*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68948 ***

SÄRKYNYT SÄVEL

Kirj.

Larin-Kyösti





Helsingissä,
Osakeyhtiö Kauppakirjapaino,
1906.




HENKILÖT:

ONNI, soittotaiteilija.
IREENE, hänen morsiamensa.
ÄITI.
KAARLO, lääkäri.



Ullakkohuone. Seinillä jäljennöksiä, jotka esittävät Beethoovenin
soittoa sekä Mozartin kuolemaa, säveltäjien kuvia, kitari, kantele,
laakeriseppele, ryijyjä, jaapanilaisia posliiniastioita. Taitteisen
katon alla kiertää ruukuista kaksi "elämänlankaa" perällä, missä on
iso ikkuna pienine monine viheriäne vivahtavine ruutuineen. Lasiovi
perällä osaksi viltillä peitetty johtaa pienelle parvekkeelle. Ikkunan
takaa näkyy huurteiset sähkölennätinlangat sekä lumipeitteinen kirkon
torni. Vasemmalla ovi, joka vie alikertaan, etualalla garibaldisohva,
yöpöytä lääkepulloineen, ruusunkukallisesta kankaasta tehty sermi.
Oikealla pitkä leposohva, pöytä, vanhanaikainen keinutuoli, verhon
takana alkoovi. On sunnuntaipäivä. -- Onni pitkässä harmaassa jalkoihin
ulottuvassa viitassa, samettiliiveissä, hän makaa tyynyjen varassa
garibaldisohvalla. Äiti tulee kantaen tarjotinta, jolla on kahvia,
voita, leipää, veitsiä; laskee kukkavihon ikkunalaudalle.

ÄITI. Onni, ethän nukukkaan. Kas, tässä tuon ateriasi.

ONNI. Kiitos, äiti hyvä, ettäs tulit. Kuinka tämä yö on ollut pitkä!

ÄITI. Tulin nukahtaneeksi niin, etten voinut valvoa koko yötä luonasi.

ONNI. Olethan sinä niin monta yötä valvonut, sinä rasitat itseäsi
liiaksi minun tähteni. Mutta, oi, kuinka pimeä ja pitkä yö! Tuntui
ikäänkuin olisin sulautunut pimeään avaruuteen ja henkeni olisi
liidellyt tummia, äänettömiä vesiä.

ÄITI. Se uni tietää, että sinä pian voit matkustaa yli meren Italiaan
Ireenen seurassa.

ONNI. (Nousee). Kummallista! Ja aamulla nukahdin minä kulkusten
kilinään, kuulin ainakin kaksikymmentä kulkusta, minulla on tarkka
korva. Nyt minä kuulen ne taas. (Kuuluu kulkusten soitto).

ÄITI. Siellähän rekiretkeläiset taas ajavat läpi kaupungin.

ONNI. Et näe Ireeneä etkä Kaarloa?

ÄITI. En näe heitä.

ONNI. Minä kaipasin yhtä kulkusta, yhtä ainoata kulkusta.

ÄITI. Kummallista, missähän Kaarlo ja Ireene viipyvät, sinnehän ne
lähtivät rekiretkelle aikaisin aamulla, luultavasti ovat eksyneet?

ONNI. Kaarlo ja Ireene? Ovatko he usein yhdessä?

ÄITI. Ovathan he serkkuja. Yhdessä ovat, enemmän sentään sinun luonasi.

ONNI. Etkö sinä ole huomannut mitään, eivätkö he koskaan ole
hämmästyneet, vaijenneet, kun sinä olet tullut heidän puheillensa,
puhuvatko he... puhuvatko he — minusta?

ÄITI. Kaikki me puhumme vain sinusta.

ONNI. Tiedätkö, mistä he eksyivät?

ÄITI. En.

ONNI. Täältä. Minusta he eksyivät.

ÄITI. En ymmärrä sinua.

ONNI. Katsos, kuta kauvemmaksi he reessä ajoivat, sitä kauvemmaksi
he myös ajoivat minun luotani, mutta minä ajoin heidän jälessänsä —
aatoksissani tietysti. Minä en eksynyt heistä.

ÄITI. Sinä olet nähnyt pahoja unia. Ireene rakastaa sinua niin...

ONNI. Niin.

ÄITI. Ja Kaarlo on paras ystäväsi.

ONNI. Niin.

ÄITI. Miksi siis epäilet? Kohta pääset opintomatkalle ja palaat suurena
taiturina.

ONNI. Sinä olet niin puhdas, äiti, sinä tuoksuat kuin maidolle, minä...
Sinä ajattelet kaikista hyvää, minä tahdon olla sinun kaltaisesi...
Mikä ihana tuoksu täällä huoneessa ihan kuin olisi Firenzessä.

ÄITI. Pääsi takana tuoksuaa ruusuvihko. Onhan tänään syntymäpäiväsi!
Arvaas!

ONNI. Ah, Ireeneltä. Ei, ei! Minä olen sairas houkkio, minä turmelen
keuhkojeni tuhansilla taudinsiemenillä ilman ympärilläni, vielä enemmän
turmelen minä sairailla ajatuksillani ympäristöni.

ÄITI. Syö nyt, katsos minä teen seuraa. Kuules, Kaarlo ja Ireene ovat
jo alhaalla. Hohoi!

ONNI. (Tarttuu käteen). Äiti, niin sinä teit!

ÄITI. Mitä?

ONNI. Sinä levitit voita minun veitselläni. Pyhä isä, miksi olit niin
varomaton, voihan siitä tarttua...?

ÄITI. Mitä vielä! Kas siinä ovat karkulaiset.

KAARLO. Kuinka sinä tänään jaksat? Annas, koitan suontasi. Hyviä
toiveita.

ONNI. Kuinka te näytätte terveiltä, terveiltä kuin Italian iloiset
lapset, oikein minä kadehdin. Ja Ireene? Kuin alppiruusu, jota ei
lumikaan jäähdytä.

IREENE. Ajatelkaas kuinka hullunkurista! Me ajoimme läpi huurteisen
metsän, kaksikymmentä kulkusta, valkoiset kuuset, suhaus, aamukuutamon
kumotus ja koko metsä nauroi!

ONNI. Ei metsä naura. Te nauroitte. Metsissa asuu aina suru.

KAARLO. Reenpohja meni puhki, ja me kaaduimme hankeen.

