*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65435 ***

KONKURSSI

Näytelmä neljässä näytöksessä, viidessä muutoksessa

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Norjankielestä suomentanut

C. Edv. Törmänen





Hämeenlinnassa,
Hämäläisen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella,
1879.




JÄSENET:

TJOELDE, kauppias.
NANNA, hänen rouvansa.
VALBORG | heidän tyttärensä.
SIGNE   |
LUUTNANTTI HAMAR, Signen kanssa kihloissa.
SANNAES, Tjoelden konttoristi.
JAKOBSEN, Oluenpania Tjoelden tehtaassa.
ASIANAJAJA BERENT.
JAKO-OIKEUDEN VIRKAMIES.

PAPPI.
Yli-tullipalvelia PRAM.
Konsulit: LIND,
          FINNE,
          RING.
Kauppiaat: HOLM,
           KNUTZEN,
           KNUDSEN,
           FALBE.

Tapaus Norjan rantamaalla.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


    Suuri huone Tjoelden luona avonaisine verantoineen;
    verannan ympäri on kukkaisia kiertynyt. Perällä luoto,
    jonka saarien välitse puolisumuisessa ilmassa näkyy
    pursia risteilevän. Aivan verannan edessä oikealla suuri
    pursi levitettyine purjeineen. Huone on uhkea, kukkasia
    ylt'ympäri. Vasemmalla kaksi ikkunaa, jotka alkavat aivan
    lattiasta; oikealla kaksi ovea. Keskellä pöytä, sivuilla
    noja- ja keinutuoleja. Etu-alalla, oikealla, sohva.


Ensimäinen kohtaus.

    Luutnantti, Signe; (sitten) rouva Tjoelde; (sittemmin) Valborg.

LUUTNANTTI HAMAR (makaa sohvalla). Minkähän huvin keksisimme täksi
päivää?

SIGNE (keinuen) Hm! (Äänettömyys).

HAMAR. Viime öinen purjehdusretkemme oli suloisen hupaisa.
(Haukotellen) Mutta tänään olenkin siitä väsyksissä. -- Menemmekö vähän
ratsastamaan?

SIGNE. Hm! (Äänettömyys).

HAMAR. Tässä on kuuma. -- Pitää muuttaa asemaa! (Tekee niin).

SIGNE (alkaa hyräillä, keinuessaan).

HAMAR. Soitteleppas pikkusen, Signe.

SIGNE (puoleksi laulaen). Pianoni ompi virittämätön.

HAMAR. No, luehan sitte jotain.

SIGNE (kuin ennen; katsoen ulos ikkunasta). Tuolla, tuolla uiskentelee
hevoset- hevo- hevoset uiskentelevat.

HAMAR. Minä luulen, ett'on minunkin paras mennä uimaan. -- Taikka --
minä menen vasta päivällisen edellä.

SIGNE (kuin ennen). Niin, niin, sitten onkin paljon parempi ruoka-halu
-- ruokahalu -- niin!

ROUVA TJOELDE (tulee vitkaan oikealla).

HAMAR. Ohho, kuinka sinä näytät mietiskelevältä!

ROUVA. Niin; min'en käsitä mitä uutta nyt jälleen saisin kokoon.

SIGNE (kuin ennen). Päivälliseksi sä tarkoittanet, päivälliseksi ja
päivälliseksi?

ROUVA. Niin.

HAMAR. Tuleeko tänne vieraita?

ROUVA. Tulee; isä kirjoittaa, että Finnen tulevat tänään.

SIGNE (puhuen). Niin, eipä ikävystyttävämpiä ihmisiä juuri voi
tullakkaan.

ROUVA. Mitäs arvelet, jos hankkisimme lohta ja kanapaistia?

SIGNE. No, niitähän meillä oli vast'ikään.

ROUVA (huokaen). Meillä oli kaikkea vast'ikään. Nykyään on torillakin
kovin vähän tavaraa.

SIGNE. Sitte täytyy lähettää hakemaan Kristianiasta.

ROUVA. Niin, niin -- tuo ruoka, tuo ruoka!

HAMAR (haukotellen). Se on kuitenkin paras kaikesta maailmassa.

SIGNE. Syödä, niin, -- mutt'ei laittaa; minä en koskaan tahdo laittaa
ruokaa.

ROUVA (istuu pöydän ääreen). Laittaminen voipi kyllä käydä laatuun;
mutta yhä keksiä uutta -- se on vaikeata.

HAMAR. Olenhan minä jo niin monesti sanonut: ottakaa taitava
ravintola-kokki.

ROUVA. No, olemmehan me jo sitäkin koettaneet. Siitä on vain enemmän ja
enemmän puuhaa.

HAMAR. Niin, siksi, ett'ei hän ollut kekseliäs. Ottakaa franskalainen.

ROUVA. Sitte saan seistä hänen vieressään kielen-kääntäjänä. -- En --
min'en milloinkaan pääse ruokaa tuonnemmaksi. -- Ja viimmeaikoina olen
tullut yhä kivulloisemmaksi!

HAMAR. Min'en ole missään maailmassa kuullut niin paljon keskusteltavan
ruo'asta kuin tässä talossa.

ROUVA. Te ehk'ette ole koskaan ennen ollut suuressa kauppahuoneessa.
Meidän ystävämme ovat enimmästi kauppiaita -- ja useammille niistä on
ruoka suurin nautinto.

SIGNE. Niin, se on varma.

ROUVA. Onko sulla tuo lenninki ylläsi tänään?

SIGNE. On.

ROUVA. Siis eri lenninki joka päivä.

SIGNE. Niin no -- kun ei Hamar kärsi sinistä eikä harmaatakaan -- niin
mitäs minä sitte teen?

HAMAR. Noo -- en minä tuotakaan sen enempää ihantele.

SIGNE. Kas niin! -- No, sitte saat, toden totta, itse valita minulle
lenningin oman mielesi mukaan.

HAMAR. Tuleppas Kristianiaan!

SIGNE. Niin, äiti, Hamar ja minä olemme tuumailleet, että meidän
jälleen pitäisi päästä Kristianiaan.

ROUVA. Olittehan te siellä neljätoista päivää sitten.

HAMAR. Täsmälleen neljätoista päivää liian kauvan sitten --!

ROUVA (ajatuksissaan). Ei -- mutta mitähän minä nyt keksisin.

VALBORG (näkyy verannalta, noustessaan vasemmalta).

SIGNE (kääntihe juuri samassa). Tuolta tulee hänen korkeutensa.

HAMAR (käännäikse). Kukkaisvihko kädessä? Oho! Sen minä olen jo
ennenkin nähnyt.

SIGNE. Vai niin? -- Ehkäpä olet itse antanut sen hänelle?

HAMAR. Enkä, vaan kun äsken tulin lehtimajojen sivutse, näin sen
Valborgin lehtimajan pöydällä. -- Onko tänään sinun syntymäpäiväsi?

VALBORG. Ei.

HAMAR. Enkä minä niin luullutkaan. -- Nyt lie joku muu juhlallisuus
tekeillä?

VALBORG. Eikä.

SIGNE (äkkiä). Hahaha!

HAMAR. Mikä sua naurattaa?

SIGNE. Ymmärrykseni! Hahaha!

HAMAR. No, mitä sinä ymmärrät?

SIGNE. Niin, minä kyllä jo ymmärrän, mitkä kädet ovat alttarin
maalanneet! Hahahaha!

HAMAR. Sinä luulet kai, että ne ovat minun -- --?

SIGNE. Empähän; -- eräät toiset kädet, paljon punaisemmat kuin sinun!
Hahahaha!

VALBORG (viskaa kukkavihon maahan).

SIGNE. Oho! Oh! -- Ei ole hyvä nauraa kovin paljon näin kuumalla. Oh!
-- Se on toki oivaa. Mies on jo ryhtynyt rohkeaan yritykseensä? --
Hahahaha!

HAMAR (riemuten). Oisikohan -- --?

SIGNE (samoin). Ompa väinkin! Huomaappa tarkoin, Valborg -- --

VALBORG. Signe!

SIGNE. -- joka jo on lahjoittanut niin monet mainiot rukkaset, saapi
nyt vihdoinkin viimeisiinsä parin oikein punaisia käsiä -- hahahaha!

HAMAR. Sannaes'inkö?

SIGNE. Niin! -- (viittaa ulos ikkunasta) Tuollapa onkin syntipukki! Hän
odottaa sua, Valborg odottaa, kunnes sinä haaveksien, kukkavihko
kädessä, käyt häntä vastaan -- niin, aivan siten, kuin äsken tulit
tänne.

ROUVA (nousee). Eipä -- isää hän odottaa. Hän on siis nähnyt isän.
(Menee verannalle, vasemmalle).

SIGNE. Kas -- oikein -- isä tulee todellakin; -- Voilakan seljässä.

HAMAR (äkkiä). Voilakan! -- Tule, mennäämpäs tervehtimään Voilakkaa!
Pian nyt!

SIGNE. E-e-n!

HAMAR. Etkö sinä tahdo tervehtiä Voilakkaa? -- Kavalleristin vaimon
pitää rakastaa hevoista lähinnä miestään!

SIGNE. Ja kavalleristin itse vaimoaan lähinnä hevoistaan.

HAMAR. Mitä? -- Oletko sinä mustasukkainen Voilakkaan?

SIGNE. Mitä vielä -- tiedänhän aivan hyvin, ett'et sinä koskaan ole
pitänyt minusta niin paljon kuin Voilakasta.

HAMAR. Tule nyt! (nostaa hänet tuolista).

SIGNE. Mutta min'en pidä Voilakasta ollenkaan.

HAMAR. No hyvä! -- Minä menen yksinäni!

SIGNE. Äl' -- älä -- älä -- sitte tulen minä mukaasi!

HAMAR (Valborg'ille). Etkös sinäkin tule tervehtimään Voilakkaa?

VALBORG. En, vaan isää -- --

SIGNE (tanssien takaperin Hamar'in kanssa ulos). Tietysti, tietysti,
häntä myöskin! (Menevät).


Toinen kohtaus.

    Valborg. Sannaes.

    (Valborg menee katselemaan ulos ikkunasta etu-alalta. Hänen
    pukunsa on samaa väriä, kuin ikkunan pitkä kartiini, ja häntä
    peittää osaksi kukkaiset ja kivi-kuva. Sannaes tulee vasemmalta
    kaksi-jakoinen ratsastus-laukku ja matkasaali kädessä, -- panee
    ne tuolille oven pielessä. Kääntyessään, huomaa hän kukkaisvihon,
    astuu esiin).

SANNAES. Tuossapa se onkin! Lieneekö hän sen kadottanut -- tai
viskannut tuohon? -- Yhtäkaikki, hän on kuitenkin pitänyt sitä
kädessään! (Ottaa sen maasta, suutelee sitä, aikoo tallentaa sen).

VALBORG (astuen esiin). Antakaa sen olla!

SANNAES (pudottaa sen). Te täällä? -- Min'en huomannut -- --

VALBORG. -- Mutta minä huomaan teidän aikomuksenne. -- Kuinka te
rohkenette ruveta vainoamaan minua kukkaisillanne ja -- punaisilla
käsillänne! (Sannaes panee molemmat kätensä selkänsä taakse.) Kuinka te
tohditte katsella minua niin, että minä sen kautta joudun perheemme, ja
samalla myöskin koko kaupungin naurunalaiseksi?

SANNAES. Minä, -- minä, -- minä -- -- --

VALBORG. Entäs minä? Eikö minulla myöskin ole "minää", joka vaatii,
että te vähän tarkemmin miettisitte, mitä teette? Te joudutte aivan
paikalla pois tästä talosta, ellette ota vaaria siitä. -- Nyt menkää
tiehenne, ennenkuin toiset tulevat!

SANNAES (kääntyy, muuttaa kätensä eteensä, menee ulos verannalla
oikealle).


Kolmas kohtaus.

    Tjoelde. Rouva. Hamar. Signe. Valborg.

    (Ennenkuin ehtivät aivan ylös verannallekkaan vasemmalla --
    kuuluu Hamar'in ja Tjoelden ensimäiset sanat).

TJOELDE. Niin, se on kelpo ratsu.

HMAR. Kelpo ratsu? Minä sanon: Sen vertaisia ei ole koko Norjan maassa!

TJOELDE. Voipi ehkä niinkin olla. -- Näitkös -- se ei ollut ollenkaan
vaahdossakaan!

HAMAR. Sillä on oikeat valaskalan keuhkot! Ja sen vartalo? Sen pää, sen
kaula, sen jalat, sen -- -- noin oivallista, noin hienoa ei voi löytyä
toista!

TJOELDE. Niin, kaunis se on. -- Oletko ollut purjehtimassa?

    (Menee katsomaan purtta).

ROUVA (Menee takamaisesta oikeanpuolisesta ovesta.)

HAMAR. Olin, tuolla saarten toisella puolella; viivyin koko yön --
palasin vasta aamulla kalastajien seurassa; -- se oli mainio retki!

TJOELDE. Niin, jospa olisi aikaa senlaiseen!

HAMAR. Mutta tuohan on vain pelkkää luulettelua, ettei sulla koskaan
ole aikaa?

TJOELDE. No, ehkäpä aikaakin; vaan ei halua.

SIGNE. Niin, mitenkäs siellä oli laita, siellä mistä tulit?

TJOELDE. Huonosti!

VALBORG. Tervetuloa, isä!

TJOELDE. Kiitos!

HAMAR. Etkö voi mitään saamisistasi pelastaa?

TJOELDE. Toistaiseksi en; ja siinäpä juuri pahin pulma.

HAMAR. Voilakka on siis kaikki, mitä voit koko konkurssi-pesästä saada?

TJOELDE. Tiedäppäs, minä saatan sanoa, että tuo hevonen maksaa mulle
noin 15-20,000 speciedaler'ia.

HAMAR. Niin, mutta sehän onkin sen ainoa virhe! Ja koska nyt niin
hullusti on, ja sun varasi sen kannattavat -- tuosta hevosesta ei ole
mikään hinta kylliksi! --

TJOELDE (kääntyy, panee pois hattunsa ja saalinsa; ottaa hansikkaat
kädestään).

SIGNE. Suloista on kuulla, millä hengästyttävällä innolla sinä puhelet
hevosista. -- Sinulla ei taida ollakkaan muuta, kuin hevonen.

HAMAR. Niin, ellen olisi kavalleristi, soisin olevani hevonen!

SIGNE. Kiitos! Mikäs minä sitten olisin? --

VALBORG.

    "Jos oisin mä sun satulas!
    Tai lautaisillas ruoska ees!"

HAMAR. Jos oisin kukka -- (its.) "kädessees" -- ei kelpaa.

TJOELDE (astuu esiin, kohtaa rouvan, joka tuli oikealta). No, mitenkäs
sinä voit?

ROUVA. Voi, minä tulen päivä päivältä yhä heikommaksi.

TJOELDE. Ainahan sinulla on valittamista, ystäväni! -- Onko sulla
ruokaa valmiina?

ROUVA. On, se on jo kauvan odottanut sinua. Tuossapa se onkin.

    (Tyttö tuopi ruoka-tarjottimen pöydälle).

TJOELDE, Hyvä.

ROUVA. Tahdotko kupillisen teetä?

TJOELDE. En, kiitos!

ROUVA (istuu hänen viereensä, kaataa hälle lasin viiniä). No, kuinka
Möller'in nyt voivat?

TJOELDE. Huonosti -- sanoinhan sen jo.

ROUVA. Min'en kuullut.

VALBORG. Minä sain tänään kirjeen Nannalta. Hän kertoo, kuinka asia
tapahtui, kun oikeudenpalveliat tulivat niin yht'äkkiä, ett'ei perhe
voinut vähintäkään aavistaa.

TJOELDE. Niin, se oli ollut liikuttava tapaus.

ROUVA. Kertoiko hän itse sulle mitään --?

TJOELDE (syödessään). Min'en puhellutkaan hänen kanssaan.

ROUVA. Mutta kultani --? Olettehan te vanhat ystävykset.

TJOELDE. No mitä! -- Ystävykset! -- Hän elää mielettömissä mietteissä.
-- Muuten sain minä jo aivan kylläksi siitä perheestä. --

SIGNE. Lieneehän siellä ollut kovin surullista?

TJOELDE (yhä syöden). Hirmuista.

ROUVA. Mistä ne nyt elävät?

TJOELDE. Konkurssi-pesästä, tietysti.

SIGNE. No, mutta kaikki, mitä heillä oli -- --?

TJOELDE. On myyty.

SIGNE. Kaikki kalleudet -- -- heidän huonekalunsa, heidän vaununsa,
heidän -- --?

TJOELDE. Myyty, myyty.

HAMAR (on lähennyt). Ja hänen kellonsa? Se on kauniin kello kuin
koskaan olen nähnyt, -- lähinnä sinun kelloasi tietysti.

TJOELDE. Kalleudet menivät muun omaisuuden tietä! -- Annappas mulle
vähän viiniä, minun on kuuma ja jano.

SIGNE. Ihmisraukat!

ROUVA. Missä he nyt asuvat?

TJOELDE. Erään entisen laivurinsa luona. Siellä saivat he kaksi pientä
kamaria ja kyökin.

SIGNE. Kaksi pientä kamaria ja kyökin! (Äänettömyys).

ROUVA. Mihin he nyt aikovat ryhtyä?

TJOELDE. Par'aikaa kootaan rouvalle varoja, että hän voipi ruveta
pitämään klubin ravintolaa.

ROUVA. Vieläkö hänen pitää ruveta yhä suurempiin ruokapuuhiin!

SIGNE. Eivätkö ne lähettäneet terveisiä meille?

TJOELDE. Ehkä. Siihen min'en huomiotani kiinnittänyt.

HAMAR (joka väliin on seisonut verannalla). Mutta Möller -- -- mitä
sanoi hän? Mitä teki hän?

TJOELDE; Sit'en tiedä, kuuletko!

VALBORG (on kävellyt tämän kanssapuheen ajan ja väliin seisahtunut).
Hän onkin jo sanonut ja tehnyt aivan kylliksi?

TJOELDE (on herkeämättä syönyt ja juonut; huomaa). Mitä sillä
tarkoitat?

VALBORG. Tarkoitan, että jos minä olisin hänen tyttärensä, en
milloinkaan antaisi hälle anteeksi.

ROUVA. Lapsikulta, älä sano niin!

VALBORG. Sanompa! Se, joka saattaa perheensä semmoiseen häpeään ja
onnettomuuteen, ei ansaitse vähintäkään anteeksiantamista.

ROUVA. Kaikki me tarvitsemme anteeksiantamista.

VALBORG. Niin, yhdessä katsannossa. Mutta minä tarkoitan, minun
kunnioitustani, minun uskollisuuttani ei hän enää milloinkaan voisi
saavuttaa. Hän olisi liian kelvottomasti kohdellut minua.

TJOELDE (on lopettanut syömisensä; nousee). Kelvottomasti kohdellut
sinua? --

ROUVA. Joko lopetit syömisesi?

TJOELDE. Jo.

ROUVA. Ehkä tahdot vähän viiniä vielä?

TJOELDE. Sanoinhan, että jo lopetin. -- Kelvottomasti kohdellut sinua?
-- Kuinka niin?

VALBORG. Niin, _minä_ en puolestani voi ajatella suurempaa
rääkkäämistä, kuin se on, että koko minun eloni ja oloni saatetaan
pilkan ja naurun alaiseksi, niin ett'ei mulla ole mitään omaa, vaan
kaikki lepää pelkkien petollisten luulettelujen pohjalla. Oma olentoni,
jopa jok'ainoa vaate-liepeeni olisi ilkeintä valhetta! -- Otaksukaamme,
että minun luonteeni tuntisi halun nauttimaan asemaani rikkaan miehen
tyttärenä, nauttimaan sitä perinpohjaisesti, sen äärimmäisiin rajoihin
saakka -- -- sinä päivänä, jolloin huomaisin, että kaikki se, minkä
isäni oli mulle antanut oli varastettua -- kaikki se, minkä hän oli
mulle loistoisaksi luuletellut, valhetta; -- niin, sinä päivänä olisi
häväistykseni ääretön, mielikarvauteni rajaton!

ROUVA. Lapseni, sin'et ole mitään koetellut. Sin'et käsitä, kuinka
senlaiset seikat saattavat tapahtua. -- -- Lapseni, lapseni, sin'et
tiedä, mitä sanot!

HAMAR. Noo -- Möller sietää kaikki, mitä saapi! Jospa hän vain itse
olisi kuullut nuo Valborg'in sanat.

VALBORG. Hän _onkin_ ne kuullut. Nanna sanoi hänelle aivan samoin.

ROUVA. Hänen oma tyttärensä! Lapset, semmoistako te toisillenne
kirjoittelette! Jumala anteeks' suokoon teille kumpaisellekkin.

VALBORG. No -- totuuden suopi Hän kyllä meille anteeksi.

ROUVA. Lapset, lapset!

TJOELDE (menee Valborg'in luo). Sinä varmaankaan et käsitä, mitä kauppa
on. Tänään onni, huomenna onnettomuus.

VALBORG. Ei kenkään koskaan saa mua luulemaan kauppaa arpajaisiksi.

TJOELDE. Ei älykäs -- --

VALBORG. Älytöntä minä juuri tuomitsenkin.

TJOELDE. Mutta itse älykkäimmänkin pitää kärsiä koviakin vaiheita.

VALBORG. Mutta senlaisia vaiheita, jotka kovinta pulaa ennustavat,
niitä ei rehellinen mies salaa perheeltään eikä velkojiltaan. -- Voi,
kuinka julmasti Möller velkojansa petti!

SIGNE. Valborg puhuu aina kaupasta!

VALBORG. Niin, minä olen lapsuudestani saakka pitänyt kaupasta. Sitä en
salaa keltään.

SIGNE. Sinä luulet ainakin ymmärtäväsi sitä.

VALBORG. Empähän; mutta kernaastihan aina hankkii itselleen taitoa
siihen, mihin tuntee itsellään olevan halua.

HAMAR. Eikä liian suurta kauppataitoa tarvitsekkaan, voidakseen tuomita
Möller'in menoa. Sen seuraukset ymmärsi jok'ainoa -- samoin kuin hänen
perheensä elämän yleensä! Kuka on rehennellyt niin suurella jalalla,
kuin Möller'in? Minä muistan kyllä Nannan hameen hännyksen.

VALBORG. Nanna on minun paras ystäväni; min'en salli häntä
solvaistavan.

HAMAR. Teidän korkeutenne suokoon minun vain huomauttaa, että kyllä
käypi laatuun, olla vaikka _kuinka rikkaan_ miehen tytär, ja kuitenkin
viettää vähemmin korskeata ja turhamaista elämää, kuin -- se, jota en
tohdi nimittää.

VALBORG. Nanna ei ole korskea eikä turhamainenkaan. Hänellä on
perinpohjin todellinen luonne, hänellä oli lahjoja pitämään itseään
sinä -- mikä luuli olevansakin, rikkaan miehen tyttärenä.

HAMAR. No, tottakai hänellä myöskin on "lahjoja" nyt pitämään itseään
konkurssin-tekiän tyttärenä?

VALBORG. Niin hällä onkin. Nanna antoi huutokaupassa kaiken
omaisuutensa mennä vieraan käteen, joka korun, joka hameen, joka
vaatekappaleen. -- Nykyiset vaatteensa on hän joko ansaitsemalla
hankkinut -- tai lainannut, sittemmin ne työllään ansaitakseen.

HAMAR. Rohkenenko kysyä: Eikö hän pitänyt sukkiansakaan?

VALBORG. Kaikki lähetti hän huutokauppaan, myötäväksi.

HAMAR. Jos minä olisin sen tiennyt, en suinkaan olisi ollut sieltä
poissa.

VALBORG. Niin, olihan siellä yksi ja toinen kapine, jolle voitiin
ilkkua, ja varmaan myöskin tarpeeksi tyhjäntoimittajia, jotka eivät
pilkkaansa säästäneet.

ROUVA (yhä istuen). Lapset, lapset!

HAMAR. Mitä tyhjäntoimitukseen tulee, lienee Nanna-neiti _senkin_
lähettänyt huutokauppaan. Sillä suurempia tyhjäntoimittajan "lahjoja",
kuin hänellä, ei voi kellään ihmisellä olla.

VALBORG. Hän ei luullut tarvitsevansa tehdä työtä.

TJOELDE (menee Valborgin luo). Tullaksemme asiaan jäälleen: Sin'et
huomaa, mitenkä kauppiaalla voipi olla toivo huomisesta huomiseen --
yhä uusi toivo. Hän ei ole senvuoksi petturi. Hän on kiihko-luontoinen,
runoilia -- jos niin tahdot -- joka elää ajatusten maailmassa, -- tai
hän on todellinen nero, joka näkee maan, jonne muiden silmä ei kannata.

VALBORG. Min'en luule erhettyneeni itse asiassa. Kenties minä
ymmärrän väärin sinut, isä. Sillä se, jota sinä kutsut toivoksi,
runollisuudeksi, neroksi -- eikö se juuri ole keinoittelemista toisten
omaisuudella, -- kun tietää itsellään olevan velkoja enemmän, kuin
varoja?

TJOELDE. Mutta juuri sen tietäminen voipi ollakkin mitä vaikein.

VALBORG. Vai niin? -- Minä arvelin hänen kirjoistaan näkevän -- --

TJOELDE. -- velat ja varat, tiettyä se. Mutta omaisuuden arvo on
vaihtelevainen, ja aina on tekeillä yritys, jonka menestymistä ei
_varmaan_ tiedä, mutta joka mahdollisesti voipi saattaa seikat aivan
toiselle kannalle.

VALBORG. Elleivät varat riitä velkoihin, ovat kaikki yritykset
keinoittelemista muiden rahoilla.

TJOELDE. No -- -- olkoompa vain; mutt'ei varastetuilla rahoilla, --
vaan uskotuilla rahoilla.

VALBORG. Niin, uskotuilla siinä petollisessa luulossa, että velanottaja
muka on varakas.

TJOELDE. Ne rahat saattavat ehkä pelastaa kaikki kaikesta.

VALBORG. Se ei kuitenkaan ole muuta, kuin että hän saapi ne valheella.

TJOELDE. Sinä käytät kovia sanoja.

ROUVA (viittaa, niinkuin jo pari kertaa ennenkin, Valborg'ille, joka sen
huomaa, vaan ei huoli siitä).

VALBORG. Vaitiolevaisuus on siinä kohdassa valhe.

TJOELDE. Mutta mitä hänen pitäisi tehdä? Pelata avonaisilla korteilla
ja siten saattaa sekä itsensä että ne toiset häviöön?

VALBORG. Niin, hänen pitää antaa asianomaisille selvä tieto asemastaan.

TJOELDE. Jopa jotakin! Siinä tapauksessa tehtäisiin vuodessa tuhat
konkurssia enemmän ja vahingot niistä olisivat äärettömät! -- Ei, sinä
olet älykäs, Valborg, mutta ajatuksesi ovat liian rajoitetut. --
Kuuleppas, missä on sanomalehdet?

SIGNE (on puhellut luutnantin kanssa verannalla, viimeksi tehnyt hellän
muistutuksen -- tulee esiin). Minä vein ne konttoriin. Min'en luullut
sinun jäävän tänne.

TJOELDE. No, antakaa mun olla vapaa konttorista hetkinen vielä! Meneppä
tuomaan ne tänne!

SIGNE (menee; luutnantti seuraa).

ROUVA (hiljaa Valborg'ille, joka menee). Miks'et sinä milloinkaan
kuuntele äitiäsi, Valborg?

VALBORG (jatkaa menoaan verannalle. Asettuu koriste-aitaa vastaan,
nojaa päänsä käteensä, katselee ulos).

TJOELDE. Ehkä otan toisen takin ylleni. -- No, olkoon nyt päivälliseen
saakka.

ROUVA.. Päivällinen! Ja minä istun täällä vielä!

TJOELDE. Tuleeko meille vieraita?

ROUVA. Tulee, -- etkö muista -- --? Finnen?

TJOELDE. Niin, tottakin!

ROUVA (mennessään). Mitä, mitä minä nyt saisin kokoon --?

TJOELDE (astuu esiin, kun on yksinään, istuu tuolille, katseensa on
tuskallinen ja väsynyt; peittää huoaten päänsä käsiinsä).

    Signe, Hamar (palaavat; Signellä on sanomalehdet. Hamar aikoo
    mennä perälle, verannalle, mutta Signe vetää hänet mukaansa).

SIGNE. Täss' on, isä, tässä --

TJOELDE. Mitä? Kuka? -- --

SIGNE (kummastellen) -- -- sanomalehdet.

TJOELDE. No, anna ne tänne sitten! (aukasee lehden toisensa jälestä,
katselee ainoastaan ilmoituksia; sanomalehdet suurimmaksi osaksi
ulkomaalaisia).

SIGNE (jatkettuaan keskusteluja armaansa kanssa). Kuuleppas -- - isä?

TJOELDE (yhä silmäillen lehtejä). Mitä nyt? (its., tuskallisesti),
Konkursseja, yhä vain konkursseja!

SIGNE (kuin ennen). Hamar'in ja minun mieleni tekisi jälleen
Kristianiaan hänen Guldborg-tätinsä luoksi.

TJOELDE. Olittehan te siellä neljätoista päivää sitten. Minä sain
teidän rätinkinne eilen. -- Oletko nähnyt ne? --

SIGNE. Eihän meidän niitä tarvitsekkaan nähdä, kun _sinä_ vain -- --.
Miksi noin huokasit?

