*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64104 ***

PUNANEN KOKARDI

Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta


Kirj.

STANLEY J. WEYMAN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1896.




SISÄLLYS:

Markiisi de St. Alais.
Koetus.
Kokous.
Lähetystö.
Eräs kohtaus tiellä.
Kapina.
Gargouf.
Trikolori.
Kapinan jälkeisenä aamuna.
Kaksi leiriä.
Kaksintaistelu.
Hirteen! Hirteen!
Kirkkoherran huolet.
Milhau'ssa.
Kolme yksissä vaunuissa.
Froment Nîmes'istä.
Kurja olento.
Nîmes'issä.
Tiedustelu.
Kaksi kosijaa.
Korkea asema velvoittaa.
Ratkaisu.
Tuhatvuotinen valtakunta.
Päivä valkenee.




Ensimäinen luku.

Markiisi de St. Alais.


Noustuamme penkereelle, jonka isäni oli vähää ennen kuolemaansa
laitattanut ikkunoiden alle linnan takapuolelle ja joka eroitti
linnan vastaperustetusta nurmikentästä, pysähtyi St. Alais ja katsoi
ympärilleen silmäyksellä, joka ilmaisi huonosti salattua ivaa.

-- Minne kasvitarha on joutunut? kysyi hän halveksivalla hymyllä.

-- Isä muutti sen toiselle puolelle.

-- Pois näkyvistä?

-- Niin, vastasin minä, se on ruusutarhan takana.

-- Englantilaista, tietysti, sanoi hän ivallisella kohteliaisuudella.
Ja teistä on mieluisempaa katsella ikkunoistanne tätä nurmen paljoutta?

-- On kyllä.

-- Entä puisto? jatkoi hän; luultavasti se on asetettu niin että se
peittää kylän?

-- Niin on.

Hän nauroi.

-- Niinhän ne ystävänne tahtovat, sen huomion olen tehnyt. He kyllä
osaavat jaaritella veljellisyydestä, vapaudesta, yhdenvertaisuudesta;
he rakastavat kansaa, mutta mieluimmin etäältä, puiston eli korkean
kuusiaidan takaa. Minulla on St. Alais'ssa väki silmäini alla ja kun he
käyttäytyvät sopimattomasti on siellä heidän varalleen _carcan_. Mutta
kas, missä teidän kaularautanne on? Sen paikka oli ennen vastapäätä
porttia.

-- Se on porona, vastasin ja tunsin samalla veren syöksähtävän
kasvoihini.

-- Isännekö sen poltti? kysyi St. Alais kummastuneena.

-- Ei, vaan minä, vastasin jurosti, halveksien itseäni siitä, että
häpesin tekoa, josta ennen olin ollut niin ylpeä. Poltin sen viime
vuonna, sillä minun mielestäni kuuluvat sellaiset kidutuskoneet
menneisiin aikoihin.

Markiisi oli tuskin viittä vuotta vanhempi minua, mutta ne viisi
vuotta, jotka hän oli viettänyt Pariisissa ja Versailles'issa, tekivät
hänet ihmeen paljon etevämmäksi minua ja hänen ylenkatseellisen
hämmästynyt silmäyksensä oli minusta kuin piiskan isku. Hän ei
kuitenkaan virkkanut enää mitään siitä asiasta, vaan alkoi oltuaan
vähän aikaa vaiti puhua isästäni. Muistuttaen mieleeni monta asiaa ja
tapausta isäni ajoilta puhui hän hänestä niin suurella kunnioituksella
ja rakkaudella, että kiukkuni aivan haihtui.

-- Hänen seurassaanpa minä ensimäisen lintunikin ammuin, sanoi hän
miellyttävällä tavallaan, joka oli hänelle lapsuudesta saakka ominaista.

-- Kaksitoista vuotta takaperin.

-- Aivan oikein, monsieur, ja minä muistan siltä ajalta pienen
paljassäärisen pojan, joka aina juoksenteli jälessäni, kutsui minua
Viktoriksi ja kunnioitti maailman suurimpana miehenä. Enpä aavistanut
silloin että hän oli kerran selittelevä minulle mielipiteitään
ihmisen oikeuksista. Jumalani, minun täytyy todellakin varoa, että
Louis pysyy teistä erillään, sillä muuten teette hänestä samallaisen
maailman parantajan kuin itse olette. Mutta, jatkoi hän hymyillen ja
teki kädellään vilkkaan liikkeen, enhän minä ole tullut tänne hänestä
puhumaan, vaan eräästä toisesta, josta puhumisen pitäisi teitä paljo
enemmän huvittaa.

Tunsin, että veri jälleen syöksähti kasvoihini, mutta tykkänään
toisellaisesta syystä.

-- Neiti on tullut kotiin? sanoin.

-- Eilen tuli ja huomenna hän menee äitini kanssa Cahorsiin,
katselemaan maailmata. Vaan epäilenpä, että mikään kaikesta uudesta,
jota hän saa nähdä, kiinnittää niin hänen mieltään kuin kreivi de Saux.

-- Kaiketi neiti voi hyvin? kysyin kömpelösti.

-- Vallan mainiosti! vastasi markiisi vakavalla kohteliaisuudella.
Mutta siitä saatte huomen illalla omin silmin tulla vakuutetuksi,
ellemme tiellä sattuisi tapaamaan. Kaiketi te haluaisitte saada viikon
päivät aikaa tavoitellaksenne hänen suosiotansa, herra kreivi? Vaan kun
sitte rouva markiisittaren kanssa voitte määrätä hääpäivän, on parasta,
että määräätte sen niin -- jotta minäkin voin olla saapuvilla.

Kumarsin. Olin jo viikon ajan odottanut näitä sanoja, mutta ei
Viktorin, vaan Louis'in suusta, joka oli aivan kuin veli minulle.
Edellinen oli tosin poikavuosieni ihanne, mutta siitä oli kauvan jo,
ennenkun hovielämä ja oleskelu Versailles'issa ja St. Cloud'issa oli
muodostanut hänestä sen komean miehen, jonka nyt näin edessäni ja
jonka pienintäkin katsetta minun oli yhtä vaikea kestää kuin tuntui
mahdottomalta saavuttaa hänen vapaata ja hienoa käytöstapaansa.
Tilaisuus vaati kuitenkin itsetietoista, kohteliasta ja hellää
vastausta, ja minä koetin sitä sopertaa. Vaan hän katkasi kohta heikot
yritykseni.

-- Tuota saatatte sanoa Denise'lle, sanoi hän ystävällisesti, hänellä
kaiketi kyllä on herkkä korva sellaiselle. Alussa hän tietysti on vähän
kaino, sillä luulenpa hyvien luostarisiskojen panneen hänen päähänsä
sen käsityksen, että mies ei juuri ole sutta parempi. Mutta, _à la
bonne heure_, ystäväni, naiset pysyvät kuitenkin aina naisina ja viikon
eli parin kuluttua te kyllä olette saavuttanut suosionsa. Toivomme siis
näkevämme teidät huomen illalla, ellei jo ennen?

-- Varmasti aivan, herra markiisi.

-- Miksei Viktor? kysyi hän entisellä hyväntahtoisuudellaan laskien
kätensä olalleni. Tuleehan meistä piakkoin veljet ja epäilemättä
silloin myös -- vihamiehet. Nyt voitte tulla minua saattamaan
veräjille, sillä minulla on jotain muutakin asiaa teille. Mutta --
mitäs se olikaan?

Joko hän ei heti muistanut asiaansa eli tuntui hänestä vaikealta ryhtyä
siitä puhumaan, sillä olimme jo astelleet puolitiehen kylälle vievää
pähkinäpuukujaa, ennenkun hän hiiskui sanaakaan. Mutta silloin hän
tarttui suoraan asiaan.

-- Olette kai kuullut puhuttavan protestista? sanoi hän.

-- Olen, vastasin jokseenkin vastenmielisesti ja aavistin pahaa.

-- Tietysti tekin kirjoitatte sen alle?

Emmin vastatessani samoin kuin hän oli empinyt kysyessään. Kysymyksessä
oleva protesti -- miten viattomalta tuo sana vieläkin kuuluu, vaikka
tiedämme nyt, että sen takana piili alku paljoon levottomuuteen ja ihka
uuteen maailmaan -- aijottiin esittää tulevassa aatelisten kokouksessa
Cahors'issa ja sen tarkoituksena oli panna vastalause edusmiestemme
päätöstä vastaan Versailles'issa yhteistoiminnasta kolmannen säädyn
kanssa.

Mitkä mielipiteeni tästä asiasta alkujaan olivatkin -- olisin
todellakin pitänyt suotavampana, että muutos olisi tehty
englantilaiseen malliin, niin että aateli olisi saanut pysyä erikseen
-- oli minusta kumminkin otettu askel, jonka kuningaskin jo oli
vahvistanut, aivan mahdoton peruuttaa. Ja tiesinhän sitäpaitsi, että
protestin alkuunpanijat olivat vihamielisiä kaikille uudistuksille,
että he riippuivat kynsin hampain kiinni vanhoissa oikeuksissaan ja
koettaisivat hävittää kaiken toivon paremmasta hallitustavasta --
toivon, joka vaalien jälkeen oli päivä päivältä kasvanut ja jota olisi
nyt yhtä vaikea kuin vaarallinen sammuttaa. En siis käsittänyt, miten
minä olisin voinut kannattaa protestia poikkeamatta vakuutuksestani,
joka oli yleisesti tunnettu.

-- No? kysyi hän viimein kun yhä jatkoin vaitioloa.

-- Luulen, etten voi sitä tehdä, sanoin punastuen.

-- Kirjoittaa alle?

-- Niin.

Hän nauroi.

-- Sen te kyllä olette tekevä. Minä tahdon teidän lupauksenne, kreivi.
Asia on vähäpätöinen, mutta meidän täytyy olla yksimielisiä. Muuta ei
tarvita.

Pudistin päätäni. Olimme seisahtuneet veräjien sisäpuolelle ja
markiisin palvelija talutteli hevosia edestakaisin tiellä.

-- Kas niin, pitkitti hän ystävällisesti, ette suinkaan te luulottele
itsellenne, että tuo kansalliskokous, jonka hänen majesteettinsa,
hullusti kyllä, on Necker'illä kokoonkutsuttanut, saa jotain aikaan. Se
kokoontui toukokuun 4 päivänä, nyt meillä on 17, ja koko tällä ajalla
he eivät ole tehneet muuta kuin toruneet ja kinastelleet. Ei kerrassa
mitään. Mutta nyt hajotetaan kansalliskokous kohta, ja se on sen lorun
loppu.

-- Mitä varten sitte enää protesteerataan?

-- Kuulkaas, ystäväni! sanoi hän säälivällä hymyllä, lyöden
ratsupiiskallaan saappaansa varteen. Ettekö tiedä viimeisiä uutisia?

-- Mitä uutisia? kysyin avomielisesti. Kun kerrotte ne, saatan sanoa,
olenko niitä ennen kuullut.

-- Kuningas on antanut Necker'ille virkaeron.

-- Se ei ole mahdollista! huudahdin. En ollut milloinkaan hämmästynyt
niin.

-- On kuin onkin. Pankkiiri on saanut eron, viikon päästä on hänen
kansalliskokouksensa myös mennyt menojaan ja sitte me seisomme
juuri siinä, mistä lähdimmekin. Mutta sillä välin täytyy meidän,
vahvistaaksemme kuningasta viisaassa päätöksessään, näyttää että
elämme. Meidän täytyy osottaa hänelle myötätuntoisuuttamme, meidän
täytyy protesteerata.

-- Herra markiisi, sanoin jotenkin kiivaasti, oletteko varma siitä,
että kansa on levollisesti mukautuva tähän? Miesmuistiin ei ole ollut
niin kovaa talvea kuin viimeinen eikä niin huonoa vuotta. Ja nyt on
sitäpaitse herätetty kansassa toiveita ja vaalien kautta saatettu
heidän mielensä kuohuksiin, ja -- --

-- Ketä meidän on siitä kiittäminen? sanoi hän heittäen minuun
omituisen katseen. Vaan elkää olko siitä huolissanne, kreivi; kyllä
he sen jaksavat sulattaa ja vielä vähän enemmänkin. Minä tunnen
Pariisin ja voin vakuuttaa, ettei se ole Frondenin Pariisi, vaikka
herra Mirabeau kyllä kernaasti haluaisi näytellä Retz'in osaa. Se
on nyt rauhaisa, järkevä Pariisi, joka ei tahdo kapinaa. Muistakaa,
ettei siellä ole puoleentoista vuosisataan ollut yhtään mainittavampaa
katumeteliä, ottamatta lukuun paria leipäkahakkaa, -- ei mitään,
jota ei pari komppaniiaa sveitsiläiskaartilaisia olisi pystynyt
tukahduttamaan yhtä helposti kuin d'Argenson puhdisti _La cour des
miracles'in_. Ei, uskokaa te vaan minua, mitään vaaraa ei ole tarjolla;
sopivasti menetellen onnistuu kaikki hyvin.

Mutta uutisensa olivat herättäneet minussa vastustushalua ja minusta
tuntui nyt aivan helpolta nousta häntä vastaan.

-- Enpä juuri sitä usko, sanoin kylmästi. Luulen, ettei asia ole
niinkään mutkaton. Kuninkaan täytyy saada rahaa eli tehdä vararikko,
ja kansalla ei ole rahaa hänelle antaa. En saata käsittää, miten asiat
pääsisivät soljahtamaan entiseen uomaansa.

Herra de St. Alais katsahti minuun ja huulensa vääntyi halveksivaan
hymyyn.

-- Te tarkoitatte, ettette haluakaan niitä entiselleen? sanoi hän.

-- Tarkoitan, että vanha järjestys ei kestä, vastasin jäykästi. Se ei
olisi voinut kauvan pysyä pystyssä eikä voi koskaan tulla takaisin.

St. Alais viivytteli vähän aikaa vastausta, ja siinä nyt seisoimme
vastatusten -- hän ulkopuolella, minä sisäpuolella veräjätä. Puiden
viheriät latvat levisivät ylitsemme ja takanaan hohti tomunen tie
heinäkuun auringon paisteessa. Ja jos minun kasvoni kuvastivat hänen
kasvojensa ilmettä, olivat ne ankarat ja vakaat. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli muotonsa muuttunut; hän kohautti olkapäitään ja
naurahti niinkuin lapselle.

-- No niin, sanoi hän, ei huolita väitellä enää, mutta toivon, että te
kuitenkin kirjoitatte protestin alle. Sillä -- ja tätä sanoessaan hän
heitti veitikkamaisen katseen minuun -- siitä voi ehkä riippua hyvin
paljon.

-- Siinä vielä yksi syy miettiä kahdesti, ennenkuin --

-- Siinä vielä syy miettiä kaksi kertaa ennenkuin kiellätte, sanoi hän
ja kumarsi syvään, mutta vakaana nyt. Sitte hän meni ratsunsa luo,
palvelija piteli jalustinta, ja hyppäsi satulaan. Suitsiin tartuttuaan
hän vielä kerran kääntyi minun puoleeni.

-- Herra kreivi, sanoi hän matalalla äänellä heittäen minuun tutkivan
silmäyksen, päätös on päätös ja Montagu ja Capulet ovat vanhettuneet
samoin kuin teidän kaularautanne. Mutta olkoonpa se asia miten tahansa,
meidän täytyy sittenkin kulkea samaa tietä -- samaa tietä, ymmärrättekö
-- eli erota. Se on minun ajatukseni.

Ja nyökäyttäen niin ystävällisesti kuin olisi lausunut kohteliaisuuden
uhkauksen sijasta hän ratsasti tiehensä. Seisoin ja katselin hetken
jälkeensä sydän harmista pakahtumaisillaan, vaan käännyin sitte ja
palasin linnaan. Ajatukseni, tuumani ja toiveeni kuvastivat tarkalleen
yleistä hämmennystilaa, joka sinä päivänä vallitsi koko Ranskan maassa,
vaikka sen silloin vain hämärästi aavistin.

En nimittäin voinut olla ymmärtämättä viittaustaan, en voinut olla
käsittämättä, että hän oli kohteliain sanoin käskenyt minun valitsemaan
sisarensa ja niiden valtiollisten mielipiteiden välillä, joissa isäni
oli minut kasvattanut ja joita vuoden pitkä oleskelu Englannissa oli
yhä kehittänyt. Isäni kuolemasta saakka olin asunut yksin linnassa
ja uneksinut paljon tulevaisuudesta. Olin ajatellut Denise de St.
Alais'ta, suloista tyttöä, joka oli tuleva vaimokseni ja jota en ollut
nähnyt sen jälkeen kuin hänet vietiin luostarikouluun, olin uneksinut,
miten minä kohottaisin alustalaiseni onneen ja varallisuuteen,
niinkuin olin nähnyt Englannissa. Nyt oli St. Alais'n sana uhannut
tehdä tyhjäksi toisen unelmistani ja se oli sangen ikävää. Mutta se ei
sittenkään minua niin paljo harmittanut kuin hänen mahtipontisuutensa,
jota vuoroin kiroilin, vuoroin nauroin hyvin ymmärrettävällä kiukulla.
Minä olin yhdenkolmatta vanha ja hän seitsemänkolmatta, ja hän
oli tullut lukemaan minulle lakia. Me olimme maamiehiä, me -- hän
politikoitsija, ja hän oli tullut Pariisista eli Versailles'ista meitä
komentamaan. Jos tottelin, saisin sisarensa, jos en, saisin olla ilman.
Sellainen oli asemani.

Ei ihme siis, että olin jo niukan puolen tuntisen kuluttua tehnyt
päätökseni ja että vietin lopun päivästä kooten järkeviä ja
kumoamattomia syitä menettelyyni. Saadakseni todistuksia kerroin
ajatuksissani kaikki mitä herra Rochefoucauld oli puhunut kun hän
viimeksi kunnioitti minua käynnillään ja luin uudelleen kirjeen,
jossa herra Liancourt selitti uudistussuunnitelmiaan. Vähemmässä kuin
puolessa tunnissa ja vihan vielä kiehuessa minä siis tein päätökseni
yhtä vähän miettien tekoani kuin tuhannet muut, jotka sinä päivänä
valitsivat kahdesta tiestä toisen. Gargouf, St. Alais'n vouti, oli
epäilemättä kuullut uutisen Necker'in erosta ja siitä riemuinnut
aavistamatta mitä se tulisi hänelle maksamaan. Isä Benoit, kirkkoherra,
joka oli sinä iltana illallisella luonani ja murheella otti vastaan
uutisen -- ei myöskään aavistanut mitään. Ja ravintoloitsija La
Bastide'ssa, Cahors'in luona, oli luultavasti myös kuullut uutisen,
vaan eipä langennut valtikan varjo tiellensä, yhtä vähän kuin varjo
marsalkan sauvasta näyttäytyi notariolle toisessa La Bastide'ssa,
Notario ja marsalkan sauva! Ravintolan pitäjä ja valtikka. _Mon dieu_,
miten hassulta moinen paritus olisi meistä tuntunut! Mutta olisimmepa
olleetkin Davidia viisaampia ja suurempia ennustajia kuin Josef, jos
olisi arvattu sellaista tapahtuvan _l'ancien regimen_ aikana, vanhassa
Ranskassa, vanhassa maailmassa, joka kuoli heinäkuussa 1789!

Ja kuitenkin oli jo silloin olemassa merkkiä, jotka puhuivat
lähestyvistä mullistuksista, jos vaan oli silmiä niitä huomata,
ja retkelläni seuraavana päivänä näin niitä siksi monta, että
kaikki yksityinen kiukku haihtui ja sydämmeni täyttyi jalommilla
harrastuksilla.

Ratsastaessani palvelijaini Gil'en ja André'n seuraamana Cahors'iin
näin hallan tuhotyöt -- pähkinäpuut mustina, viiniköynnökset
kellahtuneina, ruis oli turmeltunutta, ja suurin osa peltoa
siementämättä. Vaan enpä nähnyt ainoastaan noita tavallisia köyhyyden
merkkiä, joihin jo olin tottunut, vaikka ne tosin Englannista
palattuani herättivät minussa kauhua -- nimittäin savihökkeliä,
ruuduttomia ikkunoita, nälkääntyneitä elukoita ja koukkuhartiaisia
naisia, jotka keräilivät risuja. Huomasin muitakin uhkaavampia
merkkiä: miesryhmiä jokaikisessä tienristeyksessä ja sillankorvassa,
miesjoukkioita odottamassa -- tuskin tiesivät itsekään mitä.
Äänettömyytensä oli kammottava, kasvojensa ilme odotusta täynnä, päähän
painuneissa silmissä ja kuoppaisissa poskissa oli jotain uhkaavaa ja
vaarallista. Nälkä oli iskenyt kyntensä heihin, vaalit herättäneet
henkiin uinuvat elinvoimat. Vapisin kuvitellessani mitä lopuksi oli
tuleva ja huomauttaessani St. Alais'ta mahdollisesta vaarasta, olin
valitettavasti osannut liiankin oikeaan.

Cahors'ia lähetessä hävisivät nämä enteet, mutta hetkeksi vaan.
Välkkyvän Lot'in ympäröimä, tornien ja varustuksien suojaama, jyrkkien
kunnaiden juurella sijaitseva Cahors viehättää ensi näkemällä
väkistenkin silmää. Ja ihana silta, vanha tuomiokirkko ja komea linna
herättävät uutta ihailua siinäkin, joka ne on ennen nähnyt. Mutta sinä
päivänä ei silmäni niihin kiintynyt, sillä torille saavuttuani myytiin
siellä parhaallaan viljaa sotamiesosaston turvissa ja puolen toria
täyttävän ihmisjoukon nälistyneet kasvot, kokoon kyyristyneet, melkein
alastomat ruumiit, synkät katseet ja uhkaava murina muodostivat niin
jyrkän vastakohdan lämpimälle päiväpaisteelle, ettei minulla ollut
silmää eikä korvaa millekään muulle.

Jotain kuitenkin huomasin, ja se oli se hämmästyttävä
välinpitämättömyys, jolla tänne uteliaisuudesta eli vanhasta tavasta
keräytyneet ihmiset katselivat tätä näytelmää. Ravintolat olivat
täpösen täynnä maakunnan aatelia, jotka olivat saapuneet kokoukseen,
kaikissa ikkunoissa näkyi herroja ja naisia, jotka juttelivat ja
nauroivat ikäänkuin olisivat istuneet kotona linnoissaan huvittavaa
leikkiä ihailemassa. Tuomiokirkon edustalla käveli muutamia pappia ja
rouvia edestakaisin heittäen tuontuostakin välinpitämättömän katseen
torille; mutta ylipäätään he näyttivät olevan tietämättömiä kaikesta
eli ainakin puuttuvan sääliä noita onnettomia kohtaan. Olen sittemmin
kuullut sanottavan, että Ranskan rajojen sisällä oli siihen aikaan
kaksi eri maailmaa, niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti,
ja sen päivän surullinen näky sitä kyllä todisti. Muuan myymälä, jossa
kaupattiin sanomalehtiä ja lentokirjasia, oli täynnänsä ostajia, jota
vastoin kaikki muut puodit lähitienoilla olivat suljetut ryöstön
pelosta. Torin syrjässä näin Gargoufin, St. Alais'n voudin. Hän jutteli
erään talonpojan kanssa ja ohi ratsastaessani kuulin hänen ivallisesti
sanovan:

-- No, tokko se teidän kansalliskokouksenne onkaan hankkinut teille
syömistä?

-- Ei vielä, vastasi talonpoika tylsästi, mutta ne kertovat, että
muutaman päivän perästä on kaikki toisin.

-- Elä usko, sanoi vouti raa'alla äänellä. Luuletteko tosiaankin, että
ne aikovat teitä elättää?

-- Ihan varmasti, vastasi mies, ja sitäpaitsi on --

Gargouf hoksasi nyt minut ja tervehti, enkä tullut kuulleeksi sen
enempää. Kohta sen perästä huomasin taas erään omista alustalaisistani,
seppä Buton'in, joka seisoi keskellä napisevaa joukkuetta. Mies näytti
nolostuvan koko lailla kun joutui vastatusten kanssani. Pidin hänelle
aika ripityksen ja näin hänen lähtevän kotiin päin kävelemään ennen
kuin menin majapaikkaani.

Asuin aina "Kolmen Kuninkaan" ravintolassa, jonka isäntä, Doury,
tarjosi kahdeksan aikaan illallista aatelille. Oli tapana siksi muuttaa
pukua ja jauhoittaa hivukset.

St. Alais'n perhe omisti talon Cahorsissa ja markiisin sanoista
päättäen oli heillä vastaanotto illalla. Suurin osa ravintolan
vieraista lähtikin sinne aterian päätyttyä. Itse menin vähän myöhemmin
saadakseni rauhassa puhella markiisin kanssa. Perille tultuani olivat
huoneet jo valaistut ja täynnä kirjavaa joukkoa, eteisessä ja portaissa
seisoi rivittäin palvelijoita, ja klaveerin äänet väräyttelivät illan
ilmaa. Koko maakunnan aateliston kerma kävi rouva de St. Alais'n luona
ja vaikkeivät hänen pitonsa olleet niin ylellisiä kuin monen muun,
olivat ne aina niin hyvällä aistilla järjestetyt ja vallitsi niissä
niin henkevä ja miellyttävä hilpeys, ettei niiden vertaista enää ole.

Ylipäätään hän mieluimmin näki luonaan rajoitetun määrän iloisia
ihmisiä, jotka eri ryhmiin kokoutuneina antoivat huoneille tuon
komean leiman, joka niin hyvin soveltui yhteen sen aikuisten silkki-
ja pitsipukujen, hivusjauhojen ja jalokivien ja punasten korkojen
kanssa. Nyt näin kumminkin heti kohta sekä vieraiden lukumäärästä että
loistavista valmistuksista, että sen iltasilla pidoilla oli tavallista
suurempi merkitys, eikä viipynytkään kauvan ennenkuin sain selville,
että niillä oli aivan poliittinen leima. Melkein kaikki huomiseen
protestikokoukseen saapuneet olivat läsnä, ja vaikken huoneen läpi
tunkeutuessani kuullutkaan vakaampaa keskustelua -- hämmästyin, että
ihmiset saattoivat niin tärkeällä hetkellä kinastella ranskalaisen
ja itaalialaisen oopperan etevämmyydestä -- ymmärsin, että rouva de
St. Alais tähtäsi enempää kuin pelkkää huvia kerätessään ympärilleen
maakunnan kaunottaret ja etevimmät henkilöt.

Ja täytyypä tunnustaakseni, että hän oli jossain määrin onnistunut.
Oli mahdotonta oleskella pitemmän aikaa noiden ihmisten joukossa,
jotka täyttivät huoneet, hengittää tuoksujen ja sävelten täyttämää
ilmaa, joutumatta lumouksen valtaan, unhoittamatta kurjuutta porttien
ulkopuolella. Lähellä ovea seisoi muuan isäni parhaista ystävistä,
herra de Gontaut puhellen Harincourt'in veljesten kanssa. Hän tervehti
minua veitikkamaisesti hymyillen ja osotti sisähuoneisiin päin.

-- Jatkakaa, jatkakaa matkaanne, monsieur. Siellä hän on, siellä. Oi,
jospa olisi nuori jälleen!

-- Teidän voittonne olisi minun tappioni, herra parooni, vastasin
pujotellessani ohitsensa. Sitte takertui minuun pari naista, jotka
tekivät veitikkamaisesti samallaisia viittauksia, ja sen jälkeen
kohtasin Louis'in. Hän puristi kättäni ja seisoimme hetken rinnatusten,
vaikka ihmisvirta pian meidät eroitti. Kun tunsin kädenpuristuksensa
ja katsoin rehellisiin silmiinsä, tuntui kuin metsänhenkäys olisi
puhaltanut huoneeseen ja haihduttanut raskaat tuoksut.

Mutta kysyessään, olinko nähnyt Viktor'ia, kuvastui silmissään
levottomuutta.

-- Eilen kyllä, vaan en tänään vielä, vastasin, ymmärtäen kohta mitä
hän tarkoitti ja miksi oli levoton.

-- Etkä Denise'äkään?

-- Minulla ei ole ollut kunniaa tavata neitiä.

-- Niinpä tule sitte. Äiti odotti sinua jo aikaisemmin. Mitä arvelet
Viktorista?

-- Että hän lähti täältä Viktorina ja palasi erittäin tärkeänä
henkilönä, vastasin hymyillen.

Louis hymähti myös ja kohotti kulmiaan koomillisella surkuttelulla.

-- Pelkäänpä, että olet oikeassa, hän sanoi. Viktor ei tuntunut olevan
ollenkaan tyytyväinen sinuun. Mutta täytyyhän meidän noudattaa hänen
tahtoaan -- eikö niin, Adrien. Vaan lähdeppä nyt; äiti ja Denise ovat
tuolla perimäisessä suojassa.

Hän veti minut muassaan, mutta meidän täytyi ensin kulkea pelihuoneen
läpi ja sitte oli tungos oven edessä niin suuri, ettei heti päästy
sisään. Ja siinä seistessäni ja kumarrellessani puolelle ja toiselle
paukutti sydämmeni jännityksestä ja levottomuudesta. Vihdoin pääsimme
pikku suojaan, jossa ei ollut muita kuin markiisitar jutellen apotti
Mesnil'en kanssa ja pari muuta naista. Toinen heistä oli Denise de St.
Alais.

Neiti istui matalalla tuolilla seinän luona ja silmäni kääntyivät
tietysti ensiksi häneen. Hän oli puettu valkosiin ja melkein
hämmästyin, niin pieneltä ja lapselliselta hän näytti. Hyvin vaalea
hän myös oli, hipiä erinomaisen hieno, vartalo täydellisen kaunis
ja jäykkäpoimuisessa puvussa, hivukset jauhotettuina ja suoraan
ylös otsalta suittuina hän näytti lapsellisen, melkein naurettavan
arvokkaalta. Vaan hän oli tavattoman pikkuruinen. Ennätin huomata sen
ja tuntea pettymyksen tapaista ajatellessani, että hän olisi ollut
täydellisen kaunis jos vaan olisi ollut muovaeltu hiukan suuremman
mittakaavan mukaan. Silloin häntä huomautettiin läsnäolostani, hän
katsoi ylös ja lävähti punaiseksi kasvoiltaan. Silmämme yhtyivät --
Jumalan kiitos, hänellä oli nuoremman veljensä silmät! -- mutta sitte
hän painoi luomensa alas ja punastui vielä enemmän.

Astuin tervehtimään rouvaa ja suutelemaan kättä, jonka hän minulle
ojensi puheluaan keskeyttämättä.

-- Sellainen valta! virkkoi juuri apotti, jonka sanottiin olevan hiukan
filosooffinen. Rajaton! Määrätön! Väärinkäytettynä se -- --

-- Mutta onhan kuningas hyvä, keskeytti markiisitar hymyillen.

-- Silloin niin, kun hänellä on hyviä neuvonantajia. Mutta sanokaas,
millä hän peittää vaillingin valtion kassassa?

Markiisitar kohautti olkaansa. -- Hänen majesteettinsa täytyy saada
rahaa.

-- Niin, mutta millä tavalla hän sitä saa?

-- Kuningas oli liian leväperäinen alussa, sanoi markiisitar hiukan
ankarasti. -- Hänen olisi pitänyt antaa vahvistaa edikti. Mutta
parlamentti on aina antanut perään ja tekee kaiketi niin nytkin.

-- Niin, parlamentti, vastasi apotti lempeällä hymyllä. Nyt ei ole
kysymys enää parlamentista, ja kansalliskokous --

-- Kansalliskokous häviää, mutta kuningas pysyy paikoillaan, vastasi
rouva ylpeästi.

-- Mutta jos levottomuuksia syntyy?

-- Eikä synny. Kuningas on kyllä sen estävä. -- Ja vaihdettuaan vielä
muutaman sanan apotin kanssa, kääntyi markiisitar minun puoleeni ja
läpsäytti kättäni viuhkallaan.

-- Karkuri, sanoi hän ankaralla ja samalla ystävällisellä katseella.
En tiedä, mitä minun pitäisi teistä oikeastaan ajatella. Viktor'in
palattua sieltä eilen en tosiaankaan tietänyt, odottaisinko teitä tänne
tänään, vai enkö. Oletteko varma siitä, että se olette te, joka on
täällä?

-- Tunnen sydämmeni tykkivän ja se on täällä, vastasin kohteliaalla
kumarruksella.

Hän iski ystävällisesti silmää.

-- Niinpä laskekaa se sitte sen jalkojen juureen, jonka omakin se on,
sanoi hän, otti kädestäni kiini ja vei minut tyttärensä luo.

-- Denise, tämä on kreivi de Saux, vanhan, hyvän ystävä-vainajani
poika. Herra kreivi -- tyttäreni. Ehkä tahdotte jutella hänen kanssansa
vähän aikaa, niin minä palaan apotin luo.

Neiti oli luultavasti viettänyt koko illan ujossa, levottomassa
odotuksessa, sillä hän tervehti sanaakaan sanomatta niin syvään,
että painui melkein lattiaan, ja näytti peräti hämmentyneeltä. Kun
hän sitte vielä unehtui seisomaan ja minä pyysin häntä istautumaan,
lisääntyi hämmennyksensä yhä. Asetuin hattu kourassa tuolinsa
viereen, vaan miettiessäni sopivaa kohteliaisuutta ja koettaissani
havaita jonkunlaista yhtäläisyyttä tämän neitosen ja vallattoman,
ruskeaposkisen kolmetoistavuotiaan välillä, jonka olin neljä vuotta
takaperin tuntenut, kävin itsekin aivan hämilleni.

-- Te tulitte kotiin eilen? sanoin viimein.

-- Niin, herra, -- vastasi hän hiljaa silmät maahan luotuina.

-- Se oli suuri muutos teille?

-- Niin, herra.

-- Ja kuitenkin teistä oli ikävää lähteä pois luostarikoulusta?

-- Niin, herra.

Mutta silloin hän lienee huomannut, miten typeriä vastauksensa olivat,
sillä hän katsahti äkkiä minuun ja kävi tulipunaseksi. Ja ellen
kovin paljoa erehtynyt, oli hän puhaltamaisillaan itkun. Se liikutti
sydäntäni ja kumarruin hellästi puoleensa.

-- Neiti, sanoin innokkaasti, elkää pelätkö minua. Vaikka mitä
tapahtuisi, ei teidän tarvitse koskaan minua pelätä. Pitäkää minua
ystävänänne, veljenne ystävänä. Louis on minun --

Rats! Juuri kun olin sanonut nuo sanat, kuului rämähdys ja jokin
paukahti selkääni niin, että olin kaatua; ympärillä kuului huutoa ja
melua. Ensi hetkessä en voinut käsittää, mitä oli tapahtunut, olin
lyönnistä melkein pyörryksissä. Sen vaan tajusin, että neiti riippui
huolestuneena käsivarressani, että hän katseli minua säikähdyksestä
kalpeana ja että soitto äkkiä taukosi. Vaan kun ihmiset tunkeutuivat
ympärillemme ja minä aloin vähän selvitä, käännyin katsomaan taakseni
ja näin, että ikkuna oli rikki ja että lasisirujen keskellä lattialla
oli suuri kivi. Se se oli selkääni sattunut.




Toinen luku.

Koetus.


Oli aivan merkillistä miten nopeasti huone täyttyi -- täyttyi
vimmastuneilla ihmisillä. Ennenkuin oikein tajusin mitä tapahtunut
oli, olin joutunut keskelle ihmislaumaa, jotka tutkivat asiata. Ja
etumaisena oli markiisi de St. Alais. Kaikki puhuivat yhtaikaa, melu
oli korvia särkevä, minun olisi ollut melkein mahdoton selittää mitään,
mutta rikkinäinen ikkuna ja kivi permannolla puhuivat puolestaan ja
kertoivat joutuisammin kuin minä olisin voinut tapahtumasta.

Silmänräpäyksessä oli tuo näky puhaltanut ilmi liekkiin intohimot,
jotka kytivät useimman povessa. Kymmenkunta ääntä kirkui: "Aseisiin
roistoja vastaan!" ja samassa huusi joku huoneen perältä: "Miekat,
herrani, miekat esille!"

Salamana hyökkäsivät herrat ovelle, etunenässä St. Alais, joka paloi
intoa päästä kostamaan juhlan häpäisijälle. He hyökkäsivät yhdessä
laumassa kadulle ja alkoivat paljastetuin miekoin etsiä rauhanrikkojia.
Soihduilla varustettuja palvelijoita oli tusina mukana etsinnässä,
joten katu yhtäkkiä oli täynnä ihmisiä ja valkeita, jotka liehuivat
edestakasin. Ikkunoista katsellen se näytti varsin omituiselta.

Mutta roistot, kiveniskijät, olivat paenneet ajoissa ja etsijät
palasivat pian, toiset häveten kiihkoaan, toiset nauraen ja surkoen
likaantuneita kenkiään ja silkkisukkiaan, ja toiset, vähemmistö,
kiihkeästi puhellen solvauksesta ja uhkaillen kostoa. Muulloin olisi
tuollainen teko tuntunut vähäpätöiseltä, lapselliselta loukkaukselta,
mutta näinä kuohun aikoina sillä oli katkera ja uhkaava sivumaku, joka
ei jäänyt valppaimmilta huomaamatta. Kadulle hyökätessä oli ilman veto
hulmauttanut kynttilän liekkiä ja sytyttänyt uutimen, joka sentään
saatiin nopeasti sammutetuksi. Vaan tuo revitty, karstautunut uudin,
lasisirut, tyhjä ikkuna ja naisten pelokkaat kasvot tekivät äskettäin
niin sirosta, juhlallisesti valaistusta huoneesta hävityksen pesän.

En sentähden ollenkaan ihmetellyt, että St. Alais'n vakaa muoto kävi
vielä vakaammaksi kun hän katsahti ympärilleen huoneessa.

-- Missä sisareni on? kysyi hän lyhyesti, melkein tuimasti.

-- Täällä, vastasi markiisitar.

-- Loukkautuiko hän?

-- Ei, vastasi rouva hyväillen tytön kasvoja. Herra de Saux'lla on
suurin syy valituksiin.

-- Jumala varjelkoon meitä ystävistämme -- vai kuinka, kreivi? sanoi
St. Alais ilkeällä hymyllä.

Vavahdin. Eiväthän nuo sanat itsessään juuri olleet merkilliset,
vaan niiden alla piilevä iva oli niin selvä, etten voinut olla sitä
huomaamatta.

-- Jos luulette, että minulla oli tietoa tästä hyökkäyksestä, niin --

-- Tietoa? Eihän toki, vastasi hän kohteliaasti kieltävällä liikkeellä.
-- Niin pitkälle ei kuitenkaan vielä ole menty, että kukaan ylimys
tässä joukossa alentuisi toimimaan yhdessä roistoväen kanssa. Se
on mahdotonta. Mutta minä luulen, herrani, että saamme ottaa tämän
opiksemme, että saamme -- jatkoi hän kääntyen toisten puoleen -- oppia
pitämään kiinni omastamme, ettemme kadota kaikkea.

Hyväksyvä mukina tervehti näitä sanoja.

-- Ylläpitämään etuoikeuksia, ettemme kadota oikeuksia.

Kaksikymmentä vakavaa ääntä vastasi hyväksyen.

-- Pitämään puoliamme nyt eli ei koskaan! jatkoi markiisi kovalla
äänellä, kohotti kätensä ja silmänsä säihkyivät.

-- Nyt! Nyt!

Tämä huuto ei kajahtanut yhdestä vaan sadasta suusta, miesten
ja naisten, ja silmänräpäyksessä täyttyi huone innostuksella ja
päättäväisyydellä. Miesten silmät säkenöivät, kasvojen väri tummeni
ja he huokuivat kiivaasti. Heikompiinkin tarttui innostus ja kaikki
huusivat: nyt! nyt!

En ole koskaan voinut oikein selittää sitä, mitä nyt seurasi, enkä
tiedä oliko se jo edeltäpäin suunniteltu vai tapahtuiko se hetken
huumauksessa. Mutta huoneiden kajahdellessa huudoista ja kaikkien
silmien seuraamana astui herra de St. Alais esille, ylimyksellisenä
kiireestä kantapäähän, ja veti ylpeällä liikkeellä miekan tupestaan.

-- Herrat, lausui hän, olemmehan kaikki yksimielisiä. Näyttäkäämme
se siis myös teossa. Jos me yksin pysymme toimettomina, nyt kun koko
maailma taistelee, antaudumme me hyökkäykselle ja mikä vielä pahempi,
tappiolle alttiiksi! Yhtykäämme siis niin kauvan kuin vielä on aikaa ja
näyttäkäämme, että ainakin Quercy'ssä aateli seisoo ja kaatuu yhtenä
miehenä. Luultavasti olette kaikki kuulleet puhuttavan valasta, joka
tehtiin varastohuoneella ja kesäkuun kahdestakymmenennestä päivästä?
Vannokaamme nytkin, heinäkuun kahtenakymmenentenätoisena päivänä vala;
mutta ei kädet pystyssä niinkuin joukko suurisuisia kerskailijoita,
jotka lupaavat kaikille kaikki, vaan miekat pystyssä. Vannokaamme
ylimyksinä ja ritarismiehinä puolustaa säätymme oikeuksia ja etuja!

Kajahtava hyvähuuto, joka pani kynttilät hulmuamaan ja kieri
kaikuna pitkin hiljaista katua, vastasi tähän ehdotukseen. Muutamat
kiskasivat kohta miekkansa tupesta ja välkyttivät niitä ilmassa,
naisten heiluttaessa nenäliinoja ja viuhkoja. Mutta enin osa huusi:
"Saliin! Suurempaan huoneesen! Saliin!" Ja tuokiossa niinkuin käskystä
kääntyivät kaikki ovelle ja tunkeutuivat saliin.

Joukossa oli kyllä vähemmin innostuneitakin ja sellaisia, jotka
osoittivat enemmän kuin tunsivat, vaan tuskinpa lienee kukaan niin
hitaasti, niin vastenmielisesti ja niin raskaalla sydämmellä kuin minä
seurannut käskyä. Aavistin jo, että siellä oli pulma edessä, vaan
kiukuissani, kuohuissani ja kahden vaiheilla ollen en keksinyt mitään
keinoa päästä poispuikahtamaan.

Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt ilman vähintäkään
omantunnonvaivaa, mutta ulko-ovi oli salin toisessa päässä ja taaja
ihmisjoukko tukkesi tien. Sitäpaitsi tunsin St. Alais'n tarkastavan
katseen seuraavan minua ja että, ellei juuri ollutkaan keksinyt tätä
koetta minun tähteni, hän oli lujasti päättänyt, etten pääsisi siitä
vapaaksi.

Jäin seisomaan ovelle siinä toivossa, ettei minua sieltä huomattaisi.
Vaan markiisipa nousi, päästyään keskellä huonetta, tuolille seisomaan,
josta näki koko salin ja siis minutkin. Ylimykset keräytyivät hänen
ympärillen, nuorempien ja kiihkeimpien huutaessa: "Eläköön aateli!"
Naiset asettuivat piiriin heidän ympäri. Kynttilät, hohtavat puvut,
innostuneet kasvot, liehuvat nenäliinat ja säteilevät silmät
muodostivat kuvan, jota kyllä kannattaa muistella, vaikka minä en
silloin tajunnut selvästi muuta kuin St. Alais'n katseen.

-- Herrat, huusi hän, tehkää hyvin ja paljastakaa miekkanne.

Heti välähtelivät säilät ilmassa ja St. Alais antoi katseensa hitaasti
kiertää salia, kaikkien odottaessa hänen puhettaan. Viimein hän
kiinnitti silmänsä minuun.

-- Monsieur de Saux, me odotamme teitä, sanoi hän kohteliaasti.

Kaikki kääntyivät minuunpäin. Koetin supista jotain ja pyytää
viittaamalla jättämään minut rauhaan. Vaan olin niin hämmentynyt, en
voinut selvästi ilmaista tarkoitustani ja ainoa toivoni oli, että hän
varovaisuudesta antaisi minun olla.

Vaan sitä hän ei suinkaan aikonut tehdä.

-- Tahdotteko astua paikallenne, kreivi? kysyi hän yhtä kohteliaasti.

Silloin ei enää ollut mahdollista päästä asiasta vapaaksi. Kaikkien
silmät tähtäsivät minua. Kasvoni polttivat kuin tuli.

-- Minä en voi sitä tehdä, vastasin.

Kaikki olivat ääneti.

-- Ja miksikä ei, jos saan kysyä?

-- Siksi, etten minä mielipiteiltäni ole -- aivan yksimielinen
teidän kanssanne, sopersin ja koetin voimaini takaa tyynesti kohdata
suuttumuksesta kiiltäviä katseita. -- Minun mielipiteeni ovat tunnetut,
herra de St. Alais, enkä minä voi tehdä tätä valaa.

Muutamat nousivat heti minua vastaan, mutta St. Alais käski heidän
vaikenemaan.

-- Rauhoittukaa, herrat, rauhoittukaa, sanoi hän ylpeän arvokkaalla
liikkeellä. -- Tämä ei ole uhkauksille sopiva paikka. Herra de Saux
on minun vieraani ja minä kunnioitan häntä siksi paljon, että myös
tiedän antaa arvoa hänen mielipiteilleen. En edes tahdo itse koettaa
ruveta ennakkoluulojaan kumoamaan. Mutta madame, -- jatkoi hän kääntyen
hymyillen äitinsä puolen -- jos tahtoisitte antaa neiti de St. Alais'n
tämän ainoan kerran ruveta värväyskersantiksi -- niin hänen ehkä
onnistuisi värvätä vastahakoinen.

Nauru, pidätetyt suosion huudot ja huiskutukset vastasivat tähän.
Vaan markiisitar seisoi hymyhuulin ja käsittämätönnä kuin sfinksi,
eikä vastannut heti. Sitte hän kääntyi tyttäreensä, joka oli nimensä
kuultuaan arasti vetäytynyt syrjään, ja sanoi koruttomasti:

-- Mene, Denise, mene ja pyydä, että herra de Saux rupeaa sinulle
rekryytiksi.

Tyttö lähestyi verkalleen huomattavalla vavistuksella, eikä tule
koskaan menemään mielestäni, miten onneton sillä hetkellä olin, miten
mieleni kuohui harmia ja häpeää. Ajatus, salamaa nopeampi, näytti
minulle, minkälaiseen satimeen olin mennyt, satimeen, jota en ollut
voinut aavistaakaan. Ja tyttö raukka itse, joka seisoi siinä kainona
ja hämmentyneenä, sammaltaen rukoustaan niin hiljaa, että sanat tuskin
kuuluivat, enensi vielä tuskaani.

Voinko työntää hänet luotani koko tämän joukon nähden? Se olisi
ollut yhtä halpamainen ja kurja teko kuin jos olisin lyönyt häntä,
yhtä alentavaa ylimykselle kuin polkea tunteellinen, avuton olento
maahan. Sen tunsin kiusallisen selvästi. Mutia minä tunsin myös, että
myöntyminen oli samaa kuin luopuminen kaikesta lujuudesta, että siten
tunnustaisin itseni voitetuksi ja satimeen houkutelluksi. Näin selvästi
molemmat seikat ja horjuin hetken ajan suuttumuksen ja säälin välillä.
Kynttelit, ivalliset kasvot, säkenöivät silmät, kaikki sulivat yhdeksi
edessäni... Viimein rohkasin itseni.

-- Minä en voi, neiti, minä en voi.

-- Herra!

Tämä huuto pääsi markiisittarelta, ja se helähti kuin teräs huoneen
läpi. Kiitin siitä taivasta, sillä se selvitti sekavat ajatukseni ja
saattoi minut entiselleen.

Käännyin kumartaen puoleensa.

-- Ei, rouva, minä en voi, toistin päättävästi. Mielipiteeni ovat
tunnetut, enkä minä saata edes neidinkään tähden niistä luopua.

Viimeisen sanan kaijuttua sattui kasvooni hansikas, näkymättömän käden
heittämänä, ja samassa näyttivät kaikki joutuvan todelliseen raivoon.
Sadatusten sataessa heilui parikymmentä miekkaa ilmassa ja yhtä monta
kaksintaistelumanausta nakattiin vasten kasvojani. En ollut silloin
vielä oppinut näkemään, kuinka kiukkuinen suuri ihmisjoukko on ja
kuinka paljo armottomampi jokaista yksilöä erikseen. Hämmästyneenä ja
melun huumaamana, jota naisten kirkunat vielä lisäsivät, vetäydyin pari
askelta takaperin.

Silloin markiisi de St. Alais hyppäsi alas tuolilta, työnsi syrjään ne,
jotka minua miekoillaan uhkailivat, ja asettui eteeni.

-- Kuulkaa, hyvät herrat, huusi hän niin kovalla äänellä, että se
kuului mellakan yli. -- Kuunnelkaa minua! Tämä herra on vieraani. Hän
ei kuulu enää meidän leiriimme, mutta hänen täytyy päästä häiritsemättä
tästä talosta lähtemään. Tietä antakaa, tie auki kreivi de Saux'lle.

He tottelivat, vaikka tosin vastahakoisesti, ja vähitellen aukeni
ura perästä ovelle. St. Alais kääntyi minuun ja teki kumarruksen --
todellisen hovimiehen kumarruksen.

-- Tätä tietä, jos suvaitsette, herra kreivi. Markiisitar ei tahdo
kauvemmin kuluttaa kallista aikaanne.

Seurasin häntä sykkivin sydämmin ja posket polttavina huoneen toisesta
päästä toiseen ivallisten kasvojen muodostamaa kujaa pitkin, eikä
kukaan estänyt meitä. Äänetönnä saavuimme ovelle. Siinä pysähtyi St.
Alais, teimme kumarruksen, ja minä poistuin kuin unessa.

Seisoin eteishuoneessa. Kokonainen lauma vakoilevia, virnisteleviä
lakeijoja tuijotti minuun häpeämättömällä uteliaisuudella, mutta minä
tuskin huomasin heidän läsnäoloansa, saatikka hävyttömyyttään. Kunnes
pääsin kadulle raittiisen ilmaan, kuljin kuin pyörryksissä enkä kyennyt
ajattelemaan. Isku oli tullut niin äkkiä, niin odottamatta.

Kun ennätin hiukan tointua oli ensimäinen tunteeni palava harmi.
Astuessani tänä iltana herra de St. Alais'n taloon omistin kaikki,
tullessani sieltä nyt ei minulla enää ollut ystäviä, ei morsianta, ei
arvoa. Olin luottanut ystävyyteensä, ystävyyteen, joka oli kestänyt
polvesta polveen meidän perheidemme välillä, ja hän viekoitteli minut
ansaan. Voihkin ääneen ajatellessani tätä, ajatellessani, miten he
nolasivat minut, ja kuvitellessani, mikä minua odotti.

Aloin huomata, että olin käyttäytynyt kuin mieletön -- että minun olisi
pitänyt antaa jälkeen. Sillä enhän voinut seistessäni siinä pimeällä
kadulla aavistaa, minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi, eli tietää
että vanha Ranska oli henkihievereissään ja että sille juuri samalla
hetkellä oli annettu kuolinisku Pariisissa. Minä en nähnyt muuta
kuin mitä oli silmäini alla ja vaeltaissani hiljaista katua pitkin
neuvottelin itsekseni, miten huomenna käyttäytyisin, pakeneisinko, vai
-- -- Sillä huomispäivän kokouksessa -- --

Kokous, niin! Tämä sana johti ajatukseni uudelle uralle. Siellä
minä kostankin! He olivat koettaneet vietellä minut ansaan, etten
vastustaisi heitä kokouksessa, ja kun se ei onnistunut loukkasivat
he minua. Vaan siellä minä saatoin näyttää heille, ettei jälkimäinen
tapa ollut edellistä parempi ja että he luullessaan taivuttaneensa
Saux'n olivatkin henkiin herättäneet Mirabeau'n. Tämä ajatus kun kerran
sai minut valtoihinsa, en saanut sitä enää irroitetuksi mielestäni,
vaan vietin loppuyön kuumeentapaisessa jännityksessä. Harmi kiihoitti
kunnianhimoani, harmi säätyäni kohtaan ja rakkaus kansaan. Muistelin
jokaista nälän ja kurjuuden merkkiä, jonka olin päivän kuluessa
nähnyt, ja se yhä vahvisti päätöstäni. Aamun koittaessa kävelin vielä
edestakasin huoneessani miettien, suunnitellen, ja kun André, isän
vanha kamaripalvelija, seitsemän aikaan tuli tuomaan kirjettä, en ollut
yrittänytkään riisuutumaan.

Kasvojani kuumensi ajatellessa, että hän luultavasti oli saanut
aivan nurinkurisen kertomuksen eilisistä tapahtumista. Vaan en ollut
tietoinanikaan synkästä naamastaan, otin kirjeen ja luin. Se oli
nimetön, mutta käsiala oli Louis'n.

"Lähde kotiisi, eläkä tule kokoukseen. He aikovat tapella kanssasi
yksi toisensa perästä, ja tiedäthän, miten sinulle silloin käy. Lähde
paikalla Cahors'ista eli olet kuoleman oma!"

Siinä kaikki! Naurahdin katkerasti hänen heikkoudelleen, kun ei voinut
tehdä sen enempää ystävänsä puolesta!

-- Kuka tämän toi? kysyin André'lta.

-- Eräs palvelija, monsieur.

-- Kenen?

Hän ei ollut halukas vastaamaan, enkä kysellyt enää, vaan annoin hänen
auttaa päälleni toiset vaatteet. Sen tehtyä André kysyi mihin aikaan
hevoset pitää olla valjastetut.

-- Hevoset? Ja mitä varten? sanoin tuijottaen kasvoihinsa.

-- Kotimatkaa varten, herra.

-- Mutta minulla ei ole aikomus ratsastaa kotiin tänään, vastasin
tyytymättömällä äänellä. -- Mitä sinulla oikeastaan on mielessä?
Vastahan me eilen tänne tulimme.

-- Se on kyllä totta, herra, sopersi hän kääntyen selin minuun ja
hypistellen vaatteitani. -- Mutta tänään olisi kumminkin sopivaa palata
kotiin.

-- Sinä luit tämän kirjeen! ärjäsin. Muuten sinä et tietäisi. --

-- Sen tietää koko kaupunki, vastasi André nyreästi ja kohotti
olkapäitään. -- Minä saan lakkaamatta kuulla: "André, toimita se
herrasi paikalla täältä pois!" tahi "André, sinun isäntäsi on aika
hurjapää". André'ta huudetaan sinne ja André'ta huudetaan tänne, niin
että minä olen kohta ihan pyörällä päästä. Gil on saanut sinimarjan
silmäänsä tapellessaan yöllä Harincourt'in rengin kanssa, joka sanoi
kreiviä elukaksi; mutta mitä minuun tulee, en minä vanhoilla päivilläni
enää rupea tappelemaan. Ja on vielä toinenkin asia, johon minä olen
aivan liian vanha, ja se on: hautaamaan vielä yhden isännän.

-- Sinä luulet siis, että minä tulen tapetuksi?

-- Niin sanovat kaupungilla.

-- Olethan palvellut isääni, André? kysyin hetken mietittyäni.

-- Olen, herra kreivi.

-- Ja kuitenkin neuvot minua pakenemaan?

Hän ojensi molemmat kätensä epätoivoisella liikkeellä.

-- Jumalani, minä en tiedä, mitä tahdon. Tuo roistojoukko on ihan
turmellut meidän maineemme. Niinkuin heidät olisi luotu muuta
varten kuin maata kaivamaan. Jos ei kreivi olisi ruvennut heitä
puoltamaan -- --.

-- Vait, mies, sanoin ankarasti; sitä et sinä ymmärrä. Mene tiehesi ja
pidä vasta suusi kiini. Sinä puhut roistojoukosta ja köyhistä, mutta
mikäs sinä itse olet?

-- Minäkö, herra?

-- Niin, sinä juuri.

Hän tuijotti minuun suurin hämmästys kasvoillaan. Pudisti sitte
surullisesti päätään ja poistui huoneesta. Hän alkoi varmaankin minua
pitää hupsuna.

Luultavaa oli, että jos näyttäydyin kaduilla ennen kokousta,
pakoittaisivat he minut kaksintaisteluun. Odotin sentähden kunnes
kokous oli alkanut, odottelin synkässä ravintolahuoneessa hautoen
katkeria ajatuksia Louis'ta kohtaan, joka ei lausunut ainoatakaan
sanaa puolustuksekseni. Ajattelin mitenkä epäjohdonmukaisia ihmiset
monesti ovat, sillä useissa maakunnissa oli aatelisto samaa mieltä kuin
minä. Sitte ajattelin vielä linnaani ja täytyy tunnustaa, että mieleni
teki hiukan tottelemaan André'n neuvoa ja kaikessa hiljaisuudessa
kääntymään kotiin päin. Sopisihan joskus toiste, kun mielet olivat
hiukan tyyntyneet, näyttää heille rohkeuttaan. Mutta isältä peritty
itsepintaisuus ei sallinut muutella tehtyä päätöstä. Neljänneksen yli
kymmenen, jolloin otaksuin kaikkien jäsenten jo kokoontuneen, lähdin
astumaan portaita alas. Kasvojani poltti, vaan silmät mahtoivat olla
hyvin tuimat.

Gil ja André seisoivat portilla ja minä pyysin heitä saattamaan itseäni
tuomiokapitulin talolle kirkon luona.

Sittemmin kuulin, että jos olisin katsellut enemmän sinä aamuna
ympärilleni, niin olisin huomannut erityistä levottomuutta kaduilla,
huomannut tiheän, mutta äänettömän ihmisjoukon torilla ja sen
seutuvilla, suljetut kauppapuodit, ryhmät talojen ovilla ja sen
odotuksen, joka ikäänkuin täytti ilman. Olin niin vaipunut itseeni ja
siihen, mikä minua odotti, etten huomannut muuta kuin yhden seikan. Kun
astuin torin poikki, huusi eräs mies: "Jumala teitä siunatkoon, herra!"
ja toinen "Eläköön Saux!" jolloin muutamat ottivat lakit päästään ja
heiluttivat niitä. Tämän havaitsin, mutta aivan koneellisesti senkin.

Seuraavalla hetkellä olin jo käytävässä, joka pitkin kirkonseinää
vie tuomiokapitulin talolle; palvelijat ja kirjurit, jotka täyttivät
käytävän melkein seinästä seinään, astuivat syrjään katsellen minua
hämmästyneillä ja uteliailla katseilla.

Astuin tyhjään eteishuoneesen. Ero kirkkaan päiväpaisteen ja täällä
vallitsevan hämärän välillä oli niin suuri, että tunsin sydäntäni
kylmävän. Hiljaisuudessa ja pimeässä vasta oikein käsitin, miten tärkeä
se askel oli, jonka olin ottamaisillani, miten hullunrohkeata nousta
yksin koko maakunnan aatelistoa vastaan, ja ellen olisi ärsyttänyt
itseäni sellaiseen vimmaan, olisin luultavasti kääntynyt takasin. Mutta
askeleeni kajahtelivat jo kivilattiaan; palaaminen oli mahdoton. Oven
takaa kuului yksitoikkoinen ääni ja minä astuin sitä kohti, päättäen
mielessäni esiytyä miehen tavalla, tapahtuipa sitte mitä tahansa.

Silmänräpäys vielä ja minä olisin ollut salissa. Tartuin jo lukkoon,
kun joku hyökkäsi ylös penkiltä varjossa ja riensi luokseni. Se oli
Louis de St. Alais. Ennenkun ennätin avata, oli hän jo luonani, työnsi
pois käteni ja asettui oven eteen.

-- Pysähdy, pysähdy Jumalan tähden, kuiskutti hän. Mitä sinä mahdat
kahdelle sadalle? Käänny pois, ihminen, käänny joutuun, ja minä -- --

-- _Ja te?_ vastasin purevalla ivalla vaikka yhtä hiljaa, sillä
kirjurit tuijottivat meihin ovelta. -- Te teette luultavasti yhtä paljo
kuin eilen illalla.

-- Elä siitä nyt puhu, vastasi Louis vakaasti, vaikka hän kyllä
säpsähti ja kasvonsa tummuivat. -- Kunhan vaan menet pois täältä.
Ratsasta maatilallesi ja --

-- Pysy piilossa!

-- Niin, pysy pois näkyvistä. Jos sen teet --

-- Ettäkö pysyn piilossa?

-- Niin; niin asia vähitellen unohtuu.

-- Kiitos paljon! sanoin vihasta vapisten. Ja uskallanko kysyä, kuinka
paljo te, herra kreivi, saatte siitä hyvästä, että vapautatte kokouksen
minun läsnäolostani?

Hän tuijotti hämmästyneenä minuun.

-- Adrien rakas!

Mutta minä en surkonut häntä.

-- Ei Adrien -- vaan herra kreivi! Adrien olen minä vaan ystävilleni.

-- Ja enkö minä enää kuulukaan heihin?

Kohotin ivallisesti kulmiani.

-- Senkö jälkeen, mitä illalla tapahtui? Onko mahdollista, monsieur,
että luulette kohdelleenne minua ystävän tavalla? Tulin teidän taloonne
vieraananne, ystävänänne, ja te virititte minulle paulan, teitte minut
pilkan ja ivan esineeksi, ja --

-- Minäkö?

-- Ehkä ei, mutta te seisoitte vieressä ja katsoitte päältä. Te
seisoitte vieressä, ettekä hiiskunut sanaakaan puolustuksekseni! Te
seisoitte vieressä, ettekä nostanut sormeakaan minun avukseni. Sekö
teistä on ystävyyttä?

Hän keskeytti minut arvokkaalla liikkeellä.

-- Te unohdatte jotain, herra kreivi.

-- Ja mitä se olisi?

-- Että neiti de St. Alais on sisareni.

-- Oh!

-- Ja että te, olipa syy sitte teidän eli ei, eilen illalla loukkasitte
häntä kahden sadan ihmisen edessä. Sen unohdatte, herra kreivi.

-- Minäkö loukkasin häntä? puhkesin uudelleen sanomaan. Olimme
väistyneet muutaman askeleen ovesta ja seisoimme katsellen toisiamme
vihasta leimuavilla silmillä. -- Ja kuka oli syypää siihen? -- Te
annoitte minun valita -- ei, te suorastaan pakoititte minut joko
loukkaamaan häntä eli luopumaan periaatteista, joissa minut on
kasvatettu ja jotka --

-- Periaatteista! huudahti Louis ankarammin kuin ennen. -- Mitä
merkitsevät oikeastaan periaatteet. Suokaa anteeksi, näen että pahoitan
teitä! Vaan minä en ole vähääkään filosoofi, enkä minä voi ymmärtää
miestä, joka --

-- Uhraa jotain periaatteittensa vuoksi, keskeytin kylmästi. -- Ei,
herra, sen kyllä uskon. Jos ei mies osaa pitää kiinni ystävistään, ei
hän myöskään osaa pysyä periaatteilleen uskollisena. Yhteen niinkuin
toiseenkin vaaditaan enemmän pontta kuin pelkurilla on.

Louis kalpeni ja katsoi minuun omituisella silmänluonnilla.

-- Vaiti, monsieur, sanoi hän - ehdottomasti, niinkuin näytti. Ja
samalla värähtivät kasvonsa kuin kovasta tuskasta.

Vaan minä puhisin kiukusta. -- Enemmän kuin pelkurilla on, toistin.
Ymmärrättekö, herra kreivi? Vai tahdotteko, että menen saliin ja kerron
sen kaikille.

-- Ei ole tarvis, sanoi hän käyden yhtä punaseksi kuin juuri oli kalpea.

-- Ei todellakaan luulisi tarvitsevan sitä tehdä. Otaksun siis, että
tappelette kanssani kokouksen päätyttyä.

Hän kumarsi vastaamatta ja silloin, vasta silloin, tunki vihani ja
kiukkuni läpi tunne siitä, kuinka kärsivällinen, hyvä ja anteeksiantava
hän oli. Vaan se oli liian myöhäistä; sanottua ei voinut enää koskaan
saada sanomattomaksi. Tervehdin jäykästi, hän vastasi samalla tavalla,
ja minä käännyin jälleen ovea kohti.

Mutta vieläkään en päässyt sisään.

Väänsin lukkoa ja avasin ovea tuuman verran, kun minut kiskaistiin
takaperin sellaisella voimalla, että lukko rapsahti kiinni. Käännyin
vimmastuneena katsomaan ja näin kummakseni, että se oli taasenkin
Louis, -- mutta nyt aivan erilainen ilme kasvoilla. Ne olivat niin
ihmeen liikutetut eikä hän päästänyt minua irti.

-- Ei, sähisi hän hampaittensa välistä, -- te sanoitte minua
pelkuriksi, herra kreivi, ja minä en tahdo ruveta odottamaan
sovitustanne. En tuntiakaan! Nyt on teidän tapeltava kanssani. Tuolla
kartanon takana on puutarha ja --

Mutta minä olin yhtä kylmä kuin hän tulinen.

-- Sitä en minä suinkaan aijo tehdä, sanoin. Kokouksen jälestä --

Louis kohotti kätensä ja löi minua hansikkaallaan kasvoihin.

-- Tokko tämäkään riittää? Jos olette ylimys, täytyy teidän nyt
taistella heti kanssani. Kartanon takapuolella on pieni puutarha ja
kymmenessä minuutissa --

-- Kymmenessä minuutissa saattaa kokous ehkä hajota.

-- Minä en viivytä teitä kymmentäkään minuuttia, sanoi hän innokkaasti.
Tulkaa, herra, vai pitääkö minun lyödä teitä kerran vielä?

-- Tulen, sanoin hitaasti. Astukaa edellä, herra.




Kolmas luku.

Kokous.


Lyönti ja sitä seuraavat loukkaavat sanat haihduttivat kaiken
katumuksen mielestäni, mutta vaikka välimatka toisesta ovesta toiseen
olikin lyhyt, antoi se kuitenkin minulle miettimisen aikaa. Muistin,
että Louis'han se oli minua loukannut ja että, vaikka minulla olikin
syytä moittia häntä ja epäillä muiden aseeksi, ei kukaan ystävä
olisi voinut tehdä enempää hillitäkseen minua ja estääkseen minua
heittäytymästä vaaralliseen yritykseen. Vihani lauhtui äkkiä ja käsitin
huonosti palkinneeni hänelle siinä tapauksessa, että pelkkä ystävyys
oli saattanut hänet tätä tekemään. Sanalla sanoen, ennenkuin ennätin
ulko-ovelle oli mieleni taas muuttunut. Ja ennenkuin hän kerkesi
estämään, hyökkäsin takaisin ja avasin kokoushuoneen oven.

Näin edessäni -- luultavasti olin avannut jokseenkin kiivaasti oven --
joukon minuun päin kääntyneitä hämmästyneitä kasvoja ja kuulin yhtenä
surinana huudahduksia ja naurua. Vaelsin uhkamielisenä paikalleni,
puheenjohtajan yksitoikkoisen äänen korvissani kaikuessa. Kohtaus
hämärässä, hiljaisessa eteisessä oli niin suuri vastakohta tälle
näkymölle, valoa, elämää ja tuijottavia silmiä täynnä, että vaivuin
istuimelleni aivan huikaistuna ja melkein unhoittaen tuloni syyn.

Kasvoni kävivät vieläkin kuumemmiksi. Joka penkillä salissa oli tilaa
kolmelle hengelle. Samalla kuin minä istuivat herrat Harincourt ja
d'Aulnay ja minä istuin heidän keskellään. Mutta tuskin olin ennättänyt
istuutua kun Harincourt nousi ylös ja -- poistui hitaasti. Hän asettui
käytävään rivien väliin, nojautui pöytään ja lietsoi itseään hatullansa
kääntämättä silmiään puheenjohtajasta. Kohta sen jälkeen teki d'Aulnay
samoin. Sitte nousivat ne kolme, jotka istuivat takanani ja siirtyivät
muuanne. Edestäni hävisivät myös pian istujat ja minä jäin siihen yksin
niinkuin spitalinen, jota kaikki kammovat.

Olisihan minun pitänyt aavistaa, että he panevat toimeen jonkin
mielenosoituksen, mutta tällaista en odottanut ja kasvoni polttivat
kuin kaikki minua tähtäävät uteliaat katseet olisivat olleet
tuliliekkiä. Ensi hämmästyksessä en voinut hillitä suuttumustani, sillä
katsoinpa minne päin tahansa oli aina vastassa halveksivia kasvoja
ja ylpeyteni kielsi minua painamasta päätäni alas. Hetken aikaan en
nähnyt, en kuullut muuta kuin nuo polttavat katseet. En eroittanut
edes mistä keskusteltiin; puheenjohtajan ääni kaikui korvissani
yksitoikkoisena, sisällyksettömänä porinana.

Viha ja häpeä vahvisti minua kuitenkin yhä päätöksessäni; usva haihtui,
joka oli samentanut aivojani, ja minä saatoin taas selvästi käsittää
ja ajatella. Yksiääninen lukeminen, josta en kuullut sanaakaan, oli
lopussa ja nyt seurasi lyhyitä, teräviä kysymyksiä ja vastauksia.
Se herätti minut tuntoihini. Puheenjohtaja oli ensin lukenut ääneen
protestin ja nyt siitä äänestettiin.

Pian tuli minun vuoroni; se läheni yhä. Jokaisen vastauksen perästä --
kaikki tietysti myöntäviä -- kääntyi alati useampia kasvoja minuun päin
ja yhä useammat silmät kiintyivät minuun, toiset vihamielisinä, toiset
uteliaina ja toiset vilkkuen voitonriemua. Tämä tyly kohtelu monen
puolelta, joka oli sanonut itseään ystäväkseni, nämä ivakatseet uusien
aatelissukujen jäseniltä, jotka olivat olleet hyvinkin kiitollisia
isävainajan suojeluksesta, ja se, että he olivat hyljänneet minut
pelkästään siitä syystä, että käytännössä olin pitänyt kiinni samoista
mielipiteistä, jotka enemmän kuin puolet heistä pohjaltaan hyväksyi --
se täytti minut niin syvällä ylenkatseella, ettei vastustajienikaan
voinut olla suurempi. Ja tieto siitä, että peräytyminen tällä hetkellä
olisi peittänyt minut ikuisella häpeällä, tukahdutti pienimmänkin
myöntymyksen ajatuksen.

Toiselta puolen näytti kokous tuntevan aseman uutuuden. Oltiin vielä
tottumattomia myrskyisiin keskusteluihin, sanasotiin, jotka olivat
kuolettavampia kuin miekkataistelut; ja omituinen epäily, empiminen
piti enemmistöä _in suspenso_, odottavalla kannalla. Sitäpaitsi
näyttivät johtajat, sekä markiisi de St. Alais, innokkaamman, ylpeämmän
hovipuolueen edustajana, että virkamiesaateliston edustajat, jotka
vasta viime aikoina olivat huomanneet harrastustensa käyvän samaan
suuntaan, häpeävän vastustuspuolueen vähyyttä. Vahvempi vähemmistö
olisi täytynyt ottaa huomioon, pitää tosiasiana, mutta yhden miehen --
yksi ainoa mies, joka seisoi kokouksen yksimielisen päätöksen tiellä --
olisi kyllä voinut poistaa, kun vaan olisi tietänyt miten.

-- Herra kreivi de Cantal? huusi puheenjohtaja katsoen minuun eikä
mainitsemaansa henkilöön.

-- Hyväksyn!

-- Herra kreivi de Marignac?

-- Hyväksyn!

Seuraavaa nimeä en kuullut, sillä hädässäni minusta tuntui kuin kaikki
olisivat tuijottaneet minuun, kuin ääneni olisi väkisinkin pettänyt,
kuin minun olisi täytynyt istua siinä mykkänä ja kivettyneenä ja
kaikkein häpäisemänä. Ajattelin tätä eikä sitä, mitä ympärilläni
tapahtui, mutta tuossa tuokiossa tulin taas tajuihini ja kuulin nimen,
joka huudettiin minun edelläni ja kuulin vastauksen. Ja silloin kaikui
minun nimeni haudanhiljaisessa huoneessa: herra kreivi de Saux!

Nousin ylös ja vastasin, mutta ääni tuntui tulevan muualta.

-- Panen vastalauseeni tätä kirjoitusta vastaan, -- sanoin.

Odotin raivon purkausta, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan
remahti huoneessa naurunpuuska, joka ajoi veret kasvoilleni. Naurua
kesti hetken aikaa, taukosi ja puhkesi uudelleen. Mutta sepä ei
tehnytkään tarkoitettua vaikutusta. Vähäpuheisinkin voi joskus tulla
kaunopuheliaaksi. Unhotin kaikki ulkoaopitut lauseet Rochefoucauld'ista
ja Liancourt'ista, unhotin kaikki mitä Turgot oli sanonut ja pidin
puheen, jota en ollut valmistanut enkä aavistanut pitäväni.

-- Herrat! alotin äänellä, joka kajahti huoneessa. -- Minä vastustan
tätä kirjoitusta syystä, että se on arvoton ja tarpeeton, jos ei muun
vuoksi niin siksi että se aika on ollut ja mennyt, jolloin siitä
olisi ollut hyötyä. Te julistatte oikeuksianne, ne ovat hävinneet;
etuoikeuksianne -- joita ei enää ole. Te vastustatte edusmiestenne
yhteistoimintaa kansan kanssa, mutta he ovat jo toimineet yhdessä ja
yhtä vähän voitte tämän tehdä tekemättömäksi, kuin muuttaa nousu- ja
pakoveden vaihtelua. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Koiralla oli
nälkä ja te annoitte sille luun. Luuletteko nyt saavanne siltä luun
takaisin koskematonna ja ehjänä? Siinä tapauksessa olette hulluja.
Vaan tämä ei ole ainoa eikä ensimmäinen syy vastustamishaluuni. Meidän
päiviemme Ranska seisoo alastonna, ryöstettynä, ilman raha-aittaa,
ilman rahoja. Luuletteko voivanne auttaa sitä, voivanne vaatettaa ja
elättää sitä pitämällä kiinni oikeuksistanne ja vaatimalla viimeiseen
ropoon etuoikeuksianne? Ei, herrani! Nämä oikeudet ja edut annettiin
esi-isillemme, jotka niistä saattoivat ylpeillä, ja syystä, sillä he
olivat maansa turva. He ylläpitivät, varustivat aseilla ja komensivat
sotamiehiä, ja kunta piti lopusta huolta. Mutta nyt täytyy kansan
taistella, kansan maksaa, kansan tehdä kaikki. Niin, niin, herrani,
totta on mitä on sanottu, että köyhä saa vastata kaikesta!

Vaikenin odottaen, että vihanpuuska varmaankin nyt puhkeaa ilmoille.
Mutta ennenkuin kukaan ennätti virkkaa sanaakaan, kuului avoimista,
torille antavista ikkunoista kaikuva riemuhuuto, kadun kirku,
ensimmäinen kansan äännähdys. Se helisi riemastusta ja iloa, vaan
ei mikään olisi voinut minua niin hämmentää. Seisoin sanatonna ja
hämmästyneenä.

Se oli sentään vähäinen vastustajaini kummastukseen verraten. Äänekkäät
vastalauseet, joita olivat juuri tekemäisillään, kuolivat huulilleen ja
he tuijottivat toisiinsa kuin olisivat epäilleet omia korviaan.

Mutta sitä kesti vaan muutama hetki. Herra de St. Alais hyppäsi kuin
ammuttuna tuoliltaan.

-- Mitä tämä tarkoittaa? huusi hän kasvot vihan liekissä. -- Onko
kuningas ehkä käskenyt meitäkin toimimaan yhdessä kolmannen säädyn
kanssa? Ellei niin ole -- ellei niin ole -- jatkoi hän vakavalla
katseella, tukahduttaen muutamia heikkoja hyväksymishuutoja -- ja ellei
tämä ole ennakolta sovittu juoni muutamien säätyläistemme ja rahvaan
välillä, jotka tahtovat uutta jacqueriesotaa --

Puheenjohtaja, heikkoluonteinen mies, joka kuului virkamiesylimystöön,
keskeytti hänet sanomalla:

-- Varokaa, varokaa, monsieur, ikkunat ovat vielä auki.

-- Auki?

Puheenjohtaja nyökkäsi.

-- Ja jos ovatkin, niin mikä sitte? vastasi herra de St. Alais
tuimasti. Mikä sitte? jatkoi hän ympärilleen katsoen ikäänkuin
kootakseen rohkeimpien ylenkatseen. -- Sitä parempi vaan! Olkoot
avoinna. Antaa kansan kuulla molempia puolueita eikä ainoastaan niitä,
jotka imartelevat sitä ja luottaen sen heikkouteen ja tietämättömyyteen
ja saarnaamalla sen oikeuksista ja meidän väärinkäytöksistä luulevat
saavuttavansa Retz'in eli Cromwell'in maineen. Niin, herrat, -- jatkoi
hän, vaikka koetin minkä voin häntä keskeyttää ja puolet läsnäolevista
nousivat hämmentyneinä paikoiltaan -- sanon sen vieläkin kerran,
jotka Cromwell'in, Retz'in kunnianhimon ohella omistavat heidän
arkailemattomuutensa, vaan ei heidän avujaan!

Ansaitsematon soimaus loukkasi minua.

-- Herra markiisi, lausuin kiivaasti -- jos näillä sanoilla tarkoitatte
minua --

-- Kuten haluatte, vastasi hän ivanaurulla.

-- Minä viskaan ne takasin, ärjäsin. -- Herra de St. Alais on sanonut
minua Retz'iksi, Cromwell'iksi --

-- Suokaa anteeksi! Huonoksi kopiaksi Retz'istä!

-- Petturiksi kaikessa tapauksessa, vastasin palavin silmin, sillä uusi
naurunremakka täytti huoneen. -- Vaan minä sanon teille, että se on
petturi, joka nyt antaa kuninkaalle huonoja neuvoja.

-- Eikä se, joka tulee tänne lokaväen turvissa? Joka yksin tahtoo
nousta satoja vastaan ja määrätä lakia tälle kokoukselle?

-- Herra markiisi uusii omia sanojaan, keskeytin vuorostani. Minä
sanon, ettei se ole totta. Minä viskaan hänelle takasin syytöksensä.
Sitä paitse vastustan kirjoitusta ja --

Nyt loppui kokouksen kärsivällisyys. Ääneni vajosi kuulumattomiin.
Huudot: "hiljaa, hiljaa!" täyttivät huoneen, jossa äsken vallitsi
arvokas levollisuus. Jotkut vanhemmat jäsenet istuivat paikoillaan,
muut hyppäsivät pystyyn. Toiset olivat rientäneet ikkunoita sulkemaan,
toiset ovelle estämään, ettei kukaan pääsisi sisään. Puheenjohtaja koki
turhaan vaatia hiljaisuutta. Hänen ääntänsä ei kuulunut enemmän kuin
minunkaan kauheassa melussa, joka kasvoi korkeimmilleen kun minä yritin
puhua ja asettui vasta sitte kun vaikenin.

Viimein kohotti herra de St. Alais kätensä ja sai joukon vähitellen
rauhoittumaan. En ennättänyt kuitenkaan käyttää tätä hyväkseni, sillä
puheenjohtaja tarttui heti asiaan.

-- Aateliskokous Cahors'issa, lausui hän kiireisesti, on siis
hyväksynyt kirjoituksen, jolla puolustamme etujamme ja oikeuksiamme.
Kreivi de Saux on ainoa vastalauseen tekijä. Kirjoitus lähetetään
kuninkaalle.

-- Vastustan! huusin jälleen.

-- Siitä on jo mainittu, sanoi puheenjohtaja pilkallisesti, ja taas
kajahti huone naurusta ja hyvähuudoista. -- Kirjoitus lähetetään
asianomaiseen paikkaan. Se on päätetty.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone niinkuin taikakäskystä
entisellään. Paikoiltaan lähteneet tulivat takaisin, ikkunoiden
sulkijat palasivat, muutamat lähtivät tiehensä, ja puheenjohtaja jatkoi
jonkun ihka tavallisen asian esitystä. Myrskyn jäljet olivat poistetut,
kädenkäänteessä vallitsi huoneessa taas tyyni arvokkaisuus. Myös mitä
minuun itseenikin tuli, sillä yksinäisemmäksi ja hyljätymmäksi kuin
ennen olin, en enää voinut tulla. Ennen oli minulla kuitenkin koston
ase tiedossa, vaan nyt ei ollut enää. Olin tähdännyt nuoleni ja istuin
siinä nyt onnettomana ja hiljaisuuden painamana ja vihamielisten
kasvojen ympäröimänä. Mutta samalla kuin alakuloisuuteni lisääntyi,
kasvoi ylpeyteni. Ja vaikka halusin lähteä tieheni, en tahtonut
liikahtaa paikaltani, en edes ympärilleni katsoa.

Katkeraa oli ajatella ettei teoistani ollut mitään hyötyä, että olin
kärsinyt luulotellun asian edestä ja olin ollut itsepäinen tyhjän
tähden. Nyt kuin oli liian myöhäistä, huomasin että olisin voinut pysyä
mielipiteessäni ja kuitenkin mukautua; olisin voinut lausua ajatukseni,
mutta sitten taipua enemmistön mukaan.

Olipa sen laita kuinka tahansa, niin oli asia nyt tehty ja arpa
heitetty. Olin noussut säätyäni vastaan ja luopunut oikeudesta heidän
ystävyyteensä. En kuulunut enää heidän joukkoonsa. Ja tuskinpa oli
näköhäiriö että ne, jotka astuivat ohitseni, vetivät takinliepeet
lähemmä itseään ja kumarsivat jäykästi niinkuin vieraalle.

En tiedä miten kauan olisinkaan kärsinyt tuskallista tilaani,
heitetyitä loukkauksia ja kohteliaisuutta, joka koski vielä syvemmin,
ennen kuin sain rohkeutta lähteä pois, jos ei ulkonainen tapaus olisi
häirinnyt lumousta. Muudan palvelija toi minulle kirjeen. Avasin sen
vapisevin sormin vihaisten katseiden ristitulessa. Se oli Louis'lta:

"Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa niin tulette paikalla
puutarhaan kartanon takana. Tehkää se niin voitte vielä kantaa
ylimyksen nimeä. Mutta kieltäytykää tahi lykätkää taistelu vaikkapa
vaan kymmenenkään minuuttia tuonnemma, niin minä julistan häpeänne koko
Quercy'lle. Se ei saata enää olla herra kreivi Adrien du Pont de Saux,
joka pitää hyvänään korvapuustin!"

Luin kirjeen kahteen kertaan palvelijan vieressä odottaessa. Sanat
tuntuivat niin julmilta ja sydämettömiltä, ja ivallinen vaatimus oli
melkein raa'an selvä. Vaan sittenkin pehmeni sydämeni sitä lukiessa
ja kyyneleet tunkivat silmiini. Tällä kertaa ei Louis voinutkaan
minua narrata. Tuo kirje, joka oli niin vieras hänen luonteelleen,
koetus houkutella minut ulos pelastaakseen vielä armottomimmista
vastustajista, oli liian läpikuultava minua pettääkseen, ja
silmänräpäyksessä oli jääkuori sydämestäni sulanut. Istuin yksin, vaan
en enää aivan hyljättynä. Saatoin jälleen kohottaa pääni pystyyn,
sillä omistin ystävän. Muistin, että olinhan sentään Adrien du Pont de
Saux ja viaton pahempaan rikokseen kuin että olin Quercy'ssä puoltanut
mielipiteitä, joita suvut Lamotte, Mirabeau, Liancourt ja Rochefoucauld
puolustivat maakunnissaan, viaton kaikkeen muuhun paitsi että seisoin
oikeuden puolella.

Mutta palvelija odotti. Otin paperipalasen pöydältä ja kirjoitin
vastaukseksi: "Adrien ei tappele Louis'n kanssa siitä syystä, että St.
Alais löi Saux'ta."

Suljin kirjeen ja annoin sen palvelijalle. Istuin entiselle paikalleni,
vaan olin nyt kuin toinen ihminen, karaistu kaikkia loukkauksia
vastaan. Elihän maailmassa vielä ystävyys, jalomielisyys ja rakkaus,
vaikka Quercy'n aatelisto karttoikin minua. Elämällä oli ehkä vielä
montakin iloa minulle tarjota, vaikka heinä saikin kulumatta kasvaa
Saux'n pähkinäkujassa eikä vaakunaani koskaan yhdistettäisi St. Alais'n
vaakunaan.

Rohkasin siis itseni, nousin ylös ja lähdin astumaan ovelle. Vaan
samalla nousi useita kokouksen jäseniä, ja astuessani alas toista
ovelle vievää käytävätä pitkin, riensivät he toista aivan avomielisesti
ja selvästi osoittaen, että tahtoivat estää minua ulos pääsemästä.
Melu oli niin suuri, että puheenjohtajan täytyi keskeyttää lukeminen
ja ne, jotka istuivat paikoillaan, nousivat ylös paremmin nähdäkseen.
Nähtävästi oli heidän tarkoituksensa julkisesti häväistä minua ja raju
ilo voitti minussa kaikki muut tunteet. Astuin hitaasti, ei pelosta,
vaan siksi, että nautin kohtauksesta enkä mistään hinnasta olisi
tahtonut kiirehtiä loppusuoritusta. Nyt olin jo oven luona ja olisi
tuossa tuokiossa törmätty yhteen, kun samassa kuului kadulta hurja
kirkuna, myrskyävä riemuhuuto, joka sai meidät pysähtymään. Kuuntelimme
jännitettynä ja puheenjohtaja epäluuloisesti tiedusteli mitä oli
tapahtunut.

Vastaukseksi lisääntyi yhä melu kadulla, niin että ikkunaruudut
tärisivät. Sitten se heikkeni hiukan paisuakseen jälleen.

Vähitellen eroitti yksityisiä sanoja, kunnes ilman täytti loppumaton
huuto: "A bas la Bastille! A bas la Bastille!"

Saimme jälkeenpäin usein kuulla samallaista huutoa ja totuimme
vähitellen siihen, totuimme kadun nälkäkirkunaan ja kovaan kolkutukseen
ovellemme, joka meille ilmoitti kohtalon tuomion. Vaan silloin se
oli uutta ja kokouksen jäsenet eivät osanneet muuta kuin tuijottaa
puheenjohtajaansa ja sadatella roistojoukkoa, joka taasen tällä tavoin
loukkasi heidän arvoaan. Mutta kansa, joka oli enemmän kuin vuosisadan
madellut maassa, oli nyt käsittämättömällä tavalla muuttunut.

Yksi huusi yhtä, toinen toista -- että kadut tyhjennettäisiin, että
lähetettäisiin sotaväkeä heidän niskaansa, että annettaisiin tieto
kuvernöörille. Kaikki puhuivat yhteen ääneen kun ovi avautui ja Louis
St. Alais astui sisään. Hän, joka tavallisesti oli levollisin ja
vaatimattomin ihminen maan piirillä, astui esiin ja kohotti käskevästi
kätensä.

-- Herrani, sanoi hän kovalla, selvällä äänellä, tuon teille
ihmeellisiä tietoja! Sanantuoja, jolla on kirje veljelleni, on
levittänyt hämmästyttäviä uutisia kaupungilla.

-- Mitä? Mitä? huusi joku,

-- Että Bastilji on kukistunut.

Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti -- eikä ihmekään! -- Mutta
kaikki vaikenivat.

-- Mitä te oikein tarkoitatte? kysyi puheenjohtaja viimein aivan
hämmennyksissään, kohottaen kätensä hänkin hiljaisuutta vaatiakseen. --
Bastilji kukistunut? Miten? Mitä tarkoitatte?

-- Sen hävitti eilen Pariisin roistoväki, vastasi Louis selvästi ja
varmasti, omituinen loiste silmissä. Ja herra de Launay, kuvernööri,
murhattiin julkeasti.

-- Bastilji valloitettu? Roistoväeltä? sanoi puheenjohtaja epäilevästi.
-- Se on mahdotonta, herra. Te olette erehtynyt.

Louis pudisti päätään.

-- Pelkäänpä, että se on liiankin totta.

-- Ja herra de Launay?

-- Kyllä sekin on totta, herra puheenjohtaja.

Herrat katselivat jälleen toisiaan ihmetellen, kalvakkaina ja surkeina,
melun kadulla yhä lisääntyessä ja kasvaessa. Kauhu ja ihmetys oli
vallannut kaikki läsnäolevat. Bastilji hävitetty, Bastilji, joka oli
seisonut niin monta vuosisataa? Kuvernööri surmattu? Mahdotonta,
mahdotonta! -- Mitä kuningas sitte teki? Ja armeija ja Pariisin
kuvernööri?

Vanha herra de Gontaut lausui julki nämä ajatukset.

-- Entä kuningas? Kaiketi kuningas on rangaissut pahantekijät?

Vastaus tuli odottamattomalta taholta ja odottamattomassa muodossa.
Herra de St. Alais nousi istuiltaan avoin kirje kädessä. Jos hän olisi
malttanut ajatella, ei hän olisi niin varomattomasti julistanut kaikkia
tietojaan. Mutta hämmästys ja kiukku vast'ikään saapuneista tiedoista,
jotka kerrassaan kumosivat hänen vakuutuksensa, jotka panivat
maaperän hyllymään varmimmankin jalkapohjan alla -- tukahdutti kaiken
varovaisuuden.

-- En tiedä mitä kuningas toimittaa Versailles'ssa, lausui hän
ivallisesti, -- mutta sen kyllä tiedän, mitä sotamiehet tekevät
Pariisissa. Ranskan kaarti hyökkäsi ensimmäisenä Bastiljiin. Besenval
on peräytynyt loppujoukkojen kanssa, jotka eivät ole karanneet.
Kaupunki on roistojoukon vallassa. Ne ovat ampuneet Flesselles'n ja
asettaneet Bailly'n pormestariksi hänen sijaansa. Ne ovat muodostaneet
kansalliskaartin ja hankkineet sille aseita. Ne ovat nimittäneet
Lafayette'n ylipäälliköksi. Ne ovat valinneet itselleen tunnusmerkin.
Ne ovat --

-- Herra Jumala, huusi puheenjohtaja kauhistuneena. Tämähän on kapinaa.

-- Aivan niin, monsieur, vastasi St. Alais.

-- Ja mitä kuningas tekee?

-- Hän ei suvaitse -- tehdä mitään, kuului katkera vastaus.

-- Entä parlamentti -- ja kansalliskokous Versailles'ssa?

-- Oh, nekään eivät ole tehneet mitään.

-- Se on siis Pariisi?

-- Niin, se on Pariisi.

-- Mutta onhan siellä ollut rauhallista niin monta vuotta?

Tähän kysymykseen ei voinut mitään vastata. St. Alais istuutui jälleen
ja kaikki muut olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei saattanut ajatellakaan
parempaa selitystä äskeiseen keskusteluun. Aatelisto oli uneksinut
oikeuksistaan ja heräsi näkemään Pariisin tulessa, sotajoukon ilmi
kapinassa ja lain ja järjestyksen vaarassa.

Vaan St. Alais ei ollut se mies, joka hevillä luopui saavuttamastaan
johtajan asemasta. Hän nousi jälleen pystyyn ja muistutti tulisella
puheella läsnäolevia Frondenin päivistä.

-- Samallaisena kuin silloin on Pariisi nytkin! lausui hän. Oikullisena
ja kapinallisena ja mahdottomana lahjoilla taivuttaa, vaan kuitenkin
aina nälän pakolla mahdollinen valloittaa. Olkaa huoletta! Lihava
porvari ei tule kauvan toimeen ilman Gonesse'n nisua eikä Juomaveikko
ilman Arbois'n parasta viiniä. Antaa heidän paastota vähän aikaa, niin
kyllä hupsu viisastuu ja uppiniskainen talttuu. Luuletteko heidän
kansalaiskokouksensa ja tunnusmerkkinsä, pormestarinsa ja kenraalinsa
voivan kauvankin vastustaa järjestettyjä joukkoja, kuningasta,
aatelistoa, papistoa -- koko Ranskan maata? Ei, herrani, se on tuiki
mahdotonta. Pariisi koetti syöstä valtaistuimelta suuren Henrikin
ja ajaa maanpakoon Mazarin'in, vaan täytyi lopuksi nuoleksia heidän
kenkiäänkin. Samaten käy nytkin, vaan meidän täytyy pysyä koossa kuin
yksi mies. Meidän täytyy estää näitä vallattomuuksia laajemmalle
leviämästä. Kuninkaan tehtävä on käskeä, kansan totella. Niin on aina
ollut ja on loppuun asti oleva.

Hän ei puhunut pitkälti, vaan sanansa uhkuivat voimaa ja ne lausuttiin
oikeaan aikaan. Suuri enemmistö, joka ei koskaan ole varustettu
suuremmalla mielikuvituksella kuin tarvitaan kuvittamaan tulevaisuuden
menneisyyden väreillä, oli kohta vakuutettu näiden johtopäätösten
pätevyydestä ja harvat tarkkanäköisemmät, jotka vaistomaisesti eli
järjen perusteilla tunsivat, ettei nykyoloilla ollut vertaa Ranskan
historiassa, tempasi hänen luottamuksensa mukaansa. Innokkailla
kättentaputuksilla palkittiin viimeisiä sanoja ja kaikki riensivät
suurella melulla ovea kohti. Oltiin uteliaita näkemään ja kuulemaan,
mitä oli tekeillä, vaikka oli hyvin luultavaa, ettei saataisi kuulla
enempää kuin jo tiedettiin.

Olin itse saman tunteen vallassa ja kiiruhdin unohtaen osani päivän
kinastuksissa niinkuin muutkin ovelle. Bastilji hävitetty? Kuvernööri
surmattu? Pariisi roistoväen vallassa. Tällaiset tiedot olivat omiaan
hämmentämään kaikki ajatukset ja saattamaan unhotuksiin tuoreimmatkin
tapahtumat. Toiset näyttivät olevan hetken kiihtymyksessä yhtä
lyhytmuistisia ja minä työntäydyin ulos heidän joukossaan.

Ovella satuin kuitenkin varomattomasti työkkäämään nuorta
Harincourt'ia. Hän käänsi päätään, huomasi kuka häneen oli koskettanut
ja tahtoi pysähtyä. Mutta hän luisui virran mukana, mukisten jotain
käsittämätöntä. Aavistin kuitenkin tarkoituksensa ympäröivien
pilkallisista katseista. Mietin juuri miten parhaiten suoriutuisin
siitä, joka minua odotti, kun torille ehdittyämme siellä kohtaava näky
veti kaikki ajatukset puoleensa.

Enkä minä ollut ainoa, joka tyrmistyin sen näön edessä. Vasta saamien
tietojen valossa sillä oli erikoinen merkitys. Emme olleet vielä
tottuneet laumakokouksiin hyvässä Ranskassamme. Vuosisatojen kuluessa
oli yksi mies, kuningas, kardinaali tahi piispa ollut vallassa ja hänen
edessään oli kansa kutistunut kokoon, kumartanut ja kadonnut.

Nyt näimme edessämme uuden päivän koiton. Ellemme olisi tienneet sitä,
minkä tiesimme -- tärkeitä uutisia nimittäin -- ja jos ei kansa olisi
tiennyt niitä, olisi kenties sen käytös ja sen vaikutus meihin ollut
toisellainen. Mutta nyt ei ihmisjoukko, joka täytti torin laidasta
laitaan ja seisoi äänetönnä, valppaana ja uhkaavana, väistynyt
tuumaakaan, jota vastoin me peräydyimme hämmästyneinä, katsellen
toisiamme ikäänkuin tutkiaksemme toistemme ajatuksia.

Yllämme kohosi mahtava holvi, jonka varjosta juuri astuimme.
Joukossamme oli monta, jonka moittiva katse oli pannut talonpojat
pelosta vapisemaan. Nyt oli silmänräpäyksessä asema muuttunut
ikäänkuin Pariisi'sta tulleet uutiset olisivat saattaneet yhteiskunnan
perustuksia myöten horjumaan. Kansa torilla ei vavissut. Äänetönnä
se mittaili meitä katseillaan. Vaan ei siinä kyllin. Se ei näyttänyt
tahtovan antaa meille tilaa. Edellä kulkeneet koettivat tunkeutua
pitkin seinuksia ravintolan luo. Me, jotka tulimme jälkijoukossa näimme
sen ja se pani miettimään. Olimme tosin koko maakunnan aatelisto,
mutta meitä oli ainoastaan kaksisataa ja ravintolan ja meidän välillä,
hevosiemme, palvelijaimme ja meidän välillämme seisoivat nämä synkät,
uhkamieliset tuhansiin nousevat laumat.

Oliko ihme, että tämä näky karkoitti ajatuksistani Harincourt'in ja
hänen aikeensa. Tuijotin eteeni, ja hän teki samoin, myös unohtaen
minut. Meidän täytyi työntäytyä torille, vaikka vastenmielisesti
ja yksitellen, kunnes muodostimme kapean ketjun, joka luikerteli
väkijoukon syrjää. Se oli kansan ensimäinen voitto Cahors'issa ja
etuoikeutettujen ensimäinen tappio. Pari sanaa -- Bastilji on hävitetty
-- oli yhdistänyt eri ryhmät ja muodostanut sen, minkä nyt näimme:
kansan.

