*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 66067 *** SALATTU MAA Suurmetsästäjä Allan Quatermain'in seikkailuja Keski-Afrikassa Kertonut H. RIDER HAGGARD Englannin kielestä suomentanut O. E. N. [O. E. Nyman] Kuuluu viimeisenä numerona sarjaan "Valkoinen metsästäjä" ja sisältää kuvauksen Allanin ja Umslopogaas'in kuolemasta. Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923. Omistan tämän kirjan pojalleni _Arthur John Rider Haggard'ille_ toivoen, että Allan Quatermain'in ja hänen toveriensa urhea ja sankarillinen käytös kiihoittaa hänet ja monet muut pojat, joita en milloinkaan tule tuntemaan, pyrkimään heidän kaltaisikseen jaloiksi ja ritarillisiksi miehiksi. SISÄLLYS: Johdanto. I. Konsulin kertomus. II. Musta käsi. III. Lähetysasema. IV. Alphonse ja hänen Annettensa. V. Umslopogaas vannoo valan. VI. Valmistuksia. VII. Hirveä taistelu. VIII. Taistelun jälkeen. IX. Tuntemattomia kohtaloita kohti. X. Tulipatsas. XI. Siintävä kaupunki. XII. Sisaruskuningattaret. XIII. Zu-Vendi-kansa. XIV. Kukkaistemppeli. XV. Kukkaistemppeli. XVI. Soraiksen laulu. XVII. Patsaan luona. XVIII. Myrsky puhkeaa. XIX. Harvinainen vihkimätilaisuus. XX. Taistelu vuorisolassa. XXI. Hurja ratsastus. XXII. Umslopogaas'in viimeinen taistelu. XXIII. Olen puhunut. XXIV. lisäys. JOHDANTO. Joulukuun 23 p. "Olen juuri haudannut poikani, kaunokaisen poikani, josta olin niin ylpeä, ja minun sydämeni on murtunut. On musertavan kovaa kadottaa siten ainoa lapsensa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto. Tyydyn osaani. Kohtalon raskas pyörä vierii eteenpäin vääjäämättä kuin Juggernautin vaunu ja murskaa aikanaan meistä jokaisen -- toisen ennemmin ja toisen myöhemmin. Alkuasukasten tavoin emme kyllä heittäydy sen alle, vaan koetamme piiloutua mikä minnekin ja rukoilemme itkien armoa; mutta se on turhaa, kohtaloamme emme voi välttää, ja kun vuoromme tulee, murskaudumme säälimättä. "Harry-parkani, näinkö pian sinun täytyi kuolla, juuri kun elämä alkoi sinulle hymyillä. Hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan ja oli jo suorittanut kunnialla viimeisen tutkintonsa, josta minä olin niin ylpeä, luullakseni paljon ylpeämpi kuin hän itse. Hänet määrättiin sitten alilääkäriksi rokkosairaalaan. Hän kirjoitti, ettei hän pelännyt rokkoa, vaan halusi mielellään täydellisesti perehtyä taudin hoitotapoihin, ja nyt on tauti hänet tappanut ja minä, harmaahapsinen vanhus, olen jäänyt yksinäni häntä suremaan eikä minulla ole enää ketään, joka minua tässä suuressa murheessani lohduttaisi. Tämä isku olisi ehkä ollut vältettävissä -- omaisuuteni olisi riittänyt monin verroin meille molemmille -- kuningas Salomonin kaivoksista saamani rikkaudet eivät hevillä lopu; mutta minä tuumin, että ansaitkoon poika itse elatuksensa ja tehköön työtä voidakseen nauttia sitä enemmän levosta ja rauhasta. Mutta lepo tulikin ennen työtä. Minun poikani, minun poikani! "Kuin mies, josta raamattu kertoo, minä olen koonnut pojalleni paljon maallista tavaraa ja rakentanut aitat, joihin hän saa kaikki rikkautensa lukita, mutta nyt on poikani kuollut ja minä olen jäänyt aivan yksinäni kaikkine kalleuksineni. Minun vuoronihan olisi ollut muuttaa majaa! "Tänään iltapäivällä kätkimme hänet maan poveen vanhan kirkkomme tornin juurelle. Taivas oli pilvinen ja suuria lumihiutaleita putoili harvakseen kosteaan maahan ja ruumisarkulle haudan reunalla. Kuinka valkoisia ne olivatkaan kirstun mustalla kankaalla! Meidän täytyi hiukan odottaa, ennenkuin saatoimme laskea kirstun hautaan -- tarvittavat hihnat olivat unhottuneet haudankaivajalle. Katselimme äänettöminä, kuinka hiutale toisensa jälkeen leijaili hiljaa arkulle kuin ylhäältä siunauksia tuoden ja pian suureksi kyynelhelmeksi sulaen. Siinä suruisissa mietteissä seistessämme lennähti punarinta-satakieli lähellä olevasta puusta arkun kannelle ja viritti ihanan laulunsa. Mieleni murtui silloin kokonaan ja Henry Curtiksenkin silmissä kimaltelivat kyyneleet, niin rautainen mies kuin hän onkin. Suuresta surustani huolimatta muistan myöskin huomanneeni, että kapteeni Good kääntyi poispäin koettaen salata liikutustaan." Ylläoleva on ote päiväkirjastani, johon minä sen kirjoitin pari vuotta sitten, ja tähän minä jäljensin sen sentähden, että se on minusta sopivin alku kertomukselle, jonka nyt aion kirjoittaa ja saada valmiiksi, jos Jumala suo, Poikani kuolema ja hautaus, josta tuo päiväkirjan ote kertoo, tapahtuivat seitsemäntuhannen penikulman [Englannin penikulman; 1 engl. penik. = 1609.3 m] päässä paikasta, jossa minä nyt makaan sairaana ja hitaasti kirjoittelen näitä sanoja tyttösen karkoittaessa viuhkalla kärpäset minun kuumeisilta kasvoiltani. Harry lepää siellä ja minä täällä, mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin rakas poikani olisi jossakin aivan minun lähelläni. Noin viidensadan kyynärän päässä kirkosta, jonka harmaiden muurien varjossa Harryni viimeistä untaan nukkuu, minulla on hyvin hieno ja mukavasti sisustettu talo, oikea palatsi näihin Afrikan hökkeleihin verraten, joissa olen suurimman osan elämääni asunut. Haudalta menin autioon kotiini ja söin hiukan ruokailuhuoneen pöydälle pantuja ruokia, sillä ei ole hyvä olla syömättä, vaikka olisi haudannutkin kaikki maalliset toiveensa. Pari suupalaa haukattuani minä jo nousin pöydästä ja aloin astella tahi oikeammin ontua -- leijona raateli kerran toisen jalkani -- pysähtymättä edestakaisin tammilaudoituksella kaunistetussa tilavassa eteishallissa. Talossani Englannissa on eteishallikin, jonka seinille olen ripustanut ampumaini otusten sarvet, noin satakunta paria kaikkiaan. Kokoelmani on sangen kaunis, sillä minä en ole milloinkaan välittänyt sarvista, jotka eivät ole joka suhteessa täydelliset, ellei niihin liity jokin merkillinen seikkailu. Seinällä avonaisen takan yläpuolella ovat kaikki ampuma-aseeni hyvässä järjestyksessä. Siinä on pari suurta ladattavaa luodikkoa, jotka ovat olleet hallussani viidettäkymmentä vuotta, ja pieni rihlakko, jolle alkuasukkaat ovat antaneet nimen "intombi" eli "tyttö", uskollinen toverini monessa vaarallisessa seikkailussa. Sen vieressä on raskas elefanttipyssy, jonka perän ympärille on hollantilaisten tavoin kiedottu vihertäviä nahkaliuskoja ja jota neekerit sanoivat "ukkoseksi". Buuri, jolta sen ostin, kertoi, että pyssy oli ollut hänen isällään Verisen joen taistelussa, kun Dingaan sotureineen hyökkäsi Nataliin surmaten kuudettasataa miestä, naisia ja lapsia. Buurit antoivat paikalle nimen "Weenen" eli "Itkun tanner", mikä nimi on vielä tänäkin päivänä käytännössä ja on aina oleva. Monta elefanttia olen kaatanut tuolla vanhalla pyssyllä, jonka yhteen laukaukseen menee kukkura kourallinen mustaa ruutia ja joka potkaisee kuin riivattu. Niin, astelin rauhattomasti edestakaisin, tuijotin pyssyihini ja niillä pyydystämäini otusten muhkeihin sarviin, jotka nyt kotiani kaunistavat, ja mietteeni kiteytyivät vähitellen lujaksi päätökseksi. Jätän tämän paikan, jossa päiväni kuluvat vain turhuudessa ja toimettomuudessa, ja palaan maahan, jossa olen elämäni elänyt ja johon kaikki muistoni, niin hyvät kuin pahatkin, liittyvät. Matkustan Afrikkaan, jossa tutustuin armaaseen puolisooni ja jossa Harry, minun rakas poikani, syntyi; hautaudun murheineni sen rannattomiin erämaihin. Himo saada jälleen metsästää jaloa riistaa ja elää alkuasukasten parissa oli vallannut minut; tahdoin kuolla kuten olin elänytkin. En voinut enää sietää Englantia. Aloin kiihkeästi kaivata noita aukeita kuutamoisia aavikoita ja niiden silmänkantamattomiin ulottuvia salaperäisiä pensaikkoja. Ikävöin nähdä villieläinten kokoontuvan laumoittain puikkelehtiville puroille janoaan sammuttamaan. Sanotaan, että ihmisen suurin intohimo on voimakas vielä kuolemassakin, ja se on totta, sillä minä olin totisesti kuin kuollut tuona iltana. Totta on myöskin, ettei kukaan ihminen, joka on elänyt neljäkymmentä vuotta minun laillani, voi rankaisematta asettua asumaan esimerkiksi johonkin Englannin maakuntaan säännöllisine pensasaitoineen, viljeltyine tasankoineen, jäykkine tapoineen ja hyvin puettuine asukkaineen. Ei, hän alkaa ikävöidä erämaan kiehtovaa ilmaa, unissaan hän näkee zulu-soturien hyökkäävän vihollistensa kimppuun raivoavan rantahyrskyn tavoin, ja hän alkaa vihata sivistyneitä oloja ahtaine rajoineen. Mitähän hyötyä tästä niin sanotusta sivistyksestämme oikeastaan on? Ummelleen neljäkymmentä vuotta ja hiukan enemmänkin minä olen elänyt alkuasukasten parissa ja tutkinut heitä ja heidän luonteenominaisuuksiaan, monta vuotta olen jo asunut täällä Englannissa ja olen parhaani mukaan koettanut eläytyä sen sivistyneisiin oloihin, ja mitä minä olen huomannut? Suuren juovanko ehkä, joka on sivistyneiden ja alkuasukasten välillä? Ei suinkaan, juopa, joka on olemassa, on oikeastaan niin vähäinen, ettei siitä kannata puhuakaan. Valkoinen mies ja neekeri ovat aivan samanlaiset, edellinen on vain kekseliäämpi ja osaa paremmin kääntää kaikki omaksi hyväkseen. Sivistymätön alkuasukas ei ole myöskään rahan ahneuden turmelema, joka myrkyttää kuin syöpä valkoisen miehen sydämen. Minun täytyy sanoa, niin ikävää kuin se onkin, että sivistyneen maailman ihminen ja erämaan villi alkuasukas ovat pohjaltaan aivan samanlaiset. Tohdin sanoa, että hienosti sivistynyt neitonen, joka lukee tämän, hymyilee vanhan metsästäjän hassutuksille ajatellessaan mustaa helmikoristeista sisartaan, ja samoin on tekevä jokainen hienon hieno tyhjäntoimittajakin, jonka tärkein tehtävä on syödä klubissaan päivällinen, joka riittäisi viikoksi jollekin nälkää näkevälle perheelle. Mutta, parahin neiti, mitä ovat nuo kauniit korut kaulanne ympärillä? Ne muistuttavat sangen suuresti neekerinaisen helminauhoja, vallankin kun puseronne kaulus on mahdollisimman väljä. Pyörähtelette ympäri torvien ja rumpujen säestyksellä, kaunistelette kasvojanne maaleilla ja jauheilla, teette kaiken voitavanne herättääksenne jonkun rikkaan soturin huomion saadaksenne hänet vangitsemaan teidät avioliiton kahleilla, koristelette hiuksenne kirjavilla sulilla ja kaikenlaisilla hepeneillä -- tuo kaikki on ominaista juuri alkuasukasnaisille ja todistaa, että pohjaltaan te olette aivan samanlaiset. Entä te, herrani, joka myöskin nauratte sanoilleni, mitä sanoisin teille? Otaksutaanpa, että joku löisi teitä kasvoihin nauttiessanne päivällispöytänne herkkuja, niin eiköhän nähtäisi, miten paljon teissä piilee alkuasukkaan villeyttä. Tätä voisin jatkaa loppumattomiin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Sivistys on vain villeyttä ja raakuutta peittävä kaunis hopeakuori. Vain turhaa loistoa se on, joka voi häipyä olemattomiin yhtä pian kuin revontuli pohjoiselta taivaalta. Kuin puu se on kasvanut raakalaisuuden suosta, johon minä uskon sen jälkeen varmasti sortuvankin. Niinhän on käynyt Egyptin, Hellaan ja Rooman sivistyksen ja ehkä monen muun, josta ei ole vähintä muistoakaan säilynyt jälkimaailmalle. Tarkoitukseni ei ole suinkaan mitenkään halventaa nykyajan sivistys- ja armeliaisuuslaitosten suurta merkitystä, päinvastoin. Niistähän on ihmiskunnalle tietysti korvaamaton hyöty -- kuten esimerkiksi sairaaloista -- mutta muistettakoon, että nuo tuhannet ja miljoonat kärsivät ihmisraukat, jotka täyttävät sairaalat ääriään myöten, syntyvät ja kehittyvät keskuudessamme ja ovat siis tavallaan sivistyksen uhreja. Villikansojen keskuudessa ovat sairaudet melkein tuntemattomat. Näitä asioita pohtiessani olen tullut aina siihen johtopäätökseen, että nykyajan useimmat siunaustatuottavat hyväntekeväisyyslaitokset ovat kristinuskon hengen aiheuttamat sivistyksestä johtuvan kurjuuden ja turmeluksen lieventämiseksi. Kehityksen vaaka heilahtelee puoleen ja toiseen; tänään riemuitsemme jostakin suuriarvoisesta saavutuksesta, mutta huomenna voimme olla jonkun juuri huomaamamme tuntuvan tappion masentamat. Luonto pitää kyllä tasapainosta huolen. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan kaikki kehityksen saavutusten yhteistulos, niin vaaka heilahtaa tasapainoon, kun toiseen kuppiin lasketaan kaikki ratkaisemattomat kysymykset, joita kehityksen edistyessä yhä uusia ilmestyy. En tahdo puolustella tätä poikkeustani näihin paljon pohdittuihin asioihin, etenkin kun se on vain jonkinlainen johdanto, jonka nuorempi väki ja kaikki, jotka eivät milloinkaan mitään ajattele (mikä paha tapa!), kiireimmiten sivuuttavat, mutta minusta on hyvin toivottavaa, että välistä koettaisimme vilpittömästi opetella ajattelemaan ja ymmärtämään mitä me oikeastaan olemme ja varoisimme joutumasta laajojen tietojemme aiheuttaman ylpeyden valtaan. Ihmisjärjen kekseliäisyys on melkein rajaton, mutta ihmisluonne on taipumaton kuin rautarengas. Hohtavan kirkkaaksi se voidaan kiilloittaa ja sen muoto voi ehkä hiukan muuttua, mutta sen kehän pituutta ei voi kukaan laajentaa niin kauan kuin ihminen on ihminen ja maailma on maailma. Ennen vuoret luhistuvat ja taivaan tähdet uriltaan suistuvat kuin ihmisluonteen rajat laajenevat. Ihmisluonne on Jumalan kaleidoskooppi, jonka intohimojamme ja taipumuksiamme esittäviä erivärisiä lasisiruja kaikkivaltiaan mahtava käsi järjestelee yhä uusiin väriyhtymiin, ja vaikka nuo yhtymät olisivat kuinka merkilliset hyvänsä, niin ei kuvassa ole milloinkaan siruakaan enemmän tahi vähemmän. Paremmin ymmärtääksemme asian olettakaamme, että jakaudumme kahteenkymmeneen osaan, yhdeksääntoista villiin ja yhteen sivistyneeseen. Noihin yhdeksääntoista meidän on kohdistettava kaikki huomiomme voidaksemme päästä täysin selville itsestämme. Jos kiinnitämme huomiomme vain tuohon yhteen osaan, joka on kylläkin todellisuudessa tärkein, niin kaikki nuo yhdeksäntoista esiintyvät silloin aivan eri valossa. Äkillisten onnettomuuksien, surujen ja murheiden meitä kohdatessa me turvaudumme noihin olemuksemme yhdeksääntoista alkuperäiseen osaan emmekä tuohon yhteen, joka on meihin myöhemmin muodostunut. Sivistys voi kuivata kyyneleemme, mutta kuitenkin me nyyhkytämme emmekä voi lohduttautua. Sota on meille vastenmielinen, mutta kuitenkin me iskemme sydämen pohjasta kotimme ja kontumme puolesta. Hurmeisilla sotakentillä mainetta ja kunniaa tavoittelemme. Niin on aina ollut ja tulee olemaankin. Kun sydämemme on surun murtama, haihtuu sivistyksenkin merkitys olemattomiin ja me hiivimme luonnon suurelle povelle kuin pieni lapsi äitinsä helmaan lohtua etsimään. Kun murheet meitä ahdistavat, ikävöimme luonnon yksinäisyyteen. Taivaalla purjehtivia pilviä katsellessa ja rantahyrskyjen pauhua kuunnellessa voi hetkeksi unhottaa omat taistelunsa. Polttavat tuskamme lieventyvät tuntiessamme elämän sykkivän voimakkaasti ympärillämme luonnossa, johon mekin kokonaan kuulumme. Luonto on meidät synnyttänyt ja se on meille tulevaisuudessa haudankin valmistava. Astelin näin suruissani edestakaisin tammilaudoituksella koristetussa eteishallissani sydämessäni kiihkeä kaipuu saada heittäytyä murheineni luonnon lohduttavaan helmaan. En tarkoita teidän tuntemaanne luontoa hoidettuine metsineen ja hymyilevine viljavainioineen, vaan luontoa, johon ei ole koskettu sitten luomistyön päätyttyä. Ikävöin sinne, jossa on vielä viljalti jaloa riistaa, maahan, jonka menneisyyttä ei kukaan tiedä, ja kaipaan villejä alkuasukkaita, joita rakastan. Sydämeni on nyt pakahtumaisillaan surusta poikani kuoleman johdosta, mutta siellä ehkä voin tottua tyynesti ajattelemaan, että rakas Harryni lepää kirkkomaassa. Tämä itsekäs esitelmöiminen loppukoon tähän. Pyydän teitä, joka olette jaksanut lukea kyhäystäni näin pitkälle, jatkamaan kärsivällisesti, sillä kertomus, jonka aion teille kertoa, on kyllä sen arvoinen. Sen kaltaista ei ole milloinkaan ennen kuultu. I. KONSULIN KERTOMUS. Harry-parkani hautajaisista oli kulunut noin viikko, kun eräänä iltana istuessani huoneessani ajatuksiini vaipuneena kuulin ovikellon kilahtavan. Menin avaaman ja tapasin ovella vanhat ystäväni Henry Curtiksen ja kapteeni John Goodin. He tulivat sisään ja istahtivat eteishallin avaran takan ääreen, jossa muistaakseni loimottava pystyvalkea roihusi. "Olittepa kunnon miehiä, kun tulitte katsomaan", sanoin minä; "tiellä taitaa olla paljon lunta." He eivät virkkaneet mitään. Henry Curtis sytytti rauhallisesti piippunsa takasta ottamallaan hehkuvalla hiilellä, joka valaisi kirkkaasti hänen kauniit ja miehekkäät kasvonsa, suuret harmaat silmänsä, kellertävän partansa ja vaalean, kiharaisen tukkansa. Ajattelin siinä häntä katsellessani, mikä muhkea mies hän olikaan. Hänen vartalonsa oli kasvojen veroinen. En ole milloinkaan nähnyt leveämpiä hartioita enkä voimakkaampaa rintaa. Hän on todellakin niin leveä, ettei hän näytä lainkaan pitkältä, vaikka hän onkin kuuden jalan ja kahden tuuman mittainen mies. En voinut olla ajattelematta, että olin hänen täydellinen vastakohtansa. Kuvitelkaahan mielessänne kuudenkymmenen kolmen vuoden ikäinen pienenläntä kuivettunut vanhus, jolla on kellertävät kasvot, suuret ruskeat silmät, harmaantunut lyhyeksi leikattu karkea tukka ja pitkät laihat kädet, niin saatte selvän kuvan Allan Quatermainista eli metsästäjä Quatermainista, kuten minua yleisesti nimitetään. Neekerit ovat antaneet minulle nimen "Macumazahn" = mies, joka aina valvoo, eli mies, jota ei kukaan voi yllättää. Toinen vieraani, kapteeni Good, ei ollut meidän kummankaan näköisemme. Hän oli lyhyt, tumma ja hyvin paksu ja käytti aina monokkelia. Sanoin paksu, mikä on aivan liian lievästi sanottu, sillä minun täytyy suureksi mielipahakseni tunnustaa, että Good on viime vuosina lihonnut vallan suhteettomasti. Henry Curtis sanoo sen johtuvan laiskuudesta ja ylensyömisestä, mistä puheesta Good ei oikein pidä, vaikka hän ei voi sitä perättömäksikään väittää. Istuttuamme siten hetkisen minä sytytin pöytälampun, sillä hämärä alkoi käydä vähitellen painostavaksi, mikä ei olekaan kummallista, kun ajatellaan, että olin viikko sitten haudannut kaikki maalliset toiveeni. Sitten avasin seinälaudoitukseen sovitetun kaapin, josta toin pöydälle viskypullon, vettä ja muutamia laseja. Suoritan aina itse tällaiset tehtävät, sillä en voi sietää, että kaikki kannetaan valmiiksi eteeni, kuin olisin parin vuoden vanha lapsi. Curtis ja Good olivat istuneet koko ajan vaiti. He luultavasti tunsivat, ettei heillä ollut mitään sanottavaa, joka olisi voinut suruani lieventää, ja olivat tyytyväiset tietäessään voivansa vain pelkällä läsnäolollaan lohduttaa minua suuressa murheessani. Tämä oli vasta heidän toinen käyntinsä luonani hautajaisten jälkeen. Asianlaita on todellakin niin, että ystäviemme läsnäolo tukee meitä elämämme synkkinä hetkinä enemmän kuin heidän puheensa, joka vain hermostuttaa. Myrskyn raivotessa eläimetkin pyrkivät toistensa läheisyyteen, mutta eivät äännähdäkään. He polttelivat vaiti ollen piippujaan ja maistelivat lasejaan ja minä seisoin takan reunustaan nojaten myöskin poltellen ja katselin heitä. "Vanhat ystäväni", sanoin minä vihdoin keskeyttäen hiljaisuuden, "kauanko on siitä, kun palasimme Kukuana-maasta?" "Kolme vuotta", vastasi Good. "Miksi niin?" "Sentähden vain, että luulen kyllästyneeni sivistyneisiin oloihin. Palaan viidakkoon." Curtis nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja naurahti sointuvasti. "Tämäpä kummallista", virkahti hän, "vai mitä, Good?" Good katsahti minuun monokkelinsa läpi ja mutisi: "Kummallista -- hyvin kummallista." "En oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte", sanoin minä silmäillen kysyvästi toisesta toiseen, sillä minä en pidä salaisuuksista. "Etkö, vanha veikko?" sanoi Curtis, "sittenpä selitän. Me näet juttelimme hiukan tänne tullessamme." "Sen kyllä uskon, kun kerran Good oli mukana", keskeytin minä ivallisesti, sillä Good on hyvin puhelias. "Mistä sitten keskustelitte?" "Koetahan arvata", sanoi Curtis. Pudistin päätäni. Oli melkein mahdotonta arvata, mistä Good oli mahtanut puhella, sillä hän puhuu niin paljon ja lukemattomista asioista. "No niin, me keskustelimme eräästä pienestä suunnitelmasta, jonka olen tehnyt. Mitä sanoisit, jos lähtisimme tästä toiselle matkalle Afrikkaan?" Minä melkein hypähdin kuullessani hänen sanansa. "Tarkoitatko täyttä totta?" kysäisin henkeäni pidättäen. "Tottapa tietenkin. Eikö niin, Good?" "Niinpä hyvinkin", vastasi Good rauhallisesti. "Kuulehan, vanha veikko", jatkoi Curtis vilkastuen, "minä olen myöskin kyllästynyt tähän toimettomuuteen. Olen jo toista vuotta ollut yhtä levoton kuin vaaraa vainuava vanha elefantti ja tahdon jo tehdä muutakin kuin olla joutilaana tilanomistajana maassa, joka on aivan tulvillaan samanlaisia tyhjäntoimittajia. Kukuana-maa, Gagool ja kuningas Salomonin kaivokset kummittelevat aina unissani. Selittämätön kaipuu on vallannut minut kokonaan. Olen kyllästynyt fasaanein ja peltokanojen metsästykseen ja himoitsen jälleen suurempaa ja arvokkaampaa riistaa. Tiedäthän, että maito on mautonta, kun on päässyt viinan ja veden makuun. Tuo vuosi, jonka vietimme yhdessä Kukuana-maassa, on minusta nyt yhtä arvokas kuin kaikki muut elämäni vuodet yhteensä. On ehkä hullua näin puhua, mutta minä en voi sille mitään. Olen lujasti päättänyt palata Afrikkaan." Hän vaikeni, mutta jatkoi hetkisen kuluttua: "Ja miksi en menisi? Minulla ei ole vanhempia eikä perhettä, jotka minua pidättäisivät. Jos minulle matkallani jotakin tapahtuisi, siirtyvät maatilani ja omaisuuteni veljelleni Yrjölle ja hänen pojalleen, kuten joka tapauksessa viimein käy. Täällä ei minua kukaan tarvitse." "Näin juuri ajattelin käyvän ennemmin tahi myöhemmin", sanoin minä. "Entä Good, mitkä syyt ovat saaneet sinut yhtymään juoneen, vai onkohan sinulla mitään erikoisia syitä?" "On", vastasi Good juhlallisen vakavasti. "Minä en toimi milloinkaan ilman jotakin syytä. Naisilla ei ole tässä ainakaan osaa eikä arpaa." "Selitähän tarkemmin", sanoin minä. "Puheistasi ei viisastu milloinkaan heti." "Minä en oikeastaan mielelläni kerro syrjäisille näin arkaluontoista ja aivan henkilökohtaista asiaa kuin tämä on, mutta jos sinä haluat tietää todellisen syyni, niin voinhan sen sinulle sanoa: minä olen liian lihava." "Lopeta jo, Good!" murahti Curtis. "Sanopas nyt, Quatermain, mihin suuntaisimme matkamme. Voitko ehdottaa jotakin?" "Oletteko, miehet, milloinkaan kuulleet puhuttavan paikasta, jonka nimi on M:t Kenia?" kysyin minä. "Enpä ole", sanoi Good. "Entä Lamun saaresta?" jatkoin minä. "En. Mutta olepas vaiti -- eikö se ole noin kolmensadan penikulman päässä Zanzibarista pohjoiseen?" "Aivan oikein. Kuulkaa siis. Minä ehdotan, että matkustamme suoraan Lamulle, josta menemme mannermaalle ja jatkamme pysähtymättä M:t Keniaan, johon on rannikolta noin kaksisataa viisikymmentä penikulmaa. Sieltä menemme Lekakiseraan, johon on M:t Keniasta noin kaksisataa penikulmaa, ja edempänä ei ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään, mikäli minä tiedän. Jos sinne saakka pääsemme, niin painaudumme heti tutkimaan noita suunnattoman laajoja tuntemattomia alueita Lekakiseran länsipuolella. Mitäs tästä tuumitte, miehet?" "Etpä vähiä suunnittelekaan", sanoi Curtis harvakseen ja miettivästi. "Olet oikeassa", vastasin minä. "Onhan siinä aluksi, mutta emmehän me kolme aio vähään tyytyäkään. Kaipaamme kaikki muutosta ja vaihtelua ja tässähän meille tarjoutuukin vallan oivallinen tilaisuus. Olen koko elinaikani ikävöinyt noille seuduille ja minä aion käydä siellä ennen kuolemaani. Poika-raukkani kuolema katkaisi viimeisen siteen, joka kiinnitti minut sivistyneisiin oloihin, ja minä halajan päästä villien alkuasukasteni luo. Sitäpaitsi olen useamman kerran kuullut huhuja, että noissa seuduissa asustaisi suuri valkoinen kansa, ja minä olen päättänyt tutkia, onko noissa huhupuheissa siteeksikään perää. Olen iloinen, jos tulette mukaani, miehet; muussa tapauksessa menen yksin." "Tänne en suinkaan aio jäädä, vaikka en usko merkkiäkään noihin huhuihin jostakin valkoisesta kansasta", sanoi Curtis nousten ja pani kätensä olkapäälleni. "Yhdyn täydellisesti edelliseen puhujaan", sanoi Good, "ja olen valmis lähtemään vaikka paikalla. Menkäämme kaikin mokomin M:t Keniaan ja noihin toisiin paikkoihin, joiden nimiä ei kukaan kunniallinen ihminen osaa lausuakaan, ja käykäämme tervehtimässä olematonta valkoista kansaa. Minulle on yhdentekevää." "Milloin arvelet olevan sopivinta lähteä?" kysyi Curtis. "Kuukauden päästä tästä päivästä lukien", vastasin minä. "Pääsemme Lamulle Intiaan menevässä höyrylaivassa. Älä sinä, Good, ole niin varma, ettei huhuissa ole mitään perää, vaikka et sattumalta olekaan niitä ennen kuullut. Muistelepas kuningas Salomonin kaivoksia!" * * * * * Ylläolevasta keskustelusta on nyt kulunut noin kolme kuukautta ja kertomukseni jatkuu aivan erilaisessa ympäristössä. Monien tiedustelujen ja tutkimusten jälkeen olimme tulleet siihen päätökseen, että meidän oli parasta lähteä pyrkimään M:t Keniaa kohti Tana-joen suulta eikä Mombasasta, joka on noin sata penikulmaa lähempänä Zanzibaria. Tähän päätökseemme vaikuttivat suuresti tiedot, jotka saimme eräältä armeenialaiselta kauppiaalta, joka tuli laivaan Adenissa. Hän oli likaisin ihminen mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta muutoin kunnon mies. "Lamu", toisti hän, "sanotte olevanne matkalla Lamulle -- oi, mikä ihana paikka?" ja hurmautuneena hän käänsi lihavat kasvonsa taivasta kohti. "Puolitoista vuotta olen siellä ollut eikä minun kertaakaan tarvinnut muuttaa paitaani -- ei kertaakaan." Astuimme siis kiluinemme kaluinemme maihin tuolle mainitulle saarelle, ja kun emme tienneet minne mennä, samosimme päättäväisesti Englannin konsulin talolle, jossa meidät mitä vierasvaraisimmin vastaanotettiin. Lamu on kylläkin merkillinen paikka, mutta kun nyt sitä ajattelen, muistan vain sen verrattoman likaisuuden ja hirvittävän löyhkän. Konsulaatti oli noin kivenheiton päässä liejuisesta ja mutaisesta rannasta, joka oli koko kaupungin liankaatopaikka. Luoteen aikana oli ranta kuivillaan ja alkuasukkaat tapasivat kaivaa kokospähkinöitä liejuun pehmenemään. Kun kuori oli kyllin mädäntynyt, kaivettiin pähkinät esiin ja niiden kuiduista kudottiin sitten mattoja, oviverhoja y.m. Olen eläissäni kohdannut monet löyhkät, mutta niiden muisto kalpenee kokonaan tämän Lamun mutaiselta rannalta nousevan hajun rinnalla. Ilta oli kuutamoinen ja aivan tyyni, kun istuimme ystävällisen konsulin huoneessa jutellen kuulumisia, ja vaikka ikkunat oli tiiviisti suljettu, tunkeutui rannan myrkyllinen haju siitä huolimatta sisälle. Onko sitten ihmeellistä, että monenlaiset kuumetaudit raivoavat Lamulla. Saarella on kyllä omat viehätyksensäkin ja omituisuutensa, mutta niihin ei muukalainen ehdi suurestikaan kiinnittää huomiotaan, ennenkuin lika ja löyhkä karkoittavat hänet. "Mihinkäs miehet ovat oikein matkalla?" kysyi vierasvarainen isäntämme sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen. "Aiomme pyrkiä M:t Keniaan ja sieltä Lekakiseraan", vastasi Curtis. "Quatermain on kuullut itsepintaisia huhuja, että jossakin Lekakiseran länsipuolella asustaisi suuri valkoinen kansa." Konsuli nyökäytti päätään ja sanoi myöskin kuulleensa sellaisia puheita. "Tiedättekö jotakin?" kysyin minä. "Enpä paljoakaan. Noin vuosi sitten sain kirjeen ystävältäni lähetyssaarnaaja Makenzielta, jonka lähetysasema 'Tunturi' -- hän on syntyjään skottilainen -- on kaukana sisämaassa Tana-joen rannalla, ja siinä hän ohimennen kertoi kuulleensa merkillisiä asioita." "Enkö kirje vielä hallussanne?" kysyin minä. "Minä hävitin sen, mutta muistaakseni hän mainitsi jotakin eräästä hänen asemalleen saapuneesta metsästäjästä, joka oli kertonut tavanneensa Laga-nimisen järven kahden kuukauden matkan päässä Lekakiserasta länteen, jossa ei minun tietääkseni ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään. Sieltä oli tuo metsästäjä kääntynyt pohjoiseen päin ja vaellettuaan kuukauden päivät autiossa erämaassa piikkisten viidakkojen halki ja huimaavan korkeiden vuorten yli hän oli tullut maahan, jonka asukkaat olivat valkoihoiset ja asuivat kivitaloissa. Siellä oli häntä kohdeltu jonkun aikaa sangen vierasvaraisesti, kunnes papit olivat eräänä kauniina päivänä saaneet päähänsä, että hän oli paholainen, ja yllyttivät väestön hänen kimppuunsa. Hän onnistui kuitenkin pääsemään pakoon ja harhailtuaan kahdeksan kuukautta päivättömissä erämaissa hän saapui vihdoin kuoleman kielissä Mackenzien asemalle. Siinä kaikki mitä tiedän, ja mielipiteeni on, että mies- parka on hourinut koko jutun. Mutta jos haluatte saada asiasta tarkempia tietoja, niin teidän on parasta matkata Tana-jokea ylös Mackenzien puheille." Curtis ja minä katsahdimme toisiimme. Asiaa kannatti todellakin tuumia. "Luulenpa, että menemme kuin menemmekin tapaamaan herra Mackenzieta", sanoin minä. "Viisaammin ette voi menetellä", vastasi konsuli, "mutta voitte olla varmat, että matkanne Tana-jokea ylös käy sangen vaaralliseksi, sillä minä olen kuullut masai-heimon olevan sotajalalla, ja kuten tiedätte he eivät ole suinkaan kohteliainta väkeä. Luultavasti selviätte parhaiten, kun otatte mukaanne muutamia reippaita miehiä palvelijoiksenne ja metsästäjiksi ja palkkaatte kantajat matkallanne vain kylästä toiseen. Vaivalloistahan se kyllä on, mutta sittenkin minä uskon teidän pääsevän siten parhaiten perille. Niin lyhyille matkoille palkatut kantajat eivät karkaa luotanne ja jätä teitä pulaan, kuten voisi käydä, jos palkkaisitte samat miehet perille saakka." Sattuikin niin onnellisesti, että Lamulla oleskeli silloin pienempi ryhmä wakwafi-askari-heimon sotureita. Wakwafit ovat syntyisin masai- ja wataveta-heimojen välillä solmituista avioliitoista ja ovat kaunis ja miehekäs rotu. Heillä on paljon zulu-kansan hyviä ominaisuuksia ja ovat heitä herkemmät mukautumaan sivistyneisiin tapoihin. He ovat myöskin taitavia metsästäjiä. Nämä miehet olivat hiljattain olleet pitkällä matkalla erään englantilaisen Jutson nimisen matkailijan mukana, joka oli lähtenyt Mombasasta -- noin sataviisikymmentä penikulmaa Lamusta etelään -- ja taivaltaneet Kilimandjaron, Afrikan tunnetusti korkeimman vuoriston, ympäri. Paluumatkallaan noin päivän matkan päässä Atombasasta oli hän kuollut kuumeeseen, miesparka. Säälin sydämestäni tuota urheaa matkailijaa, jonka täytyi monista vaaroista pelastuttuaan kuolla aivan kuin kodin kynnykselle. Miehet olivat haudanneet hänet Mombasaan ja tulivat sitten veneellä Lamulle. Ystävämme konsuli ehdotti, että koettaisimme kaikin mokomin saada nuo miehet palvelukseemme, ja seuraavana aamuna me lähdimmekin tulkki mukanamme heidän puheilleen. Tapasimme wakwafit laitakaupungilla, jossa he majailivat eräässä turvehökkelissä, ja esitimme varovasti asiamme kolmelle majan edessä loikovalle todellakin uljaan ja rohkean näköiselle soturille, jotka eivät olleet lainkaan halukkaat ryhtymään mihinkään neuvotteluihin. He sanoivat juuri palanneensa pitkältä matkalta ja olivat sangen uupuneet ja heidän isäntänsä kuolema oli masentanut heidän mielensä. Levättyään täällä hetkisen he aikoivat jatkaa matkaansa kotiin. Tämä ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta, ja aikaa voittaakseni minä kysyin, missä heidän kumppaninsa olivat. Olin kuullut, että heitä oli kaikkiaan kuusi, ja nyt näin vain kolme. Soturit sanoivat toisten nukkuvan majassa ja lepäävän vaivoistaan -- "uni sulki heidän väsyneet silmänsä ja heidän sydämensä olivat surusta lyijynraskaat; parasta olikin nukkua, sillä nukkuessa murheetkin unhottuvat." Mutta saattoihan heidät herättää, jos niin tahdoimme. Majasta ilmestyikin pian kolme miestä -- perusteellisesti haukotellen ja venytellen -- joista kaksi ensimmäistä oli selvästi noiden kolmen ensiksi tapaamamme soturin heimolaisia. Kolmas oli roteva, noin kuuden jalan ja kolmen tuuman pituinen mies, jonka jäsenet näyttivät olevan laihuudestaan huolimatta teräksen jäntevät. Näin ensi silmäyksellä, ettei hän ollut wakwafi, vaan puhdasverinen zulu. Hän piti ylimyksellisen kapeaa kättänsä suunsa edessä haukotustaan peittääkseen, joten näin vain hänen kasvojensa yläosan, mutta kädessä olevasta sormuksesta ja otsan kolmikulmaisesta merkistä päättäen hän oli päällikkö eli "keshla". Samassa hän laski kätensä ja minä näin voimakkaat zulu-kasvot, hymyilevän suun, lyhyen, hiukan harmahtavan, villaisen parran ja ruskeat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan. Olin hypähtää korkealle, sillä tunsin miehen heti, vaikka en ollut nähnyt häntä kahteentoista vuoteen. Hänen elämänsä vaiheista kerrottiin kummia juttua Zulu-maassa, jossa häntä yleisesti sanottiin "tikaksi" ja myöskin "lahtariksi". "Mitä kuuluu, Umslopogaas!" kysyin minä hiljaa hänen omalla kielellään. Kuullessaan nimeään mainittavan hän hätkähti kovin ja pudotti hämmästyksissään pitkävartisen sotakirveensä, joka hänellä oli kädessään, mutta samassa hän jo tunsi minut ja tervehti minua juhlallisesti. "Sinäkö, koos (päällikkö)", huudahti hän, "Koos-y-Pagate! Koosum cool! (vanha ja mahtava päällikkö), koos! baba! (isä). Sinäkö, Macumazahn, vanha metsästäjä, elefantin tappaja, leijonain syöjä, neuvokas, valpas, urhoollinen ja nopea sankari, joka et ammu milloinkaan harhaan, jonka isku sattuu aina paikalleen ja joka rakastat ystäviäsi kuolemaasi saakka! Koos! Baba! On totta kuten sanotaan, että ympäri käydään ja yhteen tullaan! Katso, Natalista lähetettiin minulle vuosi sitten sana: 'Macumazahn on kuollut! Katso, maailma ei tunne enää Macumazahnia!' Ja nyt minä tapaan Macumazahnin, ystäväni, tässä haisujen paikassa. Vanhan shakaalin harja on harmaantunut, mutta hänen näkönsä on vielä tarkka ja hänen hampaansa terävät, vai mitä? Ha-haa, Macumazahn! muistatko kun ammuit tuota raivostunutta puhvelia keskelle otsaa -- muistako --" Olin kuunnellut vaieten, koska huomasin, että hänen juhlallinen puheensa näytti vaikuttavan edullisesti noihin viiteen wakwafiin, jotka kaikesta päättäen ymmärsivät hiukan hänen sanojaan, mutta nyt minä arvelin olevan sopivinta lopettaa hänen purkauksensa. En vihaa mitään niin kuin tätä zulujen äärimmäisen liioiteltua kehumista. "Ole vaiti!" sanoin minä. "Onko meluava kielesi ollut kahleissa siitä saakka kuin viimeksi sinut näin, koska se nopeudellaan aivan hämmästyttää minut? Miten olet täällä näiden miesten mukana -- sinä, joka olit viime kerralla tavatessamme zulujen päällikkö? Kuinka olet joutunut näin kauas kotoasi ja muukalaisten pariin?" Umslopogaas nojasi peloittavaan tapparaansa, jonka varsi oli tehty valkoisen sarvikuonon sarvesta ja hänen julmat kasvonsa synkkenivät. "Isäni", vastasi hän, "minulla on sinulle hiukan puhuttavaa, jota en voi sanoa näiden alhaissyntyisten (umfagozana) läsnäollessa", ja hän katsahti wakwafeihin, "mutta niin paljon voin sanoa, että eräs nainen petti minut ja häpäisi kunniallisen nimeni -- niin, minun oma vaimoni, eräs pyöreäposkinen tyttö, petti minut katalasti. Viholliseni hän vietteli kimppuuni, mutta minä raivasin tieni heidän ruumiidensa yli. Tämä tapparani, Inkosi-kaas, jonka isäni varmaankin vielä hyvin muistaa, välähti vain kolmesti -- kerran oikealle, kerran vasemmalle ja kerran eteenpäin, ja kolme miestä, jotka olivat tulleet minua murhaamaan, vaipui veriinsä kotini kynnykselle. Sitten minä pakenin ja kuten isäni tietää juoksen minä vielä vanhanakin nopeasti kuin sassabyantilooppi [Afrikan nopein eläin. -- A.Q.] ja ei ole miestä, joka minut saavuttaisi, kun olen kerran edelle päässyt. Niin lähdin ja takanani syntyi hirmuinen meteli. "Omasta majastani pakenin ja tapahtui niin, että hän, joka oli minut pettänyt, oli lähteelläni juomassa. Hiivin hänen taaksensa kuin kuoleman varjo, heilautin kirvestäni ja katso! hänen päänsä putosi suoraan lähteeseen. Siten minä käännyin pohjoista kohti ja vaellettuani kolme kuukautta yötä päivää pysähtymättä ja levähtämättä minä kohtasin valkoisen metsästäjän, jonka kuoltua tulin tänne hänen palvelijainsa keralla. "Mitään en ole tuonut mukanani. Minä, joka olen ylhäistä syntyperää, tuon kuuluisan Chaka-kuninkaan jälkeläinen, kirveskansan päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, olen nyt koditon kulkuri. Mukaani otin vain tämän kirveeni, jonka voimalla kirveskansaani hallitsin. Karjani on nyt jaettu ja kauniit vaimoni on ryöstetty ja lapseni eivät tunne kasvojani enää, mutta tällä kirveelläni" -- hän pyöritti peloittavaa asettaan päänsä ympäri niin että ilma vinkui -- "minä vielä kerran avaan onnen tieni. Olen puhunut." "Umslopogaas", sanoin minä pudistaen päätäni, "minä tunnen sinut vanhastaan. Syntyperästäsi olet aina ollut ylpeä ja kunniastasi arka, mutta nyt olet menetellyt kovin ajattelemattomasti, pelkään minä. Kun vuosia sitten suunnittelit kapinaa Cetywajoa, Pandan poikaa vastaan, niin minä varoitin sinua ajoissa ja sinä kuuntelit neuvoani ja pelastuit. Mutta nyt, kun en ollut sinun lähelläsi, olet kaivanut kuopan itsellesi. Eikö niin? Mutta tehtyä ei voida tekemättömäksi saada. Voiko kukaan sanottua sanaa palauttaa ja kuollutta henkiin virvoittaa? Aika kaikki haavat parantaa. Unohda sinäkin, Umslopogaas, kärsimäsi vääryydet ja koeta oppia ajattelemaan, että kostoa hautomalla et niiden muistoa suinkaan lievennä. "Umslopogaas, minä tiedän, että sinä olet suuri soturi kuninkaallista sukua ja uskollinen kuolemaan saakka. Zulu-maassakin, jossa kaikki miehet 'ovat urhoolliset, sanottiin sinua 'lahtariksi' ja iltaisin kerrottiin nuotioiden ympärillä urotöitäsi ja ihailtiin verratonta väkevyyttäsi. Kuule nyt mitä sanon. Sinä näet tämän pitkän miehen, joka on ystäväni", ja minä viittasin Curtikseen; "hän on yhtä kuuluisa soturi kuin sinäkin ja vertaisesi väkevyydessä. Hänen nimensä on Incubu. Näet toisenkin ystäväni, jolla on pyöreä vatsa, vilkkaat silmät ja miellyttävät kasvot. Hänen nimensä on Bougwan (silmälasiniekka) ja hän on totisesti hyvä ja uskollinen toveri ja kuuluu omituiseen heimoon, joka asustaa veden päällä kelluvissa majoissa. "Nyt me kolme olemme matkalla sisämaahan ja aiomme kulkea Dongo Egeren ohi, sivuuttaa valkoisen vuoren (M:t Kenian) ja tunkeutua kauas tuntemattomiin erämaihin sen takana. Emme tiedä mihin joudumme; himoamme vain jaloa riistaa ja seikkailuja ja haluamme nähdä jotakin uutta, sillä olemme kyllästyneet kotioloihin ja alati samaan ympäristöön. Tuletko mukaamme? Saat olla lähin miehemme ja palvelijaimme päällikkö, mutta matkan vaiheista en tiedä mitään sanoa. Ehkä emme palaakaan enää, vaan sorrumme erämaiden lukemattomiin vaaroihin. Mutta voihan toisinkin käydä. Kerran ennenkin me kolme lähdimme seikkailuja etsimään ja otimme mukaamme aivan sinun kaltaisesi miehen -- erään Umbopan, joka on nyt suuren ennen tuntemattoman maan kuningas, ja hänellä on noin kuusikymmentätuhatta töyhtöpäistä urhoollista soturia. Antaudutko onnettaren johdettavaksi ja tulet mukaamme, vai pelkäätkö sinä, Umslopogaas?" Vanha päällikkö hymyili. "Et ole aivan oikeassa, Macumazahn", sanoi hän. "Olen vehkeillyt aikani, eikä kunnianhimoni ollut onnettomuuteni ainoa syy, vaan nuoren naisen kauniit kasvot, minkä häpeäkseni tunnustan. Mutta olkoon. Vai niin, nyt ollaan siis menossa virkistämään vanhoja muistoja, Macumazahn, kun Zulu-maassa ennen yhdessä taistelimme ja metsästimme. Minä tulen mukaanne. Käyköön miten käy, muusta en välitä, kunhan iskut putoilevat lujasti ja taajaan ja hurme punaisena huppelehtii. Minä vanhenen, Macumazahn, minä vanhenen, enkä ole vielä tapellut tarpeekseni! "Olen kuin olenkin soturi; katsopas arpiani", ja hän osoitti rintaansa, käsiään ja jalkojaan, jotka olivat täynnä lukemattomia arpia. "Katsopas tätä reikää päässäni; kerran olivat aivoni pursuta siitä ulos, mutta kuitenkin minä elän, ja mies, joka reiän löi, iski silloin viimeisen iskunsa. Tiedätkö, Macumazahn, montako miestä minä olen iskenyt hengiltä rehellisessä kaksintaistelussa? Katsopas tänne", ja hän viittasi tapparansa sarvikuonon sarvesta tehtyyn varteen, jossa oli monta riviä säännöllisiä pykäliä. "Laskehan pykälät, Macumazahn -- eikös niitä ole sata ja kolme -- ja siinä on vasta ne, joiden mahat olen sivaltanut auki. [Zulut aukaisevat aina tappamansa vihollisen vatsan. Elleivät he sitä tee, vaivaa heitä taikauskoinen pelko, että he paisuvat samoin kuin tuo kuollut, jonka he surmasivat. -- A.Q.] Muita en ole milloinkaan laskenutkaan, mutta niiden lukumäärä on monin verroin suurempi." "Ole jo vaiti", sanoin minä, sillä minä huomasin, että hänen verenhimoinen luontonsa alkoi lainehtia; "emme halua nyt kuulla veritöittesi luetteloa. 'Lahtariksihan' sinua sanotaankin ja totisesti oletkin nimesi arvoinen. Jos tulet meidän mukaamme, niin muista, että me tappelemme vasta silloin kun kimppuumme hyökätään. Kuule, me tarvitsemme muutamia palvelijoita ja nuo miehet" -- minä viittasin wakwafeihin, jotka olivat keskustelumme aikana siirtyneet hiukan loitommaksi -- "eivät tahdo tulla." "Eivät tahdo tulla!" ärjäisi Umslopogaas; "kuka koira tohtii sanoa, etteivät he tahdo tulla, kun isäni käskee? Sinäkö?" ja yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti wakwafin eteen, jota olin ensin puhutellut, ja riuhtaisi hänet luokseni. "Sinä koira!" ärjyi hän ravistaen miestä niin että hampaat helisivät, "sanoitko sinä, ettet tahdo lähteä isäni mukaan? Sanopas se vielä kerran, niin minä jauhan nuuskaksi sinut ja kumppanisi", ja hänen pitkät sormensa kiertyivät miehen kaulan ympärille. "Oletko unhottanut, miten veljesi kävi?" "En", läähätti wakwafi. "Me seuraamme valkoista miestä." "Valkoista miestä!" ärhenteli Umslopogaas teeskennellyn raivoisasti, mikä olisi hyvin vähäisellä yllytyksellä kiihtynyt todelliseksi. "Kenestä sinä julkea koira oikein puhut?" "Mahtavaa päällikköä, tarkoitan." "Kas niin", sanoi Umslopogaas rauhallisesti ja hellitti otteensa niin äkisti, että mies kellahti selälleen; "sitähän minäkin." * * * * * "Tuolla Umslopogaasilla näyttää olevan erinomaisen suuri _siveellinen_ vaikutusvalta kumppaneihinsa", huomautti Good myöhemmin vakavasti. II. MUSTA KÄSI. Lähdimme siis Lamulta ja kymmenen päivän kuluttua me leiriydyimme monien seikkailujen jälkeen Charra-nimiseen paikkaan Tana-joella. Olimme muun muassa käyneet eräässä rauniokaupungissa, joita on useampia tällä rannikolla. Nämä rauniot ovat äärettömän vanhat, luullakseni lähtöisin vanhan testamentin ajoilta, jolloin Intian ja Itä-Afrikan koko kauppa kulki tätä tietä, ja laajuudestaan ja suurten moskeain ja kivirakennusten jäännöksistä päättäen ne ovat olleet väkirikkaita ja tärkeitä kaupunkeja. Nyt ne ovat vain soraläjiä -- orjakauppa niiden loiston lopetti -- joiden pimennoissa leijona öisin hiipii. Raunioiksi sortuneissa käytävissä, joissa muinoin mahtavat kauppiaat sen aikuisen sivistyneen maailman kaikilta kulmilta toisensa tapasivat, kajahtelee nyt erämaan kuninkaan peloittava karjunta, ja viidakon valtaamilla kaduilla, joilla muinoin sankat ihmisjoukot melusivat, kuuluu vain hyypiän kaamea huuto. Raunioissa, joita kävimme katsomassa, huomasimme erään tiheää viidakkoa kasvavan kunnaan juurella kaksi mitä kauneinta porttikäytävän pylvästä, jotka olivat aivan köynnöskasvien peitossa. Niiden leikkauksilla koristetut päät olivat aivan erikoiset ja minua harmittaa vieläkin, etten voinut ottaa niitä mukaani. Kuten jo sanoin olivat pylväät luultavasti kaunistaneet jotakin palatsia, josta ei ollut enää jälkeäkään näkyvissä, mutta jonka raunioille tuo metsäinen kunnas oli todennäköisesti muodostunut. Nuo kaupungit olivat kukoistaneet aikansa ja olivat nyt Niniven ja Babylonin jäännösten kaltaiset. Samoin käy kerran Lontoon ja Parisinkin, sillä kaikki on katoovaista eikä mikään kestä ikuisesti. Tämä laki on heltymätön. Avaruudet, maailmat, valtameret, vuoret, joet, valtakunnat, naiset, miehet -- kaikki katoavat aikanaan. -- Elämä ei pysähdy eikä kukaan voi vitkastella tiellä ja estää kehityksen kulkua joko elämää tahi kuolemaa kohti. Kohtalo, tuo tuima järjestyksen valvoja, vie meitä kukkulaa ylös ja toista alas, tasankojen poikki, kunnes lopulta syvyyden kita aukeaa eteemme ja me häivymme unhotuksen helmaan, ikuisuuden ulappaan. Charrassa meillä sukeutui ankara riita kantajain kanssa, jotka olivat sitoutuneet seuraamaan meitä siihen saakka. Kaikin mahdollisin keinoin he koettivat kiristää suurempaa palkkaa kuin oli sovittu, ja kun emme suostuneet heidän vaatimuksiinsa, uhkasi heidän johtajansa usuttaa masait kimppuumme. Samana yönä hän hiipi tiehensä vieden mukanaan kaikki kantajamme, jotka varastivat melkein kaikki heidän haltuunsa uskotut tavarat. Ampuma-aseemme ja muut tärkeimmät matkatavaramme olivat onneksi noiden viiden wakwafin huostassa, joten ne säilyivät. Kantaja-roistot olisivat kyllä kaikkein mieluimmin anastaneet ne, jos vain suinkin olisivat voineet. Olimme kyllästyneet kantajiin ja niitähän emme tosin enää tarvinneetkaan. Jaksoimme itsekin kuljettaa jäljellä olevat vähät kapistuksemme, mutta miten voisimme jatkaa matkaa ilman oppaita? Good ratkaisi pulman. "Tuossahan on vettä", sanoi hän viitaten Tana-jokeen, "ja eilen näin joukon alkuasukkaita ahdistelevan virtahevosia suurissa kanooteissa. Herra Mackenzien lähetysasema on tietääkseni tämän joen rannalla. Miksi emme siis istu kanootteihin ja meloskele jokea ylös?" Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä nerokas ehdotus hyväksyttiin riemuhuudoin, ja minä ryhdyin heti hankkimaan sopivia kanootteja läheisiltä alkuasukkailta. Kolmen päivän kuluttua minulla oli kaksi jostakin hyvin kevyestä puusta tehtyä tilavaa kanoottia, joihin kumpaankin mahtui kuusi henkeä ja matkatavarat. Näistä kahdesta kanootista minun täytyi maksaa melkein koko jäljellejäänyt kangasvarastoni ja paljon muuta tavaraa. Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme. Good, Curtis ja kolme wakwafia asettuivat toiseen kanoottiin ja Umslopogaas, kaksi wakwafia ja minä toiseen. Kun meidän oli pyrittävä vastavirtaa, piti kummassakin kanootissa olla neljä melaa koko ajan liikkeessä, joten meidän kaikkien, Goodia lukuunottamatta, täytyi raataa kuin kaleeriorjain. Melominen olikin sangen raskasta työtä. Kuten sanoin Good ei ryhtynyt soutajain tehtäviin, sillä vesitse matkatessamme hän oli luonnollisesti koko retkikunnan päällikkö ja ottikin heti kaiken vastuun niskoilleen. Totisesti hän huolehtikin, ettei meiltä työ loppunut. Good on maissa hyväluontoinen, säveäkäytoksinen ja leikkisä mies, mutta heti veneeseen päästyään hän alkoi riehua kuin pahahenki olisi mennyt häneen. Asianlaita oli nähkääs siten, että hän tiesi pilkulleen koko purjehdustaidon, kun taas me olimme vain tavallisia maamyyriä. Me emme tienneet mitään, mutta hän oli todellinen viisauden kaivo kaikkiin vesikulkuneuvoihin nähden, torpeedoista aina afrikkalaisen kanootin melomiseen saakka. Hän pani heti toimeen mitä ankarimman järjestyksen. Maissa tuo kuninkaallisen laivaston upseeri ei kyennyt meihin nähden paljoakaan leventelemään, mutta nyt hän maksoi monikertaisesti kaikki vanhat kalavelat. Kaikesta huolimatta minun täytyy myöntää, että hän onnistui venekuntamme päällikkyydessä aivan ihmeellisen hyvin. Toisena päivänä hän pystytti kumpaankin kanoottiin jonkinlaiset purjelaitteet, jotka helpottivat työtämme tuntuvasti. Virta oli kuitenkin niin vahva, että parhain saavutuksemme oli päivässä vain parikymmentä penikulmaa. Lähdimme matkaan aina päivän sarastaessa ja meloimme levähtämättä noin puoli kymmeneen saakka, jolloin helle kävi niin rasittavaksi, että työskenteleminen oli mahdotonta. Silloin ohjasimme kanootit maihin ja söimme aamiaisen, jonka jälkeen nukuimme tahi kulutimme aikamme jotenkin muuten noin kolmeen asti, jolloin jatkoimme matkaamme. Meloimme sitten iltaan saakka ja auringon laskussa pysähdyimme yötä viettämään. Päästyämme iltaisin maihin alkoi Good wakwafein avulla heti valmistaa "linnoitusta" tahi pientä suojusta okaisista pensaista ja kyhäsi nuotion. Curtis, Umslopogaas ja minä lähdimme pyydystämään jotakin pataan pantavaa, mikä oli tavallisesti sangen helppoa, sillä Tanan rannoilla aivan vilisi kaikenlaista riistaa. Curtis ampui kerran giraffin, jonka liha on hienointa herkkua, ja eräänä iltana minä yhytin sorean metsävuohen, jonka kaadoin yhdellä laukauksella, ja Umslopogaas, joka on taitava pyssymies kuten useimmat zulut, oli sangen tyytyväinen, kun hän onnistui kerran saamaan muhkean antiloopin hänelle lainaamallani martini-kiväärillä. Metsät olivat täynnä lintuja, joita välistä ammuimme vaihteluksi, ja kun kyllästyimme lihaan, pyydystimme kaloja, joita Tana-joessa näytti olevan tavattoman runsaasti ja jotka ovat luullakseni krokodiilein tärkein ravinto. Kolmantena päivänä sattui eräs omituinen tapaus. Vedimme juuri kanoottejamme maihin asettuaksemme kuten tavallisesti yöteloillemme, kun samassa huomasimme erään olennon, joka seisoi pienellä kunnaalla noin neljänkymmenen kyynärän päässä meistä ja seurasi tarkoin puuhiamme. Näin ensi silmäyksellä -- vaikka en tuntenutkaan heimoa lähemmin -- että olento oli masai-elmoran eli nuori masai-soturi. Ellen olisi ollut varma asiastani, olisivat epäilykseni heti hälvenneet, sillä samassa kajahti wakwafi-seuralaistemme huulilta kauhistunut huudahtus "_masai_". Hehän polveutuvat masai-heimosta, kuten muistelen jo ennemmin sanoneeni. Kuinka omituisen näköinen hän olikaan seisoessaan siinä täydessä sota-asussaan! Olen viettänyt melkein koko elämäni villikansojen keskuudessa, mutta julmempaa ja peloittavampaa olentoa en ole milloinkaan ennen nähnyt. Mies oli tavattoman pitkä, aivan yhtä pitkä kuin Umslopogaas, mutta hiukan solakampi, ja minun täytyy sanoa, että kauniimpaa vartaloa olen harvoin nähnyt, mutta kasvot olivat kerrassaan pirulliset. Hänellä oli oikeassa kädessään noin kuuden jalan mittainen keihäs, jonka kärki oli pari jalkaa pitkä ja noin kolme tuumaa leveä. Varren päässä oli noin jalan pituinen terävä rautapiikki. Vasemmassa kädessään hän kantoi puhvelinnahasta tehtyä soikeaa kilpeä, joka oli koristettu luultavasti heimon perinnäisillä tunnusmerkeillä. Päässä hänellä oli hanhen sulista laitettu pääkoriste, joka ulottui hartioille saakka, ja kaulan ympärillä "naibere" eli noin seitsemäntoista jalan pituinen ja puolentoista jalan levyinen pumpulivaate, jonka keskellä oli heleän kirjavia juovia. Parkitusta vuohennahasta tehty lyhykäinen hame, joka on masai-soturin ainoa ruumiin verho rauhanaikana, oli nyt kiedottu hänen vyötäisilleen kireän vyön tavoin, johon oli pistetty lyhyen miekan tapainen leveäteräinen veitsi puisine tuppeineen. Peloittava kyhmynuija riippui myös vyössä. Silmiinpistävin hänen asussaan oli haukan sulista tehty pääkoriste, joka oli kiinnitetty leuan alle ja ympäröi hänen pirulliset kasvonsa kuin kirjava kehys. Nilkkojen ympärillä oli mustat turkisripsut ja pohkeisiin oli kiinnitetty teräviä piikkejä kuin kannuksia ja kiiltävän mustia apinankarvatöyhtöjä. Tämmöinen oli puuhiamme tarkastelevan masai-soturin juhla-asu, joka pitäisi nähdä, ennenkuin siitä saa täydellisen käsityksen. Tuolla hetkellä minä en tietystikään voinut nähdä hänen asuaan näin yksityiskohtaisen tarkasti, sillä minä katselin vain koko hänen omituista olemustaan aarniometsän synkkää taustaa vasten, mutta myöhemmin minä olin monta kertaa tilaisuudessa tekemään mahdollisimman tarkkoja huomioita. Ollessamme siinä kahden vaiheella mitä olisi paras tehdä ojentautui masai-soturi täyteen pituuteensa, heristi uhkaavasti keihästään meitä kohti, kääntyi ja katosi kunnaan taakse. "Halloo!" huusi Curtis toisesta veneestä; "ystävämme entinen oppaamme on pitänyt sanansa ja usuttanut masait kimppuumme. Luuletko olevan turvallista leiriytyä rannalle?" Eihän se ollut suinkaan turvallista, mutta kanooteissa emme voineet keittää eikä meillä ollut mitään, jota olisimme voineet kylmiltään syödä. Vihdoin Umslopogaas tarjoutui menemään vakoilemaan, minkä hän tekikin häipyen pensaikkoon hiljaa ja notkeasti kuin käärme meidän odottaessa häntä rannalla kanooteissamme. Puolen tunnin kuluttua hän palasi ja kertoi, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan masai-soturia läheisyydessään, mutta oli löytänyt paikan, jossa nämä olivat hiljattain lepäilleet. Ensimmäisestä seikasta hän päätteli heidän poistuneen noin tunti sitten, ja tämä yksi oli vain jäänyt vahtimaan mitä joella oli tekeillä. Menimme siis maihin ja järjestettyämme vahdinpidon me ryhdyimme valmistamaan illallista. Kylliksemme syötyämme me sitten neuvottelimme vakavasti tilanteesta. Olihan tietysti mahdollista, ettei masai-soturin näyttäytyminen ollut missään yhteydessä meidän kanssamme. Hänhän saattoi kuulua johonkin pienempään rosvojoukkoon, joka oli tehnyt ryöstöretken jonkun naapuriheimon alueelle. Tämä ei ollut kuitenkaan todennäköistä, kun muistelimme oppaan uhkausta ja soturin omituisen vihamielistä asentoa, kun hän heristi keihästään meille. Päinvastoin oli melkein varmaa, että joukko oli jäljillämme ja vaani vain sopivaa tilaisuutta karatakseen kimppuumme. Asiain näin ollen meillä oli vain kaksi vaihtoehtoa valittavana -- joko jatkaa matkaamme tahi kääntyä takaisin. Viimemainitusta tuumasta luovuttiin kuitenkin heti, sillä oli aivan selvää, että paluumatkalla meitä uhkaisivat yhtä monet vaarat kuin eteenpäinkin pyrkiessämme, ja sentähden me päätimme jatkaa matkaamme hinnalla millä hyvänsä. Rannalle ei ollut kuitenkaan hyvä yöpyä, minkätähden me arvelimme olevan turvallisinta viettää yö kanooteissamme virralla. Meillä oli monta syltä kokospähkinän kuiduista punottua köyttä, ja tehtyämme siitä luotettavat kiviriipat me ankkuroimme keskijoelle. Siellä olivat moskiitot syödä meidät elävältä. Toiset nukkuivat niistä vähääkään välittämättä, mutta nuo kiukkuiset paholaiset ja huoli uhkaavasta tilanteestamme pitivät minua valveilla. Makailin siinä poltellen ja mietiskellen monia seikkoja, mutta pääasiallisesti, kuten on ymmärrettävääkin, miten selviäisimme noista masai-roistoista. Oli kaunis kuutamoilta ja huolimatta moskiitoista ja kuumeenvaarasta, johon antauduimme yöpyessämme sellaiseen paikkaan, minä aloin nauttia olostani unhottaen kokonaan vieressäni nukkuvan wakwafin, joka haisi hirvittävästi, ja oikean jalkani, jota oli alkanut jomottaa hankalassa asennossa maatessani. Virta, joka pysähtymättä matkasi ohitsemme äitinsä meren helmaan kuin ihmiselämä hautaa kohti, liplatteli hiljaa kanootin keulassa ja sen kalvo välkkyi kuutamossa kuin hopeinen vyö. Rannat olivat tummassa pimennossa ja yötuuli huokaili surunvoittoisesti kaislikossa. Hiukan edempänä vasemmalla oli pieni hiekkarantainen lahdelma, johon minä kuulin lauman antilooppeja tulevan juomaan. Samassa kuului peloittava ärjähdys ja säikähtyneet eläimet pakenivat tuulen nopeudella. Kohottauduin katsomaan ja hetkisen kuluttua minä näin hänen majesteettinsa leijonan, eläinten kuninkaan, astelevan arvokkaasti rannalle janoaan sammuttamaan. Tarpeensa tyydytettyään tuo komea eläin katosi äänettömästi kuin varjo pensaikkoon ja hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuului risahdus yläpuoleltamme kaislikosta ja parin minuutin kuluttua kohosi vedestä suunnaton tumma möhkäle ja minä kuulin voimakkaan päristyksen. Tulija oli virtahevonen, joka vaipui samassa äänettömästi veden alle noustakseen jälleen näkyviin, vain muutaman kyynärän päässä kanootistani. Tämmöinen lähentely ei minua lainkaan miellyttänyt erittäinkin kun otus oli ilmeisesti kiihkeän utelias saamaan selville mitä ihmeellisiä esineitä joelle oli ilmestynytkään. Se aukaisi suuren kitansa haukotellakseen luullakseni, jolloin minä näin erinomaisen selvästi sen välkkyvät peloittavan suuret torahampaat ja minä en voinut olla ajattelematta, että se voisi murskata kanootimme helposti kuin herneenpalon vain yhdellä ainoalla puraisulla. Tapailin jo kivääriäni antaakseni sille oikein tuiman paukun otsikkoon, mutta päättelin olevan kuitenkin viisainta odotella ja ryhtyä vasta hyökkäyksen tapahtuessa ratkaiseviin toimenpiteisiin. Äkkiä se vajosi syvyyteen yhtä äänettömästi kuin äskenkin eikä enää näyttäytynyt. Katsahdin samassa oikealle rannalle ja olin näkevinäni tumman olennon hiipivän puiden välissä. Näköni on hyvin tarkka ja minä olin melkein varma, että näin jotakin, mutta en voi sanoa, oliko hiipijä lintu, jokin eläin vai ihminen. Kuu peittyi samassa pilveen ja olento hävisi näkyvistäni. Kun kaikki muut äänet olivat vaienneet, alkoi edempää kuulua sarvipöllön säännöllisen tahdikas ja kimeä huuto. Pian sekin vaikeni ja sitten ei kuulunut enää mitään muuta kuin tuulen suhinaa kaislikossa ja rannan puissa. Kummallinen levottomuus oli kuitenkin vallannut minut. Afrikassa ympäröivät matkamiestä monenlaiset vaarat, mutta mitään erikoista ja varmaa syytä minä en voinut todeta. En luota mihinkään niin vähän kuin aavistuksiin, ja nyt oli jonkun uhkaavan ja tuntemattoman vaaran tunne kokonaan vallannut minut. Koetin vapautua tuosta ilkeästä tunteesta, mutta kaikesta huolimatta kihosi kylmä hiki otsalleni. En tahtonut herättää toisia. Tilani paheni pahenemistaan, sydämeni löi haljetakseen ja sanomaton kauhu lamautti koko hermostoni kuin olisin ollut hirveän painajaisen pauloissa, mutta vielä kykenin kuitenkin toimimaan millä hetkellä hyvänsä. Makasin hiljaa paikoillani (minä lepäsin melkein istuvassa asennossa kanootin keulassa) ja käänsin vain päätäni niin, että näin Umslopogaasin ja nuo kaksi wakwafia, jotka nukkuivat välillämme. Edempää kuului virtahevosen hiljainen loiskahdus, huuhkaja huuteli jossakin oudon kimeällä äänellä ja vähitellen kiihtyvä tuuli humisi valittavasti puiden latvoissa. Ylläni oli taivas vetäytynyt synkkään pilveen ja virran kalvo, joka oli äsken välkehtinyt kuin sula hopea, oli nyt musta kuin yö. Minusta tuntui kuin maailmassa ei olisi muita ollutkaan kuin minä ja vaaniva kuolema. Vilun väre puistatti ruumistani. Hiljaisuus ja pimeys alkoivat kammottaa minua. Samassa oli vereni jähmettyä ja sydämeni tuntui aivan seisahtuvan. Näinkö unta vai oliko kanoottimme todellakin irtaantunut ankkuristaan. Katsahdin sivulleni nähdäkseni toisen kanootin, jonka olisi pitänyt olla aivan vierellämme, mutta en nähnyt mitään. Tuijotin pimeään ja kanootin asemesta näin kapean mustan käden tarttuvan veneen laitaan. Varmaankin näin unta! Mustat, pirulliset kasvot nousivat vedestä ja kanootin hiljaa heilahtaessa välähti kirkas puukko kuin salama ja lähelläni nukkuva wakwafi, jonka vastenmielisestä hajusta äsken mainitsin, parahti tuskallisesti. Kasvoilleni räiskähti jotakin lämmintä. Lumous laukesi heti. Jokin masai-soturi oli käynyt uiden kimppuumme! Sieppasin käteeni lähimmän saatavilla olevan aseen, joka sattui olemaan Umslopogaasin tappara, ja iskin kaikin voimin kohtaan, jossa olin nähnyt veitsen välähtävän. Terä sattui koko painollaan miehen käsivarteen, jonka se katkaisi ranteesta aivan eripoikki kanootin tukevaa laitaa vasten. Mies ei päästänyt äännähdystäkään, vaan katosi yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin oli ilmestynytkin. Katkaistu verinen käsi vain puristi vielä suurta veistä tahi lyhyehköä miekkaa, joka oli isketty kahvaa myöten suoraan wakwafin sydämeen. Syntyi aikamoinen hälinä ja minä olin näkevinäni -- en tiedä olinko oikeassa vai väärässä -- useampien miesten päiden liukuvan kiireesti veden pinnassa oikeata rantaa kohti, minnepäin mekin ajauduimme, sillä riippaköytemme oli sivallettu veitsellä poikki. Huomattuani tämän minä ymmärsin koko suunnitelman. Köysi oli katkaistu toivossa, että kanoottimme ajautuisi virran mukana oikealle rannalle, jossa joukko masai-sotureita varmasti odotti tuloamme lävistääkseen meidät leveäteräisillä keihäillään. Tartuin melaan ja käskin Umslopogaasin tehdä samoin, sillä toinen wakwafi oli niin säikähtynyt ja päästään pyörällä, ettei hänestä ollut mihinkään. Meloimme ripeästi keskijoelle välttyen siten aivan yhdennellätoista hetkellä ajautumasta matalikolle, jossa olisimme joutuneet surman suuhun. Päästyämme turvallisen etäälle rannasta me aloimme pyrkiä vastavirtaa ankkuripaikallemme takaisin. Pimeässä se oli sangen vaivalloista ja vaarallistakin työtä, kun meillä ei ollut muuta opasta kuin Goodin jymisevät huudot, joita hän kajautteli säännöllisin väliajoin kuin sumusireeni. Vihdoin pääsimme kuitenkin perille ja olimme iloiset kuullessamme, ettei kukaan ollut heitä ahdistanut. Epäilemättä oli mies, jonka katkennut käsi piteli vieläkin veitsen kahvaa, aikonut katkaista toisenkin kanootin ankkuriköyden, mutta hänen suunnitelmansa raukesi, kun hän ei voinut vastustaa vaistomaista murhanhimoaan. Tilaisuus oli liian houkutteleva, ja hänen heikkoutensa maksoi hänelle käden ja meille yhden miehen, mutta pelasti meidät muut varmasta kuolemasta. Ilman noiden pirullisten kasvojen aavemaista näyttäytymistä kanoottini vieressä -- tapausta en voi milloinkaan unhottaa -- me olisimme varmasti ajautuneet rannalle ennenkuin olisin mitään huomannutkaan, missä tapauksessa tämä kertomus olisi jäänyt minulta kirjoittamatta. III. LÄHETYSASEMA. Kiinnitimme kanoottimme riippaköytemme jäännöksellä toiseen kanoottiin ja valvoimme odotellen aamunkoittoa ja iloitsimme ihmeellisestä pelastuksestamme, joka näytti todellakin olleen enemmän armelias kohtalon sallimus kuin oman valppautemme ja urhoollisuutemme aiheuttama. Idässä alkoi taivas vihdoin vaaleta ja hetkisen kuluttua oli jo valoisa päivä. En ole milloinkaan kiihkeämmin odottanut ja kiitollisemmin tervehtinyt auringon ensimmäisiä sateita kuin tuona aamuna, vaikka niiden valossa näinkin mitä kamalimman näyn. Kanootin pohjalla makasi tuo onneton wakwafi kuolleena sydän veitsen iävistämänä, jonka kahvaa tuo ranteesta poikki isketty käsi vielä piteli. Näky oli pöyristyttävä. Kiinnitettyämme murhatun jalkoihin kiven, jolla olimme ankkuroineet toisen kanootin, me laskimme ruumiin hiljaa laidan yli. Muutamia ilmakuplia kohosi veden pintaan sen vaipuessa joen pohjaan, mutta nekin hävisivät pian ja hetkisen kuluttua ei kukaan olisi voinut osoittaa missä tuo niin onnettoman lopun saanut toverimme lepäsi. Hänen murhaajansa käden minä heitin kauas virtaan, johon se hitaasti upposi. Veitsen, joka oli selvästi arabialaista valmistetta kultasilauksin koristettuine norsunluisine kahvoineen, otin minä metsästyspuukokseni, ja sangen hyvä se olikin. Yhden miehen siirryttyä kanoottiini me jatkoimme matkaamme sangen masentunein mielin ja vähäisin toivein tulevaisuuteen nähden, mutta toivoimme kuitenkin saapuvamme tuolle "Vuoristo"-nimiselle lähetysasemalle ennen iltaa. Olomme kävi vieläkin hankalammaksi, kun noin tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen puhkesi rankka sade, joka kasteli meidät ihoa myöten, ja täytyipä meidän silloin tällöin tyhjentää kanoottejammekin. Sade vaimensi sitäpaitsi tuulenkin, niin ettemme voineet käyttää purjeitamme, vaan olimme pakotetut pyrkimään eteenpäin melojemme avulla miten parhaiten taisimme. Yhdentoista aikaan pysähdyimme aukealle paikalle vasemmalla rannalla ja sateen hiukan tasaantuessa onnistuimme sytyttämään nuotion ja pyytämään muutamia muhkeita kaloja, jotka paistoimme. Emme tohtineet lähteä metsään riistan jäljille. Kello kaksi lähdimme jälleen matkalle ottaen runsaasti paistettua kalaa mukaamme, ja hetkisen kuluttua alkoi taas sataa vieläkin kovemmin kuin äsken. Lukemattomat kalliot, ahtaat väylät ja kiihtynyt virta vaikeuttivat kulkuamme ja pian olimme varmat, ettemme iltaan mennessä ehtisikään herra Mackenzien vierasvaraisen kodin suojaan. Tämä huomio ei suinkaan ilahduttanut jo ennestäänkin masentuneita mieliämme. Matkamme edistyi vain noin penikulman tunnissa, väsyneet kun olimme, ja viiden vaiheilla iltapäivällä, kun emme enää jaksaneet tarpoa kauemmin, laskimme olevamme vielä noin kymmenen penikulman päässä lähetysasemalta. Sillehän emme mitään mahtaneet, ja kun asia ei ollut autettavissa, aioimme parhaamme mukaan valmistautua yötä viettämään. Viimeöisen tapahtuman jälkeen emme tohtineet enää yöpyä rannalle, etenkin kun Tanan rannat olivat tässä kohdin tiheän pensaikon reunustamat, johon viisituhattakin masai-soturia olisi voinut helposti kätkeytyä. Ajattelin jo, että meidän täytyisi viettää tämäkin yö kanooteissamme virralla, kun kaikeksi onneksi näimme pienen kalliosaaren, joka oli melkein keskellä jokea. Ohjasimme kanoottimme suoraan sitä kohti, astuimme maihin ja sijoittauduimme saarelle olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavasti. Tulta emme saaneet palamaan virtana valuvan sateen takia, joka pani hampaamme vilusta kalisemaan, mutta eräs hyvä puoli tuolla sateellakin oli, kuten wakwafimme sanoivat. Masai-sotureita ei saanut nimittäin sateella mikään liikkeelle, kastuminen kun oli heistä äärimmäisen vastenmielistä ja johtui ehkä siitä, että he inhosivat peseytymistä, kuten Good sanoi. Söimme hiukan paistettua kalaa, jonka sade oli liottanut aivan mauttomaksi, paitsi Umslopogaas, joka -- kuten zulut yleensä -- ei voinut sietää kalaa, ja otimme jokainen pitkän kulauksen paloviinaa, jota meillä oli onneksi vielä muutamia pulloja jäljellä. Hämärä kattoi vähitellen seudun, ja yötä, joka seurasi, voi luullakseni verrata vain siihen, jonka me samat kolme valkoista miestä vietimme Saaban vuoristossa, jolloin olimme menehtyä lumeen ja pakkaseen matkallamme Kukuana-maahan. Yö tuntui olevan aivan loppumaton ja pari kertaa minä jo luulin, että wakwafi-palvelijamme nääntyisivät viluun ja uupumukseen. Ellei meillä olisi ollut paloviinaa, jota aina vähän väliä jakelin heille, niin olen melkein varma, että he olisivat heittäneet henkensä, sillä Afrikan neekerit eivät kestä rasituksia ja kylmää, joka ensin herpaisee ja sitten tappaa heidät. Näin kaikesta, että tuo vanha, rautainen Umslopogaaskin kärsi kovin, vaikka hän ei valittanut sanallakaan oloaan, kun taas wakwafit itkivät ja uikuttivat taukoamatta. Yhden vaiheilla yöllä kuulimme kaiken lisäksi jälleen tuon omituisen, huuhkajan huutoa muistuttavan kirkaisun, ja valmistauduimme heti hyökkäyksen varalle. Olimme kuitenkin niin väsymyksen ja kylmän jäykistämät, etten luule, että olisimme kyenneet tekemään mainittavampaa vastarintaa, jos hyökkäys olisi todellakin tapahtunut. Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Huuhkaja, jonka huudon olimme kuulleet, oli tällä kertaa joko oikea, tahi sitten olivat masait itsekin niin kurjassa tilassa, etteivät he voineet ajatellakaan hyökkäystä. Päivän sarastaessa peittyi koko tienoo läpitunkemattomaan sumuun, sade taukosi vähitellen, ja hetkisen kuluttua karkoittivat auringon suloisesti lämmittävät säteet joella leijailevan kylmän, kostean sumuvaipan. Näännyksissä ja puutunein jäsenin me kompuroimme jalkeille ja nautimme sanomattomasti auringon virvoittavasta lämmöstä, joka kuivasi pian märät vaatteemmekin. Käsitän erinomaisen hyvin, miksi luonnonkansat useinkin ovat auringon palvojia, etenkin, jos heidän elinehtonsa ovat sellaiset, että he joutuvat usein kylmän rasituksille alttiiksi. Puolen tunnin kuluttua olimme jälleen matkalla ja ripeä tuuli kiidätti kanoottiamme aika vauhtia eteenpäin. Rohkeutemme oli palautunut auringon säteiden mukana ja naureskelimmekin jo eilispäivän vaaroille ja rasituksille, jotka olivat olleet vähällä tehdä meistä lopun. Matkasimme siten hupaisesti yhteentoista saakka ja aioimme juuri pysähtyä kuten tavallisesti lepäämään ja pyydystämään jotakin metsänriistaa aamiaiseksemme, kun samassa tulimme joen mutkaukseen ja näimme edempänä kauniin eurooppalaismallisen talon suurine avonaisine kuisteineen, joka oli ihanalla paikalla vuoren huipulla. Rakennusta ympäröi korkea ja vahvannäköinen vallitus, jonka ulkopuolella näkyi olevan syvä vallihauta. Taloa varjosti aivan ennenkuulumattoman rehevä ja pitkä pinja-puu, jonka latvan olimme jo pari päivää sitten nähneet kaukoputkella taivaanrannassa tietämättä, että se osoitti paikkaa, jossa lähetysasema oli. Minä näin ensin tuon kaivatun rakennuksen ja kajautin huikean hurraan, johon toiset, paitsi alkuasukkaat, sydämestään yhtyivät. Kukaan ei ajatellutkaan pysähtymistä. Meloimme kaikin voimin eteenpäin, mutta vasta kello yhden vaiheilla olimme kukkulan juurella, jonka huipulla rakennus oli, sillä joki kaartoi tässä pitkän mutkan. Kiidätimme kanootit maihin, nousimme rannalle ja vedimme juuri veneitämme kuivalle, kun näimme kolmen eurooppalaisten tavoin puetun henkilön kiiruhtavan rinnettä alas meitä kohti. Good painoi monokkelin silmäänsä ja huudahti samassa: "Eräs herra, rouva ja pieni tyttönen, jotka kävelevät kuin sivistyneet ainakin, tulevat hyvin hoidetun puutarhan läpi meitä vastaanottamaan. Minut saa hirttää, jos olemme milloinkaan nähneet kummallisempaa!" Hän oli oikeassa. Minustakin tuntui kaikki enemmän kohtaukselta italialaisessa oopperassa kuin tositapaukselta, eikä tuo tunne suinkaan haihtunut, kun kuulin meitä puhuteltavan leveällä skottilaismurteella, jota en osaa lainkaan jäljitellä. "Mitä kuuluu, hyvät herrat?" sanoi Mackenzie, joka oli roteva ja jäntevän näköinen mies. Tukka oli harmaantunut ja kasvot punaisine poskineen olivat hyvin sydämelliset. "Toivon teidän voivan hyvin. Tunti sitten kertoivat alkuasukkaani nähneensä joella kaksi kanoottia, joissa oli valkoisia miehiä, olevan tulossa tännepäin. Ehdimme parahiksi teitä vastaanottamaan." "Minun täytyy sanoa, että ilomme on suorastaan verraton, kun jälleen saamme nähdä valkoisia kasvoja", puuttui puheeseen hänen puolisonsa -- viehättävän ja rohkean näköinen nainen. Tervehdimme kohteliaimmin ja esitimme itsemme. "Olette sydämellisesti tervetulleet, hyvät herrat", sanoi herra Mackenzie, "ja me iloitsemme sanomattomasti saadessamme pitää teitä hetkisenkään vierainamme. Käykäämme nyt viipymättä katsomaan mitä talo voi tarjota, sillä tietysti olette nälkäiset ja väsyneet sellaisen matkan jälkeen. Vuosi sitten saapui Alphonse -- hänet saatte heti nähdä -- ja sittenpä ei ole muita valkoisia miehiä näkynytkään." Lähdimme liikkeelle ja näimme, että kukkulan rinne oli alempana jaettu aitauksilla pieniin puutarhoihin, joissa parhaillaan kukoisti rehevä vilja ja kasvoi runsaasti kurkkuja ja perunoita. Aitauksien kulmauksissa oli sienenmuotoisia majoja, joissa Mackenzien yhteiskuntaan kuuluvat alkuasukkaat asustivat. Joukko näiden vaimoja ja lapsia kiiruhti meitä vastaan. Tie, jota myöten me nyt kuljimme, meni suoraan noiden hyvinhoidettujen puutarhojen halki ja oli molemmin puolin oranssipuiden reunustama. Puut oli istutettu kymmenen vuotta sitten, mutia täällä ylämaan suloisessa ilmastossa M:t Kenia-vuoren juurella, joka on noin 5000 jalkaa meren pinnan yläpuolella, ne olivat jo kasvaneet mahtavan suuriksi ja olivat täynnä ihania hedelmiä. Kiivettyämme noin neljännespenikulman verran -- rinne oli sangen jyrkkä -- me saavuimme mahtavalle hedelmäpuiden muodostamalle tiheälle aitaukselle, joka oli aivan hedelmien peitossa ja joka ympäröi, kuten herra Mackenzie sanoi, kukkulan koko huipun eli noin sadankuudenkymmenen aarin suuruisen alueen, jossa oli hänen asuntonsa, kirkko, ulkohuoneet ja hänen yksityinen puutarhansa. Mikä satujen ihmeellinen puutarha se olikaan! Olen aina ihaillut kauniita puutarhoja ja nyt olin nostaa käteni taivasta kohti suuressa ihastuksessani. Ensinnäkin siellä oli rivittäin jaloimpia eurooppalaisia hedelmäpuita, sillä kukkulan laella oli ilmasto niin viileä, että melkein kaikki Englannin hedelmäpuut, pensaat ja kukat menestyivät siellä mainiosti, myöskin omenapuut, jotka eivät tahdo mitenkään kantaa hedelmää kuumassa ilmanalassa. Sitten siellä oli mansikoita ja tomaatteja -- ah, minkälaisia tomaatteja! -- melooneja, kurkkuja ja kaikkia ihania kukkia ja hedelmiä, mitä voi ajatella. "Onpa teillä puutarha, joka todellakin on nimensä arvoinen!" huudahdin minä ihaillen ja hiukan kadehtienkin. "Onhan se jonkinlainen", sanoi lähetyssaarnaaja, "ja hyvinhän se on vaivani palkinnutkin, mutta tätä suloista ilmanalaa minä saan kuitenkin kaikesta kiittää. Maahan pistämäni persikanoksa hedelmöi jo neljäntenä vuonna ja ruusuntaimi kukkii vuoden kuluttua." Silloin juuri saavuimme noin kymmenen jalan levyiselle vallihaudalle, joka oli täynnä vettä ja jonka toisella puolella kohosi noin yhdeksän jalan korkuinen ampuma-aukoilla varustettu vallitus, jonka harja oli täynnä teräviä piikiviä. "Kas siinä", sanoi herra Mackenzie viitaten vallihautaan ja vallitukseen, "on minun suurtyöni. Tästä ja kirkosta, joka on asuntoni toisella puolen, minä olen oikein ylpeä. Minä ja parikymmentä alkuasukasta kaivoimme tätä vallihautaa ja rakensimme vallitusta kolmatta vuotta, ennenkuin saimme kaikki valmiiksi, mutta sitten olenkin tuntenut oloni turvalliseksi. Nyt voin pitää puoleni vaikka Afrikan kaikkia villejä vastaan, sillä lähde, joka täyttää vallihaudan, on muurin sisäpuolella ja kuohuu kukkulan huipulla kesät ja talvet, ja sitäpaitsi minulla on aina kotona neljän kuukauden elintarvevarasto." Mentyämme lautaa myöten vallihaudan poikki me astuimme sangen ahtaasta aukosta vallituksen sisäpuolella olevaan ihanaan kukkaistarhaan, joka oli rouva Mackenzien valtakunta, kuten hän itse sanoi, ja jonka kauneutta tuskin kykenen kuvailemaan. En luule milloinkaan nähneeni kauniimpia ruusuja ja kameelioita, ja ne polveutuivat kaikki Englannista saaduista siemenistä tahi taimista. Siellä oli myöskin monipuolinen kokoelma sipulikasveja, jotka olivat melkein kaikki herra Mackenzien pienen tyttären Flossien etsimät lähetysaseman ympäristöstä. Kokoelmassa oli useita hämmästyttävän kauniita liljoja. Tämän kukkatarhan keskellä ja melkein avonaisen kuistin edessä oli kaunis kaivo, jonka kristallikirkas vesi kumpusi suoraan maasta. Vesi koottiin suureen kivialtaaseen, josta ylijäämä virtasi maanalaista kanavaa myöten vallihautaan, joka oli siis samalla paikan loppumaton vesivarasto ja kykeni kastelemaan kaikki alempana olevat puutarhat. Asuinrakennus oli tilava, tukevasti tehty yksikerroksinen rakennus, jonka kolmella sivulla oli suuri avonainen kuisti. Katto oli katettu kivilaatoilla. Keittiö oli takana omassa rakennuksessaan hiukan erillään muista, mikä oli mielestäni erinomaisen hyvä keksintö kuumassa ilmanalassa. Aivan rakennuksen päässä oli tämän merkillisen paikan mielestäni ihmeellisin nähtävyys, eräs havupuu, joita kasvaa siellä täällä Keski-Afrikan ylänkömailla. Tuo mahtava puu, jonka herra Mackenzie sanoi näkyvän viidenkymmenen penikulman päähän kaikkialle ympäristöön -- itse olimme sen nähneet koko ajan matkamme viimeisinä päivinä -- oli melkein kolmensadan jalan korkuinen ja tyvestä noin kuudenkymmenen jalan vahvuinen. Sen ruskea ja sileä runko kohosi aivan oksattomana noin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen, jossa sen mahdottoman suuria sanajalkoja muistuttavat tummanvihreät oksat levisivät vaakasuorasti joka taholle. Auringon ollessa korkeimmillaan ne varjosivat koko rakennuksen ja melkeinpä koko kukkaistarhankin estämättä kuitenkaan -- korkealla kun olivat -- valon ja ilman pääsemästä vapaasti kaikkialle. "Mikä kaunis puu!" huudahti Curtis. "Onhan se komea", vastasi herra Mackenzie. "Minun tietääkseni ei näissä seuduissa olekaan toista sen vertaista. Vartiotorniksenihan minä sitä sanon. Alimmaiseen oksaan olen, kuten näette, kiinnittänyt nuoraportaat ja jos haluan nähdä mitä on tekeillä ympäristössä, niin kiipeän kaukoputkineni tuonne ylös, josta voin esteettömästi nähdä viidenkymmenen penikulman päähän joka suuntaan. Mutta käykäähän sisään, ystäväni; aamiainen on varmaankin jo valmis ja te olette arvatenkin sangen nälkäiset. Yksinäinen kolkkahan tämä on, mutta näihin erämaan oloihin nähden mielestäni erinomaisen viihtyisä; ja minä voin jo ennakolta sanoa teille, että meillä on ranskalainen kokkikin." Hän meni edellämme kuistille. Ihmetellessäni mitä maailmassa hän oikein mahtoi tarkoittaa sanoessaan, että heillä oli eurooppalainen ja kaiken lisäksi oikein ranskalainen kokki, avautui ovi ja kuistille ilmestyi vikkeläliikkeinen, sangen pikkuinen mies, jolla oli hyvin puhdas sinisestä puuvillakankaasta tehty puku ja parkitusta nahasta ommellut jalkineet. Hän liikkui kuin elohopea ja hänen mustat suunnattoman suuret ylöspäin kierretyt viiksensä törröttivät uhkaavasti kuin puhvelin sarvet. "Rouva pyytää sanomaan, että aamiainen odottaa. Tehkää niin hyvin, kunnioitettavat herrat", ja mies kumarsi erittäin kohteliaasti, mutta huomasi samassa Umslopogaasin, joka tuli hiljalleen jäljessämme peloittavaa tappuraansa kiikutellen, ja kohotti hämmästyksissään kätensä taivasta kohti. "_Ah, mais quel homme_!" huudahti hän ranskan kielellä, "_quel sauvage affreuex!_ Katsokaa tuota kirvestä ja syvää kuoppaa hänen päässään!" "Kenestä puhutte, Alphonse?" kysyi herra Mackenzie. "Kenestäkö puhun!" toisti tuo pieni ranskalainen katsellen herkeämättä Umslopogaasia, jonka juhlallinen olemus näytti hänet kokonaan lumonneen. "Hänestä tietenkin", ja hän viittasi Umslopogaasiin -- "_ce monsieur noir_." Kaikki alkoivat nauraa ja Umslopogaas, joka huomasi olevansa tämän yleisen ilon aihe, synkkeni peloittavasti, sillä hän ei juuri ymmärtänyt leikkiä. "_Parbleu_!" sanoi Alphonse; "nyt hän julmistuu. Poistunpa hyvän sään aikana", minkä hän tekikin sangen vikkelästi. Herra Mackenzie yhtyi sydämellisesti nauruumme. "Hän on omituinen luonne -- tuo Alphonse", sanoi hän. "Kerron teille hänen vaiheensa; mutta menkäämme ensin maistelemaan hänen herkkujaan." "Saanko luvan kysyä", sanoi Curtis syötyämme mahdollisimman hienon päivällisen, "mistä olette saaneet ranskalaisen kokin täällä erämaassa?" "Hän saapui tänne omasta vapaasta tahdostaan", vastasi herra Mackenzie, "ja pyysi päästä palvelukseeni. Hänellä oli ollut Ranskassa joitakin rettelöitä ja pakeni Zanzibariin, jossa hän sai kuulla, että Ranskan hallitus oli vaatinut hänen luovuttamistaan. Silloin hän lähti sisämaahan aikoen kätkeytyä sinne ja kohtasi aivan nälkään nääntymäisillään minun mieheni, jotka olivat tavaroita hakemassa, ja heidän mukanaan hän sitten tuli tänne. Teidän pitäisi oikeastaan kuulla hänen itsensä kertovan elämäntarinansa." Sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen selosti Curtis matkaamme ja isäntämme kävi sangen vakavaksi. "On aivan selvää", sanoi hän, "että nuo masai-roistot ovat jäljillänne ja minä olen sangen hyvilläni, että pääsitte niinkin onnellisesti taloni turviin. Täällä he eivät luullakseni tohdi kimppuunne käydä. Pitikin sattua niin onnettomasti, että melkein kaikki mieheni lähtivät viemään norsunluuta ja muita tuotteita rannikolle. Nyt minulla on vain parikymmentä taistelukelpoista miestä, jos kimppuumme todellakin hyökättäisiin. Lienee parasta, että annan muutamia määräyksiä kaiken varalta", ja mennen ikkunan ääreen hän kutsui luoksensa erään ulkopuolella seisoskelevan alkuasukkaan, jolle hän sanoi jotakin swahilin murteella. Mies kuunteli, tervehti kunnioittavasti ja poistui. "Olen sydämestäni pahoillani, jos saatoimme teidät sellaiseen pulaan", sanoin minä vakavasti, kun isäntämme palasi luoksemme. "Ennen jatkamme matkaamme ja luotamme hyvään onneemme kuin läsnäolollamme usutamme nuo verenhimoiset roistot kimppuunne." "Ei puhettakaan. Jos masait tulevat, niin he tulevat; luulenpa meidän voivan valmistaa heille lämpimän vastaanoton. Valkoista miestä ei panna tielle tästä talosta, vaikka maailman kaikki masait sitä vaatisivat." "Nytpä muistan", sanoin minä istuttuamme hetkisen vaiti, "että Lamulla asuva konsulimme kertoi saaneensa teiltä hyvin merkillisen kirjeen. Siinä nimittäin kerroitte tänne saapuneen erään miehen, joka olisi kaukana sisämaassa tavannut suuren valkoisen kansan. Mitä luulette, mahtoikohan miehen puheissa olla mitään perää? Kysyn vain sentähden, että minäkin olen pari kertaa eläissäni kuullut samanlaisia huhuja kaukaa pohjoisesta tulleilta alkuasukkailta." Herra Mackenzie ei virkkanut siihen mitään, vaan poistui huoneesta ja toi takaisintullessaan kauniin miekan, jonka kaltaista emme olleet milloinkaan ennen nähneet. Miekka oli pitkä ja sen leveä ja painava terä oli noin puolen tuuman päähän teränsuusta lävistetty mutkikkailla leikkauksilla niinkuin me sahaamme kuvioita pehmeään lautaan. Koristukset oli myös tehty siten, etteivät ne näyttäneet lainkaan heikontavan aseen kestävyyttä, mikä oli jo sangen kummallista. Leikkausten reunat oli sitäpaitsi kaikki silattu kullalla, joka oli jollakin tuntemattomalla tavalla upotettu aivan irroittamattomasti kovaan teräkseen. "Kas niin", sanoi herra Mackenzie, "oletteko milloinkaan nähneet toista tämän moista?" Tarkastelimme asetta ja pudistimme päätämme. "No hyvä. Näytin sen teille vain sentähden, että mies, joka kertoi nähneensä tuon valkoisen kansan, toi sen mukanaan. Muutoin en olisi lainkaan uskonutkaan hänen puheitaan. Mutta kerronpa teille kaikki mitä asiasta tiedän, mikä ei suinkaan ole paljon. "Istuskelin eräänä iltana hiukan ennen auringon laskua tuolla kuistilla, kun eräs nälkiintyneen näköinen miesparka ontui puutarhan poikki luokseni ja kyyristyi eteeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja mitä hänellä oli asiaa. Hän kertoi minulle silloin pitkän hämärän jutun, että hän kuului johonkin kaukana asuvaan heimoon, jonka eräs toinen heimo oli hävittänyt aivan sukupuuttoon, jolloin hän omaisineen oli paennut vieläkin kauemmaksi pohjoiseen Laga-nimisen järven ohi. Vihdoin he saapuivat eräälle järvelle kaukana vuoristossa -- mies sanoi sitä pohjattomaksi järveksi -- ja siellä hänen vaimonsa ja veljensä kuolivat johonkin tarttuvaan tautiin -- rokkoon luultavasti. Paikalliset asukkaat karkoittivat hänet silloin kylistään ja kymmenen päivää hän sitten harhaili vuoristossa eksyen vihdoin tiheään, silmänkantamattomiin ulottuvaan piikkiseen pensaikkoon, josta metsästävät valkoiset miehet hänet löysivät ja veivät hänet, kuten hän itse sanoi, maahan, jonka kansa on valkoinen ja asuu kivirakennuksissa. Siellä hän lepäsi viikon verran, kunnes eräänä yönä valkopartainen mies, jonka hän ymmärsi olevan poppamiehen, tuli hänen luoksensa ja tutki hänen tilansa perinpohjin. Sitten hänet vietiin tuon pensaikkoaavikon halki erämaan laitaan, jossa hänelle annettiin ruokavaroja ja tämä miekka ja kehoitettiin kiireimmiten poistumaan. Niin hän ainakin kertoi tapahtuneen." "Miten hänelle sitten kävi?" kysyi Curtis, joka oli kuunnellut melkein hengähtämättä. "Kertomuksestaan päättäen hän näytti saaneen kärsiä sanomattomasti ja kestää lukemattomat vaivat, ja oli viikoittain elänyt vain juurilla ja marjoilla. Hengissä hän kuitenkin pysyi ja pyrki aina vain etelää kohti, kunnes hän vihdoin saapui tänne. "Yksityiskohtaisempaa kuvausta hänen matkastaan minä en milloinkaan kuullut, sillä minä käskin miehen, joka oli hyvin sairas, mennä levolle ja tulla aamulla jälleen luokseni. Pyysin työnjohtajaa pitämään häntä silmällä ja hoitelemaan häntä yön aikana. Mutta miespololsella oli niin hirveä syyhy, ettei työnjohtajan vaimo huolinut häntä huoneeseensa, vaan antoi hänelle huovan ja käski hänen maata ulkona. Nyt oli asian laita niin, että eräs leijona hiiviskeli juuri niihin aikoihin tässä ympärillämme ja oli onnettomuudeksi vainunnut tuon onnettoman matkamiehen, jonka pään se puri melkein poikki kenenkään kuulematta hiiskaustakaan. Siinä oli hänen kertomuksensa tuosta valkoisesta kansasta ja minä en voi sanoa, onko siinä perää vai ei. Mitä te luulette, herra Quatermain?" "En tiedä", sanoin minä pudistaen päätäni. "Tämä laaja mannermaa kätkee niin monet salaisuudet, etten suinkaan tohdi väittää miehen puheita perättömiksi. Oli nyt miten oli, asiasta aiomme päästä selvyyteen. Täältä matkaamme Lekakiseraan, josta jatkamme, jos olemme elossa ja terveet, tuolle Laga-järvelle. Jos sen takana sitten asustaa jokin valkoihoinen kansa, niin koetamme kaikin mahdollisin keinoin löytää sen." "Tepä olettekin oikein uskaliasta väkeä", sanoi herra Mackenzie hymyillen. IV. ALPHONSE JA HÄNEN ANNETTENSA. Päivällisen jälkeen katselimme lähetysaseman perinpohjin, joka on mielestäni paraiten onnistunut ja kaunein, mitä milloinkaan olen Afrikassa nähnyt. Sitten palasimme kuistille, jossa tapasimme Umslopogaasin mielityössään. Hän puhdisti pyssyjä, mikä oli ainoa työ, johon hän omasta aloitteestaan ryhtyi, sillä zulu-päällikkö pitää arvoaan alentavana tehdä työtä käsillään. Hän tekikin työnsä kiitettävän hyvin. Oli omituista nähdä tuon rotevan zulun istuvan lattialla tappara lähettyvillään seinää vasten ja puhdistavan pitkillä ylimysmäisillä sormillaan hellävaroin ja huolellisesti kiväärien lukkoja. Jokaisella pyssyllä oli oma nimensä. Curtiksen kaksipiippuinen oli "ukkonen" ja minun kevyt express-kiväärini, joka paukahti hyvin terävästi, oli "kimeä-ääninen pikku paholainen". Winchesterit olivat "naisia, jotka puhuivat niin nopeasti, ettei sanaa toisesta erottanut", ja kuusi martini-luodikkoani olivat "rahvasta". Hänellä oli myöskin tapana puhella pyssyille, joita hän puhdisti, kuin eläville olennoille, mikä oli sangen merkillistä kuulla. Niille hän uskoi huolensa ja murheensa ja puhutteli niitä hellimmillä lempinimillä. Tappara oli kuitenkin Umslopogaasin parhain ystävä, jolle hän saattoi väliltä tuntikausia jutella. Sivellen kirveen kirkasta terää hän muistutteli mieleensä kaikki seikkailut, joista hän oli selvinnyt rakkaan tapparansa avulla ja joista monet olivat kerrassaan hirvittävät. Tapparalleen hän oli antanut tuon juhlallisen nimen "Inkosi-kaas", jota zulujen kielessä käytetään jotakin mahtavaa kuningatarta mainitessa. Kului pitkä aika, ennenkuin sain selville miksi hän oli antanut aseelleen sellaisen nimen. Vihdoin kysyin häneltä kerran asianlaitaa ja hän vastasi, että kirveshän oli selvästi naiselliseen sukupuoleen kuuluva, koska sen sekautuminen asioiden kulkuun oli aina vakavinta laatua. Kuningatar se oli sentähden, että kaikki vaipuivat maahan sen edessä sen kauneuden ja voiman mykistäminä. Joutuipa hän mihin pulaan hyvänsä, neuvotteli hän aina "Inkosi-kaas'in" kanssa tilanteesta; ja kun kysyin häneltä mitä se hyödytti, vastasi hän, että "Inkosi-kaas" oli viisaampi kuin monet, sillä se oli "nähnyt niin monen miehen aivot". Otin kirveen käteeni ja katselin tarkemmin tuota peloittavaa asetta, joka oli, kuten olen jo ennemmin sanonut, alkujaankin sota-aseeksi tehty. Suunnattoman suuren sarvikuonon sarvesta tehty varsi oli kolmen jalan ja kolmen tuuman pituinen ja noin tuuman ja neljänneksen vahvuinen ja sen päässä oli noin appelsiinin kokoinen pyöreä pahka, joka oli siihen jätetty estämään vartta luiskahtamasta kädestä. Tämä luinen varsi oli vahvuudestaan huolimatta notkea ja taipuisa ja siis tavattoman kestävä. Kaiken varalta oli varren ympärille kiedottu aina parin tuuman päähän toisistaan kiiltävät kuparirenkaat, jotka vain lujittivat otteen estäen käden luisumasta. Aivan terän lähellä oli varressa joukko pieniä pykäliä, jotka osoittivat aseella taistelussa kaadettujen vastustajain lukumäärää. Terä oli tehty parhaimmasta teräksestä, eikä Umslopogaas tiennyt, mistä se oli alkujaan kotoisin. Hän oli ottanut aseen eräältä päälliköltä, jonka hän oli kauan sitten taistelussa surmannut. Sen hieman sisäänpäin kaareva terä oli noin kuuden tuuman levyinen ja terävä kuin partaveitsi. Vastapäisellä puolella oli neljän tuuman pituinen tukeva piikki, joka oli päästään parin tuuman pituudelta ontto kuin suutarin reikärauta. Ylempänä oli aukko, josta kaikki, mitä tuohon putkeen joutui, pakkautui vähitellen ulos aseen sitä puolta käytettäessä. Sitäpä Umslopogaas tavallisesti käyttikin taistelun tuoksinassa, kuten myöhemmin saimme nähdä, iskien sillä salamannopeasti pyöreän sievoisen reiän vastustajansa kalloon. Tungoksessa, kun tilanne alkoi käydä uhkaavaksi, läimäytteli hän sitävastoin täydellä terällä oikeaan ja vasempaan, ja jälki, jonka "Inkosi-kaas" silloin jätti, oli totisesti hirveä. Mutta mieluummin hän käytti kuten jo sanoin tapparansa piikkiterää, ottaen koko asian silloin kuin urheilun kannalta, sillä aseen käyttö vaati silloin paljon suurempaa taitoa. Ja taitava hän olikin. Hänen liikanimensä "tikka" oli luultavasti johtunutkin tuosta hänen erikoistaidostaan. Semmoinen oli Umslopogaasin Inkosi-kaas, merkillisin ja hirvein lyöntiase mitä milloinkaan olen nähnyt, jota hän rakasti kuin silmäteräänsä. Aterioidessaan hän vain hellitti sen kädestään ja silloinkin se oli aina hänen reitensä alla. Ojentaessani Umslopogaasille hänen tapparansa tuli Flossie-neiti kuistille ja pyysi minun tulla katsomaan hänen kukkaiskokoelmaansa, jossa oli Afrikan liljoja ja muita ihania kukkia. Monet olivat minulle aivan outoja, ja luulenpa, ettei kasvitiedekään niitä kaikkia tuntenut. Kysyin häneltä, oliko hän milloinkaan nähnyt tahi kuullut puhuttavankaan "Goya-liljoista", jonka Keski-Afrikan tutkijat olivat minulle kertoneet välistä nähneensä. Sen ihmeellinen kauneus oli aivan lumonnut heidät, sanoivat he. Tämä lilja, jonka alkuasukkaat sanovat kukkivan vain kerran kymmenessä vuodessa, kasvaa kuivimmilla paikoilla ja sen sipuli on kasvin kokoon verraten hyvin pieni. Minun mieleeni onkin tuo ihana kukka painunut lähtemättömästi, sillä minä näin sen ensi kerran olosuhteissa, joita en milloinkaan unhota. Mutta sen sädehtivää kauneutta en kykene kuvaamaan ja sen hurmaava tuoksu on sanalla sanoen verraton. Jokaisesta sipulista kasvaa vain yksi kukka, joka on maanrajassa olevasta lehtikimpusta kohoavassa paksussa ja aivan sileässä varressa, ja kukka, jonka minä näin, oli neljätoista tuumaa läpimitaten ja kapean, ylhäältä laajenevan maljakon muotoinen. Tummanvihreä nuppu muistuttaa hiukan lumpeen kukan nuppua, mutta jakautuu kukan auetessa neljään kielekkeeseen, jotka kauniisti kaartuvat taaksepäin vartta kohti. Terälehtien muodostama sirosti laajeneva kupu on aivan lumivalkoinen ja sen sisäpuolella on toinen heleänpunainen ja sametinhieno, jonka pohjasta kohoaa yksi ainoa kullanvärinen hede. En ole milloinkaan nähnyt kukkaa, jonka kauneutta ja tuoksua voisi verrata tähän ihmeelliseen liljaan, jonka vain harvat miehet ovat nähneet. Nähdessäni kukan ensi kerran minä muistan ajatelleeni, miten kukatkin kauneudellaan ja sulollaan luojansa voimaa ja kunniaa ylistävät. Flossie-neiti sanoi tuntevansa kukan hyvin ja oli koettanut saada sen kukkimaan kukkaistarhassaan, mutta onnistumatta. Lilja kukki muutoin juuri tähän aikaan, joten hän luuli voivansa näyttää minulle sen hurmaavan kukan. Sitten minä kysyin tuolta herttaiselta lapselta, eikö hän tuntenut itseään kovin yksinäiseksi täällä alkuasukasten keskuudessa ilman ketään samanikäisiä valkoihoisia kumppaneita. "Yksinäiseksikö?" toisti hän. "En suinkaan. Olen onnellinen aamusta iltaan ja sitäpaitsi minulla on omat toverini. En tahtoisi mistään hinnasta asua paikassa, jossa olisi vain valkoisia tyttöjä, niin ettei kukaan voisi huomata mitään erotusta minun ja heidän välillään. Mutta täällä", lisäsi hän nakaten hiukan niskojaan, "minä olen _minä_ ja jokainen alkuasukas ympäristössä tuntee 'Valkoisen Lumpeen' -- nimi on heidän antamansa -- ja on valmis tekemään mitä minä vain tahdon. Olen lukenut Englannin pikku tytöistä eikä siellä ole ollenkaan sellaista. Heidän täytyy tarkoin noudattaa opettajattariensa tahtoa ja muutenkin näyttää elämä olevan siellä hyvin vaikeaa. Minun sydämeni särkyisi, jos minut teljettäisiin tuommoiseen kouluun, joka on kuin vankila, enkä saisi olla vapaa -- vapaa kuin ilma." "Lukeminen ei teitä siis lainkaan miellytä", sanoin minä. "Kyllä. Isä opettaa minulle latinaa, ranskaa ja laskentoa." "Ettekö milloinkaan pelkää näiden villi-ihmisten parissa?" "En. He eivät ole milloinkaan rauhaani häirinneet. Minä luulen heidän uskovan, että olen '_ngai_' (yliluonnollinen), kun olen niin valkoinen. Näettekös tätä?" ja hameensa taskusta hän otti kaksipiippuisen nikkelöidyn derringer-pistoolin. "Tämä on aina taskussani ja jos joku yrittäisi koskea minuun, ampuisin hänet heti. Ammuinhan minä kerran leopardinkin, joka hyppäsi aasini niskaan kun olin ratsastamassa. Säikähdin kyllä kovin, mutta samassa minä laukaisin sen korvaan, ja eläin vierähti maahan kuin kivi. Sen nahka on nyt huoneeni seinällä. Katsokaahan tuonne, herra Quatermain", jatkoi hän innostuneesti ja viittasi etäisyyteen; "eikö minulla ole kumppaneita?" Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja ensi kerran minä näin Kenia-vuoren kaikessa jylhässä kauneudessaan. Siihen saakka se oli ollut tiheän sumun peitossa, mutta nyt oli sumuverho hälvennyt, niin että vuoren huippu, joka nousi pilviin aina kahdenkymmenentuhannen jalan korkeuteen, hohti kuin sulatettu kulta ilta-auringon valossa. Alempana kätkeytyi vuori vielä sumuvaippaansa, joten sen siintävä, auringon säteiden piinaama lumipeitteinen huippu näytti lepäävän kuin pilvijalustalia maan ja taivaan välillä. Näky oli niin kaunis, etteihän minun kömpelö kynäni kykene sitä lainkaan kuvailemaan. Katseltuani tuota hurmaavaa näkyä minä tunsin sydämeni sulavan ja mieleni valtasi syvä hartaus. Minusta tuntui kuin nuo laskevan auringon lempeät säteet, jotka kultasivat Kenian lumen, olisivat tunkeutuneet sieluni sisimpään. Herra Mackenzien luona asuvat alkuasukkaat olivat antaneet vuorelle nimen "Jumalan sormi" ja minusta tuo nimi kuvasi sattuvasti tyyntä rauhaa, joka varmaankin vallitsee tämän levottoman maailman yläpuolella ja joka ehdottomasti johtui mieleen tuota suurenmoista näkyä katsellessa. Olen jossakin kuullut runosäkeen: "Oi kauneus, sinä olet iäinen ilonlähde!" Nyt nuo sanat johtuivat mieleeni ja nyt vasta minä täysin käsitin mitä runoilija oli tarkoittanut. Niin, tuommoinen kaunis näky on todellakin iäinen ilonlähde, ja minä ymmärsin oivallisesti, mitä pikku Flossie tarkoitti kun hän sanoi, että Kenia oli hänen toverinsa. Vanha Umslopogaaskin, tuo hurja zulu-soturi, sanoi, kun kehoitin häntä katsomaan vuoren hehkuvaa huippua, että "katsoipa sitä vaikka tuhat vuotta, niin ei halua kääntää katsettaan muualle". Hänen merkillinen mielikuvituksensa johdatti kuitenkin hänen ajatuksensa hiukan eri suuntaan kuin mihin meidän hartaat mietteemme menivät. Päästäen mielikuvituksensa valloilleen hän kuvaili alkuasukasten tapaan laulaen, miten hänen kuoltuaan hänen henkensä asettuisi ainiaaksi tuonne lumihuipulle, josta hän tuulispäänä ja ukkosen salamana syöksyisi jyrkänteestä alas ja "tappaisi ja tappaisi ja tappaisi". "Mitä sinä sitten tappaisit, vanha verikoira?" kysyin minä. Hän joutui hiukan hämilleen, mutta hetkisen tuumittuaan hän vastasi rauhallisesti: "Niitäpä toisia henkiä vain." "Sinä siis tahtoisit jatkaa murhaamistasi kuoltuasikin?" sanoin minä. "Minä en murhaa", vastasi Umslopogaas närkästyneesti; "minä tapan vain rehellisessä taistelussa. Mies on syntynyt tappamaan. Hän, joka ei tapa, kun hänen verensä kiehuu, on akka eikä mies. Ihmiset, jotka tappavat, eivät ole orjia. Minä sanoin tappavani vain rehellisessä taistelussa, ja kun olen mennyt varjojen maahan, niinkuin te valkoiset miehet sanotte, niin minä toivon, ettei siellä olekaan mitään kieroa peliä, jota on niin paljon tässä maailmassa. Olkoon minun henkeni ikuisesti kirottu ja luihini kahlehdittu, jos se kerrankin hairahtuisi murhaamaan salaa kuin bushmanni myrkkynuolellaan!" Hän poistui arvokkain askelin ja jätti minut yksikseni nauramaan. Samassa palasi vakooja, jonka isäntämme oli lähettänyt tiedustelemaan, näkyikö masai-ystävistämme jälkeäkään. Hän ilmoitti miehineen tutkineensa seudun ristiin rastiin viidenkymmenen penikulman laajuudelta näkemättä ainoatakaan vierasta soturia, niin että he uskoivat roistojen luopuneen takaa-ajosta ja palanneet omille alueilleen. Herra Mackenzie huokaisi helpotuksesta ja meidän ilomme oli melkein rajaton, sillä masai-soturin yöllinen vierailu riitti meille pitemmäksikin ajaksi. Yleinen johtopäätös oli siis, että masait olivat kääntyneet kotiinsa huomattuaan meidän päässeen lähetysaseman turviin, jota vastaan he tiesivät olevat turhaa yrittääkään hyökätä. Saamme myöhemmin nähdä miten pahasti erehdyimme. Tiedustelijain poistuttua ja rouva Mackenzien ja Flossien mentyä levolle ilmestyi Alphonse, tuo pieni ranskalainen, kuistille ja Curtis, joka puhuu ranskaa hyvin, kehoitti häntä kertomaan meille, miten hän oli joutunut Keski-Afrikkaan. Alphonse täyttikin hänen pyyntönsä, mutta hänen kieltensekoituksensa oli niin merkillistä, etten kykenekään selostamaan kaikkea mitä hän kertoi. "Isoisäni", aloitti hän, "palveli Napoleonin kaartissa. Hän oli mukana Moskovassa eikä saanut paluumatkalla muuta syödäkseen kuin kaksi paria vanhoja säärystimiä. Toiset olivat hänen omansa ja toiset hän varasti joltakin kaveriltaan. Hän joi mahdottomasti ja juovuksissa hän kuolikin, ja minä muistan, kun hänet saatettiin rumpujen pauhatessa haudan lepoon. Minun isäni --" Tässä me keskeytimme hänet ja ehdotimme, että hän antaisi vanhempainsa levätä rauhassa ja kävisi asiaan käsiksi. "Teidän tahtonne on minun lakini, hyvät herrat", vastasi tuo naurettavan pieni mies kohteliaasti kumartaen. "Tahdon vain osoittaa, etteivät sotilaallinen koko ja ryhti ole perinnölliset. Isoisäni oli komea, kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen mies, tulen ja säärystinten nielijä. Viiksistään hän oli myöskin kuuluisa. Minulla on vain hänen viiksensä eikä -- mitään muuta. "Olen syntynyt Marseillessa ja olen ammatiltani kokki, hyvät herrat. Tuossa kunnon kaupungissa minä olen nuoruuteni onnelliset päivät viettänyt. Continentalin hotellissahan minä pesin pöytiä monta herran vuotta. Tuo kultainen aika!" ja hän huokasi syvään. "Olen ranskalainen ja lienee tarpeetonta sanoa, että minä ihailen kaikkea kaunista. Niin, minä suorastaan jumaloin kauneutta. Me ihailemme puutarhan kaikkia ruusuja, hyvät herrat, mutta me poimimme vain yhden ja minä taitoin yhden ihanan ruusun, mutta haavoitin käteni. Hän oli kamarineitsyt, nimeltään Annette, jonka vartalo oli pyörryttävän kaunis ja kasvot kuin enkelin -- mutta sydän -- voi hyvät herrat, kaikkeen sitä pitää köyhän ihmisen tässä maailmassa joutuakin -- sydän oli musta ja liukas kuin kiiltonahkasaapas." Alphonse purskahti tässä valtavaan itkuun. "Älkää nyt, hyvä mies, noin murehtiko", koetti Curtis lohduttaa häntä taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle. Alphonse rauhoittui ja sanoi olkapäätään hieroen: "Herra tahtoi epäilemättä lohduttaa minua suuressa murheessani, mutta herran käsi on hiukan liian raskas. No niin, me rakastimme toisiamme, Annette ja minä, ja olimme hyvin onnelliset, mutta sitten tuli isku -- herrat antakoot minulle anteeksi, että jälleen kuivaan kyyneleitäni, mutta muuta en voi saamari vieköön tehdä, kun ajattelen noita aikoja. Minun täytyi mennä arvannostoon ja tietenkin minä sain onnettoman numeron ja minusta tehtiin sotamies. Onnetar tahtoi kostaa minulle Annetten sydämen valloituksen. "Lähdön katkera hetki tuli ja minä koetin karata tieheni, mutta minut vangittiin ja vartijasotilaat kolhivat minua kivääriensä perillä. Minulla oli samanikäinen serkku, joka oli kankuri ja taitava työssään, mutta muutoin niin peräti ruma, ja hän surkutteli minua sydämensä pohjasta, kun sotilaat hakkasivat minua. 'Kuulehan, serkkuseni', sanoin minä silloin, 'sinulle minä uskon Annetten. Ole hänen tukensa sillä aikaa kuin minä niittelen mainetta kunnian hurmeisella kentällä.' "'Ole huoletta', sanoi hän; 'kyllä minä pidän hänestä murheen', niinkuin hän pitikin. "Niin minut sitten vietiin elämään parakeissa mustalla sopalla. Toverini kiusasivat minua sanomattomasti ja valmistivat minulle joka päivä todellisen helvetin. Heitä en milloinkaan unhota. "Eräänä aamuna kuulimme uutisia; minun pataljoonani oli komennettu Tonkiniin. Kyselin mikä paikka se Tonkin oikein oli ja saamani tiedot eivät suinkaan olleet ilahduttavat. Siellä asuu kuulemma vain villejä kiinalaisia, jotka viiltävät mahan auki ennenkuin osaa arvatakaan. Mutta viisas mies tietää heti, miten hänen on milloinkin meneteltävä. Minä päätin, ettei mahaani aukaistaisi, ja karkasin. "Saavuin Marseilleen näännyksissä kuin vanha mies ja menin suoraan serkkuni asunnolle. Katsahdin ikkunasta sisälle ja näin siellä hänet ja -- Annetten. Oli juuri kirsikka-aika ja he istuivat hyvin lähellä toisiaan syöden tummia mehevännäköisiä kirsikoita. Katselin heitä siinä suu mareissa ja näin miten serkkuni otti käteensä varren, jossa oli kaksi marjaa ja pisti toisen Annetten suuhun ja toiseen omaansa. Sitten he imivät varsia, niin että heidän huulensa lähenivät arveluttavasti, ja lopulta he -- häpeä sanoakin -- suutelivat aivan rehellisesti. Näky oli kylläkin kaunis, mutta minä raivostuin. Minussa kiehahti isoisäni sotilaallinen veri. Minä syöksyin keittiöön, sieppasin nurkasta halon, jonka täräytin serkkuni kalloon. Hän kaatui -- minä olin tappanut hänet. Minä ainakin uskon vieläkin, että tapoin hänet. Annette huusi. Santarmit saapuivat. Minä pakenin. Pääsin satamaan. Kätkeydyin erääseen laivaan. Laiva purjehti matkoihinsa. Kapteeni löysi minut ja pieksi minut pahanpäiväiseksi. Hän ilmoitti asian Ranskan poliisille eikä laskenut minua maihin, kun keitin niin hyvin. Olin hänen yksityiskokkinsa Zanzibariin saakka. Pyytäessäni palkkaa potkaisi hän minua. Zanzibarissa oli sähkösanoma meitä odottamassa. Kirosin miehen, joka keksi sähkölennättimen, ja kiroan hänet vieläkin. Minut oli vangittava sotaväestä karkaamisen johdosta, murhasta, ja en tiedäkään mistä kaikesta. Pakenin vankilasta. Näin nälkää. Kohtasin erämaassa tohtorin miehet. He toivat minut tänne. Mieleni on täällä alati murheen murtama. Mutta Ranskaan minä en palaa. Ennen elän ja kuolen täällä erämaassa kuin antaudun vaaraan joutua Bagneen." Hän vaikeni ja me käännyimme poispäin. Kertomuksen vakavuudesta huolimatta me olimme tukehtua nauruun. "Te itkette, hyvät herrat", sanoi hän. "Eikä ihmekään -- tarinani onkin niin surullinen." "Hyvin surullinen", sanoi Curtis. "Menkäämme nyt levolle. Minä olen kuoleman väsynyt ja viime yönä emme paljon nukkuneet tuolla siunatulla kalliolla." Noudatimme hänen kehoitustaan ja vaivalloisen ja vaarallisen matkamme jälkeen tuntui sangen oudolta paneutua levolle valkoiseen, pehmoiseen vuoteeseen miellyttävän siistissä huoneessa. V. UMSLOPOGAAS VANNOO VALAN. Seuraavana aamuna oli Flossien paikka aamiaispöydässä tyhjä ja minä kysyin, mihin hän oli mennyt. "Noustessani aamulla minä löysin tämän oveni ulkopuolelta", vastasi hänen äitinsä. "Tehän voittekin sen itse lukea", ja hän ojensi minulle paperilapun, jolle oli kirjoitettu seuraavat sanat: "Rakkahin äiti! Aurinko alkaa juuri nousta ja minä olen lähdössä vuorille hakemaan herra Quatermainille liljan, josta hänen kanssaan eilen keskustelin, joten älä ole levoton siitä, että olen poissa herätessäsi. Otan valkoisen aasin, hoitajani, pari poikaa ja hiukan evästä mukaani ja viivyn ehkä koko päivän, sillä olen päättänyt löytää kukan, vaikka minun täytyisi ratsastaa parikymmentä penikulmaa. -- Flossie." "Toivottavasti hänelle ei nyt tapahdu mitään pahaa", sanoin minä hiukan levottomasti. "Tarkoitukseni ei ollut suinkaan vaivata häntä kukkaa etsimään." "Flossie huolehtii kyllä itsestään", sanoi hänen äitinsä. "Hän tapaa usein tehdä tuommoisia retkiä, kuten oikea erämaan tytär ainakin." Mutta herra Mackenzie, joka tuli samassa huoneeseen ja näki lapun ensi kerran, kävi sangen vakavaksi, vaikka hän ei sanonutkaan mitään. Aamiaisen jälkeen minä vein hänet hiukan sivulle ja kysyin, eikö kävisi päinsä lähettää muutamia miehiä tytön jälkeen ja koettaa saada hänet palaamaan, sillä minä pelkäsin masai-roistojen kuitenkin saattavan hiiviskellä lähetysaseman ympärillä ja tyttösen joutuvan heidän käsiinsä. "Minä pelkään sen olevan turhaa", vastasi hän. "Flossie on ehkä jo viidentoista penikulman päässä, ja on mahdotonta sanoa, minnepäin hän on lähtenyt. Tuolla on harjanne, josta hän puhuu kirjeessään", ja herra Mackenzie viittasi pitkään kukkulajonoon, joka oli meikein yhdensuuntainen joen kanssa, mutta aleni vähitellen pensaikkoiseksi tasangoksi noin viiden penikulman päässä talosta. Minä ehdotin, että kiipeäisimme tuohon suureen puuhun ja tarkastelisimme kaukoputkilla koko tienoon. Sen teimmekin herra Mackenzien lähetettyä ensin muutamia miehiä etsimään Flossien jälkiä ja seuraamaan niitä, jos ne löytyisivät. Puuhun kiipeäminen olikin minun Iaiselleni maamyyrälle todellinen voimainkoetus, vaikka puusta riippuvat lujat nuoraportaat olivat alapäästäkin tukevasti maassa kiinni. Goodin laita oli toisin; lihavuudestaan huolimatta hän kapusi ylös ketterästi kuin katulyhdyn sytyttäjä. Päästyämme ensimmäisille oksille me kiipesimme helposti laudoista tehdylle sillalle, joka oli naulattu oksiin kiinni ja oli niin tilava, että kaksitoista miestä olisi mukavasti mahtunut sinne. Näköala oli kerrassaan suurenmoinen. Viidakko ulottui joka taholle silmänkantamattomiin kuin viheriä aaltoileva tasanko, jossa siellä täällä välkehti jonkin järven auringonpaisteessa kimalteleva pinta ja näkyi jokin viljelty pellon palanen. Itäpohjoisessa kohosi Kenia-vuoren mahtava huippu, jonka juurelta näimme Tana-joen lähtevän pitkälle matkalleen valtamerta kohti ja pujottelevan erämaiden halki kuin hopeinen käärme. Flossiesta ja hänen seuralaisistaan emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään ja vihdoin me kiipesimme alas masentunein mielin. Kuistilla tapasin Umslopogaasin teroittamassa rauhallisesti kirvestään pienellä kovasimella, jota hän aina kuljetti mukanaan. "Mitä nyt, Umslopogaas?" kysyin minä. "Vainuan verta", vastasi hän lyhyesti ja vaikeni sitten itsepintaisesti. Päivällisen jälkeen kiipesimme jälleen puuhun ja tutkiskelimme kaukoputkillamme koko tienoon mahdollisimman tarkkaan, mutta emme nähneet mitään. Palatessamme kuistille hioi Umslopogaas aina vain Inkosi-kaas'in kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin partaveitsi. Alphonse seisoi hänen edessään katsellen häntä pelokkaan uteliaasti. Näky olikin sangen omituinen. Tuo vanha zulu-soturi istui siinä alkuasukasten tavoin jalat ristissä, hurja ilme julmilla mutta viisailla kasvoillaan, ja hioi rauhallisesti peloittavaa asettaan. "Mikä hirveä mies!" huudahti pieni ranskalainen ja nosti hämmästyksissään kätensä ylös. "Katsokaas reikää hänen päässään; siinähän liikkuu nahka kuin pikku lapsen päälaessa. Kukahan tahtoisi imettää tuommoista pienokaista?" ja hän räjähti nauramaan omalle päähänpistolleen. Umslopogaas katsahti ylös ja hänen mustat silmänsä välähtivät pahaaennustavasti. "Mitä se tuo 'puhveli-hieho' oikein hirnuu? (Nimen oli Umslopogaas antanut ranskalaiselle tämän muhkeiden viiksien ja akkamaisen luonnon tähden.) Olkoon hän vain hyvin varovainen tahi muutoin minä pian typistän hiukan hänen sarviaan. Varo itseäsi, varo itseäsi, sinä piskuinen apina mieheksi." Alphonse oli onnettomuudeksi voittanut pelkonsa ja nauroi yhä vallattomammin tuolle "hassulle mustapintaiselle herrasmiehelle", kuten hän sanoi. Aioin juuri varoittaa häntä pysymään siivolla, kun tuo roteva zulu ponnahti samassa kuistilta Alphonsen eteen ja alkoi pyörittää kamalaa tapparaansa ranskalaisen pään ympäri kasvoillaan mahdollisimman ilkeä irvistys. "Seiso alallasi", huusin minä; "älä hievahdakaan, jos henkesi on sinulle rakas; hän ei aio tehdä sinulle mitään pahaa!" Alphonse ei luultavasti kuullut lainkaan sanojani ja kauhu oli onneksi lamauttanut kaikki hänen jäsenensä. Sitten seurasi ihmeellisin miekka- tahi oikeastaan kirvesleikki mitä milloinkaan olen nähnyt. Kirves kiersi ensin Alphonsen pään ympärillä vihaisesti suristen ja niin nopeasti, että sen terän tekemä ympyrä oli ilmassa kuin välähtelevä kehä, joka supistui joka kierroksella, kunnes tapparan terä vihdoin sipaisi tuon miesraukan hiuksia. Samassa silmänräpäyksessä alkoi tuo välähtelevä terä kiitää ylös ja alas, puoleen ja toiseen uhrin ruumista ja kauhusta vapisevia jäseniä myöten, piirtämättä kuitenkaan naarmuakaan hänen ihoonsa, josta se oli koko ajan vain kahdeksasosa tuuman päässä. Oli ihmeellistä nähdä tuon pienen ranskalaisen seisovan kuin maahan naulittuna, hänen mustan kiusanhenkensä tapparan salamoidessa hänen ympärillään. Mies oli ilmeisesti käsittänyt, että pieninkin liike voisi aiheuttaa silmänräpäyksellisen kuoleman, ja hän seisoi hievahtamatta kuin kivipatsas. Leikki oli jatkunut minuutin verran, ehkä hiukan kauemminkin, kun minä näin kirveenterän välähtävän äkkiä Alphonsen kasvojen edessä, lennähtävän sivulle ja laskeutuvan rauhallisesti. Samassa putosi jokin tumma tukko maahan; ranskalainen oli menettänyt toisen ylpeästi kaartuvan viiksensä. Umslopogaas nojasi Inkosi-kaas'in varteen ja nauroi pitkään ja matalasti, ja Alphonse valahti istualleen pelon kokonaan herpaisemana. Me muut olimme katselleet hämmästyksestä sanattomina tätä aseen käytön melkein yliluonnollista taituruuden näytettä. "Inkosi-kaas on hyvin terävä", huudahti Umslopogaas, "ja isku, joka katkaisi tuon 'puhveli-hiehon' sarven, olisi kyennyt halkaisemaan miehen kallon aina leukaan saakka. Vain harvat osaavat äskeisen temppuni, mutta kukaan ei olisi tehnyt sitä näin taitavasti. Käsitätkö nyt, sinä musta marakatti, ettei ole hyvä tulla minulle nauramaan, vai mitä? Oli hiuskarvan varassa, etten iskenyt sinua hengettömäksi. Paina siis tarkoin mieleesi, että varot visusti minulle enää nauramasta. Älä katkaise tuota hiuskarvaa, jonka varassa kärsivällisyyteni on sinuun nähden. Olen puhunut." "Mitä tämä mieletön käytöksesi oikein merkitsee, Umslopogaas?" kysyin minä närkästyneesti. "Olethan aivan hullu. Ainakin parikymmentä kertaa sinä olit surmaamaisillasi tuon onnettoman." "Minä en kuitenkaan tappanut, Macumazahn. Kolme kertaa oli maailma punainen silmissäni ja henki kuiskasi korvaani: 'upota Inkosi-kaas rusahtaen miehen kalloon', mutta, Macumazahn, minä hillitsin himoni. Ei, minä Ieikittelin vain; mutta voithan sanoa 'hieholle' että on viisainta olla irvistelemättä minunlaisilleni miehille. Nyt minä menen tekemään itselleni kilven, sillä minä tunnen veren hajun sieraimissani. Tarkoitan täyttä totta, Macumazahn, minä vainuan verta. Etkö ole nähnyt korppikotkien kokoontuvan ennen taistelua? Ne tietävät suuren tapon olevan tulossa, Macumazahn, ja minun vainuni on paljon herkempi kuin niiden. Tuolla alhaalla näin kuivan häränvuodan; teen siitä kilven itselleni." "Onpa teillä jäyheä seuralainen", sanoi herra Mackenzie, joka oli nähnyt koko kohtauksen. "Alphonsehan on aivan suunniltaan pelosta; katsokaahan!" ja hän osoitti ranskalaista, joka kasvoiltaan liidun valkeana laahusti vapisevin jaloin keittiön puolelle. "Voinpa melkein vannoakin, ettei hän enää naura 'tuolle mustalle herrasmiehelle'." "Hänen kanssaan ei ole hyvä ilveillä", vastasin minä, "sillä hän on vihastuttuaan kuin villipeto. Mutta hurjuudestaan huolimatta hän on hyvin helläsydäminenkin. Minä en unhota milloinkaan, kun hän kerran monta vuotta sitten hoiteli parin viikon ajan orpoa, noin kuukauden vanhaa pienokaista kuin hellin äiti. Hän on omituinen luonne, mutta järkkymättömän uskollinen ja vahva tuki vaaran hetkellä." "Hän väittää vainuavansa verta", sanoi herra Mackenzie. "Suokoon Jumala, että hän erehtyisi luulossaan. Olen hyvin levoton tyttöseni tähden. Hän ei ole vieläkään kotona ja kello käy jo neljättä." Huomautin siihen, että tyttö oli ottanut evästä mukaansa eikä luultavasti aikonutkaan palata ennen iltaa; mutta olin itsekin mahdollisimman rauhaton ja pelkäsin ilmaiseväni huolestuneisuuteni. Hetkisen kuluttua palasivat miehet, jotka herra Mackenzie oli lähettänyt Flossien jälkeen, ja he kertoivat seuranneensa aasin jälkiä pari penikulmaa. Eräällä kivikkoisella harjulla olivat jäljet sitten hävinneet eikä niitä enää löytynyt. He olivat kuitenkin tutkineet tarkkaan koko tienoon mahdollisimman laajalta, mutta eivät olleet nähneet tyttösestä merkkiäkään. Iltapäivä kului sangen työläästi, ja kun Flossieta ei kuulunut auringon mennessä mailleen, kiihtyi levottomuutemme huippuunsa. Hänen äitiparkansa oli aivan pelon ja tuskan lamauttama, mutta isä pysyi ihailtavan rauhallisena. Oli tehty kaikki, mitä ylimalkaan voitiin tehdä: miehiä oli lähetetty joka taholle eksyneitä etsimään, ammuttiin laukauksia ja valpas tähystäjä oli koko illan puussa, mutta ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Vihdoin tuli pimeä eikä tuo kultakutrinen tyttönen ollut palannut retkeltään. Kello kahdeksan söimme illallisen, joka oli hyvin alakuloinen, eikä rouva Mackenzie näyttäytynyt lainkaan. Me kolme vierasta olimme myöskin sangen vaiteliaat, sillä pelko lapsen kohtalosta painosti meitä ja sitäpaitsi meitä vaivasi kiusallinen tunne, että me olimme aiheuttaneet tämän tuskan ystävälliselle isäntäväellemme. Ateria oli juuri päättymäisillään, kun minä nousin pöydästä ja poistuin jollakin tekosyyllä. Halusin olla yksin ja harkita tilannetta kenenkään häiritsemättä. Menin kuistille ja istahdin piippuni viritettyäni lähelle kuistin päätyä, niin että tuo kapea ovi, joka oli tehty rakennusta ja kukkaistarhaa ympäröivään vallitukseen, oli minua vastapäätä. Olin istunut paikallani noin viisi minuuttia, kun kuulin tuon oven narahtavan. Tuijotin pimeään ja kuuntelin hengittämättä, mutta mitään ei näkynyt eikä hiiskaustakaan kuulunut, ja minä arvelin erehtyneeni. Oli pilkkopimeä eikä kuu ollut vielä noussut. Kului hetkinen, kun jokin pyöreähkö esine lennähti äkkiä pehmeästi kolahtaen kuistin kivipermannolle ja vieri ohitseni. Istuin alallani ihmetellen mikä kumma se mahtoi olla. Olin jo melkein varma, että näkemäni esine oli ollut jokin eläin, kun samassa eräs seikka johtui mieleeni ja minä hypähdin kiivaasti tuolistani. Esine oli takanani parin jalan päässä. Ojensin käteni sitä kohti ja se ei hievahtanutkaan: eläin se ei ainakaan ollut. Kosketin siihen. Se oli pehmoinen, lämmin ja jotakuinkin painava. Otin sen sukkelaan käteeni ja tarkastelin sitä tähtitaivasta vasten. Pitelin kädessäni vielä lämmintä ihmisen päätä. Olen jo vanha enkä vähästä hermostu, mutta minun täytyy myöntää, että tuo kaamea huomio kauhistutti minua. Kuka oli heittänyt sen kuistille? Kenen se oli? Juoksin tuolle kapealle ovelle, mutta ketään en nähnyt eikä mitään kuulunut. Olin juuri astumaisillani ovesta vallituksen ulkopuolelle, mutta hetkisen epäröityäni minä peräydyin ja salpasin oven lujasti. Mieleeni juolahti juuri viime askeleella, että oven ulkopuolella oli varmaankin väijyksissä jokin roisto, joka olisi voinut tappaa minut yhdellä keihään pistolla. Palasin sitten kuistille ja pyysin mahdollisimman rauhallisesti Curtista tulemaan luokseni. Pelkään kuitenkin, ettei ääneni ollut aivan tavallinen, sillä kaikki kolme, Curtis, Good ja Mackenzie, nousivat pöydästä ja syöksyivät ulos. "Mitä on tapahtunut?" kysyi lähetyssaarnaaja tuskaisesti. Minä kerroin heille kaikki. Herra Mackenzien punakat kasvot valahtivat kuolonkalpeiksi. Seisoimme kirkkaasti valaistun ruokailuhuoneen ovella, joten minä näin hänet aivan selvästi. Hän katseli päätä kauan ja tarkkaan. "Tämä mies oli Flossien seurassa, kun he aamulla lähtivät täältä", sanoi hän henkäisten syvään. "Jumalan kiitos, ettei pää ollut tyttöseni!" Tuijotimme sanattomina toisiimme. Mitä oli tehtävä? Samassa jyskytettiin ovelle, jonka juuri olin salvannut, ja ääni huusi: "Avaa, isä, avaa!" Aukaisin oven ja sisään syöksyi pelästynyt mies. Tunsimme hänet heti. Hän oli lähtenyt iltapäivällä parin miehen mukana tiedustelumatkalle. "Isäni!" huusi hän, "masait ovat kimpussamme! Heitä on suuri joukko kiertänyt kukkulan ja etenevät parhaillaan tuota vanhaa kivirakennusta kohti alhaalla puron reunalla. Isäni, olkoon sydämesi vahva! Valkoinen aasi on heidän mukanaan ja 'Valkoinen Lumme' ratsasti sillä. Eräs nuori soturi talutti eläintä ja 'Lumpeenkukan' hoitaja käveli nyyhkyttäen sen vieressä. Muita hänen seuralaisiaan en nähnyt." "Oliko lapsi vielä hengissä?" kysyi Mackenzie käheästi. "Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan vahingoittumaton, isäni. Minä näin heidät aivan läheltä." "Jumala olkoon hänelle ja meille armollinen!" huudahti lähetyssaarnaaja epätoivoisesti. "Kuinka paljon niitä on?" kysäisin minä. "Kolmattasataa -- kolmattasataa!" Katsahdimme jälleen toisiimme. Mitä oli tehtävä? Samassa kuului vallituksen toiselta puolen kiihkeä huuto: "Aukaise ovi, valkoinen mies; aukaise ovi! Sanansaattaja tahtoo puhutella sinua!" Umslopogaas iski kätensä vallituksen reunustaan ja veti itsensä niin korkealle, että hän saattoi katsella ulkopuolelle. "Näen vain yhden miehen", sanoi hän. "Mies on asestettu ja hänellä on kori kädessä." "Avatkaamme ovi", sanoin minä. "Seiso sinä, Umslopogaas, kirveinesi tässä ja päästä sisään vain yksi mies. Jos toinen yrittää, niin iske." Vedin salvan sivulle. Umslopogaas seisoi vallituksen pimennossa tappara koholla, jonka kirkkaalla terällä nousevan kuun säteet kimaltelivat. Aukaisin oven ja hetkisen kuluttua astui nuori masai-soturi ylpeästi ja pystyssä päin sisään. Hän oli täydessä sota-asussa, jonka olen jo ennemmin kuvannut, ja hänellä oli suuri kori kädessään. Leveä keihäs välähteli kuutamossa, kun hän arvokkain askelin lähestyi meitä. Tulija oli harvinaisen kaunisvartaloinen noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän pysähtyi eteemme, laski korin maahan ja iski keihäänsä kenttään. "Puhelkaamme hiukan", sanoi hän. "Ensimmäinen sanansaattajamme, jonka lähetimme luoksenne, ei voinut puhua", ja hän viittasi päähän, joka oli vierähtänyt kuistin portaille -- mikä kammottava näky -- "mutta minulla on jotakin sanottavaa, jos haluatte kuulla. Lahjoja minulla on myöskin mukanani", ja hän osoitti koria ja nauroi niin pöyhkeilevän julkeasti, että sitä on kerrassaan mahdoton kuvaillakaan. Emme voineet muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan. "Selvitä asiasi", sanoi herra Mackenzie lyhyesti. "Minä olen Lygonani Guasa Ambonin joukkoon kuuluvan masai-osaston päällikkö. Olen miehineni seurannut näitä kolmea valkoista miestä" -- hän osoitti Curtista, Goodia ja minua -- "mutta he olivat meitä viekkaammat ja pääsivät tänne. Välimme eivät ole selvät ja me aiomme tappaa heidät." "Niinköhän, ystäväiseni?" ajattelin minä. "Saapuessamme tänä aamun heidän perässään tänne me kohtasimme kaksi mustaa miestä, yhden mustan naisen, valkoisen aasin ja valkoisen tytön. Toisen miehen tapoimme -- hänen päänsä on tuolla portaalla -- mutta toinen pääsi pakoon. Mustan naisen, pienen valkoisen tytön ja valkoisen aasin me toimme mukanamme tänne. Tämä kori todistanee, että puhun totta. Eikö se ole tyttäresi kori." Herra Mackenzie nyökäytti päätään ja soturi jatkoi: "Hyvä on! Sinun ja tyttäresi kanssa meillä ei ole mitään riitaa, emmekä halua sinua lainkaan vahingoittaa. Karjasi -- kaksisataa neljäkymmentä päätä -- siis eläin mieheen -- olemme jo ottaneet haltuumme." Herra Mackenzie voihkaisi raskaasti, sillä hänen karjansa oli hyvin arvokas, jonka hän oli suurella vaivalla ja huolella itse kasvattanut. "Niin, karjasi otamme, mutta muuten saat olla rauhassa, sillä tänne ei olisi hyvä hyökätä", jatkoi soturi ja katsahti röyhkeästi ympärilleen. "Mutta valkoisten vieraittesi laita on toisin; olemme ajaneet heitä takaa yöt ja päivät ja meidän täytyy saada heidät hengiltä. Johan meille kaikki tytötkin nauraisivat, jos palaisimme kotiin tyhjin toimin. Heidän täytyy kuolla, kävi miten kävi! "Pikku tytöllesi ei tee kukaan mitään pahaa, sillä hän on niin suloinen ja rohkealuontoinen lapsi. Saat hänet takaisin ehdolla että luovutat meille yhden noista kolmesta -- hengen hengestä -- jolloin me tuomme lapsesi hoitajineen tähän. Tarjoukseni on edullinen, valkoinen mies. Pyydämme vain yhden miehen, jonka saatte itse valita, ja me tyydymme valintaanne. Tuon pitkän", hän viitasi Curtikseen, "minä ottaisin hyvin mielelläni; hän on hyvin vahvan näköinen ja kuolisi hitaammin." "Entä, jos minä sanon, etten luovuta miestä?" kysyi herra Mackenzie. "Ei, älä sano niin, valkoinen", vastasi soturi. "Siinä tapauksessa tyttäresi kuolee aamun sarastaessa, ja hoitajanainen sanoo, että hän on ainoa lapsesi. Jos hän olisi hiukan vanhempi, niin ottaisimme hänet orjaksi, mutta kun hän on niin nuori, niin minä tapan hänet omin käsin -- tällä samalla keihäällä. Voithan tulla katsomaan, jos tahdot. Saat minulta luotettavan saattueen", ja tuo roisto oikein hohotti raa'alle pilalleen. Aivoni työskentelivät kuumeisesti niinkuin aina suuren vaaran uhatessa, ja minä päätin tarjoutua vapauttamaan Flossien, vaikkapa oman henkeni hinnalla. Tätä älköön kukaan väärin ymmärtäkö ja ajatelko, että sankarillisuus tahi jokin muu senkaltainen hölynpöly olisi päätökseni sanellut. Ei sinnepäinkään. Oli vain oikeus ja kohtuus, että päätin tehdä kaikkeni. Minähän olin välillisesti syyllinen siihen, että lapsiparka oli joutunut tuohon kamalaan tilanteeseen. Minä olin vanha ja elämäni oli jo arvoton, kun taas hän oli nuori ja elämänsä keväässä. Hänen kuolemansa olisi ehkä saattanut hautaan hänen isänsä ja hänen äitinsäkin, mutta minua ei olisi monikaan surrut. Useat armeliaisuuslaitokset olisivat päinvastoin iloinneet kuolemastani. Tyttöselle aiottu kuolemakin oli niin hirmuinen, että se sopi paljon paremmin vanhalle karaistuneelle miehelle. Minä en suinkaan aikonut antaa noiden roistojen ottaa itseäni kiduttamalla hengiltä, sillä minä olen luonteeltani hyvin pelkuri ja arka, vaan olin päättänyt ampua itseni heti kun olin varma, ettei lasta enää mikään vaara uhannut, uskoen taivaallisen isäni ottavan huomioon kaikki leventävät asianhaarat ja antavan tekoni anteeksi. Parissa sekunnissa ehdin ajatella tämän kaiken ja paljon muutakin. "Kuulkaahan, herra Mackenzie", sanoin minä, "ilmoittakaa sotuille minun olevan halukkaan vaihtokauppaan ehdolla ettei minua surmata, ennenkuin tyttönen on päässyt varmaan turvaan kotinsa seinien suojaan." "Et liiku askeltakaan!" huudahtivat Curtis ja Good yhtäaikaa. "Ei, ei", sanoi Mackenzie, "en tahdo kenenkään kuolemaa omalletunnolleni. Jos Jumala on armossaan niin määrännyt, että tyttäreni on kärsittävä tuo kamala kuolema, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa. Olette rohkea (mitä minä en suinkaan ole) ja jalo mies, Quatermain, mutta te ette saa mennä." "Ellei muu auta, niin menen", sanoin minä päättäväisesti. "Tämä on tärkeä asia", virkkoi herra Mackenzie kääntyen Lygonaniin päin, "jota meidän täytyy tarkoin tuumia. Vastauksemme kuulet kun päivä koittaa." "Hyvä on, valkoinen mies", sanoi soturi välinpitämättömästi, "mutta muista, että jos vastauksesi tulee liian myöhään, niin lemmikkiäsi ei ole enää olemassa; siilon on tämä tehnyt tehtävänsä", ja hän liikautti leveätä keihästään. "Sanojesi johdosta voisin ajatella sinun aikovan karata yöllä kimppuumme, mutta tytön hoitajanainen on minulle sanonut, että täällä on nyt vain parikymmentä miestä, muut kun ovat matkalla rannikolle. Ei ole viisasta, valkoinen mies", lisäsi hän nauraen, "uskoa majaansa niin heikon vartioston turviin. Toivotan sinulle hyvää yötä, valkoinen mies, ja teille myös, te toiset valkoiset miehet, joiden silmät minä piakkoin ainiaaksi suljen. Päivän koittaessa saan siis vastauksesi. Ellei mitään kuulu, niin muista äskeiset sanani." Sitten hän kääntyi rauhallisesti Umslopogaasiin päin, joka oli koko ajan seisonut hänen takanaan ja vahtinut häntä kuin kissa hiirtä, ja sanoi huolettomasti: "Avaahan ovi, mies, ja liikukin tavallista sukkelammin!" Tämä koetteli jo liiaksi tuon vanhan päällikön kärsivällisyyttä, jonka mitta oli nyt täysi. Hän olikin tuijottanut masai-soturi Lygonaniin koko ajan veristävin silmin ja vesissä suin, mutta nyt oli hänen kipenöitsevä kiukkunsa kohonnut kiehumapisteeseen. Ojentaen pitkän kätensä hän riuhtaisi sanansaattajan eteensä ja kumartui, niin että hänen raivon vääristämät kasvonsa olivat vain tuuman päässä masain kasvoista. "Näetkös minut?" ärjäisi hän julmistuneesti. "Näen kyllä." "Entä tämän?" ja Umslopogaas painoi Inkosi-kaasin terän melkein masain nenään kiinni. "Näen ielusikin; entä sitten?" "Sinä masai-koira, sinä pöyhkeilevä suupaltti, sinä lasten kiduttaja, tällä 'lelulla' minä paloittelen sinut jäsen jäseneltä. Kiitä onneasi, että olet sanansaattaja, sillä muutoinpa olisin jo ammoin tukkinut ruokottoman suusi." Masai heristi suurta keihästään ja vastasi julkeasti nauraen: "Sinutpa tahtoisin kohdata mies miestä vastaan, niin saisimme nähdä." Hän kääntyi mennäkseen, mutta Umslopogaas asettui hänen tiellensä. "Me kohtaamme kyllä, älä pelkää", sanoi tuo vanha zulu kylmästi. "Umslopogaas, Chakan jälkeläinen, amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja on hakeva sinut vaikka maan alta ja sinä olet kumartava Inkosi-kaas'ia, kuten monet ennen sinua. Naura vain, naura vain; huomenna herkuttelevat shakaalit luillasi!" Lygonanin mentyä aukaisimme korin, jonka hän oli tuonut mukanaan todistukseksi siitä, että Flossie oli todellakin joutunut heidän vangikseen. Korissa oli Goya-liljan ihana kukka, jonka olen jo lukijalle kuvannut. Kukan kuvussa, joka oli täysin kehittynyt ja aivan vahingoittumaton, oli harmahtava paperipalanen, joka oli reväisty eväiden ympärillä olleesta käärepaperista. Lapulle oli kirjoitettu muutamia rivejä, jotka kuuluivat: "Rakkahin isä ja äiti. Masait yllättivät meidät ollessamme kotimatkalla löydettyämme liljan. Koetin paeta, mutta yritykseni ei onnistunut. Tomin he surmasivat, mutta Jim pääsi pakoon. Minua ja hoitajaani on kohdeltu hyvin ja he sanovat aikovansa vaihtaa meidät johonkin herra Quatermainin seuralaiseen. Siihen en missään tapauksessa suostu. Minun tähteni ei kenenkään tarvitse henkeään uhrata. Hyökätkää yöllä heidän kimppuunsa, sillä he aikovat illalla juoda ja mässätä ja nukkuvat siis sikeästi juhlan jälkeen. Ellei apua tule ennen päivän koittoa, niin surmaan itseni pistoolillani, joka on aina mukanani. Rakas äiti ja isä, rukoilkaa puolestani. Olen hyvin peloissani, mutta turvaudun Jumalaan. En tohdi kirjoittaa enempää, sillä pelkään jonkun huomaavan mitä teen. Hyvästi. Flossie." Toisella puolen olivat sanat: "Terveisiä herra Quartermainille. Neuvottelija tuo korin mukanaan, joten herra Quatermain saa liljan." Lukiessani nuo sanat, jotka tuo urhoollinen tyttönen oli kirjoittanut uhkaavasta kamalasta vaarasta huolimatta, kihosivat kyyneleet silmiini. Miten urhea hän olikaan, tuo suloinen lapsi! Tilanne, johon hän oli joutunut, olisi voinut saattaa vahvimmankin miehen suunniltaan. Vannoin kerran vielä sydämessäni, ettei tyttö saisi kuolla, jos minä voisin hänet pelastaa vaikkapa uhraamalla oman henkenikin. Nyt alkoi kiihkeä neuvottelu. Toistin äskeiset sanani ja lisäsin, ettei päätöstäni voinut mikään peruuttaa, ellei muuta pelastuksen keinoa keksitty. Herra Mackenzie kielsi jälleen jyrkästi ja Curtis ja Good vannoivat kuolevansa kanssani, jos pysyisin päätöksessäni. "On aivan välttämätöntä", sanoin minä vihdoin, "että jotakin yritetään ennen auringon nousua." "Kutsutaan kokoon saatavilla olevat miehet ja isketään kuin vimmatut roistojen kimppuun, kävi miten kävi", sanoi Curtis. "Aivan niin", huudahti Umslopogaas zulujen kielellä; "puhut kuin mies, Incubu. Ehdotuksesi hyväksytään heti. Onhan kysymys vain kahdestasadasta viidestäkymmenestä masai-koirasta! Montakos meitä onkaan? Tuolla päälliköllä (Mackenziella) on parikymmentä miestä ja sinulla, Macumazahn, viisi; viisi valkoista miestä -- siis kaiken kaikkiaan kolmekymmentä. Kuulehan nyt tarkoin, mitä sanon Macumazahn, joka olet sodan tuttu vanhastaan. Tyttönen kirjoitti, että masait huvittelevat ja syövät paljon lihaa tänä iltana. Juhlikoot vain, sillä omia hautajaisiaanhan he viettävätkin! Mitä sanoi tuo koira, jonka toivon tapaavani ennen päivän koittoa? Ettei hän pelkää hyökkäystä, koska meitä on niin vähän. Tunnetko kiviaitauksen, johon hän on leiriytynyt miehineen? Minä näin sen aamulla ja se on tämmöinen." Hän piirsi maahan soikean ympyrän. "Tässä on suuri sisäänkäytävä, joka on nyt kokonaan piikkipensaikon sulkema, ja jyrkkä rinne on aivan sen edessä. Incubu, sinä ja minä asetumme käytävän suulle ja minä vannon, ettei sen kautta pääse kukaan elävänä ulos, vaikka pyrkijöitä olisi satakin. "Katsohan nyt; me käymme heidän kimppuunsa näin. Lähdemme liikkeelle heti kun tähdet alkavat himmetä -- ei ennemmin, sillä pimeässä emme voi tapella, eikä myöhemminkään, sillä silloin he alkavat herätä ja huomaavat hankkeemme -- ja Bougwan hiipiköön kymmenen miehen kera rakennuksen toisessa päässä olevalle kapealle sisäänkäytävälle. Tapettuaan siellä olevan vahdin, mikäs on suoritettava niin hiljaa, ettei hiirenhiiskaustakaan saa kuulua, heidän pitää odottaa toiminnan hetkeä. Incubu, minä ja tuo leveärintainen wakwafi -- hän on urhoollinen mies -- hiivimme isolle sisäänkäytävälle, jonka molemmin puolin me asetumme väijyksiin vahdin surmattuamme. Jäljelläolevat kuusitoista miestä jaamme kahteen ryhmään, joista toinen asettuu sinun johdollasi ketjuun aitauksen oikealle puolelle ja toinen 'rukoilijamiehen' (Mackenzien) johdolla aitauksen vasemmalle. Teillä pitää olla kaikilla pyssyt ja kun sinä, Macumazahn, möräät kuin sonni, alkavat kaikki murhaavan tulen nukkuvain laumaan, mutta varokaa lasta! Silloin kiljaisee Bougwan miehineen sotahuudon ja karkaa joukkoineen muurin yli aitaukseen. Kiljunta, pyssyjen pauke, kuolevien voihkina ja Bougwanin joukon hyökkäys yllättävät kokonaan nuo ruoan, juoman ja unen raskauttamat masai-soturit, jotka silloin pakkautuvat laumassa suurelle sisäänkäytävälle, jonka suulla Incubu, minä ja wakwafi olemme väijyksissä. Käytävään tunkeutuvaan joukkoon on laskettava lyijyä aivan kaatamalla, ja niistä, jotka pelastuvat luotisateesta, pidämme me kyllä huolen. Tämä on minun suunnitelmani, Macumazahn; jos sinulla on parempi, niin sano." Selitin toisille tarkoin tämän ehdotuksen, jonka kaikki heti mielihyvällä hyväksyivät voimatta kyllin ihmetellä tuon vanhan zulun neuvokkuutta. Umslopogaas olikin taitavin sotapäällikkö, mitä milloinkaan olen tavannut. Hänen suunnitelmaansa noudattaen me saatoimme toivoa hyökkäyksemme menestyvän, vaikka aikeemme olikin vihollisen moninkertaiseen ylivoimaan nähden epätoivoisen uhkarohkea. "Umslopogaas, sinä vanha leijona", lausuin minä sydämellisesti, "sinä tiedät aina miten ja milloin on iskettävä." "Niin, niin, Macumazahn", vastasi hän, "minä olenkin ollut soturi neljäkymmentä vuotta ja olen ollut monessa leikissä mukana. Saanpa taaskin kerran tapella oikein miehen lailla. Minä vainuan verta, Macumazahn -- minä vainuan verta." VI. VALMISTUKSIA. Lähetysaseman koko väestö oli, kuten voidaan ajatellakin, kiiruhtanut heti vihollisjoukon näyttäytyessä päärakennusta ympäröivän vallituksen turviin, ja miehet, naiset ja suuri joukko lapsia seisoskelivat nyt kauhun valtaamina ympärillämme pienissä ryhmissä keskustellen hirveästä kohtalosta, joka odotti heitä, jos nuo julmat ja verenhimoiset masait onnistuisivat valloittamaan aseman. Kun Umslopogaasin suunnitelma oli meillä kaikilla tarkoin selvillä, kutsui herra Mackenzie heti luoksensa neljä sukkelaa noin viidentoista vuoden ikäistä poikaa ja käski heidän mennä vakoilemaan, mitä vihollisen leirissä oli tekeillä, ja tulla aina vähän väliä ilmoittamaan näkemiään ja kuulemiaan. Toiset nuorukaiset ja myöskin naisia sijoitettiin vallitusta vartioimaan mahdollisten yllätysten varalta. Senjälkeen käski isäntämme kaikki taistelukelpoiset miehensä, joita oli kaksikymmentä, ja meidän neljä wakwafiamme kokoontumaan suuren puun juurelle. Nojaten toisella kädellään puun kylkeen hän puhui sitten joukolle muutamia liikuttavia ja mieleenpainuvia sanoja. Hetki oli juhlallinen ja vakava, ja minä luulen, ettei kukaan läsnäolijoista sitä milloinkaan unhota. Herra Mackenzie seisoi paljain päin puun juurella ja oli ojentanut puhuessaan toisen kätensä. Sydäntä särkevä tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen vaimonsa istui tuolilla hänen vieressään ja oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Alphonse, joka oli sangen onnettoman näköinen, ja me kolme seisoimme heidän lähellään ja Umslopogaasin jylhä muoto näkyi taampaa, jossa hän seisoi tapansa mukaan tapparaansa nojaten. Edessämme oli joukko asestettuja miehiä --. toisilla oli luodikot ja toisilla keihäät ja kilvet, -- jotka tarkkaavaisesti kuuntelivat isäntämme puhetta. Oksien lomitse kuultava kalpea kuu loi ryhmään omituisen, salaperäisen valon ja yötuulen surumielinen suhina puun miljoonissa neulasissa lisäsi vain hetken jo ennestäänkin murheellista tunnelmaa. "Miehet", lausui herra Mackenzie selitettyään heille juurtajaksain tilanteen ja suunnitelman, joka oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme, "vuosia olen ollut teidän hyvä ystävänne, opettajanne ja suojelijanne. Kaikesta pahasta olen koettanut parhaani mukaan teitä ja omianne varjella ja te olette viihtynyt luonani hyvin. Olette tunteneet lapseni -- Lumpeenkukan -- sen syntymästä saakka, ja täällä teidän parissanne hän on kasvanut ja varttunut vuosi vuodelta. Hän on ollut lastenne leikkitoveri, hän on hoitanut teitä, kun olette olleet sairaat, ja te olette oppineet rakastamaan häntä." "Niin olemme", sanoi kumea ääni, "ja me olemme valmiit uhraamaan henkemme hänen puolestaan." "Minä kiitän teitä sydämestäni ja minä olen myös varma, että te nyt, kun julmat ja säälimättömät miehet uhkaavat katkaista hänen nuoren elämänsä -- tietämättä minkä hirveän rikoksen he tekevät -- teette kaikkenne pelastaaksenne hänen nuoren henkensä ettekä anna minun ja hänen äitinsä murheeseen sortua. Ajatelkaa omia vaimojanne ja lapsianne. Jos hän kuolee, niin hänen murhaajansa hyökkäävät myös meidän kimppuumme, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa onnistuisimmekin pitämään puolemme täällä, niin majanne poltettaisiin ja omaisuutenne ja karjanne ryöstettäisiin. Minä olen rauhan mies, niinkuin hyvin tiedätte, enkä ole kaikkina näinä vuosina kertaakaan kohottanut kättäni ihmisverta vuodattaakseni, mutta nyt minä sanon: iskekää, iskekää Jumalan nimessä, joka käski meidän suojella henkeämme ja kotejamme. Vannokaa", jatkoi hän yhä innostuneemmin -- "vannokaa, että teette kaikkenne ja taistelette viimeiseen mieheen minun ja näiden urhoollisten valkoisten miesten kanssa pelastaaksemme rakkaan lapseni verisestä ja julmasta kuolemasta." "Sen lupaamme ja vannomme, isäni" sanoi äskeinen kumea ääni. "Koiran kuolema tulkoon meidän ja omiemme osaksi ja heitettäköön luumme shakaaleille ja korppikotkille, jos valamme rikomme! On kylläkin peloittavaa, isäni, iskeä näin pienellä joukolla moninverroin voimakkaamman vihollisen kimppuun, mutta me seuraamme sinua, isä, ja kuolemme kanssasi. Sen vannomme!" "Niin sanomme me kaikki", huusivat toiset. "Niin sanomme mekin", lisäsin minä. "Hyvä on", sanoi herra Mackenzie. "Olette miesten miehiä ja turvallinen tuki vaaran hetkellä. Ja nyt, rakkaat ystäväni -- niin mustat kuin valkoisetkin -- polvistukaamme tähän tähtitaivaan alle Jumalan armoistuimen eteen ja rukoilkaamme nöyrästi, että Hän, jonka kädessä me kaikki olemme ja joka on elämän ja kuoleman herra, armossaan vahvistaisi käsivartemme ja siunaisi yrityksemme, johon aiomme ryhtyä ennen päivän koittoa." Hänen esimerkkiään noudattivat kaikki paitsi Umslopogaas, joka jäi seisomaan Inkosi-kaasin varteen nojaten. Tuolla vanhalla, jäykällä zulu-soturilla ei ollut luultavasti muuta Jumalaa kuin hänen rakas tapparansa. "Ikiaikojen Jumala!" aloitti lähetyssaarnaaja rukouksensa liikutuksesta värähtelevällä äänellä, joka kajahti juhlallisesti illan hiljaisuudessa; "sinä sorrettujen suojelija, turvattomien holhooja, orpojen isä ja turvamme vaaroissa, kuule nöyrä rukouksemme! Sinuun turvaudumme suuressa murheessamme, rakas taivaallinen isämme. Kuule rukouksemme! Rakas lapsemme, jonka meille annoit -- viaton lapsemme, jonka olemme opettaneet sinua pelkäämään ja rakastamaan, on joutunut julmain ihmisten käsiin, jotka uhkaavat lopettaa hänen nuoren elämänsä. Ole hänen kanssaan, oi isä, ja lohduta häntä! Pelasta hänet! Sinä, joka määräät kuolevaisten kohtalot, ole kanssamme koetuksemme hetkellä. Tee meidät väkeviksi, että voittaisimme julman vihollisemme. Hajoita henkäykselläsi hänen laumansa, tee hänet voimattomaksi ja saata hänen ylpeytensä häpeään. Varjele meitä vaaran hetkellä; voimasi kilvellä suojele meitä ja älä unhota meitä tässä suuressa surussamme. Auta meitä nyt, etteivät nuo julmurit saa murskata rakasta lastani kiviin! Kuule rukouksemme! Ole armollinen niille meistä, jotka päivän koitossa iäksi lähtevät tästä maailmasta. Tee heidät puhtaiksi; oi Jumala; huuhdo pois heidän syntinsä Karitsan veressä, ja saata heidät ikuiseen iloosi, kunniasi kirkkauteen. Seuraa meitä taisteluun, kuten muinoin Israelin lapsia! Amen!" Hän vaikeni ja hetken hiljaisuuden jälkeen me kaikki nousimme ja ryhdyimme valmisteluihin. Umslopogaas sanoikin jo, että "nyt on jo aika tehdä muutakin kuin puhella". Jokaiseen eri ryhmään tarvittavat miehet valittiin mitä suurimmalla huolella ja jokaiselle teroitettiin moneen monituiseen kertaan mitä kunkin oli tehtävä. Perinpohjaisen harkinnan jälkeen päätettiin, ettei Goodin johtamille kymmenelle miehelle, joiden oli hyökättävä leiriin, annettaisi ampuma-aseita, sillä päättelimme kolmelta taholta suunnatun ristitulen voivan käydä vaaralliseksi omille miehille. Olimme kaikki yksimieliset, että heidän tehtävänsä onnistuisi kaikista parhaiten vain kylmän teräksen avulla -- Umslopogaas kävi jo aivan kaunopuheliaaksi esittäessään "kylmän teräksen" hänen mielestään monia ja korvaamattomia etuja. Masai-puukon, jonka olin ottanut kanootissa murhatun palvelija parkamme rinnasta, annoin Goodille. Hänellä oli myös revolverinsa ja hän olikin joukossaan ainoa, jolla oli ampuma-ase. Meillä oli paitsi neljää winchester-kivääriämme kuusi martini-kivääriä. Itse otin winchesterin -- omani --, joka oli erinomainen pikaista tulta vaadittaessa ja jossa oli sitäpaitsi oma laittamani erittäin käytännöllinen tähtäin. Toisen annoin herra Mackenzielle ja