollut lämpimiä kääreitä käsillä. Mitä
piti minun tehdä? Silloin johtui mieleeni, ettei voinut olla pitkä
matka johonkin ravintolaan. Otin aivan yksinkertaisesti naisen
syliini, nostin hänet vaunuihin ja käskin ajurin ajaa niin nopeasti
kuin mahdollista lähimpään ravintolaan. Sitä ei tarvinnut sanoa
hänelle kahta kertaa. Hän löi hevosia niin että eläinparat lienevät
ihmetelleet, miksi niitä nyt niin pahoin pideltiin ja pian vierivät
vaunut sieltä pois.

Mutta kun tulimme lähimpään ravintolaan, oli nainen jo kuollut minun
syliini.

Yksi ainoa sana tuli hänen huuliltaan ja sitä sanaa toisti hän ainakin
kymmenen kertaa. Ehkä se oli pikemmin pieni ajatus, joka syvästi
liikutti minua. Oi, minun täytyy sanoa sen teille, Genia, vaikka
sydämeni vuotaa verta sitä tehdessäni. Mutta minä pyydän teitä, elkää
menettäkö rohkeuttanne, kestäkää tyyneesti suurin suru, joka teitä voi
kohdata tässä elämässä!

Tällä hetkellä nousi nuoren tytön sielussa hirmuinen aavistus.

- Jumala taivaassa, kuka se oli, joka kuoli teidän syliinne, Charlot?
huudahti Genia. — Te puhuitte äsken niin juhlallisella ja säälivällä
äänellä — ei, elkää pitäkö minua enää tietämättömyydessä, vaan sanokaa
minulle kaikki — se oli —

- Teidän äitinne, sanoi lääkäri liikutettuna ja hänen äänensä painosta
saattoi helposti kuulla, kuinka vaikea hänen oli ilmoittaa nuorelle
tytölle tämä hirmuinen totuus.

- Äitini! huusi Genia. — Äiti raukkani — on kuollut, enkä minä saanut
pyytää häneltä anteeksi!

Genia horjui ja vaipui tuolille, mutta hän ei mennyt tainnoksiin, hän
päinvastoin taisteli rohkeasti sitä heikkoutta vastaan, joka uhkasi
hänet vallata.

- Kas niin, tyyntykää, rakas Genia, huudahti Charlot syvästi
liikutettuna. — Minä voin lohduttaa teitä sillä, että äitinne ei
lähtenyt luotanne vihaisella mielellä, vaan kuoli antaen anteeksi.
Teitä koskivat hänen viimeiset sanansa, ne olivat hänen viimeisen
ajatuksensa esine, ja minä luulen, ettei vainajalla ollut muuta
toivetta, kuin sopia kanssanne, saada ottaa takasin ne sanat, jotka oli
teille sanonut!

- Sehän on jo kauan sitte unohdettu! huudahti Genia. Kuolema tasaa
kaikki sellaiset, se sovittaa kaikki, se antaa rauhaa! Mutta oi,
herra professori, te ette voi ymmärtää, kuinka pahalta tuntuu täällä
sydämessä, etten enää saa nähdä äitiäni. Ja nyt saan nähdä hänet
kylmänä, kalpeana ja kuolleena.

Kuumat kyyneleet valuivat hänen silmistään, hän painoi molemmat kätensä
otsalleen. Siten istui hän liikkumattomana hetken aikaa ja ranskalainen
ei uskaltanut keskeyttää hiljaisuutta tai häiritä hänen tuskaansa.

Äkkiä pyyhki hän pois kyyneleensä ja sanoi:

- Herra professori, te seuraatte minua kai äitini ruumiin luo, sillä
nyt on minun paikkani hänen vierellänsä. Minä saatan hänet viimeiseen
leposijaansa, kun ensin olen suudellut hänen kylmää kättänsä.

- Kyllä tietysti, rakas Genia, huudahti Charlot — tulen minä kanssanne
äitinne luo ja vaikka heti, jos tahdotte. Minä olen vienyt kotiin
äitinne ruumiin ja pitänyt huolta, että hänet on asetettu arkkuun
arvonsa mukaisella tavalla.

- Oi, elkäämme enää viipykö hetkeäkään, huudahti Genia — vaan menkäämme
kotiin äidin luo! Siitä kodista läksin minä kerran aavistamatta, että
maailmassa oli vaaroja, aikoen pelastaa lapsuuden toverini, Serbian
kuninkaan Dragan pauloista. Minun aikeeni oli hyvä, mutta Jumala on
huonosti palkinnut minua. — Kuitenkaan en tahdo moittia häntä — onhan
hän vienyt minut ja Stefanin yhteen ja se on paras palkinto, mitä
milloinkaan voin saada. Mutta kun silloin jätin vanhempaini kodin, niin
ei minulla ollut aavistustakaan, että niin surullisissa olosuhteissa
palasin tänne.

- Tiedättekö myöskin, rakas Genia, jatkoi Charlot hetken perästä,
että äitinne kuolema on toisessakin suhteessa teille tärkeästä
merkityksestä? Äitinne kuoleman johdosta tulette te nimittäin perimään
kreivillisen omaisuuden. Vielä olen varma siitä, että äitinne on
jättänyt testamentin teidän hyväksenne. Mutta kaikissa tapauksissa
täytyy teidän saada se osa siitä, joka teille laillisesti tulee.

Professori tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet ulos huoneesta.
Hôtellin edustalla otti hän ajurin, eikä kauan viipynyt, ennenkuin nämä
pysähtyivät erään talon edustalle, jonka nähdessään Genia uudestaan
purskahti itkuun. Se oli hänen lapsuuden kotinsa. Charlotin täytyi
tukea Geniaa, kun hän astui vaunuista ja meni hänen kanssaan portaita
ylös. Hän vei Genian siihen huoneeseen, jossa kreivitär Sandorfin
ruumis oli. Arkku oli jo tuotu ja ruumis pantu siihen. Palvelijat
olivat kaunistaneet arkun kukkasilla, sillä he olivat rakastaneet hyvää
emäntäänsä.

Genia riensi arkun luo. Hän heittäytyi nyyhkien ruumiin yli, syleili
sitä ja sanoi kuolleelle:

- Tässä minä nyt olen, minä olen tullut takasin! — — Oi, avaa vielä
kerran silmäsi, niin että saan nähdä ne rakkaat tähdet, jotka aina ovat
loistaneet minulle elämäni yössä — sano yksi ainoa sana minulle! — Oi,
miksi et avaa noita kalpeita huuliasi? Ovatko ne unohtaneet rakkauden
kielen? Puhu nyt toki, sano yksi ainoa sana "Genia"!

Mutta huulet olivat kiinni, silmät eivät avautuneet. Jäykkänä
makasi kuollut siinä, kasvot keltaisina, sisäänpainuneina, silmät
sammuneina, hänen ylitsensä oli levinnyt autuas rauha. Genia kumartui
ja painoi suudelman kuolleen otsalle. Sitte painoi hän kylmiä käsiäkin
huulillensa.

- Oi, suudelmani ei voi herättää häntä eloon! huudahti hän valittavalla
äänellä. — Hänet on otettu pois minulta. Mutta rauhallisista
kasvoistasi näen, että — sinä olet kuollut sovinnollisella mielellä.

- Niin, sen hän on tehnyt — sanoi professori — sen voin minä todistaa,
Genia. Mutta antakaa nyt kuolleen maata rauhassa! Tulkaa kanssani,
menkäämme viereiseen huoneeseen, niin saamme siellä puhella enemmän.

Genia ei tahtonut voida lähteä pois äidin ruumiin vierestä. Sitte
meni hän tohtoriin nojaten viereiseen huoneeseen, mutta sinne
tultuaan purskahti hän uudestaan itkemään. Se oli hänen äitinsä
kamari. Siellä oli kreivitär Sandorf usein istunut ja hän — Genia —
oli leikkinyt hänen jalkainsa juuressa. Ja täällä näki hän kaikki
olevan samallaisessa kunnossa kuin lapsuudessaankin. Tuossa oli tuoli,
jolla äiti mieluimmin istui, ja tuossa se pieni palli, jolla Genia
lapsena oli niin usein istunut kyyrysillään, tuossa kirjoituspöytä,
jonka ääressä äidin oli ollut tapana istua ja kirjoittaa kirjeitään,
kirjoituspöydän yläpuolella —

- Isäni — isäni! huusi Genia ja katsoi kuvaa, joka leveissä,
kullatuissa puitteissa riippui pöydän kohdalla ja jonka ympärillä oli
kukkakiehkura.

Sitte vaipui Genia istualleen kirjoitustuolille ja nojasi päänsä kättä
vasten.

- Niin, tässä on kirjoituspöytä, jonka ääressä hän aina istui, sanoi
hän. — Laatikoihin kätki hän tavallisesti kirjeensä. Katsotaanpas, ehkä
hänellä on vielä tallessa ne kirjeet, joita minä kirjoitin hänelle
lapsena, ollessani ulkona maatilalla, kun hän oli vielä kaupungissa.

Tätä sanoessaan oli Genia avannut pöytälaatikon, jossa oli joukko
vanhoja, kellastuneita papereita. Äkkiä keksi hän kirjepakan, joka
näytti olevan myöhäisemmiltä ajoilta. Ainakin oli paperi vielä
valkoista ja kirjeet olivat huolellisesti sidotut sinisellä nauhalla.
Joka kirje oli eri kotelossa ja kun Genia avasi nauhan ja katsoi
ensimäistä kirjettä, pääsi häneltä heikko huudahdus. Sitte ojensi hän
vapisevin käsin kirjekuoren tohtorille ja sanoi väsyneesti:

- Kas tässä, lukekaa, Charlot, — voitteko arvata, kelle hän on
kirjoittanut nämä kirjeet? Niin, minulle, jok'ainoa on kirjoitettu
minulle! Hänellä oli siis halu puhella kanssani, vuodattaa sydämensä
minulle. Kun hän tiesi minun olevan vieraassa maassa, kirjoitti hän
kuitenkin minulle, — ah, kirjeitä, joita minä en voinut saada, kun ei
hän tiennyt osoitettani!

Ja sitte alkoi hän lukea kirjeitä toista toisensa jälkeen. Charlot
ei häntä häirinnyt, vaan vetäytyi taapäin erääseen nurkkaan ikkunan
vieressä ja tuijotti alas kadulle. Vähä väliä kuuli hän Genian
nyyhkyttävän ja sitte hiljaa itkevän. Sitte mutisi hän taas:

- Oi Jumala, kuinka mielelläni annan sinulle anteeksi, äiti, eihän
minulla ole mitään anteeksi antamista.

Tässä kirjeessä oli näet kreivitär Sandorf pyytänyt tyttäreltään
anteeksi, kun hän niin ajattelematta oli hyljännyt tyttärensä. Kaikista
näistä kirjeistä hehkui lämmin äidin rakkaus. Mistä ilmeni se ikävä,
jota ijäkäs äiti tunsi muistellessaan lastansa sekä hänen epätoivonsa
kun ei voinut löytää Geniata.

Hetken perästä ojensi Genia itsensä suoraksi. Hän näytti tyyntyneen,
näyttipä melkein iloiselta.

- Näettekö, tohtori, sanoi hän professori Charlotille — nyt en itke
enää, nyt olen tyyni. Minä tiedän, että äiti on antanut minulle
anteeksi, hän on huomannut tehneensä väärin minua kohtaan, hän tiesi,
etten minä ollut huono nainen, että hänen tyttärensä ei voinut olla
huono ja hän on pitänyt minua kuten ennenkin tyttärenään. Se kirous,
jonka hän kerran heitti minulle, on nyt otettu pois. Ylpeänä voin taas
nostaa päätäni. Ja nyt, tohtori, on minulla vaan yksi ainoa pyyntö —
minä tahdon, minun täytyy löytää Stefan. Luuletteko todellakin, että
häntä pidetään vangittuna? Jos niin on, niin voi se olla ainoastaan
Draga, joka on vallannut hänet.

- Voi olla mahdollista, että Draga on vallannut hänet, mutta Draga ei
voi tehdä hänelle mitään pahaa. Ennen kaikkea olen vakuutettu siitä,
että hänen toiveensa ei toteudu, sillä Stefan ei mene enää hänen
syliinsä, hän kuuluu kokonaan teille, Genia! — — —

Kolmen seuraavan päivän kuluessa, antoi Genia hakea Stefania ympäri
koko Wienin, mutta tuloksitta. Mahdotonta oli löytää jälkeäkään
kadonneesta. Se oli Genialle onneksi, että hänellä oli vielä muita
velvollisuuksia, nimittäin äidin hautaaminen. Se tapahtui eräänä
kirkkaana ja kauniina kevätpäivänä. Genia ajoi lähinnä ruumisvaunujen
perässä ja pitkä jono vaunuja tuli jälestä. Kaikki vanhat perheen
ystävät ja tuttavat olivat tulleet osottamaan kreivitär Sandorfille
viimeistä kunnioitustaan.

Alkoi jo hämärtää, kun Genia palasi äitinsä haudalta, tietysti
professori Charlotin seurassa, joka näinä päivinä ei väistynyt hänen
rinnaltaan.

Genia astui taloon, joka yhä kuului hänelle. — Oli löydetty
testamentti, josta näkyi, että kaikki mitä Sandorfin perhe oli
omistanut, tulisi nyt heidän ainoalle perilliselleen, Genialle.

Tämän testamentin oli jo isä tehnyt, eikä äiti ollut tehnyt siihen
mitään muutoksia.

- Näettekö tohtori, nyt olen rikas, sanoi Genia — nyt on minulla
omaisuus, jota miljoonat ihmiset kadehtivat — ja kuitenkin olen köyhä,
sillä minulta on otettu Stefan. Minä en enää epäile, että hänet
on ryöstetty minulta, hänet on viety Serbiaan ja siitä syystä on
velvollisuuteni seurata häntä sinne!

- Serbiaan? huudahti Charlot säikähtyneenä. — Oi ei — elkää sitä tehkö,
minä varoitan teitä siitä.

- Mutta minä en nyt tottele teidän varoitustanne, Charlot, tällä kertaa
täytyy minun toimia sydämeni mukaan. Kun Stefan on Serbiassa, niin on
minunkin paikkani siellä, täytyy minunkin antautua suurten vaarain
alaiseksi. Missä hän on — siellä tahdon minäkin olla, sillä me olemme
yksi — yksi ruumis ja yksi sielu. Minä ja'an hänen kohtalonsa, olkoon
se sitte kuolema eli kadotus eli — autuas onni!

Silloin näki Charlot, ettei hän voinut estää Geniata matkustamasta
Serbiaan. Ihaillen katsoi hän Geniaan ja sanoi:

- Niin, te olette oikeassa — teidän täytyy palata Serbiaan, teidän
täytyy hakea rakkaanne, antakoon Jumala siihen siunauksensa.




KAHDEKSASKYMMENES LUKU.

Vanha ystävä.


Oli ilta. Översti Maschinin kirjoituspöydällä paloi lamppu ja sen
ääressä istuivat översti ja Avakumovitsch. He katselivat joitakin
papereita.

- Se on siis jo täydessä käynnissä, sanoi översti Maschin, nojaten
taapäin tuolissaan ikäänkuin huoahtaakseen ponnistustensa jälkeen. —
Nämä kopiot ovat aiotut kaikille Serbian kaupungeille, näen minä.

- Minä olen itse ne laatinut, vastasi Avakumovitsch — ja minä toivon,
että ne tekevät toivotun vaikutuksen. Julistusten tarkoitus on herättää
maaseudut välinpitämättömyydestään. Pääkaupunki se on, jonka aina
täytyy panna alkuun, kun on jotain suurta kysymyksessä. Maaseudut
seuraavat vähitellen perässä. Mutta ennen kaikkia olen pitänyt huolta
siitä, että tämä kaikkien liittolaisten allekirjoituksella varustettu
julistus tulee kaikille upseereille maaseudulla. Jokaisen upseerin
maaseudulla tulee tietää, että vapautuksen hetki on lyönyt. Me jätämme
jokaisen upseerin päätettäväksi, jos hän tahtoo heti rientää Belgradiin
ottamaan osaa suureen vapautustyöhön.

- Maaseuduiltakin on tullut suotuisia ilmoituksia, sanoi Maschin,
avaten pienen laatikon ja ottaen sieltä muutamia kirjeitä. — Näettekö,
herra Avakumovitsch, kaikilta Serbian seuduilta kerrotaan, että
upseerit kärsimättömyydellä odottavat sitä hetkeä, jolloin saavat
pudistaa päältään vihatun ikeen. He takaavat sotilaansa ja siten
voi toivoa, että täydellinen rauha vallitsee kaikissa valtakunnan
kaupungeissa, kun panemme kuninkaan viralta ja poistamme Dragan pois
tieltä. Yksi ainoa kaupunki tuottaa minulle surua ja siihen juuri olin
niin varmasti luottanut.

- Mikä kaupunki se on? kysyi Avakumovitsch.

