*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65928 ***

TOISTEN IHMISTEN LAPSET

Kirj.

John Habberton


Jatkoa "Helenan pienokaisiin"


Suomentanut

Anna Koskenjaakko





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1918.






TOISTEN IHMISTEN LAPSET.




Totuudenmukainen kertomus siitä kuinka eräs rouvashenkilö, joka
täsmälleen tiesi kuinka toisten ihmisten lapsia oli kasvatettava,
hoiti Helenan pienokaisia, ynnä luotettavalta taholta kuultu esitys
saavutetusta menestyksestä.




I LUKU.


Erään tunnetun, paljon moititun kirjan kirjottaja istui eräänä päivänä
vaimoineen aamiaispöydässä, ja keskustelu kääntyi, kuten monta kertaa
ennenkin, kahteen poikaviikariin, jotka olivat tuottaneet niin paljon
huvia joutavanpäiväisten kertomusten ihailijoille ja koko joukon
mieliharmia enollensa. Kiitos tuon naisellisen jalomielisyyden, joka
vaipan tavoin peittää onnellisessa avioliitossa olevien miesten
viat, rouva Burtonkin oli niin ylpeä miehestään, että ihaili yksinpä
hänen kelvotonta kirjaansakin. Hän oli tehnyt loistavia yrityksiä
puolustaa sitä sellaisissakin kohdissa, joita ei mikään voinut
pelastaa. Mutta hänen miehensä tietämättömyys lastenhoitoa koskevissa
asioissa oli usein pannut hänen arvostelukykynsä kovalle koetukselle.
Edellämainittuna aamuna arvosteluhalu oli erikoisen kiihkeä joko
senvuoksi, että sillä viime viikon kuluessa oli ollut harvinaisen vähän
tilaisuutta toimintaan, tai siksi, että muroliha nimestään huolimatta
oli sitkeää. Kirjottajalle ei jäänyt ollenkaan aikaa johdonmukaisten
taistelusuunnitelmien laatimiseen, sillä hänen täytyi kiinnittää
koko huomionsa itsepuolustukseen. Kuten viisas kenraali, joka tietää
vastustajansa ylivoimaiseksi, hän yritti sivustahyökkäyksiä, mutta
kaikkien näiden tehottomuus kävi heti selväksi ja ne otettiin vastaan
ansionsa mukaisella halveksumisella.

"Pannessani merkille, Harry", sanoi rouva Burton, "kuinka vähän
todellista henkilökohtaista huomiota sinä kiinnitit Willyyn ja Toddyyn
vaikka kuvitteletkin rakastavasi heitä kuten veriheimolaisia ainakin,
tekee mieli uskoa, että muutamat ihmiset tosiaankin odottavat lasten
kehittyvän kuten metsän puut ihan ilman huolenpitoa tai kasvattamista."

"Minä käytin suurimman osan ajasta", sanoi herra Burton hyökäten
paistinsa kimppuun suuremmalla tarmolla kuin mitä olisi aamiaispöydässä
odottanut herrasmieheltä, jonka virka oli varsin vähän rasittava --
"minä käytin suurimman osan ajastani pelastaakseni heidän vanhempainsa
omaisuutta ja heidät itsensä perikadosta. Milloin olisi minulla ollut
tilaisuutta tehdä enemmän?"

Rouva Burtonin tyynille kasvoille levisi hänen vastatessaan tietoisen
ylemmyyden tunteen synnyttämä hymy, jonka avomielisyys ei tehnyt
sitä vähemmin kiduttavaksi: "Eiköhän sentään! Sinä tuhlasit aikaasi
koettaessasi korjata nuoren mielen kompastuksia, sen sijaan että sinun
olisi pitänyt ohjata pienokaisia niin, että väärään suuntautunut tarmo
olisi käynyt mahdottomaksi. Parempi karttaa kuin korjata."

Herra Burton oli aina vihannut sananlaskuja, ja kun hän ei tiennyt
mistä rouva Burtonin äsken käyttämä sanantapa oli peräisin, niin hän
mielessään teki viisaan Salomon syntipukiksi ja ajatteli asioita, joita
ei oikeauskoisiin korviin milloinkaan saa edes kuiskata. Rouva Burton
jatkoi:

"Sinun olisi pitänyt terottaa heidän mieliinsä rauhan, järjestyksen,
siisteyden ja itsekurin välttämättömyyttä. Etkö usko, että jos olisit
tehnyt siten, niin heidän puhtaat pikku sydämensä olisivat olleet
kaikelle tälle vastaanottavaisia ja olisivat toimineet sen mukaan?"

Herra Burton vastasi aito amerikkalaiseen tapaan:

"Luuletko rakkaani, ettei näiden hyveiden välttämättömyydestä heille
koskaan puhuttu? Etkö ole koskaan kuullut karkeaa mutta kuvaavaa
lausetapaa, että hevosen voi viedä veden luo, mutta sitä ei voi
pakottaa juomaan?"

Todellisesta välittömyydestä johtuvalla innolla rouva Burton kiersi
sananlaskun rakentaman esteen, sen sijaan että olisi koettanut raivata
sen pois tieltä.

"Sinun olisi ainakin pitänyt tehdä voitavasi selittääksesi heille
asioiden syvällisempää merkitystä", sanoi rouva Burton. "Silloin he
olisivat ilmaisseet oman hienomman käsityksensä kaikesta ympärillä
olevasta."

Herra Burton katseli ihmetyksellä, melkeinpä ihaillen tuota puhdasta,
hienoa olentoa, joka älynsä voimalla niin päivänselvästi ymmärsi
toiminnan todelliset syyt, ja miellyttävällä nöyryydellä hän huomautti:

"Sanoppas, kuinka selittäisit maantien pölyn sisäisen merkityksen,
niin että nämä pojat voisivat kulkea kuivan tien poikki kohottamatta
jaloillaan ympärilleen tomun sädekehää, joka on kylläkin huomattava,
vaikkei se olekaan kirkas?"

"Et saa laskea leikkiä vakavista asioista, Harry", sanoi rouva Burton
nopeasti koetettuaan kuitenkin ilmeisesti ensin keksiä vastausta.
"Tiedäthän, että omatunto ja kauneusaisti muodostavat nuhteettomaksi
jokaisen henkilön elämän, joka antautuu niiden vaikutuksen
alaiseksi ja tiedäthän, että puhtaimmat luonteet ottavat helpoimmin
vastaan vaikutuksia. Jos miehet ja naiset, miten virheellisiksi
ja kelvottomiksi heidät sitten varhaisempina elinpäivinään lie
kasvatettukin, saattavat kohota kauneuteen ja valoon, kun joutuvat
oikean johdon alaisiksi, niin mitä voisi tullakaan niistä, joista on
sanottu: sellaisten on taivasten valtakunta?"

Herra Burton vaistomaisesti taivutti päätään kuullessaan vaimonsa
viimeiset sanat. Mutta hän kohotti sen nopeasti, kun viimemainittu
lausui väitteen, jonka arvatenkin aiheutti hänen juuri ilmaisemansa
pyhä lause:

"Sinä sallit heidän puhua niin hirvittävän epäkunnioittavasti pyhistä
asioista", sanoi hän.

"Niinkö rakkaani", vastusteli uhri, "sinun pitää merkitä muutamat
näistä virheistä lasten vanhempien tilille. Minä en ole ollenkaan
vastuussa heidän tavoistaan, ja heidän erikoinen tapansa puhua, kuten
sinä sanot pyhistä asioista, on heillä vanhempien suoranaista perintöä.
Tom Lawrencen mielestä ei ikinä se seikka, että joku henkilö mainitaan
raamatussa, anna tälle ehdotonta pyhyyden etuoikeutta, ja Helena on
hänen kanssaan samaa mieltä."

Rouva Burton yskähti. On hämmästyttävää mikä ajatusten paljous saattaa
mahtua hienostuneeseen yskähdykseen. Joka tapauksessa tuo lievä
kurkkuvika, jota rouva Burtonin yskähdys ilmaisi, valmisti hänen
miestään täydellisesti siihen, mitä tuleman piti.

"Minä luulen", sanoi rouva Burton hitaasti, ikäänkuin ääneen
ajatellen, "että juuri perinnön kautta lapset saavat monta moitittavaa
ominaisuutta, joista heitä itseään soimataan, pikku raukat. En
ymmärrä, miten voisin vähimmässakään määrässä hyväksyä tämän Tomin ja
Helenan ajatuksen, sillä Maytonit ja äitini suku ovat aina erikoisesti
kunnioittaneet pyhiä asioita. Tiedän varsin hyvin, että olet oikeassa
syyttäessäsi virheistä vanhempia lasten asemasta, mutta en käsitä
kuinka he saattavat suvaita niitä toisissaankaan. Mutta suvuthan _ovat_
erilaisia."

Rouva Burton kohotti tätä sanoessaan lautasliinaansa ja pyyhkäisi
erikoisella huolella pari leivänmurusta vaatteistaan. Siunattu olento!
Hänessäkin piti olla joku inhimillinen heikkous, jotta hänen miehensä
tulisi vakuutetuksi siitä, ettei hän sentään ollut liian hyvä tähän
maailmaan, ja tämä johtopäätös syntyperän paremmuudesta, tuo jokaisen
naisen lempiajatus -- Eevaa lukuunottamatta -- vastasi erinomaisesti
tarkotustaan. Hänen puolisonsa kärsi rangaistuksen kuten hyvät miehet
tällaisissa tapauksissa aina tekevät, vaikka hän nopeasti ojensikin
kahvikuppinsa saadakseen enemmän sokeria ja kysyi äänellä, jossa
itsehillintä oli selvästi havaittavissa:

"Mitä muuta, rakkaani?"

Rouva Burton, joka äkkiä ymmärsi aseman, nousi nopeasti tuoliltaan ja
sovitti rikoksensa tuolla yleisesti käytännössä olevalla tavalla, joka
riittää miehen ja vaimon kesken. Sitten hän sanoi:

"Vain yksi seikka vielä, sinä rakas vanha poika, ja sekin on
luullakseni edelläsanotun toistamista. Vanhemmat ovat yhtä leväperäisiä
kuin rakastavat enotkin kasvattaessaan lapsiaan, sen sijaan että
tarkkaan pitäisivät heitä silmällä. Vanhemman ja viisaamman järjen
leima olisi painettava lapseen hänen älynsä ensi heräämisestä lähtien,
niin että pienokaisen luonne tulisi varmaan määrätyksi, sen sijaan,
että se nyt jää sattuman varaan."

"Ja tietysti tuon leiman painaa helposti yksinpä lyhyellä lomalla oleva
rakastunut enokin?"

"Aivan varmaan; villipedotkin tulevat usein kesyiksi isäntänsä tahdon
vaikutuksesta."

"Mutta entä jos näillä vaikutuksille alttiilla pikku olennoilla on omat
ajatuksensa, toivomuksensa ja pyrintönsä?"

"Täysikasvuinen tahto vie niistä voiton."

"Mutta jos he panevat vastaan?"

"Se ei muuta asiaa", sanoi rouva Burton ojentautuen tuumaa, paria
pitemmäksi.

"Luuletko todellakin, että saisit heidät tottelemaan itseäsi?" kysyi
herra Burton katsellen häntä niin kunnioittavasti, kuin jos vastaus
tulisi ehdottomasti pätevältä taholta.

"Aivan varmaan", vastasi rouva.

"Totta totisesti!" huudahti hänen miehensä, "mikä merkillinen
yhteensattuma! Juuri niin minäkin olin päättänyt, kun ensiksi otin nuo
pojat hoitooni. Ja kuitenkin --"

"Ja kuitenkin sinä erehdyit", sanoi rouva Burton. "Miten toivonkaan,
että olisin ollut sinun sijassasi!"

"Samaa minäkin toivon, rakkaani", sanoi herra Burton, "tai ainakin
toivoisin sitä, ellen muistaisi, että jos sinulla minun asemastani
olisi ollut nuo lapset hoidossasi, ei olisi sattunut ainoatakaan noista
onnettomuuksista, joiden avulla sinusta tuli rouva Burton."

Rouva hymyili miellyttävästi vastatessaan:

"Onhan minulla vielä siihen tilaisuus. Totta puhuen -- onpa ikävää,
etten ole vielä oppinut pitämään sinulta mitään salassa -- minä _olen_
ryhtynyt juuri sellaiseen kokeeseen. Ja olen varma, että Tom ja Helena,
samoin kuin sinäkin pian huomaatte, että minä olen oikeassa."

"Toivottavasti teet tämän kokeen sillä aikaa kun minä olen keväisillä
kauppamatkoillani", huudahti herra Burton äkkiä. "Tai", jatkoi hän,
"ellei se tapahdu silloin, toivon sinun rakastavan minua tarpeeksi
paljon antaaksesi minulle hyvissä ajoin tiedon, niin että voin,
valittaen poistumistani, siksi aikaa lähteä kotoa. Milloin se tulee
tapahtumaan?"

Rouva Burton vastasi katseella, jonka hänen miehensä ymmärsi aivan
väärin. Mutta silloin tulikin vastaus odottamattomalta taholta. Kuului
yhtämittaista hurjaa ovikellon soittoa ja yhtä hurjia lyöntejä,
nähtävästi tiilikivenkappaleella ulko-ovelle.

Sitä seurasi hirveätä ovien läiskettä, ja eteisestä kuului kopinaa
kuin olisi siellä ollut joukko sotahevosia, ja kimakka ääni huusi:
"Minä tulin titään entikti!" ja voimakkaampi, matalampi ääni virkkoi:
"Minäpäs!" Ja sitten samalla kun rouva ja herra Burton hypähtivät
tuoleiltaan kasvoillaan hämmästynyt kysymys, ruokasalin ovi avautui, ja
Willy ja Toddy syöksähtivät sisälle kuin kanuunasta ammuttuina.

"Halloo", huudahti Willy -- se oli olevinaan tervehdys -- ja Toddy
kiemurtautui irti tätinsä syleilystä vetäen talon mäyräkoiraa hännästä.
"Kuulkaapas! Me olemme saaneet uuden pikku lapsen, ja Toddy ja minä
olemme tulleet tänne jäädäksemme muutamaksi päiväksi; isä sanoi niin.
Minusta ei teillä ole ollut ollenkaan hyvä aamiainen", lopetti Willy
luotuaan arvostelevan katseen pöytään.

"Ja te on vain näin pitkä!" sanoi Toddy, jonka käsistä Terry koira oli
nopeasti vetänyt häntänsä syöksymällä päättävästi ulos ovesta -- "vain
näin pitkä!" toisti Toddy asettaen pyöreät kätensä muutaman tuuman
päähän toisistaan ja rypistäen kasvojensa joka lihasta siten ikäänkuin
tehostaakseen uuden tulokkaan tavatonta pienuutta.

Rouva Burton suuteli tavallista hellemmin sekä miestänsä että tämän
sisarenpoikia ja kysyi oliko pienokainen poika vai tyttö.

"Oi, sehän se onkin hauskinta", sanoi Willy. "Se on tyttö. Olen niin
kyllästynyt sellaiseen poikajoukkoon -- sillä tiedätkös, Toddy on yhtä
paha kuin kokonainen joukko, kun minun täytyy pitää hänestä huolta. Nyt
meillä vain on puuhaa, kun emme tiedä, minkä nimen hänelle antaisimme.
Äiti käski meitä ajattelemaan maailman suloisinta asiaa, ja minä
ajattelin heti paikalla hillopiirakkaa; mutta Toddy ajatteli nekkuja,
ja silloin isä sanoi, ettei kumpikaan niistä kelpaa pikku tytön
nimeksi. En ymmärrä mikseivät ne ole yhtä hyviä kuin ruusut ja orvokit
ja kaikki muut, joiden mukaan pikku tytöt saavat nimensä."

Tämän Willyn selostuksen kestäessä oli Toddy lakkaamatta toistanut:
"Minä -- minä -- minä -- minä -- minä --!" kuten täsmällinen
parlamentin jäsen, joka tahtoo saada varmuuden siitä, että
puheenjohtaja on hänet huomannut.

Innoissaan hän ei muutamaan hetkeen huomannut, että veli oli
lopettanut, mutta lopuksi hän puhkesi: "Ja minä -- minä -- minä -- minä
annan hänelle kilpikonnani ja opetan häntä leipomaan tavileipiä, joitta
on jutinoita."

"Älä puhu joutavia!" sanoi Willy sanomattoman halveksivalla äänellä.
"Tytöt eivät välitä sellaisista. Minä annan hänelle sinisen
kaulaliinani ja vien hänet ajelemaan pukinrattaillani."

"Minä annan hänelle kuitenkin toukkia", sanoi Toddy sen näköisenä kuin
olisi temmannut voiton tappion kidasta.

"Niittä hän vajmatti pitää, tillä niillä on kauniit tujkit, jotka ovat
aivan vihjeät ja punatet ja jutkeat niinkuin näitten vaatteet."

"Ettekä voi uskoa, kuinka paljon Toddyn ja minun piti rukoilla
ennenkuin saimme sen", sanoi Willy. "Tuntuu ihan pahalta, kun sitä
ajattelen. Niin monta päivää ja viikkoa ja kuukautta!"

"Niin", sanoi Toddy. "Ja Willy tahtoi välittä lopettaa, tillä hän
ajatteli, että Jumalalla oli niin kiije, ettei hän ehtinyt meitä
kuulla. Tilloin minä aina tanoin hänelle, että Jumala on meidän hyvä
itämme ja juuji tellainen kuin itien pitää olla ja hän aina kuuntelee
kaikkein entikti, mitä pikku pojat tanovat -- niin tanoo äiti. Ja vauva
tuli. Ja meidän täytyi olla hyvin kilttejä. Minkätähden te ette ole
hyvin kiltit ja jukoile paljon? Ehkä teillekin tilloin annettaitiin
jakat tievä, pikku vauva?"

Terryn ilmestyminen katkaisi keskustelun, sillä molemmat pojat
lähestyivät sitä ryhtyen ajamaan sitä samassa innokkaasti takaa.
Koska Terry tunsi poikien tavat ja tiesi, ettei niillä kelvottomilla
ollut sääliä, niin se pakeni metsään ja pojat palasivat hengästyneinä
takaisin ja istahtivat pettyneinä kaivon kannelle. Rouva Burton, joka
seisoi akkunan ääressä miehensä olkaan nojautuneena, katseli heitä
hellästi ja kuiskasi:

"Noilla pikku raukoilla on jo ikävä kotiin. Nyt on aika minun ryhtyä
toimeen. Pojat!"

Molemmat pojat katsahtivat akkunaan. Rouva Burton muodosti miellyttävän
näyn siinä akkunan pieleen nojautuneena, ja hänen miehensä seurasi
ihailevalla tarkkaavaisuudella hänen sanojaan. "Pojat, tulkaapas sisään
niin juttelemme kauniisti äidistä."

"En minä viitti puhua äidittä", sanoi Toddy, jonka äänessä oli vieras,
vihainen sointu. "Minä tahdon koijan."

"Mutta äiti ja pienokaiset ovat paljon hauskemmat kuin koirat", koetti
rouva Burton sovitella luoden vihaisen katseen mieheensä, joka oli
naurahtanut Toddyn huomautukselle.

"Ei minun mielestäni", sanoi Willy miettiväisesti. "Äidin ja vauvan
saamme aina nähdä, mutta Terryä saamme nähdä vain harvoin, eikä se
tahdo koskaan nähdä meitä."

"Rakkaani", sanoi herra Burton ystävällisesti, "jos pidät lukua toisten
kokemuksista, niin neuvoisin sinua antamaan poikien omin päin unohtaa
pettymyksensä. He tekevät sen joka tapauksessa omalla tavallaan sinusta
huolimatta."

"On olemassa kokemuksia", vastasi rouva Burton kylmän arvokkaasti,
"joista on hyötyä vain siksi, että niistä näkyy niiden oma arvottomuus.
Kuka tahansa osaa jättää lapset selviytymään omin päinsä. Oletteko,
poikaseni koskaan kuulleet kertomusta pikku Liisa Lerppahuulesta?"

"En", kiljasi Willy sellaisella tavalla, että se olisi voinut lamauttaa
kenen tahansa, joka ei ollut vakuutettu syntyneensä hallitsemaan.

"No niin. Liisa Lerppahuuli oli pieni sievä tyttö", alkoi rouva Burton,
"lukuunottamatta sitä, että hän aina oli pahalla tuulella, kun asiat
eivät menneet hänen mielensä mukaan. Eräänä päivänä hän leikitteli
siten, että piilotti karamellinsa ja etsi sen jälleen. Mutta silloin
hän sattuikin piilottamaan sen niin hyvin, että unohti, missä se oli.
Hän alkoi silloin murjottaa, ja äkkiä tuli sade ja sulatti karamellin,
joka oli koko ajan ollut aivan nurkan takana."

"Onko Tejjy aivan nujkan takana", kysyi Toddy hypähtäen äkkiä seisomaan
Willyn omissa mietteissään raapustellessa hiekkaa kenkänsä kärjellä.
Willy sanoi:

"Jos hän olisi syönyt karamellin silloin kun se hänellä oli, ei siitä
olisi ollut hänelle mitään harmia."

Herra Burton kiirehti viereiseen huoneeseen voidakseen vapaasti nauraa
osottamatta kunnioituksen puutetta. Sillä välin rouva Burton muisti,
että oli aika soittaa palvelijoita korjaamaan aamiaisen pöydästä.
Hetken kuluttua hän palasi akkunaan, mutta pojat olivat kadonneet.
Saman tien oli hävinnyt suuri saviruukku, yksi noita perintönä kulkevia
esineitä, joita miehet vihaavat, mutta joita naiset rakastavat enemmän
kuin pukuja tai jalokiviä. Rouva Burtonilla oli oikea kiihko valmistaa
säilykkeitä, jotka tulevaisuudessa joutuisivat jonkun kelpo sukulaisen
nautittaviksi, ja kysymyksessä oleva kiviastia oli tuona aamuna
huolellisesti huuhdottu ja pantu aurinkoon kuivamaan. Myöhemmin siihen
pantaisiin vadelmahilloa.

"Harry", sanoi rouva Burton, "olisitko hyvä ja kävisit ulkoa noutamassa
ruukun. Varmaankin se nyt jo on kuiva."

Herra Burton vilkaisi kelloaan ja vastasi:

"Minun täytyy pitää kovaa kiirettä ehtiäkseni junaan; mutta pojat
tulevat varmaan kotiin päivälliselle, silloin voit saada tietää missä
ruukku on."

Herra Burton kiiruhti asemalle, ja hänen vaimonsa riensi yhtä
nopeasti poikia etsimään. Mutta vaikka kuinka huolellisesti olisi
tarkastanut lähiseutua, ei heistä näkynyt jälkeäkään. Rouva Burton
kutsui keittäjättären ja sisäkön avukseen, ja nuo kolme naista läksi
kukin tietään talon lähellä olevan, pientä metsää kasvavan alueen
läpi. Pian rouva Burton kuuli tuttuja ääniä ja kulkiessaan niitä
kohti hän joutui ulos metsästä lähelle poikien oman kodin takapihaa.
Lähemmäksi tultuaan hänelle selvisi, että äänet tulivat Lawrencen
varastohuoneesta. Hän saapui ovelle parhaiksi näkemään, kuinka pojat
kaatoivat hänen rakkaaseen ruukkuunsa nestettä kahdesta pullosta,
joista toisen kyljessä oli kirjotus: "Meksikolaista hevosvoidetta",
toisen: "Parasta kärrynrasvaa." Ruukku oli täynnä vihreitä tomaatteja.
Pojat huomasivat tätinsä läsnäolon, ja Toddy virkkoi hymyillen samalla
kertaa luottavasti ja saavuttamastaan menestyksestä iloiten:

"Me panemme tinulle tomaatteja täilöön, kun tinä kejjoit meille pienen
tievän kejtomukten. Juuji näin äiti aina tekee, me emme vain voineet
taada kuumakti tuota tavajaa, jota on pulloitta."

Rouva Burtonin sanavalmius näkyi jossakin määrin pettäneen, ja kun hän
nopeasti läksi astumaan poispäin pitäen kumpaakin sisarenpoikaansa
kädestä, määritteli Willy hänen tunteidensa laadun huutamalla:

"Voi, Alice täti! älä purista kättäni niin kovasti!"

"Pojat", sanoi rouva Burton, "miksi te otitte ruukun ilman lupaa?"

"Mitä?" kysyi Willy. "Tarkotatko että miksi me sen otimme?"

"Tietysti juuri sitä."

"Siksi, että me tahdoimme valmistaa sinulle yllätyksen."

"Siinä te toden totta onnistuitte", sanoi rouva Burton empimättä.

"Tinun täytyy valmittaa _meille_ yllätyt", sanoi Toddy. "Yllätyktet ovat
niin hautkoja. Itä valmittaa meille niin paljon, paljon yllätyktiä. Ne
ovat jotkut jintatokejia, mutta banaanit ovat kaikkein hautkimmat."

"Mitä sanoisitte, jos teidät suljettaisiin koko aamupäiväksi pimeään
huoneeseen miettimään pahaa tekoanne?" kysyi rouva Burton.

"Uu-ui!" vastasi Willy, "ei se olisi mikään yllätys; niin meille
tehdään aina, kun olemme tehneet jotakin pahaa, jonka isä ja äiti
sitten huomaavat. Mutta unohdithan ottaa säilykkeet mukaasi kotiin;
minun mielestäni sinä olet tuhma, kun saat lahjoja ja yllätyksiä."

Rouva Burton ei vastannut, eikä tuhlannut aikaa keskusteluun. Mutta
oman huoneensa ovelle tultuaan hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:

"Nyt saatte, pojat, leikkiä, missä vain haluatte pihamaalla, mutta ette
saa lähteä karkuun, ettekä tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun teitä
kello kaksitoista. Minulla on tänä päivänä paljon tehtävää, eikä minua
saa häiritä. Koetatteko, pojat, olla kiltit?"

"Kyllä minä ainakin koetan", vakuutti Toddy kääntäen pienet vilpittömät
kasvonsa ylöspäin odottaen suudelmaa. Ja hän kiskoi tätiänsä alaspäin
siksi, että ylettyi kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja syleilemään
häntä hellästi. Willy taas näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa, mutta
oven sulkeminen havahdutti hänet. Hän työnsi oven auki ja huusi:

"Alice täti!"

"Mitä?"

"Tule tänne -- minulla on sinulle asiaa."

"Sinun on tultava minun luokseni, Willy, jos sinulla on jotakin
kysyttävää", sanoi rouva Burton arkihuoneesta.

"Niin, minä tahdoin vain kysyä, kuinka Jumala loi ensimäisen ampiaisen
-- aivan ensimäisen, mitä milloinkaan on ollut olemassa?"

"Aivan samoin kuin hän loi kaiken muun", vastasi rouva Burton, "Hän
vain _tahtoi_, ja kaikki syntyi."

"Ottiko Noak sitten ampiaisia arkkiinsa?" jatkoi Willy; "Minä en
ainakaan ymmärrä kuinka hän saattoi estää niitä pistämästä omia
poikiansa ja tyttöjänsä. Ja jos ne olisivat pistäneet, olisi ne
tietysti heti tapettu."

"Kysy minulta kaikkea tuota aamiaisen jälkeen", sanoi rouva Burton,
"silloin kerron kaikki mitä tiedän. Juokseppas nyt ulos leikkimään."

Ovi sulkeutui, ja rouva Burton istuutui vähän hämillään pianon ääreen
harjottelemaan. Hän oli soittanut tuskin kymmentäkään minuuttia,
kun syvä huokaus, johon joku muu kuin hän itse oli syynä, sai hänet
nopeasti kääntymään. Siinä seisoi Willy. Ankara nuhdesaarna pyöri jo
rouva Burtonin kielellä, mutta syystä tai toisesta jäi tämä ainaisiksi
ajoiksi Willyltä kuulematta. Jälkeenpäin selitti rouva Burton
vaikenemisensa johtuneen siitä, että Willy oli niin perin surullisen
näköinen. Hän näet uskoi, että Willyn omatunto oli selvittänyt hänelle,
kuinka sopimaton tuo ruukkujuttu oli, ja että hän nyt oli tullut
tunnustuksille.

"Alice täti", sanoi Willy, "tiedätkö täti, ei teidän puutarhanne ole
mistään kotoisin! Siellä ei ole kilpikonnaa, jota sieltä voisi etsiä
puutarhan päästä päähän, eikä siellä ole hauskaa ruohokenttää, jolle
voisi heittäytyä, kuten meillä kotona."

"Etkö, poikaseni, voi ymmärtää", sanoi rouva Burton, "että me
järjestämme kotimme ympäristöineen niinkuin meistä on hauskinta,
ottamatta lukuun pienten, täällä vieraisilla käyvien pikku poikien
makua."

"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hyvin tehty", sanoi Willy. "Isä
sanoo, että meidän täytyy aivan yhtä paljon pitää huolta muiden
ihmisten huvittamisesta kuin omastamme. En minä tahtonut laittaa
sinulle tuota säilykeruukkua, mutta kun Toddy sanoi, että se olisi
sinusta hauskaa, niin minä menin sitä laittamaan, sen sijaan, että
olisin pyytänyt päästä erään ohitse ajavan miehen rattaille. Samalla
tavalla pitää sinun tehdä puutarhan suhteen."

"Lähdehän nyt ulos", sanoi rouva Burton. "Sanoinhan, ettette saisi
tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun."

"Katsos, minä tulin sisälle, hyrrääni hakemaan -- minä panin sen
ruokasaliin sisälle tullessani, mutta ei se ole siellä. Tahtoisin
tietää, mihin sinä olet sen pannut, ja miksi eivät ihmiset voi antaa
pikku poikien tavaroiden olla rauhassa!"

"Kuules Willy", sanoi rouva Burton kääntyen äkkiä pianotuolillaan,
"minusta tuntuu, että täällä jossakin lähettyvillä on paha pikku poika.
Ajatellaanpas, että minä kadottaisin jotakin -- --"

"Se oli viidentoista pennin hyrrä", sanoi Willy, "ei se ollut niin vain
_jotakin_."

"Kuvittele sitten, että minä olen hukannut hyrrän", sanoi rouva Burton,
"mitä luulisit minun tekevän, jos minä sen hyvin, hyvin mielelläni
tahtoisin takaisin?"

"Sinä pyytäisit palvelustyttöä sitä etsimään -- sitähän minäkin
tahtoisin", sanoi Willy.

"En minä tekisi ollenkaan niin", sanoi rouva Burton. "Koeta ajatella,
mitä järkevän ihmisen tulisi tällaisessa tapauksessa tehdä."

Nolona Willy seurasi kengänkärjellään erästä maton kuviota ja näytti
olevan kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa
kirkastuivat, hän katsahti arkaillen ylös ja sanoi riemastuneena:

"Nyt tiedän."

"Arvasinhan, että sinä sen keksisit", sanoi rouva Burton rohkaisevasti
syleillen ja suudellen Willyä. Tämä lopetti toimituksen kuitenkin hyvin
lyhyeen.

"Tämä on voitto, josta annan tietoja päälikölleni, tuolle rakkaalle
vanhalle tyhmeliinille", sanoi rouva Burton itsekseen, kääntyessään
soittokoneeseensa päin. Mutta ennenkuin hän jälleen saattoi päästä
'vuorovaikutukseen' säveltäjän kanssa, ryntäsi Willy huoneeseen kasvot
loistavina, kadoksissa ollut hyrrä kädessä.

"Sanoinhan minä tietäväni, mitä sinä tekisit", sanoi hän, "ja minä
tein juuri samalla tavalla. Minä rukoilin Jumalaa, että se löytyisi.
Minä menin yläkertaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään, suljin oven
ja polvistuin ja sanoin, 'rakas Jumala, siunaa kaikkia ja auta etten
minä olisi niin paha ja auta minua löytämään hyrräni ja suo, ettei
minun tarvitse rukoilla sitä niin kauvan kuin vauvaa. Kristuksen tähden
aamen'. Ja sitten kun minä tulin alakertaan, oli hyrrä juuri siinä,
mihin olin sen pannutkin. Kuules, Alice täti, minusta tuntuu, että
aamiaisesta jo on kulunut hirveän pitkä aika; eikö sinulla ole antaa
pikku pojille leivoksia ja appelsiineja?"

"Lasten ei pidä koskaan syödä aterioiden välillä", sanoi rouva
Burton viipymättä. "Se pilaa heidän ruuansulatuksensa, ja he tulevat
ärtyisiksi."

"Silloin minä luulen, että ruuansulatukseni on jo nyt pilalla", sanoi
Willy, "sillä minä olen joskus hirveän äreä, ja Mike sanoo, ettei
pilaantunutta munaa voi pilata. Minulle olisi parasta saada leivos --
sellaisista, joissa on rusinoita ja sitruunaa, pidän eniten."

"Mutta vain tämä yksi ainoa", sanoi rouva Burton itsekseen
mennessään ruokasalin kaapille. Hän oli saanut vastustamattoman
halun kätkeä kasvonsa. "Enkä minä hiisku sanaakaan Harrylle", hän
jatkoi päättävästi. "Tuossa on Toddyllekin", sanoi rouva Burton, "ja
pitäkääpäs nyt kummatkin mielessänne, ettette saa tulla sisälle,
ennenkuin teitä kutsutaan!"

Willy läksi, ja hänen tätinsä sai kokonaisen tunnin olla niin rauhassa,
että se melkein häiritsi häntä; hän lähetti kutsumaan poikia sisälle.
Willy tuli kovalla touhulla ja kiireissään kysymään, mitä täti halusi,
ja kysymättä hän selitti, kuinka paljon hauskempi Burtonin kanakoppi
oli kuin heidän siellä kotona, johon pikku poikien oli aivan mahdoton
päästä sisälle. Toddy astuskeli vastahakoisesti taloa kohti, mutta
pysähtyi sitten ja istuutui nurmikolle, jossa hän kieriskeli ikäänkuin
jokin olisi häntä hyvin vaivannut.

"Mikä sinun on, Toddy", kysyi rouva Burton, jonka tarkka silmä huomasi,
että tuo nuori mies oli hyvin levoton.

"Niin", sanoi Toddy, "kun minä menin kanan petään, jotta oli muutamia
munia, ja olin olevinani kanaäiti, joka hautoo ja titten tulee
poikatia, joitta toitet ovat jutkeita ja toitet valkeita tai muttia
ja kaikitta niittä tulee niin hejttaitia untuvapalloja ja ne tulevat
minun vuoteeteeni nukkumaan joka yö, ja minä ajattelin, että minä annan
yhden valkoititta jakkaalle pikku vauva-titkolle ja yhden tinulle, kun
tinä olit niin kiltti, ja titten jotkut ne taat taavat poikatia, ja
minä ittuuduin petään, tiliä minulla ei ollut höyheniä ja tiedätköt,
kun minä noutin ylöt, ei tiellä ollut jälellä kuin ilkeää puujoa. Ja
minutta tuntuu oikein pahalta."

Rouva Burton käsitti heti tilanteen ja huusi: "Toddy, istu heti maahan.
Willy, juokse kotiin ja pyydä Maggielta Toddylle puhdas puku. Jane,
valmista kylpy."

"En minä ittu maatta", vikisi Toddy. "Tuntuu niin pahalta ja minä
tahdon, että minua pidetään hyvänä."

"Täti pitää sinusta niin paljon, Toddy", sanoi rouva Burton hellästi.
"Eikö se ole sinulle mieleen?"

"Ei!" huudahti nuori mies painokkaasti, "tuollaitetta pitämitettä ei
ole mitään apua pikku pojille, joilla on vaatteet munatta. Minä tahdon,
että tulet ulot ja ittut minun viejettäni ja pidät minua hyvänä."

Toddyn silmät sanoivat enemmän kuin hänen huulensa, ja rouva
Burton riensi ulos hänen luokseen kietaistuaan varovaisuuden
vuoksi leveän liinan vyötäisilleen. Toddy tervehti häntä
ylitsevuotavalla hellyydellä, josta oli omat seurauksensa. Sen saattoi
tarkkaamattominkin silmä havaita rouva Burtonin aamupuvusta Willyn
palatessa. Toddy kiedottiin huolellisesti halkomattoon ja vietiin
kylpyhuoneeseen, ja kun hän sieltä läksi pois, oli hän niin tyytyväinen
kohteluun ja hoitoon, että hän sanoi:

"Päätenkö minä joka päivä kylpyyn, jot minä koetan hautoa tinulle
kananpoikatia?"

Aamupäivän tapahtumat päättyivät tunnin myöhästyneeseen
aamiaispäivälliseen, niin että rouva Burton sai pitää kiirettä
pukeutuessaan päiväkäyntejä varten. Hän ei kuitenkaan kadottanut
mielenmalttiansa niin, että olisi unohtanut mahdollisen vaaran, jolle
hänen kotinsa hänen poissa ollessaan saattoi joutua alttiiksi. Siksipä
hän kutsuikin pojat luokseen, ja heidän mieliinsä hänen onnistui
terottaa iltapäivän velvollisuudet ja oikeudet. Hänen miehensä olisi,
kuten kaikki miehet, ja miesten tapaan surkeasti sokeana lasten
todelliselle luonteelle, varmaankin arvellut, että tällaisessa
tapauksessa tarvittiin vain peitettyjä uhkauksia ja rumaa lahjomista;
mutta rouva Burton oli sukupuolelleen ja omaksumillensa periaatteille
uskollinen. Hän vetosi yhä edelleen lasten parempaan "minään".

"Lapsukaiset", sanoi hän kietoen kätensä kummankin pojan ympäri. "Alice
tädin täytyy tänäpäivänä mennä ulos tunniksi tai pariksi. Kukahan
mahtanee sill'aikaa pitää huolta kodista?"

"Minä tulen kanttati", sanoi Toddy antaen suudelman seurata pyyntöään.

"En voi ottaa sinua mukaan, rakkaani", sanoi rouva Burton suudellen
takaisin Toddya. "Matka on sinulle liian pitkä, mutta täti palaa
rakkaan pikku Toddynsa luokse niin pian kuin hän vain voi."

"Tinä menet jalan tinne, mihin menet, etkö menekin?" sanoi Toddy
luikerrellen pois tätinsä sylistä. "Titten en tahdo lähteä kanttati, en
vaikka mikä oliti."

Rouva Burtonin ote höltyi huomattavasti, mutta hän ei unohtanut
velvollisuuttaan.

"Kulkaapas pojat", sanoi hän. "Eikö teistä ole hauska nähdä koteja,
jossa kaikki on kauniisti järjestyksessä, niin kuin teillä kotona ja
täällä?"

"On _minusta_", sanoi Willy. "Minusta tuntuu, että taivaassa on melkein
sellaista; arkihuoneita ja tauluja ja kirjoja ja piano. Mutta taivaassa
ei tarvitse koskaan lakaista, eihän, eihän siellä ole ollenkaan roskia
ja likaa. Mutta millähän Jumala huvittaa pikku enkeleitä, kun he
tahtovat leipoa savileipiä, eivätkä voi?"

"Alice täti selittää sen sinulle, kun täti tulee takaisin, Willy, mutta
pikku enkelit eivät tahdo koskaan leipoa savileipiä."

"Mutta isä sanoo, ettei ihmisten mieli muutu, kun he kuolevat", sanoi
Willy, "ei suinkaan pikku poika-enkeltenkään mieli silloin muutu."

Rouva Burton päätti mielessään, että hän joskus sopivampana aikana
antaisi pojille järjestelmällistä uskonnonopetusta, joka voisi korjata
langon puutteelliset kuvaukset. Tällä hetkellä aurinko kuitenkin
jo kiiruhti painumaan Aasiaa kohti, eikä hänellä vielä näyttänyt
olevan nimeksikään toivoa siitä, että tavarat kodissa säilyisivät
vahingoittumattomina.

"Molemmathan te pidätte huoneista, joissa kaikki on paikoillaan",
jatkoi rouva Burton, kun Toddy vitkasteli.

"_Minä_ en pidä", sanoi Toddy. "Ne ovat tellaitia paikkoja, joitta itot
ihmitet aina tanovat 'ei taa kotkea pikku pojille, jotka tahtoitivat
pitää hautkaa'."

"Mutta Toddy", puheli rouva Burton, "huvitteleminen on samaa kuin oppia
iloitsemaan kaikesta kauniista. Aivan maailman alusta asti ovat ihmiset
miettineet, millä keinoin saada kotinsa oikein kauniiksi."

"Mutta eivät ainakaan Adam ja Eva", sanoi Toddy, "Jumala oli laittanut
heille kaikki valmiikti, ja hän antoi heidän tehdä mitä ikinä he
tahtoivat. Kyllä kait Kainilla ja Abelilla oli hautkempaa kuin kellään
muilla pojilla maailmatta."

"Oi, ei suinkaan", sanoi rouva Burton, "hehän eivät koskaan saaneet
olla tuossa kauniissa puutarhassa. Heidän vanhempansa saivat koko
lailla vaivata päätään, että saisivat kotinsa kauniiksi. Ajatteleppas
vain, kuinka monen ihmisen on täytynyt miettiä ja suunnitella,
ennenkuin maailma on voinut tulla niin kauniiksi, kuin mitä se
nykyään on! Kun katselet äitisi ja minun vierashuoneita, näet, kuinka
tuhansien, ehkä miljoonien ihmisten on täytynyt tehdä työtä, ennenkuin
kaikki mitä niissä on, on voitu aikaansaada."

"No voi ihmettä!" huudahti Toddy, jonka silmät ihmetyksestä
suurenemistaan suurenivat, "tehän on kauhean kummallitta!"

"Niin, ja kaikki viisaat ihmiset, jotka nykyään elävät, tekevät hekin
samoin", jatkoi rouva Burton, jota saavuttamansa menestys suuresti
rohkaisi, "ja pikku poikien tulisi koettaa tehdä samoin. Jokaisen
tulisi koettaa iloita siitä mikä on kaunista, sen sijaan, että hän
vahingoittaa sitä. Hänen tulisi tahtoa parantaa, ei pahentaa. Pikku
poikienkin pitäisi näin ajatella."

"Kyllä minä koetan muittaa ten", sanoi Toddy katse kaukana harhaillen,
"minutta on niin hijveän hautkaa, kun pikku pojat ajattelevat tamoja
atioita kuin itot ihmitet."

"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton nousten, "ethän tahdo, että
Alice tädin kodissa mikään joutuu epäjärjestykseen, ethän? Sinä tahdot
hoitaa kaikkea hänen poissaollessaan, aivan kuin olisit aikamies, etkö
tahdokin?"

"Kyllä, ihan vajmatti", sanoi Toddy.

"Ja minä myöskin", sanoi Willy.

"Te olette molemmat oikein miehekkäitä poikia, ja minä tuon teille
mukanani jotakin oikein hauskaa", sanoi rouva Burton suudellen molempia
poikia jäähyväisiksi. "Kas vaan!" kuiskasi hän itsekseen astuessaan
ulos puutarhaportista. "Mitähän minun herrani ja mieheni sanonee
kuullessaan tästä saavuttamastani voitosta! Hän olisi jättänyt lapset
palvelijain huostaan; minä olen ylpeä siitä, että olen jättänyt
heidät heidän itsensä hoidettaviksi." Kun rouva Burton paria tuntia
myöhemmin palasi, oli häntä eteisovella vastassa kaksi hyvin likaista
pikku poikaa, jotka olivat hyvin jännittyneen ja tärkeän näköisiä.
"Me teimme juuji niin kuin tinä kätkit, Alice täti", sanoi Toddy. "Me
emme kotkeneet mihinkään, me ajattelimme vain, miten voitimme laittaa
maailman kauniimmakti. Tulet nyt vaan kattomaan."

Kiiruhtaen käyntiään rouva Burton seurasi poikia vierashuoneeseen.
Huonekalut, taulut, kirjat ja pikku esineet olivat kaikki aivan kuin
hänen lähtiessään; muutamia parannuksia oli kuitenkin suunniteltu ja
jo osaksi toimeen pantu. Eräs useita metriä pitkä, laattiasta kattoon
ulottuva alaston osa seinää, jolla vain muutamia tauluja riippui, oli
kauvan aikaa loukannut rouva Burtonin taiteellista silmää. Nyt hän sai
nähdä, että muutkin, joilla on hyvä maku, tunsivat samoin.

"Minusta ei mikään huone ole hauska, jos ei ole kukkia", sanoi Willy.
"Isän ja äidin mielestä on myöskin niin, ja siksi me ajattelimme, että
tekisimme sinut iloiseksi, jos hankimme kukkia tänne."

Laattialla oli hevoskuormallinen kiviä kasassa, jonka järjestelystä
ei puuttunut aistia. Kivet muodostivat jonkunlaisen keinotekoisen
vuoren; ja tämän huipulla sekä tunkeutuneena jokaisen kiven koloon
ja halkeamaan oli koko joukko maantiehiekkaa. Muutamista kivien
halkeamista pisti esiin jonkun verran kuihtuneita sananjalkoja,
joista selvästi saattoi nähdä, että niitä oli moneen kertaan kivien
koloon soviteltu ja että ne olivat moneen kertaan pudonneet kuivaan
hiekkaan, joka osaksi peitti niiden juuria. Kiviröykkiön juurta
kiersi usean metrin pituinen rönsy Virginialaista kiertokasvia, ja
huipulta luikertelihe alas huolellisesti oksitettu Datura strammonium
(hulluruoho). Nuo kolme kaunosielua katselivat hetkisen sanattomina;
sitten Toddy katsahti ylös enkeli-ilmein ja sanoi:

"Eiköt ole kaunitta?"

"Minä toivon, että se, mitä meille tuot, on jotakin hirveän hauskaa",
huomautti Willy, "sillä tuossa oli kauhean paljon työtä. En ole
koskaan elämässäni ollut niin väsynyt. Äidin kukka on suuressa
laatikossa, mutta me emme löytäneet mitään laatikkoa, emmekä löytäneet
palvelustyttöjä, että olisimme heiltä voineet kysyä. Tämä ei ole se
hulluruoho, jonka kukat ovat aivan kuin kauniit maljat, mutta isä
sanoo, että tämä on paljon terveellisempi kuin se toinen viljelty laji.
Sananjaloilla näkyy olevan jano, mutta kun minä en oikein tiennyt,
kuinka minä niitä kastelisin, ilman että matto kastuisi, päätin odottaa
siksi kun sinä tulet kotiin, että voisin sinulta kysyä."

Silkkihameet vain vähän kahahtivat -- ja pojat olivat yksin. Kun
herra Burton puoli tuntia myöhemmin palasi kaupungista, huomasi hän,
että hänen vaimonsa oli harvinaisen vähäpuheinen, ja että kaksi
poikaviikaria torikoreista seuloi hiekkaa eteismatolle ja rakenteli
kivikasoja rakennuksen edustalle.




II LUKU.


Kokeilupäivänsä jälkeisenä aamuna Willyn ja Toddyn täti heräsi
tavallista enemmän tietoisena siitä, kuinka vastuunalaista ja
raskasta elämä oli. Kun hänen miehensä kertoi, että pian tulisi
suuri muinaisesineiden ja fajanssiteoksien huutokauppa, ei se
voinut tavallisessa määrin herättää hänen mielenkiintoansa. Rouva
Burtonin keittäjätärkin sai turhaan odottaa valppaan emäntänsä
aikaista aamukäyntiä. Rouva Burton mietti, mikä hänen monista
velvollisuuksistaan poikia kohtaan joutuisi ensin täytettäväksi;
mutta kun hän oli pitkän aikaa sitä pohtinut pääsemättä mihinkään
lopputulokseen, tuli aina avulias sallimus hänen avukseen. Pojat
heräsivät ja alkoivat niin kauheasti kolistella suoraan hänen päänsä
päällä, että hän silmänräpäyksessä päätti aika läksytyksen olevan
ensimäisen järjestyksessä. Pukeuduttuaan nopeasti meni hän poikien
huoneeseen ja huomasi siellä kolinan johtuvan siitä, että jykevä,
vanhanaikainen yksijalkainen pöytä lensi huoneen toisesta päästä
toiseen. Työntövoiman muodostivat kahdet tukevat pikku käsivarret.

"Hei, Alice täti!" sanoi Willy. "Olen niin hirveän iloinen siitä että
tulit. Tämä pöytä on veturi ja tiedätkös, minun nurkkani on New York
ja Toddyn Hillcrest, ja Toddy on toisessa paikassa lipunmyyjänä ja minä
toisessa. Mutta veturissa ei ole kuljettajaa, ja meidän on pitänyt sitä
lykätä, mutta ei ole ollenkaan hauskaa lipunmyyjille tehdä niin paljon
muuta työtä kuin omaansa. Nyt sinä voit tulla veturinkuljettajaksi.
Hyppää junaan!"

Tilapäinen veturi sysättiin mukavuuden vuoksi rouva Burtonin luo, mutta
se tehtiin niin suurella voimalla, että se järkytti arveluttavassa
määrin hänen tasapainoaan. Siitä huolimatta sai hän sanotuksi:

"Tämäkö on äidinkin vierashuoneen kaluston kohtalo?"

"Ei", sanoi Toddy, "meillä ovat hienot huoneet aina lukitut. Niin, ja
titten itä otti kejjan kaikki pyöjät poit meidän pöydänjaloitta -- itä
tanoi että pöydät olivat liian liikkuvaitet."

"Pikku poikien ei pitäisi koskaan ottaa luvatta toisten ihmisten
tavaroita", sanoi rouva Burton sysäten melkein mielenosotuksellisella
päättäväisyydellä pöydän paikoilleen. "Eikä heidän pitäisi käyttää
esineitä muuhun, kuin mihin ne ovat tarkotetut. Onko kumpikaan teistä
milloinkaan nähnyt pöytää radalla?"

"Tietytti, kyllä me olemme nähneet", sanoi Toddy viipymättä.
"Hillcjettittä on tiipipöytä ja Jejtteyttä on toinen -- kuinka vetujit
muuten voitivat kääntyä ympäji!"

"On aika pukeutua aamiaiselle", sanoi rouva Burton lähtiessään vähän
nolona.

Pojat ilmestyivät pöytään niin pian kuin kello oli soinut, nälkäisinä
kuin sudet. Rouva Burton oli juhlallisen näköinen, kopautti
paistiveitsen varrella pöytään, ja kaikki päät kumartuivat isännän ja
emännän hiljaa itsekseen siunatessa ruokansa. Kun aikaihmiset nostivat
päänsä, näkivät he, että kahdet pikku kasvot olivat yhä vielä visusti
kätkettyinä kaksiin pikku käsiin. Rouva Burton nyökkäsi kunnioittavasti
kumpaankin päin herättääkseen siten miehensä huomiota, ja itsekseen hän
päätteli, että noin syvään kiitokseen vaipuneet sielut olivat sopivampi
maaperä paremmallekin hengelliselle kylvötyölle, kuin mitä Tom ja
Helena Lawrence milloinkaan olivat tehneet. Vähitellen kymmenen pikku
sormea kuitenkin erkani ja hyvin suuret silmät tirkistelivät raoista
kysyvästi; sitten Willy äkkiä otti kädet pois silmiltään, oikaisihe
tuolillansa ja sanoi:

"Mutta Harry eno! oletko taas unohtanut ruokaluvun?"

Ja Toddy huomautti luoden syyttävän katseen enoonsa ja toisen, hyvin
nälkäisen paistiin:

"Minä luin tiunaukteni _viitikymmentä_ kejtaa."

"Yksi kerta olisi riittänyt, Toddy", sanoi rouva Burton.

"Mikti et tinä titten tanonut yhteen kejtaan", kysyi Toddy.

"Sanoinhan minä; meidän ei tarvitse puhua ääneen, että Jumala meitä
ymmärtäisi", selitti rouva Burton.

"Ehkä tinun ei tajvitte", sanoi Toddy, "Minutta on niin jumaa kuitkata
atioita Jumalalle. Kun minä kuitkaan, tanoo äiti: 'Toddy, mikti
kuitkaat? Häpeätkö jotakin?' Ehkä eno ja tinä molemmat häpetitte
jotakin."

Herra Burton halusi kiihkeästi antaa vaimollensa jonkun asiaa koskevan
vihjauksen, mutta ei sitä uskaltanut, kun kahdet niin kärkkäät korvat
olivat kuulemassa. Onnellinen tuuma juolahti hänen mieleensä, ja hän
sanoi kurjalla saksankielellä:

"Eikö ole sopiva aika ryhtyä parannuspuuhiin?"

Ja kieliopin kaikkien sääntöjen mukaisesti ja moitteettomasti ääntäen
rouva Burton vastasi: "Se on tuleva pian."

"Tuo on kauhean hauskaa puhetta", sanoi Willy, "minä tahtoisin osata
puhua sillä tavalla. Aivan niin risaiset, likaiset miehet puhuvat
isälle toisinaan ja sitten hän antaa heille oikein paljon lantteja.
Milloin sinä ja Alice täti olitte likaisia ja risaisia ja opitte
puhumaan noin?"

"Willy! Willy!" huudahti rouva Burton, "tuhannet rikkaat ja kauniit
ihmiset puhuvat niin -- kaikki saksalaiset."

"Puhuvatko he Jumalallekin niin?" kysyi Willy.

"Tietysti", sanoi rouva Burton.

"Hyvät ihmiset!" puhkesi tuo nuori mies. "Hänen täytyy olla hirveän
viisas, että hän ymmärtäisi heitä."

Herra Burton toisti kysymyksensä saksaksi, mutta rouva Burton vaikeni,
hyvin vakavana, tuskin huomattavasti rypistäen kulmakarvojaan.

"Millä te pojat ja teidän tätinne aijotte huvitella tänään?" kysyi
herra Burton.

"Luulen, että tulee sade", sanoi Willy katsoen ulos ikkunasta, "niin
että on varmaan parasta, että Alice täti kertoo meille satuja koko
päivän. Me emme saa koskaan tarpeeksemme saduista."

"Aivan niin!" huudahti rouva Burton, jonka kasvoilta pilvet hälvenivät
jättäen ne tavallista loistavammiksi.

"Onko tinun päättäti paljon kejtomuktia?" kysyi Toddy heilutellen
ilmassa haarukkaansa välittämättä siitä, että haarukassa olevasta
lihapalasesta tippui kastiketta hänen kädelleen.

"On, paljon," sanoi rouva Burton. "Ajatteleppas! Noin kymmenisen vuotta
sitten kuulin pyhäkoulussa kertomuksia, eikä minulla koskaan ole ollut
ketään, kenelle niitä kertoa."

"En minä juuri välitä pyhäkoulukertomuksista", sanoi Willy ja näytti
muistelevan jotain vastenmielisiä asioita. "Niiden lopussa on aina
jotakin, joka pilaa kaiken hauskan -- jotakin siitä, että pitää olla
kiltti pikku poika."

"Alice tädin kertomuksissa ei ole sellaista loppua", sanoi herra
Burton toivoen salaisesti, että hänen vaimonsa antautuisi vain
yksinkertaisesti poikia huvittamaan. "Hän tietää, että pikku pojat
tahtovat olla kilttejä, ja hän tahtoo nähdä heidät myöskin iloisina."

"Alice täti kertoo teille vain sellaista, joka teitä ilahduttaa, Willy,
täti lupaa sen", sanoi rouva Burton iloiten jo edeltäkäsin varmasta
menestyksestään. "Heti aamiaisen jälkeen saa Harry eno mennä menojansa,
ja sitten kerron teille mitä te vain haluatte."

"Ja taammeko leivoktia myötkin?" kysyi Toddy. "Aina kun äiti kejtoo
meille tatuja, antaa hän meille leivoktia, että ittuitimme hiljaa,
emmekä telmiti."

"Ei mitään leivoksia", sanoi rouva Burton ystävällisesti mutta
päättävästi. "Aterioiden välillä syöminen pilaa pienten poikien
ruuansulatuksen, ja he tulevat hyvin kärtyisiksi."

"Juuri niin taisi olla Terry koiran laita eilen", sanoi Willy. "Se
jyrsi puutarhassa luuta, vaikkei ollut ruoka-aika ja kun minä tartuin
sen takajalkoihin ja yritin leikkiä, että se oli työntökärryinä, se
puri minua."

Herra Burton taputti ystävällisesti Terryä ja antoi sille
lihankappaleen, kun se ensin oli sitä lasten suureksi iloksi pyytänyt
istuutuen takajaloilleen. Sitten hän riensi kaupunkimatkalleen
sitä ennen sydämellisesti suudeltuaan vaimoansa ja katse hellää
levottomuutta loistaen toivottanut hänelle hauskaa päivää. Rouva Burton
vei lapset mukanansa kirjastoon ja otti esille pienen raamatun.

"Minkälaista kertomusta haluatte ensin kuulla?" kysyi hän selaillen
hitaasti lehtiä.

"Abjahamitta, tillä hän melkein tappoi jonkun", sanoi Toddy innokkaasti.

"Oi ei!" huudahti Willy, "vaan Jeesuksesta, sillä Hän oli aina hyvä
kaikille."

"Rakkaat lapset!" sanoi rouva Burton. "Hyvyys kaunistaa aina ihmisiä,
eikö niin?"

"Kyllä", sanoi Willy, "paitsi silloin kun he puhuvat siitä pikku
pojille. Sano, Alice täti, miksi hyvät ihmiset aina kuolevat?"

"Luultavasti siksi, että Jumala tarvitsee heitä, Willy", sanoi rouva
Burton.

"Eikö hän sitten tarvitse minua", kysyi Willy innokas, kysyvä ilme
silmissään.

"Kyllä hän sinuakin tarvitsee, rakkaani", sanoi rouva Burton, "mutta
hän tahtoo että ensin ilahdutat muita ihmisiä. Juuri siksi jätetään
hyvin paljon ihmisiä maailmaan."

"Miksi ei Jeesusta jätetty?" kysyi Willy. "Hän olisi voinut ilahduttaa
ihmisiä enemmän kuin kaikki muut yhteensä."

"Sen ymmärrät kunhan tulet suuremmaksi", sanoi rouva Burton.

"Silloin minä tahtoisin kasvaa oikein, oikein nopeasti", sanoi Willy.
"Miksi eivät pikku pojat voi kasvaa niinkuin kukat? -- pistettäisiin
vain multaan, kasteltaisiin ja kitkettäisiin. Meidänkin parsamme kasvaa
päivässä melkein puoli jalkaa."

"Tinä olet epätiitti poika, kun tahdot tulla pittetykti multaan,
Willy", sanoi Toddy, "enkä minä enää viitti tinun kanttati leikkiä.
Äiti tanoo, etten minä taa leikki epätiittien poikien kantta".

"Itse olet epäsiisti!" antoi Willy takaisin. "_Sinustahan_ on hauskaa
leikkiä mullassa ja rupeat vain huutamaan, kun joku tulee panemaan
vettä sinun päällesi. Sanoppas, Alice täti, kuinka kauvan ihmisten
pitää olla maassa, kun he ovat kuolleet, ennenkuin he menevät
taivaaseen?"

"Luullakseni kolme päivää, Willy", sanoi rouva Burton.

"Siksikö, että Jesuskin oli juuri niin kauvan?"

"Niin, poikaseni."

"Ja silloin menevät kaikki ne, joita Jumala rakastaa, taivaaseen?"

"Niin, poikaseni."

"Mutta isä sanoo muutamien ihmisten uskovan, etteivät kuolleet koskaan
mene taivaaseen."

"Älä huoli siitä, mitä he uskovat, sinä uskot niinkuin sinua on
opetettu", sanoi rouva Burton.

"Mutta minä tahtoisin tietää ihan varmasti."

"Sen saat vielä kerran".

"Silloin minä tahtoisin, että se kerta tulisi hyvin pian", sanoi Willy.
"Lue meille nyt kertomus."

Rouva Burton veti lapset lähemmäksi ja avasi jälleen raamatun. Silloin
hän hämmästyksekseen huomasi Todddyn itkevän.

"Minä en ole taanut puhua mitään niin pitkään aikaan!" huudahti Toddy
kimakalla, värähtelevällä äänellä.

"Mitä sinulla sitten olisi sanottavaa, Toddy", kysyi rouva Burton.

"Minä tiedän kaikki ihmitten hautaamitetta, -- tiedän ihan vajmaan",
sanoi Toddy. "Äiti kejtoi minulle kejjan tiitä kaikki. Ja eilen
Willyllä ja minulla oli hautajaitet, vain meillä. Me löytimme
pienen kuolleen linnun. Ja me kääjimme ten papejipalateen, kun ei
leivinpulvejilaatikko ollut tajpeekti tuuji juumitajkukti, ja me
kaivoimme pienen haudan, ja me polvittuimme ja jukoilimme pienen
jukoukten, ja pyytimme Jumalaa ottamaan ten taivaateen, ja titten me
panimme hautaan multaa, ja ittutimme ten täyteen kukkatia -- eikä
titten muuta."

"Niin, ja sitten me panimme kiven haudalle, haudan päähän, aivan
niinkuin kuolleille aikaihmisille", sanoi Willy. "Me emme löytäneet
sellaista, jossa olisi ollut kirjoitusta, mutta minä menin kotiin ja
otin kuvakirjan ja leikkasin siitä pienen linnunkuvan ja liimasin sen
kiinni kiveen tervalla, jota otin kauppiaan kärrynpyörästä, niin että
kun enkeli, joka vie sieluja taivaaseen, tulee tästä ohi, voi hän
nähdä, että siinä kuollut pikku lintu odottaa häntä."

"Niin, ja tuo pikku lintu ei ole ollenkaan tellainen kuin me -- te
ei ollenkaan ihmettele, miltä mahtaa tuntua pitää tiipiä, kun tulee
enkelikti, tillä te oli tottunut käyttämään tiipiä ennenkuin te kuoli."

"Linnut eivät pääse --" alkoi rouva Burton aikoen oikaista lasten
tietoja ja mielipiteitä eläinten elämästä kuoleman jälkeen, mutta
samassa välähti hänen mieleensä, että hänelläkin lapsuudessaan
oli ollut omat pikku arvoituksensa, ja ettei hän varttuneena ja
kokeneenakaan voinut löytää niihin vastausta. Siksipä hän päättikin
joskus tuonnempana oikaista lasten käsitykset taivaallisista asioista
tuntien syvästi tuon teon vastuunalaisuuden. Jokseenkin samaan aikaan
pyysi keittäjätär päästä hänen puheilleen. Tämä valitti, että kaksi
hopeista ruokalusikkaa oli hävinnyt. Rouva Burton oli kuohuksissaan
ja hänen epäluulonsa heräsivät. Sen mielentilan tuntevat hyvin ne
amerikalaisnaiset, jotka ovat niin onnettomia, että heidän täytyy pitää
palvelijattaria.

"Missä sisäkkö on?" kysyi hän.

"Kyllä sitä ei tartte epäillä", sanoi keittäjätär, "kyllä taitaa
vain olla joku herrasväestä ne ottanut." Ja keittäjjätär katseli
tarkottavasti poikia. Rouva Burton kävi kiinni vihjaukseen.

"Pojat", sanoi hän, "oletteko te käyttäneet tädin lusikoita?"

"Emme", vastasi Toddy empimättä; mutta Willy näytti hyvin epävarmalta
ja miettiväiseltä, ikäänkuin olisi tiennyt jotakin asiaa koskevaa,
jota hän ei kuitenkaan tahtonut ilmaista, ei pelosta, vaan
hienotunteisuudesta.