jäljelläolevat parille hänen miehelleen, jotka olivat tunnetusti tarkkoja ampujia. Martini-kiväärit ja herra Mackenzien muutamat luodikot jaettiin runsaiden ampumavarojen kera miehille, joiden oli kahdessa ryhmässä asetuttava ketjuun aitauksen molemmin puolin ja aloitettava kiihkeä tuli nukkuvaan masai-joukkoon. Umslopogaasilla oli aseensa -- Inkosi-kaas, niinkuin kaikki tiedämme, ja muistettanee, että hänelle, Curtikselle ja vahvimmalle wakwafille oli uskottu suuren sisäänkäytävän puolustaminen masaiden hurjaa rynnistystä vastaan. Ampuma-aseiden käyttö ei luonnollisesti tullut siinä kohden kysymykseenkään, joten Curtis ja wakwafi päättivät valmistaa itselleen Umslopogaasin tapparan tapaiset aseet. Sattuikin niin hyvin, että herra Mackenziella oli varastossaan erinomainen valikoima parhaita englantilaisia kirveenteriä. Curtis valitsi kohtalaisen painavan hyvin leveäteräisen kirveen ja wakwafi otti hiukan pienemmän. Valitsimme sitten herra Mackenzien varastosta kolmen jalan ja kuuden tuuman pituiset, jostakin erittäin sitkeästä puulajista tehdyt kirvesvarret, joihin terät kiinnitettiin mahdollisimman lujasti. Umslopogaas korjaili hiukan varsien muotoa ja vuoltuaan kummankin varren päähän kohtalaisen suuren pyöreän pahkan estämään asetta luiskahtamasta kädestä hän teroitti tapparat teräviksi kuin partaveitsi. Sitten hän upotti ne vesisankkoon turpoamaan, etteivät terät pääsisi päästään irti. Kun ulkona oli kaikki valmistukset tehty, menin minä huoneeseeni ja otin esille pienen puulaatikon, jota en ollut aukaissut Englannista lähdettyäni. Olimme varustautuneet mahdollisimman hyvin kaikkien yllätysten varalta ja tuossa laatikossa minulla oli neljä pienen pienistä teräsrenkaista tehtyä panssaripaitaa. Viimeisellä Afrikan retkellämme olimme Kukuana-maassa nähneet alkuasukkailla teräksisiä rengaspaitoja ja olimmepa kokeilleetkin niillä muutamissa vaarallisissa seikkailussa, joista emme olisi ilman niitä hengissä selvinneetkään. Muistaen tämän minä olin jo tätä matkaa suunniteltaessa ehdottanut kumppaneilleni, että teettäisimme tuommoiset panssaripaidat jossakin asetehtaassa tuntemattomien tapausten varalta. Tämmöinen teollisuus on tosin Euroopassa melkein kokonaan unhottunut, mutta Birminghamin takomoissa tehdään melkeinpä mitä hyvänsä asesepän töitä, kun tarkat selitykset seuraavat tilausta eikä tingitä hinnasta. Sieltä saimmekin aikanaan siroimmat teräspaidat mitä toivoa voi. Työ oli kerrassaan erinomainen ja nuo tuhannet ohuet, pienet renkaat, joista kutomus oli tehty, olivat parhainta terästä. Näissä korkeakauluksisten villapaitojen tapaisissa teräspaidoissa, jotka eivät olleet kirkkaat, vaan sinertivät kuin pyssyn piippu, oli pehmoinen säämiskävuori. Minun oli niin kevyt ja sopi niin hyvin, että olisin voinut pitää sitä vaikka viikon ihon lainkaan hankautumatta. Curtiksella niitä oli kaksi. Toinen oli samanlainen kuin minunkin, mutta toinen oli valmistettu hänen erikoisen tilauksensa mukaan ja ulottui aina polviin saakka -- paita ja housut yhdessä kappaleessa. Näihin teräspaitoihin kuuluivat matkailulakin tapaiset päähineet jotka olivat kotoisin samasta tehtaasta ja joiden teräskutomus kykeni torjumaan ankaratkin iskut. Tuntuu melkein naurettavalta puhua rengaspaidoista tällä ampuma-aseiden aikakaudella, sillä niitä vastaan ne eivät luonnollisesti merkitse mitään, mutta alkuasukasten teräaseita kuten keihäitä ja kirveitä vastaan ne ovat erinomaiset. Olen usein ajatellut, että jos Englannin hallitus olisi siirtomaasodissaan ja etenkin zulu-sodassa pukenut sotilaansa keveihin teräspaitoihin, niin monet, jotka silloin kaatuivat, eläisivät vieläkin. Nyt kiitimme onneamme, että olimme teettäneet nuo teräspaidat, ja kantajaroistot, jotka varastivat melkein kaikki tavaramme, eivät olleet liioin suureksi iloksemme huomanneet tätä kallisarvoista laatikkoa. Kun Curtiksella oli kaksi panssaripaitaa, otti hän perinpohjaisen harkinnan jälkeen itse tuon polviin saakka ulottuvan -- hänellä ei ollut nimittäin minkäänlaista kilpeä, jolla hän olisi voinut suojata jalkojaan. Pyysin häntä antamaan toisen Umslopogaasille, mihin pyyntöön hän heti suostuikin. Zulu tulikin samassa tuoden Curtiksen kirveen, jonka hän oli vihdoinkin saanut mielensä mukaiseksi. Me näytimme hänelle teräspaidan ja sanoimme hartaasti toivovamme hänen käyttävän sitä taistelussa, mutta hän kieltäytyi ensin ja selitti, että kun hän oli jo neljäkymmentä vuotta tapellut omassa nahassaan, niin hän ei aikonut nytkään tapella rautaisessa. Minä levitin silloin paidan lattialla ja siepaten raskaan keihään minä iskin sen niin voimakkaasti kuin jaksoin teräspaitaan, josta se ponnahti helähtäen takaisin tekemättä naarmuakaan noihin karaistuihin teräsrenkaisiin. Tämä näyte sai hänet jo melkein muuttamaan mielensä ja kun minä vielä selitin hänelle, miten tärkeätä oli, että hän luopui kaikista vanhanaikaisissa ennakkoluuloista kallisarvoisen henkensä suojelemiseksi, kun oli niin kova puute miehistä, niin hän suostui heti. Sanoin hänelle vielä, että teräspaita yllään hän ei tarvinnut lainkaan kilpeä, vaan saattoi hoidella tapparaansa molemmin käsin, mikä seikka sai hänet vallan riemastumaan. Hän veti rautanahan heti yllensä ja tuo Curtikselle tehty teräspaita mukautui todellakin zulun voimakkaan vartalon ympärille kiinteästi kuin nahka. He olivat melkein yhtä pitkät ja vaikka Curtis näytti kookkaammalta, niin minä luulen erotuksen olleen enemmän kuvitellun kuin todellisen. Curtis oli vartaloltaan täyteläisempi, mutta kookkaampi hän ei ollut, käsivarsia lukuunottamatta. Ne olivat kylläkin paljonkin paksummat kuin Umslopogaasin, jonka kädet olivat pitkät ja verraten hoikat, mutta raudanvahvat. Lihasten ääriviivat kuvastuivat selvästi tuon tumman teräskudoksen läpi, ja seisoessaan siinä tapparat käsissään he olivat niin peloittavan näköiset, ettei isompikaan miesjoukko olisi tohtinut käydä heidän kimppuunsa. Kello oli jo pian yksi ja tiedustelijat ilmoittivat, että masait alkoivat käydä nukkumaan nuotioidensa ympärille juotuaan teurastamainsa härkäin veren ja syötyään niiden lihaa kohtuuttomat määrät. Aitauksen kummallekin sisäänkäytävälle oli kuitenkin asetettu vahdit. Flossie istui suunnilleen aitauksen keskellä lähempänä läntistä muuria ja hänen hoitajansa ja tuo valkoinen aasi olivat hänen luonansa. Hänen jalkansa oli sidottu ja sotureita makasi kaikkialla hänen ympärillään. Koska meillä ei ollut nyt muuta tekemistä kuin odotella aikaamme, niin me haukkasimme hiukan illallista ja heittäydyimme pitkäksemme pariksi tunniksi. En voinut olla ihmettelemättä vanhan Umslopogaasin tyyneyttä ja huolettomuutta hänen heittäytyessään lattialle, johon hän heti nukahti sikeään uneen. En tiedä miten toisten laita oli, mutta minä en voinut nukkua. On ikävä sanoa, että minä olin, kuten tavallisesti tämmöisissä tilanteissa, aikalailla peloissani. Ensimmäisen innostuksen haihduttua minä olin nimittäin tyynesti ja kylmästi tarkoin punninnut kaikki onnistumismahdollisuutemme, ja minun täytyy sanoa, etten voinut olla oikein rauhallinen. Meitä oli kaiken kaikkiaan vain kolmekymmentä miestä, joista useimmat olivat aivan tottumattomat taisteluun, ja me olimme päättäneet käydä kahdensadan viidenkymmenen soturin kimppuun, jotka kuuluivat Afrikan julmimpaan, urhoollisimpaan ja sotaisimpaan heimoon ja jotka olivat päälle päätteeksi leiriytyneet korkean kivivallituksen suojaan. Yrityksemme oli todellakin hullun yritys, joka luultavasti raukeaisi heti alkuunsa, sillä todennäköisesti me emme voisi lähestyä aitausta vahtien huomaamatta. Ainoa toivomme oli, että onnistuisimme täydellisesti yllättämään vihollisen, kun taas vähäisinkin varomattomuus -- kuten oksan risahdus, vahinkolaukaus tahi jokin muu sentapainen seikka saattaisi joukon parissa sekunnissa jaloilleen ja meidät surmattaisiin viimeiseen mieheen. Vuoteeni, jossa makasin näitä vakavia ajatuksia hautoen, oli lähellä kuistille aukeavaa ikkunaa, josta omituinen itkevä ja valittava ääni tunkeutui kuuluviini. Kuuntelin hetkisen, mutta kun valitus ei tauonnut, minä nousin ja katsahdin ulos. Näin kuistilla tumman olennon, joka oli polvistunut ja löi itkien rintaansa. Katsoin tarkemmin tuota outoa ilmestystä ja tunsin miehen heti. Katumuksentekijä oli -- Alphonse. Kykenemättä ymmärtämään hänen ranskalaista soperrustaan tahi rukoustaan vai mitä se nyt oikein lienee ollut minä mainitsin häntä nimeltä ja kysyin häneltä mikä kumma häntä vaivasi ja mitä hänen käytöksensä oikein merkitsi. "Ah, hyvä herra", huokasi hän, "minä rukoilen niiden onnettomien edestä, jotka minä tapan tänä yönä." "Rukoilkaa nyt kuitenkin hiukan hiljemmin", sanoin minä ja heittäydyin uudelleen vuoteelleni. Alphonse poistui ja minä en kuullut enää hänen haikeita nuokauksiaan. Jonkun ajan kuluttua minä kuulin herra Mackenzien kuiskaavan minulle avonaisesta ikkunasta: "Kello on nyt kolme, herra Qautermain. Puolen tunnin kuluttua on lähdettävä liikkeelle." Minä pyysin häntä tulemaan sisään, minkä hän heti tekikin, ja minun täytyy sanoa, että minä olisin nauranut katketakseni hänen sota-asunsa nähdessäni, ellei hetken vakavuus olisi karkoittanut kaiken naurunhalun olemattomiin. Hänellä oli ensiksikin hengenmiehen pitkä musta takki ja leveälierinen musta hattu, jotka hän sanoi valinneensa sentähden, että ne olivat niin tummat. Kädessään hänellä oli antamani winchester-kivääri ja vyöhön, jonka hän oli kietaissut vyötäisilleen pitkän papillisen kauhtanansa päälle, oli pistetty suuri leikkuuveitsi ja pitkäpiippuinen colt-pistooli. "Ah, ystäväni", virkkoi hän huomatessaan minun katselevan hänen vyötänsä, "katselette minun leikkuuveistäni. Ajattelin, että se voisi olla hyväkin käsirysyyn joutuessamme. Monta porsasta olen sillä pistänyt." Kaikki miehet olivat jo ylhäällä ja pukeutuivat. Minä vetäisin teräspaidan päälle kevyen takin voidakseni sälyttää taskut täyteen panoksia ja vyötin revolverin vyölleni. Good teki samoin, mutta Curtis veti ylleen vain teräspaitansa, painoi lakin päähänsä ja pani kevyet kengät jalkoihinsa, niin että hänen jalkansa olivat paljaat polvista nilkkoihin. Revolverin hän vyötti teräspaidan päälle. Umslopogaas oli sillä aikaa koonnut miehet tuon suuren puun alle ja tarkasti nyt huolellisesti jokaisen asestuksen. Viime hetkessä teimme suunnitelmaan pienen muutoksen. Kävi nimittäin ilmi, että kaksi miestä, jotka oli määrätty ampujien ketjuun, olivat vain aniharvoin käsitelleet ampuma-aseita, mutta olivat sen sijaan taitavia keihäsmiehiä. Heille annettiin luodikkojen sijaan terävät masai-malliset keihäät ja suuret kilvet ja käskettiin mennä Curtiksen, Umslopogaasin ja wakwafin kanssa aitauksen isolle sisäänkäytävälle, sillä olimme asiaa tarkemmin tuumittuamme käsittäneet, että kolmen miehen olisi mahdotonta pitää puolensa tuolla verraten leveällä aukolla. VII. HIRVEÄ TAISTELU. Sitten me odottelimme yön pimeydessä hiljaa kuin hiiret lähdön hetkeä. Tuo pitkän pitkä neljännestunti oli luullakseni yrityksemme hermoja koettelevin kohta. Olen kerran ollut katsomassa, kun eräs kuolemaantuomittu rikollinen hirtettiin juuri aamun sarastaessa, ja kaamea tunnelma, joka oli vallannut minut tuomion täytäntöönpanon hetkeä odotellessani, muistutti suuresti tämän odotuksen jännitystä. Miesten juhlallisen vakavat kasvot, heidän hiljaiset kuiskauksensa, Curtiksen miettiväinen leveäteräisen tapparansa tarkastelu ja Goodin yhä uudistuva monokkelin puhdistus ilmaisivat kaikkien olevan mitä suurimmassa jännityksessä. Tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että tunnin kuluttua saatoimme kaikki olla iankaikkisuudessa. Vain Umslopogaas oli kaikesta päättäen aivan rauhallinen. Hän nojasi tapansa mukaan peloittavaan tapparaansa ja pisti silloin tällöin pienen hyppysellisen väkevää nuuskaa nenäänsä. Hänen rautaisia hermojaan ei voinut mikään järkyttää. Kuu oli jo kauan lähennellyt taivaanrantaa ja vihdoin se katosi metsän taakse jättäen meidät synkkään pimeyteen. Itäinen taivas oli hiukan vaaleampi ennustaen päivän pian koittavan. Herra Mackenzie katsoi kelloonsa koettaen samalla rauhoittaa nyyhkyttävää puolisoaan, joka oli tarttunut hänen käteensä. "Kaksikymmentä vailla neljä", sanoi hän, "me hyökkäämme kaksikymmentä yli, jolloin pitäisi olla kyllin valoisa. Ehkä on parasta, että kapteeni Good lähtee liikkeelle miehineen, sillä hänellä on hiukan pitempi matka kuin meillä." Good tunki monokkelin silmäänsä, nyökkäsi meille hilpeästi, tervehti kohteliaasti rouva Mackenzieta rautalakkiaan kohottaen ja lähti miehineen määrätylle paikalleen, johon päästäkseen hänen täytyi joukkoineen tehdä melkoinen kierros. Eräs tiedustelijapoika saapui samassa ilmoittamaan, että masai-leirissä kaikki nukkuivat sikeästi. Vahdit vain astuskelivat kummankin sisäänkäytävän edessä. Hetkisen kuluttua mekin lähdimme. Opas kulki edellä ja hänen jäljessään tulivat Curtis, Umslopogaas, wakwafi ja herra Mackenzien kaksi miestä pitkine keihäineen ja suurine kiipineen. Minä, Alphonse ja viisi alkuasukasta hiivimme heti heidän jäljessään ja herra Mackenzie miehineen seurasi meitä. Karja-aitaus, johon masait olivat leiriytyneet, oli kukkulan juurella, jonka laella lähetysaseman päärakennus oli, noin kahdeksansadan kyynärän päässä alkuasukasten majoista. Viisisataa metriä kuljimme aivan hiljaa, sillä pääsimme hyvää tietä myöten niin kauas, mutta sitten meidän oli poikettava pensaikkoon. Hiivimme hiljaa kuin aaveet pensaasta toiseen ja kiveltä kivelle ja ryömimme eteenpäin äänettömästi kuin saalistaan vaaniva leopardi. Kuljettuamme siten hetkisen katsahdin minä sattumalta taakseni ja näin tuon hirmuisen Alphonsen hoippuvan jäljessäni vavisten kuin haavan lehti. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja hänen pyssynsä, jonka hana oli täydessä vireessä, tähtäsi keskelle selkääni. Pysähdyin ja varmistettuani varovasti hänen luodikkonsa me lähdimme jälleen liikkeelle ja pääsimme onnellisesti noin sadan metrin päähän aitauksesta. Mutta silloin alkoivat Alphonsen hampaat kalista huolestuttavan äänekkäästi. "Ellei tuo lopu, niin minä tapan sinut heti", kuiskasin minä raivoisasti, siliä ajatus, että koko yrityksemme saattaisi raueta tyhjiin ja me kaikki menettää henkemme vain tuon kirotun pelkurin hampaiden kalinan takia, oli tehdä minut hulluksi. Kuinka katkerasti kaduinkaan, että olimme ottaneet hänet mukaamme. "Mutta hyvä herra", vastasi hän; "enhän minä voi sille mitään, että minulla on kylmä." Tässä oli pulma, johon minä kuitenkin keksin heti keinon. Minulla oli taskussani rasvainen vaateriepu, jolla olin aina pyssyäni kuivaillut, ja ojentaen sen hänelle minä kuiskasin päättävästi ja kylmästi: "Pistä tuo suuhusi ja jos kuulen enää vain yhdenkään loksauksen, niin minä survaisen puukon kurkkuusi, muista se!" Nähdessään julman irvistykseni Alphonse ei luultavasti epäillytkään sanojani, vaan totteli heti, ja me aloimme jälleen varovaisesti edetä. Olimme vihdoin noin viidenkymmenen kyynärän päässä aitauksesta. Edessämme oli ruohoinen, loivasti viettävä rinne, jonka puolivälissä häämötti matala mimosa-pensas ja hiukan edempänä pari ohdakekimppua. Itse olimme vielä tiheän pensaikon kätkössä. Tähdet alkoivat häipyä nousevan päivän tieltä, jonka kirkkaus jo heikosti ruskotti idän taivaalle ja muutti yön pimeyden harmaaksi hämyksi. Näimme selvästi aitauksen, jonka sisäpuolella nukkuvien masai-soturien nuotioiden jätteet vielä himmeästi hehkuivat. Pysähdyimme kuulostamaan, sillä tiesimme, että sisäänkäytävän suulla oli vartija. Samassa ilmestyikin aitauksen pimennosta roteva ja kaunisvartaloinen soturi, joka alkoi ripeästi astella edestakaisin piikkipensasten täyttämän sisäänkäytävän edessä. Olimme toivoneet yllättävämme hänet torkkumassa, mutta suureksi pettymykseksemme hän olikin valppaasti valveilla. Ellemme saisi tuota miestä heti ja äänettömästi tapetuksi, menisi yrityksemme varmasti myttyyn. Kyyrötimme pensaistossa ja katselimme vahdin liikkeitä koettaen keksiä jonkun keinon, joka auttaisi meidät pulmasta. Siinä tuijottaessani minä näin Umslopogaasin, joka oli pari askelta minun edelläni, kääntyvän äkkiä minuun päin, viittaavan kädellään ja painautuvan ruohistoon litteäksi kuin käärme. Vahti kääntyi samassa poispäin ja Umslopogaas liukui aukealle nopeasti ja äänettömästi kuin jokin tumma matelija. Tuo pahaa-aavistamaton vartija alkoi hyräillä jotakin yksitoikkoista säveltä ja Umslopogaas ryömi yhä lähemmäksi ja pääsi kuin pääsikin tuon mimosa-pensaan suojaan. Soturi kääntyi samassa ja asteltuaan pari kertaa rivakasti edestakaisin hän pysähtyi katsomaan aitauksen yli leiriin. Samassa silmänräpäyksessä lähti Umslopogaaskin liikkeelle ja liukui ruohikossa äänettömästi ja nopeasti kuin käärme ohdakkeiden suojaan. Soturi kääntyi myöskin ja jäi tuijottamaan noihin ohdakekimppuihin niinkuin ne eivät olisi olleet oikein entisensä näköiset. Hän astahti askeleen niitä kohti -- pysähtyi haukottelemaan, noukkasi maasta pienen kiven ja heitti sen tuohon epäilyttävään ohdakekimppuun. Kivi osui onneksi Umslopogaasin kalloon, eikä hänen teräspaitaansa, jonka kilahdus olisi meidät ehdottomasti ilmaissut. Oli myöskin onni, että teräspaita oli himmeä, sillä muutoin olisi vahti huomannut sen välkkeen. Kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt rauhoittui vahti silminnähtävästi eikä ryhtynyt tarkempiin tutkimuksiin. Keihääseensä nojaten hän sitten tuijotti herkeämättä ohdakekimppuun ja näytti vähitellen vaipuvan syviin mietteisiin, meidän maatessamme pensaistossa äärimmäisen jännityksen vallassa, peläten joka hetki, että jokin odottamaton tapaus ilmaisisi meidät ja suistaisi meidät kaikki surman suuhun. Minä kuulin selvästi Alphonsen hampaiden jauhavan tuota rasvaista riepua, jonka hän oli tunkenut suuhunsa, ja kääntyen häneen päin minä irvistin hänelle julmasti. Mutta minun täytyy totuuden nimessä myöntää, että olin itse melkein yhtä pelästynyt ja vain suurin ponnistuksin kykenin hillitsemään hampaani lyömästä loukkua Alphonsen hampaiden tavoin. Ruumiini oli aivan hiessä ja teräspaidan säämiskävuori liimautui kiusallisesti selkääni kiinni aiheuttaen silloin tällöin melkein sietämättömän kutkun. Mieleeni muistui niin selvästi, että minua oli koulupoikana sanottu "siniseksi peloksi", kun kasvoni aina sinistyivät säikähtyessäni. Vihdoin jännityksemme laukesi. Vartija katsahti itään ja näytti tyydytyksellä toteavan, että hänen vahtivuoronsa läheni loppuaan. Käsiään hieroen hän alkoi jälleen kävellä lämpimikseen rivakasti edestakaisin. Hänen kääntyessään poispäin luiskahti Umslopogaas toiseen ohdakekimppuun, joka oli vahdin kääntymispaikasta vain askeleen tahi parin päässä. Soturi tuli takaisin ja meni ohdakkeiden sivu mitään huomaamatta ja maahan katsahtamattakaan. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän ei olisi voinut olla näkemättä mitä ohdakkeet kätkivät. Mies kääntyi, mutta samassa nousi hänen piiloutunut vihollisensakin maasta kuin aave ja seurasi häntä kädet valmiina iskemään. Samassa kun soturi aikoi kääntyä takaisin, otti tuo jättiläismäinen zulu pitkän hypyn ja me näimme hänen pitkien sormiensa kiertyvän mäsäin kaulan ympärille. Soturi riuhtoili vimmatusti, mutta seuraavassa hetkessä me näimme hänen päänsä vääntyvän taaksepäin. Kuului terävää ritinää kuin olisi katkottu kuivia oksia ja hän kaatui ääntä päästämättä maahan jäsenten nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Umslopogaas oli hirveällä voimallaan taittanut vartijan niskan. Päästyään varmuuteen, että mies oli todellakin kuollut, hellitti Umslopogaas otteensa ja nousi viitaten meitä tulemaan lähemmäksi, minkä me teimmekin ryömien nelin kontin kuin suuret apinat. Lähestyessämme aitausta me näimme, että masait olivat täyttäneet aukon, joka oli noin kymmenen jalan levyinen, mimosa-puun tiheillä latvoilla kaikkien yllätysten varalta. "Sitä parempi vain", ajattelin minä; "ompahan ulospääsy näin ollen entistäkin hankalampi, senkin vietävät." Curtis ja Umslopogaas asettuivat paikoilleen aukon kummallekin puolelle piikkipensasten suojaan ja wakwafi ja nuo kaksi keihäsmiestä piiloutuivat aukon eteen. Mackenzie hiipi miehineen vallituksen varjossa oikealle ja minä joukkoineni kiersin vasemmalle, sijoittaen mieheni noin neljän askeleen päähän toisistaan. Aitaus oli noin viidenkymmenen askeleen pituinen ja kuljettuani noin kaksi kolmatta osaa matkasta minä katsahdin ensi kerran aitauksen yli. Alphonsea en ollut tohtinut koko aikana päästää näkyvistäni, joten hän oli nytkin aivan lähelläni. Oli jo hyvin valoisa ja minä näin ensimmäiseksi tuon valkoisen aasin ja aivan sen vieressä Flossie-raukan kalpeat kasvot. Hän istui noin kymmenen askeleen päässä aitauksen vallituksesta, kuten poika oli kertonutkin, ja suuri joukko nukkuvia sotureita oli hänen ympärillään. Aitauksessa oli aina vähän matkan päässä nuotioiden jätteitä, joiden jokaisen ympärillä nukkui noin kaksikymmentäviisi eilisiltaisen vahvan aterian painostamaa soturia. Siellä täällä käännähti joku, haukotteli ja katsahti itään, jossa taivas alkoi ruskottaa, mutta kukaan ei noussut. Päätin odottaa viisi minuttia, että voisimme ampua tarkemmin aamun valjetessa joka hetki valoisammaksi ja antaa samalla Goodille miehineen, joista en kuullut hiiskaustakaan, aikaa kyllin valmistautua hyökkäykseen. Hehku taivaalla laajeni laajenemistaan punaten aavikot ja metsät salaperäisellä hohteellaan. Mahtava Kenia-vuori näkyi taampana ja sen ikuisen lumen peittämä, pilviä pitelevä huippu, johon auringon ensimmäiset säteet jo ulottuivat, hehkui kuin veri. Yläpuolellamme vaaleni taivas lempeän siniseksi muistuttaen äidin hellää hymyilyä, jossakin viritti pikku lintu aamulaulunsa ja vieno tuulenhenki suhahteli hiljaa pensaikossa pudottaen maahan miljoonia kastepisaroita. Koko luonto henki vain onnea ja rauhaa, mutta ihmissydämessä raivosivat vihan ja koston intohimot. Olin jo valinnut uhrini -- Flossien lähellä makaavan rotevan raakalaisen -- ja aioin juuri antaa sovitun hyökkäysmerkin, kun samassa Alphonsen hampaat alkoivat hirvittävästi kalista. Ääni kuulosti aivan laukkaavan giraffin kavioiden kapseelta ja kaikui kauas aamun syvässä hiljaisuudessa. Riepu oli pudonnut hänen suustaan. Eräs masai, joka nukkui meistä vain kolmen jalan päässä, heräsi heti ja nousi istumaan katsellen ympärilleen ja ihmetellen mikä tuon äänen aiheutti ja mistä se oikein kuului. Survaisin pyssynperälläni ranskalaista sydänalaan, niin että hän kumartui heti melkein kaksinkerroin. Kolina taukosi, mutta maahan valahtaessaan tuo kovan onnen Alphonse tietysti pudotti pyssynsä, joka laukesi aivan korvani juuressa. Puuttui vain tuuma, ettei kuula lävistänyt päätäni. Merkki oli annettu. Aitauksen kummaltakin puolen alkoi samassa säännötön mutta kiihkeä tuli, johon minäkin yhdyin, ja onnistuinkin surmaamaan lähinnä Flossieta makaavan miehen juuri kun hän kohottautui hypätäkseen ylös. Aitauksen toisesta päästä kuului kaameaa kiljuntaa, ja suureksi ilokseni minä tunsin Goodin mylvähtelevien ärjähdysten kaikuvan ylinnä. Syntyi hirmuinen mellakka, jonka kaltaista en ole milloinkaan nähnyt enkä näekään. Kauhun- ja raivonhuudoin syöksyivät masai-soturit silmänräpäyksessä jalkeille, mutta meidän hyvin tähdätty lyijysateemme kaatoi heistä monta, ennenkuin ehtivät astua askeltakaan. Joukko seisoi hetkisen epäröiden tietämättä oikein mitä tehdä, mutta kun sotahuudot kajahtelivat yhä uhkaavammin aitauksen päästä ja meidän kiihkeä tulemme ei tauonnut hetkeksikään, valtasi soturit pakokauhu ja he ryntäsivät suurelle aukolle. Suuntasimme tulemme tiheimpään joukkoon ja laukaustemme vaikutus oli todellakin kaamea. Olin tyhjentänyt kiväärini kymmenen panosta sisältävän säiliön jo pari kertaa ja aioin juuri täyttää sen jälleen, kun samassa muistin pikku Flossien. Katsahdin vallituksen yli ja näin valkoisen aasin makaavan maassa potkien. Kiihkeässä ammunnassa oli ehkä jokin kuula osunut siihen tahi sitten oli jokin masai iskenyt sitä keihäällään. Lähellä ei ollut ainoaakaan elävää masai-soturia ja hoitajanainen näkyi kaikin voimin riuhtovan keihään terällä poikki nuoria, joilla Flossien jalat oli köytetty. Seuraavassa silmänräpäyksessä he riensivät molemmat vallitukselle ja alkoivat kiivetä sen yli, mutta tiukalle sidotut nuorat olivat luultavasti aivan jäykistäneet Flossie-raukan jalat, koska hänen yrityksensä ei onnistunut. Pari soturia oli sitäpaitsi huomannut pakoyrityksen ja kiiruhtivat nyt lasta kohti keihäät koholla. Toinen ehätti paikalle juuri kun Flossie vierähti aitaukseen takaisin koetettuaan kiivetä vallituksen yli. Keihäs kohosi, mutta samassa silmänräpäyksessä lävisti kuulani miehen sydämen ja hän kaatui kuin salaman iskemänä. Mutta toinen roisto oli jo yhtä lähellä ja kiväärini säiliö oli tyhjä. Flossie oli noussut ja kääntyi mieheen päin, joka lähestyi keihäs valmiina iskemään. Käännyin poispäin sydämessäni herpaiseva tuska. En voinut katsoa tuota julmaa näkyä ja auttaa en voinut. Katsahdin jälleen aitaukseen ja suureksi ihmeekseni minä näin masain pudottavan keihäänsä ja pitelevän molemmin käsin päätään horjuen puoleen ja toiseen. Samassa lennähti Flossien kädestä pieni savupilvi ja soturi suistui tantereeseen kuin isketty härkä. Muistin derringer-pistoolin, jonka Flossie oli minulle näyttänyt, ja minulle selvisi, että hän oli laukaissut molemmat piiput pelastaen siten henkensä. Seuraavassa hetkessä hän yritti toisen kerran kiivetä vallituksen yli, mikä onnistuikin mainiosti vallituksen harjalla makaavan hoitajanaisen avulla, ja minä tiesin melkein varmaan, ettei tyttöä uhannut enää mikään vaara. Hän oli turvassa. Tapauksen kuvaukseen menee jotensakin pitkä aika, mutta minä voin mennä vaikkapa valalle, ettei tuo jännittävä hetki kestänyt viittätoista sekuntiakaan. Täytettyäni kiväärini säiliön minä yhdyin jälleen ammuntaan, mutta en suunnannut nyt tultani aukolla äheltävään joukkoon, vaan tipautin jokaisen masain, joka aikoi kiivetä vallituksen yli. Tarkasti valvoen, ettei ainoakaan vihollinen päässyt pakoon sitä tietä, minä siirryin vähitellen suurta sisäänkäytävää kohti, jossa riehui raivoisa taistelu, voidakseni jos suinkin mahdollista auttaa kovalla olevia ystäviäni. Parisataa masaita -- noin viisikymmentä olimme jo surmanneet -- oli kokoontunut tuolle piikkipensasten sulkemalle aukolle. Good oli kymmenen miehensä kanssa hyökännyt uljaasti vihollisen selkään ja tämä pyrki nyt suin päin pakoon luullen suurenkin joukon riehuvan takanaan. Jostakin syystä ei heidän mieleensäkään johtunut koettaa hyökätä vallituksen yli, mikä olisi helposti käynyt päinsä, vaan he pakkautuivat kaikki sisäänkäytävälle, josta me olimme tehneet vaikeasti valloitetun linnoituksen. Ensimmäinen soturi, joka koetti yhdellä hypyllä syöksyä aukon läpi, ei päässyt kunnolla maahan, ennenkuin Curtiksen tappara välähti ja halkaisi surahtaen soturin kirjavilla sulilla koristetun pään. Mies vaipui ääntä päästämättä pensaikkoon. Toiset alkoivat tämän nähtyään painautua hirveällä rähinällä aukkoon, mutta Curtiksen peloittava tappara ja Inkosi-kaas heiluivat taukoamatta ja viholliset kaatuivat toinen toisensa jälkeen sisäänkäytävän suulle ja tukkesivat pian ruumiillaan toveriensa pakotien. Jotka onnistuivat jotenkin selviämään tapparoista eivät päässeet enää wakwafin ja noiden kahden keihäsmiehen ohi, ja jos niin kävi, joutui jokainen saarroksen murtaja minun ja herra Mackenzien tulen uhriksi. Taistelu kävi yhä raivoisammaksi. Muutamat masai-soturit juoksivat kaatuneiden toveriensa ruumiiden yli koettaen iskeä tapparamiehiä keihäillään, mutta pääasiallisesti teräspaitojen takia eivät yritykset onnistuneet. Tappara vain välähti, kuului rusahdus ja masaiden ruumiskasa oli lisääntynyt jälleen yhdellä. Näin kävi aina kun hyökkäys oli suunnattu Curtista vastaan. Tulos oli tietysti sama Umslopogaasinkin ollessa vastassa, mutta hänen taistelutapansa oli aivan erilainen. Tuo vanha zulu-soturi iski aniharvoin molemmin käsin ja käytti tavallisesti vain kirveensä piikkiterää napauttaen sillä salamannopeasti sievoisen pyöreän reiän vastustajansa kalloon, niinkuin lahoa puuta nokkiva tikka. Hän ei käyttänyt tapparansa leveää terää milloinkaan muulloin kuin joka taholta uhkaavan vaaran hetkellä tiheässä tungoksessa ja tuhotessaan vastustajan kilven. Taistelu oli hänen mielestään kuin urheilua, jolloin täydellä terällä läimäytteleminen ei ollut oikein paikallaan, ellei tilanne käynyt arveluttavaksi. Good miehineen oli nyt aivan lähellä, joten miestemme oli lopetettava ampuminen aukolla tunkeilevaan vihollisjoukkoon, ettei omia miehiä joutuisi heidän tulensa uhriksi. (Yhden Goodin miehen oli käynyt siten, kuten myöhemmin todettiin.) Peloittavalla kiljunalla, joka kaikui kauas ympäristöön, iski Good joukkoineen aina tiheimpään vihollisparveen levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Sanomaton kauhu valtasi masai-joukon, joka nyt pelosta suunniltaan hyökkäsi silmittömällä raivolla aukolle ja tunkeutui vastustamattomasti ruumiskasan yli Curtiksen ja Umslopogaasin ohi aukealle. Nyt alkoivat rivimme nopeasti harveta. Wakwafimme, joka riehui kirveineen kuin hornan henki eteenpäin pyrkivien masaiden keskellä, kaatui ensimmäiseksi keihään lävistämänä, joka oli isketty niin raivoisasti, että terä oli tunkeutunut jalan verran selästä ulos. Hänen mukanaan olleet keihäsmiehet kaatuivat myös pian ja kuolivat tiikerien lailla viimeiseen saakka taistellen. Samoin kävi monen muun ja minä aloin jo pelätä joutuvamme tappiolle -- voiton vaaka häilyi sinne tänne. Karjaisin miehilleni ja käskin vaihtamaan pyssyt keihäisiin ja syöksymään toverieni avuksi. Heidän verensä kiehui ja he tottelivat heti herra Mackenzien miesten seuratessa heidän esimerkkiään. Hyökkäys aiheutti suuren hämmennyksen vihollisjoukossa, mutta ratkaisu ei ollut vieläkään varma. Miehemme taistelivat kuin leijonat, urhoollisesti ja kuolemaa halveksien, ja moni heistä saavutti sankarikuoleman tuona varhaisena aamuhetkenä. Ylinnä kajahtelivat Goodin jylisevät huudot ja sisäänkäytävän suulla nuo kaksi kirvestä nousivat ja laskivat melkein koneellisen säännöllisesti. Mutta minä näin kaikesta, että Curtis, joka oli saanut useita lihashaavoja, alkoi jo väsyä, hengitys kävi läähättäen ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet melkein sormen vahvuisiksi. Tuo rautainen Umslopogaaskin näytti olevan hyvin lujilla. Hän oli jättänyt "nokkimisen" ja täräytteli nyt tapparansa täydellä terällä iskien vihollistaan mihin hän vain saattoi osua välittämättä enää lyödä taidokkaasti pyöreitä reikiä heidän kalloihinsa. Itse en sekaantunut mylläkkään, vaan kiertelin ympärillä ja autoin tarkoilla laukauksillani missä vain voin. Tapoinkin siten monta vihollista. Ammuin tuona aamuna viisikymmentäyhdeksän panosta ja olen melkein varma, että kaikki osuivat maaliinsa. Meitä ei ollut enää kuin noin kuusitoista taistelukelpoista miestä kun taas vihollisia oli ainakin viisikymmentä. Tilanne oli hyvin huolestuttava. Elleivät masait olisi menettäneet malttiaan, vaan olisivat päättäväisesti ja harkitusti käyneet kimppuumme, niin he olisivat pian murtaneet vastustuksemme. Mutta sitä he eivät tehneet. He eivät olleet vielä selvinneet säikähdyksestään ja monet olivat hukanneet aseensa ensimmäisten laukaustemme aiheuttamassa hirveässä mellakassa. Mutta joukossa oli toisia, jotka taistelivat tyynesti ja taitavasti ja siinä oli jo meille kylliksi. Eräs masai hyökkäsi pitkä veitsi kädessään herra Mackenzien kimppuun hänen parhaillaan ladatessa pyssyään. Lähetyssaarnaaja sieppasi vyöstään suuren leikkuuveitsensä (pistooli oli pudonnut) ja nyt alkoi raivoisa ottelu, joka muuttui pian vimmatuksi painiksi elämästä ja kuolemasta. En nähnyt silloin miten tuo kaksintaistelu päättyi, sillä taistelijat kaatuivat toisiinsa kietoutuneina vallituksen taakse, ja minun täytyi huolehtia omista asioistani, ettei kukaan päässyt hiipimään selkäni taakse. Taistelu riehui edelleen entistä raivokkaammin ja ratkaisu näytti jo hyvin toivottomalta. Mutta silloin tapahtui jotakin, joka lopetti taistelun tuossa tuokiossa. Umslopogaas oli joko sattumalta tahi tarkoituksella murtautunut joukosta erilleen ja otteli nyt erään rotevan soturin kanssa parin askeleen päässä muista. Eräs masai iski häntä silloin keihäällään kaikin voimin hartioiden väliin, mutta ase kilpistyi teräspaitaan ja ponnahti takaisin. Mies tuijotti hetkisen tyrmistyneenä eteensä -- näiden heimojen keskuudessa oli panssari tuntematon laite -- ja alkoi sitten ulvoa täyttä kurkkua: "Paholaisia, paholaisia -- noidat ovat kimpussamme!" ja äkillisen kauhun valtaamana hän pudotti keihäänsä ja syöksyi hillittömään pakoon. Mutta hän ei ehtinyt astua montakaan askelta, ennenkuin kuulani iski hänet tantereeseen ja Umslopogaasin kaadettua miehensä valtasi pakokauhu toisetkin. "Noitia, noitia!" kirkuivat he kimeästi ja heittäen keihäät ja kilvet luotaan he koettivat päästä pakoon joka taholle. Lienee tarpeetonta kuvata taistelun viimeistä vaihetta. Sanon vain, ettei armoa anottu eikä annettukaan. Mutta eräs tapaus on kuitenkin mainitsemisen arvoinen. Olin jo varma, että taistelu oli päättynyt, kun samassa ruumiskasasta hypähti aivan haavoittumaton soturi ja pakeni tuulispään nopeudella suoraan minua kohti. Mutta hän ei ollut yksin, sillä Umslopogaas seurasi häntä kuin varjo. He lähestyivät nopeasti ja minä tunsin pakenijan heti. Hän oli tuo röyhkeä sanansaattaja, joka oli ollut eilen illalla puheillamme. Huomatessaan, että takaa-ajaja vain läheni, hän kääntyi päin puolustautuakseen, ja Umslopogaaskin pysähtyi. "Ha, ha, ha!" nauroi tuo vanha zulu ivallisesti nähdessään soturin kasvot; "sinäkös se oletkin, jonka kanssa hiukan keskustelin eilen illalla -- sanansaattaja Lygonani -- lasten kiduttaja. Sinähän sanoit murhaavasi tuon pikku tytön tänä aamuna! Muistaakseni sinä toivoit myös saavasi katsella taistelukentällä kasvoista kasvoihin Umslopogaasia, maquilisini-heimon ja amazulu-kansan päällikköä? Katso, toivosi on täyttynyt! Minä vannoin paloittelevana sinut jäsen jäseneltä, sinä julkea koira. Katso, nyt on hetkesi lyönyt! Tervehdi isiäsi!" Masai kiristeli raivoissaan hampaitaan ja hyökkäsi zulua kohti keihäs koholla. Umslopogaas antoi hänen tulla, mutta astui aivan viime hetkessä salamannopeasti syrjään, niin että soturi syöksähti vauhdissaan ohi, jolloin Umslopogaas heilautti tapparaansa molemmin käsin ja iski täydellä terällä kaulan ja olkapään yhtymäkohtaan. Tapparan purevan terävä terä upposi kuin lahoon puuhun katkaisten luut ja jänteet ja erotti pään ja toisen käden ruumiista melkein kokonaan. "Ou!" huudahti Umslopogaas silmäillen hengetöntä vihollistaan; "sanani pidän. Hyvin iskin." VIII. TAISTELUN JÄLKEEN. Suunnitelmamme oli onnistunut ja me olimme selviytyneet taistelusta voittajina. Katsahdin ympärilleni ja huomasin heti, ettei Alphonse, jota olin koettanut parikymmentä minuuttia sitten -- taistelu ei kestänyt sen kauemmin -- pyssyni perällä rauhoittaa, ollutkaan saapuvilla. Pelkäsin hänen kaatuneen ja aloin hakea hänen ruumistaan kuolleiden joukosta, mutta kun en nähnyt hänestä jälkeäkään, aloin minä arvella hänen visusti välttäneen sekaantumasta leikkiin ja olevan niinmuodoin vielä hengissä. Menin sinne, jossa hän oli ollut vähällä ampua minut, ja huusin häntä nimeltä. Noin viidentoista askeleen päässä aitauksesta oli vanha banaanipuu, joka oli sisältä aivan ontto. "Alphonse", huutelin minä joka taholle, "Alphonse!" "Täällä, herra", vastasi eräs ääni. "Täällähän minä olen." Katselin ympärilleni näkemättä ketään. "Missä sitten?" huusin minä. "Täällä puussa, herra." Katsahdin sinnepäin ja näin banaanipuun kuoren halkeamassa kalpeat kasvot ja peloittavan suuret viikset, joista toinen oli paljon lyhyempi ja toinen oli kadottanut ylpeän ulospäin kiertyvän kaarensa riippuen nyt murheellisesti maata kohti. Olin ennenkin epäillyt, mutta nyt olin aivan varma, että Alphonse oli pelkuriraukka. "Tulehan tänne", sanoin minä astuen askeleen häntä kohti. "Onko ottelu sitten päättynyt?" kysyi hän tuskallisesti; "ihanko todella? Voi mitä kauhuja olenkaan saanut kokea! Lukemaini rukousten määrää ei voi kukaan käsittää." "Tule nyt vain tänne, sinä pikkuinen lurjus", sanoin minä kiivaasti, sillä tunteeni eivät olleet juuri ystävällisimmät tuota miestä kohtaan. "Kaikki on jo ohi." "Rukoukseni on siis kuultu, herra", sanoi hän ja lähti piilopaikastaan. Mennessämme yhdessä toisten luo, jotka seisoskelivat sisäänkäytävän vaiheilla katsellen kuoleman niittoa ympärillään, hyökkäsi eräs pensaan takana vaaninut masai-soturi raivoisasti kimppuumme. Alphonse syöksyi pakoon hurjasti ulvoen ja masai kiiti hänen jälkeensä kuin nuoli aikoen surmata vielä yhden vihollisen ennen kuolemaansa. Soturi saavutti ranskalaisen pian ja olisi nitistänyt hänet tuossa tuokiossa, ellen olisi ehtinyt lähettää hyvin tähdättyä kuulaa hänen leveiden hartioidensa väliin. Mutta Alphonse oli niin säikähtynyt, ettei hän joutanut vilkaisemaankaan taaksensa, vaan heittäytyi suulleen maahan siten välttääkseen saamasta ruumiiseensa kyynärän pituudelta kylmää kirkasta terästä, joka välähteli aivan hänen selkänsä takana. Kuoleva masai kaatui hänen päällensä ja hirvittävistä huudoista päättäen, joita Alphonse päästeli, minä jo luulin masain onnistuneen tappaa uhrinsa aivan kuolemansa hetkellä. Kiiruhdin paikalle, pyöräytin masain ruumiin sivulle ja siinä hänen aliansa makasi Alphonse aivan veren peitossa potkiskellen heikosti kuin sähkövirran elävöittämä sammakko. "Miesparka!" huokasin minä, "hän on mennyttä kalua", ja polvistuen hänen viereensä minä aloin etsiä hänen haavaansa niin hyvin kuin suinkin saatoin hänen keppuroimiseltaan. "Koko selkäni on vain yhtenä haavana!" ulvoi hän. "Minut on murhattu! Minä olen ihan kuollut!" Minä etsin etsimästä päästyänikin, mutta en vain löytänyt haavaa. Totuus selveni minulle samassa -- mies oli vain säikähtynyt eikä lainkaan haavoittunut. "Pääsetkös ylös siitä, senkin mokoma!" ärjäisin minä kiukkuisesti. "Eihän sinua mikään vaivaa. Ettes häpeä!" Hän nousi varovasti ja tunnusteltuaan tarkoin kaikki jäsenensä hän virkkoi puolustelevasti. "Luulin joutuneeni kaksintaistelussa alakynteen, herra", ja potkaistuaan masai-soturin ruumista hän huudahti riemuiten: "Siinäpähän makaat kuolleena, sinä musta koira! Mikä verraton urotyö! Mikä suuri voitto!" Peräti kyllästyneenä minä jätin Alphonsen oman onnensa nojaan ja menin toisten luo, minkä hänkin teki erinomaisen vikkelästi seuraten minua kuin varjo koko matkan. Näin ensin Mackenzien, joka istui kivellä nenäliina reiden ympärillä. Keihään kärki oli lävistänyt kaikki lihakset ja haavasta vuoti runsaasti verta. Hänellä oli vielä kädessään suuri leikkuuveitsensä, jonka terä oli nyt pahasti vääntynyt, mistä päättelin hänen käytelleen asetta kunnialla ja menestyksellä soturin kanssa painiskellessaan. "Ah, Quatermain!" huudahti hän vavahtelevalla äänellä, "olemme kuin olemmekin voittaneet, mutta tämä on murheellinen näky", ja hän silmäili väsyneesti ympärilleen. "Minua vain harmittaa, että iskin piloille parhaimman veitseni tuon villin masai-neekerin rintalastaan", lisäsi hän hetkisen kuluttua hermostuneesti nauraen. Miesparka! Vaikea haava aiheutti tuskia ja eihän ollut ihmeellistä, että hirveä taistelu oli järkyttänyt hänen koko hermostonsakin. Hän oli rauhan mies ja helläsydäminen ihminen, jonka mielestä tämmöinen verileikki oli hirveintä maailmassa. Mutta välistähän kohtalo suorastaan ivaa meitä. Aitauksen sisäänkäytävän suulla minut kohtasi omituinen näky. Taistelu oli tauonnut vähän aikaa sitten ja haavoittuneiden vihollisten tuskat oli lopetettu, sillä armoa ei annettu. Piikkipensaat oli tallattu jäljettömiin, mutta niiden asemesta oli aukko täynnä vihollisten ruumiita. Niitä oli kaikkialla ja toisissa paikoin aivan kasoittain. Aukealla sisäänkäytävän edessä niitä makasi pitkin ja poikin, kuten helteen uuvuttamia ihmisiä jossakin Lontoon puistossa kuumana elokuun sunnuntaina. Keihäitä ja kilpiä näkyi joka taholla, ja pienellä alalla sisäänkäytävän edessä, josta kaatuneet oli raivattu syrjään, seisoskeli ryhmä miehiä, jotka olivat selvinneet hengissä ottelusta. Maassa heidän jalkainsa juuressa lepäsi neljä haavoittunutta meikäläistä. Olimme menneet taisteluun kolmenkymmenen miehen voimalla ja meitä oli nyt elossa vain viisitoista. Niistä oli viisi haavoittunutta (herra Mackenzie mukaanluettuna) ja kaksi kuolettavasti. Sisäänkäytävän puolustajista olivat vain Curtis ja Umslopogaas jäljellä. Goodin joukkueesta oli kaatunut viisi, minun kaksi ja Mackenzien kuudesta miehestä oli vain yksi elossa. Kaikki jäljelläolevat, minua lukuunottamatta, joka en ollut sekaantunut käsikähmään, olivat yltäpäältä veren tahrimat ja äärimmäisen väsyneet. Kiireestä kantapäähän veren punaama Umslopogaas, joka seisoi erään ruumiskasan vaiheilla rauhallisesti tapparaansa nojaten, näytti olevan ainoa, jonka voimia tuo raivoisa ottelu ei ollut voinut uuvuttaa, vaikkakin nahka tykytti kiivaasti hänen päässään olevan reiän kohdalla. "Ah, Macumazahn", virkkoi hän, kun nilkutin hänen luoksensa, "minähän sanoin sinulle, että kerrankin saisin jälleen tarpeekseni tapella. En ole milloinkaan nähnyt uljaampaa ottelua, ja tämä rautapaita on varmaankin 'tagati' (noiduttu), sillä mikään ei voinut tunkeutua sen lävitse. Ellei minulla olisi ollut tätä paitaa, niin tuossa lepäisin ja hän nyökäytti päätään suurta ruumiskasaa kohti, joka oli hänen edessään. "Lahjoitan paidan sinulle", sanoi Curtis lyhyesti. "Olet totisesti urhoollinen mies." "Suuri päällikkö!" vastasi zulu kohteliaasti iloiten sekä lahjasta että Curtiksen tunnustuksesta. "Sinä, Incubu, taistelit myös miehen lailla, mutta minun täytyy antaa sinulle hiukan opetusta tapparan käytössä. Sinä et osaa säästää voimiasi." Mackenzie kysyi samassa Flossieta, ja me olimme kaikki iloiset kuullessamme, että eräs mies oli nähnyt hänen kiiruhtavan henkensä edestä hoitajineen taloa kohti. Vieden mukanamme haavoittuneet, joita voitiin heti liikutella, me poistuimme hitaasti tuosta kamalasta paikasta. Voiton tietoisuus täytti sydämemme ilolla ja karkoitti kaikki ikävät tunnelmat. Olimme pelastaneet suloisen lapsukaisen julmasta kuolemasta ja antaneet samalla tuolle verenhimoiselle ja ryöstelevälle masai-heimolle opetuksen, jota he eivät unhottaisi kymmeniin vuosiin. Mutta olihan hintakin ollut kallis! Vaivalloisesti taivalsimme rinnettä ylös, josta olimme vain noin tunti sitten hiipineet alas aivan toisenlaisten olosuhteiden vallitessa. Rouva Mackenzie odotti meitä vallituksen ovella. Nähdessään meidät hän painoi kädet kasvoilleen ja huudahti tuskaisesti, eikä hänen pelkonsa suinkaan vähentynyt, kun hän huomasi rakkaan puolisonsa lepäävän paareilla. Mutta kuultuaan, ettei haava ollut vaarallinen, hän rauhoittui vähitellen. Minä selitin muutamin sanoin taistelun vaiheet (joista Flossie oli jo tiennyt hiukan kertoa) ja rouva Mackenzie suuteli minua kunnioittavasti otsalle. "Jumala siunatkoon teitä, herra Quatermain", sanoi hän liikutuksesta värähtelevällä äänellä, "olette pelastaneet lapseni hengen." Poistuimme sitten vaihtamaan vaatteitamme ja hoitelemaan haavojamme. Iloitsen voidessani sanoa, ettei minulla ollut ainoaakaan, ja Goodin, ja Curtiksen vammat olivat myös sangen mitättömät, jotka sidottiin pian muutamilla laastarilapuilla. Nuo teräspaidat olivat suorastaan verrattomat. Mackenzien haava oli kylläkin vakavaa laatua, mutta onneksi ei keihäs ollut vioittanut valtimoita. Kylvettyämme puimme puhtaat vaatteet yllemme ja menimme ruokailuhuoneeseen, jossa aamiainen odotti meitä kuten tavallisesti. Oli vallan omituista istuutua runsaasti katettuun pöytään juomaan teetä ja aterioimaan yhdeksännentoista vuosisadan tapojen mukaan tapeltuamme vähää ennen henkemme edestä oikein keskiaikaiseen malliin. Good sanoikin, että yölliset tapaukset tuntuivat hirmuiselta painajaiselta eikä julmalta todellisuudelta. Lopetellessamme syöntiämme avautui ovi ja pikku Flossie tuli sisään hyvin kalpeana ja väsyneenä, mutta muutoin täysin terveenä. Hän suuteli ja kiitti meitä kaikkia. Minä onnittelin häntä osoittamansa mielenmaltin johdosta, kun hän ampui masai-soturin pelastaen siten henkensä. "Oi, älkää puhuko siitä!" huudahti hän purskahtaen hermostuneeseen itkuun. "Minä en voi milloinkaan unhottaa hänen kasvojansa -- en milloinkaan. Ne ovat nytkin silmäini edessä." Kehoitin häntä menemään levolle, minkä hän heti tekikin heräten vasta illalla täysin toipuneena, mutta vieläkin hiukan väsyksissä. Minusta oli hyvin omituista, että tyttö, jolla oli kyllin mielenmalttia ampua hänen kimppuunsa keihäs koholla syöksyvä musta roisto, ei voinut myöhemmin suhtautua tapaukseen yhtä tyynesti. Mutta sehän on hänen sukupuolelleen ominaista. Flossie-parka! Minä pelkään, ettei masai-leirissä 'vietetty yö mene moneen vuoteen hänen mielestään. Hän kertoi minulle myöhemmin, että kauheimmat olivat olleet nuo tunnit, kun hän odotti aamun koittoa tietämättä, oliko ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin hänen pelastamisekseen, eikä hän ollut oikeastaan tohtinut mitään toivoakaan, kun vihollinen oli niin voimakas. Masait olivat katselleet häntä suu auki ja monet, jotka eivät olleet ennen nähneet valkoihoisia, olivat likaisilla käsillään tunnustelleet hänen tukkaansa ja hienoa hipiäänsä. Hän sanoi myöskin päättäneensä ampua itsensä heti auringon ensimmäisten säteiden sattuessa aitaukseen, ellei apua kuulunut, sillä hoitajanainen oli kuullut Lygonanin sanovan, että heidät surmataan kauheilla kidutuksilla heti auringon noustua, ellei valkoista miestä luovuteta heidän tilalleen. Päätös oli epätoivoinen, jonka tyttönen olisi kuitenkin minun luullakseni empimättä toimeenpannut, ellei yrityksemme olisi onnistunut. Vaikka hän olikin vasta iässä, jolloin tytöt pidetään Englannissa vielä visusti koulun seinien sisällä, niin tällä "erämaan lapsella" oli enemmän rohkeutta, neuvokkuutta ja mielenlujuutta kuin monella täysikasvuisella. Aamiaisen jälkeen menimme kaikki nukkumaan ja nousimme vasta päivälliselle, jonka syötyämme me lähdimme miehissä -- kaikki liikkeelle kykenevät miehet, naiset, pojat ja tytöt -- aamullisen teurastuksen näyttämölle. Aioimme haudata kuolleemme ja heittää vihollisten ruumiit Tana-jokeen, joka virtasi noin viidenkymmenen kyynärän päässä. Juhla-aterialle kokoontuneet tuhannet korppikotkat pakenivat kirkuen meidän saapuessamme. Olen usein katsellut noita suuria, inhoittavia lintuja ja ihmetellyt niiden käsittämättömän nopeaa ilmestymistä tappopaikoille. Sanokaamme, että olette ampunut jonkun suuremman otuksen, metsäkauriin tahi jonkun semmoisen, niin minuutin kuluttua ilmaantuu taivaalle tumma pilkku, joka yhä suurenee muuttuen vihdoin korppikotkaksi, ja toisia seuraa jäljessä. Olen kuullut monta otaksumaa näiden lintujen ihmeellisestä huomiokyvystä, mutta omani, lukuisiin huomioihin perustuva, on, että korppikotkat, joiden näkö on verrattoman terävä ja voimakas, ovat jakaneet avaruuden piireihin ja liidellen ilmassa huimaavan korkealla -- luultavasti noin pari kolme penikulmaa maanpinnasta -- vahtivat jokainen tavattoman laajaa aluetta. Nähdessään saaliin alkaa yksi nopeasti laskeutua ja jonkun penikulman päässä lennellyt naapuri seuraa heti esimerkkiä tietäen, että tarjolla on jotakin syötävää. Siten kantautuu tieto melkein silmänräpäyksessä ja muutamissa minuuteissa ovat kaikki haaskalinnut parinkymmenen penikulman alalta kokoontuneet pitoja pitämään. Hautasimme kaatuneemme juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ja koska herra Mackenzien täytyi pysyä vuoteessa haavansa tähden, valitsimme Goodin, jolla oli vaikuttavin ääni ja hienoin käytöstapa, toimittamaan hautauksen. Hetki oli vakava ja me seurasimme toimitusta surusta sanattomina. Mutta pahemminkinhan olisi voinut olla, kuten Good sanoi, sillä olisihan helposti voinut käydä niin, että olisimme "itse saaneet haudata itsemme". Huomautin siihen, että sepä olisi ollut hieman vaikea temppu, mutta minä ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti. Koottuamme kaikki keihäät, kilvet ja muut aseet me toimme lähetysasemalta suuret härkien vetämät vankkurit, johon kuormasimme vihollisten ruumiit. Tyhjensimme vankkurit viidesti Tana-jokeen ja jokaisessa kuormassa oli noin viisikymmentä ruumista. Siitä ilmenee, ettei masai-joukosta montakaan pelastunut. Krokodiilit mahtoivat herkutella sinä iltana. Aitauksen pienempää sisäänkäytävää vahtinut soturi oli viimeisiä, jonka heitimme vankkureille, ja minä kysyin Goodilta, miten mies oli saatu surmatuksi. Hän kertoi hiipineensä miehen taakse aivan Umslopogaasin tavoin ja iskeneensä hänet miekallaan kuoliaaksi. Mies oli kyllä vaikeroinut aikalailla, mutta kukaan ei ollut onneksi sitä kuullut. Goodin mielestä oli tehtävä ollut hirveä ja inhoittavan kylmäverisesti harkitun murhan kaltainen. Viimeisen ruumiin häivyttyä virtaan me olimme poistaneet kaikki aamullisen taistelun jäljet. Keihäät, kilvet ja muut aseet vietiin lähetysasemalle, jossa ne täyttivät kokonaisen varastohuoneen. Erään tapauksen tahdon vielä kertoa, ennenkuin se haihtuu mielestäni. Palatessamme työstämme me kuljimme onton puun ohi, johon Alphonse oli aamulla piiloutunut. Hän oli ollut auttamassa meitä vastenmielisessä tehtävässämme ja oli tehnyt työnsä paljon suuremmalla innolla ja antaumuksella kuin jos olisi ollut kysymyksessä elävien masaiden käsitteleminen. Jokaiselle ruumiille, johon hän kävi käsiksi, hänellä oli jokin sukkeluus varalla, ja Tana-jokeen masaiden ruumiita heittelevä Alphonse oli aivan eri henkilö kuin elävän masai-soturin keihästä pakeneva Alphonse. Hän oli hyvin sukkela ja iloinen, tuo pieni ranskalainen, ja taputteli käsiään ja hyräili ranskalaisia laulunpätkiä, kun nuo julmat, kuolleet soturit hävisivät loiskahtaen virtaan vieden satoja penikulmia alempana asuville hirveät terveiset julmasta taistelusta ja suuresta taposta. Nolatakseni hänet minä ehdotin, että istuisimme hiukan sotaoikeutta hänen aamullisen käytöksensä johdosta. Veimme hänet siis puun juurelle, jossa hän oli ollut piilossa, ja ryhdyimme kuulusteluun. Curtis selitti hänelle puhtaammalla ranskan kielellä, miten ennenkuulumattoman raukkamainen hänen käytöksensä oli ollut, ja pyysi selitystä, miksi hän oli pudottanut rievun suustaan. Hänen hampaidensa kalinahan oli ollut hälyyttää koko masai-leirin ja saattaa meidät kaikki perikatoon. Curtis kehoitti syytettyä vastaamaan kysymyksiin oman etunsa takia vilpittömästi ja rehellisesti. Mutta jos olimme odottaneet Alphonsen nolostuvan ja häpeävän, niin petyimme suuresti. Hän kumarsi kohteliaasti ja sanoi hymyillen, että hänen käytöksensä saattoi kyllä ensi näkemältä näyttää omituiselta, mitä se ei kuitenkaan ollut, sillä hänen hampaansa eivät olleet kalisseet pelosta; ei suinkaan! -- hän ihmetteli miten "herrat" saattoivat sellaista hänestä ajatellakaan --. vaan kylmästä, ainoastaan kylmästä. Riepuun nähden hän tahtoi vain huomauttaa, että herrat olisivat itsekin sylkäisseet sen kiireimmiten pellolle saatuaan tuntea suussaan ruudin, rasvan ja lian pirullisen maun. Tahallaan hän ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaan piti riepua päättävästi suussaan, kunnes hänen vatsansa "nousi kapinaan", jolloin riepu singahti ulos aivan hänen tahtomattaan. "Paina nyt jo jalkoihisi, senkin vietävä!" ärjäisi Curtis purskahtaen nauruun ja antoi hyvän potkun Alphonselle, joka pakeni kauhistunein ilmein. Illalla juttelin hetkisen herra Mackenzien kanssa, jonka haavat aiheuttivat melkoisia tuskia. Good, joka on jotensakin taitava lääkäri, vaikkakaan ei ammattimies, hoiteli häntä. Herra Mackenzie kertoi viimeöisten tapahtumien johdosta päättäneensä luovuttaa lähetysaseman jollekin nuoremmalle -- sopiva henkilö olikin jo hänen tiedossaan -- ja palata Englantiin, jos hän vain parantuisi entiselleen. "Näettekös, Quatermain", sanoi hän, "kun tänä aamuna hiivimme rinnettä alas noiden nukkuvien villien kimppuun, lupasin minä pyhästi palata Englantiin, jos selviäisimme leikistä hengissä ja onnistuisimme pelastamaan Flossien. Olen kyllästynyt Afrikkaan ja sen villeihin. Minä en luullut, että suunnitelmamme onnistuisi, mutta niin kuitenkin kävi Jumalan ja teidän neljän avulla, ja minä aion pitää lupaukseni, ennenkuin mitään pahempaa tapahtuu. Toinen tämmöinen koetus surmaisi vaimoparkani. Ja näin meidän kesken sanoen minä olen jokseenkin varakas, Quatermain. Minulla on Zanzibarin pankissa kolmekymmentätuhatta puntaa, jotka olen ansainnut rehellisellä kaupalla, eikä täälläoloni ole maksanut penniäkään. On kyllä vaikea luopua tästä paikasta, jonka ihanuus on oman ahkeruuteni tulos, ja pienestä seurakunnasta, jota olen ohjannut ja opettanut, mutta sittenkin minä lähden." "Onnittelen teitä päätöksenne johdosta", vastasin minä. "Teen sen kahdestakin syystä. Ensiksikin täytätte velvollisuutenne vaimoanne ja etenkin tytärtänne kohtaan, joka joutuu siten samanikäisten ja hänen omaan rotuunsa kuuluvien tyttöjen seuraan. Muutoin hän kasvaisi täällä aivan villinä ja vieraantuisi suvustaan. Toiseksi on niin varmaa kuin tässä seison, että masait koettavat kostaa aamullisen häviönsä ennemmin tahi myöhemmin. Muutamia pääsi pakoon ja ne vievät sanan kotiinsa, josta eräänä kauniina päivänä lähtee suuri soturilauma teitä vastaan. Siihenhän saattaa tietysti mennä vuosiakin, mutta ennemmin tahi myöhemmin joukko on täällä. Minä lähtisin jo siitäkin syystä. Kuultuaan, ettette ole täällä enää, he ehkä jättävät paikan rauhaan." "Olette aivan oikeassa", vastasi lähetyssaarnaaja. "Kuukauden kuluttua lähden. Mutta kovalle se ottaa, sanomattoman kovalle." IX. TUNTEMATTOMIA KOHTALOITA KOHTI. Viikko, oli kulunut ja me istuimme eräänä iltana lähetysaseman ruokailuhuoneessa illallista syöden. Olimme hyvin alakuloiset, sillä aioimme sanoa hyvästi Mackenzien vieraanvaraiselle perheelle ja jatkaa matkaamme aamun sarastaessa. Masaista ei ollut kuulunut hiiskahdustakaan ja olisi ollut sangen vaikea uskoa, että tuo vanha karja-aitaus oli ollut semmoisen raivoisan taistelun näyttämö, ellei jalka olisi kolahtanut ruohikkoon ruostumaan jääneeseen keihääseen tahi silmä keksinyt joitakin tyhjiä panoshylsyjä aitauksen ulkopuolella, jossa olimme seisseet. Mackenzie, joka oli sydänterve mies, parani pian ja kykeni jo liikkumaan kainalosauvojen avulla. Yksi haavoittunut oli kuollut kylmän vihoihin, mutta toiset olivat jo paranemaan päin. Herra Mackenzien miehet olivat myös palanneet rannikolta, joten lähetysasemalla oli nyt riittävä ja vahva vartiosto. Meitä pyydettiin hartaasti jäämään, mutta asiain näin ollen me päättelimme olevan ajan jatkaa matkaamme ensin Kenia-vuorelle ja sitten sen takana oleviin tuntemattomiin seutuihin tuota salaperäistä valkoista kansaa etsimään, jonka olimme päättäneet löytää. Aioimme nyt matkata maitse ja olimme sitä varten hankkineet toistakymmentä aasia tavaroitamme ja itseämmekin varten, jos niin tarvittaisiin. Wakwafi-palvelijoitamme oli vain kaksi jäljellä ja oli aivan mahdotonta saada ketään alkuasukkaita lähtemään mukaamme vaaralliselle retkellemme tuntemattomiin seutuihin, mitä ei voi suinkaan heille häpeäksi lukea. Herra Mackenzien mielestä oli sangen omituista, että miehet, joilla oli kaikki onnellisen elämän edellytykset -- hyvä terveys, riittävä omaisuus ja hyvä yhteiskunnallinen asema, lähtivät vapaaehtoisesti ja vain oman huvinsa tähden uhkarohkealle seikkailuretkelle, josta hengissä selviytyminen oli vain onnellisen sattuman varassa. Mutta englantilaisethan ovatkin uhkarohkeata väkeä ja heidän suuri valtansa siirtomaissa johtuu juuri tuosta luihin ja ytimiin saakka piintyneestä seikkailuhimosta, joka ensi näkemältä näyttää lievältä hulluudelta. Mennään minne päähän pälkähtää ja ollaan valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä. Niinhän me teemme oikeastaan kaikki -- kukin omalla tavallaan. Olen "seikkailija" -- henkilö, joka rakastaa elämää Jumalan vapaassa luonnossa, erämaan ilmaa, sen asukkaita, vaaroja ja vaivoja, ja minä ylpeilen tuosta nimestä, joka merkitsee urhoollista sydäntä ja ja luottamusta Jumalan sallimukseen. Vuosisatojenkin kuluttua, jolloin monet aikamme raharuhtinaat ja sanataituri valtioviisaat, joiden edessä ihmiset polvillaan matelevat, ovat kokonaan unhottuneet, mainitaan noita vanhan ajan rohkeita seikkailija-uranuurtajia, jotka ovat luoneet Britannian mahtavuuden. Sukupolvi toisensa jälkeen kertoo rakkaudella ja ylpeydellä lapsilleen heidän urotöistään. Eipä silti, että me kolme voisimme toivoakaan kuuluvamme noiden uljaitten joukkoon. Emmehän ole tehneet vielä mitään -- emme ainakaan kylliksi, millä uhkarohkeata hurjapäisyyttämme puolustaisimme. Siirryttyämme illalla kuistille piippuinemme ilmestyi Alphonsekin sinne ja pyysi mitä kohteliaimmin kumartaen saada puhutella meitä. Kehoitimme häntä esittämään asiansa, minkä hän tekikin hetkisen epäröityään. Hän halusi kovin mielellään päästä mukaamme. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun tiesin minkälainen hillitön pelkuri hän oli. Mutta syy selvisi kuitenkin pian. Herra Mackenziehan aikoi lähteä niin pian kuin suinkin rannikolle ja sieltä Englantiin. Jos Alphonse seuraisi mukana, joutuisi hän ennen pitkää viranomaisten kynsiin, lähetettäisiin Ranskaan ja tuomittaisiin luultavasti kaleereihin. Tämä ajatus ei suonut hänelle hetkenkään lepoa, ja hänen vilkas mielikuvituksensa oli suurentanut vaaran kymmenkertaiseksi. Asian todellinen laita oli minun luullakseni kuitenkin siten, että hänen lainrikkomuksensa oli täällä jo kauan sitten unhotettu eikä kukaan olisi estänyt häntä lähtemästä minne muuanne hyvänsä paitsi Ranskaan. Mutta siihen uskoon oli häntä mahdoton taivuttaa. Ollen synnynnäinen pelkuri piti tuo pikkuinen mies parempana antautua retkemme lukemattomille vaaroille, vaivoille ja kärsimyksille alttiiksi kuin joutua jonkun poliisiupseerin kuulusteltavaksi. Tämä vain todistaa vieläkin sen tosiasian, että useimmat ihmiset pitävät kaukana tulevaisuudessa häämöttävää vaaran uhkaa niin hirvittävänä, että he mieluummin antautuvat lähinnä tarjollaolevien sattumien vaaraan, jotka voivat aivan odottamatta saattaa heidät paljon vakavampaan vaaraan. Keskusteltuamme asiasta herra Mackenzien kanssa me suostuimme vihdoin hänen pyyntöönsä. Olimme ensinnäkin hyvin kömpelöt kaikissa talousaskareissa ja hän _osasi keittää_ -- ah, miten maukkaita ruokia hän valmistaakin! Olen melkein varma, että hän olisi laittanut herkullisen aterian noista isoisänsä vanhoista säärystimistäkin, joista hän aina niin mielellään puhui. Hän oli sitäpaitsi aina touhussa ja iloinen kuin apina ja hänen turhamaiset ja suurelliset puheensa huvittivat meitä verrattomasti. Eikä hän muuttunut milloinkaan. Hänen pelkuruutensa oli kyllä suuri vika, mutta kun me nyt tunsimme hänet perinpohjin, niin me tiesimme myös tehdä suunnitelmamme tämän hänen heikkoutensa huomioonottaen. Huomautettuamme matkamme ehdottomasta vaarallisuudesta me lupasimme ottaa hänet mukaamme, jos hän sitoutui noudattamaan nöyrästi kaikkia käskyjämme ja tyytymään kymmenen punnan kuukausipalkkaan, joka maksettaisiin hänelle heti ihmisten ilmoille päästyämme. Alphonse hyväksyi ehdot mielihyvällä. Kello seitsemän aamulla olimme sitten valmiit lähtemään ja eronhetki oli hyvin vaikea. Minä ja pikku Flossie olimme mitä parhaat ystävät ja keskustelimme usein pitkät tovit -- mutta lapsiparka ei ollut enää entisensä kaltainen tuon kauhean yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt noiden verenhimoisten masaiden leirissä. "Oi, herra Quatermain!" huudahti hän kiertäen kätensä kaulani ympärille ja purskahtaen itkuun, "minun on niin sanomattoman vaikea erota teistä. Kohtaammekohan enää milloinkaan?" "Kukapa sen tietää, rakas lapsi", vastasin minä. "Minä olen jo vanha ja taipaleeni taivaltanut, ja sinä olet vasta matkasi alussa. Minulla on vain lyhyt aika jäljellä, mutta minä toivon sydämestäni, että tulevaisuus on sinulle varannut monen monta ihanaa ja onnellista vuotta. Sinusta kehittyy vähitellen kaunis nainen, Flossie, ja koko tämä erämaan kesytön elämä on oleva sinusta kuin utuinen uni, mutta minä toivon, ettet milloinkaan unhota vanhaa ystävääsi, vaikka emme enää kohtaisikaan toisiamme, ja muistat aina, mitä nyt sinulle sanon. Koeta aina olla hyvä ja tee mikä on oikein, vaikka se ei välistä olisikaan niin helppoa, sillä hyvyys ja onni ovat toistensa seuralaiset, sanokoot ivalliset ihmiset mitä hyvänsä. Älä ole itsekäs, lapseni, vaan auta lähimmäistäsi milloin vain voit. Maailma on täynnä kärsimyksiä, joiden lieventäminen on jalointa mitä voimme tehdä. Kun pelkäät Jumalaa, mihin ikinä joutunetkin, ja koetat kärsivien murheita keventää, niin voit olla varma, ettet ole elämääsi turhuudessa tuhlannut, kuten lukemattomat naiset tekevät. Niin, olen nyt antanut sinulle joukon oikein vanhan kansan neuvoja, mutta aion antaa sentään hiukan muutakin. Näet tämän paperiliuskan, joka on niin sanottu pankkiosoitus. Anna se isällesi tämän kirjeen ohella meidän mentyämme -- ei ennen, muista se. Sinäkin, pikku Flossie-kultaseni, menet kerran naimisiin ja tuolla paperiliuskalla sinä ostat morsiuspukuusi jonkun ihanan jalokivikoristeen, jota sinä ja sinun tyttäresi, jos Jumala sinulle sellaisen suo, pidätte metsästäjä Quatermainin muistoksi." Pikku Flossie itki katkerasti ja antoi minulle muistoksi kullankeltaisen hiuskiharansa, joka on vieläkin hallussani. Antamani pankkiosoitus oli tuhannen punnan arvoinen. Neuvoin kirjeessäni hänen isäänsä sijoittamaan rahat valtion arvopapereihin ja kun lapsi tulisi täysi-ikäiseksi tahi menisi naimisiin, ostamaan hänelle kauneimman timanttikaulakoristeen, minkä summalla voi saada. Timantit ovat mielestäni arvokkaimmat jalokivet, sillä niiden hinta ei voi laskeutua etenkin kun tiesin, että kuningas Salomonin kaivokset oli ihmiskunnalta iäksi suljettu. Timanttien arvo päinvastoin nousi vuosi vuodelta ja Flossie saattoi, jos niin tarvittiin, myydä ne tulevaisuudessa monikertaisella hinnalla. Vihdoin lähdimme monien hartaiden kädenpuristusten jälkeen jälleen liikkeelle. Hatut heiluivat, alkuasukkaat ampuivat yhteislaukauksen kunniaksemme ja helläsydäminen Alphonse vuodatti hereitä kyyneleitä isäntäväestään erotessaan. Ero rakkaista ystävistään on aina vaikea ja minä koetinkin jouduttautua tielle mahdollisimman nopeasti. