*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68734 *** GRAALIN MALJA Runoja Kirj. LAURI POHJANPÄÄ Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926. SISÄLLYS GRAALIN MALJA Sa soita, Jumala mua... Jos korkea kohtalo... Uni. Autio huvila. Kaipaus. Kevät. Maanpakolainen. Juhannuksen aikaan. Juna. Neuvo silloin, metsä, mua... Syksyllä. Valkea lintu. Tuhkimo. Syvin sävel. Muurahaispesä. Talviaamu. Onnen lintu. Taikalasi Kuninkaan haudalla. Graalin malja. Pojalleni. Memento vivere. Memento mori. TAIKALASI Taikalasi. Kuolleet runoilijat. Rastas-emo. Tigranes. Sankarihauta. VÄINÄMÖISEN LAULU Tervehdys Hämeelle. Santavuoren muisto. Karjalan virsi. Suomen linna. Väinämöisen laulu. DAMASKON PUUTARHA Kevät merellä. Vaihtokauppa. Kyyhkysten uni. Viisaus. Damaskon puutarha. Suutelo yöllä. Ruusuille sataa. Resignatsioni. Kangastus. Meidän penkkimme. Yksinäisyys. Sukkamieli. Kuolemasta. Yö. Sotilaitten jäähyväiset. GRAALIN MALJA SA SOITA, JUMALA, MUA... Sa tutkit mun, sa tunnet mun. Olen sävel soitossasi sun, mi soi kuin harppu humisten läpi kaiken kaikkeuden. Ma sydämessäin laulavan sun kuulen tules palavan. Mua polttaa tuska liekkien, ma kivussa vapisen. Ma siitä päästä, rukoilen. Mut pääse en, mut pääse en Sun laulus liekit rintahain lyö kautta maailmain. Kuin harpunkieli väräjän ma kohtaloita elämän. Elon riemut, tuskat lävitsein ne soivat sävelein. Suo soida halki elämän, läpi auringon ja pimeän mun aina lähemmäksi sua. Sa soita, Jumala, mua! JOS KORKEA KOHTALO. — Jos korkea kohtalo takaisin sun kauneimman hetkes tois, mitä toivoisit? Mikä ihanin pisar elosi maljassa ois? — Sitä valkeaa yötä rukoilisin ja sen tuoksua polvillain, jona ensi kerran ma odotin mun nuorta armastain. UNI. Oli päivin he vieraita, — unissaan he uneksi toinen toisistaan. Sanaa tuskin he vaihtoi päivittäin. Kuin lapset unessa käsikkäin heti öin kun silmänsä sulkivat unen sinistä siltaa kulkivat he unen valkeaan kuutamaan, taas heräten päivään harmajaan. Meni vieraalle heistä kumpikin. Heräs öisin povin he nyyhkyttävin. Sai kuoltuaan haudan vierekkäin he löytäen toisensa vihdoin näin. Sai nähdä unta toisistaan he pitkässä, pitkässä unessaan. AUTIO HUVILA. Unissain sen usein vielä nään niinkuin jäi se sinne yksinään: syksyn auringossa paistavan hiljaisen ja valkeen huvilan — päällään taivaan kuulto sininen, viirin päässä viime pääskynen, hopeaiset salmet takanaan, haavat puettuina purppuraan. Tultaan suitsuttivat asterit kukkamaassa, tummat orvokit katsoi totisine silmineen taivaan, maan ja veden kirkkauteen Vielä kutsui tuoksu resedan, värähdellen syksy-ilmahan, myöhästyneen mehiläisen luo, joka suven viime maljan juo. Niinkuin viekoitellen rantahan kaartui polku luokse valkaman, vaikka riisuikin jo purjepuun venhe houkutti kuin seikkailuun. Mutta polkua ei kukaan käy, mitään kuulu ei, ei ketään näy. Kukat kukkivat vain itsekseen, suruisasti loiskii laine veen. Huvilan on poissa asujat, umpeen lyöty ovet, akkunat. Jälleen kuolema, ah muistan sun. Kun on kerran eessä lähtö mun, kun mä lähden viime matkallein, jäät niin viime suvi jälkehein: Kukat jäävät yksin kukkimaan, kultasantaan laine loiskimaan. Jäävät aurinko ja aavat veet, jäävät suven viime säveleet. Turhaan kutsuu polku valkamaan, turhaan venhe vettä halkomaan. Polkua ei kukaan, kukaan käy eikä ketään näy. KAIPAUS. Kivinen muuri täällä muurin jälkehen, kaistale taivasta päällä, päivää rahtunen. Siellä on kaukoseljät, siellä päilyvät veet, hiekkarannat heljät, hongikkoharjanteet, siellä on päivänkoitot ylitse vetten, maan, päivänlaskut loitot kultahan, purppuraan, siellä on ahot armaat, linnunlaulu-haat... Täällä kadut on harmaat, kivierämaat. Maahan harmaja, ankee tehtaansavujen vyö Kainin uhrina lankee, mielet martaiks lyö. Täällä rintamme salaa riutuu ikävään. Pois, pois kaipaus palaa luontoon, elämään. Keskellä rikkautemme sielumme köyhä on. Luona kaivojemme näännymme janohon. Siellä ihminen juurtuu maahan ja povelta maan voimaa juo ja suurtuu suureks voimassaan. Täällä on ihminen yksin keskellä ihmisten. Siellä silmätyksin Jumala, ihminen. Siellä on elämän syvyys, siellä on juureni mun. Luonnon äidinhyvyys, miks jätin, miksi sun? KEVÄT. — Hei vaan! puro huus ohi rynnäten, pois alta, on kiire mulla! Koko metsä on tänään laastava Kevät-hienohelman tulla! Pois alta, tai kera vanhan muun sinut laastaan, vanha