*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63178 ***

EERIK MENVEDIN LAPSUUS

Historiallinen romaani


Kirj.

B. S. INGEMANN


Suomentanut

Maija Halonen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.




ENSIMÄINEN LUKU.


Niinsanotulle Gremermosesillalle, Middelfartin luona olevan
Hidsgavelpadon alapuolelle, oli eräänä toukokuun iltana 1285
kokoontunut joukko kalastajia ja merisianpyydystäjiä. He katselivat
jännitetyllä tarkkaavaisuudella suurta purjelaivaa, joka tullen
Snoghögistä päin, kovasti ponnistellen virtaa ja tuulta vasten, koetti
päästä tälle sillalle, josta maallenousu oli vaarattomampi kuin
kaupungin huonossa satamassa. Tottuneimmatkin lauttamiehet pudistivat
päätään ja arvelivat olevan viisainta laivan etsiä satamaa Fanön tai
juutilaisten rantavallien luota.

"Joutavia, Kaarlo!" -- sanoi syvä, karkea ääni -- "tässä heidän on
noustava maihin! -- hyvin käy! -- heillä näkyy olevan taitava perämies.
Mutta mitä te siinä seisoa toljotatte! Sytyttäkää tulisoihdut palamaan
sillan päässä, että osaavat suunnata tänne! Merisikavenhe vesille, että
voimme onkia heidät sieltä, jos purjehtivat kumoon!"

Mies, joka nämä käskyt jakeli, oli lauttamiesten ja
merisianpyydystäjien päällysmies, vanha Hermer Friser, tai Henner
Vaunumestari, kuten häntä myös kutsuttiin. Tähän asti hän oli istunut
rauhallisena suurella kivellä ja terävällä katseella tarkastellut
laivan liikkeitä. Nyt hän nousi kuin kuningas alamaistensa keskeltä,
ja hartaus, jolla häntä kuunneltiin, niinkuin myös käskyjen nopea
täyttäminen, osoittivat kylliksi, miten suuresti nämä reippaat,
pelottomat merimiehet kunnioittivat häntä. Hän oli kasvultaan
tavattoman pitkä ja voimakas, ja vaikka hän oli seitsemänkymmenen
vuoden vanha mies, näkyi hänellä olevan voimia elää vielä yksi
ihmisikä. Hän kehui olevansa tuon kuuluisan friislantilaisen, Sven
Väkevän, veljenpoika, joka Waldemar Seierin aikana oli hankkinut
itselleen suuren nimen maanmiestensä joukossa. Kolmekymmentäkolme
vuotta oli Henner Friser asunut Middelfartissa eli Melfartissa,
joksi kaupunkia tavallisesti nimitettiin. Siellä hän oli pannut
merisianpyydystyksen hyvään alkuun, ja taitavuudellaan hän oli kohonnut
ensimäiseksi näiden rohkeiden kalastajien piirissä, jotka myöskin
huolehtivat matkustajien kulettamisesta toiselle puolen. Hän oli
taitava ja kätevä veneiden rakentaja ja oli ollut nuorena vaunumestari,
jonka vuoksi hänelle oli annettu tämäkin liikanimeksi, vaikka hän ei
enää harjoittanutkaan ammattia. Uskottiin yleisesti, että hän oli Erik
Plougpennigin ja kuningas Aabelin aikoina ottanut tehokkaasti osaa
kansalaissotiin, ja se kohotti häntä paljon merimiesten silmissä,
vaikka hän puhuikin tästä erityisellä salaperäisyydellä. Hän näkyi
jättäneen rantafriisien marskimaat syystä, josta hän sekä ylpeili,
että silti myös piti parempana olla puhumatta; mutta että teko oli
ollut uskalias ja urhokas, sen uskoivat kaikki. Martinpäivän ja
kynttelinpäivän välisenä suurena pyyntiaikana oli merisianpyydystäjillä
varastonsa hänen tilavassa asunnossaan Middelfartin laivasillan luona.
Sinne kokoontui uusi kuningas Eerikin seura, ja sinne oli myöskin
Henner Friser järjestänyt jonkinlaisen majatalon matkustavaisille,
johon hänellä oli yksinomainen kuninkaalta saatu etuoikeus. Kun
merisianpyydystäjät pitivät siellä kokouksiaan, katselivat he usein
kunnioituksella vanhan soturin aseita, jotka riippuivat vierastuvan
seinällä: jonkinlaisia pitkiä heittokeihäitä, joita friisit nimittivät
gavelok'eiksi, leveätä tanskalaista sotakirvestä, ja teräksistä
kaaripyssyä ruostuneine nuolineen, sekä kepeää liinaista haarniskaa.
Arkipuvussaan ei vanha Henner eronnut toisista lauttamiehistä ja
merisianpyydystäjistä. Hänellä, niinkuin toisillakin, oli yllään lyhyt
takki sinisestä sarasta tehty tai keväisin mustasta purjekankaasta,
suuret kalastajasaappaat ulottuivat polvien yläpuolelle, ja harvaa,
harmaata tukkaa peitti kesät, talvet suuri hylkeennahkainen lakki.
Hänen pitkät ryppyiset kasvonsa ilmaisivat tylyä ankaruutta ja
voimaa, ja hänen terävässä katseessaan oli varmuutta ja etevämmyyden
tunnetta, joka vaikutti voimakkaasti jokaiseen hänen käskynalaiseensa;
heidän kunnioituksen ja uskollisuuden tunteeseensa häntä kohtaan oli
kuitenkin aina sekaantunut jonkinlainen taistelun pelko, joka oli
niin harvinaista näille ihmisille. Siihen oli ehkä hänen tavaton
väkevyytensä luonnollisimpana syynä; sillä hän oli itse vanhoilla
päivillään antanut siitä hämmästyttäviä näytteitä, ja saattoi hän
vieläkin ponnistuksetta pakoittaa vahvimman merisianpyydystäjän
polvistumaan, ainoastaan painamalla käsillään häntä hartioista.

Tämän miehen yksi sana oli riittävä saamaan kaikki toimettomat katsojat
liikkeelle. Pian paloi soihtu kirkkaana suurelta kiveltä sillan päästä,
ja kolmekymmentä reipasta kalastajaa ryhtyi työntämään vesille suurta
venettä, joutuakseen hätääntyneille avuksi nuorineen ja riukuineen.
Niin pian kuin Henner Friser näki, että hänen käskynsä täsmällisesti
pantiin täytäntöön, istuutui hän taas rauhallisen ja väliäpitämättömän
näköisenä kivelleen. "Siinä on kai taas ylihuomiseksi panos suuria
herroja Danehoveen" -- mutisi hän. "Jos Waldemar herttua on heidän
muassaan, olisi parempi maalle ja valtakunnalle antaa heidän mennä
pohjaan mastoineen ja köysineen."

"Miksikä niin? Naapuri Henner!" kysyi eräs porvari, joka seisoi hänen
vieressään, ja jonka nahkaesiliinasta, karvalakista ja likaisista
kasvoista tunsi sepäksi. -- "Nuori herttua on viisas ja antelias
herra, hän osti minulta viime vuonna tikarin ja antoi siitä minulle
kaksinkertaisesti sen, mitä pyysin. Joka kerran kun hän kuljetuttaa
itsensä ylitse, ansaitsette te useamman äyrin hopeaa kuin minä
ansaitsen äyrityistä koko kuukaudessa, ja hän puhuu niin kohteliaasti
kaikille, että sitä oikein ilokseen kuuntelee."

"Kultea, hopeaa ja makeita sanoja hän ei säästele; se on kyllä
totta", -- mutisi vanhus -- "jos hän niillä voisi soaista kaikkien
tanskalaisten miesten silmät, niin olisi hän ennen vuotta ja päivää
kuninkaana Tanskassa".

"Tuhat tulimmaista! Luuletteko hänellä olevan niin suuret aikeet?"
-- huudahti aseseppä kiihkeästi ja kynsäisi korvallistaan. "Mitä
te puhuittekaan? Kuka tietää mitä voi tapahtua. Olihan vanha
kuningas Waldemar Seier hänen isoisänsä isä; nuori herra on vasta
kaksikymmenvuotias, hän voi kyllä vielä tulla kuningasehdokkaaksi,
kunhan ehtii vanheta. Mutta siihen on vielä hyvästi aikaa!" lisäsi hän
hitaasti ja miettiväisenä. "Onhan meidän kuninkaamme vielä nuori mies:
minun laskujeni mukaan hän ei ole yli kolmeakymmentäkuutta, ja hänen
nuori poikansa, joka tietysti seuraa häntä -- niin annappas kun mietin
-- hän on vielä tuskin yhtätoista. Ei, ei, sitä ei voi ajatella."

"Luuletteko kuningas Aabelin pojan siitä välittävän?" -- vastasi
vanha Henner katkeralla äänellä. -- "Nuorelta kerskailijalta ei puutu
rohkeutta. Olihan hänellä vielä varsahampaat suussa kun hän nousi
takajaloilleen kuningasta vastaan eikä hän tahtonut pysytellä tämän
ohjauksen ja holhouksen alaisena. Kerrotaan varmuudella hänen vaativan
itselleen koko valtakuntaa, ja jos hän ei Danehovesta saa sitä mitä
haluaa, niin osaa hän kyllä toimittaa ruotsalaiset niskaamme. Me saamme
jo kiittää häntä näistä norjalaisrauhattomuuksista. Ei, siinä on
mies, jota on paras varoa, naapuri Troels! Me olemme tunteneet hänen
isoisänsä, ja veljenmurhaajan sukuun ei kukaan tanskalainen luota!"

Vanhus vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

"Niin totisesti, Henner naapuri!" -- jatkoi aseseppä taas puhettaan:
-- "Meillä on ollut jo kylliksi onnettomuuksia, ja saa ristiä silmänsä
ajatellessaan mitä tässä maassa on tapahtunut Waldemar Seierin kuoleman
jälkeen. Hm, hm, hänen kaikki kolme poikaansa tulivat kuninkaiksi,
aivan niinkuin hänelle oli sanottu ja ennustettu; mutta Jumala
varjelkoon meitä heidän kaltaisistaan kuninkaista! He saivat nopean
lopun. Kyllä on kauheata ajatella: minä en ole vielä kuuttakymmentä
täyttänyt, ja nykyinen kuninkaamme on minun muistaakseni jo viides, ja
niistä on kolme peräkkäin surkeasti murhattu."

"Murhattu?" -- toisti Henner Friser. -- "Ei, naapuri, ei muuta kuin
kaksi Waldemarin pojista, jos on totta se mitä puhutaan kuninkaamme
isästä ja Ryen kirotusta papista." -- "Jumala suokoon minulle ja
kaikille kunnon kristityille syntimme anteeksi. Pappien pitäisi olla
hurskaita Herran palvelijoita, mutta kun he myrkyttävät kuninkaita
ja ruhtinaita Jumalan omalla pyhällä ruumiilla, silloin ei pahinkaan
maallikon tikarilla tai miekalla tekemä murha ole paljoksi luettava.
Ei, naapuri, murhatuiksi tulivat vain ne kaksi!" jatkoi hän hetken
mietittyään ja nousi. -- "Ei kukaan voi sanoa, että kuningas Aabel
murhattiin; hän kaatui omaan tekoonsa, häpeäksi kyllä itsellensä,
mutta avonaisesti taistellen uskollisia ja urhoollisia alamaisia
vastaan, jotka eivät tahtoneet joutua sen roiston nylettäväksi,
joka oli murhannut oman veljensä ja eroittanut meidät laillisesta
kuninkaastamme."

Vanhus alkoi tulla kovaääniseksi ja puhui melkein pelottavan kiivaasti;
hän näkyi huomaavan sen naapurinsa kasvojen ilmeestä ja sanoi nyt
hillityllä äänellä: "Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista,
naapuri! Ajat ovat levottomat, ja pettureita on kaikkialla. Jos herttua
Waldemar ja ylhäiset herrat saisivat hallita, niin kyllä saataisiin
kuulla uusia juttuja, ja viimeinen taitaisi olla ensimäistäkin
pahempi." Henner vaikeni ja istuutui taas kivelleen syviin ajatuksiin
vaipuneena.

"Sen minä kuitenkin sanon, naapuri Henner", jatkoi aseseppä taas
puhettaan -- "ei ole mitään niin pahaa, ettei sillä olisi hyvääkin
puolta. Jos ei mahtavilla olisi rohkeutta pitää kuningas Eerik
Kristofferin poikaa kurissa, niin kävisi tässä hullusti sekä pienten
että suurten. Olisi väärin sanoa, ettei kuninkaamme ole kyllin ankara
silloin, kun on laadittava rangaistuslaki porvareille ja talonpojille;
mutta itse hän ei välittänyt ei laeista eikä oikeuksista, ennenkuin
hänet viime vuonna pakoitettiin tekemään sopimus valtakunnan
oikeuksista ja jaosta. Vähäsen se ainakin auttoi: ellei marski Andersen
olisi kieltäytynyt vannomasta hänelle uskollisuutta ja ajanut sitä
pelkoa hänen vereensä Viborgin käräjillä, niin ei nyt kukaan meistä
saisi pitää vaimoaan tai tyttäriään rauhassa häneltä."

"Se on totta, naapuri!" sanoi vanha Henner, ikäänkuin unesta havahtuen
eikä näkynyt kuulleen muuta kuin viimeisen. -- "Ruma oli tuo Stig
Andersenin vaimon juttu, ja sen minä sanon, että jos minä olisin
ollut marskin sijassa, niin tuskinpa niinkauan olisin pysynyt vain
uhkauksissa. Ja kuitenkin -- Herra varjelkoon kuningasta ja hänen
poikaansa! sanon minä vielä, maan ja valtakunnan tähden. Isä ei kelpaa;
hullu muuta sanokoon; mutta Jumala varjelkoon mädännyttä runkoa tuoreen
juurivesan tähden! Pienellä Eerikillä on Waldemar Seierin kotkansilmät,
ja jos taivaan isä hänet suojelee, niin vielä kannattaa rehellisen
miehen elää Tanskassa. On onneksi hänelle ja valtakunnalle, että urhea
drotsi Hessel on hänen asemestarinsa; ilman Pietari Hesseliä, ja vanhaa
Jon Litleä, ja David Thorstensonia olisivat asiamme huonolla tolalla."

"Jos nuori, kaunis drotsi on niin erityisesti kuningattaren suosiossa,
kuten sanotaan", -- huomautti seppä hymyillen, -- "niin eipä ole
ihmettä, että hän pysyttelee pienen prinssin lähellä. Sanotaan hänen
olevan viisaan ja kunnon miehen; hiukan inhimillisiä heikkouksia
sitä on kärsittävä hänessä niinkuin muissakin. Ja kun kuningas
Silmänräpyttäjä katselee vain muita naisia, niin eipä sovi ihmetellä
kuningatarta, jos hän mielellään ratsastaa metsästämään nuoren herra
drotsin kanssa."

"Uskotteko tekin noita kirottuja juoruja?" -- huudahti vanhus
kiivaasti ja suuttuneena. -- "Kuningatar Agneksen minä olen nähnyt
vain kerran, ja drotsi Pietari Hesselin kaksi kertaa; näin heidät
murhatun kuningas Eerikin seurassa. Mutta liekö totta, mitä
uskon, että jokaisen ihmisen tuntee silmistä, ja minä olen kohta
seitsemänkymmentä vuotta tutkinut täten sekä ylhäisiä, että alhaisia,
enkä luule monesti erehtyneeni: siinä suhteessa on kuningattaremme
niin puhdas kuin aurinko Jumalan edessä, ja drotsi Pietari Hessel on
mies kiireestä kantapäähän, joka ennemmin antaisi elämänsä ennenkuin
pettäisi maansa ja kuningashuoneensa ja unohtaisi mitä vannoi tulen
ääressä seurassamme. Mutta niin käy: kun pää ei kelpaa, on koko ruumis
vaivainen, eikä kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan räpyttele
pieniä pukinsilmiään."

"Luulenpa teidän lukevan enemmän yhdestä silmästä, naapuri Henner,
kuin moni pappi paksusta kirjasta, ja arvellaan teidän syystä kyllä
ymmärtävän vähän enemmänkin kuin isämeitänne. Teillä on myöskin
omat syynne" -- jatkoi seppä hymyillen, "jonka vuoksi aina sulette
kauniin pikku Åse tyttönne telkien taakse, joka kerran kun Eerik
Silmänräpyttäjä matkustaa Beltin ylitse. Minä näin tytön seisovan eilen
ruokasäiliön ikkunassa, kun kuningas nousi hevosensa selkään teidän
talonne edustalla."

"Vai niin, huomasitteko sen, hyvä Troels!" -- vastasi vanha soturi
hiukan ärtyisästi. -- "Hullutusta se on; mutta kerronpa teille asian
oikean laidan. Hän on nähnyt tytön kerran, ja on katsellut häntä hiukan
enemmän kuin minusta on tarpeellista. Hän on minun tyttärentyttäreni
ja minun silmäteräni, tietäkää se. Onhan itsestään selvää, että suljen
lintuhäkin kun kissa on tuvassa, vaikka, en minä siltä pelkää tarttua
vahvinta uroskissaa niskasta heittääkseni sen ulos ikkunasta, jos se
rupeaa niskoittelemaan. Tämän lisäksi on pikku Åseni sunnuntailapsi,
jonka ehkä olette huomannut; sen hänestä heti näkee. Hän on joskus
vähän kalpea, ja vaikka tyttö onkin vallaton ja iloinen, on hänellä
aina välillä jonkinlainen unitauti; mutta ehkä se menee ohi, kunhan hän
vanhenee. Niin oli hänen äidilläänkin, ja taitaa olla suvussa; enpä
ole itsekään siitä vapaa. En minä niistä unista paljoakaan välitä;
mutta hän ei milloinkaan ole sanonut siinä tilassa sellaista, joka ei
jollakin tavalla olisi toteutunut, vaikkei hän pidä eroa yön ei päivän
välillä, ei menneen eikä nykyisen ajan, tai niinkuin muuten erotellaan
järkevästi puhuessa."

"Herrajumala! Eikö teidän pikku Åsenne ole oikein täysijärkinen?" kysyi
seppä osanottavasti, koskettaen sormellaan otsaansa.

"Minusta hän ennemmin on ikäisekseen liiankin viisas" -- vastasi vanhus
-- "ja se ei ole hyväksi tässä maailmassa. Mutta kunhan hän kerran
joutuu naimisiin ja saa muuta ajattelemista, niin kyllä hän siitä
pääsee. Muuten hän on hyvä ja raitisluontoinen. Mutta minun piti kertoa
teille noista unennäkemisistä: Eilistä vasten yöllä hän kulki unissaan
ja tuli minun luokseni. Hän oli pelästynyt ja sanoi kuninkaan tulevan
metsästämästä kuolleen pää hatun alla ja tahtovan hänen luokseen. Minä
sain hänet herätetyksi, eikä hän tiennyt itse mitään unesta; hän nauroi
sille ja juoksi huoletonna takaisin sänkyynsä. Etten pelottaisi tyttöä,
vältin kertoa hänelle mitä hän oli sanonut. Mutta minä en myöskään
olisi suonut kuninkaan näkevän Åsea eilen, jos hänelle olisi pistänyt
päähän astua kynnykseni yli vaatteita muuttamaan; katsokaa, senvuoksi
telkesin tytön sinne kuin erehdyksestä."

"Se ei teitä paljoakaan auttanut, varovainen naapuri!" -- sanoi
seppä hymyillen. "Viisas kana hautoo vaikka nokkosten keskellä.
Kuningas näki hänet kuitenkin: ratsastaessaan sieltä, kurkisti soma
tyttärentyttärenne uteliaana ruokasäiliönne ikkunaluukun ristikkojen
takaa, ja samassa hypähti kuninkaan hevonen sivulle. Minä näin hänen
silmiensä siristelystä, että hän oli nähnyt tytön, ja hän katsoi kaksi
kertaa taakseen ikkunaan, vaikka tytön pienet, somat kasvot olivat jo
vetäytyneet pois sieltä."

"Typerää, kirotun typerää!" mutisi vanhus. -- "Se ei tule toista kertaa
tapahtumaan, siitä hän saa olla varma. Elkää, naapuri hyvä, puhuko
siitä kellenkään, se vain antaisi aihetta juoruihin. Lapsesta itsestään
olen levollinen. Antaa nyt sen linnun lentää!"

"Mutta mitä tekemistä on kuninkaan kamaripalvelijalla vielä
kaupungissa?" -- kysyi seppä.

"Kamaripalvelija Raanellako?" -- huudahti Henner hämmästyneenä, --
"eikö hän seurannut eilen kuningasta?"

"Kyllä tietenkin, mutta aamulla minä näin hänen ja kaksi pitkää
kuninkaallista aseenkantajaa kulkevan talonne ohitse. He seisoivat
hiljaa päätyikkunan takana, kuiskutellen keskenään, ja tänne
tullessamme näin heidän hevosensa takaporttinne luona."

"Vai niin!" -- murahti vanhus, hän nousi äkisti ja hänen silmänsä
salamoivat. "Sen olisitte kyllä jo ennemmin voinut sanoa minulle."

"Luulin heillä olleen asiaa teille, rakas Henner! ettehän ole suvainnut
nenäkkäitä kysymyksiä."

Vanha Henner heitti vielä kerran terävän katseen myrskyävälle Beltille.
-- "Laiva on turvassa!" -- sanoi hän hiljaisella äänellä, josta kajahti
voimakkaasti hillitty suuttumus: -- "He hinaavat sitä perässään. Tule,
naapuri! Ei ole aikaa kauemmin seisoa tässä, kun on semmoisia vieraita
kotona."

Pitkin, voimakkain askelin kiiruhti reipas vanhus eteenpäin tietä
pitkin siihen osaan Middelfartia, joka oli laivasillan lähellä, ja
jossa hänen asuntonsa sijaitsi. Sinne oli puolen neljänneksen matka
Gremermosesillalta. Tuskin jaksoi voimakas, kymmentä vuotta nuorempi
aseseppä seurata häntä. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan ennenkuin
saapuivat jalkapolulle, joka oikaisi pellon poikki Henner Friserin
asunnolle. Siinä hän pysähtyi ja katseli tarkkaavaisesti pieneen
asuntonsa päätyikkunaan, jonka hämärässä tuskin eroitti. Myrsky ajeli
yhä pilviä kuun eteen, joka nyt valaisi hänen talonsa päädyn. -- "Hm!
-- ei valoa!" mutisi hän. -- "Ei ole asiat oikein." Hän kiirehti
askeliaan, mutta pysähtyi taas äkkiä. "Ettekö kuule kavionkapsetta
Hegnesmetsän kivitieltä? Naapuri! -- aivan varmasti. Ketä he ovat?
Sillä väellä on kiire. Saaneeko kuninkaan vouti Hegnesgaveliin näin
myöhällä vieraita Middelfartista? -- Menkää te meille naapuri!
Katsokaa onko Åse kotona pitänyt huolta kiltaveljistä! Ellei hän ole
kotona, enkä minä palaa, niin sanokaa mitä tietä läksin! Olen vain
hiukan utelias." Tämän sanottuaan hän juoksi vastakkaiseen suuntaan
takaisin tielle, ja sieltä kahden ojan ja aidan ylitse sivutielle,
joka johti Middelfartista Hegnesmetsään, ja josta ratsastajien,
joiden oli kuullut ajavan kaupungin lähellä, välttämättä täytyi
kiertää, jos he aikoivat linnaan. Tietämättään hän oli ottanut
esille suuren merisian-tappopuukkonsa, jota hän aina kantoi pitkien
kalastussaappaittensa varressa. Se kädessään hän seisoi silmänräpäyksen
hiljaa ojassa kapean tien vieressä, jonka hän voi puoleksi sulkea
pitkillä käsivarsillaan. Hän kuuli hevosten lähenemistään lähenevän
ja voi nyt askeleista eroittaa kolmen hevosen kavioiden kapseen.
Taas peitti paksu pilvi kuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Henner oli
kiireissään pudottanut hylkeennahkalakkinsa, ja myrsky pyöritteli hänen
harmaita ohuita hiuksiaan. Hän kuuli ratsumiesten pysähtyvän vähän
etemmäksi. Tuuli kuletti heidän puheensa hänen kuuluvilleen.

"Antaa hevosten hengähtää, että meidän tulomme linnaan olisi
remakampi!" -- sanoi kimakka miehenääni. -- "Nyt olemme turvassa, ja
tässä on hyvä tie. Ravakasti nelistäen joudumme linnaan ennenkuin tuo
vanha saatana joutuu kotiin sillalta."

"Kuolema ja helvetti!" -- mutisi vanhus. -- "Se oli pitkän
kamaripalvelija Raanen kukonpoika-ääni."

"Tiedättehän tunnuslauseen ja merkin?" -- jatkoi ohut ääni: --
"kuninkaan nimessä ja kolme lyöntiä merkiksi portille! Jos joku aikoo
meidät pysäyttää, hänet lyökää maahan! Minä vastaan seurauksista."

Tarkkaava vanhus luuli kuulevansa tukahdetun naisäänen valitusta,
joka sekaantui myrskyn ulvontaan, ja hänen terävä katseensa
huomasi kuunvalossa valkoisen naispukimen liehuvan keskimäisen
ratsastajan satulan ylitse. Nyt ne alkoivat nelistää eteenpäin.
Yhdellä harppauksella oli vanhus keskellä tietä. "Seis!" -- huusi
hän hirvittävällä äänellä, hyökäten ratsastajia kohti. Pitkä
metsästyspuukko välkkyi hänen oikeassa kädessään, vasemmalla hän
tarttui keskimäisen hevosen päitsiin. Hevonen kohosi takajaloilleen ja
korskui. Miekanisku sattui vanhan soturin vasempaan käsivarteen; mutta
suonenvedontapaisella voimalla piti hän kiinni päitsistä ja hapuili
veitsellään puolipimeässä, tohtimatta iskeä, peläten haavoittavansa
naisolentoa, joka näytti hänestä makaavan tainnuksissa ratsastajan
vasemmalla käsivarrella.

"Eteenpäin! Saatana vieköön! Lyökää!" -- kaikui taas kimakka miehen
ääni ratsastajan takaa. Vanhus sai vielä yhden sysäyksen olkapäähänsä,
ja samassa silmänräpäyksessä potkasi hevonen etujalallaan häntä
voimakkaasti rintaan. Suitset irtaantuivat hänen kädestään, hän
suistui maahan, ja hevonen hyppäsi hänen ylitsensä. Epätoivoisella
voimalla nousi hän puoleksi ylös ja heitti metsästyspuukkonsa
huimaavalla vauhdilla lähimmän ratsastajan jälkeen. Samassa musteni
maailma hänen silmissään. Hän kuuli vihlovan miesäänen huudon, ja
hän oli eroittavinaan kaukaa epäselvästi Åsen äänen huutavan: "Auta,
isoisä! Auta!" ja ääni hälveni myrskyn kohinaan ja hevosten kavioiden
kapseeseen. Vanhus kaatui uupuneena veriinsä ja meni tainnoksiin.
Kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä korisi kuolevan ääni, ja
hurjistunut hevonen juoksi tyhjin satuloin tietä myöten.




TOINEN LUKU.


Ainakin puolen tuntia oli vanha Henner maannut tainnoksissa tiellä.
Tointuessaan hän kuuli ympäriltään äänten sorinaa. Hän avasi silmänsä
ja näki olevansa rakkaitten ystäviensä, nuorten merisianpyydystäjien
ympäröimänä. He seisoivat lyhtyineen ja keppineen hänen vieressään,
yhdessä asesepän ja muutaman kaupungin porvarin kanssa, ja
auttoivat häntä nousemaan, osanottavasti hälyten ja huudahdellen.
Teräsharmaan, korkean oriin selässä, keskellä tietä, istui nuori
ritari, tulipunainen, näädännahalla reunustettu viitta hartioilla,
ja valkeatöyhtöinen hattu päässä. Ritarin vieressä seisoi pieni
tummaverinen aseenkantaja, pidellen toisella kädellään suitsista
norlantilaistaan ja toisella kannattaen loimuavaa tulisoihtua. Myrsky
oli lakannut riehumasta; soihtu paloi kirkkaammin tyynessä ilmassa,
valaisten rauhattoman ja meluavan joukon.

"Kuulkaahan miehet! Mitä siellä on tekeillä?" -- kysyi ritari. "Onko
näillä seuduilla rosvoja? Tai onko Niilo Rauhaton teitä hätyytellyt?"

"Totta totisesti, rosvoja täällä on käynyt, jalo ritari!" -- vastasi
vanha Henner, kohoten vaivoin nuorten kalastajien avulla, jotka jo
hätäisesti olivat sitoneet hänen käsivartensa ja olkapäänsä, ja nyt
kunnioituksesta vanhusta ja ylhäistä vierasta kohtaan, koettivat
pidättää osanottavia huudahduksiaan. "Sen kirotut roistot!" jatkoi
Henner -- "he ovat väkivallalla ryöstäneet lapsenlapseni, pikku
Åseni, minun ainoan turvani ja vanhuuteni ilon. Jos en olisi pelännyt
tappavani viatonta lasta, loikoilisivat nyt nuo kaikki kolme roistoa
nenä taivasta kohti tuossa, missä äsken makasin. Jos tahdotte tietää
mihin ryövärijoukkoon he kuuluvat, herra ritari, niin ratsastakaa vain
parikymmentä askelta eteenpäin tietä pitkin, sieltä kyllä löydätte
yhden heistä selkärangassaan minun merisikaveitseni. Maan ja kruunun
kunnian vuoksi toivoisin hänen olevan Niilo Rauhattoman eikä suinkaan
jonkun muun hienomman roiston." Suuttumukseltaan hän tuskin sai
hengitetyksi.

"Ryöstetty?" -- kysyi ritari -- "ja väkivallalla? -- siis kuitenkin
ryöväreitä --"

"Parittajia, sielunmurhaajia, kirottuja saatanoita. -- Mutta, jos
olette rehellinen tanskalainen ritari, niin autatte minua pelastamaan
viattoman lapsiparkani. Hänet on viety tuonne niemelle, helvetin
huuhkajanpesään, häväistäväksi."

"Hegnesgaveliinko?" kysyi ritari kalveten. Samassa valaisi soihdun valo
hänen kauniit nuoret kasvonsa.

"Mitä näen, drotsi Pietari Hessel!" -- huudahti vanhus äkkiä iloisesti
ja juoksi häntä kohti. -- "Tekö täällä! Kiitettyjä olkoot nyt pyhä
Kristian ja Eerik pyhimys! Jos he ovat lähettäneet teidät minulle
avuksi hädässäni ja onnettomuudessani, niin kyllä pian ryöstämme
lampaan suden kynsistä, vaikka olisi itse kuningas Silmänräpyttäjä
heidän joukossaan!"

"Ajattele mitä sanot, vanha mies!" -- alkoi ritari ankarasti ja
totisena puhua: -- "elä sekoita minun herraani ja kuningastani moisiin
asioihin! Jos tässä on tehty roistotyö, niin otan minä kuninkaan
nimessä selvän asiasta ja pidän oikeuksiesi puolta. Voitko haavaltasi
nousta aseenkantajani hevosen selkään ja heti seurata minua linnaan.
Minä näytän sinulle ja näille kunnon kansalaisille, ettei kuningas
suojele roistoja ja ryöväreitä. Missä on mies, jonka tapoit? Hän on
saanut palkan teostansa, olkoon sitten kuka tahansa!"

"Täällä, täällä!" -- huusivat nuoret kalastajat, jotka jo olivat
löytäneet ruumiin, vetäen sitä mukanaan. "Tässä on mies; hän on kylmä
ja jäykkä kuin tapettu merisika. Mies on kuninkaallinen aseenkantaja."

Ritari katseli ruumista kauan ja näkyi vaivoin salaavan harmillista
yllätystä. Mies oli pitkä ja leveäharteinen, tukka ja parta sileäksi
harjattu. Hänellä oli yllään punainen aseenkantajatakki. Vaakunahattu,
joka oli pudonnut hänen päästään, ja jota yksi kalastajista näytteli,
oli ilman höyhentöyhtöä, mutta kahdella kuninkaallisen vaakunan
leijonalla kirjailtu.

"Tuo ryöväri ja roisto on varastanut kuninkaallisen aseenkantajan
takin ja vaakunahatun"-- sanoi ritari synkästi. -- "Riisukaa, miehet,
takki hänen yltään! Elkää salliko hänen kauemmin häväistä kuninkaamme
värejä. Kulettakaa hänet roistojen kuoppaan! Piilköön siellä häpeätään
tuomiopäivään asti! -- ja nyt pois Hegnesgaveliin!"

Vanha Henner ei tuntenut enää tuskaa haavoissaan. Hän oli jo lähtenyt
ratsastamaan edeltäpäin pienellä norlantilaisella, joka tuskin jaksoi
kantaa häntä, mutta kulki kuitenkin jotensakin nopeasti raskasta
ratsastajaa kannattaen, jonka jalat melkein koskettivat maata.

"Kas niin, pikku hevoseni!" -- sanoi ritarin aseenkantaja, joka loikaten
muutaman hyppäyksen ritarin sivulla, saavutti Hennerin. "Jos voit
juosten kantaa tuommoisen miehen, niin ansaitset kaksinkertaisen
appeen."

Ritarin käskystä veti osa kalastajista kuolleen ryövärin tien vieressä
olevalle mäelle, jossa hirsipuu seisoi, toiset seurasivat vähän etempää
ritaria ja haavoittunutta päällysmiestään.

"Mitenkähän pitkältä on vielä linnaan?" kysyi ritari. -- "Jaksatko
ratsastaa sinne asti, reipas vanhus?"

"Lapseni tähden ratsastan vielä vaikka maailman loppuun!" vastasi
Henner. -- "Jos ei tuo heittiö, joka kahdesti minua löi, olisi ollut
niin voimaton ja jäntevyyttä vailla, niin sanoisinpa hänen vielä
johonkin kelpaavan. Pari neulanraamua häneltä sain, ei hän ainakaan
voi kehua kaataneensa Henner Friseriä. Hänen reima juutilainen
oriinsa potkasi minua sydänalaan. Nyt olen toipunut ja voin juosta jo
paremmin kuin tämä elukka. Kiitos lainasta, poikani!" -- sanoi hän
aseenkantajalle ja hyppäsi norlantilaisen selästä. -- "Meillä ei ole
neljänneksen matkaakaan linnaan, ja täytyyhän minun kuitenkin melkein
kävellä, kun istun varsasi selässä."

"Elkää moittiko norlantilaiseni pienuutta!" -- sanoi nuori aseenkantaja
loukkaantuneena: -- "Se juoksee kilpaa vaikka villivuohen kanssa kun
sattuu. Mutta ei se ole mikään elefanttikaan, joka jaksaa tornin
kantaa."

"No, no, elä suutu, poikani! Jos olet niin kova ratsastamaan, niin
näytäppäs joudutko ennen meitä ryöväripesälle porttia avaamaan!
Kuninkaan nimessä! oli roistojen tunnussana, ja kolme lyöntiä portille
oli merkki. Tie kulkee suoraan metsän läpi."

Vastaamatta sanaakaan ojensi reipas aseenkantaja soihdun Hennerille
ja ratsasti takaisin kalastajien luo, jotka seurasivat heitä. Hetken
perästä hän palasi puettuna kuolleen aseenkantajan punaiseen nuttuun ja
sotalakkiin.

"Herra drotsi, sallikaa minun näin ratsastaa edeltänne ja valmistaa
teille tietä!" sanoi nuorukainen ja kuiskasi jotakin herransa korvaan.

"Vaikka niin!" sanoi ritari -- "eipä taitaisi olla pahemmaksi, mutta
varovasti Skirmen! Me pidämme soihdun. Sinä et voi erehtyä tiestä,
tuoltahan jo linnan torni näkyy."

Kuu pilkisti taas pilvien lomasta, valaisten suuren tummanpunaisen
tornin, jonka katon reunaharja oli pykäläinen, ja joka kohosi mahtavana
Middelfartin salmen rannalla olevasta metsästä.

Aseenkantaja oli jo hevosensa selässä, hän kannusti kiivaasti
norlantilaistaan ja oli kadonnut silmänräpäyksessä näkyvistä.

"Reipas poika!" sanoi vanhus. -- "Hänellä on kotkan silmät ja kauriin
jalat. Hänestä tulee vielä kerran oiva ritari. Jos oikein näen, on hän
Alsingareita tai Aröbolaisia."

"Uskollinen Klaus Skirmen on Femernistä", -- vastasi ritari. -- "Hänen
isänsä oli maan ja kuninkaan uskollisimpia miehiä; senvuoksi kuningas
Aabel ajoikin hänet maanpakoon, ja hän kuoli ulkomailla. Isoisä seurasi
kuningas Eerik Waldemarinpoikaa kuolemaan ja puolusti häntä varmaankin
viimeiseen asti. Hänen ruumiinsa löydettiin kuolleen kuninkaan
vierestä."

"Onko nuorukainen jo kauan kantanut kilpeänne, jalo ritari?"

"Vasta toista vuotta, mutta tuskinpa hopeakannustimet ehtivät tummua
hänen kantapäissään. Hän ei vielä ole paljoakaan yli viidentoista ja
oli viime vuonna vangitsemassa Niilo Rauhatonta Hindsholmenilta."

"Oi, viisitoista vuotta", mutisi vanhus koettaen vastustaa huokausta --
"saman täytti Åse parkani eilen. Ratsastakaa joutuummin, herra ritari,
kyllä minä pysyn jälessä." Ja nyt hän juoksi eteenpäin pitkin askelin.

Drotsi Pietari kannusti hevostaan, pysähtyen taas heti. Metsässä oli
pimeää, mutta soihtu valaisi vanhuksen kasvot, ja säälien näki ritari
harmaahapsisen urhon kalpeuden. Ponnistukset olivat irroittaneet
siteet, ja veri virtasi vuolaasti vasemmasta käsivarresta ja
olkapäästä. Nuori ritari hyppäsi hevosensa selästä. "Antakaa minun
uudistaa siteenne", sanoi hän taitavan haavalääkitsijän katsein.
"Haavasi eivät ole niin mitättömät kuin luulet. Nouse hevoseni selkään!
Sääreni ovat nuoret, eikä minulla ole avonaisia haavoja."

"En toki, hyvä herra, pyhän Kristofferin ja kaikkien pyhimysten
nimessä. Elkööt tämmöiset joutavat asiat viivyttäkö meitä!" -- sanoi
karaistu vanhus levottomana, ritarin nopeasti sitoessa heltiytynyttä
sidettä. -- "Tuhannesti kiitoksia! Kiitoksia, sanon minä. Joutukaa vain
edelleen, niin voitte täyttää mitä lupasitte. Kuninkaan nimessä ei
kukaan ole mahtavampi häntä itseään ja hänen kätyreitään kuin drotsi
Pietari. Elkää välittäkö minusta! Kiiruhtakaa vain, jalo herra!"

Drotsi Pietari ei viivytellyt silmänräpäystä enempää. Hän hyppäsi
takaisin satulaansa, painoi kannustimensa hevosen kylkiin ja ratsasti
nelistäen linnaa kohti, vanhan Hennerin seuratessa häntä pitkin ja
nopein askelin.

Hyvin linnoitetussa Hegnesgavelin linnassa oli hiljaista ja pimeää.
Niemen ympärillä, jolla linna sijaitsi, kohisi vielä myrskyävä salmi.
Joukko kalalokkeja lenteli korkean linnantornin ympärillä, jota
maanpuolelta kuu voimakkaasti valaisi, jotavastoin siitä lankesi
pitkä musta varjo salmenpuoleiselle vallille. Nostosilta oli laskettu
alas, mutta suuri, muurattu portti oli lukittu. Molemmin puolin
kuudenkymmenen jalan korkuista multavallia oli leveät linnahaudat,
täynnä mutaista vettä. Linnan päärakennuksessa olevasta juhlasalista
loistivat valot linnanpihalle, ja suurten portaitten edustalla
asteli kaksi sotilasta totisina edestakaisin. Takapihalla linnan
vastakkaisella sivulla odotteli kuusi ratsastajaa ja kaksi tyhjää
satuloitua hevosta pienen lukitun tornioven edustalla. Täällä oli
linnan salainen uloskäytävä, sekä puiden ja pensaiden peittämä
nostosilta, joka nyt oli vedetty ylös. Pienestä huoneesta, joka oli
tämän takapihan puolella, ja josta yksi ikkuna johti etupihalle, loisti
yksinäinen valo. Siinä huoneessa, josta tuo valo näkyi, oli lattialla
polvillaan naisolento, joka helminauha käsissään näytti olevan
rukoukseen vaipunut. Pitkät tummat palmikot, puoleksi hajaantuneina,
valuivat päivettyneelle niskalle ja kaulalle. Hänellä oli yllään
tummansininen kudottu pumpulipusero, samanvärinen, tiheään poimutettu
liinahame, ja sen päällä lyhyt, vaaleansininen kyökkiesiliina. Valkea,
kotonakudottu, puolivillainen päällystakki oli hänen vieressään ja
näkyi solahtaneen sinne hänen hartioiltaan. Hän oli selin oveenpäin,
eikä huomannut sen hiljaa avautuvan. Pitkä, leveäharteinen mies,
tarkasti kääriytyneenä harmaaseen matkavaippaan, ja hattu päässä,
astui hiljaa sisään katsellen arasti ja pelokkaasti joka puolelle;
sitten hän kääntyi ovelle päin, joka oli jäänyt raolleen, ja josta
hänen viitattuaan eräät kasvot vetäytyivät pois; olisi luullut niitä
vanhan viekkaan akan naamaksi, ellei punertavan huuliparran haivenet
ja kiiltävä teräslakki olisi osoittaneet kurkistajan olleen nuoren
soturin. Ovi suljettiin hiljaa. Pitkään vaippaansa kietoutunut olento
seisoi keskellä tornihuonetta ja katseli polvistuvaa tyttöä tämän
painaessa päätään helminauhaa vasten, jota hän piteli yhteenliitetyissä
sormissaan polvillaan. Tyttö oli niin syvälle vaipunut hartaaseen
rukoukseen, etteivät hänen aistimensa voineet vastaanottaa mitään
vaikutusta ulkoapäin.

Tämän nähdessään naamioitettu herra alkoi tulla levottomaksi. Hän teki
pari kertaa liikkeen ikäänkuin tahtoen puhua tai tehdä läsnäolonsa
huomatuksi; mutta tyttö pysyi liikkumatonna samassa asennossa.
Hän vei nyt äkkinäisellä liikkeellä käden otsalleen, ikäänkuin
väkivallalla tahtoisi karkoittaa pois vastenmielisen ja tuskallisen
ajatuksen. Silloin putosi hattu hänen päästään, ja näkyviin tulivat
suuripiirteiset voimakkaat kasvot, joista ilmenevä kovuus ja uhka
oli omituisena vastakohtana suun ympärillä väikkyvään pehmeään ja
himokkaaseen piirteeseen ja epämääräiseen levottomaan katseeseen, joka
ei hetkeksikään tiennyt missä viipyä. Ulkonevan, rajujen intohimojen
uurtaman otsan peitti osaksi ohut, liinankeltainen tukka, joka ulottui
molemmin puolin hartioille asti. Hänellä oli ritaritavan mukaan lyhyt
parta suun yläpuolella ja pitkällä ulkonevalla leualla, ja hän näytti
olevan mies parhaassa ijässään, lähempänä neljääkymmentä. Omituinen
luonnottomuus hänen kasvojensa ilmeessä, kovuuden ja pehmeyden, hurjan
voiman ja heikkouden, uhkan ja tylsyyden, kiivaitten intohimojen ja
viekkaan harkinnan vastakkaiset ilmeet eivät suoneet hänelle sitä
vaikuttavaa mahtavuutta ja ylhäisyyttä, jonka luonto oikeastaan oli
pannut hänen olentoonsa. Mutta eniten rumensivat häntä pienet, harmaat,
silmät ja silmäluomien alituinen siristely ja räpyttely, joka herätti
epäluuloa ja pelkoa.

Hän seisoi vielä epäröiden jäisikö tai menisikö, mutta kun nuori
polvistuva tyttö äkkiä nousi, kääntyen häntä kohti, astui hän
pelästyneenä pari askelta taapäin. Hän ei nähnyt edessään pienen
porvaritytön hiukan kalpeita, mutta iloisia ja vilkkaita kasvoja,
jonka veitikkamaiset, mustat, silmät niin uteliaina olivat katselleet
Henner Friserin ruokasäiliön ikkunaluukusta; hänen edessään ei myöskään
ollut pelästynyt, itkevä tyttölapsi, joka rukoili sääliä ja armoa. Tuo
kaikkien matkustajien niin kauniiksi kehuma Åse Hennerin-tytär, joksi
häntä isoisän mukaan kutsuttiin, näytti ihmeellisesti muuttuneen, ja
kuitenkin oli hän jollakin tavoin vielä kauniimpi kuin milloinkaan
ennen. Pienen, iloisen kalastajatytön kasvoista ilmeni prinsessan
aateluus ja arvokkaisuus; mutta hän oli kalpea kuin kuoleva. Nuo
vilkkaat, usein veitikkamaiset silmät olivat ummessa; mutta hänen
kasvoissaan oli ilme, niinkuin tunkisi hänen sisäänpäin kääntynyt
katseensa luonnon salaisuuksiin ja asuskelisi vieraassa, salaperäisessä
maailmassa. Hän astui juhlallisesti ja hitaasti lähemmäksi, ja
sanoilla, jotka muuten olivat hänen vaatimattomalle olennolleen
vieraita, varoittavan profetan äänellä, huudahti hän, nostaen
etusormeaan uhkaavasti ilmaan: "Onneton kuningas! Sinä kulet kadotuksen
tietä. Minä rukoilin sinun puolestasi Jumalaa, kaikkivaltiasta
tuomaria, ja hän käski minun varoittaa sinua. Hiuskarvasta riippuu
miekka pääsi päällä! -- Käänny, käänny, ennenkuin se putoaa!" --

"Haa, mielipuoli!" -- huudahti ylhäinen herra kalveten -- "Raane,
saatana! Missä olet? Kenen olet tuonut luokseni?" Hän kääntyi äkkiä
ovea kohti, mutta tyyntyi taas ja purskahti nauruun. "Haa, sinä suulas,
viekas tyttö! Oletko sinä ollut pappien koulussa? Niinkö sinä aiot
minua ivata?" -- sanoi hän lempeästi uhaten ja lähestyi tyttöä. "Sinä
tiesit siis minun olevan täällä ja tekeydyit kuitenkin pyhäksi ja
hurskaaksi! Nyt pois pyhä teeskentely, lapseni! Se kyllä kaunistaa
sinua, mutta ymmärrämmehän me nyt toisemme." Hän ojensi kätensä aikoen
taputtaa tyttöä leuvan alle, mutta tämä astui askeleen taapäin,
voimakas, melkein suonenvedontapainen ylenkatseen ja vastenmielisyyden
ilme kasvoilla. "Elkää koskeko minuun, taikka olette kuoleman oma!" --
sanoi hän, nostaen uhkaavasti kätensä. Veri palasi hänen poskiinsa.
Hän näytti koettavan ponnistamalla avata suuret, mustaripsiset
silmäluomensa, mutta ei jaksanut pitää niitä auki. "Miten salamoi!"
sanoi hän -- "miten vihainen olet, isoisä! -- Hui, miten silmäsi ja
sormesi säkenöivät! -- olet haavoittunut, verissäsi" -- --

"Joutavia tyttö, ei täällä ole ketään, joka verta vuotaa eikä mikään
säkenöi. Onko teeskentelysi pian lopussa? Tai kuletko todellakin
unissasi, silloinpa tahdon koettaa, enkö saa sinua jollakin tavoin
herätetyksi?" Sen sanottuaan hän taas koetti lähestyä tyttöä,
mutta vetäytyi itse pelästyneenä takaisin, kun tyttö käänsi häneen
elottomat, sieluttomat silmänsä. "Kyllä minä tiedän!" -- kuiskasi tyttö
salaperäisesti: -- "Minä olen metsätalossa. Maan mahtavin mies edessäni
seisoo. Niin kuule siis, Herra! Te olette erehtyväinen ja onneton! --
Te olette myyty ja petetty! Jos tahdotte pelastaa henkenne ja sielunne,
niin piilottautukaa, paetkaa! -- jättäkää kadotuksen tie!"

"Oletko riivattu, tyttö!" -- huusi ylhäinen herra ja polki jalkaa,
katsoen levottomana ympärilleen. -- "Olenko minä täällä petturien
joukossa! -- Raane, saatana! Missä olet?"

"Varokaa häntä! varokaa häntä!" -- jatkoi tyttö samalla kuiskaavalla ja
salaperäisellä äänellä -- "elä kutsu häntä! paha on aina siellä missä
sitä mainitaan".

"Tahtooko hän tehdä minut hulluksi!" mutisi vaippaan kääriytynyt herra,
katsellen mitä tuskallisimmassa levottomuudessa vuoroin ovelle, vuoroin
ihmeelliseen tyttöön. "Haa, minä olen narri, jos annan tuon viekkaan
teeskentelijän itseni pettää!" -- huudahti hän vihdoinkin ääneen
ja nauroi taas itselleen, heittäessään vaipan yltään ja seisoi nyt
komeassa ritaripuvussa tytön edessä. -- "Myönnäppäs, Åse pienoiseni,
että olet tahtonut laskea hieman leikkiä kanssani, -- tahdoit
nähdä, saisitko kuningas Eerik Kristofferinpojan pelotetuksi. Etpä
onnistunut: minä tunnen kyllä väkeni, ja sinut myöskin, mustasilmäinen
veitikkani! Sinä uneksit kuninkaan käyneen luonasi. Ja että itse elelit
kuningattarena yhdessä hänen linnoistaan. -- Katsoppas, tuo kaikki
toteutuu! Se riippuu vain sinusta. Mutta salpa suun eteen, pikku Åse!
Kuninkaan vierailu täällä sinun luonasi on salaisuus, jota ei kukaan
saa tietää."

Äkkiä katosi juhlallinen ilme tytön kasvoista. Näytti siltä kuin
heräisi hän nyt vasta täydellisesti unesta, joka oli muuttanut
hänen koko olentonsa. Hän katsahti ihmetellen ympärilleen ja
hypähti äkkiä kepeästi kuin kissa ovelle, ikäänkuin aikoen paeta;
mutta hän rauhoittui taas ja rohkaisi mielensä, pani molemmat
pienet kätensä sivuilleen, ja asettui uhkaavaisen näköisenä
vieraan herran eteen. Tämä näkyi iloisesti hämmästyvän, nähdessään
ennustajanaisen muuttuvan tutuksi somaksi kalastajatyttöseksi,
jonka veitikkamaisista, avomielisistä silmistä oli kadonnut
luonnoton kiihko. Unissakävijän ankaruus ja totisuus oli muuttunut
luonnolliseksi, teeskentelemättömäksi vihaksi, joka teki hänet vieläkin
rakastettavammaksi. "Kuka te olette? Herra ritari?" kysyi tyttö
kiivaasti. -- "Koetatteko luulotella minulle olevanne kuningas? Ei,
niin yksinkertainen en ole, etten tietäisi kuninkaan olevan maansa
lakien ja oikeuksien valvojan. Te siristelette kyllä yhtä rumasti
silmillänne kuin kuningas Silmänräpyttäjä. Mutta olisinhan aivan hullu,
jos luulisin ryöväriä ja jumalatonta pahantekijää kuninkaaksi."

Korkea herra sävähti hehkuvan punaiseksi ja katseli nyt uhkailevaa
tyttöä suuttunein katsein. "Tyttö siis kuitenkin kulki unissaan",
-- mutisi hän hiljaa. -- "Sinä olet oikeassa!" -- sanoi hän ääneen
-- "minä en ole kuningas itse, mutta yksi hänen mahtavimpia
palvelijoitaan. Koska sinä niin varmasti luotat kuninkaan
oikeudentuntoon, lapseni", -- jatkoi hän ankaralla ja käskevällä
äänellä -- "niin ihmetyttää minua vain, kuinka et ole tullut
ajatelleeksi, että sinut on voitu vangita kuninkaan käskystä. Sinä olet
epäilyttävä nainen, joka harjoittelet salaisia taikatemppuja; vanhan,
viekkaan isoisäsi kanssa piiloittelette ja suojelette te maankavaltajia
ja kuninkaan ilmeisiä vihamiehiä. Voitko kieltää, ettei tuo kuningasta
vastaan niskoitteleva, uppiniskainen marski ollut teillä yötä kahdeksan
päivää sitten, ja etkö sinä silloin povannut hänelle? Tänä hetkenä
istuu varmaankin kapinallinen herttua Waldemar siellä ystävinensä,
punoen juonia kuningasta ja maata vastaan. Kerrotaanpa juttuja sinun
isoisästäsi, josta hän voisi menettää henkensä, jos tutkittaisiin
asiaa. Tahdotko pelastaa hänen elämänsä, pikku Åse! Se voi tapahtua
ainoastaan, jos olet ystävällinen ja mukautuvainen hänen herrallensa ja
tuomarillensa, joka minä totisesti olen."

"Te tahdotte vain koettaa minun kestävyyttäni, ankara herra ritari!"
-- sanoi nyt tyttö vähemmin uhkaavasti ja toisessa asennossa, mutta
kuitenkin rauhallisesti ja pelottomasti. "Te vain tahdotte koetella,
voitteko saada minut epäilemään isoisäni rehellisyyttä ja kuninkaan
oikeudentuntoa. Tiedättehän te yhtähyvin kuin minä, että isoisäni on
pakoitettu antamaan asunnon kaikille matkustavaisille, olkoot ne sitten
uskollisia alamaisia tai ei, ellei kuningas ole karkoittanut heitä
maasta ja julistanut heitä lainsuojattomiksi. Että minä en harjoittele
noitatemppuja, vaikka välistä näenkin pahoja unia ja huvikseni olen
ennustanut joillekin kädestä, sen kyllä hyvin tiedätte. Te vain
tahdotte laskea leikkiä kanssani, ankara herra! Mutta, jos olette
tosissanne", jatkoi tyttö kiivaasti, pannen taas kädet lanteille, "niin
olette yhtä vähän joku kuninkaan uskotuista miehistä, kuin olette
kuningas itse. Te olette ryöväri ja petturi, joka uskaltaa tehdä
vääryyttä kuninkaan nimessä, varokaa itseänne, mies! Vielä on maassa
laki ja oikeus, ja te voitte kyllä tulla hirtetyksi, vaikka olettekin
pukenut yllenne komean ritaripuvun, jonka varmaan olette varastanut tai
ryöstänyt joltakin rehelliseltä mieheltä."

"Hävytön rohkeus!" tiuskasi korkea herra harmistuneena, polkaisten
jalkaa. Mutta hänen hurja katseensa osui taas tytön kauniisiin
kasvoihin ja vartaloon, ja hän jatkoi lempeämmällä äänellä: "Jos ei
tuo uhkamielinen uppiniskaisuutesi sopisi sinulle niin hyvin ja tekisi
sinua vieläkin kauniimmaksi, pikku Åse, niin totisesti, Herran nimessä,
voisin suuttua sinulle pahemmastikin. -- Et ole kesyimpiä lintuja,
huomaan minä; koetat tekeytyä kallisarvoiseksi, että annettaisiin sitä
suurempi hinta sinun suosiostasi. No niin, vaihteen vuoksi sekin voi
minua miellyttää. Mutta elä ärsytä minua enempää. Voin hetken olla
kärsivällinen -- mutta elä saata minua raivostumaan!"

"He tulevat, he tulevat!" -- huudahti Åse nyt iloisesti ja juoksi
suuren linnanpihan puoleiselle ikkunalle. -- "Nyt kuitenkin saamme
tietää kuka te olette, ja onko kuninkaalla, palveluksessaan rosvoja ja
väkivallan tekijöitä!"

Linnan pihalta kuului hevosten astuntaa ja meluavia ääniä. Korkea herra
katseli levottomana ikkunaan; samassa aukeni ovi; ja sama nuori ritari,
joka kuninkaan sisäänastuessa oli seisonut ovella, astui kiireisesti ja
hätääntyneen näköisenä sisään. "Herra, meidät on petetty!" kuiskasi hän
hengästyneenä. -- "Piha on täynnä väkeä. He vaativat kuninkaan nimessä
sisäänpääsyä, ja drotsi Pietari Hessel on heidän johtajanaan."

"Drotsi Pietari? -- oletko hullu?" -- sanoi herra, kietoutuen nopeasti
vaippaansa. -- "Mitä hän täällä tekee? Mitenkä hän pääsi sisään?"

"Portti oli lukittu. Ei kukaan tiedä kuka hänet on päästänyt sisään.
Hän on pelottanut kuninkaallisella valtakirjallaan linnanvoudin. He
etsivät koko linnan läpitsensä ja aikovat repiä sen maan tasalle,
elleivät löydä tyttöä. Ne voivat muutaman silmänräpäyksen kuluttua
olla täällä. Täältä on näkynyt valoa pihalle. Jos ette tahdo tulla
paljastetuksi, niin menkää täältä salaoven kautta, herra. Jos te
käskette, niin otan minä syyn päälleni, ja annan drotsin vangita itseni
toistaiseksi."

"Aivan niin, uskollinen Raane! Se keksintösi on kullan arvoinen.
Lukitse salaovi jälestäni! On kai väkemme takaportin luona?"

"Kaikki on täydellisen varmassa järjestyksessä, ankara _herra ritari_!"
sanoi nuori sotilas painokkaasti ja iski silmää. "Eikä paholainenkaan
tiedä teidän olleen täällä, jos vain tuo tyttö osaa vaieta." Hän
osoitti epäilevän näköisenä Åsea, joka seisoi ikkunassa kuunnellen,
silmät hurjasti loistaen. -- "Elkää viipykö kauempaa, herra! Kuulen
heidän jo tulevan torninportaissa."

"Jos sanallakaan ilmaiset kenen olet nähnyt, niin olet kuorman oma!" --
kuiskasi korkea herra nopeasti ja levottomasti pelästyneelle tytölle,
ja samassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut seinään peitetystä
salaovesta.

Nuori sotilas otti nopeasti avaimen ovelta heittäen sen ikkunasta
takapihalle, ja nyt polvistui hän nuoren tytön eteen. "Armahda
onnetonta rakastajaa, kaunis, jumalallinen Åse! pieni, vastustamaton
kalastajatyttöni!" -- sanoi hän korkealla, kimakalla äänellä -- "sinun
tähtesi olen antautunut suurimpaan hengen vaaraan ja armollisen
kuninkaamme vihan alaiseksi; sinun tähtesi olen uskaltanut käyttää
kuninkaan nimeä, ryöstäessäni sinut -- --"

"Ja sinun tähtesi saastutan käteni inhoittavissa akankasvoissasi",
vastasi tyttö, antaen hänelle pari aikamoista, hyvin ansaittua
korvapuustia, jotka tämä näkyi kärsivällisyydellä vastaanottavan,
koettaen jatkaa teeskenneltyä rakkaudentunnustustaan. Hän puhui vielä
samassa asennossa, selkä oveen päin kääntyneenä, pitäen kiinni Åsen
esiliinasta, kun drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa, linnanvoudin
ja muutaman asestetun kalastajan kanssa astuivat ovesta sisään.

"Kuninkaan nimessä, kamaripalvelija Kaane! Te olette minun vankini" --
lausui drotsi. -- "Sitokaa hänet, miehet!"

Kamariherra nousi, ollen hämmästyvinään. "Ankara herra drotsi!"
-- sanoi hän ilkeästi hymyillen -- "Te tiedätte itse mikä voima
kauneudella on sydämiin, katsomatta arvoon ja asemaan. Te olette
yllättänyt minut ajattelemattomassa teossa, josta meidän aikanamme
on viisainta tuomita säälivästi. Olette kuitenkin itse nähnyt,
miten huonolla onnella olen koettanut kesyttää tätä rakastettavaa
villikissaa. Jos uskallatte vangita minut senvuoksi, niin tehkää
se, mutta tuomitkoon yhteinen herramme ja kuninkaamme, kumpi
meistä on rangaistava." Vastustelematta hän antoi tämän sanoessaan
lyhyen miekkansa drotsin käteen, ja salli Klaus Skirmenin sitoa
kätensä, joka suurimmalla taitavuudella toimitti tämän tavallisen
aseenkantajatehtävän, katsellen sillävälin salavihkaa sydämellisellä
osanotolla pientä, somaa Åsea, jonka loistavat mustat silmät
harhailivat läsnäolijasta toiseen, ikäänkuin tuskallisesti jotakin
etsien.

"Lapseni, oma Åseni!" kajahti ovelta voimakas miehenääni, ja
huudahtaen: "isoisä, rakas isoisä!" lensi tyttö vanhan Hennerin
syliin, nimitellen häntä kaikilla lempinimillä, huomaamatta vielä
hänen haavojaan, jotka, niin vähän kuin hän niistä itse välittikään,
kuitenkin olivat tuskallisesti häntä heikentäneet.




KOLMAS LUKU.


Drotsi Pietari Hessel ja hänen aseenkantajansa olivat ankarassa
myrskyssä tulleet Beltin ylitse suuren matkustajaseurueen kera.
Gremermosesillan ja kaupungin välisellä tiellä he olivat tavanneet
lauttamiehet, sekä aseseppä Troelsin ja joukon porvareita, jotka
kiiruhtivat tietä pitkin Hegnesmetsään etsimään Henner Friseriä ja Åsen
ryöstäjiä. Drotsi Pietarilla oli maihin noustessa korvien yli vedetty
karvalakki päässä, ja suuri merimiestakki ritaripukunsa peittona. He
olivat nousseet viimeksi maihin, ja ennenkuin ritari nousi ratsunsa
selkään, riisui hän päältään pitkän takin ja lakin, heitti tulipunaisen
vaippansa hartioilleen ja pani töyhtöhatun päähänsä. Välittämättä
muusta matkaseurasta hän oli heti valmis auttamaan porvareita alhaisia
ryöväreitä vastaan. Muut matkustajat olivat valittaneet tukalaa
laivamatkaa ja hartaasti toivoneet pääsevänsä majataloon virkistyksiä
ja lepoa saamaan.

Gremermosesillalla seisoi vielä kuun vaihtelevassa valossa merimies
käsi siteissä, täysiin mustiin rautavarustuksiin puetun ritarin
vieressä, jonka kypäränsilmikko oli laskettu alas. He näyttivät
puhuvan vakavasti ja salaperäisesti keskenään osoittaen äsken
saapunutta purjelaivaa sekä pienempää venettä, jolla panssaroitu ritari
näkyi saapuneen, ja joka oli vähän syrjempänä metsän siimeksessä,
Middelfartsalmen luona. Venemies oli tullut suuren seurueen mukana
ja näytti kertovan ritarille heidän matkastaan, ja ketä laivassa oli
ollut mukana. Viimein he erosivat. Merimies kumarsi ja huolimatta
siitä, että oli haavoittunut, hän otti nöyrästi toimittaakseen jonkun
asian korkealle vieraalle. Merimies astui nopein askelin metsään päin,
jonka rannalle pieni purjevene oli vedetty, ritari sitävastoin astui
miettiväisenä kylään vievää tietä.

Vaikk'eivät Henner Friser ja hänen soma tyttärentyttärensä olleet
kotona, oli palvelusväki vastaanottanut vieraat majataloon tavallisella
huolenpidolla. Heti oli kannettu pöytään iso olut-tynnyri ja suuri
vadillinen keitetyitä kampeloita, joita siellä aina oli runsaasti.
Näihin näytti suurin osa seurueesta olevan tyytyväisiä, sillä oli
perjantai ja sai tyytyä paastoruokaan. Mutta kaikki eivät olleet samaa
mieltä.

"Pois laihat kampelat! -- Me tarvitsemme voimakasta liharuokaa", sanoi
pitkä, laiha, mutta ylpeän ja käskevän näköinen herra, jonka piirteet
olivat voimakkaat ja intohimoiset. "Elämämme ja terveytemme varalta
annan minä kaikille syntien anteeksiannon tämän päivän varalta!" lisäsi
hän käskevästi. "Olen siihen valtuutettu inhimillisen raihnaisuutemme
tähden."

Kampelat vietiin heti pois, ja suuri vadillinen suolaista lihaa
asetettiin sijaan. Tästä osoittivat useimmat seurueesta äänekästä
suosiotaan; mutta hengellinen herra oli vielä suuttunut. Huolimatta
sinisestä matkapuvusta, johon hän oli puettu, kävi hänen säätynsä
selville mustasta kalotista, joka peitti kaljun päälaen, ja
laihuudestaan huolimatta, näkyi hän olevan tottunut parempaan ja
hienompaan ruokaan. Hän alkoi hyvin kiivaasti puhua ja sanoi, että
oli pidetty huonoa huolta ylhäisempien matkustajien mukavuuksista
näissä uusissa etuoikeutetuissa majataloissa, sekä että, jos kuningas
sekaantumalla talousasioihin, aikoo ruveta vanhempien ihmisten
holhoojaksi, ja kieltää sekä maallisia, että hengellisiä virkistämästä
matkustavaisia, niin pitäisi hänen kuitenkin huolehtia siitä, että
näissä ravintoloissa olisi kunnon kokit.

Tämä tyytymätön herrasmies oli ainoa hengellinen koko matkaseurueessa.
Häntä nimitettiin mestari Grandiksi ja herra tuomiorovastiksi, ja hän
näkyi nauttivan yleistä kunnioitusta heidän kaikkien kesken. Useimmat
olivat ritareja ja muita korkeita maallisia herroja, hatuissa heillä
oli suuret höyhentöyhdöt ja yllään lyhyet, näädännahkalla reunustetut,
hienosta saksalaisesta tai englantilaisesta verasta tehdyt matkavaipat,
kaikki mitä erilaisimmissa, kirkuvissa väreissä, aina oman tai
naisensa maun mukaan. Heidän lyhyet takkinsa olivat enimmäkseen saman
värisiä ja samasta verasta kuin päällysvaipatkin, sekä pyöristetyt
edestä, ja vieraitten ritarien kuosin mukaan olivat reunat koristetut
pitkänlaisilla reijillä. Tämä omituinen vaatekuosi oli jo kauan ollut
kielletty Tanskassa, ja tuo uhkamielisyys, jolla kieltoa halveksittiin,
osoitti näiden herrojen kuuluvan rohkeaan ja tyytymättömään
ylimys-puolueeseen.

Pitkä, nuori herra, jolla oli tulipunainen vaippa yllä, rohkeat
kasvot ja hieno ruhtinaallinen ryhti, näytti olevan ylhäisin
seurueesta. Erityisempää huomiota osoitettiin myöskin eräälle paljoa
vanhemmalle herralle, jolla oli rohkea mutta kömpelö sotilasryhti,
ja yllä englantilais-sininen verkavaippa. Muutamat nuoremmista
herroista koreilivat kirkkaan keltaisissa, tulikeltaisissa ja
papukaijan vihreissä ritaripuvuissa. Pari vanhempaa herraa oli
puettu maksanvärisiin takkeihin ja vaippoihin. Oli melkein yhtä
monta aseenkantajaa kuin ritaria, ja heidän halvempi arvonsa näkyi
pyöreälakisista hatuista tai aselakeista, sekä kirjavista, karkeammasta
skottilaisverasta tehdyistä vaipoista. Nuorenlainen, hullunkurinen
henkilö, joka ei kuulunut ritareihin, eikä heidän seurueeseensa, mutta
erityisellä huomaavaisuudella näkyi liittyvän hengelliseen herraan,
herätti huomiota erityisellä palvelevaisuudellaan ja avuliaisuudellaan,
huolimatta siitä, että hänen tavaton lihavuutensa näkyi tekevän hänelle
jokaisen nopeamman liikkeen vaikeaksi. Hänen pyöreät, hyväntahtoiset
kasvonsa loistivat ilosta ja elämänhalusta. Hänen ruskea lyhyt
takkinsa oli vyötetty leveällä hirvennahkavyöllä, johon oli pistetty
pitkä, leveä veitsi, ja samansuuruinen haarukka, sekä sarvilusikka,
pippuriaski ja vielä joitakin muita kapistuksia ja pikkulaatikoita,
jotka näyttivät kuuluvan keittiöön ja ruokasäiliöön. Hän kuunteli
suurimmalla tarkkaavaisuudella hengellisen herran tyytymättömyyden
purkauksia ruokajärjestyksestä, ja silmäili tavantakaa yksinkertaista
puulaatikkoa, jonka hän itse oli kantanut laivasta, ja asettanut
nurkkaan keittiön oven viereen.

"Te puhuitte taas kuin suoraan minun halvasta sydämestäni,
kunnianarvoisa herra tuomiorovasti!" sanoi hän nöyrän näköisenä,
mutta jonkinlaisella hovinarrin äänellä -- "nämä kuninkaalliset
hökkelit vievät vielä maan perikatoon. Ne ovat ryöväriluolia -- sanoi
kunnianarvoisa apotti Ry hyvin tunnetuksi tulleessa paastosaarnassaan
-- ne ovat ryöväriluolia, joihin kaikki villit linnut kokoontuvat,
ja joissa kotka ja harakka saavat syödä samasta vadista. Ne ovat
saattaneet vanhan vierasvaraisuuden rappiolle. Senvuoksi onkin hyvä
sopu ja iloisuus hiljaisten kodikkaitten huvitusten ohella, sekä jalo
keittotaito hävinneet. Minä tahdon kuitenkin puolen tunnin kuluessa
valmistaa arvoisille herroille ruuan ja juoman, joka saattaa meidät
kaikki unohtamaan ajan surkeuden, sovittaen meidät tämän jumalattoman
maailman kanssa!"

"Se oli oikein, poikani!" -- sanoi hengellinen herra lempeämmin ja
taputti häntä olkapäälle. -- "Elä kaiva kallisarvoista leiviskääsi
maahan, Martti Madsvend! Pidä huoli ajallisista tarpeistamme, eläkä
välitä paastosaarnoista!"

Kun matkustava kokki oli laatikkoineen poistunut keittiöön ja ruvennut
siellä talonväen murinasta huolimatta ruuanlaittopuuhiin, tutki
siniviittainen ritari juomaa, joka oli tinakannuissa pöydällä. "Mitä?
Tavallista tanskalaista kaljaa!" -- huusi hän ja heitti tinakannun
lattialle. -- "Hyi, saatana. Sellaistako nuo roistot uskaltavat tarjota
meille? -- Tahdomme saksilaista olutta, ja hetipaikalla!"

"Saksilaista olutta, joka tekee ihmiset hulluiksi, ei täällä tarjota!"
-- vastasi tarjoilupöydän takana oleva mies rohkeasti. -- "Se on yhtä
ankarasti kielletty kuin teidän ja näiden herrojen takin kuosi. Jos
te ette ole tyytyväisiä siihen mitä meillä on, niin on ovi avoinna
edessänne; mutta raakuutta ja haukkumasanoja ei Henner Friser eikä
hänen väkensä kärsi!"

Sininen herra säpsähti ja katsoi ihmetellen mieheen.

"Hävitön mies, tiedätkö kenelle puhut?" -- huusi nyt hengellinen herra,
ja suonet hänen otsallaan pullistuivat vihasta. -- "Kuninkaalliseen
sukuun kuuluvien herrojen läsnäollessa ovat sekä maisterit että
tuomiorovastit halpaa väkeä. Täällä saa sinunlaisesi moukka vaieta,
vaikka sätkisimme sinua korville kirotuilla kampeloillasi ja
viskaisimme visakalloasi vasten ohuen tanskalaisen oluesi."

"Elkää välittäkö hänestä, rakas mestari Grand", sanoi nuori, hieno
punaviittainen herra. -- "Mies ei varmaankaan tunne meitä ja pitää
isäntänsä puolia. -- Jos teillä on talossa saksalaista olutta,
niin tuokaa se pöytään minun edesvastuullani!" -- lisäsi hän
välinpitämättömästi ja kääntyi tarjoilijaan päin, heittäen pöydälle
hänen eteensä kourallisen kirkkaita hopearahoja.

Mies näytti hämmästyvän ja epäröivän.

"Nyt joutuun!" -- jatkoi nuori herra. -- "Herttua Waldemar sinua
käskee. Kuninkaan kielto ei ulotu minuun eikä minun seuralaisiini,
senhän olet jo huomannut takkiemme kuosista."

"Sen ymmärtänette itse, korkea herra", vastasi tarjoilija tyynesti;
"mutta Tanskan maassa on sekä suurten, että pienten toteltava
kuninkaan lakia ja asetuksia, niin on minun isäntäni sanonut. Meidän
kellarissamme on tynnyri vanhaa, saksalaista olutta; siihen ei ole
kukaan uskaltanut koskea kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, ja ennenkuin
isäntä tulee kotiin, en minä laske ainoatakaan haarikkaa siitä
tynnyristä, vaikka kaikki olisitte keisareita ja paaveja."

"Heittäkää tuo hävytön mies ovesta ulos, herttua!" huudahti kiivas
mestari Grand, ja pari aseenkantajaa läheni jo innoissaan panemaan
käskyä täytäntöön, mutta he näkyivät vain odottavan viittausta.

Veri oli noussut nuoren herran poskiin, ja hän heitti uhkaavan katseen
tarjoilijaan; mutta silloin tarttui siniviittainen vanhempi herra häntä
käsivarteen -- "Odotappas hiukan, serkkuni!" mutisi hän puoliääneen. --
"Annappas minun toimia. Tässä täytyy olla oikea isänmaan ystävä. Hänen
armonsa kuningas ratsasti vielä keppihevosella Margareta Juoksijan
vieressä" -- alkoi hän nyt kovaäänisesti -- "silloin kun hän teki sen
urotyön, että toimitti tapin saksalaiseen oluttynnyriin; se oli oiva
urotyö, sen myönnämme kaikki, se tapahtui jo aikoja ennen kuin minä
olin mitään toimittanut sotapäällikkönä. Samassa tilaisuudessa esiintyi
hän vielä yhtä loistavasti, tullen opettajaksemme räätälinammatissa.
Kunnon kansalaisina juokaamme nyt hänen kunniakseen tanskalaista
olutta ja antakaamme ommella takkiemme helmat yhteen kunnollisiksi
tanskalaispaidoiksi, että Danehovessa näkisivät meidän olevan yhtä
uskollisia ja tottelevaisia alamaisia kuin Jon Litle ja David
Thorstenson, ja yhtä todellisia tämänlaisen pukineen ystäviä kuin
kuningas itse ja kuningattaren kaunis ystävä, drotsi Pietari Hoseöl!
[Sukkanauha, liikanimi, jonka kansa oli antanut drotsi Pietarille.]
-- Nyt kuninkaan kunniaksi malja kaljaa, koska täällä ei ole muuta
saatavissa. -- Kuninkaan malja, hyvät herrat!"

Tämä pila, jota seurasi ivallinen hymy, herätti äänekkään naurun, ja
kaikki joivat tai olivat juovinaan halveksittua kaljaa.

"Tämän maljan juo jokainen, joka ei ole urkkija tai petturi!" -- jatkoi
sininen, sotaisa herra. -- "Täällä ei ole minkäänlaista arvo- eikä
säätyeroa! Tule, kaunis poikani! Juo kuninkaan malja tässä ihanassa
kaljavedessä!"

"Sen kyllä varon sillätapaa tekemästä!" -- sanoi tarjoilijapoika. --
"Olen liian halpa niin ylhäiseen seuraan."

"Silloin saat tyytyä siihen, että Hallandin Jaakko kreivi, kuninkaan
lääniherrana, antaa rangaista sinut petturina ja salaisena
kapinoitsijana!" -- jatkoi sininen herra. "Vetäkää hänet ulos ja
antakaa hänelle kelpo selkäsauna jalustinhihnalla!" -- komensi hän
aseenkantajia. -- "Olemmehan kaikki kuulleet, että hän on kapinallinen,
joka ei tahdo juoda kuninkaan maljaa."

Silmänräpäyksessä oli ankara käsky täytetty, vaikka voimakas mies
urhoollisesti puolusti itseään.

"Sillätapaa on paras kärventää miehet omassa rasvassaan!" mörähti
Jaakko kreivi ja heittäytyi ylimielisen välinpitämättömänä takaisin
penkille.

"Ehkä sentään vähän liian kovasti", -- sanoi nuori herttua, mutta
hymyili kuitenkin mielissään, toisten nauraessa tälle raa'alle
pilanteolle, joka ei heille ollut harvinainen tai millään tavalla
sopimaton.

Näitten kuningas Eerik Kristofferinpojan olut- ja pukusäädösten
johdosta, jotka olivat aiheuttaneet tämän näytöksen, jatkettiin nyt
pilkallisella äänellä muutamien muidenkin kuninkaan porvarillisten
säädösten luettelemista, joita oltiin kiittelevinään, ja sillä
välin kilpailtiin niiden hullunkuristen puolten esiintuomisessa ja
pidettiin ne aivan lapsellisina ja naurettavina. Erityisesti oli
ankara Riibe-oikeus monen kömpelön ivan esineenä. Tämä keskustelu
lopetettiin sitten vasta kun toimelias kokki astui sisään keittiöstä
kantaen suurella vadilla höystettyä liharuokaa ja kehoittaen seuraa
koettelemaan eikö hän ollut ansainnut parempaa paikkaa kuin laittaa
vankiruokaa Sjöborgin erakoille. "Jos minä, jota kuitenkaan en tahdo
toivoa", -- lisäsi hän -- "kerran saan tervehtiä jotakin arvoisista
herroista kuulussa linnassani, niin iloitsen siitä, että minulla sitä
ennen on ollut tilaisuus pelastaa kunniani, niinkuin se, joka ei
menestyksettä ole tutkinut keittotaitoa kuningaskunnan oppineimmissa
tuomiokapituleissa".

"Sinä olet veitikka, Martti!" sanoi mestari Grand uhaten häntä
sormella. -- "Minun hurskaat virkaveljeni ovat tainneet opettaa sinut
siunaamaan ensin itsesi itsekieltämismerkillä; mutta pyöreät poskesi
osoittavat, että sinä lihallisena maailman lapsena olet siirtänyt opit
puurokauhaan ja leikkuuveitseen."

"Enkä ilman loistavia, kunnianarvoisia esikuvia", vastasi kokki
veitikkamaisesti hymyillen. -- "Totisesti, jos minä olisin
teidän ruuanlaittajanne, enkä valtiovankien ruumiin paimen,
niin pian vetäisitte lihavuudessa vertoja minulle ja arvoisille
virkaveljillenne." Hän alkoi nyt innokkaana isäntänä tarjoilla ruokaa,
valiten paraat palat uudelle, hengelliselle suosijalleen. Sitten hän
toi suuren puumaljan kyökistä ja kiitteli siinä olevaa vahvistavaa ja
elähyttävää juomaa, joka oli hänen omien tutkimustensa tulos.

"Maustettua viiniä!" huudahti Jaakko kreivi. "Sinäpäs vasta oivallinen
mies olet, Martti! Tämäkö siis olikin se pyhä kirkonaarre, jota sinä ja
tuomiorovasti niin urhoollisesti puolustitte myrskyssä, silloin kun me
muut saimme heittää kaiken maallisen omaisuutemme mereen?"

"Niin palkitaan avut ja hyvät työt jo tässä elämässä!" -- vastasi
kokki. -- "Nyt toivon, että kunnianarvoisa mestari Grand ei paheksi
sitä, että otti pullolaatikkoni suojeluksensa alaiseksi."

Ritarit kiittivät ihanaa juomaa, ja alkoivat tulla iloisiksi ja
kovaäänisiksi. Martti Madsvend täytti ahkerasti heidän juoma-astiansa
ja lauleli vallattomia lauluja. Kaikki tahtoivat laulaa, ja kukin
lauloi mielilauluaan, välittämättä muista. Lopulta pääsi eräs laulu,
kaikkien nauraessa, voitolle. Se oli jotensakin sukkela, mutta likainen
pilkkalaulu kuninkaasta ja hänen uskollisista miehistään, erityisesti
drotsi Pietari Hesselistä, jota vuoroon kutsuttiin Hoseöl'iksi vuoroon
herra lakimieheksi; siinä viittailtiin kömpelösti siihen suhteeseen,
joka hänellä syytettiin olevan kuningattareen. Tämän hälinän aikana
astui heidän huomaamattaan tupaan sama pitkä, rautapukuinen ritari,
kypäränsilmikko suljettuna, joka oli seurannut heitä sillalta, ja
istuutui oven viereen pimeään soppeen.

"Kas nyt vasta elämä alkaa", sanoi kokki nitistellessään kynttilöitä.
"Nyt vasta on hauska katsella arvoisia herroja."

"Mutta mitä sinä olet sekoittanut viiniin?" kysyi mestari Grand: --
"sehän on muuttunut jumalten juomaksi".

"Sekoitus on salaisuus, korkeasti oppinut herrani!" -- vastasi kokki.
-- "Sen opin säilytän itselleni siksi kunnes kerran teen testamenttini;
sitten rikastutan jälkeläiseni keksinnölläni, jos maailma osoittautuu
sen arvoiseksi. Olen nimittänyt tämän onnelliseksi tekevän juoman
piispaksi. Toivon sen ansainneen nimensä ja toivon että se kerran tekee
Martti Fynbosen nimen kuolemattomaksi sekä pappien että maallikkojen
parissa."

"Nimitä se arkkipiispaksi, sen se ansaitsee paremmin kuin tuo akka,
joka meillä nyt on Lundissa!" -- huudahti Jaakko kreivi. -- "Tämmöinen
piispa saa aikaan ikuisen rauhan valtakunnan hengellisten ja maallisten
herrojen välille, ja se olisi näihin aikoihin tarpeen. Teistä olemme
alkaneet, korkeasti oppinut mestari Grand!" -- jatkoi hän. -- "Kunhan
te kerran tulette arkkipiispaksi, silloin taidetaan tässä maassa nähdä
enemmän vanhurskautta! Te olette mies lainaamaan minulle pannasäteen,
silloin kun hyvä miekkani on liian lyhyt saamaan tyrannilta lailliset
läänitystuloni."

Mestari Grand ei vastannut, mutta loi kovaääniseen kreiviin
tuttavallisen ja merkitsevän katseen.

"Meidän rohkean tuomiorovastimme, Roeskilden kunnian ja ylpeyden
malja!" -- huusi nyt Jaakko kreivi kumisevalla äänellä. -- "Eläköön
korkeasti oppinut mestari Jens Grand! -- Konna se, joka ei juo tätä
maljaa pohjaan! -- Kirous kaikille kuninkaan orjille ja matelijoille!"
Tämän sanoessaan hän kilisti pikariaan hengellisen herran juoma-astiaa
vasten. Herttua Waldemar ja kaikki ritarit seurasivat hänen
esimerkkiään, kaiuttaen tuomiorovastille eläköönhuudon, johon kokki
yhtyi iloisesti hurraten.

"Minä kiitän teitä, jalosukuinen kreivi Jaakko! samoin teitä,
korkea-arvoisa herttuani!" -- sanoi mestari Grand, mielissään
odottamattomasta yllätyksestä, nousten ylös ja katsoi vuoroon
jokaiseen totisen ja merkitsevän näköisenä. -- "Se aika voi pian olla
käsissä, jolloin minä teossa voin osoittaa teille, että korkeimpana
toivonani on saada aikaan ritarimiekan ja piispansauvan välille
ystävälliset suhteet. Jos tahtoo saada suurta aikaan maailmassa,
silloin täytyy maallisen ja taivaallisen voiman yhtyä. Mutta tästä
soveliaammalla hetkellä ja paikalla!" -- keskeytti hän äkkiä
puheensa -- "'latet anavis in herba!' [käärme piilee ruohikossa],
joka selitetään: saatanan jälkeläinen on aina saapuvilla!" -- Tämän
sanoessaan kiintyi tuomiorovastin terävä katse pitkään ritariin,
joka istui nurkassa oven vieressä. Kaikkien silmät kääntyivät nyt
sinnepäin, ja levottomat vieraat alkoivat kuiskaella salaperäisesti
keskenään. Silloin nousi mahtavaryhtinen uros ja astui valoon pöydän
luo lujin ratisevin askelin; hän kumarti päätään ikäänkuin tarkemmin
katsellakseen vieraita, sitten nosti hän rautapukuisen käsivartensa,
löi kypärisilmikkonsa auki silmänräpäykseksi ja antoi sen taas
heti pudota alas. Noiden voimakkaasti valaistujen, raudankovien
ritarikasvojen ankaranpeloittava katse, joka ikäänkuin salamoi suurten,
tuuheitten kulmakarvojen alta, olisi lamauttanut kaikki pelolla.
Kaikki olivat nousseet kuin häntä tervehtääkseen; mutta hän laski
sormensa kypärisilmikkonsa suunaukolle, ja he jäivät äänettöminä
seisomaan, katsellen häntä tarkkaavaisen odottavasti. "Muistakaa
valanne ja lupauksenne! Varovaisuus on vielä tunnussanamme!" -- sanoi
rautapukuinen ritari syvällä, hillityllä äänellä. -- "Ei ole syytä
antautua uhkarohkeaan uhmailuun siellä missä urkkijat kulkevat sisään
ja ulos, ja kaikki ovet ovat avoinna! Tyranni on täällä lähellä. Hän on
vielä voimakas. Drotsi Pietari Hessel oli joukossamme Beltillä, ettekä
te tunteneet häntä."

"Drotsi Pietari?" kysyivät kaikki hämmästyneinä.

"Kirottua!" -- huudahti nuori herttua jalkaa polkien. -- "Siellä
puheltiin kaikenlaista. Mutta missä hän oli? Minä en nähnyt häntä, --
minne hän jäi?"

"Saatana vieköön, kyllä minä olisin tuntenut drotsin, jos hän olisi
ollut siellä!" sanoi Jaakko kreivi. -- "Paitsi erästä merimiestä ja
renkipoikaa, ei ollut kissaakaan laivassa, jota minä en olisi tuntenut."

"Kuka se mies oli, joka juoksi maston luota tarttuakseen peräsimeen,
silloin kun perämiehen käsivarsi petti?" kysyi totinen ritari.

"Sekö nuori, rohkea mies!" sanoi Jaakko kreivi -- "hänkö, joka tuli
kuin taivaasta lähetettynä, silloin kun tarvittiin, ja pelasti meidän
kaikkien henkemme, -- eikö hän ollut merimies?"

"Se oli drotsi Pietari Hessel!" sanoi musta ritari. -- "Ja renki, joka
teitä palveli, oli hänen aseenkantajansa, poika, jolla on terävät
korvat."

"Kirottua!" huusi toinen toisensa jälkeen.

"Siinä melussa ja sekasorrossa olin minä sekä sokea että kuuro",
-- alkoi mestari Grand puhua -- "muuten olisin kyllä nähnyt oliko
filistealaisia mukana. Laivassa en nähnyt ketään; mutta kuka oli
se punavaippainen ritari, joka seurasi meitä sillalta ja ratsasti
seikkailemaan ryövärien tai neitsyitten jälestä tai mitä maailmallista
hassutusta lienee ollut?"

"Se oli drotsi Pietari Hessel!" vastasi panssaroitu ritari. --
"Missä teidän terävät silmänne ovat olleet, Mestari Grand? Meidän
kuolemanvihollisemme istui tänäpäivänä peräsimessä, ettekä te tunteneet
häntä; huomenna hän istuu hallituksen peräsimessä ja tuntee teidät."

"Kuolema ja kirous! -- Kaikki on hukassa! -- Me olemme petetyt!" --
huudahti toinen toisensa perästä, ja tavaton hälinä syntyi.

"Ei vielä!" -- sanoi panssaroitu ritari rauhallisesti, korottaen
ääntänsä. -- "Niin kauan kuin Danehove pysyy pystyssä suojaa laki
teitä. Minua suojaa vain tämä laki!" Tämän sanoessaan hän kumahutti
suuren miekkansa lattiaan. "Sinä hetkenä, jona Danehove hajoaa,
erotkaa! Puolen tunnin kuluttua minä olen taas vesillä. Vielä vain
kolme sanaa kahden kesken teidän ja minun tulevalle herralleni!"