- Se on Nischin linnoitus, vastasi kysytty rypistäen huolestuneena
otsaansa. — Teidän tulee tietää, Avakumovitsch, että Nischillä on
hyvin vahva linnoitus, vielä vahvempi kuin Belgradilla. Siitä syystä
käännyin ensin toverien puoleen Nischissä ja kirjoitin heille, että
minä, luottaen heidän kunniaansa, tahdoin tehdä heille erään tärkeän
esityksen.

- Ette suinkaan ilmoittanut heille tuumaanne? kysyi Avakumovitsch
levottomana.

- Mitä te ajattelette, kuinka minä olisin unhottanut valaa, jonka
vannoimme! Ei, minä tein vaan muutamia viittauksia siihen suuntaan,
että tyrannivaltaa ei voinut enää sietää ja että meillä oli
häpeäksi palvella sellaisen kuningattaren kuin Dragan alla. Muista
linnoituksista on tullut myöntyvät kirjelmät, mutta toverit Nischissä
vastasivat hyvin vältellen, joka merkitsee, etteivät he ole samaa
mieltä kuin me.

- Ja mitä seurauksia voi tästä olla meille? kysyi Avakumovitsch.

- Mitä hirmuisimmat, sillä ei ole mahdotonta, että siitä johtuu
sisäinen sota Serbiassa. Sillä jos Nisch pysyy kuninkaalle uskollisena,
niin on vihollinen selässämme. Aleksanteri voi hyvin helposti
kirjoittaa luopumisanomuksen alle. Mutta hänen ei tarvitse muuta kuin
paeta Nischiin, asettua joukkojen etunenään ja toimia päättävästi, niin
voi hän valloittaa Belgradin takasin ja aseiden avulla saada herruuden
uudelleen.

- Niin, se on paha asia, vastasi Avakumovitsch — mutta se ei saa estää
meitä toteuttamasta tuumaamme. Se on siis päätetty asia, ensi yönä
tunkeudumme konakiin.

- Niin, ensi yönä, vastasi översti Maschin kumealla äänellä. — Minä
olen päättänyt niiden upseerien ja salaliittolaisten etunenässä, jotka
ovat meihin liittyneet, tunkeutua linnan pihaan. Sitä ei minulta
kielletä, sillä se on meidän rykmenttimme, joka sinä päivänä pitää
vahtia. Jos kerran pääsemme linnan pihalle, niin on meidän helppo tulla
itse linnaan. Silloin tunkeudumme Aleksanterin ja Dragan sänkykamariin
ja pakotamme kuninkaan luopumaan kruunusta.

- Entä Draga?

- Hänelle käy, kuten olemme vannoneet, vastasi översti päättävällä
äänellä. Muistattehan, mitä päätimme, Avakumovitsch?

- Entä Nicodem Lunjevica?

- Vangitaan samana yönä asunnossaan ja heti ammutaan. Minä annan hänen
kuolla sotilaan kuoleman, kun hän kuitenkin on kapteeni ja se on
yksinkertaisin ja nopein keino päästä hänestä erilleen. Hänet viedään
aivan yksinkertaisesti puistoon ja siellä ammutaan.

- Luuletteko, että tuo kaikki käy niin helposti, kuin olette kuvannut?

- Luulen kyllä ja isänmaani tähden toivoisin, että niin kävisi.

- No niin, tähän asti on kaikki käynyt hyvin, sanoi Avakumovitsch.
Pääasia on, että tuumamme ei tule ilmi ja ajatus, että niin voisi
käydä, tekee minut toisinaan hyvin levottomaksi. Tiedättehän, rakas
ystäväni Maschin, että kun kaksikymmentä henkilöä tietää jonkun
salaisuuden, niin täytyy aina peljätä, että se ennemmin tai myöhemmin
tulee ilmi.

- Te unohdatte kuitenkin, että nämä kaksikymmentä miestä ovat
kunnollisia miehiä. Heissä ei ole ainoatakaan roistoa, siitä olen aivan
varma.

Samassa kuului kevyt koputus ovelle. Kun översti meni ulos kysymään
palvelijalta mitä hän tahtoi, sanoi tämä, että eräs työmies halusi
puhutella överstiä.

- Eräs työmies — nyt? kysyi översti ihmeissään. — Minä en ole häntä
tänne kutsunut. Mitä hän tahtoo?

- Sitä ei hän sanonut, herra översti. Hän tahtoo sanoa sen vaan teille.

Översti meni kiireesti huoneeseen, heitti pyyhinliinan kirjeiden
päälle, jotka olivat pöydällä ja ilmoitti Avakumovitschille vieraan
tulosta.

- Kun ei se vaan olisi vakooja, vastasi tämä. — Ah, toivoisinpa, että
olisimme jo määrän päässä, että koko tämä homma olisi jo takanamme,
sillä minä pelkään aina vaan vakoilua.

- Oh, te näette kaikki liian mustana, vastasi översti Maschin. —
Petosta ei teidän tarvitse ollenkaan pelätä, sen toistan vielä kerran,
ja —

Hän vaikeni äkkiä sillä lyhyesti koputettuaan ovelle astui pitkä ja
hoikka mies huoneeseen. Hänellä oli harmahtavat mustat viikset, kalpea
iho ja suuret, tummat, sielukkaat silmät.

Tämän miehen tavaton kauneus teki syvän vaikutuksen tässä
yksinkertaisessa työmiehen puvussakin.

- Tahdotteko puhua kanssani, hyvä herra? kysyi översti Maschin.

Työmies, joka oli puettu puna ja valkoraitaiseen puseroon, tummiin
polvihousuihin ja piti kädessään hattua, heitti tutkivan silmäyksen
Avakumovitschiin.

- Ah, minä näen, että teillä on jotain ilmoitettavaa minulle kahden
kesken, sanoi översti. Puhukaa te vaan, tätä miestä ei teidän tarvitse
peljätä.

- Ettekö sitte tunne minua, herra översti? kysyi työmies. — Miettikää
vaan, niin muistatte kyllä, missä olette nähnyt minut ennen! Seppä
Zornin talossa, tiemmä.

Silloin vavahti Maschin, sillä nyt selvisi hänelle äkkiä, kuka hänen
edessään seisoi.

- Te olette valepuvussa! sanoi hän hämmästyneellä äänellä.

- Niin tietysti, muuten en olisi uskaltanut astua tähän taloon, ehkä en
uskaltaisi olla Belgradissakaan, sillä santarmit pitävät minua kovasti
silmällä, vastasi tumma mies. Mutta jos epäilette, etten ole se mies,
joksi luulette, niin voin antaa useita todistuksia siitä, että minä
todellakin olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri.

- Demeter Banjaluki, huudahti Maschin ja tarttui heti miehen käteen. —
Sydämellisesti tervetullut, sillä kun tulette luokseni, niin voi teillä
olla vaan hyviä sanomia minulle. Juuri tänään olen paljon ajatellut
teitä. Totisesti tarvitsisin paljon teidän apuanne!

- Aikeittenne toteuttamiseenko?

- Aikeittemme, mitä te niistä tiedätte?

- Kaikki tyyni, tahtoisin vaan, ettei kuningaspari niistä jo tietäisi.
Nythän vihdoinkin koittaa vapauden päivä ja samalla tilintekopäivä
Dragalle. Kuinka minä riemuitsin, kun kuulin siitä puhuttavan.
Mutta nyt tulen luoksenne tuoden hämmästyttävän ilmoituksen. Olkaa
varuillanne, översti Maschin, sillä teidät voidaan vangita jo tänä yönä.

- Laupias Jumala, joko siis tiedetään —

- Ei, ei vielä tiedetä, mutta teidän täytyy olla varuillanne. Te olitte
hiukan varomattomia. Kuinka voitte te petturille puhua niin tyyneesti
kaikki asiat?

- Petturille? Oliko sitte todellakin joukossamme petturi?

- Niin, minä en tiedä, jos tunnustatte sen miehen joukkoonne
kuuluvaksi, mutta hän oli läsnä kun teitte päätöksenne. Se oli sama
mies, jonka talossa te olitte — Ivanovitsch.

- Oi, sitä aavistinkin! valitti Avakumovitsch. — Nyt on kaikki,
kaikki hukassa! Yksi ainoa petturi riittää hävittämään kahdenkymmenen
rehellisen miehen päätöksen.

- Ivanovitschko petturi? huudahti översti Maschin. Ei, minä en
tahdo, en voi sitä uskoa. Se mies on sotamiehenä palvellut minun
komennettavani monta vuotta. Minä olin niin varma, että hänen luonansa
olisimme olleet parhaassa turvassa.

- Mutta sittenkin olette pettynyt oikein perin pohjin, vastasi Demeter
Banjaluki — sillä Ivanovitsch on oikea konna. Hän ja hänen vaimonsa
ovat antaneet teidän sanoa kaikki mitä sydämellänne on ollut mutta
tehneet sen päätöksen, että kertovat kaikki kuningasparille, sillä he
toivovat saavansa suuren palkinnon.

- Demeter Banjaluki, te olette tullut tänne kuten meidän pelastava
enkelimme, huudahti översti Maschin. — Kertokaa minulle kaikki! Kuinka
olette saanut tietää Ivanovitschin konnantöistä? Tiedättekö kuinka
pitkälle he ovat tulleet sen suhteen? Sanokaa minulle kaikki, sillä
tuhat kertaa parempi on tietää olevansa suuressa vaarassa kuin olla
aivan tietämätön siitä.

- Anteeksi, että istuudun, olen tullut pitkän matkan juoksujalassa,
sillä minuutit ovat tärkeitä. Niin Ivanovitsch on konna ja se on hän
aina ollut. Hän on pettänyt teidät översti Maschin ja jos häneltä
puuttui ilkeyttä, niin on vaimolla sitä. Mutta sattuma teki, että minä
sain tietoa heidän aikeistaan ja näin se tapahtui.

Ivanovitschilla on nuori vaimo. Hän on kahdenkymmenen vanha, kun
mies taas on noin kolmenkymmenen viiden. Kuten tunnettu, on nuorella
vaimolla usein ikävä vanhan miehen seurassa ja hän hakee huvituksia.
Tämän huvin on hän löytänyt erään minun mieheni seurassa. Tämän
nuorukaisen nimi on Aza. Minä en ole välittänyt, vaikka hän iltasin
on mennyt Ivanovitschin ravintolaan. Varsinkin meni hän silloin kun
isäntä oli poissa, saadakseen tehdä rouvan tuttavuutta. Tälle Azalle on
nyt rouva Ivanovitsch kertonut kaikki. Hän on sanonut, että he tulevat
kohta hyvin rikkaiksi, sillä hän tietää suuren salaisuuden, jolla hän
voi ansaita paljon rahaa.

Aza ei ollut tyhmä ja hän kysyi heti mikä se salaisuus oli. Silloin
kertoi rouva, että hänen miehensä talossa oli kaksikymmentä
salaliittolaista pitänyt kokousta. Ja kun Aza oli itsepäinen ja kyseli
enemmän, niin nimitti hän useimpain osanottajain nimetkin. Erään
översti Maschinin ja Avakumovitschin sanoi hän olevan kapinallisten
johtajia, joilla ei ollut pienimmät aikeet kuin pakoittaa kuningas
luopumaan kruunusta ja murhata kuningatar. Hän oli kuullut jok'ikisen
sanan, joka kokouksessa lausuttiin, sillä hän oli johtanut putken
seinän läpi siihen huoneeseen, jossa liittolaiset kokoontuivat. Se
putki oli hänellä kuulotorvena eikä yksikään sana jäänyt häneltä
kuulematta.

- Ja Ivanovitsch aikoo antaa meidät ilmi? huudahti översti Maschin
kauhistuneena.

- Niin, kyllä hän aikoo sen tehdä, mutta se on toinen asia, pääseekö
hän tilaisuuteen sitä tekemään.

- Kuka voi häntä siitä estää?

- Minä, jos te annatte minun toimekseni tehdä se.

- Millä tavoin aikoo hän panna petoksensa toimeen! Onko hän jo siitä
selvillä?

- Kyllä hän on. Huomenna aikoo hän mennä kuningattaren luo ja kertoa
hänelle kaikki yksityiskohtiaan myöten. Hän ja vaimonsa toivovat
saavansa suuren rahasumman ja kun ovat sen saaneet, aikovat he
matkustaa Ameriikkaan saadakseen siellä rauhassa nauttia onnestaan.

- Mutta minä annan kunniasanani, että he saavat nauttia onnestaan aivan
toisessa paikassa, sillä minä olen valmis ottamaan heidät huostaani.
Minä tahdon nimittäin, että teidän aikeenne täytyy onnistua, minä
tahdon, että Serbian täytyy tulla vapaaksi ja siitä syystä tahdon minä
auttaa teitä.

- Kiitos teille — huudahti översti Maschin, että oikeaan aikaan
ilmoititte meille tämän asian! Hän aikoo siis huomisaamuna päästä
kuningattaren puheille. Mutta silloin on meidän pakko toimia
päättäväisesti.

Demeter Banjaluki nyökäytti myöntävästi päätänsä.

- Jättäkää vaan ihan huoletta tämä Ivanovitsch ja hänen vaimonsa
minulle, sanoi hän. Luottakaa siinä suhteessa kokonaan minuun.

Petturi ei pääse aikeittensa perille ja minulle tekee oikein hyvää,
kun saan toimittaa pois tieltä tuommoisen kurjan joukon. Tietysti,
sen sanon edeltäkäsin, ei tämä voi tapahtua ilman väkivaltaa. Mutta
ihmishenki enemmän tai vähemmän ei paljoa merkitse, kun on kysymyksessä
kansan onni.

- Ei suinkaan, vastasi översti Maschin. — Toimikaa te, Demeter
Banjaluki, kuten sydämenne parhaiten käskee. Hän on ansainnut
kuoleman, sekä hän, että hänen vaimonsa ja minä vähän välitän siitä,
kuinka tuolle kunnon pariskunnalle käy. Mutta se on ole minulle
hyvänä opetuksena vastaisuudessa, ettei saa luottaa näennäiseen
yksinkertaisuuteen.

- Hän aikoo siis huomenna puhua kuningattaren kanssa, puuttui
Avakumovitsch puheeseen. — Sittenhän teidän täytyy toimia jo tänä yönä,
Demeter Banjaluki.

- Niin aionkin, vastasi ryöväri. — Minä olen jo päättänyt toverini Azan
kanssa yhtyä sovitulla paikalla, jotta hän voisi olla apunani. Mutta
minulla on vielä yksi sana teille sanottavana, översti Maschin. Teidän
täytyy täyttää eräs pyyntö, jonka minä teille teen. Se on tavallaan
maksu, jonka vaadin siitä, että teen petturin vaarattomaksi.

- Te saatte, mitä vaan tahdotte, vastasi översti Maschin. — Ehkä
tarvitsette jonkun rahasumman? Sanokaa, Demeter Banjaluki ja se
maksetaan heti.

Demeter keskeytti puhujan nopealla liikkeellä.

- Rahaa, huudahti hän — koska on Demeter Banjaluki pyytänyt rahaa
ihmiselämästä? Ei, rahasta en tee sellaista palvelusta. Rahaa on
minulla kylliksi, niin paljon kuin tahdon. Kaikki Serbian rahat ovat
käytettävinäni, jos vaan tahdon. Ei, översti Maschin, minä tahdon
jotain aivan toista. Te aiotto huomenna tunkeutua konakiin, niin olen
ainakin kuullut sanottavan. Antakaa minun olla mukana. Minullakin on
pieni lasku selvittämättä Dragan kanssa. Sitäpaitse voin minä siinä
olla teille apuna. No, miksi epäilette, översti Maschin, miksi ette
vastaa minulle? Sillä tavoinko te täytätte minun pyyntöni?

Maschin oli heittänyt nopean silmäyksen Avakumovitschiin.

- Elkää panko pahaksenne, Demeter Banjaluki, sanoi Avakumovitsch ja
meni ryövärin luo — mutta muistakaa, että meidän ennen kaikkia tulee
koettaa pitää asiamme puhtaana. Jos nyt jälestäpäin sellainen huhu
leviäisi, että ryöväri on ollut apunamme tyrannia kukistamassa, niin
saisi asia ehkä huonon valon maailman silmissä.

Tumma puna nousi Demeterin kasvoille.

- Minä ymmärrän, änkytti hän, ja huomaan myös, että te olette
tavallanne oikeassa. Demeter Banjaluki ei saa siis ottaa osaa
mihinkään suureen tekoon, joka maailmaa hurmaa, se oikeus on häneltä
kokonaan kielletty. Se pahoittaa mieltäni, että puhuitte minulle sillä
tavalla, mutta minä pidän kunniassa teidän rehellisyyttänne. No niin,
suorittakaa sitte tehtävänne ilman minua. Mutta minä aion olla teidän
läheisyydessänne. Voisi tulla hetki, jolloin tarvitsette minua.

- Me voisimme hyvin hyvästi käyttää teidän tarjoamaanne apua, sanoi
översti Maschin — jos te autatte meitä eräässä erityisessä kohdassa.

- Minä suoritan jokaisen tehtävän, jonka te minulle annatte.

- No, kuulkaa sitte, mitä minulla on sanottavaa, sanoi Maschin — ja
luulen, ettei minun tarvitse lausua muuta kuin nimi, niin herättää se
teissä ihastusta. Tehän tunnette Stefan Naumovitschin, vai mitä?