veli! Puro silmää iski ja nauraen ohi mennä pärskytteli. Oli nuori metsä ja nuori maa, sini taivaan nuorna väikkyi. Koko metsä viritti viulujaan, koko metsä laulua läikkyi. Kevät saattoi tulla tänään jo! Oli kiirettä siks joka puolla. Sinivuokot, silmät pestyinä, piti vartiota jo tuolla. Kas vaan! Oli palannut peippokin jo etelän kylpylästä. Akustiikkaa metsän tarkisti se jo kaiun helinästä. Ja varisten lentoharjoitus oli sinisten ilmain alla. Koko metsä nauroi äänehen ja aurinko taivahalla. MAANPAKOLAINEN. Kuljin ma lempeää laakson tietä suvessa, kukkain kuussa. Siintivät järvet ja tuoksui tuomet ja linnunlaulu soi puussa. Laulaen neitojen nuorten parvi liiti mun ohitseni. Kuuntelin laulua, — kyynelet vieri kuumina poskilleni. Muistin, ah muistin: maanpakolaisna vierasta maata ma polin. Nuoruuden maa oli minunkin kerran. Kadottanut sen olin. UHANNUKSEN AIKAAN. Aurinko sinistä taivaan vuorta käy yhä korkeammalle hymyillen nuoren-viheriälle ja kauniille maailmalle. Kiurujen hopeiset tiu'ut jossain helisee ilmojen alla. Valkeat pilvet ne joutilaina harhaa korkealla. Suvinen tuuli suuta antaa, makeampi mettä. Ympäri mustan saunan solmii tuomet seppelettä. Vanhat ja harmajat omenapuutkin näkevät valkoista unta: yöllä on oksille sammaltuneille satanut kukkain lunta. Ilmaa leikkaa pääskyn siipi ja suviset äänet helkkää. Runsaudensarvesta taivaan vuotaa kirkkautta pelkkää. JUNA. Juna kulkee jossain yössä ja kaukainen kohina sen soi vuorien kaikuna kauan ja viimein vaientuu. On kuoleman-tyyntä. Ei laula lintu. Ei humahda puu. Maa äänetön on kuin vaipunut uneen viimeisehen. Kuka olen? Mun iloinnut, surrutko joskus sydämeni ois? Minkä äänen kuulin ma äsken metsihin hiljenneen? Se oliko elämä itse, mi yöhön, kaikkeuteen maan päältä kauas jonnekin iäksi vieri pois? NEUVO SILLOIN, METSÄ, MUA... (Vilhelm Kragin mukaan) Jälleen suvi sininen yli metsän holvien. Päivän kädet tulta valaa: kaikki metsän kukat palaa kevään juhlaa julistain, kevään vierahaks ma sain. Kiitos, elo, juhlastasi, riemustasi, tuskastasi. Päässä kun sun päiväs on, kuolleet kukat nurmikon, neuvo silloin, metsä, mua kuinka loistain lakastua. SYKSYLLÄ. Syksyn keltaan ja syksyn kultaan maat kuin juhlaan puetut on. Pihlajat niinkuin tuliset soihdut välkkyvät ilmain kuultohon. Nurmella kiiltää hopeinen kuura. Taivas on helmen-kuulas niin. Sinisen veen yli katse kantaa saariin ja salmiin kaukaisiin. Leikkivät ilmoissa päivän säteet niinkuin kultaiset kielet sois, niinkuin poreilis sävelet vielä lintujen, jotka jo lenti pois. Aumat on täynnä kultaista viljaa. Sauhut riihien lämpiäväin nousevat niinkuin tuoksuvat uhrit taivaan seesteistä lakea päin. Keltaa ja kultaa — kuolon ja elon sylissäs hymyillen kannat, syys, rauha ja kirkkaus otsallasi syvä ja suuri kuin iäisyys. VALKEA LINTU. On päivä kuin sammunut. Maan yli ukkospilvi on niinkuin kuoleman yö, esirippu pimeyden. On mustana maa, meri, taivas. Kaikk' on hiljaa kuin kaiken loppua vartoin, henkeä pidättäen. Niin synkkää taivasta vastaan, synkkien vesien yllä lokin siivet välkähtää kuin toivo kaukainen. Kuin Jumalan henki, mi aikojen alussa kerran yli liikkui syvien, synkkäin vetten ja kaaoksen. Kun tuskan ukkospilvet elämän kattaa ja kietoo maan ja taivaan verhoon pimeyden — oi lähetä lintus, lähetä valkea lintus sa ylitse synkän ja aution maan, yli kaaoksen. TUHKIMO. Niin sai hän kuninkaantyttären ja puolet valtakunnasta sen. Mut keskellä kullan-helinän oli, houkka, köyhistä köyhin hän. Hän muisti vain paimentyttöään. Näki iäti ihanan, armaan pään. Hänen, houkan, iäks sydämehen oli syöpynyt katse sininen. SYVIN SÄVEL. Sanat anna meren pauhinalle ja tuulen laululle humisevalle, sävel kirvoita, joka kivessä soi. Oma laula syvin säveleesi, taa riemun ja murheen sydämeesi mi kätketty on, ja soi ja soi. MUURAHAISPESÄ. Kaikk' on työssä: kaukaa pesän luo tuhat kertaa tuhat kortta tuo. Vaisto kaikkien ja voima, määrä on tämä yksi: pesä nouskohon. Tuhat kertaa tuhat häviää matkallansa. Mutta pesä jää. TALVIAAMU. Maat on kuin kultaa, purppuraa ja taivahat niinkuin verta, kun päivän pursi kohoaa ylös ilmain valtamerta. Mikä säihke ylitse hankein on. Mikä riemuntäysi hetki. Sinirannat loitot loistohon luo päivän ylväs retki, kuin alkuyöstä kirkastuis ne aamuun ensimmäiseen, ens aamun koitto punertuis salon honkaan kuurapäiseen, kuin tuntuis Luojan hengähdys yli