*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65879 ***

HILLIGENLEI (PYHÄ MAA)

Romaani


Kirj.

GUSTAV FRENSSEN


Suomentanut

Volter Kilpi





Helsingissä.
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1906.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Monta on ihmistä, jotka astuvat elämäänsä nyreinä ja uneliaina He ovat
kanssaihmisilleen rasitukseksi eivätkä elä mitään. Ken sellaisten
elämästä kertoisi?

Monta on ihmistä, joilla lapsesta asti palaa silmissä ihmetys, jotka
raikkaan nuoruutensa päivät hämärästi tuntevat, ikäänkuin tahtoisivat
he elää ja tehdä jotain erinomaista, kunnollista, ja jotka sitte
astuvatkin elämänsä taipaleelle mielessään kirkas uljas rohkeus.
Sellaisten elämä ehkä olisi kertomisen arvoinen. Toki, ei siitäkään!
Ei siitäkään suuria lähde. Sillä mihinkä käyttävät nuo terveet ja nuo
voimakkaat elämänsä? He etsivät, tavoittelevat rahaa ja ulkonaista
kunniaa tai muita semmoisia harhakuvia, etsivät ja rientävät ja
kompastuvat, eivätkä saavuta, ja kompastuvat hautaansa. Suuri kiusa
ja mielenharmi on heidän elämänsä kertominen; kertoja saa hiuksensa
harmaiksi kertoessaan.

Tosiaankaan emme vaadi mitään yli-ihmisellistä. Me emme vaadi, että
ihminen lähtisi elämäänsä ikäänkuin lähtisi hän etsimään kuninkaan
kruunua. Mutta sitä vaadimme, että hänessä, kun hän tavoittelee
harhakuviaan, elää toivo, ikäänkuin voisi hän lähimmällä niityllä
aasilauman sijasta tavata edessään enkeliparven; sitä vaadimme että
hänessä elää levoton odotus, ikäänkuin voisi lähimmässä tientaitteessa
tammen alla tuolla seistä häntä odottamassa ijäisyys itse, pyhässä
kädessään kaiken maailman tuhannet arvoitukset ja kysymykset, ja
ikäänkuin voisi hän häneltä saada selityksen muutamiin näistä
arvoituksista ja kysymyksistä. Sitä vaadimme. Sillä se kuuluu
mielestämme kokonaiseen ihmiseen.

Ja nyt sieluni, vaivanalainen, rohkea, kerro eräästä, joka hänkin
levottomana, toivorikkaana etsi, löytääksen Pyhää.

       *       *       *       *       *

Siinä hämärissä viskausi myrsky vielä rajumpana meren ylle; raskaine,
tiukeine käsivarsineen vitsoi se laajalti ja lavealti harmaata jylhää
meren pintaa. Hamasta Islannista aina Skotlanin särmikkäille rannoille
asti ja sieltä aina Norjaan vyöryivät harmaat kuohahtelevat aallot
raskaina ja ärjyen ja loputtomasti pauhaten ja painausivat satojen
penikulmien laajuudelta Holsteinin rantoja vastaan.

Tuolla lepäsi harmahkossa hämärässä lahden suussa jykeä punainen
majakkalaiva. Se oli ankkurissa ja heittelehti raskaasti sinne tänne ja
hypähytteli kirkasta loistoaan. Sen valo liiti levottomasti ja avaralle
mustan hurjistuneen syvyyden ylitse. Mastoissa ja köysissä turjui ja
vinkui tuuli.

Ja myrsky ja meri kohisi ja kuohui, ja vyöryi ohi majakkalaivan,
ja kohisi ja vyöryi avaraan harmaaseen lahteen ja ahtautui kapeaan
satamavirtaan kohden pientä kaupunkia, jonka nimi on Hilligenlei.
Ja ikäänkuin riemuissaan siitä, että oli seljennyt merestä, tuosta
raskaasta jurosta kumppanista, joka Islannissa asti oli riippunut
sen kintereillä, viskausi myrsky vinhana ja vinkuvana ensimmäistä
vastarintaa vastaan, joka osui sen tielle, pitkää matalaa
olkikatoksista rakennusta vastaan, joka yleni ylhäällä rantavallilla,
aivan satamavirran partaalla. Se rynkäsi katolle, ja hahmaisi kuin
levitetyin käsin sen viittä savutorvea, vinkui ohi rakennuksen ja
kiskoi ja turjutti sen viittä ovea ja sen ikkunoita.

Tämän rakennuksen äärimmäisessä huoneessa istui kookas tukeva
kätilömuori Rieke Thomsen mukavassa nojatuolissaan. Hänellä oli jalat
jalanlämmittimellä, kätensä olivat pujotetut pyyleän ruumiin ympärille,
edessään pöydällä oli kahvipannu, siten istui hän rauhallisesti
odotellen. Hän istui ja tähysteli alas Satamakadulle, tuontuostakin
taivutti hän suurta päätään hiukan syrjään, ja katsahti pienen
nelikulmaisen syrjäikkunan kautta, jonka hän varta vasten oli antanut
laittaa itselleen, rantalahden tuolle puolen Freestedtiä kohden,
näkyisikö sieltä mitään merkkiä. Opettajalla siellä, joka asui ylhäällä
rantavallin harjalla, oli nimittäin jo vanhastaan velvollisuutena,
kun joku nainen sattui kätilömuorin tarpeeseen Freestedtissä, panna
merkiksi päivällä valkea vaate katolle, öisin kirkas valkea siihen
koulusalin ikkunaan, joka antoi Hilligenleitä käsin.

Mutta tänä myrskyiltana katsahti eukko vaan vanhaa tottumaansa tuonne
syrjään. Freestedt'istä käsin ei, sikäli kuin hänellä oli tietoja ollut
tänä iltana odotettavissa mitään merkkiä. Suuremmilla odotuksilla
katseli hän satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, jonka vaimon hänen
käsityksensä mukaan piti tänä yönä saada lapsi. Mutta satamapäällikön
ovi pysyi sulettuna.

Silloin alkoi hän itsekseen säälitellä itseään, hän oli muka niin
yksinäinen ja kaikkien hylkäämä ja unohtama ihminen, vaikkapa päivän
mittaan oli käynyt häntä tervehtimässä ainakin seitsemän naista,
kuusi vanhempaa muuten vaan pakinoillaan, ja eräs nuorempi antamassa
ennustaa korteista, milloinka hän taas tulisi äidiksi. Kyllästyneenä
yksinäisyyteen kumartui hän hiukan, nosti käteensä puukengän, joka
hänellä oli jalan lämmittimen vieressä ja heitti sen lievässä kaaressa
ovea vastaan.

Silloin tuli sisään vanha Hule Beiderwand, joka asui viereisessä
huoneessa, ja joka nyt vielä seitsenkymmenvuotiaana astui yhtä suorana
kuin muinoin nuorempana, kun hän palveli ratsastavana poliisina
Gottorpin ja Kielin välillä. Hän pysyi niin suorana, ei ainoastaan
siksi että hänellä oli niin uljas ruumiinrakennus, vaan vielä enemmän
siksi, että hänessä paloi semmoinen sisäinen ihana valaistus.

Hilligenlei lahden ympärillä nähkääs, tuon jykeän rantavallin
juurella ja suojassa kohoo paljon pieniä rakennuksia, joissa
asuu matalikkotyöntekiöitä, kalastajia ja pikkuviljelijöitä.
Kaukana kirkosta, asuen pimeissä mataloissa majoissaan ja suuressa
yksinäisyydessä hautoivat nämä jo ammoisista ajoista mielessään
omituista uskoa. He kutsuivat itseään hilligenleiläisiksi ja elivät
siinä toivossa, että tuo pienoinen kaupunki Hilligenlei, ja seutu
lahden ympärillä todella joskus tulisi Hilligenleiksi, "pyhäksi
maaksi". [Hilligenlei on murremuodostus sanasta heilig-land ja
merkitsee pyhä maa. Suom. muist.] He odottavat jumalan valtakuntaa
tämän lahden ympärille. Ja tämän uskon johtaja, ja samalla sen
viimeisiä edustajia -- usko oli nimittäin häviämässään -- oli Hule
Beiderwand.

Elämänsä mittaan oli hän valvonut monta, monta yötä sairasvuoteitten
ääressä, ja oli siitä saanut tavan seisoilla ikkunan ääressä
ja tähystellä ulos yöhön. Hän astui nytkin hitaaseen jäykkään
tapaansa pienen ikkunan ääreen, joka antoi ulos lahdelle, jäi siinä
ajatuksissaan katsomaan ulos pimeään ja kuunteli myrskyn laulua.

"Onpas tämä kurjaa", sanoi Rieke, "että minun pitää istua tässä
tällaisena. Tämmöinen vanha yksinäinen vaimoraukka. Ja jos sitte joskus
tulee joku, seisoo hän kuin pölkky, eikä virka sanaakaan."

"Tuolla näkyy valkea!" sanoi ukko.

"Mitä?" tokaisi eukko ja liikahtihe tuolillaan ja katsahti ulos. Aivan
tyvenenä ja selkeänä tuikki siellä kaukana kirkas valo.

"Freestedt'issä!! Tiedätkö sinä mitään, Hule?"

"Luulen hieman tietäväni!" vastasi ukko. "Pari viikkoa sitte kävi Liese
Dusenschön täällä... tuossa hämärissä."

Rieke Thomsen oli laskenut molemmat kätensä polvilleen ja katseli nyt
suurine pyöreine silmineen ylös pitkää Hule Beiderwand'ia kohden.
"Liese Dusenschönkö? Stiena Dusenschönin tytärkö, hänen joka asuu tässä
vierellämme pitkässä rakennuksessa? Hän joka palvelee Reimers'illä
Freestedt'issä?"

"Ellet tiedä ketään muuta Freestedtissä, jonka vuoksi valkea tuolla
olisi sytytetty, niin siinä tapauksessa on se Liese Dusenschön. Hän
kysyi äitiään, mutta tämä ei ollut kotona. Silloin kysyi hän sinua,
mutta sinäkin olit poissa. Sitte lähti hän takaisin taas. Nyt kun
näen tuon valkean, luulen minä, että hänellä oli jotain vaikeata
sanottavana."

"No niin!..." sanoi Rieke ja ponnisti käsillään tuolinnojaa vastaan ja
aikoi nousta ylös, "siispä _täytyy_ minun tässä ilmassa Freestedtiin."

Mutta hän ei noussutkaan vielä, ja samassa tempasi tuuli ulko-oven
auki ja heitti sen kovasti seinää vastaan. Kohta sen jälkeen seisoi
voimakaskasvuinen tukeva Liese Dusenschön kynnyksellä. Hänen
punertavanvaaleat hiuksensa riippuivat märkinä hänen kasvoillaan,
hänen kalpeat kasvonsa olivat kuoleman väsyneet, ja hänen kuopille
painuneissa silmissään kuvasti säikähdys ja kammo.

"Isäntä on ajanut minun pois... ja äitini ei ole kotona."

Rieke Thomsen kompuroi ylös tuolistaan ja otti häntä vyötäisiltä ja
talutti kolme porrasta ylös kammariin ja laski hänet vuoteelle.

"Eipä... kaikkea vielä!" puheli hän ja oikaisihe työläästi. "En ikinä
eläissäni ole säikähtänyt noin pahasti."

"Rieke... kymmenet kerrat olen uupunut tielle... olen köyristynyt kuin
mato. Koetin tarttua siihen... mutta en saanut." Hän hengähti syvään.
"Oi, nyt on helpompi olla jo!... Mutta eikö äiti jo tule?"

"Tulee, tulee hän... kuulehan... ovi käy. Katsos, tuossa hän on jo."

Stiena Dusenschön tuli puvussa, joka hänellä aina oli, kun hän kävi
vieraisilla. Päässään oli hänellä hallistunut musta kirkkomyssy ja
olalleen oli hän kääräissyt vanhanaikuisen mustan päällyshuivin jossa
oli helmiripsuja koristeina, ja jonka hän oli saanut lahjaksi pastorin
rouvalta. Ja pitkät, alas rinnoille riippuvat myssyrihmat heilahtelivat
ja helmiripsut olivat levottomassa liikkeessä, yhtämittaa tarttui hän
käsillään päähänsä. "Minun lapseni, lapseni!" puheli hän. "Miksi olet
tehnyt minulle tämän!"

"Vaiti nyt siinä!" sanoi Rieke Thomsen. "Äläkä ole olevinasi. Kaikella
muotoa, älä ole olevinasi! Vai olitko itse sen parempi kun olit nuori?
Miksi hän sen on tehnyt? Hän on ehkä kuunnellut jonkun laverteluja tai
on oma luonto vaatinut, jompikumpi."

Stiena Dusenschön oli istuutunut vuoteen reunalle, ja koetti saada
henkeään edes. "Lapseni, minun lapseni!... Kuka on isä? Sanohan toki
vanhalle äidillesi... kuka on isä!"

"Älä kysele", sanoi Rieke. "Vaan mene ja käy hakemassa tänne pikku
Tiene Rauh auttamaan meitä, ja keittämään meille pannu kahvia.
Puol'yötä tässä ainakin on menevä."

Stiena oli vähän loukkaantuvinaan, livahti sentään alas vuoteen
reunalta, juoksi ulos ja palasi takasin mukanaan pikku Rauh, yksi
noita Rauh'eji, joilla kaikilla on niin kiharat keltaiset hiukset,
ja jotka kaikki ovat semmoisia tuulihattuja. Ja livahti kohta taas
takaisin tyttärensä vuoteen reunalle. Tämä makasi ja tuijotti kasvot
puristuneina ylös lakea kohden, ja voihki raskaasti.

"Oi lapseni! Onko se joku rikas talonpojan poika?... Vai joku vieras
herra? Oi... onko se aatelismies?"

"Aatelismies!!" matki Rieke ja ravisti pyöreätä suurta päätään.
"Tyytyväinen saat olla, jos se on joku kunnon renki, joka tunnustaa
omakseen äidin ja lapsen. Tulehan, niin juomme tässä ratoksemme kupin
kahvia... tämmöistä et liene uneksinutkaan, vai... että jo tänään
tulisit iso-äidiksi?... No istuhan..."

Mutta juuri kun Tiene Rauh kohotti pannua kaataakseen kahvia kuppeihin,
kirkahti Liese Dusenschön kammarissa. Pieni Rauh pudotti pannun
kolahtaen pöytään ja oli juosta pakoon. "Oi Jumala!" huudahti hän,
"Minä menen äitini luokse." Mutta Rieke otti häntä niskasta. "Tähän
pöydän ääreen jäät sinä", sanoi hän, "etkä liikahda paikaltasikaan.
Tule, Stiena". Ja he menivät kammariin, auttamaan vaikeroivaa naista
siellä.

Pikku Rauh istui pöydän ääressä, kyyryssä, ikäänkuin olisi hän
sidottu siihen. Joka kerta kun Liese Dusenschön kirkahti, tarttui hän
molemmin käsin käheriin hiuksiinsa. Kun hän huusi matalammin, tukki
hän korvansa. Mutta kun kammarissa kuului rauhallisemmalta, kurotti
hän varovasti kaulaansa ja nauroi. Siten oli hän pari tuntia, kunnes
kammarista alkoi kuulua matalaa, ikäänkuin kaukaista itkua. Silloin
heittäytyi hän pöytää vastaan ja purskahti haikeaan itkuun.

"No, nyt on pahin ohitse!" sanoi Rieke ja palasi tupaan. "Tule, niin
juomme kahvia." Hän istua jysähti avaraan nojatuoliinsa ja katsahti
Tiene Rauhiin. "Kuulehan!" sanoi hän, "sinä menet istumaan nyt tuonne
ylös portaille, tuonne oven eteen, ja kuuntelet tarkkaan, nukkuuko
Liese tai pyytääkö hän mitään, tai muuta semmoista, etkä liikahda
paikaltasi... No, tulehan nyt Stiena! Istu alas ja ole rauhassa."

"Kukahan vaan mahtanee olla isä?" sanoi Stina ja hymyili autuaasti
ja kääntelehti tuolillaan ikäänkuin sykähtelisi jäsenissään hidas
juhlallinen valssi. "Varmaankin joku talokkaan poika. Varmaan. Tai
jotain vielä enempää. Onni tokiinsa että se on poika! Kuinka onnellinen
olen siitä! Me Dusenschönit olemme aina olleet tyttöjä, jo sata vuotta
sitte. Mutta nyt se on poika."

"No kertoisit nyt", sanoi Rieke Thomsen, ja kaasi hänen kuppinsa
täyteen, "mitenkä teidän Dusenschönien laita oikein on. Mutta älä
laskettele liikoja, en ilkeä enää näin vanhoina päivinäni kuunnella
loruja. Juohan nyt."

Stiena joi, laski kupin taas kädestään ja huojutteli hetken
yläruumistaan hymyillen onnellisesti ja mietiskeliäästi, ikäänkuin
kuuntelisi hän jotain juhlallista soittoa, joka aina soi hänessä;
myssyn nauhat heilahtelivat hiljaa ja helmiripsut häilyivät
edestakaisin. "Oh", sanoi hän, "sitäkin tarinaa!... Näes... sata
vuotta tai enemmänkin sitte... silloin se alkoi, silloin oli minun
isoäitini isä pormestarina täällä Hilligenleissä ja hänen nimensä
oli von Dusenschön. Hän eli kuuden tyttärensä kanssa ihan yksinäistä
elämää, ei sallinut, että nuoret miehet kaupungista tulivat hänen
tytärtensä luokse, vaan toivoi jokaiselle heistä jotakin aatelismiestä
tai upseeria, he olivat kaikki nimittäin hyvin kauniita. Hän katseli
tyvenesti vaan, kuinka he vanhenivat ja vanhenivat, kuinka molemmat
vanhimmat jo alkoivat lakastua; hän oli kovaluontoinen mies eikä
välittänyt siitä, että kaikki luonnossa vaatii oikeutensa.

"Silloin sai hän eräänä kauniina päivänä kuulla, että kuninkaan poika
aikoi matkustaa Hilligenlein kautta, vieläpä tuntematonna ja yhden
ainoan seuralaisen saattamana, ja että hän aikoi olla yötä hänen,
pormestarin, luona. Silloin kertoi hän siitä tyttärilleen."

Pieni uninen Tiene Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen.
Siinä tuli hän koskeneeksi oveen, niin että se narahti lyhyeen ja
kovasti. Rieke Thomsen katsahti ylös ja kysyi: "Haluaako Liese mitään?"

"Ei", sanoi pikku Rauh. "Hän on punainen kuin omena puussa."

"Me tulemme kohta", sanoi Stiena ja nyökäytti ystävällisesti päätään
ovea kohden. "Annahan vielä kuppi, Rieke."

"No, juo nyt, Stiena, ja jatka tarinaasi."

"Kun pormestarin kolme vanhinta tytärtä sinä iltana menivät levolle,
sanoi vanhin, että tuo vierailu oli talolle suureksi kunniaksi, toinen
sanoi että pitää peittää pöytä silkkipäällyksellä, ja kolmas, että hän
aikoi pukeutua sinisilkkiseen pukuunsa.

"Kolme nuorempaa taas mietiskelivät: mitähän se on se rakkaus.
Sitähän he kyllä mietiskelivät muutkin illat, mutta tänä iltana
erittäin. Vanhin kampasi hiuksiaan ja kurotteli täyteläistä vartaloaan
peiliä kohden ja ajatteli: kahdenkymmenen kahdeksan vanha hän on,
ja komea mies. Kuinka tuhmaa, että kuninkaan poika voi kosia vain
kuninkaantytärtä. Toinen istui väljässä valkeassa paidassaan vuoteensa
reunalla, ja taivutti päätään niin syvälle, että hän voi nähdä koko
kauniin vartalonsa, kaulasta aina alas polviin asti ja ajatteli,
olisiko hän kymmenen vuoden perästä samallainen kuin hänen vanhin
siskonsa, yhtä kurttuinen ja teeskennelty ja pikkumainen, ja värähti
kauhusta eikä tietänyt mitä ajatella maailmasta ja laskeusi nukkumaan
ja nukkui.

"Mutta kolmas, hän joka oli nuorin kaikista, hän oli Suse Dusenschön,
kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Hän makasi pitkänään selällään,
molemmat kädet pujotettuina runsaihin tummanvaaleisiin hiuksiin ja
oli kovassa hädässä. Hän oli tänä kesänä tuon tuostakin pistäynyt
vanhan pastorin rouvan luona, joka asui kirkkotarhan vierellä ja oli
loikoillut tämän pojan, erään ylioppilaan rinnalla puutarhan ruohikolla
pähkinäpuun alla. Ja tämä oli viheltänyt niinkuin peippo, ja oli
kertonut hänelle, kuinka pähkinäpuu kukoistaa ja viettää häitään, ja
oli suudellut häntä ja oli matkustanut pois. Siitä päivästä taisteli
hän sydämessään hiljaista kiivasta taistelua Jumalaa ja ihmisiä
vastaan, ja ajatteli katkeralla vimmalla: Pyhä kolminaisuus ja ihmiset
kaikki tekevät hirveätä vääryyttä minulle! Tänä iltana varsinkin oli
tuskansa suuri, sillä hänen isänsä oli salaa sanonut hänelle: 'Minä
soisin, että prinssi aivan erikoisella mielihyvällä on muisteleva
huonettamme, jotta minä hänen avullaan pääsisin pääkaupunkiin ja
korkeampaan virkaan. Nyt tiedän minä, että hän kernaasti näkee
lähellään kauniita älykkäitä naisia. Sinä olet älykkäin ja kauniin;
sinun pitää huomenna istua hänen rinnallaan.' Siksipä lepäsi hän nyt
pitkänään vuoteellaan ja päätti: 'Jos hän tahtoo, sanoo hän minulle
kaiken, mitä minä en tiedä, ja minkä minä mielelläni tahtoisin tietää'."

Pikku Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen. Siinä tuli
hän koskettaneeksi oveen, se narahti lyhyesti ja kovaan. Rieke Thomsen
katsahti ylös ja kysyi: "Haluaako Liese mitään?"

"Ei", vastasi pieni Rauh. "Mutta hän on valkea kuin kalkki seinällä."

"Me tulemme kohta", sanoi Stiena Dusenschön ja nyökäytti hertaisesti
päätään kammaria kohden, "kerron vaan pikaan tarinani loppuun. Annahan
vielä kuppi, Rieke."

Rieke Thomson kaasi kahvia. Hule Beiderward astui taaskin sisään ja
meni tapansa mukaan seisomaan ikkunan ääreen eikä virkannut sanaakaan.

"Juo nyt ja jatka kertomustasi!"

"Seuraavana päivänä saapui prinssi ja istui illalla Suse Dusenschönin
rinnalla ja oli hieno ja kohtelias. Joka kerta kun Suse nauroi hänen
puheilleen, kumartui hän ja loi silmänsä syvänvakavasti häneen;
joka kerta kun Duse tuli vakavaksi ja hiljaiseksi, nauroi hän ja
tarjosi viiniä. Kun noustiin pöydästä, otti hän häntä kädestä ja
kuiskasi hänelle jotakin. Sisaret luulivat, että hän lausui jonkun
kohteliaisuuden, hän olikin sanonut vakavan, painavan sanan.

"Kun sitte kaikki talossa olivat menneet levolle, hiipi Suse salaa
huonesta ja meni alas. Seuraavana aamuna tapasi vanhin sisar hänet
lehtimajassa istumassa, kädet lujasti puristettuina sylissään ja
tuijottaen eteensä maahan. Prinssi matkusti pois.

"Hän odotteli kai, että tulisi kirje tai joku sanakin, mutta mitään ei
kuulunut. Silloin kehoitti hän molempia nuorempia siskojaan, että he
nousisivat vastarintaan isäänsä vastaan, ja menisivät yksinkertaisiin
porvarillisiin naimisiin. Sitte matkusti hän salaa Hampuriin ja asettui
asumaan erääseen vaatimattomaan perheeseen, sai niukan toimeentulon
neulomisesta ja synnytti tyttären. Kahdeksan yhdeksän vuotta eli hän
sitte vielä samassa perheessä; toiset sanovat: hiljaa ja itsekseen ja
onnellisena pikku tytöstään; toiset taas, että toisinaan kävi häntä
tervehtimässä upseereita. Sitte kuoli hän, nuorena vielä.

"Hänen kymmenvuotias tyttärensä lähetettiin silloin ensin
Hilligenleihin. Mutta siellä oli pormestari Dusenschön jo kuollut.
Silloin lähetettiin lapsi noiden viiden siskon luo; nämä olivat
asettuneet erääseen aateliseen luostariin Itäholsteinissa, nypläilivät
pitsejä, olivat kovasti kauhuissaan sisarensa lapsesta etsivät
lohdutusta papin luona ja lähettivät lapsen takaisin Hilligenleihin.
Täällä kasvoi tämä yksinkertaisten ihmisten luona ja tuli hyvin
omituiseksi luonteeltaan. Toisinaan oli hän kovin ylpeä ja itseensä
sulkeunut, mutta samassa saattoi hän muuttua huiman vallattomaksi ja
kevytmieliseksi. Kun hän oli kahdenkymmenen, oli hän ennättänyt yhtä
pitkälle kuin äitinsä. Hänen tyttärensä sai taaskin aviottoman lapsen.
Se oli minun äitini; enkä minäkään ole joutunut naimisiin."

Pieni uninen Rauh liikahti, kun kertomus oli loppunut. Samassa narahti
ovi pikaisesti ja kireään. Rieke Thomsen kääntyi raskaasti tuolillaan:
"Haluaako Liese mitään?"

"Ei", vastasi pieni Rauh, "hän lepää ihan hiljaa ja on keltainen kuin
vaha."

Silloin tuki Rieke Thomsen molemmat kätensä avaran tuolinsa nojaa
vastaan ja ponnistausi verkalleen seisomaan ja lähti varovaisesti
kapuamaan ylös kammariin, tukien kättään ovenpielusta vastaan. Stiena
Dusenschön jäi istumaan pöydän ääreen ja huojutti hiljaa päätään
edestakaisin ja hymyili suloisesti ja kuunteli juhlallista soittoa
itsessään, helmiripsut heläjöivät hiljaa ja myssynnauhat heiluilivat
verkkaan ja kauniisti. Siten istui hän ja näki ihmeitä mielessään ja
ajatteli: "Aatelismies hän on. Aivan varmaan joku aatelismies!" Hule
Beiderward seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti ulos yöhön ja myrskyyn.

Hetken perästä palasi Rieke Thomsen takaisin portaita, lapsi sylissään,
istuutui syvään hengähtäen taaskin pöydän ääreen, heittäysi raskaasti
isoon tuoliinsa ja sanoi takertuneella äänellä: "Liese Dusenschön on
kuollut."

Silloin kirkahti Stiena Dusenschön kimeästi ja huusi Jumalaa ja kaikkia
ihmisiä avukseen. Pieni Rauh syöksyi ääntä laskematta ulos tuvasta.

Hule Beiderwand oli lähtenyt ikkunan äärestä ja mennyt kammariin. Kun
hän hetken perästä jäykkine säärineen tulla kompuroi alas portaita,
lausui hän päätään ravistellen: "Kurjaa tämä on."

Rieke Thomsen työnsi kahvikupin tylysti luotaan. "Vaiti siinä", sanoi
hän. "En ilkeä kuulla sanaakaan nyt."

Mutta ukko pysyi asiassaan. "Mitä kaikkea on tässäkin rikottu", sanoi
hän; "kuninkaanpoika ja pormestari Dusenschön ja kaikki, jotka ovat
rikkoneet hänen sukuaan vastaan ja isäntä, joka ajoi hänet talostaan,
ja te molemmat, jotka ette tarkemmin hoitaneet häntä. Tämän kaupungin
nimi on Hilligenlei, tahtoo sanoa pyhä maa, mutta eläissäni en vielä
ole tavannut täällä ihmistä, joka olisi synnistä ja viasta vapaa."

Rieke Thomsen iski kämmenellään pöytään ja sanoi pakahtuneella äänellä:
"Tuota en ilkeä kuulla. Meidän Herramme Jesus Kristus on lunastanut
meidät verellään; siten on minulle opetettu ja siihen minä uskon."

"Älä nyt loruja laske!" sanoi ukko. "Onko koko Hilligenlein kaupungissa
ja rantavallin varteella yhtään ainoata lunastettua sielua, yhtään
ainoata pyhää? Kuinka paljon on vetelyksiä ja kevytmielisiä, kuinka
paljon tyhmyreitä tässä piskuisessa kaupungissa! Mutta sen sanon
teille: vielä on ilmestyvä uljas uskalias mies, hän on astuva esiin
kuin tuomari Israelissa, ja on kulkeva kuin puhdistava tuli läpi maan,
niin että se on tuleva pyhäksi niinkuin sen nimi."

Samassa pujahti pikku Tiene Rauh sisään, ja heitti pöydälle erään
postikortin: "Tämän on kirjeenkantaja jättänyt meille, kun sinä et
ollut kotona, Stiena", sanoi hän, ja livahti samassa pois taas.

Stiena Dusenschön otti kortin, pyyhki kyynelet silmistään ja luki
osoitteen: "Stiena Dusenschön, Hilligenlei", ja käänsi kirjepuolen
esiin kortista, siellä oli paljaita kirjavia kukkia ja alla pienellä
vapaalla tilalla sanat: "Etpäs osaa aavistaakaan." Se oli semmoinen
joutava tyhjänpäiväinen sananparsi siihen aikaan. "Oi", sanoi hän, ja
pyyhki kyyneliään, "katsos vaan! Se on häneltä! Kuinka kaunis kortti!
En osaa aavista! Mitä en osaa aavistaa?... Että hän on upporikas
mies! Ei... en osaakkaan. Rieke! Hän on aatelismies. Hän tulee, ajaa
vaunuissa ja noutaa lapsen ja minä lähden mukana."

Rieke Thomsen otti kortin ja tarkasteli sitä ja sanoi: "Se on kaunis
kortti ja käsiala on hyvää... Mutta parasta olisi, Stiena, jos hänen
nimensä olisi tuossa alla."

"On aivan yhdentekevää", tuumi ukko, "kuka ja mitä hänen isänsä on,
siitä vaan on kysymys, tuleeko hän auttamaan siinä, että tämä maa tulee
pyhemmäksi, tämä Hilligenlei. Siitä vaan."

"Ah!" sanoi Rieke ärtyisästi. "Älä siitä nyt aina! Minä sanon, jos
hänen isänsä kirjoittaa tuollaisia postikortteja ja hänen äitinsä
on Dusenschön, niin tulee hänestä jotain ja sillä hyvä! Voimmehan
tiedustella korteistakin, Stiena. Herran nimeen, Stiena! Mitä kaikkea
saakaan ihminen kokea!... Ne ovat tuolla ylipöydällä."

"Oo jaa!" sanoi Stiena ja nousi vilkkaasti ylös, myssyn nauhat
heilahtelivat ja helmiripsut laineilivat. "Kysyhän vaan korteista;
Herran tähden, mitä mahtanevatkaan ne sanoa!..."

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna istui Rieke Thomsen taaskin avarassa nojatuolissaan
jalat lämmittimellä, joka kärysi hiukan, katseli tiukkaan
satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, ja odotti, että nyt vihdoinkin
tulisi sieltä kutsu. Ja istui ja odotteli neljä päivää ja näki
joka päivä luonaan parisenkymmentä vierasta, vanhoja ja nuorempia
naisia, jotka kaikki joivat kahvia hänen luonaan, ja valitteli heille
yksinäisyyttään, ja rupesi jo kantamaan salaista kaunaa koko lasta
kohtaan. Viidennen päivän aamulla, kun hän juuri oli ennättänyt taaskin
istuutua valtaistuimelleen, tuli satamapäällikkö Lau tien poikki,
kiskasi jykeällä kourallaan erään ikkunan auki, niin että haka lensi
irralleen, ja sanoi rattoisaan tyveneen tapaansa: "Viime yönä tuli
poika."

Rieke oikaisihe suoraksi kuin tikku, loi tuikeasti pyöreät silmänsä
häneen ja sanoi: "Miksei minua noudettu?"

"Niin tuota..." arveli Lau, "poika tuumi ett'ei ollut tarpeen, hän
tulisi omin neuvoin toimeen. Ja tässä", lisäsi hän, "ovat sinun
viisitoista groscheniasi." Ja hän laski kätilöpalkkion ikkunalaudalle.

"Siitä pojasta ei tule mitään maailmassa" sanoi Rieke, "sen sanon
sinulle, jonninjoutava hänestä tulee".

Kookas satamapäällikkö naurahti vaaleaan partaansa ja lähti.

Silloin muisti Rieke Thomsen että Stiena Dusenschönin viisitoista
groschenia vielä olivat maksamatta ja odotti, kunnes Stiena kerran
taas pistäyisi kahville hänen luokseen, ja sanoi: "Kuulehan... ne
viisitoista groschenia."

Stiena Dusenschön kääntyi hiukan, ja teki tämän liikkeensä näköjään
ikäänkuin jonkun ihmeenihanan, juhlallisen sävelen mukaan ja sanoi
happamen makeasti: "Minähän kerroin sinulle niin kauniin tarinan,
sill'aikaa kun Liese kuoli: rahoja et saa... Katsos, minä olen
teettänyt itselleni uudet ripsut ja ostanut parin uusia myssynnauhoja."

Silloin joutui pikku Dusenschönkin Rieke Thomsenin epäsuosioon, vaikka
kortit olivatkin ennustaneet hänelle paljon hyvää, nimittäin rahaa ja
kunniaa. Nyt sanoi hän kaikille, jotka tulivat hänen luokseen: ei siitä
pojasta mitään tule.

Ja lapset, pikku Dusenschön ja pikku Lau kasvoivat suuremmiksi ja
tulivat hyviksi ystäviksi.

Ja kun he telmivät ja melusivat Satamakadulla, sydämistyi Rieke
Thomsen avaralla tuolillaan ja tapahtuipa toisinaan, että hän hyökkäsi
ylös, aukasi ikkunan ja toraili pikku Laulle: "Tyhjänpäiväinen vintiö
sinäkin!" ja pikku Tjark Dusenschönille sanoi hän: "Sinäkin mukamas...
et ole edes kätilömaksuasi suorittanut!"

Mitähän mahtoivat kaksi pientä poikaa semmoiselle? Mitä apua siitä,
että satamapäällikkö venheeltään ja rantatokeelta käsin tyveneen
leveästi nauraen huusi pojalleen: "No, poikaseni, älä tuosta ole
milläsikään!" Mitä siitä, että Stiena Dusenschön ilmestyi ovelleen,
myssynnauhat heilahdellen ja makealla äänellä kutsui: "Tja... ark!
Minun oma Tja... ark'ini! Mun oma poikani! Tule kohta isoäidin luo?"

Nyt asui satamapäällikön asunnon vieressä ja viistoon vastapäätä tuota
pitkää rakennusta eräs seppä. Tämän nimi oli Johann Friedrich Buhmann,
koko Hilligenlei kutsui häntä sentään lyhyesti vaan Jan Friechiksi.
Tämä oli roteva, pitkä mies, hiukset sekaiset ja kampaamattomat,
kasvot mustevat, silmävalkuaiset ja hampaat ainoastaan vilkahtelivat
keltaisina niistä. Hänen pitkä laiha vartalonsa näytti siltä kuin se
joka hetki olisi ollut menemäisillään hajalle, mutta leveä, jäykkä,
mustantumma nahkaesiliina, joka alinomaan kopahteli, milloin sieltä,
milloin täältä, piti sitä koossa. Niinpä näyttikin hän edestäpäin
katsottuna vielä jotakuinkin mukiin menevältä. Mutta takaapäin oli
jo arveluttavampaa. Esiliina ei ulettunut siellä enää yhteen, ja
niinpä oli hän siltä taholta ikäänkuin ilman siipisuojusta eikä siellä
ollut nähtävänä muuta kuin runsaasti vanhaa kulunutta housuvaatetta
ja ohut kuiva nahkarimsu, joka riippui alas esiliinasta. Kaikkihan
tietävät miltä näyttää vanha elefantti takaapäin. Kaikki pikkulapset
Satamakadulla pelkäsivät häntä, koska hän usein, kun he menivät ohitse,
kumaraharteisena ja kamalasti mörähdellen rämpi esiin pajastaan ja
kurotti karkeaa mustaa kättään heitä kohti. Itse asiassa ei hän ollut
lainkaan paha, oli vaan hupsu, eritoten hupsu juuri lapsiin. Ja laiska.

Tämä nyt eräänä päivänä, kun lapset jo olivat noin kuuden vuoden,
sai viekotelluksi heidät pajaansa, ja rupesi heidän ystäväkseen ja
suojelijakseen tuota tukevaa eukkoa vastaan. Monet hetket istuivat he
hänen luonaan, kesäisin ulkona penkillä seinän vierustalla, talvella
alasimella ja ahjon partaalla, joka usein oli kylmä.

Eräänä päivänä toi Tjark Dusenschön mukanaan sen postikortin, jonka
hänen isoäitinsä oli saanut hänen syntymäpäivänään. Se nyt antoi
aihetta syvämielisiin neuvotteluihin. Tuntikausia kynti tuo järeä
seppä järeine sormineen sekaisia hiuksiaan ja puhella murahteli
itsekseen ja piti korttia päivänvaloa ja aurinkoa vastaan, ja koetti
etsiä siinä jotain salakirjoitusta tai salamerkkejä, ja katsahti sitte
yht'äkkiä kirjoituksesta ylös ja alkoi hurjilla noenreunustamilla
silmillään tutkivasti tarkastella Tjark Dusenschönin kasvoja,
keksiäkseen niissä jotakin yhtäläisyyttä jonkun ylhäisen miehen kanssa
Hilligenleissä tai lähiseuduilla; ravisti päätään taas ja mumisi: "Et
osaa aavistaakkaan... et osaa..." Pieni Tjark Dusenschön istui häntä
vastapäätä ja katsoi suurine kirkkaine silmineen häneen ja lopuksi
koski tuon suuren rotevan sepän syvä mietiskely niin hänen sydämeensä,
että hän rupesi itkemään. Silloin sai hän pikku Lau'lta torat ja
selkäsaunan. Tjark Dusenschönistä koitui poika, jolla oli vahva
puolensa itkemisessä, ja pikku Lausta semmoinen, jolla oli luja nyrkki.

Hule Beiderwand taas, hän, joka oli ollut ratsastavana poliisina
Gottorpin ja Kielin välillä, hän seisoili tuon pitkän rakennuksen
ikkunassa ja katseli kumpaakin poikaa, ja huomasi pian, ettei Tjark
Dusenschön ollut oikeaa maata. Oli vetelys. Silloin kiinnitti
hän toivonsa joksikin aikaa Pe Ontjes Lau'hun. Tämä oli roteva,
karskiryhtinen poika, olossaan ja menossaan tyven ja varma, ja osoitti
käskijän taipumuksia. Mutta sitte kuuli hän kerran Mars Wiebersiltä,
satamakoulun opettajalta, että oli tuiki mahdotonta päntätä Lau'n
päähän kertomataulua. Silloin raukesi Hule Beiderwandilta sekin toivo.
Täytyi olla tietojen alkeet selvinä sillä miehellä jonka piti nostaa
kokonainen maa velttoudesta, vääryydestä ja kaikellaisesta muusta
puutteellisuudesta terveyteen, niin, vieläpä pyhyyteen.

Niinpä kääntyi ukko ikkunasta pois ja meni veljensä vuoteen ääreen,
veljensä, jonka hän viisikymmentä vuotta sitten, kun hän vielä oli
nuorena isäntänä Hindorffissa, oli ottanut kuolevilta vanhemmiltaan
hoitaakseen. Tämä oli nuoruudestaan asti ollut rampa ja oli nyt jo
kolmekymmentä vuotta ollut vuoteen omana. Hän istuutui hänen vuoteensa
ääreen ja rupesi lukemaan hänelle raamatusta ja virsikirjasta ja
Lutherin kirjoista. Eikä heittänyt toivoaan. Hän odotti että ehkä
piakkoin muuttaisi tähän pitkään rakennukseen joku nuori aviopari, tai
että mahdollisesti tuolta tuoltapuolen, Freestedt'in kouluhuoneesta,
missä nyt asui vanha yksinäinen aviopari, alkaisi taimia uusi elämä
ja joskus taas vilkkuisi tuo tuttu valkea lahden yli. Hän kuvitteli
nimittäin että tuolla yläällä vapaalla rantavallilla, meren kasvojen
edessä, meren, joka milloin on valoisa kuin aurinko, milloin kolkko ja
synkkä kuin kammotus itse, että siellä piti sen lapsen syntyä, jota hän
odotti.




TOINEN LUKU.


Ja katsoppas: kun opettaja Freestedtissä, siellä ylhäällä vallilla, oli
kuollut, tuli hänen sijaansa uusi opettaja. Tämän nimi oli Wilhelm Boje.

Tämä ei ollut ikinä vielä koskenut naiseen, paitsi kerta, kun
hän, kuin huomaamattaan, oli koskettanut erään ystävänsä sisaren
kättä, ainoastaan tietääkseen, miten tuntuu naisen ruumis käteen.
Mutta silloin oli hän ollut vielä kovin nuori, nyt oli hän
kahdenkymmenenneljän vanha.

Hän oli jo edeltäkäsin ilolla ajatellut aikaa, jolloin hän olisi
ensimmäisessä virassaan. Hän oli kuvitellut perin mukavaksi, kun
hän joka päivä koulutyön jälkeen -- ja tehtyään kävelymatkan
rantavallille saisi istua lukeskelemaan niitä ihania kirjoja, jotka hän
seminaariaikoinaan suurella vaivalla oli saanut kootuksi itselleen.
Tarina Odysseyksesta, tuo kamalan ihana kappale kuningas Macbethista ja
professori Faustista, ja kertomus Robinsonista ja muutamat muut, olivat
hänestä kuin kirkkaita maljoja, joihin kun katsoo, niin näkee kuin koko
elämän läikkyvän ja leikkivän.

Mutta hän ei ollut vielä ollut neljääkään viikkoa tyhjässä hiljaisessa
asunnossaan, kun tuli maaliskuu. Ja hän rakastui.

Ei hän tiennyt, miten hänen kävi. Oli vaan niin haikea ihana aika.

Hän seisoi hetken pienen kirjapöytänsä ääressä, ja otti käteensä jonkun
kirjan; mutta ajatukset livahtivat kohta jonnekin muualle. Hän oli
kyllä lukevinaan vielä, mutta ajatukset olivat jo poissa; ja yht'äkkiä
tulvi häneen niin suuri ilo, että hän laski kirjan kädestään, otti
molemmin käsin vaaleaan tukkaansa ja kirkahti paljaasta riemusta. Niin
autuaaksi tuli hän ajatellessaan häntä. Niin rakasti hän häntä jo,
vaikkei hän vielä ollut ikinä nähnytkään häntä.

Usein meni hän avarampaan etuhuoneeseen, joka vielä seisoi tyhjänä,
ja koetti kuvitella, miltä näyttäisi, kun hän olisi täällä asumassa
hänen kanssaan. Tuossa porstuaseinällä seisoisi sohva; siinä istuisi
hän iltaisin hänen kanssaan ja hyväilisi ja suutelisi häntä...
Sitte meni hän välikölle, kosketti kädellään vaatekaappiin ja sanoi
itsekseen: "Tuolla on hänen sunnuntaipukunsa riippuva..." Meni
kyökkiin sitte ja asettui seisomaan lieden ääreen, vähän syrjempään,
ett'ei hän olisi tiellä, mutta hän kuuli kuitenkin, kuinka hän torui
ja sanoi, ett'ei hän kärsi, että joku seisoo ja katselee kun hän
keittää... Hän meni puutarhaan, ja huusi ja kutsui häntä, mutta hän
pysyi hiljaa. Silloin alkoi hän etsiä häntä, ja kas, tuolla hän
lymyilikin karviaismarjapensaan varjossa. Hän torui häntä että hän
söi tuommoisia raakiloita, hän kielsi kyllä, ja väitti ettei hän
ollut syönyt mitään, mutta kuoret, jotka olivat maassa, ilmaisivat
hänet. "Eipäs", sanoi hän, "mikä lapsi sinä vielä olet! Mikä armas
ihana ihmeellinen lapsi!..." Illalla ennenkuin hän meni nukkumaan,
meni hän keskihuoneeseen, joka sekin seisoi vielä ihan tyhjänä; mutta
rakastuneessa kaihomielessään näki hän vuoteen ja näki hänet seisomassa
sen ääressä. Hän oli komea ja uhkui nuorekasta voimaa, ja raskaitten
vaaleitten hiusten alla, jotka pitkinä ja suorina riippuivat alas,
säihkyivät ylpeät ripeävälkkeiset silmät, niiden katse, joka oli
luotuna häneen, ei ollut hyvä eikä armas, oli älykäs ja kirkas. Mutta
sitte kohotti hän yht'äkkiä molemmat kätensä, niin että koko hänen
yläruumiinsa kohosi, ja laski ne hänen kaulansa ympärille ja oli sulaa
armautta; ja hän sai nähdä ihaninta, mitä Jumala oli luonut... Niin
selvästi näki hän hänet edessään, vaikkei hän vielä tietänyt, kuka hän
olisikaan edes. Oli se autuas haikea aika.

Tuli vihdoin päivä, jolloin hän oli aivan erikoisesti levoton. Koko
päivän ajatteli hän taukoamatta häntä, ja illalla tapasi hän itsensä
kumartumassa vuoteensa ylitse ja puhumassa ihmeellisellä oudon
ystävällisellä ja herkällä äänellä, jommoista häneltä ikinä ennen ei
ollut kurkusta lähtenyt: "Sinä, kuule... tytölle pitää tulla nimeksi
Heinke ja pojalle Piet."

Silloin säikähti hän ja ajatteli: "Kiitos Jumalan, että asun ihmisten
keskellä! Ja että on maailmassa tyttöjä viljalti kuin vatukkoja
pensaassa. Minä etsin hänet, jota tarkoitan, ja menen naimisiin."

Seuraavana päivänä kuuli hän, että Hilligenlein puolella piti olla
suuret talonpoikaistanssit: silloin odotti hän kunnes satamapäällikkö
Lau tuli venheineen Freestedtin puolelle, ja meni hänen mukanaan
Hilligenleihin.

Kun hän tuli tanssisaliin, näki hän nuorten tyttöjen joukossa, jotka
istuivat pilarien luona, erään, joka hyvin paljon muistutti sitä kuvaa,
jota hän kantoi mielessään. Hän oli muhkeavartaloinen, ja hänellä
oli vaaleat hiukset; ja kun hän nousi ja lähti tanssimaan, kantoi
hän nuorta raikasta kauneuttaan kuin ruhtinatar loistoaan. Kun neito
useampaan kertaan tanssi hänen ohitsensa, näki hän, että hänellä oli
kauniit syvät silmät, jotka hänen viatonta sieluaan säteillen olivat
yht'aikaa sekä ylpeät että kaihtivat ja hän alkoi pitää hänestä
vielä enemmän. Hänen vartalonsa nuortea voimakkuus ja hänen pienten
vaaleitten kasvojensa ankara terve armaus tenhosi niin hänen mielensä,
että koko hänen sielunsa herkkeni iloiseksi ja rakastavaksi hänelle.

Sattui silloin, että neito hänen kohdallaan lakkasi tanssimasta, ja
astui hänen ohitsensa nojautuen tanssijansa käsivarteen ja arasti
katsahti sivulleen miehiin ja sattui silmillään häneenkin. Silloin
livahtivat tytön silmät pikaisesti pois -- siten yrittää lentävän
haukan edestä pakoon kyyhky -- meni pää kumartuneena edelleen ja
ajatteli: mikä pitkä komea mies hän oli, ja kuinka hän katsoi minuun...
Oi, kun tulisi hän pyytämään minua tanssimaan.

Mutta järjestyksen laita tanssisalissa oli vähän niin ja näin, isäntä,
nuori Ringerang, kun on nahjus ja vetelys kuin märkä pyyhinliina.
Soiton alkaessa hyökkäsivät miehet yhdessä rymäkässä halutuimpia
tanssijattaria kohden, niin että joka kerta syntyi sopimaton tungos.
Wilhelm Boje yritti pari kertaa tytön luokse, mutta turhaan ja jätti
sitte yrittämästäkään ja seisoi nyt ja tuijotti synkkänä eteensä.

Tyttö oli koko ajan silmäkulmainsa alta pitänyt häntä tarkasti
silmällä. Ja kun hän nyt taaskin oli tanssimassa, ajatteli hän
sekaisessa oikullisessa nais-mielessään: "Minä teen sen... en tee,
tänään on hän tuossa, sitte en enää ikinä elämässäni näe häntä... Minä
teen sen..."

Samassa lensi tytön kenkä Wilhelm Bojen eteen.

Tyttö kirkahti matalaan: "Oi", sanoi hän Bojelle, "kenkäni lensi
jalastani", ja kääntyen tanssijaansa sanoi hän: "Nyt tuli tanssista
loppu, solki meni rikki", ja kumarsi hänelle. Tämä lähti. Sillä hän oli
nuori ja tuhma vielä.

"Ellet enää voi tanssia", sanoi Wilhelm Boje matalaan ja takertuvalla
äänellä, "niin lähde kanssani".

Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsahti kenkäänsä, livahutti
sen jalkaansa ja sanoi hiljaa: "Emme tuonne tarjoiluhuoneeseen viiniä
juomaan, vaan ulos."

"Minä menen edellä", sanoi Wilhelm Boje matalaan, "tule sinä jälestä."

Hän lähti ja sekaantui tungokseen; eikä löytänyt ensin tyttöä, kun hän
tuli ulos lehdettömäin kastanjoiden alle, joiden varjossa jo hämärti.
Mutta sitte näki hän hänet seisomassa sillalla, joka johti linnahaudan
yli kaupungin puistoon. Linnaa ei ole enää ollut ammoisiin aikoihin
olemassa.

Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi: "Minun isäni on
täällä Hilligenleissä. Jos hän näkee minut, saan minä torat."

"Oh", sanoi Wilhelm, "älä semmoisista nyt."

Tyttö naurahti matalaan: "Enkö saa siitä puhua?"

"Et", sanoi Wilhelm.

"Mistä sitte?"

"Siitä, pidätkö sinä minusta."

Tyttö kumartui hiukan käydessään ja sanoi verkkaan ja arkaillen:
"Pidätkö sinä sitten minusta?"

"En ikinä eläissäni ole vielä suudellut tyttöä... eikä ole yhdenkään
käsi tätä ennen levännyt käsivarrellani. Jos minä jotakin alan
rakastaa, niin on se vakava asia."

Tyttö kumartui taas hiukan ja katsoi taaskin maahan ja sanoi arasti:
"Se on minullekin vakavin asia maailmassa."

Silloin pysähti Wilhelm, ja otti häntä kädestä ja pyysi: "Katsohan ylös
toki ja katso minuun."

Mutta tyttö piti silmiään maahan luotuina vaan ja päätään kumarrettuna;
hän arkaili näyttää kasvojaan, jotka tuo äkillinen rakkaus pahasti oli
hämmentänyt, kuten hän hyvin tunsi. Huojuvain oksien välitse vilkahteli
valovälkkeitä, jotka leikkivät hänen hiuksillaan.

Silloin laski Wilhelm kätensä hänen otsalleen ja taivutti hänen
päätään taaksepäin ja sanoi rukoillen: "Annahan toki", ja suuteli
häntä arasti, ja kun tyttö silmät alas luotuina pysyi hiljaa, suuteli
hän häntä uudelleen ja uudelleen. Sitte lähti tyttö hitaasti käymään
hänen rinnallaan, molemmat kätensä hänen käsivarrellaan ja luottavasti
lähestyneenä häntä, silmät taaskin maassa.

"Eikö isäsi sallisi, että sinä käyt tansseissa?"

"Ei", sanoi hän, "hän tahtoo pitää meidät kaikki kotona, että hänellä
olisi helppoja työjuhtia. Meidän talomme on pahasti velkaantunut. Minun
vanhempi siskoni on jo perin kuihtunut ja kuivunut".

Wilhelm joutui ihan suunniltaan: "Siten ei saa sinulle tapahtua.
Sinulle?... Sinä et saa jäädä naimattomaksi."

"Ei ole aikomuksenikaan", vastasi hän. "Mutta kuka huolii minusta?"

"Niin, kenen sinä tahdot? Kas, siitä se riippuukin! Näytäshän nyt
silmäsi minulle. No, katsohan ylös nyt ja katso minuun. Älä nyt ole
noin säikäyksissäsi... Noin!... Mitkä kirkkaat älykkäät silmät sinulla
ovatkaan! Tuota, sanohan, miltä sen pitää näyttää, josta sinä voisit
pitää?"

Tyttö katseli hetkisen liikahtamatta ja ystävällisen uteliaasti häneen,
sitte kohotti hän kätensä hellästi ja arasti, aikoi kai laskea ne hänen
olalleen, mutta ei saanutkaan suoritetuksi sitä liikettä ja sanoi
liikuttavasti hämillään: "Noin melkein kuin sinä."

Wilhelm silitti kädellään häntä: "Kuinka armas sinä olet."

He olivat vielä kokonaan vaipuneet katsomaan toisiaan silmiin, kun
kastanjoilta käsin alkoi kuulua askeleita. Leveähartiainen raskaan
työn jäykistämä mies meni ohitse ja sanoi käreällä äänellä: "Sinä
tulet kotiin." Tyttö erosi sanaakaan sanomatta Bojesta ja lähti isänsä
rinnalla puistokäytävää pitkin ja hävisi näkyvistä.

Silloin kiersi Wilhelm Boje jalan ympäri lahden Freestedtiin ja palasi
takaisin tyhjään kotiinsa.

Seuraavana päivänä ajatteli hän: "Kuinka omainen hän olikaan ja
armas ja ihmeellinen! Ja mitkä suloiset valkeat kasvot." Seuraavana
päivänä kuvaili hän itselleen, kuinka nyt hän, jonka hän nyt siis
jo tunsi, asuisi tässä talossa, ja kävi joka huoneessa, ja näki
hänet kaikkialla... Kolmantena päivänä sai hän kirjeen häneltä, se
oli kirjoitettu perin sekaisella käsialalla -- oli aivan ihme ja
kumma kuinka tuo suuri älykäs tyttö saattoi kirjoittaa tuommoisia
turhanpieniä epätasaisia kirjaimia. Hän kirjoitti kielellä, joka ei
ollut aivan moitteetonta yläsaksaa: "Minun pitää sittenkin mennä
naimisiin, serkkuni kanssa Krautsielistä. Hänellä on pieni maatila
rantavallin vierellä, eikä tarvitse myötäjäisiä, sanoo isä, ja he
voivat kyntöaikana säästää kaksi hevosta, jos he vuoroin lainaavat
hevosensa tointoiselleen, sanoo hän. Serkku on vielä ihan nuori, ja iho
karkea kuin luusta ja hirveän töykeää koskettaa, mutta luulen, että
sittekin menen hänelle, sillä mitä minä muutakaan? Sittehän selkeän
toki isästä. Minun ikkunani on viimeinen vallillepäin länteen. Mutta
mitä siitä? Kaiket yöt ajattelen minä opettajaa Freestedtissä, ja
tahtoisin hirveän mielelläni tietää, vieläkö hän pitää minusta."

Silloin puki hän illalla, kun tuli pimeä, paksun talvitakin ylleen ja
meni rantaan, irroitti rapupyydystäjä Paulsenin venheen ja sousi ulos
lahdelle. Hän toivoi voivansa laskuvirran mukana tunnissa ennättää
Krautsieliin, virta nimittäin vie viistoon poukaman poikki sinne
kohden. Aamusti aikoi hän palata takaisin vastakkaisen virran mukana.

Aivan laskujensa mukaan tulikin hän virran vetoon, piti tarkkaa huolta
siitä, että valot Hilligenleistä käsin näkyivät hänelle oikealta
taholta ja tarttui airoihin. Kun hän hetken perästä, jonka hän arvioi
liika lyhyeksi, häntä kun nuoruutensa, ajatuksensa ja virta kiidättivät
yhtä nopeasti, loi katseensa ylös, olivat nuo valkeat pilvikaritsat
hävinneet, jotka äsken olivat laumoina karehtineet taivaalla; niiden
sijasta oli kohonnut sinne ylös yksinäisiä raskaita mustia lehmiä,
jotka verkkaan ja hitaasti käyskelivät taivaan laitumilla; rantavalli
oikealla, jonka tumman suoran ääriviivan hän äsken vielä selvästi oli
eroittanut, oli kadonnut. Silloin kävi hän levottomaksi ja tarttui
voimakkaasti airoihin, päästäkseen taas vallin näköpiiriin. Nousi
terävä kylmä tuuli, jonka suunnasta hän ei ollut selvillä. Ympärillään
ei näkynyt muuta, kuin harmaita mustia aaltoja, jotka kasvoivat
suuremmiksi ja vyöryivät laakeampina ohitse, yllä taivas, joka häämötti
vähän selkeämpänä. Silloin alkoi häntä palella, ja hän alkoi torata
tyttöä: Maksaa saa hän tästä, mitä hän tässä nyt on saanut aikaan.
"Maksaa saa hän!" Aivan harmistuneena ja äissään jätti hän sikseen
enää pyrkiäkään päämääräänsä kohden, ja päätti aamun sarastukseen asti
soutaa näin virtaa vastaan, jotta hän pysyisi lämpimänä, eikä ajautuisi
liika kauas ulos merelle.

Hän oli tuskin päättänyt tämän, kun alkoi viistoon edessä verrattain
lähellä tuikottaa omituinen kirkas valo. Valo, joka lähti... niin
näytti hänestä, kuin jostain tornista. Ja torni... huojui verkalleen
edes ja takaisin? Ja seisoi keskellä kuohuvaa virtaa? Ja valo oli
niin punertava ja tulinen ja riippui korkealla ylhäällä, ikäänkuin
heilahtelisi se hiljalleen jossakin laessa? Hän tuijotti sinne suu ja
silmät selällään, ja souti varovasti -- yks' -- kaks' -- yks' -- kaks'
-- sinne kohden.

Yht'äkkiä tunsi hän sen. Herra armahtakoon! Sehän oli majakkalaiva.
Majakkalaiva, joka on ulkona poukaman suulla! Herra armahtakoon! Niin
kauas ulos oli hän siis jo ajautunut!

Hän sousi sen luoksi, sai käteensä erään köyden, sitoi venheensä
kiinni, ja kiipesi kannelle.

Kaksi merimiestä nojausi reilinkiä vastaan, ja katselivat häneen,
toinen niistä virkkoi: "No?... mistä sinä tulet..."

"Minä olen opettaja Boje Freestedtistä", sanoi hän, "minun piti laskea
yli Hilligenleihin, mutta eksyin."

"Se ei ole totta", sanoi merimies, "sinä aioit Krautsieliin Hella
Andersenin luo".

Boje tuijotti ällistyneenä merimiehen laihanmuseviin kasvoihin, joista
katsoi häneen pari älykästä syvällä välkähtävää silmää: "Kuka _sinä_
sitte olet?" sanoi hän, "kun sen tiedät?"

"Minä olen Thoms Jans... minun vaimoni kirjoitti siitä minulle. Hän oli
nähnyt, kuinka Hella Andersen tanssi kengän jalastaan. Hän tuntee Hella
Andersenin hyvin, hän on palvellut heillä. Näetkös!"

"Ja mitä on sinun vaimollasi tekemistä Ringerangilla tansseissa,
sill'aikaa kun sinä istua kökötät täällä."

"Meillä on kolme lasta, näetkös; sentähden koettaa hän hankkia vähän
lisäansiota. Hän on Ringerangilla tarjoilijattarena... Tulehan nyt
siitä, sinähän palelet."

Portailla seisoivat kapteeni ja puosu, ne kuuntelivat päätään
pudistellen Bojen kertomusta ja sanoivat Thoms Jans'ille: "Saat
tästä myöhemmin laskea hänet maihin." Enempää huomiotta eivät he
kiinnittäneet vieraaseen.

Tämä istui kajuutassa erään merimieskistun äärimmällä kulmaukselle,
siten, että hänellä oli pieni rautakamiini, joka oli hieman lämmin
vielä, polviensa välillä, hampaansa kalisivat ja hän vapisi vilusta.
"Oletko jo kauan palvellut majakkalaivalla?" kysyi hän.

"Kolme vuotta jo", sanoi Thoms Jans.

"Miekkonen!" sanoi Vilhelm Boje, "mutta sanohan: miten kestät olla
täällä. Kolme vuotta poissa vaimosi luota? Niin, jos hän olisikin
tuhannen penikulman päässä sinusta. Mutta näin? Pari penikulmaa vaan
erillään. Sepäs mahtaa tuntua hitolta."

"Niinpä niinkin", tuumi merimies, "mutta mitä tehdä?"

"Kuinka niin?"

"Niin, näetkös; ensinnäkin on työnsaanti Hilligenleissä ylen tiukalla.
Talvella saat olla kymmenkunta viikkoa ihan joutilaana; tiedäthän,
koko Hilligenlei nukkuu. Niin, ja sitte... niin... näetsä... me saimme
kolmena ensimmäisenä vuonna kohta kolme pikku tyttöä; silloin tuumin
minä: saakos tämä meno jatkua?..."

"Ja siksi lähdit sinä majakkalaivalle?"

"Siksi".

"Ja olet nyt kolme vuotta ollut vaimosi luota poissa?"

"Niin tuota, olenhan tuolloin tällöin käynyt siellä... noin joka kuudes
viikko; mutta olen pysynyt hänestä erilläni... ymmärrät..."

"Mutta tuohan on mieletöntä", sanoi Boije ja otti koko kamiinin ja
siirsi sen varovasti lähemmäksi itseään. "Aivan mieletöntä... Mitä nyt
on koko elämästäsi?"

"Niin", sanoi Thoms Jans ja vilkasi kulmainsa alta viisailla syvillä
silmillään Bojeen, "se on kamalaa. Koko elämä tyhjää... tyhjää vaan.
Mutta näes... jos siitä nyt tulisi poika?... Nuo kolme tyttöä kyllä
löytänevät kunnon miehen itselleen. Mutta jos tulee poika?"

"Jos tulee poika? Entä sitte? Levität pöytää vaan ja olet hyvilläsi."

"Niinkö? Mutta entä sitte myöhemmin? Näes... minulla oli lapsena
semmoinen mieli, ikäänkuin tarvitsisi minun aina ja aina vaan
oppia, en saanut koskaan oppia ja lukea kyllikseni. Opettaja sanoi
isälleni: onpa sääli, että pojan pitää palvelukseen; mutta minun piti;
kymmenen vanha olin silloin. Piti juuri alkaa oppia, silloin oli
kaikki ohitse. Tykkänään... Seitsemän vuotta sitte, kun juuri olin
palannut sotapalveluksesta, palvelin Hargen Jansenilla, tiedäthän,
Süderwischissä. Tämän luoksi tuli vierailemaan hänen veljensä, pappi.
Sen kanssa sain samoilla kolme neljä päivää, milloin rannikolle,
milloin ylös nummikyliin; se etsiskeli, tapaisiko hän vielä missään
lapsuuden jälkiään. Niinä kolmena päivänä, jotka istuin hänen
kanssaan rattailla ja pidin ohjaksia, puhui hän kanssani kaikesta,
mikä koskee ihmiskuntaa, ja mitä oppineet siitä ovat tuumanneet:
uskonnosta ja hallituksesta ja valtiopäivistä ja itsehallinnosta
ja kaupasta ja teollisuudesta ja maanviljelyksestä. Mutta se ei
ollut minulle miksikään hyväksi, sillä kun ne kolme päivää olivat
ohitse, ja minun taas piti talliin ja illalla taaskin istuin yksin
kammarissani hevostallin vieressä, ilman kirjaa ja ilman paperin
palastakaan kädessäni: niin sanon sinulle, ikinä elämässäni en ole
ollut onnettomampi kuin silloin. No, ja siten on se vielä, ja siten
on se oleva aina. Tiedätkö, miltä se tuntuu. Sinulla on suuri tyhjä
oltava päässäsi, ilman väliseiniä, ilman ikkunoita ja huonekaluja,
eikä kukaan asu siellä. Ymmärrätkö sitä? No niin ja. Ja nyt? Tytöt
eivät ole niin opinnälkäisiä. Mutta jos siitä tulee poika? Pitääkö
sen joutua samaan kurjuuteen? Pitääkö hänenkin kuleksia koko elämänsä
ajan samallainen tyhjä autio oltava päässään? Ymmärrätkö sitä?... No
niin... Siinä tapauksessa tiedät myöskin, miksi minä kyyristelen täällä
majakkalaivalla."

"Pidätkö paljon vaimostasi?" kysyi Boje.

"Siitä ole varma!" sanoi Thoms Jans. "Hän on armas pikku vaimo." Hän
tuki päätään kumpaakin kättään vastaan ja vaipui mietteisiinsä.

Kolme merimiestä astui kajuuttaan ja istuutuivat. Yksi heistä alkoi
puhdistella piippuaan, molemmat toiset katselivat hänen työskentelyään.
He eivät virkanneet sanaakaan.

Thoms Jans kohotti päätään ja virkahti ajatuksistaan: "Sanohan,
timperi, oletko koskaan elämässäsi tuntenut itsesi oikein onnelliseksi?"

"Mistä minä tiedän", vastasi tämä. "Oikein onnelliseksi? Enpä tiedä.
Ehkä joskus kun olin aivan nuori vielä."

"Muistele nyt", sanoi Thoms Jans.

"Ah, sinuakin!" sanoi timperi ja kaiveli piippuaan... "Olet utelias
kuin lapsi... Oikein onnellinen?... Sitä en tiedä. Niin... kerran,
noin kuus seitsemän vuotta sitte, kohdakkoin sodan jälkeen, menin minä
merimiehenä eräässä rahtihöyrylaivassa Lontooseen: silloin sattui
meille omituinen tapaus... Oli eräs matkustaja laivalla, pienenläntä
mies, kasvonsa näyttivät minusta hieman juutalaisilta. Tämä tuli
eräänä iltana kun minulla oli vapaavahti... me mennä jyskytimme
par'aikaa puuskuvaa luodetuulta vastaan... luoksemme koijuun; Rob.
Stewensillä oli par'aikaa raamattu avoimena pöydällä: mahtoi siis olla
sunnuntai-ilta. Niinpä siis, mies tulee koijuumme, menee istumaan,
näkee kirjan siinä pöydällä ja arvaatkaas! -- lyö kämmenellään kirjaan
ja sanoo: 'Kirja tuossa on paras kirja maailmassa, ja kuitenkin on se
syypää siihen että maailmassa on niin paljon kurjuutta ja tuhmuutta.
Niin, siten sanoi hän... jotenkin siten'."

Thoms Jans oli kohottanut päätään. Hänen silmänsä sinkoavat kohden
timperin vanhoja parrakkaita kasvoja: "Jatka."

"Rikkaat ja papit", sanoi juutalainen "ne sirottavat santaa silmiimme,
ja raamattua käyttävät tähän tarkoitukseen. Niin, siten hän sanoi. Se
oli hänen käsityksensä."

Thoms Jans tuijotti Bojea kasvoihin. "Mitä sanot sinä siitä,
opettaja?..."

"Se on ollut joku sosiaalidemokraatti", sanoi Boije: "Olen kuullut
semmoista ennenkin. Sosiaalidemokraatti! Mutta mitä semmoisista!
Ajattele ennemmin, kuinka pääsen Krautsieliin."

"Jatka."

"Niin, mitä hän muuta vielä puhui? Hän sanoi, että asiat tulisivat
vielä muuttumaan. Perinpohjin! Ja pian!"

"Sitä en ymmärrä", sanoi Thoms Jans.

"Et ymmärrä miekkonen? Kaikki yhdenvertaisiksi! Kaikki
yhdenvertaisiksi! Siten sanoi hän. _Yhdellä_ rikkaalla, sanoi hän, on
peltoa paljon ja suuret metsät, siksi pitää kymmenen köyhän palella
lapsineen ja seistä värjöttää kadulla tai asua huoneissa, joihinka ei
aurinko ikinä paista. _Yksi_ rikas saa käydä hienoissa vaatteissa, saa
nähdä maailmaa, saa ostaa lapsilleen kaikki kirjat, joita he haluavat;
siksipä pitää kymmenen köyhän lapsineen elää vaivassa ja ahdingossa
ja tietämättömyydessä. Kaikki se on muuttuva toiseksi, sanoi hän. Kun
silloin kaksi lasta lepää kehdossa, sanoi hän, niin silloin ei sanota:
kreivinlapsi ja rikkaan lapsi ratsastaa edellä ja työmiehen lapsi saa
tulla köntystää jälestä. Vaan molemmat ratsaille! Ja nyt: kummassa on
miestä ratsastamaan? Kumpi putoaa satulasta?... Ymmärrättekö? Jotta
kansan parhaimmat veisivät kansaansa eteenpäin. Ymmärrättekö? Siten
sanoi hän."

Thoms Jans oli noussut pystyyn. "Niinkö?" sanoi hän hitaasti ja
painavasti. "Vai siten sanoi hän? Ja... mitä sanoi hän siitä?... onko
niitä semmoisia jotka myöskin uskovat tuohon?"

"Hampurissa ja Berliinissä, sanoi hän... käy tuhansia heidän
kokouksissaan. Heillä on edustajia valtiopäivilläkin jo."

"Ja tuo, mitä hän sanoi lapsista?" sanoi Thoms Jans ja tuijotti häneen.
"Että ne, joilla on älyä päässä, että niiden pitää päästä eteenpäin?
Sitenkö hän sanoi?"

"Siten sanoi."

"Siinä tapauksessa..." sanoi Thoms Jans, "... minulla on loma nyt...
siinä tapauksessa menen minä kautta totisen Jumalan... minä menen...
pois majakkalaivasta, ja uskallan sen!... Uskaltaa tahdon... Ja
paikalla... Minä... minä menen Hilligenleihin. Tule, opettaja, minä
vien sinut Krautsieliin, ja menen sieltä Hilligenleihin."

Timperi pyhkäsi kädellään partaansa ja katsahti toisiin: "Uskaltaa
aikoo hän?" puhui hän... "mitä aikoo hän uskaltaa?" Toiset ravistivat
päätään... "Olipa täällä kerran eräs, täällä laivassamme",
kertoi timperi, "hän oli myöskin nuori mies, kävi päivä päivältä
vaiteliaammaksi ja vaiteliaammaksi, tuijotteli päivät pääksytysten
Blausandin meriviittaa kohden, tuijotti ja tuijotti. Sitte yht'äkkiä,
iltasella, noin tuossa hämärissä, sanoa tokaisee hän minulle: Timperi,
sanoo hän, eikö tuolla seiso minun vaimoni? Mies luuli -- Jumala
paratkoon -- Blausandin pitkää turjuvaa meriviittaa, joka on ainakin
viisitoista metriä korkea, vaimokseen. Silloin täytyi minun viedä
hänet maihin... Tämmöinen majakkalaiva ei ole mikään paikka nuorille
miehille. Nyt on Janskin sekaisin. Uskaltaa aikoo hän...? Mitä aikoo
hän uskaltaa?"

Sillävälin olivat nämä kumpikin jo kavunneet yli reilingin ja sousivat
nyt vuorotellen, alkoi vihmoa kylmää sadetta, joka perin pohjin kasti
heidät ja noin tunnin kestävän soudun jälkeen saapuivat he läpimärkinä
Krautsielin rantaan. Vaiteliaina ja kylmästä jäykkinä mennä jöntystivät
he vallia pitkin, puuskuilevaa tuulta vastaan, kunnes Thoms Jans sanoi:
"Näetkös?... tuolla alempana, tuolla noiden tummien poppelien varjossa?
Siellä on talo." Ja kun toinen sanaa sanomatta lähti laskeutumaan
vallin vierrettä, huusi hän hänelle jälestä: "Käy käsiksi vaan! Muuten
ei hellitä ukko tyttöään sinulle."

Boje ei kääntynyt juostessaan taakseenkaan, sanoi vaan: "Pidä sinä
huolta omasta asiastasi vaan, kyllä minä omastani pidän."

Kun hän läheni taloa, niin näki hän jo, ennenkuin hän vielä eroittikaan
eri ikkunoita, Hella Andersenin. Hän istui ikkunalaudalla, laski
käsivartensa hänen ympärilleen ja säikähti: "Jumalani, kuinka märkä
sinä olet ja palelet... Oh, sinua! Tule nopeasti sisään! Tule, sinun
pitää mennä minun lämpimään vuoteeseeni! Tule... Sinä kuolet viluun."

Silloin astui hän ikkunasta sisään.

"Sinä", sanoi hän ja sulki tytön lujasti syliinsä. "Kuule, serkustasiko
tulee mies sinulle, sarvikuoriaisesta? Että isäukkosi säästäisi yhden
hevosparin?"

Tyttö nyökäytti päätään ja puristausi häntä lähelle. "Älä jätä sinä
minua!"

"Minäkö sinut jättäisin?... Minä _sinut_ jättäisin?... Kuinka
hurmankaunis sinä olet!"

Nyt kävi hän hänen luonaan kuuden viikon ajan.

Silloin oltiin niin pitkällä, että tytön piti kertoa asiasta isälleen.

       *       *       *       *       *

Ja kun aika tuli, syntyi pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä pieni
poika. Kun Rieke Thomsenin piti pestä lapsi, säikähti hän ja kääntyi
äitiin ja sanoi: "Mutta katsohan... hänellä on rinnassaan tulipunainen
merkki, pyöreä ja suuri kuin taalarin raha. Mitä se on? Oletko sinä
taiottu?"

Thoms Jans kumartui kuolinuupunutta, pientä vaimoaan kohden ja sanoi:
"Kuulitko Male?"

Male kosketti häntä käteen ja sanoi: "Ne kolme vuotta, jotka sinä olit
poissa, näin minä koko ajan, varsinkin iltasin kun makasin vuotellani,
enkä saanut unta, hengissäni edessäni majakkalaivan ja näin alati tuon
valkean, suuren ja pyöreän kuin taalarin rahan."

Kun Rieke oli laskenut lapsen hyvin huolittuna ja vaalittuna äitinsä
syliin -- oltiin noin puoli yössä silloin -- tuli Hule Beiderwand,
joka oli ollut valvomassa veljensä kuolinvuoteen ääressä, ikkunan
taakse koputtamaan ja ilmoitti, että lahden toiselta puolelta näkyi
valo. Silloin lähti Rieke Thomsen suoraa päätä Freestedtin puolelle,
ja avusti Hella Andersenia, kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa,
voimakkaan tytön, jolla oli vaaleat hiukset, samallaiset kuin hänen
omansakin, jotka lepäsivät hajallaan ja sekaisina päänaluksella.
Vilhelm Boje, hänen miehensä, puolestaan puserteli niin lujaan hänen
kättänsä, että hänen täytyi pyytää häntä käsittelemään häntä enemmän
hellävaroen. Niin iloitsi hän lapsesta, jonka hänen kaunis, kaihtiva,
tulinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt.

Ja nämäkin kaksi lasta kasvoivat ja varttuivat.

Ja pikku Jans pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä kasvoi ja voimistui
ja hänestä tuli kyllä hieman hentorakenteinen, mutta ei mikään heikko
poika. Vanhempiaan hän ei usein nähnyt. Äiti kävi Ringerangissa työssä,
isä työskenteli rannikolla lapioineen. Kun he aamusti lähtivät, nukkui
hän vielä, kun he illalla palasivat, oli hän jo vuoteellaan. Mutta
sunnuntait istui hän heidän sylissään, tai nojasi heidän polviinsa.

Pian tuli aika, jolloin hän tarrautui äitinsä hameen liepeeseen, ja
meni hänen kanssaan pitkän rakennuksen sivustaa aina viimeiselle
ovelle asti. Siellä istui kauhean suuri pyöreä pyyleä nainen; kaikki
oli pyöreätä hänessä, varsinkin, tuntui hänestä, hänen silmänsä. Hän
joi kahvia imeskellen ruskeata sokuria, josta hän antoi hänellekin
palasen ja sanoi äidille: "Kummalliset silmät tuolla pojalla! Ikäänkuin
ihmettelisi hän jotain! Pidän pojasta muuten paljon, mutta noita silmiä
en siedä. Mitä maailmassa on ihmettelemistä? Katsoppas, sanovatko
kortit hänestä mitään." Mutta kortit eivät tietäneet juuri muuta, kuin
ettei häntä ainakaan liiat rahat tulisi rasittamaan. Silloin arveli
pieni Male Jans ylväästi: Ei ihmisen onni niistä riipukkaan.

Toisinaan sovitti hän pienen kätösensä isänsä suureen kovaan kouraan,
ja meni hänen kanssaan lähimmälle ovelle ja astui Hule Beiderwandin
tupaan. Tämä antoi hänelle palasen leipää, jolle oli levitetty vahvasti
voita, ja vanhan raamatun historian, jossa oli merkillisiä kuvia.
Sillävälin kun hän sitte ikkunan ääressä, polvillaan tuolilla ja kirja
ikkunanlaudalla, hiljaa jutteli kuvilleen, puhui Thoms Jans toivostaan,
että se uusi puolue, työväen puolue, voisi tehdä koko maailman pyhäksi
ja siten ehkä saattaisi täytäntöön sen vanhan uskon, joka oli elänyt
lahden ympärillä. Mutta ukko oli käynyt vastahakoiseksi ja sanoi
itsepintaisesti: "Ei, ei, _täällä tämän_ lahden ääressä, _tämän_
vallin suojassa on kerta elävä ja vaikuttava ihminen, joka vallalla ja
väkevyydellä on tekevä _tästä_ maasta Hilligenlein, se on pyhän maan...
Se on uskomme."

Ja hän kutsui korkealla ontalla äänellään lapsen luokseen, katsoi
häneen vanhoilla heikontuneilla silmillään ja pudisti päätään: "Ei",
sanoi hän, "tästä ei tule sitä miestä, hänellä on niin arat silmät...
Hän pelkää ja arastelee," ja työnsi lapsen varmasti ja lujalla kädellä
luotaan.




KOLMAS LUKU.


Kun hän oli seitsemän vanha, sanoi hänen äitinsä eräänä päivänä
hänelle, että nyt he lähtevät toiselle puolen lahtea. Rakennuksessa,
joka näkyi tuolla kaukana vallilla, asui eräs pieni tyttö, sanoi
hän, joka oli aivan yhtä vanha kuin hän. Hän lähti tarkkaavine,
hieman pelokkaasti ihmettelevine silmineen äitinsä rinnalla alas
rantalaiturille, pitäen tapansa mukaan lujasti kädellään äitinsä hameen
liepeestä. Puhalsi raitis merituuli heitä vastaan.

Rantalaiturilla seisoi Pe Ontjes Lau, päässään villainen lakki ja
jaloissaan puukengät. Sen kuosisia vaatekappaleita ei kantanut kukaan
muu koko seudulla kuin Pe Ontjes Lau. Muuanna päivänä oli nimittäin
vahva länsituuli ajanut lahteen erään juutilaisen jahdin, joka
kolme päivää oli ollut rantalaiturin vierellä. Kokonaisen päivän
olivat juutilainen ja Pe Ontjes Lau seisoneet toisiaan vastapäätä
sanaa sanomatta ja liikahtamatta, juutilainen jahtinsa kannella
päässään villalakki ja jaloissaan puukengät, Pe Ontjes maissa erään
kiinnityspaalun vierellä, kummallakin kädet kyynäspäihin asti
housuntaskuissa. Seuraavana päivänä oli Pe Ontjes alkanut neuvottelut.
Alatanskaa ja alasaksaa, lisäksi kädet: sitenpä päästiin kun
päästiinkin selville asioista. Kuustoista groschenia selvässä rahassa
oli Pe Ontje hampaat yhteen purtuina laskenut juutilaisen ruskeaan
kopettuneeseen kouraan. Mutta toden totta: puolen vuoden kuluttua
tulivat kun tulivatkin villalakki ja puukengät, eivät kyllä niin
perin siistissä siteessä, eikä postissa, vaan lähetettyinä jahdista
jahtiin, Juutinmaalta poikki koko Pohjanmeren Hampuriin, ja Hampurista
takaisin ylös Hilligenleihin; osoite oli suullinen: "Hilligenleissä,
rantalaiturilla siellä seisoo eräs kaksitoistavuotias poika, sille
kuuluu tämä." Siitä päivästä oli hän aina siinä puvussa, kun oli kylmä
tuuli ja hän oli palannut koulusta. Hän piti niitä, ikäänkuin olisi
luonnollisin asia maailmassa ett'ei hänelle siitä naurettu.

Nyt seisoi hän jalat leveänään sillalla, ja purra närysteli jykevää
leivän kannikasta, jonka päälle hän oli levittänyt paistettuja
perunaviipaleita. Ankaran tuulen vuoksi oli hän sivellyt viipaleet
mustalla tervansakealla siirapilla, jottei tuuli puhaltaisi niitä pois
leivänpalaselta. Tyvenesti ja isällisesti katseli hän pientä arkaa
naapuriaan, joka yhtäpäätä piti äitinsä hameesta ja kysyi: "Miksi sinä
aiot?"

Pikkupoika loi tutkivasti siniset syvät silmänsä häneen ja kysyi:
"Miksi sinä aiot?"

Silloin kummasteli Pe Ontjes ja alkoi hieman kunnioittaa naapuriaan
ja sanoi: "Minä menen tietysti merille. Neljän vuoden perästä eroan
koulusta ja sitte Laeiz'illa Eteläameriikkaan."

"Etpäs ole valinnut parasta matkailmaa", sanoi satamapäällikkö Male
Jans'ille. "Tuuli kääntyy pohjoiseen."

"Sinun pitää luovia ylös Dänensandiin, isä", kuului villalakin alta.
"Sieltä pääset helposti takaisin."

"Niin", sanoi satamapäällikkö Lau punniten. "Silloin on jo pimeätä ja
tulee kylmäksi ja myöhäiseksi. Se ei ole mikään matka pojalle tuossa."

He laskivat ulos ja venhe teki ripeää vauhtia. Pe Ontjes seisoi
rannalla ja katseli heidän jälkeensä.

"Sinäpä puhut poikasi kanssa, ikäänkuin olisi hän jo kolmenkymmenen",
sanoi pieni Male Jans taisteluvalmiina.

"Niin", tuumi Lau, "siinä olet oikeassa kuten aina. Näes, minä olen
päiväläisen poika Eiderstedtistä, enkä saanut nuoruudessani oppia en
lukemaan enkä kirjoittamaan. Sitte rupesin merimieheksi ja matkustin
laajalti maailmaa, mutta mistään en välittänyt ympärilläni, muuta
kuin söin ja kalkutin ruostetta. Olipa kyllä toisinaan, ikäänkuin
olisi sisässäni puhunut matala ääni: 'No liikuhan toki nyt hiukan,
miekkonen! Avaa hiukan silmiäsi!' Mutta minä en liikahtanut. Vasta kun
olin noin neljänkymmenen, aloin hiukan herätä ja katsella ympärilleni
ja opinkin hiukan, ja suoritin laivuritutkinnon, ja sain tämän pienen
satamapäällikön paikan täällä. Pitemmälle en minä voi päästä. Näetkös:
siksipä iloitsen jokaisesta kysymyksestä, jonka Pe Ontjes tekee, ja
puhun vakavasti ja punniten hänen kanssaan, ikäänkuin puhuisin ikäiseni
kanssa. Hän on luonnoltaan hidas, eikä mikään valo koulussa, aivan kuin
minäkin, mutta sentähden että hänellä minussa on niin hyvä ja järkevä
ystävä, niin saatpa nähdä, että hänen on elämänsä sujuva helpommin kuin
minun, ja että hän on pääsevä pitemmälle maailmassa kuin minä."

Kun Male Jans pienen poikansa kera astui opettajan asunnon siistille
välikölle, eikä ketään alkanut kuulua, punastui hän häpeästä ja alkoi
hänen jo tehdä mieli huomaamatta livahtaa ovesta takaisin; silloin
kuuli hän takahuoneesta jonkun puhuvan: "Oletko se sinä, Male? Tule
tänne... minä en voi nousta ylös."

Silloin menivät he molemmat varpasillaan välikön poikki ja läpi kyökin
ja tapasivat Helle Bojen istumassa tuolilla ikkunan ääressä väljässä
aukaistussa puvussa, hänen rinnallaan lepäsi äskensyntynyt lapsi,
ikkunasta tulvi kirkas valovirta sisään ja reunusti tuota armasta kuvaa.

Male Jans löi käsiään yhteen ja sanoi: "Eipäs!... ja tuosta en minä
tiedä mitään!"

"Näetkös!" nauroi Helle Boje. "Minä aavistin, ettet tietäisi mitään ja
iloitsin jo edeltäpäin hämmästyksestäsi. Näes vaan, noin suuri tyttö...
se on nyt jo numero kolmas, Male."

Opettaja Boje tuli sisään. Hän tuli, koska oli keskiviikkoon iltapuoli,
kirjojensa äärestä. Hänen kauniissa teräksisissä silmissään ja koko
hänen reippaassa iloisessa ryhdissään kajasti kuin hohde menneistä
suurista ajoista ja suurista ihmiskohtaloista. Hän kutsui pikku pojan
luokseen, taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi vaimolleen:
"Katsos, mitkä muinaissaksalaiset kasvot hänellä on. Aivan kuin joku
Siegfriedin saattueesta, ei aatelisista, vaan talonpojista. Panenpa
vetoa että hänestä tulee mietiskelijä kuin isänsä." Ja kun hän sanoi
sen, muisti hän yön majakkalaivalla: "Toden totta, minä uskallan sen!"
Ja nauroi.

"No, ja missä ovat molemmat vanhemmat lapset sitte?" sanoi Male Jans.
"Eiväthän he toki kipeitä ole?"

"Ne... kipeitä!" sanoi Boje ja nousi ylös ja vei lapsen läpi kyökin,
aukaisi ulko-oven ja osoitti kädellään kahta lasta kohden, poikaa
ja tyttöä, jotka loikoilivat lammen reunalla korkeassa ruohikossa,
niin että näki heistä vaan vaaleat päät. Nämä loivat harmaat silmänsä
terävästi tulijaan. "Tämä tässä on pikku Kai Jans. Ell'ette nyt ole
kilttejä hänelle, niin saatte löylyä." Samalla palasi Boje takaisin
kirjojensa ääreen.

Kai Jans jäi seisomaan kyökin oveen, ja nuo kaksi lammen ääressä jäivät
loikoilemaan ruohikkoon, kaulat kurossa, kuin kaksi peltokanaa nuoressa
kaurassa, ja katselivat häntä.

"Kuules," sanoi Anna Pietille, "sepäs on pelkuri".

"Oh, tokiinsa!" sanoi Piet. "Vai tuossa hän nyt on sitte! Aivan
täydellinen työmiehenpoika! Katsoppas, ei hänellä ole omia kenkiäkään.
Siitä olisi äiti kernaasti voinut kertoa meille."

"Me emme sinua nyt tarvitse", sanoi Anna, "mutta myöhemmin joudun kyllä
riitaan Piet'in kanssa, ja silloin leikin sinun kanssasi... niin kauan
saat seistä siellä ja katsoa kun me leikimme."

Kai piti vallan luonnollisena, että nuo molemmat kohtelivat häntä
tuollatapaa, kaikki heidän ympärillään tuntui hänestä nimittäin niin
suuremmoiselta. Hän laskeutui polvilleen ruohikon reunaan ja katseli
heitä.

He palmikoivat kaisloja, laittaakseen niistä huippalakkia. Kun kumpikin
palmikoi samaa lakkia, joutuivatkin he kohta riitaan. "Et sinä osaa",
sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi!"

"Lakki ei ole sinun yksin", sanoi Anna kiivastuen. "Yhdentekevää",
sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi, tai minä lyön sinua". Ja hän löi
häntä kohden.

Anna väisti hiukan ja katsahti kaislahattuun. Näki selvästi, kuinka
vihastus kohosi hänen kasvoilleen ja sitte taas haihtui. Sitte katsahti
hän ylös ja huomasi Kai Jansin istumassa siinä polvillaan ja sanoi
veljelleen: "Tule, annetaan selkään hänelle, mitä hänestä muuhunkaan
on?"

Piet muisti isän varoituksen ja sanoi: "Emme me anna selkään, mutta
peloitamme".

Ja yht'äkkiä hypähtivät he ylös ja hyökkäsivät kuin mitkäkin harjanneet
maantierosvot hänen kimppuunsa, tarttuivat häneen ja laahasivat hänet
lammen reunalle. "Me heitämme sinut lampeen", sanoi Piet. "Me heitämme
aina kaikki hilligenleiläiset pojat tänne lampeen."

"Siellä on niitä satoja jo", vahvisti Anna. Kai ei ruvennut huutamaan,
katseli heitä vaan uteliaasti ja tutkien. Piet piti häntä kiinni
takista, ja Anna, joka makasi pitkänään maassa, nilkasta. "Kerro meille
jotain", sanoi hän, "muuten heitämme sinut lampeen".

"Pe Ontjes Lau'sta!" vastasi Kai ripeästi.

"Hänen me tunnemme", sanoi Anna, "kitkerä poika."

"Hän on toista vertaa suurempi kuin minä", sanoi Kai, "ja seisoo aina
rantalaiturilla ja tirkistelee merelle ja... hänellä on päässään
villalakki... ja hän aikoo kapteeniksi. Sitte matkustaa hän kauas
maailmalle, oikein kauas ja... ja..."

"Nyt ei hän tiedä enempää", sanoi Piet.

"Sitte menen minä hänen kanssaan, oikein kauas... siellä on
jalopeuroja... ja elefantteja... ja sitte... sitte rupean minä
kuninkaaksi. Niin..."

Anna vetäisi kummallakin kädellään vaaleat hiuksensa otsaltaan ja
katsahti tarkemmasti häneen. Poika alkoi kuumeta ja innostua. Kuten
nuori leivo, jonka kärppä on säikähdyttänyt yrittämään ensi kertaa
lentoon ylös pesästään pellonvaossa, ja, kun hän huomaa, että hän osaa,
unohtaa säikähdyksensä ja iloitsee uudesta ihmeellisestä taidostaan,
siten kertoa liverti nyt Kaikin, silmät suurina ja ihmettelevinä:
"Minä rakennan itselleni talon, joka ulettuu taivaaseen asti ja joka
on kaikki kullasta. Ja minun isäni ja minun äitini ja Pe Ontjes Lau ja
kaikki ihmiset asuvat siinä, ja kaikki nauravat ja laulavat aina ja
iloitsevat... Ei kenelläkään ole yskää, kuule, siellä... eikä kukaan
kuole... Tuletko sinäkin sinne?"

Ja hänen älykkäät alasaksilaiset kasvonsa lensivät yltä ja yltä hyviksi.

Mutta tyttö kiskoi häntä jalasta, niin että hän kaatui, ja otti
kaislahatun ja painoi tuon kömpelön laitteen hänen päähänsä: "Noinpas",
sanoi hän, "tuossa on sinulle kruunusi".

Kai ei ollut millänsäkään. "Jos tahdot kanssani", sanoi hän loistavin
hyvääsuovin silmin, "saat tulla. Tahdotko sinä?"

"Entä minä?" sanoi Piet ja nousi ylös.

Silloin huomasi Kai, että tuo valkotukkainen ripeäsilmäinen poika
taas alkoi hautoa väkivaltaisia tuumia mielessään: hän katsahti
säikähtyneesti ympärilleen, ikäänkuin äkkiä unesta herätetty, hypähti
ylös ja lähti juoksemaan kyökinovea kohden ja sisään, toiset molemmat
hänen jälissään.

"Me olemme sopineet hyvin keskenämme", sanoi Piet kohta ja kovaan.

"Hän aikoo kuninkaaksi", sanoi Anna "ja tuo tuossa on hänen kruununsa".

Opettaja Boje laski kätensä lastensa vaaleille hiuksille ja sanoi: "Ja
mitä tulee teistä?"

"Senhän tiedät", vastasi tyttö, "meistä tulee naapuri Martens.
Niinpaljon hevosia ja lehmiä kuin hänellä on, tahdomme mekin."

"Mutta kun ei minulla ole rahoja?"

"Mitä siitä", sanoi Anna. "Kun meistä kumminkin _pitää tulla_ naapuri
Martens?!"

"Ja kuka sanoo, että pitää tulla?" sanoi Boje melkein kärsimättömänä.

"Rakas jumala", vastasivat molemmat.

"Laittakaa itsenne tiehenne nyt", sanoi Boje vihoissaan. "Ne turvauvat
lopuksi aina hyvään jumalaan. Mutta he tekevät hänestä oman tahtonsa
palvelijan."

Hän työnsi kummankin edellään ulos. Kun he seisoivat ovessa, lankesi
auringon valo heidän vaaleille uhmaisia ajatuksia kätkeville
hiuksilleen. Ne välkähtelivät kuin vastahalaistu saarnipuu.

"Nuo lapset tuottavat huolta meille, Male", sanoi Helle Boje. "Hyviä,
armaita lapsia, mutta niin äkkipikaisia vihassaan ja teoissaan, ja
sitte niin ylpeitä ja uskalikkoja ajatuksissaan. Jos me olisimme
varakkaita ja korkeassa asemassa niin olisi heillä edessään kaunis
tulevaisuus, mutta nyt olemme köyhiä ja päällepäätteeksi velassa. Kun
he nyt tällaisista ahtaista oloista syöksyvät elämään, noin tulisina
ja huimina, niin ovat he suistuvat vaikeisiin vastoinkäymisiin, ja
saavat taivaltaa elämänsä, kuin huonolla tiellä kylmää vinhaa tuulta
vastaan, ja ovat juoksevat itsensä näännyksiin ja sortuvat. Näes, Boje
ja me olimme samallaisia, päät kuumat korkeista, korkealle pyrkivistä
ajatuksista. Mitä ihmeitä näinkään minä huoneessani siellä vallin
vierellä! Silloin tapahtui meidän kummankin elämämme suurin ihme: me
näimme toinentoisemme ja saimme toisemme. Ja tulimme hiljaisiksi ja
tyveniksi. Mutta ovatko lapsemme löytävät saman onnen?"

Pieni Male Jans loi silmänsä arasti vuoron heihin kumpaankin ja
ajatteli: "Mitä onkaan näinä lyhyinä kuutena vuotena tapahtunut noille
kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka Ringerangin salissa salaa rutistivat
toistensa käsiä ja joilla oli vaan yksiainoa ajatus, että he saisivat
toisensa?" Hän nousi ylös ja sanoi, että nyt hänen täytyi lähteä, hän
ei tahtoisi antaa satamapäällikkö Laun kauemmin odottaa itseään, ja
hänen täytyisi vielä laittaa illallinen. Sitte jätti hän hyvästi ja
lähti poikineen talosta.

Kun Thoms Jans illalla lapio selässään tuli kotiin ja kuuli, että
opettajalla olivat huolissaan, kun heidän lapsensa olivat niin huimia
ja itsevaltiaita, katsahti hän ajatuksissaan pöytään ja sanoi ivaten,
ja syvällä olevat pienet älykkäät silmänsä välkähtivät. "Sitä huolta ei
ole _meillä_, meidän poikammehan on selkäkyyryssä kuin selkäänsä saanut
koira".

Silloin vihastui pieni Male Jans: "Siinä tapauksessa ei sinulla ole
silmiä eikä korvia", sanoi hän ja puhui pelokkaalla värähtelevällä
äänellä lapsensa salaisesta elämästä ja kertoi, kuinka hän oli sanonut,
että hän tahtoi kuninkaaksi. "Hän on yhtä ylpeä kuin Bojetkin, se
on vaan toista laatua ylpeyttä, ja on syvällä sielussa... Hän etsii
toisellaista kuninkaanvaltakuntaa kuin he."

"Ja millaista sitte?" sanoi Thoms Jans kummissaan. "Millaista? Kuussako
semmoinen löytyisi?"

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä uskalsi hän ensi kertaa keskelle katua ja kurkisti
pää kurotettuna pimeään pajaan, josta taaskin vasaran iskujen ja
palkeenpoljennan asemasta kuului vilkasta puhelua.

Pe Ontjes oli huomannut hänet, tuli ulos ja sanoi: "Tulehan sisään".

Hän astui sisään ja katsahti ympärilleen. Jan Friech istui kookkaana ja
nokisena, yllään kopahteleva nahkaesiliinansa, alasimella, kyynäspää
mukavasti vasaraa vastaan nojattuna; Scheinhold, kisälli seisoi
palkeitten vieressä. Kaikki kolme katsoivat Tjark Dusenschöniin, joka
istui sorvipenkillä, ja heilutteli paljaita jalkojaan edestakaisin,
niin että housunlahkeet lepattivat.

"Ja miksi en kävisi tässä viheriässä kaulahuivissa", sanoi Tjark
Dusenschön, "kun herra pormestari sen kerran on lahjoittanut minulle?"

"Se valehtelee", sanoi Pe Ontjes, "on saanut rahat isoäidiltään. Ja
miten hän tuon sanoo, mukamas, 'herra pormestari'!! Sano Danial Peters
vaan, kuule, sitenhän kutsuu häntä koko Hilligenlei!"

"Että pormestariko sinulle sen on lahjoittanut?" sanoi Jan Friech
ja kohotti kulmakarvojaan, "siinä tapauksessa..." ja hän liikahteli
nahkaesiliinassaan, niin että se kopahteli, ikäänkuin olisi vähintäin
joku vuorikaivos sortunut, "siinä... siinä tapauksessa pitää minun
palata alkuperäisiin olettamuksiini."

"Mihinkä olettamuksiin, mestari?", kysyi Scheinhold kisälli, ja
räpytteli niin vahvasti silmiään, että oli, kuin olisi niihin
kumpaankin lentänyt ampiainen.

"Pidä suusi!" sanoi Jan Friech. "Sinulle en puhu... Minun alkuperäinen
olettamukseni on se, että Tjark Dusenschön on pormestarin poika. Siinä
sen kuulitte!... Kun meillä nyt vaan olisi tuo vanha postikortti! Et
tehnyt oikein siinä, Pe Ontjes, että heitit sen mereen."

Pe Ontjes nyykäytti verkkaan päätään ja sanoi: "Jatkakaa! Jatkakaa
vaan! Puolihöperö hän jo on; nyt teette hänestä täysihullun."

Tjark Dusenschön oli ylen hyvillään, että hän taaskin oli keskustelun
keskipisteenä ja kiemurteli itseään, ja heilahutteli housunlahkeitaan
ja taivutteli isovarpaitaan alaspäin, niin että pieni Kai Jans vallan
rupesi pelkäämään.

"Katsokaas hänen sääriään!" sanoi Jan Friech. "Kellä muulla on noin
suorat sääret? Sääret kuin ulaaninpeitsi. Kellä, kysyn? Hilligenlein
pormestarilla!... Kuka käyttäytyy noin suurekkaasti?"

Scheinhold kisälli räpäytti taas silmiään ja sanoi: "Saattaahan se
johtua siitäkin, että hän on kuninkaallista sukua."

Pe Ontjes nousi ylös ja aikoi lähteä. "En ilkeä kuulla tuommoista
jaaritusta" sanoi hän. "Mitä hän on? Avioton lapsi hän on, ja
isoäitinsä on vanha hopakko; ja Rieke Thomsen marisee jok'ikinen
herran päivä ett'ei hän vielä ole maksanut viidentoista groschenin
kätilövelkaansa hänelle. Semmoinen hän on."

"Niin", sanoi Jan Friech, ja taas kopahteli hänen nahkaesiliinansa
kovaan ja kumeasti: "sen myönnän: nykyhetki on pimeä; mutta
vilahteleepa jo toivon tähti."

"Missä?" sanoi Pe Ontjes. "Aiotko maksaa hänen viisitoista
groscheniaan?"

Mestari pudisteli suruisasti päätään. "En voi", sanoi hän, "tiedäthän
sen, minulla on vaimo ja lapsia, ja lisäksi velkoja. Mutta oikeassa
olet sentään: niinkauan kuin kätilömaksu on suorittamatta, puuttuu
häneltä arvoa ihmisten silmissä, häneltä puuttuu niinsanoaksemme,
ollaksemme täsmälliset: täysi kansalaisoikeus."

"Joka päivä täytyy minun suvaita, että tuo vanha velho haukkuu minua",
sanoi Tjark Dusenschön ja katseli kirkkain ruskein silmin ympärilleen.
"Ell'ei siitä tule loppua, menen minä hunningolle."

"Jos olisit tahtonut", sanoi Pe Ontjes, "niin aikoja olisit jo voinut
maksaa nuo viisitoista groschenia. Viisitoista vuotias poika voi
toki jo ansaita senverran; mutta sinä ostelet itsellesi tuommoisia
mielettömiä kaulahuiveja, tai ostat joltakin koululaiselta jonkun
vanhan sinisen tai punaisen päällysviitan. Tai muuta semmoista."

"Jos nyt ehkä olen pormestarin poika", sanoi Tjark Dusenschön, ja hänen
silmänsä vilkkuivat ja vilahtelivat, "niin enhän voi käydä puettuna
kuin mikäkin maantien Matti".

"Siinä hän taaskin on oikeassa!" sanoi Jan Friech. Pe Ontjes nousi
taaskin ylös ja läheni ovea: "Minä en ilkeä enää olla missään
tekemisissä kanssanne", sanoi hän, "te olette hupsuja kaikki kolme".
"Tule, Kai." Ja hän lähti ulos kotiansa kohden.

Jonkun askeleen astuttuaan pysähti hän, katsoi mietteissään eteensä
ja sanoi sitte päättävästi: "Se on sittenkin paras siten... minä teen
lopun koko asiasta... Tjark!..."

Tjark Dusenschön juoksi paljain jaloin ja sanaa sanomatta ulos pajasta.

"Minä en ilkeä kuunnella tuota alinomaista jankutusta sinun
kätilövelastasi", sanoi Pe Ontjes. "Kymmenen vuotta olen sitä jo
kuunnellut. Minä teen lopun siitä."

"Olen oleva ikuisesti kiitollinen sinulle", sanoi Tjark Dusenschön.

"Vaiti siinä", sanoi Pe Ontjes, "äläkä lörpöttele! Kiitollinen? Kuka
on kiitollinen maailmassa? Kiitollinen on sana, jota joskus opetetaan
koulussa; mutta tervejärkinen ihminen ei ole kiitollinen." Hän kaivoi
kukkarossaan, lähti kummankin saattolaisensa seuraamana viistoon
ylös vallinkuvetta pitkää rakennusta kohden ja sanoi Kai Jansille:
"Mene sinä sisään ja katso, istuuko hän suurella tuolillaan ja onko
hänellä jalanlämmitin allaan, ja onko hän ajatuksiinsa vaipunut, ja
ovatko tohvelit hänellä käsillä heitettäviksi. Juttele joku sana hänen
kanssaan ja lykkää tohvelit vähän puoleen. Sitte tule ulos taaskin ja
ovi auki."

Pikkumies meni sisään ja palasi takaisin taaskin ja sanoi hiljaa:
"Kaikki on järjestyksessä."

Silloin hengähti Pe Ontjes syvään, juoksi sisään, kohotti nyrkkiin
puristetun kätensä ja iski nuo viisitoista groschenia lujasti pöydän
pintaan: "Tässä saat ne viisitoista groscheniasi Tjark Dusenshönin
kätilömaksuksi... ja nyt jätät kai kirotun marinasi."

Eukko oli säikäyksissään kumartunut taaksepäin. Sitte ilmeni hän oven
suuhun.

"Senkin vintiö..."

Tjark huusi vaikertaen kaukaa: "Hän ei enää saa puhua siitä!"

"Mitä?" huusi eukko, "vai etten saa puhua siitä enää? Mikä nahjus sinä
olet! Toisten täytyy maksaa puolestasi sinun kätilömaksusi!... Onko
Kai Janskin teidän seurassanne? No, hänpäs alkaa aikaiseen; hänestä ei
myöskään tule mitään! Tuleppas kerta vielä tänne sisään, senkin vintiö!"

Pe Ontjes pudisteli päätään, ja sanoi alakuloisesti: "Ne viisitoista
groschenia menivät hukkaan..." Sitte vimmastui hän yht'äkkiä, takoi
nyrkeillään sääriään vastaan ja huusi: "Ikinä elämässäni en enää pane
kortta ristiin tuon tyhjänpäiväisen Tjark Dusenschönin vuoksi. Missä
hän on?"

Tämä oli aavistanut pahaa ja oli pitkin harppauksin juosta livistänyt
isoäitinsä ovea kohti. Stiena Dusenshön seisoi jo heilahtelevin
myssynnauhoin häntä vastassa ovessa: "Tjaark... Tjaark... tule pian
isoäitisi luokse, lapseni."

"Tule, niin sanon sinulle jotain", sanoi Pe Ontjes, "tästälähin
seurustelen ainoastaan sinun kanssasi."

Pieni Kai katsahti iloisesti häneen: "Niin... mutta sinun pitää luvata
minulle, että kun tulet kapteeniksi, niin otat minut mukaasi."

"Oletpa sinä hullunkurinen poika", sanoi Pe Ontjes, "minne sitte
tahdot?"

"Se nähdään sitte", vastasi Kai ylen vakavasti. "Tiedätkö... me
matkustamme jonnekin, jonnekin, aivan _ihmeelliseen_ maahan." Ja hän
polki innoissaan jalkaansa maahan.

"No lähtään siis!" sanoi Pe Ontjes ja löi häntä olalle.

Ja hän rupesi pitämään pojasta ja piti häntä aina seurassaan. Ja se oli
pojalle karaisevaa ja vahvistavaa seuraa.




NELJÄS LUKU.


Satamakoulun opettajan täytyi olla tunnollinen mies, sillä koulutunnit
olivat järjestetyt nousu- ja laskuveden mukaan, niin että laivurien
ja matalikkokalastajien lapset voivat olla avuksi vanhemmilleen. Ja
lujahermoinen täytyi hänen olla, sillä lapset tulivat paljain jaloin
tai kopisevissa puukengissä tai raskaissa varsisaappaissa, lisäksi
yllään engelskan-nahkaiset housut, paidanhihat samasta aineesta, ja
olivat äänensä kovat ja karkeat, ja päät visapäisiä.

Oli kuuma kesäinen iltapäivä. Lapset lojuilivat paitahihasillaan
velttoina ja toimettomina pulpettejaan vastaan ja tekeysivät ikäänkuin
olisivat he kokonaan antauneet kirjoitustoimiinsa, tytöt kohottivat
tuon tuostakin kirjoitusvihkojaan ja leyhyttivät niillä kasvojaan. Mars
Wiebers, hänkin paitahihasillaan, istui leveänään opettajapöytänsä
takana, hänen jykeä päänsä, jota joka taholta ympäröi tulenpunerva
hiuskiehkura, oli nojattuna mustaa puutaulua vastaan, joka riippui
hänen takanaan seinällä. Tuontuostakin joutui hän kiusaukseen ajatella
kahvikestiä, joka odotti häntä lehmusmajassa koulutuntien jälkeen hänen
rouvansa luona, mutta hän voitti sen kiusauksen, keksimällä aina uusia
ja uusia raamatunlauseita sitä vastaan. "Tehkäämme työtä uupumatta
niinkauan kuin päivä on" mumisi hän ja kumarsi hiukan jykeää päätään,
ja otti käteensä punaisen kynän ja uuden ainevihon. Hetken perästä oli
hän näkevinään vaimonsa käytävän päässä oven suussa: "On niin kuumaa",
sanoi hän... "Nainen vaietkoon seurakunnassa", sanoi Mars Wiebers
pikaisesti ja hiljaa, ja ravisteli tukevaa tukkaansa. Silloin voitti
hän senkin kiusauksen.

Silloin nousi ylös Pe Ontjes, joka oli ylin alemmalla luokalla, ja
sanoi karkealla miehekkäällä äänellään: "Meidänhän pitäisi tänään saada
ainevihot." Asianlaita oli nyt se, ett'ei Pe Ontjes ollut niin perin
utelias näkemään ainevihkoansa, hän tahtoi nyt vaan hiukan vilkastuvan
ympärillään.

Mars Wiebers, jolla oli ollut itsetiedoton halu tehdä juuri se, mitä
Pe Ontjes tuossa tyvenen varmasti oli esittänyt, tarttui kädellään
korkeaan pinkkaan sinisiä vihkoja ja sanoi järeällä äänellään; "Aineena
oli... 'Vedenpisaran vaiheet'... Minä olin sanonut, että piti kuvitella
joku vedenpisara, joka oli tullut nousuveden mukana, ja kuinka tämä
kertoisi, mitä kaikkea se saa nähdä Hilligenlein lahdessa, ja kuinka
se täällä satamassa haihtuu ja kohoo huuruna ilmoihin, ja sitte taas
putoaa sateenpisarana alas, ja vierii katuojaa pitkin takaisin mereen.
Teidän vintiöitten piti kirjoituksessanne osoittaa, että tiedätte,
kuinka pilvet ja sade muodostuvat. No niin... Nyt on tässä kädessäni
Kai Jans'in vihko!... Kai Jans!... Se poika on sitte merkillinen
sekamelska! Toisinaan älykkäin poika koko koulussa, toisinaan kaikkein
tuhmin... Jos kysyy häneltä kuusta, niin tietää hän, mitä ihmisiä
siellä asuu, ja kuka anturoi heidän saappaansa, mutta jos työntää hänet
nenilleen orjantappurapensaaseen, ei hän tiedä, mitä se on... Jätä
virnistelysi, Pe Ontjes!"

Mars Wiebers käpristi sormensa ja otti pöydältä silmälasit ja sovitti
ne nenälleen ja otti käteensä vihon, alkaakseen lukea, Silloin nousi
Kai Jans kolmannella penkkirivillä ylös, aivan sykäyksissään ja silmät
rukoilevina.

"Mitä sinä tahdot?"

Kai avoi suunsa, mutta ei sanonut mitään ja istui alas taas.

"Sateenpisara haihtuu siis satamavirrasta ja kohoo ilmaan. Mutta nytpä
puhalsi ankara länsituuli. Se ajoi pilven, jossa pisara oli, monet
tuhannet penikulmat itään. Kun se liiti Pietarin yli, näki se Venäjän
keisarin, joka ajoi rouvansa kanssa kultaisissa vaunuissa. Hänkin ajoi
yhtä nopeasti kuin pilvi ja aina vaan itään ja itään. Silloin tulivat
he Siperiaan. Silloin näki vedenpisara, kuinka keisari vapautti kaikki
vangit. Pisara liiti kauemmas ja kauemmas ja tuli Kiinaan. Silloin tuli
sadeilma ja pisara putosi alas. Ja putosi suoraan lähteeseen, josta
Kiinan keisari antaa noutaa vetensä. Silloin tuli tyttö, joka palvelee
keisarilla ja nosti sangolla pisaran kaivosta ja ammensi maljalla
sangosta ja antoi keisarille. Ja tämä joi pisaran. Hän oli ollut paha
ihminen, mutta nyt tuli hän hyväksi; sillä pisarahan oli pyhä, koska se
oli alkujaan pyhästä lahdesta."

Useimmat nauroivat ja tyrskivät. Useat tytöt katselivat hiljaisin
silmin Kaita, jonka tummanvaaleat hiukset kätkivät tuollaisia
ihmeellisiä asioita.

"Lakatkaa tirskumastanne!... Omituinen poika tuo Kai Jans! Enimmäkseen
arka kuin jäniksenpoika; mutta yht'äkkiä, ennenkuin aavistaakaan,
muuttuu hän suurekkaaksi ja huimaksi, iskee eteen ja taakseen, ja on
koko pohatta ja lahjoittelee vaikka paradiiseja. Vaikka paradiiseja!
Toisella kertaa pysyt sinä ajatuksinesi kauniisti Hilligenleissä,
ymmärrätkö?..."

Hän laski vihon kädestään ja tarttui toiseen... Kai Jans on toki
pysynyt vedenpisarassa! Mutta Pe Ontjes Lau!... Pe Ontjes Lau!...
Te kuvittelette, että Pe Ontjes Lau on Hilligenlein satamakoulun
ensimmäinen oppilas? Paljoa enemmän hän on! Hän on Hilligenlein
satamapäällikkö! Paljoa enemmän. Hilligenlein pormestari hän on!...
Hänen vedenpisaransa tulee siis niinkuin tulla pitääkin nousuveden
mukana Hilligenlein lahteen. Mutta silloin alkaa se yht'äkkiä käyttää
vallan jyrkkää puhetapaa. Puhuu sanoja, jotka jo hyvin ennaltaan
tunnen. Isäsi, ja sinä, vintiö, olette lyöneet päänne yhteen tuota
ainetta sepustaessa... "Silloin huomasi veden pisara, että satamavirta
yhä mataloitui ja mataloitui. Tavallinen pursikaan ei enää päässyt
kunnolla sisään. Klaus Vossin Johanna oli saanut maata savessa jo
kahden nousuveden ajan. Ei päässyt hievahtamaankaan. Jos kaupunki antaa
satamansa maatua, niin on se hirveän tyhmää, aivan kuin jos joku, joka
aikoo lihoittaa sikansa, sitoisi sen kärsän nuoralla, sika laihtuisi
laihtumistaan, ja olisi lopulta kuin kaksi yhteenkytkettyä lautaa ja
kuolisi viimein. Senpä havainnon voi tehdä Hilligenleistäkin, että
se köyhtyy köyhtymistään ja tuhmenee tuhmenemistaan...' Ei minulla
ole mitään vastaan, jos Pe Ontjes Lau, kun hän kerran on pormestarina
Hilligenleissä, antaa kaivauttaa suoraksi satamavirran. Mutta koska hän
ei sitä vielä ole, ja kuitenkin puhuu niin viisaasti, kuin hän olisi
sitä, niin saa hän tästä myöhemmin vällyihinsä... Mutta nyt otamme
ensiksi pienen väliajan."

Samassa lähti Mars Wiebers verkkaan ja levollisesti astumaan koulun
keskikäytävää ulos juttelemaan hetken vaimonsa kanssa.

Pe Ontjes käännähti penkillään ja katsahti ylös ja näki kaikki
suuremmat pojat katsovan häntä kohden. "Lapset", sanoi hän, "tulkoon
mitä tulee, mutta tänään en tee ukolle sitä huvia, että annan pehmittää
itseäni. Minä menen tieheni. Kello neljään asti kestää laskuvesi. Kuka
lähtee mukaan?"

"Poika, poika", huusivat toiset, "siitä lähtee hirveä selkäsauna."

"Kuka lähtee mukaan?" toisti Pe Ontjes.

"Minä", sanoi Kai Jans.

"Sinäkö?" sanoi Pe Ontjes.

"Hän luki minun aineeni luokalle: siksi lähden mukaan."

Silloin lähti viisi hänen mukanaan. Kaksi kalastaja Tamsin poikaa.
Toisen niistä tapasi aikainen merimieskuolema eräässä suuressa
merionnettomuudessa laivastolla; toinen kalastelee nykyään
Ontariojärvellä. Ja paimen Süderlohin kaksi poikaa. He ovat molemmat
myöhemmin olleet sotapalveluksessa Venäjän rajalla ja työskentelevät
nykyään työmiehinä matalikolla, ovat yhä vielä voimakkaita miehiä ja
valmiita kaikellaisiin kujeihin. Sitäpaitsi Kai Jans. Tjark Dusenschön
oli raukkamaisesti juosta livistänyt ulos, seisoi tallin takana
piilossa ja odotteli, kunnes toiset olivat kadonneet.

He hiipivät puutarhan läpi satamatielle, menivät juoksujalkaa vallin
yli ja juoksivat kohta vapaalla väljällä ruohikkokentällä.

Avaraa tasaista maata, joka kasvoi lyhyttä kaunista heinää, ei
ihmisasuntoa, ei puuta näkyvissä, siellä täällä vaan lähempänä tai
kauempana kaunis karjalauma tai jalokasvuinen nuori hevonen, poikki sen
juosta ravasi tuo pieni poikaparvi. Kaukana, lakeuden rannalla saattoi
ilmassa näkyä pieni vilaus, matalikkotyöntekijän lapio siellä heilahti.
Taivas yllä pohjattoman korkeana ja avarana.

Nyt olivat he ennättäneet heinikon rajalle ja astelivat nyt upoten
nilkkoihin, joskus polviinkin asti harmaaseen liejuun. Siinäkös
puhkuiltiin, torailtiin ja keskusteltiin! Mutta pian saapuivat he taas
lujemmalle maaperälle. Näytti siltä kuin aiottaisiin painaa samaa
kyytiä aina sinne asti, jossa kaukana häämötti etäinen taivaanranta,
jota reunusti kuin tuikottava kapea hopeajuova.

He puhelivat kaikesta, mitä näkivät ympärillään, linnusta, joka lensi
heidän ylitsensä, purjeesta, joka vilkahti näkyviin taivaanrannalla,
Dänensandin särkästä, jossa on hiekkaan hautauneena rahalaiva, joka
joskus on löytyvä, sillä hiekka murenee ja varisee sen päältä.

"Silloinpa tulee Hilligenlei rikkaaksi! Hirveän rikkaaksi!"

Mutta Pe Ontjes tuumi: "Hölynpölyä. Se on kyllä totta", sanoi hän,
"että sinne on uponnut muuan tanskalainen laiva, mutta siinä ei ole
rahaa, savea ja hiekkaa vaan."

Jos he sattuivat kaukana näkemään jonkun esineen, lähtivät kaikki
juoksujalkaa sitä kohden, ja jokainen lausui arvelunsa, mitähän se
olisi. Sitte tutkivat he löytöään: laudan pätkää, särkynyttä kirstua,
koria, jonka kokki jossain valtamerihöyryssä oli hylkynä heittänyt
laidan yli, ja keskustelivat vilkkaasti niistä.

Lopulta, vaikka näytti ikäänkuin taival ei ikinä loppuisi, saapuivat
he sentään satamavirralle, joka nyt, laskuveden aikana, vielä
kuuttakymmentä metriä leveänä hitaasti ja hiljalleen vieri harmaassa
mutaisessa uomassaan merta kohden.

Toiset alkoivat tarkastella viettävää rantatöyrästä, eikö mahdollisesti
sentään sieltä hiekasta pistäisi esiin rahalaivan keula tai maston
nupit. Pe Ontjes ja Kai Jans taas tähystelivät lyhyttä vihervää juovaa
kohden, joka näkyi toisella puolella virtaa matalikolla.

Nyt katsahtivat toisetkin sinne kohden. "Mutta kas", sanoivat he,
"siellähän on pieni viheriä saari."

"Sen keksi Kai Jans viime sunnuntaina", sanoi Pe Ontjes. "Kai
Jans pystytti sille paalua, ja kirjoitti sille: 'Tämän maan olen
minä löytänyt', ja nimensä alle. Paalu seisoo siellä vielä. Mutta
puupalanen, jolle kirjoitit sen lauseen, se on poissa."

Samassa kuului toiselta rannalta kirkasta iloista lapsenääntä. He
kaikki tuijottivat liikahtamatta sinne kohden. Sitte huusi Pe Ontjes:
"Hoi, hoo-i siellä."

Silloin nousi siellä seisomaan kaksi vaaleata lasta, molemmat paljain
jaloin, tyttö hihattomassa liehuvassa puvussa, poika paitahihasillaan
ja housut yllä, molemmat noin kymmenvuotiaita.

"Ne ovat Anna ja Piet Boje", sanoi Kai Jans.

"Noo?" huusi Pe Ontjes, "mitä teette te siellä? Laittakaa itsenne
paikalla pois. Kai Jans on löytänyt saaren."

Silloin huusi pieni Piet Boje kirkkaalla selkeällä äänellään: "Ja minä
olen omistanut sen."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pe Ontjes, kiskoi paidan ja housut yltään
ja astui veteen. Suuri Tams oli myöskin jo paitasillaan.

"Oh", sanoi Kai Jans, "älä mene, Pe Ontjes! Saarihan on Freestedtin
puolella."

"Tule mukaan", sanoi Pe Ontjes.

"Minä en voi. Virta on liika vahva."

Piet Boje seisoi sääret leveänään paalun vierellä ja puhui jotain
sisarelleen: hän kehoitti kai häntä lähtemään pois. Mutta tyttö jäi
hänen rinnalleen.

Molemmat isot pojat uivat yli, tulivat maihin ja hyökkäsivät noita
kahta kohden. Kai Jans näki kuinka Piet Boje otti kouransa täyteen
mutaa ja heitti läheneviä alastomia poikia vastaan, ja kuinka suuri
Tamskin sieppasi mutaa ja heitti ja osui pienen tytön päähän ja
korvaan... Heitto oli niin raju, että tyttö taipui taaksepäin.

Silloin kirkaisi hän kovaan, ja huusi toiselle puolelle: "Pe Ontjes,
hyvä Pe Ontjes, tule minua vastaan!" ja syöksyi pukimineen päivineen
veteen ja alkoi uida.

Pe Ontjes oli kääntynyt ympäri, ikäänkuin joku olisi kovaan tarttunut
häneen ja kääntänyt hänet. Sielunsa läpi lensi kuumana ajatus...
jotakin kuin: 'tuo armas ihmeellinen poika', ja hän heittäysi veteen ja
ui Kaita vastaan, niinkuin tapansa oli uida: silmät selkosen selällään
ja yhtäpäätä syleksien ja pyrskähdellen. Keskellä virtaa kääntyi hän ja
ui viistoon Kai Jansin edessä, niin että hän suojeli häntä pahimmalta
painolta. Kai hengitti raskaasti ja uida ponnisteli uljaasti,
silmäkulmat rypyssä ja suu tiukasti sulettuna, ja saapui onnellisesti
toiselle rannalle.

Suuri Tams oli tarttunut pientä Piet Bojea rinnuksesta ja ravisteli
häntä kovakouraisesti. Lapsi katseli häneen sanatonna ja uhmamielisenä,
ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Puolustaahan en minä voi itseäni tässä,
mutta sen voin näyttää, etten pelkää.

"Pidä lujasti hänestä", sanoi Pe Ontjes.

"Kuinka saatoit sinä heittää tuolla tapaa tuon pienen tytön päälle?"
sanoi Kai Jans ja seisoi kädet nyrkissä ja silmät välähtelevinä pitkän
Tamsin edessä. "Tule", sanoi hän tytölle, "minä pesen sinut puhtaaksi."

Mutta tyttö oli yhtä ylpeä kuin hänen veljensäkin, työnsi hänen
kätensä puoleen, ja katseli vihaisesti häneen. Hänen kasvoillaan oli
pimeä uhma, vaikka hänen hiuksensa olivatkin niin kauniin vaaleat, ja
silmänsä vaaleanharmaat.

"Minä uin tälle puolelle vaan tullakseni auttamaan teitä, olin lähellä
hukkua."

"Oletko sinä se poika, joka oli meillä, kun Heinke syntyi?"

"Olen", sanoi hän, "hän juuri minä olen. Tunnetko sinä minut vielä?"
Ja hän kurotti kädellään veteen ja huuhteli arasti hänen hiuksiaan ja
korvaansa ja sanoi: "Olipas se hyvä sentään, että tulin tälle puolelle."

Tyttö katsahti veljeensä ja sanoi: "Sano isolle Laulle, ett'ei hän
loukkaa minun veljeäni."

"Mutta nähkääs!" huudahti Pe Ontjes, "tulkaa katsomaan! He ovat saaneet
suuren ankeriaan... Katsokaas vaan, painaa ainakin naulan!"

Piet Boje katseli koppavasti ankeriaista, joka kömpelösti heittelehti
hiekalla. "Ettepäs te voi pitää edes kiinni siitä", sanoi hän, "niin
liukas se on."

"Miksei?" sanoi Pe Ontjes, kopristi kätensä pihdeiksi, otti ankeriaista
niskasta, katsahti reimasti ympärilleen... ja purasi ankeriaalta pään
poikki ja sylki sen suustaan.

Anna Boje kirkasi kovaan ja kimeästi ja ravisti itseään niin että hänen
väljä lyhyt pukunsa heilahteli edestakaisin. "Sika, sika sinäkin!"
huudahti hän ja karahti pelkästä säikähdyksestä suoraksi. "Kutti, kutti
sikakin!... Mikä kamala ihminen sinä olet."

Pe Ontjes tekeytyi, ikäänkuin hän nyt aikoisi syödä hänet, hyppeli
hänen ympärillään ja kiristeli hampaitaan.

Tyttö peräytyi taaksepäin ja piti kättään oiennettuna edessään ja
torasi taukoamatta: "Sinä olet inhottavin ihminen maailmassa. Sinä...
mokomakin ankeriaan syöjä."

"Jos sinä kajoot häneen", sanoi Piet, "niin lyön minä. Vaikka olenkin
pienempi kuin sinä niin niinkään kevyesti et sentään selkeä minusta."

"Tule, Pe Ontjes", sanoi Kai Jans, "sinä otat ankeriaan ja me palaamme
takaisin meidän puolellemme."

"Visakalloja nuo kaksi", sanoi Pe Ontjes ja katseli mielihyvällä heitä
kumpaakin ja kääntyi pois.

Sitte heittäysivät he taaskin veteen, vasemmalla Tams, keskellä Kai
Jans, oikealla, pidätellen virtaa, Pe Ontjes, joka piti ankeriasta
poikittain suussaan ja hirveästi ravisteli päätään ja pyrskäytteli
vettä suustaan.

Kun he saapuivat toiselle rannalle ja kapusivat maihin ja katsoivat
taakseen, seisoivat nuo molemmat lapset siellä rinnakkain, aivan
yksin avaran, aution, harmaan lakeuden keskellä, jolla siellä täällä
vilahteli säihkyvä auringonhohto, heidän hiuksensa välkkyivät vaaleina.
Tyttö kohotti uhkaavasti kättään, ja hänen pieni uljas äänensä kaikui
kirkkaasti ja kimeästi tälle puolen: "Ankeriaan syöjä, ankeriaan syöjä
sinä."

"Tyttö on aivan yhtäläinen huimapää kuin poikakin", sanoi Pe Ontjes,
laitti kätensä torveksi ja huusi toiselle puolelle: "Sinusta tulee
minun vaimoni. Oletkos hyvilläsi nyt?"

Mutta toiselta puolelta ei kuulunut muuta kuin kaukaa kirkkaana ja
terävänä, kuin ripeä vihainen linnunlento, sama herjaussana.

Kun Pe Ontjes seuraavana päivänä tuli koulutietä ylös, seisoilivat
hänen rikosveljensä siellä täällä ovilla ja nurkissa, ja liittyivät
hänen seuraansa. Kaikki olivat he vaiteliaita ja välttivät katsoa
toisiaan silmiin. Pe Ontjeskaan ei ollut oikein tavallisella
tuulellaan. Kun he astuivat sisään koulupihalle, kääntyi hän toisiin
ja sanoi vakavasti: "Lapset, tänään on meillä edessämme kujanjuoksu."
Sitte kiskasi hän oven auki ja astui sisään.

Mars Wiebers tarttui pöydän laitaan, laski karttakepin viistoon
eteensä, ja luki isämeidän. Sen luki hän aina, ennenkuin hän alkoi
rangaista; hän oli nimittäin joskus lapsena vihapäissä lyönyt erään
leikkitoverinsa käden poikki.

Sitte saivat he vuoronsa mukaan ankaran selkäsaunan. Kun hän viimeksi
aikoi lyödä Kai Jansia, kysyi hän: "Miksi nousit sinä eilen ylös? Mitä
aioit sanoa?"

Kai vastasi hiljaa ja silmät rukoilevina: "Minä aioin pyytää, ett'ette
lukisi luokalle minun ainettani, minusta on niin kamalaa, kun he
nauravat minulle. He nauravat usein minulle."

Opettaja arveli hetken, sitte löi hän häntä.

Mutta senjälkeen kohotti hän keppiään, ja ravisteli sitä koko
Hilligenlein Satamakatua kohden, ja sanoi tuimasti: "Armahtakoon
teitä, jos vielä kerran nauratte Kai Jansille! Ja vaikka olisi hänellä
päässään koko paradiisi ja enkeli Gabriel päällepäätteeksi, niin mitä
kuuluu se teihin? Onko _teidän_ asianne ajaa hänet ulos paradiisista,
vintiöt? Sen on Jumala tekevä."




VIIDES LUKU.


Jo ensi päivänä maaliskuuta oli Pe Ontjes Lau matkavalmis. Uutta
kistua hän ei tarvinnut; hän otti isänsä, joka viimeiset kuustoista
vuotta oli palvellut Laun sikolätin rouhinsäiliönä. Hän maalasi itse
sen ruskeaksi, osti uuden esilukon ja korjasi kaiken parhaansa mukaan.
Avain taskussaan istui hän ikävystyneen näköisenä koulupenkillä.
Palmusunnuntain jälkeen piti hänen mennä Hampuriin astuakseen
palvelukseen parkkilaiva "Goodefroo'lla".

Olisi luullut, että hän lähti huolitta matkalla. Siten ei sentään
ollut laita. Kun hän katsahti sivulleen, istui siinä Tjark Dusenschön,
pitkä, hintelä, nykähteleväolkainen poika, jonka silmät vilkahtelivat
ja vilahtelivat ystävällisesti. Hänkin pääsi ensikertaa ripille
palmusunnuntaina, mutta hänen eivät olleet asiansa selvillä. Hän ei
ylimalkaan tietänyt mitään, miksi hänen piti. Pe Ontjes oli kerran
sanonut: "Tästä lähin välitän enää viis Tjark Dusenschönistä ja hänen
asioistaan." Mutta kenpä osaisi pitää semmoisia päätöksiään? Pitää vaan
välittää. Täytyy sanoa, milloin: "Älä nyt ole noin imelä siinä"...
milloin: "Älähän toki valehtele"... milloin taas: "Mutta sinä, mistä
olet nyt saanut tuon lakin taas ja tuon kaulahuivin?" Pitää joko
kerrassaan lyödä kuoliaaksi koko Tjark Dusenschön, tai olla huolissaan
hänen puolestaan.

Pajassa pidettiin tuimia neuvotteluja. Jan Friech Buchmann oli
neuvoton ja perin alakuloinen. "Hän ei kelpaa mihinkään", sanoi hän,
"hän on liika laiska". Pe Ontjes oli neuvoton ja äkäinen: "Hän on
yhtä laiska kuin sinä", sanoi hän, "mutta hänellä on lisäksi vielä
eräs toinen vika; hän pöyhkeilee. Luulottelee itsestään ties mitä".
Scheinhold, kisälli, oli neuvoton ja epätietoinen; hän räpytteli aivan
arveluttavasti silmiään: "Meidän pitää antaa hänen mennä maailmalle",
sanoi hän, "semmoisenaan kuin hän on. Hän kyllä, luulen ma, keksii
vielä jonkun uuden elatuskeinon, jotain siinä nuoralla tanssijan ja
maalaissepän välimailla. Ja silloin aukenee taas monelle ihmiselle
työtilaisuus."

Tjark Dusenschön istui toisten keskellä alasimella, yllään puku, jossa
oli monen omistajan peruja, ja harmaissa sukissa. Pitkään kaulaansa
oli hän kietaissut punaisen huivin, jonka päät pitkinä riippuivat alas
ja pyöreässä päässään oli hänellä vanha kulunut kimnasistilakki. Hän
heilutteli jalkojaan, taivutteli isovarvastaan ja katsoi vuoronperään
jokaista ympärillään suurin hyväntahtoisesti vilkahtelevin silmin. Kai
Jans istui syrjempänä ruuvinpenkin ääressä naulakistulla, ja tunsi
itsensä liika nuoreksi ja kokemattomaksi, lausuakseen ajatustaan noin
painavassa asiassa, ja katseli sanaa sanomatta ja tarkkaavasti aina
sitä, joka kulloinkin puhui.

"Hänen isoäitinsä on muuten käynyt pastorin puheilla", sanoi Jan Friech.

"Sinun isoäitisi?" sanoi Pe Ontjes. "Auta armias! Stiena Dusenschön!
Sitä minä olisin tahtonut olla näkemässä! Tietysti tuohon tapaan..."
Hän liikutti sirosti olkapäitään ja käsiään ja nauroi. "No, ja pastorin
piti kait sanoa hänelle, mitä sinusta pitäisi tulla?"

Tjark Dusenschön ei ollut hitaistakaan loukattu; hän katseli alas
jalkoihinsa ja antoi varvastensa leikkiä piilosia keskenään. "Hän kävi
kysymässä pastorilta, olisiko mahdollista, että voisin jossain hovissa
saada paikan, semmoisen kuin airueen tai hovineuvoksen toimen tai
jotain semmoista."

"No?" sanoi Pe Ontjes, ja äänessään kuulsi yht'aikaa iva ja kunnioitus
ja epävarmuus. "No, ja mitä arveli pastori?"

Tjark kohotti silmäkulmiaan. "Pyrkijöitä on ylen paljon", sanoi hän.

"Hullua!" sanoi Pe Ontjes keventyneesti.

"Jotain semmoista pitää sen olla", tuumi Jan Friech, "jossa voi
pukeutua hyvin, ja jossa tulee tekemisiin hienojen ihmisten kanssa".

"Tervaa, pikeä ja semmoista ei siinä saa haiskahtaakaan", sanoi Pe
Ontjes pilkallisesti, "ja sitäpaitsi korkealle pitää siinä saada
kohota".

Scheinhold, kisälli kiskoi silmiään kuin jahtikippari isopurjettaan,
kun hän kolme päivää on saanut maata tyvenessä. "Jos saan minäkin sanoa
sanani... niin pitää hänestä tulla pormestarin kirjuri."

Silloin kirkaisi Jan Friech kovaan: "Daniel Petersin kirjuriksi!...
Oman isänsä!... Lapsi kuuluu isälleen! Tietysti. Päivän selvää! Lapset,
nyt se meille selkeni! Hänestä pitää tulla Daniel Petersin kirjuri."
Hän laski suuren nokisen kätensä silmäinsä ylle, ikäänkuin näkisi hän
auringon valossa säteilevään maisemaan. "Minä näen selvästi edessäni
hänen elämän tiensä", sanoi hän.

Pe Ontjes katseli vastahakoisena Jan Friechin innostusta. "Ajattelisit
ennemmin", sanoi hän, "mitä meidän nyt pitää tehdä."

"Hänen pitää mennä hänen luokseen, ja esittää itsensä hänelle", sanoi
Scheinhold kisälli. "'Esittää itsensä' kutsutaan sitä. Mutta mehän emme
vielä tiedä, jos hän suostuukaan koko tuumaan."

"Kuka?" sanoi Pe Ontjes. "Tjark Dusenschönkö?... Josko hän suostuu?...
Se nyt vielä puuttuisi, että kysyisimme häneltä. Hän tulee siksi, miksi
me hänet määräämme."

"Mutta enhän minä osaa esittää itseäni", sanoi Tjark surkeasti. "Tässä
tämmöisessä puvussa! Ja eihän minulla ole kenkiäkään. Ja pormestari on
hieno mies."

Kaikki katselivat allapäin eteensä. Lopuksi kohotti kisälli Scheinhold
taaskin harmahtanutta päätään ja virkkoi: "Jos siis ehdottaisin
jotain... Meidän vajassamme tuolla seisovat valtuusmies Nissen'in
vanhat vaunut... jos me nyt möisimme, sanokaamme neljäkymmentä arpaa,
arpa yhdestä markasta... ja arpoisimme ne pois. Silloinhan meillä olisi
rahat pukuun ja saappaisiin."

"Oiva tuuma!" huudahti Jan Friech. "Oiva tuuma", ja nyykäytti,
katsahtamatta ylös, tuontuostakin päätään.

Pe Ontjes tuijotteli alakuloisena eteensä. "Vaunut ovat liika vanhat",
sanoi hän. "Niinpitkälle kuin minä muistan ovat ne jo seisoneet tuolla
pimeässä vajassa. Mutta voimmehan mennä katsomaan ja tarkastamaan
niitä."

Jan Friech ja hänen kisällinsä loivat toisiinsa pitkän katseen.
"Mitähän niissä katsomista?" virkkoi Jan Friech. "Vaunut ovat siellä...
ja sillä hyvä."

"Voihan joka tapauksessa väittää", sanoi Scheinhold, katse luotuna
maahan, "että tuolla vajassa on vaunut".

"Ne ovat valtuusmies Nissenin peruja", sanoi Jan Friech. "Kun hänen
piti tehdä vararikko, antoi hän velkojensa maksuksi minulle nuo vaunut.
Mutta minä en ole viitsinyt myydä niitä."

"Et _saanut_ niitä myydyksi", sanoi Pe Ontjes. "Minä tahdon nähdä ne,
muuten en ilkeä kuulla sanaakaan koko arvonnasta."

"Neljäkymmentä arpaa", sanoi Tjark ripeään ja tulisesti, "markka
arvalta: niillä rahoilla voin jo saada kaikki ja pari pystykaulusta".

Jan Friech alkoi nurista: "Tjark sekottaa aina netton ja brutton. Tuo
vanha ryjä... vaunut, tarkoitan... ovat minulla panttina velasta.
Neljäkymmentä markkaa Tjarkille ja neljäkymmentä minulle, yhteensä
kahdeksankymmentä. Ja nyt, älkää kauvoja aikailko, vaan ripeästi
toimeen..." Hän laski jykeän kouransa Pe Ontjesin polvelle: "Mietippäs
sitä", sanoi hän, "mitä tulee muuten Tjark Dusenschönistä?"

Silloin tyyntyi Pe Ontjes, kosk'ei hän huomannut muutakaan neuvoa
edessä, ja ryhtyivät kaikki siis hommaan, viivoittivat erääseen vanhaan
kirjoitusvihkoon tilaa arvanostajain luettelolle ja leikkasivat
pahvista kahdeksankymmentä arpaa. Sitte lähetettiin Scheinhold
keruulle: hänen piti mennä talonpoikien luo Hilligenlein lähistöllä
ja sanoa: oli aikomuksena avustaa erään köyhän lesken tyttärenpoika
kunnolliselle elämänuralle. Jos häneltä tiedusteltaisiin vaunujen
tilaa, oli hänen määränä "puhua varovaisuudella". Hieman kiusallisen
vaikutuksen teki, kun ei kukaan läsnä olevista ostanut arpaa. Kai
Jansilla ei ollut rahaa; Pe Ontjes sanoi, ett'ei hän pistä rahojaan
niin turhaan yritykseen; Jan Friech sanoi, että hänhän vaunujen
omistajana uhraa enemmän kuin kukaan muu; kukaanhan ei voisi vaatia,
että hän vielä lisäksi antaisi rahaa; leipurimestari Nissen, joka juuri
sattui menemään ohitse ja huudettiin sisään, olisi kyllä ottanut yhden
arvan, mutta olisi suostunut maksamaan ainoastaan siinä tapauksessa,
että hänen arpansa voittaisi. Siihen ei suostuttu kahdella äänellä
kolmea vastaan. Scheinhold, kisälli, hän otti sentään arvan, ja maksoi
sen selvässä rahassa.

Sitte lähti Scheinhold matkalle. Hän juosta lönkytti, milloin myötä,
milloin vastaan ankaraa maaliskuun tuulta, juoksi koko Hilingenlein
ristiin ja rastiin, neljä päivää; palasi joka päivä selväpäisenä
kotiin, ja oli kuin olikin neljännen päivän illalla saanut kokoon
kahdeksankymmentä markkaa. Jan Friech sai niistä neljäkymmentä.
Loput neljäkymmentä taskussaan ja Tjark Dusenschön puukengissä
rinnallaan, meni Pe Ontjes räätäli Lammanille ja tilasi puvun, ja sanoi
nimenomaan, että puku tulisi tälle hänen rinnallaan seisovalle Tjark
Dusenschönille; räätäli Lamman oli nimittäin vähin siinä maineessa,
että hän teki kaikki puvut hieman oman kasvunsa mukaan. Hän oli lyhyt
ja vääräsäärinen.

Sitte neuvottelivat he, miten asia oli ajettava pormestarin luona. Ei
ollut niinkään helppoa olla mieliksi tuolle suurekkaalle ja komealle
Daniel Petersille. Lopulta ilmoitti Scheinhold, että hän ottaisi
tämänkin asian tehtäväkseen; hän pyysi vaan kolme päivää valmistusaikaa
itselleen.

Pe Ontjes ahdisti kovin, että asia saataisiin pikaisesti päätteeseen
ja selville; sillä kun keväällä ilma kääntyi lempeämmäksi ja
lämpimämmäksi, ei enää ollut luottamista Jan Friechiin ja
Scheinholdiin. Jan Friech sai silloin vastustamattoman mieliteon
onkivapaan ja kampeloverkkoon, ja Jan Friech paloviinapulloon ja
maankuleksimiseen. Talvet oli hän työssä Jan Friechillä Hillingenlein
Satamakadun varrella, ja oli lapsirakas ja avulias ja hyvä. Mutta
kesät kuului hän niihin tuhansiin, jotka laiskoina ja juovuksissa
vetelehtivät ja kuleksivat Schlesvig-Holsteinin pitkiä, paljaita,
harmahkoja maanteitä.

Kolme päivää vaelsi Scheinhold kisälli kuin unissa. Pe Ontjes ja
Kai Jans alkoivat jo pelätä, että hän sortuisi vanhoille teilleen,
sillä sää alkoi käydä lämpimäksi. He pitivät häntä silmällä niin
hyvin kuin taisivat, välitunteinakin koulussa juosta livistivät he
pajaan katsomaan, oliko hän siellä vielä. Kolmantena päivänä eivät he
tavanneet häntä. Silloin kuuli Kai Jans, joka varsinkin oli huolissaan
hänen puolestaan, huoneesta, joka sijaitsi palkeitten takana, ja jossa
hän asui, yksitoikkoista muminaa. Jan Friech tuli heidän mukanaan, ja
he aukaisivat hiljaa oven. Silloin seisoi hän heidän edessään, selin
heihin, lupsahti tuontuostakin kokoon kuin jäykkä linkkuveitsi ja
puhui seinää kohden: "Korkeanarvoisa suurivaltias herra pormestari,
ritari Pepe... Nuorukainen, joka seisoo tässä minun vieressäni, oli
kunniallisen leskivaimon, Stiena Dusenschönin tyttären poika, äitinsä
puolelta polveutuu hän ylhäisestä suvusta, isänsä taas on, kuten eräs
postikortti osoittaa, jonka Pe Ontjes Lau, ikävä kyllä, on hävittänyt,
oppinut vaikka tuntematon mies. Eipä siis olekkaan mikään ihme, että
nuorukainen on asettanut päämaalinsa korkealle, nimittäin: päästä
teidän korkea-arvoisuutenne johdolla oppimaan kaunokirjoituksen ja
hyvän käsialan jaloa taitoa. Minun vähäpätöinen persoonani on tietysti
teidän arvoisuudellenne kokonaan tuntematon: minä palvelen kisällinä
Jan Friech Buhmannilla Satamakadun varrella, ja on nimeni Adalbert,
Heinrich, Reinhold van der Beeke, jota pienet lapset Satamakadulla
kutsuvat Scheinholdiksi, kosk'eivät osaa lausua R:ää."

Jan Friech Buhmann sulki hiljaa oven taaskin, meni ällistyneenä
istumaan alasimelle ja sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen: "Tuo mies
on kaikista jumalan luomista jotakin aivan erikoista: lapsiystävä,
juopporatti, oppinut, ja sitäpaitsi on hänellä tuommoinen komea
juhlallinen nimi. Kuinka hänen nimensä nyt olikaan? En ole ikipäivinä
aavistanut, että hänellä on niin komea nimi. Mutta se on selvä: Tjark
Dusenschönin asia on parhaissa käsissä. Tuommoista puhetta ei Daniel
Peters voi vastustaa."

Kohta päivällisen jälkeen lähtivät he matkalle: senjälkeen piti
arvonnon tapahtua. Scheinholdilla oli yllään Jan Friech'in musta
juhlatakki, joka ylettyi hänelle polviin asti, hihan suut olivat
kiverrettyt kokoon, hän asteli edellä; vasemmalla puolittain hänen
takanaan asteli Tjark Dusenchön, pukeuneena uuteen kauniiseen pukuunsa,
kiiltävissä saappaissa, päässään musta huopahattu ja kaulassaan
sininen kaulahuivi; takana marssi koko Satamakadun lapsiliuta, kaikki
puukengissä; vähän taaempana seurasivat Pe Ontjes ja Kai Jans. Tjark
Dusenschön kääntyi tuontuostakin silmät välkkyvinä katsomaan taakseen
ja sanoi: "Teidän pitää jäädä ulkopuolelle."

Nuo molemmat saapuivat kuin saapuivatkin virkahuoneeseen ja tapasivat
Daniel Petersin istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Kuten hänen
tapansa oli aina, kun hän sai vieraita, olkoon että ne olivat vaikka
vaan lapsia, nousi hän nytkin seisomaan, niin että koko hänen kookas
komea vartalonsa tuli näkyviin, sipaisi kädellään uhkeata silkinhienoa
pujopartaansa ja kuunteli seisoaltaan kisälli Scheinholdin esitystä.
Hän valitti aina, että meidän päivinämme on kaikki arvontunto
ja kunnioitus hävinnyt. Tässä nyt oli kumpaakin. Armollisella
päännyökkäyksellä laskettiin he puheilta.

Ikinä ei ole Hilligenlein torilla kaikunut semmoista puukenkien
pauketta kuin sinä päivänä, vaikkapa kolme Süderloh'ia ottivatkin
puukengät jaloistaan ja juosta livistivät sukkasillaan. Ja ikinä ei ole
pidetty juhlallisempaa istuntoa Jan Friech Buhmannin pajassa, kuin nyt,
kun ryhdyttiin arvontaan. Ikinä ei ole Tjark Dusenschön istunut niin
kiiluvin silmin ystäväinsä keskellä, kuin silloin, kun hän hämmensi Jan
Friechin vanhassa mustassa syvässä hatussa arpalippuja. Ja ikinä ei
ole paja nähnyt hämmästyneempiä kasvoja, kuin silloin, kun Scheinhold,
Scheinhold kisälli, hän juuri, eikä kukaan muu, veti esiin voittolipun.

Siitäpä syntyi hirveä hämmästys.

Pe Ontjes purasi huuliinsa ja katseli synkeästi eteensä. Scheinhold
istui järkytettynä käsikärryillä, eikä kuullut, kun Tjark Dusenschön
hiljaa sanoi hänelle: "Kuule, nyt voisimme arpoa vaunut vielä kerta...
Minä tarvitsisin vielä kaikenmoista." Jan Friech istui alasimella, piti
tarkkaa huolta lyhyestä piipunnysästään ja puheli kohtalon oikuista.
Yhtäkkiä nousi Pe Ontjes seisaalleen, ei katsahtanut ympärilleenkään ja
sanoi: "No, minähän pääsen maailmalle... Hyvästi nyt kaikki yhdessä!
Elinpäivinäni en enää tahdo olla tekemisissä teidän kanssanne."

Ja lähti. Tjark Dusenschön lähti myöskin.

Kai Jans aikoi hänkin lähteä. Mutta kun mestari ja hänen kisällinsä
istuivat siinä niin alakuloisin hiljaisin kasvoin, jäi hän vielä, ja
sanoi ahdistuneesti: "Alkaisitte työhön nyt. Peter Thedens tahtoisi
mielellään auransa jo. Alkakaa nyt!"

Jan Friech Buhmann kohottautui alasimeltaan, työnsi auki tomuisen
ikkunan, joka antoi satamalle käsin, veti henkeään syvään ja sanoi:
"Kummallisen mieto ilma... Tee tulta, Scheinhold, laitamme auran
valmiiksi!... Näes tuossa... Hinnerk Ilsen menee pyytämään ankerioita
jo... ei hän mitään saa... on tuhma..."

Scheinhold, joka yhä vielä istui käsikärryillä, oli kohottanut päätään
ja vetänyt ilmaa sieraimiinsa: "Kummallisen mietoa", sanoi hän. Sitte
vaikeni hän hetken. Sitte ravisti hän raskaasti päätään: "Tuosta
asiasta minä en selkeä", sanoi hän. "Omatuntoni on liika arka. Kaikki
tulevat sanomaan, että olen tehnyt petosta arvotessa." Hän nousi
jäykästi ja työnsi suuren oven selkoselälleen ja katseli ulos kadulle.

Kai Jans katseli huolestuneena yhdestä toiseen, astui Scheinholdin
rinnalle ovelle, ja virkkoi taaskin noin ohimennen: "Alkaisitte nyt
työhön. Sytytähän valkea, Scheinhold."

Jan Friech oli yritellyt ruuvata irti auranterää, mutta tarvitsi
välttämättä toista ruuvinavainta ja tuli taaskin ohi ikkunaan: "No,
nyt istua kyköttää Karl Martenskin siellä... verkkoineen... ei
hänkään mitään saa... on liika tuhma!... Onpas se ilma ihmeen lämmin.
Ankeriaatkos livahtelevat siellä nyt!"

"Oh", sanoi Scheinhold. "No, lähtekää nyt, mestari, pyydystämään
ankerioita."

Jan Friech käännähti ympäri ja sanoi halveksivasti: "Luuletko sinä,
ett'en tiedä, mitä kello on lyönyt? Sinä haluat paksun Büttin luokse
juopottelemaan!"

Kai Jans aikoi hypähtää ylös ja juosta noutamaan Pe Ontjesta, mutta
pelkäsi, että hän tulisi takaisin liika myöhään ja jäi seisomaan ja
katseli liikkumattomin säikähtänein silmin Scheinholdia. Hän tunsi
hänet lapsuudestaan asti ja piti hänestä. "Minäkö Büttin luokse?" sanoi
Scheinhold, "e-henpäs!" Hän istui hetken hiljaa. Sitte kyyristyi hän
taas kokoon ja murtui itseensä ja sanoi valittaen: "Kun ei omatuntoni
vaan olisi noin arka... mutta tuosta en selkeä. En tahdo, että minusta
sanotaan, että minä olen petturi."

Jan Friech astui ikkunaan äärestä ja sanoi: "Katsonpas sentään, onko
verkkoni kunnossa", ja meni ulos pihalle.

"Kuulehan", sanoi Scheinhold takertuvalla äänellä... "tuota... työtä en
kumminkaan voi tänään tehdä... Käväisenpä pikimmältään satulamaakarilla
katsomassa, joko hän on korjannut minun vatsahihnani!"

"Kuule", sanoi Kai Jans ja tarttui häntä käsivarteen ja loi
rukoilevasti silmänsä häneen: "Minä pyydän sinua, älä mene vaan
Büttille?"

"Tokiinsa", sanoi hän, "kuinka semmoista luuletkaan? Mutta minun pitää
satulamaakarille, ymmärräthän sen!... Ja luuletko sinä, että sitä
viitsii tehdä työtä, kun on niin laiska mestari?

"Ja luuletko sinä", sanoi Jan Friech, ikkunan läpi, "että sitä viitsii
ihminen tehdä työtä kun on hänellä noin juoppo kisälli kuin sinä?...
Vesi on aivan sopivan korkealla nyt, ei liian korkea, eikä liian
matala. Minä lähden satamaan."

"Huh... tuota vettä!" sanoi Scheinhold ja ravisteli itseään. "Tuota
vettä, vettä!" Ja kohotti tutisevan kätensä, sormet käppyrässä,
ikäänkuin pitäisi hän siinä pikaria, ja nauroi onnellisesti.

Silloin pyrki Kai Jans hätäisesti ja kiireellä häntä lähemmäksi ja
puhui kiirehtien ja kukkean kehoittavasti, ikäänkuin nukkuvalle:
"Kuule, Scheinhold... kuulehan!... tunnetko kertomusta Bartlin sepästä?"

"Sitä en tunne?" sanoi Scheinhold ja tuijotti ulos kadulle. Silmänsä
olivat kuin likaisesta lasista.

"Hän oli seppä niinkuin sinä, ja häntä puri vesikauhuinen koira
sääreen. Koira oli raivohullu, ja haava oli syvä... Tiedätkö, mitä
hän teki? Bartlin seppä? Hän sulki oven, ja takoi ja kalkutti kolme
päivää. Koko paja kiilui paljasta valkeata, ja suuret keltaiset kipunat
sinkoilivat savutorvesta".

