*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65299 ***

KALEVAN UHRI

Näytelmä 4:ssä näytöksessä

Kirj.

EERO EEROLA



Esitetty ensi kerran Viipurin Näyttämöllä Viipurin
valloituksen vuosipäivänä 29.4.1919.





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus,
1919.






HENKILÖT:

Karhu, Kalevan heimon vanha päämies.
Ripsa, Karhun emäntä.
Heljä, heidän tyttärensä.
Marva, vanhempi palkka-piika Kalevalassa.
Tuulikki, nuorempi   -"-         -"-
Kovas, Kalevan heimon nuorempia päämiehiä. Karhun naapureita.
Orma,     |
Jouto,    | Palkkarenkejä Kalevalassa, Karhun talossa.
Kullervo, |
Käpsä, palkkarenki.
Semen Ujunoff, Vennään palkkaorjien päämies.
Kalevan kansaa, palkkaväkeä, Vennään palkkaorjia.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


    Kalevalan eli Suomelan vanha valtapirtti. Takka oikealla. Pitkä
    valtapöytä perällä. Vas. seinällä hyllyjä. (Sisäänkäynti vas.)

    Aamupuhde. Ripsa, Marva ja Tuulikki puuhailevat aamuaskareissaan,
    Ripsa takan luona, Marva ja Tuulikki värttinöineen. Päre pihdissä,
    toinen takan luona palaa.

RIPSA (tähystäen ulos). Taas kohta valkenee päivä, odotuksen ja ikävän
uusi päivä. Ken niiden luvun enää muistaa. Koska palannevat Kalevan
pojat, urhot kohen kotia saavat? Pitkä on matka maan rajalle, Vennään
vainolainen viekas.

TUULIKKI. Niin on minulla mieli kuin jo pian palaisivat. Saatais tuimat
tulotanssit!

MARVA. Tuuli on Tuulikin mieli. -- Vaikka näin minäkin unen, aivan
ennen heräämistä. Mut' en tiedä...

RIPSA. Hyväkö oli se uni, vaiko viesti pahan peikon?

MARVA. En tiedä hyväksikö vai pahaksi. Aamun kaiken olen arvioinut.
Mutta tällainen oli uni: Vanha Karhu, Kalevan päämies, kotia palasi.
Kansa juhlien vastaanotti. Mutta pian muuttui juhlakulkue
vainajansaatoksi, vanhaa Karhua kalmistoon vietiin. Kaksi orhia heimon
päämiestä veti, toinen valkoinen, toinen musta orhi. Minä sintsistä
tähysin, kun saattue ohi kulki. Ja juuri tällä kohdalla orhit
riivaantuivat. Ajomies kiivaasti kehoitti, mutta eivät askelta
eteenpäin astuneet enää. Pystyyn karkasivat, musta orit valkean
kurkkuun sai hampaansa, veri hangelle roiskahti, ja niin nujertui
valkea orit. Tällaisen näin unen, sit' olen aamun aprikoinut.

TUULIKKI. Marva aina vain ikäviä unia näkee.

RIPSA (vakaasti miettien). Valkonen orit veriinsä nujertui. Se ei
hyväksi uni.

TUULIKKI. Toki ensin juhlat saatiin, ilon juhlat.

MARVA. Ei se ollut pitkä ilo.

RIPSA. Ilon juhlat -- surun juhlat. -- Toki työt on toimittava, vaikkei
miehiä talossa, urhot kaikki sotatiellä. Käy, Marva, hevonen suori,
sitten katso lehmikarja. Kohta käymme lypsämähän. -- Tuulikki, sinä tuo
puita.

    (Marva ja Tuulikki menevät).

RIPSA (uutta pärettä pihtiin asetellen.) Palanneeko vanha Karhu enää
koskaan retkiltänsä, vaiko joutuu vaipumahan Vennään aavoille aroille.
Näenkö näillä silmilläni?

    (Ulkoa kuuluu kopinaa.)

ORMA (vanhahko, hyvänlaatuisen näköinen palkkarenki. Tulee reippaasti,
mutta hengästyneenä.) Terve sulle Ripsa muori! Tuon suuret sanomat
sulle... minä edellä ehätin...

RIPSA (uteliaana kuulemaan.) Terve tervehyttäjälle! Kiitos olkoon
Kaikkivallan, viel' ett' elossa palajat. Entä toiset meidän miehet?

ORMA. Voittajina saapuvat pian! Kalevan miesten kalpa lyönyt on komean
iskun. Pois on maasta vainolainen, tuolle puolen Rajajoen ajettu
katalat pitkäparrat. Voittajina palaavat Suomen urhot.

RIPSA (epäröivästi kysyen.) Karhua vain ette nähneet, heimon päämiestä?
Ette myös Heljä-tytärtäni?

ORMA. Elossa ovat. Vuotahan, kun kaiken kerron. Viekas vainolainen,
joka Saimaantaustan käräjäpaikalle Karhun oli kutsunut muka suureen
sovintohon, neuvon pitohon hyvähän, kavalan taas tempun teki. Kun oli
sovinnot juotu, Karhu Heljän kanssa jo kohden kotia matkasi, silloin
vainolaisen salajoukot kavalasti kiersivät heidät, metsäisellä
taipaleella miestä kuusikymmentä kuin tuulesta syöksähti, orhin
kiiltokarvan paikalle kaatoivat, jo heiluivat tapparat päänmenoksi
heimon urhon sekä kuulun Heljä-kukan. Mutta uljaasti iski Karhu.

Säilällänsä hirmuisella listi päitä Vennään miesten niinkuin naurihin
napoja. Toistakymmentä makasi jo miestä hangella, punersi punainen
leppä miesten taistotanterella. Silloin huomasi Karhu kolmen paksun
partamiehen metsään raastavan Heljä-neitoa...

RIPSA (keskeyttäen). Tytärtäni tuiretuista. Voi mun kulta kuopustani!

ORMA. Maltahan, kun kaiken kerron. Niin, Heljä-neitoa metsään
raastoivat. Karhu hankeen perässä karkasi. Siinä kangin kamppasivat,
kompastui kumoon Karhu, ja kymmenin miehin vainolaiset hänet köysihin
sitoivat, niin myös sitoivat Heljän. Ja saatuaan näin arvosaaliin,
vainolainen heidät aikoi kotimaahansa raahata, suuret lunnaat vaatia
tai uudelleen Kalevan kansan kimppuun hyökätä, jollei se päämiestään
lunastaisi. Mutta, kuten muistat, Ripsa-muori, saivat tiedon tästä heti
heimon urhot, nousi koko Kalevan kansa, siinä vanhat, siinä nuoret,
palkkamiehet ja isännät, nousi kuin jumalten myrsky, hiihti jälkeen
vainolaisen, joka jo oman pääjoukkonsa yhteyteen oli saaliineen
ehtinyt. Tällä puolen Rajajoen vainolaisen joukot tavattiin ja syntyi
siinä tulinen taisto, jossa ei paljon maksanut miehen henki. Karhu,
kuullen huudot Kalevan miesten, arvaten avun tullehen, kaatoi maahan
vahtimiehet, survoi pirtin lautsan alle, Heljän koppoi kainalohon,
raivas tien omainsa luokse, niinkuin pitkäisen salama. Raikui silloin
riemuhuuto kautta Kalevan rivien: 'Taas on Karhu tappelussa, päämies
heimonsa edessä; horna vieköön vainolaisen!' -- Se oli isku Karhun
isku.

RIPSA (innostuen). Niin -- ja sitten?

ORMA. Kauhu voitti vainolaisen! Ken siihen kykeni vielä, se nyt pakohon
pötki, heitti keihäät ja tapparat. Juoksivat kuin lammaslauma. --
Paljon siinä miestä meni, harvat pääsi karkuteille.

RIPSA. Ja siihen päättyi retki oiva?

ORMA. Ei vielä siihen varsin. Me vainolaista rajan taakse seurasimme,
siellä lyötiin viime iskut. -- Nyt ovat paluulla joukot. Minä eellä
vain ehätin.

RIPSA. Tulevat myös Heljä, Karhu?

ORMA. Tulevat kuin heimon kullat! Karhu kaiken joukon eellä, Heljä
saatossa urosten.

RIPSA. Kiitos Luojan kaikkivallan! Sulaa jo sydänsuruni.

ORMA. Nyt ei aika surun aika. Niin sanoikin Karhu, kun minut edellä
laittoi, näin sanoi: "Mene, Orma, saata sana Suomelahan, ett' on aika
nyt varata Suomen suurta heimojuhlaa, Kalevalan riemujuhlaa; koko kansa
juhlimahan!" -- Tämän laittoi hän sanoman. Minä en malttanut olla... jo
tullessani tienvarsille sanoja heitin, valmistautumaan kehoitin, käskin
kohta koolle tulla.

TUULIKKI (on tullut puusylystä tuoden). Kas kummaa, kun vanha huuhkain
ensimäisenä on kotiin päässyt. Tokko kaukana kävitkään, palannut liet
puolitiestä?

ORMA. Ei väsy kesken Orman jalka, silloin kun on kunnon viesti.

RIPSA. Suuren toi sanoman Orma. Kohta palaa heimon parhaat, vaeltavat
valtaurhot, saapuu kauniina Kaleva, voittajina meidän miehet.

ORMA. Saapuu Karhu, saapuu Heljä.