valkeitten vitilunten. Mikä timantin loiste, kimmellys kuin mailla tarujen, unten! Ui korallisaaret metsien valomeressä sädehtivässä. On jäätynyt runo puu jokainen, runo hopean helinässä. Latu vie läpi honkain holveikon, vie kauas minne vienee. Sitä salainen riemu rientää on, mikä matkan määrä lienee — savu salosta kenties sininen kuin etäinen onnen viiri. Salahymyinen, onnen-hiljainen on ympäri metsäin piiri. Savu sininen kenties houkuttaa, savun alla punainen talo. Odotuksen hurmaa humajaa koko aamukirkas salo. ONNEN LINTU. Miten teitkin, onnen lintu, majas pienen syömmeeni mun? Sen talvisen hiljaisuuden loi laulavaks säveles sun. Soi laulusi: Silmään kahteen koko maailma mahtua voi! Taas sini oli seijas taivaan, oli suvi ja aamunkoi. Iät päivät kuulla tahdon sen laulun helinää. Koko maailma hukkua saakoon! Koko maailma sentään jää! KUNINKAAN HAUDALLA. On taistelut sun voittamas kaikk' kiveen hakattu haudallas. Sotaliput sun untas vartioi, jotk' kerran voittosi kukkuroi. Ne polvesta polveen kuuluttaa sun nimesi loistoa, kunniaa. Ja polvesta polveen kulkevat sun muistos pyhiinvaeltajat luo kunniasi alttarin, sun hautas valkean marmorin, miss' alla kirkon holveikon kuin pyhä ja ikuinen hartaus on, miss' soi kuin urkuina hiljaisuus, miss' on kuin alkanut ikuisuus. Yhä kannat kuningasvaltikkaa: sukupolvet eessäs kumartaa. Ja sentään, suuri kuningas, en osaani vaihtais osahas, en köyhyyttäni purppuraas, en hetkeäni kunniaas — Olet kuollut, suuri kuolematon! Minä elän! — mun vielä elämä on! GRAALIN MALJA. On tarujen ihana ihmemaa. Siell' linna Graalin kohoaa. Sen päärlyjä, kultaa kimmeltävää salit silmiä sokaisten välkähtää. Sitä nää ei kenkään arvoton. Vain se, kenen sydän on tahraton. On tarujen ihana ihmemaa. Siell' linna Graalin kohoaa. Ja malja jaspiskivinen on kallein aarre linnan sen. Ken Graalin maljasta juoda saa, se sankariks saa, sen on Graalin maa. Mut maljast' ei juo arvoton. Vain se, kenen sydän on tahraton. Liki linnaa puisto on Klingsorin, pahan, synkän noidan ja taikurin. Monen Graalin linnaa etsineen teki inhoin loihduin se vangikseen. Miss' on se tarujen ihmemaa? Se linna missä kohoaa? Se luonas on ja ympärilläs. Se on syvällä, syvällä itsessäs. Sen näät sa sydämin vapisevin, kun voitat loihdut Klingsorin. Paha voita, ja loihdut laukeaa, pyhän Graalin portit aukeaa! Pyhän Graalin portit aukenee, salit silmiä sokaisten säteilee! Paha voita omassa rinnassas, pyhän Graalin malja on huulillas! Pyhä Graal — Elon Kauneus ihana on vain sen, kenen sydän on tahraton! POJALLENI. Mun poikani, purjein reivatuin kun palajan rantaan kerta, sa täysin purjein lasketat mua vastaan kohti merta. Niin pian, niin pian mun silmistäin sinut ulapan tuuli kantaa. Sua seurata en, en auttaa voi — Minkä neuvon voisin antaa? Mikä on mun meren-viisautein? Pian poiss' olet ainiaaksi. Vain hetken purtes kohdalla on. Ja ma huudan aaltoin taaksi: Jos ties läpi myrskyn ja kuohun vie, jos vuotaa saatkin verta, rakas poikani, luota tähtihin, rakas poikani, siunaa merta! MEMENTO VIVERE. (Friedrich Hebbel.) Hämyisen tienoon halki ma myöhään ratsastin; niin suruinen ja synkkä ol' yö kuin sydänkin. Luo harvain ystävien mun aatos johti niin, luo niiden, jotka multa jo multiin peitettiin. Soi ääni silloin, henget kuin laulanehet ois: sa nauti elämästäs, se menee pian pois! En tiedä, paimenpoika sen liekö laulanut, mut kummasti niin sieluun se oli koskenut. Sen kuulin kauan sitten ma suusta ystävän. Hän maljani joi silloin. Nyt mullassa on hän. MEMENTO MORI. (Saarn. 12) Oi muista, muista Luojaasi sa nuoruudessas sun, niin pian iltas yllättää, käy päiväs laskuhun, niin pian yli tiesi sun on varjot vanhuuden, niin pian saatto vastahas käy pahain päivien. Niin pian päivänvalkeus, niin pian tähdet, kuu ne pääsi päällä himmenee ja iltas tummentuu, niin pian sadeaikas sun jo elos yllä on ja mennyt pitkään pilvehen on paiste auringon. Niin pian majas vartijat — sun kätes — vapisee ja ikkunoista katsojat — sun silmäs — pimenee, niin pian oves suljetaan, on mylly hiljainen, ja yöllä heräät yksinäs sa linnun äänehen. Oi, ennenkuin sa tiedätkään, on vuodet vierrehet, kuin luumupuu on keväisin on hapses valkoiset, käyt kohta viime lepohos ja viime vuoteesees, ja itkijät käy kadulla sun kuolinhuoneesees. Niin pian, pian katkennut on nauha hopeinen, ja öljylamppu särkynyt niin kallis, kultainen, ja