Nuori herttua kiirehti levottomana esille, tarttuen kiivaasti ritarin
rautakäteen. He astuivat molemmat pari askelta sivulle, ja salaperäinen
ritari kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan, joita ei kukaan muu
kuullut, mutta jotka saivat nuoren herttuan posket vaihtamaan väriä.
Ritari katsoi häneen terävästi, löi häntä rauhoittavasti olalle päätään
nyökäyttäen, silloin herttuan posket saivat taas entisen värinsä
takaisin, ja rohkaistuneena hän teki pikaisen liikkeen miekkaansa
tarttuakseen. Sanomatta enää sanaakaan, kookas, mustapanssarinen herra
kumarsi seurueelle ja astui varmoin, rauhallisin askelin ovesta ulos.

Yleinen äänettömyys seurasi. Nuori herttua näytti kaikin voimin
koettavan tukahuttaa levottomuuttaan ja tuskallisia aavistuksiaan.
Hän tarttui äkkiä pikariinsa. "Eläköön uskollinen, valpas ystävämme!"
-- sanoi hän. -- "Kunhan hänen paluumatkansa olisi onnellinen! Hän
on tänä päivänä uskaltanut paljon meidän tähtemme." Hän oli tuskin
ehtinyt puhua loppuun ja viedä pikarin suulleen, kun ovi avautui ja
drotsi Pietari Hessel astui sisään vanhan Henner Friserin kanssa.
Heitä seurasi joukko porvareita ja merimiehiä, jotka kulettivat
keskenään vangittua kamariherra Raanea. Vanha Henner talutti kädestä
tyttärentytärtään. Tämä heitti ystävällisen silmäyksen ovelle, johon
aseenkantaja Klaus Skirmen oli jäänyt seisomaan, herransa tulipunainen
viitta käsivarrella. Nuori aseenkantaja näytti hämmästyvän nähdessään
lukuisat vieraat herrat, hänen silmänsä siirtyivät äkkiä pois somasta,
mustasilmäisestä tytöstä ja seurasivat jännitetyn tarkkaavasti jokaista
herransa ilmettä ja liikettä.

Nuoren drotsin astuessa sisään, herttua Waldemar ja kaikki ritarit
asettivat nopeasti kohotetut pikarinsa takaisin pöydälle ja katselivat
hämmästyneinä toisiinsa. Drotsi Pietari ei ollut huomaavinaan
hämmennystä, jonka hänen tulonsa oli saanut aikaan. Hän tervehti seuraa
ritarillisella kohteliaisuudella. "Hyvät herrat!" sanoi hän iloisella
ja luontevalla äänellä -- "huomaanpa tulleeni kylliksi ajoissa
ehtiäkseni tervehtiä teitä omassa puvussani ja saadakseni kiittää
teitä hyvästä matkaseurasta. Minulla oli omat syyni matkustaessani
merimiehenä seurassanne, toivoakseni ei kukaan korkeista herroista
sitä paheksi. Minä iloitsen siitä, että minulla on ollut onnellisena
perämiehenä tilaisuus pelastaa niin monta tärkeää isänmaanystävää
hukkumasta. Minä olisin heti maalle noustessani kiittänyt teitä teidän
luottamuksestanne, hyvät herrat, mutta minut esti siitä pieni, ikävä
seikkailu, joka nyt kuitenkin on onnellisesti voitettu."

Nuori herttua oli sillä aikaa toipunut hämmästyksestään. Hän vastasi
drotsin tervehdykseen ruhtinaallisella arvokkuudella ja sanoi yhtä
kohteliaalla äänellä: "Te teitte kauniisti tullessanne takaisin meidän
luoksemme, drotsi Hessel. ja suodessanne meille tilaisuuden lausua
Teille kiitoksemme. Vasta äsken saimme kuulla teidän olleen mukanamme
laivassa, vaikka tuntemattomana, ja että te olitte se reipas merimies,
joka tarttui niin onnellisesti peräsimeen. Minä uskon, että huolimatta
eriävistä mielipiteistämme monessa asiassa, te tulitte tänä päivänä
matkatoveriksemme pakosta tai sattumalta, ettekä missään salatussa
tarkoituksessa. Vastaanottakaa siis senvuoksi minun ja minun ystävieni
kiitokset, ja juokaamme, niinkuin juuri oli aikomuksemme, tämä pikari
pohjaan teidän terveydeksenne!" Herttuan viittauksesta ojensi toimelias
kokki heti drotsille pikarin viiniä, ja Jaakko kreivi antoi jäykän
kohteliaasti hänelle paikkansa herttuan oikealla sivulla, pyytäen häntä
istumaan.

Mutta kukaan ei näkynyt aikovan tyhjentää ehdoitettua
tervetuliaismaljaa. Drotsi Pietari huomasi sen ja alkoi heti puhua:
"Minä kiitän teitä, hyvät herrat aiotusta kunnianosoituksesta! Mutta
suokaa minun perämiespalkaksi pyytää teiltä se suosion osoite,
että saan juoda ensimäisen pikarini täällä Fyenin pohjalla herttua
Waldemarin ja Jaakko kreivin ja kaikkien näiden kunnioittavien herrojen
kanssa Danehoven rauhallisen ja onnellisen toiminnan, sekä isänmaan ja
laillisen kuningashuoneemme menestykseksi." Tämän sanottuaan tyhjensi
hän pikarin ja asetti sen ylösalaisin pöydälle. "Jokainen isänmaan
ystävä, joka on samaa mieltä minun kanssani, ei suinkaan epäile
täyttää pyyntöäni!" lisäsi hän. Kaikkien katseet kohdistuivat herttua
Waldemariin ja Jaakko kreiviin, ja kun nämä molemmat herrat, vaikkakin
suuttumustaan salaten, kuitenkin äänettöminä tyhjensivät pikarit,
asettaen ne ylösalaisin pöydälle, tekivät kaikki ritarit samoin.

Paksu kokki hymyili veitikkamaisesti. -- "Saipa siitä kunniallinen
juomani kitkerän lisäkkeen", kuiskasi hän mestari Grandille.
Hengellinen herra sähisi suuttumuksesta. Hän ei vielä ollut kohottanut
pikaria suulleen, vaan puristi sitä kädellään, niin että viiniä
heilahti sormille, ja äkkiä hän heitti kiivaasti sen kivilattiaan.
"Minua ei pakoiteta orjamaisiin suosionosoituksiin!" huudahti hän
suuttuneena: -- "Joka mies tässä maassa tuntee minun suhteeni,
Roeskilden tuomiorovastina, kuningas Eerik Kristofferinpoikaan ja
tietää, että Slagelsen Pyhä Mikaelin kirkko, joka kuuluu Roeskilden
tuomiorovastikuntaan, on häpeällisesti ryöstetty minulta. Koska minä
en ole pelännyt panna julkista vasta lausetta kuninkaan laitonta
sekaantumista vastaan minun virkaoikeuksiini, niin en minä nyt
myöskään pelkää lausui suoraan ja avonaisesti hänen drotsilleen, että
minä ennemmin näen janoa tuomiopäivään asti, kuin juon tippaakaan
teeskennellen ja kurjasti madellen maallisen ylivallan ja vääryyden
kunniaksi."

"Siinä minä yhdyn korkeasti oppineeseen herra tuomiorovastiin!"
-- sanoi Jaakko kreivi kovaäänisesti, töytäisten pitkän miekkansa
voimakkaasti lattiaa vasten. -- "Täällä on jokaisella oma vapautensa,
eikä kukaan voi pakoittaa meitä juomaan muuta maljaa, kuin mitä
haluamme. Minä join vain senvuoksi, että olin janoinen ja viini
hyvää. Minä en ole myöskään teeskentelijä enkä matelija, eikä kukaan
rankaisematta saa kutsua minua maankavaltajaksi."

"Minä en ole tahtonut pakoittaa ainoatakaan ihmistä teeskentelemään,
enkä ole syyttänyt ketään näistä herroista niin suuresta rikoksesta
kuin maankavaltamisesta!" alkoi drotsi Pietari rauhallisesti puhua.
"Tanskassa on vielä, Jumalan kiitos, ajatus ja sen rohkeinkin
lausuminen vapaata, kun ei vain maalakia rikota, eikä minusta
yksikään tanskalainen mies ole isänmaan vihollinen senvuoksi, ettei
hän voi yhdistää yhteistä toivettamme isänmaan menestymisestä omaan
persoonalliseen mieltymykseensä kuningassukua kohtaan! Nykyisinä
levottomina ja onnettomina aikoina, täytyy meidän ikävä kyllä tyytyä
siihen, että paraimpien Tanskan miesten mielipiteet monessa tärkeässä
asiassa ovat eriävät. Mutta hyvät herrat ja maanmiehet!" -- lisäsi hän
lämmöllä -- "Suonette anteeksi minulle, etten pidä mitään paikkaa, enkä
mitään aikaa sopimattomana lausuakseni totista sanaa asiassa, joka on
kaikille tanskalaisille yhteinen! Pian puoluekiihko ja riitaisuudet
eroittavat parhaittenkin tanskalaisten sydämet toisistaan, ja kansa
joutuu perikatoon näiden taistelujen vallitessa. Senvuoksi on yksi
asia, jossa meidän kaikkien täytyy olla yksimielisiä, ja se on: pitää
uskollisesti kruunun pyhyys ja majesteetti loukkaamatta, olkoon se
sitten kenen päässä tahansa, jolle se lain ja oikeuden mukaan on
annettu. Surullista kyllä, emme me, ihmisinä -- ritareina ja Jumalan
sanan palvelijoina voi rakastaa ja kunnioittaa sitä henkilöä, joka
kuitenkin on eroittamaton majesteetista. Mutta isänmaan uskollisina
miehinä me olemme kuitenkin velvolliset käsin ja hampain puolustamaan
majesteettia viimeiseen veripisaraan asti!"

"Minä kunnioitan mielipiteitänne, drotsi Hessel, vaikk'en voi niihin
yhtyä!" -- vastasi nuori Waldemar herttua kiivaasti, ja astui
loukkaantuneen näköisenä pari askelta lähemmäksi häntä, huomaten
harmistuneena ystäviensä joutuneen hämille: -- "Minä en tahdo
väärinymmärtää sitä intoa, joka on saattanut teidän unhoittamaan
missä olette ja kenelle puhutte; mutta minun täytyy pyytää teitä
muistamaan, että me olemme täällä yleisessä majatalossa, ja että minä
ja jalosukuinen Hallandin kreivi olemme täällä läsnä. Kuningassuvun
sukulaisina olisimme me lähinnä oikeutettuja pitämään täällä
liikuttavia puheita kapinasta ja majesteettirikoksista, jos sen
pitäisimme välttämättömänä ja tarpeellisena. Jos teillä on jotain
valittamista meitä vastaan, niin esittäkää se kansalle ja kuninkaalle
Danehovessa, jonne te nyt kaikki kokoonnutte, ja jossa toivon rauhassa
saatavan sovituksi meidän ja kuninkaallisen sukulaiseni väliset
riitaisuudet! Mutta säätymme ja kunnia-arvomme nojalla pyydämme ja
käskemme me teidät vaikenemaan, teillä ei ole oikeutta eikä valtaa
loukata minua tai minun ystäviäni ja turhilla neuvoillanne muistuttaa
meitä uskollisuudesta Tanskan kruunua kohtaan! -- Ja nyt ratsujen
selkään, hyvät herrat! Tänne me emme enää kauvemmaksi jää antamaan
aihetta riitaisuuksiin, jonka tämän kuninkaan ja kuningattaren
innokkaan ystävän ensiksi ja etupäässä olisi pitänyt ymmärtää."
Viimeiset sanat lausuttiin katkeralla ja pilkallisella äänellä, ja ne
loivat nuoren ritarin kasvoille ivallisen hymyn.

"Hyvä on!" sanoi Jaakko kreivi kömpelösti ivaten -- "jätämme tällä
kertaa miehekkäälle nuorelle herra drotsille taistelukentän, koska
siinä on kapakka, jossa taistellaan vain sanoin ja joka tapauksessa
nyrkeillä ja tyhjillä haarikoilla. Kun ensikerran tapaamme
kunniakkaammalla taistelukentällä, herra drotsi, ette taida olla niin
taipuvainen opastamaan." Näiden sanojen jälkeen poistuivat molemmat
ruhtinaalliset herrat tuvasta. Hengellinen herra, kokki ja ritarit
seurasivat heitä. Hevoset olivat jo jonkun aikaa seisoneet satuloituina
oven edessä. Aseenkantajat kiirehtivät pitelemään herroille jalustimia,
ja heti senjälkeen ratsasti lukuisa ritariseura nauraen ja äänekkäästi
puhuen Middelfartin katuja pitkin.




NELJÄS LUKU.


Nuori drotsi seisoi ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena vierastuvassa
ja näkyi tuumivan olisikohan hän liiaksi kiivastunut. Vanha Henner
oli rauhallisesti, mutta mitä suurimmalla osanotolla seurannut
jokaista hänen sanaansa ja koko hänen esiintymistään. Porvarit ja
kalastajat olivat myöskin esimiehensä esimerkkiä noudattaen olleet
korkeitten herrojen riidan mykkinä todistajina. Klaus Skirmen oli
jäänyt seisomaan ovelle, kadottamatta näkyvistään herransa kasvoja,
vaikka hän välillä vilkaisikin sivulleen pieneen, mustatukkaiseen
Åseen, joka katseli uteliaasti, veitikkamaisilla silmillään hienoja
vieraita. Vangittu, viekas kamaripalvelija oli käyttänyt hyväkseen
huomiota, jota yleisesti osoitettiin kovaäänisille herroille. Hänen
salaisesta viittauksestaan oli Martti kokki, joka näkyi tuntevan hänet,
suurella keittiöveitsellään, jota kantoi vyössään, muitten huomaamatta
katkaissut hänen siteensä. Tätä hän ei kuitenkaan voinut käyttää
hyväkseen niin kauan kuin ihmisjoukko teki ulospääsyn mahdottomaksi,
jonka vuoksi hän jäi rauhallisesti seisomaan, kädet ristissä selän
takana, niinkuin olisi hän ollut vielä sidottuna. Sitten vasta, kun ovi
oli auki ja oli kylliksi tilaa, livahti hän äkkiä vahtiensa käsivarsien
alitse, ja oli kadonnut ovesta.

"Mitä? Sen saatana! Pääsikö hän karkuun?" huusivat hämmästyneet
kalastajat ja juoksivat hänen jälkeensä.

"Seis, antakaa hänen mennä!" huudahti drotsi Pietari äkkiä ja pysäytti
heidät. "Parempi on antaa hänen paeta. Hän olisi kuitenkin heti päässyt
vapaaksi. Nyt hän ei uskalla kovinkaan pian palata hoviin, ja meillä on
yksi petturi vähemmän joukossamme."

Kalastajat seisoivat vielä valmiina ryhtymään takaa-ajoon.

"Tehkää niinkuin herra sanoi! Antaa sen saatanan mennä menojaan!" --
sanoi vanha Henner Friser. "Sen poika saipparan voi vaikka ilmaan
puhaltaa. Ei hän miestä peloita! Kun hänet vielä kerran saamme
käsiimme, niin nitistämme heti paikalla häneltä kaulan poikki. Antaapa
nyt miehen jänistää!"

Sen puheen näkyivät kalastajat ymmärtävän, ja jäivät seisomaan.

"Nyt kiitos teille, reippaat miehet, avustanne ja osanotostanne tähän
asiaan!" puhui drotsi Pietari. -- "Menkää nyt kukin kotiinne ja pysykää
rauhallisina! Ryöväreitä ei nyt tarvitse pelätä, ja minä vastaan
urhoollisen esimiehenne turvallisuudesta!"

"Hänen päästään ei pidä kenenkään hiuskarvaakaan korventaman, niinkauan
kuin merisianpyydystäjiä on olemassa Melfartin salmella!" -- vastasi
nuori kalastaja.

"Jos hän joutuu satimeen kuninkaallisen aseenkantajan tähden, jonka me
heitimme roistojen kuoppaan" -- sanoi aseseppä Troels -- "niin kyllä
me kiltaveljet häntä suojelemme. Kaksitoista meistä vartioi taloa
tämän yön, ja jos hänen täytyy paeta, on veneen luona kuusi miestä,
äyskäreillä ja tuluksilla varustettuina."

"Oikein, lapset, oikein!" -- vastasi vanha Henner. -- "Menkää
vain! Sitä asiaa ajattelen. Ehkä ennen aamunkoittoa saatte tiedon
päätöksestäni."

Hänen viittauksestaan poistuivat porvarit ja kalastajat tuvasta. Sitten
tarttui vanhus kiihkeästi drotsi Pietarin käteen. "Jumala ja Pyhä
Kristian siunatkoot teitä, jalosukuinen nuori herra, kaiken sen edestä,
mitä olette tehnyt minulle ja pikku Åselleni tänä iltana!" -- sanoi
hän liikutettuna. "Olen roisto, jos sen milloinkaan unohdan. Sitä mitä
puhuitte näille ylhäisille heittiöille, en myöskään hevillä unohda; se
on liikuttanut vanhaa, syntistä sieluani melkein enemmän kuin jaksan
kestää." Pikku Åsea näkyi ihmetyttävän se hillitty, mutta voimakas
liikutus, joka kaikui isoisän äänestä, niin tavallisuudesta eroava se
oli. Tämä huomasi samassa tytön hämmästyksen ja päästi äkkiä ritarin
käden. "Meneppäs nyt maata, lapseni!" -- sanoi hän tyynesti -- "ja nuku
rauhallisesti siksi kunnes kutsun sinua! Elä uneksi ryöväreistä tai
muista paholaisista! Tämä käsi on ennen kurittanut mahtavampiakin! Nyt
se ei ole enää niin valmis kurittamaan. Se alkaa jo valikoida roistoja.
Mutta maailma on suuri, ja jos me emme enää saa olla täällä rauhassa,
niin kyllä keinot keksitään. Nyt, hyvää yötä, lapseni! Rukoile Jumalaa
ja meidän omaa suojeluspyhimystämme Pyhää Kristiania suojelemaan meitä!
Nyt joudu nukkumaan!"

"Rakas isoisä, anna minun ensin katsoa sinun haavaasi!" pyysi pikku Åse
rukoilevasti, ja tarttui sydämellisesti hänen käteensä, suudellen sitä.

"Ei toki, lapseni! Niistä hyttysenpuremista ei tarvitse puhua! Etkö
kuullut mitä sanoin?"

Vanhuksen ankara ääni, ja äänettömyys, jolla tyttö näkyi aikovan
häntä totella, osoittivat, että vanha isoisä ei ollut tottunut
vastustelemisiin. Tyttö viivytteli vielä. Vanhus katseli
tarkkaavaisesti tyttöä ja huomasi tämän heittävän pikaisen, osanottavan
silmäyksen ovelle, jossa nuori aseenkantaja yhä seisoi. "Se on totta,
nuorukainen tuolla oven luona -- ei ole vielä saanut illallista, ja
hän on kuitenkin rehellisesti sen ansainnut; ilman häntä emme olisi
löytäneet sinua. Mene sinä Åse, ja pidä huolta hänestä keittiössä!"

"Tule, Klaus Skirmen!" -- sanoi Åse riemuissaan ja niin
tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo kauan tuttuja. Hän juoksi
ovelle nuorukaisen luokse, tarttui hänen käteensä ja veti hänet
iloisena mukaansa keittiöön.

"Ihmeellinen lapsi!" mutisi vanhus puoleksi ääneen itsekseen -- "nyt
hän on taas entinen pieni villikissa, ja nyt voi yksi sana saattaa
hänet iloiseksi tai surulliseksi; mutta kun hän joutuu voimallisten
uniensa valtoihin, ei syntisinkään tohdi himoiten katsoa häntä silmiin.
Hm, hm, heikolla perustuksella on meidän voimamme!"

Drotsi Pietari oli seisonut syviin ajatuksiin vaipuneena, eikä ollut
huomannut mitä hänen ympärillään tehtiin. Hän oli ottanut esille
povitaskustaan pergamenttikäärön ja tuijotti siihen jäykästi, mutta ei
näyttänyt tietävän mitä luki.

"Oletteko saanut ikävän kirjeen, jalo herra?" -- kysyi vanhus katsellen
häntä osanottavasti, -- "tai luetteko iltarukoustanne? Jos sielunne
puhuu taivaalliselle isällemme, niin en minä tahdo teitä häiritä, mutta
näyttäisitte toki silloin iloisemman näköiseltä. Te olette nuori, ja
tuskin lienee teidän omallatunnollanne vielä pahempia syntejä. Ei kai
teidän tarvitse vilkaista taaksenne nähdäksenne seisooko paholainen
irvistellen selkänne takana, silloin kun luette isämeitänne ja Ave
Marianne?"

"Mitä sanoitte, kunnon vanhus?" kysyi ritari hajamielisesti, piilottaen
nopeasti pergamenttikäärön. "On jo myöhäistä, ja minä tarvitseisin
lepoa. Vaivaloinen matka on rasittanut minua."

"Tulkaa ensin virkistäytymään jalo herra! Paras vierashuoneeni odottaa
teitä. Minulla olisi kyllä ensiksi sana sanottava teille, sillä Herra
ties milloin toiste tapaamme. Mutta te olette väsynyt, ja minä näen,
että teillä on tärkeämpiä asioita mielessänne. Tulkaa, herra drotsi!
Ette kai ylenkatso haarikkaa hyvää, tanskalaista kotiolutta? -- Mitä
hemmettiä! Ovatko nuo vihaiset herrat muuttaneet olueni viiniksi?
-- Samapa se, hyvin he siinä tekivät!" He istuutuivat nyt molemmat
Martti Madsvennin puoleksi tyhjennetyn ryytiviinimaljakon ääreen. Kun
pikarillinen voimakasta viiniä oli virkistänyt heitä, alkoi vanha
Henner taas puhua: "Te puhuitte hyvin hyvästi tänä iltana, jalo herra!
Minun jalosukuiset vieraani pitivät puhettanne sopimattomana, ja te
itse malttamattomana; mutta te sanoitte hyvän sanan aikanaan minulle ja
monelle muulle. Niin, te olette oikeassa, jalo herra! Kruunu on pyhä,
kantakoon sitä kuka tahansa, ja kuningas on voideltu mies: eikä kukaan
saa rankaisematta kohottaa kättänsä häntä vastaan, olkoon hän sitten
vaikka itse saatana, jonka meidän Herramme ja Jumalamme on joksikin
ajaksi asettanut ajalliseksi kurittajaksemme."

"En suinkaan minä sitä sanonut, vanhus!" -- keskeytti hänet drotsi
-- "mutta se melkein oli tarkoitukseni; -- mitenkä sinä nyt siihen
johduit? Tunsitko sinä nuo herrat?"

"Kuka ei tuntisi rohkeaa Waldemar herttuaa ja uhmailevaa Jaakko
kreiviä?" -- vastasi Henner. -- "Heidän hyvät ystävänsä minä myöskin
tunnen; ei ole kenellekään salaisuus mitä he kantavat kilvessään.
Tätä Roeskilden tuomiorovastia sanotaan peloittavan oppineeksi
mieheksi. Mutta taivas varjelkoon meitä hänestä! Hän on mieleltään ja
kieleltään täydellisesti vanhan arkkipiispa Jaakopin kaltainen, jonka
kuninkaan isä vangitsi ja joka julisti maan ja valtakunnan pannaan.
Pitkä, isonenäinen rovasti on samaa sukua. Mutta siitä ei uskalla
puhua ääneen, ja kuitenkin sen tiedätte te ja jokainen, että tuolla
saatanan arkkipiispalla oli silloin sormensa mukana leikissä, kun pyhä
ehtoollinen löi Kristoffer kuninkaan sydämen palasiksi."

"Sinä olet oikeassa, vanhus, ikävä kyllä!" -- sanoi drotsi Pietari --
"tämä uppiniskainen mestari Grand on Jaakko Erlandsenin sukua sekä
syntyperältään että ajatustavoiltaan. Hän on viisain heistä kaikista,
vaikka onkin yltiöpäisyydessään kiivas ja suurisuinen." Hän oli ottanut
esille pergamenttikäärön ja tarkasteli sitä. "Tunnetko sinä ritari Tyko
Abilgaardin, herttuan drotsin?"

"Kyllä tunnen, se oli sama ylpeä sileänaamainen herra, joka istui sillä
paikalla, missä te nyt istutte, hänellä oli yllään papukaijan viheriä
takki ja vaippa. Minä tunsin heidät kaikki."

"Ritari Lave Litle ei ollut täällä, Jumalan kiitos", -- sanoi drotsi
Pietari tukahuttaen huokauksen. -- "Litlen suku on jaloa juurta, kunhan
vain kaikki olisivat vanhan Jon ritarin kaltaisia. Ei koko Tanskassa
ole sen uskollisempaa miestä, ja kuitenkin hänellä olisi syytä valittaa
samasta vääryydestä kuin näillä sukulaisillaan."

"Emme voi tuomita heitä liian ankarasti, jalo herra!" alkoi Henner
taas puhua. -- "Ritari Lave tuli eilen Beltin ylitse. Oli sääli
nähdä miestä, hän oli varmaankin käynyt sukulaistensa luona. Sen
näki hänestä. Häväistys on raskas risti. Vanha Palle kuuluu siellä
menettäneen järkensä. Ja entä uljas, ylpeä Stig Andersen itse -- häntä
ajatellessani sydämeni puristuu kokoon. Suurempaa sotapäällikköä ei
Tanskalla ole ollut sitten Pohjois-Albingen kreivi Albertin ja Waldemar
Seierin aikojen: häntä saa Ruotsin mahtava kuningas Latolukkokin
kiittää kruunustaan. -- Oi, herra drotsi! kun ajattelen hänen
asemaansa, mustuu maailma silmissäni. En voisi hänen sijassaan sanoa
kruunua pyhäksi, kun näen vaimoni kunnian tahraajan kantavan sitä
päässään, kuin paholaisen pukinsarvillaan."

"Ja kuitenkin, urhoollinen Henner, täytyisi sinun sanoa niin, jos
olisit hänen sijallaan, ja isänmaa olisi sinulle sinua itseäsi
rakkaampi, ja sielusi autuus kalliimpi kuin kosto."

"Autuus!" jatkoi Henner synkästi -- "elkää puhuko niin varmasti ihmisen
autuudesta, herra drotsi! Sitä ei piispakaan ottaisi vastuulleen.
Luuletteko niin varmasti, että se mies on iankaikkisesti kadotettu,
joka uskaltaa kohottaa kätensä kruunattua roistoa vastaan?"

"Elkäämme tuomitko, ettei meitä tuomittaisi!" -- vastasi ritari ankaran
totisesti. -- "Mutta viimeisenä saakoon se tuomiomme, jota ei yksikään
ihminen tuomitse, ja jolla on tuomarinsa tähtien tuolla puolen."

"Hm, hm, taidatte ehkä olla oikeassa, herra, kun on puhe laillisesta
kuninkaasta, jonka kansa vapaasta tahdosta on valinnut, ja joka ei
ole ryöstänyt itselleen kruunua veljenmurhan ja väärän valan kautta,
niinkuin kuningas Aabel. Jos te tapaisitte sen miehen, joka ampui
nuolen kuningas Aabelin rintaan, jalo herra, voisitteko katsoa
häntä silmiin ja sanoa hänen olevan jumalattoman maankavaltajan ja
kuninkaanmurhaajan, joka on iankaikkisen kadotuksen ansainnut?"

"Mistä se johtui mieleesi, vanhus?" kysyi ritari pelästyneenä. --
"Sanoinhan minä, ettei kenenkään pidä tuomita, ja kuitenkin --, sitä
miestä tahtoisin vähiten tuomita, jonka vanhurskas tuomari tuolla
ylhäällä valitsi hurskaan kuningas Eerik Waldemarinpojan kostajaksi,
sekä syöksemään veljenmurhaajan Tanskan valtaistuimelta."

"Se mies seisoo tässä edessänne, herra drotsi!" -- sanoi Henner Friser
nousten seisomaan. "Tällä kädelläni ammuin nuolen, joka sattui kuningas
Aabelin petolliseen sydämeen, -- tuolla riippuu teräsjousi, josta
kuoleman ja kadotuksen tuomio suhahti veljenmurhaajalle."

Kauhistuneena ponnahti ritari ylös ja katseli oudolla vavistuksella
kookasta, voimakasta vanhusta, joka seisoi hänen edessään hämärtyvässä
tuvassa kuin peloittava sankarihaamu. "_Sinäkö sen teit?_ vanhus",
sai hän ponnistaen sanotuksi. "Anna minun olla ainoa ihmissielu, jota
raskautat niin hirvittävällä salaisuudella, ja ole varuillasi, jos
herttua Waldemar olisi tiennyt jousesi teon, niin ei ainoakaan mies
maassa olisi voinut pelastaa sinua."

"Se on minun pienin suruni!" -- vastasi vanhus. -- "Te ette ilmaise
minua, sen tiedän, ja paitsi teitä ei kukaan maailmassa tiedä mitä
vanha Henner ajattelee, kun keskiyöllä myrskyää niinkuin hurja
metsästäjä nelistäisi kattoni ylitse, ulvovat koirat jälessään.
Elkää luulko, että minä kadun elämäni parasta tekoa! Ei, kiitetty
olkoon Jumala ja Pyhä Kristian! Minä en pelkää sitä hetkeä, jona
seison kuningas Aabelin kanssa Herran tuomioistuimen edessä. Ja
kuitenkin, herra ritari, on niin omituista ajatella riistäneensä
sielun armonajasta ja syösneensä syntisen kadotukseen ennenkuin hänen
oikea hetkensä oli käsissä. Mutta se on vanhuuden-heikkoutta, -- sen
kyllä tiedän; semmoiset ajatukset tulevatkin mieleeni vain yöllä.
Kun päivällä katselen joustani, tunnen ylpeydellä, että tämä käsi on
kuitenkin kerran pelastanut Tanskanmaan perikadosta. Niinkuin sanoin,
ainoastaan yöllä tulen hentomieliseksi ja säälin sitä kuollutta
saatanaa."

"Rukoile Jumalaa hänen sielunsa puolesta!" -- sanoi ritari osanottavan
levottomasti.

"Ei, sitä en voi, herra drotsi, eikä se kannattaisi. Mitä tein
hänen edestään voimakkaalla kädellä, sen tein. Mutta kaikki on
turhaa: hän on tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Minä työnsin
poltetusta tammesta tehdyn kuusi kyynärää, pitkän seipään hänen
mädänneen ruumiinsa läpi Gottorpin luona, mutta mitä apua siitä
oli? Se ylpeä saatana ei kuitenkaan tahtonut nukkua suossa, eikä
hän suo toisienkaan nukkua rauhassa. Olette kai joskus kuullut
puhuttavan hänen öisestä ratsastuksestaan? Joka keskiyö ratsastaa
hän pikimustalla metsästysoriillaan pitkin Gottorpin nummea, kolme
tulista helvetinkoiraa kintereillään. Jumalan kiitos, minä en ole sitä
itse nähnyt. Mutta aina keskiyöllä suhisee ja vinkuu minun korvissani
niin että herään raskaimmastakin unesta. Ehkä tuo kaikki on vain
taikauskoa ja lörpötystä, ja ehkä maatessani veri nousee päähäni. Mutta
kolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen en ole voinut sulkea silmiäni ennenkuin
kaksi tuntia kirotun keskiyön jälkeen. Ja -- kuuletteko te? Herra! Nyt
taas suhisee ja vinkuu." Hän piteli molempia käsiään korvillaan ja
puisteli harmaata päätään levottoman ja tuskaisen näköisenä.

"Onneton vanhus!" sanoi ritari -- "enpä usko veren eikä kuolleen
olevan syynä rauhattomuuteesi. Minä uskon ennemmin, että rehellinen
sydämesi salaisesti epäilee oliko työsi oikeudenmukainen ja Jumalalle
otollinen. Neuvottele asiasta jonkun hurskaan papin kanssa, ja etsi
rauhaa siltä Herralta, joka totisesti yksin sen voi antaa ja ottaa!
Mutta sinun täytyy nyt myöskin huolehtia ajallisesta rauhastasi
ja turvallisuudestasi -- ei vain tämän asian tähden, mutta senkin
tähden, mitä tänään tapahtui. Tiedämmehän me molemmat, ettei se
ollut kamariherra Raane, vaan mahtavampi mies, joka oli valinnut
sinun viattoman Åsesi uhrikseen. Minä tunnen kyllä hänet! Minut hän
viisaana säästää, mutta hän ei luovu aikeestaan, sen vuoksi että on
kerran epäonnistunut. Roistojen kuoppaan heitetystä aseenkantajasta
voi sinulle koitua ikävyyttä ja vaaraa. Minulla on vain yksi neuvo,
vanha Henner! Sinun täytyy ennen päivän koittoa lähteä tytön kanssa
Beltin yli. Myötä täällä talosi ja omaisuutesi. Mutta lähde viipymättä
Harrestrupiin voutini luokse, minä annan kirjeen mukaasi. Hän antaa
sinun asuttavaksesi Finnerupin tyhjän metsätorpan. Siellä olette sinä
ja Åsesi turvassa. Tuuli on hyvä. Elä mieti liian kauan!"

Vanhus oli istuutunut penkille, hän nojasi kyynäspäillään pöytään,
ja painoi korkean otsansa käsiinsä. "No niin! Minä seuraan teidän
neuvoanne ja otan kiitollisuudella vastaan tarjouksenne, jalosukuinen
nuori herra!" -- sanoi hän päättäväisesti ja nousi. -- "En tee sitä
tämän harmaan pääni tähden: vaikka se olisi tuomittu pyövelin kirveen
katkaistavaksi, niin en minä nyt vanhoilla päivillä pakenisi sitäkään
häpeää. Mutta tyttö on pelastettava. Hän on minun silmäteräni ja
sieluni ilo, -- hän on hyvä ja viaton. Hän ei edes itse ymmärrä
levottomia uniaan. Suokoon Jumala, etteivät ne milloinkaan toteutuisi!
Hänet tahdon pelastaa, -- ja te olette oikeassa, aika on täperä. Te
olette myös osoittanut minulle rauhan tien, herra drotsi, ja minä aion
noudattaa sitä. -- Minä lausun maallisille puuhille hyvää yötä ja
menen teidän metsänvartija-taloonne sovittelemaan suhteeni Jumalaani
ja tuomariini parhaan mukaan!" Näin sanoen hän pudisti vakuuttavasti
ritarin kättä ja poistui ulos järjestämään mitä oli tarpeen pakoa
varten.

Drotsi otti nopeasti esiin sen pergamentin, jota hän äsken oli lukenut.
Hän repäisi siitä kirjoittamattoman liuskan ja kirjoitti siihen
hopeisella kynällä, joka hänellä oli mukanaan, muutamia sanoja Viborgin
luona sijaitsevan Harrestrupkartanonsa linnanvoudille. Tuskin hän oli
päättänyt lyhykäisen kirjoituksensa, kun kauan pidätetty väsymys jo
yllätti hänet. Kynä putosi hänen kädestään, ja suuret, pitkäripsiset
silmäluomet sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, ja vähitellen hän
penkillä istuen, vaipui nojalleen taaksepäin, selkä seinää vasten.
Niin istui hän vähän aikaa puoliuneen uupuneena, ja näytti kuin hän
unessa olisi tekemisissä jonkun rakkaan ja ystävällisen olion kanssa.
Hento valaistus laskeutui melkein loppuunpalaneesta kynttilästä hänen
nuorekkaille, mutta lujille ja melkein ankarille kasvoilleen, jotka
nyt kuitenkin hymyilivät ystävällisesti, hänen oikealla kädellään
pidellessään punaisista rubiineista muodostettua kukkakiehkuraa, jota
hän kantoi kaulallaan vaatteidensa alla kätkettynä ja jossa riippui
yksi ainoa meripihkahelmi, nähtävästi joskus naisen kaulanauhaan
kuulunut. Hänen vasen kätensä lepäsi vielä tukevasti ja ikäänkuin
puolittain tietoisen huolehtimisen määräyksestä pergamentilla,
joka oli levitettynä hänen edessään pöydällä. Hän uinaili vielä
rauhallisena tässä asunnossa, kun ovi avautui hiljalleen ja sisään
tirkistelivät kasvot, jotka, vaikka niitä puolittain peitti kulunut
kalastajalakki, kuitenkin punaisesta untuvaisesta huuliparrasta
sekä viekkaasta ilmeestä voi tuntea kamariherra Raanen kasvoiksi.
Hän oli kokonaan puettu kalastajaksi, hän jätti oven selkoselälleen
ja hiipi varovaisesti huoneeseen. Hän läheni varpaillaan pöytää,
jolla ritarin vasen käsi vielä varjeli papereita. Heitettyään
tutkivan katseen nukkujaan, kamariherran pienet, harmaat silmät
kiinnittivät uteliaan huomionsa kirjeeseen. Hän säpsähti ja koetti
salaa sipaista pois sen, mutta ritari liikahutti oikeata kättään,
ja luihu vaaniskelija vetäytyi nopeasti takaisin. Hän läheni taas
varovaisesti. Jännitetyllä tarkkaavaisuudella hän vielä kerran katsoi
kirjettä ja kalpeni nähdessään oman nimensä pitkässä nimiluettelossa,
jossa oli päällekirjoitus: "Salaliittolaisia." Hän hapuili kädellään
tikaria, jonka kirkas hopeakahva pisti esiin hänen povitaskustaan,
mutta hän näkyi alkavan aprikoida, kun hän samassa huomasi myöskin
pienen, Harrestrupin linnanvoudille osoitetun kirjelapun; hän näytti
hämmästyvän lukiessaan sitä, ja voittoisa hymy kasvoillaan hän livahti
ulos ovesta yhtä ääneti kuin oli tullutkin.

Kohta sen jälkeen heräsi drotsi Pietari täydellisesti virkistyneenä
lyhyestä uinahduksestaan, ja kuuli tuvasta kovaa hälinää, minkä saivat
aikaan äänekäs nauru, kulkustenkilinä sekä raudoitetut saappaankorot,
helisevine kannuksilleen. Hän rävähytti auki silmänsä ja näki suuren,
tukevan ja melkoisen lihavan herran, jolla oli pyöreät, iloiset
kasvot, sekä vahva ruskea huuliparta, joka todisti täysikypsää
miehuusikää. Kantapäissään suuret kultakannukset, vieras herra asteli
tukevasti kivilattialla ja leyhäytti reippain liikkein kyynärpäillään
lyhyen viittansa taaksepäin, jolloin näkyviin tuli komea ritaripuku
sekä parit välkkyviä kultaketjuja. Hän asteli tuvassa edestakaisin
iloisesti keskustellen kahden muun koruttomammin puetun ritarin sekä
erään pitkän, rakenteeltaan epäsuhtaisen henkilön kanssa, jonka
lyhyt kulkusnuttu, ja huippukärkinen lakki niskaan laskeutuvine
ketunhäntineen, osoittivat hänet hovinarrin aivoaseman omistajaksi.

Hämmästyneenä sieppasi nuori drotsi ensin pergamenttikirjeen, joka
oli levällään hänen edessään, sekä pisti sen povitaskuunsa. Sitten
hän nousi, tervehti vieraita herroja kohteliaasti sekä pyysi anteeksi
ettei ennen ollut huomannut heitä. "Jos oikein näen" -- hän lausui, "on
minulla kunnia tervehtiä Holsteinin jalosukuista kreivi Gerhardia".

"Aivan niin, herra ritari!" -- vastasi tukeva, iloinen herra --
"ja jos minä en erehdy, olette Te sama ritari Pietari Hessel
joka niin menestyksellä kilpaili kanssani viime vuonna Ruotsin
kruunajaisturnajaisissa -- eikö niin? Ja nyt jo drotsi, kuten kuulin?"

Ritari myönnytti kainosti kumartaen.

"Kas tässä onnettaren suosikki, hyvät herrat!" -- jatkoi kreivi
Gerhard kääntyen seuralaistensa puoleen: -- "Tämä nuori herra voi
jo kehua päässeensä Tanskan hovissa suurempaan suosioon kuin minä
tai joku suvultaan ruhtinaallinen läänitysmies. Hänellä on kauniin
Agnes-kuningattaren värit, ja hän valvoo kuten näette uskollisena
drotsina maan ja valtakunnan parasta."

Vieraat herrat hymyilivät, ja pitkä hovinarri veti naamansa
hullunkuriseen ihmettelyyn, samalla kiristellen kulkusiaan sekä
kumartaen drotsin edessä niin että melkein nenä maata hipoi, jolloin
ketunhäntä heilahti narrinhiipan yli ja lätkäytti ritaria käteen.

Drotsi Pietari heitti välinpitämättömän katseen ilveilijään ja
säilyttäen levollisen ryhtinsä kääntyi ruhtinaallisten herrojen
puoleen. "Eikö ymmärtäväinen ja urhea kreivi Gerhard suo minulle
sitä väriä, jonka olen ottanut omakseni" -- lausui hän, -- "ja
ettekö usko minua sen arvoiseksi, herra kreivi! Jos niin on, voitte
te vielä vapaasti tehdä totta epäyksestänne, mutta vain keihäin ja
miekoin, ette ivasanoin tai hovinarrinne tyhjän kulkusten kilistelyn
ja ketunhäntäilveitten avulla. Tavattoman ponnistelun jälkeen voitti
väsymys minut hetkeksi, jos sen vuoksi en näytä teistä niin valppaalta
maan ja kuninkaan palvelijalta kuin drotsin velvollisuus olisi, niin
luotan kuitenkin valppauteeni kylliksi uskaltaakseni miekanmittelöön
niin hyvin Teidän kanssanne kuin kenenkä tahansa ruhtinaallissukuisen,
joka sanoo itseään Tanskan kuningassuvun ystäväksi."

"Ymmärrätte kai sentään leikkiä, kunnon drotsi Hessel!" -- vastasi
kreivi hyvänsävyisesti hymyillen. "Kaukana olkoon minusta halu loukata.
Teidän kaltaistanne miestä! Elkäähän toki moittiko minua siitä, että
totisesta sydämestä vihaan Teitä sen menestyksen takia, jonka olette
saavuttanut erään tietyn naisen luona, ja kadehdin Teiltä viimeistä
turnajaispalkintoanne. Mielihyvin suostun taisteluhaasteeseenne,
murtaakseni taas tilaisuuden sattuessa peitsen kanssanne; sydämen
ilolla tahdon kiistellä kanssanne asemastanne kauneimman naisen
ritarina, -- mutta ilman pienintä vihamielisyyttä, herra drotsi,
parhaassa ystävyydessä, iloisesti ja huvikseni kuten ainakin, kuten
reipasten ja kunnianhimoisten ritarien tuleekin taistella. Elkää
pahastuko tätä minun Pitkäsääri-Vanhustani!" -- jatkoi hän, osoittaen
hovinarriaan. -- "Hänellä nyt on kerta kaikkiaan täydet vapaudet
minun ja minun ystävieni luona, eikä hän mitään pahaa tarkoita.
Täydellä kunnioituksella hyvää mainettani kohtaan puhuen en usko sen
olevan niin löysissä minulla, paremmin kuin muillakaan, että joku
etuoikeutettu narri voi sen pyyhkäistä pois ketunhännällään. Te itse
ehkä tarvitseisitte sellaista miestä: näinä kovin vakavina aikoina
on kyllä hyvinkin tarpeellista pitää palveluksessaan ilveilijää
pilantekijänä, kun ei enää itse siihen pysty. On sitäpaitsi sekä
kunniallista että kristillistä, arvelen, silloin tällöin sallia
itseään muistutettavan siitä, että me kaikki kuitenkin olemme narreja
Herramme edessä. Nyt toivon rauhaa ja hyvää ymmärtämystä!" -- Näin
sanoen hän ojensi ystävällisesti kätensä drotsi Pietarille, ja nuori
ritari vastasi iloiten sovittavaan kädenpuristukseen. Hän kuuli nyt,
että kreivi Gerhard äskettäin oli seurueineen tullut Beltin yli ja oli
matkalla Nyborgiin siellä Danehovella pidettävien juhlallisuuksien
takia. Drotsi Pietarilla oli sama tie. Pian he sopivat yhteisestä
matkasta ja päättivät lähteä liikkeelle heti kun kreivi seurueineen oli
virkistäytynyt. Äskentulleiden vieraiden istuutuessa iloisina pöydän
ääreen, jolla vielä oli runsaat annokset mitä he kaipasivat, jätti
drotsi Pietari vierashuoneen. Hän meni keittiöön, missä tapasi Henner
Friserin tyttärentyttärineen matkavalmiina. Hän antoi vanhukselle
Harrestrupin linnanvoudille kirjoittamansa lyhykäisen kirjeen sekä
kiiruhti matkaan. Vanha Henner tuotatti vielä aseensa ja varaksensa,
joihin hän äänetönnä ja miettiväisenä pukeutui. Kädessään pitkä
keihäänsä, friisiläinen nahkasuojus rinnallaan sekä nahkahihnasta
riippuva vanha, ruostunut teräsjousi selässään, hän otti nyt hyvästiksi
ritaria sydämellisesti kädestä ja sanaa sanomatta puristi sitä
vakuuttavasti. Kyynelet tummissa silmissään pieni Åse tarttui drotsin
käteen ja painoi sen huulilleen, voimatta sanoa muuta kuin: "Kiitos,
herra ritari, onnea matkalle!" Drotsi taputti häntä ystävällisesti
poskelle, ja nyt vasta hän huomasi tytön harvinaisen kauneuden sekä sen
yhdistyksen ylevyyttä ja lapsellista yksinkertaisuutta, mikä noille
pienoisille kasvoille antoi niiden ilmehikkäisyyden.

Klaus Skirmen näytti myös valmistautuneen liikuttavaa hyvästijättöön
Åsen kanssa, hän oli laatinut kasvoilleen reilun ilmeen, jotta ei
näyttäisi hempeältä ja jotta se, mitä salaisesti tapahtui hänen
sydämessään, ei pääsisi ilmi. Mutta tyttönen löi hänet pilaa tehden
hansikkaallaan ritarikseen, ja silmiään pyyhkien hän riensi ulos
keittiöstä.

Ennen auringonnousua ratsasti drotsi Pietari kreivi Gerhardin ja tämän
seurueen kera iloista leikkiä lasketellen Middelfartin katujen kautta.
Klaus Skirmen ratsasti kappaleen jälempänä pienellä norlantilaisellaan
kreivin raskastekoisen hovinarrin seurassa. Nuori reipas aseenkantaja
katsahti vielä kerran taakseen laivasiltaa kohti. Siellä seisoi
aseseppä Troels, ympärillään joukko porvareita ja merisianpyydystäjiä,
kaikki ääneti ja vakavina katsellen pientä purjevenettä, joka vinhuvan
myötätuulen mukana kiiti yli Beltin, ja josta Henner Friser sekä hänen
tyttären-tyttärensä vielä liehuttivat heille ystävällisiä jäähyväisiään.




VIIDES LUKU.


Oli kaunis kevät-aamu. Kevyt aamusumu leijui yli niittyjen
Kirkkaat kastehelmet päilyivät aamuruskoa heijastellen hienoissa
hämähäkinverkoissa, äsken vihannoimaan puhjenneitten pensasten välillä.
Ritarit olivat saapuneet eräälle kukkulalle aivan Middelfartin
ulkopuolella. Aurinko nousi juuri heidän edessään, elähdyttäen ihanaa
maisemaa, tuhansien ilakoivien leivosten viritellessä huolettomia
virsiään heidän yllään. Matkaajien hiljentäessä täällä vauhtiaan,
voidakseen oikein katsella kaunista näköalaa, ajoi täyttä nelistä
heidän ohitseen pitkä, hontelo ratsastaja kalastajan tapaan puettuna ja
kulunut lakki syvälle silmien yli vedettynä. Ritarit eivät olleet häntä
huomanneet mutta Klaus Skirmen ratsasti kohta herransa luo "Se oli
kamaripalvelija Raane, herra drotsi!" -- sanoi hän innokkaasti. "Hänen
ohut ketunnenänsä pisti esiin lakin alta. Ajanko hänen jälkeensä?"

"Ei ole tarpeellista!" -- vastasi drotsi Pietari ja rypisti otsaansa:
-- "jos hän aikoo _sitä_ tietä, tapaamme hänet kyllä ajoissa
Nyborgissa".

"Mutta jos hän puhuttelee ensiksi kuningasta, herra, niin tiedätte
hyvin, kuinka käy!"

"Sen kyllä tiedän", -- vastasi drotsi, -- "anna hänen ajaa!"

Nuori asemies vaikeni, vetäytyen taaksepäin entiselle paikalleen
kunnioittavan välimatkan päähän herrastaan ja hänen ylhäisestä
seurastaan.

"Ihana maa!" -- sanoi kreivi Gerhard, ilomielin silmäillen välkkyviä
ja tuoksuvia niittyjä, jotka aamuauringon kultaamina ja hymyilevinä
levisivät hänen eloisien ja vilkkaitten katseittensa alla.

"Niin kyllä!" -- vastasi drotsi Pietari kaihoisan vakavana. -- "Jos
kansa olisi yhtä onnellinen kuin maa on kaunis ja viehättävä katsoa,
olisi Tanska vielä mainen paratiisi. Mutta me olemme tulleet maailmaan
pari ihmispolven-ikää liian myöhään, jalo kreivi! Kunpa olisi saanut
elää Waldemar Seierin nuoruusaikoina tai hänen suuren isänsä päivinä Ne
olivat toisia aikoja!"

"Ei yksin maa ole pysynyt samanaan, herra drotsi!" -- sanoi kreivi: --
"onhan kansakin sentään pohjiltaan samaa. Nouskoonpa vain uudelleen
keskuudessanne joku suuri Waldemar, niin teillä on taas entiset
loistavat päivänne! Se loisto, jota Te nyt kaipaatte, sai kyllä
usein kunnon esi-isäni kyyneliä vuodattamaan, eikä meillä Holsteinin
kreiveillä ole suurta halua toivotella sitä ihanuutta takaisin; mutta
olisinpa minä huono ritari, jos en osaisi minäkin ihailla tuota
heleätä aikaa, enkä minä moiti ketään Tanskan miestä siitä, että hän
sitä kaipaa. Mutta mitä sanotte nuoresta Eerik-prinssistä, pikku
kuninkaasta, kuten meidän on häntä jo kutsuttava? Minä tiedän, että Te
olette hänellä asemestarina, ja että hän on muka jo puoleksi ritari."

"Häneen on yhä minun ja kaikkien tanskalaisten sydänten toivo
kiintyneenä!" -- vastasi drotsi -- "ja jos Jumala suo, ei se ole
häpeään joutuva. Jos hänen kerran suodaan valtikkaa hallita, niin
vannon Teille vähintäin, ettei kukaan maassa ole rankaisematta
harjoittava vääryyttä tai tekevä tihutöitä, ja se on jo suuri seikka.
Eihän Tanska sentään aina vaadi suurta miestä valtaistuimelleen
ollakseen onnellinen maa. Meidän aikanamme palaaviksi en odota niitä
loiston päiviä, jolloin täällä oli voitettavana kuolematonta kunniaa;
sadan vuoden kuluttua ei ehkä kukaan muistele niitä nimiä, joita nyt
useimmin mainitaan Tanskan hoveissa. Mutta ne pylväät, jotka tukevat
horjuvaa valtaistuinta, eivät kuitenkaan siinä turhaan pysy, vaikkapa
ne hautaantuisivatkin sen raunioitten alle ja unhotettaisiin."

"Keitä tarkoitatte noilla pylväillä, herra drotsi, -- paitsi
itseänne?" -- kysyi kreivi Gerhard puolittain leikillisellä äänellä
ja näytti kaikin mokomin liiaksikin tahtovan syventyä tähän vakavaan
keskusteluun, niin vähän kuin se soveltuikin hänen mielialansa
huolettomaan iloisuuteen.

"Ikävä kyllä, en uskalla vielä lukea itseäni maan ja kuningashuoneen
ansiollisiin miehiin", -- vastasi nuori drotsi kainosti -- "mutta
jos kerran saavutan kunnon Jon Litlen ijän ja ymmärryksen, David
Thorstensonin tai Pentti Rimordsoninpojan rohkeuden ja kyvyn, sekä
oppineen mestari Martin, Antvorskovin priorin tiedot, niin toivon
minäkin ansaitsevani nimen, jota ei ainakaan meidän aikanamme kukaan
Tanskan ja sen kuningassuvun ystävä olisi unhoittava."

"Kas niin, siinä on neljä kyvykästä ja kunnon miestä" -- vastasi
kreivi. -- "Olen kuitenkin kuullut huhuttavan, että vanha Jon-ritari
muka on tyly ja kovasydäminen talonpoikain vaivaaja."

"Ankaran oikeudenmukainen mies hän on, ja siksi saakin hän huonot
mainesanat tällaiselta veltolta ja kurittomalta aikakaudelta", --
lausui drotsi kiihkeästi: -- "Hän ei tingi laista ja oikeudesta eikä
pidä eroa talonpojan ja prelaatin välillä; mutta hän on yhtä viisas
ja ajattelevainen kuin rohkea ja ankara: hänhän sai sovitetuksi
arkkipiispa Jaakopin ja vapautti maan pannasta; hänhän oli välittäjä
Ruotsin valtaistuinriidoissa ja sanoi Maunu-kuninkaalle karvaita
totuuksia, eikä hän pelännyt riistää pois kapulaa suustaan oman
kuninkaansa edessä, kun hän viime vuonna oli uskottuna miehenä
prinsessan perintöjutussa; kunnollisempaa tai oikeamielisempää miestä
ette nykyään voi Tanskasta keksiä."

"Olkoon niin, minä kyllä tiedän, että hän on teidän
valtiomies-ihanteenne", -- vastasi kreivi hymyillen -- "ja minä
kunnioitan suuresti sitä miestä, mutta myöntäkääpä minulle ainakin,
että se oppinut herra, jonka mainitsitte, on kaikesta hurskaudestaan
ja opistaan huolimatta suuri narri. Uskon kyllä mielelläni hänet
suureksi jumaluusoppineeksi ja filosoofiksi; mutta kun hän pääsee
muinaisjuttuihin ja logicorum'iinsa, tai kuinka sitä sanotaan, niin hän
ei pidä ensinkään väliä kenen kanssa hän haastaa ja melkeinpä voi saada
maallikon hulluksi viisailullaan. Tulepas tänne, Pitkäsääri-Vanhus!
Sinähän osaat meille näytellä, miten tuo oppinut herra esiintyy, --
hän, jonka viime vuonna näimme Hennegaun kreivin luona -- hän joka
juuri tuli Pariisista tehtyään jonkun tieteellisen keksinnön -- mestari
Martti Mogensen" --

"Maisteri _Martinus de Dacia_, liikanimeltään _Magnifilius_, se on
meidän kielellämme: Suuren poika!" -- oikaisi puolioppinut hovinarri:
-- "Ei voi yksikään oppinut mies tyytyä kutsumaan itseään vain
mestari Martti Mogenseniksi, käytyään Eiderin tuolla puolen." Nyt hän
kohta laati kasvoilleen hullunkurisen koulumestari-ilmeen, pullisti
vatsaansa, sekä alensi ääntään jonkunlaiseksi salaperäiseksi kuiskeeksi.

"Juuri noin, tuossa mies onkin jo edessämme!" -- huudahti kreivi
hymyillen. Hovinarri jatkoi edelleen samaan tapaan, alituiseen
loogillisia solmusanoja käyttäen, puhettaan siitä, kuinka oli
tärkeätä täydelleen tuntea Martti-mestarin _Modi siqnificandi_ hänen
_Logicastaan_.

Tämä Martti-mestarin koko olennon ja käyttäytymisen sekä
kasvojenilmeiden ja äänen liioitteleva jäljittely huvitti kreivi
Gerhardia erinomaisesti; hän nauroi niin että kyynelet juoksivat hänen
silmistään, ja piteli vatsaansa. Molemmat hänen seuralais-ritarinsa
nauroivat myöskin summattomasti, ja drotsi Pietarin täytyi
hymyillä vasten tahtoaankin, vaikka tämä pila tuntui hänestä hyvin
vastenmieliseltä ja suututti häntä. "Minun täytyy myöntää Teille,
herra kreivi", -- lausui hän vakavasti heti kun yleinen naurunhohotus
oli laannut sen verran, että hän sai sananvuoron, -- "että Teidän
hovinarrinne ymmärtää todellakin täydelleen apinantaitonsa, jolla
hän voi saada järkevät ihmiset naurettaviksi jäljittelemällä ja
liioittelemalla kaikkia heidän henkilökohtaisia heikkouksiaan ja
pikkuvirheitään sekä unhoittamalla pois kaiken, mikä on heissä jaloa ja
kunnianarvoista ja mitä ei virnistyksin voi jäljitellä. Sitä sanottiin
minun nuorena ollessani vääristelemiseksi, ja se rangaistiin vitsoilla
ja ankaralla kurilla, kuten pahat poikamaiset tavat ja kepposet.
Kuuluisa mestari Martti on minun korkeastikunnioitettu opettajani ja
rippi-isäni, ja se, joka tämän minun sanani kuultuaan vielä pilkkaa ja
halventaa häntä, saa minut kimppuunsa, niin kauan kuin minä suinkin
jaksan kättäni ja ritarimiekkaani liikuttaa, -- vaikkapa sen tekisitte
Te, jalosukuinen kreivi!"

"Nyt minä saanen luvan hymyillä Teidän omalla kustannuksellanne, ankara
herra drotsi!" -- vastasi kreivi, lakaten nauramasta. -- "Ollaanko
Tanskassa vielä niin barbaarisia, ettei ensinkään ymmärretä vapaata
eleitten taidetta eikä edes tahdota sallia muiden sillä huvitteleivan?
Mitä Teidän oppineen rippi-isänne hyveet minua liikuttavat, kun minä
tarvitsen vain hänen narrimaisuuksiaan edistääkseni viattomalla ja
hyvänsävyisellä tavalla terveyttäni, saadakseni liikuntoa keuhkoilleni.
Jos meidän senvuoksi täytyy tapella, herra drotsi, niin hyvä on; sekin
voi aikanaan ja sopivassa tilaisuudessa tarjota minulle hupaisaa
leikkiä. Mutta aamusella, paastoavin sydämin, en ikipäivinäni tappele
pikkuseikkain takia. Tämän asian voimme suorittaa, jos Te tahdotte,
syötyämme päivällistä Odensessa. Sallikaa minun kuitenkin vakuuttaa,
että minä tunnen suurta kunnioitusta oppinutta Martti-mestarianne
kohtaan sekä että minä vallan sydämestäni uskon hänet erinomaiseksi,
kunnon mieheksi."

"Sitä, mitä minä pidän kunniassa, en minä voi pitää pilkkanani", --
vastasi drotsi Pietari kiihkeästi. -- "Se on ehkä tapa muissa maissa;
mutta sitä me tanskalaiset, Jumalan kiitos, emme vielä ymmärrä."

"Se juuri on puute koko Teidän elämässänne", -- vastasi kreivi --
"ja siksi teitä usein, vaikka syyttä, pidetään tölppöinä, -- sehän
osoittaa vain mielen tuoreuden ja keveyden puutetta. Te olette liian
yksipuolisia niin ihailussanne kuin moitteessannekin. Ihmisluonto nyt
ei kerran ole täydellinen. Vaatii totuutta ja kasvattaa nöyryyttä
se taito, että aina osaa puolueettomasti huomata surkeuden niinkuin
ihanuudenkin, sellaisenaan kuin molempia on kasaantunut runsaasti
tähän kauniiseen ja hullunkuriseen maailmaan. En tunne yhtään ihmistä,
jolla ei olisi myöskin paha ja naurettava puolensa, etevimmissä
ihmisissä se kuitenkin selvimmin paistaa silmään; ja minun parhaatkin
ystäväni saavat tyytyä siihen, että minä hymyilen sille, mitä huomaan
heissä naurettavaksi, sillä minä muistan myös ansion mukaan heidän
hyviäkin puoliaan. Saman vapauden minä annan myös itseeni nähden
jokaiselle, joka minut tuntee, ja jos joskus haluatte hymyillä minun
kustannuksellani, niin saatte nähdä, ettei se minua pahoita. Tule,
Pitkäsääri-Vanhus, näytä tälle kunnon herralle, miten minä olen ja
esiinnyn, kun minä kerran oikein todella tulen höyrypäiseksi."

Hovinarri kumarsi satulassaan kunnioittavin ilmein, ja jäljitteli kohta
hullunkurisin elein iloisia, hyvänsävyisiä kasvoja, joilla äkkiä nauru
vaihtuu jännitetyksi vakavuudeksi, ja se taas hillittömäksi vihaksi.
Tehostaakseen tätä ele-näyttelemistä sopivin liikunnoin, hän veti
esiin pitkän puumiekkansa ja hosui poikkeuksetta koko seuruetta kuin
raivohullu.

"Lakkaa, lakkaa! Jo on kylliksi, Pitkäsääri! Sinähän pillastutat
hevosemme, ja se on perhanan paha asia!" -- huusi kreivi, vaivalla
hilliten orittaan ja samalla nauraen sekä hieroen vasenta käsivarttaan,
johon hovinarri oli häntä kolahuttanut.

"Niinkö Teidän hovissanne huvitteleidaan, herra kreivi Eipä minulla
silloin ole syytä valittamiseen enempää kuin itsellännekään", -- sanoi
nyt drotsi Pietari hymyillen -- "mutta tällä ette vielä ole todistanut
minulle eriskummaisen huvittelunne kohtuullisuutta".

Tyyntä pilaa lasketellen jatkettiin nyt matkaa Odenseen, missä kreivi
Gerhard ja ritarit söivät päivällistä. Kun he jälkeen puolenpäivän
alkoivat matkan Nyborgia kohti, näytti tuo pieni kiista unhoittuneen
kokonaan. Kreivi ja drotsi Pietari olivatkin tulleet niin hyviksi
ystäviksi, että he olivat lähettäneet seurueensa edellepäin, voidakseen
kahdenkesken keskustella häiriintymättä ja tuttavallisesti. Puhelu
koski Tanskan hovia, jonka oli määrä seuraavana päivänä saapua
Nyborgiin, sekä onnettomia riitaisuuksia Waldemar herttuan kanssa,
joka oli vaatinut itselleen koko valtakuntaa ja vielä omisteli
perintöoikeutta Alo'iin sekä useihin kruunun alueihin.

"Minun puolestani päätettäköön asiasta huomenna mitä tahansa!" --
lausui kreivi Gerhard huomattavalla välinpitämättömyydellä, -- "mutta
jos tahdotte tietää minun ajatukseni, herra drotsi, niin minun
mielestäni nuori Waldemar herttua on oikeassa niin kauan kuin hän
vaatii isäinperintöään paloittelemattomana eikä jännitä joustaan
korkeammalle. Ei koskaan poika ole unhoittava, mitä hänen isänsä,
onnettoman Eerik herttuan, piti kestää. Hänen perintöoikeutensa
herttuakuntaan oli epäämätön; mutta hänet tyydytettiin paljain
lupauksin. En moiti häntä siitä, että hän lopuksi raivostui ja
turvautui siihen erotuomariin, joka jokaisella ritarilla ja ruhtinaalla
on kupeellaan; mutta se että hän painoi päänsä alas hurskaaseen
haaveiluun, kun hullusti kävi ja mielimurteissaan painui luostariin
kuolemaan, se oli tyhmä temppu. Sitä tapaa, millä sitten on poikaa
kohdeltu, Te ette voi puolustaa. Mutta sitä Teidän ei tarvitsekaan; jos
Te olisitte saanut silloin ratkaista, ei tuollaista olisi ensinkään
tapahtunut."

"Mutta Teidän täytyy sentään myöntää, että on mahdollisimman suuri
vääryys ja kuulumaton typeryys" -- keskeytti drotsi Pietari hänet
kiivaasti.

"Minä tiedän, mitä aiotte sanoa", -- jatkoi kreivi, -- "mutta yhtä
vääryyttä seuraa kintereillä toinen. Kuninkaan holhotiksi pakoitettuna
Waldemar herttua olisi voinut vanheta ja harmaantua saamatta
haltuunsa maata ja jalansijaa isienperinnöstään, jollei hänellä jo
poikasena olisi ollut herkät hermot nenässä ja jollei hän olisi
puoltanut oikeuksia miehen tavoin. Voimakkaasti hän vei asiansa läpi
vastuksien, ja kaikki olisi vielä voinut päättyä hyvin, jollei häntä
olisi yhä edelleen typerästi ja raukkamaisesti ärsytetty sekä häneltä
kielletty noita mitättömiä saarenrepaleita. Siitä koko surkeus! Jos
tätä vääryyttä ei olisi tapahtunut, hän tuskin olisi avannut suutaan
niin suureksi, uhaten niellä koko Tanskan. Nyt hän on täysi-ikäinen
ja teille jo liian vahva. Hän on uhkarohkea ja hillitön, ja nyt te
saatte pitää varanne suoriutuaksenne hänestä. Ajat ovat levottomat,
herra drotsi, suurherrain tyytymättömyys on etu herttualle. Mutta
elkäämme enää ajatelko näitä kirottuja juttuja! Minä en sekaannu näihin
valtioasioihin niin kauan kuin saan olla rauhassa. Minä tulen, kuten
sanottu, Tanskan hoviin vain huvittelemaan ja katsomaan suloista Agnes
kuningatarta, ja senkin voitte Te myöntää kauniiksi ja arvokkaaksi
matkanaiheeksi."

Kuullessaan tämän viime käänteen, minkä kreivi antoi keskustelulle,
drotsi Pietari punastui sekä näytti säpsähtävän. "Sen kunnioituksen,
mitä osoitatte meidän jalolle kuningattarellemme, herra kreivi", --
lausui hän vakavasti, -- "hän kyllä täydelleen ansaitseekin, eikä
kukaan voi moittia Teitä siitä, että Te ette mitenkään tahdo jäädä
kohteliaisuudessa vähääkään jälkeen Tanskan ritareista. Mutta en
voi uskoa, että Te yksin sen takia matkustatte Tanskan hoviin. Jos
aiotte, kuten kuulostaa, tukea Waldemar herttuaa hänen yltiöpäisissä
puuhissaan, niin olkaa varsin varuillanne! Kruunun ja valtakunnan
itsenäisyys on pelissä. Jos ei erotuomarien sallita laillisesti saattaa
asia päätökseen, ja jollei siihen tyydytä molemmin puolin, niin voidaan
pelätä veristä kansalaissotaa."

"Kuten sanon Teille, herra drotsi, minä en sekaannu ensinkään näihin
valtioasioihin! -- On kai varmaa, että koko hovi on Nyborgissa, kaunis,
rakastettava kuningatar myös!"

"Päätös ainakin oli sellainen", -- sanoi drotsi Pietari kylmästi,
tuntien tämän avomielisyyden tympeästi koskettavan häntä itseään ja
myös pitäen sitä kuningattaren persoona sekä kuningassukua loukkaavana.
-- "Minusta tuntuu kummalliselta, herra kreivi", -- jatkoi hän
suuttumustaan hilliten -- "että Te niin avosuisesti lausutte julki sen,
mitä kuitenkin jokainen asemansa tunteva ritari ja kauneuden ihailija
osoittaa vain väreillään ja kilvessään, varsinkin tämänlaisessa
tapauksessa, missä ritarillisella kunnioituksella on niin ahtaat ja
määrätyt rajansa. En voi asettaa tätä erikoista huomaavaisuuttanne
kaunottaria kohtaan yhteyteen myöskään surullisen leskimiesasemanne
kanssa."

"Minulla on enimmäkseen rauhallinen ja onnekas mieliala, herra drotsi",
-- vastasi kreivi välinpitämättömästi, -- "ja tuntuu siltä kuin te
ottaisitte sen mukaan laskuihinne. Minä sallin harvoin ihmisten lähetä
itseäni likemmäs kuin mitä terveyteni ja hyvä mielialani sietää. En
ensinkään salaa, mikä minua miellyttää ja mikä ei miellytä, varsinkaan
en sitä tee ollessani näin silmä silmää vastaan kahdenkesken, ja jos Te
siinä näette jotakin kummallista tai huvittavaa, no niin, minä en siitä
suinkaan pahastu! Minä oikein iloitsen siitä, että minun hyvä tuuleni
voi yhdistyä muitten hupiin."

"Mutta tämä Teidän avomielisyytenne ja hupinne, herra kreivi, näyttää
minusta loukkaavan sitä ylhäistä naista, jonka värejä minä syvällä
kunnioituksella pidän ominani, samoinkuin myös herraani ja kuningastani
itseään, ja Te saatte suoda minulle anteeksi, että minä uskallan
häiritä Teidän liian rauhallista ja onnekasta mielialaanne."

"Vai niin!" -- keskeytti kreivi ja vaihtoi äkkiä välinpitämättömän
ilmeensä jännitetyksi vakavuudeksi. -- "Siinäkö langassa tämä juttu
riippuu! Nyt minä tiedän mitä halusinkin tietää ja aivan kohta olen
käytettävänänne, kuten aamupäivällä Teille lupasin. Mutta ensiksi
tahdon kuitenkin Teidät saada ymmärtämään avomielisyyteni, herra
drotsi! Minä halusin vain nähdä, pukeutuisitteko heti sotisopaan,
huomatessanne salaamattoman mieltymykseni ylhäistä valtiatartanne
kohtaan, voidakseni siitä seikasta päättää, mitä minun on uskottava
eräiden käsittämättömien huhujen todenperäisyydestä, jotka Te
luultavasti tunnette yhtähyvin kuin minäkin."

"Huhujen?" -- toisti nuori drotsi käyden hehkuvanpunaiseksi. -- "Jos
ne huhut loukkaavat minun tai ylhäisempien henkilöitten kunniaa, ovat
niiden levittäjät valhettelijoita ja häväisijöitä, ja niiden uskojat
häpeämättömiä raukkoja."

"Mitä siihen jaloon naiseen tulee, joka enimmän kärsii näistä
huhuista", -- vastasi kreivi säkenöivin katsein, -- "niin kaukana
olkoon minusta halu uskoa niihin! Mutta mitä Teihin tulee, nuori,
intomielinen herraseni, niin minulla on nyt aihetta uskoa, että Teidän
onnenritarin-päänne on tullut hiukan pyörälle, sekä että vaakunanne
kotka jännittää siipiään liian leveälle, niin että niitä on ehkä tarvis
lyhentää." Drotsi Pietari kalpeni vihasta ja tarttui miekkaansa.
"Minä voisin valita toisen keinon, saadakseni Teidät ajattelemaan
sekä herättääkseni Teidät vaarallisesta, mielettömästä unestanne",
-- jatkoi kiihtynyt kreivi. -- "Te kuljette silmät kiinni tornin
huipulla; minun tarvitsee vain mainita nimenne oikealla paikalla ja
hetkellä, saadakseni Teidät syöksymään alas. Mutta tavallani minä itse
olen saman unelman vanki. Myönnän mielelläni, että se on minussakin
hulluutta, joka ei johda mihinkään tai johtaa hullujenhuoneeseen, mutta
se olkoon _minun_ asiani! Minun mielettömyyteni on sentään vähintäinkin
epäitsekästä, enkä minä sitä käytä alhaisesti keinona, ponnahuttaakseni
ylös itseni naissuosion kautta. Minä en ole vielä, kuten Te, saattanut
jaloa valtiatartamme huonoon huutoon käyttäytymällä sopimattoman
tuttavallisesti kaikkien nähden. Hänen uskollisena ritarinaan ja
suojelijanaan aion nyt rangaista Teitä häpeämättömyydestänne. Minun
miekkani on vedettynä, herra drotsi! Suojelkaa itseänne!"

Kuin kaksi välähtelevää salamaa iskivät näiden molempain ritarien
miekat vastakkain. He ottelivat kauan ankarimmalla kiihkeydellä,
mutta suunnilleen yhtäläisellä asetaidolla, saamatta toisiinsa
isketyksi yhtään merkitsevämpää haavaa. Vähitellen pääsi drotsi
Pietari jälleen maltillisuuteensa, ja hänen iskunsa harvenivat, mutta
samalla tehostuivat. Kreivi Gerhardin käsi ja hartiat vuotivat verta.
Mutta nyt hän ikäänkuin raivostui ja huitoi hurjasti päätäpahkaa
ympärilleen kaikkiin suuntiin niin, ettei paraskaan asetaituri olisi
voinut arvata ja torjua hänen iskujaan. Drotsi Pietarilla vuoti jo
moni haava verta, ja voimat alkoivat huveta häneltä. Mutta hänen
kiihtynyt vastustajansa luopui nyt kaikesta varovaisuudesta, antaakseen
drotsille kaikin voimin ratkaisevan iskun kaulaan. Tätä vaarallista
hetkeä käytti haavoittunut ritari nopeasti hyväkseen ja teki kreivin
äkkiä aseettomaksi haavoittamalla häntä syvälle rintaan, jolloin kreivi
kaatui taaksepäin hevosen selkää pitkin sekä pudotti miekan kädestään.
Tuskin oli ratkaiseva isku kohdannut voitetun, ennenkuin drotsi Pietari
hyppäsi maahan ehtiäkseen vastustajalleen avuksi, mutta ennenkuin hän
ehti kreivin luo, putosi tämä jo voimatonna satulasta.

Kuten tottunut haavalääkäri drotsi Pietari tarkasti heti haavan ja
huomasi sen syväksi, vaikka ei sentään kuolettavaksi. Hän otti esiin
välttämättömät sidetarpeet sekä parantavaa voidetta, jota hänellä
tavallisesti oli mukanaan satulapussissa, ja kun kreivi jälleen avasi
silmänsä, huomasi hän olevansa huolellisesti siteihin kääritty.
Viha oli hävinnyt, ja jälleen hänellä oli kasvoillaan levollinen ja
hyvänsävyinen ilmeensä. "Olipa se oikein kuuma ottelu, jossa tuskin oli
paljonkaan hupia" -- sanoi hän. -- "Minä olen Teitä runnellu pahoin,
drotsi! Tehän vuodatte verta pirusti. Ja Te olette sitonut ensiksi
minut! Se oli enemmän kuin mitä voi kilpailijaltaan vaatia. Sallikaa
minun nyt tehdä Teille vastapalvelus! Tai voitteko itse? -- Minä en
juuri siihen pysty." Hän tahtoi nousta, mutta vaipui raukeana maahan
jälleen.

"Teidän haavanne on melkoisen syvä, mutta ei vaarallinen, jalo kreivi!"
-- lausui drotsi Pietari. -- "Kun olette hiukan koonnut voimianne,
autan minä Teitä satulaan. Luulen, että ehdimme Nyborgiin, vaikka
ajamme hiljakseen. Te pieksitte minua ilman mitään järjestystä pitkin
ja poikin, niin että tuskin siitä mitään apua lähtee vaikka minä
peitteleisinkin kaikki pikkureikäni. Mutta ei se mitään teekään.
Kaulan saama naarmu minua enimmän vaivaa. Luulenpa, että Teidän oli
aikeenne kerrassaan lyödä pää poikki minulta."

"Tietysti!" -- vastasi kreivi. "Päätönnnä Te ette kyllä olisi minua
lyönyt laudalta tuon kauniin tiaisen edessä, jonka kunniaksi me nyt
voimme esiintyä Tanskan hovissa elävänä hakkuulihana. En kai sentään
liene lyönyt Teitä kaulaan syvemmälle, jalo ritari, kuin että pää
hyvin pysyy paikoillaan? Kun minä nyt oikein punnitsen juttua, niin
kyllä me kuitenkin intoilimme nyt aivan kirotun mitättömästä
hölynpölystä. Te olette silponut minua niin kunnon tavalla, etten minä
enää voi uskoa mitään pahaa Teistä."

Sillävälin drotsi Pietari oli sitonut vertavuotavan kaulansa
ympäri liinavaatetta, minkävuoksi hänen oli pitänyt ottaa pois
rubiinikiehkuransa, missä tuo pieni meripihkahelmi riippui. Tyynesti
hymyillen hän nyt ojensi tämän arvoesineen haavoitettua vastustajaansa
kohden, virkkoen: "Syyttömyyteni todistukseksi tahdon sanoa Teille
vain, urhea kreivi Gerhard, että tämän helmen olen saanut kihloiksi
vastaiselta vaimoltani. En tosin ole häntä nähnyt senjälkeen kuin hän
leikki nukella, ja minä itse ratsastin keppihevosta. Mutta hän on
kuitenkin määrätty minun morsiamekseni, sen lupasin kuolevalle isälleni
lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. Sieluni silmät näkevät hänessä
nyt vain viattoman lapsuuden-enkelin, joka on kuin puoleksi unhoitettu
unikuva. Ehkä en voi häntä ensinkään rakastaa, kun minä jälleen hänet
tapaan todellisuuden maailmassa. Mutta kättäni en sentään tarjoa
koskaan kenellekään muulle. Ja -- ritarikunniani kautta! -- enpä tiedä
koskaan olleeni mitenkään uskoton häntä kohtaan. Minä tunnen meidän
yhteistä ylevää valtijatartamme kohtaan vain ihailua ja kunnioitusta,
mitä ei koskaan mikään rakkaus eikä mikään viha ole minulta riistävä."

"Tässä on minun käteni!" -- puhkesi kreivi Gerhard puhumaan. --
"Kuolemaan saakka me kaksi olemme tästälähin ystäviä ja luotamme
toisiimme. Siltä, joka tämän päivän jälkeen sanoo pahan sanan drotsi
Pietari Hesselistä, minä lyön pois sekä nenän että korvat, niin totta
kuin nimeni on kreivi Gerhard!"

Drotsi Pietari vastasi sydämellisesti kreivin vilpittömään
kädenpuristukseen ja auttoi hänet hevosen selkään. Itse hän ripeästi
hypähti satulaan, ja ystävällisin sanoin sydäntään keventäen nuo kaksi
haavoittunutta herraa jatkoivat hiljalleen matkaansa. Vasta myöhään
illalla he lähenivät Nyborgia. He olivat ratsastaneet pohjoista tietä,
Helletoften ja Sprotoften välitse, mistä kaupunkiin pääsee. Mutta vielä
he eivät voineet nähdä kaupunkia sen suuren tammi- ja pyökkimetsän
takia, mikä maanpuolelta miltei kokonaan salasi sen. Oli hauska, kirkas
kevätilta. Vähenevä kuu oli juuri noussut ja valaisi kääkkyräisiä
tammia, jotka vielä seistä törröttivät paljain oksin, kun taas
kauniit, äskettäin lehtineet pyökinlatvat rauhallisesti kuin temppelin
holvit kaartuivat ratsastajien yllä. Kuuma ottelu seurauksineen,
samoinkuin se ystävällinen suhde, joka senjälkeen oli muodostunut
näiden kahden ritarin välille, oli siinä määrin saanut kaikki heidän
elinvoimansa liikkeeseen, että he nyt ratsastivat äänettöminä metsän
läpi ja näyttivät askartelevan vain omissa ajatuksissaan, satakielen
virittäessä hiljaisessa metsässä ensimäisiä liverryksiään heidän
kuuluviinsa.




KUUDES LUKU.


"Mutta missä on kaupunki? Minä luulin jo olevamme perillä!" sanoi
lopulta kreivi Gerhard ja valitteli vähän haavaansa. "Terottakaa ensi
kerralla paremmin miekkanne, drotsi Pietari, niin se riipaisee vähemmän
lihaani, vaikka menisikin hiukan syvemmälle. En kuolemakseni jaksa
kärsiä sen kutiamista."

"Jos se olisi tunkeutunut sormenkaan verran syvemmälle, jalo kreivi,
niin me emme kuuntelisi tänä iltana täällä yhdessä satakielen laulua",
vastasi drotsi Pietari. "Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä neitsyt!
Haava ei ole vaarallinen, eikä tuota teille suurempia tuskia, kunhan
vain voitte olla hiukan varovainen. Minä tunnen voiteeni, se on tehty
Henrik Harpunsoittajan ohjeen mukaan."

"Silloin se on varmasti hyvää!" vastasi kreivi. "Hän valmisti laastarin
myös kuningas Waldemarin silmään. Mutta mihin minä joudun tämän moskan
kanssa?" jatkoi hän hiukan ärtyisesti. "En minä halua esiintyä linnassa
nypityn kukon näköisenä, enkä edes tunne kaupunkia. Onko siellä
kunnollista majataloa?"

"Sen puutetta ei ole, jalo herra, sillä sen jälkeen kun Danehove
säännöllisesti kokoontuu sinne, on pieni Nyborg aikatavalla
laajentunut. Mutta kun ette kuitenkaan halua tulla haavoitettuna
linnaan ja saattaa kaikki kuningattaren somat hovineidot tuskaan, niin
tyytynette vastaanottamaan minun luonani asunnon ja hoidon."

"Teidänkö luonanne? Milloinka olette, drotsi vanhapoika, ruvennut
Nyborgin kaupungin porvariksi ja talonisännäksi?"

"Viime vuodesta, teidän luvallanne, mutta omalla tavallani. Te kyllä
tiedätte, että minun asemassani olevalla tuskin milloinkaan on kotia.
Isieni linnan, Harrestrupin, näen tuskin kerran vuodessa. Kun hovi
on Riibessä, niin asun minä siellä prinssin luona linnassa, mutta
se ei ole siellä kauan. Täällä ollessani asun itseni luona. Kaikki
ruhtinaalliset herrat, jotka kokoontuvat tänne Danehoveen, tuskin
mahtuvat linnaan. Minä olen senvuoksi seurannut edellisten drotsien
esimerkkiä ja olen antanut Jon ritarin tavoin rakentaa itselleni
pohjoisen lammikon luokse kivestä talon, sieltä ei ole pitkälti
linnaan eikä Danehoveen, ja kaikkien valtakunnan neuvosten ja kruunun
läänitysherrojen keskellä olen kuitenkin oma herrani."

"Sepä oivallista. Silloin olen heti vieraanne. Ja koska te, hyvän
vanhan tavan mukaan, osaatte yhtähyvin parantaa lihaa kuin hakata sitä
rikki, niin ei olisi voinut paremmin osua."

"Ei tämä käsi toista kertaa toimita itselleen välskäröimistä
teistä!" -- vastasi drotsi Pietari ojentaen kätensä matkatoverilleen
uskollisella sydämellisyydellä. -- "Kunhan vain tyydytte nuorenmiehen
asuntooni. Minä en ymmärrä mitään talousasioista, mutta vanha Dorthe
emännöitsijäni on sitä taitavampi. Tämän yön olin jo ajatellut olla
isäntänne, ja asemieheni on varmasti pitänyt huolen virvokkeistamme."

"Kyllä pikarillinen hyvää viiniä on tarpeen sellaisen suoneniskun
jälestä", sanoi kreivi.

"Eipä se ole oikein sallittua Henrik-mestarin lääkärikirjan mukaan;
mutta luulenpa teidän voimakkaan luontonne senkin kestävän."

"Viis teidän lääkärikirjoistanne ja vanhasta Henrik-mestarista! Hän oli
pappi: mitenkä hän ymmärtäisi holsteinilaisen kreivin luonnetta. Kyllä
minä viiniä kestän, vaikka sitten makaisin viimeisilläni, niinkuin
autuas isä vainajani. Herra hänen sielunsa siunatkoon! Min kauan kun
aimo siemaus viiniä minulle maistuu, en minä kuole, ja siihen mennessä
eivät yhden- eikä toisenlaiset sydänhaavat saa minua masentumaan. Eipä
taida monikaan tulla lihavaksi onnettomasta rakkaudesta", lisäsi hän
hiljaa huokaisten, "mutta uskonpa kuitenkin sen onnistuvan viinin ja
hovinarrin avulla. Minä en voi kiittää onneani rakkausasioissa, mutta
olen kuitenkin jotenkin hyvinvoivan näköinen, niinkuin näette."

"Te surette siis vielä nuoren puolisonne kuolemaa", sanoi drotsi
osanottavasti, "sen kyllä arvasin -- --"

"Surenko! Kuka uskaltaa sanoa minun surevan?" keskeytti kreivi hänet.
"Jos joku hovissani suree, niin annan minä hovinarrini kurittaa häntä
marakatinhännillä. Mutta koska nyt olette minun uskottu ystäväni",
jatkoi hän, "niin kerron teille rehellisesti asiani. Jos olisin nähnyt
Tanskan kuningattaren ennen viime vuotta, niin olisin vielä nuorimies,
enkä leski, ja silloin en milloinkaan olisi kosinut ruotsalaista
prinsessaa. Tuo kirottu valtioviisaus tekee kaikki ruhtinaat melkein
narreiksi; mutta minä sain ansaitun palkkani. Elämä holsteinilaisen
kreivin kanssa oli prinsessasta liian halpaa; kas, sen vuoksi kuoli
hän, ja ainoa kunnia minkä siitä voitin, oli, että tulin narrimaisen
varakuninkaan langoksi, jonka kuka reipas Tanskan ritari tahansa voisi
työntää pois valtaistuimelta, ja joka nyt kuin hullu kiertelee maasta
toiseen porton kanssa."

He ratsastivat hetken aikaa ääneti. "Teidän onneton appi-isänne ei ole
juuri kunnioitusta ansainnut", sanoi drotsi Pietari miettiväisenä.
"Hän ei tosiaankaan tuota kunniaa suurelle nimelleen. Mutta hän oli
kuitenkin Ruotsin oikea ja lainmukainen kuningas. Minun mielestäni
oli surullista antaa toisille kansoille onneton esimerkki siitä miten
kruunattu ja voideltu kuningas voidaan alentaa. Se tapahtui kokonaan
ylpeän Stig Andersenin toimesta, ja hän ulotti oikeutensa ja valtansa
paljon pitemmälle kuninkaan käskyä. Ruotsin kansa ei myöskään iloitse
vaihdoksesta: heikon ja hekumallisen mutta kuitenkin hyvän, ja
hurskaan kuninkaan asemesta, saivat he voimakkaan ja viisaan, mutta
julman ja verisen tyrannin. He saivat lohikäärmeen malan sijasta, jota
halveksivat. Pyövelikirveillään on nyt Maunu kuningas opettanut heille,
ettei ainoakaan ruotsalainen ritari kanna päätään niin korkealla ettei
siihen ulottuisi kapinakuninkaan kirves."

"Meidän täytyy kuitenkin myöntää, että Ruotsin Maunu on oiva
kuningas!" -- vastasi kreivi. -- "Enpä ylistele häntä senvuoksi, että
hän on lankoni. Mutta sen tiedän, ettei häntä turhaan kutsuta Maunu
Latolukoksi. Jos hän lyökin vähän liian ravakasti jäykkäniskaisten
suurherrain päitä poikki, niin saavat heikommat sitä enemmän kiittää
häntä. Hän on todellakin pannut lukot heidän latoihinsa, eikä hän
halutessaan suvaitse pikku tyranneja."

"Siinä olette oikeassa, kreivi Gerhard! Hänen mielestään Ruotsille
riittää yksi niin suuri tyranni -- ja teidän ja Hedvig-kuningattaren
suostumuksella -- siihen hänessä on kylliksi miestä. Niin hullusti
eivät asiat vielä ole Tanskassa, olkoot ne vaikka kuinka huonot. Jos
Stig Andersenilla ja hänen ystävillään olisi oikeus panna viralta
kuninkaita ja valita uusia, niinkuin he kyllä haluaisivat, niin pian
nähtäisiin minkälaisessa verimeressä me saisimme uida."