"Mitä sinä sanot, Willy?" kysyi rouva Burton.

"Niin, katsos täti", sanoi Willy suloisimmalla äänellään! "me
tarvitsimme eilen jotakin, millä voisimme kaivaa hautaa pikku linnulle,
emmekä me voineet ajatella mitään niin kaunista kuin lusikat. Olisihan
siellä esillä ollut vaikka kuinka paljon läkkilusikoita, mutta pikku
linnut ovat niin suloisia ja kauniita enkä minä sitten viitsinyt niin
rumia lusikoita ottaa. Ja kun astiat päivällispesua varten olivat
kootut suureen kasaan, ja kasan huipulla oli suuria hopealusikoita,
niin minä otin kaksi -- niitä el oltu vielä pesty, mutta me pesimme
ne oikein puhtaiksi; että jos pikku linnun sielu katseli meitä, se ei
olisi tyytymätön."

"Ja missä ovat lusikat nyt?" kysyi rouva Burton kiinnittämättä huomiota
lasten mielentilaan ja kasvojen ilmeeseen.

"En tiedä", sanoi Willy muuttuen samassa hetkessä aivan tavalliseksi
pojaksi.

"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, "minä pittin ne talteen, niin että
kun me enti kejjan olemme talotilla, meidän ei tajvitte kuvitella, että
pikku tikut ovat lutikoita."

"Näytä heti paikalla minulle, missä ne ovat", sanoi rouva Burton
käskevästi nousten tuoliltaan.

"Lainaatko tinä niitä meille vajmatti, kun me enti kejjan leikimme
talotilla oloa?" kysyi Toddy.

"En", sanoi rouva Burton jyrkän painokkaasti.

Nyrpeissään ja rystysillään silmiään hieroen vei Toddy hänet aivan
puutarhan perälle, ja siellä erään vanhan omenapuun kyljessä olevassa
ontelossa olivat kaivatut lusikat. Rouva Burton, joka rupesi pahoin
pelkäämään, että siellä saattoi olla muutakin arvokasta omaisuutta,
kaiveli tikulla koloa pohjia myöten ja pian hän löysikin sieltä yhden
palttinaisista lautasliinoistaan.

"Te on meidän pöytäliinamme", selitti Toddy, "ja tämä", -- kysymyksessä
oleva esine oli avaamaton ranskansinappipurkki -- "tämä on
täilykepujkki."

Rouva Burton pisti omaisuutensa esiliinan taskuun, vei molemmat pojat
sisälle, asetti heidät tarpeettomalla ankaruudella sohvaan istumaan,
sulki ovet kokolailla painokkaasti, veti tuolin aivan vankien viereen
ja sanoi:

"Nyt pojat, saatte rangaistuksen siitä, että veitte luvatta tädin
tavaroita pois kotoa."

"Minä en tahdo taada telkätaunaa!" huusi Toddy äänellä, joka osaksi
muistutti sahan viilaamista, osaksi öljynpuutteesta vinkuvaa
kärrynpyörää.

"En minä teitä lyö!" jatkoi rouva Burton, "mutta teidän täytyy oppia,
ettette luvatta koske mihinkään. Jos nyt saisitte jäädä päivällisettä,
luulen varmasti teidän aina muistavan, että äskeinen tekonne oli
moitittava."

"Minä ihan kuolen nälkään", huudahti Toddy purskahtaen itkuun.
(Aamiaisesta oli tuskin tuntiakaan kulunut).

"Panen teidät sitten tyhjään huoneeseen, ja saatte olla siellä kunnes
luulette muistavanne."

Toddy parkui aivan kuin hän olisi ollut kiinalaisen teloittajan uhrina,
ja Willy oli niin onnettoman näköinen kuin nuori rakastunut mies, joka
työllä ja tuskalla koettaa keksiä loppusointuja, mutta siitä huolimatta
rouva Burton vei heidät tyhjään huoneeseen yläkertaan, pani kaksi
tuolia kunkin nurkkaansa, istutti kummankin pojan omaan tuoliinsa ja
sanoi:

"Nyt ei kumpikaan teistä saa tulla pois tuolilta. Istukaa aivan hiljaa
ja ajatelkaa kuinka pahoja te olette olleet Tunnin tai parin kuluttua
tulen takaisin kuulemaan luuletteko voivanne olla kilttejä poikia."

Kun rouva Burton poistui huoneesta, kaikui hänen jälkeensä niin
läpitunkeva huuto, että olisi luullut sen voivan murtaa vahvat seinät
ja kuulua yli puolen maailmaa. Mutta käännyttyään nopeasti rouva Burton
rauhoittui, sillä Toddy, joka oli huudon päästänyt, ei ollut pudonnut
tuoliltaan, ei saanut kaatuvataudin kohtausta eikä minkään myrkyllisen
hyönteisen pistoa. Hän sulki oven, lukitsi sen, asetti hiljaa tuolin
sen eteen ja istuutui kuuntelemaan. Kun Toddy oli tarpeekseen huutanut,
syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Willy alotti seuraavan keskustelun:
"Tod!"

"Mitä?"

"Meidän täytyy tehdä jotakin."

"Hakata Alice täti pikku palatikti -- te oliti minun mielettäni
hautkaa."

"Se olisi kauhean ilkeää", sanoi Willy, "mehän ensin olemme tuottaneet
hänelle niin paljon ikävyyttä! Meidän täytyy tehdä jotain hyvää, aivan
kuin isot ihmiset tekevät, kun he ovat olleet pahoja."

"Mitä itot ihmitet titten tekevät?" kysyi Toddy.

"No, he lukevat raamattua ja menevät kirkkoon", sanoi Willy. "Mutta
sinä ja minä, me emme voi mennä kirkkoon, kun nyt ei ole sunnuntai eikä
meillä ole raamattuakaan ja jos meillä olisi, emme osaisi sitä lukea."

"Ei tehdä titten mitään muuta kuin ollaan vihaitia", sanoi parantumaton
Toddy. "Minä tiedän mitä teemme" (tämä sanottiin lyhyen vaitiolon
jälkeen,) "Tehdään niinkuin Magdalena äidin taulutta; te oli paha ja
tuli tujullitekti; ollaan hijveän tujulliten ja pahantuuliten näköitiä.

"Katto minua." Toddy ilmeisesti esitti havainnollisesti katuvaa ihmistä,
sillä Willy kiiruhti sanomaan:

"Ei minusta tuo ole ollenkaan hauskaa; sinä olet aivan kuin kuollut
koiranpentu, jonka pää on kääntynyt sivulle. Tiedätkös mitä! Me emme
osaa lukea raamattua niinkuin isot ihmiset, mutta me osaamme kertoa
kertomuksia raamatusta ja onhan se aivan yhtä hyvä, kuin jos me
lukisimme."

"Kyllä, vajmatti", sanoi Toddy, jossa katuva mieli yht'äkkiä heräsi,
"tehdään te. Minä tahdon tulla hijveän hyväkti."

"Mutta mistä kerromme?" kysyi Willy.

"Tiitä, kun Jeetut oli pikku poika", sanoi Toddy, "tillä hän oli
_hijveän_ hyvä."

"Ei", vastasi Willy; "me olemme olleet pahoja, ja meidän täytyy kertoa
jostakin, joka oli kauhean paha. Eikö vanha Faarao sopisi."

"Aivan vajmaan, kejjo minulle hänettä", sanoi Toddy. "No niin,
Egyptissä asui vanha paha kuningas, joka piti kaikki israelilaiset
siellä ja kovassa työssä, ja kun he eivät tehneet työtä, antoi hän
heille selkään. Mutta sitten herttainen pikku Mooses lapsi, joka asui
luodolla joessa, kasvoi aikamieheksi ja hän tappoi yhden Faaraon
pahoista lyöjistä ja sitten hän kaivoi hänet maahan. Ja Jumala huomasi,
että Mooses voisi auttaa häntä, ja niin Hän sanoi Moosekselle, että Hän
halusi, että Mooses vaikuttaisi Faaraoon, niin että Israelin lapset
saisivat mennä minne halusivat. Ja Mooses meni sanomaan sen Faaraolle.
Mutta Faarao sanoi: 'Ei.' Sitten Mooses meni kertomaan Jumalalle ja
Jumala vihastui hirveästi ja muutti kaiken veden joessa vereksi."

"Oi voi!" sanoi Toddy. "Jot joku haluti tulla aivan vejitekti, ei hänen
tajvinnut muuta kuin mennä kylpemään eikö niin?"

"Mutta hän ei antanut niiden silloin mennä", jatkoi Willy. "Ja
sitten Jumala antoi sammakkojen hyppiä maalle kaikista joista ja
mutalätäköistä, ja ne menivät sisälle taloihin eivätkä ihmiset voineet
estää niitä tulemasta."

"Jotpa äiti ja minä olitimme tilloin olleet Egyptittä", sanoi Toddy,
"tilloin ei äiti oliti voinut pakottaa minua jättämään jupitammakkoani
ulot, kotka Jumala tahtoi, että niitä oli titällä huoneitta. Minä pidän
jupitammakoitta, toittapäivänä minä nielatin yhden ja te meni menojaan
kujkuttani alat."

"Eikö se potkaissut sinua?" uteli Willy, jossa Toddyn juttu herätti
luonnollisesti mielenkiintoa.

"Ei te potkaittut!" sanoi Toddy. "Minä pujatin ten entin kahtia. Mutta
kappaleet menivät titten yhteen ja titten te hyppäti ulot aivan päälaen
läpi."

"Näytäppäs reikää, mistä se tuli ulos", innostui Willy lähtien
kiiruhtamaan yli laattian.

"Te katvoi heti taat umpeen", kiiruhti Toddy selittämään, "ja tinä olet
paha poika, kun tulet tuolilta poit, vaikka Alite täti juuji tanoi,
ettet niin taiti tehdä. Jatka!"

Willy palasi tuolilleen ja jatkoi:

"Ja niin Faarao meni Mooseksen tykö ja sanoi: 'Jos pyydät että Jumala
ottaa pois sammakot, saat sinä israelilaisesi -- en minä niistä välitä.
Niin Jumala teki kuten Mooses oli pyytänyt, ja Faarao oli iloinen, kun
hän oli päässyt sammakoista. Ja israelilaisia ei hän päästänyt. Ja kun
Jumala ajatteli, että Faarao pakottaisi heitä olemaan siellä vielä
kauvan, muutti hän kaiken mullan ilkeiksi lutikoiksi'."

"Mitä pikku pojat titten tekivät, kun he tahtoivat leipoa tavileipiä?"
kysyi Toddy.

"_Kuiva_ multahan vain muuttui lutikoiksi", selitti Willy, "sellainen,
jota me potkimme ilmaan maantiellä, tiedäthän!"

"Oh", sanoi Toddy, "olikohan niiden joukotta kijppuja?"

"En tiedä", sanoi Willy, "mutta ainakin siellä oli semmoisia, joita
äidit pyydystävät hienoon kampaan, kun heidän poikansa ovat leikkineet
likaisten ihmisten lasten kanssa. Ja vaikka Faaraon miehet luulivat
olevansa kaikessa niin taitavat, huomasivat he, etteivät he voineet
tehdä luteita."

"Mitä"? sanoi Toddy, "tahtoiko Faajao taada litää lutikoita?"

"E-e-eei, en minä usko", sanoi Willy. "Mutta hän ei ollut vielä tullut
hyväksi, ja Jumala lähetti kokonaisia kärpäspilviä Egyptiin, eikä
siellä päin ollut ollenkaan kärpässuojuksia ikkunoissa. Ja silloin
Faarao tuli taas hyväksi, ja Jumala otti kärpäset pois, ja Faarao tuli
taas pahaksi, ja Jumala teki kaikki lehmät ja hevoset sairaiksi, niin
että ne kaikki kuolivat."

"Eikö Faajao titten ollenkaan voinut mennä ajelemaan?" kysyi Toddy.

"Ei", sanoi Willy. "Hänen täytyi kävellä, vaikka hänellä olisi ollut
kuinka kiire tahansa asemalle. Ja siitä hän niin suuttui, että ei
kuitenkaan antanut israelilaisten lähteä. Niin Mooses otti kourallisen
tuhkaa ja heitti sen Faaraon edessä ilmaan ja kaikki egyptiläiset
saivat heti paikalla ajoksia."

"Minulla oli kejjan oikein ilkeitä paiteita", sanoi Toddy, "mutta eivät
ne tulleet tuhkatta."

"Ja Faarao sanoi taas 'ei' aivan yhtä äkäisesti kuin se setä, jonka
kauniin tyttären kanssa Peter Gray tahtoi mennä naimisiin; sitten hän
sai vielä enemmän murhetta. Jumala antoi suurten, raskaiden jääpalasten
pudota alas taivaasta ja hän antoi ukkosen jylistä ja salamain
kierrellä pitkin maata niinkuin meidän hyrrämme tekevät, ja se pilasi
kaikki kasvit."

"Mantikatko myötkin", uteli Toddy.

"Niin."

"Ja kauniit pikku ojvokit?"

"Niin."

"Faajao pajka!" huokasi Toddy. "Jatka."

"Sitten rupesivat Faaraon ystävät sanomaan hänelle, että hän oli
tyhmä, kun hän luuli, että hän voisi olla voimakkaampi kuin Jumala,
ja Faaraokin ajatteli vähän niin. Sitten hän sanoi Moosekselle, että
kaikki israelilaiset miehet saisivat lähteä, jos he tahtoivat, mutta ei
ketkään muut."

"Hyi kuinka Faajao oli häijy!" sanoi Toddy. "Kenenkä hän luuli
keittävän juokaa ja menevän kouluun?"

"En tiedä", sanoi Willy, "mutta kyllä kait hän siitäkin huolehti, sillä
Jumala lähetti suuria heinäsirkkaparvia, ja ne söivät suuhunsa kaikki,
mitä puutarhoissa kasvoi, ja ihmiset tulivat siitä ihan hulluiksi."

"Tilloin he eivät vajmaankaan kieltäneet pikku poikiaan tappamatta
heinätijkkoja, niinkuin äiti tekee. Olitinpa minä ollut tiellä! Mitä
hän titten teki?"

"Noo, hän oli sama vanha häijy mies kuin ennenkin", sanoi Willy. "Ja
Jumala sanoi Moosekselle: 'Nosta kätesi hetkeksi taivasta kohden.' Ja
Mooses teki niin ja Egyptissä tuli pimeä, paljon pimeämpi kuin meidän
hiilikellarissa. Ihmiset eivät missään voineet nähdä mitään, ja sinne,
missä he olivat, kun tuli pimeä, heidän täytyi jäädä moneksi päiväksi
ja yöksi'."

"Voi kauheata!" huudahti Toddy. "Eikö oliti hijveätä, jos Mootet
pitäiti kätentä ojennettuna taivatta kohti, nyt juuji, kun me ittumme
tättä tuoleillamme. Kyllä niin voi käydä. Huudetaan tätiä."

"Ei hän nyt voi sitä tehdä", sanoi Willy, "sillä hän on kuollut.
Ja emmehän me estä israelilaisia tekemästä, mitä he tahtovat.
Silloin Faarao pelästyi kovasti ja käski Mooseksen ottamaan kaikki
israelilaiset pois, mutta he eivät saisi viedä tavaroitaan muassaan
-- hyi, kuinka hän oli itsekäs! Mutta kun Mooses tiesi kuinka paljon
köyhät israelilaiset olivat saaneet tehdä työtä hankkiakseen ne
muutamat tavaransa mitä heillä oli, sanoi hän, etteivät he lähtisi,
jolleivät he saisi viedä mennessään kaikkea, omaisuuttaan. Mutta siitä
Faarao suuttui kovin ja sanoi: 'Menkää matkoihinne! Ja jos sinä joudut
täällä vielä kerran minun käsiini, niin minä tapan sinut!' Ja Mooses
sanoi: 'Älä ole huolissasi. Minua et näe, jollet sinä minua tarvitse'."

"Eikä tuinkaan Faajao häntä nähnytkään", sanoi Toddy. "Ei kukaan mene
käymään kuninkaiden luona vain tikti, että taitivat pääntä poikki
hakatukti. Meidän kittanpoikatetkin ymmäjtävät etteivät tule Miken
tykö, kun Mike tahtoo katkaitta niiltä päät. Entä titten!"

"Niin, ja sitten Jumala sanoi Moosekselle jotakin, joka mahtoi hänestä
tuntua aivan kauhealta. Hän sanoi Moosekselle, että seuraavana yönä
enkeli tappaisi vanhimman pojan joka perheestä. Voi, kuinka iloinen
minä olenkaan, etten minä elänyt siellä siihen aikaan! Tahtoisin niin
mielelläni nähdä enkelin, mutta en, jos hän tekee minulle noin. Mitä
sinä tekisit, jos enkeli tappaisi minut, Tod?"

"Minä taitin tinun pojtliininukketi", sanoi Toddy empimättä, "ja vuohen
jattaat. Entä titten!"

"Jumala sanoi sen Moosekselle ja Mooses sanoi sen ihmisille ja hän
käski heitä tappamaan karitsan, kastamaan sormensa sen vereen ja
piirtämään ovenpieleen ristin, niin että kun enkeli kulki ohitse ja
näki sen, ei hän tappanut _heidän_ suurinta poikaansa. Ja sinä yönä
tuli enkeli maan päälle, ja kaikki heräsivät ja huusivat kauheasti
-- pahemmin kuin sinä toissapäivänä kun putosit rappusia alas --
kun kaikki vanhimmat pojat ja tytöt kuolivat. Et olisi voinut mennä
mihinkään kuulematta isien ja äitien itkua."

"Haudattiinko ne kaikki?" kysyi Toddy.

"Tietysti", vastasi Willy.

"Mutta hyvät ihmitet! Tilloinhan pikku egyptiläitpojat, joita ei
tapettu, taivat kattella kuolijoita kaiket päivät. Mitä Faajao nyt
teki?"

"Hän lähetti heti hakemaan Moosesta ja hänen veljeänsä ja sanoi heille,
että hän oli ollut paha kuningas -- niin kuin he eivät olisi sitä
ennestään tienneet. Ja hän käski heitä ottamaan kaikki Israelin lapset
ja kaikki heidän tavaransa ja menemään heti matkoihinsa ja hän oli niin
kiireissään, ettei hän huomannut kutsua Moosesta hautajaisiin; häneltä
itseltään oli vanhin poika kuollut. Ja kaikki egyptiläiset tulivat
ja rukoilivat israelilaisia kiiruhmaan matkaan -- he eivät voineet
käsittää, miksi he viipyivät. He olivat niin iloisia, kun he pääsivät
heistä, että he lainasivat heille kaikkea, mitä he tarvitsivat."

"Tojttua ja leivoktiako myötkin", kysyi Toddy.

"Ei", sanoi Willy ylenkatseellisesti. "Älä luule, että ihmiset,
jotka lähtevät matkalle neljäksikymmeneksi vuodeksi, ensi työkseen
ajattelevat syömistä. He lainasivat vaatteita ja rahaa ja kaikkea, mitä
he vain voivat saada ja jättivät egyptiläiset suureen köyhyyteen. Ja
sitten he läksivät matkaan."

"Matkuttivatko he huvijunalla?" kysyi Toddy.

"Ei", sanoi Willy. "Sellainen ihmisjoukko ei olisi voinut mahtua
kaikkiin maailman huvijuniin. He ratsastivat kameleilla ja aasin
selässä, ja muutamat heistä kävelivät."

"Ei tuinkaan te ollut ollenkaan hautkaa", sanoi Toddy.

"_Sinusta_ se olisi ollut hautkaa", sanoi Willy, Jos sinun aina olisi
pitänyt tehdä työtä niin kuin noiden kaikkien. "Muistatkos kuinka äiti
kerran pani sinut työhön; sinun piti viedä pois kaikki pölkynpäät,
jotka olit kantanut uudelta rakennukselta kuistille? Silloin sinä
läksit kävelemään kaupunkiin, jotta pääsisit siitä."

"Ky-yyllää", vastasi Toddy venytellen, "mutta minä tietin että taitin
ajaa kotiin, kun minua tultiin hakemaan. Mitä he titten tekivät?"

"He läksivät matkustamaan kauniiseen seutuun, jonka Jumala oli
Moosekselle osottanut, ja he kulkivat edelleen, kunnes he tulivat
kauniin suuren meren rannalle, jossa ei ollut yhtään lauttaa -- en minä
ymmärrä miksi Mooses vei heidät tuollaiseen paikkaan. Ehkä vain siksi,
että Jumala tahtoi näyttää, etteivät mitkään lautat voi voittaa Häntä
--. Yht'äkkiä he näkivät suuren tomupilven pölähtävän ilmaan heidän
takanaan ja jotkut sanoivat, että Faarao siellä lähestyi."

"Minutta Faajao oli jo taanut heittä tajpeekteen", sanoi Toddy. "Tuliko
hän jantaan heiluttamaan heille nenäliinaa jäähyväitikti?"

"Ei", sanoi Willy. "Hän tiesi, ettei siellä ollut veneitä, ja siksi hän
tuli hakemaan heitä takaisin tekemään työtä niinkuin ennenkin."

"Minä olitin luullut hänen peljänneen, että Jumala heti tappaiti
hänet", sanoi Toddy.

"Ehkä hän pelkäsikin", sanoi Willy. "Mutta katsoppas, hän oli niin
hirveän laiska, ettei tahtonut itse tehdä työtä -- isä sanoo, että on
sellaisia ihmisiä, jotka mieluummin kuolevat kuin tekevät työtä."

"Mitä he titten voivat tehdä", kysyi Toddy. "Eiväthän he voi ottaa
itjaelilaitia tekemään työtä edettään, eiväthän?"

"Ei", sanoi Willy, "mutta he tekevät samoin kuin israelilaisetkin
tekivät; he lainaavat muiden ihmisten rahoja. Kun ihmiset näkivät,
että Faarao oli tulossa, alkoivat he napista ja kävivät Mooses raukan
kimppuun ja sanoivat hänelle, että hänen pitäisi hävetä, kun hän
oli tuonut heidät niin kauvas tapettaviksi. Hehän olisivat voineet
kuolla Egyptissä tarvitsematta kulkea niin kauvas. Mutta Mooses sanoi:
'olkaa rauhassa. Jumala hoitaa tämän asian.' Silloin Jumala sanoi:
'Mooses, nosta keppisi veden yli!' Ja samassa hetkessä kun Mooses tämän
teki, meren vesi nousi kumpaakin reunaa ylös -- aivan niinkuin vesi
kylpyammeessa toisinaan, kun me loiskimme -- ja meren pohjaa myöten
kulki tie. Ja ihmiset kulkivat sitä pitkin."

"Panivatko he entin kalottit jalkaanta", kysyi Toddy. "Tillä jot he
eivät titä tehneet, taivat vajmaankin monet pikku pojat tukkapöllyä
toitelle jannalle päättyään, kun heillä oli kengät tavetta."

"Sitä minä en tiedä", sanoi Willy vähän mietittyään.

"Minun täytyy muistaa kysyä sitä isältä. Mutta kun he kaikki olivat
päässeet ylitse, alkoivat he jälleen napista, sillä Faaraon armeija
tuli aivan heidän kintereillään."

"Minutta he olivat tujhanitkijöitä kaikkityyni", sanoi Toddy.

"Älä sano!" vastusteli Willy. "Minä luulen, että sinä olisit parkunut,
jos sinä olisit astua tallustanut niinkin pitkän matkan savessa ja
sitten näkisit kuinka joukko sotamiehiä ja sotavaunuja ja jousia ja
keihäitä ja nuolia tulee sinua tappamaan. Mutta Jumala tiesi mitä oli
tehtävä; Hän tiesi aina. Isä sanoo, että Hän aina tulee saapuville,
vaikka luulisi, ettei Hän voi tulla. Hän sanoi Moosekselle, 'nosta
keppisi jälleen veden yläpuolelle.' Ja Mooses teki niin, ja suuret
vesimuurit kummaltakin puolelta syöksyivät alas. Ja Faarao ja koko
hänen joutavanpäiväinen joukkonsa hukkuivat."

"Itkivätkö Itjaelin laptet vielä tenjälkeen?" kysyi Toddy.

"Ei paljoa", sanoi Willy. "He kulkivat kaikki yhdessä ja lauloivat."

"_Minäpä_ tiedän mitä he lauloivat", sanoi Toddy. He lauloivat kaikki:
"Hukkui Faajaon joukko, halleluijaa!"

"Eivätpäs he sitä laulaneet", sanoi Willy. "He lauloivat sitä kaunista
laulua, jota äiti joskus laulaa. 'Kajahda -- rumpu -- y-li -- Egyptin
-- Egyptin pi --'."

Willyn oli hyvin vaikea kerrata tuon vanhan juhlallisen kirkkolaulun
säettä, ja lopuksi hän purskahti itkuun.

"Mikti tinä itket?" kyseli Toddy. "Leikitkö tinä, että tinä olet
itjaelilainen?"

"En", sanoi Willy. "Mutta aina kun minä vain ajattelen tuota laulua,
jokin nousee kurkkuuni ja panee minut itkemään."

Huoneen ovi lensi auki, kuului hameiden kahinaa ja nopeita askelia ja
rouva Burton kasvot kyynelissä kylpien sieppasi Willyn syliinsä ja
suuteli häntä uudestaan ja yhä uudestaan Toddyn huomauttaessa:

"Jot minun kuijkuuni noutee jotakin, niin minä heti nielen ten."

Rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen ja sanoi:

"No, poikaseni, kohta tulee aamiaisaika, ja minä tahdon että pukeudutte
sievästi ja peseydytte hyvin, niin että olette kuin oikeat pikku
gentlemannit, jos joku sattuisi tulemaan."

"Eikö meitä sitten enää rangaista vallattomuutemme tähden?" kysyi Willy.

"Ei", vastasi rouva Burton ystävällisesti. "Minä uskon, että te kyllä
muistatte olla kilttejä."

"En minä sitä tarkota", sanoi Willy. "Minä kerroin yläkerrassa Toddylle
pitkän kertomuksen raamatusta, niin että olimme kuin isot ihmiset, kun
he ovat olleet pahoja. Minä kerroin niin paljon kuin osasin, mutta
Tod ei kertonut _mitään_. Hän ei minun mielestäni ole vielä kärsinyt
rangaistustaan."

"Hän saa kertoa tänä iltana, sittenkun Harry eno on tullut kotiin",
sanoi rouva Burton.

"Ja istua yläkerran huoneen nurkassa tuolilla?" kysyi Willy.

"Tuskinpa se enää on tarpeen", vastasi rouva Burton.

"Sitten et minun mielestäni ole rangaissut ollenkaan oikein", sanoi
Willy loukkaantuneena ja nyrpeissään.

"Minä olen kyllä titten niin tujullinen kuin vain voin, Willy", sanoi
Toddy antaen veljellisen suudelman seurata sanojaan.

Sisäkkö vei lapset pukeutumaan, ja rouva Burton istuutui ja vaipui
vakaviin mietteisiin. Aika riensi, aamiaiseen asti oli hänen miehensä
ollut aivan kiusottavan innokas näkemään minkälainen menestys hänen
vaimonsa kasvatusperiaatteilla tulisi olemaan. Nyt hän tunsi olevansa
perinpohjin voitettu. Hänen miehensä oli hänelle aikoinaan maininnut,
että niin kävi parhaimpienkin kenraalien, kun he suorittivat ensimäisiä
suuria tehtäviään, ja hän päätti, että jos miehet kerran "riistävät
voiton tappion kidasta", niin täytyy hänenkin voida tehdä samoin. Hän
päätti sen tehdä. Ajatellessaan, että hän koko elämänsä ajan saisi
lakkaamatta kuulla: "Sanoinhan minä", teki hän itselleen juhlallisen
lupauksen, ettei pelkäisi ankarimpiakaan ponnistuksia päämäärään
päästäkseen. Muistellessaan tappioitaan hänen täytyi kuitenkin monen
kenraalin tavoin tunnustaa, että tahtominen ei vielä merkitse voimista
ja että ei ole ollenkaan sanottu keksiikö oikeat keinot hyvien tulosten
saavuttamiseksi, vaikka onkin täysin selvillä siitä, minkälaisia
tulosten tulisi olla.

Aamiaiskello herätti hänet näistä nöyryyttävistä mietteistä. Pöydässä
häntä odottivat molemmat pojat, Willy sievässä merimiespuvussa ja
Toddy puhtaissa vaatteissa ja moitteettoman valkea esiliina edessä.
Muistaen aikaisempia kokemuksia hän lopetti lyhyeen poikien yritykset
saada selville, olivatko tädin lautaset oikeita "kilpikonnalautasia"
ja Willyn aikeen heittää Terryn suuhun ostereita. Willy oli näet
aamulla nähnyt enonsa pudottavan koiran suuhun leivänpalasia. Tätä
lukuunottamatta pojat eivät aterian kestäessä tehneet muuta kuin mitä
sivistyneissä perheissä on luvallista.




III LUKU.


Aamiaispäivällisen jälkeen sanoi rouva Burton:

"Tänään on Alice tädin vastaanottopäivä. Tulee luultavasti paljon
vieraita ja kaikki he tahtovat kuulla pienokaisesta; teidän täytyy olla
sisällä kertomassa hänestä. Teidän täytyy pysyä puhtaina ja sievinä.
Olen varma, ettette halua nähdä ketään likaisena tädin vierashuoneessa!"

"En minä tahdo jäädä viejathuoneeteen", sanoi Toddy. "Tahdon mennä
hakemaan tuovillaa!"

"Ei tänään", sanoi rouva Burton ystävällisesti mutta varmasti.
"Eihän kukaan mene suovillaa etsimään valkeaan esiliinaan puettuna.
Mitä ajattelisit, jos näkisit minut kaunis valkea esiliina edessäni
juoksemassa ympäri märässä, soisessa paikassa suovillaa etsien?"

"Ajattelitin, että tinä voitit tuoda kotiin enemmän kuin minä, tikti
että tinun etiliinaati mahtuu enemmän kuin kenenkään muun", sanoi Toddy.

"Tiedätkös mitä", sanoi Willy viittoen Toddya mukaansa nurkkaan
ja kuiskaillen vakavasti hänen kanssaan. Willyn ilmeen ehdoton
vilpittömyys ja soma arkuus, jolla hän vältti rouva Burtonin
katsetta, vaikutti, että tämä vaistomaisesti käänsi päänsä poispäin
kunnioituksesta, kuten hän luuli, jotakin herttaista lasten salaisuutta
kohtaan. Vilkaistessaan poikiin näytti hänestä, että Toddykin oli
harvinaisen tärkeän näköinen. Lopuksi pojat menivät ulos. Willy vain
kääntyi mennessään ja sanoi suorastaan enkelimäisellä äänenpainolla:

"Tulemme aivan heti takaisin, Alice täti!"

Rouva Burton pukeutui; hän löi huolettomasti muutamia sointuja
pianolla, ja lopuksi vieras toisensa jälkeen saapui kiinnittäen
kokonaan hänen huomionsa. Yht'äkkiä, kun hän juuri teki parastaan
pitääkseen seuraa eräälle hienostuneelle vanhanajan naiselle, molemmat
pojat marssivat ruokasalista vierashuoneeseen. Rouva Burton viittasi
kärsimättömästi heitä poistumaan, sillä Willyn housut ja Toddyn
esiliina olivat mahdollisimman huonossa kunnossa. Ei kumpikaan pojista
nähnyt vierasta, sillä hän sattui istumaan toisen ovenpuolikkaan
takana, ja he astua tallustelivat aina tätinsä luo. Willy huudahti:

"Eiväthän kuolleet mene toisena päivänä taivaaseen. Me päätimme
kaivaa esiin linnun saadaksemme asian selville ja siellä se oli aivan
ennallaan."

"Ja ten kimputta oli paljon pikku muujahaitia", jatkoi Toddy. "Ne
tahtoivat vajmaan myötkin päättä taivaateen ja tahtoivat, että joku,
jolla on tiivet, auttaiti heitä matkalla tinne ylöt."

"Willy!" huudahti rouva Burton ankarasti, "kuinka olette saaneet
vaatteenne tuon näköisiksi?"

"Niin, näetkös", sanoi Willy, joka työntyi tuottavasti lähemmäksi
tätiään ja pani kyynärpäänsä hänen syliinsä katsellen häntä suoraan
silmiin, "niin näetkös, emme raskineet pistää pikku lintua uudelleen
maahan lukematta rukousta. Ja minä unohdin kokonaan senjälkeen
pudistella hiekan pois polvistani."

"Toddy", sanoi rouva Burton, "ethän sinä voinut polvistua vatsallesi ja
rinnallesi. Kuinka on siisti valkea esiliinasi tullut noin likaiseksi?"

Toddy katsahti ensin esiliinaansa ja sitten tätiänsä -- katseli
taulua, sitten toista, senjälkeen pianoa -- seurasi katseellaan
kattolistaa, näytti yht'äkkiä keksivän, mitä oli etsinyt ja vastasi:

"Onko te tinun mielettäti likainen. Ei minutta. Minun mielettäni tiitä
on vain valkoinen pudonnut poit."

"Menkää keittiöön", sanoi rouva Burton käskevästi, ja pojat läksivät
-- molemmilla huulet lerpallaan. Puoli tuntia myöhemmin heidän enonsa,
joka oli lähtenyt kaupungista tavallista aikaisemmalla junalla
tavatakseen muutamia vaimonsa ystävättäriä, keksi Toddyn erään
puolivalmiin talon rakennustelineillä tien vieressä. Hänelle johtui
mieleen kaikkien lukukirjain laatijain suosima kertomus siitä, kuinka
eräs merikapteeni menetteli nähdessään poikansa korkealla raakapuun
nenässä. Herra Burton seisahtui telineiden juurelle ja huusi Toddylle:
"Hyppää alas!"

"En voi!" huusi Toddy vastaan. "Hyppää alas!" toisti herra Burton
entistä käskevämmin. "Tanoinhan, etten voi", vastasi Toddy. "Me
leikimme Baabelin tojnia ja puhumme eji lailla, niinkuin ihmitet
tilloin tekivät, ja kun minä kätken Willyä tuomaan tiilikiviä niin
hän tuo muujitavea, ja kun minä kätken häntä tuomaan muujitavea niin
hän tuo tiilikiviä. Ja titten me puhumme niinkuin täti ja tinä eilen
juokapöydättä."

"Niin", sanoi Willy ilmaantuen rakennuksen sisältä syli täynnä
puupalikoita. "Kuunteleppas nyt!" Ja tuo nuori mies lasketteli hetken
pari kieltä, jommoista kuulee vain apinoiden kokouksessa.

Herra Burton kiipesi varovasti telineille, toi pojan kerrallaan alas,
suuteli heitä molempia ja ravisteli heitä perinpohjin. Senjälkeen
kaikki kolme kääntyivät kotia kohti. Poikien vaatteet olivat
yltäyleensä sahajauhoissa, nekin kohdat, jotka eivät ennestään olleet
likaiset. Tiellä tätä joukkoa vastaan tuli suurin osa rouva Burtonin
vieraista.

Herra Burton huomasi vaimonsa olevan erittäin puheliaalla tuulella,
mutta pojista puhuminen näytti hänestä olevan yhtä vastenmielistä, kuin
jos he olisivat olleet jäännöksiä Aatamin takaiselta ajalta ja hän
itse innokas Mooseksen luomishistorian kannattaja. Askartelu, johon
nuoret herrat olivat olleet pakotettuja kilpaillessaan tuon Sinearin
lakeudella keskenjääneen tornirakennuksen arkkitehtien kanssa, antoi
heille verrattoman ruokahalun ja piti heidän kielensä kurissa. Mutta
syötyään vatsansa mahdollisimman täyteen huomautti Willy:

"Nyt on aika Toddyn saada rangaistuksensa, Alice täti, eikö ole?"

Rouva Burton viittasi miehelleen ja nyökkäsi Willylle myöntävästi
päätään.

"Tule Tod", sanoi Willy, "nyt sinun pitää kertoa hyvin surullinen
kertomus ja olla pahoillasi."

"Kyllä, minä kejjon Petej Gjayttä", sanoi Toddy. "Te on hijveän
tujullinen."

"Kuka oli Peter Gray", kysyi rouva Burton.

"Te on hejja, jotta naapujin likainen pikku poika laulaa meille", sanoi
Toddy, "mutta minä en laula hänettä -- minä vain kejjon -- ja te on
aivan yhtä tujullitta."

"Anna kuulua", sanoi Willy.

"Oli kejjan miet", sanoi Toddy juhlallisesti ja henkeään pidättäen,
"ja hänen nimentä oli Petej Gjay. Ja hän -- jakatti yhtä tyttöä. Ja
hän tanoi hänen itällentä: 'Minä tahdon mennä naimitiin pikku tyttöti
kantta!' Ja mitä luulette, että itä tanoi? Hän tanoi: 'Ei!' (tämä
järisyttävällä voimalla). Minä en tanonut titä niin kovatti kuin minä
otaan. Te on hyvin hijveätä kuin Jimmy laulaa titä. Ja Petej Gjay tuli
hyvin pahoilleen ja hän lähti kauvat poit ottamaan eläinten ja muiden
nahkoja, mutta Jimmy ei laula mitään tiitä, tuliko hänen mielentä
titten hyväkti. Ja pahat intiaanit ottivat häneltä ijti tukan ihan
niinkuin naitet ottavat jotkut ijti oman tukkanta. Kun te tyttö kuuli
tiitä, niin hänelle tuli niin paha mieli, että hän meni tänkyyn ja
kuoli. Niin te oli. Hajjy eno, eikö tinuakin jangaitta jottakin, että
tinäkin kejtoitit kejtomukten?"

"Nyt on aika pikku poikien mennä vuoteeseen", sanoi rouva Burton
nousten ja ottaen Toddya kädestä.

"Voi, voi!" sanoi Willy, "tahtoisin olla pikku kiinalaispoika, niin
silloin saisin nousta nyt juuri ylös."

"Titä minäkin tahtoitin", sanoi Toddy; "tilloin tinulla oliti päättäti
häntä ja minä voitin vetää tiitä."

Pojat hävisivät huoneeseensa, ja rouva Burton rikkoi
vaitiololupauksensa ja kertoi miehelleen aamulla kuulemansa
kertomuksen. Hän pyysi pyytämällä miestään nousemaan niin aikaisin
seuraavana aamuna, että hän ehtisi kaivaa linnun maasta ja heittää sen
pois.

"On kerrassaan surullista", sanoi hän, "että noita lapsia yllytetään
käsittelemään pyhiä asioita kevytmielisesti, ja minä olen päättänyt
mikäli mahdollista estää sen jatkumasta poistamalla syyt."

Hänen miehensä hymyili hyvin vähän rohkaisevasti ja pudisti epäillen
päätään.

Aurinko nousi seuraavana aamuna hirvittävän epähienoon aikaan, niinkuin
sen tapana on kesäkuussa nousta. Mutta rouva Burton oli ylhäällä ennen
sitä. Hänen miehensä oli ollut edellisenä iltana valtuuston kokouksessa
ja kaupungin isät olivat olleet niin puheliaita, että herra Burton
oli palannut kotiin vasta puolenyön seuduissa. Hän tarvitsi lepoa, ja
hänen vaimonsa oli päättänyt, että hän saisi nukkua niin kauvan kuin
mahdollista. Mutta oli asioita, jotka olivat hänestä tärkeämpiä kuin
hänen miehensä mukavuus ja yksi niistä oli perinnäinen kunnioitus
kaikkea yliluonnollista ja pyhää kohtaan. Hän aavisti, että pojat
viipymättä panisivat koetukselle kristikunnan perustoivon ja tutkisivat
linnun haudan, jonka olivat kaivaneet pari päivää aikaisemmin, ja hän
kauhistui ajatellessaan sitä yksityiskohtaista keskustelua ja monia
selityksiä, joita varmaan seuraisi. Jos lintu olisi ollut ihmisolento,
niin eivät helläsydämisten pikku ystävien huomautukset olisi rouva
Burtonista tuntuneet ainakaan materialistisilta; mutta nyt oli
kysymyksessä vain lintu, ja hän huomasi, ettei ollut suinkaan helppoa
vastata kysymykseen oliko viattomalla olennolla sielua, varsinkin
jos vertasi sitä moniin kunnottomiin ihmisiin. Hän oli senvuoksi
tehnyt suunnitelman, joka tekisi oikeutta kaikille asianosaisille.
Hän herättäisi miehensä, kun kuulisi poikien liikkuvan. Hän juttelisi
nuorten herrojen kanssa sillä välin, kuin hänen miehensä ryöstäisi
haudan. Hän olisi pelastunut monesta mieliharmista, jos olisi teljennyt
nuoret herrat heidän huoneeseensa ja antanut miehensä nukkua sydämen
halusta, mutta koska hän oli laiminlyönyt ottaa avaimet haltuunsa
poikien saapuessa, olivat nämä itse käyttäneet niitä hyväkseen, eikä
millään kysymyksillä oltu voitu saada selville niiden olinpaikkaa.
Sillä välin pojat olivat aivan hiljaa, ja rouva Burton käytti tämän
rauhallisen hetken suunnitellakseen kuinka järjestäisi tämän päivän
niin, että hänellä olisi pojista mahdollisimman vähän vaivaa ja että
hän voisi terottaa heidän mieliinsä, että yksilöllisyys -- sen hän
vastahakoisesti myönsi -- oli tähän asti ollut pikemminkin voitettu
kuin voittaja.

Raju kolkutus ulko-ovelle ja kiihkeä kellonsoitto herättivät rouvan
hänen ajatuksistaan ja isännän unestaan, samalla kuin Terry, joka
tavallisesti makasi matolla ulko-oven edessä, alkoi surkeasti
haukahdella.

"Hitto vieköön", huudahti herra Burton hieroen silmiään, ja hänen
vaimonsa soitti palvelijaa. "Kenelle olemme velkaa Hillcrestissä?"

"Oi, pelkään, että Helenan tila, on huonompi tai että pienokainen on
sairas!" sanoi rouva Burton avaten akkunan ja huutaen: "Kuka siellä?"

"Minä", vastasi ääni, jonka helposti tunsi Willyn ääneksi.

"Minä myöt", huusi kimakampi, mutta yhtä tuttu ääni.

"Meillä on sinulle jotakin äärettömän hauskaa kerrottavana, Alice
täti", sanoi Willy. "Päästä meidät sisälle, pian!"

"Hautkempaa kuin leivoktet tai kajamellit", huusi Toddy.

Palvelija riensi alas rappusia, ovi avautui, keveät askeleet
kiirehtivät portaita ylös, ja Terry, odottamatta isäntänsä
aamuhyväilyä, syöksyi vuoteen alle piiloon, mistä se ilmaisi pelkonsa
epäsointuvan kimakalla äänellä. Sitten saapuivat Willy ja Toddy
sellaisella kolinalla, jonka vain lapset voivat saada aikaan ja jota
eivät hevosetkaan kykene synnyttämään. Saavuttuaan tätinsä ovelle
koetti kumpikin työntää toista tieltään voidakseen itse kertoa asiansa,
jonka vallassa molemmat täydelleen olivat. Viimein Toddy huusi toisesta
oven nurkkauksesta, jota vastaan Willy oli painanut hänen kasvonsa
aivan litteiksi:

"Jakat pikku lintu on mennyt taivaateen."

"Niin", sanoi Willy hellittäen veljellisen otteensa, "enkelit veivät
sen pois."

"Ja kaikki pikku muujahaitet menivät ten mukana taivaateen", sanoi
Toddy.

"Mutta enkelit eivät ottaneetkaan hautakiveä", sanoi Willy. "Sanoppas,
Alice täti, mitä tehdään hautakivillä kun ihmiset ovat menneet
taivaaseen?"

"Minä tiedän", sanoi Toddy sanomattoman halveksivasti. "Ten tietää
jokainen. Titen ihmitet otaavat ittuttaa kauniita kukkia tiinä haudatta
olleitten enkelien katteltavakti."

"No", sanoi Willy sen näköisenä kuin olisi hän ollut juuri keksityn
opin esitaistelija, "minä menen heti kysymään isältä kutka eivät usko
kuolijaisten menevän taivaaseen. Minä sanon heille suoraan kuinka
tyhmiä he ovat."

"Enkelit ovat ihan niinkuin linnut, eivätkö olekin, täti?" sanoi Toddy.
"Niillä on tiivet ja kynnet."

"Mistä sinä tiedät, että niillä on kynnet", kysyi rouva Burton.

"Minä näin niiden kynnenjäljet haudan luona hiekatta," sanoi Toddy.
"Ne olivat ihan kuin pikku lintujen jaappimia pikku jakoja. Ne olivat
vajmaankin pikku enkelilaptia."

Herra Burton iski silmää vaimollensa ja näytti pitävän kaikkea täytenä
totena lausuen vain yhden ainoan lyhyen sanan:

"Kissat!"

"Kuinka pääsitte ulos, lapset?" kysyi herra Burton. "Me hyppäsimme ulos
keittiön ikkunasta", sanoi Willy, "mutta se oli niin korkealla, ettemme
päässeet sisälle samaa tietä. Minusta pitäisi olla jo aamiaisaika --
olemme olleet ylhäällä jo ainakin kaksi tuntia."

"Nyt on aika alkaa oikeauskoista opetusta, rakkaani", yllytti herra
Burton, "fysiologit sanovat, että järki toimii paremmin silloin, kun
vatsa on tyhjä."

"Kiitos huomautuksesta", sanoi rouva Burton lähtien keittiöön, "mutta
näiden poikien järki toimii liian hyvin silloinkin, kun vatsa on
täynnä."

Aamiainen syötiin tavalliseen aikaan, ja pojat tekivät täyttä
kunniaa pöydän antimille. Kun he olivat jossakin määrin tyydyttäneet
ruokahalunsa, sanoi Willy:

"Alice täti, kuinka kauvan luulet, että vielä voimme elää näkemättä
rakasta pikku pienokaista?"

"Jakatta pikku tyttö-pienokaitta", oikaisi Toddy.

"No, vielä jonkun aikaa, luullakseni", vastasi rouva Burton.
"Rakastattehan pienokaista ja omaa äitiänne niin paljon, ettette tahdo
millään tavalla tuottaa heille ikävyyttä. He ovat molemmat vielä sangen
heikot. Rakastattehan heitä enemmän kuin itseänne?"

"Tietysti", sanoi Willy. "Juuri siksi minä niin hirveän kernaasti
tahtoisinkin nähdä heitä."

"Pikku titajet ovat ikävittään, kun eivät voi leikkiä veljientä
kantta", sanoi Toddy.

"No niin", sanoi rouva Burton, "ajattelen asiaa, ja jos lupaatte olla
_oikein_ kilttejä, voimme ehkä käydä siellä tänään."

"Oi! koetamme olla oikein kiltit", sanoi Willy. "Tiedätkös mitä, Tod!
Heti aamiaisen jälkeen rupeamme leikkimään pyhäkoulua -- silloinhan
olemme hyviä."

"Minäpät tiedän vieläkin hyvempää", sanoi Toddy. "Leikitään Danielia
jalopeujojen luolatta, ja tinä olet kuningat, joka tulee pelattamaan
minut. Eikö te olekin hyvempää kuin pyhäkoululeikki, tillä onhan te,
että pelattaa ihmitiä kauhean vihaitten jalopeujojen kyntittä hyvempi
atia kuin laulaa ja jukoilla niinkuin pyhäkoulutta tehdään!"

"Toinen hirveän vääräuskoinen seikka, joka on kumottava, rakkaani",
huomautti herra Burton. "Tuo kauhea lapsi on tehnyt itsensä syypääksi
sellaisen opin julistamiseen, että työt ovat tärkeämmät kuin usko."

"Kerron heille myöhemmin kertomuksen Danielista aivan raamatun mukaan",
sanoi rouva Burton, "ja olen varma siitä, että väärinkäsitys on
väistyvä totuuden tieltä!"

Herra Burton sanoi jäähyväiset koko päiväksi, ja sillävälin kun hänen
vaimonsa askarteli taloustoimissa, lapset keskustelivat siitä, kuinka
heidän tuli käyttäytyä käynnillään kotona.

"Tiedätkös, Tod", sanoi Willy, "meidän täytyy viedä hänelle lahjoja.
Sehän oli melkein hauskinta silloin, kun Jeesus oli lapsi. Muistathan,
että paimenet tulivat ja toivat hänelle paljon lahjoja."

"Mitä me titten viemme?" kysyi Toddy.

"Niin", sanoi Willy, "paimenet veivät rahaa ja hyvänhajuisia tavaroita.
Emmeköhän me tee samoin?"

"Niin, mutta mittä me taamme niitä", kysyi Toddy.

"Kun me tulemme kotiin, voimme me mennä _aivan_ hiljaa sisälle",
sanoi Willy, "ja sitten me pudistelemme muutamia penninrahoja
säästölaatikoista ja leikitään, että ne ovat suuria rahoja. Ja
hyvänhajuisiksi tavaroiksi me voimme ottaa kukkia puutarhasta."

"Mutta tittenhän me annamme pienokaitelle temmoitta, mitä ennettään on
kotona. Minutta oliti hautkempaa viedä hänelle jotakin täältä, aivan
kuin me tulitimme tuojaan paimenetta."

"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy, "pyydetään Alice tädiltä rahaa.
Meidän olisi pitänyt muistaa se ennenkuin Harry eno läksi."

"Niin, ja Alice tädin huoneetta on hajuvettä", sanoi Toddy, "otetaan
vähän titä. Pyydämmekö titä, vai leikitäänkö, että te on meidän
omaamme?"

"Ollaan vain rehellisiä", sanoi Willy. "Näpisteleminen on niin rumaa."

"Ei te oliti näpittelemittä, jot me ottaitimme titä tuolle pikkutelle
titko-vauvalle, eihän oliti?" kysyi Toddy. "Minä tahtoitin vain
kaikkien aavittamatta antaa oikein monta lahjaa jakkaalle pikku
titkolle."

"Mutta tiedätkös mitä", huudahti Willy touhuissaan kokonaan unohtaen
lahjat. "Muistathan kuinka kirkas ja loistava ukkosenjohdattimen pää
kotona on? Leikitään, että se on Betlehemin tähti ja että se näyttää
meille tien pienokaisen luo."

"Niin, ja ehkä Alice täti kantaa meitä telättä ja tilloin leikimme,
että jattattamme kamelin telättä aivan niinkuin taulutta, jonka me
taimme joululahjakti ja jonka me leikkatimme jikki, kun me leikimme
eläinnäyttelyä."

Suuren heinäsirkan ilmestyminen aivan poikien nenän alle keskeytti
hetkeksi keskustelun, sillä molemmat syöksyivät sitä ajamaan takaa
saavuttamatta sen parempaa tulosta kuin ennenkään.

Puoli tuntia myöhemmin tulivat pojat sisälle hengästyneinä ja pölyisinä
ja viskautuivat laattialle pitkäkseen. Sellaisille naisille ominaisella
hellyydellä, joilla ei itsellään ole lapsia, kysyi rouva Burton, missä
he olivat olleet, miksi he olivat niin hengästyneitä, kuinka olivat
tulleet niin pölyisiksi ja miksi he olivat niin haluttomia. Willy
vastasi raskaasti huokaisten:

"Isot ihmiset eivät ymmärrä lasten suruja."

"Paha heinätijkka meni menojaan, enkä minä taanut titä lakkiini",
valitti Toddy.

"Ehkä se arvasi, että teille oli parasta, ettette sitä saaneet kiinni",
sanoi rouva Burton. "Mitä te olisitte tehneet sillä, jos olisitte
saaneet sen kiinni?"

"Jeväitteet ijti ten takajalat", virkkoi Toddy empimättä.

"Kuinka julmaa!" puhkesi rouva Burton. "Miksi olisitte sen tehneet?"

"Tikti, että te läktiti lentämään", sanoi Toddy. "Ajatteleppat, että
joku, jolla on tiivet, kävelee -- mitä tinä tanoitit, jot minulla oliti
tiivet ja kumminkin vain kävelitin ja hyppitin, ten tijaan, että minä
lentäitin?"

"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton ottaen Toddyn syliinsä,
"paina mieleesi, että on aivan väärin rääkätä eläimiä sillä tavalla. Ne
ovat juuri sellaisia, jommoisiksi Jumala ne on luonut, ja sellaisia,
jommoisiksi Hän halusi ne luoda."

"Ovatko kaikki eläimet tellaitia?" kysyi Toddy.

"Luonnollisestikin", vastasi rouva Burton.

"Mikti te titten pyydyttätte pikku hiijiä hiijenloukkuun ja tapatte
ne?" kysyi Toddy silmät selällään.

"Siksi, että niistä on niin paljon harmia", sanoi rouva Burton.
"Rangaistaanhan ihmisiäkin, kun he kiusallisesti sekaantuvat toisten
asioihin."

"Sen me kyllä tiedämme", pisti Willy huokaisten väliin.

"Mutta", sanoi rouva Burton kiirehtien, koettaen saada sanottavansa
mahdollisimman pian sanotuksi, "eläimillä on hermot ja lihaa ja
verta ja luita aivan kuin pikku pojilla, ja ne ovat juuri sellaisia,
jommoisiksi Jumala heidät loi."

"Enti kejjan kun jepäiten heinätijkalta jalan, kattelen minä ten
vejta", sanoi Toddy.

"Älä hyvä lapsi", sanoi rouva Burton. "Sinun täytyy uskoa mitä täti
sanoo, etkä saa ensinkään kiduttaa eläimiä. On todella kunnon miehiä,
hyviä miehiä, kaikkien kunnioittamia miehiä, jotka ovat uhranneet koko
elämänsä hyönteisten, kuten heinäsirkkojen ja kärpästen ja mehiläisten
tutkimi --"

"Eivätkö he kotkaan taaneet pittoja?" kysyi Toddy, "Kuinka eivät
taaneet?"

"Eivät he välitä, vaikka saisivatkin", sanoi rouva Burton, "he
koettavat niin innokkaasti saada selville niiden ruumiinrakennuksen.
He tutkivat kaikenlaisia eläimiä ja koettavat keksiä, missä määrin ne
eroavat ihmisistä. Ja he huomaavat, että jotkut vähäpätöiset eläimet,
kuten esimerkiksi heinäsirkat, ovat paljon ihmeellisemmät kuin kukaan
ihminen!"

"Se on varma, se", sanoi Willy. "Jos minä voisin hypätä niinkuin
heinäsirkka, niin minä hyppäisin taitavammin kuin kukaan lastentarhan
pojista ja jos minä voisin pistää niinkuin ampiainen, niin minä
voittaisin kaikki kaupungin pojat."

"Tutkivatko ne itoja eläimiä myötkin?" kysyi Toddy.

"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Eräs heistä, nimeltä Marsh, matkusti
kaukaisiin maihin kauheitten intiaanien asuinpaikoille ottamaan
selville minkänäköiset hevoset olivat monta monta vuotta sitten."

"Jot minä taan telville kaikenlaitta hevotitta", kysyi Toddy, "niin
pitävätkö kaikki titten minutta?"

"Luultavasti", sanoi rouva Burton.

"Titte minä lähden", sanoi Toddy työntyen alas tätinsä sylistä.

"Ei kultaseni, ei nyt", sanoi rouva Burton. "Nyt menemme tervehtimään
äitiä ja pienokaista. Menkää panemaan puhdasta yllenne."

Molemmat lapset läksivät, ja rouva Burton, joka jo oli lähtövalmiina,
ryhtyi odottaessaan lukemaan erästä romaania. Itsetyytyväisenä
hän muisteli ohjanneensa ainakin yhden Toddyn harhaanjohdetuista
hengenlahjoista sen oikeaan, taivaan säätämään uomaan.

"Jo toinen saavutus, josta voin kertoa miehelleni", sanoi hän
tyytyväisenä avatessaan kirjansa. "Kunpa vain valmistuisi tilaisuus,
jolloin voisin kertoa eilispäivän voitoista!"

Pojat viipyivät kauvan, mutta kun he vihdoin näyttäytyivät, olivat
he niin moitteettomassa kunnossa, että tädin täytyi lausua erikoinen
tunnustuksensa. Matkalla kotiinsa olivat he erinomaisella tuulella,
mutta näyttivät salaperäisiltä ja koettivat usein salavihkaa kuiskailla
toisilleen.

Kotiin saavuttua ei heidän kärsimättömyydellään tuntunut olevan rajoja;
ja kun hoitajatar näyttäytyi sylissään suurella tyynyllä lepäävä
pieni käärö, josta pikku pää pilkisti esiin, karkasivat molemmat
pojat kääröön käsiksi; Willy koetti survaista muutamia penninrahoja
pienokaisen ruusunpunaisiin pikku kätösiin ja Toddy pitää sen nenän
alla pulloa, jossa oli kirjotus: "Kanverttitippoja". Silmänräpäyksessä
pienokainen alkoi aivastella, ja väkevä kanvertin haju täytti huoneen.

"Mistä tämä hirveä kanvertin haju?" kysyi hoitajatar. "Rouva Lawrence
ei vihaa mitään niin kuin sitä!"

Pienokainen lakkasi aivastamasta ja alkoi sen sijaan surkeasti huutaa;
Toddy kiiruhti ottamaan pullon maasta, ja hoitajatar huomasi, että
lapsen tähän asti niin moitteettoman puhtaissa vaatteissa näkyi
tahroja, joista levisi voimakas kanvertin haju. Sitten Toddy, joka
touhuissaan astui tätinsä päällysvaipan liepeille, ojensi pullon tätiä
kohden ja puhkesi:

"Eikö olekin tujkeaa! Pienokainen tajttui tiihen ja kaatoi melkein
kaikki tyynyillentä ja laattialle."

"Mistä sinä olet saanut tuon kanverttipullon, ja minkätähden olet
tuonut sen tänne?" kysyi rouva Burton.

"Ei te ole kanvejttia, te on hajuvettä", sanoi Toddy. "Minä otin titä
tiitä tuujetta pullotta tinun piijonkiti päältä, tieltä mitta tinä
aina laitat nenäliinati hyvänhajuitekti. Willy ja minä teimme aivan
niinkuin paimenet tekivät, kun he tulivat Betlehemiin kattomaan pikku
Jeetut-latta -- me toimme meidän pienokaitellemme jahaa ja temmotta,
mikä haitee hyvälle."

Rouva Burton suuteli Toddya, samoin hoitajatarkin. Sitten hoitajatar
istuutui laattialle ja paljasti pienokaisen kasvot. Niitä suojeltiin
huolellisesti valolta, ja lapsi avasi pikku silmänsä katsellen
veljiänsä kuninkaallisella arvokkuudella ja ylevyydellä, ja molempien
poikien kasvoilla ilmeni niin rajaton ihaileva kunnioitus, ettei
yksikään vanhoista mestareista ole voinut sellaista kuvata esittäessään
aihetta "Tietäjät kumartamassa Jeesus-lasta". Näiden lastenkasvojen yli
kumartuivat kehittyneemmät mutta silti yhtä suurta hellää kunnioitusta
kuvastavat kasvot. Pyhää ja syvää hiljaisuutta ei kukaan näyttänyt
haluavan katkaista. Vihdoin kuitenkin Toddy loi kysyvän katseen tätiin:

"Mikti ei pienokaiten pään ympäjillä näy kaunitta aujinkoa niinkuin
tauluitta Jeetut-laptella?"

Katsojat palasivat jälleen tähän maailmaan, ja hoitajatar salli
jokaisen heistä pistäytyä viideksi minuutiksi katsomaan äitiä. Rouva
Burton palasi sairaan luota kasvoillaan ilme, jota pojat uteliaina
tarkastivat. Willy lupasi ulos tullessaan, ettei koskaan koko
elämässään enää tuottaisi äidille mielipahaa, mutta Toddy sanoi:

"Jot minulla oliti pieni uuti vauva, en minä viittiti kaiket päivät
maata pimeättä huoneetta. Minä noutitin ylöt ja hyppitin ilotta."

"Alice täti", virkkoi Willy kotimatkalla. "Eikö meillä kotona tule pian
jonkun muun syntymäpäivä. Milloin tulee pienokaisen syntymäpäivä --
monenko päivän kuluttua?"

"Kolmensadankuudenkymmenenkahden", vastasi rouva Burton.

"Voi sentään"! huokasi Willy. "No kuinka pitkä aika on sitten jouluun?"

"Lähes kaksisataa päivää", sanoi täti.

"Minä kuolen varmasti, jos ei kenelläkään ole aivan pian syntymäpäivää,
niin että voisin antaa lahjoja", sanoi Willy.

"Voi sinua, sinä hyväsydäminen pikku kulta", sanoi rouva Burton
pysähtyessään suutelemaan häntä, "huomenna on minun syntymäpäiväni."

"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Sanoppas, Tod --" ja keskustelua jatkettiin
kuiskaamalla ja erinomaisen tärkeästi. Sitten pojat läksivät kotiin
toista tietä Willyn selitettyä, että heillä on suuri ja tärkeä
salaisuus, josta heidän piti puhua.

Matkalla rouva Burton pysähtyi puhelemaan muutamien naapurien kanssa
ja tuli kotiin senvuoksi jonkun verran myöhemmin kuin pojat. Portaiden
edessä näki hän hevosen ja kuormarattaat, jotka hän heti tunsi
kauppiaan omiksi. Ajaja oli varmaankin sisällä juttelemassa talon
palvelijoiden kanssa. Mutta rouva Burton ei voinut käsittää, mitä
valkeaa oli maassa hevosen alla. Hän kiiruhti askeleitaan ja huomasi
että äskenmainittu valkea kasa oli sievästi ja siististi puettu Toddy
poika, joka makasi selällään hiekassa ja vakavalla uteliaisuudella
tarkasteli hevosen vatsaa.

Elämässä on hetkiä, jolloin arvokkaisuus hetkeksi häviää ja
hienostuneet tavat unohtuvat. Näin kävi rouva Burtonin, kun hän laskien
kokoon päivänvarjonsa varovaisesti, mutta varmasti tarttui Toddyyn ja
tempasi hänet pois vaarallisesta asemastaan.

"Mene heti sisälle, sinä likainen poika"! sanoi rouva Burton
kärsimättömästi polkien jalkaansa.

Pelko Toddyn kasvoissa vaihtui nuhteeksi, kun hän sanoi:

"Minähän vain --"

"Mene heti paikalla sisälle", toisti rouva Burton.

"Ah-h-h-h!" sanoi Toddy, joka rupesi pusertamaan itkua ja työnsi
alahuulensa eteenpäin kuin olisi sitä sieltä riittänyt oikein
metrikaupalla. "Minähän vain kattoin, kuinka hevonen oli tehty, niin
että kaikki minutta pitäitivät ja minua kunnioittaitivat. En minä voi
mennä tinne mitta intiaanit atuvat, mutta minutta kauppiaan hevonen on
aivan yhtä hyvä. Ah-h-h!"

"Sinun ei olisi siksi ollenkaan ollut välttämätöntä maata maassa
puhtaassa valkeassa puvussasi", sanoi rouva Burton.

"Ah-h-h-h!" alkoi Toddy taas. "Minä tahdoin tajkattaa entikti ten
vattan, enkä minä voinut nottaa titä niin, että olitin voinut titä
nähdä. Minä koetin kyllä entikti, mutta tilloin te kattoi minuun niin
pahatti, etten minä utkaltanut titä tehdä."