lähtehellä elämän sun ruukkus rikotaan, sun vesiruukkus rikotaan ja tulee mullaks maan. Niin pian, pian tullut on ah, mullaks multa taas. Niin pian henkes palannut on jälleen Jumalaas. Niin pian iltas yllättää, käy päiväs laskuhun. Oi muista, muista Luojaasi sa nuoruudessas sun. TAIKALASI TAIKALASI. Taru käy: löys lasin särkyneen laps kirkon kruunusta kirvonneen. Ja köyhään kotiinsa riemuiten laps vei sen ihme-aartehen. Sen läpi kun katsoi: purppuraa ja kultaa kaikk' oli, taivas, maa. Missä köyhä ja kurja mökki on, hän näki kuninkaan kartanon. Tytär naapuritöllin risoissaan se vaihtui nuoreen prinsessaan. Niin punersi puut, niin himersi haat kuin riutuvain ruskojen onnen-maat. Näki keskellä nälkää ja kurjuuttaan tarun välkettä hän ja kultaa vaan. Lasin lävitse köyhän elämän sadun-rikkaaks ja ihanaks uneksi hän. Taru käy — ja se totta ollut on —: hän ei ollut koskaan onneton. KUOLLEET RUNOILIJAT. Ystävät, veljet rakkahat, uneksijat unten kaukaisien, maan päällä vierahat kulkijat, ihmiset joukossa ihmisien, runoilijat, näkijät näkyjen lähellä ja kaukana maailmalla, toiset takana vuossatojen ammoin jo multana mullan alla, vaikkakin kuolleina, kuitenkin todellisempina eläviä meitä, runoilijat unelmin kaukaisin, mieleni hartaus kiittää teitä! Kättänne käteni puristaa ylitse ajan ja kuoleman laineen. Sydäntänne sido ei palavaa kahlehet aikain, kahleet aineen. Tultanne teidän ei sammuta yö, henkenne hehku ei muutu maaksi Sydämenne sykkii ja kärsien lyö vuossatain halki ja aikain taaksi. Runoilijat, uneksijat kuollehet, mieleni hartaus kiittää teitä, veljet, ystävät uskolliset, uskollisemmat eläviä meitä. Milloin kutsunen, saavutte luo helkkyvät sävelet saatossanne. Runojen ihanan riemun juo sydämeni kultamaljastanne. Tulette kuin ylitse tuonen veen perässä tuonelan tumman purren polvilla helisten kanteleen elämän, kuoleman surua surren. Tulette kuin Itämaan viisahat etsien tähteä totuuden valon, otsalla aatteet ankarat, silmissä tuska kaipuun palon. Tulette narrin-kulkusin, naurunne alla itkein verta, loukatuin, raastetuin sydämin — ihmiset ihmisten joukossa kerta. Murheeni sävelet laulujen kauneuden-taivaankaarin peittää, ylitse yön ja pimeyden unien tähtiset hunnut ne heittää. En ole yksin. Kerallain veljet mun murheeni maljasta maistaa Kiitos, veljeni. Kohtalossain ihmisen-tähdet mun päälleni paistaa. RASTAS-EMO. Metsän satu. Juur' ilta yöksi kun hämärtyi, sävel alkoi laulurastaan ja vanha puisto kuin hiljentyi ja helisi laulannastaan. Ja salissa kesken vieraiden jäi lasit ja puheenaineet, kun kautta akkunain avointen löi sisälle laulunlaineet. Oli pianon äänet vaienneet, vain kynttilät lepattivat, kun pimeästä säveleet kuin kyynelet putoilivat. Joku kuiskasi hiljaa: »Hurmaavaa — mikä taiteilija-laatu! Ei tällaista aariain aariaa ole ennen kuulla saatu!» Mut jossain yöhön ja pimeyteen yhä värisi laulu rastaan, joka luona pesänsä särkyneen vain itki kuollutta lastaan. TIGRANES. Oli joutunut kuningas Tigranes kera nuoren puolison sotavangiks suuren Kyyroksen. Hänen eessään vangit on. — Itämaitten herra ja valtias, pyys kuningas Tigranes, en rukoile omasta puolestain kun vetoan laupeutees, mut vaimoni anna armossas sa maahansa päästä pois — hän on nuori kuin nousu auringon, hänen eessään elämä ois. Hän on ruhtinatar, älä orjuuteen pään ihanan painua suo, ei luotu kahletta kantamaan ole jumalan-muoto tuo! — Mitä annat lunnaiksi vaimostas? kysyi Kyyros-kuningas. — Oman henkeni annan riemuiten, Itämaitten valtias. Suurkuningas istuimeltaan nous, oli silmänsä kirkas ja sees! — Sinä tarjosit kuninkaan-lunnahan, oi veljeni Tigranes. Siks kuninkaan-lahjan saat sinä myös: te ootte vapaat taas! Saat kultaa min kamelis kuljettaa, saat jälleen mahtis ja maas! Pois leiristä ratsasti Tigranes kera nuoren puolison. Heitä valkeat ratsut kantoivat päin nousua auringon. He katsoivat silmihin toisiaan. Ja ihanuus taivaan ja maan kuin luomisen aamuna heijastui ja säteili katseissaan. Niin lausui vihdoin Tigranes: — Sinä näitkö, näitkö sen miten oli hän kaunis kruunussaan, jalo, uljas ja ihmeellinen? — En, vastasi hiljaa kuningatar, minä Kyyrosta tuskin näin. — Mitä, ken oli nähdä niinkuin hän, mitä katsoit, ystäväin? — Minä katselin häntä, ken lunnahaks lupas henkensä puolestain. Hänet yksin keskellä loiston näin, minä katselin häntä vain! SANKARIHAUTA. Kaks