Näin vakavasti keskustellen he olivat saapuneet kaupunginportille,
jossa asestettu porvari pysäytti heidät ja kysyi voudin nimessä
ankaralla äänellä heidän nimeään, ja minne aikoivat asettua asumaan.
Heti drotsi Pietarin lausuttua oman ja Holsteinin kreivi Gerhardin
nimen, kumarsi ankara porvari syvään, mutta huomautti kuitenkin,
virkansa puolesta, ylhäisiä matkustajia muistamaan Nyborgin
kaupunginoikeuden seitsemättä pykälää.

"Hyvä", sanoi drotsi, "on oikein, että muistutatte meitä siitä". Ja he
ratsastivat esteettömästi edelleen.

"Ollaanpa täällä ankaria" -- sanoi kreivi, "kun itse drotsille
muistutellaan lakia. Mitä heidän ikävät kaupunkilakinsa meille
kuuluvat?"

"Se on aivan oikein!" vastasi drotsi Pietari. "Täällä ei kukaan vieras
saa kantaa aseitaan kauvemmaksi kuin majataloonsa asti, ja jokaiselle
matkustavaiselle on siitä huomautettava. Kuninkaan läsnäolo ja monet
vieraat tekevät tämän varovaisuuden toimenpiteen tarpeelliseksi. Mitä
auttavat ankarat lait, jos ei niitä valvota. Mies kyllä tunsi minut
mutta hän tietää, että minä en kärsi itsenikään suhteen siinä asiassa
poikkeuksia."

"Tuhat tulimmaista! Olemmeko me todellakin vankeja täällä keskellä
rauhaa? Tämähän on aivan naurettavaa!" huudahti kreivi. "Ei suinkaan
tuo Riiben perkeleellinen maalaki ulotu tänne asti? Jumala varjelkoon
meitä Riibe-oikeudesta! sanotaan myöskin Kielissä."

"Elkäämme puhuko liian kovaa siitä, jalo kreivi!" vastasi drotsi
ratsastaen häntä lähemmäksi ja jatkoi hiljaisella äänellä: "On
todellakin suuri onnettomuus, että laki itse tekee sen rikkomisen
tarpeelliseksi. Se mikä Riibe-oikeuden on tehnyt eniten kuuluisaksi,
on täällä osaksi jätetty pois. Muutamissa kohdin on kaupunginlaki
kuitenkin täälläkin liian ankara ja melkein julma. Mutta, jos Jumala
suo, se on vielä muutettava toisenlaiseksi."

He ratsastivat nyt korkeatornisen Frue-Kirken ohitse, joka sijaitsi
Helletofte nimisellä, viheriällä kunnaalla, jossa paitsi kirkkoa oli
muutamia, yksinkertaisia rakennuksia, samaa göötiläistä tyyliä kuin
kirkko, ja niillä oli suipot päädyt ja pienet, pyöreät ikkunat.

"Kuka asuu täällä?" kysyi kreivi. "Täällähän on yhtä aution ja
hiljaisen näköistä kuin luostaripihassa."

"Täällä asuvat Frue-Kirken papit ja kirkonvahdit", vastasi drotsi
Pietari. "Jos ikävöitte eloa ja iloisuutta, niin siitä ei ole puutetta,
kun saavumme tuonne ylös linnaan. Kaupungissa on nykyään ainakin
toista vertaa enemmän ihmisiä kuin tavallisesti, ja simaa sekä olutta
ei näissä tilaisuuksissa säästellä. Siitä ovat myöskin tappelut ja
riitaisuudet seurauksena, ja ollaan ehkä liiankin ankaria ja kärkkäitä
niitä estämään kuin mitä tarve vaatisi. Nuo asestetut miehet, jotka
tuolla näette, ovat voudin miehiä. Luultavasti hekin tahtovat pidättää
meitä."

Kävi niinkuin drotsi Pietari arveli, ja matkustavien täytyi tyytyä
siihen, että kuusi asestettua porvaria pysäytti heidän hevosensa
kysyen, eivätkö he tunteneet kaupunkilakia, koska ratsastivat aseet
mukanaan. Drotsin selitettyä, että he nyt vasta olivat saapuneet
kaupunkiin ja juuri ratsastivat asuntoonsa, heidän annettiin
esteettömästi kulkea edelleen; mutta kolme ankaraa oikeudenpalvelijaa
seurasi tarkkaavaisina heitä.

"Kyllä pitäisi kuninkaan täällä olla turvassa!" -- kuiskasi kreivi
Gerhard kiukkuisesti. -- "Luulisi noiden miesten näkevän maankavaltajan
joka vieraassa, niin vihaisilta he näyttävät."

"Heillä on sen pahempi syynsä siihen, jalo kreivi! -- Mutta täällä
ollaan siihen tottuneita. Eikä se häiritse porvarien iloisuutta.
Kuuletteko kuinka he laulavat tuolla vanhassa teräväpäätyisessä
kivitalossa? Siellä on raatihuoneen porvari-vartio. Nyt he varmaankin
juovat kuninkaan maljan."

"Siellä ei ole aivan pieni joukko heitä. Onko Nyborgissa niin suuri
porvarivartio?"

"Heitä on siellä vain kolmas osa. Muut vartioivat linnaa. Kuninkaalla
ei ole uskollisempaa väkeä. Hän on myöskin tehnyt paljon kaupungin
hyväksi ja suosii sitä erikoisesti. Jos hän ei olisi täällä turvatumpi
kuin muualla, niin Danehove muutettaisiin toiseen kaupunkiin ja silloin
olisi Nyborgin varallisuus- ja kukoistusaika mennyttä."

He ratsastivat nyt linnan ohitse. Se oli luja, laajanlainen rakennus,
jossa oli neljä harmaakivestä ja poltetusta tiilestä tehtyä
siipirakennusta, neljä korkeaa tornia, sekä syvät vallihaudat ja
korkeat varusmuurit ympärillä. Valot vilkkuivat pienistä, pyöreistä
ikkunoista, ja sieltä kuului viulujen ja huilujen soittoa. Suuri,
kirjava ihmisjoukko aaltoili edestakaisin linnanmuurin edustalla,
ilman huomattavampaa hälinää, mutta melkein tuskallisen hiljaa
ja järjestyksessä, asestettujen oikeudenpalvelijoiden kulkiessa
edestakaisin ja yhäti kehoitellen levollisuuteen.

"Mitä he katselevat?" kysyi kreivi.

"Muurin yli katsoen näkee tanssin ritarisalissa", -- vastasi drotsi
Pietari.

Kreivi Gerhard alkoi tarkemmin katsella, ja hän oli näkevinään
keskimäisen ikkunan ohi kiitävän kookkaan, majesteetillisen
naisolennon, ja hän pysäytti hevosensa.

"Kuningatar! Katsokaa kuningatarta!" kuuli hän uteliaitten katselijain
kuiskaavan toisilleen.

"Hän tanssii herttuan kanssa", -- sanoivat toiset.

"Eipä toki; se on nuori, kaunis drotsi Hessel -- katsokaa miten suorana
hän tanssii! -- hän pyrkii korkealle, uskokaa minua."

"Tulkaa, jalo kreivi!" sanoi drotsi Pietari äkkiä. "Katsokaamme,
etteivät levottomat hevosemme joudu tungokseen. Me olemme kohta
asunnollani." He ratsastivat vielä vähäni matkaa ja pysähtyivät pimeän
kivitalon edustalle, jonka korkeilla kiviportailla aseenkantaja seisoi
tulisoihtua pidellen. "Tuletteko viimeinkin, herra!" sanoi Klaus
Skirmen, juosten häntä vastaan tulisoihtu kädessä. -- "Eihän vain
onnettomuus ole kohdannut teitä? Minä en tohtinut rikkoa käskyänne
ja itse lähteä talosta. Mutta koko talonväen olen lähettänyt teitä
etsimään."

"Meillä on ollut tullessamme pieni aseiden mittely muutaman tulisen,
nuoren ritarin kanssa", sanoi drotsi Pietari. "Minun jalo vieraani on
pahasti haavoittunut. Auta hänet; varovasti satulasta! Onhan kaikki
järjestyksessä?"

"Niinkuin käskitte, herra! Mutta olettehan itsekin haavoitettu. Haenko
tänne välskärin?"

"Ei tarvitse silloin kun sinä ja minä olemme täällä. Emme viitsi
nostaa hälinää siitä asiasta. Pidä sinä vain huoli kreivistä."

Tuntien tuskaa pääsi haavoitettu kreivi Gerhard vaivoin alas hevosen
selästä ja ylös korkeita kiviportaita, joiden päässä hänen kaksi
ritariaan ja pitkä hovinarrinsa tulivat häntä vastaan osanottavan
levottomina.

"Ei akkojen ruikutuksia!" sanoi kreivi, "minut on sekä sidottu että
lääkitty. Päästäkää minut vain pöytään saamaan jotakin syötävää!"

Klaus Skirmen kulki nopeasti edeltä tulisoihtuineen, näyttäen herroille
tietä etusalin kautta tilavaan, holvikattoisen huoneeseen, jonka
keskellä oli katettu pöytä; sillä paloivat korkeat vahakynttilät,
valaisten runsaat ruuat ja kirkkaat hopeaiset viinikannut.

Kreivi Gerhard katseli tyytyväisenä ruokapöytää ja heittäytyi heti
eräälle tuolille istumaan, mutta levätäkseen mukavammin irroitti hän
miekan vyöstään, Pidellessään sitä kädessään, hän muisti mitä hänelle
oli sanottu kaupunginportilla. "Tuhat tulimaista!" sanoi hän, "jos
todellakin on niinkuin sanoitte herra drotsi, niin täytyy meidän siis
kuten todellisten sotavankien jättää aseemme teille, koska olette
isäntämme".

"Tietysti!" vastasi drotsi Pietari -- "on hyvä, että itse sen
muistatte, -- totta puhuen, olin sen unohtanut, enkä olisi sitäpaitsi
mielelläni muistuttanut teitä siitä".

"Mutta entä, jos minä en tahtoisi seurata sitä lakia", kysyi kreivi,
"mikä siitä olisi seurauksena?"

"Jos te ette tuntisi lakia ja voisitte valalla puhdistautua, niin
saisitte maksaa yhden markan sakkoa voudille ja yhden valtiolle. Saman
sakon maksaa isäntä, jos hän ei ole ilmoittanut asetusta vierailleen."

"Mutta jos minä nyt tunnen tuon typerän asetuksen, enkä kuitenkaan anna
riisua aseitani, mikä suuri onnettomuus siitä seuraa?"

"Elkää nyt närkästykö, kreivi Gerhard, kun vastaan teille lain omilla
sanoilla. Jos vierasta on varoitettu ja hän kuitenkin kantaa aseitaan,
sanotaan siinä, silloin on häntä samalla keihäällä, miekalla eli
veitsellä pistettävä."

"Ui, mikä surkeus! eihän toki sydämeen tai vatsaan?"

"Käden läpi, jalo kreivi! Tuossa riippuu lakitaulu, voitte siitä itse
lukea."

"Saatana vieköön mokomankin roskan! Tuossa on miekkani! Tehkää te
samoin, herrani!" Sen sanoessaan heitti kreivi miekkansa nurkkaan.
Hänen ritarinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Drotsi Pietari otti itse
miekkansa ja asetti sen syrjään. "Minä olen täällä saman lain alainen",
sanoi hän kohteliaasti kumartaen, "ja minä toivon etteivät korkeat
vieraani pane pahakseen tätä kaupungin ankaraa lakia. Istuutukaa hyvät
herrat, ja olkaamme iloisia?"

Tähän iloitsemisen kehoitukseen yhtyi hovinarri, joka jo oli
istuutunut, mutta nyt nousi mahtavana ja tärkeän-näköisenä. Hän
lähestyi drotsi Pietari juhlallisin askelin ja ojensi hänelle syvään
kumartaen pitkän puumiekkansa. "Säilyttäkää se varoen, kunnioitettava
herra isäntä!" vastasi hän. "Tämä on se kuuluisa Tirfing miekka, jota
ei voi paljastaa verta vuodattamatta; katsokaa tarkasti, että se ei saa
onnettomuutta aikaan tässä kunnon kaupungissa."

Drotsi Pietari antoi hymyillen narrimiekan takaisin hänelle, kuin
kunniamerkin, ja kaikki nauroivat nyt sydämellisesti, istuutuessaan
raskaille, korkeaselkäisille tammituoleille. Hopeaiset kynttiläjalat
ja kallisarvoinen pöytäkalusto osoittivat selvästi, että oltiin
rikkaan ja ylhäisen miehen talossa. Miestarjoilijoista ja palvelevista
nuorukaisista ei ollut puutetta. Kuitenkin oli kaikki jotenkin
huolimattoman näköistä. Kiilloitettu lattia ei ollut lakaistu, ja
tuolinkaiteilla sekä leveillä ikkunanpuitteilla oli paksulta tomua.

"Missä vanha Dorthe on?" kysyi drotsi Pietari aseenkantajaltaan, kun
kreivi Gerhard ja vieraat herrat jo alkoivat aterioida. "Onhan hänen
tapansa pitää talo kiiltävän puhtaana."

"Voi, totisesti, hyvä herra!" -- sanoi Skirmen, "Dorthe Feienkostin
asiat ovat hullusti. Hän kuuluu ottaneen pienen lyijypalasen eräästä
Frue-Kirken ikkunaruudusta parantaakseen erään keijujen noituman tytön.
Hänet on vangittu varkaudesta ja puheitten mukaan tuomitaan hänet
huomenna."

"Herra auttakoon!" -- huudahti drotsi Pietari nousten kiivaasti
pöydästä. -- "Onneton!"

"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa, isäntäni?" kysyi kreivi Gerhard.
-- "Onko jokin onnettomuus kohdannut taloa? Ei teillä tietääkseni
ainakaan vaimosta ja lapsista, ole vastusta. Mitä taloushuolia voi
sellaisella nuorella miehellä olla?"

"Se huoli on suurempi kuin mitä kukaan uskoisi", -- sanoi drotsi
Pietari. -- "Minulla on hurskas imettäjä, joka on rakastaen hoitanut
minua aivan pienestä asti. Hän on niin uskollisesti kiintynyt minuun,
että mielellään menisi vaikka kuolemaan minun edestäni. Ei ole parempaa
naista koko maailmassa, ja hän hoitaa talouttani mitä suurimmalla
huolella ja uskollisuudella; mutta hänen päänsä on täynnä tarinoita
keijukaisista, tontuista ja maahiaisista. Niin pian kuin joku on
sairas, uskoo hän sydämensä yksinkertaisuudessa, keijukaiskuninkaan
tai tontun noituneen hänet, ja silloin uskoo hän voivansa pyhällä
kirkonlyijyllä ja muilla ihmeellisillä keinoilla parantaa hänet. Hän ei
pidä minään syntinä ottaa hiekkaa haudasta tai lyijyä kirkon-ruuduista
niin hurskaaseen tarkoitukseen. -- Ja nyt hänet on otettu kiinni ja
vangittu kirkonvarkaana lyijypalasen tähden, joka ei ole äyrityisenkään
arvoinen. Onneton!"

Muutamat herroista hymyilivät, ja hovinarri virnisteli hullunkurisesti.

"No, mikä sen onnettomuuden niin suureksi tekee?" -- kysyi kreivi
Gerhard: "sellaisen lyijypalasen voitte punnita puolella hopeaäyrillä.
Eukko jää pariksi päiväksi vankilaan, ja sill'aikaa annatte jonkun muun
lakaista lattianne."

"Hän on kuoleman oma, kreivi Gerhard, vaikka varkaus ei olisikaan
tapahtunut kirkossa. Te ette tunne Nyborgin kaupunkioikeutta.
Jok'ikinen mies, joka varastaa, hirtetään, mutta jos vaan varas on
nainen, niin hän haudataan elävältä."

"Mutta oletteko hullu?" -- kysyi kreivi --, "rangaistaanko naista niin
luonnottomasti? Onko hänen rikoksensa suurempi kuin miehen? Te laskette
kai leikkiä, herra drotsi!"

"Jos ette usko minua, jalo herra, niin lukekaa itse. Tuohon ovenpieleen
on kaupunginlaki naulattu. Lukekaa vain 29:s pykälä! niin silloin
näette, että minä ikävä kyllä en valehtele."

"Lue sinä se, Pitkäsääri!" -- huusi kreivi hovinarrilleen. "Minun on
vaikea liikkua. Sellaisen mokoman lain tähden ei kannata nousta."

"Kahdeskymmenesyhdeksäs pykälä!" toisti hovinarri, ja otti kynttilän,
jolla hän valaisi oven pielessä olevaa suurta lakitaulua. "Tässä se on.
Kuunnelkaa tarkasti, hyvät herrat! Ne ovat oikeuden kultaisia sanoja,
ja tässä ovat myöskin syyt esitetyt." Hän alkoi nyt lukea virallisella
tuomarin äänellä: "'Nainen, joka varastanut on, ja varastetun tavaransa
kera on ansainnut hirtetyksi tulla, hänet on hänen naisellisen
kunniansa tähden elävänä haudattava.' No, totisesti, siinäpä kunnia,
josta voi iloita vasta ijäisyyden mailla, -- se ei ole katoavaista
kunniaa, hyvät herrat, senvuoksi se onkin suotu kauniimmalle ja
heikommalle sukupuolelle."

"Mutta oletteko te hulluja?" huusi kreivi. "Onko mikään kunnia tulla
elävänä haudatuksi?"

"Missä on teidän viisautenne, jalosukuinen herra!" -- vastasi
hovinarri: "onhan sellainen loppu naiselle paljon kunniallisempi
ja soveliaampi kuin tulla ripustetuksi hirsipuuhun tavallisen
mieslurjuksen tai varkaan tavoin, -- ajatelkaa mikä harmi siitä olisi
hänen rippi-isälleen".

"Ei, saatana vieköön, tämä on sentään hurjaa hullumpaa!" -- huudahti
kreivi. -- "Jos täällä vain kirotun siveellisyyden tähden ollaan näin
julmia -- niin helvettiin silloin kaikki papinnahjukset, jotka täällä
kirjoittelevat lakia ja laativat asetuksia! Drotsi Pietari, vieläkö
olette yhtä tunnontarkka! Sallitteko hyvän imettäjänne elävältä
haudattavan vain senvuoksi, että viisaan kuninkaan lakia ei rikottaisi."

"Hänet täytyy saada pelastetuksi!" -- huudahti nuori drotsi, joka tähän
asti oli seisonut äänetönnä ja mietteissään, käsi povellaan olevien
kirjeiden päällä. -- "Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä
kuninkaan luokse." -- Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.

Totisen mielialan, jonka tämä tapahtuma oli synnyttänyt hetkeksi,
poisti hovinarri kujeillaan, pitäessään hullunkurisella totisuudella
ylistyspuheen ankarasta Riibe-oikeudesta, jossa hän erityisesti kiintyi
kuvaamaan erästä häpeällistä ja kuuluisaa rangaistusta, tehden sen
hyvin seikkaperäisesti eikä juuri säädyllisimmällä tavalla. Hän lopetti
sen tunnetulla juutilaisella sananparrella: "Kiitä Jumalaa, poikani,
että et joutunut Riibe-oikeuteen! sanoi eukko, kun näki poikansa
riippuvan Warden hirsipuussa."

Kreivi Gerhard nauroi niin että silmät kyyneltyivät, samalla hän huusi
tuskasta, sillä hänen liiallinen naurunsa oli reväissyt auki rinnassa
olevan haavan. Hän valahti äkkiä kuolonkalpeaksi ja vaipui tiedotonna
tuoliinsa.

Ilon asemasta valtasi heidät suurin levottomuus ja hämminki. Yksi
viesti toisen perästä lähetettiin välskärille ja lääkärille, ja
kreivin tila oli todella arveluttava. Hänet kannettiin sänkyyn. Ja
Klaus Skirmen otti isäntänsä poissaollessa uusiakseen siteet ja sulki
verenvuodon viinillä.

Kului puoli tuntia, vielä makasi kreivi tainnoksissa, eikä lääkäriä
kuulunut. Ritarit tulivat levottomiksi, ja pitkä hovinarri käyttäytyi
kuin hullu. Hän repi tukkaansa ja syytti itseään siitä, että
sopimattomalla leikinlaskullaan oli tappanut oman isäntänsä. Vihdoinkin
avautui ovi ja drotsi Pietari astui sisään. Hän oli jo saanut kuulla
vieraansa surullisesta tilasta ja kiirehti heti hänen avukseen. Hän
huomasi uskollisen aseenkantajansa ja oppilaansa sitoneen hyvin ja
oikealla tavalla haavan. Poltetun höyhenen avulla hän sai kreivin
jälleen virkoamaan. Heti katsottuaan kreiviä silmiin hän rauhoittui ja
selitti tämän jo välttäneen vaaran. Mutta rauhoittaakseen kuitenkin
vielä vieraita ritareita ja surussaan hillitöntä narria, lähetti drotsi
Pietari aseenkantajansa linnaan hakemaan kuninkaallista haavalääkäriä.
Hän pyysi kuitenkin kaikkia poistumaan huoneesta, jääden yksin sairaan
luokse.

Heti tainnoksista herättyään ja nähdessään drotsi Pietarin vuoteensa
vieressä, sairas ojensi tälle kätensä, sanoen: "siihen oli teidän
kirottu Riibe-oikeutenne syynä, Mutta ei ajatella sitä enää, muuten
nauran itseni vielä kerran kuoliaaksi".

"Te ette nyt saa puhua paljon!" sanoi ritarillinen lääkäri, tutkiessaan
mielihyvällä hänen valtimoaan.

"Miksen? Vaikka te ette tänäpäivänä juuri ritariksikaan lyönyt minua,
niin ettehän sentään tahdo tehdä minusta mykkää elukkaa. Mutta mitä
kuuluu kuninkaalle ja eukolle? Hirtetäänkö hänet, vai haudataanko hänet
elävältä naisellisen kunniansa vuoksi?" Häntä alkoi taas naurattaa,
mutta hillitsi itsensä tuntiessaan tuskaa rinnassaan.

"Jumalan kiitos, hän on tällä kertaa pelastettu", vastasi Pietari
drotsi; -- "mutta kovalle otti. En päässyt kuninkaan puheille."

"Siis otitte hänet itse vankilasta? Siinä te teitte oikein. Se on minun
mieleistäni."

"Ei, herra kreivi. Ennen olisi onneton nainen saanut tyytyä
kohtaloonsa, kuin minä niin uppiniskaisesti olisin rikkonut
valtakunnanlakia vastaan?"

"Mutta mitä hemmetissä te sitten teitte?"

"Minä menin kuningattaren luokse" -- --

"Ha, ha! sen ymmärrän -- onnellinen ritari! Mutta miksette antanut
minun rukoilla armoa onnettoman vaimoparan puolesta? Sykkii minunkin
rinnassani sydän oikealla paikallaan, ja niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, en minä olisi noussut kuningattaren jaloista, tai ottanut
polttavia huuliani hänen kädestään, ennenkuin vaimo olisi pelastettu,
vaikka olisin sitten saanut odottaa aamunkoittoon asti."

"Te puhutte liian paljon, haavallenne se ei ole hyväksi, herra
kreivi. Ja te ajattelette asioita, jotka eivät rauhoita vertanne.
Nyt lähetän vapautetun imettäjäni valvomaan teidän luoksenne. Jos
välttämättä tahdotte uneksia naisihanteestanne, niin uneksikaa sitten
Herran nimessä vain hänestä ja nukkukaa makeasti!" Tämän sanoessaan
poistui drotsi Pietari iloisena sairaan vieraansa luota, ja heti sen
jälkeen sipsutti vanha, ryppyinen vaimo kreivin luo, istuutuen hänen
päänaluksensa viereen. Kreivi ummisti suuttuneena silmänsä, eikä
tahtonut nähdä häntä.




SEITSEMÄS LUKU.


Puoliyön aika oli jo ohitse. Drotsi Pietari astui levottomana
edestakaisin makuuhuoneessaan. Hän oli saanut ritarilliset vieraansa
rauhoitetuiksi ja toimitetuiksi levolle. Mutta kuninkaallinen
haavalääkäri ei tullut, ja hovinarri ei tahtonut uskoa, että hänen
herransa oli päässyt vaarasta. Kreivin makuuhuoneeseen vievän oven
vieressä istui totinen ilveilijä valmiina tulemaan avuksi pienimmänkin
liikahduksen kuullessaan. Drotsi Pietari ei myöskään ajatellut
nukkumista. Hän ei ollut levoton haavoitetun ystävänsä puolesta,
mutta tahtoi olla heti valmis auttamaan, jos valvojavaimo kutsui.
Sitäpaitsi oli hänen mielensä niin kiihtynyt, ettei hän voinut
ajatellakaan lepoa. Tapahtuma Henner Friserin ja pienen Åsen kanssa ja
hänen varma otaksumisensa kuninkaan salaisesta osallisuudesta tähän
asiaan tekivät hänet levottomaksi. Hänen mieleensä johtui myöskin
viekkaan kamaripalvelija Raanen pako ja se kosto, jota hän syystä
kyllä voi odottaa tältä kuninkaan suosikilta. Nuo tärkeät epäluulot
salaliitosta, josta hän turhaan oli tahtonut puhua kuninkaan kanssa,
näyttivät hänestä nyt yön hiljaisuudessa sitä painavimmilta mitä
enemmän hän niitä ajatteli. Hänen mieltään piti vireillä myöskin
hänen taistelunsa kreivi Gerhardin kanssa ja syy siihen. Tuo hänen
ja kuningattaren kunniaa alentava huhu, jonka hän vasta tässä
tilaisuudessa oli kuullut, huolestutti häntä erityisesti, ja hän tutki
tunnon tarkalla harkinnalla elämänsä koko viimeistä vuotta, siitä
päivästä asti, jolloin hän ensikerran oli puhellut Agnes kuningattaren
kanssa Helsingborgin turnajaisissa. Hän ei voinut salata itseltään,
että kuningattaren kauneus ja jalo naisellinen olento, sekä myöskin
hänen peloton ja suora luonteensa vaikuttivat omituisella voimalla
häneen. Epäilemättä hän sai kiittää viisaan kuningattaren suosiota
nopeasta kohoamisestaan, tultuaan halvasta ritarista valtakunnan
drotsiksi, ja vaikka häntä syvästi loukkasi se, että häntä senvuoksi
kutsuttiin onnenonkijaksi, joka naissuosion kautta oli ylentynyt,
niin ei tämä kadehtijoiden tavallinen panettelu kuitenkaan voinut
kuolettaa hänen rinnastaan voimakasta itsetietoisuuden tunnetta: hän
oli varmasti vakuutettu olevansa pätevä siihen asemaan, joka hänellä
oli, ja ettei kuningashuoneella tänä vaarallisena aikana ollut
toimeliaampaa palvelijaa. Hänen tärkeä kutsumuksensa nuoren Eerik
prinssin kasvattajana ja asemestarina, oli myöskin tärkeä maalle ja
valtakunnalle, antaen hänen elämälleen ja toiminnalleen erikoisen
merkityksen, josta hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista ylpeyttä,
ja rohkeiden toiveittensa huumaamana hän tunsi kohta pitelevänsä koko
tulevan sukupolven ja Tanskan kohtaloa käsissään. Hän seisoi korkealla
ja vaarallisella asteella horjuvan valtaistuimen lähellä, ja hänen
täytyi varoa itseään ettei pyörtyisi ja putoaisi. Häijyn vihollisen
ei tarvitseisi muuta kuin yhdellä sanalla kuiskata kuninkaan korvaan
mitä huhut kertoivat nuoresta drotsista ja kuningatar Agneksesta,
saattaakseen hänet kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa elinajaksi
Sjöborgin vankitorniin, ja vaikka tutkimatta ja tuomiotta suoraan
teloitettavaksi. Näiden levottomien ajatusten risteillessä hänen
mielessään, koputettiin kiivaasti ovelle. Hän säpsähti tahtomattaan,
mutta tointui ja avasi nopeasti oven. Hämmästyneenä hän näki nuoren
aseenkantajansa, Klaus Skirmenin, seisovan ovessa kalpeana ja
hengästyneenä, kädessä kokoonkääritty pergamenttipaperi ja kaksi
miekkaa.

"Mitä nyt? Mitä asiaa sinulla on näin myöhään?" kysyi drotsi nopeasti.
-- "Sinä olet kalpea -- onko tapahtunut jokin onnettomuus? No, puhu,
poika, ja selitä?"

"Lukekaa, herra! lukekaa ja ottakaa miekkanne!" -- vastasi aseenkantaja,
ojentaen hänelle lehden ja toisen miekoista. Drotsi otti nopeasti
molemmat ja astui valon ääreen, jossa hän kalpeana ja tuijottavin
silmin katseli göötiläisiä kirjaimia ja kuninkaan tunnettua
nimikirjoitusta ja sinettiä. "Eroitettu!" -- sanoi hän -- "mutta
ei siinä kyllin -- tuomittu ilman laillista tutkimista salaiseen
vankeuteen! -- ja se toteutetaan ennen Danehoven alkamista. Mistä sait
tämän turman lehden käsiisi, Skirmen? Se on salainen kuninkaallinen
käskykirje! Vie se takaisin, tai henkesi on vaarassa!"

"Yhdentekevää, herra! Teidänkin henkenne on vaarassa! Kun teidät on
pantu vankeuteen, murhataan teidät salaisesti. Minä tiedän kaikki. Olen
sen kuullut omilla korvillani."

"Houritko? Onko se mahdollista? Raane siis kuitenkin --"

"Aivan oikein, herra! Kamaripalvelija Raane on saanut aikaan tämän
vangitsemiskäskyn. -- Lopun hän on itse hyvien ystäviensä kanssa
tekaissut. Hän istui riemuitsevana tämä kirje kädessään eräissä
juomingeissa linnassa yhdessä herttua Waldemarin, mestari Grandin,
Jaakko kreivin ja koko sen erinomaisen seuran kanssa, jonka mukana
tulimme Beltin yli. Minä etsin teidän käskystänne kuninkaan omaa
haavalääkäriä kreivi Gerhardia varten, ja minut neuvottiin linnassa
menemään läntiseen siipirakennukseen. Minun piti kulkea sen pimeän
käytävän läpi, joka johtaa herttuan huoneisiin. Ovi oli raollaan, sen
edessä oli uutimet; minä kuulin teidän nimenne mainittavan -- minä
piilottauduin uutimien taakse ja -- -- --"

"Ja kuuntelit? -- kerro vain, rehellisesti ja kauniisti tehty se ei
ollut! -- Ja sinä kuulit" -- --

"Sen mitä jo sanoin teille, herra; vaikken selvin ja puhtain sanoin.
Mutta kun ne sovitin toinen toisiinsa, voin kyllä arvata tarkoituksen.
Te katoaisitte, niin sanoivat, ja niin ettette enää pääsisi näkyville,
jos hovituulet ja kuninkaan mieli sattuisivat muuttumaan. Ennen kaikkea
ei teidän pitäisi saada vähintäkään vihiä tästä eikä päästä kuninkaan
puheille, ja huomenna varhain tai vielä tänä yönä teidät otetaan kiinni
ja salaisesti vangitaan."

"Huomenna, kolminaisuuden sunnuntaina, ennen Danehoven kokoontumista,
-- seisoo tässä, -- mutta niin aikaiseen kuin suinkin keskiyön
jälestä. No niin, niin kauan kuin tämä paperi on kädessäni, on
siihen vielä aikaa. Tässä on siis kysymyksessä kuka ensiksi pääsee
kuninkaan puheille, sitten riippuu siitä miten hän on nukkunut yönsä ja
kuunteleeko hän totuutta vai valhetta huomenna. Mutta mistä sinä sait
tämän helvetin kirjeen? Voivatko he olla niin typeriä, että päästivät
nuoran, kun se jo oli melkein kaulani ympärillä?"

"Minä en jättänyt piilopaikkaani, herra, ennenkuin olivat juoneet
niin kauan herttua Waldemarin, Jaakko kreivin ja Stig Andersenin
terveydeksi, että voi napsahuttaa jokaista nenälle. Minä tiesin,
että haavoitettu herra ei ollut erityisessä vaarassa, mutta te sitä
pahemmassa, enkä senvuoksi empinyt jäädä sinne. Kesti pitkään ennenkuin
Raane tuli päihinsä; sitten he joivat hänen maljansa Stig Andersenin
vaimon sukulaisena, ja senvuoksi että hän niin viekkaasti osasi
teeskennellä kuninkaalle ja kuitenkin oli ystävilleen ja sukulaisilleen
uskollinen. Herttua lupasi toimittaa hänelle vaimoksi rikkaan kreivi
Mindre-Alfin tyttären ja häntä tervehdittiin jo Tönsbergin kreivinä ja
sen asian kunniaksi hän joi niin perinpohjaisesti, että hänen täytyi
poistua saamaan raitista ilmaa. Minä en vitkastellut, ja kun olin yksin
hänen kanssaan pimeässä käytävässä, sain yhdellä kädenkäänteellä hänet
kumoon ja kirjeen otetuksi."

"Siis ei asia koskenut yksin minua, -- ja Raane oli samassa liitossa
kuningasta vastaan. Etkö sinä kuullut mitä he aikoivat sitten kun minut
olisi saatu murhatuksi vankilassa?"

"Oi kyllä, herra! Hirvittäviä asioita sodasta ja kapinasta ja Ruotsin
ja Norjan avusta, -- mutta minä en välittänyt muusta kuin teistä. --
Elkää miettikö enää hetkeäkään kauvempaa, herra! Jos tahdotte paeta,
ovat hevosemme heti satuloidut!"

"Ei, reipas Skirmen poikani! Sinä et ole milloinkaan nähnyt herrasi
väistyvän turnajaisissa tahi taistelussa, etkä nytkään näe! En voi
tässä tällä miekallani puolustaa elämääni ja kunniaani, mutta suokoon
Jumala että voin sen tehdä toisella aseella, jota voin käyttää itse
herraani ja kuningastani vastaan, silti olematta maankavaltaja.
Olkoon kieleni miekkanani, ja rehellisyyteni kilpenäni! Nyt en ole
kysymyksessä ainoastaan minä -- vaan kruunu ja valtakunta. Siis
Ruotsi ja Norja tukevat kapinaa? Hyvä on! Minun _täytyy_ päästä
kuninkaan luokse, vaikka kulkisi sinne tieni käärmeiden kautta. Mutta
siihen tarvitaan tyyneyttä ja voimaa. Kolmeen tuntiin ei ole mitään
odotettavissa. Koetan levätä niin kauan. Nyt valvon jo kolmannen yön.
Herätä minut heti kun päivä valkenee!"

"Mutta enköhän varmuuden vuoksi kokoo hiljaisuudessa talon miehet ja
anna heille aseita?"

"Se on laitonta, Skirmen! Jos en oikeudella voita vapautta ja elämää --
niin vääryydellä en ainakaan sitä halua. On jo hyvä, että tämä lehti
on minun kädessäni eikä kaupunginvoudin. Siitä minä vastaan Jumalan ja
ihmisten edessä. Hyvää yötä!"

Sillä rauhallisuudella, jonka ainoastaan hänen puhdas omatuntonsa ja
rohkea sekä täydellinen ylenkatseensa vihollisiaan kohtaan voivat
suoda hänelle, astui drotsi Pietari vuoteensa luo ja heittäytyi
levolle. "Aseta kynttilä kilvelleni ja anna sen palaa!" -- sanoi hän
uskolliselle aseenkantajalleen. -- "Ja nyt Herran haltuun! -- Minä olen
väsynyt."

Aseenkantaja totteli ja poistui isäntänsä huoneesta, mutta ei astunut
kolmea askelta ovesta; hän istuutui kivilattialle, nojaten selkäänsä
oveen, näin vartioiden herransa unta kunnes päivä valkeaisi.

Tuskin oli kukko vielä laulanut pihalla, kun Klaus Skirmen jo oli
noussut. Hän näki ensimäisen heikon päivänsarastuksen tunkevan
pienen ristikkoikkunan läpi pimeälle käytävälle. Hän avasi herransa
makuuhuoneen oven ja näki tämän nukkuvan hyvää, rauhallista unta.
Aseenkantaja malttoi tuskin herättää häntä. Mutta hän luuli nyt
kuulevansa kadulta askeleita ja hiljaista aseiden helskettä ja hän ei
viivytellyt enää herättää herraansa. "Aamu koittaa", sanoi hän -- "ja
on jo muitakin valveilla paitsi meitä. -- Tehkää nopeasti mitä aiotte,
herra!"

Drotsi Pietari hypähti ja tarttui miekkaansa; mutta hän malttoi
mielensä ja laski sen taas nopeasti luotaan. "Ei", sanoi hän, "sitä en
tahdo ottaa mukaani. Kenelläkään ei ole vielä oikeutta vangita minua.
Minä rohkenen herättää kuninkaan. On kysymyksessä yhtäpaljon hänen
turvallisuutensa kuin minun. Sinä seuraat minua! Voinet kai valalla
todistaa mitä olet kuullut?"

"Sen voin, herra! Mutta ottakaamme toki aseet mukaan! Kuka tietää
mitä voi tapahtua? Voudin väkeä ei saa puhumalla taipumaan, ja ritari
Lavella on vahtivuoro linnan henkivartiossa."

"Herra Lave? -- Jumalani! Pienen Ingeni isä! -- Hän oli herttuan
seurueen mukana Jyllannissa, ja häneen minä en luota. Hm, mutta ehkä se
kuitenkin on onneksi. Hän ei siis ollut illalla kavaltajien joukossa?"

"Ei, herra! Hän kuuluu saapuneen toissa päivänä ja asuu vanhan Jon
ritarin luona. Illalla hän sai vahtivuoron linnassa."

"Jos vanha, viisas Jon voi luottaa häneen, niin silloin voin minäkin.
Tule! Antaa miekkojen olla! Vanhurskas Jumala meitä auttakoon."

Sen enempää miettimättä drotsi Pietari kietoutui suureen punaiseen
viittaansa, pani korkean töyhtöhatun päähänsä ja astui ulos ovesta
lujin ja varmoin askelin. Aseenkantaja seurasi äänetönnä häntä, mutta
katsahti vielä kerran tyytymättömänä jätettyihin aseisiin. Hiljaa
astuivat drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa alas kiviportaita ja
lukitsivat oven jälkeensä. Pihalla oli autiota ja hiljaista. Vähän
etempää näkyi linna himmeässä aamuhämärässä. Se kohosi synkkänä
vahvojen muuriensa takaa, kaikkialla vallitsi vielä syvä rauha,
kaksi vahtisotilasta vain kulki keihäät olalla hitain askelin edes
takaisin suljetun linnanportin edustalla. Drotsi Pietari ja hänen
nuori aseenkantajansa lähestyivät nopein askelin linnanporttia. Nuori
drotsi ei ollut unohtanut ottaa mukaansa merkkiä, joka hänen korkean
virkansa ohella antoi hänelle oikeuden vaatia pääsyä linnaan ja
kuninkaan luokse minä aikana hyvänsä. Tämä merkki oli pieni kultainen
kilpi, johon oli painettu kuninkaan kaksikruunuinen sinetti. Drotsi
lähestyi, pitäen tätä merkkiä kädessään, ulommaisia vahteja, ja
astuessaan leveän kuningaskadun kulmatalon ohi pidätettiin hänet äkkiä,
ja hän näki olevansa kahdentoista aseellisen miehen saartama. Kookas
mies, hopeasauva kädessään, astui esille heidän joukostaan ja sanoi
ankaran totisena kohottaessaan sauvaansa: "Herra drotsi Pietari Hessel!
Kaupungin vouti vangitsee teidät kuninkaan nimessä. Olkaa hyvä ja
seuratkaa meitä."

"En askeltakaan", -- vastasi drotsi Pietari --"ennen kuin näytätte
minulle meidän herramme ja kuninkaamme erityisen käskykirjeen!"

"Minulla ei ole mitään kirjallista käskyä näytettävänä", -- sanoi
vouti --"mutta korkeat ja luotettavat henkilöt ovat vakuuttaneet,
että kuningas on eilen sellaisen käskykirjeen antanut, mutta teidän
väkenne on sen väkivaltaisesti ja petoksella riistänyt kamaripalvelija
Raanelta. Jos ette seuraa minua vapaaehtoisesti, niin suonette
anteeksi, jos minun täytyy käyttää väkivaltaa. Tehkää tehtävänne,
miehet!"

Asestetut miehet lähestyivät tarttuakseen vankiinsa. Silloin ojensi
drotsi Pietari juhlallisen arvokkaasti kuninkaallisella sinetillä
varustetun merkkinsä. "Tunnetteko te tämän?" kysyi hän. -- "Sen vallan
nojalla, joka minulla on valtakunnan drotsina, käsken minä teidän
silmänräpäyksessä seuraamaan minua itse kuninkaan luo. Jos ette voi
näyttää minulle kuninkaan omakätistä käskyä, elköön yksikään tohtiko
kädellään koskea minuun. Jos tässä olisi sattunut erehdys, enkä minä
siitä voi puhdistautua herrani ja kuninkaani edessä, niin silloin olen
valmis seuraamaan teitä vankeuteen tai -- jos kuningas niin käskee
-- kuolemaan. Mutta nyt seuraatte minua! Vielä minä olen valtakunnan
drotsi ja teidän herranne."

Hänen varma ja päättäväinen esiintymisensä hämmästytti porvareita; he
katselivat hämmentyneinä toisiinsa ja voutiinsa, joka myöskin näytti
hämmästyneeltä ja epäröivältä.

"Lain kirjaimen mukaan te näytätte olevan oikeassa, herra drotsi",
alkoi vouti puhua -- "mutta mitä hyötyä teillä on vastustelemisesta.
Tiedättehän te kyllä itse paremmin kuin kukaan muu, että olette pantu
viralta, ja että me seuraamme kuninkaan nimenomaista käskyä. Ei taida
paljonkaan auttaa asiaanne, jos tähän aikaan herätätte hänet, saatte
vain kuulla tuomionne hänen omasta suustaan. Sitäpaitsi on ankarasti
kielletty sallia teidän lähestyä linnaa." --

"Sitä kieltoa ei ole kuningas antanut, vaan hänen ja minun
verivihollisemme", keskeytti hänet drotsi Pietari kiivaasti. "Te olette
vastaanottaneet laittoman kuningaskäskyn niiltä, jotka tavoittelevat
kuninkaan henkeä, ja tahtovat estää minua varoittamasta häntä. Ellette
tahdo tulla tuomituiksi majesteettirikoksen-tekijäin ja maankavaltajien
kätyreinä, niin seuratkaa minua heti."

"Jumala meitä armahtakoon!" huudahtivat pelästyneet porvarit, toinen
toisensa jälkeen. -- "Mitä nyt teemme, herra vouti? -- Vastatkaa te
kaikesta. -- Me emme ymmärrä mitään."

"Jos on totta mitä sanotte, että kuninkaan henki on vaarassa", --
sanoi vouti miettiväisenä -- "niin kuka takaa meille, ettette itse ole
kavaltaja? Te esiinnytte huonossa valossa, herra drotsi. Mitä tekemistä
teillä tähän aikaan on linnassa?"

"Johan sen sanoin! Ja sinne aion vieläkin, ettekä te voi minua kieltää
siitä -- minä tahdon virkavelvollisuuteni nojalla kuninkaan luokse
varoittamaan häntä kavaltajista. Ei vastaväitteitä, vouti! Te seuraatte
minua heti tai on henkenne kysymyksessä!" Odottamatta näihin sanoihin
vastausta astui drotsi Pietari voimakkain askelin linnaa kohti.
Pelästyneet porvarit väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään.

"Menköön!" -- sanoi vouti -- "seuratkaamme häntä, koska hän niin
tahtoo: ei hän kuitenkaan pääse henkivartijoita etemmäksi. Pitäkää
vain varanne ettei hän pääse karkaamaan! Aijotko sinäkin mukaan, pojan
nulikka!" -- sanoi hän Skirmenille, joka levottomana seurasi herraansa.
-- "Vai aijotko auttaa viekasta herraasi pitämään meitä narreina? Mene
matkaasi! Sinun suhteesi ei meille ole annettu vartioimiskäskyä."

"Hän seuraa minua, ja te annatte hänen olla!" komensi drotsi Pietari
kääntyen heihin päin. -- "Minä vastaan itse niistä, jotka otan mukaani
kuninkaan luokse."

Vouti vaikeni, ja astuttiin edelleen. Linnan etuvahdit, jotka tunsivat
drotsin, eivät epäröineet avata porttia hänelle, mutta he eivät
tahtoneet laskea sisään porvareita eikä kaupunginvoutia; he eivät
pitäneet itseään siihen oikeutettuina.

"Minun edesvastuullani, he kuuluvat minun seurueeseeni", sanoi drotsi.
Vouti ja porvarit laskettiin nyt sisään, ja he näkyivät saaneen
paremmat ajatukset mahtavasta vangistaan, joka niin ihmeellisesti
hallitsi heitä kaikkia. He kulkivat linnanpihan ylitse pohjoiseen
päärakennukseen, jossa kuningas itse asui.

"Jos tässä on tapahtunut erehdys, herra drotsi", sanoi vouti
alakuloisella äänellä heidän noustessaan linnanportaita, "ja minä olen
petturien pettämä, niin rukoilen Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä:
elkää saattako minua ja näitä kunnon miehiä onnettomuuteen. Me luulimme
toimivamme parhaan tietomme mukaan."

"Kuka antoi teille oikeuden siihen, kaupunginvouti! Lain ja oikeuden
mukaan teidän tulee toimia eikä oman tai jonkun muun ymmärryksen
mukaan. Mutta minä tiedän, että teidät on petetty. Nyt jääköön puolet
väestänne tänne portaisiin, ettei liika hälinä häiritse kuningasta. Jos
kamaripalvelija Raane tai joku muu herttuan väestä, tuolta toisesta
sivurakennuksesta, aikoisi ylös näitä portaita, niin sulette te heiltä
tien minun vastuullani! Ymmärrättekö te minut?"

"Niinkuin käskette, herra drotsi!" vastasi yksi porvareista, jääden
kuuden miehen kanssa portaisiin. Muut seurasivat drotsia ja hänen
aseenkantajaansa henkivartiosaliin. Täällä antoi drotsi jälellä
olevien porvarien pysähtyä oven ulkopuolelle samoilla määräyksillä,
johon he empimättä suostuivatkin, itse astui hän kaupunginvoudin
ja aseenkantajansa kanssa isoon henkivartiosaliin. Kaksitoista
ritarillista herraa, pitkillä heittokeihäillä varustettuina, vartioi
täällä kuninkaallisten huoneiden ovea. Muutamat astelivat hiljaa
edestakaisin jaloissaan villajalkineet, toiset seisoivat siellä täällä
lattialla, hiljaa keskustellen. Ei kukaan istunut; koko salissa ei
ollut ainoatakaan tuolia tai penkkiä. Kahdentoista melkein loppuun
palaneen vahakynttilän valo sekaantui aamuhämärään. Kynttilät olivat
asetetut kiiltävien kilpien alle seinille, ja salin päästä loisti
kuninkaallinen vaakunakilpi, johon oli kuvattu kaksi leijonaa ja kaksi
kruunua. Kilpien yläpuolelle oli asetettu ristiin riippumaan kaksi
kirjavaa lippua, joiden keskellä kyllä oli valtakunnanlipun valkea
risti, mutta jonka melkein peittivät ne monet miekat, tähdet, avaimet,
puolikuut, ankkurit, pyörät ja monet muut kokoon kyhätyt koristukset ja
vertauskuvat, joita on tottunut näkemään kuninkaallisissa rahoissa.

Kun ovi avautui, kohottivat henkivartijat keihäänsä ja katsoivat
hämmästyneinä tulijoihin. "Drotsi! -- Nuori drotsi Hessel!" sanoivat he
toinen toisilleen, ja häntä tervehdittiin kunnioituksella.

"Mikä tuo drotsi Pietari Hesselin tänne näin aikaiseen?" -- kysyi
vanhempi keskikokoinen mies, astuen häntä vastaan omituisen levottoman
ja epäröivän näköisenä, ja jonka alati vaihtuvat kasvonilmeet
eivät herättäneet luottamusta. Hänellä oli niinkuin muillakin
ritareilla pitkäsulkainen korkea henkivartiahattu päässään ja pitkä
keihäs olallaan, mutta hän erosi puvun loistavuudessa heistä.
Rinnalla riippuivat komeat kultakäädyt, ja hänen lyhyt punainen
henkivartiavaippansa oli jalokivillä koristettu.

"Teitä ihmetyttää, ankara, ritari Lave, nähdä minua täällä näin outoon
aikaan", -- vastasi drotsi Pietari, tarkastaen vanhaa herraa terävin,
läpitunkevin katsein. "Mutta minulla on virkani puolesta tärkeä ja
salainen asia esitettävänä kuninkaalle, ja minun täytyy viipymättä
saada heti puhua hänen kanssaan."

"Tärkeästä ja salaisesta asiasta?" -- toisti ritari Lave kalveten. "Ei
suinkaan minun tietääkseni ole kapinaa kaupungissa, herra drotsi? Ja,
jos olisikin, niin en minä uskalla herättää senvuoksi kuningasta näin
aikaisin, niin kauan kuin linna on varmasti ja hyvin vartioitu."

"Mutta jos täällä linnanmuurien sisäpuolella on salaisia kavaltajia,
ankara herra ritari!" -- sanoi nuori drotsi puoliääneen, kääntämättä
terävää katsettaan ritari Laven levottomista kasvoista.

"Herra varjelkoon! Mitä te sanotte?" kuiskasi henkivartiopäällikkö,
tarttuen häntä suonenvedontapaisesti käsivarteen ja vei hänet
syrjemmälle. -- "Ei kai teillä liene salaisuuksia tulevalle
appi-isällenne, nuori ystäväni?" -- lisäsi hän hiljaa, vapisevalla
äänellä. -- "Jos luulette saaneenne selville jonkinlaisen salaliiton,
niin kertokaa minulle, että ajoissa voimme varustautua sitä
vastaan. Mutta onhan se mahdotonta! -- Jos joku tyytymättömistä
läänitysherroista on vahingossa lausunut varomattoman sanan, niin
ajatelkaa toki mitä teette, ennen kuin rupeatte vihatun ilmiantajan
virkaa toimittamaan ja ehkä syöksemään onnettomuuteen kunnon miehiä,
jotka arvostelevat vapaammalla katseella nykyistä asemaa! Onko teillä
todisteita ketään vastaan?"

"Sitä en tohdi sanoa täällä", -- vastasi drotsi Pietari. "Meidän
yksityiset asiamme, herra ritari, saavat väistyä julkisten tieltä.
Minun täytyy pyytää teitä viipymättä herättämään kuningas. Teidän
velvollisuutenne on tehdä se minun käskystäni. Minä vastaan itse
teostani. Te tiedätte, että hätätilassa minua ei tarvitse ilmoittaa,
eikä kukaan voi kieltää minulta pääsyä kuninkaan luo."

"Sitäpä en oikein usko, nuori urhokas herrani!" vastasi ritari Lave,
koettaen olla ankaran ja käskevän näköinen. -- "Sillä, jolle kuningas
on uskonut unensa vartioimisen, on oikeus saada tietää miksi hänen
pitää sitä häiritä, -- ja minun ja näiden herrojen on käsketty valvoa,
ettei kukaan ilman pätevää syytä pääse häiritsemään kuninkaan yörauhaa."

"Tässä ei ole sopivaa aikaa eikä tilaisuutta riidellä meidän
oikeuksistamme", -- alkoi drotsi Pietari taas puhua, vaivoin hilliten
kiivastumistaan, huomatessaan henkivartioitten tarkkaavat kasvonilmeet.
"Vain sana kahden kesken, ritari Lave!" -- näin sanoen hän veti
hämmentyneen ritarin vieläkin syrjemmäksi ja jatkoi hiljaa sydämellisen
osanottavasti: "minua surettaisi syvästi, ritari Lave Litle, jos minä
olisin pakoitettu lausumaan teidän nimenne salaliittolaisten joukossa,
joiden ohella teidän uskollinen sukulaisenne, vanha ritari Jon, ei
aavista teidän nimeänne voitavan mainita, katsoen teidän tärkeään
asemaanne täällä. Se seura, jonka te kahdeksan päivää sitten jätitte,
ei ollut kuninkaan ystäviä. Mutta minä uskon kuitenkin, että vaikka
olisittekin osallinen heidän tyytymättömyyteensä, niin ette kuitenkaan
ole osallinen heidän juoniinsa, ja että vielä ehditte vetää jalkanne
pois avonaisen, pohjattoman kuilun partaalta."

"Mitä? Minkälaisia juonia? Minä en ymmärrä teitä, drotsi Pietari! Ette
kai aseta minua syytteeseen mielipiteistä, joita jokainen tanskalainen
ritari on oikeutettu vaaratta lausumaan sukulaistensa joukossa?"

"Minä en ole mikään urkkija tai salainen syyttäjä, joka tahtoisi
saattaa teidän tai jonkun muun kunnon miehen onnettomuuteen ajatusten
ja mielipiteiden vuoksi", -- vastasi nuori drotsi. -- "Minä en tiedä,
Jumalan kiitos, vielä mitään teistä, mikä voisi riistää minulta toivon
saada kutsua kerran teitä isäksi. Minä tiedän, että te ette ollut tänä
yönä siinä salaisessa kokouksessa, jossa omin neuvoin päätettiin minun
kuolemantuomioni, että sitten helpommin voitaisiin langettaa kuninkaan."

Ritari Lave säpsähti ja valahti kuolonkalpeaksi. Hänen levoton
sielunsa kamppaili lyhyen taistelun, sitten hän äkkiä tarttui nuoren
ritarin käteen. "Ei, totisesti minulla ei ole siinä osaa eikä arpaa!"
sanoi hän. "Jos minä olisin tiennyt mitä on tekeillä, niin en minä
olisi valinnut paikkaani tälle kynnykselle. Te olitte vielä eilen
vaarallinen mies minulle ja minun sukulaisilleni, ritari Hessel!"
jatkoi hän jännitetyssä mielentilassa. "Riippuu vain minusta oletteko
sitä vielä tänään. Se riippuu ehkä vain askeleesta tämän kynnyksen
yli. Minä voin oikeuden mukaan kieltää teiltä sisäänpääsyn. Minä
olen luvannut sen, riippuu vain minusta itsestäni, pidänkö sen. Te
ette ole tässä silmänräpäyksessä valtakunnan drotsi eikä teillä ole
mitään sanomista täällä. Minä olen nähnyt kuninkaallisen käskykirjeen.
jossa teidät, viime keskiyön jälkeen kukon ensi kertaa kiekuessa, on
eroitettu virasta ja tuomittu vankeuteen. Ehkä keskustelu kuninkaan
kanssa voisi teidät pelastaa. Jos tässä olisi kysymyksessä ainoastaan
teidän virkanne ja vapautenne, niin antaisin empimättä kuninkaan käskyn
nojalla vangita teidät tällä paikalla, mutta jos todellakin teidän
henkenne on kysymyksessä --"... Hän keskeytti puheensa ja tuijotti
tutkivasti nuoreen ritariin, jonka kasveilla väri oli vaihtunut, ja
joka seisoi kuin salaman lyömänä.

"Minä en ole ladellut teille valheita!" -- sanoi drotsi Pietari
toinnuttuaan. -- "Te olette tällä hetkellä mahtava mies: ehkä kuninkaan
ja minun henkeni ovat teidän käsissänne. Mutta siitä, mitä tänä hetkenä
teette, saatte vastata kuolinhetkellänne vanhurskaan Jumalan edessä."

"Ketkä ovat nämä kaksi henkilöä, jotka ovat teidän mukananne?" kysyi
ritari Lave.

"Kaupungin vouti, jonka piti viedä minut vankeuteen, ja minun
aseenkantajani, joka oli läsnä salaliittolaisten neuvottelussa.
Jos viivyn täällä vielä silmänräpäyksen, niin on kaikki ehkä liian
myöhäistä. Veriviholliseni valvovat saman katon alla kuin me, heillä
ovat ovet auki minun vankilaani ja --"

"Hyvä, minä uskon teitä!" -- sanoi ritari Lave yhä levottomampana.
"Olin valmis teidät syöksemään asemastanne, mutta teidän vertanne en
tahdo pääni päälle, enkä minä seiso tässä kavaltamassa sen elämää,
jota vartioin. Meidän väliltämme ovat tästä päivästä alkaen kaikki
siteet katkaistut! Mutta -- minä olin teidän isänne ystävä -- ja jos
minä ehkä tänäpäivänä pelastan henkenne, nuori mies, niin muistakaa
silloin tätä, jos kerran minun ja sukulaisteni kohtalo joutuu teidän
käsiinne!" Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän puristi melkein
suonenvedontapaisesti nuoren ritarin kättä. "Minä menen herättämään
kuningasta!" -- sanoi hän senjälkeen varmasti ja astui nopeasti sisään
kuninkaallisiin huoneisiin johtavasta ovesta.

Drotsi Pietari seisoi muutaman minuutin kuin tulisilla hiilillä. Hän
kuuli ulkopuolelta kovaäänisesti vaadittavan sisälle laskemista, ja
hän tunsi kamaripalvelija Raanen kimakan äänen, joka kuninkaan nimessä
vaati avaamaan ovea. Henkivartiat hätkähtivät. Kaksi heistä kiiruhti
käytävään katsomaan mitä oli tekeillä. Heti senjälkeen avattiin
henkivartiosalin ovi, ja drotsi Pietari näki kamaripalvelija Raanen
käytävässä molempien henkivartioiden välissä. Samassa silmänräpäyksessä
aukeni kuninkaan huoneen ovi. Ritari Lave Litle astui nopeasti
kynnyksen yli ja viittasi drotsi Pietarille. Kiireisin askelin hän
totteli viittausta. Ritari Lave lukitsi kuninkaallisten huoneiden
oven hänen jälkeensä ja pyysi henkivartioita asettumaan sen eteen,
välittämättä katkeroittaneesta kamaripalvelijasta, joka seisoen
keskilattialla julkeasti ja kovaäänisesti syytti henkivartiapäällikköä
ritarivalansa rikkomisesta ja kuninkaan käskyn laiminlyömisestä.

"Saamme kyllä pian tietää onko drotsi Pietari Hessel oikeudettomasti
päästetty tästä ovesta sisään tai ei", vastasi ritari Lave. --
"Niin kauan kuin minulla ei ole kuninkaan käskykirjettä, on minun
velvollisuuteni laskea drotsi sisään. Mutta kamaripalvelijalla
ei ole tähän aikaan täällä mitään tekemistä, vaikka hän olisikin
kymmenkertaisesti kuninkaan suosikki. Hyvät herrat, tehkää hyvin ja
toimittakaa hänet ulos!"

Kolme henkivartiaa lähestyi raivostunutta Raanea kohotetuin keihäin.
Hän puri hampaat yhteen ja heitettyään kostoa säihkyvän katseen ritari
Laveen, poistui nopeasti henkivartiosalista.




KAHDEKSAS LUKU.


Henkivartiosalin ja kuninkaan makuuhuoneen välillä oli suuri,
holvikattoinen sali, seiniä koristivat kullalla kirjaillut verhot,
ja keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jonka peitti tulipunainen
kultaripsuilla reunustettu liina. Siellä kuningas vastaanotti
ne, joiden kanssa tahtoi puhua, ja täällä sai drotsi odottaa sen
aikaa kun kamaripojat auttoivat kuningasta pukeutumaan. Kuninkaan
makuuhuoneen ovella seisoi kaunis poika vahasoihtua pidellen, hän oli
noin yhdentoistavuotias, ja hänen yllään oli soihtupoikien punainen
silkkitakki. Poika hieroi unta silmistään ja katseli ihmetellen ja
kunnioituksella kookasta, totista ritaria, joka näin uskalsi häiritä
kuninkaan yörauhaa. Hän oli pienen Eerik prinssin leikkitoveri Åke
Jonsen; hän oli yhtä vanha kuin prinssi ja otti joka päivä drotsi
Pietarin johdolla osaa tämän aseharjoituksiin ja koko ritarilliseen
kasvatukseen. Soihtu valaisi pojan lempeät, melkein neitseelliset
kasvot, hänen seistessään siinä pitkät, keltaiset kiharat valuen
liinaiselle kaulukselle, ja tumman siniset silmät ihailevalla
kunnioituksella kiinnitettyinä opettajaansa. Ystävällisen pojan
näkeminen näytti palauttavan drotsi Petarin rauhallisuuden, herättäen
hänen mieleensä rohkeita toiveita viattomuutensa ja oikean asiansa
voitosta. Hän taputti ystävällisesti pojan poskea. "Hyvää päivää,
Åke!" -- sanoi hän -- "oletko ollut liian aikaiseen jalkeilla tänä
aamuna? Sinä taidat nähdä vielä unia. Nuori kuninkaasi on varmaan vielä
nukkumassa?"

"Kyllä, rakas drotsi! Eilen illalla me painimme väsyksiin asti prinssi
Kristofferin kanssa, ja sitten oli minun soihtuvuoroni. Olen valvonut
koko yön tässä ovella. Mutta aamupuolella eivät enää silmäni tahtoneet
pysyä auki, ja äsken ritari Laven tullessa sisään soihtuni oli vähällä
sammua. Ettehän ole senvuoksi minulle vihainen?"

"Minä tiedän, että sinä olet rohkea ja tarkkaavainen poika, joka et
tavallisesti nuku silloin kun on valvomisen aika, ja se on tärkeää,
Åke. Me elämme ajassa, jolloin jo aikaisin saa oppia valvomaan ja
rukoilemaan."

"Kyllä minä olen rukoillutkin!" vastasi poika: -- "Minä rukoilin
Jumalaa ja Pyhää neitsyttä prinssi Eerikin ja teidän puolestanne, ja
kuningattaren ja kaikkien hyvien ihmisten puolesta. Mutta silmäni
painuivat kuitenkin kiinni, ja jos kuningas olisi kutsunut minua, niin
minä olisin ollut onneton."

"Minä annan sinulle hyvän neuvon, Åke! Jos sinun pitää väsyneenä valvoa
kuninkaan tai prinssin ovella, niin kuvaile vain mielessäsi, että
murhaajat vaanivat oven ulkopuolella päästäkseen sisään pahaa tekemään,
Silläaikaa kun sinä ummistat silmäsi, ja vakuutan sen sinulle että
pidät silmäsi auki."

"Hyvä Jumala, herra drotsi! -- eihän semmoista toki milloinkaan voi
tapahtua; suojeleehan hyvä Jumala ja Pyhä Neitsyt meitä siitä."

"Kyllä he suojelevatkin, muuten ei auttaisi vaikka koko maailman
sotajoukot meitä vartioisivat", -- vastasi drotsi, "senvuoksi elkäämme
eläkö levollisina ja huolettomina maailmassa, kaikkein vähemmin sinä,
joka olet tuleva ritari ja kuninkaan vartia".

Nyt kuului kuin hopeakellon hiljaista kilinää. Kuninkaallisen
makuuhuoneen kaksoisovet avautuivat, ja niiden molemmin puolin seisoi
kaksi poikaa soihdut kädessä. Drotsi Pietari astui taapäin, salin
äärimmäiseen päähän, ja pieni Åke kääntyi nopeasti avonaista ovea
kohti. Hän taivutti soihtunsa kivilattiata vasten ja astui takaisin
saliin päin. Kookaskasvuinen herra astui kynnyksen yli lyhyvin,
epävarmoin askelin. Hän piteli oikeassa kädessään kuin keppinä suurta
miekkaa, joka oli kolmen sormen levyinen, seitsemän korttelin pituinen
ja ristikahvalla varustettu, ja lyhyt viitta oli kepeästi heitetty
hänen hartioilleen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja tähysteli terävällä,
levottomalla katseella ympäri salia, kunnes räpyttävä silmä viimeinkin
viivähti silmänräpäykseksi tähystämään epäluuloisena kuningattaren
suosikkia, joka tervehti nöyrästi kuningasta, jääden seisomaan
etemmäksi. Kuningas astui vielä pari askelta eteenpäin, sitten hän
viittasi soihtupojille; he kiinnittivät soihtutangot kullattuihin
messinkirinkeihin, jotka olivat niitä varten laaditut, puolen kyynärän
päähän seinäverhoista. Sen tehtyään he kumarsivat kuninkaalle ja
poistuivat takaperin kulkien takaisin makuuhuoneeseen, jonka ovi oli
jäänyt puoleksi auki, ja jossa neljä henkivartiaa keihäineen näkyi
liikkuvan. Kuningas astui niin kauas ovesta kuin oli tarpeellista, että
saattoi toisten kuulematta puhua ritarin kanssa.

"Te tohditte tulla silmieni eteen, ritari Hessel, ja tähän aikaan!"
sanoi hän kovalla ja kiivaalla äänellä. -- "Te rohkenette esittää
tärkeitä ja salaisia asioita, jotka koskevat meitä itseämme ja
meidän kuninkaallisen persoonamme turvallisuutta! Jos luulette tällä
uudella typerällä röyhkeydellä hankkivanne itsellenne tilaisuuden
puolustaumiseen sekä armahdukseen, niin erehdytte! Puhukaa, mutta ei
sanaakaan teistä itsestänne. Mikä on se asia, joka koskee minun ja
valtaistuimen turvallisuutta?"

"Minä tiedän, ja voin sen todistaa", vastasi nuori drotsi rohkeasti
-- "että te olette tänä yönä nukkunut saman katon alla miesten
kanssa, jotka kahdeksan päivää sitten solmivat Möllerupin talossa
liiton valtakuntaa ja kruunua vastaan, tuon hurjapäisen marskin Stig
Andersenin, kanssa."

"Todista se!" sanoi kuningas kalveten.

"Sen voin, jos pidätte Antvorskovin kunnianarvoisaa prioria, mestari
Martti Mogensenia, rehellisenä ja luotettavana miehenä, ja tahdotte
uskoa enemmän hänen kuin minun todistuksiani."

"Mestari Martti!" toisti kuningas. "Hän on minulle uskollinen, eikä ole
sopimattomalla kohteliaisuudella kiertoteitä tunkeutunut valtaistuimeni
ääreen. Onko hän täällä?"

"Ei, herra kuningas!" vastasi ritari hehkuvin poskin ja hillitsi
vaivoin loukattua kunniantuntoansa, jonka puhdistaminen oli häneltä
kielletty -- "mutta hän on antanut minulle viittauksen, jota olen
oikeutettu ainoastaan puoleksi ilmaisemaan. Te tunnette hänen
käsialansa ja sinettinsä, herra kuningas!"

"Sen toki tunnen, olihan hän kolme vuotta minun kanslerini."

"Lukekaa siis tämä kirje, ankara herrani ja tuomarini, ja te näette,
että minä en ainoastaan pyytääkseni teiltä armonosoitusta koettanut
eilen niin kiihkeästi päästä puheillenne, ja etten minä vain
puhdistaakseni itseäni seiso täällä edessänne tänä hetkenä!"

"Ei sanaakaan teistä itsestänne, -- vaiti!" Kuningas luki nopeaan ja
levottomana kirjeen, sillävälin usein heittäen pikaisen ja levottoman
silmäyksen ritariin. "Tosiaankin, hyvin arveluttava kokous", sanoi hän
-- "mutta ei tässäkään ole olemassa muuta kuin epäilyksiä ja arveluita,
ei ainoatakaan varmaa todistusta, ei ainoatakaan tekoa, josta voisin
langettaa kuolemantuomion, -- ja missä ovat ne tunnetut nimet, joista
täällä puhutaan?"

"Minun muistissani, herra kuningas! Se lehti, johon ne olivat
kirjoitetut, käskettiin minun hävittää."

"Nimitä petturit! Heidät on vangittava!"

"Niin väkivaltaisiin tekoihin en toki teitä kehoita! Ketä laki ei
ole langettanut, ei minun kuninkaani tuomitse. Minä en tule tänne
ilmiantajana, vaan varoittajana. Mestari Martin kirjoitus ei langeta
ketään. Se on vain viittaus, mutta näinä levottomina aikoina, herra
kuningas, se viittaus on tärkeä."

Kuningas oli levottoman ja huolestuneen näköinen.

"Hurskas herra näkyy tietävän enemmän kuin uskaltaa sanoa", jatkoi
ritari: "luulenpa melkein, että joku katuva kanssarikollinen on
hänelle, sielunpaimenelleen, keventänyt raskautetun mielensä. Mutta
kaikkien niiden miesten kanssa, jotka hän minulle nimitti epäiltävinä,
on hän itse puhunut ja turhaan kehoittanut heitä uskollisuuteen.
Useimmat heistä olivat äsken matkatovereitani matkustaessani
Beltin yli, ja vaikka minä en vielä voi esittää varmaa todistusta
yhtä ainoatakaan vastaan heistä, on minulla kuitenkin täysi syy
yhtyä mestari Martin sanoihin ja pyytää teitä olemaan varuillanne
tyytymättömien lääniherrojen suhteen, ja pitämään silmällä jokaista
heidän askeltaan. Möllerupin kokous on siitä osoitus. Teidän uskollinen
kamaripalvelijanne Raane, voi sen todistaa, sillä hän oli siellä läsnä."

"Raane?" -- huudahti kuningas hämmästyneenä, -- "siitä hän ei ole
puhunut minulle. Voin sanoa teille, että hän on minun urkkijani, ja
hänellä on oikeus olla niissä seurassa haluaa, ja puhua mitä tahtoo,
kunhan hän vain ilmoittaa kaikesta minulle. Jos hän on ottanut osaa
tähän kokoukseen, niin on hän ollut siellä urkkiakseen tyytymättömiä,
ja lienee hänen vaitiolollaan omat tärkeät syynsä."

Ritari puisti päätään. "Minä en luota häneen, herra kuningas. Mutta
kokous on varmasti pidetty, sen tiedämme, ja tyytymättömät me tunnemme.
Ehkä minä jo kahdeksan päivän kuluessa voin hankkia varmat tiedot
siitä, että eräs heidän joukostaan on liitossa valtakunnan vihollisten
kanssa, hautoen mielessään yhtä vaarallisia kuin petollisia aikeita."

"Kuka heistä se on? Sano suoraan! Hän ei pääse elävänä käsistäni!"

"Ei, niin, teidän armonne!" -- vastasi drotsi Pietari pelkäämättä.
"Täällä hän on teidän vieraanne ja aseeton, ja valtakunnan laki
suojelee häntä. Minä en nyt vielä voi mainita hänenkään nimeään. En
voi panna ketään syytteeseen ennenkuin minulla on todisteet, herra
kuningas!"

"Muistakaa kenen kanssa puhutte!" -- keskeytti hänet kuningas, koettaen
turhaan ankaralla ja käskevällä äänellään peittää levottomuuttaan. --
"Mitä muuta voitte kertoa?"

"Jos sallitte minun nyt puhua asiasta, joka koskee minua itseäni,
niin voin valantehneen todistajan avulla näyttää toteen, että
salainen tuomioistuin on tänä yönä päättänyt kuolemani, estääkseen
minun ilmaisemasta, mitä tiesin kavaltajista, ja voidakseen rauhassa
toteuttaa kruunulle ja valtakunnalle niin turmiolliset aikeensa."

"Mitä? Kuka täällä uskaltaa tuomita kuolemaan minun tietämättäni.
Minä olen tuominnut teidät vankeuteen, se on totta. Mutta ennenkuin
tuomitsen teidät kuolemaan, tahdon pohtia asiata. Ensin pääasiaan!
Tahdon tietää mitkä ne rikokselliset aikeet kruunua ja valtakuntaa
vastaan ovat, joiden jälillä te luulette olevanne. Kuka niistä on
kuullut?"

"Minun uskollinen aseenkantajani, Klaus Skirmen. Minä olen ottanut
hänet mukaani. Hän on tuolla ulkona ja on valmis valallaan vahvistamaan
sanansa."

"Antaa hänen tulla!" käski kuningas.

Drotsi Pietari aukaisi oven ja viittasi. Reippaana ja rohkeana astui
nuori aseenkantaja sisään ja kertoi lyhyesti ja selvästi mitä oli
kuullut oviverhon takaa. Kun kuningas oli kuunnellut loppuun, ojensi
hän miekkansa ristikahvan häntä kohti. "Vanno!" sanoi hän. -- "Vanno,
ettet ole täällä lausunut ainoatakaan valheellista sanaa herrasi
pelastukseksi!"

"Niin totta kuin Herra ja Pyhä Neitsyt minua auttakoot!" sanoi Klaus
Skirmen kovalla ja varmalla äänellä, laskien kätensä miekankahvalle.

"Hyvä! Nyt voit mennä!"

Klaus Skirmen kumarsi äänettömästi ja poistui, luotuaan osanottavan
silmäyksen herraansa.

"Kamaripalvelija Raanekin mukana?" sanoi kuningas miettiväisesti. --
"No niin, siihen on hänellä oikeus. Pahimmatkin kapinalliset puheensa
hän on lausunut minun suostumuksellani, urkkiakseen toisia. Tänään hän
tekee minulle kaikesta selvän."

"Varokaa häntä, herra kuningas! Minä en luota häneen."

"Mutta minä luotan häneen. Ei sanaakaan hänestä! Minä tiedän, että te
vihaatte häntä. Olemme jo kauan tunteneet herttuan ja hänen ystäviensä
tyytymättömyyden, mutta mitkä ovat heidän aikomuksensa?"

"Minun luullakseni samanlainen valtiokeikaus, kuin se, jonka teidän
armonne itse marski Andersenin ja Jaakko kreivin kanssa pani toimeen
Ruotsissa."

"Epäilyksiä ja yhä vain epäilyksiä! Jos ette tiedä mitään varmasti,
niin mitä auttavat teidän viittauksenne ja varoituksenne? Jos täällä
maassa on pettureita ja majesteettirikoksentekijöitä, jotka vielä
päälle päätteeksi uskaltavat tunkeutua vieraiksi linnaan, niin
ottakaa heidät kiinni ja hakekaa teloittajat! -- On jo aika näyttää
uppiniskaisille herroille, että meillä täällä on yhtä terävät miekat
kuin Ruotsissa."

"Muistakaa, herra kuningas, että se valtaistuin, jonka ruotsalaisten
veriset kirveet laittomasti pystyttivät, ei ollut vanha ja
oikeudenmukainen, vaan anastettu, ja kapinalliset asettivat sen
valtakunnan lakien ja kuningasvallan raunioille. Jos kruunun laillisuus
ja majesteetin pyhyys tahdotaan säilyttää loukkaamattomana, niin on
laki yksin sen tuki, eikä täällä tule kysymykseenkään tukahuttaa
kapinaa hirmuvaltaisella ja julmalla verilöylyllä."

"Mitä sinä sitten vaadit minun tekemään? -- Sano suoraan, urhokas
drotsi Pietari!" -- sanoi kuningas huolissaan. -- "Sinä olet rehellinen
alamainen. Tahdon unohtaa mitä oli välillämme. Nyt, sano suoraan, mitä
nyt on tehtävä?"

"Minun ymmärtääkseni, herra kuningas, on viisainta, että pysymme aivan
rauhallisina, emmekä vähimmälläkään tavalla ole tietävinämme, että
semmoiset kavaltajat ovat keskellämme. Danehoven ajaksi asetamme yöksi
kaksinkertaisen vartion, mutta seurustelemme kaikella kohteliaisuudella
ylhäisten vieraiden kanssa. Antaa Danehoven asioiden kulkea rauhallista
kulkuaan, elkäämme levottomuudella loukatko vastapuoluetta. Laillisesti
valitut sovintotuomarit saavat valallaan ja omantunnon mukaisesti
ratkaista riita-asiat. Mutta kun herttuan asia on ratkaistu, silloin
on aika pitää silmällä jokaista kapinallisten askelta. Jos heidän
päämiehensä matkustaa maasta pois, niin silloin on luultavaa, että hän
hakee vierasta apua ja palajaa sotajoukon etunenässä, ja silloin on
heti ryhdyttävä kiireellisiin varustuksiin sen estämiseksi. Jos hän
rauhallisena vetäytyy takaisin linnaansa, niin ei meillä aluksi ole
mitään pelättävää, sillä silloin on myrsky ohitse, ja silloin voimme
ehkä vielä rauhallisesti ja voimakkaasti, mutta ennen kaikkea ankaralla
oikeudenmukaisuudella pelastaa maan ja valtakunnan."

"Drotsi Pietari, te olette helmi minun kruunussani! Ja minä olen hullu,
jos heitän sen luotani oikun tähden!" sanoi kuningas nyt rauhoittuneena
ja taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. -- "Se käsky, jonka eilen
pahalla tuulella ollessani julkaisin -- --"

"Sen tuon tässä teille, herrani ja kuninkaani, kuullakseni sen
vahvistuksen tai kumoamisen teidän omasta suustanne."

"Mitä hittoa! Onko se sinun kädessäsi, eikä kaupungin voudilla.
Totisesti, jos voit olla yhtä ovela silloin kun kuninkaasi asia on
kysymyksessä kuin nyt itsesi suhteen, niin oletpa kullan arvoinen,
Pietari Hessel! Anna tänne!"

Drotsi Pietari ojensi hänelle vangitsemiskäskyn. Kuningas repi sen
rikki ja heitti sen lattialle, sanoen hymyillen ja leikillisellä
äänellä: "Kas niin, siinä ovat vankilamuurinne, uskollinen drotsini.
Minä näen, että voin luottaa teihin suurissa asioissa, enkä senvuoksi
tahdo vaatia teitä tilille pikkuasioista. Koska siis täällä ei ole
vaaraa pelättävissä, ja te lupaatte varustautua vastaisten varalle,
niin minä tahdon seurata teidän neuvoanne ja pysyä aluksi rauhallisena.
Mutta tunnustakaa nyt minulle suoraan, nuori, uljas herra ritarini",
jatkoi hän, näennäisesti välinpitämättömällä äänellä, "voitteko kehua
olevanne tuttavallisemmassa suhteessa erääseen kauniiseen naiseen,
jonka värejä te kannatte? -- No, elkää punastuko! Ei kukaan tiedä
paremmin kuin minä, miten hurmaava hän väliin voi olla, enkä minä
kuolemaan tuomitse rakastuneen sanan, rohkean katseen, enkä salaisen
kädenpuristuksenkaan tähden. Tunnenpa melkoisen hyvästi kauniimman
sukupuolen: ei ankarin eikä kunniallisinkaan ole kylmä nuorta,
rakastettavaa ritaria kohtaan, jolla on sekä viisautta, että hienot ja
ylhäiset tavat. Olette kai huomannut, että minä en pane niin suurta
merkitystä sellaisiin pikku-asioihin, ja että itsekin usein unohdan
kruunun taakan ja majesteetin ankaran arvokkaisuuden yhden tai toisen
hupaisen seikkailun vuoksi."

Tämä puhe kohotti hehkuvan punan drotsi Pietarin kasvoille, ja häntä
hävetti katsoa kuninkaaseen, joka alentui tuommoista puhumaan.
Viimeinkin hän tointui ja katseli kuninkaan kasvoilla ilmenevää
viekasta ja levotonta hymyilyä puoleksi loukatulla ylpeydellä,
ylenkatseella ja salaisella kauhulla, joka ei jäänyt hänen oikulliselta
ja epävakaiselta hallitsijaltaan huomaamatta. Hän laski kätensä
totisena rinnalleen ja vaikeni.

"Kas niin! Ymmärrättehän toki leikkiä?" sanoi kuningas äkkiä totisena.
"Mutta se ei taida sietää leikinlaskua. Jos ritari palvelee naista
kunnioittaen, ei se kuninkaaseen kuulu. Kylliksi siitä asiasta. Mitä
tyytymättömiin tulee, vastaatte te siis minulle siitä, että täällä ei
ole vaaraa tarjona. Te ryhdytte tarvittaviin toimenpiteisiin linnan
ja Danehoven vartioimisesta! Niin pian kuin se on lopussa, pidätte
te silmällä päämiestä, ja heti kun hän astuu jalallaan skonelaiselle
pohjalle, on hän meidän vankimme!"

"Kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa, teidän armonne, että saamme
ne tiedot, joita minä vielä odotan?" huomautti drotsi Pietari. --
"Niin väkivaltaisiin toimenpiteisiin voivat ainoastaan pakoittavimmat
olosuhteet oikeuttaa, silloinkun todennäköisyys lähenee varmuutta, ja
valtakunnan laki ja oikeus --"

"Vaiti siitä!" huudahti kuningas kiivaasti: -- "Ei mikään laki estä
minun kättäni ulottumasta kavaltajiin. Drotsi Pietari, te olette
minun mielestäni liian omantunnon mukainen; mutta kylliksi siitä
nykyhetkellä. Toimikaa tarmokkaasti ja varovaisesti! Todistukseksi
siitä, että minä vielä nyt niinkuin ennenkin pidän teitä yhtenä
viisaimmista ja kunnollisimmista palvelijoistani, vastaanottakaa
tämä kunnialahja!" Tämän sanoessaan hän irroitti suuret, jalokivillä
koristetut kultakäätynsä ja kiinnitti ne drotsin kaulaan, ojentaen
hänelle kätensä suudeltavaksi.

Ääneti ja katkerasti tuntien, ettei voinut niin hartaasti kuin sitä
toivoikin, sydämestään kunnioittaa sitä ihmiskättä, joka kantoi pyhää
kuninkaallista valtikkaa, taivutti ritari puoleksi polveaan lattiaa
vastaan ja kosketti kevyesti huulillaan kuninkaan kättä. Sitten hän
nousi ja odotti merkkiä poistuakseen.

"Vielä sana!" -- alkoi kuningas puhua. "Minä tiedän, että te olette
kauan epäillyt kamaripalvelija Raane Jonsenia, jota te ette kärsi. Te
olette yllättänyt hänet kevytmielisessä seikkailussa ja vangituttanut
hänet. Hän pakeni ja turvautui minun armoihini. Minä olen päästänyt
hänet vapaaksi. Annetaan sen asian unohtua! Mutta miksi te yhä
epäilette häntä, vielä nytkin, kuultuanne, että hän vain näön vuoksi
seurustelee vihollisieni kanssa, salaisesti palvellakseen sillä minua?"

"Suoraan sanoen, herra kuningas, ne toimet, joihin häntä käytetään,
eivät ole hänelle kunniaksi, ja semmoiseen kaksimieliseen ihmiseen ei
kenenkään pidä luottaa. Toiminnastaan Möllerupissa käydessään hän ei
ole kertonut teille, ehkä Martti mestari voi antaa paremmat tiedot
siitä."

"Lähetä pikaviesti hakemaan tänne Antvorskovin hurskas ja viisas
herra!" -- sanoi kuningas. -- "Minä tahdon selvyyttä asiaan, ja se mies
voi sanoa meille enemmänkin."

"Hän on jo matkalla ja saapunee tänne ennen päivällistä. Mutta minä
näin kamaripalvelijan henkivartiosalissa, hän on kyllä siksi viekas,
että voi puhdistautua. Mutta minä pyydän teitä, herra kuningas, elkää
uskoko häntä liiaksi. Muistakaa, että hän on Stig Andersenin onnettoman
vaimon sisarenpoika!"

"Hyvä!" -- vastasi kuningas kalveten. "Siitä ei teidän tarvitse
muistuttaa minua. Ovathan uljas ritari Jon, ja teidän tuleva
appi-isännekin, Flynderborgin Lave ritari, samaa sukua. Niin kauan kuin
Raane uskollisesti palvelee minua, ei minulla ole minkäänlaista syytä
epäillä häntä. Paljaalla rehellisyydellä ei maailmassa päästä pitkälle.
Viekaskin palvelija on välistä tarpeen. Mutta kylliksi siitä! Nyt
menkää, rehellinen Pietari drotsini", sanoi kuningas äkkiä lempeästi
ja tuttavallisesti. -- "Näyttäkää nyt, että olette luottamukseni
ansainnut. Ilmoittakaa kaikesta Jon ritarille ja David Thorstensonille
ja neuvotelkaa heidän kanssansa. Jumalan haltuun!"

Kuningas kääntyi äkisti ja drotsi Pietari poistui. Vartiosalissa oli
ritari Laven sijalla hänen sukulaisensa ritari Jon Litle. Hän oli
pieni lujarakenteinen mies, hänen lyhyet, suorat hiuksensa olivat
aivan harmaat, ja hänen liikkeensä vilkkaat, melkein nuorekkaat. Hänen
viisaat, läpitunkevat silmänsä ja ankara sotaherrankatseensa, sekä
se lyhyt voimakas puhetapa, jota hän useimmiten käytti, ilmaisivat
vanhaa sotilasta ja käskijää, ja mahtavimpien henkivartioiden rinnalla,
ulkonaisesta komeudesta huolimatta, hän jo paljaalla esiintymisensä
ylevämmyydellä osoitti olevansa ensimäinen henkivartiopäällikkö
ja ylin valtakunnanneuvos. Tämä mahtava mies, jota nuori drotsi
kunnioitti ja rakasti isällisenä ystävänä, oli tänä aamuna harvinaisen
aikaiseen lähtenyt linnaan ja ottanut haltuunsa sukulaisensa paikan
henkivartiopäällikkönä. Hänelle oli jo kerrottu siitä vaarasta, josta
drotsi Pietari nyt oli niin onnellisesti pelastunut. Seisoessaan
totisesti keskustellen kaupunginvoudin kanssa, hän näki drotsi
Pietarin astuvan ulos kuninkaallisten huoneiden ovesta, kuninkaan
tunnettu kultakääty kaulallaan. Sydämellisesti iloiten hän astui
drotsi Pietaria vastaan ja pudisti osanottavasti hänen kättään.
Kyyneleet kimaltelivat hänen ankarissa silmissään; mutta sanomatta
sanaakaan nuorelle ystävälleen, hän kääntyi rauhallisesti ja hymyillen
kaupunginvoudin puoleen. "Niin kuin näette, hyvä voutini!" -- sanoi hän
melkein välinpitämättömällä äänellä. -- "Herra drotsi Pietari Hessel
tuo mukanaan uuden osoitteen kuninkaan armosta ja suosiosta. Kaikki oli
väärinkäsitystä. Te olette erehtynyt: mutta siihen olivat olosuhteet
syynä. Mene Jumalan haltuun!"

Vouti kumarti poistuessaan ääneti ja kunnioittavasti sekä vanhalle
ritarille, että drotsi Pietarille.

"Voitteko keskustella kanssani tunnin ajan ennen Danehoven alkua, herra
valtioneuvos!" -- kysyi drotsi Pietari. -- "Minulla on teille tärkeitä
asioita ilmoitettavana."

"Kyllä, kun ensiksi olen puhunut kuninkaan kanssa. Odottakaa minua
puolen tunnin päästä kotonani! Thorstenson on täällä. Linnanvartio
on kaksinkertainen. Ei ole vaaraa. Pysykäämme vain rauhallisina ja
tyyninä."

Tämän sanottuaan hän kääntyi nopeasti, ja annettuaan viittauksen
yhdelle henkivartioista, hän astui heti kuninkaan huoneisiin.

Ritari, jolle vanha herra oli antanut tuon viittauksen, oli kookas ja
tummanverinen, hänen pitkä, tummanruskea huulipartansa ulottui kahtena
palmikkona kaulukselle ja yhtyi siellä tuuheaan tiheäkähäräiseen
poskipartaan, joka melkein puoleksi peitti vielä jotensakin nuorekkaat,
mutta laihat ja voimakkaat soturinkasvot. Hänen tummanruskeat silmänsä
olivat täynnä tulta ja ne kuvastelivat kiivautta ja intohimoisuutta.
Hän otti henkivartiopäällikkyyden valtaneuvoksen poissaollessa,
asettuen lähimmäksi kuninkaan huoneisiin vievää ovea. Se oli ritari
David Thorstenson. Drotsi Pietari lähestyi häntä toverillisen ystävän
tavoin, ojentaen hänelle kätensä. He vaihtoivat pari sanaa keskenään.
Ritari nyökäytti päällään, heittäen terävän katseen ovelle. Sitten
drotsi Pietari tervehti tarkkaavaisia henkivartioita ja poistui
nopein askelin henkivartiosalista, kuitenkin osoittamatta kiirettä ja
levottomuutta. Missä hän vain kulki, astuivat palvelijat ja hoviväki
kunnioittavasti syrjään, katsellen häntä ihmetellen ja uteliaina.
Huhu siitä, että jotakin tavattomampaa oli tapahtunut, ja että drotsi
Hessel, kuningattaren mahtava suosikki, olisi joutunut epäsuosioon, oli
saattanut koko linnanväen liikkeelle. Nyt koettivat kaikki kokkipojat,
palvelijat ja keittiötytöt kilvan päästä häntä näkemään, kun hän astui
alas linnanportaita, kuninkaan suuri kultakääty rinnallaan.