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä Umslopogaasin kasvoilla kuvastuvaa haikeata surua, kun hän sanoi hyvästi Flossielle, joka oli vähitellen kokonaan valloittanut tuon vanhan ja jäyhän soturin sydämen. Hän tapasi sanoa, että tyttönen oli suloinen kuin taivaan tähtönen, ja toisti usein miten onnellinen hän oli kun oli surmannut tuon Lygonanin, joka oli röyhkeästi rehennellen kehunut murhaavansa lapsen. Herra Mackenzien lähetysasema -- tuo todellinen erämaan kosteikko ja eurooppalaisen sivistyksen yksinäinen, mutta suloinen edustaja -- häipyi vähitellen näkyvistämme. Olen usein muistanut sen herttaisia asukkaita ja ihmetellyt, mahtoivatko he lähteä heti rannikolle ja pääsivätkö onnellisesti Englantiin ja joutuvatkohan nämä rivit milloinkaan heidän luettavakseen? Pikku Flossie! Miltähän mahtaa elämä tuntua sinusta maassa, jossa ei olekaan mustaihoisia käskyjäsi täyttämässä ja jossa et näekään aamuin noustessasi Kenia-vuoren pilviäpitelevää, auringon kultaamaa lumipeitteistä huippua? Hyvästi, Flossie! Ajatukseni viivähtävät usein luonasi, sinä suloinen lapsi. * * * * * Sivuutimme kenenkään ahdistamatta Kenia-vuoren, jolle masait ovat antaneet nimen "Dongo Egere" (kirjava vuori), koska sen mahtavassa huipussa on mustia läikkiä. Ne ovat äkkijyrkkiä kallioseinämiä, joissa lumipeite ei voi pysyä. Sitten sivuutimme aution Daringo-järven, jonka rannalla toinen wakwafimme astui käärmeen päälle ja kuoli hetkisen kuluttua kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Kuljettuamme sitten noin sata viisikymmentä penikulmaa me saavuimme Lekakisera-nimisen mahtavan lumihuippuisen vuoren juurelle, jossa ei ollut minun tietääkseni kukaan eurooppalainen vielä käynyt. Paikkaa en käy kuitenkaan tässä sen tarkemmin kuvailemaan. Lepäiltyämme siellä pari viikkoa suuntasimme matkamme Elgumi-nimisen alueen tiettömiin ja asumattomiin aarniometsiin. En ole missään nähnyt niin paljon elefantteja kuin noissa metsissä. Niitä ei hätyyttänyt kukaan ja niiden lisääntymisen rajoitti vain luonnon järkkymätön laki, joka huolehtii siitä, ettei eläinten lukumäärä kasva suuremmaksi kuin alue, johon ne ovat asettuneet, voi elättää. Lienee tarpeetonta sanoa, ettemme ampuneet niitä montakaan, koska ampumavaramme olivat huvenneet arveluttavan vähiin. Erään virran poikki pyrkiessämme hukkui yksi ampumatarpeilla lastattu aasi kuormineen päivineen. Emme myöskään voineet kuljettaa norsunluutaakkaa mukanamme ja metsästäminen vain surmaamisen tähden on mielestäni väärä ja tuomittava teko. Nuo mahtavat eläimet saivat siis olla rauhassa meidän puolestamme; vain oman turvallisuutemme tähden ammuimme pari. Asianlaita oli nimittäin siten, että tämän alueen elefantit, joita metsästäjät eivät olleet milloinkaan ahdistaneet, olivat tavattoman kesyjä. Ne päästivät aivan lähelle, parinkinkymmenen kyynärän päähän, ja tuijottivat suuret korvat hämmästyksestä levällään tuohon outoon ja merkilliseen ilmestykseen -- ihmiseen. Ellei tarkastelun tulos ollut tyydyttävä, päättyi tuijotus välistä kiivaaseen päristykseen, jota hyökkäys heti seurasi, mikä oli kuitenkin sangen harvinaista. Silloin ei auttanut muu kuin turvautua pyssyihin. Elgumin suurissa metsissä oli paljon muitakin villieläimiä, etenkin leijonia, joita olen vihannut siitä saakka kuin eräs niistä runteli jalkani saattaen minut rammaksi koko elinajakseni. Noita vaarallisia tsetse-kärpäsiä, jonka purema tappaa minkä kotieläimen hyvänsä, oli myöskin runsaasti. Sanotaan kyllä, ettei niiden purema ole lainkaan vaarallinen ihmiselle ja aasille, mutta meidän juhtamme kuolivat joka tapauksessa tuon hyönteisen aiheuttamaan myrkytykseen. En tiedä miten asian laita sitten oikein lienee, olivatko eläimemme ehkä niin huonossa kunnossa, että niiden vastustuskyky oli heikentynyt, vai oliko näiden seutujen tsetse-kärpänen tavallista myrkyllisempi? Onni onnettomuudessa oli, että kuolema seuraa vasta kahden kuukauden kuluttua myrkyn päästyä vereen. Pari päivää kestäneen kylmän sateen jälkeen kuolivat kaikki aasimme aivan äkkiä, ja kun nyljin muutamia, huomasin minä niiden lihassa pitkiä keltaisia juovia, joista tsetse-kärpäsen aiheuttama myrkytystapaus helposti tunnetaan, juovat osoittavat paikan, johon hyönteinen on munansa laskenut. Elgumin metsistä selvittyämme me pyrimme aina vain pohjoista kohti noudattaen herra Mackenzien ohjeita, joita hän oli antanut meille tuolta onnettomalta matkamieheltä saamiensa tietojen mukaan, ja saavuimme viimein suurelle järvelle, jolle alkuasukkaat ovat antaneet nimen Laga. Tämä järvi, josta mies oli puhunut, kuten muistettanee, oli noin viidenkymmenen penikulman pituinen ja parinkymmenen levyinen. Sieltä lähdettyämme matkasimme noin kuukauden verran kauniissa ylämaassa, jonka pensaikkoiset tasangot silloin tällöin keskeyttivät. Seutu muistutti sangen suuresti Transvaalia. Olimme loivasti viettävällä rinteellä, joka kohosi säännöllisesti noin sata jalkaa kymmenellä penikulmalla ja näytti päättyvän kaukana siintävään lumihuippuiseen vuoristoon, jota kohti kuljimme. Järven, jota Mackenzien luona kuollut kulkuri oli nimittänyt "pohjattomaksi vedeksi", piti kaikesta päättäen olla siellä. Saavuimme vihdoin vuorijonon juurelle ja kuultuamme, että vuoristossa todellakin oli suuri järvi, me aloimme pyrkiä ylöspäin. Noustuamme noin kolmentuhannen jalan korkeuteen me tulimme äkkijyrkän kallioseinämän reunalle ja näimme lavean noin parinkymmenen neliöpenikulman laajuisen järven, jonka pinta oli noin tuhatviisisataa jalkaa meidän alapuolellamme ja joka oli kaikesta päättäen muodostunut suunnattoman suuren muinaisen tulivuoren aukkoon. Kauempana järven rannalla oli muutamia kyliä, joissa meidät otettiin sangen ystävällisesti vastaan. Olimmekin levon tarpeessa, sillä laskeutuminen kraaterin jyrkkiä seinämiä myöten, jotka olivat tiheän pinjametsän peitossa, oli ollut sangen vaivalloinen ja vaarallinenkin. Kylien asukkaat, jotka eivät olleet milloinkaan kuulleet puhuttavankaan valkoisista ihmisistä, olivat rauhallista väkeä ja kohtelivat meitä mitä vierasvaraisimmin kantaen eteemme ruokaa ja juomaa niin paljon kuin nälkäisiin vatsoihimme suinkin mahtui. Ilmapuntarimme mukaan oli tämä ihmeellinen ja ihana järvi 11,450 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja ilmanala oli jotakuinkin kylmä, melkein kuin Englannissa. Ensimmäisinä kolmena päivänä sataa vihmoi kylmästi ja järvestä kohoava kostea sumu palautti elävästi mieleen Skottlannin rannikon synkät syksyiset päivät. Tämä sade saikin tsetse-kärpäsen myrkyn liikkeelle, niin että kaikki jäljelläolevat aasimme kuolivat toinen toisensa jälkeen. Tämä vastoinkäyminen teki tilanteemme arveluttavaksi. Matkan jatkaminen oli mahdotonta, kun meillä ei ollut mitään keinoa kuljettaa tavaroitamme, jotka olivat nekin huvenneet sangen vähiin. Ampumavaroja oli vain kourallinen, noin parisataa panosta kaiken kaikkiaan. Emme todellakaan tienneet mitä tehdä. Näytti kuin matkamme olisi pakostakin täytynyt päättyä tähän. Jos olisimme luopuneetkin suunnitelmastamme, mitä emme kuitenkaan olleet vielä tuumineetkaan tehdä, olisi ollut aivan naurettavaa ajatellakaan palaamista noin seitsemänsadan penikulman päässä olevalle rannikolle nykyisissä varusteissamme. Päätimme niin ollen jäädä siihen, missä olimme -- alkuasukkaat olivat hyvin vierasvaraiset ja ruokaa näytti olevan runsaasti -- ja odotella tapahtumain kehitystä koettaen saada selville mitä kauempana olevista seuduista mahdollisesti tiedettiin. Ostettuamme kylän päälliköltä muutamilla vanhoilla panoshylsyillä, joista mies ihastui ikihyväksi, suuren kanootin, johon meidän kaikki tavaramme mahtuivat, me päätimme lähteä etsimään sopivaa leiripaikkaa, ja kun emme tienneet, palaisimmeko enää samaan kylään takaisin, kuormasimme kanoottiin kaikki tavaramme ja kohtalaisen varaston nuoren metsäkauriin lihaa, joka on hyvin maukasta. Alkuasukkaat olivat kiiruhtaneet keveissä kanooteissaan viemään edeltäpäin sanaa muihin kyliin meidän tulostamme. Meloskellessamme huolettomasti eteenpäin kiinnitti Good huomiomme veden merkillisen syvän siniseen väriin. Hän sanoi ymmärtäneensä alkuasukasten puheista, että järven otaksuttiin olevan tavattoman syvän. Alkuasukkaat, jotka olivat taitavia kalastajia -- kala olikin heidän pääravintonsa -- väittivät myös, että järven pohjassa oli reikä, josta vesi pääsi pois sammuttaen maan alla raivoavan hirveän tulen. Huomautin siihen, että hänen kuulemansa otaksumat johtuivat luultavasti jostakin vanhasta perimätarusta, joka oli säilynyt näiden alkuasukasten keskuudessa aina niiltä ajoilta, jolloin tämän muinaisen tulivuoren jokin aukko oli vielä toiminnassa. Näimme järven rannoilla useita sellaisia aukkoja, jotka olivat olleet toiminnassa vielä kauan sen jälkeen kuin vuoren pääaukko, johon järvi oli muodostunut, oli sammunut. Kun tulivuori oli lopultakin kokonaan sammunut, luulivat asukkaat, että järven vesi pääsi jotenkin sammuttamaan tulen, ja kun vuorilta virtaavalle suurelle vesimäärälle ei ollut mitään laskujokea, on tuo otaksuma hyvin ymmärrettävä. Järven vastapäinen ranta oli aivan äkkijyrkkä huimaavaan korkeuteen kohoava kallioseinämä, josta meloskelimme noin kolmensadan jalan päässä suunnaten matkamme kauempana olevaa suurta kylää kohti. Seinämän lähellä oli vedenpinta täynnä risuja, oksia, ajopuita ja kaikenlaista törkyä, jonka Good otaksui ajautuneen paikalle jonkun järvessä käyvän salaperäisen virran mukana. Tämä oli meistä sangen kummallista ja antoi meille sangen paljon ajattelemisen aihetta. Samassa viittasi Curtis eteenpäin ja käännyttyämme katsomaan me näimme suuren joukon isoja valkoisia joutsenia keinuvan tyynellä järvellä. Koska en ole milloinkaan ennen nähnyt noita lintuja Afrikassa, valtasi minut vastustamaton himo ampua niitä muutamia kokoelmiani varten. Olin jo pari päivää ennen nähnyt niiden kiertelevän järven yläpuolella ja kysyttyäni alkuasukkailta, mistä linnut tulivat, sain kuulla, että ne lensivät säännöllisesti joka vuosi samaan aikaan vuorten yli ja laskeutuivat järvelle varhain aamulla. Niitä oli silloin hyvin helppo pyytää, sillä ne olivat niin uuvuksissa, etteivät päässeet pakoon. Kysyin heiltä vielä, mistä maasta linnut oikeastaan mahtoivat tulla. Miehet kohauttivat hartioitaan sanoen, että äkkijyrkänteen huipulta alkoi karu kivinen alue, jonka takana oli laaja lumen peittämä julmia villipetoja täynnä oleva vuoristo, joka oli aivan asumaton. Vuorten takana oli ääretön tasanko, jossa kasvoi niin tiheä piikkipensaikko, etteivät elefantitkaan voineet tunkeutua sen lävitse, saati sitten ihminen. He nauroivat kysyessäni, olivatko he milloinkaan kuulleet puhuttavan vuorten toisella puolen ja tuon piikkipensaikon takana asuvasta valkoisesta kansasta, jonka miehet olivat aivan meidän näköisemme. Mutta hiukan myöhemmin kuulin eräältä vanhalta vaimolta, että hän muisti lapsena kuulleensa isoisänsä kertoneen jotakin sellaista. Tämän isoisä oli nuoruudessaan taivaltanut noiden erämaiden halki ja tuon piikkipensaikon läpi tunkeuduttuaan joutunut maahan, jonka kansa oli valkoinen ja asui kivimajoissa. Siitähän oli jo noin kolmesataa vuotta, joten tuohon kertomukseen ei voinut luonnollisesti kiinnittää sen suurempaa huomiota, mutta pohdittuani asiaa vielä kerran minä olin aivan varma, että noissa huhuissa täytyi olla jonkun verran tottakin, ja päätin saada salaisuuden selville maksoi mitä maksoi. En voinut aavistaakaan, miten ihmeellisellä tavalla tämä päätökseni toteutui. Me aloimme siis vaania joutsenia, jotka olivat ravintoa etsiessään ajautuneet yhä lähemmäksi kallioseinää, ja onnistuimme ajopuiden suojassa melomaan kanoottimme noin neljänkymmenen kyynärän päähän. Curtis piteli pyssyä, joka oli ladattu yhden numeron hauleilla, ja odottaen sopivaa tilaisuutta hän ampui kaksi lintua yhdellä laukauksella. Jäljelläolevat, noin kolmekymmentä, lähtivät heti lentoon. Toinen hyvin tähdätty laukaus pudotti vielä yhden ja toisestakin pölähti höyheniä. Linnut kohosivat kierrellen yhä korkeammalle, kunnes olivat vihdoin äkkijyrkänteen kaukana siintävän huipun tasalla, jolloin ne järjestäytyivät kolmioon ja häipyivät pian näkyvistämme tuonne tuntemattomaan itäpohjoiseen. Olimme sillävälin onkineet vedestä kaksi lintua, jotka olivatkin erittäin muhkeat, mutta kolmas, joka eli vielä, oli sukellellut ajelehtivien ajopuiden keskelle ja näytti pyrkivän kallioseinämän juurella olevaan kapeaan avoveteen. Koska oli melkein turhaa koettaakaan päästä kanootilla lintua kyllin lähelle, pyysin wakwafi-palvelijaamme, jonka tiesin olevan hyvän uimarin, heittäytymään veteen ja hakemaan linnun ajopuiden alitse sukeltaen. Järvessä ei ollut krokodiilejä, joten miestä ei voinut mikään vaara kohdata. Päästyään asiasta selville hän totteli heti ja ui pian voimakkain vedoin lintua kohti joutuen siten yhä lähemmäksi kallioseinää, jota vasten pienet laineet liplattivat. Äkkiä hän kääntyi meihin päin ja alkoi huutaa, että hän oli joutunut johonkin vedenalaiseen pyörteeseen, joka vei hänet mukanaan. Asianlaita oli todellakin niin. Me näimme miehen sortuvan epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta yhä lähemmäksi kallioseinää. Parilla voimakkaalla vetäisyllä syöksähdimme ajopuiden lomitse ja kiiruhdimme auttamaan miestämme, mutta emme tavoittaneet häntä, vaikka pyrimmekin eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Samassa huomasin edessämme kallioseinässä rautatietunnelia muistuttavan aukon, jonka yläreuna oli noin kahdeksantoista tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Käytävä oli seinämässä näkyvistä vesimerkeistä päättäen tavallisesti monta jalkaa järven pinnan alapuolella, mutta pitkäaikainen kuivuus ja kylmähköt ilmat, jotka estivät lumen vuorilla sulamasta, olivat saaneet veden laskeutumaan niin alhaalle, että aukko oli tullut näkyviin. Palvelijaparkamme kiiti nyt sitä kohti hirvittävällä nopeudella ja huomatessani käytävän suun oli hän siitä korkeintaan vain kymmenen ja me parinkymmenen sylen päässä. Lähestyimme nopeasti. Hän taisteli urhoollisesti ja minä luulin jo voivamme pelastaa hänet, kun hänen kasvojensa ilme muuttui äkkiä sanomattoman epätoivoiseksi ja siinä silmäimme edessä hän vaipui aukon pyörteisiin kadoten näkyvistämme. Samassa tuntui kuin voimakas käsi olisi tarttunut kanoottiimme lennättäen sen vastustamattomalla voimalla kalliota kohti. Käsitimme heti vaaran ja aloimme kiihkeästi meloa päästäksemme pyörteestä, mutta turhaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidimme nuolen nopeudella aukkoa kohti, ja minä luulin jo tuhomme tulleen. Minulla oli kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että ehdin karjaista toisille kanootin pohjalle heittäytyessäni: "Pitkäksenne, pitkäksenne, jos henkenne on teille rakas!" mitä varoitusta toiset silmänräpäyksessä noudattivatkin. Samassa kuulimme kumean pauhun ja kanootti painui niin syvälle, että vesi pärskähteli laidan yli, ja minä luulin sen uppoavan. Pauhu taukosi kuitenkin äkkiä ja minä tunsin kanootin kiitävän jälleen eteenpäin. Käänsin hiukan päätäni -- kohottaa en uskaltanut -- ja katsahdin ylös. Käytävän suulta kajastavassa heikossa valossa minä näin vain rosoisen katon, joka oli peloittavan matalalla. Hetkisen kuluttua en nähnyt enää sitäkään, sillä hämärä oli muuttunut synkimmäksi pimeydeksi. Tunnin verran makasimme siten tohtimatta liikahtaakaan peläten murskaavamme päämme luolan kattoon. Saatoimme tuskin puhuakaan, kun veden kohina oli niin valtava, ja täysin käsittäen hirveän tilanteemme olimme melkein vaiti. Pelko aivan lamautti meidät. Kanoottimme saattoi millä hetkellä hyvänsä pirstautua säpäleiksi luolan seinämiin tahi johonkin kallion kielekkeeseen tahi upota sähiseviin pyörteisiin, ja jos ilma loppuisi, niin tukehtuisimme ehdottomasti. Kaikki nämä hirmukuvat vaihtelivat lakkaamatta mielessäni maatessani siinä kanootin pohjalla kuunnellen virran pauhua. Kuulin silloin tällöin toisenkin äänen. Takanani makaava Alphonse parkui koko ajan täyttä kurkkua, mutta hänenkin ulvontansa kuulosti niin omituisen oudolta. Minnekähän tämä maanalainen virta kiidätti meitä? Tilanne oli todellakin niin hirveä, että aloin jo uskoa kaiken olevan vain pahaa unta. X. TULIPATSAS. Eteenpäin kiidimme tuon voimakkaan virran vieminä ja vähitellen minusta alkoi tuntua, että kohina oli hiukan vaimentunut, mistä päättelin käytävän laajentuneen. Alphonsen parkuminenkin kuului aivan selvästi; hän rukoili Jumalaa ja hoki rakkaan Annettensa nimeä ulvoen surkeasti. Tuskauduin viimein ja haparoiden melan käteeni minä kolhaisin häntä kylkiluille saadakseni hänet vaikenemaan, mutta hän rääkkyi entistä hirveämmin luullen viimeisen hetkensä tulleen. Hetkisen kuluttua nousin varovasti polvilleni ja ojennin hitaasti käteni ylöspäin. En tavannut mitään. Otin melan ja kohotin sen niin korkealle kuin suinkin saatoin, mutta tulos oli sama, ja tunnustellessani molemmille sivuille tapasin vain tyhjää ilmaa ja vettä. Samassa juolahti mieleeni, että meillähän oli jäljelläolevien tavaroidemme joukossa pieni valonheittäjä-lyhty ja pullollinen öljyä. Kotvasen kaiveltuani minä löysinkin lyhdyn ja saatuani sen palamaan minä käänsin valon veneeseemme. Ensiksi näin Alphonsen palttinanvalkoiset ja säikähtyneet kasvot ja lyhdyn kirkkaan valon leimahtaessa äkkiä hänen silmiinsä päästi tuo miesparka hirvittävän huudon. Hän luuli jo kuolleensa ja näkevänsä nyt ensimmäisen haudantakaisen kirkkauden pilkahduksen. Sain hänet vaivoin rauhoitetuksi melani avulla. Good makasi selällään monokkeli vieläkin silmässään ja tuijotti ylös pimeyteen. Curtis nojasi päätään kanootin laitaan ja tunnusteli kädellään virran nopeutta ja voimaa. Mutta nähdessäni vanhan Umslopogaasin kykenin vaivoin olemaan nauramatta. Muistelen sanoneeni, että olimme ottaneet paistettua metsäkauriin lihaa mukaamme, ja heittäytyessämme pitkällemme silmänräpäystä ennen luolaan syöksymistämme oli Umslopogaasin nenä joutunut eväslihojen välittömään läheisyyteen. Kun säikähdys, jonka tilanteen hirvittävä muutos oli aiheuttanut, oli hiukan haihtunut, tunsi hän heti herkullisen paistin hajun nenässään ja muisti samassa, ettei hän ollut syönyt moneen tuntiin. Inkosi-kaas'in terällä hän oli leikannut kylmäverisesti kauriin reidestä pitkän viipaleen, jota hän juuri pisteli poskeensa naamallaan tyytyväinen myhäily. "Täytyihän minun syödä kyllikseni, koska edessämme oli luultavasti 'tavallista pitempi matka'", selitti hän myöhemmin levollisesti. Nähdessäni hänen rauhallisen ateriointinsa muistuivat mieleeni elävästi englantilaisten lehtien selostukset kuolemantuomioiden täytäntöönpanoista, kuinka tuomittu aina söi ennen kuolemaansa "oivallisen aamiaisen". Heti kun olimme varmat siitä, että lamppu paloi moitteettomasti, ajettiin Alphonse kanootin perään ja hän tyyntyi vallan ihmeteltävästi, kun uhkasimme heittää hänet laidan yli palvelijaparkamme toveriksi, jos hän tohtisi hiiskahtaakaan ja saattaa hirveällä ulvonnallaan ennestäänkin kamalan tilanteemme vieläkin kammottavammaksi. Hän rauhoittui aivan kokonaan, kun lupasimme toimittaa hänet toiseen maailmaan Annetteansa odottelemaan, ellei hän tottelisi käskyjämme. Neuvottelimme sitten tilanteesta. Goodin ehdotuksesta sidoimme kuitenkin ensin keulaan pari melaa mastojen tavoin varoittamaan meitä luolan mahdollisesta mataloitumisesta, mikä saattoi tapahtua aivan äkkiarvaamattakin. Oli ilmeistä, että olimme joutuneet maanalaiseen jokeen tahi "pääviemäriin", kuten Alphonse sanoi, joka johdatti pois järven liikaveden. Semmoisia jokia tiedetään olevan maailmassa useita, vaikka tutkimusmatkailijoilla lienee harvoin ollut niin huono onni, että heidän olisi täytynyt matkata niitä pitkin. Tämä joki oli sangen leveä, sillä lyhtymme ei jaksanut valaista rannoille saakka muuta kuin joissakin paikoin, missä virta kuljetti aluksemme lähemmäksi käytävän tahi tunnelin toista tahi toista seinää, jotka näyttivät kohoavan noin kahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen muodostaen päämme yläpuolelle pyöreän holvin. Virran nopeus oli Goodin määritelmän mukaan ainakin kahdeksan solmunväliä tunnissa ja oli kaikeksi onneksi kiivain keskellä uomaa kuten tavallisesti. Järjestimme heti siten, että lyhty asetettiin keulaan ja yksi oli aina vahdissa veneestä löydetty sauvoin varalla estääkseen kanoottia törmäämästä luolan seiniin tahi murskautumasta johonkin kallionkielekkeeseen. Umslopogaas, joka oli jo lopettanut ateriansa, otti ensimmäisen vuoron. Siinäpä olikin kaikki, mitä saatoimme tehdä turvallisuutemme hyväksi, ellei oteta lukuun, että perässä istuva koetti parhaansa mukaan ohjata kanoottia melapahasen avulla. Syötyämme hiukan tuota kylmää kauriinlihaa (päätimme pidellä eväitämme hyvin säästeliäästi, sillä emmehän tienneet, kuinka kauan niiden piti riittää) kykenimme paljon rauhallisemmin pohtimaan tilannetta, ja minun täytyy sanoa, etten ollut vielä menettänyt kaikkia pelastuksen toiveita. Siinä tapauksessahan olimme ehdottomasti perikatoon tuomitut, jos tämä joki todellakin syöksyi maanalaisen tulen pätsiin, kuten alkuasukkaat väittivät. Ellei, niin oli selvää, että sen täytyi ilmestyä jossakin päivän valoon takaisin ja tuo "jossakin" oli luultavasti vuoriston toisella puolen. Siinä tapauksessa meillä ei ollut muuta tekemistä kuin pysytellä hengissä miten parhaiten taisimme, kunnes saavuttaisimme tuon "jossakin", tuon merkillisen paikan, olipa se sitten missä hyvänsä. Mutta saattoihan niinkin käydä, kuten Good kylmästi huomautti, että ennen sitä voisivat sadat tuntemattomat kauhut ja vaarat tuhota meidät moneen monituiseen kertaan. Voisihan joki mutkitella maan alla niin kauan, että se kuivuisi viimein kokonaan, jolloin meidän kohtalomme olisi todellakin kaamea. "Toivokaamme parasta ja olkaamme valmiit pahimman varalta", sanoi vihdoin Curtis, joka on aina niin hilpeä ja rohkea -- oikea urheuden kaivo hädän hetkellä. "Koska olemme ennenkin selvinneet yhdessä niin monesta pahasta pälkähästä niin eiköpähän tuota selvittäne jotenkin tästäkin", lisäsi hän rauhallisesti. Se oli miehen puhetta ja hänen neuvoaan seuraten me emme antaneet epätoivolle pienintäkään sijaa, paitsi Alphonse, joka oli vaipunut jonkinlaiseen kauhistuksen aiheuttamaan tylsyyden tilaan. Good oli mennyt perään ja Umslopogaas oli keulassa, joten minulla ja Curtiksella ei ollut muuta tekemistä kuin maata kanootin pohjalla ja ajatella. Tilanteemme oli todellakin kummallinen ja ennenkuulumaton -- kiidimme eteenpäin tuolla merkillisellä joella synkässä pimeydessä kuin vainajien sielut Charonin lautalla manalan synkällä virralla, kuten Curtis sanoi. Pimeys olikin hirvittävä, jonka lyhtymme heikko valo teki vieläkin painostavammaksi. Jättiläismäinen Umsiopogaas istui keulassa valppaasti tähystellen sauvoin kädessään, niinkuin tuo satujen lauttamies ainakin, ja perästä häämötti Goodin tukeva muoto, kun hän tuijotti eteenpäin pimeään muuttaen silloin tällöin melaa veneen toiselta puolen toiselle. "Niin, niin, Allan-poikaseni", tuumiskelin minä siinä maatessani, "sinä lähdit seikkailuja etsimään ja nytpä olet totisesti sellaisen yhyttänytkin. Olet jo siksi vanha, että saisit oikeastaan hävetä, mitä sinä et kuitenkaan tee, ja vaikka tämä meno onkin kamalaa, niin kukaties sinä tästäkin jotenkin selviät. Ellet, niin sillehän sinä et mahda kerrassaan mitään! Maanalainen virtahan on joka tapauksessa suurenmoinen hautauspaikka, joten surra ei kannata." Minun täytyy kuitenkin sanoa, että hermojännityksemme oli ensin aivan sanoinkuvaamaton. Semmoinen tilanne, ettei tiedä millä hetkellä on kuoleman oma, koettelee kylmäverisimmän ja karaistuneimmankin henkilön hermoja; mutta tässä maailmassa ei ole, kuten tiedetään, mitään, johon ei vähitellen tottuisi, ja niinpä meidänkin jännityksemme vähitellen laukesi. Meidän tuskamme ei ollutkaan lainkaan johdonmukainen, niin luonnollinen kuin se muuten olikin. Emmehän tiedä milloinkaan, mitä meille voi seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtua, ja vaikka asuisimme vallikaivannoilla suojatussa talossa, jonka jokaista ikkunaa ja ovea kaksi poliisia yöt päivät vartioisi, emme voisi milloinkaan sanoa, kuinka monta minuuttia elämästämme olisi jäljellä. Kun kaikki on kerran edeltäpäin määrätty, niin mitäpä tässä sureminen auttaa, pojat! Suunnilleen puolen päivän aikaan olimme sukeltaneet tähän maanalaiseen pimeyteen ja vahdinpidon järjestimme kello kaksi määräten viiden tunnin pituiset vuorot. Umslopogaas ja Good aloittivat vuorottelun ja kello seitsemän tuli siis minun ja Curtiksen vuoro. Curtis meni keulaan ja minä perään ja toiset paneutuivat nukkumaan kanootin pohjalle. Matkasimme aivan rauhallisesti kolme tuntia ja vain kerran täytyi Curtiksen käyttää sauvointa työntääkseen keulan hiukan etemmäksi luolan seinästä. Ohjaaminen oli sangen helppoa, sillä kiivas virta piti siitä kyllä huolen. Välistä tahtoi kanootti väkisinkin kääntyä poikittain, jolloin peränpitäjän täytyi olla hyvin varuillaan ja toimia aikanaan. Eräs seikka ihmetytti minua kaikkein enimmän tällä maanalaisella virralla: miten pysyi ilma raittiina? Se oli kyllä kostea ja painostava, mutta ei vielä lainkaan vastenmielinen tahi pahoinvointia aiheuttava. Järven veteen on luultavasti sitoutunut niin paljon ilmaa, että se luolan kiivaassa virrassa vapauduttuaan kykenee pitämään luolan ilman jotakuinkin puhtaana. Tätä selitystäni en tahdo tietysti tyrkyttää kellekään, sillä voihan olla mahdollista, että olen ihan väärässä. Kolmen tunnin kuluttua minä aloin huomata lämmön lisääntyvän vähitellen. Ensin en välittänyt siitä, mutta kun olin pian hiestä läpimärkänä, huusin minä vihdoin Curtikselle, oliko hän huomannut muutoksen, vai oliko ilmiö vain kiihoittuneen mielikuvitukseni tuote? "Huomannutko!" toisti hän; "luulenpa niinkin. Onhan kuin istuisin turkkilaisessa saunassa." Toiset heräsivät samassa ja alkoivat haukotellen vähennellä vaatteitaan. Umslopogaas oli tässä paljon edullisemmassa asemassa meihin muihin verraten, hänellä kun oli vain ohut vaaterepale uumillaan. Ilma kävi yhä tulisemmaksi ja lopulta saatoimme tuskin hengittääkään hien virratessa noronaan jokaisesta huokosesta. Puolen tunnin kuluttua oli kuumuus lisääntynyt niin, että saatoimme hädin tuskin sietää sitä, ja meistä tuntui kuin olisimme joutuneet helvetin esikartanoon. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin sen huudahtaen takaisin; vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Sidottuani pienen lämpömittarini lujaan nauhaan minä heitin sen laidan yli ja elohopeapatsas osoitti hetkisen kuluttua 123° (Fahrenheitia). Veden pinnasta nousi tiheä höyrypilvi. Alphonse valitti meidän olevan jo kiirastulessa niinkuin todella olimmekin, vaikka ei siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti. Curtis tuumi meidän joutuneen jonkun maanalaisen tulen läheisyyteen, ja hän olikin oikeassa, niinkuin myöhemmin saimme nähdä. Kykenen tuskin kuvaamaan mitä saimme kärsiä tämän jälkeen. Emme hikoilleet enää siitä yksinkertaisesta syystä, että hikemme oli loppunut. Makasimme vain kanootissamme, jota emme jaksaneet enää ohjata, ja olimme polttavan kuumat kuin tulikekäleet. Tunsimme hitaasti tukehtuvamme, ja minä ajattelin siinä kärsiessäni, että kalat mahtavat tuntea suunnilleen samoja tuskia kuivalle maalle jouduttuaan. Nahkamme alkoi halkeilla ja päähän tunkeutuva veri takoi ohimoissa kuin höyrykone. Tätä oli kestänyt jonkun ajan, kun joki kääntyi äkkiä ja samassa kuului Curtis huutavan jotakin käheällä ja kauhistuneella äänellä. Katsahdin ylös ja näin hirvittävän mutta samalla mitä ihmeellisimmmän näyn. Noin puolen penikulman päässä edessäpäin ja joen keskuksesta hiukan vasemmalle syöksyi vedenpinnasta suunnaton huikaisevan kirkas tulisuihku, joka taittui luolan kattoon noin viidenkymmenen jalon korkeudessa kaartuen kauniissa kaaressa joka taholle ja muodostaen noin neljänkymmenen jalan läpimittaisen häikäisevän kirkkaan kuvun, joka oli kuin jokin satujen ihmeellinen kukka. Tuo mustasta vedestä kohoava salaperäinen ja hirvittävä tulipatsas oli todellakin kuin jokin hehkuva kukka, jonka kirkas terä häilyi luolan katossa viidenkymmenen jalan korkuisessa ja noin jalan paksuisessa varressaan ja jonka peloittavaa kauneutta minä en kykene kuvailemaankaan. Olimme siitä vielä noin viidensadan kyynärän päässä ja ympärillämme oli valoisaa kuin päivällä, vaikka vedestä nousikin tiheä höyry. Luola oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen ja viidenkymmenen korkuinen ja sen seinät ja katto olivat veden aivan sileiksi huuhtomat. Kivi oli mustaa ja siellä täällä kimalteli seinissä pitkiä malmisuonia, joita en kuitenkaan voinut tarkemmin tutkia, mitä metallia ne olivat. Kiidimme tulipatsasta kohti, joka hehkui valtavammin kuin mikään ihmisten sytyttämä valkea. "Oikealle, Quatermain -- oikealle!" karjui Curtis ja vaipui samassa tajutonna kanootin pohjalle. Alphonse oli pyörtynyt jo kauan sitten ja Good seurasi pian heidän esimerkkiään. Minä ja Umslopogaas olimme vielä tajuissamme, mutta noin viidenkymmenen kyynärän päässä tulipatsaasta minä näin zulun pään valahtavan rinnalle. Hänen oli käynyt toisten lailla ja minä olin aivan yksin. Tulipatsaan kohdalta hehkui luolan katto laajalta alalta valkoisena ja kanoottiimme laidat olivat tuleen syttymäisillään. Ampumaimme joutsenten höyhenet alkoivat kuumuudesta käpristyä. En voinut enää hengittää ja pääni tuntui olevan halkeamaisillaan. Mutta minä en hellittänyt, sillä minä tiesin, että jos otteeni heltiäisi melan varresta, niin sivuuttaisimme patsaan parin kyynärän läheltä ja kuolisimme siihen paikkaan. Pinnistäen viimeiset voimani minä ohjasin mahdollisimman kauas oikealle ja puristin melan vartta hammasta purren. Silmäni tuntuivat puristuvan kuopistaan ja suljettujen luomien lävitse kuumotti tulen häikäisevä hehku. Olimme patsaan kohdalla ja räiske oli korviahuumaava. Vesi kiehui raivoisasti yltympäriinsä. Parin sekunnin kuluttua hiljeni melu vähitellen ja minä tunsin vaipuvani kanootin pohjalle. Menetin tajuntani. Muistan heränneeni siihen, että tunsin raittiin ilmanhenkäyksen kasvoillani. Sain vaivoin silmäni auki ja katsahdin ylös. Korkealla yläpuolellamme näkyi tilkkunen kirkasta taivasta, mutta ympärillämme vallitsi synkkä hämärä. Muistin vähitellen kaikki. Olimme vielä joella, joka kiidätti meitä aina vain eteenpäin, ja kanootin pohjalla makasivat toverini liikkumattomina. "Olivatko he kuolleet?" ihmettelin itsekseni. "Olinko jäänyt aivan yksikseni näiden kauhujen keskelle?" Samassa tunsin polttavaa janoa. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin sen heti huudahtaen takaisin. Eikä ihmekään! Käsiselästä oli melkein kaikki nahka palanut rakoille. Vesi oli kuitenkin kohtalaisen viileätä ja minä join kauan ja pitkin siemauksin ja huuhtelin koko ruumiinikin. Elimistöni imi vettä kuin kuivunut maa, mutta palohaavani kirvelivät hirmuisesti joutuessaan veden kosketukseen. Raahautuen vaivalloisesti toisten luo minä räiskytin vettä heidänkin päällensä ja suureksi ilokseni he alkoivat kaikki tointua -- Umslopogaas ensin ja sitten muut toinen toisensa jälkeen. Ensin he joivat imien vettä kuin pesusienet ja tuntien vilunväreitä -- mikä äskeisten kokemustemme omituinen vastakohta -- me aloimme pukeutua miten parhaiten taisimme. Sitä tehdessämme viittasi Good kanootin laitaan: se oli paahtunut tummaksi ja paikka paikoin hiiltynytkin. Jos veneemme olisi ollut veistetty ohuista laudoista eurooppalaisten alusten lailla, olisivat laidat kuumuudesta vääntyneet ja ruvenneet vuotamaan, jolloin olisimme varmasti hukkuneet. Mutta kanootti oli onneksi koverrettu yhdestä ainoasta puusta ja sen laidat ja pohja olivat ainakin neljän tuuman vahvuiset. Emme saaneet milloinkaan selville, mistä tuo hirveä liekki johtui. Otaksun, että joen pohjassa oli jokin halkeama, josta maan uumenissa kehittynyt tuleen syttynyt palava kaasu puristautui hirveällä voimalla veden läpi. Heti kun olimme saaneet yllemme muutamia välttämättömimpiä vaatekappaleita ja toipuneet hiukan, me aloimme tutkiskella, missä olimme. Kuten äsken sanoin näkyi yllämme hiukan taivasta, joten jokemme ei ollut enää maanalainen, mittaamattomien luolien läpi mutkitteleva, vaan virtasi nyt huimaavan korkeiden kallioseinien välissä. Seinät olivat ainakin kahdentuhannen jalan korkuiset ja niin lähellä toisiaan, että alhaalla vallitsi synkkä hämärä niinkuin huoneessa, jonka ikkunaluukut olivat päivällä suljetut. Taivas oli kuin kapea sininen juova noiden synkkien kallioiden yläpuolella, joita ei ainoakaan puu tahi pensas kaunistanut. Siellä täällä kasvoi valkoista jäkälää, joka riippui pitkinä valkoisina kaistaleina mustista kallionkielekkeistä kuin valkoinen parta kuolleen miehen leuasta. Ainoakaan kirkas auringonsäde ei voinut tunkeutua kuilun pohjaan saakka; ne häipyivät hämärään korkealla yläpuolellamme. Kummallakin puolella oli kapea, pyöreistä kivilohkareista muodostunut noin kahdeksan kyynärän levyinen rantakaistale. Veden ollessa korkeammalla ei penkerettä luultavasti lainkaan näkynytkään. Päätimme laskea maihin levähtääksemme hetkisen vaivojemme jälkeen ja saadaksemme hiukan oikaista puutuneita raajojamme. Paikka oli kylläkin kaamea, mutta säästyisimmehän pariksi tunniksi joen kauhuilta ja voisimme samalla sovitella tavaramme paremmin kanoottiin. Valitsimme siis parhaimmalta näyttävän maihinnousupaikan ja kapusimme tuolle karulle rannalle saatuamme vihdoin monen yrityksen jälkeen kanoottimme kiviin kiinnitetyksi. "Mikä kolkko paikka", huudahti Good, joka ehätti ensimmäiseksi rantakiville; "autius melkein huimaa päätäni", lisäsi hän nauraen. Jyrisevä kaiku vastasi heti kallioseinistä toistaen hänen sanansa monet monituiset kerrat. "_Huimaa päätäni -- ho-ho-ho! -- päätäni, ho-ho-ho_!" jyrähteli kaameasti joka taholta ja kaiku kiiri yhä ylemmäksi herättäen siellä toiset äänet, kunnes koko kuilu oli täynnä sekavaa melua ja karmivia naurunhohotuksia, jotka taukosivat yhtä äkkiarvaamatta kuin olivat alkaneetkin. "Oi Jumalani!" kiljaisi Alphonse kauhusta suunniltaan. "_Jumalani! Jumalani! Jumalani_!" vastasi heti tuo hirvittävä kaiku ärjyen ja valittaen kaikissa mahdollisissa äänilajeissa. "Tämähän on pirujen pesä", virkkoi Umslopogaas rauhallisesti. "Huomaan sen kaikesta. Paikka on totisesti sen näköinenkin." Koetin selittää hänelle, että melun aiheutti merkillisin ja mieltäkiinnittävin kaiku mitä milloinkaan on kuultu, mutta hän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan. "Kaiun minä kyllä tunnen", sanoi hän. "Eräs sellainen asusti vastapäätä majaani kotona Zulu-maassa ja intombit (tytöt) tapasivat ilakoida hänen kanssaan, mutta se oli vain poikanen tähän verraten, jos tämä nyt sitten on kaiku, mitä en kuitenkaan usko. Ei, ei -- pirut täällä peliään pitävät, mutta niistä minä vähät välitän", lisäsi hän ottaen tyynesti hyppysellisen nuuskaa. "Matkia meitä he kyllä osaavat, mutta eivät voi puhua omasta aloitteestaan eivätkä uskalla näyttää naamaansakaan." Hän vaikeni eikä näyttänyt enää kiinnittävän vähintäkään huomiota sellaisiin raukkamaisiin vihollisiin. Tämän jälkeen keskustelimme vain kuiskaten, sillä oli sietämätöntä kuulla jokaisen sanansa kimpoilevan seinästä seinään lukemattomat kerrat. Kuiskauksemmekin aiheuttivat kuilussa salaperäisen hyminän, joka haihtui vähitellen kuin pitkään huokaukseen. Kaiku on kylläkin huvittava ja runollinenkin ilmiö, mutta tuossa kaameassa paikassa me saimme siitä enemmän kuin tarpeeksemme. Kotiuduttuamme hiukan rannan pyöreille kiville me aloimme hoidella palohaavojamme. Öljyä oli juuri niin paljon kuin tarvitsimme lyhtyymme, joten sitä ei liiennyt tähän tarkoitukseen, mutta joutsenista saamamme rasva kävi aivan täydestä. Soviteltuamme tavaramme uudelleen kanoottiin otimme eväät esille, ja lienee tarpeetonta sanoa, että meillä kaikilla oli hiukaiseva nälkä. Olimme olleet tainnoksissa monta tuntia ja kellojemme mukaan oli päivä jo puolessa. Istuimme piiriin ja olimme pian täydessä syömisen touhussa. Kylmä kauriinliha näytti maistuvan erinomaisesti ja kaikki purra jäyhäsivät hartaan äänettömyyden vallitessa. Nälästänsä huolimatta en voinut paljoakaan syödä, sillä tunsin itseni sangen sairaaksi ja heikoksi viime yön kärsimysten jälkeen ja päätäni kivisti hirmuisesti. Ateria oli todellakin merkillinen. Hämärä oli niin synkkä, että tuskin näki käsiään ja löysi suuhunsa. Istuessani siinä jytystellen lihamurikkaa satuin vilkaisemaan taakseni -- olin kuullut jotakin rapinaa -- ja näin kivellä aivan selkäni takana suunnattoman suuren mustan kravun, joka oli ainakin viisi kertaa tavallista suurempi. Tällä peloittavan ja inhoittavan näköisellä eläimellä oli ulkonevat tuijottavat silmät, hyvin pitkät, taipuisat jalat ja jättiläismäiset kynnet. Seura ei minua lainkaan miellyttänyt ja joka taholta kivien välistä ja kallioseinän halkeamista ilmestyi toisia tusinoittain. Eväiden haju oli luultavasti houkutellut ne esiin piilopaikoistaan. Muutamat olivat jo aivan lähellä meitä. Katsoin kuin lumottuna tätä merkillistä näkyä ja näin samassa suuren otuksen ojentavan peloittavat kyntensä ja ottavan pahaa aavistamattoman Goodin takapuolesta sellaisen otteen, että hän ponnahti ulvahtaen seisoalleen herättäen henkiin kuilun kaikki kaiut. Toinen, sangen kookas hirviö, iskeytyi Alphonsen jalkaan kiinni aikomatta enää irtautuakaan, ja myrskyinen kohtaus seurasi, kuten voitanee kuvitellakin. Umslopogaas ruhjoi tapparallaan kravun kilven, jolloin eläin päästi merkillisen kitisevän äänen houkutellen paikalle satoja muita heimolaisiaan, jotka huomatessaan kumppaninsa olevan kuoleman kielissä hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin velkojat vararikon tehneen velallisen pesälle. Suurilla saksillaan ne raastoivat uhrinsa silmänräpäyksessä palasiksi ja näyttivät nauttivan ateriastaan. Siepaten käteen aseen, joka sattui olemaan lähinnä, kiven tahi melan, me kävimme noiden kummitusten kimppuun, joiden lukumäärä vain kasvoi. Iskiessämme yhden vaarattomaksi syöksyivät toiset heti kaatuneen toverinsa kimppuun omituisesti kitisten. Eikä siinä kylliksi. Milloin vain tilaisuus tarjoutui nipistivät nuo paholaiset meitäkin -- totisesti tuntuvia nappauksia -- ja koettivat ryöstää eväämme. Eräs suunnattoman suuri musta hirviö huomasi nylkemämme joutsenen ja kävi siihen kiinni kuin riivattu. Muut seurasivat esimerkkiä ja kaamea ja inhoittava näytelmä seurasi. Toinen riuhtoi sinne, toinen tänne ja heittipä tiimellyksen kuumuudessa moni hyökkääjäkin henkensä joutuen heti verenhimoisten toveriensa saaliiksi. Eläimistä lähtevä inhoittava haju täytti ilman. Näky oli niin hirveä ja kummitusmainen, ettei kukaan meistä voinut sitä milloinkaan unhottaa. Kuilun synkkä, mieltä masentava hämärä ja taukoamaton, moniääninen ja korviahuumaava kaiku loivat tuolle inhoittavalle kohtaukselle kaamean ympäristön. Tuntunee oudolta, kun sanon, että noissa vihamielisissä eläimissä oli jotakin yllättävän inhimillistä. Oli kuin ihmisen kaikki pahat intohimot olisivat kätkeytyneet noihin eläimiin ja päässeet yht'äkkiä valloilleen. Ne olivat niin peloittavan rohkeita ja nerokkaita ja näyttivät kuin olisivat osanneet _ajatella_. Näytelmä olisi sopinut aiheeksi vaikkapa toiselle Danten "Infernolle", kuten Curtis sanoi. "Lähtekäämme kiireimmän kaupalla tiehemme!" huudahti Good, "tahi meistä ei ole pian riepuakaan jäljellä." Noudatimme kehoitusta siekailematta. Työntäessämme kanootin rantakiviltä oli eläimiä jo laumoittain senkin ympärillä koettaen turhaan kiivetä sileitä laitoja myöten ylös. Voimakas tyrkkäys kiidätti meidät pian keskijoelle ja tuo ateriamme jätteiden ääressä herkutteleva ja tappeleva kaamea joukko häipyi nopeasti pimeään. "Sanoinhan minä jo, että pirujen pesä tämä on, kuten itsekin näitte", lausahti Umslopogaas rauhallisesti kuin asia olisi ollut päivän selvä, ja eipä paljon puutu, etten yhdy hänen mielipiteeseensä. Umslopogaasin huomautukset olivat hänen tapparansa tapaiset -- ne sattuivat aina paikalleen. "Mitäs nyt teemme?" kysyi Curtis. "Mitäpä muuta kuin annamme virran viedä", vastasin minä. "Tottapahan lopulta johonkin joudumme." Koko iltapäivän matkasimme siten kapean kaistaleen sinistä taivasta siintäessä korkealla yläpuolellamme. Kuilun pohjassa oli niin hämärä, ettei voinut huomata milloin päivä oikeastaan muuttui yöksi. Mutta taivaan juova tummeni vähitellen, kunnes Good kiinnitti huomiomme ylhäällä tuikkivaan yksinäiseen tähtöseen, jota katselimme suurella hartaudella muun työn puutteessa. Äkkiä tähti katosi, hämärä muuttui synkäksi pimeydeksi ja veden tuttu pauhu täytti ilman. "Jälleen maan alla", sanoin minä tuskaisesti ja kohotin lyhdyn korkealle. Ei ollut epäilemistäkään -- luolan katto näkyi selvästi. Kuilu oli päättynyt ja käytävä oli jälleen alkanut. Pitkän pitkä yö oli edessämme, jonka kauhuja en koeta kuvaillakaan. Keskiyön vaiheilla törmäsi kanoottimme keskellä jokea vedenpinnassa olevaan kallioon ollen vähällä kaatua, mutta aivan viime tingassa pääsimme irti ja matkamme jatkui taas entiseen totuttuun tapaan. Tunnit kuluivat vähitellen. Curtis, Good ja Alphonse olivat nukahtaneet, lopen väsyneet kun olivat, Umslopogaas istui keulassa sauvoin kädessään ja minä ohjasin parhaani mukaan. Kello kolmen ajoissa huomasin, että virran nopeus oli huomattavasti kiihtynyt. Samassa kuulin Umslopogaasin huudahtavan, kuilusta kuului katkeavain oksain ritinää ja minusta tuntui kuin kanootti olisi puskenut riippuvien pensasten tahi köynnösten läpi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyväili suloinen tuulen henkäys kasvojani ja minä tiesin meidän vihdoin päässeen selville vesille tuosta kamalasta tunnelista. Sanon: tiesin, sillä nähdä en voinut, kun ympärillämme oli pilkko pimeä, niinkuin on tavallista juuri ennen auringon nousua. Iloani se seikka ei kuitenkaan voinut hillitä. Olihan peloittava matkamme tuolla maanalaisella joella päättynyt, mistä emme voineet olla kyllin kiitolliset, sillä kamalampaan paikkaan emme olisi enää voineet joutua. Odottelin mahdollisimman kärsivällisesti päivän koittoa ja hengitin syvin siemauksin yön suloista ilmaa. XI. SIINTÄVÄ KAUPUNKI. Umslopogaas paneutui myöskin nukkumaan, mutta minun silmistäni oli uni kokonaan kaikonnut. Tahdoin nähdä auringon nousevan. Noin tunnin verran odotettuani alkoi itäinen taivaanranta vähitellen vaaleta ja vedenpinnalla leijaileva tiheä sumu alkoi liikehtiä vielä tuskin huomattavassa aamutuulessa kuin suunnaton aavearmeija. Oli kuin vetehisen väki olisi lähtenyt liikkeelle nousevaa päivää tervehtimään. Kajastus taivaanrannassa muuttui yhä punaisemmaksi ja äkkiä levisi idän taivaalle sädehtivä hohde, joka laajeni nopeasti, punasi pilvet, kultasi kaukaa siintävät vuorten huiput, kiiti harjanteelta toiselle ja saattoi sanan kaikkialle taivaan majesteetin lähestymisestä. Kultaiset, kimmeltävät portit aukenivat vähitellen ja vihdoin ilmestyi aurinko kaikessa häikäisevässä loistossaan muuttaen hämärän yön kirkkaaksi päiväksi. Yllämme kaartui sininen taivas ja vedenpinnalla aaltoileva tiheä usva, joka esti minua näkemästä kauemmaksi ympärillemme, haihtui pian yhä korkeammalle kohoavan auringon kirkkaiden säteiden tieltä jakautuen tuhansiin hattaroihin, jotka muistuttivat jättiläismäisiä ilmassa leijailevia pumpulitukkoja. Hetkisen kuluttua hälvenivät nekin olemattomiin ja minä huomasin keinuvamme avaran ulapan sinisellä selällä, jonka toista rantaa ei näkynytkään. Noin kymmenen penikulman päässä takanamme näkyi silmänkantamattomiin ulottuva äkkijyrkkä vuoriselänne, jonka läpi tuo maanalainen joki oli epäilemättä meidät tälle järvelle kiidättänyt. Asianlaita olikin siten, kuten myöhemmin sain selville, ja tuon salaperäisen virran nopeudesta saa jonkinlaisen käsityksen, kun ajatellaan, ettei kanoottimme vauhti ollut vieläkään kokonaan pysähtynyt. Katsellessani siinä ympärilleni tein minä tahi oikeammin Umslopogaas, joka heräsi samassa, toisenkin hyvin yllättävän ja tärisyttävän huomion. Viitaten eteenpäin hän kiinnitti huomioni erääseen veden pinnassa kelluvaan vaaleahkoon esineeseen, joka oli hyvin omituisen näköinen. Parilla melanvetäisyllä kiidätin kanoottimme lähemmäksi, jolloin huomasimme, että esine oli kasvot alaspäin kelluva miehen ruumis. Asia oli jo sinänsä kyllin vakava, mutta voitteko kuvitella kauhuani, kun tunsin hukkuneen, jonka Umslopogaas käänsi melallaan selälleen, onnettomaksi palvelijaraukaksemme, jonka maanalainen virta oli vienyt mukanaan pari päivää sitten. Tuijotin kauhusta sanatonna miehen kasvoihin. En ollut erehtynyt; hän se oli eikä kukaan muu. Mies, jonka luulin ainiaaksi kadonneen, oli seurannut meitä koko ajan kaamealla matkallamme. Hän oli hirveän näköinen ja oli lukuisista merkeistä päättäen ollut sangen lähellä tulipatsasta -- toinen käsivarsi oli aivan kokoonkäpertynyt ja tukka oli kokonaan irtautunut. Sanomaton epätoivo, joka oli kuvastunut miesparan kasvoilla hänen kadotessaan virran pyörteeseen, näkyi niissä vielä nytkin. Näky oli todellakin järkyttävä ja vaikutti minuun tärisyttävästi, sairas ja heikko kun olin kaikkien kokemiemme kauhujen jälkeen. Iloitsin sentähden sydämestäni, kun ruumis alkoi äkkiä upota häipyen pian näkyvistämme järven sinisen kuulakkaan syvyyteen. Tuntui kuin se olisi odottanut tuloamme ja poistui tehtävänsä täytettyään. Luonnollinen syy oli tietysti se, että ruumista kannattaneet kaasut pääsivät vapaasti haihtumaan käännettyämme sen selälleen. Pinnalle kohonneet ilmakuplat särkyivät pian ja sininen ulappa päilyi kaikkialla yhtä tyynenä ja sileänä aamuauringon paisteessa. Palvelijaparkamme oli löytänyt hautansa. "Minkätähden tuo mies oikeastaan meitä seuraili?" ihmetteli Umslopogaas, joka oli mietteisiinsä vaipuneena katsellut ruumiin vajoamista. "Taitaapa olla huono enne meille molemmille, Macumazahn", lisäsi hän lyhyesti naurahtaen. Käännyin vihaisesti häneen päin, sillä minä en voi sietää tuommoisia joutavuuksia, ja jos joku semmoisiin uskoo, niin pitäköön uskonsa omana tietonaan älköönkä sitä toisille tyrkyttäkö. Inhoan henkilöitä, jotka aina keksivät toisen varalle kaikenlaisia vastenmielisiä enteitä uskoen niihin järkkymättömästi ja jotka eivät tiedä kuinka varhain nousta ehtiäkseen höystämään aamiaisenne jonkun teitä koskevan ihmeellisen unennäön seikkaperäisellä selostuksella. Toiset heräsivät samassa ja minä nielin kiukkuni nähdessäni heidän rajattoman ilonsa, kun olimme päässeet hengissä tuolta kaamealta joelta ja saimme vielä kerran ihailla sinistä taivasta. Seurasi vilkas neuvottelu, mitä nyt oli tehtävä. Koska olimme hirvittävän nälkäiset eikä meillä ollut enää juuri mitään syötävää, kun nuo jättiläiskravut olivat ryöstäneet melkein kaikki eväämme, päätimme pyrkiä lähimmälle rannalle. Mutta siinäpä olikin pulma. Me emme tienneet suuntiakaan, missäpäin lähin ranta mahtoi olla, lukuunottamatta tuota äkkijyrkkää vuoriselännettä, jonka läpi olimme tulla puskeneet tuon maanalaisen virran lennättäminä. Kaikkialla edessämme kimmelsi rannaton sininen ulappa. Huomiomme kiintyi vihdoin suuriin vesilintuparviin, joita alkoi ilmestyä vasemmalta käsin, ja me päättelimme niiden tulevan rannalta viettämään päivän järven siintävällä selällä. Käänsimme kanoottimme ja aloimme vinhasti meloa sinnepäin, josta linnut tulivat. Aamutuuli kiihtyi kiihtymistään ja pian oli meillä mitä parhain purjetuuli, joka oli kaikeksi onneksi aivan myötäinen. Kyhäsimme sauvoimesta maston ja peitteestä purjeen ja laskettelimme hyvää vauhtia myötätuuleen. Kun purje oli saatu pysymään, kävimme eväidemme jäännösten kimppuun, joimme järven raikasta vettä palan painoksi viritimme piippumme ja odottelimme rauhallisesti, mitä tuleman piti. Purjehdittuamme noin tunnin verran huudahti Good, joka tarkasteli kaukoputkellaan taivaanrantaa, että hän näki maata edessäpäin, ja otaksui veden muuttuneesta väristä päättäen meidän olevan jonkun joen läheisyydessä. Katselimme hänen ilmoittamaansa suuntaan ja hetkisen kuluttua ilmestyi aamusumusta kuin mahtava kultainen kupukatto, jonka hohtavasta pinnasta auringon säteet heijastuivat säihkyvinä kimppuina. Tuntui kuin olisin katsellut Lontoon Pyhän Paavalin tuomiokirkon kupolia. Siinä ihmetellessämme, mitä maailmassa tämä oikein mahtoi merkitä, ilmoitti Good tehneensä vieläkin merkillisemmän huomion. Hän väitti nimittäin pienen purjeveneen lähestyvän. Tämä uutinen, jonka todenperäisyyden pian omin silmin totesimme, sai meidät suuresti hämmästymään. Seikka, että tämän tuntemattoman järven ympärillä asustavat alkuasukkaat tunsivat purjehdustaidon, oli mielestämme jonkinlaisen sivistyksen merkki, ja me odotimme jännityksellä veneen lähestymistä. Pian näimme, että purjehtija tahi purjehtijat olivat myös huomanneet meidät, sillä vene oli ohjattu tuuleen ja keinui hetkisen paikallaan ikäänkuin epäröiden. Sitten se äkkiä kääntyi ja lähestyi nopeasti, tullen kymmenessä minuutissa noin sadan kyynärän päähän meistä. Näimme, ettei alus ollut yhdestä puusta koverrettu kanootti, vaan pikemmin eurooppalaismalliin laudoista tehty vene, jonka purje oli harvinaisen suuri veneen kokoon verraten. Huomiomme kiintyi kuitenkin pian purjehtijoihin, joihin jäimme tuijottamaan hämmästyksestä sanattomina. Heitä oli kaksi, mies ja nainen, ja _he olivat melkein yhtä valkoiset kuin mekin_. Katselimme toisiimme aivan ymmällämme luullen erehtyneemme, mutta ei; olimme nähneet aivan oikein. He olivat molemmat tummatukkaisia ja kasvojen väri muistutti espanjalaisia tahi italialaisia. Olin koko ikäni kuullut huhuja eräästä tuntemattomasta valkoisesta kansasta, jonka piti asustaa tämän laajan tutkimattoman alueen ylänkömaissa, ja olin aina himoinnut päästä salaisuuden perille. Nyt näin omin silmin, että huhut olivat puhuneet totta. Me olimme löytäneet tuon kansan ja riemuissamme me puristelimme toistemme käsiä onnitellen toisiamme tutkimusmatkamme odottamattoman menestyksen johdosta, josta saimme kiittää vain salaperäistä ja merkillistä sattumaa. Minua halutti melkein hihkaista ilosta ajatellessani, että meidän oli suotu päästä tämän ihmeellisen salaisuuden perille. Tuo vanha roomalainen oli totisesti oikeassa kirjoittaessaan sanat: "Ex Africa semper aliquid novi", tuumi Curtis, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Afrikasta kuuluu aina jotakin uutta. Miehellä oli hyvin kehittynyt, mutta ei mikään erikoisen kaunis vartalo, musta karkea tukka ja säännölliset ja nerokkaat kasvot. Silmät olivat terävät kuin haukan ja nenä oli kauniisti kyömy. Hänellä oli yllään flanellin tapaisesta ruskeasta kankaasta tehty hihaton ihokas ja vyötäisillään lyhyen hameen kaltainen verho samaa kangasta. Sääret ja jalat olivat paljaat. Oikean käsivarren ja vasemman pohkeen ympärillä oli pari kiiltävää metallirengasta, jotka olivat kaikesta päättäen kultaa. Naisella oli viehättävät kasvot, joita tummanruskea suortuvainen tukka ympäröi, ja suuret säihkyvät silmät. Piirteet olivat hyvin kauniit ja kasvojen villi ja samalla arka ilme lisäsi vain hänen viehkeyttään. Hänen pukunsa oli samaa kangasta kuin miehenkin ja siihen kuului kuten myöhemmin näimme polviin saakka ulottuva liinainen, lähinnä ihoa pidettävä paita ja noin neljän jalan levyinen ja viidentoista pituinen kangaskaistale, joka kiedottiin kauniita poimuja muodostellen vartalon ympärille niin, että kaistaleen pää, joka oli sininen, punainen tahi jonkun muun värinen, aina pitäjän yhteiskunnallisen aseman mukaan, pujotettiin vasemman olan yli ja jätettiin eteen riippumaan. Oikea käsivarsi ja osa rintaa olivat aina paljaat. On aivan mahdotonta kuvitellakaan viehättävämpää pukua, etenkin kun pitäjä on nuori ja kaunis kuten tässä tapauksessa. Se oli todellakin yllättävän kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Olimme sanattomina tuijottaneet tulijoihin, jotka olivat selvästi vieläkin hämmästyneemmät. Mies oli silminnähtävästi suuresti peloissaan ja ihmeissään ja kierteli ja kaarteli ympärillämme uskaltamatta tulla lähemmäksi. Vihdoin hän kuitenkin tohti tulla äänen kuuluville ja huusi meille jotakin jollakin kauniisti sointuvalla kielellä, josta emme ymmärtäneet sanaakaan. Me vastasimme englannin, ranskan, latinan, kreikan, saksan, zulujen, hollannin ja kukuanan kielillä ja minä koettelin kaikki osaamani Afrikan murteet, mutta mies pudisti vain päätään. Tämä kielten sekoitus näytti saattavan hänet aivan pyörälle. Nainen katseli meitä koko ajan suurin silmin ja Good vastasi kohteliaisuuteen tuijottamalla värähtämättä takaisin monokkelinsa läpi, mikä tunkeilevaisuus näytti kaunotarta enemmän huvittavan kuin närkästyttävän. Kun ei mies tullut meistä hullua hurskaammaksi kaikista ponnistuksistamme huolimatta, käänsi hän veneensä äkkiä rantaa kohti poistuen vinhan myötätuulen lennättämänä nopeasti kuin pääskynen. Veneen kiitäessä ohitsemme kumartui mies korjaamaan jotakin kohtaa purjeiden kiinnitysköysistössä, mitä tilaisuutta Good käytti heti hyväkseen lähettämällä lentosuukon tuolle nuorelle naiselle. Säikähdin pahanpäiväisesti peläten Goodin julkean käytöksen aiheuttavan selkkauksia, mutta suureksi ilokseni ei mitään sellaista tapahtunut. Nainen katsahti taaksensa ja huomattuaan miehensä eli veljensä, tahi mikä hän nyt oikein mahtoi olla, kiintyneen kokonaan tehtäväänsä, hän heitti myöskin lentosuukon suloisesti hymyillen. "Vai sillälailla!" hymähdin minä. "Näyttää kuin olisimme vihdoinkin keksineet kielen, jota tämänkin maan asukkaat ymmärtävät." "Good on siinä tapauksessa verraton tulkki", arveli Curtis. Rypistin kulmiani, sillä minä en voinut sietää Goodin julkeuksia, minkä tämä kyllä tiesi aivan hyvin, ja muutin puheen aihetta. "Mielestäni on aivan selvää", sanoin minä, "että tuo mies palaa ennen pitkää joukko heimolaisiaan mukanaan, joten olisi parasta neuvotella miten otamme heidät vastaan." "Meidän tarvitsee ottaa vain huomioon, miten he meitä kohtelevat; muusta ei voi olla kysymystäkään", huomautti Curtis. Goodilla ei ollut mitään sanomista. Hän oli meidän puhellessamme hakenut käsiinsä pienen tinalevylaatikon, joka oli ollut koko matkan hänen erikoisen huolenpitonsa alainen. Olimme usein olleet kyllissämme Goodille tuon laatikon takia, joka oli niin mahdottoman hankala kantaakin, mokoma, mutta Good ei luopunut siitä mitenkään eikä puhunut sen sisällöstäkään sanaakaan. Hän tuumi vain salaperäisen näköisenä, että laatikon sisältöä saatettaisiin jonakin kauniina päivänä kipeästi tarvita. "Mitä ihmettä aiot nyt tehdä, Good?" kysyi Curtis nähdessään Goodin puuhailevan salaperäisen laatikkonsa kimpussa. "Mitäkö tehdä!" huudahti Good; "muuttaa pukua tietysti, kun kerran ihmisten ilmoille tullaan. Et suinkaan ole niin pöhkö, että luulet minun aikovan esiintyä näissä ryysyissä?" Ja hän osoitti yllänsä olevaa tahriintunutta ja kulunutta matkapukua, joka oli meidän muiden vaatteisiin verraten tavattoman siisti ja jonka kaikki repeämät oli huolellisesti paikattu. Meillä ei ollut siihen mitään sanomista. Seurasimme vain hartaalla mielenkiinnolla hänen hommiaan. Ensiksikin hän velvoitti Alphonsen, joka oli täysi mestari sillä alalla, kähertämään ja sukimaan hänen tukkansa ja partansa. Minä luulen, että hän olisi mielellään ajellut pois koko parran, jos käsillä olisi ollut lämmintä vettä ja saippuaa. Sitten hän ehdotti, että laskisimme purjeen ja ottaisimme järvessä perusteellisen kylvyn, minkä heti teimmekin Alphonsen suureksi hämmästykseksi. Ranskalainen nosti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja huudahti ihmetellen, että nuo englantilaiset olivat todellakin kummallista väkeä. Umslopogaas, joka rakasti suuresti puhtautta, kuten kaikki ylhäisemmät zulut, ei uinut milloinkaan vapaaehtoisesti aivan tuntemattomissa vesistöissä, ja senpätähden hän ei nyt seurannutkaan esimerkkiämme. Kanootin perässä istuen hän katseli hilpeästi hymyillen pärskytystämme. Kylmä vesi vaikutti sangen virkistävästi ja kanoottiin noustuamme me emme kiiruhtaneet pukeutumaan, vaan istahdimme huolettomasti paikoillemme ja annoimme auringon kuivata seuraten samalla Goodin puuhia. Hän oli aukaissut laatikkonsa ja otti ensin esiin kauniin lumivalkoisen paidan, joka oli niin sileä ja puhdas, että olisi **luullut sen juuri tulleen Lontoon jostakin höyrypesulaitoksesta. Sitten ilmestyi laatikosta muutamia vaatekappaleita, jotka oli kääritty kolmeen eri käärepaperiin. Päällimmäisen ruskean paperin alla oli valkoinen ja viimeisenä oli hieno hopeapaperi. Katselimme ja ihmettelimme. Good aukaisi käärön kerrallaan taittaen jokaisen paperin huolellisesti kokoon ja laatikkoon tallettaen ja vihdoin kimalteli hämmästyneiden silmäimme edessä Britannian kuninkaallisen laivastoupseerin upea univormu kaikessa loistossaan. Kultaiset olkalaput, punonnaiset ja napit sädehtivät auringon paisteessa, miekka, kolmikolkkainen hattu ja kiiltävät saappaat olivat moitteettomassa kunnossa. Olimme suoraan sanoen aivan tyhmistyneet kaiken tämän komeuden edessä. "Mitä!" änkytimme me, "mitä ihmettä sinä oikeastaan tarkoitat? Aiotko pukea puvun päällesi!" "Totta kai", vastasi hän rauhallisesti. "Ensimmäisen kohtauksen vaikutus on hyvin tärkeä, etenkin kun on naisia saapuvilla, kuten äsken oli laita", lisäsi hän. "Ainakin yhden joukostamme pitää olla säädyllisesti puettu." Emme sanoneet enää mitään, loisto oli meidät täydellisesti masentanut ja me tunsimme itsemme niin pieniksi. Ihmettelimme vain miten taitavasti Good oli osannut kaikki nämä kuukaudet salaisuutensa säilyttää. Yhden ehdotuksen rohkenimme kuitenkin tehdä -- että hän panisi teräspaitansa ihoa lähimmäksi. Hän pelkäsi puvun, joka oli nyt levitetty auringon paisteeseen suoriutumaan, menettävän siinä tapauksessa hienon mallinsa, mutta lopulta hän kuitenkin myöntyi tähän varokeinoon. Hauskinta oli seurata Umslopogaasin kasvojen ilmeitä hänen katsellessaan Goodin ihmeellistä muutosta, ja puvun loisto oli vallan hurmannut Alphonse-paran. Kun Good oli vihdoinkin valmis, kaikki kunniamerkit rinnassaan ja kuvasteli itseään järven tyynessä pinnassa, ei tuo vanha zulu voinut enää vaieta. "Bougwan! Bougwan!" sanoi hän, "minä olen aina pitänyt sinua pienenä rumana miehenä, joka on lihava -- lihava kuin vanha lehmä vasikoimisen aikaan, mutta nyt näen kokonaan erehtyneeni. Olet kuin pyrstöään levittelevä sininärhi. Koreutesi häikäisee vanhat silmäni, Bougwan." Good ei pitänyt siitä, että hänen lihavuuteensa kiinnitettiin huomiota, mutta nyt ei puhe häntä lainkaan närkästyttänyt, sillä hän oli tällä haavaa todellakin jotensakin hoikka. Monet kärsimykset olivat karistaneet hänestä liiat lihat, joten Umslopogaasin tunnustus miellytti häntä joka tapauksessa. Alphonse oli aivan haltioissaan zulun sanat kuultuaan. "Ah!" huudahti hän, "kuinka mainiosti puku sopii teille, herra. Olette kerrassaan sotilaallisen näköinen ja rannalle päästyämme hurmaatte kaikki naiset, saadaanpa nähdä. Teitä ihaillessani muistan elävästi sankarillisen iso--". Lopetimme tässä hänen muistelmansa. Katsellessamme Goodin ihanuuksia valtasi meidät kilpailuhalu, ja me aloimme kohennella asuamme parhaamme mukaan. Meillä oli jokaisella jonkinlainen metsästyspuku, jotka olivat jokseenkin siistit, ja puhdistettuamme niitä vielä sieltä täältä me puimme ne teräspaitojemme päälle. Minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen, ettei maailman hienoinkaan puku kykene minua kaunistamaan, olen aina yhtä kumara ja mitätön, mutta Curtiksen laita oli toisin. Hän oli aina yhtä komea ja ryhdikäs, ja puettuaan nyt yllensä melkein uuden jahtipuvun säärystimineen ja siroine kenkineen hän oli todellakin muhkea mies. Alphonse seurasi esimerkkiä ja taivuttipa vielä suuret viiksensäkin entistä mahtavampaan kaareen. Vanha Umslopogaaskin, joka ei juuri välittänyt ruumistaan kaunistella, otti nyt hiukan öljyä lyhdystä villatukkoon ja kirkasti päärenkaansa, joka oli hänen päällikköarvonsa merkki, yhtä hohtavan kirkkaaksi kuin Goodin kiiltonahkasaappaat. Sitten hän veti Curtiksen antaman teräspaidan päällensä, kiinnitti "moochan" eli vyötäisverhon uumilleen, puhdisti hiukan Inkosi-kaasin välkkyvää terää ja oli valmis kohtaamaan kenet hyvänsä. Olimme nostaneet purjeen heti uintimme lopetettuamme ja olimme pukeutumispuuhiemme kestäessä purjehtineet aika vauhtia rantaa tahi oikeammin suuren joen suuta kohti. Noin puolitoista tuntia sen jälkeen kuin vene oli poistunut luotamme me näimme äkkiä suuren joukon veneitä lähtevän liikkeelle jokisuulta tahi satamasta meitä kohti. Eräässä huomasin olevan kaksitoista paria airoja, mutta suurin osa lähestyi purjehtien. Näimme pian kaukoputkellamme, että tuo suuri airojen kuljettama vene oli sota-alus, koska sen miehistöllä oli jonkinlaiset univormut ja korkealla keulakannella seisovalla vanhalla miehellä oli miekka vyöllään. Tuo kunnianarvoisan näköinen vanhus oli ilmeisesti veneen komentaja ja hänen muhkea valkoinen partansa heilui tuulessa. Toisissa veneissä oli kaikesta päättäen vain uteliaisuuden paikalle houkuttelemaa väkeä, jotka kiiruhtivat kepeissä veneissään meitä kohti mahdollisimman nopeasti. "Mitäs nyt!" huudahdin minä. "Mahtaakohan noilla olla paha mielessä?". Kukaan ei voinut vastata kysymykseeni ja me olimme kaikki verraten huolestuneet nähdessämme miekkamiehen sotaisen asun. Samassa keksi Good lauman virtahevosia noin parin sadan kyynärän päässä ja hänen mielestään oli sopiva keino osoittaa alkuasukkaille voimaamme ampumalla jonkun laumasta, jos se vain kävisi päinsä. Kaikeksi onnettomuudeksi tuntui hänen ehdotuksensa meistäkin sangen nerokkaalta ja seuraavassa hetkessä meillä oli käsissämme suurireikäiset rihlakkomme, joihin oli vielä muutamia panoksia jäljellä. Olimme valmiit toimintaan. Eläimiä oli neljä, suuri uros, naaras ja kaksi vasikkaa, ja ne sukeltelivat koko ajan melkein samassa paikassa eivätkä näyttäneet meitä lainkaan huomaavankaan. Tämä ennenkuulumaton välinpitämättömyys tuntui minusta sangen merkilliseltä, ja asioiden näin ollen me lähestyimme vaikeuksitta. Kun lähestyvät veneet olivat noin viidensadan kyynärän päässä, alkoi Curtis taistelun ampumalla kuulansa toisen vasikan päähän. Se sattui aivan silmien väliin murskaten jykevän otsan ja eläin katosi heti jättäen jälkeensä pitkän verijuovan. Laukaus oli varmaankin heti surmannut sen. Samassa laukaisin minä kiväärini naarasta kohti Goodin huolehtiessa vanhasta suuresta uroksesta. Olin tähdännyt hyvin, mutta en osunut kuolettavaan kohtaan, ja virtaheponi katosi pärskyen syvyyteen värjäten veden ylt'ympäriinsä punaiseksi. Parin sekunnin kuluttua se näyttäytyi jälleen raivoisasti päristellen ja silloin minä tyhjensin vasemman piippuni suoraan sen päähän. Eläin kuoli heti ja vaipui syvyyteen. Good, joka on kirotun huono pyssymies, päästi ensimmäisen laukauksensa aivan harhaan ja toinenkin sipaisi vain hiukan otuksen vasenta poskea. Toisen laukauksen ammuttuani minä katsahdin ympärilleni ja huomasin, että kansa, jonka keskuuteen olimme niin ihmeellisellä tavalla joutuneet, ei tuntenut ampuma-aseita. Laukaustemme aiheuttama hämmästys oli suunnaton. Toisista veneistä kohosi kauhun huuto, toiset kääntyivät ympäri ja pyrkivät pakoon mahdollisimman sukkelaan ja tuo vanha miekkamieskin näytti olevan sangen hämmästynyt ja levoton ja oli pysähdyttänyt suuren veneensä. Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa enempään tarkasteluun, sillä samassa näyttäytyi otus, jota Good oli haavoittanut, noin neljänkymmenen kyynärän päässä kanootistamme tuijottaen meihin raivoisasti. Päästimme yhteislaukauksen sitä kohti osuen useaan eri kohtaan, ja eläin katosi jälleen näkyvistämme pahoin haavoittuneena. Katselijoissa alkoi uteliaisuus vähitellen voittaa pelon ja muutamat veneet purjehtivat aivan meidän lähellemme. Mies ja nainen, jotka olimme nähneet pari tuntia sitten, olivat heidän joukossaan ja heidän veneensä tulla kiidätti aivan meidän viereemme. Samassa näyttäytyi haavoittamamme otus jälleen noin kymmenen kyynärän päässä heidän veneestään, jonka kimppuun se heti hyökkäsi peloittava kita avoinna. Nainen huusi korviavihlovasti ja mies koetti ohjata sivulle väistääkseen pedon päällekarkauksen, mutta onnistumatta. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä näin eläimen suunnattoman punaisen kidan aivan veneen vieressä, jonka laitaan sen hohtavan valkoiset torahampaat rusahtaen iskeytyivät repäisten siitä suuren kappaleen, jolloin vene kaatui ja upposi heti siinäolijoiden jäädessä kokonaan veden varaan. Ennenkuin ennätimme ajatellakaan heidän pelastamistaan, ilmestyi tuo raivostunut eläin jälleen ja hyökkäsi nyt silmittömästi tyttöä kohti. Minä nostin pyssyni ja juuri kun nuo hirvittävät leuat olivat murskaamaisillaan tyttöraukan pään, laukaisin minä tarkkaan tähdäten suoraan pedon punaiseen kurkkuun. Eläin pyörähti selälleen ja alkoi päristellen kieppua ympäriinsä veren purskuessa sieraimista, mutta ennenkuin se ehti tointua, lähetin minä toisen luodin aivan korvan juureen, jolloin eläin kääntyi hitaasti selälleen ja upposi kuin kivi. Pelastimme sitten tytön, joka oli aivan uuvuksissa ja kovasti säikähtynyt, mutta muutoin aivan vahingoittumaton meidän suureksi iloksemme. Hänen seuralaisensa oli uinut heimolaistensa luo, joiden veneistä kuului hämmästyksen huudahduksia. Heillä oli kaikesta päättäen parhaillaan kiihkeä neuvottelu, mitä oli tehtävä. Antamatta heille aikaa pitempään keskusteluun, jonka tulos saattoi käydä meille hyvin ikäväksi, me aloimme heti meloa heitä kohti. Good seisoi keulassa nostellen kolmikolkkaista hattuaan kohteliaasti joka taholle ja hymyili suloisinta hymyään. Useimmat veneet peräytyivät meidän lähestyessämme toisten jäädessä paikoilleen, ja tuo suuri sota-aluksen tapainen vene tuli meitä kohtaamaan. Pian olimme vierekkäin ja minä näin selvästi, että tuo kunnianarvoisen näköinen vanhus katseli meitä pelonsekaisella hämmästyksellä -- etenkin Good ja Umslopogaas olivat herättäneet hänen ihmettelynsä. Hänen pukunsa oli tehty valkoisesta liinavaatteesta ja päärmätty purppuralla, mutta muutoin se oli samanlainen kuin miehellä, jonka olimme ensin nähneet. Vyötäisille kietaistu lyhykäinen hame oli samaa ruskeata kangasta ja oikeassa käsivarressa ja vasemmassa pohkeessa olevat renkaat olivat myös aivan yhtäläiset. Soutajat olivat alastomat vyötäisiä myöten, eikä heillä ollutkaan muuta verhoa kuin tuo lyhyt hame uumillaan. Good tervehti vanhusta äärimmäisen kohteliaasti tiedustellen samalla puhtaimmalla englannin kielellä hänen vointiaan. Vanhus vastasi tervehdykseen panemalla kaksi oikean käden sormea huulilleen ja sanoi jotakin tuolla pehmeästi sointuvalla kielellä, jota ensimmäinenkin haastattelijamme oli käyttänyt. Päänpuhdistuksella meidän täytyi tehdä tiettäväksi, ettemme ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan. Etenkin Alphonse, jolla oli synnynnäiset taipumukset kohteliaisuuteen, teki liikkeen niin sirosti ja huomaavaisesti, ettei äänettömyytemme olisi voinut loukata ketään. Seurasi painostava hiljaisuus, kunnes minä, ollen hirvittävän nälkäinen, päätin kiinnittää vanhuksen huomion tähän vakavaan tosiasiaan. Viittasin peukalolla suuhuni ja hieroin vatsaani. Vanhus ymmärsi heti merkkikieleni ja alkoi innokkaasti viittoa rantaa tahi satamaa kohti. Samassa heitti eräs hänen miehiään köyden kanoottiimme näyttäen käsillään, että meidän piti sitoa se keulaan kiinni, minkä heti teimmekin. Soutajat panivat aironsa liikkeelle ja pian olimme matkalla jokisuuta kohti niin että kokka kohisi toisten veneiden seuratessa nopeasti jäljessämme. Parinkymmenen minuutin kuluttua saavuttiin sataman suulle jossa oli meitä vastaanottamassa lukematon joukko veneitä väkeä kukkuroillaan, ja me totesimme heti, että tämän tuntemattoman maan asukkaat olivat kaikki hyvin yhdennäköiset. Ihon väri oli yleensä hyvin tumma, mutta lukuisia poikkeuksiakin huomasimme. Näin paljon naisia, joiden hipiä oli aivan hämmästyttävän valkoinen ja tukka vaalean kellertävä. Joki teki samassa jyrkän polvekkeen ja meiltä kaikilta pääsi ihastuksen huudahdus nähdessämme ensi kerran tuon hurmaavan kauniin ja suurenmoisen paikan, jonka nimi oli Milosis eli "Siintävä kaupunki", kuten myöhemmin saimme kuulla. (_Mi_ merkitsee kaupunki ja _losis_ etäinen, siintävä.) Noin viidensadan kyynärän päässä jokirannasta kohosi omituinen ainakin parinsadan jalan korkuinen äkkijyrkkä graniittiseinämä, joka oli epäilemättä joen muinainen ranta. Ojittamalla ja patoamalla saatua matalaa pengermää jyrkänteen ja joen välissä käytettiin nyt moninaisiin tarkoituksiin. Siinä oli veistämöitä, laivavalkamia, leveitä kivettyjä teitä ja hedelmällisiä puutarhoja, jotka tekivät näköalan viehättävän kauniiksi. Tuon taampana kohoavan äkkijyrkän kallion reunalla oli mahtava palatsi, joka oli tehty samasta graniitista, mistä perustuskin oli, ja rakennettu neliön muotoon, jonka satamanpuoleinen sivu oli jätetty avonaiseksi. Sen sulki taidokkaasti tehty luja graniittimuuri, jonka keskivaiheilla oli pieni portti. Hiukan myöhemmin kuulimme, että tuo upea rakennus oli kuningattaren tahi oikeammin kuningatarten palatsi, jonka takana kaupunki vähitellen kohosi päättyen viimein hohtavan valkoisesta marmorista tehtyyn rakennukseen, jonka kultaisen kupukaton olimme nähneet välkkyvän sumupilven yläpuolella kirkkaassa aamuauringossa. Tätä rakennusta lukuunottamatta oli koko kaupunki rakennettu punertavasta graniitista. Talot oli sijoitettu säännöllisiin neliöihin, joiden välissä leveät, hyvinlasketut kadut risteilivät, ja olivat talot kaikki yksikerroksisia. Kauniit istutukset ja lukemattomat pienet puutarhat talojen ympärillä tekivät verrattoman hauskan vaikutuksen tuossa punaisen graniitin yksitoikkoisuudessa. Kuningatarten palatsista lähti noin penikulman pituinen tavattoman leveä tie, joka näytti päättyvän kukkulan tasaiselle laelle, jolla tuo hohtavan valkoinen, kultakattoinen rakennus kohosi. Mutta aivan silmäimme edessä oli Milosis-kaupungin suurin ihme, sen ylpeys ja kunnia -- palatsista matalalle rantapengermälle vievät portaat, joiden suurenmoista kauneutta katselimme melkein hengittämättä. Portaat olivat ylhäältä kuudenkymmenenviiden jalan levyiset, kuten myöhemmin mittasin, ja niissä oli satakaksikymmentäviisi kolmen jalan levyistä askelmaa. Keskivaiheilla oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen tasanne, jossa portaat jakautuivat kahtia ja päättyivät vihdoin kauniin kanavan reunalle, joka oli johdettu joesta kallioseinämän juurelle. Vain yksi ainoa suunnaton graniittikaari kannatti noita merkillisiä portaita, niin että tuo keskellä oleva tasanne oli rakennettu juuri kaaren yläpuolelle. Tähän tasannetta kannattavaan mahtavaan kaareen nojautui hiukan pienempi apukaari, joka kannatti portaiden yläosaa ja jonka kaltaista emme ole ennemmin emmekä myöhemminkään milloinkaan nähneet. Sen ihmeellinen kauneus voitti herkimmänkin mielikuvituksen. Kaari oli viidensadan viidenkymmenen jalan pituinen ja sen korkea keskikohta näytti vain heikosti hipaisevan portaiden yläosan keskikohtaa toisen pään nojautuessa punertavan graniittiseinän tukevaan perustaan. Tämä porraskäytävä mahtavine tukikaarineen oli semmoinen taideteos, että kuka hyvänsä olisi voinut olla ylpeä sen monumentaalisesta suurenmoisuudesta ja hämmästyttävästä kauneudesta. Sillä oli oma tarinansakin, jonka myöhemmin kuulin. Portaiden rakentaminen oli aloitettu jo hämärässä muinaisuudessa ja oli keskeytynyt neljä eri kertaa, kun ei ollut ketään niin taitavaa miestä, joka olisi kyennyt työn lopettamaan, ja niin ollen saivat portaat olla keskentekoisina neljättäsataa vuotta. Kuninkaan tytär oli luvattu puolisoksi miehelle, joka rohkenisi ryhtyä työhön ja kykenisi taideteoksen täydentämään. Ellei hän onnistuisi, heitettäisiin hänet armotta jyrkänteestä alas, johon hän oli luvannut portaat sommitella voimatta lupaustaan täyttää. Vuosisadat kuluivat eikä kukaan rohjennut ilmoittaa olevansa halukas yrittämään, kunnes vihdoin eräs uljas nuorukainen, Rademas nimeltään, joka oli taiteilija ja rakentaja Jumalan armosta, ilmoitti ryhtyvänsä työhön ja tekevänsä portaat valmiiksi. Työn piti valmistua viidessä vuodessa ja hänelle annettiin rajattomasti työmiehiä ja rakennustarpeita. Kannattava kaari sortui kolme kertaa ja viimeisen onnettomuuden tapahduttua päätti Rademas tehdä itsemurhan, sillä hän oli huomannut menestyksen mahdottomaksi. Epätoivoisen päätöksensä hän oli aikonut toimeenpanna varhain seuraavana aamuna auringon noustessa. Yöllä hän näki ihmeellisen unen. Eräs ihmeen ihana nainen tuli hänen luoksensa, siveli lempeästi hänen otsaansa ja kuin leimauksessa näki Rademas työnsä valmiina ja miten hänen oli meneteltävä voittaakseen kaikki vaikeudet, jotka olivat näyttäneet aivan mahdottomilta ratkaista. Hän heräsi samassa ja piirsi heti näyn muistiinsa alkaen työn vielä kerran, mutta aivan eri tavalla kuin ennen. Ja viidennen vuoden viimeisenä päivänä hän saatteli morsiamensa, tuon ihanan kuninkaantyttären, portaita ylös palatsiin. Hänestä tuli vihdoin kuningas ja hänestä polveutuu Zu-Vendis-maan nykyinen hallitsijasuku, jota nimitetäänkin "Suuren porraskäytävän suvuksi". Nimi osoittaa, että äly ja kestävyys ovat portaat, jotka vievät maineen ja kunnian kukkuloille. Ikuistaakseen ihmeellisen unensa valmisti Rademas valkoisesta marmorista ihanan veistoryhmän, joka esittää häntä itseään hetkellä, jolloin hengetär koskettaa hänen otsaansa. Taideteos sijoitettiin palatsin suureen eteishalliin, jossa se on vielä tänäkin päivänä. Semmoinen on Milosis-kaupunki ja semmoinen sen ihmeellinen porraskäytävä. Sen monet taideteokset saavat ihmislapsen usein muistamaan oman pienuutensa ja mitättömyytensä, ja katsellessani tuota kaupunkia minusta tuntui aina kuin se olisi ollut jossakin kaukana kaiken maallisen pikkumaisuuden yläpuolella. Nimi "Siintävä kaupunki" on ehkä johtunutkin tuosta tunteesta, jonka sen monet ihanat taideteokset jokaisessa katselijassa herättävät. Myrskypälvien kokoontuessa sen yläpuolelle käy se niin synkän ja uhkaavan näköiseksi, että luulisi katselevansa jonkun runoilijan kiihoittuneiden aivojen mielikuvituksen tuotetta eikä monen sukupolven ajalla tehdyn kärsivällisen työn tulosta. Sellainen on Milosis, Siintävä kaupunki, loivasti kohoavan vuoren kylkeen hakattu ja maailman levottomuudelta erämaan hiljaisuuteen kätketty. XII. SISARUSKUNINGATTARET. Suuri soutuvene lipui hiljaa kanavaan, joka ulottui aivan portaiden juurelle, ja pysähtyi vasta portaiden luona olevaan laituriin. Vanhus nousi maihin ja viittasi meitä tekemään samoin. Tottelimme heti, sillä valinnan varaa ei ollut ja nälkä teki meidät nöyriksi -- ampuma-aseet veimme sentään mukanamme kaiken varalta. Oppaamme hääti takaisin uteliaan ihmisjoukon, joka oli pakkautunut laiturille meitä töllistelemään, ja tervehti meitä jokaista erikseen painaen pari sormea huulilleen ja kumartaen syvään. Tyttö, jonka olimme pelastaneet, nousi viimeksi maihin, jossa hänen kumppaninsa jo odotti häntä, mutta ennen poistumistaan tyttö suuteli kättäni luultavasti kiitokseksi siitä, että olin pelastanut hänet raivoisan virtahevosen hampaista. Minusta näytti todellakin kuin tyttö olisi kokonaan voittanut pelkonsa meitä kohtaan, sillä hän