IREENE. Toiset olivat jo kaukana. Jäällä hämärässä eksyimme, ajoimme
väärään suuntaan yhä kauvemmaksi.

ONNI. Väärään suuntaan? Minä seisoin reen kannaksilla, ettekö sitä
huomanneet? Minä kaadoin reen, minä tai kohtalo.

KAARLO. Hauskaa, että Onni laskee leikkiä, sehän on paranemisen merkki.

ÄITI. Onni näki yöllä sellaista unta. Ei, nyt minä menen toimilleni.
(Kirkonkello soi.)

ONNI. Äiti kulta, etkö sinä menekkään kirkkoon, kello jo kerran
helähti, hiutui kirkkaaseen ilmaan, yksi ainoa ääni, nyt se liitää
avaruuteen, nousee, nousee ikuisesti ylöspäin eikä se koskaan katkea.

ÄITI. Jumalan istuimen luo. (Menee.)

ONNI. Minä tiesin, että te palaisitte. Pikku varkaat palaavat aina
rikospaikalle.

KAARLO. Varkaita, hahhaa.

ONNI. Varastitte minulta viimeyön unen. Minä ajattelin vaan sinua
Ireene ja sinua Kaarlo, ja teidän kuvanne olivat niin selvinä edessäni.

IREENE. Anteeksi, rakas Onni. Näytit terveemmältä, siksi arvelimme
kerran uskaltavamme lyöttäytyä nuorten pariin.

ONNI. Mitäs hupia minusta, täällähän onkin sairashuoneen ilma, raota
Kaarlo hiukan parvekkeen ovea!

KAARLO. Ei se sovi, Ireene on hiestynyt, hänellä on jo yskää.

ONNI. Kyllä minä yskän ymmärrän. Olenhan sitä itse potenut. Minusta ei
ole nykyään lääkäriksi, vielä vähemmin sulhaseksi.

IREENE. Mitä vielä! Kyllä tämä menee ohi.

ONNI. Sairaat ovat yhtä itsekkäitä kuin terveetkin... Minä olen siinä
suhteessa hyvin itsekäs. Toivo tekee ihmiset itsekkäiksi ja ilkeiksi.

IREENE. Miksi sinä, Onni, aina ikäänkuin häväiset itseäsi, tekeydyt
huonommaksi kuin mitä olet, ikäänkuin sinä nauttisit siitä.

ONNI. Nyt sinä ymmärsit minua.

IREENE. Minä tahdon sinua ymmärtää, loisinaan en sinua ollenkaan
käsitä, ikäänkuin luistaisit minun luotani, enkä minä silloin tiedä,
miten ja mistä sinun taas löydän.

ONNI. Armas Ireene, tule tänne, suutele minua otsalle, kas noin! Minä
katselen sinun kasvoistasi kuin kirjasta, suuresta salaperäisestä
kirjasta, jossa hienon hienot juovat silmien, suun ympärillä, otsalla,
hymykuopissa ovat ruusunpunaisia kirjaimia, ajatusviivoja. Minä olen
tarkastanut teidän molempien kasvoja, minä käyn niin äärettömän
herkäksi, tarkkanäköiseksi, minä kuulen kummallisia sävelmuodostuksia
teidän äänissänne, teidän terveissä, nuorissa äänissänne.

KAARLO. Nyt sinä puhut kuin taiteilija.

ONNI. Lyökää kätenne yhteen ja asettakaa ne tuohon. Niin, sydämmeni
paikalle. Minä muistan, että sillä paikalla oli minulla sydän. Miksi
kätenne vapisevat?

KAARLO. Onni, minä pyydän, ole tyyni. Mielenliikutus ei tee sinulle
hyvää, se voi...

ONNI. Mitä? Sano suoraan!

KAARLO. Olen nähnyt tapauksia, jolloin mielenliikutus on saanut aikaan
verensyöksyn.

ONNI. Ja kuoleman? Niinkö!

KAARLO. Niin. Ei siis mitään tunteellisuutta.

ONNI. Minä olen tyyni. Teidän tähtenne minä olen tyyni...

IREENE. (Liikutettuna). Rakas Onni, olenko minä tehnyt sinulle pahaa,
en koskaan enään lähde rekiretkelle. Odotan vaan kunnes sinä parannut,
enkä varasta sinulta hetkeäkään... Ja sitte me lähdemme ulos avaraan,
valkoiseen maailmaan sinne, niissä taivas on sinisempi ja syvempi, maa
ihanampi.

ONNI. Niin sinne laguuneille, kypressien ja oliivien maahan.

KAARLO. Ja terveelliset Välimeren tuulet puhaltavat sinuun uuden voiman.

ONNI. Minä näen sen, minä näen sen maan! Ireene! Mene soittamaan
minulle jotakin. Soita jotain Beethovenilta! Piano on ollut niin kauvan
mykkä, katsos se ikäänkuin kyyristyy kokoon niinkuin musta kesy peto
valkoisine hampaineen, se kaipaa hyväilyä, sitte se tyytyväisyydestä
mumisee ja soi.

IREENE. Minä menen.

(Alhaalta kuuluu pianonsoitto.)

ONNI. Kuules, hän soittaa samaa kappaletta.

KAARLO. Mitä kappaletta?

ONNI. Etkö muista?

KAARLO. Mitä sinä tarkoitat?

ONNI. Tekeydytkö sinä muistamattomaksi? Etkö muista sitä iltaa, jolloin
hän ensikerran soitti tätä samaa kappaletta?

KAARLO. Miksi revit arpeutuneita haavoja. Onni, käyttääkseni sinun
vertauksiasi, sen illan jälkeen on satanut monen talven lumi.

ONNI. Ei jää eikä lumi voi tappaa, lumen alla on ikuinen oras.

KAARLO. Minulla on muita viljelysmaita. Elämä minua kutsuu ja vaatii.
Tai oikeammin elämän varjopuolet. Minähän olen lääkäri.

ONNI. Mutta rakkaus on myös elämä, siitähän syntyy, kiehuu, heilimöi,
kuihtuu, kuolee kaikki, kaikki.

KAARLO. Sydänsääli sairastavaa ihmiskuntaa kohtaan on suurempi. Sen
vanhan vamman olen minä taitavalla leikkauksella juurinensa irti
leikannut.

