*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68702 ***

VELJESTEN KESKEN

Yksinäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

PAUL HEYSE


Suomennos saksalaisesta alkuteoksesta "Unter Brüder"





Kuopiossa,
U. W. Telén & C:o,
1897.




HENKILÖT:

_Kaarlo_, matematiikan professori.
_Emanuel_, pastori              | hänen veljensä.
_Bruno_, tohtori luonnontutkija |
_Klaara_, hänen sisarensa.
_Toini_, heidän serkkunsa.
_Edvard Winzer_, arkkitehti ja valtiorakennusten tarkastaja.

Paikka: joku suurempi kaupunki. Aika: nykyinen.




Somasti sisustettu huone. Molemmin puolin ja keskellä ovet, etualalla
vasemmalla (katsojista) ikkuna, sen edessä pieni ompelupöytä, oikealla
etualalla sohva, sen edessä ympyräinen pöytä tuolineen. Keskellä
huonetta, taka-alalla katettu pöytä — viittä henkeä varten — sen
keskellä on kukkavihko vesimaljassa.


1:nen kohtaus.

_Klaara_ (tulee oikealta, hyräellen itsekseen, menee ruokapöydän luo,
tarkastelee sitä hetkisen, sitte peiliovelle, jonka avaa, huutaa).
Toini! — Serkku — nypykkä!

_Toini_ (ulkoa). Minuako huudat, Klaara?

_Klaara_. Jos nyt voisit hetkiseksi hellitä talouspuuhistasi.

_Toini_ (näkyy ovessa, edessä suuri kyökkiliina, puukapusta
kädessä). Etkö voisi kyökissä sanoa sanottavaasi? Minä olen juuri
valmistamassa — —

_Klaara_. En pienoiseni. Vanha Leena ei saa vielä kuulla salaisuuttani
ja sinun herkullinen omenakakkusi joutuu kyllä aikanaan valmiiksi. Tule
tänne vaan lapsukainen, heitä hetkiseksi kyökkivaltikkasi ja istu tähän
viereeni. (Ottaa häneltä kapustan ja vie hänet sohvalle.)

_Toini_. Mitä sinulla on mielessä — sinä hymyilet niin kummallisesti.

_Klaara_ (istuu hänen viereensä). Vastaapas vaan yhteen pieneen
kysymykseen, mutta vastaakin rehellisesti: tekisikö sinun mielesi
naimisiin?

_Toini_ (tahtoo nousta, Klaara pidättää häntä). No, mutta Klaara,
tuollaisia sinä kyselet juurikuin minulla on kädet täynnä puuhia —
meidän ensimmäiset päivällisemme — tulevathan molemmat veljesi varta
vasten tänne päivälliselle —

_Klaara_ (lyö häntä keveästi kapustalla). Voi sinua pikku tekopyhä!
Niin — kun sinä puuhaisit Brunon tai Emanuelin takia? Ei, Kaarlo
sattui kerran kehumaan omenaleivostasi — siinä se solmu on — vähät
sinä vierastemme kiitoksista.

_Toini_ (vähän harmistuneena). No, tuskinpa minä heitä edes tunnenkaan.
Olinhan minä melkein lapsi, kun veljesi kävivät kaikki yhdessä meillä
tätini luona. Kaarlo serkku taas —

_Klaara_. Niin, hänet sinä tunnet perin pohjin, samoin kaikki hänen
suuret ja pienet mielitekonsa matematiikista herkkuruokiin asti. Ja kun
sinä pidät hänen vikojaankin arvokkaina avuina, on oikeammin
tarpeetonta kysyä: etkö tahtoisi ottaa mieheksesi rakasta serkkuasi,
minun veljeäni?

_Toini_ (nousee). Ei, nyt minä jo tosiaan suutun sinun sopimattomaan
pilkkaasi. (Aikoo pois.)

_Klaara_ (nousee tyynenä). Minä en ollenkaan pilkkaa, sillä vaikka sinä
tosin olet puolivuotta minua nuorempi, on sinun naittamisesi tärkein
huolittava. Sillä vielä ennen päivällistä on meidän ratkaistava pari
painavaa asiaa.

_Toini_ (kiihtyvällä liikutuksella). Mutta sehän on mahdotonta! Sinä
vaan ivaat minua. Nyt olet ilkeä Klaara, oh — sitä en olisi sinusta
luullut! (On itkemäisillään. Kääntyy pois.)

_Klaara_. Kyynelsilmin? — No, näetkös vaan! Ellen olisi ollut
oikeassa, olisit sinä nauranut koko jutulle, etkä ruvennut noin
juhlalliseksi. Kas noin! Tuossa saat suukkosen, lapsukainen! Sinä
rakastat häntä. Se on oikein, vaikka se minulle, hänen sisarellensa, on
käsittämätöntä — ja mitä häneen tulee: niin olkoon vaan niin kuiva
lukuhevonen kuin onkin, kyllä hän sinuun rakastuu.

_Toini_ (irroittaa itsensä Klaarasta; vilkkaasti). Hän ei ole mikään
lukuhevonen, ei vähääkään kuiva. Sinulla vaan ei ole taipumusta
matematiikkiin.

_Klaara_. Olkoon menneeks'! Sinussakin se taipumus heräsi vasta neljä
kuukautta sitte, meille tultuasi. Useinhan se, Herra paratkoon,
tapahtuu, että me tytöt innolla harrastamme jotain tiedettä,
rakastuttuamme tuon tieteen opettajaan. No, sama se, kiitos vaan
suorasta tunnustuksestasi, — nyt tiedän toimia sen mukaan.

_Toini_. Mutta hyvä, rakas Klaara — minä pyydän ja rukoilen sinua,
ett'et —

_Klaara_ (menee pöydän luo). Kuule, tässä tarvitaan sijaa kuudelle.

_Toini_. Kuudelle? Mutta onhan meitä vaan viisi, sinun kolme veljeäsi,
sinä ja minä —

_Klaara_. Voihan sattua — niin kuule nyt, lapsikulta — (pistää
kätensä hänen kainaloonsa ja kävelee hänen kanssaan edestakaisin) —
nuo kolme veljeäni eivät yhdy tänään täällä vaan syödäkseen ja
juodakseen — heidän pitäisi päättää rakkaan sisarensa elämän —
onnesta.

_Toini_. Sinun elämäsi — onnestako?

_Klaara_. Niin, se riippuu, paha kyllä, vielä heistä. Kun äitimme kuoli
— minä olin silloin kymmenen vuotias, ja viimeksi syntyneenä rakasti
hän minua enin — ei hän tahtonut uskoa minua kenenkään muun kuin
kolmen poikansa holhottavaksi. Vanhimman Kaarlon, joka silloin jo oli
dosentti, velvoitti hän pitämään talossa minun vanhan hoitajattareni ja
itse uskollisesti valvomaan minun parastani. Sen Kaarlo on tehnytkin,
niin hyvin kuin on ymmärtänyt.

_Toini_. Oi, hän on niin hyvä.

_Klaara_. Toisten veljieni piti ainakin kerran vuodessa tulla tänne
sanomaan hekin sanasen minun kasvatuksestani. Voit arvata millaista
sekasotkua noissa keskusteluissa usein syntyi, ja mikähän kumman kapine
minusta olisi tullutkaan, ellen itse olisi ottanut kasvatusta
huolekseni. Heillä ei tietysti ole aavistustakaan siitä, luulevat vaan,
että kaikki minun avuni ovat heidän puuhiensa hedelmiä. Tänään on taas
vuositilin päivä, siksi loistaa kukkakimppu pöydällä ja siksi meillä on
hanhenpaistia arkipäivänä ja siksi minä kysyn sinulta, tahdotko ruveta
professorin rouvaksi?

_Toini_ (kääntyy pois punastuen). Mitä yhteyttä niillä sitten on
toistensa kanssa? Ja sen lisäksi ei Kaarlo vielä edes ajattelekaan
minua.

_Klaara_. Ei vielä, niin, sinä olet oikeassa. Vuosikausia voisi hän
käyttää sinua täällä välttämättömimpänä apunaan, eikä hän sittenkään
katselisi sinua hellemmin kuin logaritmitaulujansa, jotka samoin ovat
hänelle välttämättömät. Mutta siksi Jumala on luonut sisaria, että he
ajattelisivat hajamielisten veljiensä parasta, vaikka ovatkin sisaren
holhojia.

_Toini_ (syleilee häntä yhtäkkiä kiivaasti). Rakas — paras — armain
Klaarani! Kuinka hyvä sinä olet!

_Klaara_. Niin, minä olen hyvin hyvä. Minä olen jalomielisyyden
esikuva. Sillä minä uhraan itse itseni sisarellisen rakkauden
alttarille.

_Toini_ (kummastuen). Kuinka niin?

_Klaara_ (sivellen hänen hiuksiaan). Luuletko minun jäävän hetkeksikään
veljeni taloon, jahka täällä joku nuori käly vallitsee?

_Toini_. Etkö jää? Mutta — sittehän se on mahdotonta! Minä en koskaan
suostu karkoittamaan sinua!

_Klaara_. Rauhoitu sydänkäpyseni! Niin jalo kuin olenkin, olen minä
sentään, niinkuin kaikki muutkin jalot ihmiset, ajatellut pikkuruisen
itseänikin, ja sivumennen pitänyt huolta omasta tulevaisuudestanikin.

_Toini_. Mutta sanohan sitte — kuka?

_Klaara_. Voi, serkku kultaseni, onnittele minua vaan hartaasti! Minä
olen niin iloinen, että mieliisti tanssielisin ihan ilman musiikkia.
Sinäkin miellyt häneen, jahka vaan näet hänet, — hän on niin
herttainen, niin kaunis, niin reipas ja suora, ja jos herrat holhojani
eivät ole ihan pyöräpäisiä, kiittävät he riemulla onneansa, saadessaan
heittää edesvastauksen minusta niin lujille hartijoille.