ei pitänyt lainkaan kiirettä päästäkseen laillisen omistajansa luo. Kaikesta päättäen hän olisi vielä suudellut Goodinkin kättä, ellei häntä odottanut nuori mies olisi puuttunut asiaan. Suuren veneen soutajat nostelivat vähät tavaramme kanootista laiturille ja lähtivät viemään niitä noita suuria portaita ylös johonkin säilytyspaikkaan, mikä toimenpide ei meitä oikein miellyttänyt. Vanhus luultavasti huomasi meidän epäluuloiset silmäyksemme ja levottomuutemme, koska hän kiiruhti viittomalla selittämään, että tavarat vietiin vain varmaan talteen tuloamme odottamaan. Nähtyään, että ymmärsimme hänen tarkoituksensa, kääntyi vanhus oikealle ja saatteli meidät pienelle talolle, joka oli ravintola, kuten pian huomasimme. Astuimme kohtalaisen suureen huoneeseen, jossa oli valmiiksi katettu pöytä keskellä lattiaa ja luultavasti aivan meitä varten. Oppaamme viittauksesta istuimme sen ääreen eikä meitä tarvinnut kehoittaa käymään ruokiin käsiksi, joita oli runsaasti eteemme pinottu. Oli kylmää vuohenlihaa, jota syötiin siisteiltä puulautasilta, monenlaisia vihanneksia, ruskeata leipää ja palan painoksi punaista viiniä, jota kaadettiin nahkaleilistä sarvisiin haarikkoihin. Viini oli erittäin hyvää ja sen tuoksu johdatti mieleen Burgundin jalon nesteen. Maukas ateria virkisti meitä sanomattomasti, ja noustuamme pöydästä parinkymmenen minuutin kuluttua tunsimme olevamme kuin uudet miehet. Hirveiden kärsimystemme jälkeen olimmekin mitä kipeimmin ravinnon ja levon tarpeessa, ja olihan jo siunattu asia, että olimme saaneet hiukaisevan nälkämme tyydytetyksi. Kaksi viehättävää tyttöä palveli meitä huomaavaisesti koko aterian ajan ollen näöltään ja ulkoasultaan yhtä hurmaavat kuin tyttö, jonka olimme kohdanneet järvellä. Kummallakin oli polviin saakka ulottuva valkoinen paidan tapainen hame ja ruskeahko vaippa, joka oli kiedottu niin, että oikea olkapää ja käsivarsi jäivät paljaiksi. Puku oli, kuten myöhemmin totesin, yleinen kansallispuku, ikivanhan ja järkkymättömän tavan säätämä. Jos hame oli aivan valkoinen, oli henkilö naimaton, ja punainen raita alareunassa merkitsi, että henkilö oli naimisissa ja ensimmäinen tahi "laillistettu" vaimo. Aaltoileva punainen raita oli ylimalkaan naimisissa olevan naisen merkki, ja musta raita tiesi, että henkilö oli leski. Vaippa eli "kaf", niinkuin he sanoivat, oli myöskin erivärinen aina kantajan arvon mukaan, ja sen pää oli koristettu monella eri tavalla. Miesten vaatetuksen laita oli samoin. Ihokas oli kaikilla samanlainen, kankaan laatu vain vaihteli kunkin arvon ja varallisuuden mukaan. Jokaisella miehellä ja naisella oli sitäpaitsi oikean käsivarren ja vasemman pohkeen ympärillä paksu kultainen rengas, joka oli kuin jokin kansallisuuden tunnusmerkki. Ylhäisemmillä arvohenkilöillä oli vielä kaulan ympärillä taidokkaasti tehty kultaketju ja minä huomasin, että oppaanammekin oli sellainen. Tuo kunnianarvoinen vanhus pysytteli aterioidessamme taampana ja katseli meitä kysyvin ja ihmettelevin silmäyksin. Ampuma-aseemme näkyivät herättävän hänessä pelonsekaista kunnioitusta, jota hän koetti arvolleen sopimattomana mahdollisimman hyvin salata. Syötyämme hän kumarsi syvään Goodille, jota hän kaikesta päättäen piti tuon loistavan puvun tähden joukkomme johtajana, ja vei meidät jälleen noiden mahtavien portaiden juurelle. Pysähdyimme hetkiseksi ihailemaan kahta suunnattoman suurta mustasta marmorista veistettyä leijonaa, jotka koristivat leveiden suojakaiteiden päätyjä ja jotka oli kerrassaan mestarillisesti tehty. Kerrottiinkin, että itse Rademas, portaiden mainehikas rakentaja, oli ne hakannut. Näistä ja monista muista hänen tekemistään taideteoksista päättäen, joita myöhemmin usein ihailimme, oli hän ollut maailman suurimpia kuvanveistäjiä. Sitten aloimme nousta portaita ylös ja minua melkein värisytti katsellessani niiden huimaavaan korkeuteen. Vuosisatoja ne ovat uhmanneet ajan hävitystä ja minä olen varma, että vielä vuosituhansienkin kuluttua tulevat sukupolvet ihailevat niiden suurenmoista kauneutta, ellei maanjäristys niitä maahan jaoita. Umslopogaaskin, joka pitää kunnia-asianaan olla milloinkaan hämmästymättä, mikä on hänen mielestään miehen arvolle aivan sopimatonta, joutui nyt aivan ymmälle ja kysyi, "oliko silta ihmisten vai pirujen rakentama". Piruilla hän tarkoitti ylimalkaan kaikkea yliluonnollista. Alphonse-raukan rohkeus oli jälleen lamassa. Portaiden huimaava korkeus sai tuon kerkeäkielisen ranskalaisen kauhistumaan ja kalisevin hampain hän toisti vähän väliä, että tämä "rakennustaidon ihmenäyte oli kylläkin suurenmoinen, niin, aivan yllättävä, mutta häntä epäilytti, mahtoivatko _kaiteet kestää_." Välitasanteella pysähdyimme katsomaan allamme näkyvää maailman ihaninta maisemaa, jota etäisyydessä siintävän järven sininen ulappa rajoitti. Portaat päättyivät puoliympyrän muotoiseen tasanteeseen, joka oli hakattu vuoren seinämään ja josta lähti kolme käytävää eri suuntiin. Kaksi vei tielle, joka kiersi jyrkänteen reunaa myöten palatsin ympäri kaupunkiin ja jota satamassa työskentelevät kaupunkilaiset käyttivät. Käytävät voitiin sulkea pronssisilla porteilla, ja tuo jyrkänteen reunalla kiertelevä tie oli rakennettu siten, että muutamilla otteilla sai osan siitä sortumaan, joten mikään vihollinen ei voinut käyttää sitä hyväkseen. Kolmannessa käytävässä oli kymmenen mustasta marmorista hakattua porrasaskelmaa, jotka veivät palatsia suojaavan vallituksen aukolle. Tämä vallitus oli myös ihmeellinen mestariteos. Se oli noin neljänkymmenen jalan korkuinen ja rakennettu suunnattomista graniittipaasista, jotka oli sovitettu siten, että seinä oli ulospäin kupera, joten oli mahdotonta kiivetä ylös sitä myöten. Raskas puinen ovi, jonka edessä oli pronssinen portti, oli suljettu, mutta aukesi meidän lähestyessämme ja asestettu vartija ilmestyi näkyviin. Hänellä oli kädessään pitkä keihäs ja miekka vyöllään. Rintaa ja selkää suojeli virtahevosen nahasta taidokkaasti tehty haarniska ja vasemmassa kädessään kantoi mies samasta sitkeästä nahasta tehtyä pientä pyöreätä kilpeä. Huomiomme kiintyi heti hänen miekkaansa, joka oli aivan samanlainen kuin minkä olimme nähneet herra Mackenzien luona, joka oli saanut aseen tuolta onnettomalta kulkurilta. Tunsimme heti terän kullalla kirjaillut leikkaukset, joten miesparka oli kuin olikin puhunut totta. Oppaamme sanoi heti tunnussanan, jonka kuultuaan vartija astui sivulle päästäen meidät menemään. Tulimme palatsin pihaan, joka oli noin neljänkymmenen neliökyynärän laajuinen ja täynnä kauniita pensaita ja aistikkaasti sovitettuja kukkaisryhmiä. Monet lajit olivat minulle aivan oudot. Tämän ihanan puutarhan läpi vei leveä käytävä, joka oli laskettu rusennetuilla simpukankuorilla, korkealle, pyöreällä holvikaarella kaunistetulle sisäänkäytävälle, joka oli raskaiden verhojen sulkema, sillä palatsin sisällä ei ollut mitään ovia. Lyhyen käytävän läpi kuljettuamme tulimme suureen korkeaan saliin, jonka yksinkertaista ja samalla suurenmoista kauneutta emme voineet kyllin ihmetellä. Tämä sali eli halli oli, kuten myöhemmin mittasimme, sadanviidenkymmenen jalan pituinen ja kahdeksankymmenen levyinen ja sen veistoksilla koristeltu puinen katto muodosti kauniin holvin. Kummallakin pitemmällä sivulla ja noin parinkymmenen jalan päässä seinästä kannattivat kattoa solakat, mustasta marmorista hakatut pylväät, joiden päädyt oli taiteellisesti muovailtu. Salin toisessa päässä oli mainitsemani veistosryhmä, jonka kuningas Rademas oli tehnyt portaiden rakennuksen muistoksi, ja sen hurmaava kauneus sai meidät aina melkein sanattomiksi, milloin meillä oli vain aikaa ihailla sitä. Ryhmä, jonka henkilöt ovat valkoista ja jalusta mustaa marmoria, on noin kaksi kertaa luonnollista kokoa suurempi ja esittää sikeästi nukkuvaa kaunisvartaloista nuorukaista, jonka kasvojen piirteet ovat kauniit ja jalot. Toinen käsivarsi tukee päätä, pitkän, kiharan tukan varjostaessa kasvoja, ja toinen käsivarsi on huolettomasti valahtanut vuoteen laidalle. Pitkään huntuun kietoutunut naisellinen olento, jonka sulo saa katselijan melkein pidättämään henkeään, seisoo vuoteen vieressä ja nojaa hiukan eteenpäin kumartuen kädellään nukkuvan otsaan. Enkelimäinen hymy väikkyy valkoisen hengettären kasvoilla, joilla samalla kuvastuu jumalallinen voima ja rakkaus. Lumouksen vaikutus alkaa vähitellen näkyä ja nuorukaisen väsyneet piirteet ikäänkuin kirkastuvat. Miten sattuvasti ja liikuttavasti taiteilija onkaan saanut tämän esiin! Voi aivan selvästi nähdä, miten innoituksen tuli syttyy uudelleen nuorukaisen epätoivon synkistämässä sydämessä, josta pimeys häviää kuin yön synkkyys nousevan auringon tieltä. Ryhmä on kuvanveistotaiteen loistavimpia saavutuksia ja jumalallisen mestarin kädestä lähtenyt. Kaikkialla mustien marmoripylväiden välissä oli veistokuvia, toiset vertauksellisia ja toiset entisiä kuninkaita ja kuningattaria tahi valtakunnan merkkimiehiä esittäviä, mutta ei ainoakaan ollut meidän mielestämme kuvaamani ryhmän vertainen, vaikka useimmat olivatkin tuon suuren taiteilijan ja rakentajan, kuningas Rademaksen, käsialaa. Keskellä lattiaa oli musta lapsentuolin kokoinen marmorilohkare, joka ulkomuodoltaankin muistutti mainittua esinettä. Tämä marmorilohkare oli, kuten myöhemmin kuulimme, tämän merkillisen kansan pyhä kivi, jolle maan hallitsijat panivat kätensä kruunauksen jälkeen ja vannoivat auringon nimeen huolehtivansa valtakunnan turvallisuudesta ja noudattavansa sen lakeja ja perinnäistapoja. Kivi oli ilmeisesti hyvin vanha, niinkuin kaikki muutkin kivet, ja sen syrjissä oli syviä uria, joiden Curtis sanoi osoittavan, että kivi oli jolloinkin kaukaisessa muinaisuudessa ollut jäätikköjen rautaisessa syleilyssä. Kiveen, jonka maan asukkaat uskoivat pudonneen taivaasta, liittyi merkillinen ennustus. Sen särkyminen merkitsi nimittäin valtakunnan joutumista muukalaisen kuninkaan hallittavaksi. Kivi oli kuitenkin hyvin lujan näköinen, joten maan nykyinen hallitsijasuku ja perintöruhtinaat saattoivat olla aivan rauhassa ja huoletta. Salin toisessa päässä oli kallisarvoisilla matoilla verhottu koroke, jolla oli kaksi valkoista nojatuolia vieretysten. Nämä valtaistuimet olivat puhtainta kultaa ja niiden istuimet oli päällystetty purppurakankaalla. Kimmeltävien sädekimppujen ympäröimät taidokkaasti taotut aurinkoa esittävät tunnusmerkit koristivat kummankin tuolin selkänojaa, ja lepäävät leijonat, joiden silmät olivat säihkyvästä topaasista, olivat astinlautoina. Valo tunkeutui huoneeseen korkealle sijoitetuista lukuisista, pienistä ikkunareijistä, jotka muistuttivat vanhan ajan linnoitusten ampuma-aukkoja. Ikkunat olivat lasittomat, mikä aine oli ilmeisesti tuntematon tässä maassa. Näin yksityiskohtaiseen tarkasteluun meillä oli vasta myöhemmin tilaisuus, sillä astuessamme nyt tähän upeaan ja mahtavaan saliin kiintyi meidän huomiomme heti muihin seikkoihin. Tyhjien valtaistuinten eteen, joiden oikealla ja vasemmalla puolen oli rivi puisia nojatuoleja, oli kokoontunut tiheä joukko miehiä. Toiset, joilla oli lumivalkoiset, monenlaisilla koruompeluksilla koristetut ihokkaat ja kullalla kirjaillut miekat vyöllä, istahtivat toinen toisensa jälkeen nojatuoleihin, joiden jokaisen takana seisoi ryhmä palvelijoita. Nuo miehet olivat kaikesta päättäen hyvin korkea-arvoisia henkilöitä. Valtaistuimista hiukan vasemmalle istui muista erillään kuusi miestä, joiden vaateparsi oli aivan erilainen kuin toisten. Tavallisen ihokkaan asemesta oli miehillä yllään maahan saakka ulottuva lumivalkoinen väljä viitta, johon oli rinnan kohdalle neulottu samanlainen auringon kuva kuin valtaistuimissakin oli. Vyötäisille oli kietaistu kultainen vyö, jonka verraten alhaalle ulottuvissa päissä roikkui soikeat kultalaatat, jotka miesten liikahdellessa välähtelevät auringon valossa. He olivat kaikki ikämiehiä ja hyvin arvokkaan ja ankaran näköisiä rinnalle ulottuvine pitkine partoineen. Huomiomme kiintyi heti erääseen heistä, joka oli kaikesta päättäen joukon johtaja eikä näyttänyt suvaitsevan vähintäkään vastustelua. Hän oli hyvin vanha -- lähenteli luultavasti kahdeksaakymmentä --, huomattavan kookas ja hänen pitkä valkoinen partansa ulottui aivan vyötäisille saakka. Kasvonpiirteet olivat terävät, nenä kyömy ja harmaiden silmien katse jäätävän kylmä. Kaikki muut läsnäolijat olivat paljain päin, mutta hänellä oli päässään kultakirjauksien kokonaan peittämä pyöreä myssy, mistä päättelimme miehen olevan niitä maan mahtavimpia. Pian saimmekin tietää, että vanhus oli Agon, valtakunnan ylimmäinen pappi. Lähestyessämme nousivat kaikki ja kumartuivat kunnioittavan kohteliaasti nostaen tervehdykseksi kaksi sormea huulille. Palvelijat toivat istuimia ja Umslopogaasin ja Alphonsen jäädessä seisomaan taaksemme me istahdimme valtaistuinten eteen syvän hiljaisuuden vallitessa. Tuskin olimme ehtineet katsahtaakaan ympärillemme, kun jostakin käytävästä oikealta kuului kimeä torven toitahdus, johon vasemmalta heti vastattiin. Oikean puolisen valtaistuimen eteen astui mies, joka norsunluista sauvaa heiluttaen lausui kaikuvalla äänellä muutamia sanoja, joista viimeinen oli _Nyleptha_, kerraten lauseen kolmesti. Toisen valtaistuimen eteen astui samanlainen airut ja lausui samat sanat, vain sillä erotuksella, että viimeinen sana oli _Sorais_. Hänkin toisti sanottavansa kolme kertaa. Sitten alkoi kuulua etäältä asestettujen miesten astuntaa ja hetkisen kuluttua marssi sisään nelisenkymmentä keihäin ja miekoin asestettua, loistavapukuista henkivartijaa, jotka asettuivat valtaistuinten molemmin puolin laskien keihäidensä raudoitetut päät helähtäen hallin marmorilattiaan. Jälleen kuului torvien toitotusta ja Zu-Vendis-maan molemmat kuningattaret tulivat sisään kumpikin eri taholta seurassaan kuusi nuorta tyttöä kaikkein läsnäolijoiden noustessa heitä tervehtimään. Olen nähnyt eläissäni kauniitakin naisia, enkä juuri kömmähdy nähdessäni kauniit kasvot, mutta nyt minä hämmästyin aivan onnettomaksi. On turhaa koettaakaan kuvata näiden sisaruskuningatarten hurmaavaa kauneutta ja viehättävää suloutta. He olivat molemmat nuoria -- ehkä noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisiä -- ja solakan ryhdikkäitä. Toinen, Nyleptha, oli hämmästyttävän vaalea; hänen oikea olkapäänsä ja käsivartensa, jotka olivat maan tavan mukaan paljaat, olivat hänen valkoista, neuloksilla kirjailtua vaippaansakin valkoisemmat, ja hänen kasvonsa olivat niin kauniit ja suloiset, että niitä oli mahdoton unhottaa ne kerran nähtyään. Hänen kiharainen tukkansa välähteli kuin sula kulta varjostaen norsunluunvalkoista otsaa ja kauniisti kaartuvat tummat kulmakarvat suojasivat syvänsinisiä säihkyviä silmiä, joiden katse oli ylhäisen lempeä. Suu oli kuin Cupidon kaari ja huulien hymy sanoin kuvaamattoman suloinen. Se kirkasti hänen kasvonsa kuin hopeinen hohde ruusuisen pilven reunan. Mitään jalokiviä en nähnyt, mutta kaulassa, käsivarressa ja pohkeessa oli kultarenkaat kuten muillakin, mutta käärmeen muotoiset. Vaatteet olivat puhtainta ja hienointa liinakangasta ja koristetut runsain kultaompelein ja aurinkoa esittävin kirjauksin. Hänen kaksoissisarensa, Sorais, oli tumma kaunotar. Tukka oli kihara kuten sisarellakin, mutta sysimusta ja aaltoili raskain kiehkuroin olkapäille saakka. Pitkien ripsien varjostamat tummat silmät olivat suuret ja loistavat ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy, joka oli mielestäni enemmän julma kuin viehättävä. Iho oli tumma, melkein kellertävä, ja kasvojen ilme oli ylhäisen rauhallinen, jopa kylmäkin. Mitä intohimoja mahtoikaan tuo tyyni ilme kätkeä, ajattelin minä, ja minkälainen mahtoikaan se myrsky olla, kun ne kerran riehahtavat valloilleen. Hänen kasvonsa muistuttivat valtamerta, jonka kauneimmassakin sinessä on peloittavaa voimaa ja jonka tyyneydessä aina piilee myrskyn uhka. Hänen vartalonsa oli yhtä täydellisen kaunis kuin hänen sisarensakin, mutta hiukan täyteläisempi, ja puku oli aivan samanlainen. Kun tämä suloinen pari kulki salin läpi valtaistuimilleen, täytyi minun tunnustaa, että se vastasi täydellisesti käsitystäni kuninkaallisesta arvokkuudesta. Heissä oli kaikki kuninkaallista -- näkö, sulous, naisellinen arvokkuus ja yksinpä tuo loistava pukukin -- ja minusta tuntui, että kaikki nämä henkivartijat olivat tarpeettomat. Noiden kirkkaiden silmäin yksi katse ja noiden suloisten huulien yksi hymyily olisi riittänyt hankkimaan lukemattoman joukon kuolemaan saakka uskollisia alamaisia. Mutta kuninkaallisesta arvostaan huolimatta he olivat uteliaita kuten naiset ainakin, ja mennessään paikoilleen minä huomasin molempien katsahtavan nopeasti meihin. Minä huomasin myös, että heidän katseensa sivuuttivat minut sangen välinpitämättömästi, sillä mitäpä mielenkiintoista olisi voinutkaan olla minunlaisessani harmaantuvassa ukossa. Umslopogaasin peloittava koko ja julma muoto näkyivät ilmeisesti hämmästyttävän heitä Inkosi-kaasin kohotessa kunnioittavaan tervehdykseen. Goodin loistava puku herätti myöskin huomiota ja kuningatarten katseet viivähtivät hänessä ohimennen kuin mehiläinen hunajakukkasessa siirtyen heti Curtikseen, jonka keltainen tukka ja kihara parta sädehtivät ikkunasta tulvivassa kirkkaassa auringonpaisteessa ja jonka voimakas vartalo näkyi selvästi hämärämpää taustaa vasten. Hän kohotti päätään kohdaten Nylepthan ihmettelevän katseen, ja minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt kauniimman miehen ja ihanamman naisen katselevan toisiaan. Ja miten olikaan, minä huomasin heleän punan leviävän nopeasti Nylepthan poskille kuin aamuruskon idän taivaalle ja häipyvän taas vähitellen. Katsahdin Curtikseen. Hänkin oli punastunut hiusrajaa myöten. "Vai sillä tavalla", ajattelin minä, "nytpä saammekin katsoa eteemme, sillä naisilla näyttää olevan tästä lähtien myöskin jotakin sanomista." Ja minä huokasin, sillä minä tiesin, että naisen kauneus on verrattava salamaan -- molempien vaikutus on hävittävä ja aiheuttaa onnettomuuksia. Näitä ajatellessani olivat kuningattaret asettuneet valtaistuimilleen -- koko juhlameno oli kestänyt tuskin kuutta sekuntia -- ja kun näkymätön torvi toitahti vielä kerran, istahtivat kaikki läsnäolijat. Kuningatar Sorais viittasi meitä tekemään samoin. Oppaamme, tuo kunnianarvoisa vanhus, joka oli saatellut meidät maihin, astui nyt esiin pitäen kädestä tyttöä, jonka olimme ensin nähneet ja pelastaneet virtahevosten uhriksi joutumasta. Kumarrettuaan syvään hän alkoi puhua kuningattarille ja selitti ilmeisesti, mistä ja miten meidät oli löydetty. Heidän kasvoillaan kuvastui pelonsekainen hämmästys eivätkä he voineet kaikesta päättäen lainkaan käsittää, miten olimme päässeet järvelle. Tapaus näytti olevan heistä aivan yliluonnollinen. Miehen eleistä ja tytön onnettomasta ilmeestä päättäen selostettiin myös virtahevosten surmaaminen sangen tarkoin, ja meille selveni äkkiä, etteivät asiat olleetkaan niinkuin olisi pitänyt. Sieltä täältä kuului närkästyksen huudahduksia ja nuo valkopukuiset papit näyttivät olevan aivan raivoissaan. Kuningattaret kuuntelivat kertomusta vilpittömällä hämmästyksellä ja heidän kasvoillaan kuvastui kauhu, kun oppaamme viittasi pyssyihimme, joilla tihutyö oli tehty. Selvyyden vuoksi sanon heti, että Zu-Vendis-maan asukkaat ovat auringon palvojia ja virtahevonen on syystä tahi toisesta heidän pyhä eläimensä. He kyllä surmaavat niitä itsekin -- määrättyinä aikoina niitä tapetaan tuhansittain ja nahoista tehdään haarniskoita ja kilpiä -- mutta se ei estä heitä pyhittämästä tätä eläintä auringolle. Pahaksi onneksi sattui juuri niin, että ampumamme virtahevoset olivat kesyjä ja asustivat aina sataman suulla, jossa papit ruokkivat niitä. Eläinten pelottomuus oli kyllä epäilyttänyt minua, mutta asian oikeata laitaa en ollut voinut arvata. Tekomme oli mitä arveluttavin pyhyyden loukkaus. Kun oppaamme oli lopettanut kertomuksensa, nousi tuo pitkäpartainen vanhus, jolla oli kullalla kirjailtu myssy, ja piti pitkän puheen. Hän oli kuten olen jo sanonut valtakunnan ylimmäinen pappi ja nimeltään Agon. Minä en pitänyt hänen kylmistä silmäyksistään, joita hän heitteli meihin päin, ja vielä vähemmän olisi mies miellyttänyt minua, jos olisin tiennyt, että hän vaati meitä elävältä poltettavaksi loukatun jumalansa lepyttämiseksi. Kuningatar Sorais kysyi häneltä jotakin pehmeällä ja sointuvalla äänellä ja näytti kaikesta päättäen olevan hiukan eri mieltä. Sitten puhui Nyleptha ja hänen äänensä helähteli kirkkaasti kuin hopeakello. Sanoja emme ymmärtäneet, mutta me tunsimme, että hän puhui meidän puolestamme. Lopuksi hän kääntyi erään rotevan, sotilaalliseen asuun puetun, keski-ikäisen ja mustapartaisen miehen puoleen pyytäen ilmeisesti tämän kannatusta. Mies oli sotajoukkojen ylipäällikkö, kuten myöhemmin kuulin, nimeltään Nasta ja Nyleptha-kuningattaren kosija. Kun Curtis oli kohdannut kuningattaren katseen, jolloin tämä oli punastunut, ei tapaus ollut jäänyt mieheltä huomaamatta. Olin huomannut hänen silmäinsä välähdyksen ja miten miekan kahvaa pitelevä käsi oli puristunut nyrkkiin. Kiukkuisesta äänensävystä päättäen hän toisti ylimmäisen papin Agonin sanat ja esitti saman vaatimuksen. Hänen puhuessaan katseli Sorais häntä huulillaan hillitty hymy, leuka polveen nojaavan käden varassa ja kasvoillaan hiukan ivallinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt miehen kaikki ajatukset ja päättänyt tehdä tämän tarkoituksen tyhjäksi. Mutta Nyleptha vihastui. Hänen poskensa leimahtivat hehkuvan punaisiksi ja hänen silmänsä salamoivat. Hän kääntyi Agonin puoleen ja sanoi jotakin säestäen sanojaan kiivaalla kädenliikkeellä, johon vanhus syvään kumartaen vastasi. Kuului torven toitahdus ja kaikki poistuivat salista paitsi vahdit, joiden kuningatar oli viitannut jäämään. Sorais istui yhä käteensä nojaten ja katseli hymyillen meitä. Kun kaikki olivat poistuneet, kumartui Nyleptha meihin päin ja ilmaisi suloisesti hymyillen liikkein ja sanoin haluavansa kiihkeästi saada tietää, mistä me oikein tulimme. Selitys oli vaikea, mutta minäpä keksin keinon. Otin taskustani muistikirjan ja piirsin siihen mahdollisimman hyvin järven ja tuon maanalaisen joen kartan, ja saatuani piirroksen valmiiksi minä astuin esiin ja ojensin kyhäykseni hänelle. Hän ymmärsi selitykseni heti ja taputti iloissaan käsiään. Sorais katseli myöskin karttaani ja asianlaita näytti selviävän hänellekin. Sitten Nyleptha otti kynäni ja tutkittuaan sitä hetkisen lapsellisen uteliaasti hän piirsi sarjan kuvia, joista ensimmäinen esitti häntä itseään toivottamassa tervetulleeksi mieshenkilöä, joka oli erehdyttävästi Curtiksen näköinen. Toinen kuva esitti kuolevaa virtahevosta ja rannalla seisovaa henkilöä, joka kauhuissaan kohotti kätensä taivasta kohti. Näimme heti, että mies oli Agon, ylimmäinen pappi. Kolmannessa kuvassa oli kaamea tulirovio, johon sama Agon työnsi meitä peloittavalla hangolla. Tämä kuva sai minut kauhistumaan, mutta minä tyynnyin hieman, kun hän suloisesti nyökäten piirsi vielä yhden, joka esitti kahta naista, jotka miekka kädessä suojelivat erästä miestä. Mies oli jälleen ihmeellisesti Curtiksen näköinen ja toinen nainen oli Nyleptha itse ja toinen hänen sisarensa Sorais. Tämä oli koko ajan tarkastellut meitä -- etenkin Curtista -- sangen tutkivasti ja nyökkäsi nyt meille rohkaisevasti osoittaen siten olevansa yhtä mieltä sisarensa kanssa. Nyleptha nousi ja ilmoitti kädenliikkeillä, että heidän täytyi poistua, mikä uutinen sai Curtiksen sangen murheellisen näköiseksi. Häntä lohduttaakseen -- niin ainakin luulen -- Nyleptha piirsi nousevan auringon kuvan, joka merkitsi, että me kohtaisimme heidät jälleen seuraavana päivänä, ja nyökäyttäen päätään hän ojensi kätensä Curtikselle, joka suuteli sitä kunnioittavasti. Sorais, jota Good oli tarkastellut herkeämättä koko "haastattelun" ajan, ojensi kätensä hänelle, mutta katseli koko ajan Curtista. Olen iloinen sanoessani, etten joutunut lainkaan osalliseksi näistä kohteliaisuuksista. _Minulle_ ei kumpikaan ojentanut kättään suudeltavaksi. Sitten Nyleptha kääntyi erään sotilaan puoleen, joka kaikesta päättäen oli henkivartijajoukon johtaja, ja antoi hänelle muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä, minkä tehtyään hän poistui nyökäten meille hymyillen ja samalla hieman keimailevastikin. Sorais ja suurin osa vartiostoa seurasivat häntä. Kuningatarten mentyä tuli upseeri, jota Nyleptha oli puhutellut, luoksemme ja vei meidät monien käytävien läpi suureen matoilla ja kallisarvoisilla seinäverhoilla ylellisesti sisustettuun huoneeseen, jota korkeasta katosta riippuvat, kirkkaasti palavat, pronssiset lamput valaisivat, sillä oli jo hämärä. Ympärillä oli sarja pienempiä huoneita, jotka annettiin käytettäväksemme, ja huolehdittuaan kaikesta, mitä tarvitsimme, poistui upseeri kunnioittavasti kumartaen. Suuren huoneen keskellä oli pöytä, jolle oli katettu runsas ateria. Hedelmiä oli monta lajia ja kallisarvoisista kullalla silatuista norsunluumaljoista juotiin hienoa viiniä, jota valppaat mies- ja naispalvelijat kaatelivat saviruukuista. Kaiken lisäksi oli pöytä kaunistettu ihanasti tuoksuvilla kukilla, joita mielihyvällä katselimme, ja jostakin edempää kantautuivat kuuluviimme luutun hopeanheleät näppäykset. Olimme sanalla sanoen joutuneet maalliseen paratiisiin, jonka ihanuutta vain tuon inhoittavan ylimmäisen papin uhkaus häiritsi. Hänhän tahtoi polttaa meidät elävältä. Mutta olimme niin väsyneet matkan rasitusten jälkeen, ettemme jaksaneet tehdä mitään suunnitelmia, kun ylellinen ateria oli syöty, ilmoitimme me haluavamme mennä levolle. Meille osoitettiin kullekin oma huone, mutta me sijoituimme kahteen, minä ja Good toiseen ja Curtis ja Alphonse toiseen, sillä me emme halunneet olla kaukana toisistamme. Kaikkien yllätysten varalta asettui Umslopogaas vielä tapparoineen suureen huoneeseen, makuusuojiimme johtavien, raskailla verhoilla suljettujen sisäänkäytävien lähelle, ja vietti siellä koko yön. Mielestämme oli turvallisinta nukkua teräspaidat yllämme ja muut vaatteet riisuttuamme me heittäysimme mataloille, mukaville vuoteille pehmoisten silkkipeitteiden alle. Olin juuri torkahtamaisillani, kun Good havahdutti minut. "Toden totta, Quatermain", sanoi hän, "oletko milloinkaan nähnyt semmoisia silmiä?" "Silmiä!" haukottelin minä; "mitä ihmeen silmiä?" "Kuningattaren tietysti! Soraiksen, tahi mikä hänen nimensä nyt on." "En tullut niitä sen tarkemmin katsoneeksi", haukottelin minä, "mutta mitäpä vikaa niissä olisi", ja jälleen minä torkahdin. Parin minuutin kuluttua minut taas herätettiin. "Kuulehan, Quatermain", sanoi ääni. "No mitä nyt?" vastasin minä kiukkuisesti. "Näitkös nilkkoja? Toden totta --" Mutta mittani oli nyt täysi. Haparoin käteeni saappaan ja heitin sen ääntä kohti ja sadattelusta päättäen osui heittoni hyvin. Hetkisen kuluttu oli kaikki hiljaa ja minä vaivuin sikeään uneen. En tiedä, mahtoiko Good nukkua vai haaveiliko hän aamuun saakka Soraiksen suloista. Enkä välitäkään tietää. XIII. ZU-VENDI-KANSA. Esirippu verhotkoon hetkiseksi kertomukseni tapaukset, jonka päähenkilöt ovat vaipuneet unen helmoihin, paitsi ehkä Nyleptha, jonka runollisuuteen taipuvainen lukija voi kuvitella lepäävän valveilla kuninkaallisessa vuoteessaan ja ajattelevan muukalaisia, joiden kaltaisia ei ole milloinkaan ennen hänen valtakunnassaan nähty. Hän ehkä ihmetteli mistä he tulivat, minkälainen heidän menneisyytensä mahtoi olla ja saattoiko häntä verrata heidän tuntemattoman kotimaansa naisiin. Koska en ole itse lainkaan runollinen, käytän minä tätä sopivaa tilaisuutta hyväkseni kertoakseni myöhemmin saamieni tietojen nojalla yhtä ja toista kansasta, jonka keskuuteen ihmeellinen sattuma oli meidät saattanut. Alkaakseni aivan alusta on tämän maan nimi Zu-Vendis, joka johtuu sanoista zu, "keltainen", ja vendis, "maa". En ole milloinkaan saanut täysin selville, mistä tuo nimi "Keltainen maa" oikein johtuu, eivätkä asukkaatkaan sitä tiedä. Kolmekin selitystä on kyllä olemassa ja jokainen on yhtä pätevä. Sanotaan, että nimi johtuu maan harvinaisesta kultarikkaudesta, ja siinä suhteessa onkin Zu-Vendis oikea Eldorado, sillä tuota kallista metallia on siellä tavattoman runsaasti. Sitä saadaan vanhoista kaivoksista, jotka ovat päivän matkan päässä Milosiksesta ja joita kävimme myöhemmin katsomassakin. On muitakin kaivoksia ja vuoristossa minä näin suuria kultaa sisältäviä ukonkivisuonia. Kulta onkin Zu-Vendis-maassa hopeaa paljon yleisempi, ja siitä johtuu, että hopea on maan laillinen maksuväline. Seikka, että ruoho muuttuu toisin vuodenajoin keltaiseksi kuin kypsä maissi, voisi aiheuttaa nimen, jonka sanotaan myös johtuneen kansan alkujaan keltaisesta ihonväristä. Vanhan perimätiedon mukaan on kansan ihonväri ollut alkujaan tummankellertävä, mutta monien sukupolvien aikana se on muuttunut ylämaassa vähitellen aivan valkoiseksi. Zu-Vendis on noin Ranskan kokoinen maa, muodoltaan soikea ja joka taholta äärettömien piikkisten metsien ympäröimä, joiden takana on satojen penikulmien laajuiset suot, erämaat ja ylitsepääsemättömät vuorijonot. Maa on kuin suunnaton ylätasanko, verrattava Etelä-Afrikan tasahuippuisiin vuoriin, jotka luovat vaihtelua sen rannattomiin aavikkoihin. Milosis on ilmapuntarini mukaan noin yhdeksän tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella, mutta maan korkein kohta on luullakseni ainakin noin tuhatsata jalkaa korkealla. Ilmasto onkin verraten kylmä ja muistuttaa suuresti Etelä-Englannin ilmastoa, mutta on kirkkaampi ja kuivempi. Maaperä on hyvin hedelmällinen, jossa kaikki viljalajit ja etelän hedelmät hyvin menestyvät. Metsiä on runsaasti ja alemmilla paikoilla viljellään erästä lajia sokeriruokoakin. Kivihiiltä on niin paljon, että sitä on monin paikoin maan pinnassakin, ja marmoria on sekä mustaa että valkoista. Samaa voi sanoa kaikista metalleista paitsi hopeasta, jota on niukasti ja jota saadaan eräästä vuoristosta maan pohjoisrajalla. Lännessä rajoittaa maata korkea lumihuippuinen vuoriharjanne, joka on tuon mainitun piikkisen metsävyöhykkeen takana, ja toinen, pohjoisesta etelään menevä, jakaa maan kahtia ollen Milosiksesta noin kahdeksankymmenen penikulman päässä, johon sen korkeimmat kukkulat selvästi näkyvät. Tämä vuorijono on myöskin maan vedenjakaja. Suurempia järviä on kolme, joista Milosia -- sama, johon maanalainen matkamme päättyi -- on suurin ja joka on saanut nimensä rannalle kasvaneesta kaupungista. Sen pinta-ala on noin parisataa neliöpenikulmaa. Pienempiä järviä on paljon, joista toiset ovat suolaisia. Tämä luonnon antimien suosima maa on hyvin tiheään asuttu ollen sen väkiluku arviolta noin kymmenen tahi kaksitoista miljoonaa. Väestö on melkein yksinomaan maataviljelevää ja jakautunut eri luokkiin tahi säätyihin kuten sivistyneissäkin maissa. Aatelisto omistaa maan, joka on jaettu talonpojille jonkinlaisten vuokrasopimusten nojalla, ja suuri keskiluokka, johon kuuluvat kauppiaat, virkamiehet, armeijan upseerit y.m., on myöskin olemassa. Rodun puhtaimmat edustajat ovat, kuten luullakseni olen jo maininnut, aivan valkoihoisia etelämaalaisin kasvonpiirtein, mutta yleensä on väestö jotensakin tummaa, vaikka mitään neekereille ja muille Afrikan kansoille ominaisia piirteitä ei ole huomattavissa. Mitään varmaa en voi sanoa mistä he polveutuvat. Heidän aikakirjansa, jotka selostavat vuosituhansiakin vanhoja historiallisia tapahtumia, eivät mainitse siitä mitään. Eräs historioitsija sanoo kyllä, luultavasti vain sen ajan tavan mukaan, että "kansa oli tullut rannikolta", mikä ei tee asiaa sen selvemmäksi. Zu-vendi-kansan alkuperä on häipynyt aikojen yöhön, eikä kukaan voi sanoa, mistä he tulivat ja mitä rotua he oikein ovat. Heidän rakennustaiteensa ja muutamat kuvanveistokset johtavat mieleen muinaiset egyptiläiset ja assyrialaiset, mutta kun ajatellaan, että heidän rakennustensa tyyli on kehittynyt vasta viimeisten kahdeksan vuosisadan kuluessa, täytyy otaksumasta luopua. Eikä heidän uskonnossaankaan ole jälkeäkään muinaisten egyptiläisten jumalista ja menoista. Heidän käytöksensä ja heidän pukunsa muistuttavat myöskin juutalaisia, mutta on aivan käsittämätöntä, miten juutalaisten uskonto olisi voinut aivan jäljettömiin hävitä. Ehkä he ovat yksi noista kymmenestä heimosta, jotka ovat hajautuneet ympäri koko maan piirin. Mene ja tiedä. Minä kuvailen vain kokemani tositapaukset ja jätän jonkun viisaamman tehtäväksi näiden kysymysten tutkimisen, jos nimittäin tämä kertomukseni sattuisi joutumaan julkisuuteen, mikä on hyvin epäiltävää. Minulla on kuitenkin oma pieni otaksuma, jonka ehkä rohkenen esittää. Se perustuu erääseen taruun, jonka kuulin kauan sitten Afrikan itärannikolla asuvilta arabialaisilta. Kerrotaan nimittäin, että "kolmattatuhatta vuotta sitten" oli maassa, jonka nimi oli Babylonia, vakavia selkkauksia, joiden johdosta eräs persialainen heimo vaelsi Bushireen ja purjehti itäpohjoisen monsuunin kiidättämänä Afrikan itärannikolle. Siellä, kertoo tarina, joutuivat nuo "auringon ja tulen palvojat" otteluun rannikolla asuvien arabialaisten siirtolaisten kanssa, joiden alueen läpi he murtautuivat kadoten sisämaahan, eikä heitä ole sen koommin nähty. Nyt minä kysyn, eikö ole mahdollista, että zu-vendi-kansa polveutuu noista "auringon ja tulen palvojista", jotka tunkeutuivat arabialaisten alueen läpi ja katosivat jäljettömiin? Tämän kansan luonteessa ja tavoissa on paljon, joka soveltuu täydellisesti muinaisista persialaisista saamaani käsitykseen. Minulla ei ole luonnollisesti mitään kirjoja, joista voisin saada tukea väitteelleni, mutta Curtis sanoo, että mikäli hän muistaa maailman historiaa, oli Babyloniassa kuudennella vuosisadalla e.Kr. raivoisa kapina, jolloin suuri joukko väestöä karkoitettiin kaupungista. Oli miten oli, mutta totta on, että persialaisia on useampaan eri kertaan siirtynyt Persian lahden rannoilta Itä-Afrikan rannikolle vielä niinkin myöhään kuin seitsemänsataa vuotta sitten. Kilwan luona on persialaisia hautoja, joiden on todettu olevan seitsemän sadan vuoden vanhoja. [On vielä toinenkin otaksuma, joka voi luoda valoa zu-vendi-kansan alkuperään ja jota herra Quatermain tovereineen ei näytä muistaneenkaan. Onhan mahdollista, että zu-vendit polveutuvat foiniikkialaisista, joiden kehdon otaksutaan olleen Persian lahden länsirannalla. Osa siirtyi Palestiinan rannikolle ja toinen osa Itä-Afrikkaan, jossa on Mosambikin lähellä löydetty paljon foiniikkialaisen asutuksen merkkejä ja jäännöksiä. Olisihan ollut todellakin merkillistä, elleivät he olisi Persian lahdesta lähdettyään purjehtineet suoraan Itä-Afrikan rannikolle huomattuaan, että itäpohjoinen monsuuni puhaltaa kuusi kuukautta sinnepäin ja toiset kuusi kuukautta päinvastaiseen suuntaan. Tämän todennäköisyyden tueksi voin vielä esittää, että vielä tänäkin päivänä vallitsee vilkas kaupankäynti Persianlahden ja Lamun ja muiden Itä-Afrikan satamien välillä aina Madagaskariin saakka, joka on luonnollisesti tuo "Tuhannenyhden yön" saduissa ylistetty eebenholtsisaari. -- Julkaisija.] Vaikkakin maataviljelevä kansa on zu-vendi-kansa merkillisen sotainen, ja kun sotaa ei voida käydä muita kansoja vastaan maan eristetyn aseman tähden, soditaan keskenään, mistä on se onnellinen seuraus, että väestö ei kasva milloinkaan suuremmaksi kuin minkä maa voi elättää. Riitaisuus on suurimmaksi osaksi hataran hallitusmuodon aiheuttama. Hallitsija on itsevaltias ja hänen tahtoaan uskaltavat vain papit ja mahtavimmat ruhtinaat yksissä tuumin vastustaa, mutta kuten suurissa maissa usein tapahtuu ei hallitsijan tahto täälläkään pääse maan joka kolkassa kuuluviin, etenkin kun koko maa on mahtavien valtaherrojen hallussa, jotka ovat kyllä nimellisesti hallitsijan alamaisia, mutta todellisuudessa täydellisesti itsevaltiaat. He sotivat naapureidensa kanssa milloin heitä vain haluttaa, ja onpa sattunut, että he ovat kapinoineet kuningastaan tahi kuningatartaankin vastaan uhmaten tätä vuosikausia kaukana pääkaupungista olevissa lujasti linnoitetuissa linnoissaan ja kaupungeissaan. Zu-Vendis-maalla on ollut kuninkaantekijänsä yhtä hyvin kuin Englannillakin, mikä tosiasia käynee ilmi, kun sanon, että tuhannen vuoden aikana on valtaistuimella ollut kahdeksan eri sukua, jotka ovat kuuluneet maan ylhäisimpiin ja päässeet valtaan anastettuaan verisellä sodalla hallitsija-arvon edeltäjältään. Nyt oli maassa paremmat ja onnellisemmat olot kuin moneen vuosisataan, sillä viimeinen kuningas, Nylepthan ja Soraiksen isä, oli ollut kykenevä ja voimakas hallitsija, joka oli pitänyt papiston ja aateliston kovassa kurissa. Hänen kuoltuaan pari vuotta sitten nousivat hänen lapsensa, kaksoissisaret Nyleptha ja Sorais, maan vanhan tavan mukaan yhdessä valtaistuimelle, koska toisen tahi toisen vallasta syrjäyttäminen olisi heti sytyttänyt verisen kansalaissodan. Mutta yleensä oltiin kaikissa piireissä sitä mieltä, ettei tilanne voinut olla pysyväinen. Kummallakin kuningattarella oli paljon kosijoita, jotka alati punoivat juonia toistensa tuhoamiseksi, ja yleinen mielipide oli, ettei aseellista yhteentörmäystä voitu enää kauan välttää. Uskonto on auringon palvomista, joka on painanut leimansa koko zu-vendi-kansaan. Maan koko yhteiskuntajärjestys perustuu siihen ja se ilmenee kaikkialla. Aurinkoa seurataan kehdosta hautaan saakka. Kun lapsi syntyy, viedään se auringonpaisteeseen ja omistetaan juhlallisin menoin, jotka vastaavat meidän kastetoimitusta, tuolle "jumaluuden näkyväiselle edustajalle, voiman lähteelle ja iäiselle hyväntekijälle", ja vanhemmat opettavat alati lapsilleen, että tuo suuri loistava taivaankappale on kaiken hyvän tuoja, jota on kunnioitettava sen aamulla ilmestyessä ja illalla taivaanrannan taakse häipyessä. Äiti vie lapsensa lähimpään kaupunkiin näkemään, kuinka suuressa auringolle pyhitetyssä temppelissä pyhiä menoja toimitetaan. Siellä pienokainen näkee suuren kultaisen alttarin, jolla ikuinen tuli palaa, kuulee valkopukuisten pappien laulavan hymnejään ja näkee uhratun uhrin katoavan alttarin alla palavaan tuliseen pätsiin kansan vaipuessa polvilleen. Siellä hänet kerran julistetaan mieheksi kultaisten torvien soidessa, jolloin hänen on vannottava vala, että hän aina rakastaa hyvää ja vihaa pahaa. Sinne hän vie morsiamensakin saadakseen rakkaudenliittonsa vahvistetuksi ja saman alttarin ääressä tuo liitto puretaankin, jos niin onnettomasti käy, ettei sopusointu olekaan pysyväinen. Ja kun elämän tien viimeinen katkelma on taivallettu, tulee hän vielä kerran temppeliin täysissä aseissa ja arvokkaasti mutta toisten kantamana. Ruumis asetetaan putoaville pronssiluukuille alttarin edessä, ja kun laskevan auringon viimeinen säde kirkastaa hänen kelmeät kasvonsa, aukenevat luukut ja hän katoaa tuliseen pätsiin. Auringon papit eivät mene naimisiin ja heidät valitaan nuorukaisista, jotka ovat jo syntyessään auringolle pyhitetyt. Hallitsija nimittää ylimmäiset papit, joita ei kukaan voi enää virasta erottaa ja jotka todellisuudessa johtavat ja hallitsevat kansaa. He kuuluvat kaikki suureen veljeskuntaan, jonka suurmestari on Milosiksen suuren temppelin ylimmäinen pappi. Hänen käskyjään totellaan heti ja ehdottomasti valtakunnan joka kolkassa. He ovat tuomarit ja lainoppineet, joiden päätöksistä voidaan vedota vain kunkin alueen korkeimpaan kuningasta edustavaan viranomaiseen ja viime kädessä kuninkaaseen; heillä on siis rajaton tuomiovalta kaikissa uskonnollisissa ja siveysrikoksissa. Heillä on myöskin oikeus julistaa niskoitteleva kansalainen pannaan, mikä on täällä yhtä vaikuttava ase kuin sivistyneimmissäkin maissa. Heidän valtansa on sanalla sanoen melkeinpä rajaton, mutta minun täytyy myöntää, että auringon papit olivat myöskin viisaat eivätkä menneet milloinkaan liian pitkälle valtaansa käyttäessään. Tapahtuu vain aniharvoin, että he turvautuvat ankarimpiin keinoihin rikoksellisia rangaistessaan. Lempeydellä he koettavat pahuutta vastustaa ja varovat ärsyttämästä tätä voimakasta ja kuumaveristä kansaa, jonka suosio on heidän valtansa perustus. Kansa kunnioittaa ja pelkääkin heitä ja he puolestaan varovat, ettei heidän ikeensä käy liian painavaksi. Papit ovat myöskin maan ainoat oppineet. Tähtitiede on jotakuinkin pitkälle kehittynyt ja kaikki papit osaavat lukea ja kirjoittaa, mihin vain harvat muut kansalaiset kykenevät. Lait ovat yleensä lempeät ja oikeudenmukaiset, mutta eroavat sentään monessa kohden meidän oikeuskäsitteistämme. Englannissa esimerkiksi rangaistaan omaisuuteen kohdistuvat rikokset paljon ankarammin kuin rikokset, joihin sisältyy vain henkilöön kohdistuva loukkaus, niinkuin on asianlaita kaikkialla, missä raha on suurin mahti. Mies voi potkaista vaimonsa melkein kuoliaaksi ja saattaa lapsilleen mitä hirveimpiä kärsimyksiä oikeuden puuttumatta nimeksikään asiaan, mutta jos hän varastaa vanhan saapasparin, saa hän kuitata rikoksensa istumalla ehkä vuoden kuritushuoneessa. Zu-Vendis-maassa on toisin. Siellä lait suojelevat enemmän henkilöä kuin omaisuutta ja panevat henkilöllisen loukkaamattomuuden joka kohdassa ensi sijalle. Murha, valtiorikos, maankavallus, leskien ja orpojen sortaminen, pyhyyden loukkaus ja maastapoistumisyritys (joka on myös pyhyyden loukkaus) rangaistaan kuolemalla. Tuomion täytäntöönpano on joka tapauksessa sama. Tuomittu heitetään elävältä tuliseen pätsiin, joka on jokaisen auringolle pyhitetyn temppelin alttarin alla. Muut rikokset, myöskin laiskuus, rangaistaan pakkotyöllä, johon liittyy ruoskiminenkin aina rikoksen luonteen mukaan. Zu-Vendis-maassa suo yhteiskunta jäsenilleen suuren henkilöllisen vapauden. Monivaimoisuus on laillistettu, vaikka useimmilla miehillä on taloudellisista syistä vain yksi vaimo, sillä laki määrää, että miehen on valmistettava jokaiselle vaimolleen eri koti, joka on sitten kokonaan asianomaisen vaimon oma. Ensimmäinen vaimo on aivan erikoisasemassa toisiin nähden ja hänen lapsensa saavat isän sukunimen. Toisten vaimojen lapset kuuluvat äitinsä sukuun, mitä seikkaa ei suinkaan pidetä lainkaan häpeällisenä. Ensimmäinen vaimo voi myöskin avioliittoon mennessään panna ehdoksi, ettei hänen miehensä ota toisia vaimoja, mutta sellaiset tapaukset ovat kuitenkin hyvin harvinaiset, sillä juuri naiset ovat monivaimoisuuden kiihkeimmät kannattajat. Siten pääsevät useimmat naimisiin ja ensimmäisen vaimon asema on hyvin kadehdittu, sillä hänellä on todellisuudessa määräysvalta monessa eri taloudessa. Avioliitto on oikeusturvaa nauttiva sopimus, joka velvoittaa miehen kunnollisesti huolehtimaan vaimostaan ja lapsistaan ja jota ei voida purkaa ilman molempien asianomaisten suostumusta. Avioero tapahtuu siten, että kaikki häämenot toistetaan päinvastaisessa järjestyksessä. Yleensä on zu-vendi-kansa hyvin ystävällistä, älykästä ja huoletonta väkeä. Kaupankäynti ei ole kehittynyt intohimoksi, rahasta ei välitetä ja työtä tehdään vain niin paljon, että kyetään elämään kukin säätynsä mukaan. He ovat itsepintaisen vanhoillisia ja suhtautuvat mitä suurimmalla epäluulolla kaikkiin muutoksiin ja uudistuksiin. Laillinen maksuväline on hopea, joka on lyöty erisuuruisiin neliskulmaisiin levyihin, mutta yleisin vaihtoraha on kulta, jolla on sama arvo kuin meillä hopealla. Kultaa käytetään myöskin runsaasti koristuksiin ja taide-esineisiin. Enimmäkseen on kauppa kuitenkin luonnontuotteiden vaihtokauppaa. Maanviljelys, joka on pääelinkeino, on kehittynyt sangen korkealle ja viljelemättömiä seutuja on hyvin vähän. Karjanhoitoa harjoitetaan myöskin suuressa mittakaavassa ja hevoshoito on niin hyvällä kannalla, etten ole missään nähnyt sen vertaista, en Euroopassa enkä Afrikassakaan. Kaikki maa kuuluu oikeastaan valtiolle, joka on antanut sen hoidettavaksi muutamille valtaherroille, jotka vuorostaan ovat jakaneet alueensa pienemmille ylimyksille. Nämä vuokraavat maat talonpojille saaden puolet sadosta. Järjestelmä on kauttaaltaan feodaalinen, kuten olen jo sanonut, ja minä olin suuresti ihmeissäni kohdatessani tämän vanhan tuttavan tuon ihmeellisen Afrikan salaperäisissä ja tuntemattomissa kätköissä. Verot ovat sangen raskaat. Valtio ottaa tuloista kolmanneksen ja papisto viisi sadalta jäännöksestä, mutta jos joku kansalainen joutuu puutteeseen syystä tai toisesta, antaa valtio hänelle säätynsä mukaisen toimeentulon. Jos hän on laiska, pannaan hänet pakkotyöhön ja valtio huolehtii hänen perheestään. Valtio rakentaa tiet ja kaupunkitalot, jotka vuokrataan asukkaille hyvin pienestä vuokrasta, ja ylläpitää sotajoukon, johon kuuluu parikymmentätuhatta soturia. Papisto toimittaa kaikki tehtävät temppeleissä, suorittaa kaikki uskonnolliset menot ja pitää koulua, johon kaikilla halukkailla on vapaa pääsy. Noita tiedonjanoisia on kuitenkin hyvin vähän. Toiset temppelit ovat hyvinkin rikkaat, mutta papeilla itsellään ei saa olla mitään yksityisomaisuutta. Jäljellä on vielä yksi kysymys, johon minun on hyvin vaikea vastata. Onko zu-vendi-kansa sivistys- vai raakalaiskansa? Oma mielipiteeni siinä asiassa on vieläkin häilyväinen. Ajatellaanpa heidän hämmästyttävän suurenmoisia saavutuksia esim. rakennus- ja kuvanveistotaiteissa. Etenkin viimemainittu on niin korkealle kehittynyt, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään, ja rakennustaiteen alalla voidaan vain muinaisen Egyptin taiteilijoita verrata Zu-Vendis-maan mestareihin. Maalaus sitävastoin on aivan tuntematon taidelaji ja Curtis, joka osaa yhtä ja toista, opetti heille muutamia yksinkertaisimpia värienvalmistus- ja sekoituskeinoja. Lasia ei oltu milloinkaan nähtykään ja saviteollisuus on hyvin alkuperäisellä kannalla. Paitsi aurinkoa on vesikello heidän ainoa ajantietonsa ja meidän taskukellomme olivat suorastaan ihmekapineita. Höyry, sähkö ja ampuma-aseet ovat tuntemattomat, eikä kirjapainotaidosta ole aavistustakaan, onnellista kyllä. Siten he ovat monesta pahasta säästyneet, sillä tuo vanhan kansan sananlasku "mitä enemmän tietoa sitä enemmän murhetta" on osoittautunut todeksi. Heidän uskontonsa on taas luonnonkansalle, joka ei paremmasta tiedä, aivan luonnollinen. Heidän sydämissään on tieto korkeimman olennon olemassaolosta ja he palvovat aurinkoa, joka on luonnon ja kaiken elämän ylläpitäjä, tuona korkeimpana olentona. Muuten on heidän uskontonsa hyvin sisällyksetön ja köyhä. Auringosta puhuttaessa käytetään tosin välistä nimeä "jumalan asunto", mikä ei kuitenkaan merkitse sen enempää, sillä heidän palvontansa esine on itse tuo tulinen taivaankappale, jota välistä sanotaan "iäisyyden toivoksi", mikä on yhtä hämärä sanontatapa, syvempää merkitystä vailla. On kuitenkin paljon sellaisia, jotka uskovat sielun kuolemattomuuden ja haudantakaisen elämän, jossa ihmisen puhdas ja nuhteeton maallinen vaellus palkitaan runsain määrin, mutta tämä vakaumus ei johdu heidän uskonnostaan, joka ei lainkaan tunne sellaisia oppeja. Totuutta kaipaaville etsiville sieluille on asia vähitellen kirkastunut ja muuttunut järkähtämättömäksi vakaumukseksi. Minä tiedän, että esim. Nyleptha uskoo lujasti kuoleman olevan vain muutoksen olotilasta toiseen. Minun täytyy myöntää, ettei tämä auringon palvelus ole sivistyskansalle oikein ominainen kaikesta loisteliaisuudestaan ja juhlamenojen mahtavuudesta huolimatta. Papeilla on kyllä kauniilta kajahtavat ja ankaraa siveyttä todistavat puheet, mutta minä olen varma, että monet heistä ajattelevat asioita omalla tavallaan, vaikka eivät mielipiteitään muille ilmoittelekaan. Onhan luonnollista, etteivät he käy mustaamaan laitosta, joka antaa heille suorastaan ruhtinaallisen toimeentulon. Kieli on hyvin sointuva, sanarikas ja taipuisa ja Curtis sanoo sen muistuttavan suuresti nykyistä kreikan kieltä, jonka kanssa sillä ei ole luonnollisesti mitään muuta yhteyttä. Kun kielen rakenne on mitä yksinkertaisin, oppii sen helposti, ja soinnukkuuden vaihtelu seuraa tarkoin sanojen ja lauseiden sisältöä. Ennenkuin kieltä osasimmekaan. ymmärsimme sanojen soinnusta puhujan tarkoituksen. Sen tähden taipuukin kieli mainiosti runosäkeihin, joiden sepityksessä tämä merkillinen kansa on hyvin taitava. Curtis väittää, että kirjoitukseen tarvittava kirjaimisto on saatu foiniikialaisilta, mistä lähteestä meidänkin kirjaimistomme on kotoisin, mutta kun olen oppimaton mies, niin en voi sanoa miten asianlaita oikein on. Tiedän, että zu-vendi-kansan kirjaimistossa on kaksikymmentäkaksi kirjainta, joista monet, etenkin B, E ja O, ovat aivan samantapaiset kuin meilläkin. Kömpelöä ja sekavaahan heidän kirjoituksensa on, mutta kun Zu-Vendis-maan kirjoitustaitoiset henkilöt eivät juuri kirjoittele kaunokirjallisia kertomuksia, vaan kuivia, mahdollisimman lyhyitä muistiinpanoja, niin parempaa ei kaivatakaan. XIV. KUKKAISTEMPPELI. Nukuttuani sikeästi melkein kaksitoista tuntia minä heräsin seuraavana aamuna puoli kahdeksan vaiheilla ja tunsin olevani sangen reipas. Uni on sentään siunattu asia ja muutos, jonka tuo kaksitoista tuntia kestänyt lepo oli saanut meissä aikaan, oli kerrassaan ihmeellinen. Olimme aivan kuin eri miehet. Nousin istumaan silkkivuoteessani -- en ole milloinkaan ennen maannut sellaisessa -- ja ensimmäinen esine, jonka näin, oli Goodin monokkeli. Hänestä ei muuta näkynyt, mutta lasin välkkeestä päättäen hän oli valveilla ja tarkasteli minua odottaen minun heräävän. "Toden totta, Quatermain", alkoi hän heti, "huomasitko tarkastella hänen hipiäänsä? Sileä kuin norsunluu, vai mitä?" "Älä nyt joutavia", murahdin minä huomioni kiintyessä samassa oviverhoihin, jotka liukuivat sivulle. Huoneeseen ilmestyi palvelija, joka viittomalla ilmoitti meille, että kylpy oli valmis. Nousimme heti ja meidät opastettiin suureen marmoriseinäiseen huoneeseen, jonka tilavassa marmorialtaassa kristallikirkas vesi päilyi. Kylvettyämme palasimme huoneeseemme ja pukeuduimme ja menimme sitten ruokailuhuoneeseen, jossa runsas ja maukas aamiainen jo odotti. Aamiaisen jälkeen lepäilimme jälleen hetkisen ja ihailimme seinäverhojen ja mattojen aistikkaita värisommitteluja ihmetellen koko ajan, mitä päivä mahtoi oikein mukanaan tuoda. Olimme jo niin ymmällämme, ettei mielestämme ollut enää mikään mahdotonta. Siinä vielä makaillessamme ilmestyikin ystävämme henkivartijaupseeri ja pyysi syvään kumartaen meitä seuraamaan häntä, minkä me teimmekin hiukan epäröiden ja pamppailevin sydämin, sillä me arvasimme, ttä tuo kylmäkatseinen ylimmäinen pappi Agon aikoi saattaa meidät nyt tilille noiden kovanonnen virtahevosten surmaamisesta. Minä puolestani luotin lujasti kuningatarten lupaukseen suojella meitä tietäen vanhastaan, että naiset ajavat aina tahtonsa läpi tavalla tahi toisella. Minuutin kuluttua saavuttiin palatsin portille, josta leveä valtakatu johtaa kaupungin halki suoraan auringon temppeliin jatkuen temppelin toisella puolen aivan kaupungin muurille saakka. Portit ovat suuret ja raskaat ja hyvin taidokkaasti taotut, ja niitä on kaksi paria. Toinen sulkee palatsin sisäänkäytävän ja toinen on sijoitettu ulkomuuriin ja välillä on syvä vallihauta, joka on ainakin neljänkymmenenviiden jalan levyinen. Vallihauta on täynnä vettä ja sen yli päästään nostosiltaa myöten, joka ylösvedettynä sulkee porttikäytävän kokonaan. Palatsi on silloin aivan valloittamaton. Meidän tullessamme paikalle aukenivat toiset porttien puoliskot ja mentyämme nostosillan yli me näimme edessämme kenties maailman suurenmoisimman kadun. Se oli ainakin sadan jalan levyinen ja molemmin puolin oli rivi uhkeita yksikerroksisia taloja, jotka olivat punertavaa graniittia. Talot olivat aivan yhtäläiset ja säännöllisen välimatkan päässä toisistaan, joten näköala oli aivan erilainen kuin Euroopassa, jossa talot katujen varsilla on tungettu kiinni toisiinsa ja melkeinpä toistensa sisäänkin. Katu, jonka toisessa päässä kohosi auringon temppeli korkealla kunnaalla, oli noin penikulman pituinen ja sen varrella asuivat maan mahtavimmat ylimykset, kuten myöhemmin kuulin. Ihaillessamme siinä tuota kaunista näköalaa ilmestyi portille neljät keveät ajopelit, joiden jokaisen eteen oli valjastettu kaksi valkoista hevosta. Ajoneuvot olivat puusta ja kaksipyöräiset, ja noissa lujasti raudoitetuissa pyörissä oli vain neljä kehrävartta. Edessä oli ajajalla pieni istuin, jota ympäröi jonkinlainen suojus, ja takana oli kolme, joista kaksi oli toisiaan vastapäätä, yksi kummallakin laidalla, ja kolmas aivan ajajan takana, selkänoja hevosiin päin. Ajoneuvot olivat kyllä kömpelöt, mutta eivät hetikään niin rumat kuin tästä kuvauksesta päättäen luulisi. Mutta jos ajopelit olivatkin hieman puutteelliset, niin hevosissa sen sijaan ei ollut vähintäkään toivomisen varaa. Ne olivat suorastaan kaiken arvostelun yläpuolella. Kooltaan ne eivät olleet suuria, mutta hyvin vahvarakenteisia. Pää oli pieni, kaviot huomattavan suuret ja koko ruumiinrakenne ilmaisi voimaa ja nopeutta. Olen usein koettanut saada selville, mistä tämä hevosrotu mahtoi olla kotoisin, mutta sen alkuperä on yhtä hämärä kuin omistajainkin. Meille osoitettiin paikat kahdessa keskimmäisessä, sillä ensimmäiset ja viimeiset ajoneuvot olivat täynnä sotureita. Minä ja Alphonse nousimme toiseen ja Curtis, Good ja Umslopogaas toiseen, ja sitten lähdettiin. Ilma vain vihelsi korvissamme. Jos matka on lyhyt, ei Zu-Vendis-maassa milloinkaan ajeta juosten, vaan hevoset kiitävät täyttä laukkaa. Heti kun olimme päässeet paikoillemme, huudahti ajaja jotakin, jolloin hevoset lähtivät tuulen nopeudella taipaleelle, niin että henki oli aivan salpautua. Minä olin koko ajan suuresti peloissani, tottumaton kun olin sellaiseen kyytiin. Pelästynyt Alphonse piteli koko ajan suonenvedontapaisesti istuimestaan kiinni ja tuijotti kauhistunein katsein ympärilleen peläten jokaisen hetken olevan hänen viimeisensä. Samassa hänen mieleensä juolahti kysyä, mihin meitä oikeastaan vietiin, ja minä kerroin hänelle, että olimme matkalla uhripaikalle, jossa meidät elävältä poltettaisiin. Olisittepa vain nähneet hänen kasvonsa, kun hän tarrautui laitoihin kiinni huutaen surkeasti. Mutta hurjannäköinen ajomiehemme vain hihkaisi eteenpäin nojautuen ja Alphonsen haikeat valitushuudot hukkuivat nopeasti laukkaavien hevosten kavioiden kopseeseen. Edessämme sädehti ihmeellisessä loistossaan ja hämmästyttävässä kauneudessaan auringon temppeli, zu-vendi-kansan ylpeys, joka on heille sama kuin mitä Salomonin eli Herodeksen temppeli oli juutalaisille. Se on sukupolvien uhrautuvan työn tulos ja oli vasta viisikymmentä vuotta sitten täysin valmistunut. Mitään ei oltu säästetty ja tulos oli todellakin ponnistusten ja uhrausten veroinen. Koko ei ole niin tavaton -- maailmassa on suurempiakin rakennuksia -- mutta piirteiden sopusointu, rakennustarpeiden laatu ja kalleus ja työ olivat kerrassaan verrattomat. Temppeli, joka on korkealla kukkulalla, on rakennettu auringonkukan muotoon. Keskellä on valtava kupukattoinen halli, johon liittyy kaksitoista kullekin vuoden eri kuukaudelle pyhitettyä sivurakennusta, joissa on suurmiesten muistopatsaita. Suuri keskushalli on kolmesataa jalkaa ympärimitaten ja kuvun kohdalta noin neljänsadan jalan korkuinen ja siitä säteiden tavoin erkanevien sivurakennusten pituus on sataviisikymmentä ja korkeus kolmesataa jalkaa, niin että ne liittyvät keskushalliin aivan kuin auringonkukan terälehdet kukan korkeampaan keskustaan. Keskusalttarista jokaisen sivurakennuksen päähän on siis noin kolmesataa jalkaa ja koko rakennus on niin ollen kuusisataa jalkaa läpimitaten. Seinät ovat puhtainta valkoista marmoria, joka on hiottu kuvastinkirkkaaksi, ja koko rakennus on Siintävän kaupungin punertavaan graniittiin verraten kuin säihkyvä koriste tumman naisen otsalla. Kupu ja sivurakennusten katot on katettu kokonaan kultalevyillä ja jokaisen sivurakennuksen päädyn harjalla on kultainen, siivekäs olento pasuuna kädessään. Kukin lukija kuvitelkoon mielessään ihmeellisen näyn, kun auringon säteet heijastuvat noista kultaisista katoista välähtelevien tulisäiläin lailla. On kuin tuhat häikäisevää valkeata palaisi valkoisella marmorialustalla ja heijastus näkyy selvästi korkeimmille vuorille sadankin penikulman päähän. Näky on ihmeellinen, jonka vertaista ei maailmassa liene toista, ja vaikutusta kohottaa vielä se, että temppelin ympärille on istutettu sadanviidenkymmenen jalan levyinen vyöhyke uhkeita auringonkukkia, jotka olivat juuri puhjenneet täyteen kukkaan. Tämän ihmeellisen rakennuksen sisäänkäytävä oli pohjoispuolella kahden sivurakennuksen välissä ja sen edessä oli pronssinen portti. Ovet olivat marmorista ja koristetut kaunein vertauskuvallisin veistoksin ja kultasilauksin. Sisäpuolella oli vielä toiset ovet, jotka oli laitettu oviaukkoa peittämään, joka olisi muuten rumentanut seinien kimmeltävän sileyden ja eheyden. Keskialttarin luota on näky kaunein mitä voi kuvitellakaan. Olette aivan pyhäkön keskellä ja yllänne kaartuu temppelin huimaavan korkea marmorinen kupu, jonka kauniit kaaret muistuttavat hieman Lontoon Pyhän Paavalin kirkkoa. Kuvun korkeimmassa huipussa on aukko, josta kirkas valo tulvii temppeliin valaisten kultaisen alttarin. Itäisellä ja läntisellä seinällä on kaksi muuta alttaria, joiden yläpuolelta tunkeutuva valo karkoittaa hämärän kokonaan. Salaperäiset sivurakennukset aukenevat joka suuntaan ja jokaista valaisee katosta tunkeutuva kirkas valonsäde. Niiden hiljaisesta ja salaperäisestä hämärästä häämöttävät manalle menneiden vainajien muistopatsaat. Hermojanne värähdyttää selittämätön kammo, samalla kun tuo suurenmoinen näky melkein lumoaa teidät ikäänkuin katselisitte Kenian auringon kultaamaa lumihuippua. Käännytte katsomaan kultaista keskialttaria, jolla aina lepattaa vähäinen, kalpea liekki, vaikka ette sitä nyt näekään. Alttari, joka on marmoria ja kokonaan kullalla katettu, on noin kolmekymmentäkuusi jalkaa ympärimitaten ja neljä jalkaa korkea, ja ylimpänä on jättiläismäistä liljaa muistuttava kukka, jonka suuret terälehdet ovat kullasta. Kun auringonsäteet keskipäivällä valaisevat alttarin, aukeaa kukka hetkeksi, jolloin siihen kätketty salaisuus ilmestyy kaikkien nähtäväksi. Säteen kadottua sulkeutuu kukka avautuakseen jälleen seuraavana päivänä auringon sitä hyväillessä. Eikä siinä kaikki. Alttarin etelä- ja pohjoispuolella on puoliympyrässä säännöllisin välimatkoin kymmenen kultaista enkeliä tahi siivellistä naisolentoa. Ne seisovat alaspainunein päin kasvot siipien varjossa ja koko asento ilmaisee syvintä kunnioitusta. Vielä on mainittava, ettei lattia ole kauttaaltaan marmoria. Keskusalttarin itäpuolella ja molempien sivualttareiden edessä oli lattia kiiltävästä kuparista. Itäisellä ja läntisellä seinällä olevat alttarit olivat aivan yhtäläiset, mutta paljon vaatimattomammat. Ne ovat myöskin kullasta ja kaksi kultaista siivekästä olentoa seisoo niiden kummallakin puolella. Niillä palava pyhä tuli ei saa milloinkaan sammua ja seinään niiden yläpuolelle on marmoriin upotettu kaksi sädehtivää kultajuovaa, jotka ovat kuin auringon säteet, ja niiden keskellä, jossa kolmannen säteen pitäisi olla, on seinässä korkea ja kapea, ulospäin laajeneva aukko. Nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuvat itäisestä aukosta pyhättöön, koskettavat keskusalttarin kultaista kukkaa ja valaisevat kirkkaasti läntisen alttarin. Auringon laskiessa viivähtävät sen viimeiset säteet hetkisen itäisellä alttarilla ennenkuin yön tumma verho kattaa maan. Paitsi näitä kolmea alttaria ei tuossa suuressa huoneessa ole mitään muita esineitä tahi koristuksia, mikä minun mielestäni vain kohottaa paikan suurenmoisuutta ja juhlallisuutta. Semmoinen on tuo ihmeellinen ja kaunis rakennus lyhykäisesti kuvattuna, jonka yksinkertaisuus vain kohottaa sen mahtavuutta. Kun minä vertaan sitä Euroopan kirkkoarkkitehtien monenlaisiin ja joutavanpäiväisillä koristeilla kaunistettuihin tuotteisiin, niin minun täytyy sanoa, että meidän sangen korkealle kehittyneellä rakennustaiteellamme olisi oppimista Zu-Vendis-maan suurilta mestareilta. Astuessani tuohon pyhättöön ja katseltuani hetkisen ympärilleni minulta pääsi huudahdus, että "täällähän tulisi kissakin uskonnolliseksi". Lause tuntunee hyvinkin arkipäiväiseltä tässä yhteydessä, mutta ehkä se kuvaa mielentilaani paremmin kuin mitkään muotokauniit purkaukset. Erään papin johtama soturijoukko oli meitä vastassa temppelin portilla ja meidät vietiin erääseen sivurakennukseen, jossa saimme olla ainakin puolituntia. Pidimme lyhyen neuvottelun ja käsittäen olevamme suuressa vaarassa me päätimme myydä henkemme mahdollisimman kalliisti, jos vain kimppuumme hyökättäisiin. Umslopogaas ilmoitti haluavansa mielihyvällä koetella Inkosi-kaasin terää ylimmäisen papin Agonin kunnianarvoisaan kalloon. Ilmeisesti oli jotakin erikoista tekeillä, sillä kuulimme temppeliin virtaavan paljon kansaa ja meillä oli kaikilla aavistus, että meillä oli päivän tapahtumissa tärkeä osa. Samalla voin sanoa, että joka päivä uhrataan auringolle polttouhrina joku eläin, viljaa tahi hedelmiä. Juhlameno tapahtuu puolipäivän aikaan, jolloin aurinko valaisee keskusalttarin, ja kun Zu-Vendis-maa on jotakuinkin päiväntasaajan lähellä, sattuu tuo hetki jokseenkin kello kahdentoista vaiheille. Tänään piti uhritoimituksen tapahtua minun laskujeni mukaan kahdeksan minuuttia yli kaksitoista. Lyönnilleen kello kaksitoista ilmestyi eräs pappi, ja vahtiupseeri viittasi meitä seuraamaan häntä. Astuimme esiin mahdollisimman arvokkaasti, paitsi Alphonse, jonka kasvot olivat kauhun vääristämät, ja parin sekunnin kuluttua olimme suuressa temppelissä äärettömän kansanjoukon keskellä. Kaikki kurkottivat päitään nähdäkseen edes vilahdukseltakaan uhrattavaksi tuomittuja muukalaisia, jotka olivat kansanjoukon tieten ensimmäiset muukalaiset mitä milloinkaan oli Zu-Vendis-maassa nähty. Ilmestyessämme näkyviin kuului väkijoukosta hämmästyksen huudahduksia, ja meihin tuijottaville tuhansille kasvoille häivähti äkillinen kiihtymyksen ilme, mikä oli hyvin omituinen näky. Oli kuin hetkellinen valonheijastus olisi punannut vaalean pilven. Astuimme tyynesti eteenpäin ja pysähdyimme keskusalttarin itäpuolelle aivan alttari eteen, jossa lattia oli kuparista. Noin kolmenkymmenen jalan päähän alttaria ympäröivistä kultaisista kuvista oli vedetty köysi, joka esti kansanjoukkoa tunkeutumasta lähemmäksi. Sisäpuolella seisoi piirissä joukko pappeja valkoiset kullalla kirjaillut kaavut yllään ja pitkät kultaiset pasuunat kädessään, ja aivan meidän edessämme seisoi ystävämme Agon, ylimmäinen pappi, kultainen hiippa päässään. Kaikki muut olivat paljain päin. Seisahduimme, kuten jo sanoin, permannon kupariselle kohdalle lainkaan tietämättä mitä allamme oli. Huomioni kiintyi kyllä merkilliseen huminaan, joka tuntui kuuluvan lattiasta, minun voimatta kuitenkaan käsittää, mikä sen aiheutti. Seurasi hetken hiljaisuus ja minä tähyilin joka taholle ympärilleni nähdäkseni kuningattaret Nylepthan ja Soraiksen, mutta he eivät olleet siellä. Oikealla huomasin kuitenkin tyhjän alan, jonka arvasin olevan heitä varten. Äkkiä kuului jostakin hyvin korkealta kimeä torventoitahdus, väkijoukko alkoi liikehtiä muodostaen pitkän kujan ja minä näin molempien kuningatarten astelevan arvokkaasti heille varatulle paikalle oikealla. Heidän mukanaan oli muutamia valtakunnan huomatuimpia henkilöitä, joista tunsin sotajoukkojen päällikön Nastan, ja kulkueen lopetti viidenkymmenen miehen suuruinen henkivartijajoukkue, jonka nähdessäni minä tulin hyvin iloiseksi. Kuningattaret asettuivat eteen, ylimykset oikealle ja vasemmalle ja soturit puoliympyrään heidän taaksensa. Jälleen seurasi hetken hiljaisuus. Nyleptha katsahti meihin kohdaten minun tutkivan katseeni, ja minusta näytti niinkuin hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. Hän katsoi vuorotellen minuun ja kuparilattiaan, jolla seisoimme, ja teki vihdoin päällään tuskin huomattavan liikkeen sivullepäin. En ymmärtänyt heti ja liikkeet toistuivat. Arvasin hänen tarkoittavan, että meidän piti siirtyä pois kuparipermannolta. Katsahdin vielä kerran Nylepthaan ja olin aivan varma asiastani -- kuparilattiassa piili jokin hirmuinen vaara. Seisoin Curtiksen ja Umslopogaasin välissä. Katsoen suoraan eteenpäin minä kuiskasin ensin englannin ja sitten zulujen kielellä, että peräytyisimme vähitellen, tuuma tuumalta, kunnes seisoisimme vakavasti marmoripohjalla kuparipermannon rajalla. Curtis kuiskasi saman Goodille ja Alphonselle ja me aloimme siirtyä taaksepäin niin äärettömän varovasti ja hitaasti, ettei kukaan, paitsi Nyleptha ja Sorais, joiden huomio oli koko ajan meihin kiintynyt, huomanneet mitä oli tekeillä. Katsahdin jälleen Nylepthaan, joka ilmaisi hyväksymisensä tuskin huomattavalla nyökkäyksellä. Agonin katse oli ollut koko ajan alttariin kiintynyt ja hän näytti vaipuneen jonkinlaiseen hurmiotilaan. Minä vuorostani tuijotin rävähtämättä kultaiseen auringon kuvaan hänen selässään. Äkkiä hän kohotti pitkät kätensä temppelin kupua hohti ja alkoi sointuvin äänin sanella tahi oikeammin laulaa jonkinlaista ylistysvirttä auringon kunniaksi. Hymni oli jotensakin pitkä ja sen loputtua seurasi hetken hiljaisuus, jonka Agon keskeytti huudahtamalla kohti kuvun kirkasta aukkoa: "_Oi aurinko, laskeudu alttarillesi_!" Vielä hänen puhuessaan tapahtui jotakin sangen kaunista ja ihmeellistä. Häikäisevä valo välähti ylhäällä halkaisten temppelin hämärän kuin tulinen miekka ja sattui alttarin kultaiseen kukkaan, jonka terälehdet alkoivat hitaasti aueta. Pieni kultainen alttari, jolla ikuinen tuli paloi, ilmestyi näkyviin, papit puhalsivat kultaisiin torviinsa ja koko seurakunta puhkesi ylistyshuutoihin, jotka kajahtelivat seinästä toiseen häipyen vihdoin kuvun huimaavaan korkeuteen. Pyhän tulen lepattava liekki pieneni pienenemistään kirkkaassa auringon valossa, häilyi hiljaa puoleen ja toiseen ja katosi viimein kokonaan alttarin sisään, josta se oli ilmestynytkin. Liekin kadotessa puhalsivat papit jälleen torviinsa ja Agon, tuo vanha ylimmäinen pappi, huudahti kaikuvalla äänellä heittäen kätensä ylös: "_Me uhraamme sinulle, oi aurinko_!" Katsahdin jälleen Nylepthaan ja näin hänen tuijottavan kuparilattiaan meidän edessämme. "Varuillanne!" huudahdin minä äänekkäästi ja näin samassa Agonin kumartuvan eteenpäin ja koskettavan alttariin. Punertava valo leimahti temppeliin punaten kaikkein kasvot ja ylhäältä kuului kuin syvä huokaus. Nyleptha kumartui eteenpäin ja painoi aivan kuin tahtomattaan kädet silmilleen Soraiksen kääntyessä sanomaan jotakin henkivartijajoukon päällikölle. Samassa kuului heikkoa ritinää ja kuparilattia, jonka rajalla seisoimme, vaipui äkkiä syvyyteen. Edessämme ammotti melkein äkkijyrkkä, sileäseinäinen marmorikäytävä, joka päättyi alttarin kohdalla leimuavaan hirvittävään tulipätsiin, jonka kuumuus olisi kyennyt raudankin sulattamaan. Hypähdimme kauhusta huudahtaen edemmäksi, mutta Alphonse oli niin kauhun lamauttama, että hän olisi suistunut pätsiin, ellei Curtis olisi aivan viime hetkellä saanut häntä niskasta kiinni. Syntyi hirmuinen hälinä ja me neljä asetuimme selitysten Alphonsen yrittäessä epätoivon hurjuudella päästä piiloon meidän jalkojemme turviin. Meiltä oli kyllä viety kaikki aseet palatsista lähtiessämme, mutta revolverimme olimme kätkeneet vaatteiden alle, niin ettei kukaan niitä huomannut. Umslopogaas ei ollut myöskään luopunut tapparastaan, jota hän nyt pyöritteli päänsä yläpuolella kiljaisten zulusoturien uhmailevan sotahuudon, niin että marmoriseinät kajahtelivat. Papit tointuivat kuitenkin pian hämmästyksestään ja vetäen kaapujensa alta pitkät miekat he kävivät raivoisasti kimppuumme. Ei ollut muuta neuvoa kuin tapella. Kiskaisin vyöstäni revolverin ja ensimmäinen hyökkääjä -- eräs pitkä ja roteva pappi -- kaatui heti lävistetyin rinnoin suoraan aukkoon ja liukui hirmuisesti rääkkyen tulipätsiin, joka oli meitä varten kuumennettu. Hyökkäys pysähtyi, ja minä en tiedä, oliko siihen syynä kaatuneen hätähuudot, suurireikäisen pistoolin hirvittävä pamaus vai laukauksen salamannopea vaikutus. Ennenkuin he jälleen ehtivät tointua, huusi Sorais jotakin ja silmänräpäyksessä oli kuningatarten henkivartijajoukko ympäröinyt meidät. Papit epäröivät vielä ja kansanjoukko oli kuin säikähtynyt lammaslauma, joka ei ymmärrä mitään eikä kykene mihinkään. Pätsiin suistuneen papin valitukset vaimenivat vähitellen ja syvä hiljaisuus seurasi äskeistä mellakkaa. Ylimmäinen pappi Agon kääntyi silloin meihin päin ja hänen kasvonsa olivat kuin pirun kasvot. "Antakaa uhrin tapahtua, älkääkä häiritkö pyhää toimitusta!" huusi hän kuningattarille raivoisasti. "Tahdotteko te, Zu-Vendis-maan hallitsijat, suojella näitä pahantekijöitä? Eikö jumalaamme ole jo tarpeeksi loukattu? Eivätkö auringolle pyhitetyt eläimet ole kuolleet ja eivätkö nämä kirotut muukalaiset, jotka ilmestyivät maahamme