RIPSA. Tulee kuin kevähän riemu keväthankien keralla.

TUULIKKI. Onko Jouto joukossanne, vaiko uupui uhkamieli?

ORMA (kiusoitellen). Kas, kas! Onpa tulossa Tuulikille tuutija ihalan
illan. Toki taisi nauratella Jouto Vienankin venakot... verevät on
immet siellä!

TUULIKKI (niskojaan heittäen). Joutaa kyllä Joutoloille!

RIPSA. Nyt ei turhia toria. Orma saattakoon sanoman kylän kaiken
kuultavaksi, mihin et poikennut vielä. Kutsu koolle juhlakansa!

ORMA (lähtien). Väleen vierii ilon viesti! Saapuu kohta koko kylä.

RIPSA. Sinä, Tuulikki, siivoa somaksi sorea pirtti, ensin lattia
lakaise! Sitten kaikki koristetaan juhlataljoin ja tavaroin. Ota aitan
orsiloilta! -- Taikkapa mie Marvan kanssa valitsen parahat taljat
(lähdössä, mennessään:)  Liiku kuin olisit lintu! (menee).

TUULIKKI (ilosta hypähdellen). Saadaan suuret tulotanssit! Joudu,
joudu, Jouto-kulta! (Ryhtyy pirtin siivoamiseen ja hyräillen laulaa):

    Ankea on aikani ja ihalat on illat,
    kun on yksin ystävinä taivon tähtisillat,
    poissa, poissa surmateillä kulta.

    Ei ne nouse kirkkahina aamun kultakoitot,
    kaiu konsa vastahan ei illan ilosoitot,
    kun on poissa surmateillä kulta.

    Joudu, joudu, Joutoni, jo joudu kullan luoksi,
    monet yöt oon itkenyt mä lemmen leinon vuoksi,
    kun oot ollut surmateillä, kulta.

(Ripsa ja Marva tulevat taljoja tuoden).

RIPSA (kuullen laulun lopun). Älä nyt enempi itke, kohta joutuu jo
Joutosi!

MARVA. Nyt ei aika lirkutusten... saatpa illalla iloita.

    (Ripsa ja Marva ryhtyvät taljoja asettelemaan).

RIPSA (kiirehtien Tuulikkia). Riennä, riennä, Tuulitytti! Pianpa saat
parahan palkan!

TUULIKKI. Otanko oksia seinille?

RIPSA. Ota, ota!

MARVA. Seinille ja lattialle!

    (Tuulikki noutaa ulkoa oksia, joilla koristaa seinät ja lattiat.
    Marva ja Ripsa saavat taljat asetelluiksi valtapöydän taakse.)

RIPSA. Ja nyt haarikat täyteen olutta, tummanpunaista, vanhaa olutta.
Ottakaa kolme haarikkata, yksi kumpaankin päähän, kolmas keskelle
pöytää.

TUULIKKI (ottaen hyllyltä haarikat.) Noin hohtavat haarikatkin
puhtauttaan!

MARVA. Oma kehu huono kehu.

RIPSA. Haarikat ovat Tuulikin pesemät, kiittävät ne kilvan häntä. Hyvin
keitit katajaiset, Tuulikki.

ORMA (tulee ulkoa). Ohoh kengän ketteryyttä -- jo on sillat
siistittynä!

RIPSA. Pian menit, välemmin tulit. Joko saatoit nyt sanoman?

ORMA. Loitolla jo vierii viesti, kiitää kuin keväinen kulo. Nuoremmat
ja norjat jalat sitä ovat eelleen ehätelleet, kun sen jo tullessani
liikkeelle laskin. Kyläss' on kylläinen riemu. Juhlavaatteita valitaan.
Koht' on täällä kaikki kansa.

RIPSA. Käykää nyt, Marva ja Tuulikki, tekin ylle juhlaliinat, ennenkuin
ehtii kylän kansa täyttää talon ja tanhuat.

    (Marva ja Tuulikki menevät.)

TUULIKKI (mennessään.)  Parasta nyt katsotahan.

RIPSA. Laita tulta takkaan, Orma, jotta saavat lämmitellä, jos on
pakkanen puraissut.

ORMA. Tuimasti tulevat urhot. Ei pysty pakkasen poika partaan rientävän
urohon. Toki takka on iloksi, terveheksi lieden loiste. (Käy
sytyttelemään takkaan tulta.)

RIPSA. Pirtin lämmin läikähyttää tutuksi tulijan mielen. (Siirtyen
lähemmäksi Ormaa.) Kysyn vielä yhtä sulta.

ORMA. Kysy, ehtoisa emäntä, minä vaikka kahteen vastaan.

RIPSA. Kuinka on laita kullanmurun? Onko terve Heljä-tytti?

ORMA. Terve ja iloinen tyttö. Häll' on suuret saattajansa. (Viimeinen
lause vähän salakähmäisesti.)

RIPSA (uteliaasti). Mitkä saattajat? Sanohan! Liian on hentoinen Heljä.

ORMA. Neito kuin keväinen virpi, kaunistunut, kasvanutkin.

RIPSA, Sanoit saattajat olevan. Ken on kullan kumppalina?

ORMA. Karhun saatossa samoaa Kovas aina eellimmäisnä. Karhu ei
karsaasti katso... Kovas on sankari komea...

RIPSA. Lienee miesi mieleltänsä. -- Viel' on aika aateliani. (Poistuu,
kuitenkin ilmeisesti hyvillä mielin.)

ORMA (yhä takan luona). Syty, kirkas nyt kipinä, lehahda iloinen
liekki; kohta lautsat laulahtavat, riemu pirtissä remuaa.

TUULIKKI (tulee juhlavaatteissaan). Olenko nyt sorja, Orma?

ORMA (tarkastellen). Ylen oot ihana, Tuuli. Niinkuin nuori niittyvilla!

RIPSA (palaa juhlamyssyssään. Lisää edelliseen leikillisesti). Niinkuin
kesän kellokukka taikka valkolumpeen varsi.

TUULIKKI (riemuissaan). Niin on mielikin minulla, niinkuin kesäyön
kajastus!

RIPSA. Korea on koivun varsi tohistessa toukotuulen, neidon aatos
aurinkoa mailla mielun mittumaarin.

MARVA (tulee kiireesti). Jo tulevi kylän kansa! Kaikki tanhuat nauravi
naurullista astujaansa, aitovieret visertävi riemullista rientäjäänsä.

TUULIKKI (iloissaan)  Saadaanpa satainen juhla!

    (Pirtin ovi avataan, kylän kansaa, nuoria neitoja ja joitakuita
    miehiä, etupäässä vanhoja, tulvahtaa iloisesti sisään.)

JOKU JOUKOSTA. Terve, reipas Ripsa-muori, meidän ehtoisa emäntä!

RIPSA. Terve tervehyttäjälle! Hyvä kun jouduitte välehen.

JOUKOSTA. Saimme me iloisen sanan.

RIPSA. Hyvän viestin kiidätti Orma. Palaavat voittajina Suomen sulhot,
kauas on karkoitettu vihovainolainen, vapaana taas Karhukin kohen kotia
rientää. Pian on meillä tulojuhlat. Käykää vaan taloksi kaikki, kuin
kotona konsananne!

JOUKOSTA (nuori naisääni). Soreat on Suomen sulhot.

VANHEMPI MIESÄÄNI. Kirkas kalpa on Kalevan. Kun se läikkää, niin se
leikkaa.

    (Asettuvat pirttiin.)

JOUKOSTA (miesääni). Äsken et ehtinyt, Orma, kerrohan nyt kuulumiset.
Joko kaukana samosit?

ORMA. Veikko, kaukana kovinkin! Miesmuistiin ei ole Kalevan kansa
niillä tienoilla samonnut. Tuolla puolen Rajajoen miteltiin nyt
miekanterät. Kylät poroksi, miehet tasaksi tanterehen! Minäkin, mitätön
miesi, kymmenet kellistin parrat!

JOUKOSTA (toinen mies leikkisästi). Ettet liene kellistänyt Vennään
veikeitä hameita!

ORMA. Katinkutti, koiransilmä! Totta kaikki, minkä kerron.

TUULIKKI (joka on ovella yhtämittaa käynyt tähyämässä.) Jo tulevat, jo
tulevat! Järven jäälle juuri metsästä laskevat. Katsokaa, kuinka
kiiltää päivässä peitsein käret!

    (Katselevat.)

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. -- Jo saapuvat Suomen sulhot, kuulut Kalevan urohot!

-- Reippaasti sujuvi sukset!

-- Karhu itse eellimmäisnä!

-- Ken on Karhun kinterillä, varmaan heleä Heljä-neito...

ORMA. Niin on, heleä Heljä-neito. (Kuiskaten:). Kovas kuulun
kumppalina. Näen sen näillä silmilläni!

ÄÄNIÄ. Vai on Kovas... kova miesi.

RIPSA. Hst! Kuuluu jo tulijain laulu, kaunis kaikuu miesten virsi.

(Kaikki kuuntelevat. Ensin kauempaa, sitten lähempää kaikuu
Kalevan miesten laulu):

    Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa,
    terve, Suomi, sa kallis ja suuri,
    ies vierahan ei sua painaa saa,
    sua suojaa rintaimme muuri!

    Monet nähnyt sa oot vihan, vainojen tiet,
    olet kestänyt uljaana aina,
    Koti kallehin, onnekas kerrankin liet,
    pyhä vapaus jumalten laina.