"En viitsi tänään kuulla historioitasi, pojanvekana", sanoi Scheinhold
säälien ja kohottautui pystyyn, ikäänkuin olisi kummallakin olallaan
tuhannen naulan taakka ja lähti ulos kadulle. Kai Jans katsahti olisiko
Jan Friech missään lähellä avuksi hänelle; mutta tämä meni jo pihan
poikki verkko olallaan, ja veteli vahvoja savuja. Silloin lähti hän
juoksemaan Scheinholdin rinnalla kadulle ja katsoi ylös häneen ja puhui
kuumasti ja tulisesti: "Kolmantena päivänä taukosi pajassa taonta ja
vasaran kalke. Silloin kirkahti seppä, kuten kirkahtaa villi kesytön
eläin."

"Pojan vekana", sopotti Scheinhold, "en viitsi kuunnella historioitasi;
en viitsi".

"Silloin uskalsi viimein hänen oma veljensä mennä sisään. Hän oli yhtä
suuri ja voimakas kuin veljensäkin ja oli puuseppä. Hän löi kirveellä
oven halki. Ja silloin... silloin... olivat kaikki pihdit ja vasarat
ja viilat ja hiilet... kaikki olivat viskatut yhteen läjään erääseen
nurkkaan ja seppä seisoi ahjon ääressä ja vaahto valui suustaan, ja
riuhtoi ja tempoi jykeviä rautaketjuja. Niillä oli hän sitonut itsensä
ahjon ja alasimen välille. Kun hänen veljensä näki hänet siinä tilassa,
sanoi hän: 'Palvelus palveluksesta, rakas veljeni', ja löi häntä
kirveellä päähän, ett'ei hänen kauemmin tarvitsisi kitua sillä tapaa."

Silloin sysäsi Scheinhold jyrheästi pojan luotaan, niin että tämä
horjahti sivulle ja kaatui katukiville. Tukeva Bütt seisoi lumivalkeine
kauniine hiuksineen ovella ja nauroi isoäänisesti: "Sillä tapaa mies
tekee!" sanoi hän. "Noin vaan! Ja nyt tule tänne!"

Silloin hoiperteli Scheinhold ovesta sisään.

Kai Jans nousi ylös ja lähti, kalpeana kuin aave, ja saamatta henkeään
edes alas katua ja aikoi kai kotiinsa... Silloin tuli Pe Ontjes kotonsa
ovesta ja sanoi jo kaukaa. "Mursin äsken vajan ovea auki: vaunuissa ei
ole pyöriäkään enää. Ja nahkapäällys on myöskin tipotiessään, sillä
on mies anturoinnut puukenkänsä. Muuta ei ole jälellä koko vaunuista
kuin puukoppa ja akselit. Ja se että arpa lankesi Scheinholdille, se on
varmaan Tjark Dusenschönin ansio. Hulttioita ovat he kaikki järjestään.
Olen tyytyväinen, että huomenna saan lähteä." Hän tuli lähemmäksi; ja
nyt näki hän Kai Jansia kasvoihin ja säikähti niin, että hän kurotti
kummankin kätensä eteensä: "Mutta poika", sanoi hän, "mikä sinun on?"

Kai Jans hengitti yhden kerran, hengitti toisen kerran syvään ja
tulisesti ja lyykistyi sitte tuskallisesti kirkahtaen polvilleen.

Pe Ontjes nosti hänet voimakkailla käsillään ylös ja saatti hänet
pitkään rakennukseen hänen äitinsä luokse. Siellä vaipui hän lattialle,
vaikeroitsi ja oli vallan suunniltaan. Pe Ontjes kertoi, mitä oli
tapahtunut, tuli paikalle myöskin vanha Zakariessenska ja kertoi,
kuinka Scheinhold oli survaissut hänet nurin, ja kuinka Bütt-ukko oli
nauranut. Silloin sanoi äiti suruisesti: "Siinä tapauksessa tiedän
hyvin, miten hänen laitansa on. Kun hän vielä oli pieni, ensimmäisinä
kouluvuosinaan, kysyi hän usein minulta, onko todellakin totta, että
löytyy pahoja ihmisiä. Hän ei voinut käsittää sitä, ja minä raukka en
osannut sitä selvittää hänelle. Nyt hän on yhdellä kertaa saanut nähdä
kokonaiseen pahuuden kuiluun, syvempään ja syvempään vaan. Ja se on
sekoittanut hänet."

"Onpa vahinko", sanoi Pe Ontjes, "ett'ei hän lähde kerallani
maailmalle. Hänen pitää maailmalle, että hän saisi siitä voiton. Täten
ei se käy."




KUUDES LUKU.


Oli kaunis aurinkoinen syyskuun päivä ja Hilligenleissä markkinat.
Niillä viidellä tiellä, jotka johtivat Hilligenleihin, kapisivat
hevoskaviot ja jymysivät rattaat; ja rantalaiturille laski
satamamestari Lau jo kolmatta kertaa täyden lastin kaikennäköistä
kansaa, joka tuli kaupunkiin Freestedtin puolelta.

Piet Boje hypähti ensimmäisenä maihin, hänen jälissään hänen sisarensa;
molemmat nyt jo suuria lapsia, kohta rippikouluiässä. He heittivät
aran pikaisen katseen pitkää rakennusta kohden, ja näkivät Kai Jansin
seisovan oven edessä. Hänen siro pieni äitinsä, joka nyt ei enää ollut
yhtään pitempi kuin hänkään, seisoi hänen takanaan.

"Tulkaa nyt hetkiseksi sisään", sanoi äiti ystävällisesti. "No, eivätkö
Heinke ja Hett olekkaan mukana?"

Lapset astuivat sisään ja täyttivät tuon pienen, köyhästi sisustetun
tuvan jäsentensä nuorella suoralla solakkuudella ja hiustensa
välkkeellä, he sanoivat terveiset isältään ja äidiltään ja katselivat
ympärilleen kuin kaksi metsäkaurista luhtaniityllä.

"Meidän tupamme on tämmöinen pieni vaan", sanoi Male Jans, "ja lattia
on savesta; mutta puhdasta täällä on. Katsos... tuossa ovat vielä
Itzehoe'n sanomat, minä luen niitä sunnuntaisin; arkkipäivinä ei
minulla ole aikaa. Mene kammariin Kai, ja pue päällesi parempi takkisi;
voit seurata heitä markkinoille."

Hän katsahti taaskin noihin kauniisiin, solakkoihin lapsiin ja silitti
arasti tyttöä olalle. "Näes", sanoi hän ja osotti pyöreää pöytää, jonka
yllä riippui pieni yksinkertainen lamppu: "Tuossa istuu hän joka ilta.
Aina hän on kirjojensa parissa."

"Hän on kai hyvin viisas", sanoi Anna.

"Oletko jo sen huomannut?" sanoi Male Jans, ja hänen silmänsä
ilmaisivat kaiken hänen suuren salaisen ylpeytensä. "Opettaja Wiebers
meni viikkoa sitten ohitse tästä ja sanoi: onpa vahinko, ett'ei Kaista
voi tulla opettajaa. Mutta sehän ei ole mahdollista; meillä ei ole
varoja. Hän rupeaa kirjanpainajaksi ja menee oppiin Heine Wulkille;
hän työskentelee siellä nyt jo joka iltapäivä ja on hyvin ylpeä siitä.
Heine Wulk'kin sanoo, että sitä tietä voi hän saavuttaa kaiken!
Ajatteles vaan... tuonnoin kirjotti hän jo pienen runon; Heine Wulk
sanoo, että se on aivan hyvä, ja on painanut sen... Miksi sinä aiot,
Piet?"

"Minä menen pääsiäisenä Itzehoe'en reaalikouluun", sanoi hän, "ja
rupean kauppamieheksi."

"Ja minä kun luulin, että sinä aikoisit koulunopettajaksi", sanoi Male
Jans.

"Opettajana ansaitsee niin hiukan", vastasi poika vakaasti, "mutta
kelpo kauppamies voi saada paljon rahoja kokoon."

Kai astui sisään. Hänen äitinsä hypisteli yhtä ja toista hänen
puvussaan, kysyi, joko hänellä oli nenäliina, silitti kädellään hänen
hihaansa, näyttääkseen, että se oli hyvää kangasta ja antoi hänelle
kaksi grosschenia, jotka jo odottivat ikkunalaudalla. Heidänhän piti
toki nähdä, ett'ei hänkään ollut ihan ilman markkinarahoja. Kun he
lähtivät ulos vilkautti hän vielä kerran silmää pojalleen: "Käyhän
suorana, kuuletko?" sanoi hän, ja osoitti tyttöön, joka seisoi suorana
ja uljaana kuin kuningatar.

Kun he taittivat Satamakadulta Kirkkokadulle, olivat he samassa
keskellä parasta markkinatouhua ja väen virtaa. Kelloseppä Reimersin
ikkunan alla istui pieni, kyyrykasvuinen viulunsoittaja, Tim Söth
kadulla ja soitteli ja huojutteli päätään soittonsa mukaan; lakkinsa
oli hän pannut polvilleen, jotta ohitsekulkijat heittäisivät siihen
pienen lantin. Kun hän näki Boje-lasten astuvan ohitsensa, laski hän
viulunsa hetkeksi alas ja sanoi: "Kuulehan, Boje prinssi, onko sinulla
vaihtaa markka? Minulla on niin paljon pientä rahaa."

Piet otti esiin rahakukkaronsa ja sanoi: "On kyllä", ja odotteli,
kunnes Tim Söth oli laskenut summan puolissa groscheneissa; hän sai
pikkurahat, ja antoi sijaan markan. Eteenpäin mennessään laski hän
rahat, ja huomasi että hän oli saanut vaan yhdeksän groschenia.

"Saitko oikein?" kysyi Anna.

"Täsmälleen!" vastasi hän ja pisti rahat tyyneesti taskuunsa. Mutta
samassa sykähti hänessä, hän kääntyi jyrkästi ympäri, tarttui Tim
Söthin lakkiin ja sanoi välähtelevin silmin: "Petkutit minua, senkin
hulttio. Ellet olisi raajarikko niinkuin olet, pehmittäisin sinut
oikein perinpohjin." Viulunsoittaja katsahti epävarmasti häneen, ja
kohotti viuluaan, ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt mitään koko asiasta.

Markkinatorin kulmauksessa, kohta oikealla seisoi joku positiivin
soittaja suuren maalatun telttaseinän edessä, jolle oli kuvattu joku
kamala murhateko. Karkealla äänellä ja vieraalla murteella lauloi eräs
nainen tapauksesta.

"Hän on kai itse ollut mukana siinä", sanoi Kai Jans, joka katseli
hämmästyksissään ja uteliaana. Piet oli epäilevällä kannalla ja arveli,
että koko juttu oli sulaa valhetta. "Näethän", sanoi hän, "eihän koko
kirves osaa paikalleen edes, mies lyö aivan sivulle." Anna pysytteli
taaempana ja katseli oudoksuvin silmin naista, joka lauloi.

"Tule", sanoi Kai, "niin menemme tuon tykö, joka arpoo kukkia tuolla.
Joka numero voittaa... Näethän, tuossa seisoo siten: joka numero
voittaa."

"Kukat saat sinä", sanoi hän ja laski pöydälle kaksi groscheniansa.
Pyörä kierähti; viisari pysähti, mutta kahden numeron väliin. "Ei
osunut numeroon, ikävä kyllä", sanoi mies ja katseli lasten ohitse ulos
ilmaan. "Tänne vaan, tänne vaan, hyvä herrasväki, joka numero voittaa."

"Minusta", sanoi Kai, ja veri hyökkäsi hänen kasvoilleen, "minusta
jatkamme me matkaa vaan", ja peräytyi pöydän luota.

"Nyt hukkasit kaikki rahasi", sanoi Anna.

"Käyn noutamassa lisään sittemmin", sanoi hän.

Sitte menivät he yhdessä nukketeatteriin ja seisoivat kauan ja
katselivat. Joka kerta, kun Anna helähti lyhyeen ja matalaan nauruun,
lensi Kai iloiseksi; se kuului hänestä niin kauniilta; hän katseli
sivulleen hänen pieniä valkeita kasvojaan ja kysyi tavantakaa, mitä
hän piti siitä. "Se on niin liika lapsellista", vastasi tyttö, "mutta
minä pidän siitä sentään". Sitte, kun hän huomasi että nukketeatterin
johtajan vaimo alkoi käydä ympäri keräilylautanen kädessään, sanoi Kai
toimissaan, että nyt hänen piti lähteä muutamaksi tunniksi Heine Wulkin
luo kirjapainoon tekemään työtä. Hän sopi heidän kanssaan, että hän
kohtaisi heidät kahden tunnin kuluttua Hamburger-ravintolan edustalla
ja saattaisi heidät rantalaiturille.

Sill'aikaa kun hän istui Heine Wulkin autiossa likaisessa työhuoneessa
ja painoi muutamia markkinailmoituksia, nousi lounaasta hiljalleen
ukkonen ja ryöpsäytti maille pienen sadekuuron ja meni ohitse
taas. Mutta sitä seurasi pian sysivä puuskuileva tuuli, raskaat
ukkosenjyrähdykset vierähtelivät maiden ja merien ylitse, ja
kirkeät salamat kirpelöivät halki ilman ikäänkuin terävät, kimeät
piiskanhuimaukset. Pöly, jonka pitkä pouta oli koonnut kaduille ja
teille, lisäksi hiekka lähemmillä ja etäisemmillä särkillä pyrähti
lentoon, ja täytti ja pimensi laajalti ilman. Siten riehui rajuilma
Hilligenlein ja lahden ylitse, ja haihtui taas. Kuitenkin kivahteli
vielä kauan jylhästä, tummansinisestä pilvestä, joka uhkaavana lepäsi
Freestedtin yllä tuolla puolen veden, viistoja, hopeankirkkaita
salamoita.

Kun Kai Jans noin viiden tienoissa pääsi vapaaksi Heine Wulkilta kuuli
hän kohta, että rajuilma oli tehnyt paljon tuhoja kaupungissa ja
ympäristöllä. Salama oli lyönyt kuoliaaksi erään nuoren parin, joka
oli matkalla Krautsielertietä kaupunkiin, tullakseen ensimmäisiin
tansseihin nuoren avioliittonsa aikana; muutamat lapset, jotka olivat
eksyneet pölyisessä ilmassa, olivat pudonneet jokeen ja töin tuskin
tulleet pelastetuiksi, eräät ajoneuvot olivat murskauneet erästä seinää
vastaan. Kun hän juoksi torin poikki, kuuli hän sattumalta, että
Freestedtin rantalaiturillakin oli tapahtunut joku onnettomuus. Hän
kuuli mainittavan opettaja Bojen nimeä. Hän meni puhuttelemaan erästä
Freestedtiläistä talonpoikaa, ja kuuli, ett'ei tiedetty mitään varmaa,
ja että Piet Boje jo oli matkalla kotiin.

Silloin alkoi hän etsiä Anna Bojea. Hän etsi ja kysyi, mutta ei
löytänyt. Toisetkaan Freestedtiläiset eivät tienneet mitään hänestä.
Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Hän puhutteli tuttaviaan ja kysyi,
olivatko he nähneet erästä pitkää tyttöä, noin neljän- tai viidentoista
vanhaa, suorakasvuista, jolla oli pienet valkeat kasvot ja vaaleat,
höllästi solmitut suorat hiukset. Hän joutui niin intoihinsa, että
hänen kasvonsa alkoivat hehkua, ja tunsi hän itsensä kovin tärkeäksi,
ikäänkuin etsisi hän hänen hoitoonsa uskottua kuninkaan lasta, joka oli
joutunut eksyksiin vieraassa kaupungissa. Lopuksi, kun hän oli juossut
itsensä aivan väsyksiin meni hän vielä kerta ravintolan edustalla ja
sieltä pieneen puutarhaan, jossa auringonpaisteessa seisoi muutama
pöytä ja penkki.

Sieltä löysi hän hänet. Hän istui puol'pitkässä sinisessä hameessaan
penkillä, pieni olkihattu oli työnnetty kauas taaksepäin otsalle,
kasvot olivat hieman kuumat, pitkät hiukset hiukan epäjärjestyksessä ja
katseli hän kovin tarkkaavin, vaikka hieman kummastelevain silmin Tjark
Dusenschöniä. Tämä seisoi ahtaissa housuissa ja pitkässä riippuvassa
sinisessä kaulahuivissa hänen edessään ja siveli tuontuostakin
huolettomasti ja hyväilevästi kauniissa pehmeissä aalloissa lepääviä
hiuksiaan ja puhui paraikaa: "Olisi suuri ilo minulle viedä teidät
meidän pieneen tanssiseuraamme. Minun sanani merkitsee siellä paljon."

Kun tyttö näki Kai Jansin, katsahti hän rauhallisilla silmillään häneen
ja sanoi: "Dusenschön kuuluu erääseen tanssiseuraan. Tanssitko sinäkin?"

"Kuule",... sanoi Kai ja katsahti vakavasti häneen, "Piet on kuullut,
että isäsi ehkä olisi kipeä ja on erään naapurin kanssa mennyt kotiin."

Anna Boje säikähti kovasti, niin että hänen pienet hienot kasvonsa
yht'äkkiä muuttuivat, hän nousi ylös ja astui Kain luo.

"Nyt ei mene venhettä; saatanko minä sinut lähden ympäri kotiin?"

Tyttö nyykäytti kirkkaine silmineen päätään ja sanoi: "Sitte meidän
pitää lähteä kohta."

He menivät Kirkkokatua alas. Tjark Dusenschön seurasi heitä. Hänen
kaulahuivinsa liehui, hänen huulensa olivat arvokkaasti puristetut
yhteen, astuessaan piti hän oikeaa polveaan niin jäykkänä, että hän
käydessään ikäänkuin lievästi ontui. Hän oli tutkinut tuota käyntitapaa
ja tuota kasvojenilmettä pari vuotta sitte pormestarissa, kun tämä
tuolla samalla ryhdillä ja tuolla samalla kasvojen ilmeellä oli varsin
arvokkaasti kestänyt erään luuvalokohtauksen. Siitä asti kävi hän
siten. Alhaalla Satamakadulla sanoi hän kohteliaasti hyvästi; hän
sanoi, että pormestari oli antanut hänelle toimeksi valvoa markkinoita
ja ylläpitää järjestystä, hänen piti vielä käydä tarkastamassa
myymälöitä, ja lähti. Kai Jans pistäysi äitinsä luokse ja kertoi mitä
oli tapahtunut. Sitte lähti hän, kun jo alkoi hämärtää, Anna Bojen
rinnalla kaupungista.

He tulivat maantielle, joka vie ylös ylänköille, taittivat sitte
oikealle yksinäiselle kapealle tielle, jonka kummallakin puolella
oli matalia kumpupengermiä, jotka kasvoivat pähkinäpuita ja
orjantappurapensaita ja matalia tammia. Ilma pimeni.

Kai tunsi itsensä kovin ylpeäksi tehtävästään, ja oli hyvin kiihtynyt
ja koetti hauskuuttaa häntä ja lyhentää matkaa, ja jutteli yhtä päätä.
Hän kuului muuten niihin ihmisiin, jotka ovat kovin vaiteliaita,
koska heidän sieluaan liikuttaa vaan vakavimmat ja salatuimmat asiat,
joista voi puhua vain omaisesti ja luottavasti. Mutta tänä iltana,
tuon armaan kuulijattaren edessä, puhui hän. Mistä hän ei ikinä
ollut kenellekään puhunut, siitä puhui hän nyt. Että hänen isänsä
oli kahdeksan viikkoa maannut keuhkokuumeessa, eikä senjälkeen ollut
voinut puoleen talveen tehdä mitään työtä, ja että äiti usein itki,
kun ei talossa ollut groscheniakaan. Silloin oli äidin täytynyt mennä
tuon hirveän ihmisen, paksun Büttin luo ottamaan tavaroita lainaksi,
ja joka sunnuntai-iltapäivä täytyi isän mennä sinne ja juoda viinaa ja
tupakoida hieman, ja kumpikin asia oli yhtä epämieluista hänelle. Ja
syksyllä tulisi ehkä vanha isoäiti, äidin äitipuoli, vanha, raihnas
mummo heille asumaan, isä ei sallisi nimittäin, että hän joutuisi
kunnan rasitukseksi. "Näes", sanoi hän, "kun nyt iltasin palaan
kirjapainosta, olen toisinaan hirveän väsynyt. Mutta en voi nukkua, kun
äiti itkee."

"Eivätkö sisaresi sitte ansaitse mitään?"

"Isä ei salli, että he antavat mitään palkastaan, jottei heidän sitte,
kun joskus joutuvat naimisiin, täytyisi alkaa niin sanomattoman
niukasti."

"Niin", sanoi tyttö... "Mitä arvelet siitä? Me olemme myöskin köyhiä.
Ajatteles vaan: isällä on vielä velkoja seminaariajoiltaan. Mutta mitä
siitä."

"Mitä hän loruilee!" ajatteli Kai. "Hän ja köyhä!" Semmoinen mies kuin
opettaja oli hänen silmissään ilman muuta rikas.

Sitte johtuivat he puhumaan rippikoulusta ja Kai sanoi: "Ajatteles,
puolet pojista eivät usko mitään siitä, mitä pappi puhuu... Uskooko
Piet?"

Tyttö pudisti päätään ja Kai näki hämärissä, kuinka hän miettivästi
kohotti hienopiirteisiä silmäkulmiaan: "Kun pastori tietäisikin, mitä
hän tosinaan kotimatkalla puhuu pojille ja tytöille; ikipäivinä hän ei
silloin pääsisi ripille... Hän ei usko yhtään mitään! Äskettäin olimme
me kivisillalla etsimässä onkilieroja, semmoisia suuria, tiedäthän...
me aioimme ongelle. Silloin katsahti hän ylös ja näki tähdet taivaalla."

"Oliko silloin yö sitten?"

Tyttö katsahti kummastellen häneen. "Tietysti! Vai oletko sinä niin
tuhma ett'et tiedä, että onkimadot liikkuvat vaan öisin? Me olimme
tulleet ikkunasta ulos ja etsimme."

"Paitasillanneko siis?"

"Paitasillamme tietysti... Hän katsahti ylös tähtiin ja sanoi: Katsos
tuonne... Niitä on siellä enemmän kuin viisikymmentä miljoonaa.
Luuletko sinä ett'ei niissä elä olentoja kuin me? Onko nyt siis ollut
maailmassa viisikymmentä miljoonaa Jumalan poikaa? Minä en usko siihen,
mitä pastori puhuu. Minä en usko siihen, ja minun ei tarvitse siihen
uskoa. Olen ilman sitäkin kunnollinen ihminen, ja tiedän, mitä tahdon.
Näes', niin kamalia hän puhuu."

"Mutta sinä", sanoi Kai Jans, "uskotko sinä?"

"Minä uskon sen kaiken", sanoi tyttö, "koska pastori sen sanoo." Hän
jäi katsomaan eteensä ja vaikeni hetken. "Tiedätkö, mikä tekee usein
mieleni niin surulliseksi? Jumalahan on kolmiyhteinen, niinhän? Nyt
peloittaa minua usein, katsos, kun olet iltasin niin väsynyt, enkä lue
kaikkea järjestyksessä. Minä luulen, että olen rukoillut vähimmän Pyhää
Henkeä, ja nyt hän on ehkä suuttunut minulle."

"Mutta voithan tehdä siten", arveli Kai, "että sanot näinikään: Isä
Jumala, Poika ja Pyhä Henki! ja sitte rukoilet. Silloin rukoilet heitä
kaikkia kolmea ja oikeassa järjestyksessä."

Se tuntui Anna Bojesta selvältä. "Oi niin", sanoi hän. "Niinpä se käy!
Kuinka sinä olet viisas!... Sanotaan että sinä olet omituinen poika ja
viisain koulussa. Tiedätkö siitä?"

Pojan sykähti sydän kurkkuun, niin iloiseksi hän tuli, kun tyttö puhui
hänelle sillä tapaa; ja asteli sanaa sanomatta ja onnesta kukkurallaan
hänen rinnallaan.

Pensaikoissa istua kyyristeli lintuja tipahtelevain sadepisarain
välillä ja katselivat liikkumattomin tarkkaavin mustin silmin noita
kahta ohitsekulkijaa; kuu kurkisteli pilvien takaa esiin miedossa
lievässä yössä. Taivaan rannalla yleni syvänharmaa pilvivuori, jonka
helmassa tuontuostakin raskaasti jyrähteli.

"Tule", virkkoi Kai, "astutaan nopeampaan; nousee ehkä uusi rajuilma
vielä."

Tie alkoi aleta ylämaalta ja he tulivat hiljaiseen kylään. Siellä
täällä tummien lehvistöjen alla ja varjossa seisoi pimeissä
ryhmäkkeissä olkikattoisia rakennuksia. Eräästä puutarhasta pilkoitti
vielä valo, kuuli jonkun matalalla äänellä lausutun sanan ja joku ovi
sulettiin hiljaa. Joku naapuri oli käynyt iltavierailulla toisen luona
ja palasi nyt kotiinsa. Salama valaisi silmänräpäykseksi kylätien:
siinä astelikin naapuri, roteva, tukeva, hieman kumaraharteinen mies.
Kohta sen jälkeen, tien risteyksessä, keskellä kylää, tulivat heitä
vastaan pienet vaunut, joiden eteen oli valjastettu pieni ponihevonen,
niillä istui aivan likittäin rinnatusten kaksi lasta, poika ja tyttö,
pieni kirjava koira juoksi vaunujen rinnalla. Selvästi näkivät he
lasten tyyneet tutkivat silmät. "Mitä kaikkea onkaan liikkeellä tänä
yönä", sanoi Kai Jans.

Salama ja vaunut olivat kai häirinneet heidän huomiotaan hiukan, niin
että he tienristeyksessä taittavat väärälle tielle ja tulivat ulos
nummelle. Ensin eivät he huomanneet erehdystään, he kun taas puhuivat
ukkospilvestä, joka synkeänä ja uhkaavana lepäsi meren yllä ja kohosi
lähemmäksi. He olivat käyneet ehkä neljännestunnin, ehkä enemmänkin:
silloin huomasivat he, kun tie alkoi yletä, että he olivat väärällä
tiellä. Nyt aikoivat he ensiksi oikaista poikki kankaan oikealle
tielle. Mutta silloin alkoi mereltä käsin uhkaavasti jyrähdellä,
ikäänkuin olisi lukematon joukko jyrhiä laivoja murtanut tietään läpi
jäätyneen teräksisen meren ja raskaasti sysännyt rantaan. Tuuli ja sade
läiskyi ja löi ikäänkuin olisi kuullut raskaiden ja märkien purjeiden
läpättävää hakkaamista.

Silloin ottivat he toisiaan kädestä, ja sanomatta enää sanaakaan,
säikähtäneinä ja pelokkaina, kääntyivät he takaisin kylää kohden,
menivät erästä valoa kohden, joka pilkoitti tien viereltä aivan kylän
edessä. Varpasillaan käyden menivät he pari askelta pienen puutarhan
läpi ja asettuivat seisomaan seinämälle lähelle valoa, ja olivat ihan
hiljaa. Nythän he olivat edes lähellä ihmisiä.

Mutta juuri kun he seisoivat siinä, aukaistiin ikkuna aivan heidän
vieressään, suuri partainen, keski-ikäisen miehen pää pisti näkyviin
ikkunasta, tähysteli taivasta kohden ja sanoi pelokkaasti: "Äiti, äiti!
Katsohan ulos nyt! Koko toinen puoli taivasta on sortunut."

Vanha hyväntahtoinen ääni kuului vastaavan: "Annahan sortua, poikaseni:
sitte kuolevat kaikki varpuset. Mutta katsohan... minusta tuntui, aivan
kuin olisin kuullut jonkun käyvän."

Mies katsahti sivulle. "Tuossa seisoo joku lapsi", sanoi hän. "Ja
tuossa toinen."

Lapset seisoivat paikallaan kuin naulatut.

Vanha nainen aukaisi matalan, tumman oven ja sanoi: "Tulkaa sisään
lapset! Älkää pelätkö mitään, tulkaa sisään!" Ja meni edeltä matalaan
tupaan ja sanoi: "Istukaahan, lapset;" ja pojalleen: "Mene nyt nopeasti
kyökkiin, poikani, katsomaan, onko siellä vielä kahvia... Hän on hieman
omituinen", selitti hän, "varsinkin kun ukkostaa. Sotamiehenä ollessaan
putosi hän hevoseltaan ja paleli eräänä talviyönä puol'kuoliaaksi.
Mutta hän ei tee kenellekään mitään pahaa. Istukaahan nyt, lapset,
älkääkä pelätkö. Jos minä kerron hänelle jotakin, unohtaa hän ukkosen
ja tyyntyy." Sitte kysyi hän heiltä, mistä he tulivat ja minne he
menivät, ja sanoi: "Kun ukkonen on ohitse, tulen minä näyttämään
teille erään oikotien poikki kankaan, silloin olette puolessa tunnissa
Freestedtissä."

Samassa leimahti niin kirkas salama, että koko huone välähti
valoisaksi, ja jyrähteli niin ankarasti, että oli kuin vierähtelisi
suuria vuoria taivaan kantta vastaan... ja taivaan kynttiläkruunut
sälähtivät rikki ja putosivat alas nummikolle, niin että se vavahteli.

Eukko nousi ylös ja meni tarkastamaan ovea ja palasi istumaan taaskin.
Silloin tuli hänen poikansa takaisin kyökistä, liidunvalkeana
kasvoiltaan, ja lankesi kuin hervotonna polvilleen hänen eteensä:
"Äiti", puhui hän, "nyt se putosi kaikki minun päälaelleni... minun
päälakeni on kaikki murskana."

"Lapseni", puheli nainen, ja silitti hänen aikaiseen harmenneita
hiuksiaan, "siinä tapauksessa pitää meidän lääkitä se jollain
kertomuksella, niin että se taas tulee eheäksi ja lujaksi. Kuulkaa
nyt, lapset... Siitä on kauan aikaa sitte... ehkä seitsemänsataa
vuotta jo... ole rauhallinen, poikani, oikein rauhallinen... silloin
ratsasti eräänä päivänä Hampurin piispa tästä meidän akkunamme
ohitse... kuuletko, aivan tuosta akkunamme ohitse... hän oli matkalla
Hilligenleihin... No niin, tuossa mäellä ikkunamme edessä pysäytti
hän lyhyen pyyleän hevosensa ja loi katseensa tuolle aavalle avaralle
lakeudelle edessä, jonka yli vielä siellä täällä harmaat merenaallot
vyöryivät. Ja näki Hilligenlein matalan rantavallin, jolla siellä
täällä harvakseltaan kohosi joku leveä matala olkikatoksinen
rakennus, ja näki rakennuttamansa uuden kirkon seinät jo kohonneen
miehenkorkuisiksi. Mutta se mitä hän näki, ei ilahuttanut hänen
mieltään. Hän oli nuoruusvuosinaan Englannissa ollut uljas uskonsa
esitaistelija; mutta nyt kun hän oli vanhennut, ei hän sietänyt enää
nähdä edessään alkavaa ja epävalmista.

"Jykeässä kivirakennuksessa, jonka pappi puolivalmiin kirkon turviin
oli rakennuttanut itselleen, tapasi hän pöydän katettuna. Ja jauholäjä,
joka vuolahti liinapussista vatiin, oli suurempi, kuin hänen suuri
harmaa päänsä, ja viillos, joka oli tehty ylensuureen sianpäähän,
oli syvä ja perinjuurinen. Silloin istui piispa pöytään, ja söi
valtaavasti; merituuli, jota hän kaiken päivää oli ahminut, oli antanut
hänelle vahvan ruokahalun. Hän aukaisi nahkavyönsä ja söi edelleen,
kuunteli pappeja, jotka kertoivat hänellä laiskasta uppiniskaisesta
kansasta; ja söi yhä.

"Seuraavana aamuna nousi hän ylös, ja valitti että hän oli nukkunut
huonosti, ja että häntä olivat ahdistaneet hirveät ilkeät unet kuin
pahat henget. Hän oli nähnyt olentoja, sanoi hän, joilla oli hirveän
suuret, pyöreät ja valkeat päät, ilman mitään ilmettä kasvoissa. Hän
oli aivan äkämystynyt, ja äkeänä lähti hän kirkkoon.

"Siellä seisoivat nyt kaikki, kolme- tai neljäsataa, miehiä ja naisia,
puolvalmiissa kirkossa, jalkojen alla vaaleankellervää säikkähiekkaa,
yllä ilman vapaa kansi, ja katselivat hartaina harmaata kivipöytää
kohden ja kuuntelivat, mitä tuo pyhä mies lauloi ja puhui vieraalla
kielellään. Se tuntui sangen juhlalliselta ja salaperäiseltä, ja oli
mieleen heille. Sitä paitsi oli tuolla pyhällä miehellä kasvot, jotka
puhuivat voimakkaasta, melkeinpä jyrheästä miehekkyydestä, uljaista
teoista, ja raskaista kaivelevista ajatuksista. Semmoisista miehistä on
näillä main aina pidetty, varsinkin myöskin alttarin ääressä.

"Senjälkeen astui piispa kivipöydän äärestä, ja astui heidän luokseen
ja alkoi kysellä yhdeltä ja toiselta Isämeitää ja Uskontunnustusta.
Vastauksen sai hän harvoin ja piispa äkämystyi taaskin.

"Kun hän siten kysellen eteni kirkkoa, näki hän vasemmallaan kahden
keskitekoisen pilarin välissä nuoren miehen, jolla oli pitkät,
suorat ja vaaleat hiukset, ja tyvenet voimakkaat kasvonpiirteet;
villaisen mekkonsa päällä kantoi hän hylkeennahkaista reppua, joka oli
tehty yhdestä ainoasta kappaleesta. Kun pienikokoinen pappi, joka
asteli piispan jälissä, näki tämän miehen, sopotti hän innokkaasti
latinallaan: _'Hoc est asinus ferocissimus_'.

"Piispa kääntyi ympäri ja oikaisi yrmeästi: '_Hic_!' pitää sinun
sanoa, veli', ja astui miehen luokse ja sanoi: 'Mikäs oli Herramme
Vapahtajan äidin nimi?'"

"Hänen nimensä kuuluu olleen Maria", vastasi tämä suopean leveästi.

"Piispa äkämystyi pahemmin ja kysyi edelleen: 'No, ja entä hänen isänsä
nimi, poikaseni?'

"Mies aavisti, että kysymyksessä piili salajuoni, ja arasteli hieman
vastatessaan. 'Eiköhän tuo ollut Josef vai?' tuumi hän arvellen, 'vai
itsekö Isä Jumala?'

"Piispa tuli yhä vaan pahemmalle tuulelle: 'Meidän Herra Jumalamme se
oli!" sanoi hän... "No, ja mitä oli Maria sitte koko elämänsä ajan?'

"'Hänen vaimonsa', vastasi mies.

"'Pässinpää!' vastasi piispa ilmivimmassa. 'Neitsyenä hän pysyi.'

"Silloin löi toinen vilpittömässä hämmästyksessä kädellään reiteensä.
'Ei ole ikipäivinä mahdollista!' sanoi hän.

"Silloin julmistui piispa, kohotti jykeän kätensä, ja lyödä läimäytti
miestä lujasti korvalle.

"Lyöty oikaisihe suoraksi ja muuttui kalmankalpeaksi ja katseli suoraan
eteensä. Sitte tarttui hän, yhä tuijottaen suoraan eteensä, oikealla
kädellään pilariin, ja murensi kädessään erään kulmakiven -- se on
vielä nähtävänä samalla paikalla -- ja antoi murenat varista kädestään
maahan ja antoi kätensä vaipua, kääntyi sitte ja lähti ulos kirkosta.

"Kolme tuntia asteli hän länttä kohden, ruovikkomajalleen, joka seisoi
pienellä vihervällä mäentörmällä iäti kuohuvan ja taistelevan meren
rannalla, ei puhunut sanaakaan tapahtumasta vaimolleen, mutta ei
leikkinyt pienen poikansakaan kanssa. Illempana, kun alkoi hämärtää,
otti hän kirveensä liedeltä ja lähti liikkeelle ja palasi juoksujalkaa
samaa tietä kuin hän aamustakin oli kulkenut, avaroiden valkeiden
santalakeuksien ylitse ja poikki avaroiden vihannoivien kenttien ja
syvien vesijuopien ylitse ja saapui siten puoliyöstä Hilligenlein
särkälle ja pappilaan... ja pysyi yhä päätöksessään surmata pyhä mies.

"Hän tapasi rakennuksen takaoven lukitsematonna ja hiipi käytävää
myöten toiselle ovelle ja kuuli sen takaa pyhän miehen äänen, joka
kammarissa tuntui puhuvan itsekseen. Silloin kurotti hän kaulaansa ja
kurkisti oven raosta sisään.

"Siellä lepäsi pyhimys polvillaan kuunvalossa pöydän edessä ja rukoili
vieraalla kielellä. Joka lauseen jälkeen oli hän hetken vaiti ja
mietti. Kun hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, alkoi hän yht'äkkiä
ajatella ääneen. Hän iski kädellään pöytään ja sanoi kovaan ja äreästi:
'Mikä riivasikin minua lyömään häntä hänen suurelle korvalleen!...
Kaikki on sen eilisen tukevan jauhopuuron ja jykeän sianpään syytä ja
sen kirotun kippuranokan, joka käveli takanani... Hyvä Jumala... ja
Vapahtaja ja Äiti Maria... antakaa minulle minun syntini anteeksi ja
pehmittäkää hänen vimmastunut sydämensä.'

"Mies kirveineen kääntyi ympäri, kohottausi varpailleen ja hiipi
talosta ja juoksi yhtä mittaa yli hietikkojen ja ruohikkojen ja vesien
kotiinsa, huulensa tiukasti yhteen puristettuina ja silmissä hurja
leimu. Hänen vaimonsa odotti häntä ovella; otti kohta hänen kädestään
kirveen ja tunnusteli sormillaan sen terää ja loi silmänsä levottomasti
häneen. Silloin levitti mies kätensä ja huudahti syvään hengähtäen ja
puhjeten rajusti nauramaan: 'Ei mies olekkaan mikään pyhimys... oli
mahanvaivoissa.'

"Vaikka seudulla jo melkein kaikki siihen aikaan tunnustivatkin itsensä
kristityiksi, kummastelivat kaikki sentään suuresti ja paheksuivat,
ett'ei hän surmannut piispaa; niin, vieläpä itse pappikin, joka oli
seudun lapsia, nureksui hänen menettelyään, vaikkapa hän toisaalta
kauhistuksella ajattelikin, että pyhä siis olisi tällä seudulla tullut
saamaan marttyyrikruununsa. Vähän he halveksivatkin koko rannikkomiestä
jonkun aikaa, kunnes hän kerran friesiläisten hyökätessä maahan pääsi
tilaisuuteen osoittamaan, että hänessä asui tulinen uljas rohkeus.
Siitä asti ylistettiin hänessä hänen luonteensa toistakin puolta, sitä
lempeätä mielenmalttia ja oikeudellisuutta, jota hän oli osoittanut
tuona yönä."

Vanha nainen hellitti sylistään poikansa pään, ja tämä nousi syvissä
ajatuksissa, ja ikäänkuin unissa liikkuen ylös ja asettui seisomaan
takan ääreen. Anna Boje oli nukahtanut kertomusta kuullessaan; hänen
päänsä lepäsi tummanruskeaa pöydän pintaa vastaan hänen käsillään;
hänen kauniit vaaleat hiuksensa olivat leveänään pöydällä. Kai Jans oli
laskenut molemmat käsivartensa ristiin pöydälle ja katseli yhä vielä
liikahtamatta tummanharmaine silmineen vanhaan vaimoon edessään.

"Näetkös nyt?" sanoi tämä pojalleen... Tämän ajatukset leikkivät
ikäänkuin lapset hämärissä jossain avarassa talonpoikaistuvassa.

"Mitä nyt siis?" puhui hän syvistä ajatuksistaan. "Eikö siis olekkaan
mitään pyhiä ihmisiä?"

"Ei ole..." vastasi vaimo, ja pudisti päätään, "pyhiä ei ole, ei
ainoatakaan. Ihmisessä on kumpaakin sekaisin, pyhää ja epäpyhää. Pyhiä
ei ole... No, menehän katsomaan nyt, Hans, joko taivas on eheä taas".

Poika astui ikkunan ääreen ja sanoi vilpittömästi hämmästyen: "Tähdet
ovat kaikki paikoillaan taas".

"Senhän arvasin," vastasi vaimo... "Mene nyt kohta viemään nämä lapset
ja saata heidät Goosweegiin. Heräähän tyttöseni, nyt jatkatte matkaa
taas".

Heikkomielinen ohjasi heidät kankaan poikitse. Kankaan reunalla erosi
hän heistä sanaakaan virkkaamatta.

Lapset jatkoivat vaiteliaina matkaansa alas polkua pitkin marskeille ja
tulivat kohta kapealle harmaalle jalkoinpolulle, joka vie Freestedtiin.
Oikealla alkoi jo häämöttää rantavallin jykeä suora ääriviiva. Kun
he tulivat aivan kylän edustalle, tuulimyllyn luo, katsahti Anna
Boje uneliaasti ylös ja säikähti: "Kaikkialla on valoa vielä?" sanoi
hän, "meilläkin?... Mitä se merkitsee?,... Koulusalissakin on valoa
vielä?..." Silloin alkoi hän itkeä ja rupesi juoksemaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kai Jans eräältä mieheltä, joka tuli tietä.

"Opettaja Boje yritti seisauttaa eräät raskaat viljavankkurit", sanoi
mies, "jotka ukkosilman aikana joutuivat liikkeelle rantalaiturilla.
Vankkureilla istui eräs juopunut mies ja eräs lapsi. Mutta hän ei
jaksanut pidättää kuormaa, vaan syöksyi yhdessä sen kanssa veteen. Hän
on juuri saatu ylös."

Anna tunkeutui miesten välitse, jotka märkinä ja mutaisina seisoivat
väliköllä ja koulusalissa ja tuli äitinsä luokse, joka oli murtunut
pöydän ääreen. Piet seisoi suorana isänsä ruumiin ääressä, hänkin oli
kokonaan märkä ja harmaa savesta.

Hella Boje kirkahti ilosta, kun hän näki lapsensa: "Sinä elät toki",
puheli hän. "Sinä elät toki! Sinä!" Ja veti tuon suuren tytön
polvilleen ja suuteli hänen kasvojaan. "Minullahan ovat toki lapseni
kaikki... Missä ovat Heinke ja Hett?"

"Makuuhuoneessa", sanoi Piet varmalla kiinteällä äänellä.

Hans Martens, kunnan esimies sanoi käreällä äänellään: "Hän kuoli
perheeseensä nähden liika aikaiseen. Hyvästi tuhatviisisataa markkaa
on maksanut veloistaan... Tuhat markkaa on maksamatta vielä... Menin
silloin muinoin lähimmäisenä ja naapurina takuuseen hänelle".

Helle Boje oli vaan puoliksi kuunnellut, mitä hän puhui ja aikoi
juuri kysyvästi katsahtaa häneen. Mutta samassa oli Piet Boje
hypähtänyt kunnan esimiehen eteen, seisoi hänen edessään, ja löi
itseään yhtämittaa rintaan ja huusi: "Minä... minä... laitan sen asian
järjestykseen."

"No, no, huima naapurini", sanoi Hans Martens. "Siten ei tuo ollut
tarkoitettu."

"_Siten_ se oli sittenkin tarkoitettu", kirkui Piet. "Minä", sanoi hän
ja alkoi taas takoa rintaansa... "minä laitan sen asian järjestykseen."
Sitte kääntyi hän äitiinsä ja sanoi: "Huoletta vaan, minä olen kanssasi
ja kaukana on vielä perikato."

Helle Boje kierasi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi
taaskin. "Missä ovat Heinke ja Hett?"

"Makuuhuoneessa... tule, mennään sinne. Isää emme kumminkaan enää voi
auttaa."

Kai Jans oli kaula kurossa ja säikähtänein silmin jäänyt seisomaan
oveen. Kun nyt miehet kohottivat lyhtyjään ja tekivät tilaa, ja hän
muuttuneessa valaistuksessa näki epäjärjestyksessä olevan koulusalin ja
kuolleen siinä keskellä jäykkänä ja suorana, kaunis, vielä nuori pää
hervottomasti taappäin taipuneena; ja näki kauniin äidin vääntyneet
kasvonpiirteet ja hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa ja Pietin ja
Annan muuten niin rauhalliset tyvenet kasvot niin muuttuneina, tuskan
kouristamina: käännähti hän ympäri, ikäänkuin olisi joku tarttunut
häneen ja kääntänyt hänet, ja lähti juoksemaan, ja juoksi takaisin,
tietä, juoksi tuolloin tällöin pysähtäen, henkeään tavotellen, ja
juoksi taaskin, kammoissaan ja hämmentyneenä, tuska kurkussaan ja
itkien, ja sieluunsa syöpyi yhä syvemmälle ja syvemmälle tuo lohduton
sekainen kuva, jonka hän äsken oli nähnyt ja mielensä ponnisteli ja
kamppaili raskaissa toivottoman sekaisissa ajatuksissa.

Läpimärkänä hiestä tuli hän aamun lähetessä kotiin. Hän kertoi
katkonaisesti ja sekaantuen äidilleen, mitä oli tapahtunut. Male Jans
lähti kyökkiin ja istui liedelle, ja Kai seisoi hänen edessään. "Se on
kamalaa", sanoi Kai, "kamalaa."

"Niin on", vastasi äiti, "se on kamalaa... mitä tulee nyt hänestä ja
lapsista. Eläke on pieni, ja heillä on vielä velkoja. Piet ei nyt voi
mennä kouluun."

"Se ei ole pahinta siinä", sanoi Kai; "sen kaiken järjestää kyllä Piet;
mutta se muu."

"Mikä muu?" kysyi äiti.

"Äiti!" vastasi poika, "ajattelehan... ell'ei se mies kuormalla olisi
ollut juovuksissa!... Hän tuli pelastetuksi! Mutta opettaja Boje ja
lapsi hukkuivat. Ja ajattele nyt kaikkea sitä puutetta ja vaivaa,
johonka Bojet nyt koko elämän ajakseen joutuvat. Ainoastaan sentähden
että tuo mies oli juonut itsensä juovuksiin! Sehän on kaikki hirveätä
ja hullua."

Äitinsä katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja
silmissään paloi.

"Siten se nyt on maailmassa", virkkoi äiti sitte.

"Niin... mutta siten ei saa jäädä, usko se... Joskin mummo
Heesedorfissa sanoo, ett'ei ole pyhiä maailmassa... niin niitä pitää
olla; jokaisen ihmisen pitää olla pyhän."

"Sinä joudut nyt työhön, poikaseni;" sanoi äiti tylysti, "sitte selkeät
noista mietiskelyistä."

"Oi, äiti", sanoi hän ja katsahti tuskallisesti häneen, "ell'ei siitä
vaan joskus tule minun turmioni... minä en voi olla ajattelematta; minä
pelkään, että minä vielä ajattelen pääni halki."




SEITSEMÄS LUKU.


Heine Wulk istui kalpeine värittömine kasvoineen tomun- ja
homeenharmaassa työhuoneessaan pitkän sekasortoisen pöytänsä ääressä,
jota peitti kaikenmoiset paperiliuskat, sakset, kirjoitusromut ja
sanomalehtipinkat, ja tuijotti lehteen, joka vastikään oli tullut
Berlinistä. Kai Jans tuli sisään, pitkänhoivakkana ja kalpeana, meni
tavalliseen paikkaansa kirjasinlaatikon ääreen ja rupesi latomaan
painettaviksi tuotuja ilmoituksia. Hän oli tänään jo suorittanut kuusi
tuntia koulutyötä. Mutta kun hän nyt kahdeksan päivän kuluttua saisi
lopettaa koulunkäyntinsä, aikoi hän vastedes omistaa kaiken työvoimansa
Heine Wulkin liikkeelle.

"Kuulehan" virkkoi Heine ja siveli kämmenellään pitkiä sileitä
hiuksiaan päälaelta takinkaulukseen asti. "Berliiniläinen... onpas
se taas lähettänyt sievosen pääartikkelin! 'Heräävä kevät!'...
Mutta tässä, eräässä kohdassa puhuu hän päivänkorennoista, jotka
keinutteleivat vesililjoilla? Mitä se tarkoittaa. En ole ikipäivinä
kuullut puhuttavan päivänkorennoista."

"Me kutsumme niitä sudenhevosiksi", sanoi Kai Jans.

"Vai niin! Vai sudenhevonen se on! Mutta mehän emme mitenkään voi
panna sudenhevosta pääartikkeliin. No jääköön sitte päivänkorennoksi;
kaunis sana... Sinun täytyy siellä täällä vähän korjailla, ja noin
ikäänkuin muokkailla, Kai... niinpä puhuu hän tuossa esimerkiksi
pojista ja tytöistä, voit sen sijaan panna nuorukaisista ja neitosista.
Ymmärrätkö? Mutta lentoa ja ryhtiä esityksessä et saa turmella! Lento
ja ryhti on ja pysyy pääasiana. Sinä osaat jo koko hyvin, mutta vielä
on parantamisen varaa; tiedäthän, mitä aina olen sanonut sinulle:
Pormestari, sillä miehellä on sujuva kynä, sillä!... Tässä alempana,
tässä missä berliiniläinen... muuten kylläkin kauniisti... kertoo
auringon aroista säikkyvistä säteistä, siihen voit lisätä, että kanat
taaskin alkavat munia; sen on berliiniläinen tuhmuudessaan unohtanut".

Kai Jans tarkasteli kohtaa ja sanoi hieman arvellen: "Ei se oikein
sopisi siihen minusta".

"Sen pitää sopia, siis se sopii!" sanoi Heine Wulk. "Näes... kun nyt
joku isäntämies mailla lukee tämän, juolahtaa hänelle kohta mieleen
uhrata hiukan pieneen ilmoitukseen ja maksaa sen munissa. Olen näihin
aikoihin vuotta usein tehnyt hyvät kaupat siinä... No, mitähän uutta
kaupungilla? Oletko kuullut mitään?"

"Laivuri Tams on ostanut Finkenwärderistä itselleen jahdin. Se on
nyt jo järjestykseltään viides, joka on hankittu Hilligenleihin.
Satamamestari Lau sanoo, että se on komea alus".

"Äh! mitä siitä!" sanoi Heine Wulk. "Jahdin voi ostaa kuka hyvänsä".

"Pe Ontjes Lau on suorittanut Altonassa perämiestutkinnon arvosanalla
'kiitettävä'".

"Minä en kärsi koko Lau'ta. Ja mitä liikuttaa Hilligenleitä se asia?"

"Kirkkokadulla on viemäri eilen illalla mennyt tukkoon; likainen
pilaantunut vesi on muuttanut koko kadun allikoksi, eikä pääse
juoksemaan pois."

Heine Wulk ravisti kiivaasti päätään. "Mitä me semmoisiin sekaannumme?"
kysyi hän. "Jos me kerromme tuommoisen uutisen, suuttuu pormestari,
ja poliisi muuttuu äkeäksi ja alkaa rettelöidä kanssani. Ei siitä
uutisesta ole mihinkään. No, ja muuta?"

"Kauppias Dicksen on löytänyt vihkisormuksensa, jonka hän kaksikymmentä
vuotta sitten oli kadottanut puutarhaansa."

"Kas... sepäs on semmoinen kuin sopii... sen sinä voit panna sinne.
Tiedätkös, tuollaiset juuri, tuommoiset pikkupiirteet elämästä, ne ne
ovat jotakin meitä varten."

"Ravintoloitsija Birnbaum on pannut esille pullon, joka on täynnä
herneitä. Se joka osaa arvata lähimmälle, kuinka monta niitä on, saa
kaksitoista pulloa olutta."

"Näes... sepä oli soma juttu. Siinä on jotakin, jota kutsutaan
huumoriksi. Täydentele sitä nyt vähän, noin leikkisästi, ymmärräthän,
ja tietysti lennokkaasti. Sinun pitää saada siinä esiin, että Birnbaum,
asettaessaan tuommoisen tehtävän, on ollut varsin henkevä ja sukkela,
ja että tuommoinen tehtävä, se kun aiheuttaa rattoisia iltaseuroja,
osaltaan elähyttää hilpeyttä ja henkevyyttä kaupungissamme. Jos
muuten olet oikeassa hengessä, niin voit lopettaa esityksesi vaikkapa
muutamalla säkeellä, jollakin runollisella sutkauksella. No, käsiksi
nyt vaan... Täytyypä olla hupaista sinulle, poika, että noin jo
viistoista vuosinesi pääset näin keskelle päivän tapahtumia. Ole nyt
ahkera; käväisen tästä hiukan kaupungilla katselemassa ja kuulemassa,
onko muuta mitään tapahtunut."

Heine Wulk puki ylleen vanhan päällystakkinsa, upotti molemmat kätensä
avariin, ammollaan oleviin taskuihinsa ja lähti astua kopistelemaan
ravintoloitsija Birnbaumille, joi lasin totia ja antoi lausuntonsa
papujen lukumäärästä, ja valvoi, että se tuli oikein merkityksi ylös,
pistäysi vielä muissakin ravintoloissa ja jutteli vieraitten kanssa,
jotka joutilaina ja pyylevinä istuivat siellä ja pakinoivat maailman
menosta ja palasi takaisin työhuoneeseensa.

Kai Jans oli sillävälin latonut molemmat artikkelit ja lukenut palasen
romaania, jonka muuan berliiniläinen kustannusliike oli julkaissut
keltaisissa vihoissa, ja josta hänen piti antaa lausuntonsa, kelpaisiko
se julaistavaksi lehdessä, ja latoi par'aikaa erään matkustavan
markkinaseuran ohjelmaa. Heine Wulk vilkautti hiukan kirjasinlaatikkoa
kohden, jonka ääreen hänen nyt oikeastaan olisi pitänyt istuutua, mutta
oli niin laiska ett'ei viitsinyt edes riisua päällystakkiaan yltään.
Hän vaipui verkalleen mukavaan tuoliinsa pöydän ääressä, ja otti
käteensä erään hampurilaisen sanomalehden.

Silloin tuli sisään Anna Wiesche Martens Freestedtistä, Bojeiden
naapuri. Hän astui koko pyyleydessään sisään työhuoneeseen, laski
korinsa pitkälle pöydälle ja sanoi: "Meillä on tuntuva lehmä navetassa,
Heine; sepitähän siitä lyhyt ja selvä ilmoitus", ja otti koristaan
esiin pienen voipaketin. "Tässä saat naulan voita; käteinen raha on
niukassa".

"On ikävää se", sanoi Heine Wulk, "ettei kukaan tahdo maksaa käteisessä
rahassa. Voi kukaties saattaa käydä laatuun, myöskin otan mielelläni
vastaan pussillisen perunoita. Viime syksynä, kun porsaat olivat niin
halpoja, että Hans Hansen laski niitä viis vapaasti torille, tuli Jakob
Sothmann tuomaan vaimonsa kuolinilmoituksesta maksuksi porsaan ja luuli
saaneensa puijatuksi minut. Mutta porsaat nousivat hinnassa, ja minä
suoriusin hyvin asiasta. Mutta katsohan... tänne... mitä kaikkea täällä
nurkassa on!" Hän sysäsi syrjään erään vuohennahan. "Mihin tuotakin
voi käyttää?... Kai, tulehan tänne, poikaseni, ja katso. Kun joskus
tulet palvelukseen johonkin suureen lehteen: mitä kaikkea semmoiseen
kertyneekään!... Ihmisen pitää ottaa kaikesta oppia. Katsos...
lapsenvaatteita". Hän sysäsi kädellään tummaan, pehmeään vaateläjään.
"Kauppiaat ovat kaikkein harmillisimmat".

"Paljaita tiskipuksuja!" sanoi Anna Wiesche ja ravisti päätään.
"Minun pitää jatkaa matkaa taas... Niin tuota," sanoi hän ja jäi
seisomaan, "siitähän piti minun vielä puhua: opettaja Bojen leski tulee
iltapäivävenheellä tälle puolen. Hän aikoo muuttaa tänne Hilligenleihin
ja etsii pientä huoneustoa: kolme huonetta, jotta hän voi ottaa
luokseen asumaan jonkun koululaisen; mutta sen pitää olla halpa".

Heine Wulk oli yhä vielä vaipunut mietteihinsä vaihtokaupan luonteesta
ja laadusta ja pudisteli päätään. Anne Wiesche lähti.

Häh oli tuskin lähtenyt, kun sisään astui kookas jykeä Kassen
Wedderkop. Hän oli syntyperäinen hilligenleiläinen, oli sentään
liikkunut paljon ulkona maailmalla ja ollut erään vanhan hampurilaisen
liikkeen asiamiehenä monta vuotta Itäaasiassa. Neljäkymmen vuotiaana
oli hän loukannut selkänsä siellä, niin että hänen oli mahdotonta
jäädä sinne. Silloin jätti hän toimensa ja palasi vaatimattamme
omaisuuksineen, jonka hän oli saanut kokoon, synnyinkaupunkiinsa
ja työskenteli nyt, kirjoittaen artikkeleita kauppaliikkeestä ja
kauppapolitiikasta. Ensin arkaillen ja epävarmana, huomasi hän pian,
että hänellä oli suuremmat taipumukset kauppapolitikoitsijaksi kuin
kauppiaaksi, ja otettiin näihin aikoihin jo, kymmenen vuotta hänen
kotiinpaluunsa jälkeen, hänen kirjoituksiaan mielihyvällä suuriin
arvossapidettyihin saksan- ja englanninkielisiin sanomalehtiin. Hän ei
seurustellut Hilligenleissä juuri kenenkään kanssa, ja ihmiset eivät
tunteneet häntä. Hän oli harvasanainen vakava mies, joka melkein aina,
ulkona käydessäänkin, oli vaipunut ajatuksiinsa. Kun hän joskus aukaisi
suunsa, puhui hän jyreällä syvällä äänellä.

Hän nojasi tukevaa, ei ylen kookasta vartaloaan raskaasti sauvaansa
vastaan ja pyysi lyhyesti ja asiallisesti kuten hänen tapansa oli,
saada silmäillä erästä vissiä aikaisempaa vuosikertaa lehdestä,
jossa hänen isänsä joskus, kuten hän vasta nykyisin oli kuullut, oli
kertonut vaatimattoman elämäkertansa. Heine Wulk, joka ei voinut sietää
häntä, antoi hänelle vuosikerran ja Wedderkop meni ikkunan ääreen,
jonka luona Kai Jans seisoi työssään. Wedderkop katsahti tarkkaavasti
tuohon pitkään kalpeaan poikaan, jonka hän kai toisinaan oli huomannut
kadulla, istahti raskaasti ja alkoi lukea ja murahteli itsekseen
tuontuostakin, kuten hänen tapansa oli lukiessaan.

Tuli sitte työhuoneeseen yks' ja toinen. Eräs vaimo, jonka
lapset nälkäisinä ja likaisina kulkivat kaduilla, tilasi
onnentoivotuskortteja, unilukkari toi saarnalistan; sitten tuli
pormestari.

"O... herra pormestari!" sanoi Heine Wulk ja kumarsi syvään.

Daniel Peters tervehti lyhyeen ja vieraasti Wedderkoppia, veti hieman
ylömmäksi vaaleita housunlahkeitaan ja istuutui arvokkaasti. "Minulla
ei ollut paljoa aikaa käyttää artikkeliin", sanoi hän. "Huolenpito
kaupungista ei anna minulle päivän eikä yön rauhaa".

"Onpas se vahinko", sanoi Heine Wulk ja sipaisi elokkaasti hiuksiaan.
"Mitä olisikaan herra pormestarista tullut", sanoi hän, "jos herra
pormestari olisi päässyt tilaisuuteen oikein käyttämään sitä leiviskää,
joka hänelle on annettu".

"Niin", sanoi Daniel Peters ja siveli kädellään pitkiä pehmeitä
viiksiään. "Nyt saa ahertaa tämmöisenä hallituksen toimennusmiehenä.
Elämä livahtaa käsistä... Ja siinä sitä on!... Luenpa teille, mitä olen
kirjoittanut".

"Annahan nyt työn tuokioksi seisahtua, Kai. Ja kuuntele, poikaseni."

Daniel Peters laski kätensä polvelleen, kohotti hieman olkapäitään ja
alkoi lukea kurkku kiristettynä kapeaksi -- kaikki Hilligenleissä,
kun tahtovat esiintyä, puhuvat olkapäät koholla ja kurkku kapeana --:
"Päällekirjoitus: Hilligenlein kaupungin tulevaisuus... Ihmeellinen
on meremme, surma- ja Pohjameremme, surmameremme sillä tapahtuvain
merionnettomuuksien vuoksi, Pohjameremme eroitukseksi englantilaisista,
jotka kutsuvat sitä Saksanmereksi; mutta ihmeellisin on se silloin, kun
sitä ei ole ikäänkuin olemassakaan, tarkoitan, kun se tarjoo meille
raukoille piskuisille ihmisille avarat matalikkonsa, kun se ikäänkuin
levittää ne eteemme, että me, Hilligenlein asujamet ylhäisimmästä
virkailijasta halvimpaan päivätyöläiseen asti, saisimme taivaltaa
ulos, ulos auringonpaisteisille matalikoille, ulos Dänensandin
hietikkasärkille. Mutta miksi juuri Dänensandiin? Miks'ei yhtähyvin
jollekin muulle särkälle tuolla avaralla matalikolla? Onko tämä
oikeutettu kysymys? Ei, ei ja kolmasti ei! Sillä tuolla, Dänensandilla,
jonka ylitse meri huuhtelee, siellä on haudattuna kunnon, vanhan, kovia
kokeneen Hilligenleimme tulevaisuus ja toivo. Lukijamme tietävät, mitä
tarkoitamme. Jokainen todellinen tosi Hilligenläinen -- ja niitä on,
Jumalan kiitos, vielä semmoisiakin -- tietää sen.

"Kirjoitettiin armon vuosi 1813... Silloin lähetti silloinen, nyt jo
kauan sitte autuaasti kuollut kuninkaallinen majesteettimme laivan
Glückstadtiin, jossa laivassa oli kolmesataatuhatta riikintaalaria,
jotka piti tulla hänen kuninkaallisen majesteettinsa armeijalle.
Tapahtuiko se voimasta sokeain synkkäin luonnonmahtien? Ei. Tosi
kristittyinä, jotka alati ja kaikkialla näkevät vanhan, perityn
uskonsa voiman, sanomme me: se tapahtui tahdosta viisaan armollisen
Jumalan. Laivan ajoi vahva myrsky meidän lahteemme, se hukkui miehineen
päivineen ja hautautui hiekkaan. Ja oli taaskin suuren armollisen
Jumalan tahto, että hän käänsi autuaasti kuolleen kuninkaamme mielen
niin, että hän määräsi, että jos laiva joskus löytyisi, rahat siinä
tulisivat Hilligenlein kaupungille. Ja nyt kuulkaa! Jumala, joka
leikkii luonnonvoimillaan, niin että niiden täytyy palvella hänen
ihmislapsiaan, on, sitte kun hän kaikkiviisaudessaan oli päättänyt
auttaa meidän armasta kaupunkiamme, asettanut niin että Dänensandin
hiekka, täsmälleen siitä asti, kuin nykyinen pormestari, herra Daniel
Peters on ollut kuntamme asiain johdossa, on alkanut mureta ja juosta
lohkelmiin; joten käy toteen runoilijan sana 'Huomassa tulevaisuuden,
Arpa onnen ja onnettuuden'. Laiva on taaskin tuleva päivän valoon ja
Hilligenleistä on taas tuleva 'pyhä maa', kuten sen nimi sanoo, ei
ainoastaan parhaiten hallittu kunta ja isäinsä uskoa säilyttävä, vaan
myöskin veroton kaupunki.

"Mutta kuitenkin ja kaikitenkin, vaikka Jumalan lempeä käsi siten
suojelevana näkyy yllämme, löytyy niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä
tähänkään kaikkeen, vaan vuodet vuosien perästä taukoamatta inttävät ja
inttävät, että satamavirta kaivettaisiin suoraksi. Ja miksikä?

"Noiden viidentoista ravunpyydystäjänkö vuoksi, jotka pienissä
vaivaisissa venheissään harjoittavat elinkeinoaan, vai noiden
parinkymmenen jahdinko tähden, jotka vuoden mittaan tulevat satamaan?
Ja vaikka noiden luku, kun satamavirtaa mudattaisiin suoremmaksi, nyt
kasvaisikin, niin _tahdommeko_ me enemmän liikettä, enemmän eloa,
enemmän kansaa tänne, tahtoisimmeko esim. uutta lehteä, joka eksyisi
kirjoittamaan nykyajan marisevassa äänilajissa? Emmekö elä täällä
hyvässä rauhassa? Pitääkö meidänkin keskuutemme ilmestyä noita, jotka
kalvavat valtaistuimen ja alttarin perustuksia? Herra paratkoon! Emme
ole nytkään enää ihan vapaat niistä. Ne hiiviskelevät jo pimeässä
ympärillämme. Ne tärvelevät jo tätä pyhää maatamme. Me tunnemme heidän
nimensä ja tiedämme heidän kokouksistaan."

Daniel Peters pysähti syvään hengähtäen luvussaan, ja siveli synkeän
näköisenä pehmeitä pitkiä viiksiään. Heine Wulk, vielä kokonaan
huumauneena, sanoi hiljaa ja juhlallisesti: "Näetkös, Kai... se on
tuota, kuin kutsutaan taidoksi kirjoittaa. Otitko tarkkaan vaaria?
Näes: siinä olkoon sinulle ihanne ja esikuva. Ja nyt lado tuo
artikkeli... paikalla... Minä lähden kanssanne ulos, herra Pormestari".
He lähtivätkin, kiinnittämättä kumpikaan huomiotaan VVedderkoppiin. Kai
Jans palasi taaskin kirjasinlaatikkonsa ääreen.

Hetken perästä katsahti Wedderkop taaskin sanomalehdestään ylös, ja
taaskin tuntui hänestä, kuin piilisi tuon pojan syvälle painuneissa
vakavissa silmissä ihmettelevä ihmeellisen kypsä sielu, joka uteliaana
ja hämmentyneenä kurkisteli ulos ympärilleen, ikäänkuin ujo hieno
tyttö, joka levotonrintaisena katselee rakastettuaan, jota hän sentään
pelkää, koska hän aavistaa, ett'ei tämä ansaitse hänen rakkauttaan.
Sitäpaitsi oli hänellä voimakaspiirteinen suu, ja leveä leuka.
Wedderkop ajatteli: "Mitkä vakavat kauniit kasvot!"

"Sepäs oli sievonen kirjoitus", sanoi hän kovalla äänellään, "se minkä
pormestari äsken tuossa luki".

"Niin oli", vastasi Kai Jans säikähtäneenä. "Pormestari kirjoittaa
hyvin".

"Viisaita ajatuksia!" jyrähti Wedderkop.

"Hän on kovin viisas mies", sanoi Kai Jans toimeliaasti.

"Minä luulen, että jos hän tahtoisi, voisi hänestä tulla vaikka
ministeri; mutta nyt uhraa hän voimansa Hilligenlein hyväksi".

Wedderkop'in silmät suurenivat hieman. "No, sinä saat täällä oppia
paljon?" sanoi hän.

"Niin saan!" vastasi Kai Jans vakavasti. "Herra Wulk on niin
ystävällinen, että antaa minun työskennellä jo niin paljon
itsenäisesti".

"Miten sitte?" kysyi Wedderkop.

Kai Jans kertoi vaatimattomasti, kuitenkin kohosi hänen kasvoilleen
iloinen ylpeyden puna, mikä osa hänellä oli pääartikkeleihin.
"Ja äskettäin kirjoitin minä ja julkaisin ensimmäisen itsenäisen
kirjoitukseni; se oli se kertomus rannikkolaisesta ja piispasta... ehkä
olette lukenutkin sen".

"Vai siten?" sanoi Wedderkop. "Vai sinä se olit, joka sinä ukkosyönä
olit aulankokylässä tuon vanhan vaimon luona. Minä tunnen kertomuksen,
ja tiedän kuinka hän itse sen kertoo".

"Hän kertoi sen aivan lyhyesti ja kehittelemättä", sanoi Kai Jans,
"minä sommittelin ja kaunistelin sitä".

Kassen Wedderkop nyökäytti päätään, ja katsahti tarkkaavasti häneen.
Nuori kirjailija oli tehnyt rannikkolaisesta äitelän sankarin,
piispasta jyristelevän hirviön, sitäpaitsi oli hän nivonnut
kertomukseen kaikenmoista hempeätä tunnelmoimista. "Niin", virkkoi
Wedderkop, "kaunistellut sinä sitä olet!... Kuulehan, mitenkä pitkälle
olet jo päässyt koulussa?"

"Olen kaksi viime vuotta ollut ensimmäinen luokalla."

Kassen Wedderkop nousi ähkyen ylös ja lähti liikkeelle. "Jos viitsit",
sanoi hän, "niin tule huomenna edelläpuolenpäivää, huomenna on
sunnuntai, noin kello kymmeneltä luokseni... voit ottaa viimeisen
vuosineljänneksen sanomalehdet mukaasi... Kuuletko?... Niin, ne voit
ottaa."

Kai Jans katsahti tuohon tukevaan mieheen, josta Heine Wulk ja
pormestari olivat puhuneet niin ylenkatseellisesti, ja joka nyt
lähemmältä nähtynä tuntui niin selvämieliseltä ja varmalta mieheltä,
katsahti vähän horjuvalla itsetunnolla häneen, ja lupasi epävarmalla
aralla äänellä että hän tulisi...

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna istui Kassen Wedderkop asunnossaan, joka hänellä oli
kaupungin ulkopuolella, ja luki sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, suuria
ja oudonnäköisiä, jommoisia Kai Jans ei ikinä ennen ollut nähnyt,
ja teki vielä hetken muistiinpanojaan paperipinkalle, jota hän piti
tuolinnojaa vastaan, ja ähkyi siinä työskennellessään tuon tuostakin
syvään, ei sentään varsinaisista tuskista, vaan koska häntä aina
vaivasi jonkinlainen outo onea pistos selässä.

"Istuhan, Kai Jansini!" sanoi hän. "Äläkä säikähdy, jos puhun vähän
kovaan. Ihmiset siellä Koreassa, jossa oleskelin niin kauan, olivat
kaikki vähän huonokuuloisia ja asuivat niin harvassa. Siellä olen
tottunut puhumaan näin lujaan... Niin, se on oikein se; siinähän ovat
lehdet!..."

Hän otti käteensä päällimmäisen lehden ja alkoi ilman pitempiä puheita,
suoraa päätä kovalla, järeällä ja jyrkällä äänellä lukea sitä lause
lauseelta, tehden tuontuostakin lyhyitä huomautuksia. Kai Jans istui
erään tuolin kulmalla, lakki kädessään ja katseli eteensä, hän tuli
ensin punaiseksi, mutta alkoi sitte kalveta ja kalpeni kalpenemistaan.

"Näes tätäkin... tämäkin lause tässä... Katsos... Näet, kuinka
hullunkurinen se on... ja eteenpäin!... Kas, tuossa on kolme lausetta,
kaksi niistä on tarpeetonta ja kolmas hölynpölyä... Edelleen!...
Noin... Mitä lörpötystä on tuokin olevinaan? Tarkastappas kurikseksi
hieman lähemmällä asiaa! Jos katsot sitä tyvenine järkevine silminesi,
niin on asia noin... ja noin... Edelleen!... Näes: tuossa on tosiaankin
jotain totta... mutta vaan puoliksi; totuus siinä käy käsikoukkua
vallan löylynlyömän kanssa; sillä se mitä siinä puhutaan sen ohella,
on sulaa hulluutta. Todellisuudessa on asia siten ja siten... sen
tiedät itse hyvin..." Siten sitä jatkui yhtä mittaa, lause lauseelta...
läpi parin kolmen lehden. Kaikki kirjoitukset, jotka Heine Wulk ja
pormestari olivat kirjoittaneet: "Pelkkää tuulen pieksentää...
Naurettavaa ja surkuteltavaa! Sulaa valhetta ja mielettömyyttä.
Ja miten turmiollisesti tuommoiset lehdet ja tuommoiset ihmiset
vaikuttavat ympäristöönsä. Lukijat pitävät tuollaista isänmaallisuutta,
tuollaista tuulenpieksemistä, tuollaista liiottelua ja tuollaista
kirjoitustapaa oikeana ja rehellisenä; he alkavat itse uskoa, itse
ajatella, puhua, kirjoittaa kirjeitään samalla tavalla; ja siten
saattaa tuollainen lehti kietoa koko heidän elämänsä valheeseen ja
teeskeilyyn... Onhan sinulla silmät nähdä? Etkö näe, kuinka korviaan
myöten kaikki on uponnut valheeseen ja velttouteen Hilligenleissä."

Kai Jans istui tuolinkulmallaan, tuijotti jäykästi lakkiinsa kädessään
eikä hievahtanutkaan. Hän oli ihan kalpea. Kaikki jumalat, jotka
hänellä oli ollut, sortuivat valtaistuimiltaan ja muuttuivat samassa
hullunkurisiksi nukkemiehiksi.

Nyt päästiin kertomukseen rannikkolaisesta. Kassen Wedderkop tarttui
siihen lujin kourin, ja kiskoi siitä erä erältään joka-ainoan
koristeen, jonka Kai Jans sille oli ripustanut ja osoitti, kuinka
koruton ja kaunis se oli ollut alkuperäisessä asussaan. Kai Jansin suun
ympärillä värähteli ja hänen kätensä vavahtelivat.

"Kaikki tuo on pelkkää tuulta, poikaseni! Koko sinun olosi ja
elosi nykyään on pelkkää tuulta... Sisältä! Niin, sisälläsi olet
sinä rehellinen järkevä poika. Kun näin sinut siellä likaisessa
työhuoneessa, ajattelin: tuo tuossa on oikea alasaksilainen, ihminen,
joka ei latele sanojaan toisten mukaan, vaan joka hautoo omia vakavia
ajatuksiaan. Mutta ulkoa päin. Ulkoapäin olet sinä sula tuulenpieksijä.
Ymmärrätkös? Tuulenpieksijä sinä olet. Perinpohjin pitää sinun hävetä."

Silloin hypähti Kai Jans pystyyn ja katsahti silmät aivan näännyksissä
tuohon kauheaan ihmiseen: "Minä tiedän, että te olette oikeassa", sanoi
hän. "Teidän ei tarvitse enää sanoa minulle sanaakaan, ei sanaakaan."
Ja hyökkäsi ovesta ulos.

Hän juoksi ulos vapaaseen ilmaan, eikä tietänyt, mitä hän nyt tekisi
elämällään. Hänellä oli tunne aivan kuin olisi hän kohotettu ilmaan,
eikä enää pysyisi ylhäällä, eikä tietäisi, mihin hän maahan suistuisi.
Hän oli usein ja mielellään puhunut vanhemmilleen uroteoistaan Heine
Wulkin luona; hän oli antanut kertomuksistaan kuultaa ikäänkuin olisi
hän pormestarin erityisessä suosiossa; ja ikäänkuin merkitsisi hän
jo jotain Hilligenleissä ja että hänestä joskus vielä voisi tulla
ehkä vaikka pormestari Hilligenleihin ja että hän silloin pitäisi
siitä huolen, että Hilligenleistä todellakin tulisi pyhä maa. Ja
vanhemmat olivat hiljaa ja onnellisin silmin kuunnelleet hänen
puheitaan, kumpikin omalla tavallaan, isä hieman ilkkuen ja ivallisesti
naurahdellen, mutta sentään mielissään hänen kuvitteluistaan, äiti
aivan hartaana ja uskoen joka sanaan. Päässään hehkui häpeä, hän
kirskutti hampaitaan itselleen ja voihki.

Hilligenlei _ei_ ole mikään pyhä maa! Ei... ei... nyt hän tiesi
sen... näki sen selvästi... hullujenhuone se oli. Kaukana pyhästä!
Hullujenhuone! Sulaa petosta ja valhetta kaikki, kaikki tyyni. Hän oli
ollut sokea. Ei ollut aavistanutkaan, mitä pyhä merkitsi... Se oli
selvä asia, hän ei tuntenut maailmaa. Nyt hänen täytyi kiristää kaiken
huomionsa siihen, että hän oppi sen tuntemaan. Kuten sepän täytyy
tuntea vasaransa, siten pitää ihmisen tuntea maailma; muuten ei hänestä
tule mitään. Niinpä siis: pois Hilligenleistä pitää hänen ja Hampuriin.
Sillä Hampurissa oli maailma; Hampuri oli maailma. Siellä menisi hän
kirjapainoon, jonnekin suureen. Mutta ennen kaikkea pitäisi hän silmät
siellä selkosen selällään ja oppisi maailmaa.

Hän nousi ylös ja lähti hitaasti ja raskaasti, ikäänkuin olisi
jaloissaan lyijyä, takaisin kaupunkiin. Kun hän tuli Satamakadulle,
näki hän Anna ja Piet Bojen tulevan rantalaiturilta käsin. Hän
aikoi kääntyä ripeästi syrjään ja väistää heitä; mutta he olivat
haukansilmillään jo keksineet hänet, ja huusivat häntä nimeltä
kirkkailla äänillään.

He kertoivat hänelle, että he olivat matkalla Linnapuistoon. Siellä oli
heidän äitinsä vuokrannut asunnon, ja he aikoivat pistäytyä katsomassa
sitä. Kai Jans liittyi heidän seuraansa.

He menivät yhdessä sinne, ja tarkastelivat noita ystävällisiä,
punaisia, korkeapäättyisiä rakennuksia, jotka siellä suorassa rivissä
seisoivat linnakaivannon partaalla komeiden kastanjojen varjossa; ja
löysivätkin semmoisen, joka oli ilman ikkunaverhoja ja tyhjä. Siinä
se oli. Kapea se oli ja yksikerroksinen, pienin kaikista ympärillä,
alhaalla sisäänkäytävä ja kaksi ikkunaa, ylhäällä päättyyssä vielä
yksi huone. He menivät kapeaa käytävää, joka vei puutarhaan, ja
kurkistivat sisään kyökin ikkunasta ja kammariin. Puutarha oli pieni;
kuitenkin oli siinä yksi omenapuu ja takana pieni nurmikko, jolla
sopi valkaista liinaa. Sen takaa johti pieni puutarhaportti hauskalle
pensaskäytävälle, joka perhepuutarhojen lomitse vei ulos kaupungista.

Lapset tarkastelivat sitä kaikkea, ja puhelivat toimeliaasti siitä,
ja pitivät kaikkea erinomaisen somana ja hauskana. Varsinkin Anna oli
eloisa ja vilkas. "Minä otan haltuuni kyökin", sanoi hän, ja rutisti
otsaansa kyökin ikkunaa vastaan; ja katseli kammariin ja sanoi: "Tuolla
minä nukun... Meille tulee asumaan kaksi koululaista, ne saavat
haltuunsa vinttikammarin; niistä pidän minä huolen."

"Mitä tekee äitisi sitten?" kysyi Kai Jans.

Siskokset vaihtoivat pikaisen katseen keskenään; sitten vastasi Piet
lyhyesti ja nopeasti: "Äiti on ostanut itselleen kutomakoneen. Isällä
on vielä velkoja... kaksitoista sataa markkaa... ne täytyy toimittaa
maksetuiksi."

"Mehän voimme kertoa sinulle kaikki tyyni", sanoi Anna. "Äiti tahtoi
kyllä, että Piet menisi Itzehoe'en reaalikouluun; mutta silloin pitäisi
äidin, ties' kuinka kauan, istua tuon koneen ääressä. Lyhyesti: Piet
tahtoo päästä kohta ansaitsemaan ja lähtee neljän viikon kuluttua
merille!... Hongkongiin... ajatteles!"

Kai Jans katsahti Piet Bojeen ja näki jotain uutta hänen valkeilla
kasvoillaan: aikaisen kypsän vakavuuden, joka tietää, mitä tahtoo, ja
joka tietää myöskin, mitä kysyy viedä tahtonsa perille, ja joka ei
sentään säikähdä... Huumahti Kai Jansin mielessä... Entä jos hänkin
lähtisi merimiehenä avaraan maailmaan? Pe Ontjes oli merimies, nyt
Piet Boje. Miks'ei hänkin?... Hän ei enää nähnyt ja kuullut, mitä
Bojet kertoivat... Tuossa häämöttää... kohoo hänen eteensä kaukainen
ranta!... Mitähän ihmisiä sielläkin asunee? Hyviäkö vai pahoja? Ovatko
he pyhiä vai epäpyhiä?... Jossainhan toki avarassa maailmassa pitää
olla pyhä maa? Ell'ei sitä löydy, niin on koko elämä kummallinen ja
selittämätön... Pitää etsiä vaan ja kysyä ihmisiltä: Keitä asuu tuolla,
_noilla_ rannoilla, mitä laatua ihmisiä ovat he? Mitenkä elävät he?...
Siten pitäisi käydä kautta koko maailman ja kysyä ja etsiä. Silloin
oppisi tuntemaan maailman ja löytäisi varmasti, varmasti pyhän maan...
Ja silloin, kun hän sen olisi löytänyt, palaisi hän takaisin tänne ja
silloin hän täällä...

Hän ei nähnyt ja kuullut enää, mitä nuo molemmat hänen rinnallaan
kertoivat; hän mietti ja mietti ja kantoi ajatuksiaan ja kulki
sanattomana heidän rinnallaan ja antoi kättä heille alhaalla
Satamakadulla ja erosi heistä.

Kun hän astui matalaan pieneen kotitupaansa, näki hän vanhempansa
ja kolme siskoansa ja pienen veljensä jo istumassa pöydän ääressä
päivällisillä. Yltympäri pöytää oli perunoita ja keskellä seisoi
matala pannu, jossa oli pieniä sulatettuja rasvapalasia. Se oli
heidän päivällisensä. Thoms Jansilla ei ollut ankaran pakkasen vuoksi
seitsemään viikkoon ollut mitään työtä ja ansiota.

"Isä" sanoi hän ovessa ja huojutti hiljaa päätään... "Piet Boje aikoo
merille... minäkin tahdon sinne... Älä kysy, teenkö oikein siinä...
minä tiedän, että teen oikein. Isä!... Minun pitää pois!"

Kaikki kalpenivat ja vaikenivat ja katselivat neuvottomina eteensä.
Thoms Jans olisi, jos hänen poikansa olisi tullut juopuneena kotiin,
ja vaikka hän sitte olisi ollut jo kolmenkymmenen vanha mies, olisi
pikaisesti kuohahtaen lyönyt häntä; mutta nyt kun hänen viisitoista
vuotias poikansa vakavine silmineen sanoi hänelle: "Isä... minun
pitää pois", nyt valtasi hänet outo umea epävarmuus ja pelko, että
hän nyt ehkä voisi sulkea ja tukkia tien, jolla salaiset, suuret ja
selittämättömät voimat koettivat lähestyä hänen poikansa sielua,
jotta se saisi voimaa ja karaistuisi. Hän virkkoi vain matalaan, ja
ainoastaan heikko säväys pilantekoa ja katkeruutta vilkahti hänen
älykkäissä, syvällä piilevissä silmissään: "Niinpä siis merimieheksi...
ja sitte majakkalaivalle... senjälkeen mutatyömieheksi... ja
sunnuntaitupa on aina oleva avara ja aina tyhjä... aina ihan tyhjä..."

"Ei isä!" huudahti poika, "siitä saat olla varma: silmäni pidän auki ja
jotain minä löydän."

Pieni Male Jans katseli sanatonna eteensä pöytään, silmänsä olivat
tulvillaan kyynelistä. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että hän nyt lähti
hänen luotaan... ja lisäksi tuonne aavalle arvaamattomalle merelle.

       *       *       *       *       *

Neljää viikkoa myöhemmin istuivat he kumpikin rantalaiturilla
Hampurissa merimieskistuillaan. He katselivat ympärilleen Rantakatua
pitkin, jolla nyt tähän aikaan päivästä oli hyvin vähän liikettä, ja
katselivat kolmimastolaivaa kohden, joka lähtövalmiina lepäsi siinä
edessä ja odottelivat venhettä, joka tulisi noutamaan heitä.

Piet Boje kourasi noin sattumalta sivutaskuunsa ja tunsi siellä
paperipalan, veti sen esiin ja näki sillä epätolkkuista sekavaa
käsialaa, joka tuntui hänestä tutulta, ja luki: "Koko elämäsi pidä
Jumalaa silmissäsi ja sydämessäsi, ja varo itseäsi antaumasta syntiin,
äläkä riko Jumalan käskyjä vastaan. Sinun uskollinen äitisi Helle
Boje." Hän pisti paperin nopeasti takaisin taskuunsa, ja katseli
taaskin ulos Rantakadulle ja tekeysi, ikäänkuin hänelle ei olisi mitään
erikoista tapahtunut, ja ajatteli itsekseen, aivan kuten muinoin
kuustoista vuotta sitten hänen isänsä: kuinkahan toki on mahdollista,
että tuo suuri viisas äiti kirjoitti noin huonoa käsialaa.

Kai Jans oli sentään huomannut sen, ja rupesi hänkin, kun Piet Boje
katsoi poispäin, etsimään salaa taskuistaan, ja löysi kuin löysikin
hänkin paperiliuskan. Hän veti sen varovasti esiin ja heitti salaa
pikaisen silmäyksen siihen. Silloin huomasi hän kohta, että se oli
yksi noita pitkiä kauniita runoja, joita Heine Wulk niin mielellään
julkaisi. Sen päällekirjoitus kuului: "Erään hurskaan äidin jäähyväiset
pojalleen hänen ripillepääsypäivänään." Hän lensi punaiseksi, ja upotti
sen kiireesti takaisin taskuunsa.

Piet Boje kurotti kaulaansa ja sanoi: "Kuule... kenpäs tuolta tulla
retuuttaa... Eikös ole vaan sinun ystäväsi, Dusenschön?"

"Niin", sanoi Kai Jans, "voi olla... hän on neljä viikkoa jo ollut
täällä Hampurissa."

Tosiaankin!... Sieltä tuli Tjark Dusenschön... astellen pitkine suorine
koipineen, mutta nyt ei hän käynyt enää vanhaa jäykkää laahustavaa
pormestarikäyntiään, vaan kauniisti ja norjasti, kaulassaan oli hänellä
hulmuva, sininen huivi.

"Minä tiesin, että menisitte tänään laivaan. On sääli sinua, Kai; sinun
olisi pitänyt tulla konttorialalle niinkuin minä. Minulla on nyt jo
hyvä paikka... erään asianajajan luona."

Piet Boje ei välittänyt hänestä sen enempää; katseli taukoamatta laivaa
kohden ja seurasi kannella olijoiden liikuntaa ja näki siellä jonkun
laskeuvan venheeseen.

"Ja minne olet sinä matkalla nyt?" kysyi Kai Jans.

"Minä menen erään tuttavani luokse, joka toimittaa minut
vastaanotetuksi erääseen seuraan, johon hänkin kuuluu. Siihen kuuluu
ainoastaan konttorivirkamiehiä ja heidän naisiaan. Tiedätkös: minä en
välitä naisista, en tuon taivaallista; mutta juuri niille, jotka eivät
niistä mitään välitä, ovat ne hyödyksi. Aina ystävällinen, aina hieno
ja kylmä, ymmärrätkö? Lisäksi nimeni... komea nimi: Tjark Dusenschön...
ja päälle päätteeksi kuninkaallinen syntyperäni."

"Puhutko sinä siitä sitte?" ihmetteli Kai Jans.

"En minä, tietysti. Siitä saavat toiset pitää huolen..." Hän näki
venheen lähenevän ja väistyi vähän puoleen.

"No pojat..." sanoi merimies... "siinähän jo olettekin!... Teillä on
onni merrassa: pääsette hyvään laivaan!... No, aikookos tuo koipeliini
myöskin mukaan?"

"En!" sanoi Tjark Dusenschön ja väistyi vielä kauemmaksi. "Onnellista
matkaa!" sanoi hän ja heilahutti komeasti hattuaan ja lähteä köpitti
pois.

Kun kistut oli saatu sijoitetuiksi tuhdolle, tarttui Piet Boje
kummallakin kädellään airoihin, ja työnsi venheen rannasta.

"Ahaa!" virkkoi merimies. "Vai sitä lajia sinä olet?"

Kai Jans tuijotteli veteen, aivan ajatuksiinsa vaipuneena.

"Työnnä kistu puoleen!" sanoi merimies... "Mietiskelijä nähtävästi?"
huomautti hän Pietille.

"Niin on", sanoi Piet ja naurahti lyhyeen ja pilkallisesti: "hän lähtee
etsimään kuninkaan valtakuntaa itselleen".




KAHDEKSAS LUKU.


Siellä kapeassa rakennuksessa Linnapuiston vierellä, kastanjojen
varjossa kasvoivat ja varttuivat Boje siskot. Niin komean pitkiksi ja
solakoiksi kasvoivat he vaaleine pitkine hiuksineen, että vieraat,
kun menivät ohitse, hiljaa säikähtivät: "Mutta armias! Miten komeita
ihmisiä asuukaan tuossa pienessä rakennuksessa".

Anna Boje täytti seitsemäntoista ja alkoi käydä kahdeksattatoista,
kasvoi kookkaaksi ja voimakkaan täyteläiseksi ja kulki kukoistavassa
kauneudessaan kuin kulkisi hän kansansa jaloimpain silmien edessä ja
kantoi upeita palmikkojaan kuin kuningatar kruunuaan ja oli kauneinta,
mitä Hilligenleissä oli nähdä. Uneksi itsekseen, kuten hänen ikäisensä
kaikki, eikä tietänyt mitään itsestään ja maailmasta, eikä tuntenut
muita toivoja, kuin että talo ja kyökki olivat puhtaat -- äitihän istui
kaiken päivää kudontakoneensa ääressä -- ja että Piet kirjoitti, että
hän oli terve, ja että hän itse, sitte joskus, saisi kauniin ja viisaan
miehen.

Heinke täytti kymmenen ja alkoi käydä yhtätoista, oli pitkä
vaaleahiuksinen tytönhuitukka, kasvot somat, vähän terävät, silmät
hienot ja teräksenharmaat. Hän leikki naapuriston poikien kanssa,
talvisin linnapuistossa puiden alla ja jäällä, kesäisin ulkona
matalikolla aina satamavirran suulla asti. Hänellä oli näinä vuosina,
kuten aikoinaan hänen Anna siskollaankin, aina jossain paikkaa
ruumistaan haava, milloin kädessä, milloin polvessa tai jalassa, jonka
hän oli saanut metastellessaan, siellä kun oli juossut ja reuhtonut.
Mutta vaikka hän siten samosi poikain kanssa läpi kovat jos vetelätkin,
eikä säästänyt kirkasta ääntään ja nuoria jäseniään, niin oli hänellä
kuitenkin ylpeän maine, aivan kuin hänen sisarellaankin. Se johtui
siitä, että he kumpikin kulkivat niin suorina ja sorjina, noin hieman
toimekkaan jäykkinä, ja että heillä oli niin hienot kasvot, noin
kauniisti valkeat ja hennon punaiset, ja että heidän silmänsä olivat
niin selkeän kirkkaat ja niin tyyneet.

Ei Heinkekään paljoa vaivannut itseään ajatuksilla. Usein, kun hän
oli yksin, ajatteli hän sitä päivää, jolloin iso veli Piet, joka nyt
jo oli ollut kolme vuotta poissa, tulisi kotiin; silloin oli hän aina
huolissaan, että hän mahdollisesti oli muuttunut karkeaksi ja raa'aksi.
Muuten oli hän tyytyväinen, jos hän onnistui koulussa hyvin, sitä vaati
häneltä nimittäin hänen sisäinen ylpeytensä, ja jos päivä kului, ilman
että hän sai äidiltä toria.

Ei nimittäin kulunut melkein päivääkään, ettei hän olisi joutunut
riitaan tai käsikähmään Hett'in, nuoremman veljensä kanssa, joka tahtoi
kaikki itselleen. Äiti oli kovin heikko hänelle, ja asettui aina hänen
puolelleen; mutta hän oli valehtelija ja ahne vetelys, perheen mätämuna.

Helle Boje, jonka hiukset näinä vuosina alkoivat kadottaa kiiltonsa,
ei oikein osannut lähestyä tyttäriään, ne olivat liika arkoja,
osoittaakseen edes pienimmälläkään tavalla hellyyttään. Vasta sitte kun
he itse alkoivat kokea mieslempeä, ja siten ymmärtää äitiänsä, muuttui
heidän suhteensa äitiin paremmaksi. Siksipä kohdistuikin Helle Bojen
koko lempi näinä vuosina hänen kahteen poikaansa, tuohon toiseen, joka
oli lähtenyt avaraan maailmaan siellä taistellakseen hänen puolestaan,
ja tuohon kauniiseen hempeään lapseen, joka osasi niin hellästi kietoa
käsivartensa hänen kaulaansa ja niin kauniisti pyytää ja rukoilla,
vaikka hän jo olikin iso pitkä poika. Näissä kahdessa ja heidän
tulevaisuudessaan liikkuivat hänen ajatuksensa kaiken päivää, kun hän
istui ja työskenteli koneensa ääressä.

Eräänä huhtikuun iltana -- kastanjat alkoivat juuri puhjeta
lehtinuppuihin -- aikoi Anna taaskin käväistä satamapäällikkö Laulla
noutaakseen sieltä suuren Itäaasian kartan, jonka avulla äiti uupumatta
seurasi Pietin laivan matkoja, silloin alkoi hän yht'äkkiä aikailla
ja sanoi: "En menisi nyt mielelläni sinne; tuo suuri Pe Ontjes on
palannut kotiin ja kartta on hänen. Lena Winker sanoo että hän on niin
hirmuisesti olevinaan ja vakava, aivan kuin olisi jo viidenkymmenen,
ja on korkeintaan kahdenkymmenen neljän. Jo poikana oli hän ihan
sietämätön..." Äiti ei välittänyt hänen puheistaan ja sanoi: "Sinä
menet ja sillä hyvä".

Silloin riisui hän, kasvot vähän hullunkurisessa uhmassa, esiliinan
yltään, juoksi taka-oven ja pienen puutarhan kautta pensaskäytävälle ja
astui satamapäällikön kyökinovesta sisään ja toivoi tapaavansa äidin,
jotta tämä noutaisi hänelle kartan. Tämä olikin siellä pesten par'aikaa
astioita, mutta virkkoi vaan lyhyeen ja rattoisasti: "Olenko minä sinun
juoksupoikasi? Käy itse noutamassa. Ei hän pure".

Perämies Pe Ontjes Lau istui pöydän ääressä ja työskenteli erään
suuren piirustuksen kanssa. Hän katsahti väliäpitämättömästi ylös --
jokainenhan tietää, kuinka tuommoinen nuori perämies puhuttelee ensi
matkan poikaa -- "No? Mitä asiaa?"

Tyttö seisoi valkeana ja suorana kuin kynttilä, silmänräpäyksessä sulaa
tulisinta vihastusta, ja sanoi kiirehtivällä, kirkkaalla äänellä, mitä
hänellä oli sydämellään.

Pe Ontjes kohottausi verkalleen tuoliltaan ja otti kartan seinältä.
"No, mitä kuuluu veljeltäsi?... Hän on vaarallisessa ijässä".

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"No, kun on tuossa kahdeksantoista seutuvissa", tuumi hän... "niin ei
tahdo enää käydä pojasta, eikä ole vielä mieskään..."

"Piet tahtoo aina olla sitä, mitä hän on", vastasi tyttö, "hän ei
suurenteleikse ja ole olevinaan niinkuin muutamat muut".

Pe Ontjes ei huomannut pistosta; hän kuuli ainoastaan, että tyttö
teititteli häntä, ja se oli hänelle mieleen: ja hän vastasi hieman
vilkkaammin: "Katsos, mitä minä tässä piirrän".

Tyttö astui levollisin kasvoin lähemmäksi ja katsahti piirustukseen. Pe
Ontjes katseli sillä välin hänen vartaloaan ja heräsi hänessä hämärä
tunto: kas tuopa on kaunis voimakas tyttö, sulaa voimaa ja terveyttä
ja puhtautta. Se oli tunne kuin joskus, kun on vaeltanut pitkät matkat
ja kulkenut tuhansien rakennusten ohitse, jotka kaikki kohta nähtyään
unohti, yht'äkkiä tapaa tiellään yhden niin kodikkaan ja kauniin,
jossain hiljaisen viherjöitsevän puutarhan keskellä, menee senkin
ohitse, mutta jää mieleen omituinen hiljainen kaunis muisto siitä.

"Se esittää Hilligenlein satamavirtaa", sanoi hän.

"Mitä tarkoittaa tuo piirustus?" kysyi Anna Boje.

"Se on eräs vanha ajatus minulla'..."

"Jo viisikymmentä vuotta vai ollut päässäsi" sanoi tyttö.

"Mitä sinä loruilet?" sanoi hän, "viisikymmentä vuotta?"

"Ah", vastasi tyttö väliäpitämättömästi, "tehän puhutte aivan kuin
olisitte jo viidenkymmenen".

Nyt muuttui Pe Ontjes Lau taaskin jäykäksi ja vastasi kylmästi: "Olen
tehnyt tässä suunnitelman, kuinka voisi suorentaa satamavirtaa, niin
että ravustajilla olisi suorempi matka pyydyspaikoilleen ja että jahdit
voisivat joka aika vuorokautta laskea sisään ja ulos satamasta, käyn
tänään esittämässä suunnitelmaani pormestarilla."

"Vai siten!" vastasi tyttö ja katsahti taaskin ohimennen piirustukseen.
"Koska matkustatte taas?"

"Huomenna... Menen perämiehenä Goodefroo'lla Samoaan. Olen kolme vuotta
jo purjehtinut perämiehenä."

"Vai siten!" sanoi tyttö taaskin ja viskasi päätään taaksepäin niin
että hänen valkea kaulansa tuli näkyviin, "parin vuoden päästä on Piet
yhtä pitkällä".

He eivät osanneet erota toisistaan, niin voimakas oli heissä sisäinen
itsetiedoton veto toisiaan kohtaan; mutta kumpikin pyrki jollain tapaa
loukkaamaan toistaan.

"Haluaisinpa", virkkoi Pe Ontjes, ikäänkuin ajatuksissaan, "haluaisinpa
saada Kai Jansin ja Pietin merimiehiksi laivaani".

"Arvatenkin haluaisitte!" sanoi tyttö. "Mutta hepä ovat varovat
itseään".

"Miksi niin?" kysyi Pe Ontjes.

"Oh", vastasi tyttö ja seisoi jo ovessa. "Miksikä? Siksi ett'ei se
olisi ylen hauskaa heille kahdelle".

"Miksikä ei?"

"Oh", sanoi tyttö... "Silloin muinen leikitte kanssamme ja nyt... nyt
sallitte, että teitittelen teitä... Mitä te sitte olette olevinanne?
Silloin Dänensandilla..." Samassa muisti hän, että Pe Ontjes oli
seisonut alastomana hänen edessään, lensi punaiseksi ja sanoi
hillittömällä, tulisesti kuohahtavalla vihalla: "Olette yhä vielä sama
sietämätön ihminen kuin silloinkin. _Sen_ tahdoin vaan sanoa".

Samassa lyödä läimäytti hän oven takanaan kiinni ja lähti.

Kun hän tuli kotiin, sanoi hän äidilleen: "Hän on sietämättömin ihminen
maailmassa ja hirveä ihan. Niinkauan kuin hän on kotona, en minä mene
täti Laulle". Sitte rupesi hän laittamaan illallista.

Illallisen jälkeen, kun oli tarpeeksi pimeätä, ahdisti uteliaisuus
hänet juoksemaan pensaskäytävää alas raatihuoneen puistoon ja
varovasti kurkistamaan pormestarin virkahuoneeseen, pormestarilla kun
oli tapana istua ikkunat verhottomina, jotta kaikki näkisivät hänet
hallitustoimissaan. Hän saapuikin onnellisesti pensaikkoon ikkunan
edessä. Aivan oikein! Tuolla seisoi Pe Ontjes Lau suuren pöydän edessä
ja oli levittänyt sille piirustuksensa. Pöydän takana istui Daniel
Peters koko muhkeudessaan ja arvokkuudessaan, hänen rinnallaan molemmat
pyyleät raatimiehet, jotka taistelivat uneliaisuuttaan vastaan. Ja Pe
Ontjes sanoi noin vaan ihan päivänselvänä asiana ja varmasti: "_Noin_
pitää se tehdä".

Pormestari kierteli kauniita pehmeitä viiksiään ja katsahti sivulleen
noita kahta ukkoa kohden ja virkkoi hyväntahtoisesti: "Hyvä herra
Lau...!" Ja alkoi ladella periaatteitaan "järkiperäisestä", kuten hän
sanoi, "kunnallispolitiikasta", ja jatkoi loputtomiin. Kun hän vielä
oli parhaassa vauhdissaan, levitti Pe Ontjes yht'äkkiä kätensä, taitti
satamavirran ja koko Hilligenlein kokoon ja sanoi tyvenesti: "Minä
esitän suunnitelmani uudelleen, kun täällä on uusi pormestari..." Ja
otti piirustuksensa ja lähti.

Anna Boje seisoi vielä, aivan ymmällään ja vimmoissaan tuommoisesta
käytöksestä; silloin kuuli hän hänen askeleensa lähellään. Pe Ontjeskin
aikoi puiston läpi kotiin.

"No?" sanoi hän ivallisesti. "Olitko kuuntelemassa?"

"Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi tyttö. "Saanhan seistä, missä tahdon".

"Olet ilkeä riidanhimoinen tyttö", sanoi hän vakavasti ja suuttuneesti.
"Jos pysyt tuommoisena on sinun käyvä vielä huonosti".

"Sinäkin?" sanoi tyttö, "aiotko sinäkin ruveta minua neuvoilemaan?...
etkä osaa edes kirjoittaa sanaa 'läpileikkaus'? Piirustuksessasi seisoi
'läpileikaus! Läpileikaus!... olit ylipäätään huono oppilas koulussa;
luuletko, ett'en sitä tiedä? Annoit toisia selkään, jos he tiesivät
enemmän kuin sinä. Sillä keinoin pääsit sinä ylimmäiseksi. Näetkös!"

Pe Ontjes Lau kalpeni vimmasta ja kääntyi pois, tyttö lähti toisaanne.

Hän veti henkeään syvään ja kiihtyneesti ja ajatteli: Ikinä maailmassa
en voi vihata ketään niinkuin tuota!

Hän oikein heittäytyi tuohon uuteen tunteeseensa, niin että se kasvoi
ja täytti koko hänen sielunsa. Hän kuvitteli ilmielävästi itselleen,
kuinka hän oikein osoittaisi hänelle koko ylenkatseensa, ja ajatteli,
voisiko Piet millään lailla auttaa häntä, jotta hän vielä paremmin
pääsisi häntä loukkaamaan. "Kunpa voisin toivoa hänelle jotakin
oikein pahaa", ajatteli hän. "Kunpa vaan saisin jotain pahaa tehdyksi
hänelle". Suuttumus ihan hämmensi hänet ja pimensi hänen mielensä,
ja hänen kauniit kirkkaat silmänsä saivat kovan, tumman välkkeen, ja
yht'äkkiä hyrskähti hän tuliseen itkuun.

Hän meni kastanjakujannetta pitkin kotiansa kohti, kääntyi takaisin
taas, ja kulki ylös ja alas joitakin katuja ja rauhottui hieman, ja
alkoi kaivata ihmistä, jolle hän saisi olla ystävällinen; mutta ei
löytänyt aluksi ketään.

Mutta kun hän läheni Ringerangin ravintolaa, joka sijaitsee
vastakkaisella puolella linnapuistoa, kauniiden lehmusten varjossa,
seisoi siellä hämärissä eräs maanviljelijän poika, joka kerran oli
ollut hänen koulutoverinsa Freestedtissä. Tämä oli tuntenut hänet, ja
odotteli, kunnes hän tuli lähemmäksi.

"Kas vaan", virkkoi hän. "Siinä sinä olet, tunsin sinut käynnistä,
tuntisin sinut vaikka virstan päästä". Ja lähti astelemaan hänen
rinnallaan, ja kertoi, että hän toissa päivänä oli palannut
sotapalveluksesta.

Nyt oli hän iloinen, että tuo komea poika kävi niin ystävällisesti
hänen rinnallaan, ja muuttui vastoin tapaansa vilkkaaksi ja
avomieliseksi, ja kertoi äidistään ja Pietistä ja kyseli häneltä hänen
siskostaan, ja halusi kuulla kaikellaisia kuulumia heidän yhteisistä
tuttavistaan. Kun he juttelivat kaikesta tästä, värehti heidän
silmissään herkkä aistillinen mielihyvä tointoiseensa, joka vaan kasvoi
ja kasvoi. "Mitkä kauniit silmät hänellä on!"... "Kuinka kirkkaat ja
selkeät hänen silmänsä ovat"... "Kuinka sydämellisesti hän nauraa"...
"Kädelläni koskettelisin hänen hiuksiinsa; kuinka ihmeen ihanat ne
ovat"... "Kuinka järkevästi ja ystävällisesti hän puhuu Pietistä,
tuo armas poika!" "Rinnallani tahtoisin hänet kerran tuntea, kerran,
likistää rintaani vastaan"...

Kun he poikkesivat pitkälle lehmuskäytävälle, joka yksinäisenä ja
polveillen vie poikki Linnapuiston kastanjoita kohden, takertuivat
nuorukaisen ajatukset tuontuostakin ja pysähtyivät viimein kokonaan.
Tyttökin kävi hiljaiseksi. Nuoressa miehekkyydessään ajatteli
nuorukainen, vaikka säikkyen ja säikähtyen: 'Uskallanko minä ja
suutelen häntä? Hän on hyvin ylpeä!'... Ja tyttö ajatteli sydän
tykyttävänä ja kurkussa ahdistus: 'Hän tahtoo suudella minua...' Ja
suloinen ilo ja odotus virtasi ja värähti joka hänen jäsenessään.

Viimeisen lehmuksen varjossa tarttuikin nuorukainen todella häneen ja
suuteli häntä sanaakaan sanomatta, suuteli uudelleen ja uudelleen.
Tyttö pysyi sanomattomasti hämmentyneenä ihan hiljaa. Mutta kun
nuorukainen hellitti hänet, juoksi hän pois, kotoansa kohden.

Hän juoksi kyökkiin ja huuhtoi ja valeli polttavia kasvojaan ja
otsaansa vedellä. Mutta kun se ei lievittänyt hänen kasvojensa
poltetta ja hänen hämmennystään, etsi hän tekosyytä, voidakseen jäädä
kyökkiin, ja nouti makuuhuoneesta äidin hopeaiset ruokaneuvot, kuusi
ruokalusikkaa ja tusinan teelusikkoja ja pienen sokuriastian ja alkoi
kirkastaa niitä.

Kun hän siinä tahkoi ja tahkoi -- ollen yhä vielä ajatuksissaan hänen
sylissään -- heräsi hänessä yht'äkkiä, kun mielensä yhä vielä oli
kokonaan tuossa toisessa asiassa, lapsi eloon ja hän alkoi leikkiä,
koettaen pitää joka lusikkaa tasapainossa kohotetulla kädellään;
sitte alkoi hän liikutella sitä kahden sormensa välillä ilmassa ja
katsella seinään, kuinka sen varjo hypähteli ja liikehti. "Kuinka
ihmeenihanaa se oli!... Kuinka lujasti ja kiinteästi hän kiersi
käsivartensa ympärilleni... En voinut liikahtaakaan... Kuinka ihanaa...
ja ihmeellistä... minun polveni tulivat niin heikoiksi... niin autuasta
oli olla". Kun hän yhä vielä uneksi siten, olivat hänen kätensä ja
silmänsä, ikäänkuin leikkivät lapset, joiden perään ei kukaan katso,
alkaneet tunnustella ja lukea nimiä ja kirjoituksia, jotka olivat
piirretyt lusikkoihin: "Häiksi", ja lahjoittajan nimi ja päivämäärä ja
taaskin: "Häiksi". "Miltä mahtoi äiti sinä päivänä näyttää?... Yhtä
nuori kuin minä... ainoastaan kaksi vuotta vanhempi... Kaunis ja nuori
ja onnellinen... Kuinka onnellista!... Saada aina olla rakkaimpansa
kanssa... Ihanaa se mahtaa olla... ja pahaa myöskin... niin, myöskin
pahaa... Oh ei, ei pahaa... ihanaa, ihanaa... Ja sitte tuli ensimmäinen
lapsi... se olin minä... Lieneekö äiti ollut kovin kömpelön näköinen
niihin aikoihin?... Muutamat näyttävät niin rumilta silloin... Ja
mahtoiko hän olla kovin kipeä... Kuinka kauan mahtoivat he olla yksin,
ilman lapsia?... Kas... senhän voi nähdä lusikoista". Hän piti lusikkaa
valoa vastaan ja laski hääpäivästä syntymäpäiväänsä, ja laski uudelleen
ja sai huulensa yht'äkkiä kapeiksi ja silmiinsä hiljaisen kovan
ilmeen, heitti lusikan kilahtaen laatikkoon ja lähti, "hyvää yötä"
toivottamatta äidilleen, kammariinsa.

Tästä päivästä muuttui hän vielä aremmaksi ja ylpeämmäksi, kuin hän jo
luonnostaan oli.

Ensi aikoina tämän päivän jälkeen ei hän toisinaan, kun hän oli ulkona
asioillaan ja kävi pitkin lehmuskäytävää, voinut vastustaa kiusausta
hetkeksi seisahtua paikalle, jolla hän oli suudellut häntä. Hän
pysähtyi ja sulki silmänsä ja tunsi itsessään suutelon koko sulon.

Mutta hän pakoitti pian itsensä voittamaan tämän kiusauksen. Hän ei
tahtonut ajatella tuommoisia asioita, sillä ne olivat -- niin näytti
hänestä -- epäluotettavia ja vaarallisia, ikäänkuin hyllyvä suohete,
jonka päälle on kasvanut pettävä ruohonkamara. Hänellä oli epäselvä
tunne, että hänellä oli kuuma veri, ja oli nyt käynyt levottomaksi,
ikäänkuin metsä keväällä, kun aamu hiljaa sarastaa, ja ensimmäiset
linnut heräävät.

Äitiänsä kohtaan oli hän epäystävällinen ja ynseä ja puhui vaan
välttämättömimmän hänelle; Heinkessä ja Hettissä oli hänellä aina
moittimista. Yläluokkalaiset koulussa, jotka asuivat vinttikammareissa
kastanjakäytävän varrella, rohkenivat toisinaan, syksyllä, kun hän
alhaalta meni ohi, viskellä kastanjoja, tai murtamiansa oksia alas,
mutta hän ei ollut huomaavinaankaan. Tanssiaisissa, joissa hän kävi,
tanssitettiin häntä kyllä ahkeraan, varsinkin pyysivät häntä tanssiin
miehekkään kauniit ja varmat tanssijat, hän tanssi nimittäin keveästi
ja varmasti ja oli sula ilo liikkua hänen rinnallaan ja ihailla hänen
koko kauneuttaan; mutta kenkään ei tohtinut pyytää häntä lasilliselle
viiniä tai tuttavalliselle kävelylle tummien puiden varjoon. Hän
huomasi hyvin, että tuommoista ei häneltä pyydetty. Silloin muuttui
hän vielä ylpeämmäksi ja vastahakoisemmaksi, ja tekeytyi, ikäänkuin
olisi kaikki tuommoinen hänelle perinpohjin vierasta ja vastaan; saipa
itsensäkin uskomaan, että siten todella oli laita.

Äiti mukautui hiljaa ja nurkumatta vanhimman lapsensa
epäystävällisyyteen; hän muisteli omaa avuttomuuttaan ja
levottomuuttaan niinä vuosina, ja tunsi itsensä voimattomaksi mitenkään
tukemaan häntä tässä. Hän työskenteli kaiket päivät kutomakoneensa
ääressä, maksaakseen ne kaksitoista sataa markkaa. Mitä Piet pienistä
ansioistaan tähän tarkoitukseen lähetti, ne vei hän, jokainen penni
huolellisesti paperiin käärittynä, itse säästöpankkiin, jotta hänellä
olisi varoja mennä perämieskurssille, ja ajatteli ilolla sitä hetkeä,
jolloin hän vihdoin olisi kotona taas.

Ja taaskin tuli uusi syksy, kaunis syksy raikkaine tuulineen ja heleine
auringon paisteineen. Ja aurinko loisti viistoon etehisen lasioven
läpi puolhämärälle, pienelle välikölle. Silloin pistäysi taaskin kerta
taloon kirjeenkantaja. Mutta tällä kertaa toi hän käärön.

Käärön! Eivät he jälkeenpäin itsekään käsittäneet, kuinka he olivat
mahtuneet kaikki niin yht'aikaa ryntäämään välikölle. Pieni ahdas
välikkö aivan tulvahti valoa täyteen noiden neljän vaalean pään
heijastuksesta. Sitten palasivat he kääröineen sisään.

Heinke, joka aina oli valmis ja valveillaan ja sentään aina tyyni, oli
jo saanut käteensä purasimen ja aukaisi puuliitteitä, jotka pitivät
käärettä koossa ja otti esiin nuo pienet kiinalaiset lippaat ja rasiat,
jotka, huolellisesti käärittyinä oudonnäköiseen nöhtäiseen kankaaseen,
olivat siellä vierekkäin.

"Katsos, katsos, äiti, tuo on sinulle!"

Helle Boje istahti tuolilleen koneen ääressä ja tunnusteli vavahtelevin
käsin laatikon mustaa kiiltävää pintaa. "Tuon on hän ostanut", puheli
hän hiljaa. "Se on ollut hänen kädessään." Silmänsä olivat yht'äkkiä
tulvahtaneet kyyneliin. Anna katseli hiljaa ja itseensä sulkeuneena
siroa kapinetta kädessään ja ajatteli salaa, mieli herkkänä, veljeään,
josta hän paljon piti. Heinke oli työntänyt virsikirjansa josta hän
oli lukenut, syrjään ja oli ottanut kaulastaan meripihkahelmisen
kaulakoristeensa ja laskenut sen koteloon, jonka hän oli saanut ja
katseli nyt, miltä se näytti ja kiitteli kaukaista veljeään ja puhui
ystävällisesti hänestä. "Voi, kuinka somaa, kuinka hän on hyvä, äiti...
Kuule äiti... sen sanon... näitä ei saa Hett vaan."

Hett mulkoili toisia kohden, olivatko he saaneet mitään parempaa kuin
hän. Mutta kun hän huomasi, ettei tässä toistaiseksi ollut mitään
tehtävissä, lähti hän ulos leikkimään.

Helle Boje piti kirjettä kädessään; mutta ei voinut kyyneliltä
silmissään lukea.

"Äiti luehan."

"Minä en voi, lapseni... lue sinä."

Silloin luki Heinke.

"Rakas äiti! Kohta kun tulimme Wladiwostokista tänne Hongkong'iin,
ostin minä nämä teille. Aioin itse tuoda nämä teille; mutta nyt olen
tuuminut, ett'en ennen tahdo palata Hilligenleihin, ennenkuin voin
mennä merikouluun. Ja siihen kestää vielä vuosi. Minä ansaitsen täällä
nimittäin paremmin. En tiedä, lähteekö Kai Jans kanssani toiselle
laivalle. Me olemme nimittäin jättäneet entisen laivamme ja etsimme
nyt rivakkaa purjehtijaa. Jos hän nytkin tahtoo seurata minua, niin on
se hyvä; hän on nimittäin todellakin kunnon poika; mutta saa hän olla
seuraamattakin. Luulen sentään, että hän seuraa minua, koska hänellä
aina täytyy olla joku, jonka kanssa hän saa puhua kaikenmoista, jota
hän ei niin joutuisi puhumaan vanhemmille merimiehille. On hänkin
laatuisensa ihminen.

"Rakas Anna! Tähän lippaaseen voit sinä pistää parsinneulasi. Sinähän
kai joudut oikein summissa nyt parsimaan sukkia siellä noille kahdelle
lapselle. Herran tähden, mitä sanoinkaan! Heinkehän lienee jo pitkä
tyttö, ja Hett on yhdentoista. Kun ostin lippaasi, aikoi kiinalainen
petkuttaa minua, kun hän hieman halpeli ikääni. Mutta hän ei ottanut
huomioonsa, että puosumme seisoi takaani, tämä iski häntä korvalle,
niin että mies lensi permantoon. Siten täällä kauppoja tehdään.

"Minun on täytynyt ostaa itselleni uusi puku, sillä vanha oli aivan
loppuunkulunut, ja sitäpaitsi olin kasvanut paljon. Minulla on sentään
seitsemänkymmentäviisi markkaa arkussani; ne lähetän nyt kohdakkoin.
Viisikymmentä markkaa viet niistä säästöpankkiin merikoulun varalle,
loput kaksikymmentäviisi markkaa ovat, jos itse olette terveitä
ettekä tarvitse rahaa, velanlyhennykseen. Rakas Anna, ole hyvä
tytär äidillesi, ja huolehdi, ettei äiti istu ihan kaiket päivät
koneensa ääressä. Jos pysyn terveenä, voin kyllä suorittaa isän velat
viidessä vuodessa. Niitten vuoksi ei hänen tarvitse istua itseään
kyykkyselkäiseksi.

"Rakas äiti, sinun ei tarvitse huolehtia mitään sukistani; osaan parsia
ne aivan yhtä hyvin kuin Anna. Usko vaan, housuistani ja paidoistani ei
puutu ainoatakaan nappia. Aina reilussa, se on ensimmäinen pykälä. Ja
sitte: aina varuillaan. Ja kolmanneksi: aina tyytymätön! Aina tahtoa
oppia enemmän ja pyrkiä eteenpäin. Uskoppas vaan, pidän silmäni auki.
Edellisellä laivallamme palveli tässä esim. eräs nuori ameriikalainen.
Hän tahtoi vaan saada nähdä hieman maailmaa, sanoi hän, ja ilmaiseksi;
sittemmin aikoo hän ruveta, miksi kykenee; isänsä on pappi. Siltä olen
kurkistellut ja kuunnellut yhtä ja toista. Maailmassa ei saa olla
kyyryssä selin. Reipas ja rivakka sitä olla pitää. Ja se sopii minulle
hyvin, usko se. Kai Jansissa ei siihen ole miestä, hän on aina niin
arka ja pelkuri... aivan kuin naapuri Martensin kaks'vuotias varsa...
muistathan vielä, Anna, sen siellä laitumella? Juoksimme kerran
kokonaisen puolen päivää sen jälissä. Sinä olisit tahtonut ratsastaa
sillä, mutta me emme saaneet sitä kiinni.

"Rakas äiti! Olen tuuminut sen niin, että tahdon aina palvella
purjelaivoilla. Muutamat arvelevat että ne häviävät käytännöstä; mutta
kapteeniukkomme virkkoi kerran, kuulin sen, perämiehellemme: 'Saattepas
nähdä vaan, perämies suuret purjelaivat ovat aina olevat halvimmat
kuletusneuvot pitkillä matkoilla ja raaka-aineita varten'. Äskettäin
purhehti ohitsemme kaunis uusi amerikalainen purjelaiva. Usko minua,
se oli komea nähdä! Vaikk'ei sillä ollut enempää purjetta kuin meillä,
teki se kovempaa vauhtia. Perämies kiroili ja kapteeni tekeytyi,
ikäänkuin ei hän huomaisikaan. Mutta minäpäs koetin pälyillä, mistä tuo
riippui. Vancouverilla ja San Franziscossa juoksin minä kaiket päivät
laivaveistämöillä; usko pois, se oli hupaista; semmoinen veistämö, se
se minusta on se oikea Hilligenlei, pyhä maa.

"Luulen muuten että Kai Jans on lähtenyt merille etsimään juuri sitä,
pyhää maata. Aina kun tullaan maihin, on hänellä kaula pitkänä, mennä
pujottelee ihmisten lomitse, käy kaikki kadut ja kujat ja katselee
ympärilleen, eikä virka sanaakaan. Mutta tuonaan Vancouverissa,
jossa viivyimme kaksikymmentä päivää, ja jossa meillä oli runsaasti
joutilasta aikaa, teki hän erään vanhan omituisen merimiehen kanssa,
joka siellä tuli laivaamme, kolme päivää kestävän matkan läpi kaupungin
ja saaren, aina vuoristoon saakka. Kun me sitte hinaajalla menimme ulos
satamasta, unohti hän työn ja kaiken, katseli noita etäällä häämöttäviä
vuoria kohden ja sanoi yht'äkkiä minulle: 'Kuule, maa tuolla vuorien
takana on suurenmoista. Niin avaraa ja suurta ja puhdasta, ikäänkuin
olisi se pyhää. Sinne muutan minä joskus, luulen minä'. No, laulun
loppu oli se, että hän sai perämieheltä korvapuustin. Niinkauan kuin
olemme olleet Hilligenleistä poissa, ei hän ole tullut omaiseksi
kenenkään kanssa muuta kuin minun ja tuon vanhan ukon. Muuten on hän
aina yksikseen ja kuuntelee, ja katselee tarkkaavasti ympärilleen.
Kaikki pitävät hänestä sentään, koska hän on hyvä ja kunnon poika, ja
aina avulias, ja koska hän, kun kokki kerran makasi sairaana, yht'äkkiä
rupesi itkemään.

"Rakas äiti! Kun tulen kotiin, olette ihmettelevät, että olen niin
suuri ja ruskea. Ja kädet, näkisitte ne! Pysykää terveinä nyt ja
muistelkaa uskollista poikaanne ja veljeänne Piet Boje'a."

He lukivat jokainen itsekseen kirjeen ainakin kolmeen kertaan ja
puhuivat kaikesta siinä, ja istuivat tuon tuostakin hiljaa ja vaipuivat
mietteisiinsä. Silloin tuli Hett sisään ja meni makuulle. Sitte menivät
Anna ja Heinkekin levolle; Anna tapansa mukaan ynseänä ja hyvää yötä
sanomatta; Heinke tyyneenä ja tasaisen ystävällisenä.

Helle Boje istui vielä hetken koneensa ääressä. Yksitoikkoisesti
ja alakuloisesti kuului sen iänikuinen naksutus tuossa pienessä
matalassa huoneessa. Sitte meni hän makuuhuoneeseen. Hän astui lastensa
vuoteitten ääreen, ja kumartui katsomaan heitä kasvoihin, ensiksi
Hettiä, ja näki lampun puolhämärässä valossa nuorimman lapsensa
kauniisiin kasvoihin, ja huomasi niiden raskaan aistillisen ilmeen;
sitte kumartui hän Heinken kasvojen yli ja näki nuo tyyneet selkeät
kasvot, joilla oli tuo vapaa ilme voimakaspiirteisen kauniin suun
ympärillä, ja katseli siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte meni
hän siihen huoneeseen, jossa Anna nukkui ja katsoi häntäkin ja näki,
ett'ei enää ollut etäällä aika, jolloin hän oli oleva täysi nainen.
Voimakas kuumaverinen nainen. Samallainen kuin hän itse.

Hän palasi takaisin toiseen kammariin ja istahti oman vuoteensa
reunalle, ja muisteli, mitä he usein olivat miehensä kanssa puhuneet
lapsistaan: "Ell'ei lapsiamme kohtaa se onni, että he tarpeeksi
aikaiseen joutuvat hyviin käsiin, on elämä tuleva heille vaikeaksi."
Hän liitti kätensä ristiin ja alkoi kuumasti rukoilla lastensa
puolesta. Hiljalleen, kun hänen rukouksensa laimeni, ja hän vielä istui
samassa asennossa, johtuivat hänen ajatuksensa, nyt rauhottuneempina
ja keveentyneinä, hänen sankariinsa, tuohon uljaaseen tuolla kaukana
kaukana avarassa maailmassa: minkä näköinen hän nyt mahtoi olla, ja
millä uudella laivalla hän nyt mahtoi kulkea. Ja johtui vähä vähältä
uniin ja uneksumisiin ja näki unissa hänen laivansa, komean sorjan
laivan, jolla oli kaksi mastoa, jotka omituisesti kallistuivat keulaa
kohden. Mutta sitä laivaa viskeli ankara merenkäynti edes ja takaisin,
se viskeli sitä ihan selittämättömästi, kuin mielettömin lapsenkäsin;
ja oli hänestä, ikäänkuin olisi koko laivan kansi ruhjottuna ja
murskana, ja hän ajatteli: tuo ei ole mikään 'pyhä maa'. Sitte
oli hän yhtäkkiä seisovinaan meren rannalla, suuressa tuskassa ja
katselevinaan laivaa kohden, ja näki sen niin selvästi edessään. Kuinka
ilmielävän selvästi hän sen näkikään. Tuossa... ajoi se myrskyn mukana,
se nojahteli ja kallistui ja hypähteli vuoren korkuisten aaltojen
mylläkässä.




YHDEKSÄS LUKU.


Klara, hampurilainen kahvelikuunari ajelehti velton tuulen sysimänä
vuorenkorkuisen mainingin keskellä Etelä-Kiinaan merellä. He olivat
töintuskin suoriuneet kahdeksanpäiväisestä myrskystä, puolen partaasta
ja koko etukannen oli meri riistänyt mukanaan, lisäksi isopurjeen.

Olivatpa he osuneet koloon.

Kun he neljätoista päivää sitten olivat käydä retostelleet Hongkongin
rantakatua, oli Klara levännyt virralla, pitkänä ja solakkana, mastot
komeasti etukenossa. Piet Boje, joka syövytti silmäänsä jokaisen
laivan joka piirteen, tuijotti kuunaria kohden, ja odotteli venhettä,
joka läheni maita kohden ja kysyi hoikkarakenteiselta, saamattoman
näköiseltä mieheltä, joka istui venheessä, laivan nimeä ja minne sen
oli matka.

"Sillä on tee- ja matoslasti Havre'en", vastasi tämä. "Meillä on vielä
sijaa kahdelle miehelle. Minä olen perämies".

He kyselivät vielä yhtä ja toista, sillävälin kun Piet yhä pitkin
nälkäisin silmäyksin tarkasteli harmaata kuunaria tuolla ulkona. Sitte
vetäytyivät he vähän syrjään ja neuvottelivat keskenään. He olisivat
mieluummin menneet yli Amerikaan, San Fransisco'on tai Vancouveriin,
jollakin noista komeista nelimastoista puukuunareista, jotka ovat niin
lujarakenteiset ja uudet ja joilla saa paraimmat palkat maailmassa.
Mutta olihan se lopulta yhden tekevää, minne lähti, ja tämä kuunari
tässä... se oli kieltämättä soreannäköinen alus.

Silloin sanoivat he säännönmukaisessa järjestyksessä itsensä irti
palveluksestaan entisellä kelpo laivallaan, tekivät sen sentään
omituisesti levottomin omintunnoin, ja hiipivät pois, ikäänkuin
olisivat huonoilla teillä ja tahtoisivat karttaa ihmisten silmiä.

Nyt olivat he olleet kahdeksan päivää matkalla, ja tiesivät, että
olivat tehneet suuren tuhmuuden.

Kapteeniukko oli kaiket päivät humalassa. Perämies oli vetelys, räätäli
olisi hänestä pitänyt tulla eikä merimies. Kokki, eräs vanhanpuoleinen
juoppo mies, oli jo kauemmin palvellut Klaralla, ja oli aikojen
kuluessa saanut täyden sananvallan laivalla. Kaksitoistamiehinen
miehistö oli kahdeksan päivää sitten haalittu kokoon Hongkongissa ja
Macaossa ja oli varsin sekalaista seurakuntaa: eräs hampurilainen,
kokonaan hunningolle joutunut juopporatti, muuan pitkä kalpea
ranskalainen, pari etelä-itävaltalaista ja yksi hollantilainen, kolme
italialaista ja kaksi belgialaista, eräs lyhyt, hupainen ja iloinen
tanskalainen, eräs likainen ontuva telakkatyömies Gadeshead'ista,
kaikki aivan nuoria ja kokemattomia, ja kaikki enemmän tai vähemmän
juoppoja. Yksikään ei ollut vielä yli kahdenkymmenen kahden.

Entä laiva? Mitäpä kauniista ulkonäöstä, jos joka vahdissa saa seistä
tunnin solkkuisen ja rämisevän pumpun ääressä, ja jos purjekangas ja
köydet ja rautavanteet ovat mädänneet ja ruostuneet?

Nyt oli myrsky riistänyt heiltä koko etukajuutin, koijuineen ja
kapiisineen, kistuineen ja pusseineen.

He seisoivat hajallasäärin pahasti heittelevän laivan rasvaisella
liukkaalla kannella, useimmat juovuksissa, kaikki likomärkinä,
nälkäisinä ja palellen, muutamat selvittelivät köysiä, jotka
kirpoilivat kiinnityspaaluistaan, toiset paikkailivat kurjia vanhoja
purjeita, toiset korjailivat porrasta. Kaikki kiroilivat ja puhuivat
onnettomuudesta.

Piet Boje istui synkin umpimielisin kasvoin puolittain hautauneena
purjepinkan alla. Kai Jans seisoi liian valvomisen ja ponnistusten
uuvuttamana, ja laitteli kuntoon erästä yläpurjeen laskunuoraa, hänen
teräviksi käyneillä kasvoillaan oli kärsivä ilme. Jos jompikumpi katsoi
ylös, katsoi hän ohi toisen ulos ilmaan. Niin häpesivät he kumpikin
omaa tuhmuuttaan.

Silloin alkoivat toiset ilkkua ja härnätä Piet Bojea: "Kuulehan,
Hilligenlein mies? Miksi olet niin ahkera? Ja miksi hiiviskelet siten
kapteeni-ukon ja perämiehen lähistöllä? Ja miksi makaat tämmöisessä
kylmässä kannella, vaikka sinulla on vapaa-vuoro, etkä nuku?"

Hän karaisi mieltään, naurahti ja katsoi ystävällisesti ympärilleen.
"Olen huolissani teidän puolestanne", vastasi hän. "Siksi olen
varuillani, päivät ja yöt".

Mutta toiset sanoivat: "Sinuun emme luota. Emmepä vainkaan. Tiedä se".

"Kettu hän on", arvelivat muutamat.

"Eilen", sanoi itävaltalainen, "olin ottanut pienen ryypyn, ja
laittelin nuoria, enkä ollut kyllin ripeä kynsistäni hänen mielestään;
silloin kiskasee hän köyden kädestäni ja alkaa tirkistellä minua...
kuulkaa: miehen silmästä lentää kahahti kuin villikissa".

Silloin astui Kai Jans, joka muulloin ei virkannut sanaakaan, esiin,
laski kätensä rinnalleen ja sanoi: "Otan vaikka myrkkyä sen asian
vahvistukseksi, että hän on rehellinen poika; tunnen hänet lapsesta
asti".

Silloin kummastelivat toiset ja vaikenivat.

Hetken perästä pääsi Kai Jans tilaisuuteen lähetä Pietiä. "Kuulehan",
sanoi hän matalaan ja takertuvin äänin: "jos sinä tahdot näytellä pirun
osaa, niin näyttele sitä hyvin, ja näyttele aina, päivät ja yöt, niin
ett'ei kukaan sitä huomaa". Ja yht'äkkiä, kun hän sen oli sanonut,
johtui hänen mieleensä, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt
Hilligenleistä avaraan maailmaan, ja hänen silmänsä heltesivät kuumiksi
ja kosteiksi: "Me hukumme tähän törkyyn", sanoi hän ja veti henkeään
raskaasti.

"Pää pystyyn", sanoi Piet, "äläkä pelkää! Niin totta kuin on Jumala
taivaissa, ja minä pysyn terveenä tässä loassa, niin olemme vielä
näkevät Hilligenlein. Tule, me alamme valehdella ja pettää, valvoa ja
väijyä."

Alkoivat kurjat päivät. He asuivat neljäntoista miehen pienissä
ummehtuneissa komeroissa takakannella.

Kapteeni istui vapaavuoroinaan kajuutassaan, joi ja nukkui,
ja näperteli pieniä siroja laivaluonnoksia, joita hänellä oli
lähemmä viisikymmentä kappaletta, kaikki erillaisia, ja tarkalleen
todellisuuden mukaan yhteenliitettyjä, jokaisen niiden laskut ja
laskelmat ja mitat oli kirjoitettu paperille, jota hän säilytti
vatsallaan. Niiden kanssa askarteli hän alinomaa, aina väliin ottaen
naukun. "Kapteeni-ukko", sanoi hampurilainen, "sanon teille! Sillä oli
nuorempana kaunis laivaveistämö Reiherstiegin varrella, Hampurissa.
Mutta sitte alkoi hän juoda, laiminlöi koko liikkeensä, teki vararikon
ja lähti merille"... Vahtivuoronaan istui kapteeni kyyryssään ja
liikkumatta kailetin katolla, joku laivaluonnos polvillaan ja
tuijotteli, milloin tuohon siroon tekeleeseen kädessään, milloin ulos
merelle.

Perämies istui alakuloisena ja epävarmana miesten joukossa. Nyt kun
hänen täytyi asua näiden kanssa yhdessä, oli hän kadottanut loputkin
varmuuttaan. Hän ei tohtinut sanoa heille sanaakaan, eivätkä he
välittäneet hänestä mitään.

Suuressa rautaisessa padassa, joka oli ripustettu ylös kettingeillä
liikutteli kokki puol'kypsää likaista ruokaa. Pavut olivat kovia,
suolaisella lihalla oli mätä katku ja kovaleipä alkoi muuttua eläväksi.
He mukautuivat tuohon kaikkeen, sillä kokki säilytti paljasta ihoaan
vastaan viinakomeron avainta. Juomareilla ei ole mitään tuntoa
likaisuudesta.

Kahdeksan päivän perästä sairastui pitkä kalpea ranskalainen. Hän
hoiperteli alalaidalle ja tuijotteli mereen ja tunsi koti-ikävää.
Hän oli säätyläisperheestä, mutta naukku, josta hän oli pitänyt jo
nuorena poikana, oli turmellut hänen terveytensä ja luonteensa. Kohta
senjälkeen sairastui toinen belgialaisistakin, hän muuttui keltaiseksi
kuin räätikän kukka ja hänen silmänsä paloivat. Hän makasi kapteenin
kojussa eräässä nurkassa pinkalla vanhaa purjekangasta; oli ristinyt
kätensä rintansa yli, eikä syönyt mitään muuta, kuin toisinaan palasen
tärveltynyttä kovaa leipää, jonka ranskalainen kostutti viinaan ja
tunki hänen vastustavien hampaittensa väliin.

Muut pysyivät terveinä; mutta olivat vuorottain juovuksissa tai
vetelehtivät.

Piet Boje teki työtä kahden edestä ja vartioi neljän; hän kävi
kulmikkaaksi ja nystyräiseksi, kuin nuori metsästyskoira, jolla on
laiha ruoka, ja pysyi sitkeässä teräksisessä voimassa. Kai Jans taas,
joka lapsesta asti oli ollut heikko ja hentokasvuinen, kävi kapeaksi,
ja hänen rintansa vaipui kokoon hiukan, ja selkänsä muuttui kumaraksi,
ikäänkuin kantaisi hän nuorilla hartioillaan raskasta viljasäkkiä;
hänen käyntinsä muuttui laahustavaksi, ja silmänsä saivat kuivan
sairaan kiillon.

Siten jatkui heidän matkansa, koko laiva kuin kurjuuden pesänä, ja
tulivat Sundasaarien kuumuuteen, ja löyhkä takakannella alkoi käydä
sietämättömäksi. Silloin noutivat Kai Jans ja Piet ja tanskalainen
ja perämies, lisäksi ranskalainen, koko vasenlaita vahti, lastista
mattoja, ja kyhäsivät itselleen keulaan jonkinmoisen majan, ja
makasivat siellä, ja näkivät öisin yllään tropiikin tyvenen juhlallisen
taivaan. Mastojen nupit piirteilivät siellä täällä tähtiä kohden.

Kun he nyt näkivät että ukko kailetinkatollaan usein nukahti,
laivaluonnos huolellisesti polvellaan -- omituinen kuva siinä tähtien
valossa -- ja että hän toisinaan kampi alas, kulauttamaan kuivaan
kurkkuunsa uuden naukun, ja kuulivat kuinka pullo kilahti siellä
alhaalla, niin päättivät he, että aina yhden heistä piti valvoa. Mutta
Kai Jansin silmät uupuivat umpeen.

Siten lähenivät he hiljalleen eteläkiinalaista saaristosikermää; tuuli
oli puuskainen ja kääntyi välistä vastaiseksi.

Neljäntenä yönä olivat he kaikki nukahtaneet, väsyneet kun olivat
työstä ja kurjuudesta.

Silloin heräsi Piet Boje kovaan jyskeeseen ja rytinään; hän hypähti
ylös, kiskaisi päättävästi itsensä täysin hereille ja ravisti unen
itsestään ja juoksi huutaen perää kohden ja tarttui peräsinpyörään.
Vahva tuulen puuska iski rajusti purjeisiin. Hän sysäsi miehen, joka
juovuksissa makasi peräsimen vierellä, jalallaan puoleen, ja kierautti
peräsimen jyrkästi vasemmalle. Toisetkin heräsivät eloon, ja juoksivat
esiin ja alkoivat sierata kyöttitouveja ja huusivat ylös vahtia. Mutta
vahti oli kaikki nukuksissa ja juovuksissa. Silloin laskivat he itse
omin neuvoin alas kahveliyläpurjeen. Laiva taipui taas säännölliseen
suuntaansa.

Perämies oli ihan suunniltaan; hän iski itseään nyrkillä päähän: "Mitä
teen minä", puhui hän. "Mitä teen minä!"

"Viina pitää mereen", sanoi Piet. "Nyt, heti paikalla. Tuossa lojuu
kokki... hänellä on avain".

"Se ei käy", sanoi perämies, ja ravisteli vaikertaen päätään. "Kerran
yritin sitä; mutta silloin muuttui kapteeni mielettömäksi ja raivosi,
ja kokki sylki pataan". Hän istahti portaille, laski kätensä ristiin
polvien väliin, ja virkkoi ajatuksissaan, itsekseen puhuen: "Jos vaan
tämän kerran vielä pääsen kotiin, niin jätän kaiken, ja ostan itselleni
maatilan vallin vierellä".

Piet murahti katkerasti: "Niin, jos ylipäätään vielä saamme nähdä
vallin joskus".

"Minä tunnen laivanomistajan", virkkoi hintelä perämies matalaan ja
tuijotti eteensä. "Mies, jolla on suuret jalat, ja kasvot kuin härällä.
Klara on vakuutettu, ja on tarkoitus, että se joutuisi haaksirikkoon.
Siten on asian laita. Siksi on sillä semmoinen kapteeni ja semmoinen
perämies, kuin sillä ovat".

Silloin seisoi kahdeksantoistavuotias Piet Boje yhtäkkiä aivan
hänen edessään ja sanoi silmät leimuvina: "Perämies... puhutaan
nyt pari sanaa keskenämme niinkuin mies miehelle, vilpittömästi ja
rehellisesti", ja löi itseään rintaan. "Toimittakaa te, että ukko uskoo
minun haltuuni vahtivuoronsa".

"Sitä hän ei tee, hilligenleiläinen... ei tee! Ja mitä sanoisi siihen
kokki ja belgialainen?"

"Minä olen kahdenkymmenen kahden ja olin jo kaksi kuukautta Emdenissä
merikoulussa, silloin loppuivat rahani kesken".

"Hilligenlein mies: ei se riitä."

"Minun isälläni on pieni laivaveistämö Hilligenleissä; olen kasvanut
veistämön lastujen seassa, ja olen kahnannut housujani höyläpenkkeihin.
Sanokaa se ukolle!... Kai Jans, sinä tiedät."

"Se on totta", sanoi Kai Jans kovaan. "Voin vaikka vannoa sen
vahvistukseksi, perämies".

Perämies nousi ja lähti ulos ja Piet Bojen kasvot vääntyivät niin että
ne olivat kamalat katsoa: "Minäpä olen pistävä hänet kuumalle, olen
totisesti, mutta sinä päivänä kun jätän laivan, syljen minä häntä hänen
puurokasvoihinsa".

"Hiljaa!" sanoi Kai Jans ja hänen kellahtavissa kuumeisissa kasvoissaan
kuvastui tulinen tuska.

Kohta senjälkeen ilmestyikin kapteeni todella kannelle, ja teki
muutaman kysymyksen Piet Bojelle. Tämä seisoi vilpittömän ja
kunnioittavan näköisenä hänen edessään ja vastasi hänen kaikkiin
kysymyksiinsä. Sitten kutsui kapteeni vahdin koolle ja sanoi:
"Kuulkaa... tästä päivästä alkaen luovutan minä vahtini Piet Bojelle".

Syntyi yleinen hämmästys. Piet Boje vallan riehui. Hän vannoi, että
ikipäivinä hän ei siihen suostu. Kai Jans sanoi halveksivasti: "Mitä
siitä, että on ollut merikoulussa? Todistus se on kun pätee!" Pieni
iloinen tanskalainen, joka aina oli uskollisesti heidän puoltaan,
sanoi: Piet olisi hänestä kyllä oikea mies; mutta tämä oli vastoin
järjestystä, ja järjestystä piti noudattaa kaikessa. He valehtelivat
ja teeskentelivät; koko heidän alasaksilainen oveluutensa esiintyi
täydessä loistossaan. Silloin tyyntyivät toiset ja sanoivat: "No,
istukoon sitte perässä, mutta pitäköön itse ruorista ja hoitakoon
vahtia, niin saamme me juoda".

Silloin astui Piet Boje jo samana iltana ensimmäiseen vahtivuoroonsa;
kumartui komppassin yli ja loi terävän lentävän katseen purjeisiin.

Kai Jans, joka hänen kanssaan oli siirtynyt toiseen vahtivuoroon,
seisoi sääret lyijynraskaina ja pää umeana ruorissa. Hänen käsivarsiaan
särki raskaasta, jysäävästä työstä pumpun ääressä. Muu osa vahtia
joi tänä iltana vielä enemmän kuin tavallisesti. Puoliyön seutuvissa
tuli yksi italialaisista, nuori mies vielä, ja hyväntahtoinen,
jonka ainoastaan huono ruoka laivassa ja komeilemisen halu olivat
viekotelleet juomaan, täysinäinen pullo kädessään heidän luokseen
perälle, tarjosi sitä hoiperrellen Pietille ja sanoi jotakin omalla
kielellään. Äkkinäisen liikutuksen valtaamana tarttui Piet häneen,
rutisti häntä rintaansa vastaan ja sanoi: _I want to see my mother, you
blackguard_ [Minä tahtoisin nähdä äitini, mustalainen.], ja hellitti
hänet. Mies hoiperteli äkeissään keulaa kohden taas.

"Kai Jans, poikaseni... eipä riitä, että käytät käsiäsi ja jalkojasi.
Sinun pitää lisäksi käyttää päätäsikin, kuten minä teen. Tiedätkö
mitä? Minulle kertoi eräs poika kerran Hillingeleissä, että sinä osaat
kertoa juttuja. Aukaiseppa suusi Kai Jans, ja kerro, että he unohtavat
juomisen".

"En osaa, Piet; olen liika arka".

"Tuuli näyttää käyvän levottomaksi, ja nuo eivät pysy vahdissa...
Meillä on neljä jalkaa vettä ruumassa, eivätkä he viitsi pumppua."

"Minä en osaa, Piet. Voin kyllä kuvitella näin itsekseni; mutta en osaa
kertoa sitä heidän edessään."

"Tee se, Kai... Mehän tahdomme sentään nähdä Hillingelein vielä?
Kapstadtiin asti, Kai! Siellä karkaamme laivasta... Kai... Kapstadtissa
karkaamme!"

Kai Jans lähti jäykin laahustavin askelin alas portaita, ja sanoi
rattoisasti: "Lapset... nyt mennään pumppumaan hiukan".

"Oh, pumpumaan!... Tule juomaan kanssamme, kyyristelyä..."

"Antakaa tänne!... Ja nyt tulkaa..."

Silloin alkoivat he pumppua, mutta kyllästyivät pian.

"Nyt riittäköön."

"Onpas tämäkin työtä!"

"Niin... tuota, iso-isälläni", sanoi Kai Jans, "hänellä oli paremmat
päivät kuin minulla".

"Mitäpä me sinun iso-isästäsi?"

"No no? Minun iso-isäni?... Sepäs mies sai elää ja kokea, sen sanon
teille!"

"Kerrohan", sanoi pieni tanskalainen. "Kerroppas koetteeksi siitä
iso-isästäsi".

"Kerron, kerron... mutta nyt me ensin pumppuamme hiukan..."

"Niin... mitä iso-isäni oikein oli miehiään... Hän oli monta vuotta
peräkkäin ollut yhdessä puimassa erään toisen kanssa, jonka nimi oli
Ohle Griesack... Niin... tämä täytti joka ilta suuret saappaansa
jyvillä ja kuletti siten joka ilta kotiinsa noin neljä naulaa viljaa.
Semmoinen mies hän oli."

"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme..."

"Mutta hulluinta asiassa oli, ett'ei häntä koskaan vaivannut paha
omatunto. Jos hänellä olisi ollut paha omatunto asiasta, niin ei olisi
kai pastori sen enempää puuttunut siihen. Mutta kun Ohle Griesack
tuli kotiinsa ja tyhjensi saappaansa, nauroi hän. Sitä ei pastori
tietysti voinut jättää sillensä, ja niinpä meni hän hänen puheilleen.
Hän istahti leveästi ja muhkeasti keinutuolille, ja antoi aluksi sataa
hänen päälleen parisen kolmisenkymmentä raamatunlausetta. Mutta Ole
Griesack pysyi rauhallisena. Tuo ei liikuttanut häntä vähintäkään,
tuumi hän vaan; hän saisi tehdä, mitä hän omantuntonsa edessä hyväksi
tunsi; hän katsoi olevansa oikeutettu ottamaan nuo jyvät, eikä hän
ikinä elämässään tuntenut itseään tyyneemmäksi ja onnellisemmaksi, kuin
iltasin kun hän istuutui nojatuoliinsa, veti saappaat jalastaan ja
tyhjensi viljan niistä; mitä pastori tuossa puheli, olisi sulaa hepreaa
hänelle. Hän tuli hupaiselle päälle ja tarjosi pastorille naukun, ja
toivoi, että pastorilla olisi aina yhtä hyvä omatunto kuin hänellä.
No niin... Pastori lähti, ja puhui vielä samana iltana asiasta Herra
Jumalalle."

"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme."

"No niin... Herra Jumala tuumi aluksi hieman pistäytyä omassa
persoonassaan miehen pakeilla; mutta lähetti sitte sentään yhden
asiamiehistään. Kun Ohle Griesack nyt siis illemmalla hämärissä palaa
kotiinsa karjapolkua, astellen raskaissa saappaissaan verkkaan ja
hyvillään kotiansa kohden... niin kenpäs istuu Mummu Ahrensin veräjällä
tuolla? Enkeli Gabriel. Hänen valkeat raskaat siipensä riippuivat
maahan asti, ja kun hän astuu alas veräjältä, tarttuu hänen toinen
siipensä veräjäntolppaan, ja hän irroittaa sen valkeilla käsillään,
ja lähtee Ohle Griesack'in seuraan ja puhelee hänen kanssaan. Mutta
tämä pysyy asiassaan, ett'ei hän vaan parhaimmalla tahdollakaan voi
katua. Ei vaikka hän lyhty kädessä kulkisi koko sisimpänsä läpi ja
valaisisi kaikki kompukat, kuten leskivaimo evangeliumissa, niin eipä
hän vaan voisi löytää sielussaan likaista ja pimeätä kohtaa, missä piru
voisi piillä. Sitte kutsui hän enkelin sisään luokseen, veti hyvillään
saappaat jaloistaan, tyhjensi viljan niistä, ja meni sitte sukkasillaan
ja nouti esiin taskumatin, pyysi anteeksi, että hänellä oli vaan yksi
ainoa lasi talossa ja joi sitte enkelin kanssa, ja oli mielissään, kun
se maistui niin hyvälle enkelistä. Tämä palasi sitte Herra Jumalan luo
ja kertoi: että siten ja siten oli asia... ja ett'ei siellä ollut sen
enempää tehtävissä. Niin..."

"Ja jos nyt mennään hiukan punnaamaan taas."

"No niin!... Silloin tuumi Herra Jumala: 'Siinä tapauksessa ei
auta mikään; minun täytyy vetää saappaat jalkaani, ja lähteä itse
Ohle Griesackin puheille'. Ja lähtikin, mutta ei tahtonut tuhlata
kokonaista päivää hommaan, vaan arveli voivansa suoriutua siitä jo
ennen aamukahvia ja lähti siis aamutuimaan ukon luo ja istua kykötti
jo vehnäsäkillä, kun Ohle Grinsack ja iso-isäni tulivat riiheen. Ohle
Griesack sävähtää toki hieman, kun hän näkee itse Herra Jumalan siinä
vehnäsäkillä istumassa, ilman mitään komeutta ja upeutta, silmin
sentään, jotka eivät ole vallan eilispäivän tekoa. Hänpä alkaa nyt
siis ystävällisesti kehotella ja neuvoa Ohle Griesackia; mutta ilman
menestystä. Ihan ilman. Ohle Griesack, joka oli pienenläntä järeä
mies, pyörein korkein olkapäin, veti olkapäänsä vielä tavallista
korkeammalle, niin että näytti aivan, kuin olisi hänellä kolme päätä,
ja arveli: 'Jos hyvä Jumala suvaitsisi antaa hänelle lahjaksi pahan
omantunnon, niin olisi hän siitä hyvin kiitollinen; itse hän ei sitä
voisi hankkia itselleen, hän oli kyllä koettanut. Ja muuten, hän
kyllä korvaisi, jos saisi sen'. Isä Jumala lähtee siis pois taas
tyhjin toimin; mutta ei ilkeä luonnollisesti palata noin vaan suoraa
päätä takaisin, vaan pistäytyy Lontoossa ja Hampurissa, ja käyskelee
ja katsastelee siellä kaiken päivää satamassa, mutta illallahan
hänen täytyy sentään viimein kotiin. No... siellähän tietysti hieman
vilkauttelevat salaa silmää toisilleen ja ovat hyvillään, että Isä
ukko itsekin on lyönyt kirveensä kiveen, ja istuvat illallispöytään ja
syövät hyvällä ruokahalulla. Silloin kohottaa Isäjumala, joka istuu
yläällä pöydän päässä, harmaata päätään, ja sanoo kuolemalle, joka aina
seisoo valmiina ovella: että hänen täytyy nyt lähteä ja vielä samana
yönä toimittaa Ohle Griesack päiviltä; saman tien voisi hän käväistä
piirilääkäri Rühmannilla Hilligenleissä, jotta hän olisi aamusti
aikaiseen valmiina vähän penkomaan Ohle Griesackia. Hän tahtoi tietää,
mikä miehessä oli. Niin, sen hän tahtoi."

"Ja nyt pumppuun taas!"

"No niin!... Työstä toimeen siis. Iso-isäni valvoi kuolevan luona,
kunnes hän kuoli... Aamusti aikaiseen -- iso-isäni oli juuri
sytyttänyt Ohle Griesackin lyhyen piipun, jonka hän oli aikonut
ottaa palkaksi valvomisestaan -- tulee siis Rühmann-ukko ja kohta
senjälkeen Isä-jumala itse ja kaksi hänen taivaallista saattomiestään.
Rühmann-ukko alkaa leikellä; enkelitkin kumartuvat Ohle Griesackin
ylitse; Isä-jumala istuu sillävälin, mukavasti taappäin nojauneena Ohle
Griesackin nojatuolissa, ja katselee hyvillään ympärilleen huoneessa,
ja on mielissään, kun siellä on niin siistiä.