Sellaisissa oloissa ei tarvittu kuin pikkuruikkunen kipinä räjähdystä
aikaansaamaan ja se kipinä tuli. Herra de Gontaut, pitkä laiha mies,
joka muisti edellisen kuninkaan ensimäiset hallitusvuodet, kulki
edelläni. Hän liikkasi ja piti sentähden tavallisesti palvelijan
itseään taluttamassa. Tänään ei ollut palvelijaa saapuvilla ja häntä
rasitti kovin kun täytyi kiertää tori sen sijaan että olisi päässyt
suoraan sen poikki. Hän ei koettanutkaan tunkeutua väkijoukkoon
ja kaikki olisi sentään mennyt hyvin, ellei muuan mies olisi,
mahdollisesti vahingossa, työkännyt jalallaan paroonin keppiä. Tämä
kääntyi kuin salama päin, rypisti tuimasti kulmiaan ja löi miestä.

-- Pois tieltä, lurjus, huusi hän ja nosti keppinsä toistamiseen. --
Jos minä saisin teidät käsiini, niin kyllä pian --

Silloin mies sylkäsi vasten hänen kasvojaan.

Herra de Gontaut kirosi ja löi raivostuneena miestä kaksi, kolme
kertaa, en tiedäkään miten monasti, vaikka olin vaan parin askeleen
päässä. Mies ei yrittänyt puolustautumaan, vaan vetäytyi takaperin
säikähtäen vanhan paroonin raivoa. Vaan takana olevat työnsivät hänet
eteenpäin huutaen: "Ettekö häpeä vähän! Pois aatelit! Pois aatelit!"
Hänet survaistiin herra de Gontaut'n päälle ja tämä kaatui maahan.

Se tapahtui niin äkkiä, että vaan lähinnä olevat, St. Alais, Harincourt
ja minä, näkivät hänen kaatuvan. Kansa ei luultavasti tarkoittanut
pahaa, sillä se ei ollut vielä kadottanut kaikkea kunnioitusta
aatelistoa kohtaan. Vaan korvissani soi vielä uutinen de Launay'n
murhasta, minä luulin, että he aikoivat surmata hänetkin ja hyökkäsin,
nähdessäni vanhan päänsä vaipuvan maahan, apuun.

St. Alais ennätti ennen. Raivolla, joka veti vertoja paroonin vimmalle,
iski hän hyökkääjää kepillään, niin että mies singahti takaisin
väkijoukkoon. Auttoi sitte jaloilleen herra de Gontaut'n, veti
miekkansa ja sai muutamilla taitavilla iskuilla muodostetuksi vähän
aukkoa ympärilleen ja työnnetyksi kiroilevan ja sadattelevan joukon
taaemmaksi.

Valitettavasti hän sattui koskettamaan miekallaan erästä miestä. Tämä
ei loukkautunut ensinkään, vaan vaipui kauheasti ulvahtaen maahan, ja
samassa muuttui kansan käytös. Huudot venyivät kiljunnaksi, joku heitti
kepillä markiisia rintaan. Hän tyrmistyi hiukan ensin, vaan heittäytyi
seuraavassa silmänräpäyksessä miehen päälle ja olisi lävistänyt hänet
miekallaan, ellei hän olisi paennut ja kansa voitonriemulla ympäröinyt
häntä. St. Alais hillitsi itsensä, huusi heille pilkkasanan ja pisti
miekan tuppeensa.

Vaan niin pian kun hän kääntyi selin, heitettiin häntä kivellä päähän.
Hän horjahti ja kaatui. Ja muutamat miehet syöksyivät riemuhuudolla
esille, polkeakseen hänet maahan.

Nyt kuvastivat katseet pahaa, paljastettu miekka oli pannut veret
kuohumaan. Harincourt kaatoi etumaisen, mutta se vaan kiihoitti heitä.
Harincourt viskattiin syrjään ja lauma syöksi uhrinsa kimppuun.

Samassa heittäydyin väliin. Tulin juuri ajoissa, ennätin työntää pari
miestä takaisin, huutaen: "Hävetkää! Hävetkää!" Mutta sitte olisi
minulle kai käynyt yhtä huonosti kuin St. Alais'lle eikä avustani olisi
ollut mitään hyvää, elleivät olisi viime hetkessä, kun tusina käsiä jo
ojentui kiinni tarttumaan, tunteneet minua. Seppä Buton, joka oli aivan
eellimmäisiä, huusi nimeni ja kääntyi kädet levällään joukon eteen.
Vaikka hänellä oli jättiläisvoimat, oli niin ja näin että sai virran
pysähtymään ennenkun käsittivät ja kuulivat hänen hurjat huutonsa.
Pari muuta miestä oli myös tuntenut minut ja kansa vetäytyi takaisin.
Muutamat huusivat: "Eläköön Saux! Eläköön kauvan kansan ystävä!" Eri
haaroilla tartuttiin siihen ja viimein kaikui koko tori yhtenä huutona.

En vielä tietänyt, miten häilyväistä kansa on, ja että "_vive_" sanasta
on vaan askel "_à bas_" tuomioon, mutta vaikka halveksinkin itseäni
siitä, täytti sydämmeni riemu sillä hetkellä.

"Eläköön Saux, kansan ystävä!" Vertaiseni olivat pilkanneet minua ja
työntäneet luotaan, mutta kansa, kansa, joka tänään oli muuttunut aivan
toisellaiseksi, saanut uutta eloa suoniinsa kahdesta sanasta "Bastilji
hävitetty" -- kansa piti minua ystävänään. Huutaessani vielä heille,
koettaessani saada heitä vaikenemaan, selvisi minulle äkkiä, mitä se
oikeastaan merkitsi: valtaa ja mahtia. "Eläköön Saux! Kauvan eläköön
kansani ystävä!" Nämä huudot täyttivät ilman, ne kimmahtivat takaisin
tuomiokirkon seinistä; ne ikäänkuin tempasivat minut ylös maasta ja
kohottivat paremmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi.

Mutta kun käännyin, kohtasin St. AIais'n katseen ja vaivuin takaisin
maahan. Hän oli noussut jaloilleen, vihasta kalpeana, ja puisteli
nenäliinalla tomua takistaan. Veri vuoti haavasta päässä, vaan hän ei
sitä huomannut, tuijotti vaan minuun niin läpitunkevasti ja tuimasti
kuin olisi tahtonut lävistää sieluni. Kun sain melun vähän taukoamaan,
sanoi hän epävarmalla äänellä:

-- Jos ystävänne nyt ovat lopettaneet leikkinsä, niin saamme ehkä
lähteä kotiin, herra Saux?

Änkytin jotain vastaukseksi ja käännyin jälkeensä, vaikka matkani kulki
aivan päinvastaiseen suuntaan. Veljekset Harincourt ja herra de Gontaut
olivat ainoat, jotka meitä seurasivat. Muut kokouksessa olleet olivat
joko päässeet pakenemaan eli katselivat kahakkaa porttikäytävästä,
eroitettuina meistä elävällä muurilla. Tarjouduin taluttamaan herra
de Gontaut'ta, vaan hän kieltäytyi kylmällä kumarruksella ja nojautui
Harincourt'in käsivarteen. Ja käännyttyäni markiisin puoleen, selitti
tämä tylyllä hymyllä, etteivät tarvinneet enää apuani.

-- Kenties tahdotte antaa käskyn, että päästävät meidät rauhassa
menemään, niin se kyllä riittänee, sanoi hän purevasti.

Kumarsin vastaamatta; hän kumarsi jäykästi ja kääntyi menemään. Mutta
väkijoukko oli joko oivaltanut, että välimme oli huono, tahi ei pitänyt
käytöksestään, sillä se nosti kamalan melun paikalla kun hän yritti
lähteä ja sinkautteli kiviä jälkeen huolimatta Buton'in estelyistä.
Markiisi oli seuralaisineen ennättänyt noin kymmenen kyynärää, kun
väki alkoi tunkea heidän päälleen. Eivätkä he voineet, herra de
Gontaut kun oli haittana, ryhtyä mihinkään. Näin St. Alais'n seisovan
vanhan ylimyksen suojana, veren virratessa pitkin kopeita kasvojaan.
Riensin jälkeen; väki väistyi kohta tieltäni ja jälleen kaikuivat
eläköön-huudot ja tori oli kuin rauhaton meri, kuohuna huiskavat liinat.

Herra de St. Alais kääntyi minuun. Hän saattoi yhä vielä hymyillä,
hillitsi ihmeteltävällä lujuudella hämmennyksensä ja muutti samalla
käytöstapaa.

-- Pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy vaivata teitä, sanoi
hän kohteliaasti. Parooni ei ole enää nuori ja väkenne on hiukan
kovakouraista, herra kreivi.

-- Mitäpä minä voin tehdä? vastasin kylmästi. Minulla ei ollut sydäntä
jättää heitä oman onnensa nojaan, mutta yhtä vähän minua halutti ottaa
niskoilleni kuormaa, jonka hän olisi sille sälyttänyt.

-- Saattakaa meidät kotiin, vastasi hän melkein hyväntahtoisesti, otti
esille nuuskarasiansa ja pisti nenäänsä nuuskaa.

-- Jos luulette siitä olevan mitään hyötyä.

-- On kyllä, vakuutti St. Alais. Tiedättehän, herra kreivi, että joka
minuutti syntyy ja kuolee yksi ihminen. Uskokaa pois -- kun kuningas
kuolee, syntyy kohta toinen hänen sijaansa.

Sisuani viilsi pureva iva, joka hymyili vastaani silmistään, vaan
kun en voinut muuta kuin myöntyä, kumarsin ja seurasin heitä. Kansa
avasi meille kohta tien ja me poistuimme hurraa-huutojen ja sadatusten
seuraamina. Olin aikonut saattaa heitä vaan torin päähän ja sitte
syrjäkatua palata ravintolaan, mutta osa väkijoukosta tuli perässä ja
esti sen. Ennenkun tiesinkään olimme St. Alais'n portilla pauhaava
joukko kintereillämme.

Rouva ja neiti seisoivat parin kamarineitsyen kanssa balkongilla ja
portilla oli ryhmä pelästyneitä palvelijoita. Huomattuaan meidät riensi
rouva alas ja tuli portille, josta palvelijat väistyivät etemmäksi.
Hän silmäili kummissaan vuoroin meitä ja vuoroin väkijoukkoa. Huomasi
sitte, että St. Alais'n pitsirinnusta oli kaikki veressä ja kysyi
huolestuneena, oliko hän haavoitettu.

-- Ei, rouva, vastasi poika. Mutta onnettomuudeksi kaatui herra de
Gontaut.

-- Mitä siellä on tapahtunut? Kaupunkihan on ihan mieletönnä. Vähän
aikaa sitte kuului kauheaa melua ja palvelijat kertoivat jonkun hassun
jutun Bastiljista.

-- Joka on tosi.

-- Mitä? Että Bastilji --

-- On hävitetty roistoväeltä ja että herra de Launay on surmattu.

-- Mahdotonta! huusi rouva säihkyvin silmin. -- Niin vanha mies!

-- Se on totta, vastasi St. Alais kiusallisella kohteliaisuudella,
kunnianarvoisa roskaväki ei juuri tee eroa henkilöillä. Onneksi
-- kääntyen minuun ja hymyillen tavalla, joka ajoi kuumat veret
kasvoilleni -- ovat sen johtajat viisaampia ja varovaisempia.

Rouva ei kuunnellut viime sanoja, ei ajatellut muuta kuin kauhunsanomaa
Pariisista. Poskensa paloivat, silmät olivat vesissä. Hän oli tuntenut
de Launay'n.

-- Mutta kuningas rankaisee rikolliset! Kurjat, kiittämättömät olennot!
Ne ovat kaikki vedettävät hirsipuuhun!... Kaiketi on jo kuningas
rangaissut heitä.

-- Sen hän kyllä pian tekee, ellei jo ole tehnyt, vastasi St. Alais.
Mutta kuten voitte ymmärtää ovat asiat nykyään aivan mullin mallin.
Ihmiset ovat suunniltaan eivätkä tunne enää omaa itseään. Meillä oli
pieni ikävä seikkailu taannoin. Herra de Gontaut'ta pitelivät hiukan
pahasti enkä minäkään päässyt ehjin nahoin pelistä. Jos ei herra de
Saux'lla olisi sellainen valta väkeensä, olisi meille voinut käydä
hyvinkin pahoin.

Rouva tuijotti minuun värähtämättä ja kun hän alkoi käsittää asian
laidan, näytti hän kohmettuvan jääksi. Valo katosi kasvoiltaan ja katse
muuttui ankaraksi. Näin vilaukselta neidin säikähtyneet silmät, jotka
pilkistivät äidin olan yli, ja palvelijoiden uteliaat naamat. Vihdoin
kysäsi rouva: "Kuuluvatko nämäkin sitte herra de Saux'n väkeen?" ja
astui esiin osoittaen hurjaa laumaa, joka tarkasti meitä epäluuloisesti.

-- Siinä on vaan muutamia, vastasi St. Alais ivallisesti, --
henkivartijasto vain, madame. Elkää kuitenkaan puhuko kovin ankarasti
hänestä, äitinäni on teidän kiittäminen häntä. Sillä herra de Saux
pelasti, ellei juuri henkeni, niin kumminkin kauniin muotoni.

-- Noidenko avulla? kysyi rouva terävästi.

-- Pikemminkin noiden kynsistä, vastasi St. Alais nauraen. Sitäpaitse
tarvitsemme ehkä parin päivän ajan hänen suojelustaan, jota hän ei
tietysti voi meiltä kieltää, jos te sitä pyydätte.

Kiukku kiehui sydämmessäni, enkä voinut puolustautua myrkyllisiä
sanoja vastaan. Ja koko ajan olivat rouva de St. Alais'n silmät minuun
kiinnitetyt.

-- Onko mahdollista, sanoi hän viimein, että herra de Saux tahtoo olla
tekemisissä tuollaisten kanssa? -- Ja hän osoitti syvästi halveksivalla
liikkeellä kansajoukkoa. -- Tuollaisten roistojen, jotka --

-- Vaiti, madame, keskeytti markiisi yhtä halveksivasti. Nykyhetkellä
ovat he meidän herrojamme ja herra de Saux on heidän herransa.
Sentähden täytyy meidän --

-- Meidän ei täydy! huusi rouva kivakasti. -- Mitä ihmeitä?
Tahtoisitko, että minä rupeaisin neuvottelemaan katurahvaan kanssa?
Hylkyjen kanssa lokaviemäreistä? Ei ikään. Minulla ja minun omaisillani
ei ole mitään tekemistä petturien kanssa!

-- Madame, huudahdin pakoitettuna puolustautumaan vääriä syytöksiään
vastaan. Te ette tiedä mitä sanotte. Jos olinkin tilaisuudessa
suojelemaan poikaanne, ei se tapahtunut niin kurjilla keinoilla kuin
otaksutte.

-- Otaksun! Tarvitseeko tässä otaksua, kun näkee nämä roistot talonsa
edustalla? Sekö vaan on petturi joka huutaa: "Maahan kuninkuus!" Eikö
sekin ole syypää, joka kylvää petollisia toiveita ja johtaa harhaan
tietämättömiä, joka antaa viittauksia asioista, joita ei uskalla
julkilausua ja viettelee sellaisella, jota ei voi varmasti luvata? Eikö
se ole pahin pettureista? Teidän sietäisi hävetä, herra kreivi! Jos
isänne --

-- Tämähän on surkeaa! huudahdin.

-- Niin onkin! keskeytti rouva katkerasti. On masentavan surkeata,
että kuninkaan linnoitukset joutuvat roistoväen haltuun ja vanhat
jalosukuiset miehet murhataan! On surkuteltavaa, että ylimykset
unohtavat sukuperänsä ja alentuvat roskaväen veroisiksi! On surkeaa,
että kuninkaan nimi poljetaan jalkain alle ja korusanoja asetetaan sen
sijalle. Tämä kaikki on surkean surkeaa, mutta me emme suinkaan ole
siihen syypäät, vaan te itse herra kreivi. Ja mitä _teihin_ tulee,
-- jatkoi rouva astuen miesjoukon eteen, joka irvistellen kuunteli
puhetta -- niin neuvon minä teitä olemaan varuillanne. Tämä herra tässä
on varmaan sanonut teille ettei Ranskalla enää ole kuningasta, ettei
enää tarvitse maksaa veroa eikä ruununkappoja, että köyhät tulevat
rikkaiksi ja kaikki yhdenarvoisiksi. No hyvä, uskokaa häntä, uskokaa
omaksi vahingoksenne. On ollut maailman alusta olemassa köyhiä ja
rikkaita, jalosukuisia ja talonpoikia, tuhlaria ja kitupiikkiä, ja
Ranskalla on ollut kuningas myöskin. Mutta uskokaa häntä vaan, jos
haluatte, uskokaa, kunhan menette tiehenne. Jättäkää tämä talo rauhaan,
eli huudan palvelijani pieksämään teitä kuin koiria. Pois, pois,
koirankoppeihinne menkää, sanon minä!

Hän potkasi jalkaa kiukuissaan -- ja miehet luimivat tiehensä,
ikäänkuin koirat, vaikka luonnollisesti tiesivät, ettei hänen
uhkauksensa mitään merkinnyt. Se oli käsittämätöntä, mutta hetken
kuluttua oli katu tyhjä. Samat miehet, jotka juurikaan olivat
murhaamaisillaan herra de Gontaut'n ja jotka kivittivät St. Alais'ta,
pakenivat naisen uhkausta. Kun viimeinen heistä oli kadonnut näkyvistä
kääntyi rouva de St. Alais jälleen puoleeni heleä puna kasvoilla ja
silmät liekissä.

-- Pankaa tämä mieleenne, herra kreivi! Semmoista on uljas väkenne!
Ja nyt soisin teidänkin poistuvan; tästä hetkestä on oveni teille
suljettu. Minä en tahdo, minä en voi suosia kavaltajia -- en
minuuttiakaan.

Samalla halveksivalla viittauksella kuin äsken väkijoukon hän aikoi
ajaa minutkin luotaan. Mutta minä en voinut lähteä mitään virkkamatta.

-- Te olitte isäni ystävä, sanoin.

Hän rypisti kulmiaan vastaamatta.

-- Kauniimmin olisitte tehnyt, jos olisitte auttanut eikä sortanut
minua. Vaikka olisin uskollisin hänen majesteettinsa alamaisista,
olette te pakoittanut minut kavallukseen. Pankaa se mieleenne, rouva
markiisitar!

Käänsin heille selkäni ja lähdin katkeramielisenä astumaan poispäin.

Sillä välin oli väkijoukko haihtunut torilta, mutta täytti sen sijaan
kaikki kadut. Joka paikassa seisoi juttelevia ryhmiä. "Bastilji" oli
kaikkien huulilla ja ohi kulkiessani väistyi kansa syrjään ja tervehti
nöyrästi. "Herra siunatkoon teitä, kreivi! Te olette kunnon mies!"
kuului yhtä mittaa. Aamullinen levottomuus näytti menneen ohi, mutta
päättäväisiä ja vakavia olivat kaikki kasvot.

Leipurit olivat sulkeneet myymälänsä ja kauppiaat puotinsa, vaikkei
kello vielä ollut kahtatoista. Tyyni, peloittavampi kuin myrskyn
edellä, oli levinnyt kaupungin yli. Kokouksen jäsenet olivat haihtuneet
pikemmittäin, en ainakaan minä nähnyt ketään eikä kukaan minua
häirinnyt; Bastiljin kohtalo oli syössyt minut heidän mielestään.

Hyppäsin hevosen selkään ja ratsastin kotiin, tapaamatta edes Louis'ta.

Totta puhuen oli minulla jo hyvä halu päästä kotiin neuvottelemaan sen
ainoan ihmisen kanssa, joka pystyi antamaan ohjauksia tässä tukalassa
asiassa. Näin selvästi edessäni kaksi tietä, toisen leveän ja tasaisen,
vaikka vaarallisenkin, toisen kaidan ja kivisen. Markiisitar oli
sanonut minua kansan tribuuniksi, Retz'iksi, Mirabeau'ksi! Kansa oli
huutanut nimeäni ja tervehtinyt minua pelastajanaan! Ottaisinko vaipan
vastaan? Antautuisinko tehtävään? Säätyläiseni olivat hyljänneet minut.
Ottaisinko vastaan vaarallisen kunnian, jota oli minulle tarjottu,
seisoisinko tahi sortuisinko kansan kanssa?

Kansan kanssa! Kuuluihan tuo kyllä kauniilta, mutta siihen aikaan se
oli enemmän kuin nyt epämääräinen lausetapa vain, ja kysyin itseltäni,
oliko kukaan, joka oli antautunut sen asiaa ajamaan, onnistunut mitään
kelvollista aikaan saamaan. Leipäkapinaa, melskeitä, väkirynnäköitä --
senlaisia, joissa de Launay'kin sai surmansa -- niitä oli kansa kyllä
osoittautunut voivansa matkaansaattaa, mutta pysyväisempiä etuja se
ei ollut voittanut. Aina oli kuninkaalle jäänyt valta ja aatelille
etuoikeudet. Voisiko nytkään käydä toisin?

Oli kyllä syytä otaksua nyt käyvän paremmin, vaan siihen ei uskaltanut
luottaa, ja kun sen nojalla tuli toimeen ryhtyä, tuntui tottumuksen
voima suuremmalta. Eikä oman säätyni hylkääminen suinkaan ollut
mikään vähäpätöinen asia. Näihin saakka olin ollut syytön ja heidän
loukkauksensa ja karsaat katseensa olivat olleet perustusta vailla.
Mutta jos suostuisin tekemään kansalle mieliksi, täytyisi minun
valmistautua ei vain pahinta vastaanottamaan, jos emme onnistuisi,
mutta myöskin kärsimään suurinta halveksimista jos onnistuisimme.
Kansan tribuuni ja oman säätyni hylkäämä!

Koska ratsastin hyvin nopeasti, luulin varmasti olevani ensimmäinen,
joka Saux'on saattoi sanoman tapahtumista. Mutta kummallisimpia
ilmiöitä tähän aikaan oli se nopeus, millä tämänlaiset uutiset
levisivät ympäri maata. Ne kulkivat suusta suuhun, tuntuipa melkein
kuin tuuli olisi niitä kiidättänyt. Ne kulkivat nopeammin kuin nopein
sanansaattaja.

Ihmeekseni huomasin, että uutinen jo tunnettiin kaikkialla; sen tunsi
kansa, joka jo monet päivät oli odotellut tien risteyksissä kuullakseen
jotakin, josta se ei itsekään ollut oikein tietoinen; sen tiesivät nuo
tylynmuotoiset miehet, jotka kylän sillalle kokoontuneina puhelivat
matalalla äänellä linnan tornia katsellen; sen tunsivat voudit ja
vuokraajat, Gargouf'in kaltaiset miehet, jotka epäillen hymyilivät tahi
rouva de St. Alais'n tavalla puhuivat kuninkaan hyvyydestä ja millä
tavalla hän oli kapinallisia rankaiseva. Tiesipä sen isä Benoit'kin,
jonka kanssa juuri aijoin neuvotella asiasta. Hän tuli minua vastaan
linnan portilla vastapäätä sitä paikkaa, missä _le carcan_ oli ollut.
Pimeässä en voinut hänen kasvojaan eroittaa, vaan tunsin hänet
kauhtanasta ja hatusta. Toimitin Gil'en ja André'n menemään edeltä
ja isä Benoit astui vierelläni ylös pitkin lehtokujaa käsi hevosen
kaulalla.

-- No, herra kreivi, se on siis kuitenkin tapahtunut, sanoi hän.

-- Olette siis jo kuullut?

-- Buton kertoi minulle kaikki.

-- Mitä? Onko hän jo täällä? Tuskin kolme tuntia sitten näin hänet
Cahors'issa!

-- Senlaiset uutiset antavat ihmiselle siivet, vastasi isä Benoit
elävästi. -- Sanon vieläkin kerran -- se on tapahtunut. Se on
tapahtunut, herra kreivi.

-- Niin, jotakin, vastasin varovasti.

-- Kaikki, sanoi hän vakuuttavasti. Roistoväki on valloittanut
Bastiljin, mutta kuka heitä johti? Sotilaat, ranskan kaarti. Ja, herra
kreivi, kun sotaväkeen ei enää voi luottaa, niin loppuvat myöskin
nylkemiset ja laittomat verot, nälkä ja kurjuus, --

Kirkkoherra ei ehtinyt pitkän luettelonsa puoliväliinkään, kun minä
keskeytin häntä. -- Mutta jos sotaväki on roistoväen puolella, kuinka
sitten käy? sanoin hiukan alakuloisesti. -- Siitä tulee meidän pitää
huolta, vastasi hän.

-- Tulkaa kanssani illalliselle, sanoin. Minulla on jotakin sangen
tärkeää kerrottavaa teille ja jotakin vielä tärkeämpää, josta haluaisin
neuvojanne kuulla.

Hän alttiisti suostui.

-- En kumminkaan saa unta ensi yönä, arveli hän. Ovathan nämä suuria
uutisia, jaloja uutisia. Herra kreivi, isänne olisi iloinnut niistä.

-- Mutta mitä sanotte herra de Launay'sta? kysyin astuen alas hevosen
selästä.

-- Ei uudistuksia aikaansaada ilman että jotkut saavat kärsiä, vastasi
hän rauhallisesti, vaikka hänen kasvoillensa tuli surullinen ilme.
Hänen isänsä ovat syntiä tehneet ja hän sai kärsiä siitä. Armahtakoon
Jumala hänen sieluansa! Olen kuullut hänen olleen hyvän miehen.

-- Joka kuoli paikallaan, lisäsin hiukan suuttuneesti.

-- Amen, vastasi isä Benoit.

Mutta vasta sitten kun yhdessä istuimme saksanpähkinäsalongissa
(joksi palvelijat nimittivät englantilaista huonetta) syöden juustoa
ja hedelmiä, tulin täydellisesti huomaamaan minkä vaikutuksen
uutiset olivat kirkkoherraan tehneet. Silloin näin että hänen
jäsenensä vapisivat ja että hänen laihat, kalpeat kasvonsa loistivat
innostuksesta. -- Tämä on loppu, sanoi hän, -- olkaa vakuutettu siitä,
että tämä on loppu. Isällänne oli usein tapana sanoa, että raha
on vallan perustuksena. Sotaväki maksetaan rahalla, sanoi hän, ja
sotajoukko suojaa kaikkia. Joku aika sitten loppuivat rahat, nyt pettää
sotaväki eikä sitten ole enää mitään jäljellä.

-- Entä kuningas? kysäsin huomaamattani rouva de St. Alais'ta
jäljitellen.

-- Jumala siunatkoon hänen majesteettiaan, sanoi kirkkoherra
luottamuksella. Hän tarkoittaa hyvää, ja nyt hän saa tilaisuutta sitä
myöskin käytännössä toteuttaa, kun kansa on hänen puolellaan. Mutta
ilman kansaa, ilman rahaa ja ilman sotaväkeä on hän -- pelkkä nimi
vain. Eikä nimi voinut Bastiljia pelastaa.

Nyt kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut -- kohtauksesta rouva
de St. Alais'n luona, miekkavalasta, kiistasta kokouksessa, metelistä
torilla ja vihdoin ne kovat sanat, joilla rouva kehoitti minua
talostaan lähtemään. Isä Benoit kuunteli huomattavalla liikutuksella.
Kun kerroin melskeestä kokouksessa, nousi hän astelemaan edes takaisin
huoneessa, mutisten jotakin itsekseen. Ja kertoessani miten kansa huusi
"Eläköön Saux!", kertoi hän hiljaa sanat ja katseli minua kiiltävin
silmin. Mutta kun minä, usein keskeytyen ja murentaen leipäpalaista
peittääkseni hämmästystäni, uskoin hänelle mietteeni kotimatkalla ja
puhuin niistä kahdesta tiestä, joista minun tuli toinen valita, niin
hän taas istuutui ja alkoi myöskin leipää murentaa.




Neljäs luku.

Lähetystö.


Näin hän istui kauvan äänetönnä silmäillen pöytää, minulta alkoi
kärsivällisyys jo loppua ja rupesin ihmettelemään mikä häntä vaivasi
ja miksei hän niitä sanoja lausunut, joita häneltä odotin. Hänen
neuvojensa laadusta olin ollut niin varma, että jo alusta alkaen olin
kertomukselleni antanut tarpeellisen värityksen. En ollut salannut
katkeria tunteitani, en yhtä ainutta ivallista sanaa, vaan olin antanut
hänelle kaiken mahdollisen tilaisuuden esittämään niitä neuvoja, joita
luulin hänellä jo kielellä olevan.

Ja kuitenkin hän vaikeni. Satoja kertoja olin kuullut hänen julki
lausuvan myötätuntoisuuttaan kansaa kohtaan, vihaansa hallituksen
lahjomisesta, itsekkyydestä ja väärinkäytöksistä. Olinhan vielä joku
hetki sitten nähnyt hänen silmänsä kiiltävän puhuessaan Bastiljin
kukistumisesta. Hänen kehoituksestaanhan olin polttanut _le carcan'in_,
hänen kehoituksestaan olin käyttänyt suuren rahasumman jyväin
ostamiseen edellisen vuoden nälänhädän lieventämiseksi. Ja kumminkin
-- kumminkin hän nyt istui äänetönnä, kun odotin että hän kehoittaisi
minua ajamaan kansan asiaa omanani.

-- No, herra kirkkoherra? kysyin hiukan kärsimättömästi. Eikö teillä
siihen ole mitään sanottavaa? Siirsin toista kynttilää, paremmin
nähdäkseni hänen kasvojansa. Mutta hän vain yhä tuijotti pöytään ja
vältti katsettani; hänen laihoissa kasvoissaan oli miettivä ilme ja
hänen sormensa hypistelivät hajamielisesti leivänmuruja.

-- Herra kreivi, sanoi hän vihdoin, äitini kautta olen minäkin
aatelissukua.

Tämä seikka oli minulle ennestään tunnettu, niin ett'en siitä
hämmästynyt, mutta minua hämmästytti se johtopäätös, jota luulin hänen
sanainsa tarkoittavan.

-- Ja siitä syystä siis tahdotte --

Hän nosti torjuvasti kättään. -- Ei, sanoi hän sävyisästi, sitä en
tahdo. Sillä siitä huolimatta olen sukuni kautta kansan mies ja virkani
kautta köyhäin ystävä. Mutta --

-- Mutta mitä? puhkesin sanomaan.

Sanaa sanomatta hän nousi ylös, otti toisen kynttilöistä ja kääntyi
teepöydän takana olevaan seinään, jossa riippui ruumiinkokoinen isäni
kuva, omituisessa, vanhanaikaisesti koristetussa kehässä. Kehän
alareunassa oli hänen nimensä.

-- Antoine du Pont, Saux'n kreivi, lausui kirkkoherra ikäänkuin
itsekseen. -- Hän oli hyvä mies ja köyhäin ystävä. Suokoon Jumala
hänelle rauhan.

Hetkisen seisoi hän katsellen isäni kauniita, vakavia kasvoja ja
epäilemättä muistellen entisaikoja. Sitten siirtyi hän eteenpäin ja
pysähtyi kohottaen kynttilää erään kuvan eteen, joka riippui vastapäätä
pöytää; joka seinällä riippui näet yksi kuva. -- Adrien du Pont Saux'n
kreivi, flaamilaisen rykmentin översti, hän luki. Ellen erehdy, niin
hän kaatui Minden'in luona. St. Louis'n ritarikunnan jäsen. Kaunis mies
ja epäilemättä urhoollinen aatelismies. Häntä en koskaan tuntenut.

En vastannut sanaakaan, vaan kasvojani alkoi polttaa, kun hän siirtyi
kolmannen kuvan eteen.

-- Antoine du Pont, Saux'n kreivi, luki hän taas, Ranskan marsalkka ja
pääri, St. Louis'n ritarikunnan jäsen ja kuninkaan neuvoskunnan jäsen.
Kuoli ruttotautiin Genuassa 1710. Muistelen kuulleen hänen olleen
naimisissa erään Rohan'in kanssa.

Hän seisoi kauvan katsellen kuvaa ja siirtyi sitten neljännen kuvan
luo. -- Ja tällä, sanoi hän hetken äänettömyyden perästä, tällä on
mielestäni heistä kaikista jaloimmat kasvot. Antoine, Pont'in ja
Saux'n herra, pyhän Jerusalemin Johanneksen ritarikunnan jäsen. Kuoli
La Valettan linnoituksessa suuren piirityksen jälkeisenä vuonna --
haavoistaan sanovat eräät, mutta ritarikunta sanoo: liiallisesta työstä
ja rasituksista. Kristitty sotilas.

Se oli viimeinen kuva, ja katseltuaan sitä hetken aikaa, asetti
kirkkoherra kynttilän takaisin kiiltävälle tammipöydälle, johon samoin
kuin seinäin kiiltävän sileään laudoitukseenkin kaikki valonsäteet
kokoontuivat, niin että ainoastaan kasvomme olivat selvästi valaistut
ja ikäänkuin valokehän ympäröimät, mutta muu kaikki oli varjossa.

-- Herra kreivi, sanoi kirkkoherra kumartaen, te olette jalosta suvusta.

-- Onhan se tunnettu asia, vastasin olkapäätä kohauttaen. -- Mutta
mistä syystä juuri nyt sen sanotte?

-- Minä en uskalla neuvoa teitä.

-- Mutta kun on kysymys hyvän asian menestyksistä! äännähdin kiivaasti.

-- Niin, vastasi hän epäröiden, sitä olen kyllä sanonut kaiken elämäni
ajan, enkä nytkään tahdo sanoa muuta. Mutta -- kansan asia on kansan.
Jättäkää se kansalle itselleen.

-- Ja sen sanotte te! puhkesin suuttuneena ja ihmeissäni sanomaan. --
Te, joka satoja kertoja olette sanonut minulle, että kuulun kansalle,
että aateli kuuluu kansalle, että Ranskassa löytyy ainoastaan kaksi
valtaa - kuningas ja kansa.

Kirkkoherra hymyili hiukan surumielisesti ja naputteli sormillaan
pöytään.

-- Se oli vain teoriian kannalta, sanoi hän. Mutta kun koetan sitä
käytännöllisesti toteuttaa, niin minulta puuttuu rohkeutta. Se kai
tulee siitä, että minullakin on hiukan aatelisverta suonissani ja
tiedän mitä se tahtoo sanoa.

-- Mutta minä en teitä ensinkään ymmärrä, sanoin melkein epätoivossa.
Te, herra kirkkoherra, sekä kehoitatte että pidätätte minua. Kerroinhan
vasta miten aateliskokouksessa puhuin kansan puolesta ja silloin
hyväksyitte sen.

-- Se oli jalosti tehty.

-- Entä nyt sitten?

-- Nyt sanon samat sanat, sanoi isä Benoit ja hänen jalot kasvonsa
loistivat innostuksesta, se oli jalosti tehty. Taistelkaa kansan
puolesta, herra kreivi, mutta tehkää se vertaistenne joukossa. Antakaa
äänenne kuulua siellä missä saatte kokea ainoastaan vastusta ja
vihamielisyyttä. Mutta jos se tapahtuu tahi jo on tapahtunut, että
syttyy taistelu säätynne ja kansan välillä, jos kysytään tuleeko
aatelismiehen olla vertaistensa puolella tahi antautua kansan
käskyläiseksi, silloin -- tässä rupesi isä Benoit'n ääni väräjämään, ja
hänen lempeät kasvonsa muuttuivat huolestuneen näköisiksi -- näkisin
teidät mieluummin vertaistenne joukossa.

-- Kansaa vastaan?

-- Niin, kansaa vastaan, vastasi hän väristen.

Olin aivan hämmästynyt. Mutta, hyvä Jumala, vähinkin loogillinen --

-- Niin, keskeytti hän minua, surullisesti pudistaen päätään ja
katsellen minua ystävällisillä silmillään, -- tiedän kyllä, että
logiikka on minua vastaan. Kansan asian, oikeuden, yhdenvertaisuuden,
rehellisen asian täytyy olla hyvä asia. Ja sen, joka tätä asiaa
edistää, täytyy tehdä oikein ja jalosti. Se on epäilemättä niin, herra
kreivi, ja lisäksi tulee vielä se, että jos kansan annetaan yksin
taistella asiansa puolesta, niin on väkivaltaisuuksien mahdollisuus
vielä suurempi. Tämän kaiken tiedän vallan hyvin, vaan vaistomaisesti
täytyy minun olla tätä tietoa noudattamatta.

-- Mutta, muistutin minä, olettehan sanonut herra Mirabeau'ta suureksi
mieheksi.

-- Olen kyllä, vastasi isä Benoit kiinteästi katsellen minua ja yhä
naputtaen pöytää sormillaan.

-- Olen kuullut teidän ihastuksella puhuvan hänestä.

-- Kyllä useastikin.

-- Ja myöskin herra de Lafayette'sta?

-- Niinpä kyllä.

-- Ja te ette moiti heitä?

-- Ei, sitä en tee.

-- Te päinvastoin ihailette heitä, te ihailette heitä, toistin
itsepintaisesti.

-- Sitä kyllä teenkin. Tiedän että olen heikko ja houkkio ja kenties
jotakin vielä pahempaakin, kun minulla ei ole rohkeutta seurata
vakuutustani. Minä ihailen noita mainittuja miehiä, ja he ovat
mielestäni kunnioitettavia ja suuria, mutta olenpa kuullut heitä aivan
toisinkin arvosteltavan ja, -- vaikka se kyllä voi olla heikkoutta,
mutta olenhan tuntenut teidät lapsuudesta saakka -- en tahtoisi
että teitä niin arvosteltaisiin. -- Niitä on asioita, joita etäältä
ihailemme, jatkoi hän hullunkurisesti vääntäen kasvojaan salatakseen
hellyyttä, joka loisti hänen silmistään, joita emme kuitenkaan toivoisi
huomaavamme niissä, joita rakastamme. Kun ventovieraalle syydetään
herjauksia, niin se ei tunnu miltään, mutta kun ne koskevat ystävää,
ovat ne kuolemaa pahemmat.

Hän vaikeni nähtävästi liikutettuna, ja istuimme molemmat hetkisen
hiljaa. Mutta minä kun en tahtonut ilmaista, minkä vaikutuksen hänen
sanansa olivat minuun tehneet, sanoin sentähden hiukan kärsimättömästi:

-- Entä isäni sitten? Hänhän oli horjumaton edistyksen mies.

-- Niin, aatelin kanssa ja kansan puolesta.

-- Mutta aatelihan on hyljännyt minut! huudahdin. Sentähden että otin
yhden ainoan askeleen, olen menettänyt kaikki. On kai silloin parasta
että otan kaksi askelta ja voitan kaikki takaisin?

-- Voittaa kaikki, sanoi hän sävyisästi, mutta menettää -- miten paljon?

-- Mutta jos kansa voittaa, niinkuin toivotte sen tekevän?

-- Niin olette kyllä kansan tribuuni, mutta kuitenkin muukalainen.

Aivan samaa olin itsekin ajatellut kotimatkalla, ja tunsin nyt että
hänen sanansa syvästi sattuivat minuun. Yhtäkkiä näin edessäni sen
kuvan, jota ne edustivat ja nyt ymmärsin myöskin minkätähden isä Benoit
minun suhteeni niin kauvan oli epäröinyt. Jaloimmat tarkoitukset ja
puhtain sydänkään eivät voisi minua muuksi muuttaa. Jos ponnistukseni
onnistuisivat, nousisin kyllä korkealle -- mutta seisoisin yksin,
kansa, jonka hyväntekijä olin, epäilisi minua, ja aateli, josta olin
luopunut, vihaisi ja kiroisi minua.

Tuollainen vastaisuuden kuva ehkä ei olisi muutamia peloittanut, ja
toisia kai se olisi houkutellutkin. Mutta tämä päättämisen hetki
osotti etten ollut mikään sankari. Vanhat ennakkoluulot olivat minulle
synnynnäiset, satavuotisten etuoikeuksien synnyttämät traditsioonit
heräsivät eloon minussa. Epäilyksen tunne, -- joka kaiketi on kalvanut
jokaista uudistajaa ja saanut rohkeimmatkin horjumaan -- värisytti
minua tällä hetkellä. Minä pelkäsin tuota tuntematonta kansaa.
Korvissani kaikuivat taas ilohuudot Cahors'in torilla, se räikeä
kiljunta, jolla herra de Gontaut'n sortumista tervehdittiin, ja minä
peräydyin kuin se, joka seisoo syvyyden partaalla ja usvan hajotessa
näkee edessään pohjattoman kuilun ja särmäkkäät kalliot, jotka häntä
tuolla alhaalla odottavat.

Se oli kummallinen vastaisuuden kuva ja vaikka se oli vain hetkellinen
ja heti hälveni, herättäen minut tietoisuuteen hiljaisesta huoneesta
ja hyvästä kirkkoherrasta, joka oli niistävinään pitkiä kyntteliä,
jäi siitä minulle kumminkin pysyväinen muisto. Isä Benoit'n mentyä,
kun kaikki talossa oli hiljaista, astuskelin kauvan edestakaisin
pähkinäpuupuistossa, väliin pysähtyen katsomaan rautaristikkoisen
portin läpi ulos maantielle tahi vanhaa, harmajaa linnaa korkeine
luisukattoineen ja torneineen.

Ja minä päätin tästä lähtien olla asiaan ryhtymättä. Tahdoin iloita
kaikista uudistuksista ja omasta puolestani voimaini mukaan edistää
niitä, mutta vertaisilleni en toista kertaa vastarintaa tekisi. Olihan
minulla ollut rohkeutta lausua mielipiteeni. Ei kukaan voisi sanoa
minun niitä salanneen, mutta tästä lähtein olin malttavaisesti odottava
asiain kehkeytymistä.

Tallipihassa lauloi kukko ja etäältä kuului koiran haukunta yön
hiljaisuudessa. Kun seisoin siinä tuikkivien tähtien valossa
kuunnellen, näin myöskin St. Alais'n herjauksen sen oikeassa valossa ja
se supistui todelliseen kokoonsa. Ajattelin Denise neitiä, morsianta,
jonka olin kadottanut, ja tunsin jonkunlaista heikkoa ikävöimistä,
melkeinpä surkuttelua. Mitä hän ajattelisi tästä äkillisestä
muutoksesta, ja siitä että niin äkkiä kadotti sulhasensa. Herättäisikö
se hänen uteliaisuuttaan, huvittaisiko se häntä? Tahi luulisiko hän
lapsellisessa tietämättömyydessään, että se oli maailman tavallinen
meno vain se, että sulhaset tulivat ja menivät ja että vastaanotot
päättyivät kahakkaan?

Hymyilin itsekseni tyytyväisenä päätökseeni. Mutta jos silloin, kun
seisoin kuunnellen haapojen huminaa ja niitä ääniä, joita kuului
pimeästä maailmasta niiden takana, olisin tiennyt mitä siellä
tapahtui, niin olisin ollut vieläkin tyytyväisempi. Sillä nyt oli
keskiviikko heinäkuun 22 päivä, ja sinä yönä vapisi Pariisi vielä
hirmuisten tapahtumien kauhusta. Silloin oli ensi kerran kuultu
tuo kamala huuto: "Lyhtypaaluun!" ja nähty vanhaa valkeahapsista
miestä ylös ripustettavan ja kidutettavan kunnes kuolema lopetti
hänen tuskansa. Oli nähty miten kaupungin kuvernööri tallattiin ja
revittiin kappaleiksi oman kaupunkinsa kaduilla julkisesti, keskellä
päivää ja tuhansien ihmisten läsnäollessa. Kaikkea tätä oli nähty
ja vielä paljon muuta, mikä sai uudistajain kasvot kalpenemaan ja
kaikille ajatteleville ihmisille ilmaisi, että Lafayetten ja Baillyn,
kaupunginhallituksen ja vaalikomitean takana kuohui ja kohisi
etukaupunkien irtilasketut vallat.

Mitä muuta voi odottaakaan kuin että senlaiset väkivaltaisuudet vaan
leveneisivät, kun ne jäivät rankaisematta. Viikon kuluessa olivat
maakunnat seuranneet Pariisin esimerkkiä. Ja heinäkuun 21 päivänä oli
Strassburg'in roistoväki ryöstänyt Hotel de Ville'n ja hävittänyt
arkistot, ja samalla viikolla oli Bordeaux'n ja Caen'in vankilat
valloitettu ja pantu maan tasalle. Rouen'issä, Reims'issä, Lyon'issa
ja St. Malo'ssa oli levottomuuksia syntynyt, ja lähempänä Pariisia,
Passy'ssa ja St. Germain'issä olivat asukkaat hirttäneet myllärit.
Cahors'issa ja sen ympäristössä ei kuulunut mitään levottomuuksia ennen
kuin eräitä päiviä myöhemmin saimme hämmästyttävän sanoman kuninkaan
tulosta kapinalliseen Pariisiin ja heti sen jälkeen kapinasta heinäkuun
22 päivänä sekä Fouchon'in ja Bertier'n kuolemasta. Se oli isä Benoit,
joka huolestuneena saattoi minulle nämä sanomat; astuskelimme kauan
edes takaisin terassilla haastellen niistä. Luultavasti oli jo sitä
ennen enemmän tahi vähemmän luotettavia huhuja tapahtumista saapunut
kaupunkiin ja pelastaneet minut enemmästä harmista kääntäen ihmisten
ajatukset toiseen suuntaan. Mutta nämä huhut eivät olleet saapuneet
linnaan saakka, jossa minulta viikko kului synkässä levottomassa
mielentilassa ja usein aamusella purin edellisenä iltana tekemäni
päätökset. En ollut mitään kuullut ennenkuin kirkkoherra tuli luokseni
-- muistelen sen olleen aamusella heinäkuun 29 päivänä.

-- Mitäs nyt arvelette? kysyin kuultuani hänen kertomuksensa.

-- Samaa mitä ennenkin, vastasi hän rauhallisesti, että se on nyt
tapahtunut. Mitä hallitus voi tehdä kun siltä puuttuu rahaa ja
sotilaita, kun väestö näkee nälkää ja ihmisten mielissä vain teoriiat
ja abstraktiset käsitteet kiehuvat.

-- Voihan se heretä hallitsemasta, vastasin pistävästi, mutta sitä se
tietysti ei tahdo.

-- Levoton aika seuraa välttämättömästi, sanoi kirkkoherra, mutta
hänen äänensä kuului vähemmän luottavaiselta. -- Lopulla on hallitus
kumminkin aina saanut voiton. Enkä epäile ettei se nytkin sitä saisi.

-- Lyhytaikaisen levottomuuden perästä?

-- Niin, sanoi hän. Ja minä tunnustan, että toivoisin sen jo olevan
ohitse. Mutta, herra kreivi, meidän pitää olla rohkeat, meidän täytyy
luottaa kansaan, sen terveesen järkeen, sen itsensä hillitsemistaitoon
ja maltillisuuteen --

-- Mitä nyt, Gil? kysyin, samassa tehden kirkkoherralle anteeksi
pyytävän liikkeen kun katkasin hänen puheensa. Gil oli nimittäin tullut
ulos linnasta ja vartosi saada minua puhutella.

-- Herra kreivi, herra Doury Cahors'ista on täällä, vastasi hän.

-- Ravintoloitsijako?

-- Niin herra, ja Buton myöskin. He pyytävät saada teitä puhutella.

-- Molemmatko? kysyin. Tuo yhteys kun tuntui niin kummalliselta.

-- Niin, herra.

-- No, pyydä heitä sitten tulemaan tänne ulos, vastasin, äänettömästi
neuvoteltuani seuralaiseni kanssa. Mutta Doury? Maksoinhan minä laskuni
hänelle. En ymmärrä mitä hän minusta tahtoo?

-- Senhän saamme nähdä, vastasi isä Benoit, joka alinomaa katseli ovea.
Tässä he jo tulevatkin. Hm, herra kreivi, jatkoi hän matalammalla
äänellä, alkaapa luottamukseni hiukan horjua.

Luultavasti hän arvasi asian jotenkin paikalleen, mutta minä puolestani
en tiennyt mitä uskoisin. Ravintoloitsija, joka oli kohtelias,
mielittelevä mies, ja josta, vaikka olin tuntenut häntä jo monta
vuotta, harvoin olin nähnyt muuta kuin kaarevan päälaen, lähestyi nyt
kummallisen arvokkaan ja alamaisen näköisenä, hän vuoroin oikasihe
mahtavasti, vuoroin notkisti selkäänsä nöyrän ja neuvottoman näköisenä.

Hänen pukunsa oli yhtä kummallinen kuin käytöksensäkin, sillä hän oli
vaihtanut tavallisen mustasta verasta tehdyn porvarillisen pukunsa
siniseen, jossa oli kullatut napit ja heleän keltaiseen liiviin, ja
kädessä oli hänellä kultanuppuinen sauva. Mutta suurinta huomiota
herätti kaksi valkosesta, punaisesta ja sinisestä tehtyä nauhakokardia
rinnalla ja hatussa.

Hänen seuralaisensa, joka astui parin askeleen päässä jäljessä oli
hänen täydellinen vastakohtansa -- pitkä ja iso kuin jättiläinen,
kasvot karkeat ja päivettyneet. Hänelläkin oli samanlainen kummallinen
puku, mutta huolimatta nauhoista ja seurasta oli hän kumminkin
Buton, Saux'n seppä. Hän punastui kun katseemme yhtyivät, ja koetti
piiloittautua Doury'n lihavan selän taakse.

-- Hyvää huomenta, Doury, aloin minä. Minua nauratti miehen kömpelösti
kohtelias käytös, mutta kirkkoherran vakavat kasvot pidättivät minua.
-- Millä asialla olette? lisäsin. -- Ja millä voin olla teille avulias?

-- Luvallanne, herra kreivi, alkoi Doury, vaan vaikeni ja oikasihe --
sillä tottumus oli koukistanut hänen selkänsä -- ja lisäsi sitten:
yleiset asiat, herra. Ja kunnia saada neuvotella kanssanne.

-- Neuvotella kanssani, ja vieläpä yleisistä asioista! huudahdin
hämmästyneenä.

Hän hymyili ujosti, vaan pysyi sanoissaan.

-- Aivan oikein, herra, sanoi hän. Suuria muutoksia on tapahtunut, ja
olemme suuresti neuvon tarpeessa --

-- Ettei minun tule hämmästyä sitä, että herra Doury tulee sitä täältä
minulta etsimään?

-- Niin aivan, herra.

Nyt en enää koettanut nauruani ja ylenkatsettani salata, vain kohautin
olkapäitäni ja katsoin kysyvästi kirkkoherraan.

-- No, sanoin, mistä on kysymys? Oletteko myönyt huonoa viiniä? Eli
tahdotteko, että kansalliskokous antaisi määräyksiä ruokalajien
vähentämisestä. Tahi --

-- Herra, vastasi hän koettaen näyttää arvokkaalta, -- nyt ei
ole aika leikkiä laskea. Nykyisellä murrosajalla ovat yhtä hyvin
ravintoloitsijain kuin luvallanne sanoen aatelinkin edut vaarassa, ja
kun ne, joitten tulisi olla heillä johtajina, ovat jättäneet heidät --

-- Mitä, ravintoloitsijatko! Huudahdin.

Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.

-- Herra kreivi tajuaa kyllä että tarkoitan kansaa, sanoi hän
kankeasti. -- Sanon vieläkin että sen luonnolliset johtajat ovat sen
jättäneet --

-- Kuka esimerkiksi?

-- Artois'n herttua, Conde'n prinssi, Polignac'in herttua.

-- Millä tavalla he sitten ovat hallituksesta luopuneet? kysyin.

-- Mutta, hyvä Jumala, eikö herra kreivi sitten ole kuullut mitään?

-- Mitä sitten?

-- Että he ovat lähteneet Ranskasta? Että kuningassuvun prinssit salaa
ovat lähteneet Ranskasta kolme päivää Bastiljin valloituksen jälkeen ja
että --

-- Mahdotonta! huudahdin.

-- Ja minkätähden?

-- Niin, sitä juuri tahdottaisiin tietää, herra kreivi, vastasi
hän röyhkeästi. -- Eräät sanovat että he lähdöllään tahtoivat
rangaista Pariisia; toiset taas että he siten tahtoivat osoittaa
tyytymättömyyttään hänen majesteettinsa kuninkaan armollisesta
yleisestä armahtamisjulistuksesta, joka sinä päivänä julistettiin.
Toiset taas sanovat, että he ovat lähteneet pelosta, että joutuisivat
Foulon'in kohtalon alaisiksi --

-- Houkkio, huusin minä tuimasti katsoen häneen, sillä tämä oli jo
liikaa, houraattehan te! Palatkaa ruokainne luo. Mitä te tiedätte
valtiollisista asioista? Jos isänisäni aikana näin olisitte puhunut
kuninkaallisista prinsseistä, lisäsin harmistuneena, niin olisitte
saanut syödä vettä leipää kuusi kuukautta ja olisitte kiittänyt Jumalaa
jos raipoista pääsitte.

Ravintoloitsija ikäänkuin pieneni vihaisten katseitteni edessä, ja
unhoittaen tehtävänsä änkytti hän anteeksipyynnön. Hän ei tarkoittanut
loukata sanoi hän. Arvelin oikein läksyttää häntä, kun Buton ihmeekseni
rupesi puolustamaan häntä.

-- Mutta onhan siitä jo kulunut kolmekymmentä vuotta, virkkoi hän
äreästi.

-- Kuuleppas, lurjus, puhkesin sanomaan melkein tyrmistyneenä
hämmästyksestä, -- mitä asiaa sinulla oli tänne?

-- Minä seuraan häntä, vastasi hän jurosti, osoittaen ravintoloitsijaa.

-- Kenties puhumaan valtiollisista asioista?

-- Niin juuri, herra.

-- Mutta, hyvä Jumala, kiivastelin tuijottaen häneen epäillen, -- jos
se on totta, niin miksi ette ottanut mukaanne myöskin kartanokoiraa
ja vuokraaja Jeans'in pässiä ja kätilön kissaa ja herra Doury'n
paistinkääntäjää ja --

Isä Benoit laski kätensä käsivarrelleni.

-- Ehkä olisi parempi että kuuntelisitte mitä heillä on sanottavaa,
sanoi hän lempeästi. -- Sitten, herra kreivi.

Nyökäytin jurosti päätäni. Mitä sitten tahdotte? sanoin. -- Kysykää
kysyttävänne.

-- Kuvernööri on paennut, vastasi Doury, joka alkoi saada takaisin
arvokkaisuutensa, -- olemme saaneet neuvoja Pariisista, ja muutoin,
seurataksemme tämän kaupungin jaloa esimerkkiä, valitsemme parhaallaan
valiokuntaa, jonka tulee hoitaa maakunnan asioita. Ja valiokunnan
edustajina olemme me, minä ja ystäväni tässä, tulleet luoksenne, herra.

-- Mitä? huusin, voimatta enää hillitä itseäni. -- Mitä tuolla on
tekemistä valiokunnan kanssa tahi maakunnan asiain kanssa?

Näin sanoen osoitin ivallisesti Buton'ia, jonka päivettyneet kasvot
kävivät punaisiksi; hän liikutteli levottomasti suuria jalkojaan
kumminkaan mitään sanomatta.

-- Hän on valiokunnan jäsen, vastasi ravintoloitsija tyytymättömästi
silmäillen virkaveljeään. -- Herra kreivi kyllä käsittää, että
valiokunnan ollakseen miten mahdollista täydellisen, täytyy käsittää
edustajia kaikista säädyistä.

-- Siis arvattavasti minunkin säädystäni, sanoin ivallisesti.

-- Juuri siitä syystä olemme tänne tulleetkin, vastasi hän ujosti.
-- Olemme sanalla sanoen tulleet kysymään, suvaitsetteko että teidät
valitaan jäseneksi ja ei vaan jäseneksi mutta --

-- Mikä kunnia!

-- Mutta valiokunnan puheenjohtajaksikin.

Olihan tämä nyt juuri sitä, mitä olin aavistanut. Se oli tullut aivan
yhtäkkiä, mutta pääasiassa se vaan oli todellisuudeksi muuttunut uneni.
Kuuluihan se kauniilta, että tulla valituksi kansan edustajaksi,
mutta että se tapahtui ravintoloitsija Doury'n kautta ja seppä
Buton'in läsnäollessa, se oli minulle sangen vastenmielistä. Sen ei
olisi pitänyt hämmästyttää minua, sillä täytyihän senlaista tapahtua
maassa, jonka kuningas levollisesti katseli miten hänen linnoistaan
toinen toisensa perästä valloitettiin ja miten hänen palvelijoitaan
murhattiin, ja joka päälle päätteeksi vielä armahti kapinannostajia;
olihan maaherra murhattu pääkaupungin kaduilla, olivathan kuningassuvun
prinssit karanneet, mylläreitä hirtettiin, kuuluivathan levottomuudet
ja kahakat kaikissa maakunnissa jokapäiväisiin tapahtumiin. Kaikkeen
tähän nähden ehdotus ei ollut mitään niin ihmeellistä. Ja kun nyt
jälestäpäin sitä ajattelen, niin ei se minustakaan enää mitään
ihmeellistä ole. Olen nähnyt Doyry'n kaltaisten miesten tähtien
ja kullan peittämänä seisovan lähellä valtaistuinta, olen nähnyt
sepän, joka oli pajassa syntynyt, ruokailevan keisarien kera. Mutta
tänä heinäkuun aamuna Saux'n terassilla tuntui tuo ehdotus minusta
hullunkuriselta pilapuheelta, rohkeimmalta herjaukselta.

-- Paljon kiitoksia, herra, sanoin vihdoin tointuen hämmästyksestäni.
-- Jos teitä oikein ymmärrän, niin on tarkoituksenne pyytää minua
valiokunnan jäseneksi yhdessä tuon miehen kanssa? sanoin osoittaen
Buton'ia. -- Yhdessä talonpojan kanssa, joka on kartanossani syntynyt,
ja joka vielä eilen kuului hallitukseni alle? Yhdessä tuon orjan
kanssa, jonka esi-isäni ovat vapauttaneet? Yhdessä työntekijän kanssa,
joka elää siitä palkasta, jonka minä hänelle annan?

Doury katsahti virkaveljeensä. -- Niin herra kreivi, sanoi hän
ryäisten, -- ollakseen täydellisen täytyy valiokunnan edustaa kaikkia
kansanluokkia.

-- Valiokunnan! huudahdin voimatta enää hillitä ylenkatsettani.
-- Onhan se ihka uusi valtiolaitos Ranskassa se. Ja mikä on tämän
täydellisen valiokunnan tehtävä?

Doury oikaisihe ja näytti paisuvan ylpeydestä.

-- Maaherra on paennut, sanoi hän, -- eikä kansa enää luota maistraatin
jäseniin. Sitä paitsi huhutaan rosvoista ja kansalle pitää hankkia
eloja. Kaikesta tästä tulee valiokunnan pitää huolta. Sen täytyy
keksiä keinoja rauhan ylläpitämiseksi, sen tulee hankkia kaupungille
ruokavaroja, maksaa sotamiehet ja aprikoida mitä tulevaisuudessa tulee
tehdä. -- Sitä paitsi, herra kreivi, jatkoi hän, -- tulee se olemaan
yhteydessä Pariisin kanssa ja --

-- Sanalla sanoen, vastasin rauhallisesti, -- se tulee hallitsemaan.
Totta kai kuningas sitten on luopunut hallituksesta.

Doury säpsähti ja kalpeni hiukan.

-- Jumala sen toki estäköön, sanoi hän surkeasti. -- Valiokunta tekee
tietysti kaikki hänen majesteettinsa nimessä.

-- Ja hänen suostumuksellaankin?

Ravintoloitsija tuijotti minuun hämmästyneenä ja kauhistuneena ja
mutisi jotakin kansasta.

-- Vai niin, sanoin -- se on siis kansa, joka kutsuu minua
hallitsemaan? Ja yhdessä ravintoloitsijan ja talonpojan kanssa? Kai
siellä tulee olemaan muitakin ravintoloitsijoita ja talonpoikia? Ja
hallitsemaan? Anastamaan vallan hänen majesteetiltaan, lahjomaan
hänen virkakuntaansa. Sanalla sanoen, hyvä ystävä Doury, jatkoin
kohteliaasti, -- kavaltamaan. Kavaltamaan, ymmärrättekö?

Nähtävästi ravintoloitsija ymmärsi, sillä hän pyyhki vapisevalla
kädellä otsaansa ja tuijotti minuun surkeasti, saamatta sanaa suustaan.
Taas vastasi seppä hänen puolestaan.

-- Herra, mutisi hän, pyyhkäisten partaansa suurella, päivettyneellä
kädellään.

-- Älkää toki, Buton, keskeytin kohteliaasti. -- Ollaksenne hallituksen
jäsen olette aivan liiaksi kohtelias.

-- Olette unhoittanut yhden asian, joka myöskin kuuluu valiokunnan
tehtäviin, sanoi seppä käheällä äänellä, välttäen katsettani kuin arka
ja itsepäinen koira.

-- Ja mikä se on?

-- Aatelin suojeleminen.

Tuijotin häneen harmistuneena ja ihmeissäni, tämä kun oli aivan uusi
puoli asiasta.

-- Miltä sitten? kysyin hetken äänettömyyden perästä.

-- Omilta alustalaisiltaan, vastasi hän.

-- Alanpa ymmärtää, heidän Buton'eiltaan siis. Aiotte ehkä polttaa
meidät vuoteissamme?

Hän vaikeni jurosti.

-- Paljon kiitoksia, Buton, sanoin. -- Sekö siis on kiitoksenne talven
elatuksesta. Onhan hyvän tekeminen todellakin kiitollista työtä tässä
matoisessa maailmassa!

Sepän päivettyneet kasvot punastuivat ja äkkiä katsoi hän minua ensi
kerran silmiin.

-- Nyt tiedätte että valehtelette, herra kreivi, sanoi hän.

-- Valehtelen, mies? huudahdin.

-- Niin, herra, vastasi hän. -- Te tiedätte että kuolisin edestänne,
yhtä varmasti kuin jos kaularauta jo olisi kaulassani. Että ensin
saisivat minut polttaa ennenkuin saisivat Sauxin sytyttää tuleen.
Tiedätte että kuolemaani asti olen teidän armonne palvelija. Mutta,
herra, pitkitti hän matalammalla äänellä ja arvokkaan vakavasti, niin
että se hänen kaltaisensa miehen suusta hämmästytti, -- on olemassa
väärinkäytöksiä, joitten täytyy loppua. On olemassa hirmuvaltioita,
joitten täytyy hävitä. Miehet, vaimot ja lapset näkevät nälkää, ja
sen täytyy loppua. Köyhiä poljetaan, herra, -- ei kyllä täällä, mutta
kaikkialla muualla -- ja senkin täytyy loppua. Köyhät maksavat veroa
ja rikkaat ovat vapaat, köyhät teitä ylläpitävät, rikkaat käyttävät
niitä; köyhillä ei ole suolojakaan mutta kuningas syö kultaa. Kaiken
tämän täytyy loppua -- hyvällä jos herrat niin haluavat -- mutta loppua
sen täytyy, herra -- joskin meidän pitäisi linnoja polttaa, lisäsi hän
jyrkästi.




Viides luku.

Eräs kohtaus tiellä.


Sepän odottamaton kaunopuheliaisuus ja se luottamus, joka hänen
sanoissaan ilmeni, sekä senlaisten ajatusten ja tunteiden äkillinen
ilmaiseminen, joita en luullut kenessäkään talonpojassa piilevän,
saivat minun niin ällistymään, etten vähään aikaan saanut sanaa
suustani.

Doury käytti tilaisuutta sanoakseen:

-- Kyllähän herra kreivi nyt jo huomaa senlaisen valiokunnan
tarpeellisuuden. Kuninkaan rauhaa tulee säilyttää.

-- Minä huomaan, vastasin tuimasti, että hurjat roistot, jotka olisivat
omiaan jalkapuuhun pantaviksi, käyvät irrallaan. Valiokunta? Antakaa
kuninkaan virkamiesten pitää huolta kuninkaan rauhasta! Oikea
koneisto --

-- On turmeltunut.

Nämä sanat lausui Doury, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä vapisi hän
rohkeuttaan.

-- Antakaa sille sitten aikaa korjautua! ärjäsin minä. Hyvä Jumala,
että joukko ravintolakokkeja ja alhaisia talonpoikia kävelevät
ympäri maata kapinaan kehoittamassa -- ja tulevat minuakin siihen
kehoittamaan! Poistukaa -- minä en tahdo olla missään tekemisissä
valiokuntanne kanssa! Menkää, sanon minä!

-- Mutta -- pitkitti hän ykspäisesti, surullinen ilme kalpeissa
kasvoissaan,--pitäisihän teillä, herra kreivi, sentään olla hiukan
kärsivällisyyttä, sillä jos joku aatelista -- ja te etupäässä --
tahtoisi olla mukanamme, niin --.

-- Niin saisivat hirttää jonkun Douryn sijasta, keskeytin häntä.
-- Niin olisi olemassa joku, jonka taakse hän ja te muut voisitte
piiloutua. Mutta minä en halua olla narrinanne.

-- Onhan aateli muissa maakunnissa ollut puolellamme, vastasi Doury,
jonka pettymys yhä enemmän ilmeni, -- herra de Liancourt ja hra de
Rochefoucauld eivät ole ylenkatsoneet --

-- Mutta minä kumminkin ylenkatson sitä! vastasin. -- Ja mikä on
vielä enemmän, minä sanon sen teille nyt ja pyydän teidän panemaan
se mieleenne, että itse saatte työstänne vastata, siitä työstä, jota
nyt aloitatte. Olenhan sanonut teille että se on kavallusta. Se on
kavallusta, enkä minä tahdo siihen osallinen olla. Ja nyt voitte mennä!

-- Tulee tapahtumaan onnettomuuksia, mutisi seppä.

-- Menkää! sanoin ankarasti. -- Ellette mene, niin -- --

-- Ennen aamua loistaa taivas punaiselta. Edesvastaus on teidän, herra,
vastasi hän.

Yritin lyömään häntä kepilläni, mutta hän väisti lyöntiä jonkunmoisella
arvokkaisuudella ja kääntyi lähtemään. Doury, jonka kalpeat kasvot
huonosti soveltuivat hänen koreaan pukuunsa, seurasi häntä. Seisoin
hetkisen katsellen heidän jälkeensä, sitten käännyin kirkkoherraan
kuullakseni mitä hänellä olisi sanottavaa.

Mutta isä Benoit oli kadonnut. Hän oli kiiruhtanut linnan läpi
tavatakseen heitä portilla ja luultavasti estääkseen heitä tuumiaan
toteuttamasta. Kävelin edestakaisin terassilla häntä odotellen. Nyt
näin hänen ilmestyvän nurkan takaa; hän piteli kädessään hattua, Ja
kun juuri oli keskipäivän aika ei hänen pitkä, laiha vartalonsa luonut
juuri mitään varjoa. Huomasin hänen liikuttavan huuliaan ikäänkuin
itsekseen puhellen, mutta kun huusin häntä katsahti hän ylös iloisesti
hymyillen.

-- Niin, vastasi hän kysymykseeni, -- menin linnan läpi seisauttaakseni
heitä.

-- Se kai oli turha vaiva, sanoin. Miehet, jotka ovat kyllin
hulluja uskomaan voivansa korvata hänen majesteettinsa hallitusta
valiokunnalla, joka on kokoonpantu kokeista ja sepistä --

-- Olen ruvennut valiokunnan jäseneksi, sanoi hän hiukan hymyillen.

-- Mitä? Valiokunnan jäseneksikö! huudahdin ällistyneenä.

-- Aivan oikein.

-- Se on mahdotonta!

-- Minkätähden, vastasi hän rauhallisesti. -- Olenhan aina ennustanut
tämän päivän tuloa. Onhan Rousseau saarnannut siitä "Contrat
social'issa" ja Baumarchaise "Figaro'ssa" ja jokainen järkeisoppinut
sitäpaitsi, joka edelliseen viittaa ja jok'ainoa hieno nainen, joka
jälkimäiselle käsiään taputtaa. Niin, se on tullut nyt. Ja minä olen
kehoittanut teitä, herra kreivi, pysymään säätynne puolella. Mutta
minä, joka olen köyhä mies, minä pysyn säädyssäni ja rupean jäseneksi
valiokuntaan, jonka perustaminen teidän mielestänne on hulluutta. --
Mutta, jatkoi hän lämpimämmästi ja ikäänkuin vakuuttaakseen itseään
-- -- onhan joku hallituksen muoto parempi kuin ei mikään? Ajatelkaa,
herra, että entinen koneisto on särkynyt. Maaherra on paennut, kansa ei
tottele virkamiehiä, sotaväki on kansan puolella. Oikeudenpalvelijat ja
rangaistuksen toimeenpanijat ovat Jumala ties missä.

-- Silloin, huudahdin harmistuneena, -- on aika aatelinkin --

-- Ruveta johtamaan ja hallitsemaan? keskeytti hän minua. -- Mutta
kenen avulla? Ehkä eräiden palvelijain ja metsänvahtien -- kansaa
vastaan, senlaista kansankokousta vastaan, jonka näitte kokoutuneena
Cahors'in torilla? Se on vallan mahdotonta, herra!

-- Mutta onko nyt maailma mennyt mullin mallin, huudahdin epäilyksissä.

-- Niinpä tarvitaankin vankkaa horjumatonta tukea, joka ei ole
tästä maailmasta, vastasi kirkkoherra hartaasti nostaen hattuaan ja
vaipuen ajatuksiin, Hetken kuluttua virkkoi hän: -- Asian laita on
nyt kuitenkin näin. Kuulin Doury'ltä että aateli parhaallaan kokoutuu
Cahorsiin luultavasti teidän ehdotuksenne mukaan kansaa kukistamaan.
Mutta se on tietysti turha koetus ja siitä voi seurata jotakin
pahempaakin, sillä se voi johtaa juuri niihin väkivaltaisuuksiin, joita
he tahtovat estää.

-- Cahors'issako?

-- Ei, vaan maalla. Buton ei puhunut suotta. Hän itse on hyvä ja kunnon
mies, mutta hän tuntee paljon senlaisia, jotka eivät sitä ole. Ja
Quercy'ssä on paljon yksinäisiä linnoja ja hienoja naisia, joita eivät
karkeat kädet koskaan ole liikuttaneet ja -- ja lapsia.

-- Mutta, hyvä Jumala, huudahdin kauhistuneena, -- pelkäättekö sitten
"jaquerien" kauhun aikojen uudistumista?

-- Jumala tietää, vastasi hän juhlallisesti. -- Isät ovat syöneet
happamia viinirypäleitä, niin että lasten hampaat ovat turmeltuneet.
Onhan Versailles'ssa niin monena vuonna kiskottu talonpojilta kaikki
luihin ja ytimiin asti -- niin että sen kerran saavat maksaa omalla
nahkallaan. Sen estäköön kuitenkin armollinen Jumala. Mutta jos se
hetki milloinkaan tulee -- niin se on nyt tullut.

       *       *       *       *       *

Kirkkoherran mentyä olin kuumeentapaisesti kiihoitetussa tilassa.
Hänen sanansa olivat minussa eleille herättäneet vakaisia mietteitä.
Mitä kaikkea voikaan tapahtua minun täällä toimettomana ollessa? Ja
tyydyttääkseni uutisia ikävöivää mieltäni nousin hevosen selkään
ja ratsastin Cahors'iin päin vievää tietä. Päivä oli kuuma eikä
aika suinkaan ollut ratsastukselle sopiva, mutta liikkuminen teki
minulle kuitenkin hyvää. Aloin tointua siitä ajatusten kuohusta,
jonka kirkkoherran pelko ja Butonin varoitukset olivat minussa
herättäneet. Hetken aikaa olin heidän silmillään asioita katsellut,
olin antautunut heidän mielikuvituksensa johdettavaksi, ja ajatus että
joukko postiljooneja, ravintoloitsijoita ja talonpoikia hallitseisi
Ranskaa tuntui minusta nyt kun rauhassa sain asiaa ajatella vielä
hullunkurisemmalta. Vähää ennen sekään ei ollut minusta mikään
mahdottomuus että aateli säikähtyneitten jänisten tavalla pakenisi
talonpoikia.

Tarkemman harkinnan perästä alkoivat asiat näyttäytyä luonnollisessa
valossaan, ja nimitin itseäni houkkioksi, kun olin voinut antaa kahden
innottelijan vetää itseäni nenästä. "Jaquerien" uudistuminen! Olihan
enemmän kuin kolme vuosisataa jo kulunut siitä kauhun ajasta. Eihän
kutkaan muut kuin lapset yöllisissä unissaan tahi joku romantillinen
nuori tyttö vuorilinnassaan voisi haaveksia moisia mahdollisuuksia.
Olinhan tosin ratsastaissani St. Alais'n ohi, joka sijaitsee hiukan
syrjässä tieltä, kylän edustalla nähnyt joukon ihmisiä, jotka olivat
synkän ja uhkaavan näköisiä ja hehkuvin poskin ja silmät säihkyvinä
rypistetyn otsan alla nähtävästi odottivat -- Jumala ties mitä. Mutta
minä olin ennenkin nähnyt samanlaisia kansankokouksia huonoina aikoina,
kun elot loppuivat tahi kun epäilys arentilaisten väkivaltaisuuksista
pakoitti kansan lähtemään työstään ristissä käsin seisomaan. Mutta
näistä kapinanyrityksistä ei ollut milloinkaan mitään seurauksia,
paitsi kenties eräitä hirttämisrangaistuksia. Minkätähden siis nyt
uskoisin sen paremmin onnistuvan ja pelkäsin että joku tulenkipinä
Pariisista täälläkin tulen sytyttäisi?

Entinen rauhallisuuteni oli melkein palannut takaisin ja nauroin
herkkäuskoisuuttani. Kirkkoherra oli antautunut pelkonsa valtaan
ja Buton'in tietämättömyys ja herkkäuskoisuus olivat lopullisen
vaikutuksen tehneet. Mikä oli sen hullumpaa kuin se otaksuminen,
että Ranska, joka oli etevin, konservatiivisin ja sivistynein
valtio Euroopassa, ja jossa parin vuosisadan kuluessa ei kukaan
ollut uskaltanut tehdä vastarintaa kuningasvaltaa vastaan, nyt
silmänräpäyksessä muuttuisi hurjain vallattomuuksien tantereeksi!

Tähän saakka olin päässyt mietteissäni, kun niitä äkkiä häiritsi
kuomuvaunujen tulo edessäni olevan harjun yli. Parin minuutin ajan
kuvastuivat kömpelöt vaunut selvästi taivaan rantaa vastaan, -- näin
selvästi ajajan, joka istui korkealla istuimellaan ja kaksi lakeijaa,
jotka seisoivat vaunun takana. Sitten vaunut alkoivat hiljalleen vieriä
alas minua kohti. Lakeijat hyppäsivät alas kiinnittämään pyöriä,
raskaat vaunut pyörivät naristen alaspäin promsseilta pidätettyinä ja
hevoset liikuttivat levottomasti päätään. Puolen penikulman verran
kulkee tie suoraan alaspäin, sen varsilla kasvaa molemmin puolin
korkeat haavat ja läpi selkeän kesäisen ilman kuuli selvästi rattaitten
ratinan ja valjaiden kolinan.

Vihdoin eroitin niiden olevan rouva de St. Alais'n vaunut, ja minua
halutti suuresti kääntyä takaisin etten kohtaisi niitä. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä tuli ylpeys minulle avuksi; kannustin
hevoseni ja ratsastin niitä vastaan.

Tapausten perästä Cahors'issa en ollut tavannut juuri ketään ihmistä
paitsi isä Benoit'ta, ja veri syöksi kasvoihini ajatellessani odottavaa
kohtausta. Siitä syystä minusta tuntui että vaunut lähestyivät
erinomaisen hitaasti, mutta vihdoin ne kuitenkin olivat minun
kohdallani, ratsastin hevosien ohitse, otin hatun päästäni ja katsoin
sisälle vaunuihin, peljäten näkeväni rouva de St. Alais'n ja toivoen
näkeväni Louis'ta mutta kaikessa tapauksessa päätin tervehtiä. Sen
ainakin vaati kohteliaisuus.

Mutta kunniasijalla istuikin pieni, hento olento. Minut nähdessään
lensivät hänen kalpeat, ihmettelevät kasvonsa tulipunaisiksi, silmät
ammottivat seljällään pelvosta ja huulet vapisivat liikutuksesta. Se
oli neiti de St. Alais.

Jos sekuntiakaan ennemmin olisin tiennyt hänen istuvan yksin vaunuissa,
olisin sanan sanomatta ratsastanut ohi, joka varmaan olisi ollut
viisaimmin tehty sen perästä mitä oli tapahtunut. Viimeisenähän
toki minun piti tunkeilla hänen läheisyyteensä. Mutta ajaja, joka
luultavasti salaa nauroi kohtausta -- sillä se tapa millä rouva de St.
Alais oli minua kohdellut, oli luultavasti koko talonväellä puheaineena
-- pysäytti hevoset, ja vaistomaisesti minäkin pidätin hevostani. Ja
siten tapahtui että me, ennenkuin ennätin huomatakaan, että hän oli
yksin lukuunottamatta kahta kamarineitsyttä, jotka istuivat selin
hevoseen, tuijotimme toisiimme kuin hullut.

-- Neiti! sanoin.

-- Herra, vastasi hän melkein koneellisesti.

Minulla ei olisi ollut oikeutta sanoa sen enempää ja minun
velvollisuuteni olisi ollut ratsastaa eteenpäin, mutta joku
salaperäinen voima pakoitti minut sanomaan:

-- Neiti on matkalla St. Alais'iin?

Hänen huulensa liikkuivat mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.
Ikään kuin lumottuna hän tuijotti minuun. Mutta vanhempi
kamarineitsyistä vastasi hänen puolestaan iloisesti:

-- On, herra.

-- Ja rouva de St. Alais?

-- Hän jää Cahors'iin markiisin kera, jonka täytyy olla siellä.

Nyt ainakin olisi ollut aika lähteä, mutta tuon nuoren tytön näkeminen,
joka istui siinä äänetönnä ja punastuen ja ajatus että hän yksin ja
suojatta tulisi St, Alais'iin, jossa muistin nähneeni nuo uhkaavat
kasvot, vaikutti sen, että pysähdyin ja vihdoin sanoin mitä ajattelin.

-- Neiti, puhkesin sanomaan, välittämättä hänen seuralaisistaan, -- jos
huolitte minun neuvostani, niin käännytte takaisin.

Toinen kamarineitsyistä mutisi: -- Kunniani kautta! ja toinen heitti
nenäkkäästi päätään taaksepäin ja kysyi -- Minkätähden? Mutta nyt
neitikin sai takaisin puhelahjansa.

-- Minkätähden, herra? kysyi hän kirkkaalla miellyttävällä äänellään,
ja hänen silmissään kuvastui hämmästys, joka hetkeksi voitti hänen
ujoutensa.

-- Sentähden, vastasin vastahakoisesti, kun jo kaduin että olin
ruvennut puheisille, -- että yleinen tila maassa on senlainen --
tarkoitan ettei rouva markiisitar luultavasti ymmärrä että -- että --

-- Mitä, herra? kysyi hän kankeasti.

-- Että St. Alais'ssa on hyvin levotonta ja että --

-- St. Alais'ssako? kysyi hän,

-- Minun olisi ehkä pitänyt sanoa sen seutuvilla, vastasin
neuvottomasti. -- Ja -- ja, sanalla sanoen, minun arveluni mukaan olisi
parasta, että neiti kääntyisi takaisin --

-- Ja seuraisi hra kreiviä kenties? virkahti toinen kamarineitsyistä
pilkallisesti nauraen.

Neiti katsahti tuota uhkarohkeaa leimuavin silmin, niin että oikein
hämmästyin. Ja sanoi sitten väräjävällä äänellä:

-- Aja eteenpäin!

Ja taaskin käyttäydyin typerästi.

-- Pyydän tuhatkertaa anteeksi neiti, mutta --

-- Aja eteenpäin! sanoi hän uudestaan äänellä, joka ei sietänyt
vastaansanomista vaikka se vielä olikin kirkas ja vieno. Se
kamarineitsyistä, joka ei ollut nenäkäs -- toinen oli jotenkin nolon
näköinen -- kertoi käskyn, vaunut lähtivät liikkeelle, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä olin yksin tiellä hattu kädessä tuijottaen nolona
vaunujen perään.

Muistan vielä aivan selvästi suoran tien korkeine puuriveineen,
hitaasti poisvierivät vaunut ja lakeijain vahingoniloiset kasvot,
kun ne pölyn läpi kääntyivät minua katsomaan. Muististani on monta
tärkeämpää ja merkillisempää kuvaa hälvennyt, vain tuo kuva on säilynyt
niin erinomaisen selvänä ja kirkkaana.

Vereni kiehui, olin suutuksissa itseeni ja täysin tietoinen siitä,
että olin käyttäytynyt sopimattomasti ja hyvin ansainnut saamani
nenästyksen. Mutta kaikkeen tähän sekaantui aivan uusi tunne. Neitosen
kasvot ja hänen vuoroin ihmettelevä ja ylenkatseellinen katseensa
olivat alinomaa silmissäni. Ratsastaissani eteenpäin ajattelin
yksinomaan häntä, enkä Doury'tä tahi Buton'ia, en valiokuntaa tahi
kirkkoherraa, en kuumuutta tahi pölyistä maantietä. Unhotin kaiken
muun paitsi talonpoikaiskapinan mahdollisuutta. Yhtäkkiä se näytti
aivan uudelta ja kamalalta ja se tuntui sekä mahdolliselta että
uhkaavaltakin. Nuo lapselliset kasvot olivat Buton'in varoituksille
antaneet senlaisen todellisuuden, jota eivät kaikki kirkkoherran
viittaukset olleet voineet niille antaa.

Tämä ajatus kiusasi minua niin, että minä, päästäkseni siitä, kannustin
hevostani ja ratsastin eteenpäin Gil'en ja André'n seuraamana, jotka
epäilemättä ihmettelivät etten palannut takaisin. Sepän sanain
vaikuttamat kamalat näyt täyttivät ajatukseni niin, etten huomannut
ajan kulkua; kun vihdoin niistä heräsin, olin jo puolitiessä
Cahors'iin, joka on puolentoista peninkulman päässä Saux'sta. Silloin
pysäytin hevoseni keskelle tietä epätietoisena mitä tekisin. Jos
ratsastaisin eteenpäin, olisin tunnin kuluessa rouva de St. Alais'n
portilla, ja silloin en tarvitseisi mitään katua. Mutta toisekseen
tarvitseisin saman verran aikaa ollakseni turvassa kotonani.

Mitä nyt valitseisin? Se oli päättävä hetki, vaikk'en sitä silloin
tiennyt. Neidin suloiset kasvot, hänen kauneutensa, viattomuutensa ja
avuton tilansa ikäänkuin vetosivat parempaan itseeni ja houkuttelivat
minua Cahors'iin -- varoittamaan. Toisaalta taas ylpeyteni houkutteli
minua kääntymään takaisin välttääkseni senlaista vastaanottaa, jota
syystä odotin.

Lopulta ratsastin kumminkin eteenpäin; ja vähemmässä kuin tunnissa olin
ehtinyt Valandré-sillalle.

En kumminkaan tehnyt päätöstäni ilman epäilystä enkä jatkanut matkaani
ilman levottomuutta. Elävästi muistin rouva de St. Alais'n ivalliset
sanat ja herjaavat syytökset, niin että ylpeys monta kertaa oli
pakoittaa minut palaamaan. Mutta aina minua estivät nuo tylyt kasvot ja
julmat silmät, jotka olin nähnyt St. Alais'n kylän edustalla, muistin
miten vihattu Gargouf, St. Alais'n vouti oli kaikilta alustalaisilta;
mieleni kuvaili kaikkia hirmunäkyjä, jotka voivat tapahtua ennenkuin
apua ehti saapua, ja se esti minua palaamasta.

Mutta yhtäkaikki olin niin kiintynyt ajattelemaan vastenmielistä ja
ivallista vastaanottoa, etten aluksi huomannut Cahors'in kaduilla
vallitsevaa hälinää ja levottomuutta. Kaikkialla oli ihmisryhmiä,
jotka innokkaasti keskustelivat, ja parissa paikassa oli eräitä
miehiä noussut tuoleille -- joka oli minulle jotakin aivan uutta --
ja puhuivat kansalle. Eräät puodit olivat suljetut, toisia sotamiehet
vartioivat ja kaikki leipuripuodit olivat tarkkaan vartioidut. Monella
oli kädessä sanomalehtiä ja lentokirjoja ja ne puhuivat äänekkäämmin
kuin muut. Muutamin paikoin huomattiin minun tuloni, mutta se huomio
oli hyvin epäilyttävää laatua; eräät kunnioittavasti tervehtivät minua,
mutta useimmat tuijottivat minuun äänetönnä. Kysyivätpä muutamat
sivumennen uutisiakin minulta, vaan kun en mitään tiennyt, nolostuivat
he. Parissa paikassa kansa vihelsi ja huusi minulle.

Se suuresti suututti minua, mutta eräs ihmeteltävä seikka saattoi minun
kohta unhoittamaan sen. Siinä ratsastaissani kuulin jonkun huutavan
minua nimeltä, kääntyessäni näin herra de Gontaut'n kiiruhtavan
jälessäni niin pian kuin hänen arvokkaisuutensa ja huonot jalkansa
sallivat. Tavallisuuden mukaan hän nojautui palvelijansa käsivarteen,
toisessa kädessä piteli hän nuuskarasiaa ja keppiä; kaksi voimakasta
lakeijaa seurasi häntä. Minulla ei ollut syytä luulla hänen välittävän
tekemästäni palveluksesta tahi luulla häntä kiitollisemmaksi kuin
viimein tavatessamme; sitä suurempi oli hämmästykseni, kun hän tuli
luokseni vanhat, ryppyiset kasvot mitä miellyttävimmässä hymyssä.

-- Eipä kaukaisin aikoin ole minulle mitään niin hauskaa tapahtunut,
kuin tämä kohtaus, herra kreivi, sanoi hän tervehtien minua
miellyttävän ystävällisesti. -- Kunniani kautta, herra kreivi, te
olette vienyt voiton meiltä kaikilta! Mikä vastaanotto teitä odottaa!
Tunnette kai tuon lauseen, jatkoi hän käheällä naurulla, -- taivaassa
on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin --
haa, haa, haa! No niin, emme saa kadehtia teitä. Te olette läksyttänyt
heitä, ja me olemme taas yhdistetyt.

-- Mutta, herra parooni, huudahdin aivan hämilläni, hänen pyynnöstään
laskettuani hevoseni astumaan, ja hänen siinä rinnalla liikatessa, --
enhän ensinkään ymmärrä teitä!

-- Ettekö?

-- En.

-- Ahaa, ette kai luullut että me niin pian saisimme asiasta tiedon,
sanoi hän salaperäisesti nyökäyttäen harmajaa päätään. -- Mutta voin
vakuuttaa teille, että meillä on varmat tiedot. Sota on alkanut, eikä
vakoomista ole laimiinlyöty. Meiltä jäävät harvat asiat huomaamatta ja
kohta nuo katalat opetamme. Totta puhuen niin se oli tuo kirottu Doury
lurjus, joka asiasta kertoi. Olen kuullut että te olette puhunut heille
katkeraa totuutta. Valiokunta, aina toimessa oleva valiokunta -- ne
häpeemättömät lurjukset! Ja aivan meidän nenämme edessä! Mutta kuulin
teidän, herra kreivi, antaneen heille oivallisen läksyn. Jos heihin
olisitte yhtynyt, niin silloin --

Hän seisattui äkkiä. Eräs mies, joka kulki kadun poikki, oli
kovanlaisesti sysäissyt häntä. Vanhus suuttui ja nosti kiroten
keppiään, mies vetäytyi syrjään mutisten kohteliaan anteeksipyynnön.
Mutta herra de Gontaut ei niin vähällä ollut hyvitetty. -- Katala!
huusi hän vihasta vapisevalla äänellä, -- tahdot kai taas viskata minut
kumoon. Mutta odotas, kyllä me vähitellen opetamme teitä tuntemaan
paikkanne. Sen teemme, totta jumaliste. Minun nuoruuteni aikana --

-- Mutta, herra parooni, sanoin kääntääkseni hänen huomiotaan
toisaalle, sillä näin muutamain lähellä seisovain uhkaavasti katselevan
meitä, ja huomasin, ettei paljoa tarvittaisi riidan puhkeamiseksi, --
oletteko varsin varma siitä, että voimme pitää heitä aisoissa?

Vanhus vapisi vielä, mutta yhtä kaikki hän oikasihe liikuttavan
ylpeästi. -- Saammepa nähdä! huudahti hän. -- Kun leikistä tosi tulee,
niin saamme nähdä, herra kreivi. Mutta nyt olemme perillä, ja tuolla
balkongilla seisoo rouva de St. Alais muutamien seuralaistensa kanssa.
Hän pysähtyi ja suuteli mielistelevästi sormeaan. -- Kiiruhtakaa tuonne
ylös, herra kreivi, niin, saamme nähdä miten teitä vastaanotetaan,
jatkoi hän. -- Ja minä -- minäkin olen varmaan tervetullut vieras, kun
tuon teidät mukanani.

Kaikki tuntui minusta enemmän unelta kuin todellisuudelta. Neljätoista
päivää sitten oli minut törkeillä solvauksilla ajettu ulos tästä
talosta ja kielletty koskaan sen kynnyksen yli astumasta. Ja nyt
minua balkongilta, joka oli täpösen täynnä kauniita naisia ja komeita
kavaljeereja, tervehdittiin huiskutuksilla ja hymyilemisillä. Rappusten
juurella, jossa joukko palvelijoita ja lakeijoja vastaanotti alinomaa
tulevia ja meneviä, tervehdittiin minua mieltymyksen osoituksilla.
Kaikkialla näkyi kiiltäviä nuuskarasioita ja kultapäisiä keppiä,
ja säihkyvät silmät viuhkojen takana loistivat kilvan peilien ja
kristalliruunujen kera. Kun astuin sisään, aukeni minulle leveä tie;
ovessa tuli Louis minulle vastaan, ja ensimäisessä salongissa tuli
rouva de St. Alais jo lattian puolitiessä vastaan minulle. Se oli
voittoriemua -- voittoriemua, joka minusta oli perin ymmärtämätöntä ja
arvoituksentapaista, kunnes sain tietää että lähetystölle antamaani
vastausta kymmeniä ja satoja kertoja oli liioiteltu, kunnes se oli
kiivaimpienkin vaatimusten mukainen. Rauhallisemmat ja ajattelevammat
luulivat mielipiteitteni muutoksessa näkevänsä sen taantumisen
todistuksia, jota kuninkaan puoluelaiset levottomuuksien alusta asti
olivat toivoneet.

Eipä siis ihme, että ensimäinen hämmästys ja huumaus sai minut
valtoihinsa. Olisi vaadittu suurta rohkeutta, että tässä seurassa
ja emännän erinomaista kohteliaisuutta kuunnellen tunnustaa, etten
ollut tullut heihin yhtyäkseni, että asiani oli kokonaan toinen
ja että, vaikka olinkin evännyt lähetystön, niin en kuitenkaan
aikonut sen tarkoituksia vastustaa. Sitäpaitsi olivat asianhaarat
lähetystön käydessä, Doury'n suuriluuloisuus ja Buton'in viittaukset,
puhumattakaan pariisilaisen alhaison vallattomuuksista, tehneet minuun
hyvin epäsuotuisan vaikutuksen. Tuhansien tavalla, jotka ovat olleet
valmiit parannuksia ilolla tervehtimään, peräydyin kun huomasin minkä
laajuuden ne alkoivat saada. Ja vaikka en mitään sen vähemmin ajatellut
ratsastaissani Cahors'iin, kuin St. Alais'n puolueesen yhtymistä, niin
oli minulle kumminkin peräti mahdotonta sillä hetkellä irtautua heistä
selittämättä käyntini oikeaa tarkoitusta.

Sanalla sanoen minä olin asianhaarojen vallassa, silloin heikko,
kun olisi tullut olla luja ja itsepäinen kun olisi tullut olla
perään-antavainen, ollen vuoroin poikamaisen itsepäinen vuoroin
poikamaisen oikullinen -- ensin välikappale ja sitten pelkuri raukka.
Niin, siltä se ainakin näytti ja olihan se osaksi tottakin. Mutta
se aika oli koetuksen aika, enkä minä suinkaan ollut ainoa tahi
vanhin joka näinä päivinä mielipiteitä muutin, viikon päästä taas
hyväksyäkseni entiset, tahi ainoa, jonka oli vaikea valita makunsa
mukainen kokardi -- punainen, valkonenko, tahi musta eli kolmivärinen.

Sitä paitsi imarteleminen miellyttää; olin nuori ja mielessäni oli
tuon nuoren naisen kuva -- ja rouva de Alais'n kohteliaisuus voitti
kaikki. Luulen että hän arvoitti minua viimeisen vastustukseni jälkeen
ja ylpeili minusta kääntymiseni jälkeen yhä enemmän sen vastustusvoiman
suhteen, jota olin osoittanut omaavani.

-- Kuta vähemmän puhun sen parempi, sanoi hän, arvokkaisuudella,
joka oli yhtä paljon minulle kuin hänellekin kunniaksi. -- Paljon on
tapahtunut sitten kun viimeksi näin teitä, eikä kumpainenkaan meistä
ole täydellisesti pysynyt mielipiteissään. Suokaa minulle anteeksi!
Naisen sanat ja miehen miekka eivät häpeätä tuota.

Kumarsin ilosta punastuen. Oltuani pari viikkoa yksinäisyydessä,
vaikutti tämä loistava ihmisjoukko, jotka hymyilivät ja kuiskuttelivat
keskenään ja joilla kaikilla oli vain _yksi_ mielipide ja _yksi_
päämäärä, suunnattomasti minuun. Viehätyin tahtomattanikin ja annoin
rouva de St. Alais'n tehdä minut uskotukseen.

-- Kuningas -- hän puhui aina kuninkaasta -- kai kohdakkoin osoittaa
valtansa. Tähän asti on hän sallinut huonoin neuvonantajain pettää
itseään, mutta sillä on oleva loppunsa. Sillä aikaa tulee kuitenkin
meidän asettua oikeille paikoillemme. Meidän pitää antaa aseita
palvelijoillemme ja alustalaisillemme, tukehduttaa levottomuuksia ja
kukistaa kaikki koetukset anastaa etujamme.

-- Mutta valiokunta, hyvä rouva?

Hän kosketti minua viuhkallaan ja vastasi hymyillen:

-- Sitä kohtelemme samoin kuin tekin.

-- Luuletteko olevanne kyllin voimakkaat?

-- Me kai tarkoitatte?

-- Niin me, vastasin punastuen.

-- Miksi emme olisi? Olisiko muu mahdollistakaan, vastasi hän ylpeästi
silmäillen ympärilleen. -- Voitteko epäillä sitä tämän seuran
läsnäollessa, herra kreivi?

-- Mutta Ranska? kysyin.

-- Me olemme Ranska, vastasi hän ylpeällä liikkeellä. Ja tuo
loistava seura, joka täytti hänen huoneensa, oli hänen puheelleen
puolustukseksi. Ne olivat komeita miehiä ja kauniita naisia, ja
semmoista seuraa olen sittemmin vaan pari kertaa sen jälkeen nähnyt.
Pinnan alla voi kyllä piillä paljon turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä,
kateutta, eripuraisuutta ja välinpitämättömyyttä, mutta tukkajauho
ja ihomaali ja silkkikankaat saattoivat nämä ikivanhain tapain
edustajat näyttämään voimakkailta ja melkeinpä arvokkailta. Jos eivät
kaikki olleetkaan sotilaita, niin oli kumminkin useimmilla miekat,
ja ne ymmärsivät niitä käyttääkin. Silloin oli vielä todistamaton se
tosiasia, että tuo lyhkänen miekka, joka kaksintaistelussa oli niin
tehoisa, oli peräti hyödytön kansanjoukkoa vastaan, joka oli varustettu
kivillä ja keihäillä. Ei mikään näyttänyt sen helpommalta kuin että
pari sataa aseilla varustettua aatelismiestä voisi maakuntaa hallita.

Kaikessa tapauksessa minä en tässä tuumassa huomannut mitään
mahdottomuutta, ja vaikka en millään erinomaisella innostuksella
rintaani kiinnittänyt valkoista kokardia, niin ei se tapahtunut
vastenmielisestikään. Työntäen syrjään kaikki parannuspuuhat
tulevaisuuteen yhdyin siihen mielipiteesen, että maa ensi aluksi
kipeimmästi kaipasi järjestystä.