    Kotitanhuat, hei, terve, Kalevan maa,
    terve, terve, Suomi nyt suuri,
    tätä maata ei konsana vieras saa,
    sen on suojana rintaimme muuri!

KARHUN ÄÄNI ULKOA: Terve mäki, terve metsä, terve kotikummun kuusi,
terve tanhuat tuttavat, tervepä kotoinen pirtti!

ÄÄNI ULKOA. Tervepä kotoinen tienoo, terve!

  Tervetuliaislaulu (sisällä olijat):

    Tervetultua, urohot,
    Suvantolan suuret sulhot,
    terve miekan mittelöistä,
    kaunihista kalvantöistä!
    Kovin oli iltamme ikävät,
    päivät pää on kallellansa,
    yöhyt yksin itkeämme,
    aamun nousut ankeaiset,
    kun oli kullat kulkemassa,
    viljon veljet vieremässä,
    surman suussa Suomen sulhot,
    vaaran tiellä maan valiot.
    Toitte te ikuisen riemun
    kohen kotia saaessanne,
    olallanne onnen kehrä,
    päällänne jumalan päivä.
    Ilo kaikuu Kalevalassa,
    riemu pirtissä remuaa,
    teille laulaa lautsat kaikki,
    uunin sirkatkin sirittää.
    Terve, urohot, tultuanne,
    Kalevalat käytyänne,
    Suomen surut surtuanne,
    terve, terve, tultuanne!

(Laulun loppupuolella tulevat Kalevan urhot pirtin puolelle.
Tervehditään. Heljä rientää äitinsä luo joka hellästi painaa hänet
syliinsä.)

RIPSA (ottaen sitten haarikan ja tarjoten sen Karhulle.) Juokosi
jumalten malja, tulomalja, onnenmalja, malja kaunihin Kalevan.

KARHU (ottaen haarikan). Juon ma Suomen suuren maljan, vapauden
valtamaljan!

KAIKKI. Kalevalan kantamalja, malja valon, vapauden!

KARHU. Jota ei ikinä viedä!

KAIKKI. Jota ei ikinä viedä! (Juovat.)

KARHU. Kalevan kotoinen kansa, kuule nyt kuulut terveisemme, tuorehet
tuliaisviestit! Nyt on vapaana Kaleva, vapaana sen vanha päämies.
Vieraan vainolaisen ies on hervonnut, eikä välehen nouse.

JOUKOSTA. Ei! Annoimme me aimo iskun!

KARHU (jatkaen). Annoimme ankaran iskun. Kauas rajan taakse omille
riistamailleen Vennään miehet saatettiin -- eikä tuossa enää ollut
paljon saattamista. Lymyten luikki joukkonsa tähteet kohden kylmiä
kyliä. Ja voimakkaana palaa nyt Kaleva, suurina Suvannon sulhot.
Kymmenien vuosien katala paino on nyt syrjähän sysätty, vapaana
hengittää Suomi!

JOUKOSTA. Vapaana hengittää Suomi!

KARHU. Vapaana! Ensi kertaa täysin vapaana vieraan painosta. On kuin
päästy kevätpäivään perästä pitkän, pimeän talven. On kuin ilmassa
iloa, on kuin ouruis oudot viestit, nousisi norojen kukat, joka kumpu
jo kumajais kaikua Kalevan voiman.

Niin, nyt onkin kevät-päivä, toivon päivä, touon päivä. Kaattava on
heimon kaski, tehtävä totinen touko. Kalevalan kaikki kansa on nyt
saatava mukahan, hereille heristettävä alettaessa uutta aikaa. Silloin
suurenee Suomi, silloin kasvaa Kalevan voima. Rajat rastitaan lujiksi,
yhtehen yhytään kaikki vaalimahan vapautta, maamme kultaista kevättä!

JOUKKO. Yhtehen yhytään kaikki vaalimahan vapautta!

KARHU. Sama maa on meitä kantanut, samoja kohtaloita kannamme kaikki.
Samat olkoon myös meillä oikeudet ja velvollisuudet. Siispä sanonkin
suulla kaikkien vapaiden Kalevan miesten: älköhön olko osaton
Kalevalassa kukaan, sama olkoon jokaisella osa heimon neuvojen pidossa.
Kaikki me yhdessä, jokainen meistä mukana, kas niin lujittuu Suomi,
kasvaa kaksinkertaiseksi!

    (Palkkaväen joukossa iloista hälinää.)

JOUKOSTA. Kaikki yhdessä, niin suurenee Suomi!

PALKKAVÄEN JOUKOSTA. Karhu ihanasti puhui; haastoi kuin jumalten
suulla. Toinen nyt aika meille koittaa, onnen aika. Me parasta panemme
kaikki!

KARHU (jatkaen). Nousee näin norosta oras, saa siitä satainen laiho,
koittaa kesä Suomen suvun, onni poikaimme osaksi, kaikuu iloa Kalevan
kannel. Juomme siis jumalten nähden ajan uuden uhrimaljan: Suureksi nyt
Suomen suku!

KAIKKI. Suureksi nyt Suomen suku!

KARHU. Kaunihiksi vapaa kansa!

KAIKKI. Kaunihiksi vapaa kansa!

Esirippu.




TOINEN NÄYTÖS.


    Suomelan palkkaväen asunto. Ympäri seiniä lavitsat. Perällä ovi,
    oik. peränurkassa takka. Vas. sivustalla pöytä.

    Orma istuu esiripun noustessa pirtissä yksinään, verkkoa kutoen.

    Hetken päästä tulevat sisälle Jouto ja Kullervo, Suomelan
    nuoremmat palkkarengit.

JOUTO. Aina vaan ahkeroi Orma, verkkolankoja vedellen. Kun ehkes
uupuisit kerta!

ORMA. Kenen verkko on vedessä, sen on kala kattilassa. Joutuu kai
Joudonkin suuhun.

JOUTO. Joutuis kyllä vähemmälläkin. Ei ole hoppu hyväksi. Suli' on
vielä orjan mieli.

ORMA. Vaikka lienet kuinka vapaa, et sinä leivättä elä, etkä työttä
taas saa leipää.

KULLERVO. Siin' on vasta orjan oppi! Aina vain ahertamassa -- vaikka
saisi vähemmällä! Vai oikeinko uskonet, Orma, ettei riitä Suomelassa
kakku ottajan kätehen? Kyll' on vanhoja varoja Karhun aitat
kallellansa. On vain osattava ottaa!

ORMA (kysyvästi katsoen). Ottaa. Mitä tuolla tarkoittanet?

KULLERVO. Tarkoitan mitä sanonkin.

JOUTO. Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä.

ORMA. Laiskan leipä ei leveä. Karvas on varkahan kakku, ei se maistu
miehen suussa.

KULLERVO. Oisko se varastamista, jos ma ottaisin osani Karhun viljoista
varoista?

JOUTO. Ne on meidän kätten työtä, meidän hikemme hedelmä.

ORMA. Olemme osamme saaneet. Rehellisesti on maksanut aina Karhu. On
ollut leipää ja vaatetta.

KULLERVO (pisteliään pilkallisesti). Vielä joskus viinaryyppy!

ORMA (ei ole huomaavinaan pilkkaa). Ryypyt hyvät Henkipäivin,
uljahammat Ukonvakoin, Kekrinä huikeat kestit. Niin on ollut, mitäs
siinä.

JOUTO (matkien ilkeästi). Mitäs siinä, mitäs siinä!

KULLERVO. Siin' on Orman oiva osa, yllinkyllinkin ukolle. Meille ei ne
murut riitä!

ORMA. Mihin tähtää mielen palo? Tarkoitatteko tosia?

JOUTO. Tosiapa tietystikin. Teemme tästä toisen ajan!

KULLERVO (viekastellen). Katsos, Orma, kun selitän. Muistat, kun
palattiin tuolta Vennään viime retkeltämme; pidettiin tuliaispidot?

ORMA. Tottakai sen kaiken muistan. Minähän ehätin eellä, kannoin
viestin Kalevan maahan.

KULLERVO. Muistat myöskin, kuinka Karhu piti pitkiä puheita?

JOUTO (väliin pistäen pirullisesti). Antoi almun orjillensa!

KULLERVO. Lupasi ottaa meidät myötä miesten neuvojen pitohon...

ORMA (keskeyttäen). Niin on ottanutkin Karhu. Karhu on sanansa
miesi. Olemmehan olleet, Jouto ja minä, meidän puolesta mukana
heimokokouksissa...

KULLERVO. Olette olleet -- kaunistuksina kaiketikin! Täss' onkin asian
ydin: Karhu kammoo vainolaista, pelkää sen perunsa vievän. Uskokaa, kun
sanon minä: pelosta otti Karhu meidät mukaan neuvonpitoon. Mairitella
tahtoo meitä. Kun saa päälle paha päivä, meidät hän ensiksi syöksee
surmaan niinkuin suden suuhun. Karhuss' on kettua myöskin.

ORMA. Tuota nyt en minä usko. Hyvin on eletty aina. Karhu heimon pää on
oiva. Aina itse eellimmäisnä, kun on turma vain tulossa.

JOUTO. Eellimmäisnä, kun on vankina Venäen!

KULLERVO. Tai kun juhlissa jumalten juo itse isomman maljan sekä suulla
suurentelee!