"Mene heti sisälle ja pyydä toinen puku yllesi", sanoi rouva Burton.
"Tiedäthän, että ei mitenkään voi puolustaa pikku poikia, jotka
tahallaan ovat lianneet vaatteensa. Kun Harry eno tulee kotiin,
päätämme, millä tavalla sinua rankaisemme, että vasta muistaisit varoa
vaatteitasi."

"Ah-h-h-h! Minä toivon ettei Jumala titten enää luo hevotia eikä pikku
poikia, joita kätketään tajkattamaan niitä, ja titte niitä jangaittaan
tikti, että vähän likaavat vaatteenta!" parkui Toddy häviten ovesta
sisälle ja täyttäen koko talon kimakalla huudollaan.

Hetken aikaa rouva Burton kulki edestakaisin parvekkeella ja epäröi,
mutta voitti tunteellisuutensa aiheuttaman heikkouden. Hänen mielensä
valtasi ajatus, että kenties jonkun paremman kuin hyvin järjestetyn
talouden lain mukaan vaatteiden tahraaminen ei olekaan niin hirvittävä
synti, ja että Toddyn mieltä ehkä oli todellakin kiinnittänyt hänen
kertomuksensa eläinten ruumiinrakenteen alkuperästä ja laadusta. Ehkäpä
todellakin vain palava tiedonhalu oli johtanut Toddyn hevosen jalkojen
väliin, ja tällaisia tieteellisiä tutkimuksia harjottavalle henkilölle
pitänee antaa anteeksi, vaikka hän laiminlyökin ulko-asuansa. Mutta ei,
Maytonien suvussa puhtaat vaatteet olivat lähinnä puhtaita sydämiä, ja
rouva Burton päätti juurruttaa voimiensa ja taitonsa mukaan lapsiin
niitä avuja, joita hänellä itsellään oli. Ja koska Toddy oli näyttänyt
vakavasti loukkaantuneelta, ja koska hän itse antoi arvoa rehellisille
pyrkimyksille silloinkin, kun ne olivat johtaneet harhaan, päätti hän
koettaa lohduttaa itkevää lasta. Hän löysi Toddyn tämän huoneesta. Hän
makasi laattialla selällään, potki, ja huusi ja osotti kaikin tavoin
suuttumustaan.

"Toddy", sanoi rouva Burton, "oli ikävää, että sinulle tuli näin
mielipahaa juuri kun olit käynyt äitiä ja pienokaista tervehtimässä."

"Niin minuttakin", huusi Toddy vastaan. "Mutta jot tinulla ei ole muuta
tanottavaa, niin mene takaitin alakejtaan."

"Mutta Toddy kulta!" sanoi rouva Burton laskeutuen polvilleen pojan
viereen ja silittäen hänen kuumaa otsaansa, "ole nyt taas tädin iloinen
poika."

"Kyllä, jot viet minut taat hevoten alle, että ihmitet minua
kunnioittaitivat", nyyhkytti Toddy.

"Sinun tietosi hevosesta riittää kyllä jo täksi päiväksi", sanoi rouva
Burton. "Minä pyydän isäsi opettamaan sinulle lisää, kun menet kotiin.
Kuinka kuumat poskesi ovat, pikku ystäväni! Alice täti tahtoisi nähdä
sinut jälleen iloisena."

Toddy lopetti hetkeksi itkunsa, katseli rävähtämättä tätiänsä, nousi
istumaan, ja sanoi lopuksi hyvin tärkeän näköisenä:

"Lähettikö Jumala tinut tänne yläkejtaan tanomaan, että tinä olet
pahoillati tiitä, mitä tinä teit minulle?" kysyi Toddy. "Minä annan
kyllä tinulle anteekti, mutta älä tee niin vatta. Jot tinä tahdot panna
päälleni puhtaat vaatteet, niin taat tinä ten tehdä."

"Alice täti", sanoi Willy, joka oli pujahtanut huoneeseen,
"aamiaispöydässä sinä sanoit Harry enolle, että kertoisit meille tänään
Danielista; eikö nyt olisi jo aika?"

"Niin", innostui Toddy nopeasti vetäisten puhtaan puvun pään yli, "ja
tiitä kuinka jalopeujat töivät pahat miehet, jotka kätkivät kuninkaan
heittämään Danielin tyvään, pimeään kuoppaan. Kejjoppat!"

"Oli kerran hyvin hyvä nuorukainen, jonka nimi oli Daniel", alkoi
rouva Burton, "ja vaikka kuningas oli säätänyt lain, ettei kukaan
saanut rukoilla muita jumalia, kuin mitä hänen kansansa palveli, Daniel
kuitenkin joka päivä rukoili samaa Jumalaa, jota me rakastamme:"

"Oliko hän taivaassa silloin niinkuin nyt?" kysyi Willy.

"Oli kyllä", vastasi rouva Burton.

"Missä olivat sitten niiden toisten jumalat?"

"No, hyllyillä ja kaapeissa ja milloin missäkin", sanoi rouva Burton.
"Ne olivat vain puuta ja kiveä -- oikeita epäjumalia."

"Eivätkö ne olleet hyviä?" kysyi Willy.

"Eivät ensinkään", vastasi rouva Burton.

"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hauskaa", sanoi Willy, "sillä isä
sanoo joskus, että minä olen äidin epäjumala. Olenko minä sitten puuta
tai kiveä?"

"Ethän toki, poikaseni, hän tarkottaa vain, että äiti pitää sinusta
hyvin paljon -- siinä kaikki. Ja Daniel rukoili aivan niinkuin hän
tahtoi, ja ihmiset, jotka eivät pitäneet hänestä, kiiruhtivat kuninkaan
luo ja sanoivat: 'Katso, nuorukainen, josta niin paljon pidät,
rukoilee juutalaisten jumalaa'. Kun kuningas kuuli tämän, tuli hän
murheelliseksi, mutta Daniel ei tahtonut valehdella, vaan myönsi, että
hän rukoili oman mielensä mukaan. Niin kuningas käski miestensä heittää
Danielin jalopeurojen luolaan. Mutta kuningas oli kuitenkin tästä hyvin
pahoillaan, sillä Daniel oli aina ollut hyvin hyvä ja rehellinen; ja
hyviä ihmisiä on maailmassa niin vähän."

"Minun täytyy tanoa te äidille, kun hän enti kejjan tanoo, että minun
täytyy olla hyvä", sanoi Toddy. "Entä titten!"

"He heittivät Danielin jalopeurojen luolaan", jatkoi rouva Burton
kertomustaan, "ja matka luolaan mahtoi olla kauhea, sillä hän tiesi,
kuinka raatelevia ja nälkäisiä jalopeurat ovat. Yksi ainoa jalopeura
voi syödä kokonaisen ihmisen, ja luolassa, jonne Daniel heitettiin, oli
useita."

"Hänestä ei mahtanut riittää paljon jokaisen osalle!" keskeytti Willy.

"Sitten hän teki, mitä hurskaat ihmiset usein vaaran hetkellä tekevät.
Hän rukoili. Luulen, ettei kuningas sinä yönä saanut paljon unta
silmiinsä. Ihmisten, jotka kuuntelevat muiden neuvoja ja menettelevät
vastoin parempaa tietoansa, on usein vaikea olla. Seuraavana aamuna
kuningas heräsi hyvin aikaisin, kiirehti yksin luolalle, kumartui
alas ja huusi: 'Daniel, onko sinun Jumalasi ollut kyllin voimakas
pelastamaan sinut jalopeurojen kidasta?' Ja Daniel vastasi kuninkaalle.
Ajatelkaapas, kuinka hauskaa kuninkaasta oli kuulla hänen ääntänsä ja
saada varmuus siitä, ettei hän ollut kuollut! Kuninkaan kovuus Danielia
kohtaan ei ollut saanut häntä unohtamaan, että oli käyttäydyttävä
kunnioittavasti hallitsijaa kohtaan. Hän sanoi: 'Eläköön kuningas!'
Sitten hän kertoi kuninkaalle, että jalopeurat eivät olleet häntä
ensinkään vahingoittaneet, ja kuningas tuli hyvin iloiseksi. Ja hän
käski noutamaan Danielin luolasta; ja sitten miehet, jotka olivat
olleet syypäät Danielin tuomioon, heitettiin luolaan, ja jalopeurat
raatelivat heidät silmänräpäyksessä."

"Minäpäs tiedän, miksi ne jättivät Danielin rauhaan, mutta söivät nuo
muut miehet suuhunsa", sanoi Willy ymmärtäväisen näköisenä.

"Olinhan varma, että tietäisit, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton,
"no annappas kuulua, mitä arvelet?"

"Niin, näetkös", sanoi Willy, "Daniel oli vain yksi ihminen, ja hän
olisi ollut vain pienen pieni rippunen jokaiselle -- aivan kuin pieni
tortunkappale pikku pojalle; mutta kun siellä oli tarpeeksi ihmisiä,
niin että jokaiselle jalopeuralle riitti kokonainen ihminen, niin ne
päättivät, että oli päivällisaika ja ne alkoivat syödä."

Jostakin syystä tämä vastaus sai aikaan, että rouva Burton unohti
lausua julki sen suuren siveellisen opetuksen, jonka tämä kertomus
Danielista sisältää ja hänelle sattui tulemaan kiireellistä asiaa
keittiöön. Hänelle kävi vähitellen pelottavan selväksi, että hän, sen
sijaan, että olisi ohjannut ja valvonut lasten toimia, olikin näin
itse joutunut heidän henkisen ja ruumiillisen toimintahalunsa uhriksi
tavalla, joka oli hänelle hyvin vastenmielinen. Usein hän huomasi,
että hänen mielipiteensä häilyi kahden äärimmäisen kasvatusperiaatteen
välillä -- hänen mielestään tuli joko olla hyvin ankara, tai
antaa lasten vapaasti kehittää hengenlahjojaan ja taipumuksiaan,
tietystikin määrätyissä rajoissa. Ensinmainittua äärimmäisyyttä nousi
kaikki hänessä vastustamaan, osaksi siitä syystä, että hän ei ollut
tunnoton, niinkuin ankarat kasvattajat aina ovat, osaksi sentähden,
etteivät lapset olleet hänen omiansa. Toinenkin äärimmäisyys oli
yhtä vastenmielinen. Eikö lapsia kaikissa kunnon perheissä opeteta
tottelemaan? Muussa tapauksessa he eivät varmaankaan varttuneina täytä
sitä, mitä he lapsina lupasivat, mutta sehän oli heidän oma syynsä --
kenen muun se olisi? -- Pitäisikö täysikasvaneiden -- pitäisikö hänen,
jonka tahtoa eivät vanhemmat eikä puoliso koskaan olleet murtaneet,
luopua omista mielipiteistään kahden huonosti kasvatetun, itsepäisen
pojan vuoksi?

Niinkuin usein on laita epäilysten vallassa olevien ihmisten, ei rouva
Burtonkaan useaan tuntiin tehnyt mitään. Tällä ajalla hän täydellisesti
kadotti pojat näköpiiristään. Mutta nämä ilmestyivät ennen pitkää
hakemaan syötävää vaiston ohjaamina, joka kehittymättömimmissä
luonteissa aina esiintyy voimakkaimpana. Vaikka he olivatkin hyvin
hiljaisia, olivat he kuitenkin epäilemättä tyytyväisiä. Vaatteet
olivat likaiset, samoin kasvotkin. Mutta kasvoilla oli ilme, jota ei
voi tarkemmin määritellä, mutta joka selvästi kertoi siitä lujasta
vakaumuksesta, että he olivat tyytyväisiä menettelyynsä. He olivat
harvinaisen vähäpuheisia, vaikka heille tehtiin kysymyksiäkin, ja
lopuksi herra Burton virkkoi puoliksi itsekseen:

"Mitähän nyt mahtanee olla tekeillä?"

"Mitä sinä sanoit, Harry?" kysyi rouva Burton.

"Minä vain tässä itsekseni ihmettelen, mitähän erikoisluontoisia ja
tärkeitä tuumia heillä nyt taas mahtanee olla mielessään", vastasi
perheen pää.

"Luonnollisestikaan ei mitään", sanoi rouva Burton. "Minä ihmettelen
usein kuinka sokeita miehet voivat olla. Eihän heidän rakkaissa pikku
kasvoissaan niiden likaisuudesta huolimatta näy enempää syyllisyyden
tuntoa kuin enkelin kasvoissa."

"Aivan niin, rakkaani", sanoi herra Burton. "Jos he useammin
käsittäisivät erehdyksensä, tulisivat he häijymmiksi mutta heistä olisi
silloin vähemmän harmia ja vaivaa. No pojat, ettekö halua ratsastaa
enon polvella?"

Molemmat pojat ryntäsivät enon syliin, ja Willy alkoi hyvin vakavana
kuiskailla enollensa.

"Kyllä, luullakseni", vastasi herra Burton.

"Hyvä, hyvä, hyvä!" huudahti Willy käsiään taputtaen. "Alice täti, minä
annan sinulle huomenna syntymäpäivälahjan."

"Niin minäkin", sanoi Toddy.

"Se on jotakin syötävää", ilmoitti Willy.

"Niin minunkin", lisäsi Toddy.

"Ole varuillasi, Willy", sanoi herra Burton. "Jos et pidä varaasi, voit
ilmaista salaisuuden."

"Enhän minä sitä ilmaise, minähän vain sanoin, että se on jotain
syötävää. Mutta sano, Alice täti, missä bananeja kasvaa."

"Minäpät tiedän mittä viinijypäleitä katvaa", sanoi Toddy silmät
loistavina varman näköisenä kiharapäätään nyökäten.

"Ja minä tiedän", sanoi herra Burton nostaen Toddyn alas polveltaan,
"että eräs tuttu pikku poika on pakahtumaisillaan ja halkeamaisillaan.
Mitä tämä on?" jatkoi hän huomatessaan aivan märän läikän Toddyn
esiliinalla juuri taskun kohdalla. "Ja" (tässä hän varovaisesti
kurkisti Toddyn taskuun) "mitä on tuo ilkeä sotku taskussasi?"

Toddyn silmät levisivät hämmästyksestä, mutta sitten ne kävivät
surullisi.

"Te oli vain pieni viinijypäletejttu", sanoi hän. "minä ajattelin työdä
ten kotimatkalla, mutta te unohtui."

"Nehän ovat valkeita viinirypäleitä", huudahti herra Burton. "Pojat
ovat varastaneet ne jostakin kasvihuoneesta. Tomillahan ei ole
viinirypäleitä. Mistä nämä ovat, pojat?"

"Sh-h-h!" kuiskasi Toddy innokkaasti. "Ei taa kotkaan kejtoa
talaituuktia."

"Mistä saitte nuo viinirypäleet?" kysyi rouva Burton rientäen
tarkastamaan märkää pukua.

Toddy purskahti itkuun.

"Kyllä onkin syytä itkeä!" sanoi rouva Burton, "kun olet varastanut
muiden ihmisten hedelmiä."

"En mitä titä itke", nyyhkytti Toddy. "Mutta kun tinä pilaat koko minun
talaituuteni tinun tyntymäpäiväkteti aina kun tinä tiitä puhut."

"Alice, Alice", sanoi herra Burton lempeästi, "muista että lapsi ei ole
kyllin vanha ymmärtääkseen mitä varastaminen on."

"Sen hän saa oppia nyt ymmärtämään", huudahti rouva Burton, jonka koko
oikeustajunta nyt heräsi. "Kuinka luulet, että sinun kävisi, jos tänä
iltana kuolisit?"

"En minä tahdo kuolla", nyyhkytti Toddy. "Jot enkelit tulevat tappamaan
minua niinkuin ne tappoivat egyptiläitet, niin minä menitin piiloon."

"Kukaan ei pääse piiloon Jumalan enkeliltä", sanoi rouva Burton, joka
oli päättänyt, että pelko saisi tehdä sen, mitä järkevä puhe ei ollut
voinut.

"Onko tillä yöllä lyhty mukana?" kuiskasi Toddy.

Herra Burton nauroi, mutta rouva Burton pakotti hänet katseellaan
lakkaamaan ja vastasi:

"Se voi nähdä tarpeeksi hyvin löytääkseen pahoja pikku poikia, jos se
vain tahtoo."

"Me _emme ole_ pahoja", huusi Toddy, "enkä minä enää anna tinulle
viinijypäleitä, jotka toimme kotiin kukkajuukutta."

"Tule enon tykö, poika parka", sanoi herra Burton ottaen tuon
murheellisen lapsen jälleen syliinsä ja hyväillen häntä hellästi:
"kerro enolle kaikki ja katsotaan eikö eno voi saada asioita oikealle
tolalle."

"Eikö eno titten enää anna pahan enkelin tulla minua ottamaan?" kysyi
Toddy.

"Minä kerron sinulle, Harry eno, kuinka asia oli" sanoi Willy. "Me
päätimme antaa hedelmiä Alice tädille syntymäpäivälahjaksi -- minä
bananeja ja Toddy valkeita viinirypäleitä. Me emme tienneet missä
bananeja kasvaa, mutta me muistimme, että herra Bushmannilla, joka
asuu vuorenrinteellä, on paljon kauniita rypäleitä kasvihuoneessaan.
Me olimme siellä kerran isän kanssa, ja sitten he puhuivat rypäleistä
ja muista sellaisista melkein koko iltapäivän, ja sitten herra Bushman
antoi isälle muutamia ja lupasi antaa hänelle vastakin, milloin isä
vain halusi. Tänään iltapäivällä me sitten läksimme sinne aivan salaa
pyytämään, että hän antaisi meille muutamia viinirypäleitä, jotka
voisimme antaa tädille syntymäpäivälahjaksi. Mutta hän ei ollut kotona,
eikä puutarhurikaan ollut kotona; ja kun ovi oli auki, menimme me
sisälle ja näimme rypäleet. Ja sitten me ajattelimme, että ei hän
suinkaan pahastuisi, jos me ottaisimme muutamia, kun hän kerran sanoi
isälle niin. Ja me otimme kolme tai neljä kaunista terttua ja panimme
ne kukkaruukkuun, joka oli lehdillä koristeltu, ja kumpikin otimme me
pikku tertun syötäväksi. Mutta kotimatkalla me löysimme niin paljon
mansikoita, että Toddy unohti syödä rypäleensä, mutta minun rypäleeni
ovat tallella vatsassa. Oli niin kauhean kuuma ja pölyistä, enkä minä
ole ikinä ollut niin väsynyt. Mutta kun me tahdoimme ilahduttaa Alice
tätiä, emme me siitä välittäneet."

"Ja titten täti tanoi, että me olemme vajkaita", nyyhkytti Toddy. "Paha
täti!"

"Älä siitä huoli, Toddy", sanoi rouva Burton, jonka kaikki siveelliset
periaatteet yht'äkkiä läksivät karkuun. Hän suuteli kyyneleiden
kostuttamia likaisia pikku kasvoja ja kantoi pojan päivällispöytään.

Toddy lopetti pian ateriansa. Hän näytti tuumivan jotakin ja riensi
nopeasti pöydästä, mutta oli taas heti valmis menemään vuoteeseen, kun
täti häntä huusi. Puoli tuntia myöhemmin huomasi herra Burton, joka
kuljeskeli kuistilla tupakoiden, että oven kummallekin puolelle oli
punaisella musteella piirretty suuri, ruma risti. Miehilläkin on omat
heikkoutensa ja herra Burtonin heikkouksia oli se, että hän liiankin
tarkkaan piti lukua talonsa ulkoasusta. Hän syöksyi ylös portaita,
kolme askelta kerrallaan ja aina sisälle poikien huoneeseen.

"Kuka on sotkenut oven musteella", hän huusi.

"Minä", sanoi Toddy rohkeasti. "Minä pelkätin, ettet tinä muittaitikaan
tanoa pahalle enkelille, etten minä ole vajat. Tikti minä panin jittin
ovelle aivan kuin Itjaelin laptet kun he tahtoivat, että enkeli meniti
ohitte. Minä ajattelin, ettei te pimeättä huomaiti, että se ei ollut
vejta vaan muttetta."

Yht'äkkiä Toddy huomasi jälleen olevansa rauhassa.




IV LUKU.


Rouva Burtonin syntymäpäivä valkeni kirkkaana ja kun muistaa, että se
oli ensimäinen tämänlaatuinen juhla hänen ollessaan naimisissa miehen
kanssa, joka edelleenkin rakasti häntä sulhasmiehen tavoin, niin ei ole
ihmeteltävää, että onnelliset aamuhetket kuluivat hänen ennättämättä
ajatellakaan kahta pikku poikaa, jotka jo olivat ehtineet saada hänet
vakuutetuksi siitä, että he olivat sekä halukkaat että kykenevät
tulemaan toimeen omin päin. Rouva Burtonin palvelijattaren huone oli
aivan poikien huoneen vieressä, ja palvelijatar, jonka huostaan rouva
Burton öiksi oli uskonut pojat, oli vähitellen unohtanut raskaan
unensa, joka on niin ominainen perhepalvelijoille. Hän oli tottunut
heräämään kuullessaan pienintäkin ääntä poikien huoneesta. Emäntänsä
syntymäpäivänä hän heräsi seuraavaan keskusteluun:

"Tod!"

Ei vastausta. Hetken kuluttua kuuli palvelijatar taas:

"T-o-o-od!"

"Ah-h-h-oi!" kuului uninen, mutta silti suuttunut vastaus.

"Herää, rakas Toddy veikko, tänään on Alice tädin syntymäpäivä!"

"Vaikka te onkin, ei tinun tilti tajvitte halkaitta minun kojviani",
uikutti Toddy.

"Toiseen korvaanhan minä vain huusin", puolustelihe Willy. "Ja siihen
saakin koskea, jos et pidä kiltistä Alice tädistä niin paljon, että
viitsisit nousta ylös."

Kuului murinaa, kitinää, ähkinää, tuhinaa ja epäselvää torumista --
sekä lopuksi kääntelemistä, ja vihdoin Willy sanoi:

"Kas niin, noustaanpas nyt ylös ja pukeudutaan. Mutta tiedätkös, me
emme ole ensinkään ajatelleet soittoa. Muistatko kuinka isä soitti
pianoa äidin tullessa alas, kun viimeksi oli äidin syntymäpäivä, ja
kuinka iloiseksi äiti tuli ja kuinka me kaikki sitten tanssimme?"

"Kyllä", sanoi Toddy. "Tehdään nytkin niin."

"Minäpäs tiedänkin", sanoi Willy, "hakataan me pianoa niinkuin äiti ja
Alice täti joskus tekevät."

"Hakataan vain!" huudahti Toddy. "Me ehdimme hakata jo kauvan aikaa,
ennenkuin täti ehtii tulla alat meitä kieltämään."

Sitten kuului keveiden jalkojen kiireisiä liikkeitä poikien etsiessä
pukineitaan nurkista, tuoleilta, kaapin päältä, pöydältä y.m. jonne
ne olivat edellisenä iltana heitetyt. Palvelijatar riensi apuun, ja
pian olivat pojat valmiit. Bananilautanen ja malja, jossa olivat nuo
vaivalla hankitut rypäleet, olivat piirongilla. Pojat ottivat ne ja
mennä sipsuttivat varpaillaan alas portaita vierashuoneeseen.

"Hyvänen aika", huudahti Toddy pannessaan lautasensa pöydälle, "jot
nyt jypäleet ja bananit ovat tulleet happamikti. Meidän täytyy maittaa
niitä. Äitihän kantta aina kuumina päivinä maittaa maitoa, kun paha
maitokutki myöhättyy", ja Toddy, antaen teon seurata sanojaan, poimi
päällimmäisistä tertuista kaikki kauneimmat marjat. "Ne ovat vajmatti
happamia", sanoi hän maiskuttaen miettivästi huuliaan kuten mies, jonka
ammattina on viinin maisteleminen.

"Annappas minunkin maistaa", sanoi Willy.

"En anna", sanoi Toddy nyppien toisella kädellään marjoja sillä välin
kun hän toisella koetti suojella lahjaansa. "Kyllä minä ten ittekin
teen. Mutta taat, jot annat minun auttaa tinua maittamaan, ovatko tinun
bananiti happamia."

"Kyllä saat, mutta vain yhden suupalan", sanoi Willy. "Minun täytyy
saada kuusi rypälemarjaa, sillä yksi suupala banania on yhtä paljon
kuin kuusi rypälettä."

"Hyvä", sanoi Toddy. Ja pojat ryhtyivät vaihtokauppaan Willyn pitäessä
koko ajan bananeja hallussaan, ettei Toddy pääsisi huomaamatta
maistamaan toista kertaa, ja Toddyn tarkasti laskiessa rypäleitä.

"Kyllä ne ovat vähän happamia", sanoi Willy irvistellen, "ehkä joku
toinen terttu on parempi. Eikö olisi parasta maistaa joka oksasta?"

"Kyllä ja jokaitta banania myötkin", innostui Toddy. "Tämä oli kyllä
hyvä, mutta voihan joku toinen olla hapan."

Ehdotus hyväksyttiin ja pian oli jokainen banani neljättä osaansa
lyhyempi, ja rypäletertut muistuttivat paljaaksi hakattua metsää. Mutta
sitten alkoi Willystä tuntua, ettei hänen lahjansa ollut oikein hauskan
näköinen ja siksi hän huolellisesti sulki kuoret bananien päistä ja
käänsi tyhjän pään eteenpäin aivan kuin hän olisi ollut syntynyt
hedelmäkauppiaaksi.

Kun tämä oli suoritettu, sanoi hän: "Meidän täytyy panna nimikortit
mukaan, eihän täti muutoin tiedä kuka ne antaa."

"Ollaan täällä ja tanotaan te hänelle", sanoi Toddy. "Ei, se ei
olisi hänestä ensinkään hauskaa", sanoi Willy. "Etkö muista, että
kun Florence serkku saa kukkia, hän on kaikista iloisin aina kun hän
katselee nimikorttia, joka tulee kukkien mukana!"

"Niin onkin", sanoi Toddy, joka kiiruhti arkihuoneeseen ja palasi
samassa takaisin tuoden muassaan kaksi nimikorttia; ne hän oli
siepannut tädin nimikorttilippaasta.

"Nyt meidän täytyy kirjottaa niiden taakse 'Toivotan onnea'", sanoi
Willy tutkien tasku jaan ja löytäen lopuksi lyijykynän pätkän. "No",
alkoi Willy kumartuen kortin yli; hän väänteli kasvojaan kuten
tottumaton kirjottaja ainakin ja piirsi vaivalloisesti kirjaimen
kerrallaan koko ajan ääneen kirjottamaansa toistaen:

"T-O-V-O-T-A-N O-N-E-A. Nyt sinun täytyy itse pitää kiinni kynästäsi --
muuten se ei ole ollenkaan hauskaa -- äiti sanoo aina niin."

Toddy tarttui pienellä pyöreällä kädellään kynään, ja Willy kuljetti
kättä; ja nuo kaksi pientä päätä painuivat yhteen, heiluivat ja
huojuivat yhdessä edestakaisin, kunnes työ valmistui.

"Nyt hänen jo pitäisi tulla", sanoi Willy. (Aamiaiseen oli vielä
runsaasti tunti aikaa.) "Miksi ei aamukelloa ole vielä soitettu?
Soitetaanpas me sitä!"

Pojat riitelivät siitä, kumpiko saisi soittaa; mutta voimakkaampi
voitti, ja Willy marssi edestakaisin eteiskäytävässä ja soitti sillä
innolla ja kestävyydellä, joka yleensä on ominainen asianharrastajien
toimille.

"Hyvänen aika!" huudahti rouva Burton nopeasti päättäen pukeutumisensa.
"Kuinka aika toisinaan rientää!"

Herra Burton huomasi vaimonsa kasvoilla ilmeen, joka näytti vaativan
erikoista hellyyttä, mutta siitä huolimatta hän hetken kuluttua
harmistuneella äänellä huudahti katsahdettuaan kelloonsa:

"Voisinpa vaikka vannoa, ettemme ole olleet hereillä puoltakaan tuntia.
Ah, unohdin varmaankin eilen illalla vetää kelloni!"

Pojat kiiruhtivat arkihuoneeseen.

"Minä kuulen sieltä liikettä!" huusi Willy innoissaan. "Mutta -- piano
on lukossa! Eikö se ole kauheaa! Mutta kas -- tässä on Harry enon
viulu!"

"Mitä _minä_ titten toitan?" kysyi Toddy hypellen ympäri huonetta.

"Odota vähän aikaa", sanoi Willy pannen pois viulun ja juosten nopeasti
yläkertaan, josta hän pian palasi tuoden mukanaan kamman. Pöydällä
oli hieno salkku, joka sisälsi syövytyksiä. Willy avasi tämän ja repi
silkkipaperin erään taulun ympäriltä ja kääri siihen kamman.

"Kas niin!" sanoi hän, "soita sinä viulua, niin minä puhallan kampaa.
Mutta miksi eivät he jo tule alas! Mehän unohdimme pistää rahaa
lautasten alle ja emmehän me tiedä kuinka monta lanttia pitäisi panna,
kun emme tiedä vanhaksiko täti tulee."

"Eihän meillä ole jahaakaan", sanoi Toddy.

"Minä tiedän mistä saamme", sanoi Willy, joka juoksi piirongille
ja avasi osaston, jossa hänen enonsa säilytti amerikalaista
rahakokoelmaansa. "Tällaiset rahat eivät ole aivan yhtä kauniita kuin
meidän rahamme", jatkoi Willy, "mutta nämä ovat suuremmat ja ne ovat
pöydällä kauniimmat. Kuinkahan vanha täti onkaan?"

"En minä oikein tiedä", sanoi Toddy hyvin miettivän näköisenä. "Mutta
eiköhän hän ole niin vanha kuin me molemmat yhteentä."

"Hyvä", sanoi Willy, "sinä olet neljän ja minä kuuden vuoden vanha --
silloin hän on kait kymmenenvuotias."

Rouva Burtonin lautanen siirrettiin syrjään ja lantit asetettiin
ympyrään. He laskivat rahat uudelleen ja yhä uudelleen, lisäsivät ja
vähensivät, riitelivät ja sopivat. Loppujen lopuksi lantit asetettiin
neljään riviin siten, että kahteen riviin tuli kolme penniä ja kahteen
kaksi. Willy laski rivit, joissa oli kolme penniä kussakin ja Toddy
hikoili kahdenpennin rivien kanssa. Willy oli juuri laskemassa molempia
summia yhteen, kun joku kuului tulevan alas portaita.

Nopeasti Willy heitti ylijääneet rahat toisten päälle, pani lautasen
paikoilleen ja sieppasi kamman, sillävälin kun Toddy pani viulun
polveaan vastaan niinkuin oli nähnyt kuljeskelevien italialaispoikien
tekevän. Hetkeä myöhemmin, kun emäntä ja isäntä astuivat ruokasaliin,
nousi niin hirveä melu, että rouva Burtonin täytyi pidellä korviaan ja
hänen miehensä huusi:

"Hiljaa!"

Molemmat pojat lakkasivat soittamasta, Toddy huomasi, että hänen
jalkansa olivat pahasti sotkeutuneet viulun kieliin, mutta kaikesta
huolimatta molemmat pojat loistavin kasvoin kääntyivät tätiinsä ja
huusivat:

"Toivotan onnea!"

Herra Burton riensi pelastamaan rakasta viuluansa. Sillä välin rouva
Burton liikutettuna suuteli kiitokseksi molempia poikia. -- Sitten hän
huomasi hedelmät toisella pöydällä ja hän luki ääneen nimikortit:

"Rouva Frank Rommery, -- hän on tapansa mukaan ollut tuhlaavainen. Olen
vain kerran hänet tavannut, mutta hänen bananinsa korvatkoon hänen
käytöstapojensa puutteen. Mitä, Charley Crewne! Mitä ihmettä! Kylläpä
muutamilla miehillä on hyvä muisti!"

Herra Burton synkistyi. Charley Crewne oli ollut hänen kilpakosijansa.
Yht'äkkiä rouva Burton huudahti:

"Joku on häpeämättömästi näpistellyt viinirypäleitä. Pojat!"

"Ei ne ole mittaan Jommejilta tai Cjewneltä", sanoi Toddy. "Ne ovat
Willyltä ja minulta ja me vain maittoimme olivatko ne yöllä tulleet
happamikti."

"Mistä nimikortit sitten ovat?" kysyi rouva Burton.

"Nimikorttilippaasta arkihuoneesta", vastasi Willy. "Mutta hauskin on
toisella puolella."

Rouva Burtonin miettivä ilme ja herra Burtonin vakavuus hälvenivät,
kun he yhdessä tavailivat poikien omistuskirjotusta; senjälkeen
he istuutuivat pöytään. Pojat eivät tahtoneet malttamattomuudesta
pysyä tuoleillaan. Vihdoin täti kohotti lautastansa ja Willy riensi
selittämään:

"Yksi penni joka vuodesta!"

"Kolmekymmentäyksi," huudahti rouva Burton laskettuaan rahat. "Kuinka
kohteliasta!"

"Millä tinä huvitat pikku poikia, kun on tinun tyntymäpäiväti?" kysyi
Toddy aamiaisen jälkeen. "Äiti kektii kaikenlaitta!"

"Niin", lisäsi Willy, "äiti sanoo, että ihminen on onnellisin silloin,
kun hän ilahduttaa toisia. Ja äiti tietää paremmin kuin sinä; äiti on
ollut kauvemmin naimisissa."

Vaikka niin olikin asian laita, ei johtopäätös rouva Burtonin mielestä
ollut oikea ja sen hän sanoikin.

"Niin -- mutta -- mutta -- kumminkin", sanoi Toddy, "äidillä on aina
tyntymäpäiväviejaita, ja me taamme niin paljon leivoktia, kuin me vain
haluamme."

"Kyllä teille tänäänkin tulee hauskaa", sanoi rouva Burton. "Minun
luokseni tulee muutamia hyviä ystäviä, joille aijon tarjota pienen
hienon aamiaispäivällisen, ja tekin saatte syödä meidän kanssamme, jos
siihen asti olette voineet pysyä kiltteinä ja puhtaina."

"Hyvä! Joko te pian tulee", kysyi Toddy.

"Toddy on pelkkää vatsaa", sanoi Willy halveksivasti "Alice täti, on
kait sinulla hedelmäkakkua, siitä me eniten pidämme?"

"Kuinka aikaisin pääset tänään, Harry?" kysyi rouva Burton ottamatta
huomioon pojan kysymystä.

"Ainakin puolenpäivän aikaan", vastasi herra Burton. "Haluan vain nähdä
aamupostin ja toimittaa asiat, joihin se mahdollisesti antaa aihetta."

"Miksi sinä tulet niin aikaisin, Harry eno?" kysyi Willy.

"Viedäkseni Alice tädin ajelemaan, poikaseni", sanoi herra Burton.

"Voi, kuule Tod! Eikö ole hirveän hauskaa? Harry eno vie meidät
ajelemaan."

"Minähän sanoin, että vien Alice tätiä ajelemaan", sanoi herra Burton.

"Kyllä minä sen kuulin", sanoi Willy, "mutta ei se meihin kuulu.
Hänestä on hauskempi puhua sinun kanssasi kuin meidän kanssamme, ja
meistä on niin hauskaa, kun hänen on hyvä olla. Milloin lähdemme?"

Herra Burton kysyi vaimoltaan saksaksi, eikö tämän mielestä
Lawrenee-Burtonilainen luottamus ollutkin luonnollisuudessaan
suuremmoinen, ja rouva Burton myönsi samaa kieltä käyttäen niin olevan.
Mutta kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta oli tuollainen itsepäinen
varmuus rouva Burtonin mielestä moitittavaa ja hänestä tuntui, että
hänen velvollisuutensa oli istuttaa se lasten mieliin. Herra Burton
toivotti onnea yritykselle ja uteli niin innokkaasti kuinka rouva
Burton tähän saakka oli kasvattamisaikeissaan onnistunut, että tämä
tunsi todellista helpotusta, kun Toddy havahtui mietteistään ja sanoi:

"Minutta te paikka, mitta kotki katkeaa, on maailman hautkin paikka."

"Mitä tuo lapsi tarkottaa?" kysyi täti.

"Etkö muista, siellä missä me olimme viime kesänä ja missä sinä et
antanut meidän koettaa, miten kauvas veden yli me voisimme riippua,
Harry eno?" sanoi Willy.

"Oh -- tarkotat varmaankin putouksia", huudahti herra Burton.

"Juuri niitä!" sanoi Willy.

"Joki meni tiellä kahtia," sanoi Toddy, "ja ykti ota meni ylöt ilmaan
ja toinen ota alat koloon tuujien kivien väliin. Tinne minä tahtoitin
mennä ajelemaan."

"Kuuleppas nyt, Toddy", sanoi rouva Burton. "Muutoinhan te melkein
aina pääsette meidän kanssamme, mutta _tänään_ me haluamme mennä ilman
teitä. Jääkää te Willyn kanssa kiltisti kotiin -- emme ole poissa muuta
kuin pari tuntia."

"Minä _tahdon_ lähteä ajelemaan", vakuutti Toddy itsepintaisesti.

"Arvaan sen kyllä, poikaseni, mutta pääset jonakin toisena päivänä",
sanoi täti.

"Mutta minä _tahdon_!" toisti Toddy.

"Mutta minä _en_ tahdo sinua mukaan", sanoi rouva Burton äänenpainolla,
joka olisi vienyt kaiken toivon jokaiselta järkisyitä käsittävältä
ihmiseltä. Mutta vain vähän hämmästyneen näköisenä Toddy sanoi:

"Minä tahdon mennä ajelemaan!"

"Taistelu on käynnissä", sanoi herra Burton itsekseen. Sitten hän nousi
nopeasti pöydästä ja sanoi:

"Minä yritän ehtiä aikaisempaan junaan, kun minun on tultava niin pian
takaisin."

Rouva Burton nousi sanomaan miehellensä hyvästi. Tämä suuteli häntä
tavallista hellemmin pitäen häntä vähän loitommalla ja katseli häntä
silmiin ilmeellä, jota hän ei voinut käsittää -- ei ainakaan pariin
tuntiin. Rouva Burton palasi saatettuaan miestänsä ruokasaliin, talutti
Toddyn arkihuoneeseen, otti hänet syliinsä, kiersi hellästi kätensä
hänen ympärilleen ja sanoi:

"Kuuntele nyt pikku Toddy hyvin tarkasti mitä täti sanoo. Aivan
erikoisesta syystä sinä et tänään pääse meidän kanssamme ja täti
tarkottaa täyttä totta sanoessaan sinulle, että sinä et pääse mukaan.
Vaikka pyytäisit sata kertaa, ei se muuttaisi asiaa. Sinä et saa tulla,
ja sinun täytyy lakata ajattelemasta koko asiaa."

Toddy kuunteli tarkkaavasti alusta loppuun asti ja vastasi:

"Mutta minä tahdon!"

"Mutta sinä et pääse. Ja siinä piste."

"Ei tiinä ole mitään pittettä, ei ollenkaan pittettä", sanoi Toddy.
"Minä tahdon kuitenkin."

"Sinä et mene!"

"Minä menen niin hijveän kejnaasti!" sanoi Toddy itkua pusertaen.

"Kyllä täti sen uskoo ja tädin on niin paha mieli", sanoi rouva Burton
ystävällisesti, "mutta se ei muuta asiaa. Kun isot ihmiset sanovat:
'Ei!' täytyy pikku poikien ymmärtää, että he tarkottavat sitä, mitä
sanovat."

"Mutta minä tahtoitin mennä tinun kanttati ajelemaan", sanoi Toddy.

"Ja kun minä tahdon, että sinä jäät kotiin, niin sinä jäät", sanoi
rouva Burton. "Nyt me emme puhukaan siitä enää. Haluatko mennä
puutarhasta hakemaan itsellesi hyötymansikoita?"

"En; tahdon mennä ajelemaan!"

"Toddy", sanoi rouva Burton, "minä en halua kuulla ajelemisesta enää
sanaakaan."

"Niin, mutta minä tahdon!"

"Toddy, minun täytyy varmaankin rangaista sinua, jos et sinä jo tuosta
lakkaa, eikä se ole minusta ensinkään hauskaa. Haluatko sinä pahottaa
tädin mielen, kun on tädin syntymäpäivä?"

"En, mutta minä tahdon lähteä ajelemaan!"

"Kuules nyt, Toddy", sanoi rouva Burton, joka, kadottaen
viimeisenkin rahtusen kärsivällisyydestään, polkaisi jalkaansa.
"Jos sinä sanallakaan mainitset tuosta matkasta, suljen minä sinut
ullakkohuoneeseen, jossa toissapäivänä olit Willyn kanssa, mutta nyt
sinun täytyy olla yksin."

Toddyn kyyneleet rupesivat vuolaina virtaamaan, kun hän sanoi:

"Ah-h-h-h! Minä en halua tulla tuljetukti ullakkohuoneeteen; minä
tahdon mennä ajelemaan."

Äkkiä Toddy löysi itsensä tätinsä sylistä, jossa hän potki, rempoi,
huusi ja ulvoi yläkertaan noustaessa. Sinä hetkenä, jolloin hänet
lopullisesti teljettiin arestiin, kuului pelottava huuto, joka
tunkeutui ullakko-akkunasta ja sai Terryn suin päin jättämään
miellyttävän makuupaikkansa kaivonkannella ja ohi-ajavan maalaisen
pidättämään hevostaan kuunnellakseen viitisen minuuttia. Sillä
välin rouva Burton laskeutui ruokasaliin kasvot hehkuen, vaatteet
epäjärjestyksessä ja niin vihaisena, ettei kukaan ollut häntä
sellaisena ennen nähnyt. Mutta kun hän heti senjälkeen kohtasi Willyn
katseen, oli se niin juhlallinen, kysyvä ja moittiva, että rouva
Burtonin viha silmänräpäyksessä hävisi.

"Mitä sinä sanoisit, jos sinut kannettaisiin yläkertaan ja
teljettäisiin ikävään huoneeseen, vain siksi, että sinä tahtoisit mennä
ajelemaan?" kysyi Willy.

Rouva Burton ei voinut kuvitella itseänsä sellaiseen asemaan, mutta
vastasi kuitenkin:

"Minä en olisi koskaan niin mieletön, että itsepäisesti tahtoisin
sellaista, mistä varmasti tietäisin, etten sitä saisi."

"Oh", huudahti Willy, "eivätkö kutkaan isot ihmiset tee sitä?"

Rouva Burtonin omatunto kävi vähän rauhattomaksi, hän riensi vaihtamaan
puheenaihetta ja kiinnittämään koko huomionsa yksinomaan Willyyn,
ikäänkuin hän olisi halunnut siten hyvittää jotakin pahaa, jota hän
oli tehnyt hänen veljelleen. Huudot, jotka silloin tällöin kuuluivat
ullakkohuoneen ikkunasta saivat hänet yhä innokkaammin lohduttamaan
Willyä. Mutta huuto huudolta hänen päättäväisyytensä rupesi yhä enemmän
horjumaan ja lopuksi hän tekosyyn nojalla jätti Willyn, riensi Toddyn
vankilan ovelle ja huusi avaimen reijästä:

"Toddy!"

"Mitä?" kuului Toddyn ääni.

"Oletko nyt kiltti poika?"

"Kyllä, jot viet minut ajelemaan!"

Rouva Burton kääntyi äkkiä ja suorastaan lensi portaita alas. Willy,
joka odotti portaiden juurella, väistyi vaistomaisesti syrjään ja
huudahti:

"Minä luulin, että sinä tulisit pää edellä! Miksi et sinä tuonutkaan
häntä alas?"

"Ketä?" kysyi rouva Burton loukkaantuneena.

"Tiedänhän minä, miksi sinä menit yläkertaan", sanoi Willy. "Minä näin
sen sinun silmistäsi!"

"Sinä olet toden totta hyvin kiusallinen", sanoi rouva Burton
kääntyen pois. "Juokseppas kotiin kysymään kuinka äiti ja pienokainen
voivat. Mutta älä viivy kauvan; muista, että tänään syömme tavallista
aikaisemmin." Willy läksi, ja rouva Burton vaipui hetkeksi ajatuksiinsa
ja itsetutkisteluun. Ehdoton tottelevaisuus oli ollut hänellä
velvollisuutena aikaisimmasta lapsuudestaan saakka, vaikka olikin
varma, että hänen tahtonsa oli aivan yhtä taipumaton kuin Toddyn.
Jos hän aina oli voinut totella, niin täytyi tuon ullakolla olevan
pikku pojan myöskin voida totella. Voihan olla mahdollista, että
hänen synnynnäiset taipumuksensa tekivät sen hänelle helpommaksi
-- ja ehkä Toddyn luonne tässä suhteessa oli toisenlainen. Kuinka
voisi hän voittaa Toddyn luonteen viat! tai oliko se ollenkaan hänen
asiansa. Eikö se ollut jotakin, johon hän, jonka hoidossa poika
vain väliaikaisesti oli, ei voinut sekaantua? Rouva Burtonin tätä
miettiessä ullakolta kuuluva kimakka huuto vaikutti, että hän rupesi
tinkimään ankarain periaatteidensa kanssa. Mutta silloin hänen
katseensa sattui hänen miehensä valokuvaan ja hän oli näkevinään tämän
silmissä ivallisen katseen. Hänen päättäväisyytensä palasi entistä
voimakkaampana. Vähän senjälkeen tuli Willy. Rouva Burton uhrasi vain
hetken hänen terveistensä ja matkaseikkailujensa kuuntelemiseen;
sitten hän läksi pukeutumaan ajelumatkaa varten. Päästäkseen
kuulemasta Toddyn huutoa hän sulki huolellisesti ovet, mutta Toddyn
ääni oli varmaankin liitossa seinien kanssa, sillä se tunki vaivatta
ovien ja ikkunoiden läpi. Vähitellen tuntuivat huudot lakkaavan; ja
sitä mukaa kuin ne harvenivat ja kävivät heikommiksi, elpyi rouva
Burtonin mieli. Päätettyään pukeutumisensa hän läksi Toddyn vankeuteen
vastaanottaakseen Toddyn selityksen ja anteeksipyynnön sekä suodakseen
hänelle armollisesti anteeksi. Hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi:

"Toddy!"

Ei vastausta. Rouva Burton koputti ja huusi entistä kovemmin, mutta
tuloksetta. Hän kauhistui. Hän oli kuullut lapsista, jotka vihapäissään
olivat huutaneet itsensä kuoliaaksi. Nopeasti hän avasi oven ja näki
Toddyn makaavan laattialla kasvot kyynelten tahraamina. Hän kumartui
pojan ylitse nähdäkseen hengittikö tämä vielä. Ja kun hän näki
puoliavoimien huulten ilmeen, ei hän voinut olla suutelematta niitä.
Sitten hän nosti tuon nukkuvan, lohduttoman pikku olennon hellästi
syliinsä. Ja pikku pää painui hänen olalleen poski vasten hänen
poskeansa, pikku käsi kiertyi hänen kaulaansa, ja hento ääni kuiskasi:

"Tahdon mennä ajelemaan."

Samassa astui herra Burton huoneeseen ja sanoi kiusoittavasti
tietämättömyyttä teeskentelevällä äänellä:

"Oletko masentanut hänen tahtonsa?"

Hänen vaimonsa vaijensi hänet katseellaan. Sitten hän läksi alas
ruokasaliin. Sillävälin Toddy heräsi, ojentautui, hieroi silmiään,
tunsi enon ja huudahti:

"Tiedätkö minne me menemme tänään, Hajjy eno? Me menemme ajelemaan."

Ja herra Burton kätki silmien alapuolella olevan osan kasvojansa
lautasliinan taakse, ja hänen vaimonsa toivoi, että hänen silmänsäkin
olisivat olleet peitossa, sillä hänestä ei koskaan elämässään ollut
tuntunut niin pahalta se, että joku katsoi häntä silmiin.

Poikien moitteeton käytös iltapäiväajelun aikana lievensi rouva
Burtonin tappion karvautta. He livertelivät keskenään kukkasista,
lehdistä ja linnuista, ottivat nimikoikseen taivaalla purjehtivia
kesäpilviä ja vaihtoivat niitä keskenään yhä uudelleen. Ja kun
Terry, joka varkain oli lähtenyt kotoa heidän jälkeensä, väsyi, ja
isäntä nosti sen vaunuihin, antoivat he sen maata jalkainsa juuressa
potkimatta sitä, nipistämättä sitä korvasta tai vetämättä sitä hännästä.

Ei yksikään kunnon aviomies voisi pahottaa vaimonsa mieltä tämän
syntymäpäivänä. Niinpä rouva Burton pian unohtikin aamullisen
nöyryytyksensä ja palasi retkeltä erinomaisella tuulella, kasvot
terveyttä loistaen. Vieraita alkoi jo pian saapua, ja kun seura
oli koolla, toi rouva Burtonin sisäkkö Willyn ja Toddyn sisälle
tervehtimään. Kumpaisetkin olivat moitteettoman puhtaissa pukineissa.
Samassa ilmestyi Terry huoneeseen. Toddy näki sen ja hänelle tuli
kiire sitä tervehtimään ja sitten molemmat sekaantuvat niin pahoin
erään kukkatelineen jalkoihin, että se kaatui suurella ryskeellä, ja
molemmat riitapuolet lähetettiin häpeämään aivan samalla lailla, sillä
erotuksella vain, että heistä Terry sai etsiä itselleen sellaisen
pakopaikan, joka häntä eniten miellytti.

Sitten läksi Willy kasvot ilmaisten isällistä huolestumista, ja rouva
Burton saattoi antautua seurustelemaan vieraidensa kanssa, joiden
kanssa hän ei tähän saakka ollut voinut vaihtaa sanaakaan tulematta
keskeytetyksi.

Tavan takaa rouva Burton huomautti miehelleen, että olisi parasta
ottaa selkoa poikien olinpaikasta ja mitä he tekivät, mutta herra
Burton oli ani harvoin ollut ainoana herrasmiehenä näin monen kauniin
ja lahjakkaan naisen seurassa ja hän osasi niin hyvin panna arvoa
tällaiselle harvinaiselle tilaisuudelle, ettei hän tahtonut ajatella
paria ihmistainta, joilla oli verraton kyky hävitä näkyvistä. Pojat
saivat siis parin tunnin ajan olla rauhassa. Sillä välin tuli pieni
kesäinen sadekuuro ja eräs tunteellinen nuori neitonen pyysi rouva ja
herra Burtonia laulamaan laulun "Sade ikkunaan lyö". Kun he pääsivät
toiseen säkeistöön, rupesi rouva Burtonia yskittämään ja herra Burton
haisteli ihmetellen ilmaa. Toiset naisista syöksyivät pystyyn, toiset
valahtivat kalpeiksi. Huoneeseen tunkeutui selvästi savua.

"Ei ole mitään vaaraa, hyvät rouvat", sanoi rouva Burton. "Tiedättehän
kaikki minkälainen amerikalainen palvelijatar on. Luultavasti on meidän
keittäjättäremme, joka ei ymmärrä mikä sopii, mikä ei, sytyttänyt tulen
uuniin ja jättänyt ovet sisälle selälleen, niin että savu, sensijaan,
että se olisi mennyt ulos piipusta, onkin päässyt tunkeutumaan
huoneisiin. Menen huomauttamaan siitä hänelle."

Palvelijoiden pelkällä mainitsemisella oli tavallinen vaikutuksensa;
rouvien kesken virisi yht'äkkiä sangen vilkas keskustelu, jonka tämä
aihe on aina synnyttänyt ja tulee luultavasti synnyttämään, kunnes
kaikki perheenemännät kohtaavat toisensa luvatussa maassa, jonka yhtenä
viehätysvoimana on se, että sen rajojen sisällä ei löydy amerikalaista
keittiötä, ja jossa vapaa palvelija voi seisoa emäntänsä edessä
tarvitsematta pelätä moitteita. Mutta eräs vieraista, nuori hermostunut
rouva, jonka säikähdys tuntui vain jaloissa, kosketti huomaamattaan
kengänkärjellään lämpöjohdon kahvaa. Silmänräpäyksessä hän syöksyi ylös
kiljahtaen, ja samassa näkyi lämpöjohdosta nousevan paksu savupatsas.

"Tulipalo!" huusi yksi.

"Vettä!" huusi toinen.

"Oh!" huusivat monet yhteen ääneen.

Toiset juoksivat yläkertaan, toiset syöksyivät kadulle, jossa
sade virtanaan valui, hermostunut nuori neiti pyörtyi, ja eräs
toimekkaan näköinen nuori rouva, joka vuosikausia oli mietiskellyt
kuinka parhaiten suoriutua tulen vaarasta, kietaisi pöytäliinaan
parisenkymmentä hienoihin nahkakansiin sidottua kirjaa ja syöksyi
nyytti kädessä ulos sateeseen viedäkseen kirjat varmaan talteen
usean sadan metrin päässä olevaan taloon. Uskollinen Terry, joka
vainusi melun jo kaukaa, riensi kotiin ja täytti parhaan tietonsa
mukaan velvollisuutensa haukkumalla, näykkimällä kaikkia ja
juoksemalla edestakaisin huoneissa jättäen kaikille matoille jälkiä.
Sillävälin herra Burton kiiruhti portaita ylös ilman takkia, hiukset
epäjärjestyksessä, kasvot ja kädet ylt'yleensä lian peitossa ja
vakuutti vieraille, ettei ollut mitään vaaraa. Ja pojat, Willy kalman
kalpeana, Toddy kiihtynyt puna poskillaan, hiipivät omaan huoneeseensa.

Seura hajaantui; rouvat, jotka olivat pyytäneet hevosta, eivät
kuitenkaan jääneet ajoneuvoja odottamaan, mutta turvautuivat
mahdollisimman kauvan kursailtuaan niihin sateensuojiin ja vaippoihin,
joita rouva Burton tarjosi. Neljännestuntia myöhemmin oli huoneessa
vain Terry, joka valppaana makasi suuressa turkkilaisessa nojatuolissa.
Miehensä rauhottavasta kehotuksesta läksi rouva Burton alakertaan ja
katseli tiukkaan puristetuin huulin ja liekehtivin silmin hävitystä
vierashuoneessa. Mutta kun hän tuli ruokasaliin ja näki kauniisti
katetun pöydän, jonka suunnittelemiseen hän edellisinä viikkoina ja
päivinä oli uhrannut tunnin jos toisenkin, purskahti hän lohduttomaan
itkuun.

"Minä kerron, kuinka se tapahtui", sanoi Willy, joka tuli kutsumatta
huoneeseen. Se tieto, että hän ajoi oikeaa asiaa, teki hänet
voimakkaaksi enon ja tädin uhkaavien katseiden edessä. "Minusta
ilotulitus on niin kauhean hauskaa näin juhlapäivinä, ja kahtena
päivänä olemme me Toddyn kanssa kantaneet tikkuja ja risuja takapihalle
niin että tänäpäivänä olisimme voineet laittaa kauniin nuotion, mutta
sitten tuli sade, ja eihän märkä puu pala -- sen me huomasimme viime
Juhannuksena. Sitten me päätimme laittaa nuotion kellariin, sillä
siellä on peltikatto ja hiekkalaattia, niin ettei siellä ollenkaan voi
sataa. Ja meillä oli sanomalehtiä ja lastuja ja me kaadoimme vähän
öljyä, ja tuli leimahti niin kauniisti ja me aijoimme juuri tulla
hakemaan teitä sitä katsomaan, kun Harry eno tuli ja paiskasi minut
seinää vastaan ja Toddyn hiilikasaan ja heitti ruman ilkeän maton
nuotion päälle, ja kaatoi matolle vettä."

"Pikku pojat eivät taa tehdä mitään hautkaa; heitä aina kielletään",
sanoi Toddy. "Kattokaa kummoten tikun minä tain käteeni, kun minä
heitin puita tuleen! Tilloin minä en ollenkaan huutanut, tillä minä
ajattelin, että minä teen muita ihmitiä iloitekti, niinkuin pikku
poikien pitää Jumalan mielettä tehdä. Mutta kun he eivät tulleetkaan
iloitikti, huudan minä nyt tikun tähden!"

Ja Toddy päästi huudon, joka oli hänen tavallista huutoaan
voimakkaampi, kuten järjestettävänä ja sovittavana oleva asia oli
tavallista juhlallisempi.

"Meillä oli myöskin soihtukulkue", sanoi Willy. "Me ajattelimme marssia
siellä alhaalla, mutta se ei ollut ollenkaan hauskaa, sillä siellä ei
ollut puita, joiden välissä tuli voisi leimahdella, niinkuin se leimuaa
juhlailtoina. Ja me lopetimme soihtukulkueen ja meistä olisi tuntunut
hirveän ikävältä, jos emme olisi ajatelleet nuotiota."

"Minne jätitte soihdut"? kysyi herra Burton hypähtäen tuoliltaan ja
nostaen samalla vaimonsa jaloilleen.

"En -- en tiedä", sanoi Willy hetken mietittyään. "Minä heitin ne
vaatetäiliöön, jotta on jiepuja, ettei laattiat likaantuiti", sanoi
Toddy.

Herra Burton juoksi yläkertaan ja sammutti kytevän vaatekasan. Rouva
Burton, joka oli uskollisempi itselleen kuin mitä hän itsekään olisi
voinut kuvitella, veti Willyn luoksensa ja sanoi ystävällisesti:

"_Haluta_ ilahduttaa ihmisiä ja _tehdä_ se, on kaksi eri asiaa, Willy."

"Niin on", sanoi Willy ponnella, joka ilmaisi paljon siitä, mitä ei
sanoin lausuttu.

"Pikku pojat ovat tyhmiä, kun koettavat ilahduttaa itoja ihmitiä",
sanoi Toddy alkaen jälleen itkeä.

"Eivät he ole tyhmiä, poikaseni", sanoi rouva Burton nostaen tuon
itkevän pienokaisen syliinsä. "Mutta he eivät aina ymmärrä, miten sen
parhaiten tekisivät, ja siksi heidän tulisi kysyä neuvoa aikaihmisiltä,
ennenkuin he ryhtyvät toimeen."

"Tilloinhan ne eivät oliti mitään yllätyktiä", valitteli Toddy.
"Taammeko me työdä kaiken tämän juuan?"

"Kyllä kait, jos jaksamme", huokasi rouva Burton.

"Kyllä me vajmaan jaktamme -- Willy ja minä", sanoi Toddy. "Ja olipa
hautkaa, että ne jouvat läktivät tiehentä."

Illalla, kun pojat olivat lähteneet makuulle, oli rouva Burton
ilmeisesti rauhaton ja vihdoin hän sanoi:

"Minulla on oikein paha omatunto, kun en kertaakaan koko heidän
täälläolo-aikanaan ole rukoillut heidän kanssaan iltarukousta. Nyt
minusta on sopiva aika alottaa."

Astuessaan huoneeseen tapasi rouva Burton pojat leikkimässä
muurinsärkijää, kummallakin tyyny suojanaan.

"Lapset!" sanoi hän, "oletteko jo lukeneet rukouksenne?"

"Emme", sanoi Willy. "Jommankumman meistä täytyy ensin hävitä. _Sitten_
me luemme."

Toddyn äkillinen kumoon keikahtaminen oli merkkinä hartaudenharjotuksen
alkamiseen, ja molemmat pojat polvistuivat vuoteidensa viereen.

"Te olette tänään tehneet itsenne syypäiksi surullisiin erehdyksiin,
lapseni", sanoi rouva Burton. "Niiden pitäisi opettaa teille, että
silloinkin, kun haluatte menetellä oikein, te tarvitsette apua
ylhäältä. Eikö niin?"

"Kyllä", sanoi Willy, "kyllä ihan varmasti."

"Ei minutta", sanoi Toddy. "Mitä enemmän muut minua auttavat, titä
pahemmin käy. Tättä lähtien teen minä kaikki yktin."

"Minä tiedän, mitä sanon Jumalalle tänä iltana, Alice täti", sanoi
Willy.

"_Rakas_ poikaseni", sanoi rouva Burton. "Mitä sitten sanoisit?"

"Rakas Jumala", alkoi Willy. "Meistä on _kaikkein_ ikävintä silloin
kun koetamme tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta, rakas Jumala, isoja
ihmisiä ymmärtämään, kuinka paljon meillä on vaivaa, ennenkuin voimme
mitään tehdä heidän hyväkseen. Ja opeta heitä ymmärtämään lasten puuhia
paremmin kuin tähän asti, etteivät he tekisi lapsia onnettomiksi, kun
lapset koettavat tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta isoja ihmisiä
ajattelemaan niin paljon kuin lapset ajattelevat, Kristuksen tähden --
amen! Niin, ja siunaa rakasta äitiä ja pikku sisarvauva kultaa. Eikö
niin, Alice täti?"

Rouva Burton ei vastannut, ja Willy näki kääntyessään hänen poistuvan
huoneesta. Toddy huomautti:

"Nyt on _minun_ vuojoni. Jakat Jumala, kun minä tulen enkelikti ja
pääten taivaateen, älä tilloin anna minkään iton enkelin tulla minulle
tanomaan 'älä tee noin' tai heittää minua hiililäjään, juuji kun minä
koetan tehdä heille mielikti. Kat niin! Ei titte muuta. Amen!"




V LUKU.


Seuraavana aamuna herätessään muisti rouva Burton ilokseen, että oli
sunnuntai. Onhan opettajillakin päivä viikossa vapaa, ajatteli rouva
Burton itsekseen, eikä kukaan epäile, etteivät he sitä ansaitsisi.
Kuinka paljon suuremmalla syyllä ansaitseekaan lepoa ja virkistystä
vapaaehtoinen opettaja, joka aamusta iltaan hoitaa kahta lasta, joiden
oppimiskyky ja vallattomuus vastaavat kokonaista kouluntäyteistä
poikajoukkoa. Huomatessaan, että samaa, mitä hän vain muutaman
päivän aikana oli koettanut, saavat äidit kaikkialla tehdä aina
ja tarvitsematta toivoa lepoa ennenkuin taivaassa, rouva Burton
tunsi itsensä nöyräksi ja arvottomaksi. Mutta siitä huolimatta hän
suunnitteli, että jättäisi lapset koko päiväksi miehensä huostaan. Jos
rouva Burton olisi ollut itselleen rehellinen, olisi hänen täytynyt
myöntää haluavansa lepoa pohjaltaan siksi, ettei halunnut miehensä
näkevän yhä uudistuvia kompastuksia, joita hän päivittäin tulisi
tekemään koettaessaan kasvattaa kälynsä ja lankonsa pienokaisia. Hän
mietti lähteäkö sunnuntairetkelle, jolta jonkun tekosyyn nojalla sitten
voisi jäädä pois, mennäkö kälynsä pienokaista hoitamaan, niin että
hoitajatar pääsisi vapaaksi -- silloin jäisi sekä talon että lasten
hoito hänen miehensä huoleksi -- vai käydäkö äitiä tervehtimässä,
kuten hiljan miehelään menneiden nuorten rouvien on tapana. Näitä ja
muita vähemmän sopivia suunnitelmia rouva Burton vertaili mielessään,
mutta kaikki ne hävisivät kuin tuhka tuuleen, kun herra Burton heräsi
ja valitti ankaraa hammassärkyä. Hellä ja myötätuntoinen kun oli,
totuttautui rouva Burton alistuvasti ajatukseen, että hänen miehensä
todennäköisesti pitäisi jäädä koko päiväksi sisälle ja että oli
ehdottomasti välttämätöntä pitää lapset loitolla. Siten hän pääsisi
kaikista miehensä arvosteluista. Ja vaikka hän päivän kuluessa joutuisi
kerran toisensa jälkeen vetämään lyhyemmän korren, niin hän kertoisi
miehelleen vain menestyksestään.