"Silloin ravistaa Rühmann ukko päätään ja sanoo, ettei hän löydä mitään
erityistä. 'Emme mekään', vahvistavat molemmat enkelit. 'Kaikki aivan
kuin toisillakin ihmisillä'.

"Silloin huokasee Isä-jumala ja vetää syvään henkeään ja sanoo:
'Tuottaapas tuollainen holsteinilainen päivätyöläinen päänvaivaa!' ja
nousee ylös ja ottaa miehen aivot kämmenelleen ja alkaa tarkastella
niitä loistavilla kirkkailla silmillään. Ja kohta -- hän ei ollut
kauvaakaan katsonut -- sanoo hän: 'Katsokaas... tässä se piilee...
tuo pieni kiemura tuossa... näettekös sen?... se kiertyy näin hieman
toisin. Silloin... muistatteko vielä?... kun tarkastelimme sen
runoilijan aivoja? Niissä oli tämä sama kiemura, se kiersi silläkin
erää taas hieman toisin. Tämä on aiheuttanut varkaan, sillä erää
aiheutti se runoilijan. Onpas niistä napinaa ja nupinaa, niistä
ihmisistä! Ne napisevat ja natisevat ja tuomitsevat ja tuomitsevat.
Semmoisia morkkaajia ja saivartelijoita! Ja sentään olen minä joku
päivä sitte aivan selvästi ja ilmeisesti antanut heidän Vapahtajan
kautta kuulla mielipiteeni ja ajatukseni. 'Älkää tuomitko, vaan
huolehtikaa siitä, että maanne tulee pyhäksi...' 'Älkääkä unohtako',
lisäsi hän, 'että Ohle Griesackin pitää tän' iltana olla illallisella
meillä; hänen siisti tupansa on miellyttänyt minua!'"

Siten kertoi Kai Jans, kun he purjehtivat Borneon ohitse Sundasalmeen.
Hän istui raa'alla, piti käsiään polvillaan, jotka olivat terävät ja
kovat kuin liuskakivi, ja levitteli sormiaan, ikäänkuin pitäisi hän
niissä kädensuuruista palloa, joka oli vierähtää maahan. Hänen leveä,
alasaksilainen nenänsä oli kulmikas ja luiseva, ja hänen silmänsä
kiiluivat hänen ajatuksista raskaan otsansa alla ikäänkuin tuli raskaan
mustan takkaholvin alla.

Merimiehet olivat kummissaan ja supattelivat keskenään: "Mikä häneen
meni? Tavallisesti hiljaisin meistä kaikista, ja nyt kertoo hän
tuommoisia juttuja?"

Silloin riemastui hän kovasta lahjastaan, ja kertoi äänellä, jonka
väsymys ja nälkä teki ontoksi, kirjavia kummallisia juttuja,
enimmäkseen merijuttuja. Hän antoi niissä kokin ja perämiehen
solmia pahoja juonia, ja antoi heidän viekotella ihmisiä pahuuteen.
Yht'äkkiä sairastui kapteeni pahasti... Mutta silloin... katsos...
nousee taivaalle ukkospilviä... ne levittäytyvät kuin suuret
pyyleät siat taivaan lakeudelle, paisuvat ja paisuvat ja muuttuvat
synkemmiksi ja peittävät taivaan ja meren... ja silloin... yht'äkkiä,
silmänräpäyksessä... tulee taivaasta enkeleitä ja seisovat taajoissa
parvissa laivan laidoilla. Perältä taas kuului Jumalan kirkas kaikuva
ääni. Ja se ääni on ankara ja tuomitseva... Eikä ollut mitään taivaassa
ja maan päällä, joka ei olisi kulkenut huumauneina tulisina kuvina
hänen sairaan ärtyneen mielensä läpi. Silloin tapahtui, että kalpea
sairas ranskalainen kohotti kummankin laihan kätensä ilmaan ja sanoi:
"Hilligenläinen... _tu es_ todella _un bon catholique; car les
saints_... pyhimykset _run among the people_". Mutta kokki tuijotteli
viinapulloon kädessään.

Piet Boje seisoi takakannella ja tarkisteli komppassiin ja purjeita
kohden; kapteeni istui hänen vieressään ja tuijotteli tylsästi merelle.

"Minunko, Piet Bojen Hilligenleistä, minunko pitää kurjasti hukkua
meren aaltoihin? Jotta tuo rikas heittiö saisi rahaa! Minun,
Piet Bojen? Ja vaikka sitte silmäni rupeisivat palamaan päässäni
janosta ja kuumeesta ja väsymyksestä: niin sittenkin olen näkevä
Hilligenlein vielä. Kuulehan... Äiti kohottaa päätään! Nyt antaa hän
koneensa pysähtyä... Lapset, kuulkaa!... Mitkä ripeät askelet sieltä
kuuluvat?... Anna... Heinke... kuuletteko... Meidän ovellemme!... oi...
oi... Piet... minun rakas poikani!"

"Kapteeni: eipäs teillä vielä ole ollut perämiestä, jonka pitää kysellä
niin paljon kaikesta."

"Kysykää, kysykää vaan... Te olette ihminen, jolla on harrastusta ja
tahtoa... Siitä riippuu kaikki."

"Näyttäkää minulle vieläkin joku laivaluonnos, kapteeni?"

"Käyn tuomassa parin niitä."

"Entä purjeet, kapteeni?"

"Ne ovat hyvin niinkuin ne ovat."

"Kiitos kapteeni..."

"Nähkääs... tämä luonnos tässä..."

Siten saapuivat he onnellisesti Indian valtamerelle ja pysyttelivät
passaatituulessa, ja matka joutui hyvin. Mutta olento ja elanto, se
oli kurjaa. Silava oli homeista, kova leipä ja jauhot elivät, vesi oli
mädännyttä, ja ainoa paita yllä siekaleissa. Kieli takertui kitalakeen
ja silmiä poltti. He liikkuivat ja lauloivat, valvoivat ja varoivat,
valehtelivat ja vaanivat.

Naurahan tuossa, Kai Jans... äläkä näytä niin happamelta... kerro
noille heittiölle joku juttu... Mies, miten on laitasi? Oletko
humalassa? Sinä?... Hyi, helvettiä!"

"Minä _en voi_ juoda tuota vettä, Piet". Hän katsahti vaikeroitsevin
silmin Pietiin. "Juomaria minusta ei tule, kuule. Ei ikinä... Älä
katso sillä tapaa minua! Kuule, gentiläinen kantaa kaunaa sinulle, kun
kiskoit pytsyn hänen kädestään; hän on juonut itsensä humalaan ja puhuu
pahasti sinusta. Koeta lepyttää häntä".

"Minä tulen kohta toisten luo ja kaulaan häntä. Lähde sinne nyt ja
kerro jotain..."

Ja Kai Jans kertoi. Ja kertomuksensa muuttuivat tylyiksi ja
luonnottomiksi. Kuumeessa, kuin viuhuvin iskuin ajoi hän ärtyneiden
aivojensa näkyjä ikäänkuin villiä eläimiä ja suisti ne heidän
samenneeseen mielikuvitukseensa. Hän kertoi tarinan naislaivasta.
"Kaksikymmentä naista miehistönä! Kuvitelkaa! Kaikki nuoria ja kaikki
humalassa rakkaudesta. Ja kapteeni kaunein kaikista. Kun heidän
rakkauskaihonsa kasvaa liika suureksi, noin joka neljäs viikko kerta,
silloin hiipivät he yöllä, avoimella merellä laivoineen jonkun
laivan viereen... nyt ovat laivat kylki kyljessä... nyt hyökkäävät
he kannelle... Lapset, kuvitelkaas _sitä!_ Jos meille tapahtuisi
semmoista!..." Silloin alkoivat he puhella siitä, kiihkenivät ja
karjuivat ja pumppuivat, ja kirahtelevan pumpun säestämänä kirkui hän
heille jatkoa kertomukseensa, niin että nuo huimat kiihkoiset kuvat
pysyivät ilmielävinä heidän edessään. Hänen omalle mielelleen olivat ne
ainoastaan tyhjiä, hullunkurisia, uljailevia sanoja; hän oli vielä ihan
puhdas.

Oli onni, ettei sattunut kovia ilmoja, ja että yöt olivat
tähtikirkkaita; perämies olisi muuten murtunut uupumuksesta.

"Kapteeni... olen asettanut tähän mukavan tuolin... Isäni sanoi aina,
että pitää rakentaa kaljaasit samaan malliin, kuin niitä rakennetaan
Glasgowissa, tarkoitan niitä raudasta rakennettuja, joilla on semmoinen
terävä keula ja pyöreä takapeili. Hän sanoi, että olemme vielä paljon
takapajulla. Amerikassa ja Englannissa!... sanoi hän."

"Semmoisia olen rakentanut kolme", sanoi kapteeni. "Olin ensimmäinen
Saksassa... Näytän sinulle luonnoksen".

Hän nousi jäykästi ylös ja asteli epävarmasti portaita alas, ja palasi
takaisin mukanaan luonnos, jota hän varovasti kantoi kädessään. Ei
tapahtunut ikinä, että hän mitenkään olisi vahingoittanut niitä, niin
hienorakenteisia kuin ne olivatkin, ja niin kovasti kuin hänen kätensä
vapisivatkin.

"Minun isäni lähetti minut Glasgowiin ja tuolle puolen valtameren,
Hobokeniin. Me molemmat, oli hänen tapansa sanoa, sinä ja minä,
me opetamme saksalaisille, kuinka laivoja pitää rakentaa. Nuorena
kisällinä työskentelin aluksi niittausvasaran, sitten piirustimen
kanssa; olin ovela ja ahkera ja ylpeä... Sittemmin rakentelin itse
laivoja... Kuustoista kappaletta olen niitä rakentanut... Sitte loppui
innostukseni... lähdin merille... Ja nyt olen Klaaralla..." Hän
katsahti etsivästi ympärilleen.

"Pullo seisoo tuolin alla, kapteeni."

"Ja veljelläni, nuorimmalla, hänellä oli pähkinäpuinen kehto...
kun minä jätin veistämön... menetti hänkin rohkeutensa... hän on
nyt lämmittäjänä eräällä englantilaisella höyrylaivalla... monta
saksalaista paahtuu englantilaisten tulien edessä... niin kuumaa ja
pimeätä ja likaista... vaivaisia hunningolle joutuneita saksalaisia."

"Juokaa kapteeni, että unohdatte nuo vanhat ajatukset."

"Pullo on kirottu kapine, perämies; mutta en voi enää elää ilman sitä.
Pitkälle voisimme me saksalaiset päästä ilman tuota kirottua juomaa".
Hän otti vahvan kulauksen, vilkastui taas ja selitteli luonnostaan.
Kun hänen äänensä taas alkoi käydä uneliaaksi, työnsi Piet Boje pulloa
lähemmäksi, niin että se taas tuli hänen näkyviinsä ja hän taas joi.

Niinpä saapuivat he eräänä päivänä Kapstadtin reitille.

Silloin täytyi laskea maihin molemmat sairaat. Piet Boje ja nuorempi
italialaisista sousivat heidät maihin; kapteeni seurasi mukana
väkijuomaostoksilla. Piet jäi vartioimaan venettä.

Silloin läheni hän paria kolmea merimiestä, jotka kävivät
rantalaiturilla, ja kyseli heiltä, mutta ei saanut halumiansa tietoja
ja kulki tarkaten ympärilleen edelleen. Silloin tulee sattumalta
häntä vastaan nuorennuori merimies, avaroissa purjekangashousuissa ja
yllään hampurilainen paita, pienenläntä, terve ja vaaleanverevä mies,
rivakkakäyntinen ja vilkassilmäinen. Tämä ja Piet Boje katsahtivat
toisiinsa ja huomasivat toistensa kasvoista, että olivat maanmiehiä.

"Minä palvelen eräällä hampurilaisella fregatilla... näetkö tuolla!...
Goodefroo... sillä oli lastina kappaletavaraa Hampurista tänne...
huomenna lähdemme painolastissa Tyvenellä valtamerelle... meillä on
vielä sijaa kahdelle miehelle."

"Vai niin!" sanoi Piet ja heitti pitkän kaipaavan katseen
kolmimastolaivaa kohden, joka uljaana ja tyvenenä lepäsi avaralla
reitillä.

"Ja mikä on nimesi?"

"Olen Hans Jessen Brunsbüttelistä."

"Mitä sanotkaan? Apteekarin poika sieltä?... Minä olen Piet
Boje Hilligenleistä, ja siellä on laivassamme vielä eräs toinen
hilligenleiläinen: Kai Jans... Onko laivanne kelpo laiva?"

"No erinomainen! Olemme kaikki Blankenesesta ja Glückstadtista ja
sieltä ympäriltä."

Hilligenleiläinen katsahti eteensä.

"Luulenpa", sanoi Hans Jessen, "kun perämies saa kuulla, että olette
Hilligenleistä, niin tekee hän jotakin puolestanne ja ottaa teidät".

"Katsos tuonne!" sanoi Piet Boje ja osoitti kädellään Klaraa kohden.
"Siellä palvelemme nyt. Ja voit sanoa perämiehelle: siellä on kaksi
Hilligenlein poikaa liassa ja loassa. Jos hän tahtoo, voi hän noutaa
meidät tänään illalla kello kymmenen."

Brunsbütteliläinen lupasi kaiken ja lähti.

Kapteeni tuli hoiperrellen, silmät suurina ja lasisina; hänen takanaan
seurasi kokonainen kistullinen pulloja. Sitte sousivat he takaisin
laivalle. Piet otti italialaiselta kistun ja kantoi sen kapteenin
jälissä kajuuttaan.

"Onkohan se hyvää lajia ainetta, kapteeni?"

Kapteeni löi hämillään ja käheästi nauraen pullon tutisevalla kädellään
niin lujasti pöydän laitaa vastaan, että sen kaula katkesi, ja täytti
lasin ja tarjosi hänelle.

"Onneks' olkoon!" sanoi Piet ja antoi lasin taaskin takaisin, ja katsoi
häneen silmillä, jotka puhuivat: "Juo, juo pois vaan... Viettäkää
hauskaa iltaa vaan, kapteeni... olemmehan täällä hyvissä turvissa ja
minä vastaan kaikesta".

Vasenlaitavahti meni makuulle, oikealaitavahti istui keskilännellä ja
joi. Piet asteli edestakaisin peräkannella. Kai Jans, joka vielä tahtoi
jäädä hänen luokseen, istahti portaille ja nukahti. Piet ei ollut
maininnut sanaakaan asiasta hänelle.

Hetken perästä -- oli jo pimeä -- meni hän taaskin kapteenin kojuun
ja tapasi hänet nukkumassa. Sitte etsi hän esiin avaimet ja otti omat
ja Kai Jansin paperit ja kaksikymmentä parasta laivaluonnosta, pisti
ne suureen pussiin ja sijoitti pussin kajuutan nurkkaan. Sitte otti
hän viisi pulloa geneveläistä, meni keskilaivalle ja sanoi, nauraen
ovelasti ja kutkutellen kädellään korvaansa: "Ssh... täss' on viisi
teille. Parasta lajia! Hiljaa... ett'ei ukko huomaa mitään".

Silloin rupesivat toiset vaiti ollen juomaan ja nukahtivat pian. Kai
Janskin nukkui.

Pian senjälkeen kuuli hän hiljaista airojen loisketta ja matalan kutsun.

Hän sierasi säkkinsä alas venheeseen, meni Kai Jansin luo ja tyrkkäsi
häntä olkapäähän. Tämä nousi sanaa sanomatta ylös, ikäänkuin olisi
hän odottanut tällaista herätystä, ja lähti silmät puol'ummessa hänen
jälissään. Siten seurasi hän aina kaikessa ulkonaisessa selvä- ja
kirkaspäistä opettajan poikaa.

Puolta tuntia myöhemmin kapusivat he Goodefroo-laivan laidan yli.

"Nahkaasi" sanoi Hans Jessen reippaalla äänellään: "Tuossa tulee
perämies".

Molemmat hilligenläiset katsahtivat ylös, ja näkivät tulevan luokseen
kookkaan miehen, joka tullessaan työnsi puoleen erään laivapojan, joka
seisoi tiellä.

Ja he tunsivat hänet tähtien valossa.

"Jumalani", sanoi Kai Jans hiljaa... "Pe Ontjes Lau!"

Tämä katsahti vieraasti ja tyyneesti heihin ja ajatteli! 'Ovatpas he
nälistyneen ja rappeutuneen näköisiä!' Ja kysyi kylmästi ja lyhyesti
heidän papereitaan.

He kouraisivat taskuihinsa ja antoivat ne hänelle.

"Te kuulutte minun vahtiini."

Kun he menivät koijuihinsa, huomasi Kai Jans vasta säkin, jota Piet
kantoi, ja kuuli siinä sälisevän. "Mitä sinulla siinä on?" kysyi hän
kuristuneella kärsivällä äänellä. Mutta hän tiesi sen jo. Hän istahti
portaille, nojasi päätään käteensä ja sanoi epätoivoisasti: "Me jätimme
tanskalaisen, joka aina piti niin uskollisesti yhtä meidän kanssamme,
ja nyt olemme päällepäätteeksi varkaita... ja.., ja... O, kuinka hän
katsoi minuun... Huh... Kuinka likainen olen". Ja peitti käsillään
silmänsä.

"Koko elämäsi pysyt sinä yhtäläisenä narrina", sanoi Piet Boje, "eikä
sinussa ole miestä mihinkään", ja astui kasvot kirpeinä Goodefroon
miehistökajuuttaan.




KYMMENES LUKU.


Goodefroo!...

Ja jottei kukaan erehtyisi, mitä tarkoitan, niin: kolmimastofregatti
Goodefroo, jonka Jan Marbst on rakentanut Pinnassilla.

Ken on nähnyt sen?

Ei satamassa, jossa sen raa'at, räyskeinä ja puisevina, kuin kuivuneet
puunoksat, törröttävät ilmaan, ja jossa nostohihnat vingahtelevat ja
kalisevat, ja jossa käsikärryt rämisevät sen mahassa.

Vaan silloin kun se purjehtineena alas aina kuudennellekymmenelle
kolmannelle leveysasteelle Kap Hornin eteläpuolella, etelämyrskyn
kiidättämänä, laidat ja vanteet ylt'yleensä jäässä, myrskypurjeissa
ja vahvasti kallistuen antaa kohahtaa päälleen harmaan aallon
harmaan aallon jälkeen ja kohoo niille ja kiitää läpi kuohuvan
meren... Tai silloin, kun se Tyvenellä valtamerellä, keveästi ja
ylväästi kumarrellen ja levittäen kaikki vaaleanharmaat purjeensa,
kaksikymmentäviisi vaaleanharmaata siipeänsä, liitää ääretöntä
aurinkoista välkehtivää merta, kaukaisen kotikaupunkinsa kunniana
ja ylpeytenä. Tai silloin kun se tuona kolkkona marraskuun aamuna,
hurjan luodetuulen ajamana ponnisteli Texelin aallonmurtajan ohi, joka
valkeana ja kamalana vilkahteli kaukana, ja kynteli läpi harmaan,
hurjan, aavan meren Elben suuta kohden, uljaana ja ylväänä, niin
syvälle kuin ankara ilma sitä kallistelikin.

Onkohan mitään, jota voisi moittia Goodefroossa? Onko sillä ainoatakaan
perstaantunutta köyden palasta, joka tänään tuottaisi mieliharmia
merimiehelle, huomenna saattaisi suistaa hänet murskaksi kannelle? Tai
onko koko laivalla ainoatakaan turhanpäiväistä korua, joka tuottaisi
merimiehelle turhaa työtä?

Entä kapteeni?

Jan Deeken Blankeneesistä on kapteeni laivalla. Se on totta: muhkean
yläruumiin alla olivat hänellä lyhyet väärät sääret; totta sekin --
eikä kukaan väitä sitä valheeksi -- että hän taukoamatta lyhyine
säärineen kävellä kopisti kannella, taukoamatta edestakaisin, pää
alhaalla, sitte yhtäkkiä katsoi ylös ja heitti ripeän katseen kannelle
ja laidan yli merelle, ja sitte, kun hän taas antoi päänsä painua alas,
sylkäsi tyyneesti ja kuivasti. Sekin on totta ett'ei hän ollut mikään
pehmeäluontoinen mies. Mutta mitä siitä? Eikö hän ollut oikeamielinen
mies? Eikö hän toimittanut, että loma-ilta aina alkoi ajallaan? Eikö
hän antanut kokille runsaasti ruokavaroja? Ja, mikä on pääasia... eikö
hän ollut mies, joka tunsi ammattinsa?

On eräs asia, josta melkein arveluttaa, oikeinpa kammottaa puhua. Oli
olemassa ikäänkuin joku salainen yhteys tuon lyhytsäärisen miehen ja
meren voimien välillä; vai miten muutenkaan voi asian selittää. Koko
taivas oli yltäkirkas, ei ainoatakaan pilveä taivaan laella ja tuuli
puhalteli tasaisesti. Silloin pysähtää kapteeni Deeken yht'äkkiä.
Lakkaa syleksimästä. Kaikki merimiehet jättävät työt silleen, ja
katselevat häneen. Hän kohottaa päätään ja nuustii ilmaa. Kääntyy
ympäri ja lähtee verkalleen kajuuttaansa ja palaa takaisin taaskin ja
nyt hänellä on yllään sinisen vilttihatun asemasta vanha englantilainen
villalakki, jossa on tupsu päälaella.

"No nyt!!" tuumivat kaikki. "Tällä kertaa erehtyy ukko..." Siten
tuumivat he kaikki.

"Hän on erehtynyt... Ukko on erehtynyt! Jumalan kiitos!"

Mutta hän ei erehdy ikinä... Puolta tuntia myöhemmin kajahtaa
ensimmäinen komentosana kannen yli.

Voiko sanoa mitään halventavaa Jan Deekenistä? Sula mahdottomuus.
Laiskimmankin merimiehen -- jos voi kuvitella Goodefroolla laiskaa
merimiestä -- pitää kiittää häntä.

Entä perämies!

Ylpeä hän on... siitä ei pääse mihinkään. Ikinä ei kuule häneltä
leikinsanaa; joskus silloin tällöin saattoi hän olla hieman
rattoisampi. Leikkiä laski hän ainoastaan myöhemmin elämässään ja aivan
salaa silloinkin, ja joskus harvoin, Anna Bojen ja hänen lastensa
kanssa... Mutta hän ei ollut mikään hoputtaja ja nalkuttaja. Aina tyven
ja aina kylmän ylväs. Ja ymmärsi asiansa.

Ken on nähnyt perämies Laun? Semmoisena kun hän joskus
sunnuntai-aamusin, kun oli kaunis ilma, aamutohveleissaan, jotka hänen
äitinsä oli ommellut hänelle, ja joissa oli kirjavat helmikoristeet,
asteli edestakaisin takakannella? Tai silloin kun Kanaalissa laivapoika
putosi raa'alta... kuinka hän hypähti laidalle ja varmalla kädellä
viskasi pelastusköyden, ja samaan aikaan selkeällä ja tyvenellä äänellä
komensi: "Alalaidan venhe vesille!..." Tai silloin kun hän joskus
tarpeen tullessa itse tarttui työhön? Kun he esimerkiksi kuudentena
myrskypäivänä Kap Hornin alla läpiväsyneinä viiden miehen kiskoivat
laskuköydestä ja kova tuuli oli vahvempi kuin he, ja hän silloin
yht'äkkiä tarttui köyteen myöskin, ja se silloin lähti liikkeelle, niin
että he kaikki viisi lensivät pitkäkseen kannelle?... Tai sen kuinka
hän palautti vanhan puosun takakannelta? Tämä oli nuoruusvuosinaan
palvellut perämiehenä eräällä norjalaisella parkkilaivalla, hänellä
oli perämiestodistus Drontheimistä ja kaikki järjestyksessä; mutta
tuo kirottu viina oli kiertänyt perämiestodistuksen hänen kädestään
ja sysännyt hänet takakannelta takaisin keulaan. Hän oli tavallisissa
oloissa rauhallinen raitis mies, mutta kohta kun tultiin maihin,
joi hän itsensä humalaan; ja silloin alkoi hänen mieltään karmia ja
kutkuttaa, ja hän kapusi, vanha sydämensä tulvillaan muinaisista
suuruusajoista, takakannen rappuja ylös. Mutta kun hän katsahti
ylös, seisoi perämies Lau hänen edessään, katsahti häneen ja sanoi
muutaman tyyneen sanan. Silloin mennä kompuroi hän taaskin murahdellen
itsekseen keulapuolelle laivaa... Tai ken näki, kuinka perämies Lau
uudessa puhtaassa kauluksessa istui pienessä ravintolassa Apiassa,
edessään pullollinen sodavettä. Tuli siihen parvi kauniita ruskeita
tyttöjä, yläruumiit paljaina, vyötäisillä seppeleet ja hymyilivät
hänelle. Hän katsahti tosin heihin, ja silmissään välkähti jotain --
se ei ole kiellettävissä -- mutta samassa oli se ohi myöskin. Ohitse
ehdottomasti! Kuinka väliäpitämättömästi ja rauhallisesti hän heitä
katseli!... Totta tosiaan, ken on nähnyt ja tuntenut perämies Laun
Goodefroolla, hän tietää: Perämies Lau on todellinen oikeamielinen mies.

Entä kokki!

Mikään maailmassa ei mene sen kokin verroille! Klaus Gudevill oli
kelpo kokki, puhdas ja näppärä. Eikä ollut mikään kapteenin häntyri.
Niin mielellään kuin hän toimittikin hyvän pöydän peräkajuuttaan
niin oli sentään kaikki hänen taitonsa ja harrastuksensa omistettu
keulakajuutalle. Jos vaan sopi -- ja sopiihan se aina -- hän vaikka
varastikin heidän hyväkseen. Ja onni sen, joka oli kokin suosiossa!
Päälle päätteeksi oli hänellä vielä eräs lahja, jota vaaditaan
jokaiselta oikealta laivakokilta: hän kertoi hyvin ja mielellään, ja
osasi laulaakin. Kun hän Apian reitillä vietti syntymäpäiväänsä, piti
kapteeni ukon antaa hänelle ainekset hyvään totiin. Ja silloinkos hän
kertoi! Ja lauloi! He loikoilivat kannella ja raaoilla, käsissään
mukit ja kuuntelivat. Lopuksi lauloi hän kokkilaulun. Se oli pitkä,
jokaisella viikonpäivällä oli oma säkeensä. Hän lauloi sen kuitenkin
loppuun ja innostui niin, että hänelle juolahti mieleen mennä laulamaan
kapteenillekin; tämä viittasi hänet sentään kädellään pois ja sylkäsi.

Entä miehistö!

Miehistö?... Se on kerrassaan tarpeeton kysymys. Kun on laiva kelpo
laiva... ja kapteeni kelpo kapteeni... niin saa aina kelpo miehistön,
kun vaan tahtoo. Ja Jan Deeken tahtoi; siis hänellä oli semmoinen.

Kapteeni Deeken ei välittänyt sen enempää noista kahdesta repaleisesta,
nälkiintyneestä miehestä, jotka olivat tulleet laivaan Kapstadtin
reitillä. Perämies oli mennyt takuuseen niistä. Tämä perämieskään ei
sen suurempaa huomiota heihin kiinnittänyt. Ei sinne päinkään. Katseli
heidän ohitsensa, ikäänkuin ei olisi ikinä heitä nähnyt! Ikäänkuin ei
olisi ikinä heille näyttänyt, kuinka puraistaan ankeriaalta pää poikki.
Hän ei tuntenut heitä. Piet Boje sanoi: "Hän on ylpeä ihminen". Kai
Jans etsi toisinaan pitkin rukoilevin silmäyksin hänen katsettaan,
mutta ei tavottanut sitä ikinä. Viidentenä päivänä, kun he olivat
laivassa, löysi hän kistussa, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen,
kaksi hyvää puhdasta paitaa. Ne olivat hyvin avarat, ja nimi oli
leikattu pois. Hän etsi taaskin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut
sitä. Silloin kääntyi hän taaskin hiljaa ja vavahtelevin huulin
työhönsä.

Miehistökin pysytteli kylmäkiskoisena heille. Ne olivat kaikki miehiä,
jotka jo kuus tai kymmenen vuotta olivat palvelleet Goodefroolla; he
muodostivat oman sulkeuneen piirinsä, eivätkä kaivanneet noiden kahden
nälkiintyneen tulokkaan seuraa. He saivat, jos tahtoivat, yrittää
lähennellä heitä, ja osoittaa itsensä miehiksi. Ei sitä noin vaan
yhtenä päivänä oteta ihmistä perheen jäseneksi. Laivapoika ja kolme
nuorempaa merimiestä liittyivät vanhempiin ja pysyttelivät erillään
heistä.

Niinpä olivat nyt nuo molemmat sankarit Klaralla yht'äkkiä kutistuneet
pieniksi ja vähäpätöisiksi ja saaneet kuin iskun vasten suutaan. He
suorittivat innolla tehtävänsä, käyttäytyivät vaatimattomasti ja
ystävällisesti vapaavahdillaan ja tarkastelivat ovelasti, millainen oli
se seura, johonka he nyt olivat joutuneet ja ihmettelivät, nähdessään
niin paljon kunnollisia ja viisaita ihmisiä -- kuten heistä tuntui --
ja odottelivat, mitä tuleman piti.

Sillä kannalla pysyivät asiat kolmekymmentäviisi päivää... kunnes heitä
kohtasi myrsky Kap Hornin luona, ja saatti heidätkin riviin.

He olivat märässä, kovassa luodetuulessa onnellisesti saapuneet aina
kolmannellekymmenelle kuudennelle pituusasteelle, ja olivat nyt
tarpeeksi lännessä, kääntyäkseen pohjoista kohti: silloin kääntyi tuuli
lounaiseen ja muuttui puuskaiseksi ja kylmäksi ja puhalsi kolme päivää.
Kolmantena päivänä, illemmalla -- kansi alkoi kilseytyä jäiseksi --
nouti ukko esiin villalakkinsa suurine tupsuineen. Ilma pimeni ja yhä
vielä kesti tuo kalsea jäinen tuuli.

Mutta noin kello yhdeksältä -- oli jo ihan pimeätä -- alkoivat tuuli
ja vesi herätä vireämpään eloon. Ilman täytti umea kohina ja pauhu ja
mastoissa ja köysissä alkoi äännellä, aina tuon tuostakin vingahteli
pitkään ja kimakasti. Piet Boje sattui juuri olemaan peräsimessä. Vähän
syrjään hänestä asteli kapteeniukko taukoamatta edestakaisin.

Silloin astui perämies Lau peräsinpyörän ääreen, tarttui siihen ja
sanoi: "Käy noutamassa perätaljat tänne..."

Piet Boje juoksi, ja palasi takaisin ylös portaita, kädessään taljat...
kun samassa odottamatta laivan takaa löi sisään voimakas aalto, viskasi
Goodefroon edellään ja jyskäytti niin, että kapteeni kadotti tasapainon
ja oli pahasti kaatua. Perämies Lau hellitti peräsinpyöräsfä, ja tuki
kapteenia. Samassa oli Piet Boje paikalla, tarttui hurjasti pyörivään
rattaaseen, pysäytti sen, ja väänsi takaisin. Perämies Lau jätti
ähkyvän ja voihkivan ukon kokin haltuun, ja huusi läpi myrskyn Piet
Bojelle: "navakka kämmen sinulla!..." antoi peräsimen puosun haltuun ja
viittasi Pietin seuraamaan itseään keulaa kohden, astui portaille ja
komensi: molemmat vahdit kannelle, ja kaikki kolme ylämärssypurjetta
kokoon.

Miehet kömpivät raskaissa öljytamineissa ja pitkävartisissa
merisaappaissa esiin koijuistaan ja rämpivätkin onnellisesti ylös.
Myrsky ulvoi hurjana laivan yllä; Goodefroo heittelehti pahasti. Meri
löi raskaasti sen yli ja täytti kannen sihisevällä vedellä: välähteli
kamalasti pimeässä.

Nyt meni vasenlaitavahti kymmenen miehen vahvuisena etumaston
toppiin, ja oikealaitavahti yksitoista miehisenä keskimastoon. Oli
pilkkopimeätä; ei nähnyt kättä silmäänsä edessä; teräviä rakeita satoi
vasten kasvoja.

He pääsivät onnellisesti ylös, ja alkoivat kovassa tuulessa
kangistuneilla, palelevilla sormillaan koota kovettunutta uutta
purjetta. Kai Jans seisoi nokalla, hänen vierellään työskenteli
danzigilainen, tämän vierellä pieni rivakka Heine Marquard. Kaikki
kävi hyvin, vaikka Goodefroo heittelikin ainakin kolmenkymmenen viiden
asteen kulmissa, ja vaikka he eroittivatkin vaan heikon kajasteen
vaaleasta purjeesta pimeässä. Kaikki kävi onnellisesti. Purje oli
raa'alla ja Kai Jans kumartui juuri ja kurotti danzigilaiselle alaalta
päin nuoran, jolla purje köytetään raakaan. Danzigilainen aikoo tarttua
siihen, kumartuu yli raa'an... hän on pitkänläntä mies... silloin
jysähtää Goodefroo raskaasti eteenpäin... Läpi pimeän ilman viiltää
kamala kirkaus. Kai Jans ei ole nähnyt mitään; mutta hän tuntee tulisen
tuskan piirtelevän kädessään, jossa hän pitää nuoraa, ja voihkasee
kovaan ja hurjasti, ja kun hän tuijottaa sivulleen pimeyteen, on
hänestä, ikäänkuin ammottaisi siinä hänen vierellään tyhjyys; hän
laskee samassa kätensä purjeelle ja tuntee taaskin tuon kamalan tuskan,
jättää kaiken silleen, ja alkaa tunnustella tuskaansa ja lähtee toisten
mukana kapuamaan alas kesken kaikkea tuota kammottavaa pimeyttä, ja
riehuntaa ja ulvontaa.

Oikealaitavahti oli jo alhaalla ja seisoi pienissä pimeissä ryhmissä
keulavanttien luona.

Silloin tuli perämies Lau perältä päin juosten ja huusi kovaan:

"Mikä siellä huusi... siellä ylhäällä?"

He ravistelivat päitään; joku sanoi: "Siellä huusi joku".

"Siellä kirkaistiin kahdestikin."

Silloin sanoi Torril Torrilsen, norjalainen, rauhallisella äänellään:
"Minä luulen, perämies, että siellä on pudonnut joku raa'alta... joku
vasenlaitavahdista..."

Silloin kurotti Pe Ontjes Lau päätään vasenlaitavahtia kohden,
joka paraikaa kapusi alas vanteilta, ja huusi kovaan: "Kai Jans...
poikaseni...'"

"Hän ei vielä ole alhaalla", sanoi Piet Boje.

Silloin kirkasi hän vielä toistamiseen: "Kai Jans, poikaseni... Oletko
siellä?"

Silloin saapui tämä hiljaa vaikerrellen keulavantille, kompuroi
kannelle, ja näki pimeässä ainoastaan tuon kookkaan perämiehen
Pe Ontjes Laun, juoksi hoiperrellen hänen luokseen, piti veristä
kättään ylhäällä ja huusi: "Pe Ontjes... rakas Pe Ontjes... minun
käteni on kaikki ruti... nyt olen rampa". Ja kurotti kättään häntä
kohden, ikäänkuin sanoakseen: tuommoinen se on. "Danzigilainen putosi
raa'alta... ja mennessään repi hän käteni".

Pe Ontjes Lau oli tarttunut häntä olkapäähän: "Hiljaa nyt, poikaseni",
sanoi hän. "Piet, vie hänet takakajuuttaan, minun hyttiini..."

Toiset olivat hajauneet pitkin kantta ja palasivat takaisin.

"Kannella häntä ei näy".

"Pojat", sanoi perämies Lau. "Pojat, teidän pitää ymmärtää, ett'emme
nyt voi kääntyä... myrsky ajaa meitä hirveällä vauhdilla".

Silloin kohotti Torril Torrilsen, norjalainen, molemmat kätensä ylös,
ja rukoili kovalla äänellä Isämeidän, ja rukoili sen nopeasti, jotta
taistelija löytäisi levon.

Tämä tapahtui puol'yöstä.

Aamulla, noin kello viiden tienoissa -- heillä oli molemmat
alamärssypurjeet koottuina -- alkoi tuuli vaan kiihketä ja kiihketä.
Kello kuudelta kiehui ja kihisi keskikansi valkokuohuista vettä ja
etukajuutan yli lennätti toinen toistaan takaa ajaen pimeässä yössä
valkoreunaisia aaltovuoria. Koko miehistö seisoi yhdessä ryhmässä
takakannella.

Kello seitsemältä, kun aamu jo hiukan alkoi sarastaa, syöksyivät meri
ja aallot niin ankarasti laivaa vastaan, että se laskeutui kyljelleen,
eikä enää ollut kohottautua. Kaksikymmentäkolme miestä oli heitä
kannella, lisäksi nuo kaksi haavottunutta alhaalla.

"Nyt se tapahtuu..."

"Ei tapahdu."

Silloin huusi perämies Lau: "Märssypurje irti... Ken tekee sen?"

Se on vapaaehtoinen teko.

Torril Torrilsen ja timperi aikoivat tarttua Piet Bojea käsivarteen. Ja
Dierk Peter huusi: "Minä... minun on yhdentekevää, kuinka minun käy".

"Hän on liika nuori."

Perämies Lau aikoi sanoa: "Minä teen sen itse".

Mutta Piet Boje Freestedtin vallilta juoksi jo tuulen puolisia
portaita alas, lensi ja iski kiinni laitaan -- laine hyökyi ylitse...
hän kumartui taitavasti sen tieltä, käsivarsi kieraistuna pylvään
ympärille... Kuinka hän ponnahti ylös taas! Siten hyökkää esiin
aamu-usvassa kettu, joka jo kauan on piilotellut ojassa ja väijynyt,
kun jänis tulee nisupellosta. Tuossa hän menee keulakajuutin
ohitse. Nyt hellittää hän laidasta... nyt... raskaasti suistuu hän
keulakajuutin seinää vastaan. Hän liukuu kumarissa seinää pitkin ja
häviää näkyvistä.

Kohta senjälkeen irtautuu tuo suuri vaaleanharmaa purje vapaaksi
ilmaan... Hei, kuinka se lentää... Goodefroo kohoutuu verkalleen ja
juhlallisesti.

"Minne jäi Piet Boje?"

"Hän ei palaa enää."

"Kettinki on lyönyt hänet."

"Hän on liika nuori."

Perämies Lau luo pikaisen katseen Torril Torrilseniin: "Sinulla
on päällikkyys Goodefroolla"... hiipii portaita alas... kuinka
kummallisesti se pukee tuota voimakasta miestä... Hän menee kuohuvan
sihisevän veden keskitse häntä vastaan.

Silloin ilmestyy Piet Boje ponnahtaen laidan suojaan... Puolitiessä
kohtaavat he toisensa ja palaavat toisten luo.

Seitsemän päivää kesti rajuilma. Seitsemän päivää saivat he taistella,
eivät saaneet riisuutua ja surivat danzigilaista. Ainoatakaan
kompasanaa ei niinä päivinä laskettu laivalla. Kahdeksas päivä
koitti ystävällisenä ja aurinkoisena; raikas kaakkoistuuli lykki
heitä valtamerellä, etäisiä ihania saaria kohden. Silloin sulkivat
he danzigilaisen kistun, sitoivat sen köysillä ja sijoittivat sen
varastokoijuun, unohtivat myrskyn, kuoleman ja vaivat ja reipastuivat
taas.

Kai Jans ja Piet olivat nyt kestäneet tulikasteensa, ja olivat nyt
täysiarvoiset toisten rinnalla. Mutta Kai Jans oli työhön kykenemätön.

Kapteeni oli sijoittanut paikoilleen peukalon ja etusormen sijoiltaan
joutuneet jänteet, oli voidellut koko haavan salvalla ja sitonut sen
taitavasti. Enempää ei hänkään siihen ymmärtänyt. Nyt käveli Kai
edestakaisin kannella, oli kalpea tuskasta ja huolesta, että hän nyt
oli rampa ja sai täten toimetonna kuleksia ympäri. Vasemmalla kädellään
autti hän siinä, missä taisi.

Kolmantena päivänä ei Pe Ontjes enää sietänyt nähdä sitä, vaan sanoi
Pietille: "Mitä pitää meidän tehdä hänen kanssaan?"

"Eikö perämiehellä ole antaa mitään luettavaa hänelle? Siten saisi hän
muuta ajateltavaa."

"Kun olemme näin kahdenkesken", sanoi Pe Ontjes... "niin voimmehan
sinutellakin toisiamme".

"Kuten tahdot", vastasi Piet kopeasti.

"Millaisista kirjoista pitää hän sitte? Meritieteellisistäkö?"

"Ei niistä hänelle."

"Eikö niistä? Tahtoo sanoa: hän ei ole mikään merimies."

"Sitä hän ei olekkaan."

"Vai niin... vai siten!..." sanoi Pe Ontjes, "... vai siten. Se muuttaa
asian."

"Mieluimmin", sanoi Piet, "lukee hän semmoisia kirjoja, joita luetaan
kouluissa. Poikana luki hän muutaman käsiinsä sattuneen ranskan
kieliopin vallan säpäleiksi. On hänkin ihminen lajiaan... ei näe sitä,
mitä ympärillä liikkuu ja tapahtuu... näkee sen sijaan kaikki taivaan
ihmeet ja kummat. Siten minä hänet arvostelen."

Pe Ontjes katseli ajatuksissaan aurinkoiselle merelle ja virkkoi noin
puolin itsekseen: "Niin... semmoinen on hän... ja siinä tapauksessa on
vallan hullua, että hän on ruvennut merimieheksi."

"Niin", sanoi Piet, "sitä se on... Onpa niitä monta meikäläistä
semmoista, niillä pitäisi olla oma ruhtinaskuntansa, mutta mistä otti."

Perämies Lau lähti ajatuksissaan perää kohden. Silloin lankeaa silmänsä
sattumalta Heine Marquardiin; tämä istui lakki takaraivolla, kannella
laidan vieressä, hankasi ruostetta ja vihelteli.

"Kuuleppas... sinähän olet käynyt koulua?... sinullahan on tiedän mä
kaikellaisia kirjoja mukanasi. Ovathan ne latinalaisia, vai?"

Heine Marquardin tyrehtyi vihellys huulille... "Niin", sanoi hän
äimistyneenä, "olen minä ottanut romun mukaani, ja kun sattuu mieleeni
ja olen yksin koijussa alan viskellä niitä nurkasta toiseen. Jotain
pitää ihmisen saada tehdä kostaakseen, perämies."

"Luulen", sanoi Lau, "että tekisit Jansille suuren ilon, jos antaisit
hänelle nuo kirjat, ja auttaisit häntä hiukan alkutaipaleelle...
ymmärräthän... kunnes hän niinkuin tuntee valtatiet... kylä- ja
peltotiet saa hän sitte itse etsiä, arvelen."

Iltapäivällä nouti Heine Marquard, erään berliniläisen valtioneuvoksen
poika, latinan kielioppinsa ja Caesarinsa esiin, sylkäsi ensin, aivan
niinkuin kapteeni Deekenin oli tapa sylkeä, teki muutaman inhoovan
kädenliikkeen, osoittaakseen kauhuaan ja vastenmielisyyttään, istahti
sitte taaskin äskeiseen asentoonsa kannelle, aukaisi kirjan, ja
näytti siinä valtatiet, ja ensi kertaa elämässään ilahuttivat häntä
nämä asiat. Kai Jans istui huolestuneen ja hiljaisen näköisenä hänen
rinnallaan, holhoen särentelevää, jyskyttelevää kättään ylhäällä.

Kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Kun he näkivät, kun hän
salaa aukaisi siteen ja katsoi haavaa, tulivat he hänen
luokseen, tarkastelivat hekin sitä ja kertoivat ihmeellisistä
paranemistapauksista. "Älä yhtään pelkää", rohkaisivat he häntä,
"kätesi tulee aivan ennalleen vielä. Voit sillä vielä kiskoa vaikka
puita juurineen maasta. Hoida sitä vaan!..." Kun hän istui jossain
nurkassa kirjoineen, ja katsahti ylös, sanoivat he jonkun kompasanan,
ja Jens Petersen tekeytyi, ikäänkuin täytyisi hänen ottaa hänet
suojiinsa kaikkia muita vastaan, ja sanoi: "Opi sinä vaan. Se sopii
sinulle paraiten." Ja toisille sanoi hän: "Kerronpa teille jotakin: Kun
minä vielä kävin koulua, oli siellä eräs poika, joka opiskeli niin,
että pää höyrysi. Aina kirjojen ääressä! Hän opiskeli niin kiivaasti,
että hän sai kuumeen, ja että hänen äitinsä täytyi pistää hänet
vuoteeseen."

"Mitä hänestä tuli?"

"Mitäkö hänestä tuli? He panivat kirjat hänen mukaansa häneen pieneen
kirstuunsa. Hän oli pyytänyt sitä... Jos opinhalu istuu ihmisessä, niin
silloin ei auta mikään. Sanon teille: se on yhtä paha kuin juomahimo."

Piet Bojen kanssa he eivät oikein viihtyneet. Vaikka hän Kap Hornin
luona niin reippaasti olikin juossut portaita alas, ja vaikka hän
olikin niin tuiki ystävällinen, eivät he vaan oikein osanneet hänen
kanssaan. He tunsivat, että hänen ystävällisyytensä oli oveluutta, ja
että hän tahtoi käydä enemmästä kuin he. Perämies Laukaan ei päässyt
hänkään häntä lähemmälle, vaikka hän toisinaan puhuttelikin häntä.

"Klara oli huono laiva", sanoi hän.

"Mutta paljon oli siellä opittavaa", sanoi Piet Boje.

"Kapteenin ja perämiehen tunnen", lisäsi Pe Ontjes halveksivasti.

"Juuri siksi, että he olivat semmoisia kuin he olivat!" sanoi Piet.
"Ne kaksi eivät olleet niinkuin meidän Isä-jumalamme ja hänen
virkaatekevänsä".

"Vai siten!" sanoi Pe Ontjes, "vai eivät olleet!" Ja lähti tiehensä.

Seuraavana päivänä, vapaavahdilla, palasi hän taaskin hänen
puheilleen. Piet istui tapansa mukaan hieman syrjempänä ja luki erästä
laivanrakennusoppia, jonka Heine Marquardin isä oli antanut pojalleen
mukaan. Laulla oli lyhyt piipunnysänsä suussaan ja näytti hän olevan
hyvällä tuulella. Hän tupakoi vaan, kun hän oli ylen hyvillään, eikä
tietänyt mitä tehdä.

"Kerroppas, mitä työskentelee nykyjään vanhin siskosi?"

"Luulen, että hänen kuluu aikansa hyvin", vastasi Piet.

"Kuinka vanha on hän nyt... noin kahdeksantoista, vai?"

"Niin".

"Mitähän hän sinulle kirjoittaa?"

"No... yhtä ja toista."

"Luulenpa... hän käy toisinaan tervehtimässä vanhempiani?"

"Siitä hän ei virka mitään."

"Sanoppas, onko hän kirjoittanut koskaan minusta mitään?"

"Kerran hän kirjoitti minulle: Herra varjelkoon sinua joutumasta
samalle laivalle kuin suuri Lau".

Pe Ontjes naurahti lyhyeen. "Kuinka kauan on siitä?" kysäsi hän.

"Ehkä noin vuosi."

"Niin vai", vastasi Lau rauhottuneena. "Siitä asti onhan muuttanut
mieltä, toivon."

"En usko", sanoi Piet.

"Mitä tietää veli sisarestaan!" sanoi Pe Ontjes ja käännähti ympäri.
Lähtiessään sanoi hän: "Voit, jos tahdot, käydä noutamassa itsellesi
minulta vuosikerran englantilaista laivanrakennuslehteä, siellä tapaat
laivaluonnoksia. Ymmärräthän englannin kieltä?"

"Tietysti", vastasi Piet yhdentekevästi. "Sinä pyrit kai korkealle?
Nenä pystyssä?"

"Se piilee suvussa."

"Niin", sanoi Pe Ontjes, "niin piilee. Toden totta!"

Heillä oli ihana matka. Jokainen, joka oli mukana sillä, muistelee
sitä, varsinkin ne, jotka sittemmin siirtyivät maatoimialoille. Ja
kaikki pitivät yhtä. Ei mitään puolueita ja ryhmäkuntia. Kaikki olivat
kuin saman perheen lapsia.

Niin he olivat kuin kylän lapset, jotka vaihtavat leikkejään
vuodenaikojen mukaan. Talvella, sianteurastuksen jälkeen leikkivät he
kulmasia, pääsiäisenä keilaa ja poltinpalloa; kesällä piiritanssia ja
haukkasia; syksyllä antavat he nousta ilmaan paperileijoja. Samoin on
oikeilla merimiehilläkin, siellä kuin he ovat keskellä aavaa autiota
meren avaruutta, kullakin ajalla omat leikkinsä.

Kun he olivat sivuuttuneet Kap Hornin, alkoi ahkera lakkien leikkely.
"Kokki, tänne lautanen!... Toinen suurempi ja toinen pienempi!"...
Kaks' kertaa leikataan lautasten reunaa myöten; se määrä, minkä toinen
lautanen on pienempi toista, muodostaa lakin liepeet: ja valmis
on leipurimyssy... Yksi ja toinen olisi helposti voinut livistää
koko työstä. Niinpä Torril Torrilsen, tuo hyväsävyinen, ja Vilhelm
Baldermann, tuo kevytmielinen luikkari, olisivat mielellään aivan
ominneuvoin räätälöinneet omat lakkinsa. Mutta eipäs: kaikkien pidä
saada olla yhdessä leikissä.

Sittemmin, kun he tulivat eteläpasaatiin, alkoivat he kalastella ja
pyydystää lintuja. Joka mies, ei, joka lapsi. Kappale silavaa ongen
nokkaan, ja nyt kaikki rintanojan yli tuijottamaan köliveteen. Hans
Jessen pitää ongesta. Silloin katsahtaa Hinnerk Lornsen ylös: "Hei
pojat! Albatrosseja!... Nopeasti, nopeasti,... missä on siima?"...
Hinnerk Lornsen nyppii untuvat ja pistää ne purjekangassäkkiin
viedäkseen kotiin. Hänen seitsemän lastaan nukkuvat pienessä punaisessa
rakennuksessa Elbevallin suojassa höyhenillä, jotka heidän isänsä on
nyppinyt ja pannut patjoihin Tyyneellä merellä.

Kahdeksan viikkoa myöhemmin, kun he muutamain kovien päivien jälkeen
taas ovat sivuuttaneet Kap Hornin, ja nyt, keula kotiinpäin,
ajelehtivat, kaakkoisen pasaatin, tosin hieman miedon, lykkeleminä,
Teneriffaa kahden -- kolmeen viikkoon ei heidän tarvinnut koskea
purjeisiin --: silloin alkoi yleinen kuuttojen veistely. Koko etukansi
oli kirjavanaan lastuja.

Paras taituri tässä työssä oli Dierk Peters, vanha merimies, jo lähemmä
viidenkymmenen. Hän oli nuoruusvuosinaan sattunut Hampurin kadulla
kohtamaan erään sievän holsteinilaisen tytön, tämä oli mukaunut tulisen
merimiehen tahdon mukaan. Silloin oli hän menetellyt kunnollisesti
hänen kanssaan, ja ottanut hänet vaimokseen. Ensimmäisenä aviovuotenaan
oli hän kokonaista kaksitoista päivää hänen luonaan. Kun hän ensi
kertaa palasi matkoilta, oli vaimo haltioissaan ilosta. Kun hän palasi
toisen kerran, keksi hän ikkunalaudalla vieraan sikarikotelon. Kun hän
palasi kolmannen kerran, lepäsi hänen lapsensa kirkkotarhassa, ja hänen
vaimonsa ei tietänyt sanoa haudan numeroa. Kun hän palasi neljännen
kerran, tapasi hän vaimonsa suojattomasti vuoteellaan. Kun hän heräsi
ja näki miehensä, nousi hän ja lähti ulos huoneesta, eikä palannut
takaisin. Silloin lähti hän takaisin merille ja kävi hiljaisemmaksi ja
hiljaisemmaksi. Hän oli saanut päähänsä, että hän oli kaksinkertainen
murhamies: ensinnäkin vaimonsa, jonka hän oli siirtänyt hiljaisesta
Elbekylästä Hampuriin, ja sitten lapsensa, jolle hän oli antanut tämän
kurjan olemisen ja siis kuoleman. Hän polveutui suvusta, joka ei ollut
niinkään kärkäs sysäämään syytä Jumalan tai kohtalon niskoille, vaan
joka ottaa asian omille hartioilleen. Hartiat muuttuvatkin leveiksi ja
kumaroiksi siitä... Hän näpersi kokoon parhaimman kuuton, näpersi kuusi
viikkoa sitä aina Teneriffan reitille asti ja lahjoitti sen perämies
Laulle. Anna Bojen pienet lapset, kun he makasivat selällään kehdossa
ja antoivat silmänsä lähteä retkeilyille, näkivät joko äitinsä kauniit
kasvot tai laivan ylhäällä orsien alla, laivan, jonka Dierk Peters,
joka kutsui itseään kaksinkertaiseksi murhaajaksi, oli näperrellyt
Atlantilla.

Piet Bojekin kyhäili laivaansa; hän oli oveluuttaan osallisena
kaikessa, mitä nuo täyskasvuiset lapset Goodefroolla vaan keksivät
hommata, mutta aina hän pian vetäytyi syrjään ja uppousi kokonaan
laivarakennusoppikirjaan, jonka hän oli saanut lainaksi perämieheltä,
tai tarkastelemaan luonnoksiaan ja tutkimaan niiden mittoja.

Kaakkoispasaatia kesti viisi viikkoa. Staten Islandista
päiväntasaajalle asti ei tarvinnut, ainoatakaan kertaa kavuta rikiin
vaihtamaan purjetta. Sitte kääntyi tuuli pienen puuskan jälkeen
lauhaksi koillistuuleksi, ja taaskin saivat he viikkokausia antaa olla
purjeet sillään aina kunnes he saapuivat Vester-Islandsin kohdalle.

Niitä lauantai-iltapäiviä!

Kaikkihan tietävät, mitä merkitsee lauantai-iltapäivä kunnollisella
hampurilaisella purjehtijalla; mutta ikinä eivät ne ole millään
hampurilaisella laivalla olleet ihanampia, kuin Goodefroolla tällä
matkalla. He istuivat kaikki alalaidalla kannella. Joku paikkasi
vaatteitaan, toinen pesi, kolmas parsi sukkiaan, neljäs luki, viides
vihelteli, kuudes kertoili, kellä vaan oli halua kuunnella.

Vilhelm Baldermann istui selkä vesiammetta vastaan, ja korjaili
takkinsa vuoria. Oikeastaan olisi hän jo ansainnut uuden; mutta hän
tahtoi säästää. Niin huonosti kuin se tähän asti oli onnistunutkin:
nyt hän tahtoi säästää. Aiemmin ei se nimittäin ollut ikinä maksanut
vaivaa. Sata markkaa? Kaksisataa markkaa? Mitä niissä on säästää?
Semmoinen summa liukuu käsistä parina kolmena päivänä satamassa. Ja
ovat tipo tiessään. Mutta nyt maksoi vaivan. Apiassa oli hän, Jumalan
kiitos, ollut kipeänä eikä ollut päässyt laivasta; niinpä olikin
hänellä nyt ukon takana viisisataa markkaa. Viisisataa markkaa!
Kelpasipa sitä palata kotiin! Ensinnä Glückstadtiin vanhusten tykö!
Kolmesataa markkaa pöytään! "Tässä teille vanhuuden päivien varaksi."
Sitte Altonaan merikouluun! Alkoi nimittäin jo olla aika, hän oli
jo kahdenkymmenen kahdeksan... Niinpä korjaili hän nyt takkiaan, ja
hymähteli itsekseen tyytyväisesti... Hänen suunnitelmistaan ei tullut
mitään. Jo Cuxhavenissa joutui hän maahaijien käsiin. Nämä narrasivat
hänelle kaksi kultakelloa, yhden kumpaankin liivintaskuun, semmoinen
oli muoti nyt, sanoivat he nimittäin. Seuraavana päivänä tavattiin hän
St. Paulissa Herkulessalissa istumassa erässä aitiossa, kummallakin
puolellaan uhkea ilotyttö. Yhdeksäntenä päivänä hiipi hän jo Hampurista
eräällä englantilaisella parkkilaivalla.

Heine Marquard oli pannut saippuoitetut työhousunsa kannelle, seisoi
sääret hajalla niiden päällä ja hieroi niitä luudalla ja ajatteli
hiljaa nauraen: "Näkisipä äitini tämän, ja veljeni, luutnantti", ja
unohti taaskin kotinsa, ja alkoi vihellellä ja liikutteli luutaansa
tahdissa.

Jakob Siemsen ja Otto Funk istuivat selkä selkää vastaan. Jakob
Siemsen kyhäili erästä seinätaulua, jolle oli kaiverrettu latinalainen
sananlasku, joka sanoo, että on ihmiselle tarpeen lähteä ankaralle
merelle ja kaukaisiin maihin, vaikkapa hän siinä sitte saisi
kuolemansa. Otto Funk parsi sukkia. Vaikka he kumpikin olivat yhtä
vanhat, noin kahdenkymmenen seutuvilla, nuoria, reippaita, verekkäitä,
niin oli kuitenkin heidän kasvoissaan suuri ero. Jakob Siemsen
polveutuu ystävällisestä lempeästä papinperheestä ja hänen veljensä ja
sisarensa asuvat nykyään hajallaan Schleswig-Holsteinin pappiloissa, ja
hän itse on harras raamatunlukija ja on hyvä ystävä hyväsävyisen Torril
Torrilsenin kanssa, vaikka tämä onkin kolmeakymmentä vuotta häntä
vanhempi. Hän aikoo lahjoittaa veistoksensa äidilleen, ja ajattelee
siinä työskennellessään veliveitikkojaan ja pientä siskoaan, joka
aikoo mennä naimisiin ja hänen lapsiaan; ja kasvoilleen levittäytyy
siinä hänen ajatellessaan lievä ystävällinen loiste. Otto Funk
taas tuijottelee synkkänä eteensä. Hän oli erään talonpojan poika
Dithmarskista, ja oli eräänä aamupäivänä, seitsentoista vuotiaana,
ollut neljän hevosen ja erään renkipojan kanssa kyntämässä erään
äskenkaivetun ojan partaalla: silloin oli apuhevonen uvonnut ojaan,
ja oli vetänyt toisen sivuhevosista mukaansa. Lopulta olivat kaikki
neljä hevosta, ja renkipoika lisäksi ojassa. Hänen isänsä oli, kädet
pujotettuina liivin hihansuista sisään, seisonut talon ovella, ja
katsellut tapausta ja tullut paikalle vasta kun kaksi hevosista ja
poika jo oli onnellisesti saatu ylös taaskin. Mutta siitä huolimatta,
ja vaikka hän näki, kuinka viettävä ja liukas ojan reuna oli, oli tuo
äkkipikainen mies tylysti käynyt poikansa kimppuun: "Sinusta ei ole
mihinkään... Kumpa menisit pois silmistäni ettei minun enää tarvitsisi
nähdä sinua... Voit ilmoittaa vaan, koska haluat lähteä... ja paljoko
tahdot mukaasi... Aivan yhtä minulle! Kun vaan menet pois!" Ne sanat
sanottuaan oli hän poistunut... Poika sai kaikki taas järjestykseen
ja kynti päivälliseen asti. Silloin meni hän isänsä luoksi tupaan
ja sanoi, kasvot umpimielisinä: "Anna rahat, jotka lupasit..." Isä
viskasi, hänkin kasvot umpimielisinä, kaksi viidensadan markan seteliä
pöytään eikä virkannut sanaakaan. Silloin meni poika kammariin
sisarensa luoksi; tämä teki hänelle kukkaron valkeasta liinasta, suussa
luja nyöri, siihen pisti hän rahansa ja ripusti sen kaulaansa paljasta
rintaansa vastaan; lähti sitte talosta tunnin matkan päähän tätinsä
luokse ja oli siellä kahdeksan päivää. Kahdeksan päivää seisoi hän
joka ilta illallisen tienoissa ulkona, ja katseli isänsä muhkeata,
upeata kartanoa kohden, ja kahdeksan päivää samaan aikaan seisoi
isä vallilla talonsa vieressä ja katseli sinne poikaansa kohden. He
näkivät kyllä toisensa, ja tiesivät kumpikin toisestaan, että kummankin
sydän syvimmästi toista kutsui; mutta kumpikaan ei voinut nöyrtyä, ei
seitsentoista vuotias, eikä nelikymmenvuotias. Eikä johtunut kenenkään
toisenkaan mieleen sulattaa noita kovia sydämiä, ei äidin, eikä
sisaren, ei pastorin, eikä naapurien. He tiesivät kaikki, että jokainen
sana vaan tekisi heidän sydämensä vielä kovemmiksi. Silloin lähti poika
kahdeksantena päivänä Hampuriin ja astui palvelukseen Goodefroolla. Nyt
istui hän selkä selkää vastaa Jakob Siemsenin kanssa. Tämä leikkeli
puista latinankielistä lauselmaansa ja ajatteli ilolla ystävällistä
lapsuuden kotoaan; tuo toinen taas otsa synkeänä vihassa jätettyä
kotoansa. Jakob Siemsen kuoli kahta vuotta myöhemmin Goodefroolla,
Kultarannikolla, keltakuumeeseen, hänen ystävänsä Torril Torrilsen
rukoili hänen kanssaan, ja luki Isämeidän, verkkaan, kun hän lepäsi
laidalla. Hänen isänsä ja äitinsä luovat joka päivä katseen hänen
veistokseensa, joka todellakin on saapunut perille heille, ja riippuu
seinällä sohvan yllä... Otto Funk jätti piakkoin senjälkeen eräässä
eteläameriikkalaisessa satamassa Goodefroon. Hänestä ei kuulunut sitte
pitkiin aikoihin mitään. Hän ei kirjoittanutkaan. Kaksikymmentäviisi
vuotta senjälkeen, vuotta jälkeen hänen isänsä kuoleman, ilmestyi
hän yht'äkkiä kotiseudullaan, komea umpimielinen mies, aivan isänsä
näköinen, naimaton ja päällikkönä eräällä uljaalla höyrylaivalla, joka
kulki Fransiscon ja Yokohaman väliä. Hän kävi tervehtimässä tätiänsä,
jonka luona hän silloin oli viettänyt sen viikon; teki lyhyitä matkoja
paikkakunnalla, tapasi joitakin vanhoja tuttujaan viinilasin ääressä,
puhui rauhallisesti ja niukasti nykyisestä elämästään, puhutteli
nuorempaa veljeään kuin vierasta ikään -- sisar oli kuollut -- ja
viipyi kahdeksan päivää. Isänsä talossa hän ei käynyt; isänsä haudalle
hän ei mennyt. Hänellä oli kasvoissaan jotain semmoista jäykennyttä
ja ryhdissään jotain semmoista kireän suoraa, ikäänkuin olisi hän
vielä kantanut vihaa mielessään jollekin. Kukaan ei päässyt lähenemään
hänen sieluansa. Sen kaiken oli vaikuttanut tuo yksi ainoa kova sana:
Tahtoisin, etten ikänä enää tarvitsisi sinua nähdä.

Piet Boje neuloi kiinni erästä irtaunutta nappia parhaassa puvussaan.
Vaikka hän tosiaankaan ei ollut pikkumainen, niin oli hänen kistunsa
sentään sulaa järjestystä ja siisteyttä.

Kai Jans istui kokonaan itseensä vaipuneena, kätensä, joka yhä vielä
oli kipeä ja siteessä, oli laskettuna päälaelle -- kun hän piti sitä
ylhäällä, ei sitä kolottanut ja polttanut niin pahasti -- ja luki
vuoroin Caesariaan, vuoroin etsi jotain kieliopistaan. Hänen vierellään
kertoo Hinnerk Lornsen Apenradista puosulle mielijuttuaan: kuinka hän
nuorena poikana oli kanadalaisella puulaivalla ollut Aberdowayssa
Walesissa, ja kuinka vaalea nelitoistavuotias luotsintytär siellä joka
iltapäivä oli käyskellyt hänen kanssaan virran viertä ja opettanut
hänelle, jäykälle pohjoisschleswigiläiselle, englannin kieltä ja
suutelemista. Siitä on nyt jo pitkä aika; hän on yli neljänkymmenen, ja
viiden lapsen isä.

Hans Jessen istuu keskellä, kannella. Hänellä on nidos Gartenlaube'a
polvillaan, jonka hyväsydäminen naapurin vaimo kotona on antanut
hänelle mukaan. Sillä on itsellään kahdeksan lasta, ja on kuitenkin
muistanut häntäkin. Kun hän noin sattumoisilta kääntää lehteä, virkkoo
hän: "Katsokaas, tässä on kuva eräästä pohjoisnaparetkimiehistöstä".
Pari kolme kurkistaa hänen olkapäänsä ylitse kuvaan. Heine Marquard,
joka nyt mielellään, milloin vaan tilaisuus sattuu, loistaa tiedoillaan
-- koulupenkillä istui hän tylsin, happamin kasvoin -- nojautuu
kiinteästi hänen olkapäätään vastaan. Torril Torrilsen, hyvänsävyinen,
joka istuu hänen vierellään ja harmaalla villalangalla, melkein yhtä
paksulla kuin pikkusormi, paikkaa Kai Jansin villatakkia, kumartuu
hänkin kirjaa kohden ja tirkistää kuvaan, ja verkkaan laskee hän
ruskean, työnkänsistämän, tervaisen etusormensa kuvan alle. "Nähkääs",
virkkoo hän: "tuossa seisoo minun nimeni". Silloin katsoivat kaikki
kuvaa tarkemmin ja tunsivat hänet. Kai Janskin kohotti silmänsä
kirjastaan ja katsoi kuvaa, ja loi sitte uneksuen katseensa merelle ja
katseli ulos sinne kaukaiseen harmaaseen kaameuteen ympärillä.

Sittemmin, kun kääntyi illaksi, alkoivat he laulaa vanhoja lauluja.

Ken on ollut mukana viettämässä lauantai-iltoja Goodefroolla? Hän ei
niitä unohda.

       *       *       *       *       *

Sataviisikymmentä vuorokautta oli kulunut siitä kun Goodefroo kaikkine
lapsineen oli kohottanut ankkurinsa Apian satamassa, sattui silloin
kaunis kirkas syyskuunilta. He seisoivat kaikki keulakannella ja
katselivat eteenpäin ja odottelivat. Mutta aurinko laski, ja pimeys
levittäysi ympärille, eikä alkanut valo vilkuttaa tuolla kaukana.
Silloin vetäytyivät he koijuihinsa, sillä ilma oli viileä.

Mutta tuskin olivat he astuneet sisään -- Wilhelm Baldermann, joka aina
tuli viimeisenä, oli vielä ovessa -- silloin ilmoittaa Jakob Siemsen,
etuvahti, kirkkaalla ystävällisellä äänellään: "Tuli näkyvissä keulan
puolella?!" Silloin syöksähtävät kaikki ulos... keulakannelle...
ja tuijottelevat hämärtävälle merelle... siellä vilkahteli kaukana
Lizzardin majakka. Kuten kaksin hurjin leijoonasilmin silmäeli se
kallioltaan lainehtivan harmaan autiuden ylitse...

"Kuulehan... sano nyt... mitä teemme ensiksi, kun nyt tulemme
Hampuriin!..."

"Poikaseni, mitä sanoo äiti!..."

"Kuule, Piet... minä en ole kahteen vuoteen ollut kotona."

"Ja minä en neljään", vastasi Piet...

Kun hän silmänsä välkehtivinä katsahti ympärilleen, ei hän nähnytkään
Kai Jansia toisten joukossa. Silloin meni hän sisään kanssiin ja löysi
hänet kyyristyneenä istumassa pimeimmässä nurkassa siellä, Torril
Torrilsenin kistulla, vioittunut kätensä povellaan. Hän pysähtyi ovelle
ja sanoi epävarmasti: "Mutta iloitsehan toki nyt..."

"Mistä minä iloitsisin?" virkkoi Kai Jans sävyttömästi.

Silloin palasi Piet taaskin ulos.

Seuraavana aamuna kohosi verkkaan Englannin rannikko näkyviin. Kahdessa
päivässä olivat he jättäneet Kanaalin. Neljännen päivän illalla
sivuuttivat he ensimmäisen Elbemajakkalaivan. Viidentenä, kun he
hinaajahöyryllä menivät virtaa ylös, ei heitä enää mikään voinut saada
poistumaan kokasta. Perämies Lau manasi heitä muutamalla voimakkaalla
sanalla, mutta sekään ei paljoa auttanut.

Hans Jessen nyrkki tuontuostakin Pietiä kylkeen: "Näetkös... tuossa...
Neufeldin tiilitehdas!... Näetkös, ja tuossa Bösch!... Kuule sinä,
kuinka hauskaa!..."

Piet Boje kuunteli ja näki kaukana hengessään Hilligenlein tornin ja
näki matalan huoneen ja näki äidin...

Silloin meni perämies Lau hänen ohitsensa: "No, mitä suunnitelmia
sinulla nyt on", sanoi hän... "tarkoitan elämäsi suhteen?... Aiotko
elinijäksesi jäädä merimieheksi?"

Piet Boje kohautti olkapäitään; "Kunpa vielä olisi ajat niinkuin
ennen", sanoi hän, "jolloin laiva, jota kuletti, oli oma, tai ainakin
osa siitä".

"Niin", arveli Pe Ontjes, "kunpa olisikin!... Mutta nyt on juttu hieman
kiero... On virkamies, ja virkamies merellä. Niinkauan kun on mies
nuori, käy se vielä, mutta sitte!"

"Niin", sanoi Piet Boje syvissä ajatuksissa, ja silloin... siinä kun
hän siten ikäänkuin käsillään koetti tunnustella tulevaisuuttaan,
näki hän, epäselvissä ja häilyvissä piirteissä kyllä, elämäntiensä
edessään, ikäänkuin näkee sataman suun aamu-usvassa. "Minun mieltäni
on, siitä päivästä kun olen merelle tullut, enemmän kiinnittänyt laiva
itse, kuin matka. Sen rakenne, se, kuinka se lepää meressä ja liitää
purjeet leveänään, ovat aina vahvasti kiinnittäneet huomiotani. Ja
sitte ukko siellä Klaralla, hän sai minut viehättymään asiaan vielä
enemmän. Enpä tiedä... kun ihminen lapsuudestaan asti on kiinnittänyt
kaiken huomionsa ja rakkautensa yhteen asiaan ja lopulta ymmärtää sen
asian paremmin kuin toiset: niin pitääpä häntä silloin voida johonkin
käyttää, niin, pitää olla hänellä arvoa alallaan... Niinpä siis... tämä
on minun ajatukseni asiasta, ja enempää en tiedä".

Perämies Lau nyökäytti useampaan kertaan verkkaan päätään. "Tuotapa
sietää kuulla", virkkoi hän sitte... nyökäytti vielä kerran päätään,
ja vetäisi kerran kädellään läpi ilman. "Se on kaikki paikalleen
sanottu... Nenä pystyyn vaan ja silmät teräviksi... sitten sen pitää
luistaa... Päällysmieheksi jollekin laivaveistämölle... tai jotain
sensuuntaista. Aina eteenpäin vaan!"

"Entä, mitä suunnitelmia sinulla on?" kysyt Piet kohteliaasti.

"Minulla?... Niin! Sanon sinulle... sinä et tietysti puhu siitä
toisille... aion vielä kolme neljä vuotta palvella Goodefroolla; sitte
aion yrittää, luonnistaisiko saada jalansijaa mailla".

"Hampurissa?"

"Hilligenleissä."

"Niinkö!" sanoi Piet kummastuneena. "Hilligenleissäkö?"

"Niin, isäukollani on siellä eräs suunnitelma, ja toteuttelee sitä
jo paraikaa. Pientä viljakauppaa, ymmärrätkö, maissia ja ohraa
jahdeilla Hampurista. Hilligenleissä itsessään ei ole suuriakaan
tehtävissä; kaikki on nukuksissa siellä, mutta seutu ympärillä kelpaa.
Maalaiset!... Muuten... en aio tällä kertaa käydä Hilligenleissä.
Käväisethän vanhempaini luona ja viet heille terveiseni. Voit tervehtiä
äitiäsikin ja siskojasi minulta."

"Luulin", sanoi Piet, "että aioit tulla yhdessä Hilligenleihin ja
siellä vähin katsastaa, mitä olisi tehtävissä Kai Jansin hyväksi".

"Sitä asiata olen paljon ajatellut, usko se," sanoi Pe Ontjes. "Mutta
en ole päässyt asiassa sen viisaammaksi, kuin että olen kirjoittanut
pitkän kirjeen Wedderkop ukolle. Tunnethan hänet... ainoa mies siellä,
joka näkee hieman nenäänsä pitemmälle. Käväiseppäs sinäkin puolestasi
ukon pakeilla, sano hänelle, että Kai Jans on kelpo poika, semmoinen ja
semmoinen, sinähän tunnet hänet yhtähyvin kuin minä... merimieheksi ei
juuri sopiva, joll'ei ottaisikaan huomioonsa hänen kelvotonta kättään.
Ell'ei hän keksi muutakaan, voi hän toimittaa hänet vaikka jonnekin
konttooriin Hampurissa".

       *       *       *       *       *

Kun seuraavana päivänä aurinko laski, olivat tuon pienen
huippupäättyisen rakennuksen asujamet siellä kastanjojen varjossa
juuri istuutumassa illallispöytään. Äiti istui vielä koneensa ääressä,
mutta Heinke ja Hett kopistelivat jo kärsimättöminä lautasiaan.
Silloin kuului kadulta reippaita askeleita... reippaat, vähän hätäiset
askeleet... ne viivähtivät hiukan ikkunan kohdalla.

Heidän taukosi hetkeksi hengityksensä.

Kuinka ilo sykähti heissä! Eipäs... kuinka se sykähtikään!

Kuinka äiti häntä hyväili ja silitteli!

Kun Heinke ja Hett näkivät sen, alkoivat he ääneen itkeä; sillä he
eivät olleet vielä ikinä nähneet, että joku silitteli täysikasvuista
ihmistä.

Ja nytkös alettiin ihmetellä!... "Kuinka pitkäksi sinä olet tullut!"...
"Ei pitkäksi, äiti, vaan hartiakkaaksi hän on kasvanut..." "Tyttöseni,
Anna, mikä komea tyttö sinusta on tullut!"... "Minä olen yhtä pitkä
kuin sinä", sanoi Anna... "Minäkin olen melkein yhtä pitkä", sanoi
Heinke, "ja olen vasta kahdentoista"... "Lopulta olen minä siis
lyhyin kaikista", nauroi Piet. "Mutta kuka on tuhmin?"... "O", arveli
Heinke, "se kyllä nähdään; emme olla mekään niin päistikkaa maailmaan
tulleet!"... Sitte antoi Piet silmäinsä vaeltaa tuossa kookkaassa
valkeahiuksisessa seurassa, ja näki ympärillään paljastaan ylpeitä
harmaita silmiä, ja oli iloinen.

Ja nytkös alkoi sadella kysymyksiä. Kolmesataa markkaa laski hän
pöydälle... "Kahdella sadalla markalla on äiti jo lyhentänyt velkaa",
sanoi Heinke, "äiti tekee työtä liika ahkerasti..."

Piet istuutui koneen ääreen, ja antoi näyttää itselleen, kuinka sillä
työskennellään, ja torui äitiä. Tämä seisoi silmät ilosta kosteina
hänen vierellään.

"Ja millainen oli Lau kohtaasi?" kysyivät he.

Hän kiitteli Lauta... "Hieman ylpeä... no... sitähän mekin ollaan.
Mutta kelpo mies ja tunnollinen!... Minulla on terveiset teille,
sinullekin, Anna". Tämä viskeli niskojaan eikä virkannut sanaakaan.

Heinke seisoi jo kauan, ja nuorilla punaisilla huulillaan paloi valmis
kysymys. "Kuule... olen lukenut kaikki kirjeet, mitkä Kai Jans on
kirjoittanut kotiin, ja olen aina lähettänyt terveiset hänelle ja hän
on lähettänyt takaisin. Tiedätkö siitä?"

"Tiedän, tiedän... Hänen kätensä ei ole vieläkään terve."

"Eikö vieläkään?... Äiti, saanko kohta lähteä sinne?" Hän lensi pyrynä
Satamakatua alas, juoksi Vallikujaa ylös ja astui sisään ja tapasi
tuon pitkän ruskean nuorukaisen sidottuine käsineen istumassa pöydän
ääressä; isä ja äiti istuivat hänen vierellään; kaikki kolme istuivat
he siinä hiljaisin alakuloisin kasvoin; hehän olivat nyt taaskin
yhtä pitkällä, kuin neljä vuotta sitten. Silloin jäi hän jäykästi ja
hämillään seisomaan oven suuhun, katseli häneen ja ajatteli: kuinka
laiha ja ruma hän on. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt hänet, neljä
vuotta sitten, kun hän lähti Pietin kanssa, ja luuli, että hän olisi
kaunis hieno poika.

"Kas", sanoi Male Jans, ja kohotti hiukan päätään: "Tuossa on Heinke
Boje; hän pitää sinusta paljon".

Tyttö astui kahdella askeleella pöydän luokse, ja tuli käsi
ojolla hänen luokseen: "Olen iloinen että olet tullut", sanoi hän
ystävällisesti. "Onko kätesi vielä kovin kipeä?"...

Kai pudisti päätään: "Ei nyt enää", sanoi hän. Hän kurotti
ikkunalaudalle: "Kas tässä, olen tuonut sinulle pienen korin Samoalta".
Hän tiesi että Bojeiden kanssa piti menetellä varovasti ja lisäsi
nimenomaan: "Toin sen vartavasten sinulle".

"Mutta sehän oli ystävällisesti sinulta", sanoi tyttö verkkaan ja
selvästi, katsellen onnellisena koria kädessään... "Mutta miksi sinä
nyt aiot?" sanoi hän.

"Niin", vastasi Kai alakuloisena, "kun sen tietäisinkin!" ja etsi
epävarmasti vanhempainsa katsetta.

"En ole vielä kertonut sinulle", sanoi äiti, "että Kassen Wedderkop on
käynyt noutamassa kirjeesi. Hän sanoi aikovansa lukea ne. Hän sanoi,
että Pe Ontjes on kirjoittanut hänelle. Ehkä tietää Wedderkop neuvoa
sinulle jotakin".

Samassa aukeni ovi ja Kassen Wedderkop astui sisään.

Hän oli ehdottomasti liika tukeva ja liika pitkäkin tähän matalaan
tupaan kaksine pienine ikkunoineen. Kun hän ähkyi ensin, ja ääni, joka
sitte seurasi, niin olivat ne molemmat aivan liika lujat näin pieneen
huoneeseen ja noille kolmelle noin huolestuneelle ja pelokkaalle
ihmiselle.

"No, tuossahan hän onkin jo!" sanoi hän... "no, entä käsi?" Hän
tarttui häntä käsivarteen ja käänsi hänet heikkoa päivänvaloa kohden,
ja taaskin, kuten neljä vuotta sitte Heine Wulkin työhuoneessa,
miellyttivät häntä nuo kauniit, jaloilmeiset silmät, ja ylpeä,
leveä suu. "No, ja mitä kuuluu latinan kieliopille" sanoi hän, "ja
Caesarille? Ihmiset siellä Koreassa olivat niin kuuroja; siksi puhun
ehkä hieman liika lujaan... Lyhyesti... jos haluat, niin saat käydä
käsiksi kirjoihin. Vanha rehtori on kuollut, ja täällä on pari
kolme nuorempaa opettajaa, jotka ovat mielissään tämmöisestä hieman
oudommasta tapauksesta." Hän ähkäisi kovaan ja tavoitti kädellään
selkäänsä. "Mutta vaadin sinulta, että myöhemmin, kun olet kypsynyt
mieheksi, riemastut suureen aatteeseeni, siihen nimittäin, että kaikki
kansat Pohjanmeren rantamilla... ne ovat samaa heimoa kaikki, ja
tunnustavat samaa uskoa ja kaikilla niillä on leijona vaakunassaan...
liittyvät ikuiseen liittoon keskenään... ja vaikka kestäisi
viisikymmentä vuotta siihen, kunnes se voi tapahtua, ja vaikka sitä
ennen riehuisi suuret sodat, _uskoa_ pitää sinun sittenkin siihen."

"Sen teeni" sanoi Kai, ja hänen laihat kasvonsa loistivat iloa ja
hyvyyttä. "Kaikkien kansojen pitää elää ikuisessa sovussa".

Kun ensimmäinen ilo vähän oli ennättänyt tyyntyä, sanoi Thoms Jans
älykkäin, veitikkamaisesti hämillisin silmin, jommoiset hänen silmänsä
usein olivat, varsinkin silloin kun hän puhui jonkun niin sanotun
sivistyneen kanssa: "Niin",... sanoi hän, "paljon on hän nyt saanut
nähdä... nähnyt Amerikan... Afrikan... Kiinan... koko maapallon hän on
kiertänyt... mutta Hilligenleitä, pyhää maata, sitä ei hän ole löytänyt
missään".

Kassen Wedderkop naurahti hämillään: "Niin",... sanoi hän... "missäpä
löytää se?"

"Niin", sanoi Thoms Jans. "Missä löytää se!... _Minä_ luulen..."
ja silmänsä hymyilivät yhä vielä veitikkamaisen hämillisesti:
"minä luulen, ett'ei sitä vielä ole olemassakaan; se on jossakin
tulevaisuudessa vasta".

Hän ajatteli työväenpuolueen tulevaisuusunelmia; hän arveli, että
niissä piilisi pyhä maa ja ajatteli: "Nyt tulee hänestä oppinut
mies, ja hän on auttava meitä tähän uuteen pyhään maahan." Hän ei
sentään tohtinut lausua koko ajatustaan, ei pojalleen, eikä tuolle
sivistyneelle miehelle tuossa.

Kain pieni äiti sysäsi kylkeen häntä ja sanoi matalaan, salaa
välkähtelevin silmin: "Kuule Kai? Voitko sinä mennä merimiesmekossasi
kouluun?"

Mutta Kai ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin.
Hän seisoi ihmetyksestä huumauneena ja katseli uutta elintietänsä. Ja
näki itsensä kulkevan sitä: kulki ja kulki, ja joka tientaitteessa, ja
joka mäenkohoumalla ajatteli hän: "Nyt sen näen, pyhän maan! Kohta sen
näen!"




YHDESTOISTA LUKU.


Vuotta jälkeen kotiinpaluunsa oli täysmatruusi Kai Jans, kahdenkymmenen
vuoden vanha, oppilaana kimnaasissa, ja kantoi sinistä lakkia. Se ei
ollut mikään vähäpätöinen asia.

Ajatelkaahan vaan Torril Torrilseniä, joka ikinä ei ottanut kirjaa
tai sanomalehteä käteensä, paitsi korkeintaan vanhan Drontheimilaisen
virsikirjansa, jossa etulehdellä oli Isä Jumalan kuva, tai Heine
Marquardia, joka väitti, että jos hän saisi olla käskijänä Saksassa,
niin sen sijaan että hän ahtaisi lapset kouluihin, työntäisi hän
koko Saksan nuorison joko etu- tai takakajuuttaan, aina kunkin
kunnollisuuden mukaan. Ja nyt taas oli ympärillään ihmisiä, jotka
voivat puhua puoli tuntia yhdestä ainoasta latinan kielisestä
lauseesta, ja opettajia, joista joku saattoi väittää, että vanha
Horatius oli ollut viisain ihmisistä, toinen taas näytti pitävän
Pythagoraan kultaista jakoa kaiken viisauden lähteenä. Tosiaankin,
maailma, jossa hän nyt oli ja liikkui, oli totta tosiaan toinen
maailma. Tosiaankin: vuotta sitten raikkaassa tuulessa aavalla,
rajattomalla merellä; nyt matalassa kummallisessa huoneessa, jossa oli
paljo kirjoja ja pienet ikkunat.

Mutta suurin vaikeus oli siinä, että hänen vanha kiusansa, tuo joka
oli seurannut häntä lapsuudesta asti ja merivuosina, että se nyt
tässä oppineessa ja rikkiviisaassa seurassa aivan erikoisesti muuttui
kiusalloiseksi: tuo nimittäin, että hänen mielensä pohjalta toisinaan
puhkesi esiin jotain, jota hän piti tuiki tavallisena ja luonnollisena,
mutta joka aina herätti suurta hämmästystä ja ivailua toisissa. Jos
hän olisi hituisenkin aavistanut, että se, mitä hän aikoi sanoa, olisi
omituista, olisi hän vaiennut; mutta juuri sen voi hän huomata vasta
kummastelevista ja ilkkuvista kasvoista ympärillään.

Oli esimerkiksi koulutanssiaiset, ja hän oli mielissään päästä
sinne; hän tanssi nimittäin mielellään. Tuolla tapaa noin hieman
merimiesmäisen leveästi hän tanssi. Mieluimmin tanssi hän Anna Bojen,
ikätoverinsa kanssa. He olivat nyt molemmat kahdenkymmenen. Hän jutteli
Annan kanssa Pietistä, joka oli merikoulussa, ja puhui vapaasti ja
avoimesti. Ja vaikka hän näin hänen kanssaan jutellessaan olisikin
sattunut sanomaan jotain omituista: Anna Boje ei antanut sen mennä
edemmäksi, sen hän tiesi. Bojet lukivat hänet nimittäin hiukan niinkuin
omaan joukkoonsa, eivätkä sietäneet, että naurettiin ihmiselle, joka
seisoi heitä lähellä. Mutta sen jälkeen tanssi hän erään yliopettajan
tyttären kanssa, ja hyvillään kun oli, antoi hän Ringerangin salin,
jossa he tanssivat, muuttua mielikuvituksessaan Hampurin satamaksi,
näytti tytölle rantalaiturin, jonka vierellä suuret mutaroomut
majailivat: kolme vanhaa pyyleää oluenjuojaa: ja purjelaivasatamassa
neljämastoiset fregatit: seitsemän vanhemmanpuolista tukevaa rouvaa;
ja pienet laiturilta laiturille liitävät höyrypurret: pari pientä
kielevää tohtorintytärtä. Tyttö kätki kasvonsa viuhkaansa ja nauroi.
"Ja nyt", sanoi Kai, "nyt oikaisemme poikki satamaan... Kas... tuossa
sivuutimme kivihiililaivan... kuinka musta se tyttö onkaan... kas,
jo tuossa liitää ohitsemme Anna Boje, ylväs Goodefroo... Ja nyt...
nyt laskemme ankkuriin!..." Tyttö sai vähitellen levitetyksi läsnä
olijoille, mitä Kai Jans oli puhunut, ja siitäkös jupakka syntyi. Hänen
toverinsa ilkkuivat kovasti häntä; sanoivat: "Sinähän et tavallisesti
saa ääntäkään kurkustasi, ja nyt olet yht'äkkiä laulanut kokonaisen
laulun." Mutaroomut ja fregatit sanoivat, että kaikesta näki että hän
oli työmiehen poika vaan, ja ettei hän ikinä elämässään voi vapautua
merimiestavoista. Rehtori kutsui hänet syrjään, ja kehoitti häntä
olemaan varovaisempi. Tämä kaikki tuntui hänestä hyvin tuskalliselta,
ja hän päätti lujasti olla enää aukaisematta suutaankaan, ell'ei ollut
ihan välttämätöntä.

Niinpä päätti hän lujasti ja kivenkovaan olla varuillaan. Mutta niin
suoria ja luottavia kuin hänen laatuisensa ihmiset aina ovat, unohtavat
he aina tuommoisen keinotekoisen varovaisuuden, ja tulee aina hetki,
jolloin sielu, kukkurallaan ja tuskauneena omaa runsauttaan, tulvii
laitojensa ylitse. Silloin näyttäytyy kaikki salainen ihanuus, joka
kaihtivissa neitsyeellisissä unissa odottaa kypsyytensä hetkeä,
armaassa epäkypsyydessään ja avuttomuudessaan.

Siellä oli yläluokalla eräs Jakob Sühl, joka ruumiltaan ja
hengeltään oli kaunein ja ylväin heistä kaikista. Sittemmin, kun
hän tuli ylioppilaaksi, valtasi hänet semmoinen vastustamaton halu
viiniin ja naisiin, että hän nuoruutensa kukoistuksessa vielä
kurjana ja toivottomana joutui hautaan. Tämä huomasi kirkkaassa
kauneudenjanoisessa sielussaan, että Kai Jansin silmien syvyydessä,
ikäänkuin hämärällä valtaistuimella, istui valoisa kauneus, ja etsi
hänen seuraansa ja voitti hänen luottamuksensa. Noilla kolmella
portaalla, jotka ovat jalkapolulla, joka vie ylös kukkulalle, ja tuolla
pajupensaiden reunustamalla tiellä, joka kulkee vallin harjaa -- näkee
sieltä kauas yli maiden ja merien -- on Kai Jans antanut välkkyä monta
kaunista mielenkangastusta. Oi, miten ne välkkyivätkään! Oi, miten ne
kangastelivatkaan toistensa takana, kun todellisuuden pimeys riensi ne
nielemään syliinsä.

"Mitä arvelet... Uskotko siihen, mitä hän puhuu Ranskan
vallankumouksesta? Eikö se ollut oikea ja hyvä? Jos voimaton ja
veltto hallitus sallii, että kansan ylle kasvaa hallitseva luokka
kuin jäykkä rusto, niin ett'ei se enää voi liikkua ja saada ilmaa
keuhkoihinsa: silloin murskaa kansa jonakin päivänä, kun se kamppailee
hengittääkseen, tuon kuolleen, luuttuneen ruston ympäriltään. Järkevä
hallitus huolehtii siitä, että kaikissa kerroksissa on liikettä
ja väreilyä, että kaikkialla on toivoa ja elämää. Alkuperäisin
valtioviisaus käskee siihen.

"Ylipäätään, kuule, ei pidä uskoa siihen, mitä opettajat puhuvat.
Jokaista väitettä, joka astuu ihmisen ratkaistavaksi, olkoon että se
olisi itse raamatussa, niin, vaikkapa se olisi itsensä Vapahtajan sana,
pitää tarkastaa keksijän silmillä, niillä silmillä, jotka oli Adamilla,
kun astuivat hänen huomioonsa aina uudet ja uudet luonnon muodot.
Äskettäin löi opettaja taaskin eteemme tuommoisen painavan väitteen.
Hän sanoi, että aina on oleva ja aina täytyy olla sotia. Kuinka saattaa
ihminen sanoa; aina, aina? Mitä tiedämme me ainaisuudesta? Sen sanan
on hän saanut vanhalta Moltkelta ja ottanut sen vastaan lähemmin
tarkastamatta ja me olemme saaneet sen häneltä, ja annamme sen sitte
aikanamme taaskin, sen paremmin sitä tarkastamatta mennä edelleen
toisille. Mitä liikuttaa minua Moltke, ja hänen mielipiteensä? Mitä
liikuttaa minua, mitä keisari tai paavi tai sanomalehdet arvelevat ja
luulevat siitä tai tästä asiasta? Se ken kuuntelee toisten ihmisten
mielipiteitä, hän on aina epä-itsenäinen ja alentaa itsensä toisen
luokan ihmiseksi. Elämä on liika vaaranalainen, edesvastuullinen ja
vakava asia, jotta siitä voisi selviytyä juosta könkyttämällä toisten
ihmisten jälissä.

"Olitko äskettäin saapuvilla, kun olin unohtanut kotiin
Uuden-testamenttini ja Fritz Petersen antoi minulle omansa? Hän antoi
sen minulle, ja sanoi kasvot hullunkurisen vakavina: 'Tämä on minun
vereni, joka teidän edestänne vuodatettu on'. Katsahdin häneen; ja
näin, että hänen kasvonsa olivat kauniit ja vakavat, ja ihmettelin,
että sellainen ihminen saattoi tehdä sellaista pilkkaa. Jos tapaat
hienon kauniin tytön, ethän toki tartu häneen, ja työnnä häntä
katuojaan? Ja jos kohtaat uljaan miehen, tunnethan kunnioitusta häntä
kohtaan? Mutta tiedätkö, mistä tuo tulee? Se tulee siitä, että kirkko
ei esitä Vapahtajaa ihmisenä, vaan kultaisena pyhimyksen kuvana,
kuollein elottomin silmin. Vanha, kuollut epäjumalan kuva, sen voin
viskata katuojaan. Pois käsistä joutava! Fritz Petersen ei voisi ikinä
puhua pilkalla Fredrik Suuresta, tai Bismarckista tai hienosta hyvästä
tytöstä. Semmoista pilkkaa hän ei saisi huuliltaan lähtemään. Mutta
Vapahtajasta hän saattaa puhua pilkalla."

Saksankielenopettaja oli älykäs tunnollinen mies: hän antoi
kirjoitustehtäväksi aineen: Ken ei edisty, hän menee taaksepäin...
Muutaman päivän kuluttua annettiin aineet takaisin, ja sattui silloin,
ett'ei hän puhunut sanaakaan Kai Jans'in aineen johdosta, sen alle
oli kirjoitettu: "Aine on hyvä." Kai Jans vainui tuon lyhyen lauseen
takana jotain epäiltävää ja kysyi asiasta opettajalta. Tämä sanoi:
"Niin, koska haluatte tietää: aine oli hyvä; mutta se ei ollut
teidän kirjoittamanne. Siinä oli ajatuksia, joita voi lausua vain
viiskymmenvuotias mies..." Kai Jans kalpeni ja istui alas, eikä
tietänyt, mitä hänen piti tehdä asiassa. Mutta tunnin lopulla nousi
yht'äkkiä Jakob Sühl ylös ja sanoi: "Sallitteko, että sanon jotain...
Olen vakuutettu, että kaikki pidämme mahdollisena, että Kai Jansilla
luonnostaan on ajatuksia ja näkemyksiä, joihin toiset ihmiset voivat
päästä vasta elämänkokemuksen kautta." Opettaja katsahti hämmästyneenä
puhujaan, vaipui hetkeksi mietteisiin ja sanoi sitte vilpittömästi:
"Siinä tapauksessa peruutan sanani..." Hän ei sentään ollut itsessään
vakuutettu ja jäi kylmäksi Kai Jansille.

Jakob Sühl oli luvannut, ett'ei hän puhu kenellekään heidän
keskusteluistaan vallin harjalla; eräänä kevytmielisenä hetkenä johtui
hän sentään kertomaan niistä. Kai sai taaskin kuulla pistoksia, ja
kestää ivallisia katseita; muutamat opettajatkin ivailivat häntä.

Senjälkeen kävi hän taas varovaisemmaksi. Hän puhui tovereilleen vain
siitä, mikä koski koulutunteja ja asioista, joita näki ympärillään.
Sisällisesti luikerteli hänen sielunsa ihmetyksellä ja tuskalla
kaikkien omituisten ihmismietteiden ja mielipiteiden lomitse, silmänsä
semmoisina Adamin silminä, jommoisista hän oli puhunut Jakob Sühlille.
Oi, että kaikki nuo ylväät, ja yksinäiset, jotka kamppailevat ja
taistelevat vaikeissa, työläissä mietiskelyissään ja muodottomissa,
jylhän suurekkaissa nuoruusmielikuvitelmissaan, että he tapaisivat
jonkun, joka kehoittavana ja rohkaisevana ja huolehtivana kävisi heidän
rinnallaan. Mutta vaikkapa he löytäisivätkin semmoisen, niin he eivät
kuuntelisi häntä. He eivät kuuntele nuoruudessaan, eivät Vapahtajaa,
eivät Goetheä. He tahtovat ja heidän pitää aivan yksin ja omin voimin
samota sen kaamean ihanan, punervanruskean taikametsän läpi, jonka
kautta yksin voi päästä perille pyhään maahan.

Mutta jos Kai Jans olikin salaisimmassaan ja syvimmässään ilman
johtajaa ja johtoa, koska hän ei tahtonut ketään johdattajakseen: niin
kaikellaisessa elämänkokemuksessa ja elämänviisaudessa oli hänellä hyvä
opetus. Oi, mitkä opettajat hänellä olivatkaan! Ja kuinka oppikaan hän
tuntemaan kirjavaa ihmiselämää ja ihmeellistä ihmis-sydäntä!

Joka iltapäivä, suoraan koulusta, meni hän suoraa päätä Kassen
Wedderkopin luo, ja istuutui häntä vastapäätä päivällispöytään. Ja
aterian aikana ja sen jälkeen sanomalehteä lukiessaan kertoili Kassen
Wedderkop kovasti ähkyen, ja korealaisella äänellään kaikesta, mitä
maailmassa tapahtui; eikä hän kertonut sitä "keltanokalle", tai
"tuhmalla pojannulikalle", vaan nuorelle, järkevälle ystävälleen; eikä
kertonut sitä siihen sävyyn, ikäänkuin: "Siten on sen asian laita,
ja kaikki muu on hölynpölyä", vaan näinikään: "Sen ja sen huomasin,
kun olin Berlinissä siinä ja siinä toimessa..." tai "Ollessani
Hongkongissa konttooriapulaisena, tutustuin erääseen mieheen..." tai:
"Ollessani Itä-Aasiassa tein sen havainnon, että me saksalaiset... no,
niistä ajoista lienevät jo asiat sentään muuttuneetkin..." tai: "Minä
kävin Lontoossa ollessani joka sunnuntai aina jossakin kirkossa, ja
havaitsin silloin..." tai: "Kuulehan vaan, Kai, mitkä määrät lihaa ja
viljaa kuletetaan Chicagon kautta ulos maailmanmarkkinoille..." tai:
"Jaapanilaiset uskovat... muuten haluaisin mielelläni tietää, mitä
tuommoinen älykäs jaapanilainen tuuminee meidän kirkkomme opista;
luehan tämä kirjoitus esimerkiksi Times'issä jaapanilaisten uskonnosta.
Minusta tuntuu, kuin olisi mies oikeassa..." "Mikäpä onni muuten, että
osaat englannin kieltä! Ja että olet neljä vuotta saanut käyskellä
laivan kannella. Ell'et olekkaan löytänyt Hilligenleitäsi, pyhää
maatasi, houkkio, niin voi nyt ainakin vaihtaa järkevän sanan kanssasi."

Olipa hänellä opettajat!... Mitenkä yksityisen ihmisen elämässä on
tyvenensä ja myrskysäänsä, sen oppi hän näkemään. Sillä hän oli
matalikkotyöntekijä Thoms Jansin poika, ja asui pitkässä rivissä
Hilligenlein rantavallin vierellä.

Näinä vuosina alkoi elämä käydä rauhallisemmaksi ja hieman
huolettomammaksi pitkän rivin päätyhuoneen asujamille. Molemmat
vanhemmat sisaret muuttivat miestensä kanssa Amerikaan, ja nuorempi
meni naimisiin erään kelpo käsityöläisen kanssa. Nuorin, vaatimaton
ja vilpitön tyttö meni oppiin erään kunnollisen, eteenpäin pyrkivän
läkkiseppämestarin luo. Thoms Jans, jonka nyt enää tarvitsi huolehtia
ainoastaan itsensä ja vaimonsa puolesta, ja joka näki, että hänen
poikansa sai antautua opintielle, ja opiskeli, niin että pää höyrysi,
sai älykkäille, vanhentuneille kasvoilleen rauhallisen, toisinaan ihan
hilpeänkin ilmeen. Työväen puolueen kokouksissa, -- työväenpuolue
oli nyt jo kasvanut niin suureksi, että se kokouksissaan täytti koko
Hans Reimersin avaran ravintolasalin, -- istui hän visusti nurkassa
ja kuunteli; toisinaan sai hänkin letkauksen; mutta hän ei virkannut
sanaakaan. Oli silloin liikkeen kiehuivin aika, aika, jolloin he kaikki
nauroivat, kun vaan mainittiin kin sana uskonto. Kun hän tuli kotiinsa,
otti hän eteensä raamatun ja etsi siinä ne kohdat, joissa puhutaan
tulevista onnellisista maailmanajoista, ja iloitsi siitä, ja uskoi
siihen. Poikansa kanssa hän ei puhunut näistä asioista.

Mutta sensijaan puhui hän hänen kanssaan paljon ihmiskohtaloista.
Illallisen jälkeen, tai sunnuntai-iltapäivinä, kun oli juotu kahvia,
nojautui hän ajatuksissaan takakenoon tuolillaan, ja alkoi tapansa
mukaan hiljaa rummuttaa sormillaan ikkunalautaan; ja ikäänkuin
vaikuttaisi tuo yksitoikkoinen säestely häneen, alkoi hän hiljalleen
kertoa jostakin ihmisestä, jonka hän joskus elämässään oli kohdannut,
kertoi hänen esivanhemmistaan ja vanhemmistaan, hänen luonteestaan,
ja kuinka hänen luonteensa oli muuttunut, ja mitkä tapaukset olivat
vaikuttaneet hänen elämäänsä, ja mikähän lie ollut senkin ihmiskohtalon
tarkoitus. Siinä avautui Kai Jansille moni ihmiskohtalo, ja kuuli hän
monta rauhallista, kokemukseen perustauvaa elämän viisauden sanaa ja
kuunteli hän niitä hiljaisella mielenkiinnolla.

Male Jans oli siitä päivästä, kun hänen poikansa lähti merille
ja sittemmin, kun hän palasi raajarikkona takaisin, kutistunut
ikäänkuin pienemmäksi. Nyt oli hän pieni, laiha, siro mummo, ja
tuntui vallan uskomattomalta, että hänellä oli niin suuri poika.
Hän oli hyvin ylpeä viisaasta, mietiskeliäästä ja veitikkamaisesta
miehestään, ja hiljaisesta vakavasta pojastaan, ja oli nyt melkein jo
tyytyväinen hänen kasvoihinsakin. Hän oli aina, tyttöajoiltaan asti,
sunnuntai-iltapäivisin lukenut Itzehoen sanomain romaaniliitteitä,
jotka kertoivat ihmeellisen ylhäisistä lordeista ja lady'ista, jotka
teitittelivät toisiaan vielä naimisissakin ollessaan, ja joilla oli
lapsia, joilla oli korkeat otsat ja ihmeellisen jalomuotoiset nenät
ja silmät. Silloin oli hän usein salaa vilkaissut omaan poikaansa, ja
huomannut, että hänen otsansa oli liika matala, hänen nenänsä liika
leveä ja silmänsä liika pienet. Mutta siitä asti, kun hän oli alkanut
käydä koulua, mukautui hän hänen ulkonäköönsäkin, ja iloitsi salaa,
että hänen kasvoissaan ilmeni jotakin niin voimakasta, ja että hän
oli niin suora ja solakkakasvuinen. Kun hän pääsi ylimmälle luokalle,
viettivät vanhemmat juuri hopeahäitään. Silloin osti Thoms Jans ensi
kertaa heidän avioliittonsa aikana vaimolleen valmiin puvun. Hän osti
sen omin neuvoin Eteläkadulla ja maksoi selvässä rahassa. Nyt istui
äiti, sunnuntai-iltapäivinä, sillaikaa kun isä ja poika puhuivat
todellisista ja vakavista ihmiskohtaloista, tässä samassa puvussa heitä
vastapäätä pöydän ääressä toisen ikkunan luona ja luki lordeistaan ja
ladyistään.

Oli hänellä vielä toisiakin auttajia. Hei, olipa hänellä neuvojia
elämässä!

Toisinaan, kun hän tuli siniseksi kalkitusta kammaristaan, jossa
hänen vuoteensa ja kirjapöytänsä seisoivat, mustevan kyökin lävitse
asuintupaan, tapasi hän siellä äidin luona Stiena Dusenschönin. Äiti
oli älykäs ja ylpeä, ja tiesi kuinka kevytmielinen ja sekainen eukko
oli; mutta hän teki pientä ystävällistä pilaa hänestä, ja sääli häntä.
Stiena Dusenchön valitti Rieke Thomsenista, etteivät he ollenkaan
voineet sopia keskenään -- he, hän ja Rieke joivat sentään joka päivä
ainakin seitsemän kuppia kahvia yhdessä -- ja että Tjark... oi,
Tjark!... Hän tosin ei koskaan tullut tervehtimään Hilligenleihin; ei
sallinut sitäkään, että hän kävisi hänen luonaan Hampurissa; mutta
hän kirjoitti silloin tällöin, ja oli jouluksi lähettänyt hänelle
hiukan rahaa, ja kauniin mustan puolisilkkisen röijyn, ja oli samalla
kirjoittanut, ett'ei hänen tarvitsisi koko elinaikaansa kutoa vierasten
ihmisten sukkia; hän kyllä toimittaa niin, että hänestäkin jotain
tulee maailmassa. Hän on nyt jo johtajana eräässä konttoorissa; ja
on hänen käskettävinään viisi henkilöä... Oi, Tjark! Hän on vielä
pääsevä pitkälle... Siten kertoili mummo ja sukankudin kilahteli, ja
myssynnauhat ja päällystakin ripustimet heilahtelivat jonkun etäisen
ihanan soiton mukaan.

Toisinaan, kun hän oli matkalla vallille hengittämään hiukan meri-ilmaa
ja yhdellä loikkauksella hypähti piha-aitauksen yli, aukaisi Rieke
Thomsen ikkunan ja puheli yhtä ja toista ja sanoi: "No, Lau-ukkohan
on ostanut jo toisen jahdin itselleen, ja kulettaa todellakin maissia
ja ohraa Hampurista tänne ja myy talonpojille; ja Pe Ontjes kai
aikonee jättää koko perämiesammattinsa, ja sitte aikovat he laajentaa
liikettään. Syntyy siitäkin liike: isäukko osaa tuskin kirjoittaa ja Pe
Ontjes on juro kankea mies... Oletko jo kuullut, mitä Stiena Dusenschön
kaikkialla kertoo, että hänen Tjarkkinsa käskettävinä on kaksikymmentä
kirjuria? Lorua! Hänestä ei tule mitään; sen olen jo aikaa sanonut.
Ainoa joka uskoo häneen, on Jan Friech Buhmann... Oletko muuten neljään
viikkoon kuullut ainoatakaan vasaran heläystä pajasta, tai nähnyt
ainoankaan kipunan sinkoavan savutorvesta? Hän istua kyköttää päivät
pitkät virran rannalla, yllään avara nahkaesiliinansa, ja säikäyttää
sillä, kun se paukahtelee ja napahtelee, kaikki kalat pois... Sanohan
äidillesi, että hän pian käy tervehtimässä minua; olen köyhä, vanha,
kaikkien hylkäämä nainen. Kas, tuossa tulee Triena Söht. Sillä on
aina kuormallinen juoruja mukanaan. Näetkö hänet? Hänellä on lyhyt
piipunnysä povellaan; tupakan pitää minun tarjoa."

"No niin..." virkkoi Kai, "ja nyt käväisen minä hiukan vallilla".

"Ah", jatkoi mummo, "sinä luet ja luet, mutta äläpä luule, että enää
voit korvata niitä neljää vuotta, jotka vetelehdit merillä. Vanhempasi
odottavat sinusta liika paljon. Saat olla hyvilläsi, kun vaan suoriut
kimnaasistakin. Olen aina sen sanonut."

Toisinaan, kun hän iltapäivisin palasi koulusta, tuli hän
kastanjakäytävää. Ja jos hän silloin näki Annan vaalean pään läpi
ikkunan, meni hän sisään, ja tervehti äitiä koneen ääressä, ja
istuutui vastapäätä Annaa ja leikki hänen saksillaan ja neuloillaan
ja puheli mielevästi ja miehekkäästi ja katseli häntä. Tyttö vastasi
tyyneesti ja katseli kirkkaine kauniine silmineen rauhallisesti häneen
ja katsahti toisinaan ikkunasta, ikäänkuin etsisi hän jotain, tai
odottaisi hän, että jotakin menisi ohitse, joka miellyttäisi häntä.
Siitä asti, kun hän oli täyttänyt kahdenkymmenen, oli hänessä herännyt
salainen ihmettely ja levottomuus, kun ei kukaan tullut ja pyytänyt
hänen rakkauttaan. Ja tämä levottomuus kasvoi ja kasvoi. Kai ei sitä
huomannut, hän luuli, että hän oli sitä, mitä hän näytti: sulaa rauhaa
ja suloista tyyneyttä. Hän ei huomannut sitäkään, että pieni Heinke,
joka istui sohvapöydän ääressä koulukirjojensa parissa, usein kohotti
päätään ja kiinnitti kirkkaat harmaat lapsensilmänsä liikahtamattomasti
häneen, niin että hänen katseensa oli kuin päämäärästään selvän
muuttolinnun suora lento.

Kun hän oli ylimmällä luokalla, perusti hän seuran, jolle he
antoivat nimeksi "Totuus". Hän oli vanhin ja kypsin, ja oli pian
johtajana. He käsittelivät tietysti vaikeimpia asioita maailmassa,
niitä, joita heidän iässään vielä oli vähimmän kypsä ratkaisemaan:
uskontoa, valtiotaitoa, ihmisluonteita. He käsittelivät asioita
levottoman innokkaasti ja noin ikäänkuin vähän yläpuolelta, tuomareina
ja äärimmäisyysmiehinä. Toisinaan tosin, kun olivat lausuneet
arvostelunsa, alkoi heidän omatuntonsa soimata heitä, he kun sentään
olivat syvämielisiä ja kelpo poikia. Varsinkin Kai Jansia vaivasi
se usein. Hän lausui silloin epäilynsä, ja alkoi uudestaan, ja nyt
suuremmalla kunnioituksella, tarkastella ja punnita asiaa. Mutta
kieltää ei voi, että hän tänä viimeisenä kouluvuotenaan sentään kävi
vähän ylpeäksi. Hän unohti nyt kuitenkin sen, minkä hän sentään neljä
vuotta sitten oli niin selvästi käsittänyt: että Torril Torrilsen
suurine tervaisine käsineen, joka ei osannut kirjoittaa, ja joka ei
lukenut muuta kuin Drontheimiläistä virsikirjaansa ja raamattua, oli
paljoa viisaampi ja jalompi ihminen, kuin moni hänen opettajistaan.
Sen unohti hän kokonaan. Tiede ja hänen omat lahjansa tekivät hänet
kopeaksi. Sangen usein kajahti hänen äänensä seuran kokouksissa
kirkkaana ja kaikuvana, ikäänkuin voitontorvi: 'Katsokaas, tuossa
olen saavuttanut Hilligenlein, pyhän maan!... Katsokaas... minä, Kai
Jans! minä ymmärrän maailman!' Ja silmissään oli ilme ikäänkuin: 'O...
saattepa nähdä vielä, mitä Kai Jansista tulee!' Ja äidilleen sanoi
hän, näyttäen perin järkevältä: "En pidä siitä ollenkaan, että isä
käy niissä työväenkokouksissa. Ja mitä tarkoittaa hän sillä raamatun
lukemisellaan, äiti? Voidakseen ymmärtää raamattua, siihen tarvitaan
syvää tieteellistä tutkimusta: on vallan joutavaa hänen sitä yrittää".
Male Jans vaikeni ja purasi huuleensa; hän oli perin hämmästynyt.
Mutta sitte sanoi hän odottamattoman varmasti, ja loi katseensa häneen
melkein tiukasti: "Kuule, siihen älä koske, sen sanon! Siinä jätä hänet
rauhaan!"

Tämä ylpeys kesti sentään vaan yhden vuoden... Kun tuli kevät, kävi
hän mietiskeliääksi. Hänen henkensä ikäänkuin veti tutkaimensa
takaisin, ja muuttui lempeämmäksi, lauhkeammaksi ja rauhallisemmaksi.
Hän alkoi tähystellä, silmät loistavina ja uneksuvina, erotutkinnon
ohi ylioppilasaikoja kohti. Ikä vaikutti myöskin puolestaan, hän oli
nyt jo yli kahdenkymmenen kahden. Lyhyesti... hänessä tapahtui hiljaa
sisällinen käänne... hän ei huomannut sitä itsekään... Ylioppilas?...
Saada olla vapaa?... Asua oudossa kaupungissa!... Elää... Elää!...
Mitä kaikesta ajattelemisesta ja mietiskelemisestä! Katsohan!
Kuinka kauniisti ja pehmyesti astelee Anna Boje! Lyhyesti: kun tuli
vappuilta, seisoi hän tiellä hämärissä, antoi ihmisten mennä ohitsensa,
vapputulilleen... ja odotti kunnes Anna Boje tuli.

Hän tuli käyden käsikoukkua Anna Martensin kanssa Freestedtistä, joka
näihin aikoihin asui Bojeilla, ja oli neulousopissa Hilligenleissä.
Hän oli kaunis tyttö, tummempi ja tukevampi kuin Anna Boje, ja yhtä
pitkä. Hän oli ahkera koko päivän, ompeli ja ompeli ja nauroi kaiken
aikaa: hän nauroi usein niin, että hän nauroi sekä itsensä että kaikki
toisetkin, jotka työskentelivät saman pöydän ääressä, kiiriskelemään
naurusta, ja siten saattoi hän nauraa ihan ilman syyttä. Mutta iltasin
muuttui hän vakavaksi ja sanoi Annalle: 'Käväsen vielä ylhäällä
vallilla, ja katselen yli lahden, voisinko taikoa hänet, niin että
hän tulee vielä tänä iltana tänne minua katsomaan". Ja toisinaan se
onnistuikin. Hän tuli ja kertoi: hän oli jo ollut vuoteellaan; mutta
tuhat tulimmaista... hänen oli pitänyt ylös vaan... ulos ratsaille...
ympäri lahden. Ja nyt seisoi hän hänen luonaan omenapuun alla Anna
Bojen ikkunan edessä ja Anna Boje kuuli, kuinka he kuiskailivat ja
suutelivat... Anna Martensista tuli sittemmin onnellinen vaimo. Ja
taikoi miehensä koko elämänsä ajaksi.

"Näetkös?" sanoi hän, "tuolla varjossa puun alla? Siellä seisoo Kai
Jans, hän lähtee kanssasi... minä palaan takaisin..." Hänen teki taas
mielensä yrittää, onnistuisiko hänen taikoa.

Silloin lähtivät nämä kaksi kahden ylös noita kolmia portaita. Kai
asteli hänen rinnallaan, toisinaan, kun polku kävi kapeammaksi, jäi hän
hänen taakseen, ja neidon kaunis voimakas vartalo, joka epäselvästi
näkyi hämärissä, sytytti hänen mielensä. He puhelivat ainoastaan hiukan
keskenään. Mitä puheista? Hehän tahtoivat kumpikin kokea itse elämää.
Mutta nuorukainen nuoruudessaan ja viattomuudessaan oli niin epävarma,
ett'ei hän edes uskaltanut puhutella tyttöä vierellään.

Kun he olivat tulleet vallin harjalle, katsahtivat he ympärilleen.
Näkee sieltä kauas joka taholle maiden ylitse. Laajalti ja lavealti,
koko puoliympyrässä ympärillä, leimusivat vappukokot.

Tuolla, lounaista kohden, paloi Freestedtin kokko. Sitä oli Anna Boje
joskus itse ollut mukana laittamassa. Palavat turvemättäät soihtuina
olivat he menneet ja sytyttäneet sen ja tanssineet valkean ympärillä...
Tuolla kauempana pohjoista kohden marskeilla paloi Hemmen kokko.
Suuri musta rakennusryhmäkkö, joka häämötti valkean takana oli Hemmen
jykeä puinen kirkontorni. Sikäläinen pastori antoi itse joka vuosi
tervatynnyrin kokkoa varten ja rakensi ominkäsin kokon... Kaukana
tuolla lännessä, hieman sentään etelään päin, pilkoitti heikko valkea.
Sen oli sytyttänyt tuolla keskellä harmaata matalikkoa saarellaan
paimen, joka siellä asui yksin lampaittensa kanssa. Kuivatusta
meriruohosta ja haaksirikkouneista kirstun palasista kyhäsi hän
kokkonsa. Hänen koiransa seisoi älykkään näköisenä hänen rinnallaan;
mutta lampaat seisoivat etäämpänä hämärissä ja katselivat tuhmine
silmineen kyhähtelevään valkeaan.

Ja ympäri Hilligenleitä... Montako kokkoa vappuiltoina Hilligenlein
ympärillä? Ne ovat palanneet jo tuhat vuotta... oi, kuka tietää, kuinka
paljon kauemminkin... kolme kokkoa kaupungin ympärillä. Lepää vappuyö
kuin hämärä vyö tuon vanhan kaupungin ympärillä, vyö, jossa säihkyy
kolme valkeata.

Yksi niistä on Westereckiläisten ja leimuu ylhäällä vallin harjalla.
Yksissä toimin ovat ainekset siihen varastettu ja haalittu kokoon. He
eivät pidä minään syntinä varastaa vappukokkoa varten, eikä se mikään
synti olekkaan. Mikä ei ole naulattu kiinni, tai ripustettu ylös, tai
kasva maassa tai seiso siinä: se kuuluu pojille ja heidän kokolleen.
Se ei nyt enää ollut niin suuri -- kuin se oli kymmentä vuotta sitten,
jolloin Pe Ontjes Lau oli Westereck'in pääsankari. Silloin nuoleksivat
liekit taivasta ja enkeli-lapset saivat varoa jalkojaan. Mutta komea on
se sentään vieläkin.

Toinen tuli leimuu tasaisella vapaalla peltotasangolla, jossa maa
seitsemän penikulman laveudelta on tasainen kuin pöytä, ja on tämä
tuli Nordereckiläisten. Pojat pohjoiskulmalla ovat epäsopuisia
keskenään, ovat kuin koirat, jotka eivät voi sietää toisiaan. Millaisen
vappukokon olisivat he muuten voineetkaan laittaa! Se on väkirikasta
voimakasta kansaa, ajatelkaahan: yksin Wittejä kuus' kappaletta,
Suhreja seitsemän, Hansen'ia yhdeksän, kaikki sen Hansenin jälkeläisiä,
joka vielä kuuskymmenvuotiaana, kun hän sattui hieman ylimieliselle
tuulelle, asettui seisomaan seinävierustalleen ja keikahutti
raattaanpyörän kattonsa ylitse. Mutta nyt, kun kaikki ovat epäsovussa,
kärsii vappukokko. Kahdesti on tapahtunut, että joku katkeroitunut,
joku yhteinen vihollinen on edellisenä yönä hiipinyt kokolle ja
sytyttänyt sen. Ja se paloi ja paloi loppuun, ja kaikki nukkuivat.
Siitä asti väijyy kokon luona vartioita, ja, ken lähenee, saa ilman
mitään edeltäkäyvää tutkintoa, niinpä, ilman että varovaisuudesta
otettaisiin huomioon hänen yhteiskunnallista asemaansakaan, ankarat
selkäsaunat.

Kolmas tuli palaa sillä kukkulalla, jolla Anna Boje ja Kai
Jans, nuo samanikäiset, par'aikaa seisovat rinnatusten. Sillä
kukkulalla, heidän pakanuuden aikuisten esi-isäinsä haudoilla, palaa
katedraalikoululaisten kokko. Ammoisista ajoista on se palanut sillä,
ainoastaan kahdesti keskeytettynä. Toinen kerta tapahtui se, kun
viisisataa vuotta sitten tuomioherra kielsi koulupojilta kokon teon:
hän pelkäsi siinä oireita entisestä pakanuudesta. Eikä se pelko ollut
ihan aiheeton. Sillä Thode Witt Volkmersdorffista -- Volkmersdorff
on kylä kohta kukkulan tuolla puolen -- vanha järeä ja äreä ukko,
oli tullut, tuoden mukanaan hevosen pääkallon ja oli heittänyt sen
tuleen, ja sitte jäänyt tuijottamaan valkeaan, ikäänkuin tuijottaisi
hän vuostuhansien syvyyteen. Toinen kerta keskeytyi kokonpoltto, kun
neljäkymmentä vuotta sitten pormestari ja rehtori kielsivät sen; he
sanoivat, ett'ei se enää ollut ajanmukaista. Vappuko ajanmukaista!!
Maatkoot Herran nimessä levossa haudoissaan nuo narrit ja ajanmukaiset!

Anna Boje jäi seisomaan vähän etäämmälle, ja katseli tuleen, joka
paloi ilmilieskassa. Kuin mustat hiidet hypiskelivät pienemmät
koulupojat liekin ympärillä. Vanhemmat ja suuremmat seisoivat taas
vähän syrjempänä ja valaisi valkea kauniisti heidän vakavia uneksuvia
kasvojaan, näki heidän joukossaan monta kaunista ryhdikästä poikaa.
Anna Boje seisoi taampana hämärissä ja antoi viileiden kirkkaiden
silmiensä kulkea nuorukaisesta nuorukaiseen ja taaskin liikkui
ajatuksissaan samaa, mitä hän jo vuoden aikaa niin usein oli ajatellut:
Kuinkahan saattaa olla siten, ettei yksikään mies koko Hilligenleissä
välitä minusta mitään? Ja jos joku välittäisi, olisinko minä valmis
hänelle? Eikä hän tietänyt yhtäkään semmoista.

"Kuule", sanoi Kai Jans ääni vavahtelevana: "minä tahtoisin kysyä
sinulta, voitko..."

"Mitä nyt?" kysyi tyttö ja katsahti tyyneen uteliaasti häneen.

"Tahtoisin tietää", jatkoi hän ja hengitti kuuluvasti: "voitko pitää
minusta ollenkaan?"

Tyttö vaikeni hetken, aivan hämmästyksissään. "Kuule", vastasi hän
sitte tyyneesti... "olet ollut aina ystävämme... Semmoisena pidän
sinusta..."

"En minä sitä tarkoita", sanoi Kai... "Tiedätkö että luokkatoverini
Thedens on salakihloissa?... Kuulehan... Anna!... Olen levoton ihminen,
aina levoton ja onneton, enkä tiedä, mitä ja mihinkä minun pitää...
katso... jos sinä pitäisit minusta... sinä olet niin kaunis ja niin
puhdas... sinä saisit nähdä, kuinka rakas ja uskollinen olisin..."

Silloin kohautti Anna Boje olkapäitään. "Sen tytön, jonka kanssa
Thedens on kihloissa, pitää olla toisenlaatuinen kuin minä olen", sanoi
hän selkeästi ja rauhallisesti. "Ei!" lisäsi hän ja pudisti päättävästi
kaunista vaaleata päätään: "Sitä minä en tee. Sinä olet liika nuori
minulle... Siitä ei ole mihinkään minulle... Ja sitte pitäisi kai
odottaa vielä viis' kahdeksan vuotta?... ei, sanon sinulle: ennen,
vaikka kuolemaan".

Nuorukainen seisoi tuiki nolona: oli yht'äkkiä päivänselvää hänelle,
että hän oli hautonut vallan mahdottomia tuumia. "Vai siten!" sanoi
hän matalaan ja purasi huuleensa... "Onko sinulla joku toinen sitte,
vanhempi?"

Tyttö sai kasvonsa ylpeiksi ja synkiksi: "Kuka minusta huolisi?"
sanoi hän. "Muutamat eivät seurustele kanssani, koska olen köyhän
opettajanlesken tytär, toiset taas sanovat, että olen ylpeä. Minä
en kuulu kenellekään. Ainoastaan Anna Martensille, jonka tunnen
lapsuudesta asti. Ja nuoret miehet sitte? Todellisia miehiähän on
täällä niin hiukan... Katsos... nuo jotka tulevat tuolla, ovatko ne
mitään miehiä?"... Sieltä tuli tietä pitkin kaksi opettajaa: toinen oli
ruumiillisesti raihnas, toinen äitinsä lellipoika.

He seisoivat hetken vaieten rinnakkain. Sitte virkkoi tyttö
levollisesti: "Mene nyt ystäväsi luokse. Minä lähden kotiin."

Silloin kiihkeni Kai: "Pidän sinusta niin paljon", sanoi hän kiivaan
katkerasti. "Lapsesta asti olen sinusta pitänyt! Ja minä olen toki
jotakin, ja minusta tulee jotakin, sen saat nähdä! Ja sinä työnnät
minut tuolla tapaa luotasi!

"Minä en voi sitä muuttaa", sanoi Anna, ja kääntyi poispäin ja lähti
tietä alas.

       *       *       *       *       *

Kai Jans kulki viikon päivät huulet yhteenrutistettuina ja silmät
synkeinä, niin että toiset kysyivät häneltä, oliko hän sairas. Ja
Jan Friech Buhmann tuli ulos kadulle ja sanoi: "Hammassärkyä vastaan
on paras keino polttaa hammas hienolla hehkuvalla naulalla, Kai."
Hän päätti olla enää ikinä astumatta tuohon taloon kastanjakäytävän
vierellä.

Mutta eräänä päivänä, kun hän kahteen viikkoon ei ollut näyttäynyt
siellä, tuli pitkä Heinke häntä vastaan kadulla ja sanoi aralla
armaalla tavallaan: "Kuule Kai, olen saanut semmoisen niin ilkeän
aineen kirjoittaakseni, sinun pitää auttaa minua siinä." Se kuului
niin luonnolliselta ja luottavaiselta, ett'ei hän voinut vastustaa.
Silloin meni hän taas sinne, ja oli hyvillään, että hän taaskin istui
tuossa pienessä hupaisessa huoneessa, jossa kone uutterasti naksutteli,
ja jossa nuo sirot neitoskätöset liikkuivat hommissaan, ja jossa
tuuheat kastanjat varjostivat ilman niin punervantummaksi. Ja vaaleina
välkkyivät kummankin tytön päät.

Hän alkoi siis taaskin käydä siellä; mutta nyt kohtasi hän harvemmin
Annan. Tämä sai aina jotain asiaa kyökkiin; tai vetäytyi hän
kammariinsa, niin että hän jäi äidin ja Heinken kanssa yksin. Silloin
puhui hän paljon tuon tyttösen kanssa: koulutöistään ja Pietistä; ja
hankki hänelle hyviä kirjoja, ja pelasi Hettin ja hänen kanssaan erästä
korttileikkiä. Ja hän alkoi pitää tuosta lapsesta, koska hän oli niin
luonnollinen ja koska hänessä ilmeni niin arka ja omainen luottavaisuus.

Kerran, kun hän meni ohi, tapasi hän hänet kadulla, ja näki, että hänen
silmänsä olivat itkettyneet, ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Silloin
hyrskähti tyttö nyyhkimään ja sanoi, että äiti oli kovasti torunut
häntä, koska hän muka oli ottanut Hettin kirjan: mutta Hett oli juuri
ennen nimenomaan antanut hänelle luvan ottaa sen. Ja siten se aina oli:
Hett valehteli aina; mutta äiti uskoo häntä aina. "Äiti ei pidä minusta
ollenkaan", sanoi hän ja nyyhki, "hän sanoo, että minä teen kaikki
hullusti, ja että minä olen uppiniskainen ja paha."

"Mutta kuinka voi hän sanoa siten?"

"Niin... kas Hett sanoo aina: Äiti, minun oma kulta äitini! Siten sanoo
hän kakskymmentä kertaa päivässä. Ja nyt pitäisi minun tietysti sanoa
samalla tapaa. Mutta minä en osaa."

"Ja miks'et osaa?"

"En minä tiedä. Minä voin kyllä ajatella siten, mutta minä en osaa
sanoa. En minä uppiniskainen ja ilkeä ole, mutta näinhän minusta täytyy
tulla semmoinen." Hän nyyhki aivan surkeasti.

Silloin lohdutteli Kai häntä. "Sinustahan tulee kohta suuri tyttö",
sanoi hän, "ja sittehän tulet joskus pois kotoa, ja sitte" lisäsi hän,
"saat hienon viisaan miehen."

"Minä en ole tästä puhunut vielä kenellekään", sanoi tyttö katkerasti
itkien, "paitsi sinulle, koska sinä aina olet niin ystävällinen minulle
ja nyt vielä sanot, että minä saan hyvän miehen... Minä soisin, että
saisin hänet oikein pian; minä en voi sopia äidin ja Hett'in kanssa."

Hänen kiintymyksensä ja avomielisyytensä liikuttivat Kaita, ja hän
sanoi: "Me kaksi olemme aina ystäviä keskenämme. Tulehan, niin lyömme
kättä asian vahvistukseksi."

"Niin", sanoi tyttö... "sinä olet aina hyvä minulle. Mutta sinä oletkin
ainoa;" ja hän katsahti kyynelistä välähtelevin silmin syvän vakaasti
häneen ja pudisti voimakkaasti hänen kättään ja juoksi kotiinsa.

Nuorukainen tarkoitti rehellisesti ja vilpittömästi ystävyyttä. Mutta
tuo pitkä kaunis lapsi ei tietänyt, mitä hän teki, kun hän näinä
kesäkuukausina lähti ulos kedoille, ja tien varrella ja pensaikoissa
siellä täällä taitti itselleen oksan tai kukkasen, ja käydessään
synnynnäisellä astilla sommitteli niistä kauniin kukkavihon ja mietti,
mitä hän sillä tekisi ja uneksuen ajatteli, voisiko hän ehkä viedä
sen Kai Jansille, ja kuinka hän sen veisi. Hän solahti polvilleen
vallin vierteelle ja tarkasteli vihkostaan ja koetti kuvitella hänen
ilmettään, kun hän sen saisi, ja kuuli ajatuksissaan hänen äänensä
ja näki hänen hyvät kauniit silmänsä ja nousi ylös, aivan uniinsa
häipyneenä ja jatkoi matkaansa. Mutta kun hän palasi kotia kohden
niittyjen poikitse alkoi häntä arveluttaa ja vähitellen muuttui hän
suruiseksi, ja lopulta istuutui hän viimeiselle portaalle ja otti
kukkasen kerrallaan ja heitti vierivään veteen ja meni hiljaa kotiinsa.

Kai Jans puhui ja hääräili paljon hänen kanssaan, ja iloitsi paljon
hänestä, mutta koko hänen mielensä oli vanhemman siskon luona. "Missä
on Anna?" sanoi hän.

"Poissa hän on", sanoi Heinke.

"Missä hän on?"

"Anna Martensin tykönä neulojattarella. Tiedäthän että hän on
neulousopissa."

"Missä on Anna?"

"Hän on poissa."

"Missä sitte? Eihän nyt ole mikään neulousaika?"

"Hän istua kyköttää pensaikkotiellä lasten luona."

Mitähän on Anna Bojella toimittamista pensaikkotiellä?...

Tänä vuonna, kun hänen elämänsä alkoi tuntua autiommalta ja
autiommalta, kun päivä liittyi päivään, ilman että yksikään toi sitä
suurta tullessaan, kun hänen sielunsa jo kauan sitte oli alkanut
vallata outo ja levoton ihmetys ja katkeruus: silloin oli Anna Bojella
toki vielä eräs ilo, eräs suuri, ihana salainen ilo.

Jo vuoden päivät, melkein joka päivä myöhemmin iltapäivällä, kun hän
hääräili kyökkiaskareissaan, kuului pensastieltä hento pieni sirkutus
kuin linnunääni: "Anna Boje?"

Silloin tuli Anna Boje puettuna suureen kyökkiesiliinansa ja astellen
pehmeää huojuvaa käyntiään puutarhaan ja näki heidät jo seisovan
siellä, nuo molemmat pienet portissa ja heidän takanaan heidän isänsä.
Heidän äitinsä sairasteli aina, eikä voinut seurata heitä. Ja Anna
Boje kumartui alas, puhuttelemaan lapsia. Ja kun hän polvistui maahan,
naksahtivat hänen polvensa. Silloin nauroivat kaikki kolme. Sitten
sanoi suurempi, sillävälin kun pienempi oli hänen sylissään: "Mitä
sinä olet syönyt? Missä olet ollut? Pidätkö minun puvustani? Katsos
kummoiset sukat?" Ja pienempi silitteli hänen hiuksiaan ja otti häntä
korvasta ja sanoi: "Voi... voi... kuinka valkoiset sinun korvasi
ovat... Ja hiuksesi välkkyvät. Äidin hiukset eivät välky... Ja kuinka
punainen sinun suusi on?..." ja syrpisti suutaan ja suuteli häntä. Ja
ylpeä vaitelias Anna Boje silitti lasta ja likisti häntä syliinsä ja
puheli suloisesti hänelle. Sitte nousi hän ylös ja katsahti hämmentyen
vieressä seisovan miehen älykkäisiin hyviin kasvoihin ja sanoi jonkun
sanan. Ja sitte sanoi hän: "Ja nyt työhön taas", antoi lapsille kättä
ja lähti. Omenapuun alla kääntyi hän vielä kerran taakseen ja nyökäytti
päätä heille. Kuinka kauniilta näyttikään, kun hän kirkkaan vaaleine
hiuksineen ja komeana seisoi vaikeitten kukkasten keskellä ja kypsien
riippuvain hedelmäin alla.

Mitä tekee Anna Boje pensaskäytävällä? Sitä hän tekee. Ja se on hänen
salainen, hiljainen, puhdas ilonsa.

Mutta nyt, tänä kesänä... tänä kesänä... silloin muuttui se hiukan.
Alkoi ihana aika, tuskan aika. "Minun äitini ei suvaitse minua...
Heinke on vielä lapsi... Hett ajattelee ainoastaan itseään... Piet
on kaukana... Mitä pitää minun tehdä itselleni? Grete Deelen meni
naimisiin yhdeksäntoista vanhana, Liesbeth Thaden kahdenkymmenen...
Minä olen kahdenkymmenenkahden eikä kukaan tule. Minä olen vallan
hyljätty... minä luulen, että jos hän, joka puhutteli minua
pensaskäytävällä, olisi vapaa: hän pyytäisi minulta minun rakkauttani!
Kuinka hän on hyvä ja viisas! Ja kuinka armaat ovat hänen silmänsä."
Hän tunsi hänet lapsuudesta asti.

Eiköhän siis ole Hilligenleissä yhtään nuorta miestä, jolla olisi
silmät nähdä ihanin maailmassa: tuo nuori loistava voima, tuo
syvällekätketty viisaus? Joka ottaisi häntä kädestä ja iloitsisi
hänen ihanasta ruumiistaan ja hänen syvästä, kirkkaasta sielustaan?
Ja siittäisi terveitä ja voimakkaita lapsia, suvun, joka voisi
kestää kovat ajat... Hilligenlein nuoret miehet? Yhdellä on takanaan
hurja kapakkaelämä ja sairastelee ja on raihnas. Nyt kun hänen
pitäisi olla mies, käy hän verkkaan edestakaisin vallinharjalla ja
ahmii ilmaa. Pari muuta, mukiin meneviä nuorukaisia muuten, tekevät
pitkiä kävelymatkoja käsissään tukevat sauvat, ja parantelevat,
katse luotuna maantienojaan ja syventyneinä painaviin tärkeisiin
keskusteluihin, maailmaa ja yhteiskuntaa semmoisessa iässä, jolloin
ihminen ei vielä voi nähdä pitemmälle, kuin nuoren naisen silmiin
ja rajoitetulle työalalleen. Toiset nuoret miehet taas, porvariston
lapsia, asettuvat, palattuaan sotapalveluksesta, isänsä puotitiskin
taakse ja istuutuvat isänsä kirjoituspöydän ääreen ja alkavat nuustia
rikasta aviosiippaa itselleen, ja saavatkin vaimon, joka pitää
pätöistä rahakukkaroaan suuremmassa arvossa kuin omaa itseään, ja
sitte pitää tätä rahakukkaroaan ja lisäksi portin avainta tiukalla,
jott'ei aviopuoliso vaan pääsisi suistumaan mihinkään uhkarohkeuksiin.
Ja niinpä istuvat he katujensa varsilla ja tiskiensä takana, eivätkä
ole ikinä elämässään tunteneet raikasta tuulta, eivätkä ole ikinä
päässeet kokemaan, että terve voimakas ihminen ja uljas rohkea mieli
merkitsevät elämässä paljon enemmän kuin satatuhatta taalaria. Toiset
istuvat työtuntiensa jälkeen selkä kyyryssä vanhempien kanssa klubissa
olutpöytien ääressä. Vanhemmat kertovat rivoja juttuja ja turmelevat
niillä miehisen nuorison, niin että nämä ovat liika raukkoja ja
turmeltuneita antautuakseen naimisiin ja sen vaivoihin... Ei, Anna
Bojea ei ajattele yksikään näistä. Kun hän menee ohitse, sanovat he
"Kas, sepäs on tyttö... Katsos hänen käyntiääni" Silloin virkahtaa joku
toinen: "Älähän polta sormiasi turhaan! Hänellä ei ole groscheniakaan
ja vaatii vähintäin kreiviä itselleen."

Semmoisia ovat Hilligenlein nuoret miehet. Ja siksipä hautoo Anna
Boje, kaksikymmenkaksi vuotias, puhtaassa vilpoisassa sielussaan
ajatusta, josta hän ei koskaan voi vapautua, niin syvästi kuin hän sitä
vastaan taisteleekin: "Oi... kun olisi hän vapaa! Ja pyytäisi minun
rakkauttani! Oi... miten autuasta se mahtaisi olla."

Kai Jans on liika nuori hänelle.

Kerran tapasi Kai hänet yksin kyökissä, astui aivan hänen vierelleen ja
pyysi rukoilevasti: "Anna, anna minulle yksi ainoa suutelo, ainoa koko
elämässäni."

Hän väistyi vihastuneena puoleen. "Pyydän sinua, että jätät minut
rauhaan", sanoi hän, "_tässä_ asiassa en salli leikkiä. Jos vielä
kerran tulet tuolla tapaa, Kai, niin silloin on ystävyytemme lopussa."

Kun Anna muutamaa päivää myöhemmin, myöhään illalla, vielä kerran
käväisi puutarhassa, noutaakseen sisään kuivumaan asetetut
pesuvaatteet, näki hän syrjempänä pensakäytävällä Kain, ja hänen
edessään seisoi kookas komea talonpoikaistyttö, rappiolle joutuneesta
perheestä ja itse laiska ja irstas.

Silloin sanoi hän, kun Kai pari päivää senjälkeen tuli käymään heille
taas, vihoissaan ja katkerasti: "Senkö kanssa sinä nyt oleskelet?
Sinä? On aina ollut suusi täynnä suuria sanoja Hilligenleistäsi?...
Läksit silloin maailmallekin etsiäksesi muka sitä?... Ja oleskelet nyt
tuommoisen kanssa?..."

Silloin vihastui Kai: "_Sinä_!" sanoi hän, "_sinä_!... Sinun on
syysi! Jos sinä pitäisit minusta, niin voisin minä edelleenkin uskoa
Hilligenleihin... mutta nyt..."

Tyttö hämmästyi ja sanoi: "No, sehän on parannettavissa. Vai
_minussako_ syy? Kuule, sanon sinulle: Itsessäsi, _itsessäsi_ se
piilee, Kai Jans!"




KAHDESTOISTA LUKU.


Elokuun lopulla suoritti Kai Jans erotutkintonsa. Kolmea päivää
myöhemmin kävi hän kastanjakäytävällä jäähyväisillä. Anna antoi
tyyneesti hänelle kätensä, Heinke pudisti sitä pikaisesti ja lujasti,
ja juoksi sitte ulos, ja itki. Kassen Wedderkop aikoi tulla saattamaan
häntä Hampuriin; sieltä piti hänen jatkaa yksin matkaansa Heidelbergiin.

Samana iltana tuli sähkösanoma Pietiltä Hampurista: "Anna tulkoon..."
Hän oli aina luvannut, että Anna saisi kerran käväistä hänen vieraanaan
Hampurissa. Nyt täytti hän lupauksensa.

Anna oli iloissaan, että hän muisti häntä, ja että tämä iänikuinen
yks'toikkoisuus hänen elämässään kerrankin tuli keskeytetyksi, ja
ilmestyi noiden kahden Hampuriin matkaajan hämmästykseksi aamulla
aikaiseen asemalle, ja matkusti heidän seurassaan. Hän ei ollut vielä
ikinä ollut Hillingeleitä pitemmällä. Kuinka hän oli ihmeissään, kun
hän tuota korkeata rataa kiiti tuon suuren suuren kaupungin läpi. Hän
seisoi ikkunassa ja ihmetteli äänettömänä.

Dammtorasemalla oli heitä vastassa Piet. Oli ihmeellistä nähdä häntä
täällä. Anna oli tähän asti aina nähnyt hänet vaan Hilligenleissä, nyt
seisoi hän tuossa vieraassa ympäristössä ja tuiki outojen ihmisten
keskellä, välkäytti kerran silmää hänelle ja nyökäytti lyhyesti
päätään. Niin, semmoinen oli hän aina, lapsesta asti, ja siksi piti hän
hänestä niin paljon: kaikessa niin päättävän miehekäs.

"No?" hymähti Kassen Wedderkop. "Nyt menette ja näytätte Anna Bojelle
Hampuria; mutta illalla kello seitsemältä olette Altonassa Kaiserhofin
viinitarjolassa. Asettukaa semmoiselle paikalle että voitte nähdä alas
oluttarjolaan. Tulen sinne kahden vanhan ystäväni kanssa, kahden, jotka
myöskin ovat syntyperää Hilligenleistä, ja jotka ovat olleet kanssani
Itä-Aasiassa... No, ja matkoihinne nyt."

Silloin ottivat he Anna Bojen keskelleen ja menivät hänen kanssaan
Jungfernstiegkadulle. He näyttivät hänelle postikonttoorin
ja sotamuistopatsaan, ja Alsterin varrella upeat hotellit ja
pankkirakennukset. Sitte menivät he hänen kanssaan Rödingsmarkttorin
poikitse satamaan ja höyrypurrella Krahnhöftiin. Annan hämmästys oli
jo vähän lauhtunut; hän katseli kaikkea nyt jo rauhallisin, vähemmän
ihmettelevin silmin ja ajatteli: "Ah... ah... mutta mitä liikuttaa
tuo kaikki minua? Mitä minä noista kaikista lukemattomista ihmisistä,
ja kaikesta komeudesta? Olisi minulla vaan yksi ainoa ihminen, joka
kuuluisi minulle." Silloin tällöin, kun toiset eivät huomanneet,
katsahti hän syrjästä veljeään, ja ajatteli lapsuuttaan ja sydämensä
kasvoi tulvilleen rakkautta ja häntä alkoi ahdistaa, että Piet aina
oli niin kylmä ja lyhytsanainen hänelle, ja hän ajatteli: "Kai Jans ei
ole läheskään niin varma itsestään kuin hän." Veli puolestaan katsahti
hänkin sisareensa, kun tämä ei sitä huomannut, ja ajatteli: "Miten
hän on muuttunut! Silloin avojaloin matalikolla, puku tuskin polviin
asti, ja pienessä jalassaan näkinkengän viiltämä naarmu, ja nyt on
hän tuommoinen suuri komea tyttö." Kai Jans tähysteli yhtä päätä ulos
eteensä, keksisikö hän siellä mastometsässä Goodefroon.

Goodefroo oli yhtä höyryn, kettinkien ja komentosanojen hälyä. Kai Jans
meni kohta keulaan, katsomaan etukajuuttaa ja keulakatolle. Piet ja
Anna taas menivät peräpuolelle laivaa. Piet selitti hänen hiljaiseen
kysymykseensä, missä hänen oli tapansa seistä, kun hän oli vahdissa,
ja sitte seisoi Anna pitkän aikaa sillä paikalla, ja katseli yli tuon
avaran laivan, ja ylös mastoja kohden, ja koetti kuvien avulla, joita
hän oli nähnyt, kuvitella millaista oli hänen veljellään, kun oli
kaunis ilma tai myrsky, otti sitte keveästi, ja katsomatta häneen häntä
kädestä ja lähti hänen kansaan portaita alas.

"Näetkös? Tässä on minun asuntoni."

"Poikaseni!" huudahti hän vilpittömästi hämmästyneenä, "mutta tämähän
sitte on pieni loukko".

Hän nauroi: "Niin, ja ajatteles nyt, että suuri Pe Ontjes on asustanut
tässä, kun hän oli alaperämiehenä."

"Missä on hän nyt?" kysyi Anna tyyneesti.

"Hän on täällä Hampurissa ja lähtee huomenna, miehistö mukanaan,
Glasgowiin, noutakseen sieltä erään laivan! Sillä tekee hän vielä pari
matkaa; sitte aikoo hän asettua Hilligenleihin ja tarkastella, voiko
hän laajentaa siellä isänsä liikettä."

"Vai siten!" sanoi Anna. Hän oli jo Hilligenleissä kuullut asiasta.

"Sinä et ole vielä ollenkaan ihmetellyt sitä", sanoi veli, "että olen
näin aikaiseen päässyt toiseksi perämieheksi, ja lisäksi näin komealle
laivalle."

"Oi, kuule!" sanoi hän. "Kuinka iloiseksi tulikaan äitimme! Ja me
kaikki!"

"Ja nyt saat kertoa heille vielä jotain muutakin!" Ja hän alkoi penkoa
kirstussaan, ja veti esiin erään laivarakennus-aikakauskirjan, näytti
hänellä ensin nimilehden, aukaisi sen sitte ja sanoi: "Katso tuohon!"

Anna luki: "Höyrykoneitten ja moottoreiden käyttämisestä suurilla
purjelaivoilla", kirjoituksen alla seisoi lukea nimi "Piet Boje".

Silloin löi Anna käsillään rintaansa ja katsahti veljeensä silmät
välkkyvinä. "Eipäs!" sanoi hän, "mutta Piet!"

"Sanon sinulle," sanoi hän, "olen tuossa kirjoituksessa paljon tinkinyt
omista mielipiteistäni. Ymmärräthän, en itse asiassa -- se oli
minulle selvä --: vaan muodossa. On niin epävarma, kun ei ole käynyt
korkeampia opistoja. Näetkös, tuon kirjoituksen nojalla olen saanut
tämän paikkani!... Samassa tilaisuudessa näytin laivanomistajallemme...
katsohan tänne... tämän laivaluonnoksen tässä... sinä et saa siitä
sillä tapaa selvää... se esittää suunnitelmaa tehdä lastaustila
avarammaksi laivoissa. Näetkös: aina silmät auki, ja aina eteenpäin! Se
on veressäni."

"Mutta kuka on saanut sinut ensiksi noihin ajatuksiin?"

"Niin", sanoi hän, "se oli tuo juopporatti Klaralla... muistathan...
hän minut ensiksi jäljille saattoi."

"Missä on hän nyt?"

"Hävinnyt jonnekin sairaalaan Lissabonissa, sanotaan." Ja hän levitti
aikakauskirjan vielä kerran hänen eteensä ja nauroi iloisesti. "Onpas
tuo tuottanut minulle huvia!" sanoi hän ja laski sen puoleen.

Anna kumartui pöydän yli ja katseli kuvia, jotka oli naulattu seinälle.
Oi... kuinka omituiselta tuntui... tuossa oli tuon pienen vieraan
suojan seinällä vanhempain kuva, joka joskus oli otettu heistä heidän
ensimmäisinä aviovuosinaan, ja Heinken ja Hettin yhteinen kuva, joka
oli otettu, kun he olivat noin kymmenen vanhoja. Ja sitten hänen oma
kuvansa, kun hän oli noin kahdeksantoista. Hänellä oli siinä vallan
hämmentyneet silmät, koska valokuvaaja, eräs nuori mies, oli tarttunut
häntä päähän, saattaakseen sen semmoiseen asentoon, kun hän tahtoi. Ja
tuo tuossa hänen vierellään?... Kuka hän oli? Hän tunsi Pe Ontjes Laun
lyhyine vaaleanruskeine täysipartoineen, heitti terävän ja epäluuloisen
silmäyksen häneen ja kääntyi poispäin.

Kun hän oli tarpeeksi tarkastellut kaikkea, ja antanut lausuntonsa
makuusijastakin, lähtivät he kaikki kolme taaskin laivasta,
ja kuleksivat ympäri kaupunkia kaiken päivää: Alsterilla,
taidekokoelmissa, pääkaduilla.

Kun he sitte illemmalla, kun oli kylliksi lämmin, istuivat
Alsterhotellin edustalla... niin kenpä tuli tuolta... Kuka oli tuo
pitkä hieno herrasmies pyöreine parrattomine kasvoineen ja suurine,
välkkyvine ystävällisine silmineen?

Tjark Dusenschön... tietysti!

Hän kumarsi Annalle, sylinteri kädessään, ja sanoi leikkisän
ystävällisesti; "Jos herrasväki suvaitsee, niin liityn hetkeksi
seuraanne... Minun on tapa käydä täällä juomassa kupin kahvia", sanoi
hän "kun on luonnistanut joku hyvä kauppa; ja kun semmoinen tapaus
onneksi sattuu usein, niin juon täällä usein kahvia". Hän jätti
päällystakkinsa sekä vaaleasilkkisen kaulahuivinsa ja keppinsä, jossa
oli hopeahelat, viinurille, joka erinomaisella kiireellä juoksi esiin,
ja istuutui verkalleen ja mukavasti. "Näin herrasväen istuvan tässä, ja
tunsin teidät kaikki, koska tunsin Pietin."

"No miks'ette milloinkaan pistäy Hilligenleissä?" sanoi Anna
pidätetyllä vihalla. "Isoäitinnehän on sentään elossa vielä?"

Tjark katsahti tyyneesti häneen ja sanoi: "En ole tuntenut mitään
tarvetta tulla sinne, neiti Boje; ja isoäitini ansaitsee elatuksensa
työllään. Mitähän minulla silloin on tekemistä Hilligenleissä? Niin,
jospa olisikin siellä joku kauppa-asia ajettavissa! Minulla ei ole
aikaa tehdä mitään huvimatkoja".

"Mitähän sinä nyt oikein hommailet sitte?" kysyi Kai Jans.

"Olen ollut viisi vuotta konttoorijohtajana; nykyään hommaan
raha-asioissa". Sitä sanoessaan katsahti hän heitä jokaista
vuoronperään, samalla katseella kuin hänellä oli muinoin ollut Jan
Friech Buhmannin pajassa.

"Raha-asioissa?" sanoi Anna. "Minulla ei ole mitään käsitystä
semmoisista".

"Selitän lyhyesti sen teille, neiti Boje", sanoi Tjark kohteliaasti,
kääntyen häntä kohden. "Nähkääs: on joku, joka tarvitsee rahoja
johonkin yritykseen; on taas joku toinen, jolla on rahoja, ja joka
mielellään antaisi ne käytettäviksi. Nyt ei kumpikaan tiedä toisestaan.
Näetkös? Nyt toimitan minä tämmöiset henkilöt yhteyteen toistensa
kanssa. Viinuri hoi!... On esimerkiksi joku viinuri, joka haluaisi
ottaa haltuunsa hotellin, mutta hänellä ei ole pääomaa. Silloin voin
minä ehkä toimittaa hänelle sitä... Kuppi mustaa, herra viinuri!"

Hilligenleiläiset olivat kummissaan. Vanha Stiena Dusenschön siellä
pitkässä rivissä heilutteli myssynnauhojaan ja tiesi kertoa ihmejuttuja
Tjarkista, Tja... arkista... ja näeppäs: kaikki on totta. Kaikki totta!
Sillä kuinka hieno onkaan Tjark Dusenschönin puku. Ja kuinka tyyneen ja
luotettavan vaikutuksen tekeekään koko mies!

"No, ja mitä hommailet sitte sinä, Kai?" virkkoi hän.

"Minä aion Heidelbergiin ja sitte Berliniin... Teologiaa ja uusia
kieliä."

"Teologiaa! Siinä teet oikein", sanoi Tjark vakaasti. "Kansa, rahvas,
tarvitsee hengen miehiä, luonnollisia johtajiaan. Sinä, työmiehen
poika, olet ymmärtävä kansaa... No, entä te, neiti Boje? Yhä äidin
luona vaan?"

"Siellä on työtä riittämiin", sanoi Anna.