sankariveljeä mullassa kalmiston. Yli haudan tähtien soihdut syttyneet on. Ja luminen koivu on kunniavahtinaan, korut kuuran niinkuin kyynelet oksillaan. Kaks sankariveljeä mullassa kalmiston. Ja toinen kuiskaa: »Veli, nyt joulu on» Ja toinen siihen: »Niin, sen muistinhan; sitä, kuin sinä, vuoden kaiken vuotinhan.» — »Jo ko'issa on lämminnyt kyly kultainen.» — »Veli, muistatko tuoksun jouluolkien?» — »Jo varpuset varmaan vaativat lyhteitään.» — »Syö rouskii varsa kauroja hyvillään.» — »Sisäll' lämmin on, valot hankiin heijastuu.» — »Sano, oliko kauniimpaa kuin joulupuu?» — »Veli, kuuletko, kuuletko, — tanner kumisee.» — »Sen tiesinkin, ne jo tänne astelee: isä, äiti ja siskot hautausmaalle saa.» »Ja meille taas hyvää joulua toivottaa.» — »Jo kääntyi, kuulitko, veräjä naristen.» — »Ohi hautojen kulkevan nään jo rakkaitten.» — »Isä edellä käy, — isä on jo harmaapää. Kuin uni niin vuodet ohitse vierähtää» — »Veli, äitivanhan on askelet armaat nuo. Käsin vapisevin kukat haudalle hän tuo.» — »Ja siskot hangille kynttilät sytyttää.» — »Ja hongikon holveissa varjot häilähtää.» — »Nyt on hiljaisuus. Soi äidin huokaus» — »Kuin suuri siunaus tai kuin rukous.» — »Veli, iltaan väräjää virsi lempeä niin» — »Sitä ennen lapsena jouluin laulettiin.» — »Koti kallis, kiitos rakkaudestas sun.» — »Hyvä nukkua taas on ensi jouluhun.» Pyhä yö on mailla hartaanhiljainen. Korut kuuran kiiltää lailla kyynelten. Yli haudan tähtien soihdut ylhät on. Kaks sankariveljeä mullassa kalmiston. VÄINÄMÖISEN LAULU TERVEHDYS HÄMEELLE. Ma tervehdän sua, hiljainen ja heljä Hämeenmaa, mun lapsuuteni pyhä maa, mun sydämeni maa. On siteet sinuun salaiset mun iäks sitoneet. Sun helmahas on himmeään isäni nukkuneet. Sun lassa kultanummillas ma leikkiäni löin Sun hiljaisuuttas kuuntelin ma yksinäisin öin Ja äänet maan ja äänet veen soi kaukaa korvahain Ma sulta, Häme, säveleet mun kantelooni sain. Mun kantelooni säveleet soi öinen viri veen, yön tuuli läpi kaislikon sun rantaas hiljaiseen, sun koivus kastehiuksinen, yörastaas laulupuu, sun salos sataääninen, mi lauluun pakahtuu. Kuin uneksiva laulu niin sun laaksos huminoi, veet viljapeltoin paartamat kuin kultaharput soi, mut voiman tumman, mahtavan sun laulus säkeisiin luo urkuäänet metsäs sun, mi pohjaa graniittiin. Näin mulle näyt, näin tunnen sun, sa Häme hiljainen, sa äiti voiman antaja, sa äiti unien. On kasvos tyynet, lempeät on silmät järvies, mut graniittisen voimas sun sa kätket povehes. Sa unelmasi lapsilles soit lahjaks kehtohon, mut povessansa heilläkin sun vuorenvoimas on. Se voima nosti korpehen sun kukkakunnahas. On Saarijärven Paavo sun sukuas, heimoas. Ma tervehdän sua, hiljainen ja jäykkä Hämeen mies. Mik' ollutkin lie arpas sun, sa kuljit tyynnä ties. Ja mihin veikin kohtalos sun elonvaiheisiin, niin nuolet turman kilpistyi sun tahtos graniittiin. Et valita, et vaikeroi sa vaivaa vastasään. Sa opit vaiti kestämään ja vaiti kärsimään. Et vaihdu onnenvaihtehin, et rintahasi lyö, mut peltos peninkulmihin sun piirtyy kättes työ. Sun hiljaisuutes kultaa on, se kultaa kallist' on: on vuorenkulta syvällä ja alla kallion. Niin palaa vakaa, vilpitön sun sydämesi lies kuin helkatuli korkea sun maillas, Hämeen mies. Maa metsien ja laaksojen, maa tarmon, unelmain. Maa uskollisten silmien, maa helkavalkeain. Ma kaipaan aaltos lauleluun ja laaksos helinään. Kuin isät tahdon nukkua sun helmaas himmeään. SANTAVUOREN MUISTO. Oi mykkä muistokivi surujen, oi Santavuori lakeuden maassa, sa katsot yöhön vuosisatojen niin ääneti kuin sfinksi erämaassa. Sa katsot yli nykyhetken pois, pois menneisyytehen ja taakse aikain kuin surusi sun kivettynyt ois, kuin kahleiss' oisit muistojesi taikains, kuin oisit kaiken surun itkenyt, kuin enää sydämes ei liikahtaisi, kuin oisit liiaks nähnyt, kärsinyt, sua kuin ei mikään koskaan lohduttaisi. Oi Santavuori, nähnet vieläkin sa tulenloimut synkät yötä vasten ja huovein laumat peitsin verisin ja kuolonkentät lakeuden lasten, ja viljat tallattuina peltojen ja kyliss' autioissa, poltetuissa vain nähnet varjot leskein, lapsien ja urhot kuolleina tai hirsipuissa? Lie kivisydämeesi syöpyneet nä'yt kauhun iäks ajast' ankarasta, maan veret kuin ois kuiviin vuotaneet, kuin ei se koskaan nousis kuolemasta. Oi Santavuori, noussut maa jo on! Niin herää vuosisatain unestasi. Jo säteet Suomen vapaan auringon kuin kruununa