Rouva Burtonin ovelta kuului hiljaista koputusta, ja vastausta
odottamatta sieltä pujahti sisälle kaksi raikasta punaposkea, kaksi
pörröpäätä ja kaksi pitkää valkeaa yöpaitaa. Pitemmän paidan omistaja
sanoi:

"Tiedätkö, Harry eno, että nyt on sunnuntai? Mitä sinä keksit meille.
Meillä on sunnuntaisin aina niin paljon hauskaa, sillä se on ainoa
päivä, jolloin isä on kotona."

"Luulen -- että olen -- joskus kuullut -- jotakin -- tuon tapaista",
sai herra Burton vaivoin sanotuksi sormiensa läpi, joilla hän piteli
särkevää hammastaan.

"Oh-h", innostui Toddy, "eno leikkii vajmaankin kajhua. Tule, Willy,
ollaan me titte koijia." Ja Toddy puski päänsä peitteeseen ja hänen
onnistui iskeä hampaansa enon pohkeeseen. Enon tuskanhuuto ei voinut
pelottaa tuota tilapäistä koiraa ja vasta kun uhri tarttui sitä
kurkkuun, se hellitti otteensa.

"Ei kajhua noin leikitä", valitteli Toddy. "Tinun täytyy vain ulvoa
ja antaa minun pujja, ja titte tinä annat minulle lantin, että minä
lakkaitin -- niin itä aina tekee."

"Kuinka voi Tom Lawrence olla niin mieletön?" kysyi rouva Burton.

"Ehkäpä minäkin voisin, jos ei minulla olisi niin kova hammassärky",
sanoi herra Burton.

"Voi sinua, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton hellästi. Sitten hän
kääntyi poikiin ja sanoi: "Kuunnelkaa nyt mitä sanon, pojat! Harry eno
on tänään hyvin sairas -- hänellä on paha hammastauti, ja jokainen
kolahdus ja kova ääni pahentaa vain sitä. Te ette saa ensinkään tulla
tähän huoneeseen, ja teidän täytyy olla niin hiljaa kuin mahdollista,
missä ikinä te liikutte. Tavallinen puhekin on kiusallista hammastautia
potevalle."

"Tilloin tinä olet paha ihminen, kun ittut täällä ja puhut
lakkaamatta", sanoi Toddy, "jot te kejjan on niin hijveän kiutallitta
Hajjy enolle. Mene matkoihiti."

Rouva Burtonin herra ja mies hytkyi kesken hammastautiaankin
pidätetystä naurusta kuullessaan tämän odottamattoman moitteen,
ja rouva Burton itse oli niin hämmästynyt, ettei keksinyt sopivaa
vastausta. Pojat huvittelivat ominpäin tarkastelemalla huoneen perin
pohjin unohtamatta enonsa taskuja. Kun tämä tehtävä oli suoritettu,
kysyivät pojat, eikö pian syötäisi aamiaista.

"Aamiainen syödään kello kahdeksan", sanoi rouva Burton, "ja nyt on
kello vasta kuusi. Mutta paras keino nälän tukahduttamiseksi on, että
menette vuoteeseen ja makaatte aivan hiljaa."

"Eikö tilloin tunnu nälkä?" kysyi Toddy silmät hämmästyksestä pyöreinä.
Se oli merkkinä siitä, että hänen järkensä työskenteli innokkaasti.

"Ei tunnu", sanoi rouva Burton. "Jos te juoksentelette ympäri, te
kiihotatte vatsaanne. Tästä se tulee rauhattomaksi, ja te tunnette
nälkää."

"Voi, voi!" huudahti Toddy, "kuinka paljon pikku pojat taavatkaan
tietää uutia atioita! Tule Willy -- pannaan vattat vuoteeteen, niin ne
eivät kiihotu."

"Hyvä", sanoi Willy. "Mutta sanoppas, Alice täti, etkö luule, että
meidän vatsamme olisivat unisemmat, eivätkä niin rauhattomat, jos
niissä olisi vähän korppuja tahi leipää ja voita."

"Alhaalla ei ole ketään, joka teille niitä antaisi", sanoi rouva Burton.

"Kyllä _me_ ne löydämme", sanoi Willy, "me tiedämme tarkalleen, missä
mitäkin on ruokasäiliössä."

"Olisinpa minäkin yhtä selvillä siitä", huokasi rouva Burton. "Menkää
-- ottakaa mitä haluatte, mutta älkää tulko tänne enää. Ja jos te
panette siellä alhaalla jotakin epäjärjestykseen, en minä koskaan enää
anna teidän mennä keittiöön."

Lapset riensivät pois, mutta heidän lähtönsä aiheutti vain uusia
kärsimyksiä, sillä herra Burton pysähtyi kesken parranajoansa ja sanoi:

"Sinun tähtesi, rakkaani, olen odottanut sunnuntaita. Kuten useasti
olet huomannut, on pojilla perin merkillinen käsitys uskonnollisista
asioista, mutta pohjaltaan he niitä kuitenkin kunnioittavat. Sinä
puolestasi olet sekä uskonnollismielinen, että vapaa kaikista
harha-opeista. Tämän pyhäpäivän ihmeellinen vaikutus on varmaan
muokkaava nuo pikku sydämet niin, että sinun onnistuu korjata väärät
opetukset ja istuttaa heihin uusia ajatuksia ja totuuksia."

Herra Burtonin ääni värähti hiukan, kun hän lopetti tämän sievän,
nöyrän puheensa, niin että hänen vaimonsa tarkkaan tutki hänen
kasvojaan nähdäkseen pilkistäisikö niistä nauru esiin. Saippuavaahto
peitti kuitenkin avuliaasti hänen toisen poskensa, ja särkevä hammas
oli tehnyt toisen muodottomaksi, niin että rouva Burtonin täytyi antaa
tuon sekä kiitosta sisältävän että vastuunalaisuuden tunnetta lisäävän
puheen käydä täydestä, minkä hän tekikin, vaikka masentunein mielin.

"Minä pidän huolta heistä niinkauvan kuin sinä olet kirkossa,
rakkaani", sanoi herra Burton, "he ovat aina mallikelpoisia ollessaan
sairaiden kanssa."

Rouva Burton huokasi helpotuksesta. Hän päätti heti aamiaisen jälkeen
järjestää erikoisen lastenjumalanpalveluksen ja terottaa poikien
mieliin niin paljon kuin mahdollista tämän päivän merkitystä, sillä
jos hänen miehensä jatkaisi alkamaansa hyvää työtä, niin olisi poikien
mahdotonta tehdä syntiä jälellä olevien iltapäivätuntien kuluessa.
Miettiessään suunnitelmaansa unohti rouva Burton kokonaan, että
oli antanut palvelijattarelle luvan mennä aamujumalanpalvelukseen
ja että hänen itsensä oli pidettävä huolta lasten pukeutumisesta
aamiaiseksi. Aamiaispöytään tullessaan rouva Burton huomasi, etteivät
pojat tavallisella nopeudellaan totelleet kellon kutsua. Muistaen
laiminlyömänsä velvollisuuden hän riensi poikien huoneeseen ja tapasi
heidät jo aterialla, joka ainakin mitä vaihtelevaisuuteen tulee oli
sangen huomattava. Pienellä pöydällä, joka oli vedetty vuoteen viereen,
oli heillä piirakkaa, salaattikulho, vadillinen hunajaleipiä, pieni
paperikäärö, jossa oli kanelia, ja käyttäen lusikoita, veitsiä ja
haarukoita ja sormia pojat maistelivat näitä herkkuja vuoron perään.
Nähdessään tätinsä Toddy kävi syyllisen näköiseksi, mutta Willy sanoi
aivan viattomasti hymyillen:

"Nyt näet minkälaisesta ruuasta pikku pojat pitävät, Alice täti. Älä
unohda sitä nyt niinkauvan kun me olemme täällä."

"Mitä ajattelittekaan tuodessanne kaikki nämä tavarat tänne ylös"?
huudahti rouva Burton vakavasti.

"Sinähän lupasit, että saamme ottaa mitä tahdomme ja me luulimme, että
se oli totta", sanoi Willy.

"Minulla ei ole ollenkaan niin nälkä kuin ätken", sanoi Toddy. "Mutta
minun vattani tuujenee ja titte te taat pienenee aina vähän ajan
pejättä, ja te tekee kipeää. Tahtoitin, että voitimme panna vattat
poit, kun me emme niitä tajvitte, niinkuin me panemme lakit ja
päällytkengät."

Kerätä kokoon tämän ainoalaatuisen aamuaterian jäännökset ja viedä ne
pois poikain ulottuvilta oli rouva Burtonille vain hetken työ. Kun
tämä oli tehty, niin kaksi pientä poikaa huomasi saaneensa vaatteet
ylleen nopeammin, kuin mitä koskaan ennen oli tapahtunut. Saavuttuaan
ruokapöytään he katselivat vihaisin, halveksivin katsein moitteetonta
kyljystä, kauniin ruskeita paistettuja perunoita ja kuohkeita,
maukkaita vohveleita.

"Emme me tällaisesta aamiaisesta välitä", sanoi Willy.

"Emme välitä!" sanoi Toddy, "kun me olemme niin täynnä muuta tavajaa.
En minä ymmäjjä mihin minä panen kaiken juuan, kun tulee päivälliten
aika."

"Älä _siitä_ huolehdi, Toddy", sanoi Willy. "Isäkin sanoo raamatussa
olevan, ettei saa surra ennenkuin tarvitsee."

Rouva Burton kohotti kulmakarvojaan kauhuissaan, mutta samalla
kysyvästi, ja hänen miehensä riensi pukemaan Willyn ajatuksen
täsmälliseen raamatunmukaiseen muotoon: "Kullakin päivällä olkoon huoli
itsestään". Rouva Burtonin ihmettely lauhtui, kun hän kuuli tämän
selityksen, mutta yhä edelleenkin kauhuissaan hän kiirehti selittämään:

"Pojat, me pidämme pyhäkoulua aivan omin väin vierashuoneessa heti
aamiaisen jälkeen."

"Eläköön!" huusi Willy. "Annatko sinä meille piletit ja annatko sinä
meidän kuljettaa ympäri laatikkoa, johon pannaan rahaa niinkuin isossa
pyhäkoulussa."

"Ehkä annan", sanoi rouva Burton, joka ei edeltäkäsin ollut tullut
ajatelleeksi tätä pyhäkoulun onnistumiselle niin välttämätöntä
vetovoimaa.

"Mennäänpäs heti sisälle, Tod", sanoi Willy, "Terry on huoneeseen
teljettynä. Alas tullessani minä suljin kaikki ovet, ettei se pääsisi
ulos. Me voimme leikkiä sen kanssa ennenkuin pyhäkoulu alkaa."

Pojat ryntäsivät vierashuoneen ovelle, ja sen ihmeellisen vaiston
ohjaamana, jolla sallimus on aseistanut yhden monia vastaan ja heikon
väkevää vastaan, lähestyi Terry ovea sisäpuolelta. Kun ovi avattiin,
kuului kuinka pojat kellahtivat kumoon, ja samassa syöksyi Terry
ruokasaliin ja piiloutui emäntänsä aamupuvun laskoksiin. Hetken
kuluttua tuli Willy ruokasaliin ja sanoi hyvin surullisen näköisenä:

"Meidän mielestämme pitäisi pyhäkoulun alkaa hyvin pian, Alice täti.
Koira ei viitsi leikkiä meidän kanssamme, ja meidän täytyy saada
jotakin lohdutusta."

"He ovat taas läpeensä aikaihmisiä", huomautti herra Burton nauraen.

"Mitä tarkotat", kysyi rouva Burton.

"Vain sitä -- että kun heidän omat suunnitelmansa pettävät, he
rientävät etsimään lohdutusta uskonnosta", sanoi herra Burton. "Saanko
olla läsnä pyhäkoulussa?"

"Enhän voi sitä sinulta kieltää", huokasi rouva Burton lähtien
vierashuoneeseen. "Pojat", sanoi hän, "ensin laulamme; minkä laulun
valitsemme?"

"Lauletaan vanhatta Ned tedättä", sanoi Toddy.

"Eihän se ole hengellinen laulu", sanoi rouva Burton.

"On te", sanoi Toddy, "tiinä tanotaan kolme tai neljä kejtaa, että hän
meni tinne, mihin hyvät neekejit menevät ja tehän on taivat, niin että
on te hengellinen laulu."

"Minusta 'Kunnia ja kiitos, Hallelluja' on kauniimpi", sanoi Willy, "ja
minä tiedän varmasti, että se on hengellinen laulu, sillä minä olen
kuullut sitä laulettavan kirkossa."

"Hyvä", sanoi Toddy, ja heti hän alkoi laulaa tuota vanhaa säveltä,
mutta käyttämällä tutun renkutuksen sanoja: "Tyhjä whiskypullo kaapin
päällä". Mutta täti ravisti hänet taas järkiinsä. Ja eno käveli ympäri
huonetta sellaista vauhtia, ettei sitä varmaankaan yksin hammassärky
aiheuttanut.

"Ei sekään ole hengellinen laulu, Toddy", sanoi rouva Burton. "Sanat
ovat suorastaan sopimattomat. Missä sinä olet sen oppinut?"

"Kadulla", sanoi Toddy, "ja taat laulaa omia jumia laulujati, jot et
pidä minun lauluittani."

Rouva Burton meni soittokoneen ääreen, tapaili oikeaa säveltä ja alkoi
lopuksi soittaa erästä pyhäkoululaulun säveltä, johon Toddy heleällä
lapsenäänellään yhtyi, aivan kuin ei hänen soitannollista makuaan olisi
koskaan vastustettu.

"Eikö nyt olisi paras koota kolehtia, ennenkuin pikku pojat kadottavat
lanttinsa", sanoi Willy ja kiiruhti ruokasalista hakemaan laatikon,
joka ilmeisesti tätä tarkotusta varten oli sinne varattu. Tämän hän
vei juhlallisesti Toddyn eteen ja Toddy ojensi sen yli kätensä niin
varovasti, kuin olisivat sataset olleet kysymyksessä. Sitten Toddy
otti laatikon ja vei sen Willyn eteen, joka suoritti tehtävänsä aivan
yhtä juhlallisesti kuin Toddykin. Senjälkeen Willy otti taas laatikon,
pudisteli sitä, kuunteli ja sanoi: "Ei kuulu mitään kalinaa -- tänään
on varmaankin vain paperirahaa", asetti sen uuninreunukselle, istuutui
jälleen ja sanoi:

"Nyt alotamme."

Rouva Burton avasi raamattunsa tuntien itsensä äärettömän avuttomaksi.
Perinpohjaisen ihmisen tunnollisuudella hän avasi kirjan alusta, mutta
sulki sen taas pian -- Mooseksen kirjan ensimäinen luku oli tuonut
hänenkin oikeauskoiseen mieleensä monta hämmästynyttä kysymystä.
Hän selaili nopeasti lehtiä. Omantuntonsa tähden hän hyppäsi monen
sotakertomuksen yli, joiden yksityiskohdat suuresti olisivat poikia
miellyttäneet, ja sivuutti ennustukset, jotka eivät hänen mielestään
sopineet lapsille. Niin hän tuli uuteen testamenttiin ja ikuisesti
uuteen kertomukseen pojasta, joka oli aina juuri sellainen, jollaisen
hänen vanhempansa ja sukulaisensa toivoivat hänen olevan.

"Puhumme nyt Jeesuksesta", alkoi rouva Burton. "Pikku poika-Jeetuktetta
vaiko aikamiet-Jeetuktetta?" kysyi Toddy.

"Molemmista", vastasi opettaja vähän hämillään.

"Hyvä! Entä titten!" sanoi Toddy.

"Oli kerran aika, jolloin koko maailma oli ahdingossa, tietämättä
miksi", sanoi rouva Burton, "mutta Jumala ymmärsi sen, sillä Hän
ymmärtää kaikki."

"Tietääkö Hän miltä tuntuu olla pikku poika", kysyi Toddy, "ja tulla
lähetetykti vuoteeteen tilloin, kun ei tahdo?"

"Ja Hän päätti lohduttaa maailmaa, niinkuin Hän aina tekee, kun
maailma huomaa, ettei se itse voi lohduttautua", jatkoi rouva Burton
kiinnittämättä huomiota Toddyn kysymykseen.

"Mutta eikö tiellä tilloin ollut paljon pikku poikia?" kysyi Toddy, "ja
eikö niitä pitänyt lohduttaa yhtä hyvin kuin itoja ihmitiä?"

"Kyllä kai", sanoi rouva Burton. "Mutta Hän tiesi, että jos Hän
lohduttaa aikaihmisiä, nämä taas puolestaan huvittavat lapsia."

"Tilloin minä tahtoitin, että Hän lohduttaiti Hajjy enoa ja tinua joka
aamu", sanoi Toddy. "Entä titten".

"Niin Hän lähetti oman poikansa -- ainoan poikansa -- maailmaan pienenä
lapsena."

"Minusta Jumalan olisi pitänyt tehdä hänet pikku tytöksi", sanoi Willy,
"jos Hän olisi tahtonut ilahduttaa kaikkia."

"Hän ymmärsi sen asian paremmin", sanoi rouva Burton. "Ja kun kaikki
kunnon ihmiset juuri ajattelivat, mitä tapahtuisi ennenkuin ihmisten
rauhattomat sydämet --"

"Onko jauhaton tydän tama kuin jauhaton vatta?" keskeytti Toddy.
"Tellainen jomottava ja tyhjä?"

"Kyllä kai", sanoi rouva Burton,

"Ihmitjaukat", sanoi Toddy pannen kätensä ristiin rinnallensa, "minun
käy heitä täälikti!"

"Ja kun kunnon ihmiset koettivat ajatella, mitä pitäisi tehdä", jatkoi
rouva Burton, "niin muutamat halvat paimenet, jotka kuljeskelivat
ulkona yöllä kuun ja tähtien valossa, näkivät ihmeellisen tähden
taivaalla."

"Oliko te temmonen, joka vilkkuu vai temmonen, joka on hiljaa?" kysyi
Toddy.

"En tiedä", sanoi rouva Burton hetken aikaa mietittyään. "Miksi sinä
sitä kysyt?"

"Tikti", sanoi Toddy, "että minutta te vajmaankin oli temmoinen, joka
vilkkuu, tiliä vilkkuvat tähdet avautuvat ja tulkeutuvat näin, kun ne
naujavat eivätkä voi pytyä hiljaa, ja jot minä olitin tähti niin minä
aivan vajmatti naujaitin ja tekitin niin monta ihmittä onnellitekti.
Entä titten?"

"Sitten", jatkoi rouva Burton vilkaisten usein vuoroon kumpaistakin
Adventtikertomusta, "he näkivät enkelin ja peljästyivät."

"Ten kyllä utkoo", sanoi Toddy. "Jokainenhan peljättyy, kun näkee hyviä
ihmitiä ympäjillään. Eivätköhän he ajatelleet, että enkeli tanoiti:
'Älä tee niin, älä kotke'."

"Mutta enkeli sanoi, etteivät he peljästyisi", jatkoi rouva Burton,
"sillä hän oli tullut tuomaan hyvää viestiä. Betlehemissä oli syntynyt
lapsi, joka tulisi tekemään kaikki ihmiset onnellisiksi."

"Eikö olisi hauskaa, jos enkeli tulisi ja tekisi sen kaiken uudestaan?"
sanoi Willy. "Mutta hänen pitäisi vain tulla pikku poikien eikä
paimenten tykö. En minä vain pelkäisi enkeliä!"

"En minäkään", säesti Toddy. "Mutta minä pujahtaitin ten taakte
kattomaan kuinka tiivet ovat juumiitta kiinni."

"Sitten tuli lukuisa joukko muita enkeleitä", jatkoi rouva Burton,
"ja sitten ne lauloivat, lauloivat kaikki yhdessä. Paimenet olivat
neuvottomia, mutta laulun loputtua he läksivät kaikki Betlehemiin
katsomaan tuota ihmelasta."

"Aivan kuin me toissa päivänä menimme katsomaan pikku siskoa!"

"Niin", sanoi rouva Burton, "mutta sen sijaan että olisivat löytäneet
hänet kauniissa kodissa, sievässä huoneessa rakastavien ystävien
ja hoitajattarien ympäröimänä, he tapasivat Hänet seimessä tallin
nurkassa."

"Ja se oli siksi, että Hän oli sellainen, joka saattoi tehdä, mitä vain
halusi ja olla missä halusi", sanoi Willy, "ja Hän oli pikku poika,
ja pikku pojat pitävät aina enemmän tallista kuin huoneista -- minä
toivoisin, että minä saisin koko elämäni asua tallissa!"

"Niin minäkin", sanoi Toddy, "ja nukkua teimettä, tillä tilloin hevotet
potkitivat kaikkia, jotka tahtoitivat panna minun päälleni puhtaita
vaatteita, tilloin kun minä en tahdo. Antoivatko he Hänelle lahjoja?"

"Kyllä", sanoi rouva Burton, "kultaa, pyhääsavua ja mirhamia."

"Mikti he eivät antaneet Hänelle kalittimia ja pillipalloja, niinkuin
ihmitet antoivat Phillie veikolle, kun hän oli pieni?" kysyi Toddy.

"Siksi, Toddy", sanoi rouva Burton iloisena saadessaan kertomuksen
langan omiin käsiinsä -- hän oli sen kadottanut melkein heti pyhäkoulun
alettua -- "siksi, että Hän ei ollut mikään tavallinen lapsi, vaan Hän
oli Jumala."

"Mitä? Onko Jumala jotkut ollut lapti?" huudahti Toddy.

"On", vastasi rouva Burton kauhulla huomaten, ettei Toddylle oltu
opetettu Jumalan kolmiyhteyttä.

"Ja leikki niinkuin muutkin laptet?" jatkoi Toddy.

"Minä -- minä luulen niin", sanoi rouva Burton peläten itse
esiintyvänsä epäkunnioittavasti istuttaessaan poikiin kunnioitusta
näitä asioita kohtaan.

"Tanoiko joku _Hänelle_: 'Älä tee niin!' joka kejta, kun hän teki
jotakin?" jatkoi Toddy.

"E-e-e-i, en usko", sanoi rouva Burton, "sillä hän oli aina kiltti."

"Ei tiinä ole mitään ejotutta", sanoi Toddy. "Mitä kiltimpi pikku
poika koettaa olla, titä enemmän itot ihmitet tanovat hänelle: 'Älä
tee niin!' Minä luulen, ettei kellään ollut aikaa tanoa mitään muuta
Jeetuktelle."

"Mitä Hän sitten teki", kysyi Willy niin suurella mielenkiinnolla, kuin
jos hän ei olisi kuullutkaan samaa kertomusta monta kertaa ennen.

"Hän kasvoi hengessä ja totuudessa", sanoi rouva Burton, "ja kaikki
rakastivat Häntä. Mutta sillä välin ilmestyi enkeli hänen isälleen
unessa ja sanoi hänelle, että sen maan kuningas tahtoi tappaa pikku
Jeesuksen, jos vain löytäisi Hänet. Silloin Joosef, Jeesuksen isä, ja
Maria, Hänen äitinsä, nousivat keskellä yötä ja pakenivat Egyptiin."

"Egypti oli varmaan siihen aikaan yhtä paha kuin Eurooppa on nyt",
huomautti Willy. "Aina kun isä kertoo jostakin, jota kukaan ei voi
löytää, niin hän sanoo: 'Hän on varmaankin mennyt Eurooppaan. Mitä he
tekivät, kun he tulivat sinne?'"

"En tiedä", sanoi rouva Burton miettien. "Luultavasti isä teki
ahkerasti työtä ansaitakseen rahaa ja ostaakseen hyvää ruokaa ja
mukavan olinpaikan vaimolleen ja lapselleen. Ja luullakseni äiti kulki
kedolla ja poimi pojalleen kauniita kukkia, joilla tämä voi leikkiä.
Ja luultavasti poika jokelteli, kun äiti antoi ne Hänelle ja nauroi ja
hyppi ja leikki ja sitten Hän väsyi ja painoi pienet kasvonsa äitinsä
helmaan, ja äiti otti Hänet syliinsä ja piti Häntä siinä niin lujasti,
ja poika nukahti ja sitten äiti katseli Hänen kasvojaan ikäänkuin
olisi tahtonut katsoa niiden lävitse, sillä hän koetti arvata, mikä
hänen lapsestansa tulisi ja mitä Hän tekisi, kun Hän kasvaisi, ja
otettaisiinko Hänet häneltä pois, ja hänestä tuntui, ettei hän silloin
ensinkään voisi elää, ellei hän saisi puristaa poikaansa lujasti
rintaansa vasten, ja --"

Rouva Burtonin ääni vavahti hiukan ja petti lopuksi kokonaan. Willy
tuli aivan hänen eteensä, katseli häntä tutkivasti ja harvinaisen
suurella myötätunnolla, nojasi lopuksi kyynärpäänsä hänen syliinsä,
painoi pään käsiinsä, katseli häntä silmiin ja virkkoi:

"Hän oli aivan niinkuin _minun_ äitini, Alice täti, eikö ollut? Ja
minusta _sinä_ olet aivan niinkuin he kumpikin."

Rouva Burton sieppasi Willyn syliinsä, peitti hänen kasvonsa
suudelmilla ja menetti siten toistamiseen tilaisuuden tehdä
oppilailleen selväksi erotuksen maallisen ja taivaallisen välillä.
Toddy katseli tyytymättömästi näitä molempia ja sanoi:

"_Minutta_ oliti pajempi, että menitit kattomaan, onko päivällinen
valmit ten tijaan, että lakkaat kejtomatta ja jupeat tyleilemään
Willyä. Minun vattani on taat ihan kujittunut kokoon."

Rouva Burton palasi, vaikkakin huoaten, kaukaisista ajoista
nykyhetkeen. Terry, joka oli kunnioittanut tämän tilaisuuden rauhaa
siinä määrin, että oli suvainnut asettua makaamaan emäntänsä tuolin
alle, kyyristäytyi mahdollisimman pieneksi, livahti ulos ovesta ja
läksi juosta vilistämään pensaikkoa kohti. Toddy oli kuitenkin sen
nähnyt, kertoi uutisen veljelleen, ja pian olivat molemmat pojat
sitä takaa ajamassa. Kun Terry sen huomasi, turvautui se kaukaiseen
piilopaikkaansa, jonka se, tuntien pikku poikien tavat, ymmärsi niin
hyvin pitää salassa.

Sitä mukaa kuin päivä kului kävivät pojat rauhattomiksi, riitelivät,
rummuttivat pianoa ja olivat äkeissään, kun se oli suljettu, kävivät
käsiksi kaikkeen, mikä oli heidän ulottuvillaan ja tulivat loppujen
lopuksi niin tuskastuttaviksi, että heidän tätinsä mielestä tuntui
helpommalta joutua tappiolle kuin jatkaa heidän kasvattamistaan. Hän
jätti koko talon lasten valtaan ja istuutui sohvan reunalle, jossa
hänen väsynyt miehensä lepäsi. Pettämättömän vaistonsa ohjaamina lapset
kuitenkin pian löysivät hänet, ja Willy sanoi:

"Jos aijot mennä kirkkoon, Alice täti, niin on minusta aika jo
pukeutua."

"En minä voi mennä kirkkoon, Willy", huokasi rouva Burton. "Jos minä
menen, panette te koko talon nurin ja saatatte enonne hulluuden
partaalle."

"Emme me sitä tee", sanoi Willy. "Et tiedä kuinka hyvin me hoidamme
sairaita ihmisiä. Isä sanoo, ettei kukaan sitä näkemättä voi
_kuvitellakaan_ kuinka hyvin me osaamme pitää muista huolta. Jos
et sinä sitä usko, niin jätä meidät yksin Harry enon kanssa ja jää
kirkosta kotiin ja katsele avaimenreiästä."

"Jos haluat lähteä kirkkoon, niin älä epäile jättää minua yksin,
Alice", sanoi herra Burton. "Minun mielestäni sinun tämänaamuisten
kokemustesi jälkeen _pitäisi_ mennä. En luulisi sinun saavan mieltäsi
tasapainoon, ennenkuin olet yhdessä suuren seurakunnan kanssa
tunnustanut olevasi suuri syntinen."

Rouva Burton epäröi, mutta poistui kuitenkin huoneesta ja palasi pian
lähtövalmiina, suuteli miestään ja poikia, antoi monta varotusta ja
läksi. Willy seurasi häntä katseellaan, kunnes hän oli astunut alas
kuistilta ja sanoi sitten helpotuksesta huoahtaen:

"_Nyt_ meillä alkaa taas entiset hyvät päivät -- olemme vihdoinkin
päässeet _hänestä_."

"Willy!" huudahti herra Burton ankarasti kavahtaen pystyyn, "tiedätkö
sinä, kenestä puhut? Etkö tiedä, että sinun Alice tätisi on minun
vaimoni, että hän on pelastanut sinut monesta ikävyydestä, tehnyt
sinulle niin usein mieliksi ja ollut sinulle mitä parhain ystävä?"

"Tiedän kyllä", sanoi Willy ja jokaisessa hänen sanassaan oli yhtä
monta vivahdusta kuin kokonaisessa tusinassa sanoja, "mutta arkiystävät
ja pyhäystävät ovat kaksi eri asiaa, eikö olekin? _Hän_ ei osaa
valmistaa pillejä, ottaa kiinni sammakoita, kantaa meitä molempia
olkapäillään tai laulaa 'Virtaa Jordan'."

"Odotatko sinä, että minä teen kaikkea tuota tänään?"

"E-e-en", sanoi Willy, "paitsi jos tulisit terveeksi tai ainakin
luulisit olevasi terve; mutta me olisimme mielellämme semmoisen kanssa,
joka _osaisi_ tehdä kaikkea sitä. Me pidämme naisista, kaikista
naisista, mutta sitten me taas pidämme miehistä, kaikista miehistä.
Alice täti on melkein kuin enkeli minun mielestäni, ja sinä -- sinä et
ole enkeli. Ja emme me aina tahdo olla enkelien kanssa, ennenkuin me
itse tulemme enkeleiksi."

Herra Burtonille tuli kiire kääntää selkänsä ja tarkastaa sohvan
selustaa kuullessaan tunnustuksen tästä ihmiskunnan suuresta
heikkoudesta. Willy jatkoi:

"Me emme tahtoisi, että sinä tulisit enkeliksi, ja siksi minä
tahtoisin tietää, miten me voisimme saada sinut terveeksi. Etkö tulisi
paremmaksi, jos minä lainaisin isän hevosen ja ajoneuvot? Kyllä hän
lainaisi ne minulle, jos minä sanoisin, että sinä lähdet ajelemaan."

"Ja jos sanoisit, että lähdet kanssani hoitaaksesi minua?"

"Ky-llä", sanoi Willy viivytellen aivan kuin uusi tuuma olisi
juolahtanut hänen mieleensä. "Ja eikö sinusta sairaalle olisi hyvä
mennä Haukanpesän kalliolle ja koskelle? Ja kun sinä olet väsynyt
istumaan vaunuissa, voit astua alas ja vuolla meille keppejä ja pillejä
ja etsiä kukkien siemenkotia tai lähettää meidät puroon uimaan, jos
meihin kyllästyt."

"Hm!" mörähti herra Burton.

"Ja tinä ottaitit evättä mukaan", intoili Toddy, "ja kun tinä kovatti
vätyt ja kun tinutta tuntuu pahalta, voit tinä pytähtyä vähän työmaan.
Minutta te topiti hyvätti temmoitelle, jolla on hammattäjkyä. Me kyllä
auttaitimme tinua pajhaamme mukaan."

"Saa nyt nähdä, miltä iltapäivällä tuntuu", sanoi herra Burton. "Mitä
aijotte minulle siihen mennessä tehdä, että tulisin paremmaksi?"

"Me kejjomme tinulle tatuja", sanoi Toddy. "_Niittä_ taijaat ihmitet
aina pitävät."

"Hyvä", sanoi herra Burton. "Alkakaa sitten heti!"

"Tahdotko tinä kuulla tujulliten vai iloiten tadun?"

"Minkälaisen hyvänsä", sanoi herra Burton. "Ihmiset, joilla on
hammastauti, sietävät melkein kaikkea. Mutta älä anna mielikuvituksesi
vain maalata varsin hirveitä kuvia."

"En minä päättä ketään mielikuvatutta maalaamaan", sanoi Toddy, "minä
maalaan itte väjikynillä."

"Olkoon menneeksi, alota!"

"Niin", sanoi Toddy istuutuen pieneen keinutuoliin ja kiinnittäen
katseensa tiukasti kattoon, "minä taidan kejtoa Abjahamitta ja
Iitakitta. Kejjan Jumala kätki ejään Abjaham-nimiten miehen menemään
vuojelle ja halkaitemaan pikku poikanta kujkun ja polttamaan hänet
alttajilla. Ja Abjaham totteli. Ja hän kätki pikku Iitakin, jolta hän
aikoi aukaitta kujkun ja jonka hän aikoi polttaa, kantamaan puita,
joitta hän tekiti tulen. Tanokaa, oliko te teittä kiititti tehty?"

"No -- ei", sanoi herra Burton.

"Minua ei kukaan saisi kantamaan puita vuorelle, ei, vaikka isä
käskisi", sanoi Willy.

"Kun he tulivat vuojelle", jatkoi Toddy, "valmitti Abjaham alttajin
ja pani pikku Iitakin tille ja otti veitten ja aikoi juuji leikata
hänen kaulanta auki, kun enkeli tuli alat taivaatta ja tanoi: 'Älä tee
titä!' Ja Abjaham ei tehnytkään mitä oli aikonut, ja Iikka meni poit.
Ja Abjaham näki kajittan pentaikotta ja otti ten kiinni ja tappoi ten.
Hän ei mennytkään vuojelle, eikä tappanut ketään eikä hänen veittentä
tullut ollenkaan vejitekti. Ja hän poltti kajittan. Titten hän meni
taat kotiin."

"Minä lyön vetoa, ettei Iisakin äiti ollenkaan tiennyt, mitä Iisakin
isä tahtoi pojalle tehdä", sanoi Willy, "eihän hän muutoin olisi häntä
aamulla laskenut ulos. Lyötkö vetoa?"

"En -- en näin sunnuntaina", sanoi herra Burton. "Ettekö nyt menisi
ulos leikkimään vähäksi aikaa, eno koettaisi vähän nukahtaa."

Pojat hyväksyivät ehdotuksen ja läksivät. Puolisen tuntia myöhemmin,
kun rouva Burton palasi kirkosta vanhan kenraali Porcupinen seurassa
koettaen suurenmoisella tahdonlujuudella sulattaa kenraalin
kohteliaisuudet hänen menestyksensä johdosta lasten kasvattajana,
kuului, heidän kulkiessaan kenraalin alueen ohitse, hirveitä, pelkoa ja
hätää ilmaisevia huutoja.

"Kuka?" huudahti kenraali Porcupine ja hänen lyhyet hiuksensa
nousivat pystyyn kuin kaimansa piikit. [Porcupine merkitsee suomeksi
piikkisika.] "Ei _meillä_: ole lapsia."

"Minä -- minä luulen, että tunnen äänet", sai rouva Burton kalpeana
vaivoin sanotuksi.

"Siunatkoon!" puhkesi kenraali äänenpainolla, joka ilmaisi, että hän
toivoi siunausten tulevan sellaisten ylitse, jotka niitä tarvitsivat
paremmin kuin hän itse. "Ettehän tarkottane --"

"Tarkotan!" sanoi rouva Burton väännellen käsiään. "Joutukaa!"

Kenraali juoksi huutojen ohjaamana ja läähättäen pitkin hiekkakäytävää
kohti pensaikkoa, jonka takana oli kalalammikko. Rouva Burton tuli
perässä, juuri sopivaan aikaan näkemään, kuinka Willy auttoi veljeänsä
ylös lammikosta kenraalin kiskoessa irti suurta rapua, joka oli iskenyt
saksensa Toddyn sormeen. Rapu ei hellittänyt, mutta kun kenraali veti
sitä voimiensa mukaan Toddyn hirvittävästi huutaessa, irtautuivat
sakset muusta ruumiista, ja kenraali horjahti taaksepäin ja pudota
loiskahti itse lammikkoon rapu kädessä.

"Oi voi voi!" uikutti Toddy tarttuen tätinsä hameeseen ja tuottaen
tälle siten suurta turmiota. Kenraali ponnisteli ja pärskyi kuin valas
hädässä Willyn niin iloisesti nauraessa, kuin olisi koko tämä näytelmä
järjestetty yksinomaan hänen huvikseen. Rouva Burton kiiruhti viemään
poikia pois ja unohti harmissaan kiittää kenraalia avusta. Hän pani
kätensä Toddyn suulle.

"Te kotkee!" mutisi Toddy.

"Miksi sinä ollenkaan koskit rapuun?" kysyi rouva Burton.

"Te oli javun poikanen", nyyhkytti Toddy, "ja minä pidän pienokaititta
-- kaikenlaititta pienokaititta -- ja minä tahdoin hyväillä titä. Ja
titte minä tahdoin pudottaa ten poit."

"Miksi et sitten tehnyt sitä?" kysyi rouva Burton.

"No, kun te ei tahtonut pudota", sanoi Toddy, "eikä te vieläkään ole
pudonnut."

Se oli totta. Ravun saksi riippui vielä Toddyn sormessa, ja rouva
Burton uhrasi parin hienoja hansikkaita irrottaessaan sitä. Willy
nauroi lakkaamatta. Vihdoin kuitenkin iloisuus väistyi veljenrakkauden
tieltä ja Willy sanoi hellästi:

"Toddy kulta, etkö pidä Willy veikosta?"

"Pidän kyllä", nyyhkytti Toddy.

"Sitten sinun täytyy olla hyvällä tuulella", sanoi Willy, "sillä sinä
olet tehnyt _hänet_ niin _kauhean_ iloiseksi. Jos ei rapu olisi käynyt
sinuun kiinni, ei kenraali olisi vetänyt sitä pois ja sitten hän ei
olisi pudonnut lammikkoon ja -- voi sentään! -- eikö hän pulikoinut
kummallisesti!"

"Titte javun oliti pitänyt pujja tinuakin", sanoi Toddy, "että hän
oliti uudelleen pudonnut, ja minä olitin taanut naujaa!"

"Voi, kuinka te olette vallattomat, pojat", sanoi rouva Burton. "Näinkö
te hoidatte sairasta enoanne?"

"Me hoidimme jo enoa", selitti Toddy, "kejjoimme hänelle kauniin tadun
jaamatutta, ja jot minä en titä oliti tehnyt ei tinulla eikä hänellä
oliti mitään tunnuntaita. Ja iltapäivällä viemme hänet ajelemaan."

Rouva Burton riensi kotiin, mutta hänestä tuntui, ettei näin lyhyellä
matkalla koskaan niin monta tuttua ollut häntä puhutellut. Saavuttuaan
viimein perille lähetti hän heti pojat yläkertaan, heittäytyi itkien
miehensä viereen ja huudahti:

"Harry!"

Huomatessaan vaimonsa puvun vastoin tavallisuutta olevan
epäjärjestyksessä herra Burton virkkoi vain yhden ainoan sanan:

"Pojat?"

"Mitä minä teen heille?" kysyi rouva Burton onnettomana.

Herra Burton oli vaimoonsa kiintynyt. Hän ihaili naisia ja otti
vilpittömästi osaa heidän suruihinsa, mutta hän ei voinut vastustaa
kiusausta viitata siihen, mitä hänen vaimonsa viisi päivää sitten oli
sanonut ja siksi hän kuiskasi:

"Kasvata heitä."

"Minä?"

Tämän nöyryyttävän tunnustuksen jälkeen, joka tuli rouva Burtonin
omilta huulilta, kuului raskaita askeleita, ja kääntyessään näki hän
edessään lankonsa Tom Lawrencen, joka sanoi:

"Kahdenkeskisiä salaisuuksia, vai? Ehkä häiritsen! Mikään ei vedä
niille vertoja. Mutta Helena voi varsin hyvin tänään, ja tahtoo
välttämättömästi poikia luokseen ja minä kaipaan heitä kahta hullummin.
Mutta arvelen, ettette voi tulla toimeen ilman heitä, vai kuinka?"

Se erikoinen tapa, jolla Tom Lawrence katseli heitä vastausta
odottaessaan, olisi johonkin toiseen aikaan herättänyt Alice Burtonin
mielessä uhmaa; mutta tarkastellessaan nyt kauniin pukunsa edustaa hän
vain sanoi:

"Kyllä -- kai -- voimme olla ilman heitä tunnin tahi pari."

"Sinä rakas spartalais parka", sanoi Tom teeskentelemättömällä
myötätunnolla, "saat kuitenkin olla rauhassa heidän maatameno-aikaansa
saakka."

Ja rouva Burton sai tilaisuuden korjata miehensä sidettä ja samalla
kuiskata hänen korvaansa:

"Luojan kiitos!"




VI LUKU.


Ainoa, mikä häiritsi Burtonien suloista sunnuntai-iltapäivää, oli
ajatus, että pojat palaavat, mutta tähänkään huoleen ei näyttänyt
olevan aihetta. Pojat palasivat syvään uneen vaipuneina, Willy isänsä
sylissä, ja Toddy, pää uskollisen Miken olkapäähän nojautuneena.
Lukuunottamatta Toddyn huokausta "telmiä!" ei heistä kuulunut ääntäkään
seuraavaan aamuun asti, jolloin rouva Burton, huomatessaan, että
pojat nukkuivat tavallista kauvemmin meni heitä herättämään. Hän
tapasi Willyn vuoteessa istumassa hieroen toisella kädellä silmiään
ja toisella pudistellen veljeänsä. Sitä tehdessään hän murahti
nuhtelevasti:

"Tod! Tod! herää! me emme ole enää siellä missä olimme."

"En minä välitä, vaikka emme olitikaan", sanoi Toddy. "Minä olen vielä
hautkemmatta paikatta, minä olen namutpuoditta."

"Et ole", sanoi Willy, pudistellen häntä kovasti ja koettaen kiskoa
hänen silmäluomiansa auki, "sinä olet Alice tädin luona, ja kun sinä
menit nukkumaan, olit sinä äidin luona."

"Voi-vooii!" huusi Toddy selviten hitaasti unestaan, "tinä olet paha
poika, Willy. Minä näin juuji unta, että minä olin namutpuoditta ja
minä tain kaikki tatkuni täyteen ja molemmat kädet täyteen kajamelliä
ja nyt tinä hejätit minut ja minun kätittäni ei ole mitään eikä minulla
ole päällänikään temmoitia vaatteita, joitta oliti tatkuja."

"No, kun sinä tästä lähtien näet unta, en minä sinua herätä, jos ei
sinua painajainen vaivaa tai jos et näe pahoja unia. Sanoppas, Alice
täti," jatkoi Willy, "miksi ihmiset näkevät unia. Kuinka voi kaikki
hävitä ja muuttua joksikin muuksi?"

"Se on seuraus epäselvistä aistimuksista, joita ulkomaailma painaa vain
puoliksi valveilla oleviin aivoihin", sanoi rouva Burton.

"Oh!" ihmetteli Willy.

Rouva Burton oli huomaavinaan ivaa pojan huudahduksessa, mutta kun tämä
oli niin pieni ja kun hänen kasvonsa olivat niin vilpittömät, luopui
hän tästä epäluulostaan. Sillävälin oli Toddy toistanut: "Alice täti
-- Alice täti -- Alice täti -- Alice täti --" niin nopeasti kuin vain
saattoi ja kerta kerralta yhä kovemmalla äänellä. Vihdoin hän pysähtyi
sen verran, että rouva Burton sai sanotuksi:

"Mitä?"

"Tanoitko tinä, että painaminen aivoille taa meidät näkemään unta,
täti?"

"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Sanoin, että --"

"Ittu titten pääni päälle, niin että namutpuoti tulee takaitin", sanoi
Toddy.

"Tiedätkös, Alice täti", sanoi Willy, "toisinaan minä en tiedä enempää,
kuin mitä minä ennestään tiesin!"

"En ymmärrä sinua, Willy!"

"Niin, kun minulle kerrotaan jotakin -- tarkotan, että kun minä kysyn
miten joku asia on ja sitten kun minulle kerrotaan, en minä tiedä
enempää, kuin mitä minä vanhastaan tiesin. Onko aikaihmisten laita
samoin?"

Rouva Burton mietti hetken ja hänen mieleensä johtui, että hänkin
oli kokenut samaa kuin Willy, että hänkin oli ponnistellut ollakseen
yhtä tyyni kuin Willy koettaessaan ymmärtää sellaista, mitä oli
vaillinaisesti selitetty, hän muisti kuinka tuskalliselta oli tuntunut,
kun ei ollut voinut ymmärtää, ja kuinka voimakas kärsityn vääryyden
tunto oli ollut, kun oli toimittava ikäänkuin olisi käsittänyt kaiken.
Kuten kaikille muille, oli rouva Burtonillekin kerrottu paljon mitä
hän ei ymmärtänyt, oli sitten, kysymys lapsuusajan yksinkertaisista
ilmiöistä tai varttuneemman ijän yhteiskunnallisista, esteettisistä ja
uskonnollisista kysymyksistä. Hän oli käsittänyt väärin monta asiaa ja
syyttänyt maailmaa ja ystäviään erehdyksistään ja arvonannon puutteesta
hänen pyrintöjään kohtaan, heidän arvosteluihinsa kun ei koskaan
liittynyt todellista kasvattavaa toimintaa. Oliko mahdollista, että hän
teki itsensä syypääksi samoihin erehdyksiin kuin ne, jotka aikoinaan
olivat koettaneet muovailla hänen luonnettaan?

Rouva Burton oli vaipunut tätä ajatellessaan syviin mietteisiin. Willy
herätti hänet kysymällä:

"Alice täti, voitko nähdä Jumalan?"

"En, Willy", vastasi rouva Burton hätkähtäen, "miksi sitä kysyt?"

"Niin, siksi vain", vastasi Willy, "että sinä katselit niin tarkasti
ulos ikkunasta ja aivan suoraan sinne, missä et voi nähdä muuta kuin
taivasta; ja sinun silmäsi katsoivat niin kauvas, että minä luulin,
että sinä varmasti näit suoraan Jumalan luo."

"Jot tinä näet Hänet", pyysi Toddy, "niin pyydä, että Hän enti yönäkin
antaa tuon unen painaa minun aivojani ja antaa ten tulla takaitin.
Ja pyydä, että minä taan nukkua niin kauvan, että olen ehtinyt työdä
tuuhuni kaikki kajamellit, mitä minulla on tatkuitta ja kätittä."

Keskustelu katkesi, kun sisäkkö tuli hakemaan poikia pukeutumaan
aamiaiselle. Mutta rouva Burton päätti, että samaan aineeseen
vielä uudelleen pian palattaisiin tai paremmin sanoen, että hänen
tähänastinen epäonnistumisensa lasten opettajana johtaisi nopeisiin ja
käytännöllisiin uudistuksiin.

Miettiessään innokkaasti tätä uutta päätöstään oli hän niin hiljainen,
että se herätti hänen miehensä huomiota. Herra Burton voi selvästi
nähdä vaimonsa kasvoista, ettei mikään tavallinen asia aiheuttanut
hänen harvasanaisuuttaan. Hänen kasvojensa ilmeet ja koko olemus
olivat niin huolia herättävät, että herra Burton päätti syyttämällä
hammassärkyä jäädä kotiin koko päiväksi pitääkseen hänestä huolta.

Mutta pelkkä ajatuskin tästä sai rouva Burtonin luettelemaan sellaisen
joukon aivan välttämättömiä asioita, joita kaupungissa piti toimittaa,
ja jotka juuri hänen miehensä ehdottomasti piti toimittaa, että
herra Burton näki parhaaksi lähteä kaupunkiin ja vielä tavallista
aikaisemmassa junassa. Hänestä tuntui lähtiessään kuin olisi hänet
omasta kodistaan häädetty.

Sitten rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen, istuutui, otti heidät
molemmat syliinsä ja sanoi:

"Haluatteko tietää jotakin oikein, oikein kernaasti, lapset?"

"Oi kyllä", vastasi Toddy viivyttelemättä. "Minä ainakin haluaitin
tietää, mitä taamme tänään päivällitekti."

"Ja minä", selitti Willy, "haluaisin tietää, milloin me taas lähdemme
ajelemaan!"

"En tarkottanut tuollaisia turhanpäiväisiä asioita", sanoi rouva
Burton, "vaan --"

"Eivät ne ole tujhanpäiväitiä atioita", sanoi Toddy. "Ne ovat temmoitia
atioita, joitta meille on iloa."

Mielessään rouva Burton myönsi huomautuksen oikeutetuksi ja myönsi,
että se oli läheisessä yhteydessä sen asian kanssa, jota hänen
sydämensä jo oli tulvillaan; mutta hän oli kaikesta huolimatta Alice
Burton-Mayton, jota uudet vaikutelmat eivät niinkään helposti voineet
estää seuraamasta tietä, jonka hän itselleen oli viitottanut, ja siksi
hän vain vastasi:

"Kyllä ne ovat turhanpäiväisiä, mutta minä niin mielelläni antaisin
teille neuvoja tärkeimmistä asioista, mistä te vain haluatte."

"Tarkotatko, että sinä tahtoisit leikkiä koulua?" kysyi Willy. "Isän
mielestä ei lapsille ole terveellistä leikkiä koulua kuumalla ilmalla,
eikä meidänkään mielestämme."

"En minä tahdo leikkiä koulua, minä vain tahtoisin selittää teille
niitä asioita, joita ette sano käsittävänne, vaikka teille niitä
selitetään. Alice tädin tulee oikein mieli pahaksi ajatellessaan, että
hänen rakkaiden pikku poikiensa on vaikea ymmärtää asioita, vaikka he
sitä niin mielellään tahtoisivat. Alice tätikin on kerran ollut lapsi,
jolla oli aivan samoja huolia ja hän muistaa kyllä varsin hyvin kuinka
ikävältä se tuntui."

"Oikeinko totta?" sanoi Willy muutellen asentoaan, kunnes hän voi
katsoa tätiänsä silmiin. "Etkö sinä koskaan ihmetellyt nähdessäsi ison
kuun muuttuvan pieneksi ja kuullessasi isojen ihmisten sanovan, että he
ovat särkeneet ison kuun ja tehneet siitä tähtiä? Sehän oli kokonaan
valetta?"

"Ihmettelin kyllä", vastasi rouva Burton.

"Ja etkö tinä kotkaan kytellyt mittä päivällittä valmittettiin. Tilloin
itot ihmitet vain tanovat: 'Älä löjpöttele tujhia!'" kysyi Toddy.

"Kyllä sitäkin ihmettelin", sanoi rouva Burton painaen Toddya keveästi
rintaansa vasten.

"Oikeinko totta?" puhkesi Willy, "oletko sinäkin kerran ollut niin
hirveän pieni? Etkö sinä milloinkaan tahtonut tietää, missä Jumala
seisoi, kun Hän loi maailman tyhjästä?"

"Ja ajattelitko tinä milloinkaan, mitä ainetta te on, joka on taatelin-
ja pejtikkakiven ympäjillä?" kysyi Toddy.

"Kyllä", vastasi rouva Burton.

"Kerro sitten meille niistä kaikki mitä tiedät", pyysi Willy.

"Sinä kyselit minulta aamulla unista, rakkaani", sanoi rouva Burton
kääntyen Willyn puoleen, "ja --"

"Niin kyselinkin", sanoi Willy, "mutta _nyt_ haluaisin paljon
mieluummin kuulla taateleista ja persikoista. Unia en voi nähdä,
ennenkuin paneudun vuoteeseen, mutta taateleita voin ostaa
neljännestunnissa, jos sinä vain annat rahaa. Tiedätkö mitä -- sinä
lähetät minun niitä ostamaan, silloin sinun on helpompi niitä selittää.
On paljon hauskempaa saada nähdä minkälainen joku esine on, kuin vain
kuulla siitä kerrottavan."

"En voi antaa sinun nyt mennä ostamaan taateleita, palattuasi jäisi
minulle niin vähän aikaa teidän kanssanne puhumiseen."

"Me koettaisimme antaa sinun olla rauhassa", sanoi Willy. "Ehkä me
voimme päästä niistä omin päinkin selville -- jos meillä vain on niitä
tarpeeksi."

"No hyvä", sanoi rouva Burton, joka vastahakoisesti ryhtyi
sovitteluihin. "Nyt kerron teille sen sijaan jotakin muuta -- myöhemmin
annan teille rahaa taatelien ostamiseen, ja sitten saatte niitä
yksiksenne tutkia."

"No se on hyvä se", sanoi Willy. "Kerro sitten meille, miksi Terry aina
lähtee karkuun, kun me tahtoisimme leikkiä sen kanssa?"

"Se johtuu siitä, että te härnäätte sitä niin kovasti, aina kun vain
saatte sen käsiinne. Siksi se on varmaan ruvennut teitä vihaamaan",
sanoi rouva Burton iloisena, kun sai sekä puhua varmasti että teroittaa
heille inhimillisyyden tärkeyttä.

"Nyt tinä olet jo melkein valmit tanomaan: 'Älä tee niin'", valitti
Toddy. "Eivätkö pikku pojat voi oppia mitään, joka ei jollakin tavoin
mejkittiti: 'Älä tee niin?'"

"Luulen niin, pikku poika raukkani", sanoi rouva Burton katuen äskeistä
tyytyväisyyttään. "Mitä sinä haluaisit tietää?"

Toddy avasi suunsa ja silmänsä selälleen, kallisti päätään, mietti
hetken, pari ja sanoi lopuksi:

"Minä -- minä -- minä tahtoitin tietää mikä on tyynä tiihen, että kun
pikku poika on työnyt paljon bananeja, hän ei voi työdä enää ollenkaan,
vaikka hän tietää miten hijveän hyvälle ne maittuvat?"

"Hänen pikku vatsansa on silloin täynnä ja kun vatsa on täynnä,
ymmärtää se niin hyvin olla enempää tahtomatta."

"Tilloin ovat vattat ihan hulluja", sanoi Toddy. "Jotpa _minä_
kejjan taitin olla vatta! Tilloin minä näyttäitin tille, etten minä
milloinkaan kyllättyiti bananeihin."

"Mutta minä tahtoisin tietää," sanoi Willy, "kuinka unet tulevat.
Vaikka sinä selititkin sitä minulle tänä aamuna, en minä siitä tiedä
enempää kuin ennenkään."

"Sitä on hyvin vaikea selittää", sanoi rouva Burton koettaen parhaansa
mukaan ajatella asiaa mahdollisimman yksinkertaisesti. "Me ajattelemme
aivoillamme ja kun me nukumme, nukkuvat aivot myöskin. Toisinaan ne
eivät kuitenkaan ole niin syvässä unessa kuin muu osa ruumiistamme,
ja kun ne ovat noin puolihereillä, ajattelevat ne. Mutta ne eivät voi
ajatella yhtä ajatusta kerrallaan, vaan tuohon ajatukseen sekaantuu
muitakin ajatuksia."

"No, siksi minä viime yönä näin unta, että lehmä istui sinun
keinutuolissasi ja katseli karttaa", ihastui Willy, "mutta kuinka minä
ollenkaan ajattelin lehmää, keinutuolia ja karttaa?"

"Sitä puolta unennäössä me emme kykene selittämään", sanoi rouva
Burton. "Meille muistuu nähtävästi mieleen jotakin, jota joskus olemme
nähneet ja jos kaksi tahi kolme tuollaista muistikuvaa tulee aivoihimme
yht'aikaa, törmäävät ne yhteen."

"Jot minä jonakin yönä unittani ajattelitin bananeja ja tavuttettua
kalaa ja jäätelöä ja kovakti keitettyjä munia ja kajamellia ja jot
kaikki nuo tavajat töjmäitivät yhteen, minun vuoteettani oliti minulla
hautkat pidot. Ja minä näkitin unta, ettei tiellä oliti ketään muuta
poikaa minun kanttani."

"Ja kun minä näen unta rakkaasta pikku Phillie veljestä", sanoi Willy,
"ajattelenko minä silloin mitään muuta kuin häntä? -- eikö hän tule
alas taivaasta minua vuoteeseeni tervehtimään?"

"Sitä hän luullakseni ei tee", vastasi rouva Burton.

"Miksi hän on sitten niin valkea ja kirkas ja miksi hän hymyilee niin
kauniisti ja löyhyttelee pieniä valkeita siipiään niin lähellä minun
kasvojani, että minä voin niihin koskea?" kysyi Willy.

"Ehkä siksi että -- että sinä olet kuvitellut, että hän on sen
näköinen", sanoi rouva Burton vetäen Willyä lähemmäksi siten
kantaakseen hänen tarkkaavaista katsettaan. "Sinä olet kuvissa nähnyt
enkeleitä, joilla on lumivalkeat vaatteet ja kauniit siivet ja sinä
olet kuvitellut pikku veikon juuri sen näköiseksi."

"Voi, voi", huudahti Willy painaen päänsä tädin syliin ja puhjeten
kyyneliin. "Voi, jospa en olisikaan kysellyt unista! Minä en tahdo enää
koskaan mitään tietää. Jos pikku rakas enkeli -- Phillie -- on vain
joku ajatus aivoissani, kun nukun, silloin siellä ei olisikaan mitään,
joka olisi jotakin. Minusta oli aina niin ihmeellistä, että hän hävisi
heti, kun minä aloin selvitä unesta."

"Lehmät eivät mene poit, kun minä lakkaan niittä unta näkemättä", sanoi
Toddy. "Minä muittan ne koko päivän ja näen ne edettäni, vaikka en
tahtoitikaan."

Rouva Burton ei voinut olla hymyilemättä. Willy kohotti päänsä ja sanoi:

"Minusta ei ole hyvä olla ikävissään. Emmekö mieluummin pitäisi hauskaa
sen sijaan että ajattelemme niin kauhean surullisia asioita. Etkö voi
keksiä meille uutta leikkiä?"

"Pelkään, etten tällä hetkellä voi mitään keksiä", sanoi rouva Burton.

"Leikitään puotia", ehdotti Willy, "ja sinulla on siellä kaupan
kaikenlaista hyvää niinkuin leivoksia ja karamelleja, ja me ostamme
niitä sinulta neuloilla. Niin, ja sinä annat meille neuloja, millä me
sitten voimme ostaa."

"Ja meidän täytyy alkaa ennenkuin tulee päivälliten aika, niin että ne
tavajat, joita tinä meille myyt, ehtivät ajoitta poit alta. Titten me
ehdimme tulla tyhjikti ja taamme tilaa päivällitelle".

"Siihen en voi suostua", sanoi rouva Burton, "sillä siten tulisi pikku
pojille tilaisuus syödä aterioiden välissä."

"Kerro sitten meille satuja -- tai ei, leiki eläinnäyttelyä -- tai ei!
Leikitään sen sijaan, että tämä on meidän kotimme, ja sinä tulet meitä
tervehtimään, ja me tuomme sinulle kahvia leivän kanssa."

"Pelkäänpä, että tuossa ehdotuksessa on koira haudattuna!" sanoi rouva
Burton.

"Mittä?" kysyi Toddy. "Kaivetaanpat te etiin ja kattellaan titä!"

"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy. "Kerro sinä täti meille miehestä,
jota koirat tohtoroivat."

"Jota koirat tohtoroivat?" ihmetteli rouva Burton.

"Niin", sanoi Willy, "etkö tiedä? Hänestähän kerrotaan raamatussa."

"Ehkä", sanoi rouva Burton koettaen palauttaa mieleen kaikki raamatussa
mainitut koirat, "mutta minä en ainakaan tiedä missä."

"No, etkö nyt muista?" jatkoi Willy, "sehän oli hän, joka oli niin
köyhä, että hänen täytyi syödä murusia ja isä luulee, ettei hänellä
ollut siirappiakaan niiden kanssa, niinkuin meillä, kun keittäjätär
antaa meille murusia leipäkorista."

"Onko mahdollista, että tarkotat Lazarusta?" huudahti rouva Burton.

"Niin, hän te oli", sanoi Toddy. "Te oli Lattajut, joka alkoi uudettaan
elää tenjälkeen, kun hän oli haudattu. _Ei hänellä_ ollut koijia!"

"Miesparka, jota te tarkotatte", sanoi rouva Burton, "oli hyvin sairas
ja köyhä ja hänellä ei ollut muuta syötävää kuin murut, joita rikkaan
miehen pöydältä putosi. Mutta Jumala näki kuinka surkea hänen tilansa
oli, ja Hän päätti, että köyhä mies saisi tulla onnelliseksi kuolemansa
jälkeen korvaukseksi niistä vaivoista, joita hän täällä maan päällä oli
saanut kestää. Ja kun Lazarus kuoli, otti Jumala hänet heti taivaaseen."

"Siellä ei ainakaan kenenkään tarvitse syödä murusia, eihän?" sanoi
Willy. "Mutta sano, Alice täti, mitä tehdään taivaassa ruuanjätteillä?
Eihän niitä siellä saa heittää pois!"

"He voitivat laittaa jeijän taivaan laattiaan ja heittää tiitä läpi
kaikki mujutet köyhille ihmitille", sanoi Toddy. "Kun minä olen enkeli
ja kun minä olen työnyt päivälliteni, kiipeän minä taivaan teinälle
ja heitän mujutet alat maailmaan. Mutta minun täytyy olla vajovainen,
etten minä itte putoa taat alat maailmaan."

"Mutta minäpä tahtoisin tietää mistä enkeleille saadaan ruokaa",
sanoi Willy. "Onko taivaassakin sekatavarakauppoja ja teurastajia ja
maitopuoteja?"

"Ei, ei!" huudahti rouva Burton, jonka kädet vaistomaisesti nousivat
korville. "Jumala hankkii ravintoa jollakin meille käsittämättömällä
tavalla. Mutta kun Lazarus oli tullut enkeliksi, katsoi hän alas
taivaasta ja kenen luulette hänen nähneen kaukana kadotuksen maassa:
rikkaan miehen, jonka pöydältä pudonneita muruja hän oli käyttänyt
ravintonaan; rikas mies oli myöskin kuollut. Ja rikas mies rukoili
Abrahamia --"

"Hänen nimentähän oli Lattajut!" keskeytti Toddy.

"Köyhän miehen nimi oli Lazarus", sanoi rouva Burton, "ja kun hän
tuli taivaaseen, näki hän vanhan Abrahamin siellä ja Abraham otti
hänet turviinsa. Ja rikas mies rukoili Abrahamia, että hän lähettäisi
Lazaruksen kastamaan sormensa veteen ja sillä kostuttamaan hänen
huuliansa, sillä hänen oli jano."