TJOELDE. Noo -- siksi -- -- huomasin, että hinnat edelleen ovat huonot.

SIGNE. Kaikkia vielä -- mitä sinun tarvitsee niistä huolia? -- -- --
Nyt sinä huokasit taas. -- Niin, siinä tunnet nyt, kuinka katkerata on,
kuu ei ihmisen hartaimmatkaan toivot toteudu. -- Ethän toki liene niin
kova meitä kohtaan, mitä?

TJOELDE. Ei, lapset, se ei voi käydä laatuun.

SIGNE. Miks'ei?

TJOELDE. Siksi -- siksi -- no, siksi, että tänne aina näin kesä-aikoina
tulee niin paljon vieraita, joita täytyy ylläpitää.

SIGNE. Mutta sehän on ikävintä, mitä me kumpikin, Hamar ja minä, voimme
ajatellakkaan.

TJOELDE. Luuletteko, lapset, minun oloani joka katsannossa niin
erinomaisen hupaisaksi?

SIGNE. Mutta isäkulta, sinähän olet oikein juhlallisen näköinen? -- Se
sopii sinulle niin lystillisesti vain, isä!

TJOELDE. Totisesti puhuen, lapset, näin suurelle kauppahuoneelle kuin
meidän monine asioineen on varsin tärkeätä, että tänne tulee ihmisiä
joka kulmalta, ja että meillä voivat hyvin. Niin paljon voinette kai
tehdä minulle mieliksi!

SIGNE. Hamar ja minä, me emme koskaan saa olla kahdenkesken.

TJOELDE. Minun luullakseni te useimmiten tappelette, kun olette
kahdenkesken.

SIGNE. Tappelemme? Sinä käytät niin ilkeitä sanoja, isä.

TJOELDE. Ja ettehän te Kristianiassakaan saa olla kahdenkesken.

SIGNE. Noo, siellä on toki toisenlainen olo, siellä!

TJOELDE. Sen kyllä uskon, -- siten kuin te rahoja tuhlaatte!

SIGNE (hymyillen). Rahoja tuhlaamme! Mitäs me siellä muuta
tekisimmekään? Senhän vuoksi me juuri siellä olemmekin? Isä! Kuulehan,
kiltti isäkulta -- --!

TJOELDE. Ei, lapseni, ei. --

SIGNE. Noin paha sin'et ole koskaan ennen ollut.

HAMAR (on viitannut häntä lakkaamaan. Kuiskaa). Etkö jo voi olla vaiti!
Näethän, ett'ei hän ole ollenkaan hyvällä tuulella?

SIGNE (kuiskaa). No, miks'et sinä voinut auttaa, niin olisin heti
voittanut hänet!

HAMAR (samoin). Oho, minä olenkin vähän ymmärtäväisempi, kuin sinä.

SIGNE (samoin). Sinä olet ollut niin kummallinen viimeaikoina. --
Min'en oikein ymmärrä, mitä sinä tahdot?

HAMAR (samoin). Niin, nyt voipikin olla yhdentekevä. Sillä nyt
matkustan minä yksinäni Kristianiaan.

SIGNE (samoin). Mitä teet?

HAMAR (mennen). Minä matkustan yksin. Min'en tahdo olla täällä niinkuin
-- mikäkin!

SIGNE (seuraa). Niin, voithan koettaa!

    (Molemmat peräkkäin kiireesti verannalta alas oikealle).

TJOELDE (laskee sanomalehdet kädestään tuskallisella, pitkällä
huokauksella).

VALBORG (katsellen nyt oikealle). Isä! (Tjoelde herää). Tuolla kävelee
asianajaja Berent Kristianiasta.

TJOELDE (nousee). Asianajaja Berent? Täällä? -- Laivanveistimöllä?

VALBORG. Niin. (Tulee sisään. Tjoelde katselee ulos ikkunasta). Minä
sanoin sen vain siksi, että eilenkin näin hänen kävelevän hirsivaraston
ympärillä, ja vähää ennen oluttehtaalla ja toisissakin tehtaissamme.

TJOELDE (its.). Mitäs se merkinnee? (Ään.). Noo hän tekee usein
kernaasti huvimatkoja kesäaikana maamme eri paikkoihin; minä tiedän
sen. Nyt hän on täällä -- ja haluaa varmaankin nähdä tämän seudun
suurimman liikepaikan. Täällä ei olekkaan juuri mitään muuta
katsomista. -- -- Mutta onkohan se hän? Minusta on kuin -- --

VALBORG (katsoo avoimesta ikkunasta). On, hän se on! Katsoppa vain,
kuinka hän kävelee -- -- --

TJOELDE. -- -- ja heittää jalkojaan ristiin, vitkaan, vitkaan, -- niin,
hän se on. -- Näyttää siltä, kuin aikoisi hän tulla tänne?

VALBORG. Ei, hän kääntyy poispäin.

TJOELDE. No, menköön sitten! (its.; ajatuksissaan). Oliskohan
todellakin -- --?


Neljäs kohtaus.

    Entiset. Sannaes (verannalta, oikealta).

SANNAES. Saanko luvan?

TJOELDE. Vai niin -- te, Sannaes!

SANNAES (huomaa vasta nyt Valborg'in, joka seisoo peränpuoleisen ikkunan
ääressä ja astuu nyt esiin. Sannaes pelästyy, panee heti kätensä
selkänsä taakse).

TJOELDE. No, mitä nyt?

VALBORG (katsoo häneen, menee verannalle ja sieltä alas oikealle).

TJOELDE. Mutta mitä nyt, ihminen? Mitä lempoa te siinä nyt ällötätte?

SANNAES (ottaa kätensä esiin heti kun Valborg on mennyt ohitse, katsoo
hänen jälkeensä). Min'en tahtonut neidin läsnäollessa kysyä, tuletteko
tänään konttoriin?

TJOELDE. Oletteko mieletön? Ettekö te neidin läsnäollessa tohdi kysyä
sellaista?

SANNAES. Minä tarkoitan vain -- sillä muuten täytyy minun, jos saan
luvan, puhua kanssanne täällä.

TJOELDE. Kuulkaapa, teidän pitää jättää pois tuo ruma nahjusteleminen;
se ei sovi kauppiaalle. Kauppiaan pitää olla sukkela ja vikkelä eikä
joutua hämille, heti kun naisihminen ohitse menee. -- Minä olen jo
ennenkin huomannut teissä moista. -- No, mitä te tahdotte? Sukkelaan!

SANNAES. Te ette siis tule konttoriin edellä puolenpäivän?

TJOELDE. Illallahan postit lähtevät.

SANNAES. Niin. -- Mutta siellä on vekseleitä.

TJOELDE. Vekseleitä? -- Ei.

SANNAES. On, Möller'in neljäs protesteerattu -- ja se suuri
englantilainen.

TJOELDE (suuttuen). Ettekö vielä ole niitä suorittanut? -- Mitä se
merkitsee?

SANNAES. Pankin johtokunta tahtoo ensin puhutella hra konsulia.

TJOELDE. Oletteko hullu? (malttaa). Te olette varmaankin erehtynyt,
Sannaes.

SANNAES. Niinpä luulin itsekkin enkä tyytynyt ainoastaan pankissa
olevan tirehtörin sanoihin, vaan kävin myöskin konsuli Holst'in luona.

TJOELDE. Ja konsuli Holst -- --?

SANNAES. Kertoi samat sanat.

TJOELDE (käytyään edestakaisin). Minä menen hänen luoksensa, -- tai,
oikeammin, minä _en_ mene; sillä se on kuitenkin -- -- --. Onhan meillä
vielä aikaa moniaita päiviä?

SANNAES. On.

TJOELDE. Eikä vieläkään telegrammia konsuli Lind'iltä?

SANNAES. Ei.

TJOELDE (its.). Sitäpä en voi käsittää. (ään.). No, kyllä me kuitenkin
pian saamme kaikki säntilleen -- pääkaupunkilaisista alkaen. Hyvä, niin
saamme, Sannaes, -- ja vast'edes annamme noiden täkäläisten
pankintapaisten olla aivan rauhassa. Hyvä, Sannaes! (Viitaten ulos;
its.). Kirotta Möller! Kaikki ovat ruvenneet epäilemään! (Kääntyy,
huomaa Sannaes'in). No, vieläkö te siinä seisotte?

SANNAES. Tänään on palkanmaksupäivä, -- eikä mulla ole mitään kassassa.

TJOELDE. Eikö mitään kassassa! Niin suuri, monipuolinen liike, eikä
mitään kassassa palkanmaksupäivänä! Mikä hiiden järjestys se on?
Pitääkö mun uudestaan ja uudestaan alkaa opettaa teille A, B, C:tä? --
Ei, eipä voi olla puolta päivää pienimmänkään asiansa vierestä poissa!
Minulla ei ole ketään, ei niin ketään, johon voisin luottaa! --
Ihminen, kuinka te olette tehtävänne toimittanut?

SANNAES. Oli myöskin kolmas vekseli, joka lankesi tänään; Holm ja
Kumpp. 2,000. Minä luotin sitä pahempi pankkiin, -- ja kun en sieltä
mitään saanut, täytyi mun tyhjentää kassa, -- sekä konttorin että
oluttehtaan.

TJOELDE (kävelee ylös- ja alaspäin). Hm, hm, hm! -- Kukahan lie saanut
konsuli Holst'in siihen päähän. -- No niin! (viittaa kädellään ulos).

SANNAES (menee, vaan palajaa heti, kuiskaa). Asianajaja Berent
Kristianiasta!

TJOELDE (hämmästyy). Tuleeko hän tänne?

SANNAES. Hän astuu juuri rappusia ylös! (Menee perimmäisestä
oikeanpuolisesta ovesta).

TJOELDE (huutaa hänen jälkeensä, kuiskaten). Viiniä ja virvokkeita! --
Siis oli aavistukseni aivan oikea! (Vilkaisee peiliin). Hyväinen aika,
miltä minä nyt näytän! (Kääntää tuskalliset kasvonsa peilistä; peiliin
jälleen, hymyilee -- ja rientää siten perälle, mistä asianajaja näkyy
tulevan vitkaan vasemmalla ylös).


Viides kohtaus.

    Tjoelde. Asianajaja Berent.

TJOELDE (kohteliaasti, kunnioituksella; teeskennellen). Minulle on
suureksi kunniaksi, saada vastaanottaa niin kuuluisa mies huoneeseni.

BERENT. Hra konsuli Tjoelde -- eikö niin?

TJOELDE (yhä matalalla äänellä). Palvelianne! Minä juuri vast'ikään
kuulin vanhimmalta tyttäreltäni, että hra asianajaja oli kävellyt
tiluksillani:

BERENT. Niin, teillä on suuret tilukset -- ja suuri liike.

TJOELDE. Liian suuri, hra asianajaja. Liian monenlaatuinen. Toinen on
aina tuottanut toisen lisää. -- Olkaa hyvä, istukaa.

BERENT. Kiitos; tänään on lämmin päivä.

    (Virvokkeita ja viiniä tuodaan pöydälle).

TJOELDE. Hra asianajaja suvaitsee kai lasin?

BERENT. En, kiitos.

TJOELDE. Virvokkeita?

BERENT. Kiitos; minulle ei pidä mitään.

TJOELDE (ottaa sikarrikotelonsa esiin). Saanko tarjota sikarrin, jonka
saatan sanoa hyväksi?

BERENT. Minä pidän paljon hyvästä sikarrista. Mutta juuri nyt en mieli
polttaa. Paljon kiitoksia! (Äänettöm.).

TJOELDE (on myöskin istunut. Hänen olentonsa on näköjään tyyni). Onko
hra asianajaja jo kauvankin ollut täällä?

BERENT. Pari päivää. -- Hra konsuli on ollut matkoilla?

TJOELDE. Niin; Möller'in onnettomat asiat. Hänen konkurssipesänsä
osakkaider-kokous huutokaupan jälkeen.

BERENT. Nykyään ovat ajat hyvin kovat.

TJOELDE. Sanomattoman kovat!

BERENT. Luuletteko Möller'in konkurssin vievän muitakin muassaan --
useampia kuin ne, jotka jo tiedetään?

TJOELDE. Sitä en vielä luule. Tämä -- sattuma on varmaan joka
katsannossa ainoastaan poikkeus.

BERENT. Pankit lienevät vähän säikähtyneet, kuten olen kuullut.

TJOELDE. Sen voin arvata.

BERENT. Niin, _te_ luonnollisesti tunnette olot paremmin, kuin kenkään
muu.

TJOELDE (hymyillen). Minä olen teille suuresti kiitollinen
luottamuksestanne minuun.

BERENT. Jos näiden seutujen ulosvienti-tavarat yhä edelleenkin
kadottavat hintaansa -- --?

TJOELDE. Niin; -- sitä ei varmaan tiedä; mutta tietysti lienee toki
paras pitää kaikki liikkeessä vain.

BERENT. Vai -- se on siis teidän tarkoituksenne?

TJOELDE. Ehdottomasti.

BERENT. Horjuvat kauppaseikat ilmituovat tavallisesti yhtä ja toista
vahingollista.

TJOELDE (hymyillen). _Teidän_ mielestänne pitäisi sentähden antaa
horjuvien kauppaseikkojen vaikuttaa?

BERENT, Niin pitäisi.

TJOELDE. Hm! -- Vankat kauppatalot eivät jokapaikassa lie niin aivan
tarkoin erillään epäiltävistä.

BERENT. Olisikohan _täällä_ todellakin pelättävä semmoista?

TJOELDE. Niin, -- nyt katsotte minun tietojani tämän seudun veloista
varmaankin liian suuriksi; -- mutta minä melkein voisin luulla niin.
(Äänettömyys).

BERENT. Pankit ovat valtuuttaneet minut hankkimaan tarkastuksen
oloista, -- jonka minä toistaiseksi uskon ainoastaan _teille_.

TJOELDE. Minä olen varsin kiitollinen.

BERENT. Tämän kaupungin pienemmät pankit ovat suljetut; ne ovat
yksimieliset.

TJOELDE. Vai niin -- (Äänettömyys). Te olette siis puhellut konsuli
Holst'in kanssa?

BERENT. Luonnollisesi. -- (Äänettöm.). Jos annettaisiin epäiltävien
kauppahuoneiden kukistua ja autettaisiin vankkoja, olisi varmaankin
paras, että jokainen ilmoittaisi pankeille omaisuutensa ja velkansa.
(Äänettöm.).

TJOELDE. Onko se konsuli Holst'in ajatus?

BERENT. Myöskin hänen. (Äänettöm.). Minä olen ehdotellut pankeille
toistaiseksi -- kunnes saamme nuo tarkat tiedot -- että sanoisivat "ei"
kaikkiin lainanpyyntöihin -- kaikkiin ilman eroitusta.

TJOELDE (huomaten). Siten ymmärrettävä!

BERENT. Ainoastaan väliaikainen sääntö toistaiseksi -- --

TJOELDE (kuin ennen). Niin, niin!

BERENT. -- Mutta jota jokaisen täytyy seurata, ilman poikkeuksetta.

TJOELDE. Mainiota!

BERENT. Ellei kaikkia kohdella samoin, voipi yksityinen äkkipikaa
joutua liian aikaiseen epäluuloon.

TJOELDE. Aivan minun ajatukseni!

BERENT. Hauskaa. Siis ette suinkaan ymmärrä minua väärin, kun pyydän
teidänkin tekemään tarkastelman varoistanne.

TJOELDE. Ei mikään ole mulle mieleisempää, kun siten voin hyödyttää
asioita yleensä.

BERENT. Se on varma. Sillä sen kautta kasvaa yleinen luottamus.

TJOELDE. Milloinka hra asianajaja suvaitsee ottaa vastaan minun
tarkastelmani? Näin kiireessä siitä luonnollisesti tulee vain
pintapuolinen.

BERENT. Luonnollisesti. -- Teidän suosiollanne, minä tulen noutamaan
sen.

TJOELDE. Ei millään muotoa. Te voitte saada sen kernaasti vaikka kohta,
jos niin tahdotte. Minulla on, näette, tapana, usein tehdä
pintapuolisia arvioiaskuja -- luonnollisesti vaihtelevien hintojen
mukaan.

BERENT. Vai niin? (Hymyillen). Muuten sanotaan keinoitteliain tekevän
kolme arviolaskua päivässä, kunkin erilaatuisen. -- Mutta nyt kuulen
minä -- --

TJOELDE (hymyillen) -- -- että muillakin on semmoinen paha tapa! No --
ei niitä juuri kolmea erilaatuista päivässä sentään tule.

BERENT. Ei, ei, minä laskin leikkiä luonnollisesti -- (nousee).

TJOELDE (nousee myöskin). Luonnollisesti. Tunnin kuluessa on se teidän
hotellissanne. Sillä minä otaksun, että hra asianajaja asuu meidän
ainoassa, niin kutsutussa, hotellissa. -- Etteköhän täällä ollessanne
tahtoisi asua meillä ja käyttää hyväksenne kahta kamaria, jotka juuri
ovat vapaat.

BERENT. Kiitos; -- minä viivyn täällä määräämättömän ajan, ja ne tavat,
jotka heikko terveyteni on mulle saattanut, ikävystyttävät kaikkia,
vaan enimmästi kuitenkin itseäni, kun olen outojen luona.

TJOELDE. Mutta tohtinenhan toki toivoa, että tulette meille
päivälliselle tänään? Meille tulee muutamia muitakin vieraita. Ehkä
lopuksi saamme sitte purjehdusretkenkin toimeen, -- tuo läheinen luoto
on erinomaisen kaunis.

BERENT. Kiitos; minun terveyteni ei ole nykyään niin luotettava, että
uskaltaisin yhtyä kemuseuroihin.

TJOELDE. Hehehe! -- Voinko ehkä jotenkin muuten olla palvelukseksenne?

BERENT. Niin -- saisinko tilaisuuden keskustella kanssanne, ennenkuin
lähden täältä, -- kernaimmin niinpian, kuin suinkin.

TJOELDE (vähän hämmästyen). Tarkoitatte, kun olette saanut kaikki
tarkastelmat?

BERENT. Konsuli Holst'in kautta olen minä jo hiljaisuudessa saanut
useimmat.

TJOELDE (enemmän kummastuen). Siis -- tänään vielä, tarkoitatte --?

BERENT. Klo 5? -- Sopiiko teidän silloin?

TJOELDE. Minä olen kokonaan teidän palvelianne! Minä saan siis tulla
teidän luoksenne klo 5?

BERENT. Minä olen _täällä_ klo 5 (jäähyväiset, menee).

TJOELDE (seuraa). Tehän olette kivulloinen; te olette vanhempi; te
olette kuuluisa mies -- --!

BERENT. Mutta te olette täällä kotonanne. Hyvästi!

TJOELDE. Minä suuresti kiitän kunniasta, jonka teidän täällä käyntinne
mulle saattoi!

BERENT. Älkää vaivatko itseänne!

TJOELDE. Sallittehan minun seurata teitä talostani.

BERENT. Minä löydän kyllä tien.

TJOELDE. Sitä en epäile. Mutta se olisi minulle suuri kunnia!

BERENT. Kuten tahdotte!

    (Kun aikovat rappusia alas, näkyy Signe ja Hamar, jotka
    nousevat niitä käsi kädessä. Antavat sijaa toinen loisilleen).

TJOELDE. Saanko esitellä -- niin, luonnollisesti minun ei tarvitse
esitellä: Hra asianajaja Berent Kristianiasta. Minun nuorin tyttäreni
-- ja hänen sulhasensa kavallerialuutnantti Hamar.

BERENT. Minä luulin hevosväen nyt olevan ekserseeraamassa?

HAMAR. Minä olen saanut permissionin -- --

BERENT. -- tärkeämpien toimitusten tähden. Hyvästi!

TJOELDE. Hahaha! (Nuoret jättävät hyvästi; Tjoelde ja Berent menevät
rappusia alas).


Kuudes kohtaus.

    Hamar. Signe.

HAMAR. Hävytön! -- Mutta niinhän se on kaikille.

SIGNE. Vaan ei isälleni, kuten huomasin.

HAMAR. Sinun isäsi on myöskin hävytön.

SIGNE. Sit'et saa sanoa hänestä!

HAMAR. Mitä muuta voisin sanoa, kun hän saattaa nauraa Berent'in
hävyttömyyksille?

SIGNE. Hän on hyvällä tuulella (istuu keinumaan).

HAMAR. Vai niin, sinäkin --? Sin'et ole ollenkaan miellyttävä tänään.

SIGNE (yhä keinuen). En -- sillä sinä olet väliin niin ikävystyttävä.

HAMAR. Etkä kuitenkaan anna minun matkustaa pois?

SIGNE. Se olisi vieläkin ikävämpää.

HAMAR. Nyt sanon sinulle erään seikan: Min'en enää kauvan kärsi tapaa,
jolla minua täällä kohdellaan!

SIGNE. Vai niin? (Ottaa sormuksen sormestaan, antaa sen kieppua
peukalon ja etusormen välissä, keinuu ja laulaa).

HAMAR. Puhumattakaan _sinusta_. Mutta Valborg! ja isäsi! Onko hän vielä
kertaakaan käskenyt minua ratsastamaan Voilakalla?

SIGNE. Ehkä hänellä on tärkeämpiäkin ajateltavia. (Laulaa taas).

HAMAR. No, mutta olehan nyt älykäs, Signe! -- Käsitäthän sinä, että se
olisi aivan luonnollista? -- Niin, suoraan sanoen -- sillä sinullehan
voin sanoa mitä tahansa -- minä, joka tulen hänen vävypojakseen ja olen
kavalleristi (eikä isälläsi muita poikia olekkaan) -- enkö minä melkein
saattaisi toivoa, -- -- että hän tykkänään lahjoittaisi minulle
Voilakan?

SIGNE. Hahaha!

HAMAR. Olisiko se niin luonnotonta?

SIGNE. Hahaha!

HAMAR. Minkätähden sitä naurat, Signe? Olisihan se talolle kunniaksi,
luulisin ma, että toverini ihailisivat hevostani, ja minä voisin sanoa:
Sen on appivaarini lahjoittanut minulle? -- Sillä tiedäppäs, sen
hevosen vertaista ei löydy koko Norjan maassa.

SIGNE (seisottaa tuolin). Ja siksi pitää sinun saaman se? Hahaha!

HAMAR. Tätä en kärsi!

SIGNE. Kavallerialuutnantti "Verraton" seljässä hevosen, "jolla ei ole
vertaista". Hahaha!

HAMAR. Signe, nyt saat lopettaa!

SIGNE (keinuen). Sinäpä olet lystikäs!

HAMAR (läheten). Kuulehan, Signe! -- ei kenkään voi vaikuttaa niin
paljon isääsi, kuin sinä. Kuuleppas, Signe! -- Etkö hetkeäkään voi
haastella totisia asioita kanssani?

SIGNE. Kyllä, -- kernaasti! (Alkaa uudestaan laulaa).

HAMAR. Minä arvelin itsekseni: Jos Voilakka olisi minun omani, jäisin
koko kesäksi tänne opettamaan sitä ratsuhevoseksi. (Signe lakkaa sekä
keinumasta että laulamasta. Hamar nojautuu hänen ylitsensä). Ja sitte
min'en menisi kaupunkiinkaan ennen kuin syksyllä, ja sitte seuraisit
sinä Voilakkaa ja minua Kristianiaan. Eikö se olisi sinunkin mielestäsi
hupaisata?

SIGNE (katsottuaan häntä hetken). Sinä, ystäväni, suunnittelet kaikki
aina niin somasti!

HAMAR. Eikö niin? Mutta kaikki riippuu nyt vain siitä, että sinä saat
hevosen isältäsi, -- mitä; sulo Signeseni?

SIGNE. Ja sitte sin'et koko kesänä matkustaisi minun luotani
pois -- --?

HAMAR. -- en koko kesänä!

SIGNE. Vaan jäisit tänne Voilakkaa opettamaan -- --?

HAMAR. -- ainoastaan sitä opettamaan!

SIGNE. Ja sitte saisin minä syksyllä seurata teitä kaupunkiin --
niinhän, niin?

HAMAR. Niin -- eikös se olisi mainiota?

SIGNE. Tuleeko Voilakka myöskin asumaan Guldborg-tädin luona?

HAMAR (hymyillen). No, mitä nyt sanotkaan?

SIGNE. Niin, sillä koska sinä hankit itsellesi vapaan-ajan ainoastaan
Voilakan tähden, kuten ymmärsin, ja jäät tänne, ainoastaan opettaakseni
sitä -- ja sitte annat minun seurata Voilakkaa Guldborg-tädin
luoksi -- --

HAMAR. Mutta, Signe, oietko nyt taas -- --?

SIGNE (saapi tuolin aika vauhtiin). Oo! Mene matkaasi --

HAMAR. -- -- mustasukkainen Voilakkaan! Hahaha!

SIGNE. Mene talliin!

HAMAR. Rangaistukseksiko? -- Siellä onkin hauskempi, kuin täällä!

SIGNE (viskaa sormuksen). Tuossa! Anna se Voilakalle!

HAMAR. Niin kauvan sinä viskelet tuota sormusta, että -- --

SIGNE. No, noin olet sinä sanonut jo niin monta kertaa, että sekin mua
ilettää! (kääntää tuolin niin, että on selin sekä katsojiin että
Hamar'iin).

HAMAR. Sinä olet niin hellitelty lapsi, että olisi synti, pitää kaikkia
lauseitasi tosina -- --

SIGNE. No, _tuokin_ vielä -- sataviideskolmatta kerta! -- Uh, mene
tiehes!

HAMAR. Mutta etkö nyt ymmärrä, kuinka naurettavaksi sinä itsesi teet,
kun olet mustasukkainen hevoseen? Oletko koskaan kuullut mokomata?

SIGNE (hypähtää ylös). Aa, sinä saat minut vielä pakahtumaan --
kiusanhenki! Minä huomaan sinussa väliin jotakin niin inhoittavaa
-- - (polkien jalkaansa). Minä halveksin sinua!

HAMAR (hymyillen). Ainoastaan Voilakan tähden -- --?

SIGNE. En, vaan _sinun, sinun, sinun_ tähtesi! Minä tunnen itseni
toisinaan niin onnettomaksi, että olisin valmis vaikeroiden heittäimään
lattialle -- tai juoksemaan kuulumattomiin! Anna mun olla! Etkö mene
matkaasi!

HAMAR. Kyllä, minä en tälläkään kertaa korjannut sormusta lattialta.

SIGNE. Et, vaan mene, mene, mene, mene! (istuu; pyrskähtää itkemään).

HAMAR. Hyvä! -- Tuoltapa höyrylaiva jo tulleekin. Minä lahden heti
paikalla.

SIGNE. No, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että se höyrylaiva nyt
juuri _tulee_ Kristianiasta eikä mene sinne! Uh! (pyrskähtää jälleen
itkemään).

    (Perällä, melkein keskipalkalla, näkyy höyrylaivan mastot ja piiput
     saarien ylitse. Savu kohoaa kirkkaasti ilmaan, -- Samassa kuuluu).

TJOELDE (ulkona). Kiireesti! Ottakaa luutnantin paatti; se on reilassa!

SIGNE (nousee).

HAMAR. Ne menevät jotakuta vastaanottamaan

TJOELDE (lähempänä). Mene _sinä_ paattiin!

HAMAR. Hän tulee tänne! (Juoksee ottamaan sormusta, kiireesti
takaisin). Signe!

SIGNE. En, min'en huoli siitä!

HAMAR. No, mutta Signe? Mitä tämä merkitsee? Mitähän sulle muka olen
tehnytkään?

SIGNE. En tiedä; mutta minä olen sanomattoman onneton! (Itkee).

HAMAR. Mutta teenhän minä vihdoin kaikki mitä tahdot! Mitä muuta enää
toivotkaan?

SIGNE. Min'en voi sille mitään, minä voisin toivoa itseni kuolleeksi,
-- ja se tulee niin usein mieleeni! (Itkee jälleen).

HAMAR. Mutta, Signe? -- Sinä, joka lukemattomat kerrat olet sanonut
pitäväsi minusta?

SIGNE. Niin minä pidänkin. Mutta toisinaan on, mielestäni, kihlauksemme
aivan hirvittävä! -- Älä, älä tule lähelleni!

HAMAR. Signe! --

TJOELDE (rappusilla, ulkona). Niin, niin: Joka mies, ripeästi!

HAMAR. Pyyhi kyyneleesi, Signe; älä näytä niitä hänelle!

    (Aikoo antaa sormuksen, Signe kääntyy poispäin,
    pyyhkien kyyneliään).


Seitsemäs kohtaus.

    Entiset. Tjoelde.

TJOELDE (jo rappusilla). Vai niin, oletteko siinä! Sepä hyvä. Konsuli
Lind tulee tänne höyrylaivalla; -- telegrammi juuri vast'ikään
(perälle, huutaa verannan yli). Rientäkää! Liput tänne! Vetäkää purret
esiin! Mastot alas! (Koettaa irroittaa purtta). Se on kiini. (Hamar
juoksee apuun). Niin, irroita sinä! (Hamar irroittaa purren, joka
vedetään oikealle. Tjoelde astuu esiin jälleen). Kuuleppas, Signe, --
(katselee häntä) no? Oletteko te jälleen tapelleet?

SIGNE. Isä!

TJOELDE. Niin, nyt ei ole aikaa leikkiin! Tänään saatte jokainen
koettaa parastanne! -- Sanoppas Valborg'ille -- --

SIGNE. Sano kernaammin itse! Tiedäthän, että Valborg aina tekee, mitä
itse tahtoo.