sun loistaa otsallasi. Ei kuolleet urhot entisaikojen; tien viittoivat ne aamuun aikain takaa, tien käydä meidän, jälkipolvien. Ne elää, vaikka mullassa ne makaa. Ne elää, urhot entisaikojen! Ne nousi ylös jälkipolvissansa ja pakoon löivät laumat huovien. Yö mennyt on ja päivä nousussansa. Oi Santavuori, laki kohtalon tää kerran tähtihin on kirjoitettu: ah, hirsipuin ja kärsimyksin on tie vapauteen aina viitoitettu. Ja tuskan kautta kaipuu korkehin vain täyttyy, jok' on luotu ihmisrintaan Tie vapauden tie on verisin. Ja kallein saadaan kallehimpaan hintaan. Luut valjennehet esi-isien on porraspuita vapauden tiellä. Oi, kiitos, urhot alla kumpujen oi siunaus ja kiitos teille siellä! KARJALAN VIRSI. Ma unessa maan näen mairehen, suven-kaunoisen, sadun-kaukaisen. Sata järveä sinne soutaa on, sata korpea samota sinne. Miss' synkentyy salo loputon, yhä ylenee vaarojen rinne, maat jylhistyy, salot sakenee, polut eksyy ja taapäin pakenee, veet vuoltuu, kosket kuumentuu ja uupuu soitten pitkospuu, mi kantais ihmisen jalkaa — siell' unteni maa se alkaa. Siell' laelta vaaran viimeisen maa aukee nuori ja neitseellinen. Maa alla suven auringon. Se kaunis ja korkea Karjala on. Sitä saartaa sinisin metsäin vyö, sitä kattaa valkehin kesäyö, miss' ehtoo ja aamu ne kättä lyö. Ja kaunein rusko ja kirkkain koi sen vaaroja päärmää ja purppuroi kuin siunaten Karjalan multaa. Käet kukkuu sen korvessa kultaa. Siell' ikuiset hongat huokaavat, öin rotkoissa kosket kohisevat. Siell' on lempeimmät lehdot ja laulupuut ja hopean-välkkyvät virtain suut. Salojärvien silmät seijastaa ja valkeita koivuja heijastaa. Sinne ammoin vanhat jumalat yli vuorten ja vaarain pakenivat. Sen metsissä vielä Tapio käy, jalanjälkeä miss' ei ihmisen näy, siell illoin Tellervo huhuilee ja Tapion karjat huutelee. Siell' ylväänä hirvi kruunupäin käy keskellä salojen synkeäin, mesikämmen suolla viheltää, hukan silmä korvessa välkähtää. Ja partailla selkien siintäväin kylät siell' on harmajat, ja ympäri laihot vihertäin ylös vaaroja nousevat. Savu sininen kotain kohoaa päin taivaan lakea leppoisaa, kun vetten kuullosta kirkastuu suven-heleä, nuori aamunsuu, kun kastehelmet päilyy ja rannan ruoho häilyy. Kun urho iloista orhiaan kylän kaivon luona juottaa ja vaari lahdella ruuhessaan koin kullassa kokee nuottaa. Kun alla akkunan kultaisen tytär kangasta helskyttelee, ja kaivonpuulla pääskynen se laulaa visertelee. Se on Karjala, Karjala kaunoinen. Se on Karjalan kansa onnellinen. Runot vanhat sen kansan huulilla elää, sen polvilla Väinämön kantele helää. Ma unessa maan näen mairehen, suven-kaunoisen, sadun-kaukaisen. Ma nään sen orpona, yksinään. surun kuiluhun syöstynä synkimpään Ma nään kylät kauniit kylmillään. Suven armahan jälkeen ja laulun ja työn nään talven tulleen ja kuolon-yön. Nyt sijalla kodin ja kartanon on rauniot vaan, on tuhkaa vaan. Kuin paisteessa kuoleman-kuutamon nään raiskatun autio-maan. Näen urhon hangelle kylmenneen, ken orhia äsken juotti. Ja vaappuvaa vaaria tyttärineen tie mieron ja maanpako vuotti. Miss' äsken lauloi neitonen, nyt talven myrsky puhuu. Miss' ääni helisi kantelen, nyt huuhkaja korven huhuu. Se poloinen, kurja Karjala on. Se on Karjalan kansa onneton. — — — Oi Herra, auta Karjalaa, oi Herra, Karjala säästä. Suo sen, joka koditta vaeltaa, kotiliedellensä päästä. Yli siroita Karjalan kunnaitten sun siunaukses kultaa, oi siunaa haudat ja kehdot sen, sen siunaa maata ja multaa. Taas kultaisten viljain nousta suo sa Karjalan virtain suuhun ja onnen poutapääskynen tuo sen orpoon viiripuuhun. Suo lehdoissa helkkyä laulujen ja pirteissä kantelen helää. Oi Herra, Karjalan kaunoisen suo tuhastaan nousta ja elää. SUOMEN LINNA. Missä maamies raataa ja raivaa, luo pelloks korpimaan, missä nähden huolta ja vaivaa maa viljalle vallataan, missä iskuja ankarinna maamiehen kuokka lyö — siellä lujin on Suomen linna ja Suomen vartiovyö. Missä hallan henget karkaa pois pakoon pimeyteen, missä liittyy sarkahan sarkaa ja kynnöstä kynnökseen, missä kylvää siemenen multaan työn riemu ja rakkaus — siellä noussut päivän kultaan on Suomen vapaus. Missä riemuks raatajan vaivaan soi elämää ylistäin ilo kiurun kuin siunaus taivaan yli viljain kypsyväin, missä kultaista tähkää häilyy saran vieressä sarka uus — siellä vuorenvarmana säilyy myös Suomen vastaisuus. Missä työn ilo ilmat täyttää, siellä