Tämä tuuma oli kaikille yhteinen, ja kaikki luulivat sen helposti
toteuttavansa. Kuulin kyllä eräiden lausuvan epäilemistä ja
levottomuutta, mutta enimmäkseen vain kerskailtiin, ja se joka ei
vähimmän kehaillut huonoudestaan huolimatta, oli hra de Gontaut.
Ei kukaan virkkanut sanaakaan levottomuudesta maakunnassa tahi
talonpoikain kapinasta. Ja seisoessani tämän loistavan seuran
keskellä, alkoi vaara minunkin silmissäni näyttää niin vähäpätöiseltä,
että hienotuntoisuus ja pelko näyttää naurettavalta, saivat minun
vaikenemaan. Neidistä en voinut puhua joutumatta hämille ja varoitus,
jota varten olin tullut, jäi lausumatta. Tiesin että minulle
naurettaisiin, luulottelin että olin erehtynyt ja -- vaikenin.

Vasta poislähtiessäni, luvattuani tulla takaisin seuraavana päivänä,
puhuttelin Louis'ta. Hetkisen olimme kahden kesken, ja minä kysyin
hiukan empien luuliko hän sisartaan St. Alais'ssa turvatuksi.

-- Miksi ei? kysyi hän välinpitämättömästi, pannen kätensä olkapäälleni.

-- Levottomuudet eivät rajoitu yksistään kaupunkiin, vastasin -- vaan
ovat maaseudulla ehkä vieläkin pahemmat.

-- Annat asialle aivan liiallisen arvon, ystäväni, vastasi hän
kohauttaen olkapäitään. -- Usko minua, nyt kun olemme sovinnossa, on
kaikki vaara ohitse.

Ja tämä tapahtui samana iltana elokuun neljäntenä päivänä, kun
Kansalliskokous Pariisissa yhden ainoan istunnon kestäessä lakkautti
kaikki erikoisoikeudet, verovapautukset ja etuoikeudet, talonpoikain
päivätyövelvollisuuden, kymmenykset ja suolaveron! Yhden ainoan
istunnon kestäessä ja kuitenkin luuli Louis levottomuuksien loppuneen!




Kuudes luku.

Kapina.


Siihen aikaan olivat tavallisesti vain tuliastia torilla ja kolme
neljä lyhtyä katujen kolkissa valaisemassa kaupunkien katuja. Kun nyt
pysähdyin sen harjun rinteellä, joka kohoaa Valandré-sillan toisella
puolen, katsahtaakseni takaisin Cahors'iin, oli edessäni vain synkkä
pimeys, jota vain siellä täällä keltainen tulipilkku valaisi, se kertoi
salaperäisesti valaisten jotakuta muuria tahi katonräystästä nukkuvasta
kaupungista.

Joki, jonka heikosti kimeltelevä pinta hiukan häämöitti pimeydestä,
kierteli sen ympäri. Ylhäällä ilmassa ajelehtivat pilvet ja tuuli,
joka vuodenaikaan tahi ainakin päivän kuumuuteen nähden oli kolkko,
jäähdytti vertani ja täytti mieleni yöllisellä juhlallisuudella.

Siinä seisoessani kuunnellen hevosten läähätystä, alkoi se kiihoitus,
jonka vallassa neljän viimeisen tunnin kuluessa olin ollut, vähitellen
haihtua, jättäen minut ihmettelemään -- ihmettelemään ja vähän
katumaankin. Päästyäni kiihoitetusta mielentilastani, näytti minusta
seura, josta tulin, vähemmin miellyttävältä, ehkäpä pahemmaltakin.
Yöllisessä hiljaisuudessa kuulin soraääniä tuossa kyynillisessä,
kehuvassa puheessa ja missä ylen itsekkäissä tuumissa, joita olin ollut
pakoitettu tuntikaudet kuuntelemaan. Rouva de St. Alais'n sanat: 'Me
olemme Ranska', jotka kyllä kuuluivat kauniilta salongin säteilevässä
valossa, pitsien, kaluunain ja punaisten hännystakkien seassa,
tuntuivat minusta nyt mielettömiltä katsoessani ulos äärettömään yöhön,
jonka takana oli kaksikymmentäviisi miljoonaa ranskalaista.

Mutta, mikä tehty, se tehty. Valkoinen kokardi oli rinnallani; olin
sitoutunut kuulumaan yhteen puolueesen -- ja omaan puolueeseeni. Ja
se olikin kenties parasta. Mutta ajatus karkoitti innostuksen; sen
kadottua ja kun seuralla, jossa ikään olin ollut, ei enää ollut valtaa
ylitseni, sai taas asia, joka vei minut Cahors'iin, mielessäni entisen
merkityksensä. Kuta enemmän rouva de St. Alais'n vaikutus heikkoni,
sitä selvemmin muistin neitiä, miten hän yksin ja peljästyneenä istui
vaunuissa, kunnes vihdoin suuttuneena käänsin hevoseni ja kiirehtimällä
sitä juoksemaan koetin irtautua ajatuksistani.

Mutta yöllä ei niin helposti kuin päivällä voi itseään paeta. Tuulen
humina pähkinäpuissa, ajelehtavat pilvet, hevosen kavioiden kopina
maata vasten, kaikki tämä melkein kuin väkisin asetti vereni ja
suonten tykytyksen. Miehet, takanani joko puhelivat uneliaasti tahi
ratsastivat ääneti. Kaupunki oli jo melkoisen matkan päässä takanamme.
Niin kauas kuin silmä ylti ei näkynyt ainoankaan tulen välkettä. Olimme
ainoat olennot siinä yöllisessä maailmassa, jonka läpi ratsastimme,
ja se näytti olevan täynnä mustia salaperäisiä joukkoja, jotka äkkiä
kohosivat kohti harmajaa taivasta tuota pikaa taas alas vaipuakseen.

Vihdoin ehdimme kunnaalle, joka on St. Alais'n yläpuolella, ja
minä tirkistin kiihkeästi alas laaksoon nähdäkseni tulen valoa
ajattelematta, että kun kohta oli puolenyön aika, kyläläiset
luultavasti jo useampia tunteja sitten olivat menneet levolle. Pettymys
ja viivytys -- meidän kun täytyi rinteen jyrkkyyden takia ratsastaa
käyden -- suututti minua; ja kun samassa takanani kuulin äänen, jonka
aivan hyvin tunsin, suutuin silmittömästi.

-- Seis, hölmö! -- huusin pidättäen hevostani ja kääntyen satulassa.
-- Onhan tamma taaskin taittanut kenkänsä, ja sinä vain ratsastat kuin
piru itse olisi kintereilläsi! Astu alas katsomaan. Luuletko minun --

-- Antakaa anteeksi, herra, -- änkytti Gil. Hän oli nukkunut satulaan.

Hän kompuroi alas. Se oli kaunis ja kallis tammahevonen, jolla hän
ratsasti, ja sillä oli erityinen taipumus taittaa kenkä toisesta
takajalasta, ja se alkoi sitten aina liikata. Buton oli koettanut
kaikki keinonsa kuitenkaan onnistumatta. Kumarruin alas kun Gil nosti
hevosen jalkaa. Korvani ei ollut pettänyt; kenkä oli kun olikin
katkennut. Gil koetti reväistä pois rautapalaista, joka vielä riippui
kaviossa, mutta hevonen kun oli vikuri, niin hän ei onnistunut.

-- Se ei voi sillä keinon astua kotia, -- sanoin suuttuneena.

Miehet hetken aikaa äänetönnä tuijottivat hevoseen. Vihdoin Gil
ehdoitti:

-- St. Alais'n paja ei ole täältä kolmensadan kyynärän päässä, -- sanoi
hän, -- ja tie on tuossa lähellä. Voimmehan kolkuttaa Petit Jean'in
ovelle ja pyytää häntä hohtimineen tulemaan tänne. Mutta --

-- Mitä? -- kysyin ärtyisesti.

-- Niin, herra, minä satuin riitautumaan hänen kanssaan Cahors'in
markkinoilla, -- vastasi Gil typerästi, -- ehkei hän siitä syystä
tahtone auttaa meitä. --

-- Siis menen itse, -- sanoin tuikeasti. -- Olkaa te täällä ja
koettakaa rauhoittaa hevosta. --

André piti jalustinta minulle, noustakseni satulaan. Paja, joka oli
kylän ensimäinen mökki, oli kotvan matkan päässä, ja minun olisi
pitänyt ratsastaa sinne; mutta suuttumukseni vallassa olin taipuvainen
tekemään kaikki nurin päin, niinpä äreästi kieltäydyin hänen avustaan
ja läksin jalan matkalle. Syrjätie oli noin viidenkymmenen askeleen
päässä, hetken päästä ehdin kylän kujosille, enkä sitten enää kuullut
palveliaini ääniä enkä suitsien helinää.

Molemmin puolin tietä kasvoi korkeita haapoja, niin että se oli pimeä
kuin hauta, ja hapuillen vaan pääsin eteenpäin. Päälle päätteeksi
kompastuin useita kertoja, josta suuttumukseni yhä yltyi, niin että
kaikesta sydämestä kirosin syviä rattaankuoppia tiellä ja kuuta, joka
oli nähnyt hyväksi liian aikasin laskeutua. Lakkaamaton humina haapojen
latvoissa koko ajan vaivasi minua ja kiusasi selittämättömällä tavalla.
Taas kompastuin, kirosin Gil'eä ja pysähdyin sitten kuuntelemaan,
Olinhan jo kaukana pysäyspaikastamme, ja kumminkin kuulin taas suitsien
kolinaa, ikäänkuin hevoset olisivat seuranneet minua.

Suuttuneena kuuntelin luullen etteivät miehet olleet totelleet
käskyäni. Silloin huomasinkin äänen kuuluvan edestäpäin ja että se oli
siksi kovaa ettei se voinut johtua suitsista ja jalustamista. Hiukan
ihmeissäni tästä kompuroin vielä eteenpäin ja punertava valo, joka
äkkiä tunki pimeyden läpi ja valaisi haavat, ilmoitti minulle sen
kummallisen vaan mieluisen asian että pajassa oltiin työssä.

Juuri päästyäni selville siitä, tuli paja erään nurkan takaa
näköisälle; pysähdyin aivan ällistyneenä. Täyttä vauhtia työskenneltiin
pajassa. Toimessa oli vähintään kaksi vasaraa, näin niiden kohoavan
ja laskeutuvan, ja vaikka näytti siltä kuin ne äänen heikontamiseksi
olisivat olleet jollakin käärityt, kuului kuitenkin tasainen, heläjävä
kalke kun ne sattuivat alasimeen. Punertava valo valui tielle, valaisi
vastakkaiset puut ja loi taivaalle pitkät, pimeät varjot.

Tämä näky täytti minut kummastuksella, sillä olihan nyt puolenyön aika.
Pian huomasin vielä jotakin muuta, mikä vielä enemmän hämmästytti minua
ja joka onneksi sai minut seisattumaan. Pajan edustalla liikkui näet
puoleksi alastomia miehiä, käsivarret olivat paljaat, tukka takkuinen
ja kasvot mustapintaiset, olisi ollut mahdoton laskea niitä, ne kun
liikkuivat niin nopeasti. Siinä oli minulle kyllä, että huomasin
useimmalla heistä olevan ruoskia ja heinätaikkoja käsissä ja että eräs
mies näytti jakavan heitä ryhmiin ja antavan heille käskyjä, sekä
että heidän liikkeissään, vasarain kalkkeesta huolimatta, oli jotakin
salaperäistä.

Hetken aikaa seisoin kuin naulattuna. Sitten hiivin vaistomaisesti
puiden alle ja katsoin sieltä kummallista näkyä. Eräs mies, joka näytti
olevan joukon johtaja, kantoi olallaan kirvestä, jonka leveä terä
punertavassa valossa oli kuin veressä kastettu. Tuo mies ei hetkeäkään
ollut rauhassa. Hän kiiruhti ryhmästä ryhmään, ojenteli käsiään, jakeli
käskyjä ja rohkaisi. Väliin kiskasi hän yhdestä ryhmästä jonkun miehen
ja tuuppasi hänet kiivaasti toiseen, väliin piti hän pienen puheen,
josta en kumminkaan kuullut sanaakaan, kun seisoin noin sadan askeleen
päässä, väliin meni hän pajaan, jossa hänen tanakka vartalonsa hetkeksi
varjosti tulen. Se oli Petit Jean, seppä.

Kun hän taas pistäytyi pajaan, hiivin hetkellisen pimeyden vallitessa
lähemmä, sillä nyt tiesin mitä kaikki tämä merkitsi. Tiesin että se
merkitsi -- verta, tulta, väkivaltaa; tiesin että saataisiin nähdä
liekkien kohoavan kohti taivasta, että saataisiin kuulla hirmuhuutojen
tunkevan läpi yön. Mutta minun täytyi tietää vieläkin enemmän. Menin
lähemmä, ryömin haapojen suojassa kunnes olin heistä vaan kahdentoista
kyynärän päässä. Pysähdyin juuri kuin Petit Jean astui ulos pajasta
lisää aseita jakamaan joukolle, joka silmänräpäyksessä likaisine
käsineen tarttui niihin. Nyt kuulin heidän puheensakin ja kauhistuin.
Gargoufin nimi oli jokaisen suussa. Voudille uhattiin kostaa tekemänsä
vanhat synnit ja kauheat väkivaltaisuudet, joita nyt vasta ensi
kerran mainittiin ja joita nyt piti sovittaa kauhealla kidutuksella,
hirmuisilla kuoleman tuskilla!

Vihdoin huusi eräs mies: -- Linnaan! Linnaan! -- ja silmänräpäyksessä
muuttuivat tunteeni pelvoksi ja kauhistukseksi. Astuin askeleen
eteenpäin. Mielin mennä heidän eteensä rukoilemaan, uhkaamaan, sanalla
sanoen koettamaan saada heitä peruuttamaan päätöksensä. Mutta samassa
huomasin semmoisen teon toivottomuuden. Nuo miehet tuolla eivät enää
olleet tylsistyneitä, kärsivällisiä talonpoikaisnahjuksia, ne olivat
hurjistuneita petoja; se ilmeni heidän liikkeistään ja uhkaavasta
äänestään. Heille näyttäytyminen olisi ollut vain itsensä uhraamista;
ja sentähden ryömin takaisin synkkään siimekseen, käännyin ja kiiruhdin
takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Pimeys ja syvät kuopat eivät
minulle enää esteenä olleet. Jos kompastuinkin, niin en sitä huomannut.
Jos lankesin, niin ei se mitään merkinnyt. Muutaman minuutin kuluttua
saavuin palveliaini luo ja koetin kiireesti selvittää heille mitä
meidän tulisi tehdä.

-- Koko kylä on kapinassa -- sanoin läähättäen. -- Ne aikovat sytyttää
linnan tuleen ja neiti de St. Alais on siellä! Gil, ratsasta täyttä
karkua Cahors'iin markiisille sanomaan, että hän kiirehtisi tänne niin
monen miehen kanssa kuin voipi saada kokoon. Ja sinä André ratsasta
Saux'iin, kertomaan kaikesta isä Benoit'lle. Pyydä häntä kaikki
voitavansa tekemään -- kokoomaan niin monta kuin suinkin voi.

Vastaukseksi he avosuin tuijottivat minuun.

-- Entäs hevonen, herra kreivi? -- kysyi vihdoin hitaasti toinen heistä.

-- Älä välitä siitä, tollo! huusin. -- Mitä hevosesta! Ymmärrätkö!
Linna on -- --

-- Ja te itse, herra?

-- Minä riennän linnaan puutarharakennuksen kautta. Ja miehet, matkaan
nyt, -- jatkoin, -- sata livreä saatte kukin jos linna pelastuu.

Sanoin linna kun en uskaltanut lausua sisintä ajatustani, kun en
uskaltanut ajatella nuorta, turvatonta tyttöä noitten petojen
käsissä. Se se kuitenkin kiihoitti minua, se antoi minulle voimia
tunkeutua pensaikon läpi, niinkuin se olisi vain hämähäkin verkkoa
ollut. Päästyäni sen läpi riensin sen takana olevan kentän yli ja
sitten toisen kedon poikki, joka oli kylän alla, ja suunnitin kulkuni
kohti puutarhoja, jotka rajoittuivat itäiseen linnarakennukseen.
Nämä puutarhat tunsin hyvin; niiden ulkoreuna, joka oli etäimmällä
linnasta ja johon pääsy oli huokein, oli jonkunlaisena erämaana,
jossa usein lapsena olin leikkinyt. Sitä ympäröi ainoastaan puinen
säleaita, joka eroitti sen muusta hoidetusta puutarhasta, josta pienen
oven kautta pääsi käytävään, joka johti linnan suureen etehiseen.
Linnassa, joka oli markiisin isän rakentama pitkäläntä, säännöllinen
rakennus, oli, paitsi päärakennusta, vielä kaksi sivurakennusta. Linnan
etupuoli oli kylän kadun päähän päin, josta sen eroitti noin sadan
askeleen pituinen, pölyinen ja huonosti hoidettu lehtokujanne, joka
rautaportilta, mikä aina oli avoin, johti ylös linnan pääovelle.

Kapinallisilla oli siis vain aivan lyhyt tie kuljettavana, eikä mitään
estettä ollut olemassa heidän ja linnan välillä; ja sinne päästyään
oli heillä vastuksena vain tavalliset ovet ja ikkunaluukut, jos nämä
nimittäin sattuivat olemaan suljetut. Kauhistuin ajatellessani linnan
avutonta tilaa ja miten pian roistot särkisivät ovet, täyttäisivät
komeat huoneet ja ryntäisivät ylös leveitä rappusia myöten.

Tuo ajatus kiiruhti askeleitani. Minulla oli pitempi matka kuin
kapinallisilla, sitä paitsi oli tielläni pensaikkoja ja aitoja, mutta
ennenkuin heidän läheneväin askeleittensa kolina kuului linnaan, olin
minä jo mainitussa erämaassa, jonka läpi minä pölyisenä ja hiestä
märkänä ryntäsin eteenpäin kompastuen puun juuriin ja pensaisiin, tuon
tuostaan kaaduinkin. Mutta ei mikään voinut minua pidättää.

Vihdoin tulin oikeaan puutarhaan, varjoisine käytävineen,
luonnottarineen ja eläinkuvineen ja katsahdin kylälle päin. Lehtokujan
puiden välistä vilahteli punertava valo ja äänten jyminä kuului
etäältä. He tulivat siis! En viivähtänyt enempää vaan juoksin käytävää
myöten patsaiden sivu; silmänräpäyksen päästä olinkin siimeksessä
linnan edessä ja ovella. Painoin kovasti olallani ovea vasten, vaan
se ei auennut. Joka hetki oli kallis. Nyt muurin ulkoneva kolkka esti
lähenevän tulen näkymästä ja kapinallisten ääntä kuulumasta, mutta
mieleni kuvaili elävästi heidän jo olevan pääsisäänkäytävälläkin.

Koputin ovea nyrkilläni, sitten hapuilin säppiä ja löysinkin sen,
se kohosi, mutta sittenkin ovi pysyi suljettuna. Aloin ravistaa
sitä ja lopulta ravistin oikein rajusti; vihdoin unhoittaen kaiken
varovaisuuden huusin yhä kovemmalla äänellä. Hetken päästä, joka tuntui
minusta äärettömän pitkältä, kuulin liikkuvia askeleita käytävässä
ja huomasin valosäteen, joka suureni ja loisti rakojen läpi ovessa.
Vapiseva ääni kysyi:

-- Ken siellä?

-- Saux'n kreivi, vastasin kärsimättömästi. Aukaiskaa ovi. Kuuletteko,
aukaiskaa ovi! Ja vihanvimmassa löin vielä kerran oveen nyrkilläni.

-- Herra, kysyi ääni yhä enemmän vavisten. Mitä nyt on tapahtunut?

-- Mitäkö on tapahtunut? He aikovat sytyttää linnan tuleen, hölmö!
huusin. Avaa, avaa, ellette tahdo palaa vuoteissanne!

Silmänräpäyksen ajan luulin miehen vielä epäröivän. Sitten avasi hän.
Tulin ahtaasen käytävään, jonka seinät olivat likaiset ja tahratut.
Vastassani oli vanha, vapiseva ukko, talon vanha palvelija, jonka usein
olin nähnyt vierashuoneessa jotakin työtä toimittamassa, hänellä oli
kädessä rautainen kynttelijalka. Kyntteli vapisi hänen kädessään ja
leuka vaipui alas kun hän katseli minua. Näin ettei häneltä osannut
apua odottaa, sieppasin rautasalvan hänen kädestään ja panin sen
paikoilleen oven sisäpuolelle. Sitten otin kynttelin.

-- Pian! sanoin kärsimättömästi. Ylös, emäntänne luo!

-- Mutta, Herra?

-- Ylös, ylös!

Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta minä en jäänyt sitä
kuuntelemaan. Kun tunsin tien ja minulla oli kyntteli kädessä jätin
hänet ja kiiruhdin käytävän läpi. Kompastuin lattialla oleviin
palvelijain makuuvaatteisiin ja jouduin vihdoin etehiseen. Kädessäni
oleva pieni vahakyntteli näytti vain pieneltä valopilkulta tässä
yöllisen pimeässä holvissa, mutta sen valossa näin kuitenkin että
ulko-oven päällä oli salpa ja käännyin porraskäytävään. Laskiessani
jalkani ensimäiselle portaalle kuulin miten tuo vanha palvelija, joka
seurasi minua niin kiireesti kuin hänen vapisevat jalkansa sallivat,
kompastui muutamaan rukkiin, joka seisoi etehisessä. Se kaatui kolisten
ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä meteliä ja kovia
huutoja. Juoksin kiireesti portaita ylös ja löysin ylhäällä etehisessä
pelästyneen joukon, jonka hämmästys ja levottomuus oli selvästi
huomattavana, vaikka lattialla paloikin vaan yksi ainoa talikyntteli.
Minua lähinnä seisoi eräs vanha palvelija ja poika; heidän kauhistuneet
katseensa kohtasivat minua kun ennätin viimeiselle portaalle. Heidän
takanaan kyyristyneinä matoilla päällystetylle penkille oli kolme,
neljä naista, jotka kirkuen ja peljästyneinä kätkivät kasvonsa
toistensa vaatteisiin. Ne eivät välittäneet katsoa minuun ja kirkuivat
vain yhä.

Vanha palvelija koetti vapisevalla äänellään rauhottaa heitä.

-- Missä Gargouf on? kysyin häneltä.

-- Hän meni sulkemaan takaovet, herra, vastasi hän.

-- Entä neiti?

-- Hän on tuolla.

Hän kääntyi puhuessaan, hänen takanaan oli etehisen paksun esiripun
peittämä ulkoneva ikkuna. Kun katsahdin sinne liikkuivat uutimet ja
neiti astui ulos. Hänen pienet lapselliset kasvonsa olivat kalpeat,
vaan muutoin näytti hän kummallisen rauhalliselta. Hänellä oli vaalea,
väljä puku, johon hän kiireellä näytti pukeutuneen, ja tukka oli
levällään hartioilla. Vallitsevassa hämärässä hän ei aluksi näyttänyt
minua huomaavan.

-- Onko Gargouf jo palannut, hän kysyi.

-- Ei ole, neiti, mutta -- Mies aikoi mainita jotakin minusta, mutta
neiti keskeytti häntä vihastuneena.

-- Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Koettakaa saattaa nuo
raukat vaikenemaan! Enhän voi kuulla omaa ääntänikään. Lähettäkää joku
kutsumaan Gargoufia! Eikö täällä ole ketään, joka johonkin kykenisi?

Yksi vanhoista palvelijoista liikkasi hänen käskyään täyttämään; sillä
aikaa seisoi hän kalpeana ja vakavana peljästyneen joukon keskellä,
koettaen kaikin voimin voittaa peljästystään. Hänen vartalonsa ja
kasvonsa kuvastui selvästi tummaa esirippua vasten, mutta tällä
hetkellä ei ollut mielessäni tilaa ihailulle.

-- Neiti, -- sanoin -- teidän pitää paeta puutarha-oven kautta.

Hän vavahti ja tuijotti minuun silmät seljällään.

-- Herra kreivi, virkkoi hän vihdoin hiljaa. Oletteko te täällä? En
oikein käsitä -- luulin --

-- Koko kylä on kapinassa, -- sanoin. -- Silmänräpäyksessä he ovat
täällä.

-- Ne ovat jo täällä, sanoi hän heikolla äänellä.

Hän tarkoitti vaan ikkunasta nähneensä niiden tulevan; mutta tällä
hetkellä ulkoa kuuluva kumea ääni, joka tunki muurien läpi ja kuului
yhä uhkaavammalta ja turmiota tuottavalta, näytti hänen sanoilleen
antavan toisen merkityksen. Naiset kuuntelivat kalman kalpeina ja
alkoivat uudelleen kirkua. Joku kaatoi varomattomalla liikkeellä toisen
kynttilän. Vanha mies, joka minut laski sisään, alkoi vaikeroida.

-- Hyvä Jumala! -- huusin. -- Eikö kukaan voi rauhoittaa noita
pelkureita raukkoja? Ne kun melusivat niin, että kadotin kaiken
ajatuskykyni, jota nyt parhaimmin kuin milloinkaan tarvitsin. Olkaa
hiljaa, katalat, eihän kukaan tahdo _teitä_ vahingoittaa. Tahdotteko
te, neiti, seurata minua? Ei kannata hetkeäkään hukata. Puutarha, jonka
läpi tulin --

Hänen katseensa sai minut vaikenemaan.

-- Onko tarpeellista lähteä täältä? kysyi hän epäillen. Eikö ole muuta
keinoa, herra kreivi?

Meteli kiihtyi ulkona.

-- Montako miestä täällä on? Kysyin.

-- Tuolla tulee Gargouf, sanoi hän pikaisesti. Hän voi sanoa sen teille.

Käännyin rappusiin päin, josta voudin tuikeat ja tylyt kasvot näkyivät
rintavarustuksen yli. Hänellä oli yhdessä kädessä kynttilä ja toisessa
pistooli; hänen kasvonsa olivat juron vihaiset ja hänet nähdessään
naiset alkoivat uudestaan kirkua. Mutta minä olin iloinen, sillä hän ei
ainakaan näyttänyt tuntevan pelkoa. Kysyin montako miestä hänellä oli.

-- Tässä näette ne, vastasi hän, hämmästymättä minun läsnäoloani.

-- Nämäkö vain?

-- Oli niitä vielä kolme, sanoi hän. -- Mutta ovet olivat seljällään
ja miehet kadonneet. Minulla on tämä, lisäsi hän hurjasti katsoen
pistooliin, yhdelle heistä.

-- Neidin pitää pois täältä, sanoin.

Hän kohautti olkapäitään välinpitämättömyydellä, joka raivostutti
minua. -- Millä tavalla? kysyi hän.

-- Puutarhaoven kautta.

-- Ne ovat jo siellä. Koko linna on piiritetty. Sen kuullessani valtasi
minut epäilys; ja samassa silmänräpäyksessä ja ikäänkuin hänen sanainsa
vahvistukseksi kohtasi ovea alhaalla kova isku, joka kaikui linnassa ja
ilmoitti hetken tulleen. Kohta kuului toinen isku, ja sen perästä niitä
tuli kuin satamalla. Palvelustytöt huusivat, neiti ja minä katsoimme
toisiimme.

-- Teidän pitää piiloutua, -- mumisin minä.

-- Sitä en tee, vastasi hän lujalla äänellä.

-- Kai täällä on joku turvallinen piilopaikka, sanoin, hänen
vastauksestaan välittämättä ja epäilyksen valtaamana katsellen
ympärilleni. Meteli oven takana oli huumaavaa. -- Te --

-- Minä en tahdo piiloutua, herra kreivi, sanoi neiti. Hänen kasvonsa
olivat kalmankalpeat ja hän näytti joka iskulla silmiään räpäyttävän.
Hän ei enää ollut sama nuori tyttö, joka muutamia päiviä sitten vaieten
seisoi edessäni, vaan hän oli neiti de St. Alais, joka oli tietoinen
kunniakkaasta suvustaan.

-- Ne ovat alustalaisiamme. Minä tahdon mennä heitä vastaan, jatkoi hän
rohkeasti, vaikka hänen huulensa vapisivat. Jos silloin uskaltavat --

-- Ne ovat hulluja, vastasin. Ne ovat hulluja! Mutta vielä on olemassa
eräs keino, ja niitä meillä ei ole monta. Jos ehdin ulos heidän
luokseen, ennenkuin ehtivät murtautua sisään, niin mahdollisesti voin
jotakin vaikuttaa. Odottakaa neiti; olkaa hyvä ja suojatkaa kynttilää.

Toiset tekivät niin, minä käännyin kiireesti ja tartuin esirippuun.
Mutta Gargouf ehätti ennen minua. Hän puuttui käsivarteeni ja pidätti
minua.

-- Mitä aijotte tehdä? mutisi hän.

-- Puhua heille ikkunasta.

-- Ne eivät teitä kuuntele.

-- Tahdon kumminkin koettaa. Mitä muuta voikaan tehdä?

-- Onhan meillä lyijyä ja rautaa, vastasi hän äänellä, joka minua
kauhistutti. Tässä ovat markiisin jahtipyssyt, ne ampuvat hyvin.
Ottakaa te yksi, herra kreivi, niin minä otan toisen. Meillä on sitä
paitsi kaksi muutakin ja miehet osaavat ampua. Voimmehan ainakin
puollustaa portaita.

Koneellisesti otin toisen pyssyistä. Tilamme oli kauhea; sisällä
valitushuutoja ja iskujen jyrinä ovelta; ulkona joukon julma ulvonta.
Voi kulua tunti tahi kaksikin ennenkuin apua ehtisi saapua; hetken
aikaa olin neuvoton tämän toivottoman tilan suhteen. Ihmettelin voudin
pelottomuutta.

-- Te ette pelkää? sanoin. Tiesin miten hän oli sortanut noita kurjia
raukkoja tuolla ulkona, kuinka hän vuosikaudet oli kiusannut ja lyönyt
heitä.

Hän kirosi mokomia koiria.

-- Jäättehän neidin luo? kysyin kuumeentapaisella levottomuudella ja
luultavasti sentähden että hänen vakuutuksensa rohkaisisi minuakin.

Hän puristi kättäni raudankaltaisesti, enkä minä enempää kysynyt. Mutta
hetken perästä huusin:

-- Mutta aikovathan he sytyttää linnan tuleen! Mitä se auttaa että
puolustaa portaita kun ne voivat polttaa meidät tänne kuin rotat?

-- Voimme kuolla yhdessä, vastasi hän raivokkaasti. Ja sitten hän
tuuppasi yhtä naisista, joka itki. Ole ääneti, mokoma ruikuttaja! sanoi
hän. Luuletko tässä itkun auttavan?

Mutta kun kuulin oven alaalla ruskavan, juoksin ikkunaan ja vetäsin
esiripun pois, niin että valo ulkoa valaisi katon veripunaiseksi.
Ainoa pelkoni oli, että tulisin liian myöhään, että ovi alhaalla
antaisi perään ja joukko pääsisi sisään ennenkuin ennättäisin heille
puhumaan. Onneksi ikkuna aukesi kuin painoin sitä, minä viskasin
sen selkiseljälleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin ulkona
kapealla ikkunalaudalla, suuren oven yläpuolella; siellä oli edessäni
näky, jota Jumalan kiitos harvoissa linnoissa on nähty jälkeen Henrik
kolmannen aikoja!

Ensimmäisenä paloi kyyhkyslakka, josta nousi sakea savupilvi, jonka
tuuli kiidätti lehtokujanteen poikki, jonka takana se verhoi kaikki
mustaan savuun, jossa silloin tällöin tulikielekkeet risteilivät.
Perkeleelliset haamut, jotka tulen valossa näyttivät mustilta,
ylläpitivät tulta oljilla. Kyyhkyslakan takana paloi joku ulkohuone
ja puupino; ja lähempänä aivan linnan edessä liehui kiiruhtavia
olentoja edes takaisin, mitkä iskien ovia ja ikkunoita, mitkä kantaen
polttopuita, mutta kaikki intoisia, huutaen ja nauraen -- nauraen
pirullisesti, jota räiskävät liekit ja heläjävät ikkunanruudut
säestivät.

Näin Petit Jean'in jakelevan käskyjä miehille ympärillään. Oli siellä
naisiakin, jotka riippuivat miesten takinliepeissä; ja joukon keskellä
näkyi puolialaston vaimo, joka kiroili ja huitoi käsillään. Se oli hän,
joka tuon näyn teki yhä kauheammaksi; ja hän se oli, joka ensimmäisenä
huomasi minun ja viittasi minuun hirveillä sanoilla ja kiroili minua ja
linnaa ja vaati vertamme.




Seitsemäs luku.

Gargouf.


-- Muutamat huusivat: -- Hiljaa! -- toiset tuijottivat tylsästi minuun
tahi osottivat minua tovereilleen, mutta useimmat yhtyivät vaimon
huutoon; minun ilmestymiseni niin suututti heitä, että puistivat
minulle nyrkkiä ja huusivat kauheita uhkauksia. Hetken aikaa kaikui
huuto: Alas aateli! Alas hirmuvaltiaat! ja se kuului kyllä pahalta. Ja
joko he nyt huomasivat voudin, tahi heidän entinen vihamielisyytensä,
jonka minun ilmestymiseni hetkeksi haihutti, muutoin uudelleen palasi,
mutta heidän huutonsa muuttui onnettomuutta ennustavaksi kiljunnaksi:
-- Gargouf! Gargouf! -- Se kiljunta ilmaisi senlaista verenhimoa, ja
siihen sekaantui niin hirmuiset uhkaukset, että sitä kuullessa kasvot
kalpeni ja rohkeus katosi.

-- Gargouf! Gargouf! Anna meille Gargouf! he ulvoivat -- anna meille
Gargouf, että hän saisi sulattua kultaa syödäkseen! Anna meille
Gargouf, ett'ei hän enää tyttäriämme tarvitseisi!

Minua kauhistutti ajatellessani että neiti de St. Alais voisi kuulla
tuon; kauhistuin ajatellessani hänen vaarallista tilaansa. Nuo hurjat
tuolla alhaalla eivät enää olleet ihmisiä; tuon hurjistuneen vaimon
vaikutuksesta ne olivat muuttuneet tulta ja murhaa himoitseviksi
pedoiksi. Kun savu palavasta rakennuksesta hetkeksi levisi joukon yli
ja peitti sen näkymästä, mutta käheä kiljunta yhä tunki ylös sieltä,
niin sitä ei voinut uskoa ihmisten ääneksi, vaan hurjain koirain
meteliksi. Kun savu hajosi, niin joku joukosta ampui minua. Kuulin
lasiruudun takanani heläjävän. Toinen, joka seisoi lähempänä viskasi
ylös palavan tulisoihdun, josta ikkunalauta syttyi tuleen. Minä
potkasin sen alas.

Se sai metelin hetkeksi taukoamaan. Minä käytin tilaisuutta huutaakseni
heille: -- Pois koirat! Menkää matkaanne! Sotamiehet Cahors'ista ovat
matkalla tänne. Minä lähetin niitä hakemaan. Jos menette tiehenne,
koetan puolustaa teitä, multa jos pysähdytte ilkitöitänne jatkamaan,
niin hirtetään joka mies!

Toiset vastasivat ivallisesti kiljuen, että sotamiehet olivat heidän
puolellaan. Toiset huusivat, ettei aatelissäätyä enää ollut olemassa
ja että aatelin linnat oli annettu kansalle. Eräs juopunut kiljui
lakkaamatta -- Alas Bastilji! Alas Bastilji!

Silmäräpäyksen perästä kadottaisin kaiken mahdollisuuden mitään
vaikuttaa. Aloin huitoa kädelläni. Huusin: -- Mitä tahdotte?

-- Oikeutta! huusi yksi ja -- kostoa! toinen ja -- Gargouf! kolmas; ja;
lopulta kaikki kiljuivat: -- Gargouf! Gargouf! kunnes Petit Jean asetti
metelin.

-- Hiljaa! huusi hän raa'alla, käheällä äänellään. Olemmeko tulleet
tänne vain kiljumaan ja metelöimään? Ja te, herra, antakaa ulos
Gargouf, niin saatte olla rauhassa. Muutoin pistämme linnan tuleen ja
poltamme teidät sisään!

-- Roisto! huusin. Meillä on pyssyjä, ja --

-- Rotilla on hampaat, mutta ne palavat! Ne palavat, vastasi hän,
voitonriemulla kirveellään osottaen palavaa rakennusta. -- Ne palavat!
Kuunnelkaa minua, herra, jatkoi hän, saatte minuutin verran aikaa
päättääksenne. Jättäkää Gargouf mielivaltaamme, niin te muut saatte
rauhassa mennä tiehenne.

-- Kaikkiko?

-- Kaikki.

Minä vapisin. -- Mutta Gargouf? -- Mitä aijotte hänelle tehdä? --
Paistaa hänet! huusi seppä, kamalasti nauraen; ja konnat hänen
ympärillään nauroivat perkeleellisesti. -- Paistaa hänet, kun ensin
olemme hänet höyhentäneet!

Minua hirvitti. Cahors'ista ei apu ehtisi joutua vielä yhden tunnin
kuluessa. Saux'sta sitä ehkä ei tulisi ensinkään. Ovet alhaalla eivät
kauan kestäisi, noita petoja tuolla oli kolmekymmentä yhtä vastaan
ja ne olivat hurjana kostonhimosta. He olivat siinä uskossa että nyt
oli aika tullut kostaa vuosisatojen vääryydet, rikokset ja paheet; se
unelma oli muuttanut talonpoikaisnahjukset perkeleiksi. Liekitkin,
jotka he sytyttivät vakuuttivat heille tuon unelman toteutumista. Tuli
poltti heidän suonissaan. Alas Bastilji! Alas hirmuvaltijaat!

Minä epäilin.

-- Minuutin aika! huusi seppä, kerskaavalla liikkeellä. Minuutin ajan
annamme teille! Gargouf tahi kaikki!

-- Odottakaa!

Käännyin ja menin sisälle -- käännyin sauhuisesta tulen valosta,
hätäisesti kiertelevistä kyyhkysistä, tavattomista, mustista
olennoista, yön hirmuista ja sekasorrosta ja menin huoneesen, jossa
oli toinen näky, mikä minusta oli melkein yhtä kauhistuttava, vaikka
sitä vain valaisi kaksi kynttilää ja heijastus ulkona riehuvan
tulen punertavasta valosta. Naiset olivat herenneet huutamasta ja
nyyhkyttämästä, ne istuivat nyt hiljaisina ja kauhun valtaamina lähelle
toisiaan kyyristyneinä. Vanhukset ja poika kostuttivat huuliaan ja
silmäilivät salaa milloin aseita käsissään, milloin toisiaan. Neiti
yksin seisoi suorana ja päättävän näköisenä, vaikka olikin kalpea.
Silmäilin pikaisesti valkopukuista, hentoa, hoikkaa olentoa; sitten
käänsin katseeni toisaalle. En uskaltanut lausua ajatuksiani. Tiesin
hänen kuulleen kaikki, ja --

Hän aloitti puheen! -- Te olette vastannut heille? sanoi hän hiljaa,
katsoen minua silmiin.

-- En ole, vastasin, taas kääntäen katseeni pois. -- Ne ovat antaneet
meille yhden minuutin ajatusaikaa, ja --

-- Minä, kuulin sen, vastasi hän vavisten. Antakaa, niiden tietää
vastauksemme.

-- Mutta neiti --

-- Sanokaa niille, ettei se koskaan tule tapahtumaan! huusi hän
kuumeentapaisella innolla. Kiiruhtakaa muutoin ne luulevat meidän
epäröivän.

Mutta minä kuitenkin epäröin -- liekkien leimutessa ulkona. Mitä
merkitsikään tuon konnan henki hänen suhteensa? Mitä merkitsi hänen
suhteensa tuo saastainen mies, joka niin monet vuodet oli sortanut
köyhiä ja tehnyt väkivaltaa turvattomille? Se oli hirveä hetki, ja minä
epäröin. -- Neiti, sanoin vihdoin, häneen katsomatta, -- te ette ehkä
oikein ole asiaa ajatellut, Tämän uhrin kieltäminen on sama kuin meidän
kaikkien uhraaminen -- eikä hän kuitenkaan pelastuisi.

-- Olen ajatellut sitä! vastasi hän kiihkeästi. Olen ajatellut sitä.
Mutta, herra kreivi, hän oli isäni vouti, ja on nyt veljeni; jos hän
on rikkonut, niin hän on tehnyt sen heidän tähtensä. Se on heidän
vastattava. Ja -- sitäpaitsi se ei saa siksi tulla, jatkoi hän,
väri vaihteli hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä, jotka ilmaisivat
äkillistä peljästystä, katsoivat minuun. Ne eivät uskalla tehdä sitä.
Ne eivät koskaan uskalla --

-- Missä vouti on? kysyin käheällä äänellä.

Neiti osoitti yhteen nurkkaan. Katsoin sinne, enkä uskonut silmiäni.
Sama mies, jonka juuri olin nähnyt valmiina puollustamaan henkeään
epätoivon rohkeudella, istui nyt kyyristyneenä etehisen pimeimmässä
nurkassa. Olin puhunut hänestä matalalla äänellä ja hänen nimeään
mainitsematta, mutta hän oli kuitenkin kuullut kaikki ja hänen
katseensa, kun hän nosti silmänsä minuun, oli täydessä sopusoinnussa
hänen asentonsa kanssa; kasvot olivat kalpeat ja kauhun vääristämät
ja jotka, vaikka ne aina ja silloinkin kun niiden vastenmielisyyttä
rohkeuden ilme lievensi, olivat inhoittavat, olivat ne nyt mielestäni
inhoittavinta mitä milloinkaan olin nähnyt. Taivas! Että pelko niin voi
ihmistä muuttaa. Kun hän katsoi minuun koetti hän puhua, mutta hänen
huulensa liikkuivat vain kuulumattomasti ja hän kyyristyi yhä enemmän
nurkkaansa, kauhun ja syyllisyyden täydellisenä kuvana.

-- Mitä tämä on? -- huusin saadakseni tietää mitä hänelle oli
tapahtunut.

Ei kukaan vastannut ja silloin selveni minulle kaikki. Tavallinen
inhimillinen rohkeus oli häntä ylläpitänyt niin kauan kun hän luuli
meidän kaikkein olevan vaarassa, ja niin kauan kuin hän luuli meidän
kaikkein olevan saman kohtalon alaisina. Jumala vain tietää mitkä tutut
äänet sekaantuivat tuohon kauheaan huutoon, joka vaati hänen henkeänsä,
olivatko ne nälkään kuolleiden miesten ja raiskattujen naisten ääniä?
Kuuliko hän kuolleitten valituksia ja kuivissa rinnoissa riippuvien
rintalasten kirouksia? Mutta mitä ikään tuo huuto hänen, juuri _hänen_
verensä perään hänen korvissaan sisälsikin, niin oli se nyt häneltä
kaiken rohkeuden riistänyt. Sekunnissa, silmänräpäyksessä se oli
viskannut hänet nurkkaan vapisevana pelkurina, joka ojenteli käsiään
rukoillen henkeään.

Semmoinen pelko on tarttuvaista, ja raivostuneena menin hänen luokseen
ja ravistin häntä.

-- Ylös koira! -- huusin. -- Ylös koira puolustamaan henkeäsi, tahi,
jumaliste, ei sitä kukaan muukaan tee!

Hän nousi.

-- Niin, niin, herra, -- mutisi hän. -- Minä teen sen! Minä puollustan
neitiä. Minä --

Mutta minä kuulin miten hänen hampaansa kalisivat ja näin hänen
katseensa harhailevan sinne tänne, niin kuin jänis, joka kuulee koirain
tulevan; ja minä tiesin ettei häneltä ollut mitään odotettavissa.
Julma ulvonta ulkona ilmoitti minulle sitäpaitsi, että odotusaika
jo oli loppunut, viskasin syrjään tuon kurjan raukan ja käännyin
ikkunaan. Se oli kumminkin myöhäistä; ennenkuin ennätin ikkunaan,
jysähti ovelle alhaalla kova lyönti, joka sai kynttilät leimuamaan
ja naiset huutamaan; hetken aikaa luulin kaiken olevan hukassa. Kivi
lensi ikkunasta sisään ja sitten toinen ja kolmas. Lasinsirpaleita
särkyneistä ruuduista satoi ympärillämme; vedosta sammui toinen
kynttilä ja naiset, joita oli mahdoton rauhoittaa, juoksivat edes
takaisin kauheasti kirkuen. Kaikki tämä yhteydessä melun kanssa
ulkona, synkkä hämärä ja kamala heijastus palosta huumasi minun niin,
että silmänräpäyksen ajan seisoin neuvotonna ja epäröiden katsellen
ympärilleni; seisoin kurjan pelkurin tavalla, joka odottaa, että joku
rupeaisi johtajaksi. Silloin tunsin, että joku kosketti käsivarttani;
käännyin ja näin neidin siinä rinnallani, hänen kasvonsa olivat
käännetyt minuun.

Ne olivat kalman kalpeat, ja silmät olivat seljällään kauhistuksesta,
jota hän niin kauan oli koettanut hillitä. Hän puristi kovemmin
käsivarttani, hän kumartui puoleeni ja painautui minua vasten.

-- Oi! -- kuiskasi hän korvaani äänellä, joka sydäntäni vihloi. -- Eikö
mitään voi tehdä? Herra kreivi, eikö mitään voi tehdä? Täytyykö meidän
kuolla?

-- Meidän täytyy voittaa aikaa -- vastasin. Rohkeuteni palasi
ihmeellisen pian, kun tunsin hänen kätensä puristuksen.

-- Kaikki ei vielä ole hukassa, -- sanoin. -- Tahdon koettaa puhua
heille.

Ja laskettuani hänet penkille juoksin ikkunaan ja astuin ulos. Ensi
silmäyksellä näytti kaikki siellä olevan entisellään. Liehuvat liekit,
hohde, savupilvet, räiskyvät säkenet, kaikki oli ennallaan. Mutta pian
huomasin etteivät kapinalliset enää liikkuneet tulen ympärillä vaan
olivat kokoontuneet taajaan ryhmään allani olevalle ovelle. Raivoisasti
huusin heille, toivoen voivani vielä viivyttää heitä. Huusin Petit
Jean'ea nimeltä. Mutta he joko eivät kuulleet tahi eivät tahtoneet
kuulla minua; ja sillä aikaa kun turhaan koetin herättää heidän
huomiotaan, särkyivät vihdoin suuret ovet ja joukko virtasi sisään
ulvoen voittoriemusta.

Ei saanut silmänräpäystäkään viivytellä. Juoksin sisään ikkunasta
ja tartuin pyssyyn, jonka Gargouf oli antanut minulle, mutta sitten
seisatuin hämmästyneenä. Huone oli tyhjä! Jalkain jyske, joka kuului
altani etehisestä, tärisytti taloa. Kolmen sekunnin päästä olisi
roistojoukko, jonka riemuhuudot jo käytävässä kaikuivat, täällä. Mutta
missä neiti oli? Ja Gargouf? Missä palvelijat, naiset, poika, jotka
tänne jäivät?

Hetken aikaa seisoin jähmettyneenä, pidätettynä päättävällä hetkellä,
ikäänkuin painajaisen ajamana. Mutta kun raskaita tömiseviä askeleita
alkoi kuulua portaissa, kuulin oikealla puolellani hiljaisen huudon.
Silmänräpäyksessä juoksin ovelle, joka vei vasempaan sivurakennukseen.
Työntäsin oven auki ja juoksin sisään. Se olikin aivan viimeisellä
hetkellä, sillä jos olisin vähäisenkään viivähtänyt, niin ensimmäiset
kapinalliset jo olisivat huomanneet minut. Nyt oli minulla kumminkin
aikaa vääntää ovi lukkoon, joka onneksi oli oven sisäpuolella.

Sitten kiiruhdin huoneen poikki ja eteenpäin eräästä ovesta, josta tuli
pilkoitti; jatkoin matkaani yhden tyhjän huoneen läpi ja tulin vihdoin
viimeiseen.

Sieltä löysin pakolaiset, jotka olivat paenneet niin pikaisesti,
etteivät ehtineet sulkea ovejakaan. Tässä viimeisessä pakopaikassa,
rouva de St. Alais'n huoneessa, jossa kaikki oli valkoista ja
kullattua, istuivat he kyyristyneinä kullattujen tuolien ja kukkaisten
esirippujen seassa. Heillä oli mukanaan vaan yksi kynttilä, ja kullatut
huonekalut ja koristukset, joita kynttilä vaan huonosti valaisi, loivat
kummallisella vastakohdallaan erityisen kauhun ilmeen heidän kalman
kalpeille kasvoilleen ja kauhistuneisiin silmiin, kun he melkein
hurjina pelvosta kyyristyivät huoneen pimeimpään nurkkaan, josta he
minuun tuijottivat.

Ne olivat pelkuruudessaan asettaneet neitin etumaiseksi; hän astui
minulle vastaan. Hän oli ensimmäiseksi tuntenut minut ja koetti toisia
rauhoittaa. Kun melu vähän asettui, kysyin missä Gargouf oli.

He eivät ennen olleet huomanneet, ettei vouti ollutkaan heidän
joukossaan, ja huusivat että hän oli tullut samaa tietä kuin hekin.

-- Te siis seurasitte häntä?

-- Niin, herra kreivi.

Se selvitti heidän pikaisen pakonsa mutta ei voudin katoamista. Mutta
eihän se ollut mistään merkityksestäkään, hänestä kun ei kuitenkaan
mitään apua olisi. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni. Seinällä
hymyilevät Kupidokuvat ikäänkuin nauroivat vaaraamme. Olihan minulla
pyssy, minä voin laukauksen ampua mielivallassani oli yksi ihmishenki.
Mutta mitä hyötyä siitäkään oli? Hetken kuluttua, parin kolmen minuutin
päästä murtautuisi koko tuo hurja lauma ovesta sisään ja --

-- Ahaa, herra kreivi, hän on kai mennyt vaatekammioon meneviä portaita!

Se oli poika, joka puhui.

-- Missä ne ovat? kysyin.

Poika yritti juosta tietä osottamaan, mutta neiti joutui edelle
kynttilän kanssa. Hän kiiruhti takaisin pieneen käytävään, joka oli
tämän ja toisen huoneen välillä, ja avasi käytävän seinässä oven,
joka johti vaatekammioon. Tirkistin ovesta sisään ja huomasin siellä
portaat. Se sai sydämmeni sykkimään.

-- Pääseekö näitä myöten ylikertaan? kysyin.

-- Ei, herra, mutta katolle.

-- Kiireellä sinne sitten! huusin malttamattomasti. -- Siten voitamme
aikaa. Joutukaa! Ne tulevat!

Kuulin käytävän päässä olevan oven, jonka lukitsin, ruskavan. Kaikin
voimin ne koettivat sitä särkeä, ja kun seisoin siinä ja odotin että
kaikki ehtisivät portaille, kuulin heidän käheät huutonsa ja julmat
sadatukset. Mutta ovi kesti ihmeellisen kauvan; kun se särkyi, olimme
jo kaikki portaissa ja minä olin lukinnut oven jälkeeni. Sitten
puutuin kiinni edelläni kulkevain naisten hameisin ja kompuroin
nopeasti eteenpäin -- ylöspäin kapeita portaita pitkin -- ja ennenkuin
arvasinkaan, olin jo katolla noiden vapisevien, läähättävien ihmisten
kera. Hehku pihalla palavista ulkohuoneista valaisi muutamia
uuninpiippuja vierellämme, se pani taivaan päällämme punoittamaan
ja korvensi kastanjapuiden lehtiä, jotka kasvoivat katon tasalle.
Mutta kaikki ympärillämme olevain jyrkkäin kattojen alemmat osat ja
räystäät olivat synkän pimeyden vallassa. Allamme liekit räiskivät, ja
muurin yli kohosi sakea savu, mutta meteli ei kuulunut tänne ylös. Yön
vilvakka tuuli viilisti otsaamme, sain hetken aikaa ajatella, hiukan
hengähtää ja silmäillä ympärilleni.

-- Onko katolle mitään muuta tietä? kysyin huolestuneena.

-- On yksi, herra.

-- Missä se on? Tahi jääkää te tänne puolustamaan tätä ovea, sanoin
painaen pyssyn miehen käteen, ja antakaa pojan tulla tietä näyttämään.
Neiti on kenties hyvä ja jää tänne.

Poika juoksi edelläni katon etäisimpään päähän ja osoitti siellä
minulle leveän kattoluukun. Siinä ei ulkopuolella näkynyt mitään hakaa,
ja hetkisen seisoin neuvottomana; mutta sitten huomasin siinä lähellä
joukot tiilikiviä, jotka jonkun korjauksen perästä olivat siihen
jääneet. Tuota pikaa aloin kantaa kiviä luukun päälle, poika seurasi
esimerkkiäni, ja parin minuutin kuluessa; olimme jo kantaneet kasaan
noin sataviisikymmentä kiveä. Käskin pojan kantaa vielä sata kiveä ja
läksin takaisin naisten luo.

Kaikessa tapauksessa roistot sytyttäisivät linnan tuleen; se tuottaisi
meille kauhean kuoleman. Kumminkin hengitin nyt vapaammin. Tuolla
alhaalla valkosessa, kullatussa huoneessa rouva de St. Alais'n peilien,
Kupidokuvien ja silkkityynyjen keskellä olin kadottanut rohkeuteni.
Lemu, joka täytti huoneen, tukeutti minua. Olin kuvaillut miten raa'at
talonpojat syöksyisivät sinne sisään -- kirkuvien naisten kimppuun;
ja se kauhistava ajatus sai minut valtaansa. Täällä ulkona taivasalla
voimme ainakin kuolla rehellisessä taistelussa. Räystään alla ammotti
syvyys; heikoimmankaan ei enää tarvinnut peljätä muuta kuin kuolemaa.
Ja olihan meillä vielä ajatuksen aikaa, sillä linna oli suuri, eikä se
niin pian palaisi.

Voihan sitä paitsi apukin ehtiä tulla. Suojasin silmiä kädelläni ettei
tulenvalo alhaalta häikäisisi ja katselin ulos pimeyteen Cahors'in
tietä ja kylää kohti. Ainakin tunnin kuluessa ehtisi apu jo tulla.
Tulenhohteen taivaalla täytyi näkyä peninkulman päähän ja kiiruhtaisi
kostajia tulemaan. Isä Benoit'kin voisi olla täällä milloin hyvänsä --
jos hän nimittäin olisi ehtinyt apua hankkia. Emme siis olleet peräti
toivottomat.

Kun seisoimme siinä kokoontuneina ja naisten yhä voivotellessa sanoi
vanha palvelija matalalla äänellä:

-- Missä Gargouf on? --

-- Ahaa! -- huudahdin; -- hänethän minä peräti unohdin. --

-- Hänen on täytynyt tulla tänne, jatkoi mies, -- sillä ovi, josta
tulimme, oli auki.

-- Missään hän sitten lienee? --

Silmäilin ympärilleni. Niinkuin jo mainitsin, niin katto oli pimeä,
mutta sen eri osat eivät olleet yhtä korkealla; ja siellä täällä
olevat uuninpiiput estivät näkemästä. Vouti voi pimeässä piillä aivan
läheisyydessämme; tahi oliko hän epäilyksessä hypännyt maahan.

Tirkistellessäni joka suunnalle tuli poika, jonka jätin
tiilikivikasalle, juosten luoksemme.

-- Siellä on joku! -- sanoi hän ja puuttui kiinni vanhaan palvelijaan.

-- Se on kaiketi Gargouf! -- vastasin. -- Odottakaa täällä! Ja
välittämättä naisten rukouksista, että jäisin heidän luokseen,
kiiruhdin toisen luukun luo ja tirkistelin pimeyteen. Ensin en mitään
huomannut, vaikka puihin heijastuvassa tulen valossa kyllä olisi voinut
nähdä jos joku olisi seissyt räystään lähellä. Kohta kuitenkin kuulin
jonkun liikkuvan; se kuului aivan räystäältä. Varovaisesti menin ääntä
kohti, ja aivan erään uunin piipun läheisyydessä huomasin Gargoufin.
Katon pimeimmässä paikassa hän istui kyyristyneenä räystäällä, jossa
itäisen sivurakennuksen päädyltä näki sen osan puutarhasta, jonka läpi
minä olin tullut. Tässä päädyssä ei ollut ikkunoita, ja sen juurella
oleva puutarhakin oli melkein pimeä, kun eräs muurin kolkka oli sen ja
palavien rakennuksien välillä. Luulin voudin hiipineen sinne piiloon ja
arvelin ettei hän pimeässä tuntenut minua, mutta kun lähestyin, kohosi
hän polvilleen ja kääntyi minuun muristen kuin koira.

-- Takaisin! sanoi hän äänellä, joka tuskin kuului inhimilliseltä. --
Takaisin tahi minä --

-- Mitä sanotkaan mies? vastasin rauhallisesti, luullen hänen tulleen
hulluksi pelosta. Minähän olen kreivi de Saux.

-- Takaisin! vastasi hän vain, ja vaikka hän kyyristyi niin alas,
ettei hehku tulen valaisemista puista sattunut häneen, näin kuitenkin
pistoolin kiiluvan kun hän kättään nosti. -- Takaisin! Suokaa minulle
yksi minuutti vain -- hänen äänensä vapisi -- Ja minä vielä petän nuo
perkeleet! Tulkaa lähemmä tahi matkaansaattakaa kolinaa, niin en kuole
yksin. En kuole yksin! Takaisin!

-- Oletteko hullu? -- sanoin.

-- Takaisin, tahi minä ammun! murisi hän. Minä en kuole yksin!

Hän polviutui räystäällä ja nojasi vasenta kättään uuninpiippuun. Hänen
päällensä syökseminen tällä hetkellä olisi ollut uhkarohkeaa eikä
siitä olisi ollut minulle mitään hyötyä. Astuin sentähden askeleen
taaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä luiskahti hän räystään yli ja
katosi!

Hengitin pitkään, kuuntelin ja vetäydyin ehdottomasti takaisin. Mutta
kun en kuullut hänen putoovan, valtasi minut kummallinen epäilys ja
seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhdin räystäälle ja katsoin alas.

Noin kaksitoista jalkaa allani roikkui vouti taivaan ja maan
välillä. Hän liukui alas -- alas jalka jalasta hiljalleen ja vähä
väliä; hän näytti mustalta, epäselvältä olennolta, joka yhä enemmän
musteni ja näytti yhä epäselvemmältä. Vaistomaisesti haparoin kattoa
käsilläni ja löysin kun löysinkin köyden, jossa hän riippui. Se oli
kiinnitetty uuninpiipun ympärille. Silloin ymmärsin kaikki. Hän oli
ajatellut tätä pelastuskeinoa, ja oli ehkä jo edeltäpäin varustanut
nuoran; konnamaisesti kyllä oli hän salannut tämän keinon paremmin
onnistuakseen ja päästäkseen naisia ajattelemasta. Sen keksittyäni
arvelin suuttuneena nuoran poikki leikkaamalla pudottaa hänet
maahan, vaan sitten ajattelin kumminkin, että jos hän onnistuisi
pakenemaan, niin voisimme me muutkin paeta samaa tietä. Ja sitten näin
roihuavassa valossa, joka äkkiä valaisi puutarhan allani, kuinka joukko
kapinallisia tuli nurkan takaa ja kiireesti lähestyi sitä ovea, josta
olin tullut sisään.

Olin hengittämättä. Vouti, joka riippui köydessä ja jo oli puolitiessä
maahan, pysähtyi eikä jäsentäkään liikauttanut. Mutta hän heilui vielä
ja tulisoihtujen valossa, jotka olivat tulijoilla käsissä, näin joka
solmun nuorassa ja maassa viistävän nuoran pään, joka liikkui hänen
liikkeittensä mukaan.

Ovea lähestyväin kapinallisten täytyi kulkea aivan maassa riippuvan
köyden pään ohi, mutta oli kuitenkin mahdollista että he soihtujen
huikaisemina ja kiihkossaan ja kiireessään eivät sitä huomaisi. Tuskin
uskalsin hengittääkään kun ensimmäinen heistä tuli nuoran kohdalle;
luulottelin hänen välttämättä täytyvän nähdä se. Mutta hän meni sivu
ja katosi oven aukkoon. Kolme muuta myöskin meni sivu. Sitten viides,
sitten vielä kolme ja vihdoin kaksi; hengitin jo keveämmästi. Yksi
oli vielä jäljellä -- yksi vaimo, se sama joka kirosi minua, kun
näyttäydyin ikkunassa. En luullut hänenkään sitä huomaavan. Hän juoksi
saavuttaakseen toiset; oikeassa kädessään kantoi hän soihtua, joka
oli hänen ja nuoran pään välillä. Huiman naisen raivolla hän heilutti
soihtuaan juosten eteenpäin, huudoillaan kiihoittaen miehiä rynnäkköön.

Mutta ikäänkuin sen miehen läheisyys, joka häntäkin oli sortanut,
selittämättömällä tavalla olisi vaikuttanut häneen -- ikäänkuin joku
tiedoton, toisille vieras tunne olisi tämänkin melun ja metelin
vallitessa ilmoittanut hänelle hänen läsnäolostaan -- niin hän
yht'äkkiä melkein jo kynnyksellä ollen pysähtyi aivan voudin alla. Hän
käänsi hitaasti päätään, käänsi soihdun syrjään ja silmäili ylöspäin.
Hän huomasi voudin. Ulvoen ilosta hän juoksi nuoran luo ja täyttäen
ilman huudoillaan ja naurunrähäkällä alkoi hän vetää siitä, luulleen
siten saavansa hänet pikemmin alas. Miehet, jotka jo olivat ehtineet
sisälle, kuulivat sen ja tulivat taas ulos. Vapisin kauhusta, kun katon
rintavarustukselta, jossa makasin polvillani, katselin alas ja näin
heidän ylöspäin kääntyneiden silmäinsä pirullisen kiillon. Mitä hän
sitten lienee tuntenut, joka tarttui oman itsekkäisyytensä ansaan --
joka tuolla avutonna riippui taivaan ja maan välillä? Jumala sen yksin
tietää.

Hän alkoi kapuilla ylöspäin takaisin ja pääsikin jo muutamia jalan
pituuksia eteenpäin. Mutta kun hän oli riippunut köydessä jonkun aikaa
jo, niin voimat alkoivat uupua. Inhimilliset jänteret eivät voisi
kauemmin kestää. Hän koetti kavuta ylös seuraavaan solmuun, vain liukui
ähkien takaisin alas. Silloin huomasi hän minut. -- Vetäkää ylös minut!
läähätti hän. -- Jumalan tähden, vetäkää ylös minut!

Mutta roistot olivat jo tarttuneet köyden päähän kiinni, ja minun oli
mahdoton auttaa häntä, jos olisi voimiakin ollut. Sanoin hänelle sen ja
käskin hänen henkensä edestä kavuta ylöspäin. Hetken päästä se jo olisi
myöhäistä.

Epätoivoisella ponnistuksella onnistui hän pääsemään seuraavaan solmuun
ja riippui siinä. Luonnottomalla ponnistuksella pääsi hän vielä
seuraavaankin, vaikka melkein kuulin, miten jänteret ruskivat ja miten
raskaasti hän hengitti. Oli kolme solmua vielä jäljellä -- ne olivat
noin jalan päässä toisistaan -- ja hän yltäisi räystäälle.

Mutta hänen silmissään luin epätoivoa. Hänen voimansa olivat lopussa;
ja kun hän siinä riippui alkoivat miehet alhaalla huutaen ja ulvoen
heiluttaa nuoraa edes takaisin. Kädet pääsivät irti ja hän liukui
surkeasti huutaen kolme, neljä jalkaa alaspäin; uudelleen pääsi hän
köyteen kiinni ja riippui siinä -- ääneti.

Sillä aikaa oli joukko allani suunnattomasti paisunut, ne olivat
mielettömiä olentoja, jotka huutaen ja ulvoen hyppivät ylös riippuvaa
miestä kohti, aivan niinkuin koirat hyppivät ruuan perään; ja vaikka
onnettoman miehen kasvot olivat siimeksessä, etten voinut niitä nähdä,
niin tuo kamala näky kuitenkin valtasi minut. Kauhistuksesta väristen
nousin seisalleni mennäkseni takaisin -- ja kuuntelin milloin hän
putoaisi. Mutta ennenkuin ennätin jaloillenikaan häikäisi leimahtava
salama silmiäni ja pistoolin laukaus kuului pimeyden läpi; voudin
ruumis suistui suin päin maahan, ja hieno savupilvi ympäröi minut.

Hän oli pettänyt vihollisensa.




Kahdeksas luku.

Trikolori.


Jälestäpäin saimme tietää että joukko syöksyi kuolleen ruumiin päälle
kuin koirat ammuttuun metsänotukseen, mutta minä olin kylliksi nähnyt.
Horjuin muutamia askeleita taaksepäin ja nojasin hetkisen uuninpiippuun
vavisten kuin nainen, tunsin pahoinvointia ja väsymystä. Aivan
yksin olin katsellut tuota hirvittävää näkyä yksinäiseltä paikalta
ja yöllisen tuulen leyhytellessä otsaani, ja se kaikki oli sielun
syvyyteen saakka minua värisyttänyt. Jos konnat silloin olisivat
syösseet päälleni, niin tuskin olisin voinut sormeakaan liikuttaa;
mutta vaikka siitä äkkipikaa heräsinkin, niin sen onnellisesti
kyllä vaikutti aivan toinen seikka. Kuulin näet takanani askelia,
ja käännyttyäni näin vierelläni neiti de St. Alais'n, hänen pienet
kasvonsa näyttivät pimeässä valkeilta.

-- Tahdotteko tulla, herra kreivi? -- kysyi hän.

Kavahdin ylös häpeissäni ja omantunnon vaivaamana. Tuota hirmunäytelmää
katsellessa olin peräti unohtanut sekä hänen että kaiken muunkin. --
Mitä nyt? kysyin.

-- Linna palaa.

Tuon sanoi hän niin rauhallisesti, niin lujalla äänellä, etten voinut
uskoa häntä, vaan ajattelin etten ollut oikein käsittänyt hänen
sanojaan, vaikka hän juuri ilmoitti sen, minkä koko ajan olin tiennyt
tapahtuvan. -- Mitä sanotte, linnako? sanoin.

-- Niin, vastasi hän yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. -- Savu
nousee ylös vaatekammion rappusista, ne kai ovat sytyttäneet itäisen
sivurakennuksen.

Kiiruhdin takaisin hänen kerallaan, mutta ennenkuin ehdimme luukulle,
jonka kautta olimme tulleet ylös, huomasin hänen totta puhuneen. Hieno,
harmaja savu, jota pimeässä tuskin voi eroittaa, nousi luukun aukosta.
Kun tulimme sinne, seisoivat naiset luukun ympärillä savua katsellen;
mutta sillä välin kun silmäilin ympärilleni hämmästyneenä ja aprikoiden
mitä nyt tekisimme, hälveni joukko vähitellen ja minä jäin neidin
kanssa kahden seisomaan savun ääreen, joka yhä sakeni ja musteni.

Vähää ennen, juuri paettuamme huoneista alhaalla, luulin olevani
kyllin rohkea tätä vaaraa vastustamaan; kaikki tuntui minusta silloin
paremmalta, kuin että pedot noissa komeissa, painostavalla lemulla
täytetyissä huoneissa hyökkäisivät päällemme. Mutta nyt näytti
hetkellisesti suurin vaara pahimmalta. -- Meidän täytyy ottaa pois
tiilikivet ja auaista toinen luukku! Se on ainoa keino. Tulkaa, neiti!

-- Toiset ovat jo puuhassa, vastasi hän.

Silloin huomasin mihin naiset ja palvelijat olivat joutuneet. Toisen
luukun ääressä ne jo kiireesti raivasivat pois sinne panemamme
tiilikivet. Silmänräpäyksessä minäkin puutuin työhön.

-- Neiti, tulkaa, tulkaa, huusin. Luultavasti nuo roistot parhaallaan
ryöstävät tuolla alhaalla ja me voimme kenties vielä paeta. Tämä on
kaikessa tapauksessa kumminkin ainoa pelastuskeino.

Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että Gargoufin kohtalo yhä vielä
kauhistutti ja liikutti minua, ja kun neiti ei heti vastannut käännyin
pikaisesti. Ihmeekseni oli hän kadonnut. Vallitsevassa pimeydessä ei
kahdentoista jalan päähän voinut mitään nähdä, nyt savukin leveni
kaikkialle. Hän ei kuitenkaan voinut kaukana olla, koska hän juuri
oli ollut vierelläni. Poistuin jonkun askeleen päähän ja silloin
huomasinkin jo hänet. Hän oli polvillaan erään savupiipun luona ja
peitti kasvojaan käsillä. Hajallaan oleva tukka peitti osaksi hänen
valkeaa pukuansa.

Sillä hetkellä ei ollut otollista osottaa pelkoa ja sentähden puutuin
pikaisesti hänen käsivarteensa. -- Neiti, sanoin, -- emme saa
silmänräpäystäkään viivytellä! Tul-kaa, luukku on jo auki.

Hän katsoi minuun ja hänen kasvojensa kalpeus lauhdutti suuttumustani.
-- Minä en voi, sanoi hän matalalla äänellä. -- Hyvästi, herra kreivi!

-- Te ette tule? huusin.

-- En, herra. Pelastakaa itsenne, vastasi hän rauhallisesti ja
vakavasti. Ja hän katsoi minuun kädet yhä ristissä, ikäänkuin hän
odottaen vain minun poistumistani olisi halunnut jatkaa rukouksiaan.

Minä hämmästyin.

-- Mutta, neiti! huusin tuijottaen valkoseen olentoon, jota pimeässä,
jota äkilliset valonvälähdykset ilmaan viskatuista palavista esineistä
valaisivat, tuskin uskoi maan asukkaaksi. -- Mutta, neiti, te ette
käsitä, ettei tämä ole lastenleikkiä. Tänne jääminen on sama kuin
kuolema, kuolema! Talo allamme on tulessa. Kohta katto, jolla seisomme,
romahtaa alas, ja silloin --

-- Sekin on parempi, vastasi hän naisellisella arvokkaisuudella, joka
hänessä oli eleille herännyt tällä vaaran hetkellä, vaikka hän vielä
oli melkein lapsi. Sekin on parempi, kuin että langeta noiden käsiin.
Minä olen yksi de St. Alais, ja minä voin kuolla, jatkoi hän lujalla
äänellä. Mutta noiden käsiin minä en tahdo joutua. Pelastakaa itsenne,
herra kreivi. Menkää nyt, minä rukoilen puolestanne.

-- Ja minä teidän puolestanne, vastasin liikutettuna. -- Jos te jäätte,
niin minäkin jään.

Hetken hän levottomasti katsoi minuun. Sitten hän hitaasti nousi.
Naiset ja palvelijat olivat kadonneet, luukku oli vielä auki eikä
ketään vielä näkynyt. Katto oli siis vielä vallassamme. Näin hänen
kauhistuvan silmäillessään ympärilleen, minä sieppasin hänet syliini
-- hän oli kevyt kuin lapsi -- ja riensin luukulle. Hän huudahti ja
koetti riuhtaista irti, sitä lujemmin painoin häntä rintaani vasten
ja kiiruhdin eteenpäin. Luukusta veivät tikapuut alas; pitelin häntä
toisella kädelläni ja hapuilin alas tikapuita myöten ja saavuin aivan
pimeään käytävään. Sen toisessa päässä huomasin kuitenkin tulenvaloa,
sitä kohti suuntasin askeleeni; huuleni koskettivat hänen tukkaansa
ja hänen kasvonsa lepäsivät rinnallani. Hän ei enää vastustellut
ja kohta tulin portaiden päähän. Ne näyttivät olevan palvelijain
käyttämät, sillä ne olivat paljaat ja kapeat, ja seinät olivat kalkitut
ja likaiset. Täällä ei huomannut mitään merkkejä tulipalosta, eikä
savukaan ollut tänne tunkeutunut; mutta rappusten puolitiessä makasi
yhdellä portaalla kaatunut vaan vielä palava kynttilä, ikäänkuin joku
juuri olisi sen siihen pudottanut. Ja alhaalta kuului kauhea melu,
käheitä huutoja, ulvontaa, kirouksia ja naurunrähäkkää. Pysähdyin
hetkeksi kuuntelemaan. Neiti kohottautui hiukan sylissäni.

-- Laskekaa alas minut, herra kreivi, kuiskasi hän.

-- Tahdotteko siis seurata minua?

-- Tahdon totella teitä.

Minä laskin hänet käytävän lattialle portaiden läheisyyteen ja kysyin
kuiskaavalla äänellä mihin ovi, joka oli portaiden juurella, johti.

-- Kyökkiin, vastasi hän.

-- Jospa minulla olisi joku kauhtana, mihin teidät käärisin, sanoin
minä, -- niin luulenpa että pääsisimme ulos tätä tietä. Ne eivät etsi
meitä. Nyt ne parhaallaan ryöstävät ja juovat.

-- Tahdotteko ottaa kynttilän? kuiskasi hän vavisten. Näistä huoneista
kyllä voimme löytää jotakin. Menin hiljaa rappusia alas, otin kynttilän
ja palasin sen kanssa. Kun tulin takaisin hänen luokseen, ja katseemme
yhtyivät, niin hänen kasvoilleen levisi punastus, aivan kuin aamun koi
vähitellen leviää harmaan yöllisen taivaan yli. Eikä se kadonnutkaan.
Hämillään ja peljästyneenä hän katsoi lattiaan ja kääntyi pois minusta.
Olimme kahden kesken, ja luultavasti hän silloin ensikerran sinä yönä
muisti hajallaan olevan tukkansa ja järjestämättömän pukunsa -- muisti
olevansa nainen ja että minä olin mies.

Nyt ei juuri ollut sovelias aika ajatella senlaista, nyt kun ovi
portaiden juurelta milloin hyvään voi aueta ja joukko raakoja, veren
ja ryöstön himoisia roistoja sieltä syöstä ylös. Mutta hänen katseensa
ja liikkeensä lämmitti sydäntäni ja kiihoitti vertani enemmän kuin
ennen milloinkaan. Samassa palautui rohkeutenikin ja teki voimani
kaksinkertaiseksi. Tunsin voivani portaita puollustaa satoja jopa
tuhansiakin vastaan niin kauvan kuin hän seisoi ylimmällä portaalla.
Ennen kaikkia ihmettelin sitä, kuinka juuri vähää ennen olin voinut
kantaa häntä käsivarsillani, kuinka olin voinut nojata hänen päätään
rintaani vasten ja tuntea hänen tukkansa huuliani koskettavan mitään
vaikutusta siitä tuntematta! En milloinkaan enää voisi rauhallisesti
kantaa häntä niin. Tulin tähän vakuutukseen, seisoessani siinä hänen
vierellään portaiden päässä, kuunnellen muka meteliä tuolla alhaalla,
että hän saisi aikaa rauhoittua.

Mutta kohtapa aloinkin todenperästä kuunnella, sillä melu kyökissä,
jonka kautta meidän piti kulkea, yltyi; samalla tunsin myös palavan
puun ja savun hajua, josta arvasin että se sivurakennus, jossa
me olimme, oli syttynyt tuleen. Aivan takanamme oli eräs ovi ja
käytävässä, jonka kautta olimme tulleet, oli niitä useampiakin.
Pistin kynttilän neidin käteen ja pyysin hänen mennä etsimään niistä
huoneista, joihin nuo ovet veivät.

-- Kai sieltä joku viitta tahi muu vaate löytynee, sanoin kiivaasti.
Emme saa aikaa hukata. Jos tahdotte mennä etsimään, niin minä --

Enempää en ennättänyt sanoa; sillä ovi tuolla alhaalla aukeni ja
eräs mies alkoi kavuta rappusia myöten ylös harpaten pari porrasta
kerrallaan. Toisessa kädessä hänellä oli kynttilä ja toisessa
rautasalpa; kova äänen rähäkkä kuului avonaisesta ovesta.

Mies ilmestyi niin äkkiä, ettemme ehtineet paikalta liikahtaa,
silmäilin salaa neitiä, joka seisoi kuin kivettyneenä, kynttilä
tuskin pysyi hänellä kädessä. Sitten sieppasin kynttilän häneltä ja
sammutin sen sekä otin sen pois rautaisesta jalasta; sitä kädessäni
pidellen odotin sitten miestä tulevaksi. Miekkani olin jättänyt toiseen
sivurakennukseen, niin ettei minulla ollut mitään muuta asetta; mutta
kun portaat olivat jyrkät ja kapeat, niin se kenties riittäisikin. Jos
mies tuli yksin voisin ehkä kynttiläjalallakin tulla toimeen.

Pitäen kynttilää korkealla edessään astui hän nopeasti portaita ylös
ja oli kohta neljän, viiden portaan päässä meistä. Silloin hän äkkiä
kompastui ja kaatui kiroten silmälleen. Kynttilä hänen kädessään sammui
ja kaikki olimme pilkkoisen pimeässä!

Vaistomaisesti puutuin neidin käteen estääkseni häntä huutamasta;
sitten seisoimme liikkumattomina kuin patsaat, tuskin uskalsimme
hengittääkään. Mies, joka oli meitä niin lähellä ja kumminkin meistä
aivan tietämätön, nousi kiroten pystyyn; ja hetkellisen kauhean
jännityksen perästä kun luulin hänen kynttilää haparoivan, alkoi hän
hapuilla takaisin alas. Ne olivat sulkeneet oven tuolla alhaalla, eikä
hän heti lukkoa löytänyt. Vihdoin hän sen löysi ja avasi oven. Silloin
astuin askeleen taaksepäin ja avoimesta ovesta tunkevan melun suojassa
työnsin neidin takanamme olevaan suojaan, lukitsin oven ja asetuin
kuuntelemaan.

Luuloittelin kuulevani hänen sydämensä sykkivän. Itseltäni sen
kyllä kuulin. Tässä huoneessa olimme hetkellisesti turvatut. Mutta
kuinka pimeässä löytäisimme hänelle sopivaa valepukua, ja miten
pääsisimme kyökin läpi? Aloin melkein katua että olimme lähteneet
porraskäytävästä. Olimme pilkkosen pimeässä, emme voineet eroittaa
mitään huoneessa, jossa vallitsi aivan ummehtunut ilma ja rottain haju;
mutta juuri sen huomattuani tunsin, että palavasta puusta johtuvan
savun haju, joka luultavasti meidän kera tunki huoneesen, muuttui
yhä väkevämmäksi ja voitti huoneen hajun. Jo aloimme kuulla tulenkin
räiskettä. Rohkeuteni horjui.

-- Neiti, sanoin hiljaa. Pitelin häntä yhä kädestä.

-- Mitä, herra? vastasi hän heikosti. Luulin hänen kumartuvan puoleeni.

-- Onko tässä huoneessa ikkunoita?

-- Ikkunaluukut ovat kai suljetut, mutisi hän.

Ajatellen, että kun tie kyökin kautta oli suljettu, meidän pitäisi
koettaa paeta ikkunasta, ja otin askeleen eteenpäin niitä ehtiäkseni.
Tahdoin päästää hänen kätensä paremmin voidakseni hapuilla pimeässä
huoneessa; mutta ihmeekseni hän puuttui kiinni minuun eikä tahtonut
laskea minua irti. Sitten kuulin hänen huokaavan ikäänkuin
pyörtymäisillään ja hän kaatui raskaasti minua vasten.

-- Rohkeutta, neiti, rohkeutta! sanoin säikähtyneenä.

-- Oi, minua niin kovasti peloittaa! huokaili hän korvaani. Minua
kovasti peloittaa! Pelastakaa minut, pelastakaa minut!

Tähän asti oli hän ollut niin urhoollinen, että tuo muutos minua
suuresti kummastutti, minä kun en tiennyt että uljaimmankin naisen
rohkeus on yhtäläistä laatua. Mutta minulla ei ollut aikaa arvella.
Hänen ruumiinsa, joka nojautui käsivarteeni, tuntui yhä raskaammalta,
ja rajusti sykkivällä sydämellä ajattelin apua, mietin mielessäni
pelastavaa ajatusta. Mutta kaikki oli pimeyttä vain. En enää muistanut
missä ovikaan oli, josta olimme tulleet sisään. Turhaan vaivasin
silmiäni huomatakseni valonsädettä, mikä ilmaisisi ikkunoiden
olopaikkaa. Olin yksin hänen kanssaan ja aivan avuton, emme voineet
takaisinkaan palata ja liekit lähestyivät. Tunsin hänen päänsä vaipuvan
alas ja silloin ymmärsin hänen pyörtyneen; pimeässä en voinut muuta
tehdä kuin tukea häntä ja kuunnella eikö mies palaisi tahi mitään muuta
tapahtuisi.

Minusta tuntui, ettei pitkään, pitkään aikaan mitään tapahtunut. Mutta
sitten kova kolina ilmoitti minulle, että ovi portaiden juurella taas
avattiin ja puukenkäin kopinaa kuului portaissa. Nyt arvasin missä
ovikin oli, varovasti laskin neidin lattialle oven läheisyyteen ja
asetuin kynnykselle odottamaan mitä tuleman piti. Yhä pitelin kädessäni
kynttiläjalkaa; olin epätoivossa.

Sykkivällä sydämellä kuulin askelten lähestyvän; sitten ne pysähtyivät
ja minä kohotin asettani. Hetken perästä kuulin tutun äänen käskyjä
jakavan ja ilonhuudahduksella viskasin oven auki ja seisoin heidän
edessään -- seisoin heidän edessään niinkuin sitten kertoivat, enemmän
aaveen kuin ihmisen näköisenä. Niitä oli neljä miestä ja eellimäisenä
tuli isä Benoit.

Tuo hyväsydäminen pappi lankesi kaulaani ja suuteli minua. -- Te ette
ole haavoittunut? huusi hän.

-- En, vastasin väsyneesti. Te tulitte siis?

-- Niin, vastasi hän. -- Ja Jumalan kiitos, aivan aikanaan pelastamaan
teitä! Mutta entä neiti de St. Alais? jatkoi hän kiivaasti ja katsoen
minuun ikäänkuin epäillen olinko järjilläni. -- Tiedättekö mitään
hänestä?

Sanaa sanomatta käännyin ja menin takaisin huoneesen. Hän seurasi minua
kynttilä kädessään, ja toiset kolme, joista Buton oli yksi, tulivat
perästä. Ne olivat vain raakoja talonpoikia, mutta se näky, joka
kohtasi heitä, sai heidät peräytymään. Neiti makasi siinä, johon olin
hänet jättänyt, tumma tukka ympärillään, hänen lapselliset kasvonsa
olivat rauhalliset ja kalpeat kuin kuolleen ja puoleksi avoimet silmät
katsoivat kattoon. Minä tuijotin häneen melkein liikutuksetta, olinhan
tänä yönä niin paljon kokenut. Mutta pappi kiljasi kovasti.

-- Hyvä Jumala! sanoi hän nyyhkyttäen. Ovatko ne tappaneet hänen?

-- Ei, vastasin. -- Hän on vain pyörtynyt. Jos täällä olisi yhtään
naista --

-- Täällä ei ole ketään naista, johon voisin luottaa, mutisi hän.
Hän käski jonkun miehistään mennä vettä hakemaan, ja lisäsi muutamia
sanoja, joita en kuullut.

Mies palasi kohta; isä Benoit käski häntä tovereineen syrjään, sitten
kostutti hän pyörtyneen huulia vedellä ja pirskoitti sitä hiukan hänen
kasvoilleenkin; kaiken sen hän teki suurella kiireellä, joka minua
kummastutti, kunnes huomasin että savu alkoi täyttää huoneen, ja kun
menin ovelle, näin käytävän päässä liekkien punaisen valon, ja kuulin
etäältä sortuvain kivien ja hirsien jyskettä. Silloin ymmärsin miesten
käytöksen ja kuiskasin isä Benoit'lle, että minä kantaisin neidin ulos.

-- Täällä hän ei koskaan virkoa, sanoin nyyhkyttäen. -- Hän tukehtuu
ellemme saa häntä ulos raittiisen ilmaan.

Puhuessani tunki sakea savu käytävän läpi, antaen tukea sanoilleni.

-- Niin, poikani, vastasi pappi hitaasti, sen minäkin kyllä uskon,
mutta --

-- Mutta mitä? huusin.

-- Emmehän voi tänne jäädä!

-- Oletteko lähettänyt sanan Cahors'iin?

-- Olen, vastasin. Onko markiisi tullut?

-- Ei ole; ja niinkuin näette, herra kreivi, on minulla vain nämä neljä
miestä, selitti pappi. -- Jos olisin viipynyt useampia hankkimaan,
olisin myöhästynyt. Enkä nyt ymmärrä mitä näillä voin toimittaa.
Useimmat noista kurjista, jotka ovat kaikkeen tähän onnettomuuteen
syypäät, ovat nyt juovuksissa. Toiset ovat muukalaisia, ja --

-- Mutta minä luulin -- minä luulin kaiken jo olevan ohitse, huusin
kummastuneena.

-- Ei, sanoi hän vakavasti. Kovan toran perästä antoivat he meille
tietä; minä ja myöskin Buton tuolla on valiokunnan jäsen. Mutta kun he
saavat nähdä teidät ja etenkin neiti de St. Alais'n -- niin en tiedä,
ystäväni, mitä he voivat tehdä?

-- Mutta, hyvä Jumala, huusin. -- Varmaan he eivät rohkene --

-- Älkää peljätkö, herra kreivi, eivät he rohkene!

Nuo sanat kuuluivat savun seasta. Se oli Buton, joko ne lausui.
Puhuessaan astui hän askeleen eteenpäin; hänen vankat karvaiset
käsivartensa olivat kyynäspäihin asti paljaat, ja kädessä heilutti hän
raskasta rautasalpaa. -- On kuitenkin eräs asia, joka teidän tulee
tehdä, sanoi hän.

-- Mikä sitten?

-- Teidän pitää rintaanne kiinnittää trikolori. Siihen he eivät uskalla
kajota.

Tuon hän lausui jonkinlaisella vilpittömällä ylpeydellä, joka silloin
oli minulle ymmärtämätöntä. Nyt sen paremmin käsitän. Ei se enää
seuraavana aamunakaan ollut arvoitus minulle, vaikka se yhä tuntui
minusta ihmeelliseltä.

Pappi ihastui Buton'in keksinnöstä. -- Hyvä, sanoi hän. Buton arvasi
asian paikalleen. Trikoloria he kunnioittavat.

Ja ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa, oli hän kauhtanastaan irroittanut
suuren rusetin ja kiinnittänyt sen rintaani.

-- Nyt on teidän vuoronne, Buton, sanoi hän ottaen sepältä rusetin,
joka ei muutoin ollut hienointa lajia, ja kiinnitti sen neidin
vasemmalle olkapäälle. -- Kas nyt, sanoi hän sen tehtyään kiihkeästi.
-- Nostakaa nyt ylös hänet, herra kreivi. Joutukaa, muutoin tukehdumme
savuun. Buton ja minä menemme edellä ja ystävämme tulevat perästä.

Kun nostin neidin syliini, alkoi hän vähitellen huoaten ja nyyhkyttäen
tointua. Meitä kaikkia yskitti savu, joka käytävässä jo oli melkein
tukehduttava. Jos olisimme vielä minuutinkaan viipyneet, olisimme
tuskin sen läpi päässeet, sillä liekit jo nuolivat lähintä ovea ja
ojensivat ahnaita kieliään meitäkin kohti. Nyt kiiruhdimme niin pian
kuin taisimme ja toinen toistaan auttaen portaita alas; lukittu ovi
hetken esti meitä, mutta iloksemme tulimme sen auettua sikin sokin
kyökkiin, jossa pysähdyimme hengästyneinä ja kirventelevin silmin.

Se oli linnan suuri kyökki, jossa niin monta loistavaa juhlaa oli
valmistettu; olin neidin puolesta iloinen, että hänen kasvonsa
lepäsivät rintaani vasten, niin ettei hänen nyt tarvinnut sitä nähdä.
Liedellä leimusi tuli, jota ylläpidettiin rasvalla ja silavalla ja
paistinkääntäjällä sen edessä riippui paistien asemesta kolme koiran
ruumista, joista leveni palavan lihan haju. Ne olivat markiisin kolme
lemmikkikoiraa, jotka pelkästä ilkeydestä tapettiin. Niiden alla
lattialla, jossa oli särkyneitä pullon palasia, juoksi viiniä virtana,
josta saarten tavoin kohosi rikottuja huonekaluja ja viiniastia kasoja.
Kapinalliset olivat särkeneet kaikki, mitä eivät voineet mukaansa
ottaa; nytkin seisoi eräässä nurkassa nainen täyttämässä esiliinaansa
suoloilla, joita hän otti suuresta tallatusta suolakasasta, ja kolme,
neljä miestä seisoi rikotun kaapin edessä riistämässä sieltä mitä
suinkin otettavaa oli. Suurin osa kapinallisista oli lähtenyt ulos
pihalle, kuulimme kuinka he huusivat ilosta nähdessään liekit ja kuinka
he riemuitsivat kun joku uuninpiippu kaatui tahi kun joku ikkuna
särkyi, ja kuinka he tuleen viskasivat jokaisen elävän olennon, joka
onnettomuudekseen sattui heidän käsiinsä.

Kun ryöstäjät huomasivat meidät, luimivat he karsain katsein ulos kuin
sudet, joita saaliilta pois hätyytellään. Ne kai kertoivat uutisen
ulkona; sillä kun hetken aikaa seisoimme lattialla, taukosi melu siellä
ja sitä seuraava hiljaisuus kesti vielä kun ovella näyttäydyimme.

Palavan linnan valossa oli näkyala edessämme valoisa kuin päivällä; se
valaisi kapinallisten hurjat, kiihoittuneet kasvot, ja pirstalekasat,
jotka todistivat niiden raivoa. Mutta ensi hetkellä he eivät meitä
nähneet, me kun olimme muurin varjossa, ja vasta astuttuamme muutamia
askeleita eteenpäin ulos varjosta, ryntäsi roistojoukko kuin
irtilasketut verikoirat kauheasti kiljuen vastaamme. Heidän matalat
otsansa, pörröiset päänsä ja puolialastomat, savuiset ja veriset
ruumiinsa olivat enemmän villipetojen kuin ihmisten kaltaiset, ja
petojen tavalla he hampaitaan kiristäen ja muristen lähenivät meitä;
edellä olijat eivät enää voineet puhua, vaan jälkijoukosta kuului
huuto: 'Kuolema sortajille!' joka, sekaantuen tulen pauhinaan,
rohkeintakin pelästytti.

Jos seuralaisemme silmänräpäyksenkään ajan olisivat empineet, niin
olisi kohtalomme ollut varma, mutta he seisoivat rauhallisina ja
liikkumattomina, ja heidän ankaran, vakavan katseensa edessä väistyivät
kaikki paitsi yksi ainoa -- väistyivät muristen ja vaatien vertamme.
Yksi ainoa mies vain astui askeleen eteenpäin ja ojensi puukkoaan minua
kohti. Mutta Buton kohotti samassa rauta-aseensa ja huutaen jymisevällä
äänellä: 'Kunnia trikolorille!' löi hän miehen kuoliaaksi ja astui
ruumiin yli.

Vielä kerran huusi hän jylisevällä äänellä: Kunniaa trikolorille! ja
tai'an tavalla nuo sanat vaikuttivat. Roistojoukko totteli, peräytyi,
vetäysi syrjään, tylsästi tuijottaen minuun ja kannettavaani.

-- Kunniaa trikolorille, huusi nyt myöskin isä Benoit kohottaen kättään
ja tehden ristinmerkin. Silmänräpäyksessä tekivät kaikki samoin ja
melkein ennenkuin ennätin muutosta huomatakaan, työnsivät nuo samat
ihmiset, jotka edellisenä hetkenä vaativat vertamme, toisiaan syrjään,
yhdellä suulla huutaen: Väistykää, väistykää trikolorin edestä!

Tuossa kunnioituksessa, jota nuo raa'at roistot osoittivat yhdelle
sanalle, yhdelle rusetille, yhdelle aatteelle, oli jotakin ihmeellistä
ja liikuttavaa. Sen vaikutusta en koskaan unhoita. Mutta tällä hetkellä
olin tuskin tietoinen siitä. Kaikki oli minusta vain unennäköä.
Kompastuen taakkani kanssa, astuin kuin unessa kävijä roistojoukon
läpi, noiden eläimellisten kasvojen sivu, pitkin lehtokujannetta
porttia kohti. Siellä isä Benoit tahtoi ottaa neidin sylistäni, mutta
minä en halunnut häntä luotani laskea.

-- Saux'on! Saux'on! huusin kuumeentapaisella innolla; ja sitten --
tuskin itsekään tiesin miten se tapahtui -- löysin itseni hevosen
seljässä ja neidin edessäni satulassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä
olimme matkalla Saux'on valaistuina palavan linnan liekeiltä.




Yhdeksäs luku.

Kapinan jälkeisenä aamuna.


Päästyämme tienristeykseen asetti isä Benoit viisaasti kyllä sinne
kaksi miestä odottamaan Cahors'ista tulevaa apua, ja sille ilmoittamaan
neiti de St. Alais'n pelastuksesta; ja emme olleet ratsastaneet
kuudetta osaa peninkulmastakaan ennenkuin takanamme kuuluva kavioiden
kopina ilmoitti apujoukon lähestymistä. Aloin nyt tointua yöllisten
kauheain tapahtumain vaikuttamasta huumauksesta, ja seisautin hevoseni
antaakseni taakkani markiisi de St. Alais'lle, jos hän tahtoisi hänet
huostaansa ottaa.

Mutta hän ei ollutkaan lähestyvien joukossa. Johtajana oli Louis, ja
seurassaan oli hänellä vain kuusi tahi seitsemän palvelijaa, vanha
herra de Gontaut, toinen Harincourt'in veljeksistä ja eräs vieras
herra. Hevoiset läähättivät ja hiki valui niistä virtana; miesten
silmät kiiluivat tappelun himosta. Ei yksikään heistä ihmetellyt
että neiti istui edessäni satulassa, vaan kiireimmittäin kiitettyään
Jumalaa hänen pelastuksestaan kysyivät kaikki innokkaasti miten paljon
kapinallisia talonpoikia oli.

-- Noin satamäärä, vastasin. -- Minun arvostellessani. Mutta missä on
markiisi?

-- Sananne saapuessa hän ei ollut vielä palannut.

-- Teitä ei juuri ole monta, sanoin.

-- Louis'n huulilta kuului kirous. En voinut saada useampia kokoon,
vastasi hän. Yht'aikaa teidän sananne kanssa tuli tieto että
Marignac'in talo oli syttynyt tuleen, jolloin hän kahdentoista
miehen kera kiiruhti sinne. Monet muut pelkäsivät samaa kohtaloa ja
ratsastivat kiiruummittain kotiaan. Kaikki näyttävät vain, lisäsi hän
katkerasti, ensi kädessä ajattelevan vain itseään. Kaikki muut paitsi
ystäväni tässä.

Herra de Gontaut rupesi kerskailemaan, mutta hengästynyt kun oli,
täytyi hänen heti vaieta ettei tukehtuisi. -- Kun kauneus on vaarassa,
läähätti hän. Mies parka tuskin jaksoi pysytellä hevosen seljässä.

-- Totta kai seuraatte mukana Saux'on? kysyin, kun he käänsivät
hevosensa, niistä kohoavat hikihöyryt häämöittivät pimeässä.

-- Ei! vastasi Louis uudelleen kiroten; enkä minä ensinkään sitä
ihmetellyt ettei hänen tavallinen iloinen mielialansa ollut
entisellään. -- Nyt tahi ei milloinkaan! Jos voimme heidät työstä
tavata niin --

Loppua en kuullut. Kavioiden kopina, kun he hevosiaan kannustaen
ratsastivat pois, estivät hänen sanojaan kuulumasta. Silmänräpäyksessä
ne olivat viidenkymmenen askeleen päässä; kaikki paitsi yksi, joka
käänsi hevosensa ja ratsasti luokseni. Se oli muukalainen, ainoa
joukosta, jota en tuntenut.

-- Miten ne ovat varustetut? kysyi hän.

-- Niillä on ainakin _yksi_ pyssy, vastasin uteliaasti katsellen
häntä. Ja nyt jo luultavasti useampiakin. Useimmilla oli keihäitä ja
heinätaikkoja.

-- Ja luultavasti johtajakin?

-- Petit Jean, St. Alais'n seppä, jakoi käskyjä.

-- Kiitän teitä, herra kreivi, sanoi hän sotilaan tavalla tervehtien.
Sitten kannusti hän hevostaan ja ratsasti toisten jälkeen.