_Toini_. Enhän minä vieläkään tiedä kuka —?

_Klaara_. No niin, viime kesänä — muistathan metsästysjuhlassa —

_Toini_. Sielläkö? — Enhän minä huomannut mitään.

_Klaara_. Sinä et tietysti tähystellyt muita kuin armasta
Kaarlo-serkkuasi. Mutta näithän sen solakan juhlamarsalkin, joka
lausui runon alussa —

_Toini_. Sekö? Jonka kanssa tanssit koko illan. Voi Klaara — —
(Tahtoo syleillä häntä.)

_Klaara_ (estäen, kuuntelee). Hsh! Ei sanaakaan enää! Veljeni tulevat.
Nyt menen pukuani kaunistelemaan. Edvard on taiteilija ja hänellä on
hieno aisti. Siis näkemään saakka — pikku kälyni! Pidä huoli
kuudennesta sijasta pöydässä. (Pian oikealle.)

_Toini_. Vieläkö tänään —? Ei, olen ihan kuin huumeessa! Klaara salaa
kihloissa — ja minä — kaikki salaisimmat toivotukseni.


2:nen kohtaus.

    Toini, Kaarlo ja Emanuel (matkapuvussa).

_Kaarlo_. Näin olet taas vanhassa pesässäsi, veikkoseni! Näetkös: pöytä
on entisellä paikallaan, samat ovat pöytäkapineetkin kuin rakkaan
äitimme aikoina. Ala vaan kotiutua! — (Auttaa hänen päältään
palttoota.) Tai tahdotko mennä heti huoneesesi? (Huomaa Toinin.) Hyvää
päivää, serkku! Tässä tuon toisen. Bruno serkku saapuu, mutta
idästäpäin tulevalla junalla. Tässä on Toini, Emanuel, meidän pikku
Toinimme!

_Emanuel_. Tämä suuri neitikö?

_Kaarlo_. Et olisi varmaan tuntenut häntä? Niin, silloin hän oli pieni,
villi metsävirpi vielä —

_Emanuel_ (kumartaa juhlallisesti Toinille). Likinäköisyyteni takia,
hyvä neiti, en —

_Kaarlo_. "Neiti". Toini on sama lapsellinen olento kuin muinoisina
aikoina. Eikö niin serkkuseni, ethän sinä tahdo että sinua kutsutaan
neidiksi?

_Toini_ (ojentaa avomielisesti kätensä Emanuelille). Tervetuloa, rakas
Emanuel serkku.

_Emanuel_. Minua ilahuttaa, Toini serkku, tavata sinut täällä.
Kaarlo veljeni teki viisaasti kutsuessaan sinut tänne oivan tätisi
kuoltua — ja minun Eleonooranikin sanoi: Jumala siunatkoon hänen
sisäänkäymisensä! (Pudistaa innokkaasti hänen kättänsä.)

_Toini_ (irroittaa itsensä vaivalla). Ja nyt, — ellet tahdo mitään
muuta, Kaarlo serkku, — täytyy minun mennä kyökkiin katsomaan —

_Kaarlo_. Mene vaan pikku Martta! Mutta missä Klaara on?

_Toini_. Hän muuttaa vähä pukuansa.

_Kaarlo_. No, älkäämme häntä häiritkö. (Toini menee perältä pois.)


3:mas kohtaus.

    Kaarlo. Emanuel.

_Kaarlo_ (katselee Toinin jälkeen). Herttainen tyttö. Hän on kehittynyt
miellyttäväksi, eikö ole sinustakin?

_Emanuel_ (panee päältään pitkän saalin ja vetää hansikkaat
käsistänsä). Tyytyväisen, lempeän ja kodikkaan näköinen! Minun
Eleonoorani sanoikin heti: saatpa nähdä, sanoi hän —?

_Kaarlo_. Etkö tahtoisi lasin viiniä, Emanuel — tai jotakin muuta
virvoketta — sillä välin kun puolinen joutuu — (Katsoo kelloansa.)

_Emanuel_. Kiitoksia. Olen tottunut nauttimaan ravintoa vaan
ruoka-aikoina. Mutta missä Klaara viipyy?

_Kaarlo_. Nainen, nainen! Koristelee itseänsä veljiänsäkin
miellyttääkseen. Onneksi on Toini ihan toisenlainen. Ottaessani hänet
meille, ajattelin tehdä hänelle hyvän työn. Nyt huomaan päivä päivältä
selvemmin, että se tapahtui meidän onneksemme. Jos häntä ei olisi, kun
Klaara viime aikoina on ihan —

_Emanuel_ (istuu sohvalle). Niin, sinä teit jo tänne tullessamme pieniä
viittauksia.

_Kaarlo_. Jättäkäämme se! Minä kerron kaikki, jahka olemme kolmen
kesken yhdessä. Sielläpä jo kuuluukin —

_Emanuel_. Joku ajoi hevosella pihaan.

_Kaarlo_. Maan ympäri purjehtija ryntää portaita ylös.

_Emanuel_. Aina hän on yhtä huimapäinen. Mahtaako hän koskaan löytää
sitä rauhaa, joka ei ole tästä maailmasta.


4:s kohtaus.

    Edelliset. Bruno.

_Bruno_ (keskeltä, keveässä matkapuvussa, matkalaukku kädessä, viskaa
sen likimmälle tuolille). Tässä nyt olen! Eccomi qua! Terve Kaarlo!
Sinäkin jo täällä, Jumalan mies! (Pudistaa kummankin kättä.)

_Kaarlo_. Tervetullut Bruno! Hyvä että olet täsmällinen.

_Bruno_. Täsmällisyys ei ole ainoastaan kuningasten kohteliaisuus, se
on myöskin maan ympäri purjehtijoiden. Minusta sinäkin olet pulska
poika Emanuel. Maailma ja pastorin rouvan keittotaito näyttävät
vaikuttavan sinuun. Mutta sinä Kaarlo — kuuleppas, sinun pitäisi mennä
naimisiin tai lähteä minun kanssani matkoille. Poskillasi on sellainen
koulumiehen väri, joka minua ei miellytä.

_Kaarlo_. Minä — naimisiin? Mistä minä siihen saisin aikaa?

_Bruno_. No, ottaisit sen noin lomatyöksesi. — Mutta missä Klaara on?

_Kaarlo_. Hän vielä koreilee itseänsä meitä varten. Mutta sanoppas nyt,
veli kulta, mistä viimeksi tulet?

_Bruno_. Suoraan Orkney saarilta, jossa olen kolme viikkoa pyydellyt
erästä erittäin huomattavaa näkinkenkälajia — olen nimittänyt sen
Helix Claraksi. Kaksi viime kulunutta vuotta olen tutkinut vaan
alhaisimpia eläimiä. Hauskalta taas tuntuu, veikkoset, palata ihmisten
pariin. (Kaataa itselleen lasin viiniä.) Sällithän Kaarlo — (Juo.)

_Kaarlo_. Ehkä tahdot mennä huoneesesi — entisen sinisen kamarinne
olen pitänyt teitä varten.

_Bruno_. Ei, Kaarlo, minulla ei ole aikaa kotiutua. Heti päivällisen
jälkeen matkaan — Pietarin juna lähtee kello 4.

_Kaarlo_. Tänäänkö jo lähdet? Ja minä toivoin sinun —

_Bruno_. Niin, näetkös, vihdoinkin se unelmani maan ympäri
purjehtimiseen toteutuu. Eräs pohatta Hampurista aikoo tehdä tuon
huvimatkan jollain laivallaan ja hän ottaa yhden luonnontutkijan
mukaansa. Tarjokkaita on hänellä jo puoli tusinaa ja ellen minä
kiiruhda sinne persoonallisilla ominaisuuksillani häntä hurmaamaan —

_Emanuel_. Voitko sitten vuoden kuluttua niinkuin tänään? —

_Bruno_. Kuka ties en! (Kaataen taas viiniä.) Mutta minä lähetän teille
sähkösanomalla valtakirjan Hongkongista eli Uudesta Seelannista. (Juo.)
Bordeaux'si ei ole parasta lajia, Kaarlo. Minä lähetän Hampurista
muutamia pulloja hienointa Scherryä. Mutta nyt tahtoisin nähdä tuon
alaikäisen lapsemme, hyvin kasvatetun sisar — neitini — (On menossa
Klaaran huoneesen.)

_Kaarlo_ (estää häntä). Kuule Bruno, paras on, että keskustelemme
ennenkuin Klaara on tavannut teitä. Minulla on jotain ilmoitettavaa
teille —

_Bruno_. Kuinka? Eikö lapsi ole ollut kiltti? Niin harvinaisen siivo
tyttönen, vuosisatamme viisaampien pedagogien kasvattama.

_Kaarlo_. Istu tänne lähemmäksi, Bruno. Asia ei ole vielä vaarallinen
— meidän kokemuksellamme ja hänen luottamuksensa meihin voi vielä
ajoissa parantaa.

_Bruno_. Mitä lempoa — eihän vaan ensimmäinen rakkausjuttu? Sinun
valvontas alla, Kaarlo veli? No, onhan luonnonhistoriassa esimerkkiä —

_Kaarlo_. Näinä päivinä on häntä kosinut eräs minulle tähän asti ihan
uppi outo mies. Klaara väittää tuntevansa miehen perinpohjin ja
pitävänsä häntä erittäin rakastettavana. Missä he ovat voineet
tutustua, sitä minä en —

_Bruno_. No, hän ratsastaa joka päivä kahdesti tästä ohitse,
kummallakin kertaa toinen puku päällä, sehän on riittävä todistus hänen
oivallisesta luonnostaan ja harvinaisesta viehätysvoimastaan.