ONNI. Juurineen? Entäs jos joku juuri on tietämättäsi taas itänyt
ja odottaa vaan puhkeamistaan. Sydänsääli, sanoit? On monenlaista
rakkautta, rakkaus voi olla myöskin sääliä... entä jos Ireene...

KAARLO. Silloin kun sinä menit kihloihin Ireenen kanssa, silloin heitin
minä unelmat.

ONNI. Kuka ihminen voi määritellä tunteitaan! Kuules, kuinka hän
soittaa! Ihan kuin sinä iltana, muistatkos. Minä kävin vielä silloin
musiikkiopistoa, olin lomalla. Äiti oli mennyt iltakirkkoon, me
istuimme kolmisin sinisessä huoneessa. Ireene istui pianon ääressä
selin meihin ja uunissa paloi iloinen valkea, se valaisi pianon
oikeata kylkeä, mattoja ja nuottihyllyjä ja vallattomasti muodosti se
kummallisia varjoja kattoon.

KAARLO. Ja sinä ja minä istuimme sohvassa puolihämärässä.

ONNI. Katossa heilui kolme suurta varjoa, jotka kumartuivat toistensa
yli ikäänkuin olisivat tahtoneet syleillä toisiaan. Elämän varjot! Se
tuntuu nyt niin hullunkuriselta!

KAARLO. Kuinka ihanasti Ireene silloin soitti.

ONNI. Niin. Ja me istuimme ihan lähekkäin, mutta koskaan emme olleet
niin kaukana toisistamme kuin silloin.

KAARLO. Ireene ihan lumosi.

ONNI. Säveleet värjyivät hänestä meihin, ne kuiskasivat, tanssivat,
ajoivat toisiansa takaa niinkuin iloiset lapset meren santaisella
rannalla.

KAARLO. Älä loihdi esille vanhoja mielikuvia, jo riittää!

ONNI. Mutta sävelien mukana meidän tunteemme värisivät, kuumat
intohimot Ireenestä minuun ja sinuun ja meistä häneen, ilma oli täynnä
syleilevää väristystä.

KAARLO. Ja kun hän lopetti...

ONNI. Kun hän kääntyi, loi hän ensin sinuun katseensa.

KAARLO. Minä istuin häntä lähempänä. Mutta sitten hän astui sinun
luoksesi, sinä suutelit hänen kättänsä ja kiitit häntä hänen
sielukkaasta soitostansa.

ONNI. Hän tahtoi vaan eksyttää meitä molempia, hän ei silloin tiennyt,
ketä hän rakasti.

KAARLO. Ja jälkeenpäin me riitaannuimme.

ONNI. Ja erosimme epäsovussa.

KAARLO. (Nousee). Ja kuukausi sen jälkeen luin minä sanomista,
että olit mennyt kihloihin. Sytytin sikaarini ja menin kohtaamaan
sairaitani. Hautasin raihnaan rakkauteni juuri neljännestä vaille kuusi
iltapäivällä.

ONNI. Oletko ajatellut, että ehkei Ireene vieläkään tiedä, ketä hän
rakastaa.

KAARLO. (Nousee). Mitä? Ketä hän rakastaa, rakastaa, sanot?

IREENE. Mutta täällähän te istutte puolihämärässä ihan vaiteliaina.
Kaarlo, joko sinä lähdet?

ONNI. Bravo, bravissimo, sinä soitit mainiosti ihan niinkuin silloin
ensikerralla sinisessä huoneessa.

IREENE. Ah, muistan.

KAARLO. Näitkö, Onni, että Ireene katseli tänne tullessaan ensin sinua?

IREENE. Mitäs kummaa siinä?

ONNI. Ja sitte hän astui sinun luoksesi.

IREENE. Tietysti, sillä minä näin, että Kaarlo on pois lähdössä.
Sinä olet niin levoton, Kaarlo. Täti pyysi sinua jäämään aamiaiselle
Onninkin tähden.

KAARLO. Minun täytyy käydä erään sairaan luona.

IREENE. Mutta onhan täälläkin sairas.

ONNI. Ei ole vaaraa, muualla vaara piilee. Minähän jo alan olla terve,
niin tavattoman terve.

IREENE. Hyvä Kaarlo, tule pian!

KAARLO. (Menee). Hetken päästä.

ONNI. Hän on sentään miesten mies. Minä olen vain miehen varjo.

IREENE. Hän on niin hyvä ja voimakas.

ONNI. Onnellinen se nainen, jota hän rakastaa.

IREENE. Ja kuinka hän rakastaa köyhiä sairaitaan! Hän juttelee heidän
kanssaan niin iloisesti. Iloinen sana on parempi kuin karvaat rohdot,
sanoo hän.

ONNI. Oletko sinä seurannut häntä sairaiden luo?

IREENE. Olen — joskus. Hän pyysi minua tuomaan ruokaa köyhille. Ja minä
olen niin iloinen voidessani tehdä jotain hyvää, ilman sitä olisi elämä
tyhjä.

ONNI. Olisiko se ilman minuakin tyhjä, sano? Ehkä sinä olet ikävystynyt
tähän sairashuoneilmaan.

IREENE. Onni, sinä et käsitä, minä kaipaan...

ONNI. Sinä kaipaat? Se tahtoo sanoa, sinä olet kyllästynyt.

IREENE. Minä kaipaan sisällystä elämälleni.

ONNI. Eikö rakkautemme anna sinulle kylliksi sisällystä.

IREENE. Silloin kun sinä kosit, en minä tiennyt rakkaudesta muuta kuin
romaaneista. Nyt minä aavistan sen.

ONNI. Aavistat? Sinä... Rakastatko sinä minua?

IREENE. Rakastanhan minä, kaikki me sinua rakastamme, oh, sinun sanasi
pistävät niin usein. Miksi kiusaat minua mustasukkaisuudellasi, silloin
haihtuu entinen kuvasi ajatuksistani, minä en sinua silloin tunne, olet
vieras minulle. Ei, ei! Sinä olet sairas, sinä et tiedä, kuinka sinä
silloin revit ja raastat.

ONNI. Sellaista on rakkaus. Kuule, minä en tahdo, että sinä käyt
sairaiden luona.

IREENE. Onni, miksi sinä sen kiellät?

ONNI. Siksi, että minä tahdon yksin pitää sinut luonani, yksin sinut
omistaa.

IREENE. Sinä olet nyt itsekäs. Sinä unohdat sadat sairaat, jotka
kanssasi potevat.