- Josko minä hänet tunnen? huudahti Demeter Banjaluki. — Hän on
luotettava, kunnon mies, rohkea mies hän on ystäväni.

- Tiedättekö myöskin, että Stefan Naumovitsch on jonkun aikaa ollut
kadoksissa? jatkoi översti Maschin. — Hän vangittiin Wienissä Serbian
lähettilään Hôtellissa. Sitte vietiin hänet epäilemättä takasin
Serbiaan, vaikka ei minulla ole siihen mitään todistuksia. Mutta minä
olen melkein varma siitä, että Draga pitää Stefan Naumovitschia vankina
jossain paikassa, josta me emme vei ilman apua häntä pelastaa. Jos
teidän onnistuu, Demeter Banjaluki, ratkaista se arvoitus, minne Draga
on vienyt vankinsa, missä hän pitää häntä, niin olette ansainnut meidän
kaikkien kiitollisuuden, ja silloin olette hankkinut itsellenne paljon
suuremman oikeuden meidän kiitollisuuteemme kuin jos olisitte sysännyt
tikarin kuninkaallisen porton rintaan.

- Stefan Naumovitsch vangittuna, huudahti Demeter liikutettuna —
Dragan käsissä! Häntä täytyy minun mennä auttamaan! Kiitos, översti
Maschin, että uskotte minun mennä auttamaan! Kiitos, översti Maschin,
että uskotte minulle tämän tehtävän. Luottakaa minuun, että minä teen
kaikki, mitä voin. Mutta luulen, että minun täytyy tässäkin suhteessa
toimia nopeaan, sillä jos kapina syntyy ja Stefan on silloin vielä
Dragan kynsissä, niin voi se peto kostaa Stefanille sen pahan, mitä
muut ovat hänelle tuottaneet.

- Sitä minäkin pelkään ja siitä syystä vannotan teitä, Demeter
Banjaluki, että toimitte niin nopeaan kuin mahdollista.

- Minä en menetä minuuttiakaan, vastasi ryöväri. — Te ette voi antaa
minulle vähintäkään vihiä, ette tiedä jälkiäkään, joista voisi löytää
Stefanin. No niin, sitte aion minä itse etsiä ne jäljet. Draga pitää
hänet vangittuna jossain vankilassa. — Mutta ehkä se ei olekkaan
kun kaikki käy ympäri, mikään vankila. Sillä hän rakastaa Stefan
Naumovitschia ja siitä syystä on hän varmaan tehnyt vankeuden hänelle
niin helpoksi kuin mahdollista.

- Sitä minäkin arvelen, sanoi översti Maschin. — Draga koettaa nyt
väkisin pakoittaa Stefanin rakastamaan itseään, kun on huomannut, ettei
hänen suloutensa ole tehnyt mitään vaikutusta Stefaniin.

Demeter oli uudestaan tarttunut lakkiinsa, jonka oli laskenut
pois kädestään. Hän ojensi nyt kätensä översti Maschinille ja
Avakumovitschille ja sanoi heille hyvästi.

- Ensin Ivanovitsch petturi, sanoi hän ja riensi ovelle, ja sitte
Stefanin vapautus. Te saatte pian kuulla minusta.

Demeter kiiruhti ulos. Pian oli hän alhaalla kadulla ja kulki
nopein askelin katsomatta ympärilleen. Hänenhän täytyi aina peljätä
takaa-ajajia ja siitä syystä täytyi hänen olla varovainen. Demeter
suuntasi kulkunsa "Zum Bojaren" ravintolaan. Siellä oli hän päättänyt
yhtyä Azan kanssa. Siinä ravintolassa oli hän turvattu, sen tiesi hän,
sillä Mandelblüt kuului hänen uskottujensa joukkoon. Kun hän astui
sisälle, ei hän voinut mistään löytää Azaa, jonka tähden hän kääntyi
Mandelblütin puoleen kysyen:

- Eikö Aza ole ollut täällä?

- Ei, ei vielä.

- No, sitte odotan minä kai häntä. Antakaa minulle kuitenkin lasi
viiniä. Onko mitään epäilyttävää ilmaantunut?

- Epäilyttävää, vastasi Mandelblüt. Mitä epäilyttävää se voisi olla?
Kaikki on nykyään epäilyttävää. Sen sanon minä teille, Demeter
Banjaluki, että rumia asioita on tekeillä.

- Mitä te tarkoitatte, kysyi Demeter, joka hyvin hyvästi tiesi,
mihin Mandelblüt tahtoi tulla. Mutta hän tahtoi nähdä, miten paljon
Mandelblüt tiesi.

- Kuiskaillaan, että jotain on tekeillä. Salaliitto, mitäpä minä
tietäisin? Niin paljon voin vaan sanoa teille, että salaliittolaisten
täytyy olla varuillaan, sillä jos herra Rabe saa heidät käsiinsä, niin
vääntää hän heiltä niskat nurin.

- Kuinka tiedätte te kaikki nuo asiat? kysyi Demeter Banjaluki. —
Oletteko jossain yhteydessä konakin kanssa? Sepä olisi vähän hauskaa.

- En juuri konakin kanssa, vastasi Mandelblüt. — Mutta tiedättehän,
että minä käyn poliisin luona ja siellä kuullaan ja nähdään
kaikellaisia asioita.

- Onko siis Heinrich Rabe ilmoittanut teille, että salaliitto on
tekeillä?

- Hän ei ole ilmoittanut minulle mitään, mutta minä olin yksinäni hänen
huoneessansa muutamia minuutteja. Siellä oli pöytä ja pöydällä oli
paperi. Ja silloin kysyin minä itseltäni, miksi pöytä oli siellä ja
miksi pöydällä oli paperi? Ja silloin ajattelin minä, tuossa paperissa
on jotain kirjoitettuna. Minä menin siis pöydän luo ja luin mitä
paperiin oli kirjoitettuna.

- No, mitä siinä oli?

- Joo, siinä oli käsky kuninkaalta, että seuraavain kahdeksan päivän
kuluttua piti poliisivoimaa konakin ympärillä vahvistettaman, sen
ympärille piti vedettämän kolminkertainen ketju.

- Mutta sehän todistaa vaan sitä, että kuningas pelkää, keskeytti
Demeter Banjaluki, — mutta ei sitä, että mitään salaliittoa olisi
olemassa. Kuka voisi sellaiseen ryhtyä? Ei suinkaan kukaan ole niin
hullu, että tarjoaa itseään kaupaksi torilla.

Mandelblüt oli tuonut pullon viiniä ja hän istuutui Demeterin viereen
pöydän ääreen.

- Minä tahdon sanoa teille jotakin, Demeter Banjaluki, sanoi
juutalainen, kun ryöväri täytti molemmat lasit. Se tulee, sillä sen
täytyy tulla. Muistakaa, että Mandelblüt on sen sanonut. Kuningatar
on toiminut Serbiassa liian konnamaisesti. Täällä on köyhyys ja missä
on köyhyys, siellä on myöskin tyytymättömyys. Mihin ne ihmisparat
joutuvat, kun ei heillä ole suuhun pantavaa. Heidän täytyy ottaa se
väkisin.

- Mutta kuningas voi hätätilassa panna väkivaltaa vastaan aseet,
poliisit, sotamiehet ja kanuunat.

- Rakas herra Demeter, te olette hyvin viisas mies, mutta minä,
Mandelblüt, sanon teille, että kun kokonainen kansa nousee kapinaan,
niin silloin sietää kyllä pyytää Jumalan varjelusta, sillä silloin
ei auta aseet eikä kanuunat. Minä suuresti pelkään, että kuljemme
levottomia aikoja kohti ja olen jo ajatellut myydä tämän "Zum Bojaren",
jotta saisin kaikki rahaksi muutetuksi ja sitte häviäisin täältä.

Tällä hetkellä avattiin ovi ja Aza astui sisään. Demeter heitti häneen
pikaisen silmäyksen ja näki kohta, että tällä oli jotain hyvin tärkeätä
ilmoitettavana. Mutta hän ei heti päässyt erilleen juutalaisesta.
Tämä tervehti Azaa ja alkoi uudestaan jutella. Vihdoin veti Demeter
kukkaronsa esille ja heitti pari frangia pöydälle Mandelblütille ja
antoi Azalle merkin, että tämän tuli seurata häntä. Kun he olivat
tulleet ulos, tahtoi Aza heti ruveta puhumaan, mutta Demeter kuiskasi
hänelle:

- Ei täällä, menkäämme tuonne edemmäs, siellä saat sinä kertoa minulle
kaikki, mitä tiedät, täällä voisi joku kuunnella.

- Kapteeni, huudahti Aza, kun hän ja Demeter olivat tulleet erääseen
kapeaan kujaan — koko ruumiini vapisee. Salaliittolaiset ovat hukassa,
ja tällä hetkellä ovat he mennyttä kalua.

- Mitä peijakasta sinä puhut? sanoi Demeter. — Mutta sinähän sanoit
vaimon kertoneen sinulle, että hänen miehensä, menee vasta huomisaamuna
kuningattaren luo.

- Niin, niin hän sanoikin minulle, mutta kun tulin hänen luokseen tänä
päivänä. — Jumala on todistajani, että minun täytyi pakoittaa itseäni
näyttämään ystävälliseltä häntä kohtaan — kun tänään menin hänen
luoksensa ja hän taas kiusasi minua hyväilyillään, silloin kuiskasi hän
minulle:

Tiedätkö rosvopoika, että tänään saamme olla aivan yksiksemme, sillä
mieheni ei ole kotona ja jos olet kiltti niin jäät luokseni koko yöksi.

Eikö miehesi ole kotona? kysyin minä. — Onko hän siis matkustanut pois?

Matkustanut pois, vastasi hän nauraen — niin, hän on matkustanut
kultamaahan. Sillä kun hän huomisaamuna tulee takasin on hänellä koko
joukko kultarahoja ja seteleitä mukanaan.

Minä säikähdin kun kuulin hänen puhuvan sillä tavoin. Mutta minä
hillitsin itseni, painoin häntä hellästi rintaani vasten ja sanoin
hänelle:

Mutta välitätkö sinä sitte minusta, kun tulet rikkaaksi?

Siihen saat luottaa, poikani, vastasi hän minulle ja painoi huulensa
suulleni niin kovasti, että tuskin voin nähdä tai kuulla. — Sinulle
tulee kyllä hyvä olla. Tiedätkö, kun ukko ja minä sitte lähdemme
Ameriikkaan, niin saat sinä tulla mukana. Minä annan sinulle rahaa,
jotta saat lunastaa piletin. Ivanovitsch ei tietysti saa aavistaa
mitään. Laivassa teet sinä tuttavuuttamme, siellähän tehdään paljon
uusia tuttavuuksia.

Oh, sehän olisi ihanaa, huudahdin minä. Mutta minä en kuitenkaan usko,
että se käy sillä tavalla. Te ette saa niin paljon rahaa kuin luulette.
Muutoin ei se, jota aiotte puhua kuningattarelle, taida olla niin
tärkeätä.

Sitä et sinä ymmärrä, poikaseni, vastasi hän. — Minä vakuutan sinulle,
että se, mitä mieheni nyt kertoo kuningattarelle, koskee yhtä hyvin
kuninkaan kuin kuningattarenkin elämää ja vielä muutamain muidenkin.

Mutta eihän miehesi pitänyt mennä ennenkuin huomenna kuningattaren
puheille?

Niin hän ensin ajatteli, mutta minä en tiedä, miksi hän äkkiä tuli
niin levottomaksi ja luuli, että jotain tulisi väliin, niin että
hän joutuisi liian myöhään ja siitä syystä meni hän nyt. Muuten
minä en ollenkaan ymmärrä häntä. Sittekun hän sai päähänsä pettää
salaliittolaiset, ei hän ole sama mieskään kuin ennen. Sillä ennen oli
hän mies, joka ei peljännyt Jumalaa eikä paholaista, mutta nyt, nyt
näkee hän kummituksia joka nurkassa ja luulee, että murhaaja on joka
oven takana. Mutta se tulee kai vaan siitä, että hän pelkää översti
Maschinia.

"Jos översti Maschin saa tietää", sanoi hän minulle — "että minä aion
pettää hänet, niin vetää hän miekkansa ja pistää sen läpitseni, eikä
sinunkaan elämäsi ole yhtään sen kalliimpi, jos kerrot tästä muille."
Tänä iltana istui hän tuossa pöydän ääressä ja söi ja minä annoin
hänelle kananpoikasta ja salaattia ja sanoin:

Kas niin, syö nyt! Tätä kannattaa meidän kyllä syödä, kun pian tulemme
rikkaiksi. Mutta hän vaan huokasi, eikä koskenutkaan sitä harvinaista
ruokaa. Hän joi vaan viinaa, otti monta ryyppyä jotta saisi rohkeutta.
Äkkiä hyppäsi hän ylös pöydästä, löi nyrkin pöytään ja huusi.

Minä teen sen, minä teen sen heti! Minä en odota huomiseen! Minä menen
heti konakiin ja pyydän saada puhua kuningattaren kanssa. Minä asetan
kyllä niin, että minut päästetään kuningattaren puheille. Minun täytyy
päästä tästä painosta — ja rahat, palkkani täytyy minun saada, muutoin
ei käy hyvin.

Siinä olet sinä oikeassa, sanoin minä hänelle. Se mikä on tapahtuva,
tapahtukoon mieluimmin heti, niin on se sitte tehty. Isoäitini tapana
oli aina sanoa, ettei pidä jättää huomispäivään sitä, minkä voi tänään
tehdä. Mutta tiedätkö, poikaseni, minä vahvistin häntä hänen aikeessaan
mennä heti ilmiantamaan salaliittolaiset.

Sanottuaan tämän, tahtoi nainen vetää minut luokseen, mutta minun
onnistui kiskoa itseni irti hänestä ja minä sanoin:

- Tuhat tulimaista, huudahti Demeter Banjaluki — sinä et kai antanut
millään tavoin naamiosi pudota nyt jo? Et kai millään tavoin herättänyt
hänessä epäilyä?

- Oh, pidinhän minä toki varani, vastasi Aza. Minä annoin hänelle
päinvastoin varman vakuutuksen, että tulisin takasin hänen luokseen.
Minä olin tulevinani iloiseksi siitä, että sain seurata häntä
Ameriikkaan ja sanoin hänelle:

Minä lähden heti laittamaan itseäni matkalle, sillä jos te huomenna
lähdette Belgradista, niin täytyy minun heti seurata perässä, jos mieli
meidän matkustaa samassa laivassa. Siihen ei mene kauan aikaa ennenkuin
olen saanut tavarani kuntoon ja tunnin perästä olen taas luonasi.

Hän taputti käsiään ja piti sitä ihmeen hauskana. Mutta mitä pitää
minun nyt tehdä? Tunnin perästä pitäisi minun varmaan lähteä takasin,
hän ei voisi kauempaa olla ilman minua. Kirottu olkoon tuo petollinen
konna, lopetti Aza puheensa. — Vielä kerran otan minä hänet syliini,
mutta sillä tahdon vaan puristaa Judaksen sielun hänen ruumiistaan.

Demeter katseli miettiväisenä katukiviä. Äkkiä heitti hän päänsä ylös
ja sanoi: Nyt, Aza, täytyy meidän toimia reippaasti ja päättävästi.
Ehkä tulemme liian myöhään, ehkä on se Ivanovitsch lurjus jo konakissa
kuningattaren edessä ilmaisemassa salaliittoa, jättääkseen tuon
kuninkaallisen katunaisen käsiin Serbian parhaat miehet.

Mutta ehkä on vielä aikaa! Ehkä voimme vielä estää Ivanovitschin ja
Dragan yhtymästä. Sen saamme nähdä. — Seuraa minua, Aza!




YHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Kuninkaallinen lakeija.


- Minne menemme, kapteeni, kysyi Aza.

- Me palaamme "Zum Bojaren" ravintolaan, vastasi Demeter — minulla on
siellä jotain tehtävää.

Pienen takaoven kautta tulivat he ravintolaan.

Mandelblüt oli tietysti ihmeissään, kun molemmat miehet, jotka äsken
olivat lähteneet, nyt tulivat takasin.

- Mandelblüt, sanoi Demeter — tulkaa hiukan tänne, minua täytyy puhua
kanssanne.

Kun juutalainen tuli, kuiskasi Demeter hänen korvaansa:

- Minä tarvitsen valepuvun. Viekää meidät vaatekomeroon, minut ja Azan.

- Jumalan tähden, mitä aiotte tehdä Demeter Banjaluki? valitti
Mandelblüt. — Te viette meidät turmioon. Kun te pyydätte valepukua,
niin tiedän minä kyllä, mitä kello on.

- No, mitä luulet sitten kellon olevan?