"Jos joskus haluaisitte Hampuriin, niin kirjoittakaa minulle vaan,
pyydän; olen täällä tuttava useissa arvossapidetyissä perheissä, ja
toivoisin kyllä voivani hankkia teille hyvän paikan."

"Nyt tahtoisin lähteä täältä", sanoi Anna... "Olen koko päivän ollut
liikkeessä; tahtoisin hiukan levähtää".

"Jään tänne vielä hetkeksi", sanoi Tjark Dusenschön, nousi ylös, ja
autti kohteliaasti Annan ylle päällystakkia.

"En siedä tuota ihmistä", sanoi Anna, kun he olivat tulleet ulos,
"kaikki on hänessä teeskenneltyä: koko hänen pyöreät välkkyvät
kasvonsa, ja varsinkin tuo hänen iso-isäviisautensa".

Piet ja Kai Jans pysyivät vaiti; heihin oli Tjark Dusenschön toki
hieman tehonnut.

Kello kahdeksalta olivat he Altonassa Kaiserhofissa, kysyivät hieman
epävarmasti viinitarjolaa ja istuivat sinne. Kun viinuri tuli,
tilasivat he ensikertaa elämässään -- Piet se oli, joka tilasi; he
eivät sitä koskaan unohtaneet -- pullon viiniä, lievintä Moselviiniä
ja tohtivat alkaa vähän silmäillä ympärilleen. Kun he huomasivat, että
kaikki ryhmät pöydissä ympärillä pysyivät tavallisessa haastelussaan,
tulivat he varmemmiksi ja alkoivat kotiutua.

Silloin näki Anna Boje syrjempänä erään pienen pöydän ääressä, edessään
pullollinen punaista viiniä, erään vieraan, joka taukoamatta tuijotti
heidän pöytäänsä kohden. Hänen pukunsa oli harmaa ja teki porvarillisen
hyvinvoivan vaikutuksen, takki oli kaksrivinen tummemmasta sarasta, pää
oli leveä, hyvin jokapäiväisen näköinen, ja valkeat pyyleät kätensä oli
hän pujottanut toisiinsa pöydällään. Hänessä oli jotain, joka sai Annan
haluamaan nähdä tarkemmin hänen kasvojaan. Hän pakoitti itsensä sentään
katsomaan toisaanne; mutta katsoi taas hetken kuluttua häneen. Mies
tuijotti paisunein ja riippuvin silmäluomin veltosti ja yhtäpäätä heitä
kohden. Se alkoi tuntua Annasta kiusalliselta; hän kääntyi kokonaan
poispäin, ja nojautui viistoon pöytää vastaan. Kai Jans oli iloisesti
katsellut ympärilleen salissa, nyt katsahti hän Annaa ja kohotti
lasiaan. Silloin huomasi hänkin, Annan ohitse, tuon vieraan siellä,
ja heräsi hänessäkin kohta semmoinen omituinen epämukava tunne ja hän
kumartui, niin ett'ei hän enää nähnyt vierasta siellä, ja sanoi, vetäen
syvään henkeänsä: "Ja nyt sitä on matka Elben tuolle puolen ja ulos
elämään!" Ja nyökäytti iloisesti päätään noille kummallekin ja joi.

Silloin ilmestyi Kassen Wedderkop, vähän pahasti ontuen tosin, mutta
hyvällä tuulella; hänen takanaan tulivat hänen molemmat ystävänsä,
pieni punatukkainen ja pitkä vaaleatukkainen, kaikki kolme noin
viisikymmenvuotiata ja komeita, ikäisikseen reippaita miehiä.

"Mitä?" sanoi punatukka, "noin nuoreenko seuraan sinä meidät nyt viet?"

"Käyttäydy hyvin vaan!" sanoi Kassen Wedderkop, "on vierähtänyt monta
päivää siitä kun olet istunut noin nuoressa reippaassa seurassa.
Katsohan Anna Bojea!... Onko sinulla ollut kaunis päivä, vai, lapseni?"

Pitkä vaaleatukkainen istuutui Anna Bojen viereen. Tuotiin uutta viiniä
pöytään.

"Olenkohan joskus kertonut sinulle", sanoi vaaleaverinen Wedderkopille,
"kuinka kerran viikon päivät seurustelin erään nuoren kauniin tytön
kanssa? Siitä on pitkä aika. Se on juttu, joka hyvin sopii näin
viinilasin ääressä, ja juttu, jonka hyvin voi kertoa nuorelle tytölle".
Hän katsahti ystävällisesti ja kohteliaasti Anna Bojeen: "Haluatteko
kuulla?... Te molemmat vanhat ikä- ja matkatoverini tiedätte, että
vietin lapsuuteni Hilligenleissä, mutta nuoruusvuoteni Itzehoe'ssa.
Meitä oli kaksi lasta: veljeni ja minä; sisarta ei meillä ollut. Emme
joutuneet kaupunkimme ulkopuolelle juuri koskaan; seurapiirimme oli
sama kuin vanhempaimme, hyvin kunnollinen ja hyvin jäykkä seurapiiri,
vanhempamme olivat nimittäin perin säntillistä väkeä. Nuorten tyttöjen
tuttavuuteen emme tulleet muuten, kuin että me perhekutsuissa mustissa
takeissa ja valkeissa hansikkaissa tanssimme heidän kanssaan, ja
kadulla kohdatessamme kohteliaasti tervehdimme. Olimme luonteiltamme
vanhempaimme kaltaisia. Sillä kannalla pysyivät asiat, kunnes minä
tulin kahdenkymmenen seitsemän ikäiseksi ja veljeni kahdenkymmenen
viiden; hän oli kauppamies, kuten minäkin.

"Silloin lähti hän pelkästä ikävystymisestä ja uteliaisuudesta pienelle
tervehdykselle erään etäisen serkkumme luokse, joka asui pappina
eräässä etäisessä syrjäkolkassa maakuntaamme. Kun hän juuri oli
istuutunut serkkumme ja hänen vaimonsa kanssa kahvipöytään, astuu
sisään komea kaunis tyttö, erään lähellä asuvan maanviljelijän tytär,
joka oli vieraisilla heillä. Kahvin jälkeen tuli veljeni tilaisuuteen
käyskelemään kahdenkesken hänen kanssaan tunnin verran puutarhassa.
Viikon perästä palasi hän taaskin sinne. Kahden viikon kuluttua
alkoivat he kohdata toisiaan salaa ja muualla kuin serkun luona.
Sitte menivät he kihloihin. Kohdakkoin senjälkeen kävi tyttö viikkoa
kestävällä vierailulla vanhempaimme kotona.

"Tämä viikko oli elämäni merkillisin ja ihanin. Me kaksi tuhmaa poikaa
opimme sen kuluessa tuntemaan jotain; jotain, josta emme ennen
tietäneet, että semmoista olikaan ja että voi ollakaan maailmassa
jotain niin ihanaa ja ihmeellistä. Mitä se oli? Me opimme tuntemaan
kauniin nuoren tytön, terveen sielultaan ja ruumiiltaan, ja niin
koruttoman ja suoran ja luonnollisen, ikäänkuin olisi hän vasta
eilispäivänä jumalan kädestä valmistunut. Koulupenkillä olimme
oppineet, monenkolaatuisia sarvikuonoja elustaa Afrikan metsissä,
olimme oppineet, mitä ooppera on, ja mitä merkitsee merentakainen
kauppa, ja kuinka ostereita pitää aukaista. Mutta _tällainen_ olento
oli meille tuiki outo. Yhtä outo sisällisesti kuin ulkonaisesti. Ja nyt
saimme aivan yht'äkkiä tuntea hänet.

"En osaa sanoa teille, kuinka me ihmettelimme, ja kuinka onnelliset
ne päivät olivat. Minun veljeni ja minä, me ihmettelimme syvästi
tuommoista luomaa. Oli kesä. Hän loikoili puutarhassamme ruohikolla,
pukeuneena väljään pukuunsa, kaikessa ihanuudessaan. Minun veljeni
istui päänpuolella häntä, minä jalkapuolella. Ette saa luulla, että se
mitenkään kiusasi minua, että hän oli niin ihanan nuori ja kaunis ja
luonnollinen ja sentään oli toisen. En sitä tullut ajatelleeksikaan.
Hän oli minulle ainoastaan paljaaksi iloksi, iloitsin hänestä,
ikäänkuin ihanasta komeasta sisaresta, jonka yht'äkkiä olin saanut
lahjaksi. Älkääkä myöskään luulko, että hän oli ensimmäinen kaunotar,
joka tuli näköpiiriini; siellä niillä seuduin maata on semmoisia
tiheässä. Vaan asia oli se, että hänen ruumiinsa ja sielunsa kauneus
paljastui niin selvänä ja luonnollisena edessämme, ja että hän antoi
meidän nähdä sen kaiken, aavistamattakaan, että se kaikki meille oli
ihan uutta ja ihanaa. Minä ihmettelin hänen joka liikettään, ja vielä
enemmän melkein joka sanaa, jonka hän sanoi. Hänen jäsenensä herättivät
tunnon, ikäänkuin kun nuoren pehmyen metsän läpi humisee kevyt lievä
tuuli, ja kaikki, joka lehvä ja oksa, henkii ja huojuu sen tuulen
sylissä; hänen sanansa olivat, ikäänkuin puhkeisi puhumaan keväinen
lehmus, joka seisoo kukassaan; meidän silmämme riippuivat joka hetki
hänen huulillaan.

"Viikko kului. Minun täytyi lähteä Hampuriin, ja kohdakkoin senjälkeen
matkustin Kiinaan..." Hän katsahti ajatuksiinsa vaipuneena lasiinsa...
"En tiedä", virkkoi hän, "lienevätkö nuo päivät vaikuttaneet sen, että
olen jäänyt naimattomaksi. Joka tapauksessa olivat ne elämäni ihanimmat
päivät." Ja hän tarttui lasiinsa ja kääntyi Anna Bojea kohden, kohotti
hänelle lasiaan ja sanoi: "Teidän on syy että tulin kertoneeksi tämän
juttuni." Ja tyhjensi lasinsa.

Silloin nyökäyttivät toisetkin päätään Annalle, ja Kai Jans katsahti
häneen ja näki keveän punastuksen hänen puhtailla kauniilla
kasvoillaan, ja ajatteli: Kuinka kaunis hän on.

Kassen Wedderkop kaasi uutta viiniä laseihin, ja he puhelivat hetken
keskenään ja katselivat vieraita ympärillä. Anna kääntyi Pietiin ja
sanoi hiljaa: "Katsos tuota tuolla, tuota leveää harmaata miestä
tuolla vähän syrjempänä takanamme". Piet taivutti itseään hiukan, niin
että hän näki sisarensa pään ohitse, ja katsoi sinne. Mies siellä
istui yhä vielä pullo punaista viiniä edessään, yhä samallaisena
luonnottoman velttona ja laiskana, ikäänkuin olisi hänen sielunsa
hetkeksi väistynyt hänestä, ja oli hänessä siinä kun hän istui jotain
melkein kammottavaa, ikäänkuin rakennuksessa, jossa ei ole asujamia;
hän tuijotti naljaisilla, liikkumattomilla silmillään yhtämittaa heitä
kohden. Piet kääntyi nopeasti poispäin ja sanoi hiljaa ja kevyesti:
"Joku hampurilainen poroporvari ja viinin juoja. Antaa toisten ajatella
ja työskennellä puolestaan. Mitä me hänestä?"

"Kuule!" sanoi Wedderkop punatukkaiselle, "kerrohan minulle eräs asia!
Muistatko vielä, kun me kolme kerran matkustimme eräällä venäläisellä
höyrylaivalla Wladiwostokista San Franciscoon? Muistatko sitä matkaa
vielä? Ikinä elämässäni en ole elänyt jotakin niin seikkailevaa ja
suurta: me matkustimme laivassa, jonka koneisto oli kokonaan kelvoton,
päällystö kurjia merimiehiä, ja laiva ilman tähystäjää, matkasimme
halki harmaiden raskaiden aaltojen, halki kylmän, tuulessa ajelehtivan
sumun, halki loputtomien vinkuvien lumimyrskyjen, me kolme saksalaista
yksin noiden venäläisten joukossa, jotka joivat ja kiroilivat
pyhimyskuvainsa edessä. Me molemmat, tuo pitkä tuossa ja minä, me
olimme reimalla päällä: aivan kuin kiidättäisimme linnunrataa halki,
ja voisimme joka silmänräpäys suistua äärettömyyteen. Mutta sinua ei
liikuttanut mikään... Mikä sinua silloin vaivasi?"

Lyhyempi Kassen Wedderkop'in tovereista katsahti älykkäin miettivin
silmin ystäväänsä, katsahti sitte hilpeästi ja vilkkaasti Anna Bojeen
ja virkkoi: "On minullakin eräs juttu, joka kelpaa kerrottavaksi näin
viinilasin ääressä, ja jota tuommoisen nuoren tytön korvat sietävät
kuulla... Tiedättehän... olen syntynyt Hilligenlein pappilassa, joka
tänäpäivänä vielä on samallainen kuin silloinkin. Isäni oli hieman
ahdasmielinen ja jäykkä mies, joka välitti vähät meistä lapsista,
hänellä kun oli paljon työtä. Meidän äitimme... siitä en nyt mielelläni
puhu toisille ihmisille... en tiedä niin siitäkään, kuinka paljon
syytä oli hänessä itsessään ja paljoko isässä... lyhyesti, hän lähti
pois... ja on nyt kuollut... Se ei ollut mikään onni meille lapsille:
isä tyly ja jyrkkä, äiti aina katkera ivanilme suupielissään; sitten
me yksin isän kanssa. Niinpä tultiin niin pitkälle, että kaikista
rippikoululapsista olin se minä, papinpoika, joka katkerimmin pilkkasin
kaikkea sitä, mitä isäni saarnastuolistaan puhui... Hampurissa,
oppiaikanani, pysyin samana, mitä olin: kylmänä pilkkaajana ja tyhjänä
viisastelijana. Muutama vuosi oppiaikani jälkeen, kahdenkymmenenkahden
vuotiaana, lähdin minä Hongkongiin.

"Kun olin ollut siellä noin pari vuotta, tulin tuttavuuteen erään nuoren
perheen kanssa. Mies oli englantilainen, vaimo hampurilaisen kauppiaan
tytär. Rouva lienee niihin aikoihin ollut noin kolmenkymmenen vanha,
terve, kukoistava ja onnellinen vaimo ja nuori äiti. Hän huomasi
pian kuinka tyhjänpäiväistä ja teeskenneltyä kaikki oli minussa ja
sääli minua ja alkoi auttaa. Ja ihmeellistä, kuinka taitava hän siinä
oli! Hän antoi minun pilkata ja ilkkua ja pöyhkeillä, ja melkein
myöntyi kaikkeen mitä puhuin; ainoastaan että hän otti kaiken, minkä
minä olin heittänyt lokaan, ylös ja siirsi sen syrjempään siistille
paikalle, ikäänkuin äiti, joka huolellisesti kätkee kätköihinsä jonkun
vanhanaikuisen kömpelön näköisen esineen, koska se joskus on ollut
isoäidin ylpeytenä. Silloin säpsähdin hiukan ja aloin vähän lievittää
sanojani.

"Hän oli miehensä kanssa joutunut kulkemaan laajalti maailmaa,
vaikka hän vielä olikin niin nuori. Etelä-Amerikassa oli hän saanut
nähdä jyrkkää katoolilaisuutta, Japanissa oli hän seisonut erään
pakanallaisen oppineen sairasvuoteen ääressä, Hongkongissa kuului
hänen seurapiiriinsä eräs katoolilainen, jonka kirjapöydällä seisoi
ainoastaan latinalaisia kirjoja; sitäpaitsi oli hän lukenut paljon:
hän tunsi Marcus Aureliuksen ja Platon, ja ennen kaikkea Goethen.
Hiljaisissa lempeissä keskusteluissa, joissa hän ei milloinkaan tehnyt
mitään hyökkäyksiä, vaan aina väistyi ja väistyi, paljasti hän hiljaa
minulle sen lujan pyhän pohjan, jolla hänen sielunelämänsä seisoi:
nöyrän hartaan kunnioituksen kaikkea sitä syvää salaisuutta kohtaan,
johon elämä ja sielumme edessämme kätkeytyy. Silloin vapautui luontoni
kaikesta siitä valheellisuudesta, joka siihen oli alkanut syöpyä;
luontoni selkeni, ja minä muutuin koruttomaksi hiljaiseksi ihmiseksi.

"Ei voinut tapahtua muuten, kuin että minä tulisesti rakastuin häneen.
Minusta tuntui, ikäänkuin en voisi elää kaukana hänen kauneudestaan,
viisaudestaan ja hyvyydestään. Eräänä päivänä selkeni minulle, että
minun täytyi pois, ell'en tahtonut joutua perikatoon... Ja minä lähdin.

"Lähtöäni helpotti hiukan se, että eli mielessäni salainen suuri toivo.
Minulla oli nimittäin tapana, kun olin hänen luonaan vieraana, -- tapa,
jonka hän mielellään salli -- että katselin ja tarkastelin kuvia, joita
oli seinillä ja pöydillä. Silloin palasin aina hänen nuoremman siskonsa
kuvan luokse, nuoremman siskon, joka oli kahdenkymmenen yhden vanha,
ja asui heidän vanhempainsa luona Hampurissa, ja joka oli hyvin hänen
näköisensä. Silloin ajattelin: matkustan Hampuriin, ja menen siellä
naimisiin hänen sisarensa kanssa, joka on henkisesti ja ruumiillisesti
hänen kuvansa.

"Otin senvuoksi lomaa ja matkustin Hampuriin ja vein tuon kaukaisen
tyttären terveiset perille hänen kotiinsa ja näin hänen sisarensa.
Hän olikin aivan samannäköinen kuin hän, jota niin syvästi rakastin.
Ulkonaisesti ihan samallainen ja silmissä leikki sama ystävällinen
kujeellisuus. Hänkin oli älykäs kuten siskonsa, ja oli hänkin
ymmärtänyt Marcus Aureliusta ja Goethen, hänkin oli ystävällinen...
Mutta häneltä puuttui jotakin... jotakin... häneltä puuttui sielun
syvyys, se hiljainen, tummansininen syvyys: hartaus ja kunnioitus
ijäisten salaisuuksien edessä... Hän saattoi nauraa uskonnolle..."

Kertoja katsahti ajatuksissaan eteensä... "Minä en voinut mennä
naimisiin hänen kanssaan", sanoi hän. "Minä ajattelin aina vaan häntä,
joka eli onnellisena Hongkongissa... ja ajattelen yhä vielä häntä... Ne
kaksi vuotta Hongkongissa olivat elämäni onnellisimmat..." Hän kohotti
päätään ja katsahti Anna Bojeen ja sanoi ystävällisesti: "Te johditte
minut kertomaan tämän kertomukseni. Teidän tyyneet kirkkaat silmänne
sanovat: kerro, kerro jotakin totta. Ne silmänne muistuttavat minua
hänen silmistään, vaikka teidän ovatkin vaaleat... Hänkin tahtoi aina
kuulla totta..." Ja hän kohotti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan ja
joi.

Kun kaikki olivat tyhjentäneet lasinsa, jäivät he katselemaan
ajatuksissaan eteensä. Katosta lankesi heidän päälleen punerva
valo, ympärillä häilyi kevyttä sinervää huurua, Anna Bojen vaaleat
hiukset välkkyivät ja välähtelivät. Viinuri katseli hiljaisin
kalvakkain kasvoin tuota ystävällistä pientä pöytäseuraa, jossa nyt
jo toistamiseen joku vanha harmaapää niin kunnioitettavin merkitsevin
ilmein johti puhetta. Vieras siellä taaempana istui paikallaan, kädet
kumpikin lasinsa ympärillä ja tuijotti pyöreine harmaine ilmeettömine
silmineen hilligenleiläisten pöytää kohden. Nämä tilasivat uutta
viiniä, ja jatkoivat iloista seurusteluaan. Ja Kai Jans kohotti lasiaan
ja katsahti silmin, joissa piili sama veitikkamainen kujeellisuus
kun hänen isänsä silmissä, Anna Bojeen. "Anna Boje, kuulehan. Meidän
onneksemme! Toukokuussa palaan takaisin!"

Anna Boje katsahti ystävällisesti häneen ja naurahti.

Silloin virkkoi pitempi vieraista, hän joka kerran Itzehoessa oli
puutarhassa istunut sen neidon jalkapäässä, kun hänen veljensä istui
neidon pääpuolella: "Ja nyt _sinun_ kertomuksesi, Wedderkop, sen on
tapahtumapaikka tuolla puolen Alsterin, ei perin kaukana täältä...
tunnen sen."

"Enpä usko, että tunnet," sanoi Wedderkop, "mutta mielellään saatte
sen kuulla; se on lyhyt, ja kertomus, joka sekin sopii näin viinilasin
ääressä ja neitosen kuultavaksi... Kun silloin teidän seurassanne olin
palannut San Franciscon kautta kotiin niin kääntyi erään etevimmistä
kauppiaistamme huomio minuun, vaatimattomaan nuorukaiseen. Tulin
tuntemaan hänet konttooripäällikkömme konttoorissa ja saavutin hänen
suosionsa, niin että hän kutsui minut luokseen vieraisille kauniiseen
kotiinsa tuolla puolen Alsterin. Siellä vietin viisi ihanaa viikkoa.

"Hän oli kelpo kauppias; hän on vieläkin maineessa kylmänä varovaisena
liikemiehenä. Mutta kaikessa ammattikuntoisuudessaan ja älykkyydessään
ei hän ikinä jättänyt silmistään kauppaliikemiehen sisempää
ihanteellista merkitystä. Hän puhui ankaralla mutta mielevällä
katkeruudella niistä, jotka arvelevat elämäntarkoituksensa olevan
kasata rahaa rahan päälle; ja lausui viisaita mieleenpantavia sanoja
semmoisesta oikeasta kauppamiehestä, joka on ottanut huolehtiakseen,
ett'ei mikään maailmassa joudu hukkaan vaan että kaikki tuotteet
tulevat kuletetuiksi sinne, missä niitä tarvitaan, ja että sitäkin
tietä tulee lievitetyksi ihmisen tarve ja puute ja kohotetuksi
elämänilon mahdollisuus. Monet hetket käyskeli hän vapaa-aikoinaan
kanssani kauniissa puutarhassaan, ja laajensi sydäntäni ja näköpiiriäni
tämmöisillä puheilla.

"Ja nähkääs! Kun käyskelimme täten kävi hänen nuorin tyttärensä melkein
aina rinnallamme... Ja ell'ei hän joskus ollut kansamme, kutsui hän
usein hänet luoksemme käymään kansamme. En tiedä, tekikö hän tämän
jossakin salaisessa hyvässä tarkoituksessa. Että hän piti minusta, ja
antoi minulle arvoa, sen tiedän. Lyhyesti: tyttö oli nuori ja kaunis,
ja kantoi hienoa yksinkertaista pukuaan, kuin nuori solava koivu
lehvistöään. Ja puutarhassa kukkivat ihanat kukat ja kasvoivat kauniit
puut; ja koko huone huokui vanhaa turvallista varakkuutta ja lämmintä
hyvyyttä. Viisi viikkoa kului siten.

"Silloin palasi kotiin perheen emäntä, joka oli ollut vierailulla
naimisissa olevain lastensa luona. Hän oli aivan toisenlaatuinen
ihminen kuin hänen miehensä ja hänen nuorin lapsensa. Hän ei tosin
voinut sitä suoraan osoittaa näiden kahden edessä; mutta sisältään oli
hän ylpeä ja vallanhimoinen. Hän ei sietänyt minua, ja toimitti, ett'en
enää palannut.

"Silloin lähdin takaisin Kiinaan ja olin siellä viisitoista vuotta...
Miksi olen jäänyt naimattomaksi, sitä en tiedä... Siksikö että
muistelin tuota kaunista lasta hienossa yksinkertaisessa puvussaan,
jonka kanssa olin tuon viisaan hyväntahtoisen miehen rinnalla
käyskellyt siellä kauniissa puutarhassa? En kai tahtonut tinkiä
ihanteestani... Oltuani viisitoista vuotta siellä, tapasi minut
matkalla sisämaassa korealainen kuula. Palasin Hampuriin takaisin,
järjestin pienet raha-asiani ja vetäydyin Hilligenleihin. Ja jatkan
ja kehittelen nyt niitä ajatuksia, joita hän, tuo ukko silloin puhui
kanssani tuossa kauniissa auringonpaisteisessa puutarhassa, noita
ajatuksia oikeasta, todellisesta kauppamiehestä; ja tänä päivänä
vielä olen syvästi iloinen jokaisesta pienestä huomaavaisuudesta ja
tunnustuksesta, jonka hän minulle osoittaa; hän on nyt jo vanha mies...
Hänen tyttärestään en tiedä mitään..." Hän kohotti lasiaan, katsahti
Anna Bojeen, ja joi hänen kunniakseen.

"Mutta nyt!" sanoi pitempi hänen tovereistaan, "nyt haluttaisi minun
todellakin kuulla, mitä nuoret tässä arvelevat meistä kolmesta
vanhastapojasta".

"Sano sinä, Piet!" virkkoi Kassen Wedderkop, "mitä arvelet sinä?"

"He olivat kaikki kolme samanlaisia kuin me merimiehet", sanoi Piet
nauraen. "Merillä tai Kiinassa: sama asia. Olisitte olleet täällä
Hampurissa, olisitte kaikki naimisissa".

Siitä eivät nuo kolme pitäneet ja alkoivat kinastella vastaan ja
sanoivat: "Hän koettaa halventaa meitä. Se ei ole totta. Hänen kanssaan
emme kilistä".

"No, entä minkä lausunnon annat sinä, Anna! Sano suoraan vaan! Olemmeko
syyttä suotta jääneet naimattomiksi?"

"Minusta tuntuu", sanoi Anna Boje armollisesti, "että te kaikki olette
koettaneet saada itsellenne parhaan, mitä olette kohdanneet. Ja kun
ette sitä ole saavuttaneet, niin olette jääneet vapaiksi. Nuori tyttö
voi ymmärtää tuommoista ja antaa sille tunnustuksensa. Kaikki kolme
olette kunnioitettavia vanhojapoikia".

Silloin tulivat kaikki kolme iloisiksi ja nauroivat, ja kilistivät
lasia hänen kanssaan.

"Ja nyt!" virkkoi pitkä, "nyt tulee tuon kolmannen vuoro! Sitä olen
koko ajan katsellut vähän epäillen; ei näe kylliksi hänen silmiään; ne
ovat liika syvällä... Mikä on sinun lausuntosi?"

"Minä ajattelen samaa kuin Anna Boje", sanoi Kai Jans, ja silmissään
välkähti elokkuus ja hyvyys: "Kaikki kolme olette koettaneet saavuttaa
jotain puhdasta, jotain pyhää. Siksi olette nyt naimattomia. Ja olette
tehneet oikein; sillä nyt olette pysyneet puhtaina miehinä".

Nuo kolme loivat epävarmoina katseensa alas laseihinsa...

Mutta silloin kohotti pitempi Kassen Wedderkop'in tovereista
katsettaan, ja sanoi vakavasti: "En salli, että nuoret jäävät niin
väärään luuloon: Me olemme kaikki kolme nuoruudessamme saaneet nähdä
pyhää; mutta se ei, ikävä kyllä ole voinut estää meitä myöhemmässä
elämässämme hairahtumasta syntiin".

Silloin säikähti Kai Jans ja hänen kasvonsa muuttuivat. Hän tuijotti
synkkänä ja kalpeana eteensä ja aikoi nousta ylös.

Silloin kohottausi vieraskin tuolla viereisessä pöydässä, hänen tummat
elottomat silmänsä olivat luotuina häneen.

Mutta Kai Jans istuutui taaskin ja tuijotti taaskin sekavasti eteensä
pöytään.

"Nyt me lähdemme", virkkoi Kassen Wedderkop painostuneena... "Jäättekö
te vielä tänne?"

"Me jäämme vielä hetkeksi", sanoi Piet tyyneesti.

Silloin lähtivät nuo kolme.

He eivät vielä olleet ennättäneet uloskaan, kun Kai Jans jo iski
raskaasti kädellään pöytään ja huudahti kirskuvalla pilkalla:
"Näettekö?... Siten on laita;... Hilligenlei?!..." Ja naurahti kovaan
ja katkerasti.

Samassa -- hän nauroi vielä -- astui vieras sieltä toisesta pöydästä
heidän pöytänsä ääreen, istuutui häntä vastapäätä, ja sanoi veltolla
laahustavalla äänellä ja kohottaen laiskasti silmänsä Kai Janssiin:
"Minä kuulin ukkojen jutut, ja tiesin jo, mikä tulisi lorujen lopuksi".

Anna Boje loi häneen pikaisen ja kaihtivan silmäyksen, ja näki, että
hänen silmänsä olivat ihan sameat ja kellahtavat. Hänen sydämensä
sykähti levottomasti, ja tukkeutui ikäänkuin kurkkuun, hän aikoi
kääntyä Pietiin, mutta ei voinut.

Kai Jans nojautui raskaasti eteenpäin: "Tiedätkö", sanoi hän, "olen
semmoinen ihminen... olen lapsuudestani asti ottanut kaiken niin
vakavasti... niin vakavasti, tiedätkö... luulen, että sanon oikeammin,
kun sanon... pyhästi... Olen aiemmin kerran... matkustanut maailman
ympäri... etsimässä... minä luulin aina, että maailma olisi pyhä...
viime aikoina on minusta sentään alkanut tuntua...", hän nauroi
taaskin raskaasti... "Ja nyt tulevat nuo ukot juttuineen... On niin
outoa ollakseni... Minä luulen... olen joku aika sitte saanut sen
ajatuksen... että kaikki... on aivan yhdentekevää... aivan tuiki
yhdentekevää. Kuka olette te sitte?"

Anna kääntyi tuskauneesti Pietiin ja sanoi: "Emmekö lähde?"

"Odottaisin vielä pienen aikaa", vastasi. Piet pikaisesti ja katsahti
ympärilleen.

"Ketä sinä odotat?"

"Tapasin eilen Pe Ontjesin", vastasi hän hieman epäröiden, "ja kerroin
hänelle, että sinä tulisit tänne; silloin lupasi hän tulla tunniksi
kanssamme. Hänellä ei ole liikoja aikaa. Mutta luulin sentään, että hän
toki olisi tullut".

Tytön lennätti veri päähän, ja vastasi terävästi: "Sen olisin voinut
edeltäkäsin sanoa sinulle, ett'ei hän tule".

Samassa ryntäsi Kai Jans pystyyn, löi kättään pöytään ja sanoi
kovaäänisesti: "Tiedättekö mitä? Te molemmat, te Bojet! Etsittekö _te_
Hilligenleitä, Pyhää maata! Niin... etsittekö! Sanokaa se toisillekin:
suurelle Pe Ontjesille, ja pienelle Heinkelle... hänestä tulee tyttö
vielä kauniimpi kuin sinä, Antje! Sanokaa Tjark Dusenschönillekin,
hupsahtaneelle kuninkaanpojalle! Mitä _minä_ sitte turhia! Etsittekö
_te_ Hilligenleitä, kuuletteko? _Minä_... minä viis siitä nyt enää,
toista maata minä alan hakea".

Anna nousi kasvot kalpeina: "Tule", sanoi hän, "se on kamalaa, hän on
juovuksissa. Ihmiset katsovat meitä... tule, Piet".

Vieras seisoi Kain vieressä. "Tuletteko pienen matkan minun kanssani?"
sanoi hän.

Viinuri tuli ja auttoi Annalle päällystakkia päälle.

"Mitä hän on ihmisiään?" kysyi Piet osoittaen noihin kahteen, jotka
menivät uloskäytävää kohden. "Tuo harmaa tuolla!"

"Emme me tiedä, kuka hän on", vastasi viinuri, "hän tulee istumaan
tänne toisinaan, ja juo pullon punaista viiniä, ja sovittaa aina siten,
että hän tulee tekemisiin jonkun seuran kanssa... varsinkin jos siinä
on nuoria. Ja silloin on ilo aina lopussa", lisäsi hän ja katsahti
heidän synkkiin hämmästyneihin kasvoihinsa.

"Roistokin!" sanoi Piet. "Ja mitä hän on sitte oikein?"

Anna nyyhkyi häpeästä ja pusertavasta tuskasta: "Mene Kai Jansin
kanssa... Oi, kuinka minä häpeän noiden kaikkien ihmisten edessä".

"Minä häntä seuraamaan?" sanoi Piet pilkallisesti. "Antaa hänen mennä,
minne menee! Onhan se _hyvä_ että hän vihdoinkin jättää tuhmuutensa.
Etsiä Hilligenleitä?! Hullu hän on! Vai _meidänkö_ pitäisi etsiä
Hilligenleitä?! _Meidän_?!" Hän tarttui sisartansa käteen, ja lähti
hänen kanssaan ulos.

Hotellin edustalla, jossa hänen sisarensa asui, jätti hän hänelle
hyvästit.

Anna meni ylös, riisui itsensä ja meni nukkumaan ja nukahti kohta
ja näki ihmeellisen unen. Hän kuuli mainittavan aivan selvään ja
kirkkaasti omaa nimeään: "Anna Boje?!" Hän tunsi kohta äänestä, että se
oli Jumala, joka puhutteli häntä ja sanoi: "Tässä minä olen, Herra..."
"Kai Jans on hyljännyt etsimästä Hilligenleitä", sanoi Jumala, "nyt
pitää teidän alkaa sitä etsiä. Tiedäthän: Jonkun teidän kaupungissanne
pitää aina sitä etsiä ja löytää se..." "Oi hyvä Jumala!" sanoi hän. "Me
Bojet, me emme sitä ikinä löydä, ja Pe Ontjes Lau ei ole likimainkaan
kylläksi oppinut..." "Mitä pitää minun sitte tehdä?" sanoi Jumala. "Oi,
Herra!" sano Anna, "Kai Jans alkaa kyllä taas etsiä sitä, siitä saat
olla ihan varma. Luuletko sinä, että hän yhtään vuottakaan voi kulkea
tuon väliäpitämättömän naljasilmäisen harmaapään seurassa? Kohta on hän
oleva täydessä tulessa taas. Se on nyt kerran hänen luonnossaan. Ja
jos hän taas alkaa sitä etsiä niin on minulla kotona nuorempi sisar,
jonka nimi on Heinke, hän on kauniimpi ja pyhempi kuin minä, ja hän
on auttava häntä, niin että hän sen löytää". Silloin kohotti Jumala
sormeaan ja sanoi: "Sinunkin pitää sitä etsiä..." Silloin säikähti hän
taaskin: "Herra!" sanoi hän. "Minä en voi. Minä olen levoton, onneton
ihmislapsi!" Silloin uhkasi Jumala häntä vakavasti sormellaan ja katosi.

Seuraavana aamuna matkusti hän takaisin Hilligenleihin. Hänen sielunsa
oli levoton ja hämmentynyt.




KOLMASTOISTA LUKU.


Ja kun Anna Boje siis taas palasi kotiin, niin kertoi Heinke, että
ne kolme sieltä pensaikkokäytävältä sairastelevine äitineen olivat
matkustaneet pois. Äidin piti mennä pitkälle parannusmatkalle. Koska
he taaskin voisivat palata, se riippui kaikki sairaasta. Niin, kertoi
Heinke, eipä ollut sekään mahdotonta että he joutuisivat kokonaan
jättämään täkäläisen kotinsa, ja siirtymään äidin vuoksi Etelä-Saksaan,
jonnekin Rheinin seuduille.

Silloin rutisti Anna punaiset huulensa tiukasti yhteen. "Vai niin!"...
Nyt oli hän siis ihan yksin. Kukaan ihminen ei pitänyt hänestä; ei
kukaan tarvinnut häntä, ei kukaan välittänyt hänestä. Hiljalleen saisi
hän nyt lakastua ja kuihtua. Hän nauroi katkerasti ja tuskaisasti.

Siten kesti hän umeassa tuskassa kahdeksan päivää.

Mutta silloin koitti yhdeksäs päivä syyskuuta.

Ikinä elämässään ei unohda Anna Boje sitä aurinkoista kuumaa yhdeksättä
päivää syyskuuta. Ei, vaikka tulisi hän yhdeksänkymmenen vuoden
vanhaksi. Ja ikinä ei ole hän uskova, että oli siinä päivässä mitään,
joka oli syntiä ja rikosta, ei hänen puoleltaan eikä erään toisenkaan.
Ja jos oli syntiä: niin on sen sovittanut pitkä kärsimys. Ja jos oli:
rakkaus sovittaa monet synnit.

Yhdeksäntenä päivänä syyskuuta, aivan epätavalliseen aikaan, kohta
päivällisen jälkeen, seisoivat hänen kolme ystäväänsä pensastiellä ja
sälistelivät tapansa mukaan porttia. Hän seisoi lieden ääressä, mutta
hän kuuli sen kohta, ja juoksi ulos.

Kaikki kolme olivat ilosta hämmästyneet, kun taas saivat nähdä Anna
Bojen.

"Oi", sanoi Anna, "kuinka ihanaa, että taas tapaamme toisemme!"
Mieskin loisti ilosta. Hän näytti terveemmältä ja reippaammalta kuin
tavallisesti, jolloin hän päivät oli ollut kovassa työssä.

Anna muuttui suuressa ilossaan avoimeksi ja omaiseksi kuin ei ikinä
ennen. Hänen sielunsa ihan aukeni. "Kaikki kolme olette te yhtäläisiä
armaita tuhmia hupsuja!" sanoi hän ja laskeusi suloisesti hämillään
polvilleen.

Ja polvet naksahtivat taas.

Silloin kertoivat nuo kolme: heidän piti kahdeksan viikon kuluttua
kaikkien kolmen muuttaa äidin jälestä etelään, pois Hilligenleistä.
Mutta niinkauan kuin he olivat täällä, tahtoivat he nähdä joka päivä
Anna Bojen... jokaikinen päivä. Tulisiko hän tänä iltapäivänä heidän
kanssaan metsään.

"Siellä on eräs hauska paikka", sanoi pienempi lapsista. "Siellä on
ruoho niin lyhyttä. Siellä tanssimme me kahden keskenämme".

"Sinun pitää hiukan pukeutua", sanoi vanhempi, "sillä on hirveän
kuumaa, ja sinun pitää tanssia".

Se oli tyyni kuuma päivä, se yhdeksäs päivä syyskuuta.

He löysivätkin todella sen paikan metsän rannassa. Se oli niin
hupaisesti piilossa, sitä ympäröi viidakko kakskymmenvuotisia kuusia.
Etualalla lepäsi, kuin puolhämärän luolan edustalla, kirkas auringon
loiste.

Ja siellä tanssi hän sillä lyhyellä ruohikolla, ensin pienemmän lapsen
kanssa ja sitten suuremman. Silloin pyysi mies, että hän tanssisi
yksin. Ja sitte pyysi hän häntä, että hän jäisi seisomaan paikalleen
siinä asennossa kuin hän oli. Ja hän teki kaiken, mitä hän pyysi.
Hän oli niin rakas ja hullunkurinen siinä lapsineen, ja pyysi niin
ystävälliseltä, ja hänen silmänsä olivat sulaa iloa ja hyvyyttä. Hänen
sydämensä hämmentyi ja kuumeni niin suloisesti ja kummallisesti noiden
silmäin edessä.

Silloin astui mies yht'äkkiä hänen luokseen, etualalle ja sanoi
omituisella vaivalloisella äänellä: "Tiedätkö, että näen sinun armaat
jäsenesi läpi pukusi?"

Tyttö katsahti hämmentyneesti ja tuntien kipeää kärsimystä häneen:
"Oli niin kuuma", sanoi hän valittaen, "ja minä tahdoin reuhtoa lasten
kanssa oikein perin pohjin..."

"Tiedätkö, että olet ihanin maassa?"

Tyttö väistyi kuusia kohden, ja puhui pelokkain rukoilevin silmin:
"Minä en saa... minähän en saa".

Mutta hän ei kuullut, ei kuunnellut sitä; hän tiesi, että hän piti
hänestä. "Kaikki vuodet, lapsesta asti olet sinä pitänyt minusta; olen
aina nähnyt sen silmistäsi".

"Minä en ole tietänyt siitä", kuiskasi Anna. "En ole tietänyt. Jumalan
kautta. En ole ajatellut että tulisi näin".

Hän ei kosinut, hän puhui ainoastaan suuresta, suuresta ilostaan...
"Katsos tuommoinen sinä olet!... noin uljas... noin selkeä... noin
selkeä... Sinä tiedät: olen kahdenkymmenen kolmen, ja minulle kuuluu
minun sieluni ja ruumiini... ihmettä olet, ihmettä olet, etkä tiedä
siitä... sinä ihana armas nainen". Hän tarttui hänen käsiinsä.

Hän jätti hänelle kätensä ja katsoi häneen hämmentynein kärsivin
silmin: "Minä", sanoi hän ja hengitti raskaasti... "ikinä en ole pitävä
kenestäkään ihmisestä niinkuin sinusta".

He menivät läpi metsän, johon aurinko viistoon valoi kuumaa
loistettaan; lapset seurasivat heidän jälissään, Anna astui pää
kumarassa, miehen silmät, miehen sanat, miehen koko sielu riippuivat
hänessä.

Kun he tulivat tuohon hiljaiseen rauhalliseen taloon, menivät
lapset palvelustytön kanssa puutarhaan. Ja mies laski kätensä hänen
ympärilleen ja vei hänet huoneeseensa. "Oi...", puhui Anna suuressa
huolessaan... "Oi, sano minulle, sano... ett'en tee mitään pahaa...
Sano se minulle!... Minä... minä en voi toisin... Minä en ole tietänyt
siitä: mutta nyt on siten: olen kauan, kauan jo pitänyt sinusta enemmän
kuin kaikesta muusta... Oi, että sinä pidät minusta! Minä tiedän nyt,
että minä olen toivonut sitä! Oi... olin aina niin kamalan yksin!...
Ole hyvä minulle ja auta minua... oi, kuinka rakas sinä olet..."

Seitsemän viikkoa kesti heidän onnensa; seitsemän pyhää, ei: epäpyhää,
ei: pyhää viikkoa. Seitsemän viikkoa sulaa onnea ja satua, ihmettä ja
satua, suurta tuskaa ja suurta onnea. Seitsemän viikkoa oli Anna Boje
autuas onneton nainen.

Hän ei rukoillut: "Pidä minut, ja jätä tuo toinen; minä en tiedä, miten
minä voin elää, kun sinä olet poissa". Jos hän siten olisi rukoillut,
olisi hän kai tehnyt sen, sillä hänellekin oli kaikki tämä samaa onnen
satua, kuin Annallekin. Hän ei rukoillut sitä. Hän ei olisi suostunut
edes, jos hän olisi itse tarjounutkin. Hän ei olisi voinut astua
onneensa toisen ihmisen kärsimyksen kautta. Hän tiesi, että tulee
päivä, tulee pian, pimeä kamala päivä, jolloin särkyy koko autuus,
pyhä... ei... epäpyhä... ei... pyhä...

Niihin aikoihin sanoi äiti Heinkelle: "Tiedätkö, mikä Annan on?
Hän on niin ystävällinen meille ja puhuu kanssamme enemmän kuin
vuosikausiin..." "Niin", sanoi Heinke... "minäkin olen huomannut sen...
minä en tiedä, mistä se tulee". Ja tytöt kaupungissa, joiden kanssa hän
joskus tuli yhteen, sanoivat: "Mikä on Anna Bojen? Kuinka ystävällinen
ja iloinen hän on! Ja kuinka kaunis!"

Sitte tuli eronpäivä. Lääkäri etelässä oli määrännyt, että vaimon piti
jäädä sinne, aurinkoiseen laaksoon; ilma Pohjanmeren rannoilla oli
liika raskasta ja kosteata, liika kylmää ja suolaista hänelle. "Oi",
sanoi mies, ja veti syvään henkeään ja katsoi Anna Bojeen: "Ilma
täällä on niin raikasta ja tervettä... ja sinä... sinä olet niin armas
ja ihana!"

"Sinun pitää pois", sanoi Anna ja kyynelet tulvahtivat hänen
silmiinsä... "sinun pitää unohtaa minut... ja minun pitää katsoa,
kuinka minä saan elämäni järjestykseen".

Silloin voi Anna Boje vielä laittaa lapset matkakuntoon, ja vielä
kerran tuntea hänen tulista mieletöntä rakkauttaan, ja nähdä sen
epätoivon, joka asui hänen silmissään, ja saattaa nuo kolme asemalle ja
vielä kerran pudistaa hänen kättään ja sanoa, hampaat yhteen purtuina:
"Viekää terveiset äidillenne", ja voi sitte vielä yksin palata kotiinsa
ja sanoa itselleen: "Ikinä et enää ole näkevä häntä".

Kun hän tuli kotiin, oli hänellä siellä postikortti Kai Jansilta. Tämä
kertoi lyhyesti kuulumisensa. Reunaan oli hän pienillä kirjaimilla
kirjoittanut: "Oletko sinä löytänyt Hilligenlein, 'Pyhän maan?' Olen
taitanut minä löytää jotain sen suuntaista!" Ja viereen oli hän
piirtänyt silmäparin, silmäterät sinisellä musteella.

"Kuule", sanoi Heinke, "kuinka ihmeellistä, että hän kirjoittaa
sinulle; aina ennen on hän kirjoittanut vaan minulle. Ja mitä merkitsee
tuo tuossa reunassa?"

"Hän on kai löytänyt itselleen morsiamen, jolla on siniset silmät",
sanoi Anna.

Silloin kävi Heinke hiljaiseksi, ja meni puutarhaan omenapuun juurelle
ja itki.

       *       *       *       *       *

Alkoi raskas vaikea aika tuon pienen päätytalon asujamille kastanjoiden
varjossa.

Piet matkasi kaukaisilla merillä, Samoaa kohden, ja hautoi mielessään
toivoja ja suunnitelmia, joita hänen sisarensa osaksi ei tuntenut,
osaksi ei hyväksynyt. Hett meni Kieliin kauppakouluun, kahdeksan
viikkoa myöhemmin kirjoitti hän ensimmäisen salaisen kirjeensä Annalle
pyytäen rahaa, Anna lähetti hänelle säästöistään kolmekymmentä markkaa.
Hett ei edes kiittänyt. Anna ajatteli: "Alan siis jo saada näyttää
vanhemman sisaren osaa; alkaa olla kuin professori Tonnerilla, jonka
kolme tytärtä jäivät tuhmiksi ja vieraiksi maailmassa kahden veljensä
vuoksi, ja jotka ovat köyhiä ja ahkeria."

Helle Boje, joka kaksikymmentäviisi vuotta sitten oli tanssinut
kengän jalastaan Ringerangilla, alkoi näihin aikoihin saada harmaita
hiuksia ja vanheta. Hän suri ja sydämensä koveni, kun ei hänellä enää
ollut luonaan kahta lempilastaan. Annan kanssa, joka nyt taaskin
oli kokonaan itseensä sulkeunut, puhui hän hyvin vähän. Ja Heinke
ei voinut ikinä tehdä mitään hänen mielensä mukaan. Alinomaa moitti
hän häntä uppiniskaiseksi, laiskaksi, epäystävälliseksi. Lapsi,
jolla ei ollut muuta vikaa, kuin että hänellä oli äitinsä hiljainen
itseensäsulkeunut ylpeys, ja isänsä korkealle pyrkivä mieli, kärsi
kovasti noista alituisista moitteista ja itki usein ja salaa. Kun hän
kuivasi kyyneleitään, katseli hän kuvapostikortteja, joita Kai Jans
lähetteli Heidelbergista ja sen ympäristöistä. Ne olivat kaikki hyvästi
järjestettyinä hänen virsikirjassaan.

Toisinaan koetti Anna vähän riuhtaista itseään vireille. Hän yritti
neuloa itselleen ja sisarelleen puvun, käyttääkseen saavuttamaansa
taitoaan, mutta tuommoinen tylsä, istuva työ ja kaikkea pientä
huomiota vaativa työskentely ei sopinut hänelle; hänen täytyi yhä
uudestaan ratkoa, mitä hän oli neulonut, ja lopulta jättää kaikki
neulojattarelle. Iltasin yritteli hän salaa lueskella isänsä kirjoja.
Tyyneellä ihmetyksellä näki hän nuo ylevät kuvat, jotka kohosivat hänen
eteensä ja hän katseli ympärilleen pienessä vaatimattomassa huoneessaan
ja kuihtuvassa toivottomassa elämässään, ja laski kirjan kädestään,
eikä voinut löytää tietä kauneuteen.

Talvella sai hän kerran taas kutsut tyttöseuraan, ja pakoitti itsensä
lähtemään sinne.

Siellä oli vilkasta. Eräässä huoneessa istuivat nuorimmat,
kahdeksantoistavuotiaisiin asti, he kertoivat viattomia hassuja juttuja
ja nauroivat niin, että muutamat kiirivät pöydän alle. Heinke oli
heidän joukossaan.

Toisessa huoneessa istuivat vanhemmat, noin kahdenkymmenenkahdeksan
vuotisiin asti: nämä johtuivat juttelemaan naimisiin menosta.
Kahtakymmentäviittä vanhemmat johtivat puhetta, nuoremmat kuuntelivat
ahdistuneina.

"Niin, päästä naimisiin! Saada kunnon kelpo mies, se on parasta."

"Mutta semmoisia ei ole monta."

Ja he alkoivat mies mieheltä keskustella nuorista avioliittoon
kykenevistä miehistä. Ja puhuivat katkerasti ja halveksien muutamista,
jotka eivät menneet naimisiin, koska olivat raukkoja tai liiaksi
mukavuutta rakastavia tai toimettomia.

Joku lausui tylyn sanan: "Nuorista miehistä ei ole mihinkään enää,
raajarikkoja kaikki. Naimisiin ei enää mene kukaan".

"No!" huomautti joku... "Friedahan meni tässä äskettäin naimisiin, ja
Gertrud".

"Niin, mutta Friedalla oli kymmenentuhatta markkaa rahaa, ja Gertrud...
no, Gertrud oli kahdenkymmenenviiden."

"Tasan ei käy onnen lahjat, yksi saa, toinen jää ilman."

"Jos en saa miestä, koska olen pieni ja ruma, niin sen voisin kestää.
Mutta ell'en saa miestä, kosk'ei minulla ole paksua kukkaroa,
ja nenä kullasta, niin se on kurjaa ja häpeällistä. Friedakin
kymmeninetuhansineen! Mitä hyvää hänen miehellään niistä? Ken viitsisi
maata semmoisen luurangon kanssa samassa sängyssä?"

"Kuule! Älä puhu noin hurjasti!"

"Äh, tyhjää!... Sanovathan sosialistit, että koko tuo kirottu
rahajärjestelmä pitää heittää yli laidan? Se joltakin kuuluu: kunpa
arvioitaisiinkin meitä sen mukaan, kuinka norjia ja kauniita me olemme!
Mitä sanot siitä, Anna Boje? Silloin saisit sinä prinssin, ja minä
vapaaherran. Sillä ettehän voi kieltää, että ole suora ja norja, ja
että minulla on kaunis nenä, ja että hiukseni ovat pitkät ja komeat."
Ja hän nauroi ja vetäisi kummallakin kädellään vaaleiden hiuksiensa yli.

"No, mutta enimmät meistä pääsevät sentään naimisiin! Ehdottomasti
enimmät! Ja muutamat taas eivät tahdokkaan naimisiin, eivät ollenkaan
haluakkaan."

Silloin nauroi joku: "Lapset, kerron teille hauskan jutun. Tietysti
ette puhu siitä kenellekään, muuten en kerro sanaakaan... Minä ja Lene
Bruhn kävimme viime viikolla Bindorfissa, ja myöhäistyimme junasta, ja
aioimme tulla jalan Hilligenleihin. Mutta matkalla aloimme pelätä ja
palasimme Söthbierin kestikievariin... tiedättehän, siellä jossa on se
ukko kahden tyttärensä kanssa. No... tytöt olivat niin ystävälliset,
että jättivät meille huoneensa ja menivät jonnekin muualle makuulle.
Minä nukahdan, ja Lene Bruhnkin nukahtaa. No, tuossa puoliyössä alkaa
koputtaa minun ikkunani takana, koputtaa ja koputtaa ja sitte alkaa
torata: 'Miks'et laske minua sisään, tyttö?... Miks'et?... Mikä sinun
on?... Mutta tyttö, laskehan nyt!... Mitä tämä on? Olet aina ennen
laskenut, ja nyt yht'äkkiä et?...' Siten sitä jatkuu kokonaisen tunnin.
Lene Bruhnin kävi aivan samalla lailla. Seuraavana aamuna menimme me
aikaiseen kyökkiin. Siellä seisoivat tytöt lieden ääressä ja keittivät
kahvia: 'No', sanoo Lene, 'sanokaa minulle nyt, kuulkaa, yksi asia!
Jos voisitte mennä naimisiin, niin menisittekö?' Silloin katsoivat he
molemmat meihin ylen ujosti ja sanoivat: 'Emme me naimisiin ajattele...
ei... emmehän tokiinsa'... Nähkääs, siten se on!... Naimisiin?...
Tietysti haluan minä naimisiin. Ja sitä haluamme me kaikki."

"Tiedättekö mitä", sanoi eräs toinen: "Jos te niin kovasti haluatte
naimisiin, niin pitää teidän tehdä kuin sihteerin tytär Tonndorfissa:
hän ei ollut sievä, eikä hänellä ollut omaisuutta, mutta hän oli viisas
tyttö. Hän ajatteli näinikään: 'Jos jäät neidiksi, jäät naimattomaksi.'
Silloin meni hän Hampuriin, ja rupesi sisäpiiaksi eräässä hienossa
perheessä siellä, ja sai kohta erään kelpo puutarhurin itselleen.
Hänen sisarensa teki sittemmin samalla tapaa ja sai erään leipurin, ja
leipurilta kuusi lasta, jotka elävät sämpylistä, jotka jäävät aamulla
myymättä, ja ovat terveitä ja pyöreäposkisia."

"Nyt sepittelit taas", sanoivat toiset. "Aina sinä lopulta panet
omiasi."

"En tiedä", virkkoi eräs: "Sen pitää olla niin hyvä ja viisas mies,
muuten en minä voi."

"Ei, muuten ei voi."

"Turhia!" tokaisi eräs toinen katkerasti: "Mieluummin onnettomissa
naimisissa, kuin naimatonna."

Silloin alkoivat toiset vastustaa: "Ei, ei... ajattelehan vaan
häntäkin... ja häntä. Tuhat kertaa ennemmin naimatonna."

"Mutta hänellähän on lapsia toki, jotka ovat hänen omiaan."

"Niin... lapsia!..."

"Jäädä vanhaksi piiaksi. Ilman ketään, jota rakastaa, ja josta saa
pitää huolta?"

"No?... Katsokaahan nyt esimerkiksi Hanna Behrens'iä vaan! Hän on
onnellinen tyytyväinen vanhapiika!... Ei, se on ihan totta!... Hän
ei teeskentele!... Hän on kolminekymmenine kaksine vuosineen tuiki
onnellinen tyttö."

He kohauttivat olkapäitään. "Niin", sanoivat he..., "niitä on
semmoisia. Niillä on maitoa suonissa, ja niiden ei ylipäätään
pitäisikään naimisiin. _Me_ olemme toista... Jäädä naimattomaksi? Sitte
ennemmin vaikka kuolemaan... Mitä sanot sinä, Anna Boje?"

"Anna Boje on tyyni. Kuningatar, mutta kylmä."

Siellä oli heidän joukossaan eräs virkamiehentytär, taidokas ja näppärä
tyttö, joka aavisti, että Anna Bojella oli tulinen sielu, hän katsahti
vakavasti häneen. Tällä virkamiehentyttärellä oli lapsesta asti ollut
luontainen taipumus huomaamaan muotoja ja värejä, ja erinomaisen
taitava käsi. Vilkkaan, näppärän äidin kehoittamana ja rohkaisemana
oli hän käynyt teollisuuskoulussa Kielissä, oli sitte antaunut
valokuvausalalle ja oli nyt kaksikymmennelivuotiaana aivan turvattuna
osakkaana eräässä taidekaupassa eräässä suuremmassa kaupungissa. Nyt
oli hän tervehtimässä kotiseudullaan, ja istui hiljaisin älykkäin
silmin lapsuutensa ystävätärten keskellä ja katseli Anna Bojea.

Anna Boje, joka aina oli pitänyt hänestä, koska hän oli niin vilpitön
ja luonnollinen ihminen, katsahti häneen ja sanoi: "Kunpa olisi lahjoja
niinkuin sinulla."

"Niin", sanoivat toiset, "kunpa olisikin itsenäinen toimiala niinkuin
sinulla."

Tuo pieni taidokas neiti katsahti heihin ja sanoi ainoastaan: "Niin...
niin...", eikä mitään muuta.

Eräs, joka oli kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha ja älykäs vakava
tyttö, ja hoiteli sairasta isäänsä, lopetti keskustelun: "Ne jotka
sanovat, että he ovat toimessaan löytäneet tyydytyksen elämässään, ne
joko valehtelevat tai ovat he syntymästään asti ja luonnostaan määrätyt
pysymään naimattomina. Me toiset, mitä auttaa meitä toimemme ja
virkamme? Emme me kaipaa hoitaa toisten ihmisten lapsia, emme me tahdo
opettaa toisten lapsia, toimittaa toisten asioita, hoitaa vieraita
sairaita; me tahtoisimme rakastaa, pitää huolta ja kärsiä, vaikkapa
kuolla jonkin puolesta, joka on meidän omaamme ja omamme. Se olisi
meidän Hilligenleimme, Pyhä maamme. Siten juuri."

Siten puhuivat he avoimesti huolistaan. Eikä ollut ainoakaan heistä
ruma. Lukuunottamatta yhtä, joka oli vähän omituinen, olivat he
kaikki terveitä, voimakkaita ja kauniita tyttöjä. Nyt vaikenivat he
hetkeksi... Sitten alkoivat he jutella yksi yhden kanssa, toinen toisen
kanssa, ja vilkastuivat taas ja nauroivat.

Kun Anna Boje lähti vähän aiemmin kuin muut, seurasi häntä tuo pieni
taidokas neito.

"Etköhän voisi ruveta opettajattareksi?" kysyi tämä arasti ja
epävarmasti.

"En voi", vastasi Anna Boje vaikeasti. "Minä olen niin äkkipikainen. Ja
minulla ei ole mitään taipumuksia, ei mihinkään."

"Sinä menet naimisiin", lohdutteli toinen... "olet vasta
kahdenkymmenenkolmen ja olet suuri ja kaunis ja älykäs ja siisti.
Ell'et sinä joudu naimisiin, niin kuka sitte?"

Anna Boje kohautti katkerasti olkapäitään. "Vielä ei ole kukaan minua
pyytänyt, ei yksikään."

"Tilde Peters on oikeassa"! sanoi toinen: "Mikään toimiala ei tuota
tyydytystä meille, ja tee meitä onnellisiksi. Niin, muutamille
mahdollisesti, joissa luonnostaan on jotain kalpeata, hiljaista ja
raukeata; mutta muut, terveemmät, ne kaipaavat miestä ja lapsia.
Viisaat kyllä ovat väittävinään, että sen voi helposti voittaa."

Silloin huudahti Anna Boje vihastuneena: "Voittaako sen itsessään?
Silloin pitäisi minun kai puhkaista silmäni ja rutistaa rintani
sisään...?"

"Se on niin vaikeata ja surkeata tämä", tunnusti toinen vilpittömästi
ja hiljaa. "Muutamat kaihoovat ja kuihtuvat hiljaa ja hiljenevät ja
kalpenevat tuskissaan. Toiset taas varastavat sitä, mitä he eivät
julkisesti ja kunnialla saa ottaa itselleen, salaa ja pelolla. Aiemmin
oli kirkolla jo sovinnaisilla tavoilla valtaa mielten ylitse ja
sanoivat: nöyrry ja kuihdu! Mutta mitä välittävät ihmiset nyt suurissa
kaupungeissa kirkosta ja tavoista? He kysyvät: Mikä voi meiltä kieltää
kehdon ja kotilieden? Ja ottavat osansa. Minkä pitäisi olla sulaa ja
paljasta sydämen iloa, se muuttuu nyt rikokseksi ja kärsimykseksi. On
niin vaikea, vaikea monen porvaritytön asema."

Anna katsahti arasti noihin somiin tummiin kasvoihin "Mitä sanovat
vanhempasi tuommoisista mielipiteistä?"

Pieni neiti kohotti olkapäitään: "Isäni istuu joka ilta ravintolassa ja
kuuntelee kaskuja, ja juttelee itse mielellään ja hauskasti. Äitini on
mennyt naimisiin kahdeksantoista vuotiaana, eikä ymmärrä minua... Se on
ehkä pahinta onnettomuudessamme, että me, toisen ja uuden ajan lapset,
vielä lisäksi olemme orpoja."

Anna Boje saatti pientä ystävätärtään tämän vanhempain kotiin asti, ja
palasi sitten yksin pimeitä katuja, mieleltään ihan masennuksissa.

"Kotona ei minua tarvita... olen ihan liikaa... lahjoja ja taipumuksia
ei minulla ole mihinkään... Pitääkö minun nyt mennä jonnekin
vieraaseen perheeseen, palvella vieraita ihmisiä ja nähdä heidän
onneaan? Tai työskennellä jossain raskaassa yhdentekevässä toimessa,
ilman mitään toivoa sydämessäni? Minun pitää nyt jonnekin... olen
kahdenkymmenenkolmen. Minä en voi kauempaa enää olla kotona. Heinke ei
saa lähteä; hän on vielä liika nuori... minä lähden."

Hän meni Satamakatua alas ja mielensä kaivautui yhä syvempään hätään
ja hänessä heräsi raskaita pimeitä ajatuksia, jotka olivat piilleet
hänen mielensä syvyydessä, jotka piilevät jokaisen mielen syvyydessä.
"Jos nyt tulisi häneltä kirje... kirje, jolla olisi mustat reunat...
hän olisi kuollut... autuas olisin minä silloin. Minä huutaisin liika
suurta autuuttani... Ja kuinka minä odottaisin!... Nyt... nyt...
saisimme nähdä toisemme... minä noutaisin heidät asemalta... Kuinka
onnellisiksi tahdon tehdä teidät kaikki kolme... nauraa ja iloita pitää
teidän kanssani... tahdon olla niin hyvä ja rakas teille... Oi, hän
elää päinvastoin ja paranee!... Kun hän sentään kuolisi!... Kymmenen
vuotta on hän saanut elää suloisessa onnessa hänen kanssaan, kymmenen
pitkää suloista vuotta... Anna nyt _minulle_ toiset kymmenen!...
kolme!... oi, anna minulle yksi ainoakin vuosi! Sitte kuolisin
mielelläni. Oi, niin mielelläni! Ainoastaan yksi ainoa vuosi ilman että
tunnen syntiä ja tuskaa!... Kun hän nyt kuolisi..."

Hän meni aina sululle asti ja jäi seisomaan ja kuunteli veden solinaa
ja ajatuksiansa.

"Minä olen huono ihminen... niin huono että olisi parasta että menisin
veteen. Ja olenhan minä ihan ilman mitään toivoja... kukahan surisi
minua? Kuka kaipaisi minua? Minun lapseni uinuvat vielä sylissäni.
Kukaan ei herätä niitä. Rakastaa ja pitää huolta, sitä minä tahtoisin
ja sitä minä voisin; mutta kukaan ei sitä minulta tahdo ja pyydä...
Pienen ajan tahdon vielä odottaa... tahdon..." hän katsahti pitkää
rakennusta kohden; Rieke Thomsenin ikkunassa oli vielä valoa... "minä
tahdon tietää, onko minulla enää mitään toivoa... Olen puhunut niin
pilkalla... ennen... korteista!?... mutta kun ihminen tulee tällaiseen
hätään..."

Hän katsahti taaskin eteensä ja kuunteli taaskin länttä kohden, ja
katsahti taaskin ylös, ja meni ylös vallille, kuunteli, oliko Rieke
Thomsen yksin, meni välikölle ja astui sisään.

Rieke Thomsen istui avarassa tuolissaan, ja oli juuri kääntänyt
päätään, katsoakseen lahden tuolle puolen, näkyisikö siellä valkeata;
hän oli käynyt yhä vaan täyteläämmäksi ja pyyleämmäksi.

"No? Anna Boje?..." sanoi hän terävästi, ja vetäisi kädellään yli
pöydän pinnan: "Mitä asiaa on sinulla minulle?" Hän ei, kuten useimmat
muutkaan, oikein sietänyt Bojeja, he kun kauneudessaan näyttivät niin
ylpeiltä.

"Ennustakaa nyt minulle korteista..." sanoi Anna Boje reippaasti. "Olen
aina aikonut käväistä luonanne, mutta en ole ennättänyt koskaan."

"Aina kun tulette luokseni", sanoi Rieke Thomsen, "sanotte joko:
'No Rieke, tulin kerta minäkin katsomaan ilveitäsi', ja nauratte,
tai sanotte te: 'Olen aina aikonut käväistä luonasi, mutta en ole
ennättänyt koskaan'. Itse asiassa tulette, kun teillä on joku hätä
ja tarve. Kaikille, jotka ovat nuoria, ja jotka ovat vaivan alla,
tulee joskus ilta, jolloin he uskovat minun taitooni. Luulenpa, ettei
ole viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ollut ainoatakaan tyttöä
ja ainoatakaan rouvaa Hilligenleissä, olkoot he sitte ylpeitä tai
nöyriä, joka ei olisi käynyt luonani... Annatkohan minulle kortit...
tuossa ylhäällä pöydällä... ei... enemmän oikealla... raamatulla...
voit samalla antaa minulle raamatunkin... minun pitää vielä lukea
iltasiunaus."

Hän sekoitti kortit ja levitti ne verkalleen neljään riviin
päällekkäin, ja kulki sitte sormillaan niiden ylitse... "Rahoja ei",
sanoi hän hitaasti... "mutta hyvää leipää... on joku vaaleahiuksinen
ihminen; joka paljon ajattelee sinua... mutta hän ei voi sanoa sitä
sinulle... on joku este... Mutta sitäpaitsi on siinä joku tummaverinen
herra... hänen rinnallaan nainen..." Hän katsahti kysyvästi ylös, ja
näki edessään tuon kypsän pehmyen naiskauneuden... "Enempää ei ole
nähtävissä", sanoi hän.

Vapisevin äänin sanoi Anna Boje: "Me olemme levottomia veljemme vuoksi,
joka on kaukana merillä... kaukana... minä... minä tahtoisin mielelläni
tietää: onko mikään kuolemantapaus lähellä?"

Rieke Thomsen katsahti taaskin ylös, ja näki terävän väläyksen hänen
silmissään ja ymmärsi kaiken; ja häntä miellytti tummoinen paha uljas
naismieli; mutta hän pudisti päätään ja vastasi vilpittömästi: "Eivät
kortit tiedä mistään kuolemantapauksesta."

Silloin nousi Anna Boje ylös, laski pöydälle puolen markkaa ja lähti.

Hän meni kotiinsa, nukkui, nousi ylös ja eli painunutta uupunutta
elämäänsä.

"Syksyllä lähden kotoa", ajatteli hän. "Haen paikan jossakin perheessä
Hampurissa; ja toimitan, että Hett'kin tulee Hampuriin, ja pidän
silmällä häntä. Siellä saan toisinaan nähdä Pietinkin ja olen hänen
ystävättärensä, kunnes hän menee naimisiin; sitte on sekin loppu."

Tuli kevät ihanuudessaan, ihana, aurinkoinen, välkkyvä kevät.

Pe Ontjes Lau tuli Hilligenleihin. Hänen siirtymisensä sinne oli
viivähtänyt, koska hän ahnehti mukaansa ansiot, joita aina uudestaan
ja uudestaan tarjoutui. Hän käväisi äiti Bojellakin tuomassa terveisiä
Pietiltä, joka yhä vielä palveli Goodefroolla ja juuri oli matkalla
Iquique'seen; hän kertoi, että parannus, jonka Piet oli suunnitellut
laivarakennuksessa, oli osoittaunut käytännölliseksi, ja arveli että
Piet arvatenkin, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus, tulisi siirtymään
laivarakennusalalle. Sitte lähti hän, eikä palannut. Hänen aikansa
meni tutustaumisessa isän liikkeeseen ja tarkastamisessa, olisiko
mahdollisuutta laajentaa sitä. Niinkauan kuin ei hän ollut siitä
selvillä, tahtoi hän pysyttäytyä erillään kaikesta muusta.

Anna Boje ei ollut silloin ollut kotona. Jälkeenpäin kohtasi hän
hänet silloin tällöin joskus harvoin kadulla. Silloin tervehti Lau
kohteliaasti ja meni sanaa sanomatta ohitse. Anna katsahti arasti ylös
ja ajatteli: "Hän ei välitä minusta. Hän on mies... Mutta hän ei välitä
minusta!... Hän on menevä naimisiin jonkun talonpojantyttären kanssa,
jolla on rahaa."

Kesä oli ihana; hän eleli alakuloista sameaa oloansa. Äiti Boje
ja Heinke puhuivat ainoastaan hiukan hänen kanssaan. "Lokakuussa
lähden Hampuriin", ajatteli hän. "Rupean minäkin pyöräksi
yhteiskuntakoneistoon; rupean telefoonineideksi tai jotain semmoista;
muuhun en kelpaa."

Anna Martens tuli kerta tervehtimään miehensä ja ensimmäisen lapsensa
kanssa, joka jo osasi kävellä; hän oli muhkea ja varma; onni loisti
hänen silmissään kuin rauhallinen kaunis tuli liedellä. Hän meni Anna
Bojen jälissä kyökkiin ja sanoi: "Kuule, mitä tuumit sinä tuosta
suurekkaasta perämies Lausta... siinä olisi sinulle mies... komea tyyni
mies."

"Oh", vastasi Anna Boje kylmästi ja kääntyi askareihinsa, "älähän nyt
puhu tuhmuuksia."

"No tuon arvasinkin", sanoi Anna Martens... "Ei ole kylliksi hyvä
sinulle... pitää olla joku lukumies..."

"Oh;" sanoi Anna Boje, ja katsahti hämmästyneenä ja katkerasti
ystävättäreensä: "Kuinka erehdytkään, Anna Martens! Kun vaan on terve
ja hyvä ja kelpo ihminen, josta voin pitää, niin mitä välitän minä
sitte rahoista ja latinasta!"

Oli niihin aikoihin palannut Berlinistä kotiinsa eräs nuori mies
hyvästä perheestä, pankkivirkamies, saadakseen takaisin vanhempiensa
hoidossa terveytensä, jonka hän oli turmellut yöelämässä -- hän itse
sanoi: työssä. Muutaman päivän kuluttua alkoi hän jo pitkästyä oloonsa
ja alkoi etsiä seikkailuja, ja kun hän oli kaunis nuori mies ja
naistuntija ja intohimoinen, aukeni hänelle piankin semmoisia. Pian
huhuttiin kaupungilla, että useat nuoret tytöt, mikä enemmän mikä
vähemmän olivat olleet hänelle mieliksi, vaikka he tiesivätkin, että
avioliitto ei voinut tulla kysymykseen. Mutta muut nuoret miehet,
kunnollisemmat, olivat joko liiaksi mukavuutta rakastavia tai liika
varovaisia; ja niinpä joutuivat he puutteessaan tämän käsiin.

Eräänä päivänä näki hän Anna Bojen kadulla, tunsi hämmästyen hänet
ja puhutteli häntä kohta ja kysyi Pietistä ja päätti jo, siinä hänen
kanssaan jutellessaan: "Anna Bojen minä valloitan... on oleva ihanaa
opettaa hänelle, mitä on rakkaus".

Tuossa hämärissä meni hän pensaikkokäytävää pitkin ja sai hänet jo
kolmantena päivänä houkutelluksi ulos. Anna Boje ei halunnut muuta,
kuin että joku osottaisi hänelle, että hänkin olisi pyydettävän
arvoinen. Hän ei kohdannutkaan häntä, meni rakennusten ohitse ja tuli
linnapuiston vanhojen lehmusten suojaan. Siellä seisoi nuorukainen
puukujanteen suulla tienristeyksessä ja odotteli häntä. Oli melkein
pimeätä.

"Anna Boje?" sanoi hän, ja hänen hymynsä ikäänkuin kosi häneltä jo
kaikkea.

Silloin kääntyi Anna, ja työnsi hänet luotaan, ponnistaen kätensä hänen
rintaansa vastaan, niin että hän väistyi taaksepäin ja aivan äkeissään
alkoi torua ja sitte sanaa sanomatta lähti pois.

Anna Boje lähti vielä kuohuksissaan ulos kaupungista ja tuli noille
kolmelle portaille, jotka johtavat ylös. Oli lempeä ihana ilta.
Kukkulain takaa, Volkmersdorffin pimeiden rakennusryhmien ylle kohosi
verkalleen kuu, ja täytti yön lempeällä valollaan. Anna asteli
hitaasti, hänen joka jäsenessään värähteli vielä. "Niin paljon kuin
minä sitä kaipaankin... niin vaikka olisin tahtonutkin, niin en olisi
voinut. Toiset ovat voineet, mutta minä en voi!... Huh... mitenkä hän
tarttui minuun!"

Jykeviä, punaisenkirjavia lehmiä käyskeli laitumella korkeassa
ruohikossa, ja pureskelivat verkkaan ruohoa. Toisen portaan alla
vilkahteli vesi-lätäkkö, kolmannen editse solisi melkein oikea puro
laaksoon. Hän johtui taaskin ajattelemaan samaa, mikä aina eli vireillä
hänessä: "Miksi pitää minun olla yksin, ilman rakkautta? Ja pitääkö
minun aina jäädä yksin?" Hän alkoi miettiä että hänessä itsessään ehkä
oli syy; hän kuvitteli varmaksi, että hän oli omituinen sietämätön
ihminen, eihän hänellä ollut ystäviäkään ja mitään iloa. Hän alkoi
epäillä, että hänen vanhempainsa menneisyydessä ehkä piili jotain, joka
teki, että ihmiset salaa ylenkatsoivat häntä.

Hän tuli kukkulain juurelle ja lähti verkalleen ylös. Vasemmalla ja
oikealla polusta, aivan vieressä, oli ruiskuhilaita; kauempana oli
pelto jo kynnetty, ja valmiina kylvettäväksi. Ilmassa ikäänkuin tuoksui
hedelmällisyyttä. Hänet valtasi niin syvä katkeruus, ja hänessä alkoi
näyttää niin pimeältä, että hän ajatteli: "Kuinka inhottavaa on kaikki
tuo taimiminen ja kukoistaminen, kaikki tuo hedelmään kypsyminen
ja hedelmää kantaminen... Kuinka ilettävää se on... Minä en tahdo
kukoistaa ja kantaa hedelmää... He saavat haudata minut, kahdeksan
jalkaa syvälle, ett'en vaan kuolemassakaan ketään hyödyttäisi...
Muutenhan voisi minusta taimia joku kukkanen tai puu... kuinka
inhottavaa se on".

Hän saapui ulos aina nummikolle ja meni ulos vähän matkaa sitä; se
tuntui hyväilevän pehmeänä hänen jalkojensa alla. Hänen edessään lepäsi
tuo avara tasainen maa heinäkuun yön sinervässä valossa. Silloin
poikkesi hän hiukan polulta ja istahti uupuneena vallin vierteelle
ja nautti tyyneestä, avarasta, pyhän hiljaisesta kuvasta edessään
ja tyyntyi ja hiljeni hiukan, ja mielensä lauhkeni lempeämmäksi. Ja
ajatuksensa vaelsivat noihin elettyihin ihmeellisiin, levottoman
tuskallisiin onnen hetkiin: "Olet ollut toki onnellinenkin joskus.
Hyvä, viisas, hieno mies on pitänyt sinusta ja rakastanut sinua.
Kuinka hän rakastikaan! Kuinka loistivat hänen silmänsä, ja kuinka
kuumat ja ihanat olivat hänen sanansa. Ja kuinka suuri oli hänen
tuskansa eronhetkenä. En mistään maailmassa tahtoisi olemattomiksi
noita hetkiä elämässäni". Ja hän alkoi kuvitella mielessään noita
lukemattomia hetkiä; kuinka se kaikki alkoi pensaikkotiellä... ja
ajatteli ja ajatteli ja joutui uneksuessaan pois todellisuudesta ja
vaipui puoliuneen. Kangas lepäsi avarana ja hämäränä hänen edessään,
sen takana syvällä alhaalla lepäsi tummanharmaa maa aina merelle asti.

Silloin läheni poikki kankaan, avaran rajattoman syvyyden pohjalta,
ihmeellinen olento. Se oli kuin raskaankömpelö, yltäyleensä kirjava
lehmä; sillä oli suuret, ihmeen kauniisti kaareuvat sarvet, ja korvat
suuret kuin portit ja suuret välkkyvät kosteat silmät. Se seisoi
hänen edessään ja katseli häntä tylsän mietiskeliäästi... Silloin
uneksi hän: hän kävi pensaskäytävää, ja hänen pukunsa hävisi hänen
yltään, kappale kappaleelta, ja kun hän oli kadottanut kaikki ja aivan
alastomana kävi edelleen tietään, seisoivat yht'äkkiä hänen kolme
ystäväänsä hänen edessään ja itkivät hänen tähtensä, että hän siten
kävi tietä... Silloin tuli poikkitieltä kaupungista käsin pormestari,
jota kohtaan hän lapsesta asti oli tuntenut vastenmielisyyttä, koska
hän aina kulki, kasvoillaan ilme, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Sinua
köyhää opettajanleskentytärtä! ja sitte tuli hän, jota hän äsken oli
lyönyt, ja kaikki he katsoivat häneen ja nauroivat hänelle. Tämä nauru
säikäytti hänet niin, että hän kaatui maahan, ja lepäsi siinä kuin
kuollut. Silloin tuli toiselta poikkitieltä -- nyt se yht'äkkiä ei
enää ollutkaan pensastie, vaan tie ylhäällä vallin harjalla, ulkona
ulkopuolella kaupunkia -- majaltaan käsin, kaupungin nylkyri Jochen
Wenig ja aikoi tarttua häneen, ja kantaa majaansa. Silloin kirkahti
hän kauhusta ja heräsi. Ja katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ja
alkoi sekaisessa mielessään lukea koulussa oppimiaan rukouksia ja
raamatunlauseita ja kohottausi työläästi pystyyn.

Silloin tuli joku mies polulta käsin häntä kohden, hengittäen raskaasti
ja voihkaten ja sanoi kovaan: "No... kuka siellä makaa?... Kuka se
on?... Kuka on niin tuskissaan?... Sinä?... Lapseni, sinäkö se olet?"

"Minä se olen, setä Wedderkop", sanoi Anna.

"Lapsi, lapsi", sanoi Wedderkop säälien ja yht'äkkiä ihan hiljaa:
"Mitä valitat sinä niin vaikeroivasti? Onko joku tehnyt sinulle pahaa?
Tule... tule, mennään yhdessä. Älä itke noin, kuule".

"Minä olen niin kamalan yksin", sanoi hän kiihkeästi nyyhkien... "Niin
kamalan yksin!"

Kassen Wedderkop asteli hetken vaieten hänen rinnallaan. Sitte sanoi
hän: "Katsos, se on sovinnainen hyvä tapa, jonka alla sinä kärsit.
Hyvä sovinnainen tapa on se murhaaja, joka turmelee sinulta ja monelta
siskoltasi nuoruuden... Näes... jos me eläisimme luonnollisissa
oloissa, niin olisivat sinua lapsesta asti ympäröinneet nuoret miehet.
Yksi olisi osoittanut sinulle jonkin ystävällisyyden, toinen olisi
etäältä ihaillut ja kunnioittanut sinua, kolmannen kanssa olisit
iloisesti leikkinyt. Täällä, tällä tuulisella aurinkoisella kukkulalla
olisi Hilligenlein nuorison kisapaikka. Kahdestakymmenestä vuodestasi
asti olisivat kolme tai neljä tai useammatkin, seudun parhaimmat,
kilvoitelleet sydämensä pohjasta ja tulisesti sinusta, koska sinä olet
voimakas ja kaunis ja siveä. Ja siten olisit sinä itkien ja kinastellen
ja sovitellen, leikkien ja suudellen vähitellen kypsynyt naiseksi.

"Sitenhän on vieläkin laita työväen ja käsityöläisten keskuudessa.
Kauniilla, siveällä, ahkeralla työmiehen lapsella on kosijoita
kylläksi. Mutta niinsanottujen säätyläisten kesken on 'hyvä tapa'
kokonaan turmellut ja tärvellyt luonnon. Se, 'hyvä tapa' nimittäin,
sanoo nuorelle tytölle: 'Et saa olla kahdenkesken nuoren miehen
kanssa... et saa sinutella häntä... et saa suudella häntä, ell'et mene
hänen kanssaan naimisiin... sinulla pitää olla niin ja niin suuret
myötäjäiset'. Ja nuorelle miehelle puhuu se: 'Et saa mennä naimisiin,
ell'ei sinulla ole rahoja... Et ansaitse kylliksi... Saat tuhlata
parhaat voimasi langenneille naisille, ja vasta myöhemmin naida... Jää
naimattomaksi, niin olet vähemmässä edesvastuussa'... Niinpä siis,
kaikkialla seisoo porvarillisen nuorison edessä vanha, nuoruudelle
vihamielinen täti 'hyvä tapa' ja turmelee teiltä nuorilta tytöiltä
parhaan elämänne ajan, niin että monet eivät pääse ollenkaan naimisiin,
monet liika myöhään. Ei sinua ylenkatsota, tyttöseni. Ei! Siten et
saa luulla. Sinä olet vaan, niinkuin monet tuhannet muut, jäykän,
taipumattoman nuoruudelle vihamielisen 'hyvän tavan' uhri.

"Missä pelastus tästä? Yksityisen voimat ovat heikot sitä vastaan.
Teidän naisten pitää itse vapauttaa itsenne. Sen sanon sinulle, Anna
Boje, rakas tyttöseni, äläkä unohda sitä: jos sinä kerran joudut
naimisiin ja elät onnessa hupaisessa kodissasi, ja sinulla on jotakin,
jota saat rakastaa ja josta huolehtia: niin älä silloin unohda
siskojasi, jotka elävät samassa yksinäisyydessä, jossa sinä nyt, ja
jotka myöskin halajoitsisivat omaa liettä ja rakkautta, ja jotka
myöskin tahtoisivat elää täyden naisen elämää, lapsentuskineen ja
lapseniloineen, ja jotka eivät sitä saa. Työskentele silloin sinäkin
jossain muodossa vanhapiikahädän lievittämiseksi, joka vallitsee
maassa."

Anna Boje oli kuunnellut hartaasti, ja oli tyyntynyt kuullessaan tuota
ystävällistä puhetta. Kuu valaisi rauhallisena hiljaista maailmaa.

"Vuosia sitten tein jotakin", sanoi Anna Boje hiljaa, "jota pidetään
suurena syntinä; mutta minä pidin hänestä enemmän kuin mistään
maailmassa. En voi kenellekään puhua siitä".

"Onko se nyt ohitse jo?"

"Kokonaan ohitse; hän on kaukana poissa."

"Oliko hän hyvä sinulle?"

"Oli, oli!..." sanoi hän... "mutta hän ei voinut auttaa minua ja
itseään... hän ei voinut luopua vanhasta uskollisuudesta ja minä en
voinut astua onneeni toisen onnettomuuden yli".

"Luonto on väkevämpi kuin tapa", sanoi Wedderkop, "kiitos Jumalan; ja
rakkaus vahvempi kuin kuolema; siitäkin kiitos Jumalan".

"Jumalan?" virkkoi Anna hiljaa ja suruisasti... "Kun minä olin lapsi,
olin kovassa tuskassa, kun joskus iltarukouksessani unohdin jonkun
kolmiyhteydestä... nyt tulkoon vaikka koko kolmiyhteys vastaani kuun
valossa. Minulla ei ole enää uskoa ollenkaan... ja se on surullista".

"Niin", sanoi Wedderkop mietteissään... "se on surullista... Mutta
siinä en minä voi auttaa sinua, minultakin puuttuu usko. En minäkään
ole löytänyt Hilligenleitä, sieluni 'Pyhää maata'. Kirkonoppiin en voi
mukautua, ja omaa uskoani en löydä".

Anna Boje veti syvään henkeään ja sanoi: "Tämä on sittekin tehnyt hyvää
minulle, setä Wedderkop. Olen niin kauan ja niin kovasti kaivannut
saada kuulla ystävällistä sanaa..." Ja hiljaa ja vitkaillen lisäsi hän:
"Mutta ell'en tule naimisiin, niin en tiedä, mitä minun pitää tehdä
elämälläni".

Silloin vilkaisi Kassen Wedderkop vähän veitikkamaisesti häneen ja
sanoi: "No... Antje... olet nyt kahdenkymmenenkolmen... eikö peili
ole kielinyt sinulle, miltä näytät? Antaa nyt kulua vuosi vielä, ja
toinenkin, vaikkapa vielä kolmaskin... on kyllä tuleva vielä vakava
kunnon mies, joka on pyytävä sinua".

"Luulen", sanoi tyttö taaskin syvään hengähtäen, "ett'ei kukaan tohdi
lähetä minua".

"Ei mikään pelkuri tohdikkaan", sanoi Wedderkop nauraen. "Eikä
semmoisen kannattaisikaan. Se on oleva todellinen mies, ja semmoinen,
joka tuntee arvonsa. Ja siitä johtuu se, että saat odottaa niin kauan".

Hilligenlein kadut lepäsivät hiljaisina. Kultaisenharmaana levittäysi
kuunvalo niiden ylle.

"Siispä odotan uskollisesti vielä jonkun aikaa", sanoi Anna.

"Niin", sanoi hän, "tee se! Toivo Hilligenleitäsi, Pyhää maatasi."




NELJÄSTOISTA LUKU.


Kun tuli syksy, huomasi Pe Ontjes Lau, että hänen liikkeellään ei
ollut mitään hätää. Hän jätti jahtiliikkeen ja hänen täytyi laajentaa
säilytysmakasiiniaan, ja rakentaa makasiinin katolle tuulimylly, joka
kaikesta rasvaamisesta huolimatta kaiken päivää hiljaa ja ilkeästi
kitkui.

Juuri kuin he klubbissa olivat selvillä: "Hänen käy hullusti! Tietysti
käy hänen hullusti! Semmoinen ei voi menestyä Hilligenleissä", juuri
samaan aikaan tiesi Pe Ontjes Lau, että hänellä oli liike, joka tuotti
hänelle iloa ja joka voi elättää vaimon ja lapset. Silloin kohotti hän
päätään ja etsi Anna Bojea.

Hän oli nimittäin hillinnyt silmänsä, niin ett'eivät ne olleet
katsoneet muuhun kuin maissiin ja ohrasäkkeihin ja oveliin talonpojan
silmiin. Mutta nyt kohotti hän päätään ja alkoi tähystellä ympärilleen.
Ja kun Pe Ontjes Lau, entinen suuri ja komea Goodefroon perämies ja
nykyinen viljakauppias kohottaa päätään, niin silloin ovat asiat aina
selvät. Hän kohotti siis päätään lyhyine vaaleine täysipartoineen, ja
katsahti ympärilleen. Missä on Anna Boje?

Eräänä sumuisena lokakuunpäivänä tuli äiti kyökkiin ja sanoi: "Kuule,
perämies Lau meni juuri ohitse ja napautti ikkunaan ja kysyi, missä
sinä olet, hän ei ollut nähnyt sinua niin pitkään aikaan".

Anna pyrähti työstään ja sanoi vihaisesti: "Mitä minä Lausta?"

"Lapseni, mitä nyt?" kysyi äiti huolissaan. "Eihän siinä mitään pahaa
ollut?"

"Hän ei ole tähänkään asti välittänyt minusta mitään. Mitä hän tahtoo
minusta?"

Mutta kun hän illallisen jälkeen oli saanut astiat pestyiksi, pakoitti
uteliaisuus ja tulinen harras toivo, ja levoton suuttumus hänet
lähtemään ulos hämärtyvään iltaan. Hän meni kyökin oven kautta ulos
puistokäytävälle ja pitkän rakennuksen ohitse ylös vallille.

Silloin tuli Pe Ontjes Lau hänen jälissään.

"Näes vaan, siinähän on Anna Boje!" sanoi hän entiseen tyveneeseen,
varmaan tapaansa... "Tämähän sopii mainiosti. Minä aioin juuri käydä
Bülkillä asti katsomassa, tulisiko jahti nyt vielä".

Anna lähti hänen mukanaan, ja Pe Ontjes kyseli Pietistä ja Hettistä ja
Anna sanoi, että hänen äitinsä kai nyt oli iloissaan, kun sai pitää
poikansa kotonaan, ja että hänenkin äitinsä toivoi, että Piet asettuisi
kotiseuduille. Pe Ontjes kysyi häneltä, mitä hän toimi kaiket päivät.
Koska äiti näkyi aina istuvan koneensa ääressä, niin oli hänellä kait
työtä riittämiin. Anna kertoi, että hän joulun jälkeen ehkä etsisi
paikkaa itselleen jossakin, mieluimmin Hampurissa. Siten varovaisesti
yhtä ja toista keskustellen olivat he tulleet Bülkille asti ja
kääntyneet takaisin taaskin. Keskustelu alkoi seisahtua.

"Jos sopii sinulle ja tahdot", sanoi Pe Ontjes -- hän koetti lausua
sen noin vaan kevysti ja ohimennen; se ei sentään onnistunut häneltä
oikein, äänessään oli toinen sävy... "Jos sopii sinulle, niin tulisin
mielelläni useamminkin näin yhteen kanssasi. Tahdotko?"

Neidon tukkeusi sydän ikäänkuin kurkkuun... Sitte sanoi hän hitaasti ja
takertuvin äänin: "Miks'et ole koko aikaan välittänyt minusta mitään?
Silloin Hampurissakaan et tullut seuraamme."

"Silloin Hampurissa en voinut tulla, ja sittemmin olen aina vaan
ajatellut liikettäni. Minä olen ihminen, jolla pitää olla perusta
jalkainsa alla", sanoi hän ylpeästi ja tyyneesti, "ennenkuin hän voi
ajatella muita asioita."

"Niin", virkkoi tyttö vihastuneesti, "semmoinen olet... semmoinen olet
ollut aina... ankerias tai ankkurikettinki tai maissisäkki ovat sinulle
aina olleet tärkeämmät kuin ihmiselämä."

"Siten se ei ole", sanoi Pe Ontjes vähän suuttuneesti, "siten et voi
väittää."

"Muuten olisit koko tänä aikana osoittanut jotain ystävällisyyttä
kohtaani."

"On vahinko, että olet niin herkkä ja pikastuvainen", sanoi Pe
Ontjes... "oma äitisikin valittaa sitä."

"Minä en ole pikastuvainen", sanoi Anna suuttuneena. "Kaikki ihmiset
ovat väärässä siinä. Ja tekevät vääryyttä minulle. Tietysti sinäkin! Ja
juuri etupäässä sinä! Jo kun olin pikku tyttö, rantalaiturilla... olit
tyly minulle. _Sinä_ olet ylpeä. Sinä -- sinä olet. Sinä tahdot aina
sortaa minua. Tahdot aina osoittaa minulle: katsos, minä olen jotakin
ja minulla on jotakin, mutta sinä et ole mitään ja sinulla ei ole
mitään ja saat olla hyvilläsi, jos minä suvaitsen tulla ja puhua sanan
kanssasi."

Pe Ontjes naurahti harmistuneesti, eikä tietänyt kohta, mitä vastata.
Anna Boje kävi vielä pari askelta hänen rinnallaan; sitte alkoi hän
astella nopeampaan ja hävisi pimeään.

Hän meni kotiinsa ja sulkeusi kohta kammariinsa ja meni levolle, ja
kaivautui yhä syvemmälle suuttumukseensa ja epätoivoonsa.

Länsituuli sysi hiljaa ovea ja ikkunoita vastaan ja hän makasi ja
kuunteli. Sitte kohottausi hän taaskin puoliksi, ja aukaisi kiirehtien
vaaleat palmikkonsa ja heittäysi kiihkeässä liikutuksessa taaskin
pitkäkseen ja painoi päätään taaksepäin hiusmereensä... "Oi, kun hän
tulisi!... näkisi minut näin... ja tuntisi tuskaa ja kipeyttä...
Minä tiedän, että olen kaunis ja... minä tiedän, että voin tehdä
onnelliseksi miehen."

Länsituuli sysi hiljaa ovea.

Nyt se ei ollut länsituuli. Lukko kirahti.

"Kuule... Anna", virkkoi hän tyyneesti... "minä tahtoisin mielelläni
olla ystävä kanssasi... kuule, Anna... lausu minulle hyvä sana."

Anna lepäsi liikkumatonna ja veti ainoastaan hiukan kokoon valkeita
olkapäitään... "Mitä pitää minun sanoa? Minä olen ylpeä, aivan
mielettömän pikaistuva ja herkkä. En tiedä edes, että olen köyhä
opettajantytär, jonka toki kaikki muut tietävät."

"Sinä olet sekainen", sanoi hän ja nousi ylös. "Eihän voi puhua
kansasi."

Hän lähti.

Seuraavana aamuna tuli äiti kyökkiin, ja näki hänen sulkeuneet, tuskan
kalvamat kasvonsa, ja sanoi huolissaan: "Etkö ollenkaan voi sopia Pe
Ontjesin kanssa? Hän on niin kunnollinen vakava ihminen... Lapseni,
lapseni! Älä kovenna sydäntäsi. Jälkeenpäin murtuu se kuin lasi, ja
saat valittaa turhaan."

Anna kiskaisi itsensä irti pimeistä uneksumisistaan ja sanoi:

"Hiljaa nyt! Minä en siedä kuulla."

Iltapäivällä, kun äiti istui yksin koneensa ääressä, tuli Pe Ontjes,
istui hänen rinnalleen ja sanoi: "Täti Boje! Minä ja Anna pitäisimme
toisistamme... mutta emme millään tapaa voi sopia keskenämme."

"Pe Ontjes", sanoi äiti, "voit olla vakuutettu, kuinka mielelläni
soisin, että te voisitte sopia keskenänne. Älä ole vihainen hänelle...
olisit voinut sinä aikana, jonka olet ollut täällä, vähin seurustella
hänenkin kanssaan. Hän on aina pitänyt sinusta."

"Niin", sanoi Pe Ontjes mietteissään... sitte kohotti hän päätään ja
sanoi: "Olen tuuminut -- en tiedä muutakaan neuvoa -- meidät pitää
kytkeä yhteen niinkuin kaksi vastahakoista vasikkaa, niin että olemme
pakoitetut puhumaan suumme puhtaaksi, tiedätkö, noin kuudeksi tai
kymmeneksi tunniksi. Eihän toki voi kinastella ja riidellä yhtäpäätä
kuutta tai kymmentä tuntia? Siinähän rauhottuu toki, ja puhuu asioista
tyyneesti."

Helle Boje pudisti päätään: "En ymmärrä", sanoi hän, "miten sen aiot
toimittaa".

"Olen ajatellut, että voisin tänään itse mennä viemään vanhaa jahtia
Cuxhaveniin, jonne olen myynyt sen. Silloin voisi hän lähteä mukaan."

Helle Boje pudisti taaskin suruisana päätään. "Minä luulen, että hän ei
suostu siihen", sanoi hän.

"Niin, sitte sanon sinulle jotakin", sanoi Pe Ontjes... "Lähetä hänet
tänä iltana noin kello yhdeksän paikkeilla rantaan tuomaan jotain
lähetystä Hettille tai Pietille -- Goodefroo tulee näinä päivinä
Hampuriin. Teetkö sen?"

"Katson, mitä voin tehdä", sanoi hän. "Lähde nyt... saan katsoa, mitä
voin tehdä."

Anna oli onnekseen ollut sinä päivänä Freestedtissä Anna Martensin
luona, joka aina oli ollut hänen ainoa ystävättärensä, ja oli kertonut
hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja perämies Laun välillä. Hän
oli kai salaa toivonut saada torat, ja oli saanutkin. Anna Martens
oli sanonut: "Sanon sinulle kolme asiaa, Anna. Ensinnäkin: jos hän
tahtoo ottaa sinun vaimokseen, niin ei voi hän ajatella huonosti
sinun luonteestasi. Toiseksi: _sinä olet_ ylpeä ja pikastuvainen,
Anna Boje. Ja kolmanneksi: Ell'et nyt voi sopia hänen kanssaan, niin
muutut jääksi; sillä sinä pidät hänestä hirveästi." Nämä Anna Martensin
selvät sanat mielessään tuli Anna Boje illallisen jälkeen, noin kello
kahdeksan tienoissa, kotiin.

Silloin sanoi hänen äitinsä: "Kuuletko, Pe Ontjes Lau kävi täällä.
Hän matkustaa tänään kello yhdeksältä eräällä jahdilla Cuxhaveniin;
hän sanoi, että hän ottaisi mielellään mukaan, jos minulla olisi
jotain lähetettävää pojille... Olen tässä pannut pakettiin pari
kakkua Hettille -- hän pitää niistä niin -- Pe Ontjes sanoi, että hän
haluaisi, että sinä itse toisit lähetyksen rantaan... Luulen, että hän
mieluimmin ottaisi sinut itsesi mukaansa Cuxhaveniin." Mitään muuta
hän ei sanonut, ja sulki hiljaa oven ja ajatteli: 'Niin, nyt tehköön
hän, miten tahtoo; ja olkoon Jumala hänen kanssaan.'

Anna meni kammariinsa ja istuutui vuoteensa reunalle ja hengähti
syvään. "Minä matkustan hänen kanssaan!... Minä matkustan hänen
kanssaan! Kuinka iloinen olen, ett'ei hän ole vihoissaan minulle!
Kuinka iloinen olen! Jos hän on hyvä minulle, olen oleva äärettömän
iloissani; olen oleva niin iloissani, että hän on ihmettelevä. Mutta
jos minä näen, ettei meidän välillämme voi mitään syntyä, niin silloin
ei minulla ole enää mitään maailmassa etsittävänä."

Hän nousi ylös, ja katsahti ympärilleen ja ajatteli: "Minä pesen
itseni."

Ja hän otti matalan puusammion, joka seisoi seinännojalla, vei sen
kammariinsa, kaasi siihen kolme sangollista vettä, lukitsi oven ja
laski ikkunaverhot alas, riisui yltään ja laskeusi polvilleen astian
ääreen ja alkoi peseytyä vakavin hiljaisin kasvoin.

Hän valeli kaulaansa, ja kauniita olkapäitään ja ajatteli: 'Tuossa
paikassa oli silloin loka, jota hänen silmäinsä edessä Dänensandilla
heitettiin päälleni... silloin olin lapsi. Millaisiksi ovat olkapääni
muuttuneet ja millaiseksi sieluni? Onko perämies Lau laskeva
käsivartensa ympärilleni... tuo suuri, hirveä poika?...' Ja hän valeli
täyteläitä valkeita käsivarsiaan ja sanoi: "Millä leikitte mieluummin,
vedenaalloilla vai Pe Ontjes Laulla?... Pe Ontjes Laulla... varmasti."
Ja kun hän siten kuvitteli itselleen, millainen hän mahtasi tulla
olemaan, ainako tuommoinen tyyni ja kylmä, ja noin itsetietoinen
ja itsestään varma, kohosi hänen kasvoilleen kevyt älykäs hymy.
Siten vaeltaa korkean hämärän kuusimetsän ylitse vaalea pilvi ja
heittää ylhäältä vaalean heijastuksen metsän pimentoon, niin että
siellä siimeksessä hetkeksi on valoisampaa... Hän valeli voimakasta,
pehmyttä vartaloaan, joka oli hieno ja virheetön, sillä hän ei ollut
ikinä kuristanut sitä; ja ajatteli: 'Sitä ei ole kukaan ikinä nähnyt
siitä kun äitini on viimeksi kylvettänyt minua. Sittemmin kylvin
puron taitteessa, aina ihan yksin. Kukaan ei ole sitä sittemmin
nähnyt... ei, ei kukaan... mitä kuuluu se teille?... mitä kuuluu se
Pe Ontjes Laulle?... kenelle olen velvollinen tekemään tiliä siitä,
mitä olen ruumillani tehnyt?... Minä, vapaa, terve, täysi-ikäinen
ihminen?... Olenko häntä halventanut? Tehnyt hänet likaiseksi? Olenko
tehnyt mitään luonnotonta ja epäpuhdasta? Omatuntoni on huoleton
siitä... Ja hän valeli voimakkaita suoria sääriään polviin asti
ja katseli ajatuksissaan valkeata arpea, joka olihan yläpuolella
polvea kohonteella sisäpuolella. Muinen, kun hän oli ollut noin
kahden-kolmentoista vanha, oli hän tuntenut lapsellista mieltymystä
eräästä kaunista iloista renkiä kohtaan, joka palveli naapuri
Martensilla. Kun tämä työskenteli valjakkoineen pellolla, oli hän
ajanut pojan hevoselta, ja mennyt itse istumaan sijaan, harinreisin,
aivan kuin pojatkin. Eräänä päivänä, elonkorjuun aikana oli nelivuotias
tamma, jolla hän istui, alkanut vikuroida, eikä tahtonut vetää. Renki,
kiireissään ja vihoissaan -- oli mereltä käsin nousemassa ukkos'ilma
-- aikoi lyödä hevosta heinähaarukalla. Mutta samassa hypähti tamma
syrjään, ja haarukan eräs sakara tunkeusi puvun läpi lapsen sääreen.
Silloin säikähti renki kovasti, ja katseli haavaa ja imi suullaan
veren siitä ja nouti vettä ojasta ja pudisti päätään ja sanoi:
"Hullu,... hullu tyttöseni!" Kun äiti lauantai-iltana näki hänen
alusvaatteissaan verta, sanoi hän, että hän oli kaatunut erääseen
naulaan, eikä ilmaissut renkiä. Hän katseli ajatuksissaan arpea, ja
muisteli entisellä mieltymyksellä häntä ja ajatteli: 'En ole kertonut
yhdellekään ihmiselle tuosta. Kuinka ihana on olla salaisessa uskotussa
ystävyydessä jalon ihmisen kanssa.' Hänen kasvonsa lempenivät ja
hänen silmissään välkkyi sisäinen ilo: 'Kuinka armasta on oleva, kun
saan olla niin lähellä ja oma hänelle, saan levätä häntä lähellä ja
näyttää tuota arpea ja hän silittää sitä ja kiusottelee minua. Kuinka
ihmeellistä on oleva...' Lopuksi pesi hän jalkansa. Lujina kaartuivat
ne norjista nilkoista, eivätkä olleet liika pienet eikä liika suuret.
'Kun olin lapsi', ajatteli hän, 'juosta livistitte te ulos matalikolle;
ja toisinaan tarkastelimme me jälkiä, jotka te jätitte hiekkaan: jalan
koko muoto ja joka varvas oli selvästi ja sievästi jäljennettynä
pehmeällä mutapohjalla. Silloin juosta livistitte kaikenmoisiin
ajattelemattomiin lapseniloihin, silloin juoksitte pois Pe Ontjesin
luota. Nyt juoksette takaisin hänen luokseen. Te, raukat juoksijat,
joudutte tekemään, mitä minä vaan tahdon.' Hän nauroi hiljaa ja sanoi
verkkaan ja estellen ja kasvonsa lehahtivat punaisiksi: "Ettehän kerro
sitä kenellekään... minä juoksen mielelläni Pe Ontjesin luokse...
minä... minä luulen, että olen ylen onnellinen ihminen."

Hän meni piirongin ääreen, polvistui sen eteen ja alkoi laulaa, ihan
hiljaa, ja väärin tietysti; Bojet eivät nimittäin kukaan osaa laulaa;
mutta se sointui hänelle itselleen kylliksi hyvältä. Ja otti ensiksi
kevyen villaisen aluspaidan ja puki sen yllensä. Sitte veti hän esiin
liinapaidan, joka oli alimmaisena. Hänen äitinsä oli kolme vuotta
sitten, kun hän täytti kahdenkymmenenyhden, neulonut sen käsin hänelle
hienosta liinasta, oli kutonut hienon kapean pitsireunuksen sen
kaula-aukkoon, ja oli hiljaa pistänyt sen tänne, aivan alimmaiseksi
ja sanaa sanomatta. Kun Anna eräänä päivänä järjesti laatikkojaan,
löysi hän sen. Hän ymmärsi kohta, mitä varten äiti oli neulonut sen,
ja oli hiljaa laskenut sen paikalleen, alimmaksi laatikoon, eikä ollut
hänkään sanonut sanaakaan. Nyt otti hän sen, ja puki polvistuneena
ylleen, ja napitti sen ja nousi ylös ja silitti sen suoraksi rintansa
yllä... Sitte halutti häntä järjestää hiuksiaan. Hän laski ne irti,
levitti palmikkonsa, ja antoi hiustensa aaltoilla valtoiminaan, ne
näyttivät vallan kuin vaalea kaisla; hän alkoi kammata niitä ja sitoa
palmikkoon. Siinä työskennellessään silmäili hän taukoamatta tarkasti
peiliin, ikäänkuin iloitsisi hän käsiensä liikkeestä, ja tarkasteli
niitä, sentään hiukan epäluuloisesti. Siten iloitsee ja tarkastaa ja
arvostelee terävin tyynein silmin kettu aamunraikkaassa leikkiviä
lapsiaan. Nyt kiersi hän palmikkonsa sykkyrään takapuolelle päätä,
nyt silitti hän hiuksia kummallakin ohimollaan ja työnsi niitä hiukan
eteenpäin; nyt nyökäytti hän pari kertaa päätään: kaikki valmiina...
Nyt puki hän ylleen valkeasta liinasta tehdyn alusliivin; se hiipi
tarkalleen hänen olkapäittensä ja ympärystänsä mukaan; sitte veti
hän ylleen alushousut, kaksi paria, alemmat ohutta valkeata liinaa,
päällemmät, sinisestä kevyestä lämpimästä kankaasta -- oli nimittäin
kylmä marraskuunilma --, ja napitti ne kiinni alusliiviin. Sitten
puki hän ylleen lenningin. Se oli ainoa kaunis lenninki, joka hänellä
oli, se oli sininen, vähän ryppyjä rinnan yllä, muuten ihan suora,
vyötäisillä vyö. Koko puku oli niin väljä, että kun hän kohotti
olkapäitään, koko puku, alusvaatteetkin, kohosivat ylös. Sitte pani hän
päähänsä ruskean vilttihatun, kohtalaisen suuren, jolla oli kevyesti
kaartuvat reunat, ja ympärille sitaistu vaatimaton ruskea samettinauha,
ja veti ylleen harmaan, väljän päällystakin... Sitte otti hän vielä
suuren viitan, jonka Anna Martens oli unohtanut hänen kammariinsa,
se oli hänen miehensä oma; Anna Martens kulki siinä toisinaan, kun
hän märässä ja kylmässä tuli rattailla Hilligenleihin. Nyt otti Anna
sen, puki sen päälleen ja sanoi nauraen: "No, Anna Martens, kun tulen
takaisin, niin saat asettua takkisi eteen ja kysyä siltä: 'Kerro
minulle, mitä olet nähnyt?'"

Nyt seisoi hän, kauniina ja voimakkaana ovella, katsahti vielä kerran
taakseen, lähti ulos, otti paketin, joka oli pöydällä ja huusi kovaan
väliköllä: "nyt minä menen:" ja lähti ulos...

Kun hän tuli rantaan, seisoi siellä pimeässä pitkänpuoleinen mies
merimiespuvussa, öljytakki kainalossa ja odotteli. Hän luuli, että se
oli Pe Ontjes ja sanoi jo kaukaa: "Minä tulen tuomaan pakettia!"

Se olikin Kai Jans. "Mistä _sinä_ tulet?" kysyi Anna.

"Berlinistä", kuului vastaus. "Tulin eilen... Matkustan tästä Pe
Ontjesin, vanhan perämieheni kanssa Cuxhaveniin. Mitenkä muutenkaan
saisin aikani kulumaan?"

"Tulehan", sanoi Anna, "tässä on paketti Hettille, toimita se perille.
Hän on nyt myöskin Hampurissa."

Kai kohotti ja laski olkapäitään, ja sanoi kuin hemmoteltu lapsi: "En
minä viitsi... tee itse se... tule... niin vien sinut laivaan."

"Mutta sinun pitää kohta tuoda minut takaisin taas."

"Tietysti, tietysti", sanoi hän ja tarttui airoihin. "Mitä
ajatteletkaan? Enhän minä ole mikään merirosvo kuin Wieben Peters..."

Anna oli hyvillään, kun nuo kaksi suurta miestä siten hommailivat
hänen kanssaan, ja hänen tähtensä valehtelivatkin noin vaan silmää
räpäyttämättä, ja sanoi: "Olet kirjoittanut Heinkelle, ett'et ole
ahkera... siellä Berlinissä. Ja ett'et ole ylioppilaskaan enää. Mitä
sinä sitten olet?"

"Minäkö?... tyhjäntoimittaja", sanoi hän.

"Mitä on se virkojaan?" kysyi tyttö ivallisesti.

"Jo kolme vuotta sitten olen viskannut syteen kaikki mietiskelyt ja
semmoiset", sanoi hän, "ja elän nyt, ja katselen ympärilleni... Mitä
arvelet: onhan tuo suuri askel: ahtaalta laivalta ja kirjojen parista
Hilligenleissä suoraan suureen kirjavaan maailmaan? Silmät suurina kuin
kahvikupit."

"No?" sanoi tyttö. "Entä työ?"

"Niin tuota!" sanoi hän... "en ole vielä paljoa tehnyt... mutta, kun
kerran ryhdyn, niin tulee se sujuamaan... Suoritan tutkinnot kyllä
ajallaan, älä ole huolissasi siitä... Sen teen jo yksin vanhuksienkin
vuoksi", lisäsi hän vakavammin.

"En tiedä", sanoi Anna, "mutta minusta tuntuu kuin et oikein sopisi
papiksi; olet liika kirkaspäinen ja liika vilkas siihen."

"Sitä et sinä ymmärrä, lapseni..." sanoi hän. "Nyt juuri tarvitaankin
virkkuja miehiä sille alalle".

"Kuka niitä vaatii?"

"Jumala."

"Oh... mitä sinä puhelet."

"No... ja nyt kätesi tänne! Suuri, hurja perämiehemme ei ole saapuvilla
vielä."

Mutta silloin hän jo tulikin keulapuolelta jahtia.

Silloin veti Anna kätensä takaisin, jonka hän oli oientanut Kai
Jansille ja sanoi kirkkaalla äänellään: "Jos lupaatte molemmat, että
olette ystävällisiä ja kohteliaita minulle... niin tulen teidän
kanssanne Cuxhaveniin".

"Tyttöseni!" sanoi Pe Ontjes Lau... "tulehan pikaan tänne!... Poika
hei: isopurje ylös..."

Kai Jans meni nopeasti keulaa kohden.

"Anna!" sanoi Pe Ontjes matalaan... "Nyt teit ystävällisesti!... Pue
nyt päällysviitta päällesi kohta; on kylmää ja sitäpaitsi sataa.
Oletko pukenut itsesi lämpimästi? Otin mukaan äidin päällyshuiveja..."
Hän sulki hänen päällysviittansa edestä ja tarttui häntä kumpaankin
käsivarteen ja painoi istumaan peräsimen viereen. "No... nyt istut
siinä ja pidät hetken perää".

Hän meni Kai Jansin ja laivapojan luo, ja he vetivät purjeet ylös.
Jahti lähti liikkeelle.

Sitte palasi hän takaisin hänen luokseen. Kai Jans ja poika jäivät
keulapuolelle.

"Goodefroosta on tullut tieto, että se on tulossa", sanoi hän ja
tarttui peräsimeen... "Se saapuu tänään tai huomenna Elbeen".

"Oi, kuinka mukavaa", sanoi Anna. "Ehkä saan kohdata hänet ja palata
hänen kanssaan kotiin..."

"Ja minun kanssani", lisäsi Pe Ontjes.

"Niin", sanoi tyttö, ja äänensä oli ystävällinen, vaikka hänen huulensa
värähtelivätkin... "Jos sinä vaan viitsit matkustaa semmoisen ihmisen
kanssa kuin minä?"

Pe Ontjes laski nopeasti kätensä hänen käsilleen, jotka olivat hänen
sylissään ja rutisti niitä ja hellitti taas... "Minä olen sanonut
isälleni, että hän vielä tänä iltana ilmoittaisi äidillesi Goodefroon
saapumisesta".

"Se oli ystävällisesti sinulta... oi... todellakin".

"Sanohan... onko Heinke sisällisestikin sinun kaltaisesi? Ulkonaisesti
tulee hän samallaiseksi kuin sinä, hiukset vaan ja silmät hiukkasen
tummemmat kuin sinun... Sievä, sorea tyttö! He ovat kirjeenvaihdossa
Kai Jansin kanssa. Sehän alkaa varhain..."

"Se on leikkiä vaan", sanoi Anna... "Kai Jansia kiinnittävät aina niin
ihmiset, yksityiset ihmiset. Niin juuri. Heinke on älykäs tyttö. Siksi
seurustelee Kai hänen kanssaan... Luulen muuten: apumiehesi ei ole ylen
ahkera..."

"Oh, no siitä ei hätää... Te olette hiukan huolissanne Hettin vuoksi,
vai?"

"Emme", vastasi Anna kylmästi, "hän luontuu hyvin".

He olivat kaikki huolissaan Hettin vuoksi, äiti, Anna, Piet ja
Heinkekin; mutta he olivat liika ylpeitä tunnustaakseen sitä toisille
ihmisille ja nyt lisäksi tuolle suurelle Pe Ontjes'ille.

"Vai niin!" vastasi Pe Ontjes ripeästi. "Se on selvääkin. Miks'ei olisi
poika kunnollinen? Poika, jolla on semmoiset vanhemmat ja semmoiset
siskokset? Te olette suuremmoista väkeä. Mutta ihanin ja paras
Bojelapsista on vanhin".

Anna vaikeni.

"Ja jos nyt johdumme puhumaan Pe Ontjesista", sanoi hän vitkaillen,
"niin pitää hän itseään perin säännöllisenä ja kelpo miehenä; mutta hän
arvelee, että hän voisi olla vielä säännöllisempi, kunnollisempi ja
älykkäämpi, jos sinä tahtoisit elää vaimona hänen rinnallaan. Siten se
on".

"Pe Ontjes..." sanoi Anna lentävällä kiireellä, "minä en soisi mitään
maailmassa mieluummin, kuin että sinä olisit hyvä minulle".

"Anna silloin sydämesi minulle", sanoi Pe Ontjes kovaan ja tarttui
hänen käsiinsä, jotka etsivät hänen käsiänsä.

"Minä pidän sinusta niin paljon", sanoi Anna, "usko se".

"Jumalan kiitos", sanoi Pe Ontjes, ja piti hänen käsistään.

"Pe Ontjes... mutta me olemme niin köyhiä."

"Ah", sanoi hän... "niin!... minähän tahdon naida sinun pöytäsi ja
tuolisi, niinhän? Kuulehan... sinun voimaasi tahdon ja sinun kirkkaat
silmäsi... Ostin tänään naapuri Bartelsin talon. Suuri se ei ole, mutta
se on vahvasti rakennettu ja hauska: siellä asumme yhdessä. Minun
äitini lahjoittaa pöydän, ja sinun äitisi vuoteen. Ja valmista on.
Onpas se oleva ihanaa elää kanssasi!"

"Jos minä pidän jostakin", sanoi Anna hiljaa, "niin pidän minä
äärettömästi hänestä, ja ajattelen ainoastaan häntä ja hänen asioitaan,
enkä välitä muusta maailmasta mitään". Hän kohotti kasvojaan ja
katsahti Pe Ontjesiin... "Olen pitänyt sinusta jo niin kauan", sanoi
hän hiljaa.

"Ja minä sinusta, Anna", sanoi hän, ja laski vapaana olevan kätensä
hänen kaulansa ympärille. "Kuule... Kai Jans näkee sen."

"Ei, hän sanoi, että hän istuu isopurjeen takana, kunnes minä kutsun
häntä... Kai, tulehan tänne!" Kai Jans tulla komppuroi keulan puolelta.
"Kuule... nyt me olemme morsian ja sulhanen, ja häät vietetään
vähintäin kuuden viikon kuluttua."

"No!" sanoi Kai Jans... "sepä hauskaa. Nyt tulee hupainen matka". Hän
antoi Annalle kättä: "Todellakin, olen iloissani, usko se..." Hän
ajatteli vappuiltaa kolme vuotta sitten.

"Paljon kiitoksia, Kai."

"Meillä on Dänensand takanamme...", hän osoitti kädellään tummaa
viirua kohti pohjoisessa. "Katso sinne, Anna... siellä kutsuit häntä
ankeriaansyöjäksi... ja nyt?... Siten sitä ihminen muuttuu".

"Jumalani!" sanoi Anna, "sitä en ole muistanutkaan!... Ei!" sanoi
hän hiljaa ja nauroi: "Ikinä en voi suudella sinua", ja tarttui
vallattomasti häntä käteen ja rutisti sitä.

He menivät ohi majakkalaivan... Läpi yön vaihdettiin joku sana.

Kun majakkalaivan valo oli hävinnyt heidän taakseen, näkivät he
Helgolandin valot edessään. Ylväässä kaaressa tuikuttivat ne meren
ylitse. Raskaasti aaltoillen ajoi tuuli ja laskuvirta heitä ulos
avoimelle merelle.

"Nyt matkaamme pyhästä maasta pyhään maahan", sanoi Kai Jans. "Helgoland
ja Hilligenlei, ne merkitsevät samaa kumpikin".

Hän aikoi taaskin mennä keulapuolelle.

"Jää tänne Kai", sanoi Anna.

"Lapseni", sanoi Kai arvellen... "minähän häiritsen vaan".

"Et ollenkaan!... Tule, istu tänne luoksemme. Helgolandiin asti ei
teillä ole mitään tehtävänä... Tule, ell'et tahdo mennä nukkumaan, niin
istu tänne kanssamme ja puhu jotakin."

"No, hetken", sanoi hän ja istuutui Annan viereen, veti öljytakkiaan
ylemmäksi, levitti sitä, niin ettei tuuli päässyt puhaltamaan heidän
välitsensä ja jäi vaieten istumaan.

"No?" sanoi Pe Ontjes.

"Niin..." sanoi Kai Jans, "en tiedä... minä voin aina puhua ainoastaan
asioista, jotka ovat minulle ylen tärkeitä".

"Siis puhut semmoisista!" sanoi Anna. "Tutkinnostasi, arvatenkin".

Hän nauroi. "Ei", sanoi, hän, "Wieben Petersistä".

"Onko se joku tärkeä asia?" sanoi Pe Ontjes, "kertomus Wieben
Petersistä?"

"Kertomuksen Wieben Petersistä tunnemme kaikki", sanoi Anna. "Jokainen
lapsi Hilligenleissä tuntee sen".

"Ei", sanoi Kai Jans miettien, "ei kukaan tunne sitä. Ette usko, kuinka
olen miettinyt sitä, ennenkuin olen päässyt selville totuudesta".

"No", sanoi Pe Ontjes, "kerrohan sitte se juttu Wieben Petersistä".




VIIDESTOISTA LUKU.


Lounaistuuli puuski vinhana ja tiheänä purjeisiin; sade valeli kantta,
meri sihisi ja kähähteli laivan vierellä. Helgolandin majakkavalo
vilkahteli harmaasta tähdettömästä yöstä.

"Noin neljäsataa vuotta sitten matkasi siis ditmarskilainen Wieben
Peters tätä samaa matkaa... Mutta hän ei matkannut sitä rauhan miehenä,
niinkuin me kolme, vaan raivosi hänessä ankara vimma. Hän piti, että
hänen kansansa oli kääntänyt hänen oikean asiansa vääräksi. Ja siten
olikin laita. Mutta perussyy hänen riitaansa kansansa kanssa oli se,
että hän oli hallitsija- ja käskijäluonne, jolla ei ollut oikeata
tilaa tuossa pienessä talonpoikayhteiskunnassa. Siellä tunsivat kaikki
itsensä toisensa vertaisiksi, täysin toisensa vertaisiksi. 'Mikä
käskevä katse sillä on mukamas!... Ja käy, kuin itse kreivi Rantzau!...
Ja mikä kirkas kilahtava käsky hänen äänensävyssään!... Ja millainen
takki sitten, mitä kuosia sekin!... Ja nähkääs hänen pitkää kellervää
partaansa! Mennään ja ärsytetään häntä!' Silloin mörähti hän lopuksi
kuin härkä.

"Viistoista hurjaa huikeata miestä mukanaan lähti hän merille. Liekit
hänen vihamiestensä palavista taloista leimusivat pitkin rantaa. Vihan
kirkuna kaikui hänen jälkiänsä, kuin maan vihollisen vieraillessa.

"Helgolandilla asui niihin aikoihin vaivainen, takapajullejäänyt heimo,
veltto kurja jäte uljaasta kansasta, joka oli vaeltanut meren ylitse
Englantiin. He elivät huonosti harjoitetulla sillinpyydystyksellä, ja
sillä, että he myrskyöinä sytyttivät vahvan valkean torniin, jotta
joku laiva haaksirikkoutuisi heidän rannoilleen. Juoni onnistui heille
sentään harvoin, vaikkapa pappi, jonka he palkkasivat itselleen,
ja jonka jalkojen edessä he joka sunnuntai jokainen polvistuivat,
ylen hartaasti rukoilikin, että Jumala siunaisi heidän rantojaan
laivahylyillä. Kun Wieben Peters vinhassa koillistuulessa tuli
heidän lahteensa ja laski rantaan, pakenivat he lymypaikkoihinsa ja
rotkelmiinsa alamaalla; ja Wieben Peters viisinetoista miehineen oli
Helgolandin herrana.

"Hän asettui asumaan vanhaan lujaan torniin, jonka aiempi, tarmokas
polvi oli rakentanut, ja teki sieltä retkiään ja ryösti kotimaataan.
Joka kerta kun hän lähti retkelleen, tyhjentyi joku ditmarskilainen
jahti, joka lastineen oli matkalla Hampuriin, tai nuoleksi tuli jonkun
ditmarskilaisen talonpoikaistalon olkikatosta. Ja kun hän semmoisen
retken jälkeen palasi kotiin, iloitsi hän. Hän naurahteli itsekseen, ja
leikki kädellään pitkän kellervän partansa kanssa, teki solmuja siihen
ja aukaisi ne taas.

"Niinpä ravitsi hän sieluaan leppymättömällä vihalla ja oli olevinaan,
ikäänkuin saisi hän tyydytyksensä siitä. Mutta sisällisesti oli hänen
sielunsa yhä levoton.

"Silloin lähti hän eräänä päivänä, sulasta seikkailu- ja matka-halusta,
kuusi miestä laivassaan, matkalle pohjoiseen. Ja tuli aluksineen
Bergenin kohdalle, ja purjehti sisään nähdäkseen, oliko siellä ketään
ditmarskilaisia. Hän etsi ja kysyi kautta koko saksalaislaiturin,
jonka ääressä oli laiva laivan kyljessä. Mutta yhtään ditmarskilaista
hän ei löytänyt. Silloin meni hän nyreissään erääseen kauppaan,
varustautuakseen muonalla kotimatkaa varten.

"Nytpä kohdeltiin saksalaisia kauppiaita asunnoissaan saksalaislaiturin
äärellä ylen töykeästi ja jyrkästi tuossa vieraassa maassa, jotteivät
he vaan alkaisi tuntea itseään herroiksi maassa, vaan ainoastaan
siedetyiksi vieraiksi. Niinpä oli heiltä kielletty pitää vaimojaankaan
luonaan. Mutta hepä olivat keksineet neuvon, olivat hakkauttaneet
seinään ovia syviin vuodelokeroihinsa, joiden kautta heidän vaimonsa,
jotka asuivat kaupungilla, pääsivät illalla pujahtamaan heidän luokseen.

"Kun nyt Wieben Peters hämärissä astui yhteen tämmöisiä huoneita,
ei hampurilainen ollutkaan saapuvilla. Silloin alkoi hän astella,
vaipuneena pimeisiin ajatuksiinsa, edes ja takaisin. Ja kun hän siten
asteli, aukeni vuoteen taustassa pieni aukko, ja hampurilaisen vaimo
pujahti sisään, ja katseli, leväten polvillaan, tuota outoa miestä;
ja seurasi hievahtamatta häntä silmillään. Hän vilkaisi ohimennen
pikaisesti häneen, eikä välittänyt hänen läsnäolostaan sen enempää.
Kuitenkin alkoi hän leikkiä parrallaan.

"Nyt vilahti kuitenkin vielä, vaikka päivä jo olikin vierähtänyt
myöhäiseksi, tuon pitkän pimeän huoneen lävitse miehen korkuudelta
kirkas auringon säde. Kun hän nyt asteli siinä, sattui tuo myöhästynyt,
hieman kulmikkaan jäykkä valaistus toisinaan hänen partaansa. Mutta
parta taas oli niin kirkkaan kellervä, että siitä lensi heijastus,
joka toisinaan valaisi tuon polvistuvan naisen kasvot niin että oli
kuin vilahtaisi niiden ylitse kimaltavia henkiä, jotka saivat jalkansa
kuumiksi hänen kasvojensa ja silmiensä hohteesta.

"Silloin sanoi nainen lopulta verkalloisella ahdistuneella äänellä:
'Montako solmua voit tehdä partaasi?'

"Hän laski veitsivyötään väljemmälle ja astui vuoteen ääreen ja sanoi:
'Montako voit _sinä_ tehdä?'

"Nainen vavahti hiukan polvissaan ja tarttui kummallakin kädellään hänen
partaansa ja leikki sillä ja nauroi ahdistuneesti ja katseli ylös
häneen. Sitten vaipuivat hänen kätensä ja hän sanoi kuiskaten: 'Sinä...
sinä olet mies?'

"'Missä on hampurilainen?' kysyi Wieben Peters.

"'Mokomakin lipeäkala!' sanoi vaimo, ja antoi kätensä liukua hänen
vyötäisilleen, eikä hellittänyt käsiään hänestä. Niin rakasti hän häntä.

"Silloin karahti Wieben Peters pystyyn ja sanoi kamppaillen
hengittääkseen: 'Tule tänä yönä rantasillalle; minä odotan'.

"Silloin karkasi nainen samana yönä hampurilaisen luota, ja hypähti
Wieben Petersin venheeseen, ja meni hänen kanssaan Helgolandiin.

"Tuli talvi. Ankarat länsituulet riehuivat ja mellastelivat saarta
vastaan. Yhtä voimakkaana ja valtaavana hyökyi hänen suuren kuuman
sydämensä rakkaus tuota naista kohden. Tuli kesä ja lempeät tuulet
hivelivät lienteinä ja hyväilevinä punervia kivirantoja. Siten hyväili
ja hiveli hänen suuri voimakas sydämensä tuota kaunista naista. Neljä
vuotta eli hän siten, kesät ja talvet. Silloin tällöin teki hän lyhyen
retken. Silloin näkivät saarelle jääneet kirkkaan tulenleimun värjäävän
yön taivasta idässä Ditmarskia käsin. Tosiaankin: hänen kotimaansa sai
sovittaa rikoksiaan! Kun hän palasi, astui hän naisensa vuoteen ääreen,
katseli alas häneen ja oli iloissaan, teki solmuja partaansa ja aukaisi
ne taaskin.

"Siten ravitsi hän suurta sydäntään naislemmellä, ja tekeytyi ikäänkuin
olisi se tyydytetty ja tyyni. Mutta usein seisoi hän ja katseli
synkeästi leimuvin silmin Ditmarskia kohden, ja kidutti ajatuksilla
itseään...

"Kun hän eräänä päivänä seuralaisineen palasi Ditmarskista -- he olivat
Brunsbüttelissä vapauttaneet erään aluksen lastistaan ja tyhjentäneet
pari talonpojan arkkua -- silloin hiipi sattumalta hänen ohitsensa
tuo pieni pappi, joka yhä kurjan heimonsa kanssa lymyili vuorien
lohkelmissa. Muutamat Wieben Petersin seuralaisista alkoivat tapansa
mukaan viskellä tuota pientä pyyleätä miestä kuolleilla kaloilla, he
eivät nimittäin välittäneet suuria kirkosta ja sen antimista. Mutta
Wieben Peters kielsi sen lyhyesti ja tylysti. Pappi ei ole mikään
pilkan esine, sanoi hän.

"Silloin ihmettelivät he kovasti ja katselivat kummastellen toisiaan.

"Seuraavana sunnuntaina kapusi pappi hengästyneenä ylämaalle ja piti
jumalanpalveluksen tuolle hurjalle joukolle. Wieben Peters ja vaimo
Bergenistä ja lapset, jotka hänellä oli hänestä, ja hänen seuralaisensa
ja muutamat vaimot, jotka heillä olivat, istuivat suojapuolella tornia,
ja ottivat arasti vaaria kaikesta, mitä Wieben Peters teki, panivat
ristiin kovat kätensä niinkuin hänkin, ja mutisivat rukouksia, joiden
sisältöä he eivät ymmärtäneet. Kun jumalanpalvelus oli päättynyt,
astuivat Wieben Petersin seuralaiset hieman syrjempään ja sanoivat
hampaittensa välitsi, -- tuolla tapaa, noin huulet liikkumattomina ja
ilmeettömin äänin --: 'No nyt rupeaa hän pyhimykseksi. Hän alkaa olla
mennyttä miestä...' Mutta yhä vielä tekivät he retkiä Ditmarskiin,
vanhaan tapaansa, ja palasivat, mukanaan hyvät saaliit.

"Siten kului taas joku aika.

"Mutta eräänä päivänä viittasi Wieben Peters papin vähän syrjään,
katsahti häneen tavalla, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa miehen lävitse
luihin ja ytimiin, ja sanoi: 'Minun pitää tehdä enemmän, sinun täytyy
tietää, mitä.'

"Silloin säikähti pappi aluksi, mietti sitte ja antoi kirotun neuvon:
'Anna puolet kullasta ja hopeasta, jonka olet ryöstänyt, Hampurin
tuomiokirkolle. Silloin saat rauhan.'

"Se tapahtui.

"Mutta he tekivät taas retken Ditmarskiinkin, ja palasivat takaisin,
hyvät saaliit mukanaan. Ja siten kului taas joku aika. Mutta hän ei
vaan tuntenut itseään iloiseksi, hänen ei juontunut mieleensäkään
leikkiä parrallaan, punoa solmuja siihen ja aukaista ne taas.

"Ja muutaman kuukauden kuluttua viittasi hän papin taaskin syrjään, ja
katsahti taaskin häneen samalla tapaa, ja sanoi taaskin samat sanat
hänelle.

"Silloin meni pappi alas alamaalle, ja meni istumaan vanhan salaisen
venheromun alle, joka oli hänen asuntonsa, ja mietti ihmeissään puolen
päivää. Hän ei voinut ymmärtää tuommoista ihmistä. Sitte lähti hän
päätä ravistellen ja hirveästi ähkyen taaskin ylös ja täytyi hänen nyt
antaa oikea pätevä vastaus. 'Sinun pitää luovuttaa kaikki omaisuutesi,
ja, tehden ahkerasti työtä elää rikoksetonta puhdasta elämää, ja sinun
pitää rukoilla Jumalalta anteeksi, mitä sittenkin satut rikkomaan.'

"No, senpä elämän piti nyt siis alkaa. Kaikki tavara piti salaa kulettaa
takaisin Ditmarskiin; naiset piti ottaa laillisiksi vaimoiksi, tai
muuten saarelta pois; ei ainoatakaan tylyä tekoa tai pahaa sanaa;
ei retkiä enää tuollepuolen meren; vaan kaiket päivät kalastelemaan
rannoille, joka mies. Ja aamut ja illat rukoiltiin: Herra armahda
meitä, armahda meitä. Semmoinen oli päätös.

"Silloin astuivat seuraavana yönä parhaimmat miehet parhaimpaan alukseen
ja veivät mukanaan parhaimmat aarteet ja aikoivat lähteä pois. Mutta
Wieben Petersin vaimo astui välittämään ja pyysi heitä pysymään
uskollisina hänelle. Hän pitäisi huolen, ettei kalleuksia kohta
kuletettaisi pois. Silloin jäivät he.

"Ja muutamat, se pitää tunnustaa, lähenivätkin todella Jumalaa. He
muuttuivat ihmisiksi, joilla oli ihana totinen loisto tyyneissä
silmissään, ja joiden mielissä kukoisti avuliaisuus päivät ja yöt, ja
joiden nauru helähti kuin viaton puhdas lapsen nauru. Mutta useimmat
pysyivät synkkinä ja vaiteliaina, ja seisoivat milloin siellä, milloin
täällä torninseinämällä, ja tuijottelivat umpimielisinä ulos merelle.

"Ja Wieben Peters, miten oli hänen laitansa? Ei... Wieben Peters ei
tullut Jumalaa lähelle. Ei... hän ei tullut lähelle. Hän kuleksi
synkeänä, ja tuijotteli itään, Ditmarskia kohden. Ja silmiinsä ei
herännyt mitään syvää kaunista loistetta. Häntä vaivasi ankara tuska.

"Silloin tiesi nainen, mikä yksin voi enää auttaa häntä. Hän tiesi sen
jo kauan sitte.

"Nainen rakasti häntä yhä yhtä tulisesti kuin sinä iltana, jona hän
oli polvistunut hampurilaisen vuoteella. Hän rakasti häntä niin
vastustamattomalla luonnonvoimaisella kiihkeydellä, että hän aina
ajatteli ainoastaan hänen menestystään ja onneaan ja unohti kokonaan
omansa.

"Siispä lähetti hän salaa erään uskollisen miehen Ditmarskiin sanomaan:
'Wieben Peters tulee hulluksi, kun ette ikinä tule... Tulkaahan nyt!'

"Silloin lyöttäytyi kolmekymmentä miestä heimon ensimmäisistä suvuista
yhteen, lastasivat tarpeeksi olutruukkuja ja silavaviipaleita
venheeseensä ja lähtivät matkalle, ja saapuivat hyvällä myötätuulella
saarelle.

"Wieben Peters seisoi, kuten niin usein ennenkin, torninsa seinämällä,
ja tähysteli itäänpäin, vaimonsa vierellään. Silloin näki hän venheen,
ja miesjoukon sen kahden pullistuneen purjeen alla, ja tunsi maston
huipussa Ditmarskin lipun.

"Silloin riemastui hän.

"Hän riemastui niin, että ilo leimahti hänen silmistään.

"Ja kun hän sitte vähävähältä tunsi miehet ja huomasi että ne kaikki
olivat paikkakunnan ensimmäisistä suvuista, ja monta hänen entistä
tuttuansa niiden joukossa, niin riemastui hän yhä enemmän, ja alkoi
punoa solmuja partaansa. Kolme solmua, sanovat aikakirjat, teki hän
kumpaankin parranhaaraansa.

"Sitte lähetti hän vaimonsa ja lapsensa ja muut naiset saareen äärimpään
kolkkaan, jonne hän oli laittanut lymypaikan heille, ja varustautui
puolustautumaan.

"Hän aikoi sulkea ditmarskilaisilta pääsyn alamaalta ylämaalle. Mutta
tuo nahjuskansa alhaalla ilmaisi heille erään salapolun. Silloin
peräytyi hän uskollisineen lujaan torniin.

"Kolme tai neljä hyökkäävistä ditmarskilaisista kaatui, muut mursivat
oven ja tappoivat muutamia ja vangitsivat toiset. Wieben Peters itse
pakeni yksin portaita ylös, ja löi luukun takanaan kiinni. Silloin
ampuivat he alhaalta permannon läpi ylös suurilla pyssyillä, kunnes
tuli hiljaista ylhäällä ja alkoi tipahdella verta alas.

"Silloin nousivat he portaita ylös. Mutta kenkään ei pyrkinyt
ensimmäiseksi, sillä he ajattelivat: ensimmäinen, joka pistää päänsä
luukusta, saa kyllä vielä iskun häneltä, ja iskun, joka riittää hänelle
lopuksi elämäkseen. Lopuksi uskalsi pitkä Watt Dreisprungista tehdä
sen -- hänen jälkeläisensä astelevat vielä tänä päivänä pitkäkoipisina
peltojaan -- hän aukaisi luukun.

"Siellä makasi Wieben Peters koko pituudessaan, selällään, hengitti
syvään ja sysäyksittäin ja sanoi: 'Tulkaa tänne, miehet!' Ja hän
katseli heitä kaikkia, kun he nyt uteliaina kapusivat esiin luukusta,
katseli järjestään jokaista kaihoovin, ja kaiken kuolemantuskan
ohellakin iloisin silmin ja kuiskasi järjestään jokaisen suvun ja nimen.

"Koko illan pitivät he seuraa hänelle. Useimmat istuivat kyllä alhaalla
suuren olvituopin ympärillä; mutta muutama istui aina ylhäällä
hänen luonaan; he kertoivat hänelle, mitä oli tapahtunut hänen
omassa suvussaan, ja mitä toisissa suurissa suvuissa: syntymä- ja
kuolematapauksista, juomakekkereistä ja riidoista, ja häistä, ja hän
kuunteli ahneesti, silmin, jotka eivät edes rävähtäneet. Niin ahneet
olivat ne katsomaan noita kasvoja ympärillään.

"Toisetkin tekivät kysymyksiään hänelle, halusivat kuulla, kuinka hän
oli suorittanut senkin ja senkin ryöstöretken ja iloitsivat, että
kaikki oli onnistunut niin hyvin hänelle ja sanoivat: 'Olit sinä aika
kiusa meille. Olet erinomainen mies.'

"Silloin välkehti ilo hänen silmissään.

"'Kuulkaas', sanoi hän matalaan... 'miksi ette tulleet aiemmin? Olen
kovasti odottanut... oli häpeä, että siten sieditte kaikkea. Olette te
oikeita jauhovakkoja.'

"'Mutta kuulehan toki!" sanoivat he. 'Mehän olimme sopineet, että antaa
hänen nyt ensin saada vähän kokoon, että sitte kannattaa vaivan käydä
siellä.'

"Silloin välkehti taaskin hänen silmissään ilo.

"Siinä teit tuhmasti", sanoivat he, 'kun annoit niin paljon hyvää
tavaraa tuolle pyyleälle hampurilaiselle. Täytyihän sinun sentään
tietää, että me tulisimme noutamaan niitä takaisin.'

"Taaskin välkehti hänen silmissään.

"Puoliyöstä huusivat he alhaalta portaitten kautta hänelle: 'Kuulehan,
Wieben, olemme saaneet käsiimme erään papin. Tahdotko puhutella häntä?'

"Hän ravisti päätään: 'Kaikkihan on parhaassa järjestyksessä', sanoi hän.

"'Siten meistäkin', sanoivat he.

"Siten haastelivat he yhtä ja toista ja pitivät seuraa toisilleen ja
joivat. Kun hän alkoi kadottaa tajuntansa ja alkoi kuolinkouristus,
menivät he kaikki alas ja jatkoivat juontiaan. Mutta silloin tällöin
pistäysi joku ylhäällä katsomassa häntä. Kun idästä meren ylitse ja
ylitse hänen kotiseutunsa alkoi sarastaa aamu, aluksi harmaana ja
kalvakkaana, kuin äskensyntynyt kirkuva lapsi, mutta sitte vähitellen
kirkastuen ja leppeytyen, silloin kuoli hän.

"Vaimo Bergenistä, syntyperäinen friesiläinen, jäi saarelle, hääti
mereen tuo nahjuskansan pappineen ja kasvatti lapsensa suuriksi. Niistä
tuli kaikista voimakkaita, uljaita ja ovelia miehiä. Siten tuli hänestä
kanta-äiti uudelle suvulle Helgolandissa. Kaikki mitkä kantavat Hunkien
tai Hai'ien tai muita peloittavia nimiä siellä, ovat hänen vertansa.
Heillä kaikilla on kasvot, kuin olisi ne muovaillut joku vähän
taitamaton ja elämän vastoinkäymisissä hurjistunut ja katkeroitunut
puunveistäjä, ja kaikilla heillä on kolme paria housuja päällekkäin."

Tuuli oli vinhennyt ja sataa tihuutti tiheämmin. Tuli vilkahteli
oikealta isopurjeen takaa, heilahteli, ja heitti valoaan aavalti tuolle
pimeälle riehuvalle merelle.

"Nähkääs!" sanoi Kai Jans. "Se mitä pappi viimeksi neuvoi, se oli
oikein. Antaa kaikkensa, kärsiä kaikki, tulla köyhäksi; ja sitte elää
puhdasta elämää. Siten, seistä kuin puhdas lapsi Jumalan edessä. Siten
sanotaan selvästi ja selkeästi vuorisaarnassa. Mutta hän ei voinut. Ja
minä... minäkään en voi. Ja uskon lujasti, että hänkään, Vapahtajakaan
ei sitä voinut... Ja miksikä ei? Ihmisessä on jotakin, joka nousee
sitä vastaan, ja jotakin, joka on hyvää hänessä. Tuommoinen pehmeä,
lempeä pyhimyselämä: se ei ole mitään; siinä on jotakin, joka ei ole
järjestyksessä."

"No", sanoi Anna... "noitako asioita sinä nyt mietiskelet Berlinissä?
Wieben Petersistä ja semmoisista?"

"No, älä nyt!" sanoi Kai. "Älä luule, että olen mikään nurkassa-istuja
ja nyreksijä! Sanon teille: minä katselen elämää siellä!"

"Varsinkin tyttöjä", huomautti Anna.

"En kiellä sitä", vastasi Kai, "vaikkapa on melkein vaarallista
tunnustaa semmoista. Sillä jos sanon: pidän parhaimpana maailmassa
kelpo jauhopiirakkaa, tai että ei mikään käy minusta hyvin kiillotetun
paidankauluksen verroille, niin sanovat ihmiset: hän näkyy olevan
järkevä mies. Mutta jos sanon: mikään ei käy minusta kauniin terveen
tytön verroille, niin silloin pidetään minua jo hieman arveluttavana
ihmisenä. Ja eiköhän semmoinen sentään ole, kaikesta, mikä luonnon
kädestä on lähtenyt, jalointa ja kauneinta? Tiedätkö Pe Ontjes,
käväisen toisinaan vanhassa museossa ja kansallisgalleriassa, eikä
minulla ole mitään halua moittia sitä, mitä siellä on nähtävänä; mutta
tunnustan sinulle: kun olen siellä, ja näen vaatimattoman hienon tytön
seisovan jonkun kuvan edessä: niin silloin minä viis kaikesta romusta,
joka siellä riippuu seinillä tai seisoo jalustoillaan. Näetkös, sen
sanon."

"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Pe Ontjes, "eikä Annallakaan liene
mitään sitä vastaan... Mitä muuta mieltäkiinnittävää olet tavannut
Berlinissä?"

"No: katuja, liikettä, rakennukset, sotaväen, teatterit... mutta
mieltäkiinnittävin... mieltäkiinnittävin... oli aina yksityinen
ihminen."

"Kuinka niin?" kysyi Pe Ontjes.

"Niin, näetkös... tahtomattani tulen aina tarkanneeksi heitä, kuinka he
elävät ja mitä he ajattelevat. Tuntikausia voi väliin kuleksia katuja
-- ei yksin Unter den Linden'illä, vaan kaupungin pohjoiskulmallakin,
jossa asun -- ja katsella ihmisiä ja ajatella ja mietiskellä, mikähän
on heidänkin kunkin kohtalonsa ollut, ja millainen on heidän nykyinen
elämänsä, ja mitähän tuntenevat ja ajatelleevat he mielissään ja
sydämissään. Minulla on siellä työmiesperheissä, joiden keskellä asun,
koko joukko tuttavia, varsinkin lasten ja naisten kesken."

"No... ja siten kuuluu sinun aikasi siis!" sanoi Anna. "Tyttöjen
kanssa kuvain edessä, ja ihmisten kanssa kaduilla ja työmiesperheissä.
Oikeastaanhan sinä sentään menit hieman toisissa aikeissa Berliniin. Se
pitää minun sanoa, jos tahdon olla rehellinen."

"Tutkimaan jumaluusoppia, tarkoitat", sanoi Kai Jans ja katseli
mietteisiin vaipuneena ulos merelle. "Niin... kyllä minä jumaluusoppia
lueskelenkin... ja olen ajallaan suorittava erotutkintoni, enkä niin
huonolla arvosanallakaan. Tuo nyt jo tyydyttää ja tyynnyttää sinut.
Mutta sanon sinulle jotain lisäänkin. Kuule tarkkaan nyt, Anna. Sinä
tiedät, että kansamme yhä enemmän vieraantuu kirkonopista. Tieteellinen
tutkimus murtaa pohjan niinhyvin katooliselta kuin protestanttiseltakin
kirkolta. Täytyy tulla ja tuleekin jotain uutta sijalle. Enköhän
tehne oikein ja viisaasti siinä, että valmistaudun tätä uutta asiain
tilaa varten sillä, että opin tuntemaan nykyistä ihmispolvea? Näes,
salaneuvoksella ei ole mitään uskontoa, ei ainakaan mitään semmoista,
joka olisi jostakin arvosta; leipuripojalla nahkatossuissaan ei ole
sen parempaa ja työmiehenvaimolla sitäkin huonompi. Jos nyt kuleksisin
Berliniä velttona ja vetelehtivänä tyhjäntoimittajana, niin olisit
aivan oikeutettu moittimaan minua. Mutta minä seison siellä ihmisvirran
äärellä ja kuuntelen sen huminaa ja kuulen sen huminassa tuon vanhan
ammoisan kysymyksen: mistä ja mihin, ihmislapset? Tuon kysymyksen
kuulen selvemmin, ja kuulen syvempänä kuin muut ihmiset. Ja se tuottaa
minulle syvempää huolta kuin toisille ihmisille."

"Vai niin!" sanoi Anna. "Vai sillä kannalla ovat asiat nyt taas.
Puol'neljättä vuotta sitten vannoit sinä Raatihuoneen viinikellarissa,
että jätät kaiken... mutta nythän etsit taas Hilligenleitä, pyhää
maata."

"Ja jos etsinkin", sanoi Kai Jans, "niin mitä pahaa siinä."

"Ei, ei mitään!" sanoivat he kumpikin vakavasti, "ei mitään! Etsihän,
etsihän vaan!"

"Ja nyt", sanoi Pe Ontjes, "nyt menet sinä koijuun, Anna. Tule, niin
näytän sinulle makuusijan... Sittemmin pitää meidän tehdä käännös, Kai."

"Älä viivy kauvan", sanoi Kai Jans, "tuuli kääntyy länteen, ja
merenkäynti kiihtyy; meidän voi vielä käydä huonostikin."

Kun he astuivat tuonne ahtaaseen pieneen kajuuttaan, otti Pe Ontjes
valkeata, ja sytytti lampun ja laski sen kistulle ja sanoi: "No.
Onkohan välillämme sovinto nyt?... Tule tänne..." ja veti hänet
luokseen polvelleen.

Anna leikki hämillään hänen takinkauluksellaan ja katsahti häneen
kirkkaasti ja hyvästi, ja sanoi, äänessään omituinen liikuttava väre:
"Kuinka armasta on, kun on ihmisellä joku, joka on oikein oma..."

Pe Ontjes ihmetteli, ja iloitsi hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja
katseli häntä sanatonna onnellisin silmin ja kohotti vapaata kättään ja
silitti uudestaan ja uudestaan verkalleen ja hellästi hänen vaaleita
hiuksiaan. Samalla veti hän häntä hiljalleen lähemmäksi ja lähemmäksi
itseään. "Kuinka suloinen on sinun hengityksesi", sanoi hän, "kuin
aamutuuli."

"Nyt olit tuhma", sanoi tyttö. "Kun on ihminen nuori ja puhdas?..."

"Sinun huulesi maistuvat suolaisilta."

"Niin sinunkin... Se tulee merituulesta", sanoi tyttö.

"Kuinka ihanasti sinun silmäsi loistavat ja kuinka armaasti sinä
hengität... Armas, pikku tyttöseni..."

"Olet... olet niin hyvä minulle..." sanoi Anna takertuvalla äänellä.

"Että sinä olet noin tulinen... sitä en olisi uskonut, kuule..."

"Sinä et pidä siitä", sanoi Anna raskaasti ja tuskaisesti... "minä en
voi sille mitään... minä olen nyt kerta semmoinen..."

"Armas suuri lapseni!... kuulehan toki! Yli laidan heittäisin sinut,
ell'et olisi semmoinen." Hän veti häntä kiinteämmin lähellensä ja
suuteli häntä.

"Mutta eihän, Pe Ontjes!" sanoi Anna hiljaa ja kätki kasvonsa hänen
olkapäätään vastaan, "että partasi on noin kellervä. Kuinka pidän
siitä!... Jos olisit kuin mikäkin lipeäkala, niin kuinka ikävää
minulle... Oi, sinua, rakas, rakas..."

Pe Ontjes naurahti lyhyeen ja likisti häntä taaskin lähemmälle. "Älä
puhukkaan lipeäkaloista!" sanoi hän... "No... nyt pitää minun takaisin
kannelle taas ja sinun pitää nukkua."

"Oh, jää vielä hetkeksi. Sinun pitää näyttää minulle, kuinka kotiudun
täällä... Riisun puvun yltäni vaan ja pujahdan koijuun..."

Hän teki sen ja pujahti makuulle ja nauroi.

"No", sanoi hän. "Alus heilahtelee vahvasti; mutta minä luulen, että
voin nukkua sentään... Tule, jää vielä hetkeksi luokseni!... Oi, mikä
ihana päivä on oleva huominen päivä!... Kuule, perämies, en minä
sinulle kiitollinen ole, älä semmoisia luulottelekkaan. Sillä minä olen
aivan yhtäarvoinen kuin sinäkin. Mutta minä olen onnellinen sinusta,
ja luulen, että sinäkin olet onnellinen minusta... Jos me kohtaisimme
Pietin huomenna? Ja kuinka äitini on oleva iloissaan! Hänellä ei ole
viime vuosina ollut paljon iloa. Ja sinun vanhempasi! Hekin ovat
iloissaan, sen tiedän... vaikk'ei minulla olekkaan mitään rahoja...
Entisessä Reimersin talossa siis tulemme asumaan."

Nyt rupesivat he puhumaan asunnostaan, ja uudestaan ja uudestaan
juttelivat he juurtajaksain kaiken: kuinka he sen sisustaisivat, ja
kuinka he asuisivat siellä. Jutellessaan pitivät he toisiaan käsistä ja
katselivat lampun sameassa valossa päätään kääntämättä toisiaan.

"Mutta nyt pitää minun ylös, ja sinun pitää nukkua", sanoi Pe Ontjes.
Ja otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Hän tunsi itsensä autuaaksi hänen sylissään. "Minä ihmettelen,
että pidät minusta noin", sanoi hän hiljaa. "Olen aina ihmetellyt,
voitko sinä pitää kenestäkään. Minä pelkäsin, että sinä voisit pitää
ainoastaan maissisäkeistä tai Goodefroosta."

"Oh sinuakin! Enhän minä toisenlainen ole kuin muutkaan ihmiset. Kun
saa pitää sylissään sitä, jota rakastaa, ja hän lähenee ihmistä noin
ihanalla rakkaudella, niin silloinhan täytyy ihmisen syttyä valkeaan."
Ja hän suuteli häntä tulisesti. "En tahtoisi enää lähteä luotasi."

Silloin kietoi Anna käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi: "Kuule
Pe Ontjes, minä pidän sinusta hirveästi, ja jos minä pidän jostakin
ihmisestä, niin menen hänen edestään vaikka läpi valkean... Mutta... Pe
Ontjes... minun pitää aina, aina saada olla ylpeä sinusta."