_Kaarlo_. Ei, hän ei ole upseeri, tavallinen rakennusten tarkastaja,
roteva ja solakka, naiskäsitteiden mukaan kaunis mies.

_Emanuel_. Että Klaara panee arvoa noin ulkonaisille
ominaisuuksille —!

_Bruno_. Ei, Emanuel, se on luonnonlaki, jonka Luoja itse on säätänyt.
Minä arvelen monesta syystä, että alhaisemmissakin eläimissä naaras
valitsee puolisonsa ulkonaisten avujen mukaan.

_Kaarlo_. Ei, vakavasti asiaan: mies on käynyt itse luonani kosimassa
ja minun kysyessäni, voiko hän perustaa oman kodin, vastasi hän, ettei
hänen tulonsa tosin ole suuret, mutta kun Klaaralla kerran on varoja —

_Emanuel_. Inhoittava rahanhimo siis! Ja sen hän kehtasi sanoa sinulle
vasten silmiä?

_Bruno_. Parempi vaan, ettei hän salannut sitä, niinkuin tuhannet muut.
Kun meillä ei olisi muuta häntä vastaan.

_Kaarlo_. Sepä se on. Minä olen tietysti hankkinut hänestä tarkkoja
tietoja. Siten sain kuulla että: tuo herra Edvard Winzer —

_Emanuel_. Winzer? Niinkö sanoit? Roteva, nuori mies, noin
kolmenkymmenen ikäinen —

_Kaarlo_. (Nyökäyttää myöntäen päätänsä.)

_Emanuel_. Siniset silmät — vaalea täysiparta.

_Kaarlo_. Mistä sinä hänet tunnet?

_Emanuel_. Jos hän on sama — hän kävi keväällä luonani katsomassa
kirkkoani — tiedättehän että hartain toivoni on saada se korjatuksi —
se sen kyllä ansaitsee, niin komea kirkko kuin on, myöhäisempää
gotilaista rakennustapaa. No niin, me olimme hyvin ystävälliset
hänelle, ja kirkko näytti miellyttävän häntä. Mutta kun minä toisena
aamuna kehoitan häntä tulemaan kanssani kirkkoon saarnan ajaksi, syytti
hän tärkeitä toimiaan ja meni matkaansa aamukellojen soidessa.

_Kaarlo_. Siitä päättäen hän tosiaan oli sama mies.

_Emanuel_. Minun Eleonoorani sanoi heti huomanneensa, että tuo Winzer
oli maailman lapsi, ilman vähintäkään synnin tuntoa.

_Bruno_. Mutta ehkä hänellä oli tärkeitä toimia? Ja ehkä sinä jo kahden
kesken ollessanne saarnasit niin paljon että —

_Kaarlo_. Leikki pois, Bruno! Asia on vakavaa laatua. Ja minä olen
tullut tiedustelujeni avulla samoihin johtopäätöksiin hänestä kuin
kälymmekin. Virkamatkoillaan kuuluu tuo huikentelevainen mies joka
paikassa käyttäilevän varakkaita, kauniita tyttöjä, herättävän
toiveita, solmivan keveitä liittoja — sanalla sanoen, hänen maineensa
on jotenkin epäiltävä, ja koska sekä omantuntomme että äiti vainajamme
muisto velvoittaa suojelemaan sisartamme kevytmielisen viettelijän
pauloista —

_Emanuel_. Niin, veljeni, meidän tulee häntä suojella. Me
laiminlöisimme velvollisuutemme, jos nyt olisimme heikot. Ja mitä
sanoisi minun Eleonoorani sellaisesta langosta.

_Kaarlo_ (Brunolle, joka kädet taskuissa kulkee kiivaasti
edestakaisin). Toivottavasti sinä, Bruno, olet yhtä mieltä meidän
kanssamme.

_Bruno_. Täydellisesti, vaikka en samoista syistä. Tuo kosija voisi
olla hyvin arvokas mies, käydä kernaasti kirkossa ja jättää jokaisen
soman tyttösen rauhaan, — ei hän sittenkään olisi kylliksi hyvä meidän
Klaarallemme.

_Emanuel_. No, no, jos hänen luonteensa vaan olisi — — Ei saa vaatia
liikoja!

_Bruno_. Mitä? Mokoma rakennusten tarkastaja! Joku tyhjätasku, joka
ehkä joskus kiipee mitättömäksi neuvokseksi ja saa jonkun vaivaisen
tähden rintaansa. Ei, veikkoset, paraskaan ei ole kylliksi hyvä meidän
sisarellemme, joka näin veljesten kesken puhuen on oikea helmi.
Matkoillani tarkastelen jokaista rikasta ja ylhäistä miestä — joka ei
ole liian vanha ja tuima nähdäkseni soisinko hänelle Klaaramme.

_Kaarlo_. Etkö vielä ole tavannut sopivaa?

_Bruno_. En tähän asti. Mutta antakaa vaan minun hommata. Onhan Klaara
vielä nuori ja voi odottaa ja ehkä minä lopulta keksin jonkun uhka
ylimyksen tai ehkä vielä prinssinkin — saahan se olla vähä
tummaihoinen, tummat ovat usein harvinaisimmat — ja prinssi rakastuu
hänen kuvaansa, jota minä tietysti aina kuljetan mukanani —

_Emanuel_. Niin, Herran tiet ovat ihmeelliset. Eilen minä luin eräässä
lähetyskertomuksessa —

_Kaarlo_ (nousee). Siis on asia päätetty. Me sanomme tuolle herra
Winzerille, jonka pitäisi juuri tähän aikaan tulla kuulemaan vastausta,
että pidämme sisaremme liian nuorena naitavaksi. Hyvä Luoja, 18
vuotinen! Minä olen 32 ja olen vielä naimaton ja naimattomana kait
pysynkin.

_Bruno_. Tämä ehkä surettaa Klaaraa. Emanuel. Joka rakastaa lastaan,
kurittaa sitä. Ja kun hän on vielä alaikäinen —

_Kaarlo_. Ja tietää meidän aina tarkoittavan hänen parastansa.

_Bruno_. Se hänen pitäisi tosiaan tietämän.

_Kaarlo_. Järkevä tyttö kun on —

_Bruno_ (vähän pakoitetulla naurulla). Eikä hänen nyt tarvitse peljätä
kyöpeliäkään, koska minä kerran lähden matkoilleni maan ympäri.

_Kaarlo_. Siis — suostuttu?

_Emanuel_ (nousee, ojentaa kätensä, samoin Brunokin). Suostuttu.


5:s kohtaus.

    Edelliset. Klaara.

_Klaara_ (hyvin tyynenä). Kolme veljestä käsi kädessä — saa kai
sisarkin sitte olla läsnä.

_Bruno_ (rientäen iloisesti häneen päin). Klaara — kiltti, pikku
siskoni! (katselee häntä kummastuneena). Tuhat tulimaista, olethan sinä
yhä vielä kasvanut — valmis nuori neiti — (Syleilee häntä. Klaara
sallii sen, mutta ei vastaa hänen hyväilyjään.)

_Klaara_. Hyvää päivää Bruno. No, eihän se nuori neiti vielä taida olla
ihan valmis. Terve tullut, Emanuel. Kuinka Elenoorasi voi? Mutta te
näytätte juhlalliselta. Häiritsinkö teitä salaliittoa solmitessa?

_Bruno_ (nauraa hämillään). Salaliittoa — hahahha — niin sinnepäin
tosiaan — tietysti sinun parhaaksesi. — (Hiljaa Kaarlolle.) Sano sinä
se hänelle! Sinä olet vanhin.

_Kaarlo_ (hiljaa Emanuelille). Sano sinä se hänelle, joka olet
arvokkain —

_Emanuel_. En minä! Brunosta hän aina on enin pitänyt.

_Klaara_ (nauraen). Arvoisa holhojaneuvosto näyttää olevan jossain
pulassa. Vaikka minulla, alaikäisenä ollen, on täällä vaan istumaoikeus
ilman äänivaltaa, tahdon sentään auttaa herroja veljiäni ja tunnustaa,
että jo tiedän sen, mitä he eivät uskalla minulle ilmoittaa.

_Emanuel_. Eivät uskalla?

_Kaarlo_. Sinä olet kuunnellut?

_Klaara_. Ainoastaan kuullut, hyvä veli, hiuksiani kammatessani. Te
olette niin lujaäänisesti julistaneet siveellistä kammoanne, että minun
olisi pitänyt pistää pumpulia korviini ollakseni kuulematta — eikä
sitä sentään voi vaatia tytöltä, jonka kohtalo on ratkaistava
viereisessä huoneessa.

_Bruno_ (yhä hämillään ja teeskennellen iloisuutta.) Sinä pikku
veitikka! No, koska olet kuullut kaikki, tiedät siis että —

_Klaara_. Niin tiedän, että te tarkoitatte minun parastani —

_Kaarlo_. Sinä ymmärrät —

_Klaara_. Järkevä tyttö kun olen —

_Emanuel_. Ja kun me kaikki sydämmestä rakastamme sinua —

_Klaara_ — niin täytyy teidän kurittaa minua. — Tietysti. Mutta
koulutytölläkin on oikeus puolustaa itseänsä, ennenkuin siitä
rangaistaan. Eikö niin?

_Bruno_. Puolustaa? Mutta Klaara kulta, eihän kukaan syytä sinua! Minä
vakuutan —

_Klaara_. Ellette syytä minua, sytytätte te ainakin minun sulhastani,
enkä minä salli sitäkään.

_Kaarlo_. Sinun — sulhastasi?

