*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68746 ***

VIHREÄT SISARET

Kirj.

George Sand


Suomentanut

Felix Borg





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1920.



SISÄLTÖ:

   I. Kolme leipää.
  II. Ilmestys.
 III. Oikeusjuttu.
  IV. Kuolematon.
   V. Kaksintaistelu.
  VI. Päätös.




I.

KOLME LEIPÄÄ.


Isäni kehoituksesta läksin toukokuun loppupuolella vuonna 1788
kymmenen kilometrin päässä, Angersin ja Saunnerin välillä sijaitsevaan
Ionis-nimiseen linnaan selvittämään erästä sangen arkaluontoista
oikeusjuttua.

Olin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen ja harjoitin jo asianajajan
ammattia, johon minulla oli hyvin vähän taipumusta, huolimatta siitä,
että liikeasiat yhtä vähän kuin puhetaitokaan eivät tuottaneet minulle
erityisempiä vaikeuksia. Mutta ikääni katsoen en ollut vailla lahjoja
ja isäni taitavuus ja hyvä maine asianajajana kotiseudullani takasivat
minulle huomattavan asiakaspiirin, jos vaan tahdoin hiukankin vaivata
itseäni, osoittaakseni olevani kyllin arvokas hänen seuraajakseen.
Mutta minä olisin kernaammin tahtonut antautua kirjailija-alalle,
heittäytyä unelmieni valtoihin, käyttää lahjojani itsenäisemmin, olla
vähemmin riippuvainen toisten asioista, mielialoista ja kärsimyksistä.

Kun olin varakkaiden vanhempien ainoa ja samalla sangen hemmoiteltu ja
hellitty lapsi, olisin kyllä voinut seurata kutsumustani, mutta minä en
tahtonut pahoittaa isääni, joka oli ylpeä, voidessaan ohjata poikansa
samalle uralle, jolle hän itsekin oli antautunut, ja minä rakastin
häntä liiaksi, voidakseni olla ottamatta varteen hänen toivomustansa.

Ilta, jolloin lopetin ratsastukseni vanhaa, uhkeaa Ionis-linnaa
ympäröivissä metsissä, oli todella hurmaava.

Olin säätyni mukaisesti puettu ja hyvin varustettu ja minua
seurasi palvelija, jonka läsnäoloa en pitänyt missään suhteessa
tarpeellisena, mutta jonka äitini oli viattomassa turhamaisuudessaan
määrännyt mukaani, tahtoen että hänen poikansa saapuisi kyllin
arvokkaalla tavalla henkilön luo, joka oli parhaimpia ja ylhäisimpiä
asiatuttaviamme.

Suurimmat tähdet taivaalla lisäsivät melkein huomaamattomasti
iltayön valaistusta, kevyen usvan himmentäessä tuhansien pienten
taivaankappaleiden loistetta, tähtien, jotka tuikkivat säteilevien
silmien tavoin kylminä, kirkkaina öinä. Illan taivas oli todellakin
kesätaivas, kylliksi selkeä ja kylliksi verhottu ollakseen
häikäisemättä äärettömillä rikkauksillaan. Se oli, jos niin voin sanoa,
tuollainen ihana taivas, joka suo ajatusten viipyä maallisissakin,
sallii ihailla taivaanrannan utuisia ääriviivoja ja hengittää
ruohon ja kukkien tuoksua, niin, huomata, että ihminen on jotakin
äärettömyydessä, ja unohtaa, että hän on ainoastaan pieni tomuhiukkanen
maailman kaikkeudessa.

Kuta lähemmäksi linnan puutarhaa saavuin sitä voimakkaammin erottautui
metsäntuoksusta syrenien ja akasioiden tuoksu, ja kohta näkyivät
niiden kukoistavat kruunut puutarhan muurin takaa. Samoin näin jo
puuryhmien lomista loistavat, mustien ristikkojen jakamat linnanikkunat
sinipunervine silkkiuutimineen. Linna oli todellinen renesanssiajan
mestarituote, uhkea, hieno ja oikukas ääriviivoiltaan, rakennus,
josta kuvastui nerokkuus ja rohkeus ja joka siirsi arkkitehdin
mielikuvituksen katsojaan ja kohotti hänet jokapäiväisyyden yläpuolelle.

Tunnustan että sydämeni sykki melko ankarasti, sanoessani nimeni
palvelijalle, joka otti minut vastaan. En ollut koskaan nähnyt
madame d'Ionis'ia. Häntä pidettiin seudun kauneimpana naisena. Hän
oli kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen ja naimisissa miehen
kanssa, joka ei ollut kaunis eikä rakastettava ja joka laiminlöi hänet
matkojensa tähden. Hänen käsialansa oli ihailtava ja hänen kirjeensä
eivät olleet ainoastaan asiallisia, vaan myöskin sangen nerokkaita.
Sitäpaitsi hänellä oli hyvin jalo luonne. Siinä kaikki minkä hänestä
tiesin, ja siinä oli todella enemmän kuin tarpeeksi herättämään minussa
pelkoa, että näyttäisin hänen edessään kömpelöltä ja nololta.

Olin varmasti hyvin kalpea, astuessani saliin.

Ensi vaikutelmani muodostui helpoituksen ja ilon tunteeksi, kun näin
edessäni kaksi iäkästä, hyvin rumaa naista, joista toinen, leskirouva
d'Ionis, selitti minulle, että hänen poikansa vaimo oli erään
ystävättärensä luona naapuritalossa, eikä luultavasti palaa ennenkuin
seuraavana päivänä.

"Olette kuitenkin tervetullut", lisäsi vanha nainen. "Olemme sangen
kiitolliset isällenne, ja näyttää siltä kuin olisimme suuresti hänen
neuvojensa tarpeessa ja että te olette tullut tuomaan niitä meille."

"Tulen hänen puolestansa puhumaan madame d'Ionis'in kanssa
liikeasioista..."

"Kreivitär d'Ionis hoitaa todella erinäisiä liikeasioita", virkkoi
leskirouva terävästi, ikäänkuin antaakseen minun huomata erehdykseni.
"Hän ymmärtää niitä, hänellä on hyvä pää, ja poikani ollessa estettynä
— hän on Wienissä — seuraa hän tätä ikävätä, loppumatonta oikeusjuttua.
Älkää uskoko, että minä voin korvata häntä, sillä eri ymmärrä yhtään
mitään, ja kaikki mitä voin tehdä on, että, pidätän teitä täällä siksi,
kunnes kreivitär palaa, ja valmistan teille sellaisen illallisen ja
vuoteen kuin talo voi tarjota."

Sen jälkeen soitti vanha nainen kelloa ja antoi määräyksensä. Torjuin
hänen illallistarjouksensa, sillä olin ollut kyllin varovainen
syödäkseni jo matkan varrella, ja tiesin varsin hyvin, että mikään ei
ole epämieluisempaa kuin syödä yksin henkilöiden kanssa, jotka ovat
aivan ventovieraita.

Kun isäni oli suonut minulle useita päiviä suorittaakseni tehtäväni,
niin en voinut menetellä paremmin kuin jäädä odottamaan ihanan
turvattimme kotiinpaluuta, ja minä olin sekä hänelle että hänen
perheelleen siksi tärkeä tekijä, että saatoin toivoa hyvinkin
vieraanvaraista vastaanottoa. En siis odottanut toista pyyntöä, vaikka
aivan linnan läheisyydessä sijaitsi jotakuinkin laatuunkäypä majatalo,
jossa minun säätyiseni henkilöt tavallisesti asuivat, odottaessaan
pääsyä ylhäisten henkilöiden luokse. Niin meneteltiin siihen aikaan
maaseudulla, jotta vältyttiin näyttämästä tungettelevaiselta ylhäisön
silmissä.

Porvarina ja filosofina (ei vielä sanottu demokraattina) en ollut
millään tavalla vakuutettu aatelisten siveellisestä ylemmyydestä. Mutta
vaikka hekin tahtoivat esiintyä filosoofeina, niin tiesin, että oli
otettava huomioon heidän arkatunteisuutensa ja kunnioitettava sitä,
tullakseen itse kunnioitetuksi.

Käyttäydyin myöskin, voitettuani ensi arkuuteni, yhtä sivistyneesti
kuin konsanaan joku heistä; olin joutunut isäni parissa kosketuksiin
kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien henkilöiden kanssa. Leskirouva
näkyi huomanneen sen pian, eikä hän vaivannut itseänsä kauempaa,
päättääksensä suhtautua minuun, ellei juuri niinkuin vertaiseensa, niin
ainakin kuin talon asianajajan poikaan.

Hänen keskustellessaan kanssani kuin nainen, jossa nerokkuuden
korvaa tottumus, oli minulla hyvä tilaisuus tarkastaa häntä ja hänen
seuralaistaan. Tämä oli lihavampi kuin leskirouva ja istui hieman
kauempana, hypistellen jotakin käsityötä. Hän ei avannut suutansa
eikä kohottanut silmäluomiansa katsoakseen minuun. Hän oli puettu
melkein samoin kuin vanha rouva, tummaan kaitahihaiseen silkkipukuun,
mustan pitsiliinan ollessa kiedottuna valkoisen myssyn ympäri ja
solmittuna leuan alta. Mutta kaikki oli vähemmän huoliteltua. Kädet
olivat vähemmän valkoiset, jos kohta yhtä lihavat, ja ilmiö oli
jokapäiväisempi siitä huolimatta, että vanhan, lihavan neiti d'Ionis'in
jäykät kasvonpiirteet eivät suinkaan kuvastaneet erikoisempaa
hienotunteisuutta. En kauemmin ollut epätietoinen hänen asemastansa
talossa, kun leskirouva, torjuttuani illallistarjouksen, sanoi hänelle:

"Kuitenkaan, Zéphyrine, emme saa unohtaa, että herra Nivières on nuori
ja että hän voi tuntea itsensä nälkäiseksi ennen levolle menoaan.
Antakaa viedä ruokatarjotin hänen huoneeseensa."

Pyylevä Zéphyrine nousi; hän oli yhtä pitkä kuin lihava.

"Ja ennen kaikkea", sanoi hänen emäntänsä, toisen juuri aikoessa
poistua, "huolehtikaa, ettei leipää unohdeta."

"Leipää?" virkkoi Zéphyrine heikolla äänellä, joka muodosti
hullunkurisen vastakohdan hänen rehevälle olemukselleen. "Leipää?"
toisti hän äänensävyllä, joka kuvasti ihmettelyä ja hämmästystä.
"Leipää!" vastasi leskirouva käskevästi.

Zéphyrine epäröi hetkisen ennenkuin läksi huoneesta; mutta hänen
emäntänsä kutsui hänet heti takaisin ja antoi hänelle merkillisen
määräyksen:

"Kolme leipää!"

Zéphyrine aukaisi suunsa vastataksensa, mutta kohauttikin vain tuskin
huomattavasti olkapäitänsä ja katosi.

"Kolme leipää!" huudahdin minä vuorostani. "Kuinka nälkäiseksi te minua
kuvittelettekaan, hyvä kreivitär?"

"Oh, ei se ole mitään", sanoi hän. "Ne ovat aivan pieniä."

Hän istui hetkisen ääneti. Koetin keksiä jotakin sanottavaa, saadakseni
keskustelun jälleen käyntiin ja keksiäkseni tilaisuuden vetäytyä pois,
mutta hän näytti olevan eräänlaisen levottomuuden vallassa; hän ojensi
kätensä soittokelloa kohti, piti sitä hiljaa ja puhui aivan kuin
itseksensä.

"Kolme leipää!..."

"Se on todellakin liikaa", sanoin minä, vaivoin nauruani pidättäen.

Hän katsoi minuun kummastuneena, tietämättä puhuneensa ääneen.

"Te mainitsitte oikeudenkäynnistä", sanoi hän ikäänkuin saattaaksensa
minut unohtamaan hajamielisyytensä. "Meiltä vaaditaan todella paljon!
Luuletteko, että me voitamme asian?"

Mutta hän tuskin kuunteli kiertävää vastaustani, vaan nykäsi
päättäväisesti kellonnauhasta. Ovelle ilmestynyt palvelija sai
määräyksen kutsua Zéphyrinen sisään. Zéphyrine palasi ja leskirouva
kuiskasi jotakin hänen korvaansa. _Sen_ jälkeen hän tuntui
rauhoittuneen ja alkoi puhella kanssani. Hänessä oli melkoinen määrä
yksinkertaisuutta, mutta hän oli hyväntahtoinen, miltei äidillinen; hän
tiedusteli makuani, tapojani, suhteitani ja huvituksiani. Tekeydyin
lapsellisemmaksi kuin mitä todellisuudessa olin, jotta hänen ei
tarvitsisi aristella, sillä havaitsin pian, että hän oli niitä naisia,
jotka, vaikka kuuluvatkin ylhäisimpiin piireihin, omistavat varsin
keskinkertaisen älyn, eivätkä tunne vähintäkään tarvetta vaatia
toisilta sen enempää.

Hän oli yleensä niin hyväsydäminen, että viihdyin hänen seurassaan
tunnin ajan kutakuinkin hyvin, enkä varsin suurella kärsimättömyydellä
odottanut tilaisuutta saada vetäytyä pois.

Muudan palvelija opasti minut huoneustooni, joka käsitti kolme erittäin
kaunista, suurta, Ludvig XV:n tyyliin loistavasti kalustettua huonetta.
Oma palvelijani, joka seurasi hyvältä äidiltäni saamiansa ohjeita, oli
makuuhuoneessani, odottaen kunniaa saada auttaa minua riisuutumisessani.

"Paras Baptisteni", sanoin minä hänelle, jäätyämme kahden kesken; "voit
mennä levolle. Riisuudun ja menen vuoteeseeni ilman apua, niinkuin olen
aina tehnyt senjälkeen kuin tulin suureksi."

Baptiste toivotti minulle hyvää yötä ja poistui. Kello oli vasta
kymmenen. En tuntenut erikoisempaa halua käydä niin varhain levolle ja
olin juuri aikeessa ryhtyä tarkastelemaan huonekaluja ja tauluja, kun
katseeni osui tarjottimeen, joka oli tuotu huoneeseeni ja jolle nuo
kolme leipää olivat asetetut mielestäni salaperäiseen järjestykseen.

Ne olivat keskikokoisia ja sijoitetut vanhaan saksilaiseen
porsliinikoriin keskelle kiillotettua tarjotinta. Korin keskiosan
muodosti kaunis suolarasia, ja sitä reunusti kolme ruokaliinaa.

"Taivasten tekijä! Mikä merkitys tuon korin järjestyksellä on? Ja
miksi on leipä, tuo ateriani välttämätön aines, niin huolestuttanut
iäkästä emäntääni?" kysyin itseltäni. "Mistä syystä juuri kolme leipää?
Miksi ei neljä tai kymmenen, jos minua kerran pidetään sellaisena
ahmattina?" Ja ateria oli todellakin runsas ja viinipullojen laput
lupasivat paljon. "Mutta miksi kolme vesikannua?" Siinä taas jotakin,
joka tuntui tuiki salaperäiseltä ja omituiselta. "Luuleeko tuo vanha
kreivitär minua kolmoisolennoksi tai minulla olevan kaksi pöytätoveria
matkalaukussani?"

Mietin tätä arvoitusta, kun samassa kolkutettiin eteisen ovelle.
"Sisään!" huudahdin minä, menemättä aukaisemaan ovea, sillä luulin
Baptisten unohtaneen jotakin.

Hämmästykseni ei suinkaan ollut vähäinen, kun näin pyylevän Zéphyrinen
ilmestyvän ovelleni yömyssy päässä, toisessa kädessä kynttiläjalka,
toisen käden etusormella painaen huuliansa sekä lähtevän sitten
nauruhermoja kutkuttavan varovasti tepastelemaan elefantin askelin
minua kohti, koettaen joka askeleella estää lattiapalkkeja narisemasta.
Muutuin epäilemättä kalpeammaksi kuin mitä olin silloin, kun
valmistauduin astumaan nuoren kreivitär d'Ionis'in eteen. Mikä hirveä
kohtalo uhkasi minua tuossa lihavassa olennossa?

"Älkää olko peloissanne, hyvä herra", sanoi vanhus avosydämisesti,
aivan kuin aavistaen kauhuni; "tulin antamaan selityksen
kummallisuuksista... kolmesta vesikannusta... ja kolmesta leivästä!"

"Kuuntelen suurimmalla mielihyvällä" vastasin minä ja tarjosin hänelle
nojatuolin; olinkin sangen utelias.

"Taloudenhoitajana olisi minulle kovin nöyryyttävää, jos te pitäisitte
tätä minun puoleltani huonona pilana", sanoi Zéphyrine, torjuen
tarjoukseni ja pitäen yhä kynttiläjalkaa kädessään. "En milloinkaan
sallisi... Ja kuitenkin tulin pyytämään, ettette pahastuisi, ettette
loukkaisi emäntääni."

"Puhukaa, neiti Zéphyrine; en ole sillä tuulella, että suuttuisin
pienestä pilasta, varsinkin, jos se on todella huvittava."

"Hyvä Jumala, ei, huvittava se ei ole, mutta ei epämieluinenkaan.
Asianlaita on tämä: Vanha kreivitär on kovin... hän on luonteeltaan
hyvin..."

Zéphyrine vaikeni äkkiä. Hän piti vanhasta kreivittärestä tai pelkäsi
häntä liiaksi, voidakseen arvostella häntä sen enempää. Hänen
noloutensa vaikutti naurettavalta, sillä siihen liittyi hymyily, joka
paljasti pienen, hampaattoman suun ja saattoi hänen pöhöttyneet,
leuattomat ja otsattomat kasvonsa näyttämään vieläkin leveämmiltä.
Johtui mieleen täysikuu, sellaisena kuin sen näkee kuvattuna vanhoissa
kalentereissa. Zéphyrinen heikko ääni ja pehmeä puhetapa tekivät hänet
niin hullunkuriseksi, että minä en uskaltanut katsoa häntä kasvoihin,
peläten purskahtavani nauruun.

"No niin", sanoin hänelle. "Vanha kreivitär on hieman omituinen!"

"Ei hyvä herra, ei! Hän uskoo sen todeksi... kuvittelee..."

Koetin turhaan arvata mitä kreivitär kuvitteli, kunnes Zéphyrine sai
vaivoin sanotuksi:

"No niin, hyvä herra, emäntäni uskoo henkien olemassaoloon!"

"Hän ei ole ainoa sukupuolensa edustaja, joka siinä iässä uskoo niihin;
mutta siitä ei ole mitään vahinkoa."

"Siitä on joskus vahinkoa niille, jotka pelkäävät sellaisia, ja jos te,
hyvä herra, pelkäätte tässä huoneessa, niin voin vakuuttaa teille, että
täällä ei ensinkään kummittele."

"Vahinko! Olisin niin kernaasti tahtonut nähdä jotakin
yliluonnollista... Kummitukset kuuluvat vanhoihin linnoihin, ja tämä
linna on niin ihana, että kuvittelen täällä liikkuvan vain suloisia
aaveita."

"Hyvä herra, oletteko sitten kuullut puhuttavan jostakin?"

"Joka olisi yhteydessä tämän linnan ja tämän huoneuston kanssa? En
sanaakaan milloinkaan. Odotan juuri saavani kuulla..."

"Hyvä, kuulkaa siis. Vuonna... niin, en muista tarkalleen, mutta se oli
kai Henrik II:n aikana — te tiedätte paremmin kuin minä, kauanko siitä
on kulunut — oli täällä kolme d'Ionis-nimistä neitiä, jotka kaikki
olivat kauniita kuin päivä ja niin rakastettavia, että kaikki ihmiset
jumaloivat heitä. Muudan hoviin kuuluva ilkeämielinen nainen, joka
kadehti heitä, ja varsinkin nuorinta heistä, antoi sekoittaa myrkkyä
kaivoveteen, jota he joivat ja jota käytettiin leipomiseen. Kaikki
kolme kuolivat samana yönä ja tarun mukaan tässä samassa huoneessa,
missä me nyt olemme. Mutta sitä ei ole oikein varmuudella tiedetty,
vasta viime aikoina siihen on alettu uskoa. Paikkakunnalla on tosin
kerrottu tarua kolmesta valkoisesta sisaresta, jotka kauan sitten
ilmestyivät linnaan ja sen puistoihin. Taru on niin vanha, että kukaan
ei ole ajatellut eikä uskonut sitä. Muudan perheen ystävä, apotti de
Lamyre, sukkela, leikillinen veitikka, nukkui tässä huoneessa. Hän
näki unta, tai väitti nähneensä, kolmesta vihreästä naisesta, jotka
olivat tulleet hänen luoksensa ja ennustaneet hänen tulevan kohtalonsa.
Huomattuaan, että uni kiinnitti vanhan kreivittären mieltä ja huvitti
hänen poikansa vaimoa, keksi hän kaikenlaista hyvää, antoi aaveiden
puhua ja johti asiat niin pitkälle, että vanha kreivitär on nyt varma
siitä, että perheen tulevaisuuden ja oikeusjutun päätöksen saisi tietää
edeltäpäin, jos vaan voisi saada aaveet ilmestymään ja puhumaan. Mutta
kun ei kukaan täällä asuvista ole nähnyt mitään ja hänen kysymyksilleen
on vaan naurettu, on hän päättänyt antaa nukkua täällä kaikkien,
jotka eivät tiedä mitään asioista ja jotka eivät aio tekaista mitään
kummitusjuttua tai salata mahdollisia näkyjänsä. Sentähden hän on
antanut tämän huoneen teidän makuuhuoneeksenne, kertomatta teille
mitään. Mutta kun kreivitär ei ole juuri kaikkein vaiteliaimpia
luonteita, ei hän malttanut olla teidän kuultenne mainitsematta noista
kolmesta leivästä."

"Niin, todellakin, nuo kolme leipää ja kolme vesikannua antavat minulle
paljon ajattelemisen aihetta. Myönnän että en oikein käsitä mistä on
kysymys."

"Ettekö? Noille kolmelle Henrik II: n aikuiselle sisarelle annettiin
myrkkyä veteen ja leipään sekoitettuna."

"Sen kyllä ymmärrän, mutta että tämä ateria voisi heitä erityisemmin
miellyttää, sitä en käsitä. Mitä te itse siitä arvelette?"

"Arvelen, että siellä missä he nyt ovat, he eivät tiedä mistään
mitään, eivätkä välitäkään tietää", vastasi Zéphyrine vaatimattoman
ylimielisesti. "Mutta te saatte tietää, mistä hyvä emäntäni on nuo
päähänpistonsa saanut. Minulla on muassani käsikirjoitus, jonka madame
d'Ionis, hänen poikansa vaimo, madame Caroline, niinkuin häntä täällä
nimitetään, on jäljentänyt perhearkiston vanhoista papereista. Ehkä
niiden lukeminen huvittaa teitä enemmän kuin minun lörpöttelyni, ja
minä toivotan teille hyvää yötä... esitettyäni teille ensin erään
pienen pyynnön..."

"Olkaa hyvä, neitiseni; mitä voin tehdä hyväksenne?"

"Sen että ette kerro kenellekään, lukuunottamatta madame Carolinea,
joka ei siitä pahastu, että olen varoittanut teitä, sillä vanha
kreivitär moittisi minua, eikä enää luottaisi minuun."

"Lupaan sen teille. Entä, mitä minun on sanottava aamulla, kun minulle
tehdään kysymyksiä näkyjen suhteen?"

"Niin, todella, hyvä herra... Teidän on hyväntahtoisesti keksittävä
jotakin... uni, jolla ei ole alkua eikä loppua, mitä tahansa, kunhan se
vaan koskee noita kolmea sisarusta, muuten on kreivitär aivan mahdoton,
hän syyttää minua siitä, että en ole asettanut leipiä, vesikannuja
tai suolaa paikoilleen, tai myöskin siitä, että olen varoittanut
teitä ja teidän heikkouskoisuutenne on tehnyt kaikki tyhjäksi. Hän
on varma siitä, että nuo sisarukset ovat oikullisia ja kieltäytyvät
näyttäytymästä niille, jotka tekevät heistä pilaa, vaikkapa vaan
ajatuksissa."

Jäätyäni yksin, Zéphyrinen lähdettyä, aukaisin käsikirjoituksen, josta
mainitsen ainoastaan ne seikat, jotka ovat yhteydessä kertomukseni
kanssa. Kertomus d'Ionis-sisaruksista tuntui minusta silkalta tarulta,
jonka madame d'Ionis oli itse kirjoittanut, käyttäen apunaan eräitä
vähemmin uskottavia asiakirjoja, joita hän itse arvosteli ajalle
ominaiseen, kevyeen, leikkisään tapaan.

Sivuutan vaitiololla kuivakiskoisen kertomuksen noista kolmesta
kuolleesta, joka kertomus tuntui minusta mielenkiintoisemmalta
Zéphyrinen esittämänä; mainitsen ainoastaan seuraavan otteen, jonka
madame d'Ionis oli jäljentänyt vuonna 1650 päivätystä, erään luostarin
vanhan kappalaisen kirjoittamasta asiakirjasta:

"On totta, että nuoruudessani kuulin kerrottavan kolmesta
hengettärestä, jotka näyttäytyivät Ionis-linnassa naisen muotoisina,
komeasti puettuina. Ketään uhkaamatta näyttivät ne etsivän jotakin
linnanhuoneista ja varastokamareista. Messuja ja rukouksia annettiin
lukea niille, mutta se ei estänyt niitä jälleen palaamasta, ja
viimein päätettiin antaa siunata kolme valkoista leipää ja asettaa
ne huoneeseen, jossa nuo kolme d'Ionis-sisarusta olivat kuolleet.
Seuraavana yönä ilmestyivät ne ilman minkäänlaista melua tai
pelästyttämättä ketään, ja aamulla huomattiin, että ne olivat ikäänkuin
nakertaneet leipiä kuten hiiret, ottamatta mitään mukaansa. Seuraavana
yönä alkoi jälleen niiden valitus ja ovet ja sohvat narisivat.
Sentähden asetettiin esille kolme vedellä täytettyä kulhoa, joista
ne eivät juoneet, mutta kaatoivat osan maahan. Viimein kehoitti S:t ——:n
priori lepyttämään heitä, uhraamalla heille rasiallisen valkoista
suolaa, koska heidät oli myrkytetty suolattomalla leivällä. Heti tämän
tapahduttua kuultiin niiden laulavan kaunista kiitosvirttä, jossa he
lupasivat siunausta ja onnea nuoremmalle d'Ionis-suvun haaralle, joka
oli ollut heidän perillisensä. Tämä tapahtui, niin on minulle kerrottu,
Henrik II:n aikana, ja sen jälkeen ei heistä ole kuultu puhuttavan
mitään. Mutta d'Ionis-suvun keskuudessa uskottiin kauan, että jos
keskiyön aikana asetettiin esille raitista vettä ja suolaa, voitiin
heidät houkutella esille ja saada heiltä tietää tulevia tapahtumia.
Vieläpä kerrottiin, että jos mainitussa linnassa samalla pöydällä
sattui olemaan yht'aikaa kolme leipää, kolme vesikannua ja suolakuppi,
niin saattoi silloin kuulla ja nähdä mitä hämmästyttävimpiä asioita."

