*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64183 ***

PIENI NOVELLIKIRJASTO VIII





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus,
1897.






SISÄLLYS:

Ihmis-syöjiä, J.O. Hansen
Pieni Mea. Suomennos
Seikkailu Missisippi-virralla, Felix Lilla
Uskollinen naissydän, W. Heimburg
Myrskyssä, Max Bernstein




IHMIS-SYÖJIÄ.

Kertonut J.O. Hansen.


1.

Vuonna 1860 olin minä toisena perämiehenä eräällä hyvällä
purjelaivalla, joka kulki Honolulusta Sydneyhin. Olimme jotenkin
hyvällä onnella suorittaneet kappaleen matkaa Austraalian monilukuisten
saariryhmien välitse, kunnes saavuimme Louisiadein pitkälle ulottuvan
saariston lähelle. Ne ovat kaakkoon päin Uudesta-Guineasta. Siellä
tapasi meidät useampia viikkoja kestävä tyven, ja seurauksena oli, että
juomavetemme loppui. Meidän oli joltakin noista saarista saatava
juoma-astiamme täytetyiksi.

Se tehtävä oli näillä tienoilla jotenkin arveluttava yritys, sillä
merimiesten kesken tunnetaan Louisiadi-saariston villit alku-asukkaat
verenhimoisimmiksi kaikista Etelämeren ihmis-syöjistä.

Nuo saaret ovat muuten luonnostaan erittäin ihanat. Yksi niistä oli
aivan lähellämme. Koralliriutta oli sen ympärillä, mutta riutassa oli,
kuten tavallisesti on laita, aukko sillä kohtaa, jossa puro saaren
rannalla laskee mereen, joten oli helppo tuon aukon kautta soutaa
saarelle. Solakoita kokos-palmuja kasvoi rannalla, ja niiden takana
viheriämetsäisiä ylängöitä. Vieno länsituuli toi saarelta sieramiimme
suloista kukkaistuoksua. Kun nyt kerrankin pitkän ajan päästä alkoi
tuulla, jos kohta hiljaisestikin, olisimme sen avulla mieluummin
jatkaneet matkaamme, jos meillä vaan olisi ollut tuota niin
välttämätöntä juomavettä.

Emme nähneet ainoatakaan villiä saarella, emme mitään ruokomajaa tai
venettä.

"Oikea paratiisi!" sanoi kapteeni kiikarilla tähtäillessään rannalle.

"Mutta ilkeä käärme voipi siellä olla jo väjymässä", sanoi ensimmäinen
perämies. "Se on oikea ihmis-syöjäin saari. Eihän tunnettu Rossel-saari
ole siitä etäällä."

Tämä huomautus, joka muistutti erästä erittäin surkeata tapahtumaa, oli
kyllä oikeutettu tällä hetkellä ja tällä paikalla. "St. Paul" niminen
laiva, joka kulki Hongkongista Sydneyhin, mukanaan 20 merimiestä ja 317
kiinalaista työmiestä, jotka aikoivat Austraaliaan työnetsintään, oli
Heinäkuussa 1858 -- siis ainoastaan kaksi vuotta tätä ennen -- joutunut
haaksirikkoon Rossel-saaren rannalla. Ainoastaan harvat laivamiehistä
onnistuivat veneillä pelastumaan. Muut heistä sekä kaikki Kiinalaiset
tahtoivat etsiä pelastusta saarelta, mutta joutuivat siellä toinen
toisensa perästä villien alku-asukasten käsiin, jotka surmasivat ja
söivät heidät. Ainoastaan neljä heistä pelastui tästä kohtalosta.

Meillä oli nyt siis silmäimme edessä kirkas puro, ja sitä
katsellessamme tunsimme mitä tuiminta tuskaa. "Vettä, vettä!" kirkuivat
merimiehet.

"Tuolla rannalla sitä kyllä on oikein viljalta!" huusi kapteeni. "Kuka
tahtoo mennä veneellä sinne?"

Kaikki tarjoutuivat alttiisti.

"Minä en luota siihen rauhallisuuteen, mikä saarella näköjään
vallitsee", sanoi ensimmäinen perämies. "Olen jo niin monesti tällä
merellä ollut pahoissa tekemisissä ihmis-syöjäin kanssa. Minä luulen,
että ne roistot ovat jo aikoja sitten meidät huomanneet ja kätkeytyneet
pensaiden taakse odottamaan sopivaa tilaisuutta."

"Mutta meidän on joka tapauksessa saatava raitista vettä", lausuin
minä. "Sameat, mädänneet vedenjäännökset astioissamme eivät kelpaa enää
nautittaviksi. Annatteko, kapteeni, minulle luvan kuuden matruusin
kanssa soutaa tuonne?"

"Tietysti", vastasi kapteeni. "Olkaa kuitenkin varoillanne! Me
puolestamme koetamme täällä pitää tarkkaa vahtia. Jos huomaamme
rannalla mitään epäilyttävää, on pyssynlaukaus oleva varoitusmerkkinä."

"Hyvä on, kapteeni."

Laskimme suuren veneen mereen ja lastasimme siihen viisi tyhjää
vesiastiaa. Minä asetuin perää pitämään, ja kuusi matruusia souti
veneen tuon pyöreän koralli-riutan aukon kautta saaren rannalle, puron
suuhun.

Tämä puro oli niin matala, ett'emme voineet venettämme sitä myöten
kuljettaa. Ja puron suussa taas oli vesi niin sameata, että siitä ei
ollut meidän tarpeeseemme. Siitä syystä vieritimme astiat puron rantaa
pitkin noin sata askelta ylemmäksi, voidaksemme sopivalla kohdalla
täyttää ne puhtaalla vedellä.

Minä olin ottanut mukaani lasiputelia. Tämän täytin minä vedellä ja
join sen heti erinomaisella nautinnolla, sillä minun himoni tätä
viileätä ja kirkasta virvoitusnestettä kohtaan oli pitkän puutteen
aikana kasvanut aivan rajattomaksi. Nuo kuusi seuralaistani virkistivät
myös itseänsä raittiilla vedellä parhaansa mukaan.

Sitten täytimme me kaikki viisi astiaa. Kolme niistä saimme jo
onnellisesti, jos kohta suurella vaivallakin, kuljetetuiksi rannalle ja
nostetuiksi veneeseen. Olimme palanneet vedennostopaikalle
kuljettaaksemme neljännenkin astian samalla tavalla.

Silloin kuului laivasta äkisti varoitusmerkki: pyssynlaukaus.

Hämmästyneenä katsahdin minä ympärilleni, nostaen samalla ylös
lasiputelin, jonka olin jättänyt maahan puron rannalle. Mistäpäin
oikeastaan siis vaara uhkasi?

Kuului luita ja ytimiä järkyttävä ulvonta. Noin kahdeksankymmenen
askeleen päässä meistä rupesi pensasto elämään. Lukuisa lauma saaren
alkuasukkaita tuli näkyviin. Ne olivat melkein alastomia, mustanvärisiä
villejä, Papuas-heimoa; heillä oli litteät nenät, kiharat tukat,
inhottava ulkonäkö, mutta erittäin jäntevä ruumiinrakennus.

Aseinaan heiluttivat he uhkaavasti kivikirveitä, puunuijia, pitkiä
pistinkeihäitä ja lyhyitä heittokeihäitä. Jousia ja nuolia ei heillä
ollut.

"Veneeseen!" huusin minä. "Jättäkäämme jäljellä olevat astiat!
Eteenpäin, miehet! Tässä on henki kysymyksessä!"

Me juoksimme, minkä jalat kantoivat, venettämme kohden. Velvollisuuteni
mukaisesti olin minä viimeisenä.

Mutta meidän hätyyttäjämme olivat reippaampia ja nopeampia juoksemaan
kuin me. He lähestyivät meitä pitkillä hypyillä ja hirveätä sotahuutoa
ulvoen. Etummaisena oli tavattoman kookas ja hirveän-näköinen mies.
Toisessa kädessä heilutti hän puunuijaa, toisessa oli heittokeihäs.

Minulla oli juostessani vasemmassa kädessäni yhä edelleen lasiputeli.
Äkisti, päästyään noin viidentoista askeleen päähän minua lähelle,
heitti tuo raivoava villi keihäänsä minua kohden ja lävisti sillä
vasemman käsivarteni. Luonnollisesti putosi puteli nyt minun kädestäni.
Se särkyi palasiksi erääseen kiveen. Se oli erittäin onnellinen
sattuma. Tuo villi jättiläinen päästi kimakan voittohuudon ja heilutti
nuijaansa iskeäksensä sillä minut kuoliaaksi. Kolme askelta vielä, ja
hän olisi minut saavuttanut.

Mutta silloin sattui hän astumaan minun särkyneen lasiputelini
terävälaitaista reunaa vasten.

Tuskan huuto pääsi hänen suustaan ja hän rupesi hyppelemään kuin hullu
toisella jalallaan, pitäen tuota verta vuotavaa jalkaa ylhäällä
ilmassa.

Tätä tapausta saimme kiittää pelastuksestamme. Sillä muut
hätyyttäjämme, jotka jonkun silmänräpäyksen päästä ennättivät
haavoitetun luokse, jäivät hämillään seisomaan hänen ympärilleen, kun
hänen hassunnäköinen menettelynsä tuntui heistä merkilliseltä eivätkä
he voineet tajuta, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.

Nuo pari kolme sekuntia, jotka tähän kuluivat, riittivät meille. Me
pääsimme rannalle, syöksyimme veneeseen ja soudimme kaikin voimin pois
tuolta vaaralliselta saarelta. Nyt kyllä nuo toiset villit hyökkäsivät
meidän jälkeemme ja heittelivät keihäitään meitä kohden, mutta
tapaamatta.

Veneillä eivät he lähteneet meitä takaa-ajamaan. Luultavasti eivät
heidän aluksensa silloin sattuneet olemaan tällä puolen saarta.

Että me olimme häiritsemättä saaneet täyttää ja kuljettaa veneeseen
muutamat vesiastioistamme, riippui kaiketikin siitä, että ensi-aluksi
vaan yksi villeistä oli meidät huomannut ja sitten käynyt itselleen
tovereita hakemassa. Siten ennätti joku aika kulua, ja me saimme
rauhassa suorittaa tärkeän tehtävämme.

Me pääsimme laivalle. Nuo kolme täyttä vesiastiaa nostettiin myös
sinne. Siten kuitenkin pääsimme pahimmasta hädästä. Ikävä vaan, että
kaksi vesiastioista jäi villien saaliiksi. Keihään haava minun
käsivarressani oli vaan lihashaava ja parani pian.

"Sanoinhan minä sen!" huomautti ensimmäinen perämies. "Aivan niin
tapahtui, kuin minä ennustin."

"Mutta olihan meidän välttämättömästi saatava vettä", intin minä. "Ja
sen tarkoituksenhan me saavutimme, emmekä siis tehneet tyhjää matkaa."

"Se oli rohkea teko ja hyvin onnistui", lausui kapteeni. "Lähettäisin
mielelläni noille mustille roistoille muutamia kartessi-laukauksia,
mutta meillä ei ole siihen varusteita."

"Ainakin on päälurjus, joka polki jalkoihinsa minun putelini
lasisirpaleet, saanut rangaistuksensa", sanoin minä naurahtaen.  Tuuli
kiihtyi. Levitimme kaikki purjeet ja suuntasimme matkamme etelään.
Ihmis-syöjäin saari jäi pian näkyvistämme. Onnellisesti saavuimme
jonkun ajan päästä määräpaikkaamme Sydneyhin.


2.

Kolme vuotta myöhemmin oleskelin minä Tahiti-saarella, sen
pääkaupungissa Papeetessa. Olin eronnut entisestä kapteenistani ja
laivastani. Olin myös ollut arveluttavasti sairaana ja tahdoin nyt
saada virkistystä Tahitia ihmeen ihanassa ilmastossa. Rahaa oli minulla
runsaasti, sillä säästöni nousivat lähes 4,000 markkaan.

Mutta oltuani siellä neljänneksen vuotta ja saavutettuani jälleen
voimia ja terveyttä, alkoi minua siellä vähitellen ikävystyttää. Kun on
toimintaan tottunut, niin ei jouten-oloa voi kauvan kestää, vaikkapa
olisi paratiisin ihanuudessa. Ikävöin jälleen siniselle ulapalle ja
pirteään laivaelämään ja aloin kuulustella sopivaa paikkaa.

Tahitilla oleskelee useinkin merimiehiä, jotka ovat jääneet sinne
nauttimaan suloista jouten-oloa, kunnes rahanpuute pakottaa heitä taas
etsimään ansiota. Opin siellä tuntemaan erään Yves-nimisen miehen, joka
oli ollut ensimmäisenä perämiehenä jollakin englantilaisella laivalla
ja nyt piti samallaista tyhjäntoimittajan virkaa kuin minäkin. Hänelle
lausuin minä kerran ravintolassa, jossa tapasimme, että minun
mielestäni laiskuus on kaikkien paheiden alku ja että minä halusin
jälleen mitä pikemmin päästä merelle.

"Minä olen aivan samaa mieltä", sanoi Yves. "Minäkin halajan laineille,
mutta tällä kertaa omaksi hyväkseni sekä niiden hyväksi, jotka tahtovat
liittyä minuun."

"Mikä on Teidän tuumanne?" kysyin minä vähän ihmeissäni.

Hän otti kaulahuivistaan kultaisen kantaneulan, joka oli taidokkaasti
koristettu hyvin kauniilla helmillä, ja näytti sitä minulle. Sitten
veti hän taskustaan tupakkarasian, joka oli silattu kiiltävällä
simpukankuorella.

"Nämä helmet ja simpukankuoret ovat viimeinen jäännös sievästä
aarteesta, joka kerran oli minun omani", selitti hän. "Mutta minä
tiedän, mistä tätä tavaraa on vielä enemmän saatavissa, minä nimittäin
tunnen rikkaan simpukkakarin eräällä tienoolla Austraalian saaristoa,
jonne laivat vaan aniharvoin joutuvat."

"Ja sinne aivotte?"

"Sinne."

"Vie sun turkanen -- se on hyvin viettelevä tuuma!"

"Olisiko Teillä halua päästä osalliseksi? Minä rupean kapteeniksi, Te
perämieheksi."

"Tunnustan, että minussa on syntynyt tuntuva halu."

"Voitteko panna 500 dollaria etukäteen tähän toivottavasti hyvin
tuottavaan yritykseen?"

"Sen voin, niille paikoille juuri on minulla vielä säästöä. Mutta
pitäisi minun toki saada vähän tarkempia tietoja."

"Se on tiettyä. Onhan se oikein ja kohtuullista. Mutta sen minä vaan
panen ehdoksi, että Te, otatte yritykseen osaa tai ette, pidätte asian
aivan salassa. Lyökää kättä sen päälle!"

Löin lujasti kättä hänen kanssansa vakuuttaakseni, että ansaitsin hänen
luottamuksensa.

"Tässä on kysymyksessä matka Laughlan-saarille", sanoi hän.

"En ole milloinkaan edes kuullut niistä puhuttavan", huomautin minä.

"Sen luulen! Nuo kahdeksan pientä saarta, jotka muodostavat ympyrän
muotoisen ryhmän, ovat hyvin vähän tunnetut, sillä laivat karttavat
sitä tienoota merestä, siinä kun on vaarallisia koralliriuttoja.
Nimensä ovat ne saaneet kapteeni Laughlanista, joka v. 1815 ensiksi
löysi ne. Monilla kartoilla ei niitä ollenkaan näy; mutta Rienzin
kartalle ovat ne aivan oikein pienillä pisteillä merkityt."

"Missä päin on se saariryhmä?"

"Eteläänpäin Salomonin-saarista, pohjoiseen Louisiadeista."

"Peijakas, siellä on vaarallista! Kolme vuotta takaperin satuin minä
yhteen ihmis-syöjäin kanssa eräällä Louisiadein saarista ja olin
vähällä menettää henkiriepuni."

"Olkaa huoleti! Laughlan-saaret ovat noin 150 meripenikulman päässä
Louisiadeista, ja ihmissyöjät eivät sinne veneillään tule; tuskinpa he
tuntevat noiden kahdeksan saaren olemassa-oloakaan. Niillä ei asu
Papuas-lurjuksia.. Ylimalkaan on vaan kahdella niistä asukkaita,
yhteensä noin 300 Polynesialaista, jotka kuuluvat vaaleavärisempään
rotuun ja ovat yhtä lempeitä ja iloisia kuin Tahitin asukkaat."

"Sielläkö siis on tuo simpukka-kari?"

"Siellä, noin neljän ja kuuden sylen syvyydessä."

"Onko siellä paljon hai-kaloja?"

"Niitä kyllä on."

"Sitten emme siellä mitenkään itse uskalla sukeltaa."

"Emme suinkaan! Sen työn suorittavat minun reippaat saarelais-ystäväni,
jotka ovat yhtä tottuneita uimaria ja sukeltajia kuin Tahitilaisetkin,
eivätkä juuri ollenkaan pelkää hai-kaloja, sillä he osaavat oikealla
ajalla väistyä näiden petojen tieltä tai tappaa niitä. Helmiä ja
simpukankuoria lienee heillä muuten varastossakin. Kaikenmoisilla
pikkukapineilla ja hyödyllisillä esineillä, joita viemme sinne
muassamme, saamme niitä ostaa asukkailta yltä kyllin."

"Osaattekos puhella heidän kanssaan?"

"Aivan hyvästi, sillä ollessani heidän luonaan, opin jossakin määrässä
heidän kieltänsä. Minähän olen kymmenen kuukautta elänyt heidän
luonansa vanhan Jaakko Coolin kanssa, joka oli meidän kokkinamme ja nyt
täällä Papeetessa harjoittaa pientä liikettä, joka ei kuitenkaan oikein
kannata. Sen vuoksi on hänellä aikomus tehdä minulle seuraa."

Sitten kertoi hän minulle historian siitä haaksirikosta, joka oli
saattanut hänet tuntemaan nuo kaukaiset saaret niin hyvästi. Laiva oli
myrskyssä ajautunut koralliriutalle ja särkynyt. Miehistö oli koettanut
veneillä pelastaa itseänsä, mutta oli kiireessä ottanut ainoastaan
vähäsen juomavettä ja ruoka-aineita mukaansa. Kaksi venettä katosi
aivan tietymättömiin. Kolmas harhaili kauan ja ajautui viimein
Laughlan-saarille. Sen miehistöstä olivat ainoastaan Yves ja Cool enää
elossa; toiset olivat kuolleet nälän ja janon tuskiin. Hyväsydämiset
saarelaiset olivat avuliaasti pelastaneet nuo kaksi ja hoitaneet heitä
kymmenen kuukautta, kunnes eräs ranskalainen laiva kulki ohitse. Yves
ja Cool olivat silloin veneellään soutaneet sen läheisyyteen ja
onnellisesti päässeet laivaan, jossa saivat luvan matkustaa. Kumpikin
heistä oli saanut muutamia kauniita helmiä ja jonkun määrän
simpukankuoria lahjaksi saarelaisilta.

Minä en enää kau'an siekaillut, ehdotus tuntui minusta niin
erinomaiselta, että minä heti tarjouduin ottamaan osaa tuohon
merkilliseen retkeen.

Sitten menimme siihen taloon, jossa Jaakko Cool'illa oli asunto
vuokrattuna. Tämä harmaapäinen, pian kuuskymmen-vuotias mies oli vähän
hassunkurinen ilmiö. Hän harjoitti nyt hedelmänesteiden valmistamista.
Eräästä huutokaupasta oli hän saanut ostaa hyvin halvalla 1,500 tyhjää
putelia, jotka hän sitten täytti oransi-, sitruuna- ja muilla
nesteillä. Mutta ikävintä oli, että hän ei saanut tavaroillensa
riittävästi ostajoita. Jos hän olisi rommia myynyt, olisi kauppa kyllä
paremmin käynyt, tuumi hän itse alakuloisesti. Siten oli hän päättänyt
jättää tämän kiusallisen liikkeen ja lähteä mukaan Laughlan-saarille,
pannen pienet roponsa likoon tähän voittoa lupaavaan yritykseen. Hänen
piti taas tulla meidän kokiksemme.

Yves sai sitten ilman suurempia vaikeuksia palkatuksi kuusi voimakasta
matruusia, jotka kuluttivat aikaansa Tahitilla, ottamaan tähän retkeen
osaa sopivata voitto-osuutta vastaan. Yves tunsi heidät luotettaviksi
miehesi.

Sopivan laivankin saimme pian. Papeeten satamassa oli puolihylkynä
pieni lähetyskuunari. Muutamia vuosia takaperin olivat nimittäin
lähetyssaarnaajat ruvenneet käyttämään pieniä höyryaluksia
matkoillaan. Tuo vanha, noin 120 tönin kuunari oli ennen ollut mainio
pikapurjehtija; kun se oli kuparilla vuorattu, oli se vielä ehjä ja
merikuntoinen. Yves ja minä saimme sen aivan polkuhinnasta ja annoimme
sille nimen "Helmi", ajatellen tietysti aikomaamme yritystä.

Ostimme myös tarpeelliset koneet, kompassit ja merikortit. Kaksi hyvin
kaunista kultakronometriä meillä jo oli, toinen Yves'illä, toinen
minulla.

Sitten ostimme vaihtokauppaa varten kaikellaista pikkutavaraa,
lasihelmiä, peilejä y.m., sekä hyödyllisiäkin kapineita, niinkuin
kirveitä, vasaroita, nauloja, köysiä, kalastusverkkoja j.n.e.

Kuunarin varustimme ruokatavaroilla ja kaikella muulla, mitä
tarvittiin. Siinä oli Jaakko Cool apunamme. Hämmästykseksemme toi tämä
vanhus laivaan myöskin hedelmämehuvarastonsa, heinillä täytettyihin
koreihin pakattuna. Sitä oli noin 1400 putelia. Me nauroimme. Mutta
salaperäisesti myhäillen arveli Cool, että hänen tavaransa,
jota Papeeten asukkaat eivät halunneet ostaa, ehkä maistuisi
Laughlan-saarten ystävällisille villeille. Eikäpä siihen tuumaan ollut
mitään sanomista. Tulimmehan kulkemaan seuduilla, jotka olivat lähellä
päiväntasaajaa. Kuumuudessa ehkä saattaisi meillä itselläkin olla
noista nesteistä paljon virkistystä.


3.

Hyvällä tuulella purjehdimme eteenpäin.

Vaikka aluksemme olikin erinomaisen nopeakulkuinen, kesti matkamme
kuitenkin jotenkin kau'an -- runsaasti yhdeksän viikkoa, ja sillä
ajalla sivuutimme suuren osan Polynesian ääretöntä saarimaailmaa.
Myrskyt ahdistelivat meitä usein. Ikävämpiä meille tosin olisivat
tyvenet olleet.

Onnellisesti risteiltyämme useiden vaarallisten koralliriuttain ohi
pääsimme viimein vahingoittumattomina Laughlan-saarille.

Ne ovat pieniä, miellyttäviä saaria. Niissä on kokospalmuja ja
leipäpuita; oranseja ja muita ihania hedelmiä saapi niillä myös poimia
suuret määrät. Ympäröivä meri vilisee kaloista, simpukoista ja muista
kuorieläimistä, kilpikonnia ryömii kaikkialla rannoilla, ja
lukemattomat linnut pesivät ja parveilevat läheisillä kallioilla.

Yves ja Jaakko Cool saivat polynesilaisilta ystäviltään mitä
riemuisimman vastaanoton osakseen, varsinkin kun saarelaiset saivat
tietää, että meillä oli heitä varten hyviä tavaroita laivassamme. Nämä
villit olivat hyväsydämisiä, iloisia ja miellyttäviä ihmisiä. He
asuivat ruokomajoissa. Pääelinkeinona heillä oli kalastus.

Heillä oli varastossa suuret joukot simpukankuoria ja kauniita helmiä,
viimeksimainituita tosin enimmäkseen vaan pieniä, sillä suuret ja
kallisarvoiset helmet ovat täällä yhtä harvinaisia kuin muuallakin.

Vaihtokauppa, jota nyt hyvin uuraasti harjoitimme, osoittautui
meille hyvin edulliseksi, Jaakko Cool ei vaan täälläkään saanut
hedelmämehuilleen menekkiä. Saarelaisilla oli oranseja ja muita makeita
hedelmiä hyvin runsaasti, joten he eivät olleet hänen tuotteistaan
tietävinäänkään. Ainoastaan noin sata putelia sai hän sukeltajille
kaupaksi.

Sitä enemmän nautimme me itse noita nesteitä, ne kun olivat meille
kuumuuden rasittaessa todellisena virkistyksenä.