"Miksi ei hän itse mennyt hakemaan juotavaa", kysyi Willy. "Eivätkö
rikkaat ihmiset kuoltuaankaan itse palvele itseänsä?"

"Kadotettujen valtakunnassa ei ole vettä", sanoi rouva Burton. "Siksi
hän oli janoissaan."

"Mutta voi voi!" sanoi Toddy. "Kuinka pikku pojat voivat tiellä leipoa
tavileipiä?"

"Minä toivon, ettei sinne koskaan joudu pikku poikia", sanoi rouva
Burton. "Mutta Abraham sanoi: 'Ei niin ystäväni! Sinulla oli hyvä olla
maan päällä eläessäsi, nyt sinun täytyy tulla toimeen ilman mitään.
Mutta Lazarus paran täytyy saada täällä iloa, sillä hänen elämänsä maan
päällä oli vaikeaa!'"

"Niinkö se onkin?" kysyi Willy. "Sitten kai Abraham on oikein hyvä
minulle, kun minä kuolen, sillä minulla on niin usein ollut ikävää.
Mitä tuo kärsivä vanha rikas mies siitä tuumi?"

"Hän kertoi Abrahamille, että hänellä vielä oli elossa veljiä,
ja pyysi, että enkeli lähetettäisiin heidän luokseen käskemään
heitä olemaan hyviä, niin ettei heidän koskaan tarvitsisi joutua
tuohon kauheaan paikkaan. Mutta Abraham sanoi heille, ettei enkelin
lähettämisestä olisi mitään hyötyä. Heillä oli hyviä kirjoja ja
saarnoja, ja ne ilmottaisivat heille mitä heidän oli tehtävä."

"Pitikö hänen aina olla janoissaan?" kysyi Willy.

"Luultavasti", vastasi rouva Burton vavahtaen ja selvästi ymmärtäen
miksi ikuisen kadotuksen oppia ei sen innokkaammin saarnatuoleista
julistettu.

"Entä titten", kysyi Toddy?

"Ei siitä ole sen enempää kertomista", sanoi rouva Burton.

"Mutta ethän tinä ollenkaan kejtonut tohtojikoijitta", valitti Toddy.

"Niistä ei ole ensinkään hauska kertoa", sanoi rouva Burton.

"Ne ovat minutta kaikitta hautkimmat koko kejtomuktetta", sanoi Toddy.
"Aina kun minä loukkaan tojmeni, minä menen ittumaan taka-oven luo
ja kuttun Tejjyä. Mutta minä luulen, ettei Tejjy ei ole mikään hyvä
tohtoji kun te ei tahdo tulla, kun minä titä kuttun. Mutta titten kun
minutta on oikein paljon haavoja, niinkuin Jimmy Mc Nallytta kun hän
taijatti jokkoa ja Tejjy tahtoiti niin kauhean kejnaatti tulla minun
tyköni, minä en anna ten ollenkaan tulla. Kejjo toinen kejtomut!"

Harpun ja viulun säveleet tulivat rouva Burtonille avuksi. Molemmat
pojat syöksyivät pihalle ja näkivät siellä kaksi vaeltavaa
italialaispoikaa, jotka soitollaan parhaansa mukaan koettivat
täysikasvaneille kuulijoille opettaa kuinka suuriarvoisia rauha ja
hiljaisuus itse asiassa ovat.

Willy ja Toddy kuuntelivat hartaina koko heidän ohjelmistonsa, vaativat
joka numeron uudestaan, ojensivat heille lantit, jotka rouva Burton
siihen tarkotukseen oli antanut ja ehdottivat lopuksi, että he saisivat
kulkea soittoniekkojen mukana koko kaupungin läpi. Täti kuitenkin
kielsi sen heiltä.

"Mitä tekevät nuo pojat kaikilla lanteilla, jotka he saavat?" kysyi
Willy. "Ostavatko he niillä karamellejä?"

"Voi, kuinka kauhean paljon kajamelleja he taavatkaan!" huudahti Toddy.

"Luultavasti he vievät rahat kotiin isälle ja äidille", sanoi
rouva Burton, "he ovat varmaankin hyvin köyhiä! Ehkäpä heidän
vanhempansa juuri nyt ovat sairaina, ja odottavat kiihkeästi poikia
palaamaan pitkältä matkaltaan." (Huom.! Ensimäistä tietoa Lasten
Suojelusyhdistyksen perustamisesta ei näihin aikoihin vielä oltu
julaistu.)

"Ja toittavatko nuo pikku pojat vain tikti, että he pitävät jottakin?"
kysyi Toddy.

"Kyllä poikaseni!" sanoi rouva Burton.

"Mutta eikö Jumala sitten palkitsekaan ihmisiä kun he tekevät hyvää
toisille, Alice täti?" kysyi Willy.

"Kyllä, poikaseni", sanoi rouva Burton.

"Te noilla pojilla on hautkaa", huomautti Toddy, "että kun heidän
itäntä ja äitintä ovat taijaina, ei kukaan tano, etteivät he taa liata
kenkiään. He taavat kulkea ketkellä katua ja potkia pölyä ilmaan, ilman
että joku tanoo: 'Älä tee noin!' eikä kukaan toju heitä, kun he tulevat
kotiin. Minä olitin niin mielelläni kuljektiva toittajapoika!"

"Nyt he läksivät", huokasi Willy, "ja me tahdomme huvitella jollakin
muulla lailla. Sanoppas, Alice täti, miksi ei sinulla ole hevosta ja
vaunuja niinkuin äidillä on, että voisit viedä meitä ajelemaan?"

"Harry eno ei ole niin rikas, että hän voisi pitää hyviä hevosia ja
vaunuja", sanoi rouva Burton, "eikä hän välitä huonoista."

"Kuinka paljon maksavat hyvät hevoset?" kysyi Willy. "Minusta Blannerin
hevoset ovat hyvin hyvät, mutta isä sanoo, että ne eivät maksa viittä
penniä."

"Hyvä hevonen maksaa kolme- tahi neljäsataa dollaria", sanoi rouva
Burton.

"Voi, voi ihmettä!" huudahti Willy. "Sehän on enemmän kuin mitä meidän
pyhäkoulumme maksaa lähetyssaarnaajasta. Mitkä ovat hyvempiä -- hevoset
vaiko lähetyssaarnaajat?"

"Tietysti lähetyssaarnaajat", sanoi rouva Burton lähtien kuistilta.
Hänellä oli hämärä tunne siitä, että hän aamun kuluessa oli vastannut
lukuisiin kysymyksiin tuottamatta tyydytystä enemmän itselleen kuin
pojille.

Pojat pitivät huolta itsestään aina aamiaispäivällisiin asti.
Palatessaan oli heillä tavallista huonompi ruokahalu. Uusi kysymysten
tulva, jota täti oli odottanut, lykkäytyi tuonnemmaksi. Pojat tuntuivat
mieluummin mietiskelevän kuin ottavan vastaan uusia vaikutelmia.

Aterian jälkeen he heti hävisivät tädin heitä vähintäkään tahtomatta
pidättää, sillä hän oli ajatellut tänäpäivänä lähteä eräälle sangen
tärkeälle käynnille. Rouva Congressman Weathervane oli tervehtimässä
tuttaviaan Hillcrestissä. Rouva Weathervanen äiti ja rouva Burtonin
iso-äiti olivat olleet koulutovereita ja rouva Mayton olisi kaupungista
saakka tullut tapaamaan vanhan perhetuttavan jälkeläistä, jos ei
vanhuudenheikkous olisi häntä siitä estänyt. Rouva Mayton pyysi
tytärtänsä menemään käynnille rouva Weathervanen luo edustamaan koko
sukuansa, ja rouva Burton olisi mieluummin menettänyt oikean kätensä
tahi uuden keväthattunsa kuin laiminlyönyt täyttää äitinsä pyynnön. Hän
tilasi ajurin, pukeutui moitteettomaan pukuun ja koetti muistella ja
itsekseen luetella kaikkea, mitä hän tiesi sen naisen suvusta, josta
myöhemmin oli tullut rouva Weathervane.

Ajuri saapui. Pojat eivät rynnistäneet mistään piilopaikoista esille
anastaakseen osaa ajoneuvojen istuimesta. Vaunut läksivät vierimään
kaikessa rauhassa, ja rouva Burton ylisti itsekseen suopeaa sallimusta,
joka usein antaa aikeillemme siunauksensa, silloin kun me vähimmin sitä
odotamme. Saavuttiin taloon, jossa rouva Weathervane asui, ja kävikin
selville, että tuo kauhea rouva Weathervane oli mitä herttaisin nuori
nainen, jonka aurinkoinen käytös sulatti rouva Burtonin teennäisen
arvokkuuden kuten toukokuun lumen ja äkkiä hävisi hänen muististaan
kunnia-arvoisten perhejuttujen varasto, joita hän yhä uudestaan oli
koettanut palauttaa mieleensä.

Mutta ilo ei ole koskaan pitkäaikainen tässä pahassa maailmassa. Kun
molemmat rouvat juuri parhaillaan hilpeästi juttelivat tuntien sitä
yhteenkuuluvaisuutta, jota ilkeät miehet eivät voi sietää, mutta jota
suloiset naiset toistensa seurassa tuntevat, ja rouva Weathervane
juuri oli taivutellut rouva Burtonia tulemaan luokseen Washingtoniin
kongressin istuntokauden aikana, ja rouva Burton oli hartaasti kutsunut
rouva Weathervanea kotiinsa päiväksi tahi pariksi, kuului akkunan
alta viulun vingutusta ja jonkunlaisen puhallussoittimen viheliäistä
piipitystä.

"Voi noita onnettomia pikku italialaisia!" huudahti rouva Weathervane.
"Minkä syntiemme rangaistukseksi meidän täytyy kuulla tuota soittoa?"

"Jos se on luettava syntien rangaistukseksi", sanoi rouva Burton,
"kuinka syntinen mahtanenkaan minä sitten olla; minä kuulen sitä tänään
jo toistamiseen. He olivat noin puolisen tuntia sitten meidän luonamme!"

"Ja te voitte olla noin rauhallinen", sanoi rouva Waethervane. "Oi,
minun _täytyy_ saada olla päivän pari kanssanne oppiakseni teiltä
olemaan noin suuremmoisen kärsivällinen."

Rouva Burton taivutti vastaukseksi päätään, ja rouva Weathervane käänsi
keskustelun toisaalle. Mutta silloin parahti viulu akkunan alla pahasti
ja sitä säesti puhallussoitin, todennäköisesti huilu, korviasärkevällä
äänellä. Soitettiin vain kolmea ääntä aina yhden oktaavin erolla.

"Nähtävästi koetetaan esittää jotakin käyttämällä vain yhtä kieltä",
sanoi rouva Weathervane. "Mitähän noille pikku raukoille oikeastaan
pitäisi tehdä? Eihän voi olla antamatta heille rahaa; luitteko tämän
viikon sanomalehdissä kirjotuksen heidän kauheasta elämästään? He ovat
julmien italialaisten palkkaamia, jotka käyttämällä kidutusta opettavat
heille ala-arvoista soittoa ja sitten lähettävät heidät soittamaan ja
kerjäämään. Ja jos he eivät joka päivä saa kokoon määrättyä rahamäärää,
saavat he ankaraa kuritusta."

"Pikku raukat!" huudahti rouva Burton. "Tuota en ole ennen kuullut.
Olen iloinen, että annoin heille tänä aamuna niin runsaasti rahaa.
Minulla mahtoi olla jonkunlainen aavistus heidän kohtalostaan, sillä
heidän taiteestaan ei toden totta olisi kannattanut mitään maksaa.
Nämä pienokaiset ovat siinä iässä, että heidän pitäisi mielestäni olla
lastenkamarissa."

"Niinpä todellakin", sanoi rouva Weathervane mennen ikkunaan, "Vanhempi
heistä on ehkä noin kuusivuotias, ja nuorempi siinä neljän korvissa.
Vanhempi on niin surullisen ja miettiväisen näköinen. Nuoremman kasvot
-- pikku poika raukka -- kuvastavat vain jännitettyä odotusta. Hän
tutkii joka akkunaa odottaen, että sieltä heitettäisiin heille rahaa.
Hän ei nähtävästi ole niin taitava kuin toverinsa, koskapa hän puhaltaa
vain tavallista pilliä. Ajatelkaa, miten röyhkeästi siinä vielä on
menetelty! On lähetetty tuo viaton lapsi raukka esittämään muka oikeata
musiikkia tavallisella pillillä!"

"Se on tosiaankin kauheaa", sanoi rouva Burton.

"Keitähän tuollaistenkin lasten vanhemmat lienevät olleet",
jatkoi rouva Weathervane. "Vanhemmalla heistä on todellakin monta
hienostunutta piirrettä kasvoissaan huolimatta siitä, että niissä
vieläkin selvemmin näkyvät koti-ikävän ja pahoinpitelyn jäljet.
Nuoremmalla on, niin hirvittävän likainen kuin onkin, hyvin soma pää ja
vartalo. Nyt hän hymyilee. Oi, mitä antaisinkaan, jos joku taiteilija
kiinnittäisi minua varten kankaalle tuon ilmeen!"

"Todellako?" huudahti rouva Burton lähestyen akkunaa, "minusta he eivät
olleet erikoisen viehättäviä, mutta olen iloinen, kun minulle siitä
huomautatte. Taivaan tähden!"

"_Mitä_ on tapahtunut?" hätäili rouva Weathervane, kun hänen vieraansa
horjahti akkunasta taaksepäin ja vaipui tuolille.

"He -- ovat -- kälyni -- poikia!" huoahti rouva Burton. "Mikä tulee
minulle neuvoksi noiden hirvittävien lasten kanssa!"

"Ryöstetyt?" kysyi rouva Weathervane vainuten ihmeellistä romaania
lähimmässä ympäristössään.

"Ee-i-h!" vaikeroi rouva Burton. "Noin pari tuntia sitten jäivät he
lähtiessäni kotiin. En voi ymmärtää, minkä tähden he ovat näin tehneet.
Varmaan siksi, että poikien aina pitää tehdä pahaa. Minä luulen",
jatkoi hän kiiruhtaen akkunaan, "että Willyllä on enonsa viulu, joka
on sen omistajalle ainakin yhtä rakas kuin hänen vaimonsa. Se hänellä
on kuin onkin! Pojat!" huusi rouva Burton kuistin ovesta, "menkää heti
kotiin!"

Kuullessaan tätinsä äänen, pojat katsahtivat ylös hymyillen iloisesti
hänet tuntiessaan. Willy sanoi:

"Oi, Alice täti! olemme soittaneet jo monen talon pihalla ja saaneet
kokoon jo melkein dollarin. Me sanoimme kaikille, että me soitamme
siksi, että saisimme rahaa, millä Harry eno voisi ostaa hevosen ja
vaunut!"

"Menkää heti kotiin!" toisti rouva Burton, "ja menkää takatietä. Minä
itse lähden myöskin -- ja teidän on ehdottomasti oltava kotona, kun
minä tulen."

Hitaasti ja vastenmielisesti taiteenharrastajat alistuivat tuomioon
ja läksivät tallustelemaan kotiin päin. Rouva Weathervane suuteli
osaaottavasti kiihtynyttä vierastaan. Ihmisiä kokoontui oville ja
ikkunoihin katselemaan tuota lähtöä, mutta mitä välittivät pojat
yleisestä huomiosta, kun heidän suunnitelmansa näin oli tehty tyhjäksi!
Niin surullisen näköisiä he olivat ja niin raskaat olivat heidän
askeleensa heidän lähestyessään enonsa taloa, että Terry, joka makasi
pääkäytävän edessä taloa vartioiden, vain kysyvästi heilautti häntäänsä
eikä muuttanut asentoa, kun pojat astuivat yli kynnysmaton, jolla se
lepäsi. Hetken kuluttua ajoneuvot pysähtyivät oven eteen, ja rouva
Burton hypähti niistä alas, kiiruhti sisälle ja huudahti:

"Kuinka te _saatoitte_ käyttäytyä niin tyhmästi ja sopimattomasti?"

"Tämä on jo toinen asia, josta emme paljoa ymmärrä, vaikka meille sitä
selitettiin. Luulimme, että me voisimme olla aivan yhtä kiltit Harry
enolle ja sinulle, kuin italialaispojat ovat isälleen ja äidilleen, ja
kun me sitä yritimme, käskit sinä meitä heti menemään kotiin", selitti
Willy.

"Te oli aivan tamaa kuin tanoa: 'Älä tee niin!'" sanoi Toddy.

"Ja juuri kun me saimme niin hyvin rahaa!" jatkoi Willy. "Isä sanoo,
etteivät muutamat isot miehetkään saa enempää kuin dollarin päivässä,
ja me saimme dollarin niin vähässä ajassa. Se oli kait siksi, että me
kerroimme totuuden joka paikassa -- kaikille me kerroimme, että me
tahdoimme rahaa siksi, että Harry eno voisi niillä ostaa hevosen ja
rattaat."

Harry eno oli hammassärkynsä pakottamana kenenkään huomaamatta palannut
New Yorkista ja ennätti parhaiksi kuulemaan Willyn kertomuksen
lopun. Muut seikat hän kuuli vaimoltaan. Hänen ilmeensä kertomusta
kuunnellessaan, sisarenpoikiin suunnattu katse ja tuimuus, jolla
hän tarkasteli rakastamaansa viulua antoivat poikien tuntea, kuinka
suunnattomasti voi erehtyä koettaessaan ilahduttaa toisia ihmisiä.
Nuorten miesten synkkiä mietteitä ei mikään voinut iltapäivän kuluessa
hälventää, ja kun he olivat asettuneet levolle, rukoili Willy hartaasti
mutta raskaalla mielellä: "Rakas Jumala! Minua on taas moitittu siitä,
että olen tahtonut tehdä jotakin oikein hauskaa toisille. Minä luulen,
että voin kuvitella, miltä Jeesuksesta ja hyvistä profetoista tuntui.
Varjele, rakas Jumala, ettei minua ristiinnaulita, siksi, että olen
tehnyt hyvää, Kristuksen tähden, amen!"

Ja Toddy rukoili: "Jakat Jumala, minulle on taat tanottu: 'Älä tee
niin', ja minutta tädin pitäiti hävetä. Ole hyvä ja opeta häntä
häpeämään. Amen."




VII LUKU.


"Tuo ennustaa hauskaa päivää", sanoi rouva Burton itsekseen
torstai-aamuna lopettaessaan pukeutumisensa ja valmistautuessaan
lähtemään alakertaan aamiaiselle. Sitten hän sanoi ääneen miehellensä:
"Kuule, Harry, kuinka nuo lapset laulavat! Eivätkö heidän äänensä ole
suloiset!"

"'Joka aamulla laulaa, se ennen ehtoota itkee', sanoo amerikalainen
sananlasku", huomautti herra Burton.

"Hyi sinua!" huudahti rouva Burton. "Ja sen sanot, vaikka he laulavat
hengellisiä lastenlauluja. Kas niin! Nyt he alkavat toista."

Rouva Burton asettui naisille niin ominaiseen kuulostelevaan asentoon
ja hänen miehensä seisoi liikkumattomana sotilaallisessa, vaikkakin
hullunkurisen kankeassa "huomio!" asennossa ja molemmat he kuulivat
seuraavan runokatkelman:

    "Jos enkeli mä oisin,
    Ja heidän seurassaan,
    Ja kruunu päässä voisin
    Ain' sirkkaa vinguttaa."

"Sirkkaa -- niinpä todella", sanoi herra Burton. "He tarkottavat
heinäsirkan takajalkoja, rakkaani. Enkelielämä tuntuisi
luonnollisestikin näistä nuorukaisista sietämättömältä, jos ei heillä
taivaassa olisi noita alkuperäisiä leikkikaluja."

"Sinun pitäisi hävetä", sanoi rouva Burton. "Toivon, ettet puhu
lapsille mitään tuollaista. Uskon, ettei heillä olisi noin merkillinen
käsitys tulevasta elämästä, elleivät jotkut -- esimerkiksi sinä ja
lankosi Tom Lawrence, heidän isänsä -- olisi vaikuttaneet heihin niin
ikävällä tavalla."

"No hyvä", sanoi herra Burton antautuen koko voimallaan hiuksiaan
harjaamaan, "jos he ovat toisten vaikutuksille niin alttiit, niin sinä
kait olet voinut monessa suhteessa heihin vaikuttaa. Ovathan he nyt
kokonaista seitsemän päivää olleet yksinomaan sinun hallussasi."

"Kuusi -- vain kuusi päivää", oikaisi rouva Burton nopeasti. "Minä
toivon --"

"Että heidän täällä olonsa olisi päivää lyhyempi, vai kuinka?" sanoi
herra Burton katsoen vaimoaan suoraan silmiin.

Rouva Burton loi katseensa nopeasti alas ja oli ensin hakevinaan
jotakin, mutta mies tunsi vaimonsa luonteen liiaksi hyvin antaakseen
tämän viekkauden johtaa itseään harhaan. Mahdollisimman hellällä
äänellä hän virkkoi:

"Sanoppas nyt totuus, tyttöseni. Etkö sinä ole oppinut enemmän kuin he?"

Rouva Burton vältti yhä miehensä katsetta, mutta vastasi kuitenkin
ihailtavan maltillisesti:

"Minä olen oppinut koko joukon, niinkuin aina on tehtävä, kun joutuu
uusien ihmisten kanssa tekemisiin, mutta opetus, jonka täysikasvaneena
saa, lisää voimia ja kykyä opettaa toisia."

Herra Burton tarkasti uteliaana vaimoansa. Uteliaisuus muuttui pian
jakamattomaksi ihailuksi, mutta kun hän taas katsoi peiliin, ei hän
voinut nähdä kasvoissaan muuta kuin sääliä. Sillävälin oli lasten laulu
lakannut. Portaissa kuului pikku jalkojen astuntaa ja koira ulvahti
vihaisesti. Kaikesta päättäen pojat olivat lähteneet huoneestaan.
Sitten kuuli herrasväki Burton, kuinka heidän huoneensa oven kahvaa
kierrettiin. Kun tulijat huomasivat, että ovi oli lukossa, potkaistiin
ovea äkäisesti. Sitten kuului huuto:

"Päästäkää!"

"Mitä tahdotte?" kysyi herra Burton.

"Minä tahdon tulla sisälle", vastasi Willy.

"Minä myötkin", piipitti Toddy.

"Mitä varten?" kysyi herra Burton.

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Willy vastasi:

"Siksi että me tahdomme. Sehän jokaisen pitäisi kysymättäkin ymmärtää."

"Me lukitsimme oven siksi että saisimme olla rauhassa", vastasi rouva
Burton. "Se ainakin pitäisi jokaisen kysymättäkin ymmärtää."

"Minäpäs sanon, miksi me tahdoimme tulla sinne. Me tahtoisimme kertoa
teille jotakin hirveän hauskaa."

"Haluatko kuulla jonkun alkuperäisen jutun, rakkaani?" kysyi herra
Burton.

"Tietysti!" vastasi rouva Burton.

"Ja luopua aikomuksestasi opettaa lapsille, ettei meidän makuuhuoneemme
ole mikään yleinen aamu-kokouspaikka?"

"Eihän sen sitä tarvitse todistaa, jos me tämän ainoan kerran suostumme
heidän pyyntöönsä", sanoi rouva Burton.

"Hm -- tätä kertaa emme ota huomioon", sanoi herra Burton käyttäen "Rip
Van Winklen" sanoja. Tätä sanoessaan hän hymyili paljonpuhuvasti, mutta
rypistämällä kulmakarvojaan sai hänen vaimonsa hänet taas vakavaksi.
Herra Burton avasi tottelevasti oven, ja molemmat pojat tulla
tuiskahtivat huoneeseen.

"Me nojasimme molemmat ovea vastaan", selitti Willy, "ja siksi
me tulimme näin päistikkaa. Me tiesimme aivan varmasti, että te
aukaisisitte."

Herra Burton loi vaimoonsa omituisen katseen. Tätä ei rouva Burton
ollut huomaavinaan, vaan kysyi:

"Mitä hauskaa halusitte meille kertoa?"

"Sitä että --"

"Minä -- minä -- minä --" keskeytti Toddy.

"Ole vaiti", komensi Willy. "Minä aloin ensiksi."

"Minäpä ten kektin", puolustihe Toddy.

"Kuules nyt, Tod. Minä kerron sen ensiksi heille, ja sitten sinä saat
pyytää heitä siihen suostumaan, eikö se sovi?" Ja odottamatta Toddyn
vastausta hän jatkoi:

"Me tahtoisimme lähteä huviretkelle. Isä lainaisi vaunut ja me
ajaisimme koskille ja pitäisimme koko päivän hauskaa. Se on maailman
kaunein paikka. Te voitte siellä keinuttaa meitä isossa keinussa, viedä
meidät uimaan, ostaa ravintolasta limonaadia ja me voimme heittää
veteen kiviä, soudella, ottaa kiinni kaloja ja juosta kilpaa. Kaikkea
tätä, paitsi sitä, mistä minä ensiksi puhuin, voimme me tehdä yksin, ja
sinä, Harry eno, voit maata Alice tädin kanssa nurmikolla puiden alla
ja polttaa sikaareja ja olla iloinen, siksi, että meillä on hauskaa.
Niin isä aina tekee. Ja täytyy ottaa paljon evästä mukaan, sillä pikku
pojille tulee huviretkillä hirveä nälkä. Niin, ja sitten sinä eno voit
heittää Terryn veteen uimaan puunkappaleiden jäljessä -- minä lyön
vetoa, ettei se omin neuvoin pääse ylös vedestä."

"Mutta eväitä pitää olla paljon", sanoi Toddy, "muuten ei ole ollenkaan
hautkaa. Lähdettehän? Me olemme olleet koko aamun niin kauhean
kilttejä. Minä olen laulanut tunnuntai-lauluja, niin että minun
kulkkuni on aivan hiekkanen."

"Aivan mitä?" kysyi rouva Burton.

"Hiekkanen", vastasi Toddy. "Etkö ole kotkaan koettanut, kuinka
mukavalta tuntuu, kun hiejot hiekkaa kätieti välittä, tilloin kun
tinulla ei ole hantikkaita? Jot et tinä ole titä kotkaan koettanut,
minä menen heti hakemaan tinulle hiekkaa."

"Luulen, että tätisi uskoo sinua", sanoi herra Burton, kun hänen
vaimonsa ei vastannut.

"Ja kun me palaamme huviretkeltä, olemme me kovasti väsyneitä", jatkoi
Willy, "ja te voitte koko paluumatkan pitää meitä vaunussa sylissänne,
niin isä ja äiti aina tekevät."

"Kiitoksia paljon", sanoi herra Burton. "Erittäin houkuttelevaa! Se
selittää, kuinka isänne saa uudet pukunsa niin kuluneen näköisiksi
pikemmin kuin yksikään tuntemani mies."

"Ja miksi teidän äidillänne aina on joku päällystakki tai hame
paikattavana tahi puhdistettavana", sanoi rouva Burton.

"Nyt minä olen jo sanonut kaikki, Tod. Miksi et sinä pyydä heitä?"
sanoi Willy.

Toddy tarttui innokkaasti tätinsä hameeseen ja sanoi rukoilevalla
äänellä:

"Lähdettehän, ettekö lähde?"

"Isä sanoo, että sinun oli aina helpompi myöntää kuin kieltää",
huomautti Willy kääntyen enonsa puoleen, "ja --"

"Lankosi antaa sinusta kauniin arvostelun", sanoi rouva Burton.

"Ja kerran minä kuulin erään rouvan sanovan, että sinä annoit aivan
liian nopeaan myöntävän vastauksen", jatkoi Willy kääntyen tätiinsä.
"Minä luulen, että hän tarkotti jotakin, jota sinä sanoit Harry
enolle." Rouva Burton punastui suuttumuksesta, mutta Willy jatkoi:
"Ja sinun pitäisi olla aivan yhtä hyvä meille kuin mitä olet hänelle,
sillä hän on iso mies, eikä häntä tarvitse auttaa, kun hän tahtoo pitää
hauskaa. Ja sitäpaitsi saat sinä aina pitää hänet luonasi, mutta meidät
vain neljä päivää -- kolme päivää tätä päivää lukuunottamatta."

"Toistamiseen raamatusta lainattu ajatus -- erinomaisesti sovitettuna",
huomautti herra Burton vaimolleen.

"Lähdemmekö?"

"Voitko sinä lähteä?" kysyi rouva Burton ilostuen.

"Luultavasti -- varmasti voin!" vastasi herra Burton hellästi,
arvellen, että hänen vaimonsa ilo johtui yksinomaan toivosta saada
viettää koko päivä hänen seurassaan.

Rouva Burton luki hänen ajatuksensa, mutta ei kuitenkaan oikaissut
hänen erehdystään, vaikka omatunto soimasikin häntä tästä
laiminlyönnistä. Hänen ilonsa johtui ajatuksesta, ettei hänen koko
pitkään päivään tarvitsisi vastata pojista. Pojat olivat aina
mieluummin olleet enonsa kuin tätinsä seurassa. Tämä oli toisinaan
harmittunut ja loukannut rouva Burtonia, mutta kuluneen virkoa aikana
oli hänen mielensä siinä suhteessa täydellisesti muuttunut. Pojat
ottivat vilkkain ilonilmauksin vastaan tiedon, että heidän isäntänsä ja
emäntänsä suosiollisesti suhtautuivat ehdotukseen, ja kahden seuraavan
tunnin aikana ei liene koko Yhdysvalloissa ollut kahta ihmistä, jotka
olisivat olleet enemmän touhuissaan kuin Willy ja Toddy. He olivat
niin innoissaan, ettei ruoka tahtonut maistaa, ja vain vähän aikaa
malttoivat he istua ruokapöydässä.

Willy kävi isänsä puheilla ja valvoi valjastamista. Toddy johti
eväskorin järjestämistä, kunnes keittäjätär ajoi hänet pois keittiöstä
ja koettaakseen suojella itseänsä enemmältä tunkeilemiselta lukitsi
oven. Pojat halusivat ottaa mukaan niin paljon ylimääräistä
matkatavaraa, että siitä olisi tullut kokonainen rautatievaunullinen
ja antoivat vapaaehtoisesti lukuisia neuvojia, jotka eivät ehtyneet
huolimatta vastaanottajien välinpitämättömyydestä. Vihdoin oli
viimeinenkin mytty onnellisesti ajoneuvoissa, Terry autettiin
istuimelle ja niin lähdettiin. He olivat tuskin viittä minuuttiakaan
olleet liikkeellä, kun Willy jo sanoi:

"Harry eno, minun on jano!"

"Hajjy eno", sanoi Toddy, "minä kuolen nälkään -- minä en työnyt juuji
mitään aamiaitekti."

"Miksi et syönyt?" kysyi rouva Burton, "olihan pöydässä yllin kyllin
ruokaa."

"En tiedä," sanoi Toddy katsoen kysyvästi tätiänsä silmiin ikäänkuin
koettaen palauttaa jotakin mieleensä.

"Eikö teillä sitten ollut nälkä aamiaisen aikana?" jatkoi rouva Burton.

"Minä -- minä -- minä -- niin, minä tajkotan, että vattani oli
nälittään, mutta hampaat eivät olleet -- niin te oli. Nyt minä
tahtoitin kaikitta mieluimmin tajdiineja ja piijakkaa."

"Mikä henkiolento!" huudahti rouva Burton antaen Toddylle pari korppua.

"En minä muistanutkaan että minun oli nälkä, ennenkuin Tod siitä puhui.
Ja sitte minä tahtoisin juoda."

Willy sai myöskin korppuja, ja vaunut pysähdytettiin erään tien
varrella olevan kaivon luona. Herra Burtonin hypätessä alas
ajoneuvoista täytyi Terryn muuttaa asentoa. Tätä koettivat pojat kaikin
tavoin estää, ja seuraus oli, että Terry äkkiä hyppäsi maahan ja läksi
Toddyn toruessa juoksemaan kotiin päin. Willy sanoi:

"Terry ei koskaan pääse taivaaseen -- Terry ei tahdo tehdä toisia
onnelliseksi."

Taas jatkettiin matkaa, mutta jonkun ajan kuluttua sanoi Toddy:

"Minä olen kauheatti janoittani."

"Miksi et juonut Willyn kanssa yht'aikaa?" kysyi herra Burton.

"Tikti, etten minä tahtonut," vastasi Toddy. "Minä en ole mikään
vetuji, jota juotetaan vain tikti, että tullaan vetipytäkille. Minä
juon vain tilloin, kun minun on jano. Ja nyt minun on jano."

Tultiin toiselle kaivolle ja Toddy joi vain pari kulausta. Täti väitti
ettei hän ollut nähtävästi ollut ensinkään janoissaan; mutta Toddy vain
selitti:

"Minuun ei mahdu paljoa. Minä en ole niinkuin hevotet, jotka voivat
juoda kokonaiten ämpäjilliten vettä ja taavat titte vielä tilaa
juoholle. Mutta nyt minun vattattani on kyllä tilaa leivoktille."

"Silloin annan sinulle vielä korpun," sanoi rouva Burton.

"En minä tahdo kojppua," sanoi Toddy. "Kojput eivät mene alat niin
helpotti kuin leivoktet."

"Minä uskon, että lapsen eläimellinen luonto on ottanut hänet kokonaan
valtoihinsa", sanoi rouva Burton. "Koko täällä-oloaikanansa hän ei ole
tehnyt muuta kuin syönyt ja ollut vallaton, ja kuitenkin hän muutoin
voi olla niin tunneherkkä ja haaveellinen."

"Lasten mieli on tuulen kaltainen", sanoi herra Burton, "se puhaltaa,
missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se
tulee ja minne se menee, sinä levität purjeesi, mutta et näe tuulta,
vaan kun sinä vähiten odotat, tulee tuulenpuuska."

Hetken kuluttua Willy huokasi:

"Oi voi, emme ole nähneet pienokaista kahteen päivään -- mennään nyt
heti häntä katsomaan."

"Willy, Willy," nuhteli rouva Burton, "koetappas nyt tyytyä siihen,
mitä sinulla on, äläkä aina mieli jotain muuta. Palattuamme kotiin voit
mennä häntä katsomaan."

"Mutta minäpät voin nähdä hänet ilman että minä menen hänen luokteen,"
sanoi Toddy, "minä voin aina nähdä kenen minä vain tahdon."

"Älä nyt joutavoi, Toddy," sanoi rouva Burton välittämättä miehensä
varottavista viittauksista.

"Kuinka sinä näet ne, Toddy?" kysyi herra Burton.

"Minä ajattelen vain kejjan heitä, ja titte he heti tulevat minun
tilmieni titäpuolelle ja minä näen ne. Tillä tavalla minä näen paljon
ihmitiä. Minä näen Abjahamin ja Iitakin ja Goljatin ja pikku Davidin ja
juutalaitlaptet ja Yjjö Wathingtonin, kun hän kaatoi itäntä puun. Voi,
tuolla on kaniini. Pytäytetään ja otetaan te kiinni."

"Anna sen vain siellä juoksennella", sanoi herra Burton. "Ehkä se on
matkalla kotiin päivälliselle. Ehkä kaikki sen omaiset jo istuvat
pöydässä sitä odottamassa."

"Hyvänen aika!" ihmetteli Toddy silmät selällään. Vähintäin pari
minuuttia oli hän vaiti. Sitten hän alkoi:

"Kejjan minä näin kaniinipejheen päivällittä työmättä. Niillä oli
pienen pieni pöytä ja pienen pieniä tuoleja ja kaniini-itä luki
juokatiunaukten, ja --"

"Toddy, Toddy, äläpäs nyt laskettele!" keskeytti rouva Burton.

"En minä latkettele", sanoi Toddy, "ja titte pikku kaniini-poika tanoi:
'Itä, minä tahdon juotavaa!' Titte itä otti juomalatin, joka oli niin
tuuji kuin tojmuttin, ja piti tuujta lehteä tyjjittäin, niin että
katte voi vijjata latiin. Titte hän antoi pikku kaniini-pojan juoda.
Kun he olivat lakanneet juomatta, antoi kaniini-emo jokaitelle pikku
kaniini-pojalle mantikan, jota he taivat imeä. Ketään ei oltu kätketty
panemaan juokalappua eteentä, tillä heillä oli kaikilla puvut, jotta
lika ei ollenkaan näkynyt. Äiti tanoo aina, että minullakin pitäiti
olla temmonen."

"Oliko siellä vain poikia -- eikö ollenkaan tyttöjä?" kysyi herra
Burton.

"Kyllä tiellä oli pikku tyttö kantta, mutta te oli niin pieni, ettei
te taanut tulla pöytään. Titte kaniini-emo ottaa pienokaiten tyliintä
ja leikkii ten kantta, että 'pom pom pojovatta'. Titte lapti vätyi, ja
kaniini-äiti liekutti titä keinutuolitta ja lauloi:

    "'Itä meni mettään
    Kaniinia ampumaan
    Nahkaa tieltä noutamaan.'

"Titte kaniini-pienokainen kyllättyi äitiintä ja meni laattialle
ja jyömi ympäji kätillään ja jaloillaan, eikä te tullut ollenkaan
likaitekti eikä ten polvet tulleet kipeikti, kun ten ei tajvinnut
jyömiä likaitella matolla, vaan tai pujotella puhtaiden lehtien ja
tananjalkojen lomitte. Tiedätkö, että minä olin kejjan kaniini?"

"Kerroppas meille siitä," sanoi herra Burton.

"Harry!" varotti rouva Burton.

"_Hän_ uskoo niin, rakkaani," sanoi herra Burton. "Nyt hän on tuossa
tunneherkässä ja haavellisessa mielentilassa, jota hänessä äsken
kaipasit. Anna kuulua, Toddy!"

"Kejjan minä olin kaniini ja atuin aivan yktin ontotta puutta.
Väliin tulivat toitet kaniinit minua kattomaan, ja me ittuimme
kaikki takajaloillamme ja kumajjuimme toitiamme kuuntelemaan. Väliin
tulivat koijat minua kattomaan, mutta minä annoin niiden vain toittaa
ovikelloa, enkä pyytänyt niitä titälle. Titte tuli hejja, joka pyyti
minua mukaanta. Minun piti naujattaa pikku poikia tijkuktetta. Ja minä
lähdin ja titte minä juoktin tuujen talin ympäji ja otin maatta ylöt
ihmitiä ja muita käjtälläni."

"Eihän kaniineilla ole kärsää," sanoi herra Burton.

"Kyllä minä ten tiedän, mutta minä muutuinkin elehvantikti," sanoi
Toddy. "Ja minä nottin käjtälläni maatta heinää ja kaikellaitta, ja
ihmitet antoivat minulle paljon leivoktia ja karamellia nähdäkteen,
kuinka minä niitä käjtälläni töin ja minä olin niin ito, että minuun
mahtui kaikki, eikä minulla ollut äitiä, joka oliti tanonut: 'Älä työ
liikaa leivoktia ja karamellia, tulet taijaakti, Toddy'."

"Eikö muuta?" kysyi herra Burton. "Olemme valmiit kuulemaan mitä
hyvänsä."

"Niin," sanoi Toddy miettiväisesti, "titte minä muutuin jalopeujakti ja
minun täytyi kiljua niin, että kujkkuni tuli aivan hiekkaitekti. Titte
minä taat muutuin pikku pojakti, ja minun oli kauhea nälkä. Ja te on
nyt juuji."

"Voitko vastustaa tuollaista viittausta, rakkaani," sanoi herra Burton.

Rouva Burton avasi huoahtaen laatikon ja ojensi Toddylle leivoksen tuon
nuoren miehen huomauttaessa:

"Tämä on palkinto tiitä, että minä kejjoin kaikitta noitta atioitta,
jotka olivat kaikki ihan totia, eikö olekin?"

Tällöin saapui seurue pienelle putoukselle, ja Willy sanoi:

"Emmekö syö ensiksi?"

"Emme vielä," sanoi rouva Burton, "me syömme samaan aikaan kuin
tavallisestikin."

"Mutta juoda te voitte niin paljon kuin haluatte," sanoi herra Burton.
"Joki on täynnä vettä."

"Minusta tuntuu kuin ei minulle koskaan enää tulisi jano," sanoi
Willy. "Mutta olisipa Terry nyt täällä. Se uisi hakemaan tikkuja.
Mutta etkö sinä, Harry eno rupea koiraksi? Ole sinä olevinasi Terry,
niin minä olen Harry eno, ja minä heitän sinulle puunkappaleita
veteen." Tällävälin oli Toddy vaeltanut rantaan ja katseli eteenpäin
kumartuneena kaloja. Heiluva kivi, jolla hän seisoi, oli kostea,
ja Toddy oli niin toimessaan, että kumartui yhä enemmän eteenpäin.
Yht'äkkiä kuului kova loiskahdus ja huutoa; Toddy oli pudonnut polviaan
myöten veteen. Hänen pelastamisensa oli vain hetken työ; vaikeampi oli
saada hänet lopettamaan itkunsa.

"Mikä tulee nyt neuvoksi?" vaikeroi rouva Burton.

"Riisu häneltä sukat ja kengät ja anna hänen olla avojaloin," sanoi
herra Burton. "Ilmahan on lämmin, ei hän mitenkään voi vilustua."

"Voi," riemuitsi Tod. "Taanko minä olla avojaloin koko päivän? Olitipa
tämä joki aivan meidän luonamme; tilloin minä hyppäitin joka päivä
veteen. Willy, Willy, jot tahdot jotakin oikein hautkaa niin putoa
jokeen."

Mutta Willy oli hävinnyt ja repi parhaillaan irti sammalta eräästä
kallionkolosta. Tässä toimessa täti hänet yllätti. Sammalta repiessään
Willy puhui:

"Minusta -- tästä -- tulee hyvä -- tyyny; sinä -- voit -- istua --
sillä."

Yht'äkkiä hän lopetti sekä puhumasta että sammalta nyhtämästä, sillä
suuri mätäs oli irtautunut. Willy horjahti kiljahtaen taaksepäin, sillä
pieni käärme oli nähtävästi asustanut mättäässä ja päästi nyt omalla
tavalla tyytymättömyytensä rauhanhäiritsemisestä ilmoille.

"En minä laita kenellekään koskaan mitään," huudahti Willy. "Kun vain
suljen silmäni, näen heti tuon käärmeen."

"Rakas pikku Willy," sanoi rouva Burton hellästi häntä hyväillen.
"Jospa täti nyt voisi jollakin tavalla saada sinut sen unohtamaan."

"Et sinä voi," nyyhkytti Willy, "mutta ehkä -- ehkä piirakkapalanen sen
voisi tehdä. Voisihan sitä ainakin koettaa."

Rouva Burton riensi ottamaan esille piirakkaa miehensä huomauttaessa,
että Willyssä oli synnynnäistä valtioviisautta. Kun hän sitten
tutkivasti katseli ympärilleen peljäten, että Toddy Willyn esimerkkiä
seuraten valittaisi jotakin vaivaa, jonka parantamiseen piirakka olisi
sopivaa, huomasi hän, että poika oli kateissa.

"Oh, hän on hävinnyt, Harry! Riennä etsimään häntä. Ehkä hän on mennyt
putouksille. Meidän olisi pitänyt asettua kauvemmas koskesta!"

Herra Burton juoksi joen rantaa ylöspäin, mutta ei nähnyt jälkeäkään
Toddysta.

Loppujen lopuksi hän kuuli kosken kuohunnan yli heleän äänen laulavan
uudelleen ja uudelleen yhtä ja samaa säettä vanhasta metodistilaulusta:

    "Armon virta se kuohuilee."

Seuraten ääntä hän kurkisti rantatörmän ylitse alas koskeen. Siellä hän
näki Toddyn auringon valaisemalla kallionkielekkeellä aivan putouksen
alapuolella. Hän oli aivan haltioissaan ja näytti molemmin käsin
ikäänkuin viittovan kuohuja puoleensa, sitten hän heitti päänsä pystyyn
ja lauloi säkeensä entistä pontevammin. Laulaessaan hän hyppi hurjasti
ympäri ja näytti siltä kuin olisi hänen pieneen ruumiiseensa niin
suuren sielun ollut mahdoton mahtua.

Pitkin rantatörmän alapuolella kulkevaa hiekkakäytävää lähestyi rouva
Burton, joka pelkonsa ajamana myöskin oli lähtenyt Toddya etsimään.

"Voi, täti, täti!" huudahti Toddy huomatessaan tätinsä ja tarttui
molemmin käsin hänen käteensä, "kattot, kuinka veti tanttii! Näetkö
tinä kaikkia noita kauniita valoja, joita Jumala tinne on tytyttänyt?
Etkö toivo, että voitit mennä niiden ketkelle ja lentää niiden läpi.
Tilloin ne hyppelitivät tinun päälleti ja tinä pudittelitit itteti
puhtaakti ja titte tinä taat uudelleen lentäitit niiden ketkelle. Ja
muutamin paikoin on aivan kuin taivat. Minä tiedän, tillä minä näin
kejjan. Kaikki enkelit teitoivat tiellä ja lentelivät ulot ja titälle
ja naujoivat niin iloitetti. Ja Jetut ittui jantatöjmällä ja katteli
heitä ja naujoi myötkin!"

Herra Burtonista ei näkynyt muuta kuin silmät ja hattu, kun hän
piilopaikastaan tarkkasi keskustelua, jonka hän luuli johtavan
mielipiteiden ristiriitaan. Mutta näin ei käynytkään, sillä rouva
Burton sieppasi Toddyn syliinsä ja suuteli häntä. Toddy rimpuili
vastaan huutaen:

"Älä tee niin, muutoin tilmäni menevät ihan tekaitin, enkä minä tahdo
titä."

Burtonit eivät tänäpäivänäkään tiedä, kuinka kauvan Toddyn kiihtymystä
olisi kestänyt, sillä tieltä kuuluva kova kavioiden kapse veti herra
Burtonin huomion puoleensa. Taakseen kääntyessään hän näki, kuinka
toinen hänen lankonsa hevosista hurjaa laukkaa kiiti Hillcrestiin päin
ja tien tomusta häämöitti Willy, joka juuri oli heittänyt ohjakset
käsistään. Hänen läpitunkeva huutonsa voitti vedenkin pauhinan.

Vanhana ratsumiehenä herra Burton ajatteli ensi sijassa hevosta;
mutta tämä kiiti niin hurjaa vauhtia edessä olevaa selvää tietä, että
inhimilliset tunteet saivat herra Burtonissa voiton, ja hän riensi
Willyn avuksi.

"Minä -- voi -- voi -- aijoin vaan -- voi -- voi -- viedä hevoset
juomaan -- voi-i-i, niinkuin isä aina tekee, kun se -- oih, kuinka
kyynärpäähän koskee -- se riuhtaisi itsensä irti ja läksi laukkaamaan.
Ja minä tartuin ohjaksiin pysähdyttääkseni sitä -- ja voi -- sitten se
kaatot minut maahan suulleni ja veti minua pölyssä perässään ainakin
kymmenen virstaa. Minä nielin pölyä ja hiekkaa niin paljon kuin vain
voin, mutta luultavasti minulla on vielä suu täynnä."

Herra Burton riisui nopeasti toisen hevosen valjaista ja läksi ilman
satulaa nelistämään karkurin jälkeen. Hänen vaimonsa, joka oli
aavistanut onnettomuutta, riensi ylös joelta Toddyn kanssa, vei pojat
vaunujen luo ja vannotti heitä olemaan alallaan, kunnes eno palaisi.

"Emmekö me voi puhua?" kysyi Toddy.

"Ei, jos se ei ole ehdottomasti välttämätöntä," sanoi rouva Burton,
joka monen huolehtivan ihmisen tavoin, koetti huolellisesti välttää
kaikkea, mikä olisi voinut estää häntä vaipumasta suruunsa. "Eivätkö
pikku pojat _koskaan_ voi olla hiljaa?"

"Kyllä, jos heidän sisässään on joku, joka voi pitää heitä hiljaa."

Tuskastuneena otti rouva Burton esille kaikki eväät, ja käski poikien
tulemaan toimeen omin päin. Itse hän meni tielle ja tähyili huolissaan
miestään. Väsyneenä turhaan odotukseen hän palasi vaunujen luo. Siellä
olivat pojat sil'aikaa tehneet puhdasta jälkeä. He olivat syöneet koko
piirakan ja leivokset, sokerin, joka olisi ollut tarpeellinen kahviin
-- herra Burton oli luvannut valmistaa sen oikein sotilastapaan --,
juoneet kaike maidon sekä nakutelleet sardiinilaatikon muodottomaksi
koettaessaan sitä kivellä aukaista.

"Voi teitä, kelvottomat pojat!" puhkesi rouva Burton. "Mitä teidän eno
parkanne nyt saa syödäkseen kun hän palaa, Willyn vallattomuuden tähden
niin likaisena, nälkäisenä ja janoissaan?"

"Emmehän me ole koskeneetkaan korppuihin, Alice täti," sanoi Willy.
"Niitä eno antoi meille, kun me valitimme, että meillä oli kauhea nälkä
ja onhan tuolla joki täynnä vettä, niinkuin hän sanoi, kun hän luuli,
että me olimme janoissamme."

Tämä puolustus ei näyttänyt tyydyttävän rouva Burtonia. Hän meni
kuitenkin uudelleen tielle sulattaen senkin ajatuksen, että hänen
miehensä saisi nähdä nälkää, kunhan hän vain palaisi terveenä. Aika
kului verkalleen. Pojat kävivät rauhattomiksi, sitten niskoitteleviksi,
kunnes vihdoinkin herra Burton siinä kello kolmen ajoissa palasi.
Karkuri oli ehtinyt melkein kotiin, pudottanut tiellä kengän, ja
takaa-ajaja oli ollut pakotettu turvautumaan sepän apuun. Hevosta ei
oltu kaikesta päättäen milloinkaan käytetty ratsuna, ja kylän pojat
ilkkuivat ratsastajan huonoa ohjaamistaitoa. Nyt oli hän vain niin
hirveästi nälissään.

"Mutta pojat ovat syöneet kaikki, leipää ja korppuja lukuunottamatta,"
huokasi rouva Burton. "_Minä_ en syönyt palaakaan."

"Hyvänen aika!" huudahti herra Burton koetellen poikien suolivöitä.
"Eivätkö he heittäneet mitään pois?"

"Me heitimme vain kujkuttamme alat," sanoi Toddy.

"Sitten minä menen lähimpään ravintolaan ja syön siellä oikein kelpo
aterian," sanoi herra Burton pettyneenä.

"Me lähdemme mukaan," sanoi Willy. "Huviretkellä ei semmoinen ruoka
kuin leivokset ja piirakka tunnu missään."

"Minusta tyhjyys vatsassanne pitäisi olla teille sangen terveellinen,"
sanoi herra Burton. "Te jäätte tänne tädin tykö!"

"Joudu sitten," sanoi Willy. "Alice täti sanoo, että päivä jo on
puolessa, etkä sinä ole laittanut meille pilleja, et ole vienyt meitä
uimaan ja kaloja pyydystämään, etkä ole heittänyt kiviä veteen, etkä
mitään muutakaan." Herra Burton läksi otettuaan hellät jäähyväiset ja
hänen korvissaan soivat poikien varotukset. Pojat taas riipuskelivat
tätinsä ympärillä, kunnes hän sanoi:

"Mikä teidän oikeastaan on, pojat?"

"Me olemme pahoillamme ja meitä pitää lohduttaa," sanoi Willy.

"Tahdotteko te sitten puolestanne lohduttaa Harry enoa, kun hän palaa?"
kysyi rouva Burton.

"Mutta minä kuulin enon kerran sanovan, että sinä olet hänen
lohdutuksensa," sanoi Willy. "Isä sanoo ettei saa olla monta
lohduttamassa, muutoin menee kaikki hukkaan."

Rouva Burton suuteli molempia poikia ja kysyi, millä hän voisi heitä
huvittaa.

"En minä tiedä," vastasi Toddy.

Erehtymättömän vaistonsa ohjaamana rouva Burton sanoi:

"Te saatte molemmat tehdä mitä haluatte."

"Eläköön!" kirkasi Willy.

"Ja tinä et tano ollenkaan: 'Älä tee niin?'" kysyi Toddy.

"En!" vastasi rouva Burton.

"No hyvä!" huusivat molemmat pojat yhteen ääneen.

Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja läksivät hitaasti ja vaijeten
tallustelemaan poispäin. Matkalla pysähtyivät he vain suutelemaan
toisiaan. Rouva Burton katseli heidän jälkeensä ihmetellen. Saattoiko
tämä olla seuraus siitä, ettei kukaan hoivannut heitä -- ettei
kenenkään silmä paimentanut heitä, kuten hänen miehensä oli tapana
sanoa?

Hetken aikaa pojat vielä kuljeskelivat ympäri. Sitten he istuutuivat
suurelle kivenlohkareelle, kiersivät kätensä toistensa kaulaan ja
tarkastelivat vaieten edessä olevaa maisemaa. Siellä he istuivat
kunnes eno palasi. Täti osotti hänelle poikia. Aikuiset seurasivat
vaistomaisesti lasten esimerkkiä, ja tunnin ajan vallitsi kosken
äyräällä syvä rauha, kunnes vanha aurinko, joka kerran vanhan
testamentin aikana oli pysähtynyt katselemaan taistelua, mutta joka
ei koskaan pysähdy mietiskelemään ihmislasten vaiheita, vaikka luonto
olisi heihin tehnyt miten syvän vaikutuksen tahansa, antoi merkin, että
oli aika lähteä.

"Pojat, nyt on aika lähteä", sanoi rouva Burton huoaten.

Nämä sanat ikäänkuin katkaisivat näkymättömän jänteen, joka oli pitänyt
poikia niin erinomaisessa kurissa. Samassa olivat he taas läpeensä
poikia. Kaipaavin silmin katselivat he kuitenkin Edeniänsä, joka heidän
niin pian oli jätettävä.

"Harry eno", sanoi Willy. "Yksi asia on aivan välttämätön, ennenkuin
huviretki on hauska ja aivan niinkuin pitää olla ja se on se, että minä
saan ajaa."

"Ja minä taan pitää piitkaa", intoili. Toddy.

"Minusta olette molemmat tänään jo tehneet tehtävänne", sanoi herra
Burton vaistomaisesti tarttuen lujemmin ohjaksiin.

"Mutta me _emme_ ole", sanoi Willy, "me emme ole. Ylämäessä me saamme
aina ajaa ja isä sanoo, että hevoset kyllä aina tietävät, milloin me
tartumme ohjiin."

"Sen kyllä voi uskoa", sanoi herra Burton. "No olkoon menneeksi, tuossa
tulee nousu, käy käsiksi!"

Willy tarttui ohjiin, ja Toddy irrotti piiskan. Nuo jalot eläimet
osottivat samassa silmänräpäyksessä isäntänsä väitteet todeksi,
sillä ne karkasivat pystyyn tavalla, joka on aivan vieras lauhkeille
perhehevosille. Rouva Burton tarttui miehensä käsivarteen, ja tämä
laski kätensä rauhallisesti ohjaksille.

Nyt olikin jo saavuttu mäelle. Herra Burton otti Willyltä ohjat,
mutta Toddy antoi viime hetkellä hevosille aimo jäähyväisläimäyksen.
Tom Lawrencen hevosista ei yksikään tarvinnut pienintäkään piiskan
sivallusta, vaikka piiska, tuo vallan merkki, aina koristikin hänen
ajoneuvojaan. Kun ne nyt saivat tällaista odottamatonta ja outoa
huomiota osakseen, kuohahti hevonen, joka iskun oli saanut. Toveri
samoin, ja molemmat karkasivat pystyyn ja syöksyivät sitten alas
kivistä, epätasaista tietä hillittömän hurjalla vauhdilla. Tiellä oleva
suurehko kivi sattui juuri vaunujen tielle, ja nopeasti kietaisi herra
Burton toisen ohjaksen kätensä ympäri saadakseen hevoset hypähtämään
tien syrjälle ja siten kiveä väistämään, mutta mitä merkitsi hevosille
kivi piiskaniskun rinnalla! Kivi oli jo aivan pyörien edessä.
Peljäten pahinta rouva Burton kiersi lujasti kätensä miehensä ympäri,
toisella hän tarttui ohjiin; pojat kajahuttivat ilmoille "Vuorinen
on tie, mi johtaa Sioniin!", pyörät iskivät kiveen ja neljä henkeä
teki kauniin kaaren ilmassa päättyen lopuksi tien vieressä olevaan
pensaikkoon. Vaunut eivät olleet kaatuneet, vaan kiitivät vauhkojen
hevosten vetäminä hurjaa vauhtia kotia kohti. Sillä välin nuo neljä,
joista kaksi oli hyvin iloisia, kaksi huomattavan vähäpuheisia,
jatkoivat matkaansa jalan pysähtyen vain purossa huuhtelemaan
naarmuisia kasvojansa. Ja kun tuntia myöhemmin kaksi pikku poikaa oli
suorittu vuoteeseen ilman tavan mukaisia iloisia iltamenoja ja heidän
holhoojansa vuoroin nauraen, vuoroin valitellen muistelivat päivän
tapahtumia, kuului portaiden yläpäästä ääni:

"Harry eno, lopetammeko me huviretken huomenna? Me emme ehtineet
puoltakaan siitä mitä meidän piti tehdä."

Ja toinen ääni huusi:

"Otetaan enemmän evättä mukaan. Minä olen koko päivän ollut kauheatti
nälittäni."




VIII LUKU


"Vain kolme päivää enää jälellä", puheli rouva Burton itsekseen, kun
hänen miehensä oli lähtenyt New Yorkiin, ja pojat olivat jättäneet
hänet hetkeksi rauhaan. "Vain kolme päivää ja sitten rauha -- ja
elämänkestävän tappion tunne. Ja kenen vuoksi? Kahden lapsen,
vuosiltaan nuoren mutta järjeltään kehittyneen! Erehdyin koettaessani
neuvoa molempia yhdessä. Kun he ovat yhdessä, on suorastaan mahdotonta
saada heitä unohtamaan omat harrastuksensa niin kauvaksi, että voisi
istuttaa heihin kauniita ajatuksia ja hyviä tapoja. Mutta minä en ole
kasvattanut heitä erikseen. Sen sijaan minä olen _puhunut_ ja voi --
mikä tyhmyri olenkaan ollut -- minä olen tehnyt tyhmyyksiä mieheni
nähden ja kuullen. Hän tulee toimeen heidän kanssaan paljon paremmin
kuin minä ja, mikä harmillisinta, ilman minkäänlaista ponnistusta.
Kuinka se on mahdollista? He liittyvät häneen, tottelevat häntä ja
istuvat tuntikausia ennen junan tuloa tien vierellä odottamassa
nähdäkseen hänestä ensi vilahduksen, kun sitävastoin minä --. Enkö
minä enää voi herättää mielenkiintoa? Monet naisethan kyllä naimisiin
mentyään kadottavat mielenkiintonsa, mutta en olisi voinut uskoa, että
minä" -- tässä rouva Burton vilkaisi uuninreunalla olevaan peiliin --
"että minä voisin tulla tyhmäksi sentähden, että olen saanut miehekseni
sellaisen hyvänahkaisen miehen, kuin mitä Harry on!"

Rouva Burton tutki tarkasti piirteitään, ensin epäillen, mutta sitten
närkästyksestä punastuen, mikä suuresti kaunisti häntä.

Runoilija on joskus lausunut, ettei mikään kadotuksen kauhuista
ole vihastuneen naisen veroinen; mutta naiset -- ainakin muutamat
heistä -- ovat senjälkeen osoittaneet, että heidän sukupuolessaan
on hienompiakin piirteitä. Rouva Burtonin yhä katsellessa kasvojaan
levisi niille huolestunut vakavuus, joka pehmensi jokaisen piirteen
ja lopuksi kohotti kiillon hänen silmiinsä, ja hänen puoliavoimilla
huulillaan vaikenivat kysymykset, jotka äsken olivat ilmaisseet hänen
vastalauseensa. Yht'äkkiä kiertyi pehmeä käsi hänen kaulaansa ja hänen
hämmästyksestä hätkähtäessään sanoi pieni ääni:

"Miksi et aina ole tuon näköinen, Alice täti? Kas niin, nyt sinä jo
muutut. Isot ihmiset ovat aivan pikku poikien kaltaisia, eivätkö
olekin? Äiti sanoo aina, ettei ole terveellistä sanoa meille, että me
olemme hyviä, sillä silloin se heti loppuu."

"Miten sinä tulit sisälle, Willy? Ja kuinka tulit niin hiljaa? Oletko
kuunnellut? Etkö tiedä, että on hyvin epäkohteliasta kuunnella, kun ei
sinulle puhuta? Mutta missä ovat kenkäsi ja sukkasi?"

"Niin, otin ne jalastani, että minä voisin tulla aivan hiljaa pyytämään
sinulta leivoksia leikki-teekutsuja varten", sanoi Willy. "Sinä sanot,
että meidän pikku kenkämme pitävät niin kovaa melua. Mutta täti, miksi
et sinä --?"

"Mitä niin?" kysyi rouva Burton, jonka monet ajatukset hävisivät kuin
tuhka tuuleen.

"Miksi et sinä aina ole sen näköinen, kuin sinä äsken olit. Jos sinä
olisit aina sellainen, en minä koskaan leikkisi, enkä tuottaisi sinulle
harmia. Minä istuisin vain aivan hiljaa ja katselisin sinua."

"Minkä näköinen minä sitten olin?" kysyi rouva Burton ottaen Willyn
syliinsä.

"Niin, sinä olit aivan -- aivan kuin -- kuin, en minä oikein osaa sitä
sanoa. Sinä olit aivan kuin Jeesuksen äiti isän taulussa, kun sitä
oikein kauvan katselee, eikä kukaan häiritse. Minä en ole koskaan
nähnyt ketään sen näköistä muuta kuin äidin, ja kun hän on sen
näköinen, olen minä aivan vaiti, ettei hän taas muuttuisi."

"Kyllä saat haluamiasi leivoksia", sanoi rouva Burton.

"En minä halua mitään leivoksia", sanoi Willy kärsimättömästi, "enkä
minä tahdo leikkiä teekutsuja, enkä minä tahdo, että sinä puhut
minulle, sillä silloin sinä taas tulet toisen näköiseksi. Minä tahdon
vain jäädä sinun tykösi." Tässä Willy kiihkeästi puristi tätiänsä ja
suuteli häntä yhä uudelleen.

"Sinä pikku kulta", sanoi rouva Burton vastaten hyväilyihin, "tiedätkö
miksi äsken olin sen näköinen? Minä ihmettelin miksikähän Toddy ja
sinä pidätte Harry enosta niin paljon enemmän kuin minusta ja miksi te
tottelette häntä paremmin kuin minua."

Hetken aikaa mietittyään Willy huokaisten vastasi:

"Siksi että --".

"No, miksi?" kysyi rouva Burton. "Tekisit minulle suuren ilon, jos sen
minulle sanoisit."

"Siksi, että te olette enon kanssa niin erilaisia."

"Mutta Willy", yritti rouva Burton. "Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka
suuresti eroavat toisistaan ja kuitenkin minä pidän heistä kaikista
yhtä paljon."

"Mutta ovatko ne enoja ja tätejä?" kysyi Willy.

"Eivät", vastasi rouva Burton, "mutta eihän se asiaa muuta."