He olisivat kai yhä vielä kohentaneet valkeata, joka jo palaa leiskui
niin iloisesti, mutta venhe alkoi yht'äkkiä heittelehtiä niin ankarasti
ja levottomasti, että Pe Ontjes nopeasti hellitti hänestä ja lähti ylös.

Kun hän ylöstultuaan katsahti ympärilleen, näki hän Kai Jansin ja
laivapojan kiskovan purjeita. Majakkavalo vilahteli nyt vasemmalta
korkealla ylhäällä yötaivasta vastaan. Tuuli oli kiihkennyt, ja
kääntynyt enemmän länteen. Korkea merenkäynti viskeli hetken kevyttä
alusta sinne ja tänne.

Silloin saivat he Pe Ontjesin avulla sen onnellisesti kääntymään
tuuleen taaskin.

"No", sanoi Kai Jans, ja istahti Pe Ontjesin viereen peräsimeen... "nyt
olemme viidessä tunnissa Cuxhavenissa... vai kuinka luulet?"

"Voimme pitää itsiämme onnellisina", sanoi Pe Ontjes ja katsahti
lounaaseen. "Ilma alkaa ärhennellä."

He istuivat rinnakkain, ja puhuivat vaan silloin tällöin sanan. Tuuli
vingahteli heidän takanaan. Tuontuostakin pyrähti ankarampi puuska ja
valeli sadetta, jotka kumpikin kiihtyivät vaan, mitä lähemmäksi tuli
aamu. Kyöttinuorat käsissään valvoivat he, kunnes alkoi sarastaa päivän
valo.

Kun he taaskin olivat kestäneet ankaran puuskan -- aamu oli jo
valjennut -- ilmestyi Anna Boje oviluukkuun, punakkana ja unisena,
ja kurkisti hieman pelokkaana ympärilleen: "Mutta eihän!" sanoi hän,
"olen nukkunut niin sikeästi! Kuinka se on mahdollista! Mutta nyt juuri
heräsin tähän kovaan jyskeeseen."

He eivät olleet tähdänneet, mitä hän sanoi, mutta Kai Jans hypähti ylös
ja autti hänet ulos, sulki luukun, ja vei hänet peräsimen luokse.

"Hän kastuu läpimäräksi", sanoi Pe Ontjes.

"Kun vaan saan olla teidän luonanne."

He pukivat hänen ylleen vanhan märän öljytakin, ja sitte istui hän
hiljaa ja hieman kyyryssä paikallaan ja katseli kirkkain vakavin
silmin hämärtävälle taivaalle ja merelle, joka avaralti heittelehti
vaaleanharmaissa raskaissa aaltomöhkäleissä.

"Näetkös", sanoi Pe Ontjes... "valoa tuolla? Se on Neuwerkin majakka...
ja tuolla on Cuxhaven."

Kun he kahta tuntia myöhemmin purjehtivat ohi luotsipaikan, seisoi
siellä merkki: "lounaismyrsky, myötäpäivää kääntyvä".

Silloin oli kello yhdeksän.

Kolmea tuntia myöhemmin, kello kahdeltatoista, jyrähtelivät
Grimmershörnin kanuunat hurjan riehuvan meren ylitse. Myrsky oli
kääntynyt luoteiseksi. Päivä oli pimeä, raju marraskuun päivä.




KUUDESTOISTA LUKU.


Se oli tänä samana harmaana kamalana marraskuunpäivänä, jolloin kaunis
bremeniläinen kolmimastoparkki, lastina salpetteriä Iquiquestä, Texelin
luona ei voinut pitää suuntaansa, vaan ajautui riutoille. Kuusi tuntia
makasi laiva siellä, ympärillään hurjat valkeat riehuvat aallot.
Tuhansin riehuivat ne ulvahdellen ja vihellellen kohden ja väistyivät
takaisin, tuhansin iskeytyivät ne vingahdellen sen kylkeä vastaan,
tuhansin kaiversivat ne sen pohjaa hiekassa. Ja ne, jotka alalaidalla
kaiversivat hiekassa, ne tuottivat sille turman. Se vaipui ja vaipui,
syvemmälle ja syvemmälle. Silloin koetti miehistö jättää laivan,
kymmenen toisessa venheessä, kymmenen toisessa. Toinen venheistä pääsi
onnellisesti läpi hyökyn. Toisen sieppasi paikalla imaseva aalto
ja viskasi ruhjoksi laivan kylkeä vastaan. Venhe ihmisineen hävisi
silmänräpäyksessä näkyvistä. Valkopääaallot vaan riehuivat ja ulvoivat
yössä.

Se oli tänä samana harmaana, kamalana päivänä, jolloin kaksitoista
finkenwärderiläistä kalastajavenhettä pakenivat matalikoiltaan
eteläpuolella Helgolandia. Matkavieraat Saksan rannoilla olivat aamusti
vielä ihailleet niitä: kuinka ne kauniine ruskeahtavine purjeineen
olivat seisoneet pohjoisessa tummanharmaalla merellä, takanaan
sinervänharmaa taivas. Ja harmaansinisellä pohjalla, joka täytti koko
toisen puolen taivasta, seisoi vaaleahkoja summattomia pilvipatsaita,
jotka näyttivät ylettyvän meren pinnasta korkeimpaan taivaaseen asti,
ikäänkuin olisivat ne pystytetyt, jotta niillä purjehtia ympäri
maailman. Ja kello kymmenen tienoissa kohosi alhaalta meren ylitse
raskas pimeä pilvi, joka nopeasti läheni, ja tuli kohden, suoraan ja
yhtä oikeaa, kuin äärettömän suuri harmaa pöllönpää, jossa vilkahti
kirkkaat kellervät täplät, kuin ikivanhat häijyt silmät. Siten kiiti
se eteenpäin; valkeaa kuohua sihisi sen alla. Silloin katsahtivat
kalastajat ylös töistään. Ja silloin tuli heille kiire. Hei, kuinka
kiitivät he kauniine, ruskeine siipineen, kuin pienet rantalinnut, ihan
takanaan harmaa pilvi ja meren kiehuva vaahto. Kyyristykää, kiitäkää
linnut: lähenee meren summaton, ikivanha lintu. Kuulkaa, jo kuuluu
sen mahtavien siipien havina. Se lähenee. He vetivät siipensä kokoon;
kyyristyivät; silloin hahmaisi se kolmasti alleen, hurjasti sysähtäen.
Neljä kaunista ruskeaa siipeä virui meressä.

Oli se ankara, harmaa marraskuunpäivä. Puolipäivissä hävisi
viimeinenkin valonvälke. Koko meren avaruus oli yhtä ainoata riehuvaa
vedenkiehua, sen yllä hurjistuneena ulvahteleva ilma, jonka läpi
piiskoi jääkylmää sadetta ja lunta. Yhä tiheämmin seurasivat puuskat
toisiaan.

Kuusi torpeedovenhettä, kapeata, mustaa, pyörein teräskansin, viilsivät
ja kaivoivat itseään läpi hurjana heittelehtivää merta Elbensuuta
kohden. He tahtovat ja heidän täytyy saapua sinne, ennenkuin heitä
kohtaa ankara laskuvirta, joka aikaansaa niin kovan ristihyökyn.
Ensimmäisellä niistä seisoo komendantti, takanaan savupiippu
ja edessään matala torni, pukeuneena vettä valuvaan keltaiseen
öljytakkiin, kaulassaan paksu englantilainen kaulahuivi, päässään vanha
lakki, jota pitää leuan alta kiinnitysnauha. Hän tarkkaa ripein silmin
meren joka liikuntoa. Hänen rinnallaan, käsi koneenkäyttäjätorvella,
seisoo vanhin aliupseeri. Syrjempänä seisoo kuusi miestä, kaikilla
uimavyöt yllään, he nojaavat käsillään reunanojaa vastaan; toisinaan
seisoivat he kaikki polviaan myöten kiehuvassa vaahdossa. Kello
kymmeneltä aikoi viereisessä venheessä joku laskea jonkun tovereistaan
ohitseen ja hellitti hetkeksi reunanojasta, senverran vaan kuin
tarvitsee heittääkseen pikaisen katseen ympärilleen, silloin kurkotti
aalto, joka oli vielä ripeämpi, häntä kohden ja sieppasi hänet
mukaansa. Kello yhdeltätoista -- komendantti kumartui juuri, antaakseen
ruorinpitäjälle jonkun ohjeen -- kohtasi venhettä takaapäin, ihan
suoraan samasuuntaisesti kuin oli heidän kulkunsa, mahtava aalto, se
kohotti koko takakeulan ja koko venheen, ja kohottaessaan, kallisti se
sitä hiukan. Ja sitte, kun aalto oli saanut sen terävällä harjalleen:
hurja sysäys... ja päistikkaa sitä mentiin! Kuin kuollut kala niin
kellui venhe... Viisi miestä riippui suojanpuolella parraspuissa;
viiden kanssa pitivät aallot mieletöntä leikkiään. Kaikki kymmenen
ongittiin onnellisesti ylös. Olipa se kiireistä onkimista! Mutta kuusi
miestä suistuu syvyyteen kaatuneen venheen mukana.

He ovat alhaalla pohjalla, nurinpäin kääntyneessä venheessä,
pilkkopimeässä, vettä on heillä rintaan asti, ja saavat he yhtäpäätä
jysähtäviä sysäyksiä. Siellä heitti nuori komendantti rohkeana
henkensä, jättäen elämän, ja kaiken, mitä siihen kuuluu, äidin ja
veljet, ja viheriän metsän ja kunniansa ihmisten edessä. Hän jätti
sen tyyneesti ja uljaasti. Hän ajatteli: synnyinmaani puolesta kuolen
ja sillä hyvä. "Lapset", sanoi hän toisille, "rukoilemme vielä kerta:
Isä, ota sielumme luoksesi taivaaseen ja suo meille pikainen ja helppo
kuolema."

Samassa asussa kuin hänet löydettiin, repeyneessä keltaisessa
öljytakissa, jaloissaan korkeat gummisaappaat, on hän haudattuna
Schwerinin tuomiokirkkoon ja lepää rauhassa.

Oli se ankara harmaa päivä, aamu täynnä hätää ja kamppailua. Onkohan
mitään nähtävänä tuolla aavalla harmaalla merellä, joka voisi ilahuttaa
sydäntä?

Nähkääs, tuolla! Matalissa harmaissa myrskypurjeissa... kuinka se
jysähtää veteen ja taaskin kohoo, vakavan ylväästi, kuinka halkaistu
aalto roiskahtaa ylös korkealle kahden puolen keulaa! Nähkääs, kuinka
se kiidättää tuolla kaukana läpi sateen ja tuiskun, läpi tuon avaran
harmaan hurjan meriaavikon: Goodefroo.

He olivat edellisenä iltana, purjeet pullellaan lounaistuulta,
jättäneet Kanaalin taakseen ja toinen perämies, Piet Boje
Hilligenleistä oli paraikaa, tuossa noin kello viiden tienoissa
aamulla, kun he sivuuttivat Texelin, aikeissa laskea suuntaa itäänpäin.
Mutta silloin astui Jan Deeken kannelle ja alkoi nuustia ilmaa, meni
alas takaisin, ja palasi, totta vie, kohta takaisin taaskin, päässään
villalakki, ja jäi kannelle.

Taaskin sanoivat he kaikki: "Täällä erää on ukko erehtynyt! Jumalan
kiitos! Erehtynyt on!"

Ukko kävellä kopisti edes ja takaisin, syrjälaidan ja peräsinratin
väliä, kädet taskuissa, katsahti tuon tuostakin ylös ja sylkäsi. Puolen
tunnin kuluttua sanoi hän siinä käydessään Piet Bojelle: "Perämies.
Pidämme kurssia pohjoisempaan." Ja osoitti kädellään noin ohimennen
pohjoiseen.

Piet Boje ravisti salaa päätään, ja teki, kuten oli käsketty.

Kello kymmenen ajoissa, kun perämies Boje jo tiesi, että ukon kapea
luiseva nenä taaskin oli ollut oikeassa -- myrsky painoi nimittäin
raskaasti lounaasta ja osoitti taipumusta kääntyä pohjoiseen, niin että
oli hyvä olla mahdollisimman kaukana noilta kirotuilta friesiläisiltä
säikiltä -- silloin osoitti ukko peukalollaan pohjoista kohti erästä
purjehtijaa: "Joko näitte, perämies? Laiva tuolla? Se on Goodemann".

Goodemann oli Goodefroon siskoslaiva, ja sillä oli samat omistajat.

"Katsokaas: kapteeni Winckel oli aiemmin perämiehenä minulla ja
ajattelee: 'Seurataan ukkoa vaan!' _Te_ ette uskonut minuun,
perämies!" Ja hän katsahti viistoon ylös Pietiin.

"Minä luotan enemmän silmiini, kuin uskooni", sanoi Piet Boje.

"Se on ylipäätään oikea kanta", sanoi ukko.

Tuntia myöhemmin oli myrsky kääntynyt luoteeseen, ja nuo molemmat
uljaat laivat kiidättivät rinnakkain, ei penikulmaakaan enää erillään,
molemmat Helgolandia kohden läpi hurjasti piehtaroivan meren. Purjeet
olivat ratketakseen täydet ja köysissä vinkui ja ulvahteli. Ankarat
rae- ja sadepuuskat piiskoivat läpi ilman, ja tekivät ilman sakeaksi
ja läpinäkymättömäksi. Kun tunnin kuluttua hieman alkoi kirkastua, oli
Goodemann ajaunut hiukan vasemmalle. Koko miehistö oli kannella.

Kohta senjälkeen ilmestyi luotsikuunari ja kumpikin laiva otti suurella
vaivalla luotsin, ensin Goodemann, sitten Goodefroo. Silloin tuli
Goodemann yhä enemmän vasemmalle ja eteen Goodefroosta.

Kohta senjälkeen kohtasi heitä taas uusi puuska, joka hurjana kiiti yli
meren.

Rapisten ja kihelmöiden viskeli raskaita rakeita; keskilaivan ylitse
löi kiehuvia sähiseviä aaltoja. Miehet kömpivät vaivalloisesti
peräpuolelle laivaa. Rakeet ja kiitävät pilvet tekivät ilman niin
sakeaksi, ja aurinko oli niin peitossa, ett'eivät he voineet nähdä
pitemmälle kuin etukajuuttaan, jota vastaan kihelmöivä vesi kiehui.
Siten kesti tunnin.

Silloin selkeni ilma hiukan ja myrsky laimeni hieman ja he katsahtivat
ympärilleen.

Siellä makasi Goodefroo edessä vasemmalla, laita hyvin pahasti merta
vastaan, koko keula, kuten näytti, oli ruhjona. Haaksirikkouneen laivan
takana häämöttivät harmaassa ilmassa Helgolandin vuorensärmät.

Ukko sylkäsi pikaisesti ja katsahti silmät jäykkinä sinne käsin: "Laiva
päin tuuleen!" sanoi hän... "Tuolla ei näytä asiat hyviltä."

Goodefroo läheni hitaasti.

Kaikkien silmät olivat valppaat. Mutta Piet Bojen silmät vallan
pistivät ja kipenöivät.

Ukko oijensi kiikarinsa hänelle: "Katsohan, koeta, sinne!"

"Siellä ei ole päällikköä näkyvissä", sanoi Piet Boje, "eikä
perämiestä... Kapteeni... siellä tarvitaan miestä."

"Olipa onni", sanoi ukko kuivakiskoisesti, "että ajauduimme Helgolandin
varjoon."

Nyt alkoi tuuli asettua.

"Nähkääs!" sanoi joku: "Haijit!..." Joitakuita helgolantilaisia
venheitä lyhyine purjeineen pisti näkyviin vasemmalla Goodemannista.

Jan Deeken tuijotti sinne, ja murahteli itsekseen. Goodefroo pysytteli
tuulenpuolella ja samansuuntaisesti kuin Goodemann.

"Onko tuossa vettä tarpeeksi, luotsi?"

Luotsi vastasi: "_All right_, kapteeni."

Piet Boje katsahti pikaisesti toiseen venheeseen isolla luukulla:
"Kapteeni?"

"En ota edesvastuulleni!" sanoi Jan Deeken ja ravisti päätään.

"Mahdotonta", sanoi joku.

Harmaapartainen luotsikin pudisti päätään.

Piet Bojen silmät kulkivat milloin Goodemanniin, milloin Jan Deekenin
luiseviin harmahtaviin kasvoihin. Goodemannin kannella on kaikki yhtä
raakojen, puunsirpaleiden ja köysien sekasortoa.

"Kapteeni!?" huudahti Piet Boje.

Jan Deeken pudistaa päätään: "Ei ole mitään tehtävissä."

Piet Boje kiskoo öljytakin ja takin päältään.

"Kapteeni, minun pitää." Hän takoi kädellään yhtäpäätä rintaansa.

"Miksi?" sanoi ukko ja syIkäsi.

"Siksi että minun täytyy!"

"No menkää hitossa sitte", sähähti ukko äreästi.

"Venhe valmiiksi!... Kuka lähtee mukaan?"

Jan Deeken ei katsahtanutkaan sinne: "Huippupurje vastatuuleen!"

Venhe lensi yli laidan. Piet Boje ja kaksi miestä sen jälissä.

Jan Deeken ei katso sinnepäinkään: "Täyteen vastatuuleen, että
selviämme heistä".

Miehistö seisoo tiheässä ryhmässä syrjälaidalla, kokonainen mylläkkä on
siinä märänkirkkaita öljylakkeja ja sadetakkeja, ja kaikki tuijottavat
he tuota heittelehtivää, syöksähtävää venhettä kohden: "Poika, poika!
tuo ei pääty hyvin... Se on mies!... Hirviö ihan!... Vielä käy kaikki
hyvin... Tuolla he ovat! Nyt tulee joku helgolantilainen takakeulan
taa! Ne voivat pikemmin tuoda apua".

"Nyt päistikkaa!... Kirottua!"

"Nähkääs, helgolantilainen heittää köyden... Näetkö?"

"Se pelastaa heidät... Joku on pelastettu!"

"Yksi vaan! Molemmat toiset ovat poissa... hukkuneet."

Jan Deeken ei ollut katsonutkaan sinne. Kun hän kuuli mitä he sanoivat,
komensi hän kuivakiskoisella äänellään: "Itä... etelä... itään", ja
tarkasti suuntaa ja purjeita.

Kun Piet Boje neljännestunnin kuluttua kymmenen helgolantilaisen kanssa
astui Goodemannin kannelle, kohtasi heitä uusi puuska, joka kääri
laivan sinkoilevaan ja harmaaseen pärskeeseen.

Vanhin merimies juoksi Pietin luokse. "Kapteeni on pahoin sairaana,
perämiehet ja neljä miestä vahingoittuneet".

"Onko peräsin kunnossa?"

"On."

"Vuotaako laiva?"

"Ei."

"Tarkastakaa, paljoko vettä ruumassa!"

"Mitä lastina?"

"Puutavaraa: meri vienyt mukanaan."

"Minä, perämies Goodefroolla otan komennon."

Merimies astui Pietin luokse: "Ruumassa kaksi jalkaa vettä."

"Luotsi... Elbeä kohden!"

Silloin astui Hunke Heien tai Heien Hunke, kuinka hänen nimensä oli,
Piet Bojen eteen, rutisti huulensa niin kapeiksi, että niitä tuskin
näky ikään: "Perämies! Ei käy! Meidän pitää laskea laiva maihin".

Silloin nauroi Piet Boje koko kasvoillaan. "Vasenlaitavahti ja neljä
helgolantilaista pumppuihin!... Oikealaitavahti puhdistaa kannen". Muut
lähetti hän alas ruumaan.

Silloin ajattelivat he: "Olisimme jättäneet koko tuon pahuksen
keltanokan mereen!" Ja lähtivät, ja täyttivät sanaa sanomatta ja
uljaasti velvollisuutensa.

Viisi tuntia seisoivat he säleisellä kannella, jota meri tuontuostakin
huuhteli, ja ponnistelivat kiivaasti, kädet tyyninä ja lujina ja silmät
valppaina. Goodefroon perämies seisoi vettä valuvassa puvussaan ja
vilusta kankeana, kädessään kiikari, peränpitäjän rinnalla ja tähysteli
eteenpäin, näkyisikö apua siellä.

Scharhörnin kohdalla tuli näkyviin kaksi hinaajaa, jotka laivanomistaja
oli lähettänyt heille vastaan.

Se tapahtui illalla puolihämärissä.

Muutamaa tuntia myöhemmin tuli Anna Boje juosten paikalle, hän
oli nimittäin Ballsenillä, jossa hän asui, kuullut että Goodefroo
oli tullut. Anna Martensin raskaassa päällystakissa, päässään
kirjava huivi, jonka hän oli saanut ravintolan emännältä, meni hän
telegraafikonttoorin ohitse, ponnistellen myrskyä ja piiskaavaa sadetta
vastaan, kohden rantaa ja haaksirikkounutta laivaa. Silloin näki hän
kolme miestä öljytakeissa seisovan erään venheen luona ja keskustelevan
keskenään, hän astui heidän luokseen ja kysyi. Silloin kääntyi nuorin
niistä, kun hän kuuli hänen äänensä, ripeästi häntä kohden; ja he
tunsivat toisensa.

Piet säikähti kuitenkin ensiksi ja sanoi: "Sinä siinä?... Onko äitimme
kipeä?"

Silloin katsahti hänen siskonsa hymyilevin silmin häneen: "Ei, kaikki
ovat terveinä".

Hän meni jonkun askeleen hänen kanssaan ja sanoi: "Mikä sinun on Anna?
Tunnut niin omituiselta?"

Silloin kertoi Anna hänelle kaiken ja hänen veljensä oli iloinen ja
kyseli kaikesta.

"Onpa somaa", virkkoi hän, "että olet noin sievästi ja keveästi
solahtanut avioliittoon; se on aina niin epävarmaa teillä naisilla".

"Kuinka sinä nyt tarkoitat?"

"No", sanoi hän, "joku on huimapää, toista kuluttaa taas toivoton
rakkaus; kolmas jää naimattomaksi ja muuttuu omituiseksi. Mutta sinä,
keveästi ja luontevasti solahdat sinä satamaan. Näetkös, siitä olen
iloinen".

"Mistä tiedät sinä, Piet?" sanoi sisar alakuloisesti, "onko se aina
ollut niinkään keveää ja luontevaa, sinähän olet aina ollut kaukana
poissa... ja vaikka olisit joka ilta istunut vuoteeni reunalla, Piet,
niin et olisi sittenkään huomannut mitään. Mitä tietää veli siskostaan?
Katsohan, kuka tulee tuolta? Rakas lankosi!"

Tänä iltana, jolloin myrsky yhä myllersi merellä, ja ihmiset
kamppailivat henkensä puolesta, oli Piet Boje vielä laivaisäntänsä
puheilla, joka huolissaan molempain komeitten laivojensa kohtalosta oli
tullut Cuxhaveniin.

"En kiinnitä niin erityistä huomiota siihen", puhui tuo vanhanpuoleinen
mies, "että olette ehdottanut muutamia parannuksia laivanrakenteessa,
jotka näyttävät olevan käytännöllisiä. Enkä kiinnitä tämän päivänkään
tapauksiin niin erikoista huomiota, vaikkapa tekonne tänään pelastikin
minulle ja teille koko kauniin omaisuuden. Näppärä ja ripeä, vaikka
kevytmielinenkin mies olisi voinut tehdä saman. Mutta se mikä minulle
painaa enemmän vaa'assa, on se, että minulla on varma tunne siitä, että
asian, mihinkä te ryhdytte, te myöskin viette perille älykkyydellä ja
tarmolla ja joka silmänräpäys valppaalla huomaavaisuudella, ja sulasta
innostuksesta asiaan. Semmoiset miehet ovat suuresta arvosta suuren
liikkeen johtajalle, ja semmoisia miehiä on harvassa. Siksi lähettäisin
teidät nyt, jos siihen suostutte, toistaiseksi Gadesheadiin, valvomaan
erään kolmimastolaivan rakennusta, joka on tekeillä siellä veistämöllä.
Lähetän sinne miehen, jolla on valppaat silmät... Soisinpa, että olisi
viimeinen laiva, jonka olen pakoitettu rakennuttamaan tuolla puolen
meren."

Tänä iltana, jolloin myrsky ulvahteli ulkona, ja teki useasta nuoresta
naisesta lesken, löysi Anna Boje, jolla oli niin hiljaiset jalot
kasvot, ja niin arkakatseiset puhtaat silmät, ja lisäksi niin kuuma
tulinen sydän, satamansa. Kun he rauhassa olivat yhdessä syöneet
illallista Ballsenin ravintolahuoneessa, saatti Pe Ontjes häntä ylös
hänen huoneeseensa, ja aikoi jättää hyvästi.

"Hyvää yötä, Goodefroo!" sanoi Pe Ontjes ja suuteli häntä.

"Hyvää yötä, Goodemann!" sanoi Anna, ja antoi suudella itseään.

Mutta he eivät osanneetkaan erota. Taaskin vilkahti hereille liekki,
jonka ihanassa valossa he autuaassa onnessa saivat istua, myöhään
yöhön. Kun he siten istuivat siinä, ajatteli Anna Boje: 'Kai Jans
ei olisi sopinut minulle. Mitä hän aina mietiskelee ja saa mielensä
alakuloiseksi ja sortuneeksi! Minä... minä olen saavuttanut, pyhän
maani', ja naurahti hiljaa.

Seuraavana iltana hämärtäessä tulivat he kaikki neljä junalla
Hilligenleihin. Pe Ontjes ja Anna kävivät edellä; Piet ja Kai Jans
jälissä.

Siinä, missä Satamakatu poikkee Ratakadulta, virkkoi Kai Jans
pitkän vaikenemisen jälkeen: "Kuule... sanohan... kun silloin eilen
iltapäivällä hypähdit venheeseen: mitä ajattelit silloin? Tahtoisin
mielelläni tietää sen".

"Mitä tarkoitat...?" sanoi Piet rivakkaan tapaansa. "Mitäkö ajattelin?
Rahoja! Ansaitsin sillä hyppäyksellä ainakin viisituhatta markkaa.
Rahoja ajattelin ja edistymistäni maailmassa!"

"Vai siten!" sanoi Kai Jans. "Et ajatellut siis mitään muuta...
Tarkoitan: miehistöhän oli toki suuressa vaarassa".

"Ei...", sanoi Piet Boje ihmeissään, "sitä en ajatellut. Saatinhan
heidät vielä suurempaan vaaraan, kun lähdin tuon vuotavan aluksen
kanssa Helgolandista. Ajattelin vaan laivan ja sen lastin arvoa...
tahtoo sanoa: ajattelin itseäni".

"Entä ne kaksi", sanoi Kai Jans, "jotka hukkuivat? He ovat nyt meren
viskeltävinä, ylös, alas, ylös alas, kaksi nuorta miestä!"

"Mitä se _minuun_ kuuluu!" sanoi Piet ihmeissään ja vihastuneesta.
"Vapaaehtoisestihan he lähtivät".

"Niin, koska he luottivat sinuun."

"Ah, kaikkea vielä! Luottivat! Tahtoivat hekin ansaita rahaa,
ymmärrätkö!"

"Vai siten..." sanoi Kai Jans ja aikoi lähteä. Samassa meni heidän
ohitsensa mies, jota he eivät kumpikaan hämärissä tunteneet.

"Oletteko jo kuulleet", sanoi mies, "kuinka tuo nuori
mecklenburgilainen kuoli? Kuudes mies, joka myöskin oli joutunut
riutalle, kertoi siitä. Hän oli sanonut: 'Lapset, nyt me rukoilemme
vielä', ja oli jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut
helppoa kuolemaa. Olen täällä Hilligenleissä kuullut niin paljon
lörpötystä tuosta alinomaisesta 'Pyhästä maasta' ja 'Pyhästä maasta'.
Saarnatuolista puhutaan siitä vakavasti, keilaradalla leikillä. Mutta
tämä... tämä, näyttää minusta, oli todellakin hyppäys kauhusta ja
kamaluudesta 'Pyhään maahan'..."

Samassa meni mies heidän ohitsensa.

"Tuo oli hyvin sanottu!" huudahti Kai Jans kovaan, "oh... totisesti
hyvin sanottu!" ja kuului hänen äänestään, kuinka hänen kurkkunsa
ikäänkuin oli vapahtunut.

Jättämättä hyvästiä Pietille, lähti hän Satamakatua alas.

Pe Ontjes ja Anna olivat jatkaneet matkaa ja tapasivat äidin koneen
ääressä.

"Tässä me olemme", sanoi Pe Ontjes. "Olemme lopettaneet riidat nyt,
äiti Boje, ja neljän viikon kuluttua vietämme häämme".

Anna antoi kätensä äidille, piti lujasti hänen kädestään, ja sanoi
tyyneen ystävällisellä äänellä: "Jäisimme mielellämme luoksesi, äiti...
mutta tuolla on vielä eräs... ulkona... joka odottaa sinua. Eräs,
jota et ole nähnyt kahteen vuoteen. Siksi lähdemme me kohta setä Laun
luokse".

Samassa lähtivät he kyökinovea kohden.

"Siellä on vielä eräs, joka odottaa minua?" sanoi Helle Boje, "ja te
olette tuoneet hänet?" Ja hän lähti vavahtelevin polvin välikölle, ja
kun ei siellä ollut ketään, aukaisi hän ovea, ja katsoi ulos pimeään.
Hän oli keskikokoinen, alinomainen työ koneen ääressä ja huolet
lapsista olivat painaneet hänet kumaraiseksi. Viimeiset kastanjain
lehdet lepäsivät märällä, tuulisella kadulla.

"Piet?" sanoi hän.

Siinä tuli hän viistoon poikki kadun häntä kohden, kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen ja meni hänen kanssaan sisään ja silitteli häntä.

Äiti itki ilosta. "Poikani", sanoi hän, "että sinä nyt taas olet
luonani!"

"Niin, äiti!" sanoi Piet, "ja nyt ala ajatella itseäsi!..." Ja hän
kertoi onnesta, joka häntä oli kohdannut. Hyppäyksestä alas laivan
partaalta hän ei puhunut mitään.

Kuinka hänen äitinsä iloitsi!... "Oi", sanoi hän, "nyt saat olla usein
maissa!"

"Joka puolen vuoden päästä ainakin voin nyt pistäytyä Hilligenleissä",
sanoi Piet. "Nyt sinulla on oleva iloa vanhimmasta pojastasi".

"Mutta sitähän minulla on aina ollut sinusta, Piet", sanoi hän. "Aina,
poikaseni!"

"No?" sanoi Piet. "Oletko nytkin istunut koko päivän koneen ääressä?"

"Enhän minä koko päivää", sanoi hän. "Kuitenkin näytät sinä väsyneeltä
ja heikolta", sanoi Piet "etkä näytä ollenkaan terveeltä... Anna
tulee nyt naimisiin; Hettistä pidän minä huolen, Heinke on reipas
virkeä tyttö ja löytää kyllä leipänsä... Tiedätkö mitä? Onhan vinnillä
tilaa...?" Ja ennenkuin äiti aavistikaan, mitä hän aikoi, otti hän
vihoissaan koko raskaan koneen, ja nosti sen ja kantoi ulos huoneesta
ja ylös rappuja, ja huusi sitä tehdessään kovaan: "Nyt olet palvellut
tarpeeksi! Aivan tarpeeksi!"

Helle Boje tahtoi iloita hänestä ja aikoi nauraa, mutta tyrskähtikin
kuumaan itkuun.

Kun Piet taaskin palasi alas ja juuri oli astumassa äitinsä kanssa
kyökkiin, kiskaistiin ulko-ovi auki, ja kirkas hopeinen ääni huusi:
"Äiti, äiti! Kai Jans on tullut Berlinistä... entispäivänä jo! Ja on
mennyt Annan ja Pe Ontjes Laun kanssa Cuxhaveniin! Ja Anna on kihloissa
Pe Ontjes Laun kanssa. Ja minä en tiedä mistään. Ja sitte on jotain
muutakin vielä tapahtunut!... Mutta kukaan ei sano minulle, mitä".

Hän oli ennättänyt jo avoimelle kirkkaasti valaistulle kamarin ovelle,
kun Piet kapeasta hämärästä väliköstä tuli häntä vastaan. Hän näki,
kuinka suureksi sisko oli tullut ja kuinka hän vielä kohottausi
pitemmäksi ja kuustoista vuotiaan arkuudella ja epävarmuudella
kiinnitti harmaat silmänsä tuohon outoon mieheen edessään.

"Heinke?", sanoi veli.

Silloin tunsi Heinke hänet ja liiti riemusta huudahtaen hänen kaulaansa
ja rutistautui häntä vastaan.

Piet silitteli häntä ja veti hänet sisään ja sulki oven. Nyt näki
Heinke hänet ja tuli hämilleen ja kosketti kädellään hiljaa hänen
hihaansa ja sanoi: "Kuinka sinä näytät toisellaiselta! Ja sitte on
sinulla parta... Oi... kone on poissa!?"

Silloin kertoi Piet hänelle onnestaan, ja ett'ei äidin nyt enää
tarvitse työskennellä koneen ääressä.

"Niin... ja tuo suuri Pe Ontjes Lau on nyt minun lankoni. Ajatelkaas,
lankoni!" ja hän nauroi. "Onpas hyvä, että aina olemme sinutelleet
toisiamme, muuten olisi kiusallista nyt alkaa sitä. Eipäs... ja milloin
menevät he naimisiin?"

"Neljän viikon kuluttua."

"Neljän viikon", sanoi tyttö ja vaipui ajatuksiin kuin syvään
lampeen... "Kuule", sanoi hän, "Kai Jans suorittaa nyt pian tutkinnon.
Hän aikoo nyt sentään ruveta papiksi; ja minäkin pidän, että se on
oikein."

"Te olette hyviä ystäviä?"

"Niin olemme", sanoi Heinke vakavasti ja pehmyesti, "hän on aina ollut
niin ihmeellisen ystävällinen minulle. Minulla on hirveän paljon
kirjeitä ja postikortteja häneltä. On vallan ihmeellistä, kuinka
iloista ja hyvää meidän on olla keskenämme ja puhella."

"Niin, mutta mitä sanot siitä, että hän aina etsii jotain pyhättöä, tai
miksi sitä kutsuisi? pyhää maata tai semmoista?"

"Niin", sanoi Heinke ja rypisti hienoja kulmakarvojaan ja katsahti
tuijottavin miettivin silmin eteensä maahan: "Mitä pitää siitä
sanoa?... Tiedätkö, mitä minä vaan sanon siihen? Minä tiedän, että hän
on hyvä ja viisas mies. Ja enempää en sano."

"No, lähde siis ja mene tervehtimään häntä."

Silloin lähti hän.

Piet istui hetken yksin huoneessa; katseli ympärilleen, ja tapasi
kaiken vanhoilla paikoillaan; jäi sitte katsomaan alas maahan eteensä
ja tunsi itsensä väsyneeksi kaikesta siitä, mitä hän viime päivinä oli
saanut elää ja kokea. Ja alkoi ajatella laivaa, jonka rakennusta hän
tulisi valvomaan. Ja näki tuon puolvalmiin laivan edessään, ja itsensä
kapuamassa sitä ylös ja alas ja kyselemässä ja huomauttamassa yhtä ja
toista, ja astumassa alas lastiruumaan. Ja kun hän seisoi siellä ja
katseli työtä... silloin alkoi hän kuulla ylhäältä käsin jotain natinaa
ja napinaa ja ajatteli: Mikähän siellä nyt on? Mikä uusi kone siellä
nyt työskentelee kannella?

Hän nousi ylös, ja muisti missä oli, ja aukasi oven, ja ravisti
mielikuvitukset päästään... Sitte riensi hän kolmella harppauksella
ylös rappuja.

Siellä seisoi äiti pienen samean kyökkilampun valossa koneen ääressä,
aivan vaipuneena ajatuksiinsa, ja antoi koneen käydä, ja katsahti nyt
hämmentyneenä ylös.

"Otit sen niin nopeaan pois... en ennättänyt ajattelemaankaan... Minä
luulen... ett'en voi ajatella, ell'en saa istua koneen ääressä... olen
aina työskennellessäni ajatellut isäänne ja teitä."

Hän pyyhkäsi kädellään koneen kirkasta pöytää, ja nyyhkähti kuumaan
itkuun.

"No", sanoi poika, "tyynnyhän, äiti. No... tyynny hän nyt... Saathan
sinä istua tunnin, pari sen ääressä päivässä, mutta enempää et... Ja
tule nyt."

Mutta hän jäi istumaan ja sanoi: "Katsos, Piet... olen aina ollut niin
kovasti huolissani teidän jokaisen puolesta. Joka päivä olen pelännyt,
että sinä voisit tehdä jotain yhtä äkkipikaista, kuin isäsi, ja myöskin
hukkuisit. Ja Annan vuoksi: hän on kestänyt raskaat ajat, Piet... ja
Heinke on niin hiljainen ja itseensä sulkeunut... ja Piet... en ole
ikinä tunnustanut sitä tytöille, mutta sinun pitää tietää se, jos
sattuisin äkkiä kuolemaan: pidän Hettistä niin äärettömän paljon... ja
nyt pelkään niin kovasti hänen puolestaan... hän ei ole vilpitön ja
tottapuhuva, niinkuin te."

"Minä tiedän", sanoi Piet synkin silmin. "Anna on kirjoittanut
siitä. Mutta nyt kun tiedän siitä, on se hyvä. Jään nyt Hampuriin ja
pidän häntä silmällä. Lurjuksesta pitää tulla mies; siitä pidän minä
huolen!... Onhan hän hyvää juurta?... No, ole huoletta vaan!... Katsos,
kuinka paljon jo olen saavuttanut! Ja minä saavutan enemmän! Olen
ponnistava, ponnistava lujasti. Aina edemmäs! Aina eteenpäin!"

"Niin, Piet", sanoi äiti epäilevästi ja miettien: "Luuletko, että sillä
tapaa löydät rauhan?"

"Oh, rauhan!" sanoi hän. "Mitä on rauha? Älähän sinäkin nyt vielä ala
puhua Kai Jansin puheita!... No tule nyt!"




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Äiti Bojella oli tosiaankin iloa lapsistaan. Alkoi muuttua paljoa
valoisammaksi tuossa pienessä, jyrkkäpäätyisessä rakennuksessa
kastanjoiden varjossa.

Anna Boje oli onnellinen vaimo; hän ajatteli ainoastaan miestään ja
jokapäiväistä talouttaan. Toisena avioliitovuotenaan alkoi hän hiukan
murehtia, kun hän ei saanut lasta.

Hänellä oli paljo toimitettavaa taloudessaan. Mutta pari kolme kertaa
viikossa, noin illetessä, käväisi hän kastanjatalossa, ja istui
vanhalla paikallaan, hän oli käynyt muhkeammaksi nyt ja kirkkailla
valkeilla kasvoillaan oli kaunis, tyyni rauha. Äiti istui käsityö
kädessään häntä vastapäätä; Heinke hommaili kyökissä.

Sattui silloin toisinaan, että äiti lyhyesti ja arasti kysyi yhtä ja
toista, ja antoi jonkun lyhyen äidillisen neuvon. Silloin ei vastannut
nuori vaimo mitään, pudisti vaan kieltävästi vaaleata päätään,
ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: En minä tahdo niistä asioista kuulla
mitään. Mutta äiti tiesi hyvin, että tytär sentään tarkkaan kuunteli.
Kun hän sitte meni kotiinsa, kurkotti hän pitkää vartaloaan, ja
tunsi veren virkeänä ja elävänä virtaavan jäsenissään ja asteli kuin
naarasleijona, kuten Pe Ontjes sanoi; ja ajatteli: "Ell'en _minä_ saa
lapsia, niin kuka sitte saa?"

Eräänä iltana -- avioliitto oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta --
alkoi äiti taas puhua siitä, antaen sukankutimensa liikkua ahkerasti:
"Sanohan, lapseni... olen ajatellut sitä paljon... En ota toiste enää
puheiksi sitä. Mutta avioliittoon kuuluu lapsia... Sanohan: tehän
pidätte toki toisistanne?"

"Oh, äiti!" sanoi Anna Boje karttaen. "Kuinka johdut siihen nyt?
Tietysti me pidämme."

"Sehän on hyvä", sanoi Helle Boje, "mutta katsos... voi pitää
toisistaan liiaksikin..." Hän kumartui työnsä yli sylissään. "Sinun
isäsi oli reipas ja eloisa mies, aivan kuin Piet; mutta kun hän otti
minut syliinsä, oli hän tyyni kuin kuningas."

Anna ei virkannut mitään, ja tekeytyi ikäänkuin hän ei olisi
kuullutkaan.

Mutta kun hän illalla oli kahdenkesken miehensä kanssa, ja alkoi
verkalleen avata ja levitellä pitkiä suoria hiuksiaan, ja kohotti ja
laski käsivarsiaan, ja hänen miehensä astui häntä lähelle, ja alkoi
leikkiä hänen hiuksillaan, sanoi hän ja katsahti häneen teeskennellyn
vakavasti: "Kuule nyt, Wieben Peters... Sinä arvelet, että koska
partasi on kellervä ja sydämesi tulinen, niin sillä on kaikki hyvä.
Mutta kun rakastat vaimoasi, niin pitää sinun olla tyyni ja ihana kuin
kuningas."

"Vai siten!" sanoi hän. "Vai semmoinen. Ja kummoisen pitää sitte olla
_sinun_?"

Anna loi terävän ja epäluuloisen katseen peiliin, ravisti pitkiä
vaaleita hiuksiaan ja sanoi nauraen: "Minunko? Minähän olen tyyni!"

Siten eli Anna Boje. Hän ei ajatellut muuta kuin rakastettuaan, ja sitä
että hän mielellään tahtoisi lapsen häneltä, ja talouttaan. Muusta hän
ei välittänyt. Ei edes omaisistaan. Hänen sisarensa Heinkekin melkein
vieraantui hänestä.

Heinke täytti kahdeksantoista ja hoiti taloutta.

Kun huoneet nyt olivat tyhjemmät ja saadakseen enemmän työtä, ottivat
he kaksi koululaista hoitoonsa, tietysti freestedtiläisiä poikia. Nämä
asustivat ja reuhastivat nyt päätyhuoneessa aivan kuin kotonaan. Äiti
Boje piti äidillistä huolta heidän puvuistaan, ettei niissä ollut
irtonaisia nappeja ja rikkinäisiä housuntakapuolia; Heinke huolehti
toruilla ja sisarellisella ohjauksella opiskelusta. Ja sitäpaitsi
ruuasta. Sillä hän söi itse mielellään ja hyvin; hän oli nälkäinen ja
vahva, ja oli hän, vaikk'ei hän siinä suhteessa ollut ihan yhtä paha
kuin muut Bojet, koko lailla itserakas.

Hänen salainen ilonaiheensa näihin aikoihin oli sentään se, että
Kai Jans tutkinnot suoritettuaan tulisi kirkkoherran apulaiseksi
Hindorffiin, joka oli vaan kahden tunnin matkan päässä Hilligenleistä.

Kai Jans!

Neljätoista päivää avusti hän sairasta pastoria hänen laajatöisen
virkansa hoidossa: kastoi ja vihki ja kävi sairaiden luona, puhui
hautojen ääressä, ja antoi apuaan kaikellaisissa elämän puutteissa
ja tarpeissa. Mutta senjälkeen, sunnuntai-iltapäivin, tuli hän
Hilligenleihin.

Silloin kävi hän ensiksi vanhempainsa luona. Nämä asuivat yhä vielä
pitkässä rakennuksessa, ja kuuskymmenvuotias Thoms Jans lähti vielä
joka aamu lapio selässään ja rivakkana ulos matalikolle, ja Male
Jans palveli yhä vielä, hiukset sileinä ja edessään puhdas esiliina,
Ringerangin kyökissä, kun rikkaat isännät pitivät kemujaan siellä,
tai nuoret tanssivat. Mutta sunnuntaisin istui Thoms Jans kotona,
silmälasit kotkannenällään ja tutki raamattua tai työväenlehteä, häntä
vastapäätä istui hänen vaimonsa älykkäine hentoine kasvoineen ja luki
mukavassa rauhassa, mitä Itzehoen sanomalehti kertoi lady Alicesta ja
lordi Pankook'ista.

Työväen puolue, jonka vanhin jäsen Thoms Jans oli, oli nyt kasvanut
suureksi, ja piti kokouksiaan eräässä salissa, ja tuotti toisinaan
puhujan itselleen Hampurista. Hän kävi yhä vielä siellä ja kuunteli;
mutta hän ei uskonut kaikkeen, mitä he puhuivat. Hänen hidas
ja mietiskeliäs luonteensa ei oikein tahtonut mukautua heidän
kevytmieliseen tapaansa katsoa ja arvostella asioita. Että he moittivat
pappeja, eivätkä sietäneet kuullakaan kirkosta, semmoinen kuin se nyt
oli, se oli hänestä kyllä oikein, sillä kirkko oli, senmukaan kuin hän
oli nähnyt, aina seisonut varakkaiden puolella. Mutta että he kirkon
mukana hylkäsivät kaiken uskonnon, sitä hän ei sietänyt. Hän tiesi
omasta ja toisten elämästä, että pyhät iäiset voimat tahtovat salaa
vaikuttaa ja elää meissä ja ympärillämme.

Kun Kai Jans nyt tuli, kyseli hänen pikku äitinsä häneltä hänen
sukkiensa ja paitojensa tilaa ja millaista päivällistä pappilassa oli
ollut. Isä taas laski silmälasit pöydälle, alkoi sitte hiljalleen
rummuttaa ikkunalautaa vastaan ja sanoi: "En ilkeä pitää silmälaseja
nenällä, kun katson ihmisiin...", ja kyseli, mitä kuulumisia oli
Hindorffista. Ja useimmakseen tunsi hän ihmiset, joista poika puhui,
ja kertoi varovasti ja punniten, ja aina etsien tapausten sisintä
juurta ja pohjaa, niitten elämästä, joita poika nykyään hautasi tai
niitten esi-isistä, joita hän kastoi. Ja kun isä ja poika olivat hyvin
toistensa kaltaisia, tarttuivat isän kokemukset ja havainnot suorastaan
poikaan, ja hän näki elämään ja maailmaan kuuskymmenvuotiaan silmillä.

Monet hetket istui hän siten ja kuunteli isäänsä, miettivät silmänsä
milloin luotuina maahan, milloin isän älykkäisiin silmiin, milloin
taas ulos salamavirralle ja merelle. Hän puhui vähän ja lausui harvoin
arvosteluaan. Hän kuunteli ainoastaan ja katseli.

Niihin aikoihin, jolloin toiset iskevät kättä pöytään ja sanovat: "Nyt
ollaan valmiita. Takana on tutkinnot ja mietiskelyt!" niihin aikoihin
alkoi Kai Jans tuntea itsensä ja maailman ja elämän ihmeellisiksi
vaikeiksi arvoituksiksi. Niihin aikoihin, jolloin kaikki hänen
ystävänsä jo olivat valmiita miehiä, jolloin Pe Ontjes Lau -- oh, tuo
suuri suurekas Pe Ontjes Lau! hänhän oli valmis mies jo silloin kun hän
kymmenvuotiaana kulki päässään juutilaisen villalakki, -- jolloin Anna
Boje kaksinekymmeninekuusine vuosineen oli omalla pohjallaan varmana
seisova ja vaikuttava ihminen; jolloin Piet Boje jo tarkalleen tiesi,
mihin hän pyrki, jolloin Tjark Dusenschön jo pitkät ajat muhkeana ja
pätevännäköisenä astuskeli Hampurin katuja: niihin aikoihin vasta alkoi
Kai Jans -- aivan kuin tammi metsässä alkaa myöhimmin viherjöidä, koska
sen puuaines on lujinta -- unohtaa nuorekkaan leikkivän mielen henkevät
levottomat syrjähyppäykset, ja miettien ja tyyneesti, kuitenkin syvät
rypyt otsaansa uurtamassa, kuunnella humua elämän syvässä metsässä,
sen syvänteissä ja sen latvoissa... Ja paras auttaja hänelle näihin
aikoihin, jolloin hänestä alkoi kypsyä mies, oli vanha matalikkotyömies
Thoms Jans. Tämä jätti hänelle parhaimman perinnön, minkä ihminen voi
toiselle antaa: nimittäin pitkän, viisaasti eletyn ja vakavan elämän
kokemukset.

Mutta sillävälin kuin isä, vaikkapa vaan hätäisin ohitse hipasevin
sanoin, kuitenkin kosketteli ihmissielun syvimpiä salaisuuksia, vaikeni
Kai Jans arkana, ja nuoruuttaan epävarmana, yhä ilman itseluottamusta,
ja yhä vielä siinä pelossa, ettei hän voisi panna kokemuksiaan vanhan
kokemuksien rinnalle.

Mutta kun hän jätti pitkän rakennuksen, tuli hän suoraa päätä, yhä
vielä ajatuksiinsa vaipuneena, tuohon pieneen jyrkkäpäätyiseen
rakennukseen kastanjoiden varjossa.

Ja siellä vilkastui Kai Jans. Siellä istuutui hän mukavasti tuolille,
joka seisoi ikkunan ääressä ja puheli äiti Bojen ja Heinken kanssa,
ja katseli ulos kadulle, ja teki hullunkurisia huomautuksia
ohitsekulkijoista, ja ilkkuili yhtä ja toista Hilligenleissä ja kertot
Hindorffista ja hyväsävyisestä papista siellä, ja kyseli kuulumisia
vanhoista ystävistään.

"Piet kävi viime viikolla täällä", kertoi Heinke. "Edellä puolen päivän
tuli hän, ja istui tuolille, jolla sinä nyt istut ja sanoi, että täällä
oli niin ihmeen hiljaista ja mukavaa, ja että hän jäisi tänne kolmeksi
päiväksi. Hän aikoi käydä sinuakin tervehtimässä Hindorffissa; ja
minun piti mukaan. Mutta kun hän näki, että kaikki oli hyvin täällä,
ja kun hän oli puhunut Pe Ontjesin kanssa viljanhinnoista, sanoi hän
tuossa kolmen tienoissa iltapäivällä: 'Olisi sentään parempi, äiti, jos
huomen aamusti jo olisin työssäni taaskin. Siellä on par'aikaa tekeillä
eräs tärkeä työ eräässä uudessa kuunarissa...' No, me saatimme hänet
kello viideltä asemalle... Ja tiedätkö, ken teistä kaikista on päässyt
pisimmälle? Tjark Dusenschön! Piet sanoo, että hän on jo varakas mies.
Ja teillä ei ole mitään." Ja hän nauroi hänelle iloisesti ilkkuen.

Sitte johtuivat Kai Jans ja äiti Boje puhumaan lapsuudenpäivistä, ja
Heinke pyrki sekaantumaan keskusteluun.

"Ah!" sanoi Kai, "ole sinä vaiti! Olit semmoinen pieni lapsi silloin.
Et pitempi kuin tuolin jalka."

"Nyt valehtelet."

"Minäkö? Olen nähnyt sinut, kun olit kahdentoista päivän vanha."

"Se ei ole totta. Sinä vaan kehut. Sinä tahdot aina puhua kanssani
aivan kuin olisin sinun lapsenlapsesi. Ei meidän väliämme ole kuin
kahdeksan vuotta."

Kai oli mielissään hänen suuttumisestaan ja nauroi. Mutta Heinke
koetti olla oikein toden teolla suuttunut. Mutta kun hän sitte sattui
pikaisesti katsahtamaan häntä kasvoihin, ja näki, että ne olivat sulaa
iloa ja veitikkamaisuutta, naurahti hän kevyesti ja sanoi helpottuneen
onnellisesti: "En voi suuttua sinulle koskaan."

"Enkä minä sinulle!" sanoi Kai silloin vakavasti ja loi hyvät syvät
silmänsä sydämellisesti häneen.

Silloin nyökäytti Heinke päätään hänelle, silmät vähän hämmentyneinä,
ja kumartui työhönsä.

Kun Kai sitte aikoi lähteä, sanoi hän: "Lähdetkö sinä mukaan Annan
luokse?"

Ja koska oli sunnuntai, oli hänellä aikaa ja hän lähti mukaan ja
iloitsi jokaisesta, joka tuli tiellä vastaan ja näki hänet hänen
rinnallaan, hän arveli nimittäin, että kaikkien täytyi pitää häntä yhtä
korkeassa arvossa, kuin hän oli lapsuudenpäivistään asti tottunut häntä
pitämään.

Kun he sitte tunnin tai enemmän olivat istuneet Annan tai Pe Ontjesin
seurassa, seurasi Heinke häntä ulos kaupungista ylös noita kolmia
portaita aina ylös kukkulalle.

Ja täällä, keskellä tuota lempeätä avaraa rauhaa, jonka ilta levittää
maille, matkalla hiljaiseen kyläänsä, ja rinnallaan tuo nuori puhdas
sielu: täällä virkosivat hänen sielussaan hereille hänen mielensä
salaiset ajatukset ja salainen ahdistus.

"Kuule... minulla ei ole ketään muuta, jolleka voisin puhua siitä... ja
sinä olet vielä liian nuori... mutta ell'et ymmärräkkään kaikkea, niin
kuuntelet sinä kuitenkin vakavasti ja hartaudella, ja olet armas viisas
ihmislapsi, paljon viisaampi kuin mitä minä koskaan voi tulla... minä
en tiedä, Heinke, miksi minun pitää tulla, ja mitä minun pitää tehdä...
minä pelkään, että te sittenkin olitte oikeassa siinä mitä aina
sanoitte, ett'en sovi papiksi. Minä luulen, että jätän vielä virkani ja
koko alani."

Heinke vaikeni hetken. "Vai siten!" sanoi hän sitte... "Etkö sinä siis
_usko_ siihen, mitä sinun pitää saarnata?"

"Niin, lapseni... niin yksinkertaista ei ole siihen vastata. Näes:
kirkonoppiin, jota opetetaan meille koulussa ja kirkossa, siihen en
usko. Ja sikäli kuin muistan, en ole koskaan uskonutkaan. Järkevänä,
tieteihin luottavana miehenä ei siihen voikkaan uskoa."

"Niin, mutta mitä sinä saarnaat sitte?"

"Niin lapseni... Aluksi oli minulla siitä suuret tuskat. Pidin jonkun
aikaa, että koska en voinut uskoa kirkonoppiin, piti minun hyljätä koko
kristinuskokin. Olin kokonaan epätoivossa ja ajattelin, että kaikki
oli sulaa mielettömyyttä. Mutta silloin jouduin kerta, noin vuosi
sitten, hautaamaan erään pienen lapsen. Vähää ennen oli eräs vanha
nainen kylästä kertonut minulle ensin menettäneensä vanhempansa, sitte
miehensä, sitte oli hän saattanut täyskasvuiset lapsensakin hautaan,
mutta kovinta oli hänelle ollut kun hän oli kadottanut lapsen, jolle
hän vielä oli antanut rintaa. Silloin puhuin minä tuon avoimen pienen
haudan ääressä tuolle nuorelle äidille, puhuin ilman valmistelua, ja
ajattelematta vanhaa kylmää oppiamme, perisyntiä ja lunastusta veren
kautta ja semmoista, ja koetin lohduttaa häntä, ja... ja silloin
löysin itsekin lohdutuksen tuossa sanassa: päästä meitä pahasta ja
tulkoon valtakuntasi... Ja katso: nyt saarnaan minä kaikesta, mikä on
lapsellista, ystävällistä, ihmisellisesti ymmärrettävää kristinuskossa,
saarnaan enimmäkseen, Vapahtajan sanoja noudattaen, luottamuksesta
Jumalaan ja rohkeasta mielestä ja lähimmäisen rakkaudesta ja iäisestä
toivostamme. Siitä saarnaan... Mutta siinä ei ole mitään sisällisesti
varmaa ja kokonaista, ja tunnen itseni epävarmaksi ja onnettomaksi
siinä, ja on kamala se ajatus, ett'ei ole minulla mitään selvyyttä."

"Mutta sittehän sisältävät saarnasi toki jotain puhdasta ja ylevää",
sanoi hän. "Ole siis tyytyväinen ja tyyni!"

Silloin alkoi Kai valittaa. "Mutta minä en ole sitä!" sanoi hän. "Kun
olisin niinkuin toiset ihmiset! He hoitavat tointaan ja virkaansa, ja
heillä on jotkut harrastuksensa ja huvinsa, ja leikkivät lastensa ja
vaimojensa kanssa; mutta minä kidutan ja kiusaan itseäni asioilla,
joista ei kukaan ihminen voi päästä selvyyteen."

Tyttö katseli häneen kirkkain puhtain silmin. "Kyllä sinä vielä löydät
jotain varmaa ja hyvää", sanoi hän. "Sinä olet vielä nuori."

Mutta hän oli ihan masennuksissa. "Minäkö löytäisin! En edes
maalaispapiksi kykene. Seison kuin härkä ladon oven edessä; niin, aivan
siten seison maailman edessä; enkä tiedä, mitä tehdä. Ei soi minulle
elämä ja maailma miksikään säveleksi, ei vaikka kuinka kuuntelisin."

"Sanonko sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä?" sanoi tyttö. "Sinun
pitäisi vielä kerta ulos maailmalle! Sinun pitää saada oppia ja nähdä
enemmän; se, luulen minä, olisi hyväksi sinulle. Vaikkapa jo yksin
senkin vuoksi, että helpommin pääsisit ohi noiden levottomien vuosiesi."

"Vai niin sinä arvelet!" sanoi Kai Jans. "Minulla on eräs ystävä
Berlinissä, valtiotieteen tutkija ja varakkaasta kodista. Hänelle
ja sinulle kerron huolistani, muille en kenellekään. Hän kirjoittaa
taukoamatta: 'Tule nyt muutamaksi vuodeksi vielä tänne. Silloin kolme
vuotta sitten olimme vielä liika nuoria ja tuhmia, varsinkin sinä!
Tule nyt taaskin tänne ja opi!...' Luulen toisinaan, että tekisin
oikein, jos tekisin siten. Mutta sitte alan arkailla taas; olen liika
yksinkertainen ja alkuperäinen, ollakseni tiedemies... Lapseni", sanoi
hän "saan sinut surulliseksi puhumalla näistä alakuloisista asioista;
puhutaan jostain muusta".

Tyttö pudisti vaaleata päätään ja sanoi pehmyellä sointuvalla
äänellään: "Kerro, kerro enemmän vaan! Et usko, kuinka mielelläni minä
kuuntelen. Kun vaan voisin auttaa sinua!"

Ylhäällä kukkulalla Volkmersdorffin luona sanoi hän hyvästi Kaille ja
lähti kotiin. Ja kulki kuin valoisassa, loistavassa sumussa, autuaan
onnellisena siitä, että rakkain ja viisain ihminen oli käynyt hänen
rinnallansa, ja laskenut sielunsa salaisuudet kuin hänen käteensä...
Hänen sielunsa uinaili vielä nuoruuden unelmissa.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Kului taaskin vuosi.

Koitti silloin ihana aurinkoinen lokakuunpäivä, ja puhalteli raikas
länsituuli. Silloin tuli Annalle mieleen, iltapäivällä, tapansa mukaan
käväistä tervehtimässä äitiään.

Kun hän meni ikkunan editse, kuuli äiti askelet, ja katsahti ylös, ja
tunsi tyttärensä ja näki terävillä äidinsilmillään, että hänen lapsensa
ryhti oli hiukan muuttunut. Hän ei huomauttanut sentään mitään siitä,
kun nyt tuo kaunis vierailijatar tuli sisään, vaan alkoi puhua yhtä ja
toista: että Pietiltä oli tullut kirje, ja että Hett oli lähettänyt
pesuvaatteita, ja että Heinke oli jonkun ystävättärensä luona. Anna
Lau kuunteli, ja katsahti toisinaan ulos, toisinaan äitiinsä, ja hänen
silmissään väreili kevyt veitikkamaisuus.

Silloin tuumi äiti: kujeiletko sinä minun kanssani, niin kujeilen minä
sinun, nousi ylös, ja meni piirongin luo, joka seisoi oikealla ovesta,
kumartui sen eteen, ja palasi, mukanaan kantamus liinavaatteita, istui
paikalleen taas ja alkoi neuloa kiinni nappeja, jotka vielä puuttuivat
paidoista.

Anna istui häntä vastapäätä, katsahti toisinaan välkkyävin silmin
äitinsä käsiin, ja sitte taas ajatuksissaan ulos kadulle, jolle tuuli
oli varistellut suuria punaisia ja keltaisia lehtiä; niiden seassa oli
särkyneissä paksuissa kuorissa välkkyviä ruskeita hedelmiä. Siten istui
hän rauhallisesti, eikä sanonut sanaakaan.

Silloin palasi Heinke kävelyltään takaisin, nyökäytti hienoa vaaleaa
päätään, ja sanoi noin ohimennen ajatuksissaan: "Sinä täällä, Anna?"
ja astui äidin neulomapöydän ääreen ja etsi jotakin. Silloin näki hän
työn, joka äidillä oli käsillä, kumartui hiukan ja lähti ulos.

Kun Anna kohta sen jälkeen tuli välikölle, mennäkseen kotiin, tuli
Heinke kammarista kädessään eräs kirja.

Anna otti sen häneltä ja katsahti siihen ja näki, että se oli nidos
Goetheä, ja sanoi vähän alakuloisen mietiskeliäästi: "Liika korkeata
minulle. Pe Ontjeskaan ei tunne mitään mielenkiintoa tuommoiseen...
On se somaa, että sinulla on ystävänä Kai Jans; hän voi auttaa sinua
eteenpäin". Ja laski kirjan kädestään pöydälle.

Heinke antoi sen olla siinä ja sanoi: "Minä saatan sinut kotiin",
ja laski, kun he olivat tulleet ulos, arasti ja lempeästi kätensä
sisarensa käsivarrelle, jota hän ei koskaan muulloin tehnyt. Silloin
otti Anna käteensä käden, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

Siten kulkivat he vaieten ihanassa syyspäivässä, kaksi korkeata
kaunista naista. Ja käydessään lykkivät he kengänkärjillään kypsiä
kastanjoita, jotka makasivat kadulla, ja Anna, joka kai tahtoi
osoittaa, kuinka notkea hän vielä oli, kumartui käydessään,
hellittämättä sisarensa käsivarresta, ja otti ylös yhden kastanjan,
se oli auennut, ja kirkas, ruskea hedelmä pilkisti esiin; hän antoi
sen ajatuksissaan solahtaa Heinken käteen. Heidän ympärillään putoili
maahan suuria, punaisia lehtiä. Päivä siinsi korkeana ja heleänä.

Silloin johtui Anna raskaihin ajatuksiin ja alkoi hiljaa itkeä:
"Heinke", sanoi hän. "Minä en ole ikinä osoittanut sinulle, kuinka
paljon pidän sinusta. Minä pidän sinusta äärettömästi... sinun pitää
holhoa ja valvoa sieluasi... On niin kamalaa, jos antaa kasvaa
rakkauden ihan ylitsensä, ja sitte, kun se on kokonaan vallannut
ihmisen, joutuu itse taistelemaan sitä pois itsestään. Varo itseäsi,
ett'et ikinä rupea pitämään niin paljoa Kai Jansista".

Heinke antoi päänsä painua syvälle ja sanoi hiljaa: "Tiedän, että hän
on mielellään kanssani... ja iloitsen siitä; mutta enempää en ole sitä
ajatellut. Olen vasta yhdeksäntoista, Antje".

"Sitte ei minun olisi pitänyt puhua siitä", sanoi Anna.

"Sen voit mielellään", sanoi Heinke. "Sittehän tiedän varoa itseäni".

"Sinä olet ulkonaisesti minun näköiseni", sanoi Anna, "ainoastaan
silmäsi ovat lempeämmät ja hiuksesi hiukan tummemmat: siispä lienee
luontosikin samallainen kuin minun. Ja semmoisille ihmisille voi elämä
joskus olla hätä ja vaiva, jota Jumala taivaissa armahtakoon". Hänen
äänensä katkesi taaskin ja hän itki.

Silloin huomasi Heinke, että sisar puhui omista kokemuksistaan ja
kärsimyksistään, ja rutisti hänen kättään ja sanoi hämmentyneesti: "Älä
ole peloissasi minun puolestani. Olen iloissani vanhasta ystävyydestäni
hänen kanssaan, ja olen tästälähin oleva vielä enemmän varuillani kuin
ennen. Oh, mitä suunnitelmia minulla onkaan, jotka vielä toteutan!"
Hän nauroi keveästi. "Mitä tiedän minä semmoisista hirveän suurista
asioista kuin rakkaus ja avioliitto! Tunnen itseni ylen tyytyväiseksi
olooni ja elooni".

Silloin tyyntyi Anna.

Heinke muuttui tästä hetkestä ystävällisemrnäksi sisarelleen, ja kävi
usein hänen luonaan ja autti häntä taloustoimissa, kun sisar nyt alkoi
käydä hitaammaksi, ja teki tämä vuosi hänen luonteensa naisekkaammaksi
ja kypsemmäksi. Hän eleli aran kaihtivan pyhänä, kuin nuori yksinäinen
koivu avaralla kankaalla. Häneen ei koske ainoakaan ihmiskäsi,
ainoastaan taivaan tuuli ja sade.

Kai Jans... Kai Jans ei koskenut häneen.

Jos hän olisi koskenut, olisi hänestä silmänräpäyksen suloisen
hämmennyksen jälkeen tullut hänen autuaan onnellinen morsiamensa;
hän olisi riemuinnut ja sanonut: "Minä olen pitänyt sinusta, pitänyt
enimmän kaikesta maailmassa, jo monta vuotta". Mutta Kai Jans ei
ajatellut semmoisia.

Hänellä oli toisia asioita ajateltavina. Hiljaisessa maaseuturauhassa,
viisaiden ja vakavien kirjojen keskellä, vakavassa toimessa, joka
asetti hänet keskelle vellovaa ihmiselämää, astui hän ankarassa,
vaivanalaisessa, nääntyvässä kamppailussa miehuudenikäänsä. Lapsesta
asti luonnollinen ja suora ja vilpitön, ja varustettuna ihmettelevillä
avoimilla Adamin silmillä, jotka kummastuneina katselivat ulos kieroon
omituiseen maailmaan ympärillä, näki hän nyt, kypsyneenä ja miehuuden
vakavuudella katsoen asioita, kaiken ympärillään vielä entistä
pelottavampana ja sietämättömämpänä. Yksityisen ihmisen sekainen
vaivanalainen tie, ihmisellisen yhteiselämän kaikki pikkumainen
valheellisuus ja teennäisyys, valtion työläs ja hankala olemassa olo,
kirkkojen puiseva tylsä usko, koko ihmiskunnan hidas ja hädänalainen
kulku tulevaisuuttaan kohti: kaikki se seisoi tylsin tuijottavin silmin
hänen edessään, ja jos hän kysyi siltä, ei hän saanut sanaa eikä
vastausta.

Hän meni hädässään yli kankaan metsikköihin, jotka rajoittavat hänen
kotiseutuaan, ja meni kysymään raamattua neuvoojakseen, ja toisia
viisaita syviä kirjoja. Mutta hän ei saanut vastausta.

Harvasanaisena, ja silmin, joihin hänen sielunsa hätä oli painanut
palavan merkkinsä, tuli hän Hilligenleihin. Hän istui vastapäätä
isäänsä ja kuunteli, mitä hän kertoi ihmiskohtaloista, mutta se ei
hänen sydäntänsä ilostuttanut; sillä kummallista oli se kaikki ja
hämärän sekaista.

Silloin tuli hän Heinke Bojen luoksi.

Hän ei vaatinut, että hän täydellisesti ymmärtäisi häntä. Hän tuli
hänen luokseen, ikäänkuin tulee maailman ja oman omantuntonsa ahdistama
nuorukainen rakkaan puhtaan ystävänsä luoksi.

Ja hän, niin kokonaan oppimaton kuin olikin, mutta vilpitön ja
luonnollinen, osasi aina hienolla aistillaan oikeaan: "Älähän pelkää
toki!" sanoi hän. "Tee, mitä ystäväsi käskee: ota vastaan hänen
avustuksensa, ja mene vielä pariksi vuodeksi Berliniin. Lähdehän, Kai!
Saammehan selitetyksi vanhemmillesi, että sinun pitää tehdä niinkuin
teet. He kyllä ymmärtävät sen; ovathan he viisaita ihmisiä".

"Niin", sanoi hän, "luulen että olisi oikein, että lähden. Minä
pelkään, että kirkko muuten vangitsee minut sokkeloihinsa. Tahtoisin
vapain avoimin silmin oppia tuntemaan kansani tilan tänä suurena
levottomana aikana ja nähdä, mitä tehdään ja mitä voi tehdä auttaakseen
sitä onnellisesti sen läpi".

Kerta, kun Heinke taas kävi siten hänen rinnallaan ylös kukkulalle,
huomasi Kai, että hän oli alakuloinen ja ahdistunut, ja alkoi kysyä
häneltä. Aluksi aikoi Heinke kieltää kaiken. Mutta lopulta sanoi hän,
että äiti taaskin oli torunut häntä. "En voi sopia äidin kanssa", sanoi
hän, "hän moittii aina minun luonnettani". Hän pudisti päätään, ja
silmiinsä kohosivat kyynelet. "Ja kun äskettäin kävin kirkossa", sanoi
hän, "saarnasi pappi iäisestä kadotuksesta ja helvetistä. Jälkeenpäin
olin ihan toivoton. En tiedä, mitä minun pitää ajatella itsestäni", ja
antoi päänsä painua ja itki.

Silloin tuli Kai, huolimatta omista huolistaan melkein iloiseksi,
kun hänkin kerran voi auttaa häntä, ja alkoi innokkaasti kehoittaa
ja rohkaista häntä: "Katsos", sanoi hän, "et saa noin vaan ihan
umpimähkään hyväksyä ja omistaa kaikkea, mitä kirkossa sanotaan, tai
mitä vanhemmat tai joku muu ihminen sanovat: 'Tuo on syntiä, ja tuo on
väärin!' ja: 'Olet ihan hirveä ja huono ja merkillinen ihminen'. Sanon
sinulle, monet nuorukaiset kulkevat pimeitä sameita teitä, niin, moni
itsemurhakin johtuu siitä, että vanhemmat ja siskokset ja kirkko ja
seurapiiri ja esi- ja päällysmiehet kovalla ja anteeksiantamattomalla
tavalla arvostelevat ja tuomitsevat nuorisoa, ja siten saavat,
varsinkin jaloimmat luonteet siitä, epäilemään omaa itseään, niin että
he alkavat epätoivoisesti vihata itseään, ja pitävät elämäänsä harhaan
menneenä, ja muuttuvat viekkaiksi ja petollisiksi tai katkeriksi ja
nurjamielisiksi tai vieläpä tekevät lopun elämästäänkin. Pää pystyyn,
Heinke Boje; anna huuhkainten huutaa ympärilläsi, armas aurinkoinen
päivälintu! Olethan jaloa verta! Onhan isäsi vanhaa Tödien heimoa, ja
äitisi polveutuu Bogdemannien kookkaasta, pitkäsäärisestä kansasta.
Oh, Heinke Boje! Ole ylpeä ulkonäöstäsi, ole ylpeä luonnostasi, tunne
varmaksi itsesi niiden pohjalla, ja kehittele niitä! Usko, että
piilee sinussa paljon hyvää ja jaloa! Se usko on paljoa parempi ja
kohottavampi kuin se usko, jota kirkko opettaa, että olemme kaikki
tuomitut helvettiin. Rakas Heinke Boje: mitään perisyntiä ei ole.
Perintövikoja ja perintökuntoa on. Perintövikoja on sinulla: olet
hiukan pikavihainen ja helposti tulistuva, ja rakastat ehkä hiukan
liiaksi mukavuuttakin, ja nenäsi on liika terävä; mutta perintökuntoa
on sinulla enemmän, on runsas ja painava määrä, pitkistä vaaleista
hiuksistasi aina hienoihin norjiin nilkkoihisi asti, ollakseni
kokonaan puhumatta armaasta sielustasi ja kirkkaasta, selvänäköisestä
hengestäsi! Niinpä siis: ole hyvä, ja luota itseesi! Muista, mitä
lempeä Vapahtajamme on sanonut nuoresta elämästäsi: Antakaa hänen olla,
niinkuin hän on: hän on läsnä Jumalan valtakuntaa!"

Silloin liiti ihana hymyilevä loiste Heinke Bojen hienojen hentojen
kasvojen ylitse, ja laski Jumala tuon uneksuvan nuoruuden suuhun
oikean sanan oikealla ajalla -- Heinke Boje: kuinka haina oli tuona
hetkenä -- "Kuule", sanoi hän hymyilevin silmin: "jos siten on laitani,
että polveudun hyvästä, vanhasta suvusta, ja että minun pitää iloita
luonteestani: niin heitä silloin sinäkin aikailusi ja arkailusi. Luota
sinäkin itseesi, pelkuri!"

Silloin katsoi Kai ihmeissään häneen ja sanoi: "Nyt sanoit hyvän sanan".

"Mene", sanoi tyttö, "minne tahtosi sinua kutsuu, ja usko, että kaikki
päätyy hyväksi".

Siten erosivat he.

Ja niinpä tulikin Kai Jans eräänä päivänä, joku päivä jälkeen
Uudenvuoden, sateessa ja rännässä, vanheimpansa luota äiti Bojen ja
Heinken luo, ja kertoi, että nyt hänen on matka Berliniin.

Ja jätti hyvästit.

Ja kun Kai Jans oli jättänyt Hindorffin pappilan, muutti Heinke
Boje hänen huoneeseensa. Kai oli pyytänyt sitä pastorilta ja hänen
rouvaltaan.

Epävarmana kuin pääsky, joka ensi kertaa lentää vieraalle katolle,
astui hän tuohon pitkään olkikattoiseen rakennukseen. Ensimmäinen
onnettomuus oli, että hän rikkoi peilin, joka riippui vasemmalla
sisäänkäytävästä, kun hän vapisevin käsin tahkoi sitä puhtaaksi,
toinen, että hän tahrasi pastorin saarnan musteella.

Mutta kun hän huomasi, että pappilan herrasväki antoi arvoa toisenkin
ihmisen luonteelle ja taipumuksille, niinpä, että he oikein pitivätkin
siitä, että tuli omalla luonteellaan esiin, muuttui hän omaisemmaksi.
Ja kun hän oli tullut omaiseksi, tohti hän vähitellen olla ihan
luonnollinen ja itseään, ja iloita itsestään niinkuin Kai Jans oli
häntä kehoittanut. Ja hän muuttui miettiväksi ja hiljaisesti hilpeäksi
ihmiseksi, ja tohti toisinaan varovasti hänkin sanoa sanan ja sekaantua
keskusteluun, joskus kujeillakin.

Hän itse ihmetteli itseään ja ilkkui: "No, Heinke Boje! Oletpas sinä
viisas ja mielevä ihmislapsi... Heinke Boje! Nyt matkaat sinä omilla
nuorilla hevosillasi; ole varovainen!"

Pienessä kammarissa, jonka ikkuna antaa kaakkoa kohden, ja josta näkee
laajalle, laajalle ulos marskeille, luki hän kirjeet, jotka Kai Jans
lähetti hänelle, ja kirjoitti hänelle takaisin, ja luki edelleen niitä
ihania paksuja kirjoja, jotka joskus olivat olleet hänen isänsä ilona,
ja ymmärsi niitä hyvin. Ja pastori auttoi häntä.

       *       *       *       *       *

Alussa toukokuuta synnytti Anna Boje talossa, jonka Pe Ontjes Lau
oli ostanut Reimersiltä, sen lounaisessa kamarissa, josta on näköala
vallille, oltuaan ensin koko päivän tavallisissa talousaskareissaan,
lähemmä puoliyötä ensimmäisen lapsensa. Hänen vuoteensa ääressä seisoi
ainoastaan hänen äitinsä, joka rauhallisesti ja taitavasti autti häntä.
Rieke Thomsenista hän ei sietänyt kuulla puhuttavankaan. Vaikeimpana
hetkenä, kun hänen silmänsä harhailivat ympäri huonetta, jäivät ne
riippumaan laivaan, joka riippui katossa piirongin yllä, ja hän sanoi
äidilleen: "Jos tämä päättyy hyvin, niin pitää Pe Ontjesin ilmoittaa
tästä Torril Torrilsenille, että hän iloitsisi kanssamme".

Kun oli kulunut kymmenen päivää, ja hän ensi kertaa oli itse
äärettömäksi ilokseen saanut hoitaa ja vaalia pienokaistaan, tuli
illemmalla Heinke jalan Hindorffista katsomaan lasta. Ja kun hän juuri
oli hiljaisella aralla ihmetyksellä lakannut sitä tarkastelemasta ja
katsomasta, ja istunut alas, tuli Kassen Wedderkop.

Wedderkop koetti mukautua asiainhaaroihin ja hillitsi ääntään, unohti
sen sentään toisinaan ja huusi silloin sitä kovemmin, mutta lankesi
samassa yht'äkkiä siitä syvään kuiskailuääneen, aivan kuin joku poika,
joka putoaa korkealta ylhäältä syvään pehmeään olkiläjään.

Pe Ontjes oli, huolimatta perheensä lisäytymisestä, äkeällä päällä,
koska taaskin oli eräs alus, jonka piti tuoda hänelle ohria, tarttunut
saveen. "Soisinpa", sanoi hän myrkkyisästi, "että saisin pistää nuoriin
sekä pormestarin, että hänen molemmat lihavat raatimiehensä", ja
ripustaa kaikki kolme jahdin ympärille täksi yöksi veteen likoomaan".

"Siinä tapauksessa annan sinulle paremman neuvon", sanoi Kassen
Wedderkop, "ripusta heitä useampia sinne. Pormestari on tosin
koko vintiö hänkin, hupsu, joka näyttelee ruhtinasta, hän on niin
turhamainen, ett'ei hän voi ottaa yhtään asiaa semmoisena kun se on,
vaan ajattelee aina kohta omaa itseään, kuinka hän esiintyisi siinä
parhaiten edukseen. Mutta oikeat määrääjät Hilligenleissä eivät
ole hän ja hänen neuvosmiehensä. Paljoa enemmän merkitsevät miehet
semmoiset kuin Heine Wulk ja ravintoloitsija Birnbaum. Ne ne ovat kuin
määräävät kaupunkilaisten kannan asioissa ja avaavat silmät. Heine
Wulk sameine sanomalehtineen, ja Birnbaum, joka ei kestitse lukuisia
vieraitaan ainoastaan olueella, vaan myöskin surkeilla ja vaivaisilla
mielipiteillään jumalasta ja maailmasta ja hyvästä ja ylevästä: ne ne
ovat, jotka Hilligenleissä määräävät".

"Käytkö sinä koskaan klubbissa?" tokaisi Pe Ontjes myrkkyisästi.

"Kävin siellä äskettäin", sanoi Wedderkop. "He juttelivat hiiristä.
Kukin läsnäolijoista kertoi hiirijuttunsa, joka on hänen omansa,
ja josta hän ylpeilee. Toiset istuivat kumartuneina eteenpäin, ja
tuijottivat kertojaa kasvoihin, ei sentään innostuksesta juttuun,
senhän he tuntevat ennaltaan, vaan sentähden, että he palavat halusta
päästä kertomaan omaa kaskuaan. Yht'äkkiä, ennenkuin toinen vielä on
saanut omaa hiirtään kunnolla korjoonkaan, livahtaa toisen hiiri jo
näyttämölle, ja purasee edelliseltä hännän poikki. Siten sitä jatkui
vuoroa myöten. Sitte alettiin jauhaa valtiollisia asioita."

"No mitä mielipiteitä heillä niissä on?"

"No tiedäthän: heillä on mielipiteet vuodelta kahdeksantoistasata
seitsemänkymmentä viisi, ja kaiken saavat he mahtumaan sanoihin:
Bismarckin kolme suurta tuhmuutta... Ja sitte on heillä eräs sana, eräs
sanasutkaus, jonka he aina sovittavat kaikkeen. He sanovat: 'Meidän
tulevaisuutemme on vesillä? Varokaahan! Pian on se vesissäkin!' Tämä
sanasutkaus on, toisin kuin hiirijutut, yhteistä klubbiomaisuutta. Jos
sinne otetaan joku uusi jäsen, tai tulee joku vieras, niin silloin
vetää aina joku tämän sutkauksen esille, ja katsahtaa sitte ylpein
välkkävin silmin ympärilleen, ja näkee ympärillään paljaita ylpeitä
välkkäviä silmiä."

"Sitte tulee kaikenmoisten kaskujen vuoro. Ne olivat melkein kaikki
rivoja. Tuo kaskunkertominen, Pe Ontjes, on ilkeä kulkutauti, joka on
vahvassa vauhdissa; nuo kaskut karkoittavat vakavuuden ihmisen työstä,
ja kunnioituksen tunteen elämästä. Siellä klubbissa istuvat vanhat
perheenisät ja nuoret naimattomat miehet yhdessä, ja nauravat yhdessä
kaikelle törkylle, ja tärvelevät oman luonteensa ja toisten."

"Niin", arveli Heinke mielevästi, "mutta käsityöläiset... nehän ovat
kunnollisia".

"Oh, käsityöläiset!" sanoi Kassen Wedderkop... "Suo anteeksi,
Anna, nuo hiton korealaiset... Näes", sanoi hän, antaen äänensä
muuttua kuiskaukseksi: "tarkastelin tänään puuseppääni, kuinka hän
seisoi papumaassaan ja koetti pystyttää kuollutta varista tangon
päähän linnunpelotukseksi. Siinä toimessa hän hommaili koko puolen
edeltäpuolen päivää. Mutta jos tilaat häneltä jotakin, niin saat
parhaassa tapauksessa jonkun kuukauden kuluttua jotakin, jota et
ollenkaan ole tahtonut. Ei ole mihinkään koko käsityöläisluokasta;
heissä ei ole mitään halua ja eteenpäin pyrkimystä. Jos joskus
sattumoisilta hiukan alkaa heissä häämöttää joku aavistus
heidän kurjasta untuneesta olostaan, niin pitävät he joitakin
ammattikunta-kokouksia, ja kiukuttelevat siellä keskenään ja solvaavat
toisiaan; ja puheenjohtajan pitää illalla hiipiä kotiinsa, mukanaan
suojelusvartiasto. He tuijottavat itsensä sokeiksi pormestarinarriin
ja muutamiin yliopistosivistyksen saaneihin vetelyksiin kuin mihinkin
korkeihin auktoriteetteihin; heidän pitäisi sensijaan tietää, että
suora ja rehti toimintatarmo vie ihmisen pitemmälle kuin saamaton
oppineisuus."

"No", sanoi Heinke, "siispä ei ole koko Hilligenleissä mitään
kunnollista ja hyvää".

"Niin, mitähän voisi sanoa työväestä, Heinke? He nyt sittekin voisivat
mieluimmin olla ylväitä valppaita ihmisiä, sillä heillä on korkea
ihanteellinen päämäärä, mitä sitte ajatteleekin heidän ohjelmansa
yksityiskohdista. Mutta he eivät pidä tätä päämääräänsä selvänä
edessään. He epäilevät ja ärsyttävät toisiaan. Missään luokassa ei
ole keskinäinen kateus niin suuri kuin työväen keskuudessa... Katsos,
semmoinen on Hilligenlein porvaristo! Joukko hupsuja ja hyväsävyisiä
nahjuksia. Hitto soikoon, Pe Ontjes... suo anteeksi, Anna, ne hiton
korealaiset... kun olin nuori seitsemäntoista vuotias poika -- olinhan
vaan pienen nummitalokkaan poika: miten sain minä ponnistella,
päästäkseni eteenpäin! Kuinka sain valppain silmin etsiä, missä minun
pienet lahjani ja taipumukseni piilivät, ja kuinka löysin ne ja käytin
niitä. Ja sinä, Pe Ontjes, ja Piet, kuinka olette te saaneet kurotella
kurkkujanne! Tiedätkö mitä, Pe Ontjes? Kun Daniel Petersin virka-aika
kuuden vuoden kuluttua menee umpeen, niin pitää sinusta tulla
Hilligenlein pormestari."

"Mitä?" sanoi Pe Ontjes Lau säikäyksissään. "Minäkö Hilligenlein
pormestariksi? Minä hanhipaimen. Ketuksi mieluummin!"

"Oh!" sanoi Anna ilkkuen. "Sinä ja kettu! Sano sitte vaikka: leijona!"

Hän oli väliin ennenkin kuullut tuon sävyn hänen äänessään ja sanoi
äkeästi: "Olenko minä sitten liika tyhmä ketuksi?"

"Oh", sanoi Anna... "älä nyt kohta suutu".

Samassa tuli Heinke toisesta huoneesta, jossa hän taaskin oli seisonut
lapsenvaunujen ääressä ja näki kirjeenkantajan lähenevän taloa ja sanoi
siitä Annalle. Silloin meni tämä ulos ja palasi takaisin, kädessään
kirje, jonka hän oli aukaissut ja jota hän hymyillen luki.

"Se on Pietiltä", sanoi hän... "hän antaa lapselle lahjaksi
kastepuvun... ja... mutta... mutta... kuulkaahan... Tjark Dusenchön
tulee tänne... Hilligenleihin... hän on ostanut Dittmarin talon ja
suuren liiterin... mutta tokiinsa... hän aikoo perustaa tänne tehtaan;
Piet arvelee: suuren muhkean makkaratehtaan".

"Jopa nyt jotakin?!" sanoi Wedderkop.

"Suuren tehtaan?" sanoi Heinke.

"Se oli turha huomautus", sanoi Pe Ontjes tyyneesti. "Sehän on
itsestään selvää, kun kerran Tjark Dusenschön sen laittaa... No,
vai siten! Tjark Dusenschönistä tulee siis hilligenleiläinen ja
tehtailija!" Hän nojausi mietteisiin vaipuen taappäin istuimellaan.

Anna sanoi pilkallisesti: "Tuleepa hauska nähdä, mikä huijausyritys
siitäkin syntyy".

"Huijausyritys?" sanoi Kassen Wedderkop. "Miksi niin ilman muuta
huijausyritys?"

"Anna Boje on aina kohta valmis arvosteluissaan", sanoi Pe Ontjes...
"Kuuletteko?... jo se alkaa jo..."

Kuului kovaa askelten töminää, ikäänkuin olisi sieltä mennyt lauma
elefantteja; se läheni jykeästi ja jysähdellen ja kolisten. Anna
ennätti vielä ripeästi sysätä syrjään paremman tuolin, ja sijoittaa
huonomman sijalle, ja heittää puoleen valkean päällyksen: kun Jan
Friech Buhmann jo seisoi ovessa suurena ja peloittavan näköisenä ja
nokisena kuten tavallisesti.

"Tjark Dusenschön on tullut!" sanoi hän ja sai vaivoin hengitystään
edes, ja viskasi nokisen mustan lakkinsa lattialle. "Enempää en sano.
Hän on miljonääri... Kaikki menee täytäntöön".

"Mikä menee?" huusi Wedderkop, ja katseli kummissaan ilmiöön ovessa.

"Kaikki, mitä Rieke Thomsen aina on sanonut: että Tjark Dusenschön
vielä tekee Hilligenlein suureksi. Verovapaus, satamansyvennys,
Dänensandin kultalaiva, kaikki, kaikki. Hän on salaa käynyt täällä,
ja ostanut Dittmarin talon ja asuu Ringerangin luona ja on käynyt
tervehtimässä iso-äitiään. Sanon teille, vanha Stiena on haltioissaan.
Kun Tjark oli lähtenyt hänen luotaan ja ennättänyt jo puoliväliin
Satamakatua alas, niin livahti hän vielä oveen ja huusi: 'Tjaark...
Tjaark... tule vielä kerta iso-äitisi luo.' Silloin aloin minä
kuulustella, ja menin puhuttelemaan häntä. Kaikki menee täytäntöön,
mitä Hule Beiderwand joskus on sanonut."

"Vai siten..." sanoi Pe Ontjes Lau, ja nousi ylös. "Ja nyt arvelet
sinä: että kun hän tulee, tuo herra tehtailia, herra Dusenschön, niin
pitää minun... Sanon sinulle: viskaan hänet päinniskoin täältä! Se
ihminen on nuoruudessani saattanut minulle jo tarpeeksi mielipahaa".

Ja sen sanottuaan meni Pe Ontjes Lau, tuo mahtava, työhönsä.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Oli tosin niitäkin Hilligenleissä, jotka, keveästi ja ivallisesti
hymyillen, muistelivat entisiäkin aikoja: Eiköhän tuo ole Tjark
Dusenschön, vanhan hupsun Stienan, hänen joka asuu pitkässä
rakennuksessa Satamakadun varrella ja parsii sukkia vieraille
ihmisille, äpärä tyttärenpoika? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön,
joka paitasillaan ja engelskan nahkaiset housut yllään juosta livisti
kalastajia vastaan, kerjätäkseen itselleen illallista? Eiköhän tuo
ole sama Tjark Dusenschön, pitkäkoipinen pojanretkale, joka markasta
päivässä oli Daniel Petersillä kirjurina ja laahusti jalkojaan niin
hullunkurisen jäykästi. Mutta semmoisia puheita kesti vaan niinkauan,
kun ei vielä oltu nähty Tjark Dusenschöniä. Kun näki hänet, niin
semmoiset ajatukset menivät kuin tuhka tuuleen. Heti paikalla. Niitä
muisteli sitte jälkeenpäin turhaan. Niitä ei yksinkertaisesti enää
ollut; eikä niitä enää saanut heräämään mielessään. Niin mahtavan
arvokkaan vaikutuksen teki herra Dusenschön.

Tottahan tuommoisen tyyneen vakavan miehen pitää saada rauhassa kulkea
teitään! Tuon miehen, joka aina on puettu samallaiseen tummanharmaaseen
virheettömään pukuun, jossa on leveät, kunnioitettavan näköiset
sivulaput taskujen suissa, tuon miehen, jolla on niin mietteihinsä
vaipuneet, parrattomat kasvot, ja joka astelee niin vakavan tyyneesti
hieman käyrillä säärillään. Tjark Dusenschönillä oli aiemmin ollut
ihan suorat sääret. Nyt ne olivat hiukan käyrät. Käyrät sääret antavat
ihmiselle jotain pätevää ja luotettavaa.

Kuka epäilisi Tjark Dusenschöniä? Daniel Peterskö? Daniel Petersin
luo meni hän kohta ensimmäisenä päivänä, kohta kun oli ostanut
Dittmarilta hänen suuren tyhjän liiterinsä, ja tapasi siellä samalla
nuo molemmat vanhat, pyyleät neuvosmiehet. Hän puhui kauniilla ja
pehmeyellä äänellään, ja silmin, joissa väliin välähti kuin heräävät
kyynelet, kovasta ja vaivanalaisesta nuoruudestaan, livahti kevyesti
ja notkeasti ohi niiden kolmen vuoden, jotka hän oli työskennellyt
Daniel Petersillä tässä talossa, ja kertoi, kuinka hän vaivalla ja
väellä oli kamppaillut eteenpäin Hampurissa, ja kuinka hän viimeksi oli
vaatimattomilla varoillaan harjoittanut maatilojen kauppaa, ja kuinka
hän, kiitos Jumalan ja hyvän onnensa, siinä oli ansainnut omaisuuden.
Nyt, saavuttuaan ikäänkuin elämänsä huipulle, oli hän johtunut
ajattelemaan ahtaita alkuaikojaan, ja oli päättänyt, sen mukaan kuin
hänen voimansa riittivät, tehdä työtä ja vetää kortensa kotiseutunsa
vaurastuttamiseksi. Hän oli omaksunut tämän ajatuksen sitä suuremmalla
ilolla, kun hän tiesi, että Hilligenlein asiain johdossa oli miehiä,
jotka tiesivät, mitä tämmöinen pieni kaupunki nykyisinä vaikeina
aikoina tarvitsi. Senjälkeen alkoi Tjark Dusenschön selitellä aatettaan
makkaratehtaasta.

Daniel Peters oli arvokkaasti kuunnellut aina siihen asti, jolloin
tultiin kohtaan, jossa hän kuuli kiitettävän itseään. Siitä asti
hän ei enää kuunnellut, vaan alkoi silitellä kauniita viiksiään,
ja valmistella puhetta, jonka hän pitäisi silloin, kun kaupunki
soihtukulkueella tulisi tervehtimään häntä ja Dusenschöniä
hyväntekijöinään. Soihdut hulmahtelivat ja hän seisoi raatihuoneen
portailla. "Arvoisat herrat... Oli onnen ja heräävien toivojen hetki
vanhalle rakkaalle kaupungillemme, kun herra Dusenschön astui sen
rajapyykkien sisäpuolelle, ja oli taaskin onnen ja toivojen hetki, kun
sama mies astui virkahuoneeseeni ja minä, pikaisesti älyten hetken
merkityksen ja suuruuden..." Siten, valmistellen yhä puhettaan,
nyykäytti hän arvokkaasti päätään sille, mitä Tjark Dusenschön puhui
tehdaslaitoksensa vakuutusarvosta, ja ensimmäisestä ja toisesta
kiinnityslainasta, ja säilykkeiden valmistamisesta merisotalaitokselle
ja muusta semmoisesta.

Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Käsityöläisetkö? Hän antoi heille
paljon työtä. Ja kun hän veti esiin yksinkertaisen mustan lompakkonsa,
tehdäkseen muistiinpanojaan, alkoi heidän silmiään huikaista. He olivat
haltioissaan hänestä. Kun hän sanoi muurari Bimsteinille: "Mestari,
oletteko hyvä, ja tuotte huomenna laskun", tai puuseppä Sagebockille:
"No, mestari, olleekohan minussa miestä maksamaan laskuanne?", niin
nauroivat he kumpikin täydestä sydämestään. "Ei mitään kiirettä, herra
Dusenschön! Rahat eivät ole missään varmemmassa tallessa kuin teidän
huostassanne". Mahavyö oli heillä kylläkin tiukalla, ja heidän vaimonsa
sanoivat: "Sinun pitäisi viedä lasku Dusenschönille, minun pitää
ottaa lainaksi kauppiaalta". Mutta mestarit eivät tahtoneet esiintyä
semmoisina niukuin naukuin eläjinä herra Dusenschönin edessä.

Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Varakkaatko? Neljännesvuoden kuluttua
otettiin hän yksimielisesti seurusteluklubbiin. Tapahtui ensi kertaa,
että otettiin niin pikaan. Toisilla oli aina joitakin vastustajia;
mutta Tjark Dusenschönillä ei ollut ainoatakaan vastustajaa. Hän tuli
joka ilta klubbiin, aina samaan aikaan, puhui niukasti ja joi vielä
niukemmin. Kun uusi bentsiinimoottori oli sijoitettu suojukseen,
tarjosi hän hienot samppanja aamiaiset, joissa hän yhtämittaa hymyili
lempeätä tyyntä hymyään, ja itse joi vähimmän kaikista vieraistaan. Hän
käyttäysi niin suurella varovaisuudella ja tahdikkuudella, ett'ei hän
kertaakaan loukannut edes kihlakunnan tuomari Dunkeria, joka kuitenkin
vuoden mittaan takertui tuliseen riitaan jokaisen klubinjäsenen kanssa,
koska hän kaiket päivät aamusta iltaan, vieläpä alushousuissaankin
tyrkytti jokaiselle, että hän oli reserviupseeri. Päällepäätteeksi oli
Tjark Dusenschön mielipiteiltään suopea maltillinen konservatiivi.
Hän puki nämä mielipiteensä mielellään punnitseviin, mietiskeliäihin
sanoihin, nyökäytti vakavasti päätään ja sanoi: "Ken, niinkuin minä,
on joutunut vuosikausia ponnistelemaan ja kamppailemaan, kunnes hän on
saanut kokoon vaatimattoman omaisuuden ja ihmisten kunnioituksen: hän
ei ole niinkään kärkäs mihinkään yltiöimiseen".

Liikkui kaupungilla merkillisiä seikkailevia huhuja Tjark Dusenschönin
menneisyydestä. Muutamat sanoivat, että hän oli voittanut puolen
miljoonaa arpajaisissa. Toiset taas tiesivät, että hän oli muka
Hampurissa osoittanut asianajajalleen, kuinka hän voi voittaa erään
satumaisen suuren oikeusjutun, toiset, että koko jutun takana
kummitteli kuninkaallinen perhe, josta Tjark Dusenschön polveutui;
toiset, että erään amiraalin tytär oli silmittömästi rakastunut Tjark
Dusenschöniin, ja vaikuttanut isäänsä niin, että merisotalaitos oli
sitoutunut ottamaan säilyketarpeensa Tjark Dusenschöniltä. Tämä
viimeksimainittu huhu saavutti eri vivahduksissaan yhä uskottavamman
muodon, ja vaikutti osaltaan paljon Tjark Dusenschönin aseman
vahvistukseksi. Tuo oli kaikki ylipäätään suurenmoista! Kuinka
monelle hilligenleiläiselle onkaan ollut hänen elämänsä suurin hetki,
kun Tjark Dusenschön on näyttänyt hänelle bentsiinimoottoria, tai
silavanviiltäjää, tai luunsurvinta, tai kun Tjark Dusenschön on
sallinut hänen kurkistaa suureen täysinäiseen makkarakattilaan.

Monelle ihmiselle koitti hyvät päivät. Koroillaaneläjät
laiskottelijakadulla vetelehtivät tämän kesän kaiket aamupäivät
puutarhoissaan, puol'pitkä piipunnysä suussaan, ja haastelivat
portista toiseen Tjark Dusensahönistä. Kun sattui jotakin erikoista,
kun tuotiin esimerkiksi joku uusi kone, tai kun tavallisen kymmenen
sijasta teurastettiin kaksikymmentä sikaa, jättivät he vaikeasti
ähkyen ja vaivalloisesti porttinsa ja tulivat toistensa luoksi,
jota he eivät muulloisin koskaan tehneet... Ravintolat olivat kello
viidestä iltapäivisin väkeä täynnä, ja sielläkös keskusteltiin
ja neuvoteltiin Hilligenlein suuresta nykyisyydestä ja sen
tulevaisuusmahdollisuuksista. Lukkoseppä Nagel ja puuseppä Sagebock,
joita heidän vaimonsa tavallisesti eivät laskeneet ulos, keksivät
hirveillä hengenponnistuksilla mahdollisia ja mahdottomia toimituksia,
joita heidän välttämättä piti suorittaa, ja menivät, työesiliina
edessään, ja työaseet käsissään, ulos ja seisoivat, heillä kun ei
ollut varoja mennä ravintolaan, ulkona kadunkulmissa ja juorusivat ja
kuuntelivat. Rieke Thomsenin luona pitkässä rivissä istui teeaikana,
tahtoo sanoa aamupäivällä kello kahdeksasta asti, ja kahviajalla,
tahtoo sanoa iltapäivällä kello yhdestä asti, tupa täynnä vanhempia
naisia; Stiena Dusenschön istui keskellä ja huojutti ruumistaan siinä
istuessaan, niin että myssynnauhat heilahtelivat ja näytti ikäänkuin
liikkuisi hän ihmeen ihanan valssin mukaan, ja Rieke Thomsen istui
avarassa tuolissaan, katsahti milloin alas Satamakadulle, milloin
syrjään yli lahden ja sanoi: "Kunhan oli pieni paitaressu vielä,
tuommoinen vuoden vanha risanenä, silloin sanoin usein, että hänestä
tulee vielä jotain erikoista. Toiset lapset, Lau ja Jans ja Bojet, ja
mitä niitä muita täällä vilisi ympärillä, niistä ei ollut mihinkään."

Mutta enimmän haltioissaan kuitenkin koko Hillingeleissä olivat Jan
Friech Buhmann ja Heine Wulk. Näillä kahdella oli ylipäätään, mutta
varsinkin tänä vuonna, rohkeimmat ja syvimmät ajatukset kaikista
hilligenleiläisistä. Ei siinä kyllin, että Jan Friech hankki itselleen
erään suuren chicagolaisen teurastuslaitoksen pohjapiirustukset, ja
tämän johdolla piti Tjark Dusenchönille ylhäällä vallilla esitelmiä
siitä, kuinka hänen liikkeensä olisi laajennettava puoliväliin ympäri
lahden, josta puhuessaan hän taukoamatta osoitteli punervaruosteisilla
pihdeillään kaikkiin taivaan ääriin, vaan hän keksi senkin aatteen,
että Tjark Dusenschönin pitäisi työvoimillaan ja varoillaan hiukan
kiirehtiä Dänensandin hietikon hitaista murenemista. "Heittäköön sinne
kymmenentuhatta markkaa, ja saa takaisin neljäkymmentätuhatta." Hän
esitti tämänkin aatteen Tjark Dusenschönille, hieman hämillään, kuten
hän aina oli, kun hän puhutteli entistä ystäväänsä; Tjark Dusenschön
kuunteli hymy huulilla. Heine Wulk taas kirjoitti salaa erään yleisesti
käytetyn koulumaantieteen kustantajalle pitkän lennokkaan kirjeen,
jossa hän esitti että tämän piti, kun taas julaistaan uusi painos
oppikirjaa, antaa painattaa siihen Hilligenleistä puhuttaessa: kuuluisa
makkaratehtaastaan; ottipa hän eräässä pääartikkelissaan puheiksi tuon
vanhan tarunkin, että joskus joku Hilligenlein poika olisi tekevä tästä
kaupungista todellisen pyhän maan.

Onhan ymmärrettävää, että oli vaikeata asettua vastustamaan miestä,
joka pukeutui ja käyttäytyi niinkuin Tjark Dusenschön. Mutta mies
on paikkakunnalla, joka tohtii sen, ja hän on vielä tekeväkin sen.
Eräs on, joka tuntee hänet lapsesta saakka. Eräs on, joka joskus
turhaan on koettanut tehdä hänestä rehellistä rehtiä miestä. Ja tämä
eräs on asettuva vastustamaan häntä... Kun Tjark Dusenschön toisena
päivänä, kun hän oli Hilligenleissä, ilmestyi viljakauppias Pe Ontjes
Laun ovelle, katsoi tämä häneen ihmetellen ja kysyvästi, näki nuo
suuret, luotettavan vaikutuksen tekevät sivutaskut, ja leveät läppäät
niiden suulla, näki nuo tyyneet, vakavat, parrattomat kasvot ja nousi
verkalleen ylös ja sanoi: "Istu alas, Tjark Dusenschön! Olen iloinen,
että sinulla on ollut menestystä." Ja hämillään leikkiä laskien sanoi
hän: "Nyt saat tulla minulle avuksi, että saamme sataman syvennetyksi."

Silloin välkähti kevyt kaunis valaistus Tjark Dusenschönin silmissä ja
hän sanoi: "Siitä juuri tulinkin puhumaan kanssasi."

Siitäpitäen tuli hän kerran joka viikko, tuossa hämärissä, Pe Ontjesin
konttooriin, ja haasteli hiljalleen yhtä ja toista, ja uskoi noin
kahdenkeskisesti, että liike ei vielä oikein sujunut, koska laitos oli
vielä ainoastaan tilapäinen ja liika ahdas. "Mutta en voi toistaiseksi
kiinnittää siihen enempää rahaa", sanoi hän, "koska suurempi osa
omaisuuttani on kiinni eräässä kattopahvitehtaassa Berlinissä, jossa se
kantaa hyviä korkoja."

Anna ei tullut koskaan näkösälle, kun Tjark Dusenchön oli saapuvilla.
Jos hän sattumalta oli konttoorissa tai viljamakasiinissa, kun Tjark
Dusenschön tuli, lähti hän sanaa sanomatta pois ja nyökäytti ainoastaan
päätään. Hän sanoi selvään kylmään tapaansa: "Sinä ja Kai Jans olette
useasti kertoneet minulle, millainen hän on ollut poikana. Ei tapahdu,
että ihminen suuria muuttuu."

Silloin katsahti Pe Ontjes hiukan ilkkuen häneen ja sanoi: "Mitä sanoo
Bojeäiti omista lapsistaan? Että he ovat ylpeitä. Tjark Dusenschön on
lapsuudessaan juosta livistänyt avojaloin; ja sitä ei voi Anna Boje
unhottaa."

"Vai niin," sanoi Anna ja kohotti varsin jäykästi päätään ja katsoi
häneen sangen harmaankirkkailla silmillä: "Ja missä suhteessa ovat
Bojelapset Kai Janssiin?"

"O!" sanoi Pe Ontjes, "hänhän on lukutiellä!"

"Oh!" vastasi Anna pilkallisesti. "Sinuakin!" ja kääntyi ympäri ja meni
asuinhuoneeseen ja alkoi leikkiä lapsensa kanssa.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tuli Pe Ontjes asuintupaan, jossa Anna istui
lapsensa kanssa, ja sanoi innokkaasti: "kuule, on varmaa, että sataman
suuta kohta aletaan syventää. Tjark Dusenschön ajaa asiaa. On selvää
-- hän ei kyllä puhu siitä paljoa, -- että hallitus jossakin muodossa
seisoo hänen takanaan. Se nähtävästi tahtoo jollakin tapaa auttaa
kaupunkiamme, joka itse asiassa on epäedullisessa asemassa, ja on
aiheuttanut hänet perustamaan makkaratehtaansa tänne, ja tilaa häneltä
säilykkeitä sotalaitokselle. Ylipäätään: se pitää minun tunnustaa
-- olen pitänyt häntä tarkasti silmällä -- ei ole hänessä entisestä
jälellä mitään; viimeiset viisitoista vuotta ovat tehneet hänestä
vakavan miehen."

Annan kasvot pysyivät kylmäkiskoisina ja hän sanoi: "En ole vielä
ikinä nähnyt, että joku ihminen olisi perin pohjin kääntynyt. Vaikkapa
kirkossa joka sunnuntai saakin kuulla: ken ei käänny ja tee parannusta,
hän on helvetin tuleen vikapää, niin ikinä en sentään ole vielä nähnyt
kääntynyttä ihmistä. Onhan tosin semmoisia, jotka, niinkuin sanotaan,
ovat tulleet hurskaiksi ja käyvät ahkerasti kirkossa, mutta heidän
kaikki pahuutensa on mukana heidän hurskaudessaan. Olen nähnyt, että
ihmiset voivat muuttaa takkiensa kuosin; mutta ikinä en ole nähnyt,
että ihminen voi muuttaa luontonsa."

"No mutta nythän pidit koko puheen!" sanoi Pe Ontjes. "Kuinka vanha
olet? Kahdenkymmenen seitsemän! Mutta te Bojet tiedätte ja osaatte
kaiken."

Annan kauniit silmät samenivat suuttumuksesta; Bojet eivät voineet
sietää, että moitittiin heidän perhettään tai luonnettaan. "Olet niin
suurekas," sanoi hän, "ja niin kelpo ja kyvykäs mies; mutta kohta
hämmennyt, kun joudut tekemisiin jonkun ripeämpihenkisen ihmisen
kanssa. Alusta asti olen huomannut sen, ja olen tuntenut pelkoa
sen johdosta." Ja hän sulki oven takanaan ja pysyi kaiken päivää
makuuhuoneessa ja kyökissä.

Niinpä oli ja puuhasi Tjark Dusenschön nyt Hilligenleissä kuin ruhtinas
maassaan. Ja kaupungit, siinä kun ne sijaitsevat peräkkäin alavalla
viherjällä rannikolla, Tanskasta alas Hampuriin asti: Tondern ja Husum,
Tönning ja Meldorf, Wüster, Krempe ja Glückstadt, ja miten niiden
nimet kaikkien ovat, kun ne kuulivat onnesta, joka oli kohdannut
Hilligenleita, yrittivät he aluksi tehdä pilaa siitä. Tehtiin nimittäin
ainakin mielellään pilaa Hilligenlein kustannuksella, koska elämä
siellä oli niin tukahtuneen velttoa, ja oli sananpartena, että se
pitäisi myydä huutokaupalla revittäväksi alas ja vietäväksi pois.
Nyt sanottiin: "Nytpä... no hyvä niinkin... menee Hilligenlei, koko
'pyhä maa' makkaraksi." Mutta kun he tutustuivat Tjark Dusenschöniin,
ja kun hilligenleiläiset kertoivat, että hallitus kannatti Tjark
Dusenschöniä, niin lakkasi pilkka, ja mielissä alkoi kyteä kateus...
Ja hilligenleiläiset, kun he tänä vuonna tulivat johonkin näistä
kaupungeista, astelivat vielä jäyhempinä ja pitivät olkapäitään
vielä enemmän koholla kuin tavallisesti, ja puhuivat vielä kireämmin
kurkustaan, ja hymyilivät vielä merkitsevämmin jokaiselle sanalle,
jonka toiset puhuivat. Tuo alkoi jo kiinnittää hampurilaistenkin
huomiota, jotka sentään itsekin ovat jotakuinkin pöyhkeää väkeä. Kun
hilligenleiläiset kaupustelijat tänä syksynä tulivat sinne täydentämään
varastojaan, ostamaan sata naulaa rusinoita ja tuhat naulaa kankirautaa
ja muuta semmoista, niin ei ollut ollenkaan osata olla heidän mieliinsä
ja kun he myöhemmin istuivat Alsterpaviljongissa juomassa kupin kahvia,
oijensivat he sääriään aina puoliväliin katukäytävää.

Niinpä koitti Hilligenleille nyt taas satoja vuosia kestäneen
homehtumisen ja kesannon jälkeen uusi kukoistusaika. Tuo vanha,
kunnianarvoisa puhe Hilligenleistä, pyhästä maasta näytti nyt
vihdoinkin toteutuvan Tjark Dusenschönin makkaratehtaan haamussa.

       *       *       *       *       *

Kisakentillä Hilligenleissä linnakaivannon partaalla ja satamassa
ja kummuilla leikkivät ja melusivat tänäkin syksynä lapset, aivan
kuin heidän luontonsa heitä vaati. Ja vanhojen lehmuksien varjossa
katedraalikoulun vierellä tekivät pienet pojat hyökkäyksiään suurempien
luokse, ja mainitsivat nimeltä tyttöjä, joista suuremmat pitivät, ja
kiusasivat heitä kaikella tapaa. Silloin pyörähtivät suuremmat heitä
kohden ja alkoivat ajaa takaa heitä, ja jos saivat tavoitetuksi jonkun,
pistivät he hänet pää edellä suureen lehtiläjään, joka oli kasattu
aitauksen vierelle.

Silloin alkoi, noin hiljalleen, tuossa pienessä luhistuneessa
rakennuksessa kastanjoiden suojassakin leikki: vanha pyhä leikki, jota
leikitään kahden. Jos tulee siihen kolmas, on hän leikin tärvelijä.

Heinke Boje oli palvellut vuotensa loppuun, ja oli palannut taaskin
kotiinsa. Hän työskenteli nyt lieden ääressä, piti huolta noista
kahdesta koulupojasta päätykammarissa, ja istui kudin tai parsinneula
kädessään ikkunan ääressä. Hän oli nyt tullut kookkaaksi ja
täytelääksi, oli kaunis, vieno, tyyneen ja hiljaisen kirkas nainen.
Ja hän kaipasi pappilan avaraa kodikasta tilavuutta ja hyväsävyisen
omituisen pastorin älykästä haastelua; ja katseli ajatuksiinsa häipyen
ulos kadulle ja linnakaivannon tummapintaista vettä, hän sai Kai
Jansilta pitkiä ystävällisiä kirjeitä ja vastasi niihin, ja nousi, yhä
uneksumisissaan ja ajatuksissaan ja meni sisarensa luoksi ja sanoi:
"Tulen hiukan leikkimään lapsen kanssa". Sitte meni hän lapsen kanssa
asuintupaan, polvistui lattialle ja katseli lasta, ikäänkuin näkisi
hän sitä ensi kertaa ja painoi sitä rintaansa vastaan, ja hyväili
armaimmasti, eikä ollut koskaan saada sitä kyllikseen katsotuksi, ja
antoi sen takaisin Annalle ja palasi kotiin. Kotimatkalla ja senjälkeen
töissään oli hän taaskin hiljainen ja tyyntynyt. Ja jos olisi kysytty
häneltä, niin olisi hän vieläkin vastannut kuin kaksi vuotta sitten:
'Olen varsin tyytyväinen olooni ja elooni'. Tämän vaikutti se, että Kai
Jans oli hänen ystävänsä ja hänen itsetiedoton suloinen toivonsa.

Niinpä istui hän siis noin kello neljän tienoilla iltapäivisin ikkunan
ääressä, pää kumartuneena kirkkaan vaalean hiustaakan alla, aivan kuin
Anna aikoinaan. Ja yläluokkalaiset menivät ohitse, ja katsahtivat
salavihkaa ja pikaan ylös ikkunaan. Mutta hän ei huomannutkaan sitä.

Sattui silloin eräs sumuinen lokakuunpäivä ja hän istui ikkunan
ääressä, aivan ajatuksiinsa häipyneenä, ja kuuli poikaparven töminää ja
katsahti ylös; häntä ilahuttivat nimittäin nuo raikkaat virkut lasten
kasvot. Mutta kun hän tällä kertaa katsahti ylös, olivat siinä kyllä
nekin, jotka hän oli odottanut näkevänsä, mutta keskellä poikaparvea
meni, pieni kirjapinkka kainalossaan, siitä ohitse joku nuori outo
mies. Kun nyt pojat tapansa mukaan katsahtivat ylös ikkunaan, niin
katsahti nuori opettajakin sinne, ja näki nuo ylväät kasvot raskaan
loistavan hiustaakkansa alla ja lensi silmänräpäyksessä vakavaksi
kasvoiltaan ja tervehti.

Muutamaa päivää senjälkeen pistäysi Heinke siskonsa luona ollen
puettuna niinkuin hän tavallisesti oli koti-oloissa, ilman hattua ja
esiliinaa: silloin tuli tuo nuori opettaja häntä vastaan ja katseli
ajatuksissaan maahan, niinkuin oppineen tuleekin. Heinke katseli
häntä, ja oli tietämättään iloinen hänestä. Hänen käynnissään ja hänen
ryhdissään oli jotain niin luonnollisen hyvänsävyistä. Hän ei ollut
pitempi kuin Heinkekään. Kun hän kuuli, että joku tuli vastaan, kohotti
hän silmänsä ja tunsi hänet, ja säikähti hänen suloista puhdasta
kauneuttaan. Hän tointui kuitenkin kohta, ja tervehti häntä tyyneesti,
ja oli tervehdyksensä kunnioittavan vakava. Heinke katsoi häneen
luonnollisella tyyneellä tavallaan kirkkaasti kasvoihinsa ja ajatteli:
'Kas, mitkä sievät älykkäät lapsensilmät hänellä ovat, ja kuinka
ihmeellisen vakavat'. Ja tuli iloiseksi.

Kun hän oli leikkinyt Annan lapsen kanssa, ja taaskin palasi kotiin,
tuli eräs pieni viidesluokkalainen hänelle vastaan, jonka kanssa
hänellä oli pieni kinasteleva ystävyyssuhde. Hän tarttui tätä
takinripustimeen, joka kurkisti esiin takinkauluksen alta, ja kysyi,
mitä hänelle kuului, ja sitte, opettiko uusi opettaja häntäkin.

"Kumpaa tarkoitat?" sanoi poika. "Niitä on kaksi uutta, toinen ohuempi,
toinen paksumpi, toinen tummempi ja toinen vaaleampi".

"Yhdentekevää, sinäkin", sanoi Heinke. "Kysyn itsesi vuoksi, en
opettajan tähden".

"Molemmat ovat hyviä", sanoi hän. "Nuoret opettajat ovat melkein kaikki
hyviä. Vaalea..."

"Eihän hän vaalea ole..."

"No ei nyt tummakaan."

"Vaaleaverinen hän on."

"Se on tohtori Volquardsen. Me kutsumme häntä Petteriksi, koska hän on
niin hupainen, minä luulen, että hänen nimensä onkin todella Petter.
Hän opettaa ainoastaan saksaa, historiaa ja englannin kieltä. Hän
kutsui äskettäin kolme kuudesluokkalaista kotiinsa ja näytteli heille
kuvia. Hän on niin hupsu kuviin. Se toinen, se musta..."

"Oh, poika!" sanoi Heinke. "Mitä minä sinun opettajistasi! Laita itsesi
tiehesi!"

Sitte kului joku viikko, ilman että hän ohitsemennessään näki Heinkestä
muuta kuin kirkkaan vaaleat välkkyvät palmikot, jotka lepäsivät niin
siisteinä, suorina ja täysinä hänen nuorella päälaellaan. Tyttö taas
ei nähnyt muuta, kuin toisinaan ohuet hopeaiset kellonvitjat ja käden,
joka piti kiinni tuosta pienestä kirjapinkasta, ja hänen tyyneen,
vähän huolettoman käyntinsä ja ajatteli: "Hän on ihan poika vielä...
Naimisiin ei tuommoisen kanssa voisi mennä, mahdotonta! Kai Jans! Se on
toista! Niin luja voimakas mies!"

Siten kului talvi. Ja tuli hiljaa ja aikaiseen, varovin hiipivin
askelin, ensimmäinen kevätpäivä. Hänellä oli jo koko aamupäivä niin
omituinen levottomuus jäsenissä, lauleli ja tuli niin merkillisiä
ajatuksia: aivan kuin olisi häntä haluttanut tanssia, tai päästä
karkeloimaan ulos vihervään, valoisaan metsään, tai aivan kuin olisi
hänen mielensä tehnyt, Annan lapsi käsivarrellaan, samoilla raikasta
aurinkoista tuulta vastaan, ja lapsi ilosta hypähtelisi hänen
käsivarrellaan.

Kun hän iltapäivällä oli saanut kaiken siivotuksi ja järjestetyksi,
pukeutui hän siniseen villapukuunsa, ja veti ylleen väljän, mustan
kesätakin, ja lähti ylös kukkuloille, ja pysyi hänen mielensä tuossa
auringon valossa, joka tulvi taivailta, ja tuon avaran väljän näköalan
keskellä ihmeellisen joustavan iloisena. Kun hän oli tullut ylös
kukkulalle, tuli Volkmersdorffista käsin juuri eräs ruumissaattue
tuota ylävää tietä myöten Hilligenleitä kohden. Etummaisena, suurilla
viljavankkureilla, tuli ruumiskirstu, sitä seurasivat seitsemät,
kahdeksat rattaat, kaikki mitä Volkmersdorffissa suinkin oli saatu
kokoon. Saattuejonon takana häämöttivät kaukaisuudessa Holsteinin
hiljaiset, tummantyyneet metsät. Hän seisoi ja katseli sinne kohden
ja ajatteli, kuinka ihanaa mahtoi olla kasvaa tuommoisessa pienessä
kylässä, joutumatta milloinkaan siitä muualle, ahertaa ja ahkeroida, ja
sitte kuolla, ja tulla haudatuksi tämmöisenä ensimmäisenä kevätpäivänä
vanhan tuomiokirkon turviin. Ja näissä ajatuksissa heräsi hänen
mielensä yhä iloisemmaksi. Lopuksi, kotimatkalla, aivan kaupunkiin
tullessa autti hän vielä erästä pientä tyttöä, joka pienissä vaunuissa
lykkäsi pientä sisartaan. Vaunut olivat kaatuneet, ja nyt makasivat
vaunut, lapsi ja vaunujen sisusta kaikki maassa. Nauraen autti hän,
että saatiin taas kaikki järjestykseen.

Kaupungissa hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä ja kulki yhä ihanissa
uneksuvissa ajatuksissaan, ja oli kuin yksin keskellä pyhää syvää
maailmaa, ainoastaan iäinen voima itseään vastapäätä. Ja hänen silmänsä
loistivat sisäistä hohdetta.

Kun hän kääntyi linnanpuistoon, tuli häntä vastaan pieni kymmenvuotias
Dete Greve ja nauroi hänelle ja sanoi: "Sinä tulet kuin Ruth, kun hän
aamusti lähti tähkäpäitä poimimaan".

"Lapseni", sanoi hän, "kuinka johtui mieleesi sanoa noin?"

"Meillä on kuva siitä koulussa", sanoi tyttö.

Silloin kumartui Heinke, ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen
ja sanoi: "En muista enää, kuinka Ruthin oli. Mutta yhtentekevää:
tuossa sinulle suutelo". Hän piti lapsesta paljon, koska se oli aina
ystävällinen, ja niin teeskentelemätön.

Kun hän tuli kastanjoiden varjoon, ja oli jo aivan lähellä koto-oveaan,
tuli nuori opettaja häntä vastaan. Hän kulki taaskin ajatuksiinsa
vaipuneena, eikä huomannut häntä. Kun opettaja, joka jo oli aivan
lähellä häntä, tuli ohitse hänen kotinsa, käänsi hän varovasti päätään
kurkistaen keksisikö hän ikkunan takana nuo vaaleat palmikot, mutta ei
nähnyt niitä ja nyrpisti hullunkurisen pettyneesti kasvojaan, ikäänkuin
metsästäjä, joka on seisonut väärässä paikassa väijyksissä, ja mutisi
-- kovaan hän ei tohtinut puhua --, "hitto", ja katsahti ylös. Silloin
seisoi siinä tyttö, aivan hänen edessään, ja tuli suoraan häntä
kohden, ja katseli hymyillen häntä silmiin; ja ihanat tunteet, jotka
tänä hetkenä sädehtivät hänen mielessään, levittivät kuin heijasteen
hänen silmiinsä ja koko hänen olentoonsa.

"O!" sanoi opettaja vallan ällistyneenä, "siinä te olettekin!" ja
purasi huuliinsa ja naurahti hiljaa hämillään ja meni ohitse.

Nyt näki Heinke askarrellessaan usein hengissään hänen hullunkuriset
kasvonsa, ja kuinka ne samassa muuttuivat niin vakaviksi ja
punastuivat. Hän ei tuntenut häntä nyt enää yksin ulkonäöltä, vaan
tunsi hän jo hyvän joukon hänen sieluansakin, että hänessä nimittäin
tuon mietiskeliään vakavuuden ohessa asui myöskin ystävällinen
hyvänkurinen veitikka. Tuon toisen mielessä taas väikkyi siitä hetkestä
asti aina hänen hymyilevä, lempeä kauneutensa.

Sattuipa silloin kahdeksan päivän kuluttua, että matematiikan opettaja,
joka oli sangen tarkka, vaikkei sentään mitenkään epäystävällinen
herra, koulukäytävässä viittasi nuoren virkatoverinsa syrjään:
"Luvatkaa", sanoi hän, "luvatkaa minulle, että nauratte sille, mitä nyt
aion sanoa".

Sen lupasi hän, vaikka vähän sävähtävin sydämin.

Silloin sanoi toinen: "Tiedän että olette hyvästä ja kunnollisesta
kodista, äitinne on aina itse tarkastanut poikansa puvun ja korjannut
kaiken, mutta nyt olette joutunut uskomaan sen toimen vieraille
ihmisille. Ja nyt on kuustoista päivää jo osa takkinne vuoria riippunut
tuossa alhaalla oikealla sivulla".

Silloin sai nuorukaisemme aluksi kasvonsa jotakuinkin jäykiksi, ja
sanoi, että hän lähettää todistajansa, muuta sanottavaa hänellä ei ole.
Sitte suuttui hän, ja alkoi moittia asuntoemäntäänsä. Sitte nauroi hän.
Ja senjälkeen kysyi hän, tiesikö hän, matematiikan opettaja, suositella
mitään mukavaa hyvää asuntoa hänelle. Tämä lähetti hänet rehtorin
puheille. Rehtori mainitsi jonkun nimen. Niiden joukossa opettajan
leski Bojen tuossa pienessä rappeuneessa rakennuksessa linnakaivannon
luona. "Siellä on syksyllä tullut päätyhuone vapaaksi. Emäntä on
hiljainen, siisti nainen".

Silloin meni hän samana iltana vielä tuntia kestävälle kävelylle
ulos pimeään; lopuksi kävi hän vielä kolmasti raskaissa ajatuksissa
kastanjakäytävän päästä päähän. Hän tunsi nimittäin että hän nyt otti
askelen, joka arvatenkin tulisi ratkaisemaan koko hänen elämänsä. Sitte
rohkaisi hän mielensä ja meni sisään. Ja säikähti soitinkelloa, ja
katseli vakavin kasvoin permantoa kohden.

Ovi aukeni ja Heinke seisoi valovirrassa, joka tulvi hänen mukanaan
aukaistusta ovesta, ja ajatteli: "No! Nyt tekee hän jonkun nuoruuden
tuhmuuden!" Ja pyysi hieman hämillään, mutta sentään tyyneesti, häntä
tulemaan sisään. "Äiti ei ole kotona", sanoi hän.

Hän astui sisään, ja istuutui äidin mukavaan tuoliin. Ja kertoi, nyt
jo taas aivan kotonaan, ja silmät iloisina, kuinka hullusti oli hänen
takkinsa laita.

Heinke kuunteli hämmästyneenä ja vavahtelevin suupielin hänen
kertomustaan, ja ajatteli: "Mikä kummallinen ihminen hän! Istuu
tuossa ja puhuu kanssani, aivan kuin olisimme lapsesta asti syöneet
samasta kupista. Mutta on mahdotonta suuttua hänelle: kaikki on niin
luonnollista hänessä." Ja hän hymyili hänelle.

Ja nyt oli hän tullut pyytämään rouva Bojelta, luovuttaisiko hän
päätykammarinsa hänelle, ja pitäisi hiukan silmällä, kuinka hän ja
hänen pukunsa kulloinkin näytti edestä ja takaa. Enempää vaivaa
ei hänellä olisi hänestä. Hän kävi syömässä ravintolassa, ja
pesuvaatteista piti huolen äiti.

Heinke ajatteli: 'Tietysti täytyy hänen saada päätyhuone! Tuo armas
omituinen ihminen. Ja tuokin nyt on olevinaan tohtori ja opettaja!'

"Meillä on tähän asti ollut vaan pieniä koulupoikia asumassa", sanoi
hän, "ei koskaan ketään opettajaa. Meillä on niin vaatimatonta".

"Se sopii juuri minulle", sanoi hän ja katseli joka puolelleen ja nousi
ylös ja otti Pietin kuvan, joka seisoi piirongilla, ja katseli sitä
kauan tyyneesti ja sanoi: "Hän on hyvin teidän näköisenne. Tämä on
teidän veljenne Piet. Olen tiedustellut teistä kaikista". Ja katsahti
taaskin ympärilleen ja sanoi: "Jotenkin noin näyttää vanhempaini
luonakin, ainoastaan että huone on kolmea kertaa suurempi. Meillä on
talo lähellä Lübeckiä. Pidän tästä huoneesta paljon: pääty on niin
kaunismuotoinen; ja aamupäivisin leikkivät kastanjalehtien suuret
varjot niin hauskasti seinämällä".

"Mutta ihmiset!" sanoi Heinke.

"O", sanoi hän. "Äitinne kanssa tulen sopimaan erinomaisesti; näin
hänet kerran ikkunasta. Aivan kuin ei mitään. Ettepä usko, kuinka hyvin
sovin äitini kanssa! Ja te? Teidän kanssanne en ylipäätään voi joutua
kinaan koskaan".

"Mistä sen niin varmasti tiedätte?"

"No, kun äskettäin temppuilin niin pahasti kasvoillani tuossa ikkunan
edessä, niin olisi joku toinen tyttö säikähtänyt, toinen taas olisi
loukkaantunut, joku toinen joutunut hämilleen; mutta te käyttäysitte,
terve vaistonne sen käski, ainoalla oikealla tavalla: te nauroitte
minulle. Olette aina luontoa lähellä ja iloitsette siitä".

"Niin", sanoi Heinke, "varsinkin iloitsen kaikesta, joka on pientä ja
tuhmaa siinä".

"Nähkääs vaan!" sanoi hän ja nauroi hänelle, ja oli iloissaan hänen
ilkunnastaan.

He olivat vielä parhaassa vauhdissa, kun äiti Boje tuli sisään, ja
Heinke lähti ulos valmistamaan illallista. Kohta senjälkeen kuuli hän,
että opettaja iloisesti hyvästellen lähti ulos.

Seuraavana päivänä tuli hän kirjalaatikkoineen ja rikkinäisine
takkeineen, ja otti haltuunsa päätykammarin, ja ripusti seinät täyteen
rakastamiaan kuvia, pöydällekin asetti hän harmaita paperisalkkuja,
jotka olivat täynnään niitä.

Mutta kolmantena päivänä tunnusti hän rehellisesti ja vakavasti: kun
hän, Heinke Boje, iltapäivisin kahvitarjottimineen seisoi ovessa, niin
oli hän paljoa, paljoa kauniimpi kuin kaikki kuvat, jotka hänellä oli.

Silloin huomasi tyttö, ett'ei hän ollutkaan yksi noita taiteen
harrastajoita, jotka ihastellessaan jotain vanhaa ovenkehystä unohtavat
lapsen, joka istuu kynnyksellä ja heiluttelee käsiään ja jalkojaan; ja
hän nousi arvossa hänen silmissään.

Äiti sanoi: "Hän tulisi varmasti aivan yhtä mielellään tänne alaskin ja
joisi kahvinsa yhdessä meidän kanssamme".

"Ei", sanoi Heinke vilkkaasti ja päättävästi. "Hän on aivan omituinen
ja nurinkurinen ihminen; hän sanoo, että hän voi juoda kahvia
ainoastaan kuvainsa keskellä".

"Oh", sanoi äiti, "hän loruilee".

"Niin", sanoi Heinke, "sen hän tekee. Hän loruilee ylipäätään aina,
mutta hänelle ei osaa suuttua".

Hän joi kahvinsa pikaa seisaaltaan; sillä aikaa seisoi Heinke ja
katseli jotakin noista pienistä vaatimattomista kuvista, ne olivat
halpoja hyviä jäljennöksiä vanhoista ja uudemmista teoksista. Kahvinsa
juotuaan tuli hän hänen luokseen ja selitti älykkäästi ja vakavasti
hänelle kuvan kauneuksia ja merkitystä ja kertoi, mitkä niistä hän itse
oli saanut nähdä alkuperäisinä kokoelmissa ja palasi aina erääseen
matkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli ylioppilaana tehnyt aina
alas Palermoon asti.

Heinke tunsi sydämessään ja ymmärsi kaiken, mitä hän puhui kuvistaan,
ja tuli hänelle siitä ihmeellinen ja hänelle aivan uusi ilon lähde;
toisinaan intti hän vastaankin sitä, mitä hän sanoi. Lenbachin
Bismarck-pää, Dürerin Ritari, kuolema ja piru, ja Böcklinin itsestään
maalaama kuva, se, jossa hän juuri on alkamassa maalata, kun kuolema
ilmestyy hänen taakseen ja soittelee lauluaan; ne miellyttivät häntä.
Mutta eräästä italialaisesta prinsessasta, josta tohtori Volquardsen
paljon piti, ei hän voinut pitää. "Hän on riimunnut itsensä otsavyöllä
ja poskivitjoilla", sanoi hän, "ja tekeytyy ylen lauhaksi ja lempeäksi,
mutta varroppas vaan, kohta se purasee".

"No," vastasi toinen, "entä te itse? Kun katsoo teitä, niin tuntuu
ihmisessä niin oudon pelokkaalta. Ajattelee: nyt se tulee."

"Mikä tulee?" sanoi Heinke.

"Teissä on jotakin, jota en vielä tunne... En tiedä", sanoi hän
mietteissään.

Hän katsoi häneen niin vakavasti ja tutkivasti, kuin hänen oli tapansa
katsoa kuviinsa. Heinke katseli takaisin häneen samalla tapaa,
vakavasti ja silmää sävähyttämättä. He ihmettelivät suuresti toisiaan.

Hetken perästä, kun hän oli tullut, levitti hän jo jonkun vihon
pöydälle, ja he kumartuivat kumpikin sen yli ja katselivat sitä. Hän
ei välittänyt ollenkaan siitä, olivatko kuvat alastomia vai puettuja;
ja niinpä ei Heinkekään laskenut huomiotaan siihen. Kauniilla
syvämielisellä vakavuudella selitteli hän hänelle, mitä hänen kauneutta
ihailevat, kauneuteen tottuneet silmänsä keksivät kuvissa. Heinke
tunsi sielunsa ikäänkuin laajenevan, ja hänen kasvoilleen kohosi hento
puna, ja hän hengitti syvään ja sanoi: "Elämähän tuntuu kahta vertaa
kauniimmalta ja suuremmalta, kun voi iloita noista asioista."

"Niin", sanoi toinen, "ja luonto sitte! Mitä iloja onkaan sillä antaa
sille, jolla on silmää nähdä sen ihanat armaat kauneudet. Me teemme
yhdessä joskus pitkän yksinäisen kävelymatkan, silloin näytän sinulle,
mitä näen."

Heinke nyökäytti ajatuksiinsa häipyneenä päätään, ja sanoi: "Se olisi
ihanaa".

"Se on oleva ihmeellistä," sanoi toinen, "noin ihan kahden sinun
kanssasi".

"No nyt olette onnellisesti solahtaneet sinuttelemaan minua", sanoi
Heinke.

"Oh", sanoi toinen, "sinutellaan toisiamme, kun olemme täällä ylhäällä
kahden; koko tuommoinen teititteleminenhän on niin joutavaa. Onpas se
ihanaa", ja silmissään säteili riemu, "onpas se ihanaa saada sinutella
kauneinta maailmassa."

"Mikä on kauneinta?" kysyi Heinke nauraen.

"Heinke Boje."

"Sen arvasinkin."

Sitte kumartuivat he taaskin kuvavihon yli, ja hän kulki sormellaan
kuvaa ja osoitti Heinkelle kaiken.

Ja kutsui häntä 'sinuksi' ja 'Heinkeksi', ja hän kutsui häntä
Petteriksi tai Pekaksi; mutta hänen piti nauraa aina, kun hän sanoi
sen. Toisinaan, kun he siten istuivat rinnakkain, pujotti hän kätensä
hänen kätensä alle, ja otti häntä ranteimesta. Silloin hän toisinaan
kyllä ajatteli: 'On tuo hiukan liikaa, hänhän tekee, mitä ikinä
tahtoo'. Mutta hän tyynnytti itsensä kohta ja ajatteli, että hänen
luonnollinen puhdas sydämensä salli hänen tehdä siten. Ikinä hän ei
hairahtanut mihinkään, joka ei olisi ollut sopivaa. Aina oli hän kuin
hyvä, kujeikas veli, joka juttelee kauniille sisarelleen leikkiä ja
vakavaa.

Sitenpä seurusteli Heinke viattomasti ja luonnollisesti hänen kanssaan
ja antoi sielunsa avautua hänelle ja ajatteli: ansaitsen minäkin
jotakin ja olen jostakin arvosta; ja kummastutti ja ihmetytti häntä
usein, ja vastusteli häntä, eikä auttanut silloin mitään, että hän
tekeytyi hämmästyneeksi ja suuttui ja ravisti häntä käsivarresta.

Hän jäi tarkalleen puoleksi tunniksi; sitte nousi hän ja lähti.

Siten eleli hän kymmenen viikkoa, kunnes alkoi lähetä helluntai,
ja ajatteli: 'Elämäni on nyt melkein rikas ja vaihteleva. On niin
ihanaa olla hänen kanssaan. Kun on hänen kanssaan, on aina niinkuin
sunnuntai.' Ja hiljempaa ajatteli hän: 'Kuinka ihmeellistä, ett'ei hän
suutele minua! Mutta siinä suhteessa hän onkin vielä ihan poika. Hän
on ihan poika vielä. Semmoisia en minäkään saa ajatella. Olisi hän Kai
Jans! Oh, niin! Se osaisi käyttäytyä toisin Heinke Bojen kanssa!'




KAHDESKYMMENES LUKU.


Siinä ennen helluntaita kävi ilma epäterveelliseksi, ja monet
sairastuivat, ja pian lepäsi pienessä Hilligenleissäkin kymmenen
ihmistä paareilla. Ja yhdet näistä paareista seisoivat siinä siniseksi
kalkitussa kammarissa, jossa Kai Jans kerta oli koululaisena asustanut,
ja niillä lepäsi hänen äitinsä.

Hän ei ollut paljoa valitellut, mutta hän heikkeni ja heikkeni, ja
kuudentena päivänä, asetuttuaan vuoteen omaksi, huomasi hän, että hän
tulisi kuolemaan.

Kun Thoms Jans vielä kerran meni apteekkiin noutamaan rohtoja
koettaakseen voisivatko ne vielä mahdollisesti auttaa, antoi Male Jans
Heinkelle toimeksi sanoa hänen miehelleen, että hän tervehtisi hänen
puolestaan lapsia. Hän ei tahtonut vielä ilmaista miehelleen, että hän
oli lähellä loppuaan, eikä tietänyt, tulisiko hänellä enää myöhemmin
olemaan voimia sanoa sen mitä hän tahtoi sanoa. Sitte määräsi hän
vielä Heinkelle, että vanhan Sielemann-eukon, vanha siisti vaimo, piti
pestä hänet, ja että kukaan ei saisi silloin olla läsnä, ei edes hänen
miehensä. Ja jos Hans Kösterin pieni lapsi, joka uutena asukkaana asui
pitkässä rakennuksessa, mahdollisesti nukkuisi hänen kuolinhetkenään,
niin piti se herättää, ett'ei sitä kohtaisi mikään paha taika.

Kun hän puoliyöstä alkoi käydä kovin heikoksi, sanoi hän vielä hiljaa
miehelleen: "Olen aina ollut niin tuittupäinen, olette saaneet kärsiä
siitä paljon, mutta en voinut sille mitään. Nyt en tiedä, voiko hyvä
Jumala ottaa minut vastaan."

Silloin vasta huomasi Thoms Jans, että hänen vaimonsa aikoi jättää
hänet, ja alkoi katkerasti itkeä.

Ja kun hengitys alkoi raueta ja kuolema hiljalleen läheni, puhui hän
yhä hitaammalla, raskaalla äänellä pojastaan: "Hänellä ei ole onnea
maailmassa. Mutta älä ole suruissasi siitä, isä. On paljoa parempi että
on siten, kuin että hänellä olisi iloa paljon... Soisin vaan, että
hänkin pian saisi levon, niinkuin minä nyt."

Se oli viimeinen asia, joka liikutti hänen sieluansa. Kohta senjälkeen
kohotti Jumalan lähetti hänet leveille siivilleen.

Seuraavana päivänä nouti Heinke Boje Kai Jansin asemalta, ja kertoi
hänelle, mitenkä hänen äitinsä oli kuollut.

Kai Jans asteli vaieten hänen rinnallaan ja Heinke katseli arasti ja
kaihtien häneen. Hän oli tullut kookkaammaksi ja uhkeamman näköiseksi,
ja ryhtinsä oli tyvenempi ja tasaisempi, ja silmänsä olivat syvät ja
vakavat. Heinke tunsi selvästi, että hänestä nyt oli kypsynyt täysi
mies; mutta hän tunsi myöskin, että hänen ajatuksensa nyt eivät olleet
täällä. Hän ei ollut nähnyt häntä puoleentoista vuoteen.

Kun Kai astui avoimen kirstun äärestä ikkunan luo -- hänen isänsä oli
mennyt kyökkiin valmistamaan hiukan illallista -- astui Heinke arasti
hänen luokseen ja sanoi: "Tuottaako se sinulle paljon tuskaa, että olet
menettänyt äitisi?"

Hän pudisti päätään: "Ei", vastasi hän tyyneellä sävyttömällä äänellä.
"Hän on elänyt lähes seitsemänkymmenen vanhaksi, on saanut kokea
paljon levottomuutta ja paljon huolta, mutta on hänellä ollut hyvää
syvää iloakin ja lopulta kaunis lievä kuolo. Miksi siis surisin? Hän
on onnella kestänyt kaiken; kuka tietää, onnistuuko se meille, Heinke?
Kun hän vielä eli, olen usein ajatellut, että häntä vielä voi kohdata
onnettomuus, nyt on hän turvissa. Jos kuitenkin olen hiukan suruissani,
niin on se siksi, että hän ei ole saanut nähdä, että hänen pojastaan
tulee jotain kunnollista."

"Me emme ymmärtäneet kaikkea, mitä hän viimeksi puhui", sanoi
Heinke, "mutta sen me saatoimme huomata, että hän ajatteli syvällä
luottamuksella sinua. Ja siten ajattelemme kaikki sinua, kaikki, jotka
tunnemme sinut. Katsos, sinä et kule, niinkuin muut, tietä, joka
on raivattu; vaan sinä murrat tiesi läpi tiheikköjen ja tiettömäin
särkkien. Mutta lopulta löydät sinä, tai raivaat itse itsellesi ihanan
ylvään tien."

"Oh sinua", sanoi Kai Jans ja silitti hänen kättään. "Kuinka armaasti
sinä saarnaat! Sinulla on aina varalla apua ja lohdutusta minulle."

Hän viipyi kolme päivää, kunnes äiti oli haudattu, ja senjälkeen vielä
yhden päivän, ja asui molemmat viimeiset päivät -- olivat päivät ihan
ennen helluntaita -- päätyhuoneessa kastanjakujalla. Peters Volquardsen
oli matkustanut vanhempiensa luokse Itä-Holsteiniin.

Kun hän palasi haudalta, meni hän ylös kammariin, ja kohta senjälkeen
tuli Heinke ja toi kahvia. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa,
ett'ei hän kuullut, kun hän astui sisään. Mutta kun hän mainitsi
hiljaa hänen nimeään, kiskasi hän itsensä hereille, kääntyi ympäri
ja katsahti häneen ja sanoi: "Ryhtisi ja olentosi on vielä paljoa
vapaampi ja vapautuneempi kuin ennen... Minulla on aina ollut paljon
iloa kirjeistäsi, Heinke; varsinkin niistä, jotka olet kirjoittanut
nyt viimeisenä neljännesvuotena. Ne ovat niin älykkäät ja avarat
ja värikkäät. Lapsen kisakenttä on vähitellen laajentunut avaraksi
maailmaksi."

Ilo lehahti kuin ihana punerva aalto hänen kasvoilleen. "Kun sinä
silloin sanoit, että minun pitää uskoa ja luottaa omaan luontooni:
niin on se auttanut minua paljon; ja sitte se, kun olin siellä niiden
rakastettavien ihmisten luona Hindorffissa. Kaikesta siitä saan kiittää
sinua." Kuuma rakkauden tunne kohosi hänen silmiinsä, niin että ne
muuttuivat kosteiksi ja tummiksi. Hän aikoi sanoa vielä enemmän. Mutta
silloin huomasi hän, että Kai jo oli vaipunut toisiin ajatuksiin.

Hetken perästä katsahti hän ympärilleen huoneessa ja sanoi: "Näyttää
olevan hieno ihminen se, joka asuu täällä?"

Heinke kertoi hänelle, että se oli hyvä poika, lisäksi kaunis ja hieno,
ja kuinka he joka päivä keskustelivat, ja miten heidän aikansa kului...

Kai katseli muutamia kuvia ja sanoi: "Katselen kyllä minäkin mielelläni
kaikellaista taidetta; mutta paljoa syvemmin kiinnittää minua
ihmiskohtalo."

"Niin", sanoi Heinke. "Sellainen sinä olet... minä olen toisellainen",
sanoi hän vaipuen mietteisiin. "Vieraita ihmisiä kohtaan en tunne juuri
mitään mielenkiintoa; mutta luonto ja taide tuottavat minulle iloa."

Kai katsahti miettivästä häneen: "Ja kuitenkin olemme niin hyviä
ystäviä."

"Minä luulen", sanoi Heinke, "että olemme sitä juuri sentähden, että
olemme niin kokonaan erillaiset, Kai. Ihminen etsii vastakohtaansa."

Kai ei kuunnellut enää, ja sanoi ajatuksissaan: "Oma luontoni ja vaikea
nuoruuteni ovat tehneet minusta niin hitaan ja jäykän ihmisen. Siten se
on."

Hetken perästä alkoi Heinke taas, ja kysyi häneltä: "Kuinka vanha olet
sinä nyt?"

"Kolmenkymmenenyhden", vastasi Kai.

"Kolmenkymmenenyhden", toisti Heinke verkkaan. Sitte sanoi hän
viivytellen... "minä tulen kohta kahdenkymmenenkahden."

"Niin", sanoi hän. "Sinä voisit nyt mennä naimisiin."

Heinke katsoi häneen tyyneesti ja silmät selkeinä, katseella, joka oli
ominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ikäänkuin ajattelisi hän: 'No
silmäni, tarkoiksi nyt! Nyt aukaisee ihminen sielunsa teille.'

Mutta Kai ei virkannut sen enempää.

Silloin laskeutui hiljainen suru hänen sielulleen: Niinpä siis!... Nyt
tiedän, ett'en milloinkaan tule hänen vaimokseen... Mitä nyt?...

"Kaikki sinun ajatuksesi ovat Berlinissä", sanoi hän hiljaa.

Se vaikutti kuin herätyshuuto. Hän heräsi eloon.

"Sinun pitäisi saada nähdä", sanoi hän valveuneella täydellä äänellä,
"mikä hyörinä ja heräntä ja elon humu täyttää tämän aikamme, ei
ainoastaan Berlinissä, vaan koko maassa."

"Tuo valtaava taloudellinen muutos, joka on tapahtunut viimeisinä
kolmenakymmenenä vuotena! Koko Elben seudusta muuttaa Berliniin,
Hampuriin, Westfaliin. Satojatuhansia muuttaa vaimoineen, rakkaine
lapsineen kotiseuduiltaan, jossa taivas on avara ja aava, ja jossa
tuulet humisevat vihannoivan maan ylitse, muuttavat siksi, koska
ovat maattomia ja kurjuudessa. Ja nyt pitäisi sinun saada nähdä,
kuinka he asuvat Berlinissä! Jos he katsovat ulos asunnoistaan,
eivät he näe ikkunainsa edessä viherjöitä kastanjoita, ja välkkyvää
vettä, vaan näkevät he harmaita seinämuureja, ja tyhjinä ammottavia
ikkunareikiä. He itse ovat lapsuudessaan leikkineet nurmikoilla, ja
saivat huutaa ja huhuilla metsän rannoilla; heidän lapsensa leikkivät
sumeissa, auringottomissa rakennussolissa. Voitpa siis kuvitella,
miten pimeää ja sekaista on heidän päissään: millä tunteilla he
ajattelevat maatilanomistajaa, joka laajalti ja lavealti omistaa metsät
ja maat kotiseudulla, maat, jotka he ovat kostuttaneet hiellään;
millä tunteilla kirkkoa, joka salli heidän matkustaa, sanalla ja
teolla toimimatta mitään heidän hyväkseen; millä silmillä rikkautta,
joka jonkun kadunleveyden etäisyydellä heistä levittelee koreilevaa
riikinkukonpurstoaan.

"Tähän suureen taloudelliseen mullistukseen liittyy vaikein
uskonnollinen sekasorto. Tieteellinen tutkimus on kauttaaltaan uurtanut
perustukset kirkonopilta. Kirkkojen oppirakenteet ovat enää vaan kuin
tyhjät telineet, joita ainoastaan kaikellaiset ulkoripustimet ja
teennäisyydet pitävät pystyssä, ikäänkuin olisi niissä vielä eloa.
Mutta suurin osa kansasta tietää, että ne ovat kuolleita, eivätkä
välitä niistä sen enempää. Ja nyt ovat ihmiset ilman uskontoa, ja siksi
alakuloisia ja lannistuneita ja katkeria, harhassa ja hämmennyksessä,
rauhattomia ja ilottomia, ilman tietä ja päämäärää.

"Ja mikä sekasorto ja etsintä kaikilla elämän aloilla, koko
kansan elämässä, kaikissa siveydellisissä käsitteissä: taiteessa,
kasvatuksessa, oikeuden käytössä, seurustelussa.

"Kulkee, kuten aina, joka sadannesvuosi, levottomuuden humu läpi
kansan, kuume, mutta kuume, joka tuo terveyden. Kaikki vanhennut ja
mätä irtautuu ja palaa loppu kuumenneesta verestä. Uutta ja voimakasta
ja raikasta tulvii sijaan. Kulkee taaskin läpi kansamme syvä tahto ja
kaipaus uudistaa ja uusilla vereksillä voimilla vahvistaa ne kolme
valtaavaa voimaa, jotka se on itse synnyttänyt itsestään: esivallan,
uskonnon ja tavat. Humajaa läpi kansan tahto ja toivo palata takaisin
luontoon: koruttomaan, välittömään uskontoon; yhteiskunnalliseen
oikeudellisuuteen, ja yksinkertaiseen, jaloon, germaniseen ihmisyyteen.

"Ja näetkös, Heinke, tuo uudistus ja uusilla voimilla verestys on
jo alkanut, ja alkanut valtaavana. Tuolla ja täällä työskentelevät
ja riemuitsevat jo uudet nuoret voimat. Tuhannet, monet tuhannet jo
sanovat, että heille jo häämöttää tulevainen pyhä maa. Kuinka tutkitaan
raamattua! Kuinka vireästi ja rohkeasti toimii hallitus! Kuinka
liehuvat liput työväenkulkueiden yllä! Mikä elo ja elämä taiteessa ja
kasvatuksessa! Mutta vaikea on yhä vielä ponnistus ja sekasorto ja
hämminki. Valtaa mielen toisinaan tuska ja pelko, ett'emme sittenkään
löydä uutta tietä ja tulevaisuuden uutta ihanaa maata, ja että meidän
täytyy jättää etsintä, ja jäädä vanhoihin jäykenneihin muotoihin. Ja
jos se tapahtuisi, silloin olisi mennyttä elämämme ja tulevaisuutemme.

"Ja katso nyt, on lapsesta asti elänyt mielessäni ihmeellinen ihmetys,
kykenemättömyys ymmärtää, mitä ympärilläni näin. Tuulet ja veden, ja
maat ja metsät, ne tosin saatoin ymmärtää, mutta siinä, mitä ihmiset
olivat laittaneet ja laatineet, ja kuinka he elivät keskenään, siinä
oli paljon selittämätöntä ja käsittämätöntä minulle. Näin sielussani
toisen maailman, näin ihmisyyden ja ihmiskunnan, joka oli pyhä ja
puhdas. Siksi olin hiljainen ja itseenisulkeunut lapsi. Ainoastaan
toisinaan, kun unohdin itseni, annoin aueta sieluni, ja annoin
ihmetykseni tulvia ilmoille. Silloin nauroivat ihmiset. Olen saanut
eläissäni nähdä moniin ilkkuviin, pilkallisiin kasvoihin, Heinke, olen
lapsesta asti aina viime aikoihin asti. Ainoastaan kaksi tai kolme,
Pe Ontjes ja Anna, ja sitte sinä, ja sitte ystäväni Berlinissä: te
ette nauraneet, ja olette sillä tehneet minulle suuren hyvän työn
yksinäisyydessäni ja turvattomuudessani.

"Ja katso nyt: näinä kahtena viime vuotena on minulla toisinaan
ollut tunne, ikäänkuin olisin taistellut itseni ulos tuosta kaikesta
hämärästä ja sekaisesta ja saapunut valoon. Herää hiljaa ja heikosti
kuin itseluottamuksen sarastus mielessäni: että mahdollisesti minä,
jolle ihmiset niin usein ovat nauraneet, sittenkin olen oikeassa, ja
että iäinen voima ei ole antanut minulle mitään hyödytöntä lahjaa,
vaan lahjan, joka voi kantaa ihanan hedelmän: lahjan nähdä maailmaa
ja elämää lapsensilmillä, ja siis luonnollisemmin ja selkeämmin kuin
toiset ihmiset. Ja katso... nyt olen, tätä itseluottamuksen tietä,
tunkeunut syvemmälle asioihin, olen ajatellut ja ajatellut kaikkea
elämän sekaisuutta ja rikkinäistä pyrkimistä, ja olen aikonut näyttää
kansalleni, kuinka kansani elämä näkyy minulle, ja minun silmilleni,
jotka tulevat näkemästä rantavallia ja avaraa merta: mikä on siinä
luonnotonta ja ristiriitaista ja vanhentunutta ja kuollutta ja siis
huonoa ja pahaa; ja kuinka se voisi kamppailla itsensä siitä pyhään ja
terveeseen. Tahtoisin kirjoittaa kirjan Saksan uudestasyntymisestä."