kuin taivaasta pudoten kenenkään tietämättä mistä ja ketä he oikein ovat, surmanneet noituudellaan yhden auringon pyhän palvelijan? Varokaa, oi kuningattaret, loukkaamasta jumalan pyhää majesteettia ja älkää häväiskö hänen alttarinsa kunniaa! On voimia, jotka ovat teitä mahtavammat, ja lakeja, jotka ovat teidän lakienne yläpuolella. Varokaa nostamasta kättänne niitä vastaan! Älkää estäkö uhritoimitusta, oi kuningattaret!" "Puhut totta, oi Agon, ja puhut sydämesi kyllyydestä", vastasi Sorais syvällä, sointuvalla äänellään, jossa oli aina hieman pilkallinen sävy, "mutta kuitenkin olet väärässä. Juuri sinä olet jumalallesi uppiniskainen ja kohotat jumalattoman kätesi häntä vastaan. Keskipäivän uhrihan on jo toimitettu ja tällä kerralla vaati aurinko uhrikseen yhden pappisi." Tätä ei ollut kukaan tullut ajatelleeksikaan ja kansanjoukko yhtyi heti kuningattareen. "Ajattelehan hiukan, oi Agon. Ketä ovat nämä miehet? He ovat muukalaisia, jotka tavattiin järvellä. Kuka oli heidät sinne opastanut ja mistä he sinne pääsivät? Onko minulla mitään takeita, etteivät he ole auringon palvelijoita yhtä hyvin kuin sinäkin? Tämäkö on vierasvaraisuuttasi: heittää tuleen vieraat, jotka sattumalta maahamme joutuvat? Häpeä, Agon, häpeä! Eikö meidän pidä olla ystävälliset vieraille ja muukalaisille ja kohdella heitä hyvin? Eikö meidän pidä sitoa heidän haavansa, valmistaa heille pehmoiset vuoteet ja ruokkia heitä hyvin? Sehän on vieraanvaraisuutta, joka on sitäpaitsi laissamme säädetty. Kuinka olet puolestasi tätä lakia noudattanut, Agon? Tulisen pätsin tarjoat näille muukalaisille vuoteeksi ja savuun tukehtumisen ruoaksi. Minä sanon vielä kerran: häpeä, Agon, häpeä!" Hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt kansanjoukkoon, ja kun mieliala näytti olevan hänelle suosiollinen, huudahti hän käskevästi: "Tietä! Tietä kuningattarille ja heidän turvateilleen, sanon minä!" "Jospa minä teenkin vastarintaa, oi kuningatar?" sähähti Agon hampaidensa välistä. "Silloin raivatkoot henkivartijani meille tien", kuului kylmä vastaus. "Paikka on pyhä, mutta turvattimme viemme täältä vaikkapa pappiesi ruumiiden yli, jos niin tarvitaan." Agon kalpeni raivosta. Hän katsahti kansanjoukkoon miettien ilmeisesti, kannattaisiko pyytää apua siltä taholta, mutta huomasi heti, että yleinen mielipide oli aivan häntä vastaan. Zu-Vendis-maan asukkaat ovat hyvin uteliasta ja tiedonhaluista väkeä, ja vaikka he olivatkin meitä kohtaan hyvin närkästyneet virtahevosten surmaamisen takia, eivät he olleet lainkaan mielissään, että ainoat todelliset ja elävät muukalaiset, mitä he olivat milloinkaan nähneet, tuomittiin heti tulen ruoaksi. Sitenhän ei meistä saataisi tietää tämän taivaallista ja salaisuutemme olisimme vieneet mukanamme. Agon huomasi tämän ja epäröi, jolloin Nyleptha puuttui asiaan ensi kerran. "Ajattelehan toki, Agon", lausui hän suloisella äänellään, "että nämä miehet voivat olla myöskin auringon palvelijoita, kuten sisareni sanoo. Itse he eivät voi puhua puolestaan, sillä heidän kielensä ovat kahleissa. Odottakaamme kunnes he ovat oppineet kielemme. Eihän ketään voida kuulematta tuomita. Kun nämä miehet osaavat puhua puolestaan, niin silloinhan sopii viedä heidät oikeuden eteen!" Nyt oli kunniallinen peräytyminen mahdollinen ja tuo vanha kostonhimoinen pappi käytti tilaisuutta hyväkseen, vaikkakin vastenmielisesti. "Tapahtukoon niin, oi kuningattaret", vastasi hän. "Menkööt miehet rauhassa ja puhukoot sitten puolestaan, kun ovat oppineet kielemme. Tahdon nöyrästi rukoilla tässä alttarin edessä, ettei maatamme rangaistaisi ruttotaudeilla tämän pyhyyden loukkauksen johdosta." Kansanjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa ja hetkisen kuluttua astelimme temppelistä henkivartijajoukon keskellä. Käsitimme täydellisesti, miten vaikea oli ollut saada meidät pelastetuksi Zu-Vendis-maan papiston julmasta otteesta, papiston, jonka rinnalla kuningattaretkin olivat melkeinpä voimattomat. Meidät olisi surmattu jo eilispäivänä, mutta suurin ponnistuksin saivat kuningattaret tuomion muutetuksi. He koettivat voittaa mahdollisimman paljon aikaa ja olivat vihdoin olleet myöntyvinään siihen, että meidät uhrattaisiin auringolle seuraavana päivänä, missä tilaisuudessa he olivat päättäneet meidät pelastaa hinnalla millä hyvänsä. XV. SORAIKSEN LAULU. Selvittyämme kunnialla Agonista ja hänen papeistaan me palasimme asuntoomme palatsissa ja voimme hyvin. Molemmat kuningattaret, ylimykset ja kansalaiset osoittivat meille kilvan kunniaa ja antoivat meille paljon kalliita lahjoja. Tuo ikävä virtahevosjuttu unhottui pian kokonaan, mikä oli mielestämme sangen hauskaa, ja joka päivä kävi luonamme lähetystöjä ja yksityisiä henkilöitä katsomassa pyssyjämme, vaatteitamme, teräspaitojamme ja tieteellisiä koneitamme, varsinkin kellojamme, jotka herättivät suurta ihastusta. Tulimme pian niin tunnetuiksi, että muutamat ylhäiset nuorukaiset alkoivat jäljitellä pukujamme, etenkin Curtiksen jahtitakkia. Eräänä päivänä odotti jälleen eräs lähetystö pääsyä luoksemme ja Good pukeutui kuten tavallisesti täyteen loistoonsa tilaisuutta varten. Tämä lähetystö oli kuitenkin hiukan erilainen kuin ennen luonamme käyneet. Miehet olivat pieniä, vaatimattoman näköisiä ja aivan liioitellun kohteliaita, melkeinpä orjallisen palvelevaisia, ja heidän huomionsa näytti pääasiallisesti kiintyneen Goodin univormuun, josta he tekivät lukuisia muistiinpanoja. Good oli koko ajan kuin seitsemännessä taivaassa eikä hän lainkaan epäillyt, että hän oli joutunut tekemisiin Milosiksen kuuden etevimmän räätälimestarin kanssa. Mutta hänen mielensä murtui, kun hän paria viikkoa myöhemmin eräissä hovikutsuissa näki seitsemän tahi kahdeksan zu-vendi-ylimystä herrastelevan puvussa, joka oli hänen hienoimman paraativormunsa yksityiskohtaisen tarkka ja hyvä jäljennös. Minä en unohda milloinkaan hänen hämmästystään ja voimatonta kiukkuaan. Tämän jälkeen me aloimme vähitellen pukeutua alkuasukasten tavoin välttääksemme turhaa huomiota ja säästääksemme eurooppalaisia vaatteitamme, jotka olivat jo pahoin kuluneet. Vaateparsi teki minut hyvin naurettavan näköiseksi, Alphonsesta puhumattakaan, ja Umslopogaas ei huolinut lainkaan puvusta, joka tuotiin häntä varten. Kun hänen vyötäisilleen kietaistu vaate eli "moocha" oli kulunut rikki, teki hän uuden, ja kenestäkään välittämättä hän oli aina yhtä alaston, julma ja juhlallinen kuin hänen välkkyväteräinen tapparansakin. Koko ajan harjoitimme ahkerasti kieliopinnoita ja edistyimme hyvin. Seuraavana aamuna seikkailumme jälkeen temppelissä ilmestyi luoksemme kolme vakavan ja kunnianarvoisan näköistä vanhusta, jotka sanoivat olevansa kirjanoppineita ja tulleensa meitä opettamaan. Heillä oli mukanaan käsikirjoituksia, hanhenkyniä ja mustetolpot, ja välttämättömyyteen myöntyen me aloitimme opiskelun heti, paitsi Umslopogaas, joka ei ollut "herroista" tietävinäänkään. Hän ei tahtonut opetella tuota "akkojen kieltä", ja kun opettaja meni hänen luoksensa papereineen ja mustetolppoineen ja heilutteli hanhenkynää lempeän suostuttelevasti hänen kasvojensa edessä, kuten suntio kolehtihaavia saidan mutta rikkaan seurakuntalaisen nenän alla, niin kimposi hän kiljahtaen seisoalleen ja välähdytti uhkaavasti tapparaansa oppineen ystävämme säikähtyneiden silmäin edessä. Sen jälkeen sai Umslopogaas olla rauhassa. Hänelle ei koetettukaan enää opettaa zu-vendi-kieltä. Siten vietimme aamupäivät hyödyllisessä työssä, joka alkoi yhä enemmän meitä viehättää, ja iltapäivät levähtelimme ja huvittelimme. Välistä teimme kävelyretkiä läheisille kultakaivoksille tahi marmorilouhoksille, jotka molemmat ansaitsisivat yksityiskohtaisen tarkan kuvauksen, jos minulla olisi aikaa hiukan viljavammin, ja välistä metsästimme hirviä sitä varten opetettujen koirien avulla. Usein olimme ajelemassa ja ratsastamassa, mikä olikin erittäin hauskaa ja virkistävää urheilua, sillä hevoset olivat kerrassaan mainiot. Koko kuninkaallinen talli oli vapaasti käytettävänämme ja sitäpaitsi oli Nyleptha lahjoittanut meille neljä tulivirkkua ratsua. Haukoilla metsästäminen on hyvin suosittu ajankuluke Zu-Vendis-maassa ja mekin olimme usein mukana semmoisilla metsästysretkillä. Tavallisesti haukat oli opetettu ajamaan erästä peltokanan näköistä lintua, jonka nopeus ja kestävyys olivat hämmästyttävät. Haukan ahdistaessa lintu näytti menettävän malttinsa kokonaan, ja sen sijaan että se olisi piiloutunut johonkin, se kohosi korkealle ilmaan haukan seuratessa kintereillä. Olen kerran nähnyt tuommoisen peltokanan kohoavan haukan ahdistamana niin korkealle, että molemmat melkein katosivat näkyvistä. Kurppien metsästys haukoilla on vieläkin huvittavampaa ja vaihtelevampaa ja siihen on opetettu pieni ja salamannopea nuolihaukka, jolla on melkein punainen pyrstö. On jännittävää seurata tuon pienen punapyrstöisen haukan nuolennopeita liikkeitä sen käydessä urheasti saaliinsa kimppuun. Erästä pienikokoista antilooppia metsästetään kesytetyillä kotkilla, joiden lento on todellakin näkemisen arvoinen. Suurissa kierteissä kohoaa lintu yhä korkeammalle, kunnes se lopulta siintää vain pienenä tummana pilkkuna taivaan sineä vasten. Samassa se alkaa laskeutua vauhdin yhä kiihtyessä ja iskee nopeasti kuin salama pensaikkoon piiloutuneen antiloopin kimppuun, jonka vain kotkan terävät silmät kykenivät piilopaikastaan keksimään. Näky on vieläkin jännittävämpää, kun kotka iskee tasangolla kiitävän kauriin. Välistä kävimme vierailulla ylimysten suurilla maatiloilla, heidän uljaissa linnoissaan ja niiden muurien ympärille muodostuneissa kaupungeissa. Ihailimme suuria viinitarhoja ja viljavainioita ja näimme hyvin hoidettuja puistojen kaltaisia metsiä, joiden jättiläismäiset puut täyttivät sydämeni ilolla, sillä minä rakastan kauniita ja muhkeita puita. Ne ovat mielestäni kuin uljaat urhot, kauniit, vankat ja vakaat. Kuinka urhoollisesti ne seisovatkaan paljain päin talven myrskyissä ja kuinka vilpittömästi ne riemuitsevatkaan kevään tulosta! Miten mahtavasti ne huminoivatkaan tuulen kanssa haastellessaan; tuhansienkaan tuulikannelten helinää ei voi verrata täydessä lehdessä olevan mahtavan puun huminaan. Päivisin se kohottaa päätään aurinkoon päin ja öisin tähtiä kohti kohdaten yhtä tyynesti paisteet ja sateet. Äitinsä maan povesta se voimansa saa ja vuosien hitaasti vieriessä se oppii vähitellen varttumisen ja rappeutumisen suuret salaisuudet. Se voi seistä paikoillaan vuosisatoja, nähdä henkilöiden, sukupolvien, tapojen ja kaiken -- paitsi ihmisluonteen -- muuttuvan, kunnes vihdoin päivä valkenee, jolloin tuuli voittaa vuosisatoja kestäneen taistelun ja ulvoo riemuiten murtuneen vastustajansa taittuneissa oksissa. Ennenkuin puun kaataa, on asiaa aina mitä vakavimmin harkittava! Iltaisin oli Curtiksella, Goodilla ja minulla tapana syödä illallista kuningatarten luona -- ei kuitenkaan joka ilta, vaan noin kolme, neljä kertaa viikossa, kun heillä oli tavallista vähemmän seuraa tahi hallitustoimiltaan joutivat, ja minun täytyy sanoa, että nuo iltahetket olivat verrattoman hauskat. Miten tosi onkaan sananlasku, että ylhäisimmät henkilöt ovat myös ihmisinä aina yksinkertaisimmat ja ystävällisimmät. Nylepthan vaatimaton käytös ja hänen vilpitön huomaavaisuutensa vähäpätöisintäkin kohtaan olivat hänen suurin viehätysvoimansa, ja hän oli todellakin vaatimattomin ja suloisin nainen mitä milloinkaan olen tavannut. Tarvittaessa hänellä oli kylläkin kuninkaallinen katsanto, ja intohimojen riehuessa hän oli hillitön ja julma kuten villi-ihminen ainakin. Minä en voi milloinkaan unhottaa tilaisuutta, jolloin minä ensi kerran huomasin, että hän todellakin rakasti Curtista. Goodin heikkous naisellista sukupuolta kohtaan saattoi kaikki ilmi. Kieliopintomme olivat kestäneet jo kolme kuukautta, kun kapteeni Good yht'äkkiä huomasi kyllästyneensä opettajiemme, noiden vanhojen, kunnianarvoisten kirjanoppineiden yksitoikkoiseen seuraan. Sanomatta meille muille sanaakaan hän alkoi eräänä kauniina päivänä selittää opettajalleen, että voidaksemme täysin perehtyä johonkin vieraaseen kieleen täytyi opettajien olla naisia -- nuoria naisia, lisäsi hän kaiken varalta. Hänen kotimaassaan oli tapana panna kaikkein kauneimmat ja viehättävimmät tytöt opettamaan muukalaista, joka sattuisi eksymään heidän maahansa, j.n.e. Kaiken tämän lörpötyksen nieli vanhus avoimin suin. Puheessa oli järkeä, myönteli hän, sillä heidänkin vanhat viisaansa olivat opettaneet, että kaiken kauniin katseleminen kirkastaa ymmärryksen samoinkuin ilma ja aurinko vaikuttavat terveellisesti elimistöön. Oli hyvin todennäköistä, että siten voisimme oppia zu-vendi-kielen hiukan nopeammin. Naisethan ovat myös puheliaammat, joten meillä olisi hyvä tilaisuus käytännöllisiinkin puheharjoituksiin. Kunpahan nyt vain löydettäisiin sopivat ja kyllin kauniit opettajattaret, tuumaili vanhus huolissaan. Good oli äänessä koko ajan, ja kun nuo kirjanoppineet vanhukset poistuivat, lupasivat he viedä perille hänen pyyntönsä ja toteuttaa hänen toiveensa, jos suinkin mahdollista. Tästä kaikesta me muut emme tienneet mitään. Kuvitelkaa siis hämmästystämme ja närkästystäni, kun me seuraavana aamuna lukuhuoneeseen astuessamme kohtasimme siellä vanhojen kunnianarvoisien opettajiemme asemesta kolme Milosiksen kauneinta tyttöä -- mikä merkitsee sangen paljon --, jotka niiasivat meille punastellen ja hymyillen ja sanoivat tulleensa ohjaamaan kieliopinnoltamme. Silmäillessämme siinä hämmästyksissämme toinen toistamme näki Good parhaaksi hiukan selittää asiaa ja pyysi anteeksi, että hän oli unohtanut ilmoittaa meille muutoksesta. Opettajamme olivat illalla poistuessaan sanoneet opintojemme menestykselle olevan välttämätöntä, että opetuksen jatkaminen uskottaisiin naisellisen sukupuolen huostaan. Minä olin liian hämmästynyt kyetäkseni puhumaan ja nykäisin sentähden Curtista käsivarresta kuin neuvoa rukoillen. "Minkäpä sille nyt enää mahtaa", murahti hän. "Neidit ovat jo täällä ja loukkautuisivat kovin, jos käskisimme heidän poistua. On niin vaikea käyttäytyä töykeästi, ja tytöt ovat kieltämättä hyvin näppärät, vai mitä?" Good oli jo alkanut tuntinsa ja valinnut opettajakseen kauneimman joukosta, ja kun ei muu näyttänyt auttavan, alistuin minäkin syvään huoaten kohtalooni. Sinä päivänä kävi kaikki oikein hyvin, sillä neidit todellakin osasivat aineensa ja hymyilivät vain, kun vastasimme väärin tahi teimme virheitä. Good oli harvinaisen tarkkaavainen ja Curtis näytti syventyneen zu-vendi-kielen salaisuuksiin uudella innolla. "Mitähän tästäkin vielä tulee?" huokasin minä kurkistaessani kumppaneihini. Seuraava päivä oli paljon hauskempi. Lukuisat kotimaatamme koskevat kysymykset tekivät lukutyömme hyvin vaihtelevaksi ja me vastailimme vointimme mukaan zu-vendi-kielellä. Minä kuulin Goodin vannovan opettajattarelleen, että tämän kauneus loisti kuin aurinko Euroopan impeihin verraten. Tyttö vastasi hiukan niskojaan nakaten, että hän oli vain halpa opettajanainen eikä suinkaan "herrojen pilkattava". Joka päivä lopetettiin lukeminen laululla, jota kuuntelin suurella nautinnolla, sillä esitys oli hurmaavan luonnollinen ja teeskentelemätön ja zu-vendi-kansan lemmenlaulut ovat liikuttavan kauniit. Kolmantena päivänä oltiin jo hyvin tuttavallisella kannalla. Good kertoi jonkun vanhan rakkaustarinansa kauniille opettajalleen ja molemmat olivat viimein niin liikutetut, että huokailivat kilpaa. Minä keskustelin opettajani kanssa, joka oli kaunis, sinisilmäinen tyttö; zu-vendi-kielellä kaikista asioista taivaan ja maan välillä lainkaan huomaamatta, että hän vahti vain sopivaa tilaisuutta pistääkseen suuren torakan minun niskaani. Curtis istui opettajineen muista erillään ja he näyttivät kaikesta päättäen ottaneen käytäntöön herra Wackfordin kuuluisan opetusjärjestelmän hiukan muutettuna. Neitonen lausui pehmeästi sanan "käsi", ja Curtis tarttui hänen käsiinsä, sanan "silmät", ja oppilas katsoi syvälle hänen tummiin silmiinsä, sanan "huulet", ja -- mutta juuri silloin _minun_ nuori neitini pudotti torakan kaulukseni alle ja juoksi nauraen luotani. Minä en inhoa mitään niin kuin torakoita, ja kääntyen ympäri minä sieppasin istuimelta tyynyn ja heitin sen ovelle pakenevaa tyttöä kohti. Kuvailkaa siis kauhuani, kun ovi samassa aukeni ja _Nyleptha_ astui huoneeseen kaksi henkivartijaa mukanaan. Heittoa ei voinut peruuttaa (tyyny pyyhkäisi kypärin toiselta soturilta), mutta minä koetin olla mahdollisimman viattoman näköinen, niinkuin en olisi tyynyä milloinkaan nähnytkään. Good lopetti huokailunsa ja alkoi hoilaten lukea kirjaansa ja Curtis vihelsi pitkään nousten synkännököisenä paikaltaan. Tyttöraukat olivat aivan sanattomat hämmästyksestä. Entä Nyleptha! Hän pysähtyi ovelle karahtaen ensin hehkuvan punaiseksi ja muuttui sitten kuolonkalpeaksi. "Soturit", sanoi hän rauhallisesti, "surmatkaa tuo nainen", ja hän osoitti tyttöä, joka oli opettanut Curtista. Miehet kuulivat kyllä käskyn, mutta epäröivät. "Totteletteko vai ette?" kysyi kuningatar jälleen yhtä kylmästi. Silloin he lähestyivät tyttöä keihäät koholla. Curtis oli kuitenkin ehtinyt toipua hämmästyksestään ja astui esiin huomatessaan, että kohtaus oli muuttumaisillaan kaameaksi murhenäytelmäksi. "Takaisin!" karjaisi hän vihaisesti asettuen säikähtyneen tytön eteen ja jatkoi kuningattareen päin kääntyen: "Hävetköön semmoinen hallitsija, joka tahtoo vuodattaa viatonta verta. Tyttöä et tapa!" "Sinulla on epäilemättä syysi, miksi koetat häntä puolustaa!" tiuskaisi Nyleptha. "Ethän kunnian miehenä voisi muuta tehdäkään. Mutta minä sanon, että hänen täytyy kuolla", ja hän polki pientä jalkaansa suunniltaan raivosta. "Hyvä on", vastasi Curtis; "sitten kuolen minä hänen kanssansa. Olen nöyrin palvelijasi, oi kuningatar; tee minulle mitä ikinä tahdot", ja kunnioittavasti kumartaen hän katseli kirkkailla silmillään kuningatarta suoraan silmiin. "Toivoisin voivani tappaa sinutkin", vastasi Nyleptha, "sillä sinä vain pilkkaat minua", ja tuntien itsensä voitetuksi hän purskahti hillittömään itkuun ja oli niin kuninkaallisen suloinen intohimoisessa surussaan, että minulle, vanhalle miehelle, kävi kateeksi Curtis, joka oli saanut kunnian tukea hänen majesteettiaan. Kaiken sen jälkeen mitä juuri oli tapahtunut oli sangen omituista nähdä Curtiksen hellävaroin pitelevän häntä, mikä seikka näytti juolahtaneen Nylepthankin mieleen, koska hän riistäytyi yht'äkkiä irti ja riensi pois meidän jäädessä ällistyneinä tuijottelemaan toisiimme. Toinen henkivartija palasi kuitenkin pian ja ilmoitti, että tyttöjen oli kuolemanrangaistuksen uhalla heti poistuttava kaupungista ja pysyteltävä maaseudulla, missä tapauksessa heille ei mitään pahaa tapahtuisi. He lähtivät heti erään heistä huomauttaessa tyynesti, että minkäpä sille nyt mahtoi. Olihan kuitenkin hauskaa tietää, sanoi hän, että heilläkin oli ollut kunnia opettaa meille hiukan zu-zendi-kansan kaunista kieltä. Minun opettajani olikin erikoisen sievä tyttö, ja unhottaen torakkajutun kokonaan minä annoin hänelle muistoksi kuuden pennyn rahan, jota olin kauan pitänyt onnenrahanani. Entiset kunnianarvoisat opettajamme ryhtyivät jälleen työhönsä, ja lienee tarpeetonta sanoa, että muutos vieritti raskaan taakan sydämeltäni. Kun me samana iltana pelosta vavisten saavuimme kuninkaalliseen illallispöytään, ilmoitettiin meille, että Nyleptha oli mennyt makuulle ankaran päänsäryn tähden. Tämä päänsärky kesti kolme päivää, mutta neljäntenä iltana hän oli saapuvilla, ja ruokailuhuoneeseen siirryttäessä hän ojensi suloisesti hymyillen kätensä Curtikselle pyytäen hänet siten pöytäkumppanikseen. Ylläkerrottu pieni tapaus oli kokonaan unhottunut. Nyleptha huomautti vain naurahtaen, että käynti lukuhuoneessamme oli aiheuttanut hänen päänsärkynsä. Vakava ahertamisemme kirjojen ääressä oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, oletti hän. Curtis vastasi kuivasti, että kuningatarkin oli hänen mielestään ollut silloin tavallista vakavampi. Nyleptha ei sanonut siihen sanaakaan, vaan loi häneen vain pikaisen läpitunkevan katseen, ja puhe siirtyi muihin asioihin. Illallisen jälkeen Nyleptha piti kanssamme pienen kuulustelun nähdäkseen mitä olimme oppineet ja sanoi olevansa tuloksiin hyvin tyytyväinen. Ja aivan omasta aloitteestaan hän piti meille samalla zu-vendi-kielestä pitkän esitelmän, joka oli todellakin hyvin mielenkiintoinen. Norsunluisessa tuolissaan istuen kuunteli Sorais hilpeätä keskusteluamme ja sanoi välistä pari sanaa hymyillen nopeaa, omituista hymyään, joka kirkasti hänen kasvonsa kuin salama tumman pilven. Hänen tumma kauneutensa, joka kammotti minua, oli hurmannut lähellä istuvan Goodin melkein kokonaan. Mutta minä huomasin, ettei hän välittänyt Goodin ihailusta, vaan oli tyyneydestään huolimatta katkerasti mustasukkainen sisarelleen Nylepthalle. _Hänkin_ rakasti Curtista, mikä huomio täytti sydämeni murheella ja pelolla. Luonnollisesti en ollut asiastani aivan varma, sillä ei ole niinkään helppoa päästä selvyyteen hänen kaltaisensa ylhäisen ja ylpeän naisen sisimmistä tunteista, mutta olin huomannut pari pientä seikkaa, joiden nojalla tein johtopäätökseni. Vanha elefantinpyydystäjä tietää kuivasta ruohostakin, mistäpäin tuuli puhaltaa. Siten menivät toisetkin kolme kuukautta, joiden kuluessa opimme tyydyttävästi hallitsemaan maan kieltä, joka olikin sangen helppoa oppia. Ajan oloon me saavutimme kaikkein suosion, ylimystenkin, ja meidän viisauttamme ylistettiin kaikkialla. Muistaakseni olen jo sanonut, että Curtis opetti muutamille etevimmille teollisuudenharjoittajille lasinvalmistustaidon, ja vanhan almanakan avulla, joka oli mukanamme, me pidimme maan oppineille useita esitelmiä tähtitaivaan salaisuuksista. Höyrykoneenkin ajatuksen onnistuimme kokeiden avulla selittämään muutamille oppineille, joiden hämmästys oli aivan rajaton. Lopulta päättivät maan johtavat henkilöt, ettemme saaneet millään muotoa poistua maasta, mikä olisi ollut mahdotonta, vaikka meillä olisi ollut siihen lupakin. Monenlaiset kunnianosoitukset tulivat osaksemme ja meidät nimitettiin kuningatarten henkivartijajoukon upseereiksi. Meidät velvoitettiin asumaan palatsissa ja mielipidettämme kysyttiin maan kaikissa asioissa. Mutta kirkkaalta näyttävälle taivaallemme oli nousemassa suuri ja uhkaava pilvi. Noista kovan onnen virtahevosista emme olleet tosin kuulleet hiiskahdustakaan, mikä ei suinkaan merkinnyt sitä, että Agonin johtama mahtava papisto olisi unhottanut tekemämme pyhyydenloukkauksen. Pappien vihamielisyys päinvastoin kasvoi päivä päivältä. Meidän menestyksemme oli muuttanut heidän sokean uskonkiihkonsa hillittömäksi kateudeksi, ja he himosivat kostoa. He olivat olleet siihen saakka maan viisaat miehet, joita oli aina kohdeltu erikoisella taikauskoisella kunnioituksella, mihin asiaintilaan meidän saapumisemme vaikutti sangen häiritsevästi. Laveat tietomme ja monet ihmeelliset kokeemme vaikuttivat sen, että Zu-Vendis-maan sivistyneimmät kansalaiset alkoivat yleisesti vieroa papistoa, joka vieritti syyn meidän niskoillemme ja oli päättänyt tuhota meidät. Toinen välitön vaara uhkasi meitä sotamarski Nastan ja hänen hengenheimolaistensa taholta. Nasta oli ollut jo monta vuotta Nylepthan suosittu kosija ja oli, mikäli minä huomasin, päättänyt ajaa tahtonsa perille kaikista vastuksista huolimatta. Meitä hän oli alusta alkaen kohdellut töykeästi, ja hänen huonosti salattu vastenmielisyytensä meitä kohtaan saattoi leimahtaa ilmituleen millä hetkellä hyvänsä. Meidän saavuttuamme oli nimittäin kaikki muuttunut, tuo siveä Nyleptha ei ollut enää häntä näkevinäänkään, ja syy oli helposti arvattavissa. Raivoissaan Nasta rupesi liehittelemään Soraista, joka pysyi häntä kohtaan kuitenkin jääkylmänä ja vain ivasi hänen huikentelevaisuuttaan. Silloin hänen mieleensä johtui pohjoisen vuorisolan toisella puolen olevat kolmekymmentätuhatta miekkamiestä, jotka olivat hänen käskystään milloin hyvänsä valmiit naulaamaan päämme Milosiksen porttien päälle. Mutta ensin hän päätti, kuten kuulimme, pyytää julkisesti Nylepthan kättä kuningatarten viime vuoden aikana säätämien lakien vahvistamistilaisuudessa, minkä hämmästyttävän uutisen Nyleptha ilmoitti meille teeskennellyn huolettomasti, mutta hiukan vavahtelevalla äänellä tuon tärkeän päivän edellisenä iltana. Curtis puri huultaan ja koetti mahdollisimman hyvin salata levottomuutensa. "Ja minkä vastauksen suvaitsee kuningatar antaa tuolle mahtavalle miehelle?" kysyin minä leikillisesti. "Vastauksenko, Macumazahn?" (Zu-Vendi-maassa käytimme zulujen meille antamia nimiä), sanoi hän kohottaen norsunluunvalkoisia hartioitaan. "En todellakaan tiedä. Turvattoman naisraukan on vaikea tietää mitä tehdä, kun kosijalla on kolmekymmentätuhatta soturia puolellaan", ja pitkien silmäripsiensä alta hän katsahti Curtikseen. Samassa nousimme pöydästä siirtyäksemme toiseen huoneeseen. "Quatermain, kuulehan", kuiskasi Curtis minulle. "En ole milloinkaan puhunut asiasta, mutta luultavasti olet arvannut tunteeni. Minä rakastan Nylepthaa, enkä totisesti tiedä mitä minun on nyt tehtävä." Olin onneksi jo pohtinut kysymystä ja kykenin siis antamaan hänelle neuvon, joka mielestäni oli viisain. "Sinun täytyy puhua Nylepthalle jo tänä iltana", sanoin minä. "Nyt tahi ei milloinkaan. Mene hänen luoksensa ja kuiskaa, että tahdot puhutella häntä keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona suuressa vastaanottosalissa. Minä vahdin, ettei kukaan asiaton pääse teitä häiritsemään. Nyt tahi ei milloinkaan, Curtis." Menimme toiseen huoneeseen, jossa Nyleptha istui käsiinsä nojaten suloisilla kasvoillaan alakuloinen ilme. Sorais keskusteli hillittyyn tapaansa Goodin kanssa. Aika kului vitkalleen ja neljännestunnin kuluttua minä tiesin kuningatarten poistuvan. Curtis ei ollut vielä voinut sanoa sanottavaansa, sillä kuningattaria ei ollut helppo tavata yksin, vaikka olimmekin alituisesti heidän seurassaan. Vaivasin päätäni koko ajan ja vihdoin keksinkin keinon. "Eikö kuningatar suvaitsisi laulaa palvelijoilleen?" sanoin minä kumartaen syvään Soraiksen edessä. "Laula meille, oi Yön tytär (Soraiksen lempinimi), sillä me olemme niin alakuloiset tänä iltana." "Minun lauluni eivät ilahduta murheellista mieltä, Macumazahn", vastasi hän, "mutta jos teitä huvittaa, niin voinhan minä laulaa laulun", ja nousten paikaltaan hän astui pöydälle asetetun sitran tapaisen soittokoneen ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja. Hetkisen vaitiolon jälkeen hän alkoi kauniilla täyteläisellä äänellään laulaa laulua, jonka sanat ja sävel olivat niin liikuttavat, että kuulijan sydän melkein seisahtui. Jokainen säe henki hylätyn katkeraa surua ja epätoivoa. "Nyt, Curtis", kuiskasin minä, kun Sorais aloitti toisen värssyn. "Nyleptha", kuulin minä hänen sanovan, sillä olin niin jännityksessä, että olisin kuullut heikommankin kuiskauksen Soraiksen laulusta huolimatta -- "Nyleptha, minun täytyy saada puhua kanssasi tänä iltana. Minä rukoilen, salli sen tapahtua." "Miten se voisi käydä päinsä?" vastasi Nyleptha. "Me kuningattaret emme ole kuten muut ihmiset. Meillä on aina vahdit ympärillämme." "Minä odotan sinua keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona. Tiedän tunnussanan. Macumazahn ja zulu vahtivat, ettei kukaan voi yllättää meitä. Oi tule, kuningattareni, älä kiellä." "Eihän sellainen sovi", mutisi hän, "ja huomenna --" Samassa alkoi laulun sävel hiljentyä vaietakseen pian kokonaan ja Sorais kääntyi hitaasti ympäri. "Minä tulen", kuiskasi Nyleptha kiireesti, "mutta muista, ettet jätä minua pulaan, jos henkesi on sinulle rakas." XVI. PATSAAN LUONA. Oli yö ja Siintävässä kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus. Curtis, Umslopogaas ja minä hiivimme salaa kuin pahantekijät käytävien läpi suuren valtaistuinsalin sisäänkäytävää kohti. Vahdin huuto pysähdytti meidät kerran, mutta sanottuani tunnussanan pääsimme vapaasti menemään. Olimmehan henkivartijaupseereita, joten meillä oli oikeus liikkua vapaasti missä halusimme. Pääsimme onnellisesti perille. Askeleemme kajahtelivat ontosti tuon suuren huoneen hiljaisuudessa ja niiden kaiku kiiriskeli marmoriseinästä toiseen korkealla kaartuvaan kattoon saakka johtaen mieleen kertomukset vainajista, jotka keskiyön hetkellä tulevat katsomaan entisiä olinpaikkojaan. Kirkas täysikuu loi korkealla olevista ikkuna-aukoista hopeisia juovia mustalle marmorilattialle ja valaisi kirkkaasti nukkuvan Rademaksen ja hänen vieressään seisovan enkelimäisen olennon. Asetuimme patsaan varjoon odottamaan. Umslopogaas seisoi hiukan edempänä seinän pimennossa tapparaansa nojaten ja hänen pitkä tumma vartalonsa häipyi melkein kokonaan hämärään. Odotimme niin kauan, että olin jo melkein nukahtaa kylmää marmoria vasten nojatessani, kun samassa Curtiksen syvä hengähdys havahdutti minut. Kaukaa kuului hiljaista ääntä kuin seiniä kaunistavat patsaat olisivat kuiskailleet toisilleen menneiden aikojen tapahtumia. Kuuntelin hengähtämättä ja hetkisen kuluttua kuulin selvästi vaatteiden kahinaa, joka tuli yhä lähemmäksi. Näimme erään olennon hiipivän valojuovalta toiselle ja kuulimme jo pehmoisen sandaalin kosketuksen marmorilattiaan. Seuraavassa hetkessä näimme pimennossa seisovan zulun kohottavan kätensä mykkään tervehdykseen, ja NyIeptha seisoi edessämme. Miten kaunis hän olikaan pysähtyessään hetkeksi kirkkaaseen kuutamoon! Kätensä hän oli painanut sydäntään vasten ja hänen valkoinen povensa kohoili levottomasti. Hänen päänsä ympärillä oli keveä huntu, joka osaksi peitti hänen suloiset piirteensä tehden hänet entistä ihanammaksi. Kauneus ei ole milloinkaan niin hurmaava kuin ollessaan osaksi peitetty antaen silloin mielikuvitukselle vapaamman vallan. Siinä hän seisoi edessämme hiukan epäröiden, mutta kuitenkin ryhdikkäänä, ja mieleni valtasi kumma hurma. Sillä hetkellä minusta tuli hänen orjansa, joka vieläkin olen, sillä hän oli todellakin enemmän enkelin kuin rakastavan ja intohimoisen kuolevaisen naisen näköinen. Tervehdimme häntä syvään kumartaen. "Olen tullut", kuiskasi hän, "mutta tekoni on kovin vaarallinen. Te ette tiedä, kuinka minua vartioidaan. Papit vahtivat minua. Sorais, Nasta ja minun omat henkivartijanikin vaanivat askeleitani. Olkoot he vain varuillaan", ja hän polki pientä jalkaansa. "Olen nainen ja ajan asiani tarmolla, ja olen kuningatar, joka voi kostaa. Olkoon Nasta varuillaan. Sen sijaan että antaisin hänelle käteni, minä otan hänen päänsä", ja hän huokasi melkein nyyhkyttäen, mutta katsoi samassa meihin hymyillen ja naurahti. "Pyysit minua tulemaan tänne, herrani Incubu. Tahdot varmaankin neuvotella kanssani valtion asioista, sillä minä tiedän, että sinulla on aina suuria suunnitelmia minun ja kansani hyväksi. Kuningattarena en voinut evätä pyyntöäsi, vaikka yön pimeys minua hirvittikin", ja jälleen hän nauroi katsoen Curtista loistavin silmin. Ajattelin olevan parasta siirtyä hiukan edemmäksi, sillä nuo "valtion asiat" eivät olleet tietystikään sivullisia varten, mutta hän ei antanut minun mennä kauas. Minun piti pysähtyä parin askeleen päähän, sillä hän pelkäsi jonkun voivan yllättää meidät. Ja niin tapahtui, että minä kuulin tahtomattani kaikki mitä puhuttiin. "Sinä tiedät kyllä, Nyleptha", sanoi Curtis, "etten minä pyytänyt sinua tulemaan semmoisten asioiden tähden tälle yksinäiselle paikalle. Älkäämme tuhlatko aikaa turhan takia, vaan kuule, mitä tahdon sinulle sanoa. Minä lemmin sinua, Nyleptha." Nämä sanat kuullessaan Nylepthan kasvojen ilme muuttui. Veitikkamaisuus katosi jäljettömiin ja hänen kasvoillaan kuvastui niin suuri rakkaus, että ne muistuttivat hänen yläpuolellaan olevaa marmorienkeliä. Jokin profeetallinen vaisto oli varmaankin ohjannut ammoin sitten kuolleen Rademaksen kättä, kun hän oli ihmeellisen unensa hengettärelle antanut jälkeläisensä kasvonpiirteet. Curtis oli luultavasti myöskin huomannut tuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden, sillä hän katsahti äkkiä kuun valaisemaan kuvaan ja jälleen lemmittynsä kasvoihin. "Sanot rakastavasi minua", lausui Nyleptha harvakseen, "ja sinun äänessäsi on totuuden sävy, mutta mistä minä voin tietää, puhutko todellakin totta? "Vaikka", jatkoi hän ylpeän nöyrästi, "minä en olekaan mitään herrani edessä", hän notkisti hiukan polviaan Curtikselle, "jonka ihmeellisen kansan rinnalla me olemme vain lapsia, niin minä olen kuitenkin kuningatar, jonka käskyä sadattuhannet soturit tottelevat. Ja vaikka kauneuteni ei ole hänen silmissään minkään arvoinen", hän nosti huntuaan ja notkisti jälleen polviaan, "niin minua pidetään kuitenkin kauniina kansani keskuudessa, ja siitä saakka kuin tulin täysikasvuiseksi ovat kuningaskuntani mahtavimmat riidelleet kädestäni ikäänkuin olisin hirvi, joka joutuu nälkäisimmän suden saaliiksi, tahi hevonen, joka myydään enimmän tarjoavalle. Suokoon herrani anteeksi, jos puheeni väsyttää häntä, mutta hän on suvainnut sanoa rakastavansa minua, Nylepthaa, Zu-Vendis-maan kuningatarta, ja vaikka rakkauteni ei olekaan hänen mielestään suuriarvoinen, on se minulle kaikki kaikessa. "Oi, miten voin minä tietää, että rakastat vain minua!" huudahti hän äkkiä muuttuneella äänellä. "Voiko kukaan sanoa, ettet pian kyllästy minuun ja lähde luotani jättäen minut suremaan? Voihan olla, että rakastat jotakin toista naista, jota en tunne, mutta joka vielä elää ja hengittää tämän saman kuun alla, joka minua nyt katselee. Sano, miten voin sen tietää!" Ja hän kohotti kätensä Curtista kohti ja katsoi rukoilevasti hänen silmiinsä. "Nyleptha", vastasi Curtis, "olen sanonut sinulle, että rakastan sinua, mutta kuinka voisin kuvata rakkauteni suuruuden? Voidaanko rakkautta mitata? Tahdon kuitenkin koettaa. Minä en kiellä eläissäni kohdanneeni muitakin naisia, mutta minä sanon, että vain sinua minä rakastan kaikesta sydämestäni ja sielustani. Minä rakastan sinua nyt ja iäti, ja vielä kuolemani jälkeenkin sinun äänesi hyväilee korviani kuin ihanin soitanto ja sinun kosketuksesi saattaa minut autuuden hurmioon. Siellä on maailma kaunis, missä sinä olet, ja minä näen vain sinut: Oi, Nyleptha, sinua minä en milloinkaan jätä; sinun ja rakkautemme tähden minä tahdon unhottaa kotini, kansani ja isänmaani. Sinä korvaat minulle kaikki. Sinun luonasi tahdon elää, Nyleptha, ja sinun luonasi tahdon kuolla." Hän vaikeni ja katsahti lemmittyynsä, mutta Nyleptha painoi päänsä alas eikä virkkanut mitään. "Katso!" jatkoi Curtis viitaten marmoriryhmään, jota kuu kirkkaasti valaisi. "Sinä näet tuon taivaallisen olennon, joka nojaa kädellään nukkuvan miehen otsaan, ja sinä näet, kuinka hänen kosketuksensa saa hänen henkensä hehkumaan, niin että loiste kajastaa hänen kasvoilleenkin. Samoin on minunkin laitani. Sinä, Nyleptha, olet sytyttänyt sydämeni, joka ei ole enää minun omani, vaan sinun. Henkeni ja elämäni ovat sinun, Nyleptha, muuta en voi sanoa." Hän vaikeni nojautuen patsaan jalustaa vasten ja hänen silmänsä säihkyivät. Kasvot olivat käyneet kalpeiksi, mutta uljas ja kaunis hän oli katsella. Nyleptha kohotti hitaasti kasvonsa ja katsoi häntä suoraan silmiin kuin lukeakseen hänen sisimmät ajatuksensa. "Mitä minä, heikko nainen, voin muuta tehdä kuin uskoa sanasi", lausui hän vihdoin ja hänen hiljainen äänensä helähti kuin hopeakello. "Jos lienee niin sallittu, että olen nyt uskonut valetta, niin valkeneehan kerran sekin päivä, jolloin meidän on tästäkin hetkestä tili tehtävä. Ja kuule nyt sanani, sinä kaukaa tullut muukalainen, joka olet ryöstänyt sydämeni ja mielenrauhani. Käteni, ylhäisen sukuni, pyhän kiven, iankaikkisen auringon, kansani onnen ja valtaistuimeni nimessä, jonka todennäköisesti tähtesi menetän, minä vannon olevani sinun niin elämässä kuin kuolemassakin. Tämän ensimmäisen pyhän suudelmani nimissä vannon rakastavani vain sinua viimeiseen hengenvetooni saakka ja vielä tulevassa elämässäkin, johon sanot meidän joutuvan kuolemamme jälkeen. Sinun tahtosi on minun tahtoni ja sinun tiesi on minun tieni. "Tiedätkös, herrani, miten nöyrä rakastavainen nainen voi olla? Katso, minä, kuningatar, polvistun eteesi uskollisuuden valaani vannomaan", ja tuo suloinen olento laskeutui polvilleen kylmälle marmorille Curtiksen jalkain juureen. En todellakaan tiedä mitä sitten tapahtui, siliä voimatta enää pysyä kauemmin paikallani minä hiivin hiukan vilvoittelemaan vanhan Umslopogaasin viileään seuraan, jättäen rakastavaiset lopettamaan väliensä selvittelyä, mikä ei niin pian päättynytkään, ellen väärin muista. Umslopogaas seisoi kuten tavallisesti tapparaansa nojaten ja katseli kuutamokohtausta suopeasti hymyillen. "Ah Macumazahn", virkkoi hän pudistaen päätään, "teidän valkoihoisten tapoja minä en milloinkaan opi ymmärtämään. Syy on kait siinä, että olen jo liian vanha. Katsohan nyt noitakin. Kauniimpaa paria saa hakemalla hakea ja rakkautta ei näytä puuttuvan; miksi siis kaikki tämä juonittelu? Koska Incubu kerran rakastaa tyttöä, niin onhan selvintä, että hän maksaa vaaditun hinnan kuin mies eikä tuossa turhia temppuile. Siten säästyisivät monet ikävyydet ja mekin saisimme nukkua yömme rauhassa. Mutta johon nyt! Puhutaan puhumasta päästyäkin ja nuoleskellaan, niin että oikein ilettää! Eugh!" Noin puolentunnin kuluttua tuli "kyyhkyspari" luoksemme. Curtis silmäili meitä hieman ujostelevasti, mutta Nyleptha huomautti vain rauhallisesti, että marmori oli sangen kaunista kuutamossa. Sitten hän tarttui käteeni sanoen, että olin hänen "herransa" paras ystävä ja niin ollen myös hänenkin. Umslopogaasin kirvestä hän katseli uteliaasti ja sanoi merkitsevästi, että sitä tarvittaisiin luultavasti piankin häntä puolustamaan. Sitten hän nyökkäsi meille jokaiselle ja katsahtaen hellästi lemmittyynsä hän kiiruhti pois häipyen salin hämärään kuin ihana näky. Paluumatkalla, joka sujui aivan onnellisesti, Curtis kysyi hilpeästi, mitä minä oikein tuumailin, kun olin niin vaiti. "Ihmettelen vain tämän maailman järjestystä", vastasin. "Minkätähden on niin määrätty, että toiset miehet aina tapaavat kauniita kuningattaria, jotka rakastuvat heihin, kun taas toisista ei kukaan välitä. Ihmettelen myös, montakohan urhoollista miestä tämän yön tapahtumat vielä maksavat." Tunteet eivät näytä muuttuvan iän mukana, ja minä en voinut sille mitään, että olin hiukan mustasukkainen Curtikselle, niin rumaa kuin se olikin. Seuraavana aamuna sai Good tietää tämän iloisen uutisen ja hänen kasvoilleen levisi aurinkoinen hymy, sillä hän ei ollut iloinen ainoastaan Curtiksen takia, vaan muustakin syystä. Hän lempi Soraista aivan yhtä kiihkeästi kuin Curtis Nylepthaa, mutta hänen rakkautensa ei ollut yhtä onnellinen. Hänestä, samoinkuin minustakin, oli näyttänyt, että tuo tumma, Cleopatran näköinen kuningatar suosi omalla omituisella tavallaan Curtista paljon enemmän kuin häntä. Senpätähden hän olikin niin hyvillään, että mies, joka oli aivan tietämättään hänen kilpailijansa, oli ainiaaksi korjattu varmaan talteen. Hänen naamansa piteni kuitenkin hiukan, kun hänelle kerrottiin, että asia oli pidettävä vielä toistaiseksi salassa kaikilta ja ehdottomasti Soraikselta. Tällä hetkellä voisi uutisen julkaiseminen aiheuttaa sellaisen valtiollisen mullistuksen, että siitä meidän olisi vaikea kunnialla selvitä. Meidän oli tarkoin harkittava kaikki puheemme ja toimenpiteemme, sillä asian liian varhainen julkaiseminen voisi maksaa Nylepthalle hänen valtaistuimensa. Samana aamuna olimme jälleen valtaistuinsalissa, ja minä en voinut olla itsekseni hymyilemättä, kun muistelin viime yön tapahtumia ja ajattelin, että jos nämä seinät voisivat puhua, niin ne tietäisivät kertoa kummia tarinoita. Mitä näyttelijöitä naiset ovatkaan! Kultaisella valtaistuimellaan istui Nyleptha kuninkaallisessa asussaan, ja kun Curtis astui sisään henkivartijaupseerin täydessä univormussa ja tervehti häntä nöyrästi kumartaen, nyökäytti hän vain kylmästi päätään ja kääntyi heti toisaalle. Tuo suuri huone oli ääriään myöten täynnä väkeä. Lakien vahvistus oli juhlallinen toimitus, joka oli houkutellut paikalle paljon sellaisia, joiden ei olisi tarvinnutkaan viran puolesta olla läsnä. Kaupunkiin ja ympäristöön oli myös levinnyt huhu, että tässä tilaisuudessa Nasta aikoi julkisesti pyytää Nylepthaa vaimokseen, mikä uutinen oli myös houkutellut paljon ylimyksiä paikalle. Ystävämme papit olivat tulleet oikein miehissä Agonin johdolla, joka katseli meitä kostonhimoisesti, ja heidän joukkonsa olikin sangen mahtava. Pitkine valkoisine kauhtanoineen ja kultaisine vöineen, joista välkkyvät kalanmuotoiset kilvet riippuivat, he erosivat kaikista muista. Ylimyksiä oli, kuten jo sanoin, paljon saapuvilla ja jokaisella oli mukanaan loistavasti puettu palvelijaseurue. Nasta seisoi heidän edessään sivellen miettivästi mustaa partaansa ja oli tavattoman äreän näköinen. Lakien vahvistustoimitus oli muuten hyvin vaikuttava. Loistavaan pukuun puettu upseeri luki kaikuvalla äänellä jokaisen lain ja ojensi sen sitten torvien toitahdellessa kuningatarten allekirjoitettavaksi, jolloin kuningatarten henkivartijat kohottivat keihäänsä tervehdykseen ja laskivat ne taas jymähtäen marmorilattiaan. Lukemiseen ja kirjoittamiseen kului pitkä aika, mutta vihdoin oli viimeinen käsissä. Se oli laki muukalaisista. "Koska muutamat ylhäiset muukalaiset", luki upseeri, "olivat tehneet maalle arvaamattoman hyödyllisiä palveluksia, annettiin kolmelle heistä vähäiseksi korvaukseksi arvonimi 'ylimys' ja kuningatarten lahjoittamat arvokkaat maatilat." Kun lahjakirja oli luettu ja allekirjoitettu, toitahtivat torvet ja keihäät jymähtivät kuten tavallisesti, mutta valtaherrat kuiskailivat keskenään ja Nasta puri hammasta. Heitä ei saavuttamamme suosio miellyttänyt, mikä oli asianhaaroihin katsoen ehkä aivan luonnollista. Sitten seurasi hetken hiljaisuus, jonka Nasta vihdoin keskeytti. Katse ylpeänä hän astui esiin nöyrästi kumartaen ja pyysi saada esittää kuningatar Nylepthalle erään armonosoitusanomuksen. Nyleptha kalpeni hiukan, mutta kehoitti armollisesti nyökäten Nastaa esittämään asiansa. Tämä tekikin sen lyhyesti ja suoraan asiaan käyden, kuten soturi ainakin. Muutamin koruttomin sanoin hän pyysi Nylepthaa vaimokseen. Mutta ennenkuin Nyleptha ehti vastata, nousi ylimmäinen pappi Agon puhumaan ja esiintoi loistavan kaunopuheliaasti tämän ehdotetun avioliiton moninaiset edut. Nastan alueethan olivat jo niin suuret, että hän omisti melkein kolmannen osan valtakuntaa, joten liitto vahvistaisi arvaamattomasti kuningaskunnan eheyttä. Kansa ja soturit riemuitsisivat, sillä Nasta oli kuuluisa mies ja pohjoisessa asuvain vuoristolaisten suosikki. Vanhan kuningassuvun valtaistuimella pysyminen oli taattu ja liitto saisi osakseen auringon täydellisen hyväksymisen ja siunauksen. Monet hänen esiintuomansa näkökohdat olivat täysin pätevät ja valtion etua katsoen oli ehdotettu avioliitto hyvin edullinen, mutta ne eivät näyttäneet tekevän toivottua vaikutusta. Nylepthan kasvot olivat Agonin puhuessa aivan liikkumattomat; hän kyllä hymyili, mutta hymyn alla piili kivikova ilme ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti säihkyä. Agon vaikeni viimein ja Nyleptha valmistautui vastaamaan, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, kumartui Sorais hänen puoleensa ja sanoi kuiskaten mutta kuitenkin niin kovasti että minä kuulin: "Punnitse tarkoin vastauksesi, sisareni, sillä meidän valtaistuimemme voivat olla sanojesi varassa." Nyleptha ei sanonut siihen mitään ja hiukan hartioitaan kohauttaen ja omituisesti hymyillen Sorais nojautui tuoliinsa. "Minulle on todellakin tapahtunut suuri kunnia", lausui Nyleptha sitten rauhallisesti, "kun minulle on ehdotettu avioliittoa, jonka tekin, Agon, olisitte valmis siunauksellanne vahvistamaan. Minusta tuntuu aivankuin olisitte jo vihkinyt meidät, ennenkuin morsian on ehtinyt sanoa sitä tahi tätä. Nasta, minä kiitän sinua ja tahdon muistaa sanasi, mutta en aio vielä mennä naimisiin. Avioliitto on malja, jonka maun tietää vasta sitten kun on siitä maistanut. Minä kiitän sinua vielä kerran", ja hän nousi kuin mennäkseen. Nastan kasvot mustuivat raivosta, sillä hän käsitti sanojen merkitsevän sitä, että hän oli saanut auttamattomasti rukkaset. "Kiitän kuningatarta hänen armollisista sanoistaan", vastasi hän vaivoin hilliten kiukkunsa ja ollen kaikkea muuta kuin kiitollisen näköinen. "Kätken ne sydämeni sisimpään sopukkaan. Minulla on vielä toinenkin pyyntö. Ehkä kuningatar suvaitsee antaa minulle luvan lähteä pohjoiseen omaisteni luokse odottelemaan, kunnes kuningatar suvaitsee vastata kosintaani joko myöntävästi tai kieltävästi. Ehkä", jatkoi hän ivallisesti, "kuningatarta huvittaisi tulla jonkun kerran vierailemaan luokseni noiden muukalaisten keralla", ja hän loi meihin synkän katseen. "Vuoristo, jossa asun, on tosin karu ja köyhä, mutta minulla on siellä kolmekymmentätuhatta soturia teille tervetuloa toivottamassa. Ja me vuoristolaiset olemme vakaata väkeä." Puhetta, joka oli selvä kapinanjulistus, kuunneltiin syvän hiljaisuuden vallitessa, mutta Nyleptha, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi, vastasi ylpeästi ja säkenöivin silmin: "Ole huoletta, Nasta. Minä tulen varmasti näiden muukalaisten ylimysten keralla sinua tervehtimään, ja jokaista vuoristolaistasi vastaan, jotka sanovat sinua prinssiksi, minä tuon kaksi aavikkosoturia, jotka sanovat minua kuningattareksesi, ja sittenpähän nähdään, kumpi rotu on sitkeämpi. Näkemiin siis!" Torvet toitahtivat ja kuningatarten poistuttua hajausivat hämmästyneet läsnäolijatkin kiireesti ja pelokkaasti keskustellen. Raskain mielin minäkin astelin asuntoomme, sillä verinen kansalaissota näytti olevan välttämätön. Pari viikkoa kului aivan rauhallisesti. Curtis ja Nyleptha kohtasivat harvoin ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin pitää hellän suhteensa salassa, mutta siitä huolimatta alkoi kaupungissa liikkua heistä mitä erilaisimpia huhuja, joiden alkuperää oli mahdoton saada selville. XVII. MYRSKY PUHKEAA. Puhuin äsken näköpiiriimme ilmaantuneista uhkaavista pilvenlonkareista jotka tummenivat joka hetki ja joista Soraiksen toivoton rakkaus Curtikseen oli peloittavin ja vaarallisin. Niin kauniin ja ylhäisen naisen rakkautta ei kukaan mies voi pitää joutavanpäiväisenä pikkuseikkana ja Curtikselle se tuotti paljon huolta ja murhetta, hän kun oli niin vaikeassa asemassa. Myrsky läheni vinhaa vauhtia. Vaikka Nyleptha olikin mitä suloisin nainen, täytyy kuitenkin totuuden nimessä sanoa, että hän oli hyvin taipuvainen mustasukkaisuuteen saattaen siten rakastettunsa moneen pahaan pulaan. Soraiksen rakkaus alkoi ilmetä yhä kiihkeämmin eikä Curtis voinut panna sille mitään esteitä salaisuutensa säilyttämisen tähden. Muussa tapauksessa hän olisi voinut lopettaa sen heti sanomalla, että hän aikoi naida hänen sisarensa. Curtiksen rehellistä sydäntä kiusasi suuresti sekin seikka, että hän tiesi Goodin rakastuneen korvia myöten tuohon omituiseen, mutta viehättävään "yön tyttäreen". Bougwan-parka oli todellakin laihtunut niin, että hän oli vain varjo entisestään, ja monokkeli pysyi tuskin enää hänen silmässään. Sorais ei työntänyt häntä luotaan, vaan piti hänet huolettomalla keimailullaan juuri parhaassa vireessä ajatellen epäilemättä, että tuo rakastunut muukalainen saattoi olla tarvittaessa hyvinkin hyödyllinen. Minä koetin monin vihjauksin saada Good-paran ymmärtämään tilanteen, mutta kun hän ei ollut kuulevinaankaan puheitani, ajattelin olevan parasta olla sekaantumatta koko juttuun. Asiahan saattaisi siten vain pahentua. Good-parka, hän oli aivan naurettava lemmen huumassaan, ja hänen mieleensä johtui kaikenlaisia mielettömyyksiä, joilla hän uskoi edistävänsä kallista asiaansa. Vanhan kunnianarvoisan opettajansa avulla hän sepitti pitkän rakkauslaulunkin, jossa toisinto: "suutelen huuliasi" uudistui lukemattomat kerrat ja jonka hän aikoi jonakin kuutamoyönä laulaa lemmittynsä ikkunan alla. Zu-Vendis-maassa on nimittäin aivan yleistä, että nuoret miehet kunnioittavat ihailemiaan naisia esittämällä jonkun kauniin laulun näiden ikkunan alla, mihin tarkoitukseen tunnelmalliset kuutamoyöt ovat hyvin soveliaat. Olivatpa laulajan tarkoitukset vakavat tahi ei, niin ei kukaan, jolle kunnianosoitus on omistettu, milloinkaan loukkaannu. Ylhäisimmätkin naiset mukautuvat tapaan yhtä mielellään kuin englantilainen neitonen kuulee kauniita kohteliaisuuksia. Tähän vanhaan kansantapaan turvautuen Good siis päätti pitää serenaadin Soraikselle, jonka huoneet olivat meitä vastapäätä kapean pihan toisella puolen. Mukanaan sitran tapainen soittokone, jota hän -- ollen kohtalaisen taitava kitaran soittaja -- oli oppinut helposti käsittelemään, hän pani sitten eräänä kirkkaana yönä päätöksensä täytäntöön. Nukuin jo sikeästi, kun konsertti alkoi, mutta heräsin pian, sillä Goodilla on julma ääni, ja hyppäsin ikkunaan katsomaan mikä oli hätänä. Näin hänen seisovan linnanpihalla kirkkaassa kuutamossa päässään suunnaton strutsinsulista sommiteltu koristelaite ja yllään väljä silkkinen viitta, joka on kylläkin sopiva vaatekappale tällaisissa tilaisuuksissa. Sitransa ontuvalla säestyksellä hän esitti parhaillaan melkein täyttä kurkkua karjuen sepittämäänsä kamalaa rakkaudenhymniä. Hovineitosten ikkunoista kuului tukahdutettua tirskuntaa, mutta Sorais, jota minun täytyi vilpittömästi surkutella, jos hän sattui esityksen kuulemaan, ei näyttänyt pienintäkään elon merkkiä. Kun laulu intohimoisine toisintoineen "suutelen huuliasi" ei tuntunut loppuvan lainkaan, kyllästyimme mekin -- olin herättänyt Curtiksen katsomaan hullutusta -- näihin kissannaukujaisiin. Huusin Goodille, että täytä nyt jo uhkauksesi ja anna sitten ihmisten nukkua yönsä rauhassa, mikä kehoitus jäähdytti kokonaan hänen kuuman verensä. Laulajaiset loppuivat siihen. Tilanteen vakavuudesta huolimatta oli tapaus sangen huvittava ja osoittaa, että kaikissa asioissa, vakavimmissakin, on aina jokin huvittava piirre, jos vain voidaan huomata se. Kyky löytää tuo piirre on korvaamaton taito, jota pitäisi aina pyrkiä kehittämään. Sorais kävi sitä kiihkeämmäksi mitä enemmän Curtis karttoi häntä, ja lopulta muuttui tilanne aivan sietämättömäksi. Jostakin merkillisestä syystä hän oli aivan sokea huomaamaan asian oikeata laitaa ja minä pelkäsin kovin hetkeä, jolloin hänen silmänsä aukenisivat. Hän oli vaarallinen nainen, jota ei ollut hyvä loukata tahallaan eikä tahtomattaankaan. Mutta tuon hetken täytyi kerran tulla, niinkuin se tulikin. Eräänä päivänä, kun minä ja Curtis -- Good oli mennyt metsästämään -- istuimme huoneessamme neuvotellen tilanteesta ja erittäinkin Soraista koskevista kysymyksistä, toi hovilähetti meille kirjeen, jonka vaivoin kykenimme lukemaan. Curtiksen piti saapua heti kuningatar Soraiksen puheille tämän yksityisasuntoon, johon kirjeentuoja hänet opastaisi. "Mitä kummaa minä nyt teen?" tuskitteli Curtis. "Mene sinä minun sijastani, vanha veikko." "En, vaikka saisin koko valtakunnan", vastasin minä kuivasti. "Ennen menen haavoittunutta elefanttia vastaan vanha pyssyrämä kädessä. Kun olet kerran antanut lumota itsesi, niin kärsi seurauksetkin." "Lohdutat minua aivan samoin kuin ennen toverini koulussa, kun minun piti saada selkääni kepposieni tähden", virkkoi hän synkästi. "Tahtoisinpa tietää, millä oikeudella kuningatar oikeastaan komentaa minut puheilleen? Kun en mene, niin en mene, ja sillä hyvä!" "Mutta sinun on meneminen", sanoin minä. "Sinä olet hänen upseerinsa, jonka täytyy totella, ja hän tietää sen. Oli nyt miten oli, kyllä sinä siitä pian selviät." "Toivon vain, että hän pistäisi puukon sydämeeni, niin sittenhän tämäkin kurjuus loppuisi", sanoi hän alakuloisesti. "Uskon hänen kyllä siihen kykenevän", ja raskain mielin hän lähti huoneesta. Istuin ja odottelin ja noin tunnin kuluttua hän palasi entistä levottomamman näköisenä. "Annahan jotakin juotavaa", sanoi hän käheästi. Ojensin hänelle viinimaljan ja kysyin, mitä hänelle oli tapahtunut. "Mitäkö tapahtunut? Nyt ovat asiat hullummin kuin milloinkaan ennen. Minut vietiin suoraan Soraiksen verrattoman upeaan yksityishuoneeseen, jossa hän oli aivan yksinään ja istui silkkisohvalla huoneen perillä sormiellen keveästi sitraansa. Ensin hän ei ollut minua näkevinäänkään, vaan näppäili vain hiljaa hyräillen soittokoneen hopeisia kieliä, ja minun täytyy sanoa, että soitto oli todellakin kaunista. Vihdoin hän katsahti minuun ja hymyili." "'Sinä tulit kuitenkin', sanoi hän. 'Minä jo luulin, että olit ehkä mennyt jonnekin sisareni Nylepthan asioille. Sinähän olet hänen oikea kätensä ja minä pidän hyvistä ja uskollisista palvelijoista.' "Kumarsin syvään ja vastasin tulleeni kuulemaan kuningattaren käskyä. "'Aivan oikein. Tahdon hiukan puhella kanssasi. Mutta ole niin hyvä ja istu, sillä minua väsyttää katsoa niin korkealle', ja hän siirtyi hiukan viitaten viereensä ja kääntyi minuun päin sohvan päätyyn nojaten. "'Osoitatte minulle liian suurta kunniaa', vastasin minä. 'Enhän ole vertaisenne, oi kuningatar!' "'Pyysin sinua istumaan', sanoi hän. "Noudatin kehoitusta ja hän alkoi katsella minua noilla tummilla silmillään. Mustassa tukassaan hänellä oli valkea kukka, jonka heteitä koetin hädissäni laskea, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli kuin ruumiillistunut kauneus ja puhui hyvin harvakseen matalalla äänellä katsellen minua koko ajan. En tiedä, oliko se hänen tenhoava katseensa vai hänen hiuksiensa tuoksu, joka vaikutti minuun, mutta lopulta olin aivan herpaantunut. Vihdoin hän nousi. "'Incubu', sanoi hän, 'himoatko voimaa ja valtaa?' "Vastasin, että otaksuin kaikilla miehillä olevan semmoisen himon. "'Sitä olet saapa', sanoi hän. 'Entä rakastatko kauneutta?' "Siihen minä vastasin, että olin hyvin mielistynyt kuvanveisto-, rakennus- ja muihin sellaisiin taiteisiin. Hermoni olivat jo niin jännitetyt, että vapisin kuin haavanlehti, ja minä tunsin jotakin kamalaa olevan tulossa. Mutta hän piti minua kuin lumouksen vallassa, jolle en voinut mitään. Vastaukselleni hän rypisti kulmiaan ja vaikeni hetkeksi. "'Incubu', virkkoi hän vihdoin, 'tahtoisitko olla kuningas? Kuule, tahtoisitko olla kuningas? Näetkös, muukalainen, minä aion tehdä sinut Zu-Vendis-maan kuninkaaksi ja Soraiksen, yön tyttären, herraksi. Vaiti! ja kuule, mitä tahdon sinulle sanoa. Sydämeni salaisuuksia en ole kellekään näin avannut, mutta sinä olet muukalainen, jolle minä voin kaikki uskoa tietäen hyvin miten vaikea sinun olisi ollut tunteistasi minulle puhua. Katso, herrani Incubu, kruununi on jalkaisi juuressa ja sen mukana saat naisen, jota monet ovat omakseen toivoneet. Vastaa nyt, minun valittuni, ja vastaa sanoilla, jotka hyväilevät korviani'. "'Oi Sorais', sanoin minä, 'älä puhu noin, minä rukoilen sinua' -- minulla ei näet ollut aikaa valita sanojani -- 'sillä sinä pyydät mahdottomia. Minä olen kihloissa sisaresi Nylepthan kanssa ja häntä vain minä rakastan.' "Huomasin heti sanoneeni jotakin kamalaa ja katsahdin ylös nähdäkseni sanojeni vaikutuksen. Hän kavahti seisoalleen salamoivin silmin ja hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Sanojani seurasi kaamea hiljaisuus. Kerran hän katsahti pöydälle, jossa oli tikari, ja sitten minuun niinkuin hän olisi aikonut heti surmata minut ja vihdoin hän lausui yhden ainoan sanan: "'_Mene_!' "Minä lähdin ja olin iloinen päästessäni hänen luotaan ja tässä olen. Anna minulle vielä kulaus viiniä, vanha veikko, ja sano, mitä minun nyt on tehtävä." Pudistin päätäni, sillä asia oli todellakin vakava. Mieleeni muistuivat sanat, ettei helvetin lieskakaan ole niin raivoisa kuin loukattu nainen, etenkin kun nainen on kuningatar ja Soraiksen kaltainen. Pelkäsin pahinta ja olin levoton henkilökohtaisen turvallisuutemmekin takia. "Asiasta on heti ilmoitettava Nylepthalle", vastasin minä, "ja on ehkä parasta, että minä menen hänen puheilleen, sillä sinun kertomustasi hän voisi epäillä." "Kuka on tänä iltana hänen henkivartijainsa päällikkö?" jatkoin minä. "Good." "No hyvä, Nylepthalle ei voi vielä mitään pahaa tapahtua. Älä ole lainkaan hämmästyneen näköinen. Minä olen varma, ettei Sorais vääjää mitään. Asiasta täytynee luultavasti ilmoittaa Goodille." "Mahtaakohan olla tarpeellista!" huokaisi Curtis. "Hänhän on korvia myöten rakastunut Soraikseen, joten se olisi kova isku miesparalle." "Niinpä kylläkin. Ehdimmehän puhua hänelle asiasta myöhemminkin. Minä voin panna pääni pantiksi, että Sorais liittyy nyt Nastaan, joka väijyy pohjoisessa, ja tässä syttyy sota, jonka vertaista ei ole Zu-Vendis-maassa vielä nähty. Katsos tuonne", ja minä osoitin kahta hovilähettiä, jotka samassa ilmestyivät Soraiksen puolelta. "Noilla miehillä on tärkeitä uutisia." Siepaten kaukoputken käteeni minä riensin Curtiksen kanssa pieneen näkötorniin, joka oli huoneidemme yhteydessä, ja aloin tarkastella ympäristöä. Toinen lähetti kiiruhti temppeliä kohti mennen epäilemättä ylimmäisen papin Agonin puheille, mutta toista en nähnyt. Hetkisen kuluttua minä kuitenkin keksin erään ratsastajan, joka karkuutti täyttä laukkaa kaupungin pohjoista porttia kohti. Katselin miestä tarkemmin ja tunsin hänet pian toiseksi lähetiksi. "Sorais on todellakin tarmokas nainen", sanoin minä. "Hän toimii heti ja aikoo iskeä äkkiä ja lujasti. Olet loukannut häntä, poikaseni, ja monen miehen veri on vuotava, ennenkuin tahra on huuhdottu pois. Sinua hän säälii kaikista vähimmän, jos hän vain saa sinut kynsiinsä. Minä menen nyt Nylepthan luo. Ole sinä täällä, vanha veikko, ja koeta tyyntyä, sillä minä voin sanoa sinulle, ettet ole milloinkaan tarvinnut mielenmalttiasi enemmän kuin nyt. Olen eläissäni ollut monessa liemessä mukana enkä luule nytkään erehtyväni." Pääsin heti kuningattaren puheille. Hän odotteli Curtista eikä ollut juuri mielissään nähdessään minun mahonginruskeat kasvoni lemmittynsä uljaiden piirteiden asemesta. "Mikä herraani vaivaa, Macumazahn", kysyi hän, "kun hän ei tule luokseni? Onko hän sairas?" Sanoin hänen voivan hyvin ja kerroin sitten muitta mutkitta asiani alusta loppuun saakka. Nyleptha raivostui aivan suunniltaan ja oli vihassaan entistä suloisempi. "Kuinka sinä uskallat tulla kertomaan minulle sellaista", tiuskaisi hän. "Se on valhe, että minun herrani rakastaa sisartani Soraista." "Anna minulle anteeksi, oi kuningatar", vastasin minä nöyrästi, "mutta niin en sanonut. Minä kerroin, että Sorais rakastaa lemmittyäsi." "Älä siinä turhia saivartele, niinkuin se ei olisi aivan sama asia. Toinen antaa ja toinen ottaa ja molemmat ovat yhtä syylliset. Kuinka minä vihaan sinua, Sorais. Mutta Sorais on kuningatar ja sisareni eikä hän olisi voinut langeta niin syvälle, ellei ystäväsi olisi viekoitellut häntä. Ah, kuinka kavalia miehet ovatkaan! Runoilija on aivan oikeassa sanoessaan, että mies on kuin käärme, jonka paljas kosketuskin on myrkyllinen ja jota ei kukaan voi pidellä." "Huomautus on erinomainen, oi kuningatar", sanoin minä, "mutta minusta tuntuu kuin olisit lukenut väärin runoilijan sanat. Nyleptha, sinä tiedät aivan hyvin, ettei puheissasi ole vähintäkään perää, eikä nyt ole aika hassutella." "Kuinka sinä uskallat! Kuinka sinä uskallat!" huusi hän polkien jalkaansa. "Onko minun petollinen herrani lähettänyt sinut loukkaamaan minuakin? Mikä sinä luulet olevasi, muukalainen, että tohdit puhua tällä tavoin minulle, kuningattarelle? Kuinka sinä uskallat?" "Tohdin kuin tohdinkin. Aika, jonka tuhlaat hyödyttömään ja järjettömään vihaasi voi maksaa sinulle kruunusi ja meille kaikille henkemme. Soraiksen ratsastajat ovat jo hälyyttämässä miehiä aseisiin. Kolmessa päivässä on Nasta koonnut soturinsa ja hänen sotahuutonsa kajahtaa pohjoisissa maakunnissa kuin raivostuneen leijonan ärjyntä. Yön tyttärellä on suloinen ääni eikä hän ole laulujaan turhaan laulanut. Hänen sotalippunsa hulmuaa pian kaikilla selänteillä pohjoisessa, ja niiden alle kerääntyy sotureita kuin pilveä. Puolet armeijaa noudattaa hänen sotahuutoaan ja jokaisessa kaupungissa ja kylässä kiihoittavat papit kansan muukalaisia vastaan ja todistavat hänen asiansa puolesta taistelemisen olevan jokaisen pyhän velvollisuuden. Olen puhunut, oi kuningatar!" Nyleptha oli nyt aivan rauhallinen ja mustasukkaisuuden kohtauksen ohimentyä hän oli jälleen tarmokas ja kylmästi harkitseva hallitsija. "Puhut järkevästi, Macumazahn. Suo anteeksi tyhmyyteni. Mikä mahtava kuningatar minä olisinkaan, ellei minulla olisi sydäntä. Olla sydämetön on sama kuin voittaa koko maailma. Intohimo on kuin salama, joka yhdistää maan taivaaseen, mutta joka häikäisee ja tappaa! "Sinä uskot Soraiksen ryhtyvän sotaan minua vastaan. Olkoon niin. Minua hän ei kuitenkaan voita, sillä minullahan on ystäväni ja puoltajani. Niitä on paljon, jotka huutavat 'Nyleptha! Nyleptha', kun minun viirini kohoavat torneihin ja linnojen muureille, ja jo tänä iltana minun sanomatuleni leimahtavat vuorelta toisella kutsuen väkeni koolle. Minä muserran hänet ja hajoitan hänen sotajoukkonsa. Ikuinen yö on oleva Soraiksen, yön tyttären, kohtalo. Ojenna nyt minulle tuo pergamentti ja hanhensulka ja käske vahtiupseeri tänne. Hän on luotettava mies. Kas niin." Minä tein niinkuin hän käski, ja vanha rauhallisen näköinen soturi, nimeltä Kara, astui sisään syvään kumartaen. "Miehitä kaikki sisareni Soraiksen, Zu-Vendis-maan kuningattaren, asunnon sisäänkäytävät ja älä laske ketään sisään tahi ulos", lausui Nyleptha. "Laiminlyönnistä vastaat hengelläsi. Tässä on valtakirjasi", ja hän ojensi pergamentin upseerille. "Kuningattaren käsky on toteutuva", vastasi mies hieman hätkähtäen ja poistui. Sitten Nyleptha lähetti sanan Curtikselle, joka saapui heti hyvin onnettoman näköisenä. Luulin toisen edellistä hirmuisemman mustasukkaisuuden myrskyn ryöpsähtävän valloilleen, mutta erehdyin. Naisväen tiet ovat totisesti ihmeelliset. Hän nyökkäsi Curtikselle ystävällisesti ja sanoi tahtovansa kuulla hänen mielipidettään hyvin tärkeissä asioissa. Soraiksesta ja luulotellusta uskottomuudesta ei puhuttu sanaakaan, mutta minusta näytti, ettei asia ollut vielä unhottunut. Nyleptha oli luultavasti päättänyt selvittää sen seikan Curtiksen kansaa kahden kesken. Heti Curtiksen tultua palasi upseeri ilmoittamaan, että _Sorais oli poistunut palatsista_. Hän oli sanonut menevänsä temppeliin rukoilemaan ja viettämään yön hurskaissa mietteissä alttarin edessä, kuten Zu-Vendis-maan ylhäiset naiset välistä tapasivat tehdä. Katsahdimme merkitsevästi toisiimme. Lintu oli lentänyt tiehensä ja ensimmäinen isku oli tullut hyvin pian. Aloimme toimia. Luotettavimmat kenraalit haettiin saapuville, ja kun heille oli selitetty tilannetta niin paljon kuin katsottiin tarpeelliseksi, heille annettiin tiukat määräykset käskeä heti mahdollisimman tarkoin väkensä koolle. Mahtavimmat ylimykset, joihin Nyleptha tiesi voivansa luottaa, kutsuttiin myöskin neuvotteluun, ja monet heistä lähtivät heti etäisimpiin maakuntiin kokoamaan joukkojaan. Sinetöidyt määräykset lähetettiin etäisimpien kaupunkien päälliköille ja sanansaattajien käskettiin rientää yötä päivää. Työskentelimme kuumeisella kiireellä koko illan muutamien luotettavien kirjurien avulla, ja Nyleptha toimi sellaisella tarmolla ja mielenmaltilla, että minä aivan hämmästyin. Kello oli kahdeksan, kun palasimme asuntoomme. Siellä kuulimme Alphonselta, joka oli sangen närkästynyt päivälliseltä poissaolomme tähden -- hän oli ryhtynyt jälleen toimeensa -- että Good oli palannut metsästysretkeltään ja mennyt vahtivuorolleen. Koska portille oli pantu moninkertainen vahti eikä vaaraa tarvinnut heti pelätä, katsoimme olevan tarpeetonta mennä hänelle kertomaan mitään koko jutusta. Kylläpähän hän ehti sen huomennakin kuulla. Keskustelimme vielä hetkisen illan tapahtumista ja menimme sitten levolle ollaksemme täysissä voimissamme tarpeen vaatiessa. Mutta ennenkuin nukahdimme, johtui Curtiksen mieleen pyytää vanhaa Umslopogaasia viettämään yönsä Nylephtan huoneiden läheisyydessä. Umslopogaas tunsi palatsin tarkoin ja sai kuningattaren käskystä kulkea vapaasti kaikkialla, milloin häntä vain halutti. Zulujen tavoin hän rakasti yöllä kuljeskelemista, ja hänen nähtiinkin usein hiiviskelevän palatsin väljissä suojissa keskiyön hiljaisina hetkinä. Mitään kysymättä hän heitti tapparan olalleen ja häipyi äänettömästi kuin aave hämärään käytävään. Olin mielestäni nukkunut vain muutamia minuutteja, kun äkkiä heräsin tuntien, että joku katseli minua tutkivasti. Totesin hämmästyneenä, että ulkona alkoi aamu sarastaa, ja kumman levottomuuden valtaamana minä nousin äkkiä istumaan. Vuoteeni jalkopäässä seisoi Umslopogaas ja aamun harmaassa hämyssä hän oli tavallista julmemman ja peloittavamman näköinen. "Oletko ollut jo kauan luonani?" kysyin minä kuivasti, sillä semmoinen herääminen ei oikein miellyttänyt minua. "Noin puoli tuntia, Macumazahn. Minulla on sinulle tärkeää asiaa." "Puhu", sanoin minä unhottaen tykkänään häirityn uneni. "Illalla menin Valkoisen kuningattaren luo, kuten oli käskettykin, ja kätkeysin suureen huoneeseen, joka on kuningattaren makuuhuoneen vieressä, erään pylvään taakse. Bougwan oli etuhuoneessa ja oviverhojen ulkopuolella seisoi vahtisoturi. Voidakseni täyttää tehtäväni kunnollisesti minun täytyi päästä sisään kummankaan huomaamatta, mikä onnistuikin sangen hyvin. Hiivin kuin varjo heidän taitsensa. Olin seisonut piilopaikassani jo monta tuntia, kun äkkiä näin erään tumman olennon liukuvan äänettömästi minua kohti. Tuo salaperäinen ilmiö oli nainen, jolla oli tikari kädessään. Toinen olento, jota nainen ei huomannut, hiipi hänen jäljessään ja katsottuani tarkemmin minä näin, että se oli Bougwan. Hän oli riisunut kengät ja niin lihavaksi mieheksi hän hiipi oikein hyvin. Kun nainen oli kohdallani, näin minä selvästi hänen kasvonsa tähtien himmeässä valossa." "Kuka se oli?" kysyin minä kärsimättömästi. "'Yön tytär', Macumazahn. Hänellä on totisesti sattuva nimi. Seisoin hiljaa ja odotin, kunnes Bougwan oli myös hiipinyt ohitseni, jolloin minä lähdin heidän jälkeensä, ja niin me hiivimme äänettömästi toinen toisemme jäljessä Valkoisen kuningattaren makuuhuonetta kohti. 'Yön tytär' edellä, sitten Bougwan ja viimeksi minä, eikä 'Yön tytär' tiennyt mitään Bougwanista eikä Bougwan minusta. "Vihdoin nainen saapui Valkoisen kuningattaren oviverhojen luo, joita hän äänettömästi raotti luiskahtaen sisäpuolelle notkeasti kuin käärme ja Bougwan ja minä seurasimme. Kuningattaren vuode oli huoneen toisessa päässä ja hän nukkui sikeästi. Kuulin selvästi hänen hengityksensä ja hänen valkoinen käsivartensa hohti silkkipeitteellä kuin lumi kuihtuneella ruohikolla. 