Tähän asiakirjaan oli kreivitär d'Ionis liittänyt seuraavan
huomautuksen:

"On sangen valitettavaa d'ionis-suvulle, että tuo ihme on lakannut
näyttäytymästä ja kuulumasta. Kaikki sen jäsenet olisivat olleet
viisaita ja siveellisiä; mutta vaikka tunnenkin manauksen, jonka muudan
entinen muinoin taloon kuulunut tähtientutkija oli keksinyt, niin ei
minulla kuitenkaan ole toivoa siitä, että _vihreät sisaret_ milloinkaan
kallistaisivat sille korviansa."

Istuin hetkisen ajatuksiini vaipuneena, en sen vaikutuksen johdosta,
minkä lukemani asia kirja oli minuun tehnyt, vaan kreivitär d'Ionis'in
kauniin käsialan ja hänen sulavien, mukaansatempaavien huomautuksiensa
johdosta.

En arvostellut, niinkuin tänään, tuon kauniin naisen pintapuolista
epäuskoa. Olin samalla asteella kuin hän. Siihen aikaan oli tapana
katsella yliluonnollisia asioita, ei niiden mielenkiintoiselta, vaan
naurettavalta puolelta. Oltiin ylpeitä siitä, että ei enää uskottu
eilispäivän satuihin ja kummitusjuttuihin.

Sitäpaitsi tunsin halun rakastua. Kotonani oli puhuttu niin paljon
tuosta rakastettavasta naisesta ja äitini oli kotoa lähtiessäni
niin hartaasti pyytänyt, etten antaisi hurmata itseäni, että oli jo
puolittain niin tapahtunut. En ollut vielä ollut ihastunut kuin pariin
kolmeen serkkuuni ja nuo pienet mieltymykset eivät estäneet minua nyt
rakastumasta vakavasti.

Olin ottanut mukaani tukun asiapapereita, joihin isäni oli kehoittanut
minua tutustumaan. Ryhdyin tutkiskelemaan niitä, mutta luettuani
muutamia sivuja, ainoankaan sanan tarttumatta mieleeni, huomasin sen
turhaksi ja lopetin. Luulin voivani hyvittää laiskuuteni alkamalla
vakavasti ajatella d'Ionis-perheen oikeusjuttua, jonka tunsin kuin
viisi sormeani, ja minä valmistelin todistuksia, joiden avulla voisin
saada kreivittären vakuutetuksi edullisimmista menettelytavoista. Mutta
kuinka ollakaan, kaikki asiallinen harkinta päättyi jonkinlaiseen
sydänvaivaan, jolla ei ollut mitään tekemistä itse asian kanssa.

Ja kesken tuota tärkeätä hommaa aloin tuntea itseni nälkäiseksi.
Parempien perheiden poikia ei voida kieltää syömästä illallista hyvällä
ruokahalulla. Valmistauduin siis antamaan täyden arvon aterialle, joka
niin houkuttelevana odotti papereideni takana, ja levitin ruokaliinan,
joka oli lautasellani, kun hämmästyksekseni löysin sen alta neljännen
leivän.

Hämmästykseni sai pian väistyä varsin yksinkertaisen selityksen tieltä.
Jos vanhan kreivittären tarkoitus oli, että nuo kolme manausleipää
jäisivät koskemattomiksi, niin oli tuon neljännen leivän tehtävänä
luonnollisesti tyydyttää ruokahaluani. Maistelin viinejä ja havaitsin
ne niin hyvänmakuisiksi, että jalomielisesti luovutin vesikannut
kummituksille, joille ne olivat tarkoitetutkin.

Ja koko ajan, ollessani antautuneena aterian nautinnolle, mietin
tuota vanhaa tarua ja kysyin itseltäni, mitä kertoisin kummituksista,
joita en voinut olla näkemättä. Valitin, että Zéphyrine ei ollut
yksityiskohtaisemmin kuvaillut minulle noiden kuolleiden oletettua
ilmestymistä. Ote vuoden 1650 käsikirjoituksesta ei ollut kylliksi
selittävä. Odottaisivatko nuo aaveet siksi kunnes olin vaipunut uneen,
tullakseen hiirien tavoin nakertamaan leipiä, joita ne muka niin
himoitsivat, tai ilmestyisivätkö ne ilman muuta eteeni ja istahtaisivat
yksi vasemmalle puolelleni, toinen oikealle ja kolmas tuohon vastapäätä?

Kello löi kaksitoista. Kohtalokas hetki oli tullut.




II.

ILMESTYS.


Viimeinen kellonlyönti kajahti mitään tapahtumatta. Nousin paikaltani,
arvellen että minua ei häirittäisi. Olin lopettanut aterioimisen,
ja kahdentoista peninkulman ratsastus alkoi jo tuntua ruumiissani.
Silloin kuulin kaunis- ja vakavakaikuisen linnankellon jälleen lyövän
kunnioitusta herättävällä verkkaisuudella, ensin kaksitoista kertaa ja
heti sen jälkeen neljä kertaa neljännestunnin merkiksi.

Tunnustan, että tuon kummitteluajan lähestyminen ahdisti minua hieman.
Tähän saakka olin ollut mahdollisimman rauhallinen. Mutta vaikka
olinkin järjen harras palvoja, niin olin kuitenkin vielä varsin nuori,
mielikuvituksella varustettu mies, jonka oli kasvattanut kaikenlaisia
taruja uskova äiti. Huomasin eräänlaisen lievästi epämiellyttävän
tunteen ruumiissani ja voittaakseni sen, sillä häpesin todellakin
suuresti, aloin riisuutua. Kello oli herennyt lyömästä, minä lepäsin
vuoteessani ja olin sammuttamaisillani kynttilän, kun joku etäällä
oleva kylänkello alkoi vuorostaan kaiuttaa noita kahtatoista keskiyön
ja neljännestunnin lyöntiä, mutta niin onnettomuutta ennustavalla
äänellä ja niin piinallisen verkkaan, että minä kävin todellakin
kärsimättömäksi. Jos se, niinkuin linnankello, oli varustettu
kaksinkertaisella lyömälaitteella, niin eihän se lopettaisi milloinkaan.

Minusta tuntuikin kuin olisin kuullut sen alkavan uudestaan ja lyövän
kolmekymmentä seitsemän kertaa, mutta se oli pelkkä kuulohäiriö,
josta pääsin selville, kun aukaisin ikkunan. Mitä syvin hiljaisuus
vallitsi linnassa ja sen ympäristössä. Taivas oli peittynyt pilviin,
eikä ainoatakaan tähteä ollut enää näkyvissä; ilma oli painostava ja
yöperhoset parveilivat valossa, jonka kynttiläni loi ulos ikkunasta;
niiden levottomuus ennusti ukkosta. Kun aina olin ollut suuri
ukkosilman ihailija, nautin suurella mielihyvällä sen lähestymisestä.
Heikot tuulenpuuskat toivat mukanaan kukkaistuoksua puutarhasta.
Satakieli lauloi vielä kerran ja vaikeni sitten, etsiäkseen itselleen
turvapaikan. Nauttiessani todellisuudesta unohdin tyhmän pelkoni.

Huoneeni sijaitsi pihan puolella rakennusta; linnan piha oli avara
ja sitä ympäröivät uhkeat rakennukset, joiden ihanat ääriviivat
kuvastuivat ensimäisten salamoiden valossa selvinä synkkää taivaanlakea
vasten. Mutta samassa alkoi tuulla ja se karkoitti minut ikkunasta,
jonka verhoja puuskat vimmatusti pieksivät. Suljin ikkunan, ja
ennenkuin jälleen laskeuduin vuoteeseen, tahdoin uhmailla kummituksia
ja tyydyttää Zéphyrinen mieltä, ottamalla tarkoin vaarin kaikesta,
mikä oli yhteydessä manauksen kanssa. Kuivasin pöydän ja poistin siltä
ateriani jätteet sekä asetin nuo kolme vesikannua korin ympärille;
suolaan en ollut koskenut. Sitten asetin kolme tuolia pöydän ympärille
ja kolme kynttilänjalkaa pöydälle, yksi jokaisen tuolin eteen.

Sen jälkeen sammutin kynttiläni ja paneuduin levolle, unohtamatta
verrata itseäni sir Enguerrandiin, jonka seikkailuista eräässä
kauheassa linnassa Ardenneilla äitini oli usein kertonut minulle
kansanlaulun muodossa.

Vaivuin heti sikeään uneen, sillä en muista mitään ukkosilmasta; eikä
se aiheuttanut heräämistäni, vaan lasin kilinä pöydällä, kilinä, jonka
ensin kuulin kuin unessa, mutta sitten aivan selvästi havahduttuani.
Avasin silmäni, ja uskottakoon minua sitten tai ei, mutta sain nähdä
niin ihmeellisiä asioita, että vielä kahdenkymmenen vuoden perästä
pieninkin yksityisseikka on säilynyt mielessäni, ja minä näen kaikki
vielä yhtä selvästi kuin silloin.

Huoneessani oli valoisa, vaikka ainoakaan kynttilä ei palanut.
Epämääräinen vihertävä kajastus näytti tulevan avonaisesta uunista.
Tuossa heikossa valossa eroitin, joskaan en aivan selvästi, niin
kuitenkin varmasti, kolme olentoa, jotka istuivat tuoleilla pöydän
ympärillä, yksi oikealla, toinen vasemmalla puolella ja kolmas näiden
välissä, vastapäätä uunia, selittäin minuun.

Vähitellen, silmieni totuttua valaistukseen, olin havaitsevinani
olennot naisiksi, jotka olivat puettuina avariin, vaaleanvihreisiin,
pilven tavoin käsiä ja kasvoja verhoaviin harsoihin. En tiedä
liikkuivatko ne, en voinut sitä eroittaa, ja kuitenkin kuului yhä
lasien kilinä, aivan kuin niitä olisi tahdissa kilistetty vesikannujen
kylkeen.

Oltuani hetkisen, sen tunnustan, kauhusta miltei lamautuneena, juolahti
mieleeni, että olinkin joutunut ainoastaan pilan uhriksi, ja olin juuri
hypähtämäisilläni päättäväisesti pystyyn, säikähdyttääkseni niitä,
jotka olivat tahtoneet minua säikähdyttää, kun samassa muistin, että
tässä talossa ei voinut olla muita kuin pelkästään kunniallisia naisia,
vallasnaisia, jotka kunnioittivat minua pilallaan, jonka tähden suljin
nopeasti vuodeverhot ja ryhdyin kiireesti pukeutumaan.

Oltuani valmis, katsahdin verhojen välistä, keksiäkseni otollisen
hetken, jolloin voisin yllättää nuo leikkivät naiset. Mutta mitä?
Ketään ei näkynytkään, kaikki olivat kadonneet, vallitsi mitä synkin
pimeys.

Siihen aikaan ei vielä tunnettu keinoa, jonka avulla olisi voinut
heti saada tulta. Minulla ei ollut edes tuluksia käsillä. Haparoin
pimeässä pöydän luo, missä tapasin tuolit, vesikannut ja leivät samassa
järjestyksessä kuin mihin olin ne jättänyt. Minkäänlaista melua ei
ollut kuulunut noiden merkillisten olentojen poistuessa. Ulkona tosin
tuuli vielä melko vinhasti ja se sai huoneeni uunin valittavasti
ulvomaan.

Aukaisin ikkunan ja verhot, joita minun oli vaikea hallita. Päivä
ei ollut vielä alkanut sarastaa, joten ei ollut kylliksi valoisa,
voidakseni selvästi eroittaa esineitä huoneessani. Olin pakoitettu
hapuilemaan sinne tänne, sillä en tahtonut kutsua ketään luokseni,
etten olisi näyttänyt pelkurilta. Menin saliin ja toiseen huoneeseen,
etsin ja haparoin melua aiheuttamatta ja palasin sitten jälleen
vuoteeni luo, antaakseni kelloni lyödä ja miettiäkseni seikkailuani.

Kelloni oli pysähtynyt ja ympärillä olevat kellot löivät puoli, joten
en päässyt selville ajasta.

Kuuntelin tuulen suhinaa ja koetin eroittaa sen muista mahdollisista
äänistä. Terästin silmiäni ja korviani äärimmäisyyteen asti. Ja viimein
kysyi itseltäni, että enköhän ollutkin vaan nähnyt unta. Se oli
mahdollisinta, vaikkakaan en voinut keksiä, mikä oli aiheuttanut tuon
näyn.

Päätin olla enempää vaivaamatta itseäni asialla ja, siltä varalta, että
näky uudistuisi, laskeusin puettuna levolle.

En voinut nukkua. Kuitenkin olin väsynyt ja tuuli tahtoi
vastustamattomasti tuudittaa minut uneen. Torkahdin tuon tuostakin,
mutta heräsin heti jälleen ja tuijotin synkkään pimeyteen.

Olin viimein nukahtamaisillani, kun kilinä alkoi äkkiä uudestaan, ja
nyt näin, katsoessani siinä, liikkumattomana, tuijottavin silmin, nuo
kolme aavetta entisillä paikoillaan, vihreissä hunnuissaan, uunista
tulevan valon hohteessa.

Olin nukkuvinani, sillä todennäköisesti he eivät voineet nähdä
avonaisia silmiäni, varjossa kun olin, ja katselin kaikkea hyvin
tarkasti.

Minua ei ensinkään peloittanut, olin ainoastaan utelias, tahdoin päästä
perille salaisuudesta, miellyttävästä tai epämiellyttävästä. Tunnustan,
että en siinä onnistunut. Kaikki tuntui ainoastaan mielettömältä ja
naurettavalta mutta kuitenkin mahdolliselta.

Näin kuinka nuo kolme haamua nousivat paikoiltansa, kulkivat nopeasti
pöydän ympäri ja tekivät käsittämättömiä liikkeitä käsillään.

Istuessaan he olivat näyttäneet minusta keskikokoisilta, mutta
noustuaan seisomaan he olivat miehen mittaiset. Äkkiä yksi heistä
pieneni, muuttui naisen pituiseksi, surkastui aivan pieneksi, laajeni
määrättömän suureksi ja lähestyi minua, toisten seisoessa uunin
katoksen alla.

Minusta tuntui varsin epämiellyttävältä ja pidin lapsen tavoin pielusta
kasvojeni edessä, ikäänkuin tahtoen siten asettaa esteen kummituksen ja
itseni välille.

Silloin häpesin jälleen pelkuruuttani ja katsahdin — kummitus istui
nojatuolissa vuoteen toisessa päässä. En nähnyt sen kasvoja; vuodeaukon
verhot ikäänkuin eroittivat pään ja yläruumiin muusta vartalosta. Tulen
kajastus, joka oli entisestään kirkastunut, valaisi ainoastaan ruumiin
alaosaa ja vaatteita, joiden muoto ja väri olivat epämääräiset, mutta
joiden todellisuutta en voinut epäillä.

Koko näky oli kauhistuttavan liikkumaton, oli aivan kuin noiden
kääreliinojen alla ei olisi ollut minkäänlaista elämää. Odotin
muutamia silmänräpäyksiä, jotka tuntuivat minusta vuosituhansilta.
Tunsin menettäneeni itsehillitsemiskykyni. Aloin liikuttaa itseäni
vuoteessani ja tunsin halun paeta, en tiedä minne. Jäin kuitenkin
paikoilleni. Vein käden silmilleni, sitten ojensin sen päättäväisesti
suoraksi, tarttuakseni kummituksen kirkkaasti valaistuun pukuun. Sain
käteeni ainoastaan ilmaa. Heittäydyin nojatuoliin — se oli tyhjä.
Valo ja olennot olivat kadonneet. Aloin jälleen hapuroida huoneissa.
En tavannut niissä tälläkään kertaa ketään. Ollen aivan varma
siitä, etten tällä kertaa ollut nukkunut ja uneksinut, valvoin aina
aamunsarastukseen saakka.

Nyttemmin on jo vuosikausia ahkerasti tutkittu harhanäkyilmiöitä ja
tiedemiehet ovat tehneet mielenkiintoisia huomioita omien kokemustensa
perusteella. Olenpa itse nähnyt herkkien hermostuneiden naisten
kestävän tiheään uudistuneita kohtauksia, ei tosin ilman kärsimystä ja
surua, mutta ilman kauhua ja täysin tietoisena tilasta, jossa olivat.

Nuoruudessani ei oltu päästy niin pitkälle. Oli tuskin olemassa
minkäänlaista keskitietä kaiken yliluonnollisen ja sokean
harhanäky-uskon välillä. Niille, jotka moisia näkyjä näkivät,
naurettiin, heitä pidettiin pelkureina ja he saivat armon ainoastaan
siinä tapauksessa, että olivat vakavasti sairaita.

Tuskallisen unettomuuteni aikana minulle selveni tilani, ja
minä moitin itseäni sangen ankarasti ja epäoikeudenmukaisesti
heikkoudestani ottamatta huomioon sitä, että kaikki saattoi johtua
huonosta ruuansulatuksesta ja ilman vaikutuksesta. Tätä en ollut
tullut ajatelleeksi, sillä lukuunottamatta pientä väsymystä ja huonoa
tuultani, en tuntenut itseäni vähimmässäkään määrässä sairaaksi.

Lujasti päättäen olla kenellekään kerskumatta seikkailustani,
heittäydyin vuoteeseeni ja nukahdin, enkä herännyt ennenkuin Baptiste
kolkutti ovelle ja ilmoitti aamiaisajan lähestyvän. Aukaisin hänelle
oven, todettuani ensin, että se oli ollut lukossa. Tein sitten saman
huomion muidenkin ovien suhteen; olin nimittäin lukinnut kaikki ovet
ennenkuin kävin levolle. Niinikään tarkastin uunilevyä kiinnittävät
suuret rautaruuvit ja koetin keksiä merkkejä salaovesta, mutta turhaan.
"Mitä se hyödyttää", sanoin itsekseni surumielisesti, Baptisten
asettaessa jauhetta päähäni. "Olen nähnyt ainoastaan näyn, joka haihtui
olemattomiin."

Ilman tätä tärkeätä seikkaa olisin voinut pitää kaikkea pilana madame
d'Ionis'in puolelta; sillä kuulin Baptistelta, että madame oli saapunut
kotiin kello kahdentoista aikaan yöllä.

Tämä uutinen käänsi ajatukseni toiselle tolalle. Olin hieman
pahoillani, että toimeni vuoksi olin pakoitettu käymään mustissa
vaatteissa. Mutta äitini oli varustanut minut niin kauniilla
alusvaatteilla ja niin sopivilla puvuilla, että tunsin itseni sangen
tyytyväiseksi. En ollut ruma enkä vartaloltani huonosti muodostunut.
Olin äitini näköinen, joka oli ollut hyvin kaunis, ja olematta
itserakas, voin sanoa, että olin tottunut kaikissa huomaamaan sen hyvän
vaikutuksen, jonka miellyttävät kasvot tekevät.

Madame d'Ionis oli salissa, kun astuin sisään. Näin edessäni todella
viehättävän naisen, mutta liian pienen, ollakseen joku noista
kolmesta näkemästäni kummituksesta. Sitäpaitsi hän ei lainkaan ollut
henkiolennon eikä aaveen näköinen; päinvastoin hän oli maallisen
kaunis, terve ja säteilevä sekä, niinkuin siihen aikaan sanottiin,
miellyttävän täyteläinen, ja puhui kaikesta varmalla arvostelukyvyllä,
omaten näennäisesti lempeän ulkokuoren alla voimakkaan luonteen.

Käsitin hetken sananvaihdon jälkeen, että hän, kiitos älykkyytensä,
lujuutensa ja avomielisyytensä sentään saattoi elää yhdessä kehnon
miehensä ja perin ahdasmielisen anoppinsa kanssa.

Tuskin olimme istahtaneet aamiaispöytään, kun vanha kreivitär,
tarkasteltuaan minua, huomasi, että olin rasittuneen näköinen, siitä
huolimatta, että olin kylliksi unohtanut seikkailuni, voidakseni
syödä hyvällä ruokahalulla ja antaakseni kauniin emäntäni huolenpidon
vaikuttaa itseeni varsin, miellyttävästi.

Muistaen Zéphyrinen sanat, kiiruhdin kertomaan, että olin nukkunut
hyvin ja nähnyt kauniita unia.

"Ah, olin siitä varma", huudahti vanha nainen lapsellisella
ihastuksella. "Siinä huoneessa näkee aina suloisia unia. Kertokaapa
meille unenne, herra Nivières!"

"Ne ovat hyvin epämääräisiä. Luulen kuitenkin muistavani erään
naisen..."

"Yhdenkö vaan?"

"Ehkä kaksi!"

"Kenties kolmekin?" sanoi madame d'Ionis hymyillen.

"Aivan oikein, madame, nyt muistan, että niitä oli kolme."

"Kauniita?" kysyi leskirouva riemuiten.

"Hyvin kauniita, mutta hieman vanhahkoja."

"Todellako?" sanoi madame d'Ionis, nyökäten Zéphyrinelle, joka istui
pöydän toisessa päässä. "Ja mitä he sanoivat teille?"

"Aivan käsittämättömiä asioita. Mutta siinä tapauksessa, että se
tuottaa huvia, koetan panna parhaani palauttaakseni mieleeni heidän
sanansa."

"Ah, rakas lapsi", virkkoi leskirouva, "se huvittaa minua niin, etten
voi sitä sanoa. Selitän sitten myöhemmin. Alkakaa kertoa..."

"Kertoa; se on vaikeata; voiko unia kertoa?"

"Ehkä, jos teidän muistianne hiukan terästetään", sanoi kreivitär
d'Ionis rauhallisesti. "Eivätkö he kertoneet teille perheemme tulevista
vaiheista?"

"Taisivat kertoa."

"Oh, siinä näette, Zéphyrine!" huudahti leskirouva; "te joka ette
usko mitään! Ja olenpa varma siitä, että he puhuivat oikeusjutusta.
Kertokaa, herra Nivières, kertokaa minulle tarkoin kaikki!"

Madame d'Ionis loi minuun varoittavan katseen. Selitin, että en ollut
unissani kuullut sanaakaan oikeusjutusta. Leskirouva suvaitsi ensin
näyttää kovin pahastuneelta, mutta tyyntyi kuitenkin pian ja sanoi:

"Kyllä te saatte vielä kuulla!"

Tuo _vielä kuulla_ kajahti perin epämieluiselta korvissani, vaikka se
sanottiin hyväntahtoisella äänellä.

Minua ei lainkaan haluttanut viettää toista yhtä unetonta yötä kuin
edellinen oli ollut. Mutta minä alistuin kohtalooni, kun madame
d'Ionis sanoi minulle puoliääneen, leskirouvan moittiessa Zéphyrinea
epäuskoisuudesta:

"Olette sangen rakastettava, lainatessanne huomiotanne perheemme
mielikuvituksille. Toivon todella, että täällä meidän luonamme
näkisitte ainoastaan kauniita unia; mutta teidän ei tarvitse
ehdottomasti joka yö nähdä noita kolmea neitoa. Riittää, kun tänään
nauramatta puhutte heistä anopilleni. Hän on siitä hyvin iloinen,
eikä teidän rohkeutenne suinkaan joudu siitä kyseenalaiseksi. Kaikki
ystävämme ovat rauhansa vuoksi päättäneet nähdä heidät."

Tunsin itseni enemmän kuin hyvitetyksi, ja tuon viehättävän naisen
ystävällinen äänensävy vaikutti minuun rohkaisevasti ja palautti
jälleen luonnollisen hilpeyteni; koko aterian ajan kerroin tuosta
ihmeellisestä ilmestyksestä, jonka olin yöllä nähnyt, ja annoin noiden
vihreiden naisten, luvata vielä moniaita ikävuosia leskirouvalle.

"Entä hengenahdistukseni, herra Nivières?" kysyi tämä; "sanoivatko he
teille, että minä paranen hengenahdistuksestani?"

"Eivät mitään varmaa; mutta ne puhuivat pitkästä iästä, rikkauksista ja
terveydestä."

"Todellakin! Hyvä, enempää en totisesti pyydäkään hyvältä Jumalalta. —
No, tyttäreni", sanoi hän poikansa vaimolle, "sinä joka osaat kertoa
niin hyvin, selitä tälle nuorelle miehelle d'Ionis-neitien tarina."

Teeskentelin hämmästystä. Madame d'Ionis pyysi saada jättää minulle
käsikirjoituksen, jonka hän oli kirjoittanut ainoastaan säästyäkseen
liian usein kertomasta samaa asiaa.

Aamiainen oli lopetettu. Leskirouva läksi lepäämään aterian jälkeen.

"Näin keskipäivällä on liian lämmin oleskella puutarhassa", sanoi
madame d'Ionis; "enkä kuitenkaan soisi teidän heti pöydästä noustuanne
ryhtyvän vaivaamaan itseänne tuolla sietämättömällä oikeusjutuilla.
Jos tahdotte katsella linnaa, joka voi tarjota sangen paljon
mielenkiintoista nähtävää, niin opastan teitä mielelläni."

"Moiseen tarjoukseen suostuminen olisi todella ajattelematonta ja
väärin", vastasin minä; "ja kuitenkin kuolen halusta..."

"Hyvä, älkää kuolko, vaan tulkaa", sanoi hän ihastuttavan hilpeästi.
Mutta hän lisäsi heti aivan luonnollisesti: "Tule Zéphyrine, sinä voit
aukaista ovet."

Tunti sitten oli Zéphyrinen läsnäolo ollut sangen tervetullut, mutta
nyt ei madame d'Ionis'in seura minua enää ujostuttanut, ja tunnustan,
että kolmannen henkilön läsnäolo tuntui minusta kiusalliselta.
Ajatukseni eivät missään suhteessa olleet pyyteelliset, mutta minä
tunsin, että olisin voinut puhua vapaammin, jos olisimme olleet kahden
kesken. Tuon "täysikuun" läsnäolo esti minua ajattelemasta kyllin
selvästi ja kahlehti mielikuvitustani.

Eikä Zéphyrine ajatellut mitään muuta kuin sitä, jonka minä juuri
tahdoin unohtaa.

"Näettehän, madame Caroline", sanoi hän madame d'Ionisille,
kulkiessamme läpi pohjakerroksen halliin; "_vihreiden sisarien
huoneensa_ ei tapahdu yhtään mitään; herra Nivières on nukkunut
erinomaisesti."

"Hyvä ystävä, sitä en hetkeäkään epäile", vastasi nuori nainen. "Herra
Nivières ei tee mielestäni hullun vaikutusta. Se ei siitä huolimatta
estä minua uskomasta, että apotti de Lamyre on nähnyt jotakin."