TJOELDE. Ei mitään historioita! Nyt on tärkeä silmänräpäys. Te teette
_jokainen_, mitä minä käsken! Sano Valborg'ille, että hän pukeutuu ja
tulee tänne. Sinä samoin! (Signe menee). Signe!

SIGNE (pysähtyy). Niin.

TJOELDE. Meidän täytyy kutsua seitsemän, kahdeksan vierasta lisää
päivälliselle. Finnelle täytyy lähettää sana, että syömme päivällistä
täsmälleen k:lo 3 -- eikä 4. Lind lähtee klo 5 seuraavalla höyryllä, --
ymmärrätkö?

SIGNE. Mutta onkohan äidillä ruokaa niin monelle?

TJOELDE. Hänellä pitää olla, ei ainoastaan ruokaa, mutta parasta lajia!
Minun vaimoni pitää pitämän huolen siitä, että taloni on hyvin
varustettu koko kesän; -- kuinka monta kertaa minun pitää se kertoman?

SIGNE (melkein itkussa, jonka toki lukahuttaa). Mutta äiti, joka tänään
on niin kipeä -- --?

TJOELDE. No, turhia iankaikkisia kipuja! Tänään ei ole kellään aikaa
sairastaa. Kiiruhda vain!

SIGNE (menee, salaa itkien, perimmäisestä sivuovesta).

TJOELDE (Hamar'ille, joka on tullut). Tuoppa kynä, paperia ja läkkiä;
meidän pitää saada kokoon seurue! Tuota pikaa!

HAMAR (etsien). Tääll' ei ole niin mitään!

TJOELDE (kärsimätönnä). Mene noutamaan! (Hamar syöksyy ulos etumaisesta
ovesta).

TJOELDE (lukee telegrammia, jota on pitänyt kädessään -- huomattuaan
pelastuksen huokauksen. Käsi vapisee hänen lukiessaan vitkaan, osan
kaksi kertaa). "Sain telegramminne juuri lähteissäni. Vastatakseni
kaikesta, -- keskustelu. Tulen tänään, ensimäisellä höyrylaivalla,
lähden 5. Tarkastelu asioistanne valmiiksi. -- Lind." -- Melkeinpä en
voi lukea tätä. Mutta niinhän se toki on! Niin, -- jospa tämä vain
onnistuisi, -- niin olisi kaikki satamat avoinna! (Hamar'ille, joka
tulee). No, siinäkö olet? Täydellistä kutsumuskirjettä emme nyt ehdi
kyhäämään. Ainoastaan nimiluettelon, -- joku konttoripalvelioista voipi
saattaa sen asianomaisille. Siis: (sanelee) Pappi -- -- _apropos_:
samppanja! Onko se hyvää?

HAMAR. Se viimeksi tuotu, tarkoitat kai?

TJOELDE. Niin.

HAMAR. Pappi kiitti sitä hyväksi.

TJOELDE. Hyvä. Siis:

HAMAR (kirjoittaissaan). Pappi.

TJOELDE. Konsuli Ring.

HAMAR. Konsuli Ring.

TJOELDE. Ja -- -- ja -- -- ja -- --

HAMAR. Konsuli Holst?

TJOELDE. Ei, ei Holst'ia. (Hamar kummastelet Tjoelde its.). Minä tohdin
nyt toki näyttää hälle, että en ollenkaan tarvitse hänen apuaan!
(Äkkiä). Kauppias Holm. (its.) Hänen vihamiehensä.

HAMAR. Kauppias Holm.

TJOELDE (its.). Vaikka -- Holm on aina veijari. Kuitenkin -- se
ärsyttää Holst'ia. (Ään.), Polisimestari.

HAMAR. Pölisi -- --

TJOELDE. Ei, ei, pyyhi pois polisimestari. (Mutisee) Ei voi aina olla
tarpeeksi varova.

HAMAR. Polisimestari pyyhitty.

TJOELDE. Joko pappi on siellä?

HAMAR. Hän on N:o 1.

TJOELDE. Aivan oikein.

HAMAR. Mutta pormestari?

TJOELDE. Ei, hän asuu liian kaukana. Paitsi sitä -- kun ei hän vain
aina saa olla kukkopoikana -- ja aina ikävystyttäviä käräjä-juttuja ja
palkanlisäys-jaarituksia -- -- -- Ei! Mutta -- annappas olla: --
Knutzen z:lla.

HAMAR. Knutzen -- z:lla.

TJOELDE. Ja vaikkapa -- no, niin -- myöskin Knudsen s:llä.

HAMAR. Knudsen s:llä.

TJOELDE. Montako niitä jo on?

HAMAR. Pappi, Ring, Holm, pölisi --, ei, polisimestari pyyhitty.
Knutzen z:lla, Knudsen s:llä, niitä on 1, 2, 3, 4, 5, 6.

TJOELDE. -- -- ja Finne, sinä, minä, se on yhdeksän. Meitä pitää olla
kaksitoista.

HAMAR. Naiset?

TJOELDE. Ei -- naiset eivät sovi kauppiaiden seuraan. -- Mutta kenen
me -- --?

HAMAR. Tuo uusi asianajaja? Soma mies; mikä hänen nimensä taas
onkaan -- --?

TJOELDE. Ei, hän kietoilee itseään ihmisten suosioon pitämällä pitkiä
puheita. -- Ylä-tullipalvelia Pram!

HAMAR. Mutta hän? Hän juopi aina itsensä humalaan.

TJOELDE. Niin, mutta se on semmoista sisällistä juopumista. Hän ei tee
mitään vahinkoa, -- päinvastoin! Ylä-tullipalvelia Pram!

HAMAR. Yiä-tullipalvelia Pram.

TJOELDE. On vaikeata näin pienessä kaupungissa, kun pitää olla hieno
seura, -- kuuleppas (näpäyttää sormiaan). Falbe, asiamies Falbe! Hyvin
soma eikä ajatuksia.

HAMAR. Somat vaatteet tarkoitat kai?

TJOELDE (mutisee). Niin -- no, myöskin ne. Mutta minä tarkoitin noin
ylimalkaan. -- Kahdestoista? Morten Schultz?

HAMAR (hämmästyen). Morten Schultz! (nousee juhlallisesti). Ei,
tiedätkö mitä; sitä otan minä vastustellakseni! -- Viime kerralla, kun
hän oli täällä suuressa seurassa, -- tiedätkö mitä hän teki? Keskellä
päivällistä, päivällispöydässä (osoittaa käsillään) otti hän mällin
suustaan ja näytteli sitä vieraille. Hän tahtoi antaa sen käydä ympäri!
Jos _se_ on hienoa seuraa, niin -- -- --!

TJOELDE. Niin, hän on raaka. Mutta hän on tämän seudun rikkain mies.

HAMAR (on istunut). Pitäisi hänellä sitte olla varoja ostaa itselleen
uusi peruukki! Eihän hänen vieressään voi kukaan ihminen istua!

TJOELDE. Niin, niin, hän on hävytön; mutta näetkös, nuori ystäväni,
rikkaimmalle annetaan yhtä ja toista anteeksi. Siitä saattaa olla
hyötyä.

HAMAR. Min'en ymmärrä, mitä hyötyä _sinulla_ voipi olla hänestä?

TJOELDE. Hm, hm! -- Ei, ehk'ei kelpaa.

HAMAR. Ei, ei, se on varma!

TJOELDE (mutisee). -- -- Vaikka konsuli Lind ymmärtäisi tarkoituksen
Morten Schultz'in -- -- --!

HAMAR. -- -- Ja hänen kanssapuheensa! Eiväthän naiset voi -- --!

TJOELDE. Niin, oikeassa olet; (mutisee) enhän minä oikeitaan enää häntä
tarvitsekkaan. -- Mutta kahdestoista? -- Maltapas -- --?

HAMAR. Kristoffer Hansen?

TJOELDE. Hyi, peijakas, sittehän saamme valtiollista! Ei, annappas --?
(pysähtyy) Niin, minä luulen, minä uskallan? Hm, hm, hm -- -- juuri
hän! (Paino joka tavulle) Oluenpania Jakobsen.

HAMAR (toivotonna). Mutta Jakobsen --?

TJOELDE. Hm, hm, hm! -- Jakobsen tekee hyvää. Minä tunnen hänet.

HAMAR. Hän on kelpo poika, senhän tietää jokainen; -- mutta hienossa
seurassa --?

TJOELDE. Hm, hm, hm! -- Kirjoita vain Jakobsen!

HAMAR. Jakobsen! -- Kas niin! (nousee).

TJOELDE. Anna Skogstad'in mennä viemään sitä! Muista klo 3 --
täsmälleen! Pian! (huutaa hänen jälkeensä). Ja tule takaisin, jos
täällä olisi vielä jotain.

    (Hamar menee etumaisesta sivu-ovesta).

TJOELDE (yksin). Aivan totta! (ottaa kirjeen taskustaan). Lähetänköhän
minä samalla tarkastelmani asianajaja Berent'ille -- --? Min'en
tarvitse pankeilta apua. -- Mutta, se ei toki vielä ole aivan varma. --
Ja tarkastelma on kaikissa tapauksissa hyvin tehty! -- Konsuli Holst
saapi nähdä sen; se voipi olla hyödyllistä; -- -- ehkä se häntä vähän
kiusoittaakin. -- Paitsi sitä: Jos _en_ minä sitä lähetä, luulevat ne
kenties minun olleen hädässä, kun sen lupasin, -- ja päässeen siitä nyt
Lind'in kautta. Paras on lähettää tarkastelmani. (Hamar palajaa).
Kuuleppas, anna hänen samalla viedä tämä kirje asianajaja Berent'ille,
"Victoriaan".

HAMAR. Onko se kutsumus? Sitte meitä tulee kolmetoista?

TJOELDE. Ei se ole kutsumus. Kiiruhda, ennenkuin hän ehtii menemään!
(Hamar jälleen pois).

TJOELDE (yksin). Oi, jospa nyt kaikki onnistuisi! Konsuli Lind'in voipi
kyllä voittaa puolelleen! Ja hän pitää, hän pitää voitettaman! Mulla on
(katsoo kelloon) kokonaista neljä tuntia ainoastaan häntä varten.

Näin täynnä toivoa en ole ollut -- -- en ainakaan -- -- -- (vaipuu
mietteisin. Sitte hiljemmin). Toisen onnettomuus on toki toisinaan hyvä
asia, suuri aalto, joka auttaa toista yli! Nyt on kaikkien huomio
herännyt, kaikki kiiruhtavat pelastamaan omaansa, (huokauksella) --
niin, jospa nyt minä vain pääsisin kaikkine asioineni onnellisesti
perille, -- niin ett'ei kukaan sitä huomaisi! Tämä pelko ja ahdistus!
jok'ainoa yö, jok'ainoa päivä! -- -- Tämä epätieto, nämät keksinnöt,
tämä salaileminen, tämä teeskenteleminen -- oi! Mutta nythän minä juuri
jälleen olen uudessa samanlaisessa kohdassa! Tämä ilkeä vastaan
Ottaminen -- --? Niin, niin, niin -- mitä _minä_ tahdon, sillä on aina
kaksi puolta; -- -- mitä minä lasken, sillä viisi arvoa; minä elän
ihmisten ja asioitteni keskellä kuni unissa! -- (toivotonna) Mutta tämä
olkoonkin viimeinen kerta, -- viimeinen teeskentely, ja sitte -- --
loppu! -- Apuahan minä vain tarvitsen, -- ja nyt minä sitä saan! -- --
Niin, saankohan minä? Kas, siinäpä solmu! -- -- Jospa tästälähin
saisin, -- oi, jospa saisin maistaa ainoankaan yön levollista,
virkistävää unta ja herätä ainoanakin aamuna huoletonna! Istua pöytään
vapaana, tulla illalla kotiin iloisella mielellä! -- Oi, jos jälleen
saisin seistä maatilkulla, jonka kaikinpuolin voisin sanoa omakseni, --
vakaasti omakseni, omakseni, omakseni (polkien jalkaansa), -- voi,
sitäpä tuskin saatan toivoakkaan, -- minä olen liian monta kertaa
tullut petetyksi!

HAMAR (tulee). Kas niin!

TJOELDE. Kiusa ja kuolema -- kruutia! Häntä pitää kunnioittaa!

HAMAR. _Onhan_ meillä kruutia.

TJOELDE. Lähetä heti sana jollekkin tykkimiehelle! (menee).




TOINEN NÄYTÖS.

    Sama huone. Keskellä pöytä, jolla on samppanja-pulloja sekä
    jälkiruokaa. Rouva, Signe, tyttö ja palvelia puuhailevat pöydän
    ympärillä. Oikealta kuuluu vilkas keskustelu, pari kertaa suuri
    nauru.


Ensimäinen kohtaus.

    Rouva. Signe.

ROUVA (väsyneenä). Nyt pitäisi, mielestäni, kaikki olla valmis.

SIGNE. Tämäpä on pitkällinen päivällinen.

ROUVA (katsoen kelloonsa). Niin, jälkiruokaa varten jääpi ainoastaan
puoli tuntia, jos konsuli Lind aikoo lähteä kello 5. (Ulkona hiljaa).

SIGNE. Nyt ne lopettivat! -- Kuulethan, ne nousevat pöydästä. (Kova
hälinä ja keskustelu, tuolit lykätään sivulle -- ulkona). Tuossa ne jo
ovatkin!

ROUVA. No, mennään me sitte sivulle.

    (Tyttö perimmäisestä ovesta pois; Signe tukee äitiään, menevät.
    Palvelia aukasee samppanja-pulloja).


Toinen kohtaus.

    Ensin tulee Tjoelde seuraten konsuli Lind'iä, jonka kuullaan
    vakuuttavan Tjoeldelle, että päivällinen oli oivallinen, ja
    tämän vastaavan, että se nyt oli sen mukaan, mitä pienessä
    maaseutukaupungissa voipi saada! Molemmat katsovat kelloonsa;
    on ainoastaan lyhyt puoli tuntia aikaa jälellä; Tjoelde pyytää
    häntä jäämään edes seuraavaan laivaan, mutta turhaan. Näiden
    kantapäissä kauppiaat Holm ja Ring kiihkeästi keskustellen
    puutavaroiden hinnoista; edellinen arvelee niiden vieläkin
    hälvenevän, jälkimäinen nousevan, ja aivan pian; puut ovat
    muka suora vastakohta hiiliin ja rautaan, jota jälkimäinen
    mitä kiivaimmin väittää. Heti näiden jälestä pappi, jota
    seuraa talon vävy.

    Edellinen vakuuttaa jälkimäiselle, joka on vähän väsynyt
    nauttimisesta, ett'ei hänellä ole mitään tuota asiata vastaan,
    kun pitäjäläiset vain maksavat lailliselle papille palkan, joko
    he sitte käyttävät toista eli ei; -- sillä joka asiassa pitää
    olla järjestys, niinkuin juuri järjestys on pääasia Jumalan
    valtakunnassa. Hamar koettaa pistää sanoja Voilakasta sekaan,
    vaan onnistumatta. Samassa Knutzen ja Falbe kiistassa eräästä
    tanssiattaresta, jonka Falbe on nähnyt Hampurissa, ja joka
    hypähti kolme kyynärää korkealle, jota toinen ottaa epäilläkseen;
    mutta eihän siinä saata epäilys tulla kysymykseenkään, koska
    Falbe kerran on syönyt päivällistäkin samassa yhteispöydässä,
    kuin mainittu tanssiatar. Finne, Knudsen, Jakobsen heti jälessä.
    Jakobsenin kuullaan lupaavan päänsä pantiksi. Nyt on hänellä
    muka oikein, -- vaan toiset kuuluvat suurella innolla vakuuttavan,
    etteivät ollenkaan ole väittäneet asiata siksi, miksi Jakobsen on
    sen ymmärtänyt; -- mutta Jakobsen voipi vakuuttaa, että hän antaa
    peijakkaan sille, mitä he ovat väittäneet, ja että hänen isäntänsä
    on nerollisin kauppias; rehellisin mies koko maailmassa -- ainakin
    Norjan maassa. Ylä-tullipalvelia Pram kävelee yksinään syvissä,
    sisällisissä mietteissä. Kaikki puhuvat yht'aikaa.

TJOELDE (kilistää lasin reunaan). Herrani! (Äänettömyys. Ainoastaan
Falben ja Jakobsenin ääni kuuluu vielä, heitä vaikitetaan). Hyvät
Herrat! Valitettavasti kyllä, on päivällinen vienyt paljon aikaa -- --

KAIKKI (yhdestä suusta). Ei, ei!

TJOELDE. Kunnioitettava vieraamme jättää meidät, sen pahempi, jo lyhyen
puolen tunnin päästä. Suokaa sentähden sanoani pari sanaa, tarjotessani
jälkiruokaa. -- -- Hyvät Herrat! Meidän seurassamme on tänään ruhtinas.
Sanon: ruhtinas. Sillä jos on totta, että rahat hallitsevat koko
mailmaa, -- ja se on totta, hyvät herrat! --

PRAM (nojaten käsillään pöytää vastaan, etumaisena, sanoo
juhlallisesti, vaan tyynesti). Niin.

TJOELDE. -- niin on hän ruhtinas! Meillä ei ole ainoatakaan suurempaa
yritystä, jota hän ei ole perustanut, -- tarkoitan, kirjoittanut
nimensä alle!

PRAM (aikoen juoda Lind'in maljan). Hra konsuli, saanko kunnian!

USEAT. Hss!

TJOELDE. Niin, hyvät herrat, kaikessa, mikä toteutuu, on hänen nimensä.

PRAM. -- Hänen nimensä.

TJOELDE. Eikö hän siis ole ruhtinas?

KIMEÄ ÄÄNI. (Falben) On!

TJOELDE. Hyvät herrat! Nytkin vaikuttaa tämä nimi jälleen mahtavasti,
voin sanoa luomisvoimalla oloihimme. Minä sanon, tällä hetkellä on hän
maamme suurin hyväntekiä.

PRAM. Suurellista.

TJOELDE. Hälle malja! Kukoistakoon hänen elämänsä ikuisesti, olkoon
hänen nimensä kuolematon Norjan maassa! Eläköön hra konsuli Lind!

KAIKKI. Eläköön hra Konsuli Lind!

    (Kilistellään yleisesti).

TJOELDE (Hamar'ille, jonka vähän epähellästi vetää esiin, toisien
katsoessa parastaan). Mutta minne jäi kunnia-laukaus?

HAMAR. (Kauhistuen) Totta sekin! (Syöksyy ikkunan ääreen, takaisin).
Minull' ei ole nenäliinaa. Minä panin sen varmaankin takaisin tuonne
pöydälle.

TJOELDE. Ota minun! (Etsii sitä). Sinuun ei voi vähintäkään luottaa!
Nyt tulee kunnialaukaus myöhään. Nuhjus!

    (Hamar viittaa hurjasti nenäliinallaan. Vihdoinkin kuuluu laukaus.
    Kauppiaat seisovat ryhmässä, desserti-lautaset kädessä).

HOLM. Tuo taisi tulla vähän myöhään.

KNUTZEN. Der prosit, der kommt spät -- --

RING. Kuitenkin on se hyvin merkillinen momentti -- --

HOLM. -- -- mutta hyvin odottamaton.

KNUTZEN. Tykkien jyrinällä näyttää isäntä mahtiansa miehelle, jota on
vetänyt nenästä!

RING. Noo, --

TJOLDE. Hra Konsuli Lind suvaitsee hyväntahtoisesti esitellä maljan.

    (Kaikki järjestävät itseään kunnioittavassa hiljaisuudessa).

LIND. Kunnioitettava isäntämme on mielistelevin sanoin esitellyt
maljani. Siihen sanon ainoastaan, että suuret omaisuutemme uskotaan
meille varsinkin siksi, että niillä edistäisimme ahkeruutta, neroa ja
suuria yrityksiä.

PRAM (entisessä asemassaan). Jalot sanat!

LIND. Minä olen ainoastaan omaisuuden haltia, usein heikko ja
lyhytnäköinen.

PRAM. Kaunista!

LIND. Mutta tuskin erehtynen, sanoessani, että hra Tjoelden
suurellisella vaikutuksella, jota meidän kaikkien tulee kunnioittaa, on
jykevä perustus ja pohja; sillä sitä ei tällä hetkellä voine kukaan
päättää paremmin kuin minä. (Kaikki katselevat toisiaan kummastellen).
Sentähden saatan sanoa, että hänen vaikutuksensa on tämän kaupungin,
tämän seudun, tämän maan onneksi, -- jonka vuoksi se myöskin
nerokkaisuudessaan ja voimassaan ansaitsee apua. Talon onneksi!

KAIKKI. Talon onneksi!

    (Hamar viittaa, laukaus).

TJOELDE. Minä suuresti kiitän teitä, hra Konsuli! Olen syvästi
liikutettu.

LIND. Tuo ei ollut muuta, kuin mitä todeksi tiedän, hra konsuli!

TJOELDE. Kiitos! (Hamar'ille) Panetko sinä kanuunat jyskymään isännän
kunniaksi? Nahjus!

HAMAR. Joka maljallehan piti laukaus tuleman?

TJOELDE. No, sinä nyt olet semmoinen --!

HAMAR (its.). Kyllä minä tässä kauvemmin -- --!

HOLM. Se on siis toteutunut todellisuus?

KNUTZEN. _Fait accompli!_ Tuo malja vakuutti Tjoeldelle 100,000 spd. --
vähintäinkin!

RING. Tjoelde on ylen älykäs mies! Sen olen aina sanonut!

    (Falbe näkyy kunnioituksella juovan Lind'in kanssa. Jakobsen
    tulee etu-alalle keskustelemaan Knudsenin kanssa).

JAKOBSEN (hiljaa). Siinä ei ole enemmän totta, kuin tuossa noin!
(viite).

KNUDSEN. Mutta, hyvä Jakobsen, te ette käsitä minua!

JAKOBSEN (korkeammin). Käsitämpä, saakur' vie, käsitänkin, minä tunnen
väkeni!

KNUDSEN. Älkäähän toki puhuko niin kovaa, ihminen!

JAKOBSEN (vielä korkeammalla äänellä). Mitä minä sanon, sen saapi joka
ihminen kuulla.

TJOELDE (melkein samassa). Hra pastori on pyytänyt sananvuoroa.

JAKOBSEN (oikein kovaa). Pitääkö minun vaieta, kun mokoma
saakelin -- --

TJOELDE. (Käskien) Hra pastori puhuu!

JAKOBSEN. Anteeksi!

PAPPI. Tämän talon sielunpaimenena on minun suloinen tehtäväni siunata
lahjoja, joita niin runsaasti sataa isännälle ja ystäville; -- tulkoot
ne sielun todelliseksi hyväksi ajassa ja iankaikkisuudessa!

PRAM. Amen!

PAPPI. Minä otan juodakseni kolpakon rakkaiden lapsien -- ihanien
neitosten muistoksi, joiden tulevaisuuden olen liittänyt rukouksiini
rippikoulunajoista saakka, -- tuosta unohtumattomasta ajasta, jolloin
talo ja sielunpaimen niin sydämellisesti liittyvät toisiinsa.

PRAM. Ah, niin!

PAPPI. Kasvakoot ne edeskinpäin totisessa Jumalan pelvossa, nöyryydessä
ja kiitollisuudessa rakkaita vanhempiansa kohtaan!

KAIKKI. Neiti Valborg, neiti Signe!

HAMAR (pelästyen). Pitääkö mun pamauttaa --?

TJOELDE. No, mene nyt --!

HAMAR. Kyllä minä tässä kauvemmin --!

TJOELDE (samassa). Minä kiitän teitä, hra pastori! Minä toivon,
niinkuin tekin, että sydämellisyys joka tähän saakka on tässä talossa
vallinnut lasten ja vanhempien välillä -- --

PAPPI. Niin, minun on aina ollut hupaista tulla tänne näihin
hauskoihin -- --

TJOELDE. Saanko kunnian juoda kanssanne lasin?

PAPPI. Minä vakuutan; Champagne, Champagne on mainion jaloa.

LIND (Holmille). Mutta teidän sananne pahoittavat mieltäni. Tämä seutu,
joka on niin suuressa kiitollisuuden velassa Tjoeldelle, palkitsee
hänet niin muodoin ilkeimmällä kiittämättömyydellä?

HOLM (matalalla äänellä). Häneen ei voi koskaan oikein luottaa.

LIND. Todellakin? Olenhan minä kuullut häntä suuresti kiitettävän.

HOLM (kuin edellä). Te ymmärrätte väärin. Minä tarkoitan, hänen asiansa
ovat -- -- --

LIND. Hänen asiansa? -- Kadehtimista! Usein kohdellaan aivan pahoin
niitä, jotka toimeliaisuutensa kautta kohoavat toisia korkeammalle.

HOLM. Minä en suinkaan millään tavoin -- -- --

LIND (vähän nureillaan). Sitä en tarkoita. (Poistuu hänestä).

JAKOBSEN (jonka kanssa Tjoelde on juonut lasin). Hyvät herrat!

KNUTZEN (sivumennen Holm'ille). No, saapiko nyt tuo törkiö todellakin
sananvuoron! (Lind'in edessä) Saanko, hra konsuli, kunnian juoda
maljanne? (Useammat tahtovat puheella estää Jakobsen'ia).

JAKOBSEN (hirveän kovaa). Hyvät herrat! (Äänettömyys. Jakobsen jatkaa
tavallisella äänellä; murteellisesti). Suotakoon yksinkertaisenkin
miehen sanoa sananen tässä juhlallisessa tilaisuudessa.

Kun minä tulin konsuli Tjoelden palvelukseen, olin pieni piimäsuu,
aivan köyhä; mutta hän on vetänyt minut loasta. (Nauravat) Minä olen
nyt -- -- se, mikä olen, hyvät herrat! Jos siis kukaan voipi puhua
konsuli Tjoeldestä, olen minä ensimäinen; sillä minä tunnen hänet. Minä
tiedän, että hän on kelpo mies.

LIND (Tjoeldelle). Lapsilta ja päihtyneiltä -- --

TJOELDE (hymyillen). Kuulee totuuden!

JAKOBSEN. Moni on, joka sanoo yhtä ja toista, -- ja hällä on tietysti
vikansa, hälläkin. Mutta kun minä olen näin hienossa seurassa, sanon
ainoastaan: Tjoelde on, piru vieköön, paras koko tästä roskaväestä!
(nauravat).

TJOELDE (ystävällisesti). No, no -- jo riittää, Jakobsen!

JAKOBSEN. Eipä riitäkkään. Sillä me olemme unohtaneet yhden maljan,
vaikka olemme yllin kyllin syöneet ja juoneet jok'ainoa.

    (Nauravat, Falbe taputtaa käsiään ja huutaa bravo).

JAKOBSEN. Niin, ei se ole mitään naurettavaa, se, sillä minä tarkoitan
rouva Tjoelden maljaa, sitä emme ole juoneet!

LIND. Bravo!

JAKOBSEN. Minkälainen hän on vaimona ja äitinä, -- niin, minä sanon,
mikä tosi on, hän tässä saapi toimitella ja puuhailla, on kivulloinen,
kärsii eikä hiisku sanaakaan. Jumala häntä siunatkoon, sanon minä --
enkä enää muuta sanokkaan.

USEAT. Rouva Tjoelden malja!

PRAM. Hyvin -- Jakobsen!

    (Ottaa hänen kätensä. Konsuli Lind lähenee, Pram väistyy
    kunnioituksella).

LIND. Saanko juoda kanssanne, Jakobsen?

JAKOBSEN. Kiitoksia paljon. Minä olen ainoastaan yksinkertainen mies.

LIND. Mutta kelpo mies, -- maljanne!

    (Yleinen juonti, samassa näkyy pursi laskevan rantaan, verannan
    eteen. Kuusi miestä nousee ja tekee kunnioitusta airoilla
    meriväen tapaan. Sannaes seisoo perällä lipun alla).

HOLM. (Kuiskaa) Tjoelde tietää kyllä, mitä tekee; milloin kutsuu
Jakobsen'in seuraan!

KNUTZEN. Kas pursi, pursi!

RING. Tjoelde on ylen älykäs mies; -- ylen älykäs mies!

    (Naiset nousevat rappusia ylös oikealta).

TJOELDE. Hyvät herrat, erohetki lyö; naiset näkyvät tulevan sanomaan
jäähyväisensä korkeasti kunnioitettavalle vieraallemme. Me kokoonnumme
viimeisen kerran hänen ympärilleen, -- meidän ruhtinaamme! Hyvät
herrat! Me kiitämme häntä, me kunnioitamme häntä, lausumalla kolme
kertaa kolmet "hurra"!

    (Huutavat yhdeksän kertaa '"hurra"; Pram puolen kymmenettä).

LIND. Minä kiitän, hyvät herrat! Aika on tärkki; mun täytyy ainoastaan
sanoa jokaiselle erityisesti jäähyväiseni! Hyvästi, arvoisa rouva!
Vahinko, ett'ette kuullut mainiota maljaa, joka Teille esitettiin!!
Tuhannen kiitosta tästä kerrasta! Suokaa anteeksi! vaivanne
minun tähteni! -- Jääkää hyvästi, neiti!! Valitettavasti
kyllä ei mun ollut kunnia heti tutustua kanssanne, te näytätte
niin iloiselta! Mutta kun, niinkuin sanoitte, pian tulette
kaupunkiin. -- -- --

SIGNE. Niin on mun kunnia tulla tervehtimään rouvaanne?

LIND. Tuhannesti kiitän -- tervetuloa! (Valborg'ille) Neiti, ettekö voi
hyvin?

VALBORG. Voin.