ORMA. Jo nyt haastatte jotakin. Tunnen Karhun: miesten miesi. Teill' on
päässä vain jotakin häyryä kyläisen häpän.

KULLERVO (merkitsevästi). Meill' on päässämme jotakin -- sen sinä
oikein osasit! Sun on pääsi tyhjää täynnä!

JOUTO. Ett' oikein kolina käypi!

KULLERVO (otsaansa naputtaen). Täällä on sellaiset tiedot, jotka kerran
jotain maksaa! (Yhä salaperäisemmässä sävyssä.) Kyläll' on kokous
pietty, meidän neuvot, joiss' ei Karhun kumppaneita. Katsos, meitä on
enempi!

ORMA. Mitä sillä tarkoittanet? Ei ole enempi meitä.

JOUTO. Meitä on -- ja täytyy olla!

KULLERVO. Ei tietenkään enempi, jollei kaikki mukaan liity. Jos on
poissa Ormat, Jormat, niin ei tietenkään enempi. On vain oltava
kaikkien --.

JOUTO (väliin). Joka miehen jotta naisen!

KULLERVO (jatkaen). -- on nyt oltava mukana! Koittais kerran uusi aika!

ORMA (yhä epäillen). Koittais -- koska, minkälainen?

JOUTO. Kohta, kohta! Mikset osaisi sinäkin olla pitkän pöydän päässä?

KULLERVO. Eikö kelpaisi sinulle itsellesi ne oluet, mitä nyt Karhulle
kannat? Osais ehkä oma suukin syödä säynähän mätiä, ei vain kiiskin
ruotoloita.

ORMA (ymmärtäen asian). En tiedä -- olen jo vanha.

KULLERVO. Anna kuitenkin apusi, tarvitaan nyt neuvot tässä.

ORMA. Jos ma arvannen asian, en puutu mokomaan minä. Ne on houkkain
neuvoloita. (Nousee lähteäkseen ulos.)

JOUTO (ilkeästi yhä). Onko kiire Karhun luokse -saattamaan salainen
sana?

KULLERVO (kuvastuen, uhaten). Jos vain ikinä menet, virkat puolen
kirjaintakin, niin et enempi kävele -- se muista!

ORMA. Ole tuossa löpsimättä! Kukin olkoon kuin osannee, mitä se minulle
kuuluu, (menee.)

KULLERVO (Joudolle). Luuletko, että hän virkkais jotakin, veisi
Karhulle sanoman?

JOUTO. Sit' en usko. Vaikk' on lörppä Orman kieli, uskalla ei
uhallakaan näitä Karhulle kertoa. Ja sitäpaitsi, kunhan miettii aikansa
miesi, niin kenties mukaankin saapi. Ormall' on taipuisa mieli, mut on
hidas järjenjuoksu. Sitä enemmän on vain meidän toimittava.

KULLERVO. Niin, nyt on aika otollinen. Karhu, Kovas, kaikki tyyni
luottavat nyt meihin varmaan. Kukaan ei aavista mitään. Nyt on osa
otettava, kaadettava Karhun valta! -- Kun tulee Ujunoff tänne, oisi
vähän voideltava!

JOUTO (naurahtaen). On se ovela miesi -- Ujunoff. Ymmärsi näin yhteen
liittää "orjat" Suomen ja Venäen.

KULLERVO. Näytämmepä miss' on "orjat". Saisit toimittaa Tuulikin
tuomaan tänne otraolvet Ujunoffille iloksi.

JOUTO. Kaikki, kaikki katsotahan, kunhan saapuvat kokohon. -- Hst! Joku
liikkuu ulkopuolia.

    (Tähyävät ovea kohti. Ovi aukenee hiljaa, Käpsä, keski-ikäinen,
    pienenläntä ja lipevä mies pistää varovaisesti päänsä sisään
    oven raosta.)

KÄPSÄ. Onko aika otollinen? Oletteko yksin täällä?

JOUTO. Aivan yksin. Käy vain sisään, Käpsä-veikko!

KÄPSÄ. Terve veljet, terve veljet! Onko varma, ettei kuule seinät,
katot?

KULLERVO. Varma, varma! On kai salainen sana, tärkeäkin...?

KÄPSÄ (puolittain kuiskaten). Ylen tärkeä sanoma. Ujunoff on kohta
täällä. Tuossapaikassa! Sata miestä aseellista rientääpi hänen keralla.

JOUTO. Meidänkö miestä?

KÄPSÄ (matkasten). Meidän miestä! Meidän miehet on kotona. On myös sana
saatettu heille, että kaikki kokoontuvat täällä teidän pirtillänne. --
Mutta Ujunoffill' on omansa, Vennään veljet kerallansa.

JOUTO (iloiten). Saa tästä punaiset päivät, riemun päivät, remun
päivät! (Käsillään tehden liikkeen). Kellistetään kerran Karhu!,

KULLERVO. Painitahan otson paini!

KÄPSÄ. Hiljaa, hiljaa! Ettei kuule Karhun pennut. Haistaako jotakin
Karhu?

JOUTO. Ei niin hiiren pihausta. Karhu täysin meihin luottaa, meille
puhuu puuhistansa... ei hän mitänä tiedä.

KÄPSÄ. Kas se hyvä, oikein hyvä. (Kuiskaten.) Käski Ujunoff sanoa, ett'
ois oikein somasti, jos ois naiset nauratella saanut iltansa iloksi --
itse sekä toverit toiset. Ois kylältä käskettävä...

KULLERVO (naurahtaen). Vai jo naista naurattelis. Tuulikiss' ois tuulen
tyttö Ujunoffille iloksi...

JOUTO (närkästyen). Tuulikissa! Hänt' en anna. Tuuli mun on
mielitietty.

KULLERVO. Älä turhia turise! Täss' ei auta! Asiaa avittaa tulee. Ja
kenpä sen sinulle sanoi, ettei Tuulikki tutustu mielellänsä Vennään
mieheen. Vieras maistuu makeemmalta.

JOUTO (vähän alistuvasti). Ehkä löytyypi muitakin. Katsotahan,
koitetahan...

KÄPSÄ. Mie vielä kylälle pyörrän... tuon muutaman tullessani
häilähtelevän hamosen. Terve vaan näkemiin, veljet. (Menee.)

JOUTO. Juokse, juokse! Väleen joudu myös takaisin!

KÄPSÄ (ovessa). Tuossa paikass' oon takaisin.

KULLERVO. Käy, Jouto, Tuulikki etsi, salaa ottakaa oluet, tuokaa tänne
tullessanne. Minä sill'aikaa penkit laitan miesten istumatiloiksi.

JOUTO  Joudan käydä käskemässä. (Menee.)

KULLERVO (Järjestelee penkkejä y.m. pirtissä.)

ORMA (tulee sisään). Ohoh, mitäs laittaa miesi? -- Siell' on nyt
sumuinen ilma.

KULLERVO. Ilma onkin se onneksi. Katsos, kohta pidetään täällä suuri,
salainen kokous. Saapuu paljon tovereita kaukaisistakin kylistä. On
hyvä, kun on usma ilman päällä, eivät eroita tulijoita.

ORMA. Vai on kokous -- täällä?

KULLERVO (yhä houkuttelevammin ja luottavammin). On. On tullut myös
Venäeltä itse Semen Ujunoffi, entinen palkkaorjien päämies. Hän tänne
saapuu saatossaan sata miestä. Sinä et sitäkään tiedä, ovat jo Vennään
pojat maahan kaataneet pajarit. Kaikki riikin rikkalinnat maass' ovat
maan omana. Henkipattoina pajarit piiloissa nyt puikkelevat. Jaettu
tasan on tavarat.

ORMA (ihmeissään keskeyttäen). Älä!

KULLERVO (innostuen enemmän). Kaikki jaettu, maat ja mannut. Ujunoff on
uljas miesi! Kun hän otti ohjat käsiin, pyörähti pystyhyn toiset,
kaikki entinen kumohon. Orjat maassa matanehet nyt ovat isännät itse.

ORMA (epäillen). Kovin kuulostaa kummalta. Lienee viestit vika viestit
-- osaa en uskoa puoltakana.

KULLERVO. Kohta kuulet, kun tulevat. On vain oltava sinunkin meidän
liitossa lujassa. Teemme täällä saman tempun. Miks' ain olla
käskettävä, kun on valta käskeäkin! Suuret tästä sukee ajat.

    Jouto ja Tuulikki tulevat kantaen suurta oluttynnöriä.

JOUTO. Ka, jo on Ormakin kotona.

ORMA. Jopa jo kotona -- missäs? -- Tännekö tynnörin tuotte? Kas kun
antoi Ripsa-muori.

TUULIKKI. Sit' ei muorilta kysytty.

JOUTO. Ottajall' on oma lupa.

ORMA (ihmetellen). Otitteko omin luvin kellarista juhlaolvet?

TUULIKKI (niskojaan viskaten). Olut on minun panema.

ORMA. Mut on otra Karhun otra, maltaat Ripsa makeoitti.

TUULIKKI. Minä makasin mallassaunan.

JOUTO (silmää iskien). Makasit -- sen minä tiedän! Mitä turhista
torista. Otettu mikä otettu.

KULLERVO. Sekä juotu, mik' on juotu. On oikeus ottaaksemme.

ORMA. Oikeusko? Sit' ei se ole.