ONNI. (Itseivallisesti). Niin, minä olen sairas, jumalan kiitos. Minä
olen tähän huoneeseen kytketty, minä en saa hengittää jumalan puhdasta
ilmaa, ja nuori elämä kulkee minun ohitseni minua katsomatta. Minun
rakkauteni ei ole hedelmöittävä. Kurja tomukuori, johonka sydän on
kahlittu! Mutta minä tahdon ulos, ulos!

IREENE. Onni kulta, minä lupaan, että minä olen luonasi niin usein kuin
voin.

ONNI. Mitä sinä siellä sairaiden luona...? Tai ehkä sinä terveiden
tähden...? Sinä olet terve, minun terve tyttöni, sinusta minä imen
uutta voimaa, sinuun minä katson kuin kaikkivaltiaan lääkärin silmiin.
Mutta sinä et saa mennä sinne, kuuletko, sinä et saa, minua äitelöittää
sinun sadat sairaasi.

IREENE. Minä en voi, minä en voi.

ONNI. (Tarttuu hänen käteensä). Sinä olet kaikki kaikessa, enemmän kuin
elämä, korkeampi kuin kuolema.

IREENE. Laske minut!

ONNI. Minun henkeni sinua halajaa, minun aistimeni sinua isoaa. Minä en
ole niin sairas kuin luulet. Tänään en ole sairas. Anna minulle tänään
kaikki, sielusi, ruumiisi, ymmärrätkö, rakkauden ja kuoleman lunnaiksi!
Anna minulle suuta, et ole kuukauteen minua suudellut. Tule! (vetää
Ireeneä oikealle). Ehkä kaikki on huomena myöhäistä.

IREENE. Ei, minä en tahdo, minä en saa sinua suudella.

ONNI. Sinä et tahdo, sinun täytyy.

IREENE. Minä en saa.

ONNI. Sinä et saa? Kuka sen on kieltänyt vai etkö sinä minua rakasta.
Minä tahdon sen tietää.

IREENE. Onni, Onni, hillitse itsesi, sinä teet itsellesi ja minulle
pahaa! Minä en saa.

ONNI. Onko Kaarlo sen kieltänyt?

IREENE. On.

ONNI. Minä arvasin. Hänellä on nyt valta minun ja sinun ylitsesi. Ehkä
kuolemankin ylitse, mitä?

IREENE. Terveydellisistä syistä on Kaarlo kieltänyt. Jätä minut!

ONNI. En sinua nyt jätä. Kateudesta hän on kieltänyt, minä tiedän sen,
minä olen sen kauvan huomannut.

IREENE. Nyt sinä teet väärin Kaarlolle.

ONNI. Ehkä. Mutta nyt minä tahdon sinulle suuta antaa. Minä en saa
muuten tarpeeksi ilmaa keuhkoihini, minä tukehdun muuten tähän janoon.
Minä tahdon tietää, rakastatko sinä minua, rakastatko itseäsi enemmän
kuin minua. Ihana Ireene!

IREENE. Pois Onni, älä koske minuun! Sinä teet minulle väkivaltaa, oh!

ONNI. Tule, tule, rakas...

IREENE. Sinun silmissäsi palaa sairas himo. Mene, muuten minä lyön
sinua!

ONNI. Katsos, käteni vapisevat intohimosta, minä tahdon puristaa sinut
alleni!

IREENE. Sinä olet hirveä!

ONNI. Minä tahdon sinua suudella niinkuin ehkä vain kuolema suutelee.
Elämässä ja kuolemassa sinä yksin, sinä! (Suutelee Ireeneä).

IREENE. (Kirkaisee). Onni! (Rientää pois).

ONNI. Oh, minä kurja, nyt minä surmasin rakkauteni.

ÄITI. Onni, mikä sinua vaivaa? Oletko taas sairas? Miksi sinä
pelästytit Ireenen?

ONNI. Sydämmeni on sairas, ja minä teen muutkin sairaaksi. Äiti, äiti,
sinä yksin olet minulle uskollinen.

ÄITI. Ole nyt levollinen. Ireene on sinua aina rakastanut.

ONNI. Niin sinä hyvyydessäsi luulet. Mitä tekee nyt Ireene?

ÄITI. Istuu sinisessä huoneessa ja itkee.

ONNI. Itkeekö hän? Rakas Ireene, minä menen häntä lohduttamaan.

ÄITI. Mutta ehkä sinä et jaksa, sinä olet niin väsyneen näköinen.

ONNI. Kyllä minä jaksan, olenhan tänään terveempi. Ja sitte tämä ilma
täällä, lääkkeiden ja ruusun haju, kidutuskammioni! Kaipaan vaihtelua,
tahdon kävellä tuolla alhaalla, missä lapsena juoksin huoneesta
huoneeseen. Ja sitte tahdon nähdä pianoni, toisen rakkauteni, hahhaa.
Enhän ole pitkään aikaan sitä kosketellut.

ÄITI. Mutta sinä et saa soitella.

ONNI. Hiukan vaan hivelen.

ÄITI. Ja pyydä nyt anteeksi Ireeneltä.

ONNI. Kyllä, rakas äiti.

ÄITI. Niin ja käske sitte Ireenen tulla tänne. Minä käyn kellarissa.
Onhan tämä päivä ilon päiväsi.

ONNI. Niin, niin, olenhan minä syntynyt kylmänä talvipäivänä.
Kummallista, ja tällaisena päivänä minä tunnustin kaikki Ireenelle.

ÄITI. Siis kaksinkertainen syy tänään iloita.

ONNI. Kas tuossahan jo Kaarlo on!

KAARLO. Minä en ehtinyt vielä lähteä, kun kuulin Ireenen juoksevan
täältä pois.

ONNI. Minä menen häntä noutamaan. Ehkä tahdotte puhua sairaistanne?

KAARLO. Ireene on siis kertonut. Niin, Ireene on kovin ihastunut
sairashoitoon.

ONNI. Hän on opin käynyt minun luonani, mutta minä olen oikutteleva
potilas, sellaiset panevat hoitajansa kärsivällisyyden koetukselle.
Sinä tiedät sen kokemuksesta. Odota sinä Kaarlo täällä! (Menee).