LIND. Te näytätte niin totiselta? (Kun ei Valborg vastaa, vähän
kylmästi). Hyvästi, neiti! (Hamar'ille) Hyvästi, hra -- --
hra -- -- --

TJOELDE. Kavalleria-luutnantti Hamar.

LIND. Niin, tehän äsken puhuitte mulle hevosesta, -- talon vävy! --
Anteeksi etten -- --

HAMAR. Ei tee mitään!

LIND. Hyvästi!

HAMAR. Onnea matkalle, hra konsuli!

LIND (kylmästi Holm'ille). Hyvästi, hra kauppias!!

HOLM (erinomaisen kohteliaasti). Sydämestäni toivotan onnea hra
konsulin matkalle!

LIND. Hyvästi, hra tullin yläpalvelia!

PRAM (pitää hänen kättään, tahtoisi sanoa jotain; vaikenee. --
Vihdoin). Saanko luvan kiittää Teitä tästä -- tästä -- -- -- saanko
luvan kiittää Teitä tästä -- tästä -- --

LIND. Te olette varmaankin kelpo mies!

PRAM (helpommalla mielellä). Ompa iloista, että olen! Kiitos!

LIND (Knutzen'in edessä). Hyvästi, hra kauppias -- -- --

KNUTZEN (äkkiä). Knutzen --

PRAM. -- - z:lla.

LIND (Knudsen'ille). Hyvästi, hra -- --

KNUDSEN. -- -- myöskin Knudsen.

PRAM. -- -- s:llä.

LIND (Falben edessä). Hra --?

FALBE. Hra Falbe -- asiamies Falbe.

LIND. Hyvästi, hra asiamies Falbe! (Ring'ille) Hauskaa, nähdä hra
konsulia noin terveenä, ja raittiina!

RING (kumartain syvään). Samalla tavoin!

LIND. Hyvästi, hra pastori!

PAPPI (pitäin hänen kättään, juhlallisesti). Saan toivottaa Teille
onnea ja menestystä, hra konsuli -- --

LIND. -- Kiitos! (pyrkii pois).

PAPPI. -- matkallenne vieraille maille vaarallisten merien ylitse, hra
konsuli!

LIND. Kiitos! (kuin ennen).

PAPPI. Saan toivottaa teille tervetuloa takaisin, hra konsuli -- --

LIND. -- Kiitos, paljon kiitoksia! (kuin ennen).

PAPPI. -- -- rakkaaseen syntymämaahan, tähän maahan, hra konsuli, joka
Teissä -- --

LIND. Niin, anteeksi, hra pastori, mutta aika kiiruhtaa.

PAPPI. Saan kiittää Teitä tästä päivästä, hra konsuli, tästä
yhdessäolosta, tästä -- -- --

LIND. Ei kiittämistä! Hyvästi! (Jakobsen'in edessä) Hyvästi, Jakobsen,
hyvästi!

JAKOBSEN. Hyvästi, hra konsuli! -- Minä ole tosin ainoastaan
yksinkertainen mies; mutta saanenhan toki minäkin toivottaa onnea
matkallenne!

LIND. Saatte, Jakobsen. -- Hyvästi, Finne! Kuuleppas -- sananen! --
(Hiljaa) Sanoithan asian ajaja Berent'in -- -- (vie hänet sivulle).

TJOELDE (Hamar'ille). Muista nyt jäähyväislaukaukset! -- Älä, älä, älä!
Älähän nyt heti ryntää päätäsi seinään; odotahan kunnes pursi laskee
rannasta! -- Taas olit tekemässä tuhmuuden!

HAMAR. Kyllä minä tässä kauvemmin -- --

TJOELDE. (Lind'ille, samassa kun tämä ottaa hänen kätensä). Hyvästi
hra konsuli! (hiljaa) Ei kenkään voi kiittää teitä niinkuin minä tästä
käynnistänne. Te yksin ymmärrätte -- -- --

LIND (vähän kylmemmin) -- -- ei kiittämistä hra konsuli! Onnea
asioillenne! (Sydämellisemmin) Hyvästi kaikki! -- Kiitoksia seurasta!

    (Palvelia on etäällä tarjonnut hänelle hänen hattuansa, antaa nyt
    Sannaes'ille hänen päällysvaatteensa. Lind astuu purteen).

KAIKKI. Hyvästi, hra konsuli, hyvästi!

TJOELDE. Vielä kerran: hurra!

    (Hurraahuudot ja kunnialaukaukset yht'aikaa. Pursi poistuu.
    Viitataan).

TJOELDE (syöksyy takaisin). Eihän mulla olekkaan nenäliinaa, tuo tölhö
on -- (huomaa Valborg'in) Miks'et sinä viittaa?

VALBORG. Min'en tahdo.

TJOELDE (katsoo häneen, sanomatta mitään; sieppaa pöydältä servietin
kumpaankin käteensä, rientää takaisin, viittaa huutaen). Hyvästi!

SIGNE. Me seuraamme häntä -- mennään sillalle!

KAIKKI. Niin, niin!

    (Kiiruhtavat oikealle. Pram viimeisenä).

TJOELDE (palajaa ylös jälleen). Näin asianajajan tulevan, (Valborg
menee oikeanpuolisesta ovesta, Tjoelde esiin, viskaa servietit
pöydälle, heittäikse tuolille). Oi -- voi! -- Mutta tämä olkoonkin
viimeinen kerta! -- Nythän minun ei enää tarvitse! Nythän minun ei enää
tarvitsekkaan! (nousee väsyneenä) Niin totta: Asianajaja!

_Muutos_.

(Pitää käydä sukkelaan. Vasemmalla konttoripulpetti, sen päällä
kauppakirjoja ja papereita sisässä myöskin; oikealla kamiini, niin
korkea, että mies saattaa nojata sitä vastaan. Nojatuoli kamiinin
vieressä, puoleksi sen edessä. Pöytä oikealla etu-alalla; pöydällä
tolppo ja kyniä. Kaksi nojatuolia, toinen aivan pöydän ääressä,
käännetty ulospäin, toinen pöydän vieressä. Kummallakin puolen pulpettia
ikkuna, ovi perälläpäin kamiinista. Perällä ovi, joka viepi toisiin
konttorihuoneisiin. Kellonnuora. Kummallakin puolen ovea tuoli.
Perimpänä vasemmalla polvi-rappuset oikotienä makuukamariin).


Ensimäinen kohtaus.

   Tjoelde. Asianajaja Berent (perältä).

TJOELDE (totisena). Anteeksi, että saatan teidät tänne. Tuolla toisella
puolla on kaikki epäjärjestyksessä päivällisseuran jälkeen.

BERENT. Minä kuulin, että täällä oli ollut seura.

TJOELDE. Konsuli Lind Kristianista.

BERENT. Vai niin.

TJOELDE. Olkaa hyvä, istukaa.

BERENT (panee pois hattunsa ja päällyslakkinsa tuolille oven pieleen.
Tulee vitkaan esiin, istuu pöydän ääreen, niin että se on hänen
sivullaan, ottaa papereita povitaskustaan).

TJOELDE (on istunut hänen viereensä toiseen nojatuoliin, tarkastelee
häntä huolimattomasti).

BERENT. Nyt on saatava vankka alku-paikka määrätäksemme omaisuuksien
arvot, varsinkin kiinteäin.

TJOELDE. Luonnollisesti.

BERENT. Saadaksemme sen, pitäisi kai tarkastaa ne kauppahuoneet, joilla
on useimmanlaatuiset toimet, useimmat omaisuudet.

TJOELDE. Epäilemättä.

BERENT. Näillä seuduin ei ole ketään, jonka asiat tarjoisi niin monta
etua tarkastelmillemme, kun juuri teidän. Onko teillä mitään
vastaansanomista jos panisimme teidän liikkeenne tarkastelmamme
alku-paikaksi?

TJOELDE. Ei millään muotoa.

BERENT. Saanko luvan tehdä muistutuksia ja kysymyksiä, jotka koskevat
yksityisiä kohtia teidän tekemässänne kalkylissä?

TJOELDE. Kuten tahdotte.

BERENT. Te tunnette tietysti omaisuuksien arvot paremmin, kuin minä.

TJOELDE (kumartaa kohteljaasti).

BERENT. Ryhtyäksemme siis johonkin, -- ottakaamme ensin _likimmäiset_
omaisuudet; ne paraiten ilmaisevat seudun hinnat. Siis esimerkiksi
Mjölstad'in metsä. Te olette pannut sen 84,000 spd:n arvoiseksi.

TJOELDE. Olisin ehkä voinut panna se 100,000:kin spd:n arvoiseksi.
Mutta tämmöisissä laskuissa pitää ottaa vähän huomatakseen
mahdollisesti pikainen rahaksimuuttaminen -- --

BERENT. -- niin, sanomattakaan väkinäinen. Minä olen aivan teidän
mieltänne. -- Kuitenkin olette pannut Mjölstad'in metsälle, minun
mielestäni, liian suuren arvon.

TJOELDE (huolimattomasti). Vai olen.

BERENT. Te maksoitte siitä 50,000 spd.

TJOELDE. Neljä vuotta sitten. Silloin saikin helpommalla.

BERENT. Siitä ajasta olette myönyt sieltä enemmän kuin 100,000 spd:n
edestä.

TJOELDE. Ken sen on sanonut?

BERENT. Konsuli Holst.

TJOELDE. Siitä ei konsuli Holst tiedä mitään.

BERENT. Tässä suhteessa pitää olla hyvin varova.

TJOELDE. Luonnollisesti. Tuossa laskussani on kaikki tyydyttävästi
lueteltu -- siinä perustus.

BERENT. Sitä en epäile; -- mutta sitte olette pannut hinnat jotenkin
korkeiksi?

TJOELDE. Nykyajan _kaikkein_ kehnoimpia hintoja ei toki voine ottaa
perustuksekseen; ne ovat luonnottomat.

BERENT. Pankit tuskin ottanevat muita lukuun, -- kuten jo alusta pitäin
suostuimmekin.

TJOELDE. Niin, eihän koko arvo-luettelo ollenkaan koske minuun; mutta
ne, joihin se koskee, vastustelevat varmaankin.

BERENT (sitä huomaamatta). Minä luulen siis, että vähennämme nuo
84,000--50,000:ksi.

TJOELDE. 50,000:ksi! (Hymyilee). Olkaa hyvä!

BERENT. Saman määrän mukaan voinemme tuskin arvata Stavmetsää
kalliimmaksi kuin 20,000 spd.

TJOELDE. Anteeksi --! Vaikka tämä personalisesti on mulle samantekevä,
-- mikä on mokoman vähennyksenne tarkoitus?

BERENT. Tarkoitukseni on pitää pankkeja varmoina saamisistaan
vastaisissa suhteissa -- sentähden nykyiset, halvimmat hinnat.

TJOELDE. Minä saan sanoa, noin menetellen joutuu koko rannikon
liikemiehet häviöön.

BERENT (naurahtaen). Siis täytyy meidän sekin vielä nähdä.

TJOELDE, Niin, minuun se ei koske; -- mutta ovatko pankit itse
varoillaan?

BERENT.. Tähän saakka ovat pankit vaaratta, mutta edeskinpäin
pysyäkseen, pitää niiden ensin eroittaa varmat epäiltävistä.

TJOELDE. Kun kohteliaisuudesta kysyitte minun mielipidettäni, tahdoin
ainoastaan huomauttaa teitä.

BERENT (kumartaa). Laivanveistimön tarpeineen olette laskenut
60,000 spd:iin.

50

TJOELDE. Siihen liittäen kaksi puolivalmista laivaa.

BERENT. Mutta jotka niin keskeneräisinä tuskin löytänevät ostajaa?

TJOELDE. Vai niin?

BERENT. Te tiedätte paremmin kuin minä, että jokainen nykyaikoina on
varoillaan.

TJOELDE. Hyvä, hyvä; -- antaa laivojen ensin valmistua, -- ja parempien
aikojen koittaa!

BERENT. Meidän pitää ankarasti pysyä nykyisissä ajoissa eikä luottaa
tulevaisiin. Siihen katsoen tohtinemme tuskin panna veistimölle
varastoineen suurempaa hintaa, kuin 40,000 spd.? -- Minä luulen, että
sitäkin jo pidetään kalliina.

TJOELDE. Jos te voitte toimittaa minulle veistimön ja samanlaisen
varaston ja samoilla eduilla, kuin tämän -- minä ostan sen milloin
tahansa 40,000:lla ja olen varma voittaneeni 20,0000 -- ainoastaan
kaupasta.

BERENT (kumartaa). Sallitteko minun tarkastaa eteenpäin.

TJOELDE. Kuten tahdotte! -- Alampa minäkin tulla uteliaaksi näkemään
omaisuuteni noin aivan uudessa valossa.

BERENT. Mutta mikä todellakin on liian kalliiksi arvattu, on itse tämä
talo, jossa nyt istumme, niin, sen maatilukset, puistot,
huonerakennukset, varastohuoneet, lastauspaikat, -- puhumatta
oluttehtaasta ja vaaprikoista, joihin sitten ehdimme. Kauppapaikkanakin
on tälle mielestäni pantu liian suuri arvo; sillä semmoisenakin on tämä
edullinen ainoastaan pohatalle rahamiehelle.

TJOELDE. Aivan oikein.

BERENT. Mutta semmoista ostajaa tuskin ilmestynee. Sillä pitää olla,
paitsi rahasummia, myöskin teidän erinomainen, monipuolinen neronne;
muuten on tämän paikan edut osaksi, tai jopa _kokonaankin_ hänelle
hyödyttömät.

TJOELDE. No niin?

BERENT. Siihen tulee vielä, että ylöllisyys huonerakennuksissa --
puhumatta joukosta muille kokonaan tarpeettomista huoneista -- ei juuri
hyödytä omaisuuden myömistä. Otaksukaamme, että joku maamies ostaa
tämän tilan -- joka onkin luultava?

TJOELDE. Te olette siis jo heittänyt minut pellolle?

BERENT. Minun täytyy kaikissa laskuissani panna tilan myönti
pääperusteeksi.

TJOELDE (nousee). Mihin hintaan te sen olette pannut -- sattumaanko?

BERENT. Minä olen pannut sen vähempään, kuin puoleen hintaan, se on,
minä olen pannut sen -- --

TJOELDE. Ei, suokaa anteeksi, että nyt käytän sanaa, jota kauvan olen
säästänyt: -- Tämä on hävytöntä! näin tunkeutua toisen omaisuuteen --
ja teeskennellä, tahtovansa kuulla hänen ajatuksensa paperilla,
kalkylillä ryöstää häneltä koko omaisuuden?

BERENT. Tuota en ymmärrä. Minä etsin perustusta omaisuuden hintoihin,
-- ja te olette itse sanonut, ett'ei koko asia ollenkaan liikuta teitä?

TJOELDE. Luonnollisesti ei! Mutta olkoompa tämä leikkiäkin -- jos niin
voin sanoa -- ei kuitenkaan saa ottaa kunnon miehen hyväntahtoisesti
tarjottua kalkyliä ja pitää sitä valheellisena asiapaperina.

BERENT. Ajatukset ja arvot näkyvät nykyään olevan erinomaisen
monenlaiset. Min'en tätä toisin käsitä.

TJOELDE. Mutta ettekö älyä, että te täten leikkaatte elävää lihaani?
-- Kappale kappaleelta ovat nämät omaisuudet minun työlläni
yhteenkootut; niitä olen suojellut sanomattomalla ponnistuksella
hirvittävistä kauppaseikoista; -- ne ovat osa elämästäni!

BERENT (kumartaa). Kaikki minä älyän aivan täsmälleen. -- Oluttehtaan
te olette pannut -- -- --

TJOELDE. Älkää -- min'en salli teidän tuolla tavoin jatkaa. Saatte
valita jonkun toisen omaisuuden laskujenne perusteeksi, kuin myöskin
toisen apumiehen, jonka käsitys on oloista enemmän teidän kierojen
käsitystenne kaltainen.

BERENT (nojaten taaksepäin). Sepä vahinko. Pankkien pitäisi saada tieto
teidän vastauksistanne minun muistutuksiini.

TJOELDE. Oletteko lähettänyt minun omaisuuden-tarkastelmani pankkeihin?

BERENT. Olen -- ja myöskin konsuli Holst'in sekä omat muistutukseni.

TJOELDE. Tämä on siis ollut äkkiarvaamaton päällekarkaus? Minä luulin
olevani tekemisessä kunnon miehen kanssa!

BERENT. Pankit tahi minä, -- minä tahi pankit, samahan se, kun minä
olen niiden valtuutettu asiamies.

TJOELDE. Näin itsekästä rohkeutta ei sentähden anteeksi anneta!

BERENT. Jok'ainoa silmänräpäys on kallis. Pankkien pitää neuvotella
toisten raha-laitosten kanssa.

TJOELDE. Minun laskuni viedään siis neuvosteluun Kristianiaan? Ja aivan
ilman minun suostumustani, ilman minun tahdottani!

BERENT. Itsehän niitä hyväntahtoisesti tarjositte tarkastelmiemme
perustukseksi.

TJOELDE. Niin, täällä, tällä hetkellä, ja teille. -- Te otitte siis
tuon tarjomukseni, käyttääksenne sitä salahankkeittenne edistämiseksi?

BERENT. Lupasittehan te edellä puolenpäivän auttaa meitä selvälle --
yleisen hyödyn vuoksi. Mutta mikä antaa paremman selvon, kuin juuri
teidän omat laskunne?

TJOELDE. Ei, tämähän on todentotta tavallaan sisäänmurtovarkaus! Te
joudutte edesvastaukseen!

BERENT. Minä esittelen, että säästämme karkeita sanoja -- ainakin
toistaiseksi -- ja sen sijaan ajattelemme neuvosteluun lähetettyjen
laskujenne seurauksia.

TJOELDE. Toinen meistä saapi niistä tehtävää! --

BERENT. Pankkiirihuone konsuli Lind esimerkiksi -- --

TJOELDE. -- Viedäänkö minun laskuni, teidän ja Holst'in kavalasti
muokkaamina, myöskin konsuli Lind'in nähtäväksi? Onko _hän_ kutsuttu
neuvosteluun?

BERENT. Kun täällä taannoin vähän ylenmääräisesti ampua jyskytettiin,
sain minä vihiä oloista, ja otin ilmoittaakseni seikat pankeille.

TJOELDE. Te olette siis ollut täällä väijymässä? Te koetatte turmella
minun yhdistykseni, myrkyttää tuttavuuteni?

BERENT. Teidän tilanne antaa siis teille syytä pelkoon?

TJOELDE. Nyt ei ole kysymys minun tilastani, vaan teidän
käytöksestänne?

BERENT. Minä tuumailen, että kernaammin pysymme itse asiassa. --
Oluttehtaan te olette pannut -- -- --

TJOELDE. Älkää, koko teidän olentonne on niin perinpohjin
jesuitallinen, että minun, rehellisenä miehenä, täytyy kieltäytyä
toimimasta teidän kanssanne. Minä olen, kuten jo sanoin, tottunut
olemaan tekemisessä kunnon miesten kanssa.

BERENT. Minä luulen, että te käsitätte seikat väärin. Teidän veikanne
pankkeihin on niin suuri, että syystä voidaan vaatia tietoja oloistanne
ja tilastanne. -- Mutta te saatte myöskin tyytyä siihen, mitä noilla
tiedoilla teemme.

TJOELDE (tukehduttaa vihaansa). Mahdollisesti voipi tässä olla
väärinkäsitystäkin; mutta se on siinä, että te ette tiedä: minun
tekemiseni pankkien kanssa -- _on loppu_. Min'en enää tarvitse
pankkeja.

BERENT. Tämä väärinkäsitys on kuitenkin matkaansaattanut sen, että
pankkien arvioluettelo teidän omaisuudestanne pian on konsuli Lind'in
tiedossa. Sentähden olisi teidän, minun mielestäni, hyvä _tuntea_ tuo
arvioluettelo, ennenkuin se tulee asianomaisesti kysymykseen.

TJOELDE (mietittyään). No niin! Mutta ei eri osia. Mikä on tulos teidän
tai pankkien laskuissa -- lyhyestä tärkimpään?

BERENT (lehditellen papereita). Tulos lyhyestä tärkimpään on se, että
olette antanut itsellenne varoja 454,000 spd. Minä ainoastaan 203,000
spd.

TJOELDE (tyynesti). Te saatte siis minulle velkoja yli puolentoista
sadan tuhannen spd:n?

BERENT. Huomattava on vielä sekin seikka, ett'ei teidän
velkalaskunnekaan pidä yhtä minun laskuni kanssa.

TJOELDE (kuin ed.). Ei, luonnollistahan se!

BERENT. Esimerkiksi osanne Möller'in konkurssipesässä. -- --

TJOELDE. -- -- olemme laskeneet eritavalla?

BERENT. -- Jos sitä voipi sanoa eritavalla laskemiseksi, kun pesä
todella antaa ainoastaan 10 %, ja te olette laskenut -- -- --

TJOELDE (keskeyttää). Niin, tuota kummallisesti erinlaatuista
käsitystämme arvioista älkäämme jälleen kertoko. -- Kuinka suuri on
minun velkani Möller'in pesään -- teidän laskunne mukaan?

BERENT. Minun laskuni mukaan 50,000 spd. Samoin myöskin noissa toisissa
kolmessa konkurssipesässä, esimerkiksi -- --

TJOELDE. Ei eri osia! Minun velkani nousee yhteensä?

BERENT. Antakaapas. -- Teidän veikanne nousee yhteensä -- teidän
laskunne mukaan 350,000:teen, -- minun laskuni mukaan noin
400,000:teen, eli oikein tarkoin sanoen 396,860:neen.

TJOELDE. Vajaus on siis noin -- --

BERENT. Vajaus on siis noin 197,000, tai täysin sadoin 200,000, spd.

TJOELDE. Niin, laskekaamme todellakin täysin sadoin!

BERENT. Teidän ja minun laskujeni välillä on siis se eroitus, että te
luette itsellenne 124,000:n spd:n omaisuuden, ja minä luen teille noin
200,000:n velan.

TJOELDE. Minä olen teille erinomaisen suuresti kiitollinen. --
Tiedättekö mikä tunne minussa tällä hetkellä on?

BERENT (katsoo häneen).

TJOELDE. Että olen joutunut hullun ihmisen pariin.

BERENT. Se tunne on minussa jo kauvan ollut. -- Puu-lastia, joka teillä
on Franskassa, en ole voinut ottaa lukuun; sillä te olette sen
laskuistanne unohtanut. Ehkä se pikkuisen muuttaa numeroja.

TJOELDE. Tarpeetonta! Minä olen tosin paljon kuullut puhuttavan teidän
ilkeydestänne, teidän sydämettömyydestänne; -- mutta te olette
todellakin tuhat vertaa katalampi, kuin mikään kertomus voipi maalata!
En tiedä, miks'en jo aikoja sitten ole osoittanut teille ovea; mutta
nyt minä sen teen.

BERENT. Sitä tietä täytyy meidän kohta molempien mennä. -- Mutta sitä
ennen on meidän puhuminen pesänluovutuksesta jako-oikeuteen.

TJOELDE. Hahaha! -- Tiedättekö, että minä juuri äsken sähkölennättimen
kautta sain niin paljon rahoja, ett'en ainoastaan ole pelastettu ensi
pulasta, vaan voin myöskin suorittaa asiani joka taholla?

BERENT. Sähkölennätin on oiva laitos, avoinna jokaiselle.

TJOELDE (mietittyään). Mitä sillä tarkoitatte?

BERENT. Kanuunain jyske täällä vaikutti, että minäkin telegrafeerasin.
Hra Lind'ille tuli varmaankin hänen kotoaan telegrammi laivalle, -- ja
tuskinpa sieltä vain rahoja lähtenee.

TJOELDE. Se ei ole totta! Sitä ette toki ole tohtinut!

BERENT. Kaikki on, kuten sanoin.

TJOELDE. Antakaapa tänne arviolaskuni; minä tarkastan sitä vielä
kerran!

    (Aikoo ottaa sen).

BERENT (laskee kätensä sen päälle). Anteeksi!

TJOELDE. Te tohditte omavaltaisesti pitää mun omakätisen arviolaskuni?

BERENT. Niin, ja vieläpä pistää sen taskuunikin. (Tekee niin). Sekava
tarkastelma, täydellisesti allekirjoitettuna, ei ole mikään
vähäpätöinen paperi.

TJOELDE. Te olette siis päättänyt syöstä minut häviöön, sekä
siveellisyyden että lakitieteen kannalta katsoen?

BERENT. Sen te itse jo aikoja sitten olette pannut toimeen. Minä tunnen
teidän tilanne. Noin kuukauden aikaa olen ollut kirjeenvaihdossa
kaikkien niiden kanssa, sekä omassa maassa että ulkomailla, joiden
kanssa teillä on ollut asioita.

TJOELDE. Oi, kuinka katalan kavaluuden esineeksi rehellinen mies toki
joutuu! Koko kuukauden olla vakoojien verkoissa! Asia-ystävät ja pankit
salavehkeissä! Viekkaudella tunkeudutaan huoneisiin, laskuihin!
(Suurella voimalla) Mutta minä masennan kaikki konnuuden kokeet! -- Te
saatte vielä "nähdä", mikä mies se on, joka panettelemalla koettaa
hävittää arvoisan kauppanimen!

BERENT. Tuo arvoisa kauppanimi on, mitä minä voin päättää, jo kolme
vuotta ollut häviön nielussa. Juuri niin kauvan on siitäkin, kuin te
yhdyitte Möller'in kanssa asioihin; ainoastaan keinottelia etsii
keinottelioita.

TJOELDE. Jos nyt puhelisin kauppiaan kanssa, joka ymmärtäisi asioiden
kulkua, hänelle selittäisin, mikä minut saattoi yhtymään Möller'in
yrityksiin, teille en.

BERENT. Olkoon nyt jo sananparsien aika ohitse. Ai'otteko heti
luovuttaa pesänne konkurssiin?

TJOELDE. Haha! Minäkö luovuttaisin sen, siksi että te paperilapulla
olette siten tehnyt!

BERENT. Te voitte vielä kitua kuukauden verran, minä tiedän sen. Mutta
teidän itsenne, ja varsinkin muiden tähden, neuvoisin vakaasti teitä
tekemään sen heti. Se oli tännematkustukseni päätarkoitus.

TJOELDE. Kas niin, tuossapa se pääsikin! Ja te teeskentelitte pelkkää
sydämellistä ystävyyttä, joka ainoastaan halasi selvyyttä. Piti muka
eroittaa varmat epäiltävistä, -- ja siihen te kunnioittavin lausein
pyysitte minun apuani!

BERENT. Aivan oikein. Mutta täällä ei olekkaan muita epäiltäviä, kuin
juuri te -- ja ne, jotka teidän kanssanne yhteydessä ovat.

TJOELDE (malttaen). Te tulitte siis luokseni salaten aikomustanne,
suoraa päätä syöksemään minut häviöön?

BERENT. Minun täytyy vielä kerran huomauttaa, etten minä ole tämän
konkurssi-talon päällikkö, -- vaan te.

TJOELDE. Ja minä huomautan vielä kerran: tämän talon konkurssi on
ainoastaan teidän aivoissanne! -- Kuukaudessa voi paljon tapahtua: Ja
minä olen ennenkin osoittanut älyä keksimään keinoja.

BERENT. Keinoja yhä syvemmälle syöpyäksenne valheesen.

TJOELDE. Ainoastaan kauppias moiset seikat käsittää. -- Mutta jos tekin
todella niitä käsittäisitte, -- sanoisin teille: Antakaa mulle 100,000
spd., ja minä pelastan kaikki kaikesta! _Se_ olisi työ, teidän neronne
arvoinen; _se_ tekisi teidät kuuluisaksi, kun olisitte tarkalla
silmällä huomannut asioiden kulun; sillä työllä pelastaisitte tuhansia
ihmisiä onnettomuudesta ja loisitte maalle vaikutus-alan, jolla olisi
loistoisa tulevaisuus!

BERENT. Tuohon syöttiin min'en tartu.

TJOELDE. Te luulette sanojani houkutukseksi? Ei, se on juuri samaa,
minkä niin nerokas liikemies, kuin konsuli Lind, heti huomasi, -- ja
ilman teidän onnetonta väliintuloanne olisi jo kaikki päätetty! Mutta
se voipi tapahtua vieläkin! Minä etsin hänet uudestaan!

BERENT. Hän on jo matkustanut ulkomaille.

TJOELDE. Minä matkustan heti hänen jälkeensä.

BERENT. Semmoinen kiire näyttäisi hänestä kenties vähän epäiltävältä --
väliintulleiden selitysten mukaan.

TJOELDE. Noo -- ei haita mitään!

BERENT (totisena). Haittaapa kyllä. Petollistahan olisi ollut nyt
viekoitella häneltä 100,000 spd., ja petollista on uskoa hänen nyt enää
niitä antavan.

TJOELDE (mietittyään). Hyvä. -- Hän on sukkela -- ja löytää syitä. --
Minä tunnen hänet. -- Mutta te ette tunne häntä! -- Tahdotteko, niin
minä näytän teille, kuinka tarpeeksi 100,000 spd. on, saadaksemme tämän
suuren liikkeen irroille? Kolmen kuukauden kuluessa ennättävät remissit
käsiini, -- minä selitän teille päivänselväksi -- -- --

BERENT -- -- että heittäytte petoksesta petokseen! Siten olette jo
tehnyt kolme vuotta -- kuukaudesta kuukauteen.