'Yön tytär' kumartui matalaksi ja alkoi ryömiä vuodetta kohti pitkä tikari koholla, _näin_, ja hän oli niin syventynyt suunnitelmansa toteuttamiseen, ettei hän ajatellutkaan katsoa taaksensa. "Kun hän oli jo aivan vuoteen lähellä tarttui Bougwan äkkiä hänen käteensä, jolloin hän kääntyi meihin päin hätäisesti henkäisten. Näin tikarin välähtävän ja kuulin iskun sattuvan, ja ellei Bougwanilla olisi ollut rautanahka yllänsä, niin ei tiedä miten hänen olisi käynytkään. Nyt hänkin tunsi naisen ja kavahti hämmästyneenä takaisin kykenemättä sanomaan halaistua sanaa. Nainen oli yhtä hämmästynyt, mutta tointui pian ja pannen sormen huulilleen, _näin_, hän hiipi huoneesta Bougwanin seuratessa. Hänen viittansa lieve aivan hipaisi käsivarttani, eikä paljon puuttunut, etten antanut Inkosi-kaasin heilahtaa. "Etuhuoneessa hän alkoi kuiskailla Bougwanille ja rukoili häneltä jotakin väännellen käsiään _näin_. En tiedä mitä he puhuivat, mutta näin, että Bougwan ravisti aina vähän väliä päätään ja sanoi:'ei, ei, ei!' Minusta näytti aivan kuin hän olisi aikonut kutsua vahdin paikalle, mutta samassa 'Yön tytär' vaikeni ja alkoi katsella häntä suurilla noidan silmillään, ja minä näin, että hänen kauneutensa lumosi Bougwanin. Hän ojensi kätensä, jota Bougwan suuteli, ja juuri kun minä aioin astua esiin vangitakseni hänet, sillä minä näin, että Bougwanista oli tullut akka, joka ei osannut enää erottaa oikeaa väärästä, katosi hän jäljettömiin." "Katosi!" huudahdin minä. "Niinkuin kummitus. Bougwan seisoi paikallaan tuijottaen seinään kuin unissakävijä ja poistui sitten hitaasti. Hetkisen odotettuani hiivin minäkin tieheni." "Oletko ihan varma, Umslopogaas", sanoin minä, "ettet ole nähnyt vain unta?" Vastauksen asemesta hän avasi vasemman kätensä ja näytti minulle parin tuuman pituisen hienoimmasta teräksestä tehdyn tikarin katkenneen kärjen. "Otin tämän valkoisen kuningattaren huoneesta, jossa se taittui Bougwanin rintaa vasten", virkkoi hän rauhallisesti. Pukeuduin kiireesti ja menin sitten Umslopogaasin kanssa Curtiksen luo, jossa hän toisti kertomuksensa sanasta sanaan. "Taivas varjelkoon!" huudahti Curtis zulun vaiettua; "täällä minä vain olen unia vedellyt Nylepthan ollessa tähteni sellaisessa hirveässä vaarassa. Mikä hirviö tuo Sorais onkaan! Olisi ollut hänelle aivan omiaan saada maistaa Umslopogaasin tapparaa." "Puhut oikein, Incubu", lausui zulu, "ja voit olla varma, että olisin iskenyt ennen häntä. Odotin vain ratkaisevaa hetkeä." En sanonut mitään, mutta en voinut olla ajattelematta, että monta tuhatta ihmishenkeä olisi säästynyt, jos hän olisi antanut Soraiksen joutua tämän Nylepthalle valmistaman kohtalon omaksi. Ja minä olin oikeassa, kuten ennen pitkää saatiin nähdä... Kerrottuaan seikkailunsa Umslopogaas meni aamiaistaan syömään minun ja Curtiksen jäädessä tapahtumaa pohtimaan. Curtis oli ensin hyvin kiukkuinen Goodille, joka ei ollut enää lainkaan luotettava, sanoi hän, ja joka oli tahallaan päästänyt Soraiksen pakenemaan jonkun salaisen käytävän kautta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt jättää murhayrityksen tekijä oikeuden tuomittavaksi. Hän oli todellakin hyvin närkästynyt. Minä annoin hänen pauhata ajatellen mielessäni, kuinka helppoa onkaan olla ankara toisen heikkouksia kohtaan muistamatta lainkaan omiaan. "Kuulehan, hyvä mies", sanoin minä vihdoin; "ajattelehan asiaa hiukan tarkemmin. Olit eilen saman naisen puheilla ja sanoit olleesi niin hänen lumoissaan, että tuskin kykenit vastustamaan hänen vaatimuksiaan, vaikka olet vannonut uskollisuuden valan eräälle toiselle, maailman kauneimmalle naiselle. Otaksutaanpa, että Nyleptha olisi ollut Soraiksen tilalla ja sinä Goodin. Olisitkohan ollut niinkään innokas luovuttamaan hänet julkiselle häpeälle alttiiksi, oikeuden huostaan ja vihdoin elävältä poltettavaksi? Katsohan asiaa Goodinkin kannalta, ennenkuin julistat vanhan koetellun ystäväsi roistoksi ja petturiksi." Hän kuunteli vaieten esitystäni ja sanoi sitten suoraan, että hän oli puhunut ajattelemattomasti. Curtiksen parhaimpia puolia onkin, että hän on aina valmis myöntämään, milloin hän vain huomaa olleensa väärässä. Vaikka minä siten puolustinkin Goodia, en minä kuitenkaan voinut kieltää, että hän oli joutunut mahdollisimman, kieroon asemaan, niin luonnollinen kuin hänen käytöksensä muutoin olikin. Oli tapahtunut kaamea murhayritys, jonka tekijän hän oli päästänyt pakoon, joutuen siten siveellisesti kokonaan tuon kauniin rikoksentekijättären valtoihin. Hän oli jo hyvällä alulla kehittyä tuon tunnottoman naisen sokeaksi välikappaleeksi, eikä miehellä ole maailmassa kovempaa kohtaloa kuin joutua sellaiseen asemaan. Loppu on aina sama. Kun hänestä ei ole enää mitään hyötyä, heitetään hänet oman onnensa nojaan ja saa sitten loppuikänsä surra ainiaaksi menettämäänsä itsekunnioitustaan. Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena tuumien mitä olisi paras tehdä asian auttamiseksi -- kysymys oli todellakin pulmallinen -- alkoi pihalta kuulua kovaa melua. Tunsin Umslopogaasin ja Alphonsen äänet; edellinen kirosi ja mellasti hirvittävästi jälkimmäisen huutaessa kimeästi pelosta. Kiiruhdin ulos katsomaan mitä oli tekeillä ja näin hullunkurisen näyn. Pikku ranskalainen juoksi henkensä edestä pihan poikki raivostuneen Umslopogaasin edellä, joka iski pitkän kätensä hänen niskaansa juuri kun tulin portaille. Alphonse kohosi maasta kuin nukke ja lensi suinpäin jonkun askeleen päässä olevaan kauniisti kukkivaan mutta hyvin okaiseen pensaikkoon, niin että vain kantapäitä näkyi. Heittoonsa tyytyväisenä zulu sitten katseli käsivarret ristissä ranskalaisen sätkytystä ja kuunteli julmasti hymyillen tämän kamalia avunhuutoja. "Mitä tämä merkitsee?" huudahdin minä juosten paikalle. "Aiotko tappaa miehen? Vedä hänet heti pois pensaasta!" Pahasti murahtaen Umslopogaas totteli ja tarttuen Alphonse-poloisen nilkkoihin hän kiskaisi tämän pensaasta sellaisella nykäyksellä, että luulin jalkojen irtautuvan. Selästä olivat vaatteet riekaleina ja kaikkialta tihkui verta. En ole milloinkaan nähnyt kurjempaa näkyä. Täyttä kurkkua huutaen hän kieritteli itseään maassa ja pitkään aikaan en voinut saada häneltä sanaakaan selitykseksi. Vihdoin hän kuitenkin nousi ja piiloutuen taakseni hän kirosi vanhan Umslopogaasin kalenterin kaikkien pyhimysten nimessä ja vannoi sankarillisen isoisänsä pyhän muiston nimessä myrkyttävänsä zulun ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa. Hän "janosi kostoa". Totuus tuli lopulta ilmi. Alphonse keitti nimittäin Umslopogaasin aamiaispuuron, jonka tämä söi kurpitsan kuoresta puutikuilla jossakin pihan nurkkauksessa istuen, kuten hän olisi tehnyt kotona Zulu-maassakin, ja kun Umslopogaas, kuten zulut yleensä, inhosi suuresti kaloja, joita hän piti jonkinlaisina vesikäärmeinä, oli Alphonse, joka keksi aina kaiken maailman kujeet, päättänyt syöttää hänelle yhden tavalla tahi toisella. Hän jauhoi kalan hyvin hienoksi ja sekoitti sen puuroon, jonka zulu söi melkein kokonaan, ennenkuin huomasi kepposen. Eikä hän olisi sitä luultavasti lainkaan huomannutkaan, jos Alphonse olisi malttanut pysyä sisällä ja hillitä merkillisen iloisuutensa. Mutta onnettomuudekseen ei tämä voinut sitä tehdä, vaan tuli pihalle ja katseli tirskuen zulun ateriointia. Umslopogaasia, joka oli sangen teräväjärkinen, tämä kummallinen hilpeys alkoi viimein epäilyttää, ja tutkittuaan tarkoin puuron jäännöksen hän keksi "puhvelihiehon" kepposen, jonka hän kuittasi yllä kerrotulla tavalla. Ranskalainen oli todellakin onnellinen selvitessään jupakasta niinkin vähällä, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Hänenhän olisi luullut kirvesleikin jälkeen täytyneen käsittää, ettei ollut hyvä ryhtyä kujeilemaan tuon "mustan herrasmiehen" kustannuksella. Tapaus oli itsessään aivan vähäpätöinen, mutta kerroin sen sentähden, että sillä oli hyvin vakavat seuraukset. Verenvuodon tauottua ja pestyään itsensä Alphonse poistui kiroillen, ja minä tiesin vanhastaan että kestäisi sangen kauan, ennenkuin hän saavuttaisi entisen mielentilansa. Hänen mentyään minä nuhtelin Umslopogaasia ja sanoin häpeäväni hänen käytöstään. "Ah, Macumazahn", sanoi hän, "älkää tuomitko minua, sillä tämä paikka ei ole minua varten. Olen kyllästynyt, kuolemaan saakka kyllästynyt ainaiseen syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiskauppahullutuksiin. En kärsi tätä mukavaa elostelemista kivitaloissa joka vie miehen voimat, kuolettaa hänen sisunsa ja muuttaa hänen lihaksensa pehmeäksi rasvaksi. Valkoiset viitat, kauniit naiset, torventoitotukset ja haukkojen lento kyllästyttävät minua. Silloin oli elämä elämisen arvoinen, kun löimme masait siellä karja-aitauksessa, mutta täällä en ole iskuakaan iskenyt maailman pyörähdellessä punaisena silmissäni ja minä alan luullakin, että minun täytyy mennä isäisi luo kohottamatta enää kertaakaan Inkosi-kaasin välähtelevää terää", ja hän kohotti kirveensä katsellen sitä surumielin. "Siinäkö surusi?" sanoin minä. "Tyydyttämätön verenhimoko on tehnyt sinut sairaaksi, ja 'tikkako' kaipaa puuta? Ja sinun iälläsi! Häpeä nyt toki, Umslopogaas." "Macumazahn, minun ammattini on kyllä verinen, mutta parempi ja rehellisempi kuin monet muut. Kauniimpaa on surmata mies kunniallisessa taistelussa kuin imeä hänen sydänverensä petoksilla ja konnanjuonilla, niinkuin te valkoihoiset teette. Monta miestä olen tappanut eikä sellaista tulekaan, jota pelkäisin katsoa silmästä silmään, ja paljon on minulla ollut ystäviä, joita mielelläni tahtoisin vielä kerran tavata. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja jokainen viihtyy parhaiten omassa maassaan ja omiensa luona. Vuoristohärkä kuolee ravintorikkaille tasangoille jouduttuaan ja samoin on minunkin laitani, Macumazahn. Minä olen karkea ja häikäilemätön, sen kyllä tiedän, mutta kuitenkin sinä muistelet minua murehtien, kun olen mennyt luotasi ikuiseen yöhön isäini luo, sillä sydämessäsi sinä rakastat minua, isäni Macumazahn, vaikka olenkin vain koditon zulu-soturi -- heimon päällikkö, jolle hänen kansansa ei yösijaakaan antaisi -- maastaan karkoitettu, onneton kulkuri. Minäkin rakastan sinua, Macumazahn, sillä me olemme yhdessä harmaantuneet, ja välillämme on side, joka ei näy, mutta joka on liian vahva milloinkaan katketakseen", ja hän otti korvanlehteensä tehdystä reiästä vanhan panoshylsyn -- nuuskarasian -- ja ojensi sen minulle silmissään lämmin loiste. Otin hyppysellisen koettaen salata liikutustani, sillä oli aivan totta, että minä rakastin suuresti tätä vanhaa, verenhimoista zulu-soturia. En oikein tiedä mikä hänessä viehätti minua. Ehkä se oli hänen aivan yli-inhimillinen voimansa ja taitavuutensa tahi yksinkertaisesti vain se, että hän oli niin erikoinen. Olen ollut paljon villien parissa, mutta milloinkaan en ole tavannut toista hänen kaltaistaan. Hän oli harvinaisen viisas ja kokenut, mutta kuitenkin vain suuri lapsi, ja vaikka tuntuneekin naurettavalta, niin minun täytyy sanoa, että hänellä oli "hellä sydän", kuten monesta julmasta intiaanipäälliköstäkin kerrotaan. Niin, minä pidin hänestä paljon, vaikka en ajatellutkaan sitä milloinkaan hänelle sanoa. "Rakkautesi on aina erikoinen, sinä vanha susi", sanoin minä. "Halkaisisit kalloni leukaan saakka, jos olisin tielläsi huomenna." "Puhut aivan totta, Macumazahn. Sen tekisin, jos estäisit minua täyttämästä velvollisuuteni. Mutta samassa kun iskuni olisi tehnyt tehtävänsä, minä rakastaisin sinua jälleen. Sanohan, Macumazahn, luuletko, että saamme vielä tapella täällä?" lisäsi hän rukoilevasti. "Viime yön tapahtumista päättäen ovat kuningattaret riitaantuneet. Eihän 'Yön tyttärellä' olisi muutoin ollut tikari mukanaan." Minä myönsin hänen olevan oikeassa ja sanoin, että kuningattaret riitelevät Incubusta. "Niinkö?" huudahti hän tarttuen iloissaan käsivarteeni. "Sitten saamme tapella yhtä varmasti kuin joet tulvivat sadeaikana, ja tapella henkemme edestä. Voitto sodassa on naisille yhtä rakas kuin viimeinen sana suunsoitossa, ja tapellessaan rakkautensa tähden he ovat yhtä vaaralliset kuin haavoittunut puhveli. Näetkös, Macumazahn, asianlaita on siten, että nainen ui vaikka veressä päämaalinsa saavuttaakseen. Olen parikin kertaa nähnyt sen omin silmin. Ah, Macumazahn, tämän kauniin kaupungin saamme vielä nähdä tulimerenä leimuavan ja kuulla taistelun melskeen sen kaduilta. Kuljeskelemiseni ei ole sittenkään ollut turha. Mitä luulet, mahtavatkohan tämän maan miehet osata tapella?" Curtis tuli samassa luoksemme ja hetkisen kuluttua saapui myös Good paikalle, mutta aivan eri suunnalta, ollen hyvin kalpea ja masentuneen näköinen. Hänet nähdessään Umslopogaas lopetti verenhimoiset puheensa ja tervehti häntä. "Ah, Bougwan", huudahti hän, "tervehdin sinua, suuri päällikkö! Olet niin väsyneen näköinen. Eilinen metsästysretki oli varmaankin hyvin rasittava", ja vastausta odottamatta hän jatkoi: "Kuule, Bougwan, minä tahdon kertoa sinulle kertomuksen eräästä naisesta, kertomuksen, joka on aivan tosi. "Oli kerran mies ja nainen, jota mies intohimoisesti rakasti. Mutta nainen ei välittänyt hänestä, vaan rakasti hänen veljeänsä. Hänen rakkautensa oli kuitenkin toivoton, sillä tuo veli rakasti hellästi omaa vaimoaan ja pilkkasi häntä milloin he vain näkivät toisensa. Silloin tuo nainen, jonka rakkautta oli halveksittu, alkoi miettiä kostoa ja sanoi siinä tarkoituksessa miehelle, joka rakasti häntä: 'minä rakastan sinua, ja jos julistat sodan veljeäsi vastaan, tulen vaimoksesi.' Mies tiesi kyllä hänen puheensa olevan valhetta, mutta hän rakasti tuota kaunista naista niin suuresti, että hän noudatti kehoitusta ja ryhtyi sotaan veljeänsä vastaan. Kun paljon kansaa oli kaatunut, tuli hänen veljeltään sana: -- 'Miksi sinä vainoat minua? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Enkö ole lapsesta pitäen sinua rakastanut? Kun olit puutteessa, enkö auttanut sinua, ja kun teimme sotaretkiä, emmekö jakaneet kaikki saaliit tasan, härät, lehmät ja tytöt? Miksi siis tahdot tappaa minut, veljeni, jota olen aina rakastanut?' "Silloin mies tuli sangen murheelliseksi, sillä hän käsitti pahoin tehneensä. Hän karkoitti tuon naisen luotaan ja lopetti sodan ja eli sitten rauhassa veljensä kanssa samassa kylässä. Jonkun ajan kuluttua nainen tuli kuitenkin takaisin ja sanoi hänelle: 'Olen menneet unhottanut ja tahdon nyt tulla vaimoksesi!' Sydämessään mies tunsi, ettei tuokaan puhe ollut totta. Ja vaikka hän tiesi, että naisella oli paha mielessä, niin hän otti hänet kuitenkin vaimokseen, sillä hänen rakkautensa ei ollut kylmennyt. "Mutta hääpäivän iltana, kun mies oli vaipunut sikeään uneen, hiipi nainen hänen viereltään, otti hänen tapparansa ja ryömi hänen veljensä majaan ja löi hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan. Tekonsa tehtyään nainen hiipi takaisin ja pani verisen kirveen miehensä viereen ja pakeni pimeään yöhön. "Päivän koittaessa alkoi kylästä kuulua huutoja: 'Lousta on tapettu' ja miehen majalle kokoontui suuri väkijoukko. Mentiin sisään ja siellä mies nukkui vielä sikeästi verinen kirves vieressään. Silloin miehet muistivat veljesten välisen sodan ja sanoivat: 'Katso, varmaankin hän on murhannut veljensä', ja aikoivat tappaa hänet, mutta hän pääsi heidän kynsistään. Pakomatkallaan hän kohtasi naisen, joka oli kaiken pahan alku ja juuri, ja hän tappoi hänet. "Mutta naisen kuolema ei voinut murhattua henkiin herättää ja mies sai kuitata tuon naisen kaikki rikokset. Muita syyllisiä ei voinut olla. Hän oli veljensä murhaaja. Sentähden hän on hylkiö ja kansansa kiroama ja sentähden saa hän, joka oli muinoin mahtava päällikkö, kulkea loppuikänsä koditonna paikasta toiseen ja kuolla vihdoin vieraassa maassa muukalaisten ympäröimänä. Hänen kansansa sanoo, että hän murhasi kavalasti veljensä Loustan keskiyön hetkellä ja sentähden on hänen nimensä hänen kotimaassaan iankaikkisesti kirottu." Vanha zulu vaikeni ja minä näin, että hän oli syvästi liikutettu. Pian hän kuitenkin kohotti alasvaipuneen päänsä ja jatkoi: "Minä olen tuo mies, Bougwan. Ou! Minä olen juuri sama mies ja kuule nyt sanani! Sinä tahdot olla minun kaltaiseni -- tahdoton välikappale, leikkikalu, kuormajuhta, joka saa syykseen kaikki toisen tekemät rikokset. Kuule! Kun hiivit viime yönä 'Yön tyttären' jäljessä, olin aivan kantapäilläsi, ja kun hän iski sinua tikarillaan Valkoisen kuningattaren makuuhuoneessa, olin lähelläsi. Kun annoit hänen kadota kuin käärmeen kivikkoon, minä katselin sinua ja näin, että hän oli lumonnut sinut. Minä tiesin, että nyt oli jälleen eräs kunnon mies poikennut velvollisuutensa suoralta tieltä ja lähtenyt kulkemaan kieroja polkuja. Sanani ovat säälimättömät, mutta vilpittömästä sydämestä ne ovat kotoisin, joten anna minulle anteeksi, isäni. Käännä selkäsi tuolle naiselle, ja sinä vaellat kunniallisesti hautaan saakka. Älä katso enää hänen puoleensa, tahi muutoin sinun käy samoinkuin on minunkin käynyt, etkä voi millään viattomuuttasi todistaa. Olen puhunut." Good kuunteli vaieten zulun pitkää ja kaunopuheista kertomusta. Mutta kun tuli puhe hänestä itsestään, punastui hän, ja saatuaan tietää, että me tiesimme kaikki, mitä oli tapahtunut hänen ja Soraiksen välillä, masentui hän kokonaan. Vihdoin hän alkoi selittää meille osaansa yöllisessä tapahtumassa ja hänen äänessään oli hyvin nöyrä sävy. "Minun täytyy myöntää", sanoi hän katkerasti naurahtaen, "etten olisi milloinkaan uskonut jonkun zulu-soturin tarvitsevan opettaa minulle, mihin miehen kunnia velvoittaa; mutta nythän nähdään, miten meidän saattaa käydä. Mahdattekohan voida käsittääkään, miehet, kuinka nöyryytetty olen, ja kaikista katkerinta on, että nuhdesaarna oli täysin ansaittu. Minun olisi luonnollisesti pitänyt luovuttaa Sorais vahdille, mutta minä en voinut. Minä annoin hänen mennä ja lupasin vielä, etten puhu asiasta kellekään, mikä on vielä suurempi häpeä. Jos liittyisin häneen, sanoi hän, niin hän tulisi vaimokseni ja tekisi minusta tämän valtakunnan kuninkaan, mutta minulla oli Jumalan kiitos vielä sen verran miehuutta jäljellä, että käskin hänen vaieta. Sanoin, etten voinut tovereistani erota, vaikka saisinkin hänet vaimokseni. Tehkää nyt minulle mitä tahdotte; minä olen ansainnut kaiken. Toivon vain, ettei nainen, jota kaikesta sydämestänne rakastatte, johdattaisi teitä sellaiseen hirmuiseen kiusaukseen", ja hän kääntyi mennäkseen. "Odotahan hetkinen, vanha veikko", sanoi Curtis. "Minullakin on sinulle hieman kerrottavaa." Ja hän kertoi juurta jaksain, mitä hänelle oli tapahtunut eilispäivänä Soraiksen luona. Isku oli musertava. Kenestä hyvänsä on tietysti vastenmielistä saada tietää olleensa jonkun tunnottoman henkilön tahdoton välikappale, mutta nyt oli isku kuten jo sanoin, kerrassaan musertava. Asianhaarat olivat niin hirveät. "Tiedättekö", sanoi Good sitten harvakseen, "että olette melkein parantaneet minun rakkaudentautini", ja hän poistui huoaten. Olin suuresti pahoillani hänen tähtensä. Sinä päivänä oli kuningattarilla vastaanotto, jolloin lähetystöt esittivät anomuksiaan, suunniteltiin uusia lakeja ja keskusteltiin raha- ja muista valtakunnan asioista. Mennessämme valtaistuinsaliin yhtyi Good meihin ollen peräti masentuneen näköinen. Tullessamme perille istui Nyleptha jo valtaistuimellaan ympärillään joukko neuvonantajia, hoviherroja, lakimiehiä ja pappeja, kuten tavallisesti, mutta minä panin merkille, että hänen henkivartijajoukkonsa oli tavallista monin kerroin vahvempi. Ilmassa oli jännitystä, ja oli helppo huomata, kun katseli läsnäolevien kasvoja, ettei kukaan oikeastaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota asioiden käsittelyyn. Tieto kansalaissodan uhasta oli jo levinnyt kaikkialle. Tervehdittyämme Nylepthaa me istuimme tavallisille paikoillemme ja asioiden käsittely jatkui entiseen tapaan. Äkkiä kuului palatsin portilta kiivas torventoitotus ja väkijoukko, joka oli sinne kokoontunut seuraamaan tapahtumain kehitystä, alkoi huutaa: "Sorais! Sorais!" Pihalta kuului rattaiden ääntä ja hetkisen kuluttua lennähtivät suuret oviverhot sivulle ja "Yön tytär" astui ylväästi huoneeseen. Eikä suinkaan yksin. Hänen ympärillään parveili suuri joukko pappeja, ja ylimmäinen pappi Agon, yllään loistavin viittansa, kulki hänen edellään. Syy heidän läsnäoloonsa oli ilmeinen -- Sorais oli heidän suojeluksessaan ja olisi ollut pyhyydenloukkaus koettaa vangita hänet. Heidän takanaan oli joukko valtaherroja asemiehineen ja seuralaisineen. Soraiksen asu osoitti selvästi, ettei hänen sanomansa ollut rauhansanoma. Hänellä oli yllään kultasuomuksista tehty haarniska ja päässään pieni kultainen kypäri. Kädessään hän heilutti kauniisti muovailtua pientä hopeista keihästä. Ylpeästi kuin naarasleijona hän astui salin poikki läsnäolevien väistyessä molemmin puolin ja kaikkialla painuivat päät kunnioittavaan tervehdykseen. Pyhän kiven luona hän pysähtyi ja nojaten kädellään kiveen hän huusi kaikuvalla äänellä valtaistuimella istuvalle Nylepthalle: "Tervehdin sinua, oi kuningatar!" "Samoin tervehdin minäkin sinua, kuninkaallinen sisareni", vastasi Nyleptha. "Tule lähemmäksi. Voit olla aivan turvallinen." Sorais loi häneen röyhkeän katseen ja astui empimättä valtaistuimen eteen. "Yksi pyyntö, oi kuningatar!" huudahti hän. "Puhu, sisareni. Mutta mitä pyydät minulta sinä, joka omistat puolet kuningaskunnastamme?" "Voit vastata erääseen kysymykseen. Aiotko ottaa puolisoksesi tuon muukalaissuden jakaaksesi hänen kanssaan vuoteesi ja valtaistuimesi, vai etkö?" ja hän viittasi Curtikseen hopeisella keihäällään. Curtis hätkähti ja kääntyen Soraikseen hän sanoi matalalla äänellä: "Eilen sinulla oli minulle kauniimpia nimiä, oi kuningatar, ellen väärin muista." Sorais puraisi huultaan ja karahti hehkuvan punaiseksi. Huomattuaan, ettei asiaa käynyt enää salaaminen, vastasi Nyleptha kysymykseen yhtä yllättävällä kuin vaikuttavallakin tavalla haluten luultavasti samalla kokonaan masentaa syrjäytetyn kilpailijansa. Nousten valtaistuimeltaan hän astui kaikessa kuninkaallisessa loistossaan lemmittynsä luo ja irroittaen kultaisen käärmeen käsivartensa ympäriltä hän käski Curtiksen polvistua. Tämä totteli notkistaen toisen polvensa ja Nyleptha kietoi koristeen hänen kaulaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi häntä "rakkaaksi herrakseen". "Niinkuin näet", sanoi hän sisarelleen, kun läsnäolijoiden hämmästyksen mutina oli vaiennut ja Curtis noussut seisoalleen, "on käsivarsikoristeeni nyt 'suden' kaulassa merkiksi siitä, että hän on oleva tästä hetkestä alkaen minun lähin suojelijani. Siinä on vastaukseni sinulle ja seuralaisillesi, kuningatar Sorais. Älä pelkää", sanoi hän sitten lemmitylleen suloisesti hymyillen, "vaikka ikeeni kävisikin raskaaksi", ja hän osoitti kultaista käärmettä, jonka hän oli kietonut lemmittynsä voimakkaan kaulan ympärille. "Se on puhdasta kultaa eikä vahingoita sinua", ja kääntyen läsnäolijoiden puoleen hän huusi kaikuvalla äänellä: "Tässä teidän kaikkien nähden minä otan tämän muukalaisen puolisokseni ja tämä kultainen käärme olkoon liittomme merkki. 'Yön tytär', te ylimykset, papit ja kaikki, jotka olette tänne kokoontuneet, kuulkaa sanani. Enkö saa vapaasti valita itselleni miehen, jota rakastan? Enhän ole mikään kuningatar, ellen saa sitä tehdä. Silloinhan olen orja, halvintakin halvempi. Hän on voittanut sydämeni, jota käteni, valtaistuimeni ja kaikki, mitä minulla on, seuraavat. Hän on mahtava mies, kauniimpi, väkevämpi ja viisaampi kuin täällä kukaan, ja vaikka hän olisi kerjäläinen, niin rakastaisin häntä yhtä palavasti." Sitten hän tarttui Curtiksen käteen ja katsoi rohkeasti ympärilleen. Rakkautensa takia hän oli valmis uhraamaan ja kärsimään kaikki, ja seisoessaan siinä lemmittynsä vieressä punastuvin poskin ja säihkyvin silmin hän oli niin hurmaavan suloinen, että useimmat, jotka näkivät kohtauksen, kohottivat raikuvan hurraahuudon hänen kunniakseen. Hänen iskunsa oli rohkea, mutta se vaikutti, sillä ihmiset kunnioittavat rohkeita tekoja, ja Zu-Vendis-maan asukkaat tunsivat myötätuntoa tuota hentoa naista kohtaan, joka ei arkaillut panna kaikki alttiiksi rakkautensa puolesta. Väkijoukko hurrasi niin, että katto kajahteli, mutta Sorais seisoi alaspainunein päin, sillä hän ei voinut kärsiä sisarensa riemuvoittoa, joka erotti hänet ainiaaksi miehestä, jota hän oli toivonut omakseen. Ja hänen kateutensa ja mustasukkaisuutensa olivat niin hirvittävät, että hän vapisi kuin haavanlehti. Olen muistaakseni sanonut, että minun mielestäni hänen kasvonsa muistuttivat tyynenä päilyvää merta, jonka tyyneydessä kuitenkin aina piilee jotakin uhkaavaa. Nyt oli myrsky päässyt valloilleen, ja sen raivo sekä kauhistutti että viehätti minua. Ylevän kaunis nainen on vihansa hurjuudessa aina uljas näky, mutta sellaista kauneutta ja raivoa en ole milloinkaan ennen nähnyt toistensa yhteydessä, ja voin vain sanoa, että niiden vaikutus oli molempien vertainen. Hän kohotti raivosta kalpeat kasvonsa ja hänen salamoivien silmiensä ympärillä oli purppuranpunaiset renkaat, ja kolmesti hän koetti puhua, mutta ei saanut ääntään kuuluviin. Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja kohottaen hopeisen keihäänsä, jonka kärki välähti auringon valossa, hän lausui äänellä, joka kuului tuon suuren huoneen jokaiseen sopukkaan: "Luuletko sinä, Nyleptha, että minä, Sorais, Zu-Vendis-maan kuningatar, aion sallia tuon halvan muukalaisen nousta isäni valtaistuimelle? Luuletko sinä minun aikovan sallia, että isäni huone joutuu sekasikiöiden omaksi? En konsanaan, niin kauan kuin sydämeni sykkii ja minulla on keihäs, millä iskeä! Kuka yhtyy minuun? Kuka? Luovuta nyt tuo muukalaissusi ja hänen seuralaisensa, jotka ovat tulleet tänne vain saalistamaan, oikeuden haltuun. He ovat rikkoneet aurinkoa vastaan ja saavat sovittaa syntinsä tulisessa pätsissä. Ellet täytä pyyntöäni, niin julistan sinulle sodan -- verisen sodan! Minä sanon sinulle, että rakkautesi maksaa sinulle kaikki kaupunkisi ja maa on punoittava puoltajaisi verestä. Sinä yksin olet syyllinen ja kuolevien korina, leskien valitukset ja orpojen itku on aina kaikuva korvissasi. "Valtaistuimesi menetät, Nyleptha, ja sinut syöstään suuren porraskäytävän ylimmältä askelmalta rannan kiville, koska olet tahrannut sukumme kunnian. Ja teille, muukalaiset, minä sanon, että teidät verhotaan kultaan ja ripustetaan elävinä temppelin harjalle varoitukseksi ja esimerkiksi niille, jotka epäilevät sanojani. Sinut, Bougwan, tahdon säästää, jos jätät toverisi ja seuraat minua" ("siitä ei tule mitään", huudahti Good englannin kielellä ja pudisti tarmokkaasti päätään), "mutta sinulle, Incubu, olen suunnitellut tavallista harvinaisemman kuoleman. Mutta siitä ehdimme myöhemminkin puhua." Hän vaikeni henkäisten syvään, sillä raivo oli aivan tukahduttaa hänet, ja väkijoukosta alkoi kuulua kauhistuksen ja osaksi ihailunkin huudahduksia. Sitten lausui Nyleptha kylmästi ja arvokkaasti: "Käyttäytyisin arvolleni ja asemalleni kovin sopimattomasti, jos puhuisin niinkuin sinä olet puhunut ja uhkailisin kuten sinä olet uhkaillut. Jos tahdot sotia, niin olen valmis, ja vaikka käteni näyttävätkin hennoilta, olet pian tunteva niiden rautaisen otteen, kun joudut sotajoukkoinesi niiden puristukseen. Minä en pelkää sinua, Sorais! Olen pahoillani, kun saatat sellaisen koettelemuksen kansallemme ja itsellesi, mutta omasta puolestani sanon suoraan, etten sinua pelkää. Eilen sinä, minun sisareni, koetit viekoitella lemmittyni ja kihlattuni, jota nyt nimität muukalaissudeksi, omaksesi (salissa syntyi tavaton hälinä) ja viime yönä -- kerrottiin minulle juuri äsken -- hiivit sinä kuin käärme makuuhuoneeseeni murhataksesi minut nukkuessani, mutta --" "Se ei ole totta!" huudahti Agon seuralaisineen. "Se on totta", sanoin minä ja otin esiin tikarin katkenneen kärjen. "Missä on tämän kahva, oi Sorais?" "Se on totta!" huudahti Goodkin, joka oli viimein päättänyt toimia kunnon miehen lailla. "Minä yllätin kuningatar Soraiksen sisarensa makuuhuoneessa ja hänen tikarinsa taittui minun rintaani vasten." "Kuka on puolellani?" huudahti Sorais ravistaen hopeista keihästään, sillä hän näki, että yleinen mielipide alkoi kääntyä häntä vastaan. "Jätätkö minut todellakin, Bougwan?" lisäsi hän kääntyen Goodin puoleen, joka seisoi hänen lähellään. "Sinä heikkouskoinen raukka, herrakseni ja tämän maan kuninkaaksi olisit voinut tulla,, jos olisit minua urhoollisesti palvellut, mutta toivottoman rakkautesi aiheuttama iankaikkinen epätoivo on nyt oleva uskottomuutesi palkka! Sinut minä ainakin kiedon kahleisiin, jotka eivät hevillä katkea. "Sota! Sota! Sota!" huusi hän. "Käsi tällä pyhällä kivellä, jonka särkymisen sanotaan ennustavan zu-vendi-kansan joutumista muukalaisen ikeen alle, minä julistan sodan elämästä ja kuolemasta! Ken seuraa Soraista, yön tytärtä, voittoon ja kunniaan?" Huoneessa syntyi sanoinkuvaamaton sekasorto, ja monet läsnäolijat kiiruhtivat yhtymään Soraiksen seurueeseen, josta muutamia tuli meidän puolellemme. Edellisten joukossa oli eräs Nylepthan henkivartioston aliupseerikin, joka äkkiä syöksyi ovelle Soraiksen poislähtöä tekevien soturien joukkoon, mutta Umslopogaas, joka oli tarkoin seurannut tapausten kulkua, huomasi heti, että jos mies pääsisi menemään, seuraisivat kaikki muut soturit hänen esimerkkiään, ja hän hyökkäsi miehen kimppuun, joka iski häntä miekallaan. Zulu kavahti takaisin raivoisasti karjahtaen ja antoi samassa hirveällä tapparallaan vastustajalleen salamannopean iskun, joka tappoi miehen heti. Raskaasti korahtaen hän kaatui marmorilattialle. Sota oli niittänyt ensimmäisen uhrinsa. "Sulkekaa portit!" karjaisin minä toivoen saavamme Soraiksen vangiksi, mitä pyhyydenloukkausta en lainkaan epäröinyt tehdä. Mutta käsky tuli liian myöhään, sillä hänen henkivartijansa olivat jo ehtineet sinne, ja seuraavassa hetkessä kuului ulkoa hurjasti laukkaavien hevosten kavioiden kopse ja rattaiden räikinä. Mukanaan melkein puolet läsnäolleista oli Sorais pian tuulispään nopeudella matkalla Siintävän kaupungin halki M'Arstunaan vievälle tielle. M'Arstuna oli pieni linnoitus noin sadankolmenkymmenen penikulman päässä Milosiksesta, ja hänen päämajansa oli siellä. Tämän jälkeen muuttui kaupunki sotaleiriksi ja kaduilla kajahteli taukoamatta taisteluun valmistuvien joukko-osastojen tahdikas astunta. Kaikkialla työskenneltiin kuumeisella kiireellä ja vanha Umslopogaas istui jälleen pitkät tovit jossakin pihannurkkauksessa hioen hätäilemättä Inkosi-kaasin kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin partaveitsi. XIX. HARVINAINEN VIHKIMÄTILAISUUS. Eräs tärkeä henkilö, joka kaikesta päättäen oli Soraiksen mahtavin liittolainen ja koko kapinayrityksen johtava sielu, ei kuitenkaan ehtinyt päästä ulos ennen porttien sulkemista. Tuo henkilö oli ylimmäinen pappi Agon. Hän ei voinut milloinkaan unhottaa tuota virtahevosjuttua ja oli vannonut tekevänsä kaikkensa tuhotakseen meidät perinpohjin. Hän tiesi myös, että meillä oli oma uskontomme, ja odotti kauhulla joka päivä hetkeä, jolloin alkaisimme tyrkyttää sitä Zu-Vendis-maan asukkaille. Kerran hän kysyi minulta, oliko kotimaassani mitään uskontoa, ja minä vastasin, että siellä on niitä yhdeksänkymmentäviisi, ellen väärin muista. Hän hämmästyi niin, että olisi voinut höyhenellä survaista hänet nurin. Minua tuo ylimmäinen pappi aivan säälitti, sillä eihän ole suinkaan helppoa olla suuren valtakunnan arvossapidetyn uskonnon päämies, jota uhkasi alituinen vaara yhdeksänkymmenenviiden uuden uskonnon taholta. Kuultuamme, ettei Agon ollut päässyt pakoon, neuvottelimme Nyleptha, Curtis ja minä, mille kannalle asettuisimme häneen nähden. Minä vaadin ehdottomasti hänen vangitsemistaan, mutta Nyleptha ravisti päätään ja sanoi, ettei se käynyt päinsä. Sellainen teko vain vahingoittaisi asiaamme. "Ah!" lisäsi hän polkien jalkaansa, "jos minä voitan ja saan vallan käsiini, niin minä muserran nuo papit ja lopetan kerta kaikkiaan heidän salaisen vehkeilynsä." Toivoin vain, että vanha Agon olisi kuullut nuo sanat. Hän olisi ehkä hieman säikähtänyt. "Olkoon niin", sanoi Curtis vihdoin. "Ellemme vangitse häntä, niin lienee selvintä päästää hänet menemään. Täällä hänestä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä." Nyleptha katsahti häneen omituisesti ja sanoi kuivasti: "Niinkö luulet, ystäväni?" "Minun mielestäni", sanoi Curtis, "ei hänen pidättämisestään ole todellakaan mitään hyötyä." Nyleptha katsoi häneen vaieten ja hänen katseensa oli omituisen ujo ja samalla rukoileva. Vihdoin Curtis ymmärsi. "Suo minulle anteeksi, Nyleptha", lausui hän hiljaa. "Tarkoitatko, että tahdot vielä nytkin mennä kanssani naimisiin?" "En tiedä; sanokoon herrani", vastasi Nyleptha nopeasti. "Jos hän tahtoo, niin pappi on täällä ja alttari on tuolla", ja hän osoitti käytävää, joka vei pieneen yksityiskappeliin. "Herrani tahto on minunkin tahtoni. Viikon kuluttua sinun täytyy lähteä sotaan joukkojani johtamaan ja sodassa miehet -- välistä kaatuvat. Sentähden tahtoisin minä omistaa sinut kokonaan nämä muutamat päivät, vaikkapa vain muistonkaan tähden", ja suuret kyyneleet alkoivat vieriä hänen suloisista silmistään kuin kirkkaat kastehelmet. "Voihan niinkin käydä", jatkoi hän, "että menetän kruununi ja sen mukana henkenikin. Sorais on vaarallinen ja katkera vihollinen, joka ei säästä meitä kumpaakaan, jos hän voittaa, ja eihän kukaan voi sanoa, niitä tulevaisuus mukanaan tuopi. Onni on harvinainen lintu, joka lentää nopeasti ja kauas ja häipyy pian näkyvistämme. Sentähden meidän täytyy koettaa saada se viihtymään luonamme hetkinen, jos se sattumalta kädellemme istahtaisi. Poimikaamme siis onnemme kukka, ennenkuin auringon helle sen kuihduttaa, sillä huomenna se voi olla myöhäistä, ja älkäämme laiminlyökö hetkeäkään tuntemattoman tulevaisuuden tähden", ja kohottaen suloiset kasvonsa hän katsoi hymyillen lemmittyynsä. Omituinen mustasukkaisuuden tunne kouristi jälleen sydäntäni ja minä käännyin poispäin. Heille oli aina aivan yhdentekevää, olinko läsnä vai en, ja luultavasti he ajattelivat, että olin vanha hupakko, josta ei tarvinnut välittää sitä eikä tätä, ja uskon heidän Olleenkin oikeassa. Menin omalle puolellemme ja istahdin ikkunan ääreen miettimään tilannetta yleensä. Vanha Umslopogaas istui ulkopuolella teroittaen tapparaansa kuin nokkaansa hiova korppikotka. Noin tunnin kuluttua syöksyi Curtis huoneeseen ja selitti kiihtyneesti ja säteilevin silmin, että hän tahtoi Goodin, minun ja Umslopogaasinkin olemaan läsnä avioliittonsa vahvistustilaisuudessa. Suostuimme tietysti mielihyvällä ja menimme yhtä kyytiä kappeliin, jossa Agon jo odotti meitä. Hän oli hyvin synkän näköinen, kuten ylimmäisen papin sopiikin, ja pian ilmenikin, ettei hän ollut oikein tahtonut mukautua Nylepthan mielipiteisiin. Hän oli yksinkertaisesti kieltäytynyt vihkimystä toimittamasta eikä aikonut myöskään sallia kenenkään muunkaan papin sitä tehdä, mutta silloin oli Nyleptha vihastunut ja sanonut, että hän, kuningatar, oli pappein päämies, jota täytyi totella. Kun hän kerran tahtoi mennä naimisiin, niin siinä ei ollut kenelläkään mitään mutisemista ja Agonin täytyi vihkiä hänet tahtoipa tahi ei! Kun hän oli vielä vastustellut, oli Nyleptha sanonut: "No hyvä. Ylimmäistä pappia en voi mestata, koska se olisi vastoin lakia, enkä voi häntä vangitakaan, koska se aiheuttaisi koko valtakunnassa sellaisen metelin, että tähdetkin putoaisivat taivaalta, mutta minä _voin_ jättää hänet katselemaan tätä auringon alttaria, koska se kuuluu hänen tehtäviinsä. Ellet vihi minua, oi Agon, niin saat jäädä tähän alttarin eteen ruoatta ja juomatta asiaa miettimään." Nyt sattui niin, että Agon oli kiiruhtanut Soraiksen mukaan ehtimättä syödä aamiaista, ja ollen siis jo jotensakin nälissään hän oli myöntynyt heti, mutta oli sanonut myös olevansa vapaa kaikesta vastuunalaisuudesta. Sitten oli Nyleptha mennyt pukeutumaan ja hetkisen kuluttua hän saapuikin kahden kamarineitosensa seurassa yllään lumivalkoinen puku ilman mitään koristeita, mikä näyttää olevan tapa kaikissa maissa tällaisissa tilaisuuksissa. Punastuen ja alaspainunein päin hän tervehti Curtista notkistaen syvään polviaan ja vei hänet sitten alttarin eteen ja lausui harvakseen ja kirkkaalla äänellä seuraavat sanat: "Vannotko auringon nimeen, ettet ota toista vaimoa, ellen minä pane kättäni hänen päänsä päälle ja toivota häntä tervetulleeksi?" "Minä vannon", vastasi Curtis ja lisäsi englannin kielellä: "Yksi on minulle aivan kylliksi." Agon, joka oli siihen saakka kyrännyt eräässä nurkassa alttarin lähellä, astui nyt esiin ja mutisi jotakin partaansa sellaista kyytiä, että vaivoin erotin sanat. Hän rukoili aurinkoa siunaamaan liiton ja tekemään sen hedelmälliseksi. Huomasin Nylepthan kuuntelevan tarkkaavasti joka sanaa, sillä hän pelkäsi Agonin tekevän sen kepposen, että hän toimittaisi avioerotoimituksen vihkimisen asemesta lukemalla rukouksen takaperin. Rukouksen loputtua kysyttiin kummaltakin erikseen, tahtoivatko he ottaa toisensa aviopuolisoiksi, ja vastattuaan myöntävästi he suutelivat toisiaan alttarin edessä ja toimitus oli päättynyt maan menojen mukaan. Mutta minusta tuntui vielä jotakin puuttuvan, ja ottaen taskustani pienen rukouskirjani, jota tapaan lukea öisin valvoessani, minä astuin esiin. Lahjoitin kirjan jo kauan sitten Harry-pojalleni, jonka kuoltua se joutui jälleen haltuuni, ja nyt se on aina mukanani. "Curtis", sanoin minä, "en ole pappi enkä tiedä, onko teko, jonka aion tehdä, edes luvallinen -- laillinen se ei ole -- mutta jos sinulla ja kuningattarella ei ole mitään sitä vastaan, niin lukisin teille mielelläni Englannin vihkimäkaavan. Otat nyt tärkeän askeleen ja minun mielestäni sinun pitäisi pyhittää liittosi omaan uskontoosi kuuluvalla tavalla sikäli kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista." "Olen itsekin sitä ajatellut", sanoi hän, "ja minä pyydän, että tekisit minulle sen palveluksen. Tuntuu kuin en olisi vielä naimisissakaan." Tulkitsin pyyntöni Nylepthalle, joka myöntyi heti täysin ymmärtäen miehensä toivomuksen saada avioliitolleen kotimaansa tapojen mukaisen vahvistuksen. Luettuani kaavan he lausuivat saneluni mukaan Zu-Vendis-maan kielellä sanat: "Minä Henry Curtis otan sinut, Nyleptha", ja "Minä Nyleptha otan sintit, Henry Curtis", j.n.e. Sitten otti Curtis sormestaan sileän kultasormuksen, ja kun hän oli pujottanut sen Nylepthan sormeen, luin minä loppusanat siunauksineen. Sormus oli Curtiksen äidin vihkimäsormus ja minä en voinut olla ajattelematta, miten hämmästynyt tuo yorkshireläinen rouva olisi mahtanutkaan olla, jos hän olisi voinut aavistaa, että hänen vihkimäsormuksensa joutuisi joskus tekemään saman palveluksen eräälle Zu-Vendis-maan kuningattarelle. Minun toimittamani juhlameno pani Agonin kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän ymmärsi heti, että toimitus oli uskonnollista laatua, ja johdatti epäilemättä hänen mieleensä nuo yhdeksänkymmentäviisi uutta uskontoa, jotka eivät suoneet hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Luonnollisesti hän näki minussa kilpailevan ylimmäisen papin ja alkoi vihata minua entistä katkerammin. Kun vihdoin olimme valmiit, oli hän aivan räjähtämäisillään närkästyksestä, ja minä tiesin meidän voivan odottaa hänen puoleltaan mitä hyvänsä. Good, minä ja Umslopogaas poistuimme sitten hiljaa ja jätimme onnellisen parin kahden kesken. Olimme kaikki sangen alakuloiset. Avioliitothan ovat onnellisia ja ilahduttavia tapahtumia, mutta minun kokemukseni mukaan niillä on aina melkeinpä liian mullistava vaikutus, paitsi silloin, kun syvä ja molemminpuolinen rakkaus on niiden perustus. Avioliiton aiheuttamat uudet siteet katkaisevat monet vanhat, ja tuossa juhlallisessa toimituksessa on mielestäni aina jotakin surullista. Curtis on maailman kunnollisin mies ja uskollisin ystävä, mutta kappelissa toimitetun vaatimattoman juhlamenon jälkeen hän ei ole enää aivan entisensä kaltainen. Nyleptha on valloittanut hänet kokonaan; hän ei osaa enää puhuakaan muusta kuin Nylepthasta ja me, hänen vanhat ystävänsä, olemme joutuneet ehdottomasti toiselle sijalle. Niinhän "vanhojen ystävien" aina käy, kun mies menee naimisiin, ja nuorikot valvovat huolellisesti, ettei säännöstä poiketa. Curtis julmistuisi, jos tahtoisimme väittää hänestä jotakin sellaista, mutta asianlaita on kuitenkin niin. Hän ei ole aivan entisensä kaltainen. Nyleptha on hyvin suloinen ja viehättävä, mutta minä luulen hänen ilmoittaneen Curtikselle kyllin selvästi, ettei hän ole valinnut elämänkumppanikseen seuruetta Quatermain, Good & kumpp., vaan ainoastaan hänet. Mutta mitäpä tämä murjottaminen hyödyttää? Kaikkihan on niinkuin ollakin pitää, minkä jokainen aviovaimo olisi valmis todistamaan, ja minä olen itsekäs ja kateellinen vanha hupakko. Tultuamme omalle puolellemme tyhjensin minä Goodin kanssa ruukullisen vanhaa zu-vendis-viiniä aikamme kuluksi, ja juuri kun olimme päässeet parhaaseen tarinoimisen alkuun, astui eräs palvelijamme huoneeseen ja kertoi uutisen, joka antoi meille melkoisesti ajattelemisen aihetta. Muistettanee, että Alphonsen ja Umslopogaasin välit olivat hyvin kireät. Viimeinen yhteentörmäys oli kärjistänyt tilanteen äärimmilleen, ja naarmujaan hoitaessaan Alphonse hautoi kostoa. Valtavaa mielenkuohuaan tyynnyttääkseen hän oli sitten lähtenyt kävelylle, ja selostuksesta ilmeni, että hän oli mennyt auringon temppelin ohi suoraan erääseen kauniiseen puistoon kaupungin ulkopuolella. Kuljeksittuaan siellä hetkisen hän oli lähtenyt paluumatkalle ja oli kaupungin portilla kohdannut Soraiksen seurueineen. Hänet nähtyään oli Sorais pysäyttänyt hevosensa ja kutsunut hänet luoksensa, ja hän oli tietysti noudattanut kuningattaren kehoitusta sillä seurauksella, että soturit olivat käyneet häneen käsiksi ja paiskanneet hänet rattaille. Sitten oli seurue lähtenyt heti liikkeelle vieden mukanaan Alphonsen, joka "oli parkunut surkeasti." Olin hyvin hämmästynyt enkä voinut ensin käsittää, minkätähden Sorais oli vienyt tuon pienen ranskalais-raukan mukanaan. Eihän hänellä voinut olla mitään hyötyä antaa henkilön, joka oli vain palvelija, kärsiä meidän tähtemme. Hän ei voinut olla niin halpamainen, eikä sellainen menettely olisi ollut hänen luonteensa mukainen. Mietiskelin asiaa joka taholta, ja vihdoin eräs mahdollisuus juolahti mieleeni. Me kolme olimme nimittäin suuressa kunniassa Zu-Vendis-maassa, koska olimme ensimmäiset muukalaiset, mitä milloinkaan oli nähty ja koska viisautemme oli asukasten mielestä aivan yliluonnollinen. Soraiksen katkerat sanat "muukalaissusista" ja "muukalaishyeenoista" olivat kyllä saavuttaneet suurta vastakaikua ylimysten ja pappein keskuudessa, mutta suuri yleisö ei välittänyt niistä sen enempää. Vanhojen ateenalaisten tavoin halasi zu-vendi-kansakin aina jotakin uutta, ja me olimme saavuttaneet kansan suosion juuri sentähden, että olimme muukalaisia, joita ei oltu maassa ennen nähty. Curtiksen muhkea olemus teki myöskin syvän vaikutuksen, sillä Zu-Vendis-maan asukkaat aivan jumaloivat kaikkea kaunista. Kaduilla ja kauppapaikoissa sanottiinkin yksimielisesti, ettei maassa ollut ketään Curtiksen vertaista kokoon ja näköön nähden, ja koska maassa oli kuningatar, jonka kanssa ei kukaan voinut kauneudessa kilpailla, paitsi ehkä hänen sisarensa Sorais, niin oli aurinko valinnut hänelle puolison, joka oli hänen vertaisensa. Olihan siis luonnollista, että heidän kuningattarensa otti miehen, jonka itse maailmoiden hallitsija oli hänelle valinnut. Pian ilmenikin, että meillä oli odottamattoman paljon kannattajia, eikä kukaan tiennyt sitä paremmin kuin Sorais. Sentähden hän ei ollut puhunut pohjoisissa maakunnissa, missä hänen mahtavimmat puoluelaisensa asustivat, sanaakaan Nylepthan naimapuuhista, vaan oli selittänyt riidan johtuneen aivan toisista syistä. Maassa, jossa oli käyty niin monta kansalaissotaa, oli helppo löytää jokin vanha ja ratkaisematon riidanaihe, joka sai vanhat vihat leimahtamaan milloin hyvänsä ilmiliekkiin. Soraiksen esittämät syyt olivat tehneetkin toivotun vaikutuksen, mutta menestys olisi ollut moninkertainen, jos joku meistä olisi ollut hänen mukanaan. Silloin hän olisi voinut sanoa kaikelle kansalle, että tämä oikeuttarakastava kuuluisa muukalainen oli liittynyt häneen, koska hänen asiansa oli oikea. Tämä oli epäilemättä pääsyy, miksi hän koetti kaikin mokomin houkutella Goodin puolelleen heittääkseen hänet sitten oman onnensa varaan, kun hänestä ei ollut enää mitään hyötyä, ja kun Good tuli ajoissa järkiinsä, käytti Sorais sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja vei mukanaan Alphonsen, joka hieman muistutti Goodia, vaikka olikin vähän pienempi ja hennompi, aikoen epäilemättä julistaa kaikkialla, että hän oli itse suuri Bougwan, joka oli tullut häntä auttamaan. Kun sanoin Goodille tämän mielipiteeni, kauhistui hän sanomattomasti. "Mitä!" huudahti hän; "luuletko todellakin, että tuo pieni lurjus pannaan minua edustamaan? Miksi minun pitikään joutua tähän kirottuun maahan! Maineenihan on iäksi pilattu." Käsitin täydellisesti hänen harminsa ja koetin lohdutella häntä parhaani mukaan. Onhan todellakin mitä kiusallisinta tietää tulevansa tunnetuksi kaikkialla vieraassa maassa jonkun heittiömäisen pelkurin hahmossa. Sinä iltana aterioimme kuten sanoin Goodin kanssa kahden kesken, ja huolimatta siitä että olimme olleet läsnä rakkaan ystävämme vihkiäisissä, oli meidät vallannut täydellinen hautajaistunnelma. Meistä tuntui aivan kuin olisimme olleet Curtiksen hautajaisissa. Seuraavana aamuna alkoi työ entistä vauhdikkaammin. Nylepthan pari päivää sitten lähettämien käskyjen ja ilmoitusten vaikutus alkoi jo näkyä, ja kaupunkiin tulvi lakkaamatta asestettuja miesjoukkoja. Nylepthaa ja Curtista näimme lähipäivinä vain aniharvoin, kuten jokainen voinee arvatakin, mutta minä ja Good työskentelimme päivät päästään aamusta iltaan saakka. Nylepthalle uskollisten sotapäälliköiden kanssa neuvottelimme joka päivä sotasuunnitelmista, järjestelimme muonituskysymykset, annoimme ohjeita ja määräyksiä ja toimitimme satoja asioita. Miehiä tuli ja meni ja Milosikseen johtavat tiet olivat täynnä ylimysten joukkoja, jotka olivat maan kaukaisilta ääriltäkin kokoontuneet Nylepthan lippujen alle. Parin päivän kuluttua meille jo selveni, että meillä oli käytettävänämme noin neljäkymmentätuhatta jalkamiestä ja parikymmentätuhatta ratsumiestä; siis armeija, joka ei ollut suinkaan vähäpätöinen, mutta joka oli vastustajan voimiin verraten kuitenkin sangen pieni. Vakoojamme ilmoittivat, että puolet vakinaisesta sotaväestä oli liittynyt Soraikseen, jota myös kaikki pohjoiset maakunnat kannattivat. Hän oli asettunut, kuten olen jo kertonut, erääseen vahvasti linnoitettuun kaupunkiin nimeltä M'Arstuna, Milosiksesta pohjoiseen, ja Nasta oli matkalla hänen luokseen kahdenkymmenenviidentuhannen vuoristolaisen kera, jotka ovat Zu-Vendis-maan parhaat soturit. Toinen mahtava ylimys nimeltä Belusha oli tuonut hänelle kaksitoistatuhatta hyvin varustettua ratsumiestä, niin että Soraiksen armeijaan kuului todennäköisesti lopulta noin satatuhatta miestä kaiken kaikkiaan. Pian ilmoitettiinkin, että Sorais suunnitteli hyökkäystä suoraan Milosiksen kimppuun ja oli uhannut hävittää autioiksi valtaamansa alueet. Neuvoteltiin, oliko parasta lähteä häntä vastaan ja ryhtyä taisteluun vai odotella hänen tuloaan kaupungin muurien turvissa. Kun meidän mielipidettämme kysyttiin, vaadimme minä ja Good epäröimättä, että oli hyökättävä häntä vastaan, sillä jos sulkeutuisimme kaupunkiin, hyökkäystä odottamaan, voitaisiin toimettomuutemme tulkita aiheutuneen pelosta. Etenkin tällaisissa tapauksissa on tärkeätä, kun vähäpätöisetkin seikat voivat kääntää miesten mielen, että toimitaan mahdollisimman paljon. Into laimenee ja häviääkin pian, jos toimettomina ja noloina odotetaan tapahtumien kehitystä. Sentähden oli mielestämme parempi hyökätä kuin odottaa, kunnes vihollinen raastaisi meidät turvapaikastamme kuin mäyrän kolostaan. Curtis ja Nyleptha yhtyivät meihin ja ratkaisevassa neuvottelussa pantiin Nylepthan eteen suuri kartta, jota hän katseli kauan ja miettivästi. M'Arstunan ja Milosiksen välillä oli noin yhdeksänkymmenen penikulman päässä Milosiksesta parin penikulman levyinen vuoriharjanne, jonka poikki päästiin erästä solaa myöten, jota metsäiset, jotensakin korkeat rinteet reunustivat, ja jos sola suljettiin, oli vihollisarmeijan mahdoton edetä, sillä se ei voinut kiivetä kuormastoineen rinteitä ylös, jotka olivat joukkojemme miehittämät. Nylepthalla oli erinomaisen tarkka huomiokyky, ja niinpä hänen huomionsa kiintyikin heti aivankuin vaistomaisesti tuohon vuoriharjanteeseen. Katseltuaan karttaa hetkisen hän osoitti vuorisolaa ja sanoi miehensä puoleen kääntyen voitonvarmasti: "Tuossa sinä kohtaat Soraiksen ja tuhoat hänen joukkonsa perinpohjin. Paikka on verraton." Mutta Curtis oli hyvin vakavan näköinen eikä puhunut mitään. XX. TAISTELU VUORISOLASSA. Kolmantena aamuna neuvottelun jälkeen Curtis ja minä lähdimme. Meillä oli mukanamme vain pieni vartiosto, sillä joukot olivat lähteneet liikkeelle edellisenä yönä jättäen Siintävän kaupungin tyhjäksi ja autioksi. Nylepthan henkivartiostoa lukuunottamatta oli kaupunkiin jäänyt vain noin tuhat soturia, jotka syystä tahi toisesta eivät olleet voineet seurata pääjoukon mukana. Tarvitsimme miehemme mahdollisimman tarkoin, ja kun Milosis oli sanalla sanoen valloittamaton ja vihollinen oli edessäpäin, katsoimme voivamme jättää kaupungin niin tyhjäksi. Good ja Umslopogaas olivat menneet armeijan mukana. Nyleptha saatteli meitä kaupungin porteille ratsastaen valkoisella hevosella, jonka nimi oli Päivänsäde ja jonka sanottiin olevan Zu-Vendis-maan nopeimman ja kestävimmän hevosen. Hänen kasvonsa olivat surulliset, mutta kyyneleitä ei hänen suloisissa silmissään näkynyt. Saattoi kyllä huomata, että hän oli hiljattain itkenyt, mutta nyt hän koetti urhoollisesti salata eron aiheuttaman tuskan. Portilla hän pysäytti ratsunsa ja sanoi meille jäähyväiset. Edellisenä päivänä hän oli katsastanut ja pitänyt upseereille ja sotureille niin tulisen ja luottamusta uhkuvan puheen, etteivät myrskyisät ja innostuneet suosionosoitukset olleet tahtoneet tauotakaan. Sama innostus näytti nytkin vallanneen hänet. "Hyvästi, Macumazahn!" sanoi hän. "Minä luotan neuvokkuuteesi ja olen varma, että teet voitavasi pelastaaksesi meidät Soraiksen kynsistä." Kumarsin ja sanoin, että sodan melske kauhistutti minua. Valitin myös pelkääväni menettäväni henkeni, jolloin hän naurahti ja kääntyi Curtikseen päin. "Hyvästi, rakkaani", sanoi hän. "Palaa voittajana ja kuninkaana tahi soturiesi keihäillä leväten." [Zu-Vendis-maassa on tapana, että kaatuneet upseerit kannetaan kotiin keihäistä valmistetuilla paareilla. -- A.Q.] Curtis ei vastannut mitään, vaan käänsi hevosensa porttia kohti; hänellä oli luultavasti jotakin kurkussa. Onhan kyllä raskasta näin erota, kun on vasta viikon ollut naimisissa. "Tässä", jatkoi Nyleptha, "minä toivotan sinut tervetulleeksi, kun riemusaatossa palaat luokseni. Hyvästi siis, rakkaani, ja sinä myös, Macumazahn!" Lähdimme liikkeelle, mutta kun hetkisen kuluttua katsahdimme taaksemme, oli Nyleptha hevosineen vielä samassa paikassa ja katseli jälkeemme kädellään silmiään varjostaen. Sitten hän häipyi tien mutkan taa, mutta ratsastettuamme vain penikulman verran kuulimme jonkun tulevan täyttä laukkaa jäljessämme. Käännyimme katsomaan, ja näimme erään soturin kiidättävän meitä kohti taluttaen suitsista Päivänsädettä -- Nylepthan ratsua. "Kuningatar lähettää valkoisen oriinsa jäähyväislahjaksi herralleen Incubulle ja käskee minun sanoa isännälleni, että se on tämän maan nopein ja kestävin hevonen", selitti soturi kumartaen syvään satulassaan. Curtis ei tahtonut ensin ottaa hevosta vastaan sanoen, että eläin oli liian hyvä soturin ratsuksi, mutta peläten Nylepthan muutoin loukkaantuvan minä sain hänet vihdoin myöntymään. Kun hätämme oli suurimmillaan, teki tuo jalo eläin meille korvaamattoman palveluksen. Kun jäljestäpäin tapahtumia muistelee, tuntuu aivan kummalliselta, että näöltään aivan mitättömät ja merkityksettömät seikat voivat osoittautua niin tärkeiksi. Välistä täytyy väkisinkin ajatella, että kaikki on edeltäpäin määrätty. Me otimme siis hevosen, joka oli niin kaunis ja muhkea, että oli nautinto sitä katsella, ja Curtiksen lähetettyä soturin mukana sydämellisimmät kiitoksensa ja terveisensä lahjan antajalle me jatkoimme matkaamme. Puolen päivän aikaan saavutimme jälkijoukot ja Curtis otti nyt muodollisestikin ylipäällikkyyden haltuunsa. Suuri vastuunalaisuus painosti häntä, mutta kuningattaren määräykset olivat selvät. Jatkoimme etenemistämme kohtaamatta mitään vastustusta ja ketään näkemättä, sillä tien varrella olevien kaupunkien ja kylien asukkaat olivat paenneet peläten muutoin joutuvansa vihollisarmeijoiden väliin ja murskautuvansa kuin jyvät myllyssä. Neljännen päivän iltana olimme parin penikulman päässä mainitusta vuoriharjanteesta, ja tiedustelijamme ilmoittivat, että Sorais tuli nopeasti meitä vastaan. Hänen joukkonsa olivat harjanteen toisella puolen noin kymmen penikulman päässä. Sentähden lähetimme jo ennen päivänkoittoa viisisataa ratsumiestä miehittämään solaa, jossa he melkein heti joutuivat taisteluun yhtä monen vihollisen kanssa. Meikäläisiä kaatui kahakassa kolmekymmentä, mutta apujoukkomme ehdittyä paikalle pakenivat Soraiksen soturit vieden kaatuneet ja haavoittuneet toverinsa mukanaan. Armeijamme pääjoukko saapui perille päivällisen aikaan, ja minun täytyy sanoa, ettei Nyleptha ollut erehtynyt. Ylivoimaista vihollista vastaan taistellessa oli paikka kerrassaan verraton. Edessämme oli korkea metsäinen harjanne, jonka meidän puoleinen rinne oli jotenkin jyrkkä toisen viettäessä loivasti kaitaiseen jokeen, jonka takana kohosi toinen metsäinen harjanne. Tie kiemurteli ensimmäisen harjanteen yli jokilaaksoon, josta se pääsi jokea seuraten toisen harjanteen takana olevalle tasangolle. Edeltäpäin tehtyä suunnitelmaa seuraten sijoitti Curtis kuudenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijansa ensimmäiselle harjanteelle seuraavasti. Keskustan muodosti kaksikymmentätuhatta haarniskoitua jalkasoturia aseinaan keihäät ja miekat ja virtahevosen nahasta tehdyt kilvet, ja heidän takanaan oli viisituhatta keveämmin asestettua jalkasoturia ja kolmetuhatta ratsumiestä heitä tukemassa. Keskustan molemmin puolin oli seitsemäntuhatta ratsumiestä ja kummallakin sivustalla vielä seitsemäntuhatta viisisataa keihäsmiestä. Rintama oli kaiken kaikkiaan parin penikulman pituinen ja Curtis oli ylin johtaja. Oikea sivusta oli Goodin hallussa ja keskustan ja oikean sivustan väliin sijoitettu ratsuväki oli uskottu minulle. Muita osastoja johtivat niiden omat päälliköt. Olimme tuskin ehtineet asettua asemiimme, kun Soraiksen sankat joukot alkoivat parveilla vastapäisellä harjanteella, noin penikulman päässä meistä. Keihäiden kärjet välähtelivät ja maa aivan tärisi hänen joukkojensa astunnasta. Oli ilmeistä, etteivät tiedustelijamme olleet liioitelleet; ylivoima oli ainakin kolminkertainen. Luulimme ensin, että hän aikoi hyökätä heti, kun hänen sivustoilleen asetettu ratsuväki teki muutamia uhkaavia liikkeitä, mutta nähtävästi hän malttoi mielensä eikä sinä päivänä vielä syntynyt taistelua. Hänen rintamansa oli pääpiirteissään samanlainen kuin meidänkin, mutta hänen apu- ja tukijoukkonsa olivat paljon suuremmat. Oikeaa sivustaamme vastassa, siis Soraiksen vasemmalla sivustalla, oli joukko tummaa ja hurjannäköistä väkeä, joilla oli aseinaan vain miekat ja kilvet. Minulle ilmoitettiin, että nuo oudonnäköiset soturit olivat juuri noita Nastan villejä vuoristolaisia. "Good", sanoin minä miehet nähtyäni, "sinulla on huomenna kuumat paikat, hitto vie, kun nuo pojat hyökkäävät!" Olimme varuillamme koko päivän, mutta mitään ei tapahtunut. Illan tultua annoimme miehistölle luvan levähtää, ja pian pilkottivat tuhannet vartiotulet harjanteen rinteillä. Vihollisen puolelta kuului kauan epämääräistä melua, mutta vähitellen tuli sielläkin aivan hiljaista. Yö oli sangen rasittava. Meidän täytyi olla alati varuillamme ja kiinnittää huomiomme tuhansiin seikkoihin, ja sitäpaitsi tahtoi rohkeutemme väkisinkin lamaantua. Taistelu, jonka huomispäivä oli näkevä, tuli olemaan niin kaamea, ettei pelottominkaan soturi voinut sitä tyynesti ajatella. Ja tuon taistelun varassa oli kuitenkin kaikki. Minun tuli oikein paha olla, kun ajattelin, että vain erään naisen mustasukkaisuudesta ja kateudesta johtunut viha oli kaiken alku ja juuri. Vain sentähden oli nämä mahtavat sotajoukot koottu taisteluun. Ajatus oli yllättävä ja sai minut ihmettelemään, miten maailman mahtavat oikeastaan käsittivät vastuunalaisuutensa. Olimme sangen alakuloiset ja neuvottelimme myöhään yöhön. Vahdit kulkivat edestakaisin ja töyhtökoristeiset päälliköt liikkuivat kuin aaveet osastojensa vaiheilla. Vihdoin oli kaikki valmista taistelun varalle ja minä heittäydyin pitkäkseni, mutta en voinut nukkua. Huomispäivä peloitti minua -- sillä eihän kukaan voinut sanoa, mitä se toisi mukanaan. Auringon noustua alkoi molemmissa leireissä kuumeinen hyörinä, kun joukot valmistautuivat taisteluun. Näky oli kaunis ja samalla hirvittävä, ja vanha Umslopogaas katseli sitä tapparaansa nojaten julmasti myhäillen. "Enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista, Macumazahn", huudahti hän. "Kotimaassani käydyt taistelut ovat vain lastenleikkiä siihen verraten, mitä nyt on tulossa. Luuletko, että he tosiaankin aikovat yrittää?" "Voit olla huoletta, 'tikka'", sanoin minä surullisesti. "Kerrankin saat nokkia tarpeeksesi." Aika kului, mutta hyökkäystä ei vain tapahtunut. Joukko ratsuväkeä tuli kyllä joen yli luultavasti asemiamme ja voimasuhteitamme tarkastelemaan, mutta kun olimme päättäneet pysyä asemillamme miehiä säästääksemme, emme välittäneet heistä. Aamiainen syötiin aseissa seisten, ja sitten taas odotettiin, kunnes päivä oli kulunut puoleen. Arvelimme soturien tappelevan paremmin täysin vatsoin, joten annoimme heidän syödä päivällisenkin, mutta juuri kun he parhaillaan aterioivat, kuului vihollisen oikealta sivustalta jymisevä huuto: "_Sorais! Sorais_!" Sieppasin kaukoputken ja näin selvästi "Yön tyttären" ratsastavan hitaasti rintamaa pitkin loistavan seurueen ympäröimänä. Arvasimme ratkaisevan hetken pian koittavan ja olimme varuillamme ja valmiit. Meidän ei tarvinnut kauan odottaakaan. Äkkiä lähti kuin kanuunan suusta kaksi ratsuväkiosastoa karkuuttamaan jokea kohti, mutta ennenkuin ne ehtivät sinne saakka, sain minä käskyn lähettää viisituhatta miestä vihollisen kimppuun tämän päästyä noin neljänsadan kyynärän päähän linjoistamme. Curtis pelkäsi nimittäin, että keskusta joutuisi liian paljon kärsimään, jos vihollisen ratsuväki saisi hyökätä täyttä vauhtia sen kimppuun. Noudatin määräystä jääden itse paikoilleni jäljelläolevine miehineni. Minun täytyy sanoa, että noiden viidentuhannen ratsumiehen johtaja ymmärsi tehtävänsä täydellisesti. Kiilan muotoon järjestäytyen kiiti joukko täyttä laukkaa hyökkäävän vihollisen äärimmäistä sivustaa kohti, mutta päästyään lähemmäksi se kaarsi äkkiä oikealle, ja ennenkuin vihollinen kerkesi ryhtyä vastatoimenpiteisiin, tunkeutui kiilan kärki vastustamattomalla voimalla sen keskustaan. Vihollisen rivit huojahtivat ja alkoivat murtua tuon jättiläiskiilan edessä, joka painui yhä syvempään heittäen tieltään ratsumiehiä tuhansittain. Oli kuin olisi katsellut laivan keulaa, jonka molemmin puolin vesi vaahdoten kuohuu. Vihollisrintaman päät alkavat kiemurrella kuin haavoittuneet käärmeet ja koettavat kiiruhtaa keskustan avuksi, mutta liian myöhään; kiila on murtautunut läpi ja tuhansien katselijain hurratessa hajoitetaan sivustat käden käänteessä. Miekat välähtelevät, voittajien huudot kaikuvat yhä jymisevämmin ja satojen isännättömien hevosten kiitäessä valtoimenaan sinne tänne alkavat jäljelläolevat viholliset pyrkiä suinpäin omiensa luo kadoten rintaman taa, joka oli nyt alkanut yleisen hyökkäyksen. Viisisataa soturiamme oli kaatunut, mikä ei suinkaan ole paljon taistelun tuimuuteen verraten, etenkin kun otetaan huomioon, että vihollisen kahdeksastatuhannesta ratsumiehestä pelastui vain noin viisituhatta. Väkeni peräytyi hyvässä järjestyksessä paikoilleen rintamassa, ja minä näin, että vasemman sivustan ratsuväki teki samoin. En tiedä miten heidän oli taistelussa käynyt, sillä huomioni oli kiintynyt vain lähimpään ympäristööni, mutta siitä olen varma, että he olivat myös tehneet parhaansa. Nastan miekkamiehet, jotka olivat vihollisrintaman vasemmalla sivustalla, olivat sillä aikaa rientäneet alhaalla koukertelevan pienen joen poikki ja ryntäsivät juuri liehuvin lipuin ja välähtelevin miekoin rinnettä ylös meitä kohti huutaen vuorotellen "Nasta" ja "Sorais". Sain jälleen käskyn lähettää ratsuväkiosaston vihollisen kimppuun ja koettaa samalla voimakkaalla ryntäyksellä torjua keskustaamme vastaan suunnatun päähyökkäyksen. Tein työtä käskettyä ja toisiansa nopeasti seuraavat hyökkäykset aiheuttivat viholliselle suuria tappioita. Kannatti todellakin nähdä ratsuväkiosastojen kiitävän myrskyn nopeudella rinnettä alas ja uppoavan elävien veisten lailla syvälle vihollisen riveihin. Nastan vuoristorykmentit -olivat kärsineet enimmän ja vahingosta viisastuneina ne eivät enää asettaneetkaan eheää rintamaa ratsumiestemme kaikkimurtavia hyökkäyksiä vastaani vaan avasivat rivinsä heittäytyen maahan ja käyttelivät miekkojaan hevosia vastaan, joita he surmasivat siten sadoittain. Ratsastajista oli sitten helppo selvitä, joten mieshukkamme alkoi äkkiä nopeasti kasvaa. Kaikista ponnistuksistamme huolimatta tunkeutui vihollinen kuitenkin yhä lähemmäksi ja ennen pitkää oli taistelu täydessä käynnissä Goodin rintamaosalla. Samassa kajahti keskeltä ja vasemmalta sivustalta jymisevä sotahuuto, joka ilmoitti, että sielläkin oli isketty yhteen. Kohottauduin jalustimissani ja näky, jonka näin, oli sekä kaunis että peloittava. Keihäät ja miekat salamoivat niin kauas kuin silmä kantoi ja niiden muodostama säihkyvä vyö mutkaili ja huojui edestakaisin. Nastan hurjat miekkamiehet iskivät kiukkuisesti Goodin keihäsmiesten kimppuun, jotka seisoivat kolmessa uhkaavassa neliössä järkkymättöminä kuin kalliot. Kerta toisensa perästä he kajauttivat sotahuutonsa ja syöksyivät raivoisasti keihäsrivejä vastaan, mutta joka kerta heidät lyötiin verissä päin takaisin. Taistelu raivosi herkeämättä ja samalla raivolla neljä pitkää tuntia, minkä ajan kuluttua olimme yhtä paljon menettäneet kuin voittaneetkin. Kahdesti oli vihollinen yrittänyt saartaa vasenta sivustaamme, mutta onnistumatta, ja vimmatuista ponnistuksistaan huolimatta olivat Nastankin miekkamiehet jättäneet vihdoin Goodin neliöt rauhaan, jotka eivät olleet väistyneet tuumaakaan. Keskusta, jota Curtis esikuntineen ja Umslopogaas johtivat, oli kärsinyt enimmän, mutta seisoi vielä järkkymättä paikallaan, ja sama tunnustus on annettava vasemmallekin sivustalle. Hyökkäys laimeni vihdoin vähitellen ja Soraiksen joukot alkoivat peräytyä. Minä luulin jo heidän kyllästyneen leikkiin, mutta huomasin pian kokonaan erehtyneeni. Heidän ratsuväkensä jakautui nimittäin verraten pieniin osastoihin, jotka karkuuttivat kimppuumme pitkin koko rintamaa, ja niiden jäljessä syöksyi keihäs- ja miekkamiehiä kymmenintuhansin rivejämme vastaan, jotka olivat jo melkoisesti heikentyneet, Soraiksen itsensä johtaessa päähyökkäystä naarasleijonan raivolla ja pelottomuudella. Vihollinen lähestyi kuin lumivyöry -- Soraiksen kultainen kypäri välähteli sen eturiveissä -- ja meidän ratsuväkemme vastahyökkäys ei kyennyt rynnäkköä torjumaan. Nyt he olivat kimpussamme ja keskustamme taipui kuin jousi ja olisi murtunut, ellei taakse sijoitettu kymmenentuhannen miehen suuruinen varajoukko olisi heti syöksynyt sitä tukemaan. Goodin neliöt huojahtivat taaksepäin kuin veneet nousuaallon harjalla, ja kuumimpaan kohtaan joutunut hupeni heti puoleen, mutta rynnäkkö oli liian tulinen voidakseen kestää kauan. Käännekohta tulikin pian. Hetkinen tapeltiin aivan samassa paikassa, mutta sitten alkoi taistelu vähitellen siirtyä Soraiksen leiriä kohti. Nastan tuliset ja melkein voittamattomat vuoristolaiset alkoivat myöskin uupua. Heidän tappionsa olivat suunnattomat, ja nähdessään, etteivät he voineet vastustajilleen mitään, he menettivät lopulta rohkeutensa ja kääntyivät pakoon. Goodin osastojen jäännökset syöksyivät hurraten rinnettä alas heidän jälkeensä, jolloin miekkamiehet kokoontuivat vielä kerran ja hyökkäsivät raivoisasti takaa-ajajien kimppuun. Ensimmäinen neliö sortui käden käänteessä joka taholta päälletunkevan vihollisen miekkoihin ja toinen, jonka keskellä näin Goodin temmeltävän suurella hevosella ratsastaen, sekautui myös pian raivoisaan taisteluun, jonka hurjat laineet nielivät pian hänetkin. Minut valtasi sanomaton hätä, ja taistelun kulkua kiinteästi seuraten minä koetin saada selville, mihin hän oli joutunut. Äkkiä näin erään kellertävän hevosen syöksyvän neliön jäljelläolevien rivien läpi ja rientävän tiehensä satula tyhjänä ja suitset maata viistäen. Korkealla hulmuavasta valkoisesta harjasta minä tunsin hevosen Goodin ratsuksi. En epäröinyt enää, vaan uskoen itseni Jumalan huomaan minä annoin ryntäyskäskyn ja karahutin noin viidentuhannen miehen kera suoraan Nastan miekkamiesten kimppuun. Nähdessään meidän tulevan he kääntyivät päin ja iskivät tuikeasti vastaan tahtomatta väistyä tuumaakaan. Hakkasimme ja riehuimme kuin mielettömät, mutta vastustajien lukumäärä ei näyttänyt lainkaan vähentyvän. Heitä parveili joka taholla ja iskien miekoillaan hevostemme kintut poikki he selvenivät helposti ratsastajastakin. Ratsuni kaatui heti ja oli aivan onnen sattuma, etten ruhjoutunut kuoliaaksi hevosten jaloissa. Koetin huutaa miehilleni, mutta teräksen kalskeessa ja taistelun hirmuisessa sekasorrossa ei kukaan kuullut ääntäni, ja vihdoin minä huomasin joutuneeni neliön jäljelläolevien soturien joukkoon, jotka olivat ryhmittyneet johtajansa Goodin ympärille taistellen henkensä edestä. Kompastuin johonkin ja katsahtaessani jalkoihini minä näin Goodin monokkelin. Hän oli saanut iskun polveensa ja eräs roteva vihollinen kohotti juuri raskaan miekkansa halkaistakseen hänen kallonsa. Iskin masai-puukkoni kahvaa myöten soturin rintaan, mutta ennenkuin kerkesin väistää, sattui hänen miekkansa hirveällä voimalla vasempaan kylkeeni. Teräspaita pelasti henkeni, mutta tunsin saaneeni vaikean haavan. Päätäni alkoi huimata ja minä vaivuin kätteni varaan polvilleni menettäen samassa tajuntani. En tiedä miten kauan siten makasin, mutta kun tulin jälleen tuntoihini, olivat Nastan miekkamiesjoukkojen vähäiset jäännökset peräytymässä joen yli, ja Good seisoi vieressäni sydämellisesti hymyillen. "Lähelläpä oli", huudahti hän; "mutta kaikkihan on hyvin, kun loppu on hyvä." Nyökkäsin myöntävästi, mutta en voinut sille mitään, että tunsin oman kohtani sangen huonoksi. Olin pahasti haavoittunut. Samassa näimme miten sivustoillemme sijoitetut pienemmät ratsuväkiosastot ja niiden taakse asetetut varajoukot kiitivät nuolen,nopeudella rinnettä alas ja iskivät tuulispään tavoin Soraiksen hajoamistilaan joutuneiden sivustojen kimppuun. Hyökkäys ratkaisi taistelun. Seuraavassa hetkessä alkoi vihollinen peräytyä hitaasti joen toiselle puolen asettuen siellä uusiin asemiin. Olin onneksi ottanut kaiken varalta oman mielihevoseni mukaani -- saman kiiltomustan tamman, jonka Nyleptha oli minulle lahjoittanut, ja vihollisen peräytymisestä seuranneella pienellä väliajalla eläin tuotiin luokseni. Nousten satulaan minä huusin miehilleni ryntäyskäskyn ja voitonriemuisesti hurraten lähti armeijamme vihdoin asemastaan, josta se ei ollut koko päivänä askeltakaan väistynyt. Vihdoin oli meidänkin vuoro hyökätä. Riensimme eteenpäin kuolleiden ja kuolevien yli ja olimme juuri tulossa jokirantaan, kun huomioni kiintyi äkkiä erääseen omituiseen ratsastajaan, joka tuli vihollisen puolelta täyttä laukkaa meitä kohti. Mies, jolla oli yllään Zu-Vendis-maan kenraalin täydellinen asu, oli kietonut kätensä hurjasti laukkaavan hevosensa kaulaan ja koetti kaikin voimin pysytellä satulassa. Tunsin hänet heti oudosta puvusta huolimatta. Olin nähnyt vilahdukselta peloittavan suuret, mustat viikset, ja tiesin heti, että mies oli Alphonse. Samassa hän oli keskellämme eikä pysähtynyt ennenkuin joku tarttui hevosen suitsiin, välttyen töintuskin joutumasta silpuksi hakatuksi. Hyökkäyksemme oli juuri pysähtynyt hetkeksi soturiemme järjestäytyessä ylimenoa varten. "Jumalan kiitos", läähätti hän pelosta aivan luonnottomalla äänellä, "että tapasin teidät vielä kerran, herra. Ah, kuinka minä olenkaan saanut kärsiä! Mutta te voitatte, herra, te voitatte; he pakenevat kuin lampaat. Minulla on tärkeä uutinen, jota en saa millään muotoa unhottaa teille sanoa. Huomenna aamun sarastaessa murhataan kuningatar Nyleptha palatsissaan Milosiksessa. Hänen henkivartijansa hiipivät tiehensä ja papit surmaavat hänet. He eivät aavistaneetkaan, että olin piiloutunut erään lipun alle, ja minä kuulin kaikki." "Mitä?" huudahdin minä kauhun valtaamana; "mitä sinä oikein tarkoitat?" "Sitä, mitä sanon, herra. Nasta-piru lähti viime yönä sopimaan asiasta arkkipiispa Agonin kanssa. Poistuessaan avaavat vartijat pienen portin, josta päästään suurille portaille, ja Nasta ja Agon pappeineen hiipivät sisään ja murhaavat kuningattaren." "Tule kanssani", sanoin minä, ja käskien lähimmän upseerin huolehtia päällikkyydestä minä tartuin Alphonsen hevosen suitsiin ja lennätin täyttä laukkaa paikalle, jossa tiesin Curtiksen olevan, jos hän vielä oli elossa. Matkaa oli noin neljännespenikulma ja ruumiskasojen yli ja verilammikoiden halki syöksyen me kiidimme eteenpäin, kunnes minä tunsin jo edempää Curtiksen mahtavan vartalon. Hän ratsasti valkoisella oriilla, jonka Nyleptha oli antanut hänelle jäähyväisIahjaksi, ja kaikki korkeimmat upseerit olivat hänen ympärillään. Juuri kun saavuimme perille alkoivat joukot jälleen liikehtiä eteenpäin. Verinen side oli kiedottu Curtiksen pään ympäri, mutta minä näin, että hänen katseensa oli kirkkaampi ja terävämpi kuin milloinkaan ennen. Vanha Umslopogaas seisoi hänen vieressään veriseen tapparaansa nojaten ja oli aivan terveen ja vahingoittumattoman näköinen. "Onko jotakin hullusti, Quatermain!" huudahti Curtis minut nähtyään. "Kaikki", vastasin minä. "Nylepthan henki on vaarassa, ja ellemme keksi jotakin keinoa, murhataan hänet huomenna aamun sarastaessa. Alphonse tässä, joka on päässyt pakoon Soraiksen luota, on kuullut kaikki", ja minä kerroin nopeasti mitä olin kuullut ranskalaiselta. Veri pakeni Curtiksen kasvoilta ja hän vavahti kuin olisi saanut tuiman iskun. "Aamun sarastaessa", änkytti hän. "Nyt on jo ilta ja päivä koittaa jo ennen