ÄITI. Kuule Kaarlo, minä kysyn sinulla, onko Ireenen läheisyys
vaarallinen Onnin terveydelle. Hän on käynyt taas niin kummalliseksi
ikäänkuin hän aavistaisi jotakin.... Heillä oli äsken kohtaus, huutaen
juoksi Ireene minun luokseni, hän pelkäsi Onnia. Olihan heidän
välillänsä ennenkin pikkukahakoita, rakastavien sanasotaa, mutta se
meni pian ohi. Mutta nyt oli Onnilla niin kumma kiilto silmissä, en ole
häntä koskaan sellaisena nähnyt.

KAARLO. Unettomat yöt, ikävä ja katkeruus. Ireene yksin voi ne häätää,
tulee vaan välttää kiihtymystä.

ÄITI. Minä luulen, että Ireene kielsi häneltä jotakin. Minä en voi
ymmärtää...

KAARLO. Tyyntykää, täti, minä ehkä puhun Ireenelle.

ÄITI. Niin puhu. Olethan sinä Ireenen hyvä ystävä.

KAARLO. Sairaat ovat kuin lapset, heitä täytyy hellävaroen kohdella.
Minä koitan parastani vaikka tämä välittäjän toimi on minulle vaikea,
minä en itsekkään enään tunne itseäni. Tänään ovat silmäni auvenneet,
minä olen nähnyt omaan itseeni.

ÄITI. Kiitos Kaarlo, minä menen nyt. (Menee).

KAARLO. Ei, ei, minä en voi puhua. Ah, Ireene!

IREENE. (Silmät punaisina.) Minä en voinut olla siellä alhaalla.

KAARLO. Sinä olet itkenyt, Ireene?

IREENE. (Vaiti).

KAARLO. Ireene.

IREENE. Ah!

KAARLO. Miksi olet itkenyt?

IREENE. Voi, Kaarlo, vie minut pois täältä, minä en jaksa, minä en
jaksa.

KAARLO. Istu tähän ja kerro minulle huolesi niinkuin lääkärille. Teillä
oli kohtaus...

IREENE. Niin.

KAARLO. Olitte hiukan kiihoittuneita, sehän usein vain lujittaa. Te
olette molemmat suuria lapsia.

IREENE. Hän on niin onneton ja minä? Minä en ole onnellinen, tänään
minä en ole onnellinen. Minä tahtoisin nyt käydä sinun kanssasi
sairaiden luokse, siellä minä tunnen itseni niin rauhalliseksi ja
iloiseksi, minä en käsitä sitä itsekkään.

KAARLO. Ei nyt, ei nyt. Sinun paikkasi on nyt Onnin luona.

IREENE. Hän ON kieltänyt minua käymästä sairaiden luona, hän oli niin
tyly.

KAARLO. Hän rakastaa sinua, siksi hän oli sinulle tyly.

IREENE. Häntä vaivaa musta luulo. Hän luulee jotain huomanneensa.

KAARLO. Jotain huomanneensa?...

IREENE. Niin, meissä...

KAARLO. Mitä? Ireene!

IREENE. Hän urkkii sinua ja epäilee minua, hän epäilee kaikkia. Ja
minä näin hänessä äsken uuden puolen, hän lähestyi minua, hänen kuuma
hengityksensä minut hämmensi.

KAARLO. Hän loukkasi sinua? Mitä hän sanoi?

IREENE. Minä en voi sitä sanoa.

KAARLO. Ireene, Ireene!

IREENE. Sinä et koskaan tekisi niin.

KAARLO. Ireene, Ireene!

IREENE. Kuuletko, hän avasi kannen, hän soittaa. (Kuuluu hiljainen
pianonsoitto).

KAARLO. Hän soittaa sitä samaa kappaletta.

IREENE. Hän rääkkää tunteitaan. Voi, Kaarlo, Kaarlo, tätä tuskaa!

KAARLO. Tämä on tuskaa, syvää tuskaa. Minä tunnen sen.

IREENE. Sinä?

KAARLO. Minä olen pettänyt itseäni, jo kauvan olen minä pettänyt
itseäni, aina siitä illasta asti, kun sinä soitit ensi kertaa tätä
samaa kappaletta. Minä en voi sitä tyyneenä kuunnella.

IREENE. Oi, etten minä koskaan olisi sitä soittanut, sitä suurta
rakkauden sävellystä.

KAARLO. Minä olen niin paljon miettinyt viime aikoina. Ireene, ennen en
sinua tuntenut. Minä olen nähnyt sinut täällä, minä olen nähnyt sinut
sairaiden luona, ja sinä olet astunut uutena ihmisenä eteeni.

IREENE. Mitä sinä sanot? Sinä et saa sanoa sillä tavalla, minä olen
ollut sama kuin ennenkin, eroitus on vaan siinä, että minä eroitan nyt
sen, mitä en ennen selvästi tuntenut.

KAARLO. Ireene, Ireene, kuinka tämä on katkeraa, Ireene, minä en kestä
tätä. Minun täytyy puhua sinulle.

IREENE. Kuule, hän lakkasi soittamasta, täällä on niin kummallisen
hiljaista.

KAARLO. Ihana hiljaisuus.

IREENE. Kuoleman hiljaisuus.

KAARLO. Ei. Hiljaisuus myrskyn edellä.

IREENE. Tuntemattoman edellä.

KAARLO. Tällainen hiljaisuus voi murtaa.

IREENE. Niin, se on painava kuin ukkoisilma.

KAARLO. Eikä näy salamaa.

IREENE. Vapauttavaa sanaa.

KAARLO. Joka täyttää sen tyhjän hiljaisuuden.

IREENE. Kummallinen hiljaisuus.

KAARLO. Täytyy, huutaa muuten läkähtyy.

IREENE. Minä käsitän sen.

KAARLO. Ireene, tunnetko sinä minut, aavistatko sinä tämän hetken
jännityksen?

IREENE. Minä olen oppinut sinua tuntemaan Onnin vuoteen ääressä. Minä
pelkään, minä en tahdo tietää...

KAARLO. Minä paljastan sinulle itseni. Minä en voi kantaa tätä
hiljaista salaisuutta.

IREENE. (Kuuluu soittoa.) Hyvä Kaarlo, älä ilmaise sitä Onnin tähden,
sinun ja minun tähden. Oh, miksi hän taas soittaa!

KAARLO. Älä halveksi minua. Minun täytyy se sinulle sanoa.