Minun oli mahdoton auttaa heitä ja sitä paitsi hartaasti toivoin mitä
pikemmin saavani naisellista hoitoa neidille, joka makasi sylissäni
kuin kuollut. Niin pian kuin pieni ratsujoukko poistui, jatkoimme
siis matkaamme, isä Benoit ja minä aivan äänetönnä ja miettiväisinä,
toiset alinomaa puhellen. Neidin pää lepäsi oikealla olallani. Voin
kuulla hänen sydämensä heikon tykytyksen, ja hiljaa ratsastaissamme
pimeässä yössä oli minulla kyllin aikaa ajatella monta asiaa: hänen
osoittamaansa rohkeutta, tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä -- tuo
hento luostarissa kasvanut olento, joka neljätoista päivää sitten
ei uskaltanut minulle sanaakaan sanoa; ja vihdoin hänen naisellista
heikkouttaan, joka minua miellytti ja joka vihdoinkin voitti hänen
varovaisuutensa, saattoi hänen laskemaan kätensä kaulaani ja toi hänen
huutonsa kuuluvilleni. Hänen tukkansa hieno lemu ympäröi minua; minä
halusin suudella hänen puoleksi peitettyä päätään. Mutta jos kuluneena
yönä olin oppinut häntä rakastamaan, olin enemmän vielä oppinut häntä
kunnioittamaan; ja sentähden hillitsin haluni ja pitelin häntä vielä
varovaisemmin sylissäni pakoittaen mieleeni muita asioita kunnes saisin
jättää hänet muiden huostaan.

Jos se ei helppoa ollut, niin ei siihen suinkaan syynä ollut
ajatusaineiden puute. Koko taivas takanamme punoitti palosta;
jälestämme kuului hurjan roistojoukon kiljunta; monasti matkallamme
hiipi epäiltäviä olentoja sivutsemme pimeässä ja pakenivat ikäänkuin
yhtyäkseen kapinallisiin. Isä Benoit luuli näkevänsä toisen tulipalon
jonkun peninkulman päässä idässä päin; ja sen perästä mitä tänä yönä
oli tapahtunut, en olisi ihmetellyt, jos edessämme olisi näkyneet
liekit Soux'nkin palosta.

Siitä surusta säästyin kumminkin. Sitä vastoin tuli koko kyläjistö
meille vastaan ja saattoi meidät ilohuudoilla portilta ylös linnaan,
jossa neiti kynttilöiden valossa ja syvän äänettömyyden ja jännityksen
vallitessa nostettiin alas satulastani ja kannettiin ylös linnaan.
Naiset, jotka tunkeilivat ovella, kumartuivat eteenpäin seuratakseen
häntä silmillään; mutta ei kukaan seurannut häntä samoilla tunteilla
kuin minä.

       *       *       *       *       *

Paljon, mikä yöllä näyttää kauniilta, muuttuu päivän valossa rumaksi;
ja moni asia, mikä tapahtuessaan tuntuu mahdolliselta, tuntu
perästäpäin ajatellessa unennäyltä ja mahdottomalta. Kun seuraavana
aamuna heräsin etehisessä suuressa tuolissa -- se oli sama tuoli,
jossa Ludvig kolmastoista kerran kertomuksen mukaan istui -- ja kolmen
tunnin rauhattoman unen perästä näin Andréen seisovan kumartuneena
puoleeni ja päiväpaisteen virtaavan ovesta ja ikkunoista, luuloittelin
yöllisiä tapahtumia, semmoisina kuin ne mielessäni olivat, ainoastaan
unennäöksi. Mutta silloin huomasin ne kaksi pistoolia, jotka olin
laskenut viereeni yöksi ja tarjottimen, jonka ääressä isä Benoit ja
minä olimme virvoituksia nauttineet ja silloin ymmärsin ettei se ollut
mikään uni, vaan täysi todellisuus. Kavahdin pystyyn.

-- Onko herra de St. Alais täällä? kysyin.

-- Ei, herra.

-- Entä herra kreivi?

-- Ei hänkään, herra.

-- Mitä ihmettä? sanoin.

-- Eikö yksikään niistä, jotka olivat matkalla St. Alais'iin, ole
tänne tullut? Minä olin näet antanut käskyn että minut aikanaan
herätettäisiin heitä vastaanottamaan.

-- Ei, herra kreivi, vastasi vanha palvelija, -- paitsi -- paitsi eräs
herra, joka oli heidän joukossaan, ja joka nyt astuskelee kirkkoherran
kanssa puutarhassa. Ja hänen tähtensä --

-- No mitä? sanoin jyrkästi, kun André, tekeytyen juron ja mahtavan
näköiseksi, vaikeni.

-- Hän ei ole sen näköinen, että hänen tähtensä kannattaisi herra
kreiviä herättää, vastasi hän ykspäisesti. -- Mutta herra kirkkoherra
tahtoi niin; tähän aikaan minusta näyttää siltä että meidän on
kumarteleminen seppiä ja kai sitten paljoa enemmän tullinkantajaa.

-- Buton on siis täällä?

-- On, herra; ja hän kävelee tuolla terassilla ikäänkuin perheen jäsen
konsanaan. En ensinkään ymmärrä mitä kaikesta tästä vihdoin tulee,
mörisi André ja koroitti ääntään nähdessään minun aikovan mennä ulos.
Mutta silloin kun herra kreivi otti pois kaularaudan, niin varsin
hyvin käsitin seuraukset. -- Niin, niin! jatkoi hän vielä korkeammalla
äänellä katsellen jälkeeni tarjotin kädessä. -- Minä tiesin mitä
tuleman piti! Minä tiesin mitä tuleman piti!

Ja jos minä en niin täydellisesti olisi joutunut pois tavallisesta
ajatussuunnastani, niin totisesti se minusta itsestänikin olisi ollut
jotakin eriskummallista, että nuo kolme miestä tuolla terassilla
kävelivät rinnakkain. Ne astuskelivat edestakaisin; isä Benoit astui
keskessä kädet selän takana ja katse maahan kääntyneenä. Hänen toisella
sivullaan käveli tuo vankka, kömpelö Buton, likaisessa mekossaan;
ja toisella taas edellisenä yönä näkemäni muukalainen, joka oli
pulska, keski-ikäinen mies, hän oli erinomaisen siististi puettu,
jalassa oli metsästyssaappaat ja kupeella miekka. Koska muistin hänen
olleen Louis'n seurassa, ihmetytti minua että hän kantoi trikoloria;
sen kumminkin unhotin kiihkossani saada tietää toisten kohtalosta.
Tuhlaamatta aikaa turhiin seremoniioihin kysyin häneltä sitä heti.

-- Ne karkasivat kapinallisten kimppuun, menettivät yhden miehen ja
lyötiin takaisin, vastasi hän sotilaan lyhyellä tavalla.

-- Entä herra kreivi?

-- Hän ei haavoittunut. Hän palasi Cahors'iin kutsumaan kokoon lisää
väkeä. Ja kun neuvoni näyttivät tarpeettomilta, niin lähdin tänne.

Hän puhui kaunistelematta ja vilpittömästi ja aivan kuin vertaiselleen,
enkä oikein tiennyt oliko hän taikka eikö hän ollut aatelista sukua.
Kun isä Benoit huomasi neuvottomuuteni, kiiruhti hän vierasta
esittämään.

-- Tässä, herra kreivi, on herra kapteeni Hugues, joka viimeksi
on palvellut ameriikkalaisessa armeijassa. Hän on valiokunnalle
palvelustaan tarjonnut.

-- Harjoittaakseni ja johtaakseni niitä miehiä, joita Cahors'issa
järjestyksen ylläpitämiseksi pestataan jos sitten suvaitsette sitä
maasotaväeksi tahi muuksi nimittää, selitti kapteeni, ennenkuin oikein
pääsin selville siitä, miten kirkkoherran sanat käsittäisin.

Olinpa tuosta hiukan ihmeissäni. En käsittänyt tuota miestä, joka
näytti niin vilkkaalta, nerokkaalta ja käytännölliseltä ja jonka
taskusta pistoolin suu pisti esille.

-- Olette palvellut hänen majesteettinsa armeijassa? kysyin vihdoin
voittaakseni ajatusaikaa.

-- En ole, vastasi hän. Siinä armeijassa, jossa olen palvellut, ei
voi arvoasteita saavuttaa, ellei kilvessään kanna niin ja niin monta
neliötä. Olen palvellut kenraali Washington'ia.

-- Mutta näinhän teidät viime yönä herra de St Alais'n seurassa?

-- Niin, miksi ei, herra kreivi? vastasi hän suorasti. Kuulin että
olivat sytyttäneet erään linnan tuleen. Juuri silloin olin sinne
saapunut ja tarjosin heti herra kreiville palvelustani. Mutta heillä ei
ollut minkäänlaista järjestystä eivätkä tahtoneet neuvoja kuunnella.

-- Vai niin, sanoin, -- mutta nuo toimet tuntuvat minusta liiallisilta.
Te tiedätte --

-- Herra de Marignac'in linna sytytettiin viime yönä, sanoi isä Benoit
hiljaa.

-- Todellako?

-- Ja pelkään että saamme kuulla vielä useammistakin tulipaloista.
Luulen että meidän, herra kreivi, täytyy katsoa todellisuutta silmiin.

-- Nyt ei ole kysymys ajattelemisesta eikä katsomisesta, vaan nyt tulee
toimia, keskeytti häntä kapteeni tuimasti. -- Meillä on pitkä kesäinen
päivä edessämme, mutta ellemme illalla vielä ole mitään aikaan saaneet,
niin valkenee huomenna Quercy'lle murheitten päivä.

-- Onhan meillä kuninkaan sotaväki, sanoin minä.

-- Se kieltäytyy käskyjä tottelemasta. Ja semmoinen sotaväki on
pahempaa kuin kokonaan kelpaamaton.

-- Entä sitten upseerit?

-- Niihin voi kyllä luottaa, mutta kansa vihaa heitä. St. Louis'in
ritari vaikuttaa roistoväkeen samoin kuin punainen vaate härkään.
Minä takaan että heillä on kyllin tekemistä pidättäessään sotamiehiä
kasarmeissa.

Hänen tuttavallisuutensa ja kiivautensa suututti minua; mutta en
kuitenkaan voinut puhua samaan tapaan kuin eilen. Silloin tuo puhe
Buton'in kuunnellessa olisi minusta tuntunut herjaavalta. Mutta tänään
näyttäytyi sama asia aivan erilaisessa valossa. Ja sitä paitsi tuo
muukalainen oli peräti toinen mies kuin Doury; syyt, jotka toista
vakuuttaisivat, eivät toisesta mitään merkitseisi. Minä oivalsin sen,
ja avuttomassa tilassani kysyin isä Benoit'lta mitä hän halusi.

Hän ei vastannut. Se oli kapteeni, joka sanoi:

-- Me haluamme että yhdytte valiokuntaan.

-- Eilen oli puhe siitä asiasta, vastasin jyrkästi.

-- En voi tehdä sitä. Isä Benoit saa selittää sen asian teille.

-- Minä en halua isä Benoit'n vastausta, kiisti kapteeni. -- Tahdon
kuulla sen itseltänne, herra kreivi.

-- Minä vastasin eilen ja kieltäydyin, sanoin ylpeästi.

-- Eilen ei ole tänään, vastasi hän. Herra de Alais'n linna seisoi
eilen, mutta tänään se on suitsuavana rauniona. Samalla tavalla
herra de Marignac'in. Eilen oli paljon vielä arvelun alaista. Tänään
tosiasiat puhuvat. Eräiden tuntien epäröiminen voi matkaan saattaa sen,
että koko maakunta päästä toiseen on liekkien vallassa.

Tuota en voinut kieltää; mutta samalla oli yksi asia, jota en
myöskään voinut tehdä, nimittäin että uudelleen muuttaa mielipidettä.
Juhlallisesti kiinnitettyäni valkoisen kokardin rintaani rouva de St.
Alais'n salongissa en uudelleen voinut kääntyä ahdistavan vihollisen
puolelle. En uudelleen voinut sanastani luopua.

-- Se on minulle mahdotonta -- peräti mahdotonta asemassani, sopersin
vihdoin hämilläni ja sekavasti. -- Miksi juuri minun luokseni tulette?
Miksi ette käänny jonkun muun puoleen? Onhan pari sataa muuta, joitten
nimet --

-- Eivät ensinkään meitä hyödytä, keskeytti kapteeni äreästi, -- kun
sitä vastoin teidän nimenne rauhoittaisi pelkureita, toisi puolellemme
monen maltillisen miehen eikä alhaista kansaa yllyttäisi. Suokaa
minun puhua vilpittömästi kanssanne, herra kreivi, jatkoi hän. --
Tarvitsen apuanne. Minä vastaan asiasta, mutta tyhjän tähden en tahdo
mitään alttiiksi panna; ja minusta on parempi että minulle tarjottu
tehtävä on niin hyvin ylhäisten kuin alhaistenkin suosima. Jos annatte
nimenne valiokunnalle, niin minä vastaanotan siltä tarjotun tehtävän.
Epäilemättä voisin kolmannen säädyn nimessä Quercy'ssä harjoittaa
poliisivaltaa, mutta minä mieluummin hirttäisin, teurastaisin ja
mestaisin jokaisen kolmen säädyn nimessä.

-- On niitä muita --

-- Unhoitatte että toimeni on niin hyvin Cahorsin roistokansan, kuin
niiden mielettömien houkkioiden kurissa pitäminen, jotka uskovat
maailman lopun lähestyvän, vastasi hän kärsimättömästi. -- Ja ne
toiset, joista puhutte --

-- Eivät ole kelvollisia, keskeytti isä Benoit sävyisästi ja hänen
ystävälliset, lempeät silmänsä katsoivat hartaasti minuun. Hänen
puhuessaan leyhytteli raitis aamutuuli hänen kauhtanansa liepeitä, niin
että laiha vartalo näkyi. Hän piteli kädessään hattua suojatakseen
kasvojaan auringolta. Tiesin että hän niinkuin minäkin taisteli
sisällistä taistelua, ja että hän sekä halusi että ei halunnut että
minä myöntyisin. Tuo tieto antoi minulle voimaa voittaa kiusaus.

-- Se on mahdotonta, sanoin.

-- Mutta minkä tähden? Pääsin vastaamatta, sillä kun katsoin linnan
porttiin päin, niin näin että André juuri viimeistä sanaa lausuttaissa
astui ulos herra de St. Alais'n seuraamana. Se tapa millä tuo vanha
palvelija huusi: -- Herra markiisi de St. Alais pyytää herra kreiviä
puhutella! suututti minua, se kun ilmaisi hillittyä voitoniloa, mutta
herra de St. Alais ei mitenkään ilmaissut sitä huomanneensa. Hän
lähestyi iloisen ja hilpeän näköisenä ja tervehti minua ystävällisesti
ja iloisesti. Ensin luulin melkein ettei hän tiennyt mitään yöllisistä
tapahtumista, mutta hänen ensimäiset sanansa kumosivat epäilykseni.

-- Herra kreivi, sanoi hän hilpeästi ja miellyttävästi, olemme
teille suuressa kiitollisuuden velassa. Tärkeitten asiain takia
täytyi minun eilen illalla viipyä poissa; ja veljeni olisi kuulon
mukaan myöhästynyt, jos hän niin vähällä väellä olisi mitään voinut
toimittaakaan. Tullessani linnan läpi kohtasin neidin, joka antoi
minulle tietoja tapahtumasta.

-- Onko hän jo lähtenyt huoneestaan? kysyin kummastuen. Toiset kolme
miestä olivat vetäytyneet vähän syrjään, niin että voimme puhua
häiriytymättä.

-- On, vastasi hän hymyillen kummastukselleni. Ja minä voin vakuuttaa
teitä, herra kreivi, että hän puhui niin kauniisti teistä kun konsaan
nuori tyttö uskaltaa nuoresta miehestä puhua. Muutoin äitini tulee
lausumaan teille perheemme yhteiset kiitokset paremmin kuin mitä minä
voin.

Mutisin muutamia kohteliaita sanoja vastaukseksi, mutta totta puhuen
en oikein tiennyt mitä sanoinkaan. Herra de St. Alais käyttäytyi niin
peräti toisin kun olin odottanut; hän oli niin luontevan rauhallinen
ja iloinen, eikä näkynyt jälkeäkään kiivaasta suuttumuksesta, jota
luonnollisesti olisi odottanut henkilöltä, joka juuri vähää ennen oli
saanut kuulla kotinsa ryöstöstä ja hävityksestä sekä palvelijansa
murhasta, että aivan hämmästyin. Hän oli puettu yhtä maukkaasti
ja huolellisesti kuin tavallisestikin, vaikka minulla oli syytä
uskoa hänen valvoneen koko yön; ja vaikka hirmutyöt St. Alais'n
ja Marignac'in luona olivat hänen rohkeimmille ennustuksilleen
ristiriidassa, niin hän ei osoittanut vähintäkään suuttumusta.

Tuo kaikki kovasti hämmästytti minua, mutta kuitenkin täytyi minun
sanoa jotakin. Lausuin toivovani ettei yölliset tapahtumat olisi
neitiin mitenkään turmiollisesti vaikuttaneet.

-- Ei laisinkaan! vastasi hän. -- Me St. Alais't emme ole sokurista
tehdyt. Ja yön levättyä -- mutta suokaa anteeksi, olen ehkä estänyt
teitä. Ja ensi kerran katsoi hän seuralaisiini.

-- Ennen kaikkia, herra markiisi, olette isä Benoit'lle ja Buton'ille
tässä kiitollisuuden velassa, sanoin.

-- Sillä ilman heidän avuttaan --

-- Niin kyllä, keskeytti hän kylmästi. Kuulinhan siitä.

-- Mutta te kai ette ole kaikkea kuullut? huudahdin minä.

-- Luulenpa kuulleeni, sanoi hän. Sitten jatkoi hän yhä katsoen toisiin
vaikka hän puhuikin minulle: -- Suokaa minun, herra kreivi, kertoa
teille opettavainen taru. Oli kerran mies, joka kadehti naapuriaan
tälle kun tuli parempi viljavuosi kuin hänelle itselleen. Ja eräänä
yönä hän kaikessa salaisuudessa ja vähitellen -- ei kerralla, hyvät
herrat, vaan aivan vähitellen -- johti naapurinsa pelloille vettä
virrasta, jonka rannalla kumpaisenkin maakartano oli. Hän onnistui niin
hyvin, että vesi kohta peitti ei ainoastaan tou'ot, vaan se uhkasi
lopulta hukuttaa sekä naapurin, että hänen omat viljansa ja vihdoin
hänen itsensäkin! Liian myöhään huomattuaan mielettömyytensä -- mutta
mitä pidätte tarinastani, herra kirkkoherra?

-- Se ei minua liikuta, vastasi isä Benoit koettaen hymyillä.

-- Minä en ole yhdenkään ihmisen palvelija, sanoi orja kerskaillen,
vastasi markiisi kohteliaasti vaan ivallisesti.

-- Hävetkää, hävetkää, herra markiisi! huudahdin minä, sillä
kärsivällisyyteni alkoi loppua. Olenhan sanonut teille että paitsi
herra kirkkoherraa ja seppää olisimme sekä neiti että minä --

-- Ja minä olen sanonut Teille, keskeytti hän häijysti hymyillen, --
mitä minä siitä ajattelen, herra kreivi! Siinä kaikki.

-- Mutta ettekö sitten tiedä mitä on tapahtunut? jatkoin hänen
vääryydestään vihastuneena. Te ette tiedä, ette voi tietää, että
kun Benoit ja hänen seuralaisensa saapuivat, olimme neidin kanssa
epätoivoisessa tilassa? Että he henkensä uhalla pelastivat meidät?
Ja vihdoin että trikolorin avulla pelastuimme, kapinalliset kun
kunnioittivat sitä, eikä omain voimaimme ponnistuksilla.

-- Senkin minä tiedän, vastasi hän synkistyviä katsein. Tahdon heti
ottaa sen puheeksi. Mutta uskallanko ensin kysyä teiltä jotakin, herra
kreivi? Onko kenties arveluni oikea, että nämä herrat ovat luonanne
lähetystönä -- suokaa anteeksi jos ei nimitys ole aivan oikea --
kunnia-arvoisen valiokunnan yleistä turvallisuutta varten asiamiehinä?

Minä nyökäytin päätäni. -- Ja voin ehkä onnitella heitä vastauksenne
johdosta?

-- Sitä ette voi! vastasin tyytyväisenä. Tämä herra -- sanoin osottaen
kapteeni Huguestä -- on heidän puolestaan esittänyt eräitä ehdoituksia
ja perusteita.

-- Mutta hän ei ole esittänyt syvintä syytä, keskeytti kapteeni
kumartaen. Minä huomaan ja tekin, herra kreivi, tulette huomaamaan sen
olevan olemassa herra markiisi de St. Alais'ssa itsessään!

Markiisi tuijotti kylmästi häneen. -- Olen teille suuresti kiitollinen,
sanoi hän ylenkatseellisesti. Pian saanen pitemmältä jutella kanssanne.
Nyt puhelen ainoastaan herra kreivin kanssa. Ja hän kääntyi jatkamaan
puhettaan kanssani.

-- Nämä herrat ovat lähetystönä luonanne.

-- Voinko olla vakuutettu siitä että te ette ole suostunut heidän
esityksiin?

-- Täydellisesti! vastasin minä. -- Mutta siitä ei seuraa etten tuntisi
heitä kohtaan luonnollista kiitollisuutta.

-- Vai niin! sanoi hän. Sitten kääntyi hän ja sanoi luontevasti: --
Näen palvelianne tuolla. Suvaitsetteko että kutsun häntä?

-- Tietysti.

-- Hän viittasi Andrélle, joka seisoi meitä katsellen oven aukossa. Hän
kiiruhti markiisin luo.

Herra de St. Alais kääntyi uudelleen minuun. -- Suostumuksellanne?

Kumarsin ihmetellen.

-- Kuulkaa, ystäväni, menkää neiti de St. Alais'n luo. Hän on
etehisessä. Pyytäkää häntä tulemaan luoksemme tänne.

André kääntyi ylpeän näköisenä lähtemään. Odotimme kummastuneina.
Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Teki mieleni silmäyksellä neuvotella
isä Benoit'n kanssa mutta en uskaltanut, ettei markiisi, joka
selittämättömällä hymyllä kiinnitti katseensa minuun, pitäisi sitä
heikkouden merkkinä. Niin seisoimme kunnes neiti näyttäytyi ovella ja
hetkisen arveltuaan astui ulos terassille ja arasti lähestyi meitä.

Hänellä oli päällään niin kuin luulen äitini entinen puku; se oli
hänelle liian pitkä mutta minusta se vaatetti häntä erinomaisen hyvin.
Hänellä oli huivi hartioilla ja toinen irrallaan päässä, puuteroimaton
löyhään sidottu tukka valui kutrina alas korville ja kaulalle. Puvun
miellyttävää vaikutusta lisäsi kasvoille leviävä puna, kun hän tuli
luoksemme suojaten kädellä silmiään auringolta. En ollut nähnyt häntä
sitten kuin vaimo nosti hänet alas satulasta; ja kun nyt näin hänen
raittiissa aamuilmassa kävelevän terassilla, oli hän mielestäni kuin
jumalatar. Ihmettelin että olin voinut laskea hänet luotani. Ja
minussa syttyi hurja halu veljensä uhalla temmata hänet pois tästä
puoluetaistelujen ja valtiollisten rettelöiden kauheasta mellakasta.

Mutta kun hän ei katsahtanutkaan minuun, niin rohkeuteni katosi. Hän
katsoi ainoastaan markiisiin ja läheni häntä kuin magnetin vetämänä.

-- Neiti, sanoi hän vakavasti, -- olen kuullut että teidän on
pelastuksestanne viime yönä kiittäminen erästä tunnusmerkkiä, jota
näen teidän vieläkin kantavan. Sitä tunnusmerkkiä ei yksikään hänen
majesteettinsa alamainen voi kunnialla kantaa. Tahdotteko tehdä hyvin ja
paikalla ottaa se pois?

Vuoroin kalveten ja punastuen katsoi neiti rukoilevasti meihin. --
Mitä, herra? mutisi hän, ikäänkuin ymmärtämättä hänen sanojaan.

-- Luulisin puhuneeni kyllin selvästi, sanoi hän. -- Olkaa hyvä ja
ottakaa merkki pois olaltanne.

Markiisin jyrkästi nuhteleva ääni sai hänet tuskasta vavahtamaan ja
hetken aikaa hän epäili; näytti ikäänkuin kyyneleet olisivat pyrkineet
tunkeutumaan hänen silmiinsä. Mutta sitten hän totellen veljensä
käskyä alkoi vapisevin käsin irroittaa trikoloria, jonka palvelijat --
luultavasti hänen tietämättään -- olivat muuttaneet hänen yöllisestä
puvustaan siihen, jota hän nyt kantoi. Siinä kului häneltä kotvasen
aikaa ja minä tunsin suuttumukseni yltyvän. Mutta minä en uskaltanut
astua väliin ja toiset katselivat kohtausta vakavin silmin.

-- Kiitos, sanoi markiisi de St. Alais, kun neidille vihdoin onnistui
irroittaa rusetti. -- Minä tiedän, neiti, että te olette oikea de St.
Alais, ja että ennemmin kuolette kuin uskottomuuden kautta tahdotte
henkenne pelastaa. Heittäkää nyt rusetti maahan ja tallatkaa se.

Hän vavahti taas. Ja luulenpa että me kaikkikin niin teimme. Tiedän
että astuin askeleen eteenpäin ja olisin astunut väliin, ellei markiisi
olisi kättään kohottanut. Mutta eihän minulla tässä ollut mitään
oikeuksia; olimmehan vain katsojia, neidin ainoastaan tuli toimia.
Silmänräpäyksen ajan seisoi hän siinä hengittämättä ja liikkumatta
tuijottaen veljeensä; ja yhä vaan häneen katsoen nosti hän vihdoin
huoaten kätensä koneellisesti ja antoi rusetin pudota maahan.

-- Tallatkaa se! sanoi markiisi säälittä.

Hän vapisi; hänen lapselliset kasvonsa muuttuivat kalman kalpeaksi,
mutta hän ei liikahtanut.

-- Tallatkaa se! sanoi hän uudelleen.

Ja kääntämättä katsettaan alas oikasi hän jalkansa ja kosketti sillä
trikoloria.




Kymmenes luku.

Kaksi leiriä.


-- Kiitos, neiti, nyt voitte mennä, sanoi hän. Mutta käsky oli
tarpeeton, sillä teon tehtyään kääntyi hänen sisarensa pois meistä,
ja ennenkuin markiisi ennätti sanaakaan sanoa, oli hän jo tuskan
valtaamana kiiruhtanut takaisin linnaan, hän kätki kasvonsa käsiin ja
hänen hoikka vartalonsa vapisi ankarista nyyhkytyksistä, jotka kesäinen
tuuli kantoi kuuluvillemme.

Tuo näky kiihoitti minua raivoon, mutta suurella vaivalla sain itseni
hillityksi. Tahdoin kuunnella markiisia loppuun saakka.

Mutta hän ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään tekonsa vaikutusta. --
Nyt, hyvät herrat, sanoi hän hiukan kalpeana, -- saan kiittää teitä
kärsivällisyydestänne. Nyt tiedätte mitä minä ajattelen trikoloristanne
ja palveluksistanne. En minä eikä kukaan omaisistani koskaan tule
etsimään suojaa sen tunnusmerkin turvissa! Minä en hiero sovintoa
salamurhaajain kanssa.

Astuin askeleen eteenpäin, sillä nyt en enää jaksanut itseäni hillitä.
-- Ja minulla, huusin, -- myöskin minulla on jotakin sanottavaa. Äsken
en trikoloria vastaanottanut. Minä en välittänyt niistä ehdotuksista,
joita minulle tarjottiin. Olin päättänyt parempaa tietoani vastaan
puolustaa teitä ja säätyläisiäni. Minä kuuluin teidän puolueesenne,
vaikka en luota siihen, ja te olisitte voinut liittää minut siihen.
Mutta tämä herra on oikeassa! Teissä itsessänne on suurin syy itseänne
vastaan. Ja näin minä teen! Näin minä teen! huudahdin kiihkeästi. --
Katsokaa, herra markiisi, ja tietäkää että se on omaa työtänne!

Näillä sanoilla otin ylös rusetin, jonka neiti oli tallannut, ja
kiinnitin sen vapisevin sormin rintaani.

Markiisi kumarsi ivallisesti hymyillen. -- Kokardi on pian vaihetettu,
sanoi hän. Mutta minä näin että hän oli tuhkanharmaana kiukusta ja että
hän mielellään olisi lyönyt minua tuon tappion takia.

-- Te tarkoitatte, sanoin kiivaasti, -- että minua on huokea käännyttää?

-- Aivan niinkuin itse suvaitsette sen ymmärtää, herra kreivi, sain
vastaukseksi.

Toiset kolme olivat vähän väistyneet -- osoittaen tyytymättömyyttä
-- ja jättäen meidät vastakkain seisomaan; samalla paikalla, jossa
nyt seisoimme, olimme kolme viikkoa sitten seisoneet illalla ennen
markiisin äidin vastaanottoa. Yhä vielä mielettömänä vihasta neidin
takia ja tahtoen loukata markiisia, muistutin häntä siitä ja hänen
silloisista ennustuksistaan, jotka niin vähän olivat toteutuneet.

Hän keskeytti minut heti. -- Niin vähän toteutuneet? sanoi hän
tuimasti. -- Niin kyllä, herra kreivi, mutta mistä syystä? Siitä syystä
että ne, joitten tulisi auttaa minua, että ne, joitten Ranskanmaan
yhdestä päästä toiseen tulisi kuningasta tukea, ovat kaltaisianne --
huikentelevia raukkoja, jotka eivät itsekään tiedä mitä tahtovat! Siitä
syystä että Ranskan aatelismiehet ovat osoittaneet olevansa tomppeleita
ja pelkureita, nimensä häväisijöitä! Niin, jatkoi hän katkerasti,
-- siitä syystä että te, herra de Saux, ja vertaisenne tänään ovat yhden
asian puolella ja huomenna toisen, yhtenä päivänä huudatte parannuksia,
toisena järjestystä.

Minun, oli mahdoton saada sanaakaan suustani puolustukseksi, ja kun
vihani alkoi haihtua, niin tuijotin vaan kummastuneena häneen. Hän
huomasi sen ja käytti hyväkseen satunnaista äänettömyyttäni. -- Mutta
olkoon jo kylliksi puhuttu siitä asiasta, sanoi hän arvokkaalla
äänellä, joka suututti minua koska se oli hän eikä minä, joka oli
pahasti käyttäytynyt. -- Olkoon kylliksi siitä asiasta. Niin kauan kuin
vaan oli mahdollista, koetin minä voittaa teidät puolellemme, herra
kreivi; ja yhä edelleenkin minä tunnustan ja tulen olemaan viimeinen
kieltämään sitä kiitollisuuden velkaa, jossa viime öisten tapausten
perästä olemme teille. Mutta todellista toveruutta ei koskaan voi olla
olemassa niiden välillä, jotka kantavat tuota -- hän osoitti trikoloria
rinnallani -- ja niiden, jotka meidän tavallamme kuningasta palvelevat.
Suonette kai siis anteeksi minulle, jos jätän teille jäähyväiset ja
viivyttelemättä vien sisareni pois talosta, jossa hänen läsnäoloaan
voitaisiin väärin käsittää, niinkuin minunkin läsnäoloni, sen perästä
mitä on tapahtunut, täytyy tuntua teistä vastenmieliseltä.

Ja uudelleen kumarrettuaan meni hän edelläni linnaan, johon minä
äänetönnä ja tuntien sydämessäni jäätävää kylmyyttä seurasin häntä.
Etehisessä ei ollut muita kuin André, joka askaroitsi vastapäätä
olevan oven luona; mutta lehtokujanteella linnan tuolla puolen näin
hevosen seljässä kolme, neljä palvelijaa, jotka markiisia odottivat,
ja vähän etempänä näin kolme henkilöä ratsastavan porttia kohti. Ensi
silmäyksellä jo huomasin, että etumainen ratsastaja oli neiti de St.
Alais ja että hän istui satulassaan kumartuneena ikään kuin itkisi hän
vielä. Ja vihan vimmassa käännyin herra de St. Alais'n puoleen.

Mutta hän katseli minua tavalla semmoisella, että sanat jäivät
sanomatta. Hän rykäsi kuivasti ja sanoi: -- Vai niin! Näen että
neiti itsekin jo on huomannut parhaaksi lähteä tästä talosta. Siinä
tapauksessa ehkä suvaitsette että minä hänen puolestaan lausun teille
kiitokset ja jäähyväiset.

Näillä sanoilla hän kumarsi ja kääntyi menemään. Hänen jalkansa oli jo
satulan jalustalla, kun minä hiljaa lausuin hänen nimensä.

Hän kääntyi ja sanoi: -- Suokaa anteeksi! Halusitteko --

Viittasin palvelijoita vetäytymään syrjään. Olin sekä vihastunut että
häpeissäni.

-- Herra, sanoin, minulla on vielä jotakin sanottavaa teille. Tämä ei
lopeta kaikkia suhteita neidin ja minun välillä. Sillä neiti --

-- Älkäämme puhuko hänestä! huudahti hän.

-- Minä en tiedä hänen tunteitaan, jatkoin yksipäisyydessäni
välittämättä hänen sanoistaan, -- ja yhtä vähän tunnen hänen
ajatuksiaan minusta. Mutta mitä minuun itseeni tulee, herra de St.
Alais, niin sanon suoraan, että minä rakastan häntä ja ettei tämä
tunteeni koskaan tule horjumaan jos sitä tahi tätä kokardia kannan.
Siis --

-- Tahdon sanoa teille vaan yhden asian, kiljasi hän ja nosti kätensä
pidättääkseen minua.

Väistin häntä ja hengitin syvään. -- Ja mikä se olisi? kysyin.

-- Että kositte kuin porvari! vastasi hän hävyttömästi nauraen. --
Tahi kuin hullu englantilainen! Ja kun neiti de St. Alais ei ole
mikään leipurin tytär, jota tällä tavalla voi kosia, niin ovat sananne
solvaavat. Joko tämä riittää, herra kreivi, vai pitääkö minun jatkaa?

-- Se ei riitä estämään minua päätöstäni toteuttamasta, vastasin minä.
-- Te unhoitatte että minä viime yönä kannoin neidin sylissäni tänne.
Mutta minä en sitä unhoita, eikä hänkään sitä unhoita. Suhteemme ei
enää ole sama kuin ennen, herra markiisi.

-- Te olette pelastanut hänen henkensä ja vaaditte nyt siitä syystä
hänen elämänsä omaisuudeksenne! sanoi hän ivallisesti. -- Onhan se
jaloa ja aatelismiehelle sopivaa!

-- Sitä minä en vaadi! vastasin kiivaasti. -- Mutta minä olen pitänyt
häntä sylissäni, hänen päänsä on levännyt rinnallani, ja te ette voi
kumpaakaan saada tekemättömäksi. Tästä lähtien on minulla oikeus pyrkiä
saamaan häntä omakseni, ja se on minulle onnistuva.

-- Se ei onnistu teille niin kauan kuin minä elän! vastasi hän
kiivaasti. -- Minä vannon, että niin totta kuin hän tallasi tuon
rusetin -- käskystäni, käskystäni, herra! -- niin totta hän myös tallaa
teidän rakkautenne. Tästä päivästä lähtien voitte etsiä puolisoa
vertaistenne joukosta; neiti de St. Alais ei ole teitä varten.

Vapisin vihasta. -- Te tiedätte, herra, etten voi tapella kanssanne!
sanoin minä.

-- Enkä minä teidän kanssanne. Sen minä tiedän. Ja sentähden,
jatkoi hän hetkellisen äänettömyyden perästä hilpeästi ja entiseen
kohteliaasen tapaansa, -- tahdon paeta teitä. Hyvästi, herra kreivi --
en sano näkemiin asti, sillä arvelen ettemme tästä lähtien niin aivan
usein tule toisiamme tapaamaan.

En saanut sanaa suustani vastaukseksi; hän käänsi hevosensa ja
ratsasti pois. Neiti seurueineen oli aikaa sitten kadonnut näkyvistä
ja markiisin palvelijat, totellen viittaustani, olivat portin
läheisyydessä. Huomasin hänen ryhtinsä kun hän siinä ratsasti
pähkinäpuiden lehvien alla, joiden läpi auringon säteet vain heikosti
pääsivät tunkemaan; alakuloisena ja onnettomana kun olin, täytyi minun
ihmetellä hänen komeaa ryhtiään ja miellyttävää luontevuuttaan.

Varmaan hän omisti suurta luonteen lujuutta. Hänellä oli sitä voimaa,
jota hänen vertaisiltaan puuttui, ja hänessä oli sitä niin kosolta,
että minusta nyt, siinä seisoessani tuijottamassa hänen jälkeensä,
omat sanani tuntuivat turhilta ja mielettömiltä ja se päätös, jonka
hänelle vasten silmiä viskasin, aivan lapselliselta. Ja hän taisi
sentään ollakin oikeassa; tuota kosimistapaa, johon rakkaudelta ja
vihan raivolta soaistuna olin antanut hetkellisen yllytyksen itseäni
vietellä, ei Ranskassa pidetty tavallisena eikä soveliaana, eikä se
olisi minullekaan mieleistä ollut jos joku minun sisareni suhteen olisi
siten menetellyt. Miksi sitten olin loukannut neiti de St. Alais'ta ja
saattanut itseni moitteen alaiseksi?

Kaiken tämän takia tunsin itseni peräti onnettomaksi kun käännyin
mennäkseni takaisin linnaan. Mutta siellä silmäni heti sattuivat
pistooleihin, jotka vielä olivat etehisen pöydällä, ja tunteitteni
äkkiä muuttuessa muistin nyt, että muittenkin asiat olivat
epäjärjestyksessä; että Alais'n ja Marignac'in linnat olivat
poroläjinä, että minä viime yönä olin pelastanut neiti de St. Alais'n
hengenvaarasta, että pähkinäpuukujanteen pitkien, kylmäin varjojen
takana ja tämän kesäisen päivän rauhallisuuden takana oli Quercy, oli
kuohuva, levoton Ranska -- kokonainen maailma mielettömiä talonpoikia
ja peljästyneitä kaupunkilaisia, ja sotaväkeä, joka ei _tahtonut_
taistella ja aatelismiehiä, jotka eivät _uskaltaneet_ sitä tehdä.

Ja silloin ajattelin: Eläköön trikolori! Arpa on heitetty! Menin
suoraan linnan läpi etsiäkseni isä Benoit'ta ja hänen seuralaisiaan
aikoen yhdistää kohtaloni heihin ja palatakseni heidän kanssaan. Mutta
terassi oli tyhjänä, eikä heitä näkynyt missään. Palvelijoistakaan
en löytänyt muita kun André'n, joka tuli vastaani juron näköisenä ja
synkästi rypistetyllä otsalla. Kysyin häneltä kirkkoherraa.

-- Hän on mennyt matkaansa, herra kreivi.

-- Entä Buton?

-- Hän myöskin. Ja muutoin puolet palvelijoistakin.

-- Ovatko hekin menneet? huudahdin. -- Ja minne?

-- Kylään lörpöttelemään, vastasi hän äreästi. -- Joka rengillehän nyt
jo uutisia kerrotaan ja sitten ne omin lupinsa juoksevat naapureihin
niitä levittämään. Luulenpa maailman olevan aivan mullin mallin.
Olisi jo aika hänen majesteettinsa kuninkaan ryhtyä tehokkaisiin
toimenpiteisiin.

-- Eikö herra kirkkoherra jättänyt mitään sanaa minulle?

Vanha palvelija epäröi. -- Kyllä, sanoi hän vihdoin vastahakoisesti. --
Hän sanoi, että jos herra kreivi suvaitsisi olla kotona iltapäivään,
niin saisitte sanomia häneltä.

-- Mutta pitihän hänen mennä Cahors'iin?, sanoin. -- Ei hän tule tänään
takaisin?

-- Hän meni pienen lehtokujanteen kautta alas kylään, vastasi André
ykspäisesti. -- En kuullut mitään Cahors'ista.

-- Mene sitten heti alas kylään, sanoin, -- ja tiedustele onko hän
mennyt Cahors'iin.

Vanha palvelija meni muristen matkaansa, ja minä jäin yksin terassille.
Tänä kauniina kesäaamuna vallitsi linnan ympäristössä erinomainen
rauhallisuus. Istuin kivipenkille ja aloin mielessäni miettiä viime
öisiä tapahtumia; elävästi nyt muistin seikkoja, joita niiden
tapahtuessa tuskin huomasin, ja nyt kauhistuin niitä julmuuksia, jotka
tapahtuessaan tuskin liikuttivatkaan minua. Vähitellen kuitenkin
mielestäni haihtuivat nuo asiat, jotka saivat vereni kiehumaan ja aloin
ajatella neitiä. Näin hänet taas istuvan edessäni satulassa ja miten
hän itkien painoi päätään rintaani vasten. Lämpimässä ilmassa surisivat
mehiläiset, kyyhkyslakassa kuhersivat kyyhkyset, puut edessäni
puistossa muodostivat lehtokujanteen, ja lehvät kaarsivat hänen päänsä
yli, ja häntä ajatellen uuvuin uneen.

Siihen nähden miten edellisen yön olin viettänyt, ei se kumma
ollutkaan. Mutta kun herätessäni päivä jo oli puolessa tulin sangen
levottomaksi. Kavahdin pystyyn ja silmäillen epäilevästi ympärilleni
huomasin Andrén hiipivän pois pitkin linnan muuria. Huusin häntä ja
kysyin miksi hän oli antanut minun nukkua niin kauan.

-- Luulin että olitte väsynyt, herra, mutisi hän ja räpäytti silmiään
päiväpaisteessa. -- Eihän herra kreivi ole mikään talonpoika, että te
ette saisi nukkua milloin teitä haluttaa.

-- Eikö herra kirkkoherra ole tullut takaisin?

-- Ei herra.

-- Mitä tietä hän meni?

Hän mainitsi erään kylän linnan lähellä ja sanoi sitten että
päivällinen oli pöydällä.

Minun oli nälkä, enkä silloin sen enempää kysynyt vaan menin sisään
ja istuin pöytään. Kun nousin siitä oli kello jo lähellä kahta. Kun
isä Benoit millä hetkellä hyvään voi tulla, annoin satuloida hevoseni
ollakseni heti valmis lähtemään, ja kun olin liian levoton ollakseni
kotisalla, ratsastin alas kylään. Täällä oli kaikki sekasorrossa.
Kolmeneljättä osaa asukkaista oli mennyt St. Alais'n linnan raunioita
katselemaan; ja jäljelle jääneet ajattelivat kaikkea muuta paitsi
tavallisia askareitaan, ne seisoivat ryhmissä ovilla, teiden
risteyksissä ja hautausmaan portilla puhellen viime yön tapauksista.
Yksi kysyi minulta arastellen, oliko se totta että kuningas oli
jättänyt koko maan talonpojille; toinen lisättäisiinkö heille veroa;
joku kolmas oli vieläkin typerämpi. Mutta en missään huomannut
puuttuvaa kunnioitusta ja ani harvat eivät iloaan ilmoittaneet siitä,
että minä onnellisesti olin pelastunut roistoin käsistä. Mutta kun
lähestyin eri ryhmiä, näytti tuttavimpien kasvoille ilmaantuvan
odotuksen, arkuuden ja epäluulon ilme. Silloin en tuota ymmärtänyt
enkä tuntenut pelkoa. Mutta nyt, kun on liian myöhäistä, tiedän sen
olleen yhteiskunnallisen myrkyn merkkejä, joka laajalti levenneenä teki
kuolettavaa työtään.

Mutta kaikki tiedusteluni kirkkoherrasta olivat turhat; yksi sanoi
hänen olevan siellä, toinen täällä ja kolmas sanoi hänen menneen
Cahors'iin, ja vihdoin palasin linnaan levottomana ja huolestuneena. En
halunnut enää jättää linnaa näkyvistäni, vaan käyskentelin tuntikaudet
lehtokujanteella puiden suojassa, milloin kuunnellen portilta,
milloin katsellen tietä pitkin. Tuli ilta ja tuli yö; ja uskaltamatta
lähteä hiljaisesta linnasta odottelin yhä vaan kirkkoherraa, ja
kiusasin itseäni arveluilla mitä mahdollisesti maailmassa ympärilläni
tapahtuisi. Ajan levoton hengetär oli saanut minut valtoihinsa; se
ajatus, että minä olin pakoitettu olemaan jouten täällä, kun muualla
oltiin täydessä työssä, teki minut onnettomaksi ja saattoi minut
häpeämään. Ja kun André vihdoin tuli kutsumaan minua illalliselle,
kirosin häntä; ja heti syötyäni nousin linnan katolle, josta yön
pimeydessä toivoin näkeväni jonkun etäisen tulipalon.

Mutta en nähnyt mitään, eikä kirkkoherrakaan tullut; ja unettoman yön
perästä istuin seitsemän aikana aamulla satulassa matkalla Cahors'iin.
André kun valitti pahoinvointia, niin otin vain Gil'en mukaani. St.
Alais'ta ympäröivät seudut näyttivät aivan autioilta, mutta puolen
peninkulman päässä mäkien tuolla puolen, tapasin joukon talonpoikia,
jotka uuraasti kulkivat eteenpäin. Kysyin mihin heillä oli matka ja
minkätähden eivät pelloillaan työskennelleet.

-- Olemme matkalla Cahors'iin aseita hankkimaan, sain vastaukseksi.

-- Aseita hankkimaan! Kenen kanssa sitte aijotte tapella?

-- Merirosvojen kanssa, herra. Ne polttavat ja murhaavat kaikkialla.
Jumalan kiitos etteivät vielä ole tänne ehtineet. Illalla jo olemme
kyllä varustetut.

-- Mitkä merirosvot? kysyin.

Mutta he eivät voineet selittää sitä; ja ihmetellen ratsastin
eteenpäin. Mutta vähän tällä puolen Cahors'ista sain eräässä pienessä
kylässä uudelleen kuulla merirosvoista. Täällä oli maalle vievä katu
suljettu ja eräs mies asetettu kirkontorniin tähystämään. Kaikki, jotka
jaloilleen kykenivät olivat menneet Cahors'iin.

-- Mistä syystä? tiedustelin.

-- Uutisia kuulemaan.

Silloin ymmärsin, ettei luulotteluni ollut minua harhaan vienyt. Koko
maailma kuohui, koko maailma oli liikkeessä. Jokainen kiiruhti uutisia
kuulemaan, aseilla varustautumaan, huolimatta siitä ettei ehkä ennen
milloinkaan ollut niitä käyttänyt, muita neuvomaan vaikka kenties
kaiken elämänsä ajan sitä ennen oli muita totellut, sanalla sanoen
tekemään kaikkia muuta paitsi tavallista työtään. Kaiken tämän nähtyäni
oli se minusta aivan luonnollista, että Cahors oli kuin suriseva
mettiäispesä, ja että Valandré-silta oli niin täpösen täynnä ihmisiä,
että vaivalla pääsin eteenpäin ja että pitkä, päivänmuonaa odottava
ihmisjono oli pitempi kuin tavallisesti ja muonaosat pienempiä.

Ei sekään minua kummastuttanut että minua, ratsastaissani katuja pitkin
trikolori rinnallani, siellä täällä eläköönhuudoilla tervehdittiin.
Huomasin myöskin, että monella oli valkeat kokardit. Muutamat niistä
tunsin, mutta useimmat olivat muukalaisia; edellisten ylenkatseelliset
silmäykset -- he kun pitivät minua luopiona -- ajoivat veren
kasvoilleni; jälkimmäisiä ihmettelin, ketä he voivat olla. Olin
mielihyvilläni saavuttuani Douryn ravintolaan, jonka katolla suuri
trikolor lippu kiilsi päiväpaisteessa, ja astuin alas hevosen seljästä.

-- Saux'n kirkkoherrako? Hän istuu valiokunnassa tuolla yläkerrassa.
Tahtooko herra kreivi hyväntahtoisesti astua sinne ylös?

Minä tein niin ja menin meluavan ihmisjoukon läpi, joka tunkeili
rappusissa ja käytävässä, he puhelivat ja viittailivat ja näyttivät
siksi päiväksi siihen asettuneen. Vihdoin pääsin tunkeutumaan joukon
läpi perille, ovi aukeni, ja kovanlainen äänenpauhina kuului minulle
vastaan astuessani huoneesen. Noin parikymmentä miestä istui suuren
soikean pöydän ääressä, muutamat nousivat ylös tullakseen vastaani,
vaan toiset jäivät paikoilleen; useat puhuivat yhtä aikaa eivätkä
vaienneet sisälleastuessani. Pöydän toisessa päässä huomasin isä
Benoit'n ja Buton'in, jotka tulivat minulle vastaan ja kapteeni
Hugues'in, joka nousi seisalleen vaan jatkoi puhettaan. Paitsi näitä
oli siellä eräitä alemmasta aatelista, jotka riemuiten tulivat minulle
vastaan, ravintoloitsija Doury, joka useat kerrat nousi seisalleen ja
taas uudelleen istuutui, pari kirkkoherraa ja muutamia muita samasta
säädystä, jotka näöltä tunsin. Melu ja hälinä oli kovaa. Mutta pian
he olivat asettaneet minut tuolille pöydän toiseen päähän, yhdellä
puolellani oli kapteeni ja toisella eräs kirjuri Cahor'ista. Melun
suojassa puhelin eräitä sanoja isä Benoit'n kanssa, joka hetken viipyi
vierelläni.

-- Te ette voinut tulla kanssamme eilen? kysyi hän hiljaa silmissään
harras katse, jonka minä yksin ymmärsin.

-- Mutta annoittehan tervehtää minua että odottaisin teitä!

-- Annoinko? Ei, päinvastoin käskin tervehtää ja kysyä tahtoisitteko
seurata meitä.

-- Niitä terveisiä en saanut. André sanoi minulle --.

-- Hm, vai André, sanoi hän hiljaa ja pudisti päätään.

-- Se veijari! Hän siis valehteli minulle. Ja --

Mutta kirkkoherra kutsuttiin nyt takaisin paikoilleen, ja samassa
useimmat puhujat vaikenivat, kaksi vain yhä saarnasi naapureilleen,
toinen yhteisliitosta ja toinen merirosvoista, jotka kaikkialla
polttivat viljat ja murhasivat kansaa.

Kun kapteeni kotvasen oli odottanut saadakseen suun vuoroa, keskeytti
hän vihdoin toisen puhujista.

-- Hiljaa herra! sanoi hän. -- Nyt ei ole aika esittää teoriioja.
Tuokaa esille todellisuutta penninkään arvosta --

-- Joka vastaisi kokonaisen markan arvoista teoriiaa! huusi kiivaasti
se, joka oli puhunut merirosvoista -- hän oli maustekauppias luulen
-- ja löi nyrkkiä pöytään.

-- Mutta nyt on paras aika muodostaa todellisuutta teoriiain mukaan!
huusi toinen. -- On aika muodostaa täydellinen järjestelmä! On aika
uudistaa maailmaa! On aika --

-- Henkiin herättää entinen juorupuhe! keskeytti hänen vastustajansa
kiivaasti. -- Merirosvoin ollessa oviemme edessä! Kun peltomme
hävitetään ja kotimme ryöstetään! Kun --

-- Herra, sanoi kapteeni minulle, -- sallitteko?

Ja saatuaan myöntävän vastauksen sanoi hän vakavalla äänellä
kiistäjille:

-- Totta puhuakseni, en enempää usko merirosvoihin kuin noihin
teoriioihinkaan.

Nyt oli maustekauppiaan vuoro huutaa: -- Kuinka? Ei uskoa, niitä kun
niitä on nähty Figeac'in ja Cajarc'in ja Rodez'in luona ja --

-- Kuka niitä on nähnyt? keskeytti kiivaasti kapteeni.

-- Sadat henget.

-- Mainitkaa yksi ainoa.

-- Onhan se yleisesti tunnettua!

-- On herra -- se on yleisesti tunnettu valhe! sanoi kapteeni
ankarasti. -- Uskokaa minua, että ne merirosvot, joitten kanssa me
olemme tekemisissä, ovat paljon lähempänä meitä. Koetetaanhan ensin
saada jotakin toimeen niiden suhteen, älkääkä saattako herra kreiviä
kuuroksi lörpötyksillänne. -- Kuulkaa! kuulkaa! huusi kirjuri.

Mutta maustekauppiaasta oli tuo puhe solvaavaa. Hän aloitti puheensa
uudelleen, ja toiset yhtyivät siihen. Harmikseni näytti siltä kun
kiista alkaisi uudelleen -- näytti siltä, että taas täytyi rauhaa
rakentaa.

Tunnustan että tuo meteli, riita ja tora, tuo kaiken tavallisen
kohteliaisuuden puute, jonka vertaista en ennen elämässäni ollut
nähnyt, teki minut hyvin alakuloiseksi. Istuin siinä aivan huumauksissa
ja hämmästyneenä, tällä hetkellä olin aivan yhtä vähäpätöinen kuin
Buton'kin. Jopa vähäpätöisempikin; sillä sillä aikaa kun minä tuijotin
ympärilleni ja kuuntelin, ihmetellen paikkaani tämän pöydän ääressä
ja näitten ihmisten joukossa, jotka kuuluivat toiseen säätyluokkaan,
ja joitten kanssa en sitä ennen ollut seurustellut -- paitsi ehkä
sattumalta jonkun kerran ravintolapöydän ääressä ja silloin oli
läsnäoloni pitänyt kaikkia tarpeellisten rajain sisällä -- oli Buton
auttanut kapteenia saamaan aikaan äänettömyyttä.

-- Tähän saakka olette te puhuneet ja ehkä nyt suotte minullekin
puhevaltaa, sanoi kapteeni tuimasti, niin pian kuin sai suunvuoroa. --
Teidän on kyllä hyvä puhua, te kun ette ole sotilaita ettekä lainkaan
ymmärrä niitä vaikeuksia, joita minun täytyy voittaa. Mutta tämän
pöydän ääressä on muita jotka ovat samassa asemassa kuin minäkin, ja ne
kyllä käsittävät minua. Järjestäkää itsenne miten hyvänsä; mutta jos
upseerit joka aamu temmataan teiltä pois niin ette pitkälle pääse.

-- Temmataanko ne pois? Ja millä tavalla? huusi kirjuri, täyttäen
ilmalla ohuet poskensa. -- Valiokunnan jäsenet --

-- Millä tavalla? keskeytti kapteeni. -- Miekan kärjellä! Te ette
ymmärrä sitä; mutta monet meistä eivät voi astua kolmeakaan askelta
ulos tästä ovesta olematta vaarassa kuulla solvauksia tahi miekkasille
vaatimusta.

-- Se on kyllä totta! huusi kaksi miestä pöydän toisesta päästä,

-- Se on totta ja enemmänkin, jatkoi kapteeni yhä kiivaammin. --
Eikä se ole satunnaista vaan se on määritelty ja järjestetty tuuma.
Ne koettavat siten kukistaa meitä. Näin tänään kadulla kolme miestä,
joista vannon, että ne olivat aatelismiehiksi puettuja miekkailun
opettajia.

-- Salamurhaajia! huusi kirjuri kerskaavasti.

-- Tuo kaikki on nyt kyllä hyvä, sanoi Hugues malttavammin. -- Mutta
mitä meidän pitää tehdä? Olemme hukassa jos emme voi kolmea askelta
astua saamatta miekkailun vaatimusta niskoillemme. Kaikki johtajamme
joutuvat ammuttaviksi.

-- Saatte olla varma siitä että kansa kostaa! sanoi kirjuri
majesteetillisesti.

Kapteeni kohautti hartioitaan. -- Kyllä kaiketi, sanoi hän.

Isä Benoit astui väliin. -- Nykyjään, sanoi hän huolestuneesti, --
kuitenkin luulen yhden keinon löytyvän. Te, herra kapteeni, sanoitte
juuri etteivät kaikki valiokunnan jäsenet ole sotilaita. Nyt tahtoisin
kysyä minkätähden kenenkään meistä täytyy tapella ja siten antaa
vastustajillemme valtti käteen?

-- Luulenpa teidän totisesti oikeassa olevan! vastasi Hugues suorasti.
Ja hän silmäili ympärilleen nähdäkseen mitä muut arvelivat. --
Minkätähden me sitä tekisimme? Minä puolestani en ainakaan halua
tapella. Olenhan osoittanut mihin kelpaan.

Syntyi hetkellinen äänettömyys, jolloin epätietoisina silmäilimme
toisiamme. -- Niin, miksi ei? sanoi vihdoin kapteeni. -- Tämä ei ole
leikkiä vaan täyttä totta. Emme enää ole omassa vallassamme, vaan kurin
alla olevia sotilaita.

-- Niin, sanoin jäykästi, kun huomasin kaikkein katsovan minuun. --
Mutta, herra kapteeni, niitä on olemassa katsantotapoja, joista kunnon
mies ei voi vapautua. Jos emme voi puolustautua solvauksia vastaan,
niin vajoomme eläinten kannalle.

-- Älkää peljätkö, herra kreivi! huusi äkkiä Buton. -- Kansa ei sitä
kärsi!

-- Ei, ei, kansa ei sitä kärsi! huudettiin nyt monelta taholta, ja
hetken aikaa kaikui huoneessa vihaisia huutoja.

-- Kaikessa tapauksessa, sanoi kapteeni vihdoin, -- tietävät nyt
kaikki olla varuillaan. Ja ken tämän perästä on kyllin kevytmielinen
antautumaan taisteluun, hän on täysin tietoinen sen kautta auttavansa
vihollista. Toivon kaikkein ymmärtävän tätä. Omasta puolestani, lisäsi
hän kuivasti naurahtaen, saavat vaikka antaa raippoja minulle. Minä en
tappele heidän kanssaan! Minä en ole mikään houkkio!




Yhdestoista luku.

Kaksintaistelu.


Helposti voinee ymmärtää miten vastenmielisesti tämä kaikki vaikutti
minuun, miten pelokkaasti katselin ympäristöä, kirjurin kalpeita,
ryppyisiä kasvoja, maustekauppiaan viekasta hymyä ja Buton'in karkeita
kasvoja, miten alakuloisella mielellä yhtäkkiä huomasin olevani
noitten miesten vertainen ja kuulin kuinka ne minua puhuttelivat
milloin törkeän hävyttömästi, milloin luikertelevan nöyrästi; ja
vihdoin miten epätoivoisena kuuntelin riitaa, jonka asettamiseksi
tarvittiin niin suuria ponnistuksia kapteenin puolelta. Onneksi kokous
pian päättyi. Puolen tunnin keskustelun perästä, jolloin tein kaikki
voitavani auttaakseni niitä harvoja, jotka asiaa ymmärsivät, hajosi
kokous; toiset menivät erityisiä tehtäviä toimittamaan, ja toiset
jäivät juoksevia asioita päättämään. Minä olin niiden joukossa,
joita pyydettiin jäämään; menin isä Benoit'in kanssa vähän syrjään
ja, koettaen tukahduttaa sitä epätoivon tunnetta, joka pyrki minua
valtaamaan, kysyin oliko hän kuullut seudussa muita levottomuuksia
tapahtuneen.

-- En ole kuullut, sanoi hän, salaa kättäni puristaen. -- Sen verran
hyvää olemme kumminkin vaikuttaneet. Sitten sanoi hän matalammalla
ja aivan toisenlaisella äänellä, joka ilmaisi miten hyvin hän
ymmärsi mielentilani: -- Oi, herra kreivi, pyrkikäämme vain rauhaa
ylläpitämään! Ryhtykäämme tärkeämpiin tehtäviin. Suojelkaamme
viattomia, tapahtukoonpa sitten mitä tahansa. Nyt aavistan paljoa
enempää kuin ennen milloinkaan. Paljon enemmän kuin luulinkaan, lienee
nyt vaarassa. Pitäytykäämme sentähden vaan --

Hän vaikeni ja kääntyi peljästyneenä äkillisestä kolinasta. Se oli
kapteeni, joka niin kiivaasti ryntäsi sisään, että pöydän ympärillä
istujat kavahtivat seisaalleen. Kapteenin kasvot olivat tulipunaiset ja
silmät säihkyivät kiukusta. Kirjuri, joka istui lähinnä ovea, kalpeni
yhä enemmän ja änkytti jotakin kysymyksen tapaista. Mutta kapteeni
kiiruhti hänen sivutsensa ylenkatseellisella silmäyksellä ja tuli
suoraa päätä minun luokseni.

-- Herra kreivi, sanoi hän kiivaasti vihasta vapisevalla äänellä, -- te
olette aatelismies. Te ymmärrätte minua. Tarvitsen apuanne.

Minä tuijotin häneen. -- Kyllä mielelläni autan. Mutta mistä on kysymys?

-- Minua on solvattu! sanoi hän viiksiään vääntäen.

-- Missä ja kuka on syyllinen?

-- Kadulla! Ja yksi noista tolloista sen teki Mutta kyllä minä häntä
opetan! Minä olen sotilas, herra, ja minä --

-- Mutta, herra kapteeni, vastasin kummastuneena. -- Lienenkö oikein
teitä käsittänyt että piti tappelua välttää? Ja luulin kuulleeni että
varsinkin te --

-- Hiljaa! Hiljaa!

-- Ennemmin tahdoitte saada selkäänne kuin antautua taisteluun.

-- Tuhat tulimaista! ärjäsi hän. -- Ettekö usko, että minä olen kunnon
mies vaikka olenkin palvellut Amerikassa enkä Ranskassa.

-- Totta kai, vastasin vaikeasti hilliten naurunhaluani. -- Mutta onhan
se vihollisen auttamista. Niinhän itsekin juuri sanoitte, ja --

-- Tahdotteko auttaa minua, vai ettekö? sain vastaukseksi. Ja kun
kirjuri koetti astua väliin, kääntyi kapteeni häntä vastaan niin
kiivaasti, että hän väistyi muutamia askeleita taaksepäin. -- Olkaa te
ääneti! ärjyi hän. -- Mitä näistä asioista ymmärrätte! te kurja, katala
--

-- Hiljaa, hiljaa, herra kapteeni, sanoin ihmeissäni hänen kiukustaan
ja peljäten siitä mahdollisesti seuraavaa toraa.

-- Tämä herra vain täyttää velvollisuuttaan, kun hän koettaa rauhoittaa
teitä. Hän on aivan oikeassa, ja --

-- Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan! Ja mitä teihin tulee
-- te siis ette halua auttaa minua?

-- Enhän ole sitä sanonut.

-- No hyvä, koska tahdotte sen tehdä niin käytän heti tilaisuutta,
sanoi hän rauhallisemmin, vaikka hän yhä vielä kirjuriin nähden oli
uhkaavan näköinen. -- Olen luvannut tulla tuonne tuomiokirkon taakse
tapaamaan erästä. Jos tahdotte osoittaa minulle sen kunnian, niin minun
täytyy pyytää teitä heti seuraamaan minua.

Huomasin puhumisen turhaksi; ja äänetönnä otin hatun lähteäkseni.
Silmänräpäyksessä olimmekin jo molemmat valmiit lähtemään. Kirjuri,
maustekauppias ja eräät muutkin kirosivat meitä ja tahtoivat pakoittaa
meitä jäämään. Isä Benoit pysyi äänetönnä ja minä jatkoin matkaani
rappusia alas ja talosta ulos. Astuttuamme ulos portista huomasi heti
että ulkonakin oli kuultu tuo tora ja meteli. Koko auringon valaisema
tori oli näet täynnä synkännäköisiä, odottavia, taajoja ihmisryhmiä.

Mutta sillä kadulla, jota myöten meidän piti mennä tullaksemme
tuomiokirkolle, näimme vain noin kolmattakymmentä herrasmiestä, joilla
kaikilla oli valkoiset kokardit, pienissä ryhmissä käyskentelevän edes
takaisin. Rahvaanjoukko tarkasteli heitä äänetönnä, mutta he eivät
näyttäneet sitä huomaavankaan. Siihen sijaan he välinpitämättömästi
puhelivat ja naureskelivat, heiluttivat kävelykeppejään, tervehtivät
toisiaan ja pysähtyivät silloin tällöin toisilleen nuuskaa tarjoomaan.
Kaikkien käytöksessä ilmeni teeskenneltyä hävyttömyyttä, jota
ihmisjoukon äänettömät ja melkein peljästyneet katseet näyttivät
oikeuttavan.

Meidän täytyi melkein tunkeilemalla mennä heidän ohitsensa, ja
tunsin punastuvani häpeästä. Useimmat noista herroista olin näet
muutamia päiviä sitten tavannut rouva de St. Alais'n luona, he olivat
nähneet minun rintaani kiinnittävän valkoisen kokardin, ja nyt he
näkivät minun kantavan toisen puolueen tuntomerkkiä; heidän pois
kääntyneistä kasvoistaan ja ylenkatseellisesta hymystään huomasin
hyvin mitä he siitä ajattelivat. Toiset -- ja nämä katselivat minua
hävyttömin katsein eivätkä mielineet minulle tietäkään antaa -- olivat
muukalaisia, joilla oli sotilasmiekat ja St. Louis'n ritarimerkit.

Onneksi oli matkamme yhtä lyhyt kuin se oli harmillinenkin. Menimme
kirkon pohjoispuolelle ja astuimme pienen portin kautta pihamaahan,
jossa korkeat lehmukset suojasivat päivän paahtavalta kuumuudelta ja
johon maailman melu ja hälinä ei päässyt tunkeumaan. Oikealla kohosivat
tuomiokirkon holvit ja itämaalaiseen tapaan rakennetut kupoolit;
edessämme oli koko rakennus mahtavassa suuruudessaan ja vasemmalla
kohosi vanha, harmaa, puoleksi rappeutunut ja sammaltunut torni
neljänneltätoista vuosisadalta. Siimeksessä tornin juurella seisoi
pienellä tasaisella nurmikolla neljä henkilöä meitä odottamassa.

Yksi niistä oli herra de St. Alais, toinen Louis, toiset kaksi olivat
muukalaisia. Äkillinen ajatus kauhistutti minua. -- Kenen kanssa
aijotte tapella? mutisin minä.

-- Herra de St. Alais'n kanssa, vastasi kapteeni. Mutta kun jo olimme
toisten kuuluvilla, en voinut virkkaa sen enempää. He astuivat esille
meitä tervehtimään.

-- Herra kreivi? sanoi Louis. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen.
Tuskin häntä tunsinkaan.

Nyökäytin koneellisesti päätäni, ja menimme hiukan syrjään toisista. --
Tätä asiaa kai ei voine hyvällä sopia? sanoi hän kumartaen.

-- En usko sitä, vastasin sortuneella äänellä.

Kauhistuksesta tuskin voin puhuakaan. Aloin vähitellen tointua
tietoisuuteen siitä pulmasta, mihin oman käytökseni kautta olin
joutunut. Jos markiisi de St. Alais kaatuisi, mitä hänen sisarensa
silloin sanoisi, tahtoisiko hän sen perästä koskaan kättänikään
koskettaa? Mutta voinko toisaalta hänellekään toivoa onnettomuutta,
jonka apulaiseksi olin ruvennut? Voisinko sitä tehdä vaikkei tämän
miehen rohkeus, käytännöllisyys ja suoruus olisikaan sydäntäni
voittanut?

Ja kuitenkin täytyi toisen heistä kaatua. Suuri kirkonkello pääni
päällä ilmoitti hitaasti puolenpäivänaikaa, se ikäänkuin soitti
totuuden järkeeni. Hetken aikaa olin kuin huumeuksissa, aurinko
häikäisi minua, puut tanssivat silmäini edessä, ja maa näytti
aaltoilevan. Toisten puheen sorina kuului korvissani. Mutta sen läpi
kuulin Louis'n huomattavasti rauhallisen äänen, ja järkeni selveni taas.

-- Onko teillä mitään tätä paikkaa vastaan? kysyi hän. -- Ruoho on
kuivaa eikä ensinkään liukasta. Ne miekkailevat siimeksessä, mutta valo
on kuitenkin aivan riittävä.

-- Se sopii kyllä hyvin, sanoin matalalla äänellä.

-- Ehkä tahdotte tehdä hyvin ja tutkia sitä. Minun tietääkseni siinä ei
ole mitään vikaa.

Olin niin tekevinäni.

-- En minäkään löydä siinä mitään vikaa, sanoin käheästi.

-- Ehkä nyt asetamme miekkailijat paikoilleen?

-- Tehdään niin.

En tuntenut kumpaisenkaan taitavuutta, mutta kun käännyin mennäkseni
kapteeni Hugues'n luo, hämmästyin taistelijain suurta erilaisuutta kun
he siinä seisoivat paitahihasillaan hiukan syrjempänä. Kapteeni oli
vastustajaansa päätään lyhempi, mutta sitkeä ja voimakas, silmät olivat
hänellä kirkkaat ja katse rohkea. Markiisi sitä vastoin oli pitkä ja
notkea, hänen pitkät käsivartensa, ennustivat vastustajalle vaaraa,
hän seisoi siinä huolettomasti hymyillen ja sekin näytti turmiota
ennustavan. Arvelin, että jos hänen kylmäverisyytensä ja taitavuutensa
olisivat yhtä suuret kuin hänen luontaiset lahjansa, niin kapteeni
Hugues -- mutta uudelleen alkoi järkeni hämmentyä. Mitä toivoinkaan?

-- Olemme valmiit, sanoi Louis kärsimättömästi, ja huomasin hänen
katsastavan portille päin. -- Tahdotteko tehdä hyvin ja mitata miekat,
herra kreivi?

Nyökäytin päätäni ja ryhdyin juuri tehtävääni kun kapteeni merkillä
ilmoitti minulle, että hän halusi puhua kanssani, ja välittämättä
toisten vihaisista silmäyksistä menin syrjään hänen kanssaan.

Äskeinen kiihko oli hälvennyt hänen kasvoistaan, jotka nyt olivat
kalpeat ja vakavat. -- Tämä on typerä hanke, sanoi hän lyhyesti. -- Se
olisi aivan oikein minulle jos tuo pöllö lävistäisi minut. Tahdotteko
tehdä minulle palveluksen, herra kreivi?

Mutisin että tahdoin tehdä mitä voin hänen puolestaan.

-- Tätä tointani varten, -- jatkoi hän välttäen katsettani, -- lainasin
eräältä henkilöltä Pariisissa tuhat francs'ia, hänen nimensä löydätte
kapsäkistäni ravintolassa. Jos minulle mitään tapahtuisi, niin olisin
iloinen jos tahtoisitte hänelle lähettää jäljellä olevat rahat. Siinä
kaikki.

-- Kyllä minä pidän huolen siitä, että hän saa koko summan, sanoin.

Hän puristi kättäni ja asettui sitten paikoilleen; Louis ja minä
asetuimme paljastetut miekat kädessä molemmin puolin taistelijoita,
valmiit tarpeen vaatiessa väliin astumaan. Merkki annettiin,
taistelijat tervehtivät toisiaan, asettuivat asentoon ja seuraavassa
silmänräpäyksessä mittelivät jo miekat toisiaan -- ja kyyhkyset
lentelivät päämme ylitse ja pihan keskellä lähde hiljaa lirisi
päiväpaisteessa.

Minä huomasin pian suurta erilaisuutta heidän taistelutavassaan.
Kapteeni teki kiivaita hyökkäyksiä, kumartui eteenpäin, juoksi milloin
vastustajaansa vastaan, milloin viskautui syrjään ja kaiken aikaa piti
hän käsivarttaan liikkumatonna ja liikutti kättään vain kalvoimesta.
Mutta markiisi seisoi kaiken aikaa suorana ja rauhallisena, liikutti
koko käsivartta, halveksi kaikkia mutkia ja osoitti erinomaista
taitavuutta ja harjoitusta. Selvästi huomasi että markiisi oli heistä
taitavin ja että kapteeni kohta väsyisi, hän kun alinomaa liikkui ja
kun kalvoin väsyy pikemmin kuin käsivarsi; sitä paitsi näin myöskin
ettei markiisi pannut kaikkia voimiaan liikkeelle, vaan koetti
vastustajaansa väsyttää. Silmiäni poltti, kurkkuani kuivi kun siinä
melkein hengittämättä odottelin iskua, joka taistelun lopettaisi. Mutta
silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta. Kapteenin jalka näytti
luiskahtavan, mutta hän ei kaatunut, vaan kumartui maahan saakka, johon
hän nojasi vasenta kättään, ja tavoitti markiisia miekallaan, kärki
melkein jo kosketti rintaa, kun markiisi äkkiä astuen taaksepäin töin
tuskin pelastui. Ennenkuin kapteeni jaloilleen ennätti, löi Louis hänen
miekkansa syrjään.

-- Petollista peliä! huusi hän vihastuneena. -- Petollista peliä! Pisto
altapäin! Se ei ole sääntöjen mukaista.

Miekan kärki maata vasten seisoi kapteeni siinä läähättäen. -- Mutta,
herra, minkätähden ei? kysyi hän ja katsoi sitten minuun.

-- Minä en oikein käsitä teitä, herra de St. Alais, sanoin kankeasti.
-- Pisto --

-- Ei ole luvallinen.

-- Ehkä ei miekkailukouluissa, mutta tämä on kaksintaistelu.

-- En ole koskaan nähnyt sitä kaksintaistelussa käytettävän.

-- Se ei merkitse mitään, sanoin kiihkeästi. -- Se on naurettavaa että
siitä syystä astua väliin.

-- Herra!

-- Se on naurettavaa, -- sanoin vakavasti. -- Semmoisen kohtelun
perästä on velvollisuuteni viedä kapteeni pois täältä.

-- Ehkä tahdotte astua hänen sijalleen, -- sanoi takanani ivallinen
ääni.

Käännyin pikaisesti. Se, joka puhui, oli toinen niistä henkilöistä,
jotka olivat olleet St. Alais'n seurassa. Minä tervehdin häntä. --
Lääkärikö? kysyin.

-- Ei, vastasi hän äreästi. -- Minä olen herra du Marc, nöyrin
palvelianne.

-- Mutta te ette ole apulaisena täällä, väitin vastaan. -- Ja siitä
syystä teillä ei ole oikeutta olla tässä saapuvilla. Minun täytyy
pyytää teitä hyväntahtoisesti poistumaan.

-- Minulla on ainakin yhtä suuri oikeus olla täällä kuin noilla tuolla,
sanoi hän, osoittaen kirkon katolle, jonka rintavarustuksen yli joukko
päitä näkyi kurkistelevan alas.

Tuijotin tuonne ylös.

-- Meidän ystävillämme lienee kai yhtä suuri oikeus kuin teidänkin,
sanoi hän ivallisesti.

-- Mutta ne eivät sekaannu asiaan, vastasin vakavasti. -- Ettekä tekään
saa sitä tehdä. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne.

Hän kieltäytyi ja koetti olla häpeemätönkin; mutta sitä Louis ei voinut
sietää, hän astui kiivaasti väliin ja ensi sanalla lörpöttelijä,
olkapäitään kohauttaen, lähti tiehensä. Sitten me neljä katsoimme
toisiimme.

-- On kai parasta, että jatkamme, sanoi kapteeni. -- Jos pisto oli
vastoin sääntöjä, niin tuolla herralla oli oikeus astua väliin. Ellei
niin --

-- Olen valmis, sanoi herra de St. Alais.

Ja molemmat miehet asettuivat silmänräpäyksessä taas asentoon ja
alottivat ottelun uudelleen, mutta tällä kertaa kiivaammin ja vähemmän
varovasti. Minusta näytti että markiisi taisteli vähemmän taitavasti
kuin äsken ja kapteenin hyökkäykset näyttivät usein saattavan häntä
ymmälle. Aloin jo epäillä taistelun päätöstä, sydämeni sykki rajusti,
kiiltävät miekanterät, kun ne ilmassa risteilivät, häikäisivät
silmiäni. Silmäilin hetkisen Louis'ta ja silloin juuri sattui
loppukohtaus. Kapteeni teki onnistumattoman hyökkäyksen, ja markiisin
miekka sujahti kuin käärme hänen miekkansa alitse. Kapteeni horjui
takaperin ja miekka putosi kädestä.

Ennätin kaapata hänet syliini ennenkuin hän kaatui maahan, mutta veri
virtasi kaulan kupeella olevasta haavasta. Hän käänsi silmänsä minuun
päin ja koetti puhua. Käsitin sanat: -- Tahdottehan -- sitten veri
tukehdutti hänen äänensä ja silmät sulkeutuivat hitaasti. Hän oli
kuollut tahi ainakin melkein kuollut, ennenkuin lääkäri ehti hänen
luokseen ja ennenkuin ennätin laskea hänet alas nurmikolle.

Tämän äkillisen tapauksen valtaamana polvistuin hänen rinnalleen ja
katselin kuin lumottuna miten lääkäri koetteli valtasuonen ja sydämen
tykytystä ja peukalollaan koetti estää veren vuotoa. Hetken aikaa en
kuullut, en nähnyt enkä ajatellut mitään muuta kuin noita kalpenevia
kasvoja ja vapisevia silmäluomia edessäni. En voinut uskoa että tuo
rohkea henki jo oli paennut; että tuo voimakas mies, joka niin äkkiä
ja melkein huomaamatta oli voittanut myötätuntoisuuteni, siinä nyt jo
kuolleena makasi; kuolleena ja kylmänä; -- ja kyyhkyset lentelivät
päämme ylitse, varpuset visertelivät ja lähde lirisi päiväpaisteessa.

Tuskassani huusin: -- Ei suinkaan hän vielä liene kuollut näin äkkiä?

-- Kyllä hän on kuollut, herra kreivi; -- se vasta oli onnettomuus,
vastasi lääkäri, laskien hengettömän pään veriselle nurmelle. --
Tuollaiselle haavalle ei mitään taida.

Puhuessaan hän nousi seisoalleen; mutta minä jäin polvistuneesen
asemaani ja tuijotin synkkiin ajatuksiin vaipuneena noita
lasinkaltaisia silmiä, joiden katse vain muutamia hetkiä sitten vielä
oli niin vilkas ja rohkea. Sitten katsoin kauhistuen itseäni. Olin
kokonaan verellä tahrattu, se valui alas pitkin rintaa, käsivarsia
ja käsiä ja imeytyi vaatteisiini. Sitten siirtyivät ajatukseni
luonnollisesti markiisiin, ja samassa kun vaistomaisesti käännyin
katsomaan vieläkö hän oli siellä vai joko hän oli mennyt tiehensä,
vavahdin peljästyksestä. Suuren kirkonkellon kumea ääni tärisytti
ilmaa, ja tuon synkän äänen vielä värähdellessä kuului kiireitä
askeleita ja karkea ääni: -- Tämähän totta jumaliste on murhaa! Ne
murhaavat meidät!

Käännyin katsomaan. Puhuja oli du Marc, tuo riitelijä, joka turhaan oli
koettanut saada minut miekkasille. St. Alais'n molemmat veljekset ja
lääkäri olivat hänen seurassaan, ja kaikki neljä tulivat siitä pienestä
portista, josta olimme tulleet sisään pihalle. Ne menivät ohitseni
minuun katsomatta ja kiiruhtivat vastamainitulle pienelle takaovelle,
joka oli vanhan tornin lähellä ja johti linnanvallitukselle. Juuri
kun he katosivat erään pylvään taakse, joka oli minun ja tuon pienen
takaoven välillä, kumahti kirkonkello uudestaan, ja sen ääni kajahti
uhkaavasti.

Silloin heräsin järkeeni ja ymmärsin, ettei tuo kumea ääni tullutkaan
kirkonkellosta, vaan että se kuului torilta, josta vihastunut
rahvaanjoukko lähestyi huutaen: "Hirteen! Hirteen!" Kirkonkaton
rintavarustuksella, kupoolien savuaukoissa, edessäni kohoavan synkän,
mahtavan rakennuksen jokaisessa ikkunassa oli miehiä, jotka tekivät
merkkejä ja viittoivat käsillään ja puivat nyrkkiä -- minulle tahi
kuolleelle ruumiille jalkaini juurella luulin ensin. Mutta sitten
kuulin taas askeleita, käännyin ja näin nuo neljä miestä aivan
takanani; molemmat St. Alais'n veljekset olivat kalpeat ja vakavat ja
silmänsä säihkyivät, äskeinen riitelijä oli myöskin kalman kalpea ja
hänen katseensa oli levoton ja harhaileva.

-- Nuo kirotut ovat jo ovellakin! huusi hän kimakasti. -- Ne ovat
piirittäneet meidät. Ne murhaavat meidät! Totta jumaliste nuo konnat
murhaavat meidät! Nuo -- minä otan teidät kaikki todistajiksi että se
oli rehellinen taistelu! Pyydän teitä, herra kreivi, todistamaan että --

-- Kyllä maar se todistus meitä hyvinkin hyödyttää, sanoi St. Alais
ivallisesti. -- Jospa olisin kotonani --

-- Niin, mutta kuinka voimme päästä sinne? kiljasi du Marc, pystymättä
peljästystään salaamaan. -- Tiedättekö, vaikeroi hän, että meidät
murhataan? Eikö ole mitään muuta ovea? Sanokaa, sanokaa!

Turhaan hän kauhistuksessaan kääntyi minun puoleeni. Tuskin olisin
sormeanikaan liikuttanutkaan häntä auttaakseni. Mutta St. Alais'n
veljekset säälittivät minua, kun he tuossa seisoivat kalpeina ja
neuvottomina, sillä välin kun äänten hälinä yhä läheni. Hetken
perästä roistot pääsisivät ryntäämään sisään ja jos ne löytäisivät
meidät kapteenin ruumiin ääressä, ne ehkä murhaisivat meidät kaikki
eroituksetta. Se saattoi kyllä tapahtua; ja ikäänkuin pelkoni
vahvistukseksi kuulin miten yksi ovista, joka johti pihaan, rymähti
rikki sisääntunkevan joukon edessä. Ja silloin melkein tahtomattani
huusin, että oli olemassa toinenkin ovi, jos se vain olisi auki. En
joutanut katsomaan seurasivatko toiset, kiiruhdin vaan edellä nurmikon
poikki kirkkoa kohti.

Rahvaanjoukko oli jo hyökännyt pihaan, vaan muutamien korkeiden
pensaiden suojassa pääsimme heiltä huomaamatta hiipimään pienelle,
matalalle takaovelle, joka -- tiesin sen kun joku aika sitten olin
kirkossa saatellut erästä englantilaista matkustajaa -- johti yhteen
sakaristoon, joka oli yhteydessä luolakirkon kanssa. En toivonut oven
auki olevan, ja jos olisin pysähtynyt pelastuksen mahdollisuutta
arvelemaan, niin olisi se ollut hyvin epäiltävä. Mutta kun toiset
kintereilläni tulin ovelle, aukeni se ilokseni melkein itsestään, ja
aukossa näkyi erään papin kalju pää; hän viittasi meitä joutumaan.
Eikä hänen tarvinnut kehoitustaan uudistaa, sillä seuraavassa
silmänräpäyksessä seisoimme jo läähättäen hänen vierellään ja kuulimme
miten ovi takanamme suljettiin. Sillä hetkellä olimme turvatut.

Uskalsimme taas hengittää. Huone, jossa olimme, oli hämärä, pitkä ja
kapea, seinät ja katto olivat kivestä ja ikkunoiden asemesta oli siinä
kolme kapeaa aukkoa. Du Marc puhui ensiksi:

-- Se oli, totta jumaliste, juuri viime hetkellä, sanoi hän pyyhkien
otsaansa, joka oli kauhistavan kalpea. -- Me olemme --

-- Emme vielä vaaratta, keskeytti lääkäri vakaasti, vaikka meillä on
suuri syy kiittää herra kreiviä. Mutta he ovat meidät jo keksineet! Ne
roistot jo tulevat!

Luultavasti katolla olijat olivat pitäneet meitä silmällä ja ilmaisseet
pakopaikkamme, sillä lääkärin puhuessa kuulimme miten joukko ryntäsi
ovelle, joka kohta jytisi heidän iskuistaan ja aukoista näkyi nokisia,
julmia kasvoja ja kuului kirouksia ja haukkumasanoja. Onneksi oli
ovi tammesta ja raudoitettu, se kun oli tehty entisinä rauhattomina
aikoina ja tämmöisten tapausten varalta, niin että olimme jotensakin
hyvässä turvassa. Mutta kaikessa tapauksessa oli kauhistavaa kuulla
roistojoukon julmia huutoja, tietää heidän olevan niin lähellä ja
kuulla heidän iskujaan kiviseinään, ikäänkuin tahtoisivat he paljailla
käsillään rikki repiä kiviset muurit, ja aavistaa kohtaloaan heidän
käsissään!

Silmäilimme toisiimme ja -- lieneekö sen sitten huoneen hämäryys
vaikuttanut -- kaikkien kasvot olivat kalpeat. Onneksi pääsimme kohta
pois täältä. Pappi, joka oli meille oven avannut, aukaisi kiireesti
meille toisen oven. -- Tätä tietä, sanoi hän -- mutta petojen kiljunta
ulkona sekoitti ääntä -- jos tahdotte seurata minua, niin lasken teidät
ulos eteläovesta. Mutta joutukaa, hyvät herrat, sanoi hän työntäen
meitä eteenpäin, -- ennenkuin he aikeemme arvaavat ja ehättävät meistä
edelle.

Emme sen enempää viivytelleet. Seurasimme häntä niin pian kuin taisimme
kapean, maanalaisen, huonosti valaistun käytävän läpi, jonka päässä
kuusi porrasta johti toiseen käytävään. Juoksimme sen läpi, ja kun
eräs lukittu ovi esti kulkuamme, tuntui se aika kun avainta etsittiin
äärettömän pitkältä, vaikka sitä kesti ehkä jonkun sekunnin verran
vain. Mutta avain löytyi pian ja ovi aukeni. Nyt tulimme samanlaiseen
huoneesen kun se, jossa ensin olimme. Pappi avasi etäisimmän oven,
josta minä kurkotin ulos. Sola, joka pitkin tuomiokirkon seinää johti
tuomiokapituliin, oli tyhjä.

-- Olemme tulleet ajoissa, sanoin keveästi huoaten; raittiin ilman
hengittäminen tuntui suloiselta. Ja läähättäen kiireellisen kulun
perästä käännyin kiittämään pappia, joka oli pelastanut meidät.

Herra de St. Alais, joka kaiken aikaa oli meitä seurannut, kiitti häntä
myöskin. Markiisi seisoi empien kynnyksellä, kun minä odotin että hän
kiiruhtaisi pois. Vihdoin kääntyi hän puoleeni. -- Herra de Saux, sanoi
hän vähemmin varmasti kuin tavallisesti -- mutta olimmehan kaikki
liikutetut -- pitäisihän minun teitäkin kiittää. Mutta ehkä välisemme
suhde --

-- Sitä minä en ajattele, vastasin äreästi. -- Mutta suhde, jossa juuri
olimme --

-- Vai niin, keskeytti hän kohauttaen olkapäitään, -- jos se
mielestämme niin on --

-- Niin se on, vastasin -- kapteenin veri oli tuskin vielä hänen
miekkansa terältä kuivanut ja hän puhui tällä tavalla! -- Niin se on.
Ja pyydän teitä, herra markiisi muistamaan, jatkoin ankarasti, -- että
jos tuumianne edelleen toteutatte; tuumia, jotka jo kunnon miehelle
maksoivat hänen henkensä, niin saatte sen kalliisti maksaa.

-- En ainakaan pyydä teidän suojelustanne, vastasi hän ylpeästi. Sitten
pisti hän miekkansa tuppeen ja meni välinpitämättömänä tiehensä. Sola
oli vielä tyhjä. Ei kukaan estänyt häntä.

Louis seurasi häntä; du Marc ja lääkäri olivat jo menneet. Luuloittelin
että Louis, kun hän astui ohitseni, pysähtyi ja että hän olisi tahtonut
puhua minulle ja puuttua käteeni jos olisin antanut hänelle tilaisuutta
siihen. Mutta näin edessäni Hugues'n kuolleet kasvot ja sisäänpainuneet
silmät, ja tekeydyn välinpitämättömän näköiseksi ja käännyin pois.




Kahdestoista luku.

Hirteen! Hirteen!


Kapteenin kuolema teki syvän vaikutuksen minuun, syvemmän kuin mikään
muu tapahtuma valiokunnan kokoushuoneelta lähdettyäni. Olimme tulleet
yhtä matkaa ravintolasta puutarhaan ja jakaneet vastahakoisuudet, jotka
silloin täyttivät ajatukseni. Tämä molemminpuolinen myötätuntoisuus
sekä muisto siitä, että hän äsken juuri käyskenteli elinvoimaisena
rinnallani, teki hänen kuolemansa vielä kammottavammaksi ja
luonnottomammaksi ja enensi vastenmielisyyttäni murhaajaa kohtaan.

Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki. En ollut tuntenut Hugues'tä
kauvemmin kuin neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja ystävyytemme oli hetken
lapsi, mutta minä tunsin hänen historiansa. Saatoin seurata askeleitaan
kun hän lähti lainaamaan vähäistä rahasummaa, saatoin aavistaa,
mitä toiveita hän siihen liitti. Saatoin nähdä hänen tulevan tänne
rehellisyyttä, rohkeutta täynnä ja siinä uskossa, että täällä jotain
eteensä aukeaisi. Hän oli voimakas, urhoollinen, älykäs mies, mieli
täynnä tuumia ja toiveita -- ja tämä oli loppu. Hän oli toivonut, hän
oli tuumaillut ja makasi nyt kuolleena nurmella kirkon takana.

Tämä tuntui minusta niin luonnottomalta ja surulliselta, ja näin
kuolleen niin selvästi edessäni, että tuskin muistin St. Alais'n
veljesten vaaraa ja pelastusta, joka kaikki tuntui, samoin kuin
kiireinen pakommekin unennäöltä. Tyydyin siihen, että pysähdyin
hetkeksi kirkon eteen kuuntelemaan ja kun tulin vakuutetuksi siitä,
että väkijoukon rähinä vähitellen herkesi kuulumasta ja kaupunki
jälleen alkoi tyyntyä, kiitin lämpimästi pappia auttavaisuudestaan ja
lähdin astumaan katua alaspäin.

Oli niin hiljaista, että askeleeni kaikuivat talojen seinistä ja
vähitellen alkoi tämä äänettömyys tuntua kummalliselta. Ihmettelin,
ettei rahvas, joka muutamia minuuttia sitte oli niin kostonhaluista,
osannut tänne ja miksi tämä kaupunginosa oli niin äkkiä tullut
rauhalliseksi. Kiiruhdin askeleitani päästäkseni, asian perille ja olin
silmänräpäyksessä torilla.

Hämmästyksekseni se oli siinä valoisana, hiljaisena ja autiona; koira
juoksenteli häntä pystyssä ja nuuski jätteitä, muutamia vanhoja eukkoja
istui myymäkopeissaan torin päässä ja muutamat miehet asettivat
luukkuja ikkunoiden eteen ja sulkivat myymälöitä. Mutta kansanjoukko,
joka hetki sitte täytti torin, loppumaton jono, joka odotti jauhojen
jakamista, valkoiset kokardit, kaikki oli hävinnyt. Seisoin
hämmästyksen valtaamana.

Ei kuitenkaan kauvan. Sillä luonnottoman hiljaisuuden sijaan alkoi
kuulua omituinen kaukainen ääni, syvä kohina niinkuin aaltojen rantaa
pieksäessä. Seisoin hiljaa ja kuuntelin. Mutta seuraavalla hetkellä
riensin torin poikki ja olin ravintolan portilla. Hyökkäsin eteiseen ja
ylös portaita sydämmeni rajusti lyödessä.

Ravintola, joka vastikään oli kiehunut ihmisiä, oli nyt autio ja tyhjä;
ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Koko talo oli kuin kuollut, ja keskellä
päivää, auringon kirkkaasti paistaessa. En nähnyt mitään, en kuullut
mitään, kunnes viimein tempasin oven auki siihen huoneeseen, jossa
valiokunta oli pitänyt kokousta. Täällä oli tosin ihmisiä, mutta sama
hiljaisuus kuitenkin.

Pöydän ympärillä istui muutamia valiokunnan jäseniä. He säpsähtivät
minut nähtyään niinkuin ihmiset, jotka on keksitty häpeällisestä
teosta, vaan jäivät paikoilleen istumaan synkkinä ja yrmeinä,
kyynärpäät pöydällä. Toiset istuivat ääneti, toiset supattelivat
keskenään. Huomasin, että muutamat olivat kalpeita, mutta kaikki
synkkämuotoisia, ja vaikka huoneessa oli aivan valoista, aurinko kun
koko terällään säteili ikkunasta, oli kuitenkin jotain niin pimeää ja
pahanenteistä tuossa äänettömyydessä ja odottavassa jännityksessä, että
sydäntäni ahdisti.

Isä Benoit ei ollut läsnä, vaan näin sitä vastoin Buton'in,
asianajajan, kauppiaan, molemmat ylimykset, erään papeista ja Doury'n,
joka oli aivan kalpea ja näytti kovin pelokkaalta. Luulin ensi
silmäyksellä, etteivät he tietäneet mitä kaupungilla oli tapahtunut,
kaksintaistelusta ja kahakasta siellä, mutta toinen silmäys minut jo
vakuutti siitä, että he tiesivät sen ja enemmänkin. Useimmat karttoivat
katsettani.

-- Mitä on tapahtunut? kysyin jääden seisomaan oven ja pitkän pöydän
välille.

-- Ettekö sitä tiedä?

-- En, vastasin heihin tuijottaen. Tänne saakka kuului kohina ulkoa.

-- Olittehan te todistajana kaksintaistelussa, herra kreivi? kysyi
Buton.

-- Olin kyllä, vastasin hermostuneesti. -- Mikä sitten? Näin herra
markiisin turvallisesti lähtevän kotiinsa ja luulin kansanjoukon jo
hajonneen. Vaan nyt? -- vaikenin kuulostaen.

-- Ja nyt te kuulette sen jälleen? sanoi hän hymyillen.

-- Pelkään, että sillä on pahaa mielessä.

-- Sitä mekin pelkäämme, vastasi seppä lyhyesti nojaten pöytään ja
minuun tuijottaen. -- Se ei ole mahdotonta.

Silloin ymmärsin. Kohtasin Doury'n katseen ennenkun hän ennätti kääntää
sen pois, ja luin siinä kaikki. Kirkuna kuului nyt selvemmin kirkkaassa
suvi-ilmassa; kasvot pöydän ympärillä kalpenivat vielä enemmän,
muutamat vapisivat ja katsoivat alas.

-- Mutta, Jumalani, huusin mielenliikutuksesta vavisten. -- Ettekö aijo
yrittää mitään? Tahdotteko istua täällä kädet ristissä ja antaa noiden
paholaisten tehdä tehtävänsä? Sillä välin kun talot ryöstetään, ja
naiset ja lapset --

-- Miksi ei? sanoi Buton.

-- Miksi ei? ärjyin.

-- Niin, miksikäs ei? toisti hän -- ja nyt ymmärsin, että se oli
hän, joka vallitsi niitä muita, että hän ei tahtonut ja toiset eivät
uskaltaneet. -- Tarkoituksemme oli ylläpitää rauhaa ja järjestystä ja
pakoittaa muutkin sitä tekemään. Mutta teidän valkoset kokardinne,
upseerinne ilman sotamiehiä -- en tahdo tällä teitä loukata, herra
kreivi -- eivät halunneet sitä. He asettuvat vastakynteen ja jos eivät
nyt saa pientä kuritusta, tekevät he sen taas uudelleen. Ei, herra
hyvä, -- jatkoi hän ja katsoi ympärilleen jurolla hymyllä, sillä valta
oli jo tehnyt muutoksen hänessä, -- antaa vaan kansan pysyä aloillaan
puoli tuntia ja --

-- Kansan? huusin. -- Nimitättekö te näitä roistoja, kadunlakasijoita,
voroja, kerjäläisiä ja vankeja kansaksi?

-- Se on yhdentekevää, sanoi Buton otsa rypyssä.

-- Vaan sehän on murha!

Paria läsnäolevista puistatti ja he käänsivät pois päänsä, mutta seppä
ainoastaan kohautti olkapäitään. Aijoin juuri jatkaa, aijoin koettaa
mitä uhkauksilla, kenties myös rukouksilla saisi aikaan, vaan ennenkun
kerkesin sanoa sanaakaan kohotti lähinnä ikkunaa istuva mies kätensä ja
me kuulimme melun vähitellen lakkaavan ja lyhyen hiljaisuuden kestäessä
pyssyn laukauksen, ja sitte toisen, ja vielä kolmannen. Sitte puhkesi
melu uudelleen -- uhkaavana, rajuna, loppumattomana.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoin vavisten, ympärilleni silmäillen.
-- En jaksa tätä enää kestää. Eikö kukaan tahdo auttaa? Ryhtyä
johonkin? Totta kai on joku, jolla on valtaa täällä, joka voi pitää
kurissa kapinallisia, muuten ne pian katkaisevat teidän kaulanne, herra
asianajaja, ja teidän, herra Doury.

-- Oli yksi, mutta hän on kuollut, vastasi Buton. Toiset kääntelivät
itseään levottomasti.