Nuori drotsi ei ollut ensi kertaa ihmisten huomion esineenä, eikä
se myöskään ollut hänelle vastenmielistä. Hän ei voinut kieltää
sitä, että se oli hänelle melkein mieluista, vaikka hän siellä
täällä näkikin yhden ja toisen kuiskailevan tavalla, joka olisi
syvästi loukannut häntä, jos hän olisi tiennyt mitä puhuttiin hänen
otaksutusta suhteestaan kuningattareen. Mutta ne uteliaat katseet,
jotka häntä tarkastivat, ilmaisivat kuitenkin enimmäkseen kunnioitusta
ja hyväntahtoisuutta, ja hänen komeaa, ryhdikästä ulkomuotoansa
näkyivät kaikki somat neitoset erityisesti ihailevan. Linnanportilla
hän kohtasi joukon vieraita ritareita ja ylhäisiä herroja, joita
ihmeekseen näki näin aikaisin liikkeellä. Heidän joukossaan hän
huomasi herttua Waldemarin ja kamaripalvelija Raanen. He eivät
olleet häntä näkevinään, ja drotsi Pietari astui tyynesti edelleen,
tuntien salaisella ylpeydellä astuvansa voittajana heidän ohitsensa.
Kuitenkin varoi hän tarkasti osoittamasta sitä kasvojensa ilmeillä tai
liikkeillä. Hän astui ääneti ja totisena heidän ohitsensa, tervehtien
heitä kylmästi, mutta ritarillisella kohteliaisuudella, johonka he
myöskin näennäisen kohteliaasti vastasivat, osoittamatta vähintäkään
vastenmielisyyttä tai hämmästystä. Aseenkantaja Skirmen oli odottanut
herraansa linnanportailla ja seurasi nyt häntä peittelemättömän iloisen
näköisenä. Kulkiessaan herttuan ja Raanen ohi, ei Skirmen voinut olla
itsetyytyväisesti hymyilemättä heitä tervehtiessään ja astuessaan
tavallista suorempana heidän ohitsensa. Hänen isäntänsä huomasi sen.
"Elkäämme riemuitko liian aikaisin, uskollinen, rehellinen Skirmen!"
sanoi hän vakavasti. "Meidän vihollisemme ovat vielä mahtavia, ja
ylpeys käy usein lankeemuksen edellä. Enpä ole itsekään siitä aivan
vapaa. Me olemme kaikki taipuvaisia uhmailemaan onnestamme, mutta se on
kiusaus, joka meidän on voitettava!"

Skirmen punastui ja vaikeni. Ylimielinen ilme katosi heti hänen
kasvoiltaan, ja hän seurasi ujona ja uskollisena ritarillista herraansa
tämän asuntoon.




YHDEKSÄS LUKU.


Drotsi Pietari tapasi haavoitetun vieraansa valveilla ja iloisena.
Hän tutki haavan yhdessä kuninkaallisen haavalääkärin kanssa, joka
viimeinkin oli saapunut. Kreivi määrättiin pysymään muutaman päivän
vuoteessa ja olemaan liikkumatta. Mutta tämä hiljaa oleminen ei ollut
kreivi Gerhardin mieleen. Hän neuvotteli lääkärin kanssa pyytäen
ainakin kahdeksan päivän kuluttua päästä liikkumaan ja olemaan mukana
hovijuhlassa, jolla Danehove lopetettiin. Siitä annettiin hänelle
toivoa ja sillä ehdolla hän rauhoittui. Mutta hänelle oli kovana
koetuksena se, ettei saisi kahdeksaan päivään juoda viiniä eikä
lyhentää aikaansa nauramalla sydämen pohjasta narrinsa kujeille. Drotsi
Pietari jätti hänet sitten lääkärinsä ja talonväen hoitoon, pyytäen
kreiviä ja hänen seuruettaan olemaan kuin kotonaan hänen talossaan
ja suomaan anteeksi hänen poissaolonsa, jonka virkavelvollisuudet
vaativat. Sitten hän kiiruhti Jon ritarin asuntoon, johon vanha
valtaneuvos vähän senjälkeen saapui. Heillä oli kaksi tuntia kestävä
salainen keskustelu erittäin tärkeistä valtiollisista asioista. Sen
jälkeen he menivät yhdessä messuun Frue-Kirkeen, jossa koko hovi oli
saapuvilla, ja jossa Jon ritarin vaimo, Ingefrid rouva, ja hänen
tyttärensä Cecilia, istuivat kuninkaallisessa penkissä, lähinnä
kookasta, kaunista Agnes kuningatarta. Kun ritari Jon ja drotsi
Pietari astuivat kirkkoon, kääntyivät kaikkien silmät drotsiin ja
kuninkaalliseen penkkiin, ja luultiin huomatun heikon punan kohonneen
kuningattaren valkoisille poskille, kun hän ohimennen vastasi Jon
ritarin ja drotsin tervehdykseen. Heti messun loputtua virtaili
ritareita ja hengellisiä herroja suurin joukoin linnan tilavaan
ritarisaliin, jossa Danehove oli kokoontuva ensi päivinä. Se vanha
tapa, että kokoonnuttiin taivasalla, jäi yhä enemmän unohduksiin,
koetettiin siten syrjäyttää porvarit ja talonpojat ottamasta osaa
Danehovessa käsiteltäviin asioihin. Tänä päivänä kuningas vain jakoi ja
vahvisti muutamia oikeuksia ja lahjoituksia kirkoille ja luostareille.
Hän näytti vähän levottomalta ja alakuloiselta, lopettaen toimituksen
niin pian kuin mahdollista. Seuraavana päivänä hän ei kiirehtinyt,
vaan antoi Danehoven asioitten kulkea tavallista rauhallista kulkuaan.
Ne varovaisuustoimenpiteet, joihin ritari Jon, David Thorstenson
ja valpas drotsi Pietari olivat ryhtyneet, rauhoittivat kuninkaan
täydellisesti, ne eivät myöskään herättäneet erikoisempaa huomiota
tyytymättömissä lääniherroissa. Riitaa kuninkaan ja herttua Waldemarin
välillä ei tahdottu pitää pää-asiana, vaikka kaikki sitä suurella
jännityksellä odottivat. Tämän asian lopullinen ratkaisu oli lykätty
Danehoven viimeiseen päivään, 28:teen päivään toukokuuta. Seitsemän
edellistä päivää kului lääniherrojen ja talonpoikien välisten
mitättömämpien riitaisuuksien ratkaisemisessa, ja aatelismiesten
ja hengellisten herrojen alituisten riitojen sovittamisessa, jotka
molemmin puolin syyttivät toisiaan väkivaltaisuuksista ja sorrosta,
sekä sekaantumisesta toistensa oikeuksiin ja vapauksiin. Maan
mahtavimmat hengelliset ja maalliset herrat olivat läsnä näillä
Danehoven kuningaskäräjillä. Siellä olivat Lundin arkkipiispa Johan
Dros, Aarhuusin piispa Tyge, sekä Viborgin, Riiben, Roeskilden, Odensen
ja Börglumin piispat. Nämä hengelliset herrat olivat jo sunnuntaina
yhdessä ja yksimielisesti läänitysherrojen ja ritarien kanssa, tai
niinkuin sanottiin etevimpien neuvoa seuraten, tehneet sen päätöksen,
että valittaisiin kaksitoista viisasta Tanskan miestä valantehneiden
neuvostoon, niinkutsuttuun Wortheliin, jotka päättäisivät ja
vahvistaisivat kenelle se maa ja omaisuus oikeudenmukaisesti
kuuluu, minkä omistuksesta kuningas ja herttua riitelivät. Näihin
valantehneisiin oli myöskin vanha, ankara Jon ritari valittu. Ennen
kuin tuomio langetettiin, olivat valantehneet joka päivä koolla
valtakunnan neuvoston talossa, jossa he lukittujen ovien takana
punnitsivat asiaa.

Jon ritarin koti oli suuri ja vierasvarainen, ja siellä vastaanotettiin
kaikki ritarillisella kohteliaisuudella. Hän omisti yhden Nyborgin
suurimmista taloista, jossa hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat hänen
kanssaan Danehoven aikana. Joka ilta kokoontui sinne suuri joukko
sekä hengellisiä että maallisia herroja, ja siellä nähtiin yhtä usein
herttua Waldemar liittolaisineen kuin drotsi Pietari, David Thorstenson
ja muut kuninkaalle uskolliset miehet. Näissä iltaseuroissa nähtiin
itse kuningatarkin naistensa ja nuorten prinssien kanssa. Vanha herra
oli silloin erityisen iloinen ja puhelias, mutta jos joku tahtoi puhua
hänelle sanankaan valtioasioista, vaikeni hän äkkiä, tai rankaisi
nenäkkään lavertelijan purevalla ivalla. Siitä hetkestä asti, jona
valantehneiden neuvosto kokoontui, ei ritari Jon vastaanottanut ketään
luokseen muuta kuin tähän aikaan, jolloin vieraat kokoontuivat hänen
kotiinsa, eikä hän puhunut kenenkään kanssa, ei edes drotsi Pietarille,
joka tavallisesti joka päivä tuttavallisesti seurusteli hänen kanssaan.
Hän olikin selittänyt, että hän ennen Danehoven loppua ei voisi eikä
saisi puhua kahdenkesken edes kuninkaan kanssa.

Päivää ennen Danehoven päättymistä istui ritari Jon viimeistä kertaa
valantehneiden neuvostossa lukittujen ovien takana. Hovimestaria oli
ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään, olkoon se sitten kuka
tahansa. Pitkä, kookas mies, kokonaan vaippaan kääriytyneenä, joka ei
ollut tietävinään eikä valittavinaan tämän varovaisuustoimenpiteen
välttämättömyydestä, pyysi kuitenkin käskevästi päästä sisään. Hänen
kiivastuessaan solui vaippa syrjään, hovimestari pelästyi niin, että
menetti kokonaan mielenmalttinsa, ja huolimatta ankarasta kiellosta
otti hän suurimmalla kiireellä tangon pois suljetusta ovesta. Mutta
samassa työnnettiin ovi salpaan sisäpuolelta. "Me olemme täällä koolla
kaikki kaksitoista!" huusi vanha ritari Jon. -- "Kolmannelletoista
ei täällä ole sijaa, vaikka hän kantaisikin kruunua ja valtikkaa."
Kookas, vaippaan kääriytynyt mies polkaisi harmistuneena lattiaan
jalallaan ja poistui nopein askelin ritarin talosta, sanomatta
sanaakaan. Ennen iltaa oli tämä tapahtuma, valaisevilla lisäyksillä
varustettuna, tunnettu koko Nyborgissa, ja herttua Waldemar ynnä hänen
liittolaisensa kiittivät kovasti Jon ritarin rohkeutta, vetäen tästä
mitä toivorikkaimmat johtopäätökset asiansa ratkaisuun nähden.

Ulalla oli, kuten tavallista, suuri seurue taas koolla Jon ritarin
luona. Sinne odotettiin myöskin kuningatarta ja nuoria prinssejä.
Drotsi Pietari oli kutsuttu sinne kerta kaikkiaan joka illaksi
vieraittensa kera. Kun kreivi Gerhard kuuli kuningattaren tulevan
sinne, hypähti hän ylös nojatuolista, jonka oli saanut vaihtaa
vuoteeseen, ja vannoi kalliin valan, että hän tahtoi olla mukana vaikka
saisikin maata kuukauden sen johdosta. "Parempi pyy pivossa, kuin
kaksi metsässä!" sanoi hän. "Päälle päätteeksi minä en pääse huomenna
enkä ylihuomenna hovijuhliin, ja jos sitä ennen kuolen ikävästä,
joudun pitkänenäisenä hautaani. Sepä vasta on harmillinen mies, tuo
haavalääkäri. Hän pitää semmoista hälinää tuosta raamusta, kuin olisin
minä neitonen, ja käärii minut kuin kapalolapsen. Ja te, onnenpoika,
jolta minä olin vähällä kaulan katkaista, te vain kulette terveenä
ja reippaana, olettepa tainnut saada päänne kiinnitetyksi kaulaan
kunniakäädyillä!"

"Haavani paranevat helposti", -- vastasi drotsi Pietari, "eikä miekka
tällä kertaa mennyt ihonpintaani syvemmälle. Yhdessä suhteessa olette
kuitenkin oikeassa!" lisäsi hän. "Täpäremmällä ei pääni ole pitkiin
aikoihin ollut, ja tämä ketju on tainnut osaksi sen lujittaa. Mutta
heittäkää nyt huvitteluhalunne mielestänne, jalo kreivi! Nahka
haavallanne on vielä aivan ohut, ja te voisitte tänä iltana pian tehdä
liikkeitä --"

"Liikettä minä juuri tarvitsen", -- keskeytti kreivi hänet. --
"Täytyyhän sitä päästä hengittämään, vaikka nahka olisi kuinka
ohut. Minä en jaksa enää kauvempaa elää täällä kuin muumiona.
Tiedänhän kuitenkin hallitsevani ruumistani. Onhan siinä jo kylliksi
onnettomuutta, että meidän täytyy antaa pappien ja kirjanoppineiden
olla syntisten sielujemme herroja. Pitkäsääri, tuo minulle hovipukuni
ja uusi vaippani. Taidanpa tulla aika paksuksi näissä kääreissäni,
mutta annan niiden olla, tehdäkseni teille mieliksi."

Nyt eivät vastustelemiset auttaneet. Hän pukeutui kirkkaanpunaiseen
sindalipukuunsa, pani töyhtöhatun päähänsä ja heitti jäykän, kullalla
kirjaillun purppuravaipan, leveille hartioilleen. "Kas niin!" -- sanoi
hän -- "luulenpa nyt näyttäväni jotenkin eheältä ja hyvinvoivalta. Nyt
jätän Dorthe Feienkostin sinulle, Pitkäsääri! -- Koetappas sinäkin
kerran miltä tuntuu lekotella mukavasti."

"Toivoisinpa, että ylhäiset naiset osoittaisivat teitä kohtaan yhtä
suurta osanottoa kuin hän, armollinen herra", vastasi hovinarri, "mutta
koska ette milloinkaan tule heitä niin lähelle, että he näkisivät
teidät, niin olisi teille eduksi ottaa minun kaunissointuinen takkini
yllenne, silloin teidät etempääkin huomattaisiin."

"Siinä sen kuulitte, drotsi Pietari, mitä saan sulatella ja vielä
lisäksi annan tuolle löntykselle ruuan ja palkan, ainoastaan
harjaantuakseni kristillisessä nöyryydessä ja kärsivällisyydessä.
Muuten sinä olet oikeassa, Pitkäsääri! Minä olen vähän liian ujo
tämmöisissä tilaisuuksissa, mutta se on hyve, jota sinunlaisesi vintiön
tulisi kunnioittaa ja koettaa saavuttaa. Tänä iltana minä kuitenkin
aion kunnostaa itseni, saatpas nähdä, Pitkäsääri!" jatkoi kreivi
iloisesti: "minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut kyllin rohkeutta
puhella naisten kanssa. Harjoitus tekee mestariksi, sen uskon. Teidän
imettäjänne, herra drotsi, voi kyllä todistaa, että pahat kielet
valehtelevat ja juoruavat sanoessaan minun sekaantuvan sanoihini
naisten läsnäollessa."

"Sitä ei kukaan enää teistä sano, armollinen herra, ja minä olin
häpeällisesti erehtynyt", sanoi Pitkäsääri kumartaen. "Vaikka en ole
kuullutkaan teidän kuorsaavan näinä öinä, on minulla kuitenkin väliin
ollut ilo kuulla teidän kaikkein armollisimmasti murisevan, ja minä
kiitin Pyhää neitsyttä siitä. Se oli ainakin elonmerkki. Kunhan nyt
aikanne kuluksi kurittaisitte minua, armollinen herra, mutta jäisitte
kotiin."

Kuulematta sen enempää hovinarriaan, astui kreivi Gerhard ulos ovesta
ritariensa ja drotsi Pietarin kanssa. Heidän kulkiessaan vanhan Jon
ritarin asuntoon, kiirehti hän niin kovasti, että hänen varovaisen
isäntänsä täytyi pidättää häntä ja muistuttaa hänelle nopeiden
liikkeiden voivan olla hänelle vaarallisia. Mutta niin pian kuin he
näkivät komeasti valaistun talon, jossa lehmuksien alla korkeiden
kiviportaiden vieressä seisoi kahdessa rivissä kuninkaallisia
palvelijoita tulisoihdut käsissään, alkoi kreivi Gerhard äkkiä kävellä
hitaammin. "Minä saan siis tänä iltana nähdä nuoret prinssit", sanoi
hän. "Nuori kruununperillinen, teidän oppilaanne kuuluu olevan äitinsä
näköinen. Olette toki onnellinen, drotsi Pietari, kun saatte kasvattaa
niin jaloa tainta."

"Sen myönnän täydellisesti" -- vastasi drotsi Pietari lämmöllä. --
"Minä toivon hänestä tulevan Waldemar Seierille hänen arvoisensa
jälkeläisen. Luulen hänen perineen suuren esi-isänsä ritarillisen
ajatustavan, ja hänen kunnioituksensa oikeuteen ja totuuteen. Jumalan
avulla tulee hänestä vielä kunniaa suvulleen."

"Mutta onko äitikin täällä halvan ritarin talossa?"

"Halvan ritarin?" -- toisti drotsi Pietari hiukan kiivastuen. "Vanha
Jon ritari on Esbern Snåren tyttären pojanpoika. Hän laskee suuren
Absalonin kuuluvaksi sukuunsa, mutta vaikka hän olisikin halpa ritari,
vailla korkeaa syntyperää, on hän kuitenkin niin ansiokas mies, että
kuninkaat ja kuningattaret voivat häpeättä olla hänen vieraitansa.
Sekä hänen vaimonsa että hänen tyttärensä, Cecilia, ovat kuningattaren
rakkaimpia ystävättäriä."

"Totta puhuen, hyvä ystäväni", sanoi kreivi Gerhard puoleksi kuiskaten
ja veti drotsi Pietarin syrjemmälle, "vähät minä hienouksista, mutta
minua melkein pelottaa näyttäytyä kuningattarelle. Minä en ole nähnyt
häntä muuta kuin Helsingborgissa niissä saatanan turnajaisissa, joissa
te veitte palkinnon minulta, ja minä en saanut puhutuksi sanaakaan
hänen kanssaan vain tämän kirotun ujouteni tähden. Ei minua miesten
joukossa mainita häveliääksi, ja astuessani keisarien ja kuningasten
eteen, tunnen itseni yhtä hyväksi ruhtinaalliseksi herraksi kuin he.
Mutta paholainen on silloin varmasti pelissä, kun koetan sovitella
sanani siroiksi kauniin sukupuolen läsnäollessa."

"Huolimatta ujoudestanne, te ette ole kuningattarelle tuntematon,
jalo kreivi!" -- vastasi drotsi Pietari. "Teidän urhoollisuutenne
ja vaatimattomuutenne ei jäänyt piiriratsastuksessa huomaamatta,
ja olisinpa houkkio, jos tahtoisin kopeilla etuoikeudella, jonka
ainoastaan satunnainen onnettomuus riisti teiltä."

"Te sanotte, että hän on puhunut minusta, ottamatta huomioon minun
epäonnistunutta kunnianosoitustani, koettaessani tervehtiä häntä
taistelun aikana."

"Jos hän olisikin sille hymyillyt, jalo kreivi, niin uskallan kuitenkin
vakuuttaa teille, ettei pilkka eikä ylenkatse -- --"

"Pilkka ja ylenkatse?" keskeytti hänet kreivi ylpeästi. -- "Saatana
vieköön, kuka sellaista ajattelee. Jos kristikunnan rakastettavin
nainen halveksii kreivi Gerhardia, saa hän toimittaa ritarin
taistelukentälle antamaan minulle sovitusta. En toki ole niin ujo,
että sellaista pelkään. Mutta sanokaa minulle suoraan", jatkoi hän --
"enkö ole liian paksu ja jäykkä näin kauheasti sidottuna esiintyäkseni
sopivasti sellaisessa seurassa?"

"Se sopii teille mainiosti", vastasi drotsi Pietari hymyillen.
"Ritarillista herraa ei kääre rinnalla rumenna, minun silmissäni suo se
teille majesteetillisen ryhdin."

"Hyvä on, oiva ystäväni! Majesteetillisesta ryhdistäni saan kiittää
teitä. Mutta olette oikeassa; kun ritarilla vain on selkä eheänä, niin
riippukoon sydän kernaasti riekaleina ruumiista, semmoisena pitäisi
hänen olla paras kaikille jaloille ja oikeamielisille naisille."

Kreivi Gerhard astui nyt reippaasti ylös portaita Jon ritarin
asuntoon, drotsi Pietarin ja kahden ritarinsa seuraamana. Eteisessä
vastaanottivat palvelijat heidän vaippansa, jonka jälkeen he avasivat
komean holvikattoisen juhlasalin suuren tammioven. Korkeisiin,
pronssisusien kannattamiin ristikkojalustoihin asetetut vahakynttilät
valaisivat salin. Ritareita ja naisia seisoi iloisesti puhellen
siellä täällä ryhmissä kiiltävällä tammilattialla, toisten istuessa
lautapelien ja pienten kullattujen pöytien ääressä. Toisesta vielä
suuremmasta salista, jonka ovi oli auki, kaikui huilujen ja viulujen
soitto heitä vastaan. Siellä soitettiin erästä sankarilaulua, jota
säestivät nuoren tyttöparven äänet ja sirot kepeät tanssiaskeleet.
Siellä näkyi komeasti puettu ritari sulavasti liikkuvan kookkaan
majesteetillisen naisen ohi, jonka yllä oli kullalla ja purppuralla
koristeltu tulipunainen puku.

"Kuningatar!" kuiskasi kreivi Gerhard drotsi Pietarille korvaan ja jäi
hämillään seisomaan ensimäiselle ovelle.

"Ja herttua Waldemar" -- lisäsi drotsi Pietari, joka myöskin
hämmästyneenä jäi seisomaan, mutta ei kuningattaren kauneuden eikä
jalon olennon vuoksi, jota hän niin usein oli ihaillut, vaan nuoren
herttuan rohkean ja itserakkaan käytöksen tähden, joka ensiksi
pisti hänen silmiinsä. Levoton ajatus välähti salaman tavoin hänen
sielunsa läpi, ja hän tarttui tahtomattaankin kreivi Gerhardia lujasti
käsivarteen.

"Mikä teitä vaivaa, hyvä ystäväni?" kuiskasi kreivi Gerhard. "Huimaako
teidänkin päätänne tämä näky? Minä olen jo saanut osani --, totisesti
se oli ihana ilmiö."

Nyt huomasi Jon ritari vasta saapuneet vieraat ja astui iloisen
kohteliaasti heitä vastaan. "Tervetuloa, hyvät herrat!" sanoi vanha
ritari. -- "Minä iloitsen, että jalo kreivi Gerhard nyt itse voi
vaimentaa huhun, joka täällä on kertonut vaarallisesta haavasta."

"Väärä huhu, herra valtaneuvos! Se on kuitenkin pidättänyt minut
sisällä muutaman päivän", vastasi kreivi Gerhard leikillisellä äänellä.
-- "Täällä on iloa ja elämää, näen sen, ja täytyisi olla kuoleman
partaalla, jos ei täällä viihtyisi. Tehkää hyvin ja esittäkää minut
jalolle rouvallenne ja tyttärellenne -- kun tanssi on lakannut -- hänen
armolleen kuningattarelle."

Tämän viimeisen hän sanoi hillityllä äänellä, vetäen syvään henkeä, kun
sana oli sanottu, ja sitten hänen silmänsä kääntyivät taas tanssisaliin
päin.

"Niinkuin käskette!" vastasi vanha, vilkas herra veitikkamaisesti
hymyillen. "Näkee heti kumpiko puolisko ihmissukua enemmän miellyttää
uljasta kreivi Gerhardia. Minä näen tyttäreni seisovan juuri valmiina
tanssiin, mutta vaimolleni voin heti teidät esittää. Jos haluatte -- --"

Kreivi Gerhard ei ollut kuullut sanaakaan. Hän tuijotti kuin uneksiva
tanssisaliin, jossa kaunis kuningatar juuri tänä silmänräpäyksenä
kiitti ruhtinaallista tanssijataan jalolla arvokkaisuudella ja astui
hänen saattamanaan lattian yli paikalleen nuorten, häikäisevien
ritarineitosten joukkoon, jotka kaikki hän himmensi. Uusi soitto ja
laulu alkoi, ja uusi pari liikuskeli lattialla. Nuori tanssijatar oli
Jon ritarin tytär, Cecilia neiti. Hän ei vetänyt vertoja kuningattaren
häikäisevälle kauneudelle ja majesteetille, mutta herätti kyllä yhtä
suurta huomiota sulollaan ja kepeillä liikkeillään. Totisuudella,
joka paremmin soveltui lauluun kuin hänen tanssittajansa hymyilevään
ilmeeseen, hän katseli tummilla, tulisilla silmillään ritarillista
herraa, joka ojensi hänelle kättään, ja joka hienossa käytöksessä näkyi
kilpailevan herttua Waldemarin kanssa. Tämä kohtelias ritari oli nuoren
herttuan drotsi, Tyko Abilgaard, rohkea ja kunnianhimoinen herra, jonka
vaikutusvalta herttuaan oli tunnettu, ja joka oli yhtä kuuluisa naisten
suosikki, kuin epävakainen rakkausasioissaan ja korkealle pyrkivä
vaatimuksissaan. Kaikista Danehovella olevista naisista näkyi hän
selvästi osoittavan eniten huomiota neiti Cecilialle. Laulusta, jonka
mukaan hän tanssi, hän ei näkynyt välittävän. Sillä oli kaunis, mutta
surumielinen sävel. Se oli laulu Sverkelin onnettomasta rakkaudesta
tuntemattomaan sisareensa. Drotsi Pietari kuunteli hartaasti, ja
tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard seisoi hiljaa ja totisena
nuorten tyttöjen laulaessa:

    Hirveä, orhia rukoile:
    unhoon Kirstisi pienonen vaipuu!
    Hirveä, peikkoa rukoile:
    kuolevi lempesi kaipuu!

"Pahus vieköön!" -- mutisi kreivi Gerhard itsekseen, ja ihmeekseen
hän huomasi, että silmänsä olivat melkein vesissä, kun nuoret tytöt
jatkoivat:

    Hän rukoili hirveä, orhiakin:
    ei saanut hän neitoa mielestään.
    Hän rukoili hirveä, peikkoakin:
    ei surmata voinut hän lempeään.

Kreivi Gerhardin hajamielisyys ja hänen tuijottamisensa tanssisaliin
sai myöskin vanhan Jon ritarin heittämään sinne tarkkaavan katseen, ja
sen peittämättömän ihailun näkeminen, jota hänen tyttärensä osoitti
ritari Abilgaardille, ei näkynyt häntä miellyttävän. Hänen iloiset
kasvonsa muuttuivat ankaran totisiksi nuorten tyttöjen laulaessa:

    Maanpakoon urho se ajettiin,
    ja neitonen joutui luostariin.

Sekä vanha, että molemmat nuoret ritarit olivat hetkeksi vaipuneet
saman uinailevan tunnelman valtaan, jonka tuo totinen laulu, jonka
mukaan tanssittiin, niin helposti loihti esiin, vaikka eri tavalla
aina niiden erilaisten kuvitelmien mukaan, joita kukin siihen yhdisti.
Juhlan huminassa ja yleisessä iloisuudessa vain harva huomasi laulun
sisällön. Laulun loppuosa näkyi vaikuttavan erityisen surumielisesti
drotsi Pietariin, ja hän tarttui vaistomaisesti rinnallaan olevaan
rubiiniruususeppeleeseen, jossa hän säilytti puoleksi unohtuneen
lapsuudenmorsiamensa muiston, tyttöjen laulaessa:

    "Joka lintuselta, mi lens yli maan
    nuor nunna tiedusteli sulhoaan,
    joka leivolta sinitaivahan alla
    ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla:
    'mihin joutui mieleni, valtijatar niin vieno?'"

"Te näytätte olevan laulun ja tanssin ystävä kreivi Gerhard!" sanoi nyt
vanha ritari Jon tavallisella seurusteluäänellä ja kääntyi iloisena
hajamielisen ystävänsä puoleen. -- "Jos nyt haluatte, niin saatan
teidät kuningattaren ja nuorten neitojen luo."

Kreivi Gerhard kumarti jäykästi ja seurasi vanhaa herraa, eikä
huomannut rikkoneensa seurustelutapoja vastaan, jättäessään
tervehtimättä talonemännän, jalon Ingefrid rouvan. Tämä kulki
vieraiden joukossa, vastaanottaen heidän tervehdyksensä, nuoren neidon
saattamana, joka kantoi täytettyä viinipikaria suurella
hopeatarjottimella. Sillä aikaa kun drotsi Pietari, joka oli talon
hyvä tuttava ja jokapäiväinen vieras, tervehti kunnianarvoisaa
talonemäntää, pysäytti vanhan Jon ritarin ja hänen ylhäisen
seuralaisensa, ennen kuin he ehtivät tanssisaliin, kaksi komeasti
vaatetettua, punatakkista poikaa, joiden hienoilla liinakauluksilla
kultakäädyt kimaltelivat. Molemmat olivat tulipunaiset vihasta ja
tulivat arpapeli-pöydästä, jossa olivat leikkineet yhdessä ja
joutuneet riitaan. Toinen oli yksitoista-vuotias Eerik prinssi, joka
kaksivuotisesta asti oli kantanut kuninkaan nimeä, ja toinen hänen
kahta vuotta nuorempi veljensä Kristian, joka oli puolta päätä lyhempi
häntä, ja näytti olevan häntä voimakkaampi, mutta ei yhtä vilkas ja
kaunis.

"Sinä ratkaiset riitamme, ritari Jon! Sinä tiedät mikä on oikein!"
sanoi pieni kuningas kiivaasti. "Kun kultanappulat ovat saaria ja
maita, ja pelinappulat ritareita ja sotilaita, niin saanhan minä
silloin vanhimpana alkaa. Ja kun minä ritarieni ja soturieni kanssa
olen saartanut Kristofferin kaikki saaret ja maat, niin ovathan ne
silloin oikeuden mukaan minun? Kun hän vain sen myöntää, niin saa hän
ne mielellään takaisin. En minä nappuloista välitä."

"Se riippuu teidän leikkinne säännöistä, pienet kiivaat herrani!"
vastasi vanha ritari. "Muuten ei vanhimman pidä yksin ottaa ensiksi,
mutta olla ensimäisenä viisaudessa ja jaloudessa. Muuten tämä leikki
on sopimaton!" lisäsi hän vakavasti. -- "Eikö drotsi Hessel ole vielä
opettanut teille, pieni kuninkaani, ettei saarista ja maista heitetä
arpaa, eikä ritareita ja sotureita pidetä pelinappuloina."

Prinssi Eerik poistui hiljaa häpeästä punastuen. Kristoffer seurasi
häntä pilkallinen, poikamainen ilme kasvoillaan. Drotsi Pietari oli
huomannut poikien riidan ja lähestyi kuullessaan nimeään mainittavan.

"Katsokaa, herra valtioneuvos!" kuiskasi hän, "meidän pieni kuninkaamme
jättää ritarillisella kohteliaisuudella veljelleen koko pelipöydän".

"Niin kyllä, loukatusta ylpeydestä", vastasi vanhus hiljaa. "Kun
vain ajoissa saisimme poistetuksi hänestä kevytmielisyyden ja
turhamaisuuden, niin voisi maa ja valtakunta odottaa jotakin hänestä."

Drotsi Pietari vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

"Anteeksi, kreivi Gerhard! Tehän tahdoitte tulla esitetyksi
kuningattarelle", sanoi nyt ritari Jon ääneen ja kääntyi kreivi
Gerhardiin. "Suokaa minun näyttää teille tietä!" Hän astui nopeasti
edeltä, ja kreivi Gerhard seurasi häntä tanssisalin kynnykselle. Sinne
jäi kreivi seisomaan, nojaten selkäänsä ovipieleen, ja välittämättä
Jon ritarista, joka nopein askelin astui saliin, kumarsi hän jäykästi
kuningattarelle.

"Jalo Holsteinin kreivi Gerhard toivoo saada tervehtiä teidän
armoanne", sanoi vanha ritari, joka oli lähestynyt kuningatarta,
luullen kreivin olevan vieressään. Kuningatar oli juuri noussut ja
keskusteli vilkkaasti herttua Waldemarin kanssa.

"Kreivi Gerhard!" toisti hän osanottavasti. "Missä hän sitten on? Minä
en näe häntä."

"Mitä? Onko hän kadonnut?" -- sanoi Jon ritari ja katsahti ihmeissään
taakseen.

"Tuolla ovella, teidän armonne!" yhtyi herttua puheeseen ivallisesti
hymyillen ja ylpeydellä tuntien etevämmyytensä. "Jalo kreivi
ponnistelee suurella vaivalla osoittaakseen kunnioitustaan teidän
armollenne, pysytellen ujona loitommalla. Minä uskon varmasti, että hän
toivoo saavansa kunnian tanssia teidän armonne kanssa, mutta häneltä
puuttuu sanat toiveensa ilmaisemiseen."

"Sanokaa hänelle, herra valtaneuvos, että minä mielelläni tanssin
hänen kanssaan!" sanoi kuningatar vanhalle ritarille. -- "Pyytäkää
häntä tulemaan lähemmäksi, minä olen kauan toivonut saavani puhua niin
rohkean ja kunnioitetun ritarin kanssa."

Ritari Jon kumarti ja toi kreivi Gerhardille tiedon odottamattomasta
armonosoituksesta.

"Pyhä Yrjänä minua auttakoon!" sanoi kreivi pelästyneenä. "Minä en
ole ikipäivinäni tanssinut, ja näissä helvetin siteissä en pääse
liikkumaan, mutta kuningattaren käskiessä, tahdon vaikka lentää! --
Jumalani, on ihme, jos pääsen elävänä täältä", mutisi hän hiljaa. Hän
tointui nopeasti, ja -- ettei näyttäisi pelästyneeltä -- tekeytyi
hän niin tuiman näköiseksi kuin aikoisi hän rynnäköllä valloittaa
linnoituksen. Pitkin askelin ja jäykkänä hän astui kuningattaren
luo ja kumarsi. Herttua Waldemar kääntyi syrjään, salaten vain
puoleksi nauruaan. Kuningattaren avomielinen puhuttelu sai kreivi
Gerhardin taas tajuihinsa, palauttaen hänen tasaisen, hyväntahtoisen
luonnollisuutensa. Hän puhui onnettomuudestaan Helsingborgin
turnajaisissa, joissa hän oli rohjennut taistella kuningattaren värien
puolesta kunnioittamatta niitä voitolla, ja se leikillinen tapa,
jolla hän ivaili itseään ja taitamattomuuttaan, miellytti erityisesti
kuningatarta.

"Te voitte laskea leikkiä pienestä onnettomuudesta", lisäsi kuningatar
peittelemättä hyväntahtoista kunnioitustaan, "sillä tärkeämmät ja
vakavammat tilaisuudet ovat suoneet teille ritarikunnianne! Te voitte
hyvin!" lisäsi hän, ja katseli hymyillen kreivin täyteläistä vartaloa
ja jäykkiä käsivarren liikkeitä -- "maailma ei ole pidellyt teitä
pahoin, herra kreivi".

"Minun pitäisi nuorena leskimiehenä näyttää laihalta ja surkealta",
sanoi kreivi Gerhard punastuen. "Mutta suokaa minulle anteeksi, teidän
armonne! Sitä onnea, jonka menettämistä minussa ei huomaa, minulla
ei ole ollut ilo tuntea. Se taisikin olla suurin erehdykseni tässä
maailmassa, sen olen aivan äsken huomannut. Mutta kuori pettää, teidän
armonne. Toivonpa kahdeksan päivän kuluttua voivani olla paljoakin
hoikempi, jos teidän armonne käskee -- --"

"Kuinka?" kysyi kuningatar hymyillen. "Voitteko te tulla hoikaksi
mielenne mukaan? Kernaasti suon teidän säilyttävän iloisuutenne."
-- Tahtomatta kauvemmin kuulla avomielisen kreivi Gerhardin
sydänsalaisuuksia, ja vähemmin sopivaa puhetta omasta persoonastaan,
keskeytti kuningatar äkkiä keskustelun muutamilla ylimalkaisilla
kysymyksillä, joihin kreivi jotenkin hämillään vastasi, peläten
sanoneensa jotakin sopimatonta. Ritari Abilgaard ja Cecilia neiti
olivat jo vähän ennen poistuneet tanssisalista ja seisoivat
ikkunansyvennyksessä innokkaasti keskustellen. Nyt alkoivat viulut
ja huilut reippaan ja vilkkaan soiton, ja nuoret tytöt lauloivat
kuningattaren lempilaulun kuningas Didrikin ja leijonan taistelusta
lohikäärmeen kanssa.

"Siitä laulusta minä pidän!" sanoi kuningatar. "Kullakin ajalla on
minun luullakseni lohikäärmeensä. Mutta kun kuningas ja leijona ovat
liitossa, silloin eivät matelijat voi mitään."

"Se oli totuuden sana, jalo kuningatar!" vastasi kreivi osanottavasti,
huomaten täydellisesti sivutarkoituksen. "Vielä vartioivat leijonat
Tanskan valtaistuinta, mutta luulenpa heidän meidän ritarillisina
aikoinamme mieluummin palvelevan kuningattaria kuin kuninkaita."

"Jos haluatte, niin alamme tanssin yhdessä tämän laulun mukaan!" lisäsi
kuningatar keskeyttäen hänet.

Kreivi Gerhard joutui taas hämilleen, mutta hän turvautui tavalliseen
keinoonsa ja astui rohkein hyökkäys-askelin keskilattialle, taluttaen
kuningatarta kädestä. Hän ei tuntenut vähimmässäkään määrässä tanssia,
mutta liikkui niin hyvin kuin taisi kuningattaren mukaan, jäljitellen
mitä tarkkaavaisimmalla jännityksellä hänen jokaista käännähdystään
vastakkaiseen suuntaan. Kaikeksi onneksi oli tanssi itsessään aivan
yksinkertainen, ja hänellä oli luonnostaan hyvä tahti ja sävelkorva.
Huolimatta jäykistä liikkeistään, ja vaikka hän polkea komisteli
lattiaan saappaittensa koroilla, niin että kannukset helähtivät, ei hän
näyttänyt niinkään hullulta, ainakin hän oli komean ja majesteetillisen
näköinen. Kun ensimäinen askel oli uskallettu, katosi kaikki jäykkyys
hänen olennostaan. Reipas laulu ja kuningattaren hyväntahtoinen hymyily
rohkaisivat häntä, hänen hyvänsuovista kasvoistaan loisti raitis ja
vilkas ilo, ja hän levitti Mahtavasti käsivartensa tyttöjen laulaessa:

    Mestari Didrik kuningas
    tutkia tahtoi säilänsä tehon,
    löi sen kovaan kallioon,
    hulmahutti vuori tulen ehon

Hän tanssi vielä mitä onnellisin ilme kasvoillaan, kun laulettiin
laulun 33:tta värssyä:

    Leijona kaivoi ja Didrik löi
    vuorta, mi leiskui ja säkenöi,
    häntä jos leijona ei saanut pois,
    suruhunsa kuollut se ois.

Mutta nyt hän näki äkkiä kuningattaren kalpenevan ja kuuli
huudahduksen: "minun Jumalani! Hänestä vuotaa verta!" Ja nyt hän vasta
huomasi itsekin, että veri valui virtanaan jälleen auenneesta haavasta
hänen rinnassaan. "Anteeksi, teidän armonne!" sanoi hän äkkiä peitellen
käsivarrellaan tulvehtivaa verivirtaa. -- "Minun olisi oikeastaan
pitänyt vielä maata pari päivää pienen asemittelyn jälkeen, mutta
sitten en olisi saanut olla tässä juhlassa. Minä tanssin ensi kertaa
elämässäni, mutta teidän armonne tekee minulle kaikki mahdolliseksi.
Ja tämä on ehkä ainoa kerta, jolloin minun suodaan vuodattaa vereni
kauneimman ja jaloimman naisen tähden." Hän teki liikkeen ikäänkuin
hyvästi sanoakseen, mutta huomasi samassa jalkojensa horjuvan. Hän
valahti kuolonkalpeaksi. Drotsi Pietari ja kreivin omat ritarit
kiirehtivät nopeasti häntä auttamaan, taluttaen hänet ulos salista. Hän
heitti vielä kunnioittavan katseen takaisin kuningattareen, joka oli
hyvin levoton. Tiedotonna hänet kannettiin drotsi Pietarin asuntoon,
jossa säälivä hovinarri vastaanotti hänet pelästyksestä huutaen, ja
jossa heti haavalääkäri ja hänen huolestunut ystävänsä mitä suurimmalla
huolella hoitivat häntä.

Juhla Jon ritarin luona keskeytyi tämän onnettomuustapahtuman johdosta.
Kuningatar oli heti sen jälkeen poistunut seurasta. Aikaiseen
seuraavana aamuna lähetti hän kysymään kreivi Gerhardin vointia.
Haavalääkärin selityksen mukaan ei ollut enää vaaraa pelättävissä,
vaikka hän ei vielä ollut herännyt kokonaan tainnoksista, eikä pitkiin
aikoihin saisi nousta vuoteesta.




KYMMENES LUKU.


Oli Danehoven viimeinen kokoontumispäivä. Tänäpäivänä tapahtuisi
asioiden käsittely vanhan tavan mukaan taivasalla, suurella
viheriällä linnanpihalla. Sinne eivät päässeet ainoastaan aateliset
läänitysherrat, valtakunnan piispat ja pääpapit, vaan myöskin
talonpojat ja porvarit. Erittäinkin varakkaammat kauppamiehet pitivät
vielä kiinni tästä ikivanhasta oikeudesta, vaikka he vuosi vuodelta
saapuivat vähälukuisempina sinne, ja heidän vaikutusvaltansa viimeisinä
levottomina vuosina oli melkein kokonaan loppunut. Kuninkaan sotamiehet
ympäröivät linnanpihan, mutta itse paikalla ei kukaan saanut kantaa
aseita. Punaisesta sametista tehdyn ja suurilla kultaripsuilla
reunustetun valtaistuinkatoksen alla oli korokkeelle asetettu tuoli,
sen ympärillä oikealla puolen seisoi puolikaaressa pitkä jono
valtakunnan piispoja ja pääpappeja hengellisissä virkapuvuissaan,
Lundin vanha arkkipiispa Johan Dros etunenässä. Lähinnä häntä seisoi
mestari Martinus de Dacia. Tämä oppinut herra oli tullut kahdeksan
päivää sitten Antvorskovista, jossa hän oli esimunkkina. Hänellä oli
heti ollut pitkä ja salainen keskustelu kuninkaan kanssa, ja hänet oli
jo toisen kerran nimitetty valtakunnan kansleriksi ja kuninkaalliseksi
sinetinsäilyttäjäksi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies,
kookaskasvuinen, mutta hänen esiintymisessään ja kasvojenilmeessään
ei huomattu suurempaa hengellistä arvokkaisuutta. Hän täytti melkein
kokonaan leveän dominikaani-pukunsa, joka hänellä oli yllään, ja jonka
hihoihin hän vähän päästä peitti kätensä ikäänkuin palellen. Väliin
hän seisoi tuijottaen eteensä syviin ajatuksiin vaipuneena, väliin
taas kavahtaen ylös ja katsellen ympärilleen ihmetellen, tai jätti
hän äkkiä paikkansa ja meni ilman aihetta puhumaan jonkun oppineemman
papin tai piispan kanssa teoloogisista tai filosoofisista kysymyksistä.
Hänen kaljunsa, jonka paljauteen oli osaltaan syynä luonnostaan huono
tukankasvu, ulottui koko pään yli, sen peitti musta kahdeksankulmainen
samettibaretti, ja hänen mustissa kiiltävissä kengissään oli valkoiset
korot pariisilaisten pappien tapaan. Hän näkyi suosivan komeita ja
koristeltuja pukuja, vaikka kaikki vaatteet hänen päällään olivat
vinossa ja huolimattomassa järjestyksessä.

Hengellisten herrojen joukossa nähtiin myöskin herttua Waldemarin
matkatoveri, komea Roeskilden tuomiorovasti, mestari Jöns Grand, joka
ylpeän ja uhkaavaisen näköisenä katseli vielä tyhjää kuningasistuinta,
heittäen ivallisen katseen sivulleen, oppineeseen kansleriin.
Vasemmalla puolen seisoi puolikaaressa ruhtinaallisia ja aatelisia
virkamiehiä. Ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin nuori Waldemar
herttua kimaltelevassa punaisesta silkistä tehdyssä ritaripuvussa,
hartioilla purppuran-punainen samettivaippa, johon Schleswigin
vaakunaleijonat oli kullalla kirjailtu. Hänen ruskeilla kiharoillaan
oli rubineilla ja kamelikurjensulilla koristettu venäläinen hattu.
Hän puheli hiljaa, viisaan ja viekkaan näköisen veljensä, Langelandin
kreivi Eerikin, kanssa, joka äskettäin oli saapunut Danehoveen.
Lähinnä näitä herroja seisoi Hallandin kömpelö Jaakko kreivi
sotapäällikkö puvussaan, kietoutuen uhmaavana siniseen vaippaansa.
Hänen vierustoverinsa, komea ritari Abilgaard näkyi kertovan hänelle
pilkallisia ja kevytmielisiä juttuja muutamista hengellisistä
herroista. Etumaisina ritaririvissä seisoi kahdeksan kuninkaan
neuvonantajaa, joiden joukosta vielä drotsi Hessel ja vanha Jon Litle
puuttuivat. Niiden ritarien joukossa, jotka olivat seuranneet herttuaa,
nähtiin monta uljasta ja komeaa herraa, erittäinkin Jaakko Sinijalka
ja kreivi Jaakon veli Niilo Hallantilainen. Heidän kasvojen ilmeistään
näki heidän levottomuudella odottavan tämän päivän asioiden ratkaisua.

Näiden molempien hengellisten ja maallisten herrojen muodostaman
puolikaaren takana seisoi joukko hyvinvoipia talonpoikia lyhyihin,
sinisiin, hopeanapeilla varustettuihin pyhätakkeihin puettuina ja
useimmiten hatut käsissä, sillä aikaa kun rikkaat kaupunkilaisporvarit
pitkissä juhlataloissaan tunkeilivat heidän eteensä kaikensäätyisten
katsojien lomitse.

Kuului hiljaista napinaa joukosta, ja katsottiin usein levottomasti
linnanportaille päin. Viimeinkin avattiin suuri koristeltu
tammiovi, ja kuninkaallinen vaakuna-airut astui esiin valkea
sauva kädessään, tehden tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen.
Kuninkaallisessa purppuravaipassaan, kruunu päässään ja valtikka
kädessään, nähtiin kookkaan, komean kuninkaan astuvan hitaasti
alas kiviportaita molempien prinssien keskessä, drotsi Hesselin,
marsalkan, alimarsalkan, kamarimestari Ove Dyren, kamaripalvelija
Raanen ja kamaripoikajoukkueen seuraamana, joiden etunenässä kaunis
Åke Jansson kulki. Kanssa väistyi kunnioittavasti syrjään, ja
ritarien puolikaari avautui kuninkaan ja hänen seurueensa astuessa
valtaistuinta kohti. Hän tervehti pikaisesti joka taholle, ja hänen
levoton katseensa harhaili ympäri väkijoukon. Niinpian kuin hän oli
istuutunut valtaistuimelle, prinssi Eerik oikealla sivullaan ja prinssi
Kristoffer vasemmalla, ilmoitti kolme voimakasta torven toitotusta
Danehoven alkaneen. Jännittävän hiljaisuuden jälkeen nousi kuningas ja
otti kruunun päästään. Hän laski sen punaiselle samettityynylle, ja
hovimarsalkka ojensi sen arkkipiispalle. Samoin ojennettiin valtikka
oppineelle Martti kanslerille, joka piteli sitä sametti tyynyllä
varoen ja kunnioittavasti sekä huomattavasti ponnistellen vaipumasta
ajatuksiinsa, ettei pudottaisi sitä.

"Tänä päivänä minä en ole tuomarina", sanoi nyt kuningas. "Minä olen
itse riitapuoli siinä asiassa, joka tänään ratkaistaan, se koskee
valtakunnan ja kruunun oikeuksia. Airut! Kutsukaa valantehneet esiin!"

"Danehoven nimessä!" huusi airut, -- "astukaa esiin valantehneet
miehet!"

Ja nyt astui vanha Jon Litle yhdeksän totisen, arvossapidetyn herran
kanssa keskelle piiriä. Valantehneet olivat kaikki hyvintunnettuja
ja kunnioitettuja miehiä valtakunnan eri maakunnista. He paljastivat
päänsä valtaistuimen ja kokoontuneen kansan edessä, ja heidän harmaat
hiuksensa osoittivat, että he olivat melkein vanhimmat kaikista
koolla olevista herroista. Jon ritari, ollen heidän esimiehensä ja
puheenjohtajansa, seisoi etumaisena. Hän kumarsi valtaistuimen edessä
ja sitten kummallekin sivulle, jonka tehtyään hän sanoi kovalla
äänellä: "Lukekaa asiakirja kansalle ja säädyille, herra drotsi!"

Drotsi Pietari tervehti samalla tapaa astuessaan esiin, korkea
töyhtöhattu vasemmassa kainalossa, ja levitti auki suuren
pergamenttilehden, josta hän hitaasti ja selvästi luki kuninkaan ja
herttua Waldemarin välisen riitakysymyksen Alsin omistusoikeudesta.
Senjälkeen hän vaikeni ja poistui paikalleen valtakunnanneuvoston
joukkoon.

Vanha ritari Jon alkoi nyt taas puhua. "Meille kaikille on tunnettua",
alkoi hän lujalla ja rauhallisella äänellä, "että jalosukuinen
Etelä-Juutinmaan herttua Waldemar kaksi vuotta sitten, ollessaan
vielä tanskalaisen kuninkaan Eerik Kristofferinpojan holhouksen
alaisena, on luullut itsensä oikeutetuksi vaatimuksiin, jotka
kuningas ja valtakunnanneuvosto hylkäsi valtakunnan perustuslakia
ja kuninkaan oikeuksia loukkaavina. Siitä huolimatta ei kuningas
Eerik Kristofferinpoika ole kieltänyt jalosukuista sukulaistaan,
tämän täysikäiseksi tultua, esiintuomasta tälle Danehovelle niitä
vaatimuksia, joihin hän vielä luulee olevansa oikeutettu, ja ovat
molemmat korkeat riitapuolet jättäneet asioiden ratkaisun näille
käräjille. Maan parhaimpien miesten päätöksen mukaan olen minä,
valtakunnanneuvos ja ritari Jon Litle, yhdentoista tanskalaisen
miehen kanssa valantehneinä valtuutettu julistamaan tuomion tässä
asiassa. Kaksi näistä miehistä on poistunut oikeudesta, kieltäytyen
todistamasta ja tuomitsemasta asiassa, jota he eivät täydellisesti
tunne. Mutta kypsän harkinnan jälkeen olemme me toiset kymmenen miestä,
jotka täällä seisomme, valantehneinä omantuntomme mukaan langettaneet
tuomion tässä asiassa, ja me vastaamme siitä Jumalan ja ihmisten
edessä. Jos joku näiden kahden miehen kieltäytymisen johdosta tahtoisi
selittää tuomion laittomaksi, niin sanokoon hän sen ajoissa, ennenkuin
tuomio julistetaan! Ja silloin on asian lopullinen ratkaisu jätettävä
siksi kunnes ensi Danehovella voidaan valita uusi lautakunta. Muussa
tapauksessa julistavat käräjät tämän kymmenen valantehneen tuomion
oikeaksi ja pysyväksi!" Vanha herra vaikeni ja loi kokoontuneisiin
totisen, läpitunkevan katseen. Yleinen äänettömyys seurasi, ja kaikkien
kasvoissa kuvastui jännitys ja tuskallinen odotus. Kuningas teki
levottoman liikkeen, mutta vaikeni myöskin. Herttua Waldemar, Jaakko
kreivi ja mestari Grand katselivat tarkkaavaisina kuningasta. He
heittivät toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat.

"Siis me ryhdymme tuomion julistamiseen!" alkoi ritari Jon taas
puhua, ja hänen viittauksestaan ojensi vanhin valantehneistä hänelle
suuren pergamenttikirjeen, jossa vihreässä silkkinauhassa riippui
seitsemäntoista vahasinettiä. Vanha valtaneuvos levitti asiakirjan ja
luki ääneen ja selvästi:

"Me allekirjoittaneet, valantehneet tanskalaiset miehet: Mogens
Pederson, Niilo Due, Ture Menersson Jyllannista, Johan Bartsson
Fyenistä, entinen Lundin vouti Niilo, Jon Litle, Mogens Corvingson
Skånesta, Anders Nilsson, Olavi Tygesson Själlandista ja Jaakko Flep
Laalandista ilmoitamme ja vannomme tämän Tanskan neuvoston edessä
olevamme täysin tietoisia siitä, että omistusoikeus koko Alsin
maahan, sen linnoituksiin ja linnaan sekä asujamiin kuuluu kruunulle
ja Tanskan valtakunnalle valanvelvollisuudella. Talonpojat kuuluvat
kuninkaalle valtion puolesta. Kuitenkin pidettäköön kuninkaan lapsille
heidän isänperintö-osansa, joka on otettava sieltä, ja joka on heille
kuningas Waldemarin kuoleman jälkeen tunnustettu. Ylläolevista
tiluksista olemme tiedon saaneet sen avonaisen selityksen kautta, joka
siitä ennen on annettu Etelä-Juutinmaan Eerik herttualle, herttua
Waldemarin isälle. Jos nyt tälle olisi kaikki maa kuulunut, niin ei
tiluksia olisi erityisesti mainittu. Sillä ja sen vuoksi määräämme
me kuninkaalle ja valtiolle omistusoikeuden koko Alsiin, sekä täyden
vallan ja oikeuden. Todistukseksi me olemme vannoneet tämän pyhän
sakramentin päällä arkkipiispan ja kuuden piispan läsnäollessa,
ja ovat he asian vakuudeksi liittäneet sinettinsä tänne meidän
sinettiemme joukkoon." Hän luki nyt kaikki allekirjoitukset. Sitten
hän vaikeni ja katseli rauhallisena hyvin erilaisia kasvojenilmeitä
ympärillään. Kuninkaan kasvoilla nähtiin voitonriemuinen hymy, vaikka
hän räpäyttelikin levottomasti silmiään, heittäen epäluuloisen katseen
herttua Waldemariin ja Jaakko kreiviin, joiden posket punottivat
suuttumuksesta, heidän kätensä suonenvedontapaisesti tapaillessa
vaippojensa helmuksia.

Drotsi Pietari ei poistanut katsettaan herttuan kasvoilta, joilla
äkkiä kuitenkin ilme oli muuttunut, sillä hän koetti hymyilemällä ja
olkapäitään kohauttamalla osoittaa ettei välittänyt tästä vahingosta.
Kaikin olivat vielä ääneti. Mutta silloin astui hengellisten herrojen
rivistä esille rohkea mestari Grand. "Tuomio on voimaton!" sanoi hän
kovalla äänellä: "Siitä puuttuu kahden valantehneen nimi; se ei ole
täydellinen; tähän tarvitaan erityinen hengellinen vahvistus!"

"Tämä vastaväite ei pidä paikkaansa", vastasi Jon ritari tyynesti,
"Danehove on minun ajoissa tekemäni kehoituksen jälkeen vaiennut
ja siten tunnustanut tuomion lailliseksi. Pyydän teitä liittämään
hengellisen vahvistuksenne, kunnian arvoisin herra arkkipiispa
Johannes!"

Tämän kehoituksen saatuaan astui vanha arkkipiispa esiin. Rauhallisesti
tuntien arvonsa hän kohotti koukkusauvansa ja sanoi: "Pyhän kirkon
nimessä tahdon minä täällä selittää sen, minkä minä tulen lisänä omani
ja kirkon sinetin alle kirjallisesti liittämään tähän asiakirjaan. Sen
tietäkööt kaikki, että mainittu tilus Etelä-Juutinmaan herttuakunnassa,
ja kaikki raha, joka verona kannetaan Etelä-Juutinmaalla se on näillä
käräjillä laillisesti ja oikeudenmukaisesti määrätty lankeevaksi
Tanskan kuninkaalle, jolla siihen valtion puolesta on ikuinen
omistusoikeus; ja me kiellämme pannan uhalla kenenkään sekaantumasta
Alsin tai yllämainittujen tilusten hallitsemiseen ilman Eerik kuninkaan
tai hänen jälkeläistensä tahtoa tai tietoa."

Vaikka vanha arkkipiispa mestari Grandin rinnalla näytti mitättömältä
ja halvalta, lausui hän kuitenkin nämä sanat niin tyynen arvokkaasti,
etteivät ne voineet olla vaikuttamatta. Hän vetäytyi sen jälkeen
paikalleen. Mestari Grand puristi harmistuneena huulensa yhteen,
astuen hänkin takaisin paikalleen. Silmänräpäyksen ajan vallitsi
kuoleman hiljaisuus suuressa ihmisjoukossa. Nyt nousi kuningas äkkiä
ja julisti Danehoven päättyneeksi; hänen sanojansa seurasi kolme
voimakasta torven toitotusta. Arkkipiispa ja kansleri astuivat sen
jälkeen valtaistuimen eteen, kantaen kruunua ja valtikkaa. Kuningas
painoi lujasti kruunun päähänsä, tarttui valtikkaan ja astui nopeasti
alas valtaistuimelta. Ritarien jono avautui, kansa väistyi syrjään,
ja kuningas astui prinssien ja seurueensa kanssa takaisin linnaan.
Parhaimmassa järjestyksessä hajaantui kokous, mutta eri puolueiden
ritarit katselivat toisiaan melkein tuskallisen äänettöminä. Ainoastaan
Jaakko kreivin ja Mestari Grandin kuultiin huudahtavan pari sanaa,
siten välittömästi ilmaisten hillityn suuttumuksensa. Mutta herttua
Waldemar ei näyttänyt olevan millänsäkään; viisailla silmillään hän
tarkasteli uskollisimpien ritariensa jonoa, ja tehtyään pikaisen
liikkeen peukalollaan suutaan kohti, hän poistui iloisen drotsinsa
kanssa siihen osaan linnaa, jossa hänen huoneensa olivat.

Illalla tämän tärkeän toimituksen jälkeen oli linnassa suuret juhlat,
joihin kuningatar ja pieni Merete prinsessa hovinaisineen ottivat osaa,
ja jossa kuningas itse oli läsnä molempien nuorten prinssien ja koko
hoviseurueen kanssa. Sekä linna että kaupunki oli komeasti valaistu.
Viulut ja huilut kaikuivat ritarisalista. Päivän vakavat tehtävät
näkyivät kokonaan unohtuneen iloisessa seurustelussa ja vaihtelevassa
leikissä, jossa ilon ja totisuuden, ritarillisen kohteliaisuuden ja
peitetyn intohimoisuuden ohella punottiin monta salaista rakkausjuonta.
Rakkaus ja mustasukkaisuus, toivo ja epäilys, turhamaisuus ja
koreilemisen halu kilpailivat saattaakseen herkät nuoret sielut yhtä
vilkkaasti väräjämään, kuin soitto ja tanssi liikutteli ritarien ja
naisten jalkoja liukkaaksi kiilloitetulla puulattialla.

Samoin kuin edellisen illan juhlassa Jon ritarin luona, oli herttua
Waldemar täälläkin erityisen hyvällä tuulella. Ei ollut jälkeäkään
tyytymättömyydestä hänen kasvoillaan, ja hän herätti yleistä huomiota
yhtä paljon iloisuudellaan ja kohteliaisuudellaan kuin ruhtinaallisella
olennollaan ja loistavalla komeudellaan. Hänen kireä suhteensa
kuninkaaseen oli syynä siihen, että häntä ei vielä ollut kunnioitettu
ritarilyönnillä, jota hän ei voinut vastaanottaa halvemmasta kuin
kuninkaan kädestä. Siitä huolimatta pukeutui hän kuin hienoin ritari,
ja peittääkseen kultaisten kannusten puutetta, oli hän koristuttanut
hopeakannustimensa tiheään jalokivillä. Joka tilaisuudessa hän tahtoi
esiintyä kuningattaren ritarillisena ja huomaavaisena ihailijana,
samaten kuin hänen viekas ja rohkea drotsinsa, ritari Abilgaard,
selvästi osoitti enemmän huomiota Jon ritarin kauniille tyttärelle,
Cecilialle, kuin kellenkään muulle.

Drotsi Pietari oli, kaikkien ihmeeksi, omituisen ujo ja hiljainen.
Hän oli tavallisesti hovijuhlissa seuran keskus, ja erityisesti
huvitti kuningatarta ja hänen naisiaan drotsi Pietarin seurustelussa
nerokkaasti vaihtuva tosi ja leikillisyys, sekä hänen vapaa ja eloisa
esiintymisensä, jonka ainoastaan tietoisuus siitä suosiosta, jossa hän
tunsi olevansa, vakuutti hänelle. Aina Danehoven ensi aamusta, jolloin
hänen kerrottiin joutuneen epäsuosioon ja menettäneen virkansa, mutta
heti sen jälkeen oli nähty hänen jättävän kuninkaan huoneet hänen
erityisenä suosikkinaan, uskoivat kaikki huomanneensa hänen kokonaan
muuttuneen. Hän oli muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi, ja sen luultiin
olevan ylpeyttä. Hän näytti tarkoituksella ja melkein tuskallisesti
välttävän lähestyä kuningatarta, vaikka hän usein katselikin tätä ja
piti tarkasti silmällä herttua Waldemarin yrityksiä koettaa miellyttää
kuningatarta. Hänen käytöksestään olivat kuningattaren terävänäköiset
hovinaiset näkevinään mustasukkaisen suosikin, joka vetäytyi syrjään
loukatun turhamaisuuden käskystä, pitäen itseään liian hyvänä
kilpailemaan herttuan kanssa ritarillisesta kohteliaisuudesta. Itse
hän tiesi olevan tärkeämpiäkin syitä, joiden tähden hänen oli parempi
pysyä syrjässä. Viimeisten päivien kokemus oli osoittanut hänelle,
kuinka uskallettua oli hovissa, sellaisessa kuin tämä, peittelemättä
seurata avonaista ja vilkasta luontoaan, ja kohteliaana ritarina
avomielisesti osoittaa ihailuaan kauneudelle silloin kun siihen yhtyi
synnynnäinen ylevyys. Palattuaan Danehoveen oli hän yhden ainoan
kerran puhutellut kuningatarta ja silloin sopimattomaan aikaan ja
mielentilassa, joka pian olisi voitu väärin käsittää. Kun hän illalla
kotiin palattuaan turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille,
ja hänen onnettoman imettäjänsä pelastus oli kysymyksessä, oli tämä
käynti ollut välttämätön. Hän oli, kuten aina, tavannut viisaan,
rakastettavan kuningattarensa hyvin armollisena ja suopeana hänelle
ja hänen asialleen, ja täyttäen heti hänen pyyntönsä, toimittamalla
vangin vapaaksi, oli hän taas antanut hänelle uuden osoituksen
hyväntahtoisuudestaan. Seuraavana päivänä oli kuningatar suurella
osanotolla kuullut siitä vaarasta, josta hän niin onnellisesti oli
pelastunut. Mutta sen syytä ei tiedetty kuin puoleksi, ja sitä mitä
luultiin tiedettävän, ei pidetty sopivana ilmoittaa kuningattarelle.
Sen jälkeen ei drotsi Pietari ollut vaihtanut sanaakaan hänen
kanssaan. Se silmiinpistävä huolellisuus, jolla drotsi koetti välttää
kuningatarta lähestymästä, näytti ihmetyttävän häntä ja pahoittavan
hänen mieltään. Ja kun drotsi Pietari pari kertaa oli laiminlyönyt
sopivammatkin tilaisuudet häntä lähestyäkseen, ei kuningatarkaan enää
ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, vaan seurusteli yksinomaan
herttua Waldemarin, kreivi Jaakon ja seuran muiden ruhtinaallisten
herrojen kanssa.

Oli myöhä ilta. Kuningas oli hiljaa poistunut ritarisalista
kamaripalvelija Raanen seurassa. Drotsi Pietari oli huomannut hänen
äkkiä poistuvan viekkaan kamaripalvelijan kavalasta viittauksesta,
ja näkyi heillä taas olevan salainen sopimus jostakin sopimattomasta
rakkauskohtauksesta, jotka olivat niin tavallisia, ja joissa Raane
aina oli kuninkaan uskottu ja salainen välittäjä. Drotsi Pietari
ei uskaltanut seurata heitä varoittaakseen häntä Raanesta, joka
jo varmaankin oli osannut puhdistautua ja saavuttaa kuninkaan
luottamuksen. Hurjan ja iloisen tanssin kestäessä drotsi Pietari
seisoi yksin ja alakuloisena ritarisalin ikkunassa. Hän tunsi
levottomuudella omituisen asemansa hovissa, jossa hänen ensimäisenä
velvollisuutenaan oli näin huonojen esimerkkien keskellä varjella
nuoren kruununperillisen sielu turmeltumasta. Hänen oli mahdoton
valvoa sellaisen kuninkaan turvallisuutta, joka yhäti irstailuillaan
heittäytyi häpeään ja vaaroihin, ja joka antoi luottamuksensa
ihmisille, jotka mielistelivät hänen heikkouksiaan kohotakseen itse
ja johtaakseen hänet turmioon. "Hänen parempaa ihmistään minä en voi
pelastaa!" sanoi drotsi itsekseen. -- "Nyt minun täytyy ajatella
kruunun turvallisuutta!" Hänellä oli povellaan kuninkaallinen
valtakirja herttua Waldemarin vangitsemiseen siltä varalta, että
tämä aikoi poistua valtakunnasta. Tärkeitä tietoja oli saapunut,
jotka oikeuttivat tämän askeleen, jos se nähtäisiin tarpeelliseksi.
Jos annettaisiin herttua Waldemarin esteettömästi poistua Ruotsiin,
palaisi hän epäilemättä takaisin vihollisen sotavoiman etunenässä,
yhdessä Stig-marskin ja hänen ystäviensä kanssa, hävittääkseen maan
ja kumotakseen valtaistuimen. Oltiin jo melkein varmat siitä, että
tämä todellakin oli liittoutuneiden suunnitelma, vaikka vielä puuttui
siitä täydellinen laillinen todistus. Drotsin ja ritari Thorstensonin
oli määrä pitää silmällä jokaista herttuan askelta. Heidän hevosensa
seisoivat satuloituina linnan portin holvikatoksen alla, ja keveä
purjelaiva oli valmiina satamassa viemään heidät minä hetkenä, tahansa
suuren Beltin yli. Monta perusteltua epäilystä painoi huolestuneen
vakavan drotsin mieltä. Tänä hetkenä hän omisti kuninkaan korkeimman
suosion ja luottamuksen, ja siitä yhtä tärkeästä kuin vaikeasta
toimesta, joka hänelle oli uskottu, riippui ehkä maan ja valtakunnan
kohtalo. Mutta hänen poissaollessaan olisi viekkaan Raanen ja hänen
sukulaisensa, kamariherra Ove Dyren, helppo suistaa hänet epävakaisen
kuninkaan suosiosta ja tehdä tyhjiksi hänen vaarallisten aikeittensa
hedelmät. Kuitenkin niin kauan kuin Mestari Martti ja Jon ritari
olivat kuninkaan neuvostossa, hän uskoi tämän pelkonsa turhaksi. Hänen
silmänsä sattuivat samassa nuoreen Eerik prinssiin, joka kepeästi ja
iloisesti tanssi hänen ohitsensa. Myöskään tämän erittäin tärkeän
henkilön turvallisuudesta hänellä ei ollut takeita, ja ainoastaan se
ajatus rauhoitti häntä, että Jon ritari hänen poissaollessaan täyttäisi
drotsin paikan kruununperillisen luona.

Prinssi tanssi huoletonna ja iloisena, pidellen Merete sisartaan
kädestä. Prinsessa oli vain kahdentoista vuoden vanha ja jo melkein
kihloissa ruotsalaisen prinssin, Birgerin, kanssa. Siten oli riidat
uuden ruotsalaisen ja tanskalaisen kuningashuoneen välillä sovittu,
sitten kuin horjuva kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan oli
koettanut nostaa uudelleen kuningas Waldemaria valtaistuimelle, jolta
hän itse oli ollut avullinen syöksemään pois häntä. Vielä luotettiin
vain puoleksi rauhaan mahtavan kuningas Maunu Latolukon kanssa, ja oli
kiirehditty sukulaisuuden tähden hakemaan erityistä paavillista lupaa
tähän liittoon.

"Siinä taas horjuvan valtiotaitomme uhri", kuiskasi hyvin tunnettu,
syvä ääni drotsi Pietarin korvaan. Vakava ritari Thorstenson oli
huomaamatta lähestynyt häntä, ja katseli nyt säälien pientä, iloista
prinsessaa.

"Ritari Thorstenson!" -- sanoi drotsi Pietari, havahtuen vakavista
unelmistaan. "Oletteko tekin tänä iltana tämän maailman turhuuden
toimeton katselija? Minä arvaan kyllä ajatuksenne, urhokas ritari!
Mutta ehkä te sentään olette hiukan väärässä kun niin ehdottomasti
tuomitsette." Hän veti ritarin mukanaan viereiseen huoneeseen,
jossa pelipöydät olivat vapaina, ja jossa he voivat rauhassa
puhella keskenään. "Te surkuttelette prinsessaa", jatkoi hän.
"Häntä minä vähemmin huolehdin. Ruotsalaiset toivovat yhtäpaljon
kruununperillisestään kuin me omastamme. Nämä lapsikihlaukset kuuluvat
nyt kerran päiväjärjestykseen, sekä ritari- että ruhtinassuvussa.
Tiedättehän te, että minä itsekin olin samalla tapaa kihlattu jo
kehdosta asti, enkä tuntenut itseäni siitä onnettomaksi. Se side on
nyt rikottu, enkä minä tunne itseäni sen onnellisemmaksi. Alaikäisten
sieluilla on enkelinsä Jumalan luona, sanoo Mestari Martinus. Jumala
yksin tietää mikä meille on parasta, ja hän johtakoon meidän kohtalomme
parhaaksemme. Ei taida olla pitkältä siihen, jolloin kuulemme
samallaisen kihlauksen pienen kruununperillisemme ja soman ruotsalaisen
kuningaslapsen välillä, jonka näimme turnajaisissa. Kuningas näkyi sitä
hartaasti toivovan, enkä minä tohdi sitä vastustaa."

"Raakamaista! Inhoittavaa!" -- mutisi ritari. -- "Mutta minulla on
teille muuta sanottavaa. Oletteko valmis matkaan?"

"Vielä ei ole aika käsissä. Niin kauan kuin kaunis herra tanssii
ja koreilee tuolla sisällä, ajattelee hän tuskin valtakunnasta
poistumista."

"Te tiedätte kuitenkin hänen sanoneen hyvästi kuninkaalle? Sanotaan
hänen vielä tänä yönä matkustavan Schleswigiin, mutta minä tiedän
kahden hyvin ylhäisen herran aikovan tänä yönä Korsörin puolelle.
Ne ovat varmasti herttua ja hänen drotsinsa. Laivan, jonka he ovat
vuokranneet, sanotaan olevan ruotsalaisen, mutta minä uskon sen olevan
norjalaisen, ja päällepäätteeksi merirosvolaivan."

"Minä tiedän sen!" vastasi drotsi Pietari. "Meidän pieni purjelaivamme
on kunnossa. Kaikki on selvänä. Tässä on minulla valtakirja. Tornborgin
ritari Pentti Rimordson seuraa meitä Själlandiin. Heti kun lintu on
lentänyt, lennämme me jälestä. Mutta tällä puolen salmea on hänellä
vapautensa. Jos hän tahtoo kiireellä Själlandia katselemaan, niin ei
häntä siitä kukaan voi estää."

"Kyllä ymmärrän!" vastasi Thorstenson. "Me teemme, myöskin vain
huvimatkan tervehtiäksemme hyviä ystäviä. Flyndenborgissa ritari Lave
Litlen luona voimme paraiten vartioida salmen yli meneviä."

Drotsi Pietari säpsähti, niinkuin jonkun ajatuksen yllättämänä, joka
saattoi hänet hämilleen. "Hyvä on, sen voimme päättää huomenna!" --
sanoi hän nopeasti. "Mutta olkaamme varuillamme. Jääkää te tänne siihen
asti kunnes viekas herra poistuu linnasta! Minä lähetän aseenkantajani
laivasillalle, pitämään silmällä vierasta laivaa. Ennen keskiyötä olen
linnanportilla hevostemme luona." Hän puristi Thorstensonin kättä ja
astui nopeasti ritarisalin läpi tanssivien ohitse. Hän astui aivan
kuningattaren ohi, aikoen mennä edelleen kunnioittavasti tervehdittyään.

"Pari sanaa, drotsi Hessel!" sanoi kuningatar harvinaisen käskevällä
äänellä istuutuen tuolille, vähän syrjemmäksi tanssivista. Drotsi
pysähtyi ja lähestyi kunnioituksella häntä. "Mitenkä voi sairas
vieraanne?" kysyi hän. "Olen pahoillani, että minä tavallani olen
syypää hänen vaaralliseen sairastumiseensa."

"Ei hän enää ole hengenvaarassa, teidän armonne! Minä menen juuri pois
häntä katsomaan."

"Sanokaa hänelle, että minä otan osaa hänen onnettomuuteensa!" jatkoi
hän, "sitä enemmän kuultuani hänen haavoittuneen ritarillisesti,
taistellessaan erään naisen kunnian puolesta!"

Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. "Mitenkä? Armollinen
kuningatar!" änkytti hän. "Kuka on sanonut --"

"Yhdentekevää!" -- keskeytti kuningatar hänet. "Minulle on aivan
äskettäin kerrottu, että hän Middelfartiin vievällä tiellä joutui
riitaan erään ylvästelevän, nuoren ritarin kanssa, joka ääneen ja
ujostelematta kehui sen naisen suosiosta, jonka väriä hän kantoi, ja
jonka mieleen ei milloinkaan ole johtunut, että hän oli muuta kuin
uskollisen ja nöyrän palvelijan ihailun esineenä."

"Jalo kuningatar, joka tämän on teille sanonut", vastasi drotsi Pietari
syvästi loukattuna, "sen julistan minä alhaiseksi kunniansolvaajaksi,
kantakoon hän vaikka ruhtinaskruunua, ja minä tahdon puolustaa
kunniaani taistelemalla hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta. Sen
verran on asiassa totta, että meidän yhteinen ihailumme sitä naista
kohtaan, jonka väriä minä kannan, epäilemättä oli syynä onnettomaan
taisteluun. Mutta ritarikunniani kautta, -- jalo kreivi Gerhard
itse voi sen todistaa -- hänen vastustajansa ei ole unohtanut
velvollisuuksiaan."

"Teidän kunniasananne, urhoollinen drotsi Hessel, on minulle sanojenne
todenperäisyyden takeena", sanoi nyt kuningatar lempeästi -- "mutta
minun ehdoton tahtoni on, että tätä asiaa ei enää sanallakaan mainita,
ja että te mitä huolellisimmin vältätte jokaista taistelua, jonka
yhteydessä minun nimeäni, vaikka kaikkein vähimmällä syyllä, voitaisiin
mainita. Tästä lähtien minun suostumuksellani ette te eikä kukaan muu
ritari kanna minun värejäni. Minä näen teidät ainoastaan silloin kuin
se on aivan välttämätöntä ja silloin kuin kutsun teidät. Minä tiedän,
että te ette käsitä väärin tätä toimenpidettäni. Menkää nyt sairaan
vieraanne luokse, jalo ritari, ja olkaa vakuutettu muuttumattomasta
suosiostani."

Tuskallisin tuntein irroitti drotsi Pietari ruusunpunaisen
silkkinauhan, joka oli kiinnitetty hänen takkiinsa, ja tukahutettuaan
huokauksen, ojensi hän sen kuningattarelle ja kumarrettuaan
äänettömällä kunnioituksella poistui hän ritarisalista.




YHDESTOISTA LUKU.


Ei ollut enää pitkältä puoliyöhön. Kreivi Gerhard makasi kärsimättömänä
vuoteellaan eikä voinut nukkua. Hän luuli kuulevansa linnasta
viulujen ja huilujen soittoa ja oli saanut sellaisen vastustamattoman
tanssihalun, kokeiltuaan edellisenä iltana ensi kerran tanssitaidossa,
että hän alati tahtoi liikutella jalkojaan vuoteessa, vaikka
haavalääkäri oli määrännyt hänen pysymään hiljaa ja kehoittanut häntä
antamaan sitoa itsensä, jos hän ei voisi voittaa tuota ihmeellisistä
halua, jonka lääkäri itse luuli olevan haavakuumeen seurausta.
Eilisiltainen tapahtuma Jon ritarin luona oli hänestä kuin unta,
eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään lähemmin siitä. Kaikki iloinen
seurusteleminen oli häneltä ankarasti kielletty. Hän ei nähnyt ketään
muuta kuin haavalääkärin ja vanhan Dorthen, joka valvoi uskollisesti
hänen vuoteensa ääressä. Kun kreivi ei saanut nukutuksi, kertoi Dorthe
hänelle kummitusjuttuja ja satuja tontuista ja noidista, joiden
juttujen todenperäisyyden hän kalliisti ja totisesti vannoi. Kreivi
vastasi vain hiljaa muristen ja huudahti lyhyesti: "Tyhmää puhetta!
Roskajuttuja, eukkoseni!" mutta mitä lempeimmällä tavalla. Dorthe
ei näkynyt välittävän moisista vastaväitteistä. Hän huomasi kyllä
kertomustensa huvittavan sairasta ja arveli tämän tyytymättömien
huudahdusten olevan vain omituista puhetapaa ja osoituksia siitä
että tämä kuunteli. Hän istui hiljaa sairaan vuoteen vieressä,
lampun valaistessa hänen laihoja, ryppyisiä kasvojaan, ja oli juuri
lopettanut kertomuksen tontusta, joka asui Frue Kirken kellotornissa,
ja muuttain alituiseen, muotoaan narraili ihmisiä. Väliin se oli
hevosena kaivauspaikoilla, ottaen kaikki matkustajat selkäänsä
heittääkseen heidät äkkiä veteen ja sitten virnistelläkseen heille.
Väliin se ihanana prinsessana tai haltijatarkuningattarena tanssitteli
turhamaisia ritareita ilmalinnassaan, muuttuen olkikuvoksi kun he
aikoivat syleillä häntä.

"Loruja! Joutavia juttuja!" murahti kreivi taas. "Mutta sinä olet
oikeassa, eukkoseni, oli aivan oikein niille narreille, jos semmoista
haltijatarta vain on olemassa. Etköhän itsekin liene kirottu
noita-akka, joka tahdot kiusata ja hämätä minua?"

Vanha vaimo risti itseään. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja drotsi
Pietari pisti päänsä ovesta katsoakseen sairasta. Hän oli pukeutunut
harmaaseen, yksinkertaiseen talonpoikaispukuun, voidakseen kulkea
tuntemattomana salaperäisellä matkallaan, ja ritarillisen töyhtöhatun
sijasta hän oli pannut vaaleille hiuksilleen matkahatun punaisesta
verasta. Kun Dorthe näki hänet tässä puvussa, huudahti hän
pelästyneenä: "Pyhä Gertrud ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon!
Tuossahan hän on!"

"Kuka!" tiuskasi kreivi. "Oletko sinä riivattu! Eukko hoi, kuka siellä
on?"

"Ettekö nuku, jalo kreivi?" sanoi drotsi Pietari, astuen sisään. "Minä
tahdoin vain toivottaa teille terveyttä ja sanoa teille hyvästi. Minä
lähden tänä yönä matkalle ja olen varustautunut yöilmaa varten."

"Voi minun armollinen nuori herrani, tekö se olittekin!" huudahti
Dorthe. "Jumalan tähden, minä luulin punahattuisen tontun muuttaneen
itsensä kauniskasvoiseksi, somaksi herraksi, lumotakseen minut."

"Teidän imettäjänne on hullu ja on valmis tekemään minutkin hulluksi!"
sanoi kreivi Gerhard tuntiessaan nyt drotsi Pietarin ja ojensi hänelle
kätensä. "Te matkustatte -- ja minä makaan tässä. No, matkustakaa
Jumalan nimessä! Minulla ei ole mitään hätää niinkuin näette ja onhan
minulla huvittavaa seuraakin. Mutta olitteko hovijuhlassa? Minkälaista
siellä oli? Kenenkä kanssa kuningatar tanssi?"

"Herttuan ja ruhtinaallisten herrojen kanssa. Hän kysyi teitä ja pyysi
minun sanomaan ottavansa osaa onnettomuuteenne. -- Mene vähäksi aikaa
ulos, Dorthe!"

Dorthe totteli, mutta katseli uteliaana taakseen ja jätti oven
raolleen. Drotsi Pietari, joka tunsi hänen heikkoutensa, lukitsi oven
tarkasti ja istui sitten tuolille vuoteen viereen.

"Kysyikö hän todellakin minua?" sanoi kreivi. "Ei suinkaan teillä vain
ole tontun vehkeitä, hyvä ystäväni. Ettehän pidä minua imettäjänne
onnenritarina, joka tahtoi tanssia olkikuvon kanssa."

Drotsi Pietari katsoi häneen ihmeissään ja luuli hänen puhuvan
houreissa.

"Se on lorua, lastenkamarijuttuja, tiedänhän minä sen", jatkoi kreivi.
"Kun minulla ei tässä maatessani ole muuta tehtävää, niin minä uneksin,
katsokaa, ja silloin johtuvat kaikellaiset hullutukset mieleeni. No,
elkää välittäkö siitä! Mitä te sanoittekaan kuningattaresta?"

"Hänelle on annettu väärennetyt tiedot meidän taistelustamme", vastasi
drotsi Pietari. -- "Minä en ole siitä puhunut ainoallekaan ihmiselle.
-- Mutta ehkä te itse" --

"Ainoastaan rakkaalle Pitkäsäärelleni olen siitä puhunut ja aivan
peitetyin sanoin. -- Mutta mitä kuningatar siitä sanoi?"

"Kuningattaren tahto on, että siitä ei enää puhuta", jatkoi drotsi
Pietari. "Hän ei salli ainoankaan ritarin enää kantaa omia värejään, ja
näettehän, että minunkin punainen nauhani on poissa."

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään!" huudahti kreivi salaamatta
iloaan. "Eikä se väri vaatettanut teitä. Teidän täytyy siis matkustaa,
ettekä seuraa hovia?"

"En ainakaan aluksi. Mutta nyt hyvästiksi kaikessa tuttavallisuudessa
pari totista sanaa. Minä tiedän varsin hyvästi, että te ette
erityisesti ole kiintynyt Tanskan hoviin, ettekä voi hyväksyä kaikkea
mitä täällä tapahtuu. Mutta te vihaatte kaikkea petosta ja kavaluutta,
-- te tahdotte olla kaikkia kohtaan hyvä ja rehellinen."

"No se on selvää! Jos voin sen osoittaa teille teossa, niin sanokaa
vain suoraan!"

"Me elämme eksytyksen ja pimeyden aikana, jalo kreivi Gerhard! ja
parhaimmatkin voivat erehtyä. Kuninkaan ystäviä on vähän, enkä minä
tohdi lukea teitä heidän joukkoonsa. Hänen vihollisiansa on paljon,
ja he ovat voimakkaita. Mutta Agnes kuningatarta me molemmat pidämme
yhtä suuressa arvossa. Luvatkaa minulle hänen tähtensä, -- tapahtukoon
täällä mitä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa teidän mielestänne
paheksuttavia toimenpiteitä tanskalaisen hallituksen puolelta --
luvatkaa, ettette tahdo ryhtyä mihinkään kuningasta ja valtakuntaa
vastaan solmittuun salaiseen liittoon, vaan uskollisena läänitysherrana
yhdessä minun kanssani suojelette laillista asiain kulkua Tanskassa!"

"Sitä en niinä ainakaan tähän asti ole tahtonut häiritä", vastasi
kreivi hymyillen, "ja maatessani tässä, olette te huolehtinut siitä,
etten minä aivan pian tule teille vaaralliseksi naapuriksi. Ja suoraan
sanoen, minä en suuresti ihaile teidän valtiotaitoanne enkä teidän
kuningastanne, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, jos täällä
syntyisi kunnollinen kapina, samallainen kuin se, jota hän itse
tuki Ruotsissa. Siitä saivat ihmiset jotakin tekemistä, ei silloin
ollut aikaa uneksia tontuista eikä loihdituista prinsessoista. Mutta
te olette oikeassa! Kuningattaren tähden on synti ja häpeä toivoa
kapinaa. Minä tiedän kyllä, että maan mahtavat ja läänitysherrat
ovat levottomia, mutta minä olen tähän asti pysynyt erilläni. Minä
en tahdo olla heidän liitossaan, silloin kun ei ole kysymyksessä
avoin ja rehellinen taistelu, joka sitäpaitsi olisi laillinen ja
oikeudenmukainen."

"Enkä minä enempää toivo, jalo kreivi! Ritarillinen kädenlyönti sen
vakuudeksi!"

"Tuossa on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että taistellaan,
silloin kun ei muuten päästä sovintoon. Mutta salaliittojen ja
salavehkeilyjen kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, siihen voitte
luottaa."

"Se on minulle enemmän-arvoinen kuin muodollinen välikirja!" vastasi
drotsi Pietari ja pudisti iloisesti ja luottamuksella hänen kättään.
"Voikaa hyvin, jalo kreivi! Ja tulkaa pian terveeksi! Olkaa niinkuin
kotona luonani niin kauvan kuin haluatte, ja muistakaa minua ystävänä,
huolimatta siitä miten epävakainen onni sattuisikin minun kanssani
leikkimään! -- Vaikka olemmekin erimielisiä monessa asiassa, niin
yhdessä me kuitenkin olemme yksimielisiä: se ylevä kaunotar, joka
tahtomattaan saattoi meidät taistelemaan toisiamme vastaan, hän on
tästä lähtien rauhan ja sovinnon enkelinä yhdistävä meidän kätemme
ja sydämemme näiden öisien taistelujen aikana, jolloin ystävät ja
viholliset eivät tunne toisiansa. Jumala olkoon teidän kanssanne!
Hyvästi!" Tämän sanottuaan puristi hän vielä kerran voimakkaasti
kreivin kättä ja poistui nopeasti. Kreivi nyökäytti hänelle ja vaipui
syviin ajatuksiin. Heti sen jälkeen sipsutteli vanha Dorthe taas
huoneeseen, asettuen istumaan isäntänsä paikalle kreivi Gerhardin
vuoteen viereen, mutta tämä oli niin syventynyt vakaviin mietelmiin,
että vanha hoitaja ei enää tänä yönä tohtinut häiritä häntä saduillaan.