JOUTO (tiuskasten ja nyrkkiä heristäen). Jos et, Orma, jo osanne itse
turpaasi tuketa, niin sen tukkean ijäksi!

ORMA. No, no, kuoma, katsotaanhan. Minä riitaa en rakenna.

KULLERVO. Paras onkin olla myötä.

TUULIKKI (iloisesti). Ja iloita elon aika. Saadaan kai huikeat hypyt!
Jouto kertoi, jotta saapuu Vennäänkin veikeät miehet omain poikien
lisäksi!

KULLERVO (Joutoon vilkaisten). Pidä varasi, Tuulikki, Vennääll' on
tuliset veljet... vievät sinulta siiven lennon.

JOUTO (turjottaen). Ei neittä väkisin naia... Ja jos vievät niin
viekööt.

TUULIKKI (kiusoitellen). Kas, kas, Jouto -- jokopa nyt joutavia!

ORMA (hyväntuulisesti). Vie sinä, minä vikisen -- ole vievinäs väkisin.

KÄPSÄ (kiireesti tullen). Ho hoi! Keppasi taas Käpsän jalka. Pian
saapuu salateitä miestä niinkuin Viron sutta. Onp' on neiotkin keralla!

JOUTO (laskee olutta haarikkaan ja tarjoo). Kippis, Käpsä! Saappas
tästä kielen päälle, että laulaisi vastakin.

KÄPSÄ. Kiitos, kuoma! (Juo.) Ohhoh! Oikeinpa hikosin, tuota... otan
vähän koivillekin. (Juo taas.)

JOUTO. Jotta keikkuis ketterämmin illan pitkissä iloissa.

TUULIKKI (nauraen). Voi mun pätö päiviäni, vieläkö Käpsäkin käkeisi
jalan norjan nostantahan!

KÄPSÄ. Tui, tui, Tuulikki, sinua! Viel' on käypä Käpsän mieli. Katso
illalla itseäs...

    (Iloista, vähän pidätettyä hälinää kuuluu ulkoa. Sisälle
    syöksähtää Suomelan alueen palkkaväkeä, etup. nuoria miehiä,
    mutta myös naisia.)

KÄPSÄ. Ka, ka! Tulkaa vain peremmä!

ÄÄNI JOUKOSTA. Jopas Käpsä tänne kerkes!

KÄPSÄ. Käpsällä on kärpän jalka.

KULLERVO. Terve, terve pirttiin miehet sekä naiset naurusuiset! -- Jo
kai tiedätte asian: saamme kohta vierahia.

JOUKOSTA. Jo tuon saimme ilon sanan. Nousee tästä rennot rymyt!

KULLERVO. Nouseepa rumakin remu! Mutta -- hiljaa siitä niinkuin hiiret,
aikeestamme ankarasta! Pidetään vain niinkuin kestit -- muuta muka ei
mitänä.

JOUKOSTA (innoissaan). Se on selvä! Tehdäänpä salainen temppu,
hyökätään, kun nukkuu Karhu.

    (Naurahduksia.)

KULLERVO. Onko kaikki yhtä mieltä: otetaan osamme näistä Suomelan
sukuperuista?

JOUKKO. Tietty se! Kaikki täss' on yhtä mieltä, vaikka valalla
vannottaisiin!

JOUKKO (yhä enempi hälisten). Kaikki olemme -- otamme kaikki!

KULLERVO. Kun nyt saapuu auttajamme, Vennään vetreät toverit, niin
pankaamme parastamme: annamme asunnot heille, leivomme leveät leivät...

JOUKOSTA (nauraen), Oikein limpun litsaukset... hä häh!

KULLERVO. Naiset pankohot olutta, kun ehtyy entiset varat.

JOUKOSTA. Naisill' on aina antamista!

    (Naurua ja tuiskutusta.)

    Ulkoa kuuluu kopinaa. Jouto pistäytyy ovesta kurkistamaan.

JOUTO. Käykää sisään... ahaa, kuomat, kaimat, käykää pirttihin sisälle!

KULLERVO (rientäen vastaan). Terve, toverit! Mitäs kuuluu? Tervetuloa
talohon!

    Semen Ujunoff joukkoineen tulee.

SEMEN UJUNOFF (tervehdellen). Tjerve, tjerve! Kiitos, kiitos! Ensi
giertah Vermään veljet tjervedulleet on dalohon. Ensi giertah doverina
tavatahan.

KULLERVO (liehakoiden). Ensi kertaa! Se on totta. Mut ei suinkaa viime
kertaa! Toivottavasti tästä lähtein Vennään veljet ja Suomen toverit
aina yhdessä aprikoivat, auttavat toinen toisiansa... kaattaan Karhut
ja pajarit!

UJUNOFF. Da oigein sanoit! Hjuvin hjuva! Kaadaan Karhut da pajarit!

    (Joukot nauravat.)

KULLERVO (kuljettaa U:n pöydän päähän istumaan).  Vieraalle
kunniapaikka, päällikölle pöydän päähän!

UJUNOFF. Kiidos, kiidos! Hjuvin hjuva!

KULLERVO (toisille ryssille). Te, toverit, katsokaahan kukin paras
itsellenne! (Naisiin viitaten).

    Yleistä naurua ja naljailua.

TUULIKKI (vie oluthaarikan U:lle). Tulomalja päällikölle!

UJUNOFF (silmää iskien). Tjerveydeks, tjerveydeks! Kovin on punainen
juoma... da neion poski punaisempi!

    (Tarjoillaan olutta, ensin Vennään miehille
    sitten omille. Naljailua.)

UJUNOFF. A ennenguin muida muistalemme, pistetähän ilot pistoon! Jotta
norjistuis jäshenet pitkän matgan ja paagasen päälle. Soida, Ivan,
soidah shirmankka, Ivan, da, dantshikat, tavaarishij, Shuomen tjyttöjen
gerallah!

    (Ivan ja Michael käyvät soittamaan. Suomen tyttöjen silmät
    alkavat palaa Vennään poikien puoleen. Tuota pikaa käy iloinen
    karkelo, pari ryssää laskee hihkuen "ripatskua".)

Esirippu




KOLMAS NÄYTÖS.


    Suomelan valtapirtin eteinen. Oikealla ovi pirttiin,
    vasemmalla toinen ovi. Perältä käynti ulos kartanolle.

    Esiripun noustessa hälinää. Entiset palkkarengit ja Vennään
    miehet rientävät edestakaisin eteisen poikki pirttiin ja pirtistä
    ulos. Suomelan entisillä palkkarengeillä on venäläisiä päähineitä,
    jopa mekkoja ja keihäitäkin. Kaikki ovat asestettuja.

    Vasemmalla olevan oven luona seisoo Orma vahdissa alakuloisen
    näköisenä.

    Esiripun noustessa kuuluu pirtistä Ripsan järkyttäviä
    kuolinparahduksia. Hetken päästä tulevat pirtistä
    Kullervo ja Jouto.

KULLERVO (raa'asti nauraen). Vanha naakka-saatana! Siin' oli sinunkin
loppus! Et nyt enempi ärise!

JOUTO. Piru vie! Tää kävi hyvin! Ei aavistanut mitään Karhu, enempää
kuin Karhun ämmä, kun vähän yöunia häirittihin. Hurjia olivat ryssät
päälle käymään -- mutta kyllä joivatkin illalla, kolme tynnöriä olutta!

KULLERVO. Olut antoi tulta mieleen, sen sai kokea Karhu --

JOUTO (viitaten vas. olevaan oveen). Tuoll' on nyt Karhu aljunamme
salpain vankkojen takana. Hei, orjien isäntä, miltäs maistuu lainan
maksu! Saat nyt saada korkoin kanssa! Varo vaan, Orma, ettei karkaa
kaitsettavasi.

ORMA. Näettehän, että vahdin.

KULLERVO. Yksi vain livisti lintu. En ymmärrä vieläkänä, mihin häipyi
Heljä yöllä?

JOUTO. Miten pääsi, sit' en tiedä, mutta minne, sen tajuan. Koettaa
tietysti saattaa sanoman Kovakselle.

ORMA (hiljakseen). Silloin täst' on leikki poies. Uskokaa kun sanonkin:
hyvää täst' ei meille koidu.

KULLERVO. Tee sinä tehtäväs vainen, sull' ei muita mukinoita. Ja
muista: (tehden kädellään vastaavan liikkeen) nuoran jatko oot orressa,
jos vain Karhun karkuun lasket!

    (Kullervo ja Jouto menevät ulos.)

ORMA (päätään puistellen). Jaa jaa. Saapa nähdä, mik' on loppu. Ylen on
pitkälle menty. (Huokaisee.)

KARHU (kolkuttaa vas. sivuovea sisäp.) Orma! Kuuletko, Orma!

ORMA (hämmentyen). Hst! Kuulen, mutta en uskalla kuulla...

KARHU. Raotahan ovea hieman. Enhän sulle mitään mahda... tahtoisin vaan
puhua hiukan.

ORMA. Vähän pönkää saatan siirtää, muuta juuri en uskalla.

KARHU (oven raossa). Sanohan minulle, Orma, sinä, joka olet näillä
tanhuilla kasvanut, kulkenut kuten minäkin, sanohan minulle, mitä tämä
kaikki oikein tarkoittaa? Minkä vuoksi toitte vieraan, vanhan
verivainolaisen tänne, ja yhdessä hänen kanssaan katalasti yöllä
karkasitte kimppuumme, murhan, ryöstön töihin? Onko puuttunut jotakin?
Enkö aina ole parastanne katsonut? Onko ollut ruoska ruokananne?