Kaksi kuukautta olimme ankkurissa näiden saarien luona. Tällä ajalla
sukeltelivat saarelaiset ahkerasti ja toivat meille suuret määrät
simpukoita. Vaikka hai-kaloja olikin saatuvilla, ei kuitenkaan
tapahtunut mitään onnettomuutta. Sittenkun meillä mielestämme oli
kylliksi sekä simpukankuoria että helmiä, lähdimme tyytyväisinä
paluumatkalle, tehtyämme sydämelliset jäähyväiset noille kunnon
ihmisille Laughlan-saarilla.

Jaakko Cool oli latonut muutamia satoja tyhjiä puteleita erääseen
komeroon laivan kannella; täydet pullot olivat alhaalla lastiruumassa,
sillä tilaa niille oli siellä kylliksi.

Aikomuksemme oli päästä Sydneyhin, siellä myydäksemme arvokkaan
lastimme. Siellä arveli myös Cool mistä hinnasta tahansa pääsevänsä
eroon sekä tyhjistä että täysistä puteleistaan.

Tällä matkallamme etelään päin täytyi meidän purjehtia
Louisiadi-saariston ohi ja aivan läheltä sen itäisintä
ihmissyöjä-saarta, Rossel-saarta, joka oli niin pahassa maineessa 300
kiinalaisen ja muutamien europalaisten murhan johdosta, josta jo edellä
on kerrottu.

Jo muutamien päivien päästä saavutimme me Louisiadit;
onnettomuudeksemme kohtasi meitä siellä tyven, jommoiset sillä
leveys-asteella ovat hyvin tavallisia.

Sitä saarta, jossa minulle neljättä vuotta takaperin oli sattunut tuo
vaarallinen seikkailu vedenhankinnassa, emme saaneet näkyviimme. Mutta
minun ajatuksissani eli tuo tapahtuma alituisesti.

Ei tuulen löyhäystäkään. Purjeet riippuivat velttoina. Päivä oli
laskeutumassa. Muutamien merkkien nojalla oli meillä syytä toivoa, että
pian saisimme vähän tuulta. Muutenpa meillä olikin mitä pahinta
peljättävänä. Olimme merenvirrassa, joka hitaasti kuljetti meitä
Rossel-saarta kohden. Yhä selvempänä ja huolestuttavampana alkoi
ihmis-syöjäin saari näkyä edessämme.

Se on jotenkin suuri, noin kaksitoista penikulmaa läpimitaten, ja
väkirikas. Sen keskellä kohoaa eräs vuori ainakin 3,000 jalan
korkeuteen.

Kiikareillamme tarkastelimme Yves ja minä saarta. Näimme silloin,
kuinka saaren rannalla liikkui uutterasti puuhaillen satoja
villejä. Ne olivat mustia, ilkeännäköisiä Papuas-kannibaleja, samaa
lajia, kuin nekin, jotka jo tätä ennen olin nähnyt tuolla toisella
Louisiadi-saarella, missä töin ja tuskin pääsin pakenemaan heidän
käsistään. Rannalla näimme kookkaita veneitä, joita villit suurella
kiireellä näyttivät varustelevan sotaretkeä varten.

Ei ollut epäilemistäkään -- retki oli meitä vastaan aivottu.
Meidän pieni kuunarimme, joka talla hetkellä avuttomana ajelehti
merenvirrassa, näytti villeistä kaiketi hyvin helposti saavutettavalta
saaliilta.

Ampuma-aseita oli meillä laivassa ainoastaan yksi revolveri ja kaksi
vanhaa pyssyä, jotka nyt huolellisesti ladattiin. Mutta niillä emme
juuri mitään sanottavaa olisi voineet saada aikaan noiden mustien
joukkojen ylivoimaa vastaan.

"Minä pelkään, ett'emme voi muutamilla laukauksilla, vaikkapa hyvinkin
tähdätyillä, tarpeeksi säikyttää noita roistoja ja estää heitä
tulemasta kimppuumme. Nuo mustat peijakkaat pääsevät kyllä laivaan,
sillä he voivat helposti veneillään piirittää pienen kuunarimme ja
nousta kannelle. Kunpa sitä ennen tulisi tuo toivomamme iltatuuli!
Silloin meillä vielä olisi pelastuksen toivoa."

Hyvin vakava mieliala valtasi nyt pienen miehistömme tuon uhkaavan
vaaran johdosta.

Äkisti juolahti mieleeni eräs ajatus. Olinhan minä jo kerran ennen
pelastunut samallaisesta vaarasta suurien lasisirpaleiden avulla.
Ehkäpä nyt tälläkin kertaa, jos sirottelisimme kannelle tuhansittain
särjettyjä lasipalasia, säästyisimme joutumasta siihen hirmuiseen
kohtaloon, että vertahimoavat ihmis-syöjät saisivat meidät tappaa ja
syödä.

"Tuokaa kiireesti Jaakko Coolin putelit esille ja särkekää ne
palasiksi!" huusin minä. "Nopeasti! Sitten sirottelemme lasisirpaleet
ympäri laivan kantta relingin ääreen. Jos nuo mustat hirviöt todella
pääsevät nousemaan relingin yli, niin astuvat he heti alastomat
jalkansa lasisirpaleissa haavoille ja tulevat siten kykenemättömiksi
taisteluun."

"Hyvä!" huusi Yves. "Se on todellakin hyvin käytännöllinen ajatus!
Kukapa, Jaakko-veikko, olisi sitä voinut ennakolta aavistaa? Sinun
epäonnistunut marjamehuliikkeesi joutuu nyt meille pelastukseksi ja
siunaukseksi!"

Putelit tuotiin esille, sekä tyhjät että täydet. Me särimme ne ja
sirottelimme sirpaleet molemmille puolille laivan kantta relinkiä
myöten, niin että keskelle jäi vain tilaa meidän liikkuaksemme.
Vaarallisimmilta näyttivät putelien pohjapalaset, niistä kun törrötti
teräväkärkisiä reunoja ylöspäin.

Me teimme kaikin työtä hyvin innokkaasti tämän puolustuslaitoksemme
kuntoonsaamiseksi. Pian olikin se valmis. Sillä välin Yves ja minä aina
tuon tuostakin pidimme silmällä vihollistemme vehkeitä.

Kuunari ajelehti hitaasti yhä lähemmäksi saarta.

Nyt lähtivät verenhimoiset Papuas-villit yhdeksässä veneessä soutamaan
meitä kohden. Jokaisessa veneessä oli noin parikymmentä villiä, jotka
tuon tuostakin päästivät ilmoille raivokkaan sotahuudon. Venheet pian
piirittivät meidät. Lännessä teki aurinko parhaillaan laskuaan.

"Oikein arvasin, he tahtovat vallata laivan", sanoi Yves. "Nyt --
rohkeutta ja päättäväisyyttä! Minusta tuntui, kuin olisi tuulikin vähän
puhaltanut. Toivottavasti nouseekin se meidän avuksemme!"

Minulla oli revolveri, kahdelle miehistöstä olivat pyssyt uskotut. Me
ammuimme lähintä venettä kohden ja tapoimme tai haavoitimme muutamia
villejä. Mutta toiset eivät siitä hämmästyneet. He tulivat yhä
lähemmäksi ja heittivät keihäillään. Me kyyristyimme relingin taakse,
joka antoi meille suojaa.

Ennenkuin me ennätimme saada aseemme uudelleen ladatuiksi, olivat he jo
iskeneet veneensä laivaan kiinni. Noin neljäkymmentä ihmis-syöjää
ryntäsi meidän luoksemme laivaan; he astuivat sokeassa raivossaan
suorastaan lasisirpaleille, haavoittaen jalkansa niissä niin pahasti,
etteivät pystyneet enää seisomaan. Heidän sotahuutonsa muuttui tuskaa
ulvonnaksi. He juoksivat ja vyöryilivät lasipalasten päällä, kuin
hullut, ja lisäsivät siten vaan haavojaan. Kivikirveet, nuijat ja
keihäät putosivat heidän käsistään. Heidän verensä sekaantui Jaakko
Coolin marjamehun jäännöksiin, sillä kiireessä emme olleet ennättäneet
puteleja särkiessämme tyhjentää jokaisen sisällystä mereen.

Toiset villit, jotka pyrkivät noiden ensimmäisten jälkeen, huomasivat
heti ajoissa, ennenkuin relingin yli tulivat, mitä oli tapahtunut, ja
pakenivat kauhistuneina veneisiinsä, luultavasti peljäten, että heidän
vastassaan oli noidankeinoja. Me saimme siten joitakuita minuutteja
aikaa ja heitimme muutamia noista haavoitetuista villeistä, jotka eivät
pystyneet vastarintaan, mereen. Toiset koettivat kyllä puolustautua,
mutta ilman menestystä, he kun eivät pysyneet seisaallaan, vaan tuskan
valtaamina aina kyyristyivät alas.

"Nyt tulee tuuli!" huusi Yves. "Hurraa! Nyt on tämä hätä lopussa!"

Niin kävikin. Ensin aivan heikosti, mutta sitten yhä tuntuvammin alkoi
tuuli paisuttaa meidän purjeitamme, ja me aloimme kiitää ensin
hitaasti, sitten yhä nopeammin etelään päin.

Villit seurasivat meitä veneillään, mikäli jaksoivat niitä soutaa,
mutta uudistetusta hyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan -- siihen
ei heillä enää ollut uskallusta. He poimivat vaan merestä ylös
haavoitetut toverinsa, jotka me toisen toisensa jälkeen saimme
valtoihimme ja heitimme mereen. Heidän kivikirveensä, nuijansa ja
heittokeihäänsä, jotka olivat kannella, jäivät meidän saaliiksemme.
Ihmissyöjäin kauhua lisäämään saapuivat nyt myöskin hai-kalat paikalle.
Ainakin näimme muutamia näistä pedoista. Saivatko ne myös hampaisiinsa
ketään noista haavoitetuista ihmis-syöjistä, emme huomanneet. Pian
jäivät villit kauas meidän jälkeemme ja katosivat viimein kokonaan
näkyvistämme.

Me saimme kiittää pelastuksestamme minun keksimääni pelastuskeinoa ja
Jaakko Cool'in puteleja.

       *       *       *       *       *

Pääsimme onnellisesti Sydneyhin.

Mukanamme olevat simpukankuoret, jotka olivat yhtä hyviä, kuin nekin,
joita on tavattu Torres-salmessa ja joita eräs austraalialainen yhtiö
700 polynesialaisen ja malajilaisen sukeltajan avulla pyytää,
arvosteltiin 130 punnaksi tonnilta. Helmemme myös möimme hyviin
hintoihin, mutta simpukankuoret antoivat kuitenkin päätulon.
Lopullisessa tilissä ja jaossa teki minun osuuteni puhdasta tuloa noin
80,000 markkaa.

Tämä oli siis ollut varsin tuottelias yritys.

Nopeasti hankkimallani omaisuudella pääsin nyt, monen pitkän vuoden
poissaolon jälkeen, jälleen kotimaahani. Kotona oli kuitenkin paras
olla. Eikä siellä onneksi ole ihmis-syöjiäkään.




PIENI MEA.

Suomennos.


Niityn viheriäisessä, kukilla siroitetussa ruohikossa leikki iloinen ja
vallaton lapsijoukko, ruusut poskilla, veitikkamaisuus silmissä ja
auringonpaiste sydämmissä.

Niitty oli ainoastaan pisteaidalla eroitettu pienestä kirkkomaasta, sen
kummuista ja risteistä. Siellä, erään hautakummun vieressä, makasi
pieni Mea yksinään pitkää pituuttaan nurmikolla.

Ruskeat silmänsä tuijottivat välinpitämättöminä avaruuteen, huulet,
joilta ei koskaan kuulunut lapsellista, iloista Haurua, olivat yrmeästi
suljettuina ja pienet, kalpeat kasvot osoittivat kokonaisuudessaan
tyytymättömyyttä ja juroutta.

"Etkö tahdo tulla leikkimään kanssamme?" kysyi pastori Klintin reipas
ja eloisa tytär Laura, juosten toisten lasten luota ja pilkistäen
aidanraosta, voidakseen oikein nähdä Mean.

"En", vastasi pieni Mea lyhyesti ja tylysti.

"Mutta minkätähden et tahdo? Olet aina niin kummallinen, Mea?"

"En pidä leikkimistä hauskana. En pidä leikistä."

"Et pidä leikkimistä hupaisena?" Sen oli Laura kuullut häneltä
ennenkin, mutta hän ei voinut koskaan käsittää tuollaisen
luonnottomuuden mahdollisuutta. "Haluaisinpa tietää, mitä sinä sitten
pidät hupaisena?"

"En mitään, paitsi nukkumista", vastasi pieni Mea, ja surumielisyyden
sekä väsymyksen ilmaus, kauniimpi kuin tuo äskeinen yrmeys, loisti
hänen ruskeista silmistään.

"Nukkumista!" Laura tuijotti hetkisen sanomattoman kummastuneena Meaan.
Vihdoin pudisti hän päätänsä ja juoksi takaisin toisten lasten luo.

Vaan hän ei voinut unhoittaa pientä Meaa. Kuinka kummallinen tyttö hän
oli? Nukkuminenhan oli ikävintä, mitä Laura tiesi, kuinka hänen
huulensa olivat pitkällä ja kasvonsa tyytymättömät, kun hänet illalla
käskettiin levolle, ja kuinka hän odotti uutta, hupaista päivää!
Nukkuminen oli Lauran silmissä samaa, kuin kieltäytyminen, ja se ei
ollut juuri hänen mieleensä.

Ei ollut ihmeellistä, että Laura ajatteli näin, sillä hänellä oli
onnellinen koti, hellät vanhemmat, iloisia sisaruksia, päiväpaistetta
kotona ja päiväpaistetta sydämmessä. Ja kuka haluaakaan nukkua, kun
päivä paistaa?

Mutta pienen Mean äiti oli jo useita vuosia levännyt viheriällä
hautakummulla olevan valkean ristin alla hautausmaan pienessä,
rauhallisessa kulmassa, ja pieni Mea oli hyvin yksinään maailmassa.

Tosin oli hänellä äitipuoli, joka tarkasti täytti velvollisuutensa
häntä kohtaan, hänellä oli kolme reipasta sisarpuolta, hänellä oli isä,
joka sydämellisesti rakasti ainoaa lastansa.

Vaan tästä huolimatta tunsi pieni Mea itsensä hyvin yksinäiseksi. Isä
oli hiljainen, itseensäsulkeutunut pieni mies, lempeä, melkein kaino
olennoltaan, ahkera kuin muurahainen, tarkka ja luotettava. Hän oli
lääkäri, jonka vaikutus-ala oli laaja, ja sentähden hän harvoin oli
kotona omaistensa luona; jos joskus niin tapahtui, istui hän aina
hiljaa sanomalehti taikka kirja kädessä, huolimatta siitä, mitä hänen
ympäristössään tapahtui.

Hän oli sangen lyhytnäköinen ja hajamielinen, sekä tunsi hyvin vähän
sekä lapsintimiensa että oman tyttärensä mieltä ja luonnetta.

Mean äitipuoli vältti tarkkaan ja huolellisesti kaikkea, joka voisi
näyttää vääryydeltä Meaa kohtaan; hän koetti kohdella tytärpuoltansa
ihan samoin, kuin omia lapsiansakin, vaan juuri tämä koettaminen, jonka
selvään huomasi, poistutti pienen Mean sydämen häneltä.

Tohtorin rouva ei rakastanut tytärpuoltaan eikä ollut koskaan antanut
hänelle rakasta, sydämellistä silmäystä, hymyilyä, sanaa tahi hyväilyä.
Rakkauden päiväpaiste ei ollut koskaan loistanut Mean tiellä, ei
koskaan sulattanut hänen sydämensä ympärille yhä lujempaan kietoutuvaa
jäätä, ei koskaan taivuttanut hänen jöröä mieltään eikä ohjannut hänen
huolimatonta luonnettaan.

Ja sentähden tunsikin pieni Mea iloa, kun ilta lähestyi, kun tuli
hiljaisuus ja pimeys taloon, ja hän sai painaa pienen, surullisen
päänsä päänalukselle, kyyristyä vuoteelle ja unhoittaa koko ikävän,
surullisen elämän.

Kun Mea nukkui, oli hänellä aina hauska; silloin uneksui hän lepäävänsä
äitinsä helmassa, äitinsä, jonka muistoa hän pyhitti; silloin tunsi hän
äitinsä lämpöiset huulet poskellaan, näki hänen silmissään niin lempeän
silmäyksen, niin syvää rakkautta, että hänen pieni sydämensä sykki
onnellisuudesta. Hän kuuli äitinsä puhuvan hänelle lempeitä ja
hyväileviä sanoja, sellaisia, joita hän ei koskaan kuullut
todellisuudessa, ja äidin ääni oli sointuva, kuin kaunein soitto.
Silloin oli pieni Mea onnellinen. Aina näki hän samaa uuta, joka ei
kumminkaan koskaan tullut yksitoikkoiseksi, sillä juuri rakkautta, eikä
mitään muuta kuin rakkautta, ikävöi hän.

Kaiken sen rakkauden, joka täytti hänen sielunsa, -- ja se ei ollut
vähäinen, huolimatta hänen kylmästä ulkokuorestaan -- jakoi Mea isälle
ja äidin muistolle.

Hänen isänsä oli joskus hyväillen silittänyt tyttärensä päätä, painanut
suudelman hänen otsalleen ja lempeällä osanottavaisuudella kysellyt
häneltä yhtä ja toista; hän oli tosin heti vaipunut samaan miettimiseen
ja hajamielisyyteen, vaan mitäpä siitä; sillä ne harvat sanat, jotka
hän lausui, sekä etenkin se ääni, millä ne lausuttiin, oli lämmittänyt
pienen Mean sydämen ja saaneet hänet sanomattomasti rakastamaan
isäänsä.

Lemmekkäällä johdolla olisi Mea mennyt vaikka valkeaan, ystävällisesti
kehoittava silmäys olisi vaikuttanut häneen kiihoittavan kannuksen
tavoin ja saanut hänet uupumattomiin ponnistuksiin.

Vaan sellaista ei tullut koskaan Mean osaksi, ja sentähden oli hän aina
laiska ja haluton oppitunneilla, ei osannut koskaan läksyjään,
katsottiin auttamattoman typeräksi ja sai alituisesti nuhteita.

Hänen sisarensa Martta sitävastoin oli vilkas ja iloinen,
tiedonhaluinen, kaikkiin oppimisiin ihastunut, ja opettajatar kehui
häntä alituiseen.

Martta oli kaunis, ja veljensä ihailivat häntä sentähden, mutta pieni
Mea oli ruma ja sai usein kuulla sen.

Martan luonne oli tasainen ja iloinen, hän ei suuttunut koskaan
Kurtille ja Eerikille, mitä kepposia nämä hänelle tekivätkin.

Mutta pienen Mean kanssa ei Eerikki eikä Kurt koskaan antautuneet
leikkiin, sillä Mea suuttui ja tulistui niin, että veri syöksyi hänen
kasvoihinsa, ja kun veljet silloin nauroivat hänelle, juoksi hän pois,
piilotti kasvonsa käsiinsä ja itki.

Joka päivä meni Martta ja Mea Berghultiin, jossa paikkakunnalla oleva
kotiopettajatar opetti heitä yhdessä Laura Klintin sekä Fanny ja Nanna
Högfältin kanssa.

Joulu-ajalla päätettiin pitää tutkinto noiden viiden tytön kanssa.
Kiihoittaakseen heidän ahkeruuttaan oli Fannyn ja Nannan isä,
ruukinpatruuna Högfält, luvannut kaksi palkintoa, toisen tiedoista ja
toisen ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta. Tutkinto tulisi pidettäväksi
lasten vanhempien ja sisarusten läsnäollessa, jolloin kuka tahansa
läsnäolevista saisi kuulustella heitä.

Martta alkoi työskennellä suurimmalla innolla; leikit saivat kauaksi
aikaa väistyä syrjään, sillä Marttaa ei huvittanut nyt mitkään muut
toimet kuin lukeminen. Päivät päästään istui hän n.s. lastenkamarissa,
jossa hän ja Mea asuivat yhdessä, ja koko pöytä hänen edessään oli
peitetty kirjoilla ja kartoilla.

Martalla oli kunnianhimoinen luonne ja hän oli päättänyt, ettei kukaan
muu kuin hän tule saamaan palkintoa tiedoista, toisen palkinnon soi hän
kernaasti Fannylle tahi Nannalle, joilla oli huonompi pää ja jotka
eivät ensinkään voineet kilpailla hänen kanssaan.

Pikku Mea ei ollut luonnollisesti ajatellutkaan, että hän saisi
palkintoa, vaan kun hän eräänä iltana istui kahden isänsä kanssa
salissa, isä poltellen tupakkaa takkavalkean valossa, Mea tehden
ahkerasti käsityötä, jonka piti tulla valmiiksi ennen iltaa, katkaisi
tohtori äänettömyyden kutsuessaan pienen tyttärensä luoksensa.

Mea oli silmänräpäyksessä hänen vieressään.

Isä otti piipun suustansa, puhalti muutamia aimo savupilviä, siirsi
lasisilmiänsä ja katsoi vakavasti Meaa.

"Olen huomannut, että Martta alituisesti työskentelee
tutkintovalmistuksissa", sanoi hän. "Sinä, Mea, välität nyt yhtä vähän
lukemisesta kuin aina ennenkin. Tekisit minulle suuren ilon, Mea",
jatkoi hän laskien ystävällisesti kätensä hänen päänsä päälle ja
kääntäen hänen pienet kasvonsa ylös itseänsä kohden, "sinä tekisit
minulle suuren ilon, jos voisit saada palkinnon ahkeruudesta ja hyvästä
tahdosta!"

Vahva puna levisi Mean poskille. Isä suuteli häntä äänetönnä ja jätti
pian huoneen.

Hän ei puhunut enää tästä asiasta, mutta ne harvat sanat, mitkä hän oli
sanonut, olivat kylliksi saattamaan Meaa suurimpaan ahkeruuteen.

"Sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voittaisit tämän palkinnon", oli
isä sanonut.

Pienen Mean sydän sykki syvästi hänen ajatellessaan mahdollisuutta,
että hän voisi tehdä isän iloiseksi. Ei mikään ponnistus ollut hänen
mielestään liian suuri tuon päämäärän saavuttamiseen.

Vihdoin tuli tuo suuri, merkillinen, hartaasti odotettu päivä.

Harvat vieraat kokoutuivat heti päivällisen jälkeen avaraan
kouluhuoneeseen, jossa nuot viisi tyttöä istuivat sykkivin sydämin
odottamassa.

Martta veti huomion puoleensa selvillä ja varmoilla vastauksillaan,
mutta Laura oli yhtä perehtynyt oppiaineisiin, vaikka hänen äänensä
olikin hiljaisempi ja vapisevampi ja hänen muotonsa hämmästyneempi kuin
Märtan.

Martta tiesi, että Laura oli hänen vaarallisin vastustajansa, jonka
tähden hän katselikin Lauraa levottomilla, kateellisilla silmäyksillä.

Nyt teki ruukinpatruuna Högfält Lauralle äkillisen kysymyksen, johon
tämä ei heti voinut vastata; Martta katsoi häneen ja hymyili, Laura
punastui, sotkeutui ja vastasi väärin.

Ruukinpatruuna kääntyi Marttaan, joka loistavin silmin ja
itsetyytyväisyyden hymy huulilla antoi kuuluvalla äänellä ja valituilla
sanoilla oikean ja selvän vastauksen.

Pastori Klint nousi ja ilmoitti kuulustelemisen loppuneeksi. Senjälkeen
seurasi lyhyt neuvottelu hänen, opettajattaren ja ruukinpatruunan
kesken. Sitten piti pastori lyhyen, tilaisuuteen sopivan puheen, ja sen
loputtua vallitsi haudan hiljaisuus huoneessa. Molemmat palkinnot
olivat nyt jaettavat.

Pieni Mea oli tutkinnon kestäessä ollut hyvin sekava-ajatuksinen ja
vastannut kaikkea hullutusta, mutta tästä hän ei välittänyt, sillä isä
ei ollut joutanut tutkintoon ja hänestä oli yhdentekevä, mitä muut
hänestä arvelivat. Hän tiesi, että sitä palkintoa, jota hän halusi, ja
jonka saavuttamiseen koko hänen sielunsa, jokainen hänen ajatuksensa ja
halunsa olivat kiintyneet, ei annettu tutkinnossa osoitetuista
tiedoista, vaan lukukauden lopussa osoitetusta ahkeruudesta, ja koska
pieni Mea oli ollut sanomattoman ahkera viime ajoilla, rohkeni hän
toivoa tätä palkintoa.