-- Oliko hän sitte ainoa?

-- Hänet he ovat tappaneet, vastasi seppä jurosti, -- ja saavat nyt
itse kantaa seuraukset.

-- He! huusin vihan vimmassa. -- Ja te myös, sanon minä. Te käytätte
roskaväen kurjinta joukkoa korjaamaan vihollisianne tieltänne, mutta
pian ne korjaavat teidätkin!

Mutta vieläkään ei kukaan liikahtanut paikaltaan, ei kukaan vastannut,
ei kukaan katsonut minuun, ja minä älysin, ettei tässä sanat
vaikuttaneet mitään. Ja heittämättä heihin silmäystäkään poistuin
huoneesta ja riensin portaita alas. Tiesin jo, tahi aavistin ainakin,
minne roistoväki oli lähtenyt ja mistä laukaukset kuuluivat. Torille
päästyäni, käännyin arvelematta St. Alais'n talolle päin ja juoksin
hiljaisia katuja pitkin, ikkunoiden ohi, joista kalpeita, uteliaita
naiskasvoja katsoi alas, miesryhmien ohi, jotka tuijottivat jälkeeni,
juoksin kirkkaassa päiväpaisteessa kauhea kirkuna korvissani ja sydän
pelkoa ja ahdistusta täynnä.

Ne ryöstivät St. Alais'n taloa! Entä neiti? Entä hänen äitinsä? Vasta
nyt muistin heidät, vaan kun sen tein, nieli se kaikki muut ajatukset.
Se iski kiinni sydämmeeni eikä hellittänyt siitä enää kynsiään. Olinko
pelastanut neidin tätä kohtaloa varten? Olinko uskaltanut kaikki
pelastaakseni hänet vimmastuneilta talonpojilta vain sitä varten, että
hän joutuisi vielä hirvittävämpien ihmisten käsiin?

Se oli kauhea ajatus, sillä minä rakastin häntä, tällä hetkellä
tunsin, miten lämpimästi häntä rakastin. Jos en olisi sitä ennen
tietänyt, olisi minun täytynyt se käsittää sanomattomasta tuskasta,
joka värisytti minua ajatellessani hänen kauheaa tilaansa.
Matka ravintolasta St. Alais'n talolle oli vaan noin neljäsataa
kyynärää, mutta se tuntui minusta loppumattomalta. Olin kuin elänyt
ijankaikkisuuden ennenkun hengästyneenä ja läähättäen pysähdyin
väkijoukon laitaan ja koetin ihmismeren yli nähdä, mitä etupuolella
tapahtui.

Ensi katsahduksella näin tarpeeksi tyyntyäkseni hiukan. Pahin pelkoni
ei ollut toteutunut; kansanjoukko ei toki ollut vielä pannut aijettaan
käytäntöön. He täyttivät kadun molemmin puolin taloa seinästä seinään,
mutta edustan pitivät vielä laukaukset ikkunoista puhtaana. Vähä väliä
juoksi muutamia miehiä esille joukosta, juoksivat tyhjän paikan poikki
ovelle ja alkoivat sitä paukuttaa kirveillä, rautatangoilla ja yksinpä
paljailla käsilläänkin. Mutta kohta tupsahti savupilvi ikkunalautojen
koloista, sitte toinen, kolmas, ja miehet vetäytyivät takaisin tahi
vaipuivat kiville, johon jäivät verissään makaamaan.

Se oli kamalaa nähdä. Lauman petomainen raivo, kun se näki johtajiensa
kaatuvan eikä kuitenkaan uskaltanut tehdä joukkohyökkäystä, jolloin
ehdottomasti olisivat päässeet voitolle, oli jo itsessään omiaan
säikähdyttämään rohkeintakin, vaan kun siihen tuli vielä lisäksi
haavoitettujen voivotus ja pyssynpauke -- muutamilla oli nimittäin
ampuma-aseita mukana, joilla ampuivat viereisistä taloista St. Alais'n
ikkunoihin -- oli vaikutus kammottava. Auringonpaiste, korkeat
valkoset rakennukset ja rauhallinen ympäristö lisäsivät sitä yhä
vaan, ja minusta tuntui hetken kuin kirkuva ihmisjoukko, aukea paikka
haavoittuneineen, huudot, kiroukset ja laukaukset olisi ollut unta.

Tulin sokeassa kiihkossa uskaltaakseni kaikki -- ja pysähdyin kuitenkin
epäröiden. Jos tämä oli Cahors, levollinen pikku kaupunki, jonka
elämänikäni olin tuntenut, olimme tosiaankin joutuneet sangen pitkälle.
Ja jos ei niin ollut, uneksin minä varmaankin.

Viimeinen ajatus oli kuitenkin niin mahdoton, ettei sitä voinut
silmänräpäystäkään uskoa ja huudahtaen syöksyin ahdinkoon päättäen
vaikka mistä hinnasta päästä perille ja avonaiselle paikalle talon
edessä. Mitä siellä tekisin ja miten auttaisin, oli minulle vielä
tietämätöntä. Mutta tuskin olin ottanut askeleen, kun joku tarttui
käsivarteeni ja nyhtäsi minut takaperin. Käännyin palkitakseni
korvapuustilla tämän hävittömyyden, mutta käteni vaipui alas, sillä
edessäni seisoi isä Benoit. Ilohuudolla tartuin käteensä ja hän veti
minut pois ahdingosta.

Isä Benoit'n kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat syvää surua ja
hämmästystä, mutta ihmeellinen yhtymisemme antoi minulle kuitenkin
uutta toivoa ja rohkeutta.

-- Te kyllä voitte jotain tehdä! huusin pusertaen kovasti hänen
kättään. -- Valiokunta ei tahdo astua väliin, mutta tämähän on selvä
murha. Murha, sanon minä!

-- Mitäpä minä voin tehdä? vaikeroi hän epätoivoisella liikkeellä. --
Luuletteko te, että hullut koirat tottelevat, jos niitä kieltää? Tahi
että hullut koirat kuuntelevat järkevää puhetta? Miten näihin voisi
vaikuttaa? Tahi mitä heille osaisi sanoa? Se on mahdotonta, herra.
He kuristaisivat vanhempansa, jos nämä asettuisivat heidän ja heidän
kostonhimonsa väliin.

-- Mutta mitä te sitte tahdotte tehdä? lausuin epätoivossani. Mitä
tahdotte tehdä?

Hän pudisti päätään ja oivalsin, ettei hän aikonut yrittää niin mitään.
Mutta silloin kuohahti vihani yli laitojen.

-- Teidän täytyy! Teidän pitää! huusin rajusti. Te olette laskenut
hornan henget liikkeelle ja nyt teidän myös täytyy kytkeä. Nämäkö ovat
ne vapaudet, joista puhuitte? Tämäkö se kansa, jonka puolta piditte?
Vastatkaa, vastatkaa, mitä aijotte te tehdä? -- Ja minä pudistin häntä
kaikin voimin.

Isä Benoit peitti kädellä kasvonsa. -- Jumala auttakoon meitä! Jumala
antakoon meille anteeksi?

Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni katselin häntä ylenkatseella --
vieläpä vihalla.

-- Jumala auttakoon teitä, sanoin -- olin aivan suunniltani. -- Jumala
auttaa niitä, jotka auttavat itseään! Te olette syypää tähän! Te! Te
juuri! Te sitä heille saarnasitte! Tehkää nyt loppu tästä!

Isä Benoit vapisi eikä virkkanut mitään. Kasvosta kasvoihin väkijoukon
kanssa laimeni rohkeutensa, sillä hänessä eivät kuohuneet samat
intohimot kuin minussa.

-- Tehkää loppu tästä! kerroin yhä.

-- Minä en voi päästä heidän luokseen! sopersi isä Benoit.

-- Minä raivaan teille tietä! vastasin kiivaasti ja armottomasti. --
Seuratkaa minua! Kuulitteko? No hyvä, meidän täytyy rientää sinne ja
koettaa saada ne vaikenemaan.

Melkein yhtaikaa oli pamahtanut kymmenkunta laukausta. Emme voineet
nähdä, mitä siellä tapahtui, mutta väkijoukon käheät huudot saattoivat
minut aivan raivoon ja käskien isä Benoit'n seuraamaan perässä,
heittäydyin paraaseen ahdinkoon.

Hän tarttui kuitenkin uudelleen käsivarteeni ja riippui itsepäisesti
kiinni minussa. -- Jos välttämättömästi tahdotte päästä tuonne, niin
menkää rakennusten läpi, -- kuiskasi hän korvaani. Menkää johonkin
taloon vastapäätä.

Sen verran oli minulla malttia, että käsitin tarkotuksensa, kun hän
uudisti sanansa, ja tottelin neuvoa. Annoin hänen viedä itseni pois
ahdingosta ja riensimme sitte solaan St. Alais'n taloa vastapäätä
olevien talojen takana. Emme olleet ensimäiset, jotka sen keksivät
tehdä. Muutamat uhkarohkeat miehet olivat sitä tietä päässeet
ikkunoiden luo ja ampuivat nyt sieltä. Mutta me emme menneet pitkälti.
Valitsin ensimäisen oven ja riennettyäni muutamien itkevien naisten
ja lasten ohi -- talon asukkaita luultavasti -- juoksin eteisen läpi
katuovelle.

Pari renttumaista ruudin savun mustaamaa miestä ammuskeli
pohjakerroksen ikkunasta kadulle ja eräs heistä huomasi minut. Hän
käski minun pysähtyä ja lisäsi kiroten, että jos menen kadulle ampuvat
ylimykset minut kuin koiran. Kiihkoissani en kuunnellut varoitusta;
tuokiossa avasin oven ja seisoin yksin kadulla -- yksin auringon
valaisemalla avonaisella paikalla. Molemmin puolin minua ja tuskin
viidenkymmenen askeleen päässä olivat roistoväen tiheät rivit, edessäni
St. Alais'n talon valkonen etusivu, josta, samassa kun astuin kadulle
tupsahti savupilvi.

Kansanjoukko, joka hämmästyi nähdessään minut siinä aivan yksin ja
liikkumatonna, vaikeni äkkiä. Kohotin käteni. Pyssyn luoti suhahti
pääni ylitse, toinen vielä; viheriäisestä ikkunaluukusta vastapäätä
putosi sälö. Sitte huusi ääni väkijoukosta, että lopettaisivat
ampumisen, ja hetken aikaa oli aivan hiljaista. Seisoin siinä yhä käsi
koholla. Hetki oli tullut ja tullut niinkuin ihmeen kautta. Mutta
kuitenkin seisoin ääneti, en osannut sanoa mitään.

Viimein kuului joukosta murinaa ja se herätti minut.

-- Cahors'in miehet! huusin. Kolmivärisen lipun nimessä kiellän minä
teitä astumasta etemmäksi.

Liikutuksesta vavisten ja noudattaen tykkänään hetkellistä
mielentilaani astuin kadun poikki piiritetyn talon ovelle, otin
kaikkien nähden kolmivärisen nauhan hatustani ja kiinnitin sen
portinsalpaan. Sitte käännyin heihin päin. -- Minä otan tämän talon
huostaani, huusin niin kovasti, että sen kaikki kuulivat, -- tämän
talon ja kaikki ne, jotka siinä ovat, ja minä teen sen kolmivärisen
lippumme, kansamme ja valiokunnan nimessä. Tämän talon asukkaat ovat
tutkittavat ja heille on tapahtuva oikeus. Mutta mitä teihin tulee,
pyydän teitä hajoomaan ja palamaan koteihinne. Valiokunta on --

Pitemmälle en ehtinyt. Luoti vingahti ohitseni ihan korvani ohi
ja pudotti savea seinältä. Ja ikäänkuin tämä ääni olisi päästänyt
valloilleen kansan intohimot, kajahti vihainen ulvahdus ilman läpi. He
vihelsivät, noituivat ja ärjyivät: "Hirteen, hirteen, lyhtypaaluun!" ja
"Alas kavaltajat!" Ja nyt oli lumous katkaistu. Ikäänkuin näkymättömät
tokeet olisivat auvenneet, hyökkäsi väkijoukko joka puolelta ovea kohti
ja päälleni melkein.

Odotin, että repisivät minut kappaleeksi, vaan sen sijaan minua vaan
työkittiin, survittiin ja puristettiin tuossa kauheassa mellakassa.
Hyökkääjät heittäytyivät ovea vasten, kompastuivat toistensa yli ja
loukkasivat toisiaan innoissaan. Haavoittuneet poljettiin maahan, mutta
kukapa heidän huutoaan kuuli? Kaksi laukausta ammuttiin ikkunoista
ja kumpikin sattui, vaan ahdinko oli niin suuri ja hyökkääjien raivo
silmitön, niin että vahingoittuneet vaipuivat huomaamatta maahan ja
joutuivat toverien jalkoihin.

Puristettuna molemmin puolin ovea ympäröivää rauta-aitaa vastaan
ja seisten erään pylvään suojassa onnistui minun töin tuskin pitää
paikkani. En voinut liikahtaa enkä siis paeta, vaikka kuinka hartaasti
olisin halunnut. Väkijoukko ympäröi minut joka puolelta ja odotin
kauhusta kankeana mitä tuleman piti. Ja se tuli. Ovi antoi perään
ja ne, jotka olivat lähinnä, työnsivät kaikin voimin, mutta vielä
se riippui saranoillaan ja pidätti heitä. Pian kuitenkin poistui
viimeinenkin este ja kun ovi kaatui sisään kovalla pamauksella
heittäydyin minä virran mukaan ja jouduin onnellisesti rakennuksen
sisään, vaikka moni muu kompastui tiellä ja poljettiin mäsäksi.

Toivoin, että ennättäisin kenties ennen muita ensimäiseen kerrokseen
vieville portaille ja että saisin ainakin tapella neidin puolesta ellen
voisikaan häntä pelastaa. Taistelunhalu oli tarttunut minuunkin, veri
paloi kuin tuli suonissani. Ei kukaan koko joukossa ollut halukkaampi
taistelemaan kuin minä. Hyökkäsin siis toisten muassa sisälle,
vaan pysähdyin portaiden juurelle tultua niinkuin kaikki muutkin
hämmästyneenä.

Portaiden yläpuolella seisoi herra de Gontaut, vanha herra de Gontaut,
joka vaaran hetkellä oli muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän seisoi
siinä yksin, katsoi alas hyökkääjiin ja hymyili -- hymyili vaan.
Kaikki narrimaisuus ja kevytmielisyys oli hävinnyt hänen kasvoiltaan
ja jälelle oli vaan jäänyt isiltä peritty rohkeus. Hän näki maailmansa
horjuvan, näki yhteiskunnan hylkiöiden peittävän sen tulvallaan, näki
kaiken, jota oli rakastanut ja joka muodosti hänen elämänsä, katoavan,
näki kuoleman odottavan itseään muutaman askeleen päässä -- ja hymyili
kuitenkin. Toisessa kädessä hänellä oli siro miekkansa, toisessa
nuuskarasia -- eikä hän ollut enää mariseva, heikko, miltei halpamainen
vanha ukko hovijuttuineen ja kevytmielisine maailmankatsantoineen, vaan
hän seisoi siinä tyynenä, ylpeänä, silmät loistaen rohkeaa uskallusta.

-- No koirat, hän sanoi, -- haluttaako teitä joutua pakkotyöhön?

Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Vanhan ylimyksen
pelkäämätön esiintyminen näytti vaikuttavan huonoimpaankin joukossa
ja he tuijottivat häneen, katsettaan peläten. Silloin hän liikahti.
Levollisella kädenliikkeellä, ikäänkuin tervehtien vastustajaa ennen
kaksintaistelua, hän tarttui miekankahvaan ja käänsi kärjen maahan. --
Noo, jatkoi hän katkeralla ivalla, -- tehän olette tulleet tänne sitä
varten! Kuka teistä siis haluaa ensimäisenä lähteä helvettiin? Sillä
yhden teistä minä kuitenkin aina nitistän.

Lumous oli haihtunut. Petomaisella kiljunalla hyökkäsi tusina miehiä
portaita ylös. Näin kirkkaan terän välähtävän kerran, pari, ja eräs
miehistä vieri kuin kerä portaita alas. Mutta sitte heilahti raskas
rautakanki ilmassa ja paiskautui hymyileville kasvoille; -- vanha
ylimys vaipui maahan ääntä päästämättä, valituksetta, ja iskujen
sataessa jotka parissa sekunnissa tekivät lopun, katkasivat heikon
elämänlangan.

Se oli tapahtunut silmänräpäyksessä ja ennenkuin ennätin juosta
väliin. Rajusti kirkuen juoksivat miehet ruumiin yli portaita ylös
ja minä seurasin heitä. Oikealla ja vasemmalla oli suljettuja ovia,
joihin Watteau oli maalannut viehättäviä kuviansa, mutta nämä
ihmispedot mursivat auki ne ja hyökkäsivät loistavasti sisustettuihin
huoneisiin rikkoen pelkästä ilkeydestä kaikki mikä tielle sattui --
vaasia, marmoripatsaita, lasia, pienoiskuvia. Riemusta ulvoen he
täyttivät salin, jonka seinien sisällä oli monen sukupolven ajalla
liikkunut vaan kauneus ja sulo, raskaat anturat paukuttivat kiiltäviä
parkettipermantoja, joita ihanain naisten laahustimet olivat kauvan
lakaisseet. Kaikki, josta ei heille ollut hyötyä, hävitettiin, suuret
venetsialaiset kuvastimet rikottiin, taulut puhottiin ja revittiin
riekaleiksi, kirjat nakattiin ikkunoista kadulle.

Näin vilahduksen hävityksestä pysähtyessäni kynnykselle. Samalla näin,
etteivät pakolaiset olleet näissä huoneissa ja riensin sentähden
yläkertaan. Mutta toiset olivat jo ennättäneet sinnekin ennen minua.
Päästyäni puolitiehen portaita huomasin kolme miestä, jotka seisoivat
kuunnellen eräällä ovella, ja ennenkuin ennätin perille, oikasi yksi
heistä itsensä suoraksi. -- Tuolla ne ovat! huusi mies. Sieltä kuului
naisen ääni! Pois tieltä! -- Ja hän kohotti rautakangin lyödäkseen
oveen.

-- Seis! huusin minä silloin äänellä, joka sai hänet pysähtymään. --
Seis! Valiokunnan nimessä käsken minä teitä poistumaan tältä ovelta!
Muu osa talosta on teidän. Menkää ja ryöstäkää se!

Miehet tuijottivat minuun. -- Hitto vieköön! huusi yksi. -- Kuka te
olette?

-- Valiokunta!

Hän kohotti kauheasti kiroten kätensä.

-- Takasin! huusin rajusti, eli minä hirtätän teidät joka miehen!

-- Hahaa! Ylimys! Tänne, ystävät, tännepäin! Ylimys! Ylimys!

Pari kymmentä miestä hyökkäsi ylös portaita. Seuraavassa
silmänräpäyksessä olin ympäröity hurjistuneilta, nokisilta kasvoilta,
kalpeilta, kuihtuneilta olennoilta, jotka kuuluivat kaupungin kaikista
kurjimpaan köyhälistöön. Minuutti vielä ja he olisivat käyneet käsiksi
minuun, vaan minä heittäydyin epätoivon rohkeudella rautakankia
heiluttavan miehen päälle, tempasin sen ja kaadoin hänet yhdellä
iskulla maahan.

Mutta samassa kadotin tasapainon ja kompastuin hänen ylitseen. Ja
ennenkun ennätin nousta ylös, löi muuan miehistä puukengällään minua
päähän. Menin melkein tunnottomaksi, mutta pääsin sentään jaloilleni
ja sain pidetyksi kynnyksen vapaana lyömällä rajusti kangilla
oikealle ja vasemmalle. Mutta olin puolipyörryksissä, kaikki aaltoili
punasessa sumussa edessäni. Ihmiset hyppivät silmissäni enkä voinut
vähääkään tähdätä, löin vaan sokeasti mihin sattui uhkausten ja
kirousten suristessa korvissani. Joku nykäsi minua takista. Käännyin
vaistomaisesti. Ja silloin he löivät minua -- mihin eli millä, en tiedä
-- ja minä vaivuin tunnotonna, ja melkein niinkuin kuolleena, portaille.




Kolmastoista luku.

Kirkkoherran huolet.


Elokuu oli kulussa ja kastanjapuiden lehvät vielä viheriät, kun
roistoväki ryösti St. Alais'n talon ja minä putosin tiedotonna
portaille. Lehmukset olivat paljaat ja tammet kellastuneet, kun
uudelleen aloin herätä elämään, kun vuoteeltani katselin harmaata
syksyistä maailmaa ja jälleen otin hartioilleni olemisen taakan.
Sittenkin kesti vielä monta päivää ennenkun tulin täyteen tuntoon,
kun en enää tyytynyt vaan syömään, juomaan, makaamaan ja katselemaan
isä Benoit'n ystävällisiä kasvoja vierelläni. Se hetki tuli kuitenkin
viimein -- marraskuun lopulla -- jolloin ajatukseni heräsivät uuteen
toimintaan, vastoin hoitajieni luuloa, ja kun selvä katseeni kohtasi
kirkkoherran katseen, näin, että hän kääntyi toisaalle ja itki ilosta.

Viikon perästä tiesin kaikki sekä yleiset että yksityiset tapahtumat
tämän muistettavan syksyn kuluessa, jonka olin maannut sängyssäni
kuin puu aavistamatta mitä ympärilläni tapahtui. Aluksi isä Benoit
karttoi puhua sellaisista asioista, jotka minua likemmin koskivat ja
puheli sen sijaan Pariisista, kymmenestä levottomuuden ja jännityksen
viikosta, jotka seurasivat Bastilj'in hävitystä, viikoista, jolla
ajalla etukaupungit Lafayette'n ja hänen kansalliskaartinsa valvonnan
alla pitivät tarkasti silmällä Versailles'ea; jossa Kansalliskokous
istui; puutteesta tuona koetuksen aikana, alituisista huhuista
vastavallankumouksesta hovin puolelta, kuningattaren onnettomasta
iltamasta, josta tuli kipinä ruutitynnöriin, ja viimeksi naisten
suuresta kulkueesta Versailles'iin viides päivä lokakuuta, joka
pakoittamalla kuninkaan ja kansalliskokouksen tulemaan Pariisiin
ja tekemällä kuninkaan vangiksi omassa linnassaan, teki lopun
pitkällisestä epätietoisuudesta.

-- Entä sitte? kysyin hämmästyneenä, -- Tehän sanoitte nyt olevan
kahdeskymmenes päivä marraskuuta?

-- Ei ole mitään tapahtunut. On vaan näkynyt merkkiä ja oireita.

-- Ja nämä?

Hän pudisti päätään. Joka asekuntoinen mies on kirjoitettu
kansalliskaartiin. Täällä Quercy'ssä kuuluu siihen osastoon, jota herra
Hugues alkoi muodostaa, monta tuhatta miestä. Kaikki ovat siis aseilla
varustetut. Ja koska kaikki asetukset metsänriistan suojelemiseksi ovat
kumotut, on joka mies metsästäjä. Ja niin monta aatelissukuista on
muuttanut pois maasta, että täällä joko ei ollenkaan ole aatelistoa tai
ovat kaikki aatelismiehiä.

-- Ja kuka hallitsee?

-- Kunnallishallitukset. Ja missä niitä ei ole, seisovat valiokunnat.

En voinut olla naurahtamatta.

-- Ja teidän valiokuntanne, herra pastori?

-- Minä en ole enää siinä jäsenenä. Minä en jaksa seurata mukana,
kaikki luistaa liian nopeasti eteenpäin. Mutta minulla on vielä
pahempia tietoja.

-- Mitä sitte?

-- Elokuun neljäntenä päivänä kielsi kansalliskokous kymmenykset
papistolta ja tämän kuun alussa ehdotettiin, että kaikki kirkon
omaisuus vedettäisiin valtiolle. Näihin aikoihin se luultavasti on jo
hyväksytty.

-- Mitä ihmettä? Pitääkö papiston sitte kitua nälässä? puhkesin
harmissani sanomaan.

-- Ei aivan, vastasi isä Benoit surullisella hymyllä. -- Valtio palkkaa
papit -- niin kauvan kun he ovat valtiolle mieliksi.

Hän lähti kohta sen jälkeen pois ja minä jäin tuijottamaan ulos
ikkunasta syviin ajatuksiin vaipuneena; koetin kuvailla miltä tämä
muuttunut maailma mahtanee näyttää. Hetken kuluttua tuli André tuomaan
lientä minulle. Se tuntui heikolta ja minä sanoin sen hänelle, sillä
voimakas tuulahdus ulkomaailmasta, jonka isä Benoit'n uutiset olivat
tuoneet sairashuoneeseni, oli herättänyt minussa ruokahalua ja
vastenmielisyyttä kauraliemeen ja sairasruokiin.

Mutta vanhus pahastui hyvin moitteestani. -- Niin, mitäpä tässä tekee,
herra? vaikeroi hän, kun ei melkein kukaan maksa vuokraansa, puolet
kyyhkysistä on tapettu kyyhkyslakasta eikä ole enää ainoatakaan jänistä
koko tienoolla. Koko maailma ampuu ja pyydystää, sepät ja räätälit
ratsastavat ja kantavat miekkaa vyöllään, aateli on matkustanut
tiehensä eli pysyttelee piilossa. Mitä kaiken tämän rinnalla merkitsee,
jos liemi on vähän heikkoa? Jos herra kreivi rakastaa voimakasta
ravintoa, olisi teidän pitänyt olla niin viisas, että olisitte pitänyt
itse lehmänne sen sijaan että --

-- Vaiti, vaiti, ihminen, sanoin hiukan närkästyneenä. -- Mitä Buton
nykyään toimii?

-- Kreivi tarkoittaa varmaan herra kapteeni Buton'ia? vastasi ukko
katkeralla ivalla. -- Hän on Cahors'issa.

-- Rankaistiinko ketään -- St. Alais'n talon ryöstämisestä?

-- Nykyvallalla ei rankaista ketään, vastasi André terävästi, -- paitsi
mylläriä, jotka hirtetään kun jauhot ovat liian kalliita.

-- Pääsikö Petit Jean'kin vapaaksi?

-- Petit Jean lähti Pariisiin. Hän on luultavasti majuuri eli eversti
tähän aikaan.

Tämän viimeisen pistoksen perästä jätti vanhus minut -- jätti
suurimman mielenliikutuksen valtaan. Sillä koko keskustelu-ajalla
en ollut uskaltanut kysyä sitä, jota paraiten halusin tietää, sitä
ainoata asiaa, joka oli sitä myöten kun voimat lisääntyivät kasvanut
pahasta aavistuksesta, jota ajatus ei kyennyt tajuamaan, rajattomaksi
ja liiankin selväksi tuskaksi, pelvoksi, joka vaivasi minua kuin
painajainen, kulutti elämänlankaani ja hidastutti paranemista.

Olen lukenut, että kova kuume joskus polttaa rakkauden ja että
ihminen nousee siitä ylös parantuneena ei ainoastaan sairaudestaan
vaan rakkaudestakin, joka oli asunut sydämmessä. Niin ei minulle
käynyt, sillä siitä hetkestä kun ahdistukseni sai määrätyn muodon,
kun vihreillä vuoteeni uutimilla näin kalvakkaat lapsenkasvot,
jotka vuoroin itkivät, vuoroin katselivat minua suruisilla anovilla
silmillä -- siitä hetkestä ei Denise de St. Alais'n kohtalo antanut
minulle rauhaa. Jumala yksin tietää, jos joku ajatus hänen puoleltaan,
hiljainen huuto, joka nousi hänen sydämmestään minun sydämmeeni, oli
tähän syypää. Olkoon se asia miten tahaan, minun ajatukseni eivät vaan
eronneet hänestä hetkeksikään.

Seuraavana päivänä toki jo pääsin levottomuudestani. Otaksun, että
isä Benoit oli päättänyt koskettaa tätä ainetta, sillä ensimäinen
kysymyksensä tiedusteltuaan vointiani saattoi sen esille.

-- Te ette ole koskaan kysynyt, herra kreivi, mitä sen jälkeen tapahtui
kun te haavoituitte? kysyi hän vähän arastellen. -- Muistatteko, mitä
sitä ennen tapahtui?

-- Minä muistan kaikki, vastasin koleasti.

Hän huokasi helpotuksesta. Luulen hänen vieläkin peljänneen, etteivät
asiani olleet aivan oikein. -- Ettekä kuitenkaan ole kysynyt mitään?
sanoi hän.

-- Mutta ettekö te käsitä miksi, miksi minä en ole kysynyt? huusin
käheällä äänellä, ylös nousten ja jälleen vaipuen alas liikutuksen
vallassa. -- Ettekö ymmärrä, että niin kauvan kun en kysynyt, toivoin
vielä. Nyt -- nyt ette saa kiusata minua enää. Kertokaa kaikki --
kaikki, ja --

-- Minulla ei ole muuta kerrottavaa kuin hyvää, vastasi hän iloisesti
koettaen jo ensi sanalla haihduttaa huoliani. -- Pahimman te jo
tiedätte. Herra de Gontaut raukka surmattiin portaissa. Hän oli liian
kunnoton pakenemaan. Kaikki muut talon asukkaat, alimpaan palvelijaan
asti pääsivät pakoon viereisten talojen kattoja myöten.

-- Ja he pääsivät todellakin turvaan.

-- Pääsivät. Kaupunki oli kuohuksissa monta tuntia, mutta he olivat
hyvässä kätkössä. Luulen heidän sitte matkustaneen pois.

-- Ette siis tiedä, missä he ovat?

-- En. Minä en tavannut ketään heistä kapinan jälkeen. Mutta minä
kuulin heidän oleksineen milloin missäkin linnassa -- muun muassa
Harincourt'ien luona. Sitte Harincourt'it lähtivät pois Ranskasta --
keskivälissä lokakuuta, luulen -- ja nähtävästi seurasi markiisi de St.
Alais ja hänen perheensä heitä.

Makasin hiljaa hetken. Sydämmeni oli niin täynnä kiitollisuutta etten
voinut puhua. -- Ja te ette tiedä mitään muuta? sanoin viimein.

-- En mitään, vastasi kirkkoherra.

Olinkin kuullut tarpeeksi. Kun hän ensi kerran tuli käymään, jaksoin
hetkisen kävellä kanssaan penkereellä ja siitä päivin voimistuin
nopeasti. Mutta pian huomasin, että sitä mukaan kuin mieleni
liikkeestä ja raittiista ilmasta ilostui, näytti isä Benoit käyvän
yhä synkemmäksi. Kirkkoherran hienot, suopeat kasvot muuttuivat päivä
päivältä vakavammiksi ja tapahtui aina useammin, ettei hän pitkiin
hetkiin hiiskunut sanaakaan. Kun tiedustelin syytä tähän, vastasi hän:
-- Huonosti käy, huonosti käy! Jumala suokoon minulle anteeksi, että
olin ollenkaan asian kanssa tekemisissä.

-- Kukapa ei sitä ollut? kysyin tyynesti.

-- Mutta minun olisi pitänyt olla tarkkanäköisempi, vastasi hän käsiään
väännellen. -- Minun olisi pitänyt tietää, että Jumalan ensimäinen
lahja ihmiselle oli laki ja järjestys. Mutta Cahors'issa ei ole enää
järjestysvaltaa eikä tuomioistuinta. Entiset virkamiehet pelkäävät
ja vanhoja asetuksia halveksitaan; ei edes pysty saataviaankaan
ryöstämään! Pahin, mitä vankilaan heitetty rikoksentekijä saattaa
peljätä, on että hänet unhoitetaan. Aseita näkee kaikkialla, miehet,
jotka eivät osaa lukea, opettavat lukutaitoisia ja ne, jotka eivät
maksa veroja, elävät niiden rahoilla, jotka maksavat! Kaupungissa
vallitsee nälänhätä, mutta vuokraajat ja talonpojat eivät tee muuta
kuin ampuvat metsänriistaa, sillä kukapa välittää työnteosta, kun
tulevaisuus on niin epävarma. Rikkaiden talot ovat autiot, palvelijansa
nälinkuoliaina, ja kaikki teollisuus, kaikki kauppa, paitsi kaikista
välttämättömin, on lamassa. Näen tämän kaiken, herra kreivi, ja enkö
silloin sanoisi: Mea culpa, mea culpa?

-- Mutta vapaus, vastustin laimeasti. -- Te sanoitte kerran, että
täytyy uhrata jotain sen eteen --

-- Oikeuttaako vapaus sitte vääryyttä harjoittamaan? sanoi hän
kiihkeästi, enkä ole koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna. -- Sekö
on vapautta, että ryöstetään ja pilkataan ja muutetaan naapurien
rajamerkkiä? Eikö sorto olekaan sortoa silloin kuin ei enää ole
yksi vaan monta sortajaa? Enkä tiedä, mitä minun pitää tehdä, herra
kreivi, en tiedä, mitä pitäisi tehdä? Tahtoisin vaeltaa maailmalle ja
ottaa takaisin mitä olen sanonut ja tehdä tehty tekemättömäksi. Sen
tahtoisin, totisesti sen tahtoisin tehdä!

-- On tapahtunut muutakin, sanoin ihmetellen tätä purkausta. --
Jotakin, josta en vielä ole kuullut.

-- Kansalliskokous otti pois kymmenykset ja kirkon omaisuudet. Sen jo
tiedätte. He julistivat, ettei ole olemassa mitään yhteistä kirkkoa.
Sen myös tiedätte. Mutta sitä ette tiedä, että se nyt on käskenyt
sulkea kaikki luostarit. Pian he kyllä sulkevat kaikki kirkotkin ja
kappelit. Ja sitte meistä tulee pakanoita.

-- Mahdotonta! huudahdin.

-- Vaan totta kuitenkin.

-- Että luostarit suljetaan, niin, mutta mitä kirkkoihin tulee --

-- Miksi ei? sanoi hän katkerasti. -- Jumala tietää miten kehnouskoisia
ihmiset ovat. Pelkään, että se tulee -- minä näen sen tulevan. Mutta
sitä tärkeämpää on, että me, jotka uskomme, todistamme uskostamme.

En käsittänyt täydellisesti, mitä hän tarkoitti tahi mitä hänellä
oli mielessä, mutta minä näin, että rehellinen, tunnollinen sielunsa
kärsi siitä, että hän oli jouduttanut asiain kulkua, ja olin hyvin
levoton kun ei hän seuraavana päivänä tullutkaan tavalliseen aikaan.
Kolmantena päivänä hän kuitenkin tuli, vaan oli niin hiljainen ja
alakuloinen ja katseli minua hyvästiä jättäessään niin lempeän
surullisesti, että mieleni teki huutamaan häntä takaisin. Seuraavana
päivänä häntä ei taasenkaan näkynyt eikä sen jälkeisenä, jolloin
lähetin palvelijan tiedustamaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Vanha
taloudenhoitajattarensa ei tietänyt sen enempää kuin että isä Benoit
äkkiä oli lähtenyt matkoille sovittuaan naapuriseurakunnan papin
kanssa, että tämä hoitaisi hänen virkaansa kuukauden ajan.

Kykenin jo kävelemään jonkun matkaa ja lähdin asunnolleen. Mutta en
saanut minäkään muuta tietää kuin että muuan kapusiinimunkki oli ollut
hänellä vieraana kaksi yötä ja että herra pastori oli matkustanut
Cahors'iin muutamia tuntia sen jälkeen kun munkki lähti. Siinä kaikki,
ja minä palasin kotiin tyytymättömänä ja alakuloisena. Vastaantulevat
kyläläiset tervehtivät minua kunnioittavasti, jopa ystävällisestikin --
sairasvuoteelta noustuani olin ensi kerran kylässä asti käymässä. Mutta
se epäilyksen ilme, jonka jo pari kuukautta sitten huomasin heidän
kasvoillaan, oli syventynyt ja synkistynyt tällä ajalla. He eivät
olleet enää varmoja minun asemastani tahi omastaan, minun oikeuksistani
ja omistaan. He pelkäsivät minua eivätkä olleet itsestään varmoja ja
näkivät sentähden ilolla minun poistuvan.

Lähellä puistoveräjiä kohtasin erään tutun miehen, viinikauppiaan
Aulnay'sta. Pysähdyin kysymään oliko hänen herrasväkensä kotona.

Hän katsoi minuun silmät suurina. -- Ei, herra kreivi, vastasi hän, he
lähtivät Ranskasta monta viikkoa takaperin -- kohta sen jälkeen kun
kuninkaan täytyi jättää Versailles.

-- Ja herra parooni?

-- Hän meni myös.

-- Pariisiinko he matkustivat?

Mies, kunnon porvari, katseli minua leveästi nauraen. -- Ei, herra
kreivi, sitä en usko. Tietysti te sen parhaiten tiedätte, vaan jos
arvaan heidän menneen Turin'iin, en taida aivan kiveen iskeä.

-- Olen ollut sairaana enkä tiedä asioista mitään.

-- Silloin teidän olisi pitänyt ajaa Cahors'iin, sanoi mies suoralla
tavallaan. -- Useimmat aateliset ovat siellä -- elleivät ole etemmä
lähteneet. Kaupungissa on turvallisempi nykyään kuin maalla. Niin,
niin, jos isäni olisi elänyt ja nähnyt --

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan kohotti kulmiaan ja olkapäitään,
tervehti ja ratsasti tiehensä. Mutta näki helposti, että muutos
miellytti häntä vaikkei hän kohteliaisuudesta tahtonut sitä näyttää.

Palasin kotiin mieli hyvin masentuneena. Vanha linna huippuineen
ja tornineen ja kyyhkyislakkoineen, jonka seinämiltä kesän viheriä
lehtiverho oli karissut maahan, seisoi kujan päässä suurena ja
alastonna ja tuntui omituisella tavalla ottavan osaa yksinäisyyteeni ja
kertovan surullisista ajoista, jotka olivat kohdanneet meitä molempia.
Astuskelin hautoen raskaita ajatuksiani ja tulin siitä syystä oikein
iloiseksi, kun näin hevosen linnan portille sidottuna. Pistoolikotelot
riippuivat satulasta ja jalustimet olivat liassa.

André oli eteisessä, mutta sen sijaan että olisi ilmoittanut kävijän,
pyyhki hän vaan levollisesti tomua pöydältä selin minuun kääntyneenä.

-- Kuka täällä on? kysyin tuimasti.

-- Ei kukaan, vastasi André.

-- Ei kukaan. Kenenkä hevonen tuo sitte on?

-- Sepän.

-- Mitä ihmettä? Buton'in?

-- Niin, hänen juuri. Se on nyt taas joku uusi tapa, että sitoo sen
portille, -- lisäsi hän ivallisesti.

-- Mitä hän sitte tekee? Missä hän on?

-- Hän on siellä missä hänen pitääkin olla, ja se on tallissa, vastasi
vanhus äreästi. -- Lyönpä vetoa, ettei hän ole moneen Herran päivään
toimittanut mitään niin hyödyllistä.

-- Kengittääkö hän hevosia?

-- Miksei sitte? Ehkä herra kreivi tahtoisi, että hän olisi tullut
tänne päivälliselle.

Välittämättä ukosta lähdin talliin. Kuulin palkeen puhisevan ja
käännyttyäni tallirakennuksen nurkalta näin Buton'in työskentelemässä
kahden renkinsä kanssa pajassa. Seppä oli riisunut päältään takin ja
liivit, käärinyt paidan hihat ylös ja sitonut suuren nahkaesiliinan
eteensä ja oli aivan entisen Buton'in näköinen. Mutta pajan oven
vieressä oli pieni kasa vaatteita, sininen takki punaisilla käänteillä,
pitkät siniset liivit kiiltävillä napilla ja suurella kolmivärisellä
kokardilla koristettu hattu. Ja kun Buton laski maahan hevosenkavion,
jota parhaallaan kengitti, ja tervehti minua, oli kasvoissaan jotain
aivan uutta, puoleksi rukoilevaa, puoleksi uhkamielistä.

-- Oho! sanoin pilkallisesti, tämähän on liian suuri kunnia, herra
kapteeni. Valiokunnan jäsen kengittää minun hevosiani!

-- Onko herra kreivillä mitään muistuttamista? kysäsi Buton punastuen.

-- Minulla? Ei millään muotoa! Minä olen vaan aivan hämmästynyt
kunniasta, jota minulle osoitetaan.

-- Olen käynyt kengittämässä hevosenne kerran kuukaudessa, sanoi
hän nyreästi. -- Ovatko ne ehkä olleet huonommin kengitetyt kuin
tavallisesti, vai kuinka?

-- Ei! Mutta --

-- Onko herra kreivin linnaa mitenkään uhattu? Onko poltettu
ainoatakaan heinähaasiaa tahi varastettu yhtään varsaa niityltä eli
munaa kanakopista?

-- Ei, sanoin.

Buton nyökkäsi synkästi.

-- Jos ei herralla siis ole mitään muistuttamista, niin sallitte minun
ehkä lopettaa työni. Sitte on minulla toimitettavana eräs asia, mutta
se on vaan teille itsellenne aijottu, ja paja --

-- Ei ole sovelias paikka salaisuuksille, vaikka seppä on sanan
tuojana, vastasin ivallisesti. -- Tulkaa luokseni pengermälle, kun
olette täällä lopettaneet.

Hän tuli tuntia myöhemmin kömpelönä ja ujontapaisena hienoissa
vaatteissaan ja -- Jumala paratkoon -- miekka vyöllä. Ja nyt tuli
esille asiansa: hän oli tullut tuomaan minulle överstiluutnantin
valtakirjaa maakunnan kansalliskaartissa.

-- Se annettiin teille minun pyynnöstäni, sanoi Buton kömpelöllä
ylpeydellä. -- Muutamien mielestä te ette ollut käyttäytynyt niinkuin
olisi pitänyt kapinan aikana, mutta minä luin heille lakia. Sitä paitsi
minä sanoin: 'Ilman överstiluutnanttia ei ole kapteeniakaan!' ja he
eivät tule toimeen ilman minua. Minä ylläpidän rauhaa ja turvallisuutta
näillä seuduin.

Mihin kummalliseen asemaan olinkaan joutunut! Ensi hetkellä en
tietänyt, oliko se enemmän naurettava vai nöyryyttävä. Kuusi
kuukautta aikasemmin olisin repinyt valtakirjan kappaleiksi,
viskannut ne vasten sepän kasvoja ja hätyyttänyt hänet piiskalla
talostani. Mutta sen jälkeen oli tapahtunut paljon, eikä edes haluni
purskahtaa nauruun ollut enää voittamaton. Tukahdutin sen vähäisellä
ponnistuksella, osaksi varovaisuudesta, osaksi ylevämmästä syystä
-- Buton'han oli kuitenkin pysynyt minulle uskollisena näissä ylen
vaikeissa ja omituisissa oloissa -- ja kiitin häntä, vaikka sanat
melkein takertuivat kitaan kiinni, ja lupasin lähettää valiokunnalle
kirjallisen vastauksen.

Vaikka Buton oli saanut tämän vastauksen, seisoi hän yhä ja liikutteli
levottomasti suuria raskaita jalkojaan ja minä odotin ivallisella
kohteliaisuudella, mitä hänellä olisi vielä lisättävää.

-- Tahtoisin vielä puhua eräästä asiasta, herra kreivi, sanoi hän
vihdoin. -- Kirkkoherra on lähtenyt Saux'sta?

-- On.

-- Niin, hän on hurskas mies, eli oikeammin -- hän oli hurskas mies,
jatkoi Buton vastenmielisesti. -- Mutta hän antautuu turhanpäiten
vaaroihin ja teidän sietäisi varoittaa häntä.

-- Mistä? Tiedättekö sitte, missä hän on?

-- Minä aavistan sen, ja missä muutkin ovat. Nämä kapusiinilaismunkit
eivät kiertele täällä tyhjän tähden. Kun varikset lentävät kotiinpäin,
tietää se aina pahaa. Ja minä en soisi, että hänelle kävisi huonosti.

-- Minulla ei ole vähääkään aavistusta siitä, missä hän on tahi mitä te
tarkoitatte, vastasin kylmästi. Sepän ääni oli muuttunut raa'aksi ja
tylyksi.

-- Hän on lähtenyt Nîmes'iin! vastasi hän.

-- Nîmes'iin? huudahdin. Mistä te sen tiedätte?

-- Minä tiedän sen ja tiedän myös, mitä siellä on tekeillä. Ja on niitä
muitakin kuin minä, jotka sen tietävät. Mutta tällä kertaa ei St. Alais
ja hänen lahkolaisensa -- ne ovat kaikki siellä -- pääse puikahtamaan
käsistämme. Nyt me muserramme heidät. Niin, herra kreivi, elkää tehkö
mitään tuhmuuksia, elkääkä ruvetko heidän kanssaan mihinkään yhteyteen.
Me olemme kansa! Kansa! Varokoon itseään se mies, joka asettuu meidän
eteemme!

-- Mene! sanoin. Olen kuullut tarpeeksi! Mene!

Hetkisen hän katsoi minuun ikäänkuin vastatakseen, mutta vanhat tavat
pääsivät voitolle ja lausuen hiljaisen hyvästin kääntyi hän pois
ja katosi nurkan taa. Hetkisen kuluttua kuulin hevosensa ravaavan
kujannetta veräjille päin.

Keskeytin hänet, vaan toivoin häntä jo samassa takaisin kyselläkseni
tarkemmin mainitsemiaan asioita. St. Alais Nîmes'issä? Isä Benoit
Nîmes'issä? Nämä uutiset avasivat ikkunat seposelälleen avarampaan
maailmaan ja kun katselin ulos niistä, en enää ollut mielestäni niin
yksinäinen ja hyljätty kaukaisessa linnassani ilman sukulaisia ja
ystäviä. Näin suuren, valkosen, pölyisen kaupungin etelässä, näin
levottomuuksien puhkeavan liekkiin siellä ja keskellä levottomuuksia
näin Denise de St. Alais'n, joka katseli minua ikävöiden.

Isä Benoit oli matkustanut sinne. Miksi en minä voisi tehdä samoin?

Astelin edestakaisin pengermällä ja ajatukset temmelsivät päässäni.
Ja kuta kauvemmin mietin, sitä enemmän siihen tuumaan miellyin, kuta
enemmän ajattelin toimetonta elämääni kotona, ellen yhtyisi Buton'iin
ja hänen vertaisiinsa, sitä innokkaammin halusin päästä pois.

Ja miksikä en sitte lähtisi? Mikä minua esti?

Olihan minulla taskussani valtakirja, jolla minut nimitettiin
överstiluutnantiksi kansalliskaartissa, vieläpä mainittiin ennen olleen
"puheenjohtajana valiokunnassa yleisen turvallisuuden säilyttämiseksi
maakunnassa." Tämä paperi oli yhtä hyvä kuin passi ja tietysti suureksi
hyödyksi matkalla. Pitkällisen sairauden jälkeen tarvitsin kyllä
muutetta ja rahaa oli tarpeeksi. Ei ollut, sanalla sanoen, yhtään
estettä olemassa; saatoin lähteä, minne mieli teki.

Päätös oli siis pian tehty. Seuraavana päivänä nousin hevosen selkään
ensi kerran kostuttuani, ratsastin vähän matkaa ja palasin ylen
uupuneena kotiin.

Huomenna ajoin aina St. Alais'n linnalle, katselin raunioita ja palasin
takasin, mutta en ollut läheskään niin väsynyt kuin edellisenä päivänä.

Sen jälkeisen päivän, joka oli sunnuntai, lepäsin tykkänään, ja
maanantaina ratsastin puoliväliin Cahors'iin vievää tietä ja takaisin
jälleen. Samana iltana puhdistin pistoolit, katselin kun Gil täytti
satulalaukkuja ja valikoin itselleni kaksi korutonta pukua, toisen
matkalla toisen perillä käytettäväksi, ja kolmivärisellä pienellä
kokardilla varustetun hatun. Seuraavana aamuna, maaliskuun kuudentena
päivänä, lähdin kotoa ja kylän laiteella erottuani André'sta käänsin
hevosen pään Figeac'ia kohti. Sydämmeni täytti vapauden tunne, toivo ja
odotus, tehden ensimmäisen tunnin matkasta ihanaksi ja riemastuttaen
minua vielä kun päivä kallistui lopulleen ja ilta tuli -- pimeä ja
kolea ilta, joka vierailla paikoilla aina tuntuu niin kammottavalta.




Neljästoista luku.

Milhau'ssa.


Näin paljo ihmeellistä tällä matkalla. Omituista oli nähdä aseellisia
talonpoikia tavallisessa peltotyössä, jokaikisessä kylässä sotatemppuja
harjoittelevia miehiä ja ravintoloissa muutamia maalais-ukkoja,
jotka nimittivät itseään valiokunnaksi, pöydän ympärillä istumassa,
viinilasit ja kenties myös mustepullo edessä. Mutta kolmannen päivän
illalla näin vielä kummallisemman näyn. Ratsastin ylöspäin Tarn'in
jokilaaksoa, joka ulottuu Cevennervuoristoon lähellä Milhau'ta. Kylmä
pohjoistuuli puhalsi tuimasti, taivas oli pilven peitossa, maisema
harmaa ja kolkko. Noin puolen peninkulman päässä edessäni kohosivat
valtavat tummansiniset vuoriryhmät. Väsynein askelin astellessani
hevosen rinnalla kuulin yhtäkkiä ääniä, jotka lauloivat kuorossa, ja
katsoin hämmästyneenä ympärilleni. Ääni, joka helähteli kirkkaana ja
suloisena kuin keijukaissoitto, tuntui kohoavan maasta jalkojeni alla.

Kuljettuani vähän matkaa eteenpäin, selvisi arvoitus minulle. Tulin
pienen laakson reunalle ja näin jalkaini alla ryhmän tuvan kattoja ja
vähän syrjässä niistä joukon miehiä ja naisia, satakunta ehkä eli vähän
enemmän. He lauloivat ja tanssivat karsitun, lipuilla koristetun puun
ympärillä. Jotkut vanhemmat istuivat puun juurella piirin sisässä ja
ellei ilma olisi ollut niin kolkko ja harmaa, olisin luullut heidän
viettävän kevätjuhlaa.

Minut huomattuaan taukosivat he laulamasta. Kaksi vanhempaa talonpoikaa
nousi ylös ja tuli käsi kädessä piirin läpi, vastaani.

-- Tervetultua tänne, Vlais'iin ja Giron'iin! sanoi toinen.

-- Tervetultua Giron'iin ja Vlais'iin! sanoi toinen.

Ja ennenkun kerkesin vastata, huusivat molemmat yhdestä suusta:

-- Te olette tullut onnellisella hetkellä!

En voinut olla hymyilemättä.

-- Sepä ilahduttavaa, sanoin. Uskallanko kysyä syytä tähän
juhlallisuuteen?

-- Giron'in ja Vlais'n kunnat ovat tänään yhtyneet yhdeksi, vastasivat
he puhuen yhtaikaa molemmat. Tänään häviävät vanhat rajamerkit ja
unhotetaan vanha kauna. Giron'in ja Vlais'n jalot sydämmet tykkivät
kuin samassa povessa.

Heidän luontaisuutensa tahtoi väkistenkin naurattaa minua, mutta
samassa rupesi toki nuoriso jälleen laulamaan ja tanssimaan puun
ympärillä ja se näytti ilmasta huolimatta hyvin somalta, aivan kuin
joku juhla á la Watteau. Onnittelin molempia vanhuksia sen johdosta.

-- Ah, hyvä herra, tämä ei ole mitään, vastasivat he suurimmalla
vakavuudella. -- Nyt ei kysymys ole vain kuntien rajoista, vaan
maakuntien. Nekin kuuluvat menneisiin aikoihin. Valence'ssa, tuolla
vuorten takana, on kansa molemmin puolin Rheiniä ojentanut toisilleen
kätensä ja vannonut ikuista ystävyyttä. Tästä puolin ovat kaikki
ranskalaiset veljiä, asuivatpa sitte missä osassa maata tahansa.

-- Se on kaunis ajatus, sanoin.

-- Ranskalainen ei ole konsanaan enää vuodattava ranskalaista verta.

-- Tapahtukoon niin.

-- Katolinuskoiset ja protestantit elävät sovussa keskenään.
Käräjäjutuista tulee loppu. Elintarpeita saa kuljettaa ilman tullia ja
taksoja. Kaikki tulevat vapaiksi, monsieur, kaikki tulevat rikkaiksi.

He juttelivat vielä paljo muutakin samantapaista ja samalla
lapsellisella luottamuksella, vaan minä en enää kuunnellut sitä.
Huomioni oli kiintynyt erääseen mieheen, joka nähtävästi ei kuulunut
talonpoikaissäätyyn, vaikka istuikin heidän joukossaan puun juurella.
Hän oli pitkä ja laiha, suorukkeiset hivukset mustat, kasvonpiirteet
ankarat ja terävät, eikä hänen ulkoasussaan ollut mitään muista
eroavaa. Pukunsa, karkea metsästystakki ja housut, oli vanha ja
paikattu, kannukset ruskeissa, liejun peittämissä saappaissaan
ruosteiset ja käyrät. Mutta asento ja käytös oli huolettoman vapaata
ja panin merkkiin, että hän katseli suopealla ylenkatseella tanssivaa
rahvasta.

En huomannut hänen ollenkaan älyävän tutkivaa katsettani eli vastaavan
siihen, mutta sanottuani hyvästit talonpojille ja ratsastettuani vähän
matkaa kuulin askeleita takanani, ja kun käännyin katsomaan, näin
muukalaisen rivakasti astuvan perässäni. Hän viittasi kädellään ja minä
pysähdyin odottamaan.

-- Te olette matkalla Milhau'iin, sanoi hän heti lähelle tultuaan sen
puolen maalaismurteella, mutta niin luontevasti kuin olisi puhutellut
vertaistaan.

-- Niin olen, vastasin. Mutta pelkäänpä, etten joudu perille tänä
iltana.

-- Minä olen myös sinne menossa, hevoseni on tässä kylässä.

Ja virkkamatta sen enempää kulki hän rinnallani kylään asti. Se oli
ihka autio ja tyhjä, hän meni muutamaan vajaan ja talutti sieltä laihan
hevoskaakin, jonka selkään nousi.

-- Mitä te arvelitte noiden raukkojen ilonpurkauksesta? sanoi hän
äkkipäätä hetken aikaa ratsastettuamme.

-- Pelkäänpä, että he odottavat liikoja.

Hän nauroi äänekkäästi ja pilkallisesti.

-- He uskovat tuhatvuotisen valtakunnan jo tulleen, mutta kuukauden
perästä on heidän latonsa porona ja henkensä vaarassa elleivät jo riipu
hirsipuussa.

-- Niin huonosti ei kuitenkaan käyne, toivon minä!

-- Tietysti minäkin sitä toivon, vastasi hän kyynillisesti. -- Mutta
kaikessa tapauksessa: eläköön kansa! eläköön vallankumous!

-- Kuinka? Vaikka se kantaisikin sellaisia hedelmiä?

-- Niin, miksei? vastasi hän, kääntäen minuun synkän katseensa.
-- Jokainen on itseään lähinnä. Ja vanha hallitus ei suinkaan ole
tehnyt minulle niin paljoa hyvää että pelkäisin koettaa uutta! Se
on antanut minun kitua nälässä vanhassa rauniossa yksinäisellä
kallionkielekkeellä, alastomien muurien suojassa ja syöden nokisesta
padasta! Samalla aikaa ovat naiset ja rahapohatat, hajuvesissä liotetut
narrit ja laiskurit papit paahtaneet itseään kuninkaallisen armon
hohteessa! Ja miksi, herra? Siksi että minä olen pysynyt uskollisena
opille, jonka puolet kansasta kerran tunnustivat oikeaksi.

-- Protestanttina?

-- Niin, herra, ja köyhänä ylimyksenä, vastasi hän katkerasti. --
Parooni de Géol, palvelijanne.

Esittelin vuorostani itseni.

-- Te kannatte kolmiväristä nauhaa, sanoi uusi tuttavani, ja väitätte
kuitenkin minun menevän liiallisuuksiin. Mutta minä vastaan: teille se
ehkä on yhdentekevää, me olemme niin erilaisissa elämänoloissa. Teillä
on epäilemättä perhettä, herra kreivi, vaimo, joka --

-- Ei suinkaan, herra parooni.

-- No, äiti sitte tahi sisko?

-- Ei kumpaakaan, vastasin hymyillen. Olen aivan yksin maailmassa.

-- On teillä koti ainakin, intti hän. -- Koti, varallisuutta, ystäviä,
toimiala, tai ainakin toivoa saada jotain tointa.

-- On, vastasin.

-- Jota vastoin minulla ei ole mitään -- ei mitään, sanoi de Géol ja
äänensä kävi käheäksi liikutuksesta. -- Minä en voi astua sotajoukkoon
-- sillä minä olen protestantti. Minä en voi ruveta lakimieheksi tahi
tuomariksi -- sillä minä olen protestantti. Valtion virkoihin en kelpaa
-- sillä minä olen protestantti. Kuninkaan koulut ovat minulle suljetut
-- samasta syystä. Hoviin en ole kelvollinen pääsemään -- samasta,
syystä. Lain edessä ei minua ole olemassakaan. Niin, herra, jatkoi hän
hitaammin ja arvokkaalla liikkeellä, -- minua, jonka esi-isät hoitivat
kuninkaan korkeimpia virkoja, ja jonka isoisän isoisä pelasti suuren
Henrikin kuoleman kynsistä Coutras'in luona -- minua ei ole lain
silmissä olemassakaan.

-- Vaan nyt? sanoin hämmästyneenä intohimon purkauksestaan.

-- Nyt, jatkoi hän katkerasti, -- nyt kääntyvät asiat toiselle uralle,
elleivät vaan papit, senkin mustat korpit, väännä kelloa entiselle
kohdalle jälleen. Siitä syystäpä minä nyt olenkin matkalla.

-- Milhau'iin, niinkö?

-- Minä asun lähellä Milhau'ta, vastasi hän. Olen ollut poissa ja
palajan nyt kotiin. Mutta minä aijon matkustaa vielä etemmäksi --
Nîmes'iin.

-- Nîmes'iin! huudahdin hämmästyneenä.

-- Niin, sanoi hän ja katsoi minuun hiukan karsaasti, vaan ei sanonut
mitään enää. Ilta alkoi pimetä. Tarnlaakso, jota myöten tie mutkaili,
näytti tähän vuodenaikaan ja tässä valaistuksessa sekä synkältä että
erämaan tapaiselta, vaikka se kesällä oli valoisa ja hedelmällinen.
Korkeat vuoret kohosivat molemmin puolin ja kun tie joskus vei lähemmä
virtaa kuului veden pauhina kallioita vastaan, joka yhä enensi
maiseman synkkäluonteisuutta. Minua värisytti. Asiani epätietoisuus,
sen onnistumisen epätietoisuus ahdisti minua kuin painajainen ja minä
ihastuin vallan kun seuralaiseni heräsi synkistä mietteistään ja
osoitti valopilkkuja, jotka tuikkivat pienellä tasangolla vuorten ja
joen välillä.

-- Te ehkä aijotte viettää yönne ravintolassa, kysyi hän kaupunkia
lähestyessämme. Nyökkäsin myöntävästi. -- Siinä tapauksessa eroavat
tiemme tässä, jatkoi hän. Jos jatkatte matkaanne Nîmes'iin huomenna --
vaan ehkä kuljettekin mieluummin yksin?

-- Ei, kaukana siitä!

-- Hyvä, minä ratsastan itäisen portin ohi kahdeksan aikaan. Hyvää
yötä, herra kreivi!

Toivotin hänelle samaa, erosin ja ratsastin eteenpäin ahtaita pimeitä
katuja pitkin ja kolkkojen porttiholvien alaitse, joissa riippui
natisevia, sinne tänne heiluvia lyhtyjä, jotka eivät kyenneet
valaisemaan harmaata pimeyttä. Vaikka oli jo yö, liikkui ihmisiä
tiheään kaduilla ja seisoskeli jutellen ovien edustoilla. Se tuntui
oikein kaupunkimaiselta verraten autioon maisemaan, jonka kautta
olin matkustanut, ja pian huomasin, että kokonainen kansankokous
oli lähtenyt jälkeeni. Ennenkun ennätin ravintolan luo, joka
sijaitsi huonosti valaistun torin varrella, oli se kasvanut suureksi
kansan paljoudeksi, joka tungeskeli ympärilläni. Lähinnä kulkevat
tirkistelivät uteliaasti minuun ja toiset etempänä olevat huusivat
naapureilleen ja ikkunoista katsojille, että olin "hän".

Tämä heidän käytöksensä alkoi huolestuttaa minua. Eivät he kuitenkaan
mitenkään häirinneet, vaan kun pysähdyin, pysähtyivät hekin, ja olin
pakoitettu hevosen selästä laskeutumaan melkein heidän syliinsä.

-- Tässäkö ravintola on? kysyin lähinnä seisovilta ja koetin näyttää
hyvin huolettomalta.

-- On, on, vastasivat he yhdestä suusta, -- tässä se on.

-- Hevoseni --

-- Kyllä me pidämme siitä huolta. Astukaa sisään vaan!

Joukko työntäytyi niin lähelle minua, etten voinut muuta kuin jättää
hevoseni heidän huostaansa ja astuin välinpitämättömän näköisenä
ravintolaan toivoen, etteivät he ainakaan sinne tulisi perässäni ja
että saisin siellä tietää syyn heidän kummalliseen käytökseensä. Mutta
tuskin olin kääntynyt selin kun he jälleen olivat kintereilläni ja niin
lähellä, että melkein työnsivät minut kumoon, ja veivät minua edessään
ahtaassa käytävässä, ollenkaan kysymättä mihin mielin. Yritin kääntyä
ja vastustaa moista menettelyä, mutta etumaiset tukkesivat suuni
huudoilla: "Herra Flandre! Herra Flandre!"

Onneksi ei herra Flandre ollut kaukana. Ovi käytävän toisessa päässä,
jota kohti minua työnnettiin, avautui ja ravintoloitsija tuli näkyviin.
Hän oli pyylevä, pyöreämuotoinen ukko ja hän tiirotti hetken aikaa
meihin hämmästyneenä oudosta melusta. Sitte hän äkäisesti kysyi mitä
oli tekeillä.

-- Hitto vieköön! kiljasi ukko. Onko tämä minun taloni vai teidän,
roistot? Mikä mies tämä on?

-- Kapusiini munkki! Kapusiini munkki! huusi tusina ääniä.

-- Ohoo, äänsi taas ukko, ennenkun ennätin vastata. -- Kyntteli tänne!

Pari paljas käsivartista naista, jotka seisoivat keittiön ovella,
riensivät noutamaan kyntteliä, jotka nostivat korkealle päänsä yli, ja
katselivat minua uteliaasti.

-- Ohoo! sanoi isäntä vielä kerran. -- Onko tämä kapusiinimunkki?
Olette siis saanut hänet käsiinne?

-- Olenko minä kapusiinimunkin näköinen? kysyin harmistuneena työntäen
sivulle kaikista rohkeimmat. -- Herran nimessä, näinkö täällä otetaan
vieraita vastaan, vai onko koko kaupunki tullut hulluksi?

-- Te ette siis olekaan kapusiinimunkki? Kysyi isäntä hämillään.

-- Johan minä sanoin, etten ole. Käyttävätkö munkit ehkä saappaita ja
kannuksia?

-- Näyttäkää sitte paperinne, vastasi isäntä lyhyesti. -- Paperinne!
Sillä tietäkää, -- jatkoi hän oikaisten paksua vartaloaan -- että minä
olen sekä pormestari että ravintoloitsija ja että minä hoidan sekä
vankilaa että kapakkaa, ja jos pidätte jälkimäisen edellistä parempana,
niin -- näyttäkää paikalla paperinne, herra!

-- Näiden ystävienne nähdenkö? kysyin pilkallisesti.

-- He ovat kunnon kansalaisia.

Aloin epäillä joutuneeni pulaan ja ettei valtakirjasta olisikaan
toivottua hyötyä. Mutta eihän minulla ollut muuta neuvoa eikä
ylipäätään juuri mitään peljättävääkään ja minä jätin sen siis esille.
Onneksi se oli kohteliaasti ja sopivasti kirjoitettu ja herätti
ravintolan isännässä sen luulon -- en tiedä, millä perustuksella --
että minä matkustelin valtion asioissa. Luettuaan paperin alkoi hän
pyydellä anteeksi, toivotti nöyrin sanoin minut tervetulleeksi heidän
kaupunkiinsa ja selitti kuuntelevalle joukolle, että olivat suuresti
erehtyneet.

Panin erityisesti merkkiin, etteivät ihmiset ollenkaan tulleet
hämilleen erehdyksestään. Päin vastoin. Riensivät vain kohta
onnittelemaan minua vapaaksi pääsyn johdosta, jopa minua
ylenpalttisessa ystävyydessään taputtelivat olallekin. Toiset
kiiruhtivat ulos hoitamaan hevostani tai antamaan muita määräyksiä
minun suhteeni ja muutkin hävisivät vähitellen, jättäen minut
siihen vahvaan vakuutukseen, että he olisivat olleet yhtä valmiit
hirttämäänkin minut lähimpään lyhtypaaluun.

Kun ainoastaan pari kolme enää oli jälellä, kysyin isännältä keneksi he
minua luulivat.

-- Erääksi valepukuiseksi munkiksi, herra kreivi, vastasi isäntä.
-- Hyvin vaarallinen mies, se sama munkki ja kuuluu olevan matkalla
Nîmes'iin kahden naisen seurassa. On annettu ylemmistä piireistä käsky
vangita heidät.

-- Vaan minähän olen ypö yksin, väittelin. Eihän minulla ole naisia
seurassani.

Ravintoloitsija kohotti hartioitaan. -- Ei olekaan, herra kreivi, mutta
asianlaita on se, että molemmat naiset jo ovat täällä hyvässä tallessa.
Heidät vangittiin tänä aamuna aikoessaan vaunuilla kaupungin läpi.
Tällä haavaa hän siis on yksin.

-- Ahaa! Nyt ei siis enää puutu muita kuin hän! Mutta mistä häntä siis
syytetään? jatkoin muistaen kauhistuksella, että kapusiinimunkki oli
käynyt isä Benoit'nkin luona ennen hänen lähtöään. Tuntui omituiselta,
että täälläkin jouduin sellaisen jäljille.

-- Häntä syytetään valtiokavalluksesta, vastasi herra Flandre
arvokkaasti. -- Hänet on nähty kaikkialla, Montpellier'ssa, Cette'ssä,
Albi'ssa, vieläpä niinkin kaukana kuin Auch'issa ja kaikkialla hän on
saarnannut taikauskosta ja kiihoittanut kansaa.

-- Ja naiset? kysyin hymyillen. Ovatko hekin --?

-- Eihän toki, herra kreivi. Mutta luullaan, että kun hän halusi
palata Nîmes'iin ja kuuli että sinne vievä tie oli vartioittu, niin
pukeutui hän valepukuun ja yhtyi molempiin naisiin. He ovat luultavasti
hurskaita katoliikkia.

-- Ihmisparat! sanoin väristen. Kaikki ihmiset näyttivät niin
hyväntahtoisilta, vaan olivat kuitenkin samalla niin kovia ja julmia.
-- Miten aiotte heidän kanssaan menetellä?

-- Minä lähetän noutamaan ylempää käskyä, vastasi hän. -- Mutta mitä
munkkiin tulee, ei sellaisia tarvittaisi. Tässä tulee näemmä iltasenne,
herra kreivi. Suokaa anteeksi, etten itse palvele teitä, mutta
kaupungin korkeimpana viranomaisena täytyy minun hiukan pitää arvostani
-- ymmärrättehän.

Vastasin kohteliaasti, että aivan hyvin ymmärsin sen ja pyysin häntä,
kun illallispöytä oli katettu makuusuojaani niinkuin pienemmissä
ravintoloissa on tapana, juomaan kanssani lasin viiniä. Aterioidessa
sain kuulla paljo asiain tilasta niillä seuduin, kuohusta pitkin
etelärannikkoa ja papeista, jotka yllyttivät kansaa saarnoilla ja
kulkueilla. Hän tuli oikein kaunopuheliaaksi kuvatessaan tilaa
Nîmes'issä, jonka asukkaat olivat suurimmaksi osaksi hurjia
katoliikkia, mutta jossa myös oli protestanttisia perheitä, jotka
saivat suojaa karaistuilta vuoristolaisilta.

-- Siellä tulee syttymään levottomuuksia, herra kreivi, aivan varmasti
tuleekin, sanoi hän. -- Heidän asiansa sujuvat hyvin siellä alhaalla,
mutta kyllä siitä loppu tehdään ja niin perinpohjin kuin mahdollista.

-- Ja munkki?

-- On heidän lähettiläitään.

Ajattelin isä Benoit'a ja huokasin.

-- Mutta kuulkaas, sanoi ravintoloitsija äkkiä ja tuijotti
miettiväisenä minuun, -- sehän on kummallista.

-- Mikä niin?

-- Te tulette Cahors'ista?

-- Niin tulen.

-- Sieltä naisetkin tulevat eli ainakin sanovat tulevansa. Vangit --

-- Cahors'ista, sanoitte?

-- Niin, se on todellakin ihmeellistä, mutta valtakirjaanne lukiessani
en ollenkaan sitä ajatellut.

Kohotin maltittomasti olkapäitäni. -- Ei suinkaan siitä seuraa, että
minä olen liitossa heidän kanssaan, sanoin. -- Elkää nyt Jumalan tähden
alottako uudelleen, herra pormestari. Olettehan nähnyt paperini.

-- Kas niin, kas niin! En minä ollenkaan sitä tarkoittanut; mutta tehän
voitte tuntea nämä naiset.

-- Jahaa, sillä tavoinko? sanoin ja istuin sitte hetkisen tuijottaen
häneen kynttilöiden välitse kahveli puolitiessä suuhun menossa. Hurja,
mahdoton ajatus välähti aivoissani. Kaksi naista Cahors'ista? Ja miksi
juuri Cahors'ista?

-- Mikä heidän nimensä on? kysyin.

-- Corvas.

-- Corvas, vai niin! sanoin pistäen kahvelin suuhuni ja jatkoin
innokkaasti aterioimista.

-- Niin. Hän sanoo olevansa kauppiaan vaimo. Mutta te saatte itse nähdä
hänet.

-- En muista kuulleeni tuota nimeä, sanoin.

-- Kenties kuitenkin tunnette heidät, vastasi isäntä sellaisella
itsepintaisuudella, jolla on harvoja tuumia. -- -- Olemmehan
mahdollisesti voineet erehtyä, sillä vaunuista ei löytynyt mitään
paperia ja ainoastaan yksi ainoa epäiltävä kalu.

-- Ja se oli?

-- Punanen kokardi.

-- _Punanen_ kokardi?

-- Niin, vanhan liiton tuntomerkki.

-- Mutta eihän mikään nykyisistä puolueista ole valinnut sitä
merkikseen.

Ravintoloitsija hankasi miettiväisenä kaljua päälakeaan. -- Ei, sanoi
ukko, se kyllä on totta. Mutta siitä väristä ei missään tapauksessa
pidetä näillä seuduin. Ja naiset matkustavat yksin -- yksin, herra
kreivi! Heidän ajajansa, puolihupsu mies, joka kertoi heidän pestanneen
hänet Rodez'issa, kielsi tiukasti nähneensä kapusiinimunkkia, mutta
puhui muuten ristiin moneen kertaan. Nyt, herra kreivi, minä vien
teidät naisten luo, ellette halua syödä enempää. Te voitte ehkä
todistaa heitä vastaan eli puolestaan.

-- Mutta eikö nyt jo ole kovin myöhäistä? kysyin, sillä ehdotuksensa ei
ollenkaan miellyttänyt minua.

-- Vangit eivät saa olla niin hienotunteisia, vastasi hän ilkeällä
naurulla ja huusi ovelta tuomaan takki ja lyhty keittiöstä.

-- Naiset eivät siis olekaan täällä?

-- Ei, vastasi isäntä silmää iskien. -- Ei voi koskaan olla liiaksi
varovainen. Mutta ei heillä siltä ole mitään valittamisen syytä.
Putkassa istuu pari raakaa junkkaria, jonka tähden vanginvartija Babet
antoi heille oman huoneensa.

Lyhty tuotiin ja kiedottuaan takin mahtavan vartalonsa ympäri astuimme
kadulle. Tori oli aivan pimeä, sillä nekin lyhdyt, jotka paloivat
tullessani, olivat sammuneet, ehkä tuulesta, sillä se oli yltynyt ja
puhalsi aika navakasti suojattomalla paikalla. Lyhty oli tuiki tarpeen
vaikkei se valaissutkaan kuin muutaman askeleen eteenpäin, sen verran
vaan, että osasimme astua. Takana oli pimeys sitä sankempi, niin
musta, ettei eroittanut edes kattojen ulkopiirteitä. Minulla ei ollut
vähintäkään aavistusta, mihin suuntaan olimme kulkeneet tahi miten
pitkälti, kun herra Flandre äkkiä pysähtyi ja kohotti lyhtyä, niin että
valo lankesi harmaalle kivimuurille ja raudoitetulle ovelle, jolle pari
porrasta johti. Keskellä ovea riippui suuri kolkutin ja sen yläpuolella
oli pieni ristikkoikkuna.

-- Ei voi koskaan olla liiaksi varovainen, sanoi herra Flandre vielä
kerran samalla ilkeällä, käheällä naurulla ja veti, sen sijaan että
olisi lyönyt kolkuttimella, kepillään ikkunan rautaristikkoa.

Oitis ymmärrettiin merkki, miehen kasvot pilkistivät ristikon läpi,
ja kohta avattiin ovi. Herra Flandre meni edeltä ja me astuimme nyt
pimeästä kylmän kolkosta yöstä umpinaiseen, lämpimään suojaan, josta
käry, tupakansavu ja jos jonkinlaiset höyryt löyhähtivät vastaan.
Vanginvartija sulki oven jälkeemme, otti ravintoloitsijalta lyhdyn ja
näytti tietä likaisen, matalan käytävän kautta, joka oli niin kapeakin,
että yksi vaan mahtui kerrallaan kulkemaan. Hän seisahtui ensimäiselle
ovelle vasemmalla ja aukasi sen selko seljälleen.

Herra Flandre astui ensiksi sisälle ja seisahtuen hetkiseksi oven
suuhun ottaessaan hattua päästänsä täytti hän koko oviaukon. Ennätin
kuulla muutamia ääniä eräästä renkutuslaulusta, jotka kuuluivat
huoneesta käytävän perällä, ja vankilakoiran kivakan haukunnan.
Huomasin myös, että käytävän seinät olivat tahraiset ja ylen kosteat,
mutta silloin kuulin jonkun vastaavan herra Flandre'n tervehdykseen ja
se ääni sai vereni hämmästyksestä seisahtumaan.

Se oli rouva de St. Alais'n ääni.

Onneksi oli illallispöydässä, vaikkapa vaan silmänräpäykseksi, tämä
uskomaton, hurja ajatus syntynyt minussa. Se oli kuitenkin osaksi
valmistanut minut odottamattomaan kohtaukseen ja muutapa valmistus-
tai ajatusaikaa ei ollutkaan. Huone oli täynnä tupakan savua ja höyryä
uunin edessä riippuvista kosteista vaatteista, josta syystä pysähdyin
hiukan ovelle rykimään ja seurasin sitte herra Flandre'a.

Paitsi pormestaria oli huoneessa neljä henkeä, vaan minä en joutanut
liioin tarkastamaan renttumaista miestä ja naista, jotka pelasivat
korttia pöydän ääressä. Näin vaan markiisitar ja neiti de St. Alais'n
-- Denise'n -- ja katseeni imivät tuota näkyä. He istuivat molemmin
puolin uunia; tyttö nojasi päätään seinään, silmät puoliummessa, mutta
äiti istui suorana ja valppaana ja kohtasi ravintoloitsijan katseen
halveksivalla hymyllä. Ei vankila eikä vaaraa eikä halpa seura kurjassa
kopissa voinut masentaa hänen ylpeää luontoaan, mutta väistettyään
katseensa ravintoloitsijasta minuun, kohosi hän pystyyn heikosti
huudahtaen ja seisoi tuijottain kuin aaveeseen.

Eikä ollutkaan ihme, että hän ensi hetkellä luuli silmänsä pettävän.
Mutta olipa lähellä toinen, joka ei epäillyt. Äidin huudahduksesta
neiti säikähtyneenä kavahti seisaalleen ja sekunnin ajan katsoimme
toisiamme silmästä silmään. Sitte hän vaipui takasin tuolille ja
puhkesi nyyhkytyksiin.

-- Ohoo! huudahti herra Flandre. -- Mitäs tämä merkitsee?

-- Erehdystä, luulen, sanoin käheästi. Olin jo punninnut mielessäni,
miten tuli käyttäytyä. -- Olen iloinen, että kohtalo on tuonut minut
tänne, madame, jatkoin kumartaen hänelle hyvin kohteliaasti ja niin
huolettomasti kuin mahdollista.

Hän sopersi jotain vastaukseksi ja nojautui seinään. Hän ei ollut vielä
tointunut.

-- Te tunnette nämä naiset? kysyi ravintolan isäntä karsaasti kääntyen
minuun ja katsellen melkein epäluulolla. Ja sitte hän tarkasti toisia.

-- Tunnen.

-- He ovat Cahors'ista?

-- Läheltä Cahors'ia.

-- Mutta kerroinhan minä teille heistä ja mainitsin nimensä, mutta te
sanoitte, ettette ollenkaan tunne heitä.

Epäilin hetken, mutta katsahdettuani rouvan kasvoihin näin niillä
kuvastavan tuskaa ja enemmänkin -- kauhua. Ja silloin uskalsin tehdä
hyppäyksen -- en voinut muuta.

-- Te sanoitte tämän naisen nimen olevan Corvas, sopersin.

-- Niin.

- Mutta hänen nimensä on Corréas.

-- Corréas? kertoi hän ja kasvonsa venyivät pitkiksi.

-- Niin juuri, Corréas. Mahdollisesti ovat naiset säikähdyksissään
lausuneet sen epäselvästi, sanoin teeskennellyn luontevasti.

-- Ja nimensä on todellakin Corréas?

-- Sanoinhan sen teille, vastasi markiisitar ensi kerran avaten suunsa,
-- ja senkin, etten tiedä mitään mistään kapusiinimunkista. Ja tämän,
-- jatkoi hän vakaasti kiinnittäen pelokkaat, rukoilevat silmänsä
minuun -- rukous, jota en voinut olla ymmärtämättä -- vakuutan nyt
uudelleen kunniasanallani.

-- Käsitin, että viimeinen osa lausetta oli minua varten.

-- Niin, herra pormestari, sanoin painavasti. -- Kyllä te nyt olette
erehtynyt. Vastaan tästä rouvasta niinkuin omasta itsestäni.

Ravintolan isäntä kynsi korvallistaan.




Viidestoista luku.

Kolme yksissä vaunuissa.


-- Luonnollisesti; ellei rouva -- ellei rouva tiedä munkista mitään,
sanoi hän hämillään katsellen siivotonta huonetta, -- niin se tietysti
on erhetys.

-- Siis ette voi muuta kuin --

-- Mutta -- mutta, keskeytti hän tekeytyen taas mahtavan näköiseksi,
-- yhtä asiaa ei vielä ole minulle selitetty, tuota punaista kokardia
näet. Mitäs te siitä virkatte, herra kreivi?

-- Punaisesta kokardistako?

-- Niin, kuinka sen tahdotte selittää, sanoi hän melkein kohteliaasti.

Tuota en ollutkaan ajatellut ja katsoin epätoivoisesti rouvaan. Kai
hänen naisellinen älynsä keksisi jotakin selitystä tuolle punaiselle
kokardille.

-- Oletteko kysynyt sitä rouva Corréas'elta itseltään? kysyin vihdoin,
siten siirtäen taakan rouvan hartioille. -- Oletteko pyytänyt häntä
selittämään mitä se merkitsee?

-- En ole.

-- Sen minä tiedän sijassanne tekisin.

-- Elkää kysykö minulta, vaan kysykää herra kreiviltä,
minkäväriset reväärit Quercy'n kansalliskaartilla on, sanoi rouva
välinpitämättömästi.

-- Punaiset, vastasin keveällä mielellä. -- Punaiset! Minä tiesin sen
kun olin nähnyt Buton'in univormun. Mutta miten rouva de St. Alais sen
tiesi, sitä minä en todellakaan ymmärrä.

-- Vai niin, virkkoi herra Flandre, mutta hänen kasvoissaan näkyi vielä
epäilyksen ilme. -- Ja rouva kantaa siitä syystä punaista kokardia?

-- Ei, herra pormestari, vastasi rouva veitikkamaisella hymyllä.
Minä huomasin että hän pyrki miehen suosioon. -- En minä kanna tuota
kokardia, se on tyttäreni asia, ja jos haluatte sitä tietää, niin
saatte kysyä sitä häneltä itseltään.

-- Herra Flandre oli kuin kaikki hänen virkaveljensäkin kovin utelias
ja sitä paitsi hän hyvin ihaili naisia.

-- Jos neiti suvaitsee tehdä niin hyvin, sanoi hän hymyillen.

Tähän saakka oli neiti piiloutunut äitinsä selän taakse, mutta tämän
kuultuaan astui hän epäröiden ja vastahakoisesti esille ja seisoi siinä
edessämme kuin vanki tuomareinsa edessä. Mutta vasta hänen puhuttuaan
ymmärsin minä sen muutoksen, joka hänessä nyt tapahtui. Vasta sitten
ymmärsin miksi hän, joka vasta oli niin kalpea ja alakuloinen, nyt
seisoi siinä tulipunaisena ja silmät kosteina ja säteilevinä.

-- Se on hyvin yksinkertainen asia, herra, sanoi hän matalalla äänellä.
-- Sulhaseni kuuluu siihen rykmenttiin, herra pormestari.

-- Ja siitä syystä te kannatte punaista kokardia? sanoi ravintoloitsija
ihastuneena.

-- Minä rakastan häntä, sanoi neiti hiljaa. Ja silmänräpäyksen ajan
katseemme yhtyivät.

En tiedä kumpiko meistä oli punaisempi, tahi kumpaisesta likainen
huone tuntui enemmän palatsimaiselta ja sen tupakansavulla täytetty
ilma suloisemmalta. En ollut aavistanutkaan mitä hän sanoisi ja
vähimmin kaikesta olin aavistanut sitä mitä hänen silmänsä ilmaisivat,
kun hän tällä hetkellä katsoi minuun ja saivat vereni kuohuksiin.
En ymmärtänyt ravintoloitsijan vastausta enkä hänen kaakottavaa
nauruaan ja tulin todellisuudesta tietoiseksi vasta kun neiti vetäytyi
takaisin piiloittamaan hohtavia poskiaan ja minä hänen sijallaan
näin rouva de St. Alais'n, joka nosti sormen huulilleen ja katsoi
minun varoittavasti. Tuo varoitus olikin paikallaan, sillä ensi
ihastuksessani olisin helposti voinut ilmaista itseni. Ravintoloitsija
oli nyt paremmissa käsissä. Se romantillinen väritys, minkä neidin
tunnustus oli asialle antanut, oli sekä poistanut hänen viimeiset
epäilyksensä että vaikuttanut hänen sydämeensä. Hän kumarsi rouvalle ja
hymyili neidille isällisen kohteliaasti. Ja sitten hän leikillisesti
muistutti munkista.

-- Se oli kyllä erhetys, mutta sellainen erhetys, josta en pysty
valittamaan, sanoi hän kömpelön kohteliaasti, -- se kun tuotti minulle
ilon nähdä teitä.

-- No, elkäähän nyt, herra pormestari, änkytti rouva.

-- Mutta yleinen tila maassa on nyt todellakin sellainen, ettei naisten
ole hyvä yksin matkustella -- ilman miehenpuolista turvaa. He joutuvat
sen kautta alttiiksi --

-- Pahemmille onnettomuuksille kuin mitä tämä on, keskeytti rouva
katsoen häneen kauniilla silmillään. -- Mutta eipä se olekaan pahinta
mitä meillä naisraukoilla on peljättävänä! Ja hän katsoi uudestaan
mielittelevästi ravintoloitsijaan.

-- Ah, hyvä rouva, puhkesi tämä ihastuneena sanomaan.

-- Meillä ei onnettomuudeksi ole matkatoveria.

Lihava ravintoloitsija huoahti. Luulenpa että hän hetken aikaa arveli
itse tarjoutua seuraksi. Mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti mukava
tuuma.

-- Kenties tämä herra tässä, sanoi hän kääntyen minuun. Olettehan te,
herra kreivi, myöskin matkalla Nîmes'iin?

-- Olen, ja onhan se luonnollista, että jos rouva Corréas --

-- Pelkäänpä että siten liiaksi vaivaamme herra; kreiviä, sanoi
rouva de St. Alais ja lähestyi herra Flandrea, aivan kuin tämän
välttämättömästi pitäisi älytä hänen empimistään.

-- Olen vakuutettu ettei kukaan voi sitä vaivana pitää, vastasi
hän kohteliaasti. Mutta mitä siihen tulee, sanoi hän laskien käden
sydämelleen, -- niin varmaan minä, jos herra kreivillä on jotakin sitä
vastaan, löydän jonkun --

-- Jonkun? kysyi rouva leikillisesti.

-- Minä itse, vastasi ravintoloitsija.

-- Jos te --

Mutta nyt luulin jo sopivaksi puuttua asiaan. -- Ei, ei suinkaan, herra
pormestarihan saattaa minut hyvin huonoon valoon. Vakuutan teille, hyvä
rouva, että jos mitenkään voin palvella teitä, niin siitä on minulle
sekä kunniaa että iloa. Onhan meillä sama tie ja jos siis --

-- Olen hyvin kiitollinen -- jos nimittäin herra pormestari suostuu
vapauttamaan vankiraukat, vastasi rouva miellyttävällä kumarruksella,
-- jotka, niinkuin hän tietää, eivät ole sen pahempaa tehneet kuin
olleet vain yksimieliset kansalliskaartin kanssa.

-- Minä vastaan asiasta, rouva, sanoi herra Flandre mahtavan näköisenä.
Nyt oli rouva saanut hänet juuri siihen, mihin hän pyrki. -- Onhan asia
päivän selvä. Mutta -- hän vaikeni ja rykäsi neuvottomasti, kaiken
harmin välttämiseksi olisi kenties parasta että matkustaisitte varhain
aamulla. Lähdettyänne keksin kyllä tarpeelliset selitykset. Ja ell'ei
teillä ole mitään sitä vastaan, että vietätte yön täällä, sanoi hän
katsellen häpeillen ympärilleen, -- niin luulenpa että --

-- Nyt tulemme täällä paremmin toimeen kuin ennen, keskeytti rouva
huoahtaen ja ystävällisesti katsahtaen herra Flandre'een. -- En
pelkää nyt enää teidän täällä käytyänne. Sen sanottuaan ojenti hän
ravintoloitsijalle kätensä, joka vielä oli pehmeä ja valkonen.

Hän suuteli sitä kunnioittaen.

       *       *       *       *       *

Kun pari minuuttia myöhemmin menin torin poikki hapuillen eteenpäin
lyhdyn valossa, ja herra Flandre'n kaapunliepeiden liehuessa
ympärilläni -- tuo hyväsydäminen mies kun astui eteenpäin omissa
ajatuksissaan hetkeksi unhoittaen seuralaisensa -- luuloittelin että
kaikki mitä olin nähnyt oli vain unta; niin epätodelliselta tuntui
minusta tuo likainen vankila, josta juuri tulin, noiden molempain
naisten siellä olo ja niin mahdottomalta se tunnustus, jonka neiti
kuulteni teki. Mutta kello pääni päällä ilmoitti jo yösydäntä ja
jossakin läheisyydessä ilmoitti yövartija, että kello oli lyönyt
yksitoista ja että ilma oli kaunis ja sitten kompastuin kiveen. Se ei
voinut olla unennäkö.

Yhä vaikeampi oli minun uskoa todellisuudeksi sitä, kun seuraavana
aamuna päivän ensi koetteessa astuskelin vaunujen rinnalla ravintolasta
vankilaan ja jo etäältä näin rouva ja neiti de St. Alais'n seisovan
sen oven edustalla väristen vilusta kosteassa aamuilmassa. Sekin oli
kuin unennäköä, että kädestä autoin neitiä ylös vaunuihin ja sitten
itse nousin ylös niihin ja asetuin istumaan häntä vastapäätä --
häntä vastapäätä, täysin tietoisena siitä, että saisin istua siinä
monta päivää, ja että saisin olla hänen matkatoverinaan yhteisellä
matkallamme Nîmes'iin.

Millä mielellä olinkaan! Mutta tässä matoisessa maailmassa ei mikään
ole täydellistä; ihmiselämässä ei löydy hetkeäkään, jota voisi sanoa
täydellisesti onnelliseksi; tänäkin aamuna pimensi onneani pelvon ja
salamielisyyden varjo. Ravintoloitsija oli saapunut lähtöämme näkemään,
ja luulenpa että hänen levottomat kasvonsa herättivät tuon tunteen.
Mutta jo seuraavalla hetkellä hänen kasvonsa katosivat vaunujen
ikkunasta ja vaunut vierivät rauhallisesti läpi kaupungin, istuimme
jokainen nojautuen kolkkaamme, pimeys kun vielä esti meitä toisiamme
näkemästä. Mutta kaupungin portista ja vahtien ohi oli meidän vielä
kulkeminen; saattoihan tapahtua, että vahti estäisi meitä, tahi että
joku aikainen kaupunkilainen pidättäisi meitä, tahi voi matkaamme estää
joku muu syy. Sydämeni sykki rajusti.

Mutta kaikki meni kuin menikin hyvin. Viiden minuutin päästä olimme
ajaneet kaupungin portin läpi ulos rauhalliselle maantielle. Päivä
alkoi valeta ja puut kuvastuivat mustina taivasta vasten kun ajoimme
Tarnjoen sillan poikki ja aloimme hiljalleen nousta ylöspäin
Dourbie-laaksosta.

Kerroin jo ettemme voineet nähdä toisiamme. Mutta rouva alkoi pimeässä
nurkassaan äkkiä nauraa. "Oh, Richard, oh mon roi!" hyräili hän. --
Lihava houkkio! huudahti hän sitten ja nauroi uudestaan.

Hän oli mielestäni kiittämätön, melkeinpä julmakin, mutta kun hän oli
neidin äiti, olin ääneti. Istuihan neiti minua vastapäätä ja minä olin
onnellinen. Olin onnellinen ajatellessani mitä hän päivän tullen, kun
ei enää voinut salata itseään minulta, sanoisi ja miten hän katsoisi
minuun. Olin onnellinen ajatellessani että nuo hienot, kauniit
kasvot, jotka jo häämöittivät pimeästä nurkasta, kohta ilmestyisivät
ihailtavikseni ja että sitten pitkällä matkalla päiväkaudet saisin
mielin määrin katsella häntä -- olisihan se taivaallinen matka!

Päivä alkoi jo valeta, eikä minun siis tarvitseisi kauan odottaa.
Itäinen taivaanranta edessämme alkoi jo ruskottaa, lännen puolella
se oli sinertävä ja rusottavien pilvien peitossa. Kohta kultasivat
nousevan auringon ensi säteet vuorenhuiputkin edessämme, jotka
näyttivät väikkyvän ylhäällä rusoittavassa avaruudessa.

Heitin hartaasti ikävöivän katseen neitiin ja näin hänen kasvoillaan
hohteen, kauniimman kuin aamun koin; ja silmäinsä loiste oli kirkkaampi
kuin auringon. Mutta sitten käännyin vavisten pois. Se oli kuin
pyhyyden loukkaamista että pitempään katsoa sinne.

Äkkiä nauroi rouva taas nurkassaan, ja se nauru sai minut vavahtamaan
ja ajoi veret kasvoihin.

-- Häntä ei ole nunnaksi luotu, vai kuinka herra kreivi? sanoi hän.

Käännyin kiivaasti. Rouvan keveän iloinen, loukkaava ääni sattui
neitiin, vaan ei minuun, kuin ruoskan isku.

-- Sinulla, Denise, lienee ollut tilaisuutta harjoitella, sanoi äitinsä
leppeästi. -- Minä rakastan, sinä rakastat, hän rakastaa -- oikeinhan
sinä olet taitava. Harjoitteluko opettajasi kanssa vaiko suurten
poikain kanssa muurin toiselta puolen?

-- Rouva! huudahdin.

Tyttö oli vetäissyt päähineen kasvoilleen, mutta hyvästi ymmärsin että
hän oli kovasti häpeissään.

Mutta rouva vaan ei hellittänyt. -- Kuulepas Denise, luulenpa etten
koskaan sanonut isällesi: 'Minä rakastan sinua.' En ainakaan ennenkuin
hän oli suudellut minua. Mutta sinä kai käännät järjestyksen
toisinpäin --

-- Rouva, änkytin minä, -- tuo on katalasti tehty.

-- Mitä, herraseni, enkö saisi rangaista tytärtäni oman mieleni
mukaisesti? suvaitsi hän nyt vastata minulle.

-- Ei minun kuulten! puhkesin harmistuneena sanomaan. -- Se on julmaa,
se on --

-- Ei teidän kuullen, herra kreivi, vastasi rouva ivallisesti, ja miksi
ei, jos saan luvan kysyä? En voi häntä enemmän häväistä, kun hän jo on
itseään häväissyt.

-- Se ei ole totta! huudahdin vihastuneena. Se on ilkeä valhe!

-- Vai niin, voin siis mielestänne vielä enemmän häväistä häntä?
No, niinpä teen sen sitten, jos minua haluttaa, vastasi rouva
leikillisellä ivalla. -- Ja te, herra kreivi, saatte hyväntahtoisesti
istua kuuntelemassa. Mutta, jatkoi hän ja katsoi terävästi minuun,
elkää sentään turhia toivoko, elkääkä luulko että minä, vaikka tässä
läsnäollessanne häntä rankaisenkin pidän tahi koskaan tulen pitämään
teitä perheesen kuuluvana. Tahi että tuo epänaisellinen, julkea --

Neiti huudahti tuskallisesti ja vetäytyi yhä etemmä nurkassaan.

-- Pikku hupakko, pitkitti rouva tylysti ja ankarasti, -- jonka
välttämättä keksittyään tuon hullunkurisen kokardi-jutun, täytyi
lisätä: 'Minä rakastan häntä' -- minä rakastan häntä, ja sen saattaa
kaino tyttönen sanoa! -- elkää luulko että tuon hupakon koskaan
omaksenne saatte! Se suhde on jo aikaa sitten loppunut. Se loppui
silloin kuin ystävänne polttivat linnamme Alais'ssa, kun ne ryöstivät
talomme Cahors'issa, kun ne vangitsivat kuninkaan ja murhasivat
ystävämme ja raastivat kirkkomme kuin orjan vain lokaan tallattavaksi
voittoretkellään! Se suhde on ainaiseksi loppunut, eikä luuloitellut
urotyöt voi sitä uudistaa. Teidän, herra kreivi, pitää tulla se
selvästi käsittämään, jatkoi hän säälimättömästi. -- Mutta niinkuin
kuulitte tyttäreni itseään häpäisevän, niin pitää teidän kuulla hänen
rangaistuksensakin. Hän on ensimmäinen St. Alais'n suvusta, joka
ihailijalle tarjoo rakkauttaan.

Tiesin perheestä yhtä ja toista, joka tämän väitteen olisi kumonnut,
mutta kun neidin kuullen en voinut sitä kertoa, vaikenin ja nousin
seisalleni.

-- Minä voin ainakin vapauttaa neidin harmillisesta läsnäolostani,
sanoin kumartaen. -- Ja sen teenkin heti.

-- Te ette tule edes sitäkään tekemään, sanoi rouva
välinpitämättömästi. -- Jos suvaitsette istua niin saatte kuulla syyn.

Istahdin, pakoitettuna hänen käskevältä ääneltään.

-- Te ette tee sitä, sanoi hän, -- sillä vaikka en enää pidä teistä,
täytyy minun kuitenkin tunnustaa että olette ylimys.

-- Ja että minä siitä syystä olen velvollinen menemään tieheni.

-- Päinvastoin että teidän juuri siitä syystä täytyy jatkaa matkaa
kanssamme.

-- Kuskillako?

-- Ei vain vaunujen sisässä, vastasi hän rauhallisesti, -- Meillä ei
ole passia eikä muita todisteita, ja ilman teitä meitä estettäisiin
jok'ainoassa kaupungissa, jonka läpi meidän on kulkeminen. Onnetonta
se kyllä on, jatkoi hän kohauttaen olkapäätään, -- mutta minä en
todellakaan tiennyt että maa on niin rauhattomassa tilassa, sillä
muutoin olisin kyllä ryhtynyt varokeinoihin. Se on onnetonta, mutta
niinkuin asian laita nyt on, niin olemme pakoitetut matkustamaan
yhdessä.