IREENE. Sinä teet meidät kaikki onnettomiksi, oi, Kaarlo.

KAARLO. Ireene! Minä olen onneton, minä rakastan sinua, kuuletko, minä
rakastan sinua. Näinä kuukausina olet sinä ollut minun lähelläni, minun
sydämmessäni, minä olen nähnyt sinun ihanan voimasi, sinun puhtaan
sielusi. Päivä päivältä olet sinä kasvanut kiinni minuun, sinä elät
minussa, sinä olet minun. Sano yksi sana, katso minuun, Ireene! Minä
en tahdo tunkeutua teidän välillenne, minä menen kauvas pois jonnekin
syrjäiseen seutuun, jossa minä tahdon sinua muistella. Mutta sano
minulle, että sinä edes hiukan rakastat minua, sen verran edes, että
minä voin siitä elää. Niin, sitte tahdon minä alistua kohtalooni. Minä
rakastan sinua, suutele minua kerran!

(Onni ja äiti ovella.)

IREENE. Ei, ei, minä en voi.

KAARLO. Yksi ainoa kerta, se korvaa minulle koko jälellä olevan elämäni
tyhjyyden. (Tarttuu Ireenen käteen.)

IREENE. Ei, ei, ei!

ONNI. (Äidille.) Kuulitko, äiti, hän ei rakasta Kaarloa!

ÄITI. Hän rakastaa vaan sinua. Katsos, he eivät huomaa meitä.

IREENE. Vaikene!

ÄITI. Ettehän te huomaakkaan meitä.

KAARLO. Oo, täti!

ONNI. Täällä te vaan istutte, ettekä edes ole kuunnelleet minun
soittoani, kiittämättömät.

IREENE. Kyllä me kuulimme sinun soittosi.

ONNI. Ettekä edes taputtaneet käsiänne. Kuinka se virkisti. Tunsin
ikäänkuin olisin saanut uutta voimaa. Nyt minä olen iloinen, oikein
luomisiloinen! Nyt me panemme toimeen pienen atelierijuhlan. Tässä äiti
tuo vanhaa Burgognea.

ÄITI. Jonka isävainaja toi purjehtiessaan Ranskasta.

ONNI. Kaada laseihin, äiti. Ireene, vieläkö sinä karsastelet? Pieni
Ireene, anna minulle anteeksi, annathan sinä anteeksi?

IREENE. Minun pitäisi sinulta anteeksi pyytää, omatuntoni minua
soimaa...

ONNI. Minä olen päässyt ikäänkuin suuresta elämän erehdyksestä. Hirveä
erehdys! Minä hengitän taas, oo. Minä en koskaan sinua enään pistele,
minä en itsekkään ymmärrä äskeistä mielentilaani. Ei siis koskaan
enään, ei koskaan.

ÄITI. (Kaarlolle.) Miksi Kaarlo on niin mykkä? Sinun kasvosihan ovat
kalpeat.

KAARLO. Kalpeat, eikö mitä? Lääkäri ei saa kalveta eikä hairahtua. Minä
olen käynyt kovempienkin koetuksien läpi.

ÄITI. Niin, minä tiedän sen, sinä olet rautainen. Kestäkin kuin mies.

KAARLO. Kiitos.

ONNI. Ja nyt olemme taas kaikki koossa. Äitimuori, Ireene, vanha
ystäväni, kaikki, joita rakastan.

ÄITI. Tämä ennustaa puhetta. Onni piti ennen niin kauniita puheita.

ONNI. Niin, nyt minä tahdon puhua! (Ottaa lasin käteensä.)

KAARLO. Onni, ole varovainen!

ONNI. Kaikki sairaat tekivät kerran kapinan. Sillä oli iloiset
laskiaiset, punainen karnevaali. Harmaissa viitoissansa he syöksyivät
hoitajiensa käsistä yöhön. Kammioon kytketyt sielut, kidutusvuoteiden
orjat maalatuin poskin, viilein otsin istuivat korskeiden orhien
vetämiin rekiin. Sainiot hulmuivat reen perässä, helyillä koristetut
ohjat välkkyivät huurteessa. Läpi yön kiiti iloinen laskiaisjoukko.
Etumaisina pihahtivat säkkipillit ja huilut, ja sadat kulkuset
kilisivät ihan hullaantuneesti. Ja minut valtasi pohjaton riemu. Minä
katsoin sivulleni. Siinä istui prinsessa Elämä. Kuuletko Ireene!
Prinsessan nuori, pehmeä ruumis lämmitti minun ruumistani, prinsessan
silmät lämmittivät minun sieluani, ja minä tunsin, kuinka voimakas
virta kulki hänestä minuun ja täytti sairaat suoneni punaisella
verellä. Punainen karnevaali! Jälessämme ajoi mies tummatukka.
Kuuletko Kaarlo! Ja hän pyrki meidän jalaksillemme. Mutta me nauroimme
hänelle, ja koko metsä nauroi, niin, nyt metsä nauroi. Jälessämme ajoi
kuningas Kuolema. Hän ruoski mustaa orhiaan, ja sen läähätys kohisi
ihan korvissamme. Mutta minä nauroin, sillä minun vierelläni istui
prinsessa Elämä. Ja me kiidimme läpi valkoisten metsien, yli paukkuvan
jään, ylös vuorille, alas laaksoihin, ohi kylien. Ja huvihuoneista
paloivat lamput yöhön ja taivas puhkesi tähtikukkiin. Me kiidimme
ohi kuutamoisen hautausmaan. Tuntui ikäänkuin tapuli olisi tanssinut
kuoleman tanssia kirkontornin kanssa, ja ristit haudalla olisivat
nyökkyneet, varjot tanssivat kalmistossa. Jälessä ajoi musta vieras,
mutta hänen jälessänsä ajoi tohtori Kaikkitietävä. Kuuletko Kaarlo! Me
koitimme eksyttää heitä. Me teimme mutkia, me sukelsimme syrjäpoluille,
mutta niin eksyimme me vaan etujoukosta. Jälessä ajoi kuolema ja
tohtori, tohtori Kaikkitietävä. Silloin tohtori Kaikkitietävä ajoi
hurjalla vauhdilla, hän koetti sivuuttaa kuningas Kuoleman, mutta
reet tarttuivat toisiinsa ja kaatuivat. Oi, kuinka heleästi prinsessa
nauroi, hän painoi tulikuumat huulensa minun huuliini, minä ponnahdin
pystyyn, ja niin karahutimme me eteenpäin, ja edessämme hohti Riemun
kaupunki. Mutta kauvas taaksemme jäi kuningas Kuolema. Prinsessan
malja, Ireenen malja! (Pyyhkäsee lääkepullot lattiaan.)