Hän ajatteli lakkaamatta sitä riemua, jota hän tuntisi, kun hän
palkinto kädessä saisi syöksyä isän luokse, lukea hyväksyvän hymyn
hänen kasvoillaan ja kuulla hänen sanovan, että hän on tyytyväinen
pieneen tyttöönsä.

"Ruukinpatruuna Högfält, opettajattarenne ja minä", alkoi pastori
Klint, "olemme kaikki siinä luulossa, että Laura ja Martta seisovat
ihan samalla tiedon asteella, vaikka Lauran pelko vaikutti sen, että
hän ei tänään vastannut täydellisesti samalla varmuudella, kuin Martta.
Vaan koska ne palkinnot, jotka ruukinpatruuna Högfält on luvannut,
eivät olleet aiotut kiihoittamaan väärää kunnianhimoa, eikä turhaa
tiedoilla loistamisen halua, olemme me katsoneet oikeimmaksi antaa
Lauralle, joka on osoittanut suurinta kainoutta, palkinnon tiedoista."

Synkkä vihan pusa peitti Martan kasvot; tämä oli kova isku hänen
ylpeydelleen.

"Samasta syystä", jatkoi pastori, "emme ole katsoneet oikeaksi jakaa
toista palkintoa sille teistä, joka viimeisien viikkojen kuluessa
kieltämättä on osoittanut suurinta ahkeruutta, koska luulemme olevan
syytä peljätä, että häntäkin on väärät perusteet kehoittaneet tähän
ahkeruuteen, vaan tulee palkinnon saamaan Nanna Högfält, joka koko
lukukauden on osoittanut tasaisempaa ahkeruutta ja kestäväisyyttä."

Nyt seurasi tytöille varoitus työskentelemään itse työn tähden,
ilahduttaakseen vanhempiansa ja opettajatartansa, sekä tullakseen
kerran hyödyllisiksi ja kunnollisiksi jäseniksi yhteiskunnassa; vaan ei
kunnianhimosta ja turhamielisyydestä. Voimme aavistaa, että tuo hyvän
pastorin puhe tuli suureksi ylösrakennukseksi molemmille palkinnon
saaneille, Fannylle, joka ei ollut mitään toivonut eikä siis mitään
kadottanutkaan, ja vanhemmille sekä sisaruksille, vaan oli jotenkin
helppo huomata, että Martta ja Mea, joille puhe oikeastaan olikin
aiottu, eivät käsittäneet siitä sanaakaan.

Pieni Mea painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti; Martta seisoi
suorana hehkuvin poskin ja pää uhoittelevasti taakse käännettynä.

Tästä päivästä tuli pieni Mea laiskemmaksi ja huolimattomammaksi,
kuin koskaan ennen, ja antoi opettajalle alituisesti syytä
tyytymättömyyteen. Kaikki tämä vahvisti luuloa, että turhuus ja
kunnianhimo olivat olleet ainoat syyt, jotka olivat kiihoittaneet häntä
niin suureen ahkeruuteen viime viikoilla ennen tutkintoa.

Martta sitävastoin teki nyt työtä kaksinkertaisella innolla, joten
hänen onnistuikin pian päästä koko joukon edelle Lauraa. Tämä seikka
hankki hänelle paljon kiitospuhetta sekä opettajattarelta että
pastorilta ja ruukinpatruunilta.

Vaan ei kukaan tiennyt, kuinka todellisesti jaloa se kunnianhimo itse
teossa oli ollut, joka oli syynä Mean käytöstapaan. Ei kukaan
ymmärtänyt, että jos tämä aina omaan kykyynsä niin luottamaton lapsi
olisi saanut toivotun palkinnon, niin olisi tämä menestys kiihoittanut
vastustamattomasti häntä jatkuvaan ja suurempaan ahkeruuteen, kun
sitävastoin pettyneet toiveet ainoastaan vakuuttivat yhä häntä
vakuutuksessaan omasta kelpaamattomuudestaan ja kykenemättömyydestään.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana joulunpyhinä -- se oli Martan syntymäpäivä -- oli
sisaruksilla lapsikestit. Siellä tanssittiin, kurtiseerattiin,
oltiin koketteja ja kritikoitiin melkein samoin kuin suurissa,
täysikasvaneitten, ymmärtäväisten ihmisten kesteissä, ja koska pieni
Mea ei ollut kavaljeerien suosiossa, ei häntä juuri usein pyydettykään
tanssiin. Mutta tämä ei loukannut Meaa, sillä hän ei ymmärtänyt, että
siinä olisikaan mitään loukkaavaa; hän ei suuresti välittänyt
tanssista, se ei ollut hänestä hupaisempaa kuin mikään muukaan.

Erästä valssia tanssiessa seisoi kaksi poikaa, ottamatta osaa tanssiin.

"Miksi ette tanssi?" lausui Eerik, joka samassa kiiti ohitse Fanny
Högfältin kanssa, joka loisti tanssitaidossa yhtäpaljon kuin koulussa
taitamattomuudessa.

"Meillä ei ole tyttöjä", vastasivat nuoret kavaljeerit.

"Toinen teistä voipi tanssia pienen Mean kanssa", sanoi Eerik, "minä
näin hänet juuri vasta hyvin tyytymättömän näköisenä, kun ei kukaan ole
pyytänyt häntä tanssiin."

"Mean kanssa!" sanoi toinen keikareista, kääntyen toveriinsa. "Kuka
viitsii tanssia tuon jörön, ruman pennun kanssa!"

Mutta tuskin oli hän lausunut tämän, kun hän jo sydämestään katui
varomattomuuttaan; sillä lähellä häntä seisoi Mea erään kamarin ovella,
ja hänen surulliset, ruskeat silmänsä olivat kiinnitetyt puhujaan
tavalla, joka koski sydämeen saakka. Poika tahtoi rientää esiin ja
lausua jotakin ystävällistä, mutta pieni Mea oli kadonnut, eikä häntä
enään näkynyt koko iltana.

Hän oli rientänyt lapsikamariin, jossa hän kätki kasvonsa käsiinsä ja
itki sekä nyyhkytti hillitsemättömällä kiivaudella.

Tohtorin rouva huomasi pian Mean poissaolon ja lähetti heti Kurtin
etsimään häntä sekä käskemään häntä alas muiden luokse saliin;
näyttäisi sopimattomalta, jos Mea yksinään olisi poissa iloisesta
lapsijoukosta.

"Miksi ihmeellä sinä itket, Mea?" kysyi Kurt, pysähtyen kamarin
kynnykselle. "Onko joku suututtanut sinua?"

Ei vastausta. Ainoastaan nyyhkytyksiä.

"Äiti lähettää terveisiä, että tulet heti alas tanssimaan."

"Tanssimaan!" sanoi pieni Mea melkein karjumalla. "Mitä varten tekisin
sen? Kuka kehtaa tanssia minua kanssani, joka olen niin ruma!"

Kurt katsoi häneen säälivästi.

"Minä tanssin kanssasi", sanoi hän jalomielisesti. "Jos tulet muassani
alas, tanssin valssia kanssasi."

Ei! Ei! Mea ei tahtonut. Hän oli kuullut, kun Kurt äsken pyysi tuota
kaikkien lempimää Lauraa tanssiin. Se ääni soi toiselta se.

Vaan pieni Mea ei saanutkaan tänään heittäytyä rauhassa synkeihin
ajatuksiin. Pian seisoi itse hänen äitipuolensa kamarissa ja käski
hänen ankaralla äänellä heittämään juonittelut ja tulemaan alas muiden
seuraan.

Mutta pieni Mea seisoi uhoittelevan äänetönnä vastaamatta tai
tottelematta.

Sangen suuttuneena jätti äitipuoli huoneen.

Myöhemmin illalla, kun tohtori tuli erään sairaan luota, asettui hän
hetkiseksi salin ovelle ja katseli lapsia.

"En näe pientä Meaa?" sanoi hän vaimolleen.

"Hän on päättänyt tanssin ja huvittelemisen asemesta istua
lastenkamarissa ja itkeä."

"Pieni raukka, joku on varmaan saattanut hänet pahoilleen", sanoi
tohtori nopeasti. "Menen ylös puhelemaan hänelle, niin hän kyllä seuraa
minua alas."

"Ei maksa vaivaa", vastasi rouva kylmästi. "Mea uhoitteli minulle,
kun käskin häntä alas, ja nyt olen sanonut hänelle, että hän
rangaistukseksi saa olla siellä koko illan, vaikka hän oikutellessaan
tahtoisikin ottaa osaa tanssiin, eikä hän myöskään saa huomenna tulla
Ekhultiia."

Tohtori ei vastannut. Synkkä pilvi kiiti hänen muutoin lempeiden ja
tyventen kasvojensa yli ja hän jätti pian salin, näyttäytymättä enään
koko iltana. Mitä huoli hän tanssista, kun pieni Mea ei ottanut osaa
siihen.

Muutamia päiviä lastenkestien jälkeen sairastui Martta ja Mea yht'aikaa
tuhkarokkoon. Veljet olivat sairastaneet sitä ennen ja saivat sentähden
käydä katsomassa sisariaan.

"Äiti, eikö Martta enään koskaan saa takaisin kaunista, valkeaa
ihoaan?" kysyi Eerik säikähtyneenä. "Ovatko hänen kasvonsa aina
tuonlaiset?"

Ei kukaan kysynyt, näyttäisikö Mea aina tuonlaiselta, vaikka hänen
paiseensa olivat paljon suurempia ja punaisempia, kuin Martan. Mea veti
peitteen korvilleen, käänsi kasvonsa seinään päin ja oli nukkuvinaan.

Pojat olivat alituiseen Martan luona. He pelasivat hänen kanssansa
shakkia, he kertoivat hänelle satuja ja osoittivat kaikenlaisia pieniä
ystävyyden-osoituksia. Vaan ei kukaan huolinut Measta eikä tuo ollut
kummakaan, sillä hän oli aina tyytymättömän ja synkän näköinen, kun
Martta sitävastoin makasi tuossa niin lempeänä, iloisena ja
hymyilevänä. Mean äitipuoli jakoi hoitonsa kummallekin lapselle; olipa
hän Mean vuoteen ääressä useamminkin ja toimi hänen hoidossaan enempi,
sillä Mea oli kipeämpi kuin Martta.

Mutta tämä huoli ei synnyttänyt Mean sydämessä kiitollisuutta; sillä
hän huomasi, että kun äitipuolensa tuli Martan vuoteen ääreen, sai
hänen äänensä toisen soinnun, hänen kasvonsa ihan toiset juonteet.

Mutta ken voi sanoa muuta, kuin että tohtorin rouva oli esimerkiksi
kelpaava äitipuoli! Jos hän olisi kuullut jonkun epäilevän sitä, ei hän
olisi tullut ainoastaan loukatuksi, vaan olisi suuresti hämmästynytkin.

"En ole ikinä nähnyt niin kylmää ja kovasydämistä lasta kuin Mea",
sanoi rouva kerran miehelleen. "Kun tulen Martan vuoteen ääreen, kietoo
hän kätensä kaulaani, suutelee ja kiittää minua hoidostani. Vaan kun
tulen Mean luokse, kääntyy hän tavallisesti pois ja on nukkuvinaan,
jottei hänen tarvitseisi puhua, ja kun kysyn kuinka hän voipi ja
haluaako hän mitään, vastaa hän aina niin lyhyesti ja tylysti kuin
mahdollista. Ja Jumala tietää, että olen hoitanut häntä suurimmalla
hellyydellä ja huolella, olenpa valvonutkin pari yötä hänen vuoteensa
vieressä, enkä ole kammonut mitään ponnistuksia hänen tähtensä. On
sangen kovaa saada ainoastaan kiittämättömyyttä vaivoistaan, on sangen
ikävää, ett'en voi voittaa tämän lapsen sydäntä." Ja rouva tahtoikin
todella olla hyvässä suhteessa tytärpuoleensa, vaan hän ei käsittänyt
oikeaa keinoa tämän päämäärän saavuttamiseen. Hän _vaati_ rakkautta,
kun hänen olisi pitänyt _antaa_ sitä.

"Se on todella sangen ikävää", sanoi tohtori miettien, "sangen ikävää
ja ihan käsittämätöntä, vieläpä ihmeellistäkin, sillä pieni Mea ei ole
luonteeltaan kylmä, kaukana siitä." Ja tämän harvinaisen puheen
jälkeen, joka pikemmin oli ehdoton ajatuksien ilmaus, kuin rouvalle
aiottu, vaipui tohtori uudelleen hiljaiseen miettimiseen, ja hänen
vaimonsa jätti hänet, loukattuna sentähden, että tapasi niin vähää
yksimielisyyttä asiassa, joka, kuten hän luuli, tuotti hänelle paljon
surua, mutta joka oikeastaan harmitti ja suututti häntä.

       *       *       *       *       *

Pari vuotta oli kulunut.

Martta oli kasvanut ja oli tullut pitkäksi, siroksi ja kukoistavaksi 18
vuotiaaksi ruusuksi, iloisilla, kirkkaan sinisillä silmillä. Hänen
päänsä oli ylpeästi kallellaan ja itseensätyytyväisyyden kopeutta
ilmautui koko hänen olennossaan.

Pieni Mea oli vielä sama hiljainen ja itseensäsulkeutunut lapsi,
sirokasvuinen, kalpeaposkinen, huulet totisesti sulkeuneet, tummien
silmien luonti synkkä.

Kurt ja Eerik olivat jo pari vuotta sitten tulleet lukioon ja jättäneet
kodin. Martta ja Mea jatkoivat yhä lukujaan Berghultissa olevan
kotiopettajattaren kanssa.

Kun Mea eräänä aamuna tuli eineelle, oli isän sija pöydässä tyhjä. Hän
katsoi ympäri huonetta nopealla, pelokkaalla silmäyksellä ja kysyi
nopeasti: "Missä isä on?"

"Huoneessaan", vastasi hänen äitipuolensa. "Hän on yöllä äkkiä
sairastunut."

"Voi, sen minä tiesin, minä tiesin sen!" huudahti pieni Mea. "Näin
unta, että seisoin yksinäni kirkkomaalla äitini haudalla. Oli hyvin
pimeä, vaan juuri pääni päällä taivaalla näin yksinäisen kirkkaan
tähden, joka nyökkäsi ja loisti niin ystävällisesti minulle, ja minä
tiesin, että tuossa tähdessä oli äitini sielu.

"Silloin kuulin hiljaisen suhinan äidin haudalla kasvavissa haavoissa,
näin viheriän kunnaan aukenevan ja ruumissaatto tuli hiljaa ja
juhlallisesti kulkien kirkkomaata pitkin. Kannettiin eräitä paareja, ja
kun loin silmäni niihin, lepäsi niillä isäni. En voinut muutaman
minuutin aikaan nähdä mitään, vaan kun sitten taasen katsoin ylös, oli
kaikki hiljaista ja rauhallista, kuten ennenkin; ainoa muutos oli
siinä, että nyt kaksi tähteä yhden asemesta viittasivat minulle."

"Haaveita vaan", lausui äitipuoli lyhyesti, mutta hän kalpeni kumminkin
silminnähtävästi. Hän oli juuri menemässä miehensä luokse, kädessään
lasi väkevää teetä, jota sairas oli pyytänyt, vaan hän laski nopeasti
tarjottimen ja kiiruhti ulos lähettämään sanaa kaupunkiin lääkärille,
että tämä heti tulisi sairaan luo, vaikka tohtori oli kieltänyt
kutsumasta häntä.

Pieni Mea otti tarjottimen ja hiipi hiljaa ja varovasti, kuten aina,
isänsä huoneeseen.

Kuinka kalpealta ja kipeältä hän näytti! Pieni Mea kummasteli suuresti
sitä, ettei hän ennen ollut huomannut, kuinka laiha ja surkastunut isä
oli.

Tämä otti teelasin Mean kädestä, tyhjensi sen ja jätti sen takaisia
sanomatta sanaakaan.

Mea seisoi hetkisen hiljaa hänen vieressään; lopuksi kysyi hän hiljaa:
"Oletko, isäni, hyvin kipeä?"

"Ah, oletko Mea?" Isä käänsi nopeasti päänsä, tarttui Meaa kädestä ja
veti hänet lähemmäksi.

"Olen, Measeni, olen hyvin kipeä. Pelkään, taikka oikeammin toivon,
että minut pian kutsutaan täältä ja saan yhdistyä äitisi kanssa.

"Kun tuntee itsensä hyvin kipeäksi, pieni Mea, niin ei enää haluta
elää. Kun lapsellinen rakkaus taivaalliseen isään lämmittää sydämen, ja
vielä lisäksi se, joka maan päällä on ollut kallein kaikista, odottaa
tuolla ylhäällä silloin ei kuolema peloita.

"Ainoa, joka minua huolettaa, ajatellessani lähellä olevaa loppuani, on
se, kun tiedän, että sinä, Measeni, vuodatat monta katkeraa kyyneltä
haudallani. Vaan koeta, lapseni armas, olla levollisena. Elä itke niin
kovasti, sillä silloin et saa olla luonani. Olen sangen heikko ja
tarvitsen hiljaisuutta ja lepoa."

Mea nieli kyyneleensä ja istui eräälle jakkaralle isän viereen.

"Äitipuolesihan on aina ollut hyvä sinulle, Mea", lausui tohtori
taasen, "hän on kohdellut sinua, kuten omaa lastaan. Tekikö isäsi
sinulle vääryyttä, antaessaan sinulle äidin sen sijaan, jonka olit
kadottanut?"

Mea painoi äänetönnä päänsä alas.

"Mea, lapsoseni, et saa jättää kysymystäni vastaamatta. Eikö
äitipuolesi ole vaalinut ja hoitanut sinua, kun olet ollut kipeä,
opettanut ja ohjannut sinua, kun olit nuorempana, oikaissut virheitäsi
ja eikö hän sanalla sanoen ole täyttänyt kaikkia äidin velvollisuuksia
kohtaasi?"

"On", vastasi Mea hiljaa, vaan hyvin katkerasti, "kaikki muut, vaan hän
ei ole rakastanut minua."

Suru ja huoli kuvautui isän kasvoissa. Hän huokasi syvään ja vaipui
mietteisiin.

Mean kädet olivat hänen käsissään. Tytön silmät, ei enään kylmät ja
tylyt, vaan sanomattoman sydämellistä lempeä ja hellyyttä osoittavat,
olivat kääntymättä kiinnitetyt isän kasvoihin.

Hetken kuluttua alkoi tohtori jälleen puhua. "Mea, tahdotko täyttää
kuolevan isäsi viime tahdon? Tahdotko muistaa sen koko elämäsi aikana
ja koetatko toimia sen mukaan."

"Lupaa minulle, lapseni, tulla äitipuoltasi kohtaan yhtä hyväksi
tytöksi, kuin olet ollut minua kohtaan. Lupaa minulle, että aina koetat
hillitä kapinoitsevaa mieltäsi ja taipua äitisi tahtoon. Lupaa, että et
enään tylyydellä ja kylmyydellä peräytä jokaista ystävällisyyden
osoitusta hänen puoleltaan. Minä en voi olla levollinen ennenkuin sinä,
Measeni, lupaat minulle tämän."

"En uskalla", sammalti Mea. "En todellakaan uskalla luvata, isä. Vaan
tahdon koettaa, tahdon tehdä kaikki, mitä voin."

"Mea!" huusi Martta salissa. "Kello on 9, meidän täytyy lähteä
Berghultiin."

Mea nousi ylös, painoi hellän suutelon isänsä laihalle kädelle, ja oli
pian senjälkeen Martan kanssa matkalla Berghultiin.

Tänään kävi läksyjen kanssa hullummasti kuin tavallisesti. Tuo uusi,
suuri huoli oli karkoittanut Mean mielestä kaikki, mitä hän eilen niin
suurella vaivalla oli oppinut. Sitäpaitse oli hän nyt ihan
tarkkaamaton, vaipui usein omiin mietteisiinsä, eikä kuullut edes mitä
hänelle sanottiin.

Opettajatar oli hyvin pikainen, etenkin Mealle, joka, useammasti kuin
yhden kerran oli lopettanut hänen muutoinkin niukan kärsivällisyytensä.
Hän puhutteli Meaa ankarasti; Mea vastasi tylysti. Opettajatar
raivostui. Hän nosti kätensä ja silmänräpäystäkään miettimättä löi Meaa
vihasta ja nöyryytyksestä hehkuvalle poskelle.

Mea hypähti ylös leimuavin silmin. Hän jätti huoneen, otti hattunsa ja
sadetakin, sekä riensi hillitsemättömästi itkien kotiinsa. Huomaamatta
hiipi hän täällä omaan huoneeseensa.

Noin tunti sen jälkeen koputettiin ovelle. Martta astui sisään ja toi
äidiltään sen käskyn, että Mean tuli viipymättä tulla saliin.

Opettajatar, neiti Ros, oli seurannut Meaa kotiin, valittamaan
tohtorinnalle hänen sopimattomasta käytöksestään. Ensin oli Mea ollut
sangen tarkkaamaton, sitten näsäkäs, ja lopuksi oli hän lähtenyt
kotiinsa keskellä tuntia, huolimatta siitä, että opettajatar oli useita
kertoja kutsunut häntä takaisin. -- Noin kuului valitus.

Martta koetti puolustaa Meaa, vaan hän sai ankaran käskyn olla hiljaa
ja poistua huoneesta.

Mea oli itkenyt kovasti. Astuessaan sisään, oli hän hyvin kalpea, vaan
huomattuaan neiti Ros'in, ojentautui hän suoraksi ja heitti
uhkaylpeästi päänsä taaksepäin, samassa kuin suuttumuksen puna
uudelleen nousi hänen kasvoillensa.

"Sinä olet kohdellut opettajatartasi hyvin pahasti, pyydä häneltä heti
anteeksi!"

Mea ei liikahtanutkaan.

Kerta toisensa perästä uudistettiin käsky yhä ankarammalla äänellä,
vaan turhaan.

Kylmänä, uhkamielisenä ja taipumattomana seisoi Mea. Hän ei näyttänyt
kuulevankaan äitipuolensa sanoja.

"Vaikka minua suuresti pahoittaa, että olen pakoitettu katkeroittamaan
isäsi viime hetkiä", sanoi tohtorinna lopuksi, "en kumminkaan tiedä
muuta keinoa, kuin antaa 'hänelle tiedoksi sinun tämänpäiväisen
käytöksesi, jotta hän käyttäisi sitä valtaansa, mikä hänellä on
ylitsesi, saadakseen sinut nöyrtymään ja tunnustamaan vikasi. Mea, olen
luullut, että sinä rakastat isääsi. Olen luullut, että olet valmis
mieluisammin tekemään mitä tahansa, kuin saattamaan huonolla
käytökselläsi surua hänelle, joka elää kentiesi ainoastaan muutamia
päiviä. Olen pahoillani, että olen erehtynyt sinun suhteesi."

Ylpeä, taipumaton uhkamielisyys katosi äkkiä Mean kasvoilta. Hän
kumartui alas ja itki.

"Oi! Olkaa armollinen, älkää sanoko hänelle mitään", rukoili hän
nöyrästi ja tuskallisesti.

"Tahdotko heti pyytää anteeksi neiti Ros'ilta?"

Mea heitti uudelleen päänsä taaksepäin. Suunsa vetäytyi yhtä
uhkamieliseksi. Hänelle oli todella vaikeata nöyrtyminen, yhtä vaikeaa,
melkeinpä mahdotonta vanhan loukkauksen unhoittaminen.

Tohtorinna kääntyi kylmästi hänestä.

"Olkaa varma, neiti Ros, että te ennemmin tahi myöhemmin saatte
hyvitystä", sanoi hän ojentaessaan opettajattarelle kätensä
jäähyväiseksi. "Katsotaan, kuinka kauan tuo lapsi rohkenee uhoitella
meille."

Sen sanottuaan astui hän suoraan miehensä sairashuoneeseen.