turvass' on kotilies, käden, sydämen voimaa käyttää miss' ikänään Suomen mies, missä kylistään, kaupungeistaan työn laulu soi loppumaton — siellä muureilla valmiina seistaan, siellä Suomi on voittamaton. Niin hengen ja aineen yötä pois pakoon työntäkää! Niin tehkää riemulla työtä! Niin kyntäkää, kylväkää! Niin maan yli armahinna työn päivä sa loistaos! Niin seiskösi Suomen linna ja Suomea suojellos! VÄINÄMÖISEN LAULU. Pois on Väinämöinen, loitos sousi meren aaltojen hän lauleluun, yläisihin taivosihin nousi runon pursin päälle päivän, kuun. Haipui sineen kauas airon tahti, punapursi Väinämöisen vei. Menee mahtajat, ei mene mahti. Katos Väinämöinen, laulu ei. Vielä kiertää Suomen vetten rantaa kaiku Väinämöisen kanteleen, metsäin humu hiljainen sen kantaa valkein illoin yli maan ja veen. Vielä on kuin kesäyötä käyden näkymätön kannel humiseis, mielenpolton kaipauksen-täyden kultakielet julki soitteleis. On kuin sitä linnunlaulu puussa aroin äänin kaukaa säestäis, on kuin kastehelmiin aamunsuussa, taivaan pilviin siitä jotain jäis. Siinä laulaa kaikki mainen kaipuu ylös valoon, iäisyytehen, aallon rantaan, joka loitos haipuu, virran kaipuu kauas merehen. Laulun perinnöksi lähtiessään Väinämöinen jätti lapsilleen. Sukupolvet kuulee syntyessään aina uudestaan sen säveleen. Niinkuin riemu soi se rinnassamme taikka niinkuin itku iäinen, itseämme on se omintamme — virran kaipuu kauas merehen. Säveleestä luomisvoimaa uutta yhä uudet sukupolvet juo, tähtein kirkkautta, ikuisuutta juo hän, joka siitä kerran juo. Kanna, laulu, aavistusten teitä kaipuun pursin päälle päivän, kuun Virran lailla vieös loitos meitä suuren iki-meren lauleluun. DAMASKON PUUTARHA Arabialaisia lauluja. 1. KEVÄT MERELLÄ. Olen nähnyt meren keväisen ah, kerran aamunsuussa: kuin matto sinipunainen oli keinunta kevään laineitten, ne laski ja nous, ne laski ja nous — ja ilmassa valkeat linnut sous kuin kukkaset mantelipuussa. 2. VAIHTOKAUPPA. Mua pyysit kanssasi vaihtamaan puutarhani kauniin, armaan paratiisiss' siihen puutarhaan, joka sulle on varattu varmaan. Ma suostun vaihtoon. Puutarhain saat, veljeni, ainiaaksi, jos neilikoitani ruukun vain saan viedä kuoleman taaksi. 3. KYYHKYSTEN UNI. Seetripuussa nukkuu kyyhkyset. Sinne tänne epäröityään laskeutui parvi havisten viimein puuhun yksinäisehen yöks — pää siiven alla — lepäämään. Seetripuussa nukkuu kyyhkyset. Latvasta sen äänin suloisin tänä yönä niinkuin ennenkin soivat satakielen sävelet. Lemmenlauluun niin sun nukutin. Sama vaisto sinne ohjannee kyyhkyt, neidot, — missä laulelee satakieli äänin suloisin. 4. VIISAUS. Sinipunervana silkkinä hiekalla oli hento varjonsa. — Oi, lausuin, varjos silkkiä sun suo suudella mun. — Vain varjo se naisen on, näethän, mulle vastas hän. — Rakas, huultes kuumaa varjoakin ma suutelisin. — On kuumemmat huuleni. Suuta mun suon suudella sun. En voi. Menen pois. Jos suutelin, mitä sitten kaipaisin. 5. DAMASKON PUUTARHA. Juur' yli Damaskon kun koitti koi — sit' aamua en unhoittaa ma voi — niin hiljaisuudessa sun puutarhas. näin salaa sinut, armas, unessas. Sun kaulas varjo oli sininen — Sun rintas nous kuin rytmi lähtehen, ja nurmella sun kätes valtoimet ne oli niinkuin purot hopeiset, ja rusokyntes lailla ruusujen ne houkutteli luokseen perhosen. Niin tokko ihanaa sin' aamunaan lie isä nähnyt paratiisissaan. Niin kumarruin ma eteen armahan kuin kerjäläinen luona moskeijan. 6. SUUTELO YÖLLÄ. Otin käsiini pääsi kuin maljakon ja sen viiniä huuleni joi. Miten mahtua pieneen maljakkohon niin paljon viiniä voi? Vasta huulemme erkani, auringon kun koitti yöstä koi. 7. RUUSUILLE SATAA. Yks pisara ja sitten toinen lankee. Ens' sade yli ensi ruusujen. Ne värähtää ja niinkuin murhe ankee käy yli taipuvien kukkien. Mut armaammin ne kohta tuoksuu, hohtaa ja ihanamp' on niiden loiste sees. Ah, nuori rakkautemme, jota kohtaa sun, armas, ensimmäiset kyynelees. 8. RESIGNATSIONI. Magnolian kukan varjo puhuissani sun lankes polvilles niin raskahana mua ettet — näin sen — kuunnellut sa enää. Sa sitä soudatit kuin kerran oisit sa soudattanut rakkautemme lasta, jos rakastaa me olisimme voineet. Sua katsoin helmassasi soudattaissas niin varjoa tuon loistavaisen kukan. 