_Klaara_. Niin, kihlattua sulhastani, tietysti ei kahdeksantoista
vuotiaan, järjettömän tytön kihloihin meno merkitse mitään, eihän
hänellä vielä ole mitään omaa tahtoa.

_Emanuel_. Minun täytyy tunnustaa —

_Klaara_. Anna minun nyt ensin tehdä tunnustuksiani, veli Emanuel. Siis
ensiksikin ilmoitan ett'ei sulhaseni "epäiltävä maine" vähääkään
säikytä minua.

_Kaarlo_. Siinäpä se vika juuri on. Sinun kokemattomuutesi.

_Klaara_. Oh, minä olen kuullut, mitä hänestä sanotaan, ehkä enemmän
kuin sinä — vieläpä hänen omasta suustaan. Mutta minä tiedän myöskin
että nuoret miehet tavallisesti eivät ole häntä hurskaampia, papit yhtä
vähän kuin professoritkin, — maan ympäri purjehtijoista puhumattakaan.

_Bruno_. Hahaha! Nyt saamme ripityksemme!

_Klaara_. Toiseksi hänen jumalattomuutensa. Hän ei tosin jäänyt
kuulemaan sinun saarnaasi. Mutta oletko tiedustellut hänen uskoansa?
Minulle hän ainakin taas sanoi uskovansa suosiolliseen sallimukseen'
siitä asti, kun tuli tuntemaan minun metsästysjuhlassa.

_Kaarlo_. Vai niin, vai silloin?

_Emanuel_. Tuollainen huikentelevainen lause todistaa paraiten, kuinka
keveästi hän —

_Klaara_. Elä sano, keveästi ei se häneltä sujunut, päinvastoin, hän
sopersi sen minulle hyvin arkana. Ja mitä tulee kolmanteen
syytökseenne, että hän kosii minua vaan inhottavasta rahanhimosta —
niitä suloisia sanojahan sinä käytit, Emanuel veljeni?

_Emanuel_. Niin — noh — hänen sanansa Kaarlolle —

_Klaara_. Ne olin minä hänelle opettanut. Hän kertoi minulle, että
hänen pitää palkallansa elättää kaksi sisartansakin. Silloin minä
ilmoitin hänelle, että vaikka en ole juuri rikas, riittää äidin
perintöni sentään meille ensi aluksi, niin ettei meidän ole tarvis
ravita itseämme vaan rakkaudella. Niin, nyt olen pykälä pykälältä
kumonnut hirvittävät syytöksenne ja odotan vaan että herrat holhojani
antavat minulle siunauksensa, (Istuu pöydän ääreen, järjestää kukkia,
jotka ovat pöydällä lasissa. Veljet katsovat toisiinsa, nyykäyttävät
olkapäitään, puhuvat hiljaa keskenänsä.)

_Kaarlo_. Klaara — kulta —

_Emanuel_. Sinä uskot tietysti asiain olevan niinkuin toivot. Mutta me,
jotka katselemme asiaa puolueettomalta kannalta —

_Bruno_. No, etkö mitä, Klaaraseni, ole järkevä. Elä nyt heittäy
ensimmäiselle, jonka kanssa olet sattunut tanssimaan pari pyörähdystä.
Tuollaisen rakennustarkastajan —

_Klaara_ (nousee). Valtiorakennusten ylitarkastaja, jos suvaitset. Voi
Bruno, sinulta olin vähin tällaista odottanut. Nuo molemmat eivät
kykene minua käsittämään. Kaarloa sokaisevat kylmät numerot ja kuviot,
ja Emanuel ei ole tavannut tällaisia kysymyksiä katkismuksessaan, Mutta
sinä Bruno, pikku tyttönä minä jo itkin ja huokailin kanssasi, jakaen
sinun lemmentuskiasi. (Tuskastuen.) Oi, tämä on säälimätöntä. Hirviöitä
te olette, julmuria, ahdasmielisiä ilkiöitä, ja jos äitiparkani olisi
tätä aavistanut —

_Toini_ (huutaa keskiovesta). Valtiorakennusten ylitarkastaja Winzer
pyytää saada kunnian —

_Kaarlo_ (tarttuu rivakasti puheesen). Ei, ei! Ei sovi nyt! Minä
ilmoitan hänelle kirjallisesti.

_Toini_ (katsoo Klaaraan). Hän on jo etuhuoneessa.

_Klaara_ (juoksee keskiovelle, avaa sen selälleen ja huutaa). Herra
ylitarkastaja on tervetullut!


6:s kohtaus.

    Edelliset (paitsi Toini) Edvard.

_Edvard_ (kumartaa). Arvoisa neiti — hyvät herrat —

_Klaara_ (iloisesti). Tulet parhaasen aikaan Edvard. Täällä tapaat
holhojani kaikki kolme yhtäaikaa. Tässä on minulla kunnia esittää
sinulle hengellisen veljeni — ja tässä maailmallisen. Matemaatillisen
veljeni sinä jo tunnet.

_Edvard_. Iloitsen tutustumisesta —

_Bruno_ (menee Edvardin luo, pudistaen avomielisesti hänen kättään;
toiset pysyvät vieraina). Minua ilahuttaa tosiaan, hyvä herra —
sallikaa minun vielä kerran kysyä nimeänne — sisarkultani näkyy vaan
käyttävän Edvardia.

_Edvard_. Edvard Winzer, valtiorakennusten ylitarkastaja.

_Bruno_ (kumartaa). Erittäin hauskaa tutustua kanssanne. Tehkää hyvin
— (Tarjoo tuolia.)

_Edvard_. Teillä on niin hauska asunto, (istuu) huoneet täynnä vanhoja
tauluja ja muistoja. (Katselee ympärilleen seiniä.)

_Kaarlo_ (yskii ja puhuttelee sitte hiljaa Emanuelia).

_Bruno_ (istuu Edvardin luo). Poltatteko tupakkaa? Me olemme
tottunet —

_Edvard_. Kiitos. Tällä hetkellä en voi — ymmärrättehän sen —

_Bruno_. Mitä te siellä seisoskelette mykkinä ja kankeana? Minusta
voimme suorittaa asian ihan tyynesti —

_Edvard_. Hyvät herrat, (nousee) asemamme on vähän kummallinen —
meidän pitäisi pian tulla läheisiksi sukulaisiksi ja olemme tähän asti
olleet ihan uppo oudot toisillemme. Mutta sallikaa minun sanoa, kuinka
hyvältä minusta tuntuu, että niin ystävällisesti otatte minut
veljespiiriinne.

_Kaarlo_. Suoraan sanoen — jos arvelette —

_Emanuel_. Ennenkuin olemme ehtineet lausua —

_Edvard_. No, mitä tässä pitkistä puheista. Tuo hiljainen
myöntymyksenne riittää kyllä. Sisarenne ei ole tosin voinut kertoa
teille, kuinka suuresti häntä rakastan. Hän ei taida itsekään tietää
sitä — minä en juuri ole runsassanainen tunteistani puhuessani. Mutta
veljesten kesken on kädenlyönnillä syvempi merkitys kuin pöyhkeillä
vakuutuksilla. Ja tuo viidelle hengelle katettu pöytä kukkakimppuineen
todistaa minulle, että tekin pidätte juhlallisena tätä päivää, jolloin
koko elämäni onni päätetään. Ja siksi — siksi tahtoisin kaikesta
sydämmestäni kiittää teitä. Rakas — herra Bruno — (Pudistaa Brunon
kättä, Bruno on perin hämillään. Menee sitten Kaarlon luo.) Arvoisa
herra professori — tai enkö saa heti sanoa — rakas lankoni —

_Kaarlo_ (väistyen). Hyvä herra — niin suuren arvon kuin annankin
tuttavuudellenne täytyy minun sentään — paha kyllä —

_Edvard_ (ällistyen). Kuinka?

_Emanuel_. Teidän varmuutenne — hyvä herra —

_Edvard_ (katsoo vierastuen Klaaraan). Mitä tämä merkitsee, Klaara?

_Kaarlo_. Niin, hyvä herra, kun noin arvelematta luulette — hm! —
Minun täytyy sanoa teille, että olisitte säästänyt itseltänne ja meiltä
tämän kiusallisen selkkauksen, jos olisitte odottanut kirjallista
vastaustamme arvoisaan pyyntöönne. Tarkasti punnittuamme asiaa, olemme
tulleet siihen päätökseen, että veljelliset velvollisuutemme estävät
meitä antamasta suostumustamme.

_Emanuel_ (joka katselee moittivasti Edvardia). Erittäin tärkeistä
syistä, hyvä herra, me —

_Bruno_ (rivakasti). Tietysti me vaan erittäin painavista syistä
kiellämme niin kelpo mieheltä — toivottavasti ette epäile meidän
ystävällistä osanottoamme —

_Edvard_ (on ensin harmistua, mutta talttuu Klaaran katseesta). Olette
erittäin hyväntahtoinen. Mutta ehkä olette myös niin hyvä, että
selitätte minulle nuo tärkeät ja painavat syynne!

_Kaarlo_. Tietysti, sehän on velvollisuutemme. (Hiljaa Emanuelille.)
Etkö sinä Emanuel.

_Emanuel_ (hiljaa). Minusta on Bruno jo niin tutustunut hänen kanssaan.

_Bruno_ (hiljaa). Ei, se on vanhimman tehtävä.

_Kaarlo_. No niin, hyvä herra, pääsyy on se, että sisaremme on niin
nuori ja niin kokematon.

_Emanuel_. Sitä paitsi ne mielipiteet, joita häneen on istutettu, eivät
taida sopia teidän katsantotapaanne.