TJOELDE. Senvuoksi, että nämät kolme viimeksi kulunutta vuotta ovat
olleet toinen toistaan huonommat -- oi, hirveät! Mutta nyt on kriisi
tullut; ja nyt pitää aikojen muuttua paremmiksi!

BERENT. Niin, noin juuri olette itseänne houkutellut!

TJOELDE. En, en, siten ajattelee jokainen älykäs kauppias!

BERENT. Siten ajattelee jokainen keinottelia.

TJOELDE. Älkää saattako minua hurjaksi! Tiedättekö, mitä minä näinä
kolmena vuotena olen kärsinyt, -- tiedättekö, mihin toivottomuus nyt
minut voipi saattaa?

BERENT. Yhä uuteen valheesen.

TJOELDE. Varokaa! -- Niin, totta on, minä olen nyt kadotuksen
partahalla! Totta on, minä olen kolme vuotta taistellut ja tehnyt mitä
ihminen voipi, päästäkseni turmion yli! Minä voin sanoa käyttäneeni
sankarin voimaa, voittaakseni taisteluni. Mutta se ansaitsisi myöskin
tulla palkituksi. _Teillä on_ valtuuskirja, _teitä_ uskotaan, --
huomatkaa kutsumuksenne, älkää antako minun sitä itsellenne opettaa!
Minä sanon teille; niin, minä sanon teille: Kauheata olisi, jos satoja
ihmisiä _teidän_ tähtenne joutuisi hukkaan!

BERENT. Lopettakaahan jo!

TJOELDE. Empä, hiisi vie, -- lopettaisin semmoisen taistelun
mielettömällä antaumisella!

BERENT. No, millä te sen sitte ai'otte lopettaa?

TJOELDE. Ei ole ainoatakaan keinoa, jota en olisi ajatellut -- oi,
tuhansia kertoja! _Minä_ tiedän, mitä mun on tekeminen! Tuo kehno
pikkukaupungin pilkka, koko rannikon kadehtiakunnan vahingon-ilo, se ei
saa koskaan kaikua korviini.

BERENT. Millä sen estätte?

TJOELDE. Sen saatte nähdä! -- (Enemmän ja enemmän innoissaan). Ettekö
millään ehdolla auta mua?

BERENT. En.

TJOELDE. Te tahdotte minun heti paikalla, juuri tässä valmistamaan
konkurssi-anomukseni?

BERENT. Tahdon.

TJOELDE. Surma ja kuolema! -- Te tohditte?

BERENT. Tohdin.

TJOELDE (liikutus sortaa hänen äänensä, se on aivan tukehtunut). Te
ette koskaan ole tuntenut toivottomuutta! Te ette tiedä, mitä kohtaloja
minä olen kokenut! -- -- Mutta jos häviön hetki on käsissä, -- ja
konttorissani on mies, jonka _pitäisi_ pelastaa minut, vaan _joka ei
tahdo_; -- no -- niin pitää hänen seurata minua kuolemaan!

BERENT (nojautuen taaksepäin). Tämähän alkaa jo kuulua ani
juhlalliselta.

TJOELDE. Älkää laskeko leikkiä kauvemmin; saatte vielä kenties katua
sitä! (menee joka ovelle, lukitsee ne avaimella, jonka otti taskustaan,
aukasee toisella pulpetin, josta ottaa revolverin). Kuinka kauvan
luulette tämän olleen täällä?

BERENT. Luultavasti siitä, kun sen ostitte?

TJOELDE. Ja minkätähden minä sen ostin? Luuletteko minun, joka olen
ollut koko tämän kaupungin herra, koko rannikon mahtavin mies,
luuletteko minun kärsivän häpeätä -- olla konkurssin-tekiä?

BERENT. Sitä te jo kauvan olette kärsinyt.

TJOELDE. Teidän vallassanne on nyt, joko hävittää tai pelastaa minut.
Teidän käytöksenne ei ansaitse sääliä -- enkä minä säälikkään!
Lähettäkää sanoma, jonka avulla saan 70,000 spd. -- enempää en
tarvitsekkaan --, mutta vuoden maksuvapaudella, ja minä pelastan kaikki
kaikesta. Miettikää tarkoin! Minun perhettäni, minun vanhaa
kauppanimeäni, monen monituista, jotka minun kanssani joutuvat
onnettomuuteen -- niitä pitäisi teidän muistella! Mutta älkää myöskään
unohtako omaa perhettänne! Sillä _ellette_ nyt tee, mitä minun on
oikeus teiltä vaatia, niin ette tule te, enkä minäkään hengissä täältä!

BERENT (viittaa). Tuo -- onko tuo ladattu?

TJOELDE (jännittää). Sen saatte kyllä ajoissa huomata. Mutta nyt pitää
teidän vastata!

BERENT. Minulla on esitys: Ampukaa -- ampukaa ensin itsenne ja sitte
minut.

TJOELDE (lähenee Berent'iä, nostaa pistoolin hänen otsaansa kohti).
Tuommoisen ivan minä kyllä kohta katkaisen.

BERENT (nousee, ottaa taskustaan paperin, jonka aukasee). Tähän olen
minä jo suunnitellut konkurssi-anomuksen jako-oikeuteen. Kun
kirjoitatte nimenne tähän paperiin, niin teette velvollisuutenne
velkojianne, perhettänne ja itseänne kohtaan. Ampumalla itsenne vain
lisäätte julman valheen entisiinne -- siinä kaikki. -- Pistäkää
pistooli piiloon ja tarttukaa kynään!

TJOELDE. En koskaan! -- Minä olen jo kauvan tiennyt tehtäväni! Mutta
nyt _te_ saatte seurata maa!

BERENT. No, tehkää sitte, mitä tahdotte; mutta minua ette voi pakoittaa
valheesen.

TJOELDE (oli laskenut pistoolin alas, astuu askeleen taaksepäin, nostaa
sen, tähtää). Siis!

BERENT (menee suoraan häntä vastaan -- aivan lähelle -- katsoo häntä
silmiin; Tjoelde laskee ehdottomasti pistoolinsa alas). Ettekö luule
minun tietävän, että sillä, joka niin kauvan on sisällisesti vavissut
valheesta ja petoksesta, että sillä on monta mietettä, mutt'ei
ollenkaan miehuutta? _Te ette uskalla!_

TJOELDE (raivoissaan). Sen minä toki näytän! (Taaksepäin, kohottaen
pistoolin).

BERENT (seuraten). Ampukaa, niin saatte kuulla pamauksen -- ja sitä te
kaipaatte! Tai antakaa pamausten olla, rau'etkaa tekojenne päälle,
tunnustakaa ja sitte vai'etkaa!

TJOELDE. En -- no niin -- periköön piru sekä sinut että minut --

BERENT -- ja Voilakan lisäksi!

TJOELDE. Voilakan?

BERENT. Minä tarkoitan sen herrastushevosen, jolla ratsastaen te
neliseen palasitte Möller'in huutokaupasta. Antakaa ampua itsenne
hevosen selästä, tuon viimeisen, suuren kauppaliike-valheenne
kruunaukseksi, (hiljaa; lähempänä) -- tai heittäkää valheen kaapu, jos
vielä voitte, -- ja konkurssi on teille suuremmaksi hyödyksi, kuin koko
rikkautenne tähän saakka on ollut.

TJOELDE (pudottaa pistoolin, vaipuu, purskahtaen itkuun, tuolille.
Äänettöm.).

BERENT. Te olette taistellut ylenluonnollisesti näinä kolmena vuotena!
Tuskin tunnen ketään, joka olisi voinut, minkä te olette voinut. Mutta
te olette menettänyt itsenne siinä taistelussa. -- Älkää nyt paetko
konkurssia ja sen katkeruutta. Ainoastaan se puhdistaa sielunne.

TJOELDE (kasvot käsiin peitettynä, katkerasti itkien). Oi, oi, oi!

BERENT. Te olette moittinut minun menetystapaani. Siihen vastaan: Minä
suon teille anteeksi teidän menestystapanne. -- -- -- (Äänettöm.)
Koettakaa nyt nähdä tilanne semmoisena, kuin se on, ja kärsikää
kohtalonne miehen tavoin.

TJOELDE (kuin ennen). Oi!

BERENT. Lienettehän te jo perinpohjin uupunut; -- antakaa sentähden
kaiken olla sillään!

TJOELDE (k. e.). Oi!

BERENT (istuu hänen viereensä. Äänettöm.). Eikö olisi hyvä jälleen
saavuttaa hyvä omatuntonsa ja jälleen saada elää rauhallisesti
perheensä keskuudessa? Sillä tuskinpa lienette koko pitkään aikaan
saanut perheellistä rauhallisuutta nauttia.

TJOELDE (k. e.). Oi --!

BERENT. Minä olen tuntenut monta liikemiestä eläissäni ja olen kuullut
monta tunnustusta. Siitä käsitän, että teidän kolme pitkää vuotta on
täytynyt olla kaikkea paitsi. Virkistävää unta, rauhan siunaamaa
ruoka-atriaa ette ole voinut nauttia. Te olette tuskin huomannut, mitä
lapsennekaan tekivät, tai mitä ne sanoivat, paitsi kun ne olivat
tiellänne. -- Ja vaimonne -- --

TJOELDE. Vaimoni!

BERENT. Niin, hän kai on vaivoin puuhannut kokoon ne päivälliset,
joiden piti peittää ontevuutta; -- hän varmaankin on ollut talonne
väsynein palvelia.

TJOELDE. Mun kärsivä, siivo vaimoni!

BERENT. Minä luulen, että kernaammin ansaitsisitte leipänne halvimpana
työmiehenä -- kuin kärsisitte entisiä kohtalojanne.

TJOELDE. Tuhannesti, tuhannesti kernaammin!

BERENT. Ja senvuoksi myöntykää tekemään jokaiselle oikein ja
kohtuullisesti, että vihdoinkin jälleen pääsette totuuden turviin?
Tässä -- kirjoittakaa nimenne alle!

TJOELDE (langeten polvilleen). Armoa, armoa! Te ette tiedä, mitä
pyydätte. Omat lapseni kiroisivat minua. Minä kuulin sen juuri äsken!
Ja kauppa-ystäväni, jotka minun kauttani joutuisivat häviöön, niitä on
liian monta, -- ne ja niiden perheet -- voi! -- Työväkeni, minne se
joutuisi? Tiedättekö, sitä on mulla yli 400 hengen? Ajatelkaahan,
kaikki ne raukat perheinensä mieron tiellä! -- Armoa, min'en voi,
min'en tohdi! Pelastakaa minut, auttakaa minua! Minä tein hirveästi,
kun uhkasin; mutta nyt minä rukoilen, oi, minä rukoilen kaikkien niiden
puolesta, jotka ansaitsevat sen paremmin, kuin minä, joille minä uhraan
elämäni, uskollisuuteni ja työni otsani hiessä!

BERENT. Min'en voi pelastaa teitä, -- ja kaikkein vähemmin vierailla
varoilla. Se, mitä nyt pyydätte, olisi uskottomuutta.

TJOELDE. Ei, ei, ei, jättäkää laskut avonaisina esiin! Tehkää minut,
jos tahdotte, holhonalaiseksi! Mutta antakaa mun saattaa perille se,
minkä luulen onnistuvan, -- ja jokainen asiantunteva käsittää, että sen
_täytyy_ onnistua!

BERENT. No, istukaahan vihdoinkin! -- Puhelkaamme tarkemmin asiasta. --
(Tjoelde istuu). Eikö juuri se, mitä nyt ehdoittelette, ole samaa, mitä
jo kolme vuotta olette koetellut? _Te olette saanut_ lainoja; mutta
mitä se on hyödyttänyt?

TJOELDE. Konjunkturit! Ajan vaiheet!

BERENT (pudistaen päätään). Te olette jo niin kauvan sekoittanut
valhetta toteen, että olette unohtanut yksinkertaisimmatkin
kauppa-lait. Huonoilla konjunktureilla keinotteleminen jääköön sen
tehtäväksi, joka sen taitaa! Muut älkööt sitä käyttäkö.

TJOELDE (heti). Mutta itse velkojille, siis myöskin pankeille, olisi
edullista, että kaikki pidettäisiin koossa!

BERENT. Varmalle kaupalle ei ole hyötyä epävarman kannattamisesta.

TJOELDE (yhä innokkaammin). Mutta kuitenkin omien rahojen
pelastamisesta!

BERENT. Niin, pesän pitää joutua toisen hallittavaksi -- --

TJOELDE (toivolla, puoleksi nousten). No niin --? Siis?

BERENT. Kun ensin on saatu teidät pois.

TJOELDE (vaipuu sortuneena). Kun ensin on saatu minut pois!

BERENT. _Omilla_ varoilla voidaan pesä luonnollisesti säilyttää
parempiin aikoihin, mutta ei lainatuilla -- --

TJOELDE -- -- ei lainatuilla.

BERENT. Käsitättehän te kai eroituksen?

TJOELDE. Käsitän, käsitän.

BERENT. Hyvä. -- Niin käsittänette myöskin, ett'ette voi muuta tehdä,
kuin kirjoittaa alle -- --

TJOELDE -- -- kuin kirjoittaa alle.

BERENT. Tässä on paperi. -- Tulkaa nyt!

TJOELDE (heräten). Voi, min'en saata, min'en saata!

BERENT. Hyvä, liike seisahtuu vähän ajan kuluttua itsestään, mikä joka
suhteessa on paljon pahempi.

TJOELDE (jälleen polvillaan). Armoa, armoa! Min'en voi heittää toivoa!
Ajatelkaahan minun taistelujani!

BERENT. Sanokaa suoraan: Minulla ei ole miehuutta kestämään seurauksia.

TJOELDE. Ei, minulla ei ole miehuutta.

BERENT. Minulla ei ole miehuutta alkamaan todellista elämää.

TJOELDE. Ei ole, ei ole.

BERENT, Te ette tiedä, mitä sanotte, mies!

TJOELDE. En, min'en tiedä; -- mutta säästäkää minua!

BERENT (nousee). Niin, tämä on toivottomuutta! Minun on teitä sääli.

TJOELDE (nousee heti). Niin, eikö totta? -- Oi, koetelkaa minua!
Vaatikaa minulta -- -- sanokaa, mitä te -- --!

BERENT. En, en, -- allekirjoittamisella pitää kaikki aloitettaman!

TJOELDE (vaipuu sortuneena tuolille). Oi -- -- -- Kuinka saatan minä
sitten enää kohdata ketään, minä, joka olen uhoitellut kaikkea ja
pettänyt jokaista!

BERENT. Sen, joka on nauttinut suurta, ansaitsematonta kunniaa, pitää
myöskin kestämän suuren ansaitun masennuksen; -- se on laki, enkä minä
voi teitä siitä vapauttaa.

TJOELDE. Mutta minua menetellään hirmuisemmin, kuin ketään muita! Minä
olen sen ansainnut, minä tiedän sen; -- mutta min'en voi sitä kestää!

BERENT Hm! Te olette erinomaisen vahva; sen osoittaa tuo kolmenvuotinen
kamppailunne!

TJOELDE. Olkaa armelias! Teidän neronne, teidän vaikutuksenne _voipi_
auttaa minua pelastuksen tielle!

BERENT. Niin, kirjoittamaan alle.

TJOELDE. Eikö edes välillinen suostumuskaan -- --? Jos _te_ ottaisitte
vastataksenne kaikesta, ei muuta tarvittaisi!

BERENT. Kirjoittakaa alle! -- Täss' on paperi! Joka hetki on kallis.

TJOELDE. Oi --! (Horjuen pöydän luo; vielä kynä kädessä rukoillen).
Ettekä te siis tohdi koetella minua, -- kaikkien kärsimyksieni jälkeen!

BERENT. Tohdin, kun vain ensin kirjoitatte alle.

TJOELDE (kirjoittaa alle, vaipuu tuolille, jolta Berent nousi,
katkerassa tuskassa).

BERENT (ottaa paperin, käärii sen kokoon, panee talteen). Nyt menen
minä viemään tätä jako-oikeuteen ja sitte telegrafikonttoriin.
Luultavasti tullaan vielä tänä iltana kalunkirjoitusta toimittamaan.
Teidän perheenne pitää siis saaman tiedon siitä.

TJOELDE. Kuinka minä sen voisin? Antakaa mulle vähän aikaa, -- olkaa
toki armelias!

BERENT. Mitä pikemmin asia tapahtuu, sitä parempi teille itsellenne, --
puhumattakaan muista. (Katsellen ympärilleen). -- No, nyt olen minä
siis valmis täältä tällä kertaa.

TJOELDE. Älkää, älkää jättäkö minua vielä kaiken lisäksi. Oi, -- älkää
jättäkö minua!

BERENT. Nyt pitää vaimonne tuleman luoksenne, -- eikö niin?

TJOELDE (toivotonna, tyynesti). Niin.

BERENT (katsellen pistoolia). Tätä -- (ottaa sen käteensä) tätä en ota
mukaani. Tämä ei ole vaarallinen. Mutta minä panen sen pulpetille --
toisten tähden. Jos te tai teidän omaisenne tarvitsevat minua, niin
lähettäkää sana!

TJOELDE. Kiitos.

BERENT. Min'en lähde kaupungista, ennenkuin pahin on ohitse. -- Yöllä
tai päivällä, kun minua tarvitsette, niin lähettäkää sana.

TJOELDE. Kiitos.

BERENT. Olkaa hyvä, ovi on lukossa, au'aiskaa -- --

TJOELDE (nousee) Totta! -- Anteeksi!

BERENT (ottaa hattunsa ja takkinsa). Ettekö samalla kutsu vaimoanne
tänne?

TJOELDE. En. Vähän ajan päästä. -- Nyt on pahin edessäni!

BERENT. Niimpä luulen minäkin; mutta juuri sentähden --

    (Tarttuu kellonnauhaan, soittaa).

TJOELDE. Mitä teette?

BERENT. Minä tahdon olla varma, ennenkuin lähden, että vaimonne tulee.

TJOELDE. Tuota ei teidän olisi pitänyt tehdä!

    (Konttoripalvelia tulee).

BERENT (katselee Tjoeldeä).

TJOELDE. Pyydä rouvan -- pyydä vaimoni tulemaan tänne -- --

BERENT (lisäten) -- heti. (Palvelia pois). Hyvästi! (Menee).

TJOELDE (vaipuu tuolille oven pieleen).




KOLMAS NÄYTÖS.


    Konttorissa.


Ensimmäinen kohtaus.

    Tjoelde, (sitten) Rouva.

TJOELDE (yksin, tuolilla oven pielessä, äskeisessä asemassa. Istuu
pitkän aikaa liikkumatonna, -- yht'äkkiä nousee hän). Mitenkä pitää mun
nyt alkaa? -- -- Vaimoni ja sitte lapset -- -- sitte työväki -- -- --
ja sitte kaikki muut! -- Jos voisin mennä tieheni? Mutta
oikeudenpalveliat? -- Oi, ilmaa, raitista ilmaa! -- (etumaisen ikkunan
luo). Tämä päivä on suloinen -- vaan ei mulle! -- (Aukaisee ikkunan)
Voilakka? (kääntyy) En, min'en siedä sitä katsella! Miksikä se lie
satuloittu? -- Totta, pitihän mun, keskustelun jälkeen asianajajan
kanssa -- -- mutta nyt on kaikki mennyt! --

    (Ajatus pistää hälle päähän, hän kävelee hetken, äkkiä).

Niin, _tuolla_ hevosella ennätän ulkosatamaan, ennenkuin ulkomaan laiva
lähtee! (Katsoo kelloonsa). Minä ennätän! Ja sitten on mulla jälessäni
-- (pelästyy, kuullessaan jonkun tulevan rappusia alas). Kuka se? Mitä?

ROUVA (rappusilla). Sinä kutsuit mua?

TJOELDE. Niin. (Vähän kummastellen) Sieltäkö sinä tulet?

ROUVA. Minä levähdin pikkuisen.

TJOELDE (tunteella). Oi -- sinä makasit; ja minä annoin sinut herättää?

ROUVA. En, minä en maannut.

    (On vitkaan astunut alas).

TJOELDE. Etkö maannut? -- (Pelolla) Oletko siis -- -- (its.). Min'en
tohdi kysyä.

ROUVA. Mitä tahdot?

TJOELDE. Minä tahtoisin -- (huomaa hänen katselevan revolveria). Sinä
kummastelet, miksi olen sen esille ottanut? -- Siksi, että ai'on lähteä
matkalle.

ROUVA (nojaikse pulpettiin). Ai'otko matkustaa --?

TJOELDE. Ai'on. Asianajaja Berent oli täällä, niinkuin ehkä kuulit? (Ei
vastausta). Asioita. Minun täytyy heti lähteä ulkomaille.

ROUVA (heikosti). Ulkomaille?

TJOELDE. Ainoastaan muutamaksi päivää. Sentähden tavallinen
matkalaukkuni, vaatekertamus ja pari paitaa. -- Mutta pian.

ROUVA. Minä luulen, että laukku on kunnossa vielä tämänpäiväisestä
matkastasi.

TJOELDE. Sitä parempi. -- Tuotko sen tänne?

ROUVA. Sinä matkustat -- nyt aivan heti?

TJOELDE. Niin -- ulkomaanlaivalla -- joka lähtee ulkosatamasta.

ROUVA. Sitte on aikasi täpärällä.

TJOELDE. Etkö voi hyvin?

ROUVA. En -- juuri.

TJOELDE. -- Tavallinen kohtauksesi?

ROUVA. Niin! -- Nyt menen noutamaan matkalaukkua.

    (Tjoelde tukee häntä, vieden hänet rappusille).

TJOELDE. Sinun ei ole hyvä olla; mutta kerran vielä kohtalosi
paremmaksi muuttuu!

ROUVA. Kunhan _sinun_ kohtalosi vain olisi parempi.

TJOELDE. Jokaisen pitää kantaa kuormansa.

ROUVA (tarttuu rappusiin; Tjoelde laskee irti). Jos toki jakaisimme
kuorman raskauden?

TJOELDE. Minun asioitani sin'et käsitä, -- ja sinun asioistasi min'en
ole ehtinyt puhumaan.

ROUVA. Niin -- et ole.

    (Alkaa nousta rappusia).

TJOELDE. Pitääkö mun auttaa sua?

ROUVA. Ei, kiitos vain.

TJOELDE. (astuen esiin). Aavistaneeko hän? Hän on aina semmoinen. --
Hän on tykkänään vienyt multa miehuuden. -- Mutta mitään muuta keinoa
ei ole! Siis: -- rahat! Onhan minulla muutama kultaraha täällä?
(Rientää pulpetin luo, aukasee sen, lukee muutamia kultarahoja pulpetin
kannelle, sattuu kohottamaan päätään ja huomaa vaimonsa, joka on
istunut rappusille). Rakkaani, istutko siinä?

ROUVA. Minua alkoi niin vaivata. Kyllä minä menen.

    (Nousee, astuu vitkaan rappusia ylös).

TJOELDE. Vaimorukka, hän on liian uupunut. (Tarkastelee) Ei! -- 5, 6,
8, 10 -- -- nämät eivät riitä. Pitäisihän niitä vielä olla muutama
kappale (etsii) -- ja kun ne loppuvat, niin onhan mulla kello ja vitjat
-- -- 20 -- -- 24 -- -- -- ei, nyt ei löydy enää. Mutta paperit! Niitä
en suinkaan millään muotoa saa unohtaa. (Etsii papereita, nostaa niitä
pulpetille). -- Maa polttaa jalkojani! Eikö hän jo tule? -- Tuossapa ne
roskat ovatkin. -- Oi, se koskee häneen varmaankin katkerasti! Mutta
kuitenkin vähemmin, kun minä olen poissa. Ihmiset ovat armeliaammat --
sekä hänelle -- että lapsille. Niin, lapset! -- (Puuhaillen) Kunhan nyt
vain pääsisin pois, pois, pois! Ajatukset kyllä seuraavat! -- Kas
tuossa hän onkin! -- (Ääneen, säälitellen) Autanko mä sua?

ROUVA. Niin, kiitos; -- tahdotko ottaa vastaan tämän?

TJOELDE (ottaa sen; rouva tulee vitkaan alas). Se on vähän painavampi,
kuin ennen.

ROUVA. Onko?

TJOELDE. Minun pitää panna moniaita papereja siihen. (Menee pulpetin
luo; pistää rahat taskuunsa ja paperit laukkuun). Mutta lapsi-kulta,
täällähän on rahoja laukussa?

ROUVA (läheten vitkaan). On, -- -- -- moniaita kultarahoja, joita
minulle tuon tuostakin annoit. -- Minä arvelin sinun nyt voivan käyttää
niitä.

TJOLDE. Tääll' on paljon rahoja!

ROUVA (hymyillen). Et kai tiedäkkään, montako olet mulle ajan pitkään
antanut.

TJOELDE, Hän tietää kaikki! Nanna! (Avaa sylinsä).

ROUVA. Henning! (syleilevät toisiaan, katkerasti itkien).

ROUVA (irtautuen, kuiskaa). Menenkö mä lapsia noutamaan?

TJOELDE (samoin). Älä, älä virka mitään vasta sittemmin. (Syleilevät).

TJOELDE (ottaen laukun). Mene tuonne ikkunan ääreen, jotta näen sinut,
astuessani satulaan. (Lyöpi laukun kiini, rientää, seisahtuu). Nanna!

ROUVA. Henning!

TJOELDE. Anna mulle anteeksi!

ROUVA. Kaikki!

TJOELDE (rientää, tapaa aivan ovessa konttoripalvelian, jolla on kirje.
Palvelia pois). Berent'iltä? --

    (Avaa, lukee ovella, astuu esiin laukku kädessä, lukee uudestaan).

"Kun tulin luotanne, näin satuloitun hevosen pihallanne. Poistaakseni
väärinkäsitystä, saan ilmoittaa, että poliisit vartioivat taloanne.
Kunnioittamalla, _Berent_."

ROUVA (pitäen pulpetista kiini). Etkö voi matkustaa?

TJOELDE. En. (Äänettöm. Panee pois laukun, pyyhkii hikeä otsastaan).

ROUVA. Henning! Rukoilkaamme yhdessä?

TJOELDE. Mitä sillä tarkoitat?

ROUVA. Rukoilkaamme -- -- taivaan Jumalalta apua.

    (Pyrkähtää itkemään).

TJOELDE (on vaiti).

ROUVA. Tule, Henning! (Lankee polvilleen). Näethän sen, ihmisvoimat
eivät enää auta mitään.

TJOELDE. Mutta minä tiedän, ett'ei rukouskaan auta.

ROUVA. Oi, koeta kerran, suurimmassa hädässäsi.

TJOELDE (on suuressa kamppauksessa).

ROUVA. Et koskaan ole sitä tahtonut! Et koskaan ole puhellut kanssamme,
et koskaan Jumalasi kanssa! -- Et ole koskaan avannut sydäntäsi
kellekkään.

TJOELDE. Vait!

ROUVA. Mutta mitä päivällä salasit, sen yöllä lausuit; ihmisen _täytyy_
puhua. Ja minä olen ollut valveilla ja kuullut sinun tuskasi. Nyt
käsittänet, miksi voimani ovat sortuneet. Ei unta yöllä eikä
luottamusta päivällä. Minä olen kärsinyt vielä enemmän, kuin sinä.

TJOELDE (heittäikse nojatuoliin kaminin vieressä).

ROUVA (nousee, menee hänen luokseen). Sinä tahdoit paeta. Kun on
ihmisiä pelkääminen -- ei voi luottaa muihin, kuin Häneen, Tähtelässä
tuolla. Luuletko, että minä enään eläisin, ellei luottamukseni Häneen
olisi mua ylläpitänyt?

TJOELDE. Kerjäten olen minä matelemalla ryöminyt Hänen jalkojensa
juuressa -- oi! -- mutta aina turhaan!

ROUVA. Henning! Henning!

TJOELDE. Miks'ei Hän siunannut työtäni ja taisteluani? Nyt on kaikki
samantekevä!

ROUVA. Oi, -- paljon on vielä jälellä.

TJOELDE (nousee). Niin, -- pahin on vielä jälellä --

ROUVA. -- -- sillä se on meissä itsessämme!

    (Äänettömyys).


Toinen kohtaus.

    Entiset. Valborg. Valborg (näkyy rappusilta, jonne hän,
    huomattuaan toiset, jääpi).

ROUVA. Mitä tahdot, lapseni?

VALBORG (tukahdutetulla liikutuksella). Huoneestani näin poliisia
talomme ympärillä. -- Ja nyt tulee oikeudenpalvelioita -- --?

ROUVA (istuu tuolille, jonka Tjoelde jätti). Niin, lapseni. Isäsi on
uskomattoman kamppauksen jälkeen, jonka ainoastaan Jumala ja minä
tunnen, hetki sitte luopunut omaisuudestaan.

VALBORG (on astunut pari askelta alaspäin, jää siihen. Äänettömyys).

TJOELDE (ei ajan pitkään voi pidättää itseään, vaan puhkeaa sanomaan).
Sano mulle nyt samalla heti kaikki, mitä Nanna Möller sanoi isälleen!

ROUVA (nousee). Sitä et tehne, Valborg! Anna Jumalan tuomita!

TJOELDE. Sano minulle, että olen niin pahoin kohdellut, rääkännyt
sinua, (liikuteltuna) -- ett'et koskaan voi sitä mulle anteeksi antaa,
-- että ikipäiviksi olen kadottanut sinun kunnioituksesi ja rakkautesi!

ROUVA. Lapsi, lapsi!

TJOELDE. Onhan sinun kiusasi, sinun häpeäsi ääretön!