- Luulen, että se on lyönyt, sillä kyllä kai te nyt murtaudutte
jonnekin ja huomenna saadaan kuulla siitä suuresta ryöstöstä, joka on
tapahtunut Belgrad'issa ja kaikki ihmiset alkavat taas puhua Demeter
Banjalukista. No niin, se menee niin kauan kun se menee. Mutta jos
poliisi saa tietää, että minä olen antanut teille valepuvun —

- Kas niin, elkää nyt siinä enää lörpötelkö! keskeytti hänet Demeter
Banjaluki polkien jalkaa. — Tee kuten käsken!

Mandelblüt meni kerrassaan kokoon. Hän ei uskaltanut vastustaa
Banjalukin tahtoa, sillä hän tiesi liian hyvin, että oli aivan riippuva
ryöväristä ja että tämä yhdellä ainoalla sanalla saattoi tehdä hänet
onnettomaksi.

Hän antoi siis molemmille miehille viittauksen ja sitte astuivat
he hänen kanssansa puuportaita ylös yksinäiseen kerrokseen. Täällä
avasi Mandelblüt erään oven ja antoi heidän astua huoneeseen. Tämä
muistutti vaatekauppiaan puotia, jossa varsinkin myydään käytetyitä
vaatteita. Seinillä riippui pukuja kaiken värisiä ja kuosisia,
sotilaan pukuja, sanalla sanoen kaikkia, mitä tavallisesti löytyy
naamiaispukuhuoneessa. Näitä kaikkia tarvitsi Mandelblüt
vieraillensa, sillä Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut ainoa
ryöväri, joka kävi "Zum Bojarissa" Mandelblüthän oli koko Serbiassa
tunnettu suurimmaksi rosvojen suosijaksi ja rosvot tulivat ja
menivät talossa kuten kotonaan, veivät hänelle tavaroita,
maksattivat itselleen etukäteen ja jos he tarvitsivat valepukua
salaisiin yrityksiinsä, niin antoi Mandelblüt pukuhuoneensa
heidän käytettäväkseen.

- Millä voin teitä palvella, Demeter Banjaluki? kysyi nyt juutalainen.
— Mitä tahdotte, univormunko?

Minulla on komeita univormuja. Tai ehkä tahdotte munkinkaapun?
Sellainen parhaiten peittää ja sen saa pikemmin pois viskatuksi.
Sanokaa vaan, mitä tahdotte, minulla on kaikkea.

- Minä toivon täältä löytäväni kaikkea, mitä tarvitsen, vastasi
Banjaluki — sillä hirmuista olisi, jos ei sinulla olisi sitä. Anna
minulle hovipalvelijan puku!

- Hovipalvelijan puku! vastasi juutalainen. — Kyllä sen voitte
saada, Demeter Banjaluki. Siitä ei ole monta päivää, kun täällä
oli eräs henkilö konakista tuomassa sellaista. En tiedä, oliko se
kamaripalvelija vai hovilakeija. Siellä konakissa eletään rajusti, sen
saatte uskoa. Yhä tahtoo väki siellä uusia pukuja ja sanovat, että
vanhat ovat käyneet huonoiksi. Mutta he kantavat ne tänne minulle ja
minä maksan niistä kauniit summat.

- Se ei ole ollenkaan ihmeellistä, vastasi Demeter Banjaluki. — Kun
kaikki muutkin konakissa varastavat, miksi ei palvelijat sitä tekisi?
Millainen herra, sellainen palvelija, sanotaan. Mutta joudu nyt, näytä
minulle pukua!

Mandelblüt meni vanhan arkun luo, jossa oli kallisarvoisempia pukuja,
veti ulos erään laatikon ja otti sieltä tummanvehreän univormun, joka
oli koristeltu kullatuilla napeilla ja nauhoilla.

- Tässä on takki, sanoi hän, laskien sen Demeterin käsivarrelle — tässä
on silkkijakku, tässä polvihousut. Sukat ja kengät on minulla myös.
Minulla on kaikkea — aina olen minä valmis auttamaan kanssaihmistä
pulasta. No mitäs tuolle pitäisi olla? kysyi hän osoittaen Azaa.

- Anna hänelle poliisin puku, sellainen, jota poliisit täällä
Belgradissa käyttävät, sanoi Demeter päättävällä äänellä.

- Poliisikonstaapelin puku! Ha, haa, sellaisen voitte helposti saada,
sillä minulla on niitä paljon varastossa.

- Niitä, myövätkö poliisitkin pukujansa sinulle?

- No, entäs sitte? sanoi juutalainen. Ei sitä yksin konakissa
varasteta, vaan koko Belgradissa. Toinen korppi ei puhkase toisen
silmää.

Vielä kerran meni hän arkun luo ja otti sieltä melkein uuden poliisin
puvun, jonka ojensi Azalle.

Miehet alkoivat nyt pukeutua. Se oli pian tehty eikä kauvan viipynyt
ennenkuin Demeter seisoi siinä hovilakeijan komeassa puvussa ja Aza
oli poliisina. - Nyt tarvitsen vielä peruukeja sanoi Demeter, ainakin
minä. Aza voi olla ilman, sillä hänen päähineensä peittää tukan. Mutta
millainen peruukki otetaan?

Demeter katsoi hetken aikaa kasvojaan peilissä. Hänellä ei enää ollut
mustaa partaa, vaan oli sileäksi ajeltu, joten hänen ei tarvinnut
peittää muuta kuin tukan.

- Anna minulle tumman punainen peruukki, sanoi hän. — Luulen, että
sellainen parhaiten muuttaa muotoni.

Mandelblüt toi sen mitä oli pyydetty ja Demeter kiinnitti huolellisesti
peruukin päähänsä.

- Painaako se? kysyi juutalainen. — Ehkä se on liian pieni teidän
päähänne?

- Oh ei, kyllä se pysyy, hyvä se on. Pääasia on, ettei se putoa. Nyt
tarvitaan vaan viitta peittämään hovipalvelijan pukua, sillä minä en
tahdo, että sitä nähdään kadulla.

Viittakin otettiin esille, eikä Demeter lausunut sanaakaan kiitokseksi.
Azan seurassa meni hän nyt kiireesti ravintolasta ja heidän mennessään
eteenpäin antoi Demeter seuraavan käskyn:

- Kuule poikani, mitä nyt sanon sinulle, minä menen konakiin ja viivyn
siellä korkeintaan puoli tuntia, ehkä tulen ennenkin. Kun tulen takasin
on mukanani mies. Tämä mies on petturi Ivanovitsch.

- Ivanovitsch? — Jumala taivaassa, kapteeni, ette kai aio häntä tuoda
pois konakista?

- Kyllä, jos vaan on mahdollista saada hänet sieltä ulos, jos ei hän jo
ole kuningattaren edessä. Siinä tapauksessa olisi yritykseni hyödytön.

- Ja mitä minä teen sitte hänelle?

- Sinä menet ystävällisesti häntä vastaan ja vakuutat hänelle, että
menet hänen kanssaan poliisipäällikkö Raben luo, kuten tämä on käskenyt
sinun tehdä. Mutta muuten et sinä tiedä, mitä Rabella on hänelle
sanottavaa.

- Ja sillä aikaa kun sinä olet konakissa, kapteeni.

- Kuljet sinä edes takasin portin edessä aivan kuin olet nähnyt
poliisien tekevän.

- Entä jos oikea poliisi minut huomaisi ja puhuttelisi minua?

- Niin vastaat hänelle empimättä, että sinut on äskettäin otettu
poliisiksi ja ettet sinä väisty paikaltasi. Niin, rakas ystävä, me
pelaamme korkeata peliä ja meidän täytyy lyödä hyvät kortit, jos aiomme
voittaa.

- Sinä voit luottaa minuun, kapteeni. Kaikki tapahtuu, kuten olet
sanonut minulle.

Tämän keskustelun aikana olivat he ehtineet konakin luo. Oli pimeä.
Ainoastaan konakin sisäänkäytävän edessä paloi kaasulyhty. Nopealla
liikkeellä heitti Demeter Banjaluki viitan päältään ja juoksi ylös
viettävää kenttää, joka vei konakin portille. Täällä seisoi kaksi
vahtia, mutta he antoivat ilman muuta tuon luullun hovilakeijan astua
sisään. Nyt oli Demeter eteisessä. Hän meni jokseenkin hitaasti ylös
himmeästi valaistuja portaita. Mutta nyt piti hänen saada tietää,
mihin huoneeseen Ivanovitsch oli viety, jos tämä oli jo näyttäytynyt
konakissa.

Kun Demeter tuli ensimäiseen kerrokseen, kulki eräs vanha lakeija
vihaisen näköisenä hänen ohitsensa.

- Anteeksi, rakas toveri, sanoi Demeter ja asettui tyyneesti hänen
eteensä, mutta täällä taitaa nykyään olla eräs Ivanovitsch niminen
mies, joka on pyytänyt päästä kuningattaren puheille.

- Kyllä täällä on, vastasi ukko, katsellen ihmeissään Demeteriin. —
Mutta kukas te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä? Kuulutteko
kuninkaalliseen palvelusväkeen?

- Kyllä, vastasi Demeter. — Minun toimeni alkoi tänä aamuna. Tähän
asti olen palvellut kuninkaallisessa linnassa Nischissä. Mutta minä
en siellä viihtynyt, minä tahdoin pääkaupunkiin ja siitä syystä jätin
anomuksen, että minut muutettaisiin Belgradiin.

- Noo, suostuttiinko teidän pyyntöönne?

- Kyllä, kuten näette, rakas virkaveli. Mutta olkaa nyt niin hyvä ja
neuvokaa minulle, missä voin tavata sen Ivanovitschin. Minun täytyy
nimittäin heti puhua hänen kanssansa.

- Kyllä, hän on hänen majesteettinsa kuningattaren etuhuoneessa.

- Se on se sama, minulla on eräs käsky hänen majesteetiltaan
kuninkaalta.

- Ah, hänen majesteetiltaan kuninkaalta. — Saattaa niin olla. —
Menkää sitte vaan kuningattaren etuhuoneeseen, niin löydätte sieltä
Ivanovitschin.

- Anteeksi, mutta te unhotatte, että minä en ole vielä perehtynyt
täällä linnassa. Missä on sitte etuhuone?

- Toinen kerros, vasen sivu, kolmas ovi.

- Kiitos, rakas virkaveli, kiitos vaan! Minä toivon, että meistä pian
tulee hyvät ystävät. Olen jo kuullut, että teillä on määräävä asema
palvelusväen keskuudessa, lisäsi Demeter — ja minusta olisi oikein
hauskaa päästä teidän suosioonne.

Vanha palvelija kumarsi suojelevan näköisenä päätänsä ja mutisi jotain,
joka näytti merkitsevän samaa kuin:

Saatanhan siksi tulla! ja meni menojaan.

- Tämä oli vaikeinta, sanoi Demeter itsekseen ja meni niin kiireesti
kuin mahdollista ylös toiseen kerrokseen. — Mutta se tieto piti minun
saada.

Se tyhmeliini ei kaikeksi onneksi epäillyt ollenkaan ja nyt on vaan
kysymys siitä, onko Ivanovitsch jo sisällä kuningattaren luona vai ei.

Nyt avasi Demeter Banjaluki päättävästi oven kuningattaren
etuhuoneeseen. Hän tunsi itse, kuinka sydämensä löi kovasti. Sillä nyt
piti koko salaliiton menestys ja samalla Serbian kohtalo ratkaistaman.
Jos vaan kuningatar oli nyt etuhuoneessa keskustelemassa Ivanovitschin
kanssa, niin oli kaikki hukassa. Mutta jos Ivanovitsch oli yksin, niin —

Ah, Jumalan kiitos, hän oli yksin, vielä ei ollut liian myöhäistä!

Nähdessään petturin täytyi Demeter Banjalukin oikein hillitä itseään,
sillä hänellä oli hyvä halu yhdellä hypyllä heittäytyä hänen päällensä
ja lyödä hänet lattiaan. Mutta se ei saanut tapahtua, sillä pieninkin
huuto Ivanovitschin puolelta olisi pilannut kaikki ja syössyt
Banjalukin itsensä perikatoon. Hän päätti siis näytellä osansa loppuun
asti.

Ivanovitsch seisoi keskellä huonetta. Hän ei nähtävästi uskaltanut
istuutua silkillä päällystetyille tuoleille. Ivanovitsch teki syvän
kumarruksen, kun hovilakeija astui sisään. Demeter meni hänen
luoksensa, otti ylpeän ryhdin ja kysyi, puhuen nenäänsä:

- Oletteko herra Ivanovitsch?

- Kyllä, herra.

- Te olette pyytänyt päästä hänen majesteettinsa kuningattaren puheille?

- Kyllä, herra, sen olen tehnyt.

- No, silloin on minun ilmoitettava teille, että hänen majesteettinsa
kuningatar ei voi ottaa teitä vastaan nyt heti, ennenkuin olette
hankkinut poliisilta pääsyoikeuden.

- Pääsy oikeuden? Mitä se tahtoo sanoa? kysyi Ivanovitsch. — Jumalan
tähden, sanokaa, ei suinkaan se ole mitään vaarallista?

- Ei toki! Teidän pitää sanoa herra poliisipäällikölle, kuka olette,
missä asutte, ja mitä tahdotte hänen majesteetiltaan. Huomaatte kai,
ettei tänne saa juosta noin vaan joka mies puhumaan kuningattaren
kanssa. Jos sellainen olisi sallittua, niin voisi vaikka murhamies
hiipiä tänne linnaan.

- Murhamies, sehän olisi hirmuista! huudahti Ivanovitsch. Hallitkoot ja
eläkööt heidän majesteettinsa vielä monta, monta vuotta! Se on minun
toivomukseni, hyvä herra. Uskokaa minua, että hartain toivoni on se, ja
olen tullut tänne juuri varoittamaan heidän majesteettejansa.

- Elkää minulle sitä kertoko, keskeytti hänet Demeter kuivasti. —
Kaiken tuon saatte kertoa poliisipäällikölle. Mutta seuratkaa nyt vaan
heti minua! Meillä ei ole aikaa hukata. Tuolla portilla odottaa teitä
poliisi.

- Poliisi? Poliisiko odottaa minua? huudahti Ivanovitsch vavisten. Ei
suinkaan hän aikone panna minua kiinni?

- Kas niin, elkää nyt näyttäytykö tyhmemmältä kuin olette! Olenhan
jo sanonut teille, että kysymys on vaan siitä, että teidän on
poliisipäällikölle sanottava kuka olette. Eteenpäin siis!

- Anteeksi herra, minä olen palvelijanne, vakuutti Ivanovitsch. — Te
ette voi arvata, kuinka paljon minä rakastan kuningasparia. Mutta he
ovatkin niin hyviä. Kuka voisi olla heitä rakastamatta?

Kun Ivanovitsch näin jutteli, oli Demeter hitaasti kulettanut hänet
ovelle ja tunki hänet siitä ulos.

Hän hengitti syvään saatuaan Ivanovitschin ulos käytävään. Sillä nyt
oli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi kuningattaren yhtyminen
petturin kanssa.

- Elkää sanoko täällä mitään, sanoi hän Ivanovitschille — vaan
seuratkaa minua portaita alas.

Demeter juoksi portaissa niin kiireesti, että Ivanovitsch tuskin ehti
seurata perässä. He kulkivat eteisen läpi. Ovenvartija avasi oven ja
portilla seisovan, vahdin ohi riensivät he ulos kadulle. Siellä näki
Demeter Azan seisovan poliisin puvussa.

- Näettekö, sanoi hän Ivanovitschille — tuossa on poliisi, joka seuraa
teitä.

Hän meni Ivanovitschin kanssa Azan luo, joka heti tuli heitä vastaan ja
kysyi komentavalla äänellä:

- Onko se herra Ivanovitsch?

- Kyllä, herra poliisikonstaapeli, vastasi Demeter.

- Hänen pitää heti seurata meitä poliisipäällikön luo. Kiitoksia
paljon. Kas niin, nyt on kaikki selvillä! Nyt voimme lähteä. Herra
Ivanovitsch, te kuljette kai meidän välissämme?

- Minusta on hyvin hauskaa saada kulkea herrojen keskellä, sanoi
petturi hiukan epävarmalla äänellä. — Minulla on suuri kunnia kulkea
Belgradin kaduilla niin eteväin miesten seurassa. Toivoisin vaan, että
tuttavani näkisivät minut tässä seurassa.

He kulkivat reippaasti eteenpäin. Vähä väliä heitti Demeter silmäyksen
petturiin. Kuumeentapainen jännitys kuvastui petturin kasvoissa. Hän ei
näyttänyt olevan oikein hyvällä tuulella. Hän oli luullut, että olisi
paljon helpompi puhua kuningattaren kanssa ja nyt ihmetteli hän sitä,
miksi hänen ensin piti ilmoittaa itsensä poliisille.

Oli ilta ja Demeter kulki varsin vähemmän valaistuja katuja. Nyt
tuli poliisitoimisto näkyviin ja osoittaen sitä sanoi Demeter
Ivanovitschille:

- Nyt olemme perillä.

Poliisitoimistorakennuksen edessä oli puisto, jossa kasvoi jokseenkin
korkeita puita. Heidän täytyi kulkea tämän puiston läpi, tullakseen
poliisitoimistoon. Päivällä oli puistossa paljon väkeä, mutta yöllä oli
se jokseenkin autio. Täälläkin oli, kuten monessa muussakin paikassa
Belgradissa, niukka valaistus, ja kun ei ollut kuutamokaan, niin oli
puisto puoli pimeä.