Oli kulunut kaksi tuntia keskiyöstä. Juhla linnassa oli loppunut.
Nyborgin kaduilla oli autiota ja hiljaista. Kuuta ei näkynyt
taivaalla, mutta oli tähtikirkasta, ja himmeässä valaistuksessa astui
kaksi kookasta herraa, suuriin umpivaippoihin kietoutuneina, alas
linnanportaita. He astuivat ääneti ja nopein askelin laivasiltaa
kohti. Heti sen jälkeen ratsasti linnanportista kaksi harmaavaippasta
ratsastajaa, ja he katosivat samaan suuntaan ilman vähintäkään melua,
aivan kuin olisivat hevoset astuneet villatöppösissä. Laivasillan
äärimmäisessä päässä oli punapurjeinen laiva, jolla näkyi liikuskelevan
joukko äänettömiä olentoja. Oli autiota ja hiljaista sillalla.
Viimeinkin kuului laivasillalta reippaita askeleita ja kannusten
kilinää, ja samassa piiloutui pieni kuunteleva kiharapää kaidepuun
ulommaisen laudan alle. Nuo kaksi umpivaippoihin kietoutunutta kookasta
herraa seisoivat nyt hiljaa, toinen yskähti ja mainitsi matalalla
äänellä nimen tai tunnussanan, johon laivasta vastattiin pilliin
viheltämällä. Sitten he astuivat laivaan. Silmänräpäyksessä olivat
punaiset purjeet nostetut. Navakka lounastuuli puhalteli, ja humisevaa
vauhtia hurahti laiva itäisen niemen ohi satamasta. Niin pian kuin
laiva oli liikkeellä, tirkisteli pieni mustakiharaineu urkkijapää taas
kaidepuun ylitse. Yhdellä hyppäyksellä oli Klaus Skirmen veneessä,
ja muutamilla reippailla aironvedoilla oli hän pienen purjelaivan
vieressä, joka oli ankkurissa sisäsatamassa, ja jossa hänen isäntänsä
ritari Thorstensonin kanssa jo odotti häntä. Tuskin oli punapurjeinen
laiva ehtinyt Knutshovedin eli Fyenin itäisimmän niemekkeen ohitse,
kun jo pienempi ja nopeampikulkuinen purjelaiva lähti Nyborgin
satamasta. Se koetti aluksi hiukan vaivaloisesti pysytellä lähellä
niinkutsuttua Länsirantaa eli vuonon metsäkasvuista rannikkoa,
ettei painautuisi liiaksi pohjoista kohti, ohjaten kulkunsa Sprogön
eteläpuolitse Själlandia kohti. Drotsi Pietari istui itse peräsimen
luona. Hän istui vakavana ja sanatonna. Ritari Thorstenson ja Klaus
Skirmen olivat myöskin aivan ääneti, ei kuulunut muuta kuin tavalliset
ja tarpeellisimmat käskyhuudot venemiehille. Punapurjeinen laiva oli
suunnannut kulkunsa Sprogön pohjoispuolitse ja oli pian kadonnut
heidän näkyvistään. Päivä alkoi jo sarastaa. Oltiin aivan Korsörin
lähellä. Drotsi Pietari tuijotti lakkaamatta ja hiukan levottomana
pohjoista kohti. Viimeinkin hän huomasi punaiset purjeet ja näki
vieraan laivan luovivan alas Beltiä pitkin. Nyt hän antoi laivansa
laskea Korsörin laivasiltaan. Molemmat ritarit astuivat tuntemattomina
maihin. He näyttivät matkustavilta kauppamiehiltä seisoessaan harmaissa
vaipoissaan sillalla, jossa he paljastivat päänsä ja kumartuivat hiljaa
suuren ristiinnaulitun kuvan eteen, joka kultaisen kiehkuran eli
sädekehän ympäröimänä seisoi sillanpäässä. Skirmen talutti nopeasti
hevoset maihin. Silmänräpäyksessä olivat ritarit tulisten oriittensa
selässä, aseenkantaja hyppäsi voimakkaan norlantilaisensa selkään, ja
sen enempää viivyttelemättä karauttivat nuo kolme äänetöntä ratsastajaa
nukkuvan kaupungin läpi. Melkein jokaisen talon oven yläpuolella oli
kiehkuran ympäröimä risti samaten kuin sillalla. Tämä pyhä merkki,
joka oli myöskin kylän ikivanha vaakuna, ja josta sen nimikin johtui,
oli myöskin kaikissa ammattikuvissa. Vaikka koko kylässä ei ollut
ainoatakaan ihmistä valveilla, tervehtivät ritarit melkein jokaisen
talon kohdalla, eivätkä kiireessään unohtaneet tätä tavallista
kunnianosoitusta. He ratsastivat kaupungin portin läpi vasemmalle
pitkin lahtea, josta tie kaartaen kulki Tornborgia kohti. Metsässä,
Tornborgin luona, he pidättivät kiivaan ratsastamisensa ja antoivat
hevosten huoahtaa.

Nyt vasta katkaisi drotsi Pietari pitkän äänettömyyden. "Olithan
sinä, Skirmen, aivan varma siitä, että he olivat siellä!" sanoi hän
aseenkantajalleen.

"Yhtä varmasti kuin te ja ritari Thorstenson tässä ratsastatte!"
vastasi aseenkantaja. "Herttua ja hänen drotsinsa seisoivat laudalla
minun pääni yläpuolella laivasillalla, ja minä voin laskea jokikisen
sielun laivalla."

"Montako siellä oli?"

"Minä laskin heitä olevan yhteensä kaksikymmentäyhdeksän miestä
sotaväkeä ja laivamiehiä. He näyttivät olevan pahinta roistojoukkoa.
Tuskin voi eroittaa heidän kasvojaan, niin ne olivat mustan ja punaisen
parran peittämiä. Niillä, jotka eivät istuneet soutupenkillä, oli
suuret puukot vyöllä ja leveät sotakirveet kädessä. Se, joka vihelsi,
oli pahimman näköinen heistä kaikista. Hän oli iso, väkevä roikale,
ja kasvot kuin karhulla, minä näin ne vain puoleksi, punaisen purjeen
tähden, joka hulmuili hänen kasvoillaan, mutta voin panna vaikka
pääni pantiksi, ettei se ollut kukaan muu kuin Niilo Rauhaton itse,
sama juutilainen ryöväripäällikkö, joka pääsi pakenemaan meiltä viime
vuonna."

"Niilo Rauhaton", huudahtivat molemmat ritarit hämmästyneinä. -- "Mutta
eikö purjelaiva ollut norjalainen?" kysyi drotsi Pietari.

"Kaikki laivamiehet olivat norjalaisia, herra. Hurjan näköisiä miehiä,
karvalakit päässä ja suuret miekat vyöllä Se, joka istui peräsimessä
oli myöskin norjalainen. Mies oli lyhyt ja tanakka, komeassa
ritaripuvussa, kultakahvainen tikari vyöllä. He kutsuivat häntä
Alfkreiviksi." --

"Alfkreivi! -- Vähä-Alf!" huudahtivat molemmat ritarit ja katsahtivat
hämmästyneinä toisiinsa. Kun ritari Thorstenson mainitsi tämän nimen,
kalpeni hän suuttumuksesta, ja hänen voimakas kätensä puristautui
miekankahvan ympäri. "Seis!" -- huudahti hän ja pysäytti ratsunsa. "Jos
voisin taittaa Alfkreivin niskan, niin antaisin puolen elämääni sen
vuoksi. Mutta kuka on sanonut, että he kulkevat tätä tietä?"

Drotsi Pietari piteli takkinsa lievettä tuulessa. "Näettekö?" sanoi
hän. "Tuuli on kääntynyt pohjoiseen. He ovat jo voineet nousta maihin
täällä rannalla. Että he aikovat Ruotsiin sen me tiedämme, ja että he
suuntasivat alas Beltiä pitkin, sen me näimme. He aikovat varmaankin
maihin täällä tai Skjelsörin luona, kulkeakseen Örekrogista salmen yli.
Jos tietomme ovat oikeat, aikoo herttua ensiksi Själlandiin. Täällä on
hänellä ja marskilla mahtavia ystäviä."

"Skjelsörin luona he eivät nouse maihin!" sanoi Thorstenson. "Siellä
tunnetaan Alfkreivi viime vuodesta."

"Silloin he ovat pian täällä!" sanoi drotsi Pietari. "Norjalaiset
viikingit eivät taida uskaltaa kovinkaan kauvaksi laivalta. Ei taida
herttuakaan uskaltaa julkisesti kulkea ryövärijoukon kanssa maan
läpi. Tuskin hänellä on suurempaa saattuetta mukanaan; mutta meidän
täytyy joka tapauksessa voida näyttää koko joukolle terästä, jos se on
tarpeen."

"Sen voimme tehdä, kun saamme avuksemme kymmenkunnan ritari Rimordsonin
rantametsästäjiä!" sanoi Thorstenson. "Tuossahan on Tornborg. Me
asetumme tänne tien viereen ja lähetämme teidän aseenkantajanne
linnaan."

Drotsi Pietari lähetti heti Skirmenin viemään suullisen sanan
Tornborgiin. Sillaikaa laskivat he ritari Thorstensonin kanssa
hevosensa syömään pienelle metsäniitylle, aivan tien viereen, nousten
itse pienelle kummulle, josta heillä oli laaja näköala Beltin yli.
Täältä näkivät he merirosvolaivan punaiset purjeet metsäisen vuoren
jyrkänteen rannalla, ja he olivat nyt vakuutetut olevansa oikeilla
jäljillä. Thornborgiin oli tuskin kolmesataa askelta metsäiseltä
kummulta, jolla ritarit seisoivat. Pian palasi reipas Skirmen, mutta
tuoden sen tiedon, että ritari Rimordson oli lähtenyt siksi päiväksi
metsästämään, eikä häntä odotettu palajavaksi takaisin Tornborgiin
ennen kuin illalla.

"Siis tulkaamme omin voimin toimeen!" sanoi drotsi Pietari. "Voimme olla
täällä siksi kunnes herttua on kulkenut ohi. Jokaisen kuninkaallisen
linnanherran täytyy auttaa meitä, mutta mitä vähemmän meitä on sitä
parempi. Meidän täytyy olla herättämättä huomiota."

"Mutta jos ryövärijoukkue sulkee meiltä tien, täytyy meidän
kuitenkin tunkeutua läpi!" huomautti Thorstenson. "Minä osaltani
otan katkaistakseni Alfkreiviltä kaulan ja vielä parilta hänen
ryövärijoukkueestaan, mutta eihän meillä ole kuin puolenkolmatta miehen
voima."

"Te voitte hyvästi laskea meidät kolmeksi täysimieheksi, vaikkapa
vähän enemmäksikin, ankara herra ritari!" sanoi Skirmen, ojentautuen
suoraksi. "Sen, mikä pituudestani puuttuu, voin ehkä muulla tavoin
korvata. Joka tapauksessa te ja isäntäni jo vastaatte yksinänne kolmea
väkevää miestä."

"Ei turhia kehumisia, Skirmen!" keskeytti drotsi Pietari
aseenkantajansa. -- "Juokse sinä tuonne ja paneudu pitkäksesi
kiviröykkiön taakse tien viereen, ja anna meille merkki heti kun näet
heidän tulevan! He eivät muuta tietä pääse joen yli."

Skirmen hypähti heti norlantilaisensa selästä, laskien senkin syömään
metsäniitylle. Sitten hän juoksi osoitetulle paikalle, ja molemmat
ritarit asettuivat törmän taakse.

"Haa, jospa saisimme Alfkreivin vangituksi!" huudahti ritari Thorstenson
kiivaasti.

"Se on sivuasia, jalo ritari!" vastasi drotsi Pietari rauhallisesti.
"Elkäämme innostuko vangitsemaan merirosvoja, muuten unohdamme paljon
tärkeämmän tehtävämme!"

"Te olette oikeassa!" sanoi Thorstenson. "Tuon kirotun viikingin tähden
minä olen unohtanut melkein kaiken muun. Tämä herttuan asia on aika
arveluttava. Jos annamme hänelle aikaa päästä salmen yli, niin on onni
meille tarpeen saadaksemme hänet sitten käsiimme. Mutta jos se meille
onnistuisikin, niin emmekö me juuri sillä kiiruhda sitä mitä kuningas
ja maan ystävät koettavat estää. Ettekö usko, että tämmöinen selvä
väkivaltaisuus näin mahtavaa lääniherraa kohtaan voi saada aikaan
yleisen katkeruuden ja aseet kaikkien maankavaltajien käsiin?"

"Se on uskallettu askel, mutta välttämätön", vastasi drotsi Pietari
-- "ja sen mukaan mitä me nyt tiedämme, ei se suinkaan ole väärä.
Koska tämä korkea herra on yhteydessä maan tietyn vihollisen, mahtavan
norjalaisen merirosvon kanssa, ja sitäpaitsi maassa tuomittujen
rikoksellisten kanssa, niinkuin Niilo Rauhattoman, niin voisimme siitä
puolustautua, vaikka vangitsisimme hänet tässä paikassa. Mutta vaikka
se olisikin mahdollista, niin me emme astu askeltakaan valtuuksiamme
ulommaksi."

"Mutta ei olisi hullumpaa, jos saisimme samalla kertaa kiinni
Alfkreivin!" alkoi ritari Thorstenson taas hetken vaitioltuaan, ja
hänen silmänsä kiiluivat kiihkeästä vihasta. "Jos se kirottu koira
todellakin on niin rohkea, että uskaltaa meidän silmiemme edessä
nousta maihin, niin tuskin voin pidättäytyä ryhtymästä häneen käsiksi,
käyköön sitten muun miten tahansa. Olisipa toki häpeällistä, jos
kuuluisa Alfkreivi saisi kulkea koko Själlandin läpi, tulematta sillä
matkalla ripustetuksi hirsipuuhun. Tuskin on ainoatakaan rantakaupunkia
Tanskassa, jota hän ei olisi ryöstänyt. Hän on saanut aikaan enemmän
onnettomuuksia maailmassa kuin on hiuksia hänen kiharaisessa päässään."

"Tunnetteko häntä muuta kuin huhuista?" kysyi drotsi Pietari.
"Rohkeutta ja sukkeluutta ei häneltä puutu?"

"Minä tunnen hänet paremmin kuin joku munkki tai piispa itse
paholaisen!" vastasi ritari kiivaasti. -- "Häntä pidetään sekä
Ruotsissa että Norjassa suurena miehenä. Mutta täällä hänet aivan
oikein tunnetaan kurjana merirosvona, murhapolttajana ja kirottuna
naishäpäisijänä, ja sellainen mies uskaltaa kerskata ruhtinaallisesta
syntyperästään ja pilkata rehellistä ja kunniallista ritaria. Ettekö
te tiedä, että hän, yhdessä Länsigöötanmaan laamannin Algotin ja hänen
mahtavien poikiensa kanssa on ruhtinas Svantopolkin tyttären naittaja,
ja että hän on syypää koko minun onnettomuuteeni?"

"Minä tiedän, että te vastenmielisesti puhutte siitä asiasta,
jalo ritari! Te olitte rakastunut jaloon ruhtinattareen, ja hän
vannoi teille uskollisuuden vasten vanhempiensa tahtoa, mutta minun
tietääkseni ei neidon ryöstäjä ollut Alfkreivi, vaan laamanni Algotin
poika."

"Niin olikin, mutta Alfkreivi oli apuna eikä edes rakkaudesta, vaan
ylpeydestä ja ryöstönhalusta. Koko ylpeä suku on liittoutunut meitä
vastaan. Kansleri Pietari ja piispa Brynolf Ruotsissa tahtovat
pakoittaa hänet luostariin, ja kirottu Alfkreivi tahtoo antaa hänet
ritari Algotinpojalle, kunhan vain puolet hänen läänistään ja
tiluksistaan jää hänen ryövärikynsiinsä. Ainoa toivoni, että kerran
saan nähdä Alfkreivin hirressä, liittyy nyt itse Ruotsin rohkeaan
kuninkaaseen."

"Mutta rakas, urhea Thorstenson, ettekö vaadi liikoja kuninkailta ja
ruhtinailta, kun todenteolla tohditte kohottaa silmänne ruhtinattareen?"

"Minä olen yhtä kunnollinen ja jalosukuinen ritari kuin Algotson", --
vastasi Thorstenson. -- "Jos minä olisin vaikka halvin suutarinsälli
ja rakastaisin keisarintytärtä, niin elävän Jumalan nimessä, minä
tahtoisin näyttää maailmalle olevani hänen arvoisensa, ja uskaltavani
antaa elämäni voittaakseni hänet, huolimatta koko maailmasta, ja sen
ylpeistä hallitsijoista."

"Ette suinkaan te kuitenkaan kokonaan ylönkatso niitä rajoja, jotka
syntyperä ja säätyarvo asettavat toiveillemme", jatkoi drotsi Pietari
ystävällisen osanottavasti. "Niin suuresti kuin kunnioitattekin
vapaata ihmisluontoa urhea ystäväni, täytyy teidän kuitenkin myöntää
minulle, että on olemassa jotakin suurempaa ja korkeampaa kuin
sokeasti seurata onnenpyydettään. Kieltäytymisen suurta lakia ette
voi olla tunnustamatta; sitähän maailman mahtavimmatkin enin kaikista
saavat totella. Ne, jotka ovat kuningasta lähinnä, saavat jakaa hänen
kohtalonsa, ja sydän, ystäväni, niin sydän saa vaieta silloin kun
korkeampi ääni puhuu -- --"

"Helvettiin korkeammat äänenne ja itsekieltämis-lakinne!" vastasi
Thorstenson. -- "Kuulukoon se luonnoton laki hallitseville ruhtinaille!
He ovat kerran luodut ja syntyneet olemaan valtiotaidon ja kansansa
uhreja. Senvuoksi he kantavat kruunua ja valtikkaa, senvuoksi he
voivat hallita meitä ja peittää purppuraan surkeutensa; mutta vapaat,
jalosukuiset ritarit eivät tunnusta välttämättömäksi sellaista,
joka sotii Jumalan ja luonnon lakia vastaan. Minä tiedän kyllä,
hyvä ystäväni, mistä tuo hullutus johtui mieleenne. Se oli hurskas
kunnioitus kuolevan isän viimeiselle hullutukselle. No, no, olkoon vain
niin, mutta isien ja sukulaisten sekaantuminen lasten ihmisoikeuteen
ei milloinkaan ole pyhä laki, jonka tähden meidän pitäisi uhrata
vapautemme ja onnemme, ja tukahuttaa sielumme parhaat tunteet. Te
voitte olla tyytyväinen, että typerä lapsi-kihlauksenne on purettu. Nyt
ei teidän enää tarvitse kiusata itseänne niillä haaveilla."

"Minä en tänä hetkenä ajatellut itseäni, jalo ritari!" vastasi drotsi
Pietari hiljaa, heittäytyessään viheriälle kummulle ja sinisin
kirkkain silmin ihaillessaan kevättaivaan syvää kaarevuutta päänsä
päällä. "Minä ajattelin meidän nuorta kruununperillistämme ja pientä
prinsessa Ingeborgia Ruotsista. Ovathan he jo melkein sulhanen
ja morsian, vaikka he molemmat vielä ovat lapsia. He leikkivät
yhdessä samassa turnajaisjuhlassa, jossa ylpeä Ingrid vannoi teille
uskollisuutensa, ja te varmana ja itsetietoisena toivoitte voivanne
määrätä onnenne. Ihmeellinen ajatus johtui mieleeni nähdessäni lasten
leikkivän, ja tietäessäni mitä kumpikaan näistä ei vielä uneksinut,
että nämä molemmat viattomat lapsensielut olivat jo salaisesti
määrätyt toisilleen ja valitut rakkaudella yhdistämään kaksi kansaa
ja valtakuntaa. Se ei minua suututtanut ollenkaan. Se ei minusta
ollut kylmästi harkitsevan valtiotaidon sekaantumista kaitselmuksen
johtoon, tai lyhytnäköisten ihmisten omavaltaisuuden luonnottomia
yrityksiä, niinkuin te sitä kutsuitte. Minusta se oli Jumalan tahdon
salainen ilmaus. Minusta tuntui, että nämä lapsensielut olivat
määrätyt toisilleen, ennen kuin kukaan näistä ihmisistä oli olemassa,
joiden päätöksen ja neuvon mukaan se kerran toteutettaisiin. Minä
en tahdo puolustaa tätä mielipidettä, minä tiedän, että te kutsutte
sitä haaveelliseksi tai ainakin taikauskoiseksi ja hulluksi, mutta
samanlaisena on oma hämärä kohtaloni ollut silmissäni. Tämä haaveilu,
joksi minun puolestani sitä saatte kutsua, on kuitenkin -- Jumalan
kiitos! --. varjellut minun sydämeni erhetyksestä, joka olisi voinut
tehdä minut hulluksi -- tai, mikä olisi ollut vielä pahempaa, se olisi
vienyt sielunrauhani täällä ja tuolla ylhäällä."

"Minä luulen aavistavani mitä tarkoitatte, kunnon ystävä!" sanoi
ritari Thorstenson ja puristi sydämellisesti hänen kättään. --
"Minä en tahdo vaatia teitä tilille hurskaista unelmistanne. Teidän
sydämellänne on vähimmän osaa ylimyksellisessä taikauskossanne, vaikka
te sillä saittekin mielikuvituksen tuudittamaan sydämenne uneen. Mutta
elkää vaatiko, että minä pitäisin onneni typeriä esteitä viisaana
sallimuksena! Minä kiitän teitä onnelliseksi siinä, että te ette
todellisesti tunne sitä intohimon voimaa, jota te näytätte pelkäävän:
se hävittäisi teidän unelmamaailmanne yhtä nopeasti, kuin tuulenpuuska
nämä kiiltävät hämähäkinverkot."

"Kaikki sydämet eivät tunne samalla tavalla!" vastasi drotsi Pietari,
ja hänen miehekäs äänensä vapisi syvästä, hillitystä liikutuksesta.
"Kun teidän sielussanne kiehuu ja kohisee kuin valtavassa Itämeressä,
silloin palaa minun syvää ja hiljaa. Jos en silloin voisi kiinnittää
katsettani suureen rauhalliseen ijäisyyssyvyyteen tuolla ylhäällä ja
löytää rauhaa kieltäytymisestä, niin nääntyisin valheellisuudessa,
teidän saadessanne ilmaa ja lohdutusta voimakkaissa mielenpurkauksissa."

He puhelivat vielä puolen tuntia tuttavallisesti ja sydämellisesti
keskenään. He olivat kauan olleet ystäviä, huolimatta ajatustensa
eroavaisuuksista, sekä olentonsa että käytöksensä erilaisuudesta.
Se into ja uskollisuus, jolla he molemmat palvelivat kuningastaan,
perustui aivan erilaisiin käsityksiin kruunun ja kuningasvallan
pyhyydestä. Vakava usko siihen teki drotsi Pietarin siksi mikä hän
oli kuninkaalle ja valtakunnalle, ja tuo suuri ajatus, että hän
tuki horjuvaa valtaistuinta ja säilytti kruunun loukkaamattomana
toivorikkaalle ja laillisesti valitulle kruununperilliselle, antoi
hänelle voimaa jokaiseen uhraukseen. Ainoastaan kunnian käsite ja
ritarilupa uksen rikkomattomuus kiinnittivät ritari Thorstensonin
kuninkaaseen, jota hän ei voinut kunnioittaa eikä rakastaa. Monessa
suhteessa hän oli yhtä mieltä tyytymättömien aatelismiesten kanssa,
ylönkatsoen kuningasvaltaa, jota, niin rajoitettu kuin se olikin, yhäti
käytettiin vääryyksiin ja mielivaltaisuuksiin. Mutta hän vihasi melkein
yhtäpaljon ylimysten sukuylpeyttä ja itsevaltaisuutta kuin hengellisten
herrojen pyrkimistä hengelliseen yksinvaltaan. Sitävastoin hän oli
taipuvainen suvaitsemaan sorretun aliluokan kapinahenkeä, ja hän oli
Ruotsin kuninkaan Maunu Latolukon harras ihailija, joka suojeli kansan
oikeuksia ja kukisti väkivallalla ja väliin julmuudella aateliston
mahtavia sukuja. Tästä hän taas joutui kiivaaseen sananvaihtoon drotsi
Pietarin kanssa, joka folkungein julman ja laittoman mestauksen
jälkeen, oli alkanut tuntea inhoa Ruotsin kuningasta kohtaan, lausuen
sen aivan avonaisesti, ja kiitti Tanskaa kaikessa surkeudessaan
onnelliseksi, kun ei sillä ollut niin veristä itsevaltiasta eikä
kapinakuningasta hallitsijanaan.

"Ei, hyvä ystäväni!" huudahti Thorstenson, "ennemmin voimakas
itsevaltias, joka polkee kaikki lait jalkoihinsa, kuin surkea
tuulihattu, joka laatii joka päivä lakeja eikä pidä yhtäkään! Ennemmin
rohkea, voimakas sankari, joka lyö poikki päitä kuin kaalinkeriä,
kuin surkea jäniksen metsästäjä, joka ei osaa muuta kuin juosta
naisväen jälessä pimeässä, mutta ei uskalla katsoa rehellistä miestä
suoraan silmiin kirkkaalla päivällä! -- Ei, ei!" jatkoi hän ja löi
miekallaan maahan. "Minä kiitän Ruotsia onnelliseksi siinä, että sillä
on Maununsa, vaikka hän sitten löisikin puolen maastaan autioksi,
saadakseen muun kukoistamaan ja kunniaan. Ennemmin lujatahtoinen
itsevaltias, joka uskaltaa riistää kruunun mielipuolen päästä ja
puolustaa sitä, kun lainmukainen hulluinhuonelainen, huivipäinen
nahjus, ilman päätä ja sydäntä, joka kutistuu tahdotonna majesteetin
symboolin alle! Me palvelemme maailman huonointa herraa", jatkoi hän
koettaen hillitä kiivastumistaan, "sitä ette voine kieltää. Te olette
hänelle uskollinen; mutta totta puhuen, te ette voi häntä puolustaa.
Minä pidän itseni oikeutettuna sanomaan hänestä mitä vain haluan,
vaikka sitten suuttuisittekin minulle. Mutta hän on saanut minun
sanani, ja voi senvuoksi luottaa uskollisuuteeni, vaikka hän ei ole
rehellisen koirankaan palveluksen arvoinen. Ritareina ja sotureina
me emme täällä saavuta suurempaa kunniaa, sen te toki tunnustatte;
mutta siitä mikä minulla on, minä en tahdo senvuoksi luopua. Jos nyt
joudumme sotaan Ruotsin kanssa, niin ritarisanani kunnian kautta, minä
en piiloita miekkaani tuppeen, ennen kuin olen puhdistanut jälet siitä
kädestä, joka sen minulle antoi, niiden sankarien verellä, jotka nyt
meitä ylenkatsovat."

Drotsi Pietari nousi kiivaasti. "Kenelläkään ei ole oikeutta ylenkatsoa
meitä", sanoi hän, "ja vääryydellä ei kukaan uskalla sitä rankaisematta
tehdä. Tanskan kunniakkaat loistopäivät ovat ohitse, se on totta,
mutta kunniamme jättäköön pahinkin vihollisemme loukkaamattomaksi. Jos
häpäisemme sitä herraa, jota palvelemme, niin häpäisemme itseämme",
jatkoi hän. "Minä en tahdo puolustaa kuninkaan heikkouksia ja paheita,
olisi alentavaa mielistellä niitä. Mutta meidän täytyy peittää ne
kristillisen rakkauden suojusvaipalla, niin paljon kuin uskollisina
palvelijoina voimme, eikä koettaa paljastaa hänen surkeuttaan."

"Teille kahden kesken minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi
Thorstenson, "vieraiden joukossa minä vaikenen siitä asiasta, ja jos
joku vieras uskaltaisi sanoa minulle sen, mitä minä täällä olen sekä
sanonut että ajatellut, niin en minä pelkäisi nutistaa häntä siihen
paikkaan. Mutta mitä tämä on? Onhan metsä täynnä ihmisiä?" Hän hypähti
äkkiä ylös. -- "Ja missä ovat meidän hevosemme? Niitä ei näy tuolla
niityllä?"

Drotsi Pietari katseli ihmetellen ympärilleen. He kuulivat joka
puolelta ääniä, ja metsästäjien ja metsäkoirien melua, ja he näkivät
nyt kookkaan, ritarillisen herran vihreässä metsästyspuvussa kepeällä,
ruskealla oriilla ratsastavan heidän luokseen törmälle. "Ketä te
olette?" huusi metsästäjä ankaralla käskijä-äänellä. -- "Täällä on
noussut maihin ryöväreitä, ja minulla on oikeus kysyä. Minä olen
Tornborgin linnan kuninkaallinen päällikkö!"

"Me olemme turhaan etsineet teitä, ritari Pentti Rimordson!" vastasi
drotsi Pietari, ottaen punaisen kauppiaslakin päästään ja ojensi
samassa hänelle kuninkaan valtakirjan. "Ketä me olemme, sen näette
tästä, jos ette jo ennemmin ole tuntenut meitä?"

"Drotsi Hessel! Ritari Thorstenson!" huudahti ritari hämmästyneenä ja
hypähti hevosensa selästä. -- "Kuka olisi luullut tapaavansa teidät
täällä ja tässä puvussa!" Hän ojensi heille tuttavallisesti kätensä,
ja heitti pikaisen silmäyksen valtakirjaan, johon drotsi Pietari
viittasi painaen sormen suulleen. Vaikka metsästäjän näytti olevan
vaikea lukea, näkyi hän kuitenkin pian ymmärtävän tarkoituksen. "Vai
niin, suu tukkoon siis!" sanoi hän hämmästyneenä, ojentaen pergamentin
takaisin drotsi Pietarille. "Siis on minulla nyt muuta tehtävää kuin
ajaa hevosvarkaita takaa. Mutta olipa se sentään hävittömän rohkeaa!"
jatkoi hän suuttuneella äänellä. "Ettekö te nähneet pitkäpartaisia
miehiä, jotka näyttivät haaksirikkoon joutuneilta merimiehiltä? He
ovat aivan äsken ryöstäneet kaikki meidän reippaat metsästyshevosemme
lukuunottamatta minun omaani, jolla minä kaikeksi onneksi istuin. Se
tapahtui aivan käden käänteessä. Silläaikaa kun minun metsästäjäni
söivät aamiaistaan tuolla suon laidassa. Minä lähetän heti väkeni
heidän jälkeensä ja sitten seuraan teitä."

"Meidänkin hevosemme ovat kadonneet", sanoi ritari Thorstenson. "Täällä
ei ole aikailemiseen varaa. Hankkikaa meille ensin kolme hevosta!" -- --

"Onko teitä enemmän kuin kaksi, hyvät herrat?"

"Minun aseenkantajani on tiellä vakoilemassa", vastasi drotsi Pietari.
"Kas, tuolla hän tulee!"

Kepeästi kuin hirvi, tuli aseenkantaja Skirmen juosten.

"He tulevat!" sanoi hän. -- "Heitä on neljä herraa ratsain. Minä tunsin
herttuan punaisen vaipan ja pienen kiharapartaisen norjalaisen herran."

"Alfkreivi!" huudahti Thorstenson. -- "Kuolema ja kirous. Joutuin
heidän jälkeensä!"

"Täällä me emme saa pysäyttää korkeaa herraa, jos ymmärsin oikein nuo
variksenvarpaat", sanoi metsästäjä. "Mutta meidän täytyy saada varmasti
tietää, onko se hän. Mitenkä tulitte maininneeksi Alfkreivin? Seuratkaa
minua, hyvät herrat! Minä tunnen metsän. He tulevat kulkemaan aivan
meidän ohitsemme, näkemättä meitä!"

Sillaikaa kun Skirmen piteli metsästäjän hevosta, kuletti notkea,
reipas ritari drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin metsikköön
maantien viereen, jossa kasvoi orapihlajia ja nuoria pyökkipuita.
Siellä he hänen neuvonsa mukaan heittäytyivät maahan, ja heillä oli
silloin edessään palanen Korsöriin vievää maantietä, mutta itse olivat
he viheriöiden oksien peitossa. Drotsi Pietari väisti oksat syrjään, ja
Thorstenson teki kiivaan liikkeen.

"Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat!" -- sanoi metsästäjä. "Sentapaista
riistaa elköön peloitettako. Tuossa he ovat. Aivan oikein, herttua
ja hänen drotsinsa. Tuota, pientä pyylevää herraa, jolla on rohkeat
häränkasvot minä en tunne, -- mutta kyllä --"

"Alfkreivi! -- Vähä-alf!" huudahti ritari Thorstenson hiljaa ja oli
vähällä hypähtää pystyyn.

"Muistakaa pää-asiaa ja hillitkää kiivauttanne!" kuiskasi drotsi
Pietari ja esti häntä nousemasta.

"Antaa heidän vain mennä edelleen, niin olemme heistä varmoja",
-- kuiskasi metsästäjä. "Mutta kuka on tuo raakalaisen näköinen,
takimaisena ratsastava mies, aseenkantajan puvussa! Hän ei ole hienon
herran aseenkantajan näköinen."

"Niilo Rauhaton, juutilainen rosvo", vastasi drotsi Pietari hiljaa.
"Mutta antakaa hänen mennä, hyvät herrat! Herttuallisen aseenkantajan
vaipassa on hänellä vapaa kulku Själlandin poikki."

Nuo neljä tärkeää matkustajaa olivat kulkeneet ohi, ja ritarit
nousivat. "Tämä on toki liikaa!" sanoi Rimordson. "Täytyykö minun,
Tornborgin päällikkönä, antaa kahden niin kuuluisan rosvon tulla
maihin aivan nenäni edessä, uskaltamatta pysäyttää ja vangita heitä!
Jos heidän ryövärijoukkonsa ottivat meidän hevosemme, niin silloin
aluksi ainakaan ei ole mitään turvaa maassa. Sallikaa minun edeltäpäin
ratsastaa Tornborgiin, hyvät herrat! Silmänräpäyksessä on kaikki
valmiina. Ehkä vielä ehdimme Slagelseen, ennen kuin herttua on sieltä
lähtenyt. Meidän täytyy pysytellä jonkun matkan päässä eikä olla
mieslukuisina, muuten he rupeavat epäilemään petosta." Hän nousi
nopeasti hevosensa selkään, jonka Skirmen hänen viittauksestaan oli
tuonut lähemmäksi. Hän ratsasti nelistäen linnaan. Ritarit ja Skirmen
seurasivat häntä nopein askelin.

Ritari Benedikt eli Pentti Rimordson oli noin neljänkymmenen ikäinen
mies. Hänen rohkeat kasvonsa olivat auringon ja ilman paahtamat,
hän oli pitkä ja laiha, ja hyvin ketterä liikkeissään. Kaikki hänen
esi-isänsä olivat olleet tanskalaisia, mutta äidin puolelta hän oli
sukua Brandenburgin markkreiville ja kuningatar Agnekselle. Pysyen
uskollisena kuninkaalle oli hän joutunut riitaan nuorimman veljensä,
ritari Lave Rimordsonin kanssa, joka maankavaltajana ja talonpoikien
yllyttäjänä oli menettänyt tiluksensa ja tuomittu lainsuojattomaksi.
Tämä perhehuoli painosti muuten niin reipasta ritaria suuressa
määrin. Hän rakasti yhä hurjaa ja hillitöntä veljeään, ja häntä
loukkasi usein syvästi kuullessaan Rimordsonin nimeä mainittavan
julkeimpien maanlain rikkomuksien ohella. Hän eli naimatonna,
Jon veljensä kanssa, Tornborgin päällikkönä, jossa hän ankarasti
vartioi rantojen turvallisuutta ja alituiseen sai olla varuillaan
norjalaisia merirosvoja vastaan. Hän oli rohkea merisotilas ja oli
monasti onnistunut pitkälaivallaan saamaan kiinni merirosvoja. Joskus
hänen valppautensa esteenä oli hänen suuri metsästysintonsa, joka
oli hänen ainoana huvituksenaan autiossa linnassa. Että norjalainen
merirosvolaiva tänäpäivänä oli uskaltanut maihin Korsörissä ja
oli laskenut rannalle rosvoja, sillaikaa kun hän luuli vesistön
rauhalliseksi ja itse huvitteli metsästyksellä, suututti häntä kovasti.
Mutta uusi tärkeä tehtävä, jonka kuningas oli hänelle uskonut, antoi
hänelle muuta ajattelemista. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän
linnassa, ja hänen vieraittensa saapuessa olivat hevoset jo satuloidut
linnanpihalla. He eivät ehtineet katsella korkeaa, kuuluisaa tornia,
josta linna oli saanut nimensä, eikä nauttia virvoituksia. Päällikkö
uskoi linnan vartioimisen Jon veljelleen. Hän lähetti kiireesti joukon
metsästäjiä etsimään rosvoja metsästä, ja istuutui semmoisena kuin
oli, vihertävässä metsästyspuvussaan, hevosensa selkään, samoinkuin
vieraatkin. Neljän metsästäjän hän antoi hiukan etempää seurata
heitä, ja nelistäen ratsastettiin nyt ulos Tornborgin linnanportista
Slagelseen vievää tietä.




KAHDESTOISTA LUKU.


Korsörin ja Slageisen välillä, Vårbyn kohdalla halkaisee osan läntistä
Själlantia eräs joki, joka virtaa jotenkin korkeiden mäkien välitse,
ollen ennen niin leveä ja syvä, että pienemmät laivat purjehtivat
sitä pitkin. Vårbyn mäkisissä maissa kapeni tie yhä enemmän, ja
jyrkimmässä paikassa se laskeutui joen yli vievälle lautasillalle.
Silta oli juuri niin leveä, että vaunut pääsivät siitä yliajamaan.
Sen tukena oli laivanmastoja korkeammat hirret, ja kuten tavallista
se ei ollut varustettu kaidepuilla. Tämä oli syvin paikka joesta,
vaikka vesi ei lähimainkaan ollut niin korkealla kuin se oli ollut
siltaa rakennettaessa, jonka huomasi siitä, että sillan ja veden väliä
oli kuusi syltä. Muutamia äärettömän suuria, melkein kalliomaisia
kiviä kohosi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vedestä molemmissa
sillanpäissä, ne näyttivät olevan jätteitä hävinneestä sillasta,
joka, jos sen vesi oli repinyt rikki, oli todisteena siitä, että joki
oli voinut paisua mahtavaksi virraksi. Jyrkät jokiäyräät kasvoivat
villiä metsikköä, peittäen ne melkein kokonaan. Tähän metsikköön oli
kaksitoista Niilo Rauhattoman hurjaa sissiä, ja yhdeksän asestettua
merirosvoa norjalaisesta laivasta piiloutunut, ryöstetyt hevoset
mukanaan. Johtaakseen harhaan metsästäjät ja rantavahdit, jotka heitä
seurasivat, oli pienempi joukko norjalaisia merirosvoja meluten ja
hälyten paennut vastakkaiseen suuntaan, ja he olivat hyvässä turvassa
laivoillaan ennenkuin rantavahdit saavuttivat heidät. Merirosvolaiva
oli heti nostanut purjeensa ja kulkenut etelään Egholmin ja Aggersön
alapuolelle.

Vårbysillan viereisessä metsässä oli hurjilla, partaisilla miehillä
lyhyt neuvottelu heidän maatessaan ruohistossa ja nauttiessaan ahneesti
yhden metsästäjän eväskorin sisältöä. Nuori, pitkä mies, ritarin
töyhtöhattu kauniissa, kiharaisessa päässään, mutta muuten puettuna
merimiehen sarkavaatteisiin, seisoi heidän keskellään ja näytti olevan
joukon johtaja. Hänen hienoista jalopiirteisistä kasvoistaan ilmeni
ylpeyttä ja uljuutta, ja mustat silmät välähtelivät rohkeina rouheiden
kulmakarvojen alta. "Täällä ei ole aikaa vetelehtimiseen", sanoi hän
käskevällä johtajaäänellä. -- "Huomatkaa miehet! Tänään minä olen sekä
Tönsbergin kreivi, että Niilo Rauhaton. Joka ei minua tottele, sen lyön
minä heti paikalla kuoliaaksi."

Tämän puheen näkyivät miehet ymmärtävän, vaikka he eivät näyttäneet
siitä pelästyvän. He näkyivät olevan tottuneita sellaiseen puhetapaan
ja nousivat vain puoleksi makuuasennostaan, mutta katselivat häntä
kuitenkin ääneti ja tarkkaavaisina.

"Tämän sillan yli", jatkoi hän, "ei kukaan Korsöristä tuleva pääse
tänäpäivänä elävänä, olkoon hän sitten vaikka itse Tanskan kuningas.
Jokainen, joka astuu jalallaan sillalle, on meidän vankimme, jos hän
tekee vastarintaa, lyömme hänet maahan tai syöksemme hänet muitta
mutkitta virtaan! Minä jään tälle puolelle norjalaisten karhujeni
kanssa. Sinä, Martti Pitkäveitsi, vartioit sillan toista päätä meidän
miestemme kera. Jos te väistytte jalankaan vertaa silloin kun aika on
käsissä, niin saatte sen maksaa hengellänne. Korsöriin matkustakoon
kuka tahansa, mutta ei kissaakaan Slagelseen, ymmärrätkö?"

Pitkä, punapartainen mies, kyynäränpituinen puukko vyöllään ja suuri
kirves kädessään, oli hypähtänyt pystyyn, kymmenen muun väkevän ja
roistonnäköisen miehen kanssa. "Se on helposti ymmärretty, ankara
ritari", sanoi hän juutilaisella talonpoikaismurteella päätään
nyykäyttäen. "Te haluatte norjalaisten kanssa tänäpäivänä naksautella
kylkiluita, ja me juutilaiset kyllä kopistelemme otsiin. Se on minun
mieleeni. Te näytätte hyvin tuntevan meidät."

"Te makaatte hiljaa pensaikossa tuolla puolen siihen asti kunnes minä
vihellän, silloin juoksette esiin ja sulette sillan kolmin rivein.
Niinpian kuin minä huudan: Hyökätkää; esiin! lyötte te maahan jokaisen
tulijan. Menkää nyt paikoillenne!"

Martti Pitkäveitsi nyykäytti heille. Hän poistui heti miehineen sillan
yli, kadoten vastaisen rannan metsään.

Sillaikaa ratsasti drotsi Pietari ritari Thorstensonin ja Pentti
Rimordsonin keskessä kovaa nelistä Wemmerlöviin ja Vårbyhyn
vievää tietä pitkin. Nuo kolme herraa ratsastivat äänettöminä ja
näkyivät miettivän millä tavalla viisaimmiten voisivat täyttää
vaikean tehtävänsä. Aseenkantaja Skirmen seurasi heitä laihalla
metsästyshevosella ja näytti olevan huolissaan norlantilaisensa
katoamisesta. Mutta pian hän iloisesti keskusteli ritari Rimordsonin
neljän metsästähän kanssa. He kertoivat hänelle herransa uhkarohkeista
urotöistä, kun hän antoi merirosvojen nousta maihin saadakseen heidät
siten vangituksi ja hirsipuuhun. Skirmen omasta puolestaan kertoi
isäntänsä voitoista Slesvigiläisessä sodassa ja ritarileikeissä, ja
kuvaili heille Helsingborgin komeat turnajais-juhlat, jotka hän itsekin
oli nähnyt. Sitten hän lauloi iloisen turnajais-laulun, hypähtäen
satulassa laulaessaan:

    "Tuo kilpi neljäs punaisin
    on kotkin koristeltu,
    se on Holger Dansken, ja eteen sen
    monet urhot on surmaeltu."

"Se kotka on nyt kuvattu minun herrani sinettiin!" lisäsi hän. "Jos
minä olisin hänen sijassaan, niin minä panisin kilpeen kotkan,
punaisten pensaiden paikalle. Tiedättekö mitä minä tahdon kilpeeni,
kunhan kerran tulen ritariksi? Siihen pannaan Pelimanni Folkerin
merkki, ja vähä vielä lisäksi. Minun kilvestäni sanotaan vielä kerran:

    "Sen kilven kupuun kuvattu
    on neito ja miekka kirkas,
    ja on tunnus sen, kantajan, Skirmen veikon,
    laula, -- ei nukkua virkas."

Nuoren aseenkantajan näin ilmituodessa elämänhaluisia toiveitaan,
olivat he kulkeneet Wemmerlöven ohitse ja lähestyivät Vårbyn siltaa.
Nyt kuultiin kuin varsan hiljaista hirnuntaa metsiköstä joenrannalta,
ja Skirmen huudahti hämmästyneenä: "minun pieni norlantilaiseni!"
Samassa silmänräpäyksessä hän oli herransa vieressä ja kertoi hänelle
havaintonsa.

Drotsi Pietari pysäytti hevosensa. Kaikki seisattuivat. "Jos
aseenkantajani kuuli oikein, niin tapaamme epäilemättä hevosvarkaamme
täältä. He taitavat haluta ratsastajat vielä lisäksi, tai ainakin
sulkea meiltä tien. Jos heillä on aavistusta siitä ketä me olemme, ja
millä asioilla matkustamme, niin ei ollut hulluinta heidän ajatuksensa
ottaa haltuunsa tämä tärkeä paikka."

Molemmat ritarit säpsähtivät ja katselivat miettiväisen näköisinä
pitkää, kapeaa siltaa.

"Sen sillan minä sulen kahdellatoista miehellä kokonaista sotajoukkoa
vasten!" sanoi ritari Rimordson. -- "Tässä ei ole kuin kaksi ehtoa:
joko meidän on koetettava murtautua läpi, tai meidän on kiireesti
ratsastettava alas katsomaan, osaisivatko hevosemme uida. Näin
urhoollisia herroja en voi kehoittaa takaisinkaan kääntymään apua
hakemaan. Sitäpaitsi ei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan kunnon
ratsastajaa kotona."

"Me murtaudumme läpi nelistämällä", sanoi ritari Thorstenson. -- "Mutta
eihän täällä näy ainoata elävää sielua --"

"Jos Skirmen on oikeassa, niin kyllä pian saamme nähdä enemmän kuin
toivoisimmekaan", vastasi drotsi Pietari. "Uivatko hevosenne hyvästi,
herra Rimordson?"

"Niistä molemmista, joilla te ja aseenkantajanne ratsastatte, voin minä
mennä takuuseen, jos ei pohja ole liian pehmeä", vastasi ritari. "Minun
ja ritari Thorstensonin ovat raskaita, ne jäävät varmasti kiinni, jos
on vähänkin liejua!"

"Sitten ei ole valitsemisen varaa", sanoi drotsi Pietari. "On
epävarmaa, pääsemmekö elävinä sillan yli, mutta meidän valtakirjamme on
toimitettava varmuuteen. Reippaan aseenkantajani neuvokkaisuuteen voin
luottaa. Hän pääsee kyllä helposti uimalla ylitse, sillaikaa kun me
annamme ryöväreille muuta ajattelemista, kuin hänen kiinniottamistaan.
Jos olette samaa mieltä minun kanssani, hyvät herrat, niin uskomme
hänelle kuninkaan kirjeen ja valtakirjan, ja jos me tulemme
pidätetyiksi, vie hän ne Haralsborgin päällysmiehelle, tai hävittää
kirjeet, jos ei pääse pakenemaan."

"Te olette varovainen, jalo ritari!" sanoi herra Rimordson. "Mutta
täytyy olla varuillaan kaikkien mahdollisuuksien varalta."

"Hyvä on", sanoi Thorstenson -- "jos meidän testamenttimme on tehtävä,
niin joutuun sitten! Minun sormeni syhyvät noita koiria kiinniottamaan."

"Tässä, uskollinen Skirmen!" sanoi drotsi Pietari, ojentaen
aseenkantajalle huolellisesti kokoon käärityn kirjeen. "Olethan
ymmärtänyt meidät. Kruunun ja kuningashuoneen turvallisuus on
kysymyksessä! Jos minä en vaadi sinulta sitä toisella puolen siltaa,
niin sinä saat tehdä siitä minulle tilin suurimman sillan tuolla
puolen!" Hän viittasi totisena taivaaseen ja vaikeni.

Puna kohosi reippaan aseenkantajan poskille. "Täytyykö minun siis
paeta kuin pelästynyt villihanhi, enkä saa teidän rinnallanne uskaltaa
iloisena murtautua vihollisjoukon läpi? Se oli kova sanoma, herra
drotsi. Mutta koska se on teidän tahtonne, niin minä tottelen. Jumala
olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme varmasti tuolla puolen
sillan!" Nyt kuului taas hirnuntaa metsästä. "Minun norlantilaiseni",
huudahti Skirmen iloisesti, kannustaessaan metsästyshevostaan, ja
ratsasti nopeasti alas pientä polkua pitkin, joka johti rantaäyrään
metsikköön. Samassa silmänräpäyksessä lähtivät nuo kolme ritaria
neljän metsästäjänsä kera, miekat paljastettuina, ratsastamaan kovaa
nelistä siltaa kohti. "Yksi kerrallaan, tai muuten syöksymme kaikki
jokeen", huusi Thorstenson ja ratsasti etunenään. He olivat jo melkein
sillalla, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. "Turhaa hälyytystä!" huusi
Thorstenson, "eihän täällä ole ketään".

"Pian, pian, eteenpäin!" huusi drotsi Pietari ja ratsasti hänen
ohitsensa.

"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" mutisi Thorstenson suuttuneena,
koettaen joutua hänen edelleen, mutta etumaisen hevosen kaviot
kopisivat jo kapealla sillalla, ja ritari Thorstensonin täytyi pidättää
hevostaan, ettei syöksisi ystäväänsä syvyyteen. Heidän ihmeekseen ei
ketään tullut heitä estämään, seitsemäs hevonen asetti jo jalkansa
sillalle, ja drotsi Pietarilla oli vain pari syltä vastakkaiseen
rantaan. Hän luuli jo heidän pelkonsa olleen turhan, kun samassa
hänen takaansa kuului voimakas pillin vihellys. Äkkiä vilahteli
jotakin metsiköstä ja samassa seisoi sillanpäässä kolminkertainen,
läpipääsemätön muuri jättiläiskokoisia, partaisia miehiä, keihäät
ojoina, sulkien heiltä tien. Samassa muodostui samanlainen muuri
norjalaisia merirosvoja heidän taakseen, ja voimakas ääni huusi
takaapäin: "Seis! tai te olette kuoleman omat!"

Drotsi Pietarin hevonen karkasi pystyyn kiiltävien keihäitten edessä,
ja hän oli vähällä syöksyä takaperin jokeen. "Joutuin, joutuin!"
huusi Thorstenson ja ratsasti hänen vasemmalle sivulleen tarttuen
pillastuvaa hevosta päitsiin ja vetäisten ne alas. Pelästyneet hevoset
tömistelivät toistensa vieressä sillan äärimmäisellä reunalla, ja
näytti silti kuin häilyisivät he pohjattoman kuilun yläpuolella.
"Joutuin, joutuin!" -- huusi Thorstenson vielä, mutta sekä hän että
drotsi Hessel koettivat turhaan pakoittaa arkoja ja outoja hevosiaan
eteenpäin. Äkkiä pysäytetty vauhti sulloi kaikki seuraavatkin hevoset
yhteen mitä suurimpaan epäjärjestykseen, eikä kukaan heistä voinut
liikahtaa työntämättä toistaan sillan yli. "Pois aseet!" huusi ääni
heidän takaansa. "Tai työnnämme teidät kaikki syvyyteen!" Nyt kilahti
drotsi Pietarin miekka keihäitä vasten, ja Martti Pitkäveitsi kaatui,
hänen suuren puukkonsa suhahtaessa drotsi Pietarin korvan ohi.
"Syöskää heidät alas, senkin koirat! -- lyökää päälle!" huusi nuori
ryöväripäällikkö takaa päin. Hurjasti huutaen hyökättiin rajusti heidän
päälleen kummaltakin puolin. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson
taistelivat epätoivoista taistelua sillan reunalla, jossa pitkät
keihäät haavoittivat heidän hevosiansa rintaan. Kauhistuksen huuto
kaikui heidän takaansa -- sieltä ryntäsivät norjalaiset merirosvot
esiin, ja neljä takimmaista metsästäjää syöksyivät selkärangat
muserrettuina hevosineen syvyyteen. Nyt vasta voi ritari Rimordson
liikahtaa. Hän käänsi taitavasti hevosensa, ettei joutuisi saman
surullisen kohtalon alaiseksi kuin onnettomat metsästäjät. Hän aikoi
hyökätä hurjien, huutavien merirosvojen kimppuun, mutta silloin sattui
hänen katseensa nuoreen töyhtöhattuiseen ryöväripäällikköön, -- miekka
putosi hänen kädestään, ja molemmat kalpenivat. "Seis, miehet! Antakaa
heidän mennä!" huusi rosvopäällikkö mahtavalla äänellä. "Saatanan
nimessä, antaa heidän ratsastaa!" Silmänräpäyksessä olivat rosvot
kadonneet sillalta. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson luulivat
hämmästyneinä ihmeen tapahtuneen ja ratsastivat nopeasti äkkiä
tyhjentyneen sillan yli. Ritari Rimordson seurasi heitä ääneti ja
kuolonkalpeana. He ratsastivat metsikön läpi ylös kukkulalle, jossa he
pysäyttivät väsyneet, vertavuotavat hevosensa. Täältä he näkivät noiden
kymmenen rosvon pakenevan kuolleitten toveriensa ruumiit mukanaan
sillan yli ja katoavan joen vastakkaiselle rannalle.

"Mitä tämä oli?" sanoi drotsi Pietari. "Taisteliko Herran
kuolemanenkeli meidän kanssamme, soaisten murhaajat kauhulla?
Pelastuitteko tekin, ritari Rimordson?"

"Pelastuinko!" toisti hän synkästi. "Kyllä, saatanan nimessä
minä pelastuin. Olisi ollut parempi minulle, jos makaisin
kuoliaaksirusennettuna metsästäjieni joukossa!"

"Mikä teitä vaivaa? Oletteko haavoitettu", kysyi Thorstenson. "Ei
ole verentippaakaan poskillanne, ja te olette mies, joka ei vaarassa
kalpene."

"Ruumiiseeni en saanut yhtään haavaa" -- vastasi ritari, "mutta
kaksiteräinen miekka viilsi sieluni läpi. Tuo onneton töyhtöhattuinen
ryöväripäällikkö oli minun lainsuojaton veljeni Lave. Jumala
armahtakoon hänen syntistä sieluaan. Jos hän joutuu minun rantavartioni
käsiin, täytyy minun tuomita hänet hirtettäväksi."

Molemmat ritarit vaikenivat ja tunsivat kauhulla matkatoverinsa
katkerat sieluntuskat, samalla kuin he saattoivat selvittää itselleen
syyn ihmeelliseen pelastumiseensa. "Elkää enää ajatelko sitä, rohkea
ritari!" alkoi viimein Thorstenson rauhoittavasti puhua. "Meidän
levottomina aikoinamme voi tuollainen hurjapää helposti erehtyä.
Jos hän oli näiden miesten päällikkö, niin hän ansaitsisi seisoa
sankarijoukon etunenässä. Suunnitelma oli nerokas ja yritys rohkea."

"Jos teidän uskollisten kasvojenne näkeminen sai hänet katumaan,
jalo ritari", sanoi drotsi Pietari, "niin on vielä toivoa hänen
pelastumisestaan: meidän jalon kuningattaremme sukulainen ei ole voinut
langeta niin syvälle, että hän ei Jumalan ja pyhän neitsyen avulla
voisi siitä nousta, jos hänelle vain suodaan tilaisuus siihen."

Rimordson puisti päätä ja vaikeni.

"Terve tuloa, terve tuloa tälle puolen siltaa, jalot herrat!" huusi
nyt iloinen ja raikas ääni, ja aseenkantaja Skirmen tuli ratsastaen
joen rinnettä, heiluttaen riemuissaan hattuaan. Hän ratsasti pienellä
norlantilaisellaan, taluttaen perästään nuorassa drotsi Pietarin
ja ritari Thorstensonin hevosia. Vähän ajan perästä oli hän heidän
vieressään kukkulalla. Hän hypähti alas hevosensa selästä ja ojensi
isännälleen tämän hänelle uskoman kirjeen. "Tässä saatte kuninkaan
kirjeen takaisin, herra!" sanoi hän iloisesti. "Siihen ei ole päässyt
pisaraakaan vettä, vaikka ei ole ainoatakaan kuivaa lankaa päälläni."

"Vanha Kimoni!" huudahti Thorstenson hypähtäessään haavoitetun hevosen
selästä, jonka antoi juosta pois. Korkea, harmaa ori nähtyään hänet
juoksi iloisena herransa luokse. Ritari taputti ratsuaan ystävällisesti
kuin jälleenlöydettyä toveria, ja hypähti iloisesti omaan satulaansa.
Drotsi Pietari oli pannut talteen kuninkaan valtakirjan ja kiittänyt
nuoren aseenkantajansa reippautta. Hän oli myöskin laskeutunut pois
vieraan hevosen selästä, joka oli pahasti haavoittunut ja tuskin enää
jaksoi kantaa häntä. Hän tarkasti ensiksi sen haavoja ja sidottuaan
vyönauhansa sen rinnan ympäri, jätti hän sen aseenkantajansa
hoitoon. Sitten hän taputteli rauhallisesti rakasta Ruskoansa, joka
kärsimättömänä kuopi maata. "Sepä oli sukkelaa!" sanoi hän Skirmenille
hypätessään satulaan. "Mitenkä sinä sait kiinni hevoset?"

"Kun te muut tappelitte, en minä tahtonut olla toimetonna", vastasi
Skirmen. "Minä löysin heti pienen norlantilaiseni, se oli ilosta potkia
minut kuoliaaksi, senkin enkeli! Molemmat toiset hevoset olivat myös
laitumella joen rannalla. Konia, jolla ratsastin, läimäytin selkään,
ja annoin sen juosta kotiin, ja jos minulla ei olisi ollut omaa
norlantilaistani, niin olisin jäänyt kiinni liejuun."

"Sinäpä vasta peijakkaan poika olet!" sanoi Thorstenson. "Jos et vain
olisi niin pienikasvuinen, niin tulisi sinusta vielä aikamoinen mies."

"Olette kai tekin ollut kerran pienikasvuinen, ankara ritari", vastasi
Skirmen loukkaantuneena. "Muuten on paholainen ollut äitinne."

He olivat nyt kaikki hevostensa selässä, ja Thorstenson oli pian
ratsastanut pitkän matkaa edelle heistä.

"Mutta minun metsästäjä-parkani", huudahti ritari Rimordson pysähtyen.
"Eikö heitä enää voisi pelastaa?"

"Minä näin heidän syöksyvän alas", vastasi Skirmen. "Se oli kamala
näky. Minä olin jo joen toisella puolen, mutta ratsastin uudestaan
heitä pelastamaan. Musta ori oli väkevä, se ui maihin, mutta kolme
liinakkoa jäi liejuun -- --"

"Mutta ihmiset, onnettomat metsästäjät!"

"Voi, se oli kauheata", -- vastasi Skirmen, hiljaa huokaisten, "heissä
ei ollut eloa, eikä ainoatakaan ehjää jäsentä. Minä sain heidät
laahatuksi maihin, ja minä luin kiireissä kaksi isämeitää ja yhden Ave
Marian heidän sielujensa pelastukseksi. Eräs vanha talonpoikaisvaimo
lupasi minulle pitää hyvän huolen kuolleista."

"Veli, veli, se veri vaatii sinulta sovitusta", huokasi Rimordson
hiljaa ja kannusti hevostaan. Pian he kaikki saavuttivat ritari
Thorstensonin, jatkaen nyt ääneti ja vakavina matkaansa.




KOLMASTOISTA LUKU.


Oli seuraavan päivän iltapäivä. Lähellä Örekrogia eli Helsingöriä,
melkein nykyisen Kronborgin paikalla, niinkutsutun Flynderborgin
linnan suuressa holvikattoisessa salissa, istui vanhanpuoleinen,
ruskeaan kotipukuun puettu ritari sakkipöydän ääressä vastapäätä
nuorta, somaa tyttöä. Ne olivat herra Lave ja hänen tyttärensä Inge.
Tytöllä oli yllään ritarineitosten tavallinen musta kotipuku ja
paksujen, kellertävien hiuspalmikkojen ympäri oli kierretty punainen
helminauha, johon oli kaiverrettu pieniä kieloja. Keskustelun jälkeen
drotsi Pietarin kanssa Nyborgin linnassa ja lyhyen riidan jälkeen
kamaripalvelija Raanen kanssa, ei horjuvalla ja aralla ritari Lavella
enää ollut rauhallista hetkeä. Ankaran sukulaisensa, vanhan Jon ritarin
kasvoista oli hän luullut lukeneensa, että hänen epäiltiin olevan
salaisessa yhteydessä kapinallisten aatelismiesten kanssa. Hänen
omatuntonsa ei rauhoittanut häntä, ja tuskin hän oli tuona aikaisena
aamuhetkenä jättänyt henkivartiopäällikön paikkansa Jon ritarille, kun
hän jo päätä pahkaa jätti Nyborgin ja Danehoven, ettei enää enempää
sekaantuisi niihin vaarallisiin tapahtumiin, jotka näkyivät olevan
odotettavissa. Hän oli tärkeän Flynderborgin kuninkaallinen päällikkö,
jonka linnan valleilla suuret heittokoneet suojelivat salmeen tuloa ja
vartioivat ikivanhaa tullioikeutta, niinkuin myöhempinä aikoina paljoa
täydellisemmin ja paremmin varustettu Kronborg.

Ritari Lave ei ollut vielä kuitenkaan tehnyt itseään syylliseksi
mihinkään tekoon, joka maan lakien mukaan voitaisiin lukea todistetuksi
maankavallukseksi, mutta hän oli ollut mukana kokouksessa Möllerupissa
Stig Andersenin luona, ja hän oli siellä varmemmin kuin milloinkaan
ennen selittänyt yhtyvänsä sukulaisiinsa ja ystäviinsä kuningasta
vastaan. Hän tiesi, että tämä kokous ja sen päätökset olivat
paljastetut, senvuoksi hän täydellä syyllä pelkäsi tulevansa vedetyksi
edesvastaukseen sanoista ja puheista, joita hän ei voinut kieltää
lausuneensa, tai menettämään ilman tuomiota ja tutkimista tärkeän
virkansa tämän linnan päällikkönä. Salainen levottomuus kalvoi häntä
sitä enemmän senvuoksi, että hänen täytyi sulkea se omaan sydämeensä.
Hän ei luottanut keneenkään koko linnassa. Hän eli siellä leskimiehenä
tyttärensä kanssa, jota hän piti vielä melkein lapsena, kuitenkin
peläten antaa hänen katsoa syvemmälle sisimpäänsä. Tämä hänen ainoa
lapsensa oli hänelle hyvin rakas, vaikka tytär ei ollutkaan hänen
kanssaan samaa mieltä tärkeistä yleisistä asioista, joihin hän näkyi
olevan paljon enemmän kiintynyt, kuin hänen ikäiseltään tytöltä olisi
voinut odottaa. Inge ei ollut vielä viidentoista vuoden vanha, mutta
hän oli pitkä ja solakkakasvuinen, ja hän osoitti usein niin voimakasta
tahtoa, että horjuva isä sitä hämmästyi. Hän oli sen äskettäin
kuolleen, mahtavan ritari Absalon Andersonin tyttärentytär, joka
johti sukunsa Asker Rygesta ja Skjalm Hvidesta ja oli testamentissaan
runsaasti muistanut ritari Lavea ja hänen tytärtään. Linnan väki kutsui
rohkeata tyttöä ylpeäksi Ingeksi, ja hän oli eniten jalon äitivainaansa
näköinen, eikä hän ollut perinyt vain hänen ja koko Absalon suvun perin
tanskalaista ulkomuotoa, vaan myöskin heidän ikivanhan isänmaallisen
mielensä, johon yhdistyi uskollinen rakkaus isänmaahan ja lailliseen
kuningashuoneeseen. Kun puhuttiin niistä vaaroista, jotka uhkasivat
kruunua ja valtakuntaa, loistivat hänen tummansiniset silmänsä, ja hän
toivoi vain, että hänkin, niinkuin hänen jalo sukulaisensa, Jon Litle
tai David Thorstenson tai drotsi Pietari Hessel, voisi valvoa maan
ja kruunun turvallisuutta yhtä miehekkäästi kuin he. Drotsi Pietarin
nimeä hän mainitsi tyvin harvoin, ja nähtävällä vastenmielisyydellä.
Se ajatus oli hänelle sietämätön, että hänet jo lapsesta oli määrätty
drotsi Pietarin vaimoksi, ja se loukkasi mitä katkerimmin äänen
inhimillistä vapauden tunnettaan ja hänen naisellista arvoaan. Aivan
hämärästi vain hän muisti nuoren drotsin somaksi, ystävälliseksi
pojaksi, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt. Silloin Inge
oli häntä rakastanut, mutta siitä hetkestä asti, jolloin hänelle
sanottiin, että hänet oli määrätty Pietari Hesselin vaimoksi, oli
Ingen ollut vastenmielistä ajatella häntä. Tuntui siltä kuin olisi
näkymätön voima tehnyt Pietari Hesselin hänelle veriviholliseksi, ja
hän oli ainoa ihminen, josta Inge oli valmis uskomaan pahaa ilman
erikoista aihetta. Kaikki se hyvä, mitä hän sittemmin kuuli nuoresta
ryhdikkäästä drotsista, ja hänen toimistaan maan ja kuningashuoneen
hyväksi, herätti hänessä jonkinlaista kunnioitusta ja osanottoa,
niin että hän joskus unohti äsken mainitun suhteen ja voi itsekin
puhjeta välittömiin ihailun lausuntoihin. Mutta hänenkin korviinsa
oli ehtinyt tuo epäedullinen huhu, joka viime vuonna oli levinnyt
nuoresta drotsista. Yleisenä mielipiteenä kansan seassa, sielläkin
missä ajateltiin hienotunteisemmin ja säälivämmin, oli se, että hän
sai kiittää nopeaa kohoamistaan kauneudestaan ja kohteliaisuudestaan.
Tämä näennäinen tahra drotsi Pietakin kunniassa, jota pahansuopaisuus
oli niin kärkäs levittämään, oli muuttanut Ingen kunnioituksen
hänelle ennakoltamäärättyä sulhasta kohtaan ylenkatseeksi ja melkein
inhoksi. Hän oli usein mitä kiihkeimmin pyytänyt isäänsä ennemmin
hautaamaan hänet koko elinajaksi luostariin, kuin vaatimaan häntä
menemään naimisiin miehen kanssa, jota hän kaikista hänen ansioistaan
huolimatta ei iki-maailmassa voisi kunnioittaa eikä rakastaa. Tähän
asti isä oli vain epämääräisesti vastannut näihin rukouksiin ja
pyytänyt häntä miettimään ainakin siksi kuin Inge olisi nähnyt drotsi
Pietarin ja uudistanut puoleksi unohtuneen lapsuudentuttavuuden.
Drotsi oli erinomainen mies, oikea onnen suosikki -- sanoi hän, --
ilman syytä ei saanut rikkoa lupausta, joka oli annettu kuolleelle
ystävälle, ja jonka tarkoituksena eli kahden ylhäisen suvun onni, ja
niiden varallisuuden ja vaikutusvallan säilyttäminen. Mutta viimeisenä
puolena vuotena oli isä itse paheksinut drotsi Pietarin innokasta
toimintaa väärinkäytetyn kuningasvallan tukemiseksi. Tätä moitetta ei
ylpeä Inge hyväksynyt, vaan puolusti drotsi Pietaria rohkeana maan
ja kuningashuoneen ystävänä. Mutta hänen ilonsa oli kuitenkin suuri,
kun isä nyt palattuaan Danehovesta oli selittänyt hänet täydellisesti
vapaaksi kaikista velvollisuuksista drotsi Pietari Hesseliä kohtaan.
Kättä lyöden oli isä vakuutellut Ingelle, että hänen ei milloinkaan
tarvitseisi mennä naimisiin tämän innokkaan kuningaspalvelijan kanssa,
jota jokainen tanskalainen mies voi suurimmalla syyllä ylenkatsoa,
vaikkei voinut kokonaan olla kunnioittamatta hänen viisauttaan ja
avomielistä rohkeuttaan.

Ei milloinkaan ollut ylpeän Ingen sydän ollut niin iloinen ja kepeä
kuin näinä viimeisinä päivinä, ja hän koetti joka tilaisuudessa
osoittaa isälleen kiitollisuuttaan tästä lupauksesta, joka vasta
antoi hänelle täyden tietoisuuden hänen naisellisesta arvostaan
ja siitä, että hän oli vapaa, jalosukuinen ritarintytär. Vaikka
hän vastenmielisesti pelasi lautapeliä ja sakkia, koetti hän usein
karkoittaa isänsä pahantuulen ja levottomuuden tällä huvilla,
jota isä hyvin suosi. Hän koetti mitä huolellisimmin peittää
välinpitämättömyyttään nappuloiden siirtämisessä, hänen ajatustensa
ladellessa vapaassa, ihanassa maailmassa, joka niin laajana avautui
hänelle, ja hän kuvaili iloiten mielessään kuuluisan sukunsa
kuvasarjan, jossa Tanskan jaloimmat naiset olivat jo varhaisesta
lapsuudesta asti olleet hänelle valoisina ihanteina.

Isä ja tytär istuivat vielä ääneti sakkipelin ääressä, ja Inge neito
huomasi, ettei levoton isäkään välittänyt pelistä, vaan usein kuin
unissaan muutteli nappuloita.

"Mutta sanoppas toki, rakas isä!" keskeytti Inge viimeinkin vaitiolon,
"luuletko mahdolliseksi sen, mitä kerrottiin sinun poissaollessani, --
uhkaisiko kuningas Aabelin pojanpoika, uhkarohkea herttua Waldemar,
todellakin kuninkaan henkeä ja kruunua?"

"Hiljaa, lapsi! elä puhu sellaisia sanoja! Ne voivat maksaa henkemme!"
sanoi isä levottomana ja katseli ympärilleen. -- "Se on turhaa,
joutavaa puhetta. Joka levittelee tuollaisia vaarallisia puheita, sen
ei pitäisi enää milloinkaan nähdä päivän valoa. Rakas, hyvä Inge, elä
milloinkaan kuuntele semmoisia puheita, sillä sinä et niitä kuitenkaan
ymmärrä! Hyvät, nuoret tytöt eivät puhu valtio-asioista, vaan pitävät
huolen kankaistaan ja taloustoimistaan, sen olen jo usein sinulle
sanonut. Minulle on vastenmielistä oikaista sinua, hyvä lapseni, mutta
sinä huolestutat monasti minua puheillasi."

"Mutta kun on kysymyksessä maa ja valtakunta, isä, silloinhan me nuoret
tytöt olemme yhtähyviä tanskalaisia kuin nuoret ritarit ja pojat.
Ovathan Tanskan naiset ennenkin saaneet ajatella tärkeitäkin asioita.
Jos Inge rouva ja ylpeä Ingefrid eivät olisi uskaltaneet ajatella muuta
kuin keittiötään ja kankaitaan, niin eivät he olisi porannee! Svend
Grathen laivastoa upoksiin, ja silloin suuri kuningas Waldemar ei ehkä
milloinkaan olisi tullut Tanskan kuninkaaksi."

"Hyvä, rakas lapseni, mistä ihmeestä sinä aina saat nuo kaikki jutut!
Mistä sinä olet kuullut nuo vanhat, typerät seikkailut, joita sinä aina
latelet? Minulta sinä et ainakaan koskaan sellaisia kuule, sen minä
tiedän."

"Oi, äiti ne on minulle kertonut, kun olin aivan pieni, ja hän opetti
minulle niistä niin monta, kaunista laulua."

"Lauluja! Siinäpä sitä ollaan, -- kaikki laulut ja vanhat tarinat
valehtelevat, lapseni. Ne ovat vain runoja ja taikauskoa, joita ihmiset
keksivät lapsille ja hulluille huviksi, silloin kun ei heillä ole muuta
tekemistä. Milloinka sinä kuulet minun kertovan satuja, tai laulavan
lauluja? Ihmiset, joilla on vakavempia asioita mielessä, eivät ajattele
semmoista roskaa."

"En tosiaankaan ole koskaan kuullut sinun laulavan tai kertovan satuja,
isä! Mutta äiti lauloi ja kertoi niin kauniisti, ja hän piti niin
paljon vanhoista lauluista. Jos ei ole olemassa tosia lauluja, ja jos
nuoret tytöt eivät tahdo laulaa meidän vanhoista kuninkaistamme ja
sankareistamme, ja meidän uskollisista, jaloista naisistamme, niin
silloinhan ei ainoankaan suuren miehen ja naisen muisto eläisi enää
heidän kuoltuaan, eihän silloin enää kannattaisi elää maailmassa.
Silloinhan kaikki suuri ja ihana, joka tapahtuu keskessämme, olisi vain
katoavaista turhuutta. Mitä hyödyttää meitä rikkaus ja valta, jos emme
voi mitään toimittaa, joka ansaitsisi mainitsemista meidän kuoltuamme?
Mitä hyötyä jälkeentuleville olisi suurten ihmisten elämästä, jos ei
sydämen ilolla saisi säilyttää heidän nimiään ja ansioitaan vanhoissa
tarinoissa ja lauluissa?"

"Voi lapseni, rakkahin lapseni, se on haaveilua ja taikauskoa. Sen
mikä on muistamisen arvoista muistaa kyllä ilmankin, tarvitsematta
lukea vanhoja tarinoita, ja laulaa niistä lauluja. Meidän päivinämme
on muutakin ajattelemista kuin muistella kaikellaisia lauluja ja
vanhoja satuja. Laula sinä vain Jumalan nimessä niin paljon kuin haluat
sankareista ja kuninkaista, eivät he saa aikaan enempiä onnettomuuksia,
kuin mitä jo ovat tehneet. Mutta elä välitä nykyisistä asioista,
niistä ei kannata puhua eikä laulaa. Ei kukaan ole onnellinen ennen
kuin haudassaan, sanoi vanha viisas mies, ja se sana on tosi. Näinä
levottomina aikoina ei osaa olla kyllin varovainen: ajattelematon sana
voi aiheuttaa suurempia onnettomuuksia kuin sinä voit uneksiakaan.
Katsoppas ulos tuuliviiriin, mistäpäin tuulee?"

Inge nousi ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos linnanpihalle, jossa
kahdella kuninkaallisella leijonalla kirjailtu lippu liehui muuratun
porttiholvin yläpuolella.

"Tuuli on kääntynyt itään", sanoi Inge välinpitämättömästi ja istui
paikalleen. "Odotatko jotakin Skånesta tänä iltana?"

"Enpä juuri!" sanoi ritari ja nousi. "Itätuuli? -- hm! ja tunti sitten
tuuli luoteisesta; sillä tuulella ei tänä iltana kukaan kule salmen
yli. Minun täytyy mennä ulos puhumaan lauttamiesten kanssa. Minä odotan
muutamia vieraita herroja, lapseni! He ovat ylhäistä sukua ja minun
hyviä ystäviäni. Jos he tulisivat sillaikaa kun minä olen poissa,
niin ota heidät ystävällisesti vastaan ja pane pöytään parasta mitä
talossa on! Pidä heille seuraa paraasi mukaan, mutta elä kysy heiltä
heidän nimiään, eläkä heidän matkaansa! Se ei ole soveliasta. Elä
missään tapauksessa puhu heille sanaakaan valtiollisista asioista,
tai mitä sinä ajattelet tai et ajattele niistä. Niistä asioista
sinulla ei tarvitse olla minkäänlaista mielipidettä. No, no, sinä
punastut, lapseni! Ethän toki suutu isällesi? Ymmärrä minut oikein!
Ajattele Jumalan nimessä mitä tahdot, siitä ei sinua kukaan estä,
mutta näinä aikoina ei sovi lausua liian ääneen mitä ajattelee, ja
sinä et ole milloinkaan varovainen, pieni Ingeni. Sinä puhut liian
rohkeasti ja avonaisesti asioista, joista minä tuskin uskallan kuiskata
salakammiossani. Elä nyt unhoita, mitä minä olen sanonut! Ehkä minä
ratsastan vieraita vastaan, ja viivyn poissa tunnin verran. -- Jos
he tulisivat toista tietä kuin minä arvelen ja joutuisivat tänne
ennen minua, niin pidät sinä ketteränä talonemäntänä huolen heistä!
Portinvahti ja piha vouti tietävät asian, ja linna on tänä iltana avoin
kaikille matkustaville, kenenkään tarvitsematta mainita nimeään. Ethän
pelkää jäädä yksin, lapseni! Sinulla on kamarineitisi luonasi, ja
linnantupa on täynnä talonmiehiä."

"Pelätä!" huudahti Inge ja punastui entistä enemmän. "Ei, isä, mitä
minä pelkäisin? Eiväthän sinun ystäväsi voi olla sinun tyttäresi
vihollisia. Mutta sinä olet niin omituinen, isä rakas! Olet niin
salaperäinen, etkä ollenkaan iloinen ja rauhallinen. Ethän vain ole
sairas?"

"En toki, lapseni! Mutta minulla on muutamia ikäviä asioita mielessä,
joita sinä et ymmärrä. Elä sinä niistä välitä! Elä istu yksinäsi täällä
hämärässä, sytytä kynttilät, ja anna neitojesi tulla sisään laulamaan
lauluja kanssasi! Lapseni, saat mielelläsi laulella laulujasi, se
kuuluu sinun ikäisillesi. En minä niin totta tarkoittanut äsken
lauluista puhuessani. Ole nyt vain iloinen! Elä ole levoton minusta!
Ei minua mikään vaivaa." Hän taputti Ingeä ystävällisesti poskelle ja
poistui.

Alkoi olla pimeä. Isän salaperäinen levottomuus ja huonosti salattu
huolestuneisuus olivat tehneet omituisen vaikutuksen nuoreen tyttöön,
joka muuten ei milloinkaan tiennyt mitä pelko oli, ja istuessaan
yksinään suuressa holvisalissa johtui hänen mieleensä kaikenlaisia
levottomia ajatuksia. Viime aikoina oli liikuskellut monenlaisia
osaksi perättömiä huhuja rosvoista ja sisseistä. Se häntä kuitenkin
vähemmin huolestutti; mutta, että maa oli täynnä salaisia pettureita,
jotka uhkasivat syöstä kuninkaan ja kaikki hänelle uskolliset miehet
perikatoon oli yleisempi, ja Inge neidon mielestä paljon peloittavampi
huhu. Tämä tärkeä linnoitus pidettiin tavallisesti tarkasti sulettuna
jokaiselta vieraalta, joka ei ensin mitä tarkimmasti voinut tehdä
selkoa nimestään ja asiastaan. Hänelle oli käsittämätöntä, miksi siitä
tänä iltana tehtiin aivan täydellinen poikkeus, eikä hän myöskään
voinut ymmärtää, mikä pakoitti hänen isänsä poistumaan linnasta tähän
aikaan, kun hän kuitenkin odotti niin tärkeitä ja ylhäisiä vieraita.
Isän levottomasta tuulentarkastelusta, ja hänen tyytymättömyydestään,
kun se oli itäinen, sekä hänen kiellostaan kysellä vierailta heidän
nimeään ja matkaansa, päätteli Inge isän odottavan joitakin ystäviä
tai sukulaisia, jotka olivat pakomatkalla ja aikoivat yön seudussa
Skåneen. Huolimatta isän vaiteliaisuudesta ja varovaisuudesta oli hän
huomannut hänen ottavan innokkaasti osaa Stig Andersenin ja hänen
muitten sukulaistensa suuttumukseen kuningasta vastaan, vaikka hän
ei tiennyt oikeata syytä siihen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan,
että kuningas oli lähennellyt Stig Andersenin vaimoa, ja että mahtava
marski senvuoksi oli noussut kapinaan häntä vastaan, mutta sen
lähemmin hän ei asiaa tuntenut. Sen käsityksen mukaan, joka hänellä
oli kuninkaasta, ja sen mielikuvan tenhoamana, jonka hän jo lapsena
oli luonut itselleen äitinsä kertoessa suurista Waldemareista, oli
hänellä niin syvä kunnioitus kuningasnimeä kohtaan, että hänelle oli
käsittämätöntä, miten kuningas voisi loukata alamaistaan niin, että
tällä olisi oikeus nousta häntä vastaan. Häntä puistatti tuo ajatus,
että hänen isänsä ystävyyden ja sukulaisuuden tähden voisi unohtaa
uskollisuutensa kuningasta kohtaan, ja kuitenkin hän alkoi salaisesti
pelätä onnettomuutta, jota hän piti pahempana kuin mitään muuta. Hän
tunsi itsensä ensi kerran elämässään todella levottomaksi. Hän katsahti
ympärilleen hämärään saliin, ja hänestä tuntui kuin seisoisi joka
nurkassa väijyvä kuningasmurhaaja välkkyvä tikari kädessään. Hän nousi
äkisti, kutsuakseen neitojaan kynttilöitä sytyttämään. Tuskin hän
oli noussut kun ovi avautui hiljaa, ja kynnyksen yli hiipi varovasti
musta, ruma miesolento, tummaan sarkavaippaan kääriytyneenä. Häipyvän
päivänvalon viimeinen säde valaisi hänelle hurjat, punapartaiset ja
likaiset kasvot, jotka enemmän muistuttivat eläintä kuin ihmistä. Inge
vetäytyi askeleen taapäin ja oli vähällä huutaa hädissään, mutta hän
häpesi pelkoansa ja voitti sen muistaessaan isänsä käskyn, että hän
emännän arvokkaisuudella vastaanottaisi hänen vieraansa.

"Tervetuloa, vieras!" sanoi hän niin rohkeasti kuin taisi, vaikka
vapisevalla äänellä, astuen muutaman askeleen eteenpäin, silti
pääsemättä pitemmälle kuin pari askelta keittiön ovea lähemmäksi.
"Isäni tulee kohta!" lisäsi hän. "Suokaa, minun hakea valoa!"

"Ei valoa, ihana neito! Oletteko te yksin linnassa?" Tuo raa'an ja
karkean äänen hiljaa ja salaperäisesti lausuma kysymys lisäsi hänen
tuskaansa, ja pitkä, kömpelö sotilasolio astui pari askelta etemmäksi
saliin. Inge astui nopeasti taapäin ja tarttui keittiön oven kahvaan,
mutta rohkaisi taas mielensä ja jäi seisomaan. "Yksinkö?" toisti hän.
"En ole, ja vaikka olenkin ritarin tytär, niin en kuitenkaan ota
yksin puolustaakseni kuninkaallista linnaa. Jos tahdotte nähdä linnan
varusväen, niin voi se olla täällä silmänräpäyksessä."

"Elkää pelästykö minua, ihana neito!" sanoi vieras ja astui askeleen
taapäin. "Minä tulen merimatkalta, enkä ole ehtinyt puhdistaa ja
somistaa itseäni hienon naisväen nähtäväksi. Minä olen vain halpa
tallirenki, ja minut on lähetetty tänne herrani asialle, kysymään voiko
ritari Lave Litle vastaanottaa ystäviänsä tänne yöksi, ja olisiko
kuninkaallinen metsäkoirajoukkue nähty täälläpäin tänä iltana."

"Minun isäni ystävät ovat tervetulleita!" vastasi ritarineito. -- "Hän
on itse mennyt heitä vastaan ja on täällä silmänräpäyksen kuluttua.
Koirista minä en tiedä mitään. Jos olette vieraan herran palvelija,
niin annetaan teille heti virvokkeita väentuvassa." Hän aikoi mennä
ja tarttui ovenkahvaan avatakseen keittiönoven; mutta vieras kohotti
kätensä varoittavasti, melkein uhaten: "Jääkää! Ei valoa! Minä menen
heti!" mutisi hän. "Täällä ei siis ole yhtään vieraita? Ei ainoatakaan
matkustavaista Nyborgista?"

"Ei ainakaan minun tietääkseni", vastasi Inge, "mutta linna on suuri,
ja vaikka täällä on paljon kuninkaallisia sotamiehiä, on täällä
kuitenkin tilaa vieraille, jotka ovat maalle ja kuninkaalle uskollisia".

"Hyvä! Minä vien herralleni vastauksen, ja jos se häntä miellyttää,
niin näette meidät pian. Hyvästi ihana neito! Vaikka te ette näy
haluavan, että minä tulen teitä lähemmäksi, tohdin kuitenkin vakuuttaa
teidän olevan yhtä kauniin kuin rohkean. Minun tähteni teidän ei
tarvitse nostaa melua, tai kutsua kokoon linnanväkeä. Minä tulen
tänne hyvänä ystävänä; minun herrani hyvät ystävät ovat myöskin
minun ystäviäni." Sen sanottuaan hän poistui samasta ovesta, josta
oli tullutkin. Inge kiirehti heti telkitsemään oven hänen jälkeensä,
ettei mies vain ehtisi palata ennen kuin hän olisi saanut kynttilät
sytytetyiksi ja ihmisiä sisään. Sitten hän kutsui kaikki neitosensa
sytyttämään vahakynttilöitä, jotka olivat asetetut kiiltävien kilpien
eteen suuren salin kalkituille seinille. Pyöreään sivuhuoneeseen hän
antoi kattaa pöydän odotetuille salaperäisille vieraille, ja itse hän
astui keittiön kautta linnantupaan, katsoakseen olivatko talonmiehet
paikoillaan. Hän näki heidät kaikki, kaksitoista luvultaan, istuvan
illallispöydässä, ja hän meni takaisin keittiöön, antamatta kenenkään
huomata levottomuuttaan. Annettuaan kokille ja keittiöpalvelijoille
tarvittavat ohjeet palasi hän, näennäisesti rauhallisena takaisin
kirkkaasti valaistuun saliin, veti salvan eteisen ovelta vierasvaraisen
talon tavan mukaan, pidättäen vain kaksi kamarineitiä luonaan. He
istuutuivat niinkuin tavallista ompelupöytiensä ääreen ja ottivat
esille naiskäsityönsä. Toinen kamarineidoista oli nuori, iloinen tyttö,
joka aina tiesi kertoa jotakin uutta ja hauskaa. Hän katseli ihmetellen
monia kynttilöitä ja juhlallisia valmistuksia, kysellen uteliaana ketä
vieraita odotettiin näin myöhään ja niin erikoisen komeasti.

"Minä en tunne heitä", vastasi Inge välinpitämättömällä äänellä. "Mutta
kerroppas meille jotakin uutta, pikku Else!" lisäsi hän nopeasti,
johtaakseen ajatukset muihin asioihin. "Oletko hiljan kuullut jotakin
lemmitystäsi? Tuleeko hän tänä kesänä sinua hakemaan?"

"Siihen on vielä pitkältä, neiti!" vastasi Else ja oli heti valmis
mieliaiheeseensa. "Hän välittää enemmän uljaasta herrastaan
Möllerupissa kuin minusta ja koko maailman tytöistä. Oltuaan marskin
kanssa Ruotsin sodassa on hän tullut vähän ylpeäksi. Mutta enpä sitä
ihmettele: hän voi kehua olleensa mukana syöksemässä kuningasta
valtaistuimelta. Te katselette minua niin ihmetellen, neiti! Mutta
onhan se totisen totta. Eikö viimeinen Ruotsin kuningas pantu viralta,
ja sen teki urhea marski Andersen ja hänen reipas väkensä. Mads Jyde
on marskin oikea käsi, hän on melkein yhtä pitkä kuin herransa, ja hän
on rohkea mies, sen saatte uskoa. Jos hän ei olisi köyhä talonpoika,
voisi hän kyllä vielä kerran tulla ritariksi. Mutta jos hän ei piakkoin
anna tietoja itsestään", jatkoi tyttö niskojaan keikahuttaen, "niin en
minäkään ole mikään leikkikalu. Jos hän ei enää välitä pikku Elsestaan,
niin olkoon omillaan, kyllä minä katson toisen itselleni. On täällä
Själlandissakin reippaita poikia, enkä minä rupea sairastelemaan
juutilaisen maalaispojan tähden."