VALBORG (astuu alas). Isä! -- Isä! (ulos konttorin ovesta).

TJOELDE (ylitse, kuin tahtoisi hän seurata Valborg'ia, mutta horjuu
rappusien luo, joihin nojaa).

ROUVA (vaipuu jälleen tuolille. Pitkä äänettömyys).


Kolmas kohtaus.

    Tjoelde. Rouva. Jakobsen.

JAKOBSEN (juhla-puvussa, kuitenkin lyhyt palttinatakki frakin sijassa.
Tulee perältä. Tjoelde ei huomaa, ennenkuin Jakobsen on aivan hänen
takanaan, kohottaa kätensä kuni rukoillakseen ja väistääkseen; mutta
Jakobsen käypi suoraan häntä vastaan, sanoo kiusan sortamalla äänellä).
Konna!

TJOELDE (väistyy).

ROUVA. Jakobsen! Jakobsen!

JAKOBSEN (ei kuule sitä). Minä tulen nyt oikeudenpalvelioiden kanssa.
Oluttehtaan kirjat ja paperit otettiin takavarikkoon. Liike
pysäytettiin siellä. Vaaprikoissa samoin.

ROUVA. Voi, surkeutta!

JAKOBSEN. Minä sain usein sanoa oluttehtaan omaisuutta suuremmaksi,
kuin se olikaan.

    (Puhuu tukehtuneella, vaan kiusan ja liikutuksen
    synnyttämällä äänellä).

ROUVA. Hyvä Jakobsen!

JAKOBSEN (kääntyen rouvaan). Enkö mä hälle aina sanonut, kun mun piti
kirjoittaa nimeni alle: "Mutta siellä ei ole niin paljon. Ja sen vuoksi
ei tämä ole oikein". -- Mutta hän vastasi: "Tämä tehdään ainoastaan
näön vuoksi, Jakobsen". -- "Niin, mutta se ei ole rehellinen näkö" --
minä sanoin. -- "Se on kauppatapa," sanoi hän; "niin tekee jok'ainoa
kauppias". Mutta mitä minä kauppaa ymmärrän, sen olen oppinut häneltä,
jotta luotinkin hänen sanoihinsa. (Liikutettuna) Ja hän sai mun useasti
uudistamaan katalan tekoni. Mutta nyt olen minä velassa, jota en
ikinäni voi maksaa. Minun pitää sekä elää että kuolla epärehellisenä
miehenä. Mitäs siihen sanotte, rouva?

ROUVA (on vaiti).

JAKOBSEN (Tjoeldelle, joka rukoilee puolestaan). Kuuletkos! -- _Hänen
täytyy vai'eta!_ Konna!

ROUVA. Jakobsen!

JAKOBSEN (edestakaisin kovassa liikutuksessa). Teitä minä syvimmästi
kunnioitan, rouva. -- Mutta hän on saanut minun pettämään muitakin!
Minä olen hänen nimessään tehnyt monta onnettomaksi! Ihmiset luottivat
_minuun_ ja minä luotin häneen. Minä kutsuin häntä tämän seudun
hyväntekiäksi; hänen muka piti kuitenkin saaman apua kovina aikoina. --
Nyt on monta kelpo perhettä viekoiteltu mieron teille. Ja siihen on hän
käyttänyt minun apuani! (Tjoeldelle) En tiedä -- -- vaan minulla olisi
kummallinen halu käydä sinuun käsin! (aikoo tehdä niin).

ROUVA (nousee). Älkää! Minun tähteni, Jakobsen!

JAKOBSEN (jättää). Niin, teidän tähtenne, rouva; sillä teitä minä
syvimmästi kunnioitan. Mutta kuinka saatan minä näyttää kasvojani
niille, jotka olen syössyt onnettomuuteen? Ei maksa vaivaakaan kertoa
asioiden oikeata menoa; sillä se ei tuottaisi niille jokapäivästä
leipää! Ja kuinka saatan tavata vaimoani! (Liikutettuna) Hän on niin
vakaasti luottanut minuun, hän, ja niihin, joihin minäkin luotin. Ja
lapset sitten? -- Lapsille se on ilkeintä, sillä ne kuulevat niin
paljon kadulla. Ne saavat kai kohta kuulla, minkälainen isä heillä on;
ne saavat kuulla sen niiden lapsilta, jotka minä olen onnettomuuteen
polkenut.

ROUVA. Nyt tunnette itse, kuinka surkea tämä seikka on. Säästäkää
sentähden muita; olkaa armelias!

JAKOBSEN. Teitä minä syvimmästi kunnioitan; -- mutta kova on kotoinen
kohtalomme, me emme saa nauttia leivänmuruakaan, jonka saattaisimme
sanoa omaksemme; sillä minä olen niin suuressa velassa, ett'en sitä
ikinäni maksaa voi! Se on katkerata se, rouva. Minkälaisiksi muuttuvat
_nyt_ minun ja lasteni iltahetket -- ja sunnuntaipäivämme sitten? --
Mutta -- sen saakin hän kuulla minulta! Konna! Tuntikaudet minä sinua
piinaan!

    (Tjoelde pakenee peloissaan perälle, josta tulee virkamies,
    jota seuraa kaksi todistajaa sekä Sannaes. Tjoelde menee perälle,
    horjahtaa pulpettia vastaan nojautumaan, selkä tulioihin päin).


Neljäs kohtaus.

    Entiset. Jako-oikeuden virkamies. Todistajat.

SANNAES.

VIRKAMIES. Anteeksi! Kirjat ja paperit.

    (Tjoelde pelästyy, siirtäikse kamiinin tuo, johon nojaa).

JAKOBSEN (hänen luokseen, kuiskaten) Konna!

    (Tjoelde muuttaa jälleen tuolille ovenpieleen, peittäen
    kasvonsa käsiinsä).

ROUVA (nousten, kuiskaa). Jakobsen! -- Jakobsen! (Jakobsen lähenee)
Tahallaan hän ei ole ketään pettänyt! Se, miksi häntä sanotte, se hän
ei ole eikä ikipäivinä siksi tulekkaan! (istuu).

JAKOBSEN. Teitä, rouva, minä syvimmästi kunnioitan. Mutta _ellei hän_
ole valehtelia ja petturi, niin ei kukaan maailmassa! (Itkee).

ROUVA (peittää myöskin toivotonna kasvonsa, nojaten taaksepäin tuoliin,
Lyhyt äänettömyys).

    (Sitte kuuluu kaukaa melu, monen sadan ihmisen ääni. Virkamies
    ja todistajat keskeyttävät tarkastuksensa ja kirjoituksensa,
    toiset katsovat ylös).

ROUVA (peloissaan). Mitä se?

    (Sannaes ja virkamies katsovat perimmäisestä ikkunasta,
    Jakobsen etumaisesta).

JAKOBSEN. Työväki laivanveistimöltä, oluttehtaasta, vaprikoista ja
varastoista. (Jälleen rouvan luo). Koko liikkeemme on toistaiseksi
seisahdettu; -- mutta tänään on palkanmaksupäivä, eikä ole ollenkaan
rahoja!

    (Toiset jatkavat työtään).

TJOELDE (tulee toivotonna esiin). Senpä kokonaan unohdin!

JAKOBSEN (häntä vastaan). Niin, mene _tuonne_, niin saat kuulla, mikä
olet!

TJOELDE (aukasee laukun, hiljaa). Täss'on rahoja; mutta pelkkää kultaa.
Menkää, vaihtakaa nämät kaupungissa pienemmiksi ja maksakaa palkat!

ROUVA (samoin hiljaa). Tehkää se, Jakobsen!

JAKOBSEN (myös hiljaa). Kun te sitä pyydätte, niin -- --. Vai niin? --
Täällä on rahoja, -- matkalaukussa. (Aukasee sen) Ja se on varustettu
matkaa varten. -- Hän on päälliseksi aikonut paeta! Ja viedä työväen
palkat mennessään! -- Ellei _hän_ ole konna, niin -- --!

    (Melu lähempänä).

ROUVA (Tjoelden väännellessä itseään tuskissaan; hilj.). Kiiruhtakaa;
-- muuten ne tulevat tänne!

JAKOBSEN (Myös hiljaa). Minä menen.

VIRKAMIES (estää). Anteeksi; täältä ei saa viedä pois mitään, joka ei
ole tarkastettu ja luetteloon kirjoitettu.

JAKOBSEN. Tänään on palkanmaksu ja tässä on rahat.

ROUVA. Jakohsen tekee niistä tilin.

VIRKAMIES. Se on toinen asia. Jakobsen on rehellinen mies (Työhönsä).

JAKOBSEN (jälleen rouvan luo, kovin liikutettuna). Kuulitteko, rouva?
Hänkin sanoi minua rehelliseksi? -- Ja kohta ei yksikään ihminen enää
sano siten! (menee Tjoelden ohitse, jolle kuiskaa). Konna! -- Minä
palajan kohta!

VIRKAMIES (näkyy olevan valmis lähtemään, lähenee Tjoeldeä). Anteeksi;
-- talon avaimet!

ROUVA (Tjoelden puolesta). Emännöitsiä seuraa teitä. -- Sannaes, --
täss'on avainkaapin avain. (Sannaes ottaa sen).

VIRKAMIES (katsellen Tjoelden muhkeita kellonperiä). Mitä tarpeelliseen
pukuun tulee, se ei meihin kuulu; vaan jos siinä mahdollisesti olisi
kalleuksiakin -- --?

TJOELDE (aikoo antaa kellon).

VIRKAMIES. Älkää -- pitäkää se vain! -- Mutta se pitää kai ottaa
luetteloon.

TJOELDE. Min'en tahdo sitä pitää.

VIRKAMIES. Kuten tahdotte. (Toinen todistaja ottaa sen). Hyvästi!

    (Tämän on Signe ja Hamar hänen takanaan nähneet konttorin ovesta.
    Virkamies, Sannaes ja todistajat aikovat oikealle).

VIRKAMIES. Ovi on lukossa.

TJOELDE (kuni unesta heräten). Se on totta! (Menee aukasemaan).


Viides kohtaus.

    Tjoelde. Rouva. Signe. Hamar. Valborg (myöhemmin).

SIGNE (töytäten esiin). Äiti! (heittäikse polvilleen hänen eteensä).

ROUVA. Niin, lapseni, nyt on koetusten päivä tullut! Ja minä pelkään,
että me kaikki olemme liian heikot.

SIGNE. Äiti, kuinkahan nyt käypi -- --?

ROUVA. Niinkuin Jumala tahtoo!

SIGNE. Minä seuraan Hamar'ia hänen Guldborg-tätinsä luoksi. -- Me
lähdemme heti.

ROUVA. Se riippuu siitä, huoliiko Guldborg-täti enää vastaanottaa
sinua.

SIGNE. Guldborg-täti? -- Mitä sanot -- --?

ROUVA. Sinä olet ollut rikkaan miehen tytär etkä tunne elämää -- --

SIGNE. Hamar, eikö Guldborg-täti enää huolisikkaan minusta?

HAMAR (mietittyään). En -- -- en tiedä.

ROUVA. Sinä kuulit, lapseni. Sinä opit parissa tunnissa enemmän, kuin
tähän saakka koko iässäsi.

SIGNE (kuiskaa, kauhistuen). Luuletko myöskin -- --?

ROUVA. Hs!

SIGNE (toivotonna, tyynesti). Mutta mitähän meistä sitte tulee?

ROUVA. Mitä Jumala tahtoo. (Äänettömyys).

HAMAR (on mennyt verkkaan perältä).

VALBORG (hiljaa). Signe, katsoppas taaksesi!

SIGNE (nousee, katsoo taakseen, huudahtaa heikosti).

ROUVA. Mitä se?

SIGNE. Niin, sitä minä aavistinkin!

ROUVA (enemmän peloissaan). Mitä se?

VALBORG. Joka voipa perheellä on luutnanttinsa, ja _meidän_ on nyt
mennyt. Ei muuta.

ROUVA (nousee). Signe, lapseni!

SIGNE (hänen syliinsä). Äiti!

ROUVA. Nyt eroaa kaikki, mikä ei ollut todellista; -- älkäämme
vaikeroitko!

SIGNE (itkussa). Äiti, -- äiti!

ROUVA. Näin on parempi, kuin toisin. Kuule -- älä itke!

SIGNE. Min'en itke; -- mutta minä häpeen -- oi, minä häpeen! (itkee).

ROUVA. Häpeä on minun -- kun ei mulla ollut voimaa estämään sitä, minkä
näin hullusti käyvän.

SIGNE (kuin ennen). Äiti!

ROUVA. Niin, nyt olemme jo kohta niin hyljätyt, kuin koskaan voimme
olla. --

VALBORG (esiin, kiihossa). Ette vielä, äiti; -- nyt minä jätän teidät!

SIGNE (kääntyy sisareensa päin). Sinä, Valborg? Jätät meidät -- nyt?

VALBORG (liikutuksella). Talohan joutuu kuitenkin vieraan valtaan, --
nyt täytyy jokaisen meistä itse pitää huolta itsestään!

SIGNE (kasvot sisareen, selkä katsojiin päin). Mutt' entäs minä, jok'en
mitään taida --?

ROUVA (on vaipunut tuolille). Voi, kuinka kelvoton äiti minä olen
ollut; nyt en saata pitää lapsiani yhdessä.

VALBORG (kuin ennen). Emmehän me enää saata olla yhdessä! Emmehän me
saata ruveta elämään konkurssi-pesästä, kuten sitä sanotaan; olemmehan
me jo tarpeeksi kauan eläneet -- -- --

ROUVA. Hs, isäsi on täällä! (Äänettöm.) Lapsi, mitä aiot?

VALBORG (toistettuaan, tyynesti). Minä ai'on konsuli Holst'in
konttoriin; -- minä tahdon oppia kauppaa -- ja sitte alkaa itse.

ROUVA. Sin'et tiedä, minne menet.

VALBORG. Mutta minä tiedän, minkä jätän.

SIGNE. Ja minä, minä olen vain kuormaksi, kun en mitään taida -- --

VALBORG. Sinä _taidat_! -- Mene maailmaan, vaikka palvelustytöksi, --
mitä se tekee? Elää konkurssi-pesästä? Ei päivääkään, ei hetkeäkään!

SIGNE. Mutta mitähän äidistä tulee?

ROUVA. Äiti jää isän luo.

SIGNE. Mutta yksin --? Sinä, niin kivulloisena?

ROUVA. En yksin! Isä ja minä.

TJOELDE (esiin, suutelee kättä, jonka rouva ojentaa hänelle, vaipuu
polvilleen hänen tuolinsa ääreen, pää hänen syliinsä).

ROUVA (silitellen hänen hiuksiaan). Antakaa anteeksi isällenne, lapset;
se on kauniinta, mitä tehdä voitte.

    (Tjoelde nousee jälleen, menee veralle päin. Konttoripalvelia
    tuo kirjeen).

SIGNE (väistyen, tuskassa). Tuoss'on kirje häneltä! Ei enää! Min'en
tahdo! (Konttoripalvelia tarjoo sitä Tjoeldelle).

TJOELDE. Minä en enään ota vastaan kirjeitä.

VALBORG. Sannaes'iltä.

TJOELDE. Hän myöskin!

ROUVA. Lue se, Valborg! Tulkoon nyt vain kaikki yht'aikaa!

    (Palvelia antaa kirjeen, menee).

VALBORG (aukasee sen, katsoo siihen ensin, lukee -- ei aivan ilman
liikutuksetta)

    "Korkiasti kunnioitettava hra isäntä!

    Teitä on minun kiittäminen kaikesta, mitä olen talossanne
    nauttinut pienestä poikosesta saakka. Älkää siis panko pahaksenne
    ehdotustani! Te tiedätte, että minä kahdeksan vuotta sitten sain
    pienen perinnön. Sitä olen kasvattanut kaupoissa ja asioissa,
    joita ei suuri liike vielä ole sekoittanut (Pysähtyy).

    Summan siitä -- 7,000 spd -- tarjoan teille kunnioituksella ja
    kiitollisuudella; sillä _teitä_ on minun alkujaan kiittäminen
    siitä, että olen saanut ne koonneeksi. -- Te taidatte käyttää
    niitä monin kerroin paremmin, kuin minä.

    Jos mahdollisesti tarvitsette minua, on rakkahin toivoni,
    vielä edeskinpäin jäädä palvelukseenne.

    Suokaa anteeksi, että tein tämän ehdotuksen juuri nyt!
    En voinut muuta.

                                                 J. Sannaes."

(Tjoelde on tätä luettaissa tullut yhä edemmäksi etu-alalle; nyt seisoo
hän vaimonsa oikealla puolella).

ROUVA. Henning, kun tämmöisenä hetkenä _edes yksikin_ niistä, joita
olet auttanut, tulee luoksesi, tuntenet itsesi kyllin palkituksi.

TJOELDE (nyykäyttää päätään, menee takaisin).

ROUVA. Ja te, lapset, huomaatteko kuinka hän, ventovieras, on isällenne
uskollinen?

    (Äänettömyys; Signe pulpetin ääressä itkien. Tjoelde jälleen
    perältä, kävelee pari kertaa lyhyen matkan edestakaisin;
    menee sitte rappusia ylös).

VALBORG. Minä haluaisin puhua Sannaes'in kanssa.

ROUVA. Niin, tee niin, lapseni! Minä en voi nyt eikä luultavasti
isäkään. Tee niin! -- (nousee) Tule, Signe, mennään me puhelemaan
kahden kesken, -- nyt kai on mielesi taipuva. -- Oi, milloinka me
olemmekaan oikein puhelleet keskenämme!

    (Signe on liittynyt äitiinsä).

ROUVA. Missä on isä?

VALBORG. Hän meni ylös.

ROUVA (jota Signe tukee). Vai niin. Niin, niin -- kylläpä hän jo
taitaakin kaivata lepoa; vaikk'ei hän sitä nytkään nauttia voine. --
(Mennen). Voi, tämä oli ankara päivä; -- mutta Jumala kaikki parhaaksi
kääntää!

    (Oikeanpuolisesta ovesta pois, nojaten Signeen).

VALBORG (menee perälle, soittaa; konttoripalvelia tulee). Jos Sannaes
on siellä ulkona, niin pyydä hänen olemaan hyvä ja tulemaan
silmänräpäykseksi tänne. (Palvelia pois). Hän ei kenties tulekkaan,
kuultuaan minun kutsuneen -- -- (Kuuntelee). Hän -- hän tulee! (Astuu
esiin).


Kuudes kohtaus.

    Valborg. Sannaes. (Myöhemmin) Tjoelde.

SANNAES (tulee; pysähtyy, huomattuaan Valhorg'in, panee heti kätensä
selän taakse). Tekö, neiti -- --?

VALBORG. Olkaa hyvä, tulkaa lähemmäksi.

SANNAES (astuu varovasti muutaman askeleen).

VALBORG (ystävällisesti). No, tulkaahan toki!

SANNAES (lähenee reippaasti muutaman askeleen).

VALBORG. Te olette kirjoittanut isälleni kirjeen.

SANNAES (ajateltuaan). Niin.

VALBORG. Ja tehnyt hälle kauniin tarjouksen.

SANNAES (kuin ennen). Niin -- niin, se on, luonnollistahan se oli.

VALBORG. Vai niin? -- Ei toki minun mielestäni. Se on kunniaksi sille,
joka niin tekee. (Äänettömyys).

SANNAES. Minä toivon hänen toki ottavan sen vastaan.

VALBORG. Sitä en tiedä.

SANNAES (hetken kuluttua, surullisesti). Vai ei hän ota sitä! --
Eiköhän -- toki?

VALBORG. Sitä en ollenkaan tiedä. -- Se riippua kai hänen
uskalluksestaan.

SANNAES. Hänen uskalluksestaan -- --?

VALBORG. Niin. (Äänettömyys).

SANNAES (peläten Valborg'ia). Onko neitillä muuta käskettävää?

VALBORG (naurahtaen). Käskettävää? Minulla ei ole mitään käskettävää.
-- Te olette myöskin tarjoutunut vastaiseksi jäämään isäni luoksi.

SANNAES. Niin -- - niin, se on, jos isänne tahtoo.

VALBORG. Sitä en tiedä. -- Teitä tulee siis perheesen ainoastaan isä ja
äiti ja te; -- ei muita.

SANNAES. Vai -- niin --? -- Entäs te toiset?

VALBORG. Mitä Signe aikoo, en varmaan tiedä; -- mutta minä jätän tämän
talon vielä tänäpäivänä.

SANNAES. Vai niin -- neiti -- --?

VALBORG. Minä menen erääsen kauppakonttoriin. Teille tulee siis hyvin
yksinäinen palvelus isäni luona tästälähtein. (Äänettömyys). Te ette
kenties ajatellut siten?

SANNAES. E -- e-n, niin, se on, sittehän isänne vielä tärkeämmin
tarvitsee minua.

VALBORG. Varmaan. -- Mikä tarkoitus teillä on, yhdistäissänne oman
tulevaisuutenne isäni tulevaisuuteen? Onhan hänen nykyinen kohtalonsa
tuiki epäiltävä.

SANNAES. Tarkoitus --?

VALBORG. Niin; pitäähän miehellä kaikessa olla tarkoitus!

SANNAES. Nii-n, niin, se on, minä vain arvelin, että hänen kai on hyvin
tukala nyt ensi alussa.

VALBORG. Mutta minä tarkoitan teillä itse? Lieneehän teilläkin ajatus
-- tulevaisuudestanne?

SANNAES (hämillään). Min'en ollenkaan kernaasti puhuisi itsestäni.

VALBORG. Ja minä puhuisin niin kernaasti. Teitä ei pitäisi vahingoittaa
ottamalla vastaan tarjoustanne.

SANNAES. Mitä siihen tulee, saatte olla aivan huoletta.

VALBORG. Teillä on siis jotain muuta, johon luotatte.

SANNAES. Koska mun niin välttämättömästi pitää se sanoman, -- minulla
on varakkaita sukulaisia Amerikassa, jotka jo monta vuotta ovat
toivoneet minua sinne. Minä saan siellä heti hyvän toimen.

VALBORG. Vai niin --? -- -- Miks'ette jo aikoja sitten ole käyttänyt
hyväksenne niin erinomaista tarjousta? Eihän teillä täällä ole
ainoatakaan sukulaista, mitä minä tiedän.

SANNAES (on vaiti).

VALBORG. Te olette siis tehnyt uhrauksen, näin kauvan olemalla
meillä? --

SANNAES (on vaiti).

VALBORG. Ja yhä suuremmalta se tuntunee, jos vielä edelleenkin
jäätte --?

SANNAES (aivan hämillään). Min'en voi sanoa, mutta minä olen niin vain
ajatellut.

VALBORG. Mutta _isä_ ei varmaankaan voi ottaa teiltä niin paljon.

SANNAES (pelästyen). Miks'ei?

VALBORG. Siksi, että se todellakin olisi liikaa. Sillä se suorastaan
vahingoittaisi teidän tulevaisuuttanne. -- Ja joka tapauksessa minä
sitä vastustan.

SANNAES (melkein rukoillen). Te, neiti --?

VALBORG. Niin. Väärinkäytösten ajan pitää nyt olla ohitse.

SANNAES. Väärinkäytösten? -- Sitä, joka _minulle itse_ olisi niin
rakasta, sitä -- --

VALBORG -- -- hän ei voisi ottaa vastaan, tarkoitatte?

SANNAES. Niin, -- min'en ymmärrä, mikä siihen olisi esteenä.

VALBORG. Kun minä vain puhun isän kanssa, luulen hänen sen ymmärtävän.

SANNAES. Mutta miksi _te_ sitä vastustatte, jos hän itse -- --?

VALBORG (yhä lempeästi), Sillä minä luulen tuntevani seikat paremmin,
kuin hän.

SANNAES (peloissaan). Mitkä -- seikat --?

VALBORG (ajateltuaan). Ne seikat, jotka saattoivat teidän tekemään
meille niin suuren uhrauksen -- ja nyt vielä suuremman.

    (Äänettömyys; Sannaes on antanut päänsä vaipua; peittää kasvonsa
    käsillään, mutta muuttaa ne heti selkänsä taakse jälleen ja
    seisoo eteenpäin kumartuneena).

VALBORG (lempeästi, vaan totisesti). Minä olen \ jo lapsuudestani
saakka harjoitellut tarkastamaan töitten ja sanojen _salaista_
tarkoitusta.

SANNAES (samassa asemassa; tyynesti). Te olette harjoitellut itseänne
hirveän katkeraksi, kovasydämiseksi ja väärintekiäksi.

VALBORG (hämmästyy, vakiutuu, lempeästi). Älkää sanoko niin, Sannaes!
Min'en ollenkaan kovasydämisyydestä enkä katkeruudesta ajattele teidän
tulevaisuuttanne -- minä tahdon säästää teidät pettymästä.

SANNAES (tuskallisella liikutuksella). Neiti!

VALBORG. Olkaa todellinen itseänne kohtaan, -- niin tuomitsette
sananikin todellisemmin.

SANNAES. Onko teillä muuta käskettävää?

VALBORG. Minä en käske, kuten jo sanoin. Minä sanon teille nyt
jäähyväiseni. Ja sen teen sydämestäni, kiittäin teitä kaikesta
hyvyydestä, jota olette osoittanut minulle ja meille kaikille. Voikaa
hyvin, Sannaes! Jos nämät jäähyväiset ovat viimeiset, sanon vielä
kovemmin: Voikaa hyvin! --

SANNAES (kumartaa).

VALBORG. Ettekö anna mulle kättänne? Totta: Minä olen loukannut teitä.
Minä pyydän teiltä sitä nyt anteeksi. (Pysähtyy vähän). Ja minä annan
teille anteeksi, että ensin loukkasitte minua.

SANNAES. Minä? -- Min'en ole koskaan loukannut teitä!

VALBORG. Olettepa; saattaa nainen naurunalaiseksi, se on todellakin
loukkaus.

SANNAES (kumartaa, aikoo mennä).

VALBORG. Mutta Sannaes! Erotkaamme toki hyvinä ystävinä! Te matkustatte
Amerikaan, -- minä vieraan luo, -- kumpikin omalla tuskalla, --
kadotettu aika jälessämme, tuntematon edessämme. Erotkaamme, toivottaen
ainoastaan hyvää toisillemme; olemmehan me toki aina katsoneet
toinentoisemme hyvää. --

SANNAES (liikuteltuna). Voikaa hyvin, neiti! (Menee).

VALBORG. Sannaes, -- kätenne!

SANNAES (seisahtuu). Ei, neiti!

VALBORG. Älkää olko epäkohtelias; sitä en ole ansainnut!

SANNAES (aikoo jälleen mennä).

VALBORG (kiivaammin). Sannaes!

SANNAES (pysähtyy). Te voisitte sillä pian maalata itsenne! (seisoo
uljaana).

VALBORG (voittaen itsensä). No, niin; me olemme loukanneet toisiamme.
Mutta miks'emme myöskin voi suoda toisillemme anteeksi nyt, kun eroamme
ken tietää, kuinka pitkäksi aikaa?

SANNAES. Siksi, että te tänäpäivänä jälleen olette loukannut minua, --
ja pahemmin kuin koskaan ennen.

VALBORG. Ei, tämä on liiaksi! Minä puhelin kanssanne nyt senvuoksi,
että velvollisuuteni itseäni kohtaan vaatii minun karttamaan petollista
asemaa, ja velvollisuuteni _teitä_ kohtaan, säästämään teitä
pettymyksestä, -- ja sitä _te_ kutsutte loukkaukseksi? _Ken_ on tässä
suhteessa loukannut toistaan?

SANNAES. Te, -- kun voitte ajatella minusta semmoista! Se juuri on
loukkaus! Te olette hirveästi katkeruuttanut mieltäni elämäni
suloisimmasta työstä?

VALBORG. Mutta ainakin aivan ehdottomasti. Minua vain ilahuttaisi, jos
olisin erehtynyt.

SANNAES (raivoissaan). Ilahuttaisi! Vai ilahuttaisi teitä se seikka,
ett'en minä ole konnamainen heittiö!

VALBORG (tyynesti). Kuka nyt semmoisesta puhuu?

SANNAES. Te puhutte! Te tunnette minun sisällisimmän heikkouteni: --
mutta siitä syystä luulla minun nyt vaanivan, koetellen keinotella
isänne onnettomuudella, neiti, se -- --. niin, min'en saata antaa
kättäni _sille_, joka on ajatellut minusta niin katalaa! -- Ja kun te
niin useasti olette uudistanut tuon solvauksenne, ett'en enään osaa
pelätä teitä, niin totisesti sanon samalla: -- Nämät kädet (näyttää
niitä) ovat kohmettuneet ja tulleet punaisiksi uskollisessa
palveluksessa isänne talossa. Ja senvuoksi olisi hänen tyttärensä
pitänyt pitää itsensä liian hyvänä pilkkaamaan niitä! (Aikoo mennä,
kääntyy heti). -- Ei, vielä yksi asia: Pyytäkää te nyt isältänne
_hänen_ kättänsä, ja pitäkää _siitä_ lujasti kiini, sen sijaan että
ai'otte hyljätä hänet juuri onnettomuuden päivänä. Se on parempi kuin
pitää huolta _minun_ tulevaisuudestani. Sillä _siitä_ pidän kyllä
itse huolen! (Aikoo mennä, kääntyy heti). Ja kun ensin hänen
palveluksessaan, joka vast'edes lienee ankara palvelus, kunnialla
saatte näin punaiset kädet, kuin minun tässä, sitte varmaankin
ymmärrätte, kuinka katkerasti olette minua solvaissut! -- Nyt ette sitä
käsitä.