ORMA (hämillään). Eipä suinkaan, isäntä, ei suinkaan. On ollut kysta
kyllin silloin meillä kuin sinullai. (Pelästyy puhuneensa liikaa.)
Tuota... mutta niin, minä en tiedä... minä en tuonut vainolaista...

KARHU. Enkö ottanut teitä yhteisiin neuvonpitoihin, enkö aina --
(vetäytyy pois, joku tulee ulkoa ja menee pirttiin).

ORMA. Hst! Joudun vielä minä hirteen. Katsos, en halusta olisi tässä,
mun on pakko ollakseni, jos mieli elohon jäädä.

KARHU (katkerasti). Hm! Kehnoill' on matalat keinot! -- Sanohan vielä,
kuink' on laita vanhan Ripsan?

ORMA (epäröiden). Pirtin puolla ruumihina --

KARHU. Ruumihina vaimo vanha -- Entä Heljä -pääsikö karkuun?

ORMA. Pääsi -- ainakin toistaiseksi. Monta ovat etsijätä laittaneet.
Pahoin pelkään, että tapaavat.

KARHU. Varjelkohon Kaikkivalta! (Vetäytyy pois.)

    Ulkoa alkaa kuulua melua. Ujunoff ja eräitä toisia ryssiä
    tulee ryöstösaalista kantaen. Siinä on taljoja, vaatteita,
    metalliesineitä y.m.s.

UJUNOFF. Ah, Orma, vanha mieshi! Katsho sie vaan Karhua! A vot myö
kjulassa kjäväsimme, rigas kjula, julen on paljo shaalihia, on kalua
kaigenlaista. Ei juoshut huggahan hurme, joskin kaatui joitakuita.
(Sylkäisten) Naplivaitj! Karhull' on angarat voimat, monda magasi
maassa mieshtä, jennenguin nuorih giinnih shaatih. --

TUULIKKI (tulee sisältä).

UJUNOFF. Ah, sinä gorea tjyttö! Jo oli igävä miulla Tuulikkia
tjyttöstäni. (Noppaa vyötäisiltä Tuulikkia ja paiskaa poskelle
suutelon. Tuulikki on vähän hämillään, mutta sallii sen tapahtua.)

TUULIKI. Olen pirtin puhastanut, ett' ois urhoilla tiloa, vierahilla
liiatenkin.

UJUNOFF. Vot se on hjuva, oigein hjuva! Tuulikkini, saamme taas illalla
iloita. -- (Päätään osottaen) A piäss' on vjähän raaskas paino, kova
myös ollut on urakka, tuoppas oltta miesten juoda!

TOINEN RYSSÄ. Vot, vot, tuo olutta saavillinen! Julen on aangara jano.

TUULIKKI (lähtien). Vielä on pieni tynnörillinen olutta. Tuon sen.
Sitten kaikk' on lopussa.

UJUNOFF. Tjaa -- on pandava uudet olvet. A nyt tuo välehen vjähän,
koht' on kieli kidassa kiinni!

    Tuulikki ulos. Ujunoff ja ryssät sisälle.

    Kullervo ja Jouto tuovat ulkoa vastaanrimpuilevaa Marvaa.

KULLERVO. Katsos, Orma! Vipuun kävi vanha varis.

MARVA. Mitä tahdotte minusta? Päästäkää pois näkemästä näitä päiviä
pahoja. Liiaksi olen jo vanha teidän rääkätä, repiä!

JOUTO. Eihän rääkätä sinua, kun oot vaan avuksi tässä.

MARVA. Ei minusta mitään apua.

ORMA. Antaa toki vanhan olla.

KULLERVO (suuttuen). Jo nyt on saatana tässä! Teist' on aina vain
vastusta!

JOUTO. Liiaks istuu orja heissä. Aina vaan ovat kärttäneet isäntäinsä
suosiota. Meitä nuorempia polettu takanapäin liiatenkin. Nyt kun me
heillekin päivät paremmat laittaisimme, vapaat päivät, onnen päivät,
eivät ymmärrä ottaa vastaan, eivät auttais ehkes meitä. -- Ei oisi
Ormakaan tuossa, ellei oisi pakko olla!

ORMA (ei virka mitään).

MARVA. Ja mikä olisi se onni, jonka meille tarjoisitte? Itse näette:
ryövärein ja roistoin onni!

KULLERVO. Varo kieltäs, ämmänkenkku!

MARVA (melkein huutaen). Sen sanon, huudankin julki: tää on roistojen
tekoa, murhamiesten --

KULLERVO (Iskee nyrkillään korvalle, jotta Marva kaatuu). Äsh, perkele!

MARVA (yhä jatkaen pitkällään). -- pettureitten, maankavaltajain
kurjain...

KULLERVO (potkien Marvaa päähän). Tuhannen tuhatta! Vaikenetko,
vaikenetko!

MARVA (surkeasti). Auta, Luoja Kaikkivalta -- (Pyörtyy.)

ORMA (nöyrästi, lepytellen K:a). Anna olla vanhan vaimon. Eihän hän ole
mitään pahaa tehnyt, eikä hän oikein ymmärrä näitä -- ... kukapa
näitä...

KULLERVO. Kyllä minä panen ymmärtämään... niin hänen kuin sinunkin!

ORMA. No, no, kyllähän minä... eihän tässä...

JOUTO. Tule jo, mennään pirttiin! Ujunoff odottaa sopimaan, kuinka
paljon ryöstösaalista saavat he mukanaan viedä, sekä mitä tehdään
vangitulle (viitaten Karhun ovea kohti).

KULLERVO. Mennään sitten. (Ormalle), Mutta muista! (Menevät.)

ORMA (ryhtyen auttelemaan Marvaa). Voih, voih, näitä pälkö päiviämme!
Jo nyt johonkin jouduttihin!

TUULIKKI (tulee ulkoa olutämpäri keralla, pysähtyy). No, mikäs muorille
kävi?

ORMA. Tässä Kullervo kiivastui, oli potkia kuoliaaksi Marva-raukan...

MARVA (vähän tointuen). Varjele, vakainen Luoja, päästä näitä
näkemästä!

TUULIKKI (kevyesti). Vai jo väsähti varis... on kai rääkkynyt
tarpeheksi. (Menee pirttiin.)

MARVA (raukeasti). Tuulikki... sinäkin tyttö! Pääsis tuonelan tupihin,
siell' ois olla armahampi!

ORMA (toimitellen Marvaa lähtemään). Koeta joutua johonkin piiloon...
pois tästä välehen pääse! Luulen, että tulee tästä kohta kahta
kauheampaa! Riennä! En voi seurata edemmä. Minut hirtehen vetävät, jos
vain tästä hievahdankaan. Ohoh! Ehkä jaksat yksinäsi...

MARVA. Kun en jaksa, niin vaipunen. Hylkäs kansa Kaikkivallan,
Kaikkivalta kansan jätti. Pääsis pois päiviltä näiltä! Voih, voih,
Orma, -- jää hyvästi! (Lähtee.)

ORMA (kuullen pirtistä ääniä). Hyvästi, hyvästi, Luojan haltuun!

    (Rientää vahtipaikalleen. Kullervo, Jouto ja
    Ujunoff tulevat pirtistä.)

KULLERVO. No mihin joutui ämmänkääkkä!

ORMA. Mihin lie hoippunut siitä; en tullut kysyneheksi.

KULLERVO. Samapa tuo. Vaikka olisi saanut nyt olla näkemässä Karhun
rakki, kuinka ulvoo Otso itse. -- Ota pois ovelta pönkä!

ORMA (kysyvästi katsoen). Pönkä poisko... miksi sitten?

KULLERVO. Sittenpä saat senkin nähdä. No!

    (Orma ottaa pöngän ja avaa oven. Kullervo, Jouto ja pari muuta
    miestä menevät koppiin ja tuovat köysiin sidotun Karhun esille.
    Karhu jäykkänä, pystypäisenä. Orma vetäytyy nurkkaan.)

UJUNOFF. Vot, vot, karhundantshuttajat! Shaakaapas otukseen hengi,
jotta hjuppis ilokshemme! (Nauraa raa'asti.)

KULLERVO (pilkallisesti). Tanssi nyt Kalevan tanssi, oikein Ukon
uhritanssi meidän mielemme ratoksi -- saat olutta siemauksen!

JOUTO (samoin pilkallisesti). Saatpa niinkin! Hypi, hypi, niinkuin
hyväkin hullu-heikki, niinkuin me ennen sinun eessäsi leiskuimme. Nyt
on tullut vuoron vaihto. Meilt' on poissa kaulanauhat, sinull' on
hamppuset käädyt. (Osottaa köyttä Karhun kaulan ympärillä.)

KARHU (vaikenee täydellisesti).

KULLERVO. Jäätyikö kieli kitaan kiinni! Tais' olla pakkanen pieni
yöteloilla kuulun Karhun.

KARHU (vaikenee yhä).

UJUNOFF. A keksinpä mie kjeinon hjuvan, millä pienet lustit saadah!
(osottaen Karhua) Sidotah tshort seinäh giinni... vot siull oiva
ambutauluh! A nyt pannah gilba, kuka on tarkin nuolen tjerävän
ambumises! Kuka tapaapi lähemmä, a ilman ettei reigää tule.