Yhtäkkiä tunsin sydämmessäni iloa ja voitonriemua ja mieleeni juolahti
koston tuuma.

-- Kiitän teitä, rouva, siitä ilmoituksesta, sanoin kumartaen. --
Näyttää siis siltä kun olisitte vallassani.

-- Mitä nyt?

-- Ja että minun kostaakseni neidille tuottamaanne tuskaa tarvitsee
vain lähteä tieheni.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Näen tuolla edessämme pienen kaupungin; olemme siellä muutamien
minuuttien päästä. Hyvä! Jos te, rouva, sanotte yhdenkään ainoan tylyn
sanani tyttärellenne tahi loukkaatte häntä vähimmälläkään tavalla, niin
jätän teidät siellä ja jatkan matkaa yksin.

Ihmeekseni puhkesi rouva St. Alais heleään nauruun.

-- Sitä te, herra, ette tee, sanoi hän. -- Ja kuitenkin kohtelen
tytärtäni aivan oman mieleni mukaisesti.

-- Kyllä minä uhkaukseni toteutan.

-- Te ette tee sitä!

-- Miksi en? Mikä minua siitä estäisi?

-- Juuri se seikka, että olette ylimys, sanoi hän hiljaa nauraen, siitä
syystä ette voi meitä jättää, ettekä heittää vaaralle alttiiksi. Siinä
kaikki!

Vaivuin takaisin istuimelle, tuijottaen häneen äänetönnä vihasta; kuin
salamalla iskien selveni minulle hänen valtansa ja oma voimattomuuteni.
Vaunut polttivat minua, mutta lähteä en voinut.

Ja taas hän nauroi tyytyväisesti. -- Nyt, kun olen sanonut teille,
mitä ette tule tekemään, sanoi hän, -- niin sanon myöskin mitä teidän
tulee tehdä. Olen kuullut sanottavan että tuolla rajalla ollaan hyvin
epäluuloisia, ja kenties siellä ei uskota juttua rouva Corvas'ista,
vaikka te sitä puolustaisittekin. Sentähden on parasta että sanotte
minua äidiksenne ja neitiä sisareksenne. Hän kai mieluummin kulkisi
vaimonanne, sanoi hän katsoen murhaavasti tyttäreensä. -- Mutta se ei
minua miellytä.

Sisuni kiehui vihasta, mutta olin voimaton kun vanki konsanaan, olin
pakoitettu tottelemaan kuin konsanaan kurjin orja. Kunniantunto ja
rakkaus yhtyivät estämään minua heitä jättämästä ja ilmaisemasta. Minun
täytyi, huolimatta siitä oliko se mieluista tahi ei, hetki hetkeltä,
päivä päivältä istua siinä kuuntelemassa ivallisia muistutuksia
nuoresta tyttösestä, kuunnella hänen kainouttaan loukkaavia viittauksia
ja sanoja, jotka kirventelivät kuin ruoskan iskut. Semmoinen se oli
rouvan tuuma. Tytön täytyi matkustaa kanssani, meidän täytyi hengittää
samaa ilmaa ja istua niin lähekkää että jalkani kosketti hänen
helmojaan. Se oli niin oleva kaikkein meidän turvallisuutemme takia.
Mutta sen jälkeen mitä oli tapahtunut ja mitä me molemmat nyt olimme
kuulleet, eivät katseemme koskaan saisi yhtyä, ja jos hänen kätensä
sattui koskettamaan minun kättäni, niin hänen häveten täytyi vetää se
takaisin. Tästä lähtien oli välillämme juopa.

Ylpeys tuli kumminkin neidille avuksi ja hän istui siinä aivan
levollisena itkemättä ja vastustelematta ja kertaakaan minuun
silmäilemättä. Hän kantoi kaikki levollisella kärsivällisyydellä,
katseli ulos ikkunasta kun minä olin nukkuvinani ja äitiinsä kun
istuin suorana. Onhan se mahdollista että hän asemastamme sai
salaista lohdutusta ja että hän sentähden kärsivällisesti kantoi
rangaistuksensa. Mutta minä en sellaisia mahdollisuutta voinut
ajatellakaan. Ehkä hän karsikin vähemmän kuin minä luulottelin, mutta
epäilen, ettei hän nytkään vielä tahtoisi sitä tunnustaa.

Kaikessa tapauksessa hän oli kuullut minun asiaansa puolustavan,
mutta me emme sanaakaan vaihtaneet, ja tässä omituisessa asemassa
aloitimme ja jatkoimme kummallisinta matkaa mitä suinkin ajatella
voi. Matkallamme oli kauniita laaksoja, jotka juuri olivat
pukeutuneet keväimen vihantaan vaippaan, siellä oli alastomia,
autioita vuorensolia, joissa vuorten huiput vielä olivat talvisessa
lumipeitteessään, oli matkallamme päiväpaistetta ja puhalteli tuimat
tunturituuletkin, mutta kaikkea tätä tuskin huomasimmekaan. Sydämemme
ja ajatuksemme pysyivät vaunujen sisässä, joissa rouva de St. Alais
istui rauhallisena ja hymyilevänä kun me jörömäisesti vaikenimme.

Puolenpäivän aikana levähdimme pienessä kyläravintolassa ylhäällä
vuoristossa. Minusta se paikka oli kuin maailman perillä, sen
yläpuolella kohosi vuoristo ja alempana näkyi vain liuskakivirinteitä.
Mutta tähän yksinäiseen paikkaankin oli ajan levottomuus löytänyt
tiensä. Ennenkuin olimme ehtineet nielaista kahtakaan suupalaa, tuli
kylänvanhin vaatimaan papereitamme, jolloin minä sanoin -- Jumala
tietää etten voinut toisin tehdä -- että rouva oli äitini ja neiti
sisareni. Mutta sillä välin kun kylänvanhin tarkasteli papereitani
ja koetti saada selkoa siitä, mitä ulkona maailmassa tapahtui,
pysähtyi hevonen oven eteen, kuului miehevä ääni ja seuraavassa
silmänräpäyksessä astui parooni de Géol huoneesen. Ravintolassa oli
vain yksi ainoa siisti huone, nimittäin se, jossa istuimme -- ja
parooni luonnollisesti suuntasi askeleensa sinne.

Hän otti heti hatun päästään huomattuaan naiset, mutta kun hän samassa
näki minut, pysähtyi hän kummastuneena ja hymyillen, vaikka tuo hymy
tuntui hiukan happamelta. -- Herra kreivi lienee aikaiseen matkustanut,
sanoi hän. -- Minä odotin teitä itäisellä portilla, vaan te ette tullut.

Punastuin ja pyysin nöyrimmästi anteeksi. Minulla oli paha omatunto,
kun peräti olin unhoittanut hänet. Ei näät kertaakaan ollut mieleeni
juohtunut kohtaus, josta olimme sopineet.

-- Te ette ratsastanutkaan, sanoi hän kummallisesti katsahtaen naisiin.

-- En, sanoin minä, mutta en löytänytkään sanoja jatkaakseni puhetta.
Vieressäni seisoi kylänvanhin hymyilevänä ja kumarrellen, ja äkkiä
huomasin sen syvyyden, jonka partaalla olin ja se sai kasvoni hehkumaan.

-- Olette tavannut ystäviä? sanoi parooni, yhä vain hattu kädessään
katsoen rouvaan.

-- Olen, mutisin minä vastaukseksi. Kohteliaisuus olisi nyt vaatinut
minua esittämään häntä, mutta minä en uskaltanut.

Hän näyttikin nyt huomaavan tarkoitukseni ja vetäytyi pois
kylänvanhimman kera. He olivat tuskin lähteneet huoneesta ennenkuin
rouva de St. Alais alkoi kiukkuaan purkaa.

-- Hölmö! puhkesi hän ujostelematta sanomaan, -- miksi ette esittänyt
häntä? Ettekö ymmärrä että näin juuri parhaiten herätätte epäluuloja
ja vahingoitatte meitä? Lapsikin voi ymmärtää että tahdoitte salata
jotakin. Jos heti olisitte äitinänne esittänyt minut --

-- Niin?

-- Olisi se tyydyttänyt häntä eikä hän olisi päässyt mitään epäilemään.

-- Rohkenen epäillä sitä ja hyvin pätevästä syystä. Eilen kun juurta
jaksain kerroin hänelle ettei minulla ollut äitiä eikä sisaria.

Tunsin vahingon iloa. Veret vaihtelivat rouva St. Alais'n kasvoilla, ja
hän istui hetken aikaa aivan äänetönnä huulet yhteen puristettuna ja
silmät pöytään luotuina. -- Kuka hän on? Mitä tiedätte hänestä? kysyi
hän vihdoin.

-- Hän on köyhä ylimys ja ankara protestantti, vastasin kuivasti.

Rouva puri huultaan. -- Hyvä Jumala! mutisi hän. -- Ken olisi voinut
aavistaa sellaista yhtymistä? Luuletteko hänen mitään epäilevän?

-- Epäilemättä. Sillä ensinnäkin matkustin aikasin aamulla ja rikoin
lupaukseni hänelle. Ja kun hän päälle päätteeksi vielä saa tietää että
minä matkustan äitini ja sisareni seurassa, joita ei vielä eilen ollut
olemassakaan, niin --

Rouva katsahteli minuun tavalla, josta voi aavistaa että hän miellään
löisi minua.

-- Mitä nyt aiotte tehdä? pukkesi hän sanomaan.

-- Sen jätän äitini päätösvaltaan, sanoin kohteliaasti ja leikkasin
samalla viipaleen juustoa itselleni. Se on hän, joka on tämän juonen
keksinyt.

Rouva oli kalpeana vihasta ja kenties myöskin pelvosta, ja minä
riemuitsin hänen onnettomuudestaan. Mutta suuttuminen ei tässä suuresti
auttanut; hänen oli pakko nöyrtyä. -- Mitä te neuvotte tekemään? kysyi
hän vihdoin.

-- Löytyy vain yksi ainoa keino, sanoin. -- Meidän täytyy jatkaa
ilveilyä loppuun asti.

Hän myönsi sen, mutta sitä oli vaikeampi työssä toteuttaa. Sen tulin
huomaamaan kun hetken päästä menin ulos katsomaan olivatko vaunut
valmiit lähdölle ja parooni de Géol seisoi ovella kasvot ankarana ja
jäykkänä kuin kotiseutunsa vuoret. -- Aiotteko lähteä? kysyi hän.

Mutisin jotakin myöntävää vastaukseksi.

-- Kuulen että saan onnitella teitä, sanoi hän ilkeällä hymyllä.

-- Mistä syystä, herra parooni?

-- Että olette jälleen perheenne löytänyt, vastasi hän katkeran
leikillisesti. -- Lienee se suuri onni kun neljänkolmatta tunnin
kuluessa löytää sekä äitinsä että sisarensa. Mutta, herra kreivi,
suvaitsetteko kuulla hyvää neuvoa?

-- Jos tahdotte tehdä niin hyvin, sanoin toivottoman rauhallisesti.

-- Niinpä neuvon teitä -- jolla on sellainen onni tehdä keksinnöitä
-- että, jos vasta tapaatte herra Froment'in, Nîmes'in yllyttäjän ja
valepuvussa olevan kapusiinilaismunkin, että te ette häntäkin ottaisi
sukulaiseksenne. Siinä se!

-- Minä en tunne häntä, sanoin jäykästi. Parooni oli puhunut lämmöllä
ja kiihkeästi.

-- Elkää sitten pyrkikökään hänen tuttavuuteensa, vastasi hän.

Kohoutin olkapäitäni, eikä hän sen pitempään puhettaan jatkanut.
Samassa tulivat naisetkin ulos ja nousivat vaunuihin. Minä astuskelin
rinnalla mäkeä ylös.

Rinne oli pitkä, jyrkkä ja väsyttävä ja meidän täytyi pysähtyä monet
kerrat, että hevoset saivat puhaltaa. Joka kerran silmäilin takaisin
pieneen, harmaasen vuoristoravintolaan, joka niin yksinäisenä
sijaitsi allamme ylängöllä, ja aina vain näin paroonin seisovan
ovessa tuijottamassa meihin päin, hän näytti kylmältä, harmaalta ja
liikkumattomalta kuin vuoren seinä hänen takanaan. Ja minua vasten
tahtoanikin värisytti.




Kuudestoista luku.

Froment Nîmes'istä.


Tämä kohtaus ei parantanut mielialaani eikä rauhoittanut levottomuutta,
joka yhä enemmän valtasi minut lähestyessämme tiheämpään asuttuja
seutuja, joissa epäluuloja, jos ne kerran heräsivät, ei niin helposti
saisi poistetuksi. Olihan se kyllä totta, ettei Géol ollut minua
ilmaissut, mutta voihan hänellä olla syyssäkin siihen, eikä se seikka
kuitenkaan tehnyt sitä tosiasiaa miellyttävämmäksi, että kintereillämme
oli tuo synkkämielinen protestanttinen ylimys, jonka uudenaikaisten
mielipiteiden takana piili senlainen fanatismi, jonka aikoja sitten
luulin maailmasta kadonneen, ja joka uuden hallitusmuodon suojassa
pyrki vanhoja vääryyksiä kostamaan. Synkkää mielialaani lisäsivät vielä
alastomat rinteet ja rosoiset vuorenhuiput, jotka ilmenivät eteemme
vaunujen hiljaa vieriessä eteenpäin kuoppaisella tiellä, sitä lisäsivät
vielä tuuliset lakeudetkin, joilla hevoiset töin tuskin pääsivät
eteenpäin ja yksitoikkoiset lumikentät molemmin puolin tietä. Minusta
tuntui ikäänkuin parooni Géol olisi yhtä kotiseutunsa kunnaitten
kanssa, ja sentähden hartaasti halusin päästä pois tästä seudusta,
tästä autiosta erämaasta öljypuita kasvaville rinteille, jotka
ulottuivat Välimerelle saakka.

Mutta kohtauksesta parooni de Géol'in kanssa oli vähäisen etuakin.
Vaara, joka säikäytti minua, ei rouva de St. Alais'ltakaan jäänyt
huomaamatta, se melkoisesti masenti häntä ja lievensi sitä ivallista
mahtavuutta, millä hän siihen saakka oli minua kohdellut. Hän oli
nyt levollisempi, istui äänetönnä kolkassaan tahi astuskeli vaunujen
rinnalla, kun ne vaivalloisesti nousivat jyrkkiä rinteitä ylös, ja
jätti minut omaan rauhaani. Minä huomasin että kuta kauemmas pääsimme
ja kuta enemmän etenimme jäykästä paroonista sitä levottomammaksi hän
kävi, sitä hartaammin hän katseli taakseen tielle ja sitä vähemmin hän
huomasi minua.

Minulla oli siis vapaus käyttää silmiäni mieleni mukaan, ja vielä
tänäkin päivänä muistan selvästi sen hetken, jonka vietin Mont
Aigoual'in juurella. Väsyneenä matkan rasituksista oli neiti nukahtanut
ja vaunujen tärinästä putosi päähine pois hänen kasvoiltaan. Hänen
poskillaan oli hieno puna, aivan kuin hän nukkuessaankin olisi tuntenut
hellät katseeni, ja vaikka kyynel hiljaa vierähti pitkien silmäripsien
alta, niin kumminkin huulet hymyilivät -- se oli melkein lapsellinen
tuo hymy, joka ei kyyneleen kadottuakaan haihtunut, se ikäänkuin
ilmoitti että tämän kummallisen päivän tuottama ilo oli suurempi kuin
sen tuottama tuska, ja ettei hänellä unessa ollut mitään valittamista.
Hyvä Jumala, miten hartaasti toivoin että tuo hymy tarkoittaisi minua,
ja miten hartaasti rukoilin hänen puolestaan! Ei koskaan ennen ollut
se onni osakseni tullut, että olisin saanut häntä näin häiritsemättä
katsella, rauhassa sain nyt tarkastella tasaista, hienoa hiusmartoa,
puhdasta, valkoista otsaa, pyöreää, pehmoista poskea, suun kaunista
muotoa, puoleksi peitettyä pientä korvaa ja hienosuonisia silmäluomia.
Minä sekä pelkäsin että toivoin noiden silmäin aukenevan ja niiden
katseen kohtaavan silmiäni.

Denise! Armas Denise! kuiskaili ääni hiljaa sydämessäni ja tunsin
itseni kaikesta huolimatta onnelliseksi. Olin onnellinen huolimatta
kylmyydestä ja ikävästä matkasta ja parooni Géol'ista ja rouva St.
Alais'ta. Mutta kohta herätti minut unelmistani ääni, joka kysyi: "Onko
se hän?"

Se oli rouvan ääni, minä käännyin häneen ikään kuin minua olisi lyöty;
kasvoni polttivat kuin tuli. Olin näet aivan unhoittanut hänet mutta
kun huomasin ettei hän minuun katsonut, niin rauhoituin. Hän oli
noussut seisalleen ja tuijotti taakseen tielle. Vaunut pysähtyivät
keskellä vuorisolaa, jossa korkeat kalliot kohosivat molemmin puolin
tietä. En tiedä oliko ajajalle annettu käsky vai pysähtyivätkö vaunut
itsestään.

-- Mitä se on? kysyin hämmästyneenä.

Rouva ei vastannut, vaan äkkiä kuulin vihellettävän laulun säveleet:
"Oh Richard, oh mon roi!" Kaiku vastasi vuorenseinistä ja yksinäisessä
vuorensolassa se teki aaveentapaisen vaikutuksen. Pistin pääni ulos
toisesta ikkunasta ja huomasin miehen hitaasti astuvan vaunujen
jäljessä, aivan kuin olisimme ajaneet hänen ohitsensa ja pysähtyneet
odottamaan häntä. Hän oli isokasvuinen ja karkean näköinen, jalassa oli
hänellä pitkävartiset saappaat ja hartioilla kulunut kauhtana, mutta
siitä huolimatta ei hän näyttänyt maalaiselta.

-- Oletteko matkalla Ganges'iin? huusi rouva hänelle tervehtimättä.

-- Olen, rouva, vastasi mies ja astui rauhallisesti vaunujen luo sekä
tervehti rouvaa.

-- Te saatte ajaa tässä kanssamme, sanoi rouva.

-- Tuhannen kiitosta, sanoi mies kummallisesti silmää iskien. -- Olette
aivan liiaksi hyvä. Ellei tällä herralla ole mitään sitä vastaan,
jatkoi hän hymyillen katsoen minuun.

-- Ei suinkaan, vastasi rouva hiukan ylenkatseellisesti, -- ei hänellä
ole mitään sitä vastaan.

Mutta tuo ylenkatseellinen vastaus antoi minulle tarpeellista
herätystä. Tämä kohtaus sattui selvästä tarkoituksesta, tuon miehen
äkillinen ilmestyminen yksinäisessä paikassa kaukana ihmisasunnoista
oli niin selvästi tuuman takeen tehty, etten voinut olla asiasta
välittämättä, vaan minun täytyi joko täysin tietoisena ruveta heidän
välikappaleekseen tahi heti paikalla ryhtyä asiaan. Tämä asiain tila
herätti minut kummastuksestani. -- Odottakaa hiukan, hyvä rouva,
sanoin. -- Minä en ensinkään tunne tätä herraa.

Rouva oli istuutunut tavalliselle sijalleen vaunuissa ja muukalainen
oli astunut hänen vieressään olevan ikkunan luo ja katsoi siitä sisään.
Hänen kasvonsa osottivat erinomaista tahdon lujuutta ja karkeutensa
takia eivät ne olleet epämiellyttävät. Silmäin katse oli läpitunkeva ja
eloisa ja huulet näyttivät mielellään hymyilevän. Vaunun ovella lepäävä
käsi oli erinomaisen iso ja voimakas.

Samassa kun avasin suuni, kääntyi rouva kiivaasti minuun. --
Hullutuksia! huudahti hän käskevästi ja jatkoi kääntyen muukalaiseen:
-- Astukaa sisään, herra.

-- Ei, virkahdin minä, nousten seisoalleni, -- tehkää hyvin ja pysykää
paikallanne kunnes --

Mutta nyt rouva raivostui. -- Nämä vaunut ovat minun, sanoi hän.

-- Totta kyllä, mutta jos tämä herra nousee niihin, niin minä astun
alas.

Hetken aikaa katsoimme äänetönnä toisiimme. Mutta kun hän huomasi
järkähtämättömyyteni ja muisti että minun läsnäoloni oli heidän
turvallisuudelleen välttämätön, masentui hän.

-- Minkätähden? kysyi hän syvään hengittäen. -- Minkätähden te
astuisitte alas, sentähden että hän nousee vaunuihin?

-- Kun en tiedä syytä miksi ottaisimme tuntematonta muukalaista
vaunuihin, rouva. Voihan tämä herra kyllä olla kunnon mies --

-- Hän ei ole tuntematon muukalainen, keskeytti rouva minua. -- Minä
tunnen hänet. Onhan siinä jo kyllä?

-- Jos hän tahtoo mainita nimensä minulle, sanoin.

Vieras oli aivan välinpitämättömänä kuunnellut keskustelua ja hymyillen
katsellut vuoroin minuun, vuoroin rouvaan. Mutta nyt puuttui hän
puheeseen.

-- Aivan mielelläni, herra, sanoi hän. Nimeni on Aliban, ja minä olen
asianajaja Montauban'ista, jolla toisella viikolla oli onni --

-- Sitä en usko, keskeytin häntä jyrkästi. Te ette ole Aliban
Montauban'ista vaan Froment Nîmes'istä. Se kai lienee totuus.

Hänen takanaan kohosi luminen kukkula, jota laskeva aurinko valaisi,
joten hänen kasvonsa olivat varjossa, niin etten voinut nähdä miten
sanani häneen vaikuttivat, Hetkinen kului ennenkuin hän vastasi. Mutta
kun hän puhui, oli ääni levollinen ja kuului se enemmän ylpeältä kuin
suuttuneelta.

-- Mitäpä sitten, herra? Mitä sitten jos olenkin se mies?

-- Jos olette Froment, niin kieltäydyn kanssanne matkustamasta.

-- Ja siitä syystä täytyy rouvan, jonka vaunut nämä ovat, lähteä
matkalle ilman minua?

-- Niin täytyykin, koska hän ei voi matkustaa ilman minua, vastasin
tuimasti.

Luulen että vastaukseni sai hänen otsansa rypistymään, ja ääni kuului
ivalliselta kun hän kysyi: -- Mitä teillä sitten on minua vastaan? Enkö
ole kylliksi hieno matkustamaan teidän armonne seurassa?

-- Tässä nyt ei ole kysymys hienoudesta, sanoin tuimasti, -- vaan
passista. Koska kysytte, niin vastaan, että minulla on valtakirja
nykyiseltä hallitukselta, jonka etuja luulen teidän vastustavan. Olen
valehdellut rouva de St. Alais'n ja hänen tyttärensä takia. He ovat
naisia ja minun täytyi pelastaa heidät. Mutta minä en aio valehdella
teidän tähtenne enkä suojella teitä. Ymmärrättekö nyt, herra?

-- Täydellisesti, vastasi hän. -- Mutta yhtäkaikki palvelen kuningasta.
Ketä te, herra, palvelette?

Minä vaikenin.

-- Keneltä te, herra, olette saanut valtakirjanne, jota ei saa
väärinkäyttää?

Hänen ivalliset sanansa sattuivat minuun kipeästi, mutta olin yhä vaan
ääneti.

-- No, herra kreivi, jatkoi hän avosydämisesti ja aivan toisenlaisella
äänellä. -- Tulkaa jo tuntoihinne. Te olette oikein arvannut. Minä
olen Froment. Minäkin olen pakolainen, ja jos minut nähtäisiin
Villerauguessa, niin minut heti hirtettäisiin. Samoin Ganges'issa. Olen
siitä syystä pakoitettu turvautumaan jalomielisyyteenne ja anomaan
suojelustanne. Antakaa minun seuraanne kuuluvana kulkea Suméne'n ja
Gangesen läpi; siitä lähtien, sanoi hän ylpeästi, -- tulen toimeen omin
neuvoin.

En ensinkään ihmettele, että olin kahdella päällä, vaan se oli
ihmeellisempää että vihdoin voin kieltäytyä. Hänen pyyntönsä tuntui
niin vähäpätöiseltä ja kieltäytyminen luonnottomalta, niin että aloin
arkaillen empiä, vaikka juuri vähää ennen olin tehnyt päätökseni.
Kasvojani poltti, rouva katsoi minuun kiihkeällä malttamattomuudella.
Tunsin että tuo äänetön hiljaisuus vaati vastausta. Olin juuri
suostumaisillani, kun käteni sattumalta kosketti koteloa, jossa
valtakirjani oli. Se kosketus saattoi mieleni entiselleen. Omatuntoni
nousi vastustamaan tuonlaista tekoa.

-- Ei! sanoin kiivaasti. -- Minä en tahdo! Minä en tahdo!

-- Te olette pelkuri raukka! huudahti rouva suuttuneena ja kohottautui
ikäänkuin lyödäkseen minua, mutta istuutui taas vavisten vihasta.

-- Mahdollista kyllä, mutta minä en sittenkään sitä tee.

-- Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? huusi hän.

-- Sentähden että minulla on hallituksen valtakirja, ja se olisi kehno
teko käyttää sitä hänen suojakseen -- semmoiseen tekoon hän kai ei
itsekään tahtoisi joutua syypääksi. Siinä se!

Herra Froment kohautti olkapäitään ja vaikeni jalomielisesti, mutta
rouva raivosi.

-- Don Quixote! huusi hän. -- Teitä on mahdoton kärsiä! Mutta sen
saatte totisesti maksaa! Sen saatte maksaa, olkaa varma siitä, herra!
huudahti hän kiivaasti.

-- Se ei auta että uhkaatte minua, rouva. Sillä jos tahtoisinkin tehdä
sitä, niin en voi. Te unhotatte että parooni Géol tuskin lienee puolen
peninkulman päässä meistä ja että hän niinkuin mekin on matkalla
Nîmes'iin. Voihan hän millä hetkellä hyvään saavuttaa meidät ja
luultavaa on, että hän on yötä samassa ravintolassa kuin mekin. Ja jos
hän näkee että perheeni on vielä veljellä lisäytynyt, niin en luule
hänen jättävän asiaa sikseen.

Mutta rouva ei syistä välittänyt, vaikka hänen täytyi huomata niiden
pätevyyden.

-- Teitä on mahdoton kärsiä! huudahti hän taas. -- Laskekaa ulos minut,
herra, laskekaa ulos minut!

Viimeiset sanat hän virkkoi Froment'ille. Hän avasi oven, rouva astui
ulos ja he astuskelivat vähän matkaa eteenpäin kiihkeästi puhellen.

Silmäni seurasivat heitä, ja kun nyt näin hänet yksin ja ikäänkuin
eroitettuna maailmasta näillä yksinäisillä seuduilla -- yksinäisenä ja
vaaralle alttiiksi annettuna, -- alkoi omatuntoni tuntua rauhattomalta.
Hetken päästä ehkä jo olisin päätöstäni katunut, mutta samassa tunsin
jonkun käsivarttani liikuttavan, käännyttyäni näin Denis'en kiihkeän ja
huolestuneen näköisenä kumartuvan minuun päin.

-- Herra kreivi, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta ennenkuin hän
ehti jatkaa, puutuin minä hänen käteensä, jonka hän oli laskenut
käsivarrelleni, ja suutelin sitä intohimoisesti.

-- Elkää, elkää! Ei nyt! kuiskasi hän punastuen ja tempasi pois
kätensä, mutta avomielisesti katsoen minua silmiin. -- Minä tahdoin
puhua teille, varoittaa teitä, pyytää teitä --

-- Ja minä, kuiskasin minä keskeyttäen häntä, -- minä tahdon siunata,
kiittää teitä --

-- Suojelemaan itseänne, jatkoi hän, pudistaen närkästyneenä päätään
saattaakseen minut vaikenemaan.

-- Kuunnelkaa minua! Teille viritetään varmaan joku ansa. Äitini ei
tahtoisi vahingoittaa teitä, vaikka hän on vihastunut, mutta tuo mies
on epätoivossa ja me olemme pahassa pulassa. Olkaa siis varovainen,
herra, ja --

-- Elkää peljätkö.

-- Pelkäänpä kyllä. Tuon virkkoi hän senlaisella äänellä ja katsoen
minuun senlaisella tavalla joka -- vaikka hän heti käänsikin silmänsä
pois kuin säikähtynyt lintu -- täytti sydämeni sanomattomalla onnella.
Ja vaikka rouva samassa tuli takaisin, ja vaikka ei välillämme enää
mitään tapahtunut, vaikka emme silmäystäkään vaihtaneet ja vaikka
hätäisesti ehdimme siirtyä paikoillemme katsomaan ulos ikkunasta
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, tunsin itseni kuitenkin aivan
muuttuneeksi. Onhan se luultavaa että nämä tunteet kuvastuivat
kasvoissani, sillä kun rouva tuli takaisin katsahti hän epäilevästi
ensin minuun ja sitte tyttäreensä. Se silmäys oli sekä tuikea että
uhkaava. Froment ainoastaan puhui sulkiessaan vaunun oven rouvan
jälkeen.

-- Herra kreivi, sanoi hän kohottaen hattuaan, -- jos koira tulisi
ovellenne, niinkuin minä tulin tänään, niin te laskisitte sen sisään.

-- Te olisitte tehnyt aivan niinkuin minä.

-- En olisi, vastasi hän vakuutuksella, -- minä olisin laskenut sen
sisään. Mutta kaikessa tapauksessa toivon voivani käännyttää teidät kun
tapaamme Nimes'issä.

-- Käännyttää mihin? kysyin kylmästi.

-- Uskomaan. Uskomaan jotakin -- ja uskonne puolesta jotakin
uskaltamaankin, herra. Tänään seison tässä yksinäisenä ja koditonna,
enkä tiedä missä ensi yönä saan levätä. Ja mistä syystä, herra kreivi?
Koska minä olen ainoa Ranskassa, joka uskon! Koska minä olen ainoa,
joka uskon jotakin! Koska minä yksin uskon omaan voimaani. Luuletteko,
että jos te ylimykset olisitte uskoneet aatelisuuteenne, teidät silloin
olisi kukistettu? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka huudatte:
'Eläköön kuningas!' olisitte uskoneet kuninkaasen hänet silloin
olisi syösty valtaistuimelta? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka
sanotte tottelevanne kirkkoa, olisitte uskoneet kirkkoon, se silloin
olisi kukistettu? Ei koskaan! Mutta te ette usko mitään, ette ihaile
mitään, ette kunnioita mitään -- ja sentähden olette te tuomitut! Niin
juuri, tuomitut, sillä niilläkin miehillä, joihin olette kohtalonne
yhdistäneet, on jonkinlainen usko teoriioihinsa, viisauteensa ja
parannuksiinsa, joilla he luulevat uudistavansa maailman. Mutta te
-- te ette usko mitään ja te katoatte, niinkuin te nyt näkyvistäni
katoatte.

Hän nosti kätensä uhkaavasti, ja ennenkuin ehdin vastata läksivät
vaunut liikkeelle jättäen hänet yksin siihen ja hänen kasvojensa
sijalla ikkunassa näkyi vain aukea, harmaa, synkkä maisema. Alkoi
jo hämärtää ja Villeraugues'iin oli vielä noin puolen peninkulman
matka. Iloitsin siitä kun pääsin hänestä; ja sydämeni oli lämmin,
kun Denise istui siinä vastapäätä minua ja kun rakastin häntä. Mutta
kumminkin -- ja vaikka vähän välitin rouva de St. Alais'n vihaisista
katseista -- kiusasi minua se, että olin jättänyt Froment'in.
Hänen sanansa kaikuivat alinomaa korvissani ja täyttivät mieleni
tulevien onnettomuuksien aavistuksilla! Tuomitut! Tuomitut! Nuo
sanat oli hän lausunut vakaana vakaumuksenaan. En enää epäillyt
hänen kaunopuheliaisuuttaan enkä ihmetellyt että häntä nimitettiin
Nîmes'in yllyttäjäksi. Tuon eteläisen kaupungin kuuma henkäys oli
alkanut hänestä, vuosisatojen takaisten taistelujen vimma henki hänen
sanoistaan. Levottomuudella ajattelin hänen sanojaan ja muistelin mitä
isä Benoit ja parooni Géol olivat puhuneet samasta asiasta. Ja niin
istuin nurkassani synkkiin ajatuksiin vaipuneena vaunujen täristessä
eteenpäin ja pimeän tullessa, kunnes vihdoin pysähdyimme ravintolan
eteen.

Kun rouva de St. Alais astui alas vaunuista tarjosin hänelle
käsivarttani, vaan hän työnsi minut kiivaasti pois. -- En tahdo
liikuttaakaan teitä, sanoi hän.

Luulen sen olleen hänen tarkoituksensa että antaa minun syödä
iltaruokaa yksin ja että hän tyttärineen söisi eri huoneessa. Mutta
majatalossa oli vain yksi ainoa suuri huone, jota käytettiin sekä
kyökiksi että ruokailuhuoneeksi ja pieni vaatehuone, jonka likainen
esirippu eroitti muusta huoneesta, ja jossa naiset voivat levätä
jos niin halusivat, mutta ei syödä. Itse asiassa tämä oli surkein
ravintola, missä koskaan olin ollut -- lattia oli savesta, ikkunat
ruuduttomat, emäntä, joka palveli vieraita, oli likainen ja hätäilevä
ja haisi navetalle, huoneessa oli kolme talonpoikaa. Rouva de St.
Alais, joka oli tottunut matkustelemaan, näki kaiken tämän hienon
naisen välinpitämättömällä rauhallisuudella, mutta Deniseä, joka
vasta oli päässyt luostarikoulusta, näytti kammoittavan talonpoikain
kiroukset ja raa'at sanat, ja hän istui tuolillaan kalpeana ja
peljästyneenä.

Monet kerrat yritin nousta tukkimaan suun reuhaajilta, mutta joka
kerran kun katseemme yhtyivät, näytti hän pyytävän minua luopumaan
siitä. Ja kun miehet, jotka, päättäen heidän kerskailevasta puheestaan,
olivat valtuusmiehiä Castres'sta, luultavasti heti olisivat huutaneet:
'Ylimyksiä!' niin hillitsin itseni; ja se kai lienee parasta ollutkin.
Mutta parooni Géol'inkin tulo olisi minusta tuntunut mieluiselta.

Sanoin juuri ettei rouva näyttänyt välittävän rähinästä ja metelistä,
mutta kohta huomasin erehtyneeni. Kun rähinä syötyämme nousi
ylimmilleen, tuli hän luokseni sinne, missä istuin vähän syrjässä ja
virkkoi äänellä, jossa ilmeni kaikki se viha ja inho, jonka hän niin
hyvin osasi salata:

-- Meidän täytyy lähteä jo päivän koitteessa -- tahi vaikkapa
ennemminkin jo. Tämähän on ilettävää, kauheaa! Näiden ihmisten seurassa
oleminen inhoittaa minua. Lähtisin jo nyt huolimatta pimeästä ja
pakkasesta, ellei --

-- Minä koetan puhua niille, sanoin ottaen askeleen pöytää kohti.

Mutta hän puuttui käsivarteeni ja puristi sitä niin että kirventeli.

-- Hölmö! huudahti hän. -- Tahdotteko saattaa meidät perikatoon? Yksi
ainoa sana voi ilmaista meidät! Mutta päivän koitteessa täytyy meidän
lähteä. Emme saa nukkua, ja heti kun päivä alkaa koittaa niin lähdemme.

Minä tietysti suostuin ja rouva meni kuskin luo, joka istui syömässä ja
kuiskasi hänellekin muutamia sanoja. Sitten tuli hän takaisin luokseni
pyytämään minua herättämään kuskia ellei hän heräisi itsestään. Sen
sanottuaan yritti hän menemään vaatehuoneesen, johon neiti jo oli
mennyt, mutta hänen liikkeensä olivat onnettomuudeksi herättäneet
juojain huomion, ja yksi heistä nousi ylös ja asettui hänen eteensä.

-- Trikolorin malja! Juokaa trikolorin malja, rouva! huusi hän
sammaltaen ja hoippuroi rouvaa kohti suuri viinipikari kädessään. --
Se malja täytyy jokaisen miehen, naisen ja lapsen juoda, taikka mennä
helvettiin! Trikolorin malja! Juokaa rouva, juokaa sanon minä!

Ja tuo juopunut roisto koetti pakoittaa hänelle pikaria, toveriensa
ulvoessa: -- Juokaa, juokaa trikolorin malja! jonka jälkeen seurasi
sadatuksia ja raakoja pilapuheita, joita on mahdoton kertoa.

Tuota en enää jaksanut kärsiä ja kavahdin ylös kurittamaan roistoja.
Mutta rouva, joka aivan ihmeellisesti säilytti mielenmalttinsa, ehkäisi
minua silmäyksellä.

-- Ei, sanoi hän ylpeästi, -- minä en juo!

-- Ahaa, nauraa räkätti mies. -- Luulenpa että olemme ylimyksiä. Mutta
juokaa kumminkin, muutoin minä opetan teitä --

-- Minä en juo! vastasi rouva rohkeasti, katsoen häntä silmiin. -- Ja
kun parooni Géol tänä iltana tulee tänne, niin saatte hänelle tehdä
tiliä käytöksestänne.

Mies näytti ällistyvän. -- Tunnetteko parooni Géol'in? kysyi hän.

-- Hän jäi meistä lähimpään kylään ja minä odotan häntä tänne tänä
iltana, vastasi rouva kylmäkiskoisesti. -- Ja minä neuvoisin teitä
itse juomaan maljanne ja antamaan muiden ihmisten olla rauhassa. Sillä
parooni Géol ei ole se mies, joka kärsii loukkauksia.

Kerskailija kohautti olkapäitään salatakseen hämmästystään.

-- Vai olette te hänen ystäviään, mutisi hän kääntyen menemään takaisin
paikalleen. Silloinhan on kaikki hyvin, tietääkseni. Hän on kunnon
mies. Enkä minä mitään pahaa tarkoittanut. Ellette ole ylimys niin --

-- En ole enemmän ylimys kuin parooni Géolkaan, vastasi rouva. Sen
sanottuaan nyökäytti hän päätään, kääntyi ja meni vaatehuoneesen.

Sen perästä taukosi rähinä; sillä rouva oli arvannut oikein, että
paroonin nimeä vuoristossa tunnettiin ja kunnioitettiin. Hetken perästä
miehet kääriytyivät kaapuihinsa ja rupesivat lattialle maata. Minä tein
samoin ja vietin siten levollisemman yön kuin olin rohjennut toivoakaan.

Aluksi kyllä uni pakeni silmistäni, mutta sitten nukuin levottomasti.
Untani häiritsivät ilkeät unet, jotka tietysti huoneessa vallitseva
huono ilma vaikutti, kunnes heräsin siitä, että joku kumartui ylitseni.
Nähtävästi oli vielä yö, sillä kaikki ympärilläni oli hiljaista, mutta
liedellä kiiluvan hiiloksen valossa näin että se oli rouva de St.
Alais, joka herätti minut. Hän osoitti miehiä, jotka vielä kuorsasivat.

-- Hiljaa! kuiskasi hän laskien sormen huulilleen. -- Kello on jo
lyönyt viisi. Jules valmistaa lähtöä. Olen maksanut laskun emännälle ja
me olemme viiden minuutin päästä valmiit lähtemään.

-- Mutta onhan vielä tunti aikaa auringon nousuun, sanoin. Tämähän oli
ihmeen varhaista!

Rouva oli nähtävästi päättänyt lähteä mitä pikemmin.

-- Tahdotteko sitten saattaa meille vielä enemmän samanlaista harmia?
kuiskasi hän närkästyneenä. -- Tahdotteko kenties pidättää meitä täällä
kunnes parooni Géol tulee?

-- Olen valmis lähtemään, rouva, vastasin minä.

Hän näytti tyytyvän siihen, sillä hän poistui sen enempää sanomatta
ja sitten kuulin hänen hiljaa puhuvan tyttärensä kanssa uudinten
takana. Vetäsin saappaat jalkaani, ja kun huoneessa oli kolkonlainen,
lämmittelin hetkisen hiiloksen ääressä. Sitten solmesin kaulaliinani,
panin miekan vyölleni ja olin niin valmis lähtemään. Näin aikainen
lähtö oli minusta perin joutavaa, etenkin kun edellisenä päivänä myös
olimme lähteneet varhain, vaan kun rouva niin tahtoi, niin tulihan
minun myöntyä.

Seuraavalla hetkellä astui hän ulos vaatehuoneesta ja hiiloksen
luomassa valossa huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat kiihkosta ja
maltittomuudesta.

-- Voi milloin se kuski joutunee? virkkoi hän. -- Luulenpa että koko
päivä kuluu hevosia valjastaissa. Herra kreivi, menkää kiirehtimään
häntä! Menkää Jumalan tähden!

Oudoksuin tuota kiihkoa ja mielestäni oli tänlainen kiire sekä
tarpeetonta että naurettavaa, mutta luullen että rouvan hermot olivat
liiaksi ärtyneet edellisestä mielen jännityksestä, oli minusta
kumminkin viisainta täyttää hänen tahtonsa. Hiivin siis varpaisillani
nukkuvain miesten ohi ja saavuin ovelle. Avasin säpin ja seuraavassa
silmänräpäyksessä olin jo ulkona. Kylmä tuuli ajoi jäistä lunta vasten
kasvojani, se tunki vaatteitteni läpi ja pani minut vilusta värisemään.
Idässä näkyi aamun alkava koi, mutta kaikkialla muualla oli vielä yö ja
niin pimeä, että olisi luullut olevan puolen yön ajan.

Tuntien kaikkea muuta paitsi hyväntahtoisuutta rouvaa kohtaan kun
kompuroin talliin päin, joka talon tapaan oli vaan huono rähjä ja jonka
ympärillä oli pohjaton likalätäkkö. Ovi oli kiinni, vaan kellertävästä
valosta, joka näkyi tallin toisessa päässä olevasta ikkunasta, arvasin
missä Jules työskenteli. Avasin oven ja huusin häntä. Hän ei vastannut
ja sentähden olin pakoitettu menemään sisään, astuin neljän hevoskonin
ohi omain hevostemme luo, jotka seisoivat rinnan tallin perällä;
huonosti palava lyhty riippui pilttuussa.

Ehdin parhaiksi tuntea hevoset ja kummailla missä Jules oli, kun hän ei
vastannut kun kasvoihini lensi musta esine, joka sokaisi minut. Heti
sen perästä raskas kauhtana käärittiin ympärilleni ja kädet sidottiin
lujaan kupeille. Koetin huutaa, mutta paksu vaate esti sen, ja kun
suurten ponnistusten perästä sain kurkustani puoleksi tukehdutetun
äänen, tunsin miten toiset kädet kuin ne, jotka käsiäni pitelivät,
puuttuivat kauhtanaan ja painoivat sen suutani vasten. Kaikki
ponnistukset päästä irti olivat turhat. Tunsin että joku kiireellä
tutki taskuni ja ymmärsin että minut ryöstettiin. Kun yhä ponnistelin
päästäkseni irti, tyrkkäsi joku minua takaapäin niin, että kaaduin suin
päin maahan.

Onneksi kaaduin tikapuita vasten, mutta kumminkin menin melkein
tainnuksiin lyönnistä ja uudessa asemassani oli kauhtana tukehduttaa
minut. Hetken aikaa makasin aivan avutonna, sillä välin kun roistot
köyttivät käteni ja jalkani. Sen tehtyä nostettiin minut ylös,
kannettiin vähän matkaa ja viskattiin sitten pehmeälle vuoteelle --
joka hajusta päättäen oli heinistä. Sitten mätettiin päälleni heiniä
kunnes todella luulin tukehtuvani. Koetin huutaa, mutta kauhtana oli
kolminkerroin pantu pääni ympäri ja vaikka kuinka olisin ponnistellut
voin vain heikosti parahtaa, ja paksu vaate esti senkin ilmoille
pääsemästä.




Seitsemästoista luku.

Kurja olento.


Minä en pitkään ponnistellut, sillä yritykseni vapautua miehistä
ja tuo viimeinen huudon ponnistus oli ajanut veren päähäni ja niin
uuvuttanut minut, että makasin siinä aivan voipuneena. Sydämeni sykki
niin rajusti, että luulin tukehtuvani ja keuhkonikin vaativat jo
enemmän ilmaa. Täydellisesti tajusin että tukehtumisen vaara oli suuri;
vähää ennen olin ajatellessani kauheaa kohtaloani tehnyt hurjimpia
ponnistuksia, mutta sama ajatus pani minut nyt makaamaan aivan
liikkumattomana ja tekemään kaikki voitavani saadakseni niin paljon
ilmaa kuin mahdollista.

Ruumistani poltteli kuin tulella ja hiki kohosi joka huokosesta. Mutta
tukehtumisen kauhea tunne lieveni hiukan kun hetken aikaa olin maannut
liikkumattomana ja kun onnistuin kääntämään päätä ja rintaa vähän
syrjälleen, voin vapaammasti hengittää. Mutta yhtäkaikki oli tilani
kauhea. Olin aivan avuton ja kun heinät painoivat minua aloin tuntea
kipua. Nuorat kalvosissa alkoivat painua lihaan, miekan kahva painui
kylkeeni, selkäni tuntui olevan katkeamaisillaan raskaan taakan alla ja
hartioitani kovasti pakotti. Puristuin hitaasti kuoliaaksi pimeässä,
kun vähäinenkin parahdus olisi voinut tuoda apua ja pelastusta -- kun
vain olisin voinut sitä matkaansaattaa.

Se ajatus raivostutti minua niin, että kadotin kaiken mielenmalttini ja
kun hetken kuluttua, joka tuntui minusta pitkältä kuin ijäisyys, kuulin
tallissa liikettä, aloin uudelleen riehua pelastuakseni epätoivoisesta
asemastani. Mutta parahduksen asemasta pääsi kurkustani vain kumajava
ääni, ja rajuista ponnistuksista tunkivat nuorat lihaan. Tuo puuska
teki kurjuuteni vain suuremmaksi; ja jos todella tallissa oli ketään,
niin hän ei voinut kuulla minua, eikä sieltä sen enempää liikettä
kuulunutkaan, veri, joka nousi päähäni ja paisutti suonet kaulassani
melkein katkeamiseen saakka, esti minua kuulemastakin. Kauhea paino,
jota silmänräpäyksen ajaksi onnistuin kohottamaan, painui päälleni
uudelleen. Sen perästä jätin kaikki yritykset sikseen. Epäilin
pelastuksestani ja makasin jonkinlaisessa horrostilassa, en pystynyt
ajattelemaan, enkä toivonut pelastuvani.

Tällä tavalla olin kai jo kotvasen aikaa maannut, kun äkkiä kuulin
kovaa kolinaa, jota aluksi kuuntelin tylsällä välinpitämättömyydellä.
Mutta kolina kuului uudelleen ja äkkiä tunsin kovaa tuskaa oikeassa
sääressä. Kiljahdin ja vaikka kauhtana ja heinät tukehduttivat
äänen, niin kuului siitä kumminkin heikko kaiku. Sitten seurasi taas
hiljaisuus.

Olin huumeuksissa ikäänkuin vasta unesta herännyt ja ajattelin ensin
että sekä huuto että tuskan tunne olivat vain unennäköä, ja aloin
voivotella kurjuudessani. Mutta sitten tunsin että heinät päältäni
vähenemistään vähenivät ja vihdoin oli selkäni painosta aivan vapaa.
Kuulin ääniä ja huutoja, näin tulen valoa ja nyt älysin että olin
pelastettu. Seuraavassa hetkessä minut ihmetellen ja kummaillen
nostettiin ylös. Kauhtana irroitettiin päästäni ja minä näin
ympärilläni puolen tusinaa ihmetteleviä kasvoja, jotka töllöttivät
minuun.

-- Hyvä Jumala, onhan se sama herra, joka aamulla matkusti pois!
huudahti eräs vaimo.

Katsahdin häneen. Se oli majatalon emäntä. Kurkkuni oli kuiva ja kokoon
kuristunut ja huulet pöhöttyneet; vasta monen turhan yrityksen perästä
sain sen verran sanotuksi että pyysin häntä nuoria aukomaan.

Hän täytti pyyntöni yhä ihmetellen, ja kun ruumiini oli aivan jäykkä
ja voimaton, nostivat he minut ja kantoivat tallin oven eteen, johon
joku joukosta nosti tuolin sillä välin kun toinen meni hakemaan vettä
tuopilla. Vesi ja vilvakka ilma herätti voipuneet elonvoimat ja
parin minuutin päästä jaksoin jo nousta istumaan. Sillä välin sateli
kysymyksiä, mutta olin niin huumauksissa että hetkinen kului ennenkuin
voin selvästi ajatella ja oikein vastata. Vihdoin tuli eräs mies, joka
oli hyvin mahtavan näköinen ja työntäen pois töllöttävät palvelijat
kysyi hän astuen eteeni:

-- Mitä tämä on? Kuinka laitanne on herra? Kuinka talliin tulitte?

Emäntä vastasi puolestani ettei hän tiennyt sitä, mutta että eräs
tallirenki, jonka piti heiniä hakea, taikollaan oli pistänyt minua
sääreen ja että he sitten keksivät minun.

-- Mutta kuka hän on? kysyi tuo uusi tulokas mahtavasti, tuikeasti
tirkistäen minuun. Se oli laiha, pitkänläntä mies, kasvot tuiman
näköiset, silmät pienet ja katse terävä.

Silloin sain äkkiä takaisin puhekykyni.

-- Olen Saux'n kreivi, sanoin.

-- Vai niin! vastasi hän pitkäveteisesti. -- Ja kuinka te, herra kreivi
-- jos se todella olette -- talliin tulitte?

-- Minut on ryöstetty, mutisin.

-- Ryöstetty! virkahti hän epäillen. -- Lörpötystä vain, herra,
kylässämme ei ole varkaita.

-- Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, mutta minut on kuitenkin
ryöstetty, kiistin minä.

Vastauksen asemesta, luvan kysymättä ja ennenkuin ennätin aavistaakaan
hänen aikomustaan, pisti hän kätensä taskuuni ja veti kukkaron esille.
Hän nosti sen ylös kaikkein nähtäväksi. -- Ryöstettykö? sanoi hän
purevasti. -- Sitä en usko herra, sitä en usko.

Ihmetellen katselin kukkaroa, ja sitten pistin koneellisesti käden
taskuuni, otin esille yhden kappaleen: toisensa perästä ja tuijotin
ihmeissäni niihin. Hän oli todella oikeassa, minua ei oltu ryöstetty.
Nuuskarasia, nenäliina, kello ja sinettisormus, veitsi, pieni
taskupeili ja eräs kirja, kaikki oli paikoillaan!

-- Nyt muistankin että tuolla sisällä on kaksi satulalaukkua, jotka
eivät voi olla kenenkään muun kuin tämän herran. Juuri ikään arvelin
kenenkä ne lienevät, sanoi emäntä.

-- Niin, kyllä ne ovat minun! virkahdin minä, sillä nyt alkoi jo
muistini palata. -- Ne ovat minun. Mutta missä ovat naiset, jotka
olivat minun seurassani? Eivät he suinkaan liene matkustaneet?

-- Ne matkustivat jo kolme tuntia sitten, vastasi emäntä tuijottaen
minuun kummastellen. -- Ja minä olisin melkein voinut vannoa että te,
herra, matkustitte heidän kanssaan. Mutta heidän lähtiessään oli vielä
aivan pimeä, ja silloinhan voi helposti erehtyä.

Nyt juolahti mieleeni kauhea ajatus, jonka jo ennen olisi pitänyt tulla
mieleeni. Pistin käteni povitaskuun ja vedin sen -- tyhjänä pois.
Valtakirja -- valtakirja, johon olin kaiken luottamukseni pannut, oli
kadonnut!

Huudahdin suuttuneena ja tuijotin ympärillä seisoviin. -- Mitä nyt?
kysyi tuo juro mies, katsoen minuun.

-- Paperini! vastasin kiristäen hampaita kiukusta ajatellessani miten
minua oli petetty ja houkuteltu ansaan.

-- Paperini!

-- No?

-- Ne ovat hävinneet. Ne on minulta varastettu!

-- Todellakin! sanoi hän kuivasti.

-- Se tulee teidän todistaa, herra.

Luulin hänen tarkoittavan, että olin erehtynyt niinkuin äskenkin ja
vakuuttaakseni häntä käänsin taskuni nurin.

-- Niin, sanoi hän yhtä kuivasti kuin ennenkin, -- minä näen kyllä
etteivät ne ole siellä. Mutta tulee todistaa, onko niitä siellä koskaan
ollutkaan.

Minä vain tuijotin häneen.

-- Niin, virkkoi hän, -- siinä se juuri pulma onkin, herra. Missä ovat
paperinne?

-- Mutta olenhan sanonut, että ne on minulta varastettu, huudahdin
raivostuneena.

-- Ja minä sanon, että teidän tulee se todistaa. Ja kunnes sen
teette, ette saa lähteä täältä. Siinä se, hyvä herra, ja se on hyvin
yksinkertainen seikka.

-- Tahtoisinpa tietää kuka te olette, herra, virkkoin suuttuneena,
-- kuka te olette, joka rohkenette pidättää matkustavaa yleisellä
valtatiellä ja vaaditte heitä papereitaan näyttämään?

-- Ei kukaan muu kuin puheenjohtaja kylän valiokunnassa, sain
vastaukseksi.

-- Ja uskotteko todellakin! puhkesin sanomaan kiukustuneena hänen
typeryydestään, että minä tahallani olen köyttänyt käteni ja
tukehduttanut itseni heinäin alle? Olisinko tehnyt sen vaan päästäkseni
kulkemaan kylärähjänne kautta?

-- Minä en usko mitään, herra, vastasi hän kylmäkiskoisesti. -- Mutta
tästä kautta tie menee Turin'iin, johon herra d'Artois'n sanotaan
kokoovan tyytymättömiä ja Nîmes'iin, jossa epäluuloiset henkilöt
ylvästelevät punaisella kokardilla. Ja sentähden ei kukaan, jolla ei
ole passia, pääse kulkemaan tästä läpi.

-- Mutta mitä aiotte sitte tehdä kanssani? kysäsin, kun huomasin että
ympärillä töllöttävät talonpojat pitivät häntä kuningas Salomonin
vertaisena viisaudessa.

-- Saatte jäädä tänne, herra kreivi, kunnes voitte hankkia passin.

-- Hyvä Jumala, eihän se ole mikään helppo asia. Kukapa minut täällä
tuntisi?

-- Herra ei saa passitta lähteä, siinä on se seikka, vastasi hän
surkuttelevasti kohauttaen olkapäitään.

Ja siinä se seikka todella olikin. Turhaan latelin hänelle tosiasioita
ja kysyin haluaisiko kukaan vapaaehtoisesti kärsiä mitä minä olin
kärsinyt salatakseen vain sitä että passia puuttui; sanoin että olihan
jo se tilakin, jossa minut löydettiin, aivan selvänä todistuksena
siihen, että minut oli ryöstetty, eihän kukaan voi itse köyttää käsiään
ja jalkojaan ja mättää semmoista heinäläjää päälleen. Ja turhaan sanoin
myöskin, että tiesin kuka minut oli ryöstänyt; se tunnustus vain
pahenti asiaa.

-- Vai niin, virkkoi hän ivallisesti. -- Kuka se sitten oli, jos saan
luvan kysyä?

-- Sen teki Froment lurjus! Froment Nîmes'istä!

-- Hän ei ole näillä seuduilla!

-- On kyllä, minä näin hänet eilen, virkahdin varomattomasti.

-- Se ratkaisee asian, vastasi valiokunnan puheenjohtaja tylysti
hymyillen, ja häntä ihaileva joukkokin hymyili hyväksyen. -- Sen
ilmoituksen kuultua emme missään tapauksessa voi laskea herra kreiviä
pois.

Ja hän täytti sanansa niin tunnollisesti, että kun menin sisään
lämmittelemään ja istuuduin tulen ääreen tilaani aprikoimaan, niin
kaksi miestä seurasi minua; ja kun hetken päästä menin ulos ja
alakuloisena asetuin silmäilemään tielle päin, seisoi kuin taian
tuomana kaksi muuta miestä vierelläni.

Mihin vain käännyin, sain olla varma vakoilijan ilmestymisestä, ja
jos enemmän etenin talosta, tarttui hän käteeni ja käski minun palata
takaisin. Ei itse Mont Aigoual'kaan, jonka alaston, luminen huippu
kohosi laakson yli, ollut taipumattomampi ja kovempi kuin heidän
valppautensa.

Mitä itseeni tulee, niin olin aluksi aivan epätoivossa. Astelin
edestakaisin tiellä, joka oli vankilani, harmistuneena ja murheellisena
siitä, että rouva de St. Alais oli minut pettänyt ja että Froment oli
ryöstänyt minut, olin täydellisesti vakuutettu siitä että hän nyt istui
paikallani vaunuissa ja parhaallaan kulki Suméne'n ja Ganges'en läpi
paperini taskussaan. Rouvan kiittämättömyys, oma herkkäuskoisuuteni ja
talonpoikain typeryys -- kaikki suututti minua, mutta enin kaikista
se toimettomuus, johon olin tuomittu. Olisihan minun pitänyt olla
kiitollinen siitä, että olin henkeni säilyttänyt, mutta en luule
kenenkään mielellään myöntävän itseään petetyksi.

Näin kului pari, kolme päivää; ja sillä aikaa vaunut lähenemistään
lähenivät Nîmes'iä, vieden armaani yhä kauemmas minusta, minun ollessa
vankina tuossa kurjassa kylässä. Aloin vihata likaista majataloa, sen
ohitse kulkevaa tietä, jopa niitä talonhökkeliäkin, joita he kyläksi
nimittivät. Koko päivän seurasivat vartijat minua ja varsinkin ulos
mennessäni -- se kai oli heistä erittäin hupaista; ja joka ilta tulivat
valiokunnan jäsenet minua katsomaan ja tekemään kysymyksiään. Mökki
kummallakin suunnalla oli kävelyretkieni rajana, sillä välin kun elämä
ulkopuolella maailmassa virkeästi pulppuili ja Ranskassa yleisesti
vallitsi levottomuus ja mielet olivat kuohuksissa. Enhän tiennyt mitä
voisi tapahtuisi, joka kenties ainaiseksi eroittaisi minut Denis'estä.
Eihän se siis ihme ollutkaan että kiusoitin itseäni hulluuden rajoille
saakka.

Olin jättänyt hevoseni Milhau'iin, josta ravintoloitsija oli luvannut
sen parin päivän kuluttua lähettää Ganges'een erään tuttavan kera,
jonka piti kulkea sitä tietä. Odotin siis joka hetki hevosta ja
toivoin että sen tuoja voisi todistaa kuka minä olin, koska vähintään
viisikymmentä henkeä Milhau'ssa oli nähnyt valtakirjani tahi
kuullut sitä julkiluettavan. Mutta hevosta ei kuulunut eikä ketään
matkustavaistakaan Milhau'sta; ja se arvelu, että naisten vapauttaminen
kenties siellä oli tuottanut ikävyyksiä, oli riistää minulta kaiken
rohkeuden. Minun oli hyvin vaikea saada sanaa Cahors'iin, eikä
valiokunta talonpoikaisessa yksipäisyydessään ja tylyydessään tahtonut
antaa minun matkustaa eikä edes vartioittuna lähteä Nîmes'iinkään,
jossa kyllä olisin voinut todistuksia hankkia. Kaikki yritykset
taivuttaa heitä olivat turhat.

-- Ei, ei vastasi valiokunnan tyly puheenjohtaja, kun tuota ensikerran
esitin hänelle. -- Kyllä maar kohta tulee joku, joka tuntee teidät,
mutta siihen saakka saatte olla kärsivällinen.

-- Kaiketi niitä on monta, jotka tuntevat sellaisen miehen kun herra
kreivi, virkkoi emäntä kallella päin ja kädet esiliinan alla katsellen
minuun.

-- Aivan niin! Aivan niin! myönsivät valiokunnan jäsenet, hieroen
pohkeitaan ja tyytyväisesti silmäillen minuun, ikäänkuin heillä minusta
olisi ollut suuri kunnia.

Tuo valiokunnan jäsenten hassu käytös oli saattaa minut raivoon, mutta
mitäpä sekään auttoi.

-- Niin, onhan teidän vallan hyvä täällä ollaksenne, oli
puheenjohtajalla tapana sanoa kuvaavalla liikkeellä. -- Teidän on
vallan hyvä täällä olla.

-- Parempi kuin heinäsuovassa! virkahti sitten se mies, joka taikolla
pisti minua sääreen.

Tätä pilapuhetta uudistettiin joka ilta, ja joka kerran sitä seurasi
naurun rähäkkä. Ja aina uudelleen kehoittaen minua kärsivällisyyteen
menivät valiokunnan jäsenet tiehensä.

Mutta toisinaan kääntyi puhe kyökissä vaarallisempiin asioihin. Yksi ja
toinen alkoi huvikseni kertoa Villars'in rakuunoista ja Berwich'istä,
jotka kertomukset saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä ja veren
suonissa hyytymään. Ne olivat kertomuksia kauheista julmuuksista,
vuoristolaisista, jotka uskonsa takia olivat saaneet kärsiä pahinta
mitä kuninkaat ovat voineet keksiä; jalosta asiasta, jota sorrettiin,
mutta ei voitu kukistaa; kokonaisesta kansakunnasta, jota maahan saakka
poljettiin, mutta joka yhtä kaikki kasvoi ja eli.

-- Ja uskotteko vielä, herra, oli muutamalla tapana huutaa sittenkuin
hän säihkyvin silmin oli kertonut minulle esi-isäinsä teoista ja
kärsimisistä, -- uskotteko vielä ettemme välitä siitä mitä nyt
maailmassa tapahtuu? Luuletteko, herra, että me nyt, kun monien vuosien
kuluttua kosto on käsissämme ja kun sortajamme horjuvat, istuisimme
kädet ristissä katsellen kuinka heitä uudelleen valtaan autetaan? Missä
ovat nyt piispat ja kapteenit, papit ja kardinaalit? Missä ovat tilat,
jotka he meiltä varastivat? Ne ovat hävinneet! Missä ovat kymmenykset,
jotka he vereen saakka meiltä kiskoivat? Nekin ovat kadonneet! Missä
on St. Etienne, jonka isää ne vainosivat? Hänen jalkansa on nyt heidän
niskallaan! Ja uskotteko te, että he kaikilla juhlakuluillaan, pyhäin
kuvilla ja Corpus Christillään voivat meitä uhotella tahi saada
valtaansa takaisin? Ei, herra ei!

-- Mutta eihän senlaisesta nyt ole kysymyskään! virkahdin.

-- Kyllä siitä on kysymys! kuului ankara vastaus. -- Sekä Nîmes'issä
että Montauban'issa, Avignon'issa ja Arles'issa. Me vuoristolaiset
olemme liian usein kuulleet myrskyn ulvontaa tasangolta, niin ettemme
sen suhteen voi erehtyä. Kaikki nuo juhlakulut ja saarnat, nuo itkevät
neitoset, tuo huuto Jumalan pilkasta -- mitä se kaikki merkitsee muuta
kun verta -- verta! Mutta tällä kertaa ei sitä ainoastaan toinen puolue
vuodata!

Kuuntelin tuota puhetta hämmästyksellä. Aloin nyt ymmärtää, että samat
sanat merkitsivät toista toisen suussa, ja että se mikä pohjoisessa
huokeasti ja vähällä vaivalla tapahtui, se oli etelässä toimitettava
tulen ja miekan avulla. Quercyssä olimme kadottaneet pari linnaa,
eräitä ihmisiä sai siinä surmansa ja muutamat tuntikaudet oli
roistoväki ollut valloillaan -- mutta innostus oli ollut laimea. Mutta
täällä luulin seisovani suuren sulatusuunin reunoilla, jossa vainon
liekit vielä hehkuivat. Tunsin intohimon kuuman henkäyksen koskettavan
kasvojani ja valkean vaahdon alla näin vanhan vihan kuohuvan,
voimakkaan kunnianhimon, vanhojen puolueriitojen ja ulkokultaisuuden
kera. Olin kuunnellut Froment'ia, nyt kuuntelin näitä; mutta oliko
Froment'illa paljon puoluelaisia, sitä en vielä tiennyt.

Mutta odotellessani oli näistä ennustuksista vähän lohdutusta; toivon
elähdyttäminä kului lähes kaksi viikkoa. Emäntä oli hyvin tyytyväinen
siellä olooni, minä kun maksoin hänelle aina tarkalleen, eikä vieraista
juuri ollut kylässä haittaa. Valiokunta piti siellä oloani kunniana,
olinhan minä elävänä todistuksena heidän vallastaan ja heidän kylänsä
mahtavuudesta. Mutta tämä minun sekä naurettava että surkea tilani
yhteydessä sen levottomuuden kanssa, jonka Nîmes'istä tulevat tiedot
herättivät minussa neidin suhteen, teki minut melkein mielettömäksi, ja
minä päätin uskaltaa kaikki päästäkseni pakenemaan.

Näihin saakka oli minua pidättänyt se seikka ettei minulla ollut
hevosta ja minut varmaan Suméne'ssa ja Ganges'ssa pidätettäisiin;
mutta nyt en enää malttanut odottaa ja tarkoin kaikki asianhaarat
aprikoituani päätin auringonlaskun aikana hiipiä tieheni ja jalkasin
lähteä Milhau'iin. Otaksuin että kyläläiset ajaisivat minua takaa
Nîmes'iin päin, johon he tiesivät minun olevan matkalla. Ja jos
toisaallekin lähtisivät, niin toivoin pimeässä voivani välttää heidän
huomiotaan. Arvelin joutuvani Milhau'iin heti päivän noustua ja jos
ravintoloitsija edelleenkin olisi kohtaani yhtä ystävällinen, niin
hän kai kirjoittaisi minulle passin, niin että pääsisin ratsastamaan
Nîmes'iin Villeraugues'en sivu tahi sitten aivan toista tietä.

Tämä kaikki tuntui sangen otaksuttavalta, ja jo samana iltana tarjoutui
otollinen tilaisuus koettaa tuumaani toteuttaa. Mies, jonka tuli minua
vartioida, kaasi jalalleen kiehuvaa vettä ja ajattelematta minua tahi
velvollisuuttaan kiiruhti hän voivotellen kotiinsa. Hetken päästä joku
naapuri kutsui emännänkin ulos ja niin olin yksin juuri siihen aikaan,
jonka itse olin valinnut. Mutta kun tiesin ettei ollut varaa hetkeäkään
hukata, panin heti kauhtanan ylleni ja otin pistoolit hyllyltä, pistin
taskuuni vähän ruokaa ja hiivin ulos takapihan kautta. Siellä makasi
koira kopissaan, mutta kun se tunsi minut, niin se vain häntäänsä
heilutti. Sitten hiivin huoneiden sivutse tielle ja minuutin päästä
olin vapaa ja yksin.

Yö jo läheni, mutta ei ollut vielä aivan pimeä, ja peläten että minut
löydettäisiin, kiiruhdin eteenpäin, hämärässä väliin pelokkaasti
tirkistellen eteenpäin, väliin kuunnellen josko takaa ajajia jo kuului.
Aluksi ajattelin vain ja pelkäsin takaa ajajia, mutta sitten kun
viimeinen tuli kylästä katosi näkyvistäni ja kun pimeys ja yksinäisyys
ikäänkuin nielasi minut, valtasi minut lamauttava yksinäisyyden tunne.
Denise oli matkalla Nîmes'iin ja minä aioin kulkea aivan toiseen
suuntaan; miten monenlaisille onnettomuuksille olinkaan alttiiksi
annettu, ja miten monet asianhaarat voivatkaan takaisintuloani
viivyttää. Ja sillä aikaa hän oli täydellisesti äitinsä ja veljeinsä
mielivallassa, kaikki hänen perhe-traditsiooninsa, hänen naisellinen
kainoutensa ja hänen kasvatuksensa olivat kosintaani vastustamassa.
Näinä levottomina aikoina voitiin avioliittoa hänen kanssaan käyttää
kaikenmoisiin tarkoituksiin. Ja jos sitä ei tehtäisikään, niin minkä
kohtalon alaiseksi voisikaan nuori tyttö joutua kaupungissa, jossa
levottomuus vallitsi ja jossa, talonpoikain kertomusten mukaan, vielä
hurjempia melskeitä oli odotettavissa.

Kiiruhdin kuumeentapaisesti eteenpäin, noiden ajatusten kiidättämänä,
ja olin ehkä ehtinyt noin puolen peninkulman päähän kun korvaani
kuului ääni, ikäänkuin hevosenkengän kilahtaessa kiveen. Ääni kuului
edestäpäin, ja minä hypähdin tien oheen ja kumarruin alas antaakseni
ratsastajien kulkea ohi. Luulin kuulleeni kopinan kolmen hevosen
jaloista, vaan kun ratsastajat tulivat siksi lähelle että hämärässä
voin eroittaa ne, näin vain kaksi henkilöä.

Ehkäpä kohosin liian ylös eroittaakseni heitä; kaikessa tapauksessa en
muistanut hevosia. Ensimäinen niistä säikähtyi minua kovasti ja hypähti
syrjään niin äkkipikaa että ratsastaja oli pudota seljästä. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän hevosen talttumaan ja ennenkuin
ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, kannusti hän hevosta suoraan
minua kohti. En uskaltanut liikahtaakaan, etten itseäni ilmaisisi,
mutta ei sekään auttanut, sillä ratsastaja oli jo huomannut minut.

-- Kuka siellä! huudahti hän äreästi. -- Kuka te olette, joka makaatte
siellä väijyksissä. Puhukaa tahi --

Mutta nyt tartuin minä hevosen suitsiin. -- Herra de Géol! huudahdin ja
sydämeni alkoi kovasti sykkiä.

-- Takaisin! huusi hän kun ei äänestä tuntenut minua. -- Kuka te
olette? Sanokaa heti kuka olette!

-- Minähän se olen, herra de Saux, vastasin iloisena.

-- Mitä? Minä luulin että te jo kymmenen päivää sitten olitte saapunut
Nîmes'iin! virkkoi hän hämmästyneenä. -- Meillä on hevosenne mukanamme.

-- Onko hevoseni täällä?

-- On kyllä! Hyvä ystävänne on tuonut sen Milhau'sta. Mutta missä te
olette ollut? Ja mitä te täällä teette? jatkoi hän epäillen.

-- Kadotin valtakirjani. Froment varasti sen minulta.

Parooni vihelteli.

-- Ja Villeraugues'sa ne pidättivät minut. Siitä lähtien olen ollut
siellä.

-- Vai niin! sanoi hän kuivasti. Ne, herra kreivi, ovat seurauksia
siitä kun matkustaa huonossa seurassa. Ja tänä iltana arvelen teidän --

-- Koettaneen paeta, vastasin avomielisesti. Mutta entäs te, minä
luulin teidän aikaa sitten kulkeneen tästä ohi.

-- Minulle sattui esteitä. Mutta kun nyt olemme yhtyneet, neuvoisin
teitä nousemaan hevosen selkään ja palaamaan takaisin kanssamme.

-- Sen teen aivan mielelläni, virkoin kiireesti. -- Ja te voitte sanoa
heille kuka minä olen.

-- Minäkö? Sitä en suinkaan voi, enhän itsekään sitä tiedä. Tiedän vaan
keneksi olette sanonut itseänne.

Tuo oli kova isku, ja minä seisoin hetkisen ja tuijotin häneen. Mutta
hetkisen vain, sillä nyt kuului pimeästä ääni, joka sanoi: -- Elkää
peljätkö, herra kreivi, kyllä minä puhun puolestanne.

Minä yhä vain tuijotin. -- Jumaliste! huudahdin vavisten. -- Kuka se
oli joka puhui?

-- Se olin minä, Buton, kuului vastaus. -- Minulla on hevosenne, herra
kreivi.

Ja se oli todellakin Buton, seppä, kapteeni Buton,
turvallisuusvaliokunnan jäsen Cahors'ista.

       *       *       *       *       *

Lienee tarpeetonta lisätä, että kun kymmenen minuuttia myöhemmin
ratsastimme kylään, niin valiokunta heti hyväksyi Buton'in selitykset
eikä sitten enää estänyt minua lähtemästä. Buton'in paperit ja
valtakirja vaikuttivat ihmeesti heihin. Ja kahdentoista tunnin
kuluttua me, jotka niin kummallisen sattuman kautta olimme yhtyneet
jo olimme Suméne'ssa, Sauve'ssa vietimme yön, ja kohta oli vuoriston
talvi lumineen ja sen hyinen halla takanamme ja pääsimme kulkemaan
Rhônelaakson läntisiä, päiväpaisteisia rinteitä alas. Kaiken päivää
oli mitä ihanin päiväpaiste ja matkamme kulki vehreiden ketojen,
puutarhojen ja öljypuulehtojen läpi; valkeasta pölystä, valkoisista
taloista ja kallioista huomasi selvästi, että olimme saapuneet
päiväpaisteiseen etelään. Vähää ennen auringonlaskua oli Nîmes jo
näkyvissämme ja niin olimme siis saapuneet matkamme päähän, jolla
matkalla, ainakin minun suhteeni, oli ollut seikkailunsa.




Kahdeksastoista luku.

Nîmes'issä.


Nîmes'iin ratsastin kummallisten tunteiden vallassa. Villerauguessa
jo olin kuullut kylliksi -- ja siihen oli parooni de Géol vielä
lisännyt tuhansia seikkoja -- vakautuakseni siitä, että se oli täällä
eikä pohjoisessa, täällä Gard'essa ja Bouches du Rhône'ssa, etelän
öljypuulehtojen ja valkoisen pölyn keskellä, eikä maan pohjoisten
vehnävainioiden ja niittyjen keskellä, kun kansan kohtalo tulisi
ratkaistavaksi. Ettei Pariisissa -- jossa ihmiset sekä tahtoivat ja
eivät tahtoneet, jossa Mirabeau ja Lafayette peljäten roistokansaa
yhtenä päivänä ryhtyivät toimenpiteisin kuningasta vastaan ja
seuraavana päivänä peruuttivat sen pelosta että kuningas, jos hän
uudelleen pääsisi valtaan, rankaisisi heitä -- vaan täällä pantaisiin
raja mullistuksille. Täällä, jossa provencelaisten rikas mielikuvitus
yhä näki jotakin pyhää asioissa, joita ennen oli pyhänä pidetty, ja
jossa puoluehenki kiinnitti ihmisiä uskoon.

Näihin asti vallankumouksen virralle ei oltu esteitä pantu. Se oli
temmannut mukaansa kuninkaan ja aateliston heidän tahtomattaan ja
melkeinpä vastustelemattakin, tietämätöntä oli vain, pitäisikö kolmas
ja viimeinen hallitsevista valloista, nimittäin kirkko, paremmin
puoliaan. Jos Froment oli oikeassa sanoessaan että uskoa tuli uskolla
vastustaa ja että ulkokultaisuutta vastaan piti panna ulkokultaisuutta
toisessa muodossa, niin oli selvää että Rhônelaakso, jossa kirkko
vielä vallitsi ihmisten mieliä, olisi se paikka, missä intoilijalla
olisi paras vaikutusala. Siinä tapauksessa oli Nîmes se kaupunki,
missä tulisoihtu sytytettäisiin, josta tuli sitten leviäisi yli koko
Ranskan maan. Tämänlaisia mietteitä heräsi minussa kun ensi kerran näin
kaupungin ja sen takana olevan laajan tasangon, joita laskeva aurinko
valaisi. Täällä kenties sytytettäisiin se laaja tuli, joka yhä leviäisi
ja etenisi Vendée'en, Bretagne'een ja pitkin pohjoista rannikkoa,
kunnes liekit ympäröivät Pariisia.

Kun palo kerran vauhtia saisi. Mutta siinä juuri pulma olikin. Ja
minä katselin uudelleen uteliaasti tuota kaupunkia, josta niin paljon
odotettiin -- tuota laajaa kaupunkia, valkeine taloineen, tasaisine
kattoineen; se sijaitsi rinteellä, joka Cevennien viimeisiltä kunnailta
luisusti ulottui Rhône'n tasankoa kohti. Kaupungin pohjoispuolella
ja sen ulkoreunassa oli kolme matalaa kunnasta, keskimäiseltä kohosi
torni, ja itäisen varjo ulottui melkein kaukaiseen virtaan saakka;
näiltä kunnailta vietti kaupunki itään ja etelään päin. Noilla
kunnailla, teillä läheisyydessämme, vihannalla nurmikolla ja siellä
täällä etukaupungeissa olevien suurten työpajojen ympärillä --
kaikkialla kihisi ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, joko yksin tahi
ryhmissä, eräät astuskelivat lystikseen muurien ulkopuolella, toiset
menivät kiirein askelin eteenpäin.

Kaikilla näillä ihmisillä oli jonkunlainen tunnusmerkki; monella oli
trikolori, useammalla oli punainen nauha, punainen rusetti, punainen
kokardi -- se merkki saattoi seuralaisteni kasvot synkistymään. Toinen
asia, joka kiinnitti huomiotamme, oli se, että monen monet kellot
soivat, kutsuen ihmisiä iltahartauteen -- minun korvissani kuului
kellojen ääni suloiselta mutta seurajaisiini se näytti vaikuttavan
hyvin vastenmielisesti. Ne ilmaisivat toisilleen suuttumustaan ja
kannustivat hevosiaan, niin että tahtomattani tulin ratsastamaan hiukan
jäljellä. Kun tulimme kaduille etenivät he yhä enemmän, tungoksen
takia kun oli vaikea päästä eteenpäin ja kun minä tarkasti katselin
joka puolelle ympärilleni. Ja vihdoin pitkä vaunujono ja komppania
kansalliskaartia tuli välillemme, niin että jouduin heistä noin sadan
askeleen päähän.

Mutta minä en ollut siitä millänikään; ne kun huvittivat minua kaikki
nuo vieraat kasvot, väen tungos, sotamiehet, talonpojat, työmiehet,
naiset, ja vieläpä tuo eteläinen murrekin. Vielä vähemmin se minua
harmitti kun eräs seikka tapahtui, jota tietämättäni olin toivonut
kaiken aikaa matkan loppupuolella. Muutamassa kalteri-ikkunassa erään
talon ensimmäisessä kerroksessa, johon sattumalta katsahdin, huomasin
näet valkosen käden, joka heilutteli nenäliinaa. Se näkyi vain
silmänräpäyksen ajan, niin että juuri ennätin huomata sen ja ajatella
Denisea! Mutta samalla kun vetäsin ohjakset tiukemmalle oli liina jo
kadonnut ja ikkuna oli tyhjä ja ihmiset liikkuivat ympärilläni kuin
ennenkin.

Pidätin hevostani ja katselin sykkivin sydämin ympärilleni. En voinut
läheisyydessäni huomata ketään, jolle tuo merkkiä olisi aiottu ja
kumminkin -- kumminkin tuntui se oudolta. Tuskin voin uskoa senlaista
onnea, että niin pian olisin löytänyt Denis'en. Mutta kun taas
silmäilin ikkunaan näin uudestaan nenäliinan, ja tällä kertaa oli
merkki niin varmasti minulle aiottu, että unhotin kaiken varovaisuuden,
kannustin hevostani ihmistungoksen läpi, pysähdyin ovelle, astuin
alas hevosen seljästä ja viskasin suitset muutamalle pojalle, joka
oli läheisyydessä. En viitsinyt kysyä kuka talossa asui, ja vielä
kerran tarkkaavasti katsottuani rakennuksen valkoista päätyä ja
kalteri-ikkunoiden riviä balkongin alla, rohkasin itseäni ja kolkutin
ovea.

Ovi avattiin heti, ja palvelija tuli esille. En ollut edeltäpäin
ajatellut mitä sanoisin ja sentähden seisoin hetkisen äänetönnä
tirkistäen häneen. Mutta sitten juolahti mieleeni kysyä vain
umpimähkään ottiko rouva vastaan.

Palvelija myönsi kohteliaasti ja avasi oven laskeakseen minut sisään.

Kummastellen seurasin palvelijaa ensin suureen etehiseen, jonka lattia
oli valkosesta ja mustasta marmorista, ja sitten portaita ylös. Kaikki
mikä silmään sattui, palvelijan tummavaatteisesta livre-puvusta
kalliisti koristettuun kattoon saakka, oli hienon ja komean näköistä.
Portaiden nurkkauksissa oli patsaiden päällä marmorikuvia, etehisessä
oli suunnattoman suurissa ruukuissa sitruunapuita ja seinillä oli
vanhoja gobeliinikankaita. Mutta kaiken tämän huomasin vain sivumennen
ja nyt olin saapunut portaiden päähän, jossa palvelija avasi oven.

Astuin säteilevin silmin huoneesen. Kävelin kuin unessa, ihmeellisessä
unessa, joka hetkeksi lumosi minut -- odotin vain että Denise, ei
rouva de St. Alais, vaan Denise, lemmittyni, jonka kanssa en koskaan
ollut saanut kahden kesken olla, olisi huoneessa ja tulisi minulle
vastaan. Mutta siihen sijaan nousikin vento vieras nainen ylös ikkunan
äärestä ja astui empien vastaani. Se oli solakka, pitkä, hyvin kaunis
ja vakavan näköinen nainen, hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti
minuun, ja hienoja öljymarjan karvaisia poskia peitti vieno puna.

Kun huomasin että hän oli minulle outo aloin pyydellä anteeksi. Mutta
hän tervehti kohteliaasti ja katkaisi pyytelemiseni hymyillen: -- Ei
teidän tarvitse anteeksi anoa. Teitä on odotettu ja ruokakin on jo
valmista. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata Gervaise'ta, niin hän vie
teidät huoneesen, jossa voitte matkan pölystä puhdistautua.

-- Mutta, sanoin empien, minä pelkään tunkeutuvani --

Hän pudisti hymyillen päätään. -- Tehkää niin hyvin.

-- Entä hevoseni? kysyin tointumatta hämmästyksestäni. -- Jätin sen
portille.

-- Kyllä se tulee hoitoon. Tahdotteko nyt tehdä niin hyvin? sanoi hän,
melkein käskevästi osoittaen oveen.

Lähdin pois huoneesta suuresti ihmeissäni. Palvelija, joka oli
saattanut minut ylös, odotti oven takana. Hän vei minut leveän käytävän
läpi erääsen makuuhuoneesen, jossa oli kaikkea mitä pukeutumista
varten tarvitsin. Palvelija otti hattuni ja kauhtanani ja auttoi minua
niin joutuisasti ja osavasti kuin konsanaan se, joka on tottunut
senlaista palvelusta tekemään. Kun aloin tointua hämmästyksestäni
rupesin kyselemään, mutta hän ehkäsi sen anteeksipyynnöllä, rouva kyllä
selittäisi kaikki.

-- Rouva --? sanoin odottaen että hän mainitseisi nimen.

-- Niin, herra, rouva kyllä selittää kaikki, sanoi hän kohteliaasti ja
vakaisena, ja nähtyään että olin valmis, saattoi hän minut takaisin,
mutta ei siihen huoneesen, josta äsken läksin.

Astuin sisään kuin unessa kävijä, mutta olin varmasti vakuutettu
että nyt saisin selvityksen arvoitukseen. Mutta en mitään selvitystä
saanutkaan. Huoneessa oli parketti lattia ja kolme kapeaa, korkeaa
ikkunaa, joista yksi oli raollaan, siitä kuului hälinä kadulta, joka
häiritsi syvää hiljaisuutta. Vähäinen tuli paloi liedellä, joka oli
kahden marmorisen patsaan keskessä, ja muutamassa nurkassa seisoi
harppu ja nuottitelineet. Tulen lähellä seisoi katettu pöytä, joka
kahden vanhan, hopeisen haarakkaan kynttiläjalan valossa näytti hyvin
somalta, ja pöydän ääressä seisoi rouva, jonka jo ennen olin tavannut.

-- Kylmääkö teitä? kysyi hän tullen minua ystävällisesti vastaan.

-- Ei rouva.

-- Sitten heti istuudumme, sanoi hän osoittaen pöytää.

Istuuduin sille sijalle, jonka hän osoitti minulle, ja silloin
ihmeekseni huomasin että pöytä oli vain kahdelle katettu. Hän huomasi
kummastuneen katseeni ja punastui hiukan; huuletkin vavahtivat
ikäänkuin hymy olisi pyrkinyt esille. Mutta hän ei virkkanut mitään, ja
jos mieleeni olisi juolahtanut joku huono ajatus hänestä, niin hänen
käytöksensä rauhallinen kohteliaisuus, talossa vallitseva komeus ja
loisto sekä meitä palvelevan hovimestarin kunnioittava käytös heti
kumosi sen.

-- Oletteko ratsastanut pitkän matkan tänään? kysyi hän hermostuneen
levottomasti murentaen sormillaan leipäpalasta, ja katsahtaen melkein
rukoilevasti minuun.

-- Sauve'sta saakka.

-- Ah! Ja aikomuksenne on matkustaa --?

-- En aio matkustaa tätä etemmä.

-- Se ilahduttaa minua, sanoi hän miellyttävällä hymyllä. -- Te olette
muukalainen Nîmes'issä?

-- Minä olin muukalainen, mutta nyt en enää tunne itseäni siksi.

-- Kiitos, virkahti hän katsoen avomielisesti minuun. -- Ja että yhä
paremmin kotiutuisitte, niin sanon kohta nimeni. Teidän nimeänne en
tiedäkään, vielä.

-- Ettekö tiedä sitä? kysäsin kummeksien.

-- En, vastasi hän nauraen, ja nauraessaan näytti hän nuoremmalta kuin
miksi häntä aluksi luulinkaan. Olisi voinut luulla häntä nuoreksi
tyttöseksi vain. -- Voitte sanoa sen minulle jos tahdotte.

-- Sitä kyllä tahdon. Minä olen kreivi de Saux, Saux'sta Cahors'in
läheisyydestä; nöyrin palvelijanne.

Hän oikasi kätensä ja tuijotti hetkisen minuun kovasti hämmästyneenä.
Olipa tuossa katseessa jotakin pelonalaistakin. -- Saux'sta Cahors'in
läheltä? sanoi hän vihdoin.

-- Aivan niin, rouva. Mutta nähdessäni mitä sanani vaikuttivat,
lisäsin: -- Pelkäänpä olevani täällä jonkun toisen sijassa.

-- Ette suinkaan, sanoi hän, ja alkoi nauraa. -- Ei, herra, minä
vakuutan, ettei se ole mikään erhetys! puhkesi hän iloisesti sanomaan.
-- Päinvastoin, kun nyt tiedän kuka olette, niin tahdon juoda maljan
kanssanne. Alphonse! Täytä herra kreivin lasi ja jätä meidät sitten.
-- Noin! Ja nyt, herra kreivi, juokaa. Hän vaikeni ja silmäili minua
veitikkamaisesti.

-- Olen pelkkänä korvana, sanoin kumartaen.

-- Kauniin Denis'en malja!

Nyt oli minun vuoroni joutua hämille. Mutta hän vaan nauroi lapsellisen
vallattomasti, kehoittaen minua: -- Juokaa, herra, juokaa!

Kumarsin kohteliaasti ja tyhjensin maljan, mutta hänen veitikkamainen
katseensa ajoi veren kasvoihini.

-- Se on oikein, herra, sanoi hän kun laskin tyhjän lasin pöydälle. --
Nyt voin asianomaiselle ilmoittaa uskollisuudestanne.

-- Mutta kuinka te, rouva, tunnette asianomaisen?

-- Niin kuinka? sanoi hän viattomasti, -- siinäpä se asia onkin!

Hän vältti vastata kysymykseeni, mutta siitä hetkestä saakka käyttäytyi
hän aivan toisella tavalla. Umpimielisyys katosi ja hän alkoi laskea
leikkipuheita ja sukkeluuksia, joita vastaan puolustauduin miten
parhaiten taisin, kun hänellä oli puolellaan kaikki edut. Senlainen
sanasota kauniin vastustajan kanssa on kyllä miellyttävää, mutta yhtä
kaikki en tuntenut pettymystä kun kellon lyödessä kahdeksan hänessä
kävi samanlainen muutos kuin äskenkin. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä
väkäisiksi ja melkein synkkämielisiksi; hän huokasi syvään ja tuijotti
miettiväisenä eteensä. Vihdoin rohkenin kysyä, mikä häntä huolestutti.

-- Se vain, herra kreivi, että minun nyt täytyy panna teidät
koetukselle, jota te kenties ette kestä.

-- Haluatteko että auttaisin teitä jollakin tavoin?

-- Minä toivon että saatatte minut määrättyyn paikkaan ja sieltä taas
takaisin.

-- Palvelen teitä mielelläni! Ellen sitä tekisi olisin todella uskoton.
Mutta minä luulin että te, rouva, aiotte sanoa nimenne minulle?

-- Olen rouva Catinot, vastasi hän, mutta en ymmärrä minkä ilmeen hän
lienee kasvoissani huomannut, kun hän heti punastuen lisäsi: -- Minä
olen leski. Ja muutoin ette siitä sen enempää viisastu.

-- Kumminkin olen aina nöyrin palvelijanne.

-- Kiitos, virkkoi hän rauhallisesti. -- Siis tapaamme etehisessä.

Avasin oven hänelle ja hän meni ulos. Hetkisen astelin edestakaisin
huoneessa ihmetellen ja miettien tätä kummallista kohtausta, sitten
menin minäkin ulos. Kattolamppu valaisi etehistä, ja sen valossa näin
hänen seisovan portaiden juurella. Hänellä oli päällään tumma väljä
kauhtana, ja musta pitsihuntu peitti tukan. Sama palvelija, joka oli
laskenut minut sisään, ojensi minulle äänetönnä hatun ja kauhtanan;
rouva kulki aivan äänetönnä edelläni pitkän käytävän läpi. Sen
toisessa päässä olevan oven päällä riippui toinen lamppu; olin juuri
panemaisillani hattua päähäni kun lampun valossa huomasin jotakin, joka
sai minut hämmästyksestä pysähtymään. Trikolorin asemesta oli näet
siihen kiinnitetty pieni punainen kokardi!

Rouva kuuli että seisahduin ja kun hän kääntyi, huomasi hän syyn.
Hän laski silloin kätensä käsivarrelleni, tunsin käden vapisevan. --
Tunniksi vain, herra, tunniksi vain, kuiskasi hän korvaani. -- Antakaa
minulle käsivartenne.

Hiukan levottomana -- kun aloin aavistaa vaaraa -- panin hatun päähäni
ja tarjosin rouvalle käsivarteni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme
jo ulkona pienessä kapeassa solassa, jonka molemmin puolin oli korkeat
muurit. Kohta käännyimme vasempaan ja astuimme äänetönnä eteenpäin noin
sata tahi sataviisikymmentä askelta, kun tulimme matalalle portille,
josta näkyi tulen valoa. Rouva johti minua keveästi painaen kädellään
käsivarttani; menimme sisälle portista, josta tulimme ahtaasen
etehiseen ja seuraavalla hetkellä saavuimme suureksi ihmeekseni
kirkkoon, johon oli kokoontunut äänetön, harras ihmisjoukko.

Rouva laski sormen huulilleen, kehoittaakseen minua olemaan äänetönnä
ja vei minut eteenpäin syrjäkäytävää myöten, kunnes löysimme tyhjän
pienen penkin erään pylvään juurella. Hän antoi minulle merkin että
seisoisin pylvään luona sillä aikaa kun hän polvistui.

Vapaana rouvan silmälläpidosta voin kiinnittää huomioni ympäristöön,
jossa kaikki oli kuin unennäköä. Kirkon keskus oli vain heikosti
valaistu ja polvistuvat mustat olennot tekivät sen yhä synkemmän
näköiseksi. Joka hetki tuli kirkkoon lisää ihmisiä. Miehet seisoivat
enimmäkseen patsaiden luona ja kirkon perällä, josta väliin kuului
kumea jupina -- ainoa ääni, mikä painavaa hiljaisuutta häiritsi.
Synkkyyttä ja salaperäisyyttä enensi vielä punainen lamppu, joka paloi
alttarin edessä.

Tuo hiljaisuus, ihmisjoukko ja tyhjä kaareva kirkon laki painoivat
minua kuin raskas taakka ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä ikäänkuin
jotakin tietämätöntä odottaessa. Mutta tuosta synkästä hiljaisuudesta
kohosi nyt ilmoille surumielisen latinalaisen virren ensi sävelet:
Miserere Domine!

Niillä oli kummallinen vaikutus noilla säveleillä, jotka paisuivat ja
hiljenivät tyhjissä, hiljaisissa holveissa polvistuvan joukon pään
päällä; noilla säveleillä, jotka soivat milloin kirkkaina ja heleänä,
milloin hiljenivät hiljaiseksi huokaukseksi kynttilöiden sammuessa ja
pimeyden ja hiljaisuuden ja tyhjyyden vallitessa. Kun surumieliset,
rukoilevat, melkeinpä epätoivoiset sävelet värähtelivät holveissa
ja tunkivat kuuntelijain sykkiviin sydämiin, niin tuntui ikäänkuin
näkymätön käsi olisi puristanut kurkkua, silmät kostuivat ja miehet
painoivat päänsä alas. Miserere mei, Deus! Miserere Domine!

Vihdoin vaikeni laulu, viimeiset sävelet hiljenivät, ja sitä
seuraavassa pimeydessä ja kuolonhiljaisuudessa sytytettiin äkkiä
kyntteli, joka valaisi kalpeat, terävät kasvot palavine silmineen,
jotka tuijottivat ei seurakuntaan vain ylös tyhjään avaruuteen
ylhäällä, mistä holvikaareihin leikatut päät hämärästi häämöittivät. Ja
nyt alkoi pappi saarnata.

Aluksi puhui hän matalalla äänellä ja ilman liikutusta. Hän puhui
siitä, miten Jumala johdattaa luotuja olentoja, hän puhui menneisyyden
suuruudesta ja nykyisyyden pienekkyydestä, hän puhui ijankaikkisesta
Jumalasta, jonka suhteen aika, paikka ja ihmiset ovat mitättömät, hän
puhui siitä tosiasiasta että ijankaikkisen, kaikkivaltiaan, kaikissa
läsnäolevan Jumalan tahto aina ja kaikissa tapahtuu. Sitten kääntyi
hän puhumaan kirkosta, joka oli Jumalan edustaja maan päällä, ja siitä
työstä, jota se entisaikoina oli toimittanut kääntäen ja suojellen
heikkoja ja tukien väkeviä, se oli kastanut, vihkinyt ja haudannut. Se
oli Herran palvelija, Herran edustaja. Ja hänelle tulee kunnia siitä,
jatkoi pappi kohottaen kätensä ja puhuen äänellä, joka kaikui kirkon
korkeissa holveissa, että olemme eläimiä korkeammalla, siitä että me,
tietäen Herran olevan esiripun takana, emme pelkää maallisia asioita,
emmekä pidä kuolemaa pahimpana mahdollisuutena, niinkuin uskomattomat,
vaan että meillä paitsi maailmaa ja sen ulkopuolella on jotakin, johon
voimme luottaa, niin että rauhallisesti voimme kohdata pahintakin, mitä
maailma voi tehdä meille. Me uskomme, ja siitä syystä olemme me vahvat.
Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä me olemme maailmaa väkevämmät. Me
uskomme Jumalaan, ja siitä syystä olemme Jumalasta eikä maailmasta. Me
olemme maailmaa korkeammalla, ja Jumalan avulla ja voimalla me voitamme
maailman.

Hän vaikeni ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: "Ja kumminkin --
miten pakanat raivoovat ja kansa uskoo valhetta. Ne polkevat Jumalaa.
Ne sanovat, että tämä on olemassa koska minä näen sen, että tuo on
olemassa koska minä kuulen sen, ja että vielä joku kolmas on olemassa
koska minä voin sitä kädellä liikuttaa. Ja siinä se on kaikki. Mutta
että joku ihminen tahtoo antaa henkensä veljensä edestä -- vaikuttakoon
sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Ja että ihminen pannee
henkensä alttiiksi jonkun aatteen puolesta -- vaikuttakoon sen
kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Että hän tahtoo kuolla uskonsa
puolesta? Että hän tahtoo kuolla kunnian puolesta? Sanalla sanoen
että hän tahtoo uhrata henkensä kun hän saisi elää? Sitä en usko. Sen
vaikuttaa Jumala -- ja yksin Jumala!

"Ja ne polkevat häntä! Kaduilla, senaatissa ja muissa ylhäisissä
paikoissa! Ja Hän sanoo: 'Kuka seisoo Minun puolellani?' Lapseni, me
olemme kauan saaneet elää turvassa ja rauhassa, pitkiin aikoihin ei
meitä ole koeteltu muutoin kuin elämän tavallisilla vastoinkäymisillä,
olemme tottumattomat taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta näinä
maailman viimeisinä vuosina on Kaikkivaltias nähnyt hyväksi koetella
meitä; ja kuka seisoo hänen puolellaan? Kuka on valmis asettamaan
näkymättömän näkyväisen edelle, kunnian hengen edelle, Jumalan maailman
edelle, jalouden halpamielisyyden edelle, kirkon valtion edelle?
Kuka seisoo hänen puolellaan? Hänet on syrjäytetty tänne maailmansa
pienimpään soppeen, häntä tallataan jaloilla, hän vuotaa verta ja
kumminkin hän vallitsee taivasta ja maata, aikaa ja ijankaikkisuutta ja
avaruuden lukemattomia maailmoita -- ja kumminkin Hän tulee! Hän tulee!
Hän tulee, Jumala kaikkivaltias, joka oli, joka on ja joka on oleva
kaikessa ijankaikkisuudessa. Ja kuka seisoo hänen puolellaan?"