ÄITI. Onni, Onni, mitä sinä teet!

KAARLO. Entä tohtori Kaikkitietävä?

ONNI. (Vaipuu tuoliin.) Tohtori Kaikkitietävä... Oh, minun rintani,
minun rintani... (Yskii.)

KAARLO. (Rientää Onnin luo.) Kuinka sinä voit, ystävä!

ONNI. Eihän tämä merkitse mitään. Minun korvissani vaan suhisee.
Minä kuulen säveliä, särkyneitä säveliä. Kullakin ihmisellä on oma
säveleensä. Minä olen sellainen särkynyt sävel.

IREENE. (Äidille.) Minä en voi olla täällä, minun täytyy päästä
yksinäisyyteen. Minun täytyy tehdä tili itseni kanssa.

ÄITI. Minne sinä menet?

IREENE. Tahtoisin kauvas pois.

ÄITI. Niin, ehkä on parasta, että sinä jonkun ajan olet erilläsi
Onnista, aika parantaa kaikki haavat.

ONNI. Ireene, sinä lähdet?

IREENE. Minun täytyy.

ONNI. (Hellästi.) Sinä et saa vielä lähteä.

IREENE. Vähäksi aikaa. Se on parasta meille molemmille, sinun
terveydellesi.

ONNI. Mitä sanoo Kaarlo?

KAARLO. Kyllä minä siihen kehoittaisin.

ONNI. Tällainen jälkisoittoko nyt tuli iloisen karnevaalin jälkeen!
Mutta palaathan sinä takaisin, palaathan, minä en voi elää ilman sinua.
Tulethan sinä jo viikon, päivän päästä!

IREENE. Oh, voinko minä jättää sinut niin, ettet sinä tunne minun
sydäntäni. Ei, ei, minun täytyy lähteä sinun tähtesi, vaikka se on
kovin raskasta. Onni rakas, ethän kanna vihaa sydämmessäsi, annathan
minulle anteeksi mitä olen sinulle tuskaa tuottanut ja mitä minä
sinulle — olen tuottaava. Oletko sinä tyyni, oletko sinä silloin ihan
tyyni, kun minä palaan? Kun minä palaan, ovat jo ehkä nuo vihreät
"elämänlangat" katon alla yhtyneet kukkivaksi kiehkuraksi.

ONNI. Minä olen tyyni, ihan tyyni. "Elämänlangat"? Sinun täytyy äiti
niitä hyvin kastella. Kiedo nyt käsivartesi minun ympärilleni, nehän
ovat minun elämänlankojani.

IREENE. Hyvästi siis.

ONNI. Hyvästi, ei, iloisiin näkemiin! Hyvästi armas, koska ankara
lääkäri niin vaatii.

IREENE. (Menee.) Ah!

ONNI. Ireene! Tule takaisin! Ei, hän meni. Kuinka täällä nyt tuntuu
tyhjältä, ihan niinkuin huone olisi hämärtynyt. (Kirkon kellot
soivat.) Äiti, kirkkoon jo soitetaan. Minä en siedä noita kelloja, ne
muistuttavat minulle isäni hautajaisia. Ja ne ne soittavat minutkin
multaan. Nyt minä tahdon elää!

ÄITI. Minä en mene tänään kirkkoon. Minä istun täällä sinun luonasi,
tuon hartauskirjani tänne.

ONNI. Tee niin, äiti rakas.

ÄITI. (Menee nyökäyttäen päätään.)

KAARLO. Onko sinun nyt parempi olla?

ONNI. On. Kuule, minä tahdon sinulta kysyä, onko minun suunannossani
mitään vaarallista?

KAARLO. Paras on sitä välttää ainakin siksi kunnes paranet.

ONNI. Nyt minä ymmärrän Ireenen, oi, minä loukkasin epäluulollani hänen
hellimpiä, naisellisia tunteitansa. Minä olin raakalainen. Myöskin
sinua olen minä loukannut. Minä en sitä enää koskaan tee, nyt kun minä
tiedän...

KAARLO. Mitä? Mitä tiedät?

ONNI. Kun minä tiedän, että hän ei rakasta ketään muuta kuin minua.

KAARLO. Kuulitko sinä...?

ONNI. Sinä kysyt?

KAARLO. Niin, minä kysyn.

ONNI. Koska sinä itse kysyt, Kaarlo, niin, minä sanon, että minä kuulin.

KAARLO. Sinä kuulit, mitä Ireene sanoi minulle?

ONNI. Sattumalla minä sen kuulin, seisoin äitini kanssa ovella. Ethän
ole vihainen?

KAARLO. Sinulla on syytä olla minulle vihainen. Minä olin erehtynyt
tunteitteni suhteen, raskaana taakkana ne painoivat. Ymmärrä minua
oikein. Minä en tahtonut häntä sinulta petollisesti riistää. Minä en
vaatinut häneltä mitään vastalahjaa, minä en varastanut sinulta mitään.
Minä olin tehnyt jo kohtaloni kanssa liiton. Minä tiesin millainen
se oli oleva. Mutta minä en voinut olla tunnustamatta nyt. Mutta
siitä sinä voit päättää, etten minä ennen ole hänelle rakkaudestani
puhunut. Sisällisestä pakosta minä sen nyt tein. Ja minä pyysin häneltä
ainoastaan yhtä viimeistä hellyyden osoitusta. Ymmärrätkö sinä minut,
Onni?

ONNI. Minä ymmärrän sinut.

KAARLO. Mutta minä en sitä saanut.

ONNI. Et. Minä olen huomannut sinun taistelusi. Ja sinä olet voittanut.
Olet ainakin voittanut minut ja minun ystävyyteni. Olemmehan tästälähin
aina lujia ystäviä. (Puristaa Kaarlon kättä.)

KAARLO. Niin, lujia ystäviä.

ÄITI. (Istuu keinutuoliin. Onni leposohvassa puolimakaavassa asennossa,
Kaarlo istuu tuolilla vuoteen vieressä pidellen Onnin kättä.)