"Tee se!" sanoi Heinke vilkkaasti. "Sitte tulet iloiseksi. Sinä mietit
ja mietit ja kaivaudut kaikkeen. Kerro, kirjoita, että liika täysi
sydämesi vapahtuu ja kirkastuu." Hän katsahti Kaihin ja ihmetteli: niin
loistivat hänen silmänsä ja niin kauniit olivat hänen rakkaat vakavat
kasvonsa.

Mutta nopeasti lannistui hänen rohkeutensa. "Niin", sanoi hän, "kun
minun pitäisi ryhtyä käsiksi siihen, ja näen asiain summattomuuden ja
paljouden ja hämmennyksen, enkä tiedä, mistä siihen tarttua ja mistä
alkaa, enkä löydä kaiken pahan lähdettä: silloin heräävät minussa
vanhat epäilykset! Mitä ryhdyt sinä niin suureen työhön!? Ihmiset ovat
säikähtävät tuomiosi ankaruutta, ja uudistuksiesi perinpohjaisuutta.
Onhan suuria oppineita, ja miehiä korkeissa asemissa, joista näkee
laajemmalle ja pitemmälle, kuin Hilligenlein rantavallilta? Anna
heidän tuoda kansalle se uusi! Minä pelkään sitäkin, että nimeni
tulisi kaikkien huulille. Kuinka vaikeata on avata sieluaan toisille
ihmisille, ja sitte jälkeenpäin nähdä, kuinka he ilkkuvat sille."

Siten puhui hän, ja oli taaskin lannistunut ja alakuloinen, ja
ikäänkuin ihminen, joka tietää, että hän, vasten tahtoansakin, on
tekevä sen, mistä on oleva hänelle kovat ja vaikeat seuraukset.

Helluntai-aattoona matkusti hän pois taaskin. Hän pyysi Heinkeä
toisinaan käymään tervehtimässä hänen isäänsä, ja viemään hänen
terveisensä hänen ystävilleen.

"Pietistä", sanoi Heinke, "emme kuule ja näe juuri mitään. Hän on
kokonaan antaunut toimeensa, eikä häneltä liikene aikaa ollenkaan
meille. Hänellä ei ole muuta ajatusta kuin se, kuinka päästä eteenpäin
ja mahdollisimman pian tulla ensimmäiseksi tarkastusmieheksi... En
tosin tiedä", lisäsi hän ajatuksissaan, "lieneekö nyt tuo tapa elää
elämänsä oikea, ja saako sillä tapaa oppia ja nähdä parhaan elämästä?"

Mutta Kai ei vastannut.

Kun he matkalla asemalle menivät yli Immenhofin, josta näkee alas
eräälle poikkikadulle, osoitti Heinke hänelle Tjark Dusenschöniä, joka
muhkeana ja tyyneenä käyskeli tehdassuojaansa kohden. "Tuo ei vaivaa
päätään niin paljoilla ajatuksilla kuin sinä", sanoi hän.

Mutta Kai vastasi ainoastaan alakuloisesti: "En ole ajatellut tuttujani
ollenkaan, tuskin äitiänikään. Olen aina ajatellut vaan sitä toista."

Asemalla pudisti hän lujasti Heinken kättä: "No niin, Heinke", sanoi
hän, "pysyköön ystävyytemme entisellään. Jos olet jossakin tarpeessa,
niin pyydät minua vaan avuksi. Minä teen samaten. Nyt toivota minulle
onnellista matkaa ja onnellista vuotta. Löytäkäämme kumpikin palanen
Hilligenleitä, Heinke!"

Ne olivat hänen jäähyväissanansa.




KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.


Kun Heinke tänä helluntaiaattoona palasi kastanjakäytävälle, ja, yhä
vielä ajatuksiensa vallassa, tuli välikölle, ja veti takkiaan yltään,
niin kuuli hän ylhäältä päätyhuoneesta tutut askelet. Takki vielä
puoliksi yllään, kuunteli hän kummissaan. Silloin aukeni jo ovi.

"Minä tulin jo!" kuului iloisesti sieltä ylhäältä.

"Mitä _te_ nyt sitte?!" sanoi Heinke vallan tolaltaan.

"Oh," sanoi toinen ja istuutui ylös portaille, "jouduin riitaan
vanhusteni kanssa. He sanoivat lopuksi: laita itsesi takaisin
Hilligenleihin!'"

Heinke seisoi siinä edessä, takki vielä puoliksi yllään, huomasi, että
hän valehteli, ja vaati häntä vastaamaan "kunniasanallaan". Mutta hän
pysyi asiassaan, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet takaisin.
"Olin niin allapäin ja alakuloinen. Silloin sanoivat he: 'Syteen
tuommoinen helluntaivieras; menköön sinne, mistä on tullutkin.' Ja
niinpä lähdinkin tänne, niin että tulin tänne ihan kahvinajaksi."

Heinke nauroi. "Lakatkaa nyt jo", sanoi hän. "Sulaa lorua kaikki tyyni.
Tuon kohta kahvia."

Hän riisui päällystakkinsa, valmisti hiljaa laulaa hyräillen --
vaikk'ei hän ollenkaan osannutkaan laulaa -- kahvin, ja tuli sitte
hänen luokseen päätykammariin.

Kun hän sitte taaskin oli kumartuneena siinä hänen vierellään hänen
kuvainsa yllä, valtasi hänet taaskin tuo mukavan ihana juhlapäiväinen
tunnelma, ja hän ajatteli: 'Kai Jans on armas, ylpeä mies, sankari, ja
paras maailmassa; mutta hänen verensä on raskasta ja hänen kaivelevat
mietiskelynsä niin kuoleman vakavia. Minä luulen, että minä pelkäisin
ja kaipaisin vapahdusta, jos joutuisin asumaan ja olemaan hänen
kanssaan yhdessä. En voisi enää nauraa hilpeästi ja iloisesti; minä
ajattelisin aina: mitä herää nyt hänen päässään? Ja minä luulen, että
katselisin huolella ja pelolla lapsiamme, onko heissä paljon hänen
luontoaan... Mutta tämä tässä on armas ja vakava yht'aikaa, viisas ja
hilpeä samassa hengenvedossa; hän on kuin raikas tuulekas kevätpäivä ja
sopii minulle, vakavalle, jäykälle ihmislapselle.'

Ja hän alkoi kinastella hänen kanssaan ja nauraa, ja he alkoivat
taaskin sinutella toisiaan, ja Heinke sanoi: "Ell'et käyttäydy
paremmin, ajetaan sinut täältäkin pois."

Silloin sopivat he, että he aikaiseen seuraavana aamuna, ensimmäisenä
helluntaipäivänä, tekisivät kävelymatkan yhdessä.

"Kello kymmeneltä pitää minun olla takaisin jo", sanoi Heinke, "ja
keittää aamiaista."

"On yhdentekevää, kuinka kauas menemme, ja minne. Me jäämme, minne
meitä miellyttää, ja olemme kymmeneltä kotona jo taaskin."

Kun hän innostuneena suunnitteluihinsa tapansa mukaan sovitti kätensä
hänen käsivartensa alle, ja laski kätensä hänen kädelleen, käänsi
Heinke, iloissaan hänen suloisesta ystävällisyydestään kätensä, niin
että hän voi ottaa sen oikein käteensä ja sanoi: "Olen iloinen, että
taas olet täällä, Pekka."

Silloin tarttui Peter ripeästi häntä käteen ja pudisti sitä ja sanoi,
ikäänkuin heidän hyvän ystävyytensä vahvistukseksi: "On _liika_ hyvää
olla kanssasi."

Silloin hämmentyivät Heinken silmät: "Sinä olet hyvä minulle",
sanoi hän ja otti käteensä erään kuvan. Mutta hän laski sen kohta
takaisin taas, ei katsahtanut ylöskään ja sanoi: "Nyt minulla on
koko ilta askaroimista taloudessa, ett'ei äidillä ole mitään vaivaa
huomenaamulla, kun minä olen poissa. Siksi pitää minun lähteä nyt."

Sitte meni hän illalla, kun hän oli tehnyt ahkerasti työtä, levolle,
ja makasi hetken, ja johtui ajatuksissaan Kai Jansiin. 'Ei', ajatteli
hän, 'niin paljon kuin hänestä pidänkin, en tahtoisi sentään häntä
miehekseni. Hän on minulle liika vakava ja liika levoton, minä häntä
pelkään melkein.' Mutta kun hän sitte ajatteli, että tuo toinen ehkä
huomenna suutelisi häntä, ja että sitte olisi iäksi ohitse ja mennyttä
tuo vanha, suloinen ja salainen toivo, että hänestä joskus tulisi Kai
Jansin vaimo, heittäysi hän yht'äkkiä tulisesti sivulle päin ja ratkesi
katkeraan itkuun. "Minä pidän hänestä niin kamalan paljon; minä pidän
hänestä niin paljon." Siten oli hän hetken suuressa tuskassa ja itki ja
kaivautui ajatuksiinsa ja ajatteli tuota toista, että hän oli suloinen
hieno poika, ja että hän piti hänestä paljon, hyvin paljon, mutta
hän ei ollut vielä mikään oikea mies. Ja hän luuli, ett'ei hän voisi
koskaan olla onnellinen.

Ennen aamunsarastusta oli hän jo ylhäällä, pukeutui nopeasti ja hätää,
ja kapusi hiljaa portaita ylös herättämään häntä. Mutta kun hän koputti
ovelle, aukaisi hän sen jo ja sanoi: "Odota hetkinen, Heinke! Tulen
kohta." Eikä välittänyt mitään siitä, että oli paitahihasillaan.
Silloin istui hän siksi aikaa pöydän reunalle ja katseli hiljaa nauraen
häntä, kun hän oli olevinan hirveästi hädissään, levottomasti juokseli
sinne ja tänne huoneessa, ja etsi yhtä ja toista, hän joka muulloin
aina oli niin tyven, ja näppärän rauhallinen.

Sitte hiipivät he portaita alas, etteivät herättäisi äitiä. Ja sitte
ulos.

Oli vielä ihan pimeätä ja valotonta; ilma oli ihan tyyni. Talot
linnahaudan vierellä seisoivat mykkinä ja uneliaan näköisinä rivissään;
niiden edessä seisoivat viherjöissä mantteleissaan, valkeat kynttilänsä
käsissään, korkeat kastanjat. Ne seisoivat niin juhlallisen äänettöminä
siinä ja laskivat nuo kaksi nuorta ihmistä ohitsensa. Nämä kulkivat
vaieten rinnakkain, päät hiukan kumartuneina maata kohden, mies
kevyesti ja tyyneesti, ikäänkuin kohden ihanaa päivää ja toimeliaaseen
iloisenvirkeään elämään, tyttö hieman viivähtelevämmin, niinkuin naiset
aina. Heidän takanaan heräsivät kastanjat eloon ensimmäisen aamutuulen
suutelemina.

Kun he olivat jättäneet kaupungin taakseen, ja kulkivat ruusupensaikon
tummanharmaassa varjossa, joka reunusti tietä, tarttui nuorukainen
Heinkeä käteen ja heilutteli sitä edes- ja takaisin ja vihelteli. Mutta
pian alkoi tuo tuntua hänestä liika yksitoikkoiselta, hän pujotti
käsivartensa hänen käsivartensa alle ja kulki siten kuin nuorempi veli
siskonsa rinnalla. "Kuinka kauan olemme nyt jo tunteneet toisemme?"
kysyi hän. "Minusta on, kuin olisin tuntenut sinut jo seitsemän vuotta."

"Kauemmin jo!" sanoi tyttö.

"Tule, niin menemme tuota kapeaa niittypolkua. Onhan yhdentekevää,
minne me menemme."

"Ihan yhdentekevää."

He kulkivat siinä keskellä syvää hiljaisuutta ja itsekin sanattomina
tuota kapeaa tummaa polkua. Heidän edessään alkoi joku pieni lintu
hiljaa livertää, pari kolme arkaa viserrystä; sitte sekin vaikeni taas.

"Kuule, Heinke", sanoi nuorukainen painostuneena, "sano jotakin."

"Mitä pitää minun sanoa?"

"Jotakin hyvää; olen sanonut sinulle niin paljon hyvää... kuule...
Heinke."

"Sinä olet yhdeksän kertaa viisaampi kuin minä, Pekka. Niin olet usein
väittänyt. Jos siis tiedät jotakin, niin sano sinä."

"Minä tahtoisin kyllä sanoa jotakin, mutta en tiedä, kuinka minä
alottaisin, enkä tiedä sitäkään, tahdotko sinä kuulla sitä."

Sitte kävivät he taaskin vaieten rinnakkain, molempien mielessä
omituinen pelokas, levoton ja ahdistunut toivo. Aamutuuli puhalteli
heitä vastaan ylhäältä ylämaalta.

Siinä oli kukkulalla, hiukan poikessa tieltä, aamuhämärän, ylävän
tasangon keskellä mahtava jätinhauta.

"Katsos", sanoi nuorukainen, "tuolta ylhäältä, haudalta, voimme nähdä
yli koko maan itäänpäin. Mitä arvelet: menemmekö sinne odottamaan
auringon nousua? Katsohan, Volkmersdorffin yllä kajastaa jo aamurusko."

"Minä tahtoisin mieluummin aina mennä näin eteenpäin", sanoi Heinke,
"aina vaan."

"Ei", sanoi hän. "Tule; me menemme tuonne ja odotamme aurinkoa...
Tiedätkö mitä... Sinun pitää saada nähdä sen ihanuus aivan yht'äkkiä...
Oi, annahan... Minä sidon sinun silmäsi..."

Hän ei tahtonut ja riisti nenäliinan hänen kädestään ja tuli
surulliseksi, koska hän ajatteli, että koko tämä ihana yhdessä olo
päättyisi vaan tyhjään kujeiluun. Mutta nuorukainen pelkäsi ainoastaan
hänen kirkkaita tyyniä silmiään.

Hän pyysi sitä sentään niin vakavasti ja niin ystävällisen hartaasti,
että Heinke hämillään suostui. Nuorukainen sitoi hänen silmänsä ja
talutti häntä kädestä sitte.

"Minun jalkani kastuvat", sanoi Heinke, "ruoho on niin pitkää ja
kosteata."

"Oh", sanoi toinen hiljaa, "älä siitä nyt puhu."

"Kummoinen ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka."

"Ei se olekkaan mitään vähäistä", sanoi hän.

"Mikä ei ole vähäistä?" kysyi Heinke hiljaa.

"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen: Me olemme tulleet liika varhain
tänne; tämä niitty on vielä kokonaan yössä ja pimeässä."

"No niin... nyt ovat jalkani läpimärät."

"Oh, Heinke Boje", sanoi hän hiljaa, "älä nyt puhu jaloistasi! Katso
ennemmin, ett'et kylmää sieluasi."

"Kuinka ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka?"

"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen. Vasemmalla ja oikealla haudasta
seisoo suuria voimakkaita miehiä vanhantummissa, lyhyissä puvuissa,
jalat karkeissa turkkitollukkaissa."

"Jatketaan rauhassa matkaa vaan", sanoi Heinke hiljaa nauraen, "minä en
pelkää mitään. Ne ovat varmaankin esi-isiäni. Minä polveudun vanhasta
täkäläisestä suvusta."

"Tuossa lähenee meitä yksi", sanoi nuorukainen hiljaa. "Kaunis, nuori
mies. Minä luulen... kuule, Heinke... minä luulen, että se aikoo
suudella sinua... Heinke."

Heinke pysähtyi ja sanoi raskaasti hengittäen: "Jos hän on nuori ja
kaunis, niin antaa hänen."

Silloin tunsi hän jonkun käden hiuksillaan ja raikkaat huulet
huulillaan.

"Meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes olisi ollut kirkas päivä; tunnen
itseni syylliseksi, Heinke. Nyt on vieras mies suudellut sinua."

He kulkivat vaieten edelleen. Kun he olivat nousseet kukkulalle, laski
nuorukainen kätensä hänen vyötäisilleen. "Nyt tulee taaskin niitä
joku", sanoi hän hiljaa. "Mitä pitää minun tehdä, Heinke? Pitääkö minun
lyödä hänet maahan, vai saako hän suudella sinua?"

"Onko hän kaunis?" sanoi Heinke nauraen.

"Hieman hentorakenteinen", sanoi toinen, "mutta voimakas."

"Hieman ikäänkuin nuori poika vielä?" kysyi Heinke.

"Oh, eihän, eihän. Täysi mies!"

"Millaiset kasvot? Hiukan lapsekkaat?"

"O, eihän, hienot ja miehekkäät."

"No sitte saa hän suudella."

Silloin tunsi hän taaskin hätäiset arat huulet huulillaan.

"Tuntuiko hyvälle?" sanoi nuorukainen matalaan; hänen äänensä oli hyvin
ahdistunut.

"Tuntuu niin vaikealle, Pekka", sanoi Heinke hiljaa ja suruisesti,
"että sallit vieraiden miesten suudella minua."

Silloin sulki hän hänet syliinsä ja painoi päätään hänen olkapäätään
vastaan ja sanoi: "Heinke... Heinke!... minä pidän sinusta niin
äärettömästi."

Silloin otti Heinke siteen silmiltään. Ja he irtausivat toisistaan ja
katselivat vaiten yli peltojen ja niittyjen kohti kaukaista kapeaa
metsän rantaa, jonka yllä lepäsi raskas sinisenharmaa pilviseinä. Ja
aurinko, jota ei vielä näkynyt, kohotteli käsiään ja levitteli aseitaan
pilvelle, pitkän säihkyvän miekan, ja keihään, joka oli kahdesti niin
pitkä. Yliluonnollisen juhlallisina lepäsivät ne rusottavat välkkyvät
aseet sinisenharmaan pilven yllä. Nyt kohosi se jo korkeammalle,
nyt kohosi jo näkyviin sen kultaisen kilven reuna. Mahtavana yleni
se metsän ylle. Valoa tulvi siitä, kullanpunaisena tulvahti se läpi
sinisten pilvien, vuolahti ylös taivaan laelle. Alhaalla lepäsi
hiljaisena ja avarana maa. He seisoivat ja katselivat.

Sitte palasivat he vaieten hiljaiselle tielle takaisin ja jättivät
ylämaat ja tulivat tasaiselle viherjälle niitylle, joka välkkyili
aamuauringon valossa.

Mietteihinsä vaipuneina, antaen silmäinsä vaeltaa milloin siellä,
milloin täällä, ei sentään kertaakaan tointoisensa silmissä, kulkivat
he edelleen, Heinke ihan vaiti, nuorukainen hiljaa hyräillen. Siten
saapuivat he, hyvän neljännestunnin kuluttua pienelle kohonteelle, joka
yleni matalalta viheriältä maalta. Tällä kohonteella oli vuosisatoja
sitte, kun tuo matala viheriä tasanko vielä oli ollut liejuinen
merenpoukama, seisonut ruhtinaallinen puulinnoitus uhaksi talonpojille.
Nämä olivat hurjassa taistelussa vallanneet sen ja polttaneet. Nyt ei
ollut koko linnoituksesta enää muuta jälellä, kuin viherjä heikosti
ylenevä kohonne nuorine tammineen. Viherjällä rinteellä, jossa pieni
syvänne maassa osoitti linnahautaa, kasvoi kevätkukkia.

Silloin istuutuivat he siihen rinteelle auringon valoon kirjavalle
nurmikolle.

Ja Heinke Boje pujotti kätensä toisen polvensa taakse ja katseli
liikkumatonna tyynin silmin ulos tuonne viherjälle tasangolle ja
lievästi kohoaville kukkuloille taampana, joilta he olivat tulleet ja
Hilligenlein tukevata tornia, joka kohosi suoraan niiden takana. Peter
Volquardsen taas poimi kukkia, niinpaljon kun hän istualtaan voi niitä
saada, ja heitti ne hänen syliinsä ja katsoi joka kerta kun hän heitti
uuden kukkasen, kysyvästi häntä silmiin. Mutta hän ei liikahtanut.
Siten kului joku hetki.

Silloin arveli Heinke, että nyt oli vaiettu tarpeeksi, ja otti kuin
ajatuksissaan yhden kukkasista ja painoi sitä huuliaan vastaan ja
katseli ulos avaraa taivasta kohden ja sanoi: "Tulivatko huuleni
keltaisiksi?"

"Aivan keltaisiksi", sanoi toinen.

"Ei tee mitään", sanoi hän, ja heittäysi pitkäkseen ruohikolle ja sulki
silmänsä.

Silloin rohkaisi Peter Volquardsen mielensä ja hiipi hänen luoksensa ja
suuteli häntä.

Heinke ajatteli ensin: 'Näin jään minä kauaksi'. Mutta silloin löivät
rakkauden aallot hänen mielensä ylitse, ja hän aukaisi silmänsä ja
laski liikuttavalla liikkeellä molemmat kätensä hänen päänsä ympärille.

Nyt katselivat he toisiaan totisin silmin.

"Kuinka kaunis sinä olet", sanoi nuorukainen sydän järkytettynä.

"Minä en saa kyllikseni katsotuksi sinua", sanoi tyttö.

"Makaa ihan hiljaa, äläkä sano mitään".

"Sinä rakas, rakas ihminen! Kuinka rakas sinä olet!"

Siten olivat he kauan, ja ihmettelivät toisiaan, ja suutelivat
toisinaan varovasti ja melkein juhlallisesti toisiaan.

Sitte nousivat he ylös, ja lähtivät käsikädessä kotimatkalle, suurimman
osan matkasta ihan vaiti, mutta nyt he katselivat toisiaan käydessään,
silmät kirkkaina ja vaieten; ja pitivät yhä toisiaan käsistä.

Kun he taaskin olivat ahtaalla pensaskujanteella, sulki nuorukainen
taaskin hänet syliinsä ja suuteli häntä. Heinken kasvot olivat
kohonneet punaisiksi, ja hänen tummanharmaat silmänsä välkkyivät. "Sinä
olet sittekin mies", puheli hän onnellisesti hymyillen. "Älä suutu
minulle, olen sen aina tietänyt". "No, ja nyt hellitä minusta. Sinä
arvelet, että maailma kuuluu tänä aamuna sinulle yksin; mutta saattaa
niitä olla toisiakin matkalla kukkuloille".

Silloin sopivat he matkaa jatkaessa, että he pitäisivät tämän kaiken
salassa syksyyn asti, jotta he saisivat asua yhdessä niinkuin ennenkin.
Ainoastaan äidille ja Volquardsenin vanhemmille puhuisivat he
suurimmassa salaisuudessa siitä.

Kun he tulivat kotiin, seurasi Heinke häntä portaille asti. Kun Peter
siellä ojensi hänelle kätensä -- hän oli jo astunut ensimmäiselle
portaalle -- kysyi Heinke häneltä, äänessään ja koko olennossaan raskas
vakavuus: "Pidätkö sinä minusta nyt?"

Hän ei sanonut muuta kuin "Oi... sinä!"... mutta katseli häneen niin
tulisella ja uskollisella rakkaudella, että Heinke väistyi taaksepäin
ikäänkuin olisi hänen ylleen vuodatettu onnen ja siunauksen tulva.
Heidän oli niin vaikeata erottaa käsiään toisistaan.

Sitte meni hän kyökkiin ja valmisti päivällisen ja ajatteli
työskennellessään: 'Kun nyt vaan saisin sanotuksi sen!' ja toivoi, että
äiti pian tulisi, kun kyökissä oli niin ihanasti hämärää. Mutta hän ei
tullut. 'No', ajatteli hän, 'hän siellä ylhäällä istuu samassa pulassa.
Hän kirjoittaa vanhemmilleen'.

Silloin täytyi hänen sentään viimein mennä sisään kattamaan pöytää.

Äiti istui ja kutoi talvisukkia Hettille eikä katsahtanut ylös. Kun hän
nyt edes kysyisi, miten oli ollut kävelymatkalla...

Silloin alkoi hän katata pöytää suuremmalla hälyllä.

Nyt katsahti äiti ylös. "Mitä nyt lapseni? Sinähän katraat kolmelle?
Kuka nyt on tullut?

"Niin..." sanot Heinke, "hän rukoili ja kerjäsi sitä niin: hän tahtoo
tänään mielellään syödä kanssamme".

"Vai siten. No onko sinulla mitään tarjottavaa?"

"Ei hän sitä huomaakkaan... hän... hän aikoo aina syödä kanssani".

"Lapseni..."

"Niin, äiti, me... hän on sanonut sen minulle... Mitä sinä itket, äiti?"

"Oi, lapsi... anna minun itkeä... en tiedä."

"Mutta me varromme vielä ennenkuin pidämme häitämme. Ainakin kaksi
vuotta... Se on minustakin hyvin."

"Tietävätkö hänen vanhempansa sitte siitä jo."

"He eivät tiedä, mutta he aavistavat. Heillä ei ole mitään sitä
vastaan."

"Mutta käykö päinsä, että hän jää meille nyt vielä?"

"Ainakin syksyyn... Ja sitä pyydän äiti, ett'ei kukaan saa tietää tästä
mitään, ei edes Anna, ja ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan, että
menen hänen luokseen niinkuin ennenkin, joka päivä puoleksi tunniksi.
Me olemme molemmat järkeviä ihmisiä, ja tiedämme itse, mitä saamme
tehdä, ja mitä olla tekemättä. Muuten en kestä sitä..."

Ja niinpä vei hän hänelle kahvit niinkuin ennenkin.

Mutta se oli sentään nyt toista. Aivan toista.

Kahvi unohtui juomatta ja kuvat katsomatta. Heillä oli kummallakin
tointoisessaan kaunein kuva katsottavana. Peter istui kirjoituspöytänsä
ääressä ja kumartui häntä kohden, joka polvistui hänen edessään, ja
silitteli hänen hiuksiaan ja suuteli häntä, ja sanoi uudelleen ja
uudelleen, kuinka hän piti hänestä, ja kuinka rakas hän oli hänelle; ja
tyttö katseli tarkkaavasti kirkkaine silmineen ylös häneen ja kuunteli.
Sitte veti hän hänet ylös luokseen ja hän istui hänen sylissään. Ja kun
hän istui siten, ei hän estänyt häntä kun hän katseli ja iloitsi hänen
nuorista jäsenistään. Ei hän estänyt. Hän ainoastaan rukoili hiljaa:
"Ole järkevä".

Silloin iloitsi nuorukainen, että hän oli saanut itselleen niin kauniin
ja niin aistillisenkin naisen, ja kiusotteli häntä: "Sinun sisaresi
ja sinä,... te olette totta tosiaankin suurekasta ylpeätä väkeä. Ei
kenkään tohtinut käydä teihin käsiksi. Kun tuo ankara mahtava Lau kosi
siskoasi, hykähteli hän joka jäsenessään... se on totta... sen on hän
itse kertonut minulle! Mutta minä... minä... o... leikkien vaan!! Ja
minä olen poika... 'Pekka, olet poika vaan!'"

Silloin painautui Heinke lähemmälle häntä: "Et ole mikään poika; olet
minun rakas mieheni".

Hän ei välittänyt tänä kesänä mistään.

Tjark Dusenschönin onni kiekkui korkeimmillaan. Hän osti maapalstan
tehdassuojuksensa vieressä, ja teetti pohjapiirustukset ja
kustannusarvion suurta upeata tehdasrakennusta varten. Anna valitti
Heinkelle, että Pe Ontjes yhä enemmän joutui Tjark Dusenschönin
pauloihin. Dusenschön väitti, että satamavirran mutaukseen
ryhdyttäisiin ainakin kolmen vuoden kuluttua; hän tiesi sen varmalta
taholta. Anna katseli hiljaa, ja melkein suruunsa uupuneena eteensä.
"Pe Ontjes antaa puhua itsensä silmät korvat täyteen", sanoi hän, "ja
se on niin pahaa meidän ja meidän lapsemme tulevaisuudelle; pahinta on
se minulle".

"Mitä sillä tarkoitat?"

Silloin katseli Anna Boje suurin tuijottavin silmin eteensä: "Koska en
sitte enää voi kunnioittaa häntä".

Kai Jans kirjoitti Berlinistä, että hän tosin oli alkanut jo kirjoittaa
kirjaansa. Mutta se moninainen hätä, jota hän joka päivä sai nähdä
ympärillään, pidätti ja esti häntä ilolla ja vapaasti katsomasta
avaralle ympärilleen ja antautumasta ajatteluunsa. Hänestä ei tulisi
ikinä mitään; hän ei tiedä, mikä olisi hänenkin loppunsa oleva, ja
mihinkä kaikki päättyisi. Toisinaan tunsi hän halua lähteä ystävänsä
kanssa eräälle tutkimusmatkalle, jonka tämä aikoi tehdä Eteläafrikaan.
Ehkä voisi hänestä siellä, tuossa avarassa, aurinkoisessa ja vieraassa
maassa, ja tuolla vuosia kestävällä vaivalloisella matkalla, tulla
kypsä ja tyyni mies.

Hän vei kirjeen ylös päätyhuoneeseen ja näytti sen hänelle, niinkuin
hän oli näyttänyt kaikki muutkin kirjeensä. "Tuo rakas, rakas
ihmisparka", sanoi hän, ja hänen silmänsä tulvahtivat yht'äkkiä
kyyneliin. "Hän on aina ollut niin hyvä minulle, lapsuudestani asti;
olen niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle. Oi, että hänellä ei
ole mitään iloa elämästään, ja ett'en minä ollenkaan voi häntä auttaa".

"Oletko sinä kirjoittanut hänelle, että olet kihloissa?"

Hän pudisti päätään. "En... kerron sen mieluummin itse hänelle...
En tiedä, millä tapaa hän ottaisi sen. Aiemmin... oi, minä luulen,
lapsuudestani asti, olen minä usein salaa ajatellut, että minusta
joskus tulee hänen vaimonsa... Oi, häntä rakasta hyvää ihmistä! Kun hän
voisi löytää rakkauden, se ehkä voisi auttaa hänet! Mutta mikä hieno,
viisas, ihana ja voimakas ihminen pitää sen ihmisen olla!"

"No... älä ole suruissasi... se kyllä vielä kaikki kääntynee hyväksi...
tule Heinke Boje... ole rakas".

Heinäkuussa sairastui Annan lapsi hiukan ja äiti Boje oli jonkun
illan siellä ja istui lapsen luona. Silloin söivät he molemmat salaa
illallisensa ylhäällä päätyhuoneessa. He istuivat erään nelikulmaisen
pöydän ääressä toisiaan vastapäätä ja Peter sanoi: "Minun vaimoni", ja
tekeytyi ikäänkuin istuisi pöydän kummallakin tyhjällä sivulla lapsi.
Heinke torui häntä ja nauroi, ja istui sitte taaskin hänen sylissään,
eikä estänyt häntä.

Eräänä semmoisena iltana tapahtui se, että hän laski valloilleen hänen
hiuksensa ja katseli niitä kauan suloisessa ihastuksessa. Sitte tarttui
hän lujasti häntä kumpaankin käsivarteen, ja hänen silmänsä olivat
kuumat ja vakavantotiset, kun hän pusertuneella äänellä sanoi: "Ei ole
hyvä meille kahdelle, Heinke... että meidän vielä vuosia täytyy odottaa
häitämme".

Heinke katsahti häneen tummenevin silmin: "Minä luulen myöskin,
Peter... ett'ei se ole hyvä".

"Jos sinä tahdot olla kovin säästäväinen, ja tahdot elää ihan
yksinkertaisesti ja hiljaisen vaatimattomasti kanssani, niin voisimme
ehkä viettää häämme keväällä".

Heinke leikki hänen kellonvitjoillaan ja loi katseensa alas. "Kauhean
mielelläni tahtoisin minä... Katsohan... näes!... minä olen tarpeeksi
vanha. Minä olen kahdenkymmenen kahden... _Sinussa_ on syy kaikkeen,
Pekka. Olin niin tyyni, viisas tyttö".

Silloin sopivat he, että he alkukeväästä viettäisivät häitään.

Silloin tulivat he taaskin hiukan rauhallisemmiksi, puhuivat paljon
pienistä valmistuksistaan, ja kuinka he asettuisivat asumaan; ja
sopivat siitäkin, mikä olisi molempain ensimmäisten lasten nimi.

Niinpä kypsyi Heinke Bojesta näinä kolmena kesäkuukautena nainen, ja
hän unohti Kai Jansin.




KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Näihin aikoihin tuli Pe Ontjes eräänä päivänä vaimonsa puheille, joka
otti lapsensa, joka jo oli tullut terveeksi taaskin, kehdosta syliinsä,
ja sanoi hänelle: "Kuule Anna, minä luulen, että minun täytyy ottaa
osaa Dusenschönin uutisrakennukseen. Se on erinomaisen kannattava
yritys".

Anna katsoi ylös lapsestaan ja katsahti säikähtyneenä häneen: "Pe
Ontjes", sanoi hän, "älä tee sitä! Suostun kaikkeen, mihinkä omasta
alotteestasi ryhdyt, vaikka se sitte näyttäisi kuinkakin uhkarohkealta,
mutta tuon ihmisen kanssa älä ryhdy asioihin".

"Mutta meidän asiamme riippuvat toisistaan!" sanoi Pe Ontjes, jo
äkeänä hänen sitkeästä vastarinnastaan. "Ostajamme ovat samat: ensin
tulevat ne minun luokseni, sitte hänen. Jos varttuu ja vaurastuu hänen
liikkeensä, varttuu ja vaurastuu minunkin liikkeeni".

Anna pudisti itsepintaisesti ja taipumattomasti päätään: "Jos sen teet,
niin olemme mennyttä väkeä".

"Mennyttä?" sanoi Pe Ontjes, "mitä sinä sillä tarkoitat?
Toimeentulommeko?"

"Niin", sanoi Anna, "ja..."

"No... ja?" sanoi Pe Ontjes.

Hän sulki huulensa tiukkaan yhteen ja hänen silmänsä tummenivat
synkeistä ajatuksista: "Luottamukseni sinuunkin on mennyttä. Dusenschön
on huono ihminen."

"Sinä olet ainoa ihminen koko Hilligenleissä, joka sanot siten."

"Se ei ole totta. Vanha Thoms Jans ei usko häneen, eikä maalari
Straten, eikä puuseppä Claussen. Ja on muitakin semmoisia järkeviä
ihmisiä. Ja vaikka olisinkin ainoa, niin _olenkin_ ainoa sitte. Minä...
minä en juosta lönkötä toisten jälissä."

"Teillä Bojeilla on kaikilla eräs sydänvika." sanoi Pe Ontjens. "Te
sairastatte sydämen kylmyyttä."

Anna löi kätensä yhteen ja sanoi suuressa tuskassa: "Pe Ontjes! Minäkö
kylmä! Vieraille ihmisille, niin! Mutta sinulle ja lapselleni? Minäkö
kylmä!" Ja hän otti lapsen syliinsä, ja suuteli tulisesti uudelleen ja
uudelleen sen rintaa ja itki.

Silloin palasi Pe Ontjes kirjoitushuoneeseensa.

Hetken perästä tuli Anna sisään ja sanoi hillityllä äänellä:
"Pe Ontjes, sinä olet leijona; etkä saa sinä mennä ketun kanssa
saaliinjaolle. Se on vanha sanantapa."

Mutta Pe Ontjes oli nyt kokonaan vastahakoinen. "Mitä uskaltamista
siinä on? Hän ja minä voimme milloin tahansa taas erota toisistamme."

Nyt leimahti viha Annassa taaskin: "En tahdo, että sinä kulet
Dusenschönin talutusnuorassa, ja siihen sinä joudut. Kulet jo siinä."

Pe Ontjes naurahti pilkallisesti.

"Jos minulla on noin suurekas mies, niin tahdon minä, että hän on
voimakas ja itsenäinen, muuten häpeän minä. Olen kauan jo hävennyt ja
minä en _tahdo_ hävetä." Hän polki jalkaa lattiaan ja itki. "Minä en
_tahdo_ hävetä. Minä en voi elää, jos minun täytyy hävetä."

"No mene sitte", virkkoi Pe Ontjes kuivakiskoisesti, "ja häpeä."

Silloin kalpeni Anna koko kasvoiltaan ja sanoi; "Oh! Tuoko nyt
on Hilligenleitä!" ja kääntyi poispäin. Kynnyksellä kääntyi hän
vielä taakseen ja sanoi melkein peloittavalla, rajulla itsensä
hillitsemisellä: "Sinä päivänä, jona sinä antaudut yksiin asioihin
Tjark Dusenschönin kanssa, lähden minä lapsineni äitini luokse, ja
istuudun kutomakoneen ääreen. Minä rakastan sinua, niin että olen
ikäänkuin aisteiltani, siksi tahdon että pidät kunniassa minua."

Sen sanottuaan lähti hän.

Kului kolme kolkkoa viikkoa.

He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Anna hommaili makuukammarissa ja
istui tuntikausia vuoteensa reunalla lapsikehdon ääressä ja kaivautui
tuskaansa. Hänen miehensä vietti päivänsä kirjoitushuoneessaan ja
varastohuoneessa, ja makasi yöt kapeassa vuoteessa ylhäällä pienessä
vinttikamarissa, eikä saanut levottomalta omaltatunnoltaan unta
silmiinsä; hän mietti sitä, että Anna arvostelussaan Dusenschönistä
sittenkin voi olla oikeassa, mutta että hän ei enää voisi peräytyä
hänen edessään, koska hän sillä tapaa voisi menettää arvonsa hänen
silmissään. Toisinaan voihki hän tuskissa, että hän sittenkin ehkä
oli joutunut niin vaikeasti harhaan, toisinaan kaipasi hän tulisesti
vaimonsa läheisyyttä. "Armahtakoon", ajatteli hän, "kuinka ihana hän
oli, kun hän lausui viimeiset sanansa; ja kuinka liikuttava, kun hän
ratkesi itkemään." Siten kidutti hän itseään ja ajatteli: "Mitä pitää
minun tehdä! Jos ajattelen yhtäänne, ja jos ajattelen toisaanne,
kaikki yhtä mahdotonta." Ja hän muuttui katkeraksi ja äreäksi ja
epäluuloiseksi kaikille ihmisille, ja hänen voimakas rauhallinen
sielunsa kitui alakuloisena ja sairaana kuin pimeän luolan pohjalla.

Vähän toista viikkoa jälkeenpäin matkusti Tjark Dusenschön Berliiniin
ja otti pormestarin ja tukevan neuvosmies Suhlsenin mukaansa,
näyttääkseen heille kattopahvitehdastaan. Muutaman päivän perästä
palasivat pormestari ja Suhisen takaisin kasvot punakkoina viinistä
ja kertoivat klubilla suurista tehdasrakennuksista ja mahtavasta
liikkeestä, jonka he olivat saaneet nähdä. Tjark Dusenschön oli
jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Berliniin, jossa par'aikaa oli eräs
elintarpeiden näyttely; ja oli siellä kutsunut kokonaisen komppanian
sotaväkeä nauttimaan hänen tehtaansa tuotteista: kinkkuja ja
hernemakkaraa.

Perjantaina ilmoitti Heine Wulk lehdessään: "Kunnioitettava
kansalaisemme ja kaupunkimme asukas Herra Dusenchön on erään
sähkösanoman mukaan, jonka vastikään olemme saaneet, saanut
tunnustuksena erinomaisista tehdastuotteistaan laakeriseppeleen.
Tämän menestyksen jälkeen on herra Dusenschön varmasti ryhtyvä
suunnittelemaansa suureen täkäläisen liikkeensä laajennukseen; ja
kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa
kättään. Voinemme muuten juorua, että herra Dusenschön lauantaina
iltajunalla palaa takaisin Hilligenleihin."

Lauantaina tulikin Tjark Dusenschön. Pormestari, neuvosmies Suhlsen ja
muutamat klubbin jäsenistä olivat asemalla vastassa. Heine Wulk ja Jan
Friech Buhmann seisoivat autuutta ja onnea säteillen hieman syrjempänä,
ja katselivat Tjark Dusenschöniä, joka todella kantoi laakeriseppelettä
käsivarrellaan. Asemahuoneen ulkopuolella, kun hän tuli portaita alas,
oli häntä vastassa käsityöläisten lauluseura, jonka ravintoloitsija
Birnbaum oli koonnut paikalle ja joka lauloi laulun: "Kennst du
das Land?" Tämä laulu ja "Heil dir im Siegerkranz", olivat ainoat,
joissa oli puhetta laakeriseppeleistä; he olivat valinneet edellisen.
Joku satakunta väkeä, joka oli kerääntynyt puitten varjoon, kohotti
heikon eläköön. Hilligenleiläiset olivat vielä hieman tottumattomia
tuommoisissa julkisissa suosionosoituksissa. Tjark Dusenschön asteli
vakava huolekas ilme kasvoillaan väkijoukon keskitse, ja ihmiset
sanoivat: "Niin, hänellä on miettimistä... nyt... ei se ole mikään
vähäinen asia!"

Katkeroitunut mieliala, jossa Pe Ontjes oli, valitsi nyt uhrikseen
Tjark Dusenschöninkin. Hän piti laakeriseppelettä joka tapauksessakin,
mutta varsinkin makkaratehtailijalle annettuna, hyvin hullunkurisena.

Sunnuntai-aamuna seisoi hän tässä mielialassa ovensa edessä,
kun sattumalta vanha Suhlsen meni siitä ohitse, ja jäi muhkeana
seisomaan siihen, ja rupesi suurin rehentelevin sanoin puhumaan
Tjark Dusenschönin matkasta. Silloin kysyi Pe Ontjes, ainoastaan
keskeyttääkseen hänen sanatulvaansa: "Mitä tarkoittaa se, kun Heine
Wulk kirjoittaa: 'että kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva
oijentaa hänelle avustavaa kättään?'"

Silloin astui tuo vanha pölkkypäinen tyhjäntoimittaja ja kehastelija
lähemmäksi häntä ja sanoi, että asia oli tämmöinen:

"Herra Dusenschönillä oli kyllä omaisuutta itsellään riittävästi, jotta
hän voisi rakentaa uudisrakennuksen ja koneetkin; mutta tämä omaisuus
ei toistaiseksi ollut käyttövapaana. Nyt aikoi maistraatti ehdoittaa,
että kaupungin säästöpankki myöntäisi tehtaalle kahdensadantuhannen
markan lainan, jonka vastineeksi pankki saisi vastaavan määrän
osakkeita kattopahvitehtaassa. Mehän, pormestari ja minä, olemme
tarkalleen tarkastaneet tehtaan, ja tunnemme sen liikkeen. Se on komea
kaksikerroksinen rakennus, jolla on mahtava savupiippu ja kuuluu siihen
kolme työväenasuntorakennusta; kaikki ovat parhaassa kunnossa, ja työ
täydessä käynnissä. Osakkeiden arvo ei tosin ole merkitty pörssissä,
mutta niiden arvon takaa sentään koko tehtaan erinomainen tila, ja
sen lisäksi vakuutti meille sitä eräs arvossapidetty berliniläinen
liikemies; ja muutenhan: herra Dusenschönin persoonallisuus, hänen
toimintakykynsä ja neronsa takaavat vaikka minkä summan".

Tämän viimeisen lauseen oli pormestari keksinyt, jo kolmen kuukauden
ajat oli se singahdellut klubbissa, ja oli sitä soitettu jokaisen oudon
korvaan.

Mutta Pe Ontjesiin, pimeän luolansa pohjalla, ei lauseen loistokkuus
tehonnut: "Mutta se on vasten säästöpankin sääntöjä", sanoi hän.

"Niin, jos kirjaimia noudattaa!" sanoi Suhlsen. "Mutta edellyttäkäähän
herra Lau, että kieltäisimme. Mitä tapahtuisi silloin? Te tiedätte,
että herra Dusenschönin takana seisoo hallitus; ja on tunnettua, että
eräs naapurikaupunki on tehnyt edullisen tarjouksen hänelle".

Ukko lähti, ja Pe Ontjes astui konttooriinsa, istuutui nojaamaan
kirjoituspöytänsä reunaa vastaan ja vaipui ajatuksiin. "Eilen
laakeriseppele, ja tänään kaksisataatuhatta markkaa..." Hänelle tuli
niin outo tunne, aivan kuin kuulisi hän, keskellä vierasta maata,
yht'äkkiä vanhan tutun äänen ja tuntisi sen.

Ja kun hän kuunteli sitä ääntä... hän ei tietänyt, kuinka hän johtui
siihen... kävi hän koulua Tjark Dusenschönin kanssa... puukengät
kalahtelivat ja sieni rihvelitaulussa heilahteli edestakaisin, ja
koulun ovi avautui ja he seisoivat riveissä, ja Tjark Dusenschön
oli viimeinen ensimmäisellä penkillä ja Mars Wiebers sanoi... mitä
hän sanoikaan?... "Tjark Dusenschönin silmät ovat hyvät ja samoin
hänen sanansa; mutta kaikki hänen tekonsa hämmästyttävät aina, ja,
mikä pahempi, hämmästyttävät epämieluisasti". Ja sitte istuivat
he puolipimeässä pajassa ja Jan Friech lateli täydellä suulla
viisauksiaan; ja Scheinhold seisoi palkeitten ääressä, ja odotti
tilaisuutta lykätäkseen hänkin sekaan jonkun lyhyen sanan, ja Kai Jans
istui silmät suurina ja kädet polvien välissä, ja Tjark Dusenschön...
Tjark Dusenschönin silmät ja sanat olivat paljaita laakeriseppeleitä...
ei mitään muuta kuin laakeriseppeleitä... ja sitte... sitte: "Voisitte
antaa minulle muutaman groschenin; isoäidillä ja minulla ei ole
tänä iltana mitään syötävää", ja sitte joku odottamaton hämmästys,
epämieluinen hämmästys: Tjark Dusenschön ilmestyy uudessa sinisessä
kaulahuivissa tai vanhassa punaisessa kimnasistilakissa, tai jotain
semmoista. Niin... semmoinen oli hän silloin. Aina semmoinen...

Kun Pe Ontjes yhä istui siten, aivan kyyristyneenä syviin ajatuksiinsa,
ja yhä oli koko mielellään lapsuuden ajoissa, aukeni ovi ja Tjark
Dusenschön seisoi hänen edessään.

Silloin katsahti Pe Ontjes ylös, aivan samoissa ajatuksissa, ja aivan
samoilla silmillä, kuin hän ennen poikana oli sanonut: "Kuule, lurjus,
mitä olet tehnyt rahoilla?..."

Tjark Dusenschön näki tuon katseen, ja tiesi, kuinka olivat asiat, ja
hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi. "No... kuinka ovat asiat?"

"Meidän yhteisliikkeestämme ei synny mitään!" sanoi Pe Ontjes, ja laski
kämmenensä painolla pöytään.

Silloin puhui Dusenschön yhtä ja toista yhdentekevää ja lähti pois.

Goodefroon entinen suurekas perämies Lau istahti raskaasti tuolilleen
ja alkoi taaskin miettiä. Hävinnyt ja haihtunut oli nyt mielestään
lapsuuden aika. Hän istui ja kuunteli. Tuntui hänestä, ikäänkuin
täytyisi nyt alkaa kuulua jotain muuta, kirkas lempeä nais-ääni.

Mutta sitä ei kuulunut.

Asuntohuoneen ovi aukaistiin ja hänen vaimonsa meni pehmyttä
voimakasta käyntiään poikki välikön ja hyräili itsekseen. Pe Ontjes
nyykäytti päätään: "Ahaa... hän on huomannut, että Tjark Dusenschön on
kierautettu takaisin, ja hyräilee jo voitonlauluaan, ja kuvittelee jo,
että hän on paljoa viisaampi, kuin miehensä, ja paljoa toimekkaampi
ja Jumala ties', mitä kaikkea. Ja pitää olla jotakin enemmän kuin
Anna Boje, muuten ei voi elää hänen rinnallaan!" Ja kun hän ajatteli
sitä, ja näki hänet koko ihmeellisessä ihanuudessaan sielunsa edessä,
huumahti hänessä hereille niin kova rakkaus, että hän voihkasi.

Hän hypähti ylös, ja alkoi syvästi mietiskellä, oliko hän sitte todella
mikään todellinen mies, mies, joka kokonaan seisoo omalla pohjallaan,
kokonaan: oman itsenäisen harkinnan ja punnitsemisen, oman itsenäisen
teon mies. Ja hän alkoi raskaassa syvässä mietiskelyssä irroittaa
itseään Hilligenleistä, ja kaikesta, mitä siinä oli, pormestarista ja
klubista, ja koko porvaristosta, ja seisoi ihan yksin vallilla, ja näki
edessään tuon vanhan kaupungin, ja sen kuninkaan Tjark Dusenschönin,
ja sen päämiehinä ja johtajina nuo kaikki uneliaat tai turhamieliset
ihmiset, ja hän tunsi ensikertaa ikäänkuin rakkautta sitä kohtaan ja
huolta sen puolesta. "Hilligenlei", sanoi hän verkkaan ja hiljaa...
"Jos Tjark Dusenschön nyt on huijari ja häväisee Hilligenlein koko
maakunnan edessä... tahdon katsoa, miten on Tjark Dusenschönin asioiden
laita... Vielä tänäpäivänä tahdon ottaa siitä selvän... Ja sitte...
kun sen tiedän... sitte... pitää vaimoni rukoilla polvillaan, rukoilla
hymyillen ja suudellen minulta anteeksi".

Kun hän vielä kamppaili itseään selvyyteen tässä uudessa valossa, joka
heräsi hänessä ja hänen ympärilleen, meni vanha Thoms Jans harmaassa
työpuvussaan, jossa oli mutapilkkuja, ja olallaan lapio ja kädessään
lakkinen kahvikannu, hänen ikkunansa ohitse, ja katsahti ylös häneen
syvällä piilevistä silmistään. Pe Ontjes aukaisi oven ja ukko kertoi,
että hän oli saanut Kailta kirjeen, joka ei ollenkaan miellyttänyt
häntä. "Ja nyt olen tuuminut asiaa... saanenhan jostain kaapituksi
rahaa senverran kokoon... uskaltaisin itseni Berliniin! Hän on aina
kutsunut minua sinne. Sanohan sinä nyt, tiedätkö keinoja, millä
pääsisin sinne?"

"Ne saat pian tietää", sanoi Pe Ontjes. "Kello on kuusi nyt. Täsmälleen
kello kahdeksalta olet sinä pyhäpäiväpuvussasi, sinisessä lakissasi
ja lyhyine piippuinesi asemalla. Minä toimitan sinut perille... Jos
ihmiset kysyvät, niin sano, että matkustan ainoastaan Hampuriin
kanssasi".

"Oletko nyt ihan järjissäsi?" tuumi ukko suorastaan loukkaantuneena.
"Luuletko sinä, että minä kahdessa tunnissa voin päättää itseäni
semmoiseen ja vielä lisäksi tulla valmiiksi? Ennen puolipäivää huomenna
ei ole ajateltavissakaan".

"Sinä seisot kello kahdeksalta täsmälleen asemalla! Ja nyt laita itsesi
tiehesi."

Ukko lähti komppuroimaan pois, ja pudisti mennessään tuontuostakin
päätään. Hiukan pitemmällä heittäysi hän pieneen juoksuun.

Pe Ontjes meni varastomakasiiniinsa ja järjesteli yhtä ja toista
konttoorissaan; sitte, kun läheni lähtö-aika, meni hän yliskammariin,
pukeutui merimiespukuunsa, ja astui asuntohuoneeseen.

Siellä istuivat Anna ja Heinke, ja lapsi seisoi heidän jaloissaan. Anna
katsahti pikaan ja uteliaasti ylös häneen, odottavin silmin. Mutta Pe
Ontjes tekeytyi ikäänkuin ei hän huomaisikaan sitä. "Minä matkustan
tänä iltana Berliniin", sanoi hän.

"Oh!" sanoi Heinke ja hypähti ylös. "Berliniin? Mene sitte kohtaamaan
Kaitakin! Hän on kirjoittanut minulle niin alakuloisen kirjeen. Hätä ja
puute, jota hän siellä saa nähdä ympärillään syö ja kalvaa vielä hänen
sydämensä".

"Mitä teet sinä Berlinissä?" kysyi Anna. "Onko se Tjark Dusenschönin
vuoksi?"

"Sanokaa, että olen matkustanut ainoastaan Hampuriin... Hoitakaa nyt
hyvin kotoa". Ja lähti ulos.

Silloin hypähti Anna ylös ja meni hänen jälissään juuri kun hän oli
sulkemassa ulko-ovea takanaan, ja astui ihan häntä lähelle ja katsoi
pyytävästi häneen. "Eikö sinulla ole sanaakaan sanottavaa minulle?"

"Ei ole", sanoi hän, ja katsoi ylpeästi ja kylmästi häneen, "ei
ainoatakaan".

Silloin väistyi Anna takaisin, ja astui sanaa sanomatta sisään
huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän puolipäivän tienoissa saapuivat kaksi matkamiestämme
onnellisesti perille Berliniin. Ukko, vuosien kyyristämä, kykötti
sinisen pyhäpäivä lakkinsa alla, joka oli upotettu syvälle hänen
päähänsä, kohta sen alla välähtelivät hänen silmänsä. Hän kiitti ensin
konduktööriä, että hän oli onnellisesti toimittanut hänet perille, ja
lähti sitte ravaamaan lyhyttä jäykkää puolijuoksua Pe Ontjesin jälissä,
poltellen hirveästi.

Kun he hetken olivat tuumineet asiaa eräässä ravintolassa, lähtivät
he yhdessä Fredrikinkadulle. Sieltä aikoi Pe Ontjes lähettää ukon
Kain luokse Kaivokadulle; mutta tämä loi vähän pelokkaan syrjäkatseen
noihin lukemattomiin ihmisiin ja ajoneuvoihin ympärillä ja noihin
taivaankorkuisiin rakennuksiin, ja sanoi: "Enpä uskallakaan itseäni
tuohon leikkiin; jään sinun luoksesi".

Silloin menivät he yhdessä Fredrikinkatua alas, pitkä ja suuri Pe
Ontjes edellä, jälissä pieni ukko, joka tuontuostakin heittäysi
ravaamaan pientä puol'juoksua, toisinaan taas pysähtyi rientääkseen
sitte sitä kiivaammin. "Tuota noin", sanoi hän, "on täällä hieman
vilkkaampaa kuin muinen majakkalaivalla Hilligenleilahden suussa.
Mutta vaimollani näkyy olleen vallan väärät käsitykset Berlinistä;
hän arveli, että täällä kaikki olisivat silkissä ja sametissa, mutta
näen täällä housuja ja saappaita semmoisia, niin, suoraan sanoen: niin
ryysyisenä ei kulje ainoakaan ihminen Hilligenleissä."

Potsdamerasemalla löysivät he todella junan, joka vei heidät
ihmismerestä ja korkeiden rakennusten keskeltä ulos vapaalle, vaikka
laihakasvuiselle lakeudelle, ja lyhyen hetken jälkeen laski heidät
erään pienen hietikkökylän läheisyyteen. He menivät asemapäällikön luo
ja kysyivät kattopahvitehdasta.

"Kattopahvitehdas?" toisti tämä. "En tiedä. En ole vielä ollut pitkää
aikaa täällä". Ja hän kutsui paikalle erään ratavahdin.

"Oh!...", sanoi tämä... "Niinhän!... Tuolla... metsän takana", ja
lisäsi vielä jotain; mutta he eivät ymmärtäneet häntä, koska hän oli
itäpreussilainen.

He alkoivat siis käydä tallustella eteenpäin, upoten joka askeleella
syvälle vaaleaan hiekkaan. Pe Ontjes, joka asteli edellä, kurotti
kaulaansa keksiäkseen savupiipun ja pitkän kaksikerroksisen
ikkunajonon. Hän asteli lujaan ja päättävästi. Ukko asteli tupakoiden
jälissä, ihan hyvillään ja kotonaan, silmät vilkkuen joka taholle.

He saapuivat mäelle, mutta eivät tavanneet muuta kuin nuorta
kuivavesaista mänty- ja kuusimetsää.

"Minun pitää hiukan istahtaa", sanoi ukko ja istuutui verkkaan ja
mukavasti eräänlaatuiselle vallille, joka kulki tien vartta, nouti
esiin tulitikkuja ja alkoi taaskin sytytellä piippuaan.

Pe Ontjes nousi vallille, kurotti kaulaansa ja nuusti ja vainusi kuin
metsästyskoira.

"Näetkö mitään?" kysyi ukko sävyisästi.

"Älä vaan sytytä vallia!" sanoi Pe Ontjes äreästi.

Ukko istui ja poltteli ja tuprutteli savua kuin leipurin piipusta. Ja
kysyi hetken perästä taaskin: "Näetkö mitään?"

Samassa liikahtaa Pe Ontjes vähän jyrkemmin vallillaan, niin että
valli sorahtaa rikki ja hän luiskahtaa alas. Hän katsahti kummastuen
jalkoihinsa ja näki, että tuo luultu valli olikin ollut jonkinlaista
murentunutta muuria, savea ja kivensirpaleita makasi siinä sekaisin.
"Mitä tämä on?" sanoi hän.

"Katsos!" sanoi ukko ja osoitti piipullaan muurin suuntaa. "Katsohan!
Sehän pujottelee kummallisen nelikulmaisesti tuossa mäntyjen lomitse...
No, nyt tiedän ainakin minä, kuinka asiat ovat..."

"Oh!" sanoi Pe Ontjes halveksivasti.

Ukko vaikeni taaskin ja veteli sauhujaan. "Tiedätkö", virkkoi hän
sitte, "tiedätkö... Jos siellä on joku työmies Hilligenleissä, joka
on asunut siellä neljäkymmentä vuotta, ja tahtoisi lainata lapsensa
kouluutukseen, tai johonkin muuhun hyvään tarkoitukseen, sata markkaa,
niin saa hän juosta Pontiukset ja Pilatukset, eikä saa vaan. Mutta
tulee sitte ensimmäinen paras hulttio ja huijari ja sanoo, että hänellä
on jossakin Berlinin takana puol' miljoonaa hietikossa, niin hänelle
lahjoitatte koko Hilligenlein ja Hilligenlein hyvän nimen ja maineen
päällepäätteeksi."

Pe Ontjes seisoi ja vihelteli, ja piti ajatuksissaan puheita muutamille
henkilölle, Tjark Dusenschönille, pormestarille, Anna Bojelle, pitipä
Pe Ontjes Laullekin.

"Vieläkö istumme kauankin tässä?" sanoi ukko.

Pe Ontjes näki erään miehen tulevan läpi metsän ja kohotti ääntään:
"Sanokaas, onko tässä joskus ollut joku kattopahvitehdas? Kuinka?"

"Ei ole!" sanoi mies... "Mutta siitä piti ehkä tulla."

"Sanokaahan", sanoi Pe Ontjes, "tunnetteko ehkä Tjark Dusenschönin?
Hän on ryhdiltään ja sääriltään kuin kaartilainen, mutta pää on kuin
kuorittu juurikas, ja on mies sitä mukaan sisältäkin."

"Ohoh", sanoi mies, "semmoista en minä ole vielä elämässäni nähnyt."

Silloin palasivat he takaisin asemalle, ja istuivat siellä kolme tuntia
auringonpaisteessa ja tuulessa eräällä vallilla, joka sentään oli oikea
valli. Ukko veteli sauhujaan, ja esitti valaisevia vertaustapauksia,
puhui Goliathjättiläisestä, joka oli hieman hidas järjenjuoksultaan, ja
vanhasta pormestari Elistä ja pitkästä Absalomista, joka jäi riippumaan
tukastaan. Pe Ontjes kuunteli. Toisinaan naurahtikin hän. Hän ajatteli
sitä kunniakasta rauhaa, jonka hän nyt tekisi Anna Bojen kanssa.

Oli jo myöhä iltapäivä, kun he taaskin olivat takaisin kaupungissa, ja
Pe Ontjes pysähti seisomaan erään mahtavan rakennuksen eteen. "Odotahan
hetkinen tässä", sanoi hän ukolle. "Tässä on rakennusministeriö. Minä
käväisen hiukan kuulemassa, olisiko mitään tehtävissä satamavirralle ja
koko Hilligenlein hyväksi."

Hän vietiin huoneeseen, jossa hän suureksi kummastuksekseen tapasi
erään ystävällisen harmaapäisen maamiehensä, joka perinpohjin kyseli
häneltä kaikkea, ja lopulta laski hänet puheiltaan merkitsevällä
päännyökkäyksellä. Kun hän palasi takaisin, seisoi ukko liikkumatonna
samalla paikalla, minne hän oli hänet jättänyt, aivan seinämällä,
kädessään sammunut piippu, ikäänkuin ainoana ystävänä ja tuttavana
tuossa vieraassa maailmassa. Siten seisoi hän ja katseli silmät syvinä
ihmisvirtaa.

Kun he taittivat Fredrikinkadulta ja tulivat kaupungin koilliskulman
kolkoille, suorille kaduille, alkoi heidän mieltään painostaa.

"Mutta katsohan!" sanoi ukko. "Kun seisot Hilligenlein rantavallilla,
niin mitä näet? Näet maata ja hiekkaa, näet merta vaikka Englantiin
asti, ja sen yllä taivaan niin avaran, että sinua alkaa peloittaa.
Mutta katsohan täällä ympärillesi: mitä näet sinä? Pitää pään olla
umean ja raskaan, tai pitää ihmisellä olla yllään uhkaamassa rautainen
ruoska, muuten ei voisi asua tämmöisissä kivilouhoksissa."

Kun he taittivat kadulle, jonka varrella Kai Jans asui, seisoi siellä
katukäytävillä ja porteissa suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä, jotka
puhelivat vilkkaasti keskenään. Joukko puolkasvanutta nuorisoa samosi
pitkässä jonossa äänekkäästi jutellen kapakkoja kohden toisessa päässä
katua, naisia nojautui siellä ja täällä ulos ikkunoista, rappuportailla
seisoi kalpeita lapsia, jotka vakavin pikkuviisain katsein kuuntelivat
vanhempien puhelua. Poliisien kypäriä välkkyi jossain kauempana.

Ukko pysäytti erään nuoremman työmiehen, joka, silmät maahan luotuina,
kulki tietään, ja kysyi, mitä se merkitsee, ett'eivät kaikki ole
töissään. Mies ei ymmärtänyt alasaksaa ja katsahti Pe Ontjesiin.
Tämä toisti kysymyksen. Silloin kertoi työmies outomurteisella
saksallaan, että kaikki nuo miehet ja hän itsekin olivat erään suuren
kattilatehtaan työväkeä, ja että he olivat lakossa.

"Minkätähden olette tehneet lakon?"

"Sanoakseni sen lyhyesti: isäntämme yrittää kieltää meitä pitämästä
omaa uskoamme; hän ei tahdo sallia, että julkisesti tunnustaisimme,
että kuulumme työväenpuolueeseen."

"Vai siten!" sanoi ukko ja räpäytti silmiään. "Hän arvelee siis, että
hän heikolla sanallaan voi pidättää suuren ajan, joka ehdottomasti ja
aina pyrkii eteenpäin." Ja hän kohotti etusormeaan ja räpäytti taaskin
silmiään ja sanoi leikkisästi: "On vaihtuva elämän kirjava kaapu".

Työmies hymyili: "Sen on Goethe sanonut".

"No", sanoi Pe Ontjes, "nyt pitää meidän jatkaa taas".

He löysivätkin oikean numeron, ja kapusivat kapeita, pimeitä ja
likaisia portaita ylös kolmanteen kerrokseen.

"Vieläkö ylemmäksi?" sanoi ukko. "Kuuletko, mitä hälinää ja rähinää
sieltä kuuluu?"

"Siellä ei tunnu kaikki olevan oikein", sanoi Pe Ontjes ja jatkoi
verkalleen kapuamista.

Ylhäällä olivat vasemmalla ja oikealla asuntolaisten ovet auki.
Asunnosta vasemmalla kuului valittavaa naisääntä ja puhetta. Toisessa
ovessa seisoi keski-ikäinen työmies; hän pidätti vaimoaan käsivarresta
ja sanoi: "Miksi tahdot mennä näkemään kurjuutta siellä? Et saa unta
kolmeen yöhön."

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi Pe Ontjes.

"Oh..." sanoi mies, "täällä asuu eräs vanha isoäiti, sen poika
oli huono ihminen ja kuoli kuritushuoneessa. Hän kasvatti hänen
molemmat lapsensa, omat lapsenlapsensa, jotka nyt ovat noin
viiden- ja seitsemäntoista vanhoja. Nyt näki vanhus, joka on hyvin
oikeuttarakastava ja kunnollinen nainen, että molemmat lapset
väkisinkin tahtoivat antautua isänsä teille. He olivat työssä
oppipoikina eräässä pajoistamme. Niinpä ei heillä ole näinä päivinä
ollut työtä ja ovat juopotelleet ja harjoittaneet vallattomuutta erään
pienen tytön kanssa ja kehuneet siitä isoäidilleen. Sitä ei hänen
vanha mielensä kestänyt. Hän on oikeuttarakastava, kunnollinen nainen
ja mailta kotoisin, jossa semmoisista asioista ei tiedetäkkään. Hän
on vasta kahdeksan tai kymmenen vuotta sitten tullut tänne mailta.
Lyhyesti: kun pojat tänään iltapäivällä heräsivät humalastaan ja
vaativat kahvia, sekoitti hän siihen vahvan annoksen rotanmyrkkyä. Nyt
ovat he molemmat kuolleet. Poliisi tulee kai kohta paikalle."

Hän meni sisään vastapäätä olevasta ovesta, ja sanoi naisille, joita
tungeskeli kapeassa pimeässä käytävässä: "Tehkää tilaa!" ja he näkivät
sisään huoneeseen.

Siellä makasivat köyhännäköisessä puolipimeässä huoneessa lattialla
pöydän vieressä nuo molemmat pojat, ryysyisissä puvuissa, jäsenet
kuolonkouristuksista väännyksissä, kasvot sinervänkalpeina, ja vaahtoa
suissa; ikkunan ääressä seisoi vanha, laihahko, raskaan maatyön
kyyristämä isoäiti siistissä puvussa, ja silitteli laihoilla käsillään
esiliinaansa suoraksi ja sanoi kummallisen tyyneellä yksitoikkoisella
äänellä, ikäänkuin keräjäkirjuri, joka jo kymmenettä kertaa lukee
samaa pöytäkirjaansa: "Heidän isänsä tuli neljänkymmenen vuoden
vanhaksi, ja on viisitoista niistä viettänyt rautaristikkojen takana.
Seitsemätkymmenet on hän tehnyt onnettomaksi pahoilla teoillaan,
seitsemät tuhannet pahoilla sanoillaan. Samallaisiksi aikoivat nämä
kaksikin... Eikö poliisi jo tule? Minä olen vanha jumalaapelkääväinen
nainen, ja minun täytyy tietää, mitä teen."

Hän kohotti taaskin päätään, ja näki nuo kymmenkunta ihmistä, jotka
tungeskelivat käytävässä, ja sanoi kuin itselleen puhuen: "Minä en
pelkää, mitä ihmiset sanovat... Ainoastaan sitä pelkään, mitä Kai Jans
sanoo."

Pe Ontjes Lau kääntyi ympäri, ja kysyi mieheltä, joka seisoi hänen
rinnallaan: "Mitä on Kai Jansilla tekemistä tämän asian kanssa?"

Mies lähti heidän kummankin kanssaan huoneustonsa ovea kohden, ja
sanoi: "Eräs Kai Jans asui aiemmin pari vuotta luonamme, ja on nyt
taas vuosi sitten tullut asumaan. Hän on sillävälin ollut jonkun
vuoden pappina kotiseuduillaan, mutta ei ole löytänyt rauhaa siinä.
Katsokaas, hän on semmoinen ihminen... hänen mielessään asuu aina
ikäänkuin joulunaattoo, ja ihmiset turmelevat sen aina häneltä. Hän
arvelee, että maailmassa pitäisi löytyä paljon enemmän onnea, ja että
maailma ei ole oikein järjestyksessä. Ja nyt on hän täällä etsimässä,
voisiko hän keksiä oikean selityksen maailmalle. Mutta hän ei voi
löytää sitä. Kun hän oli ensikertaa täällä, ylioppilaana, istui hän
iltasin kanssamme, autti lapsiani koulutöissä, väitteli kanssani
politiikassa ja uskonnon asioissa, ja oli virkeä ja hupainen. Hän oli
paljas poika silloin vielä, ja oli hänellä silmät, ikäänkuin näkisi
hän kaiken maailmassa ensi kertaa. Mutta siitä asti, kun hän nyt on
toistakertaa täällä, puhuu hän vähän, hän istuu vaan, ja kyselee
meiltä, ja mietiskelee. Hän kyselee lapsiltani, mitä he ajattelevat
ja luulevat, meiltä ikäisemmiltä kysyy hän uskoamme ja valtiollista
kantaamme, vanhoilta, jotka useimmiten ovat mailta kotoisin, kysyy
hän millaisia maanomistajat ovat olleet heitä kohtaan, ja mitä he
silloin ovat uskoneet, ja mitä he pitävät kirkosta, ja miten heistä nyt
tuntuu, ja millä mielellä he ovat, ja semmoista. En ole vielä ikinä
tavannut ihmistä, joka niin vähillä sanoilla saa ihmiset puhumaan.
Useimmakseen on hän surullinen ja mietteihinsä kaivaunut. Ainoastaan
kun hän puhuu lasten kanssa, vilkastuu hän toisinaan, mutta se ei
kestä kuin hetken, ja hän on surullinen taas ja syvän vakava. Tässä
joku ilta oli hänellä viis' tai kuus' lasta luonaan huoneessaan ja ovi
oli auki. Hän kertoi heille laajalti ja lavealti, kuinka maalaispoika
aamusti hämärissä nousee ylös ja lähtee isänsä kanssa viemään lehmää,
kuinka he kulkevat yli kankaan ja aurinko nousee yli metsän, kuinka he
tulevat läpi kylien ja pienen kaupungin, ja näkevät yhtä ja toista,
ja kuinka he kahden sitte palaavat toista tietä takaisin. Sitte menee
poika joksikin tunniksi kouluun, jossa kaikki istuvat yhdessä, tytöt
ja pojat, suuret ja pienet; iltapäivällä menee hän toveriensa kanssa
rannalle, ja he näkevät purjehtijoita kaukana ulkona merellä, ja
polvistuvat rannalle, ja etsivät rapuja ja meritähtiä; illat istuvat
he kotiportaitten edessä, ja ennenkuin he menevät levolle, kiirii
ukkosilma jyrähdellen yli kylän. Sen kaiken kertoi hän lapsille, ja me
kuuntelimme kyökistä; ja lopuksi kysyi hän: 'Mitä sanotte nyt siitä?
Oliko se ihana päivä?' Silloin nauroivat lapset ja sanoivat: 'Kuule...
luuletko sinä, että me uskomme, mitä sinä kerrot? Sehän on satua!'
Silloin tuli hän huoneestaan luoksemme kyökkiin, ihan suruisana ja
toivottomana ja sanoi: 'Nähkääs, sitä mitä maalaislapsi joka päivä saa
elää ja kokea, sitä kutsuvat teidän lapsenne saduksi; niin suuressa
kurjuudessa elävät he!' Hänen äänensä ihan karmi meitä; näen hänet yhä
edessäni niinkuin hän sen sanoi... Sanokaas, tunnetteko te hänet?...
O!" huudahti hän yht'äkkiä, "näen sen päältänne!... Katsohan muoriseni,
tuo tuossa on Kai Jansin isä!... No: mutta tulkaahan sisään nyt tänne
hänen huoneeseensa!..." Sisäänmennessä sanoi hän: "Nähkääs, hän tuntee
nuo kaksi poikaa, nuo kuolleet tuolla, on kuusivuotta jo tuntenut, ja
on aina lohduttanut mummoa: 'Isoäiti, älä menetä rohkeuttasi, pojista
sukeutuu kyllä vielä jotakin.' Mutta hän on menettänyt rohkeutensa,
ja luulen... että hänellä on ollut syytäkin menettää. On oleva hyvin
tuskallista, kun hän palaa... Mutta tulkaa nyt; tässä on hänen
huoneensa."

Hän vei heidät itkevän vaimonsa ja lastensa ohitse, jotka säikähtäneinä
seisoivat kyökinovella, Kain huoneeseen. He seisoivat hetken vaieten
ja painostunein mielin, ja katselivat ympärilleen tuossa siistissä
pienessä huoneessa, jonka ikkunat antoivat syvää, synkeätä pihaa
kohden, ja aikoivat juuri, hiukan väsyneinä, asettua istumaan: silloin
kuului useita ihmisiä ryntäävän ylös portaita. Kuuli jonkun kiivaan
kamalan sanan.

Silloin riensi Pe Ontjes ovelle "Kai Jans!" huusi hän. "Tänne!"

Mutta tämä ei kuullut.

Kun he tulivat paikalle, seisoi hän jo ovessa ja huusi: "Isoäiti! Mitä
olet tehnyt! Vanha, hyvä isoäiti!... Nyt olet murhaaja!"

Vanha nainen istui yhä vielä samassa rauhallisessa asennossa tuolilla
ikkunan ääressä ja silitteli esiliinaansa; hän sanoi nytkin ihan
tyyneesti: "Nyt se on tehty, Kai Jans! Tämä on paljoa varmempi, kuin
sinun iäinen: Isoäiti, valvo, valvo ja pidä huolta, kaikki tulee vielä
hyväksi... He olisivat nyt joutuneet koppiin, ja sieltä taaskin ulos ja
niin edespäin; ja minä en olisi enää voinut estää. Tämä oli viimeinen
päivä." Kai Jans oli polvillaan lasten edessä ja silitteli heitä:
"Ihmisten on syy, he eivät tahtoneet antaa maata teidän isoisällenne,
ja teidän isällenne, muuten olisi teistä tullut vakaita talonpoikia. He
eivät suvaitse teille edes paikkaa, millä seista, äidistämme, maasta
kohottavat he teidät kolme neljä kerrosta ylös, siellä sallivat he
teidän olla. Mutta ihminen, jolla ei ole maanpohjaa jalkainsa alla,
ihminen ilman maata, hän on hämmennystä ja harhaa." Hän purskahti
äänekkääseen itkuun. "Meillä ei ole mitään... ei mitään... ei sopua,
ei luottamusta, ei kotoa, ei kotiseutua, ei uskoa, ei rakkautta, ei
toivoa. Meitä viskellään sinne tänne kuin viljaa seulassa... Miten on
maailman laita? Minä en sitä jaksa käsittää..."

Silloin tarttui voimakas käsi häntä olkapäähän: "Kuule", sanoi Pe
Ontjes kovaan, "sinun pitää lähteä meidän kanssamme".

Kai Jans hoiperteli ylös, ikäänkuin kutsuisi häntä Jumalan enkeli, ja
kurotti oikean kätensä häntä kohden, se oli vielä hiukan väärä muistona
tapahtumasta Kap Hornin luona. "Pe Ontjes!" huudahti hän. "Rakas Pe
Ontjes... Oh, ja siinä olet _sinä_, isä! Nähkääs... noin... noin on
minun laitani."

He vetivät hänet mukanaan ulos käytävälle.

Silloin astui eräs mies hänen luokseen, pieni, hoikka ja musteva, hänen
päänsä oli hiukan hintelästi syrjään taipunut, ja veti hänet hiukan
syrjään.

"Suvaitsetteko", sanoi outo hyvin ystävällisesti, "olen eräs ystävänne
sukulainen."

"Niin, tunnen teidät", sanoi Kai Jans ja karaisi mielensä ja kokosi
itsensä: "Olemme kerran kohdanneet toisemme ystäväni luona. Puhuimme
uskonnosta. Aivan niin! Te olette katoolilainen".

"Niin juuri!" sanoi outo. "Minulla on toimena kehoittaa teitä lähtemään
muutamaksi vuodeksi hänen kanssaan matkoille. Hän lähtee nyt syksyllä
todella Eteläafrikaan..." Ja hän kertoi lyhyesti matkan tarkoituksesta
ja kuinka kauvan se tulisi kestämään.

Sitte kävi hän hiukan epäröiseksi. "Näen", sanoi hän, "että olette
sangen alakuloinen ja masentunut: saanko puhua vielä jotakin
teille?... Otaksun, että yhteisen ystävämme kautta tiedätte,
että olen kirkollisesti oikeauskoisesta perheestä. Minun äitini
on oikeauskois-protestanttisesta aatelissuvusta, isäni oli
katoolisoikeauskoinen, kuten minäkin ole."

"Niin", sanoi Kai Jans... "Mitä tahdotte sanoa minulle?"

"Nyt on serkkuni, teidän ystävänne, usein puhunut minulle teistä ja
teidän raskaista vaikeista mietiskelyistänne, ja eilen näytti hän
minulle teidän viimeiset kirjeenne. Ja niinpä: varsinkin kun sain
tehtäväkseni käydä kohtaamassa teitä täällä... ja kun tapaan teidät
tässä mielentilassa, niin tunnen halun, syvän halun, sanoa teille:
'Jättäkää mietiskelyt! Jättäkää! Ne eivät kumminkaan auta meitä
perille.'"

Kai Jans teki kärsimättömän liikkeen.

"Pyydän teitä!" sanoi vieras, tarttuen huolestuneesti ja ystävällisesti
Kai Jansia käsivarteen: "Minullakin on nuorena -- olen kohta
viidenkymmenen -- ollut mietiskelyn ja epäilyn aika; mutta minä jätin
sen. Se ei auta mihinkään. Olen työntänyt sen kaksin käsin luotani.
Olen sanonut sielulleni: Minä en _tahdo_ mietiskellä, minä en _tahdo_
päästä selvyyteen! Minä tahdon _uskoa_, mitä vanha kunnioitettava
äitimme kirkko uskoo ja opettaa. Ja nähkääs" -- hänen äänensä oli
lempeän pehmyt ja värähti heikosti -- "siitä asti kuin päätin tämän,
olen ollut ihminen, joka jokahetki olen voinut paeta kaikesta elämän
jyrkkyydestä ja kylmyydestä ja synnillisyydestä Jumalan armon
syvänhiljaiseen, ihanaan ja pyhään temppeliin."

"Ja nyt?" sanoi Kai Jans.

"Pyydän sydämestäni teitä", sanoi outo, "uskokaa minua, minä en halua
tehdä teistä katoolilaista! Minun äitini, oikeauskoinen protestantti,
oli onnellinen uskossaan. Pyydän teitä ainoastaan: kuten kananpoikanen
kanansiipien suojiin, niin sukeltakaa tekin kirkkonne uskon turviin.
Uskokaa lunastukseen hänen verensä kautta. Lempeämpi ja rauhoittavampi
on tosin minun kirkkoni äidinhelma."

Kai Jans pudisti torjuen päätään, ja sanoi kuristunein kurkuin:
"Olette oikeassa; on aivan yhdentekevää, uskooko katooliseen vai
protestanttiseen kirkonuskoon: kumpikin on sekava sikermä vanhentuneita
ihmisajatuksia. Ken alistuu niitä kuulemaan, hän voi ehkä tulla
onnelliseksi; mutta onnelliseksi kuin kuningas, joka on lahjoittanut
kruununsa pois, ja tuntee itsensä onnelliseksi yömyssyssään; tai kuin
sotamies, joka on jättänyt univormunsa, ja tuntee olonsa mukavaksi
sekaantuessaan parveen, jolla ei ole velvollisuuksia, joll'ei
oikeuksiakaan. Minä... puolestani... en sitä onnea kaipaa ja tahdo.
Minä tahdon saada nähdä kasvoista kasvoihin ijäisiä voimia ja kaikkea
niiden kammottavaa suuruutta, vaikkapa sitte menehtyisivät aistini ja
huumaantuisi järkeni siitä. Ei hyödytä meidän puhua keskenämme."

Silloin lähti outo suruisana ja hiljaa pois.

Silloin astui sisään työmies, joka äsken ulkona kadulla oli selittänyt
heille lakosta, tarttui Kai Jansia rintaan ja sanoi: "Nyt olet saanut
nähdä kurjuutemme pohjaan. Kosta nyt noiden kuolleiden puolesta! Ja
lasten, jotka elävät pimeillä pihoilla ja leikkivät! Mikä hurskas
hiiviskelijä oli tuo äskeinen tuossa? Kai Jans, tule puolellemme."

Kai Jans pudisti epätoivoisena päätään: "Kuinka mielelläni tulisin",
sanoi hän, "jos voisin! Mutta minähän en voi! Tiedän mielipiteissänne
on yhtä paljon ahdasmielistä ja väärää kuin kaikkien toistenkin
puolueiden. Ihminen, avara ja vapaasieluinen ihminen ei voi olla mikään
puoluemies."

Nuori työmies katsahti vihastuneesti häneen: "Ilman puoluetta et voi
saada aikaan mitään. Sen tiedät."

"Se ei ole totta", sanoi Kai Jans kiivaasti. "Ne jotka ovat syvimmin
vaikuttaneet, ne eivät ole kuuluneet mihinkään puolueeseen. Heidän
oikeamielisyytensä ei ole sallinut sitä."

"Tule puolellemme, niin on sinulla perus, jolla seistä, ja laaja pelto
työskennelläksesi; ja isäsi olisi iloissaan."

"Ei, ei! Sillä tapaa en tahdo saada pohjaa ja peltoa itselleni; se ei
olisi mikään 'pyhä maa'. En voi mukautua mihinkään oikeauskoisuuteen,
en poliittiseen, enkä uskonnolliseen... En voi... Älkää suuttuko
minulle."

"Lopeta nyt jo", sanoi Pe Ontjes ylpeästi ja jäykästi, "ja lähde
kanssamme."

"Lähde sitte!" sanoi työmies hyväsävyisesti ja antoi kätensä hänelle.
"Mitä sydän ei käske, sitä ei pidä tehdä. Mutta älä unohda meitä."

Silloin lähti hänkin.

Silloin pakkasi Kai Jans kokoon, mitä hän tahtoi ottaa mukaan, maksoi
isäntäväelleen heidän saatavansa ja lähti noiden kahden mukana pois.
Hänen isäntäväkensä seisoivat ovessa alakuloisina ja painostuneina.

Oli jo ilta ja työt loppuneet, kun he jättivät koilliskaupungin ja
tulivat Invalidikatua pitkin. Tuhannet työmiehet, vaimoja ja lapsia ja
kuormia täytti kadun. Toisinaan näytti se kuin hämmennyksiin joutunut
hajaunut sotajoukko, joka oli järjestymässä; sitte vilisi se taas
kaikki sekaisin, ilman mitään tarkoitusta ja päämäärää; kummallakin
puolella seisoivat nuo korkeat jyrkät seinämuurit, ja rutistivat ja
murskasivat tuon alinomaisen virran. Lännessä, korkeassa kaukaisuudessa
hohteli vapaalla avaralla taivaalla illan pyhä rusko.

Kai Jans näki, kuinka hänen isänsä pysähtyi ja ihmetellen katseli tuota
mahtavaa, ihmiseloa täynnä olevaa kuvaa edessään, ja sanoi alakuloisen
suruisasti: "Noitten tuhansien joukossa ei ole sataakaan, jotka
tietäisivät, mikä on elämän oikea tarkoitus ja sisältö. Katsokaa, tuota
ruskoa taivaalla! Kuinka kaukana olemme me Jumalasta ja luonnosta, ja
kuinka kaukana siis onnestammekin."

He menivät taaskin Fredrikinkatua alas, söivät hiukan eräässä
ravintolassa ja istuivat sitte kauan ja alakuloisina. Kun he tulivat
ulos taaskin, oli jo yö.

Puolta tuntia myöhemmin istuivat he jo junassa ja matkustivat läpi
yön Hampuria kohden. Ukko istui vaunun nurkassa, ikäänkuin olisi
joku sysännyt hänet siihen, ja poltteli, mutta vähitellen herpponi
käsi, joka piti piippua, polvea vastaan, ja pää nyykistyi uneliaana
rinnalle. Pe Ontjes makasi pitkänään penkillä ja väitteli unissaan
Tjark Dusenschönin ja Hilligenlein kaupunginedustajain kanssa, eikä
välittänyt vihastuksessaan lainkaan siitä, että Anna Boje hymyilevin
silmin yhtä päätä ravisteli häntä niin, että koko hänen ruumiinsa
turjui edestakaisin.

Kai Jans istui ja tuijotti eteensä ja kidutti ja kiusasi itseään
muistelemalla viimeisten viikkojen tapauksia, jotka niin syvästi
olivat järkyttäneet hänen mieltään, ja ajattelemalla kaikkea turhaa
kaivelevaa mietiskelyä ja etsiskelyä, johonka hänen mielensä oli
uppounut jo lapsuuden päivistä asti, ja ajatteli sielussaan: "Kaikki
on mennyttä, kaikki turhaa, tarkoituksetonta. Mitä aiot tehdä
nyt? Jätätkö maailman ja elämän, vai jatkatko elämääsi tylsänä ja
pimeänä? Mutta ethän voi kumpaakaan. Niin, mitä siis? On vielä kolmas
mahdollisuus! Voi ihminen tulla mielipuoleksi! Tule mielipuoleksi!
Mielipuoleksi! Mielipuoleksi, ihminen! Astu Hampurissa junasta, ja sano
ihmisille asemalla ja kaduilla: Ihmislapset, miksi niin levottomia
ja miksi niin hätäisiä? Miksi ovat kasvonne niin huolten uurtamia?
Miksi ovat lapsenne niin kalpeita ja vakavia, miksi eivät he mene ja
leiki metsäin rintamilla? Miksi vaivautuu ja kamppailee nuorisonne,
ja miks'ei kanna se kukkaseppeleitä päässään? Miksi asutte niin
tungoksessa kaamean pimeissä rakennuksissanne? Miksi ovat vankilanne ja
houruinhuoneenne niin suuret? Miten on laitanne? Oletteko mielipuolia?
Ettekö tiedä siis, että koko maailma ylt'ympäri Hampurin on pyhä ja
autuas? Katsokaahan toki ympärillenne, aukaiskaa silmänne! Ettekö
näe: Ylt'ympärillänne... kaikkialle pyhää maata?..." Mutta kun hänen
sielunsa siten ehkä kokonaisen tunnin, juopuneena ja sekaisin hädän
kovasta ja ankarasta juomasta oli vaeltanut tuon peloittavan syvänteen
partaalla, sääli luonto häntä ja salli hänen vaipua syvään uneen. Ja
unissa näki hän valoisan ystävällisen kuvan.

Tuli lentäen lintu, suuri ja valkea, pitkä kuin haikara, mahtavasti
mutta lempeästi suhisi sen siipien havina, se puhui hänelle: "Istuudu
selkääni, näytän sinulle jotain ihanaa, joka on ilahuttava sinua." Ja
samassa, kun hän oli istunut sen selkään, heräsi hänessä vapahtunut
ja iloisesti odottava mieli, ja pian, kun he lensivät yli maiden ja
merien, kuin olisivat ne peltoja ja lammikkoja, tulivat he eräälle
metsäiselle, korkealle vuoriharjanteelle, ja laskeusivat sen laelle.
Ja hänen saattajansa sanoi: "Näetkö?" Ja kun hän katsahti ylös, näki
hän avaran metsäisen maan, joka aaltoili mataloiksi kukkuloiksi, sen
yllä leijaili raikas heleä ilma kuin Jumalan hengitys, ja siellä
täällä metsien reunamilla hymyili auringonvalossa puutarhojen keskellä
muhkeita taloja, puutarhoissa käyskeli ihmisiä, voimakkaita, joilla
oli sädehtivät puhtaat silmät ja joiden otsilla asusti tyyneet korkeat
ajatukset. Kun hän siten yhä katseli sinne alas eteensä, vaipuneena
ihanaan iloiseen mietiskelyyn, kuuli hän jonkun äänen vieressään, ja
katsahti hämmästyneenä ylös ja tunsi vanhan omituisen merimiehen, jonka
seurassa hän kerran kuusitoista vuotta sitten oli tehnyt kolmipäiväisen
matkan Vancouverista sisämaahan; ja nyt huomasi hän, että maakin, jonka
hän näki edessään, oli sama kuin silloin: "Katsos", sanoi ukko, "sinun
täytyi kerta saada nähdä 'pyhä maa', koska niin hartaasti ja sydämesi
pohjasta olet sitä ajatellut ja etsinyt." Samassa katosi kuva.

Hän ei ole sitä sitten enää ikinä nähnytkään, ei valveilla eikä unissa.
Mutta tämä näky oli niinä lyhyinä vuosina, jotka hänellä enää olivat
jäljillä, salaisena vahvistuksen ja rohkaisun lähteenä hänellä.




KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Kun nuo kolme iltahämärissä -- kuu yleni juuri taivaalle --
saapuivat Hilligenlein asemalle, tuli Pe Ontjesin puheille kohta
rakennusurakoitsija Claussen ja maalari Straten sekä pari muuta
nuorempaa liikemiestä, jotka olivat virkeitä miehiä ja pysyttäyneet
erillään vanhemmista ja koko klubbihommista, ja kysyivät salaa häneltä,
missä hän oli käynyt. Hekin olivat tähän asti, kuten Pe Ontjeskin,
ainoastaan vähän välittäneet kaupungista ja sen asioista, ja puuhanneet
ainoastaan omassa liikkeessään ja perheensä eteen; mutta eilisestä asti
olivat hekin käyneet levottomiksi.

Silloin kertoi Pe Ontjes heille kaiken.

"Siinäpä sitä ollaan!" sanoivat he. "Ja hän on aavistanut, että sinä
olet hänen jäljillään, ja on tänään jo saanut säästöpankin suorittamaan
itselleen rahat."

"Missä hän on?" sanoi Pe Ontjes.

"Hän on klubbissa, ell'ei hän jo ole livistänyt teihinsä."

"Minä menen klubbiin", sanoi Pe Ontjes ripeästi. "Etsikää te häntä
muualta." Hän katsahti ympärilleen kadulle. "Meidän pitää saada väkeä
hakemaan häntä. Missä on ihmisiä?"

Joukko naisia ja lapsia ja muuta väkeä meni juosten ohitse alas katua
satamaa kohden.

"Mikä nyt on?" kysyi Kai Jans.

"Niin", sanoivat toiset, "mikähän nyt lienee hommassa? Näimme äsken
jo muutamain ihmisten salavihkaa ja ikäänkuin suunniltaan rientävän
satamaa kohden."

Silloin riensi lukkoseppä Nagel täyttä juoksua ohitse, ja he huusivat
häntä: "Tänne, mestari! Minne nyt noin kiireellä?"

Hän kääntyi Lau'un ja huudahti: "Ettekö tiedä siitä vielä?" Ja puhui
jotakin Dusenschönistä, jota he eivät ymmärtäneet, ja juoksi edelleen.
Kohta senjälkeen tuli eräs suuri poika, joka puukengät käsissään
sukkasillaan aikoi livistää heidän ohitsensa. Pe Ontjes tarttui häntä
niskasta: "Poika, mikä nyt hätänä?" Poika riuhtasi itsensä irti ja
huusi: "Dusenschön on kaivauttanut esiin kultalaivan. Dänensandissa...
Yksi miljoona on jo löydetty."

"Kuuletko?" sanoi Pe Ontjes. "Herranen aika!"

Lihavan Büttin ravintolosta kuului melua ja remakkaa. Kuuli mainittavan
nimiä: pormestari ja Dusenschön. Äänekkäitä eläköönhuutoja kajahteli.
Sieltä täältä pienistä jyrkkäpäätysistä rakennuksista pyrysi ihmisiä
esiin, ovia heitettiin jyskeellä auki ja kiinni, naiset huusivat ja
juoksivat jälissä. Rampa suutari Hagel tuli poljettavissa vaunuissaan
ohitse: "Kokonainen miljoona!" huusi hän ja kiirehti vaunujaan. Vanha
Thieden eukko, jonka lapset kaikki ovat hunningolla, tuli ovestaan, ja
sitoi mennessään suurta sinitäpläistä esiliinaansa kiinni. "Oi, kun
lapseni nyt olisivat täällä! Nyt tulemme kaikki rikkaiksi!"

Kun he tulivat Satamakadun päähän, seisoi Stiena Dusenschön Rieke
Thomsenin ikkunan alla, ja kierteli ja väänteli itseään, ja koetti
näyttää kovin sirolta ja hymyili. Hän oli nyt yli seitsemänkymmenen
vanha.

"Oletteko jo kuulleet?" huusi hän kimeällä laulavalla äänellä.

"Äiti parka!" sanoi Kai Jans.

Rieke Thomsen kurotti suurta pyöreää päätään ikkunasta, ja tunsi nuo
molemmat. "No nyt!" sanoi hän pilkallisesti. "Pe Ontjes? Kai Jans?
Uskotteko nyt, että Tjark Dusenschön se on, joka meille pyhän maan
hankkii? Minä olen sen aina sanonut."

"Sinä olet aina ollut oikeassa!" huudahti Pe Ontjes... "Missä on Tjark
Dusenschön? Meillä on vielä eräs laakeriseppele hänen varalleen."

"Tuo pilkkaa meitä vielä!" huudahti Rieke Thomsen ilmivihassa. "Teistä
kahdesta ei tule ikinä mitään! Ei mitään! Ei yhtään mitään!"

Köydenpunoojakadulla ja Linnatorilla hyökkäsivät ihmiset esiin
ravintoloista ja neuvottelivat juopuneilla äänillään, lähtisivätkö
hekin ulos Dänensandiin. Muutamat päättivät mennä klubbiin, ja juhlia
siellä Dusenschöniä. "Tule", sanoi Pe Ontjes.

"Oh", sanoi Kai Jans, "anna minun nyt mennä kotiin. En viitsisi
klubbiin. Olen lapsesta asti katsonut ylös noihin ihmisiin, ja katson
melkein vieläkin. Ei ole kaunista nähdä kuninkaitten suistuvan lokaan."

"Olut- ja korttikuninkaita", sanoi Pe Ontjes. "Tekee hyvää sinulle;
tule mukaan."

Kun he lähenivät klubbihuonetta, kuului jo etäälle äänekästä remakkaa
ja huutoa. He menivät sisään ja aukaisivat oven, ja näkivät tiheässä
tupakansavussa siellä pöydän ääressä parikymmentä klubbin jäsentä,
heillä oli edessään suuret täydet lasit. Suurella pöydällä, ja pöydillä
ympärillä seisoi kaikellaisia lapsekkaita lahjoituksia: maljoja,
säästölaatikkoja, täytettyjä lintuja, halpoja, maalattuja kuvapatsaita,
kaikki sijoitettuina ilman mitään aistia ja järjestystä sekaisin ja
rumasti. Keskellä pitkällä pöydällä seisoi suuri, puusta veistetty
sika, kaulassa makkaraseppele. Klubbi oli salaisessa ja ylimääräisessä
istunnossa päättänyt hankkia sen omaksi ja Dusenschönin kunniaksi
klubbin yhteisillä varoilla. Tjark Dusenschönin istuinpaikan ylle oli
ripustettu laakeriseppele, jonka hän oli tuonut Berlinistä. Hän itse ei
ollut enää siellä.

Daniel Peters istui tuolillaan, yhä vielä, huolimatta kuudesta
kymmenestä vuodestaan, repäsevällä ryhdillä, kiireestä kantapäähän asti
ilmeisenä turhamielisyyden perikuvana, hänet oli juuri keskeytetty
puheessaan, eikä hän voinut saada ääntään kuuluville melussa.

Tohtori Winsingin naurava olutbasso tunki läpi hälinän: "No, sanohan
pormestari: nythän voitte jo kernaasti tunnustaa sen: sinä ja Suhlsen,
kävittekö todella Berlinissä asti?"

"Sanohan, Suhlsen, monenko kerroksinen on tehdas?" Kaikki nauroivat
ja huusivat toistensa sekaan: "Suhlsen sanoo kaksi, pormestari sanoo
kolme."

"Teidät nähtiin tuorstai-iltana Hampurissa,... Koska sitte ennätitte
käydä Berlinissä?"

"Mihin Dusenschön on joutunut?"

Daniel Peters hiveli pitkiä kauniita viiksiään: "Hyvät herrat..."

"Enemmän!"

"Mehän tiesimme, että herra Dusenschöniin voi luottaa, ja siis
olisi matka Hampuriin joka tapauksessa ollut turha. Mutta minä ja
kunnioitettu neuvosmiehemme olemme sittenkin käyneet Berlinissä,
täyttääksemme tunnollisesti velvollisuutemme, ja tarkastimme tyystin
kaiken." Hän vetäsi taaskin miettivästi kädellään viiksiään ja jatkoi
ylen vakavasti: "Hyvät herrat... tiedän kyllä, että tämä paikka ei
ole Hilligenlein kaupungin virallinen keskus, ja ett'ei täällä jaeta
julkisia kunnianosoituksia... hyvät herrat, niiden paikka on vanhassa
kunnioitettavassa raatihuoneessamme; mutta -- ja tällä sanon kaikkien
tunteman totuuden -- tämä huone on usein saanut sulkea, ja sulkee
tälläkin hetkellä seiniensä sisäpuolella vanhan Hilligenleimme henkiset
johtajat, sen intelligenssin. Siksipä ovatkin kunnianosoitukset, jotka
tässä huoneessa osoitetaan, arvokkaita".

"Hyvä, hyvä... eteenpäin vaan!"

"Minulla on, arvoisat herrat ja ystävät, kunnia ilmoittaa teille, että
Hilligenlein tuomiokirkkoklubbi, perustettu 30 p. maaliskuuta 1848,
ja jonka esimiehenä minulla nykyään on kunnia olla, on yksimielisesti
kutsunut kunniajäsenekseen Herra Dusenschönin, makkaratehtailijan
-- jonka tehdas näin meidän kesken sanoen, vuodessa on oleva suurin
laatuaan Saksassa --, yksimielisesti, tahdon toistaa sen, jotta
loistaisi siitäkin se sovun henki, joka keskuudessamme vallitsee."

Syntyi kova riemunhäly, kaikki huusivat yht'aikaa.

"Sepä on suurenmoista!"

"Se on klubbillekin kunniaksi. Se pitää sanoa."

"Se on ihan kuin Hilligenleissä tuleekin. Ei ainoatakaan morkkaajaa ja
kadehtijaa."

He pudistelivat vakavan iloisina toistensa käsiä. Viljakauppias Lau
tuli todellakin sopimattomaan aikaan. Hän tunkeusi kiivaasti läpi
savun ja kohotettujen olutlasien pöydän luokse, ja sanoi: "Missä on
Dusenschön ja rahat? Missä on hän rahoineen? Olen käynyt Berlinissä...
Kaikki on huijausta."

He eivät käsittäneet, mitä hän sanoi. Kihlakunnantuomari, joka joka
ilta joi itsensä täysihumalaan, ja häpäisi kaunista ja korkeaa
virkaansa, laski kummankin kätensä lujasti ja kiinteästi oluthaarikan
ympärille, nousi ylös, ja sanoi, silmissään tylsä, tyhjä ilme, ja
arvokkaalla ryhdillä: "Herra Lau... meidän sääntömme kieltävät ketään,
jota ei ole otettu jäseneksi seuraamme..."

"Mitä? Mitä tahtoo hän täällä?"

"Minä olen ollut Berlinissä", sanoi Pe Ontjes vimmastuen. "Kaikki
on huijausta. Ymmärrättekö, mitä se sana merkitsee, vai ettekö? Ei
ole mitään kattopahvitehdasta. Kaikki on sulaa petosta ja huijausta.
Ymmärrättekö sen?"

Vanha tukeva Suhlsen nousi ylös ja tuijotti säikähtynein silmin Pe
Ontjesiin ja vaipui samassa takaisin tuolilleen ja päänsä nyykistyi
raskaasti pöytää vastaan.

Pormestarin punakat kasvot lensivät kalpeiksi.

"Pormestari... kuuletko!..."

Kaikki huusivat taas yht'aikaa. "Mitä tämä on? Suhlsen... Pormestari...
Kävittehän toki siellä."

"No mutta hitossa... puhuhan, ihminen! Oletko nähnyt tehtaan, vai etkö
ole? Oletko ollut Berlinissä?"

"Ainoastaan Hampurissa", sanoi Daniel Peters... Ja käännähti itseään ja
istui neuvottoman näköisenä tuolillaan, silmät maassa.

Nuo nuoremmat porvarit, jotka olivat olleet vastassa Pe Ontjesia
asemalla, ja muutamia muitakin, tungeskeli avoimessa ovessa, ravintolan
isäntä ja viinuri ja ihmisiä kadulta tunki heidän jälissään. Joku
niistä juoksi pormestarin luo, ja tyrkkäsi häntä rintaan, ja huusi
kuin nukkuvalle: "Missä on roisto? Nyt olemme häväistyt koko maakunnan
edessä."

Tohtori Winsing, joka erotutkintonsa jälkeen ei ollut vilkaissutkaan
lääkeopillisiin kirjoihin, ihan lahjaton ja mitätön mies, mutta joka
sentään oli näppärä suustaan, huudahti pöyhkeästi: "Me kiellämme
käyttämästä semmoista puhetapaa yhtä klubbimme jäsentä vastaan
niinkauan kuin asiat eivät ole sen selvemmät."

"Kiellätte?" sanoi Pe Ontjes. "Mitä te sitte olette olevinanne?...
Olemme katsoneet ylös teihin. Muodostattehan te maistraatin ja olette
oppineita, toinen papeistammekin näkyy olevan täällä. Mutta mitä olette
te?..." Hän ei tietänyt, mitä hän sanoisi.

Kai Jans sanoi: "Koko kaupunki katsoo ylös teihin, miehet ja naiset
ja lapset, koska teillä on virat ja kunniat; he luulevat kaikki, että
te sisältäkin olette jotain. Mutta te nostatte palkkanne, ja täytätte
jotakuinkin ilman intoa ja harrastusta tehtävänne. Teidän pitäisi olla
ylväitä valppaita miehiä, koko kaupungin valona ja siunauksena. Pyhän,
puhtaan maan pitäisi teidän siitä tehdä. Niin, se teidän pitäisi tehdä!"

Vanha Suhlsen kannettiin ulos. Aina joukkoon astui joku käsityöläinen
pormestarin eteen ja haukkui häntä. Lopuksi tarttui ravintoloitsija
häneen, ja sysäsi viereiseen huoneeseen ja viskasi oven kiinni. Siellä
istui hän kauan kyyristyneenä eräässä nurkassa, ja jos joku tuli hänen
luokseen, katseli hän tylsästi ilmaan ja sanoi: "Leikkaa partani
poikki... leikkaa partani..." Hänellä oli kai tunne, että partansa,
ikäänkuin hänen turhamaisuutensa ilmeisenä merkkinä, oli suistanut
hänet perikatoon.

Pe Ontjes ja Kai Jans lähtivät etsimään Tjark Dusenschöniä.
Linnapuistossa aikoi Kai Jans erota hänestä. "Salli minun nyt mennä
kotiin", sanoi hän, "olen eilen ja tänään jo saanut nähdä tarpeeksi
hätää ja raihnaisuutta".

"Sinä tulet mukaan", sanoi Pe Ontjes vihaisesti. "Nyt tahdomme saada
käsiimme Tjark Dusenschönin".

"Minä en tahdo enää nähdä mitään", sanoi Kai Jans allapäin, "olen
saanut nähdä kaikkea, mitä maailmassa on surullista ja kamalaa. Miksi
pitää minun vielä nähdä Tjark Dusenschönin kasvot?"

"Tule mukaan, se tekee hyvää sinulle kaiken mietiskelysi jälkeen".

Kun he aikoivat poiketa Köydenpunoojakadulle, tuli heitä vastaan pienet
vanhanaikuiset vaunut. Kuunvalossa näkivät he, että ajaja käänsi laihat
talonpoikaiskasvonsa heitä kohden, ja terävästi tarkasteli heitä. Kun
he jo olivat ennättäneet verrattain kauaskin katua, sanoi Pe Ontjes
yht'äkkiä: "Kuulehan, talonpoika näytti minusta epäilyttävältä...
Kuuntele... minnepäin ajaa hän?" He seisahtuivat ja kuulivat vaunujen
vierivän alas Satamakatua. "Kuuletko? Ne menevät alas tehtaalle. Tule,
mennään katsomaan, minne ne pysähtyvät".

He riensivät alas tehtaalle ja näkivät, että se oli valaistu, kuten
tavallisesti, sieltä kuului työn jyskettä ja sikojen karjuntaa.

He katselivat ihmeissään ympärilleen. Jonnekinhan oli vaunujen toki
täytynyt joutua. Silloin keksi Kai Jans ne. Ne olivat pysähtäneet
rantavallitielle. Rantavallin pimeä ryhmä kohosi niiden takana ja kätki
ne varjoonsa.

He menivät vaunujen luoksi, ja Pe Ontjes heitti terävän katseen niihin
ja sanoi matalaan: "Bahne Voss Krautsielistä? Ketä sinä odotat?"

"Se ei kuulu kenellekään" sanoi Bahne Voss ja nauroi huolettomasti.

"Sinä seisot rauhassa paikallasi, etkä laske ääntäkään", sanoi Pe
Ontjes matalaan, "muuten saat nyrkistäni. Ja sinä Kai menet tehtaaseen,
ja katsot, onko hän siellä. Ehkä lähtee hän sinua pakoon sieltä minun
käsiini".

Kai Jans meni suojukseen ja etsi siellä puolipimeässä turhaan
konttooria. Silloin lähti hän kulkemaan siankirkunaa kohden, ja tuli
pitkään käytävään, joka vei navettoihin. Silloin näki hän kuun valossa
hirmuisen pitkän miehen, joka kumarassa, hirveää ääntä pitäen ja tuon
tuostakin kompastuen, juoksi erään sian jälissä. Hän tunsi Jan Friech
Buhmannin. "Mitä _sinä_ täällä teet?" kysyi hän. "Mitä teet sinä...
Juokset sian jälissä, ja nipistät sitä hännästä ja kopistat seinään?"

"Oh", sanoi Jan Friech ja pyyhkäsi hikeä otsaltaan... "Oh... sinäkö se
olet, Kai!"

"Mitä merkitsee tämä? Sanohan! Missä on Tjark Dusenschön?"

"Oh", sanoi Jan Friech vaikertaen, ja vaikeasti hengittäen. "Kai,
en ymmärrä enää mitään. Olen juossut tässä jo kolme päivää, ja
juoksen keuhkoni rinnasta. Vaimoni luulee, että olen ulkona särkillä
pyydystämässä ankeriaita. Hänellä miesparalla ei ole sikoja enää,
eikä rahojakaan, luulen minä, ja seisoo nyt ja tonkii miehineen
Dänensandilla rahoja saadakseen".

"Kuule sinä", sanoi Kai Jans, "siinä ei ole sanaakaan totta. Kaikki on
sulaa huijausta".

Jan Friech istahti raskaasti: "Vai siten", sanoi hän: "huijaustako?...
Kaikki huijausta... Missä hän on sitte?"

"Me emme tiedä. Arvatenkin lähtenyt pakoon".

"Kuule, Kai... hän on sittekin erinomainen mies. Suurenmoinen
kerrassaan! Hän on paljoa enemmän kuin sinä ja Pe Ontjes, paljoa... Vai
siten!... Kaikki huijausta!... Kelpo juoni, Kai!"

"Mutta sanohan, missä hän on?"

"Tuntia sitte oli hän konttoorissa. Missä hän nyt on, sitä en tiedä.
Meni ihmisiä ohitse, jotka huusivat jotain Dänensandista ja murhasta.
Sitte hän on kai piiloittanut itsensä jonnekin... Olen sentään aina
pitänyt miehestä paljon. Minun pitää tunnustaa, että hän on kaikista
ihmisistä tuottanut minulle enimmän iloa."

"Tule mukaan Pe Ontjesin luo".

Pe Ontjes seisoi vaunujen luona ja odotteli turhaan.

Silloin meni joukko ihmisiä ohitse, ne tunsivat Pe Ontjesin äänen ja
sanoivat: "Olemme saaneet hänet kiinni jo. Palokujassa saavutimme hänet
ja veimme raatihuoneelle. Ja otimme rahat pois! Ne ovat nyt taaskin
kaupunginkassassa. Hänet itsensä annoimme me livistää tiehensä".

"No, miten tuntui hän ottavan asian?" sanoi Kai Jans.

"Hän oli jotakuinkin nyreissään, arvaatte, mutta muuten verrattain
ennallaan. Hän pelkää vaan, että hän saa selkäänsä, ja on arvatenkin
nyt jalkapatikassa matkalla lähimmälle asemalle".

Silloin meni Pe Ontjes Kai Jansin ja Jan Friechin kanssa pitkää
rakennusta kohden. "Minun pitää tunnustaa", sanoi Pe Ontjes, "että
minun hiukan pistää vihaksi, kun en saa nähdä häntä". Hän seurasi heitä
aina pitkälle riville asti, tapasi Stiena Dusenschönin oven auki,
meni sisään ja palasi kohta takaisin taas ja sanoi: "Huone on tyhjä".
He menivät taaskin ulos kadulle, ja puhelivat keskenään ja laskivat
arvelujaan, missä Tjark Dusenschön nyt mahtoi olla.

Silloin katsahti Jan Friech sattumalta pajaansa kohden ja näki, että
ovea, joka oli raollaan, varovasti ja hiljaa lykättiin kiinni...
"Jumalani!" sanoi hän matalaan: "Minä tiedän, missä hän on!" Ja meni
ovea kohden.

Siellä istuivat kuunvalossa, joka kirkkaasti loisti pajaan läntisestä
ikkunasta, niin että aivan selvästi näki heidät valtuusmies Nissenin
vanhalla rapistuneella vaunukopalla, jonka he kerran olivat arponeet,
Tjark Dusenschön ja hänen vierellään hänen iso-äitinsä, vanha Stiena.
Ja Daniel Peters, pormestari, istui heitä vastapäätä nurinkäännetyillä
käsikärryillä. Ja Tjark Dusenschön puhui heille, silmänsä välkkävinä ja
uskollisina, kuten aina.

Kai Jans kuohahti kiivaasti hänelle. "Mitä aiot nyt? Sano... mitä aiot
nyt? Noin vaivaisenako lähdet nyt takaisin maailmalle?"

"Vaivaisena?" sanoi Tjark Dusenschön ihmeissään, ja upotti kätensä
suuriin, kunniallisen vaikutuksen tekeviin taskuihinsa "Oh, sinua...
kuinka tuhma oletkin".

"Lyö häntä korvalle!" sanoi Pe Ontjes.

"Se olisi aivan hullusti, Pe Ontjes", sanoi Jan Friech, ja istuutui
alasimelle. "Hän ei voi mitään sille. Hänen koko onnettomuutensa
on, että hän aina sekoittaa brutton ja netton. Semmoinen oli hän jo
poikana".

"Älkää unohtako", sanoi Tjark Dusenschön tyyneesti ja malttavasti,
"että olen klubbin kunniajäsen".

"Mitä hyvää on sinulla nyt tuommoisesta elämästä?" sanoi Kai Jans
suuressa tuskassa. "Mitä ajattelet nyt? Minkätähden olet sinä
maailmassa?"

"Mitä sinä tarkoitat?" sanoi Tjark Dusenschön... "Älä suutu, että
sanon, mutta sinä olet narri, Kai Jans... Pitää ottaa rahaa, mistä
sitä vaan voi saada, sehän on toki selvää". Pe Ontjes alkoi pelätä,
että mies tuossa alkaisi taas herättää kunnioitusta hänessä, ja sanoi:
"Tule, Kai, me lähdemme nyt?"

"Mutta mitä _olet_ sinä?" huudahti Kai, pyrkien kuumasti hänen sieluaan
lähelle. "Mikä ajaa sinua eteenpäin, ja mitä tahdot maailmassa? Tjark,
sano minulle se!... Olethan sinä toki vakava ihminen".

Tjark Dusenschön katseli lauhkeasti hymyillen ja hiljaa päätään
pudistellen häneen: "Mies parka!" sanoi hän. "Sinähän olet suorastaan
tuskassa minun puolestani! Mitä tiedän minä itsestäni? On mieleeni olla
tuolla tapaa ja sillä hyvä!" Hän kuunteli ulos... "On hiljaista jo...
nyt lähden. En tahtonut joutua roskajoukon käsiin".

Kun he taaskin tulivat ulos kirkkaaseen kuunvaloon, sanoi Kai Jans
väsyneenä ja kokonaan masennuksissa: "Jätä minut nyt, Pe Ontjes! Olen
saanut kylläni kaikesta tästä kurjuudesta".

"Ei", sanoi Pe Ontjes umpimielisen katkerasti, "tule mukaan. Mennään
katsomaan, mitenkä kaupungilla näyttää. Meidän pitää taistella
taistelumme loppuun, Kai. Aina suoraan kohti totuutta ja todellisuutta,
aina suoraan sitä kohden, vaikka sillä sitte olisi kasvot kuin itse
pirun iso-äidillä."

Kun he olivat tulleet Linnapuistoon taaskin, tuli heitä vastaan
Läntistäkatua pitkin ihmisryhmiä, jotka palasivat Dänensandilta. Väki
oli kuullut, että kaikki oli ollut paljasta petosta ja huijausta, ja
melusivat nyt ja huusivat ja nauroivat. Kaikilta tahoilta, kaikista
taloista, ja kaikilta kaduilta kuului ovikellojen helinää, kuului
sekaisia huudahduksia ja näki rientäviä ihmisiä. Suuri Pe Ontjes nauroi.

"Älä naura", sanoi Kai Jans. "Kuinka voit sinä nauraa, kun koko
kotikaupunkisi esiintyy tuommoisessa alennuksen tilassa".

"Mitä minä Hilligenleistä?" sanoi Pe Ontjes katkeran hurjasti. "Vaimo
ja lapset! Kaikki muu on minulle yhdentekevää".

"Älä sano siten!" sanoi Kai Jans. "Älä sano siten! He ovat meidän
veljiämme ja sisariamme. Ell'emme joka hetki muista sitä, riehumme
toisiamme vastaan kuin villit eläimet."

"Oh, vai veljiä ja sisaria!"

Silloin näkivät he erään miehen tulevan kastanjakäytävältä ja tunsivat
kuunvalossa Piet Bojen. Hän oli tullut Hampurista, ollakseen puolen
päivää äitinsä luona. Nyt oli hän saattanut Heinken Annan luokse,
jottei hänen tarvitsisi tämmöisenä levottomana iltana istua yksin, ja
oli nyt matkalla asemalle, lähteäkseen yöjunalla takaisin Hampuriin.
Hän tiesi kaiken mitä oli tapahtunut, ja sanoi: "Nyt ei vast'edes voi
tunnustaa, että on kotoisin Hilligenleistä", ja asteli ajatuksissaan
heidän rinnallaan asemaa kohden.

"Jos siinä olisikin kaikki!" sanoi Kai Jans. "Mutta kuuntele
ympärillesi ja katso: kaikkia noita ihmisiä!"

Siinä riensi noin sata, ehkä kaksikin sataa ihmistä kaikilta tahoilta
asemaa kohden. Kuuli askelten töminää ja rumia haukkumasanoja; sen
ohessa kuului karkeaa, humalaista naurua.

"Kuule", sanoi Kai Jans, "kuinka he nauravat! He eivät aavista, että he
ovat mielipuolia elämässä!"

Piet Boje kohautti olkapäitään ja sanoi väliäpitämättömän kylmästi:
"Sitä me olemme kaikki, Kai. Pitääkö meidän ylipäätään ollakaan muuta?"

"Sinähän olet sentään aina ollut onnellinen, itsestäsi varma ja selvä
mies", sanoi Kai Jans.

Silloin naurahti Piet Boje lyhyesti. "Oh!" sanoi hän. "Nuori ja
terve olen ollut! Ja olen iloinnut siitä, että olen saanut kiivetä
ylöspäin! Mutta nyt kun olen päässyt ylös... Tuo ahertelu ja toimiskelu
telakallamme, päivä päivän jälkeen: yrittää tänään yhtä parannusta
rakenteeseen, jonka huomenna hylkää, ponnistaa saamaan aikaan enemmän
kuin muut telakat, muut maat; lisäksi tyytymätön työväestö, ja sitte
kaikki nuo silmänpalvelijat ja eteenpäinpyrkivät! Semmoista päivä
päivän jälkeen. Sehän on kaikki ilman mitään tarkoitusta".

He olivat tulleet lähelle asemaa. Mustan kivihiilivarastohuoneen
varjossa seisoi suuria ihmisryhmiä ja väijyivät sanaa hiiskumatta,
tulisivatko Tjark Dusenschön tai pormestari asemalle, hyökätäkseen
heidän kimppuunsa.

"Tiedätkö", sanoi Piet Boje, "_on_ niitä onnellisiakin ihmisiä".

"Kuka sitte?" sanoi Kai Jans ripeästi ja katsahti häneen.

"Ihmiset, joilla on joku piintynyt päähänpisto! Hanki itsellesi
semmoinen, niin voit olla onnellinen. Hourunhuoneissa, ihmiset siellä,
joilla on onnelliset piintyneet päähänpistot, ne ovat onnellisia! Ja
ne, jotka kuuluvat johonkin erityiseen lahkoon! Olen huomannut sen
telakoissamme, ja Lontoossa. Esimerkiksi pelastusarmeijalaiset: he ovat
onnellisia. Näetkös, hanki itsellesi joku piintynyt mieleenpisto, niin
olet onnellinen".

"Niin", sanoi Kai Jans, silmissään palava tuska. "Sinä olet oikeassa...
emmehän ole vielä päässeet pitkälle niistä ajoista, jolloin ihmiset
olivat kuin umeat tiedottomat eläimet. Niinpä emme vieläkään elä
tiedosta ja selvästä näkemyksestä, vaan kuvitelmista ja piintyneistä
mieleenpistoista. Minä... kuule Piet... minä soisin ja tahtoisin, että
olisi minulla semmoinen piintynyt mieleenpisto, piintynyt mieleenpisto
antaa jokaiselle ihmiselle, suuri ja avara ja ihana mieleenpisto...
semmoinen, joka saisi meidät lähemmälle valoa, tietoa ja selvää
näkemystä".

"Hyvää yötä!" sanoi Piet Boje ja naurahti ääneen, ja antoi heille kättä
ja lähti.

"Katso nyt", sanoi Pe Ontjes. "Katso nyt!"

Suuri joukko humalaisia miehiä oli ottanut puusian klubbin pöydältä,
ja kiinnittänyt sen pitkän tangon nenään, ja kantoivat sitä nyt
kirkkaassa, ihanassa hiljaisessa kuunvalossa, ja röhkivät. Siinä oli
joukossa harmaapäitä miehiä, muutamia klubbin jäseniäkin. Ne, jotka
seisoivat hiilivarastohuoneen varjossa hyökkäsivät esiin ja liittyivät
heidän kanssaan suureksi meluavaksi joukoksi, joka täytti koko
asemahuoneen edustan.

"Näes", sanoi Pe Ontjes, ja osoitti kädellään joukkoa kohti: "_Tuossa_
on Hilligenlei!... Tuossa on koko kansamme ja koko ihmiskunta. Tuossa
sen näet!"

"Oi", sanoi Kai Jans oudolla äänellä ja tarttui häntä käsivarteen,
ikäänkuin olisi hän kaatua. "Sinä, rakas Pe Ontjes! sinä olet
yksinkertainen vilpitön ihminen; mutta sinä seisot lapsesta asti...
niin varmasti jaloillasi elämässä...

"Poikaseni!" sanoi viljakauppias Lau hämillään: "Minäkö... varmasti?...
Anna Boje ja minä, me huojumme kahtaanne vihan ja rakkauden
aallokossa... Meiltä puuttuu, kuten kaikilta ihmisiltä: peräsin ja
kompassi".

Silloin hellitti Kai Jans hänen käsivarrestaan, ja sanoi alakuloisesti,
ja näki kuinka hänen sieluaan puistatti kammostus: "Yksikään ihminen
ei tiedä mitään! Ei mitään pyhää maata! Ei mitään Jumalaa! Kaikki
sekaisin! Sekaisin!"




KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Seuraavana aamupäivänä riensi Pe Ontjes Heinken luo, ja kertoi hänelle,
että Kai Jans oli tullut; lupasi hänelle vanhan kultakoristeen, joka
kuului hänen äidilleen ja sanoi: "Sinä olet viisas ja kaunis tyttö, ja
olet hänen ystävänsä. Minä en ole tarpeeksi viisas hänelle, ja Anna
muuttuu kohta tylyksi ja jyrkäksi. Mene sinä ja lohduta häntä."

Silloin ajatteli Heinke: 'Sepä sattuu hyvin, että tuolla toisella
juuri on neljän viikon loma, ja on poissa: niinpä voin omistaa koko
aikani tuolle rakkaalle, raukalle ihmiselle. Minunhan on niin helppo
lohduttaa, koska olen onnellinen. Oi, armas Pekka!' Ja hän meni äiti
Laun luoksi, ja sai toimeen, että koriste annettiin hänelle nyt jo
kohta, poimi puutarhassa vielä yhden punaisen neilikan, ja pisti sen
vyönsä alle. Ja lähti pitkään rakennukseen.

Kai istui tuvassa saman pyöreän pöydän ääressä, jonka ääressä kaikki
Jansit olivat kastetut, ja jonka ääressä he kaikki olivat syöneet, ja
ahertaneet koulutöittensä parissa, ja tuijotti sameissa hautovissa
ajatuksissa ulos merelle. "Tule", sanoi Heinke, "niin menemme ulos
vallille".

Kai nousi ylös ja pudisti hänen kättään. "Olen huono saattaja sinulle,
lapsi."

"Hiljaa nyt", sanoi Heinke. "Pe Ontjes on kertonut minulle kaiken. Tule
mukaan!"

Pitkän rantatokeen harjalla, joka menee suoraan kohti merta, laski
Heinke armaalla luottavalla liikkeellä kätensä hänen käsivarrelleen, ja
kulki siten hänen rinnallaan. Länsituuli puhalteli heitä vastaan. Se
hulmutteli hänen pukuaan. Aurinko loisti vasemmalla.

"Kuule... kun sinä olit ylimmällä luokalla, kerroit sinä kerta minulle,
että sinun esi-isäsi olivat kuuluneet Markomannien heimoon. Tuolla
ylempänä, Tuulivuorilla, olivat he asuneet, ja olivat sieltä muuttaneet
avaroille marskeille ja muuttuneet talonpojiksi."

"Lopulta tuli heistä työmiehiä Hilligenleissä", sanoi Kai, "ja
viimeinen heistä oli mietiskelijä ja tyhjäntoimittaja, eikä hänellä
ollut sijaa, ei oikeutta, eikä kotia kotimaassaan."

Heinke hellitti hänen käsivarrestaan, tempaisi leimuvin silmin takkinsa
auki ja katsahti häneen: "Eikö sinulla ole sijaa kotimaassasi? Onko
siellä mitään ihanampaa kuin ihana tyttö? _Tässä_ on sinulla sija!
Luuletko sinä, että on niin helppo valloittaa sijaa tässä? Vai
pitäisitkö parempana, että kymmenen vanhaa talonpoikaa kumartuisi
eteesi, lisäksi Hilligenlein vanha paksu torni?"

Kai katsahti ihmeissään ja välkkyvin silmin häntä: "Kuinka sinä olet
muuttunut... Niin armaaksi ja niin lempeäksi".

'Niin', ajatteli tyttö, 'Pekka, Pekka!'

Aurinko loisti ja tuuli humisi. He menivät kauemmaksi ulos
harmaanvälkehtivää merta kohden ja Heinke painoi hyvyydessään hänen
käsivarttaan pehmyttä rintaansa vastaan. "Parhaimman kolmesta puvustani
olen pukenut ylleni. Oletko jo huomannut? Ja joko olet nähnyt kukkasen?
Ja kultakoristeen? Kaiken sen vaan saadakseni sinut iloiseksi."

Kai katsahti taaskin häneen suurenevin silmin. "Sinun suusi oli ennen
hiukan pieni", sanoi hän, "mutta nyt se on voimakas ja leveä; ja sinun
silmäsi ovat tulleet tummemmiksi ja lempeämmiksi. Sinun silmäsi olivat
ennen kuin kaksi kymmenvuotiasta vaaleata tyttöä, jotka leikkivät
tuulessa palloa; nyt... nyt asuu niissä nuori äiti ja leikkii lapsensa
kanssa."

'Sen on tehnyt Pekka', ajatteli tyttö, 'hän on niin suloisesti
rakastanut minua!... Vait, sieluni...' "Mitä sinä puhelet?" sanoi
hän... "Minä olen kahdenkymmenenkahden, se sen tekee".

"Tiedätkö", sanoi Kai ja hymyili katkerasti itselleen: "Kun olin nuori
ylioppilas, ja sinä vielä lapsi, niin silloin oli minulla jonkun
aikaa se salainen ajatus, että sinusta joskus tulis minun vaimoni.
Jumalan kiitos, että jätin sen ajatuksen, ja että kaikki on jäänyt
vaan ystävyydeksi. Mikä pitkä morsiusaika olisi siitä tullut! Ja mikä
raskasmielinen sulhanen! Ja lopulta olisi hän sanonut: 'Minun on sääli,
Heinke Boje, mutta minulla ei ole leipää eikä ajatuksia sinulle'!"

"Älä ole niin surullinen", sanoi Heinke.

"Yli kolmenkymmenen vanha jo", sanoi Kai, "ja yhä vielä epätietoinen,
onkohan minullakin maailmassa paikka, jonka minä voin täyttää... Toisia
ottaa Jumala kädestä ja ohjaa jollekin pellolle, olkoon se vaikka
kuinka pieni ja sanoo: 'Rakenna tuohon majasi, ja kasvata kaalisi'.
Minua hän pitää leikkinään vaan. Hänellä ei ole peltoa antaa minulle,
vaan tahtoo, että minun pitää olla metsästäjä, samoilla pensaikkoja
ja rämeitä, harhaunut metsästäjä, joka ajaa takaa jaloa ihmeellistä
saalista."

Silloin menetti Heinkekin rohkeutensa, ja kääntyi takaisin ja ajatteli:
'Tänään ei onnistunut hyvin'.

Kun he olivat saapuneet sululle, jota vastaan vesi kuohahteli, antoi
hän kätensä Kaille ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä olet minulle
rakkaampi kuin äiti ja sisareni. Ell'et sinä ole iloinen, niin en minä
voi olla onnellinen, vaikka minä saisin, en tiedä mitä. Tulen huomenna,
ja tulen yhä, niinkauan että sinä taas voit nauraa." Hänen silmänsä
olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin, hän kääntyi nopeasti poispäin
ja lähti.

Seuraavana aamuna tuli hän taaskin, samassa sinisessä puvussa,
vyötäisillään punainen neilikka, ja meni hänen kanssaan vallille, merta
kohden. Ja meri lepäsi väljässä harmaanvihervässä levätissään, ja
sädehtivä vyö kulki poikin sen rintojen ylitse. Ja marskeilla aukeni
niitty niityn ja pelto pellon takana: tummanvihantaa heinikkoa ja
valkenevia viljapeltoja, ja kaukana siintävässä etäisyydessä puiden
varjostamia kartanoita ja kyliä. Sisäänpäin maata taas levenivät
avaralti ja lievästi ylenevät kukkulat ja kantoivat hartioillaan
peltoja ja metsiä ja kyliä.

"Katsohan toki", sanoi Heinke ja katsahti ympärilleen, "kuinka ihana
on kotiseutusi! Eikö tee sinua iloiseksi se, että olet tämän maan
lapsi, tämän maan, jossa jo vuosituhansia sitte on tehty niin monta
uljasta ihmistekoa? Olethan sinä nuori ja viisas ja lisäksi terve.
Eikö kotimaasi ja nuoruutesi puhu, ja käske sinua tähystämään uljaasti
ympärillesi, kuinka voisit tehdä jotain hyvää."

"Kaksi vuotta sitten", sanoi Kai mietteissään, "puhuin kanssasi siitä,
että olin aloittanut erään työn. Aioin kirjoittaa erään kirjan, jossa
aioin osoittaa, kuinka aikanamme kaikissa elämänkysymyksissä nousee ja
herää uusi tuuli, ikäänkuin raikas aamutuuli. Kaikkialla pyrkimystä
ja tahtoa eteenpäin, reipasta uljasta halua muuttaa ja parantaa oloja
ja asioita, tahdotaan tulla viisaammiksi, tulla oikeamielisemmiksi.
Ja tahdoin sitte edelleen tutkia, mistä tämä tuuli humisee, ja mitkä
purjeet pitää meidän, purjehtijain ja vahtivuorossa olijain, vetää
mastoihin, ja minnepäin ohjata laivaamme. Siten aioin laulaa laulun
Saksan uudestisyntymisestä. Olinkin jo antaunut ahkerasti työhön ja
minulla oli iloa siitä, ja toivoin jo saavuttavani rauhan."

"Mutta sitte tuli lakko. Minulla oli paljo juostavaa, ja paljo
puhuttavaa, ja paljon autettavaa. Kaikki nuo väärinkäsitykset,
ja kaikki viha ja katkeruus, ja kaikki nuo ihmispäissä kiehuvat
mielettömät ajatukset nousivat ympärilleni kuin pimeät sekaiset voimat,
ja painoivat alas minua ja ahdistivat minua. Ja sitte tuo noiden kahden
pojan kamala kuolema, ja eilen koko kotikaupunkini hourujenhuoneena."

"Heinke... minä tiedän nyt: Kaikki tuo meidän hituinen muuttelemisemme
ja parantamisemme ja eteenpäinpyrkimisemme on sekaista ja sameaa ja
mitätöntä, se on turhaa, eikä se johda mihinkään, ja se on turhaa
siksi, että elämämme perusta on väärä; siksi että meillä ei ole mitään
todellista maailmantunnetta, mitään todellista uskontoa. Meiltä
puuttuu hyvä puhdas usko, Heinke. Usko, joka loistaisi ja johtaisi
edessämme kuin valoisa ihana johtotähti ja ilmestys; usko, joka voisi
valaista kaikki viisaat ja uljaat mielet. Katso, jos meillä olisi
semmoinen usko, niin silloin seuraisi kaikki muu itsestään. Siinä, koko
ihmiselämämme perustassa, uskossa, siinä pitää uudestisyntymisen alkaa."

"Mutta mistä löytää tämä uusi usko? Kukaan ei voi sanoa, missä se on.
Ja iäinen voima ei anna meille sitä. On kamalaa rukoilla Jumalalta:
osoita se minulle, lahjoita se minulle! Katso, minä ja minun kansani
tarvitsemme sitä, muuten nääntyy sydämemme, ja hän... hän katsoo vaan
ihmistä sanattomin tyynin silmin, katsoo yhtäpäätä tyynine silmineen...
Voin puhua tästä ainoastaan sinun kanssasi. Sinä olet minulle kaikkea
pyhää ja rakasta maailmassa."

Heinke katsoi häneen silmin, jotka olivat tulvillaan kyynelistä. 'Oi',
ajatteli hän, 'kuinka mielelläni suutelisin hänen käsiään ja silmiään'.

"Älä itke", sanoi Kai. "Iloitse vaan, ett'et ole missään tekemisissä
kanssani".

Heinke kääntyi, ja kulki sanaa sanomatta hänen rinnallaan. Hän ei
tietänyt nuoruuttaan, mitä hänen piti vastata hänelle. Kun hän jätti
hyvästi, sanoi hän: "Muistatko vielä kun toit Valtamerimatkaltasi ne
hedelmät minulle? Se oli nuoruuteni tärkein tapaus. Ja kuinka autoit
minua aineissani? Aina olit sinä hyvä minulle. Siksi olet sinä minua
niin paljon lähempänä kuin äiti ja siskoni, enkä minä saa lepoa ennen,
kuin sinä olet iloinen."

Tänä yönä ajatteli ja rukoili Heinke tulisesti kauas puoliyöhön. Se oli
syvää ja harrasta rukousta; sillä hänen suvussaan rukoillaan harvoin,
mutta syvästi ja koko sydämen voimalla.

Aamulla aikaiseen, kun luonto vielä oli pyhän hiljainen ja koskematon,
tuli hän taaskin. Kai tuli jo ovessa häntä vastaan ja lähti hänen
kanssaan. Tuuli puhalteli voimakkaana ja puuskaisena. Aamuaurinko
yleni selkeänä ja kirkkaana kaukaisen metsänrannan yllä, viistoon yli
Wodaninkukkulan.

Ja Wodaninkukkulalla, joka jo isille oli näkynyt pyhänä vuorena, sen
huipulla matalain tammien ja hautakumpujen välillä istui raikkaassa
aamussa lähetti sen, jota ei voi käsittää ihmismieli, ja nimittää
ihmiskieli. Loistavat jalkansa kanervassa, eteenpäinkumartuneena,
katseli hän sädehtivin silmin noita kahta ihmistä, jotka käyskelivät
rantavallille, kuvastuen selkeästi meren heleää taustaa vastaan. Hänen
silmänsä olivat niin terävät, että ne olivat niinkuin kaksi lentävää
nuolta, jotka lentäessään leimuvat.

He käyskelivät sanaa sanomatta rinnakkain, tuuli hulmuttuli Heinken
pukua ja työnteli sitä joka hänen taipuvaa jäsentään vastaan. Ja tuli
pääskyspari kukkuloilta käsin ja lentää livahti ihan hänen polviensa
editse. Hän kurotti kättään niitä kohden ja huudahti heikosti ja sanoi
yhdessä hengenvedossa, ikäänkuin syytäisi hän sen itsestään: "Sanoit
eilen, että kansaltamme ja ajaltamme puuttuu pyhää maata, jolla
seistä ja työskennellä, ja sanoit, että siksi puuttuu siltä sisäinen
turvallinen elämän ilo ja rohkea riemukas tahto. Sano minulle: onkohan
ikinä maailmassa ollut ihmistä, joka on siten seisonut pyhällä maalla,
ja ilon luottamuksella katsellut ympärilleen, ja korjannut ihanat
hedelmät?"

Kai jäi seisomaan ja katsahti häneen hämmästyen: "Niin", sanoi hän,
"ehkä mahdollisesti Vapahtajamme".

"Niin", sanoi Heinke, "mutta hänkään ei seisonut sillä luonnollisena
ihmisenä, vaan jumaluutensa voimasta?"

"Niin, lapsi", sanoi Kai suruissaan, "kuka tietää sen. Hänen todellinen
kuvansa on kohta hänen kuolemansa jälkeen ja sitte yhä enemmän ja
vahvemmilla väreillä tullut maalatuksi uudestaan ja uudestaan ja
peitetyksi kaikenmoisella ulkokoristuksella. Nyt ovat tosin useat
ahkerat oppineet, jo sadan vuoden ajan, työskennelleet saadakseen esiin
hänen oikean kuvansa kaiken tuon monikerroksisen teko-kaunistuksen
alta. Ja ovatkin, varsinkin viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena
saavuttaneet ihania tuloksia. Tunnen suurimman osan tätä tutkimusalaa.
Mutta selvyyteen eivät hekään, sikäli kuin minä ymmärrän, ole
päässeet." Hän katsahti mietteitään hautoen eteensä ja sanoi sitte
empien ja mietiskelevästi: "Kun toimin pappina, iloitsin minä hänen
ihanasta ja ihmeellisestä viisaudestaan ja hyvyydestään ja saarnasin
siitä; ja arvelin, että oli yhdentekevää, oliko hän iäinen ihmeolento
vai tavallinen luonnollinen ihminen. Se _onkin_ yhdentekevää... ei...
se ei ole yhdentekevää... ei."

Pääskyspari lentää livahti kiitäen, laskien ilmaan lyhyen suloisen
liverryksen ihan Heinke Bojen polvien editse. Hän kurotti kädellään
niitä kohden ja huudahti ja kohotti vaaleata päätään ja sanoi nopeasti:
"Sekö yhdentekevää? _Sekö?_ Ei ole mitään välttämättömämpää koko
maailmassa, kuin että olla siitä asiasta selvillä. Niinkauan kuin
ei siitä ole selvillä, on pyhä maa epävakava ja horjuva perusta,
ja ihmisten mielet häilyvät levottomina mielipiteestä toiseen, ja
kaikenmoinen kirkonusko ja pappeinvalta saa väärää vaikutusvaltaa
ihmisiin. Ei ole mitään välttämättömämpää maan päällä, kuin että on
selvyys ihmisellä Vapahtajan olennosta."

Kai Jans oli levottomana kuunnellut ja sanoi verkkaan ja epävarmasti
ja ikäänkuin etsien: "Niin... olet kai oikeassa! Kun vaan olisi
mahdollista", lisäsi hän hitaasti ja raskaissa ponnistelevissa
ajatuksissa, "kun vaan olisi mahdollista kaiken tuon kultamaalauksen
alta löytää hänen todellinen oikea kuvansa, ja ilmenisi ja selkenisi,
että hän oli ihminen, tavallinen luonnollinen ihminen, ja voisi
osoittaa hänen sielunsa salaisimman syvyyden, sen pyhän maan, jonka
pohjalla hän seisoi, ja jolta hän niitti ihanat hedelmänsä... niin...
ja voisi sitte sanoa: tulkaa, kaikki ihmiset: katsokaa tässä, tässä
seisoi ihminen kuin mekin, seisoi perustalla pyhän maan ja oli
onnellinen ja iloinen, tulkaa; tulkaa kaikki, kaikki ihmiset: mekin
tahdomme asettautua tämän pyhän maan perustalle ja työskennellä
kansamme uudestasyntymiseksi!... Mutta katso... sitä ei voi...
alkulähteet ovat liika niukat. En usko, että enää voi löytää hänen
sieluaan ja hänen elämäänsä. Ei, en usko... Ja niinpä ovat kirkot aina,
aina olevat vallassa, ja siispä harha ja erehdyskin."

Silloin lensivät pääskyset kirkkaasti livertäen ihan neidon polvien
editse. Hän kumartui ja oiensi kättään niitä kohden ja huudahti ja
pääskyset lupasivat arasti hänen kätensä ohitse, ja hän puhui, kuin
sysäisi hän sanat suustaan, hänen harmaissa silmissään sädehti syvä ja
täyteläs loiste. "Sinä sanot, että monet ovat jo työskennelleet siinä,
ja että tärkeitä tuloksia on jo saavutettu? Kai Jans! Tohdi sinäkin!
Lapsensilminesi, ja kuumine voimakkaine sydäminesi: tutki, mitä on
tutkittu! Piirrä sinä kuva Vapahtajasta!"

Kai Jans löi säikähtäneenä käsiään rintaansa vastaan. "Minäkö?" sanoi
hän. "Minä raukka oppimaton ihminen?"

"Semmoisen kuin sinä pitää se tehdä", sanoi Heinke. "Oppimaton raukka
ihminen... kuule... olethan kovassa puutteenalaisessa nuoruudessasi
saanut omillasi ja isäsi silmillä nähdä monellaiseen ihmiskurjuuteen ja
puutteeseen? Olet saanut Jumalalta erikoiset silmät; lapsuudestasi asti
sanotaan sinusta, että näet ihmiset ja asiat alastomina. Vai pelkäätkö
sinä, mitä ihmiset tulevat sanomaan?"

Hän pudisti kiivaasti päätään: "Kauan jo olen saanut oppia", sanoi hän,
"olla välittämättä siitä, mitä ihmiset arvelevat. Mutta sanon sinulle,
se on ankara ja raskas työ. Herättää tuo kaukainen, outo, ihmeellinen
elämä taas eläväksi! Herra minua auttakoon: kuinka voin minä sen tehdä!"

Heinke tarttui häntä käsivarteen ja katseli kauniilla vakavilla
silmillään häntä kasvoihin: "Uskalla vaan! Ala huomenna jo! Onnistukoon
sitte tai ei. Ole sinä yksi niitä monia, jotka osaltaan ovat valmiita
auttamaan ihmiskuntaa, kunnes heitä parempi voimakkaammalla kädellä
tarttuu pyöriin. Ala huomenna jo, Kai! Etsi Hilligenlei, Pyhä maa!"
Hän oli seisauttanut hänet ja pudisteli hänen käsivarsiaan. "Auta, Kai
Jans! Tee sinäkin osasi kansasi uudestisyntymiseksi, tee, äläkä pelkää."

"Jos sinä tahdot", sanoi Kai työläästi hengittäen... "Koettaa tahdon.
Sinulla on suloinen ihmeellinen voima ylitseni, ikäänkuin pakoittaisi
minua Jumalan enkeli."

Silloin hellitti Heinke hänen käsistään ja kutsui pääskyjä ja palasi
niiden kanssa takaisin Hilligenleihin. "Katsos!" sanoi hän... "näetkö
tuota valkeata pilveä tuolla Wodaninkukkulan yllä? Kuinka ihmeellisesti
se hälvenee poispäin. Aivan kuin eläisi se."

Kai Jans kääntyi ja näki avaran aavan maailman ja katsahti neitoon.
Tämä asteli tyyneenä ja varmana ja katseli ihanin rauhallisin silmin
ulos etäisille kukkuloille. "Sinä olet kaiken valtijatar", sanoi Kai
Jans.

"Luonnollisesti!" sanoi neito. "Meri ja tuulet, kangas ja kukkulat
eivät voi tehdä sitä, mitä minä juuri olen tehnyt". Hän kääntyi ympäri:
"Missä ovat pääskyni nyt?"

"Ne olivat uljaita apureitasi", sanoi Kai. "Ovat livistäneet pois
nyt... Hupsu sinä olet."

"Mene kotiin ja ole ahkera", sanoi Heinke ja nyykäytti päätään...
"Minunkin pitää mennä töihini nyt".




KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Niinpä alkoi nyt siis Kai Jans, siniseksi kalkitussa kammarissaan
pitkässä rakennuksessa Satamakadulla, pelolla ja vavistuksella etsiä
evangeliumeista, missä olisi pyhä maa.

Joka iltapäivä tuli Heinke väljässä tummansinisessä villapuvussaan
ja koputti ikkunaan. Silloin katsahti Kai Jans hämmentyneenä ylös
kirjoistaan, aivan kuin olisi joku merkillinen olento kömpinyt
satamalammesta, ja rutistanut otsaansa ikkunaa vastaan. Sitte lähti
hän hänen kanssaan ja oli vaitelias. Hänen vieressään käydessäänkin,
työskenteli hän.

Kun Heinke kysyi häneltä, kuinka hänen työssä edistyi, ravisteli
hän päätään ja sanoi: "Ystäväni on lähettänyt minulle kaikki
tärkeimmät kirjat, jotka viimeisinä kymmenenä vuonna ovat ilmestyneet
ja käsitelleet asiata; ne ovat melkein kaikki saksalaisten
yliopistomiesten kirjoittamia. Useimmat tunnen jo... On se sekaista ja
vaikeaa; en jaksa kuvitella, että siitä voi syntyä mitään selvää. Mutta
olen kuitenkin kiitollinen sinulle, että olet saattanut minut tuohon
työhön. Ell'en saakaan tuota vanhaa, pyhää kuningaslähdettä kumpuamaan
esiin entisessä virkeydessään ja raikkaudessaan -- se on vaipunut liika
syvälle jo, ja on mullan ja soran peitossa -- niin on jo sekin iloksi,
että saa työskennellä siinä pyhässä lehdossa, joka aikojen kuluessa on
kasvanut sen ympärille."

"Näetkö nyt?" sanoi Heinke. "Niin, Heinke Boje!" Ja Heinke otti hänen
käsivartensa ja kertoi hänelle lapsuudestaan, kuinka hän oli aikonut
tuoda hänelle kukkasia, mutta ei ollut tohtinutkaan. "Nyt olen tuonut
sinulle ihanan kukan". Ja sitte hän kertoili toimistaan ja hommistaan.

Mutta hän ei sanonut sanaakaan siitä, että hän koko kesän ajan oli
joka ilta istunut erään miehen polvilla, ja että hän joka toinen aamu,
istuen Bojelasten tapaan vuoteensa reunalla, punoittavin poskin ja
loistavin silmin luki kirjeen tältä samalta mieheltä. Siitä hän ei
puhunut.

Siten kului kolme viikkoa.

Kun Heinke neljännen viikon alussa eräänä ihanana heleänä
syyskuunpäivänä tuli ylös vallia, mennäkseen koputtamaan ikkunaan, ei
hän tavannutkaan häntä, kuten tavallisesti syventyneenä kirjoihinsa,
vaan seisoi hän ja katseli ihmeellisen tyynin silmin ulos merelle. Hän
tuli kohta ulos tavallista reippaampana liikkeissään, ja sanoi, koko
olennossaan omituinen kohotettu liikutus: "Kuule... Se selkenee...
Ei enää epäilystäkään. En voi sanoa sinulle, kuinka ihmeellistä on
ollakseni. Se selkenee ja selkenee: se oli ihmeellisen syvä ja puhdas
ja uljas ihmiselämä. Se on liikuttava alusta loppuunsa asti: hänen
uskonsa, hänen lempeä hyvyytensä, hänen uljas tahtonsa voittaa,
ja sentään joutua tappiolle, hänen hairahduksensakin ja hänen
sortumisensa. Luulen, ettei hän missään kohdassa kasva yli ihmisluonnon
määrän. Hänen elämänsä on murhenäytelmä, ja enkelit eivät elä mitään
murhenäytelmiä. Tule, niin menemme aina merelle asti. Minä koetan,
voinko kertoa sinulle siitä mitään. Sinun pitää kysyä, jos joku kohta
oudoksuttaa sinua: siten selvenee kaikki paremmin. Oi sinua, Heinke
Boje! Katso, minulla ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin puhua
tästä."

Silloin alkoi hän, ja Heinke Boje kuunteli tarkkaan. Usein takertui
hänen puheensa, ja hän huomasi, että siinä vielä oli aukko hänen
esityksessään. Usein saivat Heinken yksinkertaiset luonnolliset
kysymykset hänet hämmästymään ja osoittivat hänelle, että hän jossakin
kohdassa oli tehnyt liika nopeita johtopäätöksiä.

Siten kului heiltä päiviä. Heinkelle oli kaikki mitä hän kertoi uutta
ja ihmeellistä, ja hän ihmetteli syvästi ja oli iloinen.

"En kirjoita vielä mitään", sanoi hän, "tahdon vielä ajatella sitä
uudestaan ja uudestaan, ja raittiilla tyyneellä mielellä. Ei missään
asiassa pidä ajatella niin raittiisti ja kylmästi kuin uskonnossa.
Tahdon esittää hänet ihan yksinkertaisesti historiallisten lähteiden
mukaan, ja siellä, missä minulla ei ole tukea niistä, vetää vaan
välttämättömimmät ja lyhyimmät yhdistysviivat noudattaen suurinta
varovaisuutta. Siihen ei saa pujahtaa sanaakaan, jota en ainakaan
kolmeen kertaan ole ajatellut ja punninnut."

Alussa syyskuuta yritti hän alkaa kirjoittaa; mutta ilmeni kaikellaisia
vaikeuksia. Hänen täytyi taaskin päiväkausiksi syventyä lähteisiin ja
uudempain tutkijain teoksiin. Siten kului taas viikkoja. Eikä hän yhä
vieläkään kirjoittanut mitään.

Ilma kävi sateiseksi, ja hän teki kävelynsä vallille yksin. Heinke
tuli iltasin, ja tapasi hänet hiljaisena ja syvissä mietteissä. Kun
hän vielä oli siellä, palasi Thoms Jans töistä, söi tapansa mukaan
kyökissä, istuen liedellä, ja tuli sitte sisään, sytytti lyhyen
piippunsa, ja istuutui heidän seuraansa.

Silloin istui Kai Jans siinä, yhä vaipuneena ajatuksiinsa, ja
kuunteli vaan puoliksi, mitä hänen isänsä haasteli ihmisistä ja
ihmiskohtaloista, ja katseli noita ihania vakavia naiskasvoja edessään.
Siten istuu ihminen kuuman ankaran työpäivän jälkeen hiljaisen vilvakan
metsälammin rannalla, ja iloitsee sen ihanasta syvästä kuvastuksesta ja
kuulee yllään vanhojen korkeiden tammien humuavan tuulessa kaikesta,
mitä ovat saaneet nähdä.

Nuori nainen taas katseli häntä, ja ajatteli tyyneessä mielessään:
"Mikä rakas vakava ja tyyni ihminen hän nyt on! Alan pitää hänestä aina
vaan enemmän. Ell'en pitäisi siitä toisesta niin paljon, niin olisin
niin suuressa hädässä, kun ei hän pyydä minua omakseen. Ylen ihanaa
mahtaa olla sen, jota hän joskus rakastaa. Mutta nyt on siten, että hän
on ystäväni, ja minä olen onnellinen."

Mitä syvemmälle Kai pääsi syvenemään tuohon ihmeelliseen ihmiselämään,
sitä vaikeammaksi tuli hänen tehdä mitään johtopäätöksiä, ja sitä
raskaammaksi kävi hänen sielunsa. Tulivat lisäksi nuo päiviäkestävät
alakuloiset sadeilmat. Häntä ahdistivat ankarat painavat huolet: kuinka
moni kelpoihminen oli loukkaantuva siitä, mitä hän nyt teki, ja kuinka
mahdollisesti moni, joka luontaisilta taipumuksiltaan oli raaka, mutta
joka tähän asti oli tuntenut salaista kaihtivaa pelkoa Jumalan pojan
edessä, nyt laskisi vapaat ohjakset pahuudelleen.

Toisinaan, varsinkin öisin, kun tuo vaikea epävarma työ ja huolet
siitä herättivät hänet unestaan... sade ja tuuli ryöppyilivät ikkunaa
vastaan... kouristi häntä syvä epäilys ja tulinen tuska: "Sinä olet
harhassa, olet harhassa! Hän oli sittenkin iäinen taivaallinen
ihmeolento. Oi sinua, joudut vikapääksi iäiseen syntiin." Ja keskellä
yötä kuului hänelle: "Tule, nouse ylös! Kansasi kaksi suurinta seisovat
ovesi edessä ja tahtovat puhutella sinua... Näetkö miten vihastuneelta
näyttää isä Luther: 'Minunko olkapäitteni yli kuljet uskossasi kuin
porraspuitten?'... 'Niin, sen teen!'... Ja kas, ken seisoo tuolla
Lutherin takana? Ukko Weimarista! Hän ilkkuu sinulle: 'Oh, älä turhia
itseäsi vaivaa! Et voi sulattaa toisiinsa kahta asiaa, jotka eivät sovi
yhteen: kristinuskoa ja saksalaisuutta'... 'Sen teen _sittekin_!'"

Sitte, kun sarasti harmaa auringoton aamu, pelkäsi hän antautua
työhön, heitti kynän kädestään ja lähti ulos. Ja vallipadolla, jota
vastaan samea raskas tuuli laiskasti puhalteli ja sade valeli, jatkoi
hän taisteluaan ja puhui Jumalalle: "Sinä tiedät, että olen lapsesta
asti etsinyt sinua ja pyhää maata, ja että se on riistänyt minulta
kaiken iloni. Missä on ollut nuoruuden ilo minulla?... Sinä tiedät,
kuinka on jo vuosia ahdistanut ja vaivannut minua, että kirkko jo
kaksisataa vuotta on solvannut ja häväissyt kaikkia kansani sankareita
ja runoilijoita ja tutkijoita: he eivät muka uskoneet Vapahtajaan,
eivätkä olleet mitään kristittyjä ja olivat siis sinun hylkäämiäsi.
Pitääkö minun kärsiä sitä?... Sinä tiedät, kuinka kaikki nuo vuodet on
minua kiduttanut, että kaikki eteenpäinpyrkivät kansassani: työväki,
merimiehet, kauppamiehet, oppineet, taiteilijat, kaikki, jotka antavat
korvissaan humista jumalan tuulet, kaikki, joissa on terveyttä ja
voimaa, että kaikki ne ovat joutuneet ristiriitaan kirkon kanssa,
ja seisovat ilman uskoa, ja siis ilman perustaa keskellä kovaa ja
ankaraa ihmisolemista. Pitääkö minun kestää se?... Sinä tiedät, että
rakastan sinua yhtä syvästi kuin ne, joilla vielä on vanha uskonsa, ja
ett'ei minulla ole halua repiä alas, ja ett'ei se ole minulle iloksi,
vaan että haluni ja tahtoni ja iloni on rakentaa, ja että tahdon
rakentaa, sikäli kuin minun vähät voimani riittävät; tahdon rakentaa
vanhalle pyhälle pohjalle uuden uskonhuoneen, olkoon että siitä aluksi
tulisikin ainoastaan vaatimaton pölkkymaja, jotta kansani vakavat ja
lapsellisen vilpittömät ihmiset asuisivat sen alla, ja löytäisivät ilon
sen turvissa. Siksi uskallan, sen minkä uskallan. Ja jos puhut sitä
vastaan, niin en minä kuule."