Pieni Mea ei nähnyt sinä päivänä isäänsä. Hän ei voinut kohdata tämän
surullista, nuhtelevaa silmäystä. Yöllä oli hänen mahdotonta nukkua.
Hänen käytöksensä, joka täydellisesti soti sitä lupausta vastaan, minkä
hän aamulla oli antanut isälleen, oli katkerana hänen mielessään. Se
vääryys, jonka hän itse oli kärsinyt, pieneni pienenemistään, kun hän
yksinäisyydessä tarkasteli itseään, ja hänen omat virheensä, suru, jota
hän oli saattanut sairaalle isälleen, kuvautui yhä selvemmässä valossa.
Äkkiä leimahti Mean mieleen tuskallisena pistoksena ajatus: "kentiesi
ei hän enään näekään huomispäivää elävin silmin. Kentiesi en tapaakaan
häntä enään tässä maailmassa!" Mea nousi vuoteeltaan, puki nopeasti
vaatteet päälleen ja riensi alas portaita isänsä huoneeseen, jossa hän
syöksyi polvilleen vuoteen viereen ja puhkesi katkeraan itkuun.

"No, no, rakas lapseni, tyynny nyt toki", sanoi isä levottomana ja
huolissaan.

"Ah, isä, rakas isä, onko mahdollista, että voit antaa minulle
anteeksi", nyyhki Mea.

"Rakas lapseni, voin kaikesta sydämestäni. Olin hyvin pahoillani,
Meani, hyvin pahoillani, kun olet ollut niin tottelematon, vaikka
lupasit, että koetat olla hyvä tyttö. Olin hyvin pahoillani, vaan
vihassa en ole ollut sinulle, Measeni, ainoa lapseni. Eikö totta, että
nyt et vastustele äitisi tahtoa, vaan pyydät huomenna neiti Ros'ilta
anteeksi?"

"Pyydän, sinun tähtesi, isäni, pyydän, vaan en sentähden, että olen
ollut väärässä."

Isä pudisti suruisena päätään, vaan ei sanonut mitään.

"Koska vielä olet valveilla", sanoi hän lopuksi, "voit lukea minulle
jotakin, mitä itse haluat, Raamatusta. Tarvitsen jotakin tyynnyttävää,
johon voin kiinnittää ajatukseni, kun olen valveilla yökaudet. Mieleni
tulee muuten hyvin suruiseksi ja toivottomaksi."

Mea otti isänsä kirjoituspöydältä suuren raamatun, avasi mielipaikkansa
27 Psalmin ja luki lempeällä, miellyttävällä, syvää kunnioitusta
ilmaisevalla äänellä: "Herra on minun valistukseni ja autuuteni, ketä
minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä minä vapisen?" Kun
hän tuli kymmenenteen värssyyn, pysähtyi hän silmänräpäykseksi, huokasi
syvään ja luki hiljaisella, vapisevalla äänellä: "Sillä minun isäni ja
äitini hyljäsivät minut; mutta Herra korjasi minut."

Isä huomasi hänen liikutuksensa ja ymmärsi hänen tunteensa.

"Me emme hyljää sinua, rakas lapsi", sanoi hän. "Muista, Measeni, että
et koskaan anna päästä sen ajatuksen valloilleen, että olet yksinäsi ja
hyljättynä, ett'ei sinulla ole ketään, joka sinusta pitää. Löytyy
harvoja seikkoja, jotka voisivat repiä rikki vanhempien ja lasten
väliset siteet, ja minä olen varma, että kuolema ei kuulu näihin. Kuolo
on ainoastaan ulkonaiselta, ruumiilliselta kannalta katsoen eroaminen,
sillä vapautettu henki on riippumaton ajasta ja paikasta. Ole aivan
vakuutettu, Mea lapseni, että äitisi ja minä voimme nähdä sinut, surra
sinun vikojasi ja iloita jokaisesta voitosta, jonka saat itsestäsi."

Täyteliäällä ja lämpöisellä sydämellä, vakavia aikeita mielessään,
palasi Mea vihdoin huoneeseensa ja nukkui tyyneesti suloisten unelmien
keskellä.

Seuraavana aamuna esitti hän anteeksipyyntönsä neiti Ros'ille, vaan
ääni ja käytös olivat kaukana nöyrästä, ja opettajan ynnä oppilaan väli
tuli tämän tapauksen jälkeen paljo pahemmaksi kuin ennen. -- Mean
suuttumus katosi tosin vähitellen, vaan kärsimäänsä häväistystä ei hän
voinut unhoittaa, ja hänen käytöstapansa ei ollut tästä lähtien
opettajaa kohtaan koskaan oikein kunnioittavaa.

Neiti Ros taasen oli tosin, kun hänen tulisin vihansa oli lauhtunut,
huomannut erehdyksensä, vaan liian ylpeänä tunnustamaan sitä, otti hän
kylmänä ja tylynä vastaan Mean anteeksipyynnön, ja koko se suuttumus,
jota hänen olisi pitänyt tuntea omaa tulisuuttaan kohtaan, kohtasi
Mean, joka oli tuon tulistumisen syynä. Lukutunnit tulivat Mealle yhä
tuskallisemmiksi. Hänen välinpitämättömyytensä eneni, vaikka hän koetti
sitä ehkäistä.

Päiviä, viikkoja, kuukausia kului sillävälin ilman että sairaan tilassa
huomattiin mitään muutosta. Ajatus hänen kuolemastaan poistui yhä
enemmän Measta. Hän oli nyt tottunut näkemään hänet heikkona ja
kipeänä, ja kun sairas ei huononnut, elähdytti Meaa toivo, että hän
rupeaa paranemaan.

Eräänä päivänä Toukokuun alussa, kun Martta ja Mea palasivat
Berghultista, kohtasi heitä näkö, joka sai Martan huudahtamaan, kun Mea
seisahtui kuin kivettynyt ja tuli kalman kalpeaksi. Sitten kääntyi hän
hiljaa pois ja katosi pian puistoon.

Tohtorin ikkunaan oli levitetty valkea lakana.

Mea jatkoi harhailevaa kulkuaan puistossa. Hän ei voinut palata tuohon
kotiin, jossa hän nyt piti itseään aivan yksinäisenä. Nyt ei löytynyt
ketään koko avarassa maailmassa, joka välittäisi hänestä. Nyt voisi hän
mielellään kuolla, sillä hänellä ei ollut mitään, jota varten hän
eläisi, eikä kukaan kaipaisi häntä!

"Oi, jospa kuolo olisi samaa kuin tyhjäksiteko!" huokasi hän katkeran
tuskan sokaisemana. "Silloin en epäilisi itse ryöstää elämää
itseltäni."

Mea oli usein synkässä mielessään käyskennellessään miettinyt
itsemurhan ajatuksia, kuitenkin ainoastaan silloin, kun hän oli pieni,
ja tämä oli ensi kerta moneen vuoteen, kuin tuollainen ajatus heräsi
hänen mielessään. Hän häpesi omien ajatuksiensa syntisyyttä ja
ymmärtämättömyyttä, ja kukistaakseen rajua tunteittensa kuohua kiiruhti
hän yhä kulkuaan.

Väsyneellä ruumiilla, vaan tyvenemmällä mielellä tuli hän vihdoin
kotiin. Kalpeana ja äänetönnä, kuten hahmo, astui hän äiti- ja
sisar-puoliensa luokse saliin.

Hän lähestyi tohtorinnaa ja vapisevalla äänellä rukoili häntä kertomaan
isän viime hetkistä, oliko kuolonkamppaus pitkällinen, ja ennen
kaikkia, oliko isä jättänyt minkäänmoisia tervehdyksiä hänelle.

Ensi kerran elämässään näki Mea kyyneleitä kasvatusäitinsä ankaroissa
silmissä, liikutusta hänen kylmissä kasvoissaan. Ensi kerran kuuli hän
lempeyden vivahdusta hänen äänessään, kun hän vastasi tytärpuolensa
kysymyksiin.

"Hänellä ei ollut ollenkaan tuskia. Pari tuntia nukkui hän tyynesti,
enkä minä aavistanut mitään vaaraa. Vaan kun hän heräsi, näyttivät
hänen silmänsä jo sammuneen, eikä viipynyt monta minuuttia, ennenkuin
hän veti viime henkäyksen. Viimeinen selvä sana, minkä hän lausui, oli
'pieni Mea', jota hän uudisti kaksi kertaa."

Mean rusennettu sydän etsi huojennusta viljavissa, äänettömissä
kyynelissä.

Tohtorinna kietoi kätensä hänen vyötäisilleen ja tahtoi sulkea hänet
syliinsä, vaan Mea ei ollut koskaan tottunut löytämään hänessä
osanottavaisuutta ilossa eikä surussa, eikä voinut sentähden itkeä tätä
katkerinta itkuaan hänen rinnoillaan. Hän vetäysi kylmästi äitipuolensa
syleilystä ja juoksi omaan huoneeseensa. Tohtorinnan kasvot
synkistyivät.

"Aina sama tylyys", sanoi hän katkerasti. "Aina sama itsepintainen
kieltäytyminen vastaanottamasta pienintäkään ystävyyden-osoitusta!"

Muutamia viikkoja tohtorin kuoleman jälkeen sai hänen vaimonsa kirjeen
Mean äidinäidiltä, joka halusi saada ainoan enään elossa olevan
sukulaisensa luoksensa. Hänellä oli pieni maatila, johonka hän oli
perustanut pienen lapsikodon, missä hän antoi vuosittain vapaan hoidon
ja opetuksen 10:lle turvattomalle tytölle. Hänen ainoa, naimaton
tyttärensä oli ollut hänellä apuna lasten kasvatuksessa ja samassa
hyvin tarpeellisena seurakumppalina vanhukselle yksinäisyydessä, vaan
tämäkin oli nykyään kuollut, ja äidinäiti kaipasi suuresti pientä
tyttärensä tytärtä, jotta tämä voimiensa mukaan koettaisi korvata
poismennyttä.

Nämät olivat ne syyt, joita äidinäiti ilmoitti kirjeessään
tohtorinnalle, vaan varsinainen syy, jonka tähden hän halusi saada Mean
luoksensa, oli se, että hän aavisti, että pieni Mea nyt isänsä kuoleman
jälkeen tuntisi itsensä sangen yksinäiseksi isänsä kodissa, ja hän
halusi saada jakaa Mealle osan siitä rakkaudesta, joka tulvaili hänen
sydämessään.

Tohtorinna antoi kirjeen Mealle ja kysyi, mitä hän arveli, mutta tämä
tapahtui sellaisella tavalla, joka osoitti, että äitipuoli jo,
huolimatta Mean vastauksesta, oli tehnyt päätöksensä. Hän ei suinkaan
voinut suostua lähettämään tytärpuoltansa luotansa heti isän kuoltua;
naapurit ja tutut olisivat voineet selittää sen tapauksen tohtorinnalle
hyvin epäsuosiollisella tavalla.

Sentähden tekikin Mea sangen viisaasti, pyytäessään äitipuoltaan
määräämään hänen kohtalonsa, sillä ei olisi ollut mitään hyötyä, jos
hän olisikin ilmoittanut tohtorinnaa tahtoa vastaan sotivan halunsa.

Mea oli aniharvoin kuullut puhuttavan äidinäidistään, eikä kukaan ollut
opettanut häntä rakastamaan ja arvossa pitämään tätä nimeä. Hän oli
Mealle vieras, ja kun Mea osoitti orjallista pelkoa kaikkiin vieraisiin
oloihin, oli hän heti valmis taipumaan äitipuolensa tahtoon ja
luopumaan tästä matkasta.

Velvollisuudentunto tosin vastusti tätä päätöstä ja sanoi, että oli
hyvin itsekästä kieltäytyä, kun hän voisi olla iloksi ja avuksi
vanhalle äidinäidilleen; mutta silloin sanoi toinen ääni hänen
rinnassaan, että äidinäidille olisi oikeastaan vähän hyötyä siitä, että
Mea tulisi hänen luoksensa, sillä koska oli Mean läsnäolo levittänyt
ympärilleen iloa ja hupaisuutta?

Mealla oli hänen ikäisilleen aivan tavaton taipumus vanhoihin tuttuihin
esineisiin ja oloihin, ja kaikki uusi, mikä tavallisesti ilahduttaa
muita nuoria, oli hänen mielestään samaa, kuin kieltäytyminen jostakin
vanhasta, joka jo oli tullut hänelle rakkaaksi.

Hän rakasti hautausmaata, jossa nyt molemmat vanhemmat lepäsivät;
siellä oli niin tyventä, niin hiljaista, niin rauhallista, ja siellä
tuntui hänestä vanhemmat olevan niin lähellä.

Hän rakasti vanhaa harmajaa rakennusta metsänrinteessä viheriöine
luukkuineen, korkeine, jyrkkine kattoineen, johon hänen isänsä oli
ensikerran tuonut nuoren, rakastetun morsiamensa, jossa he olivat
eläneet yhdessä yhden ainoan sekoittamattomalla, taivaallisella
autuudella täytetyn vuoden; jossa Mean kehto oli seisonut, ja jossa
lopuksi isä ja äiti, ainoat olennot, jotka olivat hänelle kalliit,
olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä.

Olisi ollut hänelle suuri uhraus jättää nämät rakkaat tutut seudut ja
käydä tuntemattomia kohtaloita kohden. Hän tyynnytti omaatuntoansa
sillä, että äidinäiti kyllä helposti löytää jonkun toisen, sopivamman
ja paremman, kuin hän.

Niin pieni kuin Mea olikin, eli hän sulkeutuneena menneisiin, ja hänen
kovasti kiihoitettu kuvitusvoimansa sai tulla avuksi silloin, kun ei
muisti riittänyt.

Hän koetti lakkaamatta muodostaa itselleen kuvaa siitä elämästä, jota
hänen vanhempansa nauttivat lyhyellä yhdessäolo-ajallaan, hän kutsui
sielussaan esiin äitinsä kuvan, ympäröittynä runollisella
ruusuloisteella, ja hän uudisti yhä muistossaan jokaisen hyväilyn,
jokaisen lempeän sanan eli silmäyksen, joilla isänsä eläessään oli
kohdellut häntä.

Nämät muistot ja kuvitukset tekivät hänet onnelliseksi, eikä hän
tuntenut ensinkään tarvitsevansa solmia uusia ystävyyden liittoja.

Nyt oli koko hänen elämänsä ainoa päämaali elää niin, että hän voi
ilahuttaa vanhempiansa taivaassa, taistella vikojansa vastaan ja saada
kerran kohdata rakkaimpansa. Tähän tarkoitusperään kiinnitti hän kaiken
halunsa, toivonsa ja unelmansa.

Tohtorinna kirjoitti äidinäidille, että, koska jo isän eläessä oli
päätetty, että pastori Klint valmistaa ensi talvena Marttaa ja Meaa
ynnä kolmea muuta koulutoveria Herran ehtoolliselle, ja koska tämä
päätös oli saavuttanut isän suostumuksen, niin ei hän nyt tahtonut
muuttaa sitä, vaan hän toivoi sydämellisesti, että Mea jonakin muuna
vuotena voisi käyttää hyväkseen äidinäidin kutsua j.n.e.

Mea täytti viisitoista vuotta samana syksynä, kun rippikoulu alkoi,
Martta tuli 17 vuotiaaksi talven kuluessa.

Martalla oli vilkkaampi ja nopeampi käsityskyky kuin useilla hänen
ikäisillään, vaan pienen Mean ymmärrys oli kypsyneempi, hänen
luonteensa oli syvempi ja itsetietoisempi, kuin tämänikäisillä tytöillä
tavallisesti on.

Mea veti rippikoulussa huomiota puoleensa taidollaan yhtä vähän, kuin
kouluajallakin. Hän ei vastannut koskaan kysymystä, jos ei sitä suoraan
oltu aivottu hänelle, ja näitäkin jätti hän usein vastaamatta, sillä
hänen suuri kainoutensa ja itseensä luottamattomuus oli syynä siihen,
että hän ei uskaltanut koskaan vastata, jos hän ei ollut ihan varma
vastauksen oikeudesta, ja jos hän ei voinut sitä lausua selvillä
sanoilla. Ei kukaan kuullut hänen milloinkaan vastaavan väärin, vaan
siitä huolimatta olivat toverit yhä samaa mielipidettä, joka heillä
kouluajallakin oli hänestä, että hän oli sangen yksinkertainen. Mea oli
ajatustapansa, koko henkisen suuntansa suhteen niin eroava heistä, että
ei ollut ihmeellistä, jos he eivät tunteneetkaan taipuvaisuutta ja
myötätuntoisuutta häneen, samoin kuin Meakaan ei tuntenut taipumusta
ajatusten vaihtoon heidän kanssansa.

Hän oli niin suuresti eroava tavallisista tytöistä, että pastori Klint,
jolla ei ensinkään ollut rakkautta nuorisoon, eikä siis myöskään
todellista kykyä tutkimaan heidän luonnettaan, erehtyi samoin kuin
kaikki muutkin, ja luuli hänen umpimielisyyttään ja itseensä
sulkeutumista kylmyydeksi, hänen hiljaisuuttaan ja kainouttaan
henkisten lahjojen puutteeksi.

Ehtoolliselle valmistus-aika ei ollut ensinkään hauskaa Mealle; se oli
täynnä levottomuutta ja hiljaista taistelua. Kuta lähemmäksi
kasteenliiton vahvistuspäivä läheni, sitä alakuloisemmaksi ja
levottomammaksi tuli hänen mielensä. Hänen luottamattomuutensa
aikeittensa puhtauteen, hänen epävakavuutensa päätöksissä tuli yhä
suuremmaksi, ja hän vartosi suurella tuskalla ja pelolla päivää,
jolloin hänen alttarin edessä pitäisi antaa lupaus, jota hän ei luullut
voivansa täyttää. Lisäksi nuhteli omatuntonsa häntä ankarasti siitä,
että hän oli hyljännyt mummon kutsumuksen. Eikö olisi ollut suuri ilo
kalliille äitivainajalle, jos hän olisi omistanut elämänsä hänen
äitinsä hoitamiseen tämän vanhoilla päivillä? Tuleeko mikään uhraus
edes kysymykseenkään tuonlaisen tarkoitusperän saavuttamiseksi? Kuinka
itsekäs hän oli ollut, kuinka vastoin parhaita aikeitaan hän oli
toiminut? Ja kumminkin, vaikka hän oli niin kurja, niin itsekäs, niin
rakkaudeton ja niin horjuva uskossaan, kumminkin rohkeneisi hän astua
Herran alttarin eteen! Mahdotointa.

Kumminkaan ei hän tiennyt mitään keinoa, jolla hän voisi välttää tämän.
Mitä sanoisi äitipuoli, mitä pastori, mitä sisarukset ja toverit, jos
hän kieltäytyisi ottamasta osaa Herran ehtoolliseen?

Mutta kuinka hän toiselta puolen taasen, kuinka rohkenisi hän astua
Kaikkitietävän silmien eteen jaetulla sydämellä, horjuvalla uskolla?

Hän oli kauheassa tuskassa, eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa hän
olisi voinut jakaa huolensa, ei ketään, joka olisi neuvonut ja ohjannut
häntä. Turhaan haki hän tukipaikkaa horjuvalle mielelleen,
harhaileville aatteilleen. Rukous ei tuottanut hänelle lohdutusta,
sillä hän ei uskonut, että se oli kykeneväkään tuottamaan sitä.

Herran ehtoolliselle laskemispäivän aamulla koputettiin hiljaa
tohtorinnan ovelle. Mea astui sisään kalpeana, arat silmäykset maahan
luotuna. Martta istui äitinsä jalkojen juuressa eräällä jakkaralla käsi
kädessä hänen kanssansa, niin kauniina valkeassa puvussaan, pelokas ja
kumminkin onnellinen mielen-ilmaus kasvoilla.

Tohtorinna nousi ylös Mean tultua, sulki hänet ystävällisesti syliinsä,
suuteli häntä ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, Mea, tänä
juhlallisena päivänä!"

Mea irtausi nopeasti hänen syleilystään. "Tahdoin ainoastaan sanoa
äidille", sanoi hän nopeasti, "että olen ajatellut -- että olen
aikonut, se tahtoo sanoa, olen päättänyt etten ota osaa ehtoolliseen
tänään."

Lausuttuaan suurella ponnistuksella tämän, riensi hän syvään huoaten
ulos, ennenkuin tohtorinna tahi Martta edes ehtivät tointua
hämmästyksestään.

Mea oli mennyt ulos, ei kukaan tiennyt mihin, ja vasta kirkon-ajan
loputtua palasi hän kotiin.

Kurt ja Eerik, jotka olivat tulleet kotiin katsomaan sisarien ripille
laskemista, ryntäsivät päivällispöydässä hänen kimppuunsa
lukemattomilla kysymyksillä, eikä Mea parka tiennyt, kumpi häntä
enemmän vaivasi, veljestenkö pilkalliset sanat, vai tohtorinnan jäätävä
kylmyys.

Ei kukaan lausunut ystävällistä sanaa hänelle, ei kukaan koettanut
saada häntä avaamaan sydäntään. Heti päivällisen jälkeen riensi hän
vanhempiensa haudalle, saadakseen siellä edes kyyneleillä lieventää
pakahtuvaa sydäntään.

Päätös, jonka hän oli tehnyt, oli tulos kahden yön valvomisesta
rukouksessa ja sisällisissä taisteluissa. Hän oli toiminut omantuntonsa
mukaan ja luullut, että kun hän teki sen, mitä hän katsoi
velvollisuudekseen, palaisi tyyneys ja rauha hänen mieleensä. Mutta nyt
huomasi hän erehtyneensä. Levottomuus, suru ja katkeruus olivat
suuremmat kuin koskaan ennen.

Illempana tuli kotoa sana tohtorinnalta, että hänen piti heti tulla
kotiin; pastori oli siellä ja tahtoi puhella hänen kanssansa. Mea
tiesi, että kova myrsky odotti häntä, ja hän varustautui kohtaamaan
sitä jäätävällä kylmyydellä sekä välinpitämättömyydellä.

Kalman kalpeana, vaan suorana ja uhkamielisenä koko olennoltaan astui
hän isänsä entiseen kamariin, jossa pastori ja äitipuolensa odottivat
häntä.

Pastori Klint nuhteli häntä terävästi ja pikaisesti siitä, että hän oli
tehnyt niin tärkeän päätöksen ominpäinsä, kysymättä neuvoa
opettajaltaan tahi äidiltään, selitti tämän hänen salamielisen
käytöksensä solvaukseksi niitä kohtaan, joilla oli oikeus vaatia hänen
luottamustaan, ja selitti kuinka syvästi se loukkasi niin hellää äitiä,
kuin tohtorinnaa, kun hän palkitsi kaiken tämän hyvyyden ja
sydämellisen rakkauden kylmyydellä, itsepäisyydellä sekä avonaisuuden
ja totuuden puutteella.

Mea vastasi tavalla, jota hän silmänräpäystä ennen olisi katsonut ihan
mahdottomaksi uskaltaa, ja jota hän silmänräpäystä myöhemmin katkerasti
katui. Hänen tunteensa olivat kovassa kuohussa ja hän tunsi
vastustamattoman halun laskea esiin kaiken sen vastahakoisuuden ja
katkeruuden, joka vuosikausia oli asunut hänen sielunsa syvyydessä. Hän
unhoitti sen kunnioituksen, jota hän oli velvollinen osoittamaan
äitipuolelleen, hän unhoitti kaikki hyvät aikeensa, sana syntyi
toisesta, kunnes hän oli mennyt niin pitkälle, että näytti ihan
mahdottomalta, että tohtorinna koskaan voisi antaa anteeksi sitä, mitä
hän oli lausunut. Heikko side, joka oli olemassa heidän välillään, oli
katkaistu ja mahdottomalta näytti sen uudelleen solmiminen.

Ei pastori Klint, eikä tohtorinna olleet keskeyttäneet Meaa
ajattelemattomassa, kärsineestä sydämestä kumpuavassa puheessa; hän sai
puhua, kunnes hänen tulisuutensa raukeni itsestänsä; silloin hän peitti
kasvonsa käsillään, puhkesi kiihkeään itkuun ja syöksyi ulos huoneesta.

Samana iltana sai hän Martan kautta käskyn heti panna tavaransa kokoon
ja olla huomen-aamuna valmis jättämään lapsuuden-kotinsa; sen jälkeen,
mitä oli tapahtunut, ei hän enään saanut jäädä äitipuolensa luokse.

Mea ei kysynyt, mihinkä hänet aiottiin lähettää, tahi mitä hänelle
aiottiin tehdä, se oli hänelle aivan yhdentekevää siinä alakuloisuuden
ja toivottomuuden tilassa, jossa hän nyt oli.

Kun kaikki olivat käyneet levolle, ja kaikki oli hiljaa hänen
ympärillään, viskasi hän saalin hartioillensa ja riensi nopein askelin
kalmistoon polkua myöten, joka puiden välitse johti vanhempien
haudalle. Täällä polvistui hän, painoi päänsä hautakumpuun ja kasteli
kuumilla kyyneleillään sen sammalvaipan.