"Todellako", sanoin minä hieman liikutettuna. "Minulla on ollut kunnia
tavata herra de Lamyre'ia erinäisiä kertoja, ja hän on tuntunut minusta
yhtä vähän hullulta kuin mitä itse olen."

"Hän ei ole hullu, hyvä herra", virkkoi Zéphyrine; "hän on tyhmeliini,
joka hulluttelee."

"Ei", sanoi madame d'Ionis päättäväisesti; "hän on sukkela mies, joka
kiihoittaa mielikuvitustansa. Hän on alkanut laskea leikkiä kanssamme,
kertomalla kummitusjuttuja. Meidän, mutta ei kylläkään leskirouvan, oli
helppo kuulla hänen leikinlaskuaan. Mutta ehkä ei kaikista asioista
pitäisi laskea liian paljon leikkiä. Olen aivan varma siitä, että hän
oli eräänä yönä kovin pelästynyt, koska häntä ei ole sen koommin saatu
mitenkään menemään tuohon huoneeseen. Mutta puhukaamme nyt jostakin
muusta, sillä varmaankin on herra Nivières saanut jo kyllikseen tästä
jutusta. Minä puolestani olen siihen perin kyllästynyt ja koska olet jo
näyttänyt herra Nivières'ille käsikirjoituksen, niin pääsen kertomasta
asiaa uudelleen hänelle."

"Kummallista, madame", sanoi Zéphyrine nauraen; "saattaisi melkein
luulla, että te alatte nyt vuorostanne uskoa johonkin! Olenko minä siis
ainoa epäuskoinen tässä talossa?"

Astuimme kappeliin, jonka nähtävyydet madame d'Ionis minulle nopeasti
esitti. Hän tunsi hyvin asiat ja esitti ne sangen mielenkiintoisesti.
Senjälkeen hän näytti minulle kaikki hienoimmat salit, patsaat,
maalaukset ja harvinaiset ja kallisarvoiset huonekalut, joita linnassa
oli paljon. Ja hän teki kaiken erinomaisella miellyttäväisyydellä.
Rakastuin häneen vastustamattomasti, rakastuin niin, että pelkkä
ajatus, että hän oli yhtä viehättävä, ollessaan kaikkien muiden
seurassa, aiheutti minussa voimakkaan mustasukkaisuuden tunteen.
Saavuimme viimein avaraan, kauniin huvimajan jakamaan, uhkeaan
saliin. Tuota salia nimitettiin kirjastohuoneeksi, vaikkakin vain
puolet salista oli omistettu kirjallisuudelle; toinen puoli muodosti
eräänlaisen museon, jossa säilytettiin erinäisiä taide-esineitä
ja tauluja. Huvimajassa oli kukkien ympäröimä suihkukaivo. Madame
d'Ionis kiinnitti huomiotani tuohon kallisarvoiseen laitokseen, joka
vast'ikään oli siirretty puutarhasta huoneeseen, jotta se säästyisi
onnettomuudentapauksilta, sillä paksu, maahan pudonnut oksa oli
eräänä ukkos-yönä vahingoittanut sitä jonkun verran. Suihkukaivon
muodosti valkoinen marmori-möhkäle meripetoineen ja ylinnä keskessä
olevine suloisine merenneitoineen, ja sitä pidettiin todellisena
mestariteoksena. Ryhmä oli Jean Goujonin tai ainakin jonkun hänen
oppilaansa tekemä.

Sensijaan, että merenneito olisi ollut alaston, se oli häveliäästi
verhottu vaippaan. Se antoi aiheen uskoa, että oli kysymyksessä kaino
neito, joka ei ollut tahtonut esiintyä mallina jumalattaren kevyessä
hahmossa tai sallia taiteilijan tulkita muotojaan loukkaavien katseiden
nähtäviksi. Mutta tuo verho, joka jätti ainoastaan kaulan ja käsivarret
paljaiksi, ei estänyt tämän renessanssi-ajan kuvanveistotaiteelle
luonteenomaisen teoksen kokonaisuutta pääsemästä täysiin oikeuksiinsa;
nuo notkeat muodot; tuo siro täyteläisyys ja hillitty voima, kaikki
teki tuon taideteoksen kauniimmaksi kuin luonto. Tuntui aivan kuin
se olisi ollut jumalaista alkuperää. Sellainen on Jean Goujon'in
kuuluisa veistos, suurpiirteinen miltei kammottava ilmestys, huolimatta
pehmeistä viivoistaan, lumoava, eloisa kuin ruumiillinen voima, ja
kuitenkin hillitty kuin kylmä järki.

En ollut siihen saakka nähnyt tai painanut mieleeni ainoatakaan
tuon kansallisen kuvanveistäjän teosta, taiteilijan, jota emme ehkä
koskaan ole kylliksi kunnioittaneet. En edes ymmärtänyt mitä näin,
enkä sitäpaitsi tahtonutkaan ymmärtää, verratessani tuota ihmeellistä
ilmiötä madame d'Ionis'iin, todelliseen, ihastuttavaan Ludvig XV:n ajan
aina hymyilevään, eloisaan ja ylevään olentoon.

"Se on todellisuuttakin kauniimpi, eikö totta", sanoi hän kiinnittäen
huomiotani merenneidon notkeaan, käärmemäiseen vartaloon.

"Sitä en juuri voi sanoa", vastasin minä, vaistomaisesti kääntäen
katseeni madame d'Ionis'iin.

Hän ei näyttänyt sitä huomaavan.

"Jääkäämme tänne", sanoi hän. "Täällä on viileätä ja suloista. Jos
tahdotte, voimme keskustella liikeasioista; Zéphyrine, ystävä hyvä,
sinä voit lähteä."

Olin vihdoinkin kahden kesken hänen kanssansa. Kaksi tai kolme kertaa
tunnin kuluessa oli hänen kaunis, eloisa ja tuntehikas katseensa
ollut saada pääni pyörryksiin, ja minä olisin heittäytynyt hänen
jalkoihinsa, ellei Zéphyrine olisi ollut läsnä. Mutta tuskin hän oli
ennättänyt poistua, kun tunsin pelon ja kunnioituksen kahlehtivan
itseni täydellisesti, ja minä aloin puhua oikeusjutusta odottamattoman
tyynesti ja järkevästi.




III.

OIKEUSJUTTU.


"Ei siis ole olemassa mitään mahdollisuutta menettää juttua", sanoi
madame d'Ionis, kuunneltuaan minua tarkkaavaisesti.

"Sekä isäni että myöskin minun mielipiteeni on, että menettääkseen
jutun, täytyy ehdottomasti tahtoa sitä."

"Mutta teidän verraton isänne on kaiketi käsittänyt, että se on minun
ehdoton tahtoni?"

"Ei, madame", vastasin minä päättäväisesti, sillä minun oli täytettävä
velvollisuuteni; "isäni ei käsitä asiaa siten. Hänen omatuntonsa ei
salli hänen ilmaista seikkoja, jotka kreivi d'Ionis on hänelle uskonut.
Hän luulee, että te voitte taivuttaa puolisonne sovintoon, jonka hän on
koettava tehdä niin mahdolliseksi kuin suinkin vastustajalle, jota te
suojelette; mutta hän ei voi koskaan vakuuttaa d'Ionis'ille, että hänen
asiansa on laillinen vääryys."

"Laillinen vääryys!" huudahti madame d'Ionis surullisesti hymyillen;
"mutta inhimillinen, siveellinen oikeus; teidän arvoisa isänne tietää
hyvin, että meidän oikeutemme saattaa meidät harjoittamaan julmaa
väkivaltaa."

"Mitä isäni ajattelee, siitä hän on vastuussa ainoastaan
omalletunnollensa", sanoin minä hieman epäröiden. "Kun asianajaja voi
puolustaa asiaa, jossa sekä laillinen että inhimillinen oikeus yhtyvät,
tuntee hän itsensä onnelliseksi. Te tiedätte, madame, että isäni on
ainoastaan teidän tähtenne suostunut haastamaan herra d'Aillane'in
oikeuteen."

"Niin, toivoin sitä. Olen saanut mieheni taivutetuksi siihen, että
tätä asiaa ei jätetty kenenkään toisen hoidettavaksi. Toivoin,
että teidän isänne, joka on parhain ja kunnioitettavin mies, minkä
tunnen, onnistuisi pelastamaan tuon onnettoman perheen minun perheeni
vainoilta. Asianajaja voi aina osoittaa jalomielisyyttä, varsinkin kun
hän tietää, että hänen arvokkain turvattinsa ei sitä paheksu. Ja minä
olen juuri tuo turvatti, hyvä herra. On kysymys minun, eikä kreivi
d'Ionis'in omaisuudesta, jota ei mitenkään uhata."

"Totta kyllä, madame, mutta te olette miehenne holhouksen alainen, ja
perheen päänä on mies..."

"Oh, sen tiedän hyvin! Hänellä on enemmän määräämisvaltaa omaisuuteeni
nähden kuin minulla itselläni ja hän käyttää sitä minun hyväkseni;
mutta hän unohtaa samassa minun omantuntoni; ja minkä tähden? Hänellä
on ääretön omaisuus, eikä ainoatakaan lasta. Minulla on siis Jumalan
edessä oikeus luopua osasta omaisuuttani, jotta en saattaisi perikatoon
kunniallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet pulmallisen oikeusjutun
uhriksi."

"Tuo ajatustapa on teidän arvoisenne, madame, enkä minä ole
täällä taistellakseni sitä vastaan, vaan muistuttaakseni teitä
velvollisuudestanne ja pyytääkseni teitä olemaan vaatimatta, että
meidän pitäisi luopua sen täyttämisestä. Tulemme noudattamaan asiassa
kaikkea hienotunteisuutta, vaikka joutuisimmekin siten kreivi
d'Ionis'in ja hänen äitinsä epäsuosioon. Mutta luopua tehtävästä
selittämällä, että menestys on epävarma ja että olisi edullista
antautua neuvotteluihin, on jotakin, joka kaikkien asiaa koskevien
perusteellisten tutkimusten jälkeen olisi samaa kuin menetellä
epärehellisesti ja petollisesti."

"Ei suinkaan, te erehdytte!" huudahti madame d'Ionis lämmöllä;
"vakuutan teille, että te erehdytte. Tuollainen todistamistapa
on ominaista asianajajalle, joka on harmaantunut ammatissaan,
mutta nuoren, tunteilla varustetun miehen ei pidä ottaa sellaista
menettelytapansa ohjeeksi... Jos isänne on ottanut ajaaksensa asiamme,
ja te tunnustatte, että hän on tehnyt sen minun pyynnöstäni, niin
on se tapahtunut siksi, että hän on aavistanut aikomukseni. Jos hän
olisi sen väärinkäsittänyt, olisi se surettanut minua ja minä olisin
ajatellut, etten liikkeenne puolelta nauttinut sitä kunnioitusta, jota
toivoin teissä herättäväni. Silloin kun tuntee, että voitto tulisi
olemaan kauhistuttava, ei saa empiä ehdottaa rauhaa ennen taistelua.
Toisin menetteleminen olisi velvollisuuden väärin käsittämistä.
Velvollisuus ei ole mikään sotilaallinen käyttäytymiskyky, se on
uskonto; se, mikä vaatii jotakin väärää, ei ole mikään uskonto. Ei,
älkää sanoko mitään! Älkää asettako herra d'Ionis'in kunnianhimoa minun
rehellisyyteni yläpuolelle; älkää pyhittäkö tuota kunnianhimoa; se on
ainoastaan harmillinen asia, eikä mitään muuta. Liittykää minuun ja
pelastakaamme yhdessä nuo onnettomat. Olkaa sellainen, että voin nähdä
teissä todellisen ystävän ja moitteettoman lakimiehen, järkähtämättömän
asianajajan asemesta."

Puhuessaan näin madame ojensi minulle kätensä ja katsoi minuun
lämpimästi kauniilla, sinisillä silmillänsä. Kadotin kokonaan
itsehillitsemiskykyni, ja peittäen hänen kätensä suudelmillani,
tunnustin itseni täydellisesti voitetuksi. Olin ollut sitä jo
etukäteen; ennenkuin näin hänet, olin jo samaa mieltä kuin hänkin.

Puolustin itseäni kuitenkin vielä. Olin hänelle luvannut olla
taipumatta niiden tunnesyiden edessä, joista madame d'Ionis oli antanut
aavistaa kirjeissään. Madame ei tahtonut ottaa mitään kuuleviin
korviinsa.

"Te puhutte", sanoi hän minulle "kuin hyvä poika, joka puolustaa isänsä
asiaa, mutta minusta olisi parempi, jos te olisitte vähemmän hyvä
asianajaja."

"Hyvä madame", huudahdin minä ajattelematta, "älkää sanoko, että minä
täällä vastustan teitä, sillä te saattaisitte minut silloin liiaksi
vihamaan ammattia, johon tunnen itseltäni puuttuvan välttämätöntä
kylmäverisyyttä."

En tahdo väsyttä lukijaa kertomalla yksityiskohtaisesti oikeusjutusta,
jonka d'Ionis'in perhe oli nostanut d'Aillane'in perhettä vastaan,
koska katson edellä esitetyn antavan siitä riittävän selvyyden. Oli
kysymyksessä viidensadan tuhannen frangin kiinnitys, toisin sanoen,
kauniin turvattimme miltei koko kiinteä omaisuus. Kreivi d'Ionis ei
hoitanut kyllin arvokkaasti suunnatonta omaisuuttansa. Hän vietti
kevyttä elämää ja lääkärit olivat antaneet hänelle ainoastaan
pari vuotta elinaikaa. Mahdollisesti hän jättäisi leskelleen
perinnöksi enemmän velkoja kuin tuloja. Jos madame d'Ionis luopui
oikeuksistansa, uhkasi häntä syöksyminen varallisuuden huipulta
keskinkertaisuuteen, johon hän ei ollut kasvatettu. Isäni surkutteli
suuresti d'Aillane'in perhettä, joka oli varsin arvossapidetty ja
johon kuului oikeudenmukainen aatelismies, hänen vaimonsa ja kaksi
lasta. Oikeusjutun menettäminen olisi syössyt heidät köyhyyteen, mutta
isäni katsoi luonnollisesti edullisemmaksi suojella turvattiansa
onnettomuudelta, joka häntä mahdollisesti tulevaisuudessa uhkasi.
"Madame d'Ionis'illa on haaveellinen ja varsin ylevä sielu, ja
kuta enemmän hänelle puhuu hänen henkilökohtaisista eduistaan sitä
suuremmaksi kasvaa hänen uhrautumishalunsa. Mutta iän mukana katoaa
intomielisyys. On otettava huomioon katumus ja suojeltava itseään
niiltä moitteilta, joita hänellä olisi oikeus tehdä meitä kohtaan,
siksi ettemme olleet antaneet hänelle neuvoja, joita hänellä oli oikeus
odottaa."

Isäni ei tuntenut minua haaveelliselta puoleltani. Erinäisten
kiireellisten asioiden vuoksi hän oli antanut minun tehtäväkseni
hillitä tuon ihastuttavan naisen jalomielisyyttä keksittyjen tekosyiden
avulla, joita hän piti sivuseikkoina. Mutta hän ei ollut aavistanut,
enkä itsekään ollut aavistanut, että tulisin niin täydellisesti
yhtymään madame d'Ionis'in mielipiteisiin. Olin siinä iässä, jolloin
maallinen omaisuus ei merkinnyt minulle mitään, jolloin vain sydän
tulvehtii rikkaudesta. Ja sitten tuo nainen, joka vaikutti minuun kuin
tulenkipinä ruutiin; tuo poissa oleva, inhoittava, lääkärin tuomitsema
mies, köyhyys, joka tuota naista uhkasi ja jota kohti hän hymyillen
ojensi kätensä... mitä minä tiesin!

Olin ainoa lapsi. Isäni oli varakas. Saatoin itse hankkia itselleni
omaisuuksia. Tosin olin ainoastaan porvari, jonka esi-isät sukupolvesta
sukupolveen olivat olleet raatimiehiä. Elettiin filosoofien
aikakaudella ja, uhkaavaa vallankumousta aavistamatta voitiin kuvitella
avioliittoa vararikkoon joutuneen aatelisnaisen ja hyvässä asemassa
olevan kolmanteen säätyyn kuuluvan miehen välillä.

Sanalla sanoen, minä rakensin pilvilinnoja ja nuori sydämeni toivoi
madame d'Ionis'in perikatoa. Hänen innostuneena puhuessaan rikkauden
tuottamista huolista ja vaivoista ja Jean Jaques Rousseaun tapaisen
miehen sopusuhtaisesta elämästä, kehittyivät mielikuvani siinä
määrin, että minusta tuntui kuin hän olisi huomannut sen ja viitannut
jokaisella hurmaavalla sanallaan siihen, mikä tuleva oli.

En kuitenkaan antanut täydellisesti perään. Lupasin ainoastaan koettaa
taivuttaa isääni, mutta en voinut antaa hänelle toivoa onnistumisesta,
sillä tuntien ukon lujan luonteen en rohjennut toivoa sitä itsekään.
Loppu lähestyi. Olimme käyttäneet hyväksemme kaikki tarjolla olevat
verukkeet. Madame d'Ionis teki erään ehdotuksen, siinä tapauksessa,
että hänen onnistuisi voittaa minut puolellensa, ja se oli, että isäni,
tekosairauden nojalla, olisi estetty esiintymästä oikeudenistunnossa ja
että asia jätettäisiin minun hoidettavakseni... menettääkseni sen.

Tunnustan, että tämä ehdotus kauhistutti minua ja että vasta silloin
käsitin isäni epäröinnin. Pitää kädessään turvattinsa onnea tai
onnettomuutta ja uhrata oikeus tunteen edestä on kaunista, kun sen voi
tehdä avoimesti, mutta niin ei ollut minun laitani. Kreivi d'Ionis'ille
oli lyötävä sumua silmiin, erehdykset oli tehtävä taitavasti ja
oli turvauduttava oveluuteen, jotta hyve saisi riemuita. Minua
alkoi peloittaa, kalpenin ja vuodatin miltei kyyneleitä, sillä olin
rakastunut, ja kieltäytymiseni mursi sydämeni.

"Älkäämme puhuko enää siitä", sanoi madame d'Ionis ystävällisesti.
Hän näytti huomanneen kiihoittuneen mielentilani. "Suokaa anteeksi,
että asetin omantuntonne koetukselle. Ei, teidän ei pidä uhrata
omaatuntoanne minun omantuntoni tähden; meidän on keksittävä toinen
keino pelastaaksemme vastustajamme. Etsikäämme sitä yhdessä, te olette
samaa mieltä kuin minäkin, huomaan sen, kaikesta huolimatta. Teidän
on jäätävä tänne muutamiksi päiviksi. Kirjoittakaa isällenne, että
minä vastustan ja että taistelette minua vastaan. Anoppini silmissä
näyttäisi siltä kuin me yhdessä miettisimme voitonmahdollisuuksia.
Hänellä on se varma vakaumus, että minä olen synnynnäinen asianajaja,
ja taivas on todistajana, että ennen tätä valitettavaa oikeusjuttua
en ymmärtänyt lakia enempää kuin hänkään, ja se ei ole vähän, se!
No niin", lisäsi hän mukaansatempaavan, miellyttävän hilpeästi,
"älkäämme olko pahoillamme! Me keksimme kyllä uusia syitä ratkaisun
viivyttämiseksi. Muuten on olemassa jotakin, jolla, niin hullunkurista
ja merkillistä kuin se onkin, olisi voimakas vaikutus vanhaan
kreivittäreen, vieläpä kreivi d'Ionis'iinkin. Arvaatteko mitä se on?"

"Koetan turhaan arvata."

"No niin, meidän on saatava vihreät sisaret puhumaan."

"Todellako! Uskooko kreivi d'Ioniskin henkiolentoihin?"

"Kreivi d'Ionis on hyvin rohkea mies. Sen hän on osoittanut. Mutta hän
uskoo henkien olemassaoloon ja pelkää niitä sanomattomasti. Jos nuo
kolme sisarusta, kieltävät meitä jouduttamasta oikeudenkäyntiä, niin
annamme sen vielä levätä."

"Ette siis keksi mitään parempaa, saadaksenne minut puolellenne, kuin
inhoittavan petoksen. Madame, kuinka hyvin te osaattekaan tehdä ihmisiä
onnettomiksi!"

"Kuinka! Te epäröitte ryhtyä tähänkin? Ettekö jo ole hyväntahtoisesti
luvannut ottaa osaa..."

"Aivan oikein! Jälleen arvoton päähänpisto! Levätkäämme tämä päivä ja
koettakaamme keksiä jotakin. Yö tuo mukanaan neuvoja ja huomenaamulla
voin ehkä esittää teille jotakin tepsivää. Päivä on jo kulunut pitkälle
ja minä kuulen apotti de Lamyre'in etsivän meitä."

Apotti de Lamyre oli miellyttävä mies. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan
huolimatta hän oli vielä kaunis ja hyvin säilynyt. Hän oli hyvä,
suvaitsevainen, sukkela ja hilpeä mies. Hän heittäytyi kaulaani ja
valeli minua kokonaisella tulvalla kiitos-sanoja, jotka kuitenkin
jätin omaan arvoonsa, hyvin tietäen hänen olevan sellaisten suhteen
hyvin tuhlaavaisen kaikkia kohtaan, jos kohta olin niistä tavallista
kiitollisempi, nähdessäni millaisen ilon niiden kuuleminen herätti
madame d'Ionis'issa. Apotti kehui asianajaja- ja runoilijalahjojani
ja pakoitti minun lausumaan muutamia runojani, joita pidettiin
arvokkaampina kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Madame d'Ionis
onnitteli minua vilpittömällä, liikutetulla äänellä ja jätti meidät
sitten kahden kesken, omistaakseen aikansa kodillensa.

Apotti de Lamyre puhui minulle tuhansista asioista, jotka eivät
ensinkään kiinnittäneet mieltäni. Olisin tahtonut olla yksin,
palauttaakseni mieleeni madame d'Ionis'in jokaisen sanan ja liikkeen.
Mutta apotti ei jättänyt minua rauhaan, hän seurasi minua kaikkialle
ja kertoi minulle tuhansia pieniä, nerokkaita juttuja, joista olisin
tahtonut olla niin kaukana kuin suinkin mahdollista. Viimein sai
keskustelu minulle varsin mieluisan käänteen, kun apotti alkoi puhua
madame d'Ionis'ista ja minun oleskelustani linnassa.

"Tiedän mikä on tuonut teidät tänne. Hän on jo puhunut minulle siitä.
Tietämättä tulopäiväänne hän odotti teitä. Teidän isänne ei tahdo,
että hän on oikeassa. Mutta hän ei saa milloinkaan madamea muuttamaan
mieltänsä, ja ellette tahdo joutua epäsopuun, on teidän noudatettava
tämän toivomusta. Jos hän uskoisi vihreisiin sisariin, olisi helposti
autettavissa; te voisitte antaa niiden puhua hänen hyväksensä. Mutta
hän ei usko niihin enempää kuin te tai minäkään."

"Madame d'Ionis arvelee kuitenkin, että te uskotte sentään jonkunverran
niihin, herra apotti."

"Minä? Onko hän sanonut niin? Niin, niin, tiedän, että hän pitää
ystäväänsä suurena raukkana. No niin, olkaa samaa mieltä hänen
kanssansa; minä en pelkää noita vihreitä sisaruksia, minä en usko
niihin, mutta olen varma yhdestä asiasta, joka minua peloittaa, ja se
on, että olen nähnyt heidät."

"Kuinka te saatte nuo kaksi vastakkaista asiaa sopimaan yhteen?"

"Aivan yksinkertaisella tavalla. Kummituksia on olemassa tai ei ole
olemassa. Minä olen nähnyt ja olen saanut maksaa, saadakseni tietää,
että niitä on olemassa. Mutta minä en luule, että ne ovat ilkeitä,
en usko, että ne voisivat lyödä minua. En ole luonteeltani pelkuri,
mutta minä otan huomioon aivoni, jotka ovat tulenarat kuin ruuti.
Tiedän, että hengillä ei ole mitään valtaa ruumiini ylitse, yhtä vähän
kuin meillä elävillä olennoilla on valtaa henkien ylitse; sillä olen
tarttunut yhtä noista sisaruksista käsivarteen, tapaamatta kuitenkaan
mitään käsivartta. Siitä hetkestä lähtien, jota en muuten milloinkaan
unohda ja joka on saattanut minut muuttamaan mielipiteeni tämän ja
toisen maailman asioista, olen pyhästi luvannut olla milloinkaan
uhmaamatta inhimillistä heikkoutta. Minulla ei ole vähintäkään halua
tulla hulluksi. Sitä pahempi minulle, ellei minulla ole kylliksi voimia
kylmästi ja järkevästi suhtautua siihen, jota en käsitä. Aloin nauraa,
pilkata ja uhmata kummituksia. Ne näyttäytyivät minulle. Kiitoksia
paljon, sain heistä kyllikseni ensi kerralla, en halua nähdä heitä
toistamiseen."

On luonnollista, että se mitä kuulin, liikutti minua syvästi. Apotti
uskoi ilmeisesti siihen mitä hän kertoi. Hän ei pitänyt itseänsä
eräänlaisen päähänpiintymän uhrina. Tuon voimakkaan mielenliikutuksen
jälkeen _naisten huoneessa_ hän ei ollut milloinkaan nähnyt heitä.
Mutta hän sanoi olevansa varma siitä, että henget eivät olisi tehneet
hänelle mitään pahaa, jos hänellä olisi ollut rohkeutta tarkastaa
niitä lähemmin. "Mutta minulta puuttui rohkeutta", lisäsi hän, sillä
menetin miltei täydellisesti tajuntani, ja huomattuani olevani perin
järkytetty, sanoin itsekseni:

"Ratkaiskoon ken tahtoo tämän arvoituksen, minä en sitä tee. En siihen
pysty."

Kyselin tarkasti apotilta ja huomasin, että erinäisiä pikku seikkoja
lukuunottamatta, hänen näkynsä oli ollut samanlainen kuin minunkin.
Minun oli vaikea olla ilmaisematta omaa seikkailuani hänelle. Mutta
minä tiesin hänet liian suureksi lörpöttelijäksi, jotta hän olisi
voinut säilyttää salaisuuden omana tietonansa, ja minä pelkäsin madame
d'Ionis'in ivaa paljon enemmän kuin kaikkia maailman henkiä. Niinikään
vastasin varovasti apotin kaikkiin kysymyksiin, vakuutin hänelle, ettei
mikään ollut häirinnyt untani, ja kun tuli ilta ja kello yhdentoista
aikana oli vetäydyttävä levolle tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen,
lupasin minä leskirouvalle panna tarkoin merkille uneni, ja toivotin
hyvää yötä koko seuralle iloisin ja rohkein kasvonilmein.