"Sinä et ole sen uskollisen kaimasi kaltainen, josta laulussa
kerrotaan", sanoi Inge neito, "hänen, joka suri itsensä kuoliaaksi
ritari Åken tähden".

"Se taisi tapahtua hyvin kauvan sitten, uskokaa minua, jalosukuinen
neito! Nyt on maailma viisastunut, eivätkä tytöt ole enää niin
yksinkertaisia. Jos tässä ruvettaisiin suremaan nuorten miesten
vaihtelevaisten mielten tähden, niin ei kohta olisi ainoatakaan elävää
tyttöä koko maassa. Ei, ei" -- jatkoi hän ja hyräili:

    "Kuin lahoava silta alla askeleen
    on valat nuorten urosten.
    Kuin pyrstö kiemuroiva ankeriaan
    mies nuori on sanassaan."

"Tämä laulu on uusi", sanoi Inge neito, "niin ei lauleta vanhoissa,
niissä uskolliset rakastavaiset seuraavat hautaan toisiaan".

"Hyvänen aika!" huudahti Else neiti. "Siihen ei minulla ainakaan ole
halua, jos Mada Jyde kuolisi. Ei kuollut sulhanen kuitenkaan tule
eläväksi, vaikka kymmenen kertaa menisi hänen kanssaan hautaan."

"Entisinä aikoina olivat ihmiset paljon uskollisempia", -- sanoi Inge
vakavasti. "Silloin olivat maa ja kuningaskin turvatumpia. Ne ihmiset,
jotka elivät Tanskan entisyyden aikoina, olivat onnellisia ihmisiä."

"Mitä onnea siinä on, jos surusta kuolee, jalo neiti, sitä minä en
tosiaankaan ymmärrä. Ja mitä se kuninkaaseen ja maahan kuuluu, jos
hurjistuneissa sotamiehissä ei ole vakavuutta?"

"Sen sanon sinulle, pieni Else, jos sotamiehillä ei ole vakavuutta
niissä asioissa, niin on heillä yhtä vähän muissakaan, eikä heihin
myöskään voi luottaa silloin kun on maan ja valtakunnan puolustus
kysymyksessä. Se, joka voi unohtaa ja hyljätä lemmittynsä, voi vielä
helpommin unohtaa herransa."

"Sitä ei ainakaan Mads Jyde tee!" vastasi Else. "Hän lyö mieluummin
kaikki ihmiset kuoliaiksi, kuin kärsii puhuttavan pahaa isännästään.
Hän on itse kerran nostanut veitsensä minua kohti sen asian vuoksi,
vaikka hän vakuuttikin pitävänsä minusta kuin silmäterästään. Hän ei
pelkäisi ryhtyä vaikka itse kuninkaaseen, jos syttyisi kunnollinen sota
kuninkaan ja marskin välille."

"Tyttö, oletko sinä hullu!" huudahti Inge neitsyt pelästyneenä. "Onhan
marski kuninkaan alamainen. Jos hän ryhtyy sotaan kuningasta vastaan,
niin hän on petturi ja häpeällinen kapinoitsija."

"Sitä minä en ymmärrä", sanoi Else. "Mutta sen minä tiedän, että kun
marski ei saanut pidetyksi vaimoaan rauhassa kuninkaalta, sillaikaa
kun hän rehellisenä miehenä kävi sotaa hänen puolestaan, niin ei ollut
ihmeellistä, että urhea herra suuttui ja otti itse oikeutta minkä
taisi."

"Se on varmasti häpeällistä ja valheellista puhetta. Oikea Skjöldung ei
milloinkaan voi häväistä korkeaa sukuansa."

"Minulle se on aivan yhdentekevää", vastasi neito, "minä olisin
kuitenkin tyytyväinen, jos Mads Jyde pysyisi erillään mahtavista
herroista ja heidän riitaisuuksistaan. Pienempiosaiset siinä kuitenkin
lopuksi saavat kärsiä, ja hänkin voi vielä joutua siellä suureen
vaaraan. Muistuupa mieleeni erään laulun sanat", ja hän hyräili:

    "Asemiestensä kanssa kerran
    ritar ratsasti käräjiin;
    hyvin onni suojasi herran,
    mutt' miehet ne hirtettiin."

"Lauletaan mieluummin joku vanhoista, hyvistä lauluista, pieni Else!"
sanoi Inge neito, keskeyttäen kevytmielisen tytön puheen. "Paina
mieleesi, mitä laulat, niin muistat sinäkin kerran olevasi tanskalainen
tyttö."

"Se on helppoa muistaa", vastasi Else, "sillä minä en osaa ainoatakaan
saksalaista sanaa ja sopertelen huonosti juutilaistakin".

"Mutta tanskalainen tyttö on uskollinen sulholleen, eikä tanskalainen
mies petä maataan eikä kuningastaan. Muistatko laulua kuningas
Didrikistä? Lauletaan se!" Inge neito alotti ja molemmat tytöt yhtyivät
lauluun:

    "Linnan herra on kuningas
    sekä kaiken maan,
    myöskin urhojen uljasten.
    Säilä on kirkas kourassaan.
    Ja kuningas on valtias linnan."

Heidän laulaessaan aukeni ovi; mutta Inge neito ajatteli vain
sankarilaulua, jonka hänen äitinsä oli laulanut hänelle hänen lapsena
ollessaan. Ja silloin hän aina kuvitteli kuningasta samanlaiseksi kuin
Waldemar Suuri oli, ja linnaa samanlaiseksi kuin Flynderborg, jossa
hän oli syntynyt ja joka oli ainoa linna, jonka hän tunsi. Laulun
reipas sävel ja lapsuuden muistot, jotka se herätti hänen mieleensä,
teki hänet aina iloiseksi ja onnelliseksi, ja hän tunsi itsensä
turvalliseksi linnassa, jota kuningas urhoineen suojeli. Tälläkin
kertaa oli sankarilaululla sama rauhoittava vaikutus. Hän oli unohtanut
kaikki äskeiset huolensa, hänen silmänsä loistivat innostuksesta, ja
neidot katselivat vain häneen, kun hän puhtaalla ja harvinaisen syvällä
äänellään lauloi:

    "Härkää talonpoika ohjailee,
    ja hovilainen orhin on valtias.
    Mutt' päämies linnojen, kaupunkein
    On Tanskan kuningas,
    Ja kuningas on linnojen herra."

Nyt vasta Inge neito ja hänen impensä huomasivat kannuksilla
varustettujen saapaskorkojen kilisevän kivilattialla. He nousivat
hämmästyneinä, ja Inge neitsyt hänelle harvinaisella kiivaudella. Kolme
vierasta herraa seisoi keskellä salia. Yksi oli metsästäjän puvussa,
molemmat toiset porvarillisissa matkapuvuissa, kuitenkin suuret
ritarimiekat vaippojen alla. Ne olivat ritari Rimordson, drotsi Pietari
ja ritari Thorstenson.




NELJÄSTOISTA LUKU.


Ritarien sisäänastuessa oli heitä hämmästyttänyt kauniin laulajattaren
ilmehikäs esitystapa, he olivat sanattomina jääneet seisomaan, eivätkä
tahtoneet häntä häiritä. Nyt he lähestyivät kohteliaasti ja tervehtivät
kaunista ritarineitoa. Vaikka he eivät olleet ritarillisessa puvussa,
ilmaisi heidän olentonsa ja hieno käytöksensä kuitenkin heti, että
he olivat korkea-arvoisia ja ylhäisiä herroja, ja Inge neito otaksui
heidät niiksi vieraiksi, joista hänen isänsä oli puhunut. Jo ensi
katsauksella rauhoittivat heidän osanottavat ja ystävälliset kasvonsa
hänen mieltänsä. "Tervetuloa, jalot herrat!" sanoi hän toinnuttuaan ja
vastasi heidän tervehdyksensä, "minun isäni on odottanut teitä, ja on
mennyt teitä vastaan. Te olette siis tulleet toista tietä kuin mitä
hän otaksui. Teidän tallirenkinne tai aseenkantajanne on varmaankin
ilmoittanut teille, että täällä ei ole vieraita?"

"Me olemme juuri saapuneet, jalo neito!" alkoi ritari Thorstenson
puhua, "eikä meidän aseenkantajamme ole voinut sanoa meille mitään
talon asioista; hän ei ole vielä ehtinyt tallia kauvemmas. En myöskään
usko teidän herra isänne odottaneen meitä, luulimme yllättävämme hänet."

"Meidän hämmästykseksemme avattiin linnanportti kysymättä meiltä
nimeämme ja asiaamme", sanoi ritari Rimordson. "Teidän lauluanne, jalo
neiti, emme uskaltaneet keskeyttää, se oli meille rakkaana takeena
siitä, että me vaikka tuntemattomina maalle ja kuninkaalle uskollisina
miehinä, olimme teille tervetulleita."

"Muille ei tämä linna ole avoinna!" vastasi Inge. "Teidän nimeänne
ja asiaanne ei myöskään vielä kukaan kysy, jalot herrat! Minä voin
vakuuttaa teille, että olette erityisesti tervetulleita minun isäni
luokse." Sen sanoessaan hän katseli luottamuksella ja mielihyvällä
rohkeita, rehellisiä kasvoja. Drotsi Pietari ei ollut vielä lausunut
sanaakaan, vaan seisoi hämmentyneenä ja melkein ujona hänen edessään,
ja hänen hiljaisessa, vakavassa katseessaan oli omituinen hämmästyksen
ja surumielisen ilon ilme.

"Astukaa lähemmäksi, hyvät herrat!" -- pyysi Inge neito mieli kepeänä,
ja hän tunsi itsensä täydellisesti vapautetuksi kaikista epäilyksistä
isänsä luvattomien puuhien johdosta ja salaperäisten vieraiden odotetun
tulon suhteen. "Te astutte täällä avonaiseen naisasuntoon, ja minä
olen, totta puhuen, iloinen, saadessani täällä nähdä isäni ystäviä,
jotka voivat täyttää hänen paikkansa hänen poissaollessaan. Hän poistui
luotani puoli tuntia sitten, aikoen ehtiä tänne tunnin kuluttua, jos
hän ei tapaisi teitä. Mies, joka sanoi olevansa teidän tallirenkinne,
oli vähällä pelottaa minut täällä hämärissä. Linnaan ei muuten
tavallisesti pääse näin helposti. Te olette senvuoksi minulle sitä
tervetulleempia. Jos haluatte virvokkeita, jalot herrat, niin on kaikki
valmiina."

Ritarit katselivat hämmästyneinä toisiinsa. "Tässä on joku erehdys
olemassa, jalo neito!" sanoi ritari Rimordson. "Mutta, jos sallitte
sen, niin käytämme sitä hyväksemme, jättäen selitykset siksi kunnes
isänne saapuu."

"Sallikaa minun tehdä teille kysymys, jalo neito!" alkoi viimeinkin
drotsi Pietari puhua, ja hän näytti nyt vasta heräävän ihmeellisen
kauniista unesta, silmänsä ihaillessa kookkaan neidon avonaista
katsetta ja jaloa olentoa, "suokaa minulle anteeksi, jos se teistä
on sopimaton. Onko teidän ristimänimenne todellakin Inge, ja
oletteko te tämän linnan päällikön, herra ritari Lave Litlen ja haen
vaimovainajansa, jalon Margareta Absalon Andersonin nuorin tytär?"

"Te olette tuntenut minun äitini, jalo herra!" huudahti Inge iloisena,
ja unohti siinä ilossaan kysymyksen omituisen juhlallisuuden. "Voi, ei!
Te ette ole tuntenut häntä, muutenhan tuntisitte minutkin, sillä minun
sanotaan olevan autuaan äitivainajani näköinen."

"Minä olen nähnyt teidän äitinne lapsuudessani", sanoi nuori drotsi,
"mutta silloin ei hän enää ollut nuori, hän oli teidän pituisenne. Te
olette perinyt hänen silmänsä, jalo neito! ja niinkuin kuulin, hänen
syvän lauluäänensä ja rakkautensa meidän vanhoihin sankarilauluihimme.
Sen laulun, jonka te äsken lauloitte, olen minä kuullut kehdossani,
se vei minut takaisin aikoihin, joina minä uneksin onnellisia
unelmia Waldemarien päivistä, ja linnojen ja urhokkaitten sankarien
hallitsijasta."

"Eiväthän ne olleet vain unelmia, jalo ritari!" vastasi Inge
vilkkaasti. "Suonette minun ensiksi uskoa, koska sen kysymiseen en ole
oikeutettu, että te ja nämä hyvät herrat olette ritareita. Eihän se
minun tietääkseni ole vain unelma, että kuningas, Jumalan kiitos, vielä
hallitsee kaikkia tanskalaisia linnoja ja maita, ja monia urhoollisia
ja kunnon sankareita. Ettehän ainakaan te ja nämä hyvät herrat sitä
usko. Jos olette kehtonne ääressä kuullut sankarilauluja, jalo herra",
lisäsi hän luottavaisella katseella, "silloin ei niitä myöskään ole
turhaan laulettu".

Drotsi Pietari punastui, mutta hänen katseensa oli rohkea ja
avomielinen: "Suokoon Jumala, ja pyhä neitsyt, ettei mikään unelma
olisi liian suuri voidakseen täyttyä; ehkä vielä entiset ajat
palajavat."

Nyt avasi tarjoilijapoika ruokahuoneen oven. "Te olette varmaankin
matkustaneet paljon ja olette virkistyksen tarpeessa!" sanoi Inge
neito, muistaessaan emännän-velvollisuutensa ja osoitti avonaista
ovea. Drotsi Pietari, joka oli tottunut hovitapoihin ja tavallisesti
oli ensimäinen arvossa, tarjosi ritarineidolle käsivartensa. Inge
vei hänet pöydän päähän pyöreään tornihuoneeseen ja antoi tytöille
viittauksen tarjoilemisesta. Ritari Thorstenson ja ritari Rimordson
seurasivat nuorta emäntää ja Thorstenson istuutui hänen oikealle
puolelleen. Pari komeasti puettua tarjoilijapoikaa kantoi paistettua
metsäriistaa ja paahdettua kauraleipää ripsureunaiselle liinalle,
nokkelan juomanlaskijan täyttäessä viinipikarit suuresta hopeakannusta.
Molemmat kamarineidot seisoivat nöyrinä Inge neidon tuolin takana,
silmät ujosti maahan luotuina, mutta heittäen kuitenkin vähä väliä
uteliaan silmäyksen vieraisiin herroihin, joista nuori, kaunis drotsi
erityisesti näytti heitä miellyttävän.

Kohta oli keskustelu taas täydessä vauhdissa. Inge neito vältti
tarkasti lausumasta mitään, joka olisi osoittanut uteliaisuutta, mutta
hänellä ei olisi ollut mitään vastaan, jos hänen vieraansa olisivat
tahtoneet itse ilmaista ketä olivat.

"Sanotaan Danehoven päättyneen", alkoi hän sopivassa tilaisuudessa
puhua. "Minä olen pahoillani siitä, etten milloinkaan ole saanut olla
Danehovessa läsnä. Täällä syrjäisessä linnassa ei näe eikä kuule
paljoakaan. Olette varmaankin nähneet kuninkaan, jalot herrat! Minä
tahtoisin kernaasti tietää, onko hän sen näköinen, millaiseksi häntä
kuvailen."

"Minkälaisen ajattelette hänen olevan, jalo neito!" kysyi ritari
Thorstenson. "Voinpa lyödä vetoa, että ajattelette hänet ainakin päätä
pitemmäksi minua, sellaiseksi kuin Bernin kuningas Didrik, tai joku muu
niistä komeista sankarikuninkaista, joista laulatte."

Inge neito katseli pitkä viiksistä ritaria. "Komeampi kuin te olette,
hänen ei tarvitse olla" -- vastasi hän, "mutta teidän näköiseksenne
en häntä kuitenkaan ajattele. Te olette paraiten paikallanne reippaan
ratsujoukon etunenässä, mutta suokaa anteeksi, herra ritari, te
näytätte minusta liian pikaluontoiselta, voidaksenne hallita maata ja
valtakuntaa."

Thorstenson siveli partaansa. "Siinä taidatte olla oikeassa, ihana
neito!" mutisi hän, vahvistaen tyytymättömän näköisenä nuoren naisen
avomielisen tunnustuksen.

"Jos joku teistä muistuttaisi minun mielikuvani kuningasta", jatkoi
Inge neito, "niin silloin enemmin tämä herra", hänen rauhalliset,
siniset silmänsä katsoivat tutkivasti drotsi Pietariin, joka säpsähti
tätä kohteliaisuutta, mutta vastaanotti sen heti ystävällisesti
hymyillen. "Mutta elköön tämä vertailu ihmetyttäkö teitä, jalo herra",
jatkoi hän, "silloin te ette olisi kaivannut suuria Waldemarinpäiviä,
vaan teillä olisi voimaa luoda ne uudelleen".

Ritarit katselivat ihmetellen nuoreen ritarineitoon, joka
hyväntahtoisesti leikkiä laskien näkyi ivailevan heitä, ja samalla
kuitenkin prinsessan arvokkaisuudella vaikutti heihin salaperäisellä
voimalla, jota hän ei itse näkynyt aavistavan. Drotsi Pietarin
posket hehkuivat, hän tunsi omituisen voimakasta mieltymystä sekä
vastenmielisyyttä reipasta, hauskaa tyttöä kohtaan. Mutta Ingen
viimeisten sanojen jälkeen tuntui niinkuin unohtaisi hän itsensä ja
omat asiansa korkeamman ja tärkeimmän ajatuksen tähden. "Sitä voimaa,
josta te puhutte, jalo neiti", alkoi hän hiljaa ja vakavasti puhua,
ja hänen suurista silmistään hehkui tulinen innostuksen voima, "sitä
voimaa, joka herättäisi eloon entisen ajan hengen kansassamme, te
kaipaatte siellä, josta sitä ei ilman ihmetekoa löydetä: -- sitä
voimaa ei ole Tanskan parhaimmallakaan ritarilla, sitä voimaa ei ole
ainoallakaan maailman kuninkaalla. Sen täytyy tulla ylhäältä päin, eikä
se ole yksityisen miehen omaa ja käytettävää. Jos se ei yhdistyneenä
loista monen tuhannen silmistä, ja jos se ei virtaile kaikkien
tanskalaisten sydämistä, silloin ei suurinkaan kuningas maailmassa voi
kohottaa vajonnutta ja kutsua suurten isien henkeä takaisin kansaansa."

"Te voitte olla oikeassa, jalo herra!" vastasi Inge neito posket
innosta hehkuvina, ja silmät melkein säteilevinä loistaen. "Mutta kuka
on sanonut teille, että se henki on paennut? Kuningasta itseään minä
en tunne, ja useat puhuvat hänestä alentavasti. Mutta minä tiedän
kuitenkin, että hänellä on rinnallaan miehiä, jotka vielä uskollisesti
vartioivat kruunun turvallisuutta ja kansan kunniaa. Niiden joukossa
uskallan mainita sukulaiseni, vanhan Jon ritarin, tiedän että jokainen
tanskalainen mies kunnioittaa häntä. Jos Möllerupin ylpeä marski
olisi yhtä uskollinen, kuin hän on rohkea, niin olisi Tanskalla ehkä
vielä Axel Hvide tai kreivi Albert. David Thorstensonia olen myös
kuullut mainittavan meidän aikamme sankarien joukossa, ja te tunnette
varmaankin monta muuta nimeä, joista meidän ajallemme on kunniaa."

Ritari Thorstenson oli sydämensä pohjasta mielissään, kuullessaan
nimensä nuoren tytön sankarien joukkoon lasketuksi. Häntä huvitti
oma ja ystäviensä asema, ja häntä halutti kuulla mitä nuori
isänmaanintoinen neitonen ajatteli hänen matkatovereistaan. "Te olette
unohtanut parhaat, ihana neito!" sanoi hän iloisesti. "Mitä te sitten
sanotte Tornborgin ritari Pentti Rimordsonista?"

"Hänen sanotaan rohkeasti vartioivan rannikkoja, minä ja kaikki
själlantilaiset naiset saamme olla hänelle kiitollisia siitä, ettei
meidän täällä tarvitse pelätä hurjaa norjalaista Alfkreiviä, eikä
julmaa Niilo Rauhatonta."

Rimordson puri suuttuneena huuleensa, ja vaikeni kiitoksesta, jonka
hänen omat silmänsä olivat äsken osoittaneet turhiksi. Thorstenson
tahtoi hyvittää onnistumattoman leikinlaskunsa, ja ajatteli antaa
toiselle matkatoverilleen paremman syyn kiittää häntä tästä
keksinnöstään. "Mutta, jos haluatte nimittää maan ja kuninkaan
etevimmät miehet", sanoi hän nopeasti, "niin olisi teidän ensiksi ja
etupäässä pitänyt mainita nuori drotsi Hessel. Koko maassa on tuskin
ainoata ritaria, jolla niin nuorena olisi ollut onni seisoa niin
lähellä valtaistuinta, ja ansiosta."

Inge neito vaikeni hetkeksi, ja hänen innostuksensa näkyi äkkiä
muuttuneen kylmyydeksi. Seurasi lyhyt, yleinen hiljaisuus, mutta
nuorelle drotsille se oli tuskallinen ijankaikkisuus. Vaikka hän ei
odottanutkaan kauniilta lapsuudenmorsiameltaan kehumista ja ihailua,
niin ei hän kuitenkaan olisi uskonut olevansa hänen vastenmielisyytensä
ja halveksumisensa esineenä.

"Isäni viipyy kauvan poissa", sanoi ritarineito, keskeyttäen
painostavan vaitiolon. "Minä puhun täällä teidän kanssanne asioista,
jalot herrat, joista minun ehkä on sopimatonta puhua vieraiden
parissa", lisäsi hän, "mutta minä pyydän teitä suomaan sen anteeksi.
Minä unohdan väliin, että minun sukupuolelleni harvoin suodaan se pieni
ilo, että edes saisimme puhua siitä onnellisesta sankarielämästä,
johon meidät on kielletty osaa ottamasta. Pyydän, ettei minun tarvitse
puhua siitä miehestä, jonka äsken mainitsitte. Hän ei kuitenkaan
paljoakaan välitä siitä mitä tanskalainen tyttö hänestä sanoo, joka ei
kuningattaren lailla voi kohottaa häntä onneen ja valtaan."

Drotsi Pietari kalpeni. Hän tunsi itsensä niin masennetuksi ja
loukatuksi nuo sanat kuultuaan, että hän oli valmis ilmaisemaan
nimensä, tai ainakin puhdistautumaan viimeisestä kovasta syytöksestä,
mutta samassa avattiin viereisen salin ovi ja sieltä kuului tuttuja
ääniä. "Herttua", kuiskasi ritari Rimordson, ja hämmästyksellä näkivät
he herttuan ja hänen drotsinsa sekä Alfkreivin ja herra Lave Litlen
lähestyvän ruokasalin ovea.

Inge neito nousi vastaanottamaan isäänsä ja uusia vieraita. Ritarit
nousivat myöskin pöydästä. Thorstenson ja Rimordson katselivat
epäröivän näköisinä toisiinsa, mutta drotsi Pietari tunsi itsensä aivan
rauhalliseksi. Loukkaava solvaus oli herättänyt koko hänen ylpeytensä.
Tietoisuus siitä, että hän omalla voimallaan ja ansioillaan oli
kunniallisesti tullut siksi mikä oli, antoi hänelle rohkeuden, joka
melkein lähenteli ylimielisyyttä. Hän tunsi tärkeän asemansa täällä,
matkustaessaan kuninkaan asioissa, ollen oikeutettu, jos vaadittiin,
toimimaan kuninkaallisella valtuudella. Hän astui kohteliaasti ja
arvokkaasti herttuaa ja hänen seuruettaan vastaan, mutta ei ollut
heitä tuntevinaan heidän yksinkertaisissa, harmaissa matkavaipoissaan,
joihin he koettivat peittää itseään, etteivät tulisi tunnetuiksi. Hän
kohdisti tervehdyksensä erityisesti ritari Lavelle, linnan päällikölle
ja herralle. Ritari Lave tunsi heti drotsin ja kalpeni, mutta otti
nopeasti aiheen drotsin porvarillisesta puvusta, tervehtien häntä
halpana, vieraana miehenä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt.

"Toivon, että minä ja nämä vieraat herrat emme ole teille
häiriöksi", sanoi drotsi Pietari, vähääkään häikäilemättä esittäen
hänelle matkaseurueensa, kuitenkaan mainitsematta heidän nimiään.
"Me olemme, niinkuin näette, omavaltaisesti turvautuneet teidän
vierasvaraisuuteenne, herra ritari. Meillä on sitäpaitsi teille
kuninkaallisena päällysmiehenä eräs asia toimitettava. Me ilmoitamme
sen teille, silloin kun se teille on soveliasta."

Ritari Lave kumarsi hiljaa ja vieraasti, katsahtaen hätäisesti
sivulleen herttuaan ja hänen seurueeseensa, jotka eivät olleet vähemmin
hämmästyneitä tästä yhtymisestä, ja olivat nopeasti kääntäneet selkänsä
drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen.

"Olemme mielihyvällä huomanneet olevamme tunnetut", jatkoi drotsi
Pietari, "vaikka olemmekin olleet pakoitetut matkustamaan vieraassa
puvussa. Huhut teiden epävarmuudesta eivät enää ole perättömiä, meillä
on ollut vakavat todisteet siitä. Minä näen, että nämät hyvät herrat
ovat käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä." Tämän sanoessaan
hän viittasi herttuaan ja kreivi Vähä-Alfiin, jotka yhdessä ritari
Abilgaardin kanssa olivat vetäytyneet etusalin vähemmän valaistuun
osaan, jossa he tiviisti vaippoihinsa kietoutuneina, ja selkä
ruokasaliin päin, puhelivat salaisesti keskenään.

Ritari Lave oli sillaikaa ehtinyt tointua. "Tehkää hyvin ja seuratkaa
minua salakammiooni, hyvät herrat!" sanoi hän äkkiä päättäväisesti,
koettaen näyttää rauhalliselta. "Minä näen, että tyttäreni on
huolehtinut virkistyksistänne. Minä olen valmis heti palvelukseenne,
ja voin viivyttelemättä kuulla asianne. Tyttäreni, pidä sinä sillaikaa
huoli uusista vieraistani!" Hän viittasi tarjoilijapojille, jotka
nopeasti ottivat vahakynttilät käteensä, ja avasivat pyöreän salin
seinässä olevan pienen sala-oven. Toinen tarjoilijapojista kulki edeltä
pitkän, pimeän käytävän läpi, toinen jäi ovelle seisomaan. "Antakaa
minun näyttää teille tietä!" sanoi ritari Lave, kulkien edeltä. Kun
drotsi Pietari ja hänen molemmat seuralaisensa olivat astuneet pimeään
käytävään, katosi tarjoilijapoika, joka oli pitänyt heille ovea
avoinna. Oli äkkiä aivan pimeää heidän ympärillään. Ovi paukahti kiinni
oudosti kumahtaen, ja ritarit säpsähtivät.

"Se on hyvä laitos", sanoi ritari Lave välinpitämättömällä äänellä.
"Minä saan varustautua vastaanottamaan kaikellaisia vieraita, sen
voitte arvata. Teidänlaistenne herrojen kanssa, jotka tulevat, niinkuin
huomaan, tärkeissä valtiollisissa asioissa, puhun minä aina niin
syrjässä kuin vaan on mahdollista, ettei kukaan asiaankuulumaton voisi
sitä kuulla."

Pitkä käytävä johti linnan itäiseen osaan, siihen torniin, joka
oli salmen puolella. Käytävä päättyi kapeihin, holvattuihin
kiertoportaisiin. "Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan peräkkäin!"
sanoi ritari Lave. "Portaat ovat hiukan kapeat, ja minä pyydän
teitä vaivautumaan muutaman askeleen ylöspäin. Tämä käytävä on
minusta usein vaivaloinen, mutta näinä aikoina ei voi olla kylliksi
varovainen ja salaisia kuninkaan lähettejä on kuunneltava salassa."
Hän astui nopeasti edeltä, katsomatta taakseen. Drotsi Pietari,
joka kulki lähinnä hänen takanaan, pysähtyi pari kertaa, tehden
muutamia kysymyksiä linnan rakennustavasta, mutta ritari Lave jatkoi
kiipeämistään ylöspäin, vastaten hänen kysymyksiinsä pysähtymättä, tai
kääntämättä kasvojaan häneen päin.

"Omituista!" kuiskasi ritari Rimordson Thorstensonille. "Jos hän ei
olisi urhean Jon Litlen sukulainen, niin ei meidän pitäisi luottaa
häneen. Näittekö hänen hämmennyksensä, ja katseen, jonka hän heitti
herttuaan."

"Jos hän meidät pettää, maksaa se hänen henkensä!" kuiskasi
Thorstenson, puristaen kädellään miekkansa kahvaa. "Me emme laske häntä
kolmea askelta etemmäksi meistä!"

Drotsi Pietari huomasi seuralaistensa kuiskuttelevan huomattavasti
takanansa, hän kääntyi ja teki liikkeen sormella suutaan kohti. "Tuuli
on vielä itäinen", sanoi hän sen jälkeen välinpitämättömällä äänellä,
"ei suinkaan tänä iltana enää kukaan tohdi kulkea salmen yli?"

"Tuskinpa", vastasi ritari Lave. "Te saatte viettää rauhassa yönne
minun luonani, hyvät herrat!"

"Se ei ole aikomuksemme", sanoi drotsi Pietari. "Te olette sitäpaitsi
saanut vieraita, joilla ehkä on suurempi oikeus vierasvaraisuuteenne,
ja joiden seurasta me vastenmielisesti pidätämme teidät pitemmältä.
Emmekö jo pian ole salakammiossanne, herra ritari?"

"Heti paikalla!" Hän kiirehti askeleitaan. Drotsi Pietari oli salaa
lukenut porrasaskeleet. Nyt hän laski kuudennenkymmenennen ja silloin
pysähdyttiin. Raudoitettu tamminen ovi avattiin, ja he astuivat sisään
ahtaaseen tornihuoneeseen, jossa oli ainoastaan yksi avoin ja raskaalla
rautaristikolla varustettu ikkuna. Vahakynttilät lepattivat vedossa,
ja tarjoilijapoika sytytti suuren katosta riippuvan lyhdyn. "Teidän
salakammionne muistuttaa melkein vankilaa", sanoi drotsi Pietari.

"Siihen minä välistä sitä käytänkin" -- vastasi ritari Lave. "Se on
varmin paikka tässä linnassa. Tämä torni on puoleksi vedessä, ja täältä
on ihana näköala salmen yli. Nyt sinä voit mennä!" sanoi hän pojalle.
"Tänne ei kukaan saa tulla meitä häiritsemään! Sano tyttärelleni ja
vierailleni, että heidän ei tarvitse odottaa meitä."

Poika meni. Ritari lukitsi itse raskaan oven hänen jälestään ja pisti
avaimen taskuunsa.

"Kas niin, hyvät herrat, nyt olen kokonaan valmis teidän
palvelukseenne. Missä tärkeässä asiassa lähettää kuningas minun
luokseni kolme näin tärkeää miestä. Varovaisuuteni ei ole sallinut
minun tuntea teitä ennemmin."

"Kuningas on lähettänyt meidät tärkeässä asiassa", alkoi drotsi
Pietari puhua tyynesti ja varovaisesti, "ja minä, drotsi Pietari
Hessel, olen valtuutettu vaatimaan tehokasta avustusta tähän asiaan
jokaiselta maamme kuninkaalliselta linnanpäällysmieheltä. Matkamme
tarkoitus on salaisuus, jota kukaan ei ole oikeutettu kysymään.
Mutta että te, herra Lave Litle, kuninkaan palvelijana ja tämän
linnan päällysmiehenä, olette velvoitettu viipymättä varustamaan
meille kolmekymmentä sotamiestä ja yhden laivan, sen te näette tästä
avonaisesta kirjeestä maan kaikille linnanpäällysmiehille." Niin sanoen
ojensi hän hämmästyneelle ritarille avonaisen kirjeen, jonka sisällys
oli mainitunlainen, ja jonka hän, paitsi omaa valtakirjaansa, viisaasti
oli varustanut itselleen.

Ritari luki käskyn levottoman näköisenä ja hyvin hitaasti, niin kuin
hänellä olisi vaikea saada kirjoituksesta selvää. "Tätä vastaan minulla
ei ole mitään sanomista, herra drotsi!" sanoi hän lopulta. "Laiva ja
miehistö on teidän käytettävänänne, milloin vain käskette. Mutta tällä
tuulella, niinkuin jo itse huomasitte, ei kukaan voi ajatellakaan
salmen yli menoa tänä iltana."

"Te näette samasta kuninkaallisesta käskykirjeestä", jatkoi drotsi
Pietari, "että minä olen valtuutettu omalla edesvastuullani vaatimaan
jokaisen kuninkaallisen päällysmiehen miehistön vangitsemaan ja viemään
Sjöborgiin kenen tanskalaisen läänitysherran ja ritarin tahansa, jonka
minä tapaan epäilyttävillä retkillä."

"Minä näen sen ihmetellen!" vastasi ritari Lave. "Minä toivon
kuitenkin, herra drotsi, että jätätte käyttämättä niin laajan ja
omavaltaisen etuoikeuden. Tiedätte itse, että semmoinen toiminta sotii
selvästi kuninkaan laillisia oikeuksia vastaan. Hän ei ole oikeutettu
vangituttamaan ketään, ennen kuin tämä on laillisesti syytetty
kihlakunta- tai maakunta-oikeudessa, eikä ole tahtonut mukautua lain ja
kutsun mukaan."

"Te unohdatte poikkeukset, ritari Lave!" vastasi drotsi Pietari. "Tämä
vapautus ei koske ryöväreitä tai väkivallantekijöitä, ja vielä vähemmin
maankavaltajia, ja tämän käskykirjeen nojalla vaadin minä nyt kuninkaan
nimessä teitä sulkemaan linnan ja luovuttamaan minulle varmasti
vartioituna jokaisen vieraan, joka tällä hetkellä on näiden muurien
sisällä."

Ritari Lave kalpeni. "Te olette vähän liian ankara, herra drotsi!"
sanoi hän levottomasti ja katseli ikkunaan. "Ettehän toki vaadi minua
pettämään vieraitani? Heitä ei ole syytetty mistään rikoksesta, ja
pelkäämättä sellaista kohtelua, he ovat luottamuksella etsineet suojaa
minun kattoni alta."

"Tämä linna ei ole teidän, vaan kuninkaan!" vastasi drotsi Pietari
ja näytti koettavan tukahuttaa surumielisen tunteen, katsellessaan
levottomaan linnanherraan. -- "Minä täytän raskaan tehtävän", jatkoi
hän, "kun tavatessani kuninkaan ja isänmaan vihollisia, minun täytyy
vaatia heidän vangitsemistaan, huolimatta persoonallisista suhteista.
Yksi niistä herroista, joille te olette avannut tämän kuninkaallisen
linnan, on lisäksi maan julkinen vihollinen: kuuluisin norjalainen
merirosvo ja murhapolttaja, Tönsbergin kreivi."

"Mitä te sanotte! -- Alfkreivi?" -- -- änkytti linnan herra ollen
hämmästyvinään. "Jos se on totta, niin ansaitsen todella moitetta.
Mutta minä vakuutan teille, -- yksi noista herroista oli minulle aivan
tuntematon -- hän tuli herttuan seurassa, enkä minä mitenkään voinut
uskoa" -- --

"Minä tahdon vielä uskoa teitä, herra Lave, vaikka kaikki todistaa
teitä vastaan. Ettekö te myöskään tiedä, että teidän ylhäisen ystävänne
ja vieraanne aseenkantajana on kuuluisa ryöväri Niilo Rauhaton?"

"Te pelotatte minua, jalo herra!" änkytti linnanherra hyvin
hätääntyneenä -- "jos olisin voinut uneksiakaan sellaisesta, eivät
he milloinkaan olisi astuneet jalallaan tähän linnaan. Mitä nyt on
tehtävä? Jos linna on täynnä ryöväreitä ja pettureita, niin tuskin koko
väkemme riittää heitä vastustamaan."

"Pahus vieköön! Kyllä me siitä huolen pidämme!" alkoi nyt Thorstenson
kärsimättömänä puhua. "Avatkaa vain heti ovi, herra ritari, nyt te
tiedätte meidän asiamme."

"Kohteliaisuutta minä kuitenkin ensiksi pyydän itselleni, ja asiaa
on tarkasti punnittava", vastasi ritari Lave viivytellen. "Niin
vaarallisten pahantekijöiden kanssa saa olla varuillaan. Minä annan
heti pihavoudille salaisen merkin, että hän sulkee portin ja kaikki
ulko-ovet." Hän juoksi hätäisenä aukinaisen rautaristikko-ikkunan
luokse ja huusi käheällä äänellä: "Lukitkaa portit, miehet! Ei ainoata
elävää sielua saa päästää ulos." Samassa hän veti taskustaan esiin
suuren avaimen ja löi sillä rautaristikoita.

"Avaa mieluummin ovi meille!" sanoi drotsi Pietari, tehden nopean
liikkeen ottaakseen avaimen hänen kädestään, mutta samassa
silmänräpäyksessä kuului etäinen kilahdus vedessä olevilta kiviltä,
tornin alapuolelta.

"Mitä te teitte, herra drotsi!" huudahti ritari, muka äärettömästi
pelästyneenä. "Te riistitte avaimen minun kädestäni, nyt olemme kaikki
täällä vangittuina. Salmi kohisee voimakkaasti, ei kukaan voi kuulla
meitä, eikä tänne uskalla kukaan tulla niin lähelle, että voisi
pelastaa meidät. Ja minun tyttäreni, lapsi parkani. Nyt hän on yksin
niiden petturien ja ryövärien joukossa."

Kaikki olivat hämmästyneitä.

"Teidän tyttärenne!" huudahti drotsi Pietari kiihkeän levottomasti.
"Ei, ei!" lisäsi hän rauhoittavasti, "häntä täytyy ryövärin niinkuin
petturinkin kunnioittaa! Herttua ja hänen drotsinsa eivät kuitenkaan
ole raakoja, kunniattomia väkivallantekijöitä, vaikka heillä onkin
roistoja seurassaan. Jos olisitte ollut levoton tyttärenne tähden,
herra Lave, niin tuskinpa olisitte itse tuonut hänen luokseen niin
vaarallisia vieraita, ja ehkä te ette myöskään olisi hukuttanut
vankilanne avainta."

Ritari Lave vaikeni ja käveli levottomana edestakaisin. Drotsi Pietari
ja Rimordson katselivat hätääntynyttä linnanherraa tutkivin katsein,
joissa samalla kuvastui suuttumus tästä omituisesta vankeudesta juuri
tärkeimpänä hetkenä. Kukaan heistä ei enää epäillyt, että herttua oli
tuntenut heidät, ollen selvillä heidän matkansa tarkoituksesta. Oli
varmaa, että hän nyt käyttäisi kaikki keinot päästäkseen pakoon ja
toteuttaakseen rohkeat suunnitelmansa. Siitä olivat drotsi Pietari ja
hänen ystävänsä vasta noustessaan torniin tulleet selville. Thorstenson
ja Rimordson olivat senvuoksi hyväksyvästi katsoneet toisiinsa,
kuullessaan drotsin rohkean päätöksen ottaa kiinni herttua omalla
edesvastuullaan huolimatta siitä, että kuninkaallinen valtakirja
oikeutti heidät ottamaan tämän askeleen vasta sitten, kun he tapasivat
herttuan skånelaisella alueella. Nyt oli tämä uusi, rohkea yritys
tehty tyhjäksi, ja sillaikaa kun linnanherra täällä jakoi vankeuden
vastenmielisten vieraittensa kanssa, pitivät herttua ja hänen
vaarallinen seurueensa kyllä huolen siitä, että joutuivat täydelliseen
turvaan. Kun nämä ajatukset nopeiden salamoiden tavoin välähtelivät
drotsi Pietarin ja viisaan Rimordsonin mielessä, purki Thorstenson
suuttumuksensa mitä kiihkeimpiin syytöksiin levotonta linnanherraa
vastaan, kutsuen tätä empimättä viekkaaksi petturiksi, joka avusti
kapinoitsijoita ja muukalaisia merirosvoja. Hän koetti heti murtaa
oven auki, hyökäten raudoitetuilla saappaankoroilla sitä vasten, mutta
turhaan. "Toimita heti ovi auki!" huusi hän raivostuneena, vetäisten
esiin pitkän miekkansa -- "tai, pyhän Knuutin nimessä, saatte maksaa
sen hengellänne, raukkamainen, viekas petturi!"

Kuullessaan väkivaltaisen uhkauksen kiirehti drotsi Pietari avuksi.

"Se on mahdotonta!" -- änkytti pelästynyt herra Lave. "Suojelkaa minua
tuolta hurjistuneelta ihmiseltä, herra drotsi, siksi kunnes itse voin
puolustaa elämääni ja kunniaani. Teidän täytyy olla todistajiani, etten
minä, vaan te suljitte meidät tänne."

"Siitä mikä täällä on tapahtunut, saa tämä herra vastata meille,
kun sen vaadimme", sanoi drotsi Pietari, asettuen herra Laven ja
hurjistuneen Thorstensonin välille. "Linnanpäällysmies on aseeton,
niinkuin näette, jalo ritari! Olkoon hänen osallisuutensa tähän asiaan
minkälainen tahansa, täällä hän on ritarikin ja minun suojelukseni
alaisena. Katsokaamme nyt, voimmeko yhdistynein voimin murtaa auki
vankeutemme oven. Jos se ei onnistu, saamme odottaa siksi kunnes joku
kuulee huutomme ja joutuu avuksemme!"

"Te olette oikeassa, herra drotsi!" mutisi Thorstenson ja pisti
miekan tuppeen. "Petturit ovat aina paraimmassa turvassa, kulkiessaan
aseettomina rehellisten ihmisten joukossa! Hyökätkäämme siis kaikki
yhtaikaa ovea vasten, niin kyllä se aukeaa. Koettakaa nyt tekin
voimianne, herra linnanpäällikkö ja näyttäkää, ettette säästele
saappaittenne korkoja, niin saatte ainakin kehua taistelleenne
saappaittenne koroilla kunnianne puolesta."

Vastaamatta tähän pilkkaan, hyökkäsi ritari Lave, niinkuin näytti
voimainsa takaa noiden kolmen muun ritarin kanssa raudoitettua
ovea vasten. Yhteinen hyökkäys sai aikaan hirvittävän jyrinän,
kajahtaen kumeasti autiossa holvikattoisessa tornissa, mutta ovi ei
auennut, se oli varustettu tammisilla ovipylväillä, eikä murtunut
auki tällä tavoin. Ritari Thorstenson juoksi suuttuneena aukinaisen
ristikko-ikkunan luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut
kuolleet herättää: "Tänne ylös, miehet! Linnanpäällikön henki on
vaarassa!" Mutta ei kuulunut vastausta. Levoton salmi alhaalla kuohuili
korkealle, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt tällä puolen tornia,
myrskyisenä, pimeänä iltana.




VIIDESTOISTA LUKU.


Sillaikaa oli Inge neito isänsä poissaollessa huolehtinut viimeksi
saapuneista vieraista ja kutsunut heidät uudestaan katettuun
illallispöytään. Niin pian kuin herttua ja hänen seuransa olivat
huomanneet, että heidän varovainen isäntänsä oli vapauttanut heidät
odottamattomasta ja vastenmielisestä seurasta, luottivat he hänen
viekkauteensa, ja päättivät odottaa hänen palaamistaan, tai ainakin
levätä siksi kunnes Niilo Rauhaton toisi heille tiedon, oliko
mahdollista päästä purjehtimaan. He olivat heittäneet pois päältään
harmaat vaippansa, esiintyen somalle emännälleen ritaripuvuissaan.
Nuori herttua oli kohteliaasti ja ruhtinaallisen arvokkaasti istuutunut
pöydän päähän, nuoren emännän vasemmalle puolelle. Ritari Abilgaard
asettui herra Rimordsonin jättämälle paikalle, ja rohkea norjalainen
merirosvo heittäytyi kömpelösti samalle tuolille, jolla Thorstenson
ennen istui. Vieraat herrat eivät olleet lausuneet nimiänsä, mutta
heidän astuessaan sisään oli Inge kuullut Rimordsonin hiljaa huutavan:
"herttua!" ja salaisella pelolla aavisti hän yhden heistä olevan
vihaamansa Etelä-Jyllannin herttuan Waldemarin. Hän ei tiennyt
muuta herttuaa olevan, ja se mitä kerrottiin herttua Waldemarin
kunnianhimoisista ja vaarallisista aikeista kruunua ja valtakuntaa
vastaan, oli antanut hänelle niin huonot ajatukset tästä herrasta,
että hän oli kuvaillut herttuan ulkomuodon mitä vastenmielisemmäksi.
Kuullessaan hänen nimeänsä mainittavan isänsä uusien vieraiden
joukossa, sai Inge vaivoin salatuksi pelästyksensä, ja hänen isänsä
poistuttua huoneesta noiden kolmen muun vieraan kanssa, sai hän
suurella ponnistuksella rauhoitetuksi itsensä niin paljon, että voi
täyttää emännänvelvollisuutensa näitä vaarallisia vieraita kohtaan,
joiden salainen yhteys hänen isänsä kanssa täytti hänen sielunsa
tuskallisella pelolla.

Hän istui harvapuheisena ja suljettuna pöydässä heidän keskellään,
kuunnellen vain puoleksi kohteliaisuuksia, joita herttua ja hänen
drotsinsa kilvan sanelivat hänelle. Näistä kahdesta nuoresta herrasta
hän ei näkynyt paljoakaan välittävän, vaikka heidän kepeä, vapaa
käytöksensä osoitti heidän olevan hienoja hovitapoihin tottuneita
herroja. Heidän kevytmieliset kasvonsa ja turhanpäiväiset puheensa
eivät Ingen mielestä osoittaneet miehiä, jotka voisivat olla
vaarallisia, eikä hän luullut kumpaakaan heistä rohkeaksi herttuaksi.
Kolmannen herran hän sitävastoin uskoi varmasti siksi vihaamakseen
mieheksi, joka uhkasi kuninkaan kruunua ja henkeä. Hän ei vielä
ollut puhunut sanaakaan, mutta hänen terävä katseensa, sekä julkeat
ja raa'an näköiset kasvonsa osoittivat mitä suurinta viekkautta
ja röyhkeyttä. Välinpitämättömän kohteliaasti vastasi Inge neito
herttuan kysymyksiin oliko hän milloinkaan ollut hovissa, rakastiko
hän tanssia ja ritarileikkejä, haukkametsästystä tai lautapeliä, ja
millä hän huvittelihe tämän aution linnan yksinäisyydessä. Inge ei
ollut huomaavinaan miten herttua ihaili hänen kauneuttaan, lausuen
siitä hienoja mielistely-sanoja drotsilleen. Hän piti sen sijaan
tarkasti silmällä lyhyttä, tukevaa herraa, joka istui hänen oikealla
puolellaan pöydänkulmauksessa. Tämä oli puoleksi merimiehen ja
puoleksi ruhtinaallisen ritarin puvussa. Hän nojautui huolimattomasti
tuoliinsa, hänen julkean katseensa harhaillessa ympäri salia niinkuin
hän ei tuntisi itseään oikein turvalliseksi, ja kuitenkaan ei hän
pelännyt minkäänlaisia vaaroja. Hänen leveä härän otsansa osoitti
voimaa ja uhkamielisyyttä, hänen lyhyet, hiukan kiharat hiuksensa
olivat punaisenruskeat ja yhtyivät lyhyeen partaan, joka peitti
eläimellisen, melkein muodottoman alaleuan. Paksut huulet ilmaisivat
raakaa aistillisuutta ja peittivät vain puoleksi molemmat voimakkaat,
hohtavan valkoiset hammasrivit. Hurjat, kiiluvat silmät, jotka olivat
syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla, melkein yhtyivät kaarevan nenän
yläpuolella. Hän söi ahneesti ja purasi rikki vahvimmatkin luut, sillä
välin lepäsi hänen jäntereinen kätensä usein jalokivillä koristetun
tikarin kahvalla. Hän ei milloinkaan kohottanut pikaria suulleen,
tyhjentämättä sitä pohjaan, ja se tapahtui tiheään. Viimeinkin näkyi
hän sammuttaneen nälkänsä ja janonsa. Hänen ruskeat poskensa hehkuivat
viinin vaikutuksesta, ja hän heitti julkeita ja rohkeita silmäyksiä
vuoroon Inge neitoon ja hänen kamarineitosiinsa, ikäänkuin verraten
heitä toisiinsa ja tehden valinnan heidän välillään. "No, nyt hauskaa
pitämään, hyvät herrat!" alkoi hän viimeinkin puhua raa'alla, karkealla
äänellä, norjalaiseen, laulavaan puhetapaan. "Mitä perkelettä tämä
hienosteleminen merkitsee meidän matkallamme, ja miksi nuo sievät
tyttäret seisovat neidin tuolin takana. Ottakaa te tuo kunniallinen
nykerönenä, herra drotsi! Minä pidän itselleni tämän pienen,
veitikkamaisen ruskeatukan, hänen armonsa pitäköön korkea-arvoisen
neidin oman suunsa varalta!" Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi
nousta, ja molemmat kamarineidit vetäytyivät pelästyneinä taapäin.

Inge neito pelästyi myöskin, mutta hän voitti heti pelkonsa. Vieraan
hävyttömyys ja raaka esiintyminen suututti häntä. Oudosta puhetavasta
hän huomasi heti, ettei tämä herra ollut herttua. Heitettyään
halveksivan katseen julkeaan merirosvoon hän nousi pöydästä ja kääntyi
rauhallisen arvokkaasti molempien toisten herrojen puoleen. "Yksi
teistä on siis herttua", sanoi hän, "ja minä olen siitä mielissäni,
vaikka minä tanskalaisen ritarin tyttärenä en voi iloita nähdessäni
miestä, joka on uskaltanut nousta kapinoimaan Tanskan kruunua vastaan.
Mutta olkoon hän teistä kumpi tahansa, niin turvaudun minä nyt häneen,
mieheen, joka on jaloa, kuninkaallista sukuperää, pyytäen häntä
vapauttamaan minut tämän raa'an ihmisen seurasta, joka luultavasti on
yksi teidän tallirengeistänne."

"Mitä, onko saatana riivannut tuon ylpeän tytön?" huudahti merirosvo
nauraen. -- "Vai tallirengiksi minua haukutte, ylpeä neiti, senvuoksi
etten hienostele puheissani niinkuin nämä kohteliaat hoviherrat? Kyllä
minä tarvittaessa osaan senkin taidon yhtähyvin kuin muut, eivätkä
kuningattaretkaan pidä itseään liian hyvinä istumaan samaan pöytään
Tönsbergin kreivin kanssa, tai ottamaan häntä syliinsä."

"Rauhoittukaa, uljas kreivi", alkoi herttua käskevästi puhua, nousten
paikaltaan. "Me emme ole täällä laivassa, emmekä kapakassa, vaan minun
ystäväni, jalosukuisen ritarin kodissa. Täällä ovat tämä neito ja hänen
kamarineitinsä minun suojelukseni alaisina."

"Mitä perkelettä, nuori, suurinenäinen herttuani! Joko te olette
kyllästynyt toveruuteen ja haluatte riitaa?" mörisi Alfkreivi ja oikasi
jalkansa, nojaten selkänsä tuolinselustaan ja heittäen käsivartensa yli
rinnan. "Siitä leikistä kuitenkin varoitan teitä! Tönsbergin kreivi voi
syödä samasta vadista sekä norjalaisen, että tanskalaisen kuninkaan
kanssa, tarvitsematta siltä ruveta koiraksi sen armon tähden. Minä en
anna ainoankaan keisarin maailmassa nöyryyttää itseäni, vielä vähemmin
mitättömän herttuan. Jos haluatte tietää kuka on väkevämpi, te vai
Alfkreivi, niin otan tässä istuen heittääkseni nurin sekä teidät, että
hienon drotsinne."

Herttua kalpeni suuttumuksesta. Ritari Abilgaard oli hypähtänyt
paikaltaan ja oli asettunut hänen sivulleen käsi miekan kahvalla.

"Kutsukaa linnanmiehet!" sanoi Inge neito tytöilleen. Pelästyneet
kamarineidit juoksivat ulos salista hätähuudoillaan herättääkseen
huomion. Mutta itse jäi kookas, vakava Inge neito rauhallisena
paikalleen, katsellen tarkkaavaisena kiivastuneita miehiä.

"Tämä paikka ei ole sovelias voimien mittelemiseen, kreivi Alf, enkä
minä ole mikään venemies, joka tahtoo virtahevosten kanssa riidellä
nuorasta!" lausui herttua ylpeästi ja ylenkatseella, laskien kätensä
miekalleen. "Viini on ollut teille liian voimakasta, ja sitä minkä tänä
iltana sanotte, voinette tuskin huomenna toistaa. Jos ajattelette missä
olette, ja mistä tuuli puhaltaa, niin taidatte tulla järkiinne", lisäsi
hän ylpeästi ja uhkaavalla äänellä. "Täällä ei kreivi Tönsbergille
anneta enempää arvoa kuin Niilo Rauhattomalle tai jollekin toiselle
kurjalle ryövärille, ja ellette halua koetella voimianne tanskalaisten
pyövelien kanssa ja mittailla pituuttanne Örekrogin hirsipuussa,
niin kesytätte hillittömän karhunluontonne ilman vankivoudin ja
linnanmiesten apua." Kuului jo melua ulkoa ja keittiön ovi avattiin.
"Sulkekaa ulko-ovet!" käski Inge neito ja viittasi. Keittiön ovi
sulettiin taas.

Humaltuneen merirosvon silmät pyörivät hurjina hänen päässään. Hän otti
pöydältä painavan hopeavadin ja teki liikkeen, kuin aikoen heittää sen
herttuan päähän. Mutta hän tyyntyi ja tyytyi vihassaan rutistamaan
paksun vadin hienoksi petkeleeksi. Kun hän tällä tavoin oli purkanut
vihansa, ja antanut vastustajilleen näytteen äärettömistä voimistaan,
oli hän täydellisesti rauhoittunut ja leppynyt. "Eikö Tanskassa
ymmärretä leikkiä!" mutisi hän. "Meidän norjalaisten merikarhujen ei
ole tapana punnita sanoja. Olkaa vain rauhallinen, ylpeä neito! Ja
istukaa rauhassa paikoillenne, nuoret jalosukuiset herrani. Viini on
hiukan noussut päähäni, niin etten jaksa seisoa. Ja hyvähän täällä
onkin istua. No, mutta minne minun pieni ruskeatukkani hävisi? Antakaa
hänen tulla tänne pikarini täyttäjäksi, niin saatte mennä kaikki
vaikka helvettiin. Mutta ensimäistä linnanmiestä, joka uskaltaa
jalallaan tähän huoneeseen, lyön minä otsaan kuin härkää." Hänen päänsä
näytti olevan sekava ja raskas, ja hän oikasihe mukavasti tuolissaan
kuin aikoisi nukahtaa, mutta ummisti silmänsä vain puoleksi. Hänen
vasen kätensä lepäsi tikarinkahvalla, ja oikea kouristi rutistettua
hopeavatia, joka oli vääntynyt muodottomaksi möhkäleeksi.

"Hän on juovuksissa niinkuin näette, jalo neito!" sanoi herttua
hiljaa Inge neidolle, tarjoten hänelle käsivartensa ja seurasi häntä
viereiseen saliin. -- "Anteeksi, että toimme raa'an matkatoverimme
mukanamme. Hän on muuten rohkea norjalainen ritari, jaloa sukua,
mutta tuossa tilassa ei hänen kanssaan tule toimeen. Hän on silloin
kuin hullu ja kuvittelee olevansa mahtava merirosvo, Vähä-Alfin kreivi
Tönsberg. Silloin täytyy maksaa hänen puheensa samalla mitalla,
ja uhata häntä kirveellä ja hirsipuulla ennenkuin hän talttuu.
Juomapöydästä hän ei nouse niin kauvan kuin on tippaakaan kannussa,
siitä voimme olla varmat. Pian hän on saanut unesta kiinni, silloin hän
sallii kantaa itsensä laivaan liikkumattomana kuin kivi. Huomenna hän
taas on maailman sukkelin ritari eikä uneksikaan olleensa tänä iltana
Tönsbergin kreivi."

"Onpa tuolla väkevällä herralla omituinen heikkous", vastasi Inge
neito, katsellen herttuaa vakavalla, tutkivalla katseella. "Taisi sekin
olla seuraus hänen päihtyneestä tilastaan, että hän luuli teidän olevan
herttuan?"

"Ei, siinä hän oli oikeassa, jalo neito! Minä olen todellakin herttua
Waldemar, ja vaikka minä en ole teille tervetullut, niin on teidän
isänne kuitenkin ottanut minut ystävällisesti vastaan vieraanansa. Minä
pyydän teitä senvuoksi, sekä hänen että itseni tähden, lähettämään
linnanväen takaisin, että turhalla melulla ette ilmaisisi tätä salaista
käyntiä. Vaikka minä mielestäni voin puhdistautua kaikista syytöksistä,
olen minä tällä hetkellä väärinkäsityksen takia vainottu. Teidän isänne
voisi menettää henkensä, jos minut täällä tunnetaan."

Inge neito horjahti ja kalpeni. Talonmiehet olivat sill'aikaa sulkeneet
kaikki ulko-ovet, ja muutamat ryntäsivät nyt meluten saliin sisään.

"Takaisin!" sanoi Inge, astuen rauhallisen arvokkaana heidän luokseen.
"Se oli erehdys. Täällä ei ole mitään vaaraa. Nämä ovat rauhallisia
matkustajia ja isäni ystäviä. Yksi heistä on juovuksissa ja pelotti
meidät hurjalla puheellaan. Hän nukkuu jo. Te saatte palata linnan
käytävään ja pysyä rauhallisina siksi kuin minä kutsun. Mutta kolme
teistä jää keittiöön!"

Linnanmiehet tottelivat ja poistuivat. Kamarineitoset eivät enää
tohtineet näyttäytyä, ja Inge jäi yksin herttuan ja hänen drotsinsa
kanssa.

"Te siis olette herttua Waldemar?" sanoi hän katsellen nuorta, ylpeätä
herraa rauhallisin, läpitunkevin katsein ja asettuen niin lähelle
keittiön ovea, että hän voi sen avata minä silmänräpäyksenä tahtoi.
"Teidän humaltunut toverinne tuolla sisällä on varmasti maan julkinen
vihollinen, kuuluisa norjalainen merirosvo ja murhapolttaja. Teidän
tallirenkinne on myöskin ryöväri, ja sellaisessa seurassa te uskallatte
vierailla kuninkaallisessa linnassa? Te olette pettänyt minun isäni,
hänen henkensä on ehkä vaarassa. Tiedätte itse paremmin kuin minä missä
hän viipyy. Vainoojat, joista te puhuitte, ovat ehkä täällä talossa.
Kaikki on minulle hirvittävä arvoitus. Mutta yksi asia on minulle
selvä: Tällä hetkellä on teidän vapautenne minun käsissäni!"

Herttua säpsähti ja katseli kookasta, vakavaa tyttöä hämmästyneenä, ja
ritari Abilgaard katseli levottomana ympärilleen, tehden ehdottoman
liikkeen ovelle päin.

"Ovet ovat lukitut", jatkoi Inge neito, "yhdellä viittauksella minä
saan ne teille aukenemaan. Jos te lupaatte minulle pyhästi vannoen,
herttua Waldemar, että te tästä hetkestä alkaen ette ryhdy mihinkään
laittomuuteen maata ja valtakuntaa vastaan, niin en minä estä teitä
lähtemästä linnasta. Mutta, jos te ette voi ettekä tahdo luvata sitä
minulle, niin kutsun minä heti paikalla linnanmiehet vangitsemaan
teidät ja tämän tyhmänylpeän merirosvo-toverinne."

Herttua ja ritari Abilgaard katsoivat mitä suurimmalla hämmästyksellä
toisiinsa. He näyttivät silmänräpäyksen ajan epäröivän.

"Hyvä on!" sanoi senjälkeen herttua kohteliaalla ja kevyellä
hovitavallaan. "Me voimme kaikella kunnialla mukautua naisoikkujen
mukaan." Mutta katsellessaan Inge neidon kauniita, vakavia kasvoja ja
ankaraa ilmettä, muutti hän äkkiä puhetapansa. "Minä lupaan teille,
jalo neito!" jatkoi hän vakavana, "etten minä ota askeltakaan, josta
en voisi vastata Tanskan kansalle laillisilla ja oikeudenmukaisilla
maakäräjillä, ja teillä ei ole oikeutta eikä valtaa olla täällä
valtijattarenamme muuta kuin minkä vapaaehtoisesti suomme kauneutenne
ja isänmaallisen mielenne takia. Jos ette tahdo saattaa isäänne varmaan
hengenvaaraan, niin annatte linnan olla avoinna, ettekä ilmoita
kenellekään ihmiselle ketä vieraita täällä on ollut."

Inge neito vaikeni. Hänen levottomassa sydämessään riehui ankara
taistelu. Huojuen kohotti hän toisen käden silmilleen ja viittasi heitä
toisella kädellä poistumaan. Sitten hän avasi keittiön oven ja käski
linnanmiesten avata lukitut ulko-ovet.

Heti sen jälkeen avautui eteisen ovi, ja hän näki saman ruman miehen
seisovan ovella, joka hurjilla, eläimellisillä kasvoillaan oli
peloittanut häntä hämärissä.

"Tuulee kaakosta, ja me voimme purjehtia!" sanoi mies. "Kaikki on
selvää."

"Hyvä on!" sanoi herttua. "Me olemme valmiita. Pidä sinä huolta
herrasta tuolla sisällä! -- Hyvästi, jalo neito!" sanoi hän sen jälkeen
kauniille ritarineidolle, puhuen lämmöllä ja tosikunnioituksella.
"Minun täytyy ikäväkseni lukea teidät vihollisteni joukkoon kuuluvaksi,
mutta tätä hetkeä en koskaan unohda, enkä minä lakkaa milloinkaan teitä
kunnioittamasta ja ihailemasta. Jos Tanskassa olisi useimpia teidän
kaltaisianne naisia, niin ei se tarvitsisi tuskin ensinkään miehiä
sankarikunnian kukoistuksen kohottajiksi." Nämä mielistelevät sanat
lausuttuaan vei hän Inge neidon käden huulilleen, kumarsi kohteliaasti
ja poistui nopeasti ovesta drotsinsa kanssa.

Kookas, kömpelö tallirenki oli sillävälin herttuan käskystä astunut
ruokasaliin, jossa hän ensin nopeasti tyhjenteli sen mitä oli jälellä
viinikannuissa. Sitten hän pisti kaikki hopeapikarit taskuunsa ja
otti nukkuvan Alfkreivin kädestä hopeamöhkäleen. Kun hän oli tämänkin
piilottanut hyvänä saaliina, aikoi hän nostaa juopuneen herran
hartioilleen.

"Ei tarvitse, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi. "Minä en ole enää
juovuksissa, voin hyvästi jo astua, mutta minä olen tehnyt typeryyksiä
ja tahdon senvuoksi näyttää pähkäjuopuneelta. Tartu minua kainaloon, ja
purjehtikaamme matkaamme!" Sitten hän alkoi kuin karhu murista jotakin
kevytmielistä laulua ja kompuroi väkevän pilttuutoverinsa kainalossa
viereiseen saliin. Siellä seisoi vielä Inge, käsi keittiön oven
kahvalla.

"Ylpeä makupala, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi väkevälle seuralaiselleen.
"Jos voisimme ottaa hänet mukanamme, niin emmepä jättäisi Själläntia
ilman hyvää saalista."

"Helppo minun olisi hänet kaapaista", -- kuiskasi Niilo Rauhaton,
"mutta, jos hän kirkaisee, niin olemme me hukassa. Täällä ovat pian
koirat kintereillämme."

"No, piru vieköön senkin ylpeän naikkosen. Minä olisin ottanut
mieluummin sen pienen, ruskeatukkaisen veitikan. Mutta antaa lintujen
lentää. Hyvästi, ihana neito!" sanoi hän ääneen ja hoiperrellessaan
Inge neidon ohitse hän suudella maiskahutti sormiaan. "Sanokaa
terveisiä meidän hyvälle ystävällemme, teidän kunnianarvoisalle
isällenne! Kiittäkää häntä kauniisti siitä, että hän antaessaan
nuuskijoille pitkän nenän, salli meidän rauhassa tyhjentää pikarimme!"

Inge neito ei vastannut, hän seisoi kuin kiinninaulittuna kauhusta.
Mutta niin pian kuin hirvittävät vieraat olivat ulkona ovesta, kiirehti
hän työntämään salvan ovelle, sitten hän vaipui melkein tiedotonna
tuolille kovan jännityksen rasittamana. Hän luuli vielä kuulevansa
askeleita pihalta. Mutta pian oli kaikki hiljaista, ja linnanportti
lyötiin kiinni, niin että se ontosti kumahti. Tämä ääni herätti hänet
tainnostilastaan. Hän koetti koota voimiaan ja mietiskellä mitä
oli tapahtunut. Ajatus hänen isänsä suhteesta näihin hirvittäviin
vieraisiin painoi äärettömän raskaana hänen sieluaan. Kyynelvirta
syöksähti äkkiä hänen suurista silmistään, ja hän väänteli käsiään,
syvässä rajattomassa tuskassaan. "Mutta missä hän on?" huudahti hän
taas hädissään, "ja missä ovat ne uskolliset miehet, joiden kanssa
hän poistui?" Häpeämättömän ryövärin jäähyväissanat muistuivat hänen
mieleensä, ja hän teki pikaisen liikkeen ovea kohti, tietämättä vielä
mitä olisi tehtävä. Silloin koputettiin kovaa eteisenovelle. Hän
säpsähti, mutta ei miettinyt kauvempaa, vaan työnsi salvan ovelta.
Vieras, reipas poika aseenkantajapuvussa astui sisään ja tervehti häntä
kohteliaasti. Se oli Klaus Skirmen.

"Elkää pelästykö, jalo neiti!" sanoi hän hätäisesti, "mutta minun
täytyy ilmoittaa teille ellette sitä jo tiedä: -- täällä on ryöväreitä
linnassa, minun isäntäni ja ne kaksi ritaria, jotka seurasivat häntä,
sekä linnanpäällysmies itse ovat suljetut itäiseen torniin."

"Ryövärien sulkemat! minun isäni suljettuna torniin!" huudahti Inge
neito sydämellisellä ilolla, joka oli nuoren aseenkantajan mielestä
käsittämätöntä. "Tiedätkö varmasti ryövärien sulkeneen heidät sinne?
Mistä sinä sen tiedät?"

"En minä tiedä kuka heidät on sinne lukinnut", vastasi Skirmen,
"mutta, jalo neiti, ymmärtäkää minut oikein, he istuvat vangittuina
linnantornissa. Minä olin rannassa juottamassa meidän hevosiamme;
silloin kuulin yhden herroista huutavan korkealta, ja minä ratsastin
veteen tornin luo ääntä seuraten. Minun käskettiin etsiä aivan
torninikkunan alta vankilanavainta, se oli onneksi pudonnut suurelle
kivelle, ja tässä se on. Mutta tornin käytävää en ole löytänyt. Pihassa
huudettiin, että täällä on ryöväreitä, eikä kukaan tahtonut kuunnella
minua --"

"Anna tänne!" huudahti Inge neito levottomana ja riisti avaimen
hänen kädestään. "Joudu pian hakemaan lyhty tallista!" Inge kiirehti
edeltä linnan pihan yli. Skirmen juoksi hakemaan tallista lyhdyn.
Linnanpihalla oli kova hälinä. Kaikki linnanmiehet olivat liikkeellä
ja vanha pihavouti tuli levottomana häntä vastaan. "Voi, Jumala meitä
armahtakoon", valitteli hän. "Senkin jumalattomat roistot! Onko siellä
tapahtunut mitään onnettomuutta, neiti!"

"Isä on vangittu", vastasi Inge kiireisesti. "Ovathan vieraat poissa.
Avaa meille itäinen torni!"

"Voi, Jumala meitä armahtakoon!" valitteli taas pihavouti ja kiiruhti
tornille, "sen tein teidän arvoisan isänne käskystä, päästin ne
saatanat sekä sisään että ulos, kysymättä heiltä nimeä ja heidän
asiaansa. Se saatana, joka viimeksi meni ulos, ryösti minun kädestäni
linnanportin avaimen, ja kumahutti portin kiinni aivan nenäni edessä.
He olivat varmasti pahimpia rosvoja. Minä näin linnanmuurilta
heidän nostavan purjeet ja purjehtivan satamasta Skåneen päin, ja
tässä riehuvassa myrskyssä. Jumala suokoon heidän hukkua purjeineen
päivineen."

"Minun isäni on suljettu torniin", sanoi Inge neito kärsimättömästi.
"Avaa torni meille, sanon minä, joutuun!"

"Voi, sen kirotut veijarit! Ovatko he lukinneet telkien taakse
isäntäni! Jumala suokoon heidän hukkua!" voivotteli vanha linnanvouti
ja totteli.

"Tuo nyt vasara ja hohtimet ja murra nopeasti auki linnanportti! Joudu!"




KUUDESTOISTA LUKU.'


Linnanportti oli nyt auki. Skirmen toi lyhdyn ja kulki Ingen edellä
ylös tornin kapeita kiertoportaita tämän lyhyemmän ja tavallisemman
ylöskäytävän kautta. Kun Inge ehti portaitten yläpäähän, kuuli hän
kovaäänistä puhetta lukitun vankilanoven sisäpuolelta, ja tunsi isänsä
ja vieraiden herrojen äänet.

"Sen petoksen te saatte maksaa, herra Lave!" -- kuuli hän vihaisen
äänen sanovan, ja hän tunsi äänestä vieraan pitkäviiksisen herran.
"Vaikka drotsi Hessel tahtoisikin olla puolustajanne", jatkoi vihainen
ääni, "niin ei hän kuitenkaan voi pelastaa teidän henkeänne, kun minä
syytän teitä maankavalluksesta ja todistan sen".

Onneton tytär oli vähällä vajota maahan nuo sanat kuullessaan, jotka
hänen omat hirvittävät epäilyksensä liiankin varmasti vahvistivat.
Drotsi Hesselin nimi jännitti myöskin mitä suurimmassa määrin hänen
huomiotaan, ja avain putosi hänen kädestään. Se vieri muutaman
porrasaskeleen alemmaksi ja Skirmen haki sen sieltä.

"Meillä ei ole vielä yhtään todistusta niin häpeällisestä rikoksesta",
kuuli hän nyt sen herran sanovan, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja
joka oli ollut hänestä niin kuninkaallisen näköinen. "Kaikki todistaa
teitä vastaan, ritari Lave!" jatkoi puolustava ääni. "Mutta Jon ritarin
sukulaisesta täytyy meidän uskoa hyvää niin kauvan kuin mahdollista.
Siitä mikä tähän asti on tapahtunut, ei vielä kukaan voi teitä tuomita."

Toivon kipinä välähti noiden sanojen johdosta ylevän tyttären sieluun.
"Voi, hän on kuitenkin syytön!" huudahti hän ja pisti avaimen, jonka
Skirmen ojensi hänelle, reikään. Hän avasi oven nopeasti, ja herttaisen
tytön näkeminen hämmästytti ritareita. Isä oli kuitenkin eniten
ihmeissään nähdessään hänet.

"Ovatko vieraat herrat vielä täällä?" kysyi hän nopeasti.

"Ei!" vastasi tytär, uskaltamatta tuskin katsoa isänsä kasvoihin, ettei
niiden ilmeistä lukisi sen rikoksen vahvistusta, jota hän vielä toivoi
voivansa epäillä.

"Haa, he ovat päässeet karkuun! Kirottua!" huudahti ritari Thorstenson
jalkaa polkien. "Nyt on meidän sulkemisemme tarkoitus kyllin selvä."

"Tiedättekö ovatko he lähteneet täältä meritse vai maitse jalo neito!"
kysyi drotsi Pietari. "Voitteko sanoa meille varmuudella, mitä tietä he
ovat matkustaneet? Teidän sananne ovat minulle takeina siitä, etteivät
he ole piiloitetut näiden muurien sisäpuolellekaan ovat todellakin
matkustaneet pois."

Inge neito aikoi vastata, mutta isä tarttui häntä nopeasti käsivarteen.
"Sinä vaikenet, tyttäreni!" käski hän ankarammalla äänellä kuin mitä
hän tavallisesti käytti. "Minun vainotut ystäväni eivät ole, niinkuin
jo kuulitte, enää täällä linnassa", sanoi hän ritareille, ja näytti
äkkiä saaneen varmuutensa takaisin. "Nyt on teidän asianne edelleen
ajaa heitä takaa, jos uskotte olevanne siihen oikeutettuja. Minä olen
velvoitettu antamaan teille sotaväkeä ja hankkimaan teille purjelaivan,
jos sen vaaditte, mutta en olemaan ilmiantajana ja urkkijana. Siihen
alennukseen ei teidän myöskään tarvitse pakoittaa minun tytärtäni,
eikä ainoankaan minun väestäni täällä linnassa tarvitse todistaa tässä
asiassa, ennenkuin heidät manataan maakäräjille laillisen tuomarinsa
eteen. Minun ei tarvitse peitellä eikä salata sitä, että olen täällä
linnassani vastaanottanut kuninkaan oman sukulaisen, Etelä-Jyllannin
herttua Waldemarin. Minulle ei ole tunnettua, että hän oli tuomion
kautta julistettu kuninkaan ja isänmaan viholliseksi. Minä en tiedä
ketä hänen seurassaan oli, eikä se kuulu minulle. Hänen palvelijansa ja
seuralaisensa olivat minun vieraitani niinkuin hänkin. Minä iloitsen
siitä, että tämä omituinen sattuma on pelastanut hänet vainon alta,
jota minä pidän yhtä laittomana kuin itsevaltaisena."

Thorstenson ja Rimordson katselivat ihmeissään ennen niin arkaan
linnanherraan. Thorstenson kumautti suuttuneena miekkansa kivilattiaan.
Mutta drotsi Pietari astui rauhallisesti askeleen eteenpäin. "Kruunun
ja valtakunnan turvallisuus on kysymyksessä!" alkoi hän ankarasti ja
vakavasti puhua. "Äskeisen tapahtuman voi ajatella sattumaksi, enkä
minä voi vaatia herra Lave Litleä siitä mihinkään edesvastaukseen.
Mutta, jos te, jalo neito Litle, tiedätte mihin kavaltajat ja ryövärit
ovat paenneet, niin vaadin minä, drotsi Pietari Hessel, kuninkaan ja
isänmaan nimessä teitä ilmoittamaan sen minulle, ettemme väärää tietä
kulkemalla, saattaisi kuningashuonetta ja isänmaata mitä suurimpaan
vaaraan."

Ritari Lave kalpeni. Inge neito katseli suurin silmin nuorta, käskevää
drotsia. Hän näki isänsä hämmentyvän ja hän huomasi hänen tekevän
salaisen viittauksen, osoittaen kädellään länteen. Mutta Inge oli
tehnyt päätöksensä.

"Jos te olette drotsi Pietari Hessel", sanoi hän varmalla,
rauhallisella äänellä, "niin silloin minä myöskin tiedän, että te
kuninkaan käskyläisenä olette oikeutettu vaatimaan todenperäisen
todistelun jokaiselta uskolliselta alamaiselta. Vapaana ritarineitona
minä en tahdo olla ilmiantaja, enkä urkkija, ja vielä vähemmin haluan
pettää isäni ystäviä ja vieraita. Mutta ne herrat, joista te puhuitte,
eivät voi olla minun isäni ystäviä. He eivät ole tulleet tänne
vieraina, vaan ryövärin vaatteissa. He ovat paenneet täältä salmen
yli Skånen puolelle, pihavoudin kertomuksen mukaan, joka itse on sen
nähnyt."

"Minä kiitän teitä kuninkaan ja isänmaan nimessä tästä tärkeästä
tiedonannosta, jalo Inge neito!" sanoi drotsi Pietari, tarttuen
lämmöllä hänen käteensä. "Vielä vain yksi sana minun itseni tähden,
teidän isänne ja näiden kelpo miesten läsnäollessa! Minä toivon sen
ajan vielä tulevan, jolloin te yhtä vähän epäilette drotsi Pietarin
sydäntä ja elämää, kuin te nyt epäilette hänen uskollisuuttaan
kuningashuonetta ja isänmaata kohtaan. Minä toivon, ettette työnnä
luotanne kättä, jonka minä ojennan teille ystävänä, mutta suurin onneni
ja ylpeyteni olisi, jos kerran voisin sen ojentaa teille rakkaammalla
nimityksellä!"

"Se hetki ei ole koskaan tuleva, ei ainakaan niin kauvan kuin minun
silmäni ovat auki!" huudahti ritari Lave katkeroituneena ja eroitti
heidän kätensä toisistaan. "Vaikene, ja mene omaan huoneeseesi,
tyttäreni, minä käsken sen!"

Inge neito heitti vielä kerran sydämellistä kunnioitusta osoittavan
silmäyksen ennen halveksittuun ja vihattuun lapsuudensulhaseensa.
Hän kumarti hiljaa ja rauhallisena drotsi Pietarille ja hänen
ystävilleen ja poistui. Skirmen kulki hänen edellään, lyhtyä näyttäen
alas portaita ja linnan pihan yli. Kun hän palasi, astuivat hänen
herransa ja molemmat ritarit jo ulos linnanportista. Skirmen kiiruhti
taluttamaan hevoset tallista ja seurasi isäntäänsä. Hän tapasi heidät
kaikki aivan linnan vieressä olevalta laivasillalta, jossa ritari Lave
käski lauttamiesten viivyttelemättä viedä nämä herrat Helsingborgiin
nopeimmalla purjelaivalla. Kolmekymmentä miestä linnan varusväkeä
seisoi asestettuna laivasillalla, vastaanottaen linnanherran käskyn
seurata ja totella vieraita herroja. Senjälkeen ritari Lave sanoi
lyhyesti ja kylmästi hyvästin drotsi Pietarille ja herra Rimordsonille.
Ritari Thorstensonille hän ojensi vaieten hansikkaansa, ja astui sitten
lyhyvin ja levottomin askelin takaisin linnaan. Thorstenson heitti
ylenkatseellisesti hansikkaan hänen jälkeensä ja kiiruhti laivaan.

Silmänräpäyksessä olivat kaikki kolme ritaria ja heidän asestettu
joukkonsa laivassa. Skirmen huolehti hevosista. Oli voimakas
laitatuuli. Drotsi Pietari istuutui itse peräsimeen, hän nostatti
kaikki purjeet, ja huimaavaa vauhtia kiiti laiva pitkin myrskyävää
salmea.

Oli pilkkosen pimeä yö, muutama tähti vain näkyi taivaalla. Täytyi
luovia Helsingborgiin päästäkseen. Drotsi Pietari istui hiljaa ja
äänetönnä peräsimen luona. Thorstenson käveli katkeroituneena edes
takaisin kannella Rimordsonin kanssa, purkaen vihaansa viekasta
linnanherraa kohtaan. "Kuka olisi uskonut sen hänestä?" mutisi hän.
"Minä olen aina pitänyt häntä nahjuksena ja sopimattomana tärkeän
Flynderborgin linnan päällysmieheksi."

"Elkää puhuko niin kovaa, jalo ritari!" kuiskasi Rimordson, "hänen
väkensä on laivassa, katsokaa miten he kuiskuttelevat toisilleen! Jos
he nyt pimeässä ja myrskyssä rupeavat kapinoimaan täällä laivassa, niin
on retkemme loppu pahempi kuin alku."

"Ensimäisen, joka napisee, lyön minä maahan", mutisi Thorstenson. --
"Eivät kaikki tanskalaiset miehet sentään ole pettureita."

Skirmen tuli nyt ylös laivanruumasta, lähestyen isäntäänsä, joka istui
ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi peräsimellä, vähä väliä katsahtaen
taakseen suureen, pimeään linnaan, josta nyt loisti vain yksinäinen
valo linnan eteläisessä päässä olevasta tornihuoneesta. Hän tiesi Inge
neidon huoneen olleen siellä jo hänen lapsuudessaan, ja siellä he
lapsina olivat usein leikkineet yhdessä.

"Herra!" sanoi Skirmen, astuen lähemmäksi häntä -- "elkää suuttuko, jos
häiritsen teitä tärkeissä ajatuksissanne, mutta etteköhän ohjaa liiaksi
etelän puolelle?"

"Sinä olet oikeassa!" sanoi drotsi Pietari, kääntäessään nopeasti
peräsimen. "Kas, nyt on suunta oikea. On pimeä, ja täytyy katsoa
tarkasti, onneksi näkyy vielä valo linnasta. Nyt kerrot minulle
jotakin! Sinähän saatoit neidon alas tornista. Millä mielellä hän oli?
Puheliko hän sinun kanssasi?"

"Ei sanaakaan, herra, ennen kuin minä olin laskenut lyhdyn kädestäni ja
aioin mennä; silloin hän kysyi olinko minä teidän aseenkantajanne."

"Mitä sinä siihen vastasit?" kysyi drotsi kiireisesti.

"Mitä muuta minä olisin vastannut, herra, kuin myöntävästi. Mutta nyt
te taas ohjaatte liiaksi etelään."

Drotsi Pietari korjasi nopeasti pienen virheen. "Eikö hän puhunut
mitään minusta?" kysyi hän taas hetken vaiti -- oltuaan.

"Niin, totta tosiaan, hän pudotti punaisen hiusnauhansa astuessaan
ovelle, minä nostin sen ja ojensin sen hänelle. Etten seisoisi kuin
pöllö, joka ei osaa mitään sanoa, huomautin minä, että hän kantoi
kuningattaren väriä, niinkuin minun herrani drotsi, ja minä huomasin
hänen säpsähtävän sen kuullessaan. Minä taisin vähän ylvästellä siitä,
sillä onhan se kunnia, josta ei kuka ritari hyvänsä voi kehua."

"Typerää, kirottua kerskailua!" huudahti drotsi Pietari tavattoman
kiivaasti. "Sitäpaitsi se ei ole totta; minä en enää kanna
kuningattaren värejä."

"Sitä minä en tiennyt, ankara herra! Kannoittehan niitä vielä silloin,
kun Melfarista matkustimme."

"Mutta nyt minä sanon sinulle, etten niitä enää kanna, ja sinun ei
tarvitse kehuessasi sanoa muuta kuin minkä tiedät varmasti todeksi."
Skirmen vaikeni nolona.

"No, mitä hän siihen typerään kehumiseesi vastasi?" kysyi drotsi
lempeämmällä äänellä.

"Ei mitään, ankara herra, mutta minusta näytti, että hän tuli hyvin
liikutetuksi siitä. Mutta elkää suuttuko, ankara herra, nyt ohjaatte
taas väärään!"

"Enpä toki! -- Anna minun pitää huoli siitä. Liikutetuksi, sanoitko
niin? Mistä luulet hänen tulleen liikutetuksi? Miten typerästi
puhutkaan?"

"Katsokaa, hän kääntyi äkisti pois minusta, herra, hän oli sävähtänyt
aivan punaiseksi ja minusta näytti, että hänen silmänsä olivat
kyynelissä."

"Turhia, Skirmen, sinä näit väärin. Juokse korjaamaan purjeita!"

Skirmen kiirehti täyttämään herransa käskyä, eikä voinut käsittää
minkätähden hänen herransa oli niin omituisen hajamielinen ja ärtyinen.
Mutta nuori drotsi huokasi syvään ja katsahti vielä kerran taakseen
torninikkunasta loistavaan valoon. Sitä ei enää näkynyt, ja hänestä
tuntui kuin olisi äsken hänen lapsuudentaivaallaan tuikkava kaunis
tähti sammunut tuon etäisen valon mukana. Tuuli suhisi voimakkaasti
purjeissa, ja jo alkoi näkyä valoja Skånen rannikolta. Silloin
kuului äkkiä hirveätä huutoa laivasta, ja tulisoihdut leimahtelivat
kilahtelevien miekkojen ja keihäiden keskessä. Drotsi Pietari hypähti
hämmästyneenä peräsimen luota ja näki kauhukseen ritari Thorstensonin
ja herra Rimordsonin voimiensa takaa taistelevan Flynderborgin
kolmenkymmenen sotamiehen kanssa.

Drotsi astui taistelevien joukkoon paljastettu miekkansa kädessä.
"Rauhoittukaa, kuninkaan nimessä, tai olette kaikki kuoleman omia!" --
huusi hän äänellä, joka olematta kova, vaikutti ihmeellisellä voimalla
kapinoiviin. Kaikki pysähtyivät katselemaan häntä. Raivoava ritari
Thorstensonkin, joka oli haavoittanut yhdenmiehen ja kaatanut toisen,
voitti suuttumuksensa, jääden rauhallisena seisomaan.

"Puhukaa, mitä on täällä tekeillä?" kysyi drotsi, "täällä minä olen
ylin tuomari".

"Kapinaa, salavehkeilyä!" huusi Thorstenson, "tuossa makaa yllyttäjä".

"He luulevat meidän omavaltaisesti pakoittaneen linnanpäällysmiehen
antamaan heidät mukaamme ja uskovat meidän aikovan viedä heidät
onnettomuuteen", sanoi Rimordson.

Kapinoivat sotamiehet tunkeilivat nyt uhitellen esille, huutaen toinen
toistaan hurjemmin: "me olemme vapaita tanskalaisia miehiä, -- me emme
anna kolmen ryövärin nöyryyttää itseämme, -- kyllä me tiedämme, että te
aioitte murhata linnanherran tornissa. Täällä meidät kuletetaan pois
kuin teurastuselukat pilkkosen pimeässä, eikä kukaan tiedä mihin" --

"Hiljaa!" huusi drotsi. "Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee
kuninkaan nimen ja sinetin?"

"On viisas Kristian, hän tuntee, Kristian Fyeniläinen", huusivat miehet.

"Antaa hänen tulla tänne!" käski drotsi Pietari, ottaen esille
kuninkaallisen käskykirjeen linnanpäällysmiehille -- "tänne soihtu!
Kuunnelkaa nyt!" Hän luki heille ääneen ja selvästi käskyn, että
heille oli annettava miehistöä, missä vain tarvittiin, "tuossa näette
kuninkaan nimen ja sinetin!"

"Se on oikea, toverit!" sanoi korkeasti oppinut Fyeniläinen, ja
useimmat vaikenivat, kuitenkin kuului vielä joukosta murisevia ääniä.

"Nyt te olette nähneet mustalla valkoisen päällä, mitkä ovat
oikeutemme, miehet", jatkoi drotsi Pietari ankarasti -- "mutta siitä
huolimatta olisi teidän pitänyt totella päällysmiehenne käskyä. Nyt
te olette kaikki minun vankiani, teidänlaisianne miehiä minä en voi
pitää kuninkaan palveluksessa. Teidän johtajanne on saanut palkkansa.
Heittäkää hänet mereen kalojen syötäväksi! Itse te heti riisutte
aseenne!"

Sotamiehet viivyttelivät, ja heidän joukostaan kuului hiljaista murinaa.

"Vieläkö arvelette?" kysyi drotsi. "Tahdotteko tulla tuomituiksi
maankavaltajina? Heittäkää mereen kapinanyllyttäjän ruumis! Hänen
tuomionsa on täällä langetettu. Jumala olkoon hänen sielulleen
armollinen!"