Oli vielä varhain keväällä, ja yöt olivat kylmiä. Kun Mea aamupuoleen
yötä palasi kotiinsa, oli hän ihan läpi vilustunut. Hän kääreytyi
peitteeseen ja heittäysi sohvalle, vaan hän ei voinut tulla lämpimäksi.
Useita tunteja puisti vilu häntä ankarasti ja tätä seurasi polttava
kuume.

Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä kovasti pää kipeä, ja tämä esti
hänet kaikesta selvästä ajattelemisesta. Martta piti hänestä
ystävällistä huolta, sai hänet juomaan kupin kahvia ja pani hänen
koskemattoman aamiaisensa koriin matkaevääksi. Sen jälkeen saattoi hän
Meaa vaunuihin, jotka odottivat ovella ja suuteli sekä syleili häntä
todellisella siskon rakkaudella. Kurt ja Eerik seisoivat portailla, ja
myöskin he sanoivat sydämelliset jäähyväiset. Heistä oli paha, kun
heidän sisarpuolensa näytti niin kalpealta ja kärsineeltä.

Neiti Ros istui vaunuissa Mean vieressä. Hänelle oli annettu huoleksi
Mean hoito matkalla.

Vaunut vierivät pois, ja Mea kumartui nurkkaan sulkien silmänsä. Hänen
päänsä humisi, hänen ohimonsa löivät kovasti ja ajatuksensa olivat
yhtenä ainoana sekasotkuna. Hän luuli koko matkalla näkevänsä ilkeää
unta, josta hän ennemmin tahi myöhemmin heräisi ja huomaisi elämän
kulkevan tavallista, yksitoikkoista kulkuaan harmajassa kototalossa
metsän rinteellä.

Neiti Ros antoi Mean olla omissa mietteissään ja lausui tuskin koko
matkalla sanaakaan. Toisen päivän iltana saapuivat he Mealle
tuntemattoman matkan päähän. He ajoivat suhisevan lehmuskäytävän
läpitse hiekoitettuun ja kauniilla kukkapenkereillä koristettuun pihaan
ja pysähtyivät pienen valkeaksi kalkitun rakennuksen eteen, jota
kokonaan ympäröi viheriät köynnöskasvit.

Neiti Ros nousi vaunuista, vaan käski Mean odottaa. Hän meni sisään, ja
Mea näki hänet kohta sen jälkeen erään valaistun huoneen ikkunassa
keskustelevan vilkkaasti hopeahiuksisen ja sanomattoman lempeän ja
rakkaan näköisen rouvan kanssa.

Vanha nainen osoitti nopeasti vaunuihin ja katosi kohta ikkunan luota.

Pienen Mean sydän alkoi sykkiä kovasti. Ajatteles, jos tuo olisikin
hänen mummonsa, ja jos hän täällä saisi lempeän vastaanoton.

Nyt seisoi vanhus jo ovella, vaunun ovi temmattiin auki, ja Mean sulki
rinnoilleen syleily niin hellä, niin sydämellinen, kuin hänen vilkkaat
kuvitelmansa koskaan olivat uneksineet.

"Tervetuloa, rakas lapsiparkani. Katso ylös, armas lapseni, minä olen
äitisi äiti."

Tuo ääni oli yhtä lempeä ja sointuisa kuin se, mitä Mea oli kuullut
unelmissaan, -- suudelma yhtä lämpöinen, silmäys yhtä lempeä.

Mean päätä pyörrytti; uneksiko hän, vai oliko hän todella valveilla?
Oliko hänen äitinsä noussut haudasta sulkeaksensa hyljätyn lapsensa
sydämellensä?

Hän kietoi käsivartensa mummonsa kaulaan, kätki kasvonsa hänen
rinnoillensa, ja lempeät, virvoittavat kyyneleet huojensivat hänen
täysinäistä sydäntään.

       *       *       *       *       *

Väsyneenä sekä sielultaan että ruumiiltaan yönvalvomisesta, matkan
vaivoista ja kovasta mielen liikutuksesta, vaipui Mea unettaren
helmoihin, ja kun hän jälleen heräsi, lepäsi hän yksinään pehmoisella
sohvalla pienessä kamarissa. Ovi ulommaiseen huoneeseen oli raollaan,
ja siellä näki hän katetun teepöydän ympärillä joukon kukoistavia ja
onnellisia lapsia, jotka loivat väliin puoleksi arkoja, puoleksi
uteliaita silmäyksiä kamariin päin. Pöydän toisessa päässä istui
isoäiti tyvenine, rauhaa ja lempeä loistavine kasvoineen, ja hänen
toisella puolellaan istui neiti Ros eikä Mea luullut koskaan nähneensä
niin suurta lempeyttä tämän naisen kasvoilla kuin nyt.

Kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, ja kun väliin joku lapsista
koroitti ääntänsä, esti hänet heti mummo, joka pani sormen suullensa
merkiksi, että tuli olla vaiti.

Oli selvä, että he ajattelivat Meaa, että he hänen tähtensä käyttivät
tuonlaista varovaisuutta.

Sanomaton, selittämätön rauhan ja onnellisuuden tunne oli niin suuri,
että sitä ei voinut tulkita muu kuin viljava kyyneltulva. Hän lepäsi
kauan hiljaa, ilmoittamatta pienimmälläkään liikkeellä, että hän oli
valveella. Hänellä oli sanomattoman hauskaa levätä ja katsella
onnellista joukkoa toisessa huoneessa ja tietää että hän nyt sai viipyä
tässä rauhallisessa piirissä ja että synkkä, iloton osa hänen
elämässään oli loppunut, ja hän sai mielinmäärin osakseen sitä, jota
hän oli kaivannut -- rakkautta. Hän tunsi, että hänen sydämmensä oli
jalostuneena ja puhdistuneena eronnut taisteluista ja suruista ja että
uusi elämä nyt avautuisi hänelle. Nyt tulisi hänelle helpoksi kulkea
hyvyyden tietä ja koettaa sovittaa, mitä hän menneisyydessä oli
rikkonut.




Seikkailu Missisippi-virralla.

Kertomus soutualuksen kuljettajan elämästä.

Felix Lilla.


Voin vielä aivan vilkkaasti muistaa sen ajan, jolloin parikymmentä
vuotta sitte ensimmäinen höyryalus näkyi Missisippillä ja Ohiolla. Me
soutualuksen kuljettajat olimme siitä hirveästi suutuksissa, sillä me
luulimme, että meidän ammattimme sen kautta sortuisi perin juurin.

"Vieköön hitto kaikki uudet keksinnöt!" sanoi minun ystäväni ja
yhtiötoverini Jim Brewer minulle, kun Cincinnatin laiturissa näimme
ensimmäisen jokihöyryn. "Mietippäs, eikö olisi ollut parempi, jos me
tämän olisimme tienneet, ettemme ensinkään olisi koko alustamme
rakentaneet. Mitä siihen arvelet, Jack Colley?"

"Olen kokonaan sinun mielipidettäsi, Jim", vastasin. "Luultavasti
tulevat nuo kirotut savulaivat vähitellen tekemään surkean lopun
soutualuksista, niin ettei meidän enään kannata saattaa rahtia alas
New-Orleans'iin. Toivottavasti kestää kuitenkin vielä moniaita vuosia,
kunnes höyryt tulevat niin lukuisiksi ja siksi täytyy meidän koetella,
huolimatta uudesta kilpailijasta, ansaita ne dollarit, joita
tarvitsemme."

Meillä oli parastaikaa asioimistoimi vireillä. Satakahdeksankymmentä
liikkiötä ja kolmekymmentä kylkiäistä olimme osittain puhtaalla
rahalla, osittain velaksi meille tutuilta Ohion farmereilta ostaneet,
samoin neljäsataa säkkiä omenoita, neljäkymmentä koria sipulia ja
parituhatta kaalinkerää. Sitä paitsi vielä kaikenlaista pientä. Nämät
tavarat, jotka pohjoisessa olivat sangen halvassa hinnassa, toivoimme
me myyvämme hyvällä voitolla etelässä, Orleansissa, kuten jo ennen
useamman kerran olimme onnistuneet. Uudessa veneessämme olivat tavarat
osittain lastiruumaan, osittain keulakannelle tarkoituksenmukaisesti
sijoitetut, ja siinä meillä sipulikorien ja omenasäkkien keskellä oli
vuoteemme.

Kokeneempana pidin minä laivurina päällikön virkaa, ystäväni ja
yhtiömieheni Jim Brewer oli perämies. Sitte oli meillä aluksellamme
pari irlantilaista ja vanha skottilainen, joka hoiti ruoanlaitosta ja
muuten joka paikassa, missä vaan tarvittiin miestä, heti kävi käsiksi
ja auttoi.

Siihen aikaan tekivät muutamat merirosvojoukkiot Missisippin
epävarmaksi. Varovaisuuden vuoksi olimme sitä varten varustetut
pyssyillä ja pistooleilla, revolvereita ei vielä tunnettu. Suurta
ylivoimaa vastaan me viisi emme olisi suinkaan paljoa kyenneet.
Kuitenkin oli meillä tähän saakka ollut onni esteettömästi liikkua ja
sitä toivoimme nytkin. Oikean jokilaivurin luonteeseen kuului vanhaan
aikaan, että hän oli huolettoman rohkea ja halveksi jokaista vaaraa.

Me läksimme siis eräänä kauniina päivänä matkalle, liu'uimme alas
Ohio-virtaa ja saavuimme jonkun ajan päästä "Virtojen isälle", joksi
punanahat nimittävät Missisippiä. Täällä tuli huolellisesti tarkata
lukemattomia, mutaisessa vedessä ajeiehtelevia puunrunkoja ja usein
muuttuvia matalikkoja satojen ruoko- ja mutasaarien vierillä. Eräitä
raskaita, myöskin etelään pyrkiviä virta-aluksia sivuutimme me, joka
teki meidät vallan ylpeiksi. Vaan siksipä nolaantuikin ylpeytemme sitä
enemmän, kun muudan höyrylaiva kohisi sivutsemme, jota meidän vielä
täytyi nopeasti väistää. Silloin lisäksi aivan olimme joutumaisillaan
aluksinemme erääseen uivaan ajopuu- ja törkykasaan kiinni.

Jim ja minä ynnä muut kirosimme mitä hartaimmin hävitöntä höyrylaivaa,
pudistellen viisi nyrkkiparia heidän takanaan. "Fulton'in" -- se oli
savulaatikon nimi -- kannella olevat matkustajat kajahuttivat vielä
meidän voimattomalle raivolle raikuvan naurun, joka luonnollisesti yhä
enemmän yllytti meidän vimmaamme. Me emme vielä aavistaneet, että
meillä monias päivä myöhemmin oli syytä siunata mr Pulton'ia, kuuluisaa
höyrylaivan keksijää.

Olimme vähitellen tulleet Missisippiä niin pitkälti alas, että olimme
lähellä sitä paikkaa, missä Walkonne Wirta laskee emävirtaan. Oikealle
meistä, länteen, levisi Arkansas-maa, idässä Missisippin valtio.
"Virtojen isä" on tällä paikkuulla mahdottoman leveä ja täynnä
mutakareja, pitkulaisia hieta- ja heinäsaaria, ja kummallakin rannalla
mustat suot ja pitkät alakuloisilta näyttävät ruoistot. Sen takana
sitte synkän aarniometsän juhlallinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Seudun
eräät pienet kylät, jotka nyt ovat kuuluisat todellisina kuumepesinä,
olivat silloin vielä olemattomissa.

Oli ilta myöhä, kun meitä kohtasi se onnettomuus, että vasemmalla
rannalla laskimme vasta muodostuneelle mutakarille ja puutuimme siihen
niin lujasti, ettemme voineet päästä irti oitis, emme pimeän
tullessakaan. No, onnettomuus ei nyt kuitenkaan ollut peräti suuri,
meidän täytyisi malttaa mielemme toiseen aamuun. Kyllä kirkkaalla
päivällä irti kiskomme itsemme, niin ajattelimme. Ja niin laskimme
maata omenasäkkien ja sipulikorien väliin ja nukuimme hurskaan unta,
sill'aikaa kun vuolaan veden paino, virraten pohjoisesta, pusersi meitä
yhä lujemmin mutaan.

Kun päivä koitti ja me uurastelimme, miten saisimme veneemme
mutakarilta, näyttäytyi puuhamme valitettavasti turhaksi. Meidän
voimamme olivat liika heikot. Hyväksi onneksi tuli pian myötävirtaa
kulkeva virtavenhe näkyviin, yksi niistä, joiden ohitse edellisenä
päivänä olimme laskeneet. Siis siinä oli apu saatavissa. Yksi aluksen
kuljettaja auttaa mielellään toista hädässä.

"Halloo!" huusin, "vene hoi!" kun vene oli kyllin lähellä meitä.

"Halloo!" huusi sen laivuri, vanhanpuoleinen, laiha mies, laskiessaan
vieläkin lähemmäksi. "Mikä hätänä?"

"Tulkaa avuksemme, jos teidän sopii! Me olemme tähän puuttuneet
kiinni."

"Sen näen. Keitä te olette?"

"Laivuri ja kauppias Jack Colley Cincinnatista. Ja te?"

"Laivuri ja kauppias Fineas Hopkins Louisvillestä, muuten en ole
syntyperäinen Kentykkyläinen, vaan Massashusettmies, oikein vanhaa
sukuperää, sen saatte uskoa!"

"Yankee!" murisi ystävä Jim Brewer huolestuneena. "Hänessä vaan ei ole
liioin rakkautta eikä avuliaisuutta."

"Auttakaa meitä, hyvä herra!" huusin.

"Lähimmäisen rakkaus on sangen kaunis ja ylistettävä hyve", sanoi
Hopkins hartaasti. "Ja Jumala suokoon meille terveyttä ja hyvää
vointia, sillä se on pääasia! Minne aiotte te?"

"New-Orleaasiin."

"Sinne minäkin pyrin. Mitä on teillä lastina?"

"Liikkiöitä ja kylkiäisiä."

"Onko siinä kaikki?"

"Myöskin omenoita, sipulia ja kaalinkeriä."

"Kuinka paljon omenoita?"

"Neljäsataa säkkiä."

"Hm, hm! Surkuttelen teitä, herra. Minulla on kuusisataa säkkiä
omenoita lastiruumassa ja toivon pääseväni ensimmäisenä New-Orleansiin.
Kaiken ikäni täytyisi minun harmitella, jos teidän nopeampi aluksenne
sinne ensin saapuisi. Siksipä onkin minulle kovin mieluista, että te
istutte kiinni ettekä voi päästä irti. Älkää panko pahaksi, Mr Colley!
Koska olette kilpailija omena-asioimisessa, en voi teitä auttaa, sillä
se olisi aivan vasten omaa etuani. Jokaisella on oma suu lähinnä!"

Ja sitte huusi hän miehilleen: "Kääntäkää peräsin! Me olemme jo liian
kauan viipyneet täällä."

"Kerrassaan oikea yankee-lurjus!" murisi Jim Brewer vihan vimmoissaan.

Muutkin huusivat hänelle kilvan yhtä mieluisia koristusnimiä, sillaikaa
kun lastivene eteni meistä. Se vaan ei näyttänyt häneen ensinkään
koskevan. Hän ei pitänyt meitä sanankaan arvoisena. Pian oli hänen
aluksensa hävinnyt näkyvistämme.

Uudestaan ponnistelimme kaikin voimin turhaan. Meidän ei onnistunut
saada irti suoperäiseltä matalikolta venettämme ja jälleen syvälle
vedelle. Sen ohessa oli, vaikka jo olimmekin lokakuussa, näillä
eteläisillä seuduin polttavan kuuma, ja lämpö lisääntyi yhä sen mukaan
kuin aurinko nousi. Myöskin moskiittoparvet ja muut läheisen suomaan
hyönteiset tekivät kanssamme ikävällä tavalla tuttavuutta.

Brewer sanoi, osotellen itään: "Luulen että erämaan takana,
Yazoo-virran yläjuoksulla on eräitä kreoolien viljelysmaita, heidän
väkevät neekerinsä olisivat ehkä avuksi meille."

"Siihen herrat kreoolit tuskin suostuvat", vastasin minä. "Nämä
neekerinruoskijat ovat meille pohjoisvaltiolaisille sangen
vihamieliset. Luultavasti asuvat he myöskin liika etäällä täältä; jos
heitä tahtoisimme tavata, voisimme helposti eksyä näihin suo- ja
erämaihin. Parempi on odottaa seuraavaa ohikulkevaa jokivenettä.
Uskottavasti siinä kumminkaan ei ole taas mikään konnamainen yankee."

Ystäväni täytyi myöntyä huomautukseni todenmukaisuuteen.

Olimme ehkä noin kaksikymmentä askelta Missisippivaltion rannasta. Vesi
jokiveneemme etukeulan puolella oli tässä niin kovaliejuista, että
melkein kuivin jaloin saattoi nousta maihin, jos vaan uskalsi reima
hypyn.

Silloin kuulimme ruokoisesta suopensaistosta valittavan ruikutuksen ja
sen tiheiköstä hoiperteli esiin nuori neekeri, joka eriskummallisinten
viittausten ja nöyrimpäin kumarrusten kautta näkyi pyytävän
suojelustamme.

Siinä toivossa että häneltä kuulisimme jotakin tarkempaa
paikkakunnasta, viittasimme hänelle ja huusimme, että hän vaan
rauhallisesti tulisi luoksemme alukselle.

Niinpä hiipi hän läähättäen laivallemme ja me nostimme hänet laivalle.
Kauhean uupuneelta ja kurjalta näytti hän. Me virkistimme häntä oitis
ruoalla ja juomalla. Sitte otimme hänet lähemmän kuulustelun alaiseksi.

"Sinä olet kai kotoisin näiltä seuduin?" kysyin. "Tietysti orja?"

"Niin, Massa", änkytti hän neekerin murretulla englanninkielellä.

"Kuinka kaukana sijaitsee lähin viljelys täältä?"

"Noin parikymmentä englannin peninkulmaa."

"Kuka on herrasi?"

"Herra Drouot toisella puolen Yazoo'ta."

"Mikä nimesi on?"

"Tiberius", ähkyi musta. "Julmasti on minua kohdeltu ja pidelty
pahemmin kuin koiraa."

"Käsitän, ja siksi olet lähtenyt karkuun."

"Niin, Massa, kun minua on ruoskittu aivan syyttä."

Hän alkoi huoata ja itkeä. Säälini tuli aina vilkkaammaksi. "Mitä voin
tehdä sinun hyväksesi?" kysyin minä.

"Oi, ottakaa minut mukaanne", rukoili hän.

"Minä purjehdin New-Orleansiin niin pian kuin pääsen kirotulta
matalikolta. Sinne en voi mitenkään ottaa mukaan karannutta orjaa,
jonka laillisesta omistamisesta minulla ei ole todistusta."

Hän näkyi sen käsittävän ja mutisi: "jospa vaan olisin tuolla toisella
puolella!"

"Arkansasissako?"

"Niin, Massa, sinne voisin helpommin paeta."

"No, sen kyllä annan sinun tehdä, kun vaan saamme laivamme irti
jälleen."

Hänen koko ruumiinsa vavahti äkkiä ja hän oihkasi: "Oi, kuulkaa!
Vainoojani ovat lähellä."

Me kuulimme karkean, kovan haukkumisen etäältä lähennellen.

"Mitä tuo tietää?" kysyin.

"Ne ovat verikoiria!" kuiskasi hän kauhistuen. "Drouot'in ystävä ja
naapuri, tilallinen ja tuomari Girard, omistaa niitä kaksi, ne hän on
tuottanut Kubasta."

Todella olikin etelävaltioihin tullut joku aika sitten hirvittävä tapa
verikoirilla etsityttää erämaassa pakolais-orjia. Noita julmia petoja
tuotiin Kubasta.

"No, sehän on selvää, mikä on tapahtuva", sanoi olkapäitään kohauttaen
Brewer.

"Mitä tarkoitat, Jim?"

"Meidän täytyy viipymättä antaa ulos onneton Tiberius, ettemme itse
joutuisi turmioon. Sillä nuo pirulliset elikot, jotka seuraavat hänen
jälkiään, vainuavat hänet varmaan täältä, kun ne lähestyvät alustamme."

"Hyvä Massa, rukoilen, antakaa minulle veitsi!" vaikeroi musta.

"Mihin tarpeeseen, Tiberius?"

"Minä tahdon tappaa itseni."

"Rohkeutta, poikaparka!" sanoin. "Jim, minä sanon sinulle: hän on
meidän turviimme paennut, me tahdomme suojella häntä."

"Älä ole järjetön, Jack!" huusi ystäväni. "Me emme mitenkään uskalla
ottaa häntä suojelukseemme. Jos me sen teemme, on vaara tarjolla että
meitä orjuuden hävittäjinä lynkataan."

"Lähinnä riippuu asia siitä, kuinka lukuisat takaa-ajajat ovat. Ha,
tuolla kaukana tulevat he jo näkyviin! Vaan kolme ratsumiestä; yksi
heistä on aivan nuori, keltanokka poika."

Neekeri oli laskeunut kyykkysilleen, ettei häntä huomattaisi rannalta.
Hän tirkisteli eräästä kansilaudan raosta etukeulassa.

"Tuo yksi, vasemmalla, on herra Drouot, isäntäni", kuiskutti hän.
"Nuori mies on hänen poikansa. Heidän seuralaisensa on herra Girard,
tuomari."

Molemmat tilalliset näyttivät komeilta, melkeen herramaisilta, kun he
tuossa nelistivät, aivan niinkuin he yksin omistaisivat koko maailman.

"Ehkä niitä tulee vielä useampia noita kuumaverisiä etelämaalaisia",
arveli Brewer huolissaan. "Jos olisimme puhtaalla vedellä, silloin
voisimme tehdä pilkkaa heistä, kun ei heillä ole venettä. Mutta kun me
tässä istumme kiinni, on tämä arveluttava asia. Älä tahallasi tee
mitään tyhmyyksiä, jotka saattavat katkaista meiltä kaulan, Jack! Anna
ulos musta!"

"En, ystävä Jim!"

"Ehkä me silloin saisimme vangitsemislunnaatkin."

"No, mitä siitä, minä sanon vaan niinkuin tuo kirottu jankee Hopkins:
oma suu lähinnä!"

"Älä puhu noin Jim, tahi minun täytyy halveksia sinua!"

"Olkoon sitte, kuten tahdot! Katsokaamme, kuinka tämä asia selviää. Jos
käy hullusti, on syy sinun."

Verikoirat syöksivät ratsumiesten edellä nuuskien pitkin rantaa. Ne
olivat suuria, mustia, rumannäköisiä eläviä. Hampaitaan kiristellen
juoksivat ne edestakaisin etsien silmänräpäykseksi hävinneitä jälkiä.

Minä lykkäsin lähimpiä omenasäkkiä ja sipulikoria erilleen toisistaan
ja sanoin hiljaa: "Tuonne sisään, Tiberius!"

Niinkuin käärme kömpi neekeri sinne ja katosi kasaan. Hänestä ei
näkynyt mitään sitte kun oli siirretty hiukkasen säkkiä ja koria.

"Ei tuosta ole mitään hyötyä", arveli Jim. "Minusta näyttää siltä kuin
elävät olisivat saaneet hänestä jo vainun."

Niinpä todella olikin asian laita, joka näkyi petojen kaikista elkeistä
ja vimmatusta haukunnasta.

Molemmat tilanherrat laskeutuivat alas hevosten selästä, jotka he
jättivät nuoren miehen hoitoon. Sitten tulivat he vallan lähelle meitä.

"Hoi, laivuri!" huusi Drouot.

"Mitä tahdotte, herra?" kysyin kohteliaasti.

"Oletteko tarttuneet kiinni tähän?"

"Valitettavasti on asian laita niin."

"Oletteko nähneet neekeriä?"

"Olen ijässäni nähnyt monta neekeriä, varsinkin etelävaltioissa."

"Koirahammas!" huusi hän. "Mitä teillä on lastina?"

"Kaikenlaista kalua."

"Arvelen, että teillä on laivassanne minun elävää neekerinlihaa. Nämät
koirat näkyvät selvään sen vainuavan."

"Erehdytte, herra. Nämät koirat vainuavat silminnähtävästi sianlihaa;
meillä on nimittäin lastiruumassani liikkiöitä ja kylkiäisiä."

"Hyvä, sitä tutkimme oitis tarkemmin ja nousemme laivallenne."

"Oho! Täällä teillä ei ole mitään tutkittavaa. Me olemme täällä
vapaalla Missisippillä, ja minä olen herra näillä minun laudoillani."