    (Menee hyvin reippaasti konttorin ovea kohti).

VALBORG (lystillisesti). No, -- _hän_ raivosi! (Totisesti). Mutta
todellakin --! (katselee oveen päin).

TJOELDE (ylhäältä). Sannaes!

SANNAES (ovessa, kovaa, kuni liikutuksessa). Niin!

TJOELDE (tullen rappusia alas). Sannaes! Sannaes! Minä näin Jakobsen'in
tulevan! (Kuni suuren pelon vallassa, esiin, Sannaes seuraa). Hän etsii
minua tietysti jälleen. Pelkurimaista on, ett'en kestä kaikkea; mutta
min'en voi, -- en tänään, en nyt -- -- min'en kestä enempää! -- Estäkää
häntä, älkää päästäkö häntä tänne! -- Minun _pitää_ tyhjentää kalkkini
pohjaan saakka, -- -- (melkein kuiskaten) vaan ei yht'aikaa! (Peittää
kasvonsa käsiinsä).

SANNAES. Hän ei tule; olkaa aivan huoletta!

    (Menee reippaasti).

TJOELDE (samassa asemassa). Tämä on vaikeata! -- oi, tämä on vaikeata!

VALBORG (hänen viereensä). Isä?

TJOELDE (katsoo häneen, peläten).

VALBORG. Ne rahat, joita Sannaes tarjoo, voit huoletta ottaa vastaan.

TJOELDE (ihmetellen). Mitä sillä tarkoitat?

VALBORG. Minä tarkoitan, -- -- sitten en minä jättäisi teitä, vaan
tahtoisin olla mukana, minäkin.

TJOELDE (epäillen). Sinä, Valborg?

VALBORG. Niin, minä tahdon kauppakonttoriin; mutta kernaimmin sinun
konttoriisi.

TJOELDE (pelolla). Min'en ymmärtäne sinua -- --?

VALBORG. Etkö ymmärrä minua, isä? Minusta tulee kelpo konttoristi,
luulen ma. -- Ja sittehän voimme alkaa alusta jälleen -- ja koettaa,
Jumalan avulla, maksaa velkasi.

TJOELDE (pelokkaalla ilolla). Lapsi! Mikä ajatus! Keltä sen olet
saanutkaan!

VALBORG (käsi hänen kaulansa ympäri). Isä, anna mulle anteeksi
rikokseni! Oi, minä koen kaikin voimin parantaa ne jälleen! Oi, minä
ryhdyn kaikella sydämeni innolla toimiin ja -- -- --!

TJOELDE (vieläkin puoleksi epäillen). Lapsi? Mun lapseni?

VALBORG. Minulla on ääretön halu rakastamaan ja tekemään työtä!
(Toisellakin kädellä hänen ympäriltään). Isä! Oi, kuinka minä sinua
rakastan, ja kuinka minä teen työtä sinun eduksesi!

TJOELDE. Niin, nuo ovat sinun sanasi! Tuota minä jo aavistinkin sun
pienuudestas saakka! Mutta me eksyimme toisistamme.

VALBORG. Ei siitä enää! Eteenpäin, isä, eteenpäin! -- "Kaupat ja asiat,
joita ei suuri liike vielä ole sekoittanut" --, niinhän ne sanat
kuuluivat?

TJOELDE. Sekö lause sinuunkin tarttui?

VVALBORG. Siinä on meille nyt jotakin! Ja sitten yksinäinen,
rauhallinen paikka, -- pikkuinen rakennus jossain meren rannalla, ja
_minä_ autan _sinua_, ja Signe auttaa äitiä, -- oi, nyt vasta me oikein
alamme elää!

TJOELDE. Mikä ilo!

VALBORG. Eteenpäin, isä, eteenpäin! Yksimielinen perhe on voittamaton.

TJOELDE. Tämmöinen apu ja lohdutus juuri nyt!

VALBORG. Niin, nyt kiiruhdamme kukin toimeensa -- toimiin, joissa sinä
ennen olit yksin! Hyvät henget ympäröitsevät sinua; mihin ikinä
katsahdat, huomaat iloisia silmiä ja näppäriä sormia kaiken päivää, --
ja pöydässä ja iltasin pitää meillä olla niinkuin silloin, kun olimme
pieniä!

TJOELDE. Ei, vielä tämäkin --!

VALBORG. Haha, sateen jälkeen liiruttavat lintuset! Ja tätä iloa ei voi
mikään masentaa; sillä nyt on elämällämme jalo päämaali!

TJOELDE. Ei, nyt äidin luo! Tämä sopii äidille!

VALBORG. Oi, isä taivahinen, kuinka minä näinä viime hetkinä olen
oppinut rakastamaan äitiä!

TJOELDE. Nyt työskentelemme ainoastaan äidin eduksi.

VALBORG. Niin, äidin, äidin, jonka nyt pitää saada levähtää. -- Nyt
äidin luo!

TJOELDE. Mutta suudelma ensin, tyttäreni, (liikutuksella) -- siitä on
jo niin kauvan!

VALBORG (suutelee). Isä! --

TJOELDE. Ja nyt äidin luo!

    (Menevät).




NELJÄS NÄYTÖS.


    Kolmatta vuotta on kulunut. -- Syyspäivä, meren rannikolla. Aava,
    tyyni meri tekee oikealle lahdelman, jolla on priki täysissä
    purjeissa, kuni olisi se lähdössä tai olisi vasta siihen saapunut.
    Vasemmalla estää näköalan pienen puuhuoneen nurkka perällä. Suuri,
    avonainen ikkuna näyttämölle päin. Siitä näkyy Valborg, joka istuu
    kirjoitustyössä pulpetin ääressä. Näyttämö kuvaa koivupuista
    lehtoa. Ylt'ympäri huonetta kukkaisia. Oikealla etualalla
    puutuoleja kivipöydän ympärillä, vasemmalla samoin. Yksinäinen
    tuoli oikealla, perällä, näkyy unohtuneen siltä, joka sillä
    viimeksi istui.


Ensimmäinen kohtaus.

    Valborg (ikkunassa). Tjoelde. Rouva. (Sitten) Signe.

    (Esiripun noustessa näkyy Valborg; näyttämö muuten tyhjä.
    Hetkisen kuluttua tulee Tjoelde, kuljettaen vaimoaan
    mukavassa pyörä-tuolissa).

ROUVA. Jälleen ihana päivä!

TJOELDE, Ihana! Yöllä ei liikkunut ainoatakaan aaltoa tuolla merellä.
Pari höyrylaivaa etäällä, purjelaiva, joka niitä seurasi, ja
kalastus-veneet kulkivat aivan hiljaa.

ROUVA. Ja kun muistelee myrskyä kaksi päivää sitten?

TJOELDE. Niin -- ja kun nyt muistelemme oman elämämme myrskyä noin
puolikolmatta vuotta sitten. Tiedäppäs, minä mietiskelin sitä viime
yönä.

ROUVA. Istuppa viereeni!

TJOELDE. Mutta emmekö jatka kävelyämme.

ROUVA. Nyt on ilma liian lämmin.

TJOELDE. Ei minusta.

ROUVA. Hyvä, sinä sankari, siis minusta vainen. -- Näetkös, minä tahdon
kernaammin katsella sinua.

TJOELDE (ottaa tuolin). No, katsele sitten!

ROUVA (ottaa hältä hatun päästä, pyyhkii hikeä). Onhan otsasi toki
aivan hiessä, armaani. Voi, sin'et ole milloinkaan ollut niin kaunis,
kuin nyt!

TJOELDE. Onnipa siis, että sinulla nyt on kylliksi aikaa katsella
minua.

ROUVA. Kun mun on vaikea kävellä, tarkoitat kai?

TJOELDE (huokaa). Niin, Nannaseni, hyvä on, että voit ilomielin kestää
kaikki. Vaan että _sinä_ olit ainoa, joka sai niin tuntuvan merkin
onnettomuutemme ajoista, se on -- --

ROUVA (kesk.). Äläpä unhota sinäkään harmaita hiuksiasi! Nekin ovat
merkkinä siitä, vaikka kauniina merkkinä! -- Ja mitä minun sairauteeni
tulee, tiedäppäs, minä kiitän Jumalaa siitä! Se on ensinnäkin melkein
tuskaton ja toisekseen antaa se minun täydellisesti tuntea teidän
kaikenpuolisen hyvyytenne.

TJOELDE. Sinä vietät siis mielestäsi hyviä päiviä, niinhän?

ROUVA. Aivan niin, -- oikein mieleni mukaisia.

TJOELDE. Saat vastaanottaa mielittelyä ja itse mielitellä meitä
kaikkia?

VALBORG (ikkunassa). Nyt sain tilin valmiiksi.

TJOELDE. Eikö tullut niinkuin sanoin?

VALBORG. Melkein aivan täsmälleen. Vienkö mä sen heti pää-kirjaan?

TJOELDE. Oho! Oletpa iloinen, koska sull' on niin kiire?

VALBORG. Niin olenkin! -- Meill' on nyt oiva liike!

TJOELDE. Ja siihen ryhtymästä kielsitte minua, sekä sinä että Sannaes
mitä ankarimmin!

VALBORG. Kaksi älypäätä!

ROUVA. Niin, lapset, isä on teidän mestarinne!

TJOELDE. Niin, toista on olla johtajana pienen joukon, joka menee
eteenpäin, kuin suuren, joka on pakoretkellä.

    (Valborg ryhtyy pää-kirjaan).

ROUVA. Ja kuitenkin oli meidän kovin vaikea luopua tuosta suuresta.

TJOELDE (its.). N-niin -- niin, niin --!

ROUVA. Sydäntä kirvelee, erotessa siitä, johon on kiintynyt. --

TJOELDE. -- Niin, Nanna, vieläpä itse valheestakin --!

ROUVA. -- Ja ihminen pitää sitä nöyryytyksenä, -- --

TJOELDE. -- joka on sielumme ylennys. Niinpä niinkin, Nanna! Saat
uskoa, minä mietiskelin sitä viime yönä. -- Jos _Hän_ olisi antanut
silloin tahtoni täyttyä, Hän tuolla ylhäällä, -- niin miltä _me_ nyt
näyttäisimme? Näetkös, _sitä_ mietiskelin.

ROUVA. Konkurssipesämme nykyinen, lopullinen selvitys on varmaankin
jälleen saattanut sinut noihin mietteisiin, armaani!

TJOELDE. Sepä kyllä.

ROUVA. Siitä saakka, kun Sannaes eilen meni sitä noutamaan, en minäkään
ole voinut juuri muuta ajatella. Se pitää sanomani. Tämähän on
merkillinen päivä, tämä! -- Milloinka luulet Sannaes'in ehtivän
takaisin?

TJOELDE (katsoen kelloonsa). Tuossa tuokiossa. -- Minä jo kaipaan
kuulumisia!

ROUVA. Signe puuhailee pientä juhlapäivällistä; nyt saamme nähdä hänen
kykynsä! -- Tuossapa hän onkin!

TJOELDE. Ehkä mä nyt menen vähän katselemaan Valborg'in laskuja (menee
ikkunan luo).

SIGNE (kyökkipuvussa). Äiti, kuuleppas -- maistappas tätä soppaa, äiti!
(tarjoo kupista lusikallista).

ROUVA. Mainiota, lapseni! -- Ehkä se sallii vähän enemmän -- ei, se on
varsin hyvää noin. Sinäpä olet näppärä!

SIGNE. Enkös ole? -- Joko Sannaes tulee pian?

ROUVA. Isä sanoo odottavansa häntä joka silmänräpäys.

TJOELDE (ikkunassa). Älä, odota, -- minä tulen sisään (vasemmalle;
näkyy sitten seisovan Valborg'in vieressä).

ROUVA. Signe-pikkuiseni, minä mielisin kernaasti kysyä sinulta erästä
asiaa.

SIGNE. Vai niin?

ROUVA. Mitä oli siinä kirjeessä, jonka sait eilen illalla?

SIGNE. Haha, tuota jo arvelinkin! Ei mitään, äiti!

ROUVA. Siis ei mitään, joka olisi saattanut sinua rauhattomaksi.

SIGNE. Minä olen maannut kuin kivi koko yön.

ROUVA. Se ilahuttaa mua. Mutta mielestäni on tuo ilosi vähän
pakoitettua?

SIGNE. Vai niin? -- Niin, min'en tahdo saada kylliksi hävetyksi! --
Mutta siinä kaikki!

ROUVA. Jumalan kiitos! --

SIGNE (huudahtaa). Sannaes tulee varmaankin --! Minä kuulin vaunujen
jyrinän. -- Niin, hän se on! Nyt hän tulee liian varhain; päivällinen
on valmis vasta puolen tunnin päästä?

ROUVA. Hyvä, hyvä!

SIGNE. Isä, tuoss' on Sannaes!

TJOELDE. Oivallista! Minä tulen kohta!

    (Signe vasemmalle ulos; Tjoelde esiin vasemmalta)


Toinen kohtaus.

    Sannaes. Tjoelde. Rouva. Valborg (ikkunassa).

TJOELDE ja ROUVA. Tervetuloa!

SANNAES. Kiitos! (panee päällystakkinsa ja ajohansikkaansa kiiruusti
tuolille perälle, astuu esiin).

TJOELDE. No? -- --?

SANNAES. Niin, -- nyt on konkurssi-pesä lopullisesti selvällä!

ROUVA. Ja päättyi --?

SANNAES. Melkein siten, kuin odotimmekin.

TJOELDE. Siis melkein siten, kuin Berent kirjoitti.

SANNAES. Siten juuri, -- paitsi moniaita pienempiä poikkeuksia. Tässä
-- katsokaa! (antaa hänelle paperitukon). Korkeat hinnat, hyvä
pesänhoito on vähitellen muuttanut koko asemanne.

TJOELDE (on auaissut tukun ja katsonut jäännössummaa). _Deficit_ 60,000
spd. Vajavuus siis 60,000 spd. Kiitos Jumalan! (ottaa vaimoaan kädestä
ja suutelee häntä).

SANNAES. Minä vakuutin teidän puolestanne, että koetatte maksaa
mainitun summan sillä keinolla, jonka itse parhaaksi katsotte.
Ja sitte --

TJOELDE. Ja sitte -- --?

SANNAES. -- Minä selvitin siellä sitäkin, jonka olette velkaa
Jakobsen'ille.

ROUVA. No -- eikös vain -- eikös vain!

TJOELDE (alkaa laskea paperin reunaan lyijykynällä).

SANNAES. Kokouksessa vallitsi yleinen tyytyväisyys, -- ja kaikki
pyysivät minun tervehtimään teitä ystävällisimmästi.

ROUVA. Oi, niin -- kun kaikki käypi hyvin, niin --!

TJOELDE (lopettaa laskemisen). Niin, jos kaikki asiamme käyvät edelleen
niin hyvin, kuin nyt näyttää, Sannaes, niin saan minä noin 12-14 vuoden
kuluessa kaikki maksetuksi.

ROUVA. Eikä meillä enää lie juuri pitempää aikaa elettävänäkään,
Henning. -- --

TJOELDE. -- Ja sitte me kuolemme aivan varattomina. Sitä min'en toki
saa valittaa!

ROUVA. Et, et suinkaan! Lapsille jääpi ainakin hyvä nimi perinnöksi --
ja se on kallisarvoinen.

TJOELDE. Ja sitte heillä on hyvä liike, jota voivat jatkaa, jos
tahtovat.

ROUVA. Oletko kuullut, Valborg?

VALBORG (ikkunassa). Jok'ainoan sanan! (Sannaes tervehtii häntä). Nyt
menen minä kertomaan nuo uutiset Signelle. (Pois.)

ROUVA. Mitä sanoi Jakobsen? Tuo kelpo Jakobsen? --

SANNAES. Hän oli kovin liikutettu -- kuten tavallista. Hän tulee
varmaankin vielä tänään tänne.

TJOELDE (jälleen lehditellen papereita). Ja asianajaja Berent?

SANNAES. On varmaankin jo heti paikalla täällä; minun piti juuri
sanoman terveisiä häneltä, hän lähti aivan minun jälkeeni.

TJOELDE. Sepä herttaista! Me olemme hänelle suuressa kiitollisuuden
velassa!

ROUVA. Niin, hän on ollut uskollinen ystävämme -- Vaan _apropos_
uskollisista ystävistä -- Sannaes, minulla olisi tehtävä teille pieni
kysymys.

SANNAES. Minulle, rouva?

ROUVA. Tyttö kertoi, että te, eilen kaupunkiin lähteissänne, otitte
suurimman osan vaatteitanne mukaanne. Onko se totta?

SANNAES. On, Rouva.

TJOELDE. Mitä? -- Ethän sinä ole puhunut mulle siitä mitään?

ROUVA. Niin, minä arvelin käsittäneeni sen väärin. Mutta nyt kysyn
minäkin: -- Mitä se merkitsee. -- Aiotteko matkustaa pois?

SANNAES (sormittelee tuolia). Ai'on rouva.

TJOELDE. Minne? Ettehän ennen ole semmoista mitään puhunut?

SANNAES. En; mutta minä olen aina ajatellut, että sinä päivänä, kun
konkurssi-pesä on lopullisesti selvällä, olen minäkin valmis lähtemään
täältä.

TJOELDE ja Rouva. Te ai'otte jättää meidät?

SANNAES. Ai'on.

TJOELDE. Mutta minkätähden --?

ROUVA. Minne te ai'otte?

SANNAES. Sukulaisteni luoksi Amerikaan. Minä voin nyt vähitellen,
vahinkoa tekemättä, eroittaa omaisuuteni yhteisestä liikkeestämme
täällä ja aloittaa uuden siellä.

TJOELDE. Ja muuttaa kauppanimemme?

SANNAES. Te olette luultavasti kuitenkin aikonut uudistaa entisen
kauppanimenne.

TJOELDE. Tietysti. -- Mutta: Sannaes? Mitä tämä merkitsee? Mikä syy
teillä on tehdä siten?

ROUVA. Ettekö viihdy täällä, missä kaikki teistä pitävät?

TJOELDE. Voihan teille koittaa sama tulevaisuus täällä, kuin
Amerikassakin.

ROUVA. Me kestimme yhdessä onnettomuuden päivät ja eroaisimme nyt onnen
päivinä?

SANNAES. Minä olen niin suuressa kiitollisuuden velassa teille
kumpaisellekkin.

ROUVA. Herrainen aika, mehän juuri olemme teille niin suuressa
kiitollisuuden velassa -- --

TJOELDE. -- - ett'emme sitä koskaan maksaa voi. (Toruen) Sannaes!


Kolmas kohtaus.

    Entiset. Valborg. Signe.

SIGNE (ei enää kyökkipuvussa). Toivotamme onnea! Niin, onnea! Isä!
Äiti! (suutelee kumpaistakin). Tervetultua, Sannaes! -- -- Mutta ettekö
te ole iloiset? -- Mitä? (Äänettöm.).

VALBORG. Mitä nyt on tekeillä?

ROUVA. Lapset, Sannaes aikoo jättää meidät. (Äänettöm.).

SIGNE. Mutta, Sannaes --!

TJOELDE. Miks'ette ole sanonut siitä sanaakaan ennenkuin juuri nyt, kun
ai'otte lähteä? -- Tai onko kukaan teistä kuullut siitä mitään?

ROUVA (pudistaa päätään).

SIGNE (samalla). Ei.

SANNAES. Siksi -- -- siksi -- -- että päätin matkustaa aivan samassa,
kuin saisin sen sanotuksi. -- Muuten se olisi liian vaikeata.

TJOELDE. Mutta sittehän teillä lie ani ankarat syyt! -- -- Onko teille
tapahtunut jotain -- jotain, joka tekee sen välttämättömäksi?

SANNAES (vaiti).

ROUVA. Ja jota ette saata uskoa kellekkään meistä?

SANNAES (kainosti). Minä arvelin pitää sen salaisuutena. (Äänettöm.).

TJOELDE. Se on meille vieläkin raskaampaa. Täällä, meidän pienessä
perheessämme, jossa olette ottanut osaa kaikkeen, voitte te mieleenne
kasvattaa mokomia salaisia tuumia?

SANNAES. Älkää lausuko noin kovia sanoja! Uskokaa, jos saattaisin, niin
jäisin, ja jos saattaisin, niin sanoisin teille kaikki!

    (Äänettömyys).

SIGNE (hiljaa äidilleen). Kenties Sannaes aikoo naida?

ROUVA. Niin, mutta eihän se estäisi häntä jäämästä meidän luoksemme?
Se, jota Sannaes rakastaa, on myös meillekkin rakas.

TJOELDE (Sannaes'ille, laskien käsivartensa hänen olkapäilleen).
Puhukaa kaikki suoraan yhdelle, ellette kaikille! Emmekö me millään voi
auttaa teitä?

SANNAES. Ette.

TJOELDE. Voitteko sen itse päättää? Usein ei itse arvaa, mitä muiden
neuvo ja vanhempain ihmisten kokemus saattaa vaikuttaa.

SANNAES. Sen pahempi on kaikki niinkuin sanoin.

TJOELDE. Mutta sittehän lie tilanne ylenluonnollisen tukala?

SANNAES. Minä pyydän, älkää --!

TJOELDE (päästää hänet). Te ette ainoastaan jätä meitä, vaan vielä
lisäksi vallan tuskan sortamina. -- Se tuntuu meistä monenkertaisesti
katkeralta!

ROUVA. Ettekö toki sittemmin edes kirjoita meille, mitä nyt ette
voi sanoa? Kaikki me, jotka pidämme teistä, jäämme jälleen
tuskiimme -- -- --

TJOELDE. -- -- emmekä tiedä, mikä teitä vaivaa!

SANNAES. Kyllä minä joskus kirjoitan, niin, sen teen! Mutta nyt ei enää
enempää siitä! Uskokaa, uskokaa, kaikki te, joista minä pidän, ainoat,
joista pidän, -- _minulle_ on tämä vaikeinta, minulle, minulle! Mutta
näin _pitää_ olla! Ja nyt ei tästä enempää! (Äänettömyys).

TJOELDE. Niin, Sannaes, tämä tykkänään hämmentää koko tämänpäiväisen
ilomme. Minä kaipaan teitä niin syvästi -- kuin en milloinkaan ole
ketään ihmistä kaivannut.

ROUVA. Min'en tiedä, mitenkä voin ajatellakkaan perhe-elämäämme ilman
Sannaes'iä!

TJOELDE. Kuuleppas, ystäväni, mennäänkö sisään jälleen?

ROUVA. Mennään, -- nyt ei täällä ole ollenkaan siimestä enää.
(Menevät).

SIGNE (tahtoo Valborg'ia mukaansa, sattuu katsahtamaan häneen.
Huudahtaa heikosti. Valborg ottaa häntä käsivarresta. Katsahtavat
toisiinsa). Missä ovat ajatukseni olleet!

    (Menee, katsellen Valborg'ia ja Sannaes'iä).


Neljäs kohtaus.

    Valborg. Sannaes.

SANNAES (vaipuu tuskiinsa, aikoo mennä; näkee Valborg'in ja on samassa
kylmä).

VALBORG (toruvalla äänellä). Sannaes!

SANNAES. Mitä käskette, neiti?

VALBORG (kääntyy poispäin, -- sitten jälleen häneen, katsoen
toisaalle). Vai te ai'otte todellakin jättää meidät?

SANNAES. Ai'on, neiti!

    (Äänettömyys).

VALBORG. Me emme siis enää tule olemaan samassa huoneessa, kumpikin
pulpettimme ääressä selin toisiimme?

SANNAES. Emme, neiti!

VALBORG. Vahinko; -- minä jo siihen totuin.

SANNAES. Kyllä kai te pian totutte toiseenkin -- selkään.

VALBORG. Toiseen, -- toinen on kuitenkin toinen.

SANNAES. Niin, anteeksi, neiti; min'en ole tänään leikki-tuulella.
(Aikoo mennä).

VALBORG (katsoen ylös). Onko tämä jäähyväisemme, tämä tämmöinen?

    (Äänettömyys).

SANNAES (pysähtyy). Minä arvelin jälkeen puolenpäivän -- ottaa
jäähyväiset koko perheeltä.

VALBORG (askeleen häntä kohti). Mutta eikö meidän kahden sitä ennen
olisi tehtävä selitys toisillemme?

SANNAES (kylmästi). Ei, neiti.

VALBORG. Onko teidän mielestänne kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt
olla?

SANNAES. Ei -- sen Jumala tietää.

VALBORG. Mutta te luulette syyn olevan yksin minussa? -- Sitte voipikin
olla yhdentekevä!

SANNAES. Minä otan aivan kernaasti syyn osakseni. -- Sillä nyt jo
kuitenkin se on tapahtunut.

VALBORG. Mitä, jos jakaisimme syyn? -- Teille ei kuitenkaan voi olla
yhdentekevä, kenen se oikeastaan on?

SANNAES. Minä myönnän sen. Mutta min'en toki toivo, kuten jo sanoin,
mitään selitystä.

VALBORG. Mutta minä toivon.

SANNAES. Te saatte enemmän kuin kylliksi aikaa -- toivoaksenne.

VALBORG. Selitystä epäselvästä asiasta ei voi yksin laatia.

SANNAES. Mutta minä en luule tätä asiaa epäselväksi.

VALBORG. Mutta kun minä luulen? Kun minä pidän itseäni syvästi
loukattuna?

SANNAES. Minähän otan kernaasti koko syyn osakseni.

VALBORG. Ei, Sannaes, min'en halua armoa, vaan ymmärtämistä. Minusta ei
ole ollenkaan samantekevä, kuinka te minua tuomitsette.

SANNAES. Vai niin?

VALBORG. Te luulette niin?

    (Äänettömyys).

SANNAES. Luulen, neiti.

VALBORG. Ja semmoisella ajatuksella minusta te ai'otte lähteä täältä!
(kääntyy, peittää kasvonsa nenäliinalla).

SANNAES. Neiti, olenko minä loukannut teitä?

VALBORG. Ette!

(Äänettömyys).

SANNAES. No, siis voimme erota. -- -- Tai onko teillä enemmän
käskettävää?

VALBORG. Minä tahtoisin kysyä teiltä jotain.

SANNAES. Niinkuin käskette, neiti.

VALBORG. Minkätähden me ensimäisenä vuonna tulimme niin hyvin toimeen
-- ja kauvemminkin? Oletteko ajatellut sitä?

SANNAES. Niin; -- luultavasti sentähden, ett'emme koskaan puhuneet
muusta, kuin -- kuin kauppaliikettä koskevista seikoista.

VALBORG. Te olitte minun opettajani.

SANNAES. Ja kun te ette enää tarvinnut minua, -- --

VALBORG. -- niin muuttui kaikki hiljaiseksi konttorissa.

SANNAES (hiljaa). Niin.

VALBORG (kääntyen häneen). Eikö se äänettömyys teistä koskaan tuntunut
tukalalta?

SANNAES. Tuntui; -- sillä se oli teeskenneltyä.

VALBORG. Minkätähden se oli teeskenneltyä, Sannaes? -- Te ette vastaa?
-- -- Sentähden, että toisella, tai molemmilla, oli jotain puhuttavaa,
jota ei kumpainenkaan tahtonut lausua.

SANNAES. Neiti, eroitus oli vain siinä, että te tunsitte minun,
petollisen, piinaavan asemani teidän seurassanne, ettekä auttanut minua
tekemään sitä itselleni helpommaksi. Teidän käytöksenne kiusoitti
minua; sillä se oli hirveä, tunnoton.

VALBORG. Sitä voisi selittää ehkä toisellakin lailla. Mutta olkoon! --
Kaikessa tapauksessa _minä_ kuitenkin ensin tuon äänettömyyden
katkaisin.

SANNAES. Mutta kuinka te sen teitte?

VALBORG. Niin, kuinka te olisitte tahtonut minun sen tekemään?

SANNAES. Paljon kernaammin konttorin hiljaisuus, kuin lystillisyys, --
joka usein oli aivan käsittämätön.

VALBORG. Sekin ehkä sietäisi toisen selityksen; -- vaan olkoon! Mutta
enkö minä itse lystillisyydessänikin lähestynyt teitä, enkö kokenut
käsittää teidän suhteitanne?

SANNAES. Kylliksi jo tästä, neiti! Kernaammin säästäisin kaikki
selitykset -- juuri tuosta syystä. Mutta niin paljon saatan toki sanoa,
koska kaiken mokomin sitä vaaditte: Me olimme suljetut samaan
huoneesen, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, jotta te vihdoin
_olitte pakoitettu_ huomaamaan minut ja mun pienen olentoni. Mutta
tiesinhän minä, ett'ette muussa tapauksessa olisi kunnioittanut mua
silmäykselläkään!

VALBORG. Niin, siinäpä nyt olemme! -- Tiesinhän sen! Huomasinhan minä,
että te jok'ainoan ystävyyden-osoitukseni väärin ymmärsitte.

SANNAES. Väärin? En, neiti, minä tunsin teidät aivan hyvin!

VALBORG. Niin, se oli mulle rangaistukseksi muinoisista teoistani!

SANNAES. Taivaan kautta, min'en tahdo tehdä teille väärin. Olipa myös
jotain, joka teitä kunnioittikin. Te tunsitte sääliä minua kohtaan.
Teidän täytyi vihdoin tuntea sitä. -- Mutta, neiti, minä halveksin
sääliä.

VALBORG. Vaikka se olisi kiitollisuuttakin?

SANNAES (hilj.). Sitä minä pelkään kaikkein enimmän!

VALBORG. Myöntäkää, Sannaes, että minun oli vaikea seurustella --
mokoman herran kanssa.