Kun hän sai viimeisen sanan sanotuksi ja tuli hänen päänsä päällä
samassa sammui, niin että pimeys laskeutui äänettömään hiljaisuuteen,
niin näytti sanomaton liikutus väräjävän hartaissa kuulijoissa. Miehet
liikahtivat levottomasti, uhkaavasti, se liike oli kuin etäinen
ukkosen jylinä; naiset nyyhkyttivät ja siellä täällä kuului huutoja ja
rukouksia. Nyt astui alttarille pappi, joka liikutuksesta väräjävällä
äänellä luki siunauksen seurakunnan yli. Juuri kun havahdin siitä
lumouksesta, joka oli vallannut minut, liikutti rouva käsivarttani ja
antoi minulle merkin että seuraisin häntä. Sitten lähti hän äkkiä pois
käytävää alaspäin. Saarnaajan sanat kaikuivat vielä korvissani ja sydän
värähteli vielä liikutuksesta tullessamme ulos loistavan tähtitaivaan
alle, jossa yön vilpoinen tuuli kasvojamme viilisti. Parin minuutin
päästä pääsimme jo perille ja kohta seisoimme taas siinä valoisassa
salongissa, jossa rouva Catinot ensin vastaanotti minut.

Ennenkuin aavistinkaan mitä hän aikoi tehdä, kääntyi hän äkkiä minuun,
laski molemmat kätensä käsivarrelleni ja huudahti itkien ja äänellä,
joka tunki sielun syvyyteen -- Kuka seisoo Minun puolellani? Kuka
seisoo Minun puolellani? Oi, varmaan te seisotte! Te, jonka esi-isät
taistelivat Jumalan ja kuninkaan puolesta. Te, joka olette syntynyt
johtamaan, teidänhän täytyy olla valkeuden puolella. Te, joka olette
jalosta suvusta, ette koskaan voi tahtoa jättää maan hallitusta kansan
käsiin. Oi, -- hän keskeytyi ennenkuin ennätin vastata ja kääntyen pois
minusta pani hän kädet kasvoilleen ja huudahti: -- Oi Jumala, lahjoita
minulle tämä mies palvelukseesi!

Sydämessäni taistelivat riitaiset tunteet; liikutettuna hänen
kyyneleiltään, ja kenties sisällisen taistelunkin takia en saanut sanaa
suustani.

Sain vihdoin epävakaisella äänellä sanotuksi: -- Kunpa vaan olisin
tiennyt että te tätä tarkoititte! Te olette osoittanut minulle niin
paljon ystävällisyyttä ja minä -- minä en voi sitä millään palkita.

-- Elkää sanoko niin! virkkoi hän kääntyen minuun rukoilevalla
liikkeellä. -- Elkää sanoko niin! Ja hän pani kätensä ristiin
käsivarteni ympäri ja hymyili kyynelten takaa. -- Antakaa anteeksi
minulle, sanoi hän nöyrästi, -- antakaa anteeksi minulle. Minä en
menetellyt oikealla tavalla. Tunteeni ovat liian kiihkeät. Kysyin
liian pikaisesti. Mutta tahdottehan te? Eikö totta, herra kreivi, te
tahdotte? Te tahdotte olla itsenne arvoinen?

-- Minulla on heidän valtakirjansa, änkytin minä.

-- Lähettäkää se takaisin!

-- Mutta siten en kuitenkaan pääse vapaaksi.

-- Kuka on Minun puolellani? kuiskasi hän lempeästi. Kuka on minun
puolellani?

Hengitin syvään. Huoneessa oli niin hiljaista, että voi kuulla
hiiloksen liedellä karisevan ja kellon naksutuksen.

-- Jumalan puolesta! Jumalan puolesta! Jumalan ja kuninkaan puolesta!
ja hän katsoi minuun säteilevin silmin.

Olisin halusta kiroillut tuskani lievitykseksi. -- Mitä varten? kysäsin
melkein tylysti. -- Jos nyt myöntyisin, mitä apua siitä sitten olisi?
Mitähän minä voisin tehdä auttaakseni teitä? Mitähän minä voisin tehdä,
joka mistään arvosta olisi?

-- Kaikkea! Kaikkea! Olisittehan yksi liittolainen lisää! Yksi, joka
olisi kääntynyt oikeuden puolelle. Kuunnelkaa minua, herra. Te tiedätte
mitä on tulossa ja kuinka me olemme --

Tässä pysähtyi hän äkkiä ja kuunteli, kuunteli kasvoillaan aivan toinen
ilme. Ovi ei ollut lukossa, ja alhaalta etehisestä kuului miehen ääni.
Seuraavalla hetkellä kuului portaissa kiireitä askeleita. Mies tuli
ylös.

Rouva tuijotti silmät seljällään minuun ja kuunteli, sitten seisoi hän
hetkisen neuvotonna. Mutta viime hetkellä ja osottaen minua olemaan
hiljaa kiiruhti hän ovelle, meni ulos ja pani oven kiinni mutta ei
lukinnut sitä.

Älysin että mies jo oli oven takana, sillä hän huudahti hämmästyksestä
rouvan äkillisestä tulosta ja sanoi sitten jotakin, jota minä en
kuullut. En myöskään kuullut rouvan vastausta, mutta seuraavan
keskustelun kuulin aivan selvästi.

-- Te ette tahdo avata ovea?

-- En siihen huoneesen, vastasi rouva rohkeasti. Te saatte puhutella
minua toisessa huoneessa, ystäväni.

Nyt seurasi hetkellinen hiljaisuus. Kuulin melkein heidän
hengityksensäkin ja kuvittelin miten ne uhkaavasti katsoivat toisiinsa.
Minua poltteli.

-- Mutta onhan tämä kärsimätöntä! Pitääkö teidän ottaa vastaan jokaista
kaupunkiin tulevaa muukalaista? Pitääkö teidän olla lukon takana heidän
kanssaan, puhella heidän kanssaan, sillä välin kuin minä seison täällä
ulkona ja harmittelen kuolijaaksi. Minä _tahdon_ tulla sisään.

-- Sitä ette saa! kiisteli rouva, mutta minusta tuntui ikäänkuin
suuttumus olisi ollut teeskenneltyä ja niinkuin nauru olisi pyrkinyt
voittamaan.

-- Siinä on jo kyllä että loukkaatte minua, sanoi hän ylpeästi, mutta
jos uskallatte koskea minuun tahi loukata häntä --

-- Häntä! huudahti hän raivoisasti. -- Häntä, kas sitä muka! Rouva,
minä sanon sen nyt kerran, että olen jo kyllältäni kärsinyt. Tänlaista
olen saanut kärsiä useammin kuin kerran, mutta --

Mutta nyt en enää epäillyt, ja ennenkuin hän ennätti puhua loppuun,
juoksin minä ovelle, viskasin sen auki ja katsoin vierasta silmästä
silmään. Rouva peräytyi kiljahtaen, hänen äänessään oli sekä nuhdetta
että iloa; mutta me vain seisoimme ja tuijotimme toisiimme.

Mies oli Louis de St. Alais.




Yhdeksästoista luku.

Tiedustelu.


En ollut Louis'ta tavannut kaksintaistelun perästä Cahors'issa, kun
kirkon portilla erotessamme kieltäydyin antamasta hänelle kättä.
Silloin olin häneen hyvin vihastunut. Mutta suuttumustani oli aika,
vanhat muistot ja uudet tapahtumat lauhduttaneet, ja kun nyt näin
odottamatta taas tapasin hänet, kun muukalaisessa tunsin lapsuuteni
ystävän, ilostuin niin, ettei mikään ollut mielestäni sen loitompana
kuin vanhan vihan elvyttäminen. Ojensin hänelle käteni, kumarsin ja
virkoin leikillisesti:

-- Kas sitä tuntematonta! Minähän tulin tänne teitä etsimään, ja nyt
tapaankin teidät.

Hetken aikaa hän vielä hämmästyneenä tuijotti minuun; sitten tarttui
hän käteeni, jota hän puristi ja katsoi minuun entinen ystävällinen
ilme silmissään.

-- Adrien! Adrien! huudahti hän liikutettuna. -- Oletko se todellakin
sinä?

-- Juuri minä se olen, ystäväni?

-- Ja täällä?

-- Täällä.

Mutta ihmeekseni hän nyt laski käteni irti ja hänen käytöksensä ja
kasvojenkin ilme muuttui -- aivan kuin talon ulkonäkö muuttuu kun
ikkunaluukut suljetaan.

-- Se pahoittaa minua, sanoi hän hitaasti ja lisäsi sitten vihan välke
silmissään:

-- Mutta hyvä Jumala, miksi olette tullut tänne?

-- Miksikö olen tänne tullut?

-- Niin, miksi? kertoi hän katkerasti. -- Miksi? Miksi olette tullut
-- meitä häiritsemään? Te ette tiedä miten paljon pahaa te matkaan
saatatte! Te ette tiedä sitä.

-- Tiedän ainakin minkälaista onnea etsin, vastasin ihmeissäni tuosta
äkillisestä ja selittämättömästä muutoksesta. -- Minä en ole salannut
sitä, enkä sitä nytkään salaa. Teidän perheenne on mitä kehnoimmin
kohdellut minua. Käytöksenne pakoittaa minun sanomaan sen. Mutta kun
huomenna tapaan rouva markiisittaren, niin sanon hänelle, ettei sekään
voi mieltäni muuttaa. Että --

-- Te ette saa tavata häntä!

-- Minun täytyy!

-- Te ette saa, vastasi hän jyrkästi.

Nyt rupesi rouva Catinot välittämään.

-- Lopettakaa jo! huudahti hän äänellä, jossa hänen pahoittunut
mielensä selvään ilmeni. -- Minä luulin teitä ystävyksiksi. Ja nyt --
nyt kun sattuma saattoi teidät yhteen, niin --

-- Suokoon Jumala, ettei se koskaan olisi tapahtunut! virkahti Louis,
ja hänen kätensä vaipuivat epätoivoisesti alas. Sitten asteli hän edes
takaisin lattialla.

Rouva katseli häntä kummeksuen. -- Minä en luule teidän ennen tällä
tavalla kohdelleen minua, sanoi hän katkerasti moittien. -- Ja jos
se tulee siitä että -- tarkoitan, jatkoi hän rauhallisesti vaikka
säkenöivin silmin, -- että löysitte herra kreivin talossani, niin te
sillä loukkaatte sekä minua että ystäväänne.

-- Enhän toki, Jumal'auta! huudahti Louis.

Mutta nyt rouva todella suuttui. -- Eikä sillä hyvä vielä, sanoi hän
ylpeästi ja vakavasti. -- Viikkokauden on tämä talo vielä minun,
Louis, siitä lähtien on se teidän. Ja silloin kenties, lisäsi hän
väräjävällä äänellä, -- ajattelen tätä iltaa ja ihmettelen etten
varoituksesta välittänyt. Kenties ystävälliset sanat sen perästä ovat
yhtä harvinaiset kuin kovat sanat ovat tähän asti olleet.

Nuo sanat ja surullisesti väräjävä ääni voitti hänet. Hän polvistui
rouva Catinot'n eteen ja tarttui hänen käsiinsä.

-- Catherine! Antakaa minulle anteeksi! huudahti hän intohimoisesti,
suudellen hänen käsiään ja läsnäolostani ensinkään välittämättä. --
Antakaa minulle anteeksi! Minä olen niin onneton, ja te olette ainoa
lohdutukseni, ainoa palkintoni. Sitten kuin sain nähdä hänet tuolla, en
tiedä mitä teenkään. Antakaa minulle anteeksi!

-- Minä annan teille anteeksi! vastasi rouva salaa pyyhkäisten pois
kyyneleen, mutta samalla punastuen onnesta. -- Mutta rakkaani, minä en
ymmärrä teitä. Tuonoin puhuitte niin ystävällisesti kreivi de Saux'sta
ja -- suokaa anteeksi -- sisarestanne ja myöskin muista asioista. Ja
nyt, kun kreivi on täällä, niin olette onneton.

-- Niin, minä olen onneton! huudahti Louis, katsahtaen surullisesti ja
epätoivoisesti minuun.

-- Olkoonpa siis niin, vastasin ylpeästi olkapäitäni kohauttaen. --
Matta jos olenkin ystävän kadottanut, niin siitä ei seuraa että minun
täytyisi kihlattunikin kadottaa. Olen tullut Nîmes'iin voittaakseni
neiti de St. Alais'n, enkä aio lähteä täältä ennenkuin olen onnistunut.

-- Mutta onhan se mielettömyyttä, sanoi hän huo'aten.

-- Minkätähden?

-- Sentähden että se on mahdotonta! Sentähden että _te_ ette löydä
rouva de St. Alais'ta Nîmes'issä.

-- Mutta hän on kumminkin Nîmes'issä.

-- Te ette koskaan voi löytää häntä.

-- Mutta onhan se lapsellista. Luuletteko, etten ensimäisessä
paremmassa hotellissa voi saada tietää missä hän asuu?

-- Ei ensimmäisessä eikä viimeisessäkään.

-- Hän siis ei ole nimeään ilmoittanut?

-- Enhän sitä ole sanonut.

Ja taas katsoimme toisiamme silmästä silmään. Rouva Catinot vetäytyi
syrjään. Huomasin selvästi että viimeisien kuukausien tapahtumat, jotka
niin suuressa määrässä olivat muuttaneet ja paaduttaneet rouva de St.
Alais'ta, olivat myöskin vaikuttaneet Louis'hin. Kun nyt seisoin siinä
hänen edessään olisin voinut luulla, että se oli vanhempi veljeksistä
markiisi, joka siinä niin ankarasti vastusteli minua -- ellei tuon
näennäisen kovuuden takana olisi siintänyt entinen onneton ja epäröivä
Louis.

Koetin toista tietä ja sanoin rauhallisesti, koettaen hillitä
suuttumustani. -- En voi ensinkään uskoa teidän totta puhuvan, herra
kreivi, kumpainenkin olemme vain kiivastelleet. Ennen aikaanhan
me molemmat olimme hyvässä sovinnossa, ja silloin olisitte
mielellänne ottanut minut langoksenne. Pitääkö nyt näiden kurjain
erimielisyyksien --

-- Erimielisyyksien! huudahti hän tuimasti. -- Äitini talo Cahors'issa
on puhtaaksi ryöstetty, ja veljeni linna St. Alais'issa on poroläjänä.
Ja te puhutte erimielisyydestä!

-- Nimittäkää sitä sitten miksi hyvänsä.

-- Suokaa anteeksi, katkasi rouva Catinot äkkiä puheeni, -- mutta
tiedättehän, herra de St. Alais, kuinka hyvin me tarvitsemme
puoluelaisia. Herra kreivi on ylimys, ja hän on sekä tuntehikas
että uskonnollinen. Tarvitaan vain vähän -- sangen vähän, sanoi hän
hymyillen minulle, -- voittaaksemme häntä. Jos nyt rouva de St. Alais
suostuisi antamaan hänelle sisarenne, niin saisimme hänet puolellemme
-- kuinkahan se olisi?

-- Hän ei koskaan voi saada häntä, vastasi hän jurosti, ja minuun
katsomatta.

-- Mutta sanoittehan te joku viikko sitten -- sanoi rouva Catinot
kummeksien.

-- Niin, mutta viikko sitten ei ole nyt. Muutoin ei minulla ole mitään
muuta sanottavaa, kuin että minua pahoittaa se, että näen teidät
täällä, herra kreivi, ja että pyydän teitä mitä pikemmin palaamaan
kotianne. Te ette voi millään tavoin hyödyttää, mutta teille saattaa
käydä pahoin ja te voitte saada pahaa aikaan. Eikä teillä ole mitään
mahdollisuutta päästä pyrintöjenne perille.

-- Sitä ei ole vielä todistettu, sanoin ykspäisesti ja vihaisena. -- Ja
ensi aluksi, koska te sanotte etten voi neitiä löytää, niin käytän sitä
yksinkertaista keinoa, että odotan kunnes te lähdette täältä ja sitten
seuraan teitä kotiin.

-- Sitä te, herra, ette tee.

-- Olkaa vakuutettu siitä, että minä teen niin! vastasin uhallisesti.

Mutta nyt rupesi rouva taas välittämään. -- Ei herra kreivi, sanoi hän
arvokkaasti, sitä te ette tee, olen varma siitä, että te ette tahtoisi
tehdä sitä. Se kun olisi vierasvaraisuuteni väärinkäyttämistä.

-- Kiellättekö te sen?

-- Kiellän.

-- Siinä tapauksessa en sitä tietysti voi tehdä, mutta --

-- Ei mitään mutta! Sopikaa nyt jo. Mutta jos teidän välttämättä täytyy
riidellä, niin elkää tehkö sitä täällä. Ja minä luulen -- minä luulen,
jatkoi hän katsoen rukoilevasti minuun, -- että olisi parasta jos
menisitte.

Katsahdin Louis'hin. Mutta hän kääntyi pois eikä ollut minua
näkevinään. Silloin taivuin. Rouvaa oli mahdoton vastustaa, kun hän
puhui tällä tavalla, ja yhtä mahdotonta oli jäädä taloon vasten hänen
tahtoaan. Kumarsin sentähden äänetönnä ja niin huolettomasti kuin
mahdollista. Mutta mielessäni olin sekä vihastunut että loukkaantunut
ja menin ottamaan hattuani ja kaapuani, jotka olin laskenut tuolille.

-- Olen pahoillani tästä sanoi rouva ystävällisesti ja ojensi minulle
kätensä, jota minä suutelin.

-- Huomenna kello kahdentoista aikana -- täällä! kuiskasi hän.

Nuo sanat minä paremmin aavistin kuin kuulin, niin hiljaa ne
kuiskattiin, mutta silmät puhuivat siihen sijaan ymmärrettävää kieltä.
Hän kääntyi pois, ja vielä kerran silmäiltyäni Louis'ta, joka yhä
seisoi selin minuun, läksin menemään portaita alas.

Palvelija seisoi etehisessä.

-- Hevosenne löydätte Hôtel de Louvre'ssa, sanoi hän ovea avatessaan.

Annoin hänelle juomarahoja ja tultuani kadulle, kävelin umpimähkään
eteenpäin ajatuksiin vaipuneena, kunnes menin pahki muutamaan mieheen,
joka tuli vastaani. Se herätti minut tajuuni; silmäilin ympärilleni.
Rouva Catinot'n luona olin tuskin kolmeakaan tuntia viipynyt, enkä
juuri sen pitempään ollut koko kaupungissakaan ollut; mutta tällä
lyhyellä ajalla oli niin paljon kerjennyt tapahtua että oudoksuin sitä,
kun kadut tuntuivat niin vierailta ja sitä että kuljeskelin yksin ja
tiestä epätietoisena. Vaikka kello jo oli kymmenen ja vain ani harvat
lyhdyt himmeästi valaisivat kadun risteyksiä, oli kumminkin paljon
väkeä liikkeellä kaduilla. Muutamat seisoivat puhellen ryhmissä,
mutta useimmat kiiruhtivat eteenpäin samaan suuntaan, miehet olivat
kääriytyneet kaapuihinsa ja naisilla oli hunnut ja huivit päässä.

Oivalsin nyt, että minun täytyi hakea yökortteeri ja että minun
hetkeksi täytyi sysätä syrjään kaikkea nielevän ajatuksen Louis'in
käytöksestä; kysyin sentähden eräältä mieheltä, joka ei näyttänyt
seuraavan muita, tietä Hôtel de Louvre'en. Hän neuvoi sen minulle ja
mainitsi myöskin minkätähden kansa oli liikkeessä.

-- Juhlasaatto on ollut liikkeellä, sanoi hän äreästi. -- Mutta sehän
teidän olisi pitänyt tietää, lisäsi hän silmäillen hattuani. Ja sen
sanottuaan pyörähti hän tiehensä menemään.

Nyt vasta muistin hatussani olevan punaisen kokardin ja kiiruhdin
ottamaan sen pois, ennenkuin menin eteenpäin. Astuttuani kappaleen
matkaa, kuulin takanani nopeita askelia ja muuan mies pisti
sivumennessään käteeni paperin. Ennenkuin ennätin sanaakaan sanoa oli
hän jo kadonnut, mutta tuo vähäpätöinen sivuseikka sekä vilkas liike
kaduilla esti minua mietteisiin vaipumasta. Kun tulin ravintolaan ja
sain kuulla että kaikki huoneet oli vieraita täynnä, niin se seikka ei
minua ensinkään kummastuttanut.

-- Hevoseni on täällä, sanoin, ajatellen että ravintoloitsija, kun näki
minun jalkasin tulevan, kenties epäili että kukkaroni olisi tyhjä.

-- On, herra, ja jos haluatte niin saatte maata ruokailuhuoneessa
sanoi hän kohteliaasti. -- Sen tarjoumuksen teen mielihyvällä ja
epäilen teidän muuallakaan saavan sen parempaa yösijaa. Huoneet ovat
jokapaikassa täynnä aivan kuin Beaucaire'ssa olisi markkinat. Kaupunki
on täynnä muukalaisia. Niitä on melkein yhtä lukuisasti kuin noitakin,
sanoi hän ylenkatseellisesti osoittaen paperia kädessäni.

Minä avasin sen ja näin nyt että se oli julistus, joka alkoi sanoilla:
"Pyhyyden häväistys! Neitsy Maaria itkee!" Se pistettiin minulle käteen
matkalla, sanoin.

-- Niin, senpä kyllä uskon. Muutamana aamuna oli herätessämme
tuonlaisia julistuksia joka talon seinällä. Eräänä toisena päivänä ne
lentelivät ilmassa.

-- Tiedättekö missä markiisi de St. Alais asuu? kysyin kun huomasin,
että hän vasta oli aterioinut ja oli puheliaalla tuulella.

-- En, herra. Minä en tunne häntä.

-- Mutta hän on perheineen kaupungissa.

-- Niin, ken ei täällä olisi? virkahti hän kohauttaen olkapäitään ja
jatkoi sitten matalammalla äänellä:

-- Kuuluuko hän noihin punaisiin, tahi -- toisiinko?

-- Punaisiin! vastasin empimättä.

-- Vai niin! Pari ylimystä on kyllä kulkenut Nîmesin ja Montpellier'in
väliä herra Froment'in asioissa. Huhutaan että jos pormestari olisi
tahtonut täyttää velvollisuuttaan, niin hänen aikoja sitten olisi
pitänyt vangita ne. Mutta hänkin kuuluu noihin punaisiin, samoin
kuin useimmat raatimiehistäkin. Minä puolestani en kuulu mihinkään
puolueesen. Kenties se herra, jota etsitte, on yksi niistä?

-- Onhan se hyvin mahdollista. Herra Froment on siis täällä kaupungissa?

-- Tunnetteko te häntä?

-- Tunnen vähän, virkoin kuivasti.

-- Hän sekä on että ei ole täällä, sanoi isäntä ravistaen päätään. --
Sitä on mahdoton sanoa.

-- Minkätähden? Eikö hän sitten asu täällä?

-- Kyllä hän asuu Port d'Augusten luona, vanhalla vallilla
kapusiinilaisluostarin läheisyydessä. Mutta, herra, sanoi hän
salaperäisesti ja varovaisesti silmäillen ympärilleen huoneessa, --
hän menee ulos sieltä, johon hän ei koskaan ole mennyt sisään! Hänellä
on talo myöskin l'Amphitheâtre'ssa, ja siellä tapahtuu samoin. Eräät
sanovat hänen oleskelevan kapusiinilaisluostarissakin, ja kun menette
Cabaret Vierge'een ja tunnussanaksi mainitsette hänen nimensä, niin
saatte maksutta aterioida.

Pään nyökkäyksillä ja silmää iskien kertoi isäntä tuon, mutta äkkiä
näytti hän mielestään puhuneen liiaksi, ja kiiruhti jonkun tekosyyn
nojalla pois huoneesta. Kun sitten tiedustelin parooni de Géol'ia ja
Buton'ia, sain tietää heidän menneen Écu de France'een, kun eivät
täällä saaneet kortteeria. Minulle oli mieleen että joksikin aikaa
pääsin heidän seurastaan; käytin hyväkseni isännän tarjousta ja menin
ruokailuhuoneesen, jossa koetin mukavuuttani hoitaa niin hyvin kuin
pari puutuolia ja omat levottomat ajatukseni sen sallivat.

Louis'in käytös ja hänessä tapahtunut äkillinen ja outo muutos
kiinnitti kokonaan huomioni, ja ajatukseni alinomaa sitä seikkaa
pohtivat. Hän oli ihastunut nähdessään minut, kätensä oli hän laskenut
käteeni, ja hänen silmissään olin huomannut entistä ystävyyttä; mutta
aivan äkkiä oli hänen käytöksensä muuttunut katkeraksi ja tylyksi
-- rouva Catinotkin oli oudoksunut tuota hänen kylmää käytöstään,
jossa ilmeni omantunnon tuskaa, melkeinpä kauhuakin. Olisikoon
Denise kuollut? Olisikoon mahdollista että Denise -- ei, järkeni
kieltäytyi tuota ajatusta loppuun asti ajattelemasta. Mutta se ajoi
minut kumminkin seisaalleni, ja minä astelin edes takaisin huoneessa
kunnes aamu valkeni, kuunnellen yövahdin huutoja, kellojen soittoa ja
kiiruhtavia askeleita, joita tuon tuostaankin kuului kadulta ja jotka
ilmaisivat levottomuutta ja mielten kuohua. Mitäpä punainen, valkoinen
tahi kolmivärinen kokardi mielestäni merkitsi Denise'n suhteen!

Vihdoin ravintolassakin liike ja elämä taas alkoi, mutta minun täytyi
vielä odottaa kello kahteentoista ennenkuin saisin rouva Catinot'a
tavata. Tällä odotusajalla astuskelin katuja ylös ja alas. Muulloin
kai se mitä näin olisi pannut minut ihmettelemään, olisin kai muulloin
ehdottomasti ihaillut les Arènes'in suuremmoisuutta, sen synkät holvit
kohosivat korkeina ja kehänmuotoisesti siihen nojaavien likaisten
kattojen yli, ja sen sisus näytti ikäänkuin olevan tukehtumaisillaan
siellä olevain kurjain hökkelien paljoudesta -- tuo sisus, jossa
muinoin maan mahtavilla oli ollut sijansa ja jossa keisarilliset värit
olivat voittorikkaina liehuneet. Kaiketi olisin oudoksunut noita
taajoja ihmisjoukkojakin, jotka täyttivät kadut, keräytyivät kapakoiden
eteen ja lueksentelivat seinillä olevia julistuksia. Mutta nyt en
mitään muuta ajatellut kuin Louista, rakkauttani ja aikaa, joka tuntui
kuluvan niin armottoman hitaasti. Kun kello aloitti kahtatoista lyödä,
kolkutin rouva Catinot'in porttia ja ennenkuin se herkesi lyömästä,
seisoin jo hänen edessään.

Mutta rohkeuteni katosi kun vain silmäilin hänen kasvojaan; kun katsoin
häneen, niin kiitokset, joita yritin lausumaan, vaikenivat huulillani.
Hänkin oli liikutettu. Hetkisen seisoimme molemmat äänetönnä.

-- Minä näen että teillä on minulle huonoja uutisia, sanoin vihdoin,
koettaen hymyillä ja niin levollisesti kuin taisin.

-- Pelkäänpä että se on pahinta mitä olla osaa, sillä minulla ei ole
minkäänlaista kerrottavaa, sanoi hän surullisesti lattiaan katsoen.

-- Mutta minä olen kuullut sanottavan, että ne juuri ovat parhaita
uutisia?

Huulensa vapisivat mutta hän ei vastannut.

-- Mutta kai teillä on minulle muutakin sanottavaa, virkoin
itsepäisesti, vaikka synkkä alakuloisuus pyrki minua valtaamaan. -- Te
voitte ainakin sanoa missä rouva de St. Alais'ta saan tavata?

-- En, herra kreivi, minä en voi sitäkään sanoa, vastasi hän matalalla
äänellä.

-- Ettekö sitäkään, miksi Louis'in käytös minua kohtaan muuttui niin
vihamieliseksi?

-- En sitäkään. Ja ylimyksenä pyydän teitä jättämään kaikki kysymykset
sikseen. Minä luulin voivani auttaa teitä ja siitä syystä kutsuin
teidän luokseni tänään. Mutta minä voin vain saattaa teille surua.

-- Sekö on kaikki?

-- Se on kaikki, sanoi hän liikkeellä, joka sanoi enemmän kuin sanat.

Silmäilin ympärilleni hiljaisessa huoneessa ja menin jo puoli tiehen
ovea kohti. Mutta käännyin taas takaisin. En voinut siihen vastaukseen
tyytyä ja huudahdin kiivaasti:

-- Minä en voi lähteä tällä tavoin! Mitä teille on ilmoitettu, joka
näin suunne sulkee? Mitä ne aikovat tehdä hänen kanssaan? Te pelkäätte
ilmoittaa sitä minulle! Puhukaa! Minä tiedän, että te ette ole kutsunut
minua tänne sanoaksenne vaan, että ette mitään tiedä.

-- Herra kreivi, sanoi hän katsahtaen moittivasti minuun. -- Minä
tarkoitan hyvää teille, -- ja tämänkö nyt saan kiitokseksi?

Tuo oli jo liikaa. Sanan sanomatta käännyin ja menin tieheni.

Ulos tultuani, olin ikäänkuin lapsi pimeydessä; ainoa valoon ja
vapauteen viepä tie oli minulta nyt suljettu. Tunsin haikeaa,
hervaisevaa pettymystä, ja se voi milloin tahansa muuttua katkeraksi
tuskaksi. Rouva Catinot oli muuttunut aivan samalla tavalla kuin Louis
St. Alais. Mikähän siihen voi syynä olla? Mitähän hän oli saanut
tietää? Mikähän salahanke tahi vaara se voikaan olla, joka heidät
kaikki vieroitti minusta kuin konsanaan ruttotautisesta?

Ensi aluksi nuo ajatukset saattoivat minut epäilykseen. Mutta lämmin
päiväpaiste, joka ennusti kesän tuloa, elvytti minussa vähitellen
valoisampia ajatuksia. Kenties ei Nîmes'issä olisikaan niin
erittäin vaikeaa saada selkoa jonkun henkilön asunnosta. Olinhan
Louis'kin löytänyt niin pian. Elimmehän kahdeksannellatoista eikä
kuudennellatoista vuosisadalla. Eihän entisaikain tavalla enää naisia
sorrettu, eikä miehille tehty väkivaltaa niinkuin muinoin.

Näitä ajatellessani kuulin kolinaa takanani kadulta, kuului kuin
satojen askelten kopinaa ja epäselvää äänten sorinaa. Käännyttyäni näin
taajan ihmisjoukon tulevan minua kohti. Juhlasaaton edellä kuljetettiin
sinisiä lippuja, joissa oli viiden haavan kuvat. Muutamat saatossa
olijat lauloivat, toiset huusivat, mutta kaikilla oli aseita ja nuijia.
Ne kulkivat ravakasti eteenpäin ja ne täyttivät kadun laidasta toiseen;
välttääkseni joukkoa pistäysin muutaman kaaren alle, joka onneksi
sattui olemaan läheisyydessä.

Saatto kulki ohitseni kauheasti meluten. En voinut nähdä paljon muuta
kuin huitovia käsiä ja aseita sekä mustan tymperiä kasvoja; satuin
kumminkin rivissä olevan aukon läpi näkemään kolme miestä, jotka
kulkivat erikseen joukon keskellä, mutta jotka kumminkin näyttivät
olevan sen johtajia ja toimeenpanijoita. Keskimäinen näistä kolmesta
oli Froment. Toisella oli päällä kauhtana ja kolmannella oli päässä
hattu, jonka lieri oli sotamiehen tapaan käännetty. Sen verran minä
näin; mutta sen perästä vain rivi riviltä huutavia, kiljuvia miehiä.
Niitä seurasi satanen kaupungin kerjäläisiä ja muita kurjia olentoja.

Kun heidän ohitse mentyä käännyin, huomasin erään miehen seisovan aivan
vierelläni, ja kummallisen sattuman ohjauksesta se oli sama mies, joka
edellisenä iltana neuvoi minulle tietä Hôtel de Louvre'en. Kysyin
häneltä, oliko se hra Froment, jonka olin nähnyt saatossa.

-- Oli, vastasi hän ivallisesti -- ja hänen veljensä myöskin.

-- Vai oli se hänen veljensä. Ja mitä ne aikovat toimittaa?

-- Tänään rähistä jonkun protestanttisen kirkon edustalla ja huomenna
särkeä ikkunoita, vastasi hän alakuloisesti. -- Ja sitten niin pian
kun ovat kylliksi rohkeat alkavat he ampua protestantteja ja kutsuvat
tänne linnaväen Montpellier'istä. Sen perästä tulevat maanpakolaiset
Turin'ista tänne ja silloin on kapina valmis. Elleivät Cevennien
vuoristolaiset astu väliin, niin saattepa nähdä kummia tapahtuvan.

-- Mutta salliiko pormestari ja kansalliskaarti senlaista?

-- Edellinen kuuluu punaisiin, ja kaksi kolmatta osaa jälkimäisistäkin.
Saattehan nähdä.

Ja nyökäyttäen päätään meni mies tiehensä, mutta minä katsoin vielä
hetkisen saaton jälkeen. Äkkiä juolahti mieleeni, että missä Froment
oli, siellä täytyi St. Alais'n olla, ja sitten kummailin etten ennen
ollut tuota ajatellut. Kiiruhdin saaton jälkeen, joka juuri kääntyi
muutamasta nurkasta, mutta vaikka se olikin näkyvistä kadonnut, voi
helposti arvata sen matkan suuntaa, sillä kaikkialla missä se oli
kulkenut, oli suljettuja ikkunaluukkuja ja peljästyneitä kasvoja.
Kuulin miten saatto kerran seisattui kauheasti ulvoen ja huutaen, mutta
ennenkuin ehdin sinne oli se taas lähtenyt liikkeelle, ja kun vihdoin
sen saavutin -- muutamassa kohti, jossa katu leveni aukeaksi paikaksi,
ennenkuin se loppui vanhaan ahtaasen porttiholviin -- oli joukon keskus
jo hajonnut, ja rivitkin harvenemistaan harvenivat.

Siis en päässytkään tarkoitukseni perille, Froment kun pääsi pois
näkyvistäni. Mutta en saanut siinä kauankaan harmitella, sillä
seisoessani siinä katsellen ihmisiä, jotka lähtivät takaisin
kaupungille sattui silmääni laiha, huonoon kaapuun puettu ja kallella
päin kulkeva olento; hän aikoi nähtävästi kulkea kadun poikki, mutta
pysähtyi silmänräpäykseksi päästäkseen kansanjoukon läpi. Tunsin hänet
ensi silmänräpäyksellä, ja ilohuudolla tunkeusin joukon läpi hänen
luokseen.

Se oli isä Benoit. Aluksi ei kumpikaan meistä saanut sanaa suustaan.
Mutta katseltuamme toisiamme hetken aikaa ja lausuttuamme ilomme
tästä kohtauksesta, huomasin hänenkin kasvoissaan saman levottoman ja
murheellisen ilmeen kuin Louis de St. Alais'nkin.

-- Oi, Jumalani! mutisi hän ja väänsi salaisesti käsiään.

Mutta kun olin väsynyt kaikkeen tuohon salaperäisyyteen, niin sanoin
kiivaasti: -- Teidän täytyy kaikessa tapauksessa sanoa minulle mitä se
on, isä!

Muutamat ohikulkevat kuulivat sanani ja katsoivat meihin uteliaasti.
Välttääkseen uteliaita silmäyksiä, veti isä Benoit minut
porttikäytävään, mutta eräs mies seisoi yhä vielä tuijottamassa meihin.

-- Tulkaa ylös minun luokseni, siellä meitä ei häiritä, sanoi isä
Benoit astuen edelläni ylös vanhoja likaisia kiviportaita, joita useat
käyttivät, mutta joita ei kukaan huolinut puhdistaa.

-- Asutteko täällä?

-- Asun, vastasi hän, mutta vaikeni samassa ja kääntyi hämillään
minuun. -- Mutta se on kurja pesä, herra kreivi, jatkoi hän aikoen
jälleen astua alas; -- kenties olisi parasta että me --

-- Ei, ei! huudahdin kärsimättömästi, -- jos asutte tässä, niin mennään
vain huoneesenne. Minä en voi odottaa. Kun kerran nyt olen löytänyt
teidät, niin en halua hetkeäkään hukata; tahdon tietää totuuden.

Hän vain yhä empi ja alkoi taas estellä. Mutta yksi ainoa asia pyöri
vain mielessäni ja vihdoin hän taipui ja astui hitaasti portaita ylös.
Hänellä oli korkealla räystään alla pienonen huone, jossa ei ollut
muuta kuin yksi alunen, tuoli ja pöytä, jossa oli muutamia kirjoja ja
Vapahtajan kuva. Valo virtasi huoneesen pimeästä nelisnurkkaisesta
ikkunasta ja kun astuimme sisään lensi kyyhkynen ylös lattialta ja ulos
ikkunasta.

Isä Benoit huudahti närkästyneenä ja selitti että hänellä oli tapana
ruokkia kyyhkysiä. -- Niistä on minulle seuraa, jota täällä muutoin
aivan vähän olen löytänyt, selitti hän surumielin.

-- Ja kumminkin olette tullut tänne vapaasta tahdostanne, sanoin
jyrkästi. Mielessäni olin kovasti ahdistettu, ja se teki minut
katkeraksi.

-- Herätäkseni vain harhaluulosta, sanoi hän lempeästi. -- Te tiedätte,
herra kreivi, että minä vuosikaudet olen ikävöinyt vapautta ja
uudistuksia. Olenpa vielä muitakin opettanut niitä ikävöimään. Ja nyt
kun olemme saaneet vapautta, niin ihmiset ensimäiseksi käyttävät sitä
aseeksi uskontoa vastaan. Tulin tänne, koska minulle sanottiin että
kirkko täällä olisi voimakas ja että sen puolustajat kokoontuisivat
tänne vastarintaa tehdäkseen. Tulin tänne saadakseni luottamusta
toisten esimerkistä. Ja mitäpä löysinkään täällä? Luuloiteltuja ihmeitä
ja kaikenmoista petosta -- valhetta, viekkautta ja kavaluutta niin
yhdessä kun toisessakin puolueessa ja väkivaltaa kaikkialla.

-- Mutta, taivaan nimessä, miksi ette mennyt tiehenne täältä, takaisin
kotianne? virkoin äreästi.

-- Arvelin lähteä joku viikko sitten, mutta se ei saanut aikaan, ja --

-- Jättäkää jo se asia, sanoin maltittomasti. -- En minä siitä nyt
välitä. Olen tavannut Louis de St. Alais'n, ja tiedän että jotakin on
hullusti. Hän ei tahdo katsoa minua silmiin. Hän ei tahdo sanoa missä
rouva de St. Alais asuu. Eikä hän tahdo olla missään tekemisissä minun
kanssani, vaan kohtelee minua kuin rattotautista. Mitä se tietää? Te
tiedätte sen, ja minunkin täytyy se tietää. Sanokaa se minulle nyt.

-- Hyvä Jumala! huudahti hän katsoen minuun kyynelsilmin. --
Aavistukseni ovat siis toteutuneet.

Aavistuksenne? Mitä sitten pelkäsitte?

Että sydämenne olisi osakkaana siinä, herra kreivi.

Missä? Missä? Puhukaa suunne puhtaaksi!

-- Neiti de St. Alais'n -- kihlauksessa.

Tuijotin häneen hetkisen kuin unessa. -- Hänen kihlauksessaan?
Kuiskasin hiljaa. -- Ja kenelle hänet on kihlattu?

-- Herra de Fromentille




Kahdeskymmenes luku.

Kaksi kosijaa.


-- Froment'illeko? sanoin hitaasti. -- Se ei ole totta! Mutta jo tuota
lausuessani tiesin valhettelevani, ja käännyin ikkunaan päin ettei isä
Benoit näkisi kasvojani. Froment! Nimikin jo selitti asian kun kerran
siitä vihiä sain. Hän oli ollut sekä matkatoverina että liittolaisena,
samalla suojeltu ja suojeleva; näin selvästi edessäni hänen kasvonsa
senlaisina kuin olin nähnyt ne vaunujen ikkunassa Villeraugues'sa,
ja ihmettelin etten jo ennen ollut salaisuutta arvannut. Olihan hän
kunnianhimoinen porvari, ja kun hän niin useasti oli neidin seurassa,
niin olihan se aivan luonnollista että hän ennen tahi myöhemmin
nostaisi silmänsä häneen. Ja toisaalta sekin oli aivan luonnollista
että rouva de St, Alais, niin katkeroittuneena ja köyhtyneenä kun hän
nyt oli ja sitäpaitsi puoluetaistelun pyörteesen joutuneena, suostuisi
antamaan tyttärensä hänelle rohkeuden ja uskollisuuden palkinnoksi.
Froment oli rikas ja menestys aateloisi hänet, sitäpaitsi älysin
että hän, joka oli väkevä muiden ollessa heikkoja, uskalias kun
muut horjuivat, päämäärästään tietoinen ja väsymätön pyrinnöissään
kun muilla ei ollut päämäärää eikä pyrinnöitä, suuresti vaikuttaisi
naiseen. Se pani minun tuskasta ja kiukusta hampaitani kiristämään.

Tuota kaikkea ajatellessani katselin ulos likaiseen, ahtaasen
pihamaahan, jonka toisessa päässä oli leveä, luostarimainen portti,
jossa oli koristuksena puuhun leikattu neitsy Maarian kuva. Vaikka
ajattelin aivan toisia asioita, niin huomasin kumminkin kaksi miestä,
jotka tulivat pihaan ja menivät sisään tuosta portista. He eivät
soittaneet eivätkä kolkuttaneet, mutta toinen heistä pyyhkäsi kepillään
kahdesti kivitystä, ja portti aukeni kuin itsestään ja molemmat miehet
menivät siitä sisään.

Tuon huomasin aivan tiedottomasti, mutta kenties se kuitenkin oli tuo
suljettu ovi, joka herätti minut mietteistäni.

-- Froment! Froment! huudahdin ääneen. Sitten käännyin isä Benoit'ilta
kysymään:

-- Missä hän on?

Mutta isä Benoit vain ravisti päätään.

-- Teidän täytyy se tietää! huusin -- minä kun näin sen hänen
kasvoistaan. -- Teidän täytyy se tietää!

-- Niin, kyllä minä sen tiedänkin, sanoi hän tuikeasti katsoen minuun.
-- Mutta minä en voi sanoa sitä teille. Minä en voisi sitä, en henkeni
edestä, herra kreivi. Se kun on salaripissä uskottu minulle.

Tuijotin jäykästi häneen, ja tuo vastaus lannisti rohkeuteni pahemmin
kuin mikä muu hyvänsä. Minä näet tiesin että tuohon rautaiseen oveen,
johon ei avainta ollut, saisin lyödä nyrkkini verisiksi ja purkaa
vihaani aikojen loppuun saakka, mitään voittamatta.

-- Mutta miksi -- miksi sitten sanoitte minulle niin paljon? Olisitte
ollut mitään virkkamatta.

-- Minä kun tahdon että lähdette Nîmes'istä, sanoi isä Benoit
lempeästi, katsoen rukoilevasti minuun ja laskien kätensä
käsivarrelleni. -- Neiti de St. Alais on kihlattu ja on siis ainaiseksi
teiltä kadoksissa. Ja muutamien tuntien perästä kaupungissa kapina
riehuu. Minä tunnen teidät, tunnen mielipiteenne ja tiedän että te ette
kuulu kumpaiseenkaan puolueesen. Miksi siis tahdotte jäädä tänne, herra
kreivi?

-- Miksi? huudahdin niin kiivaasti, että hänen kätensä vaipui alas,
aivan kuin olisin lyönyt häntä. -- Siksi että aijon seurata neitiä
kunnes hän on naimisissa, vaikka minun täytyisi mennä Turin'iin
asti. Siksi että Froment menettelee typerästi sekoittamalla sotaa ja
rakkautta, ja siksi että haluni nyt vetää minua hänelle vastakkaiseen
puolueesen. Te kysytte miksi? Siksi että te tosin ette voi sanoa
minulle missä neiti asuu, mutta niitä on toisia, jotka voivat ja ne
minä aion käsiini etsiä!

Ja odottelematta hänen vastaustaan tahi kieltelemisiään -- ja vaikka
hän huusi jälkeeni ja koetti pidättää minua -- otin hattuni ja juoksin
portaita alas. Kadulle tultua kiiruhdin voimaini perästä siihen
kaupunginosaan, josta juuri olin tullut. Kaduilla, joita myöten kuljin,
tunkeili ihmisiä, mutta levottomuus ja odotus ei enää näyttänyt olevan
niin kiihkeää. Kaupungin läpi kulkenut juhlasaatto näytti kaikkialle
jälkiä jättäneen. Siellä täällä astuskeli sotamiehiä, kehoittaen kansaa
pysymään rauhallisena, ja kaikkialla seisoskeli kaupunkilaisia, jotka
ryhmissä innokkaasti ja kuiskaamalla puhelivat ja silmäilivät minua
ohi kulkiessani. Joka kymmenes ihminen oli joko dominikaani- tahi
kapusiini-munkki, ja vaikka kiihkeästi halusin saada parooni Géol'in
ja Buton'in käsiini tiedustellakseni mitä he vihollisina tietäisivät
Froment'in tuumista ja voimista, niin tajusin kumminkin että kaupunki
oli kiihoitetussa tilassa, ja että, jos ennen levottomuuksien
puhkeamista tahdoin saada jotakin aikaan, niin minun oli kiiruhtaminen.

Onneksi löysin herra de Géol'in ja Buton'in huoneissaan ravintolassa.
Parooni, jolla lienee ollut omat ajatuksensa äkillisestä
katoamisestani, ja jota en ollut nähnyt tulomme jälkeen, tervehti minua
yrmeästi ja purevalla ivasanalla, mutta kysyttyäni muutamia asioita,
jolloin hän tuli todellisen mielialani huomaamaan, muuttui hänen
käytöksensä tykkänään.

-- Te voitte kertoa hänelle kaikki, virkkoi hän nyökäyttäen päätään
Buton'ille.

Silloin vasta huomasin miten kummankin mieli oli kuohuksissa, vaikka he
pyrkivät sitä salaamaan.

-- Mitä on tapahtunut? kysäsin.

-- Froment'in puolue Avignon'issa nousi eilen kapinaan, vastasi Buton
kiihkeästi. -- Mutta kun se oli liian aikaista, kukistettiin se heti.
Tieto siitä saapui juuri tänne ja kiirehtii kenties hänen toimiaan.

-- Näin sotamiehiä kaduilla.

-- Kalviinilaiset ovat anoneet suojelusta.

-- Mutta nuo sotamiehet ja vahdit ovat vain puhdasta ilveilyä, sanoi
parooni Géol katkerasti. -- Guiennen rykmentin, joka on mielialaltaan
isänmaallinen, ja joka auttaisi protestantteja, upseerit pidättävät
kasarmeissa, sekä pormestari että kaupunginhallitus kuuluvat punaisiin,
niin etteivät ne suinkaan nosta lippua eivätkä kutsu ulos sotaväkeä.
Katolilaiset viinimyymälät ovat täynnä aseellisia miehiä; sanalla
sanoen, hyvä ystävä, jos Froment kolme päivää jaksaa hallita kaupunkia,
niin herra d'Artois, Montpellier'in maaherra, ehtii tänne linnaväkensä
kanssa ja --

-- Ja mitä?

-- Ja metelistä syntyy kapina. Mutta suuhun pannessa moni pala putoaa,
herra kreivi, ja Cevennienvuoristossa on muutakin kuin lampaita!

Tuskin sai hän tuon sanotuksi ennenkuin muuan mies ryntäsi huoneesen
tehden kädellään oudon liikkeen. -- Suokaa anteeksi, sanoi parooni
kiireesti ja kiiruhti miehen perässä ulos huoneesta. Buton lähti
myöskin, ja minä jäin yksin.

Luullen heidän tulevan takaisin, odotin heitä kärsimättömästi, mutta
hetki toisensa perästä kului eikä heitä näkynyt. Vihdoin kyllästyin
odottamiseen ja menin ihmetellen ulos ravintolan pihalle ja sieltä
kadulle. Heitä vaan ei näkynyt missään. Mutta ravintolan portilla
seisoi ryhmässä palvelijoita hiljaa kuunnellen. Kun menin heidän
luokseen, katsahti heistä muuan varovasti ympärilleen ja laski sormen
huulilleen kehoittaakseen minua äänettömyyteen.

Ennenkuin ehdin kysyä mitä se merkitsi, kuului etäältä kumea
kanuunanlaukaus, ja sen perästä toinen ja kolmaskin. Sitten kuului
kumea jyske, aivan kun jykeillä vaunuilla kivikatuja ajettaissa,
sitten taas useita laukauksia, ne pamahtivat kovasti, lyhyeen ja
varmasti. Meidän siinä kuulostellessa, laskevan auringon punertavan
heijastuksen kadotessa huoneitten katoilta ja kadun jäädessä kolkoksi
ja ikävännäköiseksi, alkoi kello kovasti soida, ja eräs mies kääntyi
kadun kolkasta ja suuntasi askeleensa meitä kohti.

Mutta Hotel de l'Écun ravintoloitsija ei odottanut miestä. -- Sisään
kaikki! kiljasi hän joukolle. -- Sulkekaa iso portti. Sinä, Pierre,
suljet ikkunaluukut. Tekin, herra, sanoi hän minulle, -- tekisitte
viisaimmin jos tulisitte sisään. Kaupungissa on levotonta, eikä
muukalaisten ole hyvä kuljeskella kaduilla.

Mutta ennenkuin hän sai viimeisen sanan suustaan olin minä jo kadun
puolitiessä. Pakeneva mies tuli minulle vastaan, ja hän huusi minulle
että roistoväki oli tulossa. Sitten tuli vastaani täyttä karkua hevonen
ilman ratsastajaa, se säikähtyi minua ja oli vähällä livetä kumoon
iljanteisella kadulla. Näihin kiinnitin huomiotani yhtä vähän kuin
ravintoloitsijaankaan, juoksin vaan eteenpäin, kunnes parin sadan
kyynärän päässä näin savu- ja pölypilven, jonka läpi häämöitti lauma
sotamiehiä, jotka selin minuun, hitaasti väistyivät taajan ihmisjoukon
edessä, joka tunki heidän päälleen. Mutta samalla kun minä heidät
huomasin, niin ne näyttivät hajoovan ja katoovan ja kiljuen riemusta
ryntäsi roistoväki eteenpäin.

Olin siksi tunnossani että huomasin tätä tietä olevan mahdoton
päästä eteenpäin ja käännyin siitä syystä ahtaasen, pimeään solaan,
jonka katonräystäät melkein kokonaan peittivät, niin että vaaleasta
iltataivaasta vaan kapea raita näkyi. Siitä pääsin leveämmälle kadulle,
jossa seisoi joukottain peljästyneen näköisiä naisia kuuntelemassa.
Kiiruhdin heidän ohitsensa ja kun arvelin päässeeni siksi kauas etten
enää kohtaisi rahvaanjoukkoa, käännyin menemään muutamaa solaa myöten,
jonka arvelin vievän isä Benoit'n asunnolle päin. Onneksi joukko
pysyttelihe vain suuremmilla kaduilla, solat olivat jotensakin tyhjät,
ja niin pääsin vastuksitta pienelle aukealle kentälle Porte d'Auguste'n
luona.

Luultavasti juuri täällä tahi ainakin tässä läheisyydessä oli alettu
sotamiehiä ahdistaa, sillä kadun syrjässä makasi katkennut musketti, ja
talojen yläkerroissa näkyi ihmisiä, jotka tarkoin huomasivat kaikkia
liikkeitäni kulkiessani kentän poikki. Mutta kaduilla ei näkynyt ketään
ja häiritsemättä pääsin isä Benoit'n ovelle ja astuin sisään.

Ulkona oli vielä päivä mutta sisällä jotensakin hämärä, enkä päässyt
kahta askelta etemmä, ennenkuin jo kompastuin ja kaaduin tielläni
olevaan esineesen. Loukkaannuin porraskäytävään, ja nousin kiroten
seisaalleni, vaan kun portista tulevassa valossa huomasin mikä esine
se oli, johon kompastuin, niin suuni sulkeutui ja töllötin siihen
hengittämättä. Se oli näet kuollut ruumis.

Kuollut munkki oli puettu veljeskuntansa mustaan ja valkoiseen pukuun.
Kului hetkinen ennenkuin toinnuin keksintöni vaikuttamasta kauhusta,
mutta toinnuttuani oivalsin hyvin miten ruumis oli siihen joutunut.
Epäilemättä oli munkki ammuttu kadulla jo melskeen alkaessa -- kenties
oli hän ensimmäiseksi karannut vahdin kimppuun -- sitten oli ruumis
laahattu tänne ja hänen puolueensa jatkoi kostoretkeään.

Kumarruin kunnioittaen korjaamaan kaapua, joka kaatuessani oli
vetäytynyt pois ruumiin päältä; sen tehtyäni käännyin nousemaan ylös
portaita; eihän nyt ollut aika heretä tunteelliseksi. Mutta kun pääsin
isä Benoit'n huoneesen, oli se harmikseni tyhjä.

Viivähdin tuokioksi hämärään huoneesen, aprikoiden mitä oli tekeminen.
Epätietoisuuden kiusoittamana menin ikkunan luo ja katsoin ulos.
Pihamaan toisella puolen olevassa synkän näköisessä muurissa oli yksi
ainoa ikkuna, joka oli yhtä korkealla kuin se, josta minä katsoin,
mutta hiukan syrjemmässä. Ja siinä katsellessani näkyi tuosta ikkunasta
äkkiä kirkas valo. Siellä sytytettiin näet lamppu ja sen valossa näin
selvästi naisen pään ja hartiat.

Se oli Denise! Huusin hänen nimeänsä.

Mutta samassa hän eteni ikkunasta, uudin laskeusi alas ja kaikki oli
jälleen pimeän peitossa. Vielä voi eroittaa ikkunan kehykset -- vaikka
nekin kävivät yhä hämärämmiksi -- ja synkän, syvällä olevan pihamaan,
joka eroitti minut hänestä.

Hetken aikaa nojasin ikkunan pieleen; sydän sykki rajusti ja ajatus
seurasi nopeasti toistaan. Hän oli siis talossa tuolla vastapäätä. Se
tuntui ihmeelliseltä, selittämättömältä. Mutta sitten juolahti mieleeni
että talo oli aivan tuon vanhan portin korvassa, jonka kadulta käsin
olin nähnyt ja olihan joku kertonut Froment'in asuvan Porte d'Auguste'n
luona.

Se oli epäilemättä hänen talonsa, ja Denise oli täydellisesti hänen
vallassaan. Kumarruin ulos ikkunasta viilistääkseni polttavia kasvojani
ja myöskin paremmin nähdäkseni. Tutkin tarkoin vastapäätä olevan
päädyn pienimmätkin erityiskohdat räystäältä porttikäytävään asti,
jonka päällä veistetty kuva oli, ja josta olin nähnyt nuo kaksi miestä
menevän sisään.

Ulkona kaupungilla yhä vielä taisteltiin. Kuulin etäältä kanuunain
kumajavia laukauksia ja kellojen soittoa, kuulinpa huutoja ja
ulvontaakin, ilma kun oli niin kuulakan selkeä. Mutta kaiken aikaa
katselin vain porttia tuolla alhaalla, ja äkkiä meni mieleeni jotakin.
Tutkin uudelleen päätyä silmilläni vaikka olikin jo niin pimeä, että
sitä tuskin voin eroittaakaan, ja painoin mieleeni missä se ikkuna oli,
jossa olin Denise'n nähnyt. Läksin sitten huoneesta ja hapuilin alas
portaista.

Minulla kun ei ollut kyntteliä, niin minun täytyi käsikopelolla mennä
likaisia seiniä myöten, mutta nyt tiesin missä munkin ruumis makasi, ja
astun sen yli kompastumatta. Kun onnellisesti pääsin ovelle, kurkistin
ulos ja tähystelin varovaisesti joka suunnalle.

Silloin juuri kiiruhti kaksi miestä kentän poikki ja vähän matkan
päässä Porte d'Auguste'sta ne katosivat erääseen porttikäytävään
oikealla. Korkeimman edessäni olevan pimeän talon räystäillä huomasin
punertavaa, liekkuvaa valoa. Kuulin ääniä, joiden luulin tulevan
tornista Porte d'Auguste'n luota, ja luulinpa sen päällä näkeväni
ihmisenkin, jonka muoto kuvastui taivasta vasten. Muutoin oli kaikki
seutuvilla rauhallista, ja minä vetäydyin ovelta takaisin sisään.

En mielelläni muistele mitä sitten pimeässä porstuassa tein. Olkoon
siinä kyllä kun kerron, että parin minuutin kuluttua tulin ulos
puettuna munkiksi, kaapu ja vyö ylläni. Sitten kiiruhdin vuorostani
portille oikealle ja tulin kohta mainitsemaani pihaan. Edessäni oli
Neitsy Maarian kuvalla koristettu portti, ja musketin perällä, jonka
sivumennessä sieppasin käteeni, löin kahdesti kivitykseen.

Ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Ovi aukeni heti, astuin sisään ja
ovi sulkeutui äänettä jälkeeni.

Olin pitkässä, tyhjässä etehisessä tahi käytävässä, jonka seinät olivat
valkoiseksi maalatut, siinä ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, kenties
oli se muinoin ollut luostarikäytävänä. Seinällä riippui lamppu ja
vastapäätä minua istui haastellen kaksi henkilöä kivipenkillä, toisia
asteli edestakaisin lattialla. Sisään tullessani vaikenivat kaikki ja
katsoivat minuun jännitettyinä ja uteliaina.

-- Veli, mistä tulette? kysyi eräs.

-- Cabaret Vierge'sta, vastasin umpimähkään. Tulen valo häikäisi minua
ja kohotin sentähden käteni silmäin suojaksi.

-- Pyrittekö päällikön luo?

-- Pyrin.

-- Pitäkää sitten kiirettä; hän on tuolla katolla. Käykö kaikki hyvin?
kysäsi hän hymyillen silmäillen rikottua asettani.

-- Käy vallan. Painoin pääni alas, niin että päähine varjosi kasvot.

-- Kuulen että ne alkavat sytytellä?

-- Niin tekevät.

Mies otti käteensä pienen lampun, avasi holvin tukena olevassa
pylväässä oven ja astui edelläni muuriin tehtyjä kiertoportaita myöten
ylös. Kohta kuljimme avatun oven läpi, sen panin tarkoin mieleeni,
arvioidakseni matkaa sen mukaan. Tuo ovi johti näet ensimmäiseen
kerrokseen. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli toinen ovi -- mutta se
oli lukossa. Viidentoista askeleen päästä tulimme kolmanteen kerrokseen
ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä, sillä tässä kerroksessa asui
Denise. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni keksiäkseni tilaisuutta
pakenemiseen. Mutta en huomannut pienintäkään lymypaikkaa, ympärilläni
oli vain sileät, kiviset seinät, ja mies jatkoi matkaansa ylöspäin.

Vihdoin kumminkin pysähdyin. -- Mitä siellä teette? huusi hän minulle.

-- Olen kadottanut kirjeen, vastasin ja aloin hapuilla portailla.

-- Oliko se päällikölle?

-- Oli.

-- Ottakaa tämä lamppu, sanoi hän kiihkeästi. -- Ja joutukaa! Sillä jos
kirje sisältää tärkeitä sanomia, niin tulee ne viivyttelemättä saattaa
perille. Tuhat tulimaista, mitä teette siellä?

Olin pudottanut lampun, joka sammui, niin että oli pilkkoisen pimeä.
Sillä välin kun oppaani toinnutteli hämmästyksestään, kuului korviini
katolta miehen ääniä ja askelten kopinaa. Silloin kuului törkeä kirous
ja seuralaiseni huusi äkäisesti: -- Menkää alas, menkää alas ja
laskekaa minut edelle! Mokoma sanansaattaja -- odottakaa kunnes tuon
kynttelin.

Hän tunkeutui ohitseni ja jätti minut juuri sille paikalle, jonka
itsekin olisin valinnut, oven luo näet, jonka ohi juuri olimme
kulkeneet. Ennenkuin oppaani ehti portaiden puolitiehenkään, olin jo
löytänyt oven säpin. Ilokseni aukeni ovi, kun hiljaa painoin sitä.
Menin siitä sisään ja suljin sen jälkeeni. Sitten käännyin oikeaan ja
haparoin pimeässä pitkin muurin seinämää. Tiesin sen ulkomuuriksi ja
perältä häämöitti ikkuna.

Nyt kun vaadittiin uskallusta, olin aivan rauhallinen. Kymmenen
askeleen perästä tulin ikkunan luo; toiset kymmenen askelta astuttuani
tulin taas ovelle. Sen täytyi viedä juuri siihen huoneesen, jota
etsin, se kun oli viimeinen tällä puolen. Hetken kuulostelin tarkkaan,
josko minua jo etsittäisiin, sitten hapuilin lukkoa, löysin sen ja
koetin aukaista ovea. Taaskin oli onni myötäinen. Ovi aukesi, mutta
ei sittenkään vielä tullut vastaani tulen valoa. Siihen seikkaan sain
kuitenkin pian selityksen, kun äkkiä törmäsin muuatta ovea vastaan. Sen
takaa kuului naisen parahdus ja joku kysyi terävästi:

-- Ken siellä?

Minä en vastannut, hapuilin vaan lukkoa ja sen löydettyäni avasin
kiireesti oven. Tulen valo häikäisi minua aluksi, mutta näin kumminkin
kuin sumun läpi kaksi tyttöä, jotka peloissaan syleilivät toisiaan;
lähin heistä oli Denise.

Ilonhuudahduksella juoksin hänen luokseen, mutta hän peräytyi
kauhistuneena.

-- Mitä tahdotte? änkytti hän. -- Te erehdytte. Me --

Silloin muistin valepukuni ja kädessäni olevan musketin. Kiireesti
vetäisin päähineen pois silmiltäni ja seuraavassa silmänräpäyksessä
-- se oli kaikista hämmästyttävistä kohtauksista riemuisin, sillä
enhän ollut häntä nähnyt sittenkuin istuimme vastakkain vaunuissa,
ja silloinhan olimme vain eräitä sanoja vaihtaneet -- seuraavassa
silmänräpäyksessä lepäsi hän sylissäni ja painoi itkien päänsä
rintaani, huuleni koskettivat hänen tukkaansa.

-- Ne sanoivat teitä kuolleeksi! puhkesi hän vihdoin sanomaan. -- Ne
sanoivat teitä kuolleeksi!

Silloin tajusin kaikki; suljin hänet yhä lujemmin syliini ja sanoin
-- niin Jumala ties mitä sanoinkaan. Ja hetken aikaa hän soi minun
puhua, hetken aikaa oli kaikki unohduksissa -- uhkaava vaara, pimeä
tulevaisuus ja huoneessa oleva kamarineitokin. Olimme sitä ennenkin
jo olleet kihlatut eikä se ollut mitään merkinnyt, mutta kun hänen
huulensa kohtasivat huuliani ja kun hän lepäsi siinä sylissäni, silloin
vasta tiesin että se oli ainaiseksi ja ettei muu kuin kuolema meitä
erottaisi.

Mutta se ei ollut meistä niin kaukana, että sen kauan olisimme voineet
unohtaa. Kohta hän irtautui syleilystäni, silmänsä loistivat ja hän
alkoi tutkia:

-- Kuinka tänne tulitte? Ja vielä tuossa valepuvussa?

-- Teitä tapaamaan. Sen sanottuani yritin taas häntä syleilemään, mutta
hän työnsi minut pois.

-- Ei, ei! huudahti hän kauhistuen. -- Ei nyt! Ne tappavat teidät jos
teidät täältä löytävät. Menkää, minä rukoilen teitä menemään niinkauan
kun aikaa on!

-- Jättäisinkö teidät?

-- Niin, jättäkää minut, sanoi hän epätoivoisella liikkeellä. -- Minä
pyydän teitä tekemään sen.

-- Jättäisinkö teidät Froment'ille?

Hän säpsähti ja katsoi minuun, silmissään aivan toinen ilme. -- Te siis
tiedätte sen?

-- Tiedän.

-- No, tietäkää sitten sekin, sanoi hän katsoen minua tyynesti
ja pelvotta silmiin, -- että tapahtukoonpa mitä tahansa, niin en
koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Nuo
sanat kuultuani olisin mielelläni polvistunut suutelemaan hänen
vaatteittensa lievettä, mutta hän väistyi ja pyysi minua kiivaasti ja
intoisesti menemään tieheni. -- Tässä talossa te ette ole turvassa,
sanoi hän. -- Se on teille sama kuin kuolema -- kuolema. Äitini on
säälimätön, veljeni on myöskin täällä, ja _hän_ -- talo on täynnä hänen
liittolaisiaan. Viimein vaivoin pelastuitte hänen kynsistään, mutta jos
hän teidät täältä löytää, niin hän tappaa teidät.

-- Mutta jos minun niin täytyy häntä peljätä, miten paljon suurempi
syy onkaan teillä sitä tehdä? sanoin vakaasti päättäen etten jättäisi
häntä, sillä nyt kun puna hänen kasvoiltaan katosi, huomasin vasta
miten kalvakka ja riutunut hän oli ja nuo pelvon piirtämät tummat
juovat silmäin alla, joiden katse nyt oli varttuneen naisen eikä enää
lapsellinen.

-- Kuinka voittekaan pyytää minua jättämään teitä hänen mielivaltaansa?

Hän katsoi minuun kasvot kummallisen vakavina, enkä hänen vastaustaan
koskaan unhoita.

-- Herra kreivi, sanoi hän hitaasti, -- pelkäsinkö St. Alais'n katolla,
kun linna allamme paloi? Nythän minulla on enemmän suojeltavaa. Elkää
peljätkö. Täälläkin on katto; usein siellä ylhäällä käyskentelenkin
enkä koskaan ole puolisolleni antava häpeämisen syytä.

-- Mutta olinhan minä siellä, sanoin äkkiä. Tiennee taivas miksi sen
sanoin; kyllä se vain oli kummallinen vastaus, mutta Denise'ä se ei
näyttänyt kummastuttavan.

-- Niin, sanoi hän -- hymyillen, puna palasi hänen kasvoilleen, katse
muuttui jälleen helläksi, käytöksestään katosi tuo tyyni arvokkaisuus
ja hän katsoi minuun miellyttävällä ujoudella. Hetkeksi suljin hänet
taas syliini.

Mutta hetkeksi vain. Melkein harmistuneena hän riuhtasihe irti. --
Menkää, menkää! Jos minua rakastatte, niin menkää.

-- Minä menen; mutta luvatkaa että ikkunaanne ripustatte nenäliinan,
jos tarvitseisitte apua.

-- Ikkunaaniko?

-- Niin, sillä minä voin sen nähdä isä Benoit'n huoneesta.

Hänen kasvonsa loistivat ilosta. -- Minä lupaan sen, huudahti hän. --
Jumalan kiitos että olette niin lähellä! On minulla Françoise myöskin;
hän on minulle uskollinen, ja niin kauan kuin minä --

Hän keskeytyi äkkiä kalman kalpeana kuuntelemaan. Katsoimme
liikahtamatta ja ääneti toisiimme. Olin viipynyt liian kauan! Askeleita
kuului portaista ja ulkoa äänten sorinaa, kohta kuulimme miten joku
ovikin paiskattiin kiinni. Luulenpa ettemme ensihädässä uskaltaneet
huokuakaan. Kamarineito tuli ensin tuntoihinsa. Hän juoksi ovelle,
jonka hän hiljaa sulki.

-- Se on turhaa, sanoi Denise käheällä äänellä; hän nojasi pöytään,
kasvonsa olivat lumivalkoset. -- Ne hakevat äitini tänne, ja sitten he
tappavat teidät.

-- Eikö huoneessa ole muuta ovea? kysyin säikähtyneenä silmäillen
seiniä, sillä nyt vasta oikein tajusin, minkälaiseen vaaraan olin
antautunut.

Denise ravisti päätään.

-- Mikä tuo sitten on? kysyin osoittaen huoneen toiseen päähän, jossa
sänky seisoi seinässä olevassa syvennyksessä.

-- Siellä on vaatekammio, sanoi kamarineito vapisevalla äänellä., --
Niin, niin, onhan se mahdollista etteivät ne huoneesta etsi. Pian,
pian, minä suljen oven.

Tänlaisessa tilaisuudessa menettelee vain vaistomaisesti. Kuulin että
joku tarttui lukkoon ja malttamattomasti naputti ovea; niin kauan vielä
epäröin. Mutta kun naputettiin uudestaan ja kun ääni, jonka hyvin
tunsin, käskevästi huusi: -- Françoise, avaa, avaa heti! silloin menin
vaatekammioon. Tyttö, epätoivoisena asemastani ja kahden vaiheilla
avaisiko tahi ei, seisoi silmänräpäyksen ajan epäröivänä keskellä
huonetta. Mutta vihdoin täytyi hänen avata ovi ja minä suljin itse
vaatehuoneen oven takanani.

Mutta samassa juolahtikin mieleeni että jos minut keksittäisiin, olisi
läsnäoloni häpeäksi Denise'lle, että jos minut löydettäisiin täältä
vaatekammiosta hänen vaatteittensa seasta, vahingoittaisin häntä sata
kertaa enemmän, kuin jos seisoisin keskellä lattiaa, rehellisesti ja
pelvotonna heillä vastassa. Tuota mahdollisuutta ajatellessa poltteli
kasvojani, avasin jälleen oven ja astuin ulos -- juuri aikanaan. Sillä
kun huoneen ovi aukeni ja markiisi de St. Alais astui sisään, sattuivat
hänen silmänsä aivan ensimäiseksi minuun.

Hänen perässään tuli muutamia miehiä, sekin jolta portaissa karkasin.

Markiisin vihasta säihkyvät silmät tapasivat katseeni. Toisiin ei
huomioni joutanut kiintymään.




Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.

Korkea asema velvoittaa.


Mutta hän ei kumminkaan puhetta aloittanut. Muuan miehistä hänen
takanaan astui esiin huudahtaen: -- Se on hän! Katsokaa, onhan hänellä
vielä musketin peräkin kädessä.

-- Käykää sitten häneen käsiksi ja viekää pois, sanoi markiisi de S:t
Alais, ja kääntyen minuun lisäsi hän tylysti: -- Ken lienettekin,
herra, niin oletan olleenne tietoinen vaarasta, mihin antauduitte,
ruvetessanne vakoojaksi. Miehet, viekää hänet pois!

Miehistä puuttui nyt kaksi käsivarsiini, ja minä olin niin
hämmästynyt herra de S:t Alais'in äkillisestä ilmestymisestä ja hänen
käsittämättömistä sanoistaan, etten muistanut vastustellakaan. Mutta
tänlaisissa tapauksissa työskentelee ajatus nopeasti, ja seuraavalla
hetkellä olin jo tajussani.

-- Onhan tuo puhe vallan tyhjää, herra de S:t Alais. Te hyvin tiedätte
etten ole mikään vakooja. Te tiedätte mistä syystä täällä olen. Ja mitä
siihen tulee että --

-- Minä en tiedä mitään, keskeytti hän minua.

-- Mutta --

-- Sanon vieläkin kerran, etten mitään tiedä! sanoi hän toistamiseen
ivallisella liikkeellä. -- Paitsi sitä, että löysimme teidät täältä
munkiksi puettuna, vaikka se on päivän selvää, että te ette ole munkki.
Yhtä hyvin olisitte voinut koettaa nousuveden aikana uida Rhône virran
yli kuin tänä yönä tunkeutua tähän taloon -- niinkuin sen vallan hyvin
tiedättekin! Viekää hänet nyt pois. Hänen asiaansa käsitellään siellä
alhaalla.

Tuo oli jo liikaa. Riuhtasin irti vangitsijoista ja ryntäsin markiisin
eteen. -- Te valehtelette! Te tiedätte kuka minä olen ja tiedätte
myöskin miksi täällä olen.

-- Minä en tunne teitä, kertoi hän taas jäätävällä kylmyydellä, -- enkä
myöskään tiedä miksi täällä olette. Se on totta, että kerran tunsin
näköisenne miehen, mutta hän oli ylimys, ja hän olisi ennemmin kuollut
kuin koettanut henkeään pelastaa valheella -- keksityllä jutulla.
Viekää pois hänet. Onhan hän peloittanut neidin melkein kuoliaaksi.
Ovi oli luultavasti auki ja hän hiipi sisään luullen täällä olevansa
turvassa.

Älysin hänen tarkoituksensa, ja että hän vihastuksissaan ennemmin
uhraisi minut kuin sekoittaisi asiaan sisarensa nimeä. Näin myös että
hän tunsi julmaa vahingoniloa siitä, että luuli saattaneensa minut
pahaan pälkähäsen. Otsalleni kohosi kylmä hiki ja katseeni harhaili
hurjasti pitkin huoneen seiniä koetellessani pulmasta suoriutua.
Meteli kadulla soi vielä korvissani, ja minä tiesin että miehillä,
jotka tämmöisessä taistelussa panivat kaikki alttiiksi, ei olisi
sääliväisyyttä eivätkä he tuntisi omantunnon soimauksia. Näin senkin
että etenkin markiisi kärsimistään tappioista ja nöyryytyksistä oli
raivostunut ja että minä olin hänen tuumainsa tiellä. Vaara oli
olemassa, se ei ollut pelkkää uhkaa vain ja siihen antautuminen tuntui
mielettömältä.

Ja yhtäkaikki -- yhtäkaikki minä epäröin. Annoinpa miesten viedä itseni
jo puolitiehen ovelle, mutta silloin -- ja ties sen mitä muuten olisin
tehnytkään, tahi olisinko edes voinut mitään päättääkään -- ratkesi
asia aivan odottamattomalla tavalla. Siitä saakka kun veljensä tuli
huoneesen, oli Denise puoleksi pyörtyneenä nojautunut seinään, mutta
nyt hän kirkaisten riensi veljensä luo ja puuttui häntä käsivarteen.

-- Ei, ei! huusi hän tukehtuneella äänellä. -- Ei, te ette voi, te ette
saa tehdä sitä! Säälikää toki! Minä --

-- Neiti, keskeytti häntä veljensä, vihan välke silmissään. -- Te
olette säikähtynyt ettekä tiedä mitä sanotte. Tämä kohtaus on teitä
liiaksi rasittanut. Ja kääntyen kamarineitiin sanoi hän tuikeasti: --
Pitäkää huolta emännästänne. Mies on vakooja, joka ei ansaitse hänen
sääliään.

Mutta Denise ei hellittänyt. -- Hän ei ole vakooja! huusi hän sydäntä
särkevällä äänellä. -- Hän ei ole vakooja ja te tiedätte sen.

-- Hiljaa, hiljaa, varoitti häntä veljensä, silmittömänä vihasta.

Mutta hän ei ottanut lukuun Denise'ssa tapahtunutta muutosta, jonka
suhteen hänen oma muuttumisensa oli aivan vähäpätöinen.

-- Minä en tahdo! huusi Denise. -- Minä en tahdo! Ja ihmeekseni hän
laski irti veljensä käsivarren, pudisti kasvoiltaan vaalean tukkansa,
joka oli päässyt hajalleen hänen siinä pikaisesti liikkuessa ja asettui
uhoittelevan näköisenä veljensä eteen. -- Minä en tahdo! Hän ei ole
vakooja, ja te tiedätte sen. Hän on kihlattuni, ja hän tuli minua
tapaamaan. Tajuatteko nyt? Hän on kihlattuni ja tuli minua tapaamaan!

Syvä hiljaisuus seurasi noita sanoja, kaikkein silmät kiintyivät
nuoreen tyttöseen.

-- Oletteko mieletön? sähisi vihdoin markiisi.

-- En olekaan mieletön, vastasi Denise silmät hehkuvina kalpeissa
kasvoissa.

- Mutta ettekö häpeä, ettekö pelkää? jatkoi markiisi vihasta
vapisevalla äänellä.

-- En, sillä minä rakastan häntä, minä rakastan häntä!

On mahdoton kuvata mitä nuo sanat kuultuani tunsin kun itse olin siinä
aivan voimatonna. Ensiksikin olin niin vihastunut, etten ollut selvillä
tunteistani, ja toisekseen Denise tuskin sai viimeiset sanat lausutuksi
ennenkuin markiisi jo laski kätensä hänen vyötäisilleen ja huolimatta
vastarinnastaan vei hänet toiseen päähän huonetta.

Tuo teko antoi aihetta kohtaukseen, jota on mahdoton kertoa. Minä
riensin Deniseä puolustamaan, mutta tuokiossa olivat miehetkin
kimpussani ja veivät minut väkisin ovea kohti. Hirmustuneena käski
de S:t Alais viemään minut pois, minä kirosin häntä, nimitin häntä
katalaksi raukaksi ja koetin epäilyksen vimmassa kiskoutua irti.
Hetkisen pidinkin puoltani vaikka heitä oli kolme yhtä vastaan;
kamarineidin kirkuna vielä enensi melua. Lopulta kuitenkin ylivoima
voitti, miehet veivät minut ulos ja sulkivat oven.

Olin aivan mieletönnä, hengästyksissä ja hurjistuneena. Mutta tuossa
tuokiossa kun pääsimme ulos ja ovi lukittiin, rauhoituimme kaikki.
Miehet hellittivät ja silmäilivät minua aivan rauhallisina, minäkin
tuijotin heihin.

-- Kas niin, herraseni, elkää nyt enää vaivatko meitä, sanoi muuan
heistä kohteliaasti. -- Olkaa rauhassa, niin pitelemme teitä
hellävaroin, muutoin --

-- Hän on katala koira! huusin nyyhkyttäen.

-- Hiljaa, hiljaa!

Miehiä oli viisi, sillä kaksi oli jäänyt oven taakse. Käytävä oli
pimeä, mutta eräällä miehellä oli lyhty, odotimme siinä äänettöminä
hetkenaikaa. Sitten ovi avattiin raolleen ja se, joka näytti olevan
johtaja meni sinne saamaan käskyjä; ne saatuaan palasi hän luoksemme.

-- Eteenpäin! sanoi hän. -- N:o 6:teen. Mene sinä Petitot avainta
hakemaan.

Käskyn saanut kiiruhti tiehensä ja me muut menimme hitaammin perästä.
Vartiat astuivat minusta molemmin puolin, ja jykeet askeleet
kaikuivat kiviholveissa. Lyhdyn kellertävässä valossa näin oikealla
valkoisen seinän, jossa oli pitkä rivi mataloita ovia, joiden luulin
vievän koppeihin. Se ajatus rohkaisi minua; saisinhan näet siinä
tapauksessa olla Denisen läheisyydessä. Mutta oven auettua näin
vain kapeat portaat, joita myöten yksitellen astuimme alas, sitten
tulimme samanlaiseen kapeaan käytävään kuin äskeinenkin. Päästyämme
sen puolitiehen pysähdyimme muutaman avonaisen ikkunan ääreen, josta
yöllinen tuuli niin vinhasti puhalti, että vartijan täytyi peittää
lyhty nuttunsa liepeellä, ettei se sammuisi. Vaan ikkunasta ei yksin
yöllinen tuuli tunkenut mutta myöskin hälinä levottomasta kaupungista,
käheää kirkunaa ja riemuhuutoja, kellojen yksitoikkoinen, kimakka ääni,
kuuluipa silloin tällöin pistoolin laukauskin -- kaikki nuo äänet
selvästi kertoivat mitä katuja ja taloja kietovassa pimeydessä tuolla
alhaalla puuhattiin. Muutamassa paikassa näkyi punainen tulipatsas,
se kohosi katoilta ja siitä sateli säkeneitä tuiskuamalla -- se kai
syntyi kaupungin keskellä palavasta suuresta tulesta, joka ikäänkuin
taivaalle ilmoitteli niitä pimeyden töitä ja niitä kauhuja, joita sen
alla harjoitettiin.

Miehet tunkeilivat ikkunaan nähdäkseen ulos ja kuulostivat
jännityksellä pienintäkin ääntä; eikä se ihme ollutkaan, että he niin
tekivät. Eikä sekään ollut ihme että se mies, jonka kaikesta tästä oli
vastattava, ja joka oli kaikki alttiiksi pannut, että hän nyt tuolla
ylhäällä katolla levottomana asteli edes takaisin. Sillä taistelu
tuolla alhaalla edusti maailman suurta taistelua, sitä taistelua, joka
ei konsaan lakkaa, taistelua uuden ja vanhan välillä; ja se taistelu
taisteltiin niin, kun ei monien vuosisatojen kuluessa oltu Nîmes'issä
taisteltu, rajusti, hillittömästä ja kaduilla, joiden ojissa veri
virtana juoksi. Eikä kukaan voinut sanoa miten se päättyisi, mutta sen
verran voi kumminkin arvata, että melkein puolet koko Ranskanmaasta
saisi kohtalonsa täällä ratkaistuksi. Me ikkunassa seisojat katselimme
luonnollisilla silmillämme ulos pimeyteen, mutta Turin'issa, rajan
toisella puolen ja lähempänäkin Sommières'issa ja Montpellier'issa
odotti tuhansittain jalosukuisia ranskalaisia myöskin taistelun
päättymistä; kaikki heidän ajatuksensa ja tunteensa olivat Nîmes'issä,
ja heidän sydämensä sykki aivan yhtä levottomasti kuin meidänkin.

Miesten puheesta ymmärsin että Froment oli anastanut les Arenes'in,
jonka hän linnoitti; että näkemämme liekit nousivat protestanttisesta
kirkosta; että patriootit, jotka arvaamattomalla hyökkäyksellä
voitettiin, olivat tähän asti aivan vähän vastarintaa tehneet, ja että
jos punaiset neljäkolmatta tuntia voisivat anastuksiaan puolustaa, niin
Montpellier'istä tuleva sotaväki tekisi heidän voittonsa varmaksi, ja
se samalla myöskin osoittaisi, että korkeammat puolueet hyväksyivät
liikkeen.

-- Mutta se riippui hiuskarvasta, sanoi muuan miehistä. -- Ellemme
tänä iltana olisi panneet veistä heidän kurkulleen, niin he huomenna
olisivat sen tehneet.

-- Ja nytkin vielä ei puoletkaan komppaniioista ole marssinut ulos,
sanoi lyhdyn kantaja.

-- Niin, mutta kyläläiset tulevat aamusella tänne, huusi eräs kolmas
kiihkeästi. -- Silloin soivat kaikki kellot täältä Rhône'en saakka.

-- Mutta jos Cevennien asukkaat ehtivät ennen heitä? Kuinka silloin käy?

Tähän kysymykseen ei vastattu ja kaikki tirkistelivät ulos ikkunasta,
kunnes lähestyviä askeleita kuului, jolloin miehet peräytyivät. -- Nyt
tuo Petitot avaimen, sanoi johtaja. -- Eteenpäin, herra!

Mutta tulija ei ollutkaan Petitot, vaan erinomaisen kookas mies, jolla
oli väljä kauhtana yllään ja hattu silmille painettuna. Hän astui
kiireesti käytävässä ja pari, kolme henkeä seurasi häntä. Tultuaan
lähelle, huusi hän meille:

-- Onko Buzeaud siellä?

Mies, joka äsken oli puhunut, astui esiin ja sanoi kunnioittavasti: --
On, Herra.

-- Ottakaa puoli tusinaa vankimpia miehiänne sieltä alhaalta, virkkoi
tulija, joka oli Froment itse; -- hankkikaa toisen verran lisää Cabaret
Vierge'sta ja menkää sulkemaan katu, joka vie parakeista asehuoneelle.
Apumiehiä on kyllä. Miehittäkää myös muutamia taloja, että voimme
pitää kadun vallassamme. Ja -- mutta mitä tämä on? kysäsi hän äkkiä,
kun katseensa sattui minuun. -- Kuinka tämä herra on tänne tullut? Ja
tämmöisessä puvussa?

-- Markiisi vangitsi hänet tuolla ylhäällä, vastasi Buzeaud.

-- Markiisiko?

-- Niin, ja käski toistaiseksi sulkea hänet n:o 6:teen.

-- Vai niin!

-- Vakoojana!

Froment'in huulilta kuului hiljainen vihellys, ja hetken aikaa me
kaksi katsoimme jäykästi toisiimme. Lyhdyn liekkuva valo ja kenties
myöskin hänen kuohuksissa oleva mielensä tekivät rypyt hänen karkeissa
kasvoissaan syvemmiksi ja varjot silmäin ja suun ympärillä synkemmiksi.
Mutta äkkiä hän hengitti syvään ja hymyili aivan kuin olisi tämä
kummallinen kohtaus häntä huvittanut.

-- Me tapaamme siis taas, herra kreivi, sanoi hän. -- Nyt muistankin,
että minulla on jotakin, joka on teidän omaanne. Olette kai tullut sitä
noutamaan?

-- Niin olenkin, vastasin uhallisesti ja katsoin häntä rauhallisesti
silmiin, ja minä näin että hän ymmärsi minut.

-- Ja markiisi tapasi teidät tuolla ylhäällä?

-- Niin.

-- Ohoo! Hetken aikaa näytti hän miettivän, sitten kääntyi hän
vartijain puoleen. -- Menkää, Buzeaud, ja ottakaa toverinne mukaan.
Minä vastaan tästä herrasta -- joka kernaasti saa riisua valepukunsa.
Ja te -- sanoi kääntyen seuralaisiinsa, -- voitte odottaa minua tuolla
ylhäällä. Sanokaa herra Floudrin'ille -- ja se on viimeinen sanani
-- ettei pormestari missään tapauksessa saa nostaa lippua merkiksi
sotamiehille. Hän saa mielensä mukaan tervehtiä minulta -- että minä
hirtän hänet tornin ylimpään ikkunaan eli mitä muuta tahansa -- mutta
että sitä ehdottomasti ei saa tehdä. Ymmärrättekö?

-- Kyllä, herra.

-- Menkää siis! Minä tulen kohta jäljestä.

He menivät ja jättivät lyhdyn lattialle; nyt Froment ja minä olimme
kahden. Odottelin mitä tuleman piti, mutta hän ei edes katsonutkaan
minuun, meni vain ikkunan luo ja kurkoitti siitä ulos pimeään yöhön.
Hetken aikaa hän seisoi siinä äänetönnä enkä voinut ratkaista olivatko
äsken antamansa käskyt johtaneet hänen ajatuksensa pois minusta vai
eikö hän vielä ollut päättänyt miten hän menettelisi kanssani. Mutta
kuulin hänen useat kerrat syvään huokaavan, ja vihdoin hän äkkiä sanoi:

-- Ainoastaan kolme komppaniaa on marssinut ulos.

En ymmärrä mikä mieleeni juohtui, kun samaan tapaan vastasin:

-- Monestako?

-- Kolmestatoista. Ja se merkitsee että mieslukumme on paljon pienempi.
Mutta kun ensin alotimme niin pääsimme etukynteen, ja nyt riippuu
kaikki siitä, voimmeko siinä pysytellä. Ja kun kyläläiset tulevat
aamusella --

-- Elleivät Cevennien vuoristolaiset ennen kerkiä.

-- Ja jos upseerit jaksavat pitää Guiennen rykmentin kasarmeissa,
ja ellei pormestari nosta lippua kutsuakseen heitä ulos ja elleivät
Calvinistat saa asehuonetta valtaansa -- niin luulenpa meidän siinä
tapauksessa voivan tulla toimeen.

-- Näyttääkö se siltä?

-- Ei se näytä. Mutta jos niin kävisi -- tätä sanoessaan kääntyi hän
ensi kerran minuun ja hänen pontevissa kasvoissaan oli ylpeä ilme, --
silloin sitä vasta _miestä_ kysytään! Sillä tiedättekö minkä puolesta
me tuolla alhaalla taistelemme? Ranskan, Ranskan puolesta! huudahti
hän katkerasti ja tuokioksi laskien liikutuksensa valloilleen. -- Ja
minulla on vain satamäärä roistoja ja murhaajia ja pappeja tuota työtä
toimittamaan, sillä välin kun te, hienot ylimykset, rauhassa ja levossa
istutte rajan toisella puolen odottamassa mitä tuleman pitää. Minä
teen kaikki omalla uskalluksellani, heidän etunsa eteen. Minä tapan
karhun ja he vievät nahkan. Heillä ei ole hätääkään, mutta ellen minä
onnistu, niin tulen Favras'in tavalla hirtetyksi. No! Riittäisihän tuo
kaikki pakoittamaan ihmistä yhtymään patriooteihin ja heidän kanssaan
huutamaan: "Eläköön kansa!"

Hän ei jäänyt vastaustani odottamaan, vaan sieppasi lyhdyn, viittasi
minua tulemaan mukaansa ja astui edelläni käytävän läpi. Hän ei
sanallakaan maininnut olostani talossa, suhteestani neitiin tahi mihin
toimenpiteisiin hän minun suhteeni aikoi ryhtyä; tultuamme ovelle
seisatin hänet kun olin aivan epätietoinen hänen aikeistaan.

-- Suokaa anteeksi, sanoin niin arvokkaasti kuin suinkin voin, --
mutta minä haluaisin tietää mitä aiotte tehdä kanssani. Lienee kai
tarpeetonta sanoa etten vakoojana tänne tunkeutunut ja että --

-- Teidän ei ole tarvis sanoa minulle mitään, keskeytti hän minua
melkein törkeästi. Ja mitä toimenpiteisiini tulee, niin ne on pian
selvitetty. Aion pitää teidät luonani, niin että te asiain pahoin
käydessä -- jossa tapauksessa minä en eläne tästä viikosta sivu --
voitte suojella neiti de St. Alais'ta ja viedä hänet turvalliseen
paikkaan. Sitä varten saatte valtakirjanne takaisin. Se on minulla
hyvässä tallessa. Mutta jos jaksamme puoltamme pitää ja jos meille
onnistuu sytyttää tuli, joka polttaa nuo kylmäveriset mullistajat,
silloin, herra kreivi, on minulla sana sanottava teille. Ja me sovimme
asiasta kunnon miesten tavalla.

Tuokion seisoin mykkänä hämmästyksestä. Seisoimme ovella portaiden
juuressa, joita myöten juuri olin kulkenut alas, ja lausuttuaan
viimeisen sanan pani hän jo jalkansa ensimäiselle portaalle ikäänkuin
hän ei olisi vastausta odottanut. Hän piteli lyhtyä niin että se
valaisi portaita. Silloin laskin käteni hänen käsivarrelleen ja hän
kääntyi suoraan minua kohti.

-- Hra Froment, mutisin minä, mutta sitten en parhaalla tahdollanikaan
saanut sanaa suustani.

-- Ei tarvita sanoja, virkkoi hän jalomielisesti.

-- Mutta oletteko varma siitä -- että tiedätte kaikki?

-- Olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa teitä ja siitä, ettei hän
minua rakasta, vastasi hän, ja huulensa vääntyivät ylenkatseelliseen
hymyyn ja äänessä oli ivallinen sointu. -- Ja sitä paitsi olen varma
vain yhdestä ainoasta asiasta.

-- Ja mikä se on?

-- Että jok'ainoalla kadulla Nîmes'issä neljänkymmenenkahdeksan tunnin
kuluessa tulee verta vuotamaan, ja että porvari Froment'ista tulee joko
parooni Froment tahi -- ei mitään. Edellisessä tapauksessa saamme vielä
keskustella ja jälkimäisessähän -- hän kohautti hartioitaan -- se ei
mitään merkitse.

Sen sanottuaan kääntyi hän menemään portaita ylös ja minä seurasin
häntä. Menimme ylemmän käytävän läpi, sitten samoja portaita ylös,
joissa karkasin oppaaltani, eteenpäin ylös katolle ja siitä lyhyitä
puuportaita myöten torniin. Kun sieltä korkeudesta katsoimme alas,
häämöitti syvällä jalkaimme alla Nîmes'in kaupunki; siellä täällä
näkyi pieniä tuikkavia tulia ja perällä palava kirkko, joka loi
haaveellisen valon ympäröiviin taloihin. Kolmessa eri paikassa huomasin
pikisoihtuja, jotka valaisivat taivasta; yksi oli les Arénes'in
muurin harjalla, toinen etäisen kirkon katolla ja kolmas kaupungin
ulkopuolella olevalla tornilla. Muutoin suurin osa kaupungista oli
rauhallisena, meteli oli laannut, kellot herenneet soimasta ja tuuli,
joka raittiina puhalteli mereltä päin, vilvoitti kasvojamme.

Tornin päällä oli muutamia tummiin kauhtanoihin kääriytyneitä miehiä;
toiset heistä katselivat äänettöminä kaupungille, toiset taas
astelivat kiihkeästi puhellen edes takaisin, mutta pimeä kun oli,
en voinut yhtään heistä tuntea. Muutamia ilmoituksia saatuaan meni
Froment sille puolen tornia, joka oli maalle päin, ja asteli siellä
yksin pää alaspainuneena. Ellen kokonaan erehdy, käyttäytyi hän niin
enemmän arvokkaisuutensa takia kuin yksinäisyyden tarpeesta. Toiset
kunnioittaen hänen tahtoaan jättivät hänet rauhaan; minä seurasin
heidän esimerkkiään ja istuuduin muutamaan koloon rintavarustuksessa,
josta voin nähdä tulen, joka nyt jo rupesi sammumaan.

En tiedä mitä muut ajattelivat. Muutamista kuulemistani sanoista
kumminkin tajusin, että Louis de St. Alais oli päällikkönä les
Arénes'sä ja että markiisi de St. Alais vain odotti voiton vakautumista
lähteäkseen Sommières'iin, jonka linnanpäällikkö oli luvannut lähettää
ratsuväkirykmentin Froment'ille avuksi ellei hän muutoin voisi
suoriutua. Tämä tuuma tuntui minusta oudolta, mutta siirtolaiset
pelkäsivät saattaa kuninkaalle ikävyyksiä ja Favras'inkin kohtalo heitä
kammotti -- tämä kun puoluelaistensa hylkäämänä muutamia kuukausia
sitä ennen oli menettänyt henkensä samanlaisessa vehkeessä ja olivat
siitä syystä hyvin arkoja ja varovaisia. Ja jos niitä, jotka sinä
iltana kerallani olivat tornilla, harmitti, niin ne eivät ainakaan sitä
ilmaisseet.

Useimmat olivat äänettöminä tahi vaihtoivat muutamia kiivaita sanoja
kun kaupungilta kuului huutoja tahi meteliä. Mitä minuun tulee, niin
en ajatellut melskeitä alhaalla kaupungissa -- jossa molemmat puolueet
vartioivat toisiaan odottaen huomispäivää -- ei huomispäivää eikä edes
Deniseä vaan yksistään Froment'ia. Jos mies tarkoitti vaikuttaa minuun,
niin hän oli onnistunut. Tunsin hänen vaikutusvoimaansa siinä pimeässä
istuessani, ja tunsin ratkaisevan hetken lähestyvän kenties juuri siitä
syystä, että hänkin sen tunsi. Minut valtasi sama kiihkeä jännitys,
mikä pelaajankin, joka pelipöydän ääressä yhdelle heitolle uskaltaa
kaikki. Seisoinhan siinä hänen kanssaan huimaavassa korkeudessa
katsellen pimeään tulevaisuuteen, ja minä vapisin hänen puolestaan ja
hänen kanssaan. Silmäni kääntyivät ehdottomasti pois toisista häneen,
joka tuolla äänetönnä ja yksinäisenä asteli, minun täytyi vasten
tahtoanikin kunnioittaa miestä, joka pysyi rauhallisena kadotuksen
partaalla ja joka voi hillitä itseään vaikka kuolema alhaalla vaani.