KULLERVO. Ohoh! Se on oiva tuuma... ehkä tepsivi muutakin.
(Komentavasti huutaa pihalle) Miehet, uhrihongan utareihin Karhu kiinni
kytketähän!

    (Pari miestä tulee sisään.)

KARHU (mahtavasti). Katalat, maanpetturit kurjat kiroon!

JOUTO. Ähäh! Jopa joutui kelloon ääni!

KULLERVO. Sano nyt ensiksi meille, millä toimin kulkee Kovas -- ja
missä?

KARHU (ei vastaa).

KULLERVO (viekkaasti). Voimme säästää me henkesi, rauhassa saat täältä
mennä, jos lupaat ja luovutat meille kaikki maas' ja mantus'.

KARHU. Orjille -- en ikinä!

KULLERVO. Kas, kas! Orjille, sanoitko? Muka itse teit vapaiksi meidät,
vertaisiksesi mairotit.

KARHU. Orja orjana kuoleekin! Sit' ei voi vapaaksi tehdä... liian
kehno, huono aines. Vasta täysin sen tajuan.

KULLERVO. Varo! Henkesi on käsissämme! Toki säästämme sen, jos vain
vannot ja vakuutat luopuvasi kaikesta... ettet ilmoisna ikänä tule enää
näille maille. Et itse etkä myöskään muita laita.

KARHU. Minä tulen! Viekää kaikki, viekää henki! Tulen kuin taivahan
vasama tuolta puolen tuonelankin! Maankavaltajat kaadan! Nousee uusi,
uljahampi Kalevan kantaheimo! Kasvaa kansa valkeampi, suku suurempi
sukeaa, jok' ei vieraita kumarra, petä peltoja isien!

JOUTO (kiusoittavasti). Kynnet poikki kuulun Karhun! Viekää puuhun
pilkaksemme!

    Miehet vievät Karhun ulos. Kullervo, Jouto ja Ujunoff
    katselevat peräovelta.

UJUNOFF (Kullervolle) Ah, sie viisas, jylen viisas olet tavarish. Da
nyt on Karhu gaatomailla. A, kuka ensimäiseks ambuu?

KULLERVO. Kunnia se vierahalle. Anna mennä vaan!

UJUNOFF (tähdäten jousella). Katsotah, mie hiukset puuhun naulaa!
(Laskee nuolen, joka vähän haavoittaa Karhun päätä.)

UJUNOFF. Tshort pergeleh, naarmun teki!

JOUTO (ihastuksissaan). Kas, hyvin Ujunoff tähtäs, hyvin! Laske toinen
rintaluihin?

KULLERVO. Varro veikko! Oikeus on omaisilla Karhun peijaisten pitohon.
(Singauttaa nuolen. Kuuluu Karhun parahdus. Kullervo kerskuen.) Siihen
suistui suuri Karhu.

UJUNOFF. Äsh, tshort, välehen päästit, kovin välehen. Loobetit jo hubin
meiltä... oisi shietänyt enembi. (Sylkäisee kiukuissaan.) Tshort!
(Joudolle) A sie harooshi olet tavarish, etshi doinen ambudauluh!

KULLERVO (Lyöden Ujunoffia olalle). Huoli tuosta Vennään veikko. Aika
pirttiin astella jo peijaismaljat pohjaan juomaan. Ujunoff, sa uljas
poika, tule kuin isäntä tänne! (Avaa oven Ujunoffille)

UJUNOFF. Kiidos, kiidos! Hjuva, hjuva, tavaarish. A hjuvat olvet Karhun
olvet, da hjuvat tytöt Shuomen tytöt! A konsanaan ei eroan Vennään ja
Shuomen tavarish!

    (Menevät pirttiin.)

ORMA (hiipii esille mielipuolena, ja lyyhistyen lattialle purskahtaa
rajuun hullun nauruun.)

Esirippu




NELJÄS NÄYTÖS.


    Suomelan pihalla, valtapirtin raunioilla. Oikealla sivustalla
    vielä kyteviä ja palaneita vanhan valtapirtin hirsiä. Vasemmalla
    ja taustalla metsää, kotikuusia.

    Raunioissa jokunen ruumis. Kevät. Aamu alkaa sarastaa. Viimeisten
    hankiaisten aika.

    Rauniolla, kypenien keskellä puuhaa hullu Orma,  seipäällä
    kohennellen.

ORMA. Pönkä... mihin joutui pönkä... Karhu karkuun pääsee... minut
hirteen vetävät... Kovas on kova miesi... Ai, ai .. hii-iii. (Löytää
kekäleiden joukosta Kullervon ja Joudon ruumiit, jotka tuntee.) Kas,
kas! Kullervo ja Jouto... mitä siinä nyt makaatte, nouskaa ylös...
pirtti lämpiää jo... jo on kukko kiekahtanut... hii-ii-i...!

MARVA (tulee kepin varassa vaivaisesti, vasemmalta). Auta, Luoja
armollinen, kaitse kaunoinen Jumala! Nämä päivät hirmun päivät piti
vielä näkemäni, nämä ajat onnettuuden, ajat huutavan häpeän... Veli
vasten veljeänsä... Vanha Kalevalan valtapirtti kekäleinä, kypeninä.
Tätä se uneni tiesi, viime vuonna näkemäni. Kaatui valkea hevonen,
kaatui kaikki kaunis maahan, uupui kunnia inehmon. (Aikoo istuutua
kivelle, mutta huomaa samassa Orman, säpsähtää.) Taar' avita! Orma
keskellä kyventen! Mitä etsit, mies poloinen?

ORMA. Laitan hyvän naurishaudan... onpa tuhkaa tarpeheksi... hii-ii...

MARVA (surullisesti, istahtaa). Niin, niin. Sammuvat kypenet kohta,
niinkuin sammui Orman järki. Kaikki kaatuu, kaikki murtuu...

ORMA. Kullervo ja Jouto lämmittelevät nyt tuossa. Kullervo ja Jouto
suuren takan tekivät... Tuli lämmin... lämmin... hii-ii...

MARVA (siirtyy katsomaan). Totisesti Kullervo ja Jouto! Armahda, Herra!
Suuren takan tekivät... se käristi siivet heiltä. (Siirtyy jälleen
istumaan.)

ORMA. Mutta kauas lensi iso lintu...

MARVA. Mikä lintu lensi?

ORMA. Uljas, uljas... lensi lintu... "Tule pirttiin, ole kuin isäntä
itse!" sanoi Kullervo... Nyt se lensi... iso lintu...

MARVA (itsekseen). Mitä kurja tarkoittanee...

ORMA. Ujunohvi lensi... kun rupesi siivet palamaan... hii-iii...

MARVA. Sitäkö tarkoitatkin. Tietysti, tietysti lensi. Parempi kun ei
olisi tullutkaan sinä ilmoisna ikänä! Onko milloinkaan verivainolainen
tuonut muuta mukanansa kuin tuhoa vaan ja turmaa. (Valittavasti.) Mikä
sokaisi meidän miehet, saattoi tuolle petoksen tielle, joka jo nyt on
vienyt tuhkaksi ison tupamme, koko maamme mureheseen, kansan kauneimmat
suruhun, jonk' ei vertaista koettu.

KÄPSÄ (kuukistellen, kurkistellen tulee). Voi hyvät ihmiset
tokkiinsa... hyvää huomenta sentään, olkoon aamu armahuinen! Voi hyvät
ihmiset... minkälainen on ollut rytäkkä, meno ja meteli!... Jaa jaa...

MARVA. On ollut meno ja meteli -- ja nyt kytevät kypenet.

KÄPSÄ. On toki onni, että olette elossa vielä... Minäkin poloinen poika
viime hilkussa livahdin! Kun kuulin Kovaksen tulevaksi mukanansa kaikki
ylämaan miehet, minä heti älysin -- ja sen nyt pässikin tajusi! -- että
lyhveen loppui ilonpito, että kostaa Kovas Karhun kuoleman, maksaa
mahlat Ripsa-muorin...

ORMA (asettuu taas vahtiasentoon). Karhu! Pysy vaan sisällä...
hirttävät minut... hii-ii...

KÄPSÄ (säikähtäen). Mitä... hii-ii? Onko mennyt Orman pää --? (tehden
sormellaan liikkeen.)

MARVA (surullisesti nyökäyttäen). On mennyt Orman. Lie monen muunkin.

KÄPSÄ. Vai niin, vai niin. Taar' avita mokomasta! Niin, niin, älysin
silloin minä, älysin koivet alleni ottaa; minä metsään puikin. Aina
Komussuon piilopirttiin Hötövuoren juurelle minä liputin. Siellä olen
maannut kuin hiiri kolme vuorokautta, pieni (näyttäen) noin pieni
leivänkannikas eväänä. Koska arvelin rymäkän ohi jo olevan,
kurkkailemaan lähdin... täälläpä kypenet löydän.

MARVA. Autiot ovat taas asuintilat. Kohonnevatko konsanansa, nyt kun ne
oma heimomme hävitti. Voi päiviä näitä!

ORMA. Ui ui ui... Kullervoll' on niin paha silmä...!

KÄPSÄ (siirtyy katsomaan). Hui ui! Siin' ovat nyt tuhkassa tuhmat...
Minä jo aattelin, ettei tässä kunnian kukko perältä laula...