_Bruno_. Ette voi ymmärtää minua väärin, jos sanon että meidän täytyy
ottaa huomioon muutamia suhteita —

_Edvard_. Mutta hyvät herrat —! (Klaara menee hänen luokseen ja laskee
kätensä hänen käsivarrelleen.) Suoraan sanoen tuntuvat nämä teidän
syynne vaan tekosyiltä ja minä pyydän pyytämällä että ilmoitatte
minulle todelliset esteet. Toivoakseni ne eivät ole sitä laatua, että
minulla on syytä loukkaantua. (Yhä kiivaammin.) Muuten — vaikka
rakastankin sisartanne sanomattomasti — ja vaikka tähän asti olen
syystä kunnioittanut tämän sisarenne veljiä, en voisi —

_Klaara_ (tyynesti mutta vakavasti). Tahdotko tehdä minulle jotain
mieliksi, Edvard?

_Edvard_ (yhä vielä kiihkeänä). Kaikki mitä vaan kunniani sallii. Mutta
sano itse —

_Klaara_. Niin — mene sitte heti täältä, sanomatta enää sanaakaan ja
jätä loput minun huolekseni. Jos kunniasi sallii sinun totella
alaikäisen neuvoa, niin siitä on sinulle koituva palkinto. Kello kahden
aikaan me syömme päivällistä. Toini serkku on leiponut oivallisen
omenakaakun. Luultava on, että jos olet kiltti, saat sinäkin siitä
palasen. Ja kuule — (Kuiskuttaa hänelle korvaan.)

_Kaarlo_. Kuinka tuttavallisesti —!

_Emanuel_. Jos minun Eleonoorani näkisi tuon —!

_Bruno_. Tuhat tulimaista, eivät he meistä juuri suurin välitä.

_Klaara_. Ymmärsitkö? No, mene sitte!

_Edvard_ (tullut taas iloisen näköiseksi; puoliääneen). Pyytääkö heidän
pitää sinua? No, sen sanon, jos se sinulta onnistuu, olet sinä
sellainen noita että peljätä täytyy. Minä nyt jo olen niin
auttamattomasti verkossani, että — (kumartaa veljille.) Minä poistun
suloisen sisarenne ilmoittamista syistä. Minusta oli sittenkin hupaista
tutustua teidän kanssanne, vaikka te näytte enemmän suosivan minun
kaukaisempaa tuttavuuttani. Näkemään saakka (pois).


7:s kohtaus.

    Edelliset (paitsi Edvard).

_Kaarlo_ (on vaikeasti hillinnyt itseänsä). Ei, tämä on jokseenkin
harvinaista! Tuollainen röyhkeä veijari! Sen sijaan että tiedustelisi
omaltatunnoltansa meidän todellisia syitämme, ottaa hän ensin muka
loukkaantuaksensa siitä, että me emme heitä sisartamme suin päin hänen
kaulaansa ja menee sitte reippaana ja tyytyväisenä tiehensä, iloiten
tutustumisesta!

_Emanuel_. Minun Eleonoorani oli ihan oikeassa; hän on eksynyt maailman
lapsi ilman vähintäkään synnin tuntoa.

_Bruno_. Ei, veli kulta, se minua hänessä enin miellytti. Olisiko hänen
pitänyt näyttää siltä kuin olisi tehnyt kuoleman synnin pitäessään
Klaaraamme suloisena? Kun vaan ei olisi muuta esteenä —

_Kaarlo_. Ja sinä sitte Klaara — se on uskomatonta! Sellaista
välinpitämättömyyttä — sellaista uhkaa sinä näytät meille ihan päin
silmiä — melkein kutsuit hänet tänne päivälliselle. — Jaa, toden
totta, ennenkuin istun sellaisen kutsumattoman vieraan kanssa pöytään,
saat —

_Emanuel_. Rauhoitu veljeni, rauhoitu! Meidän tulee kohdella
hairahtuneita veljiämme lempeydellä ja anteeksiantavaisuudella.

_Kaarlo_. Oikeassa olet, minä en tahdo tulistua. Onhan vaara kuitenkin
poistettu. Minä menen huoneeseni ja korjaan yhden korrektuuriarkin.
Tieteellinen työ on paras lääke tuollaisia perheellisiä selkkauksia
vastaan. (Menee katsoen moittivasti Klaaraan.)

_Emanuel_ (seuraten häntä). Ota minut mukaasi, Kaarlo. Lupasin
Eleonooralleni että heti perille tultuani lähetän hänelle kirjekortin.
Veljellinen ja kristillinen rakkaus kieltää minun kertomasta tuolle
puhtaalle sielulle sinun loukkaavasta hairahduksestasi, sisareni.
(Molemmat oikealle.)


8;s kohtaus.

    (Klaara istuu näennäisesti ihan huolettomana työpöydän ääreen
    ja alkaa virkata. Bruno kävelee tyytymättömänä edestakaisin,
    avaa vihdoin matkalaukkunsa, ottaa sieltä jotain ja tuo sen
    Klaaralle.)

_Bruno_. Minä toin sinulle jotain tuomisiksi, Klaara kultaseni.

_Klaara_ (katsomatta ylös). Vai niin?

_Bruno_. Rannerenkaan valkoisista koralleista. Orkney saarilla tekevät
niitä oikein somia — katsoppas vaan!

_Klaara_ (välinpitämättömästi). Kiitoksia. Se on hyvin soma.

_Bruno_ (panee rannerenkaan pöydälle). Ethän sinä ole edes katsonut
siihen. Niin innokkaasti työssä! Saako kysyä, mitä nuo hienot sisaren
sormet tuosta ihmekappaleesta valmistavat?

_Klaara_ (tyynesti tehden työtään). Ei mitään erinomaista, rahakukkaroa
vaan.

_Bruno_ (vetää tuolin hänen tuolinsa luo ja istuu). Tietysti ei saa
tietää kuka onnellinen tuon saa.

_Klaara_. Saa kyllä. Edvardille minä sitä aion. Siitä olisi tullut
kylliksi suuri kätkemään tuollaisen "tyhjätaskun" koko omaisuuden. Nyt
saan ruveta säilyttämään sitä vanhojen muistojeni joukossa.

_Bruno_ (liikkuu levottomana edestakaisin tuolillaan). Kuuleppas
siskoni — hm! — minun täytyy tunnustaa, että koko juttu harmittaa
minua.

_Klaara_ (tyynesti). Vai niin?

_Bruno_. Niin, Klaara, harmittaa oikein kovasti. Jos olisin tiennyt
sinun niin vakavasti hurmaantuneen tuohon rakennusten tarkastajaan —

_Klaara_. Minä pyydän valtiorakennusten ylitarkastajaan.

_Bruno_. Suoraan sanoen; hän miellytti minuakin. Hän näyttää kelpo
toverilta.

_Klaara_. Hyvin ystävällisesti ajateltu.

_Bruno_. Ei, elä näytä nyt noin tylyltä, Klaara käpyseni! Minä niin
iloitsin muistellessani kilttiä, iloista pikku sisartani ja nyt —

_Klaara_. Nyt olet itse turmellut itseltäsi ilon. Mutta elä siitä
välitä. Kyllä minä itseäni lohdutan. Tiedänhän minä että te tarkoitatte
minun parastani, ja kun te olette niin kokeneita ja viisaita miehiä, ja
minä vaan tyhmä, nuori tyttö, pitää minun olla teille hyvin kiitollinen
siitä, että noin hellästi hoitelette minua alaikäisenä ollessani.

_Bruno_ (vielä vähän epävarmana). Kas noin, nyt puhut järkevästi.
Annappas kuin suutelen sinua pikku viisaus! (Tahtoo syleillä häntä,
Klaara työntää hänet tyynesti pois.) Ja mitä sinun rakennus —
valtiorakennusten ylitarkastajaasi tulee — usko minua, sinä unhotat
hänet pikemmin kuin hän sinut.

_Klaara_. Luuletko niin? Sinä näytät olevan erittäin kokenut mies
unhottamisessa.

_Bruno_ (puoliääneen). No niin, kuka tässä voi väittää pysyneensä ensi
lemmelleen uskollisena?

_Klaara_. Kun toinen parempi on tarjolla — niin juuri! No toisen sinä
hankit minulle. Niin, sivumennen pyytäisin, ettet valitse liian vanhaa
ja paksua uhkaylimystä minulle, tai jos se sattuu olemaan prinssi,
niin en minä huoli ihan mustasta, korkeintaan hän saa olla
tummanruskea, mutta ei tatuerattu.

_Bruno_. Ei, leikki sikseen, Klaara, minun vakava luuloni on, että
paikoillaan pysyvä mies tekee vaimonsa onnellisemmaksi kuin alituinen
matkailija.

_Klaara_. Mutta jos vaimo tahtoisi matkustaa mukana.

_Bruno_. Matkustaa mukana? Jättäen talot ja tavarat omiin hoitoinsa?

_Klaara_ (ei ole kuulevinaan häntä). Ainakin tunnen minä erään nuoren
naisen, joka olisi tahtonut vaikka maailman ääriin sellaisenkin
tuulihatun kanssa kuin sinä olet.

_Bruno_ (nousee hyvin liikutettuna, menee huoneen halki, kysyy toisesta
kulmasta). Sinä tunnet yhden, joka — Hänellä olisi uskallusta, no elä
nyt! Minä — minä tahtoisin tuntea sen naisen.

_Klaara_ (nauraen). Ehkä sinä jo tunnet hänet. Näytit sinä ainakin pari
vuotta sitten tunteneen oikein hyvin. Mutta sen jälkeen kun sinä olet
alkanut tutkia vaan alhaisempia eläimiä —

_Bruno_ (kääntyy kiihkeästi). Ei, Klaara, minä en ansaitse pilkkaasi.
Minun oli toden totta tukala erota Ottiliesta. Mutta unhottaa —
unhottaa en ole voinut häntä koskaan! — (Yhä vilkkaammin.) Silloin en
kosinut häntä vaan sen vuoksi, että minulla ei ollut pienintäkään
toivoa, tiesinhän minä, ettei hän jättäisi vanhaa, sairasta isäänsä,
seuratakseen minua avaraan maailmaan.