"Minä olen Yazoo-kihlakunnan tuomari", sanoi Girard. "Te olette
tarttuneet minun piirikuntani jokirajalle. Minä, lain edustaja, vaadin
kunnioitusta, herra!"

"No, tuomari, tulkaa te yksin laivalle."

"Koirien kanssa."

"Ei suinkaan, ilman petoja!"

"Kas vaan, hyvä mieheni, näyttää varmalta, että luulette viekkaudella
voivanne kiehtoa minut. Jos teillä on karkulaisneekeri laivassanne
piilossa, niin kyllä nämät kunnon elävät hänet oitis löytävät. Siis --"

Hän usuutti kiivaasti verikoiria kiipeemään laivan kannelle.

"Pidä varalla, Jim!" kiljasin.

Me kohotimme kumpikin panoksessa olevat pyssymme. Toinen koira hyppäsi
liika lyhyeeseen ja putosi veteen, toinen jäi etukäpälistään riippumaan
kannen reunaan. Minä laukasin pyssyni sen vaahtoavaan kitaan ja
musersin sen pääkallon. Samalla aikaa tähtäsi Jim varovasti ja ampui
alhaalla vedessä pulikoivaa toista koiraa.

"Sen saatte kalliisti maksaa!" huusi uhaten tuomari.

"Joka tapauksessa on minun neekerini Tiberius laivalla", huusi Drouot.
"Hei, te laivuriveitikka, aiotte varmaan jossakin myydä minun
omaisuuteni?"

"En tee kauppaa ihmislihalla", sanoin minä. "Se ei kuulu ammattiini.
Pois tästä alukseltani!"

Mutta eivät kumpikaan olleet ensinkään halukkaat poistumaan. Uhaten
kohottivat he pistoolinsa, sillä niillä olivat he varustetut ynnä
ajoruoskilla.

Mutta meillä oli ylivoima. Meidän viisi pyssyämme ojensimme heidän
kahta vastaan ja siksipä eivät he uskaltaneetkaan lauaista.

Tämä kummankinpuolisen uhkauksen aika kesti noin minuutin ajan ja
muuttui sitte omituisimmalla tavalla. Rannalta kaikui nuoren Drouot'in
huuto. Me katselimme kaikki sinne. Siellä oli pensastosta astunut
näkyviin tusinan verta aseellisia miehiä. Kaksi heistä toimi juuri
parhaillaan sitoakseen nuorukaisen käsiä selän taakse.

Tämän sangen epäiltävän lauman päällikkö, noin neljäkymmenvuotias
mustapartainen mies, uhkarohkein katsein huusi minulle: "Rohkeutta,
kunnon laivuri! Tullaan teidän avuksenne!"

Sen jälkeen ojensivat nuo kaksitoista pyssynpiippunsa meidän
vastustajiamme vastaan.

"Antautukaa!" huusi mustaparta.

Kumpasetkin tilalliset näkivät itsensä joko hyvällä tahi pahalla
pakoitetuksi tottelemaan vaatimusta. Pistoolit täytyi heidän luovuttaa
ja samoin orjaruoskat, jonka jälkeen hekin sidottiin.

"Herra", sanoin johtajalle, "jalosti teette, kun noin uljaasti
riennätte avuksi virtalaivuriparalle. Siitä kiitän teitä
vilpittömästi."

"Ei mitään syytä!" huusi hän. "Hyvä herra, minä pyydän, ei mitään
tarpeettomia kohteliaisuuksia! Me tulimme aivan sattumasta rannalle ja
huomasimme, mitä tapahtui. Silloin ajattelin: seis, tässä on pieni
asioiminen tarjolla."

"Kenen kanssa minulla on oikeastaan kunnia keskustella?"

"Arvoisa laivuri, kuule se: minä olen Simon Teach, Missisippin
erämaitten herra!"

Olimme siis joutuneet yhteen sen ajan kaikkein pahamaineisimman
virtarosvon kanssa. Olimme jo ennestään kuulleet hänestä monta
ihmeellistä asiaa ja urostyötä; mutta nyt näimme hänet ensimmäisen
kerran.

"Miksi nuo kaksi kreoolia uhkasivat?" kysyi hän.

"Niin, he syyttivät minun ryöstäneeni heiltä neekerin", vastasin minä.

"Ahaa!"

Hän kääntyi tilallisten puoleen ja sanoi kohottaessaan leveälieristä
hattuaan: "No, kentlemanit, nyt joutuun! Meidän tulee nyt sopia
lunnasrahoista. Tarjotkaa!"

"Vaatikaa!" sanoi synkästi Drouot.

"Tuhat dollarsia miehestä."

"Myöskin pojastani tuolla?"

"Ei, hänet annan ilmaiseksi kaupantekijäisiksi."

"Ja hevosemme?"

"Niin, niistä täytyy myöskin luonnollisesti saada maksu. Nepä ovat
pulskia eläviä. Olen tuntija -- joskus harjoitan myöskin hevoskauppaa.
Sanokaamme sata dollarsia joka hevosesta. Siis kaikki yhteensä
kaksituhatta ja kolmesataa dollars'ia."

"Meillä on vaan vähän rahaa mukanamme."

"Teidän poikanne tulee hankkia rahat perille."

"Camille!" sanoi Drouot, "tule tänne!"

Nuori mies tuotiin saapuville.

"Laskekaatte hänet irti!" käski mustaparta. "No, antakaa hänelle
määräyksenne."

Drouot ja Girard tekivät niin. Nuorukaisen piti nousta hevosen selkään
ja nopeimman mukaan ratsastaa maatiluksille.

"Mutta älä yritäkään mitään petosta!" sanoi Teach, "muuten saisivat
isäsi ja hänen seuralaisensa sen kauheasti maksaa, poikaseni; sinun
pitää yksin tulla rahoinesi. Kauanko saattaa viipyä?"

"Seitsemän tuntia", vastasi tilallinen. "Camille, sinun tulee ratsastaa
täyttä laukkaa ja kotoa ottaa veres hevonen."

Nuorukainen vakuutti, että hän pitäisi huolta kaikesta. Hän nousi
hevosen selkään ja ratsasti itäänpäin erämaahan. Rosvojoukko,
jonka nyt täytyi vartoa lunnasrahoja, piti virta-alusta omana
vesilinnoituksenaan. Molemmat vangit tuotiin laivan kannelle ja
käskettiin siihen asettumaan. Hevoset sidottiin kiinni rannalla.

"Ensimmäinen kauppa olisi nyt hyvällä alulla; käykäämme nyt toiseen",
sanoi Teach tyytyväisenä. "Luovuttakaa aseenne pois ja esiin lantit, te
kunnon merimiehet!"

"Kuinka, herra, tämäkö on teidän jalomielisyyttänne?" huusin
kauhistuneena.

"Ei mitään lörpötystä, arvoisa laivuri! Totelkaa silmänräpäyksessä!"

Jim Brewer ja minä emme siihen olleet taipuvaiset; mutta meidän
kumpaisetkin nuoret irlantilaiset ja vanha skottilainen pelkäsivät
joukkiota; he tekivät mitä vaadittiin; silloin täytyi ystäväni ja
myöskin minun myöntyä. Vastustus olisi ollut hulluutta.

"No, herra, mitä maksatte lunnaiksi veneestänne ja miehistöstä?" sanoi
mustaparta minulle.

"Minä olen vaan köyhä laivuri, minulla on niukalti dollarsia",
vastasin.

"No, no! Enhän minäkään ole mikään peto ja suosin periaatetta: Elän
itse ja annan muitten elää! Mitä teillä on lastina?"

"Omenoita, sipulia ja kaalinkeriä."

"Tuollaisista kasviksista en paljoa välitä. Minä pitäisin enemmän
jostakin tukevammasta."

"Onhan mulla myös liikkiöitä ja kylkiäisiä."

"Sangen mieluista minun kuullakseni."

"No, jos teille sitte ehkä soveltuu neljä kaunista liikkiötä ja kunnon
kylkiäinen --"

"Voisinpa tarvita koko määrän."

"Mutta, herraseni, ettehän te kumminkaan voi miehinenne syödä suuhunne
sataakahdeksaakymmentä liikkiötä ja kolmeakymmentä kylkiäistä!"

"Niin valtava ruohakalumme ei olekaan, kunnon laivuri. Tässä lähellä
minulla on purjekutteri kätkettynä korkeaan ruohistoon. Siihen tahdon
siirrettäväksi liikkiöt ja kylkiäiset. Eräs kauppatuttavani, joka asuu
virran alajuoksulla, ostaa ne minulta."

"Silloin olen minä perikatoon joutunut mies", mutisin hämmästyneenä.

Sillä hetkellä kuului pohjoisesta päin alas virtaa tulevan höyrylaivan
koneen puuskuttava ääni.

"Asentoon, toverit!" huusi Teach kylmäverisesti. Ja meille toisille
antoi hän käskyn: "Laskeutukaa pitkäksenne kaikki! Joka vaan äänenkään
päästää, on kuoleman oma!"

Meidän täytyi totella.

Höyrylaiva läheni nopeasti ja oli pian noin sadan askeleen päässä
meistä. Sen päälliköllä oli ihmisystävällinen mieli. Hän antoi
seisauttaa koneensa ja huusi meille: "Hoi, lastivene!"

"Mitä tahdotte, katteini?" kysyi Teach, kohteliaasti tervehtien.

"Oletteko tarttuneet kiinni siihen? Tarvitsetteko apua?"

"En, katteini! Paljon kiitoksia! En tarvitse mitään apua! Minulla on
pieni kauppatoimi tässä rannalla ja siksi viivyn täällä."

"No, tehkää hyvä kauppa!" Ja katteini komensi: "Eteenpäin, täyttä
vauhtia!"

"Toivotan onnellista matkaa, katteini!"

Silloin huusi muudan höyrylaivan matkailija: "Seis! Seiskaa vielä!
Seis! Mustaparta ei ole mikään rehellinen laivuri! Hän on Simon Teach,
virtarosvo! Tunnen hänet; hän on kerran paitaan saakka ryöstänyt minut.
Katsokaas -- minusta näyttää kuin aluksen kannella makaisi vangittuja
ihmisiä!"

"Minusta näyttää myöskin todella siltä!" huusi katteini. "Seis!"
Höyryalus seisahtui toistamiseen.

Nyt esiintyi Teach koko ryövärimäisessä suuruudessaan.

"Ylös, toverit!" kiljasi hän miehillensä ja kaikki nousivat aseineen.
Sitten huusi hän höyryalukselle: "Niin, olen kyllä Simon Teach, erämaan
ja puolen Missisippin herra! Luistakaa tiehenne höyrylaivoinenne tahi
muuten annan ampua teitä!"

"Hurraa!" räyhäsi uskalikko joukkio.

Höyryn katteini ja sen matkustajat rämähyttivät raikuvan pilkkanaurun.

"Tarkatkaa! Valmiit ampumaan!" kaikui sieltä syvä upseerin ääni.

Joukko merisotilaita -- siihen vielä tarkk'ampujia -- tuli näkyviin
laivan kannelle. Tämä joukko-osasto, joka tuli pohjoisesta, oli
määrätty erästä lounaista linnoitusta varten, kuten jälestäpäin
kuulimme.

"Kirottua, heillä on sotaväkeä laivassa!" huusi kalmankalpeana
mustaparta.

"Lauaiskaa!" kajahti sieltä käsky.

Yhteislaukaus pamahti; luodit vinkuivat ympärillämme; moni niistä
tunkeutui minun omenasäkkeihini ja sipulikoreihin. Teach itse
haavoitettiin; moniaita hänen miehistään tapettiin.

"Pelastakoon itsensä, ken voi!" huusi hän ja hyppäsi järveen.

Muut roistot, jotka siihen vielä kykenivät, seurasivat häntä.
Kuitenkaan ei ainoakaan saavuttanut hengissä suojelevaa pensastoa
rannalla.

Höyrylaivalta sotamiesten varmat laukaukset murskasivat heidät kaikki.
Voitto oli aivan täydellinen.

Herra Drout'ia haavoitti helposti päähän muuan puunsäle. Hänen
ystävänsä, tuomari, sitoi hänet. Molemmat olivat kovin mielissään, että
sillä tavalla olivat päässeet velvoituksesta maksaa kallis lunnasraha.
Pakolaisesta neekeristä ei ollut puhettakaan enään. Kun molemmat herrat
eivät olleet nähneet häntä näinä järkähyttävinä hetkinä, olivat he
varmaankin tulleet vakuutetuiksi, ettei hän kuitenkaan ollut
virtavenheessä. Sittenkun he olivat osoittaneet kiitollisuuttaan
upseereille ja laivanpäällikölle, jättivät he meidät ilman mitään vihaa
ammuttujen verikoirien vuoksi.

Katteini antoi kiinnittää paksun touvin veneeseen. Höyry tempasi meidät
irti ja kuljetti meidät ulos virralle. Maksua siitä ei jalomielinen
mies tahtonut ottaa. Muuten niitti hän sen kautta, että hänen laivansa
välityksellä pahamaineinen merirosvojoukkue oli hävitetty, kaikkein
alisen Missisippin kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja kiitoksen.

Sittekun höyrylaiva meidät oli jättänyt, laskimme reippaasti virtaa
alaspäin.  Neekeri Tiberius tuli puolikuolleena ja vavisten kauhusta
ahtaasta piilopaikastaan esiin. Minä sanoin hänelle, että vaara oli
ohitse, ja laskin hänet varustettuna eväsrahoilla tahtoansa myöten
Arkansasin rannalle, josta hänen sitten täytyi omin neuvoin pyrkiä
eteenpäin. Toivottavasti on se hänelle onnistunutkin.

Rahtiveneemme saapui onnellisesti New-Orleans'iin, jossa meidän
asioimisemme hyvin onnistui. Sitte ostimme etelän hedelmiä ja muitakin
tavaroita ja hinautimme itsemme halvasta palkkiosta virtaa ylös
jälleen. Emme sittemmin koskaan enään sadatelleet Fultonin hyödyllistä
keksintöä; itse olimme sen siunausta kokeneet. Oikoisen ja mukavan
höyrylaivaliikkeen kautta kohosi sitten nopeasti asukasten lukuisuus
Missisippin rantamilla, niin että meidänkin oma vaatimaton
jokikuljetus- ja kauppatoimemmekin kohosi melkoiseksi lähimpinä
vuosikymmeninä.




Uskollinen naissydän.

Kirjoittanut W. Heimburg.

Suomennos.


Ei ollut aurinko moniin päiviin noussut niin kauniina; sen lämmin
suudelma kosketteli vuorten huippuja, ja laaksosta kohousi keveä usva
-- pitkään, valkoiseen morsiushuntuun verrattava.

"Mikä ihana hää-ilma jahtiinestarin Gustchenilla tänään!" huudahtivat
muutamat kyläläiset, jotka olivat olleet taittamassa lehtiä vuohilleen;
"viime yönä on vihmaillut aika lailla." Ja toden totta kimaltelikin
kaikkialla ruohistossa lukemattomia kastehelmiä, ja kuvaansa,
ihmeellisen sinertävää, katseli taivas kiemuroivien metsäpurojen
vedessä, ikäänkuin olisi se kaartanut Itaalian hymyileviä seutuja eikä
Saksan harmaata Hartzvuorta.

Metsän rinteessä, missä avo maisema loppui, oli jahtimestarin puustelli
jotenkin suuren kasvipuiston keskellä, jonka portti oli selällään ja
jonka molemmissa pielissä tammen lehdistä tehty köynnös liehui. Tie,
joka vei asuinhuoneeseen, oli hienolla, Valkosella hiekalla siroitettu,
ja oven edustalla kasvaviin vanhoihin kastanjapuihin oli kukkavihkoja
riipustettu. Koko kylän nuoriso oli kokoontunut pihakentälle, ja muuan
urhea nuori poika oli kiivennyt toiseen kastanjapuuhun ja sitonut oven
päälle kiinnitettyyn hirvensarveen kukkakimpun. Sitten huusi
kokoontunut nuorisoparvi: "Morsian ulos!"

Pieni tyttö, joka oli uskaltanut nousta aina huoneen kynnykselle, piti
kädessään levitettynä punaisen silkkinauhan ja lauloi:

    Morsiamen sulho voitti,
    Kaunis on hän, hyvä, hurskas;
    Parempat' ei maailmassa!
    Kiitä, sulho, onneasi!
    Tällä nauhasella tässä
    Sidomme me hänet sinuun.

Huoneesta kuului raikas nauru, ja kynnykselle astui juhlapukuun puettu
palveliatyttö, helmassaan kaikenlaisia leivoksia, joita hän hymyen
jakeli joukolle.

"Eläköön!" huusi pieni miehen alku ja heitti ilmaan lakkinsa. "Eläköön
morsian ja sulhanen myös, eläköön!"

Etehisessä nyykähytti lumivalkoisten uutimien takaa pari tyttöä
päätään, ja ullakkokamarissa avautui akkuna, josta kalpea,
vienonsuruisesti hymyvä nainen pari silmänräpäystä katseli
auringonpaisteisella pihalla liikkuvaa joukkoa.

"Näittekö?" kuiskasi muuan nuori tyttö ympärillään seisoville
tovereille, "vanha Karolina-neiti kurkisti ulos. -- Huu! Näytti
haudasta nousseelta; vähemmästäkin säikähtää." Ja meluava joukko
vaikeni hetkeksi ja tirkisteli uteliaasti ullakkoakkunaa.

Siellä -- tuolla yläällä Karoliinan pienessä kamarissa -- leikkivät
auringonsäteet lumivalkoisella lattialla ja pöydällä lepäävän, suuren
nojatuolin edessä auki olevan vanhan kirjan lehdillä, joihin kaksi
syvälle päähän vajonnutta ja pitkien päivien suruista ja huolista
kertovaa silmää oli kiinnitetty. Kalpea suu sopersi hiljaan sanat:

"Alituisessa auringonpaisteessa ei maa saata kantaa hedelmiä, eikä
ihmissielu kypsyä alituisten hyvien päiväin kestäessä. Mutta jos joskus
tämän maallisen elämän kuorma tuntuu sinusta liian raskaalta, niin
ajattele: 'Hän ei kumminkaan pane hartioillemme suurempaa taakkaa, kuin
kantaa jaksamme.' -- Sitten kuului hiljaisena kuiskauksena: 'Amen', ja
kirja suljettiin ja heikko olento nousi nojatuolista ja kulki --
horjuen ja pitäen kiinni huonekaluista -- pienen vaatetuspöydän luo,
jolla oli sijansa akkunain välissä peilin alla.

"Pitänee minunkin siistiä itseäni vähäsen Gustchenin kunniaksi", sanoi
hän hiljaan itselleen; "taivas ja vuoret tuolla ulkona ovat sen jo
tehneet. -- Tosin pysyy luonto ainian nuorena, jonka tähden ei
raihnaisen ihmislapsen pitäisi koettaakaan jäljitellä sitä, mutta tämä
päivä on poikkeus, ja sentähden sallittakoon minunkin koettaa, miltä
näytän uudessa sininauhaisessa päähineessäni." -- "Mitä riemua tuolla
ulkona!" keskeytti hän ajatusjuoksuansa ja käänsi kasvonsa ovelle päin;
"minun täytyy pitää kiirettä, muuten ehkä tulee morsiuspari tänne ylös
ja näkee, ettei sisar Karoliina vielä olekaan häävaatteissaan." Ja
vapisevin käsin peitti hän uudella päähineellä hivuksensa ja kiinnitti
sinivalkosen kauluksen mustaan hameeseensa kultaisella soljella, jonka
hän varovasti otti esille pienestä kotelosta ja jota katsellessa kaksi
suurta kyyneltä valui alas hänen poskiansa myöten, jättääksensä
jälkeensä valkosiniseen nauhaan kaksi tummaa pilkkua.

Sitten laahasi hän itsensä kainalosauvansa avulla ympäri pientä, somaa
huonetta ja pyyhki huolellisesti pois jokaisen tomuhitusen
yksinkertaisista huonekaluista. Kun se oli tehty, asetti hän pöydälle
hienon, koruompeluksilla reunustetun nenäliinan -- se oli hänen
morsiuslahjansa nuorelle sisarelle. Itse oli hän neulonut sen koristeet
niinä harvoina tunteina, joina hän tuskiltaan sai rauhaa. Viimein pani
hän lahjansa viereen vasta puhjenneen ruusun ja vaipui sitten väsyneenä
tuoliinsa takaisin.

"Ei käy enää", huokasi hän; "tänään kaipaan minä Dooraa; mutta --
nythän onkin häät", lohdutti hän itseään, ja hymyily, miltei iloinen,
valaisi hänen kalpeita kasvojansa. "Nyt tulee tänne kohta Gustchen,
pieni tyytyväinen morsiamemme; paraikaa pukeutuu hän kunniapukuunsa."

Ja hän pani ristiin kätensä ja odotti. Väliin, kun joku iloinen nauru
kohousi aina hänen kamariinsa asti, käänsi hän päänsä ovea kohden ja
kuunteli. Kuului vaunujen kolinaa; tervehdyshuutoja ja onnentoivotuksia
kaikueli. "Nyt tulivat Eberstodtilaiset", kuiskasi hän; "olin
kuulevinani Mimmin äänen, -- Oikein! Nyt puhuu Heinrich lanko... No,
nyt tulee kohta Mimmi tänne." Mutta -- ei ketään tullut. Tuolla alaalla
mäikyteltiin ovia, kiireisesti kuljettiin edes takaisin; väliin kuului
talonemännän ääni, ja yht'äkkiä huudettiin: "Muistakaa lähettää vaunut
pastorin luo, mutta pian; kellohan on kohta 12. Kukkaiskimputkaan eivät
vielä ole pöydällä."'

Ja sitten kuului: "Mummo, mummo! kuinka hieno täti Gustchen on!"

Hälinä tuolla alaalla yltyi; ajopeliä tuli ehtimiseen: vanhan naisen
kasvojen juonteet tuolla ullakkokamarissa väräilivät liikutuksesta.

"Naidut sisareni ovat nyt kaikki koolla", puhui hän itsekseen
surunvoittoisesti; "olisi joku niistä saattanut tulla tänne ylös tahi
ainakin lähettää jonkun lapsista. -- Lapset, niin, ne kyllä tulevat
lähettämättä ja koputtavat ovelleni." Onnellinen hymy huulillaan otti
hän ompeluvasustaan esiin nuken ja koristeli sitä pienelle
lemmitylleen, jonka raikas ääni nyt kuului läpi koko rakennuksen.
"Mummo, valjastatko sinä vanhan hiirakon Gustchen-tädin häävaunujen
eteen?" kuuli hän hänen huutavan, ja sitten: "Täti, täti! Kaarle on
pannut tahran minun hameeseeni", ja kohta sen jälkeen puol'itkien:
"Mimmin pitää pukea minua; tule, Mimmi!"

"Tottahan ehtinee ajoissa valmiiksi", tuumaili ullakkokamarin
yksinäinen itsekseen ja heitti silmäyksen kelloon, jonka
posliinitaululla viisarit juuri osottivat 12. "Puolen tunnin perästä
lähtevät kirkkoon... Oi, minä olisin niin mielelläni nähnyt Gustchenin
vielä kerran, ennenkuin hän tulee rouvaksi."

"Rouvaksi!" Hän hymyili. Kuinka oli se mahdollista? Pieni sisar
esiintyi hänen silmiensä edessä semmoisena kuin hän oli saanut
vastaanottaa hänet hänen syntyessään -- hoidettavakseen ja
kasvatettavakseen, äiti kun monta vuotta oli yhtä jaksoa sairastanut.
Hän muisti, kuinka hän oli opettanut pientä Gustchenia tuntemaan
kirjaimet ja kutomaan ensimäiset silmät. Ja jo tänään astui tämä
lemmitty lapsi alttarin eteen, tullaksensa onnelliseksi aviopuolisoksi!
-- Niin, kyllä hän tulisi onnelliseksi -- siitä oli vanha Karoliina
vakuutettu -- sillä joutuihan hän hyviin naimisiin. Gustchen, nuorin
seitsemästä sisaresta, lähtisi nyt kodista ulos maailmaan; kaikki muut
olivat jo sieltä lähteneet, paitsi hän, ullakkokamarin asukas; hän
yksin oli enää jälellä vanhain vanhempain luona, ja hän oli itse vanha,
kuihtunut, syvä, umpeen menemätön haava sydämessä.