SANNAES. Kernaasti minä sen myönnän. Mutta teidän täytyy todellakin
myöntää, ett'en minä helposti voinut ruveta luottamaan suosioon, jonka
pelkät sattumukset olivat synnyttäneet. Muissa tapauksissa olisin minä
tietysti ainoastaan hirveimmästi ikävystyttänyt teitä; tiesinhän sen!
-- Enkä minä mielinyt olla loma-aikojen leikkipallona.

VALBORG. Kuinka suuresti te erhetytte! Ja juuri sentähden, ett'ette ota
tilaisuuksia huomataksenne. Ottakaa ne lukuun, -- ja te varmaankin
huomaatte, että nainen, joka on elänyt huvissa ulkomailla ja
pääkaupungin seuroissa, muuttuu toiseksi, kun hänen kotona annetaan
työskennellä, täyttääkseen velvollisuuksiansa elämässä! Silloin hän
myös arvostelee ihmisiä toisella tavoin. Ne, jotka hänen mielestään
muinoin olivat erinomaisia, muuttuvat ehkä vähä-arvoisiksi kohdissa,
jotka vaativat miehuutta, kamppailemista ja kärsimystä. Ja se, joka
hänestä muinoin oli naurettava, muuttuu ehkä esikuvaksi siitä, mitä
Jumala miehellä tarkoittaa, -- kun hän elää sen kanssa yhdessä isänsä
työhuoneessa. -- -- Onko se mitään kummallista, se?

    (Äänettömyys).

SANNAES. Oli, miten olikaan; minä kiitän teitä siitä, mitä nyt
sanoitte. -- Se saattaa paljon hyväksi jälleen. -- Mutta jos olisitte
sanonut sen ennemmin.

VALBORG (kovaa). Kuinka se olisi ollut mahdollista, kun kaikki, mitä
minä tein tai sanoin, oli mielestänne epäiltävää? -- Ei, petollinen
asemamme piti saataman niin suureen ponnistukseen, että teidän oli sitä
mahdoton kestää, -- vasta sitten! Ei kenkään ihminen tiedä, mitä minä
olen kärsinyt, saattaissani tuota ponnistusta korkeimmalleen, mutta
siten mun täytyi tehdä! Käsitättehän te nyt! -- Jos en _minä_ ole
ymmärtänyt _teitä_, -- niin olette te sen todellakin täydellisesti
kostanut! (Kääntyy).

SANNAES. Mahdollista kyllä, että olette oikeassa. Min'en kerrassaan voi
muistooni koota kaikkia tapahtumia. Mutta minä tunnen, että vähitellen
voipi ehkä kaikki muuttua toiseen valoon!

VALBORG. Jumalan kiitos, että olemme päässet edes niin pitkälle --
enemmän kuin puolen vuoden kamppauksen kautta!

SANNAES. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Minä kiitän teitä
tästä kanssapuheesta.

VALBORG. Ja silläkö ai'otte päästä asiasta?

SANNAES. Niin, neiti. Jos olen erhettynyt, niin se vast'edes ainoastaan
sydämellisesti ilahuttaa minua. Nyt en saata mitään mietiskellä; sillä
nyt vain pois! Päätökseni pitää olla järkähtymätön.

VALBORG. Vai niin? Se, mitä minä itse olen sanonut, ja mitä te itsekkin
todeksi luulette, -- eikö se ollenkaan koske seikkoihin, jotka
saattoivat teidän nyt matkaan ryhtymään?

SANNAES, Ei; te erhetytte, jos niin luulette. -- Anteeksi, neiti,
mull'on vielä yhtä ja toista toimitettavaa. --

    (Aikoo lähteä, ottaa muuton askeleen).

VALBORG (alkaa muuttua suruiseksi, joka tunne yhä kiihtyy). Sannaes,
oletteko nyt aivan suorapuheinen? -- -- Ja kun itse myönnätte
tuominneenne minua väärin, ettekö siis edes -- peruuta tuota
tuomiotanne?

SANNAES. Olkaa varma siitä, neiti, minun laskuissani te ette tule
vääryyttä kärsimään! -- Mutta nyt en sitä selittää voi. -- Nyt on
pää-asia tulla valmiiksi ja päästä pois. (Aikoo pois).

VALBORG. Valmis ette ole, Sannaes! -- Ette tässä ettekä muissa,
vanhemmissa asioissa.

SANNAES. Käsittänettehän itsekkin, kuinka vastenmielistä tämän
keskustelemisen pitkittäminen minulle on (aikoo mennä).

VALBORG. Mutta ettehän te tahtone lähteä jälleen hyväksi tekemättä
_sitä_, mitä minä pyydän?

    (Heidän välinsä on yhä pitempi).

SANNAES. Mitä se on, neiti?

VALBORG. Jotakin -- vanhaa alkua.

SANNAES. Jos suinkin voin, niin täytän pyyntönne.

VALBORG, Te voitte. -- -- -- Eräästä päivästä saakka ette ole antanut
mulle kättänne.

SANNAES. Oletteko todellakin kiinnittänyt huomionne siihen?

    (Äänettömyys).

VALBORG (hymyilee, kääntyy poispäin). Teettekö sen nyt!

SANNAES (pari askelta eteenpäin). Eihän tuo vain liene oikku?

VALBORG (peittäen liikutustaan). Saatatteko vieläkin puhua noin?

SANNAES. Kun ette koko tähän pitkään aikaan ole kertaakaan sitä
pyytänyt.

VALBORG. Minä luulin teidän tarjoovan sen mulle.

    (Äänettömyys).

SANNAES. Tuo asia muuttui totiseksi. -- Min'en tahtonut tehdä sitä,
ennenkuin olisin varma -- -- (pysähtyy).

VALBORG. Minun pyyntöni on nyt totinen -- antakaa mulle kätenne.

SANNAES (pari askelta eteenpäin, iloissaan). Te pidätte siis väliä
siitä?

VALBORG. Paljon väliä.

SANNAES (tulee). Taivas teitä siitä siunatkoon! Tässä se on!

VALBORG (kääntyy, ottaa sen). Käden, jonka nyt mulle annatte, otan minä
vastaan.

SANNAES (vaaleten). Mitä sanotte?

VALBORG. Että minä jo enemmän, kuin puoli vuotta, olen tuntenut
sydämessäni, että pitäisin suurimpana kunnianani olla sen miehen vaimo,
joka on lempinyt minua, ainoastaan minua, lapsuudestaan saakka, ja joka
on pelastanut isäni ja meidät kaikki.

SANNAES. Neiti! -- Herra taivahinen!

VALBORG. Ja te tahdoitte kernaammin matkustaa, kuin antaa mulle
kätenne, -- ja ainoastaan sen tähden, että me olimme käyttäneet
hyväksemme teidän apuanne, josta päätitte, ett'emme olleet vapaat! Se
on liiaksi, ja kun _te_ ette tahtonut mitään sanoa, täytyy mun.

SANNAES (lankee polvilleen'). Neiti!

VALBORG. Enemmän kuin puoli vuotta olen tuntenut rakastavani teitä,
niinkuin te ansaitsette rakastettu olla! Sillä teillä on uskollisin
luonne, hienoin mieli, lämpimin sydän, kuin koskaan olen tuntenut.

SANNAES. Tämä on liiaksi -- sadoin tuhansin kerroin!

VALBORG. Minä olisin ylpeä kohtalosta saada olla teidän vaimonne! Se on
päämaali, johon olen pyrkinyt ja olenkin tullut toiseksi, kuin ennen
olin. Lähinnä Jumalaa, olen siitä kiitollinen teille, ja minä tunnen
voivani luoda teille elämän semmoisen, jota maallinen harvoin nauttii.

SANNAES. Min'en voi vastata, sillä min'en todella kuule, mitä te
sanottekaan. Teitä olen minä ihaellut lapsuudestani saakka, vaan en
toki milloinkaan ole saattanut uskoa _teidän_ voivan -- niin, min'en
sitä usko vieläkään! Mitä nyt sanotte, tulee siitä, että teidän on mua
sääli, nyt kun mun on lähteminen, ja kun luulette olevanne mulle
kiitollisuuden velassa. Se tulee säitä, että olemme eläneet liian
kauvan yhdessä, ilman muita. Te teette sydämenne vaatimuksen mukaan,
vaan te ette ole löytänyt sitä, joka teille sopii! (ottaa häntä
toisestakin kädestä). Älkää keskeyttäkö! Minä tunnen sen totisemmin,
minä olen sitä ajatellut kauvemmin, kuin te. Te olette minua niin
paljon etevämpi luonnonlahjoissa, tiedoissa, käytöksessä, -- ja vaimo
ei saa olla miestään etevämpi. Minä en suinkaan voi sitä sietää.

Ei, mitä te nyt tunnette, se osoittaa hyvää sydäntänne, ja se
seuratkoon mua retkilläni elämäni siunauksena. Te olette ollut mun
eloni katkeruus ja riemu. Te olette opettanut mua luopumaan -- ja
luopuminenhan on melkein jokaisen osa elämässä! Mun kohtaloni on nyt
kevyt, matkani huokea; sillä tiedänhän nyt: Teidän hyvät ajatuksenne
seuraavat minua (nousee).

Erota meidän pitää, -- nyt se on mitä tärkeintä! Sillä nykyistä en voi
kestää, ja tuo toinen olisi onnetonta meille kumpaisellekkin! -- Älkää
vastatko, älkää puhuko! Kaikki, mitä sanon, on totta. Minä, joka olen
rakastanut teitä niin kauvan ja niin syvästi, minä -- -- --

VALBORG. Sannaes --!

SANNAES (pitäen häntä käsistä ja keskeyttäen). Minä pyydän sydämestäni,
älkää sanoko mitään! Teillä on liian suuri valta minuun, älkää käyttäkö
sitä syntiin! Sillä synti olisi -- suuri synti, saattaa kaksi hyvää
ihmistä petolliseen asemaan toisiensa suhteen, niin että ne vihdoin
ehkä kammoisivat toisiaan.

VALBORG. Sallikaahan toki -- --!

SANNAES (päästää hänen kätensä, innokkaammin, askeleen taaksepäin).
Älkää, älkää poistako minua siitä, mikä sydämeni syvyydessä tuntuu
oikealta. Yhteis-elämä tuottaisi mulle sanomattomat tuskat, sillä
min'en tuntisi itseäni siihen kykeneväksi! Mutta nyt eroan minä teistä
lohdutetulla mielellä. Nyt ei mikään katkeruus seuraa mua, niin, nyt
vähitellen kaikki, mitä meidän välillä on ollut, vieläpä katkeratkin
suhteet, muuttuvat suloksi, sillä ne olivat alku tähän suureen,
kauniisen selitykseen. Jumala teitä siunatkoon! Hän teitä onnehen
ohjatkoon! Sillä _teille_ on suuri tulevaisuus tarjona! Jääkää hyvästi!
(ottaa hänen kätensä). Kiitokseni! -- Älkää olko näkösällä, kun sanon
jäähyväiseni, muuten voivat toiset jotain huomata, enkä minä voisi
erohetken kaihoa kestää! Hyvästi!

    (Syöksyy perälle).

VALBORG. Sannaes! (Hänen jälkeensä) Sannaes! -- Mutta Sannaes! (Sannaes
ottaa palttoonsa ja hansikkaansa, jotka ovat pudonneet maahan, ottaa ne
juostessaan, töyttää kiiruhtaissaan päällään Berent'iin, joka juuri
astuu esiin; Jakobsen seuraa Berent'iä).

SANNAES. Anteeksi!

    (Pois oikealle).


Viides kohtaus.

    Berent. Jakobsen. Valborg. (Sitten) Tjoelde.

BERENT. Ollaanko täällä "sokkosilla"?

VALBORG. Niin, Herran tieten, ollaankin!

BERENT. Teidän ei tarvitse sitä niin vakaasti vakuuttaa. Minulla on
siitä jo varsin vakaa tunne.

    (Pitelee vatsaansa, hymyillen).

VALBORG. Anteeksi, -- isä on tuolla!

    (Viittaa vasemmalle, menee oikealle).

BERENT. Ei meitä ainakaan liian kohteljaasti oteta vastaan, -- vai
mitä?

JAKOBSEN. Ei, me näymme olevan aivan kuokkavieraita täällä -- hra
advokaatti.

BERENT. Niin näymme olevan. -- Mutta mitähän täällä tapahtunee?

JAKOBSEN. Hiisi tiesi? -- Näytti aivan siltä, kuin olisivat ne
tapelleet; ne olivat niin veriset kasvoiltaan.

BERENT. Punaiset, tarkoitatte kai.

JAKOBSEN. Niin, jotain sinneppäin. -- Tuoss' on Tjoelde! (Liikutettuna)
Herran päivät, kuinka hän on vanhentunut!

    (Peräytyy peräytymistään, kun Berent astuu esiin).

TJOELDE (Berent'ille) Tervetultua! -- Tänä- samoin kuin viimekin vuonna
tervetullut pieneen majaamme! -- Ja tänävuonna vielä enemmän
tervetullut, kuin viimevuonna!

BERENT. Koska asiat käyvät tänävuonna vielä paremmin, kuin viimevuonna!
Minä toivotan onnea konkurssi-pesänne lopulliselle selitykselle -- ja
teidän päätöksellenne maksaa kaikki!

TJOELDE. Niin, jos Jumala suo, niin -- -- --

BERENT. Mutta kaikkihan käypi oivallisesti!

TJOELDE. Tähän päivään saakka ei ole ollut valittamista.

BERENT. Pahimmasta on päästy, kun perustus on tehty -- ja tehty
kunnollisesti.

TJOELDE. Siitä on mun teitä suuresti kiittäminen.

BERENT. Erinomaisen helppoa on auttaa sitä, joka itse auttaa itseään!

TJOELDE. Enimmin on mua ilahuttanut se, että olen saavuttanut teidän
luottamuksenne, -- ja että olette hankkinut mulle toisten.

BERENT. Min'en olisi voinut tehdä mitään, ellette itse ensin olisi
tehnyt kaikkea. Älkäämme puhuko siitä enää! No, -- täällähän näyttää
tänävuonna vielä mukavammalta, kuin viimevuonna.

TJOELDE. Lisätään aina vähitellen, vuosi vuodelta.

BERENT, Ja te olette vielä kaikki koossa?

TJOELDE. Olemme vielä.

BERENT. Tottakin! Minä saatan sanoa terveisiä poistuneelta! (Tjoelde
kummastuu). -- Minä tarkoitan kavallerialuutnantilta!

TJOELDE. Vai -- niin! Oletteko -- --?

BERENT. -- Matkustimme yhdessä. Oli myöskin eräs hyvin rikas tyttö
samalla laivalla.

TJOELDE (hymyillen). Vai niin -- --!

BERENT. Minä en luule koetusten juuri onnistuneen. Moisten seikkojen
laita on aivan sama, kuin otus-joukon, johonka metsästäjä tähtää. Jos
ensimäinen laukaus menee mäntyyn, eivät seuraavatkaan tavallisesti
tahdo onnistua; varovaisuus kasvaa.

JAKOBSEN (on koettanut päästä Tjoelden luo; seisoo hattu kädessä). Minä
olen lurjus, minä; -- minä tiedän sen!

TJOELDE (ottaen häntä kädestä). No no, Jakobsen! --

JAKOBSEN. Minä olen suuri lurjus; -- mutta minä myönnän sen!

TJOELDE. Mitäpä noista! Uskokaa, minua ilahuttaa, että nyt jälleen voin
tehdä välimme hyväksi.

JAKOBSEN. Min'en saata puhua. Sydäntäni polttaa. (Yhä puristellen hänen
kättään). Te olette paljon -- paljon parempi mies, kuin minä. Sitä
sanoin vaimollenikin: Kunnon mies, sanoin ma, (Liikutuksessaan).

TJOELDE (ottaa kätensä takaisin). Heittäkäämme kaikki entiset unholaan,
Jakobsen, -- kaikki, paitsi mitä hyvää on välillämme ollut! -- Kuinka
onnistuupi nykyään oluttehdas?

JAKOBSEN. He miks'ei! -- Kun ihmiset vain hörppivät olutta niin
hartaasti kuin nyt, niin -- -- --

BERENT. Jakobsen kyyditsi minut hyväntahtoisesti tänne. Matka oli
erinomaisen hupainen. Jakobsen on oikea alkuperäisyyden esikuva.

JAKOBSEN (epäilevästi Tjoeldelle). Mitä hän oikeastaan meinaa?

TJOELDE. Että te ette ole semmoinen, kuin ihmiset enimmästi.

JAKOBSEN. Niin -- min'en oikein ymmärrä hänen pakinaansa -- ellei hän
vain ole pitänyt mua narrinaan koko matkan.

TJOELDE. Kuinka niin voitte luulla? -- Olkaa hyvät, astukaa sisään,
mutta suokaa anteeksi, minä käyn edellä; vaimoni ei ole aina valmis
vieraita vastaanottamaan (menee).

BERENT. Eipä Tjoeldekään minusta näyttänyt niin tyytyväiseltä, kuin
odotin.

JAKOBSEN. Oho? -- Sitä min'en huomannut.

BERENT. Ehkä minä erhetyin. -- Hän tarkoitti kai, että meidän piti
mennä hänen jälessään?

JAKOBSEN. Siten _minä_ ymmärsin.

BERENT. Sitte pitää teidän, joka olette tuonut minut tänne, viedä minut
rouvankin luo.

JAKOBSEN. Minä olen nöyrin palvelianne, hra advokaatti! Rouvaa minä
syvimmästi kunnioitan, (äkkiä) niin, minä tarkoitan, samoin myöskin
Tjoeldeä, -- myöskin Tjoeldeä!

BERENT. Niin -- ja sitte me mentiin?

JAKOBSEN. Sitte me mentiin!

    (On joutunut kunniapuolelle, muuttaa toiselle. Kokee kaikin
    voimin astua Berent'in askeleita, joka näyttää vaikealta).

BERENT. Minä luulen teidän täytyy luopua kokeestanne. Harvat harvoista
ovat siinä onnistuneet.

JAKOBSEN. Noo, -- _minä_ kyllä -- --!

    (Molemmat vasemmalle).


Kuudes kohtaus.

    Sannaes. Valborg.

SANNAES (tulee reippaasti oikealta, menee vasemmalle, pälyilee
ympärilleen, astuu etu-alalle, sitten oikealle, missä piiloutuu puun
taakse).

VALBORG (tulee jälestä, astuu esiin, huomaa hänet, hymyilee).

SANNAES (astuu esiin). Niin, näettekös, neiti, te nauratte minua?

VALBORG. Minä saatan helposti itkeäkkin.

SANNAES. Neiti, poistakaa se mielestänne! Te erhetytte, -- te ette
huomaa tätä seikkaa niin tarkkaan, kuin minä!

VALBORG. Ken oli se, joka _tänään_ erhettyi? Ja joka pyysi anteeksi
tuota erhetystään?

SANNAES. Minä se tosin olin; -- mutta tämä -- --

VALBORG (kesk.). Ja _minkätähden_ te erhetyitte? Sentähden, että te
koko vuoden ajan, aivan tähän päivään saakka, olette käsittänyt
_kaikki_ perin väärin! Ja teillekkö minä nyt myöntäisin oikeuden
tuomitsemaan todellisemmin, kuin minä?

SANNAES. Voipi kyllä siltä näyttää, mutta --

VALBORG (kuin ennen). _Nyt_ pitää _minun_ saada puhua, Sannaes; -- te
kielsitte minua ennen, ja olette siitä saakka väistellyt minua. -- Te
sanotte minua niin paljon etevämmäksi itseänne -- --

SANNAES. Minä en ole sovelias teille, teillä on toisellainen ja
suurempi tulevaisuus edessänne -- --

VALBORG. Mutta minullahan nyt on puheenvuoro?

SANNAES. Anteeksi!

VALBORG. Tehän toki tietänette, että vähän yli kahden vuoden sitten
suuri, muhkea laivamme joutui haaksirikkoon ja että me kaikki pääsimme
satamaan laivan pienellä pelastusveneellä. Mutta tottahan toki
muistanette myöskin, että samalla kertaa oli laivassa nainen, joka ei
tahtonut antaa itseänsä pelastaa; -- mutta te pelastitte hänet
mistäkään huolimatta, ja johdatitte hänet velvollisuutensa tuntoon!
Ken oli silloin etevämpi? Ja sitten, -- ken opetti mua työhön,
täsmällisyyteen, järjestykseen, nöyryyteen ja luopumiseen? Kumpi meistä
_koko menneen ajan_ on ollut etevämpi? Ja tänään sitten? Ettekö te ole
näyttänyt mulle, mitenkä jalo mieli saattaa uhrata elämänsä onnen ja
pitää sitä ankarana velvollisuutenaan? Ei, Sannaes! Ellen senlaista
miestä tuntisi itseäni etevämmäksi, olisin aivan kelvoton ajattelemaan
teitä. Ettekä te sitä enää minusta luulekkaan!

SANNAES. Tiedänhän minä, että teidän sananne elähyttävät ja masentavat
minut; -- minun ei -- -- --

VALBORG (kesk.). Ei kenkään maailmassa voi saada _teitä_ luopumaan
siitä, minkä pidätte oikeana; mutta te ette enää pidä sitä oikeana!

SANNAES. Neiti, minä tarkoitan, teidän sananne saattavat mieleni liian
kovaan liikkeesen, minun on vaikea johtaa sitä -- --

VALBORG. -- vasten sekä tuulta että virtaa, niin, se on luonnollista;
mitä voitte siihen vastata?

SANNAES. Ett'ei sydämellisen yhteiselämän perustus ole ainoastaan
kunnioituksessa -- -- --

VALBORG (hymyilee). -- -- vaan rakkaudessa.

SANNAES. Älkää ymmärtäkö väärin! Saattaisitteko te minun rinnallani
astua seura-saliin, häpeämättä minun tähteni? -- (Valborg hymyilee).
Niin, te nauratte -- sitä vain ajatellassannekin!

VALBORG (hymyillen). Minä nauran sitä, että te teette vähäpätöisyyden
suureksi tärkeydeksi!

SANNAES. Niin kömpelö, tottumaton, niin, suoraan sanoen, pelkurimainen,
kuin minä olen niiden seurassa, jotka -- (Valborg hymyilee). Niin,
näettekös? Teidän _täytyy_ nauraa!

VALBORG. Ehkä minä nauran teitä seuroissakin!

SANNAES (totisesti). Mutta sitä ette saattaisi tehdä vahingoittamatta
minua!

VALBORG. Saattaisimpa kyllä, Sannaes; minä pidän teistä niin paljon,
että mulla on varaa vähän nauraa teidän vaillinaisuuksianne. -- Siten
minä usein teen! Jos minä näkisin teidän todella ylhäisessä seurassa
vaipuvan uusien tapojen painosta, mitä minä muuta kuin nauraisin?
Vaikka useammat nauraisivat, luuletteko, ett'en minä aivan samassa
voisi ottaa teitä käsivarresta ja seurata teitä halki muhkeimman
ylimys-seuran? Tiedänhän minä, ken te olette, ja seura tietää myöskin!
Herralle kiitos, ei ainoastaan pahat työt tule maailman korviin!

SANNAES. Te hurmaatte, lumootte minut -- --!

VALBORG (kovaa). Jos tätä mairitteluksi luulette, niin tehdäämpä
koetus. Asianajaja Berent on täällä. Hän ei ainoastaan kuulu maamme
parhaimpiin seuroihin, vaan on niitä etevämpikin. Odottakaamme hänen
tuomiotansa? Mitään ilmaisematta, hankin minä sen heti!

SANNAES (hurmaantuneena). Min'en tahdo kenenkään muun tuomiota, kuin
teidän.

VALBORG (samoin). Eikö totta? Kun vain olette varma minun
rakkaudestani. -- --

SANNAES (kesk.) -- niin on kaikki muu vähäpätöistä, mitätöntä -- ja
_teidän lempenne_ opettaa minulle aivan kohta, mitä multa puuttuu!

VALBORG. Katsokaa minuun!

SANNAES (ottaen häntä käsistä). Niin!

VALBORG. Luuletteko minun milloinkaan häpeävän teidän tähtenne?

SANNAES. En, sit'en luule!

VALBORG (liikutuksella). Luuletteko minun pitävän teistä?

SANNAES. Luulen! (lankee polvilleen).

VALBORG. -- kylliksi syvästä sydämestäni, voidakseni pitää teistä koko
elämäni ajan?

SANNAES. Niin, niin!

VALBORG. Sitte jäätte te minun luokseni, ja _me_ pidämme huolta
vanhuksista, me rupeemme heidän sijaansa, kun Herran hetki lyö.

    (Sannaes päästää hänen kätensä, puhkeaa itkemään).

TJOELDE (on tullut konttoriin Berent'in kanssa, jolle näyttää
pää-kirjaa, nostaa sattumaltaan päätään ja huomaa nuoret. Nojaa ulos
ikkunasta ja kysyy hiljaa). Valborg, mitä se?

VALBORG (tyynesti). Sannaes ja minä -- kihlattuina.

TJOELDE. Onko se mahdollista! (Berent'ille, joka on kirjaa
tarkastaissaan vaipunut syviin ajatuksiin). Anteeksi!

    (Menee konttoriin vasemmalle).

SANNAES (ei ole tunteiltaan kuullut mitään, nousee). Suokaa anteeksi!
Kamppailu on ollut liian pitkä ja liian kova; se on masentanut minut!

    (Kääntyy, tästälähin kovassa liikutuksessa).

VALBORG. Sannaes, menkäämme äidin luo!

SANNAES (perällä, poispäin kääntyneenä). Min'en voi, neiti, --
odottakaa -- --

VALBORG. Tuossapa ne jo ovatkin!


Seitsemäs kohtaus.

    Entiset. Tjoelde. Rouva. Signe.

    (Tjoelde tulee vaimoineen; Valborg rientää heitä vastaan,
    heittäikse äitinsä eteen).

ROUVA (hiljaa). Herralle kiitos ja kunnia! --

TJOELDE. (menee Sannaes'in luo, syleilee häntä). Poikani!

ROUVA. Vai niin, senkötähden Sannaes tahtoi matkustaa! Sannaes!

    (Tjoelde viepi Sannaes'in rouvansa luo, Sannaes lankee poloilleen,
     suutelee hänen kättään, nousee heti ja menee jälleen perälle).

SIGNE (tulee). Äiti nyt on kaikki valmis!

ROUVA. Niin täälläkin!

SIGNE (on katsellut ympärilleen). Onko mahdollista!

VALBORG (häntä vastaan). Suo anteeksi, ett'en ole sulle mitään sanonut.
Mutta minä tiesin, mikä kamppaus edessäni oli, -- ja olinkin jo vähällä
sortua! -- Ja epävarmoja seikkoja ei juuri kernaasti kerrota.

SIGNE. Niin, _sinäpä_ olet osannut salata!

VALBORG. Pitkän kärsimyksen olen salannut en muuta!

SIGNE (suutelee häntä ja kuiskaa muutaman sanan; kääntyy). Sannaes!
(häntä kohti). Vai olemme me siis lanko ja käly?

SANNAES (kainosti). Neiti, -- te --

SIGNE. Mutta eihän sitä sitte enää sovi sanoa "neiti" eikä "te"?

VALBORG (heti). Älä sitä kummastele. Hän kutsuu minuakin "neidiksi".

SIGNE. Mutta eihän se toki käy laatuun enää sitte, kun olette
naimisissa?

ROUVA (Tjoeldelle). Mutta minnekkä ystävämme joutuivat?

TJOELDE. Berent on konttorissa. -- Tuolla hän seisoo!

BERENT (näkyy ikkunasta, katselee lornjetilla). Kyllä minä kohta tulen
onnentoivotus-visiitille ystäväni Jakobsen'in kanssa (menee).

VALBORG (isänsä luo). Isä!

TJOELDE. Lapseni!

VALBORG. Ilman tuota kovaa päivää emme olisi tätäkään nähneet.

    (Tjoelde puristaa äänetönnä hänen kättään).


Kahdeksas kohtaus.

    Entiset. Jakobsen. Berent.

TJOELDE. Saanko esitellä tyttäreni sulhasen, hra Sannaes'in.
(Tervehditään).

BERENT. Minä kunnioitan teitä, neiti, valitsemisestanne -- ja toivotan
onnea koko talolle, jolla on tuommoinen vävypoika.

VALBORG (riemuten). Sannaes!

JAKOBSEN. Saanko minäkin, vaikka olen vain yksinkertainen mies, saanko
minäkin sanoa: Poikonen on rakastanut teitä rippikoulu-ajoistaan
saakka, ennemmin hän ei saattanutkaan. Mutta empä, toden totta, olisi
luullut teitä niin älykkääksi, että olisitte ottanut hänet.

    (Nauru).

ROUVA. Eräs täällä sanoo ruo'an jäähtyvän.

SIGNE. Saanko minä äitini puolesta seurata hra asianajajaa pöytään?

BERENT (tarjoten hänelle käsivartensa). Se on mulle suuri kunnia! --
Mutta morsiuspari etupäässä!

VALBORG. Sannaes --?

SANNAES (tarjoten Valborg'ille käsivartensa, kuiskaa mennessään).
Ajatelkaapa: Me kävelemme käsi kädessä!

    (Berent ja Signe sitten; Jakobsen viimeisenä).

TJOELDE (pysähtyy). Nanna, nyt olemme perustaneet elämämme totuuden
pohjalle. Nyt tunnen siunauksen saapuneen huoneesemme.

ROUVA. Henning!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65435 ***