ONNI. Minä en rakasta rauhaa, rauha on sama kuin kuolema. Todellakin,
täällä on kummallisen hiljaista. Missä Ireene nyt on? Ilmassa on vielä
tuoksua hänestä.

KAARLO. Ireenessä on aina jotain sähköittävää.

ONNI. Eikö niin, se väräjää meidän ympärillämme.

KAARLO. Minä tunsin tuonoin sen hirveän hiljaisuuden.

ONNI. Ennenkuin tunnustit...?

KAARLO. Niin.

ÄITI. Puhukaa nyt jostain muusta!

IREENE. (Matkapuvussa seisoo jäykkänä ovella, silmät lattiaan luotuina).

ONNI. Ja nyt täällä on omituinen viileys, hautaholvin viileys.

ÄITI. Onkohan eteisen ovi jäänyt auki?

KAARLO. Niin, täällä käy kylmä viima.

ONNI. Minä olen sen tuntenut ennenkin, ikäänkuin kuolema olisi käynyt
vierailulla. Minä olen katsellut sen silmiin, minä olen tottunut siihen
ajatukseen niinkuin velkojaan, joka käy muistuttamassa saatavistaan.
Saa tulla huomena, tänäpäivänä on karnevaali. Oh, kuinka minä rakastan
elämää, minä tahdon sinne suven ja sulouden maahan.

ÄITI. (Lukee). "Nyt minä nousen ja käyn kaupunkia ympäri, kaduilla ja
kujilla, ja etsin, jota minun sieluni rakastaa, minä etsin häntä, mutta
en minä häntä löytänyt" — —

KAARLO. Ireene!

ONNI ja ÄITI. (Kääntyen nopeasti). Ireene!

IREENE. (Silmät maahan luotuina). Minä en voinut lähteä.

ONNI. Minä tiesin sen. Rakkaani, sinä palaat, sinä palaat minun
luokseni, sinä et voinut lähteä. Sano se vielä kerran, Ireene!

IREENE. (Entisessä asennossa). Minä en voinut lähteä.

ÄITI. Ihanhan sinä vapiset, lapsi kulta, tule lähemmäksi!

ONNI. Niin, tule lähemmäksi, Ireene!

IREENE. (Astuu hitaasti Onnin luo ja polvistuu hänen eteensä). Oletko
sinä nyt tyyni, Onni?

ONNI. Ihan tyyni. Älä pelkää.

IREENE. Minä tiedän, että se koskee sinuun kovasti, että se ehkä murtaa
sinut, mutta sen täytyy tapahtua, parasta, että se nyt tapahtuu, sillä
minä en kauvemmin voi pettää teitä.

ONNI. Pettää?

IREENE. Minä olen pettänyt sinua ja itseäni, minä olen tietämättäni
teeskennellyt, olen horjunut kahden tunteen välillä, joista toinen sai
vallan ylitseni. Minun täytyy vapautua vanhasta valeestani. Minä tahdon
olla vapaa. Tällä matkalla minä sen huomasin. Voitko sinä kuunnella
minua, polvillani minä pyydän sinulta jo edeltäpäin tuhat kerroin
anteeksi.

ONNI. Puhu, minä olen valmis.

IREENE. Kun sinä minuun väkisin painoit huulesi, sammuivat minussa
kaikki tunteet sinua kohtaan.

ONNI. (Nousee pystyyn, käy käsin rintaansa). Ah, Ireene! Ei, ei se ole
totta. Minä nään sen, sinä et rakasta minua enään, minä aavistin sen,
minä aavistin sen.

IREENE. Siksi en myöskään voinut tarjota niitä samoja huuliani
Kaarlolle, minä... minusta se oli enemmän kuin tuskallista, se oli
tahraista.

ONNI. Sinä rakastat Kaarloa?

IREENE. Olen jo kauvan häntä rakastanut. Äsken vasta silmäni aukenivat.

KAARLO. (Nousten äkkiä). Sinä, sinä, rakas, Ireene, sinä...

ONNI. Tuntuu kuin rinnassani repeytyisi jotain. Minä kärsin sen, minä
kestän sen, oo, kuinka minä olen sinua rakastanut niinkuin vaan kerran
voi sen tehdä, niinkuin kerran vaan voi kuolla (Hoipertelee) Kaikki,
kaikki on nyt lopussa auttamattomasti... (Vaappuu pitkin huonetta).

ÄITI. Älä kiivastu, Onni, mihinkä sinä menet?

ONNI. Minä olen tyyni ja kuitenkin kaikki minussa kouristuu.

IREENE. (Tarttuu Onnin käteen). Voitko sinä antaa anteeksi, voitko sinä
unohtaa!

ONNI. Unohtaa en voi, anteeksi voin antaa, kaikki, kaikki. Ei, ei, älä
pyydä minulta enempää! Oh, minä tukehdun, kuuletteko, minun rintani on
rikki. Ilmaa, ilmaa!

(Repäisee auki parvekkeen oven).

ÄITI. Älkää päästäkö häntä! Onni!

KAARLO. (Rientää parvekkeelle). Onni, Onni! Ethän sinä aijo tehdä
itsellesi mitään pahaa!

ONNI. (Naurahtaen). En, en. En kenellekkään. Minä tahdon vaan ilmaa.
Lattia keinuu minun allani.

(Lyyhistyy kokoon, äiti ja Kaarlo kannattavat häntä).

KAARLO. Kas niin, Onni, istu ja rauhoitu!

IREENE. Minua onnetonta, mitä minä tein!

ONNI. Se oli välttämätöntä sinun onnesi tähden. Minusta ei ole väliä.
Herra Jumala! Auta, Ireene, Ireene! Ireene! (Kaatuu oikeanpuoliselle
sohvalle kasvot poispäin käännettyinä, saa verensyöksyn).

IREENE. (Kyyristyy hänen luokseen). Onni, sinä et saa kuolla, kuuletko!
(Itkee).

ONNI. Ah, ah!

IREENE. Oi, minä surmasin hänet.

ONNI. Et sinä... elämä... minä... oma syyni... (Kuolee).

KAARLO. Poissa.

IREENE. Onni, Onni! (Polvistuu maahan Onnin eteen).

ÄITI. Minun elämäni! Minun poikani, särkyi, särkyi.

KAARLO. Särkyi kuin sävel.

Esirippu.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68948 ***