Pihalta kuului taasen vaunujen kolinaa, joihin sekausi
talonpoikaisnaisien kimakkaita ääniä, ja -- nyt alkoivat kirkonkellot
soida niin ihmeen juhlallisesti. Sairas nainen oli noussut; nojaten
akkunalautaan katseli hän pihalla hyöriviä häävieraita. Hänen kasvonsa
olivat entistänsä vaaleammat. Mitä hälinää siellä alaalla oli! Emäntä
antoi vaunuistansa viimeiset käskyt niiaaville piioille, ja lapset
sullottiin suuriin perhevaunuihin.

Vihdoin tulivat viimeiset vaunut rappusten eteen. Ullakkokamarin akkuna
avautui hiljaan, ja kalpeat, kyynelistä märät kasvot kumartuivat ulos,
juuri samassa kuin morsian uljaan ylkänsä käsivarteen nojaten astui
rappusia alas pihalle. Kauniin nuoruuden unelman kaltaisena
haamoittivat hänen kukoistavat kasvonsa viheriän myrttiseppeleen alta;
hänen sinisissä silmissään, jotka olivat kiinnitetyt sulhaseen, eli
lempeä loiste; hänen löyhyvän, valkoisen hameensa laahokset
koskettelivat hiljaan ja ikäänkuin hyväillen kukkasia ja lehtiä, joita
pienet kädet hänen tielleen sirottelivat, ja ympärillä seisovat
kyläläiset kuiskasivat toisilleen: "kuinka kaunis haa on!"

Nyt nosti nuori mies morsiamen vaunuihin ja kääntyi sitten takanaan
seisovaan neitiin, solakkaan, kalpea-ihoiseen ja tummatukkaiseen
tyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, mutta tyttö ei sitä huomannut;
hänen silmänsä olivat käännetyt ylöspäin, ja samassa katosi naisen pää
ullakkokamarin akkunasta.

"Liina-täti raukka!" huokasi tyttö hiljaan; "luulenpa melkein, ettei
kukaan ole käynyt tänään häntä katsomassa."

Nainen ullakkohuoneessa oli taaskin istuutunut nojatuoliinsa.
Verkalleen vierivät kyynelet toinen toisensa jälkeen hänen kuihtuneita
poskiaan alas. "Onnellinen", kuiskasi hän, "onnellinen unohtaa
onnessansa koko maailman, miksi siis ei myös vanhaa, ikävää Karoliinaa
täällä yläällä? Minulle ei ole ollut suotuna niin paljon hyvää;
suojelkoon Jumala hänen onneansa!"

Nyt kulkivat sairaan naisen ajatukset kirkkoon. Hänen huulensa
kuiskasivat hiljaa sitä virren värssyä, jonka hän oli siellä
kuulevinansa, ja sydämessänsä rukoili hän lemmittynsä puolesta. --
Doora tuli nyt huoneeseen ja asetti aamiaisen pöydälle. "Ah, neiti!
tänään on kaikki ylösalasin", huusi hän tavattomassa kiireessä; "älkää
ottako pahaksi, vaikka olisikin teillä syytä moittimiseen -- en tiedä
miten on laitani, mutta oikein päätäni pyörryttää." -- Ja kuten
tuulispää oli hän jälleen kadonnut.

Yksinäisen silmä kohtasi höyryävää vesivelliä -- ainoa ruoka, jota
hänen oli sallittu syödä. Hän tahtoi nopeaan aterioida, sillä kun
hääväki tuli kirkosta, niin tulisi varmaan ainakin Gustchen häntä
tervehtimään... Oi, vellihän on pohjaanpalanut ja savustunut...

"No, eihän se kummaa -- tänäänhän on juhla..."

Hän kantaa vaivalla lautasen uunin luo ja kuuntelee. Hänen lepotuntinsa
on tullut, mutta tänään on pysyttävä valveilla. Hän aukaisee
pöytälaatikkonsa ja ottaa sieltä esille pienen kirjan. "Karoliina
Gosslebenin muistikirja" oli kirjoitettu sen kanteen, ja nimen ympäri
oli ruususeppele piirustettu, kaksi suutelevaa kyyhkyistä keskellä. Hän
käänteli varovasti kirjan lehtiä, kunnes käsi yht'äkkiä tempovaisesti
vetäysi takaisin. Siinä oli hivuskihara sinisellä silkkilangalla
kiinnitetty lehteen, ja sen viereen oli suurilla, miltei uhkaavilla
kirjaimilla piirretty: "Kauneinta maailmassa on minusta terve ruumis ja
sielu, hyvä ja puhdas omatunto, sekä uskollinen naissydän -- kaiken
muun voin itseltäni kieltää." _Uskollinen naissydän_ oli alleviivattu
ja sen alle kirjoitettu: "Siitä, että olen semmoisen löytänyt, tulee
minun kiittää sinua, rakas Karoliina; suojelkoon Jumala sitä minulle!
Tämän olen piirtänyt kihlauksemme muistoksi. Sinun Gottlieb Dietlien.
Koulun opettaja ja kanttori Hartzissa."

Auringon säteet kohtasivat niin kirkkaana lehteä, että vanhan neidin
täytyi ummistaa silmänsä. Pää vaipui taaksepäin tuolin selkätukea
vastaan ja surunvoittoiseen onnelliseen hymyhyn vetäysivät hänen
huulensa. Hellästi nosti hän lehden ja painoi sen poskeansa vastaan.
Olihan kuin olisi hän vielä ollut nuori ja hiljaa silitellyt hänen
poskiansa. Hän vaipui muinaisiin autuaallisiin unelmiin; hän ei kuullut
takaisin palaavien vaunujen kolinaa, ei kuinka lasit kilisivät, ei
väkijoukon eläköönhuutoja. Uni piti vartiatointa yksinäisessä
ullakkokamarissa ja peitti hunnullaan unohdetun.

Iltarusko heitti jo valoansa akkunaan, kun hän heräsi. Hänen ensimäinen
silmäyksensä kohtasi muistikirjan lehteä, ja hieno puna, jota illan
säteet yhä enemmän kohottivat, nousi hänen kalpeisiin kasvoihinsa, kun
hän samassa näki nuoren tytön seisovan keskellä huonetta.

"Mimmi", huudahti hän ja ojensi tyttöä kohtaan molemmat kätensä,
"kuinka hyvä olet, kun tulet; olen nukkunut kauan -- väsymyksestä tahi
mielen liikutuksesta kaiketi", lisäsi hän ikäänkuin puolustuksekseen.

"Täti, armas täti", sanoi tyttö ja istuutui jakkaralle vanhuksen
jalkoihin, "saanko jäädä tänne luoksesi vähäksi aikaa?" Ja hänen tummat
silmänsä katsoivat rukoilevaisesti vanhaan neitiin.

"Mutta, lapsi, tuolla alaallahan on sinun paljo hauskempi olla; eihän
sinulla täällä mitään iloa ole vanhan ikävän Karoliinan luona."

"Oi täti, salli minun jäädä; minä olen tuolla alaalla ikävöinyt sinua
ja sinun hiljaista kamariasi."

Sairas ei vastannut mitään. "Näyttääkö Gustchen hyvin onnelliselta,
Mimmi?" kysyi hän viimein.

Tyttö nyökäytti päätään.

"Ja isä ja äiti?"

"He ovat varsin hilpeällä mielellä; en muista nähneeni heitä ennen niin
iloisina; iso-isä on pitänyt hauskoja puheita. Kuule, täti, kuule! Nyt
ovat soittajat tulleet; nyt alkaa tanssi."

Musiikki soitti. Sävelet aaltoilivat juhlallisesti etäisiä vuoria
kohden. Ilma oli aivan tyyni; näytti kuin olisi koko luonto vaipunut
kuuntelemiseen.

Mutta äkkiä syntyi eloa puistossa. Parittaisin astuskelivat häävieraat
käytäviä, äsken vihitty nuori pariskunta etupäässä. Naurua ja iloista
puhetta sekausi soittoon, ja kun tämä muuttui tanssiksi, pyöreilivät
parit iloisesti ruohokentällä. Valkoiset hameet liehuivat, ja ruusuja
loisti valko- ja tummatukkaisten kutrien välistä -- ruusuja kaikkialla
minne päin silmänsä loi; mutta kaunein kaikista oli nuori, onnellinen
morsian.

Vanha, sairas sisar katseli surunvoittoisilla silmillä nuorten
hyörinää, ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, kun musiikki
pitkänveteisesti soitti: "Kun ukkovanhus mummon omaks' sai", ja samalla
ijäkkäät vanhemmat iloisen seuran erinomaiseksi ratoksi valmistausivat
tanssiin. Pieni tyttärenpoika juoksi riemuten jälestä, ja nuori
aviomies otti morsiamensa syliinsä ja heitti hymyvän silmänluonnin
hänen punastuviin suloisiin kasvoihinsa. Iltarusko levitteli
kiillettään metsän vanhojen puitten yli ja heitti sitten viimeisen
purppurahohteensa puhtainta onnellisuutta kuvastavaan nuoreen
pariskuntaan.

Ei ajatellut kukaan juhlavieraista, että tuolla yläällä kaksi
itkeentynyttä silmää katseli heidän iloaan ja hauskuuttaan, ei tiennyt
kukaan, että sairastava pusertunut sydän itselleen kuiskasi: "Minulta
kielsi elämä auringonpaistettaan; minulle piti se varalta vain
katkeruutta?"

Ei ollut hänen muistojensa kirjassa sen monien pimeiden ja huolista
puhuvien lehtien välissä tavattavana ainoatakaan kirjavaa, joka olisi
tietänyt kertoa yhdestäkään tuollaisesta nuoruuden hämmentymättömän
ilon tunnista. Työtä ja itsensäkieltämistä oli tullut hänen osakseen,
ja vastustamattomasti kohousi nyt kysymys hänen sielussansa:
"Minkätähden, Herra? Mitä tein minä, että niin raskaan taakan panit
minun kannettavaksi?"

Silloin tunsi hän kuumia kyyneleitä tippuvan kädellensä, ja kun hän
kohotti päänsä, kohtasivat häntä nuoren tytön kyyneleiset silmät.

"Miksi itket sinä, Mimmi?" kysyi hän pelästyneenä. "Mene alas lapseni,
tanssi, laula ja ole iloinen; sinä tulet vain alakuloiseksi ja
suruiseksi täällä sairashuoneessa."

"Oi, salli minun olla täällä, täti; en voi enää kärsiä tuota iloa
tuolla alaalla; siellä tuntuu, kuin pitäisi huutaa tuskasta ja
surusta."

"Sinä, Mimmi", sanoi vanha nainen epäileväisesti ja loi silmänsä
valkoseen pukuun puettuun nuoreen tyttöön; mutta kun hän näki hänen
hymyväin kukkaisseppelten siimestämät suruiset kasvonsa, kysyi hän
hämmästyneenä: "Mikä sinun on, lapsi? Voiko täti Karoliina auttaa
sinua?"

Mimmi pudisti päätään. "Et, täti" vastasi hän; "tuskin sitä
itsekään tiedän, mikä minun on. Elämä tuntuu niin raskaalta, niin
yksitoikkoiselta. Olen niin levoton, etten voi sitä sanoa. Tahtoisin
lentää kauas pois noitten vanhojen vuorten yli, sillä minusta on kuin
uhkaisi huone romahtaa meidän päällemme."

"Ethän vaan ole sairas, Mimmi?"

"En, täti; olen aivan terve; olen hyvissä voimissa", vastasi tyttö, ja
todisteeksi siirsi hän ylemmäksi harsovaatteista hihaa, näyttääkseen
hienoa, mutta lujaa käsivarttaan. "Ei, täti, terveyteni on hyvä,
mutta meillä on kaikki ainian yhtä ja samaa, ja päivät kuluvat
ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa. Kun minä aamulla herään, tahtoisin
mieluummin taasen sulkea silmäni ja nukkua -- aina nukkua, kunnes
tulisi jotakin parempaa. Miksi nousta alkamaan ihan samaa elämää kuin
eilen?"

"Ja siinäkö kaikki huolesi, lapsi?"

"Oi täti, kuinka voit niin kysyä?" mumisi nuori tyttö. "Minä -- oi, en,
en -- minä..." ja hän purskahti yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun.

"Usko huolesi minulle, Mimmi", sanoi Karoliina täti ja silitteli
ystävällisesti päätä, jonka tyttö oli painanut hänen rintaansa vastaan.

"Oi täti, minä en voi, minä häpeän; ja sinä puhut sen äidille, ja sitä
minä en uskalla; isäkään ei saa siitä tietää."

"Minä lupaan olla mitään ilmaisematta, Mimmi; puhu nyt äläkä itke,
muuten et saa mitään iloa tanssista tuolla alaalla."

"En tahdo tanssia. En tanssi enää kenenkään kanssa. Minä, oi rakas
täti, minä pidän niin sanomattoman paljon... hänestä."

"Ai, ai, mitä kuulen! Mimmillä on jo joku, jota hän rakastaa."

"Oi, täti Liina, älä sano sitä kenellekään!"

"En, Mimmi, kun sinä et sitä tahdo; mutta miksi minä en..."

"Sentähden, että meidän täytyy odottaa", huokasi tyttö. "Vasta puolen
kolmatta vuoden kuluttua palaa hän."

"Missä hän nyt on?"

"Missä hän on? En tiedä, täti. Hän on Reginan perämies, ja Regina on
suuri laiva, joka kulkee Länsi-Intialla... Ja se, se juuri huoleni,
rakas täti, etten tiedä, tuleeko hän koskaan takaisin... Jokainen
tuulenpuuska, joka puhaltaa meidän vuorillamme, saa minut ajattelemaan
myrskyistä merta, joka heittelee hänen laivaansa niinkuin lastua...
Puoleen yöhön istun usein, kartta edessäni, etsien paikkaa, missä hän
saattaisi olla... Eikö ole minulla syytä surra...?"

"Ei, Mimmi, ei. Kiitä Jumalaa, että saat olla huolissasi hänestä, että
saat rukoilla hänen puolestaan ja seurata häntä ajatuksillasi -- siinä
on armoa kyllä."

"Mutta mikä erotus täti Gustchenin ja minun kohtaloni välillä! Kuinka
onnellinen hän!" huudahti Mimmi ja peitti käsillään punastuvat kasvonsa
ottamatta ollenkaan varteen lohduttavia sanoja.

"Älä koskaan katsele onnellisempia, rakas lapsi", sanoi täti vakavalla
äänellä; "vertaa sen sijaan asemaasi niiden asemaan, jotka ovat saaneet
raskaamman taakan kannettavakseen. Sinä olet nuori, olet terve ja
tallennat sydämessäsi onnellisen rakkauden; mitä muuta voi sinua
ikäisesi vaatia? Kun sinä olet huolissasi lemmittysi tähden, niin on se
huolesi terveellinen; se on pieni suolakipinä ruoassa, se valmistaa
turhamaista sydäntäsi vähitellen vastaanottamaan tosi-iloa. Alituisessa
auringonpaisteessa ei kykene maa hedelmiä kantamaan, eikä ihmissielu
kypsy alinomaisessa onnessa! Armaasi kyllä palaa takaisin, ja onni,
joka on voitettu surun ja rukouksen kautta, on tuhat kertaa suloisempi
kuin se onni, joka itsestään putoaa helmaasi."

"Onko totta, täti, että sinäkin kerran...? Anna anteeksi, rakas täti,
että teen tämän kysymyksen, mutta isä ja äiti puhuivat äskettäin, että
sinäkin olet ollut kihloissa, ja että..."

"Sulhaseni jätti minut... Eivätkö he sitä myös sanoneet, lapsi? Niin,
luulen että se niinpäin on parempi", huokasi vanha nainen. "Hän meni,
eikä palannut..."

"Täti parka! Kun ajattelen, että Richard tekisi samoin... en luule,
että jaksaisin sitä päivää elää", huokasi Mimmi.

"Ei sitä niinkään helposti kuolla, lapsi; on uskomatonta, mitä kaikkea
ihmissydän jaksaa kärsiä!"

"Mutta miksi meni hän, täti? Oi, minusta on niin sanomattoman surkeata
ajatella, että niiden täytyy erota, jotka oikein rakastavat toisiansa."

"Miksi, Mimmi?" Vanha tyttö käänsi vaistomaisesti päänsä akkunaa kohden
ja hänen silmänsä kiintyivät nuoreen valkopukuiseen morsiameen.

"Minä tahdon kertoa sen sinulle", sanoi hän hiljaisella äänellä,
"kentiesi tulet sinä siitä tyytyväisemmäksi onneesi. Tahdotko
mielelläsi kuulla, mitä minä olen saanut kokea, Mimmi?"

Nuori tyttö nyykäytti päätään.

"Mitään ihmeellistä ei ole koskaan kohdannut minua", alkoi täti
Karoliina matalalla äänellä. "Elämäni kului tasaisesti ja
jokapäiväisesti. Ajattele, lapsi, en ole koskaan ollut pienen kylämme
rajoja ulompana. Täällä, tässä rakennuksessa synnyin; olin vanhin
kaikista siskoista. Äitini, sinun mummosi, jonka äsken näit tanssivan
niin onnellisena ja iloisena, on usein kertonut, että hän itse ja
kaikki muut olivat hyvin nurpeillansa siitä, että minä olin pieni
tyttö; he olivat varmaan odottaneet poikaa. Äitisi isä ei tahtonut
pitää mitään kastepitojakaan, niin suuttunut oli hän pieneen olentoon,
joka mitään pahaa aavistamatta makasi kätkyessään. Pysyikö hän
uhkauksessaan, en sitä tiedä. En osannut välittää omaisteni
tyytymättömyydestä. Ja kun tulin viiden vuoden vanhaksi, keinui jo
toinen poika äitini käsivarrella -- se oli Albert, enosi, josta sinä
niin paljo pidät.

"Minun täytyi jo silloin ahkeraan istua kudelma kädessä kätkyttä
liehutellen; meillä näetsen ei ollut yltäkylläisesti mitään muuta kuin
kuluneita kenkiä ja sukkia ja pieniä jalkoja, joihin ne sopivat, sillä
miltei joka vuosi kannettiin uusi, pieni maailman uutis-asukas puiston
läpi kirkkoon kastetta saamaan eikä minulle riittänyt montakaan hetkeä
leikkiin, minä kun olin vanhin tästä lapsilaumasta. Kohta kun koulusta
kotiin ehdein, täytyi minun auttaa äitiä, ja monta kertaa liekuttelin
milloin itkien milloin laulaen nuorinta siskoa uneen, mielivin silmin
katsellessani iloisia sisariani, jotka temmelsivät puistossa. Jos
joskus halusin liittyä heihin, niin nuhteli äiti: 'mutta Liina, sinun
toki tulisi olla hyvänä esimerkkinä siskoillesi, sinä kun olet vanhin.'
Hän ei tarkoittanut pahaa, minä tiedän sen, mutta hän ei ajatellut
muuta kuin parsittavia sukkia ja paikattavia housuja ja hameita, jotka
eivät tulleet korjatuiksi ilman minun avuttani. Ja kun hän kutsui minut
takaisin työhön, niin oli hän aivan oikeassa.

"Neljätoista vuotisena kävin ensikerran Herran Ehtoollisella. Muistan
vielä tämän päivästä tapausta -- kuinka isä syleili minua ja sanoi:
'Tue äitiäsi, Liina, hänellä ei ole huokeita päiviä.' Muille tytöille
alkoi ensimäisen ripilläkäynnin jälkeen nuoruus iloinensa, huveinensa;
minua odotti työ, ja minä uskallan sanoa, etten työtä kammonut. Olin
terve, olin reipas tyttö, ja lapsia minä rakastin. Parvena ympäröivät
he minua, ja minä olin niin onnellinen, kun isä taputti poskeani ja
sanoi minua 'hyväksi lapsekseen', ja kun kuulin äidin lausuvan: 'En
voisi tulla toimeen ilman Karoliinaa.' Ja kun sunnuntaisin sain lasten
kanssa tehdä kävelyretken metsään, jossa lauloimme ja noukeimme
kukkasia, niin en mitään muuta iloa pyytänyt.

"Niin kului aika. Veljet olivat eronneet kodista, ja nuorin oli jo
ehtinyt nulikka-ijästään. Silloin koitti herttaisin aika, jolloin
tunsin kukkien tuoksuvan ja lintujen laulavan -- minullekin.

"En ole koskaan ollut kaunis. Mummosi sanoi usein, että näytti siltä,
kuin Liina ei olisi kuulunut sisartensa sukuun; mutta kumminkin oli
olemassa yksi, joka mieltyi minuun, joka rakasti minua. Hän tuli usein
tänne kotiini; hän viihtyi luonamme varsinkin talvi-iltoina, kun
istuimme suuren pöydän ympärillä ja söimme paistettuja omenia.
(Sisarteni täytyi nyt, kasvaneina kun olivat, itse kutoa sukkansa; äiti
ja minä kehräsimme). Siinä puheli hän isäni kanssa kaikenlaisista
asioista, mutta heitti aina väliin silmäyksen minuun, ja minä punastuin
ja ällistyin.

"Eräänä päivänä kutsui isä minut kamariinsa ja kysyi, haluaisinko mennä
naimisiin. Hän, jota minä aina olin katsonut ujolla kunnioituksella,
oli pyytänyt minut vaimokseen. Silloin, lapseni, kohousivat onnen
laineet kaikkialta ympärilleni ja olivat tukehuttaa minut. Vanha kamari
pyöri ympäri silmissäni, ja minä heittäysin isäni ja äitini syliin,
itkien ilosta ja onnesta.

"Äiti itki myöskin ja sanoi että hän tulisi kovin kaipaamaan minua;
mutta hän toivoi, että Ernestiine, sinun äitisi, Mimmi, astuisi minun
sijalleni. Niin olin minä siis morsian -- ylönmäärin onnellinen
morsian; ja kun kevät tuli ja minä näin koulun pihalla seisovan
lehmuspuun tekevän lehtiä, ajattelin itsessäni, ett'eivät ne ehtisi
kuihtua, ennenkuin minä jo nuorena rouvana olisin muuttanut tuohon
tuttuun kouluhuoneeseen. Ja kun sitten kuulin lasten laulavan siellä
sisällä ja viulun säestävän heidän lauluansa, ajattelin sulhaseni
uskollista mieltä ja iloitsin siitä iltaan asti, jolloin aina yhdessä
kuljimme vanhalla puistotiellä ja puhuimme toisillemme, että kun metsä
oli kadottanut lehtensä, meitä ei enää mikään maailmassa toisistamme
erottaisi.

"Niin meni kesä, meni menoansa, ja ruusut pudottelivat kukkiansa.
Silloin seisoi toinen morsiuspari meidän vanhempaimme kodissa -- sinun
isäsi ja äitisi, Mimmi. Kaunis, vielä kasvava tyttönen oli tuskin
ehtinyt avata suuret tummat silmänsä katsellaksensa maailmaa
ympärillään, ennenkuin hän jo samalla oli vangittu, ja hänen nuori
sulhasensa piti tavatonta kiirutta saadaksensa viedä kotiinsa
morsiamensa. Hänen oli kerrassaan mahdotonta odottaa, sanoi hän, hänen
taloutensa tarvitsi emännän. Ja hän tiesi esittää asiansa niin
voittavasti, että -- kun muka matkakin Eberstodtista oli niin kovin
pitkä ja vei niin paljon aikaa -- vanhempaini täytyi antaa jälkeen,
semminkin kun äidin mielestä tämä avioliitto oli niin edullinen, ettei
sitä sopinut hylätä. Ja niin joutui nuori Ernestiine kiireimmän kautta
naimisiin.

"Mutta minulle sanoi äiti: 'Te kyllä voitte odottaa, sinä ja sinun
sulhasesi; kahdet häät toinen toisensa jälkeen -- ei käy päinsä.
Ernestiinen morsiuslaite on jo tehnyt syvän loven isän kassaan. Sinähän
olet järkevä tyttö, Karoliina, ja sitä paitse asutte te, sinä ja sinun
sulhasesi, niin likellä toisianne, että voitte joka päivä olla
yhdessä.'

Minä olin järkevä tyttö ja koetin kaikin tavoin rauhoittaa sulhastani,
joka oli ollut hyvin nurpeillaan aina siitä saakka kuin Ernestiine sai
etusijan. Itse itkin minä monta kertaa yksin ollessani.

"Parastahan oli, että minä pysyin kotonani, johon monet muutkin asiat
tähän aikaan erikseen sitoivat minut... Oi, minä muistan sen niin
hyvin, Mimmi! Oli Lokakuun päivä; lapsilla oli loma -- perunalupa,
joksi sitä täällä sanotaan -- ja meidänkin pienokaiset olivat tehneet
paistikaisnuotion pellolle. Asuinhuoneessa oli niin hiljaista, samaten
puistossa, jossa minä kuljeskelin, milloin konemaisesti kooten
maahanpudonneita hedelmiä, milloin tuskallisesti kuunnellen uutimilla
peitetyn akkunan takana. Silloin tällöin panin ristiin käteni ja koetin
soperrella pienen rukouksen, jota kumminkaan en tuskiltani ja
huoliltani saanut päähän asti lausutuksi. Siinä en muistanut
lehmuspuuta, jonka puoleksi paljastuneiden oksien takaa kouluhuoneen
akkunat näkyivät; kaikki ajatukseni olivat äitini luona.