Puolen yön aikana menivät kaikki alas. Kahteentoista tuntiin en ollut
ruokaa maistanut, mutta toiminut hyvin paljon, ja arveluttavasta
asemastani huolimatta pakoitti nälkä minun seuraamaan toisia. Menin
siis virran mukana ja tuokion kuluttua seisoin pitkän, kirkkaasti
valaistun huoneen kynnyksellä, jossa oli katettuja pöytiä noin
kuudellekymmenelle hengelle. Olin huomaavinani huoneen toisessa päässä
naisia, jalokiviä, säkenöiviä silmiä ja löyhytteleviä viuhkoja. Tämä
se juuri teki vastakohdan pimeän, synkän tornin ja tämän iloisen,
loistavan näkymön välillä niin suureksi. Mutta minulle ei suotu aikaa
arveluihin, sillä edessäni seisova joukko hälveni äkkiä kun jokainen
istui paikalleen pöytäin ääreen. Ja niin seisoin kohta tuijottamassa
suoraan Deniseen, joka kalpeana, kuihtuneena ja surullisen näköisenä
-- hiljaisen murheen perikuvana -- istui äitinsä rinnalla pöydän
yläpäässä. Rouva Catinot, muutamia toisia naisia ja eräitä herroja
istui heitä lähellä.

En tiedä vetikö katseeni hänen katseensa puoleeni, vai sattuiko hän
muutoin katsomaan sinnepäin, mutta tuokiossa hän huomasi minut ja nousi
hiljaa parahtaen pöydästä. Se kumminkin käänsi rouva de S:t Alais'n
huomion minuun, ja sillä välin kun ne, jotka istuivat välillämme,
iloisesti puhelivat mitään huomaamatta ja palvelijat tarjoilivat
ruokia, näin, että kaikki pöydän yläpäässä olijat tuijottivat minuun.
Onnettomuudeksi markiisi de S:t Alais, joka oli hiukan myöhästynyt,
samassa astui huoneesen ja huomasi tietysti myöskin minut. Kuulin
kirottavan selkäni takana, mutta huomioni oli niin kiintynyt Deniseen
ja hänen ympärillään olijoihin että käännyin vasta kun markiisi laski
kätensä käsivarrelleni ja huomasin hänet.

-- Herra, huusi hän kiroten -- huomasin että hän oli kalpeana vihasta
ja hämmästyksestä -- tämä on jo liikaa.

Silmäilin häntä äänetönnä. Asema oli siksi arveluttava, etten keksinyt
mitään pelastuskeinoa.

-- Kuinka te olette täällä? kysyi hän äänellä, joka veti kaikkein
huomion puoleeni.

-- Enpä oikein sitä itsekään tiedä. Mutta --

-- Minä tiedän sen, sanoi ääni hänen takanaan. -- Ja jos haluatte
tietää sitä, niin kreivi de Saux on täällä vieraanani.

Froment, joka juuri astui huoneesen, sanoi tuon. Markiisi kääntyi kun
olisi häntä lyöty. -- Siinä tapauksessa en minä enää ole vieraananne!
huusi hän.

-- Niinkuin haluatte, vastasi Froment rauhallisesti.

-- Mutta tämä ei ole minulle mieleen -- se ei ole minulle mieleen!
huudahti markiisi ivallisella katseella ja äänellä, joka kaikui
huoneessa. -- Se ei ole minulle mieleen.

Kuullessani hänen sanansa ja nähdessäni olevani kaikkien huomion
esineenä, olisin voinut luulla olevani rouva S:t Alais'in salongissa
tuota hullunkurista valaa kuulemassa, eikä että kolmeneljättäosaa
vuotta jo oli kulunut siitä kun huolemme alkoivat. Mutta Froment'in
ääni herätti minut haaveilemasta.

-- Hyvä, sanoi hän. -- Mutta etteköhän unohtane että --

-- Tehän juuri unohdattekin, huudahti S:t Alais raivostuneena. -- Tahi
ette tajua -- ette tiedä -- että tämä herra tässä --

-- En unohda mitään, vastasi Froment ja hänen kasvonsa synkistyivät.
-- En unohda muuta kuin sen että häiritsemme vieraitamme, ja vähimmän
kaikista unohdan antamanne avun, herra markiisi. Mutta, jatkoi hän
arvokkaasti, -- tänä yönä olen minä johtajana ja järjestäjänä. Minä
olen tämänkin asian järjestänyt näin ja te saatte tyytyä siihen.
Tiedän, että te ette vaaran hetkellä petä minua. Tiedän että
onnettomuuden sattuessa autatte minua, mutta uskon myöskin, että jos
kaikki käy niin hyvin kuin nyt näyttää, niin ette tahdo turhia esteitä
tielleni asettaa. Kas niin, herra markiisi, tämä herra istuutuu siis
tähän ja me istuudumme rouva de S:t Alais'n pöytään. Tehkää niin hyvin,
herra.

Markiisin kasvot olivat synkät kuin syksyinen yö, mutta toinen oli mies
ja hänen äänensä oli sekä kohtelias että käskevä; hitaasti ja ylpeän
näköisenä seurasi häntä markiisi, joka tietääkseni ei milloinkaan ollut
kenenkään mieltä noudattanut. Yksin jääneenä istuuduin ensimäiselle
tyhjälle sijalle, toisten uteliaasti minua silmäillessä. Mielestäni
oli tämä yöllinen juhlallisuus hyvin eriskummallinen, ja kun silmäilin
juhlallisesti valaistua huonetta ja noita iloisia ihmisiä ja ajattelin
kuolleita ja haavoitettuja kaupungilla, niin oli kaikki kuin unennäköä.




Kahdeskymmenes toinen luku.

Ratkaisu.


Kun päivä, jota niin monet kärsimättömyydellä odottivat, hitaasti
valkeni, valaisi se Fromentin tornilla kalpeita kasvoja ja luulenpa
että siellä oli monta, joiden sydämissä epätoivo vallitsi. Se on juuri
tuo aamuhetki, jolloin kaikki, paitsi taivaslaki, on väritöntä ja
pimeää, joka ihmisen rohkeutta kovimmin koettelee, aivan niinkuin se
kylmä viima, joka silloin puhaltelee, tunkee läpi ruumiin. Vakavaksi
muuttui nyt niiden silmäin katse, jotka vähää ennen säteilivät
lasien kanssa kilpaa -- valvoimme näet pitkään ja joimme kuninkaan,
kirkon, punaisen kokardin ja kreivi d'Artois'n maljoja; miehet,
joiden kasvot viini vähää ennen pani hehkumaan, kalpenivat nyt, heitä
värisytti katsellessaan ulos usvaiseen ilmaan ja kääriytyivät paremmin
vaippoihinsa. Ja jos Nîmes'issä oli ketään, joka välinpitämättömyydellä
näki tämän päivän valkenevan, niin ei senlaista ainakaan minun
läheisyydessäni ollut.

Froment oli saarnannut uskoa, mutta uskoa löytyi parhaastaan vain
kansassa tuolla kaduilla. Siellä oli epäilemättä monta, jotka
uskoivat ja olivat valmiit sekä kuolemaan että säälittä tappamaan. Ja
onhan mahdollista että joku senlainen löytyi meidänkin joukossamme.
Mutta useimmat niistä, jotka tänä aamuna kanssani katselivat alas
Nîmes'iin, olivat joko rohkeita seikkailijoita, Froment'in satunnaisia
puoluelaisia tahi rykmenteistä eroitettuja upseereja. Aniharvat olivat
Alais'n kaltaisia ylimyksiä. Kaikki olivat kyllä rohkeita ja viinin
kiihoittamia, mutta Froment ei ollut ainoa, joka oli kuullut puhuttavan
Favras'in hirttämisestä, Launay'n surmaamisesta ja miten Flesselles
kylmäverisesti ammuttiin! Eikä hän ollut ainoa, joka oli selvillä
siitä, miten tuo kummallinen olento, jota sanottiin kansaksi, kostaisi,
kun sitä uhoiteltiin.

Ja kun päivän toivottu koi alkoi näkyä, kun sen ensi hohde pani itäisen
taivaan rusottamaan, kun se tunki Rhône-laaksoa peittävän usvan läpi
ja kultaili vuorenhuiput lännessä, niin en läheisyydessäni huomannut
ketään, jonka kasvot eivät olleet vakavat, ei yhtään, joka ei näyttänyt
kalpealta, väsyneeltä ja huolestuneelta.

Paitsi Froment yksin. Mikä lieneekin ollut syynä siihen, mutta nyt
päivän koitteessa osoittivat hänen kasvonsa sekä iloa että rohkeutta.
Kaiken yötä oli hän ollut aivan itsekseen, mutta nyt hän tuli luoksemme
kaupungille päin olevan rintavarustuksen luo ja alkoi vilkkaasti
puhella. Hän rohkaisi arkoja, ja piti voiton varmana. Olen kuullut
vihamiestensä sanovan, että hänen luonteensa oli senlainen, ja ettei se
siis ole ansioksi luettava; että se oli turhamielisyys, joka kohotti
hänet ihmisten tavallisia intohimoja ylemmäksi ja joka myöskin vaikutti
sen, ettei hän koskaan pelkoa tuntenut; että hän intoisesti koettaen
näytellä osaansa kaikkein ihastukseksi, unhoitti että se oli jotakin
enempi kuin vain näyteltävä rooli; ja että hän pani kaikki alttiiksi
ja antautui vaaroihin tuntematta sen suurempaa mielenliikutusta kuin
näyttelijä, joka näyttelee Cid'iä tahi Mithridatena ottaa myrkkyä.

Mutta minun mielestäni se osoittaa, että hän luonteeltaan oli ei
ainoastaan turhamainen vain myöskin erinomaisen urhea. Ja niin hän
olikin. Ei kukaan, ken tuona aamuna näki hänet, voinut epäillä, ettei
hän miljoonista ollut ainoa, joka silloisissa olosuhteissa parhaiten
soveltui johtamaan. Ollen uskalias, luottavainen, jopa iloinenkin, ei
hän peruuttanut annettuja käskyjä eikä ilmi lausunut epäilyksiä. Kun
usva neljän tienoilla hajosi, niin että voimme eroittaa kukoistavan
tasangon, kaupungin ja kukkulat, ja kun Rhône'n puolelta kuului
ensimäinen kellonkumahdus, joka sai leivon laulun vaikenemaan, niin hän
melkein iloisena kääntyi seuralaisiinsa.

-- Kas niin, hyvät herrat, virkkoi hän iloisesti ja pää pystyssä, --
lähdetään nyt liikkeelle. Meistä ei saa sanoa, että olemme piilossa,
emmekä tohdi näyttäytyä ulkona, tahi että me saatuamme muut liikkeelle
itse pysyttelemme syrjässä -- aivan niinkuin Kansalliskokouksen
raukkamaiset jäsenet, jotka lähtiessään kuningasta vangitsemaan,
asettivat naiset etunenään, että nekin olisivat vaarasta osalliset!
Ylös siis! He veivät hänet Versailles'ista Paris'iin; me tuomme hänet
sieltä takaisin. Ensimäinen askel on otettava tänään.

Ei mikään ole niin tarttuvaa kuin innostus. Hänen sanojaan
tervehdittiin suostumuksella; katseet, jotka juuri ennen olivat synkät
ja alakuloiset, kirkastuivat äkkiä. -- Alas kavaltajat! huusi muuan. --
Alas trikolori! huusi toinen.

Silloin Froment kohotti kätensä kehoittaen hiljaisuuteen. -- Ei, herra,
sanoi hän äkkiä. -- Ei 'alas trikolori'! Päinvastoin tulee meidän tehdä
itsellemme oma. Eläköön kuningas! Eläköön uskollisuus! Eläköön laki!
Eläkööt nämä kolme!

Se vaikutti. Satakunta ääntä huusi: -- Eläkööt nämä kolme! Nuo sanat
kerrottiin alempana katoilla, ikkunoissa ja kaduilla kunnes ne kuin
tulen liekki levisivät ympäri kaupungin.

Froment kohotti kohteliaasti hattuaan. -- Kiitos, hyvät herrat,
sanoi hän. -- Kuninkaan nimessä, hänen majesteettinsa nimessä minä
kiitän teitä. Ennenkuin lopetamme saapuu se huuto Atlantin rannoille
ja La Manche'ssa saakka se kaikuu. Ja Rhône vapauttaa mitä Seine on
vanginnut. Tänä päivänä ovat koko Ranskanmaan silmät teihin luodut!
Pitääkö roistoin ja tyhjäntoimittajain saada polkea vapaus jalkainsa
alle -- pitääkö niiden saada anastaa oikeutemme elää, rukoilla ja
vapaasti liikkua? Ne pilkkaavat Jumalaa ja ryöstävät hänen temppelinsä
ja Ranskanmaan kuningas istuu vankina. Tarvitseeko minun sen enempää
sanoa?

-- Ei! Ei! huusivat toiset hattujaan ja miekkojaan heiluttaen. -- Ei,
Ei!

-- Niinpä en tahdo sanoja tuhlata, mutta minä tahdon osoittaa, että
täällä Nîmes'issä kunnioitetaan Jumalaa ja kuningasta ja että heidän
palvelijansa täällä ovat vapaat! Seuratkaa minua; mennään kaupungille
tarkastamaan kuninkaan vahtipaikkoja, niin saamme nähdä uskaltaako
kukaan huutaa: 'Alas kuningas!'

Hänelle vastattiin kaikuvilla, tornia tärisyttävillä
suostumushuudoilla, tuokiossa he jo laskeutuivat tikapuita alas katolle
ja sitten eteenpäin portaille. Istuin tornin rintavarustuksella
katsellen miten ne pitkässä jonossa kulkivat katon poikki, miekkojen
kahvat ja haarniskat kiilsivät päiväpaisteessa, nauhat liehuivat
tuulessa ja ne puhuivat korkealla ja jyrkällä äänellä. Minun mielestäni
se oli urhoollinen ja komea joukko; useimmat heistä olivat nuoria,
heillä oli komea ryhti, ja kun he tuossa mies mieheltä laskeutuivat
niitä samoja portaita myöten, joita minä edellisenä iltana tulin ylös,
tunsin suurta myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Toinen puoli oli jo
kadonnut näkyvistäni kun tunsin, että joku tarttui käsivarteeni. Se oli
Froment, joka oli jäänyt viimeiseksi ja nyt seisoi siinä rinnallani.

-- Te jäätte tänne, herra, sanoi hän painavasti ja katsoen minua
silmiin, -- ja jos huonosti käy, niin minun kai ei tarvinne pyytää
teitä pitämään huolta neidistä.

-- Käynee miten hyvänsä, niin kyllä minä hänestä huolta pidän.

-- Kiitos vaan, vastasi hän ivallisesti hymyillen ja silmiin leimahti
ilkeä ilme. -- Mutta jos hyvin käy niin minä kyllä itse pidän huolta
hänestä. Elkää unohtako, herra kreivi, että jos voitan, niin meillä on
toisillemme puhuttavaa.

-- Ja kuitenkin toivon Jumalan auttavan teitä voitolle! huudahtin
melkein ehdottomasti.

-- Te luotatte taistelutaitoonne, sanoi hän hiukan ivallisesti, mutta
jatkoi sitten aivan toisenlaisella äänellä: -- Se ei ole sen takia
kun minä uskon teille niin tärkeän tehtävän, vaan se on siitä syystä,
että te olette ranskalainen ylimys, kun minä arvelematta jätän neidin
suojelukseenne. Jumalan haltuun!

-- Jumalan haltuun! sanoin minäkin. Sitten näin hänen menevän samaa
tietä kun toisetkin.

Tämä tapahtui noin viiden tienoissa aamusella. Aurinko oli jo noussut,
ja tornin katolla, jossa nyt yksin olin valtijaana, oli niin hiljaista,
niin selkeää ja rauhallista ja tyyntä -- se oli tuota aamun varhaista
tyyneyttä, jossa on senlaista viatonta puhtautta -- että silmäilin
ympärilleni ihmeissäni ja ikäänkuin unessa. Olin korkealla levottomien
katujen yläpuolella, joilta Froment'ia tervehtivät huudot kaikuivat
luokseni ylös. Taas kuului huuto ja sen perästä vielä toinen, joka pani
kyyhkyset säikähtyneinä lentoon lehahtamaan. Mutta sitten äänilaineet
vierivät eteläänpäin kunnes korviini kuului vain uhkaavaa sorinaa.
Mutta minä olin yksin tornilla korkealla taisteluista ja riidoista.

Niin, olin yksin ja oli aikaa vaipua synkkiin ajatuksiin. Missä oli
nyt se suloinen yhteys, jota suurin osa kansasta jo monet viikot
oli haaveillut? Missä oli se rauhan ja veljellisyyden valtakunta,
jota isä Benoit ja Giron'en sekä Vlais'en asukkaat olivat toivoneet?
Ja rajain tasoitus? Ja inhimilliset oikeudet? Ja ne tuhannet muut
siunaukset, joita filosoofit ja teoreetikot olivat uskoitelleet
tulevaksi -- inhimillisestä luonnosta huolimatta -- kun vaan
heidän järjestelmänsä hyväksyttäisiin? Niin, missä? Ympäröivästä
viljavasta maakunnasta kuului hätäkellojen uhkaava ääni. Kaduilta
kuului kapinahuutoja ja riemuhuutoja. Teillä, jotka nauhan tavoin
kiemurtelivat tasangolla, näkyi välkkyviä aseita kantavia miehiä ja
puolen tunnin kuluttua räjähti etäisestä etukaupungista lännessä
kiväärin laukauksia. Kyyhkyset lentelivät ympärilläni kuin valkoiset,
hohtavat pilvenhattarat, tornilla ja alempana katolla, johon muutamia
palvelijoita oli kokoontunut, oli vain päiväpaistetta, tyyntä ja
rauhaa. Mutta minä tiesin, että alhaalla kaduilla käyskenteli kuolema.

       *       *       *       *       *

Alussa en tuntenut innostusta enkä levottomuutta. Olihan vielä
aikainen aamuhetki, en odottanut suoranaista ottelua, ja kuuntelin
melkein välinpitämättömänä, jatkaen ajattelemista entiseen suuntaan ja
vertaillen nykyistä levottomuutta ja sekasortoa siihen maailmaan, joka
muutamia kuukausia sitä ennen silmissäni näytti niin valoisalta. Mutta
vähitellen katolla olevien palvelijain levottomuus puuttui minuunkin.
Kuuntelin tarkempaan ja olin huomaavinani taistelun lähenemistä,
huudot ja laukaukset kuuluivat useammin ja kovemmin. Vihdoin huomasin
kasarmien läheisyydessä valkoista savua, joka renkaina kohosi kattojen
yli ja kahteen kertaan ikkunat tärähtivät kiväärien laukauksista, jotka
myöskin kuuluivat sieltä päin. Ja nyt huomasin juuri allamme olevilla
kaduilla, jotka pituudelleen olivat siinä silmäini edessä, ihmisjoukon,
joka juoksi tornia kohti.

Huusin palvelijoille katolla, saadakseni tietää mitä tuo merkitsi.

-- Ne käyvät juuri asevarastohuoneen kimppuun herra, vastasi muuan
heistä.

-- Kutka?

Hän ei vastannut, kohautti vain olkapäitään ja tähysteli yhä
kiihkeämmin alas kaduille. Minä tein samoin, vaan aluksi ei mitään
tapahtunut. Mutta sitten aivan äkkiä, ikäänkuin olisi ovi, joka
siihen saakka esti melun kuulumasta, avautunut, kuului suoraan allani
pirullinen ulvonta ja meteli, ja suuri väkijoukko ryntäsi kadulle. Sen
keskessä oli joukko munkkeja, joilla oli Vapahtajan kuvia käsissä.
Kauheasti kiljuen ja aseita heilutellen kääntyi rahvaanjoukko
ensimäisestä kadunkulmasta ja katosi näkyvistäni. Hetken aikaa
kuuluivat vielä huudot ja melu, siitä voin päätellä joukon menneen
kasarmeille päin, mistä silloin tällöin musketin laukauksia kuului.
Silloin ymmärsin, että se oli apujoukko, jota Froment oli lähettänyt
hakemaan. Kun sitten katsoin alas, huomasin, että puolet palvelijoista
oli mennyt tiehensä ja yksinäisiä olentoja hiipi kaduilla, jotka tähän
saakka olivat olleet aivan autiot. Nyt alkoi levottomuus minussakin
päästä valloilleen. Päättävä hetki oli tullut ennen kuin sitä
odotinkaan.

Huusin muutamalle palvelijalle ja kysyin missä naiset olivat.

-- Sitä en tiedä, herra, vastasi hän hätäisesti ja käänsi kalpeat,
pelokkaat kasvonsa minuun, sitten kääntyi hän taas pois.

-- Ovatko he tuolla alhaalla?

Mutta hän oli liiaksi innostunut vastatakseen kysymykseeni ja pudisti
vain kärsimättömästi päätään. En olisi mielelläni lähtenyt katolta ja
huusin sentähden miehelle, että hän veisi kunnioittavan tervehdykseni
rouva de St. Alais'lle ja pyytäisi häntä tulemaan tänne ylös. Minua
ihmetytti, ettei hän jo ollut tullut sinne, naiset kun ovat uteliaita
näkemään mitä tapahtuu.

Mutta mies -- luullakseni eräs kokki -- oli niin peloissaan ettei hän
ajatellut muuta kuin itseään eikä hän paikaltaan liikahtanut, mutta
hänen toverinsa huusivat: -- Heti, herra, aivan heti!

Mutta nyt loppui kärsivällisyyteni, juoksin tikapuille ja niitä alas
heidän luokseen. -- Katalat, huusin minä, -- sanotteko heti missä
naiset ovat?

Kaksi heistä kääntyi äkkiä. -- Mitä, herra?

-- Missä naiset ovat? toistin kärsimättömästi.

-- Enhän äsken tajunnut kysymystänne, puolustelihe lähin. -- Ne ovat
menneet kirkkoon rukoilemaan.

-- Kirkkoonko?

-- Niin, Kapusiinilaiskirkkoon.

-- Eivätkö he siis ole täällä?

-- Eivät, herra, vastasi hän hajamielisesti. -- Mutta -- mitä tämä on?

Huomionsa kiintyi johonkin muuhun ja kalpenevin kasvoin hiipi hän pois
luotani. Menin katsomaan alas rintavarustukselta. Näköala ei ollut niin
laaja kuin ylhäältä tornista, mutta länteenpäin viepä pääkatu näkyi
selvästi, ja se oli täynnä ihmisiä, jotka eri ryhmissä kiiruhtivat
tornia kohti; toiset juoksivat, toiset astuivat rivakasti, mutta kaikki
katselivat vähä väliä taakseen.

Palvelijat eivät hetkeäkään epäilleet, mitä tämä merkitsi, ja huutaen:
Olemme voitetut! juoksivat he päiväpaisteisen katon poikki portaille,
ja niitä alas. Jäin sinne hetkeksi vielä huolestuneena tähystelemään
alas kaduille, mutta kun pakenevien joukko yhä kasvoi, kun ne juoksivat
yhä kiireemmin ja yhä useammin katsoivat taakseen heiluttaen aseitaan,
kun huudot, ulvonta ja laukaukset tuntuivat lähenevän, niin päätin
ryhtyä toimeen. Portaissa ei ollut ketään, ja minä kiiruhdin alas niitä
myöten ovelle, joka oli ensimäisessä kerroksessa, ja josta edellisenä
iltana olin tullut sisään. Mutta ovi olikin suljettu. Harmistuneena ja
levottomana -- täällä pimeässä kun en tiennyt mitä ulkona tapahtui ja
kun pelkäsin pahinta -- jatkoin matkaani alas luostarimaiseen etehiseen
alakerrassa.

Siellä tunkeili aseellisia, raivostuneita, ruudinsavun mustaamia
miehiä, toisia tuli ehtimiseen kadulta. Tuokiota myöhemmin olisivat
rappuset jo olleet täpösen täynnä katolle tunkeilevia miehiä, ja
silloin olisi minun ollut mahdoton päästä minnekään. Nytkin kului
muutamia minuuttia ennenkuin pääsin eteenpäin tungoksessa; minut
työnnettiin muuatta seinää vasten enkä päässyt paikalta liikahtamaan.
Viereeni sattui muuan samallaisessa pälkähässä oleva palvelija, jonka
käsivarteen puutuin.

-- Missä naiset ovat? Ovatko he jo palanneet kirkosta? Missä he ovat?

-- En tiedä, vastasi hän lyhyesti, silmäillen rahvaanjoukkoa.

-- Vieläkö he ovat kirkossa?

-- En tiedä, herra, vastasi hän kärsimättömästi ja kun hän samassa
huomasi sen, jota hän etsi, riuhtasi hän kätensä irti ja totellen
pelkuruuden vaistoa tunkeutui hän joukkoon ja katosi.

Etehisessä vallitsi ääretön sekasorto, miehiä tuli ja meni, ne
raivasivat kyynäspäillään itselleen tietä joukon läpi ja jakoivat
käskyjä. En tiennyt mitä tekisin. Muutamat huusivat Froment'ia, toiset
kehoittivat sulkemaan oveja; muuan sanoi, että kaikki oli hukassa ja
eräs huusi että piti hankkia ruutia. Sekasorto pani pääni pyörälle;
hetken aikaa seisoin tungoksen keskessä, ja minua tuupattiin sinne
ja tänne. Missä naiset olivat? Missä naiset olivat? Tuo ajatus oli
tehdä minut hulluksi. Kysyin muutamilta lähimpänä olevilta, mutta
ne vain huusivat, etteivät he tiedä -- kuinkas he sen tietäisivät?
-- tyrkkäsivät minut pois tieltään ja katosivat tungokseen aivan
niinkuin palvelija äsken. Useimmat näistä miehistä näyttivät kuuluvan
alhaisempiin kansanluokkiin. En nähnyt Froment'ia enkä St. Alais'n
veljeksiä tahi ketään johtajista, pari heidän seurassaan ollutta
aatelismiestä siellä vain oli.

En liene milloinkaan ollut tukalammassa tilassa. Denise voi olla
kirkossa vaaralle alttiina tahi kaduilla alttiina senlaisille
vaaroille, joita tuskin uskalsin ajatellakaan; tahi voi hän olla
turvassa omassa huoneessaan, viereisessä huoneessa tahi katolla.
Etehisessä vallitsevassa tungoksessa ja sekasorrossa oli aivan
mahdoton saada tietää mitään, jopa mahdoton liikkuakin. Ainoa toivoni
oli, että Froment kohta saapuisi; odoteltuani hetkisen, joka minusta
tuntui tuiki pitkältä, ja kun häntä ei vieläkään näkynyt, loppui jo
kärsivällisyyteni, ja tunkeuduin muutamalle ovelle, josta näytti
pääsevän talon takapuolelle.

Päästyäni siitä ulos oli edessäni yhtäläinen epäjärjestys; kellarista
tuli miehiä, jotka kantoivat ruutia ja tukkivat tien. Toiset taas
näyttivät ryöstävän taloa. Täällä en osannut toivoa löytäväni niitä,
joita etsin, ja silmäiltyäni ympärilleni joka taholle kuitenkaan mitään
keksimättä, huomasin portaat, jotka johtivat yläkertoihin, niitä myöten
kiiruhdin ylös Denise'n huoneesen, mutta ovi olikin lukossa.

Minä kolkutin voimaini perästä, odotin ja kuuntelin ja kolkutin
uudelleen, mutta sisästä ei kuulunut äännähdystäkään. Vihdoinkin
tulin vakuutetuksi ettei huoneessa ollut ketään ja menin kolkuttamaan
lähimpiä oveja, mutta ei niidenkään sisäpuolelta kuulunut mitään.
Kolmas ja neljäs ovi eivät olleet lukossa ja huoneet olivat tyhjät.
Viimeinen, jossa kävin, oli joku miesten huone.

Huoneiden tutkimisessa ei pitkää aikaa kulunut, mutta kaiken aikaa
kun kolkutin ja kuuntelin käytävässä, jossa vallitsi kuoleman
hiljaisuus, kuului alakerrasta huutoja ja kiiruhtavia askeleita.
Olin kuumeentapaisessa kiihkossa. Kenties rouva de St. Alais olikin
katolla, ja niin kiiruhdin portaille aikoen lähteä takaisin ylös.
Samassa juolahti kuitenkin mieleeni että jos menin ylös, niin kenties
en enää pääsisikään takaisin kun näet portaat voitiin sulkea. Kiroten
tuhmuuttani, kun läksin pois etehisestä, kiiruhdin takaisin samaa
tietä, jota tulinkin, raivasin kyynäspäilläni tietä ihmisjoukon läpi,
joka tunkeili ensimäisen kerroksen käytävässä ja pääsin vihdoin
etehiseen.

Tulin juuri paraaseen aikaan, sillä Froment'kin astui samassa sisään
toisesta ovesta, urhoollisen joukkonsa seuraamana. Huomasin että
joillakuilla heistä oli vihreitä nauhoja -- se oli kreivi d'Artois'n
väri. Froment piti päätään pystymmässä kuin ne toiset, näin myöskin
että hän oli haavoitettu; veri vuoti pitkin toista kasvopuolta ja
silmät kiilsivät melkein kuin mielettömällä. Mutta yhä vieläkin hän oli
rauhallisena ja yhä vieläkin hän niin suuressa määrin hallitsi ei vaan
itseään mutta myöskin toisia, että melu hänen sisäänastuessaan lakkasi.
Miehet, jotka juuri vähää ennen vain estivät ja tyrkkivät toisiaan,
pysyivät nyt rauhallisina paikoillaan, ja vaikka kadulta kuului
vihamielisen joukon ulvonta ja melu, ja vaikka oli selvää että ylivoima
oli pakoittanut häntä pakenemaan, niin hänen läsnäolonsa jo vaikutti
sen, että hurja pelästys rauhoittui ja epätoivoi kääntyi toivoksi.

Froment pysähtyi kynnykselle ja jakeli lyhyeen ja jyrkästi käskyjä
ovien sulkemisesta. Hänellä oli kädessä lauaistu pistooli, jolla
osoitteli milloin minnekin, antaakseen käskyille enemmän painoa. Miehet
lähetettiin eri suunnille täyttämään käskyjä, huone tyhjeni kuin taian
kautta, ja kun Froment huomasi minut, viittasi hän minua luokseen.

Jos hän oli näyttelijä, niin hän ainakin näytteli jalosti, sillä
tälläkin hetkellä kun aavistin että kaikki oli hukassa, en voinut hänen
kasvoissaan huomata pelkoa enkä kateutta, eikä hän kerskaillut.

-- Joutukaa ulos, kuiskasi hän, viittauksella hilliten kaikki
levottomat kysymykseni, -- tuon oven kautta tuolla ja sitten pienen
takaoven kautta, joka on toisten portaitten juurella. Menkää ulos
itäisestä portista, sen ulkopuolella, St. Geneviève'n luona on
varustettu hevoisia teitä varten. Kaikki on mennyttä täällä! lisäsi hän
kovasti puristaen kättäni ja työntäen minua ovea kohti.

-- Mutta entä neiti? huudahdin vavisten, ja kerroin hänelle ettei neiti
enää ollut talossa.

-- Mitä? huusi hän synkistyvin katsein tuijottaen minuun. -- Oletteko
hullu? Ette suinkaan tarkoita että hän on mennyt ulos?

-- Hän ei ole täällä. Minulle sanottiin että hän äitinsä kera olisi
mennyt kirkkoon, ja ettei hän vielä ole palannut.

-- Voi mielettömyyttä! huudahti hän kauheasti kiroten. -- Jumala heitä
auttakoon! Jumala heitä auttakoon! Sitten katsoi hän minua äänetönnä
silmiin, ja kun hän niissä luki sieluni kauheaa tuskaa, naurahti hän
kylmästi. -- Siinä tapauksessa menemme molemmat perikatoon, mutta
ollaan miehuulliset. Minä olen tehnyt voitavani. Kuuletteko tuota?
Samassa muskettien laukaukset tärisyttivät taloa; Froment nosti kätensä
ja antoi jonkun käskyn. Pienemmät ikkunat oli tukittu katukivillä,
vastaava muuri oli revitty alas ja käytetty ovien sulkemiseksi. Päivä
ei siis päässyt sisään, ja lampun valo teki pitkän etehisen valkoisine
muureineen ja kivilattioineen kummallisen synkäksi. Vaikutti kai sitä
nuo synkät kasvotkin ympärilläni.

-- Pelkään että St. Alais veljeksiltä on suljettu tie les Arènes'iin,
sanoi Froment kylmäkiskoisesti. -- Eikä heillä ole kyllin väkeä
muurilla. Nuo kirotut Cevenniläiset ovat voittaneet meidät. Ja
mitä ystäviimme tulee, niin he ovat menetelleet aivan niinkuin jo
aavistinkin, he näet ovat jättäneet minut piiritetyn härän tavalla
kuolemaan. Hyvä, mutta kumminkin kuolemme miekka kädessä.

Mutta ihailuuni sekoittui nyt hiukan vastenmielisyyttä.

-- Entä Denise? huudahdin kiivaasti puuttuen häntä käsivarteen. --
Jätämmekö hänet oman onnensa nojaan?

Hän katsoi minuun ja hänen huulensa vääntyivät ivalliseen hymyyn. -- Se
on totta, sanoi hän, -- unhotin että te ette ole puoluelaisiamme.

-- Minä ajattelen häntä enkä itseäni, huusin raivostuneena. Sillä
hetkellä vihasin häntä.

Mutta hänen siinä katsellessa minua muuttui mielensä.

-- Olette oikeassa, herra kreivi, virkkoi hän aivan muuttuneella
äänellä. -- Menkää! Voihan vielä olla joku pelastuksen mahdollisuus,
-- mutta kirkko on Kapusiinilaisluostarin vieressä, ja meidän
peräytyessä nuo katalat koirat jo haukkuivat sen ympärillä. Heitä
on kymmenen yhtä kohti, mutta -- kenties joku mahdollisuus vielä on
olemassa, jatkoi hän päättävästi. -- Menkää! Ja jos löydätte hänet ja
onnistutte pakenemaan, niin muistakaa Froment'ia Nîmes'istä.

-- Takaoven kauttako? kysyin.

-- Niin -- ottakaa tämä, vastasi hän vetäisten pistoolin taskustaan
ja painaen sen käteeni. -- Joutukaa, ja nyt täytyy minunkin jo mennä.
Onnea matkalle, herra kreivi, ja hyvästi! Niin, haukkukaa te vain,
mokomat koirat, lisäsi hän katkerasti. -- Vielä on härkä jaloillaan, ja
vielä se puskee muutamia teistä kuoliaaksi, ennenkuin sen voitatte.




Kahdeskymmeneskolmas luku.

Tuhatvuotinen valtakunta.


Näillä sanoilla työnsi hän minua ovea kohti, josta pääsi sisempään
etehiseen ja takaportille, ja ollessani tietoinen siitä, että jokainen
hukattu hetki voi olla hengen vaarallinen, että talo jonkun minuutin
kuluessa voi olla piiritetty ja kaikki pakenemisen mahdollisuus
estetty, olisi luullut etten empien viivähtäisi.

Ja kummiakin sitä tein. Froment'in puoluelaisten päävoima oli
kiiruhtanut ylös taloon, jonka katolta ja ikkunoista he ampuivat.
Itse seisoi hän yksin keskellä lattiaa, yksin ja nähtävästi syviin
ajatuksiin vaipuneena, muutamat niistä, joilla oli vihreitä nauhoja, ja
jotka näyttivät olevan rohkeimpia hänen joukostaan, olivat kokoontuneet
ryhmään telkityn oven eteen. Huoneen synkkä valaistus, telkityt ikkunat
ja Froment'in yksinäinen asema, kun hän seisoi siinä keskellä lattiaa,
liikutti minua niin, että astuin askeleen häntä kohti. Silloin katsahti
hän ylös; kasvonsa synkistyivät ja melkein raivokkaalla liikkeellä hän
viittasi minua menemään. Nyt tajusin, ettei minulla ollut sijaa hänen
ajatuksissaan, ettei hän tällä hetkellä, jolloin se rakennus, jota hän
niin huolellisesti ja uskaliaasti oli rakentanut, särkyi pirstaleiksi,
ajatellut meitä, vaan niitä, jotka olivat luvanneet häntä auttaa, mutta
nyt pettivät, niitä, jotka eivät kyllä kauniita lupauksia säästäneet,
mutta nyt jättivät hänen yksin pulasta suoriutumaan. Ja minä menin.
Mutta näytti siltä että tuosta lyhyestäkin epäröimisestä saisin kärsiä.
Muutamien askelten päässä oli se matala ovi, jota Froment neuvoi
minulle; se oli tehty muuriin, pääportaitten juureen. Eräs mies oli
siihen juuri panemassa viimeistä salpaa. Huusin häntä avaamaan ovea.

-- Avaa! Avaa! Minun täytyy päästä ulos!

-- Hyvä Jumala, se on jo liian myöhäistä! vastasi mies synkistyvin
katsein.

Rohkeuteni masentui, pelkäsin hänen olevan oikeassa. Mutta hartaasti
pyydettyäni otti hän kumminkin pois salvat ja avasi oven.

Mies tähysteli oven raosta pitäen pistoolia kädessään, Ovi johti
ahtaasen solaan, joka, Jumalan kiitos, vielä oli tyhjä. Mies
päästi vitjat ha'asta, työnsi minut ulos ja ärjäsi: -- Vasemmalle!
Päiväpaisteen häikäisemänä käännyin osoitettuun suuntaan; kuulin
oven takanani läjähtävän kiinni ja vitjain helinän kun ne pantiin
paikoilleen.

Välillä olevat talot estivät rahvaan joukon kirkunan ja laukauksien
paukkeen selvästi kuulumasta, mutta kun paljain päin ja pistooli
kädessä riensin solaa pitkin, kuulin kolinaa takanani, siitä älysin
päällekarkaajain tunkeutuneen solaan sen vastaisesta päästä, ja että
jos hetkenkään vielä olisin empinyt, olisi pako jo ollut myöhäistä.

Asemani oli sittenkin kyllin epäilyttävä, melkeinpä toivoton. Ollen
yksin ja outo kaupungissa, hatuttomin päin, ilman mitään puoluemerkkiä,
ja tietämätön katujen suunnasta, voin milloin hyvänsä tavata toisen tai
toisen puolueen jäseniä. Hämärästi aavistin, että Kapusiinilaiskirkko
kenties oli sama, jossa rouva Catinot'n kera olin käynyt, ja ensimäinen
ajatukseni oli koettaa päästä sille pääkadulle, jonka varrella hänen
talonsa oli. Mutta se ei ollut niinkään helppoa; sola, jossa olin,
johti vain toiseen samanlaiseen kapeaan, synkkään solaan. Siihen
päästyäni, käännyin hiukan aprikoituani vasempaan, mutta en päässytkään
monen askeleen päähän ennenkuin takanani jo kuulin pyssyn laukauksia ja
käännyin heti takasin. Kiiruhdin vastaiseen suuntaan ja jouduin kohta
pieneen ahtaasen pihaan, josta nähdäkseni ei ollut toista uloskäytävää.
Seisoin siinä tuokion läähättäen; se ajatus, että seisoessani tässä
toimettomana, kenties ne, joita etsin, saisivat surmansa kun en päässyt
auttamaan, teki minut melkein mielettömäksi.

Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, aioin koettaa päästä vimmatun
joukon sivu, kirkunaa kuulin jo takanani, kun äkkiä huomasin avoimen
ikkunan muutaman pihaa ympäröivien talojen alakerrassa. Ikkuna
oli matalalla, ja tuokiossa päätin kiivetä siitä sisään, sillä
täytyihän talosta päästä ulos kadulle. Juoksin pihan poikki, tartuin
ikkunalautaan ja hyppäsin sisään, keikahdin kumoon tuolille ja siitä
lattialle.

Aivan loukkaantumattomana kavahdin seisaalleni; samassa kuului
parahdus, ja näin edessäni naisen, tytön, joka kalpeine, kauhistuneine
kasvoineen tuijotti minuun. Hän oli maannut polvillaan vuoteen vieressä
luultavasti rukoilemassa ja minä olin melkein pudonnut hänen päällensä.
Kun nousin seisaalleni, kiljahti hän kimeästi, mutta minä pyysin häntä
Jumalan nimessä vaikenemaan.

-- Ovi! ovi! huusin minä. -- Näyttäkää minulle vain missä ovi on! Minä
en aio kellekään mitään pahaa tehdä.

-- Kuka te olette? kysäsi hän katsoen minuun suurilla säikähtyneillä
silmillään.

-- Hyvä Jumala! Eihän se mitään merkitse! huusin rajusti. -- Sanokaa
vain missä ovi on! Ovi, josta kadulle pääsee!

Menin hänen luokseen, pelko, joka siihen saakka oli hervaissut häntä,
sai hänet nyt tointumaan. Hän aukasi takanaan olevan oven ja osoitti
minua menemään kapeaa käytävää myöten. Kiiruhdin tieheni iloiten
aikeeni onnistumisesta, mutta ennenkuin ennätin avata oven, tuli
toinen nainen muutamasta sivuovesta, hän huudahti kauhistuksesta minut
nähdessään.

-- Mitä tietä pääsen Kapusiinilaiskirkkoon? kysyin. Hän kohotti kättään
kauhistuneena, mutta vastasi kuitenkin:

-- Menkää ensin vasempaan ja sitten oikeaan! Joko ne tulevat?

En malttanut kysyä mitä hän tarkoitti, vaan riensin ulos niin pian
kun sain oven auki. Mutta silmäiltyäni ympärilleni meninkin kiireesti
takasin sisään ja suljin oven jälkeeni. Silmäni tapasivat naisen
katseen ja sanaa sanomatta otti hän salvan ja pani sen oven eteen. Sen
tehtyä hän kääntyi ja riensi yläkertaan, ja minä seurasin perästä.

Tultuamme muutamaan huoneesen yläkerrassa riensimme ikkunasta
varovaisesti tähystelemään alas kadulle. Nyt ei hänen enää tarvinnut
ihmetellä miksi niin kiireesti palasin takaisin. Tuokiossa täytti
meluava ja kirkuva ihmisjoukko hiljaisen kadun, ja tuhansien askelten
kopina pani ikkunaruudut tärisemään. Rivittäin kulki siinä roistojoukko
ohitsemme; ensimäiset kulkivat lähekkäin tahdissa, ne olivat
musketeilla varustetut, mutta jälkijoukko kulki sikin sokin, niillä
oli keihäitä ja kirveitä tahi ei aseita ensinkään, ne heiluttivat
nyrkkejään ja huusivat: 'Arènes'iin! Arènes'iin!'

Tämä joukko oli jo itsessäänkin senlainen, että se voi saada
rohkeimmankin miehen vapisemaan, mutta ne kantoivat vielä keskessään
jotakin mikä pani naisen vierelläni kauhistuksesta kiljaisemaan ja
tarttumaan käsivarteeni. Heillä oli näet kuuden keihään nenässä kuusi
poikkileikattua päätä -- joista yksi, eellimäinen oli iso ja paljas ja
kauhea irvistys teki sen vielä kammottavammaksi. Kantajat kohottivat
päitä ikkunoita kohti ja pudistivat niitä, niin että veriset suortuvat
heiluivat. Näin ne marssivat ohi ja muutamien tuntien kuluttua oli katu
yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

Nainen, joka vavisten vaipui tuolille, kertoi että roistojoukko oli
ryöstänyt Cabaret Vierge'n ja että tuo paljas pää oli hänen lähimmän
naapurinsa, erään raatimiehen. En malttanut jäädä hänen kertomustaan
kuuntelemaan, vaan jättäin hänet huoneesen riensin portaita alas,
avasin oven ja juoksin ulos. Kaikki oli taas niin kummallisen
rauhallista. Aamun aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti alas pitkälle,
autiolle kadulle, niin että tuo ikään silmäini edessä ollut kamala näky
tuntui mielikuvituksen luomalta. Ei missään näkynyt elävää olentoa, ei
yksiäkään kasvoja ikkunoissa. Hetkisen seisoin keskellä katua kirkkaan
päiväpaisteen häikäisemänä ja epätietoisena mihin kääntyisin. Vihdoin
muistin miten nainen oli neuvonut minua ja riensin joukon jälestä
kunnes saavuin ensimäiselle, oikeaan vievälle kadulle. Käännyin sinne,
enkä ehtinytkään kauvas, ennenkuin ilokseni keksin rouva Catinot'n
talon.

Se oli siinä niin hiljaisena ja autiona päiväpaisteessa; ikkunaluukut
olivat kaikki kiinni, eikä missään näkynyt elon merkkiä. Mutta kun se
kumminkin oli minulle jotakin tuttua, niin riensin portille ja kolkutin
sitä kauan ja kovasti. Jyskytin niin, että kuolleetkin olisivat voineet
siitä herätä, kaiku kantoi äänen pitkin hiljaista katua, jossa muutamia
päiviä sitä ennen oli liikettä ja hälinää. Tuo ääni värisytti minua
seistessäni siinä portaalla talon edustalla; odottelin ikkunoita
aukeaviksi ja uteliaiden kasvojen katsovan ulos.

En ollut vielä oppinut täydellisesti tajuamaan miten suuressa määrässä
pelko voi hervaista ja miten voimakas se pelkurimainen vaisto on, joka
pidättää rauhallisen miehen oman lietensä ääressä kun kaduilla verta
vuotaa. Ikkunoissa ei näkynyt ketään, ei yksikään ovi auennut ja mikä
oli pahinta -- talokin, johon pyrin, pysyi kuolleena ja hiljaisena.
Menin alas portailta ja tirkistelin ylöspäin, mutta riensin kohta taas
takaisin ja aloin uudelleen kolkuttaa; nyt en enää ajatellut itseäni.

Mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Ja siinä kuunnellessani kuulin
taas ääniä, jotka jo vallan hyvin tunsin. Roistojoukko palasi takaisin.

Kirosin mielettömyyttäni, kun niin kauan viivyin rouva Catinot'n
talolla. Mutta äkkiä muistui mieleeni sola talon takana, kirkkoon
johtava sola; tuokiossa riensin sinne ja juoksin voimaini perästä sitä
pitkin. Melu läheni lähenemistään, mutta kun nyt jo näin kirkon matalan
oven, hiljensin askeleitani. Samassa ovi aukeni ja muuan mies tirkisti
ulos. Minä näin hänet ennenkuin hän näki minut; hänen karkeat kasvonsa
ilmaisivat kauhistusta, häpeää ja raivoa ja kummallinen vaisto sanoi
minulle mitä hänellä oli mielessä. Hetkisen tähysteli hän ympärilleen
päiväpaisteessa varjostaen kädellä silmiään, mutta huomattuaan minut
hiipi hän tiehensä luoden minuun kavalan katseen.

Hän jätti oven raolleen, aavistin että mies oli ovenvartija. Tuokiossa
olin jo kirkon sisässä ja siellä oli minulla vastassa näky, jota
en elämässäni unhoita, kaikki mitä ulkopuolella olin nähnyt ja
viimeisinä hetkinä kokenut, se kaikki teki sen niin juhlalliseksi,
ettei se kummallinen jumalanpalveluskaan, jossa sitä ennen täällä
olin läsnä, sille vertoja vetänyt. Päivä ei päässyt paistamaan kirkon
sisään, muutamat punaiset alttarilla palavat kynttelit levittivät
synkkää valoansa patsaihin, kuviin, synkkiin holveihin ja varsinkin
polvistuvaan naisjoukkoon, joka valittavalla äänellä veisasi pyhän
Neitsyen litaniaa. Muutamat itkivät hiljaa, toiset makasivat
liikkumattomina kuin patsaat otsa kiviin nojautuneena, toiset taas
silmäilivät levottomina ympärilleen, kavahtivat pienimmästäkin äänestä
ja rukoilivat hiljaa. Mutta vähitellen rohkeampien kiihko valtasi
aremmatkin; yhä voimakkaampana ja selvempänä soi veisuu: 'Ora pro
nobis! Ora pro nobis!' se kävi yhä hartaammaksi. Silmiini herahtivat
kyyneleet, sääli ja ihmettely täytti sydämeni. Jopa huomasin Denisenkin.

Hän oli polvistunut äitinsä ja rouva Catinot'n keskeen pääalttarin
eteen. Paikaltani näin hänen kasvonsa sivulta kun hän haaveilevan
innostuksen valtamaana ne kohotti, nuo kasvot, jotka kerran mielestäni
olivat niin lapselliset. Ja ajatellessani että hän kenties siinä
rukoili puolestani, että tuo puhdas, viaton olento, joka vielä oli
melkein lapsi ja niin suloinen, lempeä ja kaino, oli niin rohkea vaaran
hetkellä ja että hän rakasti minua, se teki minut sekä nöyräksi että
ylpeäksi. Kyyneleet valuivat silmistäni, nyyhkytys kohotti rintaani
ja vaivuin polvilleni -- juuri samassa räjähti oville kirkon toisessa
päässä kovia iskuja ja äänekkäästi vaadittiin sisäänpääsöä.

Polvistuva joukko värähti kauhistuksesta, muutamat kiljahtivat ja
toiset kavahtivat seisaalleen. Mutta veisuuta vielä hetken aikaa
jatkettiin, intoisena, epätoivoisena se soi -- 'Ora pro nobis! Ora
pro nobis!' Valittavat äänet värähtelivät niin kummallisesti, ne kun
lähtivät sortuneista sydämistä. Vihdoin särkyi yksi oven puolisko,
silloin useimmat nousivat huutaen seisaalleen, ani harvat vaan vielä
lauloivat. Olin jo puolitiessä Denisen luona kun ovi antoi perään
ja miehet pääsivät sisään ryntäämään. Näin vilahdukselta erään
papin -- myöhemmin sain tietää että se oli isä Benoit -- joka risti
kohotetuissa käsissään asettui heidän eteensä. Mutta vallitsevassa
hämärässä huomasin kumminkin kohta, etteivät sisääntulijat olleetkaan
roistokansan johtajia. Ensimäisenä olivat St. Alais'n veljekset,
verisinä ja mustuneina ruudinsavusta, heillä oli käsissä paljastetut
miekat, vaatteet riippuivat repaleina; jäljissä tuli parikymmentä
heidän seuralaisistaan.

Mielihyvillään naiset juoksivat tulijain syliin, etempänä olijat
alkoivat ääneensä itkeä. Suljettuaan ovet riensivät miehet solaan
johtavalle takaovelle, muuan huusi että kaikki oli hukassa, toinen että
itäinen portti oli auki, kolmas kehoitti naisia poistumaan, he olisivat
muka turvassa läheisissä taloissa, mutta kirkko ryöstettäisiin.
Tällä hetkellä Calvinistat olivat murtamassa luostarin portteja,
josta pakolaiset olivat rientäneet kun heidät ahdistettiin ulos les
Arènes'sta.

Tuokiossa kauhein sekasorto pääsi valloilleen kirkossa. Myöhemmin
kuulin sanottavan, että murtautuminen kirkkoon oli pahinta mitä miehet
voivat tehdä, että kun olisivat pysyneet poissa sieltä, niin ei
naisilla olisi hätääkään ollut, eikä roistokansa kirkkoa ryöstänytkään.
Mutta senlaisessa tilassa kuin Nîmes oli sinä aamuna, kun katuojissa
veri virtana juoksi ja kun äkkiarvaamaton häviö miehiä kohtasi, lienee
ollut vaikea päättää mitä tuli tehdä, enkä minä ketään syytä.

Kaikki ryntäsivät nyt takaportille, ja minä jouduin etemmä Denise'stä,
mutta kun hän seuransa kanssa pysähtyi päästääkseen aremmat ja
itsekkäämmät edelle, pääsin hänen luokseen. Hän oli vetäissyt päähineen
silmilleen eikä huomannut minua ennenkuin liikutin hänen käsivarttaan.
Silloin hän katsahti minua silmiin ja nojautui äänetönnä minuun; näin
hänen kasvonsa kaapun alta, niissä oli onnellisuuden ilme tälläkin
kauhun hetkellä.

Sen perästä ei rouva de St. Alais voinut pidättää minua, vaikka hän
tervehtikin minua katkeralla ivalla. -- Te ymmärrätte pian hyötyä
voitostanne, herra kreivi, sanoi hän purevan ivallisesti. Sen enempää
hän ei virkkanut. Laskin käsivarteni Denisen vyötäisille ja seurasin
Louis'ta ja rouva Catinot'a kintereillä; markiisi seurasi jäljestä
puhuttuaan muutamia sanoja äitinsä kanssa. Kun hänen katseensa sattui
minuun, hymyili hän ja virkkoi vastaukseksi äidilleen, joka oli hänelle
jotakin lausunut: -- Hyvä Jumala! mitäpä siitä! Olemme panneet kaikki
alttiiksi; tämä tappio oli viimeinen yrityksemme. Suokaamme nyt sijaa
muille! Silloin vetäisi rouva de St. Alais päähineen silmilleen; vaikka
hetki oli niin kauhistava, niin ennätin kumminkin tuossa liikkeessä
älytä jotakin syvästi liikuttavaa ja syvä sääli valtasi sydämeni.
Mutta nyt ei ollut aikaa tunteellisuuteen eikä surkuttelemiseen, sillä
vainoojat eivät olleet etäällä meistä. Olimme vielä kirkossa muutamien
askelten päässä solaan vievästä ovesta, kun kuului askeleita pääoven
takana ja seuraavassa silmänräpäyksessä jysähteli jo iskuja siihen.
Kaikki riippui siitä kestäisivätkö ovet kunnes ehtisimme ulos; tunsin
miten Denisen hento vartalo vapisi, ja hän painautui yhä lähemmä minua.
Mutta ovet kestivät kun kestivätkin; kohta joukko edessämme hajosi,
pääsimme päivän valoon ja riensimme alas solaa pitkin rouva Catinot'n
taloa kohti.

Olin mielihyvilläni kun ehdimme ulos kirkosta, tuntui aivan kuin nyt
olisimme olleet jotakuinkin turvatut. Sola edessämme oli luisu, niin
että näimme edellämme kulkevien päät; toisinaan kääntyivät kalpeat
kasvot taakseen katsomaan. Molemminpuoliset korkeat muurit estivät
roistojoukon metelin kovasti kuulumasta. Takanani kulki markiisi ja
rouva St. Alais, ja heidän jäljessään muutamia markiisin seuralaisia,
jotka olivat jälkijoukkona. Silmäilin heidän sivutsensa ja näin että
kirkon edessä oleva osa solasta vielä oli tyhjä, vainoojat siis
eivät vielä olleet ehtineet kirkon läpi ja kumarruin kuiskaamaan
sitä lohdutukseksi Denise'lle. Taisin siinä viivähtää, sillä äkkiä
kompastuin Louis'n kantapäihin. Vastaantuleva ihmisjoukko näet äkkiä
peräytti häntä. Samassa kun lensimme vastakkain kuului solan alapäästä
kauheita ääniä, se oli senlaista tuskan kiljunnan ja voivotushuutojen
sekoitusta, etten konsaan enää senlaista toivoisi kuulevani. Toiset
ryntäsivät rajusti kirkkoa kohti, sillä välin kun toiset, jotka eivät
tajunneet mitä tekeillä oli, tunkeilivat eteenpäin, muutamat kaatuivat
ja tallattiin; hetken aikaa oli tuo pitkä, kapea sola kuohuvan,
lainehtivan meren kaltainen.

Koettelin vain suojata Deniseä ahdingolta, enkä sentähden aluksi
tajunnut mitä kaikki tämä merkitsi. Ensiksi luulin että naiset -- ja
kolmas osa meistä kaikista oli naisia -- olivat tulleet mielipuoliksi
ja että häpeällinen, itsekäs pelko oli voittanut heidät. Mutta kun
joukko tunki päällemme, niin että kadun alapää tyhjeni, kuulin kauheaa
ulvontaa ja näin keihään kärkiä rouva Catinot'n talon edustalla. Ja
silloin minä tajusin että Calvinistat olivat sulkeneet meiltä tien, ja
sydämeni herkesi lyömästä.

Sillä meidän oli mahdoton palata takaisin. Käännyin taakseni katsomaan
ja näin että sola kirkon edessä oli täpösen täynnä miehiä, jotka
olivat tulleet kirkon läpi -- siinä oli kauhistava joukko ilkkuvia,
irvisteleviä kasvoja ja julmia, verenhimoisia keihäitä. Olimme
suljetut korkeitten muurien väliin eikä meillä ollut muuta pelastuksen
mahdollisuutta kuin rouva Catinot'n talon kautta ja sitä vartioittiin.
Edessämme ja takanamme kohosi keihäsmeri.

Väliin näen vielä unessa tuon näyn, kirkkaan, lämpimän päiväpaisteen,
joka aaveen tapaisesti valaisi kalpeita, pelon vääristämiä kasvoja;
polvilleen vaipuneita naisia, jotka kohottivat käsiään taivasta kohti,
kun toiset huusivat ja mutisivat raivokkaita rukouksia, tahi riippuivat
miesten kaulassa; koko tuon ihmisjoukon, jossa pelko kaikissa muodoissa
ilmaantui; mutta ennen kaikkia voittajain pirullisen pilkkanaurun, kun
ne huusivat miehiä esille ja naisille rumia sanoja.

Ei Nîmesissäkään, tuossa puoluetaistelujen ja melskeiden pesäpaikassa
ole sen kauheampaa eikä pirullisempaa tapausta sattunut. Huomattuani
että olimme satimessa ja niin sanoakseni kuoleman kidassa, en ensi
hädässä voinut muuta kuin painaa Denisen syliini ja hänen kasvonsa
rintaani vasten, itse nojauduin syvästi huoahtaen muuriin. Hyvä Jumala,
ajattelin, naiset! naiset! Semmoisella hetkellä antaisi mies kaikki
maailmassa, ettei naisia olisi olemassakaan, tahi ettei hän ainakaan
ketään rakastaisi.

St. Alais tuli ensimäiseksi tuntoihinsa ja ensimäisenä hän ryhtyi
toimimaan -- jos sitä voi toiminnaksi sanoa, sillä emmehän voineet
muuta kuin puhua, kun olimme luvultamme niin paljon heikommat ja
senlaisessa asemassa. Hän työnsi rouva de St. Alais'n selkänsä taakse
ja huiskutti valkoista liinaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä
meistä kirkon oven edessä seisoville miehille ja pyysi heitä laskemaan
naiset kulkemaan. Sanoipa hän heitä kurjiksi raukoiksi, jotka eivät
uskaltaneet taistella miehiä vastaan, jotka voivat puolustautua.

Mutta hän sai vastaukseksi ainoastaan ivasanoja, uhkauksia ja
naurunrähäkkää.

-- Ei, ei, herra pappi, huusivat he ilkkuen. -- Ei, ei! Tulkaa te vain
esille terästä maistamaan. Kenties sitten laskemme naiset menemään!
Tahi kenties emme!

-- Katalat konnat!

Mutta ne vain heiluttivat aseitaan ja huusivat: Hirteen pettäjät!
Hirteen papit! Hirteen herrat! Astukaa vain esille tahi me tulemme ja
riistämme teidät naisilta, joitten taakse piiloudutte!

Hänen silmissään säihkyi rajaton raivo kun hän katsoi heihin. Silloin
muuan vastapuolueen miehistä astui esille ja käski joukon vaikenemaan.

-- Kuulkaa! sanoi mies, joka oli iso kun jättiläinen, pitkä musta
tukkansa riippui alas kelmeille kasvoille. -- Me annamme teille kolme
minuuttia aikaa, ja jos te sen kuluessa astutte keihäiden eteen, niin
naiset pääsevät menemään. Ellette sitä tee, niin ammumme teitä kaikkia,
ja naisten veri tulkoon ylitsenne!

St. Alais seisoi mykkänä. -- Te olette hornan henkiä! huusi hän vihdoin
kauhistuksesta värisevällä äänellä. -- Tahtoisitteko tappaa meidät
heidän silmäinsä edessä?

-- Heidän sylissään! vastasi mies ja hänen sanojaan tervehdittiin
naurunrähäkällä. -- Päättäkää pian, jatkoi hän kömpelösti käännähtäen
ja keihästään heiluttaen. -- Kolme minuuttia kellon jälkeen tuolla.
Astukaa esille tahi ammumme kaikkia. Siitä vasta maukas liemi tulee!
Hieno katolilainen liemi, hyvät herrat!

St. Alais kääntyi minuun, kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät
tuijottivat. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan.

En voi kertoa mitä sitten tapahtui, sillä hetken aikaa olin aivan
tajutonna. Muistan vain että päivä kirkkaasti paistoi muuriin
hänen takanaan ja että savikerrokset vanhain, ohuitten tiilikivien
välissä näyttivät mustilta. Meitä oli noin kaksikymmentä miestä
ja viisikymmentä naista sullottuina noin neljänkymmenen kyynärän
pituiselle alalle. Valitushuutoja kuului miesten huulilta ja ne,
joilla oli naisia sylissä, -- eivätkä ne olleet harvat -- nojautuivat
muuriin ja koettivat lohduttaa heitä, koettivat irtautua heistä. Jotkut
kirosivat murhaajia ja ojentelivat nyrkkejään heitä kohti, toiset
taas kiihkeästi suutelivat rinnoillaan lepääviä kalpeita kasvoja --
useat naisista olivat näet onneksi pyörtyneet -- toiset taas St.
Alais'n tavalla katselivat äänettömänä tuskasta toisiaan silmiin tahi
armottomalle sinitaivaalle. Enkä minäkään muuta tehnyt, katselin vain
Deniseä silmiin. Hän oli täydessä tajussaan ja oli täydellisesti
selvillä siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Ajatelkaa että aurinko kirkkaasti valaisi tätä kaikkea, että linnut
visertelivät puutarhoissa talojen takana, että alhaalla laaksossa
Rhône-virta kimalteli vehreäin äyräittensä keskessä, että aivan siinä
läheisyydessä meren aallot murtuivat vasten les Bouches'n rantamia,
että koko luonto henki riemua ja rauhaa kun me -- ainoastaan me olimme
saarretut noiden kauheiden muurien väliin, noitten hurjain ihmisten
keskeen ja näimme kuoleman vaanivan kaikkialla, armahtamattoman
kuoleman, kuoleman, joka kaikki lopettaa.

Käsi laskeutui käsivarrelleni, se oli St. Alais'n. Luulen, ei, minä
tiedän, että hän aikoi sopia kanssani, sillä minä ymmärsin sen hänen
kasvoistaan. Mutta kun käännyin häneen -- tahi lieneekö sisarensa
kasvoissa ilmenevä tuska liikuttanut häntä -- niin jotakin äkkiä näytti
juolahtavan hänelle mieleen. Kun mustatukkainen jättiläinen huusi että
yksi minuutti jo oli kulunut ja hänen ystävänsä alkoivat ulvoa, nosti
markiisi kätensä.

-- Odottakaa, huusi hän tavallisella käskevällä äänellään. --
Odottakaa! Täällä on eräs mies, joka ei kuulu meihin. Antakaa hänen
ensin vahingoittumattomana mennä tiehensä. Hän osoitti sormellaan
meitä. -- Hän ei ole meidän miehiä. Minä vannon sen. Hän sai rajun
ivanaurun vastaukseksi. -- Joka ei ole minun puolellani, hän on minua
vastaan, sanoi mies pilkallisesti. Ja toiset puhkesivat taas raakaan
nauruun.

En tahdo ansiokseni lukea sitä mitä nyt tein. Tänlaisina epätoivon
hetkinä ei ihmistä voi pitää tekoihinsa syyllisenä, ja tiesinhän
sitä paitsi etteivät ne olisi kuunnelleet minua ja etten siis mitään
alttiiksi pannut. Minä näet huusin raivosta vavisten: -- Minä olen
teitä vastaan! Tahdon ennemmin kuolla näiden kanssa kun elää teidän
kanssanne. Te saastutatte maan! Te myrkytätte ilman! Te olette hornan
henkiä --

Sen pitemmälle en päässyt, sillä samassa juoksi muuan nuorukainen, joka
luullakseni ei ollut järjillään, kimeästi nauraen ohitseni keihäiden
kärkiä kohti. Siinä silmäimme edessä lävistivät ne hänen rintansa --
ja julmasti huutaen heitti hän kätensä ylös päin, ruumis viskattiin
kuolleena ja verisenä sivumuuria vasten. Vaistomaisesti vedin päähineen
Denisen kasvoille, ettei hän näkisi mitä tapahtui. Hyvä olikin että
niin tein, sillä nyt kun roistot saivat verta nähdäkseen, niin he
raivostuivat ja ryntäsivät päällemme. Näin miten St. Alais työnsi
äitinsä syrjään ja sitten ryntäsi keihäitä kohti. Vein Denisen hiukan
suojasempaan nurkkaan ja tapoin sitten -- vaikka hän puuttui kiinni
minuun ja pyysi etten sitä tekisi -- ensimäisen, joka tuli vastaani ja
toisen myöskin. Hurjistuin niin, etten enää pelkoakaan tuntenut. Kolmas
viskasi minut keihäällään maahan ja hetken aikaa näin vain taivaan
ja miehen vääristyneet kasvot, jotka kuvastuivat sitä vasten; sitten
ummistin silmäni ja odotin lyöntiä.

Mutta sitä ei kuulunut. Siihen sijaan kaatui jotakin raskasta ylitseni
ja ponnistelin vapautuakseni siitä; tuntui kun olisi päälläni taisteltu
-- tässä hirvittävässä murhasolassa, jossa miehet riistettiin naisten
syleilystä, puristettiin muuria vasten ja armotta tapettiin ja jossa
monta senlaista työtä tehtiin, jota en uskalla mainitakaan.




Kahdeskymmenesneljäs luku.

Päivä valkenee.


Jumalan kiitos, etten nähnyt sen enempää kuin jo olen kertonut. Monet
kymmenet jalat polkivat minua, murhaajain rientäessä milloin minnekin;
sain monta naarmua ja verta valui ylitseni. Kuulin kuolon korahduksia,
naisten sydäntä särkeviä huutoja, huutoja senlaisia, jotka saivat
veren hyytymään ja sydämen seisattumaan -- ja mieletöntä naurua. Mutta
seisaalleen nouseminen olisi ollut sama kuin pikainen kuolema, ja
vaikka en enää toivonutkaan pelastuvani, oli kumminkin äskeinen vimmani
asettunut ja minä makasin aivan rauhassa. Kaikki vastustus oli turhaa,
ja minä luulin jo loppuni lähestyvän, kun ylläni oleva kauhtana, joka
osaksi kätki minut, äkkiä vetäistiin pois, päivä paistoi suoraan
silmiini, ja ääni huusi iloisesti: -- Täällä on taas eräs! Ja hän on
vielä hengissä!

Vaikeasti kohosin seisaalleni, hämärästi toivoin voivani kunnialla
kuolla. Puhuja oli outo minulle, mutta hänen rinnallaan seisoi Buton ja
parooni de Géol ja heidän takanaan näin koko joukon vieraita naamoja,
jotka kaikki tuijottivat minuun. Mutta en vieläkään tajunnut että olin
pelastettu. -- Jos aiotte tappaa minut, niin tappakaa pian, mutisin,
oikaisten käteni.

-- Jumala varjelkoon! vastasi Buton äkkiä. -- On jo tehty kylliksi
ja enemmänkin. Nojautukaa minuun, herra kreivi. Nojautukaa minuun
ja seuratkaa mukana tätä tietä. Hyvä Jumala, tulinhan aivan viime
hetkellä. Jos olisivat teidät tappaneet --

-- Tämä on viides, sanoi parooni Géol.

Buton ei vastannut vaan puuttui käsivarteeni ja vei minut
puoleksi väkisin mukaansa, de Géol tarttui toiseen ja niin astuin
heidän keskessään ihmisjoukon läpi, joka melkein eläimellisellä
uteliaisuudella katsoi minuun, kasvot näyttivät päiväpaisteessa niin
oudon kalpeilta. Olin paljasti päin, ja auringon paiste häikäsi ja
hämmensi minua, mutta totellen Buton'in kädenpuristusta pysähdyin ja
astuin sisään muutamasta ovesta, joka aukeni muurissa. Siinä juuri
pudotin liinan, jonka joku oli antanut minulle sitoakseni sillä haavaa
olkapäässäni. Muuan mies, joka seisoi ovella, otti sen ylös ja ojensi
sen minulle ystävällisellä avuliaisuudella. Hän piteli veristä keihästä
kädessään enkä ensinkään epäillyt hänenkin kuuluvan murhaajiin.

Kaksi miestä kulki ohitsemme, ne kantoivat keskessään ruumista. Tuo
kuollut ruumis ja varattomasti riippuva pää herättivät tuokiossa
muistini ja ajatuskykyni. Tartuin Butonin takkiin ja ravistin häntä
raivoisasti. -- Missä neiti de St. Alais on? huusin. -- Mitä te konnat
olette hänen kanssaan tehneet? Jos vain olette --

-- Hiljaa, hiljaa, herra, koettakaahan rauhoittua, sanoi hän
moittivasti. -- Minä vannon että hän on turvassa tässä talossa.
Ensimäisinä hän kannettiin sisään enkä minä luule hiuskarvaakaan hänen
päästään liikutetun.

-- Kannettiinko hän tänne?

-- Kannettiin, herra kreivi.

-- Ja onko hän vahingoittumattomana?

-- On, on!

Sen kuultuani purskahdin itkuun, enkä luule että niitä kyyneleitä
voi miehuuttomiksi sanoa, sillä ne olivat kiitollisuuden ja ilon
vaikuttamia. Olinhan kokenut niin paljon, ja vaikk'ei haava
olkapäässäni ollutkaan suuri, niin oli siitä kumminkin vuotanut paljon
verta, niin että kai nuo kyyneleet suotanee minulle anteeksi. Enkä
minä yksin sinä päivänä itkenyt. Myöhemmin sain tietää että muuan
hurjimmista murhaajista, tultuaan tuntoihinsa ja nähdessään mitä oli
tehnyt, itki katkerasti.

Tänä ja seuraavina päivinä tapettiin kolmesataa henkeä, parhaastaan
Kapusiinilaisluostarissa -- jota Froment oli käyttänyt kirjapainoksi
ja tehnyt toimensa pesäpaikaksi -- Cabaret Vierge'ssa ja Fromentin
omassa talossa, joka kesti kunnes sitä ruvettiin kanuunoilla ampumaan.
Noista kolmesta sadasta kaatui ainoastaan puolet taistelussa, tähteitä
ajettiin solissa ja taloissa, etsittiin kaikenlaisista piilopaikoistaan
ja tapettiin armotta. Sekä Pariisissa että maakunnissa kiitettiin
sittemmin tätä ankaruutta, se kun kukisti puhkeamaisillaan olevan
kapinan, joka kenties olisi levinnyt yli koko Ranskanmaan. Mutta
nyt noita tapahtumia muistellessa näen niissä jotakin aivan toista,
nimittäin ensimäiset oireet siitä kummallisesta ihmishengen arvottomana
pitämisestä, josta vallankumouksen jälkimäiset jaksot olivat
merkilliset. Ne olivat ikäänkuin niiden kauhistuttavien tekojen alkuna,
jotka kolme vuotta myöhemmin lamauttivat yhteiskuntaa ja ihmetyttivät
maailmaa, jotka, vietellen vallattomiin hirmutöihin, osoittivat
filosoofeille että Ranska kahdeksannentoista vuosisadan lopulla voi
päivän valolla tehdä töitä, joita muinaiset hirmuvaltiaat tekivät vain
kidutushuoneittensa pimeydessä, töitä senlaisia, joiden vertaisia --
punastun kun olen pakotettu myöntämään sen -- ei missään muussa maassa
aikanamme ole löytynyt.

Mutta näitten rikoksien kanssa -- minä en nyt puhu guillotinin toimesta
-- minulla, Jumalan kiitos, ei tähän aikaan ollut mitään tekemistä.
Myöhempään elämääni niistä kyllä jälkiä jäi -- ja kenpä ranskalainen
lienee niistä osattomaksi jäänyt? -- toiste kenties kerron niistä.
Nyt sanon vain että niistä kahdeksastatoista miehestä, jotka olivat
kanssani solassa Kapusiinilaiskirkon luona, jäi eloon ainoastaan
kolme tapahtumasta jälkimaailmalle kertomaan. Heidän ja minunkin
oli ihmeellisestä pelastuksestamme kiittäminen Butonin ja muutamien
vierasten lähettiläiden välitystä sekä murhaajain myöhäistä katumusta.

Neljän pelastuneen joukossa oli isä Benoit ja Louis St. Alais,
ja se oli todella kummallinen kohtaus kun me kolme, verisinä ja
rikkirevityillä vaatteilla, yhdyimme rouva Catinot'n salongissa.
Kaikki muut paitsi yksi nurkkaikkuna olivat vielä peitetyt luukuilla;
liedellä, jossa sinä iltana, kun siellä rouva Catinot'n keralla söin
illallista, tuli iloisesti roihusi, oli nyt vain kylmää, valkoista
tuhkaa. Huone oli synkän ja aution näköinen, huonekalut loivat pitkiä,
pimeitä varjoja ja ulkoa kuului roistojoukon melu, joka meidän
mentyä taloon piiritti murhapaikan, eikä näyttänyt kyllästyvän sen
katselemiseen.

Se oli kummallinen kohtaus, sillä me kolme olimme lämpimästi
rakastaneet toisiamme, mutta riidat ja levottomuudet olivat meidät
eroittaneet. Kun nyt ikäänkuin kuolleista nousseina, kalpeina, kädet
vapisevina ja silmät kuumeesta palavina tapasimme, olivat kaikki
erimielisyydet unohdetut. -- Veljeni! -- Veljesi! pääsi yhtaikaa minun
ja Louis'n huulilta. Ja kätemme yhtyivät, ikäänkuin hän, joka oli
kuollut, osoittaen sukunsa suurta urhoollisuutta, olisi ne yhdistänyt.
Isä Benoit väänteli käsiään lohduttomassa tuskassa ja asteli edes
takaisin valittaen: -- Lapseni! Lapsi raukkani! Armahtakoon Jumala tätä
maata!

Viereisestä huoneesta kuului naisten valitusta ja itkua ja kepeitä
kiiruhtavia askeleita. Luulen että nuo äänet rauhoittivat meitä, että
voimme maltillisesti puhella, Louis vain väliin osoittihe katkeraa
surua. Sain tietää että rouva St. Alais makasi viereisessä huoneessa,
hän oli joko pudonnut tahi oli häntä kovasti potkaistu ahdingossa,
niin että hän vaarallisesti loukkaantui, sekä että Denise, rouva
Catinot ja lääkäri olivat hänen luonaan. Synkkä huone suljettuine
ikkunoineen oli aivan kuin murhehuone, puhuimme vain kuiskaamalla,
pitkät ajat olimme aivan äänettöminäkin, silloin meistä joku aina
nousi astelemaan kauheain muistojen kiusoittamana. Äkkiä kuului
korviimme kanuunanjyskettä; unhotimme hetkeksi omat huolemme, puhuimme
Fromentista ja toiveistaan päästä pakenemaan, kuuntelimme roistokansan
ulvontaa, kun se kulki talon ohitse, ja jatkoimme sitten taas
keskustelua, mutta aivan niinkuin ei asiat enää meitä liikuttaisi,
tuntui kuin olisi kuolema vapauttanut meidät velvollisuuksista.

Louis kutsuttiin kohta äitinsä luo, ja hetken perästä isä Benoitkin
kutsuttiin pois, niin että jäin yksin astelemaan edes takaisin
lattialle. Kauheaa melua seuraava hiljaisuus, yksinäisyys kohta sen
perästä kun olin ollut kuoleman vaarassa ja tappamassa, turvallisuus
vaaran perästä -- se kaikki pani sielun syvimmät tunteet väräjämään.
Ja kyyneleet nousivat silmiini ajatellessani St. Alais'n kuolemaa,
hänen lupaavaa tulevaisuuttaan, joka ennen aikojaan keskeytyi, ja
hänen urhoollista, ylevää, lahjakasta henkeään, joka nyt ikipäiviksi
oli ajallisuudesta eronnut. Liikutus sai minut niin valtoihinsa, että
olin hyvilläni kun oli pimeä, niin että sain laskea sen valloilleen.
Entisajat, poikavuosien muistot elpyivät sielussani. Muistin että
olimme leikkineet yhdessä ja unhotin että sitten itsekukin meni omia
teitään.

Kotvasen kuluttua, kun jo oli jotenkin hämärä, tuli Louis luokseni.

-- Tahdotko seurata minua? kysyi hän jyrkästi.

-- Rouva St. Alais'in luoko?

-- Niin, hän haluaa tavata sinua, vastasi hän pitäen ovea auki ja
puhuen niin oudon rauhallisesti, aivan kuin se, joka tietää odottaa
onnettomuutta.

Olin peräti voipunut ja seurasin Louista aivan koneellisesti, mutta
ajatukseni pysyivät kiinni menneisyydessä. Mutta tuskin pääsin
kynnyksestä yli viereiseen huoneesen, joka oli kirkkaasti valaistu,
kun jo heräsin tietoisuuteen todellisuudesta. Rouva St. Alais lepäsi
vuoteessa vastapäätä ovea, niin että heti sisään astuessani näin hänen
kasvonsa ja kohtasin hänen katseensa. Hän makasi tyynyjen varassa,
kasvot olivat hyvin kalpeat, mutta kasvopäillä oli punaisia laattoja
ja silmissä outo kiilto. Mutta ei se eikä onnettomuutta ennustava
tapakaan, millä hän hypisteli peitettä puhuessaan, herättänyt minua
tuntoihin. Kasvojen ilmeessä oli jotakin niin oudon iloista ja
välinpitämätöntä, joka ei ensinkään sopinut olosuhteisin, ja se se sai
minut melkein kivettyneenä seisahtumaan.

Hän huomasi empimiseni ja moitti sitä iloisella ja teeskennellyllä
äänellä, joka vaikutti kamalammin kuin rajuimmat surun purkaukset.

-- Tervetuloa, herra kreivi, sanoi hän. -- Minua iloittaa että
kumminkin hiukan ujostelette. Mutta emme me aio teitä ankaruudella
kohdella. Myöhäkin katumus on parempi kun ettei ensinkään katua, ja --
missä on viuhkani, Denise? Tuo viuhkani, lapsi!

Tukehdutetulla nyyhkytyksellä yritti Denise nousta paikaltaan vuoteen
ääressä, mielenliikutus pyrki valtaamaan häntä, mutta rouva Catinot
laski kätensä hänen olalleen, painoi hänet takaisin istumaan ja ojentui
ottamaan sivupöydällä olevaa viuhkaa.

-- Kiitos, ystäväni, sanoi rouva de St. Alais, leikitteli hetkisen
viuhkan kanssa ja hymyili meille toisille aivan niinkuin satoja kertoja
ennen olin nähnyt hänen hymyilevän omassa salongissaan. -- Ja nyt,
herra kreivi, sanoi hän ilkamoiden, niin että oikein kauhistutti, --
toivon olevanne niin kohtelias että myönnätte minun oikein ennustaneen?

Mutisin joitakuita epäselviä sanoja; rouvan hymyilevät kasvot, toisten
kumartunut vartalo ja poiskääntyneet silmät -- kaikki teki niin kamalan
vaikutuksen.

-- Minä en koskaan epäillyt että te ette lopullisesti kumminkin yhtyisi
meihin, sanoi hän melkein suopean ystävällisesti. -- Ja jos tahtoisin
olla ilkeä, niin minulla olisi teille paljonkin sanottavaa. Mutta nyt
kun jälleen olette luoksemme palannut, niin olkoot kaikki entiset
unhoitetut. Hänen majesteettinsä on niin hyvä, että -- mutta missä ovat
toiset? Emmehän voi jatkaa ilman heitä!

Hän silmäili ympärilleen, kasvoissa entinen käskevä ilme. -- Missä
herra de Gontaut on? Louis, eikö herra de Gontaut jo ole tullut? Hänhän
lupasi todistaa aviosopimusta.

Louis, joka lääkärin ja isä Benoit'n kera seisoi muutaman suljetun
ikkunan luona, vastasi tukehtuvalla äänellä, ettei hän vielä ollut
tullut.

Rouva näytti huomaavan jotakin outoa poikansa äänessä ja käytöksessä,
sillä hän katsoi levotonna yhdestä toiseen ja kysyi: -- Eihän vain
mitään liene tapahtunut?

-- Ei ole, ei ole, kaiketi hän kohta tulee, vastasi Louis.

Mutta hänen levottomuutensa ei asettunut. -- Entä Viktor? eikö hänkään
ole tullut? Louis, oletko aivan varma ettei mitään ole tapahtunut?

-- Äiti, äiti, te saatte kohta tavata häntä, sanoi Louis tukehdutetulla
nyyhkytyksellä ja kääntyi pois kauhistusta osoittavalla liikkeellä,
jonka rouva varmaan olisi huomannut elleivät vuoteen uutimet olisi
estäneet häntä näkemästä.

Hän tosin ei nähnyt poikaansa, mutta Louisin käytös olisi kumminkin
herättänyt epäluuloa jokaisessa järjillään olevassa ihmisessä. Mutta
samassa kun Louis lausui viimeiset sanansa kiintyi rouva St. Alais'n
katse taas minuun, ja se avuton tuska, joka hetkeksi synkisti hänen
kasvojaan, hälveni niinkuin pilvi haihtuu kirkkaalta kevättaivaalta.
Hän otti taas viuhkansa ja katsoi iloisesti minuun.

-- Kuulkaapa, herra kreivi, sanoi hän, -- minä näin niin kummallisia
unia viime yönä -- vai oliko se sairaana ollessani, Denise? Mutta eihän
se vaikuta mitään asiaan. Näin kaikenlaisia kauheuksia unissani -- että
linnamme ja talomme Cahorsissa oli poltettu, että meidän täytyi paeta
Montaubaniin tahi Nîmes'iin, ja että herra Gontaut oli murhattu ja että
kansa oli tarttunut aseisin. Ikäänkuin kuningas senlaista suvaitsisi,
jatkoi hän naurahtaen, ja huokasi samassa tuskallisesti. -- Ikäänkuin
mikään senlainen olisi mahdollistakaan. Kirkosta näin vielä hullumpaa
unta, sanoi hän kurpistaen kulmiaan ja tehden kärsimättömän liikkeen
viuhkalla, -- mutta sen olen aivan unohtanut. Kaiken kauheimmallaan
ollessa minä heräsin. Se oli kaikki niin hullunkurista ja niin
mieletöntä että nauraisitte itsenne kuoliaaksi, jos vain muistaisin
kertoa kaikki. Muistaakseni voi kahden punakantaisen kengänkoron takia
saada niskaansa kuolemantuomion, ja ihojauhot ja kaunistuslaastari
tekivät ihmisen rikolliseksi.

Hän vaikeni. Viuhka putosi kädestä ja hän silmäili levotonna
ympärilleen.

-- Luulenpa -- luulenpa etten ole oikein terve, sanoi hän muuttuneella
äänellä ja tuskan ilme vääristi kasvoja -- näki selvästi että hän
kärsi kovia tuskia. -- Louis, valitti hän, -- missä kirjurikin lienee?
Voisihan hän sillä aikaa julkilukea avioliittosopimuksen. Kai Viktor ja
herra de Gontaut kohta tulevat. Missä hän on? kysyi hän tuimasti.

On helppo sanoa, että meidän olisi tullut paremmin osaamme näytellä,
mutta tuo kohtaus oli niin kauhea ja surullinen, että mielenliikutus
sai meidät, jotka jo sinä päivänä olimme niin paljon kokeneet,
valtoihinsa. Denise peitti kasvonsa ja vapisi niin että tuolikin,
jolla hän istui, liikkui, Louis kääntyi väristen pois ja minä seisoin
äänetönnä ja liikkumattomana vuoteen päässä. Tällä kertaa lääkäri,
nuori, laiha tummanverevä mies vastasi puolestamme.

-- Paperit ovat viereisessä huoneessa, rouva, sanoi hän vakavasti.

-- Mutta ettehän te ole herra Pettifer? vastasi rouva St. Alais
ärtyisesti.

-- En, rouva, herra Pettifer oli niin sairas ettei hän voinut lähteä
kotoaan.

-- Mutta hänellä ei ole oikeutta olla sairas! huudahti rouva ankarasti.
-- Pettifer sairaana kun neiti de St. Alais'n avioliittosopimus on
allekirjoitettava! Mutta on kai teillä paperit täällä?

-- Ne ovat viereisessä huoneessa.

-- Tuokaa ne sitten tänne! Tuokaa ne! sanoi hän levottomasti silmäillen
meitä vuorotellen. Hän liikahti ja huokasi ikäänkuin kovissa tuskissa.
-- Mutta missä on Viktor? jatkoi hän kärsimättömästi. -- Minkätähden
hän ei tule?

-- Luulin kuulevani hänen tulevan, sanoi Louis äkkiä. Se oli ensi
kerran kuin hän vapaasta tahdostaan puhui, äänessään oli kummallinen
sointu. -- Minä menen katsomaan, sanoi hän mennen ovea kohti ja
sivumennen viitaten minua jäljestä tulemaan.

Mutisin anteeksipyynnön ja seurasin häntä.

Hämärässä huoneessa etsi lääkäri hartaasti jotakin.

-- Antakaa joku paperi, sanoi lääkäri hiukan kärsimättömästi. -- Joku
paperi, mikä tahansa vain.

-- Ei, huudahti Louis, ääni käheänä tuskasta, -- se riittää jo -- tämä
ilvehtiminen. Minä en enää siihen rupea.

-- Herra --

-- Minä sanon, etten enää rupea siihen, huudahti Louis kiivaasti ja
nyyhkytys pyrki valloilleen. -- Sanokaa hänelle totuus.

-- Hän ei meitä uskoisi.

-- Muu kaikki on parempaa kuin tämä ilveily!

-- Luuletteko todellakin niin? kysyi lääkäri hitaasti ja painavasti.

-- Luulen minä.

-- Mutta minä en ainakaan tahdo olla siihen osallisena, vastasi lääkäri
vakavasti. -- Tahdon olla vapaana kaikesta edesvastauksesta. Ettekä
tekään, herra, ryhdy mihinkään ennenkuin saatte kuulla mikä semmoisen
teon välttämätön seuraus on.

-- Eihän äitini kumminkaan koskaan parane, sanoi Louis ykspäisesti.

-- Niin, ei hän parane, eikä hänellä luullakseni ole monta tuntia
elämänaikaa jäljellä. Kun kuume, joka häntä nyt ylläpitää, alkaa
helpoittaa, niin kuolema kohta vapauttaa hänet. Ja nyt riippuu teistä
saako hän sulkea silmänsä tietämätönnä tapahtuneesta onnettomuudesta,
poikansa kuolemasta tahi --

-- Se on kauhistavaa, vaikeroi Louis.

-- Saatte valita, sanoi lääkäri jäykästi.

Louis silmäili ympärilleen. -- Tässä on muuan paperi! sanoi hän äkkiä.

Luullakseni emme viipyneet poissa kuin parin minuutin ajan, mutta
kun palasimme huusi rouva de St. Alais jo kärsimättömästi meitä ja
Viktoria. -- Missä hän on? Missä hän on? huusi hän kuumeentapaisella
kiivaudella. -- Miksi hän juuri tänään tulee niin myöhään? Eihän vain
teidän välillänne liene mitään -- mitään epäsopua? kysäsi hän katsoen
moittivasti minuun.

-- Ei ole, vastasin murtuneella äänellä. -- Sen vannon.

-- Mutta miksi hän sitten ei ole täällä? Ja herra de Gontaut?
Silmissään oli kuumeen tapainen kiilto ja nuo punaiset laatat poskilla
heloittivat, mutta kasvot olivat muuttuneet ja sormet hypistelivät nyt
alinomaa peitteellä. Äänikin oli muuttunut käheäksi ja luonnottomaksi,
ja hän silmäili vähä väliä levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi
hän jostakin ollut levoton.

-- En voi hyvin tänään, mutisi hän vihdoin, tuskallisesti koettaen
puhua tavallisella äänellään. -- Enkä muista olla niin iloinen kuin
tässä tilaisuudessa sietäisi. Neiti, menkää kreivin luo ja sanokaa
hänelle jotakin kaunista tässä odottaessamme! Mutta entä te, herra
kreivi! Nuorena ollessani oli tapana, että sulhanen tänlaisessa
tilaisuudessa ritarillisesti tervehti morsiantaan. Hyi, herra!
Pelkäänpä teitä hitaaksi rakastamaan!

Denise nousi ja tuli hitaasti luokseni, mutta ei sanaakaan kuulunut
hänen kalpeilta huuliltaan eikä hän katsonut minua silmiin. Eikä hän
liikahtanut kun minä rouvan kehoituksesta kumarruin kylmää poskeaan
suutelemaan. Mutta olin yhtäkaikki tyytyväinen, sillä kun kumarruin
hänen ylitsensä, tunsin miten hän pienillä käsillään puuttui takkiini,
ja riippui kiinni siinä aivan kuin avuton lapsi riippuu äitinsä
kaulassa. Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja sillä tavalla
seisoimme vuoteen päässä rouva de St. Alais'n meitä katsellessa.

-- Tyttö parka, sanoi hän iloisesti nauraen, -- hän ujostelee vielä.
Olkaa hyvä hänelle, herra kreivi; hän on pieni, hellätuntoinen olento,
ja -- mutta minä en voi hyvin. Minä en voi hyvin, kertoi hän kohoten
ylös. Suurella vaivalla nosti hän kätensä otsalleen. -- Minä --
mutta mitä se on? huudahti hän, kasvonsa kalpenivat ja katse muuttui
pelokkaaksi. -- Mitä se on? Tuokaa joku tänne -- tehkää hyvin. Lääkäri
-- ja Viktor!

Denise kiiruhti hänen luokseen. Seisoin hetkisen liikahtamatta, mutta
silloin lääkäri viittasi minulle. -- Menkää, kuiskasi hän, -- menkää ja
jättäkää hänet naisten haltuun. Loppu on lähellä.

Näin se tapahtui, että rouva de St. Alais kumminkin antoi minulle
tyttärensä ja että se sopimus, jonka hän monta vuotta sitä ennen teki
isäni kanssa, täytettiin.

       *       *       *       *       *

Rouva de St. Alais ei enää tullut tuntoihinsa ja kuoli seuraavana
aamuna. Näin hänen makaavan arkussaan kalpeana, vain muutoin
muuttumattomana, ja hiljaisessa, valoisassa huoneessa ajattelin
kunnioittaen niitä muutoksia, joita hän yhden ainoan lyhyen vuoden
kuluessa oli saanut kokea -- viisikymmentä vuotta kestäneen
rauhallisuuden ja myötäkäymisen perästä. Kumartuessani suutelemaan
vaksinkeltaista kättä, tuntui se minusta niin julmalta, että hänen
parhaassa ijässään täytyi kuolla, mutta nyt kun tiedän mitä tulevaisuus
toi mukanaan ja muistelen maanpakolaisuuden ja köyhyyden pitkiä vuosia,
jotka monen hänen ystävänsä osaksi tulivat, niin hän mielestäni on
onnellinen kun pääsi pois. Ollen luonteeltaan ylpeä ja voimakas --
joita kahta ominaisuutta harvoin säätyluokassamme löytyy yhdistettynä
-- oli hän omaisineen uskaltanut paljon ja menettänyt paljon. Mutta
olihan se kumminkin paljoa parempi kuin vankila ja guillotini, parempi
kuin että vanheta vieraassa maassa tahi palata kotimaahan, jossa aikoja
sitten oli unhoitettu.

Olen jo maininnut, että kapina Nîmes'issä kesti kolme päivää.
Viimeisenä niistä tuli Buton sanomaan meille että meidän täytyi lähteä
kaupungista, kun hän ja hänen puolueensa eivät enää voisi suojella
meitä. Silloin ehdoitti Louis, että matkustaisimme Montpellier'iin,
siellä yhtyäksemme Turinissa olevien siirtolaisten kanssa, ja ensi
aluksi ajattelin niin tehdäkin, sillä toivoin hartaasti saattaa naiset
turvalliseen paikkaan.

Minun on Buton'ia kiittäminen siitä, etten kuitenkaan niin tehnyt, sitä
kun sittemmin olisin saanut katkerasti katua. Hän kysyi mihin aioin
lähteä, ja kuultuaan tuumani, asettui hän selin oven eteen.

-- Jumala estäköön teitä, herra kreivi, sitä tekemästä! virkkoi hän. --
Ne, jotka menevät, menevät ijäksi, ja harvat koskaan palaavat!

Vastasin kiivaasti: -- Lorua! Vuoden kuluttua te jo polvillanne
rukoilette meitä palaamaan.

-- Minkätähden?

-- Kun ette voi järjestystä ylläpitää ilman meitä.

-- Se ei ole kovinkaan vaikeaa, vastasi hän kylmästi.

-- Ajatelkaapa vain minkälainen tila täälläkin on!

-- Se muuttuu.

-- Mutta kuka hallitsee?

-- Kunnollisin, vastasi hän ykspäisesti. -- Uskotteko vielä kaiken
sen perästä mitä on tapahtunut, että miehellä täytyy olla arvonimi
voidakseen lakeja laatia -- te itse tietysti aina lukuun ottamatta.
Luuletteko että miehellä pitää olla tukka jauhoitettuna voidakseen
taistella?

Minä uskon, että kun se, joka ei tunne merta, rupeaa luotsiksi, niin on
aika lähteä laivasta pois.

-- Oppimaton voi oppia. Ja mitä laivasta lähtemiseen tulee, niin ne
vallan hyvin voivat mennä, joilla ei ole mitään tekemistä siellä.
Kuunnelkaa te neuvoani, herra kreivi. Kolmessa päivässä on täällä
Nîmes'issä tapettu kolmesataa henkeä.

-- Ja kumminkin neuvotte minua jäämään?

-- Niin, sillä verta on tullut väliimme, sanoi hän jyrkästi. --
Täällä on tehty tekoja, joita ei aivan pian unhoiteta eikä anteeksi
anneta. Ja joka nyt maasta lähtee se lähtee ijäksi. Mutta, jatkoi
hän liikutettuna, -- totelkaa neuvoani ja jääkää kotiin. Matkustakaa
linnaanne ja eläkää rauhassa siellä, niin ei kukaan tee teille mitään
pahaa.

Hänen puheessaan oli paljon totta. Kaikessa tapauksessa minä
pidin hänen neuvonsa niin hyvänä, että päätin seurata sitä, ja
neuvoinpa vielä muitakin tekemään samalla tavalla. Mutta Louis pysyi
päätöksessään järkähtämättömänä. Kaikki nämä tapahtumat olivat häntä
niin kauhistuttaneet, ettei hän enää tahtonut jäädä maahan. Mutta hän
ei vastustellut kun pyysin häneltä Deniseä vaimokseni ja neljänkolmatta
tunnin kuluessa hänen äitinsä kuoleman jälkeen meidät yhdistettiin.
Isä Benoit vihki meidät tuossa synkässä talossa Kapusiinilaiskirkkoon
vievän solan varrella; yht'aikaa vihittiin myöskin Louis ja rouva
Catinot, joka aikoi seurata miestään maanpakoon. Lienee tarpeetonta
mainita, ettei näitä häitä iloisesti vietetty, ei juhlittu, ei kuulunut
kellojen soittoa eikä näkynyt morsiusneitoja, kaikki oli hiljaista ja
syvän surumielisyyden varjostamaa. Mutta pilvinen aamu selviää useinkin
päiväpaisteeksi, ja vaikka me avioliittomme ensimmäisenä kolmena
vuonna saimme kokea paljon vaaroja, jopa murheitakin -- joista kenties
vastedes vielä kerron -- niin ei minulla ole ollut syytä hetkeäkään
katua naimistani. Denisen hellyys ja myötätuntoisuus auttoi minua
olemaan rohkeana vaikeimpinakin aikoina, ja kun parempi aika koitti,
kun tukka harmeni ja uusi Ranska syntyi, oli vaimoni aina elämäni
sulostuttajana, hän yhdistyi yhä lähemmin kaikkiin pyrintöihini.

Ennenkuin lopetan, sanon vielä muutaman sanan siitä miehestä, jota
minun paitsi Jumalaa on kiittäminen onnestani. Hän pääsi hengissä
kapinasta, mutta minä en koskaan enää nähnyt Fromentia Nîmes'istä. Kun
hänen taloansa kolmantena päivänä ammuttiin kanuunoilla ja rynnäköllä
voitettiin, pääsi luullakseni vain yksi ainoa siitä hengissä, ja
se oli Froment, tuo voittamaton, Ranskan kuningasmielisten etevin
johtaja. Hänelle onnistui päästä rajan yli Turin'iin, siellä häntä ne
kunnianosoituksilla vastaanottivat, joiden apu kenties olisi kaikki
pelastanut, jos se olisi annettu aikanaan. Mutta, ken tappion kärsii,
se tavallisesti aina unhoitetaan; kaikki vähitellen jättivät hänet ja
aikaa myöten hän yhä katkerammin valittaa. Minä koetin kerran ottaa
selkoa hänestä auttaakseni häntä, mutta silloin hän juuri otti osaa
muutamaan sotaretkeen Afrikan rannikolle, ja sitäpaitsi olivat oloni
silloin senlaiset, että jos olisin saanutkin selkoa hänestä, niin en
olisi voinut hänelle mainittavampaa apua antaa. Luulen hänen kohta
sen jälkeen kuolleen, mutta luotettavia tietoja siitä en ole koskaan
saanut. Mutta kuolleena tahi elävänä, niin olen aina velvollinen
kunnioittamaan häntä ja olemaan hänelle kiitollinen elämäni suurimmasta
onnesta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64104 ***