Pari sotamiestä, jotka seisoivat lähinnä drotsia, tarttuivat ääneti
kaatuneen toverinsa ruumiiseen ja heittivät sen mereen. Loiskahdus
kuului syvyydestä, ja silmänräpäyksen ajan vallitsi kamala hiljaisuus.
Ei kukaan pannut vielä pois aseitaan.

"Teidät on erehdyttävästi johdettu harhaan, maamieheni!" sanoi nyt
drotsi lempeämmin. "Minä puhun teidän puolestanne tällä kertaa. Mutta
nyt panette hiljaa pois aseenne ja menette alas ruumaan! Totelkaa heti,
joka vastustaa, se on kuolemaan tuomittu!"

Hämmästyneet sotilaat tottelivat. Silmänräpäyksessä oli heiltä kaikilta
aseet riisuttu, ja heidät sulettiin orjien kanssa laivanruumaan. Nyt
palasi drotsi Pietari ääneti ja rauhallisesti takaisin peräsimen luo,
jota Skirmen hänen viittauksestaan oli ottanut ohjatakseen. Ritari
Thorstenson ja Rimordson seisoivat miekat paljastettuina vankilahuoneen
luukun vieressä. Skirmen hoiteli purjeita. Laivalla oli kuoleman
hiljaista. Myrsky oli asettunut. Päivä alkoi sarastaa skånelaisen
rannikon takaa. Viimeinen luoviminen oli tehty, ja laiva liukui suoraan
Helsingborgin satamaa kohti.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Oli vielä varhainen aamuhämärä. Herttua Waldemar ja hänen drotsinsa
kävelivät edestakaisin Helsingborgin linnan ritarisalin kiiltävällä
liuskakivilattialla. Penkillä olivat heidän meriveden läpikostuttamat
matkavaippansa.

"Olipa se aika myrsky!" sanoi ritari Abilgaard käsiään hieroskellen.
"Oli onni, että Alfkreivi oli mukanamme. Hän toi meidät kuitenkin
kuivalle kuin mies, vaikka olikin humalassa."

"Raaka, villi merikarhu!" sanoi herttua. "Hän oli vähällä turmella koko
asiamme. Merellä hän on korvaamaton, mutta minun sivullani ei hän enää
milloinkaan astu jalkaansa maihin. Olihan hän maalle noustessa selvä ja
ymmärsi tarkoitukseni."

"Hän ei vastustellut, herttua, ja häntä näkyi suututtavan illalliset
typeryytensä. Oli hyvä, ettemme riitaantuneet hänen kanssaan! Siinä on
kuitenkin mies, jota tarvitaan."

"Jäikö uskalias Niilo Rauhaton hänen luokseen? Näinä aikoina on hänkin
hyvä olemassa etempänä, mutta tänne me emme huoli niitä miehiä. Vain
heidän kasvonsa voisivat saattaa meidät epäluulon alaisiksi."

"Hyvä herttua, ei ainoatakaan sielua heistä tullut maihin. Minä toistin
ankarasti teidän käskynne, että heidän heti piti nostaa ankkurin. Minä
autoin Alfkreivin tavailemaan norjalaisen kuninkaan ja marskin kirjeet,
ja hän vannoi kahdeksan päivän kuluessa olevansa Tukholman edustalla
mukanaan kolmekymmentä sotaväen kuljetuslaivaa."

"Hyvä, hyvä!" sanoi herttua miettiväisenä. "Kunhan vain onnellisesti
pääsisimme skånelaisen rajan yli! Silloin ei olisi mitään hätää ja
silloin täytyy kaiken onnistua. Kun Maunu kuningas kuulee aikeemme,
hyväksyy hän sen ja ojentaa meille kätensä. Heidän lapsi-kihlauksensa
ja muut kurjat keinonsa eivät pelasta heitä! Mutta missä he
viivyttelevät?"

Päivä alkoi yhä enemmän valeta. Suuren linnansalin ikkunat olivat
lännenpuolella satamaan päin, ja parvekkeelta he näkivät Tönsbergin
kreivin merirosvolaivan, jolla he olivat tulleet, kiitävän navakassa
sivutuulessa ulos satamasta. "Kas, tuolla purjehtii Alfkreivi!"
sanoi ritari Abilgaard. "Taisipa ottaa kovalle lähteä tanskalaiselta
rannikolta ilman saalista. Mutta mitä tämä on? Tuolla sillan luona on
sinipurjeinen laiva. Minä en nähnyt sitä meidän maihin noustessa. Se ei
ole skånelainen."

"Jumalille kuolema!" huudahti herttua. "Sehän on Örekrogin
kuninkaallinen jahti. Ei suinkaan meitä ole lähdetty takaa-ajamaan?
Eihän vain ritari Lave ole pelästyksissään päästänyt irti kirottua
drotsia? Missä linnanherra viivyttelee? Ilmoitithan sinä hänelle ketä
me olemme, ja että me kuninkaallisina lähetteinä heti tarvitsemme
saattoväkeä."

"Kyllä, herra! Eikä näkynyt olevan minkäänlaisia esteitä, heti teidän
nimenne kuultuaan alkoivat vahdit ja palvelijat kiirehtiä. Linnanherra
ei ollut vielä noussut, mutta hän aikoi silmänräpäyksen kuluttua olla
täällä."

"Ei ole aikaa hukuttaa hetkeäkään!" sanoi herttua levottomana. "Jos
emme heti saa saattojoukkoa, niin matkustamme yksin. Ovathan hevoset
valmiina?"

"Ne ovat satuloituina linnanportaiden edessä, herra! Mutta kuulkaa, nyt
he tulevat!"

He kuulivat linnassa levottomasti liikuttavan, asestettua väkeä juoksi
edestakaisin. Suuren salin itäiseltä sivulta näki linnanpihalle.
Sieltä he nyt kuulivat melua ja kiirehtivät levottomina ikkunaan.
"Linnanportti lukitaan, herra!" sanoi ritari Abilgaard. "Katsokaa, piha
on täynnä sotaväkeä."

"Jumalan nimessä, mitä tämä merkitsee? Onko meidät petetty?" huudahti
herttua. "Tule. Tyko, täytyyhän täältä päästä ulos, meidän täytyy
lähteä!"

Salissa oli neljä suurta ovea. Kaksi niistä oli lukossa. He astuivat
kolmannelle. Se ei ollut lukittu. He avasivat sen nopeasti, mutta
ulkopuolella seisoi kuusi asestettua miestä, linnan varusväkeä, Tanskan
vaakuna kypäräpäähineissään.

"Täältä ei kukaan mene ulos!" huusi korskea ääni heitä vastaan. He
kiirehtivät pelästyneinä neljännelle ovelle, mutta ennen kuin he
ennättivät sinne, avautui se, ja drotsi Pietari seisoi heidän edessään,
yhdessä ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin kanssa, mukanaan
tanskalaiseen ritaripukuun puettu vanhempi herra, linnanpäällysmiehen
päällikkösauva kädessään. Se oli Helsingborgin linnanherra. Häntä
seurasi kaksitoista asestettua miestä.

"Kuninkaan nimessä, teidän aseenne, hyvät herrat!" sanoi drotsi Pietari
rauhallisesti: "te olette meidän vankiamme".

"Mitä? Minkä vuoksi?" huudahti herttua polkaisten jalallaan
kivilattiaan. "Kuka rohkenee vangita herttua Waldemarin?"

"Minä, drotsi Pietari Hessel ja nämät tanskalaiset ritarit, teidän
herranne ja kuninkaanne nimessä."

"Minä en tunne teitä. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta vangita?
jalosyntyistä herttuaa ja vapaata, kuninkaallista läänitysherraa!"

"Silloin ainakin tunnette kuninkaan nimen ja sinetin, korkea-arvoinen
herra!" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle valtakirjansa.

Herttua luki sen, silmät suuttumuksesta säkenöiden. "Se on laiton!"
huusi hän, "se sotii valtakunnan lakia ja oikeutta vastaan, minua ei
ole syytetty missään kihlakunnan-käräjissä tai maakuntakäräjissä.
Minä panen laillisen vastalauseen tätä toimenpidettä vastaan, katsoen
sen mielivaltaiseksi ja oikeudettomaksi. Te olette minun todistajani,
linnanpäällysmies, julistaessani tämän valtakirjan kelpaamattomaksi.
Minä vastaan maan ja kansan edessä siitä että hävitän sen." Tämän
sanoessaan repäisi hän kuninkaallisen valtakirjan ja heitti sen
lattialle. "Kuninkaan sukulaisena ja Etelä-Juutinmaan herttuana käsken
minä nyt teidän", jatkoi hän ruhtinaallisella valtiasäänellä, "heti
vangitsemaan tämän ylvästelevän herran, joka uskaltaa väärinkäyttää
kuninkaallista valtaa moiseen laittomaan toimenpiteeseen".

Linnanherra katseli miettiväisenä vuoroin herttuaan, vuoroin drotsi
Pietariin, ja näytti epäröivän mitä olisi tehtävä. Thorstenson
helähytti kiukustuneena miekkansa kivilattiaan, ja Rimordson näytti
aikovan puhua, mutta drotsi Pietari ehti ennen häntä. "Täällä ei
ole kysymys siitä, onko tämä toimenpide laiton tai ei", alkoi
drotsi puhua, "ja onko kuninkaalla oikeus vangituttaa tämä korkea
ruhtinaallinen herra, ennen kuin hänet on syytetty maakunnankäräjillä,
siitä vastatkoon kuningas itse. Te olette nähnyt minun valtakirjani
ja kuninkaallisen käskykirjeen, niitä ei voi tehdä tyhjiksi. Niiden
nojalla minä vaadin teidän viipymättä ja vastustelematta tottelemaan
kuninkaan tahtoa. Jos te ette tahdo sovinnolla jättää minulle
aseitanne, hyvät herrat, niin olen pakoitettu käyttämään väkivaltaa."

Drotsi Pietarin rauhallinen ja varma esiintyminen saattoi herttuan
hämille, ja karkoitti linnanherran viimeisetkin epäilykset. "Tällä
hetkellä teidän täytyy taipua välttämättömyyden mukaan, jalosukuinen
herttua!" sanoi vakava herra kohteliaasti ja kumartui itse ottamaan
kuninkaallisen valtakirjan. "Ehkä kaikki on erehdystä, ja te voitte
siitä vielä puhdistautua ja nostaa kanteen tätä herraa vastaan jos hän
on väärinkäyttänyt kuninkaallisen vallan. Tällä hetkellä hän on siihen
täydellisesti oikeutettu, ja häntä on senvuoksi toteltava."

Herttua puri hammasta ja ojensi drotsi Pietarille miekkansa, katsomatta
häneen. Ritari Abilgaard seurasi herransa esimerkkiä, ja katkeroituneet
valtiovangit eivät puhuneet enää sanaakaan. Linnanherran kohteliaasti
kysyessä halusivatko he minkäänlaisia virvokkeita ennen laivaan menoa,
puisti herttua suuttuneesti päätään. Hänen aikoessaan lähteä, ympäröi
taaja sotilasryhmä molemmat tärkeät vangit. Drotsi Pietari ja hänen
seuralaisensa lausuivat kohteliaasti hyvästi linnanpäällysmiehelle,
joka antoi drotsille takaisin rikkirevityn valtakirjan ja saattoi
heidät kaikki laivasillalle. Vielä ennen auringon nousua, purjehti
drotsi Pietari täysin purjein tärkeiden vankiensa kanssa Själlandia
kohti. Flynderborgin kapinalliset sotamiehet olivat jätetyt
Helsingborgin linnanherran huostaan, joka toisella laivalla toimitti
heidät sidottuina Örekrogiin. Siinä Klaus Skirmenille oli ollut
kyllin tekemistä. Hän katseli nyt isäntäänsä ylpeillen ilosta, mutta
piti kuitenkin varansa, ettei ylimielisellä ilmeellä loukkaisi
vangittuja herroja. Kun ritari Thorstenson ja herra Rimordson hetken
seisoivat yksin drotsi Pietarin kanssa peräsimen luona, puristivat he
luottamuksella hänen kättään ja kiittivät hänen onneaan.

"Mutta harmillista on kuitenkin olla teidän kanssanne vaarallisilla
seikkailuilla!" mutisi Thorstenson: "ennenkuin minä olen tilaisuudessa
kunnolla käyttämään hyvää miekkaani, olette te miekka huotrassa parilla
sanalla ehtinyt toimittaa paljon enemmän".

"Teidän hyvä miekkanne taitaa olla meille liiankin pian tarpeen",
vastasi drotsi Pietari, hillityllä äänellä. "Se uhkayritys, johon
olemme ojentaneet kätemme, taitaa olla suurempi kuin uskotaan."

Totiset ritarit eivät puhuneet sen enempää keskenään. Heidän
ruhtinaallinen valtiovankinsa ei kunnioittanut heitä sanallakaan.
Salaten katkeruutensa hän taipui kohtaloonsa. Vankeustoverinsa kanssa
hän käveli edestakaisin laivankannella, sen näköisenä, kuin hän olisi
isäntänä laivassa, lopulta näyttäen välinpitämättömältä ja iloiselta.
Mutta drotsi Pietari huomasi hänen katseessaan kostonhimoisen
toivon ilmeen, joka saattoi hänen mielensä hyvin vakavaksi ja
huolestuneeksi. Istuessaan peräsimen luona, näki valpas drotsi taas
Flynderborgin synkät tornit. Hän heitti surumielisen silmäyksen pieneen
torninikkunaan, josta hän yöllä oli nähnyt valon tuikkavan. Ikkuna
oli sulettu ja näytti olevan sisäpuolelta peitetty tummalla verholla.
Koko mahtava linna, johon hän ei tällä kertaa halunnut poiketa, lepäsi
puoleksi sumuun verhoutuneena rauhallisena kevätaamuna, näyttäen
hänestä yhtä synkältä ja salaperäiseltä kuin oma tulevaisuutensa ja
onnettoman isänmaansa kohtalo.

       *       *       *       *       *

Pian oli tunnettua koko maassa, että herttua Waldemar ja hänen
drotsinsa olivat viedyt vangittuina Sjöborgin linnaan. Tämä kuninkaan
ja hänen toimeliaiden miestensä uskalias askel oli hämmästyttänyt
tyytymättömiä aatelisherroja, ja nyt näytti siltä kuin uskaliaimmatkin
läänitysherrat olisivat kadottaneet rohkeutensa niskoitella
kuningasvaltaa vasten eivätkä enää ajatelleet kapinoida valtakunta;
ja kruunua vastaan. Suuri joukko Tanskan mahtavinta aatelia, sekä
monta vierasta ruhtinasta koettivat saada sovitetuksi tätä kuninkaan
ja herttuan välistä vaarallista riitaisuutta, koettaen saada nuoren,
harhaanjohdetun herttuan vapautetuksi vankilasta, mutta toinen kuukausi
toisen perästä kului ilman sanottavaa muutosta. Kuten tavallisesti
matkusteli kuningas kesän aikana ympäri maata ja vietti talven
Riibenlinnassa. Drotsi Pietarin sanottiin taas olevan hyvin suosiossa,
ja niihin ehtoihin herttuan vapauttamisesta, jotka drotsi ja vanha,
ankara ritari Jon katsoivat tarpeellisiksi turvatakseen kruunua,
epäiltiin täydellä syyllä nuoren, rohkean herttuan tahtovan alistua,
niin kauan kuin hän voi luottaa mahtaviin liittolaisiinsa sekä omassa
maassa, että sen ulkopuolella.

Oli viimeisiä päiviä marraskuussa, vuonna 1286. Vangittu herttua ja
hänen ritarillinen vankeustoverinsa drotsi Tyko Abilgaard, istuivat
iltapäivällä vastatusten sakkipöydän ääressä Sjöborgin linnan pimeässä
tornikamarissa, jossa he näin olivat viettäneet kolme kaunista
kesäkuukautta, ja enemmän kuin kuusi pitkää syys- ja talvikuukautta.
Heitä vartioitiin ankarasti, mutta ilman kovuutta, ja kaikella sillä
kunnioituksella ja huomaavaisuudella, jota näin ylhäiset ja tärkeät
valtiovangit voivat vaatia. Heiltä ei puuttunut yhtään niistä tarpeista
ja pikkumukavuuksista, joita näin syrjäisellä paikalla voitiin hankkia,
ja joka voitiin suoda heille tarvitsematta pelätä heidän pääsevän
pakoon tai ylläpitämään yhteyttä ystäviensä ja liittolaistensa kanssa.
Molemmilla vangituilla herroilla oli oma huoneensa, mutta heitä ei
ollut kielletty olemasta yhdessä, ja heidän huoneittensa välillä
oli ovi, jonka he itse saivat avata ja sulkea. Pienet tornikamarit
pidettiin niin puhtaina, ilmavina ja lämpiminä kuin vangit itse
halusivat. Huoneisiin oli varustettu heidän mukavuudekseen kaikenlaisia
talouskapineita ja sitä paitsi useita erilaisia lautapelejä ja muutamia
käsinkirjoitettuja aikakirjoja. Siellä oli vielä pari hartauskirjaa
sekä kannel, harppu ja monta muuta sellaista esinettä, joka voisi
helpoittaa heidän vankeuttaan ja lyhentää heidän aikaansa. Mutta valo
ja kirjoitusvehkeet olivat heiltä kielletyt, eivätkä he nähneet muuta
ihmistä kuin kuuron tornivahdin, joka ei milloinkaan puhunut sanaakaan
heitä palvellessaan, ja ankaran linnanvoudin Paul Hviten itsensä. Hän
kävi heitä tervehtimässä joka päivä epämäärätyillä ajoilla, ja sinä
tuntina, jolloin he joka päivä saivat kävellä linnanpihalla raittiissa
ulkoilmassa, ei hän koskaan väistynyt heidän vierestään. Joka päivä
tuotiin heille hyvinvalmistettu ruoka hopeavadeilla, ja kunkin vuoden
ajan parhaat hedelmät koristivat aina heidän yksinäistä pöytäänsä.
Heidän viinikannunsa kahvaan oli usein pistetty tuore kukkavihko
ankarimpinakin talvikuukausina, mutta he eivät olleet saaneet selville
kuka heille osoitti tämän ystävällisen huomaavaisuuden.

Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä jonkinlaista vaihdosta, olivat
he vuoroon vieraina toistensa luona, ja tänään oli Tyko Abilgaard
isäntänä. Päivällispöytä oli korjattu pois, mutta viinikannu ja
hopeapikarit olivat vielä pöydällä.

"No, joutuin, jalo vieraani!" sanoi kohtelias ritari. "Jos te olette
väsynyt saamaan minut matiksi, niin antaa typerien nappuloiden seisoa,
ja juokaamme mieluummin pikari yhdessä! Viini on erinomaista. Kunhan
meillä vain olisi kaksi somaa neitosta täällä seuranamme, niin ei
meidän vankeutemme olisi minusta niinkään suuri onnettomuus. Kuka
tietää, mitkä somat kätöset lähettävät meille alituiseen noita ihania
kukkasia, ehkä toinen meistä on löytänyt omansa täältä linnan somien
neitosten ja tyttöjen parista?"

"Sinulla on onnellinen luonne, Tyko", vastasi herttua, "mutta minä
en sitä kadehdi sinulta. Minun luullakseni sinä olisit onnellinen
vaikka itse helvetissä, kun sieltä vain ei puuttuisi viini eikä
kevytmieliset naiset. Oli kuitenkin aika, Tyko, jolloin sinä otit osaa
ylpeihin unelmiini", sanoi hän oltuaan hetken aikaa syviin mietteisiin
vaipuneena ja heitti sakkinappulat luotaan. "Kevytmielisempienkin
kujeittemme aikana sinä et unohtanut olevasi vääryyttä kärsineen
ruhtinaan ystävä, joka tahtoi toimia hänen kanssaan suurimman päämäärän
edestä mitä mies voi toivoa. Sinä olit vihitty elämäni suureen
salaisuuteen: sinä kohotit pääsi uljaasti minun kanssani joukkojen yli,
ylenkatsoen nukkeja, joiden kanssa me leikimme, aina silloin ajatellen
mitä sinäkin voisit toimittaa, jos herttua Waldemar kerran kantaisi
esi-isänsä voittokruunua."

"Elkää luulko, jalo herra, minun vielä sitä unohtaneen!" vastasi
ritari. "Mutta eihän tässä auta ruveta kalpeana ja laihana suremaan
paksujen muurien sisällä, kun me emme kuitenkaan pääse askeltakaan
lähemmäksi päämaaliamme."

"Jättiläisaskeleita voimme täällä ottaa, Tyko! Minä olen ehkä
tässä ahtaassa huoneessa jo astunut tärkeämmän askeleen, kuin
vapaana ollessani keskellä meluavaa ja ilvehtivää hovimaailmaa. Lue
aikakirjoista suurimmista miehistä, ja sinä saat nähdä mitenkä he
hautautuivat erämaihin ja yksinäisiin luoliin, koetellakseen salassa
itseään ja voimiaan, ennenkuin he ryhtyivät tekoon, joka hämmästyttäisi
tulevia sukupolvia, ja jota muistettaisiin vuosisatojen läpi! Kun sinä
olet nukkunut ja uneksinut huveista ja kauniista tytöistä -- olen minä
valvonut monta yötä tuolla luolassani. Ajatusten suuri, valtava maailma
avautui vankilassani eteeni, menneitten aikojen suurten henkien ollessa
lähelläni."

"Herra varjelkoon meitä, jalo herra, onko teistä tullut henkiennäkijä!
Eipä ole senvuoksi ihme, että olette laihtunut ja käynyt kalpeaksi.
Sellaiset yönvalvomiset ja moiset mietiskelyt murtavat teidän
terveytenne, viemättä teitä kuitenkaan askeltakaan edemmäksi. Mitä
olette sitten harkinnut? Mitkä ovat niitten vaarallisten ponnistustenne
tulokset? Te olette tullut yhtä totiseksi ja juhlalliseksi kuin
paastonnut munkki, minä tuskin enää tunnen teitä."

"Mutta sinä ja maailma saatte oppia tuntemaan minut!" sanoi herttua,
"nyt vasta minä tunnen itseni, ja nyt minä tiedän, että olin
ennen kevytmielinen narri. Minä olin poikamainen, uhkamielinen ja
raukkamainen, tahtoessani vetäytyä pois itsevaltiaan holhouksesta
ja riidellessäni mahtavan sortajani kanssa mitättömistä saarista ja
surkeista rahaoikeuksista, silloin kun tavottelin hänen kruunuansa.
Minä olin typerä, mahdottoman typerä, antaessani sinun ja noiden muiden
ajattelemattomien herrojen houkutella minut vaatimaan itselleni maata
ja valtakuntaa, ennen kuin olin varma siitä olinko kansan henkinen
valtias."

"Minä en ymmärrä teitä, jalo herra! Ettehän toki ole ruvennut
haaveilemaan henkisestä herruudesta, jätetään se pappien ja paavin
haltuun. Mutta te olette oikeassa: voidaksenne lyödä valtikat tyrannin
kädestä, jota mahtavat, soaistut orjat vartioivat, siihen tarvitsette
sotapäällikkösauvan ja armeijan. Oli epäilemättä erehdys, että
liian aikaisin ilmaisitte, mitä kilvessänne kannoitte, antaen siten
vastustajillenne aseet käteen teitä vastaan, ennen kuin itse olitte
kyllin varustettu."

"Se oli pienin virheeni, Tyko, ja sen olen kyllä sovittanut näiden
vankilamuurien sisällä. Minun suurin erehdykseni oli kun kuvailin
voivani hallita kansaa, joka ei vapaaehtoisesti valinnut ja tunnustanut
minua hallitsijakseen, ja että kruunu voitettiin niin kuin valloitetaan
linna tai kappale maata hurjalla uhkarohkeudella ja vieraiden
sotajoukkojen avulla. Minä en tahdo pyrkiä tämän kansan hallitsijaksi
ennen kuin olen voittanut puolelleni sen sydämet."

"Ne ovat haaveiluja, liiallisten yövalvomisien ja liikkumisen puutteen
seurauksia. Mitä te luulette suuren, typerän kansanjoukon välittävän
hallitsijansa sisällisestä olennosta? Joukot tottelevat vain sitä,
jolla on valta ja voima. Sitä hallitsijaa, jolla on suurimmat
sotajoukot, ja joka kykenee heiluttamaan pisintä miekkaa kansojen
ylitse, he kutsuvat mieluimmin kuninkaakseen ja sydämellisesti
rakastetuksi isäkseen, kun hän ei vain määrää heille korkeampia veroja
kuin edeltäjänsä, ja jotakuinkin seuraa maansa oikeutta ja lakia."

"Ei, ei, Tyko!" alkoi kalpea, totinen herttua taas kiivaasti puhua.
"Ennakkoluulot ja ylenkatse kansan elämää ja kansanhenkeä vastaan
ovat johtaneet harhaan maailman suurimmatkin hallitsijasielut.
Sellainen vain ulkopuolinen herraus, jolla ei ole juuriansa kansan
syvimmissä sydänsyissä: ja joka ei liity suuriin kansallismuistoihin
ja sankarinimiin, on huono ja hylättävä, vaikka se ulottuisi yli
koko maailman: se on valtaistuin, joka on rakennettu ylpeyden ja
turhamaisuuden utupilvien ilmaan. Tuulenpuuska voi pyyhkäistä sen pois,
ja ensimäinen vapaa, valtavampi henki, joka kohoaa näin sorretusta
ja raa'asta ruumiillisen voiman hallitsemasta kansasta, on kyllin
voimakas kumoamaan sellaisen varjokuninkaan ja kaikki hänen sieluttomat
joukkonsa."

"Te hämmästytätte minua, jalo herra. Mistä olette saanut kaiken
tämän uuden viisauden. Luulenpa melkein teidän nähneen näkyjä
viisaudenluolassanne ja seurustelleen siellä henkien ja muiden
hullutusten kanssa."

"Tule niin näytän sinulle minun henkeni!" sanoi herttua nousten. "Minä
näytän sinulle, että minä en ole ensimäinen, joka näiden muurien
sisäpuolella on ajatellut vakavasti kansan ja hallitsijan välisistä
suhteista!"

"Kyllä Sjöborgissa ennenkin on ollut tärkeitä valtiomiehiä", sanoi
ritari, "mutta minä epäilen kuitenkin kenelläkään heistä olleen teidän
uusia, omituisia mielipiteitänne. Huomattavin niistä, jotka ovat olleet
suljetut tähän valtiovankilaan, oli raivoava piispa Waldemar, hän
halusi Knut IV:nen ja Waldemar Seierin kruunua uhaten heidän henkeänsä
ja vietti elämänsä loppuosan mielipuolena pyhimyksenä Leckumin
luostarissa."

"Mahdollisesti hän lopulta tuli mielipuoleksi", vastasi herttua,
"mutta se mikä tekee toiset hulluiksi, saattaa toiset viisaiksi. Sinä
olet arvannut oikein, Tyko! Minä olen saanut makuuhuoneekseni sen
vankilakammion, jossa tuo onneton kuningassukuinen ja ylväsmielinen
piispa istui kahlehdittuna hirteen, purkaen vihansa kirouksiin
maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Mutta, että hänelläkin on ollut valoisat
hetkensä, ja on monta kertaa nähnyt selvemmin maailman ja sen sokeat
hallitsijat kuin ehkä kukaan olisi aavistanut siitä minä näytän sinulle
muistomerkkejä, joita ei ehkä ainoakaan ihmissilmä ennen minua ole
nähnyt."

He olivat astuneet herttuan ahtaaseen vankilahuoneeseen, joka oli
linnanpihan puolella, sen pieni ristikko-ikkuna oli kahdeksan kyynärää
maasta. Täällä oli vielä raskas, ruostuneella rautarenkaalla ja
rautaketjulla varustettu hirsi, joka oli kiinnitetty kiviseinään.
Hänen vieressä oli iso, lattiasta irroitettu kivi, jolla luultavasti
oli suljettu ovi sisältäpäin. Linnanvouti olisi tahtonut poistaa
nämä entisen vankila-asukkaan surulliset muistot, mutta herttua oli
erityisesti pyytänyt jättämään ne, kuultuaan ketä kuuluisaa sukulaista
ne muistuttaisivat hänelle. Likaisilla seinillä näki monenlaisia
viivoja, jotka muistuttivat riimukirjoituksia ja itämaalaisia
merkkikirjaimia. Herttua viittasi niihin, mutta alkoi hämärtää, eikä
ollut mahdollista eroittaa selvästi kirjoitusmerkkejä, sitäpaitsi
näytti merkkien selitykseen tarvittavan oppineisuuttta, jota ei ritari
Abilgaardilla eikä hänen ruhtinaallisella herrallaan ollut.

"Jos tämä on se viisauskirja, jota olette lukenut öisin, jalo herra",
sanoi nuori, iloinen ritari, "niin silloin olette äkkiä tullut
kovin oppineeksi ja olette lainannut silmät niiltä ystävällisiltä
pöllöiltä ja kissoilta, jotka vähän väliä pujahtavat ristikko-ikkunan
kautta luoksenne velvollisuus-vierailuille. Tässä komerossa te ette
edes keskipäivällä voi eroittaa A:ta U:sta, vaikka olisitte kuinka
tarkkanäköinen."

"Sinä olet arvannut oikeimmin kuin luuletkaan. Tyko! Viisauden lintu
itse tulisilmillään on ollut lyhtynä eksytykseni tiellä." Tämän
sanoessaan herttua avasi kirstun, jossa hän tavallisesti säilytti
jalkineitaan. "Katso tätä", sanoi hän ottaen esille suuren, kesyn
kultahöyhenisen tornipöllön, jolla oli tavattoman loistavat silmät.

"Hyi, herra!" sanoi ritari hypähtäen taapäin, "sehän on tuo inhottava
kiljukurkku, jota kutsutaan ruumispöllöksi, mitä te sillä teette? Sitä
ei kannata pitää vieraanaan, ja pahus siihen koskekoon! Ettekö te ole
kuullut, että siitä talosta, jonka katolle se istuutuu, kuolee pian
joku?"

"Minun puolestani tulkoon vaikka rutto Sjöborgiin, kun me vain olemme
päässeet pois täältä!" sanoi herttua. "Mutta minä olen nyt hyvä
ystävä ruumispöllön kanssa niinkuin näet. Eräänä yönä, maatessani
valveilla levottomien ajatusten painostamana, minä näin noiden silmien
kiiluvina katselevan muurin laidalta minuun päin. Minä pelästyin, ja
minusta tuntui niinkuin tuona hiljaisena, salaperäisenä yönä perkele
seisoisi tuijottaen minun sieluuni tulisilmillään. Mutta lähestyessäni
ottamaan kiinni kutsumatonta yövierastani käänsi se kiiluvat silmänsä
kiviseinään päin. Samassa pilkisti heikko kuunsäde sisään, liekö
sitten linnunsilmät tai kuunvalo valaisseet seinän, sitä en tiedä,
mutta minä huomasin hämärän kirjoituksen, jota en kuitenkaan voinut
lukea. Minä panin tarkasti mieleeni paikan, pistin vankini tuonne
kirstuun ja nukahdin. Mutta aikaisin seuraavana aamuna tutkin seinää ja
kirjoitusta. Aamuauringon paistaessa tänne sisään voi sen hetken aikaa
nähdä. Se on latinaa, ja minulla on ollut aika työ sitä lukiessani
ja selvitellessäni. Muistathan sinä, ettemme päässeet kovinkaan
pitkälle luvuissamme hurskaan munkin johdolla, jonka piti tehdä meidät
oppineiksi."

"Miten paljon viisastuitte niistä harakanvarpaista, jalosukuinen
herra!" -- kysyi Tyko. "Mutta heittäkää toki tuo inhottava ruumispöllö
ulos ikkunasta! Sehän tuijottaa meihin niinkuin se tahtoisi hakata
silmät päästämme sen viisauden tähden, jonka se on opettanut teille."

"Ei, tämä viisas lintu on tästä lähin minun pilttuutoverini sekä
onnessa, että onnettomuudessa!" sanoi herttua, taputtaessaan
ystävällisesti lintua, ja laski sen takaisin kirstuun. "Jos se tahtoo
kuolemaa ennustaa, niin tehköön sen meidän vihollisillemme!"

"Mutta mitä sitten luitte sieltä, herra?" kysyi ritari Abilgaard
kiihkeästi.

"Minä luin monta hirvittävää sanaa, joita en tahdo mainita, ne ovat
monta kertaa saaneet hiukset nousemaan minun päässäni. Mutta yksi sana
on siellä, joka on sanonut minulle minkä vuoksi minä olen tullut tänne
ja mitä minulle on tehtävää täällä ihmeellisessä maailmassa. Sinä, joka
uneksit valtaistuimesta ja havahduit kahleissa, seisoo siellä, tartu
siihen valtikkaan, joka henkiä hallitsee, ja sinun kruunusi loistaa
kuin aurinko!"

"Se on pyhimyssädekehä, joka jo kummitteli täällä hullun piispan
aivoissa", sanoi ritari Abilgaard, "tai sitten mietiskeli hän loihtuja
ja salaisia henkienmanaamisia. Elkää vain tekin tulko hulluksi, jalo
herra, ettehän vain saa sitä päähänpistoa, että tahtoisitte päästä
pyhimykseksi! Tohdinpa vannoa, että siinä me kumpikaan emme pääse
kovinkaan pitkälle tässä maailmassa!"

"Minä en ymmärrä hänen sanojansa niin", vastasi herttua ja hänen
silmänsä loistivat. -- "Minä selitän hänen sanansa maailmalliseen
tapaan, ja sellaisina ne eivät ole hulluutta, vaan syvää ja
totista vallitsijaviisautta. Minä en luovu suuresta, rohkeasta
elämänsuunnitelmastani, minä en luovu siitä niin kauan kuin pisarakaan
Waldemar Seierin verta virtaa suonissani. Mitenkä! Siinä vain on
kysymys. Minä en hae enää apua ja voimia vierailta ruhtinailta
ja sotajoukoilta, enkä minä enää luota kapinallisten alamaisten
kunniattomaan salaliittoon. He voivat yhtähyvin rikkoa uskollisuutensa
minua vastaan kuin minun edeltäjiäni vastaan. Minä en tahdo estää
enkä vastustaa aijetta, joka voi olla minulle eduksi, mutta minä olen
oppinut ylenkatsomaan sitä. Se käsi, joka vapisematta tahtoo kantaa
valtikkaa, olkoon puhdas sukulaisverestä. Se otsa, jota kruunu ei
polta, elköön kantako salaista kaininmerkkiä koristustensa alla --"

"Siinäpä sitä ollaan!" keskeytti hänet Tyko. "Tehän tahdoitte olla
pyhimys! Hyvä on! Mutta ei pidä mennä liiallisuuksiin, armollinen
herra! Pitäähän teidän kuitenkin olla selvillä siitä mitä on tekeillä,
ja mitä te jo tiedätte -- --"

"Minä en tahdo tietää mistään, josta joskus saisin hävetä Europan
ritarien ja ruhtinaitten edessä!" huudahti herttua -- "ja sen minkä
minä jo tiedän, Tyko, sen minä tahdon unohtaa ja haudata sieluni
syvimpään sopukkaan turhana unelmana. Minä en tahdo kantaa kruunuani
niinkuin onneton, soaistu iso-isäni kantoi, saadakseni itse lyhyen
loistokauden jälkeen surmani suuttuneelta kansaltani. Jos petturit
tahtovat tehdä työtä minun puolestani, niin tehkööt, mutta minä en
nostata myrskyä. Nyt on vain tarpeen voittaa aikaa ja luottamusta.
Minä tahdon luopua Alsista, jopa herttuakruunustanikin! -- Enempää
ei kai voitane vaatia minun vapaudestani. Horjuva valtaistuin kaatuu
kuitenkin ilman minuakin. Mutta sitä ei kohota kukaan muu kuin
yksi Waldemareista. Minä tahdon näyttää kansalle, etten minä kanna
Waldemar-nimeä turhaan, ja että minä voin voittaa itseni. Vääryyttä
kestämällä minä voitan sekä sydämet että linnat. Ensiksi minä tahdon
tarttua siihen näkymättömään valtikkaan, joka pakoittaa henkiä, ja jos
sitten asioitten onnellisiksi kääntyessä kruunu ojennetaan minulle,
-- niin silloin se ei ole haaveilijan-kruunu eikä myöskään mikään
pyhimyskruunu. Mutta sitten se pysyykin lujasti näillä kiharoilla ja
loistaa kirkkaana vuosisatojen halki niinkuin suurien Waldemarien."

"No niin, minä alan ymmärtää teitä, armollinen herra!" -- sanoi ritari
Abilgaard. "Se myrsky, joka kaataa mädänneen rungon, voi myöskin
pyyhkäistä mukanaan oksat ja taimet, arvelette te, teidän tarvitsematta
siltä puhaltaa keuhkojanne puhki. Minäkin alan tulla selvänäköiseksi
ja tunnen jo kunnioitusta tuolla kirstussa makaavaa hyvää ystäväänne
kohtaan. Tulkaa, jalo herra! Tämän jalon päätöksen kunnaksi me juomme
Bragepikarin, vanhojen pakanallisten esi-isiemme tapaan. Eläköön
viisaudenlintunne, minun jalo herrani ja ruhtinaani! Kunhan tulette
omaan valtakuntaanne, niin me poistamme leijonan teidän kilvestänne, ja
asetamme sinne viisaan linnun sijaan!"

Herttua seurasi iloista ystäväänsä juomapöytään ja oli taas
elämänhaluinen, vallaton nuorukainen. Hänen kalpeat poskensa hehkuivat,
ja hänen hiukan sisäänpainuneet silmänsä loistivat suurten, rohkeiden
toiveiden innostuksesta. Sillävälin oli tullut pimeä, mutta pian
paistoi kuu rautaristikon lävitse, valaisten pienen juomapöydän.
Ritari Abilgaard lauloi iloisia lauluja, ja herttua yhtyi niihin
hurjan kiihkoisasti, tyhjennellen sillävälin ahkeraan pikariaan. Näin
melutessaan he eivät huomanneet, että lukot ja telkeet narahtelivat,
ennen kuin vankilanovi avattiin, ja suuri, totinen mies, puettuna
lyhyeen turkkiin, ja karvalakki päässään, astui lyhtyä pitäen heidän
luokseen.

"Hei vain, Paul Hvit, syvämietteinen ihmistuntijamme, meidän oivallinen
varovainen isäntämme! Teidän maljanne!" huudahti ritari Abilgaard
iloisesti. "Kaikki on täällä parhaimmassa järjestyksessä, niinkuin
näette."

"Terve, hyvä ystäväni!" sanoi herttua. Ja puoleksi humaltuneet vangit
tyhjensivät iloisina pikarinsa linnanvoudin terveydeksi.

"Minä kiitän kohteliaimmin siitä kunniasta, jonka te osoitatte minulle,
korkea-arvoiset, nuoret herrani!" sanoi rauhallinen ja totinen Paul
Hvit, kumartaen kohteliaasti lakkiaan nostaen ja silmäili heitä
tarkkaavaisin ja tyytyväisin katsein. "Minä olen mielissäni siitä,
että viini maistuu teille, ja että te ette välitä sen enempää maailman
vaihtelevasta onnesta kuin minkä arvoinen se on. Minä tunnen maailman
ja ihmiset", lisäsi hän itserakkaasti päätään nyökäyttäen: -- "On aina
hyvä merkki, kun valtiovangit ovat iloisia. Minulla on muuten tietoja,
jotka luultavasti ovat teille tervetulleita", jatkoi hän antaen lyhdyn
valon langeta heidän punakoille kasvoilleen, voidakseen tarkasti tutkia
heidän kasvonilmeitään. "Huomenna aikaisin, kun te olette vähemmän
iloisia ja paremmin valmistuneita vakavampiin mietiskelyihin, on
minulla kunnia tuoda teille sovinto-ehdoitus kuninkaalta, armollinen
herra. Jos te, niin kuin toivon, otatte sen vastaan, niin on minulla
pian ilo avata teille tämä portti ainiaaksi. Nyt minä toivon teille
hyvän ja rauhallisen yön."

Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Raskas ovi lukittiin hyvin
huolellisesti, ja vangit istuivat taas yksinään kuun valossa.
Linnanvoudin puhe oli saattanut nuoret herrat totisempiin mietteisiin.
He keskustelivat vielä kauan mihin ehtoihin voisi suostua, mihin ei.
Vihdoinkin he menivät levolle, jännityksellä odottaen toisiko seuraava
aamu heille vapauden tai ehkä kovemman ja pitemmän vankeuden.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Linnanvouti oli palannut takaisin vanhaan ritarisaliin, joka hänen
aikanaan oli pantu kuntoon ja korjattu, ja jossa hän vastaanotti
ylhäiset vieraat. Suuressa takassa leimusi iloinen valkea. Keskellä
salia runsaasti katetulla illallispöydällä paloivat kynttilät
kolmihaaraisissa messinkijalustoissa. Nuori, ritarillinen herra astui
lujin askelin edestakaisin salissa. Se oli drotsi Pietari Hessel. Klaus
Skirmen seisoi lämmitellen takan luona.

"No, hyvä Paul Hvit!" sanoi drotsi Pietari astuessaan
tyytyväisennäköistä linnanvoutia vastaan. "Mitä hyvää sanoivat teidän
vankinne? Tahtovatko he mieluimmin nähdä minut tänään tai huomenna?"

"On oikein ilo käydä näiden vankien luona!" sanoi linnanvouti. "He
eivät huokaile ja valittele niinkuin onnettomat rikoksentekijät. Ja
uskokaa pois, herra drotsi: kaikista heidän erehdyksistään huolimatta
heillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus. He olivat pidelleet niin hyvänä
viinikannua, jalo herra, ettei voinut tulla kysymykseenkään puhua
heidän kanssaan vakavammista asioista tänä iltana. Siinä tilassa ollen
olisivat he kirjoittaneet nimensä minkä sopimuksen alle tahansa. Mutta
minun tietääkseni, ette te eikä kuningas olisi sitä toivonut, tai siitä
hyötynyt. Ihminen on kummallinen olento, sanon minä teille, ja kun
me ihmiset emme ole täydellisesti selviä, niin me emme toimi vapaina
järkiolentoina, -- sanoi minun arvoisa nuoruudenopettajani Horsensissa.
Herran ilo hänen sielulleen!"

"Sehän on selvää!" vastasi drotsi Pietari. "Ainoastaan täydellisesti
selvänä heidän on kuunneltava minun ehdotustani. Heillä täytyy olla
aikaa ja tilaisuutta miettiä niin vakavaa omantunnonasiaa. Siis
aamulla! Voinen kai jäädä yöksi linnaan?"

"Sehän on itsestään selvää, herra drotsi! Siitä olen kyllä huolehtinut.
Me olemme kaikki ihmisiä, ja elköön puuttuko ruumiiltamme lepo ja
virkistys, kun sielun tulee olla valmiina hyviin tekoihin. Olkaa
hyvä ja istukaa! Ja jos sallitte niin on täällä myöskin paikka
aseenkantajallenne. Ei pidä sitoa kyntävän härän suuta, ja ihminen --
no niin, ihminen on nyt myöskin ihminen", lisäsi hän nopeasti, kun ei
sen syvämietteisempi huomautus johtunut hänen mieleensä.

Drotsi Pietari hymyili linnanvoudin huonosti sattuville sukkeluuksille
ja istuutui pöytään. Skirmen asettui nöyrästi seisomaan hänen tuolinsa
taakse ja punastui kun kohtelias linnanvouti osoitti tyhjää paikkaa
drotsin vieressä.

"Istu vain, Skirmen!" sanoi drotsi Pietari ystävällisesti, -- "täällä
me emme ole hovissa".

Skirmen totteli ja istuutui tuolin laidalle. Hän oli totutun tapansa
mukaan nöyrästi vaiti kun vanhemmat puhuivat ja piti tarkasti silmällä
mitä herransa tarvitsi, ollakseen valmis auttamaan.

"Teidän tärkeät vankinne, hyvä Paul Hvit, tyytyvät siis ilman vihaa
ja katkeruutta kohtaloonsa" -- sanoi drotsi Pietari. "Se ilahduttaa
minua. Huolimatta heidän hirveästä erehdyksestään, on heillä molemmilla
kuitenkin erinomaisia, niin melkein suuria ominaisuuksia. On ollut
aivan surullinen velvollisuus riistää heiltä vapaus niin kauaksi
aikaa. Mutta minä tiedän, että te ette ole tehnyt heidän vankeuttaan
pahemmaksi kuin on tarpeellista."

"Minä olen täsmälleen seurannut teidän määräyksiänne, herra drotsi
ja -- luulenpa tuntevani hiukan maailmaa ja ihmisiä. Se vanki, jota
kohdellaan hyvin, ajattelee vähiten pakenemista. Nyt saamme nähdä onko
yksinäisyys saanut heidät taipuvaisiksi. Jos he ovat vastahakoisia ja
te tahdotte, että heitä kohdellaan kovemmin, niin voi sekin tapahtua.
Minä olen vain halpa palvelija, ja mihin minua käsketään sen toimitan
henkilöstä välittämättä. Ihminen, sanoi minun unohtumaton oppimestarini
Horsensissa -- Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen -- ihminen ei
aina siedä hyviä päiviä."

Nyt astui paksu, pyöreäposkinen kyökkimestari sisään ja asetti vadin
pöydälle. Drotsi Pietari katseli häntä ja säpsähti, mutta vaikeni
kunnes hän taas oli mennyt ulos.

"Onko teillä ollut kauankin luonanne tämä kyökkimestari, hyvä Paul
Hvit?" kysyi hän, "ja oletteko te varma hänen uskollisuudestaan?"

"Hän on palvellut minun luonani viime vuoden toukokuusta asti", vastasi
linnanvouti, "ja minä tuntisin huonosti ihmiset, jos voisin epäillä
hänen uskollisuuttaan, hän huolehtii keittiöstään, eikä välitä mistään
muusta koko maailmassa. Aina hän vain laulaa ja ilvehtii keittiössä
eikä puhu milloinkaan yhtä totista sanaa. Jos kaikki väkeni olisivat
hänen laisiaan, niin minä voisin nukkua turvallisesti, vaikka minulla
olisikin keisareita ja kuninkaita vahdittavina. Minä uskon niinkuin jo
sanoin, tuntevani vähän maailmaa ja ihmisiä. Herra drotsi! Onko teillä
jotakin erikoista syytä epäillä kyökkimestarini uskollisuutta, jalo
herra?"

"Ei erityisesti", sanoi drotsi, "mutta pitäkää häntä tarkasti silmällä!
Ehkä se oli vain sattuma, mutta minä näin hänet viime vuonna vähää
ennen Danehoven alkua Melfartissa, Henner Friserin majatalossa,
matkaseurassa, johon ei kuulunut valtakunnan ja kruunun erikoisia
ystäviä."

"Se taisi olla vain sattuma, jalo herra!" sanoi linnanvouti
rauhallisen itsetyytyväisesti. "Minä tunnen väkeni, eikä minua niin
helpolla petkuteta. Minun tietääkseni ei kyökkimestari Martti välitä
valtioasioista. Hän on hauska, hyväntahtoinen mies, josta minulla on
paljon huvia. Hän on samalla linnan puutarhuri, ja minä olen käyttänyt
häntä koetellakseni vankien mieltä ja lisätäkseni ihmistuntemustani.
Minä olen antanut hänen toimittaa salaa kukkia vangituille herroille.
Vangit eivät tiedä mistä kohteliaisuus on kotoisin, ja minä olen
huomannut siitä olevan ajanviettoa nuorille herroille, ne saavat heidät
rakkausmietteisiin. Ja minun mullakseni ihmiset, jotka voivat ajatella
tuollaisia hullutuksia, eivät ole vaarallisia maalle ja valtakunnalle.
Paksu Martti ei näe koskaan vankeja, mutta hän on pakahtua naurusta
kuullessaan heidän laulavan rakastuneita lauluja ihanasta kädestä, joka
kietoo heille kukkavihkoja."

Drotsi Pietari hymyili, mutta puisti päätään ja tahtoi kuitenkin
kehoittaa linnanvoutia luopumaan tuosta tavastaan tutkiskella vankiensa
luonteita.

Samassa astui kyökkimestari Martti taas sisään, ja heti sen jälkeen
ilmoitti oven vahti hengellisen herran tulosta, joka toi tervehdyksen
ja viestin Esromin luostarin esimieheltä.

"Antaa hänen astua tänne sisään!" sanoi linnanvouti. "Ei kai teillä
ole mitään sitä vastaan, herra drotsi? Se on varmaankin joku apotin
ystävistä, joka tulee sopimaan minun kanssani muutamista maa-asioista.
Mutta tuleepa hän ihmeelliseen aikaan", lisäsi hän miettiväisenä.

Drotsi Pietari vastasi kohteliaasti myöntäen ja näytti ajattelevan
muita asioita. Ovi avattiin, ja kookas, hengellinen herra astui sisään.
Noustiin häntä tervehtimään, ja hän astui pelästyneenä askeleen taapäin
nähdessään drotsi Pietarin. Drotsi hätkähti myöskin. Linnanvouti
ei huomannut molemminpuolista hämmästystä, vaan vastaanotti uuden
vieraansa kohteliaalla huomaavaisuudella. "Varmaankin kunnianarvoisen
apotti Maunon ystävä", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja astukaa lähemmäksi!
Keskustellessamme asiastamme näen mielihyvällä, että tämä kuninkaan
uskollinen mies, herra drotsi Hessel, on todistajana, sitä kernaammin,
kun minä näinä aikoina en muuten uskalla vastaanottaa vieraita tänne
linnaan näin myöhään. Kyllä tunnetaan maailma ja ihmiset, sen minä
sanon, ja ankarat säädökset ovat tarpeen. Uskallanko kysyä arvoisan
herran nimeä?"

"Herra drotsi Hessel tuntee minut" -- vastasi hengellinen herra, astuen
ylpeän näköisenä lähemmäksi. "Oppineessa maailmassa on nimi maisteri
Janus Roskildensis minulle tarpeellinen suositus. Maallikoille esitän
itseni tuomiorovasti Jens Grandiksi. Oletteko te linnanvouti Paul Hvit?"

"Teidän palvelijanne, kunnianarvoisa herra!"

"Hyvä! Sen mitä minulla on teille sanomista voivat kaikki kuulla: minä
tulen Esromin luostarista, ja koska minun juuri piti kulkea tästä
ohitse, otin minä apotin ja luostarineuvoston puolesta tuodakseni
teille sopimuskirjan Grimstropin riidanalaisista maista ja lupauduin
toimittamaan asiat järjestykseen teidän toiveittenne mukaisesti. Mutta
jos te epäilette, tai olette estetty vastaanottamasta minua, niin
siirretään asia ja minä nousen taas hevoseni selkään."

"Jumalan nimessä, elkää tehkö minulle sitä ikävyyttä, herra! Te olette
sydämellisesti tervetullut!" -- sanoi Paul Hvit nopeasti. -- "Elkää
panko pahaksenne minun varovaisuuttani! -- Me olemme kaikki ihmisiä, ja
näinä aikoina on paras olla varuillaan. Tänne tulee usein susia lampaan
vaatteissa, ja minun täytyy tuntea kenet täällä vastaanotan. Koska
herra drotsi tuntee teidät, niin voin minä vähintäkään epäilemättä
lausua teidät tervetulleeksi. Taidanpa olla huono ihmistuntija,
kun en voinut nähdä, että te olitte sen oppineen herran palvelija
niinkuin sanoitte ja arvoisan apotti Maunon arvoisa ystävä. Jos
teillä on sopimuskirja mukana, voidaan asia järjestää huomenna. Olkaa
siihen asti vieraani, kunnianarvoisa herra tuomiorovasti, ja ottakaa
tilaisuudesta vaari! Olkaa hyvä ja istukaa pöytäämme!" Näin sanoen hän
vei lisäytyneen seuran istumaan.

Drotsi Pietari oli hiljainen ja harvasanainen. Tuomiorovasti ei
myöskään näkynyt viihtyvän tässä seurassa. Skirmen oli hänen
sisäänastuessaan noussut ja asettunut herransa tuolin taakse.
Linnanvouti yksin oli hyvin iloisella tuulella. Hän kehoitteli
ahkerasti vieraitaan syömään ja koetti saada keskustelun käyntiin. Hän
kosketteli kaikkia niitä asioita ja tapahtumia, joista tavallisesti
näihin aikoihin puhuttiin. Norjalaisesta sodasta ja Tönsbergin kreivin
Vähä-Alfin rohkeista ryöstöretkistä tanskalaiselle rannikolle puhui
hän innolla, joka osoitti hänen olevan uskollisen, isänmaallismielisen
miehen. Hänellä oli sukulaisia Horsensissa, ja hän kertoi hyvin
tarkasti, mitä tämä kaupunki oli kärsinyt tuon julman merirosvon
hyökkäyksistä.

"Tönsbergin kreivi on kyllä meidän vihollisemme", alkoi nyt mestari
Grand puhua, "mutta rohkea ja kuuluisa vihollinen, jota ei saa haukkua
ryöväriksi ja merirosvoksi. Hän ei ole noita hienostelevia ritareita,
jotka turnajaisissa naisten silmiin pistävät. Meillä ei ole koko maassa
urhoollisempaa ritaria. Hän on meidän aikamme suurin norjalainen
merisotilas, ja voi pian tulla korotetuksi jaarliksi."

"Mutta kun hän omin päin julmasti ja pohjattomalla ryöväyshalulla
ryöstelee ja polttaa meidän rannikoillamme kuin kurjin pakana" --
vastasi drotsi Pietari, "niin silloin hän ei ole ritarikunnalle
kunniaksi. Hän on tavallinen raaka merirosvo, olkoon vaikka kuinka
rohkea ja mahtava, vaikkapa hän olisikin kuninkaallista syntyperää ja
niinkuin sanoitte, nyt olevan toivossa pian kantaa jaarlinnimeä. Meillä
tanskalaisilla maallikoilla ei ole minkäänlaista syytä kunnioittaa
häntä millään jalommalla nimellä, ja meidän kristinuskonopettajillamme
vieläkin vähemmän."

Mestari Grand vaikeni ja koetti peittää suuttumustaan. Linnanvouti pani
taas keskustelun käyntiin. Hän otti nyt puheeksi sen, että Hallandin
Jaakko kreivi keskellä sota-aikaa oli vastaanottanut ritariarvon Norjan
kuninkaalta, ja paheksui sitä kovasti. Drotsi Pietari myönsi hänen
olevan oikeassa ja katseli kunnioituksella rehellistä linnanvoutia,
mutta mestari Grand ei voinut kauvemmin hillitä suuttumustaan. "On
sentään hyvä", sanoi hän ivallisesti -- "että vieraat ruhtinaat
huomaavat tanskalaisten miesten ansiot, kun nämä eivät saa
tunnustusta ja oikeutta täällä kotona. Norjan kuningas on ylevä näin
kunnioittaessaan arvossa pidettyä vihollistaan, enkä minä voi moittia
urheata Jaakko kreiviä sen vuoksi, että hän vastaanottaa niin hyvin
ansaitun kunnian."

"Uskokaa minua, herra tuomiorovasti", sanoi drotsi Pietari
rauhallisesti, "uskollinen Tanskan mies ei milloinkaan vastaanota
kunnianosoituksia isänmaansa viholliselta. Eihän ole mitenkään
mahdollista, että te isänmaan ystävänä puolustatte sellaista
toimintatapaa."

"Ollakseni isänmaani järkevä ja kristillinen ystävä", vastasi mestari
Grand katkerasti, "ei minun tarvitse kääntää viittaani tuulien
mukaan. Minun säädyssäni Jumalan kiitos, ei tarvitse peitellä
totuutta tai puolustaa jumalatonta pahansuopeutta täyttääkseen
virkavelvollisuuttaan. Jumalan pyhä sana ja kanooninen oikeus
silmieni edessä minä en pelkää sanoa kuninkaan ja kuningattaren
mahtavimmalle suosikille vapaasti ja avonaisesti, että minä ainoastaan
siinä määrin kunnioitan ja rakastan tätä maallista isänmaatani
kuin siellä kunnioitetaan minun korkean isänmaani jumalallisia
lakeja. Jos tahdotte tulla siitä vakuutetuksi, herra drotsi, niin
hankkikaa minulle tilaisuus pitämään edes yksi ainoa parannussaarna
kuninkaalle ja kuningattarelle, ja heidän hienolle, kohteliaalle
liehakoitsija-liudalleen! Silloin saatte nähdä, että minä olen mies
näyttämään tämän maailman mahtaville totuudenkuvastimen, jossa moni
poski taitaa sävähtää punaiseksi, jos Tanskan hovissa vielä on jälellä
hituistakaan omaatuntoa ja kunniaa."

"Semmoinen nuhdesaarna, kunnianarvoisa herra", sanoi drotsi Pietari
painolla, "taitaisi varmasti useinkin olla tarpeen, sekä maallikoille,
että oppineille. Toivoisinpa teidän käyttävän yhtä suoraa kieltä
silloinkin kun te hurskaalla tiellänne tapaatte ruhtinaallisia herroja
ja läänitysmiehiä, jotka hallitsijansa synneistä ja vioista etsivät
sovitusta omille -- rikoksilleen!"

Mestari Grand vaikeni. Linnanvouti katseli ihmetellen riitaisia
vieraitaan ja keskeytti nopeasti keskustelun, jonka katkeraan
käänteeseen hänen mielestään ei ollut minkäänlaista syytä. Hän kysyi
äkkiä, eikö kukaan arvoisista herroista ollut matkallaan kulkenut
Soerin kautta ja nähnyt sen äskettäin uudelleen rakennettua kirkkoa,
ja kun siihen vastattiin lyhyen kieltävästi, kysyi hän eikö kukaan
heistä tiennyt, missä Ruotsin erotettu kuningas nykyään oleskeli, ja
oliko totta, että hän oli jättänyt kuningattarensa erään tunnetun
Kristina-neidon tähden.

"Se on liiankin totta!" vastasi tuomiorovasti kiihkeästi, käyttäen
tilaisuutta hyväkseen saadakseen purkaa suuttumuksensa. "Siinä
meillä taas on todistus nykyisen aikamme jumalattomuudesta ja siitä
synninsaastasta, joka virtaa mahtavista. Eipä ole ihme, jos Jumala
koettelee sellaisia ruhtinaita, näyttäen tämän maailman herroille,
että kaikkien meidän yläpuolellamme on tuomari, joka ei anna pilkata
itseään, vaan hymyilee pilvien yläpuolella, kun maan mahtavat
rehentelevät ja ylpeilevät. Tuo ajatus on lohduttava ja ylentävä",
lisäsi hän ylimielinen ilme kasvoillaan, "että kaikkivaltias, jonka
käsissä koko maailma on, yhtä helposti voi alentaa kuninkaita ja
ruhtinaita ja heidän suosikkejaan, kuin hän voi ylentää halvat ja
sydämeltään nöyrät".

Linnanvouti oli hartaasti liittänyt kätensä yhteen kuin saarnaa
kuunnellessa. "Niin, niin", huokaili hän, "me olemme kaikki ihmisiä! --
Valta ja arvo ovat katoavaisia."

"Totisesti ovat monet meidän aikamme onnettomuuksista hyvin ansaitut,
arvoisa herra", alkoi drotsi Pietari jotenkin kiivaasti puhua ja katsoi
terävästi tuomiorovastiin, "mutta silti ei syntisten ihmisten rohkeasti
ja kutsumattomina tarvitse julistaa Herran rankaisutuomiota! Minä en
tahdo puolustaa sitä onnetonta kuningasta, josta te puhuitte. Mutta,
jos kansat saavat oikeuden panna viralta kuninkaansa, senvuoksi, että
he eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi olla, silloin ei mikään
valtaistuin eikä mikään valtakunta pysy, ennenkuin meille lähetetään
taivaan puhtaat enkelit hallitsemaan maailman kansoja."

"Se ei ole tarpeen!" vastasi tuomiorovasti, rehennellen ylpeästi.
-- "Niin kauan kuin Herran käskynhaltija istuu apostoli Pietarin
pyhällä valtaistuimella ja niin kauan kuin kansa kunnioittaa häntä
ja sananjulistajia Jumalan ja totuuden lähetteinä, -- niin kauan ei
minkään kansan tarvitse epäröidä, kuinka suuri maallinen kuorma heidän
on kärsivällisesti kannettava, ja kuinka suuren syntisen Herra kärsii
voideltujensa joukossa. Ellette te ole aivan pääkerettiläinen, herra
drotsi, niin te ette voi väittää sitä vastaan."

Drotsi Pietari vaikeni, ja kyökkimestari Martti, joka juuri
asetti erikoisen herkkuruuan hengellisen herran eteen, näytti,
veitikkamaisesta hymystä päättäen, olevan mielissään siitä, että rohkea
rovasti siten oli saanut drotsin vaikenemaan.

Osoittamatta vähintäkään suuttumusta kääntyi drotsi Pietari taas
riemuitsevan tuomiorovastin puoleen. "Minä olen ritarina vannonut
uhrata elämäni valtaistuimen sekä laillisen kuninkaani edestä" -- sanoi
hän hänelle ominaisella syvällä totisuudella ja voimalla, -- "enkä
minä pelkää tulla kerettiläisenä tuomituksi roviolla poltettavaksi,
vaikka minä olenkin sitä mieltä, että laillisesti kruunattua ja
voideltua kuningasta ei voida syöstä valtaistuimelta vatikaanin tai
Lundin voimakkaimmallakaan pannasäteellä. Että meidän tanskalaiset
kuninkaamme ainakin näihin asti ovat olleet samaa mieltä, sen on muiden
muassa teidän oma sukulaisenne, arkkipiispa Erlandson kokenut. Minä
en kehoita ainoatakaan Tanskan pappia seuraamaan niin vaarallista
esimerkkiä. Tämän vankilalinnan tulisi osoittaa teille, arvoisa herra,
että arkkipiispan sauvakin on liian heikko murtamaan auki sen portit,
kun ne ovat Tanskan kuninkaan käskystä suljetut." Tämän sanottuaan
nousi drotsi Pietari paikaltaan ja pyysi hämmästyneeltä linnanvoudilta,
että hänet saatettaisiin makuuhuoneeseensa. Mestari Grand nousi myöskin
pöydästä uhkaavan näköisenä ja lausui saman toivomuksen.

Linnanvouti itse saattoi kolmihaarainen kynttiläjalka kädessään
drotsi Pietaria. Skirmen seurasi herraansa hänen vaippaansa ja
miekkaansa kantaen. Kylmästi ja jäykästi sanottiin hyvästi toisilleen.
Kyökkimestari Martti saattoi linnanvoudin viittauksesta hengellisen
herran ritarisalin sivulla olevaan huoneeseen. Se oli ahdas ja pimeä.
Oven voi avata vain ulkoapäin ja se jäi raolleen. Voimakas ilmanveto
oli vähällä sammuttaa kynttilän. Muita huonekaluja ei ollut kuin
sänky, tuoli ja pöytä, ja muuriin jätetyn valoaukon edessä olivat
rautaristikot.

Kun mestari Grand astui tähän huoneeseen, säpsähti hän ja katseli
levottomana ympärilleen. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän, "annetaanko
minulle vankikomero makuuhuoneeksi?"

"Saatte sen edestä antaa meille synninpäästön, kunnianarvoisa herra!"
vastasi Martti, asettaessaan lepattavan kynttilän kivipöydälle ja
sulki pitkällä seipäällä luukun pienen pyöreän rautaristikko-ikkunan
eteen, joka oli ylhäällä paksussa muurissa. "Kas nyt täällä on hyvä ja
tyyni olla", jatkoi hän. "Täällä ei muuten kukaan vietä yötään, joskus
vain joku eksynyt pöllö. Täällä linnassa on vain yksi vierashuone,
jossa vieras on ovensa herra, ja sen on nyt drotsi saanut haltuunsa.
Odottamattomille vieraille meillä on vain tämä pieni, soma huone.
Sanotaan tämän entisiin aikoihin olleen kidutushuoneen, ja täällä
kerrottiin riippuneen kaikenlaisia pahoja kapistuksia, joilla paatuneet
pahantekijät piinattiin tunnustuksia tekemään. Mutta nythän täällä on
jotensakin kunnollista, niinkuin te näette. Onpa vahinko, että minä en
voi näyttää teille noita vanhoja, konstikkaita kidutuskoneita, minä
tiedän, että te rakastatte sellaisia oppineita harvinaisuuksia."

Ylpeä tuomiorovasti kalpeni ja häntä alkoi vasten tahtoakin puistattaa.
"Hyvä ystäväni!" sanoi hän levottomana kokille, "minusta tuntuu, että
me olemme ennen nähneet, toisemme. Kyökkimestari Martti Ryystä? Vai
miten?"

"Teidän palvelijanne, armollinen herrani! Että minun halvalla, mutta
jotensakin pyylevällä persoonallani voisi olla tilaa teidän oppineissa
aivoissanne, sitä minä en olisi odottanut. Mutta niin kauan kuin
minun pääni saa olla hartioitteni välissä, eikä minun kaulaani tehdä
heikommaksi kuin että minä voin juoda ja laulaa hauskan laulun, niin
kauan en minäkään unohda teidänlaistanne oppinutta ja rohkeaa herraa."

"Puhu vakavasti, Martti, mitä sinä tarkoitat tuolla puheellasi?"

"Mehän olemme täällä kahden kesken", jatkoi paksu kokki, "ja olettehan
te harras Jumalan mies, jolle minä vaaratta voin ladella syntini.
Tahdonpa senvuoksi uskoa teille, että kun te viime vuonna Vähän-Beltin
ylikulkiessamme pelastitte pullokirstuni joutumasta Ahdin saaliiksi,
niin vapautitte te samalla minun kaulani kirotusta kutiamisesta
muutamien kirjeiden tähden, jotka olivat piiloitetut viattomien
pullojen alle. Minä olin sulasta palvelevaisuusinnosta ja hyvästä
tahdosta ottanut viedäkseni ne eräälle hyvälle ystävälle, jonka
pelkään vielä kerran joutuvan paholaisen saaliiksi. Minä en tiedä mitä
ne rakkauskirjeet sisälsivät, eikä se kuulu minulle, mutta sen minä
tiedän, että jos ne olisi ongittu sieltä vielä ihmisten nähtäviksi,
niin olisin minä ollut varma tulevani koroitetuksi lihavuudelleni
jokseenkin sopimattomaan asemaan. Katsokaa, senvuoksi minä olen
luvannut pyhälle neitsyelle ja Martinus pyhimykselle, olla teidän
apunanne silloin kun te tarvitsette, ja minä voin. Jos teillä on
jotakin käskettävää, niin minä seison varpaillani teidän edessänne
paraimpani mukaan!"

Mestari Grand ihmetteli. "Vai niin, poikani!" sanoi hän hengittäen
taas rauhallisesti. "Oletko sinä näinä rauhallisina aikoina antautunut
kirjekyyhkyseksi? Sinun iloisuutesi muuten osoittaa sinulla olevan
hyvän omantunnon, ja minä annan sinulle rehellisten kasvojesi nojalla
synninpäästön siitä mitä sillä kertaa olet voinut rikkoa. Minne sinä
veit ne kirjeet, poikani?"

"Yhdelle teidän rippilapsistanne ja hyvistä ystävistänne armollinen
herra --" vastasi Martti hymyillen. "Mutta en minä tunne erityistä
tarvetta ripittää itseäni siitä teille ainakaan vielä, mutta jos
tahdotte määrätä minulle siitä jonkun katumusrangaistuksen, niin
sanokaa!"

"Hyvä on, poikani! Minä en tahdo sitä tietää. Mutta se oli
lainvastainen teko ja voi tulla sinulle kalliiksi, kuitenkin
sovittaaksesi sen sinä voit nyt ehkä minun ja pyhän kirkon
palveluksessa toimittaa lohdutuksen sanan eräälle erehtyneelle sielulle
näiden muurien sisäpuolella, joka tarvitsee minun neuvoani, tai mikä
olisi vieläkin parempi, hanki minulle salainen tapaaminen" --

"Sydämeni pohjasta, teidän armonne! Mutta te ilveilette! Minun
mielestäni te ette ole samanlaiseksi luotu kuin me muut vaivaiset
maailmanlapset."

"Ei, se ei ole mitään sellaista Martti! Minä olen kieltäytynyt siitä
katoavaisesta hulluudesta, jota sinä maailmallisuudessasi ajattelet.
Minun pyhässä säädyssäni täytyy ainoastaan puhtaan kristitynrakkauden
johtaa meidän sekä salaisimpia että julkisimpia askeleitamme. Nuori
herttua, joka istuu täällä vangittuna, on kokematon, katsoppas -- hänet
on johdettu uhkarohkeisiin aikeisiin, joista voi koitua hänelle paljon
onnettomuutta, jos hän ei niitä kadu ja paranna itseään. Huolenpito
hänen sielunsa pelastuksesta on tuonut minut tänne, saadakseni jos
mahdollista puhutella häntä tai ainakin antaa hänelle kirjallisen
neuvon."

"Jos te tahdotte puhutella häntä, hurskas herra, niin täytyy teidän
voida muuttua pöllöksi tai lepakoksi" -- --

"Mutta eikö ole mahdollista saada toimitetuksi hänelle minulta kaksi
sanaa, ennenkuin hän puhuu drotsi Hesselin kanssa huomenna?"

"Jos ei ole puustavillisesti enemmän kuin kaksi sanaa, niin luulen sen
kyllä onnistuvan", vastasi kokki viekkaasti hymyillen, mietittyään
hetken aikaa -- "mutta minun täytyy tietää ne kaksi sanaa, antaakseni
itse niille äänen ja siivet. Jos te ette luota minuun, armollinen
herra, niin en minä eikä pyhä Martinuskaan voi auttaa teitä. Jos te
pelkäätte seinien kuulevan niin kuiskatkaa minulle sanat korvaan!
Kuka tietää, vaikka ne samalla myöskin voisivat kääntää minut ja
pelastaisivat syntisen sieluni, ja silloinhan te saisitte kaksi
kärpästä yhdellä lyönnillä, hurskas herra!"

"Kyllä sinä taidat olla aika velikulta!" sanoi tuomiorovasti totisena
ja katseli häntä tutkivasti. Sitten hän kumartui hitaasti ja kuiskasi
hänen korvaansa pari sanaa.

"Hyvä!" vastasi Martti. "Ohhoi, Pyhän Martinuksen nimessä, luulenpa
heti tulleeni niistä hurskaaksi, armollinen herra, ja minua alkaa
epäilyttää. Mitäpäs, jos tässä onkin kysymyksessä sopimus paholaisen
kanssa, armollinen rovasti? -- Mutta olettehan te hurskas Jumalan mies,
tiedänhän minä sen, ja teidän arvoisa rippilapsenne saa varmasti teidän
hyvän neuvonne huomen aamulla tyhjään vatsaansa!"

"Vielä yksi asia! Jos ei nuori herttua pääse vapaaksi huomenna ennen
auringon laskua, niin täytyy minun välttämättä saada puhutella häntä."

"Se kyllä on vaikeampi asia, armollinen herra! Kuinka monta yötä te
kunnioitatte meitä tutkimalla täällä kidutushuoneessa muinais-ajan
raakuuksia?"

Mestari Grand katseli taas levottomana ympärilleen. "Aseta tuoli
kynnykselle, poikani ja anna oven olla raollaan!" sanoi hän: "minä en
tahdo tulla teljetyksi tänne! Minä jään hyvin vastenmielisesti tänne
pitemmältä kuin on tarpeellista, -- mutta koetan kestää ylihuomiseen
asti --"

"Hyvä on, koetetaan keksiä neuvo!" vastasi Martti siirtäen tuolia.
-- "Rohkeutta ei minulta ainakaan puutu. Jos teillä ei ole muuta
tehtävää kuin pitää parannussaarna jalosukuiselle vangille, niin kyllä
joku pyhimyksistä näyttää teille tien. Enkeli teidän hahmossanne
taivaanportailla tai niiden puutteessa tikapuilla voisi vaikuttaa
erityisen herättävästi hänen kadotettuun sieluunsa. Nyt hyvää yötä,
armollinen herra! Huomenaamulla aikaisin tuon teille olutjuuston. Jos
ei täällä vain kummittele, niin voitte nukkua turvallisesti. Nyt minun
täytyy joutua keittiöön laulamaan, muuten linnanvouti ei luota minuun."
Tämän sanottuaan poistui iloinen kokki ovesta ja lauloi niin ääneen
että kaikui ritarisalissa:

    -- Mieskoljo suur' oli Bernissä,
    -- yli muurien nous' sen pää.
    -- Oli hullu hän, viisas ei konsanaan,
    -- joka miehen lannisti jätti tää.
    -- Mut täysi on kukkia metsä.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Seuraavana aamuna, herttua Waldemarin herätessä, oli jo pöydällä
hänen sänkynsä vieressä hopeamalja täynnä lämmintä olutta. Hän nousi
nopeasti ja pukeutui. Niin pian kuin hän oli pukeutunut, hän kohotti
hopeamaljan kädensijasta kuten tavallisesti juodessaan, mutta hän
laski sen heti hämmästyneenä luotaan ja katseli valkovuokkoa, joka oli
pudonnut hänen käteensä, ja joka näkyi olleen aivan heikosti kiinnitetty
maljan korvaan. "Kuka täällä pitelee minua pilkkanaan?" huudahti hän
suuttuneena, ja heitti kukan pöydälle, mutta hän huomasi samassa
pienen pergamenttiliuskan, joka pisti esiin hienosta kukanteriöstä.
Hän otti tuon pienen kukkaskirjeen ja luki ainoastaan yhden sanan:
"Allekirjoita!" -- Hän tuijotti kauan salaperäiseen kirjoitukseen
vajoten syviin mietteisiin. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän
viimein, aivan kuin unesta heräten. -- "Kuka täällä lähettää minulle
salaisia neuvoja? Onko se ystävä vai vihollinen! Hm, allekirjoita! Se
on helposti sanottu, mutta jos minun kunniani on kysymyksessä -- --
jos se koskee minun sieluani ja omaatuntoani tai minun elämäni suurta
päämäärää, niin minä allekirjoittaisin ennen oman kuolemantuomioni
kuin sen sopimuksen, jota tänään voin odottaa." Hän tuijotti taas
paperiliuskaan ja vajosi syviin ajatuksiin.

"Näin varhain valtaneuvostossa, jalo herra", sanoi hänen iloinen
vankilatoverinsa sisäänastuessaan. "Jos minä en kuullut väärin, niin
viisaat ja hupaiset henkenne ovat jo käyneet aamuvierailulla luonanne.
Minä luulin teidän puhelevan jonkun kanssa. Ehkä te juttelitte hyvälle
ystävällenne, joka makaa tuolla kirstussa?"

"Ei Tyko", vastasi herttua, "mutta valppaita henkiä on lähellämme.
Ei vain piispa-vainaja puhu minulle noista muureista, vaan elävät
olennotkin ottavat osaa kohtalooni, koettaen taivuttaa tahtoani ennen
kuin itsekään tiedän. Katso, mitä minä löysin tästä kukasta!" Hän
ojensi ritari Abilgaardille kukan ja pergamenttiliuskan.

"Valkovuokko! Varokaa sitä, jalo herra, jos se ei ole tullut pienestä
somasta kätösestä, joka tahtoo ainoastaan näön vuoksi laskea leikkiä,
tehdäkseen talvinarrinsa todella onnelliseksi. Allekirjoita! Todella,
sepä lyhyt ja hyvä neuvo! täydellisesti hallitsijattaren äänellä. Jos
se olisi ollut saksaksi, minä kyllä tietäisin ketä epäilisin."

"Vai niin, luuletko sinä näkymättömän suojelushenkeni olevan
saksalaisen? Sano vain, mitä sinä tarkoitat?"

"Voi, ketä muuta minä tarkoittaisin kuin tuota pientä sievää pyhimystä,
saksilaisen herttuan tytärtä, joka huolehtii enemmän teidän uskostanne
ja oivasta sieluparastanne, kuin herttuakunnastanne ja kaikista
suurista suunnitelmistanne. Te kannatte kuitenkin vielä salaisesti
hänen näkymättömiä kahleitaan."

"Sofia, hyvä, hurskas lapsi!" puhkesi herttua puhumaan ja punastui
samassa, pyyhkäisten otsaansa. "Tarkoitatko sinä, että hän yhä
ajattelee minua ja kohtaloani? Ei Tyko, sitä minä en edes toivoisi,
se häiritsisi minua harmittavassa määrin. Puolitoista vuotta on nyt
tämä ihmeellinen kuva ollut poispyyhittynä sielustani. Minulla on
ollut tärkeämpiä asioita mielessäni kuin pieni herttuantytär ja hänen
hurskas, ahdas jumalanpelkonsa. Minä olen onnellisesti riistäytynyt
irti siitä hullutuksesta. Minä en anna kahden kyyhkyssilmän itseäni
sokaista, ne soveltuvat paremmin luostariin tai alttaritauluun. Elä
enää koskaan puhu minulle hänestä. Sinä tiedät, että se ainoastaan
häiritsee minua -- ja totta puhuen, -- sitten kuin suunnitelmamme
veivät meidät hovin ylhäisten kaunotarten joukkoon, on minun täytynyt
itsekseni hävetä ajatellessani häntä. Mutta sinä olet kuitenkin
oikeassa", jatkoi hän liikutettuna. "Nämä hennot, kainot kukat, jotka
niin lempeästi ja ystävällisesti melkein kokonaisen vuoden täällä
vankeudessamme ovat muistuttaneet meitä keväästä ja kesästä, näiden
olisi pitänyt muistuttaa minulle häntä, tämänkin valkoisen, viattoman
kevätkukan, joka nyt on saanut äänen ja pyytänyt minua suostumaan ja
allekirjoittamaan. Haa! Allekirjoittamaan sopimus, joka tekee minun
omantunnontarkkuuteni hurskaaksi orjaksi aina kuolinpäivääni asti -- ja
kuitenkin -- oli aika, jolloin tämänlainen orjuus näytti minusta olevan
oikeaa vapautta" -- -- hän vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

"Se oli surullinen aika", tarttui Tyko äkkiä puheeseen. -- "Se oli
vähällä tehdä teistä nahjuksen. Minä sanon myöskin: allekirjoittakaa,
lempo vieköön, olkoon se sitten mitä hyvänsä. -- Vapautta ei voi
ostaa liian kalliista. Mutta elä siltä heittäydy yhden kynänvedon
orjaksi. Tuo pieni, kaunis haaveilijatar tekee teistä lopulta kuitenkin
rauhallisen, sävyisän Etelä-Jyllannin herttuan, joka ei koskaan
ajattele kohota korkeammalle maailmassa, vaan jättää kaikki rohkeat
suunnitelmansa ja ottaa itselleen rauhallisen, hurskaan puolison,
sanoen hyvää-yötä näille maailmallisille turhille hallitsijaunelmille
ja nukahtaa kauniisti Schleswigin linnaansa, uskollisena ja kuuliaisena
tanskalaisena vasallina. Siitä voi koitua liikuttava elämä, herrani!
Näitä kärsimisiämme täällä ei sitten enää ajatella kostaa, -- hyi,
sehän olisi halpamaista ja epäkristillistä. Me suutelemme hurskasten
lasten tavoin vitsaa ja tulemme kauniisti kilteiksi. Ja miten mukava,
hauska elämä! Te ehkä pahimmassa tapauksessa varustaudutte suojelemaan
hanhia ketulta, tai kaadatte omalla ylhäisellä kädellänne hyvälle
maistuvan metsäkauriin kehnoa herttuallista pöytäänne varten, jonka
ääressä tuo hurskas vaimo istuu kädet ristissä, sillaikaa kuin
hiljaiset hyvin kasvatetut lapset lukevat pöytärukouksia."

"Ei, ei Tyko!" ratkesi herttua äkkiä puhumaan ja hypähti ylös ikäänkuin
unesta havahtuen. "Minä näytän sinulle vielä kerran olevani Waldemar
Seierin jälkeläinen. Hänkin istui vankeudessa ja kahleissa. Mutta hän
ei vanhuudestaan ja harmaudestaan huolimatta unohtanut kostoansa,
eikä hän onnettomuutensa aikana unohtanut kruunuaan ja kuninkaallista
arvokkuuttaan."

Nyt koputettiin ovelle ja keskustelu keskeytyi. Siellä oli kohtelias
linnanvouti. Hän avasi oven vasta sitten kun oli huudettu: "Astukaa
sisään!" Nyt hän astui sisään ja kysyi sopiko korkeasukuisten herrojen
vastaanottaa drotsi Hessel.

"Drotsi Hessel?" toisti herttua katkeralla äänellä. "No hyvä, antaa
hänen tulla!" Sitten hän istahti ylpeän ja rauhallisen näköisenä
nojatuoliinsa pöydän ääreen, ritari Abilgaardin tekeytyessä nöyräksi
palvelijaksi ja asettuen viekkaasti hymyillen seisomaan ruhtinaallisen
herransa tuolin taakse. Linnanvouti kumarsi syvään ja poistui. Heti sen
jälkeen astui drotsi Pietari sisään. Hän tervehti kohteliaasti, mutta
vakavasti. Herttua kohottautui puoleksi tuolissaan ja istuutui taas
takaisin.

"Mitä on drotsi Hesselillä esitettävää Etelä-Jyllannin herttua
Waldemarille?" kysyi hän voimakkaalla äänellä, koettaen salata
kiukkuaan.

"Korkeasukuinen herra", alkoi drotsi Pietari puhua, "minun herrani ja
kuninkaani on teidän ystävienne esityksestä päättänyt tarjota teille
sovinnon ja vapauden, jos te olette halukas allekirjoittamaan ja
vahvistamaan ne ehdot, jotka minä tässä hänen nimessään jätän teille".
Näin sanoen hän otti esille suuren pergamenttikirjeen, jonka hän
kohteliaasti kumartaen ojensi herttualle.

"Lue se minulle, drotsini!" sanoi herttua, ojentaen olkansa yli
kirjeen ritari Abilgaardille, nojautuen itse taapäin tuoliinsa, ja
tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi. Ritari Abilgaard astui herransa
eteen ja luki. Kirje oli kanslerin laatima tanskaksi, jäykkään,
turhantarkkaan asiakirjatyyliin, joka näytti olevan muodostettu
oppineeseen kirjoitustapaan. Drotsi Pietari piti tarkasti silmällä
herttuan kasvojen ilmettä, jääden seisomaan sopivan matkan päähän.
Herttua ei ollut huomaavinaan häntä, vaan tuijotti synkkänä ja
miettiväisenä ennen kuvattuun pimeään vankilaseinään. Sopimuksen
johdannossa lueteltiin ne herttuan ystävät, jotka olivat ryhtyneet sitä
ehdoittamaan, ja niiden joukossa kuuli hän erinomaisella myötätunnolla
mainittavan Saksin herttuan nimen, jonka tyttärestä hän äsken oli
puhunut. Myöskin hyväsydämisen Holsteinin kreivi Gerhardin nimi näytti
täällä häntä hämmästyttävän, silloin hän varmaankin muisti, kuinka hän
Danehovessa Nyborgissa oli koettanut saattaa tämän urhoollisen herran
naurunalaiseksi. Johdanto sovitusehdoitukseen kuului seuraavasti:

"Herman, Jumalan armosta Schwerinin piispa; Johannes, Saksin herttua;
Gerhard, Johannes ja Aadolf, Holsteinin kreivit; Helmond ja Klas,
Schwerinin kreivit; Gerdt, Hojan kreivi; Johannes ja Henrick,
Mecklenburgin kreivit, tervehtivät Jumalan armosta kaikkia niitä,
jotka tämän kirjeen näkevät tai luettavan kuulevat. Se olkoon kaikille
tiettäväksi tehty, että me Schleswigin herttuan Waldemarin puolesta
nöyrimmästi pyytäneet olemme, että saisimme hänen takuumiehikseen
ruveta ja että hän pitäisi ne kohdat, jotka tätä seuraavassa kirjeessä
esitetyt ovat sopimuksena Tanskan kuningas Eerikin ja hänen välillään."

"Kuka on pyytänyt näitä hyviä herroja minun puolestani näin nöyrästi
lupaamaan semmoista, jota minä en vielä edes tunne?" huudahti herttua.
"Mutta se onkin vain muodollisuus. Käykäämme asiaan!"

Nyt luki ritari Abilgaard itse sovitusehdoituksen, joka herttuan
nimessä alkoi näin:

"Waldemar, Jumalan armosta Etelä-Jyllannin herttua, ikuinen tervehdys
Jumalalta. Se on ruhtinasten laki ja kunnia, että he armollisesti
kuuntelevat ja täyttävät rukoilevien pyynnön, ja sen suosion ja
armon tähden, jota he osoittavat valittaville, heidän alamaistensa
kuuliaisuus ja uskollisuus lisääntyy ja näin he saavutettuaan
alamaistensa kunnioituksen ja rakkauden enentävät hallitsevien kunniaa,
nimeä ja..."

"Ne ovat drotsi Hesselin kauniita ajatuksia mestari Martinuksen
kauniisti lausumina", keskeytti herttua lukemisen pilkallisella
äänellä. "Edelleen, drotsi!"

"Senvuoksi olkoon kaikille tiettäväksi tehty", jatkoi ritari
Abilgaard pidätetyllä hymyllä ja nöyrällä äänellä, "että me nuoruuden
kokemattomuudesta ja lapsellisten neuvojen houkuttelemina, vastoin
herramme Tanskan kuninkaan Eerikin käskyä olemme omistaneet kruunulle
kuuluvan Alsin, jossa tunnustamme väärin toimineemme, vaikka meistä ja
meidän useammista ystävistämme maan laki näyttää olevan niin ankara,
jonka tähden kuningas on yllämainitun, meidän nöyrimmän rukouksemme
tähden ja pappiensa sekä muiden uskollisten miestensä neuvosta, antanut
meille anteeksi kaikki rikokset, jotka me häntä vastaan tehneet
olemme." Ja nyt seurasivat kaikki Alsin riitaisuuksia koskevat asiat,
aina raha-oikeuksista kuninkaan oikeuteen sekaantua Etelä-Jyllannin
asioihin. Kaikelle tälle hymyili herttua välinpitämättömästi ja näytti
tuskin kunnioittavan sitä tarkkaavaisuudellaan, samalla kuitenkin
kuunnellen joka sanaa, mutta äkkiä muuttui hänen teeskennelty
välinpitämättömyytensä silminnähtäväksi levottomuudeksi, kun ritari
Abilgaard luki: "Me lupaamme täten, että me emme koskaan kuninkaan
kuolemaan tai vankeuteen myötävaikuta eli toimi, neuvo tai edistä,
vaikka hän menettäisi maata, kyliä, kaupunkeja ja linnoja; emmekä
me myöskään ryhdy salaliittoihin tai muihin lainvastaisiin toimiin
valtakuntaa ja kruunua vastaan, emmekä me myöskään tahdo toimia,
keskustella tai olla osallisina missään niinkutsutussa crimen
laesae majestatis (majesteettirikoksessa), vaan olemme me hänelle
kaikkea alamaisuutta, kunnioitusta ja uskollisuutta osoittava. Jos
tieten rikomme tätä vastaan, tai jos maan lakien nojalla voidaan
toteennäyttää, että me salahankkeita sommitelleet olemme, silloin ovat
kaikki meidän läänimme ja tiluksemme siten menetetyt, että meidän
herramme ja kuninkaamme saa omasta tahdostaan ne kruunun puolesta
haltuunsa ottaa ikuiseksi omaisuudekseen niinkuin hänen armonsa
parhaimmaksi näkee, samoin rangaiskoon hän meitä kuolemalla tai meitä
armahtakoon niinkuin hänen armonsa ehdoittaa."