"Viimein tuli vanha vaimo ulos ovesta luokseni. Minä tartuin kiinni
omenapuuhun, jonka vieressä seisoin, ja tirkistin häntä, lukiakseni
hänen kasvoistansa onnen tahi onnettomuuden sanomaa. -- 'Nyt voitte
tulla sisään, neiti Karoliina!' sanoi vaimo; 'olen juuri saanut
lasketuksi kätkyeen nuorimman sisarenne -- muhkean, pyöreän olennon. Se
on jo seitsemäs, neitiseni.'

"Minä ryntäsin riemunhuudolla hänen ohitsensa ja heittäysin puoli
pimeässä huoneessa vanhan kätkyen viereen polvilleni. Siinä makasi --
nuorin. Pari tuhmaa silmää tuijotti avaruuteen ja pari pientä kättä
pisti esiin röijyn hihasta.

"Tuo pieni, kaikkein miellyttävin typykkä, kuinka rakkaaksi oli hän
minulle jo muutaman minuutin kuluessa tullut! Minä otin hänet syliini
ja kannoin isän luo; sitten suutelin äitiä, joka hiljaan itki. Luulen
että minä ja pienet siskoni, jotka vähän aikaa sen jälkeen seisoivat
kätkyen vieressä, olimme ainoat, jotka todellisuudessa iloitsimme
nuorimman tulosta maailmaan; suuret pojat eivät olleet kotona, ja
vanhemmat tytöt muikistelivat.

"Sulhaseni ja minä olimme kummina pienoiselle, joka kasteessa sai nimen
Augusta. Nyt oli kodissa yltäkyllin tekemistä. Surullinen oli se aika.
Äiti sairastui, huononi yhä ja oli monta viikkoa kuoleman kynnyksellä.
Likemmä puolen vuotta makasi hän sitten vielä vuoteen omana. Koko suuri
taloutemme oli minun niskoillani, ja Augustan -- Gustchenin hoito
siihen lisäksi. Kun sulhaseni tuli pakisemaan minun kanssani ja
virkistämään itseään työnsä ja täytettyjen velvollisuuksiensa jälkeen,
tapasi hän aina minun sylissäni lapsen, jonka huuto teki mahdottomaksi
kaikkia rakkauden keskusteluja välillämme, sillä levottomampaa lasta
lienee tuskin löytynyt. Ja jos joskus ihmeeksi sattui olemaan rauhaa
huoneessa, niin ummistuivat usein silmäni väsymyksestä, jotta montakin
kertaa lienen antanut aivan nurinpäisiä vastauksia hänen kysymyksiinsä.
Usein meni hän nolona ja närkästyneenä pois, kun ei saanut tilaisuutta
ystävälliseen puheluun. Rukouksilla ja kyynelillä koetin minä silloin
lepyttää hänen tavallansa oikeutettua mieliharmiansa, mutta eihän asia
sillä parantunut, kun minun täytyi yhä edelleen asettaa äiti ja sisar
ensi sijaan ja hänet vasta toiseen.

"Kevään tullessa oli äiti siksi parantunut, että saattoi istua ulkona
lämpösessä auringonpaisteessa. Eräänä semmoisena päivänä astuin minä,
pikku Gustchen käsivarrellani, hänen eteensä ja kysyin punastuneena ja
änköttäen, saisinko nyt ruveta valmistamaan omaa morsiuslaitettani ja
saisinko syksyllä viettää hääni. Minun oli varsin vaikea siinä tehdä
tämä kysymys, mutta ylkäni oli edellisenä päivänä niin hartahasti
vaatinut minua siihen ja sanonut, ettei hänellä ollut mitään iloa
minusta, että hän oli yksin ja että minä lopulta tulisin sairaaksi
liiallisesta työstä. Koetin kyllä vielä, kuten aina ennenkin, tehdä
tyhjäksi hänen väitteensä, mutta silloin sanoi hän, että jollen minä
ottaisi puhuakseni asiaa äidille, niin tekisi hän sen.

"Äiti katsahti minuun, niinkuin ei hän olisi ymmärtänyt, mistä kysymys
oli; sitten purskahti hän itkuun ja alkoi puhua kiittämättömyydestä ja
järjettömyydestä -- hän oli vielä niin heikko, ja sitten lapsi,
pienonen, joka ei viihtynyt kenenkään muun sylissä, kuin minun!...

"Tämä vastaus kouristi kuin kovin pakkanen sydäntäni, ja ikäänkuin
paremmaksi vakuudeksi alkoi Gustchen katkerasti itkeä. Ääneti kuljin
minä edestakaisin, koettaen viihdyttää häntä. Toimitin sitten tehtäväni
kuten ennenkin, mutta masentava tunne lamautti minua niin, että tuskin
tiesin, mitä tein.

"Illalla uskalsin tuskin kohottaa silmiäni sulhaseeni. Kun hän lähti,
saatoin häntä puiston läpi. Oli kaunis kuutamo, ja syreenit huvihuoneen
vieressä tuoksuivat niin miellyttävästi.

"'No Liina', alkoi hän ja asetti minut istumaan viereensä penkille
kukkivien pensaiden alle; 'oletko puhunut äitisi kanssa?'

"Minä nyykäytin päätäni, sillä puhua oli minun mahdotonta.

"'Ja saanko viimeinkin syksyllä ottaa omaisuutesi haltuuni?' kysyi hän
leikillisesti ja kääri käsivartensa minun vyötäreeni ympäri.

"'Ei käy, Taavetti', vastasin minä; 'ei käy, äiti tarvitsee minua
välttämättömästi vielä.'

"'Mitä nyt? Eikö käy?' kysyi hän kiivaasti, ikäänkuin olisi hän luullut
kuulleensa väärin.

"Minä pudistin päätäni.

"'Sinä et vastaa, Karoliina', jatkoi hän närkästyneenä. 'Sinä et pidä
minusta, muuten et olisi sanonut tuota niin tyynesti; vai oliko se vaan
sinulta pilaa?'

"'Ei, ei; väärin tekisin, jos sen myöntäisin, Taavetti. Äiti on sairas
ja heikko, ja pienonen ...'

"'Vaimon pitää luopuman isästä ja äidistä ja seuraaman miestään,
Karoliina!'

"'Malta, odota', rukoilin; 'kyllä ajat vielä paranevat. Lapsen
velvollisuus on pyhä.'

"'Mutta lapselta ei saa liikoja vaatia. -- Mari, sisaresi on nyt
viidentoista vuoden vanha; hän jo kykenee työhön.'

"'Hän on vielä niin kovin nuori, Taavetti; äiti ei voi luottaa häneen,
ja lapsi, Gust...'

"'Verukkeita!' huusi hän intohimoisesti; 'sinä et enää rakasta minua,
siinä koko asia.'

"'Taavetti!' rukoilin minä.

"'Et rakasta, et. Kuinka kauan olenkaan jo kulkenut täällä narrina?
Ernestiine sai viettää häänsä ennen meitä, minulla kun oli etu asua
täällä. Onko yksi ainoakaan sinun tunteistasi minun omani? Ei! Sinä
olet jotakin kaikille, minulle vain et mitään. Olenkin varma siitä,
että olet muuttanut mielesi', huudahti hän ja irroitti kätensä minusta.

"Minä nojasin päätäni puun runkoa vastaan ja itkin. Miten saattoi hän
noin puhua! Jos olisin voinut antaa hänen luoda silmäys sydämeeni, niin
olisi hän nähnyt, kuinka rakas hän oli minulle, ja hän olisi uskonut
minua, sillä sydämessäni oli tuskin ainoatakaan ajatusta, joka ei ollut
hänen omansa.

"'Karoliina', jatkoi hän sitten vapisevalla äänellä, 'minä kysyn
sinulta viime kerran, tuletko minun vaimokseni ensi syksynä?'

"Minä kohotin pääni ja katsoin häneen. Siinä katosi hetkeksi kaikki muu
kuin hän minun sielustani; rakkaus häneen, kaikkivoipa rakkaus, levitti
siipensä, ja aavistus tulevasta onnesta valtasi minut. 'Taavetti!'
riemuitsin minä ja tahdoin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta samalla
kajahti hiljaisessa illassa pienen, apua tarvitsevan lapsen tuskallinen
huuto, ja minä annoin käsivarteni vaipua, alas. 'Gustchen!' mumisin.
Lapsen kätkyellä oli paikkansa vuoteeni vieressä kamarissani, ja minä
tiesin, että pienonen oli yksin.

"'Minä en voi, Taavetti; armahda minua ja odota vielä vähän aikaa!'
rukoilin ja olin jo huvimajan takana kirkkaassa kuutamossa. Oli kuin
olisi lapsen ääni väkisin vetänyt minut luokseen.

"'Mene!' sanoi hän kovalla äänellä. 'Minä olen tähän saakka uskonut,
että rakastit minua. Antakoon Jumala sinulle anteeksi, että olet
pitänyt leikki-leluna sydäntä, joka on uskollisesti sinua rakastanut.'

"Ja hän lähti, kulki hitain askelin puiston porttia kohden.

"'Taavetti, Taavetti!' huusin minä sieluni tuskassa ja tahdoin juosta
hänen jälkeensä, mutta jalkani eivät kantaneet minua eikä hän katsonut
taakseen. Naristen sulkeusi puiston portti hänen takanansa.

"En voinut uskoa, että hän oli ylenantanut minut, että olin hänet
ainiaaksi kadottanut. Pusersin molemmin käsin päätäni, ikäänkuin olisin
nähnyt kauheaa unta. Silloin tunkeusi taasen lapsen huuto korviini.
Tietämättäni riensin minä sisään, polvistuin kätkyen viereen ja lauloin
vanhan kehtolaulun. Pienoinen ummisti silmänsä ja nukkui, mutta minä
makasin yhä lattialla suruuni vaipuneena. Se näytti minusta
uskomattomalta. Toivo heitti säteitään sekaviin ajatuksiini ja
kuiskasi: 'hän kyllä palaa -- hänen täytyy palata! --'

"Mutta hän ei palannut, lapsi, hän lähti pois Tannerodesta; hänen
sydämensä oli kovin loukkaantunut. Ja kumminkin täytyi minun mukautua
elämään -- minun, rauhattoman, ilottoman. Haava, jonka sydämeni tuona
iltana sai, ei koskaan ole umpeen mennyt... Yhä edelleen tein työtä,
kovaa työtä, kunnes minusta tuli tällainen raajarikko vaivainen,
jommoisena nyt minut näet. Lääkäri sanoi, että olin kiusannut itseäni
liiaksi, että olin ponnistanut voimiani yli määrän, kun en ollut
säästänyt itseäni milloinkaan, en kylmän enkä kuuman sään vallitessa;
mutta minä en usko tuota. Olinhan vain tehnyt velvollisuuteni ja --
niin kai se oli sallittu... Äitini tuli, Jumalan kiitos, terveeksi, ja
koko sielullani liityin minä lapsiin, vaikka he olivat riistäneet
minulta kalliimman, mikä minulla oli -- onneni. Gustchen tuli
silmäteräkseni... Suokoon Jumala hänelle tuhatkertaisen onnen ja
antakoon minulle autuaan lopun. Tänään olen tuntenut, lapsi, että loppu
lähestyy." --

Vanha neiti vaikeni; hänen kertomuksensa oli päättynyt. Hänen kätensä
silittelivät vielä vanhan muistikirjan kellastuneita lehtiä.

Oli jo pimeä hänen pienessä kamarissaan. Silloin nousi yhtäkkiä raketti
sähähdellen ilmaan hänen akkunansa edessä. Joku sisaren pojista oli
morsiamen kunniaksi pannut toimeen ilotulituksen. Sen kirkas välähdys
valaisi vanhuksen kalpeita, kyynelten huuhtomia kasvoja. Hän kohoutui
tuolissaan ja painoi silloin tällöin vanhat kätensä huuliansa vastaan.
Se puhui selvempää kieltä kuin sanat. "Sinua ehkä kaivataan, mene nyt
alas muitten luo, lapsi", sanoi hän. "Sinä -- eikö niin -- haluat
taasen kohdata iloa?"

Mimmi suuteli häntä hellästi. Hän ei löytänyt sanoja
osanottavaisuuteensa.

"Lapsi", lisäsi vanhus verkalleen ja ikäänkuin häveten pyyntöä, jonka
hän oli aikeessa lausua, "minä tahtoisin niin mielelläni puhutella
Gustchenia ja nähdä hänet vielä kerran morsiuspuvussansa. Jos hän voisi
uhrata minulle muutamia silmänräpäyksiä... mutta pian, sillä minä
tunnen itseni väsyneeksi, niin kovin väsyneeksi."

Nuori tyttö lähti. Vanhus oli yksin. Puistossa sytytettiin värjättyjä
lyhtyjä, jotka heittivät omituisen valon tuohon yksinäiseen
ullakkokamariin; soittoa ja ihmisääniä tunkeusi sinne myös, mutta
vanhus ei niitä kuullut. Hän oli ikäänkuin temmattu pois nykyisyydestä,
kaikki hänen ajatuksensa olivat tuossa kieltäymystä kysyneessä
menneisyydessä. Tunti kului, sitten vielä toinen. Viimein kiiti joku
kepein askelin ylös rappusia.

"Älä viivy kauan siellä ylhäällä, lemmitty", kuului ääni hänen
takanaan; "vaunut jo odottavat."

"En, ystäväni; minä sanon vaan lyhyet jäähyväiset", vastasi nuori
morsian ja avasi samalla ullakkokamarin oven.

Kuun vaaleat säteet valaisivat täydellisesti pienen huoneen.
Valkopukuinen olento hiipi vanhan nojatuolin luo. "Karoliina sisar",
kuiskasi hän, "minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; älä ole
pahoillasi, etten ole ennen ehtinyt käydä... Nukutko?" kysyi hän äkkiä
ja kosketteli ristiinasetettuja käsiä, joissa tunsi paperipalasen.

Ei mitään vastausta.

"Karoliina!" lausui hän nyt korkeammalla äänellä. "Ah, hän nukkuu
todella", kuiskasi hän sitten, kumartui kalpean vanhan neidin puoleen
ja painoi suudelman hänen otsalleen. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.

"Karoliina nukkuu", sanoi hän odottavalle nuorelle miehelle, "enkä minä
tahtonut herättää häntä." --

"Sano tuhatkertaiset terveiseni Karoliinalle, äiti", kuiskasi hän
sitten vähän ajan kuluttua, kun hän itkien riippui ijäkkään maammonsa
kaulassa. "Minä olisin niin mielelläni tahtonut sanoa ne hänelle
itselleen, mutta hän nukkui!"

Niin, hän nukkui ja tuolla yläällä ullakkokamarissa valaisi kalpea kuu
tyynesti ja rauhallisesti nukkujan kalpeita kasvoja ja kellastunutta
lehteä, jota hän piti kädessään ja joka tiesi kertoa kertomuksen
uskollisesta naissydämestä. Hän nukkui, vanha Karoliina sisar, nukkui
sitä syvää unta, johon kaikkien silmät täällä maan päällä kerran
ummistuvat.




MYRSKYSSÄ.

Kirjoittanut Max Bernstein.


Tyyni on korkeiden ylänköjen ympäröimä järvi. Aurinko katselee sen
syvyydessä hehkuvaa kuvaansa. Veden pinnalla kiitää vene, jossa istuu
vain kaksi henkeä: Arnold, ylioppilas, ja Seppi, kalastaja-poika.

Arnold on asettautunut mukavaan asemaan ja kohottaa kauniit kasvonsa
taivasta kohden. Pilvetön ja kirkas kuin sen sininen laki on hänen oma
olemisensa. Hän on rikas, hän on nuori, hän osaa kauniiseen muotoon
laatia sanojansa -- kummako, että hän niin lyhyessä ajassa on voittanut
Eevan sydämen, tuon vanhan kalastajan tyttären, jonka matalassa majassa
hän viettää kesälomaansa.

Seppi, vanhan kalastajan palkattu apumies, soutaa. Kun rikkaat
kaupunkilaiset, jotka pitivät kesä-asuntoa taloissa kauniin ja suuren
vesistön rannoilla, halusivat päästä järven toiselle puolelle kahvia
juomaan -- sillä muutahan ei heillä ollut tekemistä -- kuljetti vanha
kalastaja tahi hänen apumiehensä heidät järven poikki. --

Paljo ei siinä puhuttu veneessä. Ne ovat niin salamielisiä ja
harvapuheisia nuo järven ympärillä asuvat talonpojat. Harvoja ajatuksia
-- vielä harvempia sanoja. Kun on aamusta iltaan yksinään järvellä,
niin unohtaa puhumisen. Mutta on olemassa toinenkin kieli; sitä puhuu
järvi, sitä ymmärtää kalastaja, ei muu. Järvi tuntee hänet, ja hän
tuntee järvensä; poika-ijässään jo tutustui hän siihen. Hän tietää,
milloin se on hyvällä tuulella, milloin sen turviin uskaltaa antautua,
mutta myös milloin se teeskentelee, paha mielessänsä. Se on kalastajain
ystävä, se on heidän vihollisensa, heidän elättäjänsä ja heidän
hävittäjänsä, heidän kehtonsa ja heidän hautansa. Samoin kuin vanha
pakanallinen jumala, on se intohimojensa vallassa, mutta vastuunalainen
teoistaan on se. Se pettää ja tulee petetyksi. Sillä on suosikkinsa,
joille se ei tee mitään; sillä on vihamiehensä, joita se ei päästä, kun
se heidät on käsiinsä saanut...

Seppi souti niin rivakasti, että Arnold kuuli hankojen narisevan.

"Teidän ei tarvitse noin ponnistella", sanoi hän; "minulla ei ole
kiirettä mihinkään."

Seppi vilkasi häneen. Vielä neljännes tuntia ja he olisivat järven
keskikohdalla. Neljännes tuntia on hänellä, tuolla mahtavalla nuorella
herralla aikaa loikoa siinä mukavassa asennossaan ja ajatella Eevaa ja
kaikkia sitä, mitä hän on hänelle uskotellut; silloin, kun keskellä
järvellä ollaan, silloin mielii Seppi nousta, tarttua keikariin,
heittää hänet veteen, lyödä häntä airolla päähän, kuten kalaa tapetaan,
ja -- se asia on päättynyt. Onhan tämä matka Sepinkin viimeinen. Mytty,
joka sisältää kaikki hänen omaisuutensa, makaa siinä hänen vieressään.
Hän tahtoo matkustaa kauas pois ja tehdä työtä niinkuin ennen; hän
tahtoo olla ja pysyä säännöllisenä ihmisenä -- sittenkuin hän on saanut
panna täytäntöön Jumalan kostotuomion.

Seppi souti hitaammin, katsahti silloin tällöin veteen ja ajatteli
itsessään:

"Tänään näkee se minut viimeisen kerran."

Se -- järvi.

Vene kiiti eteenpäin. Hiljainen vilvottava tuuli pani äkkiä vedenpinnan
väräilemään.

"Tekee hyvää tässä helteessä", sanoi Arnold; "oikein on herttainen
ilma."

Seppi tunsi paremmin tuota vanhaa pettäjää -- järveä.

"No, silläkö tavalla!" sanoi hän itsekseen ja katsahti rantaan päin,
joka kääriytyi omituiseen sinertävään usvaan.

Taivaalle nousi pieniä pilviä. Tuuli kääntyi. Kaunis nuori herra loikoi
vielä tyynenä ja huoletonna. Hänellä ei ole enää pitkältä elää -- -- --

Kymmenen "Isämeidän" aikaa vielä -- niin saat sinä hänet!

Sinä -- järvi.

Kovempaa vauhtia alkoivat pilvet kiitää taivaalla.

"Tätä jos jatkuu, niin muuttuu sää pahaksi", sanoi Arnold.

"Siltä näyttää."

Vihuri jyskytti venettä.

"Soo, soo!" sanoi Seppi rauhottavasti ajurin tapaan, joka puhuu
virkeille hevosilleen.

"Eihän vaan olla vaarassa?" kysyi Arnold.

Seppi ei vastannut. Hän paheksui arvelua, ettei hänen järvensä voisi
olla vaarallinenkin. Ei, tietysti se ei ole vaarallinen; hienoon
herraan ei se uskalla kajota. Teki hän mitä tahansa, järvi ei ole siitä
tietävinään -- ei, vaikka hän puhuisi kalastajapoikien morsiamille
korvat täyteen rakkautta! Hieno herra saa sittenkin vapaasti jättää
petetyn neidon, jonka omistamisesta kalastajapoika antaisi sydänverensä
-- -- "hohoo, hieno kaupunkilainen, saat pian tulla tietämään, onko
järvi vaarallinen!"

Seppi ei vastannut kysymykseen; sen teki sen sijaan järvi, joka alkoi
yhä tuimemmin kuohua.

"Sinä tahdot hänet? Kohta, kohta on hän oleva sinun..."

Taasen jyskytti vihuri venettä ja vaahtopää laine syöksyi soutajaa
vastaan, ollen vähällä temmata hänet mukaansa.

"Mutta minua et saa, järvi", mumisi hän.

"Niin, olkaa varuillanne!" huusi hän hetken kuluttua kalpenevalle
ylioppilaalle ja häädetyllä äänellä lisäsi hän: "Minäkö myös? ... Siitä
nyt ei tule mitään."

Rajuilma yltyi yltymistään. Mustat pilvet ajoivat toisiaan, ukkonen
jyrisi, salamat leimuelivat, sadetta tulvasi taivahan täydeltä ja
kuohuvat aallot heittelivät pientä venettä ylös ilmaan, alas syvyyteen.

Neuvottomana, avuttomana ja rukoillen pelastusta kiinnitti Arnold
silmänsä Seppiin. Tämä ei enää ajatellut häntä. Hänellä oli nyt toinen
vastustaja voitettavana. Hän taisteli tuon vanhan tuttavansa,
petollisen ystävänsä järven kanssa. Se halusi häntä. Mutta "siitä nyt
ei tule mitään!" mumisi hän ja souti jättiläisen voimalla. Järvi --
niin, sepä jostakin kävi, oikein väkevästä; mutta Seppi oli myös
väkevä. Yksi yhtä vastaan. Saas nähdä, kumpi voittaa!

He olivat jo lähellä vastaista rantaa. Arnold kohousi siirtyäkseen
auttamaan soutajaa. Silloin kallistui vene ja vaahtopäinen aalto syöksi
hänet kuohuviin laineisiin.

"Wellamon vetisen neidon saaliiksiko hän joutuu? Hukkuuko? -- siitä nyt
ei tule mitään!"

Seppi hyppäsi hänen jälkeensä järveen; hän kaappasi kiinni tunnottomaan
nuorukaiseen -- laineet syytivät hänet yhä kauemmaksi veneestä. Hän ui,
laahaten toista mukaansa. Yksin olisi hän paremmin voinut pelastua
"mutta sinä et saa häntäkään!"

Sinä -- järvi.

Vielä muutamia pitkiä minuutteja suurinta vaaraa. Sitten laskee
kalastajapoika pelastetun rannalle, mutta vaipuu itse hänen viereensä
uupuneena. --

Kestikievaritalossa tointui Arnold. Kiireisesti tehdyllä vuoteella
makaa hän. Hän ojentaa väsyneesti hymyen kätensä pelastajalleen. Hän ei
vielä kykene mitään puhumaan.

Mutta Seppi ei tartu tarjottuun käteen. Hänen silmänsä kääntyvät
järvelle päin, joka taasen on tyyni, ja hän sanoo eräälle tuttavalle:
"Tänään raivosi se!"

Sitten pyysi hän, että pelastettu vietäisiin takaisin kotiinsa ja että
järvelle jäänyt vene otettaisiin korjuuseen: itse tahtoi hän lähteä
etsimään muualta työtä.

"Mihin lähdet, miksi et jää?" kysyttiin; "onhan sinulla hyvä paikka!
Nyt on täällä paljo kaupunkilaisia, mutta vanhalla kalastajalla ei ole
soutumiestä, kun sinä menet. Sinussa ei ole kuntoa, jos nyt jätät
vanhan kalastajan..."

"Niinkö luulette?" sanoi Seppi.

Sitten kääntyi hän ja lähti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64183 ***