"Ja ovatko ne sellaisia ihmisiä, joita sinun pitää totella?" jatkoi
Willy.

"E-ei", sanoi rouva Burton, joka kaukaa keksi himmeän valopilkun ja
terästäen katsettaan koetti nähdä selvemmin.

"Tahtovatko he, että sinun pitää tehdä aivan niin kuin he tahtovat?"
kysyi Willy.

"Kyllä toiset", vastasi rouva Burton.

"Ja teetkö niin?" jatkui keskustelu.

"Toisinaan."

"Sinä et tee, jos et tahdo?"

"En", sanoi rouva Burton jyrkästi.

"En minäkään", sanoi Willy. "Mutta kun Hajry eno pyytää minua tekemään
jotakin, niin minä vähän ajan kuluttua tahdon itsekin tehdä juuri
samaa. Minä en ymmärrä miksi. Mutta minusta ei tunnu aina niin, kun
sinä pyydät. Minä pidän sinusta niin paljon, kun et sinä puhu minulle,
mutta kun sinä jotakin sanot ja käsket niin se ei ole ollenkaan samaa
mitä minä tahdon. En minä sitten osaa sanoa muuta, kuin että eno ei
tahdo minua tekemään niin paljon asioita kuin sinä. Hän on iloissaan,
kun meillä on hauskaa; mutta väliin tuntuu niinkuin sinä et olisi. Me
voimme pitää hauskaa vain omalla tavallamme ja minusta Harry enolla on
sama tapa kuin meillä, mutta sinulla ei ole."

Rouva Burton jäi miettimään, ja vähitellen tuli hänen suunsa ympärille
entinen jokapäiväinen piirre.

"Mutta -- nythän sinä muutut", sanoi Willy huoahtaen ja ojentautuen.
"Kyllä minä nyt tahdon leivokset."

"Älä mene, Willy kulta", pyysi rouva Burton käyden häneen kiinni. "Eikö
sinusta tunnu hauskalta, jos joku kertoo sinulle jotakin, jota sinä
hyvin kernaasti tahdot tietää?"

"Kyllä, hyvin hauskalta", sanoi Willy.

"No, jos parhaasi panet, voit kertoa Alice tädille jotakin, jota hän
hyvin mielellään tahtoo kuulla."

"Hyvänen aika!" huudahti Willy. "Pikku poika opettaa isoa rouvaa! Kyllä
minä jään."

"Minä tahtoisin saada täyden selon eroavaisuuksista Harry enon ja minun
välilläni", jatkoi rouva Burton. "Tottelitko sinä mielelläsi häntä
viime kesänä?"

"En minä oikein muista, kun siitä on niin pitkä aika", sanoi Willy.
"Mutta en minä koskaan totellut enoa, jos en minä tahtonut tai jos ei
minun muuten pitänyt, ja kun minun piti totella silloin kun minä en
tahtonut, en minä pitänyt enosta ollenkaan. Minä kerroin siitä isälle,
kun hän tuli kotiin ja hän sanoi, että se oli siksi, ettei Harry eno
tuntenut meitä tarpeeksi hyvin ja ettei hänellä ollut aikaa oppia
ymmärtämään meitä. Sitten eräänä päivänä isä ja Harry eno puhuivat
siitä kirjastossa. Minä tiedän sen ihan varmasti, sillä minä leikin
nurkassa palikoilla ja pysähdyn kuuntelemaan. Yht'äkkiä isä sanoi:
'Seinillä on korvat!' ja sitten hän sanoi, että minä tekisin hänelle
suuren palveluksen, jos menisin puodista ostamaan tulitikkulaatikon.
Mutta kun minä läksin, kuuntelin minä vähän aikaa oven takana ja minä
kuulin Harry enon sanovan, että hän oli ollut aasi. Mutta kun minä
tiesin varmasti, ettei se ollut totta, menin minä uudelleen sisälle ja
sanoin, ettei hän ollut mikään muu eläin kuin eläinnäyttelyeläin. Isä
ja eno vain nauroivat ja sitten he läksivät ulos kävelemään, enkä minä
tiedä, mitä he sitte puhuivat. Siitä lähtien on Harry eno ollut minulle
hirveän kiltti, vaikka minä joskus tuotan vaivaa, vaikken minä sitä
tahtoisikaan'."

Rouva Burton irrotti toisen kätensä Willyn ympäriltä ja nojasi siihen
miettiväisenä päätään. Willy vilkaisi ylös ja huudahti:

"Kas niin täti, nyt sinä olet taas niin kaunis. Sano, Alice täti, eikö
eno pidä sinusta hirveän paljon, kun sinä olet tuon näköinen?"

Rouva Burton koetti muistella, oliko asianlaita niin, mutta ennenkuin
se ehti hänelle selvitä, näki hän pienen kiharaisen pään, joka
varovasti kurkisteli oven raosta. Ja vähitellen itse Toddy tuli esille.

"Minutta tinä olet paha veli, Willy", sanoi hän, "teekuttuitta
odotettiin tinua ja leivoktia, ja minun täytyi työdä kaikki mantikat,
etteivät pahat muujahaitet oliti päätteet niiden kimppuun. Ja titte
minä töin kaalinlehden, jolla majjat olivat, etten minä enää tuliti
nälkäitemmäkti."

"Siinä se nyt on!" huudahti Willy hypähtäen pois tätinsä sylistä. "Jos
minä vain olen hyvä jollekin, tulee heti jotakin ikävää."

"Sen verranko sinä vain tädistä välitätkin, Willy?" kysyi rouva Burton.
"Ovatko leikki-teekutsut tärkeämmät kuin tätisi?"

Willy mietti hetken aikaa. "Mutta olithan sinäkin pahoillasi, kun sinun
teekutsusi menivät hukkaan syntymäpäivänäsi viime viikolla. Ne olivat
kyllä suuremmat kuin meidän, mutta olethan sinä itsekin isompi minua.
Minäpäs en itkenyt ollenkaan."

Rouva Burton huomasi hyökkäyksen, mutta ei voinut sitä välttää. Tänään
ja toivottavasti ainoan kerran eläessään täysikasvanut oli joutunut
lapsen asemaan ja hänelle selvisi, kuinka paljon itsekkäisyyttä, sekä
henkistä että fysillistä oli ollut hänen suhteessaan lapsiin. Huomio
ei ollut mieluinen ja se kävi yhä nöyryyttävämmäksi, mitä enemmän hän
sitä ajatteli. Koettaakseen karkottaa näitä ajatuksia hän nousi ja
haki ruokasalin kaapista kummallekin pojalle suuren kappaleen kakkua.
Ojentaessaan niitä pojille hän sanoi:

"Ei täti niin paljon ajattele kakkua, että täti sentähden kieltäytyisi
antamasta sitä teille aterioiden välissä, mutta pikku pojille ei ole
terveellistä muulloin kuin säännöllisten aterioiden aikana syödä niin
vaikeasti sulavaa ruokaa. On täysikasvuisia ihmisiä, jotka kerran
olivat iloisia pikku lapsia, mutta jotka nyt ovat käyneet ikäviksi
vain sentähden, että heidän ruuansulatuselimensä eivät ole kunnossa,
he kun ovat syöneet sopimattomina aikoina sellaista, joka on heidän
ruumiilleen ollut liian täyttävää ja huonosti sulavaa."

"Emmekö me sitten voi syödä jotakin keveämpää ja yksinkertaisempaa,
joka sitten sekottuisi kakun kanssa meidän vatsassamme?" kysyi Willy
tunkien suuntäyteisen kakunpalasen poskeensa. "Eiköhän hyytelö tai
vatkattu kerma sopisi. Menenkö minä pyytämään niitä keittiöstä?"

"Ei älähän mene", sanoi rouva Burton kiirehtien. "Ruumiinliikunto olisi
sopivinta. Teidän olisi parasta lähteä kävelemään."

"Haukanpetän kalliolle", innostui Toddy.

"Niin, niin!" huudahti Willy. "Ja sinä tulet meidän kansssmme, Alice
täti! Ja sitten sinä olet sen näköinen -- tiedäthän, mitä tarkotan? --
ja minä katselen vain koko ajan sinua."

Rouva Burton ei voinut vastustaa niin houkuttelevaa pyyntöä, ja pian
olivat he kolmisin matkalla. Rouva Burton astui hiljalleen nurmea
kasvavaa tienviertä, molemmat pojat taas käydä laahustivat pölyssä
keskellä tietä. He olivat olevinaan hevosia ja menestys oli niin
verraton, ettei mikään kaksivaljakko olisi voinut nostaa ilmoille
suurempaa pölypilveä.

"Pojat, pojat!" huusi rouva Burton, "eikö kumpikaan teistä tahdo
kävellä minun kanssani?"

"Kyllä -- minä tahdon pitää sinulle seuraa", sanoi Willy.

"Ja minä autan", sanoi Toddy molempien poikien kiiruhtaessa tätinsä
tykö.

"Poikaseni" alkoi rouva Burton sävyisästi, "tiedättekö kuinka kalliiksi
käy isällenne ja äidillenne tuo teidän halunne potkia tomua? Katsokaa
vaatteitanne! Ne täytyy ensin lähettää puhdistettavaksi, ennenkuin taas
voitte esiintyä niissä kunniallisten ihmisten seurassa."

"Sittenhän ne voidaan antaa köyhille pikku pojille", sanoi Willy, "ja
ajatelkaapas, kuinka he ilostuvat. He kiittävät Jumalaa siitä, että me
juoksimme tomussa."

"Köyhät pikku pojat olisivat varmaankin aivan yhtä iloiset, jos
vaatteet olisivat puhtaat", sanoi rouva Burton "Isän ja äidin hyvyys ei
olisi tullut ollenkaan sen kalliimmaksi."

"Minusta -- minusta olisi hauskempi puhua jostakin muusta", sanoi
Willy, "ja mennä oikotietä metsän läpi.

"Oh-h-h!" jatkoi Willy kurkistellen ruohikkoon tien vierellä kasvavan
pähkinäpuun alle, "tuolla on pähkinä! Onko nyt jo pähkinä-aika?"

"Ei ole, se on varmaan viimevuotinen pähkinä", sanoi rouva Burton.

"Hm!" sanoi Willy, "olisihan minun se pitänyt huomata; se on niin
vanhanaikainen."

"Vanhanaikainen", ihmetteli rouva Burton.

"Niin, näetkö kuinka se on täynnä ryppyjä? Se on aivan kuin rouva
Daynter, ja sinä sanoit, että rouva Daynter on vanhanaikainen."

"Täti", sanoi Toddy, "eikö koivu olekin ainoa puu, jolla on
pyhävaatteet? Te on aina valkeitta vaatteitta, aivan kuin Willy
ja minä, kun me menemme pyhäkouluun. Voi ihmettä!" huudahti Toddy
tarkastellessaan aivan likeltä koivun tuohta. "Tämä tunnuntaipuupa on
hautka -- te laulaa. Tulkaa kuuntelemaan."

Rouva Burton lähestyi puuta, vaikka hän vähän hämmästyikin Toddyn
mielikuvituksen lentoa ja itseltään kysyi, mihin tämä huomio taas
tulisi johtamaan. Hänelle selvisi tuo ihme, kun hän kuuli tuulen
latvassa hiljaa laulavan. Sitten hän kertoi Toddylle, mikä aiheutti
tuon äänen. Tähän nuori mies vastasi:

"Titte Jumala tiinä laulaa, kun puulla on pyhävaatteet yllään. Eikö
niin?"

"Oi ei, Toddy, tuuli on vain tuuli", sanoi rouva Burton.

"Minä olen aina luullut, että Jumala puhuu tilloin kun tuulee. Joku kai
ten on minulle tanonut, tillä minun paattani oli te ajatut, ennenkuin
tiellä oli juuji mitään muuta."

Rouva Burton astui hiljalleen vuoritietä ylös. Pojat tutkivat joka
kiven, joka puun, joka kuopan maassa. Tämä tutkimisinto tuli viimein
palkituksi, kun erään puun juurella olevasta kolosta Toddyn sitä
kepillä survoessa, tuli esiin pieni käärme, joka näkyi olevan valmis
puolustamaan asuinpaikkaansa.

Toddy pakeni huutaen tätinsä turviin. Willy taas survoi ja hutki
kepillään käärmettä kunnes se kuoli.

"Ah-h-h!" huusi Toddy. "Hyi tuota ilkeää elukkaa! Mikti eivät kääjmeet
tule tajjoamaan omenia pikku pojille, niinkuin tilloin kejjan Aatamin
puutajhatta. Nyt ne vain pittävät melkein kuolijaakti?"

"Siksi, että käärmeet eivät pidä siitä, että pikku pojat kiusaavat
niitä", sanoi rouva Burton koettaen rauhottaa peljästynyttä lasta.

"En minä muutta välittäiti, kun te vain opettaiti minua jyömimään maata
pitkin vattallani, niinkuin te itte tekee", sanoi Toddy. "Katto, kuinka
tiitti ja valkea ten vattapuoli on. Oliti pitänyt kytyä ennenkuin Willy
ten tappoi, kuinka te voi."

"Mutta eiväthän käärmeet osaa puhua, Toddy!" sanoi rouva Burton.

"Eivätkö ne otaa?" ihmetteli Toddy. "Mutta otatihan kääjme
pajatiitittakin."

"Se käärme olikin aivan erittäin -- siinä asui paha henki", sanoi rouva
Burton.

"Menikö te kääjmeen titälle tikti, että te voiti leikkiä mullatta
tulematta likaitekti?" kysyi Toddy.

"Ei. Se halusi vain tehdä pahaa", sanoi rouva Burton

"En minä luule, että te tahtoi tehdä pahaa, kun te taattoi pitää niin
hautkaa luikejtelemalla ympäji!" sanoi Toddy.

Vihdoin he saapuivat mäelle ja sydämen pohjasta huokaisten: "Oh!"
molemmat pojat istuutuivat kiville ja katselivat ihaillen edessään
aukenevaa näköalaa. Viimein Willy katkaisi äänettömyyden ja virkkoi:

"Alice täti, etkö luule, että meidän ystävämme, jotka ovat taivaassa,
katselevat sieltä kaikkia noita kaupunkeja, vuoria, jokia ja kaikkea
muuta aivan niinkuin me nyt tässä?"

"Luultavasti, rakkaani", vastasi rouva Burton.

"Mutta he voivat kai nähdä paljon pitemmälle kuin me. Saammeko me uudet
silmät, kun menemme taivaaseen?"

"Sitä en voi niin varmasti sanoa", vastasi rouva Burton. "Ehkäpä meidän
näkömme vain paranee."

"Menevätkö tilmät vanhatta juumiitta tielun mukana taivaateen, ja jääkö
kaikki muu titte vielä kuoliaiteen?" kysyi Toddy.

Rouva Burton huomasi, että hän liian hätäisesti ja ajattelematta oli
lausunut mielipiteensä ruumiin ja sielun keskinäisestä suhteesta. Nyt
hän koetti parhaansa mukaan peräytyä.

"Henkiset ja ruumiilliset silmät ovat kaksi aivan eri asiaa", sanoi hän.

"Meneekö pöly ja vetujin tavu kotkaan henkitiin tilmiin, ja alkavatko
enkelipojat itkeä ja itot ihmitet tanoa jumia tanoja?" kysyi Toddy.

"Ei tietystikään", vastasi rouva Burton. "Taivaassa ei itketä eikä
käytetä rumia sanoja."

"Mitä enkelit tekevät, kun heille nousee vesi silmiin heidän
kuunnellessaan soittoa ja heistä tuntuu kuin kulkisi tuulenhenki heidän
lävitsensä?" kysyi Willy.

Rouva Burton koetti kääntää keskustelua hänelle tutummalle alalle
ja kysyi Willyltä tiesikö tämä, että oli olemassa sadoin kerroin
korkeampia vuoria, kuin mitä Haukanpesänkallio oli.

"Voi ihmettä! En minä sitä ole tiennyt", huudahti Willy. "Sellaisilta
vuoriltahan voi katsoa taivaaseen sisälle, eikö voikin?"

"Ei", sanoi rouva Burton vähän kärsimättömänä siitä, että hänen
ponnistuksensa olivat johtaneet tuollaisiin tuloksiin. "Sitäpaitsi ovat
niiden huiput ikuisen lumen peittämät, eikä sinne voi kukaan päästä."

"Tilloinhan pikku enkelipojat voivat tiellä leikkiä lumitotaa, eikä
kukaan paha miet tule tanomaan: 'Ei taa'", sanoi Toddy.

Rouva Burton yritti taas.

"Katsokaapas, kuinka korkealle tuo lintu lentää", sanoi hän osottaen
haukkaa, joka leijaili korkealla kallion yläpuolella.

"Niin", sanoi Willy, "Se voi mennä taivaaseen milloin vain tahtoo, kun
sillä on siivet. Minä en voi käsittää, miksi linnuilla on siivet, eikä
pikku pojilla ole."

"Pikku poikia on nytkin jo vaikea löytää, silloin kuin heitä
tarvitaan", sanoi rouva Burton. "Jos heillä olisi siivet, olisivat
he aina tipo tiessään. Mutta miksi te puhutte tänään niin paljon
taivaasta?"

"Ehkä siksi, että olemme täällä sitä niin lähellä", sanoi Willy.

"Etkö usko, että rupeaa jo olemaan aamiaispäivällisen aika?" kysyi
rouva Burton käyttäen keinoa, joka melkein poikkeuksetta tepsii
terveisiin lapsiin.

"Kyllä varmasti", vastasi Willy. "Minusta tuntuu melkein aina siltä.
Tule Tod! Mennään suorinta tietä."

Tuo suorin tie teki monta äkkimutkaa. Pojat tunsivat ennakolta ne
kaikki. Mutta eräässä kohden oli käännös niin jyrkkä, että Willy, joka
kaukaa ehkä jo tunsi aamiaisen hajua ilmassa ja nopeasti kiirehti tietä
alas, kadotti tasapainonsa, kaatui nenälleen, koetti nousta, ei voinut,
ja kiersi loppujen lopuksi kivien ja kantojen yli ojaan.

"Uh, uh!" puhki Willy noustessaan seisoalleen ja päristellen suustaan
multaa. "Näittekö, kuinka minä suullani kuljin mäkeä alas? Käärmekin
voisi hävetä nähdessään kuinka helposti se minulta sujui. Ei minun
tarvinnut itse ollenkaan ponnistaa -- menin vain noin-noin ja sitten
läiskis ojaan."

"Eikä tinua ollenkaan tojuttu, vaikka vaatteeti tulivatkin likaitikti",
sanoi Toddy. "Lauletaanpat nyt: 'Kiitot ja kunnia, aamen!'"

Lasten ainainen likaisuus aikoi vaivata rouva Burtonia. Oliko lapsilla
mahdollisesti suurempi oikeus kuin aikaihmisillä käydä likaisissa
pukineissa tarvitsematta hävetä? Oliko epäsiisteys syntiä? Kyllä
varmaankin -- se on vastenmielistä, ja mikä on vastenmielistä, se
on rouva Burtonin silmissä pahempaa kuin synti. _Saattoivatko_
lapset pysyä yhtä sievinä ja siisteinä kuin aikaihmiset? Oliko
heillä velvollisuudentuntoa, huomiokykyä ja olivatko he kasvatetut
huolellisuuteen? Rouva Burton vaipui taas synkkiin ajatuksiin.
Sillävälin pojat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja keksivät monta
kujetta, jotka olisivat heidän tädistään tuntuneet kauheilta, mutta
jotka vain lisäsivät heidän omaa iloansa. Lopuksi he kuitenkin
onnellisesti istuivat Burtonin aamiaispöydässä ja tekivät täyttä
kunniaa pöydän antimille.

"Alice täti", sanoi Willy lopetettuaan syömisensä "millä sinä aijot
huvittaa meitä tänään iltapäivällä?"

"Olen ajatellut, että saatte itse huvittaa itseänne", sanoi rouva
Burton. "Minun täytyy valvoa leipomista. Keittäjätär on vast'ikään
tullut taloon ja minun täytyy häntä vähän neuvoa."

"Minä olen aina luullut, ettei leivota muulloin kuin aamutin", sanoi
Toddy. "_Minun_ äitini tanoo, että vain laitkat ihmitet leipovat
iltapäivällä."

"Keittäjättärellä oli niin paljon muuta tehtävää aamulla, Toddy", sanoi
rouva Burton. "Toisinaan on pakko leipoa aamulla, silloin esimerkiksi,
kun taikina on pantu yöksi nousemaan. Mutta on olemassa erästä uutta
lajia hiivaa, joka nostaa taikinan muutamassa tunnissa."

"Tiedätkös täti! Me osaamme leipoa", sanoi Willy. "Ja oikein hyvin. Me
olemme auttaneet äitiä piirakoiden ja pikkuleipien valmistamisessa. Hän
tietysti valmistaa isoja leipiä, me nukkeleipiä."

"Onko tuo huomautus käsitettävä viittaukseksi, että te mielellänne
auttaisitte _minuakin_?" kysyi rouva Burton. "Jos lupaatte tehdä vain
sitä, mitä käsketään, saatte tulla kanssani keittiöön; mutta pankaa
mieleenne -- jos teistä jollakin tavoin on vastusta keittäjättärelle
tahi minulle, saatte heti mennä matkoihinne."

"Oi kuinka hautkaa!" huudahti Toddy. "Ja taammeko me juoda teetä
keittiön pöydän ääjettä, heti kun leipomuktemme ovat valmiit?"

"Ehkä", vastasi rouva Burton.

"Tule, tule!" kiirehti Toddy. "Käteni eivät entinkään malta olla
hiljaa. Minä tahtoitin olla niin ahkeja. Monenkolaitta piijakkaa tinä
aijot leipoa?"

"En leivo ensinkään piirakkaa", sanoi rouva Burton.

"Hyvänen aika!" huudahti Toddy, "eihän tällaitta voi kuttua titte
ollenkaan leipomapäiväkti. Etkö tinä leivo mitään muuta kuin tavallitta
leipää?"

"No, ehkä te voitte saada leipoa jonkun pienen makean leivoksen", sanoi
rouva Burton myöntyvästi.

"No, nyt jupeaa tuntumaan oikein leipomapäivältä; minun käteni
jupeavat taat niin liikkumaan!"

Rouva Burton läksi poikien seuraamana keittiöön, ja uusi keittäjätär
alkoi valmistaa tuota kaikille niin välttämätöntä hengenpidintä apunaan
kaksi pikku poikaa, yksi kummassakin kainalossa, uteliaat pikku kasvot
aivan taikina-astian reunojen tasalla.

"Ei tuo ole ollenkaan leivostaikinan näköistä", huomautti Willy. "Hän
ei ole pannut siihen ensinkään pulveria."

"Tällaiseen taikinaan ei pannakaan pulveria", sanoi rouva Burton.
"Leivinpulvereita käytetään vain muutamiin teekakkuihin."

"Kun teekakut pannaan uuniin, ovat ne aivan litteitä", huomautti Toddy,
"mutta kun ne tulevat uunitta, ovat ne hijveän tuujia ja lihavia.
Kuinka ne voivat tulla niin tuujikti?"

"Sentähden niihin juuri pannaankin leivinpulveria", sanoi rouva Burton.
"Ne tulisivat koviksi ja mauttomiksi, jollei niihin pantaisi pulveria.
Bridget, pane osaan taikinaa vähän sokeria, niin että pojat voivat
valmistaa kakkuja."

Pojat seurasivat keittäjättären kintereillä tämän mennessä
ruokasäiliöön sokeria hakemaan, sitten taas takaisin pöydän luo.
He pistivät nenänsä huhmareeseen, jossa sokeria survottiin ja
seurasivat jännittyneinä kuinka sokeri survottiin taikinaan. Rouva
Burton keksi muutamia pieniä pannuja, joiden keskelle pojat pistivät
kuhunkin kakun. Rouva Burtonin mieleen juolahti onnellinen ajatus:
hän haki ruokasäiliöstä rusinoita, ja sitä mukaa kun nuo pikku kakut
valmistuivat, pisti hän rusinan kunkin kakun keskelle. Tämä hänen
tekonsa palkittiin kaksiäänisellä riemuhuudolla.

"Ei niin, Toddy!" huudahti rouva Burton, joka äkkiä huomasi, että Toddy
muodosteli kakkuansa puristellen ja pyöritellen taikinaa innokkaasti
käsiensä välissä, aivan kuin pikku pojat tekevät leipoessaan
savileipiä. "Jos sinä noin kovakouraisesti pitelet taikinaasi, ei se
koskaan voi kypsyä kauniiksi, siitä voit olla varma."

"Tajkotatko, ettei te voi katvaa tuujekti kuumatta?" kysyi Toddy.

"Tarkotan."

"Tehän on hijveää, tittenhän niittä ei ole paljon mitään työtävää.
Mutta minä panen toiteen pulvejia, niin että ainakin te paituu."

"Pelkäänpä, ettei se käy", sanoi rouva Burton.

"Mutta voihan titä tentään koettaa", pyyteli Toddy. "Vo-voii, Willy
kejittee minun kakkujani!"

"Mitä ihmeessä tarkotat keritsemisellä?" kysyi rouva Burton.

"Hän ottaa jutinat minun kakkuni päältä ja tilloinha hän kejittee ne."

"Minä vain ajattelin, että olisi hauskempi, jos eivät kaikki olisi
samanlaisia", selitteli Willy pistäen nopeasti rusinat varmaan talteen.
"Näetkö, Toddy, nyt sinulla on kahdenlaisia kakkuja!"

"En minä tahdo kahdenlaitia kakkuja", kirkaisi Toddy. "Minä leikkaan
auki vattati ja otan jutinat takailin."

Täti torui Willyä, ja Toddy rauhottui, kun veljen kakuilta siirrettiin
rusinoita hänen kakuilleen. Sitten muutamia noista pikku pannuista
pantiin vapaaseen paistinuuninnurkkaan, ja seuraavan neljännestunnin
kuluessa oli rouva Burton pakotettu ainakin parikymmentä kertaa
katsomaan, olisivatko ne jo kypsät. Kun ne vihdoin valmistuivat, olivat
Toddyn kakut aivan matalia ja kivikovia.

"Pane noihin toitiin leivinpulveria, täti", pyyteli Toddy.

"Ei siitä olisi mitään hyötyä", sanoi rouva Burton.

Yhä uudistuvat pyynnöt johtivat vakavaan erimielisyyteen Toddyn tahdon
ja esivallan välillä. Toddy murjotti ja hävisi lopulla mukanaan yksi
noista kallisarvoisista pannuista. Kun hän vähän ajan kuluttua palasi,
oli paistaminen loppuun suoritettu ja leivinuunin suu auki.

"Kyllä minä tentään paittan tuon viimeitenkin", sanoi Toddy pistäen
viimeisen kypsentämättömän leivoksen uuniin ja sulkien suun. "Annathan
meille nyt teetä omien leipiemme kantta", sanoi Toddy käyden vähitellen
taas entiselleen. "Ja voithan tinäkin tulla, jot tahdot."

"Mutta eikö sinusta hänen pidäkin tuoda jotakin mukanaan?" kysyi Willy.
"Niin tehdään aina pikku poikien teekutsuissa ulkona."

Rouva Burton ratkaisi itse tyydyttävällä tavalla tämän kysymyksen
tuomalla kannullisen mehuvettä. Pöytä vedettiin mahdollisimman lähelle
ovea; siten koetettiin välttää liedestä säteilevää lämpöä. Willy
talutti tätinsä kunniapaikalle pöydän päähän, ja kun kaikki olivat
istuutuneet, kysyi hän:

"Onko tässä sinusta niin paljon tavaraa, että pitää lukea siunaus?
Toisinaan me luemme siunauksen, toisinaan emme. Se riippuu siitä,
kuinka paljon syötävää me olemme saaneet."

Rouva Burton suunnitteli nopeasti pienen valaisevan luennon
periaatteesta, johon ruuansiunaamistapa nojautuu. Mutta mitä etua siitä
oli, sitä eivät pojat koskaan tulleet tietämään, sillä yht'äkkiä kuului
paukahdus, aivan kuin pyssyn laukaus. Seura hypähti säikähdyksestä
pystyyn. Muurinkappale lensi huoneen toiseen päähän ja murtui seinää
vastaan, hellanrenkaat hypähtivät kilahdellen paikoiltaan, ovet
lensivät selälleen, hiilihanko, joka oli ollut hellalla, teki kaaren
ilmassa, ja pieni pannu, jossa oli jonkunlaista rasvaa -- joka useille
keittäjättärille näkyy, ihme kyllä, olevan aivan välttämätöntä -- lensi
kumolleen, ja sen sisältö alkoi lemuta aivan hirvittävästi. Keittäjätär
lyyhistyi polvilleen ja teki ristinmerkin. Seura nousi, Willy huutaen,
Toddy ulvoen ja rouva Burton kalman kalpeana. Viimein keittäjätär
soperteli:

"Pyhä äiti! Kuumavesisäiliö se varmaankin pamahti."

Rouva Burton työnsi luotaan pojat, jotka olivat kaikin voimin
tarrautuneet häneen kiinni ja läheni varovasti hellaa. Vettä ei näkynyt
missään, vesisäiliökin oli vahingoittumaton. Tulikaan ei ollut sammunut.

"Ei se ole vesisäiliö eikä tuli", sanoi rouva Burton. "Mitä ihmettä se
mahtoi olla?"

"Mutta tietääkös rouva, kyllä se varmaan oli itse pääpaha. Pyhimykset
meitä varjelkoot! Kotipuolessa minä jo kuulin, että paholainen
vihaa kaikkia tällaisia uusia keittämiskonsteja, kun ei näissä
ole mitään nurkkaa, missä se voisi istua, raukka! Kyllä se ihan
varmasti oli paholainen, rouva saa sen uskoa", toisti keittäjätär
tehden ristinmerkin. "Uskookos rouva, että mikään muu ei voi haista
tuollaiselle?"

Rouva Burton haisteli ja toden totta, lukuunottamatta voimakasta
palaneen rasvan käryä, tuntui selvästi tulikiven hajua.

"Ja te paholainen vei mennettään viimeiten kakkuni", valitteli Toddy,
joka varovasti oli lähestynyt uunia, jonne hän oli pistänyt pikku
pannunsa. "Hyi tinua, paholainen! Minä luulin, ettei te töiti muuta
kuin paittettua ihmitlihaa!"

Kaikki he olivat niin kiihdyksissään ja peloissaan, etteivät ruvenneet
edelleen tutkimaan paukahduksen syytä. Tuli sai itsekseen sammua, rouva
Burton riensi lasten kanssa yläkertaan ja keittäjätär pyysi lomaa
mennäkseen rippi-isänsä luo.

Herra Burtonin palatessa olivat hänen vaimonsa ja pojat häntä vastassa.
Hän sai kuulla tapauksesta tärisyttävän selostuksen. Vastahakoisesti
salli rouva Burton hänen mennä onnettomuuspaikalle. Hän ei kuitenkaan
voinut saada selkoa onnettomuuden syistä, onnistui vain saamaan kätensä
hirvittävän likaisiksi. Hän riensi makuuhuoneeseen peseytymään. Hetkeä
myöhemmin jyristi hän portaiden päästä: "Pojat, kumpi teistä on tänään
käynyt täällä?"

Hetken hiljaisuus. Sitten Willy huusi: "En ainakaan minä."

Rouva Burton katsoi kysyvästi Toddyyn. Kun tämä sen huomasi, koetti hän
välttää tätinsä katsetta. Silloin herra Burton juoksi portaita alas,
katsoi tiukasti molempia poikia ja kysyi: "Mitä sinulla oli tehtävää
ruutisarveni kanssa, Toddy?"

"Niin, kun, kun", änkytti Toddy. "Kun täti ei tahtonut panna minun
kakkuihini pulvejia, että ne tulitivat möyheikti, kun minä olin ne
entin pujittanut kovikti; täti tanoi, ettei te auttaiti. Mutta itä
tanoo, että aina pitää koettaa. Ja minä menin ottamaan vähän juutia
pullotta [engl. sana powder merkitsee sekä ruuti että pulveri], joka
jiippui tinun pyttyti luona. Enkä minä puhunut kenellekään mitään, te
oliti heille yllätyt. Ja titte kun minä odotin, että te kyptyiti, tuli
paholainen ja vei ten mennettään. Te oli kai niin hyvä, ei te titä
muutoin oliti ottanut. Tehän on niin taitava vajattamaan, että te voi
ottaa, mitä te vain tahtoo, kokonaitia leipujipuotien ikkunoita."

"Kuinka sinä sitä sekotit taikinaan ja paljonko sinä sitä otit?" kysyi
rouva Burton.

"En minä titä ollenkaan tekottanut", sanoi Toddy, "minä kaadoin pannuun
niin paljon kuin tiihen mahtu. Ja jot tinä olitit koettanut työdä
niitä kakkuja, joitta ei ollut pulvejia, olitit tinäkin tehnyt tamalla
tavalla. Minä en voinut niitä ollenkaan pujja, täytyi niellä kokonaan."

"Tiedättekö nyt kuka on paholainen, _pikku_ paholainen, joka --."

"Mutta Harry!" hillitsi rouva Burton. "Niin, rakkaani, peittämätön
totuus on, että sinun sisarenpoikasi --."

"_Sinun_ sisarenpoikasi, arvoisa herra!"

"No hyvä, minun -- meidän sisarenpoikamme pani uuniin tänäpäivänä saman
verran ruutia, kuin mitä tarvitaan kuusinaulaisen tykin lataamiseen.
Kuumuus kävi sille vähitellen liian ankaraksi."

Toddy oli kuunnellut tätä keskustelua uteliaana ja jännittyneenä ja
lopuksi hän kysyi nyörästi:

"Eikö te titte ollut oikeaa pulvejia? Minä luulin, että te oliti
oikeaa, tillä kun te jäjähti, tuli kaikki niin --"

"Luuletko, että kasvatuksesi milloinkaan voi voittaa noiden poikien
varmat mielipiteet, rakkaani?" kysyi herra Burton. "Ja ellei se sitä
voi, mitä sitten?"

"Enti kejjalla minä en pane niin paljon", sanoi Toddy. "Ei ole
ollenkaan hyvä alkaa koettaa jotakin atiaa, ja titte te atia vie
tinulta kaikki mennettään ja täjkee hellan palatikti ja täikyttää pikku
pojat ja tädin puolikuoliaikti."




IX LUKU


Seuraavana aamuna heräsivät Burtonilaiset äänekkääseen "voi-voi"
huutoon, joka kuului nuorten vieraiden huoneesta.

"Tietysti taas riitaa", murahteli herra Burton omassa huoneessaan. "Kun
olen pukeutunut, menen katsomaan, kumpi on jo saanut selkäänsä ja kumpi
on vielä sen tarpeessa."

Tultuaan poikien huoneeseen näki herra Burton, että Toddy makasi kokoon
kyyristyneenä vuoteessaan syvässä unessa. Veli makasi niinikään silmät
ummessa, mutta levottomasti sinne tänne heittelehtien.

"Mikä sinun on, Willy?" kysyi herra Burton.

"Minun kylkeeni koskee -- siihen paikkaan, jonka löin ojan reunaan kun
minä liu'uin mäkeä alas", valitti Willy. "Ja vuoteen kova paikka osuu
siihen aina. Kun minä juuri olen löytänyt mukavan, pehmeän paikan,
rupeaa kova taas tuntumaan ja se koskee niin kovasti."

"Koetappas kääntyä toiselle kyljelle!" ehdotti herra Burton.

"En minä -- sitten ei --" soperteli Willy hitaasti kohoutuen
vuoteessaan ja hieroen silmiään, "sitten ei minun tarvitsisi hakea
pehmeää paikkaa, eikä minulla olisi silloin mitään tehtävää."

"Eipä todellakaan olisi", mutisi herra Burton äkkiä kääntyen ja lähtien
huoneesta. "Kyky nauttia kärsimyksistä ei ole suinkaan synnynnäinen
ihmisissä. Kerron tämän meidän kirkkoherrallemme."

Aamiaisen aikana istui Willy vaiti, mutta pisteli ruokaa poskeensa aito
amerikkalaisella toimekkuudella. Lopuksi hän virkkoi:

"Eihän ole ollenkaan hyvä juoda liian paljon teetä täti?"

"Ei ole", sanoi rouva Burton. "Se on päinvastoin hyvin vahingollista."

"Eikö kupillinen riitä melkein kaikille?"

"Riittää osapuilleen", sanoi rouva Burton.

"Mutta isä juo väliin kolme neljä", jatkoi Willy.

"Se tapahtuu varmaankin silloin, kun hänellä on päänsärkyä", sanoi
rouva Burton.

"Niin kait", myönteli Willy. "Tarvitseeko silloin enemmän teetä?"

"Tarvitsee", sanoi rouva Burton.

"Mutta eikö kylkisärky ole yhtä pahaa kuin päänsärkykin?" kysyi Willy.

Rouva Burton arvasi, mihin Willy pyrki, mutta väitteli vastausta.

"Hirveän paha kylkisärky", jatkoi Willy. "Pikkupojan kylki on kovasti
tärähtänyt isoa kiveä vastaan."

Rouva Burton puraisi ylähuultansa ja ojensi kätensä Willyn tyhjää
pikaria kohden. Avuliaasti Willy työnsi sen häntä kohti ja virkkoi sitä
tehdessään:

"Ja kun pikku poika juo sitä siksi, että hän on sairas, pitää siinä
olla oikein paljon sokeria; muutoin se on liian väkevää."

Pikari täytettiin kun täytettiinkin. Herra Burton seurasi huvitetuin
katsein tuota toimitusta eikä voinut peittää iloisuuttaan, vaikka hänen
vaimonsa koettikin vangita hänen katsettaan.

Luonnollinen seuraus oli, että rouva ja herra Burton hetkeksi
vaikenivat, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen pojat lupaa kysymättä
poistuivat. Saatuaan yksitavuisen ei-sanan vastaukseksi kysymykseensä,
tuoko hän mitään tullessaan kaupungista läksi herra Burton asemalle.

Ennen pitkää oli rouva Burton vajonnut syvään itsetutkisteluun mitä
tulee hänen menestykseensä lastenkasvattajana. Vähitellen hänelle alkoi
selvitä, että liiallinen suvaitsevaisuus oli aivan yhtä vahingollista
kuin liiallinen ankaruuskin. Muistellessaan poikien kaikkia pikku
kepposia, joilla he olivat kiertäneet hänen määräyksiänsä, ei hän
voinut palauttaa mieleensä ainoatakaan tapausta, jolloin he eivät olisi
onnistuneet. Tämä huomio loukkasi sekä hänen velvollisuudentuntoaan
että ylpeyttään. Häneltä puuttui, kuten ihmisiltä yleensä, taito pysyä
vakavana silloin, kun joku seikka häntä huvitti. Mutta tästä puutteesta
ei hän ollut aikaisemmin ollut tietoinen, ja tämä teki monenkertaiseksi
hänen velvollisuudentuntonsa -- ja nöyryytensä.

Mutta viimeksimainittu tunne väistyi pian toisen tunteen -- ylpeyden
tieltä. Mitä olisikaan hän antanut saadakseen takaisin hetket
aamiaispöydässä! Oli milt'ei mahdotonta ajatella, että kaksi pientä
poikaa yhtenään sukkeluudellaan voitti hänet, hänet, joka kaikissa
elämän tilanteissa oli jo kaukaa vainunnut viekkaat yritykset ja
osannut ne onnistuneesti torjua luotaan. Oh, antaapas jommankumman
heistä vielä yrittää! Yhden asian hän ainakin oli päättänyt: hän ei
tulisi ainoastaan estämään poikia panemasta toimeen taidokkaasti
suunniteltuja aikeitansa, vaan hän tulisi selittämään heille, kuinka
rumia tuollaiset tuumat olivat ja tekemään parhaansa saadakseen heidät
nuhteillaan avomielisiksi.

Tällä hetkellä kuului avonaisesta keittiön ikkunasta sananvaihto,
joka toisin ajoin kävi hyvinkin kiivaaksi. Rouva Burton riensi apuun
ollakseen rauhantuomarina.

"Me _tahdomme_ ja sillä hyvä", kuuli rouva Burton keittiöön tullessaan
Willyn huudahtavan.

"Mitä, mitä?" kysyi talon emäntä.

"Niin", alkoi Willy kasvot ilosta säteillen luullessaan, että apu oli
lähellä. "Me löysimme tuolta kaukaa ruohikosta paljon munia, ja me
tahdoimme keittää ja syödä ne ja me pyysimme monta monituista kertaa
Bridgetiä antamaan meille kattilan, missä voisimme ne keittää, ja hän
sanoo aina vain: 'Ei tule kysymykseenkään'."

"Siinä hän on oikeassa", sanoi rouva Burton. "Ja päättäen siitä, mitä
kuulin keskustelustanne huoneeseen astuessani, ette ole sanoneet
Bridgetille, mihin kattilaa tarvitsette."

"Niin", sanoi Willy, "en minä sille mitään voinut. Minulle tuli
mieleen, mitä sinä eilen illalla sanoit Harry enolle. Sinä sanoit, että
sinä ylenkatsot ihmisiä, jotka sekaantuvat toisten ihmisten asioihin.
Minä en oikein ymmärrä, mitä ylenkatsominen merkitsee, mutta kun minä
muistelen millä äänellä sinä sen sanoit, tuntuu minusta, että tarkotit
ihmisiä, jotka aina kyselevät, mitä muut ihmiset tekevät."

Rouva Burton otti nopeasti alas pienen kattilan ja sanoi sitä Willylle
ojentaessaan: "Tuossa on"; keittäjätär mumisi: "Kylläpä tuo poika
osaa sanoa suoria sanoja." Ja Willy hävisi kattiloineen. Rouva Burton
muisteli hyviä päätöksiänsä, hävisi omaan huoneeseensa ja itki
katkerasti. Häntä kauhistutti pelkkä ajatuskin, että pienet lapset
saavat syödä ison joukon munia aterioiden välillä. Ei kukaan tiennyt,
missä he olivat ja montako munaa heillä oli, he olivat luultavasti
virittäneet tulen johonkin paikkaan, missä sitä ei millään ehdolla
saisi olla. Ja vain taivas tiesi, mikä vaara uhkasi ihmishenkiä ja
omaisuutta. Hän toivoi olevansa manan majoilla ja miettiessään hän teki
itsensä syypääksi moniin hirvittäviin vääräuskoisiin ajatuksiin. Hänen
täytyi alistua kuitenkin lopuksi tosikristityn tapaan, sillä lapsiin
enemmänkin tottuneella henkilöllä olisi ollut täysi työ miettiessä,
mistä lapset voisivat löytyä.

Turhaan koetti rouva Burton aamun kuluessa käydä johonkin käsiksi ja
hän tunsi todellista iloa ja helpotusta nähdessään poikien vihdoin
lähestyvän metsiin ja pelloille johtavalla tiellä. Lainattua kattilaa
ei näkynyt missään, mutta sitä ei rouva Burton huomannut. Toddy vaipui
alakuloisena eräälle suurelle kivelle takapihalla, ja Willy käydä
laahusti arkihuoneeseen kasvoillaan ilme kuin elostelijalla, joka on
pureskellut elämän appelsiinia ja havainnut mehun kuivuneeksi.

"Kaikki on hyvin, eikö olekin?" kysyi rouva Burton, joka kärsimättömästi
tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut, mutta samalla pelkäsi puhua liian
suoraan.

"Niin, tässä me nyt kyllä olemme", sanoi Willy, "mutta eihän se auta."

"Mikä pikku Willyäni vaivaa?" huudahti rouva Burton. "Minua vaivaa
niin paljon", sanoi Willy. "Maailmassa on niin kauhean paljon hulluja
asioita, Alice täti, mutta hauskoja ne silti eivät ole."

"Kerro minulle kaikki, Willy!" pyysi rouva Burton.

"Niin", alkoi Willy. "Minun mieleni tuli tänään niin kovin pahaksi. Me
löysimme eräästä pesästä kuusitoista munaa, ja minä tulin koko pitkän
matkan kotiin hakemaan jotakin astiaa, missä voisimme niitä keittää. Ja
minä otin mukaani vähän suolaa ja pippuria, että saisin niihin enemmän
makua. Mutta arvaas mitä näimme, kun ne olivat keitetyt? Jokaisessa
munassa oli pieni kananpoikanen."

"Kuinka inhottavaa!" huudahti rouva Burton väristen.

"Sanos muuta", sanoi Willy. "Ja sinusta olisi ollut vielä ilkeämpää,
jos olisit ollut mukana, kun me ne aukaisimme. Sinähän tiedät mille
hyvät munat haisevat, kun ne rikotaan? Nämä munat eivät ainakaan
haisseet hyvälle."

"Puhutaanpas jostakin muusta, Willy", sanoi rouva Burton painaen
vaistomaisesti nenäliinansa suulleen.

"Mutta ei se vielä loppunut", sanoi Willy. "Minä tahtoisin tietää,
miksi pikku kananpojat eivät tulleet ulos kuorestaan emonsa luo, vaan
tulivat ulos nyt vasta meidän suureksi harmiksemme."

"Luultavasti siksi, että pelotitte emon pois poikastensa luota, kun
löysitte pesän", sanoi rouva Burton.

"Emmehän me sitä ensinkään pelotelleet", sanoi Willy. "Se lähti
vain menemään. Me sanoimme: 'Tipu, tipu, tipu, tipu', mutta se
juoksi vain kaakattaen ympäri. Silloin me luulimme, ettei se enää
välitä koko pesästä, ja otimme kaikki mitä siinä oli, ettei mitään
joutuisi hukkaan. Isä sanoo, että munat pilaantuvat, kun ne ovat
auringonpaahteessa. Mitä luulet kana-äiti raukan tuumivan, kun se tulee
jonakin päivänä sinne ja näkee kaikki rakkaat lapsukaisensa heiteltyinä
hujan hajan nurmelle?"

"Se ajattelee varmaankin, että siinä on ollut vallattomien pikku
poikien sormet mukana pelissä, ja etteivät he ole ajatelleet mitään
muuta kuin omaa huviaan", sanoi rouva Burton.

Willy vilkaisi nopeasti tätinsä kasvoihin, mutta kun hän ei keksinyt
niissä iloisuuden tahi ymmärtämyksen merkkiäkään, huokasi hän syvään ja
läksi astumaan veljensä luokse.

"Willy!" sanoi rouva Burton.

Nuorukainen pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen.

"Kun sinä haluat jotakin", sanoi rouva Burton, "kuten esimerkiksi lisää
teetä tänä aamuna, tai kattilaa munien keittämistä varten, on sinun
pyydettävä kauniisti, ja jos joku aikaihminen kieltää sinulta, mitä
pyydät, täytyy sinun siihen tyytyä eikä ruveta juonittelemaan. Sinun
tulee rakastaa totuutta siinä määrin, ettet rupea kiertelemään millään
vilpillisellä tavalla."

"Onko siinä mitään vilppiä, kun sanon asian aivan niinkuin se on?"
kysyi Willy. "Isä sanoo, että ihmisten pitää aina olla suoria ja sanoa
mitä he ajattelevat. Ja niin minä aina teenkin, mutta minua haluttaa
aina sanoa asiat niin, että toiset oikein mielellään kuuntelevat. Etkö
_sinäkin_ tee niin?"

Rouva Burton ei voinut vastata myöntävästi eikä kieltävästi ja hän
läksi pois jättäen Willyn iloitsemaan voitostaan. Willykin hävisi pian
veljen useampaan kertaan huudettua: "Willy, Willy!"

"Voi Willy, Willy!" riemuitsi Toddy Willyn tultua lähemmäksi. "Minä
tain ten kiinni. Minä tain ten kiinni. Eikö te ole hautkaa?"

"Minkä sinä sait kiinni?" kysyi Willy, joka ei tuntunut voivan iloita
ennenkuin tiesi ilon syyn.

"Tejjyn", sanoi Toddy. "Tejjyn!"

"Kuinka hauskaa!" huudahti Willy hyppien ja käsiään taputtaen. "En ole
koskaan kuullut mitään niin hauskaa! Kuinka sait sen kiinni?"

"Te nukkui ja tilloin minä panin nuojan ten kaulan ympäji. Ja toiten
pään minä tidoin puuhun. Ja tuotta te nyt on. Katto!"

Pojat menivät koiraa kohti. Tuo onneton eläin nykäisi kerran pari
nuoraa, huomasi ettei siitä ollut apua ja painautui ulisten puuta
vasten.

"Tuo koira rukka on sairas, Tod", sanoi Willy. "Meidän täytyy leikkiä
lääkäriä ja parantaa se. Eiköhän olisi paras, että se pantaisiin
makuulle?"

"Niin, ja tillä pitää olla yöpaita yllä niinkuin meillä, kun me olemme
kipeitä", sanoi Toddy.

"Aivan niin", sanoi Willy. "Juokse hakemaan yöpaitasi. Sille pitää olla
aivan pieni. Ota kengät jalastasi, ettet häiritse Alice tätiä."

Toddy riisui kengät jalastaan ja hävisi. Hetken kuluttua hän palasi
yöpaita mukanaan. Siihen sitten kiedottiin Terry sen äänekkäästä
vastustelemisesta huolimatta.

Willy nosti sen hellästi syliinsä sanoen:

"Paita näkyy olevan aivan liian pitkä. Pistetäänpäs sitä nuppineuloilla
lyhyemmäksi, niinkuin hoitajatar eilen teki pikku siskon paidalle."

"Ei minulla ole nuppineuloja", sanoi Toddy.

"Silloin sinä voit sitoa sen nyörillä lyhyemmäksi. Terrynkään ei
silloin ole vaikea muistaa, että se on sairas pikku koira, kun se ei
saa jalkojaan esille."

Pian oli paidan liika pituus kääritty ylös ja sidottu tiukasti koira
raukan ympäri. Toddy, jolla oli täysi työ tuota vankkaa koiraa
pidellessä, huudahti:

"Voi, kuinka te tättä edettä on hyvä! Mutta minutta ei kaulut ole
oikein hyvä, onko tinutta?"

"Ei ole", sanoi Willy. "Ja koira tulee ulos koko paidasta, jos emme
laita sitä hyvin. Sidotaan nuora kaulankin ympäri. Kas noin! Onkohan
kukaan koskaan nähnyt noin hauskan näköistä sairasta koiraa. Nyt
pistämme sen makuulle."

"Tuuditaan kantta", ehdotti Toddy. "Tehän on meittä niin hautkaa, kun
me olemme taijaita."

"Silloin kait meidän pitää viedä se sisälle", sanoi Willy. "Täällä ei
ole mitään, joka voisi olla olevinaan keinutuoli. Tule!"

Hiljaa hiipivät pojat omaan huoneeseensa. Willy jätti kantamuksensa
hetkeksi Toddyn huostaan; itse hän läksi hakemaan keinutuolia, jonka
hän pian löysikin.

"Kas niin", sanoi hän ottaen potilaan syliinsä ja istuutuen. "Nyt
saamme leikkiä tohtoria. Mutta mitähän lääkettä se tarvitsee --
pillereitä vaiko pulveria?"

"Tai tippoja", ehdotti Toddy.

"Vaikka niinkin", sanoi Willy. "Se riippuu siitä, mitä lääkkeitä meillä
sattuu olemaan. Valmistetaanpas sille pillereitä saippuasta."

"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, joka pujahti vaatesäiliöön ja
toi sieltä eräässä nurkassa riippuneen vanhan talvivaipan, joka oli
pallokoristeilla reunustettu. "Nämä ovat mainioita pillejeitä -- minä
otin eilen muutamia, kun minä leikin tohtojia ja taijatta poikaa,
eivätkä ne maittuneet ollenkaan pahalle."

"Mainiota", sanoi Willy. "Irroita muutamia."

Toddy totteli pyyntöä viipymättä ja huolellisesti pudotettiin
kivihiilipallot yksitellen Terryn kurkusta alas. Willy piteli koiran
suuta sormellaan auki niinkuin oli nähnyt isänsä tekevän. Lopuksi koira
kuitenkin piti suunsa itsepintaisen tiukasti suljettuna.

"Minä tahtoitin pajantaa ten. Eihän te vielä ole voinut tulla
tejveekti", sanoi Toddy.

"En minä oikein voi käsittää, mitä sinä voit sille tehdä, kun se ei
enää tahdo ottaa pillereitä", sanoi Willy. "Ehkä sillä on joku kipeä
paikka päässä, joka sinun pitäisi peittää laastarilla. Sinulla vain ei
ole laastaria. Mutta nytpä minä keksinkin. Sinä voit ottaa postimerkin
enon kirjotuspöydältä -- sehän on kerrassaan mainiota laastaria."

"En minä tahdo vain antaa tille lääkkeitä, minä tahdon tuutia titä",
sanoi Toddy.

"Sitä ei ole hyvä liikutella juuri nyt", sanoi Willy levottomana
tarkastellen potilaan kasvoja.

"Mutta minäpä kektin keinon", sanoi Toddy kasvoillaan ilme kuin olisi
hänelle joku tärkeä asia juuri selvinnyt. "Ollaan niinkuin me emme
leikkiti niin kauvan, että taan ten tyliini. Titte te taat taa olla
taijat."

"Hyvä", sanoi Willy, vaikka hän vastahakoisesti suostui Toddyn
ehdotukseen. "Minä olen ruvennut jo sitä hoitamaan, kyllä nyt kuka
hyvänsä saa sen terveeksi. Mutta minä muistelen isän sanoneen, että
lääkärin vaihdos on hyvin vaarallista sairaalle -- eikö olisi paras
sitä ensiksi ajatella? Olisi kerrassaan hirveää, jos enon pikku koira
kuolisi, vai mitä?"

"Kyllä olitikin. Minä pidän titä niin kauvan, kun me ajattelemme --
enkä anna tippaakaan lääkettä, ennenkuin tiedämme, mitä pitää antaa."

"Minä luulen, etiä sylin vaihdoskin voi olla paha sairaalle",
puolustelihe Willy, joka välittämättä Toddyn ojennetuista käsistä piti
koiraa entistä tiukemmin sylissään. "Etkö muista, kuinka äiti pikku
veikon eläessä sanoi, että oli hyvin tarkka erotus sillä kuka Phillietä
piteli -- ja että parantavan lääkkeen kiertokulku luissa ja lihaksissa
pysähtyi, kun muutamat häntä pitivät sylissään. Ja etkö muista kuinka
hän huusi, kun sinä tulit lähelle?"

"Hän huuti tikti, että minä utein pittin tojmeni hänen tilmääntä, kun
minä tahdoin taada telville, mitä ainetta tilmän valkuaitet olivat.
Titä minä en ole kotkaan tehnyt Tejjylle -- te ei tiihen leikkiin
milloinkaan tuottunut. Katto, kuinka tujullitetti te tinua kattelee.
Minutta ten tilmät tanovat: 'Minä kuolen, jollei tohtoji Toddy minua
hoida. Minä en oliti utkonut, että tinä voitit olla noin kova, Willy'."

Vastahakoisesti Willy luovutti kallisarvoisen taakkansa Toddyn huostaan
ja tämä puristi potilasta niin hellästi, että koira raukka vingahti
surkeasti ja koetti kaikin tavoin vapautua syleilystä.

"Siinä se nyt nähdään", sanoi Willy. "Sinä et ollenkaan sovi sitä
hoitamaan."

"Mikti en minä tovi", sanoi Toddy. "Te on vain lääke, joka vaikuttaa.
Pallot -- ei kuin pillejit -- eivät voi mennä luiden ja lihatten titään
ilman että kotkee."

"Minä luulen sen riippuvan siitä, ettemme antaneet sille niitä minkään
hyvälle maistuvan kanssa, niinkuin isä meille aina tekee."

"Annetaan tille jotakin hyvää nyt jälkeenpäin", sanoi Toddy. "Kyllä te
löytää lääkkeen, ja titte ne voivat kulkea yhdettä kaiketta tovutta."

"Aivan niin", sanoi Willy "mutta mitä annamme?"

"Kakkua," ehdotti Toddy.

"Mutta kuka pyytää sitä Alice tädiltä?" kysyi Willy. "Etköhän sinä sitä
tekisi. Minä pyysin viime kerralla. Tai -- minä otin luvatta ja sitten
minä lupasin hänelle, etten koskaan enää ota ilman lupaa."

"Titte tinun täytyy tehdä nyt heti niin", sanoi Toddy. "Muuten tinä
voit ten unohtaa. Kyllä minä tiedän, mitä tinä tahdot. Tinä tahdot,
että minä menitin kakkua hakemaan, niin että tinä taaten taitit pikku
taijaan!"

"Kyllä kait minun sitten täytyy lähteä", sanoi Willy vähän nolona.

Willy läksi ja palasi hetken kuluttua säteilevänä iso
hedelmäkakkuviipale kädessä.

"Tiedätkös, Tod, kun on hyvä, saa aina palkinnon. Minä etsin Alice
tätiä kaikkialta pyytääkseni häneltä oikein kauniisti lupaa, mutta en
voinut löytää häntä mistään. Silloin ei minulla ollut muuta neuvoa,
kuin itse mennä ottamaan. Jos täti olisi ollut antamassa, emme
varmaankaan olisi saaneet näin suurta viipaletta. Nyt minä ymmärrän,
mitä kirjotus pyhäkoulun seinällä tarkottaa. Isolle taululle on
kirjotettu: 'Hyve palkitsee itsensä'."

"Anna tänne", huudahti Toddy ojentaen kätensä kakkua kohti. "Emme me
anna tille kaikkea tuota -- te voi nähdä pahoja unia, jot te työ tuon
kaiken." Tässä Toddy ojensi kakkupalan Terryä kohti, ja tämä haukkasi
sitä halukkaasti. "Hyvänen aika! Minä en muittanut, että koijat voivat
avata tuunta tuujemmakti kuin laptet. Minä luulen, että te tai nyt jo
enemmän, kuin mikä tille on tejveellittä. Mene matkoihiti!" jatkoi
Toddy kun koira taas yritti haukata kakkua. "Meidän täytyy kätkeä te
niin, ettei te voi titä nähdä. Muutoin te koko ajan titä käjkkyy."

Ja ihmeteltävän nopeasti Toddy tunki osan kakun jäännöksestä omaan
suuhunsa.

"Oh-h-h", huudahti Willy rientäen pelastamaan mitä vielä
pelastettavissa oli. "Ei sinun tarvitse ottaa lääkettä; sinä rupeat
vain koko ajan uneksimaan lehmistä, jos otat (nuorten Lawrence
veljesten painajainen esiintyi aina lehmän haahmossa). Anna minulle!"

"Um-um-um!" mumisi Toddy vaivalloisesti puristaen nyrkkiinsä viimeisiä
jäännöksiä.

"Anna nyt minulle, Tod", pyyteli Willy. "Kun minä syön tuon mikä on
jälellä, uneksimme me aivan yhtä paljon lehmistä. Olethan niin usein
sanonut, että olisi niin hauskaa, jos minä näkisin samoja unia kuin
sinäkin. Ja sinä olet ollut harmissasi, kun niin ei ole käynyt."

Toddy nielaisi pari kertaa sangen kuuluvasti. Sitten hän yski kovasti
ja sai lopulta sanotuksi:

"Tuntuu niin kovin ilkeältä unektia lehmittä, ja minä pidän tinutta,
kun tinä olet oma jakat Willy veikko ja minä en tahdo, ette näet pahoja
unia." Tässä Toddy nopeasti tunki taas suunsa kakkua täyteen. Lopun hän
ojensi veljelleen sanoen:

"Kun työt tuon, näet unta kahdetta tahi kolmetta lehmättä, ja minä
annan tinun nähdä vain vähän unta, eikä tinun tajvitte nähdä niin
hijveitä atioita kuin minun."

Jollei Willyn suulla olisi ollut tärkeämpää tehtävää, olisi tämä
veljellisen huolenpidon ilmaus varmaankin otettu vastaan tilaisuuteen
sopivin sanoin. Sillävälin onneton potilas vääntelehti ja vinkui;
lopuksi se epätoisella tempauksella pääsi irtautumaan Toddyn syleilystä
ja putosi laattialle, jossa se kiemurteli monessa mutkassa ja vinkui
surkeasti.

"Sillä on kouristuksia -- sille tulee varmaankin hammas vatsaan!" sanoi
Willy. "Mitä ihmettä me nyt teemme?"

"Annetaan kalanmaktaöljyä!" ehdotti Toddy.

"Ei sitä ole", sanoi Willy. "Annetaanpas sen taas vähän aikaa olla
koira ja kaadetaan sen päälle vettä -- niinhän tehdään koirille, kun ne
äkkiä sairastuvat."

"Mutta tilloin tädin kaunit matto kattuu", sanoi Toddy. "Pannaan te
kylpyammeeteen."

"Sehän onkin mainiota", sanoi Willy siepaten koiran syliinsä.
Toddy kiirehti edellä ja pani veden juoksemaan ammeeseen. Koira
pantiin ammeeseen ja siellä se entistä ankarammin ponnistelihe irti
päästäkseen. Kun Willy sen huomasi, sanoi hän:

"Eikö lapsia pannakin kuumaan veteen, kun hampaat heitä vaivaavat, Tod?
Nyt Terry taas saa olla pikku lapsi. Aukaise toinen hana!"

Viipymättä Toddy avasi hanan-, ja eläin parka, jolle rupesi selviämään,
ettei se mitenkään voinut päästä vapaaksi, näkyi samaan aikaan rupeavan
alistumaan kohtaloonsa.

"Näetkös, se on jo parempi", huudahti Willy, joka oli jännitettynä
koiraa tarkannut. "Nyt sen jo saa ottaa pois. Oh hoh, kylläpä tuo vesi
onkin kuumaa! Miten ihmeessä me saamme sen ammeesta pois?"

Toddy kumartui ammeen laidan yli ja tarttui koiraa päähän. Koira
vastusteli vimmatusti. Toddy pani kaikki voimansa ja taitonsa
liikkeelle. Yht'äkkiä hän kadotti tasapainonsa ja putosi päälleen
ammeeseen. Kauheasti parkuen hän sieltä ryömi ylös; sillävälin Willy
sai käsiinsä koiran ja pelasti sen kuivalle maalle, kylpyhuoneen
laattialle.

"Ui-ui-uii!" ulvoi Toddy.

"Koskeeko kovasti, rakas pikku veikko?" kysyi Willy hellästi.

"Ei", sanoi Toddy, "ei enää ollenkaan kotke, mutta voi -- Willy jakat
-- minä tain tuuni vettä täyteen, ja te huuhtoi poit kakun maun. Ei
tiitä ollut ollenkaan hyötyä, vahinkoa vain."

"Minusta olisi parasta, että kuivaisit auringossa vaatteitasi", sanoi
Willy, "ja vaihtaisit koira raukalle kuivaa ylle."

"Minä tahdon, että minullekin pannaan toitet vaatteet", nyyhkytti Toddy.

"No, tule sitten", sanoi Willy, joka läksi astumaan edellä vetäen
perässään märkää nyyttiä. "Kas niin!" sanoi hän sulkien oven, "sinä
pukeudut omin neuvoin, minä pidän huolta koirasta."