Kun hän senjälkeen tuli kotiinsa, oli hänen rohkeutensa taaskin
kasvanut, niin että hän taaskin alkoi tehdä muistiinpanojaan, askel
askeleelta, varovasti seuraten pyhän sankarinsa elämän jälkiä. Illat
istui hän tammensa ja ihanan syvän metsälampensa ääressä, eikä puhunut
sanakaan siitä, joka oli salaisuutena yksin Jumalan ja hänen sielunsa
välillä.

Ja vihdoinkin tuli kirkas aurinkoinen syyskuun aamu, perjantai päivä,
päivä, jolloin ylt'ympäri pelloilla näki sirppien vilahtelevan, ja
kuuli olkien kahinaa, ja näki kohoovan kuhilaan kuhilaan viereen:
silloin oli hän kirjoittanut muistiinpanonsa loppuun, ja näki nyt
myöskin edessään tien, näki kirkkaan ja ylvään tien kohti ihmiskunnan
tulevaisuutta. Nyt voi hän alkaa muovailla sitä kaikkea eläväksi
kokonaisuudeksi. Silloin veti hän syvään henkeään.

       *       *       *       *       *

Ja kun Heinke tuli, oikaisihe hän suoremmaksi ja nauroi ja sanoi:
"Kuinka kevyttä on minun olla, ja kuinka olen iloinen! Kaikki aaveet
ovat väistyneet nyt!"

Heinke katseli häneen onnellisin silmin: "Sinä näytät kuin nuori
isäntä, joka näihin aikoihin vuotta astuu ovensa eteen ja katselee ulos
viljapellolleen, jota hän lähtee niittämään."

"Entä sinä?" sanoi Kai, ja hänen silmänsä loistivat. "Mitä on sinusta
tullut? Luuletko sinä, ett'eivät minun silmäni ymmärrä, mikä on
kaunista. Nyt... nyt ovat silmäni taas auenneet näkemään sitä, kuten
ylioppilaspäivinäni Berlinissä."

Silloin säikähti Heinke ja vaikeni.

"Tule", sanoi Kai, "nyt me teemme pitkän, pitkän matkan yhdessä. Ihan
yksin... Mitä säikähdät, lapsi? Ethän voi ihmetellä, että katselen
sinua siten... Katsos, nythän on elämäni kirkastunut."

"Et saa katsoa minua siten", sanoi Heinke värähtelevin äänin.

Kai otti hänen käsivartensa ja astui ihan hänen rinnallaan ja nauroi
iloisesti. "Miks'en saa? Et enää uneksu puol'naisena puol'lapsena.
Sinusta on tämän vuoden kuluessa tullut täysi nainen. Ja millainen
nainen!"

Heinke laski kummankin kätensä hänen käsilleen ja rukoili häntä
hillityllä hädällä: "Hyvä rakas... kuule, älä puhu sillä tapaa minulle".

Mutta hän ei nähnyt hänen hätäänsä. Hän näki ainoastaan ystävyyden
ja rakkauden, joka asui hänen ihanissa silmissään, ja suuteli hänen
esteleviä käsiään ja nauroi vallattoman iloisesti, ja katseli hänen
kättään ja suuteli sitä ja puhui tulvivalla sydämellä: "Olen seitsemän
vuotta uurtanut surujen vuorta ja hautonut ja hautonut ajatuksiani;
tuli silloin maan ihanin impi ja löi helähtävällä äänellään vuoreen.
Silloin hypähdin minä ylös ja näin maailman ja auringon ja Jumalan
valtakunnan." Hän tarttui häntä kumpaankin olkapäähän ja katseli häntä
kasvoihin ja sanoi: "Katso minuun... Katso minuun!... Kuinka kaunis
sinä olet!"

Silloin huudahti Heinke tuskassaan: "Kai, rakas Kai!... Älä puhu sillä
tapaa!... Minä en voi sanoa sinulle sitä!"

Mutta Kai Jansin sielussa humisi ja soi ilo. Eikä hän kuullut hänen
äänensä hätää. "Tule, me menemme hiljaisia peltoteitä ulos kukkuloille.
Tänään sulaa onnea ja iloa kaikki! Ja huomenna alan minä laulaa laulua
Vapahtajastamme, laulua, jommoista ei vielä kukaan ole laulanut."

"Oi, hyvä, rakas... Tule, käännytään takaisin... minä... minä tahdon
kertoa sinulle jotakin."

"Sinä olet tähän asti aina kertonut, ja minä olin vaiti... Vaitelias,
ikävä armastelija olin minä. En ole antanut mitään sinulle, sinä
raukka, raukka ihmislapsi. Olenko ikinä sanonut sinulle, kuinka ihana
sinun käyntisi on? Astut kuin kuningatar, joka on siunattu. Olenko
ikinä sanonut sinulle, kuinka kaunis on olkapäittesi ryhti. Aivan kuin
istuisi kummallakin olkapäälläsi kyyhky, jota sinun käydessäsi täytyisi
tuudittaa. Olenko ikinä sanonut, kuinka kauniit sinun hiuksesi ovat? En
ole ikinä nähnyt niitä valloillaan. Ihmeellistä mahtaa olla saada nähdä
niiden lankeavan valkeille olkapäillesi. Sinä... nyt sinä saat sulhasen
itsellesi, joka iloitsee sinusta eikä ole mikään uneksija." Hänen
kasvoiltaan oli haihtunut kaikki ankaruus ja umpimielisyys, ja kaikki
salainen sisällinen murhe ja huoli. Kuten keskellä ihanaa puutarhaa
seisova kauan sulettuna ollut hiljainen huone aukaisee puhdistetut
ikkunansa, ja sen selkosen selälleen avatusta ovesta rientää parvi
ihania lapsia nauraen ja karkeloiden ulos tuohon ihanaan puutarhaan,
siten välkähteli ja välkehti viisautta ja kauneutta Kain armaista
uskollisista silmistä; rakkauden ja hyvyyden tulva ikäänkuin yllätti
Heinken ja tulvi hänen ylleen, niin ett'ei hän voinut kääntää silmiään
hänestä.

"Sinä olet aivan toisellainen", puhui Heinke vavahtuneena. "Älä puhu
sillä tapaa minulle! Kai! Älä, älä! Älä sillä tapaa!"

"Minä olen sama, Heinke, kuin olen aina ollut", puhui Kai lempeällä,
säälivällä äänellä, ja silitteli hänen käsiään: "Olen vaan ollut pitkän
aikaa kipeä ja vaivanalainen, ja sinä olet joutunut kärsimään kanssani.
Mutta nyt minä olen tullut terveeksi. Älä säikähdä, rakkaani, jos se
tulvahtaakin esiin niin myrskyävästi."

"Rakas" puhui tyttö, "rakas Kai!" Ja kätki silmänsä käsiinsä, ja
vaikeroitsi sielussaan: "Minä _en voi_ sanoa sitä hänelle... en voi!
Tämä on ensimmäinen onnellinen päivä hänen elämässään!"

"Hymyile, hymyile minulle! Tämähän on satua! Minä vaivainen mitätön
työmiehenpoika käyskelen tässä vallilla ja rinnallani käy maan ihanin
impi. Minne? Minne?... Katso, tuota viherjää tietä me menemme, ja
puolessa tunnissa olemme kukkuloilla tuolla. Ihmisiä ei täällä ole.
Olemme tuntikausia kahden. Minä etsin metsässä paikan, tahdon polvistua
eteesi ja katsoa sinua, en mitään muuta, katson, katson sinua vaan,
tuntikausia. Suurempaa iloa ei ole elämässä. Miten hienot ja valkeat
ovat sinun kasvosi. Oi, sinä hieno valkea holsteinitar!"

Tyttö aikoi rukoilla: 'Kai, minä en voi... minä en voi! Minä olen
toisen morsian. Minä pidän eräästä toisesta enemmän kuin kaikesta
maailmassa'. Mutta hän ei sanonut sitä. Hän ei voinut sanoa. Kain
silmänsä loistivat niin autuaina ja hänen äänensä värähteli hänen
sydämensä sykinnästä... 'Oi, olkoon hän onnellinen yhden päivän... hän
armas raukka ihminen!... Kuinka suloisen ihmeellinen hän on ilossaan,
ja kuinka kuuma on hänen rakkautensa, ja kuinka hänen silmänsä
sädehtivät. Käsiäni saa hän pitää kädessään... molemmat käteni...
enempää ei... muun estän. Käteni, molemmat käteni!' Siten kulki hän
säikähtänein levottomin sydämin, asteli viheriää niittypolkua hänen
rinnallaan keskellä hedelmällistä, avaraa, yksinäistä marskia. Aurinko
loisti kuumana ja paahtoi.

Kai oli onnellinen, kuin nuori poika. Hän nauroi, hän leikki hänen
käsillään, hän hellitti niistä, ja poimi kukkia, joita kasvoi
ojanreunalla, ja kiinnitti niitä hänen hiuksiinsa ja hänen rintaansa,
ja pujotti valkoisia Marian kukkasia hänen vyönsä alle. Heinke
antoi hänen tehdä, ja seisoi hänen edessään, ja ajatteli milloin
vavahtuneella pelolla: 'Kuinka kamalaa tämä', milloin taas suloisessa
ilossa: 'Mikä armas ihminen hän on. Käteni saa hän pitää, molemmat
kädet.' Ja hän hiipi kummankin kätensä hänen käsiinsä ja ajatteli:
'Enempää ei'.

Tuntia myöhemmin olivat he metsän yksinäisyydessä. Heinke istui
erään vanhan sorautuneen vallin reunalla, yhä vielä hiuksissaan
ja rinnoillaan kukat, joilla Kai oli häntä koristanut, ja Kai oli
polvillaan hänen edessään, ja oli kiertänyt käsivartensa hänen
ympärilleen ja katseli sanomattomassa onnessa ylös häneen ja rukoili ja
rukoili: "lähennä suusi, suusi". Ja hän kumartui uudelleen ja uudelleen
ja suuteli häntä, ja hän puhui kuin suunniltaan. Liika äkkiä oli hänen
onnettomien silmiensä eteen levitetty maailman kaikki ihanuus: selvyys
itsestään ja loistava ihana toivo itselleen ja kaikille ihmisille, ja
ihana puhdas nainen.

Yli metsän läheni idästä pilviä. Paahtavan painostuneen ilman läpi
putoilivat ensimmäiset raskaat painavat pisarat lehdistölle.

"En saa kyllikseni katsotuksi sinua. En nouse ikinä ylös enää. Olen
niin tyyni ja onnellinen; ensikertaa elämässäni olen täynnä onnea ja
rauhaa... Kuinka sinä osaat suudella! Sinä osaat luonnostasi sen; mutta
minun pitää oppia sinulta."

"Älä nyt enää, Kai, älä enää! Oi rakas, rakas ihminen, älä tänään enää!
Huomenna... Oi, huomenna!..."

"Tänään ja huomenna ja aina! Minä olen autuain ihminen maassa. Olen
usein ajatellut sitä, miksi kaikki toiset ovat niin iloisia ja niin
rauhallisia ja niin huolettomia, ja minä yksin huolessa, rahahuolissa,
perhehuolissa, ajatushuolissa. Mutta nyt on se hyvä minusta, nyt olen
sitä autuaampi ja kiitollisempi, nyt kun saavutan onneni... Olen
aina ollut nöyrä ja harras, sen voit uskoa, lapsesta asti. Olen aina
tuntenut nöyrää syvää kunnioitusta sitä salaista syvää voimaa kohtaan,
joka vallitsee ja hallitsee maailmassa, mutta ikinä en ole ollut niin
nöyrä ja harras kuin tänäpäivänä, jolloin saan nähdä sen salaisen
sisäisimpään ja ihanimpaan... Katsos: Nyt voin kertoa Vapahtajan
elämän! Maasta hän kasvoi! Ja kasvoi ihanimmaksi ihmislapsista.
Ihanammaksi kuin sinä."

Heinke istui, ja piti hänen kumpaakin kättään, jotka lepäsivät hänen
sylissään, ja katseli häneen. Kuten huuhtelee aalto aallon jälkeen yli
haaksirikkouneen, poikittain merta vastaan lepäävän laivan, kunnes se
kokonaan on murtunut ja uponnut: siten hyökyi ja huuhteli hänen ihana
rakkautensa Heinken ylle. 'Hänellähän on vanhat oikeudet. Hän on ollut
ystäväni lapsuudestani asti. Minä olen erehtynyt vaan. Minä luulin,
että hän olisi uneksija, eikä rakastaisi minua. Minä en tietänyt,
kuinka paljon minä salaa pidin hänestä. Ikinä ei hän ole näyttänyt
minulle tätä uutta, ihanaa olentoaan. Kuinka kauniit ovat hänen ankarat
kasvonsa, ja kuinka kauniit hänen viisaat silmänsä... Oi minua... mitä
ajattelen? Mitä teen?' "Jätä minut, Kai... Jätä minut... Kai! Älä
suutele minua enää".

"Anna suusi, suusi. En voi nukkua tänä yönä, jos olen yhdenkin kerran
jättänyt sinua suutelematta."

"Alkaa sataa, Kai... Meidän täytyy lähteä kotiin".

"Antaa sataa, Heinke! Antaa sataa. Se valaa siunausta vaan sinun
armaille, vaaleille hiuksillesi."

Silloin kumartui Heinke tulisesti häntä kohden, ja suuteli ja suuteli
häntä, ja kidutti ajatuksilla sydäntään. 'Oi, jos tuo toinen tietäisi
ja näkisi tämän kamalan. Kaiken rakkaan puhtaan nuoruutensa on hän
uskonut ja antanut minulle, ja minä istun näin erään toisen kanssa...
Oi, minua onnetonta... Minun... minun täytyy jättää tuo toinen ja tulla
tälle tässä. En tietänyt, että pidin hänestä niin paljon... Ei! ei! En
voi jättää sitä toista, hän halveksisi minua ja vihaisi minua, ja minä
menisin turmiolle siitä. Minä onneton ihminen, kuinka suloiset ovat
hänen silmänsä. Ne ovat syynä tähän. Minä en enää katso niihin'. Hän
peitti käsillään silmänsä, ja vaikeroitsi ääneen. "Älä suutele minua
enää... Sataa niin kovasti. Tule... hyvä Kai, minä en saa enää..."

Kai hypähti ylös, ja istuutui hänen rinnalleen ja kiersi kätensä
lujasti hänen ympärilleen. "Antaa sataa, anna tänne suusi. Miksi on se
niin punainen ja suutelee niin tulisesti? Ihmeellinen on sinun suusi
ja sanomattoman suloiset ovat sinun silmäsi. Ihmeellistä, ett'eivät
poskesi hohda."

"Suutele niitäkin, Kai, sitte hohtavat nekin. Tule, oi tule, rakas!" Ja
hän kääntyi kokonaan häntä kohden, ja suuteli yhtäpäätä häntä, poskille
ja huulille, ja aukaisi hiuksensa, jotka olivat pudonneet alas,
kokonaan valtoimiksi, ja silitteli häntä niiden pehmeillä suortuvilla,
joille raskaat sateenpisarat tipahtelivat. Hän hengitti raskaasti,
ja koko hänen ruumiinsa värähteli. 'Minun pitää tehdä, mitä teen',
ajatteli hän. 'Jumala armahtakoon sieluani. Huomenna sanon hänelle
kaiken. Tämä päivä on naurun ja itkun päivä, suuteloiden ja hampaiden
kiristyksen päivä. Äitini oli oikeassa, kun hän sanoi: teidän Bojeiden
täytyy kaikkien taivaltaa läpi tuskain ja hädän, koska sydämenne
ovat niin tuliset ja ylpeät'. "Tule Kai, tänään saat sinä, niinkuin
tahdot, tule... noin... Suutele, suutele vaan. Suloiset ja puhtaat ovat
suutelosi".

Raskas pehmyt kesäsade valeli maahan ja kasti hänen kevyen pukunsa,
niin että se liittyi hänen olkapäitään ja rintojaan ja ruumistaan
myöten. Kai silitti keveästi kädellään sitä ja ylisti tulisin puhtain
sanoin hänen jäsentensä ylvästä ihanuutta, ja suuteli hänen märkää
pukuansa. Siten istuivat he toisiaan lähellä, nuorten pyökkien
varjossa, metsän rannassa, Kai onnellisena, onnellisena, Heinke,
omatunto särkyneenä, kunnes alkoi hämärtää.

Silloin nousivat he ylös ja lähtivät tietä alas, joka vei viistoon
kukkuloilta ja metsäkummuilta alas laaksoon. Siellä yhtyy se
valtatiehen, joka vie Hilligenleihin. Se on ikivanha tie. Mitä kaikkea
ja kaikkia onkaan kulkenut sitä tietä! Nyt kulkivat sitä nämä kaksi
ihmistä. Kai puhui seuraavasta päivästä, kuinka onnellinen hän olisi
silloin oleva, Heinke vaikeni seuraavasta päivästä, kuinka vaikertavan
tuskallinen se olisi oleva hänelle.

Hän tuli kotiinsa ja kammariinsa, ja riisui kiireesti yltään, ja
väänteli käsiään, ja heittäysi vuoteelleen ja tuijotti ylös pimeään.
Hänen äitinsä tuli sisään ja sanoi, että hän menee Annan luoksi, ja on
siellä illan. Hän ei vastannut.

Hän sanoi ääneen, sanoi toistamiseen ja toistamiseen, eikä tietänyt,
että hän sanoi sen: 'Mitä pitää minun tehdä?' Hetken oli hän olevinaan
selvillä: Kai Jansilla oli vanhemmat oikeudet. Mutta sitte näki hän
edessään tuon toisen, yksin ja suruisana, koko elämänsä ajan rinnassaan
tunne: 'Hän, joka oli sinulle pyhin maailmassa, hän on pettänyt
sinut...' Sitte ajatteli hän taas, että hän kirjoittaisi Kai Jansille:
'Minä en voi; minä olen toisen morsian'; mutta kuuli sitte hänen
vaikerruksensa ikäänkuin murtuneen huudon.

Hän ei tietänyt mitään neuvoa, ja alkoi käydä ympäri huoneesta
huoneeseen, ikäänkuin etsisi hän paikkaa, johon voisi lymytä tuolta
kovalta rutistuvalta tuskalta, ja tuli lopulta, hän ei tietänyt kuinka,
ylös päätyhuoneeseen.

Silloin lankesi hän yht'äkkiä, ikäänkuin jonkun mahtavan voiman
painamana polvilleen pöydän ääreen, sille paikalle, jolla he aina
olivat istuneet yhdessä, ensin kuvain ääressä, sitte hän hänen
sylissään. Silloin vihdoinkin heltesi hänen tuskansa kyyneliksi. Hän
itki ääneen, ja silitteli pöydän kantta ja tuolin nojaa ja suuteli
niitä ja puhui niille: "Oi minun oma omani... sinä rakas hyvä, kuule,
kuulehan... Minä en voi elää, jos tiedän sinut yksin ja surussa.
Sinä rakas, rakas, kuinka reippaasti ja lujasti sinä otit minut! Ja
kuinka syvästi minuun luotit! Ja kuinka ihanan hyvä sinä olit! Sinä
et kysynyt, kuinka on sinun sielusi ja ruumiisi? Sinä uskoit vaan
hyvää. Koko puhtaan nuoruutesi laskit sinä jalkojeni eteen... Oi...
Oi, tulehan, tule sinä... osoittaisin niin mielelläni sinulle, kuinka
sinusta pidän".

Siten itki ja silitteli hän, ja alkoi rauhoittua. Ja hänen itkunsa
hiljeni, ja hänessä alkoi selkeentyä sisällisesti, ja hän otti valoa
ja meni hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti lyhyen kirjeen
Kai Jansille. Hän kertoi hänelle, kuinka hän oli mennyt kihloihin, ja
kuinka hän ei ollut voinut kertoa siitä hänelle. Nyt täytyi hänen sanoa
se, ja samalla, ett'ei hän voinut jättää sulhastaan; hänen sulhasensa
veisi perikatoon katkeruus, hänet itsensä paha omatunto. "Minä en voi,
Kai!... Minä olen yksin kotona, minä pyydän sinua, tule luokseni, että
minä lohduttaisin sinua. Ole vahva! Ole voimakas! Minä en voi kestää
sinun epätoivoasi".

Puolta tuntia myöhemmin, kun hän sykkivin sydämin seisoi alikerrassa
pöydän ääressä ja kuunteli jokaista askelta, joka kuului kadulta, tuli
hän.

"Kai!" sanoi Heinke ja oiensi rukoillen kättään häntä kohden... "Minä
en voinut olla toisin kuin olin... tänään. Olit niin onnellinen ja
niin myrskyävä, sinun rakkautesi tuli niin äkkiä ja niin ihanana. Anna
minulle anteeksi, Kai! Oi, ole vahva... minä en voi, en voi jättää
häntä."

Kai oli kalpea kuin kuolema, eikä voinut sanoa sanaakaan.

Silloin vaipui Heinke tuolille, ja nojasi käsivarsiaan pöytää vastaan
ja itki katkerasti. "Rakas raukka sinä. Minä en voi. Minä en voi. Älä
katso niin toivottomasti. Miten vaikertavan kamalaa tämä on!"

Kai istuutui häntä vastapäätä ja kyseli häneltä alakuloisella
masentuneella äänellä: kuinka hän oli tullut lähemmin tuntemaan
tuon toisen, kuinka kauan he olivat seurustelleet keskenään, kuinka
läheisiä he olivat olleet toisilleen, ja semmoista. Molemmat kädet
ristissä pöydällä edessään, käsivarret suorina, ja silmänsä yhtämittaa
tulvillaan kyyneliä ja katsoen suoraan häneen, vastasi hän lyhyesti,
kuin tuomarin edessä, hänen kysymyksiinsä. Lopuksi sanoi hän, ratketen
tulisiin kyyneliin: "On mahdotonta minun jättää häntä: kaikki hänessä
pimenisi niin kamalaksi, ja se tekisi minutkin kokonaan onnettomaksi.
Koko hänen sydämensä riippuu minussa, ja minun hänessä. Minä pidän
sinustakin äärettömän paljon, kamalan paljon pidän minä sinusta... en
ole tietänyt sitä... en siten... Se pitää minun nyt voittaa itsessäni."

"Siispä olen minä nyt valmis", sanoi Kai. "Se on kohtaloni. Siis ei
siinä voi mitään muuttaa. Se riippuu nyt enää vaan siitä", sanoi hän,
"mitä nyt vielä itsestäni teen".

Silloin kirkahti Heinke, kauhistuneena hänen lohdutonta tuskaansa. Hän
vaipui alas tuolille ja kurotti käsiään häntä kohden: "Minä rukoilen
sinua: ole vahva. Minä pidän sinusta niin paljo. Ole minun rakas
ystäväni. Kai! Ehkä joudun minä joskus, tai minun lapseni suureen
kovaan puutteeseen... kuka auttaa minua silloin? Sinä rakas... älä
käänny vihassa minusta... minä en voi kestää sitä."

Kai kumartui häntä kohden, ja silitti hänen hiuksiaan. "En minä ole
sinulle suuttunut, en, en. Emme ole kumpikaan rikkoneet, et sinä, enkä
minä. Se on meidän kohtalomme. Älä pelkää. Minä olen mies. Koetanpa
pitää pääni ylhäällä, onhan minulla vielä vanha isäni, ja sitte on
minulla sinun ystävyytesi... Niin... niin... älä itke noin... Ja salli
minun nyt lähteä."

Heinke piti häntä kädestä ja itki haikeesti. "Minä ajattelen koko
yön, mitä hyvää voin tehdä sinulle. Koko elämäni olen ajatteleva,
kuinka voin tuottaa sinulle iloa. Olisin tullut niin mielelläni sinun
vaimoksesi, oi, niin mielelläni. Hän tietää, kuinka hyvä ja armas
sinä olet, olen kertonut hänelle paljon sinusta; kerron lapsillenikin
sinusta... Sääli minua, Kai, ja ole vahva, ja älä suista turmioon hänen
elämäänsä ja minun."

Kai katsahti alas häneen, ja silitteli sanaa sanomatta hänen kauniita
vaaleita hiuksiaan, silitti yhä uudestaan ja uudestaan, ja katseli
häntä ilmeellä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: 'Kuinka outoa ja vierasta
on kaikki tuo, ja kuinka pyhää'.

Sitte lähti hän.

Hän meni kotiinsa, pieneen siniseksi kalkittuun kammariinsa, johon
pääsee kyökin kautta, ja jossa hän lapsena oli nukkunut, asettui
vuoteelle ja makasi kauan liikkumatonna ja tiedotonna. Hän heräsi
siihen, että joku lempeä, vakava ääni kovaan ja selvästi, ikäänkuin
ihmeissään, sanoi: "Luulitko sinä, että voisit nauraen kertoa
Vapahtajan elämän?"

Silloin peitti hän käsillä silmänsä ja itki.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä pyysi hän lyhyessä kirjeessä Heinkeltä, ett'ei
hän toistaiseksi tulisi hänen luokseen, koska hän ei voisi kestää
nähdä häntä. Hän päättäisi työnsä ja lähtisi sitte pois. Hänen vanha
ystävänsä oli kirjoittanut hänelle, että hän lopulla seuraavaa kuuta
lähtisi Kapstadtiin. Arvatenkin tulisi hän seuraamaan häntä. Mutta
häntä ilahuttaisi, jos hän sitä ennen saisi tutustua hänen sulhaseensa.

Kahdeksan päivää sen jälkeen palasi Peter Volquardsen kotoaan, sai
kuulla kaiken Heinkeltä ja meni hämärissä Kai Jansin luo ja puhui hänen
kanssaan kaikesta. Hän kertoi, kuinka hän, lempeiden ja viisasten
vanhempain hoitamana ja hoivaamana, oli elänyt hiljaisen rauhallisen
lapsuuden, kuinka hän sitten oli tutustunut erääseen hienoon ja
vilpittömään mieheen, ja kuinka jo silloin taide oli alkanut levittää
armauttaan ja puhdasta suloansa hänen elämäänsä, kuinka hän aina oli
elänyt sopusointuisissa suhteissa, ja aina oli saanut tarvitsemansa
neuvot ja ohjeet; kuinka hänen äitinsä salaa ja syvällä viisaudella oli
ohjannut ja johtanut häntä sisimmissä ja hennoimmissa kysymyksissä,
isä ja vanhemmat veljet ulkonaisissa asioissa. Tuntematta koskaan
huolta ja tuskaa oli hän, oikeallaan ja vasemmallaan taiteen lempeät
lievittävät lahjat, käyskellyt elämänsä tietä, kuin läpi ihanan, vaikka
vakavankin puiston. Ja oli eräänä päivänä tavannut ihanimman tällä
tiellä, enemmän kuin kaikki taide: Heinke Bojen. Siten kertoi hän
tyyneesti ja rauhallisesti ja silmät kirkkaina, ja tarttui Kai Jansia
käsivarteen. Ja lopuksi sanoi hän: "Tiedän, että teidän elämänne on
ollut toisellainen".

Silloin alkoi Kai Jans kertoa omasta elämästään. Hän kertoi
hiljaisella, rauhallisella äänellä: kuinka hänen ensimmäinen muistonsa
oli, ett'ei hänen pienellä äidillään ollut mitään rahaa kotona, ja
kuinka äiti oli lukenut englantilaisia romaaneja, ja kuinka ainoat
kuvat, jotka hän oli nähnyt, olivat olleet erään berliiniläisen
muotilehden kuvaliitteitä, ja sitte rumat kuvat kirkossa. Hän kertoi
päivästä, jolloin hänen vanhin sisarensa oli tullut kotiin, ja
maannut polvillaan heidän äitinsä edessä, ja ajoista, jolloin hän
oli ollut oppimassa tuuliviirin taitoa Heine Wulkilla. Johtui sitte
puhumaan kurjuudesta Klaralla, ja vaikeasta, sekaisesta opiskelustaan
Goodefroolla, kun hänen kätensä oli kipeä, ja hän usein oli ajatellut:
'hyppää laidan yli, sinusta ei ole mihinkään'. Tuli sitte kouluaika, ja
tunne puvusta, joka ei istunut hyvin, ja kömpelötekoisista saappaista,
ja sitte tuo raskas yksityistuntien antaminen ja tunne, että isäsi on
omituinen, hämärämielinen mies; sitä seurasi vaivan- ja puutteenalainen
ylioppilasaika. Oh, se ylioppilasaika! Tuo salavihkainen, nälkäinen
tuijottelu suureen kirjavaan elämään ympärillä; tuo umea samea
ajelehtiminen suuren joukon virrassa, ainoa ilahuttava ja virkistävä
siinä: erään varakkaasta kodista olevan toverin ystävyys, ja joskus
vilkaus ystävällisiin tyttösilmiin. Sitte kun hänestä tuli mies,
tulivat nuo raskaat, kaivelevat mietiskelyt. Ne laskeutuivat hänen
sielulleen, kuin lyijyinen pilvi maan ylle. Oli niin raskas synkeä
pimeys hänen ympärillään, ja kauan kesti, ennenkuin alkoi sarastaa
valon tuike. Vihdoin kuitenkin, kun pimeys alkoi käydä kamalaksi,
koitti valo... Niin... ja kun tuli valo: näki hän uskollisuuden ja
ihanuuden, joka käyskeli hänen rinnallaan. Hän tunsi hänet lapsesta
asti. Hänellä oli oikeus häneen: hän oli ollut hyväksi hänen sielulleen
ja hänen luonteelleen. Hän arveli, että hän kuului hänelle... kuinka
suloinen ja ihana hän on... kuinka suloinen ja ihana!

Siten puhui ensin kumpikin omastaan. Sitte puhuivat he suurista
vakavista asioista, ja ilmeni, että niin erillaiset kuin olivatkin
lahjat ja elämänurat, oli kuitenkin paljon yhteistä heillä. Ja he
erosivat toisistaan sillä tunteella, että heistä voisi tulla ystävät.

Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Heinke Boje kuitenkin hänen luokseen.
Arasti, ihmeen suloisesti hämmentyneenä pyysi hän häntä tulemaan
hiukan käymään hänen kanssaan. Kai kertoi hänelle hänen kysymykseensä,
että hän nyt oli alkanut Vapahtajan elämäkertansa, ja että se edistyi
hitaasti ja vaivalla; noin viidessä viikossa toivoi hän saavansa sen
valmiiksi.

Hän aiheutti Heinken kuitenkin pian poistumaan. Hän huomasi, että Kai
puhui vaivalla, ja oli kalpea ja tuijotti yhtäpäätä eteensä.

Silloin kysyi Heinke hiljaisella värähtelevällä äänellä: "Etkö tahdo
käydä kanssani?"

"Minä en voi!" sanoi Kai ja hengitti raskaasti. "Se on yli voimieni. En
voi katsella kasvojasi ja ihania jäseniäsi. Se on liika vaikeata."

Silloin vaikeroitsi Heinke: "Minua onnetonta, onnetonta ihmistä!"

"Se muuttuu kyllä", sanoi Kai, "kun vuodet ennättävät vierähtää. Mutta
nyt pyydän: älä tule enää. Käyn kerran vielä luonasi, ennenkuin lähden."

Heinke ratkesi katkeriin kuumiin kyyneliin: "Minä soisin niin
mielelläni, että sinä pitäisit minusta, kunnes me molemmat olemme
vanhemmat ja tyyneemmät. Kun voisin silloin istua käsi kädessä
kanssasi. En voi kestää sitä, että olet vieras ja nurja minulle."

"Kuinka olisin minä nurja sinulle?!" sanoi Kai. "Oletko sinä rikkonut
minua vastaan mitään? Sinähän olet sulaa rakkautta ja uskollisuutta.
Minulla ei ole mitään ihanampaa maailmassa kuin sinun ystävyytesi; sinä
voit luottaa, että pidän siitä kiinni. Mutta nyt täytyy minun lähteä
pois, ja viipyä poissa, kunnes olen tullut vahvaksi. Ja lähde nyt!
Äläkä pelkää ja ole huolissasi puolestani."

Hän antoi kätensä hänelle, ja Heinke lähti itkien.

Kuusi viikkoa työskenteli hän nyt päivä päivältä; hän ei kuullut
Heinkestä mitään. Mutta kun hän joka päivä kello neljältä teki
kävelyn vallille, näki hän oikealla, kaupungin ylitse, hiukan syrjään
Volkmerskukkulalta seisovan erään yksinäisen ihmisen. Silloin seisahtui
hän, ja he katselivat toisiaan kohden. Mutta he eivät tohtineet
kohottaa kättään tervehdykseksi.

Keskipaikoilla lokakuuta, eräänä ihanana iltana, jolloin
puhalteli raikas viileä syystuuli, ja ilta-aurinko kultasi
väriloistollaan kastanjain viimeiset lehdet: silloin palasi Heinke
Boje Volkmersdorffista takaisin, eikä ollut nähnyt häntä ja meni
kammariinsa. Siellä lepäsi hänen vuoteellaan kirje, jossa hän lyhyesti,
mutta hellän ystävällisesti sanoi jäähyväiset. Kirjeen vieressä oli
siisti käsikirjoitus, sen päälle oli kirjoitettu hänen voimakkaalla ja
ylväänhienolla käsialallaan, josta hän niin piti:

"Vapahtajamme elämä, esitettynä saksalaisten tutkijain mukaan:
Saksalaisen uudestisyntymisen perusta."




KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Käsikirjoitus.

Vaivalla ja tuskalla on ihmiskunta kamppaillut itsensä esiin yöstä
ja kaameudesta. Se taistelu on kestänyt satojatuhansia vuosia.
Satojatuhansia vuosia ovat ihmiset elelleet metsättömillä ja
puuttomilla mailla kuin ketut: eläen pelossa ja asuen luolissa, aina
nukkuessaankin toinen silmä valveilla, viekkaasti hiipien, hurjasti
hyökäten saaliinsa kimppuun. He elivät niinkuin eläimet, eivätkä
tietäneet, että he muuta olivatkaan kuin eläimiä.

Vähitellen, satojentuhansien vuosien kuluessa, muodostuivat ja
kehittyivät ihmisruumiin erikoiset kyvyt ja taipumukset, varsinkin
kädet, ja kohottivat ihmisen ulkopuolelle eläinten piirin. Vähitellen,
ja epäröiden selkeni yhdelle ja selkeni toiselle, viisaimmalle ja
uljaimmalle tämä totuus. On kai kestänyt taaskin satatuhat vuotta,
ennenkuin he kaikki sen huomasivat: on olemassa eroitus ihmisen ja
eläimen välillä. Ja ihminen on oleva niiden herra ja käskijä.

Mutta kauan, kauan vielä oli pimeätä ja umeata ja hämärää heidän
sieluissaan, ikäänkuin eläinsieluissa. He kammoksuivat, kuten eläin
kammoksuu, kammoksuivat tuulta ja välkkyviä vesiä, kammoksuivat metsän
pimeyttä ja ukkosen jylinää ja salamaa. Kaikki heidän ympärillään
tuntui kätkevän itsessään salaisia kammoittavia voimia ja olentoja. Ei
kukaan heistä tietänyt vielä, mikä oli hyvää ja mikä pahaa; he osasivat
ainoastaan pelätä ja ei pelätä; olla vahva tai olla heikko, voittaa tai
sortua.

Kuten varpuset, jotka lähtevät muutolle ja levittäyvät, siten lähtivät
he Keski-Aasiasta parvissa ja heimoissa aina lisääntyen, karkoittaen
lauma laumaa edellään, ja tulivat, siten ajelehtien toistensa takaa
ja levittäytyen koko maanpiiriin ylitse, lopulta eri maihin ja eri
ilmavyöhykkeihin.

Toiset heimot joutuivat paahtavan, veltostavan auringon alle, toiset
yksinäisiin seutuihin, toiset jäiseen kylmyyteen: siellä veltostuivat
he tai surkastuivat, ja jäykistyi ja kangistui elonvoima heissä.
Lukemattomat näitä heimoja ja kansoja ovat jo satojatuhansia vuosia
ennen meidän aikaamme hävinneet maanpinnalta, toiset häviävät paraikaa
meidänkin aikanamme, Australiassa ja Amerikassa ja Afrikassa.

Monet toiset parvet ja heimot taas tulivat seuduille, joissa aurinko
ja tuulet, meri ja voimakkaat naapurikansat, vilja ja viini antoivat
heille voimaa ja pakoittivat heitä pyrkimään eteenpäin. Ylväämmäksi
kohosi jo heidän päänsä, silmät kirkastuivat ja otsa sai jalomman
muodon. Hitaasti ja vaikeasti väistyi pelko ja kammo luonnon edessä.
Uljaimmat uskalsivat rohkeasti ja ilomiellä pimeyteen, niinkuin
pelkäävistä lapsista, jotka ovat yksin kotona, rohkein uskaltaa pimeään
nurkkaan. Peikkoja ja aaveita pelättiin vielä kauan, ja rukoiltiin
niiltä rukouksilla ja lahjoilla armoa ja sääliä; mutta vähitellen
ja hitaasti, perin verkalleen ja hitaasti, sitä myöten kun ihmisten
voima ja voimantunne kasvoi luonnon edessä, muuttuivat mielikuvitelmat
ystävällisemmiksi. Pahat voimat väistyivät ja muuttuivat
tehottomammiksi. Heräsi, arkana tosin ja työläästi, heikko horjuva usko
hyviin henkiin. Heräsi horjuva hämärä aavistus, että voimalla ei ole
oikeutta, vaan hyvyydellä. Heräsi omatunto ja omantunnon vaiva, ihmisen
sisäinen valo. Ja kun tämä valo hiljalleen heräsi ja syttyi, alkoi
valjeta ja kirkastua ihmiskunnan tie. Nyt heillä oli ohjaaja teillään,
he eivät nyt enää voineet kokonaan hairahtua, ja voivat he nyt saapua
kauas, kauas, kuka voi sanoa kuinka kauas.

Taaskaan ei se ollut koko kansa, koko joukko, joka otti tämän askeleen
eteenpäin, vaan yksityisissä ihmisissä kirkastui tämä valonheije.
Ikäänkuin, kun meri hiljaa aaltoelee, vyöryttää harmaana ja sinervänä
aavalti levollisia, levottomia aaltojaan, yht'äkkiä puikahtaa yhdellä
kohtaa... ja kas... tuollakin... ja tuolla... korkeampi aalto esiin, se
kohahtaa korkeammalle, kuohahtaa, kantaen laellaan hopeakruunuaan, ja
suistuu kuin yliniskansa ja häviää mereen takaisin: siten kohottausivat
nuo miehet toisten seasta, ainoat oikeat ihmiskunnan kruununkantajat,
ja sortuivat taaskin... suistuivat omiin jalkoihinsa.

Vaikeat ja vaivalloiset olivat ensi askelet tässä aamuhämärissä. Ne
nimet, jotka tässä pitäisi mainita, niitä emme tunne. Ihmiset eivät
osanneet vielä kirjoituksen taitoa. Vasta kun osattiin kirjoittaa,
tiedämme jonkun näistä pyhistä sankareista nimen. Persialaisien
keskuudessa heräsi Zarathustra, kiinalaisilla oli Kongtse;
indialaisilla Buddha, hebrealaisilla Moses, Elias, Jesaias, Jeremias,
kreikkalaisilla Aiskylos ja Plato. Kaikki nämä ovat vaivalla ja yksin
taistelleet itsensä kansansa keskeltä, ja ovat toisten edellä rientävän
rohkeutensa ja luottamuksensa vuoksi saaneet kestää kovat kärsimykset.
Paljon kovaa ja hämärää, paljon lapsekkaan sekaista ja sulamatonta on
heissä vielä, kuitenkin kohoovat toiset heistä yksityisinä valokkaina
hetkinä ihaniin, suloisenkorkeihin näkemyksiin, joita korkeammalle
ei ihmiskunta ikinä voi päästä: "En ole olemassa vihatakseni, vaan
rakastaakseni." "Kun sinä olet minulla, Jumala, niin mitä ovat minulle
maa ja taivas."

Sitte, kun nämä miehet olivat väistyneet, tuli hiljaisuuden aika.
Sillä aalloissa, kohoten ja laskien, kulkee luomakunnan kehitys.
Kansan voima, ikäänkuin uupuneena ja tyhjentyneenä, ei sytyttänyt
keskuudessaan uusia sankareita. Kukin kansa eli, sulkeuneena ja
seisahtuneena, säilyttäen noiden korkeiden henkien perintöä suletussa
kädessä; ja keskinkertaisuus varoi, että käsi pysyi tarkasti sulettuna.
Silloin alkoi perintö kädessä ummehtua ja homehtua. Tämä ummehtunut
seisahdus kesti pitkät vuosisadat. Ei liikahtanut tuuli eikä aalto
kansa- ja ihmismeressä; ja oli kuin täytyisi seisauneen ihmiskunnan
mädätä.

Mutta silloin alkoi kansojen yllä, jotka asuivat Välimeren rantamilla,
heilahdella ankara miekka. Rooma ja Roomankansa, kansa, jolla ei
ollut hienoa etsivää henkeä, ja jonka keskuudessa ei elänyt totuuden
etsijöitä ja mietiskelijöitä, vaan kylmiä laskevia punnitsijoita
ja todellisuusihmisiä, lannisti alammaisikseen kaikki kansat. He
muuttivat ja mullistivat kaiken. He muuttivat ja mullistivat noiden
vanhojen, hienojen mietiskelijäkansojenkin olot ja elon: egyptiläisten,
hebrealaisten, kreikkalaisten, persialaisten, germaanien.

Silloin syntyi noiden myllerrettyjen, elin- ja olotavoistaan
suistettujen kansojen murroksessa hirveä mielipiteitten ja
elämänkäsitysten sekasorto. Ikäänkuin semmoisessa kohdassa virtaa,
missä seitsemät sulut ja saaret kohtaavat toisensa, vesi alkaa
kiehua ja ryöpsähdellä, siten alkoi kiehua ja ryöpsähdellä kansojen
uskonnollisissa käsitteissä. Ihmiset menivät viisaittensa ja
filosofiensa luoksi, ja kysyivät: "Mitä luulette te?" Toiset riensivät
joihinkin kreikkalaisten pappien aistillisen hurjiin salamenoihin:
"Luonto, luonto! Luontoa yksin olet sinäkin, ihminen!" Seuraavana
päivänä polvistuivat he jonkun egyptiläisen jumalattaren kuvan
eteen. Toiset kohottivat silmänsä ja kätensä roomalaisten keisarien
kivikuvain puoleen, ja etsivät turhaan niiden kovissa ja karkeissa
käskijäpiirteissä pyhää korkeata ihmisarvokkuutta. Samat ihmiset
menivät perjantaisin jonkun germaanisen sotamiehen luokse, ja
kuuntelivat, kuinka hänen kotiseudullaan pyhien pyökkien siimeksissä
palveltiin ja ylistettiin Freiaa ja Balduria. Lauantaisin seisoivat
he peitetyin päin juutalaisten synagogissa ja kuuntelivat kuinka
opettaja luki vanhoista kirjoista: "Pitäkää minun käskyni. Niin
olette menestyvät maan päällä"... Siten kiehui ja kuohui kansoissa ja
ihmismielissä, kautta koko Välimeren rannikon. Hamasta Gibraltarista
Persiaan asti olivat mielet yhtä ainoata kysymistä ja yhtä ainoata
odotuksen huminaa: "Mitä on ihmiselämä? Mitä on Jumala? Mitä totuus?
Tiedätkö, mikä voi tehdä ihmissydämen pyhäksi ja iloiseksi?" Aivan kuin
maamiehet, jotka pitkäaikaisen kuivuuden jälkeen keräytyvät ryhmiin ja
puhuvat keskenään: "Nyt pitää jo pian sataa. Katsos... pilvi tuolla!...
Oi, se haihtui." Mutta yht'äkkiä, yöllä, kun he eivät ajattelekkaan
sitä, alkaa puissa ikkunan edessä humista ja kohista täyteläästi:
siten odottelivat ja puhelivat keskenään ihmiset ja tuijottelivat
ympärilleen. Ihminen ei voi olla etsimättä ja kysymättä elämän
merkitystä ja elämän onnea.

Silloin vihdoinkin oli luonto taas elpynyt voimiinsa. Luonnon kehitys
nousee ja laskee kuin aaltojen käynti. Taaskin heräsi ihminen, sankari
samaa maata, kuin nuo vanhat pyhät sankarit. Ja kohahti uusi täyteläs
ilma idästä yli kuivuuttaan uupuvien kansojen. Mahtava, kosteanraskas
oli se kohina.

       *       *       *       *       *

Eräässä tuon mahtavan yhteenmätetyn valtakunnan kolkassa oli maa, aivan
kuin meidän Schleswig-Holsteinimme, yhtä laaja, kapea ja kaita pitkin
meren rantaa, pohjoisessa hiljaisia laakeanavaroita nummiylänköjä,
etelässä suuri loistoisa kaupunki. Kaikki kuten meillä. Siinä asui,
kylissä, talonpoikaiskansa, ei ihan puhdasta rotua, mutta hyvää
sekarotua kahdesta vanhasta jalosta heimosta. Kaikki kuten meillä.

Mutta se oli onneton kansa.

Kansaa hallitsi tylysti ja kunnottomasti, pohjoisessa turmeltunut
ruhtinas, etelässä keisarin maaherra. Vieras suurpääoma taakkasi kansaa
ja lepäsi lannistavana sen yllä, kuin susi sortamallaan lampaalla.
Välittömät ja välilliset verot, tullit ja monopoolit imivät kansan
varoja ja voimaa. Virkamiehet varastivat ja ryöstivät. Kaikki tuo raha
-- ja raha on voimaa -- meni maalta menetyksiin.

Ja lisäksi oli kirkko suurine vaatimuksineen. Suuressa pääkaupungissa,
etelässä, yleni mahtava temppeli avaroine esikartanoineen ja pihoineen,
korkeine ja kalleine virastoineen, tuhansine yli- ja alipappeineen,
lukemattomine hengellisine opettajineen, jotka kiersivät maata. Sen
kaiken täytyi kansan ylläpitää.

Suurin onnettomuus oli sentään se, että kansa oli niin kokonaan
ja perinpohjin pilhottu. Valtiolliset ja uskonnolliset erisuunnat
lainehtivat ja taistelivat villissä sekasorrossa keskenään.

Yhden puolueen muodostivat hiljaiset maassa. He asuivat hajauneina yli
koko maan varsinkin kylissä, ja varsinkin juuri nummiseuduilla. Ne
olivat ihmisiä, jotka ahertivat käsitöissä, jotka antavat ajatukselle
aikaa antautua ihmeellisiin ja syvämielisiin mietiskelyihin, ihmisiä,
jotka ahertivat jokapäiväisessä elämänhuolessa, joka ajaa ihmissielun
etsimään ja tavoittelemaan lohdutusta ja lievitystä luottamuksessa
Jumalaan. Kirkko oli heille liika ylhäinen, liika kylmä ja muodollisen
jäykkä, he etsivät omin päin ja omin neuvoin iäistä lohduttavaa
totuutta. He uppousivat päivätöittensä jälkeen vanhoihin aika- ja
rukouskirjoihin, ja lukivat iloisella ihmetyksellä niistä, kuinka
heidän esi-isänsä vuosisatoja sitten, samallaisina kovina ja vaikeina
aikoina eivät olleet antaneet rohkeutensa vaipua, vaan olivat kantaneet
sisällään uskoa, että iäinen voima ei rakasta ylhäisiä ja tylyjä, vaan
ottaa köyhät ja vaivanalaiset rinnoilleen, ja on joskus lähettävä
heille auttajan, "Vapahtajan". Mutta ainoastaan harvat jaksoivat kohota
tähän ylevään uskoon. Useimmat elivät edelleen sameassa hurskaassa
umeudessaan.

Toisen puolueen muodostivat vapaamieliset. Mutta nämä taas hajausivat
kahteen kokonaan eri ryhmään. Oli pieni ylhäinen vapaamielinen puolue
pääkaupungissa: rikkaita miehiä, jotka iloiten nykyisyydestä ja
auliisti vastaanottaen ulkomaisia sivistysvaikutuksia, pysyttäysivät
valtion- ja kirkonseimien läheisyydessä, olkoon että ne sitte
oli täyttänyt kuinka likainen käsi tahansa. Sen rinnalla oli
toinen vähävaraisempien ja yksinkertaisempien ihmisten muodostama
vapaamielinen puolue, semmoisten nimittäin, jotka olivat sortajilta
vastaanottaneet pieniä virkoja, useimmakseen tulli- ja vartiovirkoja.
Ne olivat yksinkertaisen, työtätekevän kansan kevyt osa, osa, jossa
veri liikehti ripeämmin ja vapaammin, ja jossa lahjat olivat eloisammat.

Kolmannen puolueen muodostivat kansalliskiihkoiset. Se oli mahtavin
puolue maassa. Se oli ahdasmielisen kirkollisen isänmaallisuuden
puolue. Sen ohjelmana oli: säilyttää ankarasti isienuskoa ja
isientapoja, säilyttää sitä suojana kaikkea vierasta vastaan. "Rukoilla
seitsemästi päivässä, seitsemän kertaa päivässä pestä itsensä,
seitsemästi antaa almuja, käydä joka päivä kirkossa, ei muuttaa mitään,
eikä uudistaa mitään: siten voimme hyvittää iäisen voiman! Hän on
palkitseva meitä ja on lähettävä meille sankarin, 'Vapahtajan', joka
on vapahtava meidät noista kirotuista vierasuskoisista." Siten seisoi
vahvin puolue: lahonneissa valtiollisissa varuksissa, pikkumaisena
kaiken sen vartijana, jota se kutsui "puhtaaksi" ja "pyhäksi", synkeänä
ja pimeänä kaikkien rukoushuoneitten ja koulujen valvojana. Se hallitsi
ja kahlehti kansaa. Ainoastaan vapaamieliset vastustivat sitä; he
sanoivat: "Eläkäämme, ja antakaamme toistenkin elää; pois vanhat muodot
ja käskyt". Ja hiljaiset maassa, nekin vastustivat; he sanoivat:
"Olette liika ahtaita, liika ylpeitä, liika kangistuneita meille; me
etsimme Jumalaa omalla tavallamme, luemme vanhoja pyhiä kirjoja ja
kaivaudumme mietiskelyihimme öisin. Ei meillä ole aikaakaan rukoilla
kaiket päivät, ja pestä itseämme, ja juosta kirkoissa; meidän pitää
tehdä työtä leipämme vuoksi." Katkerassa vihassaan noita isänmaattomia
kohtaan, keksivät kansalliskiihkoiset haukkumasanan, joka lyhyesti ja
armahtamattoman sattuvasti kohtasi näitä kumpaakin: "Synnillisiä ja
publikaaneja olette te".

Näiden kolmen suuren kansanpuolueen alla ja ohella vilisi kodittomia
kerjäläisiä, maankuleksijoita ja sairaita. Ei ollut olemassa
lääkäreitä, eikä hourunhuoneita, ei sairaaloita, eikä ylipäätään
mitään yhteiskunnallisia armeliaisuuslaitoksia. Kaikki kurjuus,
kaikki rikollisuus, kaikki laiskuus maassa sai levittäytyä vapaasti
maantielle, kylätielle, rikkaitten ovien eteen. Kansalliskiihkoiset
heittivät almunsa, kuten isäin usko käski, ja kasvattivat siten
kerjäläisiä lisään vaan.

Siten olivat asiat tämän talonpoikaiskansan keskuudessa meren
reunamalla. Se oli onneton rikkinäinen kansa. Ja tämän onnettoman
rikkinäisen kansan yllä uhkaili vierasuskoinen, tyhjille ryöstävä julma
hallitus. Neljääkymmentä vuotta myöhemmin on kansalliskiihkoisten
suuri puolue ponnistanut kaiken voimansa ja syösnyt kansan onnettomaan
kapinaan, jossa se kokonaan tuhoutui ja sortui. Mutta nyt se eli vielä:
kuten sanoi sen suuri sankari: kuin lauma yössä, jolla ei ole paimenta,
ja jonka ympärillä jo pimeässä hiiviskelevät ja ulvovat metsän pedot.
Levottomana, työläästi hengittäen eli kansa: "Apu täytyy tulla... Mikä
lähenee?... Joko lähenee maailman loppu? Vai tuleeko luvattu sankari?
Oi, iloitkaahan ja naurakaa! Syödään ja juodaan, huomenna olemme
kuolleet. Maksa verosi!... Tuleeko hän taivaasta? Herääkö hän kansan
keskeltä?... Kuulkaa... Joko kohisee puissa? Oi Jumalamme, Isä! Iäinen
voima! Auta... Sinua janoitsee minun sieluni! Sinua riutuen janoo minun
ruumiini kuivassa nääntyvässä maassa..."

       *       *       *       *       *

Pohjoisessa osassa maata, meren ja järven välissä, nummiylöngöllä asui
aviopari, Josef, Jakobin poika, ja hänen vaimonsa, jolla oli nimenä
Maria; oli hyvin epäiltävää oliko kumpikaan puhdasta rotua, mutta
vanhaa ja jaloa sekarotua. Mies ei näy saavuttaneen korkeampaa ikää,
tai on hän mennyt naimisiin vasta vanhempana. Mutta vaimo on saanut
nähdä lapsensa täysikasvaneina. Siitä ei ole koitunut hänelle kunniaa.
On nimittäin varmaa tässä se harvinainen tapaus, että sankarin äiti ei
ole ymmärtänyt lapsensa sisäistä suuruutta.

Avioparilla oli viisi lasta, jotka kasvoivat suuressa kylässä, ja
saivat siinä nähdä ja oppia, mitä kyläelämä tarjoo nähtävää ja
opittavaa elokkaassa, jalossa kansassa. Vanhimmalla lapsella, jonka
nimi oli Jesus, oli merkillisen kirkkaat ja syvät silmät, jotka
kätkivät syvyyteensä ne tyyneet ja kauniit kuvat, jotka avautuivat
niiden eteen; ja oli hänellä tunnelmista rikas hieno sielu, joka
tietämättään ajatteli ja mietiskeli kaikkea, jota se näki, sisäisessä
hämäryydessään hiljalleen, ja ihanasti selitti sen kaiken, joka
hämäryys lapsuusvuosien edetessä hiljalleen kirkastui ja kirkastui.

Lapsi on astellut rengin vierellä, kun tämä kynteli pellolla, ja on
nähnyt äitinsä suruisana, kun hän odotteli viimeistä lastaan, ja
nähnyt hänet yht'äkkiä syvästi iloisena, kun hän piti vastasyntynyttä
sylissään... Hän on mennyt leikkitovereineen ulos kukkuloille, kun
kukoistivat ensimmäiset kukkaset kedoilla. Kädet kukkasia täynnä
seisoivat he, ja katselivat aavalle yli maiden ja kohden sinistä
merta lännessä. Samana iltana kertoi äiti, että naapurinpoika oli
vihamielellä jättänyt synnyinkotinsa ja lähtenyt vieraisiin maihin.
Häntä seurasivat huolet ja surut, sillä hänellä oli kevyt veri...
Hän on nähnyt viljapellon, joka oli kukkulan rinteellä, valkeentuvan
leikattavaksi, ja on toisten lasten mukana seisonut ovella, kun eräs
kylän tyttäristä vietti häitään. Aamulla kertoi äiti morsiusneidoista,
jotka palavat kynttilät käsissään yöllä menivät läpi kylän... Hän on
pellolla ollut auttamassa, kun tehtiin siteitä, ja ohdakkeet sidottiin
mukaan jalallisiin ja pistivät sitojan käteen; samana päivänä,
illalla, kun hän tuli isänsä kanssa kotiin, kuulivat he kyläraitilla,
että kylän rikkain talokas oli kuollut, ja ihmiset puhuivat siitä,
että hän veljineen oli ollut ahne ja likainen mies... Hän on nähnyt
paimenen lammaslaumoineen tulevan kylän läpi, ja kylässä kertoo
paimen -- verkalleen kulkevat lampaat edelleen --: että hän koko yön
oli etsinyt erästä lammasta, vasta aamulla oli hän sen löytänyt; ja
paimenen näivettyneet vanhenneet kasvot olivat loistaneet ilosta.
Samana päivänä, myöhään illalla, oli naapurin vaimo vielä juossut
heille ja kertonut: tuo kevytmielinen naapurin poika, joka kolme vuotta
sitten niin muhkeasti ja käyttäen niin ylpeitä sanoja oli jättänyt
vanhempainsa kodin ja kotikylänsä, oli nyt palannut. Hämärissä oli
hän tuntikausia seisonut kyläraitilla ja tuijottanut valoja kohden
vanhempainsa kotona... oli seisonut ryysyisenä. "Ja niin kurjissa
ryysyissä sitte! Ja nyt, mitä arvelette?... kuuletteko?" Ja he kuulivat
kylästä laulua ja riemua. Niin suuresti iloitsivat vanhemmat, että hän
taas oli palannut. Silloin nousi lapsi vuoteeltaan ja meni ulos oven
eteen, ja kuuli hälyn ja riemun.

Kaupunkilaislapsi? Mitä näkee kaupunkilaislapsi maailmasta, luonnosta
ja ihmiselämästä? Niin vaivaisen, pienen, ruman osan. Mutta
maalaislapsi, hän näkee koko maailman, ja kaiken mitä siinä on,
pienoiskoossa.

Hän oli arka varovainen lapsi; hän seisoi syrjässä, ja katseli
hiljaisin ihmettelevin silmin elämää. Hän leikki kyllä toisten lasten
kanssa; mutta usein tapahtui, että hän astui syrjään leikkivästä
joukosta, aivan kuin tahtomattaan, aivan kuin astuisi joku näkymätön
hänen luokseen ja sanoisi kevyen vakavasti: "Astu hiukan syrjään".
Silloin muuttuivat lapsen silmät hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi;
niiden ylle laskeutui kuin harso harson päälle. Mutta hänen sielussaan
ei tullut hämärää; vaan mitä enemmän ulkomaailma haihtui häneltä
hämärän verhoon, sitä kirkkaampana alkoi sädehtiä hänen sielussaan
hiljainen kirkas valo, joka kasvoi, ja ihmeellisesti täytti koko
sielun, täytti niin puhtaalla loistolla ja niin armaalla lämmöllä.
Tuskassa ja sulossa seisoi lapsi kuin korkeassa salissa, korkeiden
ovien edessä, jotka kohta, kohta avautuisivat... "nyt... kohta... ja
minä näen koko autuaan taivaanloiston..." Silloin tulivat nuo leikkivät
lapset ja herättivät hänet ja sanoivat toisilleen: "Jesus uneksuu
taaskin. Katsokaas, kuinka hän uneksuu." Silloin palasi hän toisten
lasten luoksi, silmät yhä vielä kuin suloisen muiston huikaisemina ja
kasvoillaan hiljainen tuskan ilme.

Joka lauantai istui hän lapsuutensa ja nuoruutensa päivät muiden
kyläläisten kanssa kylän koulu- ja rukoushuoneessa, jossa vakava
opettaja verkkaan ja juhlallisesti luki vanhoja aika- ja rukouskirjoja.
Pappismielisenä ja kiihkokansallisena -- luki hän, otsa synkeänä ja
tylynä ne lukemattomat käskyt, jotka Jumala oli antanut. Yhtäpäätä
kuului: "Tee se... Tee se... Jos teet _sen_ ja _sen_ ja _sen_... niin
olet Jumalalle otollinen..." Hän kuunteli arkana ja säikähti ja
kaihti ja alkoi pelätä eikä voinut ymmärtää sitä... Silloin laski
opettaja kirjan kädestään ja otti toisen, ja nyt lämpeni tuon vakavan
nyreytyneen miehen ääni ja hänen silmänsä kuumenivat. Hän luki
sankareista, jotka muinoisina aikoina nousivat hänen kansastaan, kuin
koivut kanervikkokankaalta. Raskaasti ja yksinäisyydessä kamppailivat
ne ajatustensa kanssa, voisivatko he selvittää sen, joka lepäsi kuin
painava raskas arvoitus kaiken ihmisolemisen yllä: syntymän ja kuoleman
arvoitus, omantunnon ja Jumalan, syyllisyyden ja oikeamielisyyden
arvoitus, ja kuinka voi hieno syvä ihmismieli löytää läpi elämän,
ja säilyttää mielensä rauhan ja viattomuuden. Ja muutamat näistä
mietiskelijöistä, näistä sankareista tunkivat ja taistelivat läpi
tuskan ja pelon ja läpi yön, ei omalla voimallaan, vaan kuin lapset,
jotka hätäyneinä rientävät läpi pimeän, pelokkaina... kuinka tykkiikään
sydän!... ja saapuvat lopulta äitinsä levitettyyn syliin; hetken vielä
nyyhkyvät he sykäyksittäin uhkarohkeuttaan ja pelkoaan, sitte tyyntyvät
he ja nauravat: niin riensivät nämä sankaritkin, sattuman varaan
vaan, heittäysivät sokeassa kuumassa uskossa ja luottamuksessa iäisen
voiman jalkoihin: "Iäinen voima! Me uskomme, että sinä olet hyvyys!"
ja sitte, täten valloittamaltaan ja saavuttamaltaan ihanalta rauhan-
ja levonpaikalta, loistavat uljaat kasvonsa käännettyinä kansaansa
kohden, puhuivat he Jumalasta vieraan ihmisen syvästä sielunhädästä,
ja Jumalan suuresta hyvyydestä, ja siitä ihanasta Jumalan ihmeellisen
avun toivosta, Vapahtajasta, joka oli tuleva ja puhdistava kansansa ja
tekevä sen onnelliseksi.

Poika kuuli nämä suurten pyhäin sankarien puheet ja sanat, ja hänen
nuoren puhtaan sydämensä täytti ylevä salainen ihanuus. Kaikki tuo
äskeinen "Tee se ja tee se" oli unohtunut. Kaikki tuska oli haihtunut.
Hän näki edessään, ja uneksi myöhään yöhön noista uljaista pyhistä
sankareista, jotka niin tulisesti olivat uskoneet Jumalan hyvyyteen ja
niin tulisesti olivat rakastaneet onnetonta kansaansa, varsinkin uneksi
hän uljaimmasta ja jaloimmasta heistä kaikista, hänestä, jonka vielä
piti tulla, Vapahtajasta, ja nukahti autuain mielin ja posket hehkuvina.

Oli kylässä yksinkertaisia vaatimattomia perheitä, jotka kuuluivat
siihen puolueeseen, jonka muodostivat hiljaiset maassa. Nähtävästi
kuuluivat hänen vanhempansakin siihen puolueeseen. Istuen kynnyksellä
tai lieden ääressä kuunteli hän herkin avoimin sieluin, mitä vanhemmat
ja naapurit ammoisista ajoista uskoivat ja uneksuivat: Jumalasta, joka
lukemattomien hyvien enkelien kanssa asuu sinisessä ihanassa taivaassa,
ja perkeleestä, joka myöskin asuu siellä, mutta synkeässä nurkassa,
raskaitten harmaiden pilvien takana, jotka pohjoisessa lepäävät taivaan
rannalla, hänen luonaan on lukematon joukko pahoja enkeleitä. Ja Jumala
ja hänen omansa, ja perkele ja hänen omansa toimaavat ja hommaavat
päivät ja yöt, kutovat ja kirvottavat, parantavat ja särkevät. Kaikki
sairaus ja kaikki mielenharha on pahojen enkelien lahjaa. Kuinka
kiduttavatkaan pahat henget sairaita kylässä! Ja heikkomielisessä,
joka asuu toisessa päässä kylää vanhempainsa luona, asuu seitsemän
pahaa henkeä, ja pakottavat hänet kirkumaan, niin että se kuuluu
läpi kylän. Mutta se kaikki on vielä muuttuva. Vieraat ihmiset ja
pahat henget eivät enää ole tuottava kiusaa ja vaivaa. Sillä onhan
tuleva "Vapahtaja". Hän, joka on suurin pyhistä sankareista. Muutamat
sanovat: hän on oleva enkeli ja tuleva taivaasta; toiset taas: hän on
oleva ihminen, ja polveutuu vanhasta köyhtyneestä kuningassuvusta.
Hän on Jumalan avulla perustava Jumalan valtakunnan, joka on ulettuva
pohjoisista nummikylistä aina etelän suureen kaupunkiin asti. Ja
silloin on oleva koko kansa vapaa ja pyhä ja onnellinen.

Siten kuuli lapsi kaiken, mitä eli hänen kotikylässään kirkonuskontoa
ja kansanuskoa näinä raskaina levottomina aikoina. Hän ei arvostellut
kuulemaansa. Hän ei ylipäätään hylännyt tai halveksinut ainoatakaan
kohtaa kansansa uskossa tai taikauskossa. Hän eli, kuten koko
hänen kansansa ja koko hänen aikansa, keskellä lumottua maailmaa.
Hänellekin laskeusivat koko hänen elämänsä ajan enkelit taivaasta
maahan. Hän näki saatanan lentävän maahan kuin salaman, ja hän piti
sairaita ja heikkomielisiä ihmisinä, joissa pahat henget riehuivat.
Hän uskoi, että ihminen Jumalan tai pahanhengen voimalla voi tehdä
yliluonnollisia tekoja, ja että kuolleet, jotka makaavat maassa, voivat
nousta haudoistansa, ja kulkea ihmisten keskellä. Mutta se oli hänen
erikoinen lahjansa, suuri, yksinkertaisen syvä piirre tässä taimivassa
ihmisluonteessa, että hän kuuli kaikki äänet, jotka soivat hänen
ympärillään hänen kansassaan, ja hänen kansansa vanhoissa kirjoissa,
mutta eräs ääni kuului yli kaiken, kuului selkeämpänä vuosi vuodelta,
kirkkaampana ja voimakkaampana, soi yli kaikkien äänien, puhtaana ja
täytenä ja ihan kirkkaana -- kaikki muut äänet kuuluivat sen rinnalla
ainoastaan hiljaisena säestyksenä -- se oli ääni, joka hänen aikoinaan
jo oli haihtunut hänen kansansa kuultavista, ja joka vielä ei ollut
soinnut toisten kansojen kuulla, ääni, jonka nuo vanhat pyhät sankarit
olivat kuulleet ja sen sointuun vastanneet: "Riemuitkoon sieluni sinun
armostasi, että olet nähnyt minun hätäni ja vaivani ja ottanut korviisi
minun sieluni tuskan". Ja siinä oli hänen ylväs sankaruutensa, että hän
tänä uupuneena, ummehtuneena, sekaisena ja villiytyneenä aikana astui
esiin korkealla ylvään jalolla uskollaan ja tunnustuksellaan, että
iäinen voima on iäinen hyvyys, ja että hän meni tämän tunnustuksensa
puolesta kuolemaan vielä nuorena... Toistaiseksi on hän sentään
vielä ainoastaan poika ja nuorukainen, epävarma itsestään, ja kätkee
huolellisesti, epäillen ja epäröiden ja ihmetellen ihmeellisen syviä
ajatuksia mielessään.

Tuli silloin hänelle ensimmäinen nuoruuden aika. Hän opiskeli kylässä
käsityötä. Hänestä tuli salvumies... Hän lähti matkoille ulkopuolelle
kyläänsä. Vaelsi kuivunutta puronuomaa laaksossa ja katseli huoneen
jäännöksiä, jonka viimeinen rankkasade oli riuhtaissut mukaansa
hiekkarinteeltä, ja tuli meren rannalle asti ja näki helmikalastajain
venheet heittelehtivän mainingissa, ja näki kauppiaan, joka seisoi
nahkareppu kädessään ja odotteli, mitä he saisivat saaliikseen. Hän
vaelsi köyhtyneiden nummikylien kautta aina sisämerelle asti, ja seisoi
linnan edessä, jonka maan turmeltunut ruhtinas oli rakennuttanut
itselleen, ja kuuli onnettoman kansan puhuvan hänen kovuudestaan ja
hänen synnillisestä elämästään, ja näki kaduilla nuo lukemattomat
kodittomat köyhät, ja sairaat ja heikkomieliset ja näki sotilasparvien,
ja tullimiesten joka kadunkulmassa ahdistelevan kurjaa köyhtynyttä
kansaa... Hän matkusti kyläläistensä kanssa kolme päivämatkaa etelään,
sinne suureen kaupunkiin ja mahtavan suureen Jumalanhuoneeseen. Siellä
näki hän nyt nuo ylhäiset vapaamieliset silkkisissä viitoissaan,
kirkkoruhtinaina menevän vieraan maaherran upeihin juhliin, sillä
välin kun kansa kärsi nälkää ja vaivaa. Ja näki kansalliskiihkoisten
seisoskelevan katujen kulmissa vakavissa ankarissa surupuvuissa.
Ja kansa noudattaa tylsästi ja sokeasti heitä, täyttää kirkon,
sopottaa rukouksiaan, ja tuo viimeisetkin köyhät varansa rikkaille
papeille... Kotimatkalla keskustelivat kyläläiset siitä, olivatkohan
kiihkokansalliset oikeassa, kun he väittivät, että piti papeille antaa
määrätyt antimet, vaikkapa omat vanhat vanhemmaiset siitä kuolisivat
nälkään, sillä Jumala ja hänen lakinsa on enemmän kuin lapsenrakkaus?
Ja olikohan todella Jumalan tahto, että sunnuntaina ei saanut liikahtaa
sormeaankaan, ei edes pelastaakseen ihmistä tai eläintä hädästä?
Olisiko Jumala niin pikkumainen ja niin kade? Sitä miettivät he kauan
matkatessaan, ja kaivautuivat ajatuksiinsa ja vaikenivat, kunnes
yht'äkkiä joku, joka kuului hiljaisimpiin maassa, värähtelevällä
äänellä alkoi vanhan laulun: "Sinun puoleesi kohotamme silmämme, sinä
valtijas taivaitten! Katso, niinkuin palvelijan silmät katsovat hänen
isäntänsä puoleen; siten katsovat meidän silmämme meidän Herramme
puoleen, kunnes hän meitä armahtaa."

Hän palasi kyläänsä takaisin ja vaikeni: Hän eleli hiljaa vanhempainsa
kotona ja työskenteli hiljalleen ammatissaan, rakensi ja korjaili
kylän rakennuksia. Hän katseli omaa työalaansa ja kaikkea, mitä
luonto ja ihmiselämä hänelle nähtävää tarjoi, valppailla silmillä.
Mutta hänen silmänsä eivät jääneet siihen kuin kala verkkoon, vaan
ne liukuivat kuin auringon säteet läpi noiden kaikkien ilmiöiden ja
etsivät niiden salaista pohjaa: iäistä salaista voimaa. Hän iloitsi
lainehtivasta kypsästä viljapellosta ja kukkasesta kedolla, ja
nuoresta neidosta, joka seisoi kotonsa oven edessä, mutta hän antoi
sen lainehtia, kukoistaa, seistä. Hänessä ei herännyt ajatusta kajota
siihen tai poimia se itselleen. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle
vaan ikäänkuin vertauskuvana siitä, joka oli takana, kaukana takana,
salaisessa hämärässä: iäisestä voimasta. "Sinä olet ainoastaan hyvyyttä
ja lempeyttä. Oi, kunpa kaikki ihmiset uskoisivat kanssani siihen ja
saisivat elämäänsä iloa. Iäinen voima, mitä olen minä, ja mitä etsivät
ajatukseni? Isä taivaissa! Lähetä pian pyhä sankarisi! Suuri on kansani
hätä."

Ihmiset kylässä sanoivat: "Hiljainen, ihmeellinen ihminen hän on;
niin syvä viisaus asuu hänessä, ja niin pyhän vakava hän on ja niin
lempeän hyvä, ja puhdas hän on kuin lapsi äitinsä rinnalla". Enempää
he eivät nähneet ja enempää eivät he tietäneet. He eivät aavistaneet,
että noiden hiljaisten puhtaitten silmien takana sielu yhä syveni ja
avartui. Hän itsekään ei tietänyt, miten hänen oli. Hän oli kärsivä,
levoton, milloin riemussa sykähtelevä, milloin sanomattoman ahdistuksen
alainen ihmislapsi, ihmislapsi, jota jumalalliset ajatukset painoivat
ja järkyttivät kuin kärsimys, nero tuskallisessa heräämis- ja
muodostumisajassaan.

Aika kuluu... Nyt hän on kolmenkymmenen vanha. On ihmisiä kylässä,
jotka kysyvät häneltä neuvoja syvissä asioissa, mutta hän katsoo
maahan ja vaipuu ajatuksiin: hänen on liika vaikeata vastata. Muutamat
hiljaiset, hyvä- ja syvämieliset kylässä ajattelevat ja sanovat:
"Mitä tulee hänestä? Jättäkää rauhaan hänet! Odottakaa: kohta lähtee
hän lentoon kuin kotka." Toiset taas ravistivat päitään ja sanoivat:
"Mitä hän on? Omituinen ihminen, ei mitään muuta." Hänen hetkensä ei
ole vielä tullut: hänen henkensä ja sielunsa eivät vielä ole selkeät.
Vielä leiskuu ja taotaan hänessä. Sillä kuten sanotaan noista vanhoista
pyhistä sankareista: "Nyt teen sinut rautapatsaaksi, ja rautamuuriksi,
jotta voisit seistä koko maatasi vastaan, ja sen hallitusta vastaan,
sen kirkkoa ja koko sen kansaa vastaan", niin vahva ja niin rautainen
täytyy hänestäkin tulla, sillä hänen täytyy seistä yksin koko kansaansa
vastaan.

Lepää levoton raskas painostus kansan yllä: paino sieluilla, taakka ja
paino ylhäältä, kurjuus, mielensairaus... Lyijyiset pilvet lepäävät
kansan ja maan yllä merestä järvelle, pohjoisista nummikukkuloista
suureen kaupunkiin asti etelässä. Kerran ja toisenkin leimahtaa
hereille tuli metsässä tai nurmikoilla. Nousee esiin toivoton rohkea
ihminen: "Minä... minä olen Vapahtaja! Herää, kansani! Nouse!" Hallitus
sammuttaa alkaneen valkean ankarasti. Ihmiset hengittävät raskaasti ja
vaikeaan. "Milloin tulee apu kuivalle nääntyvälle maalle? Nyt tai ei
koskaan. Mene ulos, lapsi: katso, joko nousee Jumalan ilma."

"Ei siellä näy mitään, isä".

Silloin vierähteli ensimmäinen ankara jyrähdys yli maiden.

       *       *       *       *       *

Etelässä maata, lähellä pääkaupunkia nousi eräs, eräs joka oli
niinkuin vanhat, pyhät sankarit. Epätoivoisan kansan keskeltä nousi
hän. Sen keskessä seisoi hän ja puhui. Ja mitä hän puhui, oli puoliksi
epätoivoa, puoliksi riemahtavaa iloa.

"Kansani, kansani, kuule mitä sanon. Onko lopussa elämä ja kaikki
toivo? Nouseeko hätä jo kurkkuumme asti? Olkoon niinkin; te tiedätte,
mitä vanhat kirjat kertovat: vanhasta lahonneesta kuningassuvusta on
versova uusi vesa! Hänen _täytyy_ tulla. Hän tulee! Kohta! Hän on
lähellä, lähellä jo."

"Hän tulee, ihminen, jolla on ihmeelliset voimat, Jumalan voimat
asuvat hänessä! Jumalan enkelit seisovat hänen vasemmalla puolellaan
ja hänen oikealla puolellaan! Hän on ajava maasta sortajat ja
surmaava ne, ja sitte on hän alkava ankaran tilinteon kansassaan.
Kiihkokansalliset, nuo tekovanhurskaat; vapaamieliset, nuo, jotka
istuvat kirkonhallinnossa ja hovissa, nuo liukkaat ja notkeat ja
silkissä kulkevat: kaikki nuo teeskentelijät ja ulkokullatut, jotka
elävät rikkaudessa, eivätkä välitä kansansa kurjuudesta, jotka laskevat
kuorman kuorman päälle kansansa hartioille, ikäänkuin olisi se Jumalan
tahto ja käsky, eivätkä sormellaankaan kajoo sitä lievittääkseen,
jotka rasittavat kansan maatiluksia veloilla, ja verkalleen syövät
sen tiloiltaan ja konnuiltaan, ja kaikkea sitä tehdessään rukoilevat
ahkerasti: ne kaikki ovat kauhistus Jumalalle ja sille, jonka hän
lähettää. Hän on hävittävä heidät kaikki... Kun hän on tehnyt kaiken
tämän, ja vihollinen on karkoitettu ja kansan turmelijat surmatut,
niin silloin ovat ne muut, sorretut, hiljaiset maassa, ne ovat silloin
saavat asua puhdistetussa vapaassa isänmaassa, hiljaisessa onnessa, hän
heidän ylväänä ihanana kuninkaanaan, he hänen vapautettuna iloisena
kansanaan... Missä olette, köyhät ja puhtaat? Oi, kuinka hiukan teitä
on, kansani. Kuulkaa: hän tulee! Pyhittäkää kallis sielunne. Kaikki
paha ja huono heittäkää sydämistänne ja elämästänne! Kuulkaa! Jo
lähenevät Jumalan pojan askeleet!"

Siten puhui hän katkonaisissa lauseissa. Hän puhui epätoivoonsa
nääntyvälle kansalle. Siten kajahtaa jo ennen aamunsarastusta
hälyytystorvi yli sotajoukon, joka tuskallisesti ja levottomasti nukkuu
kentällä, aivan vihollisen edessä. Koko kansa kuuli hänen äänensä.
Vapaamieliset nauroivat: "Oh, eläkäämme, ja sallikaamme toisten
elää!" Ylpeät kirkolliset sanoivat jäykenneinä hämmästyksestä: "Mitä?
Vapahtajako tulee, ja _meidän_ vihamiehenämme? Mikä houkkio hän on,
joka puhuu?" Vaivaiset ja hiljaiset maassa havahtivat?: "Mikä ääni
tuo? Mitä puhuu hän? Kurjuuden lopusta?" Silloin lähtivät he suurissa
joukoissa miehen luokse.

Tuo kirkas ääni kuului tuolle hiljaisellekin, syvälle, iäisen sisäisen
voiman järkyttämälle kirvesmies Jesukselle, joka asui pohjoisosassa
maata hiljaisessa nummikylässä. "Mitä tuo on? Mitä puhuu hän: Väärää,
sanoo hän, on se hurskaus, jota kirkonmiehet opettavat? Pyhiä puhtaita
ihmisiä etsii Jumala... Niin, niitä etsii Jumala."

Ikäänkuin syksy-yönä, kun myrsky puhkee läntiseltä mereltä ja kohisee
maata kohden ja syöksyy korkeita, tiheitä pyökkejä vastaan, jotka
ympäröivät syvää, syvää metsälampea, eikä voi murtaa niitä, ja pidättää
vimmoissaan hetkeksi hengitystään ja yht'äkkiä, jänteet paisuneina ja
tahdossa villi voima... syöksyy uudestaan noita vahvoja lujia puita
vastaan, ja nyt rytisevät ja murtuvat ne, ja heittäytyy niiden ohitse
metsälammelle ja piiskaa ja vitsoo sitä: siten syöksähti levottomuus
hänen hiljaiseen syvään sieluunsa. "Mitä sanoo hän? Tuo kauan jo
luvattu Vapahtaja tulee nyt? Nyt? Nyt tapahtuu tuo suuri ihme? Vapaaksi
ja autuaaksi tulee kansa? Nyt?... Niin, nyt. Nyt! Sillä hätä on
kohonnut kurkkuumme asti. Niin, nyt tulee hän. Minä menen ja tahdon
katsoa miestä."

Silloin laski tuo nuori hiljainen mestari vasaran ja kulmamitan
kädestään ja lähti matkalle. Ja matkalla lietsoi ja lietsoi hänessä
iäinen voima ja takoi ja takoi. "Vapahtaja tulee... Minkä näköinen hän
mahtaa olla? Ja millainen hän ollee? Jumala ja hänen hyvät henkensä
ovat asuvat väkevinä hänessä..." Ja kun hän seuraavana päivänä illan
lähetessä tuli paikalle, seisoi siellä kansaa joukoissa kaikista
osista maata: länsimerestä itäjärveen, suuresta kaupungista etelässä
nummikyliin asti pohjoisessa. Kuninkaansa ja kirkkonsa pettämänä,
neuvottomana, vääryyttä kärsivänä ja sorrettuna, epätoivoisena kansana
tuijottivat he ja riippuivat tuon voimakkaan miehen huulilla, joka
puhui kuninkaan ja rikkaitten ja ulkokullattujen kirkkovanhurskasten
perikadosta, ja siitä autuaasta ajasta, joka silloin, nyt kohta,
koittaisi kaikille, jotka ovat synnittä ja viattomia. "Hän, jonka
Jumala lähettää, Vapahtaja, on lähellä: hänellä on toisessa kädessään
kuolema, toisessa kädessään vapaan isänmaansa onni ja autuus..."
Silloin tungeskelivat tuhannet häntä lähelle ja polvistuivat veteen,
joka siinä virtaili valkealla hiekalla laaksoon, ja ylistivät, kun hän
levitti kätensä heidän ylitsensä: "Niin kirkas kuin vesi ja hiekka,
niin puhdas on sielumme oleva: siten olemme saavat elää ja olla pyhän
sankarimme turvissa puhtaassa onnellisessa isänmaassamme, me hiljaiset
ja nöyrät ja vaivaiset maassa".

Miehen pohjoisesta valtasi tämä näky, ja hetken suuruus. Hän, jonka
sielu siellä ylhäällä hiljaisilla kankailla oli ollut vaarassa häipyä
hämäriin uneksumisiin ja sekautua levottomaksi, hänet pelasti tämä
mies ja tämä hetki tästä vaarasta, pelasti mielenkirkkauteen ja
teonvoimaan. "Mitä sanoo hän?... Ihmiset ovat asuvat puhtaina puhtaassa
maassa? Mutta kuinka voi ihmisestä tulla puhdas? Sitä hän ei tiedä.
Sitä ei tiedä kukaan maassa. Tiedänkö minä sen?... Tiedänkö minä
sen? Puhdas elämä maassa? Minä... minä voin sen osoittaa ihmisille!
Kannanhan sitä itsessäni ja sielussani, kannan lapsuuteni päivistä
asti? Näinhän sinut aina edessäni, sinä pyhä, iäinen voima, näin
isänlempeytenä? Sinun lapsesi olen, siitä asti kuin ajatella taidan.
Sinun rakas, puhdas, rakastettu lapsesi. Kaikki synti on mahdoton,
kun on yhteydessä sinun kanssasi... Lähellä on Jumalan valtakunta!
Lähellä on onni kurjaa vaivaista kansaani! Niin: lähellä, lähellä se
on... Sen täytyy tulla. Auta, Isä, tulkoon sinun valtakuntasi! Koko
kansani autuaana ja puhtaana sinun polvillasi kuin minä!... Isä...
mitä pitää minun tehdä... Missä on Vapahtaja... Isä, kuka on hän? Isä,
osoita hän minulle... Isä, _kuka hän on_?..." Näiden raskaiden tunteen-
ja tahdonaaltojen huuhtelemana polvistui hänkin valkealle hiekalle
ja pyrki pyhällä, kuumalla antaumisen halulla iäistä voimaa lähelle.
Ja silloin, kun hän siten tahdotonna koko olemisellaan ja elämällään
pyrki ja kamppaili lähestyäkseen iäistä pyhää voimaa ja kokotakseen
sen syliin: "Minä olen sinun, ja tahdon tehdä, mitä minun pitää tehdä:
Oi, rakas isäni, sinä hyvä ja uskollinen..." silloin tuli hänelle
silmänräpäys, jolloin hän oli kuin kohotettu aisteistaan, autuas
hurmatila, hän tunsi ja kuuli, että iäinen voima, 'Isä taivaissa',
otti vastaan hänen kuuman antaumisensa ja hänen puhtaan tahtonsa: "Sinä
olet minun rakas lapseni. Minä iloitsen sinusta."

Hän nousi ylös ja väistyi syrjään. Hän jäi kai siksi yöksi vielä
niille seuduille, autuaissa ajatuksissa, ja korkeissa kohotetuissa
aavistuksissa, sielussaan uusi ihana valo ja riemuitseva ilo, että nyt
oli päässyt kirkkauteen se, mikä lapsesta asti oli ollut hänen samea
sekava kärsimyksensä ja autuas ilonsa... "Minä olen profeeta! Iäisen
totuuden julistaja, ikäänkuin vanhat sankaritkin! Jumalan lähettiläs!
Onni tulee raukalle kärsivälle kansalleni! Jumalan valtakunta lähestyy.
Se lähestyy. Minä julistan sitä! Minä hänen lähettiläänsä! Viimeinen
hänen lähettiläitään?... Vapahtaja?..."

Silloin lähti hän aamulla matkalle, taaskin pohjoiseen... Kulkee
kaksi kolme tuntia. Silloin joutuu hän kotimatkallaan yksinäiseen,
ihan autioon seutuun isänmaataan. Silloin asettuu hänen tunteittensa
korkea aallokko. Hänen mielensä muuttuu, kun hän siinä matkaa autiota
kangasta, raskaaksi ja raskaammaksi. Hän pysähtyy ja kaivautuu
ajatuksiinsa. "Kun minä nyt huomenillalla tulen kotiin, niin silloin
pitää minun astua esiin... minun, joka olen niin arka ja hiljainen...
ja sanoa: tulkaa puhtaiksi sydämissänne ja elämässänne; Jumalan
valtakunta lähestyy"... He odottavat kaikki pyhää sankaria, joka
miekan ja sanan voimalla vapahtaa meidät vieraasta ikeestä. 'Miekat
paljastakaa!' "Mutta sitä minä en voi. Sitä ei ole Jumala sisässäni
käskenyt... Tai voinko sentään? Minä olen viisain maassa, ja minulla
on valta ihmismielien ylitse. Pitääkö minun julistaa, mikä on heille
mieleen? Pitääkö minun hiukan muuttaa, mitä Jumala sisässäni käskee?
Se, mitä minä tahdon sanoa heille, on liika korkeata ja pyhää... Niin,
hiljaiset maassa! Mutta äitini ja veljeni ja rikkaat kylässä! Ja nuo
kovat ja kiihkeät kiihkokansalliset ja ruhtinas! Muutamat tulevat
olemaan epäluuloisia, toiset ovat uhkaavat, kolmas on vainoova minua
ja vievä vankeuteen... No niin: minun pitää hiukan muuttaa sitä. Minun
_pitää_. Puen itseni koreasti ja korkeasti, teen ihmeitä ja suuria
tekoja, ja sitte: 'Minä olen Vapahtaja! Miekat käsiin!' Silloin on koko
kansa seuraava minua... Ei..., pahat henget!... Pois minusta te, pahat
henget!... Minä tahdon kuulla yksin Jumalan ääntä".

Päivä kuluu ja tulee yö; hän kyyristäytyy vuoren varjoon, onneton,
yksinäinen, kamalain epäilysten raatelema ihminen, ihminen syvimmässä
hädässään. Hän rukoilee, ja hänessä välähtää rohkeuden salama; mutta
taaskin lannistuu hän; rukoilee taaskin, rukoilee "Isältään taivaissa",
rukoilee kuumasti voimaa ja valoa. Hän rukoilee: "Osoita totuus
minulle! Sano minulle: pitääkö minun auttaa kansaani sinun miekallasi
ja sinun sanallasi, vai ainoastaan sinun sanallasi?"

Kuten jalo metsäneläin, joka levottomana kulkee edestakaisin häkissään,
ja tuijottaa joka rautaristikon läpi ulos vapauteen, eikä vaan voi
saavuttaa sitä: siten etsi hänen sielunsa, etsi kaiken yötä päästäkseen
selvyyteen. Hän on myöhemmin eräänä hiljaisena hetkenä kertonut siitä
ystävilleen, ja he ovat uskoneet sen, sillä se oli koko kansan usko:
Saatana, hän sieltä pimeästä taivaankulmasta, pahojen henkien päämies,
hän oli ilmestynyt hänen eteensä ja puhunut: "Sekoita maata puhtaaseen
Jumalan asiaan". Se, mitä hänessä oli ihmispelkoa ja turhamielisyyttä
ja aistillista halua, se taisteli ja kamppaili vahvan miehen voimalla
tuota toista, pyhää ja puhdasta vastaan, joka muodosti hänen luonteensa
suurimman ja jaloimman osan. Ja päiväkausia kesti se taistelu.
Toisinaan jatkoi hän matkaansa pohjoiseen. Silloin säikähti hän taaskin
takaisin, ja palasi ulos korpeen.

Oli usein lähellä se suuri vaara, että hän hylkäisi "Isänsä taivaissa",
ja palaisi takaisin kyläänsä samana hiljaisena käsityöläisenä kuin hän
oli ollutkin, mutta nyt ihmisenä, jolla oli revitty raastettu sielu,
ja omantunnon tuskien masentama sisällinen elämä. Ja oli usein lähellä
vaara, että hän sekoittaisi maata oppiinsa: "Esiin miekka; minä olen
pyhä johtajanne, jonka Jumala teille on luvannut". Koko ihmiskunnan
tulevaisuus riippui näinä päivinä tuosta puhtaasta sielusta, tuon
ainoan ihmisen uljuudesta ja uskollisuudesta.

Mutta hän oli uljas ja rohkea. Ja hän oli kirkas ja selkeä, hän
oli puhdas. Hän ajatteli sitä autuutta, jota hän oli tuntenut, kun
hänen sielunsa oli levännyt Jumalan luona. Hän pyrki ja taisteli yhä
uudestaan kuumassa rukouksessa isänsä taivaissa polville. Ja tämä,
"Isä taivaissa" autti häntä. Varmaa on, että iäinen voima tuki häntä.
Kuitenkin oli se hänen oma tekonsa. Meidän täytyy kiittää häntä
siitä, salvumies Jesusta pohjoisesta nummikylästä. Hän on tuonut avun
ihmiskunnalle. Lopulta nousi hän, voitokkaana: "Sinun asiaasi olen
ajava, puhtaasti, ilman miekkaa, ilman mitään maallista. Minä tahdon
uskoa sinuun, enkä epäillä: läsnä on sinun valtakuntasi, ja ilman
miekkaa olen sen perustava. Olenko itse Vapahtaja, sen jätän sinun
osoitettavaksesi minulle aikanasi. Auta minua, isä taivaissa."

Silloin, kertoi hän, virtasi häneen voima. Enkelit ihanasta taivaasta
piirittivät hänet. Hän ei enää pelännyt ja kavahtanut. Hän veti
henkeään syvään ja tyyneesti, ja lähti päättävin mielin pohjoista
kohti. Epäilykset ovat nyt jätetyt. Ihmistahto on vaiennut. Nyt ei
hän tahdo muuta, kuin täyttää puhtaan lempeän armiaan Jumalan tahdon.
"Sinun tahtosi tahdon minä täyttää. Ja julistaa, että valtakuntasi on
tullut. Julistaa sinun ihanaa valtakuntaasi maassasi, enkä välittää
ihmistahdosta."

Hän vaelsi pohjoista kohti. Etelästä käsin tavoittaa hänet kolkko
viesti: "Ruhtinas on vanginnut Jumalan miehen virralta, hän on
kuoleva teloittajan käden kautta". Mutta hänessä ei enää elä pelon
värähdystäkään. Hän seisoo, kädessään puhtain asia, mitä maailmassa on,
seisoo puhtaana ja vapaana, tukenaan iäinen voima, "Isä taivaissa".

       *       *       *       *       *

Kahden päivän kuluttua saapuu hän kotiseudulleen. Kotikyläänsä
hän aluksi karttoi. Eräässä ystävällisessä kylässä, itäänpäin
kotikylästään, esiintyi hän ensikerran, vapaana matkustavana
saarnaajana, kuten oli tavallista hänen maassaan. Hän astui esiin,
epäilemättä ja pelkäämättä, silmät onnellisina ja loistavina; hänhän
oli iäisen voiman sanansaattaja maailmassa: "Astu esiin! Ja puhu! Sinä
olet rakas lapseni. Puhu! Mitä sanot ja teet, sen sanot ja teet tahtoni
mukaan." Nyt lähti kotka lentoon.

Hän nousi ylös, ja astui pöydän ääreen, ensi kertaa, ja aukaisi vanhat
kirjat; ja ihmiset katsahtivat häneen ja näkivät: tuo ei ole mikään
kuivakiskoinen opettaja; hän on ihminen, jonka koko sisällisyys on
herätetty ja liikutuksessa; hänessä elää Jumalan henki. Hän luki
kohdan, jossa sanottiin: Jumalan henki on minut lähettänyt: köyhille
maailmassa tuon minä suloisen sanoman; vangituille julistan minä
vapauden; sokeille näön; ja laski kirjan taas kädestään ja hengähti
syvään ja sanoi: "Vanha sana täyttyy nyt. Nyt! Kurja, sorrettu,
vaivanalainen kansa: luvattu autuas aika on tullut! Jumalan lempeä
ihana valtakunta alkaa ihmisten keskellä! Heittäykää hänen huomaansa,
olkaa hänen lapsiaan! Silloin haihtuvat kaikki varjot, jotka painavat
ihmiselämää, kaikki, kaikki: paha omatunto, ja kaikki vaiva ja hätä, ja
kuolemakin. Koko ihmiselämä: se on loistava ja välkkyvä kuin Jumalan
sali puhtaassa autuaassa hohteessaan. Antautukaa Jumalalle! Olkaa
Jumalan lapsia! Nyt lähestyy Jumalan valtakunta! On nyt se autuas aika,
josta hurskaat sankarit ovat puhuneet. Kuulkaa, uskokaa, mitä sanon
ja julistan, ja iloitkaa!..." Siten puhui hän. Silloin riemuitsivat
nuo köyhät ja vaivanalaiset ja epätoivoon vaipuvat ihmiset, ja
ihmettelivät. He riemuitsivat äärettömästi, ja heidän mielensä valtasi
ja huumasi tuo ihmeellinen, ihana, kauan kaivattu toivo.

Hän jatkoi matkaansa, välttäen kotikyläänsä, kulki kaikissa lähikylissä
ja kaupungeissa, paikasta paikkaan. Hän järkytti syvästi vaivaisten,
epätoivon valtaan joutuneiden kansalaistensa sydämiä. Hän oli pitkinä,
yksinäisinä, itseensäsulkeuneina vuosinaan ajatellut ihmisolemista ja
ihmisoloa sen perustuksia myöten. Aina seisoi ihmiselämän tuska ja hätä
ilmielävänä hänen edessään: täynnä tuskaa ja kurjuutta on ihmissydän,
ja voisi sentään olla tulvillaan ihanaa suloisuutta. Kaiken päivää
eli hänen sydämessään tulinen palava osanotto ja sääli: minä kärsin
kansani kärsimyksestä; minä tahdon ja minun täytyy se muuttaa, niin
että se on oleva autuaana Jumalan polvilla, niinkuin minä olen ollut
autuas lapsuuteni päivistä asti. Kaiken päivää eli vaarumattomana
hänessä vanhojen sakarien uljas ylevä rohkeus: "Väkivoimalla minä
pakotan sen; minussa asuu Jumalan henki: minä pakotan veljeni, niin
että he asettuvat Jumalan huomaan, niinkuin minä olen asettunut hänen
huomaansa, ja olen turvassa ja iloitsen. Hyvää ja hyvyyttä varten on
ihmissielu luotu; Jumalasta on ihmissielun olento; se voi, ja sen
täytyy voida työntää luotaan perkeleen ja hänen enkelinsä. Vapahduksen
myrskytuuli on puhaltava läpi kaiken kansan; hyvät ovat vakuuttavat
hyvyydestään pahat ja voittavat ja kääntävät heidät, tuliset ja
innokkaat ovat riuhtasevat hitaammat mukaansa, hiljaiset maassa ovat
murtavat tylyjen ja synkkien hurskailijoiden voiman. Ja silloin ovat
Jumala ja hänen enkelinsä hallitsevat kansassa; puhdas ja autuas kansa
on seisova Jumalan turvissa, vapaana kaikesta synnistä ja kaikesta
puutteenalaisuudesta, jokainen onnellisena lehmuksensa siimeksessä."

Se oli hänen uskonsa, hänen rakkautensa ja hänen toivonsa; ja sitä
julisti hän ihmisille hengellä, joka ihmeellisesti kumpusi syvyyksistä,
ja sanoilla, jotka välkkyivät ja kimaltelivat kuin kastehelmet ihanassa
puistossa. Ja sitä julisti hän kansalle, joka oli vilkasluontoista ja
luonnoltaan syvänhurskasta, ja jolla oli ihana suuri menneisyys, ja
joka nyt, nykyisyyden toivottomassa kurjassa ahdingossa huusi ja kutsui
onnea ja vapautta itselleen. Ei ollut ihme, että hän tempasi mielet
mukaansa.

Kulki heräyksen liikutus kautta koko pohjoisen maakunnan, hänen
kotiseutunsa; se heräys kulki kuin morsiuskulkue kylästä kylään.
Ihmisten samenneet silmät kirkastuivat taaskin ja alkoivat loistaa.
Entiset suuret ajat, ja niiden äänet, jotka kauan sitte olivat
lannistuneet ja vaienneet, alkoivat taaskin kajahdella ja soida.
Taaskin puhuttiin ovien edustoilla ja liesien ääressä syvistä suurista
asioista: Jumalasta ja ihmissielusta ja isänmaasta, merkki suuresta
ajasta. Alkoi liikahdella ja elää kansan syvänteissä.

Hiljaiset maassa riemuitsivat hänestä: "Hän ei laske kymmenellä
sormellaan, mitä pitää tehdä, ja mitä ei. Seitsemästi ja seitsemästi,
ja _sitä_ saat syödä, ja _sitä_ et saat tehdä, ja jos on sunnuntai,
niin et saa tehdä sitä ja sitä. Kuka niitä kaikkia käskyjä ennättää
huomaamaan? Hänellä on vaan yksi ainoa yksinkertainen totuus: Anna
Isälle taivaissa ja kanssaihmisille sielusi ja sydämesi: Ja katso,
niin olet autuas!..." Siellä istui ja seisoi iltahämärissä kalastajia
rannalla venheittensä luona, ne olivat kuulleet häntä ja katselleet
häntä. "Simon... miksi ovat silmäsi olleet niin kirkkaat koko päivän,
etkä virka sanaakaan? Olethan muuten sentään vilkkain kaikista? Mitä
sanot sitte _sinä_ tästä miehestä?" Silloin nousi Simon venheen
reunalta, huulet värähtelevinä ja silmät luotuina maahan: "Veljet,
pitäkää te huolta venheestäni ja verkostani... Antaa sielunsa
Jumalalle?... Täyttää koko elämänsä rakkaudella ja uskollisuudella?...
Autuas se ihminen, joka häntä noudattaa. Minä... minä seuraan häntä, ja
seuraan häntä aina."

Pienet tullivirkamiehet tungeskelivat hänen ympärillään. Hän oli heidän
miehensä. Kiihkokansalliset sanoivat heille: "Seitsemästi päivässä
pitää ihmisen rukoilla ja pestä itsensä ja jättää toimensa. Ell'ette
tee sitä ja sitä ja sitä, olette syntisiä, ja kansattomia kurjia ja
joudutte helvetin tuleen." Siten ei puhunut tuo. Hän ei moittinut,
hän ei kironnut. Hän osoitti heille sen sielun onnen, joka vapaasta
rakkaudesta horjumatta seisoo hyvyyden Jumalan puolella. "Helppo
ies on se kantaa", sanoi hän, "ja todellakin kevyt ja lievä taakka.
Sitä vastoin kaikki tuo muu: nuo lukemattomat kirkonkäskyt, pahat
teot ja paha omatunto, hätä ja elämän kurjuus... kuinka raskaita ne
ovat! Ihmiselämä, kaukana Jumalasta ja ilman häntä, on liika raskas
ihmishartioiden kantaa, mutta lapsena Jumalan polvilla, siellä voi sen
puhtaasti ja uljaasti kestää. Ja sitä seuraa Jumalan valtakunta." Kun
he sen kuulivat, iloitsivat he ja puhuivat keskenään: Mitä voi sanoa
tuota vastaan? Se on sula totuus. "Mitä sanot sinä, Mateus?... Mateus,
sinä olet mietiskelijä: mitä sanot sinä siitä?..." Samana iltana
näki hän Mateuksen istumassa virkapöytänsä ääressä tullihuoneessa,
ja, ohimennessään, heitti hän häneen pitkän katseen. Se katse tunki
Mateusta sydämen pohjaan. Hän nousi verkalleen ylös, nuo ihmeelliset
silmät, ja hänen puhdas, tenhoova lempeytensä olivat lumonneet hänet.
Kasvot kalpeina otti hän päällysviittansa ja lähti hänen jälissään.

Kaikki sairaat, jotka vuosikausia, usein lapsuudestaan asti, olivat
poteneet ja elelivät kurjuudessa sukulaistensa luona, ja kaikki
ne, jotka raskasmielisyys tai luulottelut ja mielikuvitelmat, tai
tarttuvat taudit olivat karkoittaneet perhepiiristään, ja jotka
asustivat ja elivät syrjäisissä, rappeutuneissa rakennuksissa... niitä
oli tuhansia... kaikki ne tulivat tuliseen liikkeeseen. He uskoivat
kaikki, että pahat henget rankaisivat heitä jostain rikoksesta. Näiden
luokse, joissa asui paha henki, tuli tämä armias lempeä ihmislapsi,
tämä Jumalan lapsi, ja toi sydämessään sulaa iloa ja sanomatonta toivoa
heille: "Kaikki kurjuus ja vaiva loppuu! Tulee Jumalan autuus ja
valtakunta!" Silloin huusivat he: "Katsokaa! Katsokaa! Hän on ihminen
niinkuin vanhat hurskaat sankarit! Hänessä asuu Jumala! Jumalan henki!
Hänen täytyy voida auttaa meitä raukkoja ja viheliäisiä, joissa asuu
paha henki!" Silloin piiritti hänet valittavien, kiroovien, rukoilevien
joukko: sekaisia, heikkomielisiä, rampoja ihmisiä.

Tuota näkyä ei voi kuvata eteensä kylliksi järkyttävänä. Sen kansan
keskuudessa ei ollut kai enempää sairaita kuin muuallakaan; mutta
kaikki sen sairaat olivat ilman lääkäriä, ilman apua, ilman kodin
suojaa, ilman peitettä, ilman armeliaisuutta, olivat paljaina
kadulla. Ja nyt tuli apu. Apu Jumalalta. Kymmenet tuhannet sairaat
ja yksi lääkäri! Ja hän?... hän?... hän tietää sen ainoan: Jumalan
valtakunnassa ei ole eikä saa olla sairaita. Kaikista niistä, jotka
taistelevat pahuuden itsestään pois, ja asettuvat Jumalan puolelle,
niiden päältä varisee sairauden paha henki, niinkuin varisevat ryysyt.
Siellä, missä sydän ja tahto kurottivat ja pyrkivät häntä kohden,
siellä voi hän parantaa. Hänen puoleltaan, palava, pyhä, melkein
hurja tahto auttaa, palava huuto "Isän puoleen taivaissa": Eikö jo
tule valtakuntasi maahan ja maailmaan? Sairaan puolelta lähentyvä
kamppaileva usko, koko sairas hento tahdonvoima riippuen hänen
puhtaissa rohkeissa silmissään: siinä voi hän auttaa. "Sinä olet
Jumalan lapsi? Jumalan lapsi ei voi olla sairas... Tule, anna kätesi
minulle... Noin... Nouse ylös... Noin... Ole rauhassa... Ja iloitse..."
Silloin huusivat heikkomieliset: "Katsokaa Vapahtajaa!... Vapahtaja hän
on!"... Se huuto puistatti koko hänen sisäisyyttään. "Vapahtaja? Olenko
minä se? Olenko minä se? Siis on kansani minun käsissäni... Älä johdata
minua kiusaukseen? Heidän suustaan puhuu paha henki!"

Hän tuli illalla erääseen kylään järven rannalla ja meni erään tuttavan
huoneeseen. Silloin täyttyi huone kohta ihmisistä. Ikkunat ja ovet
olivat tungokseen asti täynnä ihmisiä. Oli silloin kylässä eräs nuori
mies, hermotautinen, voimaton ja tahdoton, oman ja kyläläisten uskon
mukaan pahan hengen riivaama, oli jo vuosikausia elänyt alituisessa
tylsä- ja synkeämielisyydessä, puhumatonna ja rampana. Hänen isänsä
ja äitinsä ottivat paarit ja tulivat huoneen edustalle ja pyysivät:
"Laskekaa meitä sisään!" Mutta se oli mahdotonta. Silloin tarttuvat
voimakkaat kädet niihin ja nostavat ne katolle, ja irroittavat jonkun
laudan, ja laskevat sairaan nuorilla Jesuksen jalkojen eteen. Nousee
hälinää, kaikki puhuvat ja huutavat ja pyytävät, palavat uteliaat
silmät tuijottavat häneen: "Sinä voit auttaa... sinun pitää auttaa...
auta häntä vaivaista ihmistä..." Sairas katsoo pelokkain rukoilevin
silmin ylös häneen. Silloin kumartuu hän häntä kohden; pyhä tahto
auttaa, ylevä varmuus sen avunannon voimasta tulvahtaa sairaan ylle:
"Koska tulet sydämesi pohjasta pyytäen ja nöyrällä pelokkaalla uskolla:
niin ole vapaa pahan vallasta. Voimattomia ovat pahat henget. Jumalan
lapsi olet sinä. Jumalan aika on tullut..." Silloin kirkahti sairas ja
kohottausi... "Nouse ylös ja käy".

Se oli suuri aika. Kevätmyrsky puhalteli yli pienen maan. Hän kantoi
myrskyn, ja myrsky kantoi hänet. Jumalan valtakunta oli todella
tulemassa. "Se on selvää: koko kansan on se valtaava! Kaikki on oleva
Jumalan valtaa ja valtakuntaa! Hänen tahtonsa, joka tähän asti on
täyttynyt ainoastaan ylhäällä taivaassa, hänen tahtonsa tapahtuu nyt
maan päälläkin. Maa tulee pyhäksi nyt, ja pyhä maa on onnellinen ja
vapaa. Kuka ja mikä saattaa vastustaa, jos Jumala ja ihmiset seisovat
yhdessä?"

Silloin kohoovat hymyilevälle taivaalle ensimmäiset mustat pilvet.
Kohoo kaksi, kolme samaan aikaan.

       *       *       *       *       *

Se oli koko hänen kansansa usko, että "Vapahtaja" oli tuova Jumalan
valtakunnan maan päälle. Siispä alettiin kohta hänen esiintymisensä
jälkeen kuiskia: "Onko tämä Vapahtaja?" Kysyttiin ja ajateltiin,
kysyttiin ja ajateltiin raskaasti: "Onko hän se? On, hän se on.
Katsokaa hänen silmiään: hän on autuas Jumalanlapsi! Katsokaa, kuinka
lempeä hän on, ja mikä siunaus on hänen käsissään!" Mutta sitte
muuttuivat he taas epäröisiksi: "Ei, ei se hän ole. Kuinka voitte
sanoa, että se on hän. Ettekö tiedä, että Vapahtajan pitää olla vanhaa
kuningassukua, että hänen pitää täyttää lain ja parantaa sairaat,
että hän kukistaa sortajat ja nostaa kansamme maailman hallitsijaksi?
Hän ei ole Vapahtaja..." Sankari tiesi että hän oli Vapahtaja, hänen
ylevä pyhä sielunsa sanoi hänelle: "Minä olen hän, jota on odotettu,
sillä minä voin johtaa kansani Jumalan valtakuntaan, autuaaseen
täydellisyyteen. Minä olen hän, jota on odotettu, ja minä olen
sanova, että minä olen hän". Hän näki, mikä syvä juopa oli hänen ja
hänen kansansa uskon välillä. Hän näki, kuinka kansa hämmentyi hänen
suhteensa, koska se ei voinut irtautua vanhasta maallisesta uskostaan.
Hän näki, kuinka se aina ilmaisi taipumusta sekoittaa hänet tuohon
vanhaan maalliseen uskoon. Kuten sakea kuohu kohisee ja kiehuu kallion
kupeella, siten riehui ja työntäytyi häntä kohden hänen kansansa jylhä
ja raaka maallinen usko. Kansa tahtoo, se vaatii, ja vaatii hurjana ja
salaa: Ole Vapahtaja, semmoinen kuin me kaipaamme. Mutta hän seisoi
lujana pohjallaan: puhtain sydämin, lempein armeliain sieluin, mies ja
lapsi yht'aikaa: minä tahdon olla Vapahtaja, niinkuin isäni sen tahtoo.
Silloin lankesi hänen ylevälle puhtaalle sielulleen varjo.

Sairaat ja heikkomieliset tulvivat liika tulvimalla hänen luokseen.
Hänestä on tulemaisillaan ihmelääkäri. Sen minkä kansa yhä vieläkin
ja aina lausuu kumoomattomimpana mielipiteenään: Terveys on paras
tavara: se oli silloinkin samoin. "Paranna minut! Ja minut! Ja
minun veljeni! Ja minun lapseni! Jos sen teet, olet sinä se, joka
on luvattu, Vapahtaja!" Ruumiillinen hätä ja avuntarve kasvoi
jättiläissuurena hänen ympärillään, ja tunki häntä pois hänen omalta
tieltään. Hän oli lähtenyt, ei vapahtamaan muutamaa sataa sairasta
ruumiillisesta sairaudesta, vaan saattamaan koko kansansa Jumalan
luoksi, ja siten vapahtamaan sen kaikesta ruumiin ja sielun pahasta
ja kaikesta valtiollisesta sorrosta. Hän näki vaaran, joka tuossa oli
uhkaamassa, näki koko sen suuruuden ja hänet valtasi levottomuus ja
hän riensi kylästä kylään, hänet valtasi halu kaivautua ja kaivautua
mietiskelyihinsä yksinäisillä teillä ja samassa kirposi hänessä
taaskin: meidän pitää eteenpäin, eteenpäin.

Etelästä, pääkaupungista käsin, uhkasi toinen vaara...
Kiihkokansalliset ja kirkollismieliset, jotka pitivät majaansa
pääkirkon ympärillä, lähettivät muuten tuon pohjoisessa asuvan,
köyhän maakansan luoksi ainoastaan halvempiarvoisempia ja huonompia
opettajiaan, pappejaan ja asiamiehiään. Mutta nyt alkoi kuulua
sieltäkäsin tuo kirkas soiva sana: "Isä taivaissa on perustanut
valtakuntansa meidän maassamme, ja tekee autuaiksi ihmiset ja
vapahtaa". Silloin huomasivat he sanoman raikkaasta rikkaasta
soinnusta, että se lähti perkeleestä.

Silloin lähettivät nämä uskonnollisuuden ja isänmaallisuuden ylimmät
valvojat ahdasmielisimmät ja pimeimmät asiamiehensä pohjoiseen. Nämä
tarkastelivat nyt ja tekivät havaintojaan, synkin leppymättömin
otsin. Kenen kanssa tuo mestari seurustelikaan! Tuollaisten kirkolle
vihamielisten, kirkosta väliäpitämättömäin ihmisten kanssa!...
Tullimiesten, isänmaanpetturien!... "Niin", sanoi hän ja pilkkasi:
"Mitä tekisin minä pyhien luona! Mitä tekemistä minulla on voimakkaiden
ja tietoviisaiden kanssa? Eivät terveet parantajaa tarvitse! Minä
rakastan niitä, jotka kaipaavat ja kaihoovat terveyttä ja parannusta,
jotka isoovat ja janoovat lohdutusta ja rohkaisua..."

He astuivat hänen luokseen. Nyt oli ympärillään kohotettuja sormia, ja
jokaisesta sormesta riippui Jumalan käsky. "Jumala sanoo: sinun pitää
paastoa". "Oi", sanoi hän, "me paastoomme itsestämme, kun puute ja
tuska kuristaa kurkkuamme". "Jumala sanoo: älä tee työtä sunnuntaina".
"Oi", sanoi hän, "iloitkaa toki sunnuntaina ja olkaa avuliaita!"...
Sanoissa, jotka loistivat selkeyttä ja lempeyttä asetti hän heidän
nurjia ja mielettömiä mielipiteitään vastaan oman totuutensa, joka
esiintyi ihmisille niin päivänselvänä kuin auringonvalo... Hän luuli
vielä, ett'ei hänen tarvitsisi murtaa suhteitaan noihin miehiin.
Häntähän kannatti kansan riemu. Hän ajatteli vielä: nuo pimeät miehet
vuolahtavat vielä virran mukana; hän ajatteli yhä vielä puhtaassa,
rohkeasti luottavassa sielussaan: "Koko kansani on oleva pyhä ja
autuas Jumalan valtikan alla"... Muutamaa päivää myöhemmin alkavat
nämä, katkeroituneina ja ynseytyneinä voimattomuuttaan -- ei ole
mitään kamalampaa maailmassa, kuin jos rakkaudettomilla sydämillä ovat
uskonnonasiat ammattina, -- kuiskutella kansalle: "Hän rikkoo Jumalan
käskyjä vastaan, ettekö sitä näe: _Pahan_ hengen voimalla tekee hän
hyvät tekonsa". Silloin karahtihe vihaan tuo pyhä ja lempeä, tuo aina
armahtava auttaja, ja seisoi heidän edessään kuin kerta Jumalanenkeli
palavassa, hohtavassa vihassa Kainin edessä: "Varokaa itseänne! Ken
tietäen kutsuu sitä, mikä on hyvää, pahaksi, hän on iäiseen syntiin
vikapää".

Silloin sävähtivät he, ja väistyivät taaskin, ja väijyivät ja
vakoilivat ja ilmoittivat etelään, pääkaupunkiin: "Se ihminen hävittää
kirkon pohjoisessa; hän on suuri vaara Jumalalle ja isänmaalle".

Ja he väijyvät ja hiipivät... Ja pian senjälkeen saavat he toimeen,
että hänen oma äitinsä ja veljensä lähtevät kotikylästä ja ilmestyvät
huoneen edustalle, jossa hän juuri on. "Olemme kuulleet, että jotkut
sanovat, että hän on yksi vanhoja sankareitamme; vieläpä toiset: että
hän on Vapahtajamme. Sekainen raukka ihminen hän on. Auttakaa meitä,
että saisimme hänet kotiinsa taaskin."

Kun he sisällä sanoivat hänelle: "He ovat ulkona ja valittavat
puolestasi", niin silloin taukosi tuon uljaan puhtaan sankarin sydän
hetkeksi lyömästä; mutta sitte katsahti hän taaskin ylös. Ja Jumala
oli niin hyvä, että hän tänä hetkenä, katsahtaessaan ylös, sai nähdä
kasvoihin, jotka loistavin silmin katsoivat häneen. "Ei minulla ole
äitiä", sanoi hän, "eikä ole minulla veljiä. Ne, jotka täyttävät
Jumalan tahdon, ne ovat minulle äitiä ja veljiä..."

Mutta omaisten lyömä haava kyti ja poltti. "Omaisteni hylkäämä?
Hehän kuitenkin tuntevat minut lapsesta asti ja tietävät, että
minussa asuu Jumalan hyvä henki?... Minä... minä palaan kotikylääni,
tunnustaisivatko he minut..."

Hän meni kylästä kylään, joka kylässä ympärillään kunnioittajain joukot
ja uteliaat kurjuutta kärsivät ja sairaat, joka nurkassa vakoilivat
kirkonasiamiehet: siten saapui hän perille.

Kotikylässä tiesivät jo odottaa häntä. He katselivat ynseästi häneen.
Salvumies Jesus, vanhan Josefin poika: hän luulee itseään viisaammaksi
kuin pääkaupungin oppineet papit? Luulee itseään pyhäksi ja sankariksi?
Ehkäpä itse Vapahtajaksikin, joka on tuova maanpäälle autuaan Jumalan
valtakunnan? "Luuletko voivasi... katso... tuossa seisoo sairas! Hänet
tunnet lapsesta asti!... Auta häntä..." Sairaan silmissä ei välähdä
kipunaakaan luottamusta ja rakkautta. Hänen rohkeutensa ja hänen
luottamuksensa on lannistunut. Hän ei voi auttaa häntä.

Silloin pilkkaavat he häntä, ja kuohahtavat katkeraan vihaan. "Hän on
tehnyt naurunalaiseksi kylämme koko maassa, tuo houkkio." He aikovat
käydä käsiksi häneen. Hän lähtee.

Kotinsa ja kotiseutunsa on hän menettänyt.

Tästä päivästä kääntyy hänen tiensä varjoihin; tästä päivästä oli
tämän lempeän kasvoilla palavan taistelukiivauden ilme. Hän tietää
nyt: kaikki eivät voi tulla Jumalan lapsiksi! Hyvät pitää eroitettaman
pahoista! Siitä oli puhunut se sankari virran partaalla; siitä puhuvat
vanhat kirjatkin. No niinpä siis! Eroitettakoon sitte! "Te luulette,
että minä olen tullut tuomaan rauhaa? Miekan tuon minä teille..."

Nyt ei ole aikaa pelkoon. Hänen leimuvat silmänsä etsivät vihollista.
Hän tuntee tiensä, eikä pelkää. Hän, käsityöläinen astuu kansansa
historiaa vastaan, ja kansansa suuria vastaan ja kaikkea valtaa ja
voimaa vastaan maailmassa. Hän tietää: on lopussaan pahan ja pahuuden
voima. Jumala on hänen puolellaan ja antaa hänelle voiton. "Tulen olen
minä tullut tuomaan, jolla maat sytytetään", on hänen uusi palava
tuntemuksensa. Ja vihasta leimuvin silmin lisää hän siihen: "Kuinka
soisinkaan, että palaisi jo ilmilieskassa kaikki."

Kajahtaa kirkas selkeä torvenääni läpi maan. Siten kajahtaa
rykmentille, joka aamunsarastuksessa seisoo valmiina, ryntäyksen
merkki, ja se hyökkää vihollista kohden. Se torventorahdus vavahdutti
ihmisiä luihin ja ytimiin. Niin syvälle ei vielä ollut kukaan
kurottanut niihin pyhiin lähteisiin, joissa ihmisessä salaisena asuu
jumaluuden voima. Niin valtaavasti, niin musertavasti ei vielä ollut
puhunut kukaan.

"Kantaa hartioillaan satakaksikymmentä lakimääräystä, veljeni?
Ladottuina kuin hiekkasäkki aasin selkään? Sekö muka tekisi ihmisen
hurskaaksi? Rukoilla, paastota, juosta kirkossa, pestä itseään? Sydän
puhtaaksi, veljeni! Ja kädet aina valmiit hyvyyteen ja uskollisuuteen!
Ne, jotka täyttävät Jumalan tahdon: ne yksin ovat asuvat vapaassa
onnellisessa isänmaassa. Puhdistakaa sielunne ja elämänne! Pyhäksi!
Jumalan valtakunta on läsnä, ja on eroittava hyvät ja pahat!"

"Kuinka sanotaan vanhassa kirjassamme? Älkää tappako? Minä sanon
teille... Pois kaikki viha ja katkeruus mielistänne. Sielunne leimukoon
unohtamisen ja anteeksiannon voimaa... Kuinka sanotaan vanhassa
kirjassamme? Älkää tehkö huorin? Minä sanon teille: Jos sinua viekottaa
ja vetää kaukaakin katsomaan vierasta naista, niin rankaise oikeata
silmääsi, revi se päästäsi, ole yksisilmäinen, mutta puhdas... Mitä
sanoo vanha käsky? Älä vanno väärin? Minä sanon teille: Jumalan lasten
kesken on valhe mahdoton asia. Niin ja ei: siinä on kylliksi...
Mikä on vanha pyhä sana? Silmä silmästä, veljeni hampaasta oma
hampaasi. Minä sanon teille: älkää vastustako pahaa ihmistä. Antakaa
lyödä itseänne! Hyvyydelläsi voitat hänet... Ole sulaa lempeyttä ja
armahtavaisuutta. Anna kaikkesi: takkisi yltäsi ja perheesi. Älä kanna
mielessäsi muuta ajatusta kuin sitä: Isä taivaissa, tulkoon sinun
valtakuntasi! Mitä on raha ja tavara, mitä oikeus ja vääryys autuaassa
Jumalanvaltakunnassa?... Mutta jos tapahtuu teille, että vanha paha
voima tahtoo vetää teitä Jumalan luota, niin silloin huutakaa apua,
huutakaa tulisesti ja rukoilkaa, rukoilkaa palavasti ja luottamuksella.
Ja teidän rukouksenne kuullaan. Varmasti kuullaan teidän rukouksenne!
Antaakohan maallinenkaan isä lapsilleen, kun he pyytävät leipää, kiviä
heidän pieniin käsiinsä... Mutta mitä pitää teidän rukoilla? Pieniä
vähäpätöisiä asioitako? Vaatteitako ja kenkiä, kotia ja omaisuutta,
hyviä uskollisia naapureita ja semmoista? Ei. Jokapäiväistä leipäänne
korkeintaan, että säilyttäisitte elämänne, kunnes tulee Jumalan
valtakunta. Jumalanvaltakuntaa rukoilkaa. Rukoilkaa, että se tulee!
Rukoilkaa, että te olette valmiit sitä vastaanottamaan. Rukoilkaa:
Isä meidän, tulkoon sinun valtakuntasi! Sinun tahtosi tapahtukoon
maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissa enkeleittesi luona. Anna
meille tänäpäivänä leipää. Anna anteeksi meidän syntimme, kuten mekin
anteeksiannamme."

Hän katsoi heitä kasvoihin, ja näki kuinka syvä kamppailu niissä
kuvastui. Hän näki heidän silmissään, kuinka iloinen riemukas usko ja
masentava huoli taistelivat keskenään.

Silloin puhui hän kovat sanat kaikkea maallista omaisuutta vastaan...
"Kirottu on raha. Ja se mikä hiipii rahan varjossa, rahan jälissä:
huoli. Rikkaus on rikollista, sillä se anastaa ihmisen ajatukset ja
vähitellen koko hänen sielunsa. Rikollista on hyödytön, ajatukseton
rikkaus, joka unohtaa ihmiset, jotka köyhinä ja sairaina asuvat sen
ympärillä ahtaissa auringottomissa asunnoissa. Kirottu on raha. Jos
sinulla on sitä, olet syyllinen. Sovita syyllisyytesi. Anna rahasi, ja
lievitä köyhyyttä ja kurjuutta maassa."

Joku nousi ja tuli hänen luoksensa: "Herra, minun veljeni riistää
vääryydellä minun perintöosani itselleen. Sano hänelle, että hän antaa
sen minulle takaisin." Hän kääntyi halveksien poispäin: "Ihminen!
Milloin on minusta tullut perintöpesien jakaja! Minäkö peltojen ja
karjalaumojen tasijaksi! Minä olen tullut sanomaan: jättäkää rahanne.
Katsokaa: varpuset eivät kylvää, eivätkä kukkaset kedolla kehrää, ja
Isä taivaissa ravitsee heidät joka päivä ja pukee ihanasti. Sallisiko
hän valtakuntansa lasten, sydämensä huolen, nähdä nälkää ja palella!
Heittäkää rahanne. Se ei ole mitään, se estää vaan teitä. Älkää kootko
rahaa, kootkaa Jumalan- ja lähimmäisenrakkautta. Siitä yhdestä ainoasta
huolehtikaa: että kotomaamme on tuleva Jumalan maaksi. Kohta! Huomenna!
Ylihuomenna. Huolehtikaa ja toimikaa, että ansaitsette autuaan kodin ja
autuaan ajan, joka on lähellä, ihan lähellä."

"Älkää pelätkö, Jumalan lapset!... Älkää epäilkö sielunne voimaa.
Jumala asuu teissä ja auttaa teitä. Katsokaa, kuinka pieni on sinapin
siemen. Sitä voi pitää kahden sormensa välissä. Ja se kasvaa, kasvaa
suureksi kuin puu. Älkää pelätkö, Jumalan lapset, kohdistakaa kaikki
voimanne aina siihen ainoaan: aina taistella sielussanne lähelle
Jumalaa. Kaikki muu unohtakaa, kaikesta muusta olkaa välittämättä...
Kauppias menee rantaan, aikoo ostaa, mitä siellä on ostettavissa.
Siellä pitää helmenpyydystäjä helmeä kämmenellään, sanomattoman
kallisarvoista helmeä. Häneltä saa ostaa sen halvalla. Se on
erinomainen kauppa! Erinomainen kauppa! Silloin lähti kauppias,
kiireesti, myi maansa ja tavaransa ja kaikki varansa, ja palasi
takaisin, rahat kädessään. Ja osti helmen. Se oli sanomattoman
kallisarvoinen. Mahdottoman rikkaaksi tuli kauppias yhdessä
silmänräpäyksessä. Sinä silmänräpäyksenä, jona helmi oli tullut hänen
käteensä. Ihmiset, puhtaiksi sielunne, ja lähelle, lähelle Jumalaa!
Jumalan autuus on helpolla ostettavissa. Katsokaa silmiäni, katsokaa
elämääni ja koko minun oloani... Jumalan autuus asuu minun sielussani.
Jumalan autuus tulee... Se lähestyy. Katsokaa minua..." Silloin seisoi
siinä vanha äiti, hän oli liikahtamatta katsonut häneen, silmät
palavina; nyt hän huusi kirkkaalla vanhalla äänellään: "Autuas se
kohtu, joka sinua on kantanut, autuaat ne rinnat, joita sinä olet
imenyt."

Tuon lempeän ja laupiaan sielu uhkuu yhä ylevää lainehtivaa toivoa. Hän
unohtaa ja halveksii kirkollismielisten vihaa. Vaikea haava, jonka koti
ja kotikylä olivat iskeneet häneen, alkaa kasvaa umpeen. Vaikkapa monet
epäilevätkin, niin tuhannet katsovat häneen autuaasti toivovin silmin.
Kuin loistava kirkas ilmestys kulkee hänen edellään ihana korkea
heräys ja liikuttunut odotus. Hänen vasemmallaan ja oikeallaan seisoo
uskollisia kuin hartaita ritarillisia vartioita. Riemu helöjöi hänen
takanaan, kuin lippujen liehunta.

Hän tohtii sen: hän lähettää uskollisensa, jotka nyt jo kolme neljä
kuukautta ovat seuranneet häntä, lähikyliin. He kertovat: "Nyt on
loppunut vaivojen aika: Jumalan valtakunta, kauan odotettu ja kauan
kaivattu, tulee. Keskellämme vaeltaa mies, joka on niinkuin vanhat
entiset sankarit, mies, jolla on ihmeellinen armo Jumalan ja ihmisten
edessä, ja jonka sielu on ylevä, puhdas ja rakkautta täynnä, ja jonka
kädet ovat lempeät ja väkevät. Hän julistaa vapahduksen päivää, antaa
synnit anteeksi, ja manaa ja karkoittaa pahat henget. Hän on kokonaan
vallannut meidät, lumonnut sielumme, täyttänyt sen sanomattomalla
onnella. Uskokaa meitä, ja heittäkää päähänne kaikki paha, jotta
voitte nauraa ja iloita niinkuin me, kun Jumala taivaissa nyt on
tekevä lopun kaikesta tuskastamme ja kurjuudestamme, ja tuhansilla
enkeleillään rakentava valtakuntansa tässä meidän isänmaassamme..."
Niin vaelsivat he, ja palasivat jonkun viikon kuluttua takaisin. He
palasivat loistavin kasvoin. "Herra, ajatteles! Pahat hengetkin, jotka
asuvat sairaissa ja heikkomielisissä, tottelivat meitä." Silloin
puhkesi hänen sielussaan suuri riemu: "Minä näin saatanan suistuvan
maan päälle pimeästä taivaankolkastaan kuin salaman, pelastaakseen
mitä pelastettavissa oli. Hän huomaa, että hänen valtansa maan päällä
lähenee loppuaan. Mutta minä nauran ja riemulla ylistän sinua, Isä
ihanassa taivaassa! Minä nauran ja riemulla ylistän, että sinä,
salainen ja salattu, olet ilmaissut minulle hyvyytesi ja olentosi,
ja tehnyt minut lapseksesi ja autat minua tekemään toisiakin ihmisiä
lapsiksesi. Minä nauran ja riemulla iloitsen, ett'ei kukaan toinen ole
sinua tuntenut, kuin minä yksin, ja että he kaikki nyt minulta oppivat
ja näkevät, ja tulevat autuaiksi. Minä nauran ja riemuitsen, ett'eivät
ne ole suuret rikkiviisaat, joille sinä olet valtakuntasi ilmoittanut,
vaan minunkaltaisilleni, vähäpätöisille ja oppimattomille."

Ja riemussa jatkoi hän matkaansa, aina lempeänä ja laupiaana, aina
armoa jakavana.

Eräs kiihkokansallinen, Simon nimeltään, rikas mies, joka mielellään
näki kuuluisuuksia luonaan ja mielellään tahtoi esiintyä anteliaana
ja puoluenäkökantojen yläpuolella olevana miehenä, kutsuu hänet
vieraakseen. Ylväästi ja pöyhkeilevästi on pöytä katettu avoimeen
pylväskäytävään; vieraat istuvat maan tavan mukaan avojaloin.

Silloin syntyy ovessa tungos. Joku köyhä tyttö, alemmasta kansan
luokasta kaupungissa, jota ahdistaa huoli ja tuska hänen kurjan
elämänsä vuoksi, on kuullut, että hän on siellä, hän, josta puhutaan,
että hänessä asuu ihmeellisesti Jumalan henki. Hän seisoo ja etsii
häntä ja tuntee hänet vilpittömistä, lempeistä silmistään, ja hän
vaipuu polvilleen. Ja kun hän siinä on polvillaan, näkee hän hänen
jalkansa tomuisina maantien pölystä, ja näkee vesiastian siinä, ja
polvillaan ja itkien pesee hän hänen jalkansa, ja kumartuu syvälle, ja
kuivaa ne pitkillä hiussuortuvillaan. Pylvästössä on tullut hiljaista.
Ei kuulu muuta kuin naisen katkera itku.

Silloin loi lempeä sankari katseensa ylös, ja näki isännän kasvot, ja
näki niissä salaisen pilkan: "Oh, jos olisit sinä pyhä mies! Silloin
tietäisit, että hän tuossa on portto!"... Silloin leimahti tuli hänen
silmissään: "Simon, minulla on jotain sanottavaa sinulle".

Hiljaisuus tuli syvemmäksi vielä.

"Eräs rahamies oli lainannut kahdelle vähävaraiselle rahaa, toiselle
viisikymmentä markkaa, toiselle viisisataa. He eivät kumpikaan voineet
maksaa. Silloin antoi hän heille heidän velkansa anteeksi. Sano
minulle: kumpi näistä kahdesta on kiitollisemmin rakastava rahamiestä."

Simon vastasi paikalla: "Se, jolle enemmän on annettu!"

Silloin ratkesi tuo lempeä puhumaan vihalla: "Katsos Simon! On tapana
koko maassamme, että annetaan vieraalle, joka tulee pölyiseltä tieltä
sisään, vettä jalkoja varten, ja ystävällinen kädenpudistus. Sinä et
ole antanut minulle kumpaakaan. Sinä arvelet, ett'ei sinun tarvitse
olla hyvä kenellekään, sinä arvelet, ett'et sinä tarvitse, et Jumalan
etkä ihmisten apua. Sinä arvelet, ett'et ole kenellekään velkaa,
et edes viittäkymmentä markkaa. Sinä arvelet: Oh, tuo langennut
turmeltunut nainen!... Tuo nainen, Simon?! Hyvä: hän on velkaa
Jumalalle ja ihmisille, paljon velkaa, viisisataa markkaa! Suuri
syntinen! Mutta katso, kaikki hänen syntinsä, ne ovat anteeksiannetut
ja unohdetut! Sentähden että hän on minulle, matkamiehelle, ja
Jumalalle, jonka hän tietää asuvan minussa, osoittanut niin palavaa
rakkautta. Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin, Simon, se peittää monet
synnit. Simon, tokkohan on sinulle annettu anteeksi?"

Ja hän puhui hyvästi ja lempeästi naiselle: "Jumala taivaissa on
sinunkin isäsi ja rakastaa sinuakin. Hän rakastaa sinua, semmoinen kuin
olet! Kestä sinäkin rakkaudessasi häneen, kestä rakkaudessa häneen,
vaikk'et voisi vapautua synneistäsikään! Ja nyt lähde! Älä itke noin!"

Siten vaelsi hän kylästä kylään, aina ylevänä ja aina lempeänä,
mielessään aina uusi uudistuva innostuksen ja sisällisen riemastuksen
voima.

Mutta hänen takanaan... kaukana tosin... siellä, jossa jokapäiväisyyden
tomu taaskin laskeutuu liikutetuille sieluille: siellä takana hiipivät
ja hiiviskelevät pimeät viholliset.

Kuten varikset, jotka lähtevät lentoon kirkonkatolta, ja lentävät ja
lentävät, ja keksivät yksinäisen villieläimen kulkevan lumiaavikolla,
edelleen ja edelleen, ja lentävät matalaan vaakkuen sen jälissä; siten
tulevat ne Jumalanhuoneelta etelässä ja lentävät pohjoiseen ja lentävät
ja kirkuvat hänen jälissään: "Sinä aiot, sinä tahdot hävittää vanhat
pyhätöt? Oletpa ihmeeksesi saava nähdä, kuinka syvälle ja lujasti
ne ovat perustetut kansaan!..." He puhuvat ja yllyttävät kiihkeästi
kansaa: "Kansa, kansa! Pysy esi-isäisi uskossa! Tahdotteko tehdä isänne
haudoissaan houkkioiksi ja vääräuskoisiksi? Oppimaton ihminen hän on!
Kaukana hän on kasvanut kirkosta, jossakin kaukaisessa maakylässä, maan
rajalla jossain nummikolla?! Hänkö on mies koskemaan pyhyyksiin, joita
oppineet kirkon ja Jumalanmiehet vartioivat?! Meidän kurjan onnettoman
kansamme pyhimpään ja ainoaan kalleuteen, sen kirkkoon?! Sillä mitä
on meillä muuta?! Hänkö olisi luvattu Vapahtajamme?! Täyttääkö hän
missään suhteessa sitä, mitä meille Vapahtajassa on luvattu? Perkeleen
sanansaattaja hän on!"

He uursivat ja vaikeroitsivat, uhkasivat ja peloittivat. He puhuivat
salaa tylsistyneille ukoille, he puhuivat salaa naisille. He käyttivät
hyväkseen joukon tuhmuutta, ja sen kunnioituksen tunnetta. He
vapauttivat kansan vaikeasta ja kovasta pulmasta itse ratkaista asia.
"Me olemme pappeja ja tiedämme sen".

Monet eivät kuunnelleet heitä. Ne jotka olivat syvempi- ja
hienompimielisiä, moni vakava ja vilpitön mies, ja moni
voimakasluonteinen nainen, monet työmiehet, ne sanoivat: "Mitä me
kirkosta? Välittääkö sekään meistä?" Monet katselivat onnellisin
silmin häneen, kokonaan hurmauneina hänen sisällisen hartauteensa,
hänen hyvyyteensä ja vilpittömyyteensä... Mutta kansan suuri joukko,
tuo muodoton ja silmätön, raskasliikuntoinen eläin, joka hiukan
oli kohottanut päätään, ja hiukan höristänyt korviaan, kun hänen
kirkas, sointuva äänensä oli kajahtanut; se salli nukuttaa itsensä.
"Kirkolliset tavat ja käskyt ovat varmasti sentään pyhiä. Kuinka ne
muuten voisivat olla niin vanhoja? Isä ja isänisä ovat kamppailleet
niitä uskollisesti täyttääkseen. Voi, mikä aika tämä on! Kun täytyy
ajatella noin raskaasti! Ole varova, rakas sieluni! Rakas sieluni,
täytyyhän pappien tietää se! Katsohan, kuinka viisaat silmät papeilla
on, ja kuinka syviin ryppyihin he vetävät otsansa! Pelkää, sieluni!
Rukoilen sinua, sieluni, pysy vanhassa ja ole rauhallinen..." Ja tuo
muodoton raskasliikkeinen eläin rauhottui taas. Ja varikset lensivät
edelleen, aina hänen jälissään. Lensivät äänettömästi.

Valoisa sankari kääntyi ympäri taaskin ja palasi tietään takaisin.
Sillä koko alue, jota hän kulki ristin ja rastin, ei ole paljoa enempää
kuin viisi tai kuusi päivämatkaa avara.

Ja kun hän kääntyi takaisin, huomasi hän, että kansa oli muuttunut
hänelle. Hän huomasi, että se luopui hänestä. Hän kulki edelleen,
ja tuli erääseen kylään, jonka läpi hän neljää kuukautta sitten oli
kulkenut riemukulussa. Ihmiset pysyivät nyt ovillaan, ikäänkuin
olisivat he kasvaneet kiinni kynnyksiinsä. Hän kulki useamman pienen
kaupungin kautta järven rantaa. Neljää viittä kuukautta sitten olivat
ihmisjoukot piirittäneet ja ympäröinneet hänet niissä: heikkomieliset
huutaen edellä, kaduilla sairaat paareillaan, rukoilevia äitejä,
kaikkien silmät palavassa odotuksessa luotuina häneen, ja kaikki hänen
jalkojensa edessä ja hän oli aloittanut: "Isänmaastamme tulee nyt
pyhä autuas maa..." nyt: kadut tyhjinä, siellä täällä ovissa jotkut
pelokkaat arat kasvot. Hän saapuu kaupunkiin järven rannalla, jota
hän kaksi kuukautta sitten vielä oli ylpeässä luottavassa ilossaan
kutsunut "omaksi kaupungikseen", ja jonka kaduilla ja huoneissa
innostus oli aaltoillut korkeimpana: Jumalan valtakunta oli tullut;
oli läsnä; kaduilla se hymyili ja riemuitsi, ja paloi sydämissä. Tuli
tosin nytkin sairaita hänen luokseen, ja tuli vanhoja uskollisia.
Mutta kansa kokonaisuudessaan pysytteli visusti huoneissaan. "Me emme
kuule mitään torvensoittoa taivailta. Jumalan valtakunta ei tule. Hän
on lempeä sankari; mutta hän erehtyy..." Kirkollismieliset puhuvat ja
uhkaavat. Kun hän huomaa tuon, tuon saamattoman uupumuksen uskossa,
tuon karttavan ja pelokkaan väistynnän: silloin ei hän voi hillitä
tulista ankaraa suuttumustaan. Hänessä kuohahtaa: "Oi teitä, te
kaupungit järven rannalla! Te olette saaneet nähdä ihmeellisiä asioita.
Toiset olisivat sijassanne jo katuneet säkissä ja tuhassa. Voi sinua,
minun kaupunkini! Sinä olit kohotettu taivasten tasalle: alas helvetin
pohjaan on sinut syöstävä."

Mennyttä ja ohitse on nyt riemu. Kolkon raskas tuska laskeutuu hänen
sielulleen. Mitä pitää hänen nyt tehdä? Hänen sielussaan hedelmöi
suuri uusi maailma, ja hän kantaa sitä mielellään; nyt näkee hän
selvästi, ett'ei hän voi siirtää sitä uutta maailmaa todellisuuteen.
Mitä pitää hänen tehdä? Hän tietää, että Isä taivaissa on hänen luonaan
ja läsnä hänessä, mutta ihmiset eivät tahdo uskoa sitä. Mitä pitää
hänen tehdä? Väistyäkö? Sitä hän ei voi. Kuinka voi hän luopua siitä,
joka täyttää hänen mielensä niin suurella ilolla ja autuudella? Kuinka
voi hän luopua suloisesta totuudesta? Mitä pitää hänen tehdä? Tehdä
sovintoko kirkonmiesten kanssa? Sanoa: "paastokaa vaan, peseytykää
vaan, noudattakaa sunnuntaikieltojanne, mutta pitäkää samalla sydämenne
lempeänhurskaina ja puhtaina?" Sitä hän ei voi. Kuinka voi jakaa
totuuden kahdeksi ja pitää toisen puolen, ja antaa pois toisen? Ja
vaikka veisi se hänet kuolemaan: hän säilyttää koko totuuden. Kaiken
hän tahtoo tehdä! Palvella Jumalaa kokonaan! Ja sitte: tapahtukoon
Jumalan tahto!... "Mikä on Jumalan tahto? Mitä tahtoo Jumala
minulta?..."

Sattuu silloin kaksi painavaa tapausta, sattuvat ihan peräkkäin. Ja ne
antavat hänelle viimeisen selvyyden. Ne näyttävät, kuin salaman välkäys
myrsky-yössä, hänelle tien, jota hänen tulee taivaltaa.

       *       *       *       *       *

Vielä kerta, toisen ja viimeisen kerran tulee hän elämässään
kosketukseen tuon ylvään synkeän miehen kanssa, joka noin kuutta
kuukautta sitten oli terävällä kaikuvalla äänellään herättänyt hänen
syvällä uneksuvan sielunsa. Sankari virran varrelta. Hän oli nyt
vankina. Hän huusi vankeudessaan, kuten huutaa ja kutsuu vangittu hirvi
raikasta metsää ja vapaata tuulta. Hän lähetti kaksi uskollistaan
pohjoiseen. "Menkää ja kysykää häneltä: Mitä tekee hän? Mitä hän
tahtoo? Kansa huutaa riemuaan hänelle? Se on tahtonut tehdä hänestä
kuninkaan? Miks'ei hän nouse kuin jalopeura ja täytä kiljunnallaan
maata? Eiköhän ole vanha lupaus tämä: Etelään, maan pääkaupunkiin
pitää Jumalan pyhän tulla, istuutua siellä vanhain kuninkaitten
istuimelle, ja hallita vapahdettua kansaansa iäisesti? Miks'ei lähde
hän pääkaupunkiin, kädessään miekka, ja kansansa etunenässä, kansansa,
joka nyt jo kuusi kuukautta on riemuhuudoin tervehtinyt häntä? Menkää
ja kysykää häneltä: oletko sinä se suuri, Jumalan voimalla varustettu
Vapahtaja, jota me jo kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet ja
kutsuneet? Vai pitääkö meidän vielä odottaa?"

Kysymys lankesi raskaana lempeän sankarin sydämelle. Hän tunsi: "Hänkin
kantaa mielessään tuota maallista, sameaa Vapahtajan kuvaa! Hänkään
ei ymmärrä sinua!" Hänen vastauksensa oli lyhyt ja selvä: "Sanokaa
hänelle: Jumalan valtakunta on tullut; ja tämmöinen se on: Sairaus ja
katkera synti, puute ja huolet väistyvät, ja lannistuneen sortuneen
kansan täyttää hymyilevä riemu." Ja hän kohotti kättään, ja sanoi tämän
raskaan ja vakavan silmänräpäyksen järkyttämänä, joka nyt siis eroitti
hänet tästäkin uljaasta sankarista: "Suuri ja vilpitön on tämä mies,
mutta raskas ja vaikea on hänen erehdyksensä: hän arvelee, kuten vanhat
hurskaat, että taivaanvaltakunta tulee maallisella voimalla ja väellä.
Mutta minä sanon teille, puhtaat ja nöyrät sydämistä, ne ovat Jumalan
valtakunnan asujamia. Ilman aseita ja varustuksia, ilman sääntöjä ja
menoja valloittavat he autuuden ja taivaan valtakunnan."

Kun kirkolliset näkivät ja kuulivat tämän, että hän puhui sillä tapaa
vanhoista säännöistä ja menoista, tekivät he taaskin hyökkäyksen häntä
vastaan. Ja kun he huomasivat, ettei heidän jalo vihollisensa enää
ollut niin ylivoimainen, kävivät he rohkeammiksi: "Sano suoraan, mikä
on suhteesi pyhiin käskyihin, jotka kirkkomme on asettanut? Sano se
meille!" Silloin heitti hän kaikki heidän pyhät käskynsä ja menonsa
maahan heidän edessään: "Te teeskentelijät ja ulkoakullatut, ovatko
ne Jumalan käskyjä? Mielettömiä ihmiskeksintöjä ne ovat. Täyttävät
pöyhkeinä ja pyyleinä sen sijan, jolla pitäisi seistä Jumalan tahdon!
Pois kaikki hurskauden kirkolliset muodot ja menot; ne ovat kansan
kirous. Yksin sydämestä ja elämästä riippuu kaikki..."

Se oli kaikkien niinsanottujen pyhien sääntöjen ja menojen loppu, loppu
kaikelle ulkoakoristellulle, pöyhkeilevälle hurskailulle. Kaikki vanhat
pyhyydet ja pyhätöt, ylpeät kalliit kirkot, kirkonmenot, tuhannet
papit, rukousnauhat ja messut, uhrit ja sakramentit, pyhiinvaellukset
ja pitkät kirkkomatkat, kaikki nuo kamalan raskaat asiat, jotka jo
vuosituhansia ovat painaneet ja rasittaneet ihmiskuntaa: ne kaikki
suisti ja kukisti tuo pyhä, uljas mies näinä päivinä. Siksi lepäsi
hänen olkapäällään nyt ikäänkuin koko ihmiskunnan kohtalon paino. Hän
oli nyt kirottu rikoksentekijä, Jumalanpilkkaaja.

"Kuulkaa! Kuulkaa! Joko kuulitte? Kaikkea pyhää häväisee hän! Kaikkea!
Hän on saatanan palvelija."

Silloin väistyi kansa, tuo sokea, mieletön, muodoton eläin yhä
kauemmaksi hänestä.

"Mitä nyt? Mitä tulee nyt minusta ja tehtävästäni? Luulen... luulen...
nyt on edessäni tuska ja kuolema... Olkoon sitte tuska ja kuolema...
hyvästi silloin, nuori elämäni... Kun vaan tietäisin: kuinka saan
täytetyksi sen, minkä hän on jättänyt minulle tehtäväksi. Isänmaani,
sinä rakas, kuinka teen minä, että olet puhdas ja pyhä, jos Jumala
huomenna tulee hyvine enkeleineen perustamaan valtakuntaansa
keskellesi? Kuinka saan minä täytetyksi sen, ylhäisten ja hurskasten
vihaama kun olen, ja epävarman kansan, milloin kannattama, milloin
hylkäämä. Mitä teen minä? Miten saan minä kansani siihen, että se
yksimielisenä valloittaa kanssani Jumalan valtakunnan? Kuinka tahtoo
hän, että minä autan häntä?..." Ja katso... kun hän siten pelokkaana
kyseli: silloin näki hän, kuin sumussa, edessään tiellään taaskin
hulmuavan tuon vanhan pyhän ihmelipun, jota kohden hänen kansansa nyt
jo kahdeksansataa vuotta oli kuin lumottuna tuijottanut. "On tuleva
Vapahtaja! Kuninkaan poika." Kuinka katsoo ja odottaakaan kansa!
"Tuleeko hän? Hän tulee. Tuossa liehuu jo hänen lippunsa. Tuossa!
Tuossa jo paljastuu miekka!" Hurja ilon huuto viiltää ylös taivaaseen;
kaikki kansa on heittäynyt Vapahtajan jalkoihin.

"Tartunko minä tuohon vanhaan lippuun? Sanonko minä: minä... minä olen
Vapahtaja?"

"Pahojen henkien riivaamat huutavat: Sinä olet Vapahtaja! Ja kansa
vaati monena innostuksen hetkenä, että minä sanoisin: minä olen
hän. Jalo sankari virran varrelta kysyy: 'Oletko sinä hän?' Kaikki
aavistavat ja tahtovat: 'Esiin lippu.'"

"Minä tiedän, että minä olen hän. Lapsesta asti olen minä Jumalan
lapsi."

"Ell'en kohota lippua, niin on ohitse ja mennyttä Jumalan asia, ja
mennyttä kansani!"

"Varo itseäsi! Älä tartu lippuun! Siihen on tarttunut maata ja multaa!
Varo itseäsi: sinä tiedät, että kansasi vapahtajanusko on toinen kuin
omasi: se on raaka ja sekainen! Älä tartu lippuun! Se ei ole sinua
varten! Se tempaa sinun puhtaan, pyhän asiasi ja sinut itsesi lisäksi
sameaan pyörteeseen ja kuolemaan."

Hän menee pohjoiseen, maan rajojen ulkopuolelle. Hän tahtoo olla
yksinäisyydessä vieraassa seudussa, ympärillään ainoastaan uskollisten
pieni parvi. Hänen sielunsa on tulvillaan raskasta levotonta ihmetystä.

"Tiedänhän, että isäni taivaista on kanssani... Minun uskoni ei
erehdy... Jumala hallitsee sielussani... Hän on kohta perustava
valtakuntansa koko maassa. Kuinka kummallista ja vaikeata: olla
soinnussa Jumalan kanssa, eikä kuitenkaan voida täyttää hänen
tahtoansa... Ja lähenee aika: minun täytyy lähteä etelään; läpi
koko maan; pääkaupunkia kohden, ja sanoa sielläkin; ihmeellinen
Jumalanvaltakunta on läsnä. Mitä pitää minun tehdä?"

"Kuule! Kuinka humisee raskaasti ja kummasti tuo vanha ihmelippu! Niin,
ken siihen tarttuu: hänellä on voimaa. Häntä seuraa koko kansa!"

"Mitä laulavat vanhat kirjat Vapahtajasta? Voimakas vesa vanhasta
kuningassuvusta? Ei, minä kuulun yksinkertaiseen halpaan kansaan ja
olen käsityöläinen."

"Mitä laulavat vanhat kirjat? Mitä puhuivat ne hämärissä huoneiden
ovilla? Että hän on riistävä maallisen vallan käsiinsä ja ratsain ja
miekoin rientävä vihollista vastaan... Ei! Sitä en minä tee, minä en
voi luopua siitä, mitä Jumala on laskenut sydämelleni: autuaat ovat
puhtaat ja lempeät sydämiltään."

"Mitä laulavat vanhat kirjat? Eivätkö ne laula jotain muutakin?...
Laulavat... Ne laulavat rauhan ruhtinaasta. 'Katso, maa, sinun
kuninkaasi tulee sinun luoksesi, rauhan kuninkaana hän tulee!' Ei
miekan kuninkaana miekoin, vaan puhtaan, ylevän hengen kuninkaana
hallitsemaan puhtaita henkiä. Ja se olen minä."

Siten miettii ja muodostelee hän, herra ja käskijä, mielessään kansansa
historiaa ja sen tulevaisuutta. Ei hiuskarvaakaan hievahtanut hän
siitä, mikä hänen sielulleen loisti pyhänä ja ainoana.

He kääntyivät taaskin ja matkustivat taaskin etelään, kotiseutua
kohden. Ja kun hän läheni tuttuja seutujaan, paisui ja kasvoi taas
ihmisjoukko hänen ympärillään.

Hänen sielussaan taisteli iäinen voima kovaa kamppaustaan: "Oletko sinä
Vapahtaja? Tartu sitte vanhaan lippuun! Auta kansaasi! Niin on Jumala
oleva kanssasi."

Hänen silmissään loisti jo kuin hohde toisesta maailmasta. Ne,
jotka katsoivat häneen, tunsivat vavahduksen polvissaan. Köyhät ja
sairaat viettivät yleviä ihania hetkiä. Tuhannet turvautuivat hänen
auttajakäsiinsä, ja tuhannet pakenivat hänen armoa uhkuvain sanojensa
suojaan. He eivät tunteneet nälkää, eivätkä tunteneet janoa. Hän
kohotti ja ylensi sielut niin iloisiksi ja kevyeiksi, että he unohtivat
ruumiinsa.