Kuitenkaan en ollut iloinen yhtä vähän kuin rohkeakaan. Apotin
läsnäolo, illallinen ja yhdessäolo madame d'Ionis'in kanssa vanhan
kreivittären seurassa oli tehnyt madamen minua kohtaan paljon
pidättyväisemmäksi kuin aamupäivällä. Oli aivan kuin hän olisi sanonut,
viitattuani välillämme syntyneeseen äkilliseen luottamukseen: "Te
tiedätte mistä hinnasta sen teille lahjoitin!" Olin tyytymätön itseeni;
en ollut ymmärtänyt olla kylliksi taipuvainen tai myöntyväinen. Minusta
tuntui kuin olisin pettänyt isääni ja tehnyt sen saamatta rakkaudelleni
kuitenkaan mitään etua.

Alakuloinen mieleni saattoi minut näkemään kaikki synkissä väreissä.
Huoneustoni tuntui minusta kolkolta. En tietänyt mitä uskoa omasta ja
apotin järjestä. Ellei minua olisi hävettänyt, niin olisin pyytänyt
saada asua jossakin muualla, ja minä tein vihaisen liikkeen, nähdessäni
Baptisten astuvan sisään kirottuine tarjottimineen, jolla oli kori,
kolme leipää ja kaikki edellisen illan hullunkuriset tarpeet.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyin minä vihaisesti. "Minähän tulen suoraa
päätä ruokapöydästä, eikä minulla siis ole lainkaan nälkä."

"Se on totta, hyvä herra", vastasi hän. "Minusta tämä tuntuu perin
kummalliselta... Neiti Zéphyrine käski minun tuoda nämä tänne. Turhaan
koetin saada häntä uskomaan, että te vietätte yönne nukkumalla niinkuin
muutkin ihmiset, eikä syömällä; hän vastasi vaan: 'Hyvä, hyvä, mutta
viekää tarjotin sisään vaan, se kuuluu talon tapoihin. Se ei häiritse
herraanne, ja te saatte nähdä, että hän ei toivo mitään sen hartaammin
kuin että jätätte sen hänen huoneeseensa. — Niin hän sanoi."

"Kas niin, ystäväni, tee minulle se ilo, että viet pois tarjottimen,
mainitsematta siitä mitään keittiössä. Tarvitsen pöytää
kirjoittamiseen."

Baptiste täytti pyyntöni. Suljin ovet ja menin vuoteeseeni,
kirjoitettuani ensin isälleni. Ja mainitsen tässä ainoastaan, että
nukuin sinä yönä erinomaisesti, ja näin unta ainoastaan yhdestä
naisesta, madame d'Ionis'ista.

Seuraavana päivänä alkoi vanha kreivitär jälleen ahdistaa minua
kysymyksillänsä. Olin kyllin epäkohtelias sanoakseni, että en ollut
nähnyt mitään muistelemisen arvoista unta. Naisparka näytti pettyneeltä.

"Olen varma siitä", sanoi hän Zéphyrinelle, "että olette unohtanut
asettaa herra Nivières'in huoneeseen _sisarusten_ illallisen."

"Anteeksi, rouva kreivitär", sanoi Zéphyrine, luoden minuun moittivan
katseen.

Madame d'Ionis näytti myöskin silmillään muistuttavan minua
huomaavaisuuden puutteesta, ja apotti huudahti lapsellisesti:

"Merkillistä! Sellaista tapahtuu ainoastaan minulle!"

Hän sanoi jäähyväiset suuruksen jälkeen ja madame d'Ionis sopi minun
kanssani kohtaamisesta kirjastosalissa kello yksi. Olin paikalla
kello kaksitoista, mutta hän lähetti Zéphyrinen ilmoittamaan,
että muudan odottamaton seikka esti häntä saapumasta, ja pyysi
minua odottamaan kärsivällisesti. Sitä oli helpompi pyytää kuin
tehdä. Odotin, ja minuutit tuntuivat minusta vuosisadoilta. Kysyin
itseltäni, kuinka minun oli tähän saakka ollut mahdollista elää ilman
tällaisia kohtauksia, joita jo sanoin _jokapäiväisiksi_, ja kuinka
vastaisuudessa saatoin elää, kun minulla ei enää ollut tällaisia
kohtauksia odotettavana. Mietin millä keinoin voisin tehdä ne
välttämättömiksi ja päätin panna kaikki heikot voimani liikkeelle,
viivyttääkseni oikeusjutun ratkaisua; tein tuhansia suunnitelmia, mutta
ne osoittautuivat toinen toistaan mahdottomammiksi.

Kävellessäni levottomana edes takaisin salissa, pysähdyin välillä
suihkukaivon eteen ja istahdin muutamia kertoja sen ihanien kukkien
ympäröimälle reunalle. Tarkastelin merenneitoa ja havaitsin sen todella
yleväksi ja kauniiksi taideteokseksi. En enää yrittänytkään arvostella
sitä vertailutarkoituksessa. Tunsin, että kaikki vertailu oli sula
mahdottomuus. Tuo Jean Goujen'in neron luoma kuva oli kaunis itsessään.
Sen kasvoista kuvastui sisäinen lempeys. Se ikäänkuin soi ajatuksille
lepoa ja rauhaa, samalla kuin kirkkaan veden lorina vaikutti
vilvoittavasti tunteisiin.

Viimein saapui madame d'Ionis.

"Minulla on ilmoitettavana teille uutisia", sanoi hän, istahtaen
viereeni. "Kas tässä merkillinen kirje, jonka olen saanut kreivi
d'Ionis'ilta."

Hän antoi kirjeen minulle välittömyydellä, joka kerrassaan liikutti
minua.

Kirje oli kylmä, pitkä ja epäselvä, virheellisesti ja epäselvällä
käsialalla kirjoitettu. Tässä sen pääasiallinen sisällys:

"Teidän ei pidä antaa oikeusjutun ratkaisun vaivata omaatuntoanne.
Minä en emmi käyttää lakia kaikessa ankaruudessaan. En tyydy mihinkään
muunlaiseen sovintoon kuin siihen, jonka olen esittänyt herra
d'Aillaneille, ja minä tahdon, että tämä juttu päättyy. Voitettuamme
sen on teillä vapaa valta ojentaa heille auttava kätenne. Minä en
tule vastustamaan teidän jalomielisyyttänne. Heidän asianajajansa on
loukannut minua puolustuspuheensa ensi osassa ja heidän anomuksensa
on ennen kuulumattoman röyhkeä. Herra Nivières on mielestäni kovin
hidas ja minä ilmoitan hänelle tyytymättömyyteni päivän postissa.
Toimikaa te puolestanne ja kiihoittakaa hänen intoansa, mikäli emme
saa määräyksiä ylempää, noilta... Niin, te tiedätte mitä tarkoitan,
ja minua kummastuttaa, että te ette kerro minulle mitä huoneessa on
huomattu tapahtuvan... sen jälkeen kuin minä matkustin. Eikö kukaan
uskalla viettää siellä edes yhtä yötä ja kirjoittaa muistiin näkemiään
ja kuulemiaan? Onko meidän tyydyttävä ainoastaan apotti de Lamyre'in
epämääräisiin arveluihin, miehen, jota ei edes voi ottaa vakavalta
kannalta? Toimikaa niin, että joku _todella uskottava_ henkilö ryhtyy
kokeilemaan, ellei teillä itsellänne — jota en muuten kummeksu — ole
rohkeutta tehdä sitä."

Tämä viimeinen lause sai madame d'Ionis'in purskahtamaan äänekkääseen
nauruun.

"Kreivi d'Ionis on verraton!" sanoi hän. "Hän imartelee minua,
saadakseen minut taivutetuksi kokeeseen, johon hän ei itse milloinkaan
antautuisi ja hän moittii raukkamaisiksi ihmisiä, joille hän ei koskaan
suostuisi näyttämään esimerkkiä."

"Mikä minusta on merkityksellisempää", sanoin minä, "on se, että kreivi
d'Ionis uskoo noihin näkyihin ja määräyksiin, joita hän luulee noiden
kummitusten voivan antaa."

"Näette nyt", virkkoi madame d'Ionis, "että siinä on ainoa keino,
jonka avulla voi lepyttää hänen mieltänsä tuota poloista d'Aillane'in
perhettä kohtaan. Olen sen sanonut ja sanon sen vielä, ettekä te
tahdo suostua siihen, vaikka tilaisuus on niin verraton. Ehkä
teidän kunniasanaanne ei lainkaan tarvita, niin mielellään uskotaan
_vihreisiin sisariin_."

"Päinvastoin, minusta tuntuu kuin silloin todella esittäisin pettäjän
osaa, koska kreivi d'Ionis pyytää _uskottavan_ henkilön todistusta."

"Ja sitten te pelkäsitte näyttävänne naurettavalta, pelkäsitte moitetta
ja ivaa, joiden alaiseksi ehdottomasti joutuisitte. Mutta minä voin
taata kreivi d'Ionisin vaitiolon tässä suhteessa."

"Ei, madame, ei! Minä en pelkää moitetta enempää kuin
naurettavaisuuttakaan, kun on kysymyksessä totella teitä. Mutta te
halveksitte minua, jos minua syytettäisiin väärästä valasta. Miksi
emme muuten koettaisi saada d'Aillaneja taivutetuiksi kunnialliseen
sovintoon?"

"Te tiedätte hyvin, että kreivi d'Ionis'in ehdottama ei ole sitä."

"Ette luule voivamme saada häntä muuttamaan päätöstänsä?"

Madame d'Ionis vaikeni ja pudisti päätänsä. Sitten hän ilmaisi
minulle kyllin selvästi, kuinka sydämetön oli tuo mies, joka saattoi
olla välinpitämätön noin suuresta viehätysvoimasta ja antautua mitä
epäsäännöllisimmille elintavoille.

"Kuitenkin", sanoin minä, "kehoittaa hän teitä olemaan jalomielinen
voiton jälkeen."

"Ja kenenkä kanssa hän sitten luulee olevansa tekemisissä!" huudahti
madame vihasta punastuneena. "Hän unohtaa, että d'Aillane'it ovat itse
rehellisyys ja että he eivät koskaan suostuisi ottamaan armolahjana
vastaan sitä, jonka he laillisesti katsovat omaksensa."

Hämmästyin kiihkeästä äänensävystä, jolla tämä lausuttiin.

"Olette siis läheisessä yhteydessä d'Aillane'in kanssa?" kysyin minä.
"Sitä en luullut."

Hän punastui yhä enemmän ja vastasi kieltävästi.

"En ole milloinkaan ollut merkityksellisemmissä tekemisissä heidän
kanssansa," sanoi hän; "mutta he ovat kyllin läheistä sukua minulle,
jotta heidän kunniansa koskee myöskin minun kunniaani. Minun varma
vakaumukseni on, että setämme tarkoitus oli luovuttaa heille minun
omaisuuteni. Sitä suuremmalla syyllä, kun kreivi d'Ionis, joka meni
naimisiin kanssani, niinkuin sanotaan, kauniiden silmieni tähden, ei
olisi epäröinyt hankkia minulle myötäjäisiä ja purkaa testamenttia
jonkun muotovirheen takia."

Sitten hän lisäsi:

"Ettekö tunne ketään d'Aillane'eista?"

"Olen nähnyt isän sangen usein, mutta lapsia en milloinkaan. Poika on
upseeri, en tiedä missä joukko-osastossa..."

"Foursin"... sanoi hän nopeasti.

Sitten hän lisäsi heti:

"Niin ainakin luulen."

"Sanotaan, että hän on kelpo nuorukainen."

"Niin sanotaan. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tuli
täysikasvuiseksi."

Tämä vastaus rauhoitti minua. Hetkisen ajattelin, että madame
d'Ionis'in suuri jalomielisyys saattoikin johtua voimakkaasta
rakkaudesta serkku d'Aillane'iin.

"Hänen sisarensa on kerrassaan suloinen", sanoi madame d'Ionis; "ettekö
ole milloinkaan nähnyt häntä?"

"En. Eikö hän käy vielä koulua?"

"Kyllä, Amgersissa. Sanotaan, että hän on enkeli. Ettekö ole tunteva
itseänne ylpeäksi, onnistuttuanne syöksemään kurjuuteen hyvästä
perheestä olevan tytön, jolla oli täysi syy odottaa pääsevänsä
kunniallisiin naimisiin ja saavansa viettää elämää, joka vastaisi hänen
arvoansa ja kasvatustansa? Kas siinä suuri suru, joka hänen isäänsä
odottaa. Mutta sanokaa minulle keinonne, sillä te olette keksinyt
sellaisen, eikö totta?"

"Kyllä", vastasin minä, hetkisen ikäänkuin palavassa kuumeessa
mietittyäni; "kyllä, minä olen keksinyt ratkaisun."




IV.

KUOLEMATON.


Tuskin olin lausunut julki tämän toivoni menestymisestä, kun samassa
kauhistuin sitä, että itse olin moista ajatellut. Mutta peräytymisen
mahdollisuutta ei ollut. Kaunis turvattini teki minulle lukemattomia
kysymyksiä.

"No niin, madame", sanoin minä; "meidän on keksittävä keino, jonka
avulla saamme oraakelin puhumaan ilman että olemme pakoitetut
esiintymään pelkureina. Mutta teidän on kerrottava seikkaperäisesti
noista linnassa kummittelevista aaveista."

"Tahdotteko nähdä vanhat asiakirjat, joista olen jäljentänyt otteeni?"
kysyi hän iloisesti. "Ne ovat täällä."

Hän aukaisi erään kaapin, johon hänellä oli avain, ja näytti minulle
kunnioitusta herättävän, paksun kasan asiakirjoja, jotka joku ammoin
linnan läheisyydessä sijainneen luostarin aikakirjojen kyhääjä oli
kirjoittanut ja eri aikakausien mukaan järjestänyt.

Kun minulla ei ollut erityisempää kiirettä ryhtyä työhön, joka
olisi lyhentänyt minulle annetun tehtävän suorittamisaikaa, siirsin
käsikirjoitusten silmäilyn iltaan ja antauduin kokonaan nautinnolle,
jonka madame d'Ionis'in seura tarjosi. Kuvittelin mielessäni, että hän
kiemaili edessäni niin hyvin itsepäisesti mielipiteessään pysyessään
ja uskotellessaan vastustamiseni kiihoittavan hänen oikeutettua
ylpeyttänsä kuin myöskin tahtoessaan osoittaa kätkevänsä sydämessään
minua kohtaan muitakin kuin tavallisia tunteita.

Hänen täytyi nyt poistua. Toisia kutsutuita saapui. Nämä olivat
päivällisvieraita. Hän esitteli minut ylhäisille naapureillensa
erityisellä kunnioituksella ja osoitti minua kohtaan huomaavaisuutta,
jota minulla ei ehkä ollut oikeus odottaa. Muutamien mielestä hän meni
minua kohtaan liian pitkälle ja he koettivat saada hänet huomaamaan
sen. Hän ei kuitenkaan välittänyt arvosteluista vaan osoitti sellaista
rohkeutta minua tukiessansa, että olin menettää mielenmalttini.

Jäätyämme kahdenkesken, kysyi madame d'Ionis, mitä aioin tehdä noiden
kolmen sisarusten ilmestystä käsittelevälle käsikirjoitukselle.
Olin kiihoittunut, luulin, että minua rakastettiin ja että minun ei
tarvinnut enää pelätä ivaa. Kerroin siis peittelemättä näkemästäni
ilmestyksestä, sekä myöskin apotti de Lamyre'in näystä.

"Olen siis pakoitettu uskomaan", lisäsin minä, "että on olemassa
erinäisiä hetkiä, jolloin sielu, vapautuneena pelosta ja taikauskosta,
joutuu sellaiseen tilaan, että se näkee kuvia, jotka pettävät
aistejamme, ja minä tahdon tutkia tätä ihmettä. En tahdo salata teiltä,
että sen sijaan, että torjuisin mielestäni näyn vaikutuksen, olen
omistava sille suurimman osan ajatuksistani. Ja jos onnistun näkemään
hengen, joka käskee minun totella teitä, en ole kieltäytyvä valasta,
jonka kreivi d'Ionis ja hänen äitinsä tulevat vaatimaan minulta. Minun
ei ole pakko vannoa, että uskon henki-ilmestyksiin tai että kuolleet
heräävät jälleen eloon, mutta vakuuttaessani kuulleeni ääniä, koska
voin vannoa nähneeni kummituksia, ei minua voida sanoa valehtelijaksi.
Ja minä välitän vähät siitä, sanotaanko minua hulluksi, kunhan te vaan
ette kunnioita minua sillä nimityksellä."

Sanani herättivät madame d'Ionis'issa suurta hämmästystä ja hän teki
minulle lukemattomia kysymyksiä näkyni johdosta _naisten huoneessa_.
Hän kuunteli minua nauramatta ja ihmetteli tyyneyttä, jolla olin
seikkailuuni suhtautunut.

"Huomaan", sanoi hän, "että teillä on rohkea sielu. Minä olisin,
sen tunnustan, teidän sijassanne pelännyt. Ennenkuin sallin teidän
uudestaan antautua moiseen kokeeseen, luvatkaa minulle, ettette pelästy
tai kauhistu nyt enempää kuin ensimäisellä kerrallakaan."

"Sen luulen voivani luvata", vastasin minä. "Tunnen itseni täysin
rauhalliseksi, ja jos näkisinkin jotakin peloittavaa, niin luulen
voivani hillitä itseni."

"Tänä yönäkö siis aiotte manata esille nuo hengettäret?"

"Ehkä. Mutta ensin tahdon lukea kaiken mikä on sen kanssa yhteydessä.
Tahtoisin niinikään nähdä jonkun näitä asioita käsittelevän teoksen, en
mitään tarkasti arvostelevaa kirjaa, olen itse kyllin suuri epäilijä,
vaan jonkun tuollaisen vanhan, lapsellisen asiakirjan, josta saattaa
silloin tällöin löytää nerokkaitakin keksintöjä."

"Hyvä", sanoi hän, "olette oikeassa. Mutta en tiedä mitä kertomusta
teille suosittelisin. En ole erityisemmin penkonut vanhoja kirjoja. Jos
tahdotte huomenna etsiä kirjastosta..."

"Jos sallitte, teen sen heti. Kello on vasta yksitoista; nyt on
juuri se aika, jolloin linnassa on hiljaista ja rauhallista. Jään
kirjastosaliin, ja jos minun onnistuu kiihoittaa itseäni hiukan, niin
sitä voimakkaammin tunnen halua mennä huoneeseeni tarjoamaan noille
kolmelle naiselle muistoaterian, jolla on se ominaisuus, että se vetää
heitä puoleensa."

"Annan siis viedä huoneeseen kummitustarjottimen", sanoi madame
d'Ionis hymyillen; "ja minun täytyy todellakin pakoittaa itseni
ottamaan asia hullunkuriselta kannalta, jotta en tuntisi olevani hieman
kiihoittunut."

"Kuinka, madame, tekin?"

"Oh, hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me oikeastaan tiedämme? Meidän
päivinämme nauretaan kaikelle, ja ollaanko siitä huolimatta
viisaampia kuin ennen? Me olemme heikkoja olentoja, jotka luulemme
olevamme vahvoja, ja kuka tietää emmekö juuri sen tähden ole
maallisempia kuin mitä Jumala tahtoo ja etteikö, se, jota me pidämme
selvänäköisyytenä, olekin vaan sokeutta. Te uskotte niinkuin minäkin
sielun kuolemattomuuteen. Täydellinen ero sielujemme ja niiden välillä,
jotka jo ovat irtaantuneet aineellisuudesta, ei ole niinkään helposti
käsitettävissä ja todistettavissa."

Hän jatkoi vielä hetken aikaa samaan sävyyn, saaden minut hieman
liikutetuksi, sekä pyysi, että jos minut valtaisi levottomuus tai
joutuisin synkkien ajatusten valtaan, en panisi täytäntöön päätöstäni.
Olin niin onnellinen ja liikutettu hänen huolenpidostansa, että
ilmaisin pahoitteluni sen johdosta, ettei minun tarvinnut uhmata mitään
vaaraa, osoittaakseni hänelle intoani.

Menin ylös huoneeseeni, jonne Zéphyrine oli jo vienyt tarjottimen.

Baptiste tahtoi korjata sen pois.

"Anna olla", sanoin minä, "koska talon tapa niin vaatii, ja mene
levolle. En tarvitse sinua enempää tänään kuin muulloinkaan."

"Hyvä herra", sanoi hän, "jos sallitte, niin vietän yöni jollain
tuolilla teidän huoneessanne."

"Miksi niin, ystäväni?"

"Siksi, että kerrotaan täällä kummittelevan. Niin, niin, rakas herra,
olen vihdoinkin ymmärtänyt palvelijoita. He ovat kovin kauhistuneita
ja minä tahtoisin vanhana sotilaana osoittaa heille, etten ole yhtä
pelkuri kuin he."

Eväsin häneltä suostumukseni ja jätin hänet järjestämään huonetta,
lähtien itse kirjastosaliin.

Kuljin läpi tuon mahtavan salin, ennenkuin aloitin työni, ja lukitsin
huolellisesti ovet, jotta uteliaat palvelijat eivät pääsisi minua
häiritsemään. Sen jälkeen sytytin kynttilät suuressa kynttiläjalassa ja
aloin tutkia vihreitä sisaruksia käsitteleviä asiakirjoja.

D'Ionis-neitien tiheät ilmestymiset, joita oli tarkasti seurattu ja
yksityiskohtaisesti selostettu, soveltuivat kaikessa yhteen sen kanssa,
mitä olin itse nähnyt ja mitä apotti de Lamyre oli kertonut. Mutta
minulla yhtä vähän kuin hänelläkään ei ollut halua eikä rohkeutta
puhutella kummituksia. Toiset olivat sen tehneet, kertoi asiakirjojen
laatija, ja heidän oli suotu nähdä nuo kolme naista, ei vihertävän
pilven muodossa, vaan kaikessa heidän nuoruutensa ja kauneutensa
loistossa ja kukoistuksessa, ei kaikkia yht'aikaa, vaan yhden
kerrallaan, toistan pysytellessä loitommalla. Silloin oli tuo kuollut
kaunotar vastannut hänelle tehtyihin vakaviin kysymyksiin. Hän oli
puhunut menneistä, nykyisistä ja tulevista asioista. Hän oli antanut
viisaita neuvoja. Hän oli maininnut salaisien aarteiden olemassaolosta,
hän oli varoittanut onnettomuuksista, kehoittanut hyvittämään
hairahduksia, puhunut taivaan ja enkelien nimessä, suhtautunut
myötämielisesti ja ystävällisesti niihin, jotka olivat lähestyneet
häntä hyvässä ja hurskaassa mielessä tehtyine kysymyksineen, ja ollut
vihainen ja uhkaava ainoastaan pilkallisia, hillitsemättömiä ja
epäuskoisia kohtaan. Käsikirjoituksessa sanottiin: "Pahaa ja petollista
aietta on aina seurannut ankara rangaistus, ja ne, jotka manaavat
heidät esille ainoastaan uteliaisuudesta ja ilkeämielisyydestä, saavat
odottaa kauheita tapahtumia."

Lähemmin selittämättä noita kauheita tapahtumia oli käsikirjoituksessa
mainittu manausmuoto ja kaikki menettelytavat sellaisella vakavuudella
ja lapsellisella uskolla, että minua liikutti. Ilmestys sai
mielikuvituksessani ihmeellisiä muotoja, jotka kiihoittivat minua
ja täyttivät sydämeni pikemmin toivolla kuin pelolla. En tuntenut
minkäänlaista kammoa tai vastenmielisyyttä ajatellessani, että
saisin nähdä noiden kuolleiden kävelevän ja kuulla niiden puhuvan.
Päinvastoin, antauduin taivaallisten unelmien valtaan, ja minä näin
Béatrix'in kohoavan mielikuvitukseni taivaallisista liekeistä.

"Ja minkätähden minä en nauttisi näistä unelmista", huudahdin minä
itsekseni, "koska olen saanut kokea näyn esimakua!" Tyhmä pelkoni teki
minut arvottomaksi ja mahdottomaksi pääsemään lähemmin osalliseksi
svedenborgilaisista salaisuuksista, joihin kunnon ihmiset uskoivat
ja joista minä olin typeryydessäni tehnyt pilaa. "Olen ilolla
luopuva entisestä katsantokannastani, sillä tämä on ehdottomasti
houkuttelevampaa ja nautinnollisempaa runoilijan sielulle kuin
konsanaan vuosisatamme ylimielinen epäuskoisuus. Jos minä joudun
hullun kirjoihin ja jos tulen hulluksi, niin olen kuitenkin ollut
ihanteellisessa taivaassa ja olen ehkä tunteva itseni onnellisemmaksi
kuin kaikki maailman viisaat yhteensä."

Puhelin näin itsekseni, nojaten pääni käsiini. Kello oli noin
kahden vaiheilla aamulla ja syvä hiljaisuus vallitsi linnassa ja
sen ympäristössä, kun vieno, suloinen soitto, joka tuntui tulevan
huvimajasta, herätti minut unelmistani. Kohotin päätäni ja siirsin pois
kynttiläjalan edestäni, saadakseni selville, mistä soitto oikeastaan
kuului. Mutta neljä kynttilää, jotka valaisivat kirkkaasti työpöytääni,
eivät jaksaneet kyllin voimakkaasti valaista edes salin perukoita,
vielä vähemmin huvimajaa.

Läksin heti kävelemään majaa kohti, ja kun kynttilän valo ei enää
häikäissyt silmiäni, näin kupukaton holvi-ikkunoista sisääntunkeutuvain
kuunsäteiden kirkkaasti valaisevan suihkukaivon patsasryhmän ylimpiä
osia. Muu osa pyöreätä salia oli hämärän peitossa. Saadakseni varmuuden
siitä, että olin yksin, aukaisin ruohokentälle vievän suuren lasioven
luukun. Siellä ei ollut ketään. Soitto tuntui hiljenevän sitä mukaa
kuin lähestyin, sekä loppui viimein kokonaan. Menin toiselle puolelle,
missä en myöskään nähnyt ketään, vaikka tuo ääni tuli juuri sieltäpäin
ja kuului nyt niin selvästi, että tuntui aivan kuin se olisi tullut
selkäni takaa. Kääntymättä ympäri pysähdyin kuuntelemaan. Äänet olivat
vienoja ja valittavia, mutta eivät muodostaneet mitään yhtenäistä,
tajuttavaa säveltä. Ne olivat pikemmin epämääräisiä, salaperäisiä,
satumaisia ääniyhdistelmiä, jotka tulivat soittokoneesta, jonka nimeä
minun oli mahdoton määritellä, sillä sen kaiku ei muistuttanut mistään
tuntemastani soittokoneesta lähtevää kaikua. Kokonaisuus kuului sangen
suloiselta joskin varsin surunvoittoiselta. Palasin takaisin siinä
varmassa vakaumuksessa, että nuo äänet, jos niitä nyt sellaisiksi voi
sanoa, tulivat epätasaisesti juoksevasta suihkukaivosta.