MARVA. Vaikka taisit itsekin niiden hommissa olla...

KÄPSÄ. Minäkö? Niin -- tulinhan tuota olleheksi, kun en muutakaan
uskaltanut. Mutta kun sitten oikein juotiin ja mekastettiin ja
ryssäin avulla alettiin päälle käydä, niin arvasinhan minä, että
hiidenkattilaan se kumminkin lopuksi vie... minä kolmasti sylkäsin ja
salaa tieheni livistin. Usko se, niin tein! En ole hiirtäkään tappanut
tässä, en kenellekään pahoja tehnyt...

ORMA (on huomannut metsässä Tuulikin, juoksee sinne). Haa, Tuulikki!
(Vetää mukanaan Tuulikin esille). Tule nyt tänne Tuulen tyttö!
Vieraille olutta hiii... Hii... uiiii... Kaksi tynnöriä olutta...
pitkät parrat... tuo olutta ämpärillä...

TUULIKKI (vastustellen). Hellitä, jumalanluoma! vaiko pirun liet
riivaama!

ORMA (yhä kiskoen). Yks hyvää, kaks pahaa... pitkät parrat pahaa...
Jouto, nouse ylös, Tuulikki tuopi olutta...! (Hellittää T:n).

TUULIKKI (kirkaisten). Aih! Sitä aavistinkin (Tarkastellen Joudon
ruumista). Näin sinut ruumiina tapajan, kartena nyt palaneena...

KÄPSÄ. Niin, palaa se paraskin miesi, kun on oikein hyvät sytyt.

TUULIKKI (suuttuen). Lemmon koira! Vai irvistelet vielä tässä! Miss'
olit silloin sinä, kun miehiä tarvittihin? Eipä sua silloin nähty!

KÄPSÄ. Hiljaa, hiljaa, piikaseni! Hullu, ken tulehen syöksee, viisas
kiertää loitommalta!

TUULIKKI. Jäniksell' on pitkät sääret, pitkät sääret ja viisto suu!

KÄPSÄ (miehevänä). Kuule, sinä piikainen, sinä älä koittele miehen
sisua! Älä, älä...!

TUULIKKI. Pyh! Miehen! Onko tässä tuumaakaan miestä! Toinen on hullu,
toinen on narri!

    (Lähtee äkeissään pois.)

KÄPSÄ (huutaa jälkeen). Mene sinä vaan polvelle pitkäparran, mene
perässä, mene perässä! Ehkä elossa tapajat -- jos on ollut nyt hällä
kyllin pitkät sääret!

ORMA (huutaen). Hii-ii... vie olutta ämpärillä... hii...!

MARVA (alussa itsekseen). En olis uskonut Tuulikista... (Nousten.)
(Käpsälle ja Ormalle.) Tulkaa saunan turviin tuonne! Se toki rannalla
palamatta säilyi. Yksi on edes katto päämme päälle vielä. (Ottaa Ormaa
kädestä). Tule pois saunahan, Orma! Saat kannikan korean, sen oon
säästänyt sinulle.

KÄPSÄ (myöskin Ormalle). Niin, pois tule tästä. Tässä ei enää mitään
vahtimista. Mennään nyt.

    (Menevät Ormaa taluttaen.)

    Hetken päästä tulee uupuneena Heljä. Aamu hiukan valkenee.

HELJÄ (laulaa).

    Soi, soitto, murehen soitto,
    katkera kaiu häpeän soitto,
    tihutyö nyt maita kulki,
    ilkirutto rutsasi kansan.
    Mennyt on kunnia Kalevan.

    Elä koita, korkea aamu,
    ellös, aurinko, ylene
    päälle polon Kalevan kansan,
    heimon herjan hartioille,
    kaatoi itse se itsensä.

    Soi, soitto, murehen soitto,
    painu yöhön, päivän silmä,
    ettet näitä sa nähdä saisi,
    pettureita isäin pellon,
    maansa myyneitä myyriä.

(Istahtaa. Itkee.) Nyt mun uupuivat voimani. Kiitos olkoon
Kaikkivallan, ettei ennemmin uupuneet, että jaksoin, minkä jaksoin.

On mennyt manan villeihin viitoihin maammo minulta, äitini armahuinen.
On sammunut taaton silmä kavaltajan käden kautta. Siellä nyt laupiaissa
lehdoissa käyskelette. Mutta voi, taattoni totinen, tapaat kun isien
henget siellä, niin kuinka heille kertoa saatat tämän ikuisen häpeän
työn, kurjan kataluuden teon. Vaikeata, vaikeata se on. Kauhistuvat
isien haamut, vaipuu rauha vainajilta.

Mutta odotahan, odottakaa, henget menneiden polvien ja sinä taattoni
oma. Kuulette toki sanomat toiset, että on Kovas kostanut taaton
kohlut, maammon mahlat on maksanut. Palanneeko hän sitten elävitten
joukossa mun luokseni tai astuuko sankarina suurena teidän tykönne, te
vainajat, mutta kalpana Kaikkivallan hän nyt ainakin iskee iskunsa
totisen puolesta isäin kunnian. Vielä on Kalevan maass kuulua myös
kunnokkuutta!

Olen ylpeä sulhostani!

    (Nousee reipastuneena ylös. Yhä valkenevassa aamussa
    alkaa joku yksinäinen, aikainen lintu laulahdella.
    Kuuluu tuohitorven toitotus.)

Mitä? Kuulinko oikein? (Taas toitotus.) Totisesti mun korvani tutun jo
tajusi äänen! (Toivehikkaassa riemussa.) Joko saapuu sulhoni suuri,
joko sankarit palaavat?

(Yhä lähempää toitotus, sitten Kalevan miesten laulu):

    Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa,
    terve, Suomi sa kallis ja suuri,
    tätä maata ei petturit konsaan saa.
    sen on suojana rintaimme muuri.

    Sait nähdä sa häpeän inhat tiet,
    sen kestit, sen kestit sa sentään.
    Koti kallehin, onnekas kerrankin liet,
    pyhä kiitos nyt korkeelle lentää.

    Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa,
    Terve, terve, Suomi nyt suuri,
    tätä maata ei petturit, vieras saa,
    sen on suojana rintaimme muuri!

(Laulun aikana tulee esille aseistettu, reipas miesjoukko, Kovas
etunenässä.)

KOVAS (huomaten Heljän). Terve, Heljä morsioni! Täälläkö olet jo
sinäkin! (Syleilee). Kas tässä, pojat, vanhan Karhun uljas tytär, jota
meidän ja koko Kalevan maan on pelastuksestaan kiittäminen. Paljain
jaloin, puolialastomana hän riistäytyi läpi murhamiesten kätten, kuin
tuulen siivillä kiidätti sanoman meille. Henkihieverissään lattialle
tuupertui, toki sanotuksi sai: "petos, katala petos, maankavallus,
maammo maassa, taatto ryssäin ja omain vanki!" Enempää ei tarvittukaan
-- loput tiedämme kaikki.

JOUKKO. Eläköhön Heljä-neito!

KOVAS. Niin kuulkaa nyt veljet! (Heljälle) Tässä vanhan raunioilla,
aamussa armahamman ajan, ympärillä sotaveikot, otan nyt omaksi sinut.
Vannon taivahan valalla!

JOUKKO. Siunatkoot siniset ilmat liiton pyhän! Olkoon onni!

KOVAS. Kiitos, veikot! (Syleilee Heljää.) Oi, sa uljas Heljä-kukka!

HELJÄ. Pieni mun on osa tässä. Mitä itse toimititte?

KOVAS. Nyt on selvä Suomen päivä. Katalimmat tuhon korpit tuolla
viruvat raunioissa. Ujunoff vain muutaman miehen kera hurjasti paeten
nahkansa pelasti. Mutta takaisin ei palaja sen vannon, ja vakuutamme!
Voittajina paljon suurempina palaamme nyt kuin vuosi sitten, nyt on
rinnasta omastai ilkikasvi katkoeltu, paise saastainen reväisty. --
Vaikka on nyt raunioina Kalevalan valtapirtti, niin pian kohoaa sen
tilalle uusi, nousee entistä ehompi! Kasvaa turve ylitse hautojen,
kuivuu viljat kyynelvedet, kirkastuupi murhe musta. Alta tuskan ja
tulenkin nousee suuri Suomen päivä -- aamu armias Jumalan. Tuli polttaa
terveheksi, mikä maassa lie mäteä, alla syämmen alahaista. Kirkastuupi
kansan sielu, valkeneepi valju aatos, koko heimo korkeneepi. Alta
vallan vainolaisen nousee ehjänä Kaleva kera valkeiden valojen.

JOUKKO. Ehyt on Kalevan kansa! Suomi nousee suurempana, kirkkahampana
porosta!

KOVAS. Vannomme ikivalalla!

JOUKKO. Vannomme ikivalalla!

        Nuorten urhojen laulu:

    Korkene jo, Luojan armon päivä
    yöstä Suomen veljesveren ruskon,
    haihdu halla, häivy kauhun häivä,
    uuden saamme valkeamman uskon!
    Kauniimpina näin me tuhkan alta
    päivää päin nyt käymme kaikkialta,
    työn ja rauhan onneen Suomen viemme,
    Kaikkivalta, valkaise jo tiemme!

Esirippu

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65299 ***