- Mutta emmehän tällä tavalla tule pääkäytävälle, sanoi Ivanovitsch. —
Sinnehän menee tie tuon toisen kadun kautta.

- Me menemme sisälle takatietä, vakuutti Demeter Banjaluki. —
Kiiruhtakaa vaan ystäväni! Tehän tahdotte pian olla taas konakissa.
Kuningatar odottaa teitä.

- Oi herra, jos tietäisitte, mikä suuri salaisuus minulla on
ilmoitettavana kuningattarelle!

- Vai niin, onko se sitte niin suuri salaisuus? kysyi Banjaluki
hymyillen kun he yhdessä astuivat puistoon ja hitaasti kulkivat sen
läpi. — Ettekö voi meillekin ilmoittaa sitä salaisuutta?

- Niin, miksi en voisi sitä tehdä? vastasi Ivanovitsch. — Tehän
rakastatte myöskin kuningatarta. Niin, ajatelkaa nyt, kun on tehty
pirullinen salaliitto kuningasparia vastaan. Huomenna puoliyön
aikana aikovat he tunkeutua konakiin. Mutta minä tiedän kaikkien
salaliittolaisten nimet. Ha, haa, kaikki nimet tunnen minä ja minun
taskussani on luettelo kaikista ja sen luettelon aion minä suurimmassa
alamaisuudessa antaa hänen majesteetilleen kuningattarelle. No, mitä
luulette nyt, ettekö usko, että minä saan runsaan palkinnon?

- Kyllä minä sen uskon, Ivanovitsch! sanoi Demeter Banjaluki äkkiä
aivan toisella äänellä. — Ja sen saatte nyt heti paikalla.

Aza ymmärsi kapteeninsa tarkoituksen. Nuolennopeudella tarttui hän
käsin Ivanovitschin kaulaan ja puristi sitä niin kovasti, että hän
oli kuin rautapihdissä. Hyökkäys oli tapahtunut niin äkkiä, että
Ivanovitschilla ei ollut aikaa edes huutamaankaan. Hänen kasvonsa
muuttuivat hirmuisesti ja saivat mitä suurimman kauhun ilmeen.

- Vie hänet pois tuohon puuhun! käski Demeter Banjaluki osoitti erästä
hoikkaa tammea.

Aza laahasi puun luo petturin, joka epätoivon rohkeudella vastusteli.
Sillä välin oli Demeter Banjaluki ottanut taskustaan nuoran, jonka
sitoi silmukkaan. Ei koskaan ennen ollut hänestä ollut niin helppoa
kuin nyt ryöstää ihmiseltä elämä. Sillä olihan tämä petturi tuhat
kertaa ansainnut kuoleman. Tämä Ivanovitsch oli läpeensä konna. Hänen
täytyi kadota maan päältä.

Kun he olivat tulleet puun luo, käski Demeter nuorta toveriaan pitämään
konnaa oikein kiinni, että ennemmin kuristaisi hänet yhdellä kertaa
kuin päästäisi pois käsistään. Sitte kiipesi hän puuhun ja kiinnitti
nuoran erääseen oksaan, jotta silmukka riippui alhaalla. Nyt hyppäsi
Demeter alas, tarttui Ivanovitschin jalkoihin ja käski Azan nostaa
yläruumista, jotta pää tulisi silmukkaan.

- Nyt, hyvä ystäväni Ivanovitsch, sanoi Demeter, voit ilmoittaa
salaisuutesi madoille. Sinä hävytön roisto, joka tahdoit pettää kunnon
miehet! Minä toivoisin, että sinulla olisi kymmenen elämää jotta saisin
ne ottaa sinulta kaikki tyyni.

- Armoa! huusi Ivanovitsch korahtelevalla äänellä. — Minä olen — minä
en puhu mitään!

- Et puhu mitään — niin, sitä sinä et tee ystäväni, sanoi Demeter
Banjaluki ja nauroi. — Siihen voit luottaa. — No. Aza, joko olet saanut
hänet tarpeeksi korkealle? Toimittakaamme hänet pian pois tieltä! Me
puristamme hänestä ulos viimeisenkin ilman, mikä hänessä vielä on.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Ivanovitschin pää silmukassa. Tosin
koetti hän, vetämällä pään olkapäiden väliin tehdä Demeterin aietta
vaikeammaksi, mutta koe ei onnistunut. Demeter tarttui konnan polviin
ja heittäytyi sitte itse maahan niin, että murhattavan ruumis venähti.

- Onko hän kuollut? kysyi Demeter.

- Ei vielä! vastasi Aza.

- No, sitte annan minä hänelle loput.

Näin sanoen hyppäsi Demeter hiukan taapäin ja kohta välähti tikari
hänen kädessään.

- Ota ensin häneltä pois luettelo. — Aza, tutki hänen taskunsa!

Aza hyökkäsi heti tuon oksasta riippuvan miehen kimppuun, joka vielä
eli. Hän tutki kaikki hänen taskunsa. Hän otti pois paperit eikä
unohtanut tutkia, oliko rahojakin taskuissa.

- Nyt se on selvä, kapteeni, sanoi hän. — Anna nyt hänelle viimeinen
isku. Se veijari potkii, sitä on niin vaikea katsella.

- Oh, kyllä tässä vielä on aikaa, sanoi Demeter. — Sinä tiedät, Aza,
etten minä muutoin voi nähdä ihmisen kärsivän ja että minä aina tapan
tuottamatta tarpeettomia tuskia. Mutta tälle pedolle suon kärsimykset
kaikesta sydämestäni. Sillä maan päällä ei löydy kurjempaa olentoa
kuin petturi on. Aina Judaksen ajoista asti ovat nuo roistot olleet
häväistyjä ja sysättyjä muiden ihmisten yhteydestä.

Ivanovitschin ammottavasta suusta kuului koriseva ääni. Demeter
hyökkäsi heti petturin kimppuun ja työnsi tikarin vartta myöten
sydämeen. Nyt se oli tehty. Ivanovitsch oli kuollut. Häntä ei
salaliittolaisten tarvinnut enää peljätä.

- Onko täällä ketään, joka huomasi meitä? kysyi Demeter Banjaluki.
Katso ympärillesi, Aza!

- Kaikki on hiljaa, kapteeni. Silloin veti Demeter hitaasti tikarin
Ivanovitschin rinnasta, pyyhki sen takkiinsa ja pisti takasin tuppeen.

- Siinä on mies, sanoi hän. — Nyt tulee vaimon vuoro. — Eteenpäin, Aza,
nyt hänen luoksensa.

- Millä tavoin tapamme hänet, kapteeni?

- Mitä yksinkertaisimmalla tavalle. Me leikkaamme vaan hänen kaulansa
poikki. Et suinkaan sinä sääli häntä, Aza.

- Minäkö? Minä katson ihan tyyneesti, kun hän kuolee. Hän on jo kauan
ollut minusta vastenmielinen.




KAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Judaksen vaimo.


Nämä kaksi miestä menivät Belgradista niin kiireesti kuin mahdollista
ja puolituntia myöhemmin olivat he yksinäisen ravintolan edessä
maantien varrella.

Oli pimeä. Ainoastaan yhteen ikkunaan oli uskoton vaimo asettanut
kynttilän osoittaakseen Azalle, että hän odotti häntä.

- Naputa ikkunaan ja pyydä häntä avaamaan. Tietysti menemme sitte
molemmat sisälle, sanoi Demeter. - Tuo nainen saa tänä yönä olla kahden
miehen seurassa yhden sijasta. Mutta siitä ei suinkaan ole mitään iloa
hänelle, vaan —

Aza oli mennyt jo ikkunan luo, kun Demeter seisoi sivulla seinää
vasten. Aza koputti, eikä kauan viipynyt ennenkuin ikkuna avattiin ja
naisen ääni kysyi hiljaa:

- Kuka se on?

- Minä se olen, ystäväni, vastasi Aza, joka niinikään pysyttelihe
varjossa, niin että valo ei käynyt hänen kasvoihinsa.

- Ah, sinäkö se olet, poikani! Minä avaan heti oven.

- Odota, voit säästää itseltäsi vaivan astua ovelle, vastasi Aza.
— Astu syrjään hiukan! Minä tulen, luoksesi aivan yksinkertaisesti
ikkunasta.

- Ha, haa, ikkunasta — aivan oikein, niinhän kaikki rakastajat tekevät!
sanoi uskoton vaimo nauraa tirskuen.

Hän katosi ikkunasta ja nyt hyppäsivät Aza ja Demeter kiireesti
huoneseen.

Sitä valaisi vaan pieni yölamppu. Demeter Banjaluki paneutui lattialle
ja antoi Azan mennä yksin sängyn luo.

- Kiiruhda, sanoi nainen hänelle. — Ukkoa ei ole vielä kuulunut. Hän ei
kai tule kotiin ennenkuin huomenna.

- Miehesi ei tule takasin huomennakaan, vastasi Aza karkealla äänellä.

- Eikö tule huomennakaan? Mitä tarkoitat? Niin, niin, hänenhän piti
lähettää sana minulle.

- Oh ei, ei hän lähetä enää mitään sanaa.

- Mitä sinä sanot? Olet niin muuttunut, et ole ollenkaan niin hellä,
kuin tavallisesti. Miten on sitte mieheni laita? Oletko tavannut häntä
Belgradissa?

- Olen kyllä.

- Ja mitä olet sitte puhunut hänen kanssansa? — Jumalan tähden, et
suinkaan ole sanonut mitään.

- Minä en ole sanonut hänelle mitään, olen vaan ripustanut hänet puuhun
riippumaan.

- Oletko hirttänyt hänet? Oletko sinä hullu? Murha tulee ilmi ja
silloin syytetään minua, että olen yllyttänyt sinua siihen.

- Oh ei, sinua ei syytetä mistään, sanoi Aza aivan tyyneesti. Sillä
näetkös, kultaseni, sinä saat nyt mennä miehesi jälkeen. Minä ja
ystäväni, joka on mukanani, aiomme tappaa sinut.

Ja tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, ennenkuin hyökkäsi sängyn
luo. Huutaen nousi nainen ylös sängystä ja kun hän sai nähdä Demeter
Banjalukin, tuli hän ikäänkuin halvatuksi, eikä kyennyt lausumaan
sanaakaan.

- Niin, nyt olette saanut vieraita, jotka kelpaavat, sanoi Demeter
Banjaluki, joka niinikään meni sängyn luo.

- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista?

- Demeter Banjalukista, änkytti uskoton nainen, siitä suuresta
ryöväristä, Mustain vuorten hallitsijasta.

- Aivan niin, se olen juuri minä, vastasi Demeter. — Mutta nyt en ole
tullut tänne ryövärinä, vaan kostajana. Minä olen nyt päättänyt auttaa
salaliittolaisia, jotka huomenna aikovat murhata kuningasparin.

- Mutta enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa, ulvoi nainen. — Ota
kaikki rahat, jotka löydät tästä talosta. Ne ovat sinun. Mutta anna
minun elää!

- Rahat otan minä, mutta että antaisin sinun elää — ei, se ei käy
päinsä. Sen, joka pettää rehelliset ihmiset, täytyy olla valmis
kärsimään rangaistus, kuten Judas kerran templissä sai loppunsa.

Sitte antoi Demeter Banjaluki Azalle viittauksen, ja tämä heittäytyi
naisen päälle. Mutta hän puolusti itseään paljon tarmokkaammin kuin
mies, hän raapi ja puri ja huusi kimeällä äänellä apua.

- Odota, minä autan sinua, huusi Demeter — minä pidän häntä. Hän iski
molemmin käsin kiinni naiseen ja piti häntä sängyssä.

Aza asetti veitsen hänen kaulaansa. Hän veti kerran veitsellä ja kaula
meni poikki toisesta korvasta toiseen. Miehet hyppäsivät takaperin,
ettei veri olisi heitä tahrannut. He eivät viitsineet paljon katsoakaan
häntä. Muuten ei hänen tarvinnut kauan kärsiä. Pian oli hän taistelunsa
taistellut ja jo muutamani minuuttien perästä saattoi Demeter sanoa
Azalle:

- Nyt ei salaliittolaisilla ole enää mitään peljättävää. Huomenna tähän
aikaa on Serbia vapaa! Ne rahat, jotka löydät tästä talosta, ovat
sinun, jatkoi hän. Etsi mistä löydät, minä en tahdo estää sinua.

Tätä ei tarvinnut Azalle sanoa kahta kertaa. Hän tutki perinpohjin koko
talon ja onnistui hänen löytää uunista se paikka, jossa Ivanovitsch
ja hänen vaimonsa säilyttivät rahojaan. Sieltä löysi hän enemmän kuin
viisituhatta frangia, jotka Aza häikäilemättä omisti.

- Tule nyt, sanoi Demeter, niin jätämme tämän talon.

- Mutta huomisaamuna löydetään ruumis, kapteeni, sanoi Aza.

- Olet oikeassa, vastasi Demeter. — Siitä syystä onkin paras, että
sytytämme tuleen koko roskan.

Tämä uusi ajatus antoi heille paljon työtä, sillä heidän täytyi
mennä hakemaan keittiöstä öljyä ja kaataa sitä kaikille esineille
sänkykamarissa.

Muihinkin huoneisiin kaadettiin öljyä, ja lopuksi pinosivat he puita
sängylle, jossa ruumis makasi. Kun se oli tehty, käski Demeter
toverinsa panna kaikki palamaan. Heti lainehtivat liekit sängyn yli ja
levisivät äärettömällä nopeudella yli koko huoneen, jotta Demeterin ja
Azan täytyi kiireesti paeta ikkunasta ulos jos mieli elävänä päästä
pois savusta. Demeter sulki ikkunan ulkoapäin ja miehet poistuivat
paikalta. Kun he olivat kulkeneet noin neljännestunnin ajan, pysähtyi
Banjaluki ja sanoi Azalle:

- Katso taaksesi, niin saat nähdä, että hävitystyö on täydessä
käynnissä. Näetkö, liekit jo lyövät katolle. Kun he lähestyivät
Belgradia, tapasivat he palopaikalle rientävän palokunnan.

- Niin, menkää te vaan, huusi Demeter ivaten palosotamiehille — te
tulette kuitenkin liian myöhään. Kun olette perillä, niin ei siellä ole
mitään pelastamista. Ainoa, mitä voitte löytää huomenna, kun tuhka on
ehtinyt jäähtyä on ihmisen palaneet luut.

- Ja mihin nyt? kysyi Aza.

- Sinä palajat toisten luo, tiedäthän missä he ovat. Sano ystävillemme,
etteivät he saa nähdä minua tänään eikä huomenna. Minulla on täällä
Belgradissa tärkeitä asioita. Tapahtukoonpa mitä tahansa, tulkoonpa
korviinne mitä uutisia tahansa, niin saatte vaan lyhyesti pysyä
metsässä. Teille on yhdentekevä, kuka kantaa Serbian kruunua.

Sitte puristi Demeter Azan kättä ja he erosivat.

Demeter puolestaan riensi niin kiireesti kuin voi översti Maschinin
asunnolle. Ovi oli vaan kiinni painettu, joka todisti, että häntä oli
kauan odotettu. Hän astui kiireesti sisälle. Hän löysi todellakin
överstin vielä istumassa Avakumovitschin kanssa kirjoituspöytänsä
ääressä, kumartuneina paperien ja suunnitelman yli.

- No, mitä on sinulla ilmoitettavaa, Demeter Banjaluki? huusi översti
ryövärille.

- Ainoastaan hyviä uutisia, vastasi Demeter Banjaluki. — Petturi ja
hänen vaimonsa ovat kuolleet.

- Kuolleet! Silloin olet todellakin suorittanut asiasi pian ja hyvin,
sanoi översti, vaikka häntä värisytti. Mutta sitte antoi hän Demeter
Banjalukin kertoa itselleen, kuinka molemmat petturit olivat kuolleet.

Molemmat miehet vapisivat, kun saivat kuulla, kuinka lähellä
Ivanovitsch oli ollut ilmoittamaisillaan heidän aikeensa
kuningattarelle. Demeter sai paljon ylistystä osakseen. Miehet olivat
onnellisia ja översti huudahti hurmaantuneena:

- Kun huomenna tähän aikaan myrskykello soi, kun ei huomenna ole enää
tyranneja olemassa, niin olet se sinä, Demeter Banjaluki, joka ehkä
olet tehnyt suurimman työn siihen, että vapauden lippu liehuu Serbiassa
ja että uusi aika koittaa meidän kovasti koetellulle isänmaallemme. Ja
kun ei sinua enää ole olemassa täällä maan päällä, Demeter Banjaluki,
kun — toivon siihen vielä olevan kauvan — tuolla haudan toisella
puolella kerran langetetaan tuomion sinun töistäsi, niin on se, jonka
tänä yönä olet tehnyt Serbian pelastukseksi, painava paljon vaa'assa
hyvien töittesi puolella. Minä toivon, että vaaka on silloin tasalla ja
että sinulle annetaan anteeksi se paha, mitä olet tehnyt.




KOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Aavistuksia.


Se salaperäinen, Serbian historiassa niin merkillinen yö oli tullut.
Oli lämmin, kaunis kesäkuun ilta.

Kuninkaallinen perhe oli päättänyt syödä ulkona suurella palkongilla.
Komeasti katetun pöydän ääressä istuivat kuningas, kuningatar ja
Nicodem Lunjevica.

Kuningas oli hyvällä tuulella ja puheliaampi kuin tavallisesti ja
kun illallinen oli syöty, käski kuningas tuoda virkistävän boolin.
Lasit täytettiin ja hyvällä halulla maisteli kuningas virkistävää
mansikkajuomaa.

- Niin, lanko Nicodem, sanoi hän — minä en aio enää hallita kuin pari
vuotta. Sitte lasken hallitusohjat sinun käsiisi. Minä puolestani
vetäydyn sitte takasin yksityiselämään. Me muutamme Parisiin, jotta
voisimme siellä vapaina kaikista huolista viettää jälellä olevat
päivämme. Ja kun olet tullut kuninkaaksi, jatkoi Aleksanteri — niin
ajattele minun neuvoani, Nicodem Lunjevica, elä ole liian hyvä, se ei
kelpaa hallitsijalle.

- Minä pidän aina sinun neuvosi mielessäni, kuninkaallinen lanko,
vastasi Nicodem. — Sinun ei tarvitse peljätä, että minä pilaan sinun
serbialaisesi. Sinä et ole ollut lähimainkaan niin ankara kuin olisi
pitänyt.

Aleksanteri ei vastannut. Hän katsoi ylös taivaalle, jossa oli
lukemattomia tähtiä.

- Oi, mikä ihana yö tämä on! huudahti kuningas. — Minä voisin istua
täällä vaikka huomisaamuun asti. Ja kaupunki tuolla alhaalla on
niin tyyni ja rauhallinen! Ei, mutta katsokaahan tuonne alas! Näin
kirkkaalla ilmalla voi nähdä aina virralle asti. Ei ole kuin muutamia
kulkijoita kaduilla. Ja sitte tahdotaan väittää, että täällä Serbiassa
ollaan niin tyytymättömiä minun hallitukseeni! Olen kuitenkin kuullut
sanottavan, että kaikilla näillä ihmisillä on hyvä olla. Mutta ne
kiittämättömät tahtovat tietysti, että heillä olisi vielä paremmin. —
Kuka se on? Siitä huoneesta, joka vei palkongille, kuului askeleita.
Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin lasiovi ja lakeija ilmoitti,
että poliisipäällikkö Rabe pyysi keskustelua erään tärkeän asian
johdosta.

- Rabe, sitä parempi, hän voi tulla ulos palkongille. Minuuttia
myöhemmin näyttäytyi Rabe ja teki syvän kumarruksen.

- Hyvä iltaa, rakas Rabe, sanoi Aleksanteri hänelle. — Istukaa alas!
Tulette juuri parhaaseen aikaan tyhjentämään tämän lasin.

- Ja minä sekoitan itse teidän lasinne, sanoi Draga ja täytti suuren
pokaalin.

- Teidän majesteettinne ovat minulle liian hyväntahtoisia. Mutta
velvollisuus ennen kaikkia, ja siitä syystä täytyy minun ilmoittaa
teidän majesteeteillenne eräs asia, ennenkuin istuudun samaan pöytään
kuninkaan ja kuningattaren kanssa.

- Mistä on kysymys? kysyi kuningas hiukan suuttuneena. Jos teillä on
mitään sellaista sanottavaa, minulle, joka kiihoittaa hermojani, niin
on parasta lykätä se huomiseksi.

- Ei, tänään täytyy sen tapahtua. On kysymys teidän majesteettinne
turvallisuudesta. Minä pelkään nimittäin, lisäsi Rabe hiljaa — että
olemme murrosajassa.

- Murrosajassa — millä tavoin sitte? kysyi Draga kiireesti.

- Varmaankin aiotaan hyökätä teidän majesteettienne päälle ja pakoittaa
kuningas jonkummoiseen myönnytykseen.

Aleksanteri nauroi hillittömästi ja huudahti:

- Hyökätä minun päälleni! Kukahan sitä uskaltaisi, Rabe? Ei, te näette
kaikki liian synkässä valossa, mutta minä annan sen teille anteeksi,
tehän teette sen minun hyväkseni.

- Suokoon Jumala, huokasi Rabe, — että epäilykseni olisivat
perusteettomat! Mutta minä luulen, ettei niin sittenkään ole
asianlaita. Niin, vielä enemmän, minä tunnen, että minulla on
todistuksia siihen, että pelkoni ei ole perätön.

- Todistuksia, antakaa kuulla, herra poliisipäällikkö! huudahti Draga.

- Tänä aamuna, sanoi Rabe, löydettiin eräästä puistosta eräältä
julkiselta paikalta Belgradissa miehen ruumis, jonka tuntematon käsi
oli murhannut. Tämä mies oli hirtetty tammeen ja tikarinpistolla oli
lävistetty hänen sydämensä. Kun ruumis tutkittiin, olivat taskut
tyhjät, niissä ei ollut mitään. Mutta murhatun paidassa oli nimi
Ivanovitsch ja on hänellä ravintola lähellä Belgradia. Minä tahdoin
välttämättömästi saada tarkempia tietoja tästä Ivanovitschista. Mutta
kun minä olin siinä toimessa, ilmoitettiin minulle, että viime yönä,
siis samana, jolloin Ivanovitsch murhattiin, oli hänen talonsa pantu
palamaan. Palokunta koetti sammuttaa tulta. Muutamat rohkeat miehet
tunkeutuivat palavaan taloon ja löysivät sieltä Ivanovitschin vaimon
niinikään kuolleena makaavan kurkku poikki leikattuna.

- Tuohan on hyvin tavallinen murhajuttu, vastasi Aleksanteri — eihän se
mitään todista.

- Minä pyydän teidän majesteettianne kuulemaan minua vielä
muutamia minuutteja, vastasi poliisipäällikkö. — Minä esitän heti
johtopäätökseni teidän majesteetillenne. Tämä Ivanovitsch, sen olen
saanut selville, on palvellut korpraalina siinä rykmentissä, joka on
översti Maschinin komennettavana. Nyt sanotaan viime aikoina nähdyn
översti Maschinin usein käyvän Ivanovitschin ravintolassa. Kun minä
tutkin niitä esineitä, jotka kannettiin ulos palavasta talosta, joutui
käsiini eräs risti ja kun minä sitä käänsin, huomasin puuristin jalassa
muutamia sanoja kaiverrettuina. Nämä sanat kuuluivat:

"Valapatto olkoon se, joka rikkoo sen valan, jonka on vannonut tämän
pyhän kuvan vieressä."

Siitä teen sen johtopäätöksen, että Ivanovitschin ravintolassa on ollut
salaliitto, joka on ehkä tarkoittanut teidän majesteettinne henkeä.
Mutta Ivanovitsch ja hänen vaimonsa murhattiin, kun he tiesivät liian
paljon ja ehkä näyttivät aikovan ilmaista koko asian. Olen vielä saanut
selville, että sama Ivanovitsch on toissayönä ollut konakissa ja
pyytänyt puhua teidän majesteettinne kanssa. Mutta silloin houkuteltiin
hän puistoon ja tapettiin.

Aleksanteri tuli vuoron punaiseksi, vuoron valkoiseksi, levottomuus
ajoi hänet ylös tuolilta.

- Seuratkaa minua huoneeseen, sanoi hän poliisipäällikölle. — Siellä
saamme puhua pitemmältä. Täällä voisi joku kuulla meitä.

Draga, Nicodem ja poliisipäällikkö seurasivat kuningasta tämän
työhuoneeseen.

- Te olette kertomuksellanne hirmuisesti pelottanut minua, Rabe,
sanoi kuningas Aleksanteri. — Sillä jos salaliitto todellakin on niin
pitkällä, niin en minä enää ole varma hengestäni.

- Me suojelemme teidän majesteettinne henkeä omillamme, vastasi
poliisipäällikkö. — Mutta minä pyydän vaan teidän majesteettianne
noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta ensi yönä.

- Te, luulette siis, että on aikomus tappaa minut?

- Teidän majesteettinne, sellaisista ihmisistä täytyy uskoa mitä
pahinta. Mutta minä olen jo keksinyt keinon suojella teidän
majesteettinne persoonaa tulevana yönä. Minä kehoitan teidän
majesteettianne yhdessä kuningattaren kanssa valepuvussa lähtemään
konakista.

Aleksanterilla ei näyttänyt olevan mitään tätä ehdotusta vastaan, mutta
Draga pani kohta vastaan.

- Ei mikään voima maailmassa saa minua pois täältä! sanoi hän. Mitä
meidän vihollisemme sitte sanovat, jos pakenemme täältä? Elä sinä
pelkää niitä murhanhaluisia roistoja, sillä jos he nyt todellakin
tulisivat, niin usko minua, ettei kukaan heistä koske sinuun eikä
minuun, he eivät sitä uskalla tehdä.

- Jos kuningatar katsoo, että on parempi jäädä konakiin, sanoi
Aleksanteri, — niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Ja olemmehan
me muuten jokseenkin turvatut täällä. Tunnettehan meidän uuden
sänkykamarin oven salaisuuden, joka on ollut käytännössä noin kuukauden
ajan, lisäsi kuningas matalammalla äänellä. — Te tiedätte, että ne
ovat kaksinkertaiset ovet ja että molempain ovien väliin on pantu
dynamiittia! Jos nyt joku sellainen pyytäisi päästä sisään, jonka
puolelta meidän olisi pelättävä jotain vaaraa, niin ei meidän tarvitse
muuta kuin painaa sähkönappulaa. Dynamiitti särkee silloin oven ja se,
joka seisoo oven ulkopuolella musertuu ehdottomasti.

- Minä uskallan ylpeydellä väittää, teidän majesteettinne, vastasi Rabe
itsetietoisesti, että se olen minä, joka olen keksinyt ja määrännyt
sen oven laitettavaksi. Tosin siitä on hiukan turvaa, mutta ainoastaan
siinä tapauksessa, ettei olla usean henkilön kanssa tekemisissä.

Mutta jos tulisi monta —

- Kuinka voisi niitä tulla monta? keskeytti Draga puhujan. — Murhaajien
täytyy kulkea kahden pihan läpi ja molemmat ovat sotamiehillä
varustetut. Nämä eivät tosin ole vahtihuoneissa, mutta ensi melun
kuultua kutsuttaisiin vahtisotamiehet heti kiväriin.

- Niin, se on totta, vastasi Rabe hiukan hämillään. Minä en todellakaan
voi ajatella, kuinka se voisi murhaajille olla mahdollista tunkeutua
kuninkaalliseen sänkykamariin!

- Suuremman varmuuden vuoksi pyydän teitäkin, rakas Rabe, olemaan tämän
yön konakissa.

Rabe kalpeni, hänestä ei tämä käsky ollut ollenkaan mieluinen. Mutta
hän kumarsi kuninkaalle ja vakuutti olevansa valmis siihen. Tällä
hetkellä kirosi hän sitä pakkoa, johon virka hänet velvoitti.

- No, entäs sinä, Nicodem lanko, sanoi Aleksanteri Lunjevicalle. —
Mitäs sinä sanoisit, jos pyytäisin sinuakin jäämään yöksi konakiin.

- Minuako? änkytti Lunjevica. — Minä pyydän, että kuninkaallinen
lankoni vapauttaa minut siitä, sillä minä olen, olen todellakin
luvannut ystävilleni tavata heitä 12 tienossa, enkä minä voi olla
sieltä poissa.

Mutta mitä Nicodemiin tulee, niin ei se ollut pelko, joka pani hänet
hylkäämään kuninkaan ehdotuksen. Hän ei edes ajatellutkaan, että mitään
ikävää voisi sattua sinä yönä.

- Me emme tarvitse veljeäni, sanoi Draga, joka heti näki, etteivät ne
olleet ystävät, jotka odottivat häntä, vaan että se oli nähtävästi joku
sievä ja rakastettava ystävätär.

Mitäs nämä suuremmoiset valmistukset muuten hyödyttävät? huudahti
Draga. Tämä yö menee yhtä tyyneesti kuin muutkin yöt ja minä olen aivan
varma siitä, että kun aamulla heräämme ja istumme aamiaispöydässä, niin
nauramme molemmat sydämen pohjasta tälle tarpeettomalle pelollemme.

- No, mene sitte, Nicodem, sanoi Aleksanteri. — Me tahdomme nyt
vetäytyä huoneisiimme. Sinä olet oikeassa, huomenna nauramme kaikelle.

- Huomenna nauramme sille, sanoi Nicodem hymyillen. — Eikä vaan
huomenna, vaan ylihuomenna ja kaikkina muina päivinä koko ikämme.

Sitte meni hän kuninkaallisen sisarensa luo, tarttui hänen käteensä ja
painoi siihen kunnioittavan suudelman. Kuninkaalliselta langoltakin
otti hän sydämelliset jäähyväiset ja ojensi Rabelle alentuvasti kätensä.

Kuningaspari vetäytyi sitte sänkykamariinsa.

       *       *       *       *       *

Draga oli oikein arvannut otaksuessaan, että Nicodemilla olisi joku
suostuttu yhtymys sinä yönä. Se oli eräs Belgradin nuori kaunis rouva
nimeltä Sarolta, jonka luo Nicodem läksi. Tämä rouva asui eräässä
komeassa talossa Bogargassen varrella, jossa hän saattoi olla ihan
rauhassa. Sinne oli hän kutsunut Nicodemin viimeistään 11 aikaan.
Nicodem Lunjevica ei olisi mistään hinnasta luopunut siitä huvista
ja oli pienellä kortilla ilmoittanut Saroltalle, että hän tulisi
määrättyyn aikaan. Hän oli nyt matkalla Bogargasselle. Upseerin
viittaan kääriytyneenä kulki hän pää ylpeästi pystyssä pitkin katuja
eikä välittänyt, vaikka kannuksien ja katukiviä nakkaavan sapelin
kolina kuului kauas. Hän ei nähnyt, että eräs tumma olento aina seurasi
häntä. Näöstä päättäen oli se kerjäläinen, joka hiipi pitkin seiniä.

Tämä olento pysyttelihe Nicodem Lunjevican takana, kunnes oli tullut
Bogargassella olevan talon luo. Hän odotti kadun toisella puolella
kunnes portti oli mennyt kiinni Nicodemin takana. Mutta silloin ojensi
hän itsensä suoraksi ja riensi kiireesti sieltä pois. Kerjäläinen ei
ollut kukaan muu kuin Demeter Banjaluki. Hän oli luvannut ottaa selkoa,
mihin Nicodem sinä yönä menisi, jotta hänet sitte voitaisiin löytää. Ja
kun Demeter sitte kiiruhti översti Maschinin asuntoon ja astui siihen
huoneeseen, jossa salaliittolaiset istuivat, huudahti hän:

- Hyvät herrat, Nicodem Lunjevica on satimessa. Hän on erään komean
rouvan luona, nimeltä Sarolta, ja minä tiedän, ettei hän elävänä sieltä
palaa.

- Jääkö hän sinne huomisaamuun asti? kysyi översti Maschin.

- Kyllä, mutta hän ei elä huomisaamuun.

- Kuinka te sen tiedätte, Demeter Banjaluki, että Nicodem jää niin
kauaksi Saroltan luo?

- Niin, hyvät herrat, se on hyvin yksinkertainen asia. Minä olen
kehoittanut Saroltaa houkuttelemaan kuningattaren veli satimeen, jotta
minä varmasti voisin saada hänet käsiini.

- Ah, te tunnette siis tämän Saroltan?

- Kyllä, hän on onneton olento, vastasi Demeter. Hän oli kerran rikkaan
unkarilaisen kreivin puoliso. Nicodem vietteli hänet ja otti luokseen
Belgradiin ja kun sitte väsyi häneen, niin hylkäsi. Onneton harhaili
avuttomana Belgradissa. Hän ei voinut ansaita elatustaan ja oli vihdoin
aikeessa heittäytyä Saveen, kun minä viime minuutissa pelastin hänet.
Hän uskoi minulle kohtalonsa ja vakuutti, että hänellä oli vaan yksi
ainoa toive, voida kostaa Nicodem Lunjevicalle. No niin, minä hankin
hänelle tilaisuuden siihen. Vuokrasin hänelle komean asunnon, toimitin
hevoset ja ajopelit, ostin komeita vaatteita, jotta hän ennemmin tai
myöhemmin voisi houkutella Nicodemin satimeen.

Tänään luulee Nicodem löytävänsä autuuden, mutta sen sijaan odottaa
häntä kuolema.

Översti Maschin puristi kiitollisena Banjalukin kättä ja katsoi sitte
kelloansa.

- Mitä kello on? kysyi hän juhlallisella äänellä. — Verratkaamme
kelloja.

- Seitsemän minuutin perästä on se neljännestä vailla kaksitoista
kuului vastaus salaliittolaisten piiristä.