_Klaara_. Hänen isänsä kuoli kaksi viikkoa sinun lähdettyäsi. Nyt hän
elää yksin äitinsä ja sisarensa kanssa.

_Bruno_ (iloisesti). Mitä sanot? Hänen isänsä kuollut? — ja hän siis
vapaa?

_Klaara_. Niin vapaa, että tuntee olevansa jotenkin hyödytön maailmassa
ja tuumii vakaasti hakea jotain työ-alaa joko opettajattarena tai
seuraneitinä.

_Bruno_. Ottilieko? Ei koskaan! Hän — seuraneitinä! Hän — tuo
hurmaava tyttö? Ei, jos se on totta, jos hän muistelee vielä minua,
niinkuin minä häntä —

_Klaara_. Niin, siinäpä se solmu on. Hän ei enää maininnut sinun
nimeäsi. Hän näytti olleen kovasti loukkaantunut sinun sydämmettömästä
leikistäsi, jona hän sitä piti.

_Bruno_ (liikutettuna). Onko se totta? Sitte minun pitää mennä niin
pian kuin mahdollista — (Astuu ihan Klaaran eteen, tarttuu hänen
molempiin käsiinsä.) Klaara, armas sisko kultani, sinun pitää auttaa
minua. Minä tahdon sovittaa kaikki — minä menen heti hänen luokseen.

_Klaara_. Tuskin hän ottaa sinua vastaan.

_Bruno_. Anna sitte joku kirje — joku asia — vaan syyksi —

_Klaara_ (ottaa kirjoituspaperia pöytälaatikosta), No, koska sinä nyt
olet minun veljeni ja pidät vaan parainta miestä kylliksi hyvänä
minulle — (Kirjoittaa lyijykynällä.)

_Bruno_ (kävelee edestakaisin). Sinä olet parhain sisar koko maan
piirillä! Ja minä julmuri kielsin sinulta valtion rakennusten
ylitarkastajasi. Mutta odotappas, kiitokseksi ylevämielisyydestäsi —

_Klaara_. Oh, minä en huoli armolahjoista. Minä odottelen kernaammin
sinun prinssiäsi. Kun rouvinesi matkustelet Etelämeren saarilla, niin
valitkaa sieltä — Ottilie tuntee minun vaatimukseni — (Kirjoittaa.)
"Kohtele häntä niin hyvin kuin hän ansaitsee" — tuo ei ainakaan ole
liiaksi kova lause.

_Bruno_. Anna olla, kyllä minä itse puhun puolestani.

_Klaara_ (kirjoittaa osoitteen kirjeesen). Vie hänelle tuo rannerengas.
Minun kalttaiseni pikku tytölle se on liian kaunis; minulle voit
lahjoittaa nuken. Ja tässä on kirje.

_Bruno_. Klaara! sinä olet parhain, armain, viisain olento koko
itäisellä maanpuoliskolla. Sinua minä kiitän elämäni onnesta ja saatpa
nähdä että —

_Klaara_. Onnistumisestasi en voi vastata.

_Bruno_. Asuuko hän vielä entisessä paikassa? (Klaara nyökkää.) No
niin, sitte olen puolen tunnin päästä joko onnettomin tai onnellisin
maan ympäri purjehtija tämän auringon alla. (Pian pois.)


9:s kohtaus.

    Klaara (sitten) Toini.

_Klaara_ (katselee hänen jälkeensä). Mene vaan matkaasi kirjeinesi!
Pieni rangaistus tekee sinulle hyvää. Voi noita ylpeitä, rikkiviisaita,
lyhytnäköisiä luomisen herroja! Mihin me orjiksi joutuneet naisparat
joutuisimme, ellei meillä olisi siksi älyä, että pistämme teille
päitset päähän! (Toinille, joka tulee kiireesti sisälle.) No,
sydänkäpyseni? Miksi näytät noin säikähtyneeltä? Onko taidetuotteesi
turmeltunut?

_Toini_. Ei, mutta sano nyt Klaara, mitä täällä on tekeillä? Bruno
serkku syöksi ulos ohitseni, pitäen minua vanhana Leenana ja sinun
Edvardisi meni niin pian pois —

_Klaara_. Että näytti melkein siltä kuin olisi hän saanut rukkaset. No,
kyllä hän pian palaa. Pidä vaan huoli kuudennesta lautasesta. Ehkä
tarvitaan vielä seitsemäskin.

_Toini_. Mutta sittehän minun kaakkuni on liian pieni.

_Klaara_ (suutelee häntä). Ole huoletta! Rakastuneilla ei ole
ruokahalua. Mutta nyt kuuluu Emanuel tulevan — minä tahtoisin
puhutella häntä kahden kesken —

_Toini_. Elä vaan puhu Kaarlo serkulle tuosta asiasta —! Jos vähäkään
minua rakastat!

_Klaara_. Mitä tulee mieleesi? (Toini pois perältä.)


10:s kohtaus.

    Klaara. Emanuel.

_Emanuel_ (kirje kädessä). Kirjekortin sijaan kirjoitinkin kirjeen, nyt
vien sen heti postilaatikkoon.

_Klaara_. Kokonaisen kirjeen? Sinä olet hyvän aviomiehen malli. Kolme
tuntia olet ollut erillään hänestä ja nyt jo pitkä epistola.

_Emanuel_. Kolme sivua vaan. Hän lukee niin mielellään minun
kirjeitäni. Muutenkin hän on —

_Klaara_. Oikea vaimon esikuva, niin on. Enhän muuten olisi häntä
sinulle valinnutkaan.

_Emanuel_. Valinnut.

_Klaara_. Ainakin hyväksyin minä sinun vaalisi ja olin puhemiehenäsi
ja puoltajanasi. Sinä olit niin kaino, puhuttelit häntä vaan
saarnastuolista. Minä taas — vaikka olin silloin kahta vuotta
nuorempi, siis nykyistäkin lapsellisempi —

_Emanuel_ (hämillään). Minä en ole koskaan unohtava, Klaara, — mitä
sinä silloin teit —, ja siksi olikin tänään niin paha mieleni, kun en
paraimmalla tahdollani voinut —

_Klaara_. Elkäämme enää puhelko siitä. "Niin hirsipuun kuin vaimon,
onni määrää."

_Emanuel_. Tai oikeimmin: avioliitot solmitaan taivaassa. Mutta
tämä —?

_Klaara_. Ah, meidän metsästysjuhlassamme hymyili taivas niin sinisen
kirkkaana. Mutta te kai sen paraiten ymmärrätte.

_Emanuel_. Minua ilahuttaa että huomaat sen. Muuten on itsensä
kieltämys meidän maallinen kohtalomme.

_Klaara_. Niin, se on totta, Emanuel! Sinun pitäisi vaan saarnata tuota
itsensäkieltämistä muillekin.

_Emanuel_. Muillekin?

_Klaara_. Esimerkiksi Kaarlo veljellemme. Hän ei ajattele
itsensäkieltämistä, vaan tahtoo pitää kaikki mitä hänellä on.

_Emanuel_. Kaarloko? Mitä hän tahtoo? Onhan hän kieltänyt itseltään
avioliiton onnen.

_Klaara_. Niin, kun hänen on mukavampi pitää kahta orjaa kuin yhtä. Oh,
tuota sydämmetöntä itsekkäisyyttä!

_Emanuel_. Mutta minä en käsitä —

_Klaara_. Etkö käsitä? Eikö ole päivän selvää, miksi hän ei laske minua
miehelään? Jos minä lähden kotoa, ei Toinikaan enää voi jäädä taloon.
Mitä ihmiset siitä sanoisivat. Ja kun hän ei voi tulla hänettä
toimeen —

_Emanuel_. Puhutko täyttä totta?

_Klaara_. No, onhan hän opettanut tytölle ikävää matematiikkiansakin,
näyttänyt hänelle kuinka logaritmia etsitään sukkelimmin! Tietäähän
Toini mille paikalle pitää hänen laskea lamppu — kolme tuumaa
kirjoitusneuvoista, ja mihin käsikirjoitukset asetetaan. Ja tyttöriepu
orjailee onnellisena — sillä hän rakastaa tuota hirviötä.

_Emanuel_. Minä kummastelen. Ja Kaarlo tietää sen?

_Klaara_. Tietysti! Sen tuollainen mies kyllä tietää ja käyttää sitä
tyytyväisenä hyväkseen. Hän ei ajattele seurauksia, ei niitä toiveita,
joita kylvää kokemattoman sydämmeen, aikomatta koskaan täyttää niitä.
Ja minun pitää jäädä kotiin, tulla vanhaksi piiaksi peitelläkseni ja
suojellakseni mokomaa suhdetta.

_Emanuel_. Ai, ai! Tuo ei ole Jumalalle otollista, veljeni! Minun on
tosiaan —

_Klaara_. Herra varjelkoon, Emanuel! Elä puhu hänelle sanaakaan tästä.
Hän luulisi vaan minun ylettäneen sinua kostaakseni hänelle Edvardini
karkoituksen. Niin, onhan Edvardillakin heikkoutensa. Mutta tuollaisiin
tekoihin hän ei kykenisi.

_Emanuel_. Niin, niin, en minäkään luulisi hänen tekevän Kaarlon
tavalla.