En nähnyt siinä mitään merkillistä, sillä muistin kuulleeni puhuttavan
italialaisista suihkulähteistä, joissa veden ja ilman liikunta sai
aikaan ikäänkuin hiljaista urkujen soittoa muistuttavan äänen.
Niinikään muistin madame d'Ionis'in maininneen minulle tuosta soitosta
ja kertoneen, että suihkukaivo oli hiukan epäkunnossa ja saattoi
sentähden ruveta aivan yht'äkkiä itsestään soimaan.

Tämä selitys ei pystynyt häiritsemään minun runollista haaveiluani.
Olin kiitollinen tuolle oikulliselle suihkukaivolle, joka kunnioitti
minua yöllisessä yksinäisyydessäni niin ihanalla soitolla. Kuun
valossa nähtynä se oli kerrassaan lumoava. Oli aivan kuin se olisi
siroitellut vihreitä timantteja vesiruohoille. Hurjiin hyppyasentoihin
jähmettyneet meripedot olivat kauhistuttavan näköiset, ja niiden
kuoleva, veden lorinaan yhtyvä valitus ikäänkuin kuvasti niiden
epätoivoa sen johdosta, että niiden rajut henget olivat kahlehditut
marmoriruumiiseen. Siinä oli muinaisaikainen kuva, äkkiä jähmettynyt,
merenneidon käskevän liikkeen vaikutuksesta.

Käsitin silloin kauhun, jonka tuo merenneito oli minussa päivällä
herättänyt, seisoessaan siinä majesteetillisen rauhallisena keskellä
vimmastuneita hirviöitä.

"Voiko tunteeton sielu ilmaista todellista kauneutta?" kysyin
itseltäni. "Ja jos tuo marmorinen merenneito saisi elämän, niin
eikö se, niin hurmaava kuin se onkin, kauhistuttaisi ylhäisessä
koskemattomuudessaan, joka kohottaa sen yläpuolelle muita maallisia
olentoja!"

Katselin sitä tarkkaavaisesti kuun valossa, joka hiveli sen valkoisia
olkapäitä ja pientä päätä. En voinut eroittaa sen kasvonpiirteitä,
sillä siksi korkea se oli.

"Tahtoisin nähdä vihreän naisen, sillä hän on varmasti..."

Äkkiä herkesin ajattelemasta. Minusta näytti kuin patsas olisi
liikahtanut.

Luulin, että pilvi oli peittänyt kuun ja aiheuttanut tuon näköhäiriön.
Mutta se ei ollutkaan patsas, joka liikkui, vaan olento, joka kohosi
sen takaa tai vierestä, ja minusta tuntui kuin elonsäde olisi
irroittautunut tuosta marmoripatsaasta ja jättänyt sen, tullakseen
minun luokseni.

Epäilin hetkisen silmiäni. Mutta kaikki oli niin selvää ja elävää, että
tulin pian siihen varmaan vakaumukseen, että näin todellisen olennon,
tuntematta kuitenkaan kauhua tai hämmästystä.

Merenneidon elävä kuva astui tanssien alas epätasaiselta jalustaltaan.
Hänen liikkeensä olivat ihanteellisen sirot. Hän ei ollut juuri
suurempi tavallista näistä, huolimatta siitä, että viivojen puhtaus
teki hänet yliluonnollisen kauniiksi, mikä oli pelottanut minua. Mutta
nyt en tuntenut mitään sellaista, ihailuni lähenteli jumaloimista.
Ojensin käteni häntä kohti ikäänkuin tarttuakseni häneen, sillä minusta
tuntui kuin hän aikoisi saapua luokseni hyppäämällä korokkeelta ja
liitämällä ilmassa nuo meitä eroittavat viisi kuusi jalkaa.

Petyin. Hän pysähtyi korokkeen reunalle ja viittasi minua vetäytymään
takaisin.

Tottelin koneellisesti, ja minä näin hänen istuvan marmoridelfinin
selkään, jolloin eläin päästi suustansa voimakkaan karjunnan. Samassa
liittyi meluun; suihkukaivon soitto ja pian ympäröi merenneitoa
myrskyntapainen meteli.

Minusta alkoi tuntua kiusalliselta. Vihertävä valaistus, joka näytti
olevan vain voimakkaampaa kuun valoa, kävi yhä kirkkaammaksi ja minä
näin niin selvästi elävän merenneidon piirteet, että minun täytyi
jälleen tarkastaa häntä kauan, saadakseni varmuuden, että hän oli
todella liikkunut marmorijalustaltansa.

Sitten, ajattelematta mitään, selittämättä mitään, tahtomatta ymmärtää
mitään huumaannuin täydellisesti ja jäin äänettömänä ihailemaan näyn
yliluonnollista kauneutta. Vaikutus, jonka olento minuun teki, oli
niin voimakas, että minä en edes ajatellut lähestyä häntä, saadakseni
varmuuden hänen epätodellisuudestaan, niinkuin olin tehnyt silloin
kun hän näyttäytyi huoneessani. Jos sitä ajattelinkin, jota seikkaa
en voi tarkasti muistaa, niin pidätti pelko, että rohkea uteliaisuus
karkoittaisi hänet, minut paikallani.

Ja kuinka saatoin muuta kuin hillitä itseni, saadakseni tyydyttää
silmäni. Edessäni oli yliluonnollinen merenneito, elävine, kirkkaine,
kiehtovine silminensä, paljaine käsivarsinensa ja pehmeine lapsen
liikkeinensä. Tuo taivaallinen tyttö näytti korkeintaan viisitoista
vuotiaalta. Nuoruuden puhtaus kuvastui hänen ruumiistansa, hänen
kasvonpiirteensä ollessa pyöreät kuin naisella, jolla on mitä
kehittynein sielu.

Hänellä oli samanlainen ihmeellinen puku kuin merenneidolla,
merkillisestä kankaasta tehty vaippa, joka näytti aivan kuin
märältä. Ihastuttavan hyvin tehty otsakoriste ja joukko helminauhoja
oli kiinnitetty uhkeihin suortuviin. Puvun yksinkertaisuus, jossa
ainoastaan poimujen pehmeät muodot pistivät silmään, sekä jalokivien
aitous ja hiuskoristeet muodostivat kerrassaan hurmaavan vastakohdan.

Olisin voinut katsella häntä koko elinikäni ilman, että mieleeni
olisi juolahtanut puhutella häntä. En ollut kiinnittänyt huomiotani
hiljaisuuteen, joka oli seurannut suihkukaivon melua. En tiedä edes,
olinko katsellut häntä silmänräpäyksen vaiko tunnin. Minusta tuntui
äkkiä kuin olisin nähnyt hänet aina, tuntenut hänet aina. Ehkä elin
sekunnissa vuosisadan.

Hän puhutteli minua ensin. Kuuntelin, mutta en alussa käsittänyt häntä,
sillä hänen kellon kirkas äänensä oli yhtä taivaallinen kuin hänen
kauneutensakin, ja täydensi vain näköhäiriötä.

Kuuntelin kuin soittoa, keksimättä hänen sanoissaan mitään tarkoitusta.

Viimein vapauduin hurmiotilastani ja kuulin hänen kysyvän, näinkö minä
hänet. En tiedä mitä vastasin, sillä hän lisäsi:

"Minkä muotoisena minut näet?"

Ja vasta silloin tein sen huomion, että hän sinutteli minua. Tunsin
halun vastata samalla tavalla, sillä jos hän puhui kuin kuningatar,
niin puhuin minä hänelle kuin jumalaisolennolle.

"Näen sinut", vastasin minä, "olentona, johonka ei mitään maailmassa
voi verrata."

Minusta näytti siltä kuin hän olisi punastunut, sillä silmäni
olivat tottuneet häntä ympäröivään vihertävään valoon. Näin hänet
liljan valkoisena, nuoruuden terve rusoitus poskilla. Hän hymyili
surumielisesti, mikä häntä yhä vaan kaunisti.

"Mitä erinomaista sinä minussa näet?" kysyi hän.

"Kauneuden", vastasin minä lyhyesti.

Olin liian liikutettu, voidakseni sanoa enempää.

"Kauneuteni", toisti hän; "se on sinussa itsessäsi, sillä se on
itsessään, eikä sinulle tajuttavassa muodossa. Minusta on täällä
ainoastaan ajatus. Puhu siis minulle kuin henkiolennolle, eikä niinkuin
naiselle. Mitä neuvoja sinä minulta toivot?"

"En muista enää."

"Mistä tuo unohtaminen johtuu?"

"Sinun läsnäolostasi."

"Koeta muistaa."

"Ei, minä en tahdo!"

"Hyvästi siis!"

"Ei, ei!" huudahdin minä, lähestyen häntä ikäänkuin pidättääkseni
häntä, mutta pysähdyin kauhistuneena, sillä valo kalpeni äkkiä ja
näky alkoi haihtua. "Taivaan nimessä, jääkää!" huusin minä tuskalla.
"Tottelen teitä, rakkauteni on puhdas!"

"Mikä rakkaus?" kysyi hän, jälleen ilmestyen.

"Mikä rakkaus? En tiedä! Olenko minä puhunut rakkaudesta? Niin, nyt
muistan. Rakastin eilen erästä naista, tahdoin miellyttää häntä,
tehdä hänen mielikseen, vaikka minun olisi pitänyt ryhtyä tinkimään
velvollisuuteni kanssa. Jos te olette, niinkuin luulen, yliluonnollinen
olento, niin te tiedätte kaikki. Täytyykö minun silloin selittää...?"

"Ei, tiedän mikä kiinnittää mieliä perheessä, jonka nimeä olen
kantanut. Mutta minä en ole mikään jumalaisolento, en voi lukea
sieluista, en tietänyt, että sinä rakastit..."

"En rakasta ketään! Tällä hetkellä en rakasta ketään maailmassa, ja
minä tahdon kuolla, jos voin siten seurata teitä toiseen maailmaan.

"Sinä puhut kuin kuumeessa."

"Voidakseen olla onnellinen kuoleman jälkeen, on ansaittava se
maailmassa. Sinulla on vaikea velvollisuus täytettävänä ja sentähden
sinä olet kutsunut minut. Tee velvollisuutesi, tai et näe minua enää
milloinkaan."

"Velvollisuutesi on," sanoi merenneito, kumartuen puoleeni ja
puhuen niin hiljaa, että töin tuskin saatoin eroittaa hänen sanansa
veden lorinasta, "totella isääsi. Ja sinun on sanottava tuolle
jalomieliselle, uhrautuvaiselle naiselle, että he, joita hän säälii,
aina tulevat siunaamaan häntä, mutta eivät halua ottaa vastaan hänen
uhriansa. Tunnen heidän ajatustapansa, sillä he ovat kysyneet neuvoani.
Tiedän, että he taistelevat kunniansa puolesta, mutta he eivät pelkää
sitä, mitä ihmiset sanovat köyhyydeksi. Tarmokkaat sielut eivät tunne
köyhyyttä. Sano se hänelle, joka sitä sinulta huomenna kysyy, äläkä
anna tapahtua niin, että rakkaus, jota tunnet häntä kohtaan, saattaa
sinut pettämään perheesi kunnian."

"Tottelen sinua, vannon sen! Ja nyt, ilmaise minulle ikuisen elämän
salaisuudet. Missä on henkesi nyt? Mitä uusia ominaisuuksia se on
saanut uudistuessaan?"

"Voin vastata sinulle ainoastaan seuraavaa: Kuolemaa ei ole olemassa;
ei mikään kuole; mutta toisessa maailmassa on aivan toisenlaista kuin
mitä luullaan siinä elämässä, missä sinä nyt olet. En sano sinulle
enempää, äläkä kysele minulta enempää."

"Sano minulle ainakin, saanko nähdä sinut tulevassa elämässä?"

"Sitä en tiedä."

"Entä tässä elämässä?"

"Saat, jos sen ansaitset."

"Koetan ansaita! Sano minulle vielä... Kun sinä voit neuvoa ja opastaa
niitä, jotka elävät tässä maailmassa, niin etkö voi myöskin sääliä
heitä?"

"Voin."

"Ja rakastaa heitä?"

"Rakastan veljiä, kaikkia, joiden kanssa olen elänyt."

"Rakasta erästä enemmän kuin toisia. Hän on tekevä ihmeitä, että häntä
ajattelisit."

"Tehköön ihmeensä ja hän on saava ajatukseni. Hyvästi!"

"Odota, hyvä jumala, odota! Uskotaan, että sinä lahjoitat, takeeksi
suojeluksestasi ja siitä, että sinut voidaan kutsua jälleen, sormuksen
niille, jotka eivät ole sinua loukanneet. Onko se totta? Ja tahdotko
lahjoittaa minulle sellaisen?"

"Taikauskoiset henget ainoastaan voivat uskoa noituuteen. Sinä, joka
puhut ikuisesta elämästäsi ja etsit jumalaista totuutta, et voi
siihen uskoa. Mitenkä voi sielu, joka ilmestyy sinulle ruumiittomana,
lahjoittaa sinulle sellaista, jota voi koskettaa?"

"Kuitenkin näen sormessasi säteilevän sormuksen."

"Minä en voi nähdä sellaista mitä sinun silmäsi näkevät. Millainen on
sormus, jonka olet näkevinäsi?"

"Leveä, tähtimäisellä smaragdilla varustettu kultasormus."

"On merkillistä, että näet sen sellaisena", sanoi hän hetkisen
vaitiolon jälkeen. "Ihmisajatuksen vaistomainen työskentely sekä
hänen uniensa ja erinäisten menneiden tapausten yhteys muodostavat
ehkä salaisen voiman. Näiden käsittämättömien asioiden selvittäminen
kuuluu ainoastaan sille, joka tuntee syyt kaikkeen. Käsi, jonka sinä
luulet näkeväsi, on ainoastaan aivojesi harhakuva. Se, mikä minusta on
jäljellä haudassa, inhoittaisi sinua; mutta kenties sinä näet minut
sellaisena kuin olin maan päällä. Sano, millainen minä olen?"

En tiedä kuinka ihanan kuvan hänestä annoin. Hän kuunteli
tarkkaavaisesti ja sanoi:

"Jos olen tuon kuvapatsaan näköinen, niin älä sitä ihmettele, sillä
olen ollut sen mallina. Sinä palautat siten muistooni mitä olen ollut,
muistanpa vielä kantaneeni mainitsemiasi korujakin. Sormuksen, jonka
luulet näkeväsi, kadotin eräässä tässä linnassa asumassani huoneessa.
Se putosi tulisijan kahden kiven väliin. Seuraavana päivänä aioin antaa
kohottaa kiviä, mutta silloin olin jo kuollut. Ehkä sinä löydät sen,
jos etsit. Siinä tapauksessa lahjoitan sen sinulle muistoksi minulta
sekä lupauksestasi totella minua. Päivä alkaa jo sarastaa, hyvästi!"

Tuo _hyvästi_ aiheutti minussa raatelevampia tuskia kuin mitä koskaan
olin tuntenut. Menetin mielenmalttini ja olin jälleen ojentamaisillani
käsivarteni, pidättääkseni tuon lumotun olennon, sillä olin vähitellen
lähestynyt häntä niin, että saatoin helposti kädelläni koskettaa hänen
pukunsa reunaa, jos nimittäin olisin uskaltanut. Olin, totta kyllä,
unohtanut tarun uhkauksen niitä kohtaan, jotka rohkenisivat ryhtyä
moiseen häväistykseen. Mutta minua pidätti taikauskoinen kunnioitus.
Epätoivon huudahdus kuului huuliltani ja kaikui kaikista suihkukaivon
simpukoista.

Olento pysähtyi ikäänkuin säälistä viipyen.

"Mitä tahdot vielä?" kysyi hän. "Päivä lähenee, en voi enää jäädä tänne.

"Miksi et? Jos niin tahdot."

"En saa enää nähdä maallisen auringon valoa. Oleskelen ihanamman
maailman ikuisessa valossa."

"Ota minut mukaasi siihen maailmaan, en tahdo jäädä pidemmäksi aikaa
tänne; minä en jää tänne, vannon sen, ellen saa jälleen nähdä sinua."

"Sinä olet näkevä minut jälleen, rauhoitu", sanoi hän. "Odota hetkeä,
jolloin sen ansaitset, äläkä sitä ennen kutsu minua. Kiellän sinua
sitä tekemästä. Vartioin sinua kuin näkymätön kaitselmus, ja sinä
päivänä, jolloin sielusi on yhtä puhdas kuin auringon ensi säteet, olen
ilmestyvä sinulle. Tottele!"

"Tottele!" kuului vakava ääni oikealta puoleltani.

Minä käännyin ympäri ja näin yhden aaveista, joiden kanssa olin
aikaisemmin tehnyt tuttavuutta huoneessani.

"Tottele!" kuului samalla tavalla vasemmalta puoleltani.

Ja minä näin toisen aaveen.

Minua ei kauhistuttanut, vaikka noissa molemmissa kummituksissa ja
tuossa syvässä äänessä oli jotakin kolkkoa. Mutta mitä välitin minä
kammottavista asioista. Mikään ei voinut temmata minua lumoustilasta,
johon olin joutunut; en viitsinyt edes katsoa noita syrjäilmestyksiä;
katseeni etsivät taivaallista ihannettani. Voi, hän oli kadonnut,
enkä nähnyt enää muuta kuin suihkulähteen liikkumattoman merenneidon
kaikessa kalseudessaan sekä kylmän, aamuhämärässä sinertävän
marmorijalustan.

Minne hänen sisarensa joutuivat, en tiedä, en nähnyt heidän poistuvan.
Kiersin suihkulähdettä kuin mielipuoli. Luulin nukkuvani ja koetin
huumata itseäni ajatuspyörteellä, etten heräisi.

Mutta mieleeni johtui tuo lumottu sormus, ja minä riensin huoneeseeni,
missä tapasin Baptisten, joka puhui minulle, minun voimatta käsittää
mitä hän sanoi. Hän näytti liikutetulta, ehkä kasvonilmeeni johdosta,
mutta minä en kysynyt häneltä sitä. Menin tulisijan luo, ja huomasin
heti kaksi huonosti yhteenliitettyä kivilevyä.

Koetin kohottaa niitä, mutta huomasin sen mahdottomaksi ilman
välttämättömiä työvälineitä.

Baptiste luuli nähtävästi minua hulluksi ja koetti koneellisesti auttaa
minua.

"Onko herra kadottanut jotakin?" kysyi hän.

"Olen, kadotin tähän eilen yhden sormuksistani."

"Sormuksista?... Mutta minä en ole koskaan nähnyt teillä sormuksia."

"Yhdentekevää! Koettakaamme löytää se."

Baptiste raapi veitsellä pois irtonaisen kalkkisekoituksen,
laajentaaksensa rakoa, ja näin tehdessään hän tiedusteli minulta
sormuksen muotoa, ikäänkuin kysyen, millaista unta olin nähnyt.

"Se oli tähdenmuotoisella smaragdilla varustettu kultasormus", vastasin
minä varmasti.

Hän ei epäröinyt kauempaa, ja irroitettuaan akkunaverhojen ohuen
raudan, taivutti hän sen vääräksi ja nosti sillä sormuksen, jonka
ojensi hymyillen minulle. Hän luuli, uskaltamatta kuitenkaan ilmaista
ajatustansa, että se oli lahja madame d'Ionis'ilta.

Ja minä, minä tuskin katsoin sormusta, niin varma olin siitä, että
se oli sama, jonka olin nähnyt aaveen sormessa. Ja se olikin aivan
samanlainen. Asetin sen pikkusormeeni, siinä varmassa uskossa että se
oli kuulunut edesmenneelle neiti d'Ionis'ille ja että olin nähnyt tuon
ihastuttavan kaunottaren hengen.

Baptiste suhtautui asiaan hyvin hienotunteisesti. Ollen varma siitä,
että minä olin viettänyt suloisen yön, sillä hän oli odottanut minua,
hän poistui, kehoittaen minua käymään levolle.

On luonnollista, että en tuntenut pienintäkään halua noudattaa hänen
kehoitustansa. Istahdin pöydän ääreen, jolta Baptiste oli korjannut
pois tuon paljonpuhutun illallisen, sekä pakoitin itseni jälleen tuon
hurmaavan lumouksen valtaan, johon näky oli minut saattanut, jotta en
unohtaisi mitään aikaisemmin mainitusta tarkasta selostuksesta.

Säilytin tuon levottomuuden ja hurmion tilan aina auringon nousuun
saakka, ja minusta tuntui kuin olisin jälleen elänyt uneni; mutta se
haihtui pian ja Baptiste saapui ja tempasi minut yksinäisyydestä, jossa
siitä hetkestä lähtien olisin tahtonut viettää elämäni.

Asetin niin, etten mennyt alas ennenkuin juuri aamiaispöytään
istuttaessa. En ollut vielä ajatellut mitä kertoisin näystäni. Mietin
sitä ollessani syövinäni, sillä minä en syönyt, vaan tunsin, olematta
sairas tai väsynyt, ehdotonta vastenmielisyyttä kaikkia ruumiillisen
elämän tarpeita kohtaan.

Leskirouva ei vähemmin terävänäköisenä huomannut hämmennystäni.
Vastasin hänen tavanmukaisiin kysymyksiinsä entiseen epämääräiseen
tapaani, mutta tällä kertaa ilman teeskentelyä ja hajamielisenä kuin
runoilija, jolta udellaan hänen runojansa ja joka ivallisesti antaa
karttavia vastauksia vapautuaksensa häiritsijän tungettelevaisuudesta.
En tiedä oliko madame d'Ionis levoton tai kummastunut, nähdessään
minut sellaisena. Minä en nähnyt häntä. Tuskin ymmärsin mitä hän sanoi
minulle tuon kuolettavan pitkältä tuntuvan aamiais-ajan kestäessä.

Viimein olin yksin kirjastosalissa, odottaen niinkuin edellisinäkin
päivinä, madame d'Ionis'ta, mutta aivan kärsivällisenä. Tunsin suurta
tyydytystä saadessani antautua unelmieni valtaan. Ulkona oli kerrassaan
ihana ilma. Aurinko valoi hehkuvia säteitänsä puille ja etäämpänä
oleville kukkaisryhmille. Kävelin edestakaisin avarassa salissa,
pysähtyen vähän väliä suihkukaivon luona. Ikkunat olivat kiinni ja
uutimet edessä kuumuuden tähden. Verhot olivat himmeän siniset, vaikka
minun silmäni näkivät ne vihertävinä, ja tuossa keinotekoisessa
hämärässä, joka muistutti minua näystäni, valtasi minut suloisen
mielihyvän ja eräänlaisen huumaavan ilon tunne.

Puhuin ääneen ja nauroin, tietämättä miksi, kun äkkiä tunsin jonkun
tarttuvan lujasti käsivarteeni. Käännyin ympäri ja näin madame
d'Ionis'in, joka oli astunut huoneeseen minun sitä lainkaan huomaamatta.

"No mutta vastatkaa toki minulle; katsokaa ainakin minuun", sanoi hän
hieman kärsimättömästi. "Tiedättekö, että te peloitatte minua, enkä
tiedä enää mitä teistä ajattelisin."

"Te olette niin toivonut", vastasin minä hänelle; "olen leikkinyt
järjen kanssa, olen hullu. Mutta älkää moittiko minua, olen paljon
onnellisempi tällaisena, enkä tahdo tulla entiselleni."

"Tuo näky ei siis olekaan mikään naurettava keksintö?" sanoi hän,
katsellen minua levottomasti. "Joka tapauksessa uskotte... Te olette
nähnyt sen?"

"Selvemmin kuin mitä näen teidät tällä hetkellä."

"Älkää ottako asiaa niin vakavasti; en epäile sanojanne. Kertokaa
tyynesti..."

"En mitään, koskaan! Minä rukoilen, älkää kyselkö, minä en tahdo, en
voi vastata!"

"Totisesti, hyvä herra, seurustelu aaveiden kanssa ei ole teille
lainkaan edullista, ja te saatte minut uskomaan, että teille on sanottu
ainoastaan imartelevia asioita, sillä te olette ylpeä ja vaatimaton
kuin onnellinen rakastaja."

"Mitä te sanotte, madame!" huudahdin minä. "Rakkaus ei ole mahdollinen
kahden olennon välillä, joita eroittaa toisistaan haudan syvyys...
Mutta te ette tiedä mitä puhutte, te ette usko mitään, te pidätte minua
pilkkananne!"

Olin innostuksissani niin epäkohtelias, että madame d'Ionis loukkaantui.

"Sellaisesta asiasta en koskaan tee pilkkaa", sanoi hän kiivaasti; "ja
koska te olette kunniasanallanne luvannut kysyä orakelin neuvoa ja
seurata sen määräyksiä..."

"Niin", vastasin vähemmin sopivalla tuttavallisuudella, josta hän
ei, hyvin tuntien sieluntilani, kuitenkaan loukkaantunut. "Niin,
antakaa anteeksi hämmennykseni ja muistamattomuuteni. Myötätunnosta
teitä kohtaan olen ryhtynyt vaaralliseen peliin ja olen velvollinen
ilmoittamaan teille sen tuloksen. Minun on käsketty totella isääni ja
antaa teidän voittaa, oikeusjuttu."

Madame d'Ionis joko odotti tällaista vastausta tahi epäili järkeäni,
kuitenkaan hän ei osoittanut pienintäkään tyytymättömyyttä tai
hämmästystä. Hän kohautti vaan olkapäitänsä ja, pudistaen minua
käsivarresta, sanoi:

"Lapsi raukka, te olette nähnyt unta, siinä kaikki. Ei ole olemassa
mitään kummituksia, te ette ole kuullut mitään salaperäisiä ääniä,
te olette kiihoittanut itseänne lukemalla huonosti sulavia, vanhoja
käsikirjoituksia ja apotti de Lamyre'in satuja. Selitän teille mitä on
tapahtunut."

Hän puhui minulle kauan, mutta minä koetin turhaan kuulla ja ymmärtää
häntä. Toisinaan tuntui kuin olisin kuullut hänen puhuvan jotakin
vierasta kieltä. Huomattuansa, että en ymmärtänyt mitään siitä mitä
hän sanoi, muuttui hän todella levottomaksi, tunnusti valtasuontani
saadakseen selville oliko minussa kuumetta, kysyi oliko pääni kipeä ja
pyysi minua menemään levolle. Ymmärsin, että hän tahtoi antaa minun
olla yksin, ja minä kiirehdin heittäytymään vuoteeseen, ei siksi, että
olisin tuntenut itseäni väsyneeksi, vaan siksi, että kuvittelin saavani
unessa nähdä ihanan ilmestykseni.

En tiedä kuinka vietin loppuosan päivästä. Seuraavana päivänä näin
Baptisten kulkevan ympäri varpaillansa.

"Mitä sinä teet, ystäväni?" kysyin minä.

"Vartioin teitä, rakas herra", vastasi hän. "Jumalalle kiitos, että
olette nukkunut kaksi pitkää tuntia. Tunnettehan itsenne paremmaksi,
eikö totta?"

"Voin oikein hyvin. Olenko minä ollut sairas?"