9. KANGASTUS. Näin unta. Karavaanin uupuneen näin erämaahan kauas kulkeneen. Ma johdin sitä karavaania. Niin nousi sadun-kaunis kangastus. Se olit sa, mun syömein ihastus, sun silmäis järvet, ruumiis puutarha. Näin pilven päällä lähestyvän sun ja maahan lankes kumppanini mun ne epätoivossansa kuollakseen. Ma lausun nimeäs, jos kunne käyn, sen että vielä näkisin ma näyn. Mut kangastust' ei nähdä uudelleen. 10. MEIDÄN PENKKIMME. Hän lupas mua siellä odottaa niin missä toisiamme rakastimme. En palannut ma sinne milloinkaan. Oi matkamies, jos tiesi milloin vie Dar Uld Zidahan, silloin seisahdu sa luona puiston, jota vartioi kaks sypressiä tummaa niinkuin yö, ja hänen nimensä sa hiljaa kuiskaa. Jos kenkään enää ei käy avaamaan, niin astu portista sa puistohon, suo vesitilkka juoda ruususton, mi vanhan marmorisen penkin kaartaa. 11 YKSINÄISYYS. Jok' ainut päivä vielä takaisin sua odottanut olen, rakkahin, ma surun-sykkiväisin sydämin. Ma muistan lähtös illan vaikean ja portin, hiljaa kiinni painuvan, ja hiljaisuuden jälkees haikean. Jok' ainut päivä vielä takaisin sua odottanut olen, rakkahin, ma surun-sykkiväisin sydämin. Niin vihdoin saavutkin, mun armahain Ja lausut: »Kuljin ohi. Katson vain sun enää kukkivatko ruusus lain.» Näin lausut sa ja sitten hymyilet. Puut ympärillä kaikk' on hiljaiset. Ma tiedän nyt: sa enää lähde et. 12. SUKKAMIELI. Pian! Pian hunnut haukkojen päästä! Pian koirat irroittakaa! Ja paikalla soimaan symbaalit! Ylös, naiset haaremin! — teko-unenne teidät paljastaa! En teitä nyt sääli, säästä, en kautta Allahin! Nopeammin, soturit! Nyt en siekailua siedä, — miss' on miekka, — se päänne voi viedä! Satuloikaa ratsut, nopeaan! Mansur, kuin leimaus satulaan! Sa lennä tie, sana isälle vie: jos tytär on poissa, kun ilta saa, niin viljansa tulessa loimottaa! On Miriâm luota nukkuvan kera paennut nuoren rakastajan! Pian hunnut haukkojen päästä, pian koirat irti ja soimaan symbaalit! Avuks, mustat enkelit! Mikä loitsu se ois, joka karkurein jäljille viedä vois, löis haukat silmiin petollisiin ja koirat ratsujen sieraimiin! Kuin tuli mua syö, veri sakeana lyö, ma verta himoan! Ah, kaktuksen-varsin ruoskitan ma karkurit eessä moskeijan kun kolmas rukoushetki saa! En armoa anna, en säästä! Pian hunnut haukkojen päästä! Pian koirat irroittakaa! Näin Abd El Bekri ärjyy ja itkussa naiset värjyy. Ja haukat nuolina singahtaa päin taivaan kantta korkeaa. Miss' ikään karkurit kurjat lie, pian turma ne vie. — — — Sillävälin laakeripuun alla puutarhassa Miriâm rauhassaan syöttää kädellänsä valkealla — noutain hurskaan sydämensä mieltä — nuorta, värisevää satakieltä, pudonnutta äsken oksaltaan. 13. KUOLEMASTA. Kun haavoitettu on gaselli, se itkein ja väristen kuolee. Kun lamppu on sammumaisillaan, niin palaa se rauhallisesti. Miten otat sinä vastaan kohtalos, sen itkein vai hymyillen teetkö? 14. YÖ. — Veljeni, veljeni, viimeks näithän elossa armahain. Anoithan anteeks, niinkuin pyysin, mun polon puolestain? Veljeni, veljeni, mitä hän teki? Minkä hän vastuun soi? — Kaivon kannella istui ja katsoi karja kun kaivolla joi. — Veljeni, veljeni, mitä sanoit hälle? — Sanoin: sinä vuotat vaan. Mutta hän painoi päänsä ja haastoi mulle vain laumastaan. — Veljeni, veljeni, värisikö silloin äänensä armainen? — Paimenet melusivat, — tuskin kuulin puheensa hiljaisen. — Katsoiko ennenkuin itsensä surmas kohti mun majaani hän? — Yö oli tullut, majasi peittyi silloin jo hämärähän. 15 SOTILAITTEN JÄÄHYVÄISET. Jääkööt uneksimaan paimenet aamunsuussa karjalaumoillansa. Jääkööt kyntömiehet vakaiset kyntämähän vehnäpeltojansa. Jääkööt neidot luokse kaivojen. Syösköön sukkulainen eellehen käsiss' armahien vaimojemme. Herran siunaus yli seutujemme: Siks, ah siksi koitoss' aamunkoin jätämme me kotimme ja maamme, jotta viime katsein, kaipioin syleillä sen kunnahia saamme. Sydän moni silloin särkynee. Moni armas teltta vangitsee katseen monen. Mutta henkäyksesi kuivaa, Herra, silmät poikiesi. Paimenet, kun aamutuulonen alas huminoipi vuoriltamme, tuo se tuoksut kaukoseutujen, missä voitetuita paimennamme. Kyntömiehet, yli peltojen lankee sade hedelmöittäen aina koska poikienne omain veri kastaa kentät uskottomain. Neidot, koska hiljaa heläjää kaivot teille rakkauden kieltä, kuiskehemme teitä tervehtää toisten kaivoin luota, kaukaa sieltä Vaimot, vartioikaa majoja! Voimme tulla taas kuin salama. Silmät teidän syttyy loistoon silloin niinkuin päivänlaskun taivas illoin! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68734 ***