- Hyvä, siis lähdemme seitsemän minuutin perästä, komensi översti
Maschin. — Laittakaa aseenne kuntoon, ystävät, ja muistakaa vielä
kerran, että sen, minkä nyt teette, tapahtuu isänmaan hyväksi.
Neljännestä vailla kaksitoista lähdemme tästä talosta ja yhdymme
tovereihin, jotka odottavat meitä linnan puistossa. Viittä minuuttia
vailla kaksitoista tunkeudumme konakiin ja kun kellot Belgradissa
ilmoittavat, että keskiyö on tullut, niin Serbian Aleksanteri ja Draga
ovat vetäneet viimeisen henkäyksensä.




NELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Belgradin veriyö.


Kuningas säpsähti unessaan. Mutta hän oli niin uninen, että Dragan
täytyi ravistaa häntä olkapäistä ennenkuin hän oikein selvisi.

- Aleksanteri, huusi Draga — etkö kuule! He tulevat — murhaajat ovat
täällä. Oi, Heinrich Rabe oli sittenkin oikeassa!

- Murhaajat? sanoi kuningas vapisevin huulin tuskin kyeten puhumaan. —
Mitä sinä sanot? — Murhaajat?

- Etkö kuule melua, ampumista ja tappelua pihalta? Aleksanteri, meidän
täytyy paeta! Oi, jospa olisin jo kauan sitte lähtenyt pois tästä
kurjasta, kirotusta maasta! Nyt on se ehkä liian myöhäistä.

- Liian myöhäistä, arvelet — murhaajat — missä ovat sukkani?

- Tässä — tässä ne ovat! — huudahti Draga.

Mutta kuningas ei voinut vetää niitä jalkaansa.

- Auta minua! pyysi hän kuin heikko lapsi.

- Peijakas, voithan kutsua kamaripalvelijasi, jos tarvitset apua! sanoi
hän raa'alla äänellä.

Sillä tällä hetkellä lakkasi Draga olemasta kuningatar ja muuttui
siksi, mikä oli ennen ollut, halpamainen, raaka nainen, jonka povessa
asui eläimelliset tunteet.

Kuului aseiden kalinaa. Nyt ammuttiin taas laukaus. Nyt hyökkäsi useita
henkilöitä portaita ylös.

- He tulevat — minä olen kadotettu — he tappavat minut! valitti
Aleksanteri. — Oi Jumala — auta minua — auta minua, minä en voi nousta
ylös!

Silloin tarttui Draga kuninkaan ranteeseen ja veti hänet ylös sängystä.

Silloin kuultiin lyötävän ovelle nyrkeillä tai jaloilla — sitä ei
voinut niin tarkkaan eroittaa millä.

- Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne — kapina! Enkö minä
ollut oikeassa kun sanoin, että salaliitto on olemassa?

- Ah, se on Rabe! Tulkaa tänne, auttakaa, suojelkaa meitä, pelastakaa
meidät!

Draga oli rientänyt ovelle. Hän aikoi avata sen, mutta silloin seisoi
kuningas jo hänen vieressään.

- Minä kiellän sinua avaamasta ovea, huusi hän. — Kuuletko, minä
kiellän sinua!

- Miksi sitte? Sehän on Rabe, joka pyytää päästä sisään!

- Se saattaa olla joku ansa, kuiskasi kuningas hänelle. Me emme avaa.
Minulla on parempi keino, jolla voimme itseämme suojella. Muistathan
dynamiitin! Samalla hetkellä, jolloin he kaikki seisovat oven
ulkopuolella, vedän minä sytytyslangasta, ja silloin — haa — silloin
lentävät he kaikki ilmaan! Vielä olen minä Serbian kuningas, vielä
seisoo valtaistuimeni suorana, vielä olemme me elossa. Ei, elä vapise,
Draga! — Missä on revolverini? — Missä on sapelini?

- Haa, he tulevat yhä lähemmäs! — Niitä tuntuu olevan monta! Etkö kuule
askeleita? Meillä on vaan yksi keino pelastua: pako. Tule kanssani —
seuraa minua!

Draga muisti nyt, että kiertoportaat veivät siihen huoneeseen, jossa
Stefan Naumovitsch oli vangittuna. Mutta sen huoneen ikkunoissahan oli
rautaristikot. Siinä ei myöskään ollut muuta uloskäytävää, kuin se,
joka vei kiertoportaille. Hän oli erityisesti laitattanut huoneen sillä
tavoin estääkseen Stefania pakenemasta.

- Ei, ei, se ei käy päinsä! ähkyi hän ja jäi seisomaan vaatekammioon
vievän oven eteen. — Meillä ei ole mitään pakenemisen mahdollisuutta.

- Ehkä ikkunasta, sanoi Aleksanteri. — Ehkä voidaan paeta sitä tietä.

- Ikkunasta? Tämä huonehan on toisessa kerroksessa. Ja mistä sinä
muuten tiedät vaikka osa salaliittolaisia olisi ikkunan alla vahdissa.

Aleksanteri juoksi kuin mielipuoli ympäri huonetta. Hänellä oli miekka
toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Mutta hänellä ei ollut muuta
kuin paita päällään ja sellaisessa asussa ei hän tehnyt juuri mahtavaa
vaikutusta.

- Draga — Draga! kuiskasi hän. — Ota sinä revolveri! — Ammu sinä, kun
he tulevat sisälle! — Minun käteni vapisee niin hirmuisesti.

- Sinä olet kurja pelkuri! huusi Draga hänelle. — Sinä olet pahin
raukka, mitä koskaan olen nähnyt. Ah, miksi heitin minä itseni sinulle!
Kuinka onnellinen olisin ollut, jos en olisi koskaan sinua nähnyt? Mitä
olen nyt sillä voittanut, että tulin Serbian kuningattareksi? Olisinhan
sen sijaan voinut elää huolettomana ja onnellisena Parisissa.

- Mutta rakastithan sinä minua, Draga! sanoi Aleksanteri surkealla
äänellä.

Silloin puhkesi Draga hillittömään nauruun, joka tällä hetkellä kuului
hirmuiselta.

- Minäkö rakastanut sinua! huudahti hän sitte. — Sinä olet minusta
aina ollut vastenmielisin ihminen maan päällä! Tomppeli, luuletko
todellakin, että voit herättää kenessäkään naisessa rakkautta? Mene
pois luotani, elä koske minua, anna minun olla!

- Haa, nainen — sinä se olet, joka olet vetänyt minut alas! sanoi
Aleksanteri kuohahtaen, voimatta kumminkaan nostaa kättänsäkään
sanojensa vahvikkeeksi. — Aina siitä asti kuin minut vihittiin sinuun,
on minua halveksittu Serbiassa. Eipä se tosiaankaan ole suotta, kun
sanotaan, että minä olen mennyt naimisiin Serbian katunaisen kanssa.
Haa, nyt taistellaan jo etuhuoneessa! — Kuuletko, Heinrich Rabea
vaaditaan avaamaan ovi.

Niin olikin todellisuudessa. Salaliittolaiset olivat osanneet väkisin
tunkeutua konakin ulko- ja sisäportin läpi ja olivat nyt kuninkaallisen
sänkykamarin ulkopuolella. Täällä seisoi vapiseva olento, josta näki,
että hän oli kovassa kuoleman pelossa.

- Seis — kuka sinä olet? Puhu! käski häntä översti Maschin, joka ei
puolipimeässä heti tuntenut miestä.

- Minä olen teidän ystäviänne, vastasi ääni, josta selvästi kuuli, että
se tuli tuskan murtamasta sydämestä. — Minä olen odottanut teitä tässä,
sillä minä tiesin kaikki ja tahdoin raivata teille tietä.

- Ah, minä luulen, että se on tuo keikarimainen Heinrich Rabe, huudahti
översti Maschin, Belgradin poliisipäällikkö!

- Aivan oikein, översti Maschin! Belgradin poliisipäällikkö, kuninkaan
pahin vihollinen — niin, niin, se tahtoo sanoa — salassa. Oi, miten
minä vihaan tuota Dragaa! Eläköön tasavalta! Eläköön salaliitto!

Ensin salaliittolaiset hätkähtivät, mutta silloin huusi Maschin:

- Kaikista ihmisistä, joita Serbiassa löytyy, on tätä kaikista vähimmän
säästettävä. Katsokaa, hän nukkuu kuninkaan etuhuoneessa suojellakseen
häntä ja nyt koettaa hän kuitenkin asettua meidän puolellemme. Mutta
minä luulen, hyvät herrat, että me kiitämme sellaisesta seurasta.

Poliisipäällikkö Rabe, rukoile nyt viimeinen rukouksesi!

- Mitä se tahtoo sanoa — mitä se merkitsee? änkytti Rabe. Ette kai te
aio — ah, enhän minä tahdo estää teitä, minä olen samaa mieltä kuin
tekin. Minäkin —

- Elä koeta saada meitä toisiin ajatuksiin! keskeytti hänet Maschin.
Sinun täytyy kuolla, ystäväni! Levitä käsivartesi, jotta luodit
varmemmin sattuisivat!

- Apua, apua! huusi Rabe tällä hetkellä ja heittäytyi ovea vasten,
joka vei kuninkaalliseen sänkykamariin. — Teidän majesteettinne, minut
tahdotaan tappaa!

- Pois tieltä, minä ammun tuon roiston! huudahti Maschin. — Minä en aio
tuhlata monta laukausta häneen, yksi luoti saa riittää.

Maschin laukaisi. Hänen luotinsa sattui Raben sydänalaan. Se lävisti
ruumiin ja meni oveen. Onnettomuudeksi sattui kuula siihen oveen,
jossa se ennen mainittu dynamiitti oli. Ja nyt — kuului hirmuinen
rätinä, joka tuntui panevan koko talon perustukset huojumaan, liekkiä,
hirsiä, sirpaleita, ja sitte — kuului kuolon korahdus — kuoleva makasi
Maschinin jalkain juuressa. Se oli nuori luutnantti Popoff, joka oli
uskaltanut liian kauas, ainoa salaliittolainen, joka tänä veriyönä sai
surmansa.

Mutta Heinrich Rabenkin ruumis oli mennyt pieniksi palasiksi. Hän oli
tarttunut kiinni oveen ja hänet oli dynamiitti ensiksi murskannut.

Samalla hetkellä, jolloin räjähdys tapahtui, pakenivat kuningas ja
kuningatar sänkykamarista vaatekammioon. He olivat yöpuvuissaan, molemmat
vapisivat tuskasta ja kylmästä kuin olisi ollut keskitalvi. Dragalla
oli vielä siksi päättäväisyyttä ja ajatuskykyä, että sulki oven
jälkeensä, niin että he hetkeksi ainakin olivat turvatut. Mutta oi,
kuinka kauan. Salaliittolaiset, jotka olivat osanneet avata niin monta
ovea, eivät varmaan pysähtyisi tämän edessä.

Kuningas oli puoliksi tajuttomana vaipunut eräälle tuolille. Draga
seisoi muutamia askelia hänestä kädet rinnan päällä ristissä.

- Tämä on loppu — mutisi hän — tämä on koko ihanuuden loppu! Ha, haa,
missä on nyt kruunusi, kuningas Aleksanteri? Mutta tämä on oikein
sinulle, olenhan aina sanonut, että sinä olet raukka, joka ei osaa
esiintyä kyllin tarmokkaasti. Tiedätkö, ketä murhaajat ovat? kysyi hän
mennen lähemmäs Aleksanteria.

- Minä luulen tuntevani muutamain upseerien äänet.

- Upseerien! huudahti Draga. — Eikä ne kurjat ajattele, että ovat
vannoneet valan. Ah, pääsisinpä vaan tämän yön ohi ja olisipa minulla
vielä ohjat käsissä, niin näyttäisin minä heille. Ne roistot, he
tahtovat olla upseereja, mutta ovat petoja, valapattoisia petoja! He
ovat vannoneet suojelevansa kuningasta ja nyt tunkeutuvat he keskellä
yötä linnaan.

- Mitä se hyödyttää tuo valitus ja moittiminen? Meidän täytyy tyyntyä,
jotta voimme puhua ja vastata heille. Minä pyydän sinua elä esiinny
ylpeästi heitä kohtaan. Viekkaudella voimme voittaa heidät, muutoin
emme elä tämän yön yli.

- He ovat jo tuolla, huudahti Draga. — Kuuletko, kuinka he raivoovat
sänkykamarissa ja hakevat meitä?

- Missä on Serbian kuningas? kuului raaka ääni sänkykamarista. — Onko
hän hereillä? Hänhän nukkuu muuten aina. Ainoastaan silloin kun tahtoo
tehdä maalle jotakin pahaa, herää hän.

- Ja missä on Serbian katunainen? kuului toinen raaka ääni. — Missä hän
on? Tulkaa esille, vai oletteko menneet piiloon sängyn alle?

- Emmekö voi heitä paeta? ähkyi kuningas. — Eikö löydy mitään keinoa?

- Ei mitään keinoa! vastasi Draga kumealla äänellä.

Hän oli nyt kalmankalpea, joka veripisara oli paennut hänen poskiltaan,
sillä hän oli tuntenut lankonsa, översti Maschinin äänen. Siltä
mieheltä ei hän voinut odottaa armoa eikä sääliä, hän oli liian syvästi
loukannut häntä.

- Aleksanteri, huusi hän äkkiä ja vaipui hänen jalkainsa juureen,
Aleksanteri!

- Draga, mikä sinun on, itketkö sinä?

- Suojele minua heiltä, Aleksanteri, he tahtovat tappaa minut! Usko
minua, nuo miehet ovat tulleet tänne vaan minua tappamaan. Sinulle
eivät he tee mitään pahaa, sillä sinussa näkevät he aina kuninkaan,
mutta minua, minua he vainoovat.

Ja Aleksanteri, jota Draga aina moitti niin heikoksi ja pelkuriksi,
laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:

- Elä pelkää, Draga, minä suojelen sinua. Sinä olet minun vaimoni,
minun kuningattareni, ja päästäkseen sinun luoksesi täytyy heidän
kulkea minun ruumiini yli.

Nämä sanat eivät näyttäneet paljoakaan häntä lohduttavan, vaan hiipi
hän, pelosta vapisten, vielä lähemmäs kuningasta.

- He ovat paenneet! huusi Maschin ulkopuolella. — Mutta he eivät
voi olla kaukana. Tuon tapettioven takana täytyy niiden olla. Ja
seuraavassa tuokiossa löi hän nyrkillä ovelle ja huusi:

- Elä piiloudu, Serbian kuningas, jos et ole pelkuri, vaan avaa ovi ja
astu tuomariesi eteen.

- Mitä pitää minun tekemän? kysyi kuningas. Avaammeko me, vai annammeko
heidän särkeä oven?

He kuulivat salaliittolaisten äänet, he kuulivat kirveen iskut ja
äkkiä meni ovi sirpaleiksi ja salaliittolaiset hyppäsivät niiden yli
huoneeseen.

- Täällä he ovat, täällä ovat molemmat — sekä kuningas että hänen
jalkavaimonsa! huudahti Maschin. Olipa hauskaa, että löysimme heidät!

Aleksanteri oli asettunut Dragan eteen seisomaan ja peitti hänet omalla
vartalollaan. Hän ojensi itsensä niin suoraksi, ettei Draga ollut
koskaan nähnyt häntä sellaisena ja hänen äänensä kuului varmalta kun
hän huudahti:

- Kuinka uskallatte tuolla tavoin öiseen aikaan tunkeutua minun talooni?

- Tämä talo ei ole enää mikään kuninkaallinen linna, vastasi hänelle
översti Maschin. Tämä on kansallisomaisuutta.

- Kuka sen on siksi tehnyt?

- Me olemme sen tehneet kansallisomaisuudeksi.

- Te, ketä te olette. Te olette upseereja, minun alamaisiani, minun
palvelijoitani.

- Elkää erehtykö todellisuuden suhteen, teidän majesteettinne, vastasi
Maschin. — Teidän asemanne on hirvittävän vakava. Kuulkaa tyyneesti,
mitä minulla on sanottavaa, niin saatte ainakin tilaisuuden pelastaa
elämänne.

- Mitä saan kuulla teiltä? Te tunkeudutte tänne väkisin. — Onko se
sopiva keino esittää toivomuksiaan kuninkaallensa?

- Ehkä te ette enää ole meidän kuninkaamme, vastasi Maschin,
ottaen paperin taskustaan. — Lukekaa tämä, kuningas Aleksanteri ja
kirjoittakaa sitte alle!

Aleksanteri otti paperin ja tuijotti siihen kirjoitettuihin riveihin.
Puna ja kalpeus vaihtelivat hänen kasvoillaan ja käsi, joka piti
paperia, vapisi kovasti.

- Minä en ymmärrä, mitä te tahdotte, sanoi hän. Kehoitatteko minua
kirjoittamaan tämän paperin alle, jossa on ehdotettu minun vallasta
luopumistani? Pyydättekö minulta, että lakkaisin olemasta kuningas?