Ainoastaan papit pysyivät kylminä. Heidän kovissa sydämissään on usko
ja uskonto jo kauan sitte muuttunut myrkyksi.

He rientävät hänelle vastaan kiirehtivin, riemukkain sanoin: "Sinä
teet ihmeitä? Mutta mitä ihmeitä olet tehnyt? Parantanut sairaita? Sen
osaavat toisetkin maassa. Katso, tällä paikalla, jolla seisot... tällä
nummitiellä... anna tällä paikalla sataa sinisestä taivaasta punaista
tulta... Tai, jos teet mieluummin sen, anna ilmestyä tuohon vasemmalle
sivullesi, tuohon vierellesi tielle, Jumalan enkeli, seisomaan puhtaine
jalkoineen valkoiselle hiekalle."

Hän vihastui: "Te pyydätte merkkiä taivaasta, että saisitte hinnatta
uskonne ja pyhityksenne! Olette saaneet kuulla ja nähdä niin suurta
ja pyhää, ett'ei semmoista ole maailmassa kukaan ennen saanut kuulla
ja nähdä, ettekä sittekään ole uskoneet. Merkki taivaasta? Sen olette
saavat, kun kuolleina nousette haudoistanne viimeiselle tuomiolle!"

Kansa on kuullut kysymyksen ja vastauksen, ja epäilee taaskin. Eihän
se saa nähdä mitään. "Parantaa sairaita, niin, sitä voi moni. Voi moni
tehdä ihmeitäkin! Maailmahan on ihmeitä täynnä!"

Hän kääntyy taaskin pohjoiseen, ja menee poikki rajan yksinäisyyteen,
hiljaisille, ihmisettömille nummiteille. Tuo tyly pilkallinen hyökkäys,
tuo kansan väistyminen on koskenut häneen.

"Täten en pääse päämaaliini. Että isänmaassani vallitsisi autuas
Jumalan valtakunta! Kuinka saan sen aikaan? Isä taivaissa, auta
minua..."

"Sinä olet Vapahtaja! Nyt olet vahva!"

Edelleen autioita teitä.

"Mitä sanotaan vanhoissa kirjoissa Vapahtajasta? Ne kertovat
palmunoksista ja lasten riemusta, kertovat ihanasta riemukulusta
pääkaupunkiin, ja kuinka ylevä hallitsija korkeassa linnassa hallitsee
puhdasta kuuliaista kansaa. Siten kertovat ne. Mutta... kuinkahan
on... eivätkö ne puhu muustakin? Eiköhän ne puhu ja valita kansasta,
joka on sulkeva korvansa kuuroiksi, ja sydämensä koviksi kuin kivi? Ne
puhuvat myöskin ynseästä hylkäämisestä, katkerasta yksinäisyydestä,
tuskallisesta yksinäisestä kuolemasta. Eivät ne yksin voitosta laula,
ne laulavat Vapahtajan kuolemastakin."

"Ja kuoleman jälkeen?"

"Mitä sitte?... Kuoleman jälkeen? Mitä sanovat vanhat kirjat? 'Tuli
silloin eräs, joka oli niinkuin ihmisenlapsi, pilvellä taivaaseen, ja
hän vietiin aikojen vanhimman eteen. Hänelle annettiin sitte valta
ja voima ja kunnia. Kaikkien kansojen ja heimojen pitää palvella
häntä; hänen valtansa on kestävä ijankaikkisesti muuttumatonna,
eikä hänen valtakuntansa ole häviävä maan päältä...' Ehkä on siten,
että Vapahtajan ensin täytyy kuolla ja tulla Jumalan luoksi ja
saada sieltä kruununsa... Mutta sitte... jonkun päivän kuluttua,
kolmantena päivänä... palaa hän takaisin, ja silloin perustaa hän
Jumalanvaltakunnan."

Hänen sielunsa kohottautuu ylös taivaitten korkeuksiin ja laajentuu,
niin että se sulkee syliinsä koko ihmiskunnan. Hänen sielunsa kypsyttää
äärettömiä ajatuksia, liikkuu ylenpalttisen ihanuuden kuvissa.
Hänen sielunsa kohoo aina ihmisyyden rajoille asti, aina rajoille
haltioituneen mielipuolisuuden.

Nyt ei elä hänessä pelon väräyskään. Jos ovatkin ihmissydämet kovat
kuin kivi, niin sanotaan kirjoissa Vapahtajasta: 'kovempi kuin kivi,
kova kuin timantti, on sinun otsasi oleva'. Ei: nyt ei ole pelon aika.
Ei ole. Isänsä tahdon voi hän täyttää, olkoon että se olisi sitte
kuinka ihmeellinen ja kuinka vaikea. Kun vaan voi tuoda avun ihmisille!

Hänen aatteessaan ei muutu mitään. Aina, ensimmäisestä päivästä asti,
jona hän esiintyy, on hänellä sama aate: ihmiskunta ei voi edelleen
elää niinkuin nyt, ei voi elää vanhaa untunutta oloaan ja vaivaansa,
sairaudessa ja heikkomielisyydessä, sorrossa ja kurjuudessa, synnissä
ja viallisuudessa. Täytyy tapahtua, ja tapahtuu ihme, ääretön, ääretön
ihme. Jumalan valtakunnan täytyy ilmestyä ja se ilmestyy, siinä ovat
puhtaat, Jumalasta iloitsevat ihmiset, tyydytettyinä ruumiiltaan ja
sielultaan, ilolla ja täydellisesti täyttävät Jumalan tahdon. 'Sinun
tahtosi on tapahtuva maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissakin
enkelittesi seassa'. Tämän teon, pyhän ja ihmeellisen on hän Jumalan
ihmeellisellä avulla toimittava täytäntöön. Se on hänen aatteensa.
Ikinä ei hän hiuskarvaakaan väisty tästä ja unohda tätä todellista,
puhdasta itseään...

Mutta sitä ajatusta hän miettii ja muodostelee, kuinka hän voi sen
toteuttaa. Siten kuin hän on arvostellut ja muodostellut vanhat pyhät
tavat, siten muuttaa ja selittää hän kansansa pyhät toivotkin... "Minun
pitää tarttua vanhaan lippuun. Mutta puhtaana pitää sen pysyä, ja
puhtaana oma tieni... Minun pitää tarttua vanhaan lippuun: kansani usko
ja innostus voi seurata ainoastaan sitä lippua. Se on Jumalan tahto;
sillä muuten auttaisi hän minua ilman lippuakin... Minä tartun lippuun.
Silloin... silloin tulee... riemuin ja soitoin, taivaasta, ja tuhansin
enkelein, maan päälle taivaan valtakunta..."

Siten kaiveli ajatuksissaan ja muodosteli tuo voimakas ja valtaava
ihminen. Ankaran maailmanhetken mukaansa tempaamana ja ylevän jalon
rohkeutensa kannattamana astuu tämä valtaava ihminen niiden raskaitten
hevosten rinnalla, jotka velttoa lönkkäänsä vetävät ihmiskunnan
vaunuja elämän puolipimeässä laaksossa. Hän pitää noita vastahakoisia,
laiskoja, vaahtosuisia lyhyistä ohjaksista, ja pakoittaa ne kääntymään
korkeammalle tielle, jonne aurinko loistaa, ja jossa tuulet puhaltavat.

He kulkevat edelleen. Nummikkoteitä, kolme, neljä päivää pohjoista
kohti. Hän edellä mietteisiinsä vaipuneena; hänen uskollisensa takana
horjuvalla mielellä. Kun hän kääntyy ja katsoo heihin, ovat he lumotut.
Hänen silmänsä ovat heidän sielunsa hurma ja heidän mielensä kammo.
Siten tulevat he vuoristoon.

Siellä kavahtaa hän. Kuinka kauan aikoo hän siis matkata, ennenkuin hän
tekee päätöstään? Ratkaisun hetken täytyy lähetä.

"Sanokaa minulle: mitä sanovat ihmiset, että minä olen?"

Se on kurjaa, hänen täytyy kysyä toisilta, mitä he ajattelevat hänestä.

Hänen uskollisensa puhuvat yhteen ääneen: "He sanovat, että sinä olet
yksi vanhoja menneitä sankareita; kuolleista noussut, sanovat he".

"Ja te... mitä sanotte te?"

Silloin on heidän keskessään joku kuumaverisempi; hänet tempasee liika
täysi sydän mukaansa: "Sinä? Sinä olet Vapahtaja!... Olemme kauan jo
tietäneet sen".

"Sinä olet Vapahtaja. Sinä olet."

"Sano, että olet!... Niin olet valtias maassa."

"Ja sitte: miekat paljaiksi! Sortukoot vieras kuningas ja ylpeät papit."

"Sinä, kuningas maassamme!... Miekkasi kärjessä on valtakuntasi."

"Ja me, sinun uskollisesi, olemme vasemmalla ja oikealla sinusta sinun
kunniassasi, sinun ruhtinaitasi ja ministereitäsi!"

Silloin säikähti hän, että nuo, hänen lähimpänsä ja uskollisensa,
jotka puolen vuotta jo olivat seuranneet häntä, ymmärsivät niin hiukan
häntä. Hän moitti ankarasti heitä: "Ettekö tiedä, mitä vanhat kirjamme
sanovat. Voi olla, että tiemme vie myrskyyn ja voittoon... Mutta vanhat
kirjat laulavat toistakin laulua: laulua, jossa on sävelenä huoli ja
puute ja kuolema, ja senjälkeen vasta ihanuus ja autuus".

He pudistivat kiivaasti päitään. Sitä he eivät voineet ymmärtää. He
tunsivat vanhoista kirjoista, tunsivat niiltä ajoilta asti, jolloin
he lapsina olivat istuneet lieden ääressä, ainoastaan tuon ihanan,
hurjan myrskylaulun: korkealle Vapahtajalippu! Silloin antaa Jumala
sotalaumoineen ihmeellisen voiton.

Tuo huimapää astuu hänen vierelleen, ja puhuu matalaan: "Ei noin
paljon nöyryyttä ja sydämen puhtautta ja kuolemaa! Miekkaa! Ylös
valtaistuimelle!... Mestari, kuka on istuva oikealla puolellasi?"

Silloin työnsi hän hänet luotaan: "Pois minusta, kiusaaja. Jumalan
tahtoa yksin kuulen. Mitä auttaisi se ihmistä, jos hän voittaisi kaiken
maailman, ja joutuisi itse turmioon, ja jos hänellä olisi kaikki
maailma, mutta ei enää omaa itseään. Ken tahtoo minua seurata, hänen
pitää jättää hurjat, lihalliset ajatukset, ja seurata minua elämään tai
kuolemaan, voittoon tai perikatoon".

He kääntyivät... takaisin kotiseuduille.

Nyt kulkee hän sinne yksinäisenä ihmisenä. Puhdas, lempeä ja laupias,
pyhä ihminen, ihminen ylevissä korkeissa ajatuksissa, nähden
ihmeellisiä unia ja kuvia, hänessä palaa ja polttaa rakkaus ihmisiin ja
rakkaus tuohon iäiseen salaiseen voimaan, jota hän kutsuu "Isäkseen".
Ikinä ei ole ollut yksikään ihminen niin yksinäinen, kuin hän. Ihminen,
joka on yksin kansaansa, yksin koko ihmiskuntaa vastaan. Mutta iäinen
voima on levittänyt kätensä hänen ylleen. Hän aikoo nyt etelään,
pääkaupunkiin, julistaakseen siellä Jumalan valtakunnan tuloa maan
päälle. Valtuutuksen siihen äärettömään tekoon tuntee hän pyhässä
pelokkaassa uljaassa sielussaan.

Mikä voima voi mitään vilpitöntä puhdasta ihmissielua vastaan?

       *       *       *       *       *

Kun he matkalla etelään taas kulkevat kotiseudun läpi -- viimeistä
kertaa näkee hän sen viheriät kukkulat ja järven laaksossaan -- niin
kokoutuvat ihmisjoukot taas tuon lempeän auttajan ja vilpittömän
uskollisen ihmisystävän ympärille, joka puhuu niin ihania ihmeellisiä
sanoja.

Mutta nyt on ihmisissä ja mielissä uusi outo ihmetys ja kuiske, ja
hänen seuraajansa eivät salaa, mitä he nyt tietävät. Ja kansan valtaa
ääretön hykähtynyt hämmästys. "Hän on siis itse sen sanonut: minä olen
Vapahtaja! Hän, jota me kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet!"

"Vapahtaja!"

"Mutta eiköhän Vapahtajan pidä polveutua vanhasta kuningassuvusta? Eikö
hän tule kultaisissa sotavarustuksissa? Eikö hän ole miekan mies, joka
hyökkää myrskynä esiin? Tämä tässä on sensijaan pyhä lempeä mies; ja
puhuu puhtaasta sielusta ja armosta ja laupiaasta ihmismielestä."

Alkaa tulinen levoton puhelu, horjutaan kahtaanne.

Mutta ei vaan tahdo nousta äänekäs sanomaton riemu.

Kirkolliset menevät ruhtinaan puheille, joka täällä pohjoisessa
hallitsee pientä maatansa, ja alati kuuntelee ja pälyy etelään, voiko
hän tehdä mitään palvelusta keisarin mahtavalle ylväälle maaherralle
pääkaupungissa. He yllyttävät häntä: "Tähän asti on hän ollut vaaraton
haaveksija; mutta nyt, kun hän kutsuu itseään Vapahtajaksi, on hän
valtiollinen rikoksentekijä".

Sankari kuulee uskollistensa kautta, että on vaarallinen salajuoni
tekeillä häntä vastaan; mutta hän on jo matkalla etelään. Ja sen matkan
on kiire. Pääkaupungissa alkavat suuret kirkonjuhlat; tuhansittain
keräytyy sinne kansaa koko maasta, sen lisäksi kautta koko maailman
hajauneita kansalaisia. Siellä, keskellä juhlaa ja juhlanhumua aikoo
hän nousta ja sanoa: "Minä olen Vapahtaja! Minä... minä tuon teille
Jumalan valtakunnan". Sitte... sitte... kun hän sen on sanonut: on
isä taivaasta astuva hänen rinnalleen taivaallisine sotajoukkoineen.
Ell'ei... niin kohta jälkeen kuolemansa... on hän palaava takaisin...
kymmenettuhannet taivaalliset auttajat rinnallaan.

Hän lähettää ruhtinaalle ylenkatseellisen tervehdyksen: "Sanokaa sille
ketulle: Parannan sairaita ja heikkomielisiä; ja kolmantena päivänä
olen matkani perillä." Ja katkeran rohkeasti sanoo hän, mielensä nyt jo
valmiina vastaanottamaan kovaa tuskaa: "Minun täytyy vaeltaa, tänään ja
huomenna ja sitte vielä päivä, sillä ne, joissa asuu ja palaa Jumalan
henki, niiden täytyy kuolla pääkaupungissa".

Kuin naulaamalla kiinnittää hän ystäväinsä mieliin: "Minun pitää kai
kuolla. Mutta minä palaan ihanuudessa ja kunniassa. Ja silloin tuon
minä voiman Jumalalta ja perustan Jumalan valtakunnan."

Siten vaelsi hän viimeistä kertaa kotiseutunsa läpi, etelää kohden,
huulet puristettuina yhteen, silmissä vakavuus kuin kuolema, ja
mielessä kuuman pelokas rohkeus. Niin paljon kuin mahdollista, salaa
hän matkasuuntaansa. Hän tahtoo säästää kaikki voimansa sitä päivää
varten, jolloin hän astuu pääkaupunkiin. Mutta hänen takanaan, ja
hänen rinnallaan, ja hänen edellään vaeltavat hänen kotiseutulaisensa,
suurissa juhlajoukkueissa, samaa tietä kuin hänkin, ja he julistavat:
Vapahtaja, hän joka kauan on luvattu meille, hän tulee! Suuri muutos
kansamme olossa ja elossa, se tapahtuu nyt. Tuo mahtava valtaava tapaus
on tulossa nyt. Mutta toisessa muodossa, kuin me olemme odottaneet...
Toisessa muodossa... Tulkaa!... Olette saavat nähdä ihmeellisiä
asioita! Tulkaa, että saatte nähdä!...

Ja kuin varikset lentävät kiihkokansalliset kulkueen edellä: Te siellä
alhaalla!... Te kirkon ylimmäiset! Päät pystyyn... Hän tulee!... Hän
tulee!... Ja hän sanoo: "Minä olen Vapahtaja. Vapahtaja!!..."

Silloin vastaa siihen, korkealta kirkonkatolta, kova kirkuna.

Kauemmas etelään, hetki hetkeltä, milloin keskellä väen paljoutta,
milloin yksin hiljaisella tiellä. Ja aina puhuen seuralaistensa
sieluihin, ihanissa loistavissa kuvissa, jotta he olisivat varustetut
ja arvokkaat silloin, kun hänen kuolemansa jälkeen verisen punervasta
aamuruskosta on nouseva jumalanvaltakunnan suuri autuas päivä.

Hän kertoo talonpojasta, jonka poika oli kevytmielinen, ja lähti
muukalaisiin maihin ja siellä ensin sortui syvälle lokaan ja sitte
suureen kurjuuteen, ja sitte lähti liikkeelle, ja palasi taaskin
kotiinsa ja otettiin ystävällisesti vastaan... Hän kertoi äidistä, joka
etsi kadonnutta ropoaan kauan, kauan, myöhään yöhön, ja sitte iloitsi
niin suuresti, kun hän oli löytänyt sen... hän kertoi paimenesta,
joka kauan, kauan etsi lammastaan. Hänellä oli sata lammasta, mutta
hän etsi sitä yhtä ainoaa kadonnutta aina aamuun asti. Ja kuinka hän
iloitsi, kun hän löysi sen! Katsokaas, yhtä kallisarvoinen on yksi
ainoa ihmissielukin Jumalan edessä! Siten iloitsee hänkin! Holhokaa,
vaalikaa sieluanne, jota Jumala niin palavasti rakastaa! Huolehtikaa,
että se ansaitsee sen autuaan Jumalanvaltakunnan, joka nyt voimalla ja
kunnialla lähestyy.

Siten vaelsivat he päivän, ja vaelsivat toisen. Juhlaan matkaajien
joukot taajenivat. Pääkaupunki on lähellä.

Silloin heittäysivät nuo hurskaat houkkiot taaskin hänen tielleen. He
tahtovat virittää hänelle paulan, johonka sitoa hänet, kun hän kohottaa
kätensä ja sanoo: Minä olen Vapahtaja... "Kuulehan!... Vanhat kirjamme
sanovat, kuten tiedät: Jos mies tahtoo, voi hän lähettää vaimonsa
luotaan. Pois silmistäni, nainen, en tahdo enää nähdä sinua!" Hän loi
heihin ylevän katseen: "Avioliitto merkitsee: yksi koko elämäksi..."
Hän oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka kohotti heikon naisen
tasa-arvoiseksi miehen rinnalle... Te naiset maailmassa! Saatte kiittää
häntä paljosta.

He väistyvät sanattomina takaisin. Hän oli aina suurempi, kuin vanhat
säännöt ja määräykset.

Yömajassa kylässä toivat äidit lapsiaan, kantaen niitä sylissään
tai taluttaen kädestä, ja pyysivät häntä siunaamaan niitä. Hänen
uskollisensa, kuten siihen aikaan koko maailma, työnsivät lapset
takaisin: "Lapset? Mitä he ovat. Ankara pitää olla lapsille! Ruoskaa
heille! Pois lapset!..." Mutta hän, Vapahtaja: "Jumalanvaltakunnassa,
joka kohta on tuleva, ei ole pieniä eikä suuria, siellä istuvat kaikki,
kaikki juhlapöydissä ja tulevat ravituiksi. Varsinkin lapset! Varsinkin
lapset! He ovat luottamusta täynnä, siksi ovat he suuria taivaan
valtakunnassa. Tulkaa mieliltänne niinkuin lapset! Tule äiti, tule
lapsesi kanssa!" Ja hän otti lapset syliinsä ja hyväili niitä... Hän
oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka asetti lapset täysiarvoisiksi
täysi-ikäisten rinnalle. Hän asetti, ensimmäisenä, lapset ulos
auringonvaloon... Te naiset ja lapset kaikessa maailmassa! Saatte
kiittää paljosta häntä.

He jatkavat matkaa, kolmannen ja viimeisen päivän.

Ihmisvirta paisuu. Juhlajoukko juhlajoukon jälkeen taivaltaa leveää
tietä pääkaupunkia kohden. Muukalaiset, jotka tulevat idästä, liittyvät
joukkoihin. Kaikki ovat he kuulleet tuosta hurskaasta sankarista, ja
kuulevat nyt lisään, ja kuiskaavat ja puhuvat keskenään ja säikähtävät
hänen aiettaan ja etsivät hänen ylevissä puhtaissa kasvoissaan, joissa
palaa kuoleman rohkeus, kuin tulijohtoa myrskyisessä yössä. Kuohuu ja
kiehuu laajalti hänen ympärillään ihmismeri.

Eräs rikas nuori mies polvistuu hänen eteensä tien pölyyn:... "Hyvä
mestari... mitä pitää minun tehdä, että pääsisin Jumalan valtakuntaan,
kun se tulee?"

Hän kumartuu alas häntä kohden. "Tunnethan vanhat käskyt: Älä kiroo..."

"Ne kaikki olen täyttänyt... Lapsesta asti. Mutta minulla ei ole
rauhaa..."

Silloin kumartui hän syvemmälle. Hän alkoi pitää hänestä; hän ajatteli:
tuossa on sielu, joka kuuluu sinulle. "Yhtä asiaa puuttuu rauhaasi
vielä. Anna rahasi ja omaisuutesi köyhille, ja seuraa minua."

Silloin nousi nuorukainen ylös, ja hengähti syvään ja astui horjuen
syrjään ja hävisi väkijoukkoon.

"Kuinka vaikeata on rikkaitten päästä Jumalan valtakuntaan!"

Joukko paisuu ja paisuu, juhlajoukko juhlajoukon jälkeen liittyy
siihen. Ratkaisunhetki lähenee.

Kaksi hänen uskollisiaan tunkeutuvat ihan lähelle häntä. "Herra, lupaa
meille molemmille, että me sinun valtakunnassasi saamme olla sinua
lähinnä".

Hän katsahti huolissaan heihin. "Tahdotteko kuolla kanssani?"

"Niin, herra, sen tahdomme".

Nyt loistavat hänen silmänsä heihin: "On tapahtuva, kuten sanotte: te
saatte kuolla asiani puolesta kanssani. Ja senjälkeen hallita kanssani.
Mutta kuka on oleva rinnallani toisena ja kolmantena, sen on Jumala
yksin määräävä..." Hän kääntyy lähimpiin ystäviinsä: "Älkää salliko,
että teitä kutsutaan herraksi ja mestariksi. Yksi olkoon Herranne:
isämme taivaissa. Maailmassa sanotaan: herra, herra; hallita, hallita!
Teidän keskenne olkoon: palvella, palvella. Palvella aina, kun vaan
mahdollista on. Auttaa ja parantaa. Niinkuin minä palvelen ja tahdon
antaa elämäni, jotta tuhannet vapahtuisivat elämän sameasta pimeästä
orjuudesta, ja että ihmisten onni tulvisi Jumalan valtakuntaan."

Pienessä kaupungissa, joka sijaitsee pääkaupungin edustalla tien
varrella ovat kadut täytenään levotonta kansaa. Eräs mies, pienen
kokoinen, on kiivennyt puuhun, tien varrella, hän on valtion virkamies,
joka on rikastunut rahoista, jotka hän vieraan palveluksessa on
kiskonut köyhältä onnettomalta kansaltaan. Hänen silmissään hehkuu
kova, pelonalainen omantunnon tuska: "Voi minua, jos nyt tulee Jumalan
valtakunta. Ja minun onneton sieluni saa jäädä ulkopuolelle... Ja
rakastaa sentään pyhää ja pyhyyttä."

Hurskas sankari näkee hänen silmänsä. Semmoisia silmiä tarvitsee hän.

"Kuka on tuo tuolla?"

"Konna hän on! Kansansa kavaltaja! Kirottu tullinkantaja."

"Kuule... Tule nopeasti alas puusta... minä tahdon syödä päivällistä
luonasi."

Tämä lähtee hänen rinnallaan, kompastuu, ja sekaantuu alinomaa
sanoissaan: "Herra... että tulet minun luokseni päivälliselle! Että
olet niin hyvä minulle! Herra, puolet omaisuuttani maksan minä... ja
annan... tänään vielä... köyhille. Koska olet niin niin hyvä minulle!
Ikinä enää... ikinä enää en petä ketään..."

Lyhyen päivällislevon jälkeen menee hän hiljalleen ylenevää tietä
pääkaupunkia kohden, ympärillään uskollisensa, jotka ovat, milloin
pelokkaan kammon, milloin äkillisesti tulvahtavan riemun valtaamina;
hänen edellään, takanaan, ympärillään tungeskelee ja aaltoilee
summattomat ihmisparvet, jotka kaikki tuntevat hänet ja palavasti
kunnioittavat häntä, ja joiden mielissä palaa riemu ja odotus, ja
joiden sielut ovat tulvillaan ihmekuvia.

Kylässä kaupungin edustalla asuu perhe, jonka kanssa hän oli
ystävyyssuhteissa jo aikaisempien juhlien ajoilta. Siellä levähti hän
viimeistä kertaa. Tuodaan ratsastusaasi hänelle. Sen päällä peitteet.
Siten jatkuu matka.

Pääkaupunki on yhä vielä laajojen, metsäisten kukkulain takana. Mutta
nyt, aivan lähellä kaupungin muuria, taittaa tie viimeisen kukkulan
ohitse... Siinä lepää edessä tuo suuri, rikas kaupunki... Ja sen
keskellä ikivanha mahtava kirkko, niin suuri, että se esipihoineen
ja pylvästöineen ja pappiasumuksineen yksin jo muodostaa kokonaisen
kaupungin.

Täällä pysähtää hän ja katselee ihmetellen suurta kaupunkia kohden
edessään. Ja kun hän siten katsoo, ja näkee huoneet, ja kirkon ja
linnan, ja kuulee tuon suuren rikkaan kaupungin humun: silloin herää
hänessä varmuus, että kaikki lähenee loppuansa.

Silloin valtaa hänet huoli ja murhe ja hän pelkää kotonsa ja kotimaansa
puolesta, ja kyynelet tulvivat hänelle silmiin.

Mutta se kestää vaan hetken. "Se on Jumalan tahto! Jumala on kanssani!
Ja vaikka heidän sydämensä olisivat kovat kuin kivi, niin on minun
sydämeni kuin timantti."

Hän katsahti omainsa puoleen, samalla katseella, joka hänellä oli
pohjoisessa, kun hän karkoitti ihmisistä sanallaan pahat sekaiset
henget.

He näkevät ne silmät. Ja puhkee rajaton, huumaava riemu. Vaatteensa
levittävät he teille. Ja edessä tiellä heiluvat palmunoksat.

"Nyt tulee Jumalan valtakunta! Auta, Jumala, korkeudessa!"

"Jo tulee autuuden valtakunta!"

"Hän on vesa vanhaa kuningassukua!"

"Nyt on autuuden aika isänmaassamme! Auta Jumala, korkeudessa!"

Miehet ja naiset rientävät ja riemuitsevat. Lapset juoksevat ja
laulavat. Asunnoistaan ja kirkon suurista esipihoista tulvii
ihmisjoukkoja.

He ovat kauan sitte kuulleet hänestä, ja viimeksi pohjoisten
juhlamatkustajien kautta, että hän tulee. Kadut ovat täynnä hälyä ja
melua.

"Nyt on koittanut autuuden aika isänmaassa! Auta, auta Jumala! Nyt
alkaa valtakuntasi! Auta meitä!"

Kuolonkalpeina seisovat kirkolliset huoneitten seinämillä. Kaksi heitä
tunkeutuu hänen puheilleen. "Kiellä... estä tuo mieletön huuto!..."
Hän katsoo halveksuen ja vihalla heihin. "Jos nämä ympärilläni
vaikenisivat, niin alkaisivat kivet puhua".

Koko kaupunki on liikkeessä; linnasta tähystelevät maaherra ja hänen
palkkasoturinsa kummastellen ja päätään ravistellen tuota merkillistä
menoa.

Joku joukossa saattaa ehkä kysyä: "Kuka se on? Kuka se on?"

Mutta pää-osa kansasta, kansan pohja tietää sen: "Hän on se puhdas,
hurskas sankari pohjoisesta. Hän sanoo että hän on Vapahtaja. Hän
sanoo, että nyt on koittanut suuren ihmeen aika, Jumalanvaltakunnan
aika!"

Tuossa seisovat nuo suunnattomat, kalliit, vanhat ja uudet
kirkkorakennukset. Pihoissa ja pilaristoissa juhlahelyn kirjava ja
markkinamainen humu. Tuossa seisoo härkiä ja vasikkoja pitkissä
jonoissa, tuossa täysinäinen lammaskarsina, tuossa lintuja
häkeissään, tuossa viinirypäleitä rattaillaan. Tuossa vaihdetaan
sileällä rahapöydällä keisarin rahaa kirkkorahaksi. "Tänne rahoinesi
ja varoinesi, kansa! Tuo tänne hikesi hedelmät! Tänne, tänne
vaan!... Noin!... Nyt on Jumala tyydytetty, nyt julistaa hän sinut
oikeamieliseksi ja sovitetuksi."

Kansa raukka! Millainen Jumala sinulla on! Kahdenkertaisesti riistävät
pappisi sinut köyhäksi: he ottavat sinulta jokapäiväisen leipäsi; ja he
paaduttavat sydämesi rinnassasi, niin ett'et sinä näe, mikä on totuus.

Hän sieltä pohjoisesta, hän tuntee Jumalan toisella tapaa: Hänen
Jumalansa ei tahdo käsiä, jotka ovat kukkurallaan rahaa, vaan hän
tahtoo sydämiä, jotka ovat kukkurallaan rohkeutta ja puhtautta, ja
veljesmieltä. Ei hän tahdo kirkkoja ja juhlia, ja pappien laumoja; vaan
hän tahtoo, että oikeus ja oikeamielisyys vallitsee maassa.

Sankari, Vapahtaja, seisoo keskellä kirkon esipihaa, ja kohottaa
kirkkaan äänensä. Rahapöytä lentää maahan. Kaupustelevat naiset alkavat
kirkua. Lampaat juoksevat, lintuhäkit kaatuvat. Kirkonvartiat juoksevat
hätäyneinä pakoon hänen ylevää ilmestystään, kuin säihkyvän miekan
edestä. "Näin sanon minä teille Jumalan nimessä: Minun huoneeni on
oleva rukoushuone. Te kansan murhaajat! Rosvot ja ryöstäjät! Onko tämä
teidän luolanne?"

Kaupungin valtaa jäykistynyt säikähdys. Kamala oli tuo teko. Pelokkaat
pakenevat; he kuulevat jo sotamiesten tanakat jykeät askelet. Joukot
kotiseudulta ja muu kansa riemuitsee. Papit seisovat voimattomina,
mutta mielissään leimuva viha, joukoissa ovilla. Vakavat ja hurskaat
seisovat huulet tiukasti yhteenpuristettuina, ja syvät silmänsä
luotuina häneen: "Tuo merkitsee kuolemaasi, sinä uljain ja puhtain".

Tyhjä on nyt tuo avara esipiha kaikesta maallisesta kaupanteosta.
Puhdas on kirkko. Jumalan valtakunta on nyt perustettu. Puhtaat sydämet
saavat nyt soinnussa liittyä Jumalaan, ja heidän kätensä levätä
veljeskäsissä. Kansa tungeksii häntä lähelle.

Hän riemuitsee sielussaan: "Minä voitan heidät kaikki, kaikki!
Suoraan, suoraan vaan autuaaseen ihanaan Jumalanvaltakuntaan! Minun ei
tarvitsekaan astua kamalaan vaikeaan kuolemaan..."

Mutta syrjempänä, syrjäisessä pihassa, seisovat joukoissa
kirkollismieliset. "Hänen täytyy kuolla. Se on selvää. Mutta varovasti
on meneteltävä: tyhmä kansa on hänen puolellaan... Kuolla hänen
täytyy... Se on selvää!"

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää on hän kansajoukkojen kuninkaana. Suuri esipiha ja
pylväskäytävät: siellä hän hallitsee. Kirkko on puhdas ja puhdistettu
maallisesta ja maallisista... Sairaita kannetaan kivilaattojen
ylitse... kajahtelevat kantajain askeleet. Näiden hetkien kohottamana
melkein ihmismittojen ulkopuolelle, ja tunteessa ett'ei hän mitään
tahdo itselleen, että hän ainoastaan on Jumalan palvelija, säteilee
hänen olennostaan ihmeellinen voima. Lapsiparvia seisoo pylvästen
vierillä, ja laulavat ylistystään. Hänen jalkojensa edessä lepäävät
tuhannet. Yhä uudet joukot tulvivat kuulemaan hänen puhettaan,
ja ylistävät hänen sanojensa syvää viisautta ja hänen loistavaa
lempeyttään, ja saavat ravituiksi köyhät, janoitsevat sielunsa. Tämä
kansa on vuosisatoja saanut nähdä ensimmäisillä sijoillaan ainoastaan
vähäpätöisiä nurjasti kehittyneitä ihmisiä, ainoastaan ihmiskääpiöitä,
ei koskaan puhtaita vilpittömiä ihmisiä.

"Kuinka puhdas hän on, ja vilpitön, ja luonnollinen!"

"Niin, juuri hänen kaltaisensa pitää Vapahtajan olla".

"Vanhojen kuningasten juurta".

"Mutta hän ei ole vanhaa kuningassukua?"

"Eikö hän ole?"

"Sitte hän on petturi".

"Se ei ole totta... Katsohan vaan hänen ulkonäköäänkin, ja kuule, mitä
hän puhuu... Voiko hän olla petturi?"

Silloin ilmestyy ovelle kaksi kirkkoraadin jäsentä, ylhäisiä
korkea-arvoisia herroja, ja astuvat häntä kohden... "Tilaa, tehkää
tilaa!..."

Ja joukko tekee tilaa. He astuvat hänen luokseen ja sanovat: "Me
kysymme, kenen valtuutuksella sinä esiinnyt?"

Silloin katsoo hän heitä katkeralla ivalla. "Sanokaa minulle: Sankari,
joka vuotta sitten seisoi tuolla virran rannalla, ja saarnasi
kääntymistä, oliko hänellä jumalallinen valtuutus, vai oliko hän
pettäjä?"

He eivät tohdi vastata: hän oli petturi; kansa tietää, että hän oli
puhdas vilpitön ihminen. He kohouttavat olkapäitään ja poistuvat.
Heidän takanaan kilahtaa kuin kireä rauta kertomus petollisesta
vuokraajasta: "He tappoivat palvelijat, jotka maanomistaja lähetti.
Silloin oli omistajalla vielä hänen oma rakas poikansa;... hänetkin he
tappoivat. Minä sanon teille: maanomistaja on antava maansa _toiselle_
vuokraajalle."

Korkea papisto on lyöty pakosalle. He tulivat ylväästi kuin ylempää,
kaukaa kansasta, kirjojensa luota, ja viheriän pöytänsä äärestä; mutta
he olivat sentään melkein rehellistä väkeä.

Mutta nyt tulivat hänen vanhat tuttunsa pohjoisesta, nuo mustat
hiiviskelijät, pyhät konnat. Nähkää, kuinka he tyytyväisinä hierovat
käsiään! Totta tosiaan: heidän silmissään liekehtii todellinen
innostus! Oh, tuotakin innostusta!... "Mestari, me tiedämme, että
sinä olet vilpitön ihminen! Etkä pelkää ihmisiä. Et yhtäkään ihmistä!
Sydämemme on ahdistuksessa... Kuule nyt siis: me tahtoisimme
mielellämme tietää: onko oikein että hurskas kansamme maksaa keisarille
veroa?... Sinähän tiedät, keisari on, ikävä kyllä, vääräuskoinen."

Mitä nyt?... Jos hän sanoo: "Ei. Älkää maksako veroja!" niin vangitsee
hänet keisarin maaherra ja he ovat vapaat hänestä. Jos hän taas sanoo:
"Maksakaa", niin kääntää kansa hänelle selkänsä; sillä ylenmäärin on
tuo vero vihattu: koska se on niin raskas, ja koska se kokonaan menee
noille vääräuskoisille, ulkopuolelle maata.

Niin, jos hän olisi niin matalahenkinen kuin he!... Mutta hänen
henkensä liikkuu korkeammalla tasolla. Hän on ihminen, kokonaan
toista laatua kuin he. "Jos kannatte taskuissanne keisarin rahaa
tuntematta omantunnonvaivoja... tekopyhät ja teeskentelijät te... niin
maksakaa veronne hänelle. Maksakaa ja älkää ajatelko sitä sen enempää.
Huolehtikaa sielustanne! Että se täyttäisi Jumalan tahdon." Silloin
väistyivät hekin.

Illemmalla tuli linnasta joitakuita hovilaisia, oikeata hoviväkeä,
puoliksi kevytmielistä, puoliksi hurskasta. He olivat pöydässä nauraen
ja vilkkaasti haastelleet päivän tapahtumasta, ja olivat lopulta
tulleet siihen tulokseen: tuommoisia kansan sankareita ei pidä ottaa
vakavasti. Voi tehdä ne tehottomiksi onnistuneella sukkeluudella,
ja saattaa ne naurettaviksi... Mitä välittävät tuommoiset kansan
puutteesta ja tarpeesta? Niinpä tulevat he siis, hieman viekkaasti
nauraen, hieman hurskaina, hieman humalassa... "Mestari, on eräs pyhä
käsky vanhoissa kirjoissa: jos joku kuolee lapsettomassa avioliitossa,
niin pitää hänen naimattoman veljensä naida hänen leskensä. Mutta jos
nyt sattuisi, että vaimo olisi järjestään naimisissa seitsemän veljen
kanssa, niin kenenkä vaimo on hän sitte oleva iäisessä elämässä?"

Hänen vastauksensa oli lyhyt ja vakava: "Kun ihmiset heräävät
kuolleista, niin ei silloin naida ja kosita. He ovat silloin kuin
Jumalan enkelit."

Silloin astui eräs arvossapidetty mies tuon hurskaan sankarin puheille.
Hän tahtoi mielellään itsensä vuoksi ja toisten vuoksi, jotka seisoivat
ympärillä, kuulla lyhyesti ja selvästi, mikä oli se salainen pohja,
josta kuin puhtaasta lähteestä kumpuisi ihmissydämeen ihmeellinen,
voimakas ja puhdas elämä. "Sano minulle, mikä käsky on suurin kaikista
käskyistä".

Vapahtaja kohottausi suoremmaksi ja sanoi lyhyesti, ja musersi sillä
sanallaan kaikki nuo sadat kirkolliset säännökset: "Ainoa käsky on
se: Rakasta Jumalaa palavalla sydämellä, ja lähimmäistä niinkuin
itseäsi. Se tahtoo sanoa: ole hurskas. Kaikki muu on tarpeetonta ja
vahingollista ihmiskeksintöä."

Kysyjän silmissä välkähti.

Monet muutkin silmät välkähtivät... monet!

Mutta monet pysyivät väliäpitämättöminäkin!...

"Isä ja iso-isä noudattivat aina vanhoja sääntöjä ja määräyksiä, ja
olivat sentään kelpo miehiä".

Ja monet alkoivat epäröidä!...

"Tuo on vaarallista. Kuka tietää, mitä tuosta vielä voi syntyä!"

"Minulla on talo ja pieni pelto".

Ja siellä ja täällä oli joukossa joku pilkkaajakin!...

"_Sinä_ et pääse Jumalan valtakuntaan!..."

"En tahdokkaan. On liika yksitoikkoisen siistiä siellä..."

"Kummallinen pyhimys tuo!"

Ne kaikki väistyvät hiljalleen pois ja jättävät hänet.

Ja lisäksi kalvavat, väijyvät, kysyvät ja antavat tietoja kirkolliset.

Kaksi päivää on hän nyt yhtämittaa puhunut. Puhunut yhtäpäätä, ja aina
voittanut.

Mutta mitä voitosta? Aika tasoittaa, aika lauhduttaa haavat.

Kirkolliset uurastavat toimessaan... "Se on hullua! Hänkö muka
Vapahtaja? Voiko hän todistaa itsensä polveutuvan vanhasta
kuningassuvusta? Käsityöläinen syrjäseudulta maata, kolkasta, jossa
kansa ei edes ole puhdasta rotua. Jossa kaikenmoista vierasta kansaa
tulvii yli rajojen?"

Hän kuulee tämän, ja huomaa, että kaikki alkaa horjua, ell'ei hän tässä
yhdessä kohdassa voi voittaa. Hän sanoo heille, että seisoo pyhissä
kirjoissa sekin, että Vapahtaja ei ole kuningassukua.

Hän puhuu turhaan, tuo usko on syöpynyt liika syvälle mieliin.

Hänellä ei ole mitään, ei mitään annettavana petoeläimelle ihmisessä.

Hänen käsissään ei ole mitään, ei mitään muuta, kuin sielun hartautta,
puhtautta, vilpittömyyttä. Sillä ei voi ravita kansaa, ei ainakaan
kolmea päivää.

Ja Jumalan enkelit eivät ilmesty.

Ja viholliset kalvavat ja uurastavat, ja sekoittavat yhteen mieletöntä
ja mielevää ja paljon on heillä tarjottavaa: totuutta ja rahaa ja
pelkoa ja verta.

Ja he alkavat hiljalleen ja hiljalleen päästä voitolle.

Hän ei väisty. Hän näkee nyt selvemmin ja selvemmin että hänen
tappionsa lähenee. Mutta sitä lujempana hän seisoo; sitä jäykempänä ja
taipumattomampana. Mahtavana, kuin ihmevoiman kannattamana, kohoo hänen
puhtaassa suuressa sielussaan usko: "Jumala on kuitenkin puolellani".

Hän riistää vanhoista hurskaista kirjoista itselleen kaiken,
mikä vahvistaa ja voi antaa ylpeätä lujaa uskoa hänelle noissa
peloittavissa tuskissa, jotka nyt kuin kamalat mustat pedot joka
taholta hiiviskelevät häntä lähelle. Jos nyt siis tulisikin kuolema:
niin puhuvathan vanhat kirjat ylösnousemisesta kuolleista. Ja ell'ei se
tapahtuisikaan kolmen päivän kuluttua, niin myöhemmin. Palata takaisin
varustettuna Jumalan voimalla! Silloin on tuleva Jumalan valtakunta.

Hänen _täytyy_ uskoa siten. Muuten hän ei voi kantaa kuormaa, joka on
hänen hartioillaan. Jumalan kiitos, että vanhat kirjat puhuvat siten.

Kun hän tänä iltana jättää kirkkopihan, se tapahtuu viimeistä kertaa,
ja hänen alakuloiset ahdistuneet uskollisensa seuraavat häntä ja
pelokkaasti ja kysyvästi katsovat häneen: "Opettaja, katso noita
vahvoja nelikulmaisista kivistä rakennettuja muureja! Tuhat vuotta ovat
ne jo seisoneet paikoillaan; niitä vastaan aiot sinä rynnistää, sinä
yksinäinen ihminen!"

Silloin esittää hän heille tulevaisuuden kuvan, jota hän paraikaa
herättelee kiusautuneessa ja tuskautuneessa sielussaan: "Kun kohta
olen kuollut... niin senjälkeen ovat ankarat synnytystuskat runtelevat
maata. Ulkonaiset viholliset ja sisälliset uskontotaistelut ovat
taaskin riehuvat, lapset ovat taistelevat vanhempiansa vastaan; veljen-
ja sisarensydämet ovat eroavat eripuraisuudessa. Se kaikki on oleva
merkkinä, että Jumalan valtakunnan aika maan päällä lähestyy. Voimassa
ja väkevyydessä on ihmisenpoika tuleva taivaasta ja tuova Jumalan
valtakunnan maan päälle. Älkää pelätkö! Odottakaa uskollisesti! Minä
palaan takaisin!"

He kysyvät häneltä epäilevän pelokkaasti: "Milloin on se tapahtuva?"

Hän ei voi antaa vastausta. "Se on tapahtuva vielä teidän eläissänne.
Yht'äkkiä! Olkaa varuillanne! Valvokaa ja rukoilkaa!"

Kun hän yhä vielä kaivelee siten ajatuksiaan ja uudelleen ja uudelleen
kuiskaa sielulleen: "Älä väisty! Älä väisty! Sillä pettäisit isäsi
taivaissa. Hänen valtakuntansa ei tulisi silloin"... ja vahvistaa
sieluaan kuvittelemalla suurenmoisia tulevaisuuden kuvia; niin
silläaikaa istuvat kirkolliset kiivaassa neuvottelussa, kuinka he
nopeimmasti saisivat hänet pois tieltään.

Nyt oli sankarilla, kuten sankareilla aina, merkillinen luottamus
kaikkiin ihmisiin. Niinpä oli hänen uskollistensa piiriin hiipinyt
eräs viekastelija ja nautinnonhimoinen mies. Tämä huomasi, että asiat
täällä pääkaupungissa alkoivat saada huonon käänteen. Silloin menetti
hän paikalla hituisen uskonsa ja hituisen rohkeutensa. Ja hän tuli
paikalla "aivan toiseen käsitykseen". Häneltä putosivat "kuin suomukset
silmiltä". Lisäksi alkoi vaikuttaa hänen turhamaisuutensa hänessä. Hän
meni noiden pimeyden miesten luokse: "Antakaa minulle niin ja niin
paljon rahaa", sanoo hän, "niin vien teidät tänä yönä paikalle, jossa
voitte ilman suurempaa huomiota vangita hänet".

He kuuntelevat häntä häpeämättä vähääkään. Siellä ei ole ainoatakaan,
joka karahtaisi pystyyn: "Tiehensä tuo roisto, en siedä nähdä häntä
silmäini edessä". He neuvottelevat asiasta lyhyeen ja kiivaasti, ja
päättävät: tänään vielä!

Ei yksikään astu häntä puolustamaan; ei yhdenkään rinnasta puristaudu
syvän tuskan huokaus. Ei yhdenkään mielessä noista hirviöistä ole
aavistustakaan, mitä he nyt syöksevät kuolemaan. He tuijottavat tuhmine
kalasilmineen tuohon jaloon kultaiseen kruunuun, joka on pudonnut
heidän lammikkoonsa.

He ovat kaikki turmeltuneita ja kuolleita. Elämän rinnoilla on yksin
pysynyt hän, joka nyt on tuomittu kuolemaan, ja tuomittu kuolemaan
siksi että hän oli ainoa elävä ihminen paljaitten aaveitten ja
peikkojen keskellä.

Tuli ilta. Vihollisten käytöksestä ja petturin häviämisestä ovat
sankari ja hänen uskollisensa huomanneet, että hyökkäys häntä vastaan
on tapahtuva vielä tänä yönä.

Silloin istuutuu hän omineen viimeiselle aterialleen pöytään.

Oli vanha tapa koko maassa, että tänä iltana pöytä katettiin niin
juhlallisesti, kuin perheenisän varat suinkin sallivat. Karitsanlihaa,
leipää murrettuna palasiksi, ja viiniä pikareissa antoi perheenisä
kädestä jokaiselle ympäri pöytää, ja puhui lyhyessä kiitosrukouksessa
päivän merkityksestä, johtaen mieliin vanhan, harmaan, hädänalaisen
muinaisuuden, jolloin Jumala, kansanuskon mukaan, oli todistaunut
voimakkaaksi kansansa auttajaksi.

Hän puhui aluksi surumielisesti siitä ilosta, joka hänellä oli,
että hänen vihollisensa olivat sallineet hänelle vielä tämän ihanan
rauhallisen hetken, jotta hän sai viettää tätä iltaa vanhalla,
esi-isiltä perityllä tavalla. Mutta samassa, kun hän oli lähettänyt
ensimmäisen maljan kiertämään pöytää, nousee hänen sielunsa eteen
hänen läheinen kova kohtalonsa. Hän katsoo heihin ympärillään ja sanoo
suruisasti: "En ole enää istuva kanssanne, kun ensikertaa taaskin
istutte viinin ääressä, mutta kun tulee minun isäni valtakunta, niin
sitten istumme taaskin näin yhdessä, istumme puhdistetussa autuaassa
maassa".

Kuulkaa! Sotamiesten askeleita?

Hän murtaa, rukoillen kiitossiunauksen, leivän, pelokkaassa
ahdistuksessa on hänen armas sielunsa. "Noin on tapahtuva minun
ruumiinikin kanssa. Sekin murretaan." Vielä kerran kaataa hän punaista
viiniä maljaan; hän näkee oman verensä vuotavan ja sanoo raskaasti,
muistellen vanhaa liittoa: "Minä annan vereni, että Jumala nyt tekisi
uuden paremman liiton kansani kanssa."

He nousevat aterialtaan ja lähtevät ulos yöhön.

Kuulkaa, sotamiestenkö askeleet siellä kumisevat kadulla?

Hän tarttuu tuota huimapäätä käsivarteen, ja puhuu hiljaa ja kiihkeästi
hänelle: "Kuule, minä tiedän: perkele on koettava viekotella teitä
luopumukseen. Minä olen rukoillut tulisesti Jumalaa sinun puolestasi;
sillä sinä olet rohkein: olen rukoillut, ett'et hylkäisi uskoasi minuun
ja minun palaamiseeni. Jos sinä pelon aikojen jälkeen joskus taas
rohkaiset ja karaiset mielesi, niin vahvista silloin veljiäsi."

Huimapää puhkesi kerskaamaan, ja sanoi kovaan ja kiihkeästi:
"Minäkö?... Pelkäisin?... Olen valmis, nyt paikalla, seuraamaan sinua
vankeuteen ja kuolemaan."

Silloin pudisti häntä sankari, eikä katsonutkaan häneen. "Ennenkuin
kukko laulaa, vielä tänä yönä, olet sinä jättävä minut."

Heidän jatkatessaan matkaa lauhkeni hänen mielessään. Ihana entisyys ja
kova nykyisyys sulavat yhteen.

"Muistatteko vielä, kun olimme pohjoisessa?... Minä lähetin teidät,
niinkuin olitte... Kärsittekö puutetta mistään?"

He pudistivat kaikki päitään: "Ei, ei koskaan".

"Mutta nyt! Varokaa ja valvokaa! Teidän pitää olla varuksissa kuin
sotamiehet."

"Kahdella meistä on miekat."

Siinä he nyt olivat siis taaskin sillä väärällä tiellä, jolle hän ei
saanut lähteä, niin kovasti kuin sielunsa etsikin pelastusta. Hän
katkaisi keskustelun: "Kylliksi siitä".

Kun he tulivat erääseen puistoon, valtasi useimmat kova väsymys. He
heittäysivät ruohikkoon ja nukahtivat. Kolme uskollisinta seurasivat
häntä jonkun matkaa, mutta hekin olivat uneliaita ja väsyneitä ja
vaipuivat maahan. Silloin valtasi hänet kamala yksinäisyyden tunto ja
hän rukoili heitä: "Olen niin kuolemakseni suruinen! Jääkää luokseni."

He makasivat siinä, nojautuen kyynäspäihinsä, eivät tienneet sanoa
mitään, tylsiä ja uneliaita ja väsyneitä kun olivat.

Silloin riensi hänen kärsivä yksinäinen sielunsa kauas ihmisistä iäisen
voiman turviin: "Isä... minun isäni, sinulle on kaikki mahdollista!
Isä, ota pois juotavistani tämä katkera malja! Ota pois se!... Ei, ei
niinkuin minä tahdon... vaan niinkuin sinä..."

Taaskin puhui hän ystävilleen: "Minä pyydän teitä, valvokaa kanssani...
sinä, uskollisimpani, valvo; valvohan toki kanssani!"

Taaskin pois ihmisistä, iäisen voiman turviin. Hän lepää polvillaan sen
edessä ja rukoilee taaskin: "Jos se on mahdollista... ei minun tahtoni
mukaan... vaan sinun tahtosi. Isä, eikö se ole mahdollista?"

Se ei ole mahdollista. On iäinen, selittämätön luojan tahto:
ihmiskunnan pitää vaeltaa ja kamppailla eteenpäin tuskan ja hädän
kautta. Ihmiskunta voi ainoastaan kärsimysten tietä kohota parhaimpaan.

Hänkin tuntee sen, kokoo kuin vavahtelevan vaikertavan sielunsa. "Ei
niinkuin minä tahdon. Vaan niinkuin sinä."

Siten makasi hän polvillaan puolen yötä.

Täytyy olla totta, mitä kerrotaan, että hän löysi lohdutuksen.

Silloin kuuluu aseiden kalinaa.

Petturi ilmestyy soihtujen sameassa valossa... Välkähtää miekkoja...

Paossa ovat uskolliset.

He kulettavat hänet keskellään kaupunkiin kirkkoraadin kokoushuoneeseen.

Pihalla, tulen ympärillä istuu ja loikoilee sotamiehiä. Palvelioita
juoksee edestakaisin. Kaikellaista kurjaa joukkoa, joka elää kirkosta
ja kirkonruhtinaista, ja jolle on annettu viittaus tapauksesta, alkaa
kerääntyä paikalle.

Hiukan syrjempänä tulesta, puolhämärissä, syntyy lyhyt sananvaihto ja
osoitetaan innokkaasti sormella.

"Olithan sinä hänen seurassaan".

"Oh, tyhjää puhetta!"

"Mutta kielesikin ilmaisee sinut. Olet pohjoisesta."

"Näin sinut kirkonpihalla, seisoit aivan hänen vieressään".

"Kautta sieluni!!... En ole eläissäni nähnyt koko miestä."

Kuolonkalpeana seisoo hän; hänen kätensä vavahtelevat pelosta.
Kirkonruhtinaita menee ohitse.

Kyyryssäselin hiipii hän pois sieltä, valmiina livistämään juoksuun.
Kun hän on päässyt turviin pimeälle kadulle, puhkee hän ääneen itkemään.

Alkaa sarastaa harmaa aamu, kirkon virkamiehet ovat kokoontuneet. Asia
on kiireellinen. Ja asia on valmistettu hyvin. On aikeissa asettaa
hänet syytteeseen valtiollisena rikoksentekijänä. Silloin joutuu hän
valtion käsiin. "Ja valtio on pyövelimme, ja saattaa asian pikaiseen
loppuun".

Niinpä on heidän siis tehtävä vaan yksi ainoa kysymys hänelle: "Oletko
sinä Vapahtaja, kansamme kuningas?"

Vangittu sankari kohottaa päätään. Hänen puhtaissa silmissään loistaa
hohde, joka ei enää ole tästä maailmasta: "Hän minä olen! Ja te... te
olette saavat nähdä minut Vapahtajana, isäni oikealla puolella, ja
tulevan taivaan pilvistä alas maan päälle."

Siinä oli tarpeeksi.

Päivä oli koittanut. Hän luovutetaan vartioille, ja viedään
keisarillisen maaherran palatsiin.

Koko suuri kaupunki alkaa valveutua. Kansan joukot täyttävät kadut.
Nyt ovat monet kädet pudistuneet nyrkkiin. Ja monissa silmissä välkkyy
kyynel ja viha. Mutta linnan portti on sulkeunut hänen jälkeensä. Hän
on nyt peloittavan voimakkaissa ja peloittavan ankaroissa käsissä.

Maaherran istuntosalissa syyttävät he häntä valtiollisena
salajuonittelijana.

Maaherra, jo vanhempi mies, on keisarin palveluksessa jo saanut tottua
monen kansan omituisiin tapoihin, ja on mukaunut keveästi niihin. Kuten
niin monet korkeassa asemassa olevat, on hän kokonaan unohtanut, tai
ei ole sitä koskaan tuntenutkaan: mitä on yksityinen ihmissielu ja sen
arvo. Hän katsoo syytettyä ylhäältä alas asti ja kysyy ilman mitään
sisällistä ymmärrystä häntä kohtaan: "Sinä siis olet tämän kansan
kuningas?"

"Oikein sanoit".

Maaherra katsahtaa taaskin häneen: "Minusta tuntuu, että hän on
vaaraton ihminen. Minä lasken hänet vapaaksi jälleen."

Paikalle keräytynyt hurskas roskaväki, joka seisoo ja tungeksii
pilarien välillä, huutaa: "Ristiinnaulitse hänet, ristiinnaulitse
hänet!"

Se oli keisarillisen rikoslain rangaistus valtiopetoksesta... Tuomittu
sidottiin tai naulattiin käsistä ja jaloista yksinkertaiseen ylös
pystytettyyn puuhun, ja siinä sai hän riippua, kunnes kuoli.

Sillä tapaa teloitettiin näihin aikoihin monta tuhatta ihmistä.

Arvokkaimmat kirkkoruhtinaista astuvat maaherran luokse ja
puhuvat matalaan hänen kanssaan. Tuo mies on todella valtiollinen
rikoksentekijä; paljo kansaa, varsinkin pohjoisesta maakunnasta,
seuraa ja kannattaa häntä. Jos hän laski miehen vapaaksi... sikäli
kuin he tiesivät, oli keisari sangen tarkka juuri valtiollisiin
rikoksentekijöihin nähden.

Viittaus ymmärrettiin. Enemmän kuin oikeus merkitsee maaherralle hänen
persoonallinen menestyksensä ja edistymismahdollisuutensa.

Sankari pohjoisesta tuomittiin siis kapinoitsijana ja
kruununtavoittelijana valtion rikoslain mukaan, ensin ruoskittavaksi,
ja sitte ripustettavaksi ristiin, kunnes hän on kuollut.

Ruoskaniskut viilsivät luihin asti. Ei tiedetä, kuinka tuo uskollinen
sankari on kestänyt nuo kamalat ruumiilliset ja henkiset tuskat. Kun
iskut taukosivat, on hän perinpohjin uuvuksissa. Hän ei jaksa kohottaa
paalua, jonka hänen itse täytyy kantaa teloituspaikalle. Eräs mies,
joka sattumalta menee ohitse pakoitetaan kantamaan se. Yhdessä hänen
kanssaan kuletetaan kaksi muutakin, jotka maantierosvouksesta ovat
tuomitut samaan kuolemaan kuin hänkin, teloituspaikalle.

Ylhäällä autiolla kukkulalla, joka kohoo yli kaupungin, riisutaan hän,
lasketaan alas ja kiinnitetään paaluun. Voimakkaat kädet tarttuvat
siihen ja nostavat sen pystyyn.

Sotamiehet tarjosivat hänelle juomaansa; mutta hän ei ottanut vastaan.
Hän oli kai jo liian heikko.

Muutamat kirkkoraadin jäsenet ja joku rahvaasta pilkkaavat tuota hiljaa
kuolevata. Samoin nuo kaksi rikoksentekijää hänen vierellään. He
sanoivat: "Sinähän olet kuninkaamme! No, auta siis itseäsi!"

Mitä liikkui hänen mielessään, sitä ei tiedä kukaan ihminen. Hän ei
puhunut enää mitään. Hänellä oli kai viimeiseen asti heikko toivo
vielä, että hänen "Isänsä taivaissa" vapauttaisi hänet juomasta
katkeraa maljaansa pohjaan.

Mutta ei ilmestynyt tuhatlukuisia enkeliparvia. Ei ilmestynyt
ainoatakaan.

Hänen uskollisistaan ja hänen sukulaisistaan ei ollut ainoakaan
paikalla.

Riiputtuaan jonkun tunnin vaikeasti korahdellen ristillä, kuoli hän
verenvähyyteen ja tukehdukseen.

Semmoinen oli hänen elämänsä.

Ja se hänen kuolemansa.

Hän oli ihmisistä ihanin ja jaloin.

       *       *       *       *       *

Hajalleen paenneet uskolliset riensivät kaksi ja kolme yhdessä,
pohjoiseen kotiseuduille pelastaakseen kalliin henkensä. Sinne
saavuttuaan, tohtivat he, hätäyneinä ja kovissa sielun tuskissa,
ainoastaan matalaan, ja salaa, ja arasti ympärilleen vilkkuillen, puhua
hänestä.

Hän oli varmasti uskonut, ja oli sen lujasti luvannut heille: "Minä
palaan takaisin! Pian! Kolmantena päivänä! Sanon teille, palaan
takaisin, puetettuna jumaluuden voimalla..."

Kului kolme päivää, kului kahdeksan... Hän ei palannut.

"Hänen täytyy tulla. Hän ei voi valehdella, ja hän ei saata erehtyä. On
mahdotonta, että mikään hauta, olkoon se kuinkakin syvä, voisi pidättää
tuota sankaria. Kuinka rakasti hän Jumalaa! Kuinka luotti hän Jumalaan!
Kuinka sanoikaan hän? Voiko maallinenkaan isä antaa lapselleen, joka
pyytää leipää, leivän sijasta kiven? Voisiko iäinen voima, johon hän
niin syvästi luotti, olla antanut hänelle leivän sijasta kiven? Kuinka
hän rakasti meitä! Mikä puhdas, suloisen ylevä ihminen hän oli. Kuinka
liikutti hän koko sydämemme. Oi... mitä voimme tehdä ilman sinua! Tule,
tuo meille iäinen valtakuntasi, oi Vapahtaja! Oi, me tarvitsemme sinua!"

"Hänen täytyy tulla", sanoivat vanhat kirjat, "hänen täytyy tulla",
siten kuiskivat ihmiset ja katselivat kaihoten ja kaivaten ympärilleen.
"Hänen täytyy tulla...", niin kuiskivat järvi ja puut ja tuuli yössä
niillä seuduin, joilla hän vielä neljätoista päivää sitten oli
liikkunut. "Minun täytyy saada nähdä hänet vielä", sanoi Pietari, joka
oli kieltänyt hänet, "muuten en voi elää".

"Kuule! Näitkö jotain, Pietari?"

Seuraavana päivänä levisi ensimmäinen huhu: rannalla, jossa hän usein
oli käyskellyt, oli Pietari illalla nähnyt hänet. Hän oli seisonut
pimeässä kuin lempeä ystävällinen valaistus ja katsonut häneen.

Seuraavana päivänä liiti jo toinen huhu kylästä kylään.

Hänen vanhat ystävänsä, kalastajat, olivat edellisenä iltana istuneet
rannalla, nuotion ääressä, syöden kalaa ja leipää. Tuli loimahteli,
ja meri kohisi hiljaa ja tähdet tuikkivat taivaalla ja yö avausi
äärettömänä heidän ympärillään ja he puhuivat hänestä: "Muistatteko
vielä? Silloin... ja silloin!... ja silloin!... Kuinka hän aina valaisi
ja aukaisi totuuden ihmisen eteen... oi, ja aina, aina lempeä... aina
lempeä... niin suloisen ylevä ja rakas ihminen... Kun me istuimme
tässä, muistatteko vielä? tässä rannalla... illalla aterioidessamme
nuotion ääressä... ja tuli loimui kuin nytkin ja meri kohisi ja hän
istui luonamme... ja otti leivän... ja rukoili rakkaalla äänellään...
Oi Jumalani! Näetkö?... Näitkö sinä? Oi Jumalani, minä olen nähnyt
hänet!... Hän seisoi tuossa sinun takanasi!..."

Seuraavana iltana vaelsi kaksi muuta hänen uskollisistaan pimeässä
yksinäistä maantietä kaupunkiin, kokonaan vaipuneina muistelemaan ja
puhumaan hänestä, he vaeltavat ja vaeltavat, ja ovat lapsia ajan,
jolloin koko maailma on lumottu ja yö täynnä ihmeitä, ja heidän
sydämensä haava polttaa ja rakkaus tuohon ihmeelliseen ihmiseen
palaa... "Ja jotkut ovat nähneet hänet! Olleeko se ollut todellakin
hän? Hän elää? Hän elää! Missä mahtaa hän olla tällä hetkellä, ja
tällä hetkellä vuorokaudesta juuri ovat he aina nähneet hänet...
minkänäköinen hän mahtaa nyt olla? Niin suloinen, sanoivat he, ja
valoisa... niin, suloinen ja valoisa... ehkä... ehkä käy hän tässä
rinnallamme... näkymätönnä... ja yht'äkkiä... kirkas loiste ja hän
seisoo tuossa puun vierellä... Näitkö sinä mitään? Oi... viihdytä
palava sydän!..." He tulivat kotiin, silmät syttyneinä, he olivat
nähneet hänet: "Hän asteli hämärissä rinnallamme, ja katosi".

Nyt ei enää ollut mitään rajaa.

Kun ei hän näkynyt valveilla ollen, niin näkivät hänet uskonkaihoisat,
rakastavat silmät. Kun ei hän tullut ilmipäivällä, näkivät he pimeässä
hänen valo-ilmestyksensä.

Kului viikkoja... Kun ei hän tullut ihanuudessaan ja voimassaan:
haihtuvana valona hän ei voinut kauan kestää. Näyt hälvenivät muutaman
viikon kuluessa kuin usvaharsot.

Mutta kertomukset näistä näyistä eivät hälvenneet. Kertomukset
lisäsivät ja suurensivat sitä, mitä oli nähty.

Vuosia kului... Yhä vaan ei hän tullut... He puhuivat yhä hänestä.
Hänhän oli liikuttanut koko heidän sydämensä. Muodostui kalastajain ja
nummitalonpoikien keskuudessa lahko, joka uskoi häneen Vapahtajana, ja
joka joka päivä palavin sydämin odotti hänen tulemistaan ja Jumalan
valtakuntaa.

Vuodet kuluivat. Niiden joukko, jotka kuiskivat ja kertoilivat
keskenään hänestä ja uskoivat hänen tulemiseensa, kasvoi verkalleen.
Heitä oli jo pääkaupungissakin; sieltä, juhlassakävijäin välityksellä,
levisi heidän uskonsa heidän maamiestensä keskuudessa aina kaukaiseen,
suureen keisarinkaupunkiin asti. Ja mitä ihmisiä ne olivatkaan, jotka
sen omistivat! Ihmisiä kaikista maista, ja kaikista uskokunnista!
Syrialaisia ja egyptiläisiä, germaanilaisia sotamiehiä ja kreikkalaisia
työmiehiä. Kuinka he yhä uudelleen ja uusilla väreillä kuvasivat
Vapahtajan elämän eteensä! He kaikki lapsia sekaisen levottoman ajan,
ja asujamia lumotun maailman. Kaikkialla, missä heitä vaan oli kaksi
tai kolme tai kymmenen yhdessä, kertoivat ja kuiskivat he matalaan,
silmät säteilevinä, hänen elämästään.

Silloin muuttui tuo yksinkertainen uljas ihmiselämä aina
ihmeellisemmäksi.

"Minulle on kertonut eräs -- hän on kuullut sen joltakin hänen
uskollisistaan -- että hän kerran käveli merellä!"

"Niin... ja tiedätkö siitä, että hän kerran on asettanut myrskyn?"

"Oletteko jo kuulleet -- tiedän sen eräältä, joka on kotoisin samoilta
seuduilta kuin hän -- kerran oli häntä seurannut autioon erämaahan
neljätuhatta ihmistä. Ne kaikki ravitsi hän... mitä arvelet siitä?
seitsemällä leivällä."

"Ei, niitä oli viisituhatta ihmistä, ja hänellä oli viisi leipää, siten
se oli. Ja kaksitoista koria muruja koottiin aterian jälkeen."

"Yhden kuolleen on hän herättänyt kuolleista".

"Mutta pääasia on, että hän itse on noussut kuolleista".

"No... se on varmaa... Kaikille uskollisilleen on hän ilmestynyt."

"Vartiat haudalla ovat murtuneet polvilleen".

"Hän on istunut heidän seurassaan ja syönyt ja juonut. He olivat
syöneet kaloja."

"Olenpa kuullut, kun kerran olin juhlilla kotimaassa, että hän
yht'aikaa on ilmestynyt viidelle sadalle hengelle".

"Niin, heidän silmäinsä edessä on hän noussut taivaaseen".

"Ylös taivaaseen? Mitä hän siellä? Täällä maanpäällähän hänen pitäisi
perustaa Jumalan valtakunta?"

"Niin... hän palaa taaskin. Hän on lähtenyt ainoastaan toistaiseksi
pois."

"Mutta se on totta, hän on nyt taivaassa. Muutenhan hän olisi
keskellämme! Sillä onhan hän noussut kuolleista!"

Kaikkea sitä, mitä he ennen turhaan olivat vaatineet tuolta
yksinkertaiselta vilpittömältä ihmiseltä: ihmeellistä taivaallista
syntyperää, kuninkaallista sukuluetteloa, yliluonnollisia ihmetekoja
ja merkkejä, ylösnousemista; kaiken sen kuvitteli ja kutoi nyt tulinen
rakkaus ja runoileva mielikuvitus ja uskonnollinen tarve hänen
ilmestyksensä ympärille.

Siten puhuivat he ja siten odottelivat he.

Vuodet menivät menojansa. He rukoilivat Isää taivaissa, kuten hän
oli opettanut: Tulkoon valtakuntasi; ja elivät puhtaasti, ja tukivat
ja rohkaisivat toisiaan, ja elivät kaihon ja kaipauksen autuudessa.
Muutamat hänen uskollisistaan kuolivat. Ja hän oli kuitenkin sanonut:
"Minä tulen eläissänne vielä?..."

He odottivat ja odottivat.

Ja yhä vielä ei hän tullut.

Silloin oli lähellä vaara, että hänen kannattajansa jäisivät ainoastaan
ahtaaksi, kansalliseksi lahkoksi. Se vaara oli lähellä sentähden, että
hän ei tullut, niinkuin hän oli sanonut. Oli lähellä vaara, että tuo
hurskas, urhoollinen sankari olisi elänyt elämänsä turhaan, ja että
hänet unohdettaisiin: ja että ihana suuri asia, jonka edestä hän niin
uljaana oli kuollut, nimittäin ihmiskunnan ylennys ja kohotus, menisi
hukkaan ihmiskunnalta.

Oli lähellä vaara, että tuo hento ihanan suloinen elämä haihtuisi kuin
tuoksu ilmaan.

Silloin astui esiin suuri, voimakas, melkenpä kummallinen mies. Hänestä
tuli hänen oppinsa säilyttäjä ja sen julistaja.

       *       *       *       *       *

Eleli, ei niin kaukana hänen synnyinseuduiltaan, eräs hänen
kansalaisensa, kiihkokansallinen ja kirkollismielinen mies, hän
oli hyvin oppinut, saanut laajan kansallisen ja yleismaailmallisen
sivistyksen, ja oli järkensä terävä.

Mutta hän oli peräti ja perinpohjin sairas ihminen. Ja oli sairaus,
joka häntä vaivasi, kuten esiintyy monissa kohdin hänen kirjeitään
hänen ystävilleen, tämä: häntä kiusasivat vaikeat hermokohtaukset ja
henkinen epäsointu niin, että hän näki luonnollisen elämän paljaana
kurjuutena, inhottavuutena ja kuolemana; ajoittain kiihkeni tämä
hänen sairaalloisuutensa suorastaan kaatuvatautikohtauksiksi, joiden
kestäessä hän, tiedottomana, näki ihmeellisen ihania ja taivaallisen
suloisia näkyjä. Hän ei nähtävästi ollut paljon nuorempi kuin tuo
puhdas, uljas sankari pohjoisesta, eikä ollut nähnyt häntä ikinä omin
silmin.

Tällä miehellä nyt oli eräs usko, joka oli yhteinen hänelle ja monelle
sivistyneelle hänen maamiehistään ja aikalaisistaan, merkillisen
ylevä ja ihmeellinen usko; kuten yleensäkin tuo levottomasti
etsivä ja kamppaileva aika synnytti ihmeellisiä elämän selityksiä
kuvitusrikkaissa päissä ja hurskaissa sydämissä. Hänen uskonsa,
jossa hän riippui luonteensa ja sydämensä mukaisella kuumuudella ja
tulisuudella, oli lyhyesti seuraava:

Ylemmästä taivaallisesta maailmasta, voimainsa ylenkylläisyydestä,
on Jumala lähettävä Vapahtajan, iäisen, taivaallisen olennon. Tämä
iäinen, taivaallinen olento, joka jo maailmaa luodessa oli Jumalan
oikeana kätenä, ja joka on ihanampi ja ylevämpi kuin Jumalan enkelit,
on nyt kätkevä ja peittävä taivaallisen ihanuutensa ihmishaamuun.
'Vapahtajana' on hän astuva taisteluun tämän alemman maailman pahoja
ihmisiä ja henkiä vastaan ja on voittava tai kuoleva. Lopulta on hän
kuitenkin joka tapauksessa Jumalan ja enkelien avulla voittava, ja on
vapahtava ihmiskunnan kaikesta pahasta. Ja nyt, tuo iäinen taivaallinen
olento tulee pian: sen _täytyy_ tulla pian. Kuinka onkaan tuskaa ja
puutetta ja valitusta koko elämämme, kuinka onkaan sitä joka ihmisen
elämä! Hän voi tulla mikä päivä tahansa. Taivaallinen olento! Armas
valoilmestys! Vapahtaja! Jumalan valtakunta! tule! tule! Sillä maailma
on kypsä.

Kun nyt tämä mies, jolla oli tämä usko, kuuli, että pohjoisessa
hänen kotimaataan oli lahko, joka väitti ja sanoi: Vapahtaja, tuo
taivaallinen olento, oli, käsityöläisen haamussa, jo ilmestynyt,
ja olivat hänen kansansa hurskaat johtomiehet, jotka eivät olleet
ymmärtäneet ja tunnustaneet häntä, surmanneet tämän Vapahtajan, mutta
että hän oli herännyt elämään taaskin, ja palaisi kohta takaisin;
niin valtasi hänet ankara mielenliikutus ja voimakas suuttumus. Se ei
ollut mahdollista! Kuinka ei _hänen_ kirkkonsa olisi tuntenut Jumalan
Pyhää? Hänen maansa hurskaatko eivät olisi tunteneet vieraassa haamussa
ilmestynyttä taivaallista olentoa? Pettäjiä he olivat ja houkkioita!...
Ja hän kutsui valtiota avuksi ja syytti ja vainosi heitä tulisella
vihalla ja kiivaalla innolla.

Mutta hän ei löytänyt mitään lepoa ja rauhaa uskossaan. Se usko oli
niin kylmä ja tyhjä. Se oli oikeastaan vaan kuin telineet todelliselle
uskolle; puuttui siltä kuuma elokas ja eloon herättävä sisältö. Tätä
sisältöä kaihosi ja kaipasi tuo ruumiillisesti ja sielullisesti kovasti
kärsivä mies. "Oi Herra, lähetä pian taivaallinen olento! Oi Herra,
kuinka on silloin oleva, kun hän tulee! Kuinka on maailma silloin
oleva?"

Eräänä päivänä nyt siis, kun hän vaelsi yksinäistä tietä, ja juuri
oli matkalla vainoomaan heitä, ja kuumassa, hurskaassa, sydämessään
yhtämittaa ajatteli heidän väärää Vapahtajaansa. "Ylevän suloinen on
hän ollut ja puhdas" sanovat he, "ja äärettömän lempeä, ja Jumalan
lapsiksi tahtoi hän meidät ihmiset -- pois kaikki ulkonaiset muodot
ja ulkonainen hurskaus... Niin... se on totta. Semmoisia he ovat,
hänen puoluelaisensa. Kuinka ihmeellisesti he luottavat Jumalaan!
Kuinka suurella ilolla ajattelevat he olevansa hänen lapsiaan, ja
kuinka riemumielin kestävät he minun vainoani! Ja kuinka lempeitä ja
ystävällisiä ovat he toinen toisilleen! Niin... heillä on kaikki,
kaikki, jota minä sydämelleni kaipaan ja kaihoon, ja jota en voi
saavuttaa... Ja hän on surmattu, ja noussut ylös kuolleista? Vapahtunut
kurjasta ihmisruumiista?... He ovat nähneet hänet omin silmin... jos se
nyt kuitenkin olisi totta? Jos hän kuitenkin olisi hän?... Oi... kun
hän... ilmestyisi minulle!... Kun näkisin hänet, kuolleista nousseena,
todistettuna taivaan lähettilääksi; silloin... silloin löytäisin
minäkin vapahduksen tästä kuoleman ruumiista... minäkin seisoisin,
eläen vapahdettua ylevää elämää, Jumalan polvien edessä, autuaana...
oi silloin!... silloin..." Ja katso... silloin... kun hän kulki
siinä, peloittavan epäilyn raastamana: silloin yllättää hänet yksi
hänen vaikeita taudin kohtauksiaan: hän näki hänet, joka saatti hänen
sydämensä tähän epäilyyn ja hätään, näki hänet hänen taivaallisessa
ihmeellisessä suuruudessaan ja ihanuudessaan.

Tästä hetkestä oli hän tulinen ja uupumaton uuden opin ja uuden
sankarin julistaja. "Hän on ilmestynyt minulle!" sanoi hän. "Siis on
hän Vapahtaja". Ja nyt sovitti hän tuon yksinkertaisen koruttoman
sankarin, tuon ylevän ihanan, vilpittömän ihmisen elämään korkean
haaveellisen uskonsa kaikki ihmetelineet. Hän teki hänestä tuon iäisen
jumaluusolennon, tuon suuren iäisen maailman-ihmeen. Hän puki tuon
koruttoman, pelokkaan, nöyrän ihmisen seitsenkertaiseen, välkkyvään ja
kimaltelevaan ja koruista raskaaseen kultapukuun.

Nuo vanhat vilpittömät nummitalonpojat olivat tunteneet hänen isänsä ja
äitinsä, ja olivat istuneet hänen kanssaan yhdessä pöydässä. He olivat
nähneet hänen nauravan ja itkevän, olevan harhassa ja epäilevän, olevan
suuttunut ja vihassa, terve ja heikko. He olivat vaeltaneet hänen
kanssaan noita pitkiä hiekkaisia teitä pääkaupunkiin: he tiesivät,
ett'ei hän ollut maailman luoja, vaan ihminen kuin he itse. Mutta tämä
tulinen, haaveellinen, maailmankuvansa huikaisema ihminen ei ollut
koskaan nähnyt häntä; hän tiesi ainoastaan hiukan hänen elämästään, se
ei kiinnittänyt hänen huomiotaan: hän näki hänessä ainoastaan iäisen
ihmeolennon, joka oli kuollut ja noussut ylös; ja nyt: "Herätkää,
ihmiset! Herätkää! Jumala on ollut maailmassa! Herätkää! Hän tulee...
hän tulee! Kohta!... Huomenna tai ylihuomenna tulee hän takaisin
taivaasta, tuomiolle."

Hän tempasi tulihengellään mukaansa vanhat uskollisetkin. Hän voitti ja
käänsi hänen vanhat kannattajansakin. Hän käänsi uusia: maamiehiään,
muukalaisia. Sillä mielissä eli kaipaus suureen voimakkaaseen uskoon
ja kokonaiseen maailmankuvaan. Ja hän oli urhoollinen ja henkevä,
ja hänen hurskautensa oli syvä, tulinen ja haltioitunut. Kuin pyhä
hurma, sanoo hän itse, eli ja hehkui hänessä hänen uusi uskonsa ja
rakkautensa. Ja sitte oli hänellä rajaton mielikuvitus. Hän tiesi
kaiken: Jumalan salaiset aikeet ja maailman luomisen, ja viimeisen
tuomion. Kaiken, kaiken tunsi ja tiesi hän. Hän rakensi ihmeellisen
ajatusrakenteen, jossa oli jos mitä tukia ja kiinnikkeitä, jäykkä se
oli ja kankeamuotoinen, mutta sen läpi leimahteli ja hehkui rakkauden
tuli; se ylettyi helvetistä, läpi kuolleitten hautojen, ja kohosi aina
seitsemänteen taivaaseen ja ehkä senkin yläpuolelle.

Niinpä oli tuo koruton jalo ihmiskuva nyt kokonaan muuttunut uudeksi.
Uskollisesta ja vilpittömästä, tuskallisesti kamppailevasta ja
etsivästä ihmisestä oli tullut ihmishaamussa kulkeva iäinen ihmeolento.
Miehestä, joka tulisesti rakasti köyhää, epätoivoon joutunutta
kansaansa, ja joka kuoli murtunein toivoin, tuli iäinen, kaikkien
ihmisten, tulevaistenkin, syntien sovittaja. Hänen vaatimuksensa:
"Kaikki ihmiset ovat luonnostaan Jumalan lapsia, ja voivat täyttää
Jumalan tahdon, jos vaan tahtovat", sai nyt tämän selityksen: "Ihmiset
ovat luonnostaan kokonaan turmeltuneet, kokonaan voimattomat, synnin
lapsia, ja voivat ainoastaan ihmeen kautta tulla kohotetuiksi Jumalan
luoksi". Hänen vaatimuksensa: "Tunne itsesi Jumalan lapseksi! Täytä
Jumalan tahto! Ihminen, joka täyttää Jumalan tahdon, on autuas", sai
nyt uuden muodon: "Tehkää niin! Mutta uskokaa lisäksi, että iäinen
Jumalan poika on kuollut puolestanne, niin tulette autuaiksi." Hänen
toivonsa, "että hän pian palaisi takaisin ja perustaisi kansansa
keskelle Jumalan autuaan valtakunnan", muuttui nyt uskoksi, "että
hän tulisi ilmestymään kaikkien ihmisten maan päällä, elävien ja
kuolleitten, iäisenä, jumalaisena tuomarina". Mutta _yhdessä_ asiassa
seisoi hän rinnan tuon vilpittömän, jalon ihmislapsen kanssa; hän sanoi
kuten hänkin: rakkaus Jumalaan ja ihmisiin käyköön yli ja ennen kaiken!

Hän saarnasi ja saarnasi, tulisesti ja hehkuvasti, palaen rakkaudesta
iäiseen taivaalliseen olentoon ja Jumalaan ja ihmisiin, jotka hän
niin katkeran mielellään olisi tahtonut pelastaa. Hän kesti vaivaa
ja vaaroja, pilkkaa ja vaikerrusta. Tosiaankin: hän oli suuri, jalo
mies kaikessa omituisuudessaankin, ja uljas sankari. Hän saarnasi aina
kuolemaansa asti: "Iäinen, taivaallinen olento tulee! Hän tulee! Ja
hänen mukanaan tuomio!"

Mutta ei tullut.

       *       *       *       *       *

Ei tullut.

Silloin varustausivat uskovat sen varalle, että viipyisi ehkä vielä
kauankin hänen tuloonsa. He järjestivät olonsa ja tilansa hiukan
mukavammin. He jättivät tuon tulisen uskon, että hän saattoi tulla
mikä silmänräpäys hyvänsä, ja ilahuttivat mieltään lempeällä toivolla:
"Kuolemamme jälkeen olemme pääsevät hänen luokseen, ja hän on sulkeva
meidät armosyliinsä".

Silloin aukeni taaskin tilaa papeille. He työntäysivät hiljaa ja
varovasti "taivaallisen Vapahtajan" ja ihmisen välille. Alkoi taaskin
tuo iänikuinen kaupanteko ja tinkiminen ihmisvelttouden ja ihmispelon
välillä; ja ylijäämä pujahti viekkaiden ja mukavuutta rakastavien
pappien taskuihin. Aivan kuin oli ollut asianlaita armaan sankarimme
aikoina hänen kansansa keskuudessa.

He kokosivat vanhat kirjat, joita tutkimaan tuo uskollinen sankari
nuoruutensa vuosina oli pelonalaisessa mietiskelyssä syventynyt, ja
neljä ihmeellistä kertomusta hänen elämästään; ja kirjeet, jotka tuo
hänen suuri, omituinen kannattajansa ja puolustajansa oli kirjoittanut
ja muutamia muitakin kirjoituksia, jotka käsittelivät hänen asiataan
ja oppiaan, ja sitoivat nämä kaikki vastakohdat ja ristiriitaisuudet
yhteen kirjaan, ja kutsuivat sitä "pyhäksi kirjaksi", ja sanoivat --
ja useimmat heistä uskoivatkin todella siihen -- että koko kirja oli
kirjoitettu Jumalan silmien edessä, eikä sisältänyt mitään erehdyksiä
ja ristiriitoja itsessään.

Ja kun tämä usko, tällä tapaa nyt jo kahdesti muunnettuna, nyt
siis oli muuttunut helposti käytettäväksi, mukavaksi, ja sentään
kirjavasisältöiseksi asiaksi, virtaili sille kannattajia summissa.
Rikkaatkin ja ruhtinaat alkoivat pitää sitä siedettävänä. Ja kun yhä
enemmän laajeni sen tunnustajain luku, niin liittyi niihin uskon
asioista väliäpitämättömäin sankka joukko. Niinpä tuli tämä usko
muotiasiaksi ja valtion uskonnoksi.

Vuosisatoja vierähti. Papit ja kirkolliskokoukset neuvottelivat
ja keksivät uutta. Syntyi pyhiä tarinoita; kerrottiin vanhojen ja
uusien pyhien ihmetöistä, ja kyhättiin kirjoja niistä. Kirjoitettiin
suuria lakikokoelmia. Ja kaikki nämä tiedot ja pyhimystarut ja kirjat
ladottiin kaikki, kirja kirjalta, pyhälle kirjalle. Pappien viljapelto
heilimöi kukoistuksessaan ja täytti tuoksullaan lämpimän suvipäivän.
He sovittivat yhä enemmän ihmisviisautta ja -kekseliäisyyttä pyhään
kirjaan, eivätkä välittäneet siitä itsestään enää melkein ollenkaan,
ja unohtivat sen melkein, eivätkä ajatelleet, että sattuisi joku siitä
koskaan valittamaankaan.

Ja niinpä oltiin nyt niin pitkällä, että tuosta lempeästä
nummistolaisesta, uljaasta sankarista, joka eli niin vilpittömän
uskollisen elämän, ja jolla oli niin ihmeellinen puhdas lapsenusko, ja
joka kuoli niin yksinäisen toivottoman kuoleman, että hänestä aika, ja
ihmisjärki ja vallanhimo olivat luoneet jäykän kankean taruolennon:
joka istui ylhäällä, pilvien takana, puettuna kultaan, ja hallitsi
maailmaa. Ja hänen rinnallaan istui, häntä melkein suurempana vielä,
hänen äitinsä. Hänen raukka, tuhma äitinsä!! Ja hänen ympärillään
seisoivat silkkipuvuissa ja arvokkain, ylpein ja jäykin ryhdin
ja ilmein nuo vanhat, viisaat ja kiivashenkiset nummitalonpojat,
jotka muinoin avojaloin olivat vaeltaneet hänen rinnallaan pölyisiä
hiekkateitä.

       *       *       *       *       *

Iäinen voima pitää alituisessa liikkeessä, ei ainoastaan tähtiä, ei
ainoastaan meriä, vaan ihmiskuntaakin.

Tapahtui että Saksan kansassa kasvoi eräs, jolla oli kuuma tulinen
sielu, jonka henki oli voimakas, aistillinen ja luonnollinen, jonka
uljuus oli ylväs ja suora, ja joka oli saanut kunnollisen sivistyksen,
oikea saksalainen. Kun hänestä tuli mies, etsi hän sielussaan puhdasta
vilpitöntä suhdetta iäiseen voimaan. Silloin heitti hän nurinniskoin
kaikki nuo kierot ja tuhmat ja ylpeät kirjat, jotka papit olivat
latoneet pyhälle kirjalle, viskasi ne pöydältä alas lokaan, ja istuutui
pöydän ääreen ja alkoi tutkia kirjaa.

Ja kun hän nyt tutki sitä, niin tulvi siitä hänelle vastaan mahtavina
ja runsaina nuo tuon suuren kummallisen julistajan, Paavalin
torventorahduksilta tuntuvat sanat. Hän kuuli ainoastaan hänen äänensä.
Hän ei ymmärtänyt tuota tulista kiihkeätä miestä kokonaan, hän selitti
hänet hiukan oman päänsä mukaan. Hän asetti uskonsa keskukseksi hänen
sanansa: "Ihminen löytää hurskauden Jumalan edessä uskossa Jumalan
pojan kuolemaan ja iäiseen sovitukseen". Hurskautensa ja sen miehekkään
rohkeutensa voimalla, jolla hän astui uskonsa eteen, voitti hän
puolelleen puolet kansaansa. Pohjois-Saksa ja muut germaaniset kansat,
maailman voima ja tulevaisuus heittivät luotaan koko tuon homehtuneen
kirjaröykkiön ja lähtivät uusine uskoineen, "Jumalan sanoineen" tai
"kirkonoppineen", kuten he sitä kutsuivat, purjehtimaan kohti uutta
ylvästä aikaa.

Mutta kauan eivät he osanneet silläkään purjehtia. Eivät enempää kuin
kolmesataa vuotta.

Se sisällinen, vaikea, historiallinen ja myöskin sielullinen
harhaluulo, jolle tämä "Jumalan sana", tämä "kirkonoppi" oli perustettu
-- se nimittäin, että se opetti: että tuo vilpitön sankari olisi
iäisenä ihmeolentona, Jumalan poikana ja maailman luojana ollut
valepuvussa maan päällä -- tämä harhaluulo vaikutti, että tämä
kirkonoppi piankin sai jotain tyhjää, kovaa ja kankeata itseensä. Ja
mitä kankeammaksi ja kovemmaksi se tuli, sitä enemmän miellytti se
kaikkia keskinkertaisia ja lahjattomia. Ja mitä enemmän se joutui
näiden keskinkertaisten ja lahjattomien käsiin, sitä enemmän alkoi se
kopeilla ja ylvästellä ja sanoi itseään muuttumattomaksi. Ahdasmieliset
ja lahjattomat miehet keksivät lopulta sanoa näinkin: "Jumalan sana ja
Lutheruksen oppi eivät voi ikinä hävitä maan päältä".

Niinpä kääntyivät ja vieraantuivat kahden viime vuosisadan kuluessa,
tästä kirkosta ja tästä uskosta kansan kaikki jaloimmat henget,
sen parhaat runoilijat, ajattelijat ja ruhtinaat, kaikki nuoret ja
ylpeänuskaliaat. He vaativat kirkolta, että se olisi ylevä ja ylväs
totuuden julistaja koko kansan edessä, ja johtaisi sitä ylväille
teille, kaikkeen jaloon vapauteen. Mutta nämä kirkot kumpikin seisoivat
sensijaan kuin kaksi vanhaa leirikaupustelijatarta, aivan takimmaisina,
salaisten rattaittensa ääressä, ja valittivat ja marisivat joukon
takana, joka riensi eteenpäin. Hei, miten riensikään se joukko! Fredrik
Suuri ja Goethe ja Helmholtz... ken luettelisikaan kaikki ne nimet!
Kunniaa teille, johtajamme.

       *       *       *       *       *

Iäinen voima vaikuttaa ja työskentelee alati ihmisten ajatuksissa ja
mielissä.

Joukko viisaita ja uljaita saksalaisia miehiä, jotka eivät olleet
löytäneet tyydytystä kylmässä, sielulle vieraassa kirkonopissa, ja
joiden mielet iäinen voima oli herättänyt levottomiksi, niin että
heidän täytyi etsiä Jumalaa, rohkaisivat mielensä -- siitä on nyt jo
sataviisikymmentä vuotta -- ja päättivät ryhtyä tutkimaan pyhää kirjaa.
He tahtoivat tarkastaa ja nähdä, oliko pyhä kirja todellakin eheä
kokonaisuus ja erehtymätön, kuten kirkot opettivat. He päättivät näin
-- ja se oli rohkea päätös: "Me ryhdymme tarkastamaan ja tutkimaan
pyhää kirjaa aivan kuin olisi se tavallinen kirja."

Ja kun he nyt tutkivat sitä, -- sadat vilpittömät rohkeat oppineet,
tutkivat sata vuotta, pitkässä vaikeassa työssä -- niin alkoi käydä
selkeämmäksi ja selkeämmäksi, että "pyhässä kirjassa" oli paljon
historiallisia ja uskonnollisia erehdyksiä ja harhaluuloja, ja
monellaisia eri uskoja, paljon jaloa ylevää ihmisyyttä ja paljon
pahaakin, paljon kovaa ja tylyä ja paljon ristiriitaisuutta. Se oli
ihana, järjestämätön, monikirjava kirja, kuten ihmeenihana, hoitamaton,
monikirjava puisto.

Ja nuo uljaat miehet uskaltausivat yhä syvemmälle tuohon ihmeelliseen
ihanaan puistoon. Yhä syvemmälle. Monen tiheän pensaikon läpi, ja
korkeiden, ylväitten, taipumattomien puiden lomitse. Yhä syvemmälle.
Arkaillen ja kuumaa tulista kunnioitusta kantaen sielussaan.
Löytäisivätkö he sen pyhän maan, jota ihmissielu etsii!... Ja silloin,
kuule!... silloin kuulivat he... keskellä tuota avaraa, monikirjavaa
puistoa, piilottauneena viherjiin, ihmeellisiin, tiheihin pensaihin
matalaan ja selkeään satakielen ihanan ja puhtaan äänen. Se lauloi
ihmeellisen suloisesti, vilpittömästi ja syvästi, lopuksi niin
pelokkaan kipeällä tuskaisalla äänellä iäisen voiman rakkaudesta ja
ihmisluonnon jumalaisuudesta.

Ja kuten alkoi Lutheruksen päivinä monessa saksalaisessa kodissa uusi
kuuma etsintä löytääksi "Jumalan sanaa", ja syttyi uusi rakkaus siihen:
siten virkosi näinä meidän päivinämmekin tulinen uusi rakkaus tuohon
vilpittömään sankariin, joka oli ollut niin monen oudon ja ihmeellisen
puvun kätkemä ja peittämä. Se oli iloisen tulisen ahkeruuden
aika. Valonkammoojain ja mustatakkisten pilkatessa ja hampaitaan
kiristellessä, pelokkaiden luonteiden vaikeroidessa ovat uljasmieliset
saksalaiset oppineet työskennelleet vuosikymmeniä peratakseen
orjantappurapensaikkoa, jonka takana tuo sankari salattuna oli
maannut kaksituhatvuotista untansa: Herää! Herää vilpitön uskollinen
sankarimme! Ja vähitellen, kun monet uskolliset ja totuutta rakastavat
miehet olivat työssä ja työskentelivät käsi kädessä, näimme hänen
sielunsa, ja kuus' tai seitsemän tärkeintä kohtaa hänen elämässään tuli
varmennetuksi; ja hän seisoi edessämme: ihmisenä.

Ihminen oli hän. Siitä on todistuksia kyllin! Ensinnäkin: hän on
sanonut sen itse. Toiseksi: hän oli ajatuselämässään aikansa lapsi.
Kolmanneksi: hänen luonteellaan oli erikoiset piirteensä ja puitteensa.
Neljänneksi: hän on kehittynyt ja muodostunut. Viidenneksi: hänen
luonteensa ei ollut ihan vapaa pahasta. Kuudenneksi: hän on erehtynyt,
varsinkin siinä: hän ei palannut, eikä tullut Jumalan valtakuntakaan...
Hän oli ihminen. Niin ihmeellisen hyvä ja lempeä, niin viisas ja rohkea
kuin hän olikin: yksikään hänen tekonsa ja yksikään hänen ajatuksensa
ei kohoo yli ihmismittojen. Hän oli ihanin ihmislapsista.

Ja ihmeellisen ihanasta ihmissielustaan on hän tuonut meille uskon
jokaisen ihmissielun ylevään jumalaiseen arvoon ja merkitykseen, ja
perustuen tähän uskoon, uskon tuntemattoman iäisen voiman hyvyyteen
ja läheisyyteen, ja tästä samasta uskosta, ikäänkuin mehevästä
voimakkaasta maasta täyteläs raskas hedelmä, versoovan uskon
ihmiskunnan tehtävien ihanaan ratkaisevaan suuruuteen ja niiden
ihmeellisen korkeaan päämäärään: Jumalan valtakuntaan. Ja on siten
kohottanut valoon ihmiselämän tarkoituksen ja arvon, ja iäisesti
aateloinnut sen.

       *       *       *       *       *

Ja nyt työnnämme puoleen, mitä hänessä oli hänen aikansa ahtauksia ja
harhaluuloja: hänen uskonsa henkiin, hänen ihmetekonsa, hänen uskonsa
ruumiilliseen ylösnousemiseensa ja Jumalan valtakunnan läheisyyteen.
Ei edes hänen siveysoppinsa, niin ylevä kuin se onkin, enää sido ajan
lapsia, joka on niin kokonaan toinen, kuin hän voi ajatella.

Me työnnämme puoleen kaikki ne opitkin, joita ihmiset, Paavalista ja
evankelioista alkaen ovat sommitelleet Jumalasta ja hänestä ja paljosta
muusta.

Me hylkäämme siis Jumalan äidin ja pyhät, paavin ja messut. Pois ne!
Jumala on lausunut tuomionsa siitä kaikesta saksalaisen tieteen kautta,
ja on tuominnut ne kuolemaan.

Kolmiyhteisyydenkin hylkäämme ja syntiinlankeemuksen, ja iäisen
Jumalanpojan ja hänen verensä lunastusvoiman ja ruumiin ylösnousemisen.
Miksi uskoisimme niihin kaikkiin? Eivät ne tee meitä iloisemmiksi, eikä
pyhemmiksi. Ja ylipäätään, mitä on noilla asioilla tekemistä uskon
kanssa: nehän ovat tietoa. Ja ovat väärää tietoa. Saksalainen tutkimus
on ruhjonnut ne. Ne saattavat aikoinaan olla olleet ihmiskunnalle hyvät
ja siunaukseksi, ja muodostaneet suojelevan ristikkoverkon hennon
Vapahtajan kuvan ympärille. Nyt niitä ei enää tarvita. Pois ristikot
tieltämme! Ne jotka enää katsovat niihin, ovat joko tietämättömiä, tai
teeskentelijöitä. Kuinka suloinen ja ihana on nyt kuvasi, Vapahtaja!
Kuinka vilpitön ja lapsekkaan suora on uskosi!

Todellakin, sinä uskoit ilman suurta näkyvää perustetta, ja sinä uskoit
ilman suuria näkyviä tuloksia. Sinun "isäsi taivaassa", hän salli sinun
todella joutua syvään hätään ja syvään yöhön, ikäänkuin olisi hän
armotta ja säälittä. Ja mitä ovatkaan ihmiset, joiden arvon kohotit
niin korkealle, tehneet sinulle, oi sankari! Mutta sisällisesti,
sisällisesti oli sielullasi ääretön ihana voitto korkeasta ylevästä
uskostaan. Kuinka syvällä ilolla se täytti sinut, kuinka sädehtivät
silmäsi, kuinka voimakas olit, ja kuinka lempeä! Oi, uskosi teki
sinusta suloisimman ja ihanimman valon, joka loistaa ihmiskunnalle.

Siksi, olkoon tuntematon iäinen voima, mitä ja kuinka se olkoonkin,
ja menetelköön kanssamme miten ja kuinka se tahtookin: sinun uskosi,
sinä ihanin ihmislapsista, on meidän uskomme. _Tämä_ on uskomme: Me
tunnemme, tunnemme itsessämme salatun iäisen voiman ja uskomme siihen
kuin iäisesti hyvään, turvalliseen ja pyhään. Ja astumme sen eteen
pelokkaan hartaalla lapsenrakkaudella: turvaudumme siihen, iloitsemme
siitä, kamppailemme ja haemme itsemme lähelle sitä. Ja voitamme siitä
ilon, joka levittäytyy oloomme kuin sunnuntai rauha, saamme kyvyn antaa
korkean arvon omalle ja jokaiselle sielulle, saamme valppaat avoimet
silmät, voimaa kaikkeen uljaaseen edistykseen, ja iloisen luottavan
toivon ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Tämä usko on meidän uskomme, ei siksi, että hän, jolla ensiksi oli
tämä usko, oli mikään iäinen ihmeolento, ja että hänellä muutenkaan
olisi mitään sitovaa voimaa sisälliseen elämäämme nähden. Mikä voima
voisikaan sitoa ihmistä näissä asioissa? Kuinka voisi näissä asioissa
toinen sielu sitoa uskonsa käskyllä toisen sielun? Ihmisen sielu seisoo
näissä asioissa yksin omalla pohjallaan. Vaan on tämä usko siksi meidän
uskomme, että se avaa parhaimman sielussamme hereille. Olen koko
elämäni siinä tilassa, että minun täytyy kysyä sielultani: "Sieluni,
sinä et lakkaa tavoittelemasta ja etsimästä onnea. Sanohan sieluni:
mikä nyt voi tehdä sinut tyyneeksi, lujaksi, luottavan, juhlivan
iloitsevaksi ja iloiseksi?" Silloin vastaa se: "Siksi voi minut tehdä
se usko, joka oli tuolla sankarilla. Hän oli oikea, kokonainen ihminen;
siksi löysi hän tuon oikean ihmisuskon. Auta minua, iäinen voima, sinä
salainen ja salaperäinen, lempeä, isä, auta minua, että minäkin saisin
sen."

Ja nyt iloitkaa, lapset koko maassa, ja heidän opettajansa! Vielä
pitää teidän vastaanottaa ja antaa väärää sekaista tietoa, jolla ei
ole mitään tekoa uskon kanssa, ja joka on hyödytöntä ja vahingollista.
Iloitkaa; se kaikki on kohta joutuva romukammariin. Te olette saavat
iloita vaatimattomasta kirvesmiehestä Jesuksesta, tuosta ihmeellisestä
puhtaasta sankarista, ja olette saavat ottaa hänen korkean ylevän
lapsenuskonsa mukaanne elämään.

Iloitse, varttunut nuoriso koko maassamme! Kirkko taistelee järkeä
vastaan, jonka Jumala meille on antanut, ja taistelee kaikkea
jaloa elämänhalua vastaan. Katsokaa: tässä on usko, joka iloitsee,
riemuitsee jokaisesta tieteen voitosta, usko, joka on lähellä jaloa
kreikkalaisuutta.

Oppineet ja taiteilijat, iloitkaa! Kuinka seisoittekaan sekauneina ja
päitänne pudistellen tuon muodottoman, oudon ihmekuvan edessä. Kirkko
oli pystyttänyt sen keskelle ihmiskunnan tietä; te vältitte kaaressa,
ettekä tietäneet, mitä sillä tehdä. Nyt seisoo hän tuossa, tiellä
nytkin, vilpitön, pelokkaan kysyvä ihmislapsi, ja katsoo teihin syvine,
vilpittömän uskollisine silmineen. Ihmeellisen ylevä, ja kuitenkin
ihmisellinen on nyt ihmiskunnan tie.

Te saarnaajat kummassakin kirkkokunnassa, te, joilla on rohkea, vapaa
mieli, iloitkaa tekin! Teitä ei enää tulla ahdistamaan ja pakoittamaan
julistamaan mieletöntä maailman kuvaa, väärää ja pikkumaista Jumalaa,
ja epähistoriallista, uusilla ja uusilla hämmentävillä koruilla
peitettyä Vapahtajan kuvaa. Vaan olette te saavat välkkyvin silmin
julistaa vilpittömän uskollisen sankarimme elämää, tekoja ja uskoa,
ja olette profeettasilmin ja profeettasanoin saavat puhua ihmiskunnan
tulevaisuudesta, joka rientää kohti autuasta Jumalanvaltakuntaa.

Iloitse, valtio!... Kirkko on käyttänyt sinua kelpolailla hyväkseen.
Se on tehnyt sinut palvelijakseen ja kätyrikseen, ja sitte on palkaksi
pettänyt ja nylkenyt sinua. Sehän uhkui salaisuutta ja salaisuuksia,
ja pyyleni ja voimistui. Saksalainen tutkimus on riistänyt siltä sen
salaisuudet. Millä se nyt siis enää hallitsisi ja vallitsisi kansaa,
halkoisi sitä ja pidättäisi? Jokainen voi nyt omin korvin kuulla tuon
satakielen ihanan vilpittömän laulun ja selittää sen omalla tavallaan.

Iloitse, kristikunta! Sinun asiasi on ollut aikanamme huonoissa
käsissä. "Paavin" ja "Jumalan sanan" avulla et olisi valloittanut
maailmaa. Mutta tuon vilpittömän sankarin ja hänen uskonsa ovat Kiina
ja Jaapani ja India omaksuvat. Jos heillä on sielut kuin meillä, niin
ovat he tulevat tähän uskoon. Sillä tämä usko on ihmissielun mukainen;
ihmissielu tarvitsee sitä ja avautuu sille.

Ja iloitse sinäkin, sieluni! Hetki vielä viivähdä, ja mieti; ja
iloitse! Kuinka on saksalainen tiede kohottanut valoon paljon,
paljon, joka on ennen ollut pimeydessä. Tehköön tuo valo hetkeksi
ehkä kipeätä sinulle, sieluni; silmäsi ovat tottuvat siihen, sieluni,
sinä päivälintu. Näetkö nyt selvästi edessäsi maan? Iloitsetko? Mikä
pyhä maa! Mikä tulevaisuuden iloa läikkyvä maa! Hetki vielä katsele
ja mieti... Noin: nyt ei enempää! Nyt nouse, iloiseen työhön, sinä
pelonalainen! sinä iloinen ja iloitseva! sinä Jumalan seuralainen!

       *       *       *       *       *

Heinke Boje istui kammarissaan pöytänsä ääressä lampun valossa ja luki.

Kun tuli yö, kohosivat kaikkialta ojista ja notkelmista raskaat
usvapilvet ja luikersivat kuin harmaat käärmeet Hilligenlein kaupungin
ympärille. Ja livahtivat kaduille ja ilmestyivät ihmisille ja
säikähdyttivät heidät siinä kun ne kaamean hiljaisesti solahtivat
tietään, ja täyttivät lopulta koko kaupungin kattoihin ja leveän tornin
lyijykattoon asti, ja peittivät kaiken valon.

Kun Heinke Boje puoliyöstä oli lukenut loppuun, aukaisi hän ikkunan
ja katsahti ulos, ja näki tuon muodottoman samean usvailevan huurun
ulkona, ja tunsi rintansa ikäänkuin liika ahtaaksi ja häntä alkoi
peloittaa. Ihmisolemisen koko epävarmuus ja paino ja taakka, ja
yksityisen ihmissielun kamala yksinäisyys ilmestyi hänen sielulleen,
ja rasitti ja ahdisti häntä. Ja hän itki itseään ja kaikkia ihmisiä
ja häntä, joka nyt kulki yksin tietään, tuossa harmaassa, kylmässä,
muodottomassa usvassa. Häntä ei seurannut kenenkään rakkaus, ja yksin,
ilman ainoatakaan, joka olisi jakanut hänen uskoaan ja toivoaan, sai
hän matkata.

Mutta sitte johtuivat hänen ajatuksensa häneen, josta hän juuri oli
lukenut, tuohon armaan suloiseen, voimakkaaseen ihmiseen ja hänen
uskoonsa. Ja hänen uskonsa turvissa rohkeni hänkin taas antaa uskolleen
vallan. Ja hän uskoi ja rukoili, kuten hänkin oli uskonut ja rukoillut.




KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Neljännesvuotta myöhemmin, kun Heinke Boje istui Itäholsteinissa
Peter Volquardsenin äidin rinnalla aamukahvia juomassa, kädessään
välkähtelevä kihlasormus, sai hän ensimmäisen pitemmän kirjeen
Kai Jansilta. Se tuli Kapstadtista. Hän hypähti ylös ja juoksi
ylös makuukammariinsa ja luki kiihkein silmin. Molemmat matkaajat
olivat astuneet maihin Kapstadtissa, ja aikoivat nyt tarkasti
punnitun suunnitelman mukaan matkustaa läpi kaikkien englantilaisten
siirtomaiden aina Krokodiilivirralle asti. Kaksi vuotta olisi matka
kestävä. Senjälkeen aikoivat he, jos vaan näytti mahdolliselta, maitse
mennä yli meidän läntisiin siirtomaihimme. Mutta kirje ei viivähtänyt
kauan tässä asiassa, vaan livahti pian kaikenlaisiin persoonallisiin
kokemuksiin, vanhoihin ja uusiin, pienempiin ja suurempiin ja puhui
mielialoista, joita ne olivat herättäneet mielessä, ja antoi se
lukijattarelle vilkkaan eloisan kuvan kirjoittajan sielun tilasta.
Kirje oli ihmisen, joka on kypsynyt kieltäymykseen, ja nyt uljaana ja
hiljaisin vakavin silmin kulkee yksinäistä tietään. Kerran vaan ilmaisi
eräs pieni käänne kirjeessä kuin tulista, pohjalla piilevää tuskaa,
mutta se kätkeytyi samassa ja nopeasti ilkkuvaan leikkiin.

Heinke oli ylen onnellinen kirjeestään. Hän oli pelännyt, että hän
kuitenkin voisi kääntyä katkeroituneena hänestä ja kirjoittaisi
kylmästi ja vieraasti, tai että hän ehkä valittaisi suurta hätäänsä.
Mutta nyt kirjoittikin hän samalla niin suloisen omaisesti ja niin
rohkean uljaasti. Oi, hän kuuli sen yhtä hyvin hänen vakavista kuin
hänen leikkisistäkin sanoistaan, _kuinka_ suloisen omaisesti ja
_kuinka_ uljaasti! Hän luki kyynelsilmin yhä uudelleen ja uudelleen
kirjeen, ja istui kohta pöydän ääreen, ja kirjoitti hänelle
vastaukseksi pitkän kirjeen, joka oli täynnään hänen suurta iloaan ja
hänen tulista ystävyyttään.

Siitä asti vaihtoivat he tuontuostakin ystävällisiä sisältörikkaita
kirjeitä. Heinke ajatteli toisinaan suurella kaipauksella häntä; mutta
useimmakseen tyyneen levollisesti, ikäänkuin ihminen, jolla on kaunis
rikas maatila hallussaan, ja toinen kauempana, jonka omistuksesta hän
on turvassa ja varma. Hän iloitsi kuin lapsi jo edeltäkäsin siitä
päivästä, jolloin hän joskus palaisi. Kuinka suloista se olisi! Kun
hän istuisi vieraana hänen pöytänsä ääressä! Mikä rakas tervetullut
vieras! Kuinka hän vallan pilaisi ystävyydellään hänet! Ja kuinka hän
kiusottelisi ja laskisi leikkiä hänen kanssaan, ja tarkkaisi, mikä
olisi hänelle mieleen, mikä ei.

Ja eräänä päivänä ilmoitti hän Kaille, että hän nyt eli yhdessä
kodissa ystävänsä kanssa, ja taaskin eräänä päivänä, että hän odotti
ensimmäistä lastaan, ja taaskin, että hän oli synnyttänyt pienen pojan.
Kuumalla ilolla, ja salaisella, pelokkaan aralla ylpeydellä kuuli hän
hänen kirjeistään, kuinka raskaasti nämä sanomat olivat koskeneet
häneen. Hänhän tahtoi ja hänhän toivoi niin tulisesti, että hän pitäisi
hänestä, pitäisi aina, aina. Hän ei voinut kestää ajatusta, että joku
toinen omistaisi hänet, ja hän voisi unohtaa hänet. Ja hän kirjoitti
hänelle liikuttavin sanoin, kuinka onnellinen hän oli, tuntiessaan
hänen rakkautensa kalleutta, ja että hänellä oli niin suloisensuloinen
toivo: joskus kun he molemmat olisivat vanhempia ja rauhallisempia,
silloin asuisivat he talo talon vieressä: "Ja joka aamu, joka aamu
tulisi joku lapsista ja toisi sinulle aamutervehdykseksi kukkasen, ja
joka ilta istuisit sinä luonamme saman lampun ääressä". Kai mukautui
vastauksissaan tähän ajatukseen, ja kehitteli ja kuvasi sitä, milloin
hullunkurisen leikkisästi, milloin niin vakavasti ja eloisasti, että
Heinke ratkesi tuliseen itkuun.

Siten kului puoli neljättä vuotta. Hän eleli erinomaisessa sovussa ja
onnessa miehensä kanssa, iloitsi hänen kanssaan lapsestaan, joka nyt jo
juosta livisti heidän välillään ja älykkäin silmin katseli kuvia, joita
isä hänelle näytti, ja odotteli toista lastaan.

Näihin aikoihin alkoi sanomalehdissä olla ensimmäisiä uutisia
kapinasta, joka oli alkamassa siirtomaissamme, ja joka on maksanut
meille niin paljon jaloa verta. He eivät sentään olleet huolissaan
matkustajansa kohtalosta, hän oli nimittäin kirjoittanut viime
kirjeessään, että he matkan kalleuden ja vuodenajan vuoksi olivat
luopuneet aikeestaan matkustaa maata myöten siirtomaihimme; he aikoivat
nyt sinne Kapstadtin ja Swakopmundin kautta. Mutta kun he sitte eivät
kymmeneen viikkoon saaneet mitään tietoja, alkoivat he sentään tulla
levottomiksi.

Silloin tuli vihdoinkin kirje. Kain ystävä kirjoitti Windhukista
"rakkaan ystävänsä ystävättärelle"... "Me päätimme sittenkin, kun
saimme saattueen buureja seuraamme, matkustaa vaunuilla Griqua-maan
halki Suur-nama maahan, ja pääsimmekin onnellisesti perille ja aioimme
juuri erota buureistamme käväistäksemme muutamilla farmeilla. Silloin
tuli yöllä eräs siirtolainen nuotiollemme pakomatkalla, ja kertoi,
että hänen kotiaan vastaan oli tehty hyökkäys ja että hänen vaimonsa
ja kolme lastaan harhailivat ulkona viidakossa. Silloin nousimme
Kai Jans ja minä ylös, erosimme kohta buureista ja hiivimme pimeän
suojassa hänen asumuksensa lähistölle ja löysimme viidakossa hänen
vaimonsa ja lapset, ja matkustimme sitte päivä- ja yömarsseissa, ja
jalan, kuumaa kuivaa hiekka-aavikkoa ja kalliolouhikkoa, pohjoista
kohti, usein ihan janoon nääntymäisillämme, ja aina vaarassa. Tällä
matkalla rasittui ystävämme liiaksi. Tiedätte, että niiltä ajoilta
asti, jolloin hän palveli merimiehenä Klaralla, hänen sydämensä ja
keuhkonsa ovat olleet heikot. Lisäksi ei hänen vilkas mielikuvituksensa
antanut hänelle unta pakomme aikana niinäkään öinä, jolloin me
toiset olimme ottaneet vartioimisen toimeksemme. Lisäksi oli hän
aina valmis kantamaan pienintä lasta, pientä pyyleätä poikaa, joka
taukoamatta itki. Lyhyesti, kun saavuimme Rehobothiin, jossa alkoi olla
jonkunverran turvallisempaa, sairastui hän vaikeaan keuhkotulehdukseen.
Tästä sairaudesta, joka tuli äkisti ja kiivaasti, ja yhtä äkisti meni
ohitse, on hän nyt jotakuinkin toipunut, mutta lääkäri ei kuitenkaan
tiedä, miten hänen kanssaan käy, koska nyt vasta ilmenee, kuinka
vaikeaa laatua hänen sydäntautinsa on. Olen käyttänyt hyväkseni sopivaa
tilaisuutta ja tullut hänen kanssaan tänne Windhukiin, ja tuon hänet
täältä, jos lääkäri siihen vaan jollakin muotoa myöntyy, Saksaan, jotta
te ja hänen kotiseutunsa ja sen terveyslähteet taas saisitte hänet
terveeksi.

"Nyt rohkenen vielä kirjoittaa seuraavaa: Tiesin matkamme alusta asti,
että ystävääni oli kohdannut kova suru, vaikk'ei hän sanallakaan
puhunut siitä minulle. Mutta hänen käytöksensä ilmaisi minulle,
mitä hänen suunsa ei tahtonut tunnustaa. Hän oli kyllä tavallisissa
oloissa samallainen, kuin hänet tunnette: vilpitön ja kirkasmielinen,
osoitti valpasta harrastusta tuon vieraan maan oloihin, ja oli aina
ystävällinen ja avulias, ja aina kaikkien ystävä. Mutta kun hän oli
yksin, ja luuli, ettei kukaan huomannut häntä, tapasin minä hänet usein
omituisessa mielentilassa, toisinaan vaipuneena kokoon, kasvoillaan
hiljainen suru, ikäänkuin ihminen, jonka kaikki toivot ovat joutuneet
haaksirikkoon, toisinaan taas silmät merkillisen kuultavan loistavina,
ja etäisinä ja onnellisina, ikäänkuin ihmisellä, joka hengissään
jossain kaukana, kaukana näkee rakkautensa hymyilevän ja leikkivän
onnessa ja ilossa. Minä en tietänyt, mikä se oli, joka saattoi hänet
noin vaihteleviin mielialoihin; kuitenkin arvelin jo kauan, että
molemmat, sekä tuo hänen toivoton että myöskin hänen iloinen ja
iloitseva mielialansa olivat jossain yhteydessä teidän kanssanne; sillä
kun hän johtui puhumaan nuoruudestaan ja kodistaan, puhui hän lopuksi
aina teistä.

"Mutta ensimmäisenä päivänä Rehobothissa, eräänä iltapäivänä, kun hän
huomasi että häntä uhkasi vaarallinen sairaus, ja hän vielä kiireesti
aikoi kirjoittaa teille, mutta kohoova kuume herpaisi hänen kätensä,
niin että hänen täytyi jättää kynä: silloin sanoi hän, äänessään
täydellinen levoton mielenmasennus, että hän oli kestänyt ja voittanut
elämässään paljon kovaa, että hän oli saanut kamppailla, vieläpä
itse vanhoja ja mahtavia hengenvoimiakin vastaan; mutta yhtä asiaa
hän ei voinut voittaa mielessään, ja saada itseään siinä tyyneeksi,
ja se oli se, että hän oli menettänyt teidät, ja menettänyt omaa
ajattelemattomuuttaan.

"Minä olen asioita raittiisti punnitseva ja melkein kylmä ihminen --
hän sanoo, että hän juuri siksi on etsinyt minut ystäväkseen, että
minä jäähdyttäisin hänen kiihkeätä kuumaa vertansa --: minä sanoin
hänelle, että mieltymyksen ja kiintymyksen voi kasvattaa äärettömäksi
mielessään, jos sitä jokapäivä ravitsee kaipauksella ja vilkkaalla
mielikuvituksella. Mutta hän vastasi minulle, että hän tuntee teidät
lapsesta asti. Ja vaikka hän kyllä hyvin tuntee teidän vikanne ja
virheenne, jotka ovat samat kuin koko perheessänne, niin merkitsette te
kuitenkin hänelle lapsuudestanne saakka kaikkea, mikä on kaunista ja
armasta ja puhdasta.

"En tahdo kertoa teille enempää hänen sairaudestaan, kuin että hän
kuumehoureissaan yhtäpäätä lohdutteli jotakin poikaa, jota hän
kantoi hietikkoja ja pensaikkoja, se ei ollut sentään se lapsi, jota
hän täällä kantoi pakoretkellämme, vaan teidän, se, jota odotatte.
Kummallisessa sairaan mielensä sekaannuksessa toi hän sen teille,
kantoi pitkiä vaivalloisia teitä, kovasti ponnistellen, te seisoitte
jossain etäällä ja katselitte häntä kohden ja moititte, että hän tuli
niin hitaasti.

"Minä tapasin loppupuolella hänen päiväkirjaansa, jonka hän antoi
minulle, muutamia muistiinpanoja; jotka vielä liitän tähän kirjeeseen.
Aluksi on siinä muutamia huomautuksia Vapahtajan elämäkerran suhteen,
jotka korjaavat joitakin jäykempiä kohtia kirjoitustavassa ja
lievittävät muutamia jyrkkyyksiä siinä. Muut muistiinpanot käsittelevät
hänen suhdettaan teihin. Kai tarkoituksessa saada niistä lohdutusta ja
vahvistusta kärsimyksessään, on hän kirjoittanut muistiin mietelmiä
ja ajatuksia, jotka voivat antaa hänelle kumpaakin. Kirjoitan tähän
vaan seuraavat: Koska Jumala tahtoi vapahtaa minut ja hänet kovasta
tuskasta, toimitti hän niin, ett'en saanut häntä; sillä minun täytyy
pian kuolla... Nyt olen se minä yksin, joka kärsin; he molemmat elävät
minun kieltämykseni vuoksi puhtaassa rauhassa... Minun pitää elää
ja kestää rohkeasti, jotta heillä olisi auttaja, jos he ehkä joskus
joutuisivat hätään ja puutteeseen... Kuinka moni onneton hyljätty on
saanut elää saamatta ainoatakaan ystävällistä sanaa rakastetultaan;
minä taas olen hänelle kallis ja rakas, sen näen hänen jokaisesta
kirjeestään... Minä tahdon uskoa, että se, jota kärsin, että sillä
on hyvä tarkoituksensa; se tekee minut vakavammaksi ja pyhemmäksi,
ja siksi en saa vaipua epätoivoon... Minä tahdon ajatella vanhempia
päiviäni, jolloin joskus olen kestävä olla hänen luonaan, niin, jolloin
olen voiva iloita siitä, että olen hänen luonaan... Jos hän olisi
minun vaimoni, niin pelkäisin joka sydämentykähdyksellä ja jokaisesta
pistoksesta selässäni, että nyt sairastun ehkä pitkäksi aikaa tai
kuolen: mutta nyt olen ihminen, aina altis ja valmis iäisen voiman
edessä, suokoon se sitte minulle terveitä tai sairaita päiviä tai
kuolinhetkiä.'

"Kirjoitan tämän kaiken teille, ja lähetän sen postissa, joka lähtee
ylihuomenna, jotta sitte voisitte joko kirjoittaa hänelle, mitä tämän
jälkeen arvelette hyväksi, tai toisessa tapauksessa tietäisitte koko
hänen tilansa, jos muutaman viikon kuluttua sähköttäisin, että tuon
hänet kotiin!"

Semmoisen sisältöinen oli hänen ystävänsä kirje.

Kolmea viikkoa myöhemmin tuli sähkösanoma: "Jans 21 päivä toukokuuta
Hampurissa."

Silloin matkustivat ne kaksi ihmistä, jotka lapsesta asti olivat
seisoneet häntä lähimpänä: Heinke Volquardsen ja viljakauppias Lau 21
päivänä toukokuuta, aamusti aikaiseen, Hampuriin.

       *       *       *       *       *

Kun Pe Ontjes Lau kohta perille saavuttua lähti hotellista satamaan
hankkimaan tietoja, näki hän höyrylaivan, joka verkalleen tuli Blohmin
ja Vossin editse virtaa ylös. Hän riensi kiireesti Afrikalaiturille ja
saapui sinne melkein yhtä aikaa kuin laivakin ja meni laivalle.

Hän pyysi puhutella lääkäriä, ja kysyi häneltä oliko Jans mukana, ja
kuinka hänen laitansa oli. Nuori lääkäri vastasi, että merimatka oli
tehnyt hyvin hyvää keuhkoille, ne olivat luultavasti melkein terveet
jo taas; mutta sydämen laita oli pahempi. Se voisi ehkä toipua, voisi
ehkä, jos hän viettäisi jonkun aikaa jollakin terveyslähteellä,
kokonaan paratakin; mutta toistaiseksi voi myöskin joka päivä odottaa
pahinta. Hän lupasi mennä sisään ja ilmoittaa hänen tulostaan.
Toivotenkin veisi hän hyvän tiedon.

Silloin meni Lau sisään ja oli kahdenkesken hänen kanssaan. Hän
makasi vuotellaan, ja oli niin laiha ja huononneen näköinen, että
Lau säikähti. Hän salasi säikähdyksensä sentään ja istuutui tuolille
vuoteen ääreen ja piti hänen kättään kädessään.

"Aivan kuin Kap Hornin luona", sanoi Kai Jans ja hänen silmänsä
välkähtivät kirkkaiksi.

"Aivan!" sanoi Lau. "Minulla on terveiset kaikilta", sanoi hän.
"Ensiksi isältäsi."

"Mitä toimaa ukko nykyään?" sanoi Kai Jans ja hymyili. Hän ajatteli
kirjeitä, jotka hän oli saanut häneltä, ja joissa hän, milloin
lystikkäästi oli jutellut Hilligenleistä, milloin taas hieman
liioittelevin sanoin oli kuvannut uskonnollis-poliittisia toiveitaan.

"Hänellä ei ole mitään hätää", sanoi Lau. "Hänellä on pienet korkonsa
Hindorffin säästöpankista ja vanhuuden eläkkeensä, ja tuolloin tällöin
pieni työansio, kaikesta siitä kertyy senverran kokoon, että hänellä on
joka päivä markan verta käytettävinä. Hän on vieläkin siitä kuin sinä
olet nähnyt hänet, kutistunut pienemmäksi, on laihtunut myös hiukan;
mutta sanon sinulle: kun hän istuu lakki syvällä päässään, silmät
tuikkien kohta lakinsärmin alta, ja lyhyt piippu täydessä käynnissä,
niin komeampaa näkyä et saa nähdä Hilligenleissä. Olen monasti sanonut
Annalle: Sinä ja Thoms Jans, kumpikin tavallanne, olette seutumme
nähtävät ruhtinaallisuudet. Hän lukee työväenlehteä kuten ennenkin
ja pysyy puolueessa. Mutta hän ei ole ihan puhdasta maata; hän ei
voi irtautua raamatusta... hän ei voi, niinsanoaksen... irtautua
majakkalaivasta, jolla hän nuorina päivinään on istunut ja mietiskellyt
ja lukenut raamattua."

"No, ja kuinka voivat Anna ja hänen lapsensa?"

Pe Ontjes Lau myhähti: "Niin, näet sä", sanoi hän: "me, tarkoitan
lapset ja minä, tunnemme nyt hänen oikkunsa jo, ja tulemme jotakuinkin
toimeen hänen kanssaan. Hän tietysti on nyreissään, ett'ei hänen
miehensä ole rikkain ja kunnioitetuin ja oppinein mies Hilligenleissä
-- oikeastaan olisi hänellä oikeus vaatiakin jumalalta, että siten
olisi -- ja etteivät hänen lapsensa ole viisaimmat, ja ensimmäiset
koulussa. Tyttö on ripeä ja vilkas, kuin hän itsekin; mutta poika
on hidas kuin minä. Meillä on vaikeutemme hänen kanssaan, Kai, ja
on aina oleva; on aivan, kuin olisi hänen luonteensa jollakin tapaa
viimeistelemätön, tai ainakin silottamaton. Ja näes; siinä olet sinä
hiukan auttanut meitä. Kun hän silloin, neljä vuotta sitten, oli
lukenut Vapahtajan elämäkerran, jonka Heinke oli saanut sinulta, oli
hän jonkun aikaa lempeämpi, ja kohtuullisempi arvosteluissaan ja muuten
rauhallisempi. Äskettäin tuli poikani luokseni kirjoitushuoneeseen,
leikki siinä hiukan viivottimella, ja sanoi sitte noin ikäänkuin
ohimennen: 'Kuulehan, äiti on taas ollut niin karski ja tulinen, eilen
ja tänään... tiedätkö mitä... sinun pitää nyt illalla taas kääntää
keskustelu siihen Vapahtajan elämään. Ehkä lukee hän sen taas kerta.'"

Kai Jans hymyili: "Mutta onnellisiahan te ollette toki sentään!" sanoi
hän.

"Luonnollisesti!" sanoi Pe Ontjes. "Hänen ja meidän kaikkien koko
vaivahan on vaan siinä, että hän pitää meistä niin ylen paljon".

"No, ja mitä kuuluu Pietille?"

"Pietille?... Pietillä ei yhä vieläkään ole muuta harrastusta, kuin
haalia kokoon, ja kokoon vaan. Hän ei tunne kyllä itseään onnelliseksi
siinä... mutta on, aivan kuin ei olisi hänen sielussaan tilaa muulle.
Hän on mennyt naimisiin erään saksalaisamerikalaisen kanssa, joka on
samanluontoinen kuin hänkin ja meille vieras."

Kai Jans lepäsi hetken hiljaa, silmät puoliummessa, ja ajatteli
lapsuuden ystävätään. Sitte johtuivat hänen ajatuksensa Tjark
Dusenschöniin, ja kysyi hänestä.

"Hän on täällä Hampurissa, ja kuuluu hänellä olevan hyvä toimi
jonkinlaisena yksityisenä virkailijana. Luulen, että se on jossakin
hautaustoimistossa. Älä hänen puolestaan huolehdi; hänen kaltaisensa
hakevat itsensä aina perille."

Kai Jans vaikeni ja lepäsi hetken, hiukan väsyneenä, ja Pe Ontjes istui
hänen vuoteensa äärellä. Sitte heräsi hän taaskin ja sanoi: "Onko
sinulla vielä mitään terveisiä minulle?"

"Heinke on täällä, Kai".

"Tuleeko hän siis tänne?" sanoi Kai hiljaa. Ja yht'äkkiä... hän aikoi
pidättää sen, mutta ei voinut, rupesi hän kuumasti itkemään ja sanoi
itkiessään: "Rakas Pe Ontjes... En ole mikään hempeämielinen, mutta
olen vielä heikko sairaudestani."

"Tiedän, tiedän, poikaseni... itke sinä vaan, joll'et muuten voi."

"En ole itkenyt siitä kuin sinä päivänä silloin Goodefroolla."

"Tiedän, poikaseni... Ei sinun tarvitse hävetä; asia on tarpeeksi
vaikea."

"On kovinta, mitä ihminen voi kokea", sanoi Kai Jans, "jos hänen pitää
välttää häntä, joka on rakkain hänelle maailmassa".

"Ymmärrän tuon, poikaseni".

"Olen kamppaillut vastaan, sen saat uskoa. Mutta usein, kun olin
siten ihan yksin ja tunsin itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, ja
ajattelin itselleni: kuinka armas ja suloinen hän on, ja kuulin hänen
lempeän äänensä ja näin hänen älykkäät suloiset silmänsä, niin silloin
tahtoi vaan suru saada minusta voiton. Mitä on maailmassa sillä, Pe
Ontjes... kuinka köyhä on ihminen, jolla on rakkain maailmassa, ja
jonka täytyy välttää häntä."

"Luulen, että se nyt tulee paremmaksi, Kai", sanoi suuri Pe Ontjes Lau
säälien. "Olet tottuva siihen, että tuolloin tällöin saat nähdä hänet.
Silloin tulet olemaan rauhoittuneempi."

Hän hiljeni hiukan. "Niin", sanoi hän. "Koska nyt kerran on käynyt
siten, niin pitää minun iloita, että hän ja hänen miehensäkin ovat
ystävällisiä minulle. Minä tahdon vielä oppia iloitsemaan heidän
onnestaan." Hän vetäisi kädellään silmäinsä ylitse ja lepäsi hiljaa.
"On myöskin mahdollista", sanoi hän sitte, "ett'en enää elä kauan; ja
silloin on kaikki vaiva lopussa".

"Oi", sanoi Pe Ontjes, "älä puhu sillä tapaa: sinä menet Wiesbadeniin
tai Nauheimiin ja tulet terveeksi taaskin ja olet taaskin reipas
voimakas mies, ja toimit ja työskentelet elämässä, kuten olet
ihanimmaksi katsonut Vapahtajan elämäkerrassasi."

"Niin", sanoi hän... "olen koettava... tahtoisin vielä tehdä paljon...
On vaan siten, Pe Ontjes... se on liika syvällä. Olen tuntenut hänet
niin kauan, kauan... hänen lapsuudestaan asti: Jumala salli hänen
kasvaa edessäni ja antoi hänen kehittyä niin kauniiksi ja viisaaksi ja
armaaksi ja sanoi minulle: 'Näetkö kuinka hän kasvaa, ja kuinka hän
kukoistaa, katso, hän on joskus tekevä sinusta tyyneen, voimakkaan,
syvän ihmisen.' Ja nyt, katso... se on niin vaikeata."

Kuului askelia ulkoa kannelta ja naisääni.

"Minä sanoin hänelle, että hän tulisi jälistäni, ell'en tulisi
noutamaan häntä. Minä luulen, että hän tullut... Ole rohkea, poikaseni!
Minä jään laivalle... Aioin sanoa vielä, että hän odottaa toista
lastaan... No niin, ole rohkea ja rauhallinen nyt vaan."

Hän meni ovelle ja astui ulos, ja Heinke astui sisään.

Hän meni suoraan hänen vuoteensa ääreen ja alkoi silittää häntä, ja
vaikka hän lujasti oli päättänyt pysyä tyyneenä, alkoi hän kuitenkin
itkeä ja silitteli yhä häntä ja sanoi: "Rakas, rakas poika... näetkö...
nyt on Heinke täällä... sano nyt, mitä pitää hänen tehdä, joka on
sinulle enimmän mieleen. Sano, mitä pitää minun tehdä?"

Kai katsoi loistavin silmin ylös häneen: "Olla noin ystävällinen
minulle", sanoi hän. "Olen niin ylen onnellinen, kun olet minulle
tuommoinen... Ovatko he hyviä sinulle?"

"Kuka, Kai... Peter Volquardsen? Hän on aina sama, Kai... Aina rakas,
ja älykäs ja hieno."

"Sitte on kaikki hyvin", sanoi hän. "Sitte ei se ole tapahtunut
turhaan."

"Ei", sanoi Heinke, "ei turhaan. Sinä olet pelastanut yhden ihmissielun
pimeästä synkästä elontiestä, ja toisen ihmisen pahasta omastatunnosta.
Ei turhaan! Mutta nyt pitää sinun pysyä uljaana vaan. Mitä hyötyä on
siitä sitten, ell'et sinä voi olla uljas ja iloinen?" Heinke kumartui
hänen kädelleen ja painoi sitä kasvojaan vastaan ja sanoi tuskallisesti
itkien: "Ell'et sinä kestä sitä, ja menet perikatoon rakkaudestasi
minuun, niin se on kamalaa. Silloin on kaikki minun onneni mennyttä."

Kai nyökäytti päätään hänelle: "Olen aina kestänyt uljaasti", sanoi
hän. "Enkö ole kirjoittanut sinulle hyviä kirjeitä? Olen kestävä
loppuun asti; saat nähdä."

Heinke silitti lempeästi hänen hiuksiaan otsalla ja ohimoilla ja
katseli lempein kyynelisin silmin häneen. "Ja kesälomalla, kun
olet Wiesbadenissa, tulemme tervehtimään sinua, jos vaan jolloin
muotoa saamme rahoja senverran kokoon. Voin silloin vielä matkustaa.
Silloin istun koko päivän luonasi. Ja sitte, syksyllä, tulet sinä
Hilligenleihin. Sinä asut Annan luona. Tiedätkö?"

"Sittemmin asetun Hampuriin", sanoi Kai. "Olemme puhuneet siitä
ystäväni kanssa. Teen siellä yhtä ja toista... ja sitte..."

"Sitte tulet sinä toisinaan Hilligenleihin ja silloin iloitsemme! Sinä
olet näkevä meistä kaikista, _kuinka_ iloiset me olemme. Me kaikki."

"Ja sitte kasvavat lapsesi suuremmiksi", sanoi Kai silmät onnellisina,
"ja sitte tulet sinä heidän kanssaan Hampuriin ja minä näytän teille
kaiken. Ja sitte vanhenen minä verkalleen, ja voin istua luonasi ja
katsoa sinua, kun emännöit kodissasi, ja puhun kanssasi vanhoista
ajoista."

"Ja sitte", sanoi Heinke veitikkamaisesti ja silmät suurina, "sitte
tulemme molemmat ihan vanhoiksi, ja sinä tulet joka päivä ja me puhumme
terveydestämme", ja hän alkoi puhua kimeällä piipittävällä äänellä,
ikäänkuin vanhat voimattomat ihmiset. Se kuului niin omituiselta, kun
katseli hänen nuoria kosteita silmiään ja hänen terveitä hymyileviä
kasvojaan.

Kai katseli häneen silmät onnellisina: "Kuinka armaan suloinen sinä
olet", sanoi hän. "Oletko sinä tuommoinen kaikille ihmisille, kuin sinä
olet minulle?"

"En", sanoi hän. "Tiedäthän, sitä eivät Bojet voi. Omilleni vaan ja
sinulle. Oi, kun näkisit pienen poikani!... Aioin ensin ottaa hänet
mukaani. Mutta on parempi näin. Minä tahdoin olla entinen Heinke Boje,
kun tulin."

"Entinen Heinke Boje!" sanoi Kai ja hengitti raskaasti.

"Sinun rakkain ystävättäresi!" sanoi hän, "joka tekee kaiken, kaiken
sinulle. Sinä et ikinä ole oleva yksin, Kai! Sen on mieheni käskenyt
sinulle sanoa. Et ikinä ole oleva yksin."

"Te rakkaat rakkaat ihmiset", sanoi hän. "Kerro minulle hänestä, ja
kuinka te olette ja elätte."

Hän alkoi kertoa, ja Kai kuunteli hetken. Mutta vähitellen kävivät
hänen silmänsä raskaiksi.

Silloin tuli lääkärikin sisään. Hän astui vuoteen ääreen ja sanoi:
"Olen ajatellut itse viedä teidät sairaalaan tänään iltapäivällä
kello kolme. Koska teillä nyt jo tänään on ollut kaikellaista
mielenliikutusta, ja kun on edessänne vielä tämä muutto, niin ehdotan,
että kohtaatte ystävänne vasta huomenna edelläpuolenpäivän...
sairaalassa. Suostutteko siihen?"

Kai Jans nyökäytti päätään ja lääkäri kääntyi lähteäkseen. Silloin
kumartui Heinke Boje vielä kerran nopeasti ja salaa häntä kohden
ja sanoi hiljaa, silmät tulvillaan kyyneliä: "Sinä rakas, suloinen
ihminen", ja lähti ulos.

Siten näkivät he toisensa viimeisen kerran.

Myöhään iltapäivällä vietiin hän satamasairaalaan, ja lepäsi siellä
raukeana ja muuton uuvuttamana, kuitenkin rauhallisena.

Illemmalla tuli eräs nuori hampurilainen pappi hänen luokseen, joka jo
vuosia sitten oli kiintynyt häneen, ja nyt, sattumalta kohdatessaan
lääkärin, oli kuullut, että hän oli täällä. Hänkin oli, kuten muutamat
muutkin tuttavat, lukenut käsikirjoituksen Jesuksen elämästä, joka jo
muutamissa jäljennöksissä kierteli kädestä käteen, ja kysyi, aikoiko
hän julaista sen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi odottaa vielä vuoden;
hänen täytyisi vielä tarkastella sitä.

Senjälkeen kysyi hänen nuori ystävänsä, pelkäisikö hän julaista sitä.

"En", sanoi hän. "Kuinka sitä pelkäisin? Kirkot pelatkoot. Minä
tiedän, että minun Vapahtajani ja minun evangeliumini on todempi kuin
kirkonopit. Ja vaikka seisoisin ihan yksin niin en sittekään pelkäisi.
Kellä on totuus kanssaan, olkoon että hän olisi yksinkin, hän ei vielä
läheskään ole hyljätty ja yksinäinen... Tullaan kyllä sanomaan: 'Kas,
nyt kun hän ei ole virassa enää, puhuu hän noin vapaasti ja jyrkästi';
mutta siten se ei ole; vaan minä en silloin vielä ollut selvillä.
Olin vielä kirkonopin sitoma, kuten useimmat veljeni. Tuo on kaikki
kypsynyt hitaasti ja tuskalla. Kuinka olenkaan elämässäni ajatellut ja
ajatellut sitä. Ja kuinka olen pelännyt." Hetken perästä sanoi hän:
"Mutta olen kuitenkin taistellut itseni läpi tuon kaiken hämmennyksen
ja sekaisuuden enkä ole kiemurrellut ja kierrellyt kohdallani kuin
angerias rysässä. Siksi tunnenkin itseni nyt iloiseksi ja vapaaksi, ja
tahdon elää tai kuolla, kuten Jumala tahtoo."

Hetken perästä, jonka kuluessa ystävä selaili uutta testamenttia, joka
lepäsi pöydällä vuoteen vieressä, sanoi hän kuin itsekseen: "Onkin
parempi siten".

"Miten on parempi?" kysyi ystävä. Mutta hän ei vastannut siihen. Hän
sanoi matalalla uupuneella äänellä -- hän oli kai kuullut selailtavan
kirjaa --: "Lue minulle jotakin... hänestä".

Silloin luki ystävä jonkun sanan vuorisaarnasta ja muutamia vertauksia,
jotka juuri sattuivat aukenemaan esiin.

Hetken perästä havahti hän taas uneksumisistaan ja sanoi: "Opettajain
koko maassa pitää olla ystävällisiä lapsille". "Kuinka johdut siihen?"
kysyi ystävä. "Lapsille pitää olla ystävällinen" sanoi hän; "he
eivät voi suojella itseään. Ja ehkä -- sitä ei voi tietää -- istuu
juuri edessä se poika, joka on tuova valaistuksen ihmiskunnalle, tai
se tyttö, josta on tuleva sen miehen äiti, joka on tekevä sen, ja
kamppailee ja taistelee raskaissa ihmeellisissä ajatuksissa, ikäänkuin
unissa."

Ystävä sanoi: "Kokonainen joukko professooreja koettaa nykyään kertoa
ja levittää yksinkertaiselle kansalle tieteen uusia tuloksia. Ja he
kirjoittavat tosiaankin yksinkertaista, korutonta saksaa."

Silloin hymyili Kai: "Onpa heillä tehtävinään raskas työ" sanoi
hän... "Jumala suokoon siunauksensa saksalaiselle tieteelle... Olen
aiemmin pitänyt sitä huonossa arvossa... Olemme sille suuressa
kiitollisuudenvelassa."

Ystävä sanoi: "Kun nyt Jesuksen elämäkertasi tulee julkaistuksi, niin
ovat hyvin, hyvin monet, jotka ovat joutuneet ristiriitaan kristinuskon
kanssa, ja siten menettäneet kaiken uskon, taaskin tuntevat itsensä
kristityiksi. He ovat taaskin lähestyvät evangeliumia, ja ovat löytävät
siinä vahvistusta ja rohkaisua sielulleen ja elämäänsä."

Kai Jans ei näyttänyt kuulleen, mitä hän sanoi. Hetken kuluttua sanoi
hän: "Kun vaan olemme vapautuneet noista vaikeista sekavista asioista:
paavista, lunastuksesta hänen verensä kautta, ja muista semmoisista
sameista ja hämäristä harhaluuloista, ja meillä sen sijaan on vaan
vilpitön, ihana evangeliumimme: silloin on elämä kirkastuva ja
kevenevä. Hänen ikeensä on lempeä, ja hänen kuormansa kevyt."

Sitte ristitsi hän vaivalloisesti kätensä ja lepäsi hetken hiljaa.
Sitte sanoi hän verrattain kovaan: "Olen kerran nähnyt Hilligenlein,
'Pyhän maan'... unissa... se oli sanomattoman ihana."

Sitte näytti hän nukahtavan.

Hänen ystävänsä istui vielä hetken vuoteen ääressä, lukien Uutta
Testamenttia, ja lähti sitte hiljaa pois.

Seuraavana aamuna tavattiin Kai Jans kuolleena. Hän oli, kuten
tutkittaissa kävi selville, kuollut noin keskiyöstä sydämenhalvaukseen;
kuten näytti, ilman suuria tuskia.

       *       *       *       *       *

Kun Pe Ontjes aamulla kello yhdeksän tuli sairaalaan, kuuli hän hänen
lopustaan, ja palasi alakuloisena ja ahdistuneena hotelliin takaisin
Heinken luoksi. Tämä oli vielä huoneessaan.

Kun hän ensin sanoi sen hänelle, oli Heinke aluksi kuin kivettynyt.
Sitte, kun hän käsitti, mitä oli tapahtunut, ja se yht'äkkiä seisoi
selvänä hänen edessään: 'hän on poissa, poissa elämästäsi...' ratkesi
hän kuumaan tuliseen itkuun ja kurotti käsiään häntä kohden, ikäänkuin
lapsi, jolta on otettu hänen rakkain leikkikalunsa.

Niinpä istui nyt siis taaskin yksi Boje vuoteensa reunalla, lohdutonna.

Pe Ontjes puhui ja lohdutteli häntä, niinhyvin kuin taisi: "Pidätkö
sinä hänestä siis noin paljon?" sanoi hän. "Ja pidät miehestäsi
yhtäpaljon?..." Ja vilpittömällä hämmästyksellä sanoi hän: "Mitä
ihmeellistä väkeä te sentään olette, te Bojet!... Mutta nyt pitää
sinun lakata itkemästä. Nouse nyt ylös ja lähde mukaani. Meidän pitää
sähköttää, ja katsoa, kuinka toimitamme hänet hautaan."

"Ei tänne Hampuriin", sanoi Heinke.

"Tietysti ei..." sanoi Pe Ontjes. "Hindorffiin. Sieltä polveutuu hänen
sukunsa. Siellä on elänyt hänen isänsä nuoruutensa ajan. Ja siellä on
hän ollut kaksi vuotta pappina."

"Niin", sanoi Heinke... "ja sinne menen minä usein ja käyn
tervehtimässä pappilassa niitä rakkaita ystävällisiä ihmisiä, joiden
luona me molemmat olemme olleet kuin lapset kotonamme".

Hän nousi ylös, ja pesi kirkkaat silmänsä ja järjesti pukuaan, ja
sanoi, puhjeten uudestaan itkuun: "En voi mennä tällä tapaa; minun
pitää saada musta puku."

Pe Ontjes hymyili kaikessa surussaankin: "Me ostamme sinulle semmoisen,
Heinke", sanoi hän ystävällisesti ja silitti häntä. "No, ja tule nyt!"

Silloin ottivat he ajurin ja ajoivat sairashuoneelle. Matkalla sai Pe
Ontjes Heinken suostumaan siihen, ett'ei hän vielä mennyt katsomaan
kuollutta. "Minä näin hänet", sanoi hän, "ja vakuutan sinulle, että hän
lepää hiljaisin tyynein kasvoin. Tyydy siihen nyt."

Kun he lähtivät sairaalasta, tuli heitä vastaan torin poikitse, itse
Tjark Dusenschön.

Hän oli puettu juhlalliseen kaksiriviseen mustaan pukuun, ja korkeaan
kiiltävään hattuun, kädessään oli hänellä sateenvarjo. Pyöreissä
parrattomissa kasvoissaan syvän vakavuuden ilme astui hän heidän
luokseen, tervehti ja antoi kättä heille ja sanoi: "Olen kuullut, että
Kai Jans on kuollut..." kyyneleet olivat tulvahtaa hänen silmiinsä...
"Viedäänkö ruumis Hilligenleihin?"

"Hindorffiin."

"Minä olen hautausliike St. Trinitatis Pieta'n, jonka olen perustanut,
toimennusjohtaja. Jos tahdot jättää toimittaakseni tämän viimeisen
surullisen palveluksen vainajalle, niin pidän minä huolen kaikesta...
Meillä on kolme luokkaa...", ja hän veti taskustaan ilmoitusvihon.

"Keskimmäinen", sanoi Pe Ontjes lyhyesti ja pikaan.

"Arkku ja koristukset..."

"Tulen mukaan ja katson", sanoi Pe Ontjes.

"... sekä kuletus Hilligenlein asemalle: kaksisataakuusikymmentä
markkaa."

"Kauppa on sovittu", sanoi Pe Ontjes... "Me voimme nyt siis lähteä,
Heinke", sanoi hän.

Kolmantena päivänä senjälkeen lepäsi Kai Jans sairaalan ruumishuoneessa
paareilla, vielä muuttumatonna, valkeassa ruumispuvussa, jonka
Tjark Dusenschön oli toimittanut. Pe Ontjes oli seisonut vierellä ja
katsonut. Nyt tulivat ruumiinkantajat sisään.

Silloin astui Tjark Dusenschön, kauniissa kaksirivisessä takissaan, ja
kiiltävä musta hattunsa kädessään, arkun pääpuoleen, ja luki kauniilla,
täyteläällä äänellään, St. Trinitatis Pietayhdistyksen sääntöjen
mukaisesti, Isä meidän.

Sitte sulettiin arkku ja kannettiin ulos.

Ulkona, kun ruumisvaunut jo olivat liikkeessä ja Pe Ontjes aikoi nousta
vaunuihin Heinken rinnalle, astui Tjark Dusenschön vielä hyvästelemään
heidän luokseen ja sanoi, vakavasti ja suruisasti pudistaen päätään:
"Onpa se sentään vahinko, ettei hänestä maailmassa tullut niin mitään;
hänellä oli paljon lahjoja. Mutta hänellä ei ollut... tiedätkö...
hänellä ei ollut oikeata arvo- ja säätytunnetta. Se se oli. Hän oli ja
pysyi aina työmiehenpoikana, maalaispoikana. Hän ei noussut... Se oli
vika hänessä."

Pe Ontjes ei virkannut mitään. Hän kiirehti vaan, että he pääsisivät
tuosta suuresta kaupungista kotiin. Hän nojausi yhtäpäätä ulos vaunun
ikkunasta, ja katseli edellä kulkevia ruumisvaunuja kohden, kuinka
ne hitaasti ja vakaasti pujottelivat eteenpäin tuossa ihmis- ja
vaunutungoksessa ja tuossa kaikessa hälyssä ja helyssä.

Kun he saapuivat Hilligenlein asemalle, ja siellä seisoi odottamassa
pari- kolmekymmentä surusaattuelaista, kaikki tuttuja kasvoja, ja kun
sitte kahdeksan päivätyöläistä Hindorffista tarttui arkkuun, neljä
kummaltakin puolelta, toisella vaaleita partoja, toisella punertavia,
ja kohottivat sen voimakkaasti olalleen, niin silloin hengähti Pe
Ontjes syvään. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. Oli hänestä, ikäänkuin hän
nyt vasta olisi tuntenut ystävänsä päässeen vapaaksi ja lepoon kaikista
sielun ja elämän huolista ja tuskista.

Pitkän rakennuksen edustalla, ovensa edessä, seisoi Kain pieni isäukko,
ja odotteli saattuetta. Hän heitti pitkän viivähtävän katseen arkkua
kohden, ja hänen suupielissään vavahteli. Mutta sitte painoi hän lakin
syvemmälle silmilleen, ja yhtyi vaieten saattueeseen. Kookas Pe Ontjes
Lau astui hänen rinnalleen.

Heinke ja Anna, jotka olivat olleet Kain isän luona, katselivat ulos
ikkunasta. Vasta nykyään alkaa näillä seuduin verkalleen tulla tavaksi,
että naisetkin seuraavat surusaattueessa.

Mitä vielä sanoisimme?... Hänen avoimeen hautaansa sateli raskas lämmin
toukokuun sade. Uutta viljaa versoo. Ja ihmisiä on tuleva, jotka
mielessään ja teoissaan ovat kamppailevat ja taistelevat ihmiskunnan
syvimpäin asiain eteen ja valaistukseksi.




JÄLKILAUSE.


Se Vapahtajan elämäkerta, joka sisältyy tähän kirjaan, on monivuotisten
tutkimusten tulos, joissa tutkimuksissa on tunnollisesti käytetty
hyväksi koko tätä asiata koskevan ja käsittelevän tieteellisen
tutkimuksen tuloksia. Viimeisinä viitenä vuotena olen minä, aikeessa
lyhyessä elämäkerrassa kuvata Vapahtajan elämää ja toimintaa,
tutustunut seuraavain, etupäässä yliopistomiesten, asiata koskeviin
kirjoihin ja teoksiin: H. Holtzmann, Jülicher, Wernle, Weinel, Wrede,
Grimm, Otto, Meyer, O. Holtzmann, Traub, Bousset, P. W. Schmidt,
Harnack, v. Soden, Hollmann, Troeltsch.

Niille, jotka tarkemmin tahtovat perehtyä kysymykseen, suosittelen
seuraavia teoksia:

1. Lebensfragen, Schriften und Reden, julkaissut prof. Heinrich Weinel,
Jena.

2. Religionsgechichtliche Volksbücher, julkaissut lis. Schiele, Marburg.

3. Die Schriften des Neuen Testaments neu übersetzt und für die
Gegenwart erklärt. Julkaisseet Prof. O. Baumgarten j.n.e.

4. Die Geschichte Jesu, kirj. prof. P.W. Schmidt, Basel.

5. Die wichtigsten Fragen im Leben Jesu, kirj. prof. von Soden, Berlin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65879 ***