neljää ja me olemme melkein sadan penikulman päässä -- yhdeksän tunnin matka. Mitä on tehtävä?" Päähäni pälkähti eräs tuuma. "Onko hevosesi voimissaan?" kysyin minä. "Kyllä. Nousin juuri satulaan, sillä oma hevoseni kaatui äsken. Tämä on vain syönyt koko ajan." "Niin on minunkin. Hyppää alas ja anna Umslopogaasin nousta satulaan. Hän ratsastaa hyvin, ja kun oikein kiiruhdamme, ehdimme Milosikseen ennen auringonnousua. Ellemme, niin sillehän emme mitään mahda. Ei, ei; sinä et voi nyt poistua täältä. Poissaolosi huomattaisiin ja voisi vaikuttaa onnettomasti taistelun ratkaisuun. Emme ole vielä läheskään voittaneet. Soturit voisivat ajatella, että olet paennut. Sukkelaan nyt." Samassa hän oli alhaalla ja Umslopogaas hyppäsi käskystäni tyhjään satulaan. "Hyvästi siis", sanoin minä. "Lähetä tunnin kuluttua tuhat ratsumiestä varahevosten kera meidän jälkeemme, jos suinkin mahdollista, ja lähetä joku kenraaleistasi oikeaa sivustaa johtamaan ja selitä poissaoloni syy." "Koetahan tehdä parastasi pelastaaksesi Nyleptha, Quatermain?" sanoi hän murtuneella äänellä. "Siihen voit luottaa. Mene nyt; jäätpä muutoin pian jälkeen." Hän katsahti meihin ja lähti sitten seurueensa kanssa täyttä laukkaa joukkojensa luo, jotka parhaillaan kahlasivat kaatuneiden verestä punoittavan joen yli. Huudahdin ratsulleni ja me kiidimme Umslopogaasin kanssa tielle kuin jousesta nuolet, ja pian olimme jättäneet taaksemme kaatuneiden ruumiilla peitetyn tantereen, veren hajun ja taistelun melskeen, joka heikkeni vähitellen muistuttaen viimeiseltä etäisen meren pauhua. XXI. HURJA RATSASTUS. Viimeisellä kunnaalla pysähdyimme hetkeksi hevosiamme puhalluttamaan ja käännyimme vielä kerran katsomaan alhaalla laaksossa riehuvaa taistelua. "Me voitamme, Macumazahn", sanoi vanha Umslopogaas, joka oli heti selvillä tilanteesta. "Katso, Yön tyttären joukot peräytyvät joka taholla ja hänen soturinsa ovat jo uuvuksissa. Mikä vahinko, että ilta on jo kulunut näin pitkälle. Pian tulee aivan pimeä ja rykmenttimme eivät voi lähteä pakenevaa vihollista takaa-ajamaan", ja hän pudisti huolestuneesti päätään. "Mutta", lisäsi hän, "luultavasti eivät Soraiksen soturit haluakaan tapella. Ah, kylläpä kannatti elää näin vanhaksi. Paljon olen sotia käynyt, mutta tämänmoista en ole vielä eläissäni nähnyt." Seuraavassa hetkessä olimme jälleen matkalla ja vieretysten ratsastaessamme minä selitin hänelle juurta jaksain matkamme tarkoituksen ja tehtävämme laadun, niin että taistelussa kaatuneiden ja haavoittuneiden urhojemme veri oli vuotanut turhaan, ellemme pääsisi ajoissa perille. "Melkein sata penikulmaa eikä muita hevosia kuin nämä, ja perillä pitäisi olla ennen auringonnousua", sanoi hän harvakseen. "Mutta koettaa täytyy, Macumazahn, ja ehkä ehdimme parahiksi halkaisemaan tuon vanhan Agon-taikurin kallon. Hänhän tahtoi kerran polttaa meidät elävältä, tuo vanha sademestari, eikö niin? Ja nyt hän asettelee surmansanojaan äitini Nylepthan pään menoksi, vai mitä? Voi jumaliste sentään. Niin totta kuin minua haukutaan 'tikaksi' minä halkaisen hänen päänsä partaa myöten. Vannon sen Chakan pään nimeen"; ja hän heristi uhkaavasti tapparaansa. Ilta pimeni sukkelaan, mutta onneksi oli tie hyvä ja myöhemmin tuli kirkas kuutamo. Harjanteiden yli ja tasankojen poikki me kiidimme verrattomilla ratsuillamme ja penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti taaksemme. Yön hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin laukkaavien hevostemme kavioiden kopse kivisellä tiellä ja silloin tällöin jonkun nälkiintyneen koiran valittava ulvonta jostakin autioksi jääneestä kylästä tien varrella. Emme puhuneet mitään, vaan kyyristyimme melkein ratsujemme kaulan tasalle ja annoimme noiden jalojen eläinten rientää. Valkoisella hevosella ratsastava vanha Umslopogaas teki kalpeassa kuutamossa entistä julmemman vaikutuksen, ja katsoessani häntä johtui mieleeni monta tarua salaperäisistä öisistä haaveratsastajista. Vähän väliä hän nosti tuimia kasvojaan ja tähysteli eteenpäin. Huomatessaan jotakin erikoista hän viittasi tapparallaan sinnepäin. Siten ratsastimme monta tuntia kertaakaan pysähtymättä tahi levähtämättä, mutta vihdoin alkoi hevoseni osoittaa selviä uupumisen oireita. Kello lähenteli kahtatoista ja matkastamme ei ollut enää puoltakaan jäljellä. Olimme pari päivää sitten olleet yötä eräällä harjanteella, jossa oli kirkas lähde, ja minä sanoin Umslopogaasille, että aioin pysähtyä kymmeneksi minuutiksi lähteelle levähtämään. Pääsimme pian perille ja laskeusimme satulasta -- Umslopogaas nosti minut maahan, sillä olin haavani takia niin heikko ja jäykistynyt, että pääsin töin tuskin liikkeelle. Hevosemme seisoivat paikoillaan höyryävin kyljin ja lepuuttivat huohottaen kutakin jalkaa vuorotellen, hien juostessa melkein norosenaan. Jätin Umslopogaasin pitämään hevosia ja hoipertelin lähteelle. Olin päivällisen jälkeen saanut vain kulauksen viiniä taistelun alkaessa, joten minua vaivasi polttava jano, mutta olin liian väsynyt voidakseni olla nälkäinen. Join pitkin siemauksin ja huuhdottuani pääni ja käteni palasin hevosten luo ja päästin Umslopogaasin juomaan. Sitten annoimme hevosten juoda pari siemausta -- ei enemmän, mikä oli sangen vaikea tehtävä, sillä eläinparat eivät tahtoneet millään muotoa lähteä veden luota. Pari minuuttia oli vielä jäljellä ja sillä ajalla minä tarkastin hevoset ja koetin oikoa jäykistyneitä jäseniäni kävelemällä edestakaisin. Uljas tammani oli ilmeisesti hyvin väsynyt, se seisoi pää riipuksissa ja silmät melkein ummessa. Mutta Päivänsäde -- Nylepthan jalo ratsu, jonka oikeutta myöten pitäisi saada syödä kultaseimestä, oli vielä verraten hyvässä kunnossa, vaikka sillä oli ollut raskaampi taakkakin kannettavanaan. Väsynythän sekin oli, mutta katse oli kirkas ja vireä, ja kaunismuotoinen pää ylhäällä se katseli eteenpäin pimeään aivankuin tahtoen sanoa, että vaikka kaikki muut uupuisivat tielle, niin minun voimani riittävät vielä noille neljällekymmenelleviidelle penikulmalle, jotka ovat jäljellä. Umslopogaas auttoi minut sitten satulaani ja hypättyään omaansa jalustimia liikauttamattakaan -- hän kun oli semmoinen notkea metsäläinen -- me jatkoimme matkaamme, ensin hitaammin, mutta sitten yhä vinhemmin. Kuljettuamme noin kymmenen penikulmaa alkoi tie vähitellen kohota nousten välistä hyvin jyrkästikin ja minun musta tammaparkani oli kolmesti sortua sille taipaleelle. Mutta harjanteen laelle päästyä se näytti jälleen reipastuvan ja lähti pitkin koneellisin askelin kiitämään rinnettä alas raskaasti huohottaen. Noin neljä penikulmaa ratsastimme siten nopeammin kuin konsanaan koko matkalla, mutta minä tiesin, että tämä oli viimeinen ponnistus, ja olinkin oikeassa. Uupunut hevoseni alkoi äkkiä kompastella, ja aavistaen mitä oli tulossa minä irroitin jalkani jalustimista. Askeleet olivat jo hoipertelevat ja kun olimme päässeet noin kolmesataa kyynärää, nousi hevoseni äkkiä kahdelle jalalle ja suistui sitten pää edellä tantereeseen. Varoin joutumasta alle ja hilauduin seisoalleni, jolloin eläinparka kohotti päätään ja katsoi minuun sanomattoman tuskallisesti. Kumarruin viimeisen kerran hyväilemään uskollista ystävääni, mutta samassa se antoi valittavasti äännähtäen päänsä vaipua ja jäi liikkumattomana makaamaan. Uljas ratsuni oli kuollut -- sen sydän oli pakahtunut. Katsoin Umslopogaasiin kykenemättä sanomaan sanaakaan. Olin melkein suunniltani epätoivosta, sillä Milosikseen oli vielä parikymmentä penikulmaa ja hevosta ei ollut mistään saatavissa. Mitä oli tehtävä? Sanaakaan sanomatta hyppäsi Umslopogaas maahan ja nosti minut satulaan. "Entä sinä?" kysyin minä. "Minä juoksen", vastasi hän tarttuen jalustimeen. Niin lähdimme, ja matkamme sujui melkein yhtä nopeasti kuin ennenkin. Mikä nautinto olikaan istua Päivänsäteen satulassa. Se juoksi pitkin, joustavin askelin ja tuo jäntevä zulu seurasi sitä kuin varjo. Oli todellakin ihmeellistä nähdä vanhan Umslopogaasin juoksua. Askel oli omituisen kevyt, melkeinpä liukuva, ja hengitys kävi tasaisesti hieman raollaan olevien huulten välistä, sieraimet olivat levällään kuin laukkaavalla hevosella, ja katse oli teroitettu tiukasti eteenpäin. Penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti taaksemme ja aina viiden penikulman päässä pysähdyimme hengähtämään. "Jaksatko vielä, vai jäätkö tähän hiukan lepäämään ja tulet sitten jäljessäni?" sanoin minä pysähtyessämme kolmannen kerran. Hän viittasi tapparallaan eteenpäin, jossa auringon temppeli häämötti kunnaallaan noin viiden penikulman päässä. "Perille saakka vaikka henki menisi", huohotti hän. Noita viittä penikulmaa, jotka vielä olivat jäljellä, en unhota milloinkaan. Polveni olivat hieroutuneet nahattomiksi ja hevoseni jokainen liike aiheutti viiltäviä tuskia. Jo matkalle lähtiessäni olin ollut työstä rasittunut, ravinnon ja levon tarpeessa, ja sen lisäksi oli taistelussa saamani haava suuresti heikontanut voimiani. Minusta tuntui aivan kuin jokin luunsiru olisi hitaasti tunkeutunut keuhkoihini. Päivänsade-parkakin oli pian uupunut, eikä ihmekään. Mutta ilmassa alkoi olla aamuntuntu ja me emme voineet pysähtyä; parempihan oli, että me kaikki kolme menehdyimme tielle, kuin että' olisimme luopuneet tehtävästämme, kun vielä kykenimme rientämään. Ilma oli raskas ja sumuinen, kuten usein ennen päivänkoittoa, ja kaikki merkit osoittivat auringonnousun olevan lähellä. Kun vihdoin olimme Siintävän kaupungin pronssiporttien edessä, valtasi minut kaamea epäluulo: entäpä jos meitä ei päästetäkään sisään? "_Avatkaa, avatkaa_!" huusin minä käskevästi ja sanoin samalla kuninkaallisen tunnussanan. "Avatkaa portti kuninkaalliselle sanansaattajalle! Minulla on tärkeitä sanomia." "Mitä sanomia?" huusi vahti. "Ken olet sinä, joka ratsastat kuin hullu, ja kuka on tuo, joka juoksee vierelläsi kieli pitkällä kuin koira?" "Macumazahn ja hänen musta koiransa", ärjäisin minä jo vihan vimmassa. "Portti auki, sanon minä!" Suuret portit avautuivat sukkelaan ja nostosillan laskeuduttua me kiiruhdimme muurien sisäpuolelle. "Minkä sanoman tuotte, herra, minkä?" huusi vartija. "Incubu on lyönyt Soraiksen", vastasin minä ohirientäessämme. Vielä yksi ponnistus, sinä uljas hepo ja verraton mies! Vielä viisitoista minuuttia, sinä urhoollinen Päivänsäde ja sinä vanha zulu-sankari, niin teidän muistonne on oleva ikuinen tämän maan aikakirjoissa! Olemme jo kukkaistemppelin kohdalla ja jäljellä on vain yksi ainoa penikulma, viimeinen penikulma -- kestäkää uskolliset ystäväni, kestäkää, katsokaa, talothan kiitävät aivan itsestään ohitse. Eteenpäin, uljas ratsuni, eteenpäin -- jäljellä on vain viisikymmentä kyynärää. Tuolla on kotisi, urhoollinen heponi. Kun auringon ensimmäiset säteet sattuivat temppelin kultaiseen kupuun [Temppelin kupu oli niin korkea, että auringon säteet sattuivat siihen jo ennen varsinaista päivänkoittoa. -- _A.Q_.], pysähdyimme palatsin portille, ja pelko mielessä minä huusin tunnussanan ja käskin päästää meidät sisään. Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus ja sydämeni melkein seisahtui pelosta. Oliko teko jo tehty ja tie suljettu? Huusin toisen kerran ja kuulin jonkun vastaavan. Ilostuin suuresti, sillä tunsin äänen. Vastaaja oli Kara, eräs Nylepthan henkivartijaupseeri ja hänen luotetuin miehensä, jonka hän oli lähettänyt vangitsemaan Soraiksen silloin kun tämä pakeni temppeliin. "Sinäkö se olet, Kara?" huusin minä. "Täällä on Macumazahn. Käske vartijan laskea silta alas ja avaa portti. Sukkelaan, sukkelaan!" Sitten seurasi hiljaisuus, joka ei näyttänyt loppuvankaan, mutta vihdoin silta laskeutui ja toisen portinpuoliskon auettua me kiiruhdimme sisään, jossa Päivänsäde-parka viimein sortui palatsin pihalle. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään muita kuin Karan, jonka vaatteet olivat aivan riekaleina. Hän oli laskenut sillan ja avannut portin aivan yksinään ja vipusi niitä parhaillaan paikoilleen jälleen. "Missä vartijat?" änkytin minä peläten hänen vastaustaan enemmän kuin olen eläissäni mitään pelännyt. "En tiedä", vastasi hän. "Pari tuntia sitten olivat omat mieheni köyttäneet minut nukkuessani, ja nyt vasta minä onnistuin riuhtomaan itseni irti hampaillani. Pelkäänpä totisesti, että meidät on petetty." Hänen sanansa antoivat minulle uutta tarmoa. Tarttuen hänen käsivarteensa minä huojuin pihan poikki ja suuren valtaistuinsalin läpi, joka oli tyhjä ja äänetön kuin hauta, kuningattaren makuuhuonetta kohti, Umslopogaasin hoiperrellessa jäljessäni kuin juopunut. Ensimmäinen huone oli tyhjä ja samoin toinenkin. Tulimmeko sittenkin liian myöhään? Noiden suurten huoneiden autius ja kammottava hiljaisuus alkoivat ahdistaa minua kuin julma uni, ja pelosta suunniltani minä syöksyin Nylepthan makuuhuoneeseen aavistaen pahinta. Verhojen välistä näkyi heikkoa valoa ja joku kiiruhti meitä vastaan kynttilä kädessään. Jumalan kiitos, itse Valkoinen kuningatarhan se oli ja aivan vahingoittumattomana. Kaikuvat askeleemme olivat herättäneet hänet ja hän oli juuri noussut vuoteestaan. Silmissä oli vielä unen jäykkyyttä ja hän katseli meitä pelokkaasti poskillaan heikko punerrus. "Kuka siellä?" huusi hän. "Mitä tämä merkitsee? Ah sinäkö, Macumazahn! Miksi olet niin kummallisen näköinen? Näyttää siltä kuin sinulla olisi ikäviä uutisia -- oi älä sano, että herrani on kuollut", valitti hän valkoisia käsiään väännellen. "Kun lähdin matkalle auringon laskiessa, oli Incubu hieman haavoittunut, mutta muutoin täysissä voimissaan, niin että hänen tähtensä voit olla aivan rauhallinen. Herrasi on voittanut Soraiksen ja armeijasi etenevät voitokkaasti." "Tiesinhän sen", huudahti hän riemuitsevasti. "Tiesinhän hänen voittavan, vaikka neuvonantajani pudistelivat viisaita päitään, kun uskoin sotajoukkojeni päällikkyyden muukalaiselle, niinkuin he sanoivat. Eilen illalla auringon laskiessa, sanoit, ja nyt ei ole päivä vielä koittanut? Varmaankin --" "Kietaise jokin vaippa ympärillesi, Nyleptha", keskeytin minä, "ja anna meille hiukan viiniä. Herätä myös kamarineitosesi. Älä vitkastele, henkesi on vaarassa." Hän huusi jotakin johonkin takana olevaan huoneeseen ja veti sukkelaan viitan hartioilleen ja pisti jalkansa sandaaleihin. Meidän ympärillämme oli äkkiä kymmenkunta puolipukeista naishenkilöä. "Olkaa vaiti ja seuratkaa minua", sanoin minä sitten, ja ihmettelevin katsein he tulivat jäljessäni ensimmäiseen huoneeseen. "Nyt te toimitatte meille heti viiniä ja ruokaa", jatkoin minä, "sillä olemme kuolemanväsyneet." Muutamia viiniruukkuja ja kimpale kylmää lihaa ilmestyi pian pöytään, ja minä ja Umslopogaas söimme ja joimme ja tunsimme punaisen viinin panevan veremme jälleen liikkeelle. "Kuulehan, Nyleptha", sanoin minä laskien tyhjän haarikan pöydälle, "onko näiden kamarineitosten joukossa pari, jotka ovat luotettavat ja osaavat olla hiljaa?" "On kyllä", vastasi hän. "Käske sitten heidän heti mennä kaupunkiin joidenkin kansalaisten luo', joihin varmasti tiedät voivasi luottaa, pyytämään heitä heti kiiruhtamaan luoksesi täysissä aseissa ja mukanaan niin paljon kunnollista väkeä kuin he suinkin voivat koolle saada pelastamaan sinua kuolemasta. Ei, älä kysele, vaan täytä pyyntöni viipymättä. Kara päästää tytöt menemään." Nyleptha kääntyi ja valittuaan joukosta kaksi hän kertasi sanani ja antoipa heille vielä luettelonkin, jossa oli kysymyksessäolevien miesten nimet. "Menkää nopeasti ja hiljaa; henkenne on kysymyksessä", lisäsin minä. He poistuivat Karan mukana, jonka käskin portit suljettuaan yhtyä meihin ovella, josta päästiin suurille portaille. Umslopogaas ja minä söimme vielä mennessämmekin ja suupalojen välillä minä kerroin Nylepthalle mitä tiesin häntä uhkaavasta vaarasta. Kerroin, miten olimme tavanneet Karan ja että kaikki miespalvelijat ja henkivartijat olivat menneet tiehensä jättäen koko suuren palatsin aivan autioksi. Nyleptha sanoi myös kuulleensa kaupungissa levinneen sellaisen huhun, että Sorais oli riemusaatossa tulossa Milosista kohti voitettuaan armeijamme perinpohjin, minkävuoksi kaikki olivat olleet niin auliita salajuoneen yhtymään. Kertomukseni venyy pitkäksi, mutta todellisuudessa olimme palatsissa vain kuusi, seitsemän minuuttia, ja vaikka temppelin kupooli jo säihkyikin nousevan auringon valossa, ei päivä ollut vielä koittanut. Siihen oli varmasti vielä kymmenen minuuttia aikaa. Olimme jo pihalla ja haavani aiheutti sellaisia tuskia, että minun täytyi tarttua Nylepthan käteen pysyäkseni pystyssä. Umslopogaas tuli jäljessämme syöden kulkiessaan. Pysähdyimme käytävän suulle, joka vei noille mahtaville portaille, ja katsahdimme ulos. Kavahdin takaisin kauhun valtaamana. Ovi oli poissa ja samoin myöskin pronssiportit. Ne oli nostettu saranoiltaan ja syösty alhaalla ammottavaan syvyyteen. Edessämme oli vain tuo puoliympyrän muotoinen tasanne, josta kymmenen leveää askelmaa johti pääportaille -- ja siinä kaikki. XXII. UMSLOPOGAASIN VIIMEINEN TAISTELU. Katsahdimme toisiimme. "Ovi ja portit ovat tiessään, niinkuin näet", sanoin minä. "Onko täällä mitään, jolla voisimme täyttää aukon? Sano sukkelaan, sillä salaliittolaiset ovat pian täällä." Palatsissa ei ollut nimittäin mitään ovia, joilla olisi voinut aukon tukkia, siellä kun käytettiin niiden asemesta vain paksuja verhoja, ja minä tiesin, että meidän oli pidettävä paikka hallussamme hinnalla millä hyvänsä, jos onnistuimme pitämään puolemme, eivät murhaajat voineet tunkeutua palatsiin mistään muualta, sillä salaovikin, josta Sorais oli hiipinyt sisään tuona muistettavana yönä, jolloin hän yritti murhata Nylepthan, oli muurattu kiinni. "Nyt tiedän", sanoi Nyleptha hetkisen mietittyään. "Pihan toisella puolen on kasa tukevia marmorilevyjä, jotka on tuotu mieheni Incubun patsaan jalustaa varten; tukkikaamme aukko niillä." Hyväksyin ehdotuksen heti, ja lähetettyäni erään tytön portaita alas kuulostamaan, voisimmeko saada apua veistämöiltä, jossa hänen isänsä, eräs mahtava kauppias, asui monine työmiehineen, ja jätettyäni toisen tytön oviaukolle tähystämään, me muut lähdimme hakemaan noita' marmorilohkareita. Pihalla tapasimme Karan, joka oli päästänyt sanansaattajat ulos. Lohkareet olivat leveitä, noin kuuden tuuman paksuisia painavia laattoja ja kantovehkeet -- jonkinlaiset paarit, joilla niitä oli kannettu, olivat kasan vieressä. Nostelimme heti muutamia lohkareita paareille ja neljä tyttöä vei taakan oviaukolle. "Kuulehan, Macumazahn", virkkoi Umslopogaas, "jos nuo roistot todellakin tulevat, niin minä puolustan portaita, kunnes aukko on tukittu. Ei, älä vastustele, tahdon kuolla niinkuin olen elänytkin. Erään kauan sitten kuolleen ystäväni ennustus toteutuu tänään, ja seuratkoon työpäivääni yhtä hyvä yö. Paneudun hetkeksi nukkumaan, sillä pian tarvitsen kaikki voimani, ja kun vihollisen askeleet lähestyvät, niin herätä minut", ja mennen ulos. Hän heittäytyi pitkälleen oviaukon ulkopuolella olevalle tasanteelle ja nukahti heti sikeästi. Olin jo niin uupunut, että minun täytyi istua aukon vaiheille ja tyytyä vain ohjaamaan toisten töitä. Tytöt kantoivat lohkareita, jotka Nyleptha ja Kara latoivat kuusi jalkaa leveään oviaukkoon kolmeen riviin, sillä ohuempi vallitus ei olisi hyödyttänyt mitään. Mutta kantomatkaa oli kahdeksankymmentä kyynärää ja vaikka tytöt raatoivat kuin henkensä edestä, edistyi työ hitaasti, peloittavan hitaasti. Päivä valkeni jo ja äkkiä me kuulimme hiljaista liikettä ja aseiden kilahtelua portaiden juurelta. Meillä oli ollut aikaa vain kahdeksan minuuttia ja vallitus oli vasta kahden jalan korkuinen. Alphonse oli kuullut oikein. He tulivat. Kilahtelu läheni ja vielä vallitsevassa hämärässä me näimme pitkän jonon miehiä, kaikkiaan noin viisikymmentä, hiipivän portaita ylös. He olivat nyt puolivälissä olevalla tasanteella, josta jättiläiskannatuskaari alkoi, ja huomatessaan, että ylhäällä oli jotakin tekeillä, he pysähtyivät hetkeksi neuvottelemaan ja alkoivat sitten jälleen edetä. Olimme työskennelleet melkein neljännestunnin ja vallitus oli nyt kolmen jalan korkuinen. Herätin Umslopogaasin. Hän nousi ja venyttelihe perusteellisesti. "Hyvä on", sanoi hän pyöräyttäen Inkosi-kaasia päänsä ympäri. "Olen jälleen kuin nuori mies. Viini ja uni tekivät hyvin tehtävänsä ja minä menen taisteluun jäntevin käsivarsin. "Macumazahn, näin unta, että sinä ja minä seisoimme kaukana erään tähden reunalla ja katselimme tätä maailmaa, joka siinsi syvällä allamme, ja sinä olit henki, Macumazahn, sillä valo näkyi lävitsesi, mutta itsestäni en saanut selkoa. Hetkemme on lyönyt, vanha metsästäjä. Olemmehan jo aikamme eläneetkin, mutta olisin suonut, että olisin saanut olla useammin mukana eilispäivän ottelun kaltaisissa taisteluissa. "Macumazahn, huolehdi, että minut haudataan kansani tavan mukaan, silmäni Zulu-maata kohti", ja puristaen kättäni hän kääntyi vihollisiin päin. Samassa kiipesi zu-vendi-upseeri Kara suureksi hämmästyksekseni keskentekoisen vallituksen yli ja asettui zulun viereen vetäisten päättävästi miekkansa. "Tuletko sinäkin?" naurahti vanha soturi. "Tervetuloa -- tervetuloa, urhoollinen sydän! _Ow!_ miehelle, joka osaa kuolla kuin mies; _ow!_ kuolemalle ja aseiden kalskeelle. _Ow!_ me olemme valmiit. Me hiomme kynsiämme kuin kotkat ja assegaimme välähtelevät auringossa; heristämme keihäitämme ja himoamme taistelua. Kuka tulee tervehtimään kuningatarta (Inkosia-kaasia)? Kuka tahtoo häneltä kuoleman suudelman? "Minä tikka, lahtari, nopsajalka, minä Umslopogaas, tapparan haltija, amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, minä Umslopogaas, kuninkaan neuvonantajan kasvatti, Makedaman pojanpoika ja kuningas Chakan jälkeläinen, minä voittamattoman voittaja, minä susiveikko, minä kansani ylhäisin, haastan koko roistojoukon taistosille elämästä ja kuolemasta. Kuuletteko, minä odotan? _Ow!_ sinäkö vai sinäkö?" Vielä hänen puhuessaan tahi oikeammin laulaessaan hyökkäsivät viholliset, joiden joukossa näin sekä Nastan että Agonin, portaita ylös, ja eräs roteva soturi syöksyi toveriensa edellä puoliympyrän muotoiselle tasanteelle, jossa zulu seisoi, ja iski tätä raskaalla keihäällään. Umslopogaas taivutti vain ruumistaan, niin että isku meni harhaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vieri vihollinen halkaistuin päin portaita alas pudottaen kilpensä. Hurjaa sotalauluaan yhä laulaen zulu sieppasi sen käteensä. Samassa surmasi Karakin yhden hyökkääjän ja sitten seurasi näytelmä, jolla ei ole vertaistaan. Kuolemaa halveksien syöksyivät soturit portaita ylös, kaksi ja kolmekin kerrallaan, mutta yhtä nopeasti heiluivat tappara ja miekkakin survaisten hyökkääjät kuolleina tahi kuolevina portaita alas, ja mitä kuumemmaksi taistelu kävi, sitä kirkkaammin loistivat zulun silmät ja hänen käsivartensa näytti vain vahvenevan. Hän kajautteli sotahuutojaan ja luetteli surmaamiensa päälliköiden nimiä, ja hänen hirveän tapparansa iskut satelivat tiheästi ja paikalleen ja tekivät joka kerta totta. Tässä viimeisessä ikimuistettavassa taistelussaan ei hänellä ollut aikaa loistaa taidokkailla tempuillaan, mistä hän muutoin niin piti, vaan hän löi täysin voimin ja koko terällä, ja joka isku kaatoi miehen. Häntä iskettiin miekoin ja keihäin ja hän oli aivan punainen verestä, mutta kilpi suojeli hänen päätään ja teräspaita hänen ruumistaan ja uljaan Karan avulla hän piti yhä puoliaan. Vihdoin Karan miekka katkesi ja hurjasti painiskellen hän vieri erään vihollisen kanssa portaita alas ja kuoli sankarin tavoin, mikä hän olikin. Mutta Umslopogaas ei väistynyt tuumaakaan. "Galazi! Olisitpa täällä, veljeni Galazi!" huusi hän ja iski tuimasti puoleen ja toiseen, niin että vihollinen toisensa jälkeen vieri alas. Vihdoin hyökkääjät väistyivät verestä niljakoilta askelmilta ja tuijottivat häneen hämmästyneinä ajatellen varmaankin, ettei hän ollut tavallinen kuolevainen. Vallitus oli nyt neljän jalan korkuinen ja toivo heräsi sydämessäni katsellessani avutonna ja hammasta purren tuota mahtavaa kamppailua. Olin kadottanut revolverini eilispäivän taistelussa enkä voinut niin ollen tehdä mitään. Vanha Umslopogaas hän vain nojasi hyvään tapparaansa, ja niin verenvuodon heikontama kuin hän olikin hän pilkkasi vihollisiaan haukkuen heitä "akoiksi", ja Nastan yllytyksistä huolimatta ei kukaan tohtinut lähestyä häntä. Nähdessään vallituksen tulevan pian valmiiksi ja suunnitelmansa raukeavan tyhjiin, hyökkäsi vihdoin vanha Agon, joka oli rohkea mies, hulluna raivosta noille verisille portaille heristäen suurta keihästä. "Vai sinä!" karjaisi zulu tuntiessaan papin hulmuavan parran; "vai sinä, vanha taikuri! Tule pian! Minä odotan sinua, sinä valkoinen 'lääkemies'. Tule joutuin! Olen vannonut tappavani sinut, ja valaani en ole milloinkaan rikkonut." Agon syöksyi ylös ja iski suuren keihäänsä sellaisella voimalla zulun kilpeen, että kärki tunkeutui sitkeän nahan läpi ja haavoitti häntä kaulaan. Umslopogaas heitti lävistetyn kilven luotaan ja samassa oli Agoninkin viimeinen hetki lyönyt. Ennenkuin hän ehti irroittaa keihäänsä ja iskeä toisen kerran, tarttui Umslopogaas molemmin käsin Inkoosi-kaasin varteen ja heilauttaen tapparansa korkealle hän halkaisi hirveällä iskulla papin kunnianarvoisan pään aivan leukaan saakka karjaisten samalla: "_Tässä sinulle, sademestari_!" Agonin hengetön ruumis vierähti toisten joukkoon ja hänen vehkeilynsä oli ainiaaksi loppunut. Samassa kun hän kaatui, alkoi alhaalta kuulua huutoja ja katsoen ulos me näimme asestetun miesjoukon syöksyvän portaita ylös meidän avuksemme. Vastasimme huutoihin ja jäljelläolevat murhamiehet, joiden joukossa oli useita pappejakin, kääntyivät pakoon, mutta hakattiin maahan. Vain yksi jäi paikalleen, nimittäin Nasta, valtakunnan mahtavin mies, Nylepthan kosija ja koko hankkeen päähenkilö. Hetkisen tuo mustapartainen Nasta seisoi paikallaan pitkään miekkaansa nojaten pää kumarassa ikäänkuin hän olisi kaiken toivonsa menettänyt, mutta äkkiä hän syöksyi peloittavasti karjahtaen zulun kimppuun ja hänen salamoiva miekkansa sattui hirveällä voimalla tämän kylkeen lävistäen teräspaidan. Isku oli niin herpaiseva, että tappara luiskahti Umslopogaasin kädestä, jolloin Nasta hyökkäsi uudestaan tehdäkseen lopun hänestä, mutta hän ei tuntenut vastustajaansa. Raivoisasti ärjäisten zulu kyyristyi ja ponnahti kuin leijona Nastan kurkkuun ja hänen kätensä kiertyivät kuin rautavanteet tämän ympärille. He kaatuivat molemmat ja vierivät raivoisasti tapellen muutamia askelmia alas. Nasta oli väkevä, mutta hän ei ollut kuitenkaan Zulu-maan vankimman miehen veroinen, joka oli vielä pahasti haavoittuneenakin vahva kuin härkä. Ratkaisu tulikin pian. Minä näin vanhan Umslopogaasin horjuvan jaloilleen ja nostavan riuhtoilevan Nastan keveästi kuin höyhenen päänsä päälle ja heittävän hänet riemuisasti huudahtaen suojakaiteen yli syvyyteen. Apujoukko, jota tyttö oli mennyt veistämöiltä hakemaan, ennenkuin salamurhaajat ehtivät portaille, oli saapunut, ja portailta kaikuvat äänekkäät huudot ilmaisivat, että kaupungista hälyytetyt miehet pyrkivät sisään. Muutamat Nylepthan urhoolliset kamarineidot, jotka parhaasta unestaan herätettyinä, yöpuvuissaan ja pitkä tukka valloillaan, olivat työskennelleet niin tarmokkaasti vallituksen teossa, menivät aukaisemaan portteja ja ulkopuolella olevien miesten avulla alkoivat toiset avata aukkoa, joka oli suurella vaivalla juuri saatu tukituksi. Lohkareet oli pian kiskottu syrjään ja apujoukon seuraamana horjui vanha Umslopogaas sisään verestä punaisena. Hirvittävä, mutta samalla uljas olento. Hän oli aivan haavojen peitossa ja hänen hurjien silmiensä ilme oli omituisen tuijottava. Näin heti, että hän oli kuolemaisillaan. "Keshla"-rengas hänen päänsä ympärillä oli kahtena kappaleena ja eräs isku oli osunut juuri tuon merkillisen reiän kohdalle, joka oli hänen päälaessaan ja josta vuoti nyt runsaasti verta hänen kasvoilleen. Kaulassa oli syvä haava, jonka Agonin keihäs oli tehnyt, ja vasempaan käsivarteen oli aivan teräspaidan hihan alapuolelle osunut ankara isku. Oikeassa kyljessä oli kuusi tuumaa pitkä ammottava haava, jonka Nastan terävä miekka oli leikannut teräspaidan läpi tunkeutuen. Kirves kädessään hän horjui eteenpäin, tuo kammottavan näköinen uljas soturi, ja naiset tervehtivät häntä sydämellisin tervehdyshuudoin unhottaen pyörtyä verta nähdessään. Mutta hän ei pysähtynyt, vaan meidän kaikkien seuraamana hän horjui eteenpäin pihan läpi johtavaa ruhjotuilla simpukankuorilla peitettyä leveää käytävää pitkin, marmorilohkareiden ohi, suoraan suuren sisäänkäytävän läpi, valtaistuinsaliin, jonne asestettuja miehiä alkoi tunkeutua sivukäytävistä. Veriset jäljet osoittivat hänen tietänsä ja hoippuessaan aina vain suoraan eteenpäin hän saapui viimein pyhän kiven luo, joka oli salin keskellä. Hänen voimansa näyttivät pettävän ja hän pysähtyi kirveeseensä nojaten. Sitten hän huudahti äkkiä kaikuvasti: "Minä kuolen -- mutta olipa ottelukin sen veroinen. Missä ovat nyt ne, jotka ryntäsivät portaita ylös? Minä en näe heitä enää. Oletko vielä täällä, Macumazahn, vai oletko jo mennyt varjojen maahan minua odottamaan? Veri sokaisee silmäni -- päätäni huimaa ja korvissani kohisee vetten pauhu; Galazi kutsuu minua!" Samassa hän näytti muistavan jotakin ja kohottaen veristä tapparaansa hän suuteli sen punaista terää. "Hyvästi, Inkosi-kaas. Miten voin sinusta erota, uskollisin ystäväni! Ei, ei, menkäämme yhdessä, sillä me emme voi erota, sinä ja minä. Olet minun ja kukaan muu ei saa sinua pidellä. "Heilahda kerran vielä! Iske kauniisti ja kohdalleen! Iske lujasti!" Ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa hän alkoi molemmin käsin pyörittää tapparaa päänsä ympäri niin vinhasti, että terä muodosti yhtenäisen välähtelevän renkaan. Äkkiä hän päästi kaikuvan, tärisyttävän huudon ja iski aseensa hirveällä voimalla pyhään kiveen. Kimppu säkeniä lennähti ilmaan, ja iskun melkein yli-inhimillinen voima oli niin suuri, että tuo tukeva marmorilohkare halkesi pariinkymmeneen palaseen Inkosi-kaasista jäädessä jäljelle vain muutamia terässiruja ja lyhykäinen sälöytynyt varrenpätkä. Pyhän kiven kappaleet sinkoilivat joka taholle ja kuin taittunut puu kaatui Umslopogaas _kuolleena_ marmorilattialle Inkosi-kaasin varren nuppi vielä kädessään. Niin kuoli sankari Umslopogaas. Läsnäolijat seisoivat hämmästyksestä ja ihmetyksestä sanattomina. Sitten huudahti joku juhlallisesti: "_Ennustus! Ennustus!_ Hän on lyönyt pirstoiksi pyhän kiven!" "Niin", lausui Nyleptha; "hän on murskannut pyhän kiven ja katso, ennustus on toteutunut, sillä Zu-Vendis-maata hallitsee nyt muukalainen kuningas. Mieheni Incubu on pakottanut Soraiksen peräytymään ja kruunu kuuluu sille, joka on sen pelastanut. "Ja tietäkää myös", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni ja pannen kätensä olkapäälleni, "että tämä mies ratsasti tuon vanhan soturin keralla, joka makaa tuossa, yhdessä yössä, auringon laskun ja nousun välillä, sata penikulmaa pelastaakseen minut julmien murhamiesten kynsistä, vaikka hän oli jo haavoittunut eilispäivän taistelussa. He ovat myöskin pelastaneet henkeni, ja sentähden kaiverretaan Macumazahnin, Umslopogaas-vainajan ja palvelijani Karan, joka auttoi häntä puolustamaan portaita, nimet valtaistuimeni yläpuolelle ripustettavaan kultaiseen kilpeen, josta kaikki voivat lukea ne niin kauan kuin tämä maa on olemassa. Minä, kuningatar, sen sanon, sillä heidän urotyöllään ei ole aikakirjoissamme vertaistaan." Puhetta tervehdittiin innostunein huudoin, ja kun sanoin, että zulu ja minä olimme vain tehneet velvollisuutemme kunnon soturien tavoin, kaikuivat huudot yhä myrskyisämmin. Sitten minut talutettiin pihan poikki entiseen huoneeseeni, jotta voisin mennä heti levolle. Pihalla sattui katseeni Päivänsäde-parkaan, joka makasi kivityksellä aivan samassa paikassa, johon se oli kaatunut, ja minä pyysin henkilöitä, jotka taluttivat minua, viemään minut hevosen luo, niin että saisin nähdä tuon urhoollisen eläimen kerran vielä, ennenkuin se vedettäisiin pois. Mutta kumartuessani sitä katsomaan aukaisi se suureksi hämmästyksekseni silmänsä ja hirnahti heikosti. Nähdessäni, ettei se ollutkaan kuollut, minä olisin hihkaissut ilosta, jos vain olisin jaksanut. Lähetin kiireesti hakemaan lisää miehiä, ja heidän saavuttuaan nostettiin eläin seisoalleen ja viiniä kaadettiin sen kurkkuun. Parissa viikossa se oli voimistunut entiselleen ja oli Milosiksen asukasten ilo ja ylpeys. Vanhemmat osoittivat sitä lapsilleen ja sanoivat, että tuo hevonen pelasti Valkoisen kuningattaren hengen. Huoneeseeni tultuani riisuttiin vaatteet ja teräspaita yltäni, mikä oli sangen tuskallinen toimitus, sillä vasemmassa kyljessäni oli teevadin kokoinen mustaksi painunut ruhjevamma. Sitten minut pestiin varovasti ja peitettiin vuoteeseen. Vaivuin horroksiin, mutta havahduin noin kymmenen tunnin kuluttua, kun olin kuulevinani hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopinaa ulkoa. Kohottauduin hieman ja kysyin mitä oli tekeillä. Minulle kerrottiin, että Milosikseen oli saapunut suuri ratsuväkiosasto, jonka Curtis oli lähettänyt suojelemaan kuningatarta ja joka oli lähtenyt matkalle taistelupaikalta eilen illalla pari tuntia auringonlaskun jälkeen. Heidän lähtiessään oli Sorais joukkoineen alkanut kiireesti peräytyä M'Arstunaa kohti meidän ratsuväkemme takaa-ajamina. Curtis oli leiriytynyt jäljelläolevine uupuneine joukkoineen samalle harjanteelle, jonka Sorais oli vallannut edellisenä iltana (sellainen on sotaonni), ja aikoi huomisaamuna lähteä etenemään M'Arstunaa kohti. Kaiken tämän kuultuani minä tunsin voivani kuolla kevein sydämin ja vaivuin vähitellen täydelliseen tiedottomuuden tilaan. Herätessäni minä näin ensimmäiseksi tutunomaisen silmälasin välähdyksen ja katsottuani tarkemmin minä huomasin Goodin istuvan vuoteeni lähettyvillä. "Kuinka voit, vanha veikko?" sanoi hän. "Miten sinä olet täällä?" kysyin heikosti. "Sinunhan pitäisi olla M'Arstunassa -- oletko paennut, vai mitä?" "M'Arstunassa?" toisti hän hilpeästi. "M'Arstuna antautui viime viikolla ja me marssimme kaupunkiin torvien soidessa ja liehuvin lipuin, kaikella sotilaallisella loistolla, kuten ymmärrät. Uljaampaa näkyä en ole milloinkaan nähnyt, voin sinulle sanoa. Olet ollut pari viikkoa aivan tiedoton, joten nämä ovat sinulle suuria ja ihmeellisiä uutisia." "Entä Sorais?" kysyin minä. "Sorais -- hän joutui vangiksi. Hänen omat miehensä pettivät hänet. Pelastaakseen oman nahkansa ne roistot uhrasivat kuningattarensa", lisäsi hän synkästi. "Hänet tuodaan tänne, enkä minä tiedä, miten hänen poloisen lopulta käy", lopetti hän huoaten. "Onko Curtis täällä?" "Hän on Nylepthan luona. Saavuimme tänään ja Nyleptha oli kiiruhtanut ratsain meitä vastaan, ja niinkuin voit ymmärtää olivat molemmat melkein sekapäiset ilosta. Curtis tulee huomenna luoksesi. Lääkärit (Zu-Vendis-maassa on sellainenkin tiedekunta) kuuluvat nimittäin sanoneen, että olisi varomatonta tulla tänään." En virkkanut siihen mitään, mutta olin kuitenkin sitä mieltä, että hän olisi voinut lääkäreistä välittämättä pistäytyä luonani. Mutta kun mies on mennyt juuri naimisiin ja niittänyt sotakentällä kunniaa ja mainetta, niin hän noudattaa mielellään lääkäreinkin neuvoja, mikä onkin aivan oikein. Samassa kuului tuttu ääni sanovan, että "herran täytyy nyt levähtää", ja kääntyessäni katsomaan minä näin Alphonsen jättiläisviikset oviverhojen välistä. "Täällähän sinäkin olet", lausuin minä. "Olen kuin olenkin, herra. Sota on loppunut ja sotaiset vaistoni tyydytettyäni minä olen tullut jälleen huolehtimaan teistä, herra." Nauroin, tahi oikeammin koetin nauraa, ja minun täytyy sanoa, että parempaa ja hellempää hoitajaa on mahdoton saada, olivatpa hänen sotilaalliset puutteellisuutensa miten suuret hyvänsä. Alphonse parka! Toivon, että hän ajattelee minua yhtä ystävällisesti kuin minä häntä. Seuraavana aamuna tulivat Curtis ja Nyleptha luokseni ja edellinen kertoi minulle juurta jaksain mitä oli tapahtunut minun ja Umslopogaasin lähdettyä taistelupaikalta. Mielestäni hän oli osoittanut olevansa etevä sotapäällikkö ja oli onnistunut tehtävässään mainiosti. Tappiomme olivat luonnollisesti olleet tuntuvat, ja minua aivan peloittaa ajatella kuinka paljon urhoollisia miehiä oli tuhoutunut kuvaamassani taistelussa, mutta minä tiedän, että voittomme oli hankkinut meille kansan jakamattoman suosion. Hän oli hyvin iloinen nähdessään minut ja kiitti minua kyynelsilmin siitä vähästä, minkä olin kyennyt tekemään. Kasvoni nähdessään hän oli kovin hätkähtänyt. Nyleptha aivan säteili onnesta, että hänen "rakas herransa" oli palannut hänen luoksensa aivan vahingoittumattomana, otsassa olevaa rumaa naarmua lukuunottamatta. "Mitä aiot tehdä Soraikselle?" kysyin häneltä. Hänen iloiset kasvonsa synkistyivät heti. "Sorais!" toisti hän polkaisten pientä jalkaansa; "ah, Sorais!" Curtis suuntasi keskustelun kiireesti toisaalle. "Toivottavasti sinä pian voimistut entisellesi, vanha veikko, vai mitä?" sanoi hän minulle hilpeästi. Pudistin päätäni ja naurahdin. "Erehdyt, ystäväni", sanoin minä. "Ehkä vähän reipastun, mutta entiselleni en parane milloinkaan. Valmistelen jo viimeistä matkaani, Curtis. Tiedätkö, että olen sylkenyt verta koko aamun? Keuhkoissani on jokin vika, tunnen sen, eikä kauan kestä, ennenkuin suljen silmäni iäksi. Älä katso minuun noin surullisesta, olen elänyt aikani ja olen valmis. Ojennahan kuvastin tänne. Tahdon nähdä minkä näköinen olen." Hän verukehti, mutta minä en hellittänyt, ja vihdoin hän ojensi minulle puiseen kehykseen kiinnitetyn kiilloitetun hopealevyn, joita Zu-Vendis-maassa käytettiin kuvastimena. Katsahdin siihen. "Sitähän ajattelinkin", sanoin sitten hiljaa; "ja sinä juttelet vain, että paranen vielä!" En halunnut antaa heidän nähdä miten hämmästynyt olin piirteeni nähdessäni. Harmahtava harjastukkani oli muuttunut lumivalkoiseksi, kellertävät kasvoni olivat rypistyneet tuhansiin ryppyihin ja silmäin alla oli leveät punaiset juovat. Nyleptha purskahti itkuun ja Curtis koetti jälleen muuttaa puheenaihetta. Hän kertoi, että taiteilijat olivat veistäneet Umslopogaas-vainajan piirteet marmoriin valtaistuinsaliin sijoitettavaa muistopatsasta varten. Kuvanveistäjät olivat jo työssä ja patsas, joka tehtiin mustasta marmorista, esitti kohtausta, jolloin Umslopogaas murskasi pyhän kiven. Sen rinnalle aiottiin asettaa toinen, valkoisesta marmorista tehty, joka esittäisi minua ja ratsuani Päivänsädettä hetkellä, jolloin se sortui palatsin pihaan päästyämme. Veistokset valmistuivat noin kuuden kuukauden kuluttua taistelun jälkeen, juuri tätä kirjoittaessani, ja ovat todellakin hyvin kauniit. Umslopogaas on aivan näköisensä. Minä olin myöskin hyvin onnistunut, mutta rumaa naamaani on vähän liiaksi kaunisteltu, luultavasti vain sentähden, ettei rumuus miellytä ketään. Veistostahan katselevat tuhannet ihmiset. Curtis kertoi vielä, että Umslopogaasin viimeinen toive oli täytetty. Hänen ruumistaan ei oltu poltettu maan tavan mukaan, vaan hänet oli peitetty kultalevyillä ja asetettu kiviarkkuun istuvaan asentoon, zulujen tavoin polvet leuan alle. Sitten hänet oli juhlallisesti haudattu portaiden yläpäässä olevan puoliympyrän muotoisen tasanteen alle, jota hän oli niin loistavasti puolustanut, kasvot kaukaista Zulu-maata kohti. Siellä hän istuu ja on aina istuva, sillä hänen ruumiinsa palsamoitiin ennen arkkuunpanoa, ja vartioipi paikkaa, jota hän niin urhoollisesti puolusti ylivoimaista vihollista vastaan. Kansa kertoo, että hänen haamunsa nousee öisin haudastaan ja seisoo tasanteella heristäen Inkosi-kaasia näkymätöntä vihollista kohti; keskiyön hetkellä karttavat kaikki paikkaa, johon sankari on haudattu. Tämä antoi aiheen omituiseen tarinaan tahi ennustukseen, joka syntyi zu-vendi-kansan keskuudessa, tuolla selittämättömällä tavalla, millä tarut ja sadut syntyvät raakalais- ja puolisivistyneiden kansojen keskuudessa. Sanotaan nimittäin, että niinkauan kuin vanha zulu istuu paikoillaan katsellen portaita alas, joita hän elävänä puolusti, niin kauan on uusi, englantilaisen ja Nylepthan avioliitosta polveutuva hallitsijasuku istuva Zu-Vendis-maan valtaistuimella. Mutta silloin kun hänet nostetaan haudastaan tahi hänen luunsa vuosisatojen kuluttua vihdoin lahovat tomuksi, sortuu suku ja Rademaksen portaat ja zu-vendi-kansa katoaa kansakuntien joukosta. XXIII. OLEN PUHUNUT. Noin viikon kuluttua Nylepthan käynnistä tuli Curtis eräänä aamuna luokseni ja kysyi, jaksaisinko tulla päivällisen jälkeen hetkeksi kuningatarten vastaanottohuoneeseen. Nyleptha oli päättänyt selvittää välinsä Soraiksen kanssa ja tahtoi, että olisin läsnä tilaisuudessa, jos vain suinkin voisin. Koska olin vähitellen reipastunut niin paljon, että olin hetkisen ylhäällä keskipäivällä, päätin mennä. Halusin myös vielä kerran nähdä tuon onnettoman naisen. Pukeuduin Alphonsen avulla ja niin me sitten lähdimme matkalle vastaanottohuonetta kohti. Saavuimme luultavasti liian varhain, sillä huoneessa ei ollut vielä ketään muutamia hovipalvelijoita lukuunottamatta, mutta olin tuskin ehtinyt istua erääseen nojatuoliin, kun Sorais astui sisään vahvan vartioston saattamana. Asu oli entinen kuninkaallinen ja hänellä oli kädessään sama pienoinen hopeakeihäs, jonka olin ennenkin nähnyt. Hän oli vieläkin yhtä säteilevän kaunis, mutta ylpeiden kasvojen ilme oli hieman väsähtänyt. Nähdessäni hänet minut valtasi syvä sääli ja horjuen seisoalleni minä kumarsin syvään ja sanoin olevani pahoillani, etten voinut sairauteni tähden seisoa hänen läsnäollessaan. Hän punehtui hieman ja naurahti sitten katkerasti. "Unhotat, Macumazahn", sanoi hän, "etten ole enää kuningatar. Olen hylkiö ja vanki, jota kaikkein pitäisi vihata eikä kenenkään kunnioittaa." "Olethan kuitenkin nainen", vastasin minä, "ja asemasi on toivoton, joten olet kylläkin rohkaisun ja osanoton tarpeessa." "Sinähän vallan unhotat", vastasi hän naurahtaen, "että lupasin kääriä sinut kultaan ja ripustaa sinut temppelin ylimmällä harjalla seisovan enkelin pasuunaan roikkumaan." "En suinkaan", sanoin minä. "Vuorisolan taistelun aikana, kun jo aloimme uupua eikä lopputuloksesta vielä ollut tietoa, minä muistelin usein sanojasi. Mutta mitäpä siitä. Pasuuna on paikallaan ja minä olen tässä." "Niin", huokasi hän. "Oi, jos saisin olla vielä kerran kuningatar, vaikkapa vain tunnin verran, niin minä kostaisin niille kirotuille heittiöille, jotka hylkäsivät minut hädän hetkellä, niin hirmuisesti, että siitä puhuttaisiin koko maassa vain kuiskaamalla. Ne akat, ne pelkuriraukat! Pelastaakseen oman nahkansa he pettivät kuningattarensa!" Ja hän aivan vapisi vihasta. "Entä tuo pieni lurjus", jatkoi hän viitaten hopeakeihäällään Alphonseen, joka oli hyvin onnettoman näköinen, "hän pääsi livistämään ja ilmaisi suunnitelmani. Tein hänestä jo kenraalin ilmoittaen sotureilleni, että hän oli itse suuri Bougwain, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä! Suurempaa jänistä en ole milloinkaan nähnyt. Vihdoin hän piiloutui telttaani erään lipun alle ja kuuli kaikki. Olisi ollut parempi, että olisin surmannut hänet heti, mutta valitettavasti se jäi tekemättä. "Olen kuullut mitä olet tehnyt, Macumazahn, ja minun täytyy sanoa, että sinulla on urhoollinen ja uskollinen sydän. Entä tuo musta toverisi, ah, siinäpä vasta olikin _mies_. Olisinpa mielelläni tahtonut nähdä, kun hän sinkautti Nastan portailta." "Olet kummallinen nainen. Sorais", sanoin minä. "Rukoile armoa kuningatar Nylepthalta, ehkä hänen sydämensä heltyy." "_Minäkö_ rukoilisin armoa!" huudahti hän ivallisesti naurahtaen ja samassa astui Nyleptha huoneeseen Curtiksen ja Goodin keralla ja istui tuoliinsa katsahtaen kylmästi sisareensa. Good-parka oli hyvin onnettoman näköinen. "Terve sinulle, Sorais", sanoi Nyleptha hetken kuluttua. "Sinä olet käyttäytynyt sangen pahoin. Olet särkenyt valtakunnan eheyden, ja tuhansia ihmisiä on tuhoutunut tähtesi. Olet kaksi eri kertaa koettanut murhata minut, ja mieheni tovereineen olet vannonut tappavasi. Voittajana palattuasi lupasit syöstä minutkin portailta syvyyteen. Voitko millään todistaa, ettet olisi kuoleman ansainnut? Puhu, oi Sorais!" "Minun mielestäni unhotti sisareni kuningatar pääsyytöksen", vastasi Sorais matalalla sointuvalla äänellään, "joka kuuluu näin: 'Koetit voittaa herrani Incubun rakkauden'. Tämän tähden sisareni tahtoo surmata minut, eikä suinkaan sentähden, että ryhdyin sotaan. Oli ehkä onnellisinta minulle, Nyleptha, ettei mieleeni juolahtanut koettaa jo aikaisemmin häntä taivutella. "Kuule, sisareni", jatkoi hän korottaen ääntään, "olisin tahtonut voittaa sen sijaan että hävisin. Muuta sanomista minulla ei ole. Tee minulle, mitä tahdot, oi kuningatar, ja anna miehesi, joka nyt on kuningas, julistaa tuomio. Koska hän on selkkaukset aiheuttanutkin, niin hän ne lopettakoonkin", ja oikaisten vartalonsa Sorais katsahti Curtikseen vihasta salamoivin silmin. Curtis kumartui Nylepthaan päin ja kuiskasi jotakin, mutta en kuullut, mitä hän sanoi. Hetkisen kuluttua lausui Nyleptha: "Sorais, minä olen aina ollut sinulle hyvä sisar. Kun isämme kuoli, olisi minulla ollut oikeus yksin nousta valtaistuimelle, sillä sinä olet hiukan nuorempi, vaikka oletkin kaksoissisareni, mutta minä en tahtonut. Minä sanoin valtaherroille: 'Olemmehan kaksoissisaret, samana päivänä syntyneet; miksi siis tahtoisitte syrjäyttää toista? Ei, me hallitsemme yhdessä!' Ja niin olemme aina jakaneet kaikki tasan. Sinä tiedät, miten olet maksanut hyvyyteni, mutta minä olen voittanut ja sinä olet menettänyt oikeutesi elää, Sorais. Olet kuitenkin sisareni ja me olemme lämpimästi toisiamme rakastaneet. Kun olimme pienet, leikimme aina yhdessä ja yöt nukuimme samassa vuoteessa kädet toistemme kaulan ympärillä. Sentähden minä tunnen vieläkin hellyyttä sinua kohtaan, Sorais. "Henkeäsi en silti tahdo säästää, sillä rikoksesi ovat liian törkeät; sellainen teko olisi armahdusoikeuteni väärinkäyttöä, mutta minä en tahdo tuomiotasi langettaa. Mieheni Incubu on rukoillut puolestasi ja sentähden luovutan tuomiovallan hänelle. Tehköön hän sinulle mitä tahtoo, ja tiedä Sorais, ettei hän rakasta sinua, vaikka sinä rakastat häntä. Ei, vaikka oletkin kaunis kuin tumma tähtitaivas kaikessa loistossaan, oi Yön tytär. Minua, puolisoaan, hän vain rakastaa eikä sinua, ja sentähden luovutan sinut hänelle." Sorais sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta ei virkkanut mitään, enkä ole milloinkaan nähnyt onnettomamman näköistä henkilöä kuin Curtis oli sillä hetkellä. Nylepthan asianajajan temppu ei häntä lainkaan miellyttänyt. "Mikäli -- mikäli minä olen oikein ymmärtänyt", aloitti hän hetkisen kuluttua sanoja tapaillen ja Goodiin päin kääntyen, "olit sinä -- olit sinä, tuota noin, hyvin kiintynyt -- kuningatar Soraikseen. Minä en voi -- tuota noin -- tietystikään tietää -- hm -- ovatko tunteesi muuttuneet, mutta elleivät ne ole sitä tehneet -- niin -- hm -- tämä ikävä asia voitaisiin -- tuota noin -- saattaa ehkä hyvinkin onnelliseen päätöksen. Kuningatar Soraiksella on paljon suuria maakartanoita ja niissä hän saisi asua ja elää aivan vapaasti, jos sinä, Good, ottaisit hänet huostaasi menemällä hänen kanssaan naimisiin. Vai mitä, Nyleptha? Minä tietysti vain ehdotan." "Mikäli asia minusta riippuu", vastasi Good punehtuen, "niin tahdon mielelläni unhottaa entisyyden, ja jos Yön tytär katsoo voivansa suostua ehdotukseen, niin minä olen valmis ottamaan hänet vaikka heti, tahi milloin hän vain haluaa, ja tahdon olla hyvä aviomies." Kaikkien katseet kääntyivät Soraikseen, jonka kauniilla kasvoilla väreili sama salaperäinen hymy, johon huomioni oli heti kiintynyt hänet ensi kerran nähdessäni. Hän notkisti kolmesti polviaan, kerran Nylepthalle, kerran Curtikselle ja kerran Goodille ja sanoi sitten hillitysti: "Minä kiitän sinua, lempeä kuningatar ja kuninkaallinen sisareni, kaikesta hyvyydestäsi ja rakkaudestasi, jota olet lapsuudestani saakka minua kohtaan osoittanut, ja minä kiitän sinua etenkin siitä, että annoit kohtaloni miehesi Incubun -- kuninkaan -- ratkaistavaksi. Olkoon elämäsi onnellinen, hyvä ja lempeä hallitsijatar, ja olkoon hallituskautesi menestyksellinen ja pitkä, oi suuri ja mahtava kuningatar. Älköön miehesi rakkaus kylmetkö ja perikööt lapsesi kauneutesi. Minä kiitän sinua, kuningas Incubu, tuhannesti, että otit vastaan kuningattaren armollisen lahjan ja tahdoit uskoa sen ase- ja seikkailutoverisi Bougwanin huostaan. Tekosi on suuruutesi ja jaloutesi veroinen, oi kuninkaani Incubu. "Sinua kiitän myös, herrani Bougwan, siitä, että tahdot huolehtia minusta naispoloisesta. Sinä olet hyvä ja kunnon mies, ja käsi sydämellä minä vannon, että soisin voivani vastata pyyntöösi myöntävästi. Olen nyt kiittänyt teitä kaikkia ja tahdon vielä lisätä pari sanaa", ja hän hymyili jälleen. "Huonostipa sinä, Nyleptha, ja te, arvon herrat, tunnette minut, jos todellakin luulette, että sovitus on mahdollinen. Minä vihaan lempeyttänne ja sääliänne, ja inhoan osoittamaanne armoa kuin myrkyllistä käärmettä. Petettynä, hylättynä, loukattuna ja yksinäni minä seison nyt edessänne, mutta kuitenkin minä pilkkaan ja uhmaan teitä kaikkia ja vastaan teille näin." Ja ennenkuin kukaan saattoi arvatakaan hän iski hopeakeihäänsä sellaisella voimalla rintaansa, että kärki tunkeutui selästä ulos, ja hän kaatui Nylepthan eteen. Nyleptha kirkaisi ja Good-parka oli melkein pyörtyä ja me muut syöksyimme kaatuneen luo. Mutta Sorais Yön tytär kohottautui kätensä varaan ja katseli hetkisen loistavilla silmillään Curtista kiinteästi kasvoihin ikäänkuin hän olisi tahtonut katseellaan jotakin sanoa. Sitten hänen kaunis päänsä vaipui ja syvään huokaisten hän heitti henkensä. Hänet haudattiin kaikella kuninkaallisella loistolla. * * * * * Noin kuukauden kuluttua kruunattiin Curtis maan kaikkia juhlamenoja noudattaen Kukkaisternppelissä Zu-Vendis-maan kuninkaaksi. Olin liian sairas kyetäkseni mukaan, enkä siitä oikeastaan välittänytkään. Kansanjoukkojen hälinä, liehuvat liput ja koko juhlahumu vain hermostuttavat minua. Good oli siellä (täydessä loistossaan tietysti) ja tuli luokseni aivan haltioissaan ja kertoi, että toimitus oli ollut sanomattoman juhlallinen. Nyleptha oli ollut kaunis kuin tähti ja Curtis oli esiintynyt todellakin kuin kuningas. Kansanjoukot olivat tervehtineet häntä myrskyisin huudoin, joten ei ollut epäilemistäkään, että hän oli kaikkien suosikki. Good kertoi vielä, että kun ihmiset näkivät Päivänsäteen juhlakulkueessa, alkoivat he huutaa. "_Macumazahn! Macumazahn_!" kunnes tulivat aivan käheiksi eivätkä tyyntyneet ennenkuin hän oli noussut seisomaan vaunuissa ja selittänyt minun makaavan sairaana, joten en voinut tulla saapuville. Curtis, tahi kuningas, tuli myöhemmin myös katsomaan, miten jaksoin, ja hän oli sangen väsyneen näköinen. Hän kiroili, ettei häntä oltu milloinkaan niin rääkätty, mutta minä arvelen hänen hiukan liioitelleen. En sanonut hänelle kuitenkaan mitään, ja keskustelumme suuntautui toisaalle. Osoitin miten ihmeellisesti kohtalo oli hänenkin askeleitaan ohjannut. Tuntemattomana kulkurina hän oli vuosi sitten tullut maahan, ja nyt hän oli sen ihanan kuningattaren puoliso ja koko valtakunnan hallitsija. Huomautin myös hänelle, ettei hän saisi milloinkaan antaa vallan ja asemansa tehdä itseään kovaksi ja ylpeäksi. Päinvastoin hänen tuli aina muistaa, että hän oli ensinnäkin kristitty ja toiseksi kaikkien palvelija, jonka piti aina osoittaa olevansa korkean asemansa veroinen. Huomautukseni olisivat voineet suututtaakin hänet, mutta nyt hän kuunteli kärsivällisesti ja vieläpä kiittelikin minua niistä. Pari päivää kruunausjuhlallisuuksien jälkeen minä muutin taloon, jossa tätä kirjoitan. Paikka on hyvin kaunis ja sinne on Milosiksesta parin penikulman matka. Kaupunki näkyy aivan hyvin ikkunaani. Minun on täytynyt olla makuulla jo viisi pitkää kuukautta ja olen koettanut saada ajan kulumaan kirjoittamalla muistiin retkiämme ja seikkailujamme. Todennäköisesti eivät nämä rivit joudu milloinkaan julkisuuteen, eikä sillä ole väliäkään. Ne ovat jo tehneet tehtävänsä, sillä niiden kirjoittaminen on lyhentänyt monet tuskalliset päivät. Olen saanut kärsiä kovia tuskia viime aikoina, mutta loppu ei ole enää kaukana, Jumalan kiitos. * * * * * Ylläolevat rivit kirjoitin viikko sitten, ja nyt tartun kynääni viimeisen kerran, sillä lähdönhetkeni lähestyy. Ajattelen vielä aivan selvästi ja kykenen kirjoittamaankin, vaikka vaivalloisesti. Keuhkoissani tuntunut kipu, joka paheni pahenemistaan viimeisten viikkojen aikana, on kokonaan hälvennyt ja sijaan on ilmestynyt omituinen raukeus, jonka merkityksestä en voi erehtyä. Tuskien tauottua katosi kuolemanpelkonikin, ja minusta tuntuu vain siltä kuin vaipuisin vähitellen sanomattoman suloiseen lepoon. Onnellisena ja tyytyväisenä, ja yhtä turvallisesti kuin lapsi nojaa äitinsä povea vasten, uinahdan minäkin kuoleman enkelin helmaan. Kaikki surut ja murheet, kaikki pelko ja ahdistus ovat kadonneet kauas. Myrskyt ovat tyyntyneet ja iäisen toivon tähti loistaa kirkkaasti taivaanrannassa, joka on tavallisesti niin äärettömän kaukana, mutta joka tänä iltana on aivan lähelläni. Kuolemahan meidät kaikki viimein korjaa. Usein se on jo minua hipaissut ja monta ystävääni se on viereltäni vienyt, mutta nyt on kuitenkin vihdoin minunkin vuoroni tullut. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua olen jättänyt tämän maailman iloineen ja suruineen. Ilma täyttää paikan, jonka ennen tarvitsin, eikä sijani tunne minua enää. Muistoni kirkkaus himmenee vähitellen ja unhottuu vihdoin kokonaan. Silloin olen totisesti kuollut! Niinhän meidän jokaisen käy. Kuinka monet miljoonat ihmiset ovat maanneet samoin kuin minä nyt makaan ja ajatelleet samoja ajatuksia, ja unhottuneet! Tuhansia vuosia sitten ovat kuolevat ajatelleet samoin ja tuhansien vuosien päästäkin on asianlaita oleva sama. Zulut sanovat sattuvasti, että, "ihmiselämä on kuin tähdenlento tahi kuin haihtuva varjo". Kukaan ei voi sanoa, että tämä maailma on hyvä. Ja kuinka se voisi sitä ollakaan niin kauan kuin raha on sen liikkeelle paneva voima ja itsekkyys kaiken johtotähti? Ei ole lainkaan ihmeellistä, että se on niin paha. Ihmeellistä on vain, että sellaisessa maailmassa voi olla mitään hyveitä. Nyt kun elämäni on iltaansa kallistunut, olen kuitenkin iloinen, että olen saanut elää ja tuntea vaimon rakkauden suloisuuden ja kokea uskollista ystävyyttä, sellaista, joka voittaa vaimonkin rakkauden. Olen iloinen, että olen saanut kuulla pienten lasten iloa, nähdä auringon, kuun ja tähdet, tuntea suloisen meren suudelman kasvoillani ja nähdä villieläinten hiipivän kuutamossa vesien rannoille janoaan sammuttamaan. Mutta sittenkään en tahtoisi elää elämääni toistamiseen. Kaikki alkaa muuttua ympärilläni. Pimeys lähestyy ja päivä hämärtyy yöksi. Mutta etäältä siintää kirkas valo, joka lähenee lähenemistään, ja minä olen näkevinäni monen kaivatun ystävän toivottavan itselleni tervetuloa. Näen Harry-poikani ja erään toisen, joka on aina ollut mielestäni maailman suloisin ja täydellisin nainen. Mutta hänestä olen jo ennen kertonut, ja miksi puhuisin hänestä juuri nyt. kun menen sinne, jossa hän on jo kauan minua odottanut. Suuren temppelin kultainen katto kimaltelee tulena laskevan auringon valossa ja minun sormeni alkavat väsyä. Kaikille tuttavilleni ja niille, jotka ovat minusta jotakin kuulleet, ja kaikille, jotka ovat ystävällisesti muistelleet yksinäistä vanhaa metsästäjää, minä ojennan käteni kaukaiselta rannalta ja heitän hellät jäähyväiset. Uskon henkeni kaikkivaltiaan Jumalan huomaan, joka on minutkin luonut, ja sanon ystäväni Umslopogaas-vainajan tavoin: "_Olen puhunut_." XXIV. LISÄYS. Vuosi on kulunut siitä, kun rakkain ystävämme Allan Quatermain kirjoitti sanat "_Olen puhunut_" tämän seikkailukertomuksen loppuun. Hän ei luultavasti milloinkaan ajatellut, että se joutuisi julkisuuteen, mutta nyt on eräs merkillinen sattuma tehnyt mahdolliseksi lähettää kertomuksen Englantiin, ja sentähden olen rohjennut liittää siihen omasta puolestani tämän lisäyksen. Ei ole kuitenkaan lainkaan varmaa, saapuuko lähetykseni perille, mutta kun meidän elinaikanamme ei toista mahdollisuutta todennäköisesti tule, niin olemme minä ja Good päättäneet käyttää tätä ainoata hyväksemme, kävi miten kävi. Viimeisten kuuden kuukauden ajalla on useita retkikuntia ollut työssä Zu-Vendis-maan kaikilla rajoilla, ja on tarkoin tutkittu, olisiko olemassa mitään tietä, joka yhdistäisi maan muuhun maailmaan. Tie onkin löydetty ja on ilmeisesti ainoa, jota myöten maahan voi tunkeutua, mutta nyt se suljetaan ainiaaksi. Olen myös saanut selville, että neekeri, joka saapui kuolemaisillaan herra Mackenzien lähetysasemalle, oli päässyt pakenemaan täältä juuri samaa tietä myöten. On nimittäin aivan varmaa, että mies oleskeli täällä jonkun aikaa noin kolme vuotta ennen meidän tuloamme, mutta jostakin erikoisesta syystä ovat papit, jotka häntä hoitivat ja auttoivat pakenemaan, pitäneet asian visusti salassa. Niinkuin jo sanoin, suljetaan tie ainiaaksi, ja työ aloitetaan heti kun sanansaattaja, joka vie mukanaan ystäväni käsikirjoituksen, on lähtenyt matkalleen. Hänellä on myös kirje Yrjö-veljelleni, jota usein ikävöin, ja pari kirjettä Goodilta ystävilleen. Ilmoitamme, ettemme tule enää milloinkaan kotiin Englantiin, joten omaiset ja perilliset saavat jakaa omaisuutemme keskenään. Eurooppaan emme voi palata siitäkään syystä, että meidän on mahdoton poistua Zu-Vendis-maasta, vaikka kuinka hartaasti haluaisimmekin. Sanansaattaja, jonka matkan toivon onnistuvan hyvin, on -- Alphonse. Hän on jo ehtinyt kuolemaan saakka kyllästyä Zu-Vendis-maahan ja sen asukkaihin. Hän myöntää kyllä, että maa on hyvin kaunis, totta kait, mutta siitä huolimatta hänellä on sanomattoman ikävä. Ei ole teattereita eikä kahviloita ja hän muistelee vain armasta Annetteansa, josta hän sanoo uneksivansa kolme kertaa viikossa. Onhan kyllä tunnettua, että kaikki ranskalaiset kärsivät koti-ikävästä, mutta Alphonseen nähden luulen asian olleen toisin. Koti-ikävän takia hän ei halunnut maasta lähteä, vaan aivan toisista syistä. Häntä nimittäin pilkattiin kaikkialla sentähden, että hän oli Soraiksen vankina ollessaan piiloutunut suuren lipun alle päästäkseen joutumasta taisteluun. Katupojatkin huutelivat hänelle pilkkasanoja, ja hänen elämänsä on käynyt aivan sietämättömäksi. Hän on päättänyt lähteä, eivätkä matkan sanomattomat vaivat ja lukemattomat vaarat peloita häntä, kun hän vain pääsee pois tästä kirotusta maasta, sanoo hän. Vaara joutua ranskalaisen poliisin kynsiin vastaamaan muutamista kolttosista ei myöskään hirvitä häntä. Alphonse-parka! Meidän on sangen ikävä hänestä erota, ja hänen itsensä ja tämän kertomuksen takia minä toivon, että hän pääsee onnellisesti perille. Hänellä on niin paljon kultaa mukanaan, että hän on Eurooppaan saavuttuaan rikas mies, ellei matkalla mitään erikoista tapahdu, ja hän voi mennä huoletta naimisiin Annettensa kanssa, jos Annette vielä elää ja huolii Alphonsestaan. Kirjoitettuaan kertomuksensa viimeisen luvun viimeiset sanat kuoli Quatermain seuraavana aamuna päivän sarastaessa. Nyleptha, Good ja minä olimme saapuvilla, ja hetki oli yhtä liikuttava kuin kauniskin. Kuolinkamppailu alkoi noin tuntia ennen auringon nousua. Good purskahti itkuun ja kuoleva ystävämme sai siitä aiheen viimeiseen leikilliseen huomautukseensa. Liikutus oli saanut monokkelin putoamaan Goodin silmästä, minkä seikan Quatermain heti huomasi. "Kerrankin", kuiskasi hän koettaen hymyillä, "näen minä Goodin ilman monokkelia." Sitten hän makasi hiljaa, kunnes aurinko alkoi nousta, jolloin hän pyysi meitä kohottamaan häntä hiukan, että hän saisi nähdä viimeisen kerran auringon nousevan. Katsellen heleän aamuruskon kultaamaa taivasta virkkoi hän hiljaa: "Pian menen tuosta kultaportista sisälle." Kymmenen minuuttia myöhemmin kohottautui hän jälleen ja katsoi tarkkaan meitä jokaista. "Nyt alkaa matka, jonka kaltaista en ole vielä tehnyt", kuiskasi hän sitten. "Muistelkaa välistä minuakin. Jumala teitä kaikkia siunatkoon. Menen teitä odottamaan", ja hän nukkui rauhallisesti iäiseen lepoon. Siten kuoli henkilö, jonka luonne oli niin täydellinen, etten ole milloinkaan tavannut toista sen kaltaista. Hän oli luonteeltaan hellä, uskollinen ja leikillinen ja omisti paljon runoilijan sielunominaisuuksia, mutta siitä huolimatta hän oli harvinaisen tarmokas ja toimintakykyinen mies. Hänellä oli laaja ihmistuntemus ja hän osasi sanoa aivan paikalleen minkälainen kukin henkilö oli. "Olen tutkinut ihmisluonnetta koko elinaikani", saattoi hän hyvin usein sanoa, "ja minä tiedän siitä yhtä ja toista", niinkuin hän tekikin. Hänellä oli vain kaksi virhettä. Hän oli liian vaatimaton ja toiseksi hän oli hieman mustasukkainen ystäviinsä nähden. Hänen vaatimattomuudestaan saa jokainen, joka lukee tämän kirjan, selvän käsityksen, mutta siitä huolimatta tahdon kertoa yhden tapauksen, joka on sangen kuvaava. Lukija muistaa epäilemättä, että Quatermain aina tahtoo esiintyä suurena pelkurina, mutta todellisuudessa hän oli verrattoman rohkea, vaikkakin varovainen, eikä menettänyt malttiaan milloinkaan. Hänen kertomuksestaan saa esimerkiksi aivan sen käsityksen, että isku, joka lopulta aiheutti hänen kuolemansa, osui häneen aivan sattumalta, ja kuitenkin on asianlaita aivan toisin. Good oli jo sortunut maahan ja eräs Nastan vuoristolainen oli juuri antamaisillaan hänelle surmaniskun, kun Quatermain heittäytyi ystävänsä päälle ja torjui iskun omalla ruumillaan. Sitten vasta hän nousi ja tappoi vihollisen. Hänen mustasukkaisuutensa voin myöskin todistaa. Lukija muistanee, että hän valittaa minun laiminlyöneen ystävyytemme senjälkeen kuin menin naimisiin Nylepthan kanssa. Nyleptha ei ole tietenkään täydellinen, paremmin kuin toisetkaan naiset, ja voi olla välistä hyvinkin oikullinen, mutta hän ei ole milloinkaan tahtonut erottaa minua ja Quatermainia. Ystäväni valittaa usein, että kävin niin harvoin katsomassa, mutta sille en mahtanut mitään, sillä kiihkeistä pyynnöistäni huolimatta eivät lääkärit päästäneet minua hänen luokseen. Nuo pienet huomautukset surettivat minua kovin, kun luin kertomuksen, sillä minä rakastin Quatermainia kuin omaa isääni eikä mieleeni ollut kertaakaan juolahtanut, että avioliittoni olisi voinut vaikuttaa ystävyyteemme. Mutta mitäpä siitä; hänen hyvät ominaisuutensa olivat niin monet, että nämä vähäiset heikkoudet tulivat vain aniharvoin näkyviin. Nylepthan ja minun läsnäollessa luki Good hautausluvut ja sitten hänen maalliset jäännöksensä haudattiin tahi oikeammin poltettiin loistavin juhlallisuuksin. Kulkiessani juhlakulkueessa auringontemppeliin en voinut olla ajattelematta, miten närkästynyt Quatermain olisi ollut, jos hän olisi nähnyt juhlallisuudet, hän kun vihasi kaikkea loisteliaisuutta ja ylellisyyttä. Kolmantena iltana kuolinpäivän jälkeen hänet asetettiin pronssiluukulle alttarin eteen, ja kun auringon viimeinen säde sattui hänen kasvoihinsa, toitahtivat torvet ja hän luisui hiljaa tuliseen hautaansa. Hänen kaltaistaan miestä emme tapaa, vaikka eläisimme vielä sata vuotta. Hän oli maailman jaloin ja sivistynein ihminen ja uskollisin ystävä, hän oli myöskin etevä urheilija ja minun tietääkseni Afrikan paras ja taitavin ampuja. Niin päättyi metsästäjä Quatermainin merkillinen ja seikkailurikas elämä. * * * * * Muutoin on kaikki luonnistunut meille sangen hyvin. Good järjestelee parhaillaan laivaliikettä Milosis-järven ja muiden vesistöjen välille, ja me toivomme voivamme saada kaupan siten vilkastumaan. Etäisimmät heimot tulevat myös siten läheisempään yhteyteen muun valtakunnan kanssa ja meidän on silloin helpompi valvoa heidän puuhiaan. Good-parka! Hän alkaa jo vähitellen unhottaa onnettoman rakkautensa, mutta entisensä kaltainen hän ei enää ole. Toivon kuitenkin, että hän menee vielä hyviin naimisiin ja unhottaa nuo surulliset tapaukset. Nylepthalla on jo parikin nuorta neitosta tiedossaan häntä varten. Puheen siirtyessä omaan toimintaani en todellakaan tiedä mistä alkaisin. Riittäköön kun sanon, että Zu-Vendis-maan kuninkaana olo miellyttää minua sangen suuresti, enemmän kuin minulla oli oikeus toivoakaan. Mutta eihän sekään luonnollisesti ole vain myötätuulessa purjehtimista. Vastuunalaisuus on toisinaan sangen rasittavaa. Jotakin hyvää toivon kuitenkin saavani aikaan ja elämäni aion pyhittää kokonaan kahdelle asialle. Yhdistämällä valtakunnan eri osat kiinteästi toisiinsa ja lopettamalla sisälliset sodat, jotka ovat olleet vuosisatoja koko maan kirous, minä teen zu-vendi-kansasta lujan ja mahtavan kansan. Murran pappein vallan ja lopetan heidän valtiollisen vaikutusvaltansa. Samalla teen maaperän otolliseksi uudelle, syvemmälle uskonnolle kuin mitä tämä sisällyksetön auringonpalvominen on. Toivon vielä näkeväni Kristuksen ristin kohoavan taivasta kohti Kukkaistemppelin ylimmältä harjalta. Jos kuolen sitä ennen, niin jatkakoon seuraajani työtäni. Yhden asian olen vielä päättänyt. Tulen hallitukseni aikana tekemään kaikkeni, ettei yhtään muukalaista pääse maahan tunkeutumaan. Luulen, että monet haluavat yrittää, mutta minä varoitan heitä vakavasti. Heidän tulee käymään hyvin huonosti. Palautan kaikki tunkeilijat kiireimmiten lyhintä tietä takaisin, sillä minä tunnen pyhän velvollisuuteni olevan koettaa kaikin mahdollisin keinoin säästää tämä rehellinen ja turmeltumaton kansa nykyajan sivistyksen kiroukselta. Mitä merkitsisivät kaikki urhoolliset armeijani, jos joku toimelias roisto kävisi kimppuumme kanuunoin ja kiväärein? En voi mistään huomata, että ruuti, sähkölennätin, sanomalehdet, yleinen äänioikeus j.n.e. olisivat tehneet ihmiset onnellisemmiksi kuin he ennen olivat. Päinvastoin uskon, että ne ovat aiheuttaneet ja aina vain aiheuttavat paljon pahaa. En aio saattaa tätä kaunista maata keinottelijain, matkailijain, valtiomiesten ja lähetyssaarnaajien tunnottomuudelle alttiiksi. Vertaan heitä noihin maanalaisiin hirviöihin, jotka taistelivat maanalaisen joen rannalla tuosta kuolleesta joutsenesta. En tahdo saattaa sitä milloinkaan alttiiksi ahneudelle, juoppoudelle, taudeille, ruudin hävitykselle ja yleiselle siveelliselle turmelukselle, jotka kaikki ovat sivistyksen huomenlahja puolisivistyneille tahi raakalaiskansoille. Jos on niin sallittu, että Zu-Vendis-maa joutuu sittenkin muun maailman yhteyteen, niin sille en mitään mahda, mutta omasta puolestani minä teen kaikkeni sen estääkseni. Olen varma, että Jumalakin hyväksyy päätökseni. Hyvästi. Henry Curtis. Joulukuun 15 p:nä 18--. P.S. -- Unhotin aivan kertoa, että Nyleptha (joka voi erinomaisen hyvin ja on mielestäni entistä ihanampi) synnytti pojan yhdeksän kuukautta sitten. Lapsi on kiharatukkainen, sinisilmäinen englantilainen, ja vaikka hän onkin Zu-Vendis-maan valtaistuimen perillinen, toivon minä voivani kasvattaa hänestä vaatimattoman ja kunnon ihmisen. Olla rehellinen, luotettava ja uskollinen on mielestäni paljon enemmän kuin olla Rademaksen suuren suvun jälkeläinen. H.C. GEORGE CURTIKSEN HUOMAUTUS. Tämän kertomuksen käsikirjoitus saapui minulle joulukuun 20 p. 18-- eli kolmatta vuotta sen jälkeen kuin veljeni Henry Curtis, jota olemme pitäneet kuolleena, oli lähettänyt sen matkalle Keski-Afrikan sydämestä. Luin sen hyvin sekavin tuntein. Onhan suuri helpotus tietää Henryn ja Goodin olevan elossa, mutta minä en mahda sille mitään, että ajattelen heitä kuin vainajia. Eihän ole mitään toivoa saada heitä enää nähdä. Hehän ovat katkaisseet ainiaaksi kaikki siteet, jotka yhdistivät heidät vanhaan Englantiin, omaisiin ja koteihinsa, ja olosuhteisiin katsoen he tekivät ehkä hyvinkin viisaasti. Lähetyksessä oli Adenin postimerkki ja minä otaksun, että tuo pieni ranskalainen, Alphonse, saapui onnellisesti ihmisten ilmoille. Olen tiedustellut häntä Marseillesta ja kaikkialta, mihin hän olisi voinut otaksuttavasti asettua, mutta turhaan. Hänestä ei ole löydetty jälkeäkään. Voihan olla mahdollista, että hän on kuollut ja joku toinen on toimittanut paketin postiin, tahi on hän löytänyt Annettensa, mutta ei ilmaise itseään peläten vieläkin lain kouria. En tiedä. Toivon vielä löytäväni hänet, mutta minun täytyy sanoa, että toivoni heikkenee päivä päivältä. Tutkimuksiani vaikeuttaa suuresti se seikka, ettei herra Quatermain mainitse kertaakaan hänen sukunimeään. Puhutaan von "Alphonsesta" ja maailmassa on niin monta Alphonsea. Kirjeet, jotka Henry-veljeni kertoo lähettävänsä käsikirjoituksen mukana, eivät ole saapuneet, niin että otaksun niiden joutuneen hukkaan tahi tuhoutuneen. Kertomus on todellakin niin merkillinen, että saatan sen heti julkisuuteen. George Curtis. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 66067 ***