_Klaara_. Sinä et muuten tunne hänen luonnettansa. Olisit kuullut,
kuinka hän puhui sinun hiljaisesta pappilastasi —

_Emanuel_. Hänkö? Tuo maailman lapsi —

_Klaara_. Kuinka hän ylisti sinun Eleonooraasi papin rouvan
ihanteeksi —

_Emanuel_. Ainakin hän käytti itsensä hyvin kohteliaasti
Eleonooralleni.

_Klaara_. Ja kuinka hän sanoi sinun muistuttavan Wakefieldin
kappalaisesta —

_Emanuel_. Minäkin alussa luulin että sopisimme oivallisesti yhteen,
kunnes —

_Klaara_. Ja sinun kirkkosi sitten! Hän toimittaisi sen niin
mielellään parannettavaksi. Mutta täytyyhän hänen vast'edes karttaa
yhteensattumista teidän kanssanne, kun te kohtelitte häntä niin
loukkaavasti —

_Emanuel_. Ei, minä luulen tosiaan että me hätäilimme liiaksi. Olisihan
meidän pitänyt tarkemmin punnita asiaa ja tuota nuorukaista. Enköhän
minä —

_Klaara_ (huokaa). Nyt on jo liian myöhäistä — ja sinä olet oikeassa,
itsensäkieltämys on meidän maallinen kohtalomme. Mutta minun täytyy nyt
mennä Toinin luo. Muuten tuo rakastunut, toivoton tyttöparka suolaa
liiaksi sopan. (Pian perälle.)


11:ta kohtaus.

    Emanuel. Kaarlo.

_Kaarlo_ (hieroo tyytyväisenä käsiään). Sekin työ on tehty. Nyt olen
ansainnut päivälliseni. Mutta missä se Bruno viipyy?

_Emanuel_ (nyykäyttää olkapäitään, koettaa näyttää ankaralta). Hm!

_Kaarlo_. Vahinko että te kumpikin olette niin epämatemaatillisia.
Muuten lukisin teille ennen puolista viimeisen väitökseni. Jos minua ei
sen johdosta nimitetä tiedeakatemian jäseneksi —

_Emanuel_. Voi Kaarlo veljeni, mikä se meitä hyödyttää vaikka kaiken
maailman kunnian voittaisimme, jos kärsimme vahinkoa sielullemme —

_Kaarlo_ (katsoo häneen kummastuneena). Mitä sinä puhut, veli?

_Emanuel_. Mene omaantuntoosi, Kaarlo, ja tutki eikö sisällinen ääni
huuda sinulle: minä olen ollut uskotoin palvelija. Leiviskän, joka
minulle uskottiin, olen minä —

_Kaarlo_. Kuule, Emanuel, sinä alat käydä tukalaksi. Jos mielestäsi
huomaat minussa jotain moitittavaa, niin sano se suoraan. Nuo
raamatulliset pistopuheet —

_Emanuel_. No niin, suoraan sanoen: minä pidän sitä tapaa, jolla sinä
kohtelet viatonta serkkuamme epäsiveellisenä, epäkristillisenä,
anteeksiantamattomana rikoksena.

_Kaarlo_. Kohtelen Toinia?

_Emanuel_. Huomaa heti ensi silmäyksellä, että lapsirukka on kovasti
rakastunut sinuun. Sen sijaan, että ajoissa haihduttaisit tuon tunteen,
elähytät sinä sitä. Sinä kohtelet häntä niin tuttavallisesti, kun mies
voi kohdella ainoastaan elämänsä seurakumppania, niinkuin minä kohtelen
Eleonooraani, joka jakaa kaikki minun ajatukseni samoin kuin Toini
sinun matematiikkisi, joka hakee minulle raamatunlauseita, samoin kuin
Toini sinulle logaritmia —

_Kaarlo_. Olisiko Klaara — ei, tämä on ihan suunnatonta!

_Emanuel_. Niin, se on suunnatonta, että sinä viettelet kiusaukseen
puhtaan sielun, josta sinun tulee tehdä tili viimeisellä tuomiolla, sen
sijaan että päästäisit hänet pahasta ja joko naisit hänet tai
lähettäisit hänet luotasi. (Menee Kaarlon luo, sydämellisesti.) Sinä
tiedät veljeni, kuinka hartaasti minä sinua rakastan ja kuinka vaikea
minun on moittia sinua. Mutta omatuntoni, rakas Kaarlo. — Tässä
kirjeessäni kiittelin sinua. Nyt en voi lähettää sitä, kun aina ja joka
paikassa tahdon antaa totuudelle kunnian. Mene omaan tuntoosi — ja
mitä teet, niin tee se pian! (Menee moittivasti katsellen häneen pois.)


12:ta kohtaus.

    Kaarlo (sitten) Toini.

_Kaarlo_ (ihan ällistyneenä). Tässä nyt ollaan! En ole koskaan tahtonut
myöntää, että asiat ovat sillä kannalla. — Rakastunut tällaiseen
yksipuoliseen ihmiseen, joka ikävän tieteensä kanssa aina on pilkan
aiheena — vaikka — (hymyilee itsekseen) ei Toinikaan pidä
matematiikkia ollenkaan ikävänä (haaveksien). Kummallinen tyttö, joka
harrastaa muitakin numeroita kuin kyökkiluettelonsa laskuja — ja hänen
sielunsa rauha olisi siis minun omallatunnollani? Me emme siis enää voi
elää niinkuin tähän asti suloisessa kolmiyhteydessä — rauhallisina
kuin yhtäkulmainen kolmio. — Taivahinen, tuolla hän tulee! (Astuu pari
askelta etualalle, pyyhkii otsaansa..)

_Toini_ (keskellä, tuoden kaakkua, puhuu kyökkiin). Minä en ymmärrä,
Klaara, miksi minun nyt jo täytyy viedä kaakkuni pöydälle? Sen arvo on
enemmän sisällisissä ominaisuuksissa kuin kauniissa ulkomuodossa. —
Ah! (Huomaa Kaarlon.)

_Kaarlo_ (itsekseen). Kuinka viehättävä hän on! Minun täytyy tosiaan!
Mitä teet, niin tee pian, sanoi Emanuel.

_Toini_ (itsekseen). Klaara ilkiö, hänellä oli varmaan jotain
mielessä —

_Kaarlo_. Mitä kaunista sinä nyt tuot, Toini kulta?

_Toini_. Omenaleivosta vaan, Kaarlo serkku!

_Kaarlo_ (itsekseen, liikutettuna). Aivan oikein! Hän tietää minun
pitävän omenaleivoksista ja on siksi — (rykii; ääneen). Näytäppäs
sitä! Oikea taideteos! Ja tuossa — sokerista tehty mittausopillinen
kuvio!

_Toini_ (punastuen). Anna anteeksi, Kaarlo! Se on vaan lapsellista
leikkiä. Kerran pilkkasit minua, kun en heti voinut ymmärtää
Pythagoraan väittämää. Nyt olen oikein tehnyt parastani ja tiedän kyllä
(lukee pikaisesti) että hypotenuussan neliö on yhtä suuri kuin
kummankin kateetin neliöin summa.

_Kaarlo_. Tosiaan — ja koko kuvio on niin soma ja täsmällinen —

_Toini_. Hypotenuussa sattui tulemaan liian paksuksi, mutta
kumpaisenkin kateetin neliö —

_Kaarlo_ (katselee leivosta innostuneena). Ihmeen soma! Matematiikin
jyrkin vihollinen ihastuisi tuohon — noihin somiin piirteisiin —
(tahtoo tarttua Toinin käteen). Ja kun tuollainen käsi on —

_Toini_ (vetää nopeasti kätensä pois, panee leivoksen pöydälle ja on
menossa).

_Kaarlo_. Ei, jää — viivy nyt hetkinen —

_Toini_. Minun täytyy mennä -. kohta on päivällis-aika —

_Kaarlo_ (pidättää häntä), Juuri tuo — sinun velvollisuuden tuntosi —
sinun perheelliset avusi — ja sen lisäksi rakkautesi tieteesen —
Toini — sinä olet ainoa nainen, joka koskaan on ymmärtänyt minua. Etkö
nytkin voisi — kun en ehkä puhu oikein selvissä lauseissa — Toini —

_Toini_. Oi, päästä minut, Kaarlo. Minä — ehkä minä ymmärrän oikein
tarkoituksesi — mutta ei, ei, — ei koskaan. (Tahtoo pois.)

_Kaarlo_. Ei koskaan? Miks' ei, rakas Toini? Miks' et voisi täällä
kodissani vallita, niinkuin jo aikoja sitten sydämmessäni?

_Toini_ (vakavasti; irroittaen kätensä). Siksi, että sitte
karkoittaisin täältä sen, joka on ennen minua vallinnut täällä. Klaara
on itse sanonut minulle, että heti jättää tämän talon, jahka täällä
joku toinen tulee emännäksi. Vaikka rakastaisin sinua vielä enemmän
kuin rakastan — ei — en sittenkään koskaan suostuisi —

_Kaarlo_. Sinä siis rakastat minua, Toini? Sano se vielä kerran, ja
muut esteet me kyllä —

_Toini_. Niin, niin minä rakastan sinua — ja kuitenkin — ei koskaan!
Se on päätökseni!

_Kaarlo_. No niin, kuolemattoman Pythagoraan nimessä! (Tahtoo vetää
Toinin syliinsä, Klaara ja Bruno tulevat sisään).


13:ta kohtaus.

    Edelliset. Klaara. Bruno (sittemmin) Emanuel.

_Klaara_. Palasitko sinä niin pian takaisin, Bruno? (Huomaa Kaarlon ja
Toinin; nauraen.) Ahaa, me hallitsemme.

_Bruno_ (on tullut hajamielisenä Klaaran kanssa). Hyvää päivää serkku,
suo anteeksi että minä äsken —

_Klaara_. No miksi niin nolona, Bruno?