"Te saitte eilen ankaran kuumekohtauksen, jota kesti osan yötäkin. Se
johtuu painostavasta kuumuudesta. Te ette koskaan muista panna hattua
päähänne, lähtiessänne ulos puistoon, ja kuitenkin on äitinne niin
hartaasti pyytänyt teitä tekemään sen."

Zéphyrine astui "sisään, tiedusteli vointiani ja kehoitti minua
nauttimaan vielä lusikallisen lääkettäni.

"Olkoon menneeksi", vastasin minä, vaikkakaan minulla ei ollut
vähäisintäkään aavistusta tuosta lääkkeestä; "sairas vieras on
harmillinen olento, ja tahtoisin mahdollisimman pian toipua jälleen."

Lääkkeellä oli todella hyväätekevä vaikutus, sillä minä vaivuin
jälleen uneen ja näin unta ihanteestani. Aukaistuani silmäni näin
vuoteeni jalkopäässä ilmestyksen, joka olisi voinut kaksi päivää
sitten hurmata minut, mutta joka nyt teki minut tyytymättömäksi. Hän
oli madame d'Ionis, joka oli itse tullut tiedustelemaan vointiani ja
valvomaan, että minua hoidettiin hyvin. Hän keskusteli kanssani sangen
ystävällisesti ja osoitti minua kohtaan todellista mielenkiintoa.
Kiitin häntä parhaani mukaan ja vakuutin voivani erinomaisesti.

Samassa keksin lääkärin vakavat kasvot; tämä tunnusti valtasuontani,
tarkasti kieltäni, määräsi minulle lepoa ja sanoi sitten madame
d'Ionis'ille:

"Estäkää häntä lukemasta, kirjoittamasta ja puhumasta huomiseen, ja
ylihuomenna hän voi palata kotiinsa."

Jäätyäni kahden Baptisten kanssa, kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut.

"Minun on todellakin vaikea vastata teille, hyvä herra. Tuntuu siltä
kuin huoneessa, jossa te asuitte, kummittelisi."

"Huoneessa, jossa asuin? Mutta missä siis nyt olen?"

Katselin ympärilleni, ja vapauduttuani horrostilastani, huomasin, etten
enää ollutkaan _naisten huoneessa_, vaan aivan toisessa kerroksessa.

"Mitä minuun tulee", sanoi luonteeltaan päättäväinen Baptiste, "niin
olen nukkunut siinä huoneessa näkemättä mitään. Minä en usko ensinkään
noihin juttuihin. Mutta kuulin teidän kuumehoureessa puhuvan kauniista
naisesta, joka oli ja ei ollut olemassa, joka on kuollut ja kuitenkin
elää... ja mitä kaikkea te juttelittekaan! Toisinaan te sanoitte niin
kaunista, että olisin tahtonut painaa sen mieleeni tai kirjoittaa
muistiin; mutta kun tilanne kävi huonommaksi, luovuin aikeestani ja
muutin teidät tänne, missä teidän on parempi olla. Katsokaas, hyvä
herra, kaikki tämä johtuu siitä, että te kirjoitatte liian paljon
runoja. Onhan isänne sanonut, että se tekee teille pahaa. Olisi paljon
parempi, jos ajattelisitte oikeusjuttuanne."

"Olet varmasti oikeassa, hyvä Baptiste", vastasin minä, "ja minä
koetan seurata neuvoasi. Minusta tuntuu todellakin kuin olisin saanut
jonkinlaisen hulluudenkohtauksen."

"Hulluuden? Ei, Jumalan kiitos! Olette, niinkuin muutkin ihmiset,
houraillut kuumeessa, mutta nyt on kaikki ohitse, ja jos vaan
tahdotte nauttia hiukan kanalientä, niin olette tunteva itsenne yhtä
voimakkaaksi kuin ennenkin."

"Nautin kanalientä, joskin olisin tahtonut jotakin ravitsevampaa,
nopeammin toipuakseni. Tunsin väsymyksen raukaisevan itseäni. Päivän
kuluessa palasivat voimani kuitenkin vähitellen ja illalla sallittiin
minun nauttia kevyt illallinen. Seuraavana päivänä saapui madame
d'Ionis jälleen luokseni. Olin jalkeilla ja tunsin itseni täysin
toipuneeksi. Keskustelin hänen kanssaan hyvin selvästi siitä mitä oli
tapahtunut, mainitsematta kuitenkaan erinäisiä yksityiskohtia. Olin
ollut sekaisin, häpesin kovin ja pyysin hänen säilyttämään salaisuuden.
Olisin mahdoton asianajajaksi, jos minua paikkakunnalla alettaisiin
pitää henkien näkijänä, ja se surettaisi suuresti isääni.

"Älkää olko peloissanne", sanoi hän; "minä vastaan väkemme
vaiteliaisuudesta; huolehtikaa vaan siitä, ett'ei palvelijanne hiisku
tapauksesta mitään, niin asia ei tule näiden seinien ulkopuolelle. Ja
muuten jos jotakin kerrottaisiinkin, niin voimmehan sanoa, että te
olette ollut kuumeessa ja että taikauskoiset ihmiset ovat selittäneet
asian omalla tavallaan. Ja sitenhän asia itse teossa onkin. Te saitte
auringonpiston ratsastaessanne paahtavassa auringonpaisteessa. Te
sairastuitte seuraavana yönä. Seuraavina päivinä kiusasin teitä
oikeusjutullani, ja saadakseni teidät taivutetuksi puolelleni, en ole
säästänyt mitään keinoja!"

Hän keskeytti ja muutti keskustelun sävyä:

"Muistatteko, mitä sanoin teille toissapäivänä kirjastosalissa?"

"Tunnustan, että en käsittänyt sitä; olin..."

"Kuumeessa, aivan varmasti, näin sen selvästi."

"Tahtoisitteko toistaa nyt, kun olen jälleen entiselläni? mitä te tuon
ilmestyksen johdosta sanoitte?"

"Madame d'Ionis epäröi:

"Muistatteko tuon näyn?" kysyi hän leikillinen sävy äänessä, joskin
levottomasti tarkastellen minua.

"En", vastasin minä; "jonkinlainen hämärä muisto ainoastaan on jäänyt
siitä mieleeni."

Vastasin aivan luonnollisesti ja madame d'Ionis uskoi minua. Itse
huomasin, että hän ei puhunut totta, sanoessaan kirjastosalissa
puhuneensa ainoastaan siitä vaikutuksesta, jonka käsikirjoitus
oli minuun tehnyt, syyttääkseen itseänsä siitä, että oli antanut
sen minulle silloin, kun olin kovin kiihtyneessä mielentilassa.
Oli ilmeistä, että hän oli edellisenä päivänä, sieluntilastani
kauhistuneena, puhunut minulle yhtä ja toista, mutta huomattuaan
nyt, että en ollut käsittänyt häntä, oli hän tyytyväinen. Hän näki,
että olin rauhallinen ja luuli, että olin parantunut. Puhuin hänelle
näystäni ikäänkuin kuumehoureena. Hän pyysi, etten enää ajattelisi koko
asiaa, enkä antaisi sen enää milloinkaan vaivata itseäni.

"Älkää suinkaan luulko olevanne vähemmän järkevä kuin muut", lisäsi
hän; "on tuskin olemassa ketään, joka ei olisi joskus elämässään
menettänyt tajuntaansa. Jääkää tänne, vielä pariksi kolmeksi päiväksi.
Sanokoon lääkäri mitä tahansa, minä en aio lähettää teitä noin kalpeana
ja heikkona vanhempienne luokse. Älkäämme puhuko enää oikeusjutusta,
se on tarpeetonta; minä käännyn isänne puoleen ja puhun hänen kanssaan
asiasta; teidän ei tarvitse enää antaa tämän asian tehdä itseänne
levottomaksi."

Illalla olin täydelleen entiselläni; koetin pyrkiä entiseen
huoneeseeni, mutta ovi oli lukittu. Pyysin Zéphyrineltä avainta, mutta
hän sanoi antaneensa sen madame d'Ionis'ille. Hän ei sallinut kenenkään
asua siellä, ennenkuin tuo jälleen eloonherätetty kummitustarina oli
unohdettu.

Selitin, että olin unohtanut jotakin huoneeseen. Zéphyrine antoi
silloin suostumuksensa, haki avaimen ja tuli minun kanssani huoneeseen.
Etsin kaikkialta, tahtomatta sanoa mitä etsin. Katsoin tulisijaan ja
näin paikoiltaan siirretyt kivilevyt sekä Baptisten veitsen jäljet.
Mutta tuo kaikki ei todistanut muuta kuin että olin hulluudessani
antanut etsiä esinettä, joka oli ollut olemassa ainoastaan unessa. Olin
ollut löytävinäni sormuksen ja panevinani sen sormeeni. Sitä ei ollut
siinä enää, sitä ei kenties ollut siinä koskaan ollutkaan!

En edes uskaltanut enää kysyä Baptistelta tätä asiaa. En saanut olla
hetkistäkään yksin huoneessa, ja heti lähdettyäni sieltä lukittiin ovi
jälleen. Tunsin, ettei mikään pidättänyt minua enää d'Ionis-linnassa,
ja niin läksin sieltä miltei salaisesti, välttääkseni ajoa vaunuissa,
niinkuin minulle oli ehdotettu.

Ratsastus ja raitis ilma virkistivät minua. Peläten kauniin emäntäni
huolenpitoa, ratsastin nopeasti läpi linnaa ympäröivän metsän. Kahden
penikulman päässä hiljensin vauhtia ja saavuin hyvissä ajoin jälkeen
puolenpäivän Angersiin.

Kasvoni olivat hiukan muuttuneet. Isäni ei sitä juuri huomannut, mutta
äidin silmiltä se ei jäänyt huomaamatta, ja hän tuli levottomaksi.
Rauhoitin häntä syömällä erinomaisella ruokahalulla. Olin saanut
Baptisten lupaamaan vaitioloa. Hän oli tehnyt sen ehdolla, etten enää
sairastuisi.

Pidinkin sentähden varani. Hoidin itseäni huolellisesti, sekä
ruumistani että sieluani. Tein kohtuullisesti työtä, enkä unohtanut
säännöllisiä kävelyretkiäni; koetin karkoittaa kaikki synkät ajatukset
ja karttaa kiihoittavaa lukemista, ja kaikki tämä niin sanoakseni
järkevyys aiheutui itsepäisestä, mutta hillitystä mielenhäiriötilasta.
Tahdoin saada varmuuden siitä, että en ollut houraillut, että en ollut
sairas ja että ei ollut mielestäni olemassa mitään todellisempaa kuin
noiden vihreiden sisarusten olemassaolo. Tahdoin myös sovittaa sieluni
siihen tilaan, joka oli tarpeellinen, voidakseni säilyttää salaisuuteni
ikäänkuin siveellistä elämääni kohottavana suuriarvoisena voimana.

Kohtaukseni jäljet haihtuivat niinollen nopeasti, ja kun minä näytin
ahkeralta, järkevältä ja hillityltä kaikissa edesottamisissani, niin
oli kenenkään mahdoton aavistaa, että minua painosti tarkoin salattu
päähänpiintymä.

Kolme päivää paluuni jälkeen Angersiin lähetti isäni minut toiselle
asialle Toursiin. Olin siellä kaksikymmentäneljä tuntia ja palattuani
kotiin, sain tietää, että madame d'Ionis oli käynyt tapaamassa isääni
oikeusjutun johdosta. Hän näytti taipuvan järkisyiden edessä ja suostui
voittamaan jutun.

Iloitsin siitä, että minun ei tarvinnut tavata häntä. Olisi mahdoton
sanoa, että niin hurmaava nainen oli käynyt minulle vastenmieliseksi,
mutta totta ainakin on, että pelkäsin enemmän kuin toivoin
kahdenkeskistä kohtausta hänen kanssansa.

Kahden kuukauden kuluttua huomasi äitini vihdoinkin, kaikista
ponnistuksistani huolimatta, suruni. Kaikki ihmiset olivat huomanneet
minussa tapahtuneen muutoksen parempaan päin ja äitinikin oli ensin
iloinnut sen johdosta. Elämäni oli moitteeton ja puheeni vakavaa
kuin vanhan lakimiehen. Olematta erityisemmin jumalaapelkääväinen,
osoitin kuitenkin taipumusta uskonnollisuuteen. Arvostelin kaikkia
puolueettomasti ja ilman katkeruutta. Kaikki tuo oli verratonta ja
ylösrakentavaista, mutta minulla ei ollut enää halua mihinkään, ja
elämä oli muodostunut minulle taakaksi. En ollut enää nuori, enkä
tuntenut enää nuoruuden iloa ja innostusta.

Minulla oli siis, työstäni huolimatta, kylliksi aikaa kirjoitella
runoja, ja ellei minulla olisi ollut siihen aikaa, niin olisin
ottanut sitä, sillä tuskin saatoin enää nukkua öisin, enkä etsinyt
minkäänlaisia huvituksia, joihin nuoret miehet tavallisesti kuluttavat
kolmannen osan elämäänsä. En enää ajatellut rakkautta, kartoin ihmisiä,
en seurustellut enää paikkakunnan kauniiden, ikäisteni naisten kanssa.
Olin ujo, miettiväinen, ankara, ystävällinen omaisiani kohtaan ja
erityisesti kiintynyt asianajajan tehtäviin. Olin mallikelpoinen,
vaikkakin perin onneton.

Merkillinen itsepäisyys, intohimo ja hulluus pitivät minua
kahleissa. Rakastin aavetta, en voinut edes sanoa kuollutta. Kaikki
historialliset tutkimukseni olivat todistaneet minulle ainoastaan
seuraavaa: Noita kolmea d'Ionis-sisarusta ei ehkä ollut koskaan ollut
olemassakaan muualla kuin sadussa. Heidän tarunsa, jonka viimeiset
aikakirjojen kirjoittajat olivat sijoittaneet Henrik II:n aikaan,
oli jo vanha ja epävarma. Oikeusjutun johdosta isäni hallussa
olevissa, d'Ionis-perhetta koskevissa papereissa ei heistä esiintynyt
minkäänlaisia muistoja, nimiä, arvoja tai vaakunoita, yhtä vähän kuin
lähiseuduilla oli olemassa minkäänlaista heidän taruunsa liittyvää
hautakumpua.

Jumaloin siis niinollen ainoastaan omien aivojeni harhakuvaa. Mutta
juuri sitä oli minua mahdoton saada käsittämään. Olin nähnyt tuon
ihmeellisen kaunottaren ja kuullut hänen puhuvan, hän oli olemassa
maailmassa, joka ei ollut minun saavutettavissani, mutta josta
hän saattoi tulla minun luokseni. Syventyminen tuon epämääräisen
olemassaolon arvoitukseen ja meitä yhdistävien siteiden salaisuuksiin
olisi saattanut tehdä minut mielipuoleksi. Tunsin sen, en tahtonut
selittää mitään, tutkia mitään; elin ainoastaan uskossa. Olkoon, että
olin hullu, mutta hulluuteni ei ollut niin lapsellista kuin saattaisi
luulla. Vaalin sitä kuin jotakin ylempää ominaisuutta, enkä antanut sen
laskeutua alas korkeudesta, johon olin sen kohottanut. Ihanteeni oli
kehoittanut minua elämään kyllin arvokkaasti voidakseni säilyttää hänet
ajatuksissani. Hän ei ollut luvannut palata siinä muodossa, jossa olin
nähnyt hänet. Hän oli sanonut, että sitä muotoa ei ollut olemassa, vaan
että ylevä tunteeni häntä kohtaan oli loihtinut sen sisäisten silmieni
eteen. Minun ei siis niinollen pitänyt vaivata aivojani kutsumalla
hänet jälleen esille, sillä ne saattoivat luoda hänestä vääristellyn
kuvan. Tahdoin puhdistaa elämäni ja kehittää hyviä ominaisuuksiani,
toivoen, että tuo taivaallinen kuva jonakin päivänä ilmestyisi
itsestään eteeni ja puhuisi minulle rakkaalla äänellänsä, jota en ollut
kyllin arvokas kuulemaan kauempaa.

Tämän päähänpiston vaikutuksesta olin tulemassa moitteettomaksi
mieheksi, ja ihmeellisintä oli, että minut johti siihen hulluus.
Mutta tämä sieluni ja muun olemukseni ristiriita muodostuisi liian
voimakkaaksi ihmisluonnolle, ja nuoruuden hullutukset veisivät minut
vähitellen epätoivoon, ehkä raivoon.

Olin joutunut ainoastaan raskasmielisyyden tilaan, ja vaikka olinkin
käynyt perin kalpeaksi ja laihaksi, en silti ollut sairaan tai hullun
näköinen, oikeusjutun tultua esille. Isäni kehoitti minua valmistamaan
puheeni seuraavaksi viikoksi. Oli kulunut noin kolme kuukautta siitä
kuin läksin tuosta kohtalokkaasta d'Ionis-linnasta.




V.

KAKSINTAISTELU.


Kuta enemmän me, isäni ja minä, tutkimme tuota surullista juttua,
sitä varmempaan vakaumukseen tulimme siitä, että sitä oli mahdoton
menettää. Oli olemassa kaksi testamenttia; toinen niistä oli viisi
vuotta sitten pantu täytäntöön herra d'Aillaine'in hyväksi. Perinnön
langetessa hänelle, sattui hän juuri olemaan ahdinkotilassa, ja
hän möi kiinteimistön, jota hän piti omanansa. Toinen testamentti,
joka aivan sattumalta löydettiin kolme vuotta myöhemmin, riisti
äkkiä d'Aillane'ilta kaikki madame d'Ionis'in hyväksi. Tämän
viimeisen testamentin pätevyys oli kiistämätön. Päivämäärä siinä
oli myöhäisemmältä ajalta ja selvä. Herra d'Aillane väitti, että
testamentin tekijä oli muuttunut jälleen lapseksi ja että herra d'Ionis
oli harjoittanut tuota henkilöä kohtaan erinäistä painostusta hänen
viimeisinä hetkinään. Tämä viimeinen väite oli todellisuuden kanssa
täysin yhtäpitävä, mutta ei voitu mitenkään todistaa, että testamentin
tekijä ei olisi ollut täydessä järjessään.

Sitäpaitsi väitti herra d'Ionis, että herra d'Aillane oli, velkojiensa
ankarasti ahdistamana, luovuttanut kiinteimistön polkuhintaan, ja vaati
varsin huomattavan vahingonkorvauksen, erän, joka oikeastaan käsitti
loput hänen vastustajansa omaisuudesta.

Herra d'Aillane'illa ei ollut suuria toiveita asiansa voittamisesta.
Hän tunsi asemansa heikkouden, mutta hän tahtoi puhdistaa itsensä
väitteestä, että hän olisi tietänyt tai edes aavistanut toisen
testamentin olemassaolosta, että hän olisi lahjonut sen, jonka hallussa
paperi oli ollut ja saanut tämän salaamaan sen kolmen vuoden ajan, sekä
että hän olisi luopunut kiinteimistöstä, vapautuakseen mahdollisista
seurauksista. Asian ytimenä oli siis kiinteimistön todellista arvoa
koskeva taistelu, jossa molemmat riitapuolet joko enemmän tahi vähemmän
liioittelivat riitaisuuksien aikana, jotka isäni väliintulo oli
aiheuttanut.

Keskustelimme par'aikaa asiasta, isäni ja minä, kun Baptiste ilmoitti
herra d'Aillane'in pojan, X:n rykmentin kapteenin.

Bernhard d'Aillane oli minun ikäiseni, komea, ylpeä, eloisa ja
vapaakäytöksinen mies. Hän esiintyi hyvin kohteliaasti, vedoten
kunniantuntoomme kuin mies, joka tunsi lahjomattomuutemme. Mutta
hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni minua kohtaan selvä uhkaus,
jos puheessani esiintoisin pienimmänkään epäilyksen hänen isänsä
rehellisyydestä.

Tämä uhkaus vaikutti isääni enemmän kuin minuun, ja asianajaja kuin
hän oli sormenpäitä myöten, puki hän vihansa kaunopuheiseen muotoon.
Huomasin, että sovitteluyritys johtaisi riitaan ja pyysin heitä
molempia kuulemaan minua.

"Sallikaa, isä", sanoin minä, "minun osoittaa herra d'Aillane'ille,
että hänen menettelynsä on kovin varomatonta ja että minulle, kiitos
maltillisen mieleni, ei tuota mitään huvia tiukasti asiastani
kiinnipitämällä kiihoittaa hänen vihaansa."

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti isäni, joka kotioloissa oli maltillisin
mies mitä ajatella mutta virkatoimissaan erittäin ankara. "Toivon,
poikani, että sinä teet kaikkesi asiassa, ja että, jos ilmenee
vähimmässäkin määrässä syytä epäillä vastustajamme kunniantuntoa,
kapteeni d'Aillane'in pienet viikset ja pieni miekka yhtä vähän kuin
hänen isänsä suuri miekka ja suuret viikset eivät tule pidättämään
sinua."

Kapteeni d'Aillane joutui suunniltaan, ja kun hän ei voinut purkaa
vihaansa isäni ikäiseen mieheen, kääntyi hän minun puoleeni. Hän
sanoi minulle eräitä hyvin ankaria sanoja, joista en kuitenkaan ollut
välittävinäni, vaan puhuen yhä isälleni, sanoin:

"Olet oikeassa, isä, sanoessasi, että minun ei pidä antaa peloittaa
itseäni. Mutta antakaamme herra d'Aillane'ille anteeksi hänen
ajatuksensa. Jos minä olisin samassa asemassa kuin hän ja teidän
kunniaanne uhattaisiin, niin tuskinpa minulla, isä, olisi enemmän
järkeä ja kärsivällisyyttä kuin hänelläkään. Ottakaamme huomioon
hänen levottomuutensa, ja koska voimme poistaa sen, niin älkäämme
sydämettömyydessämme pitkittäkö sitä. Olen tutkinut asiaa kylliksi,
päästäkseni varmuuteen koko d'Aillane'in perheen kunniallisuudesta, ja
minulle on oleva ilo, samoin kuin on oleva velvollisuutenikin kaikissa
tilaisuuksissa osoittaa heitä kohtaan kunnioitustani."

"Sitä juuri toivoinkin, hyvä herra!" huudahti nuori mies puristaen
käsiäni. "Ja nyt, voittakaa juttunne; me emme pyydä enempää!"

"Hetkinen, hetkinen vielä", sanoi isäni kiihkeydellä, joka oli hänelle
ominaista asianajajana. "En tunne ehdotonta mielipidettäsi tuon kunnian
suhteen, poikani. Mitä minuun tulee, niin, vaikka erinäiset seikat
asettavat sen yläpuolelle kaikkien epäilyksieni, niin on olemassa
toisia seikkoja, jotka jättävät minut epävarmuuteen, ja minä pyydän,
että sinä et lupaa mitään, ennenkuin olet tarkoin punninnut kaikki
asianhaarat, jotka sinulle esitin, ennenkuin herra d'Aillane kunnioitti
meitä tulollansa."

"Sallikaa, isä, minun sanoa teille, että minä en voi näennäisen syyn
perusteella yhtyä teidän epävarmuuteenne. Puhumatta kreivi d'Aillane'in
hyvästä maineesta on minulla sekä häntä että hänen perhettänsä koskeva
todistus..."

Keskeytin, kun ajattelin, että en voinut vedota tuon salaisen
ystävättäreni todistukseen, saattamatta itseäni naurun alaiseksi.

"Tiedän mitä todistusta sinä tarkoitat", sanoi isäni; "madame d'Ionis
on hyvin ystävällinen..."

"Tunnen tuskin madamea", sanoi nuori d'Aillane kiihkeästi.

"En minäkään puhu teistä", virkkoi isäni hymyillen. "Puhun kreivi
d'Aillane'ista ja hänen tyttärestään.

"Ja minä, isä", sanoin minä vuorostani, "en tarkoittanut madame
d'Ionista."

"Saanko kysyä", sanoi nuori d'Aillane, "kuka on tuo henkilö, joka on
voinut vaikuttaa teihin niin onnellisesti, voidakseni osoittaa hänelle
kiitollisuuttani?"

"Sallinette minun olla ilmaisematta sitä, herraseni. Asia koskee minua
henkilökohtaisesti."

Nuori kapteeni pyysi minulta anteeksi tungettelevaisuutensa,
hyvästeli isääni hieman kylmästi ja poistui, antaen tunnustuksensa
hyväntahtoiselle suhtautumiselleni hänen asiaansa.

Saatoin häntä aina kadulle johtavalle portille saakka. Siinä hän ojensi
minulle kätensä, mutta minä eväsin häneltä omani ja pyysin hänen
tulemaan hetkiseksi minun huoneustooni, joka sijaitsi aivan eteisen
vieressä. Siellä selitin hänelle uudestaan olevani varma hänen isänsä
rehellisyydestä ja vakuutin, etten millään tavalla aio loukata hänen
perheensä kunniaa. Sitten lisäsin:

"Kun nyt olemme päässeet tässä asiassa yksimielisyyteen, niin täytyy
minun pyytää teitä hyvittämään loukkauksenne epäillessänne rohkeuttani
siinä määrin, että uhkasitte minua vihallanne. Etten tehnyt sitä
isäni läsnäollessa, joka tuntui pakoittavan minua siihen, johtui
siitä, että tiesin hänen tuntevan itsensä maailman onnettomimmaksi
ihmiseksi, kun hänen vihanpuuskansa menisi jälleen ohitse. Äitini on
myöskin sangen herkkätunteinen, jonka tähden pyydän teitä vaikenemaan
tästä tapauksesta. Kun madame d'Ionis'in oikeusjuttu kuitenkin vaatii
huomenna läsnäoloni, pyydän teitä ylihuomenna suomaan minulle toivomani
kohtauksen."

"Eikö mitä, siitä ei tule mitään!" huudahti nuori mies ja heittäytyi
kaulaani. "Minulla ei ole pienintäkään halua tappaa miestä, joka
lisäksi on niin ylevä ja oikeudentuntoinen. Olin väärässä ja
kiihoittunut ja olen valmis pyytämään teiltä anteeksi."

"Tarpeetonta, teillä on jo anteeksiantoni. Minun ammatissani saa
olla valmis vastaanottamaan moisia loukkauksia, eivätkä ne pysty
liikuttamaan kunniallista miestä, mutta minun ei silti ole vähemmin
tarpeellista taistella kanssanne."

"Tuhat tulimmaista, miksi niin, kun kerran pyydän teiltä anteeksi?"