Irrotettuaan nyörit Terryn kaulan ja jalkojen ympäriltä, niin että sai
yöpaidan pois, sitoi hän varovaisuuden vuoksi nyörin koiran kaulan
ympäri, toisen pään hän kiinnitti tuolinjalkaan. Sitten hän haki
harjan, kamman ja hajuvesipullon tädin huoneesta ja alkoi harjata
koiran turkkia valellen sitä hajuvedellä.

Koira oli niin iloinen saadessaan taas seisoa omilla jaloillaan, ettei
se ruvennut vastustelemaan, vaan antoi pukeutumispuuhan jatkua, kunnes
Willy äkkiä läikäytti hajuvettä sen päähän. Neste valui suoraa päätä
koiran silmiin, ja väkiviina --, jota siinä oli niin runsaasti, sai
sen sellaiseen raivoon, että se alkoi hurjasti hyppiä ympäri huonetta,
laahaten tuolia perässään. Palatessaan tädin huoneesta oli Willy
jättänyt välioven auki ja tätä tietä syöksyi Terry alakertaan.

Tuolin selusta sattui alakertaan johtavien portaiden kaidepuuhun ja
silmänräpäyksessä tuo kallisarvoinen amerikalainen tuoli hajaantui
alkutekijöihinsä; jäännökset lensivät suoraan vaatenaulakkoa kohti
ja tekivät suurta tuhoa sen kiiltävälle pinnalle. Vieläkin totellen
koiran kaulaan kiinnitetyn nuoran selviä käskyjä tuoli kiemurteli
koiran perässä vierashuoneen läpi, Ikäänkuin voiton merkiksi
kestetystä ja hyvin suoritetusta taistelusta jäi tuolin jalka kiinni
soittokoneen polkimeen. Senjälkeen se halusi ilmeisesti päästä uunin
kautta savupiippuun, mutta pysähtyikin pesäristikkoon, jonka asentoa
se arveluttavassa määrässä järkytti, sekaantui vanhanaikaisen pöydän
jalkoihin, kaatoi sen kumoon jättäen istuimensa pöydällä olleiden,
nyt laattialla ajelehtivien tavaroiden joukkoon, lensi kukkalaitetta
vastaan, joka silmänräpäyksessä pudota kolahti maahan, sitten edelleen
ruokahuoneeseen, tuolia vastaan, yli pöydän, josta se mennessään
pyyhkäisi pöytäliinan hetkeksi siihen pahasti sekaantuen. Lopuksi
kuljettiin alas keittiönportaita ja lennettiin suoraan rouva Burtonia
vastaan, joka oli ollut puhuttelemassa vihanneskauppiasta. Kun tuoli
oli erinomaisen kallisarvoinen, halusi rouva Burton luonnollisesti
panna Terryn koville, mutta tuolla kiusaantuneella koira raukalla oli
nähtävästi omat tuumansa, joita se ei sallinut kenenkään järkyttää
ja siksi se vihaisesti haukahtaen riensi eteenpäin läpi keittiön
varjoisaan piilopaikkaan metsässä.

Nopea huomiokyky ja kokemus auttoivat rouva Burtonia arvaamaan syyn
Terryn tilaan, ja viivyttyään ainoastaan hetken kootakseen voimia,
jotta voisi pysyä rauhallisena, hän läksi etsimään syntipukkeja. Omassa
huoneessaan he eivät olleet. Kasa märkiä vaatteita laattialla ja mitä
suurin epäjärjestys huoneessa osoittivat, että he olivat olleet siellä
sen jälkeen kuin palvelijatar oli huoneen siivonnut. Jatkaessaan
etsiskelyjään löysi rouva Burton Toddyn vuoteelta niin sikeässä
unessa, ettei hennonnut häntä herättää. Vakuutettuna siitä, että Willy
ilmeisesti oli ainoa syyllinen hän etsi edelleen ja loppujen lopuksi
hän löysikin Willyn nojautumassa ulos yläkerrassa olevan näkötornin
akkunasta.

Tädin hameiden kahina havahdutti pojan ja kääntäen tätiin miettiväistä
ja surumielistä arkuutta puhuvan katseen hän kysyi:

"Täti, täytyykö kaikkien kuolla?"

"Kyllä", vastasi täti painokkaasti, "ja jos tuo järkähtämätön kohtalo
olisi tullut sinun osaksesi, ennenkuin ehdit turmella kauniin
tuolini, olisi maallinen vaelluksesi osoittautunut vähemmän turmiota
tuottavaksi, kuin mitä tämä aamu on osoittanut."

"Mutta Alice täti", sanoi Willy edelleenkin seuraten omaa
ajatusjuoksuaan, "näetkö hautausmaata tuolla alhaalla -- sehän on aivan
täynnä kuolleita ihmisiä, eikö olekin?"

"On kyllä", sanoi rouva Burton, "mutta minun täytyy tunnustaa, etten
voi käsittää, mitä heillä on tehtävää särjetyn tuolin kanssa."

"Minä haluaisin vain tietää", sanoi Willy unohtaen kaiken muun paitsi
kysymystä, joka kiersi hänen mielessään. "Kuka heittää kukkia viimeisen
ihmisen hautaan, ja kuka kaivaa kuopan, johon hän pannaan? Mitähän,
jos minä olisin tuo viimeinen ihminen! Minä olisin niin huolissani
hautajaisten vuoksi. Mutta minäpäs tiedänkin, mitä teen -- minä
rukoilisin Jumalaa, että hän ottaisi minut suoraan taivaaseen, niinkuin
Hän kerran otti Eliaan. Mutta täti, kuka veti vaunuja, joissa Elia meni
taivaaseen -- kaarneetko, jotka toivat hänelle ruokaa?"

"En tiedä", sanoi rouva Burton, "mutta siitä olen varma, etteivät
mitkään vaunut olisi tulleet häntä hakemaan, jos hänellä olisi ollut
tapana rikkoa toisten ihmisten tuoleja ja sitoa kappaleet koiran
kaulaan."

"En minä ole sitonut mitään tuolin kappaleita koiran kaulaan", sanoi
Willy, jolle rupesi selviämään, mihin täti huomautuksillaan viittasi.
"Minä sidoin _koko_ Terryn _koko_ tuoliin, ja minä olin sille aivan
yhtä kiltti kuin sinäkin olet ollut minulle. Mutta sitten se yhtäkkiä
ryntäsi pois ja vei koko tuolin mennessään. Muistat kai raamatun
kertomuksen pahastahengestä, joka meni sikalaumaan ja kuinka siat
sitten syöksyivät vuorenjyrkänteeltä mereen? Minusta tuntuu, että joku
tuollainen pahahenki on mennyt Terryynkin."

Rouva Burtonin usko oppiin pahoista hengistä ei ollut niin ehdoton,
kuin mitä sen olisi tullut olla, mutta siitä huolimatta lauhtui hänen
vihansa ja, välttääkseen uusia nöyryytyksiä, hän sanaa sanomatta jätti
Willyn ja meni vierashuoneeseen. Naisen sanavarastossa ei löydy sanoja,
jotka riittäisivät kuvaamaan näkyä, joka rouva Burtonia kohtasi, ja
rientäessään korjaamaan parhaansa mukaan mitä korjattavissa oli hänen
vihansa nousi uudelleen. Hänen vielä ollessaan epätoivoisen vihan
vallassa astui Willy huoneeseen ja huudahti:

"Oletko sinä, Alice täti, kaatanut kumoon tuon pöydän ja rikkonut
kukkamaljakon?"

Rouva Burton oikaislhe vaistomaisesti ja ojentautuen aito Lady
Macbethimaiseen asentoon hän pudisti Willylle niin uhkaavasti sormeaan,
että tämä horjahti taaksepäin. Täti julisti vain lyhyesti:

"Huomenna!"




X LUKU


"Lopun alkua"! sanoi herra Burton aamiaispöydässä katkaisten lyhyen
vaitiolon pikku vieraiden viimeisenä heillä-olopäivänä.

Rouva Burton istui lempeän näköisenä eikä vastannut.

"Pojat, tunnetteko olevanne uudestisyntyneitä?" kysyi herra Burton
poikiin kääntyen.

"Mitä?" kysyi Willy.

"Tunnetteko olevanne siveellisesti ja henkisesti uudestisyntyneitä?"

"Uudestisyntyneitä?" kysyi Willy.

"Te on kauhean pitkä tana", sanoi Toddy suu täynnä kaurapuuroa. "Pappi
tanoo toitinaan kijkotta aivan tamalla tavalla, ja tilloin minua
haluttaa pyöjähtää ympäji penkittä."

"Uudestisyntyneitä -- täydellisesti muuttuneita", selitti herra Burton.

"Ehkä", sanoi Willy tarkasteltuaan käsiään ja tunnusteltuaan vatsaansa
saadakseen siten selville oliko todellakin tapahtunut suuri silmin
havaittava muutos. "Ehkä me olemme hiukan kasvaneet, mutta sitä me itse
emme voi nähdä."

"Eikö teistä tunnu, että haluaisitte hyvin pian taas nähdä pikku
siskoa?" kysyi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan vaihtaa
puheenaihetta. "Ettekö tahdo mennä ja kokonaan jäädä hänen luokseen?"

"En minä ainakaan", sanoi Toddy. "Meillä kotona ei ole koijaa ja
koijien kiinniottaminen on hyvin hautkaa paitti tilloin, kun ne eivät
anna itteäntä kiinni, niinkuin Tejjy niin utein tekee."

"Tarkotan, ettekö täällä ole tulleet koko joukon kiltimmiksi, kuin mitä
olitte tänne tullessanne?" kysyi herra Burton kiinnittämättä huomiota
vaimonsa epätoivoisiin ponnistuksiin.

"Kyllä minä ainakin luulen", sanoi Toddy. "Olen jukoillut uteammin ja
laulanut enemmän pyhäkoululauluja kuin milloinkaan ennen elämättäni.
Enkä minä ole jepinyt heinätijkkojen takajalkoja ijti tenjälkeen kuin
täti tanoi, että te oli paha. Nyt minä nypin niiltä vain etujalat ijti.
Ne ovat niin kovin pienet, ettei niihin voi paljoa kotkeakaan."

"Kuinka on sinun laitasi, Willy?" kysyi herra Burton. "Tuntuuko, että
olet oppinut toimimaan toisista motiiveista?"

"Mitä motiivi on?" kysyi Willy. "Onko se jotakin samantapaista kuin
lokomotiivi? Minusta tuntuu samalla lailla kuin lokomotiiveista vain
silloin, kun olen juossut hyvin kovasti. Silloin minä puhisen aivan
kuin lokomotiivi; mutta minusta ei tule savua. Silloin tuntuu aina,
että minun sisässäni on kone, joka panee: 'Punk, punk, punk!' Isä sanoo
vain, että se on pienen pieni pojan sydän, mutta jos se on totta,
silloin voisi ison miehen sydän vetää kokonaisia vaunujonoja."

"Joka tapauksessa et ole nähtävästi oppinut pysymään asiassa. Mutta
oletko oppinut käsittämään asioiden sisäistä merkitystä?"

"Tarkotatko minun sisässäni olevia asioita?" kysyi Willy.

"Kaujapuujoa?" ehätti Toddy.

"Oletteko olleet huomaavinanne, että teitä voimakkaamman mielipiteet
ovat uudistavasti teihin vaikuttaneet?"

"Onko mielipide ja pitää mielettä tama atia?" kysyi Toddy. "Mehän vain
työmme aamiaitta. En minä voi ymmäjtää, mitä meidän oliti pitänyt pitää
mielettä."

"Oletteko aina viipymättä totelleet tätinne käskyjä ja onko teitä
siihen pakottanut tunne hänen jumalallisesta etevämmyydestään?"

"Riittää, Harry!" huudati rouva Burton, joka koko keskustelun ajan oli
elein koettanut kiinnittää miehensä huomiota. Jos herra Burton olisi
nähnyt hänen ilmeensä, ei hän olisi voinut vastustaa sitä ja siksipä
hän huolellisesti väittikin katsomasta vaimoansa kasvoihin. "Jollet
sinä lakkaa ahdistelemasta lapsiraukkoja kaikenlaisilla tyhmillä,
järkeilevillä kysymyksillä, saat itse tuntea minun jumalallista
etevämmyyttäni, sillä minä vien lapset pois ulettuviltasi yläkertaan."

"Vain yksi kysymys vielä rakkaani", sanoi herra Burton. "Sitten en
enää halua jatkaa. Tahtoisin vain kysyä pojilta, ovatko he huomanneet
ristiriitaa perinnöllisissä taipumuksissaan, ja jos ovat, kumpi puoli
on päässyt voitolle?"

"Sinäpäs leikit pappia, niinkuin Tod sanoo", huomautti Willy.

"No, miltä sinusta tuntuu", kysyi herra Burton vaimonsa iloisesta
naurusta keveästi punastuen.

"Minusta tuntuu aivan samalta kuin kirkossa, kun odotan, että pyhäkoulu
alkaisi", sanoi Willy.

"Minutta kantta", puuttui Toddy puheeseen.

"Nyt voitte juosta ulos leikkimään", sanoi herra Burton nähdessään,
että poikien lautaset olivat tyhjät.

Pojat läksivät. Terry kulki joukon etunenässä, kunnes se poikien
saavuttua pihalle hävisi jäljettömiin.

"Sinun ei olisi pitänyt nolata minua heidän kuultensa", sanoi rouva
Burton. Herra Burton näki nyt ensi kerran vihan väreilevän vaimonsa
kasvoilla.

Herra Burton kiirehti suorittamaan anteeksipyyntönsä naineille niin
ominaisella tavalla ja sanoi:

"Elä ole milläsikään, rakkaani, eivät he ymmärtäneet?"

"Hekö eivät ymmärtäisi?" huudahti rouva Burton. "Toivoisinpa, että
kaikilla täysi-ikäisillä ystävilläni olisi yhtä nopea käsityskyky kuin
noilla pojilla. He eivät tosin ymmärrä vähääkään monimutkaisempaa
keskustelua, mutta äänenpaino ja katseet riittävät heille."

"Mutta hehän tuskin katsahtivat ylös lautasistaan", huudahti herra
Burton.

"Lapset -- pojat muistuttavat enemmän naisia kuin miehiä", vastasi
rouva Burton. "Heillä on nopea käsityskyky ja heidän vaistonsa
on kerrassaan ihmeellinen -- toivottavaa vain olisi, että heidän
luonteensa muissakin suhteissa olisi yhtä kehittynyt!"

"Siinä tapauksessa olen hyvin pahoillani, että tulin sanoneeksi sen
heidän kuultensa", sanoi herra Burton voitettuna. "Ja niin pian kun
olet valmis katuvaisena polvistumaan, lähden ja jätän sinut rauhaan."

"Silloin ei lähdöstäsi tule mitään", sanoi rouva Burton. "Minä olen
jo tunnustanut -- heille, ja yksi tunnustus on riittävä. Teen sen
mieluimmin silloin, kun saan osakseni ymmärtämystä kuin silloin, kun
minua vain ivataan."

"Taasen pyydän sydämestäni anteeksi", sanoi herra Burton. "Ja kun
minäkin osaltani olen tehnyt katumuksen ja parannuksen, eikö silloin
pahaa voitaisi palkita hyvällä siinä määrin, että saisin tietää, mitä
kokemus on kohtalotoverilleni opettanut?"

"Sen ainoa opetus on, ettei kukaan muu kykene lapsia oikeaan suuntaan
ohjaamaan kuin heidän omat vanhempansa", sanoi rouva Burton.

Herra Burton pudotti veitsen ja haarukan.

"Rakkaani", sanoi hän, "tuo on jo enemmän kuin kokemusta, se on
suorastaan yliluonnollinen ilmotus. Olenhan aina sanonut, että olet
pyhimys. Nyt osotat selvästi, että olen ollut oikeassa."

Rouva Burton saavutti jälleen arvokkuutensa ja sen mukana hetkeksi
hävinneen mielenmalttinsa.

"Minä uskon, että vain samaa lihaa ja verta oleva voi ymmärtää
täysikasvanutta" alkoi hän.

"Elleivät nämä vain ole liiaksi vaatimattomat luopuakseen toisinaan
hetkeksi omista periaatteistaan", keskeytti herra Burton.

Rouva Burton katseli tyytymättömänä silmät selällään miestään, mutta
kykeni sentään niin hallitsemaan itsensä, että saattoi jatkaa:

"Ja minä luulen, että on vielä monin verroin vaikeampaa ymmärtää
lapsia, joiden kehittymättömäin luonteiden ilmaukset usein ovat niin
epämääräisiä, ja jotka vain ylen harvoin voivat pukea sanottavansa
käsitettävään muotoon."

"Minä puolestani en ole koskaan huomannut, että pojat eivät kykenisi
sanomaan, mitä he kulloinkin haluavat", sanoi herra Burton.

"Tuo puhe on vasta oikein miehen suusta", sanoi rouva Burton, joka taas
täysin hallitsi itsensä.

"Niinkuin ei lapsilla olisi muita kuin aineellisia tarpeita ja
toivomuksia! Mitä luulet sen merkitsevän, kun Willy istuu synkkänä
jossakin nurkassa, ja jos häneltä kysyy, mikä häntä vaivaa, karjaisee:
'Ei mikään!' äänellä, joka selvästi osoittaa, että jokin sentään hänen
pientä päätään vaivaa! Ja mitä merkitsevät Toddyn puoleksi lystikkäät,
puoleksi juhlalliset kysymykset asioista, jotka menevät yli hänen
ymmärryksensä, ja mitä merkitsee, että hän vastauksen saatuaan on
edelleenkin yhtä miettiväisen ja hartaan näköinen kuin ennenkin!
Luuletko, etteivät he välitä muusta kuin ruuasta ja leikkimisestä?"

Herra Burton tunsi olevansa täydellisesti nujerrettu, ja hänen
katseensakin paljasti hänen tunteensa. Vihdoin hän sanoi:

"Olet oikeassa, pikku vaimo. Minun olisi pitänyt neuvotella sinun
kanssasi viime kesänä, ennenkuin otin pojat hoitooni!"

"Ja minä puolestani olen hyvin iloinen, ettet niin tehnyt", sanoi rouva
Burton, "sillä -- sillä sinä selviydyt omin neuvoin paljon paremmin,
kuin jos minä olisin ollut neuvonantajanasi. Sinussa ja pojissa virtaa
samaa verta, ja sinä olet onnistunut monessa kohdin, missä minä olen
epäonnistunut. Olisinpa tämän kaiken käsittänyt, ennenkuin he tulivat!
Kuinka paljon olisinkaan säästänyt heitä -- ja itseäni!"

Herra Burton riensi osoittamaan vaimolleen hellyyttään tavalla, joka ei
sanoja kaivannut.

"He lähtevät tänään", sanoi rouva Burton tuntien silmissään jotakin,
joka kaipasi nenäliinaa avuksi -- "juuri nyt, kun olen tullut
ymmärtämään, mitä minun pitäisi olla heille! He ovat kujeistaan
huolimatta enkeleitä, ja ainahan enkelien käyntien laita on niin, ettei
huomaa, keitä he ovat, ennenkuin he levittävät siipensä lentoon."

"Eiköhän tätä enkeliparia voitane saada lainaksi päivän tai parin
ajaksi, jos sinä haluat", sanoi herra Burton.

"Sepä oli loistava tuuma", sanoi rouva Burton. "Menen sanomaan
Helenalle, ettei hän vielä ole kyllin pirteä pitääkseen pojat kotona."

"Ja minä", sanoi herra Burton valmistellen kaupunkiin lähtöä, "koetan
vakuuttaa samaa Tomille. Arvaan kyllä, että hänellä tulee olemaan ilme
kuin vietäisiin häntä hirteen."

Burtonit läksivät ulos yhdessä hetken kuluttua, ja heti sen jälkeen
pojat ilmaantuivat. Kun eivät löytäneet tätiänsä, menivät he alas
keittiöön, jossa pyysivät keittäjättäreltä teevateja, lusikoita,
sokeria ja kermaa.

"Mitäs teillä nyt taas on tekeillä?" kysyi Bridget.

"Sen saat sitten nähdä, kun olet antanut meille, mitä me pyydämme",
sanoi Willy.

"Minä en ole kotkaan nähnyt niin tuujia ja punatia", sanoi Toddy.

"Ei minusta ole ollenkaan mukavaa, kun te otatte rouvan tavaroita ja
viette ne sitten Herra ties' mihin", sanoi Bridget. "Ajatella, jos te
hukkaatte jonkun lusikoista ja rouva sitten luulee, että minä olen sen
varastanut."

"Emme me mene mihinkään muualle kuin puiden juurelle takapihalle",
selitteli Willy. "Ja siellä kaikki kauniit marjat nyt pilaantuvat, kun
sinä viivyttelet. Minun isäni sanoo, että marjat täytyy syödä heti, kun
ne ovat poimitut."

"No, jos ei ole kysymys sen kummemmasta kuin marjoista, niin olkoon
menneeksi", mutisi Bridget, toi ruokasäiliöstä tarjottimen ja latoi
sille pyydetyt tavarat.

"Anna vielä kolmas lautanen, niin tuomme sinullekin, kun olit meille
niin kiltti", sanoi Willy. "Ja sitten vielä vähän sokeria lisää sinua
varten."

Bridget osoittautui todellisesti naiselliseksi, niin pian kun oli
kysymys mairittelusta. Sokerilla täytetyn teekupin hän vaihtoi
kukkurapää sokerikulhoon, pistipä vielä kaupanpäällisiksi muutaman
palan sokerijauhelman huipulle, ja poikien lähtiessä hän kuiskata
suikahutti sisäkölle, että "tuo Willy poika oli oikea herran alku. Minä
olen kuullut, että koko hänen isänsä palvelusväki on tullut vanhasta
maasta ja totta vie, Jane, he taitavat olla irlantilaista herrasväkeä."

Muutamia hetkiä myöhemmin rouva Burton astui ulos kälynsä
huoneesta. Hän oli aikonut viivähtää vain hetken, mutta erikoiseksi
suosionosotukseksi oli rouva Lawrencen pienoiskuva annettu hänen
syliinsä ja tuo pienokainen oli niin heikko ja avuton, äänteli niin
herttaisesti, räpytteli ikäänkuin ihmetellen pikku silmillään ja
ojenteli niin sievästi pieniä ruusunpunaisia kätösiään, ettei rouva
Burton ensinkään huomannut ajan kulua, ennenkuin hoitajatar tuli ja
otti jälleen lapsen haltuunsa. Se oli samalla lähtömerkki vieraalle.
Rouva Burton vaelsi hitaasti kotiin päin katse harhaillen mihinkään
erikoisesti kiintymättä. Hellävaroen hän päivänvarjollaan kosketteli
satakaunoja ja voikukkia, jotka häntä tiensyrjästä tirkistelivät,
pysähtyipä vielä katselemaan lammasemoa, joka huolestuneena riensi
suojelemaan pikku karitsaa, joka leikitellen juoksi emoansa pakoon.
Silloin rouva Burton yht'äkkiä kuuli kauheaa huutoa, kirkumista ja
ulvontaa. Samassa häneltä haihtui mielestä kaikki pienet avuttomat
olennot, sillä hän tunsi Willyn ja Toddyn äänet. Huuto tuli joka hetki
lähemmäksi ja ennen pitkää molemmat pojat tulivat esille metsästä kovaa
kyytiä juosten vuoroin huutaen vuoroin kädellä suutaan pidellen. Rouva
Burton juoksi heitä vastaan ja huudahti:

"Hiljaa pojat! Mitä on tapahtunut?"

"Ui-ui-uuii!" huusi Willy.

"Me töimme -- töimme -- pahanpaikan majjoja", sanoi Toddy. "Ja meillä
oli niiden kantta kejmaa ja tokejia, mutta ne olivat kumminkin niin
kuumia, kuin ei niiden kantta oliti ollut mitään."

"Tulkaa heti takaisin tädin kanssa", sanoi rouva Burton täynnä
ihmetystä, mutta Willy kiskaisihe irti ja huusi edelleen. Toddy jatkoi:

"Itän ja äidin pitäiti tietää mitä tehdä kaikille pikku pojillenta.
Minä tahdon mennä meidän jääkellajiin, enkä minä tule tieltä
milloinkaan poit."

Poikien huuto oli kuulunut kauvemmaksi, kuin mitä rouva Burton oli
olettanut, ja hetken kuluttua hän kuuli takanaan raskaita kiirehtiviä
askeleita. Kääntyessään näki hän Miken, Lawrencien puutarha-rengin
lähestyvän.

"Mikäs noiden poikien on?", kysyi Mike katsahtaen tutkivasti kumpaankin
poikaan. Hän hypisteli Toddyn puserossa olevaa punaista tahraa ja
puhkesi: "Tuli ja leimaus, turkinpippuria!"

Mike syöksyi yli kadun, hyppäsi yli aidan pieneen eristettyyn
metsikköön, juoksi sinne tänne puiden välissä kunnes vihdoin pysähtyi
ja iski veitsensä puun kuoreen. Rouva Burton, joka jännittyneenä oli
seurannut Miken hommaa, luuli, että miesparka oli menettänyt järkensä.
Hetken kuluttua hän palasi kädessään kappale puunkuorta, jota hän
juostessaan pienenteli.

"Kas siinä, te penteleen pojat!" sanoi hän tunkien puunkuorta kummankin
pojan suuhun. "Pureskelkaapas nyt muutteesta tätä. Se on niljakkaa
jalavan kuorta -- se asettaa varmasti polton. Tuota samaa hullutusta
ne tekevät koulussa melkein jok'ikinen herran päivä ja ovat melkein
tappaneet sisareni lapset. Ja mitä sanookaan isänne, kun te syötte
tuommoista roskaa! Jospa minä vain saisin kiinni ne pahukset, jotka
teitä siihen viekottelevat. Keitä he olivat? Sanokaa minulle, niin minä
lähetän ne isänsä luo, jonka asunto on tulisempi kuin turkinpippuri."

"Kuinka johtui mieleennekään ruveta syömään pippuripalkoja?" kysyi
rouva Burton, kun poltto rupesi asettumaan.

"Eräs poika sanoi kerran että ne ovat mansikoita", huusi Willy, "ja
tänään me näimme niitä niin paljon eräässä puutarhassa, jota juuri
oltiin hävittämässä, kun siihen aijottiin rakentaa talo. Ja sitte me
kysyimme, emmekö me saisi ottaa ja he lupasivat ja sitte me käärimme ne
paperiin ja veimme pois, emmekä me ollenkaan niitä maistaneet, sillä me
tahdoimme syödä ne teekutsuissa aivan kuin isot herrat. Mutta kun minä
puraisin, hyi sentään! Voi rikasta miestä ikuisessa tulessa! Nyt minä
ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän pyysi Abrahamia kostuttamaan
vesipisaralla kieltään."

"Mutta jikat mietpä ei taanut kaikkea tulta tuuhunta, luullettaan että
taiti mantikoita tuuhunta", nyyhkytti Toddy.

"Mutta hänellä ei ollut kilttiä Mikeä, joka olisi hakenut
jalavankuorta", sanoi Willy. "Niin pian kun me tulemme kotiin, Mike,
menen minä pistämään hiekkaa tallipumppuun, niin että saisit nähdä,
kuinka minä tottelen, heti kun sinä kiellät."

"Ja minä laitan tinulle aivan itte lahjan", sanoi Toddy. "En minä vielä
tiedä mitä minä laitan -- te tulee tinulle yllätyktenä. Mitta pidät
enemmän -- kultakellotta tahi pähkinäkajamelleitta?"

Kahden näin samanarvoisen lahjan välillä oli Miken, hyväntekijän,
vaikea valita, ja hän läksi tiehensä, koko olennossaan jotakin,
epäröiville ihmisille ominaista. Rouva Burton sanoi kuljettaessaan
lapsia kotiin:

"Keksitäänpäs nyt tänäpäivänä jotakin oikein hauskaa, pojat! Huomenna
äiti odottaa teitä kotiin, ja täti haluaisi, että teidän viimeinen
päivänne täällä olisi oikein hauska."

"Huomenna!" huudahti Willy kiinnittäen huomiota tähän ainoaan sanaan.
"Minä luulin, että me jo tänään menisimme kotiin."

"Niin olikin ensin tarkotus, rakkaani", sanoi rouva Burton. "Mutta
minusta teillä ei ole mitään kiirettä, ja sitäpaitsi en minä raatsisi
antaa teidän mennä niin pian. Haluttaako teitä todellakin tänään
lähteä?"

"Siitä lähtien, kun me tulimme tänne olen minä lähtöä ajatellut ja
laskenut päiviä", sanoi Willy. "Välistä tuntui aivan, että halkeaisin,
jos en pian pääsisi kotiin, mutta minä koetin olla hyvin urhoollinen,
sillä isä sanoi, että oli parempi pikku siskolle, että me olemme poissa
kotoa. Väliin yöllä minä itkin, kun en ollut omassa pikku vuoteessani."

"Voi poika raukka", sanoi rouva Burton suudellen Willyä, "miksi et ole
kertonut tädille, että sinun on niin ikävä?"

"Et sinä olisi sille mitään mahtanut", sanoi Willy "ei kutkaan muut
kuin isä ja äiti mahda sille mitään. Ja sitten ei minusta ole ollenkaan
hauskaa kertoa jostakin, joka pahottaa mieltäni -- jokin kurkussani
panee vastaan, kun yritän sellaisista asioista kertoa."

"Eikö sinulla ole ollut meillä hauskaa? Olethan usein saanut tehdä mitä
ikinä olet halunnut, ja me olemme enon kanssa kaikin tavoin koettaneet
sinua hauskuttaa."

"Niin kyllä", huokasi Willy. "Mutta toiset ihmiset tietävät, mistä
me pojat pidämme; toiset tietävät, mistä he tahtoisivat, että me
pitäisimme. Ja sellaisia ihmisiä joista minä ensiksi puhuin, ovat isä
ja äiti! Harry eno ja sinä olette sitä toista lajia. Sinä olet kyllä
joskus kovasti kiltti, ja minä pyydän äidiltä, että minä saan kutsua
sinut meille, ja silloin minä näytän kuinka pikku poikia pitää hoitaa
ja huvittaa."

"Kun tinä tulet meillä käymään", sanoi Toddy, "niin tinä taat namutia
atejioiden välittä, ja tinä taat leipoa tavileipiä, vaikka tinulla
olitikin pyhäpuku päälläti. Enkä minä yhtä mittaa tanoiti: 'Et taa
tehdä noin!'"

"Ja sinun oma äitisi tulee telmimään sinun kanssasi", sanoi Willy.
"Minä toivoisin, että sinulla olisi isäkin -- se olisi meistäkin niin
hauskaa."

"Alice täti", sanoi Willy, "kuinka isot ihmiset tulevat toimeen ilman
isää ja äitiä?"

"Sitä en oikein osaa sanoa, poikaseni", sanoi rouva Burton muistellen
kuinka avuttomaksi hän ensimmältä tunsi itsensä, kun hänen miehensä
otti hänet äidin siipien suojasta.

"Eikö heillä ole heille milloinkaan mitään kerrottavaa, ja eikö heistä
tunnu kummalliselta, kun vanhempia ei ole olemassakaan?"

"Kyllä -- kyllä kai toisinaan!" sanoi rouva Burton muistellen erästä
aikaa elämässään, jolloin hän kaipasi uskottua, joka ei olisi ollut
rakastettu eikä ystävä.

"Etkö luule, että kun he yksin ajattelevat asioita, niin ne asiat,
joita he aivan yksin vain ajattelevat, tuntuvat heistä hauskimmilta?"
jatkoi Willy.

"Kyllä, poikaseni", vastasi rouva Burton suudellen Willyä otsalle.

"Mahtaa tuntua kauhean ikävältä, kun ei ole ketään, jolta voiti pyytää
jahaa, kun on ikävä, eikä tiedä, mitä tehdä!" huomautti Toddy.

"Ja kun ei ole ketään, joka kieltäisi särkemästä leikkikaluja, kun on
kyllästynyt niihin, eikä tiedä mihin ryhtyisi", sanoi Willy. "Sano
täti, tuntuuko ihmisistä juuri näin, kun he tulevat enkeleiksi?"

"Eihän toki", sanoi rouva Burton.

"Luuletko, että ihmisistä taivaaseen tullessaan on hauska tietää, että
heillä on isä -- Jumala -- kun ei heidän tarvitse häneltä kysyä lupaa.
Kun heillä kerta aina on hauskaa, en minä voi käsittää, milloin he
sitten ovat erikoisen iloissaan siitä, että heillä on taivaallinen isä.
Pitääkö pikku enkelien milloinkaan mennä kotoaan pois ja viipyä monta
päivää poissa näkemättä isäänsä?"

"Eihän toki, lapseni, eihän toki", huudahti rouva Burton kauhistuen.
"Kuinka tuollaiset ajatukset johtuvat mieleesikään?"

"Eivät _ne_ johdu minun mieleeni, vaan _minä_ johdun niiden mieleen",
vastasi Willy. "Eivätkä ne jätä minua, ennenkuin minä olen ajatellut
itseni ihan rikki, tai saanut jotain uutta ajattelemista, joka saattaa
minut ne unohtamaan."

Rouva Burton päätti heti paikalla keksiä Willylle jotain uutta, joka
voisi estää hänen ajatuksiaan liikkumasta aloilla, jotka olivat hänelle
tuntemattomia ja sen kautta vaarallisia. Hänen olonsa kävi entistä
tukalammaksi, kun Toddy, alkaen innokkaan keskustelun, sanoi:

"Täti mitähän pikku enkelit tekevät jahalla, kun he titä jotkut taavat.
Onko taivaatta namutpuoteja, ja annetaankohan tiellä viidellä pennillä
enemmän kuin täällä?"

"Ei taivaassa käytetä ensinkään rahaa", sanoi rouva Burton koettaen
turhaan keksiä keinoa, miten päästä rauhaan noilta pikku utelijoilta.
Päälle päätteeksi hän muisti aamullisen halunsa saada olla yhdessä
poikien kanssa voidakseen viimeinkin löytää tien heidän sydämiinsä ja
saadakseen pojatkin häntä lähestymään.

"Mitä -- eikö jaha kelpaa mihinkään?" kysyi Toddy.

"Tittenhän oliti kauheaa, jot minä juuji nyt tulitin enkelikti -- kun
minun täättölaatikottani on kuutikymmentäneljä penniä."

"Oletko hullu, Toddy", huudahti Willy. "Eihän taivaaseen voi rahaa
kuljettaa. Siellä, missä kaikki kadutkin ovat kullasta, ei kukaan
ihminen välitä rahasta. Minä luulen, että yksi ainoa karamelli maksaa
kokonaisen dollarin."

"Jos te kerran pidätte niin paljon karamelleista, niin voimmehan
itse valmistaa niitä aamiaispäivällisen jälkeen", sanoi rouva Burton
epätoivoissaan noiden monien jumaluusopillisten kysymysten vuoksi.

"Oh, oh!" huudahti Willy. "Voivatko aivan tavalliset ihmiset niin kuin
me valmistaa karamellejä?"

"Kyllä", vastasi rouva Burton. "Sitäpaitsi me emme olekaan tavallisia
ihmisiä, Willy."

"Minusta me olemme", sanoi Willy, "kun minä ajattelen, miten kilttiä
ihmisiä karamellintekijät mahtavatkaan olla."

"Kuinka paljon me laitamme?" kysyi Willy, "kahdella pennilläkö?"

"Ei, enemmän. Enemmän kuin mitä pikku pojat voivat syödä kokonaisena
päivänä."

"Voi ihmettä!" huudahti Toddy. "Titte niitä mahtaa tulla enemmän kuin
koko namutpuoditta. Tulkaa nyt heti! Ei viittitä työdä ollenkaan
aamiaitpäivällittä, niin että vattat ovat aivan tyhjät kajamellejä
vajten."

"Lyönpä vetoa, että minä osaan kävellä nopeammin kuin sinä, täti",
sanoi Willy vetäen tätiä toisella ja tyrkäten toisella kädellä.

"Mutta minäpät otaan _juotta_ nopeammin kuin te kummatkin", huudahti
Toddy. "Koetetaanko?"

Rouva Burton kieltäytyi kummastakin kilpatehtävästä, mutta siitä
huolimatta pojat suorittivat ne yksin ja juoksivat kuistin rappuja ylös
ja alas kunnes täti yhtyi heihin.

"Missä sinä ne keität, täti?" huusi Willy tädin vielä ollessa sadan
kyynärän päässä.

"Paistinpannussa", huusi rouva Burton vastaan.

"Tuuji kattila oliti pajempi -- kakti tuujta kattilaa", ehdotti Toddy.

"No, tahdotko mennä tänään kotiin, Willy?" kysyi rouva Burton
vallattomasti.

"Olisi hyvä, jos et sinä siitä niin paljon puhuisi", vastasi Willy.
"Muutoin minua voi ruveta haluttamaan kotiin. Mitä karamellejä me
keitämme?"

"Siirappikaramellejä", sanoi rouva Burton.

"Tankoja vaiko temmotia tahmeita?" kysyi Toddy.

"Kumpiakin", vastasi rouva Burton.

"Kuinka hautkaa!" huudahti Toddy vetäen tätiä hameesta. "Minä tahdon
tinua tuudella."

"Ja minä tahdon sinua syleillä", sanoi Willy.

Rouva Burton vastaanotti nämä hellyyden osotukset, vaikkakin hänen
pukunsa joutuikin epäjärjestykseen. Senjälkeen sai hän parhaansa
mukaan koettaa rauhottaa ja huvittaa poikia aamiaispäivälliseen asti.
Pojat eivät syöneet juuri mitään ja sanoivat niin pelottavan suoraan
mielipiteensä tädin ruokahalusta, että ruoka jäi melkein koskematta.
Sitten rouva Burton läksi molemmat pojat kintereillään keittiöön,
jossa syntyi mieltäkiinnittävä keskustelu siitä, kuinka suuri pannu
otettaisiin, ja kun siirappi sitte kaadettiin pannuun, katselivat pojat
sitä päät niin pannussa kiinni, etteivät kärpäsetkään rohjenneet tulla
tasajaolle. Sitten pojat riitelivät siitä, kumpi saisi hämmentää tuota
tuoksuavaa sekotusta, kunnes rouva Burton ratkasi kiistan siten, että
kumpikin sai hämmentää oikein kellon mukaan vuorotellen kumpikin kolme
minuuttia. Willy selitti kuitenkin, että hänen vuoronsa kestivät vain
yhden sekunnin, kun ne sitävastoin Toddyn väitteen mukaan kestivät
kaksi tuntia. Kummankin täytyi saada olla aivan lähellä, kun jännittävä
"koettaminen" tapahtui. Sitten koettivat he parhaansa mukaan kuluttaa
aikaa, joka tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, siksi kunnes seos ehtisi
jäähtyä. Kun rouva Burton sitten selitti, että yksi pannullinen oli
valmis "vedettäväksi", pääsi kahdesta pikku rinnasta syvä helpotuksen
huokaus.

"Näin karamellejä 'vedetään'", sanoi rouva Burton. Hän voiteli keveästi
voilla sormensa, sitten otti hän sormiensa väliin seosta pannusta ja
venytti sen nauhan paksuiseksi. "Ja tässä", sanoi hän ottaen pari
pienempää seos-annosta, "tässä on teille molemmille maistiaisia."

Willy voiteli huolellisesti sormensa kuten oli nähnyt tätinsä tekevän,
ja hänen onnistuikin varovasti saada karamelli "vedetyksi". Toddy
sen sijaan pisti molemmin käsin seosta suuhunsa sillä seurauksella,
että hampaat tarttuivat pahasti kiinni. Rouva Burton riensi
silmänräpäyksessä hänen luokseen.

"Varo, Toddy, hampaasi tarttuvat kiinni."

Monin elein ja äänin Toddy vastusteli, kun rouva Burtun puhdisti hänen
kasvojansa. Kun hän vihdoinkin saattoi avata suunsa, sanoi hän:

"Älä ota titä hyvää poit, näin on niin hyvä olla. Et tinä taa 'vetää'
titä, mitä minä olen keittänyt."

"Teillä pitäisi olla esiliinat edessä, pojat", sanoi rouva Burton.
"Willy, pane karamelli pöydälle ja mene pyytämään, että Jane tuo alas
kaksi Toddyn esiliinaa."

Willy riensi yläkertaan, mutta unohti matkalla täyttää tädin ensimäisen
pyynnön. Kun hän oli palaamassa soi ovikello. Nopeasti laski hän
karamellin kädestään ja avasi oven. Tulijat, kaksi rouvaa, kysyivät
rouva Burtonia.

"Ei hän voi ottaa vastaan vieraita, hän keittää karamellejä", sanoi
Willy. "Mutta voinhan sentään kysyä. Käykää istumaan!"

Kymmenen minuutin kuluttua astui rouva Burton vierailupuvussa
huoneeseen tuolla naisilla niin ominaisella taidolla salata tunteensa,
joka miehille aina tulee jäämään saavuttamattomaksi, ja tervehti
vieraita. Molemmat vieraat nousivat astuakseen emäntää vastaan. Samassa
nousi toisen mukana koholle maasta korikeinutuoli. Se pysyi kuitenkin
ilmassa vain hetken, sillä tuon naisen puku ei ollut valmistettu
huonekalujen liikuttelemista varten. Kuului rätisevä, särähtelevä
ääni kuin kaukainen kiväärien yhteislaukaus, ja hame irtaantui
vuorileningistä, johon vyötäisten kohdalle oli paksusti laskostettu
toisenväristä kangasta.

Molemmat rouvat koettivat parhaansa mukaan irrottaa hametta, ja rouva
Burton kävi ensin kalpeaksi, sitten punaiseksi, kun hän huomasi mistä
syy ikävyyteen oli löydettävissä. Samassa kuului nimittäin Willyn ääni
ovessa:

"Täti oletko nähnyt minun karamelliani? Minä panin sen jonnekin, kun
menin noille tädeille avaamaan ja nyt en minä sitä löydä."

Rouva Burton viittasi harmistuneena Willylle ja tämä läksi nyrpeissään
ja mumisten itsekseen tyytymättömänä. Sisäkkö kutsuttiin ja hame
harsittiin kokoon väliaikaisesti. Oltiin jo nauramassa koko jutulle,
kun keittiöstä kuului hirveää melua. Siinä oli hätähuutoja, kimakkaa
torumista ja jotakin merkillistä ääntä, aivan kuin jotakin olisi
paiskattu laattialle.

Melu lisääntyi; keittiön portaista kuului epätasaista astuntaa ja
vihdoin ilmestyi Toddy raahaten kaulanauhasta Terryä, jonka toisesta
etujalasta lähtevän, venyvän siirappirihman päässä oli pannu täynnä
siirappiseosta.

"Minä ajattelin, että te oliti kiltimpi minulle, jot minä antaitin
tille kajamellia", selitti Toddy. "Ja titte minä ajoin ten konttojiin
ja pittin pannun ten kuonon alle, ja kätkin ten itte auttamaan itteään.
Ja titte te pitti jalkanta --"

Kertomuksen loppua ei esitetty sanoin vaan havainnollisesti, sillä
Toddyn puhuessa potkasi koira äkäsesti takajalallaan ja siten
Toddysta vapautuneena se syöksyi ovelle jättäen jälkiä kahleistaan
pitkin vierashuoneen permantoa. Toddy kirkui ja koetti sitä tavottaa,
astui siirappitahralle, huomasi tarttuneensa mattoon ja purskahti
itkuun. Sillävälin vieraat tekivät lähtöä vieden mukanaan ainehistoa
juorupuheisiin, jotka jo seuraavana päivänä tiesivät kertoa, että
rouva Burton, ihmeellistä kyllä, salli poikien valmistaa karamelleja
vierashuoneessa uudella matollaan.

Willy söi osan karamelleistaan, ja Toddy maisteli hyvin ahkeraan
kummankin valmisteita. Hänen oli hyvin vaikea saada enolle säästymään
vähän maistiaisia. Ja kun hän tänä iltana polvistui valkeassa
yöpaidassaan rukoilemaan iltarukoustaan, sanoi hän nyt kyllä
tietävänsä, mitä tädit tarkottavat, kun he sanovat, että heillä on
ollut oikein ihana päivä.




XI LUKU.


    "Matka kotiin käy,
    Matka kotiin käy,
    Matka kotiin käy
    Siell'ei enää kuolemaa."

lauloi Willy seuraavana aamuna niin, että eteiskäytävä kajahti, ja hän
toisti säkeet niin moneen kertaan, että ne lopulta painuivat Toddyn
mieleen. Tämä kysyi:

"Willy, onko te totta?"

"Mikä niin?"

"No, te että ei kuole. Eikö pikku poikien tajvitte kuolla, kun ovat
olleet vähän alkaa enon ja tädin luona?"

"Tietysti heidän tarvitsee kuolla, mutta minä olen niin iloinen, kun
olen keksinyt tuon laulun. Alkupuoli on totta ja se on kolme kertaa
niin pitkä kuin loppupuoli, enkä minä osaa mitään muuta laulua, jossa
puhuttaisiin kotiin menosta."

"Tepä oli ikävää", valitti Toddy. "Minä luulin, että tinä puhuit totta.
Minä en kotkaan tahdo multaa tilmilleni, että en voi kattoa taivaalle."

"Älä huolehdi siitä, Toddy", sanoi Willy. "Kun sinä kuolet, niin sinun
sielusi menee suoraa päätä taivaaseen, ja sinä voit katsoa pilvien läpi
uusilla silmilläsi multaa, joka on peittävinään sinun vanhat silmäsi."

"En minä tahdo uutia tilmiä", sanoi Toddy, "minulla on nytkin tajpeekti
hyvät tilmät."

"Mutta ajatteleppas, Toddy", puheli Willy. "Taivaallisiin silmiin
ei tule pölyä, niitä ei tarvitse pestä eikä veturin savu niissä
karvastele."

"Eikö taivaatta titte tule tavua avonaititta junanikkunoitta titälle?"
kysyi Toddy.

"Ei tietystikään", sanoi Willy, "jos kaikki on niinkuin olla pitää. Ei
taivaassa ole mitään junia; mitä enkelit tekisivät junilla, kun heillä
on siivet!"

"Minä tahtoitin, että vetujeja oliti olematta, vaikka minulla
olitikin tuhannet tiivet", sanoi Toddy, "oliti niin hautka löyhytellä
tiivillään, kun menee kuuman tunnelin läpi."

"Ei taivaan tunnelit ole kuumia", selitti Willy, "kuumat tunnelit
ovat ikäviä, eikä taivaassa ole mitään ikävää. Siellä ei taida olla
ollenkaan tunneleita. Tai ehkä sentään. Voihan siellä olla aivan pieniä
tunneleita, vain niin pitkiä, että lapset voivat ajaa ulos ja sisälle."

"Mutta kuinka tiellä voi ajaa ulot ja titälle, kun ei ole vetujeita,
jotka vetäitivät vaunuja."

Willy mietti hetken ja vastasi lopuksi:

"Niin, Tod, minä luulen, että raamattu ei siitä kerro mitään, vaikka
siinä onkin niin paljon muuta. Isä sanoo, että on olemassa niin paljon
asioita, joista Jumala ei anna ihmisille tietoa, kun ne eivät heihin
kuulu, ja tämä on varmaankin juuri sellainen asia."

"Tilloin taiti olla uteampia jaamattuja", sanoi Toddy. "Minä tahtoitin
tietää monta atiaa."

"Mutta olkoon kuinka hyvänsä", sanoi Willy, "me menemme tänään kotiin,
ja se täyttää minut niin kokonaan, ettei ole tilaa pikku rippusellekaan
taivasta. Kukahan tulee meitä noutamaan ja milloin me lähdemme.
Mennäänpäs kysymään Harry enolta!"

"Mennään vain! Tepä onkin hautkaa!" huudahti Toddy. "Minä olen
miettinyt pääni puhki kuinka voitin päättä enon makuuhuoneeteen, ilman
että hän minua tojuu. Mennään pian, ettei te vain jää."

Pojat riensivät makuuhuoneen ovelle ja jyskyttivät sitä sekä käsin että
jaloin.

"Enkelien ilmestyminen", sanoi herra Burton, "ja ehdottomasti
viimeinen."

"Älä puhu siitä", sanoi rouva Burton. "Sitähän minä juuri unissani
itkin, ja lähellä on itku nytkin."

"Minua haluttaa antaa _heidän_ itkeä", sanoi talon herra
kovasydämisesti. "Pesemisellä ja hankaamisella ei maalatusta puusta voi
saada pikku kenkien jättämiä naarmuja pois."

"Antaa heidän potkia mielensä mukaan", sanoi rouva Burton. "Pesuharjan
kosketus ei tule koskaan loukkaamaan _sellaisia_ jälkiä. Voisin kulkea
ympäri täällä kotona ja suudella kaikkea, mitä he ovat koskeneet."

"Silloin saisit suudella viuluni koppaakin," sanoi herra Burton,
"siinä on aivan selvä jälki Toddyn kengännaulasta. Muistat kaiketi
syntymäpäivä-aamusi? Kirjoituspöydällä on suuri sinipunerva mustetahra,
Toddyn työtä sekin. Olisi onnellista, jos suudelmasi voisi poistaa
tahran, jota puuseppä pitää voittamattomana. Sitäpaitsi on heidän
vuoteidensa kohdalla seinässä tahroja, pojat kun ovat maanneet
poikittain vuoteissaan hieroen päitään seinäpaperiin."

"Ne saavat jäädä siihen ikiajoiksi", sanoi rouva Burton.

"Mitä? Sinun kauniiseen lempihuoneeseesiko?" kysyi herra Burton.

Rouva Burtonin kasvoilla näkyi merkkejä kiivaasta sisäisestä
taistelusta, mutta hän vastasi:

"Voihan huonekaluja siirtää. Voihan tahrojen kohdalle panna
siirtoseinän, huoneenhan voi kalustaa kuinka tahansa, mutta heidän
herttaisten leikkiensä jälkiä ei saa hävittää."

Tämä hellyyden ilmaus ei kuitenkaan tunkeutunut avaimenreiästä poikien
korviin niin, että he olisivat sen kuullessaan vaienneet. He vain
jatkoivat elämöimistä niin äänekkäästi, että rouva Burtonin itsensä
lopuksi täytyi mennä avaamaan ovi.

"Mehän täällä olemme", kuului Willyn tarpeeton selitys oven avautuessa.
"Me tahdomme tietää, milloin lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä
hakemaan ja mitä me saamme läksiäisiksi. Me emme tahtoisi kukkia, isä
ja äiti antavat meille aina kukkia, ja meillä on niitä kotona aivan
tarpeeksi."

"Hedelmäkakku oliti kaikkein pajatta", sanoi Toddy. "Te pytyy mielettä
niin kauhean kauvan aikaa. Äiti kytyi kejjan itältä, muittiko hän
hedelmäkakkua, jota tajjottiin jouva Birchin luona. Tilloin itä näytti
kovin tujullitelta ja tanoi, ettei hän voinut titä kotkaan unohtaa.
Mutta täti, etkö tinä laita jotakin ejikoiten hyvää juokaa, kun joku
lähtee tinun luotati poit. Äiti tekee aina niin, hän tanoo, että täytyy
työdä vahvatti, kun lähtee matkalle." (Matkaa Lawrencelta Burtonille oli
vajaa neljännes kilometri.)

"Kyllä saat oikein hyvän päivällisen, Toddy rakas", sanoi rouva Burton,
"niin hyvän kuin täti vain voi valmistaa."

"Ehkä oliti pajatta työdä lähtiäitaamiainen", ehdotti Toddy. "Me voimme
olla kotona jo päivälliten aikaan."

"Kyllä saat olla täällä niin kauvan, että sen ehdit syödä", vastasi
rouva Burton.

"Minä luulen, että isä on määrännyt kotona meitä varten kauhean hyvän
päivällisen", sanoi Willy, "aivan niinkuin isä raamatussa teki, ja
kuitenkin hän odotti kotiin vain yhtä poikaa. Meitä on sen sijaan
kaksi. Sitäpaitsi _hän_ oli paha poika."

"Mitähän raamatun kohtaa tuo poika nyt taas mahtanee väärinkäyttää",
kysyi rouva Burton.

"Alice täti ei tiedä, ketä sinä tarkotat, Willy, selitä tarkemmin,"
sanoi herra Burton.

"Minä tarkotan sitä poikaa, jolle hänen isänsä valmisti päivälliseksi
oikein lihavaa vasikanlihaa", sanoi Willy. "_Minä_ en vain voi käsittää
miksi se oli olevinaan niin mainio päivällinen."

"Aina vain hullumpaa!" huokasi rouva Burton.

"Kerro meille kaikki mitä siitä tiedät, poikaseni", sanoi herra Burton,
"emme oikein pääse selville mitä kertomusta sinä ajat takaa."

"Mutta ettekö te sitten lue raamattua," huudahti Willy. "Minä luulin,
että kaikki _hänet_ tietäisivät. No, oli kerran poika, joka meni isänsä
luokse ja pyysi, että isä antaisi hänelle heti kaikki, mitä hänen
osalleen oli tuleva. Niin isä tekikin. Eikö hän ollutkin kiltti? Ja
poika otti rahat ja läksi matkalle. Matkalla joutui hän kaikenlaisiin
seikkailuihin. Tommy Bryan'in äidin vierashuoneessa on seinällä taulu,
joka kuvaa näitä seikkailuja, mutta eivät ne ole ollenkaan mitään
seikkailuja minun mielestäni. Hänen ympärillään on hirveän paljon
tätejä, jotka ovat aivan kuin iso hanhiparvi. Mutta hänen täytyi
maksaa seikkailuistaan hyvin paljon rahaa, ja hänellä oli niin paljon
seikkailuja, että rahat aivan pian loppuivat. Miksi ei ihmisillä voi
olla niin paljon rahaa, kuin mitä he tahtoisivat, Harry eno?"

"Se on maailman pulmallisin kysymys", sanoi herra Burton. "Kysy jotain
helpompaa!"

"Mutta minäpät taan niin paljon jahaa kuin minä vain tahdon, kun minä
tulen itokti", sanoi Toddy.

"Ja kuinka luulet sen tapahtuvan?" kysyi herra Burton uteliaana.

"Minä tulen entin oikein kiltikti ja titte minä jukoilen, että Jumala
antaiti minulle jahaa", sanoi Toddy. "Mittähän Jumala täilyttää kaikkia
hautkoja atioita, joita Hän antaa ihmitille, kun ihmitet niitä häneltä
jukoilevat -- jahaa ja kaikenlaitta muuta!"

"Tietysti taivaassa", sanoi Willy.

"Onko Hänellä tiellä täättölaatikko ja lelukaappi?" kysyi Toddy.

"Sh h-h!" kuiskasi rouva Burton pyytävästi.

"Hänhän vain pukee sanoiksi sen, mitä aikaihmiset sisimmässään
ajattelevat, rakkaani," sanoi Herra Burton. "Jatka, Willy."

"Sitten hänen rahansa loppuivat kokonaan. Mutta hän ei voinut kirjottaa
isälleen lisää saadakseen, sillä siinä maassa ei ollut postikonttoria.
Ja hänen täytyi mennä palvelukseen, ja isäntä pani hänet hoitamaan
sikoja ja hänen täytyi syödä samaa mitä siatkin söivät. Minä en
varmasti tiedä söikö hänkin kaukalosta."

"On ikävää, ettei sinulla tuossa kohdassa ole varmoja tietoja", sanoi
herra Burton.

"Eikö hän taanutkin leikkiä hiekatta aivan niinkuin tiat?" kysyi Toddy.
"Hänen itäntä oli niin kaukana, ettei itä titä nähnyt eikä voinut tanoa
hänelle: 'Älä tee niin?'"

"Kyllä kait", vastasi Willy. "Mutta minä luulen, ettei häntä paljoa
haluttanut hiekassa leikkiä, kun hänen täytyi syödä sikojen kanssa
yhdessä. Niin, sitten, kun hän oli vähän aikaa ollut sikopaimenena, hän
yht'äkkiä muisti, että hän kotona oli aina saanut syödä kyllikseen.
Eivätkö pojat joka paikassa maailmassa ole samanlaisia, Harry eno?"

"Luultavasti, läsnäolevaa seuraa lukuunottamatta", sanoi herra Burton.
"Mutta kuinka tulit sitä juuri nyt ajatelleeksi?"

"No, kun hän tahtoi mennä kotiin, kun hän ei voinut ryöstää sioilta
niin paljon, että olisi tullut kylläiseksi, ja isä sanoo, että
nälkä ajaa kotiin pikku pojat, jotka ovat jäljettömiin kadonneet,
kun heidän äitinsä heitä etsii. Näin kävi pojan vieraassa maassa.
Isä sanoo, ettei raamattu kerro mitään siitä pyysikö hän isäntää
hankkimaan toisen sikopaimenen vai läksikö hän salaa. Monien vaivojen
ja vastusten jälkeen hän tuli aivan lähelle kotiansa. Varmaankin hän
oli hyvin häpeissään ja meni takatietä, sillä kuvassa, joka on minun
raamatunhistoriassani hänen vaatteensa ovat kauhean rikkinäiset ja
likaset. Ja kyllä kai hän odotti saavansa toria ja toivoi pääsevänsä
salaa taka-ovesta sisälle ja kenenkään huomaamatta ylös omaan
huoneeseensa."

"Voi Harry!" huudahti rouva Burton, "tämähän on suorastaan kauheaa --
suorastaan pyhän pilkkaamista!"

"Kertomuksen sovelluttaminen pyhään tarkotukseenhan tässä vain on
pyhää, rakkaani", sanoi herra Burton. "Ja voit olla vakuutettu, että
poika huomaa missä raja kulkee. Toivoisin, että jumaluusopin tohtorit
sen aina yhtä herkästi huomaisivat. Jatka, Willy!"

"Niin, hän hiipi eteenpäin ja kun hän näki jonkun tutun, piiloutui
hän puiden ja pensaiden taakse. Mutta yht'äkkiä hänen isänsä keksi
hänet. Minä luulen, että isät voivat nähdä kauvemmas kuin muut ja
että he jollakin lailla aavistavat, kun heidän poikansa tulevat, ja
näyttää siltä, kuin he vain olisivat seisoneet heitä odottamassa. Ja
sikopaimenen isä juoksi ulos ilman hattua -- niin on ainakin kuvassa --
ja sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja puristi häntä niin lujasti,
että hänen täytyi aivan vaikeroida, eikä -- --"

"Eikä hän kytynyt, miten hän on niin tahjannut vaatteenta." sanoi Toddy.

"Ei tietystikään", sanoi Willy. "Ja sikopaimen sanoi, että hän oli
ollut paha poika ja hän luuli että hän tästedes saisi syödä keittiössä,
mutta isä ei antanut. Hän puki hänet puhtaisiin vaatteisiin ja antoi
hänelle uudet kengät ja pani sormuksen hänen sormeensa!"

"Tojmuktet eivät maittu ollenkaan hyvälle", sanoi Toddy. "Kejjan minä
nielatin tojmukten, eikä te maittunut millekään. Ja titte minun täytyi
ottaa ilkeää lääkettä ja tojmut tuli ylöt aivan tamanlaitena kuin
ennenkin."

"Eihän hän saanut sormusta siksi että hän sen söisi, sinä tuhma
poika", sanoi Willy. "Sormuksia käytetään vain sormia puristamaan ja
ne ovat merkkinä siitä, että se joka sen antaa, tahtoo aina puristaa
ja pitää kiinni siitä, jolle hän sen on antanut. Sitten he teurastivat
kokonaisen vasikan -- sikopaimen oli niin hirveästi nälissään -- ja
sitten he pitivät oikein hauskaa yhdessä. Ja kun sikopaimenen iso
veikko kuuli mitä herkkuja veljelle valmistettiin tuli hänen mielensä
pahaksi, sillä vaikka hän oli aina ollut hyvä poika, ei _hänen_
ilokseen oltu koskaan valmistettu teepitojakaan. Mutta isä sanoi:
'Älä ole pahoillasi, me olemme saaneet veljesi takaisin, ajatteleppas
sitä poikaseni!' Mutta minun käy iso veli hirveästi sääliksi. Minä
tiedän ihan miltä hänestä tuntui, sillä kun Tod on paha ja minä olen
kiltti, ottaa isä Toddyn syliinsä ja puhuu hänelle ja syleilee häntä,
ja minusta tuntuu niin ikävältä ja minä toivon, etten olisi ollut
ollenkaan kiltti."

"Ja mitä luulet pahan pojan äidin tehneen hänet nähdessään?" kysyi
herra Burton.

"Ei hän mitään tehnyt", sanoi Willy, "katsoi vain häneen niin
surullisesti, että hän päätti, ettei koskaan eläessään enää ole paha ja
senjälkeen hän asettui seisomaan äidin tuolin taakse ja katsoi kauvan
äitiä seisten siten, että äiti ei voinut häntä nähdä."

"Ja mitä luulet tämän kertomuksen tarkottavan, Willy?" kysyi rouva
Burton päättäen vihdoinkin painaa pojan mieleen edes yhden tärkeän
opetuksen.

"Se tarkottaa sitä, että hyvät isät aina voivat nähdä, milloin heidän
poikansa ovat oikein toden teolla häpeissään", sanoi Willy, "ja
ymmärtävät, että on parasta olla oikein kiltti heille, ja että isät,
jotka sitä _eivät_ voi nähdä eivätkä tee muuta kuin moittivat heitä,
eivät ansaitse sitä iloa, että heidän poikansa tulevat takaisin."

Rouva Burton hämmästyi, ja hänen miehensä nauroi partaansa tälle
itsenäiselle raamatun kertomuksen sovelluttamiselle. Rouva Burton
saavutti kuitenkin ennen pitkää tasapainonsa.

"Etkö luule, että on tarkotus sen kautta opettaa meille jotakin
Jumalasta?" hän kysyi.

"Tietysti", sanoi Willy. "Hänhän on paras kaikista isistä, eikä kukaan
osaa olla niin kiltti pahoille lapsilleen kuin Hän."

"Niin, sitä juuri tahtoo kertomus meille opettaa", sanoi rouva Burton.

"Mutta minä luulin, että kaikki tietäisivät, että Jumala on sellainen",
sanoi Willy.

"Jos kaikki sen olisivat tienneet, ei Jeesuksen olisi tarvinnut kertoa
koko kertomusta", sanoi rouva Burton.

"Kyllä kait nuo juutalaiset tarvitsivat sen moneenkin kertaan kuulla",
sanoi Willy, "sillä ihmiset voivat usein olla hirveän häijyjä
lapsillensa ja luulevat että Jumalakin on hirveän häijy ihmisille."

"Ihmiset tarvitsevat vieläkin tuota kertomusta", jatkoi rouva Burton.
"He kuuntelevat sitä mielellään ja he näkevät siitä kuinka hyvä Jumala
tahtoo olla heille."

"Kuuntelevatko he sitä mieluummin kuin ovat kilttejä omille lapsilleen?
Silloin he ovat tuhmia", sanoi Willy. "Minä en tahtoisi, että minulla
olisi sellainen isä ja äiti. He sanovat, että on tärkeämpää pitää
huolta siitä mitä voi antaa, kuin siitä mitä ottaa vastaan. Eikä Harry
eno ole vielä sanonut milloin me lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä
hakemaan."