- Niin, sitä pyydämme! huusivat kaikki yhdestä suusta. Koska te olette
arvoton olemaan Serbian kuningas, lisäsi översti Maschin, arvoton
hallitsemaan tätä maata. Kerran rakastimme me teitä Aleksanteri,
sillä te olette kuitenkin Obrenovitsch, ja te olitte nuori mies,
josta me toivoimme, että hän tätä maata rakastaen ohjaisi hallitusta.
Mutta te olette tehnyt toiveemme turhiksi, te olette tehnyt kansanne
onnettomaksi. Mutta nyt ei ole enää kysymys teidän persoonastanne,
vaan kansan hyvinvoinnista. Teillä ei siis ole muuta keinoa, Serbian
Aleksanteri, kuin juhlallisesti luopua kruunusta. Tänä yönä täytyy
teidän lähteä Serbiasta. Teidät viedään Saven yli. Itävallassa saatte
sitte viettää jälellä olevat päivänne. Samalla täytyy teidän jättää
kaikki, mitä olette ryöstänyt kansalta, kaikki ne rahat, jotka olette
haalinut kokoon ja vääryydellä kiristänyt kansalta.

- Entä jos kiellän, mitä sitte teette?

- Silloin olette te kuoleman oma, vastasi Maschin. — Minä varoitan
teitä, Serbian Aleksanteri, ettette vaan kieltäytyisi. Sillä tässä
seisoo miehiä, jotka ovat varmasti päättäneet tänä yönä antaa Serbian
kohtalolle toisen käänteen. Tämä maa on tarpeeksi huoannut ja vapissut
teidän valtikkanne alla, kansan elinvoimat ovat imetyt ytimeen asti.
Siitä syystä täytyy meidän katsella toista kuningasta.

- Ah, toista! — Oletteko jo löytänyt hänet?

- Emme, Skuptschina tulee sen päättämään, kuka tulee Serbian
kuninkaaksi. Me tahdomme vaan poistaa maasta sen mätähaavan, jonka nimi
on kuningas Aleksanteri.

- Lyhyesti sanoen siis, huudahti Aleksanteri, — aiotte te murhata
minut, jos en luovu kruunusta?

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Sitte vastasi översti Maschin
lujalla äänellä.

- Niin, sen aiomme tehdä, sen olemme varmasti päättäneet, sen olemme
toisillemme vannoneet.

- Mutta olettehan minullekin vannoneet valan silloin kun tulitte
upseereiksi. Ettekö muista, että silloin vannoitte valan suojellaksenne
minua?

- Ehkä tekomme näyttää uskottomalta, mutta me odotamme tyyneesti
maailman tuomiota. Meillä ei ole muuta tehtävää, tämä on pelkkä
hätäkeino.

- No niin, huudahti kuningas — minä olen valmis allekirjoittamaan.
Niin, olenpa todellakin, sillä ei se ole enää ilo minulle olla
sellaisen kansan kuninkaana, joka toimii niin uskottomasti minua
vastaan. Ulkomailla haen itselleni kodin siellä voimme me, Draga ja
minä, elää onnellisina.

- Te erehdytte, Draga ei tule seuraamaan teitä.

- Eikö hän seuraa minua? Kysykää vaan häneltä, niin saatte kuulla,
tahtooko hän erota minusta.

- Se olisi hyödytön kysymys, sillä Dragalla ei ole enää mitään
päätösvaltaa, hän on tuomittu kuolemaan. Samat upseerit, jotka ovat
vannoneet pakoittavansa teidät luopumaan kruunusta, ovat myöskin
vannoneet tappavansa myrkyttäjä Dragan.

Draga huudahti. Hän heittäytyi kuninkaan syliin ja tämä veti hänet
lähemmäs itseään.

- Kuulkaa, sanoi kuningas — minä kirjoitan tämän paperin alle, mutta
ainoastaan sillä ehdolla, että te ette koske Dragaan, vaan annatte
hänen seurata minua.

- Hänen tuomionsa on jo langetettu. Minun vallassani ei ole, eikä
näidenkään upseerien, jotka seisovat tässä, muuttaa sitä.

- Onko se viimeinen sananne?

- Viimeinen sanani.

- Sitte käännyn minä näiden toisten puoleen. Tehän olette upseereita,
joista sanotaan, että he ovat ritarillisia.

- Me olemme vannoneet, kuului vastaus. — Dragan täytyy kuolla!

- No, lausui kuningas hampaittensa välistä, — niin en minäkään koskaan
kirjoita minkään paperin alle. Minä heitän sen kappaleet teidän
jalkainne eteen.

- Varo itseäsi, kuningas Aleksanteri! huudahti översti Maschin
varoittaen. — Sinä olet hukassa, jos sen teet!

Mutta kuningas oli jo repinyt paperin palasiksi ja heitti ne
halveksivalla liikkeellä upseerijoukkoon.

- Takasin, hän on langettanut oman tuomionsa! Antakaa tilaa, hänen
täytyy kaatua.

- Hyvästi vaimoni, huudahti Aleksanteri — hyvästi! Anna minulle vielä
suutelo, sitte täytyy meidän kuolla!

Hän syleili vapisevaa, tuskasta puolikuollutta naista.

Samassa pamahti useita laukauksia. Ei tiedetä, kuka ampui ensi
laukauksen. Mutta se sattui, se ensi kuula ja samoin muutkin, jotka
ammuttiin Aleksanteria kohti.

Heikosti valittaen vaipui kuningas kokoon. Seuraavassa
silmänräpäyksessä makasi hän suorana Dragan jalkain juuressa. Verta
juoksi eräästä haavasta rinnassa, useasta haavasta, päässä ja muistakin
haavoista ruumiissa.

"Kuninkaan ruumis oli luotien lävistämä kuin seula", kertoi sitte eräs
salaliittolaisista. "Surkeata oli nähdä, kun hänet ammuttiin kuten
hullu koira."




VIIDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Kuningatar Dragan loppu.


- Tyranni on kuollut! huusi översti Maschin hurmaantuneena. — Serbia,
sinä olet pelastettu, tyranni on kuollut!

- Tyranni on kuollut! kaikui koko käytävässä ja huuto kulki yhä
kauemmas ja kauemmas saaden kaikkialla ihastuneen vastakaiun.

- Serbian Aleksanteri on kuollut! Maa on pelastettu. Eläköön kansa,
huudettiin kaikkialla ja ne, jotka kuulivat tämän huudon, kantoivat
sitä yhä kauemmas ja kauemmas yli koko kaupungin. Mutta vielä ei ollut
vapautustyö täydellinen, vaikka kuningas oli tehty vaarattomaksi. Vielä
kerran nousi hän vasemmalle kyynäspäälleen, puristi nyrkkiin oikean
kätensä ja sähisi:

- Murhaaja, murhaaja, te olette rikkonut sen valan, jonka minulle
vannoitte!

Mutta sitte himmenivät hänen aivonsa, hän meni tainnoksiin ja
ainoastaan muutamia sanoja tunkeutui hänen huuliltaan.

- Isä — murhaaja — elä tuomitse minua Jumala. Minä olen viaton — se oli
— se oli nainen. Niin, nainen, johon minut yhdistit!

Ei, ei, elä vedä minua perikatoon, minä en tahdo kuolla, kruunu — isä —
äiti — anna anteeksi.

Ja sanat anna anteeksi, huulillaan kuoli Serbian kuningas Aleksanteri.
Hän oli pahimpia itsevaltiaita mikä koskaan on istunut Euroopan
valtaistuimella. Hän ei koskaan tuntenut kansansa rakkauden tarvetta.
Hänellä ei ollut edes se selvillä, että hän kantoi kruunua kansankin
armosta eikä yksin Jumalan armosta. Hän eli kuin tyranni ja kuoli kuin
tyranni.

Mutta Draga itse eli vielä, hän eli ja painautui erääseen pukuhuoneen
nurkkaan kuolontuskasta vapisten, kasvot hirmuisesti vääristyneinä mitä
ilkeimmän kurjuuden kuvana, huolimatta siitä kauneudesta, jota hänessä
vielä oli jälellä.

Draga oli tähän asti pitänyt mahdottomana, että salaliittolaiset
olisivat voineet tehdä kuninkaalle mitään pahaa ja siitä syystä luuli
hän, että he lopulta säästäisivät häntäkin. Mutta kuningas makasi nyt
kuolleena veren tahraamana lattialla. Nyt ei ollut enää kuningasta.
Nyt tiesi hän, että hänenkin vuoronsa tuli, nyt tiesi hän, että hänen
täytyi kuolla.

- Ulos, ystävät! huusi nyt översti Maschin käskevällä äänellä. —
Muistakaa, että olette jättänyt sen naisen minulle. Minä pyydän teitä,
jättäkää minut yksin hänen kanssansa. Minulla on sanottavana hänelle
muutamia sanoja, viimeiset, jotka hän saa kuulla täällä maan päällä.
Mutta pitäkää itsenne valmiina, pysähtykää oven viereen, niin, että
voitte ottaa osaa minun kostooni, kun minä kutsun teitä.

Salaliittolaiset poistuivat ja sulkivat oven perässään.

Draga huomasi kauhukseen, että hän jäi yksin Maschinin kanssa.

- Draga Lunjevica, sanoi Maschin kolkolla äänellä — se hetki on tullut,
josta kerran puhuin sinulle, jota silloin sinulle ennustin. Silloin
pilkkasit sinä minua, nauroit vasten silmiä ja sanoit minulle:

"Kun sinä jo kauan olet kukistunut, loistan minä vielä onnessani,
minua palvellaan, minua ihaillaan." Nyt näet, Draga, kuinka sinua
palvellaan ja ihaillaan. Sinä olet enin vihattu nainen koko Serbiassa,
joka ihminen sinua halveksii ja maan parhaat miehet ovat tuominneet
sinut kuolemaan. No, Draga, valmista nyt ottamaan kuolinisku! Sinun
veressäsi jäähdytän minä sen koston, jonka kerran vannoin toimittavani
sinulle seisoessani veljeni kuolinvuoteen ääressä, veljeni, jonka sinä
häpeällisesti tapoit — myrkyllä.

Näin sanoen tarttui hän äkkiä Dragan niskaan ja sysäsi hänet
voimakkaasti lattiaan.

- Veljeni murhaaja, rakkaan isänmaani murhaaja, mene helvettiin!

Översti Maschin veti tikarinsa. Sen sysäsi hän Dragan rintaan, niin,
että se painui vartta myöten hänen poveensa.

- Apua, apua! huusi Draga — murha!

- Haa, huuda sinä, sanoi Maschin, ojentuen taas suoraksi — huuda niin
paljon kuin tahdot! Tässä talossa ei ole enää apua sinulle, eikä koko
kaupungissa, ei koko maassa, sillä kaikki kiroovat sinua.

- Tulkaa sisälle ystävät, huusi Maschin ja avasi oven.

Se näytelmä, joka nyt seurasi, on liian hirmuinen kuvattavaksi. Kaikki
hyökkäsivät Dragan päälle ja syöksivät tikarit hänen rintaansa. Veri
juoksi virtanaan ja kuitenkin hän vielä eli.

- Ei vielä kuollut! huusi Maschin. — Ei, sinulla ei saa olla syytä
kutsua minua säälimättömäksi. Minä suon sinulle suurimman armon, minkä
nyt voin antaa sinulle, kuoliniskun, säälivän luodin, joka tekee lopun
sinun kurjasta elämästäsi.

Hän asetti revolverin Dragan ohimolle. Mutta vielä oli tuossa
hirmuisesti raadellussa ruumiissa niin paljon elinvoimaa jälellä, että
Draga huudahti:

- Armoa, minä tahdon elää, elämä on niin kaunis.

- Elämä on kaunis ainoastaan silloin, huudahti översti Maschin
melkein juhlallisella äänellä — kun se on rehellinen ja sillä on hyvä
tarkoitus. Mutta sinä olet vienyt Serbian perikadon partaalle. Sinun
elämäsi on hukkaan mennyt, se on kirouksena miljoonille ihmisille.

Laukaus pamahti. Savupilvi peitti Dragan ruumiin, kuului viimeinen
huuto.

- Hän on kuollut! huusi översti Maschin. — Riemuitkoon kaikki maa,
sillä nyt on kaatunut se paha henki, joka uhkasi Serbian vapautta! Uusi
elämä, uusi onni koittaa nyt meille!

Hurmaantuneina heittäytyivät salaliittolaiset toistensa syliin ja
suutelivat toisiansa itkien ja onnitellen.

- Ja nyt pois nämä ruumiit, pois ne konakista, käski Maschin.

Kaksikymmentä kättä oli heti valmiina nostamaan kuninkaan ja Dragan
ruumiita.

- Mitä me näillä teemme? kysyi eräs upseeri. Hautaammeko ne?

- Heittäkää ne ulos kadulle! Syökööt korpit tai koirat ne, se ei meitä
liikuta!

Monta upseeria kantoi kiireesti ruumiit palkongille, joka oli
sänkykamarin ulkopuolella ja ulottui kadulle. Ensin nostivat he
kuninkaan ruumiin ja heittivät kaiteen yli kadulle. Sitte lensi Dragan
ruumis samaa tietä.




KUUDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Uskollisen rakkauden palkinto.


Samana yönä, jolloin Serbian Aleksanteri ja Draga niin hirmuisella
tavalla murhattiin, otettiin hengiltä myöskin Nicodem Lunjevica, yksi
aikansa hirmuisimpia ilmiöitä.

Hän luuli sinä yönä saavansa levätä Saroltan sylissä. Sarolta ottikin
hänet vastaan hurmaavassa puvussa. Hän heittäytyi Nicodemin syliin
ja suuteli häntä hellästi. Mutta tuskin he olivat ehtineet hyväillä
toisiansa, kun talon portti äkkiä jyrisi ja kun ei se heti avautunut,
lyötiin portti sisään ja salaliittolaiset tunkeutuivat sisälle. Nicodem
haki revolverinsa, mutta hänelle ei annettu aikaa sitä käyttää.
Ennenkuin hän ehti siihen tarttua oli jo hyökätty hänen päällensä ja
hänet vangittu.

- Kurjat, mitä uskallatte tehdä, oletteko tulleet mielettömiksi? Enkö
minä ole kuningattaren veli, enkö minä ole vallanperijä? huusi Nicodem.

- Nyt ei ole enää kuningatarta, sisaresi makaa murskattuna kadulla
konakin ulkopuolella lankosi rinnalla. Kuningas ja kuningatar ovat
molemmat kuolleet!

Silloin tiesi Nicodem, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut ja
meidän täytyy rehellisesti myöntää, ettei hän suinkaan pelkurimaisesti
mennyt kuolemaan. Tyyneenä ja vastarintaa tekemättä antoi hän viedä
itsensä ulos kadulle, asettui lyhtypylvään viereen ja huudahti:

- Ampukaa sitte, koirat, mutta tähdätkää ainakin varmasti. Näytelmä on
loppunut, se oli todellakin kappale, joka huvitti minua suuresti. Nyt
jälestäpäin maksan minä pääsymaksun.

Samassa kiväärit pamahtivat ja Lunjevica vaipui kuolleena maahan.

Mutta vielä on eräs henkilö, joka sinä yönä sai surmansa. Se oli
arvoisa täti Eufemia. Melun säikyttämänä harhaili hän ympäriinsä
konakissa. Hän päätti vihdoin pelastua erään takaportaan kautta. Mutta
hädissään astui hän harhaan ja syöksyi päälleen alas portaita.

Niska musertui ja hän jäi makaamaan aliselle portaalle. Hänkin oli
saanut rangaistuksensa.

       *       *       *       *       *

Mutta pois nämä synkät kuvat, pois Belgradin veriyön muistot.

Nyt on Serbia Pietari Karageorgevitschissa saanut oikeamielisen
kuninkaan, joka kykenee parantamaan ne monet haavat, jotka Draga on
maalle tuottanut, edellyttäen, että hän saa rauhassa sitä tehdä. Hän on
eroittanut virastaan kuningas Aleksanterin murhaajat, tosin vasta sitte
kun eurooppalaiset vallat hänet siihen pakoittivat.

Yksi onnellinen pari löytyy sentään Serbiassa, nimittäin Stefan
Naumovitsch ja hänen Geniansa. He olivat vihdoin löytäneet toisensa ja
olivat yhdistetyt molemminpuolisessa rakkaudessa. He asuvat kauniissa
Wienissä, samassa talossa, joka kuului Genian vanhemmille ja jonka nyt
Genia omistaa.

Jos kävelee Wienin Praternissa, niin voi kauniina päivinä kello 3:men
ja 5:den välillä nähdä kauniit ajoneuvot, joissa istuu nuori pari, joka
herättää huomiota kauneudellaan ja terävä katsoja voi heti huomata,
että siinä on kaksi onnellista ihmistä.

Ne ovat Stefan Naumovitsch ja Genia, jotka ovat kunnioitetut ja
suositut Wienin parhaissa piireissä. Sillä heidän elämäntarinansa
tunnetaan ja tiedetään, että Serbian pahahenki on raivoissaan heitäkin
vainonnut, mutta että he eivät langenneet Dragan uhriksi, sillä Jumala
suojeli heitä uskollisen rakkautensa tähden.

Loppu.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69829 ***