"Siksi, että anteeksipyyntönne ei ole julkinen, kun sitävastoin
käyntinne sitä on. Katsokaa uljasta ratsuanne tuolla porttimme
edessä ja kullalla kirjailtua sotamiestänne, joka herättää kaikkien
huomiota. Te tunnette varsin hyvin olot tällaisessa pienessä
maaseutukaupungissa. Tunnin kuluttua tietävät kaikki että muudan
loistava upseeri on uhannut vähäpätöistä asianajajaa, joka on hänen
vastustajansa oikeudenkäynnissä, ja te voitte olla varma siitä,
että kun minä huomenna suhtaudun teihin ja teidän perheeseenne
sillä hienotunteisuudella, jonka velvollisuuteni vaatii, useampi
kuin yksi pahansuopa ihminen on syyttävä minua raukkamaisuudesta ja
naurava minulle vasten kasvojani. Antaudun tähän nöyryytykseen, mutta
täytettyäni velvollisuuteni, on minulla vielä toinen jäljellä, nim. se,
että minun on osoitettava, etten ole pelkuri ja arvoton harjoittamaan
asianajajan ammattia. Huomatkaa, että olen nuori ja että minun on nyt,
jos koskaan, vakiinnutettava maineeni."

"Saatte minut ymmärtämään virheeni", vastasi herra d'Aillane. "En
käsittänyt, ja olen siis velvollinen antamaan julkisen hyvityksen."

"Esiintymiseni jälkeen oikeudessa se on myöhäistä; ihmiset luulisivat,
että olen perääntynyt pelon tähden. Ja sitä ennen se on liian aikaista,
sillä luultaisiin teidän pelänneen paljastuksiani."

"Ymmärrän, että asia ei siinä tapauksessa ole järjestettävissä, ja
kaikki minkä voin tehdä, on että annan teille pyytämänne hyvityksen.
Luottakaa siis minun sanaani ja vaitiolooni. Huomenna, oikeudenistunnon
päätyttyä tapaatte minut haluamassanne paikassa."

Sovimme eräistä seikoista, jonka jälkeen nuori upseeri sanoi,
ystävällisen surumielisesti katsoen minuun:

"Olen menetellyt typerästi, sillä jos sattuisin onnettomuudekseni
surmaamaan teidät, niin luulen, että surmaan itseni heti sen jälkeen.
En voisi antaa itselleni anteeksi, että olen pakoittanut teidän
kaltaisenne miehen panemaan alttiiksi elämänsä. Toivottavasti ei päätös
tule olemaan liian vakava. Olkoon tämä minulle opiksi. Ja mitä sitten
tapahtuneekin, muistakaa katumustani älkääkä ajatelko minusta liian
huonoa. Yhteiskunta kasvattaa meitä nuoria aatelismiehiä huonosti, se
on varma se! Me unohdamme, että porvarilliset ovat saman arvoisia kuin
mekin ja että on aika ottaa se huomioon. Ojentakaa minulle nyt kätenne,
odottaessamme hetkeä, jolloin syöksemme miekat toistemme rintoihin."

Madame d'Ionis'in oli määrä saapua seuraavana päivänä seuraamaan
oikeudenkäyntiä. Olin saanut häneltä monta ystävällistä
kirjettä, joissa hän ei enää koettanut taivuttaa minua luopumaan
velvollisuudestani asianajajana ja joissa hän tyytyi vain pyytämään
minun pitämään arvossa sukulaisuuden kunniaa, jota ei voinut
asettaa epäilyksen tai loukkauksen alaiseksi, häpeän lankeamatta
hänen itsensäkin päälle. Oli ilmeistä, että hän katsoi läsnäolonsa
välttämättömäksi; hänen aikomuksensa oli hillitä minua siinä
tapauksessa, että menisin esiintymisessäni liian pitkälle.

Hän erehtyi, olettaessaan omaavansa vaikutusvaltaa minuun. Olin nyt
korkeamman vaikutusvallan alainen.

Illalla neuvottelin jälleen isäni kanssa ja pyysin häneltä vapauden
saada menetellä asiassa oman käsityskantani mukaan. Hän toivotti hyvää
yötä puoleksi leikillinen katse silmissään, jota ymmärsin yhtä vähän
kuin hänen sanaansa:

"Pidä varasi, poikani! Madame d'Ionis on sinun kohtalosi, tiedän sen.
Pelkään kuitenkin, että petyt pahasti."

Ja nähtyään hämmästykseni, lisäsi hän:

"Puhumme asiasta myöhemmin. Muista puhua hyvin huomenna ja tuottaa
isällesi kunniaa."

Aikoessani asettua vuoteeseen, näin hämmästyksekseni vihreän nauhan
nuppineulalla kiinnitettynä päänaluseeni. Otin sen ja huomasin sen
sisältävän sormuksen. Siinä oli smaragdinen tähti, jonka muisto oli
jäänyt mieleeni ainoastaan kuumeunelmana. Tuo salaperäinen sormus oli
siis olemassa; olin saanut sen jälleen haltuuni.

Asetin sen sormeeni ja kosketin sitä lukemattomia kertoja, saadakseni
varmuuden siitä, että en ollut joutunut näköhäiriön uhriksi. Sitten
otin sen jälleen sormestani ja tutkin sitä tarkasti, ja minä näin siinä
seuraavan tunnuslauseen vanhanaikaisilla kirjaimilla kaiverrettuna:
"Elämäsi kuuluu ainoastaan minulle."

Se oli siis minulle kielto ryhtyä taisteluun. Ihanteeni toisesta
maailmasta ei siis sallinut minun vielä yhdistyä itseensä. Se tuotti
minulle julmaa tuskaa, sillä muutama tunti sitten olin toivonut olevani
oikeutettu ilman pelkoa ja vastusta luopumaan elämästäni.

Soitin Baptistea, jonka kuulin vielä liikkuvan huoneessa.

"Kuule nyt", sanoin hänelle, "sinun on sanottava minulle totuus,
ystäväni, sillä sinä olet kunniallinen ihminen ja minun ymmärrykseni on
sinun käsissäsi. Kuka on käynyt täällä illan kuluessa? Kuka on tuonut
tänne sormuksen ja kiinnittänyt sen päänaluseeni?"

"Minkä sormuksen, hyvä herra? En minä ole nähnyt mitään sormusta."

"Mutta nyt kai näet, vai kuinka, sormessani? Etkö jo nähnyt sitä
d'Ionis-linnassa?"

"Tietysti minä sen näen ja tunnen! Se on sama sormus, jonka te siellä
kadotitte ja jonka minä sitten löysin tulisijasta kahden kivilaatan
välistä; mutta minä vannon kunniani kautta, että en tiedä kuinka se on
ilmestynyt tänne; laittaessani tilan en nähnyt mitään päänalusella."

"Ainakin voit ehkä ilmoittaa minulle erään asian, jota en ole
uskaltanut sinulta kysyä. Kuka otti minulta tämän sormuksen d'Ionis
linnassa?"

"Sitä en juuri itsekään tiedä. Kun en sitä sen jälkeen nähnyt enää
sormessanne, niin luulin teidän sen piiloittaneen... ett'ette
paljastaisi..."

"Ketä? Sano!"

"No mutta, ei suinkaan madame d'Ionis ole antanut teille sormusta?"
"Ei!"

"Eihän teidän muuten tarvitse kertoa minulle... Hän kai sen on
lähettänyt..."

"Oletko nähnyt jonkun hänen väestään käyvän täällä tänään?"

"En, en kenenkään. Mutta se, joka sen on tuonut, tuntee varmasti hyvin
talon."

Huomattuani, että tiedusteluni ei johtaisi mihinkään tulokseen, lähetin
Baptisten pois ja vaivuin sitten tavanmukaisiin unelmiini. Tämä kaikki
ei ollut enää luonnollisella tavalla selitettävissä. Tuo sormus sisälsi
kohtaloni salaisuuden. Olin aivan epätoivoinen, ollessani pakoitettu
olemaan tottelematon ihannettani kohtaan; mutta samalla olin myöskin
onnellinen kuvitellessani, että hän piti lupauksensa ja huolehti
minusta.

En sulkenut silmiäni ja aivoni olivat sairaat. Minäkö olisin
tottelematon kohtaloni valtiatarta kohtaan? Uhraisinko hänen tähtensä
kunniani? Olin mennyt liian pitkälle herra d'Aillane'in suhteen,
voidakseni enää peräytyä. Haudoin hetkisen itsemurha-ajatustakin,
vapautuakseni olotilasta, jota minun oli mahdoton käsittää. Sitten
rauhoitin itseäni ajatuksella, että tuolla peloittavalla ja
ihastuttavalla tunnuslauseella: "Elämäsi kuuluu ainoastaan minulle",
ei ollut sitä tarkoitusta, minkä minä olin kuvitellut, ja minä päätin
olla varma siitä, että ihanteeni ilmestyisi kaksintaistelupaikalle, jos
hänen tahtonsa oli estää ottelu.

Mutta minkätähden hän ei itse näyttäytynyt tehdäksensä lopun
levottomuudestani? Kutsuin häntä luokseni palavalla innolla.

"Koe on liian ankara, liian julma!" sanoin hänelle. "Menetän järkeni ja
elämäni. Jos minun on elettävä sinua varten, jos kuulun sinulle..."

Kolkutus ulko-ovelle sai minut hätkähtämään. Päivä ei ollut vielä
valjennut. Olin yksin valveilla koko talossa. Pukeuduin nopeasti.
Kolkutettiin toinen ja kolmas kerta juuri kun riensin eteiseen.

Aukaisin oven vavisten. Kuka sisään pyrkijä lienee ollutkin, joka
tapauksessa aavistin jonkinlaista ratkaisua.

Tulija oli muudan madame d'Ionisin palvelijoista, joka oli saapunut
ratsain tuomaan kirjettä isälleni tai minulle, molempien nimet olivat
kuoressa.

Kirje sisälsi seuraavaa:

"Keskeyttäkää oikeudenkäynti. Ilmoitan juuri saamani vakavan uutisen,
joka vapauttaa teidät sitoumuksestanne kreivi d'Ionis'in kanssa. Kreivi
d'Ionista ei ole enää olemassa. Virallinen tieto siitä saapuu päivän
kuluessa."

Menin kirjeineni isäni luo.

"Olipa se onni turvatillemme", sanoi hän; "ellei tuo ikävä mies jätä
jälkeensä suuria velkoja; onnellinen sattuma myöskin d'Aillane'ille.
Ja oikeus menettää tilaisuuden julistaa ensiluokkaisen tuomion ja sinä
tilaisuuden pitää kauniin puheen. No niin... nukkukaamme sitten, koska
meillä ei ole parempaakaan tehtävää."

Hän kääntyi seinään päin, mutta kutsui minut takaisin juuri kun olin
poistumassa huoneesta.

"Rakas poikani", sanoi hän, hieroen silmiänsä; "tulin ajatelleeksi
erästä asiaa. Sinä olet rakastunut neiti d'Ionis'iin ja jos hän on
joutunut vararikkoon, niin..."

"En, isä!" huudahdin minä. "Minä en ole rakastunut neiti d'Ionis'iin!"

"Mutta olet ollut sitä. Olkaamme totuudenmukaisia. Se on aiheuttanut
sinussa tuon hyvän muutoksen. Sinä olet tullut kunnianhimoiseksi... ja
äitisi raskasmielisyys..."

"Aivan varmasti", sanoi äitini, joka oli herännyt kolinasta ja tullut
puhellessamme yömyssyinensä huoneeseen. "Ole rehellinen, poikani! Sinä
rakastat tuota kaunista naista, ja minä luulen, että rakkautesi saa
vastarakkautta. No niin, kerro nyt kaikki vanhemmillesi..."

"Kerron mielelläni kaikki", vastasin minä ja suutelin herttaista
äitiäni; "kahden päivän ajan olin rakastunut madame d'Ionis'iin, mutta
kolmantena olin jälleen parantunut taudistani."

"Annatko siitä kunniasanasi?" sanoi isäni.

"Kunniasanani."

"Ja mikä aiheutti tuon muutoksen?"

"Älkää kysykö sitä; siihen en voi vastata."

"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi isäni nauraen ja haukotellen
yht'aikaa: "pikku madame d'Ionis ja tuo serkku, joka ei tunne häntä...
Mutta nyt ei ole juoruamisen aika. Kello on viisi, ja koska ei poikani
ole rakastunut eikä pidä puhetta oikeudessa tänään, niin aion nukkua
oikein pitkään."

Vapauduttuani kaksintaistelun tuottamasta levottomuudesta, kävin
vähäksi aikaa levolle. Päivän kuluessa sai kreivi d'Ionis'in
kuolinsanoma vahvistuksensa; kuolema oli kohdannut hänet neljätoista
päivää sitten Wienissä (tiedot kulkivat hitaasti siihen aikaan), ja
oikeudenkäynti keskeytettiin neljäksitoista päiväksi, jotta riitapuolet
voisivat sopia.

Nuori d'Aillane saapui iltapäivällä luoksemme. Hän tuli pyytämään
minulta anteeksi isäni läsnäollessa ja tällä kertaa annoin hänelle
anteeksi kaikesta sydämestäni. Huolimatta vakavuudesta, jolla hän puhui
kreivi d'Ionis'in kuolemasta, näimme seivästi, että hänen oli vaikea
salata iloansa. Hän jäi luoksemme iltaan saakka ja tuli sitten kanssani
huoneustooni.

"Rakas ystäväni", sanoi hän, "sillä teidän täytyy sallia minun
tästälähin käyttää sitä nimitystä, tahdon avata sydämeni, joka
huolimatta kaikesta, on aivan kukkuroillaan. Toivottavasti ette
luule oikeusjutun päättymisen aiheuttavan erityistä iloani. Onneni
salaisuus..."

"Älkää puhuko siitä, tiedämme sen, olemme sen arvanneet!"

"Ja minkätähden en puhuisi siitä teidän kanssanne, teidän, joka
ansaitsette niin suurta kunnioitusta ja joka olette minua kohtaan
niin ystävällinen? Älkää luulko, että olette minulle tuntematon. Jo
kolme kuukautta sitten tein selvää kaikista teidän teoistanne ja
menestyksistänne..."

"Kenelle?"

"Eräälle henkilölle, jonka mielenkiinto teihin on mahdollisimman
voimakas, madame d'Ionis'ille. Hän on ollut kovin levoton tähtenne sen
jälkeen kun läksitte hänen luotansa. Minä olen melkein mustasukkainen
sen johdosta. Mutta hän on rauhoittanut minua, kertomalla, että te
olitte kahdenkymmenenneljän tunnin ajan vakavasti sairas."

"Hän, joka ei tahdo salata teiltä mitään, on siis niinollen kertonut
teille syyn tuohon huumaustilaani? sanoin minä hiukan levottomana.

"Kyllä, hän on kertonut kaikki, ilman, että me kumpikaan olemme
tehneet pilaa tapauksesta. Päinvastoin, me olimme kovin pahoillamme
ja madame d'Ionis moitti itseänsä siitä, että oli sallinut teidän
leikkiä asioilla, jotka saattoivat liiaksi järkyttää mieltänne. Mitä
minuun tulee, niin, vaikka vannonkin, että en usko noihin vihreisiin
sisaruksiin, en koskaan olisi uskaltanut manata heitä esille kahta
kertaa. Niin, luulenpa, että jos he olisivat ilmestyneet minulle, niin
olisin varmasti iskenyt kaikki säpäleiksi tuossa huoneessa, ja te,
jota minä eilen uhmaten loukkasin, te näytätte, mitä yliluonnollisiin
asioihin tulee, olevan minua paljon rohkeampi."

Tuo rakastettava nuori mies, jolla sattui olemaan virkalomaa, kävi
joka päivä luonani ja meistä tuli pian läheiset ystävät. Hän ei voinut
vielä näyttäytyä d'Ionis-linnassa, ja hän odotti kärsimättömänä, että
hänen kaunis, rakastettava serkkunsa sallisi hänen tulla luoksensa
muutamien viikkojen suruajan jälkeen. Nuori mies olisi tahtonut viettää
aikansa eräässä lähempänä d'Ionis-linnaa olevassa kaupungissa, mutta
madame kielsi sen häneltä jyrkästi, sillä hän ei voinut luottaa niin
hurmaantuneen sulhasen varovaisuuteen.

Nuorukainen kertoi muuten, että hänellä oli asioita toimitettavana
Angersissa, vaikka hän ei voinutkaan oikein selittää minkälaisia,
eivätkä ne näyttäneet paljoa huolestuttavan häntä, sillä hän vietti
kaikki päivänsä minun parissani.

Hän kertoi minulle rakkaudestansa madame d'Ionis'iin. Heidät oli
määrätty toisillensa jo lapsuudessa ja he olivat jo silloin pitäneet
toisistansa, mutta Caroline oli joutunut toisten kunnianhimon uhriksi
ja pantu luostariin. He olivat salassa tavanneet toisiansa sekä ennen
että jälkeen hänen naimisiin menoansa kreivi d'Ionis'in kanssa. Nuori
kapteeni ei katsonut olevansa pakoitettu salaamaan asiaa, koska heidän
suhteensa oli aina ollut puhdas.

"Jos se olisi ollut toisenlainen", sanoi hän, "en puhuisi kanssanne
sellaisella luottamuksella kuin nyt."

Hänen avomielisyytensä, jonka suhteen ensin asetuin torjuvalle
kannalle, valtasi minut lopulta täydellisesti. Hän oli noita
avomielisiä, oikeudentuntoisia ihmisiä, joita vastaan on turha
puolustautua, tekemättä vääryyttä itsellensä. Hän saattoi tehdä
itsepäisesti kysymyksiänsä, mutta tehdä sen tavalla, joka ei
vaikuttanut uteliaisuudelta tai tungettelevaisuudelta. Saattoi havaita,
että ihmiset yleensä kiinnittivät hänen mieltänsä, ja että hän tahtoi
nähdä henkilöt, joista hän piti, yhtä onnellisina kuin hän itse oli.

Menimmepä vielä niinkin pitkälle, että minä kerroin hänelle tapaukseni,
mainiten lisäksi intohimosta, jonka vallassa olin. Hän kuunteli
minua vakavana ja vakuutti, ett'ei hän nähnyt rakkaudessani mitään
naurettavaa.

"Joko sitten elämässänne on tapahtuva suuri ihme tai te rauhoitutte
täydellisesti ja tulette vakuutetuksi siitä, että olette joutunut
kauniin harhanäyn lumoihin. Ja tuon harhakuvan sijaan ilmaantuu
todellinen olento, kauniimpi ja lempeämpi kuin se, ja..."

"En koskaan, koskaan tule rakastamaan ketään muuta kuin unikuvaani!"

Ja osoittaakseni hänelle kuinka täydellisesti tuo unikuva oli saanut
minut valtoihinsa, näytin hänelle kaikki runoni ja muut kirjoitelmani,
jotka olin sepittänyt hurmiotilassani. Hän luki ne ystävän
vilpittömällä ihastuksella. Jos olisin ottanut hänen sanansa vakavalta
kannalta, niin olisin voinut luulla olevani suuri runoilija. Hän osasi
pian ulkoa parhaat kohdat runoistani ja lausui niitä haltioituneena
käyskennellessämme Angersin vanhassa linnassa ja lähiseudun ihanassa
luonnossa. Vastustin hänen toivomustansa antaa toimittaa runoni
painoasuun. Kirjoitin runoja huvikseni ja rauhoittaakseni kiihottunutta
hermostoani, eikä tarkoitukseni suinkaan ollut tavoitella runoilijan
mainetta.

Sinä aikana ja niissä piireissä, joissa olin, olisi sellainen ollut
ammatilleni perin alentavaa.

Viimein valkeni päivä, jolloin ystäväni sallittiin lähteä
d'Ionis-linnaan, josta madame d'Ionis ei ollut poistunut kolmeen
kuukauteen. Nuorukainen sai vastaanottaa häneltä kirjeen, jonka loppuun
kirjoitetun lisäyksen hän luki minulle. Sain muodollisen, ystävällisen
kutsun saapua ystäväni kera linnaan.




VI.

PÄÄTÖS.


Saavuimme d'Ionis-linnaan eräänä joulukuun päivänä. Maa oli lumen
peittämä ja aurinko vaipui juuri sinipunervien, juhlallisten, mutta
synkkien pilvien taakse. En tahtonut häiritä molempia rakastavaisia
heidän ensi kohtaamisessaan, ja minä kehoitin Bernardia ratsastamaan
edellä, saavuttuamme linnan läheisyyteen. Tunsin sitäpaitsi, että minun
täytyi saada olla yksin mietteissäni, ensi hetket. Jouduin voimakkaan
mielenliikutuksen valtaan, nähdessäni jälleen tuon linnan, missä olin
kolmessa päivässä elänyt vuosisadan.

Heitin ohjakset Baptistelle, joka läksi menemään talliin päin, ja
astuin yksin sisään eräästä puiston sivuportista.

Kukaton ja kuihtunut puisto oli juhlallisemman näköinen kuin ensi
kerran sen nähdessäni. Synkät kuuset pudistivat huurrettaan päälleni,
ja vanhojen lehmuksien oksat muodostivat kevyen kristalliholvin
käytävän yli. Se oli kuin tuntemattoman ja jylhän rakennustaidon
aikaansaaman jättiläiskirkon laiva kaikkine oikkuineen ja mutkineen.

Saavuttuani kirjastohuoneen lehvien keskelle oli ympärilläni
jälleen kevääntuntu. Kirjastosali oli eroitettu lähellä olevista
holvikäytävistä kaarroksien väliin asetetuilla ikkunaseinillä ja siten
oli muodostettu eräänlainen kasvihuone. Suihkulähde lorisi yhä ihanine
kukkinensa ja tuon juoksevan veden sekä näkeminen että kuuleminen
teki varsin mieluisan vaikutuksen kaiken ollessa ulkona jään ja lumen
kahleissa.

Minun oli hiukan vaikea katsella merenneitoa. Se näytti minusta
vähemmän kauniilta kuin muisto siitä ketä se sekä muodoltaan että
piirteiltään muistutti. Vähitellen aloin kuitenkin ihailla sitä ja
pitää siitä niinkuin pidetään muotokuvasta, josta saa kuitenkin
kokonaisvaikutuksen ja muutamia piirteitä rakastetusta henkilöstä.
Olin saanut niin kauan pidättää tunteitani, että ratkesin itkuun ja
jäin masentuneena istumaan paikalle, jossa olin nähnyt istuvan hänen,
jota en toivonut enää koskaan saavani nähdä.

Silkkihameen kahina sai minut kohottamaan pääni ja minä näin edessäni
pitkän, solakan, miellyttäväryhtisen naisen, joka katsoi minua
huolestuneen näköisenä. Ajattelin hetkisen yhdistää hänet näkyyni,
mutta äkkiä tullut hämärä esti minua näkemästä hänen kasvojansa, ja
sitäpaitsi nainen, jolla oli yllä rimssuilla varustettu pönkkähame,
muistutti niin vähän renessanssiajan merenneitoa, että mielikuvitukseni
kaikkosi kokonaan, ja minä nousin seisomaan tervehtiäkseni häntä
niinkuin tavallista kuolevaista.

Hänkin tervehti minua, epäröi hetkisen ryhtyä puheisiin kanssani, mutta
rohkaisi sitten itsensä, ja minä hätkähdin, kuullessani hänen äänensä,
joka sai koko olemukseni vapisemaan. Tuo ääni kajahti hopealle.
Mykistyin niin, että en saanut sanaa suustani. Olin hurmaantunut kuin
ihanteeni edessä, kykenemättä käsittämään hänen sanojansa. Vaitioloni
saattoi hänet hyvin hämilleen ja minä ponnistin voimani, vapautuakseni
hullunkurisesta hurmiotilastani. Hän kysyi, olinko minä herra Just
Nivières.

"Kyllä, madame", sain viimein sanotuksi. "Pyydän teiltä anteeksi
hajamielisyyteni. Olin hiukan pahoinvoipa ja lepäsin."

"Ei", sanoi hän lempeästi, "te itkitte! Se saattoi minut tulemaan tänne
hallista, jossa odotin merkkiä veljeni saapumisesta."

"Veljenne?..."

"Niin, ystävänne, Bernard d'Aillane'in."

"Te olette siis neiti d'Aillane!"

"Fèlicia d'Aillane, ja uskallan sanoa, myöskin ystävänne, vaikka ette
tunne minua ja minä näen teidät ensi kerran. Mutta kunnioitus, jota
veljeni teitä kohtaan tuntee ja kaikki mitä hän on teistä kirjoittanut,
on herättänyt minussa todellisen mieltymyksen teihin. Nyyhkytyksenne
saattoi minut niinollen levottomaksi ja surulliseksi. Hyvä Jumala,
toivon, että teillä ei ole perhesuruja; jos kelpo vanhempanne, joista
niinikään olen kuullut paljon hyvää, olisivat hädässä, niin te ette
olisi täällä."

"Jumalan kiitos", vastasin minä, "olen rauhallinen kaikkien läheisieni
puolesta, ja henkilökohtainen suruni haihtui, kuultuani teidän äänenne
ja lempeät sananne. Mutta mistä johtuu, että vaikka Bernardilla on
teidän kaltaisenne sisar, hän ei ole koskaan maininnut siitä minulle
mitään?"

"Bernard on rakkautensa lumoissa, ja minä ymmärrän hänen tilansa, sillä
madame on minulle kuin hellä sisar. Mutta ettekö te saapuneet yhdessä
tänne ja kuinka on selitettävissä, että tapaan teidät yksin täällä
ilman että tulostanne on kenellekään ilmoitettu sanallakaan?"

"Pyysin Bernardin ratsastamaan edellä."

"Vai niin, minä ymmärrän. No niin, antakaamme heidän olla vielä
hetkinen kahdenkesken; heillä on niin paljon toisillensa puhuttavaa
ja heidän rakkautensa on niin jaloa, veljellistä ja vanhaa! Mutta
menkäämme uunin luo, sillä täällä on kylmä."

Huomasin, että hän ei pitänyt sopivana olla kanssani kahdenkesken
hämärässä ja minä seurasin häntä tahtomattani. Pelkäsin katsoa
häntä kasvoihin, sillä kuullessani hänen äänensä, tuntui minusta
kuin ihanteeni olisi ilmestynyt läheisyyteeni ja puhunut minulle
tavallisella kielellä jokapäiväisiä, maallisia asioita.

Uunin luona oli valoisaa ja minä saatoin nähdä hänen kasvonpiirteensä,
jotka olivat ihmeellisen kauniit ja epäselvästi muistuttivat niitä,
joiden luulin olevan syvälle syöpyneinä muistiini. Kuta enemmän häntä
katselin sitä enemmän nuo kolme kuvaa, merenneidon, kummituksen ja
neiti d'Aillane'in, sekottuivat päässäni niin että minun oli mahdoton
eroittaa niitä toisistansa, voidakseni jakaa ihailustani kullekin
kuuluva osansa. Olento oli sama, siitä olin varma, mutta en voinut
kauemmin todeta eroitusta, ja minä huomasin kauhukseni muistini
epävarmuuden tuohon taivaalliseen ilmestykseen nähden. Olin ajatellut
sitä liian paljon, olin luullut liian usein nähneeni sen, saatoin
kuvitella sen mielessäni ainoastaan jonkinlaisena utukuvana.