_Bruno_. Klaara, sisarkultaseni, — hän on enkeli! hän antoi minulle
anteeksi — lupasi seurata minua vaikka maailman ääriin — mutta —
yhdellä ehdolla — ja se riippuu sinusta —

_Klaara_ (teeskentelee hämmästystä). Minusta?

_Bruno_. Minä tulen, näet, Ottilien luota, Kaarlo! Minä tarjosin
hänelle käteni ja sijaa Hampurilaislaivan kajuutissa. Ja ajatteleppas
hän suostuu, mutta hän on tehnyt Klaaran kanssa sen lupauksen, että
joko menevät samana päivänä miehelään tai jäävät kumpikin
naimattomaksi.

_Klaara_ (itsekseen). Kirje on tehnyt vaikutuksensa.

_Kaarlo_ (hämillään; katselee yhä Toinia). Kummallista! Oikea tyttöjen
oikku!

_Bruno_. Lasten hullutuksia. Ja kuitenkin vakuutti hän minulle
sellaisella lujuudella. (Emanuelille, joka tulee vasemmalta). Veli
Emanuel, mitä siihen sanot: minä olen mennyt kihloihin!

_Emanuel_. Noinko päätä pahkaa? Ai, ai!

_Bruno_. Ottilien, entisen armaani kanssa — mutta Klaara ja hän ovat
vannoneet viettää häänsä samana päivänä — Voi Klaara kultaseni, jos
minua rakastat —

_Klaara_. Minä säälin sinua Bruno, mutta tyttöjen valat ovat yhtä
kalliita kuin muutkin, eikö niin, Emanuel? Ja kun minä en saa nauttia
avioliiton onnea, täytyy tyytyä osaani.

_Kaarlo_ (hämillään). En minä ymmärrä, Klaara, miksi sinä — tosin me
arvelimme että — mutta Toinikin luulee sulhasesi olevan —

_Emanuel_. (Vilkkaasti; on puhellut kiivaasti Brunon kanssa.) Vala on
aina pyhä. Mutta kun oikein punnitsemme asiaa, luulen minä, että me
hätäilimme lausuessamme mielipiteemme valitustasi.

_Bruno_ (katkaisee). Oi, hän on mainio mies! Minä tapasin hänet tuolla
kadulla. Hän kuljeksi sikaria poltellen edestakaisin ja tervehti minua
ystävällisesti ja iloisesti, vähääkään juroilematta. Minä rohkenin
kysyä, eikö hän tulisi kanssani sisälle, kutsuihan Klaara hänet
puoliselle kello kaksi. Hän vastasi ystävällisesti, mutta varmasti,
että me veljekset karkoitimme hänet niin loukkaavasti, että hän ei voi
palata meille, ellemme me kolmisin itse käy häntä hakemassa kadulta.

_Kaarlo_. Mekö? Hakemassa? Kolmisinko?

_Bruno_. Kummallinen vaatimus! Mutta hän näytti samalla niin hauskalta
ja tyytyväiseltä — ja sen lisäksi — tuleva lankomies —

_Kaarlo_ (kysyy salaa Toinilta hänen mielipidettään. Toini nyökkää
vilkkaasti). Toinikin arvelee että —

_Emanuel_. Ja kun meidän pitää antaa lähimmäisellemme seitsemän kertaa
seitsemänkymmentä kertaa päivässä anteeksi.

_Bruno_. No, tulkaa sitte! Saatte nähdä, hän on harvinainen mies. Minä
en luule, että maata ympäri matkustaessanikaan voisin löytää parempaa!
(Ottaa veljiänsä kainalosta ja menevät yhdessä perältä.)


14:ta kohtaus.

    Klaara. Toini.

_Klaara_. Tuo oli ensimmäinen kunnon sana, jonka tänään lausuit, Bruno
parka! Sen vuoksi on sinulle paljon anteeksiannettava. (Kääntyy
Toiniin.) Entä sinä serkkuseni? Sinä vaikenet. No niin, olethan sinä
vast'ikään puhunut sydämmesi keveäksi. Ymmärsikö se pimitetty syntinen
sinun sokeriväittämääsi? No sitten suutelen sinua "pikku kälyseni".

_Toini_. Oi Klaara — minä olisin niin onnellinen! Mutta onko se totta,
että sinäkin menet kihloihin?

_Klaara_. Niin totta kuin kaksi kertaa kaksi on neljä. Kuuleppas!
Sieltä tulee minun onneni portaita ylös. Nyt saavat herrat holhojani
rukoilla ennenkuin suostun ottamaan onnea, jota eivät äsken minulle
sallineet.


15:ta kohtaus.

    (Veljekset tulevat kiskoen mukanaan Edvardia, joka on
    vastustelevinaan.)

_Edvard_. Hyvät herrat — teidän äkillinen ystävyytenne — minä en
tosiaan ymmärrä sitä —

_Bruno_ (ottaa häneltä hatun). Olkaa kuin kotonanne, herra
valtiorakennusten ylitarkastaja!

_Kaarlo_ (ottaa päällystakin). Meidän täytyy tulla hyviksi ystäviksi.

_Emanuel_. Mehän olemme jo ennestään tutut. Muistatte kai minun
Eleonoorani?

_Edvard_ (katselee veitikkamaisesti Klaaraan). Vai niin! Kiitoksia
hyvät herrat! Epäilemättä aiotte te nyt ilmoittaa minulle todelliset
syynne, minkä tähden hylkäsitte minun.

_Kaarlo_. No, nuo syyt — minä vakuutan —

_Bruno_. Me pidämme teidän pyyntöänne yhtä arvokkaana kuin
luonnettannekin ja —

_Emanuel_. Ja kun sisaremme hänen ikäisekseen on hyvin järkevä ja
avioliitot solmitaan taivaassa —

_Edvard_ (menee iloisesti Klaaran luo). Klaara, armaani — onko tämä
totta? Tämä suosiollinen käänne? Oi sinä, suloinen, peloittava noita!

_Klaara_ (väistyen). Seis, hyvä herra! Niin pitkällä eivät asiat vielä
ole. Minä olisin hyvin kiittämätön, jos en seuraisi viisasten ja
hellien holhojieni neuvoja.

_Edvard_ (hämmästyen). Kiittämätönkö?

_Klaara_. He olivat ihan oikeassa varoittaessaan minua luottamasta
mieheen, joka aina vie sydämmensä matkoilleen, eikä jätä sitä vaimonsa
luo kotiin —

_Bruno_. Minä sanon sinulle, Klaara —

_Klaara_. — joka ei käy kirkossa saarnaa kuulemassa, eikä suinkaan
sitte kuuntelisi kotiripityksiäkään tarpeellisella hartaudella —

_Edvard_. Mutta, rakas Klaara —

_Klaara_. Senvuoksi kiitän teitä arvoisasta tarjouksestanne ja
surkuttelen, etten voi siihen suostua. Toivottavasti minä hoidan tässä
talossa emännyyttä kuolinhetkeeni asti. (Kumartaa Edvardille, joka
seisoo hetken ällistyneenä.)

_Kaarlo_ (hyvin hämillään). Kuule, Klaara, minä annan arvon sinun
sisarelliselle uskollisuudellesi, mutta voisihan tulla suhteita,
jotka —

_Klaara_. Ei, Kaarlo, elä koetakkaan saada minua horjumaan. Minä
tiedän, mitä olen sinulle velkaa ja että vielä kauan tarvitsen sinun
johtoasi ja hoitoasi, — ja kun te itse selitätte minulle niin hyvät
syyt —

_Kaarlo_. No ne syyt — (Katsoo Toiniin.) Emme me ole mitään itsepäisiä
jöröjä, vaan voimme muuttaa mielipiteitä. — Ja jos me nyt oikein
pyydämme sinua —

_Emanuel_. Koska sinä olet niin järkevä tyttö, että jumalattomampikin
mies sinun johdollasi parantuisi —

_Bruno_. Ei, Klaara kulta, elä nyt kiellä. Ellet voi tehdä sitä itsesi
takia, niin tee se meidän mieliksemme. Uhraa itsesi veljiesi hyväksi ja
tee meidät kaikki onnellisiksi!

_Klaara_ (vallattomalla riemulla astuen alemmaksi). No vihdoinkin!
Tunnustatteko nyt tekopyhät, että omaksi hyväksenne vaaditte minulta
samaa, jonka äsken kielsitte minulta muka minun hyväkseni? No olkoon
menneeksi! — sekä sisarellisesta rakkaudesta — kootakseni tulisia
hiiliä pääni päälle — että rakkaudesta tähän huonomaineiseen
maankiertäjään, mutta pääasiallisesti sen vuoksi, että olen nälissäni
ja tahdon päivällistä, suostun minä täyttämään pyyntönne ja vaihdan
kolme holhojaani yhteen ainoaan. (Ojentaa Edvardille kätensä,)

_Edvard_. Sinä ilkiö! Juuri kuin minä voisin ottaa askeltakaan
tuntematta kahleitasi! Arvoisat lankoni —

_Klaara_. Seis! Vielä täytyy minun puhua alaikäisen serkkuni puolesta.
Hän on päättänyt pyhittää koko elämänsä matematiikille ja Kaarlo
serkullensa.

_Bruno_. Eläköön! Vielä yksi kihlattu pari! Se merkitsee hyvää! Klaara,
toimita seitsemäs lautanen pöydälle! Odottakaa vaan hetkinen, minä tuon
paikalla Ottilieni! (Pian pois.)

_Emanuel_. Oi, kun nyt tarvittaisi vielä kahdeksas lautanen. Olisi nyt
minun Eleonooranikin täällä!

Esirippu alas.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68702 ***