"Isä tulee teitä hakemaan heti kaupungista palattuansa", sanoi herra
Burton. "Hänellä on teille varmaankin jotain sanottavaa, ennenkuin
menette kotiin. Te ette vielä tiedä miten on käyttäydyttävä talossa,
jossa on sairas äiti ja pikku lapsi."

"Kyllä me sen tiedämme", sanoi Willy. "Meidän pitää istua aivan hiljaa
ja katsella heitä koko ajan."

"Joka toinen tahi kolmat minuutti me vain juoktemme heitä tuutelemaan",
sanoi Toddy.

"Ja taputtamaan heitä poskelle", sanoi Willy.

"Ja panemaan heille jotakin oikein hyvää suuhun, niinkuin isä ja äiti
tekevät meille, kun me olemme kipeitä", lisäsi hän vielä.

"Ja toittamaan ja laulamaan heille", sanoi Toddy.

"Ja antamaan heille lantteja", sanoi Willy.

"Ja javittamaan heille heidän täättölaatikoitanta, niin että lantit
kalitevat, niin kuin Willy teki minulle, kun minä olin niin kipeä etten
titä itte voinut tehdä", sanoi Toddy syleillen veljeänsä kiihkeästi.

"Ja siivoomaan huoneita", sanoi Willy.

"Ja tuomaan heille titälle valmiita tavileipiä, niinkuin minä kejjan
tein, kun Willy oli taijaana, että hän tai niillä vuoteella leikkiä",
sanoi Toddy.

"Ja tanssimaan heille", lisäsi Willy. "Pikku Phillie tuli siitä aina
niin iloiseksi."

"Ja naulaamaan tauluja teinille", sanoi Toddy. "Enon vinnillä me
leikkelimme niin paljon kuvia, että meillä on niitä kokonaitia tuujia
kääjöjä; ja titte tiellä on liimapullo --"

"Frank Leslien Kuvalehden sotavihko!" huudahti herra Burton. "Kuinka
ovat he voineet sen löytää? Kuinka harmillista!"

"-- tiellä kotona itän huoneetta", jatkoi Toddy, "ja äidin huone on
vaaleanpunainen, aivan kuin maalikijjani lehdet, ja kuvat ovat niin
kauniit vaaleanpunatella pohjalla."

"Ja tuo on lasten käsitys siitä, mitä on olla kiltti ja hyödyllinen!"
huudahti rouva Burton. Sillävälin olivat pojat unohtaneet koko
ympäristönsä riidellessään löytämänsä partaveitsen hiomahihnan
omistusoikeudesta.

"Niin", huokasi herra Burton, "eivätkä he hyvistä aikeistaan huolimatta
ole täydellisyyttä likempänä kuin täysikasvaneet ihmiset monine hyvine
lastenkasvatusperiaatteineen ja maailmanparannuspuuhineen."

"Harry!" huudahti rouva Burton loukkaantuneena.

"Ei mitään henkilökohtaisia viittauksia, rakkaani!" sanoi herra Burton
nopeasti. "En tarkoittanut mitään sellaista. Sekä aikuiset että lapset
tarkottavat hyvää. Erotus on vain siinä, että aikaihmiset eivät voi
käsittää, miks'ei heidän ajatuksillensa ja aikeillensa anneta arvoa,
kun sitävastoin vanhemmat ja opettajat mielellään leimaavat lasten
epäonnistuneet tuumat suureksi synniksi. Moniko lapsi voisi teossa
toteuttaa Willyn ja Toddyn herttaiset hyväätarkottavat aikeet ilman
että he siitä saisivat selkäsaunan ja toria? Kuinka paljon onkaan
olemassa lapsia, joissa kovalla kohtelulla on tukahdutettu paljon
hyväsydämisyyttä, paljon hyviä taipumuksia ja paljon tosi kuntoa ja
annettu heidän alimpien vaistojensa rehottaa rauhassa vain siksi, että
ne aikaisemman lapsuuden aikana eivät ole niin helposti havaittavissa."

"Kuinka sinä nyt saarnaat, Harry, kuinka _kauheasti_ sinä nyt
saarnaat!" huudahti rouva Burton.

"Kuinka niin?" kysyi herra Burton loukkaantuneena kuten useasti
henkilöt, jotka elävät ajastaan edellä ja joita aikalaiset eivät
senvuoksi kykene ymmärtämään.

"Väittäessäsi, että lapsille on tehty niin paljon vääryyttä", sanoi
rouva Burton.

"Tietysti on pahasta puhuminen vaarallisempaa kuin se, että paha
todella on olemassa", sanoi herra Burton ivallisesti.

"Älä, rakkaani, puhu noin jyrkästi", sanoi rouva Burton, "sitä en ole
suinkaan tarkottanut."

Herra Burton puolustautui, ja ennen pitkää vallitsi rauha ja sopu hänen
ja hänen vaimonsa välillä. Vaistomaisesti he kääntyivät katsomaan
keskustelunsa aihetta, poikia. Nämä olivat kuitenkin tällä välin
jäljettömiin hävinneet.

"Nyt on heidän hätäkellonsa -- aamiaiskello -- varmaankin soinut",
sanoi herra Burton. "Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Lähtekäämme
alakertaan katsomaan kuinka pitkälle pojat viidessä minuutissa jo ovat
ehtineet."

Ruokasalissa ei poikia ollut, ja sisäkkö lähetettiin heitä etsimään.
Ateriaan käytiin käsiksi, vihdoin se lopetettiinkin, mutta poikia ei
vain kuulunut.

"Voit pyytää keittäjätärtä valmistamaan heille jotain lisää", ehdotti
herra Burton noustessaan pöydästä. "Pikku poikien ruokahalu kasvaa
suunnattomasti korkoa korolle sitä mukaa kuin aikaa kuluu tavallisesta
ruoka-ajasta."

Rouva Burton noudatti miehensä kehotusta. Niin kului häneltä runsas
tunti talousaskareissa. Kun pojat eivät silloinkaan vielä olleet
palanneet, läksi hän ulos heitä etsimään.

Otaksuen, etteivät pojat olleet malttaneet mieltänsä, vaan menneet
suoraan kotiinsa läksi hän kälynsä luo ja kysyi uskolliselta Mikeltä
poikia.

"Eikös paha!" vastasi Mike. "Kyllä siinä silmät menevät kieroiksi kun
heitä etsii. Ei heitä täällä ole."

"Pelkään, että he ovat jonnekin eksyneet!" huudahti rouva Burton.

Mike rähähti äänekkääseen nauruun ja koettaen tukahduttaa
ilonpurkaustaan ähkimällä ja nieleskelemällä hän sai sanotuksi:

"Anteeksi rouva, mutta en sille mitään mahtanut -- niin totta kuin
pyhä äiti on taivaassa, minä en sille mitään mahtanut -- ettäkö pojat
eksyisivät. Voikos henki tai lintu hävitä? Joka paikasta, missä ovat
ennen olleet, he kyllä löytävät kotiin, ja jos he ovat jossakin, missä
eivät ennen ole olleet, he ovat olevinaan niinkuin ennen olisivat
siellä olleet ja tulevat oikopäätä kotiin. Olkaa aivan surutta
päivällisiin asti ja saattepas nähdä, että siihen mennessä kaikki
selviää. Eksyneet!"

Mike purskahti taas leveään nauruun ja hävisi talliin sitä
peittääkseen. Rouva Burton palasi rauhottuneena kotiinsa.

Aika kului. Tuli aamiaispäivällisen aika, mutta poikien paikat
pöydässä pysyivät yhä tyhjinä. Tuska valtasi jälleen rouva Burtonin ja
hän kiiruhti taas Miken turviin ja rukoili että tämä läksisi poikia
etsimään. Parin ikävännäköisen kulkurin näkeminen tiellä johdatti
Charley Rossin rouva Burtonin mieleen ja nosti epätoivon kyyneleitä
hänen silmiinsä. Ja kun tyynistä tyynin Mike kuuli, etteivät lapset
olleet syöneet mitään koko päivänä, hätääntyi hänkin ja hyppäsi
tulisella kiireellä hevosen selkään.

"Minne nyt ensiksi lähdet, Mike?" kysyi rouva Burton.

"Perhanaakos minä tiedän", huusi Mike vastaan, "mutta minä löydän
heidät varmasti, kaikki taivaan pyhät minua siihen auttakoot!"

Mike lähti täyttä neliä ratsastamaan, ja rouva Burton palasi viipymättä
kotiin peljäten, että hälinä voisi kuulua sairaan huoneeseen. Hän
lähetti keittäjättären kulkemaan toista tietä, sisäkön toista; itse
kääntyi hän kolmannelle. Sillävälin Mike tarkasti makeiskaupan, koulun,
kaikki sillat ja erinäisiä muita poikien lempipaikkoja.

Rouva Burton astui rosoiselle, sankkaa metsää kasvavalle kalliolle
johtavaa tietä. (Kalliota sanottiin kohteliaisuudesta vuoreksi). Hän
pysähtyi usein huhuilemaan ja kuuntelemaan sekä poikkesi lukemattomia
kertoja tieltä tarkastelemaan erinäisiä epäselvästi näkyviä esineitä --
pensaita ja kantoja -- toivoen jo tavanneensa etsimänsä pojat. Täten
hän viipyi vähintään kaksi tuntia matkalla, johon tavallisissa oloissa
tarvittiin vain tunti. Yht'äkkiä hän näki edessään tiellä tutun olennon
vetämässä perässään suurta vihreää oksaa.

"Willy!" hän huudahti juosten poikaa vastaan. Pikku olento kääntyi,
ja rouva Burton kauhistui nähdessään surkeannäköiset kasvot, joiden
kalpeutta vastaan tuijottavat silmät, punaiset, pullistuneet sieramet
ja pöhöttyneet huulet olivat kerrassaan kauhistuttavat. Ja oksan
päällä, itseään suonenvedontapaisesti toisella kädellään latvapuolesta
kiinni pidellen, toisella jotakin vihreää ja rypistynyttä rutistaen
makasi Toddy kiireestä kantapäähän paksun pölyn peittämänä.

"Oh! Mitä on tapahtunut?" huudahti rouva Burton.

Toddy katsahti ylös ja alkoi selittää.

"Minä olen haavottunut totamiet ja minua viedään tellaiteen paikkaan,
jotta minua ei voida ampua, aivan niinkuin todattakin tehdään."

Mutta Willy vaipui itkien maahan.

"Mikä teidän on,?" kysyi rouva Burton polvistuen ja ottaen Toddyn
syliinsä. Toddy vain murahti vastaan:

"Oh!"

"Rakkahin Willy!" huudahti rouva Burton laskien Toddyn maahan ja
kiiruhtaen Willyn luokse, "mitä on tapahtunut? Kerro pian!"

Willy avasi suunsa ja silmänsä vastahakoisesti ja vastasi hyvin
heikolla äänellä:

"Odota, kunnes tulen henkiin, sitten kyllä kerron sinulle. Nyt ei minun
sisässäni ole montaakaan sanaa -- ne ovat kaikki karanneet, minä olen
niin väsynyt, ja oh --"

Willy ummisti taas silmänsä. Rouva Burton nosti hänet hellävaroen
syliinsä, istuutui isolle kivelle, tuuditti häntä edestakaisin ja itki.
Sillävälin oli Toddy käännähtänyt vatsalleen ja katseli nyt ilmeisellä
tyytyväisyydellä edessään olevaa näkyä. Sitten hän sanoi:

"Täti, minutta on niin kovin hautkaa olla haavottunut totamiet!"

Vähitellen Willy tointui. Hän kiersi kätensä tädin kaulaan ja sanoi:

"Kuinka hirveää se oli, täti!"

"Kerrohan nyt kaikki, poikaseni", sanoi rouva Burton, "koskapa näyt
olevan noin virkeä. Missä olette olleet koko päivän? Täti on ollut niin
kovin huolissaan tähtenne."

"Niin, näetkös", sanoi Willy. "Me tahdoimme tehdä sinulle jotain oikein
hauskaa ennenkuin me lähdemme kotiin, sillä sinä olet ollut meille niin
kiltti. Kun me siitä Toddyn kanssa puhuimme, emme keksineet mitään
ikävää, mitä sinä olisit meille tehnyt, vaikka varmaan sinä joskus
sitäkin olet tehnyt. Mutta me emme ainakaan sillä kerralla muistaneet
yhtään ainoaa ikävää kertaa."

"Muuta kuin että tinä niin kauhean utein tanot: 'Ei taa!'" huomautti
Toddy.

"Niin!" sanoi Willy. "Tod muisti _tuon_ kyllä, mutta me ajattelimme,
ettei sinun sitä enää ehkä tarvitse meille sanoa. Eikä meistä voinut
mikään olla sen hauskempaa, kuin antaa sinulle _villejä_ kukkia,
jokainenhan voi saada _kesyjä_ kukkia. Ja me arvelimme, että me
ehtisimme hakea ne ennen aamiaista, jos me pitäisimme oikein kiirettä.
Ja niin me tulimme suoraan vuoren juurelle, mutta ei siellä ollut
mitään kukkia -- ne eivät varmaankaan olleet vielä hereillä, tai ne
olivat menneet nukkumaan. Sitten me emme tienneet mitä tehdä."

"Muuta kuin tuoda tinulle jälttää", sanoi Toddy.

"Niin", sanoi Willy. "Mutta jälttä on vain syötäväksi eikä
katseltavaksi, ja me tahdoimme antaa sinulle jotakin, jota
katsellessasi sinä ainakin muutaman päivän meitä muistaisit."

"Ja aivan äkkiä minä tanoin: 'Tananjalkoja!'" sanoi Toddy.

"Niin, Tod sanoi sen ensiksi, mutta minä _ajattelin_ sitä aivan samassa
hetkessä. Näetkö täti kuinka kauniit ne ovat tuolla kallion kolossa",
sanoi Willy.

Rouva Burton katsahti osotettuun suuntaan ja kauhistui. Särmikäs
kallionkieleke kohosi sata jalkaa hänen päänsä yli korkeuteen, ja
jokaisessa halkeamassa varjostivat erinomaisen kauniit sananjalat
rauhallisilla lehtikimpuillaan kallion kylmää harmautta.

"Ei se ollut tämä paikka", sanoi Willy. "Se oli vähän ylempänä, tuolla
toisella puolella, missä kallioseinät eivät ole niin jyrkät, mutta
kuitenkin hyvin vaivalloiset kiivetä. Me menimme tästä ensiksi ylös."

"Oi teitä kauheita lapsia!" huudatti rouva Burton painaen Willyä
kiihkeästi rintaansa vastaan. "Kaksi pienokaista kiipeämässä ylös
tällaisesta pahasta kohdasta! Kun näen enon tuosta kiipeävän, tunnen jo
itseni onnettomaksi."

"Kun me kiipeämme vuojia, emme ole pienokaitia vaan _miehiä_", vakuutti
Toddy.

"Niin", jatkoi Willy, "me löysimme niin paljon sananjalkoja, ja
tuupimme toinen toisiamme aina kun näimme korkeammalla kauniimpia.
Miksi korkealla olevat asiat aina tuntuvat niin kovin kauniilta, täti?"

"Minä tiedän!" sanoi Toddy.

"No, annappas meidänkin kuulla", pyysi rouva Burton.

"Tikti että ne ovat lähempänä taivatta", sanoi Toddy. "Kejjo eteenpäin,
minuttakin on niin hautka kuunnella!"

"Lopuksi me tulimme tasaiselle paikalle, josta ylöspäin taas oli aivan
jyrkkää. Ja siellä ylhäällä oli niin hirveän kauniita sananjalkoja",
jatkoi Willy.

"Ja _minä_ lähdin edeltä kapuamaan", sanoi Toddy.

"Niin sinä läksitkin, rakas pikku ressu", sanoi Willy tuota pikaa
veljeään suudellen. "Minä sanoin kyllä, etten uskonut toisten
sananjalkojen olevan toisia kauniimpia, mutta hän sanoi vain: 'Jumala
laittaa kyllä tätiä varten muutamia kauniimpia', ja hän mennä vilisti
ylös kuin hämähäkki."

"Ja minä päätin entikti ylöt", sanoi Toddy.

"Totta kait sinä pääsit", sanoi Willy. "Enhän minä yrittänytkään
mukaan. Sitten Tod rupesi kiskomaan sananjalkaa maasta selin minuun
ja sitten minä vain näin kuinka hän makasi kyljellään ilmassa tyhjää
allaan. Sitten hän huusi."

"Niin kuin minä putotin tuojaan kivikataan", selitti Toddy. "Mutta
minä en hukannut tananjalkoja, tättä ne ovat", lisäsi hän ojentaen
tätiä kohden jotakin lakastunutta ja kokoonpuristettua, joka ilmeisesti
kerran oli ollut sananjalka. Nähdessään tämän pani täti Willyn kivelle
ja riensi Toddyn luo, piilotti kuihtuneen sananjalan povelleen ja
suuteli kiihkeästi lahjan antajaa.

"Pidä minua vielä vähän aikaa sylissä", sanoi Willy. "En minä vielä ole
aivan terve."

"Mitä _sinä_ sitten teit?" kysyi rouva Burton nostaen Willyn taas
syliinsä.

"Kun Tod yhä vain huusi eikä voinut kävellä niin minä autoin hänet
tielle ja kun hän ei sittenkään vielä voinut kävellä --", Rouva Burton
meni jälleen Toddyn luo ja tunnusteli ja tutki hänen sääriänsä, mutta
ei voinut löytää yhtään katkennutta luuta.

"Kipu on tääjen alapäättä ja jalan yläpäättä", sanoi Toddy, joka oli
nyrjäyttänyt jalkansa.

"Ja hän huusi vain: 'I-tää, ja äi-tii' niin hirveän surullisella
äänellä", jatkoi Willy. "Ja se oli minusta niin kauheaa. Ja minä
katsoin tietä ylös, mutta siellä ei näkynyt ketään, sitten tietä
alas, mutta ei sielläkään näkynyt ketään ja sitten minä kurkistin
vuorenjyrkännettä alas, ja kun minä en sielläkään nähnyt ketään, olin
minä aivan neuvoton. Enhän minä voinut mennä kotiin sanaa viemään,
kun pikku sairas veikko olisi jäänyt yksin. Sitten minulle muistui
mieleen isän kertomus siitä kuinka hän joskus oli nähnyt haavoittuneita
sotamiehiä kuljetettavan, kun ei ollut vaunuja. Minä rupesin kiskomaan
puusta oksaa, jolla sitten voisin Toddya kuljettaa."

"Et suinkaan tahdo väittää, että olet saanut aivan yksin irti tuon ison
oksan, Willy?" huudahti rouva Burton.

"En -- en tahdokaan", sanoi Willy viivytellen. "Koetin kiskoa
useammasta puusta, mutta oksat eivät vain tahtoneet irtaantua. Sitten
minä muistin jotakin ja lankesin polvilleni aivan puun juurelle ja
kerroin Jumalalle kaikki ja sanoin Hänelle, etten minä uskonut, että
Hän antaisi pikku sairaan Tod raukan maata siinä koko päivää ja pyysin
Häntä auttamaan minua, että saisin oksan katkeamaan, niin että sillä
sitten voisin kuljettaa Toddyn kotiin. Ja kun minä sitten nousin ylös,
oli minulla voimia kuin neljälläkymmenellätuhannella hevosella. Minusta
tuntui aivan kuin olisin nyt tullut ilman Jumalankin apua toimeen. Ja
kun minä sitten vain kerran riuhtasin oksasta, antoi se myöten. Sitten
minä panin Toddyn oksalle makaamaan ja vedin häntä. Mutta kyllä se oli
raskasta!"

"Hautkaahan te vain oli", sanoi Toddy, "paitti tilloin, kun tiellä oli
kivi, joka juuji tattui kipeään paikkaan!"

"Minä vedin tien pehmeimmällä kohdalla", sanoi Willy, "aina kun
vain voin, mutta väliin ei koko tiellä ollut pehmeää paikkaa. Ja
joku jyskytti minun sisässäni niin kauheasti -- kai se oli se pieni
sydän-veturi. En voinut levähtämättä kävellä kuin kymmenen askelta. Ja
sitten Tod lopetti itkemästä ja sanoi, että hänen oli nälkä ja silloin
minun heti muistui mieleen, että minäkin olin nälissäni."

"Mutta tananjalkoja me emme hukanneet", sanoi Toddy.

Rouva Burton otti aarteen poveltansa ja suuteli sitä.

"Pidätkö sinä siitä oikein paljon, täti, pidätkö? Silloin ei ole mitään
hätää. Silloin emme me, Tod ja minä, ollenkaan välitä kivusta ja
vaivoista, emmehän Tod?" sanoi Willy.

"Emme toki", sanoi Toddy, "kun taa leikkiä haavottunutta totamiettä ja
kotona tamalla kejtaa taa päivällittä ja aamiaitta."

"Kotiin pääsette kumpikin vaivatta", sanoi rouva Burton. "Istukaa ja
odottakaa vain kaikessa rauhassa, minä lähetän hevosen teitä hakemaan."

"Voi, kuinka hauskaa, eikö olekin hauskaa, Tod. Onko hauskaa, että
satutit itsesi? Mutta onko sinulla pähkinöitä taskussasi, täti?" uteli
Willy.

"Kuinka minulla niitä olisi!" sanoi rouva Burton hetkeksi
kärsivällisyytensä kadottaen.

"Niin, minä vain luulin, että sinulla olisi. Isällä on aina mukana
pähkinöitä, lähtiessään meitä etsimään, kun olemme viipyneet hyvin
kauvan aikaa kotoa poissa", sanoi Willy.

Äkkiä kuului alhaalta tieltä kavioiden kapsetta.

"Luultavasti se on Mike", sanoi rouva Burton. "Hän läksi ratsain teitä
hakemaan."

"Luultavasti se on isä", sanoi Willy. "Isä tulee aina silloin, kun me
häntä eniten tarvitsemme."

"Ja hänellä on varmaankin pähkinöitä muattaan", huomautti Toddy.

Kavioiden kapse lähestyi, mutta hidastuvassa tahdissa, ja lopuksi
tienkäänteestä ilmestyi kuin ilmestyikin Tom Lawrence ratsain, vanha
eväsreppu ja leili olan yli heitettyinä.

"Isä!" huusivat pojat, "eläköön!" Tom Lawrence heilutti lakkiaan, ja
Toddy huudahti: "Hänellä on pähkinöitä, kotka laukku on mukana!" Isä
pidätti hevosensa ja hyppäsi alas satulasta.

Willy karkasi hänen syliinsä ja Toddy huusi:

"Itä, eikö olekin pitkä aika tiitä kuin viimekti näit haavoittuneen
totamiehen?"

Sitten Toddy pantiin satulaan ja Willy hänen taakseen, ja kun eväsreppu
avattiin, löytyi sieltä voileipiä, ja pojat koettivat juoda lekkeristä,
mutta kaatoivat suuren osan vedestä päälleen. Tom talutti varovasti
hevosta ja toisella puolen astui rouva Burton kädellään kannattaen
Toddyn nyrjähtynyttä jalkaa, ettei se pääsisi satulaan koskemaan.
Hän ei väistynyt tuumakaan keskitien paksusta pölystä, vaikka heitä
vastaan tiellä tulikin useita hänen hienoimpia tuttujaan. Ja aivan
kuten varttuneempienkin usein käy, nuo pikku sankarit unohtivat äkkiä,
että olivat olleet sankarillisia, ja he rupattelivat vallattomasti
kuten iloiset lapset ainakin. Seurue kulki kiertotietä, jottei kukaan
heitä näkisi ja rientäisi kertomaan rouva Lawrencelle, että jotakin
oli tapahtunut. Poikia varoitettiin vakavasti, etteivät äidille mitään
kertoisi, ennenkuin isä oli ehtinyt häntä siihen valmistaa. Isä kantoi
sitten molemmat pojat äitiä suutelemaan; ja kun he olivat riisuutuneet
ja pujahtaneet vuoteisiinsa, toi hoitajatar pikku siskon poikien
huoneeseen ja pani hänet hetkeksi poikien väliin makaamaan näiden
suureksi iloksi, eikä iltatoimituksista tahtonut tulla loppua, kun
poikain samalla kertaa piti näytellä sekä vanhempain että lasten osaa.
Willy lankesi sitten polvilleen ja rukoili:

"Rakas Jumala, me olemme hirveän iloisia siitä, että taas olemme
kotona, sillä ei kukaan voi olla meille niin kiltti kuin isä ja äiti
ovat, etkä voi käsittää kuinka iloinen minä olen, kun sain voimia
kiskoa oksan puusta irti; ja siunaa rakasta Alice tätiä siitä, että
hän löysi meidät ja siunaa Mikeä siitä, että hän etsi meitä ja oli
pahoillaan, kun ei meitä löytänyt ja suo, että kaikkien pikku poikien
isät ovat juuri sellaiset kuin _meidän_ isämme on, että he tulevat
heidän luokseen aina kun he häntä tarvitsevat, aivan niinkuin -- Sinä.
Amen!"

Toddy ummisti silmänsä ja sanoi:

"Jakat Jumala, älä vain unohda, että minä kejkitin entikti ylöt
vuojelle. Amen!"




XII LUKU.


Pari viikkoa myöhemmin oli pieni perheseura koolla Lawrencien kodissa.
Mitään varsinaisia kutsuja ei oltu haluttu järjestää täksi päiväksi,
jolloin rouva Lawrence kuukauden päiviin ensimmäistä kertaa saapui
päivällispöytään. Burtonit olivat kutsutut kaikessa hiljaisuudessa
tätä merkkitapausta viettämään ja iloitsivat siitä suuresti. Pojat,
joille päivän kunniaksi oli annettu lupa istua pöydässä, rupattelivat
niin äänekkäästi, ettei kukaan muu tahtonut saada ääntänsä kuuluville.
Loppujen lopuksi he eivät millään keinoin enää voineet pitkittää
makuullemenovalmistuksia; he olivat suudelleetkin vanhempiansa
ja vieraita jo kolmasti: ensimmäisen kerran tavalliseen tapaan
jäähyväisiksi, toisen kerran varmuuden vuoksi ja kolmannen kerran
ollakseen vakuutettuja siitä, ettei kukaan ollut unohtunut. Ylhäältä
kuuluvat poikain pyynnöt ja kysymykset keskeyttivät tuon tuostakin
alhaalla olevien keskustelun, mutta kun Lawrence henkilökohtaisesti
meni yläkertaan vastatakseen viimeiseen kysymykseen, tapasi hän pojat
sikeässä unessa. Senjälkeen molemmat perheet voivat rauhassa antautua
tuohon välittömään, herttaiseen seurusteluun, joka on tavallista
läheisten, kauvan erossa olleiden ystävien kesken. He puhelivat
paljosta, mitä maailmassa oli tapahtunut, paljosta, mitä ei ollut
tapahtunut vaikka olisi pitänyt, -- tähän seikkaan olivat syynä
henkilöt, jotka ajattelivat asioista toisin kuin he itse; he lauloivat,
soittivat, lueskelivat ääneen, puhelivat taiteesta ja vanhoista
tauluista, kunnes rouva Lawrence muutti keskusteluaiheen luvaten
korvata Burtonien tuolin, jonka lapset Terryn avustuksella olivat
rikkoneet.

"Se ei tule kysymykseenkään", sanoi rouva Burton, "pidä vain silmällä,
etteivät nuo rakkaat pikku velikullat pääse tekemään tuollaisia
kepposia sellaiselle, joka ei satu heistä niin pitämään kuin minä.
Annan heille sydämestäni anteeksi."

"Et suinkaan voi kuvitellakaan, että he saattoivat edeltäkäsin laskea,
mitä seurauksia tulisi, jos he sitoisivat Terryn tuolin jalkaan
kiinni?" kysyi rouva Lawrence.

"Luonnollisesti en!" huudahti rouva Burton, "mutta joka tapauksessa he
sitoivat Terryn tuoliin. Mitä olisikaan mahdettu ajatella, jos se olisi
tapahtunut jossakin muualla, jonkun luona, joka ei olisi ollut poikiin
niin kiintynyt!"

"Hän tarkottaa, että vieraat ihmiset olisivat voineet uskoa sinun
poikiesi olevan pikku lurjuksia, Nell", sanoi herra Burton sisarelleen.

"Vieraat ihmiset eivät voi tuntea toisten ihmisten lapsia", sanoi
rouva Lawrence arvokkaasti, "eikä heidän pitäisi senvuoksi lainkaan
sekaantua näiden puuhiin, vielä vähemmän lausua näistä arvostelujaan.
Ei kukaan arvostele lapsia sen mukaan mitä he ovat, vaan sen mukaan,
miten paljon heistä on häiriötä. Muutamia verettömiä nukkeja -- he
ovat melkein tylsämielisiä, pikku raukat -- pidetään lapsuudessaan
aivan esikuvaksi kelpaavina vain siksi, etteivät koskaan tee mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Mitä huolivat ihmiset niistä hyvistä ja
suloisista asioista, jotka noilta avuttomilta, melkein sieluttomilta
pikku olennoilta jäävät tekemättä?"

"Mutta tuon mielenpurkauksen sinä olet itse aiheuttanut, Alice rouva",
sanoi herra Burton vaimollensa. "Parempi on kohdata naaraskarhu, jolta
pennut on ryöstetty kuin äiti, jonka lapsista on lausunut arvostelujaan
joku muu kuin hän itse."

"_Minä_ siihen syypää!" huudahti rouva Burton. "Tahdotaanko selittää
minun harmiton huomautukseni hyökkäykseksi, joka loukkaa _jokaista_
naista. Sinä olet sitäpaitsi käyttänyt väärin raamattua vain
esittääksesi asian pahempana kuin mitä se itse asiassa on. Ellen
erehdy, niin sananlasku naaraskarhusta ja sen pennuista sisältää
jotain hullusta ja hänen hulluudestaan. Tahdotko tehdä näin loukkaavia
salaviittauksia sisarestasi ja hänen lemmikeistään?"

Mutta mitkään pilapuheet eivät voineet saada rouva Lawrencea
karkottamaan mielestään ajatusta, että hänen kälynsä silotettuun
lausuntoon oli kätketty joku huomautus ja siksi hän jatkoi:

"Olen hirveän pahoillani, kun minun täytyi lähettää heidät teille,
mutta en keksinyt muutakaan keinoa. Toivon, että Tom olisi voinut olla
kotona koko ajan pitämässä heistä huolta ja toivon, että kun kerran
kuolemme he pian seuraavat meitä -- ei mikään ole niin hirveätä kuin
ajatella, että joku toinen lakkaamatta käsittää väärin eloonjääneitä
pienokaisia ja saa heidän rakkaat vilpittömät sydämensä paatuneiksi
ja koviksi juuri kun heitä pitäisi kohdella mitä kärsivällisimmin ja
hellimmin."

"No mutta Helena!" huudahti rouva Lawrence kääntäen tuolinsa niin,
että voi tarttua rouva Lawrencea käteen. "Voisin vaikka kuolla lasten
puolesta, jos se heitä hyödyttäisi!"

"Uskon sinua, rakas ystävä", sanoi rouva Lawrence jälleen rauhottuen
ja vähän häveten äskeistä kiihtymystään, "mutta sinä et sitä täysin
ymmärrä -- kerran sen vielä ymmärrät. Lapset tuottavat minulle ennemmän
vaivaa kuin kenellekään muulle. Mutta se ei ole heidän vikansa, minä
tiedän sen ja voin sen kestää. Olen varma, ettei kukaan muu voi sitä
tehdä. Kuinka halveksinkaan ihmisiä, jotka loukkaantuvat harmittomista
kepposista."

"Miten on sitten yleensä meneteltävä lasten suhteen?" kysyi rouva
Burton.

"Heidät on pidettävä kotona", sanoi rouva Lawrence, "pidettävä isän ja
äidin silmäin alla siksi kunnes ovat tarpeeksi kehittyneitä pitääkseen
huolta itsestään. Tätä aikaa ei pidä antaa vanhempain kärsimättömyyden
määrätä, enempää kuin niidenkään, joiden on lapsista huolta pidettävä."

"Älä säikähdä, Alice", sanoi Tom. "Helenalla oli jo näitä mielipiteitä
ennenkuin hänellä oli omia poikia puolustettavana -- ne ovat
yleispäteviä."

"Ne eivät ole ainakaan muodostuneet lasteni onnellisista kokemuksista
maailman parhaimman sedän ja tädin luona", sanoi rouva Lawrence
hyväillen kälynsä kättä.

"Kuulisitpa vain poikien ylistävän teitä molempia niin et voisi
vastustaa, vaan rupeaisit kuvittelemaan olevasi luotu lastenkodin
johtajaksi."

"Taivas valjetkoon!" huudahti rouva Burton, ja tästä oli välittömänä
seurauksena, että rouva Lawrence yritti vetää kätensä pois. "Täällä on
vain kaksi lasta talossa --"

"Kolme", oikaisi rouva Lawrence heti.

"Oi suo anteeksi, mitä sanoinkaan!" huudahti rouva Burton. "Niin,
täällä on vain kolme lasta talossa, ja niistä ei vielä lastenkotia
muodosteta. Sitäpaitsi tunnen etten kykene hoitamaan ainoatakaan lasta
jos en tunne häntä hyvin ja sydämestäni häntä rakasta."

"Onko mahdollista, että niin lyhyessä ajassa voi noin paljon oppia?"
huudahti Tom Lawrence. "Harry veikko, salli minun sinua onnitella!"

"Senkö johdosta, että hän on niin hyvin onnistunut minua
kasvattaessaan?" kysyi rouva Burton suuttumusta teeskennellen.

"Sen johdosta, että hän on niin viisaasti vaimon itselleen valinnut --
tahi, että hän löysi armon siellä, missä avioliitot määrätään", sanoi
Tom.

"Ei Harry minua ensinkään valinnut", sanoi rouva Burton. "Wiliy teki
sen hänen puolestaan; kait se sitten oli taivaassa säädetty. Mutta
saanko kysyä, mitä laatua äkkiä saavuttamani kokemukset ovat? Olisin
iloinen huomatessani, että voisin ajatella tuota poikien kanssa
elämääni aikaa muutoinkin kuin syvästi nöyryytettynä. Samana hetkenä,
kun he saapuivat, astuin minä alas 'Nöyryytyksen Laaksoon', ja siitä
lähtien olen sieltä tuskin hetkeksikään päässyt pois."

"Ellen pelkäisi itseäni epäiltävän siitä, että haluan paiskata
ihmisille siveysohjeita vasten kasvoja, tahtoisin väittää, että tuo
samainen 'Nöyryytyksen Laaksossa' vaeltaminen on kehittävää", vastasi
Tom. "Mutta moralisoiminen sikseen -- sinä olet tehnyt huomion, ettei
lapsia voi hoitaa heitä ensin rakastamatta, ja että rakastavinkin sydän
saa tottua kantamaan suruja erehdysten ja laiminlyöntien vuoksi."

"Puhumattakaan siitä, että tuo sama seikka saa isän hiukset
harvenemaan", sanoi herra Burton.

"Sellaista en ota lukuun, ennenkuin olen saavuttanut
kuudennenkymmenennen ikävuoteni", sanoi Tom.

"Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus on ehdottomasti
välttämätöntä", sanoi rouva Burton, "mutta tunnustan, etten voi
käsittää miksi rakkaus vaatii, että minua poljetaan ja mairitellaan ja
että minulta riistetään kaikki arvovalta omassa kodissani, että minut
saadaan suostumaan kaikkeen, todellakin --."

"Siihenkin olet tehnyt itsesi syypääksi", kuiskasi herra Burton
vaimollensa. Helena Lawrencen posket alkoivat hehkua, ja tämä äitien
esikuva vastasi:

"Kadottaako kaikkien meidän Isämme arvovaltansa salliessaan meidän
kulkea omia lapsellisia teitämme, kun emme ymmärrä parempaa. Jokaista
myönnytystä seuraa kehittyminen lasten puolella, jos nämä ovat
rehellisiä; elleivät he sitä ole niin tuntuu minusta, ettei myönnytystä
ole tehtykään. Mutta minun lapseni ovat rehellisiä."

Rouva Burtonin huulet avautuivat ja sen nähdessään hänen miehensä
kuiskasi:

"Et saa!"

Oli hetken, parin hiljaisuus ja sitten rouva Burton kysyi:

"Mutta kuinka voi tietää, milloin lapset hallitsevat meitä? Et voi
saada noita pikku veitikoita ymmärtämään lakeja, joiden mukaan
täysikasvaneet ihmiset toimivat."

"Onko sitten maailman kauhein asia, jos lapset hallitsevat meitä?"
kysyi Tom. "Emmekö me sitten koskaan hallitse _heitä_. Emmekö me
koskaan anna heille vääriä vastauksia, omavaltaisia määräyksiä, tylyjä
kieltoja vain säästääksemme itseltämme vähän ylimääräistä työtä tai
ajatuksia?"

"Ei Tom!" huudahti rouva Burton. "Vakuutan etten ole väittänyt mitään
sellaista."

"Miksi on omatuntosi sitten niin herkkä?" kuiskasi hänen miehensä.
"Jos ryhdyt puolustelemaan itseäsi heti, kun Tom on lausunut jonkun
arvostelun, niin hän alkaa epäillä sinun olleen hirvittävän julma hänen
pojilleen."

"En suinkaan!" nauroi Tom.

"Olethan _sinäkin_ ollut Alicen kasvatettavana jo puoli vuotta, ja
kuitenkin olet vielä hengissä", sanoi Helena.

"Mutta vakavasti puhuen, Tom. Ethän tahtone todistaa minulle, ettei
lapsia saa opettaa tottelemaan ja ettei heitä saa estää tekemästä
sellaista, mikä ei heidän vanhempiaan miellytä?" kysyi rouva Burton.

"Tietysti heidän pitää oppia tottelemaan", sanoi Tom. "Mutta minusta
olisi parempi, etteivät sitä oppisi, jos, kuten valitettavasti usein on
laita, se tapahtuu enemmän vanhempien kuin heidän itsensä vuoksi."

"Minun: täytyi aina totella", sanoi rouva Burton tuolla usein
tavattavalla vaikka aina itsetiedottomalla tavalla, joka edellyttää,
että omien mieskohtaisten kokemusten esittäminen on vastustamaton
todistuskappale ja sääntö.

"Totteleeko hän vielä yhtä ehdottomasti, Harry?" kysyi Tom.

"Totteleeko hän?" huudahti Harry teeskennellyn traagillisesti. "Jos
voisin kuvata sinulle vankihuoneeni kauhut, saisit nähdä, ettet
Burtonin perheen tottelevainen jäsen koskaan tottelevaisuudellaan
kersku."

"Ei tietenkään", sanoi rouva Burton. "Eikö hän ole antautunut
minun komennettavakseni ja pitäisikö minun jättää täyttämättä tämä
vastuunalainen tehtävä? Minä tottelin vanhempiani."

"Etkä tietenkään koskaan epäillyt, että heidän määräyksensä olivat
viisaat ja hyvät ja välttämättömät?" kysyi Lawrence.

"Tom, Tom!" sanoi Helena varottavasti. "Jos haluat, ettei Alice
panettele toisten ihmisten lapsia, saat itse seuloa sanasi toisten
lasten vanhemmista puhuessasi. Älä näyttele ylintä tuomaria."

"En ensinkään", sanoi Tom nopeasti, "mutta tahtoisin vain hetkeksi
lainata naisen uteliaisuuden ja saada sen tässä erikoistapauksessa
tyydytetyksi."

"En tiedä pidinkö vanhempieni määräyksiä aina ehdottomasti viisaina",
sanoi rouva Burton, "mutta kuinka olisinkaan sitä voinut tehdä. Olinhan
vain lapsi!"

"Ja noudatitko nuoreksi rouvaksi tultuasi elämässäsi ja teoissasi aina
ehdotonta tottelevaisuutta?" kysyi Tom.

"En -- en aina", huudahti rouva Burton, "mutta millä muulla tavoin
lapsi voi palkita vanhempien huolenpidon ja uhraukset kuin pyrkimällä
taipumaan heidän tahtoonsa?"

"Hyvä!" huudahti Harry. "Ja millä muulla tavoin voi aviomies, joka itse
tietää menettelevänsä oikein -- osottaa panevansa arvoa elämäntoverinsa
seuralle kuin sokeasti noudattamalla vaimonsa mieltä, olivatpa tämän
mielipiteet kuinka heikosti perusteltuja tah --"

"Hän ottakoon neuvoista vaarin, älköönkä esiintykö niin tyhmänylpeänä",
sanoi rouva Burton. "Eikä hänen pitäisi hillitä veljellisten neuvojen
tulvaa."

"Oh, kiitos, kiitos!" sanoi Tom. "Toivon, että ivasi hiukan terästää
ymmärrystäni, sillä te olette panneet minut ratsun selkään välillenne,
ja siinä minun täytyy ratsastaa kunnes näännyn."

"Älä ole nenäkäs, Tom", varotti Helena.

"Koetan parhaani", sanoi Tom. "Mutta maailmassa ei voi koskaan lausua
julki ikäviä totuuksia olematta nenäkäs -- tai ainakin joutumatta
nenäkkään kirjoihin."

"Tom sanokoon mitä haluaa", sanoi rouva Burton. "Minä vaadin sitä!"

Rouva Lawrencen hymy osotti, että hän jo edeltäpäin iloitsi siitä,
mitä tuleman piti, ja hänen miehensä jatkoi: "Vanhemmat kohtelevat,
mikäli olen huomannut, yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa
sadasta lapsia kuin jotakin välttämätöntä pahaa. Kunnon isät ja äidit
kauhistuisivat tämän kuullessaan. Ja kun tuo totuus sattumalta tulee
ilmi -- kuten aina tapahtuu hyville ja viisaille ihmisille -- on se
niin karvas ja hämmästyttävä, että he etsivät turvaa perintätavoista.
Eikö heitä itseään aikoinaan kasvatettu juuri samaan tapaan? Se on
saman lain käytäntöön sovelluttamista, joka aina on tehnyt entisestä
orjasta julmimman herran ja entisestä palvelijasta ankarimman isännän.
Mutta tällaiset vertailut loukkaavat ylpeyttä, ja mitä merkitsee
itsekunnioitus, jos ylpeys väistyy sen tieltä?"

"Oi sitä ihmisluontoa?" huokasi Harry. "Pian kait joudut puhumaan
Aatamin lankeemuksesta, Tom."

"Ei pelkoa!" naurahti herra Lawrence. "Aivan toisten ihmisten
lankeemukset minua enemmän vaivaavat ja ennen kaikkea se, että he
jäävät lankeemukseensa ja tyynesti makaavat paikoillaan musertaen
alleen pienokaisraukat, jotka eivät suinkaan ole syynä heidän
lankeemukseensa. Aatami edes toivoi pääsevänsä takaisin ylevään
asemaansa, mutta useimmat vanhemmat eivät ole olleetkaan tuollaisessa
ylevässä tilassa, johon voisivat jälleen pyrkiä, ja vain harvat heistä
muistavatkaan, että joku heidän esi-isistään olisi tuollaisessa
asemassa ollut."

"Mutta miten käy, jos joku haluaa noudattaa sinun ihanteellista
lastensuojelemisperiaatettasi?" kysyi rouva Burton. -- "Onko
mukauduttava jokaiseen lasten vaatimukseen, samalla kun näiden kaikki
kepposet jäävät rankaisematta; onko oltava käskettävänä käskijän
asemasta?"

"Ei suinkaan", sanoi Tom, "se on paljon vaikeampaa. Täytyy elää lasten
eikä oman itsensä vuoksi."

"Ja antaa heidän turmella kaikki lepohetkesi ja panna suunnitelmasi
nurin."

"Kyllä, elleivät ne ole tärkeämpiä kuin ihmiselämä ja ihmisen
luonteen kehitys", vastasi Tom. "Viimeinen huomautuksesi vie meidät
lähtökohtaan; jos haluat sitä itseksesi tutkia, opit paljon enemmän,
kuin mitä minä voin sinulle opettaa ja oppia paljon hauskemmalla
tavalla."

"En halua itse tutkistella", sanoi rouva Burton, "kun kerran voin saada
tietoni toisten avulla."

"Jatka Tom", sanoi rouva Burton, "suo meidän edelleen tutustua
kasvatustieteilijään sinussa. Koetamme tukkia toisen korvamme niin
ettei toisesta korvasta pääse ulos se, mikä toisesta on mennyt sisälle."

"Haluan vain sanoa, että juuri ne suunnitelmat ja hauskat hetket,
joiden Alice väitti lasten vuoksi turmeltuvan, turmelevat jokaisen
lupaavan nousevan polven. Lasta pitäisi opettaa, mutta sen sijaan
häntä vain pidetään kurissa. Häntä pitäisi ohjata käsittämään kaiken
sen välttämättömän sisintä olemusta, jota hänelle vuodesta vuoteen
tyrkytetään, mutta sen sijaan hän ennen pitkää huomaa, että lasten
kysymykset ovat yhtä vähän tervetulleita kuin veronkantajat tahi
laskujen tuojat. Ja on aivan hämmästyttävää huomata, kuinka pian lapset
tottuvat vetäytymään kuoreensa ja myöhemmin etsimään seuraa, joka heitä
voi sietää."

"Sinun ei ainakaan tarvitse peljätä omia poikiasi, Tom", sanoi herra
Burton. "Maksaisin paljon jos keksisin yhden ainoan kysymyksen, jonka
he olisivat halunneet tehdä, mutta kuitenkin jättäneet tekemättä."

"Ja kuinka hirveästi he voivat niitä tehdä, -- ei silti, että siinä
olisi mitään pahaa --", sanoi rouva Burton.

"Se ilahduttaa minua", sanoi Tom, "mutta toivoisin, etteivät he
kääntyisi kenenkään muiden puoleen kuin äitinsä ja minun."

"Kas niin, Tom", sanoi rouva Burton, "älä luule, että koskaan jätin
heitä vastausta vaille, tahi että vastasin epäystävällisesti."

"Luonnollisestikaan et ole sitä koskaan tehnyt", sanoi Tom. "Suonet
anteeksi, että käytän vanhaa sananlaskua: 'Poikkeukset todistavat
säännön oikeaksi.' Olen todellakin ollut huolissani siitä, pitääkö
_tämä_ sääntö paikkansa, kunnes sinä tulit perheeseen. En ole koskaan
tuntenut toista poikkeusta."

"Salli minun nöyrimmästi johtaa mieleesi, että eräs lanko oli olemassa
ennenkuin pojilla oli Alice tätiä?" sanoi rouva Burton.

"Aivan niin", sanoi Tom. "Häntä ei tarvitse ottaa lukuun, sillä hän saa
runsaan palkinnon siitä vähästä mitä hän teki."

Rouva Burton kumarsi lankonsa kohteliaisuudelle ja kysyi:

"Oletko sitä mieltä, että lapset aina tarkottavat täyttä totta
kysymyksillään? Etkö luule, että he voivat kysellä hyvin paljon
vain siksi, ettei heillä ole muutakaan tehtävää, tai siksi että
kysymyksillään voivat lykätä jonkun käskyn noudattamisen tuonnemmaksi,
tai siksi, että he tahtovat --."

"Tappaa aikaa, hän tarkottaa, Tom", sanoi herra Burton.

"Niin, mutta vastaushan on pääasia, huolimatta tarkotuksesta, missä
kysymys on tehty", sanoi Tom.

"Mikä päähänpisto!" huudahti rouva Burton, "etkö ollenkaan pelkää
joutuvasi kokonaan sekaisin, Tom."

"En ole vielä toistaiseksi mitään oireita siihen suuntaan huomannut",
sanoi Tom. "Mutta koetan tehdä itseni paremmin ymmärretyksi. Käytkö
kirkossa?"

"Säännöllisesti joka pyhä", vastasi rouva Burton empimättä.

"Ja aina hyvin hartain mielin luonnollisesti? Et milloinkaan ajattele
turhia asioita, et tunne uteliaisuutta, eivätkä ajatukset kierrä
mielessäsi loppumattomana sarjana aiheetta ja tuloksetta."

"Kuinka hyvin tunnetkin häälyvän mielen, Tom!" sanoi rouva Burton. "Et
suinkaan puhu omasta kokemuksesta?"

"Toivoisin, ettei niin olisi asian laita", sanoi Tom. "Mutta
kuvitteleppas, että sattumalta olet mennyt tuollaisessa mielentilassa
Herran huoneeseen. Eikö kuulemasi ole ajatustesi suuntaa muuttanut,
etkö ennen pitkää ole tullut huomaamaan että juuri tällaisina
heikkoina, lapsellisina epäilyksen hetkinä mieli on aivan erikoisessa
määrässä vastaanottavainen kaikelle tosihyvälle ja täysipitoiselle?"

Rouva Burton jäi hetkiseksi miettimään ja osotti vaikenemisellaan
myöntävänsä Tomin väitteen oikeaksi, mutta ei nähtävästi kuitenkaan
ollut selitykseen tyytyväinen, koskapa hän kysyi:

"Oletko sitten sitä mieltä, että lapset aina ovat mallikelpoisia --
etteivät he koskaan tee kysymyksiä muista kuin taivaan määräämistä
asioista ja että he aina ovat ehdottomasti vilpittömiä?"

"Hehän ovat ihmisiä", sanoi herra Lawrence, "ja täynnä inhimillisiä
heikkouksia, mutta jokainen ihmisolento tietää omasta kokemuksestaan
-- en tietenkään tarkoita täällä läsnäolevia -- miten harvoin sitä
toisia loukatessaan on tarkottanut pahaa. Lapset tietysti jäljittelevät
vanhempiensa vikoja, ja -- voi minua poloista! perivät isäinsä
heikkoudet, mutta on kummastuttavaa, kuinka vähän heillä näyttää niitä
olevan, kun tarkastelija haluaa unohtaa itsensä ja uhrautua heidän
hyväkseen. Tunnustan, että tarvitaan Salomon viisaus ratkaistaessa
milloin he ovat vilpittömiä ja milloin taas heillä on kiusanteko
mielessä."

"Ja voiko sanoa, miten Salomon viisaus on tässä tapauksessa
hankittava?" kysyi rouva Burton.

"Luullakseni samasta lähteestä, josta Salomo sitä ammensi", sanoi Tom
Lawrence, "vilpittömästä ja epäitsekkäästä pyrkimyksestä ja siltä
Auttajalta, joka on valmis tukemaan rehellistä tahtoa, missä sen
tavanneekin. Mutta on niin paljon helpompi luottaa itsekkäisyyteen
ja sen kaksoissisareen epäluuloon, ja siksi vain armollinen
Sallimus voikin pelastaa useimmat lapset pahantapaisten lasten
kasvatuslaitoksista."

"Mutta vanhempien arvovalta -- heidän oikeutensa vaatia
viivyttelemätöntä, ehdotonta kuuliaisuutta --"

"On häpeämättömintä, alentavinta hirmuvaltaa, mitä maailmassa koskaan
on ollut", keskeytti Tom Lawrence odottamattoman kiihkeästi. "Se antoi
vanhoille roomalaisille vallan lastensa elämän ja kuoleman yli, se
heittää muutamat rumimmista tahroista Pyhän Kirjan lehdille. Nykyään
ovat asiat vieläkin surkeammin, sillä ennen se kohtasi pääasiallisesti
ruumista, mutta nyt minä sanon teille, älkää peljätkö niitä, jotka
ruumiinne hukuttavat, vaan" -- suokaa anteeksi vapaa lainaus --
"peljätkää niitä, jotka syöksevät sekä sielunne että ruumiinne
helvettiin! Olettehan te oikeauskoisia."

Rouva Burton vavahti, mutta hänen uskonsa vanhempien oikeuksiin,
jonka hän oli perinyt aina Aatamiin ja protoplasmaan asti ulottuvalta
esi-isäin sarjalta -- jos nimittäin tiedemiehet tahtoisivat ulottaa
näin laajalle pahantekijäin sarjan -- oli voimakkaampi kuin hänen
säikähdyksensä, ja edellinen voitti pian jälkimäisen.

"Eikö vanhemmilla sitten ole oikeutta vaatia lapsiltaan kunnioitusta?"
kysyi hän.

"On kyllä. Heillä on oikeus korjata oman kasvatuksensa virheet ja
tehdä se olentojen hyväksi, joiden olemassa-olosta he ovat täysin
vastuunalaiset. Voiko kuvitella suurempaa rikosta kuin antaa elämä
olennolle ilman sen omaa halua ja sitten tehdä se orjaksi sen sijaan,
että tekisi sen ystäväksi?"

"Mutta Tom, sinä olet ihan kauhea!" huudahti rouva Burton. "Voisi
luulla, että vanhemmat ovat oikeita hirviöitä!"

"He ovat vielä pahempia. He ovat ajattelemattomia olentoja, joilla on
aimo annos itsehyväisyyttä ja jotka ovat olevinaan selvillä elämisen
taidosta. Yhteiskunta ottaa helposti kiinni pahat ihmiset ja tekee
ne vaarattomiksi. Mutta juuri kunnialliset ja pahaa tarkottamattomat
pahantekijät aiheuttavat maailmassa eniten vaivaa ja kärsimyksiä."

"Sinun mielestäsi siis on kuljettava elämän läpi unohtaen itsensä
joka päivä lasten vuoksi, sen sijaan että muodostettaisiin heidät
sellaisiksi, jommoisia haluaa heidän olevan?"

"En suinkaan", sanoi Tom, "minun mielestäni on joka päivä elettävä
uutta elämää ja opittava minkälaisen elämän tulee olla, sen sijaan,
että tekisimme heidät sellaisiksi, kuin minä tahtoisin heidän
olevan, sillä minä en näe heissä vain omaksi hauskuudekseni luotuja
leikkikaluja, vaan olentoja, jotka ovat luodut oman itsensä vuoksi ja
maailman vuoksi, joka niin kipeästi kaipaa kelpo miehiä."

"Ja naisia", lisäsi rouva Lawrence. "Unohdathan pienokaisen, sinä
sydämetön mies!"

"Hyväksyn oikaisun", sanoi Tom, "mutta en itse voinut sitä tehdä, sillä
maailmassa on jo enemmän hyviä naisia, kuin se ansaitsee."

"Hyvä Jumala, minkä määrän kasvatusta tuo pikku sisko parka tuleekaan
saamaan", sanoi rouva Burton, "Mutta sinä et tietysti kutsu sitä
kasvattamiseksi -- sinä kutsut sitä itseuhrautumiseksi. Jäljellä
olevatkin hiuksesi lähtevät ja sinä tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi
tuon rakkaan pienokaisen ensimmäisenä elinvuotena."

"Sitä en ihmettelisi", sanoi Tom ja hänen kasvoiltaan katosi kälyn
huomautuksen aiheuttama hymy.

"Tuleeko vielä jotakin!" huudahti rouva Burton.

"Ei muuta. Olen itse asiassa sanonut jo kaiken, mutta lopuksi tahtoisin
huomauttaa, että meidän, jotka olemme voimakkaita, on kannettava
heikkojen hairahdukset, eikä haettava omaa huviamme. Lisään vielä
kerran, että pidän sinua oikeaoppisena."

Burtonit istuivat hetken hyvin vakavina. Silloin kajahti äkkiä huuto:
"I-sä!"

Tom hypähti seisoalleen, Helena näytti levottomalta, ja Burtonit
hymyilivät ymmärtävästi toisilleen. Huuto toistui äänekkäämpänä, ja kun
Tom avasi oven, ilmestyi pieni valkopukuinen olento näkyviin.

"Minä en voi mennä nukkumaan", sanoi Willy varjostaen hetkisen silmiään
valolta: "En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan ja tahdon senvuoksi
istua sylissäsi, kunnes Nukku-Matti tulee."

"Tule tädin luo, Willy", sanoi rouva Burton. "Isä on hyvin väsynyt, et
voi kuvitellakaan miten kovassa työssä isä on ollut viime tunnin ajan."

"Isä sanoo, että hänelle on lepoa pitää minua sylissään", sanoi Willy
painautuen hellästi isää vastaan.

Burtonit katselivat kohtausta sanattomina, kunnes eteisestä jälleen
kaikui huuto: "I-tä, i-tä!"

Taas Tom kiirehti ovelle Willyn kietoessa kätensä hänen kaulaansa, ja
kun ovi avautui, ryömi Toddy nelinkontin huoneeseen huutaen:

"Ilkeättä vuoteetta ei ollut muita kuin minä ja minä jyömin alakejtaan,
tillä minä en tahtonut enää olla niin yktin. Ja minä olen nyt ihan
tyhjä, tahdon jotakin työtävää."

Helena meni ruokasalin kaapille ja toi sieltä kappaleen kakkua.

"Siinä menevät kaikki hyvät opetukseni!" valitti rouva Burton.
"Ajatelkaa sitä työtä, mitä olen uhrannut, opettaakseni noille
lapsille, että ei ole hyvä syödä aterioiden välillä, ja että kaikkein
pahinta on syödä kakkua!"

"Ja lopulla aina kuitenkin teit niinkuin lapset tahtoivat", lisäsi
herra Burton. "Syödä aterioiden välillä on pienempi kahdesta pahasta",
sanoi Tom. "Ja kun poika pidetään vuoteessa nilkka kipeänä vähällä
ruualla! Hyvänen aika! Tekee mieleni taas palata äskeiseen aineeseen,
Alice. Tiedätkö, että useimmat lasten vioista johtuvat yksinomaan
siitä, ettei kiinnitetä tarpeeksi huolta heidän ruumiilliseen
hyvinvointiinsa?"

"Säästä minua! Armahda minua!" huudahti rouva Burton. "Olen jo
vakuutettu, etten tiedä yhtään mitään lapsista, ja tiedän vielä
vähemmän, jos minulle annetaan tänään vielä toinen läksy."

"Onko tinulle annettu läktyä, täti?" kysyi Toddy, joka oli kuullut osan
keskustelua, "mittä kijjatta te on?"

"Kaikkein ensimäisestä kirjasta", vastasi rouva Burton, "pienimmästä,
kaikkein vähäpätöisimmästä aapisesta."

"Mitä? Etkö osaa lukea?" kysyi Willy.

"Osaan kyllä", huokasi rouva Burton, "mutta sisällöstä en ymmärrä
mitään."

"Mutta rakkaus auttaa ymmärtämään", sanoi rouva Lawrence.

"Jos tahdot oppia jotakin, niin sinun pitää kysyä minun isältäni",
sanoi Willy. "Hän saa sinut ymmärtämään, vaikka olisit kuinka hirveän
tyhmä."

"Paljon kiitoksia neuvosta -- ja viittauksesta", sanoi rouva Burton.
"Jälkimäinen taitaa olla oikeaan osattu. En ole milloinkaan tuntenut
niin elävästi, kuinka välttämätöntä on tuntea oma mitättömyytensä
voidakseen tulla joksikin."

Toinen pojista valtasi isän toisen polven, toinen toisen, ja Tom
hypitti heitä ja jutteli hiljaa heille ja hyräili, kunnes lopulta alkoi
ääneen laulaa. Sävel oli Harry Burtonille vanha tuttu, ja hän yhtyi
lauluun, ja tuo vanha sävel johti mieleen vanhoja ystäviä ja vanhoja
aikoja, ja sävel paisui, ja naiset yhtyivät siihen -- silloin kuului
äkkiä heidän yläpuoleltaan pieni, heikko äännähdys. Rouva Lawrence
huudahti:

"Hiljaa, pienokainen on hereillä!"

Yhä enenevä huuto ilmaisi, että rouva Lawrence oli oikeassa. Hän
nousikin vaistomaisesti kiiruhtaakseen yläkertaan. Hänen miehensä
tarttui hänen käteensä, ja rouva Burton pyysi:

"Tuothan hänet tänne alas, tuothan!"

Hoitajattarelle annettiin sana, ja pian hän näyttäytyikin kantaen
kääröä, josta eroitti vain flanellia, palttinaa, vaaleanpunaiset pikku
kasvot ja sormia.

"Anna hänet minulle", huudahti rouva Burton nousten ottaakseen
pienokaisen syliinsä, mutta kun tämä vähän äännähti, sieppasi äiti
hänet heti. Sitten pienokainen parhaansa mukaan koetti piilottautua
äidin rinnoille. Ja äiti auttoi sitä parhaansa mukaan. Pieni
ruusunpunainen jalka sattui pujahtamaan esiin peittojen välistä. Kun
rouva Burton sen huomasi, siirsi hän tuolinsa nopeasti lähemmäksi ja
tarttui molemmin käsin pikku jalkaan, vaikka olisikin ollut paljon
vähemmän vaivaa pistää se entiseen ympäristöönsä. Sitten täytyi päästää
pojat niin lähelle, että saattoivat koskea pikku siskoa ja voivat
koettaa saada sitä jokeltamaan, ja Harry Burton huomasi istuvansa
niin kaukana muista, että hänen täytyi siirtää tuolinsa lähemmäksi,
tietysti vain kohteliaisuudesta toisia kohtaan; ja Lawrencet kävivät
yhä säteilevämmiksi Burtonien käydessä yhä juhlallisemmiksi, ja lopuksi
herra ja rouva Burtonin kädet tapasivat toisensa pienokaisen monen
monien vaippojen alla, ja sitten heidän katseensa yhtyivät, ja rouvan
silmät olivat kyyneliä tulvillaan, miehensä täynnä hellyyttä, ja Willy,
joka tarkkaavasti oli seurannut koko kohtausta katkaisi hiljaisuuden
sanomalla:

"Miksi sinä itket, Alice täti?"

Silloin kaikki katsahtivat ylös hämillään, kunnes rouva Lawrence
kumartui pienokaisen yli suutelemaan kälyään. Kun heidän miehensä tämän
huomasivat, nousivat he heti.

Sitten pienokainen heltyi tätinsä hyväilyille ja muutti hetkeksi
asentoa, ja herroille ilmoitettiin, että jos he haluavat tupakoida,
on heidän mentävä ruokasaliin, sillä rouva Lawrence ei tupakansavua
vielä oikein sietänyt. Ja herrat istuivat ja katselivat sikaariensa
yli hämillään toisiaan, aivan kuin ensi kerran olisivat toisensa
tavanneet, ja rouvat juttelivat niin luottavasti kuin olisivat olleet
kaksoissisaria, eivätkä ikinä erossa eläneet, ja eno ja isä kantoivat
pojat vuoteeseen, ja heille annettiin toistamiseen hyvän-yön suudelma.
Herrat olivat juuri lähdössä alakertaan, kun Toddy kysyi:

"Itä, ei tuinkaan äiti ole antanut pikku titkoa tädille ikiomakti?"

"Ei, poikaseni", sanoi Tom.

"Minä en tahtoisi, että pikku sisko olisi kenenkään muun kuin meidän
oma, mutta jos joku sen pitäisi saada, niin olisi se Alice täti.
Tiedätkö, minä luulen, että hän sitä rukoili, hän oli niin kummallisen
näköinen."

Herrat iskivät toisilleen silmää, ja Tom Lawrence tarttui uudelleen
lankonsa käteen. Muutamien kuukausien kuluttua poikien pelko hälveni,
sillä Burtonien kotiin ilmestyi pieni olento, joka käyttäytyi aivan
kuin olisi tullut iki-ajoiksi sinne jäädäkseen, ja joka vuosien
vieriessä sai rouva Burtonin luopumaan mielipiteestä, että sukulaiset
voivat kasvattaa _toisten ihmisten lapsia_.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65928 ***