Hetkisen kuluttua unohdin tuskani, katsellakseni ainoastaan neiti
d'Aillane'ia, joka oli kaunis ja puhdas kuin Diana-jumalatar ja
lapsellisen ystävällinen minua kohtaan. Hänen olemuksensa säteili,
niin sanoakseni, suloista puhtautta ja sydämellisyyttä, ollen
kokonaan vapaa kaikesta teennäisyydestä. Hänessä ilmeni tosin
eräänlainen pidättyväisyys, joka oli ominaista aatelisnaisille heidän
seurustellessaan porvarillisten henkilöiden parissa, mutta se oli vain
ikäänkuin jonkinlaista sukulaisten, lapsuudenystävien monivuotisen
eron aiheuttamaa vieraantumista. Hänen kirkas katseensa ei liekehtinyt
niinkuin madame d'Ionis'in. Hänen silmiensä valo oli rauhallinen kuin
tähtien. Herkkä ja hermostunut kun olin valvomisesta, vaikutti se
minuun ikäänkuin nuorentavasti, rauhoittavasti ja virkistävästi.

Hän puhui luonnollisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen sanansa
todistivat mitä syvintä valistuneisuutta ja hienostuneisuutta; ja
hän oli täysin vapaa ennakkoluuloista, mikä oli harvinaista sen
yhteiskuntaluokan naisten keskuudessa, johon hän kuului. Mutta ennen
kaikkea hänessä oli vastustamattoman lempeyden suloa, ja minä antauduin
arvelematta sen valtoihin, muistamatta, että olin sieluni sisimmässä
tehnyt jonkinlaisen luostarilupauksen, joka sitoi minut käsittämättömän
ihanteeni palvontaan.

Hän puhui avonaisesti perheensä suruista ja iloista, osasta, jota
minä olin esittänyt viime aikojen tapauksissa ja kiitollisuudesta,
jota hän katsoi olevansa velvollinen minua kohtaan osoittamaan
sen tavan johdosta, jolla olin puhunut Bernardille heidän isänsä
kunniallisuudesta.

"Te tiedätte siis kaikki?" sanoin minä liikutettuna. "Arvaatte kuinka
vaikea minun oli taistella teitä vastaan."

"Tiedän kaikki, senkin, että teidän ja veljeni välillä oli syntyä
kaksintaistelu", sanoi hän. "Ikävä kyllä, että hänessä oli syy, mutta
hän on niitä, jotka ottavat erehdyksensä opikseen, ja siitä lähtien
hän on tuntenut mitä syvintä kunnioitusta teitä kohtaan. Isäni, jota
liikeasiat ovat tähän saakka pidättäneet ja joka saapuu pian tänne,
palaa halusta saada sanoa teille, että hän on tästä lähin pitävä teitä
kuin omana lapsenaan. Ja te tulette myöskin pitämään hänestä, siitä
olen varma. Hän on nerokas mies, jolla on oikeudenmukainen luonne."

Juuri kun hän oli sanonut tämän, sai pyörien kolina ja koiran haukunta
hänet hätkähtämään.

"Siinä hän on!" huudahti hän. "Olen varma siitä, että se on hän!
Tulkaa, niin menemme häntä vastaan."

Seurasin häntä aivan hurmaantuneena. Hän oli työntänyt käteeni
kynttiläjalan ja riensi edelläni niin kevyenä ja notkeana,
että yksikään kuvanveistäjä ei olisi pystynyt luomaan mitään
niin ihanteellista ja jumalallista. Hänellä oli muuten yllänsä
yksinkertainen, mutta hurmaavan kaunis vihreä silkkipuku.

"Kas tässä hän on, herra Nivières", sanoi hän, osoittaen isäänsä, jota
hän ensin oli syleilyt.

"Vai niin, vai niin", sanoi tämä äänellä, joka tuntui minusta
omituiselta ja joka olisi saattanut minut levottomaksi, ellei hän olisi
astunut ystävällisesti, levitetyin käsivarsin minua vastaan. "Älkää
ihmetelkö, että olen iloinen tavatessani teidät, te olette poikani
ystävä ja siis minunkin ja hän on kertonut minulle kaikki."

Madame d'Ionis ja Bernard riensivät paikalle, ja minä näin kuinka
Carolinen kasvoilla kuvastui onni. Hetkinen sen jälkeen istuimme
kaikki pöydän ympärillä ja seuraamme oli lisäksi liittynyt apotti de
Lamyre sekä Zéphyrine, joka oli joitakuita viikkoja sitten painanut
umpeen leskirouvan silmäluomet ja oli nyt, niinkuin kaikki muutkin
linnan asukkaat, surupuvussa. D'Aillane'it, jotka olivat ainoastaan
avioliiton kautta sukua d'Ionis'ien kanssa, olivat vapauttaneet
itsensä muodollisuudesta, joka heidän puoleltaan olisi ehkä tuntunut
teeskentelyltä.

Mieliala ei päässyt aterian aikana erikoisemmin kohoamaan.
Palvelijoiden tähden täytyi pidättäytyä kaikista ilon ja avomielisyyden
ilmauksista, ja madame d'Ionis oivalsi niin hyvin asemansa, että
hän saattoi ilman suurempia vaikeuksia hillitä itsensä ja pysyttää
vieraiden mielialan samalla tasolla. Vaikeinta oli pidättää apotti de
Lamyre'in mielialaa vakavana. Hän ei voinut olla hyräilemättä paria
kolmea värssyä keskustelun aikana.

Siitä huolimatta vallitsi talossa ilo ja rakkaus; kenelläkään ei ollut
erityistä syytä kaivata kreivi d'Ionis'ta, eikä ahdasmielinen ja
jokapäiväinen leskirouva ollut jättänyt jälkeensä erikoisemmin tyhjää
sijaa. Sydämessäni virisi toivon ja hellyyden tunne, enkä ihmeekseni
tuntenut itseäni surulliseksi, minä, joka olin pyhittänyt elämäni
ikuiselle yksinäisyydelle.

On totta, että tutustuttuani Bernardiin, olin alkanut nopeasti toipua.
Hänen yritteliäisyytensä oli, joko sitten tahdoin tai en, parantanut
minut surumielisyyden tilastani. Ja saatuaan tietää salaisuuteni, oli
hän pelastanut minut turmiollisesta taipumuksesta, joka olisi johtanut
minut kuolemaan.

"Salaisuus ilman uskottua ystävää on kuolettava tauti", oli hän sanonut
minulle.

Hän oli kuunnellut puhettani mutta huomaamatta hulluuttani. Toisinaan
oli aivan kuin hän olisi uskonut siihen ja toisinaan taas hän oli
taitavasti esittänyt epäilyksensä. Olin tullut viimein siihen, että
paitsi sormuksen selittämätöntä olemassaoloa, kaikki oli ainoastaan
aivojeni tuotetta.

Herra d'Aillane osoittautui täysin yhtä nerokkaaksi ja
yleväluonteiseksi mieheksi kuin mitä hänen lapsensa olivat minulle
kuvailleet ja hän osoitti minulle suosiota, johon koko sydämestäni
vastasin.

Erottiin mahdollisimman myöhään. Kellon lyödessä kaksitoista ja
madame d'Ionis'in annettua lopettamismerkin tuntui minusta kuin
olisin joutunut tuskan valtaan, aivan kuin olisin herännyt suloisesta
unesta karuun todellisuuteen. Elämäni oli ollut jo niin kauan aikaa
käännettynä ylösalaisin, todellisuus ollut unena ja uni todellisuutena,
että yksinäisyys, johon äkkiä jouduin, teki minuun kerrassaan
ihmeellisen vaikutuksen ja sai koko olemukseni vapisemaan.

Varmasti en ollut vielä myöntänyt voivani rakastaa, mutta varmaa
on, että uskomatta olevani rakastunut neiti d'Aillane'iin, tunsin
häntä kohtaan tavallista suurempaa ystävyyttä. En ollut herennyt
tarkastamasta häntä salaa, silloin kuin hän ei puhutellut minua, ja
kuta enemmän pääsin varmuuteen hänen kauneudestansa, hänen erikoisista
piirteistänsä, sitä selvemmin olin tuntevinani itsessäni jumaloidun
ihanteeni vaikutuksen. Mutta sitten valtasi sydämeni sanomattoman
suloinen tunne. Nuo puhtaat, kirkkaat kasvot tekivät niin uskollisen ja
rauhoittavan vaikutuksen.

Bernard, jota halutti yhtä vähän kuin minuakin nukkua, puheli kanssani
kello kahteen saakka aamulla. Asuimme samassa huoneessa, emme _naisten_
huoneessa, emmekä edes siinä, missä olin maannut sairaana, vaan
eräässä kauniissa, iloiseen sävyyn koristellussa huoneessa. Vihreistä
sisaruksista ei ollut sen koommin enää ollut puhe.

Puhellessaan kanssani rakkaasta Carolinestaan Bernhard tiedusteli
mielipidettäni kalliista Fèliciastaan. Aluksi en tietänyt mitä vastata.
Pelkäsin sanoa liian vähän tai liian paljon. Vältin vastauksen
kysymällä, miksi hän oli puhunut niin vähän sisarestansa.

"Onko mahdollista, että sinä et pidä hänestä yhtä paljon kuin hän
sinusta?" kysyin minä.

"Olisin todellakin ihmeellinen olento, ellen pitäisi sisarestani",
vastasi hän. "Mutta sinä olit siinä määrin vaipunut omiin ajatuksiisi,
että sinä et olisi edes kuullut, jos minä olisin häntä kiittänyt. Ja
siinä asemassa missä me olimme, ja valitettavasti yhä vieläkin olemme,
ei suinkaan sopinut antaa sinun luulla, että minä tyrkytin sinulle
sisartani."

"Ja kuinka minä olisin voinut sellaista luulla?"

"On, näet, olemassa muudan seikka, josta olen usein aikonut sinulle
mainita ja jonka varmasti olet jo pannut merkille. Tarkoitan tuota
hämmästyttävää yhdennäköisyyttä Fèlician ja Jean Goujon'in merenneidon
välillä, johon sinä olit rakastunut siinä määrin, että lainasit sen
piirteet ihmenäyllesi."

"En siis niinollen pettynyt!" huudahdin minä. "Neiti d'Aillane
muistuttaa kauneudessa tuota kuvapatsasta."

"Kauneudessa!... paljon kiitoksia hänen puolestaan! Mutta sinähän
näet, että tuo yhdennäköisyys tekee sinuun voimakkaan vaikutuksen, ja,
katsos, juuri sen tähden olen ollut huomauttamatta siitä ennakolta."

"Ymmärrän, että olet pelännyt herättää minussa epäoikeutettuja
toivomuksia."

"Pelkäsin saattaa sinut rakastumaan henkilöön, jonka toivomukset
olivat epäoikeutettuja, kas siinä, ystäväni, kaikki mitä pelkäsin.
Niin kauan kuin madame d'Ionis'in taloudellinen asema ei ole selvä,
on meidän pidettävä itseämme köyhinä. Sinun isäsi ja minun pelkäävät,
että hänen miehensä on hävittänyt kaikki ja, nimittämällä hänet
perijäksensä, tehnyt ainoastaan rumaa pilaa. Siinä tapauksessa emme
tule koskaan vastaanottamaan pientä omaisuutta, jonka hän tahtoo meille
luovuttaa ja johon, niinkuin tiedät, oikeutemme on kiistämätön. Siitä
huolimatta menen naimisiin hänen kanssansa, sillä pidämme toisistamme,
mutta suostumatta siihen, että hän naimakirjan kautta luovuttaa
minulle oikeuden omaisuuteensa. Sisareni, jolla ei ole minkäänlaisia
mahdollisuuksia saada myötäjäisiä — sillä vaimoni ei olisi kyllin
varakas antamaan hänelle sellaisia, eikä Fèlicia puolestaan koskaan
suostuisi siihen, että vaimoni siten joutuisi mahdollisesti
ahdinkotilaan — on silloin päättänyt mennä luostariin."

"Luostariin, hän? Ei koskaan! Bernard, sinä et saa koskaan antaa
suostumustasi sellaiseen."

"Miksikä en, rakas ystäväni?" kysyi hän surun ja ylpeyden sekaisella
äänellä, jonka hyvin ymmärsin. "Sisareni ajatukset on valmistettu
siihen suuntaan ja hän on aina osoittanut taipumusta vaatimattomaan
elämään."

"Sellaista ei voi ajatella! On mahdotonta, että niin täydellinen
nainen ei suostuisi tekemään kunniallista miestä onnelliseksi ja vielä
mahdottomampaa on, ettei olisi olemassa kunniallista miestä, joka ei
tuota onnea tavoittelisi."

"En sano, että niin on tapahtuva. Tulevaisuus on sen osoittava, sitä
enemmän, koska, siinä tapauksessa, että madame d'Ionis mahdollisesti
saa jonkin verran omaisuutta, omatuntoni ei ole estävä vaimoani
luovuttamasta sisarelleni myötäjäisiä, jotka ovat kyllin riittävät
hänen pikku tarpeisiinsa. Mutta me emme tiedä vielä mitään ja joka
tapauksessa olisi ollut paha, jos minä olisin sanonut: 'Minulla on
hurmaava sisar, joka vastaa sinun ihannettasi...' Sehän olisi ollut
samaa kuin jos olisin sanonut hänelle: 'Ajatteleppas asiaa! ...' samaa
kuin jos sinut olisi heitetty tytön syliin, joka on liian ylpeä,
suostuakseen liittymään perheeseen, joka on varakkaampi kuin hänen
omansa. Pysyn edelleenkin mielipiteessäni, ja minä pyydän vakavasti,
ystäväni, ettet kiinnittäisi liian paljon huomiota sisareni ja
merenneidon yhdennäköisyyteen."

Istuin hetkisen vaienneena. Mutta tuntien, että tuo kehotus
liikutti minua enemmän kuin mitä itse luulin, sanoin äkillisellä
avomielisyydellä:

"Mutta, rakas Bernard, miksi sinä oikeastaan olet tuonut minut tänne?"

"Siksi, että luulin sisareni olevan poissa. Hänen oli määrä tavata
Toursissa isäni, jonka piti saapua tänne vasta neljäntoista päivän
perästä. Tapaukset tekivät tyhjiksi laskelmani, mutta minä olen siitä
huolimatta rauhallinen sisareni suhteen, kun olen tekemisissä sinun
kaltaisesi miehen kanssa."

"Oletko yhtä rauhallinen minunkin suhteeni, Bernard?" sanoin minä.

"Olen", vastasi hän hiukan liikutettuna. "Olen rauhallinen, sillä
sinulla on sielunvoimaa sanoa itsellesi: 'Mies, jonka sydän on vapaa,
on oikeutettu tavoittamaan hyvän ja kunniallisen tytön kättä; eikä
tytöllä olisi sanottavasti syytä tuntea itseänsä mairitelluksi, jos
hänelle jonakin päivänä selvenisi, että tuon tavoittelun oli, kiitos
sattuman, aiheuttanut ainoastaan eräänlainen yhdennäköisyys."

Ymmärsin niin hyvin tämän vastauksen, että en sanonut sen johdosta
mitään, lupasin vain itselleni olla liian paljon kääntämättä silmiäni
neiti d'Aillane'in puoleen. Teinpä vielä lujan päätöksen lähteä
linnasta, siinä tapauksessa, että tuo onneton yhdennäköisyys tulisi
liiaksi liikuttamaan mieltäni, seikka, joka tapahtui jo heti seuraavana
päivänä. Tunsin, että olin hulluuteen saakka rakastunut neiti
d'Aillane'iin, että merenneito-unelmani haihtui olemattomiin ja että
Bernard levottomin mielin huomasi kaiken.

Sanoin jäähyväiset, mainiten, että isäni oli suonut minulle ainoastaan
kahdenkymmenenneljän tunnin poissaolo-ajan. Olin lujasti päättänyt
kertoa kaikki vanhemmilleni ja pyytää heidän suostumustansa siihen,
että saisin uhrata sieluni ja ruumiini neiti d'Aillane'ille. Teinkin
sen kaikella avomielisyydellä. Kerrottuani kokemani sielulliset
kärsimykset purskahti isäni nauramaan ja äitini itkemään. Kuvailtuani
voimakkain värein toivottomuuden tilaani, johon olin toisinaan joutunut
ja joka oli saattanut minut eräänlaisella mielihyvällä ajattelemaan
itsemurhaa, muuttui isäni vakavaksi ja sanoi, katsoen äitiini päin:

"Kas siinä on lapsi, joka on ollut sekaisin päästään meidän
keskellämme, eikä meillä ole ollut siitä aavistustakaan. Ja sinä, rakas
ystävä, luulit hänen rakastuneen madame d'Ionis'iin, joka on aivan
ilmielävä olento, sen sijaan, että hän oli kohdistanut tunteensa vallan
elottomaan kaunottareen, jota on tuskin koskaan ollut olemassakaan.
Todella merkillisiä asioita syntyy runoilijan aivoissa. No niin,
sydämellinen kiitos kauniille neiti d'Aillane'ille, joka on merenneidon
näköinen ja joka on parantanut meidän hullumme! Sinun on kaikin
mokomin mentävä naimisiin hänen kanssaan ja pyydettävä hänen kättänsä,
ennenkuin tiedetään saako hän myötäjäisiä, sillä jos hän sellaisia
saa, on hän pitävä itseänsä liian suurena, mennäkseen naimisiin jonkun
asianajajan kanssa. Tuhat tulimmaista, miksi ei madame d'Ionis ole
jättänyt pesän selvitystä minun huolekseni? Me kyllä selvittäisimme
kaikki nopeasti, sensijaan että tuo vanha pariisilainen lakimies
kuhnailee kuukausikaupalla. Tehdäänkö Pariisissa työtä? Ei, siellä
pohditaan vaan politiikkaa ja lyödään laimin kaikki muu."

Jo seuraavana päivänä palasimme, isä ja minä, jälleen d'Ionis-linnaan.
Pyyntöni esitettiin herra d'Aillane'ille, joka heti syleili minua
ja ojensi sen jälkeen kätensä isälleni ja sanoi ritarillisella
avomielisyydellä:

_"Kyllä, ja kiitos!"_

Heittäydyin uudestaan hänen syliinsä ja hän lisäsi:

"Odottakaa, kunnes tyttäreni antaa suostumuksensa, sillä minä tahdon,
että hän on tunteva itsensä onnelliseksi. Mitä minuun tulee, lahjoitan
hänet teille, tietämättä onko hänestä tuleva kyllin rikas puoliso
teille; ja jos niin on käyvä, niin katson teidät kyllin arvokkaaksi
hänelle. Te panette kaikki alttiiksi kaikesta. Hyvä, minä teen samoin
ja noudatan antamaanne esimerkkiä. Teissä ei ole rahanylpeyttä,
teissä, eikä minulla ole mitään ylhäisöennakkoluuloja. Olemme siis
yksimieliset. Minulla on teidän sananne ja teillä minun. Mutta minä
tahdon, että tyttäreni yksin määrää asiassa; ja teidän, herra Nivières,
on sallittava poikanne seurustella tyttäreni kanssa, sillä heidän
rakkautensa on vielä nuori ja he tulevat siten saavuttamaan keskinäisen
luottamuksen. Mitä poikanne luonteeseen ja lahjoihin tulee, niin ovat
ne meille tunnetut, eikä meillä ole mitään vastaväitteitä esitettävänä."

Minun sallittiin siis näyttäytyä alituisena vieraana d'Ionis-linnassa,
ja se aika muodostui elämäni ihanimmaksi.

Rakastin täysin luonnollisella tavalla naista, joka oli enkeli
hyvyydessä, lempeydessä, nerokkuudessa ja ihanteellisessa kauneudessa.

Hän ei kieltänyt minulta toivoa. Hän puhui aivan avomielisesti
kunnioituksestansa ja mieltymyksestänsä minuun, mutta kun minä
mainitsin sanan rakkaus, näytti hän epäröivältä.

"Ettekö erehdy", sanoi hän, "ja ettekö ole rakastanut jotakuta toista
ennen minua ja enemmän kuin minua, jotakin tuntematonta, josta ei
veljeni ole milloinkaan tahtonut puhua?" —

Eräänä päivänä hän sanoi: "Eikö teillä ole sormessanne sormus, jota
pidätte pyhänä esineenä; ja jos minä pyytäisin teitä heittämään sen
suihkulähteeseen, niin olisitteko valmis tekemään sen?"

"En koskaan!" huudahdin minä. "En luovu siitä milloinkaan, sillä te
olette antanut sen minulle!"

"Minä? Mitä te sillä tarkoitatte?"

"Niin juuri, te! Älkää salatko sitä minulta kauempaa. Te olette
esittänyt vihreän naisen osaa, tyydyttääksenne madame d'Ionis'ta,
joka tahtoi, että saattaisitte hänet perikatoon ja joka luuli minussa
löytävänsä luotettavan henkilön, jonka todistuksia hänen miehensä
tarvitsi. Te olette, esiintymisenne kautta henkiolentona, avannut minun
silmäni huomaamaan velvollisuuteni."

"No niin, olette oikeassa", sanoi hän; "minä olen saattanut teidät
miltei mielipuolisuuden rajoille, mutta olen katkerasti sitä katunut,
huomattuani, sittemmin, kuinka paljon kärsimystä tuo merkillinen
seikkailu on teille tuottanut. Ensimäisellä kerralla teille esitettiin
kuvaelma, jonka kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä. Kun teidän
rohkeutenne huomattiin suuremmaksi kuin apotti de Lamyre'in, jonka
kanssa Caroline oli huviksensa samalla tavalla leikitellyt, päätettiin
teitä huvittaa vähemmin peloittavalla ilmestyksellä. Olin täällä
salaisella käynnillä, sillä leskirouva d'Ionis ei kernaasti nähnyt
minua luonansa. Caroline, joka ihmetteli minun ja merenneidon välistä
yhdennäköisyyttä, puki minut samanlaisiin vaatteisiin kuin silläkin
oli yllä ja järjesti hiukseni samalla tavalla, sellaisena lausuakseni
ennustukseni, joka ei ollut sopusoinnussa hänen toivomustensa kanssa,
mutta jota te olette totellut hetkeäkään unohtamatta meidän kunniaamme.
Läksin heti seuraavana aamuna linnasta, eikä minulle ilmoitettu mitään
siitä, että te olitte sielun järkytyksestä vakavasti sairastunut.
Jouduttuanne erimielisyyteen Bernardin kanssa olin minä Angersissa
ja minä juuri lähetin teille sormuksen, jonka annoin teidän löytää
huoneestanne. Madame d'Ionis, jolla oli kaksi samanlaista, hyvin vanhaa
sormusta, keksi tämän juonen ja järjesti sen. Hän otti sormuksen
myöskin teiltä pois kuumeessa ollessanne, peläten tuon todellisuuteen
viittaavan esineen liiaksi järkyttävän mieltänne ja katsoen parhaaksi
antaa teidän luulla uneksineenne."

"Mutta sitä en ole koskaan luullut, en koskaan! Mutta mitenkä on
selitettävissä, että sormus joutui jälleen teidän haltuunne, teidän,
jolle se ei kuulunut?"

"Caroline lahjoitti sen minulle", sanoi hän punastuen, "koska se oli
mielestäni kaunis."

Sitten hän kiirehti lisäämään:

"Kun Bernard oli voittanut teidän luottamuksenne, sain vihdoinkin
tietää millaiset kärsimykset ja tuskat olivat oikeuttaneet teidät
jälleen näkemään vihreän neidon. Silloin päätin olla teille
sisar, ystävä, voidakseni elinkautisella ystävyydelläni sovittaa
ymmärtämättömyyteni ja hyvittää kärsimykset, jotka olen teille
tuottanut. En luullut miellyttäväni teitä päivän valossa yhtä paljon
kuin kuutamossa... No niin, koska asianlaita on siten, niin tietäkää,
että te ette ole yksin ollut onneton ja että..."

"Jatkakaa!" huudahdin minä, polvistuen hänen eteensä.

"No niin, no niin..." sanoi hän, punastuen yhä enemmän ja alentaen
äänensä, vaikka olimmekin kahden kesken suihkulähteen reunalla,
"tietäkää siis, että rohkeuteni on saanut rangaistuksensa. Olin lapsi,
olin onnellinen ja iloinen. Ymmärsin esittää osani, ja _molemmat
sisarukseni_, Bernard ja apotti de Lamyre, jotka kuuntelivat noiden
kivien takana, saivat kokea minussa todellisuutta, jota he eivät olleet
odottaneet. Totuus on, että nähtyäni teidät ja kuunneltuani teitä,
jouduin itse, en tiedä minkälaisten tunteiden valtaan. Ensin luulin
olevani todella kuollut. Luostariin tuomittuna puhuin teille kuin jo
olisin ollut eroitettuna elävien mailta. Olin kokonaan esittämäni
osan vallassa. Tunsin, että te kiinnititte mieltäni. Te puhuttelitte
minua innostuksella..., joka liikutti minua sieluni syvintä myöten.
Jos te näitte kasvoni, näin minäkin teidän... ja palattuani
luostariin, pelkäsin antaa lupaustani, tunsin, että leikittyäni teidän
vapaudellanne, olin kadottanut omani."

Puhuessaan näin hän oli muuttunut eloisammaksi. Ensi tunnustukseen
liittyvä kainous oli muuttunut suloiseksi luottamukseksi. Kietoen
kauniit, pehmeät käsivartensa kaulani ympäri ja suudellen minua
otsalle, hän sanoi:

"Lupasinhan sinulle, että saat nähdä minut jälleen! Mieleni oli
epätoivoinen, antaessani sinulle tuon lupauksen, jonka luulin olevan
petollisen, ja kuitenkin tuntui aivan kuin joku yliluonnollinen
taivaallinen ääni olisi kuiskannut minulle: 'Toivo, koska sinä
rakastat!'" — — —

Kuukauden kuluttua menimme naimisiin. Madame d'Ionis'in, tulevan madame
d'Aillane'in pesänselvitys ei ollut vielä päättynyt, kun vallankumous
äkkiä puhkesi ja teki tyhjäksi velkojien vaatimukset. Madame d'Aillane
saattoi sittemmin viettää mukavaa, vaikkeikaan ylellistä elämää.
Iloni ja ylpeyteni oli niinollen saada yksin tukea vaimoani. Kaunis
d'Ionis-linna myytiin ja maa paloiteltiin. Vähemmin valistuneen
isänmaanrakkauden villitsemät talonpojat olivat tuhonneet suihkukaivon,
jota he luulivat kuningattaren kylpyammeeksi.

Eräänä päivänä tuotiin minulle merenneidon pää ja toinen käsivarsi,
joita huolellisesti säilytän. Mutta perheonneani ei kukaan ole voinut
tuhota. Rakkauteni kauneimpaan ja jaloimpaan naiseen mitä maa päällänsä
kantaa, on kaikkien valtiollisten myrskyjen jälkeen säilynyt puhtaana
ja muuttumattomana.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68746 ***