Tässä pysähtyi ritari Abilgaard hämmästyneenä ja katsahti herraansa.
Mutta nuoren herttuan levottomuus oli kadonnut ja ylpeä uhkamielisyys
loisti hänen silmistään ja hän kohotti rohkeasti päätään. "Nyt minä
tunnen sekä teidän sananne että ajatustapanne, drotsi Hessel", sanoi
hän. "Te tahdotte siis mielellänne johtaa puhetta silloin kun soaistu
kuningas valtuuttaa teidät siihen."

Drotsi Pietari pudisteli vakavana päätä ja vaikeni. "Lue edelleen!"
sanoi herttua ja ritari Abilgaard jatkoi: "Me sallimme täten, että
Tanskan piispat saavat julistaa meidät kirkon kiroukseen ilman
edelläkäyvää varoitusta, jos niin tapahtuisi että me rikkoisimme sitä
vastaan, mitä tähän kirjoitettu on, josta Jumala meitä varjelkoon."
Ritari Abilgaard keskeytti taas lukemisen ja katsahti herraansa
tutkivalla silmäyksellä.

"Aivan oikein!" sanoi herttua. "Elä unohda pyhää pannan sädettä, se voi
olla tarpeen. Onko sitä enemmän?"

Ritari Abilgaard luki vielä muutaman pykälän herttuan velvollisuudesta
auttaa kuningasta herrainpäivien johdossa, johon hän ei näyttänyt
panevan suurempaa huomiota. Mutta nyt seurasi: "Me emme ota luoksemme
lainsuojatonta väkeä. Samoin me emme tämän vankeutemme tähden ole
ahdistava kuningasta, hänen poikiaan tai ketään valtakunnan sisä- tai
ulkopuolella, tai jotakin pahaa senvuoksi saattaa aikaan kenellekään,
vaan jätämme heidät sentähden vapaiksi ja rauhaan. Me emme tahdo ryhtyä
liittoon tai sopimuksiin kenenkään ihmisen kanssa koko maailmassa,
jonka kautta hänen majesteetilleen tai valtakunnalle koituisi vahinkoa,
ja jos me senkaltaisiin liittoihin ryhtyneet olemme, niin me täten
niistä luovumme." Lopussa oli vielä herttuan suureksi hämmästykseksi:
"Ja että se minkä me täten luvanneet olemme, ei joutuisi epäilyksen
alaiseksi, niin olemme me pyhän raamatun päällä valalla vannoneet että
me sen kaiken ylläolevan pitää tahdomme, luopuen kaikesta mikä voi
johtaa vilppiin, väkivaltaan tai uhkauksiin."

Herttua kalpeni, hän ei kuullut loppua, joka sisälsi niiden piispojen
ja ruhtinaiden nimet, jotka olivat olleet läsnä sopimusta tehdessä ja
ripustaneet siihen sinettinsä, hän näkyi tulleen täysiin tajuihinsa
vasta viimeiset sanat kuultuaan: "Ja me tahdomme tämän ensi
tilaisuudessa vahvistaa."

"Niin varmasti, heti kun meille suodaan siihen tilaisuus!" huudahti hän
mitä suurimmalla katkeruudella ja kavahti seisomaan. "Ja te uskallatte
tuoda minulle niin alentavan sovitusehdoituksen drotsi Hessel. Ja te
voitte vielä kuvitella minun olevan niin surkean raukkamaisen, että
allekirjoittaisin ja vahvistaisin sen! Teillä on ollut arvokas esikuva
tähän kauniiseen sovitusehdoitukseen mustan Henrik-kreivin sovittelussa
vangitun kuningas Waldemarin kanssa. Siinä minä en kuitenkaan aio
seurata suuren esi-isäni jälkiä ja ostaa vapauttani niin kalliisti. Jos
te ajattelette pakoittaa minua, niin koettakaa! Jos teillä on kahleet
mukananne, niin tuokaa ne tänne! Kutsukaa tänne pyövelinne ja katsokaa
annanko minä kiduttamalla halventaa itseäni!"

"Te käsitätte minut aivan väärin, jalosukuinen herra!" alkoi drotsi
Pietari tuskallisen tunteen valtaamana puhua. "Elkää uskoko, että minä
iloitsen nähdessäni teidänlaisenne jalosukuisen herran tällaisessa
paikassa. Ja elkää uskoko minua niin halpamieliseksi että voisin
nähdä teidän vapaata tahtoanne pakoitettavan arvottomilla keinoilla.
Ei vihan eikä koston vuoksi, vaan ainoastaan valtakunnan ja kruunun
turvallisuuden vuoksi on teiltä vapautenne täällä riistetty. Sinä
hetkenä, jona te luovutte lainvastaisesta ja kyllin tunnetuksi
tulleesta aikeesta, joka on tehnyt teidän vankeutenne täällä
tarpeelliseksi, te olette taas vapaa siinä korkeassa asemassa, johon
te olette syntynyt ja kasvanut. Te säilytätte loukkaamattomina kaikki
oikeutenne Etelä-Juutinmaan herttuana -- ja kaikki on unohdettu. Sinä
hetkenä, jona te allekirjoitatte tämän sopimuksen on linnanvouti
käsketty avaamaan teille nämä vankilanovet ja hän on saattava
teidät varman saattueen mukana minun herrani ja kuninkaani luokse.
Niin pian kuin te herrainpäivillä olette julkisesti tunnustanut
allekirjoituksenne, ja valalla ja sinetillä sen vahvistanut,
niin te voitte esteettömästi palata herttuakuntaanne, eikä minun
herra kuninkaani eikä ainoakaan rehellinen mies Tanskassa koskaan
tulevaisuudessa epäile teidän uskollisuuttanne maata ja valakuntaa
kohtaan."

Tämän sanottuaan pani drotsi Pietari hopeakynänsä pöydälle
pergamenttipaperin viereen, jonka ritari Abilgaard oli jättänyt
hänelle. Mutta herttua seisoi liikkumattomana tuijottaen muuriin,
kunnioittamatta kuninkaan lähettilästä ainoallakaan sanalla tai
katseella.

"Herra", jatkoi drotsi Pietari, "neuvotelkaa nyt kaikkitietävän
Jumalan ja omantuntonne kanssa. Minä jätän sovituskirjeen teille.
Te saatte hävittää sen, tai kirjoittaa sen alle, aivan niin kuin
haluatte. Auringon laskuun asti minä voin odottaa teidän päätöstänne,
ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua on vankilan ovi teille näillä
ehdoilla aukeneva. Sinä hetkenä, jolloin te allekirjoitettuanne
vetäisette tuota kellonnauhaa avataan vankilanne. Minä jätän teidät
nyt toivoen, että te hyvin punnitsette omaa sekä ajallista että
ijankaikkista etuanne. Elkää tässä asiassa väärin käsittäkö minun
herraani kuningasta tai minua! Kaikkitietävä Jumala ja kaikki pyhät
miehet ovat minun todistajiani, ettei tässä mitään ole tapahtunut
persoonallisesta vihasta teitä kohtaan. Minä voin viimeisenä päivänä
todistaa Jumalan kasvojen edessä niinkuin tänäkin hetkenä: minä olen
toiminut teitä vastaan valani ja velvollisuuteni mukaan valtakuntaa ja
kruunua kohtaan." Tämän sanottuaan kumarsi drotsi Pietari liikutetun
ja osanottavaisen näköisenä vangitulle herttualle, ja poistui nopeasti
tornihuoneesta.

Vankilanovi oli taas lukittu ja suljettu. Pöydällä oli tärkeä
pergamenttilehti ja hopeakynä, jonka drotsi Pietari oli jättänyt
allekirjoitusta varten. Ritari Abilgaard katseli herraansa levottoman
tutkivalla katseella. Herttua käveli nyt kiivain askelin edes
takaisin lattialla, hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen poskensa
punoittivat suuttumuksesta. "En koskaan, en ikimaailmassa kirjoita
mokoman helvetin moskan alle!" huudahti hän, "vaikka saisin istua
täällä kuolinpäivääni asti! Jos minun täytyy autuuteni valalla vannoa
suostuvani kaikkeen mitä tuossa seisoo, täytyy minun luopua koko
elämäni suunnitelmasta tai minä olen valapatto ja petturi koko maailman
edessä. Ei, ei, ei iankaikkisesti! Minä tahdon näyttää heille, että
herttua Waldemar ei rakasta vapauttansa ja kehnoa herttuankruunuansa
enemmän kuin kunniaansa ja vapaata, kahlehtimatonta tahtoaan. Minä
en tahdo raukkamaisesti ja alhaisesti myödä heille sieluani ja
sisäistä vapauttani, voidakseni hengittää vapaammin suuremmassa
vankilassa henkisesti halveksittuna orjana. Nyt, Tyko, nyt on aika
ajatella vakavasti pakenemista ja näiden muurien räjähdyttämistä
petoksella tai väkivallalla, kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kunhan
kerran olen vapaana tämän helvetin linnan ja Tanskanmaan rajojen
ulkopuolella -- niin silloin minä en enää arvele ryhtyä siihen, josta
sairaloisissa unelmissani olin jo vähällä luopua, -- minä pudistan
tomun jaloistani, enkä aseta jalkaa tanskalaiselle pohjalle ennen kuin
seison täällä sotajoukon etunenässä, jonka avulla minä voin kaataa
kumoon itsevaltiaan valtaistuimen ja nutistaa hänet kaikkine surkeine
neuvonantajineen!"

"Kunhan vain ensimäinen askel olisi otettu!" vastasi ritari olkapäätään
kohauttaen. "Kunhan vain olisimme ensiksi omia herrojamme, niin
minä kyllä sydämeni pohjasta ihailisin teidän korkeita ajatuksianne
ja rohkeita päätöksiänne. Kuitenkin niin kauan kuin teidän suuri
neuvonantajanne ei osaa muuta kuin puhua teille näiltä muureilta, mutta
ei suurten henkien lailla uskalla pyyhkäistä niitä pois kuin hämähäkin
verkkoja, niin kauan, armollinen herra, ovat kaikki teidän rohkeat
tuumanne vain tuulentupia ja ihania unelmia ja sen saatte kalliisti
maksaa menettäessänne vapautenne ja iloisen elämänne Schleswigin
herttuana."

"Mitä, Tyko! Etkö sinä ylenkatsoisi minua, jos minä voisin
allekirjoittaa tämän sopimuksen?"

"Kaukana siitä, herra! hullu se lintu on, joka ei lennä ulos häkistä,
silloin kun se on auki. Kas, tässä rautakanki, jolla ilman noitakeinoja
saamme nämä muurit murretuiksi. Tänne on hyvä drotsi Hessel jättänyt
hopeakynänsä. Yksi ainoa veto tällä kynällä pergamentille, ja meidän
vankilamme avataan, avara, ihana maailma on avoinna edessämme; -- me
poistumme tästä onnettomuuden maasta siksi kunnes me voimme sanoa
Tanskan kuninkaalle kiitokset viimeisestä. Saksin herttuan luokse
me olemme tervetulleita, ja miten iloiseksi kaunis Sofia prinsessa
tuleekaan."

"Vaiti, vaiti, kiusaaja!" -- keskeytti hänet herttua kiivaasti.
"Onko se sinun kantasi Tyko! Niinkö sinä olet käsittänyt korkean
päämääräni? Mitä auttaa vaikka lintu on vapaa, jos se on siipirikko
koko elämänajaksi? Jos sinä olet kyllästynyt tasaamaan kohtaloni, niin
kyllä minä voin toimittaa sinut vapaaksi! -- Vanno sinä vain itsesi
paholaiselle ja mene! -- minä jään."

"Te erehdytte, jalo herrani!" vastasi ritari Abilgaard totisesti --
"minä olen ilomielin jakanut teidän vankeutenne tähän päivään asti,
minä olen sen jakava edelleenkin, valittamatta, niin kauan kuin
te haluatte. Päämäärää minä en ole kadottanut näkyvistäni. Tehän
olette itse miettinyt mitenkä te voisitte sen saavuttaa kättäkään
liikuttamatta. Teidän omantunnontarkkuutenne sovittaa kyllä helposti
meidän vapautemme. Tahdotteko kuunnella minua?"

"Ei, ei, minä en tahdo kuulla sanaakaan. Jätä minut yksin, Tyko!
Huomenna sinä saat kuulla minun päätökseni. Se koskee minua itseäni
ja minun koko tulevaa elämääni; minä tahdon itse heittää arvan, joka
päätöksen langettaa. Et sinä eikä ainoakaan ihmissielu saa johtaa
täällä minun tahtoani."

Ritari Abilgaard vaikeni ja poistui omaan vankilahuoneeseensa. Herttua
lukitsi tavallisuudesta poiketen oven hänen jälestään, vierittäen kiven
sen eteen. Sen jälkeen hän heittäytyi tuoliinsa synkkiin ajatuksiin
vaipuen. Näin hän istui koko päivän laskematta sisään ainoatakaan
ihmistä tai vastaanottamatta minkäänlaisia virvokkeita. Linnassa oli
hiljaista kuten tavallisesti. Vasta auringon laskettua häiriytyi hän
hetkeksi hevoskavioiden kapseesta linnanpihalla. Herttua nousi ja astui
ristikkoikkunalle. Hänen kätensä puristui kokoon suonenvedontapaisesti
kun hän näki nuoren drotsin vapaana ja ryhdikkäänä ohjailevan hevostaan
ilta-auringonhohteessa. Ruhtinaallinen vanki hengähti syvään, siirsi
luukun ristikkoikkunan eteen ja poistui vankihuoneensa pimeimpään
soppeen, jossa hän heittäytyi valmistamattomalle vuoteelleen.

Rautaristikon sisäpuolella oleva luukku, jonka vanki voi avata ja
sulkea mielensä mukaan, oli varustettu pienellä sarviruudulla, jonka
lävitse tuskin ainoakaan päivänsäde pääsi tunkeutumaan. Tämän luukun
hän muuten tavallisesti antoi olla auki. Ei edes yöllä hän pitänyt
sitä suljettuna, muuta kuin silloin kun oli hyvin kylmä ja tuulinen
ilma. Sillä kun se oli öisin ollut lukittu, oli hänelle tapahtunut pari
kertaa, että hän keskiyöllä oli kauhuissaan kavahtanut unestaan ja
luullut olevansa elävältä haudattu esi-isiensä hautakappeliin. Mutta
nyt hän vihasi valoa ja vähintäkin välähdystä elämästä ja ilosta,
ja hän oli riistänyt itseltään viimeisenkin heikon valonsäteen,
jonka herra hän oli. "Tule esiin, onnettomuustoverini ja opeta minua
iloisesti katsomaan yöhöni sinun tulisilmilläsi!" mutisi hän. --
"Kutsukoot vain muut sinua kuolemanlinnuksi ja ruumispöllöksi, sinä
näet kuitenkin selvästi silloin, kun me muut olemme sokeita. Jos sinä
huudat kuolemaa ja onnettomuutta, niin sitä parempi, se laulu soveltuu
paraiten minulle." Antaessaan näin hiljaisella äänellä ajatustensa
puhjeta sanoiksi, hän avasi kirstun ja otti sieltä esille suuren
yölinnun. Se asettui tuttavallisesti istumaan hänen käsivarrelleen
ja antoi taputtaa itseään. Hän heittäytyi sitten taas pitkälleen
vuoteelleen, vajoten synkkään mietiskelyyn. Sillävälin oli tullut
yö. Linnassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sarviruudun läpi tunkevasta
heikosta valonheijastuksesta vanki näki, että oli kuutamo. Viimeinkin
sulkeutuivat hänen silmänsä ja hän nukahti, mutta hän ei muistanut,
niin kuin tapansa oli tavallisesti, ensiksi sulkea lintua häkkiin. Hän
ei tiennyt nukkuneensa, kun hän heräsi tuohon kammottavaan kuvitelmaan,
joka ennenkin oli herättänyt hänet keskiyöllä ja joka nyt taas valtasi
hänet samaan aikaan: hänestä tuntui siltä kuin makaisi hän isiensä
hautakammiossa, ja hän kohottautui tuskallisen tunteen valtaamana
puoleksi istualleen vuoteeseensa. Hän ei ollut vielä täydellisesti
hereillä, kun ilkeä kirkuna karkoitti viimeisenkin unen häneltä;
hän avasi silmänsä, ja muurin reunalta, salaperäisen kirjoituksen
vierestä loistivat ruumispöllön tulisilmät. Se huusi vielä kerran ja
paljon ilkeämmin kuin mitä sen muuten oli tapana, tuijottaen suletun
ikkunaluukun sarviruutuun. Nyt käänsi herttuakin katseensa sinne, ja
hämmästyksekseen luuli hän näkevänsä ristikkoikkunan takana tummat
kasvot, puoleksi päähineen peittämät. Omituinen pelko valtasi hänet, ja
hän jäi liikkumattomana makaamaan samaan puoleksi istuvaan asentoon ja
tuijotti ruutuun. Nyt hän kuuli hiljaista koputusta ristikkoluukkuun ja
hypähti ylös: "Kuka siellä?" huusi hän -- "jos olet ihminen, niin puhu!"

Koputettiin voimakkaammin luukkuun, ja hän kuuli syvän, hillityn äänen
kuiskaavan salaperäisesti: "Avatkaa, herttua Waldemar! Hyvä ystävä
haluaa puhua teidän kanssanne!"

"Onko se mahdollista!" huudahti hän. -- "Ihminen, hyvä ystävä? Haa,
oletko sinä paholainen itse, minä en pelkää sinua." Hän kiiruhti
avaamaan luukun. Hän näki selvästi ihmiskasvot ristikon takana, mutta
kun kuuvalo valaisi vain ääriviivat, oli hänen mahdoton eroittaa
kasvojenpiirteitä.

"Ettekö te tunne minua, herttua Waldemar!" kysyi odottamaton yövieras.
-- "Minä olen pannut elämäni alttiiksi koettaessani saada puhutella
teitä. Teidän täytyy allekirjoittaa tai kaikki on kadotettu!"

"Grand! Mestari Grand!" huudahti herttua hämmästyneenä. -- "Oletteko te
noita ja osaatteko te lentää? Mitenkä te sinne pääsitte?"

"Tikapuita pitkin", vastasi rohkea pappi. "Kyökkimestari Martti
pitelee siitä kiinni ja on vartijana. Aikaa on vähän, hyvä herttua,
allekirjoittakaa!"

"Teiltä siis aamulla tuli tuo hyvä neuvo, hurskas herra! Mutta minä en
allekirjoita, vaikka taivas ja maa huutaisivat: allekirjoita! Pitääkö
minun valalla luopua suurten suunnitelmieni jokaisesta ajatuksesta?
Täytyykö minun itse valalla luopua kostostani? Minkä puolesta olen niin
paljon uskaltanut? Minkä vuoksi olen tämän kaiken kestänyt? -- Minä
en allekirjoita! Jos te tahdotte minut vapauttaa, niin vapauttakaa
minut viekkaudella tai väkivallalla, ja minä olen teidän. Minä asetun
julkisesti liittoutuneiden etunenään onnistukoon tai ei!"

"Siinä tapauksessa on kaikki menetetty, herra. Me emme voi ryhtyä
mihinkään, ennen kuin te olette laillisesti vapaa ja turvassa.
Teidän vankeutenne sitoo kaikkien kädet, allekirjoittakaa, herra, ja
kaikkien kädet ovat vapaina teidän kauttanne! Jos te ette tahdo pitää
valaanne, niin voi pyhä isä vapauttaa teidät siitä yhtähyvin kuin hän
vapautti teidän esi-isänne -- ja jos te ette tahdo sitä rikkoa, hyvä
on, asettukaa silloin yrityksen ulkopuolelle ja pysykää kuitenkin sen
johtajana. Marski ja hänen ystävänsä toimivat ominpäin -- te ette tiedä
siitä mitään -- ja vapaa paikka on teidän. Ymmärrättekö, herra? Te
voitte pysyä valassanne ja hyvällä omallatunnolla astua esiin silloin
kun aika on käsissä. Te tartutte lain ja oikeuden mukaisesti alaikäisen
valtikkaan ja voitettuanne kansan sydämet ja näytettyänne olevanne
kykenevä kruunua kantamaan -- lankeaa se aivan itsestään teille -- ja te
ette ole rikkonut sopimusta ettekä valaa."

"Haa, sinäkö olet itse, viisas mestari Grand, vai onko kuollut piispa
lainannut sinun äänesi ja hahmosi opettaakseen minulle viisautta?
-- Niin, sinä olet oikeassa! _Sillä tavalla_ minä voin tarttua
valtikkaan, joka hallitsee henkiä ja voittaa sen kruunun, joka
säteilee auringon lailla. Nyt minä tiedän, mitä minä tahdon. Sinä
et sitä opettanut minulle. Sinä vain sanoit _mitenkä_ sen tekisin.
Hyvä, minä allekirjoitan. Mutta siitä hetkestä asti, jona minä olen
allekirjoittanut, minä en tiedä mitään, enkä tahdo mitään tietää
teidän aikeistanne. Tehkää mitä tahdotte ja puolustakaa mitä voitte.
Minä kulen omaa tietäni, ja kun päämäärämme saavutettua tapaamme --
silloin -- vasta silloin minä tunnen teidät ja uskallan kutsua teitä
ystävikseni. Ymmärrätkö minua, Grand!"

"Minä ymmärrän, herra! On siis varmaa, että te allekirjoitatte
ja lähdette täältä huomenna? Nyborgin Danehovessa te vahvistatte
sopimuksen ja odotatte sitten rauhassa niitä asioita, jotka
tulevat -- --"

Nyt keskeytti salaisen keskustelun äkillinen melu linnanpihalta.

"Hän on täällä, isäntä! Hän on täällä, se viekas pappi!" huusi
kyökkimestari Martin ääni. -- "Nyt hän ei pääse pakoon. Minä huomasin
heti mitä miehiä hän oli ja autoin hänet itse tikapuille. Liikautanko
minä tikapuut kumoon niin että hän taittaa käsivartensa, tai tahdotteko
te hänet elävältä?"

"Minut on petetty!" huudahti mestari Grand pelästyneenä. "Tuo kirottu
kokki on ilmaissut minut." Hän laskeutui nopeasti alas tikapuita
pitkin, ja heti ympäröi hänet kymmenen linnamiestä tulisoihdut
käsissään, ja heidän keskellään seisoi linnanvouti puoleksi pukeissa ja
miekka kädessä.

"Täytyykö minun uskoa omia silmiäni, herra tuomiorovasti!" sanoi
rehellinen Paul Hvit. -- "Oletteko te tullut tänne ivaamaan minun
valppauttani ja auttamaan pakosalle tärkeitä valtiollisia vankeja?"

"Kuulkaa minua, kunnianarvoisa Paul Hvit!" vastasi mestari Grand
rohkealla ja käskevällä äänellä, "ja te ette tuomitse Herran
palvelijaa, joka, vaikka salaista ja omituistakin tietä, kuitenkin
kulkee taivaallisen Isänsä asioissa! Ettei minun aikomukseni ole ollut,
vastoin maan ja valtakunnan lakia, vapauttaa teidän vankejanne, siitä
te voitte tulla vakuutetuksi tutkittuanne vankilan ja minun vaatteeni.
Minulla ei ole ollut viilaa eikä muutakaan työkalua mukanani, jolla
olisi mahdollista avata rautaristikko ja auttaa vangit pakoon."

Linnanvouti näytti hämmentyneeltä ja epävarmalta.

"Minä vaadin tämän tutkimisen oman kunniani tähden!" -- jatkoi mestari
Grand heittäen vaippansa syrjään ja käänsi itse nopeasti nurin kaikki
taskunsa. -- "Jos te nyt tässä suhteessa olette vakuutettu minun
viattomuudestani, niin te olette täydellisesti oikeutettu vaatimaan
tietoa tämän yöllisen käyntini tarkoituksesta. Minä tiesin, että
vankien luo pääsy oli minulta kielletty, mutta minä tiesin myöskin,
että oikeaan aikaan lausuttu Jumalan sana voi vaikuttaa paljon
soaistuun ihmissydämeen. Tiedättekö te, ettei nuori, uhmaileva herttua
aikonut allekirjoittaa kuninkaallista sovinto-ehdoitusta eikä luopua
kapinallisista aikeistaan. Minä olen nyt puhunut hänelle voimakkaita
Jumalan sanoja, niin että hän on tutkistellut itseänsä ja katuen
tunnustanut suuren syntinsä ja erehdyksensä. Hän tahtoo nyt heti
allekirjoittaa sopimuksen ja pysyä kuninkaan uskollisena alamaisena.
Kas, se on minun ansioni ja siinä on minun rikokseni. Jos luulette
olevanne oikeutettu vaatimaan minua edesvastuuseen niin kristillisestä
työstä, niin minä olen teidän vankinne. Mutta jos te olette, niinkuin
minä otaksun, hurskas ja jumalinen mies, joka yhdistätte kunnioituksen
minun säätyäni ja pyhää ammattiani kohtaan ankaraan uskollisuuteen
herrallenne ja kuninkaallenne, niin annatte vartioida minua täällä
ainoastaan siksi kunnes itse olette tutkinut vankilan ja tullut
vakuutetuksi minun puheeni todenperäisyydestä, ja annatte minun sitten
lähteä täältä Herran rauhaan vielä tällä tunnilla."

"Vartioikaa häntä!" sanoi linnanvouti ja astui nopeasti lyhty kädessä
ylös torniin vankien luokse. Hän avasi vankilanoven, ja ensimäisessä
vankilahuoneessa ritari Abilgaardin luona oli kaikki tavallisessa
järjestyksessä. Herttua siirsi hänen pyynnöstään telkeet oveltaan.
Linnanvouti astui sisään, ja sanomatta sanaakaan hän tutki ensiksi
tarkasti ristikon. Sitten hän laski lyhdyn pöydälle ja katseli
tarkkaavaisesti herttuaa. "Sanokaa minulle, jalosukuinen herra!" kysyi
hän -- "onko totta, että tuomiorovasti Grand on puhunut teille, ja te
olette katunut ja tahdotte allekirjoittaa sovintokirjan?"

"Te olette oikeassa", sanoi herttua tarttuen hopeakynään. "Sen teen
heti. Kas niin, tuossa on minun nimeni." Hän ojensi linnanvoudille
allekirjoitetun pergamentin ja heittäytyi sitten miettiväisenä
tuoliinsa.

"Silloin onnittelen teitä vapautenne puolesta ja isänmaata uskollisesta
miehestä!" sanoi linnanvouti iloisesti. "Enpä siis tälläkään kertaa
pettynyt. Minä tunnen maailman ja ihmiset, ja näinhän minä teidän
olennostanne ja käytöksestänne teidän olevan jalon nuoren herran, joka
vain nuoruuden ajattelemattomuudesta oli erehtynyt. Levätkää nyt, jos
haluatte, -- hyvän ja hurskaan päätöksenne vahvistukseksi kunnes päivä
koittaa, jalosukuinen herra, sitten minä kaikella kunnialla vien teidät
itse minun herrani ja kuninkaani luokse."

"Hyvä!" sanoi herttua. "Menkää nyt vain ja elkää salliko mitään pahaa
tapahtua mestari Grandille! Hän on vain pitänyt minulle yösaarnan, ja
te näitte itse että hän onnistui käännytystyössään."

Linnanvouti kumarsi ja poistui. Ritari Abilgaard, joka ovelta oli
kuullut ja nähnyt mitä siellä juuri oli tapahtunut, kiirehti hyvin
iloisena herransa luokse saadakseen täydellisen selityksen siitä, mikä
hänet näin äkkiä oli saanut allekirjoittamaan.

Sillaikaa seisoi mestari Grand ihmettelevien linnanmiesten keskessä,
jotka linnanvoudin käskystä tarkasti vartioivat häntä. Kyökkimestari
Martti seisoi hymyillen tikapuitten vieressä ja näytti ivailevan
yöllistä seikkailua. Mestari Grand heitti häneen sanaakaan sanomatta
moittivan ja halveksivan katseen.

"Enpä toki olisi uskonut, hänen tällä tavalla sieltä pääsevän",
sanoi nyt kokki linnanmiehille. "Minä en ole milloinkaan ennen
nähnyt kunnianarvoista tuomiorovastia tikapuilla, niin etten minä
voinut sellaista kiusausta vastustaa. Mutta enpä olisi ruvennut niin
vaaralliseen leikkiin, jos olisin tiennyt, että te ja linnanvouti
olitte läheisyydessä. Nyt saadaan nähdä olenko minä tehnyt hurskaalle
herralle vääryyttä vai enkö. Kukaan ei voi moittia minua siitä, että
pidin häntä viekkaana veitikkana. Missä tähän maailman aikaan tapaa
niin innokkaan sielunpaimenen, että hän uskaltaa kaulansa pelastaakseen
muutaman sielupahasen. Olipa aivan onneksi oppineelle herralle, että te
tulitte. Minä olin jo tarttunut tikapuihin vetääkseni ne hänen altaan,
ja silloin olisi kunnianarvoisa herra jäänyt riippumaan käsistään
rautatankoihin tuolla ylhäällä niinkuin kissa lintuhäkistä, kunnes minä
olisin hakenut teidät."

"Kurja, uskoton sielu!" huudahti mestari Grand kiivaasti. "Sanoinhan
minä jo sinulle toimivani hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, ja
sinä osasit niin teeskennellä ja uhata Herran palvelijan henkeä."

"Siitä teen tilin isännälleni, ja hänen armolleen, meidän korkeasti
rakastetulle kuninkaallemme!" vastasi Martti kovaäänisesti. "Täällä
me emme luokittele ihmisiä. Ruhtinaat ja mahtavat herrat me sulemme
tänne, kun olemme saaneet käskyn pitää heitä juonittelijoina. Minä
pistän heidät tottelevaisesti vartaaseen, jos minulle annetaan käsky
pitää heitä kalkkunoina, ja jos keisari tai paavi itse haluaa kömpiä
ikkunasta heidän luokseen, niin vastaan minä koko kristikunnalle siitä,
että annan heidän armonsa taittaa korkeat ja pyhät niskaluunsa."

Kyökkimestari Martti alkoi olla kovaääninen, ja linnanvouti, joka
nyt kiirehti takaisin vankilasta ja kuuli nämä rohkeat sanat, käski
hänen olemaan hiljempaa palvelusinnossaan ja puhumaan suuremmalla
kunnioituksella hurskaalle, kunnianarvoiselle tuomiorovastille, joka
oli aivan viaton ja lisäksi tehnyt tehtävän, josta jokainen kunnon
tanskalainen mies sai häntä kiittää. "Luulenpa melkein tarkalleen
tuntevani maailman ja ihmiset", -- sanoi hän itserakkaan näköisenä
mestari Grandille. "Ja minä iloitsen, kunnianarvoisa herra, että minä
en ole erehtynyt teidänkään suhteenne. Että tarkoituksenne maata ja
kuningasta kohtaan on hyvä, sen minä näen nyt, vaikka te puhuitte eilen
illalla kovia sanoja mahtavien vioista ja synneistä. Siihen teillä
ankarana Jumalan miehenä on oikeus. Mutta Herrajumala, olemmehan me
kaikki ihmisiä, ja kunniallisinkin mies voi joutua epäilyksen alaiseksi
ja huonoon valoon. Sen olette itse äsken kokenut, hurskas herra! Nyt
voitte vapaasti lähteä täältä minä hetkenä vain haluatte. Mutta minulle
on mieluista, jos haluatte jäädä vieraakseni päivän koittoon asti.
Yö ei ole kenenkään ihmisen ystävä ja niin hengellinen herra kuin
olettekin, voisitte tekin eksyä."

"Sitä minä en pelkää!" vastasi mestari Grand. "Minulla ei ole enää
mitään tekemistä täällä. Olettehan te myöskin tyytyväinen maanjakoon,
hyvä, rehellinen Paul Hvit!"

"Täydellisesti, hurskas herra! Viekää apotti Maunolle minun
kunnioittavimmat terveiseni, ja lähtekää sitten Jumalan nimessä, jos
kerran niin tahdotte."

Linnanvoudin käskystä tuotiin mestari Grandin hevonen esille. Korkea
hengellinen herra sanoi arvokkaasti hyvästi linnanherralle, teki
kolmella sormella siunauksen merkin linnanmiehille, jonka jälkeen hän
erään papin seuraamana, joka palveli häntä ratsupalvelijana, jätti
Sjöborgin hiljaisena kuutamoyönä.

Pari tuntia myöhemmin, auringon noustessa ratsasti herttua Waldemar
drotsinsa kanssa Paul Hviten ja kahdentoista asestetun ratsumiehen
seuraamana Sjöborgin linnan portista Korsöriin vievää tietä,
kulkeakseen ylitse Nyborgiin, jossa kuningas etevimpien miestensä kera
oleskeli, ja jossa sovintosopimus sinetillä ja valalla vahvistettaisiin
Danehoven kokoontuessa, ennenkuin herttua ja drotsi pääsisivät
täydellisesti vapaiksi.




KAHDESKYMMENES LUKU.


Harvinaisen ankaran talven jälkeen, jolloin Itämerikin oli jäätynyt,
levitti kevät taas nopein askelin ihanuutensa, ja kukkaisrikkautensa
Tanskan viljaville lakeuksille. Jo toukokuun keskivaiheilla olivat
pyökkimetsät puhjenneet, ja huolimatta maan ja kansan surullisesta
tilasta ja siitä salaisesta eripuraisuudesta, joka eroitti niin monet
sydämet, näytti kuitenkin maa siitä, joka ei lähemmin tuntenut sen
sisäisiä, rikkoutuneita olosuhteita, rauhalliselta ja onnelliselta
paratiisilta.

Eräänä erittäin ihanana kevätpäivänä ratsasti Flynderborgin
linnanportista Örekrogissa, matkaseurue, johon kuului kaksi ylhäistä
ritaria, kaksi naista, sekä korkea hengellinen herra; heitä seurasi
nuori aseenkantaja, kaksi ratsupalvelijaa ja kaksi kamarineitiä.
Linnanportailla seisoi herra Lave Litle, linnanherra, kunnioittavasti
paljastetuin päin vastaanottaen korkeat vieraat; kookas Inge neito
seisoi isänsä vieressä. Silläaikaa kun ritarit auttoivat naisia
satulasta ja saattoivat heidät linnanportaille, jäi kömpelö hengellinen
herra rauhallisena istumaan hevosen selkään, voidakseen lukea oven
yläpuolella olevan latinalaisen kirjoituksen. Hän oli valtakunnan
oppinut kansleri mestari Martinus de Dacia. Lyhyt, harmaatukkainen,
mutta vielä reipas ja voimakas ritari, joka ensiksi astui ylös
linnanportaita taluttaen käsivarresta kookasta, vanhemmanpuoleista
naishenkilöä, oli valtaneuvos, herra Jon Litle, mukanaan vaimonsa
Ingefrid rouva. Hänen tytärtään Ceciliaa saattoi nuori, ritarillinen
herra, jonka Inge neito hehkuvin poskin hänen solakasta vartalostaan
heti tunsi drotsi Pietari Hesseliksi.

Herra Lave Litle vastaanotti vieraat hiukan hämillään ja tuntien
salaista levottomuutta. Erityisesti näytti hän, kaikesta
kohteliaisuudestaan huolimatta, tuskallisesti välttävän vanhan
sukulaisensa katsetta. Drotsi Pietaria hän tervehti tylysti ja
kylmästi. Oppinutta kansleria, joka viimeinkin oli tullut ylös
portaita, näytti herra Lave katselevan aralla ja epäluuloisella
katseella, mutta kun oppinut herra heti alkoi kysellä linnan ikää ja
muinaisaikaisia ihmeellisyyksiä, näytti herra Lave rauhoittuvan ja
pyysi häntä kääntymään hänen tyttärensä puoleen, joka, hänen sanansa
mukaan, ymmärsi paremmin sellaiset narrin päähänpistot kuin kukaan muu
linnassa.

"Täällähän sinä elät kuin pieni kuningas, hyvä Lave!" sanoi ritari Jon,
katsellessaan suurta, holvikattoista salia, joka oli koko rakennuksen
levyinen, ja jonka kaksi suurta kaksois-ovea olivat auki linnanpuistoon
ja joista oli mitä ihanin näköala salmelle.

"Aivan niin, herra valtaneuvos! Linna on kyllä kuninkaallinen,
mutta vasta teidän läsnäolonne suo sille oikean loisteen", vastasi
ritari Lave nöyrällä äänellä, joka heti osoitti sen erikoisen
riippuvaisuus-aseman, jossa hän oli vanhempaan, kuuluisaan
sukulaiseensa, jonka henkisen ylevämmyyden ja korkeamman aseman hän
tunsi liiankin painostavana.

"Sinä olet liian kohtelias, serkkuni!" sanoi ritari Jon. --
"Loistamisen halu ei ole minun ominaisuuksiani, sen sinä kyllä tiedät.
Mutta jos tämä linna on yhtä luja kuin se on kaunis ja suuri, niin
tahtoisin kernaasti olla täällä linnanherrana sodanaikana. Oletteko te
ollut ennen täällä, drotsi Pietari!"

"Lapsuuteni aikana olin usein näissä saleissa, tänne liittyvät
rakkaimmat ja kauneimmat lapsuudenmuistoni!" vastasi drotsi Pietari,
heittäen katseen Inge neitoon, jota hän vain ääneti oli tervehtinyt ja
joka näkyi kokonaan kiinnittäneen huomionsa Ingefrid rouvaan ja Cecilia
neitoon. Nyt heidän katseensa yhtyivät, ja drotsi Pietari huomasi
ilokseen, etteivät nämä muistelmat olleet hänelle yhdentekeviä.

"Ettekö te ole senjälkeen ollut täällä?" kysyi ritari Jon, mutta drotsi
Pietari ei kuullut.

"Te olette hajamielinen, herra drotsi. Oletteko ollut senjälkeen
täällä?"

"Viime vuonna", vastasi drotsi Pietari hiukan hämillään,
"vastenmielisen tehtäväni aikana herttuaa vangitessani".

Nämä sanat kuultuaan ritari Lave kääntyi hyvin levottoman näköisenä
vanhan valtaneuvoksen puoleen ja lateli hänelle yhtaikaa ainakin
puolenkymmentä kysymystä osaksi aivan mitättömistä asioista ja
hoviuutisista.

"Noista kujeiluista minä en välitä!" vastasi Jon ritari vakavana,
luoden levottomaan serkkuunsa terävän, tutkivan katseen. "Mutta,
serkkuni, sinä kai tiedät parhaimman ja tärkeimmän uutisen. Kun
kuningas nyt on saanut herttua Waldemarista uskollisen alamaisen,
toivomme me vihdoinkin saavamme rauhan ja yksimielisyyden maahan. Me
odotamme nyt varmasti, että jokainen tanskalainen ritari, joka on
ollut harhateillä, mutta jolla kuitenkin on rehelliset tarkoitukset
isänmaataan kohtaan, seuraa nuoren herttuan esimerkkiä karkoittaen
sydämestään kaikki kapinalliset ja uhkamieliset ajatukset maanlakia
vastaan. Ankara tutkimus lienee kuitenkin tarpeen muutamissa
paikoissa", lisäsi hän, "mutta minä toivon, että uhkarohkealla marski
Andersenilla ei ole kovinkaan monta liittolaista tässä maassa".

Ritari Lave oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja ankaran ritari Jonin
kasvoille levisi suuttumuksen ja syvän tuskantunteen ilme, joka
kuitenkin silmänräpäyksessä katosi. Vanha herra kääntyi leikkiä
laskien Inge neidon puoleen, viitaten yhteen tämän lapsuuden
sankarittarista ylpeään Dolteen, jonka elämäntarina oli kuvattu
vanhoihin kuvakudoksiin. "Vieläkö ihailet satujen ylpeää sankaritarta?"
kysyi hän, osoittaen kuvaa, mikä esitti kahlehdittua neitoa, joka
seisoo laivassa pieni ankkuri kädessään. -- "Vieläkö osaat laulun hänen
juustoankkuristaan, jolla hän tahtoi pidättää koko Harald Hiusvaltiaan
laivaston pääsemästä Tanskaan?"

"Vieläkö te sen muistatte, jalo sukulaiseni?" vastasi Inge neito
punastuen. "Kun viimeksi lauloin sen laulun teille ja puolustin Doltea
teidän pilkkaanne vastaan, niin silloin minä vielä olin lapsi. Te
nauroitte minun innostukselleni, mutta vieläkin minä voin puolustaa
häntä, jalo sukulaiseni. Jos hänen-aikaisensa tanskalaiset miehet
olisivat olleet niin rohkeita, kuin hän luuli, niin olisivat he kyllä
panneet terästä hänen juustoankkuriinsa, eivätkä olisi sallineet
norjalaisen merirosvokuninkaan laahata kahleissa mukaansa tanskalaista
tyttöä rohkean sanan tähden. Olihan hänen leikinlaskussaan hiukan
ylimielisyyttä, ja lapsellista uhkaa ylivaltaa vastaan", jatkoi hän
lämmöllä, "mutta tuo viaton kehuminen osoitti vain, että hän luotti
tanskalaiseen rohkeuteen ja rehellisyyteen. Jos hän olisi ollut teidän
tyttärenne, niin minä olen vakuutettu siitä, että te ilolla olisitte
maksanut kaksinkertaiset lunnaat hänen vapauttamisestaan."

"Taidat olla oikeassa!" vastasi ritari Jon, taputtaen reipasta
sukulaistaan poskelle. "Aivan oikein, ylpeä Ingelil, sinä olet uljaan
äitisi tytär. Tyttö on jossakin suhteessa oikeassa" -- jatkoi hän,
kääntyen oppineen kanslerin puoleen: "Hän tuntee vanhat sankarit
paremmin kuin minä. Sinun ihailemasi Harald Hiusvaltias ei ollut
oikeastaan parempi reipasta, rohkeaa merirosvoa, eikä hänellä
milloinkaan ollut ylhäistä, kuninkaallista sielua. Hänen tekonsa
Tanskassa samoinkuin Mycklegårdissa eivät suinkaan olleet hänelle
kunniaksi. Minun mielestäni meidän päivinämme rohkea jaarli Vähä-Alf on
hänen arvokas sukulaisensa."

"Mielenlaadun ja tekojen puolesta voi heitä hyvin kutsua sukulaisiksi,
heillä on veriset pakanasielut kristityissä ruumiissaan", vastasi
mestari Martinus.

"Jaarli Vähä-Alf?" toisti Inge neito ihmetellen. "Onko tuo raaka,
kömpelö Alfkreivi, tuo pieni inhoittava, eläimellinen merirosvo jaarli.
Minä luulin hänen olevan vain Tönsbergin kreivin."

"Hän on nyt mahtava jaarli, ja lähinnä kuningas Eerik Papinvihaajaa ja
herttua Haakonia, hän on Norjan suurin mies", sanoi ritari Jon. "Mutta
sinä olet oikeassa, lapseni, hän on raaka mies, ja enemmän eläimen kuin
ihmisen näköinen. Jos hän uskaltaisi tänne Flynderborgiin, niin etpä
taitaisi tohtia tavallisena voivarkaana sulkea häntä ruokasäiliöösi.
Ethän sinä toki koskaan ole nähnyt häntä?"

"Minä olen kuullut hänestä enemmän kuin haluaisin!" vastasi hän
nopeasti, välttäen tätä kysymystä, joka saattoi hänen isänsä
kuolemantuskiin.

Drotsi Pietari toivoi kuitenkin vielä, että ritari Lave oli toiminut
tuon epäilyttävän käynnin aikana enemmän ajattelemattomuudesta kuin
rikoksellisuudesta, vaikkakin tämä satunnainen muistutus näkyi
tuskallisesti vaikuttavan tuohon levottomaan herraan. Vapauttaakseen
hänet kaikesta levottomuudesta ja siitä, että hänet vedettäisiin
edesvastuuseen jo mainitusta asiasta, nuori drotsi kääntyi nyt
vilpittömän hyväntahtoisesti Inge neidon isän puoleen ja kertoi
hänelle kysymättä, että tämän matkan varsinaisena tarkoituksena,
joka soi hänelle tilaisuuden käydä niin rakkaassa paikassa, olivat
lähettiläsvirkatehtävät Ruotsin hovissa Tukholmassa, ja samalla aikoi
ritari Jon saattaa perheensä heidän kesäasuntoonsa Tömmerupin taloon
Skånessa. Heti kuultuaan nämä tiedot kirkastuivat ritari Laven kasvot
huomattavasti. Hän näkyi huomanneen drotsin ystävällisen tarkoituksen
ja ojensi hänelle, melkein liikutettuna kätensä. "Te olette
tervetullut, herra drotsi!" sanoi hän vapisevalla äänellä vetäen hänet
avonaisista ovista puistoon. "Se mikä meidän välillämme on tapahtunut
ei kuulu keneenkään!" jatkoi hän hätäisesti, astuen drotsin kanssa alas
puistoon vieviä rappusia. Hän heitti katseen takaisin puutarhasaliin
ja nähtyään vanhan ritari Jonin keskustelevan iloisesti kanslerin ja
naisten kanssa, veti hän nopeasti drotsi Pietarin mukanaan syrjäiselle
puistokäytävälle. "Pari sanaa meidän kesken, Pietari Hessel!" sanoi hän
isällisellä äänellä, joka muistutti drotsia hänen lapsuutensa ajoista.
"Se mikä täällä viimeksi tapahtui voitaisiin väärinkäsittää tavalla,
josta minun kunniani ja asemani voisivat joutua vaaraan. Mutta minä
olen luottanut teidän oikeudentuntoonne, ja jalouteenne, että te ette
tahtonut väärinkäyttää sitä valtaa, jonka olosuhteet teille soivat
minun ylitseni syöstäksenne minut kadotukseen. Voitteko te siitä antaa
minulle kunniasananne?"

"Ritarikunniani kautta!" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle
liikutettuna kätensä. "Minä en ole, Jumalan kiitos, luullut olevani
velvollinen esiintymään teidän syyttäjänänne, Taivas suokoon, ettei
minua koskaan siihen pakoiteta!"

"Hyvä!" sanoi ritari Lave rauhoittuneena. "Minä tahdoin vain päästä
varmuuteen menneisyyden suhteen, ja siitä on teidän kunnianne minulle
takeena, tulevaisuudesta minä kyllä itse huolehdin. Meidän vanhat
suhteemme ovat rikotut eikä meidän välillemme voi enää uusia syntyä. Me
kaksi voimme nyt olla kuin kuolleita toisillemme."

Hän kääntyi mennäkseen, mutta drotsi Pietari pidätti hänet. "Kuulkaa
minua, ritari Lave!" huudahti hän kiihkeästi. "Minullakin on tärkeä
sana sanottavana teille. Minä en pidä sitä suhdetta loppuneena, johon
opin oikein panemaan arvoa vasta sinä hetkenä, jona se rikkoontui.
Se mikä teidät, vieroittaa minusta, sitoo minut juuri kiinni teidän
taloonne ja teidän jaloon sukuunne siteillä, joita ei mikään maallinen
voima voi irtiriistää. Se on sama side, joka liittää yhteen Tanskan
kruunun ja sydämet. Teidän jalosydäminen tyttärenne ajattelee samoin
ja niin lämpimästi ja sellaisella innolla, että minun sydämeni on
kiintynyt häneen, huolimatta kaikista riitaisista ja epäsuotuisista
olosuhteista. Minä en ole puhunut sanaakaan enempää hänelle kuin minkä
te itse olette kuullut, siitä minkä nyt varmasti tiedän tuntevani häntä
kohtaan. Minä en vielä uskalla sanoa tunteeko hän samaa minua kohtaan,
mutta minulla on suuri ja ihana toivo. Siitä minä en luovu niin kauan
kuin elän, jos hän ei itse -- Jumala sitä auttakoon -- sitä minulta
riistäisi" -- --

"Siitä on jokainen sana liikaa, herra drotsi!" keskeytti hänet ritari
Lave kylmästi ja vieraasti. "Toivokaa ja tuntekaa minun puolestani
mitä ikinä haluatte! Minun tahtoni isänä te tiedätte. Teidän suhteenne
ja periaatteenne tekevät minut ja jokaisen vapaamielisen tanskalaisen
miehen teidän silmissänne kansalliseksi kerettiläiseksi, enkä minä
tulevaisuudessa voi ajatella minkäänlaista yhteyttä teidän kanssanne.
Pysyköön molemminpuolinen kunnioitus toistemme sydäntä ja hyvää
tahtoa kohtaan, olkoon mielipiteemme kuinka eriävät tahansa!" lisäsi
hän vähemmän kylmästi. "Elkäämme, aivan erilaisista valtiollisista
mielipiteistä huolimatta, syyttäkö ja tuomitko toisiamme, ja sanokaamme
tässä toisillemme rauhallisesti hyvästit -- ainiaaksi!" Näin sanoen
ojensi hän drotsi Pietarille kätensä, häneen katsomatta.

"Siis te viimeisen kerran ojennatte minulle kätenne, ritari Lave!"
huudahti drotsi Pietari, koettaen tukahuttaa tuskaansa. "Oi, jos minä
voisin pitämällä kiinni tästä kädestä vetää teidät pois siltä tieltä,
jolla te horjutte. -- --"

"Päästäkää minut, ihminen, ja vaietkaa!" kuiskasi ritari Lave
katsellen levottomasti ympärilleen. "Tahdotteko puheellanne syöstä
minut perikatoon? Minun tieni ei ole teidän, mutta minä olin oppinut
kulkemaan yksin ennen kuin te olitte syntynytkään. Päästäkää minut. Me
emme kuulu yhteen."

"Sen pahempi, te olette oikeassa!" sanoi drotsi Pietari ja päästi
salaista kauhua tuntien kylmän, vapisevan käden. Katsomatta häneen,
ritari Lave poistui nopeasti hänen luotaan, palaten toisten tärkeiden
vieraittensa luokse, ja drotsi Pietari jäi hyvin liikutettuna
kävelemään pitkin varjoisaa puistokäytävää.

Palattuaan puutarhasaliin ritari Lave näki suureksi mielihyväkseen
vanhan Jon ritarin yhä leikillisesti keskustelevan mestari Martinuksen
kanssa, Ingefrid rouva ja hänen tyttärensä olivat juuri lähdössä Inge
neidon kanssa linnanpuistoa katsomaan.

"Drotsi Hessel on jo ulkona haaveilemassa, ihania näköaloja katsellen!"
sanoi linnanherra vieraille naisille. "Minun tyttäreni osaa varmasti
näyttää teille kaikki ne paikat, joissa kirkas vesi ja viheriät puut
tekevät kaikki, jotka sellaista ymmärtävät, isänmaan ihanuuksien
lämpimiksi ihailijoiksi. Minä en kuulu niihin onnellisiin, jotka
sellaista ymmärtävät."

Naiset hymyilivät kohteliaasti tälle huomautukselle ja astuivat alas
puistoon johtavia portaita. Ritari Lave heitti tutkivan katseen
linnanportin yläpuolella olevaan tuuliviiriin ja lähestyi sitten
molempia keskustelevia herroja, kuitenkaan häiritsemättä heitä.

"Te hämmästytätte minua, oppinut herra kansleri!" sanoi ritari Jon,
sydämellisesti hymyillen. "Enpä olisi uskonut kuivan filosofian olevan
niin hauskaa! Oliko kaikki todellakin teidän keksimäänne?"

"Oli tietysti, herra valtaneuvos!" vastasi oppinut kansleri vakavana,
ja itserakas ilme kasvoillaan. "Se on monen unettoman yön tutkimuksen
tulos. Minä jo ajattelin sitä Parisissa ennen opintoaikanani, mutta
vasta Antvorskovin rauhallisessa otiumissa [otium = joutilaisuus] se
minulle lopullisesti selvisi, ja nyt sitä opetetaan kaikissa Euroopan
korkeakouluissa."

"Nämäkö siis ovat nuo kuulut Martinuksen modumit? -- tai miksi te
kutsutte niitä?"

"_Modi significandi Martiniani_", oikaisi kansleri hänet nopeasti.
"Se on aarre, tieteellinen keksintö, josta minä en tahdo ylpeillä,
mutta minun nöyrä toivoni on, että Jumalan ja pyhän neitsyen avulla
tämä tärkeä keksintö logiikassa on säilyttävä minun nimeni filosofian
historiassa niin kauan kuin on olemassa perusteellista filosofiiaa ja
yliopistoja."

"No, sen minä kyllä ymmärrän!" vastasi ritari Jon salaa hymyillen. "Se
on varmasti hyvin oppinutta ja filosoofista, sillä totta totisesti
minä en siitä ymmärrä vähääkään. Mutta eiväthän minunlaiseni maallikot
sellaista käsitä!"

"Mitenkä, herra valtaneuvos?" huudahti kansleri hämmästyneenä pyyhkien
hikeä kaljulta otsaltaan. "Eikö se ole yhtä selvää kuin Jumalan
kirkas päivä? Ja minä olen kuitenkin koettanut kääntää teille kaikki
ne kreikkalaiset ja latinalaiset lausemuodot, jotka ovat suurena
kaunistuksena tuollaisissa ainehistoissa, mutta, jotka ehkä voivat
olla hämäriä vihkimättömille. Sallitteko minun selittää teille koko
järjestelmäni alusta asti. Modi significandilla ymmärretään logiikassa
-- --"

"Ei, taivaan nimessä, ei, hyvä herra kansleri!" keskeytti hänet
ritari Jon nopeasti. "Elkää koettako saada minua syventymään siihen
oppiin. Minä kunnioitan sitä täydellisesti ja minä uskon mielelläni
teidän tulevan sen kautta ikuisiksi ajoiksi kuolemattomaksi oppineiden
maailmassa. Mutta, jos minä en muulla lailla voi tulla kuolemattomaksi,
niin lempo vieköön, olen siksi tulematta, ja saan Jumalan nimessä
tyytyä eläessäni tekemään minkä voin ja antamaan meidän Herramme
huolehtia lopusta. Totisesti puhuen, herra kansleri, eiköhän sitä voi
olla järkevä ja kunnon mies ilman kaikkea tuota päänvaivaa? Jos minun
sillä tavalla täytyisi käännellä ja väännellä ajatuksiani, ennen kuin
itse tietäisin ovatko ne viisautta vai hullutusta, niin tulisin sadan
vuoden vanhaksi, Jumalan tähden, ennen kuin olisin ehtinyt käsittää
kunnon ajatusta, ja minä tarvitseisin kolme ihmis-ikää, ennen kuin
saisin hyvän ajatuksen käytäntöön. Ei, minä käytän toista tapaa. Kun
minä tiedän, mitä minä tahdon sanoa, niin minä sen sanon, ja kun minä
tiedän mitä minä tahdon tehdä ja mitä minun täytyy tehdä, niin, kas
silloin sen teen, enkä välitä vaikka koko maailma siitä myllertyisi.
Katsokaa, siinä on koko minun järjestelmäni. Se ei ole niin oppinut
kuin teidän, mutta että tekin lopullisesti seuraatte sitä, siitä
te olette antanut minulle monta oivallista todistetta, jotka minä
kaikella kunnioituksella tunnustan." Näin sanottuaan hän puristi
sydämellisesti oppineen kanslerin kättä ja heitti katseen ritari
Laveen. "Kas! Tuossa seisoo serkkuni Linnanpäällysmies", jatkoi hän
iloisesti, "hän on viisitoista vuotta minua nuorempi, hän ehkä vielä
voi jotakin oppia maailmassa. Jos voitte saada hänet käsittämään miten
tärkeää on ajatella oikein ja järkevästi näinä kieroina aikoina, niin
ette taitaisi tehdä turhaa työtä. Minä lähden puistoon hengittämään
raitista ilmaa!" Jättäessään näin tuon jotenkin väsyttävän filosoofisen
kanslerin ritari Laven seuraan, hän poistui nopeasti puistoon
vievästä ovesta ja syventyi pian vakaviin mietelmiin kävellessään
puistokäytävillä.

Viheriällä kunnaalla, josta oli mitä ihanin näköala salmelle, seisoivat
Silläaikaa drotsi Pietari, Inge neito ja Cecilia neiti, innokkaasti
keskustellen vanhoista muinaisaikaisista tapahtumista, joista tällä
seudulla vielä oli säilynyt paljon lauluja ja muistomerkkejä.
Inge neidon mielipidettä vastusteli drotsi Pietari, väittäen
näiden muistojen liittyvän toisiin, hänelle tuttuihin paikkoihin
Jyllannissa. Heidän keskustelunsa aiheena oli näet ollut Hamletin
traagillinen tarina. Ingefrid-rouvakin kuunteli mielenkiinnolla, kuinka
isänmaallisuudesta innostunut Inge neito elävöitti nämä vanhat tarinat
lausumalla säkeitä ja osia vanhoista kansanlauluista, osoittaen samalla
niitä paikkoja, joissa hän lapsena oli kuullut ja ajatellut noiden
suurten tapahtumien tapahtuneen. Nyt näki Ingefrid-rouva miehensä
käytävän päässä, ja astui häntä vastaan, näyttääkseen hänelle tämän
näköalan. Drotsi Pietari ja Inge neito puhuivat vielä Hamletista ja
hänen rohkeasta teostaan, jonka viisautta drotsi Pietari kyllä ihaili,
mutta josta hänen mielestään puuttui totuus, oikeudentunto ja jalo
suuruus.

"Tämä rikkiviisas salavihkaisuus", sanoi hän -- "tämä vain näennäinen
totuudenrakkaus, jolla juuri totuus peitetään, kun se lausutaan
kaksimielisesti ja koristeltuna -- tämä viekas leikkiminen viisaudella
ja hulluudella, ivalla ja hirvittävällä totuudella, vaikuttaa minuun
melkein kamalasti. Mutta nämät sadun piirteet, niin vähän tanskalaisia
kuin ne ovatkin, perustuvat kuitenkin kieltämättä erääseen huomattavaan
omituisuuteen kansassa."

"Mitä te tarkoitatte drotsi Pietari!" kysyi Inge neito, tuntien
itsetuntonsa loukatuksi. "Syytättekö te itseänne ja meitä kaikkia niin
alhaisista taipumuksista, petollisuudesta ja viekkaudesta?"

"Ymmärtäkää minut oikein, jalo neito! Tuo hamletilainen salavihkaisuus
on todellakin pohjaltaan aito tanskalaista, vaikka minä en sitä ylistä
jaloksi enkä suureksi; tämänlaisessa viekkaudessa piilee kunnioitus
totuuteen vielä silloinkin, kun sitä ei voi eikä tahdo lausua julki.
Jokainen sisäisten levottomuuksien aika Tanskassa voi osoittaa meille,
että meidän kansamme parhaat ja jaloimmat ominaisuudet: rehellisyys,
suoruus ja totuuden rakkaus, eivät milloinkaan kokonaan katoa, vaan
ilmenevät sielläkin, missä näyttää olevan jälellä vain totuuden varjo
koirankujeita peittämässä. Suurin roisto ja petturi joukossamme häpee
kuitenkin vielä aivan julkisesti kieltää ja salata totuutta. Hän on
liian ylpeä valehdellakseen, vaikka hän siten henkensä pelastaisi, ja
hän sanoo totuuden silloinkin kun se voisi olla hänelle vaarallista,
mutta niin hämärästi ja peitettynä, että vain hänen ystävänsä sen
ymmärtävät, -- hänen vihollisensa uskovat päinvastaisen."

"Siinä voitte olla oikeassa", sanoi Inge neito vakavasti, "mutta siltä
ei totuuden väärenteleminen ole kansan luonteenominaisuuksia".

"Enhän toki tahdo sitä väittää", vastasi drotsi Pietari, "mutta
rehellisimmässäkin kansanihmisessä olen löytänyt usein omituisen halun
leikin laskulla ohjata harhaan muiden katse, sanomatta siltä kuitenkaan
suoraa valhetta. Siinähän piileekin suureksi osaksi talonpoikamme
sukkeluus ja hauskuus. Sehän voi olla aivan hyväntahtoista ja viatonta;
mutta näinä aikoina se on vaarallinen ominaisuus, jonka vuoksi on hyvin
vaikea eroittaa valtakunnan tosiystävät sen salaisista vihollisista."

"Ei, ei!" huudahti Inge neito iloisesti; "siinä te aivan erehdytte,
drotsi Pietari. Minä tunnen paremmin rehelliset, kunnon maamieheni.
Minä näen ja puhuttelen täällä usein köyhimpiä ja halvimpia heidän
joukostaan. He valittavat ääneen ja kärsimättömästi taakkansa
raskautta, eikä siinä säästellä sanoja suurista ja mahtavista puhuessa.
He eivät pelkää lausua itse kuninkaasta ja hänen uskotuistaan rohkeinta
totuutta. Mutta jos minä puhelen heille kruunusta ja valtakunnasta ja
siitä, mitä he sanoisivat heille vääryydellä pakoitetusta kuninkaasta,
niin silloin te näkisitte miten pian he unohtavat kaiken oman
tuskansa, ja miten suoraan he tuovat ilmi uskollisuutensa vanhaa,
laillista kuningashuonetta kohtaan. On kyllä totta, että he leikkiä
laskiessaan mielellään käyttävät peiteltyä puhetapaa ja kiusottelevat
toisiaan vanhoilla sananlaskuilla ja lauseparsilla, mutta juuri tästä
hyväntahtoisesta leikillisyydestä minä pidän, eikähän siinä ole mitään
pahaa."

"En minäkään moiti sitä, mikä on kansalle luonteenomaista ja
synnynnäistä", vastasi drotsi Pietari. "Ei kukaan meistäkään ole siitä
vapaa", lisäsi hän. "Ehkä me molemmat tänään, jalo Inge neito, juuri
tällä hetkellä, sanomatta valheellista sanaa, peitimme minkä tiesimme
ja vältimme totuuden lausumista, säästääksemme itseämme ja toisiamme."

Inge neito punastui. "Siihen on jokaisella ihmisellä oikeus!" sanoi
hän vakavana: "Sitä, mitä minä en tahdo tai en saa puhua, siitä ei
mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua sanaakaan sanomaan. Jos
me emme ole rehellisiä ja suoria siltä, vaikka emme sano kaikkea,
minkä tiedämme, niin silloin ei olisi ainoatakaan rehellistä ihmistä
olemassa. Katkaiskaa te meidän riitamme hyvä Cecilia!" hän kääntyi
veitikkamaisena ystävättärensä puoleen, joka tähän asti oli ääneti
kuunnellut heitä. "Uskotteko te drotsi Pietarin itsensä olevan niin
suoran, että hän meitä pettämättä tahtoisi sanoa meille, jos sitä
häneltä kysymme, mikä väri on hänen lempivärinsä?"

"Sitä meidän ei tarvitse kysyä häneltä", vastasi Cecilia, "samaa väriä,
joka on teidän hiusnauhassanne, kantoi herra drotsi ainakin viime
vuonna".

Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. "Minä kannoin sitä viime
vuonna senvuoksi, että se oli kuningattaren väri!" -- sanoi hän.
"Helsingborgin ritarileikeissä voitin siihen oikeuden. Viime vuoden
toukokuusta minä en enää kanna sitä, mutta siitä asti se on ollut
minulle rakkaampi kuin milloinkaan: tuon ruusunpunaisen helminauhan
pienine liljoineen luulen tuntevani jo lapsuuteni ajoilta. Se on ainoa
side, jolla sallisin itseni vangiksi sidottavan. Mutta jos Inge neito
tahtoisi sen minulle lahjoittaa, niin en kuitenkaan uskaltaisi kantaa
sitä julkisesti. Syynä siihen on kieltämättä salaisuus."

Inge neito oli tehnyt vaistomaisen liikkeen kädellä ruusunpunaista
hiusnauhaansa kohti, kuin aikoen irroittaa sen, mutta kuultuaan drotsi
Pietari viimeiset sanat, solmi hän sen vielä lujemmalle ja käänsi heti
keskustelun toisiin asioihin. "Kas vain, kaunis herättäjälintuni!"
sanoi hän iloisesti. "Jos tämmöinen olisi ollut Hamletilla, niin
olisi hän varmasti ymmärtänyt käyttää sitä." Näin sanoessaan hän
taputteli suurta kesyä pihakukkoa, joka oli lentänyt ylös kukkulalle
hänen luokseen, Klaus Skirmenin pelästyttämänä, joka etsi herraansa
tullakseen tämän käskystä ilmoittamaan minkälainen tuuli oli.
Drotsi Pietari ei näyttänyt kuuntelevan aseenkantajansa kertomusta.
Hän kiitteli ja kehui muhkeaa, ritarillista lintua ja katseli sen
valtijatarta omituisesti vaihtelevalla ilon ja surun tunteella,
monien rakkaiden lapsuusmuistelmien vilahtaessa hänen sielunsa ohitse
ja yhdistyen nykyiseen hetkeen. Hän luuli melkein uneksivansa, ja
tuo kookas, kaunis ritarintytär oli taas hänen entinen lapsuuden
morsiamensa.

Sillävälin läheni Jon ritari vaimonsa kanssa hitaasti kukkulaa.

Hän pysähtyi ja katseli nuoria ihmisiä tuolla viheriällä rantatöyrällä.
"Kunnon ritari! Reipas nuori mies!" -- sanoi hän viitaten drotsi
Pietariin, "hän on toisenlainen drotsi kuin ritari Abilgaard. Minua
ei miellytä Cecilian huomaavaisuus tuota viekasta ritaria kohtaan. --
Noiden epäluulojen, jotka liittyvät häneen hänen vankeutensa jälkeen,
olisi kuitenkin luullut parantavan hänen oikkunsa. Eikö hän vieläkään
ole tehnyt päätöstään?"

"Sinun äänettömyytesi on saanut hänet epäröimään", vastasi äiti
huolestuneena, "ja sinun tahtoasi kuulematta hän ei anna ratkaisevaa
vastausta".

"Hän on vapaa! Mutta minulta hän ei saa sanaakaan siihen asiaan.
Cecilia tietää kyllä minun ajatukseni hänestä."

"Silloin hänestä ei milloinkaan tule ritari Abilgaardin vaimoa. Jumala
häntä vahvistakoon!"

"Drotsi Pietarilla ei näytä olevan kiirettä!" keskeytti ritari Jon
hänet nopeasti.

"Hänen lapsuutensa morsian ei enää vihaa häntä", vastasi
Ingefrid-rouva. "Tuskinpa hän ehdoitti tänne poikkeamista vain tuulen
tähden."

Ritari Jon heitti silmäyksen linnantornin tuuliviiriin. "Sinä olet
oikeassa! Meidän täytyy lähteä. Jos minun hyvä drotsi Pietarini pitää
meitä narreinaan, niin saa hän siitä vastata!"

He olivat nyt aivan kummun juurella. "Drotsi Pietari!" huusi ritari
Jon. -- "Tuuli on jo suotuisa, me olemme valmiit purjehtimaan. Jos
aijotte mukaan, niin joutukaa!" Sen sanottuaan astui vanha herra
nopeasti takaisin puutarhasaliin, ja muut seurasivat häntä.

Astuessaan suureen puutarhasaliin, Jon Litle tapasi siellä
mestari Martinuksen yksinään syventyneenä tutkimaan pientä siroa
käsikirjoitusta.

"Taas kaulaa myöten tieteessä kiinni!" sanoi ritari Jon. "Vieläkö te
tutkitte _Logicaanne_?"

"En, en, jalo herra!" huudahti oppinut kansleri, ja hänen silmänsä
loistivat melkein nuorekkaalla eloisuudella. "Katsokaa, täältä
olen löytänyt ihanimmat, ikivanhat tanskalaiset laulut, jotka olen
kuullut lapsuudessani, ja monta tosikansallista, jota en koskaan ole
tuntenut. Teidän serkkunne linnanpäällikkö taitaa olla oivallinen,
isänmaallismielinen mies, koska hän niin hyvin tuntee meidän vanhat
laulumme ja tarinamme. Tänne on kirjoitettu laulujen reunoille aivan
erinomaisia huomautuksia, ja nämä ovat ammennetut todellisesta elävästä
lähteestä, itse kansasta."

"Sepä erinomaista!" sanoi ritari Jon, hyvin osanottavasti. "Enpä olisi
sitä uskonut hyvästä herra serkustani, ja se on minulle rakkaampaa kuin
luulettekaan. Laulut voivat olla hyvinkin erinomaisia; sitä rihkamaa
minä en ymmärrä, mutta minä kuulen mielelläni niitä laulettavan. Puolet
siitä, mitä noissa lauluissa puhutaan on kuitenkin valhetta ja runoa,
mutta tarkoitus on hyvä, ja varmaankin ne ovat kunnon tanskalaisten
tekemiä."

Inge neito, molemmat toiset naiset ja drotsi Pietari olivat myöskin
astuneet sisään.

"Inge pieni, lapsukainen!" huudahti ritari Jon, astuen häntä vastaan
-- "milloinka sinun isäsi on tullut oppineeksi ja ruvennut pitämään
lauluista ja vanhoista runoista? Eihän hän ennen voinut sellaista
kärsiäkään."

"Ei se ole isän, vaan minun oma pieni laulukirjani!" vastasi Inge
neito. -- "Autuas äitivainajani on kirjoittanut monet niistä --"

"Entä reunamuistutukset? Huomautukset sivuilla?" kysyi mestari Martinus.

"Oi, ne ovat vain asioita, joita olen kuullut vanhoilta
kehruuvaimoilta, ja mitä joskus on johtunut mieleeni."

Mestari Martti näkyi tämän kuultuaan melkein häpeävän innostuneensa
työstä, josta sai kiittää naisia ja oppimattomia ihmisiä; mutta hänen
harras rakkautensa noihin vanhoihin lauluihin voitti kuitenkin tämän
oppineen ylpeyden loukkauksen. Hän tarttui lämmöllä Inge neidon käteen,
ojentaen hänelle takaisin käsikirjoituksen. "Te olette ilahduttanut
sieluani, jalo neito!" sanoi hän liikutettuna, "tahtoisinpa melkein
tästä oppimattomasta naiskäsikirjoituksesta antaa teille tunnetun
teokseni _de Modis significandi_ -- --"

"Tyttö ei taitaisi suostua siihen vaihtokauppaan, herra kansleri!"
keskeytti hänet Jon ritari. -- "Mutta missä on sinun isäsi, Inge pieni?
Meidän täytyy sanoa hänelle hyvästi ja joutua laivaan!"

"Minä menen häntä etsimään!" vastasi Inge ja poistui nopeasti.

"Herra linnanpäällikkö puhelee nyt erään hyvän ystävän kanssa
salakammiossa", sanoi mestari Martinus. -- "Minä olin kirjan tähden
aivan unohtaa hänet. Matkustavalla herralla oli hyvin kiire."

"Tunsitteko te sen hyvän ystävän?" kysyi ritari Jon näennäisesti
välinpitämättömän näköisenä.

"En toki!" vastasi kansleri hajamielisesti, ja katseli vielä
käsikirjoitusta, jonka Inge neito oli laskenut pöydälle. "Hänen
kypäräsilmikkonsa oli suljettu, -- sepä vasta oli komea ilmiö."

"Naamioitunut sotilas?" kysyi ritari Jon tarkkaavaisena. "Arvattavasti
jokin rantavartija", -- vastasi kansleri. -- "Kuninkaallisessa linnassa
ollaan aina sotajalalla. Linnanpäällikkö tuntuu olevan yhtä varova
kuin valpas. Minä en ihmettele, jos hän näin levottomina aikoina pitää
luonaan urkkijoita, ja valepukuisia palvelijoita."

Nyt Inge neito palasi. Hän oli kuolonkalpea ja koetti turhaan salata
ääretöntä tuskaansa ja hämmennystään.

"Minun isäni", sanoi hän puoleksi tukahutetulla äänellä -- "minun isäni
tulee pian".

Drotsi Pietari kiirehti pelästyneenä muutaman kiivaan askeleen
häntä kohti, ja huolestunut osanoton huudahdus häilyi jo hänen
huulillaan; mutta hän pysähtyi ja vaikeni, arvattuaan äkkiä syyn hänen
hätääntymiseensä.

"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi ritari Jon, tarkastellen häntä
levottomin katsein. -- "Sinä olet varmasti juossut liian kovaa!" lisäsi
hän samassa, ikäänkuin antaakseen hänelle valmiin vastauksen.

"Minä en voi oikein hyvin", vastasi hän nojautuen tuoliin. "Kyllä hän
tulee kohta, minä lähetin sanan hänelle."

"Minä kuulin hänellä olevan virkatehtäviä, enkä tahdo häntä häiritä.
Tervehdä häntä ja sano että meillä oli kiire. Jumala siunatkoon sinua,
lapsi! -- Tulkaa, hyvät herrat!"

Vanhan herran kasvoissa kuvastui syvä suuttumus ja harmi, ja
katsellessaan kalpeata Inge neitoa, herahti kyynel hänen silmäänsä --
mutta niinkuin tavallista hän oli taas heti näennäisesti rauhallinen.
"Kas, tuossahan onkin valpas linnanpäällysmiehemme!" -- sanoi hän
tavallisella reippaalla äänellään, kun ritari Lave avasi oven ja astui
sisään kasvoillaan jännittynyt, mutta kohteliaasti hymyilevä ilme.
"Ei mitään anteeksipyyntöjä, serkku!" lisäsi ritari Jon. "Kuninkaan
palveleminen ennen kaikkea; senvuoksi täytyy minunkin kaikessa
kiireessä lausua sinulle jäähyväiset."

"Näinkö pian, herra valtaneuvos!" änkytti ritari Lave -- "minä arvelin,
tuulen -- --"

"Meillä ei ole paras myötätuuli, jos sinun tuuliviiriisi on
luottamista", vastasi vanha herra -- "mutta minä luulen että erehtyy,
jos luottaa siihen. Minä purjehdin kuninkaanjahdilla. Sen laivan minä
tunnen: se luovii aika hyvästi vastatuuleen. Sitäpaitsi minä ymmärrän
itsekin vähän purjehtimista, ja meillä on drotsi Pietarissa hyvä
perämies. Hyvästi!"

Näillä näennäisesti välinpitämättömillä sanoilla, jotka vanha
valtaneuvos lausui erikoisella painolla, vaikka mitä rauhallisimmalla
ilmeellä, oli herra Lavelle vakava ja peloittava merkitys, joka melkein
lamautti hänet puhumattomaksi. Hän kumarsi hämillään ja kohteliaasti,
ja saattoi vieraansa ovelle. Vanha Jon ojensi vielä kerran Inge
neidolle kätensä kiivaudella ja sydämellisyydellä, joka oli hänelle
harvinaista. Drotsi Pietari tervehti häntä katseella, joka tunki
lohduttaen ja hyväätehden hänen sielunsa läpi, ja mestari Martinus
kiitti vielä kerran siitä ilosta, jonka hänen laulukirjansa oli suonut
hänelle. Ingefrid-rouva ja Cecilia neito, yhtävähän kuin kanslerikaan
eivät aavistaneet syytä hänen pahoinvointiinsa. Naiset eivät sallineet
hänen saattaa heitä ovelle; he syleilivät häntä sydämellisesti ja äiti
neuvoi hänelle monenlaisia kotilääkitsemiskeinoja, jotka hän tiesi
äkkinäistä sydämenahdistusta auttavan.

He olivat tuskin ehtineet ulos ovesta, kun Inge neito purskahti
kiihkeään itkuun, heittäytyen molemmat kädet silmillään tuoliin.
Hän istui näin liikkumattomana pari minuuttia. Kun hän otti kädet
silmiltään, seisoi hänen isänsä hänen edessään.

"Mitä nyt? Mitä tämä tämmöinen käytös merkitsee? Lapsi!" -- kysyi hän
melkein kovalla äänellä. -- "Rakas, paras Inge!" lisäsi hän hellemmin,
"toinnu toki! Mikä sinua vaivaa?"

"Isä, isä!" huudahti hän kiivaasti ja nousi -- "onko vieras ritari
vielä sinun salakammiossasi?"

"Ei sinulla ole oikeutta kysellä minun virka-asioitani!" sanoi isä
hämmentyen. "Minä en kärsi tällaista sekaantumista asioihini. Mene
huoneeseesi ja laita minun matkalaukkuni kuntoon! Puolen tunnin kulutta
minä matkustan täältä."

"Sinä matkustat, isä! Jätätkö minut tänne yksin? Miten kauan viivyt
poissa?"

"Pari päivää vain. Minulla on tärkeitä virkatehtäviä. Ethän ole
ennenkään pelännyt jäädä yksin. Minä pidän huolen linnan vartioimisesta
poissaollessani. Sinä voit olla rauhallinen -- --"

"Sinustakin, isä? Ei, ei, minä en kestä tätä kalvavaa vaitioloa. Saat
sen tietää, isä! -- minua kauhistaa sinun salaiset aikeesi, -- minua
vapisuttavat sinun hirvittävät ystäväsi, -- minä kärsin hirveintä
tuskaa sinun sielusi tähden --"

"Raivoatko sinä, tyttö!" huudahti levoton isä suuttuneena ja polkaisi
kiivaasti jalkaa, "oletko sinäkin liittoutunut minua vastaan? Eikö
siinä ole kylliksi, että minun itsevaltias sukulaiseni ja hänen
kätyrinsä hätyyttävät minua minun omassa talossani, uhaten minua
salaisesti tyranninvallallaan? Tuleeko minun omasta lapsestani minun
pettäjäni? Pettävätkö ja ilmiantavatko minun omaiseni minut senvuoksi,
että minä puhellen tuttavallisesti ystävieni kanssa salakammiossani?
Mene huoneeseesi, lapsi, elä itke! Elä ainakaan itke muiden nähden!
Varo kieltäsi, että lapsellisessa ymmärtämättömyydessäsi et saata isäsi
henkeä vaaraan. Sinä et ymmärrä arvostella minun tekojani, ja minun
sielustani sinun ei tarvitse huolehtia! -- minä tiedän mitä teen: minun
sielunpaimeneni on mies, joka paremmin ymmärtää sieluni autuuden kuin
sinä ja tunnontarkka drotsi Pietari. Tee niinkuin sanon, lapseni, ja
ole järkevä! Minulla ei ole sitten enää aikaa tulla sinulle hyvästi
sanomaan. Se herra, jonka kanssa minä matkustan, on minun ystäväni,
ja mies, johon minä voin luottaa. Hyvästi!" Näin sanoen poistui hän
nopeasti. Onneton tytär ei enää itkenyt. Hän näytti rauhalliselta,
melkein jäykistyneeltä, ja poistui huoneeseensa isänsä käskyä
täyttämään.

Hän oli tuskin ehtinyt saada isänsä matkakapineet kuntoon, kun jo eräs
ratsumies astui sisään niitä hakemaan. Vieras, kookas mies oli täysissä
rautavarustuksissa, kasvoillaan hurja, uhkamielinen ilme.

"Mikä on sinun nimesi? Ja kuka on sinun isäntäsi, kansalainen?" kysyi
Inge neito, katsellen häntä rauhallisesti ja terävästi.

"Täällä minun ei tarvitse pelätä rehellistä nimeäni!" vastasi mies
Juutilaisella murteella "Minua kutsutaan pitkäksi Mads Judeksi.
Minun herrallani on parempi nimi, mutta sitä minä en tohdi mainita
sjellantilaisella alueella. Sellaisen herran ei kannata näyttää
kasvojaan näin typerälle väelle. Hän ei astukaan jalkaansa tälle
maalle muuta kuin kiilloitetussa teräksessä kiireestä kantapäähän,
ja se joka vain näkee hänen silmänsä kypäräsilmikon läpi, saa heti
vatsakouristuksen, lukuunottamatta teidän isäänne, pikku neiti, hän on
rohkea mies, sen olen huomannut. Ja sukuun näytte tekin tulevan."

"Mads Jude?" toisti Inge neito. "Minunko kamarineitini, Elsan lemmitty?"

"Niin olenkin, pikku neiti", myhähteli mies, partaansa pyyhkäisten.
"Pienoinen morsian on hyvä olemassa aina matkan varrella; ei siitä ole
vahinkoa: se on hyväksi sekä ratsumiehelle, että hänen hevoselleen.
Mutta tuolla minun isäntäni jo astuu alas laivarantaan. Hyvästi,
pikku neiti!" Hän tarttui nopeasti parilla sormella jotenkin painavan
matkalaukun hihnoihin, heittäen sen selkäänsä. Inge neito oli astunut
ikkunaan. Elsa seisoi ovessa sanoakseen vielä kerran hyvästi komealle
sulhaselleen, mutta tällä ei ollut aikaa pitkiin ja liikuttaviin
jäähyväisiin. Hän suuteli tyttöä vain sivumennen kapeassa käytävässä,
työnsi hänet syrjään ja kiirehti herransa jälkeen.

Inge neito seisoi kuin kiinninaulittuna ikkunassa. Hän näki isänsä,
tiukasti matkapäällysvaippaansa kietoutuneena, kulkevan linnanpihan
poikki, pitkän mahtavan ritariolennon rinnalla, joka mustassa
teräshaarniskassaan, pitkin, ylpein askelin astui linnanporttia kohti.
Linnanherra pysähtyi pari kertaa, niinkuin olisi unohtanut jotakin
tai epäröisi. Vasta suuren porttiholvin eteen kookas uros pysähtyi ja
kääntyi. Inge neito näki nyt, että musta kypärä silmikko peitti hänen
kasvonsa. Hän kohotti rautapukuisen käsivartensa ja viittasi. Ritari
Lave epäröi vielä hetken. Silloin helähti vieraan ritarin miekka
kovaa pihakivitystä vastaan. Hän viittasi taas käskevällä käsivarren
liikkeellä, niinkuin sotapäällikkö ja kääntyi. Ritari Lave seurasi
nopeasti häntä, ja he katosivat molemmat pimeään porttiholviin. Inge
neidosta tuntui kuin olisi tuo peloittava rautauros vetänyt hänen
isänsä perikadon syvyyteen. "Armias Jumala! Stig Andersen itse!"
huudahti hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.

Tointuessaan hän huomasi olevansa neitostensa sylissä, ja pikku Elsa
kaikessa kevytmielisyydessään oli melkein valmis itkuun rakkaan
emäntänsä tähden. Pian Inge neito kuitenkin oli toipunut. Joku ajatus
oli välähtänyt hänen mieleensä, ja näkyi antavan hänelle voimaa ja
rohkeutta. Hän nousi äkkiä ja poistui kamarineitostensa luota. Hän
astui isänsä salakammion ovelle, avainnippunsa kädessään. Hän jäi
miettiväisenä seisomaan ovelle, koperoiden levottomasti avaimia;
mutta ihmeekseen hän huomasi salakammion oven olevan raollaan. Hän
tarkasti lukkoa ja huomasi sen olleen lukitun, mutta luultavasti niin
levottomasti ja kiireellä, että teräsjänne, joka sitä kiinnitti, oli
lauennut. Tämä huomio poisti häneltä viimeisetkin epäilykset; hän
astui päättäväisesti kynnyksen yli ja katseli ympärilleen. Ensiksi hän
tarkasti hänelle hyvin tuttua muuriin upotettua salakaappia, jossa
hänen isänsä aina säilytti salaisimmat kirjeensä. Teräsnappula, jolla
kaappi voitiin avata, kimalteli hänen silmissään kuin vaarallisen
käärmeen pää. Hän painoi teräsnappulaa ja ovi avautui. Nippu papereita
ja kirjeitä tuli hänen näkyviinsä, ne hän tunsi: vähän ennen herttua
Waldemarin käyntiä heidän luonaan viime vuonna, oli hän nähnyt isän
hyvin levottoman näköisenä vastaanottavan tämän helposti tunnettavan
nipun eräältä iloiselta, lihavanlaiselta mieheltä, joka oli laulellut
iloisia lauluja renkituvassa ja auttanut palvelijoita keittiössä
ruuan laitossa. Että nämä kirjeet olivat tärkeitä ja niiden sisältö
vaarallinen, oli hänelle liiankin selvää. Heittämättä silmäystäkään
papereihin, hän sulloi ne isoon rautakirstuun, joka oli tyhjänä
ja avonaisena oven vieressä, ja jossa isän oli tapana säilyttää
kuninkaalliset tullirahansa. Hän lukitsi kirstun ja piiloitti avaimen
povelleen. Sitten hän vaipui ääneti rukoilevaan asentoon, jääden
koko päiväksi yksinäiseen salakammioon. Heti pimeän tultua hän
laahasi suuren rautakirstun salaa linnanpuistoon, jossa hän suurilla
ponnistuksilla kaivoi sen maahan, salmen luona olevaan kumpuun.
"Jumala antakoon minulle anteeksi!" huokasi hän syvään. "Hän on minun
isäni, minä hautaan hänen häpeänsä -- minä pelastan hänen nimensä ja
kunniansa. Mutta pois poveltani tuon hirvittävän salaisuuden avain, se
painaa minua raskaana taakkana." Ikäänkuin voimakkaan pelon valtaamana
hän otti avaimen poveltaan ja heitti sen koko voimallaan syvään
salmeen, joka kohisi törmän juurella. Sitten hän palasi hiljaa ja
ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnan.




KAHDESKYMMENESYHDES LUKU.


Aarhuusin läänissä, Felballen pitäjässä, Eteläisessä kihlakunnassa,
sijaitsi Möllerupin kuuluisa linna joen lähellä, jonka rannalla
oli muutamia vesimyllyjä; ympärillä oli synkkä, puolen peninkulman
laajuinen metsä. Linna oli hyvin varustettu, rakenteeltaan jykevää
gootilaista tyyliä. Raskaat harmaakivi-muurit ympäröivät sitä, ja
päärakennuksen keskiosasta kohosi korkea, neliskulmainen torni. Linnaa
suojasivat multavallit ja leveät haudat sekä sisä- että ulkopuolelta.
Siellä asui kuuluisa ja mahtava Stig Andersen perheineen. Hän oli
itse rakentanut tämän linnan ja varustanut sen muureilla. Sen torni
näkyi hyvin etäälle metsän yli. Tornin laakealla katolla seisoi yötä
päivää neljä, voimakasta rautapukuista miestä, jotka taukoamatta
tuijottivat kuhunkin neljään ilmansuuntaan niinkuin patsasurhot
Koldingen linnassa. Raskas vipusilta oli aina nostettuna, ja
porttiholvin yläpuolella leijui suuri lippu, jota koristi linnanherran
vaakuna: sinisellä pohjalla seitsenhaarainen tähti, valkosiipisen
kypärän alla. Valleilla oli suuria kivilinkoja, jonkinlaisia suuria
puukoneita, joilla voitiin lingota äärettömän raskaita kiviä. Suurilla
kustannuksilla oli marski koonnut tänne joukon puolustuskoneita, jotka
osaksi saksalaiset asetaiturit olivat valmistaneet Roeskildessä.
Täällä nähtiin hirvittävät siilit, joiden selässä olevilla tammisilla
piikeillä tahdottiin musertaa parittajat. Täällä nähtiin myöskin nuo
hirvittävät, käyrillä, terästetyillä piikeillä ja rautaketjuilla
varustetut nuijat, joilla piirittäjät alhaalta vangittiin ja vedettiin
ylös valleille. Työntökärryt tulisia kiviä varten olivat yötä päivää
valmiina puolustautumisen varalle. Seitsemän sataa rautapukuista miestä
vartioi linnaa. Siellä vallitsi järjestys ja hiljaisuus, joka osoitti
mitä ankarinta sotakuria. Tummat rautamiehet liikkuivat keskenään
äänettömästi ja hiljaa, antaen pelottavan kuvan linnassa vallitsevasta
synkästä tunnelmasta.

Mahtava linnanherra ei ollut itse kotona, mutta häntä odotettiin joka
päivä, ja linna oli täynnä hiljaisia, vakavia vieraita. Salaisen merkin
kuultua laskettiin joka yö vipusilta, ja portti avattiin äänettömille,
naamioituille herroille, joilla oli yllään harmaa veljesten viitta tai
täydelliset ritarivarustukset. Suuressa ritarisalissa ja korkeissa,
holvikattoisissa huoneissa nähtiin joka päivä suuremman joukon vieraita
liikkuvan. Veitset ja muut pöytäkalustot kilahtelivat, mutta sieltä ei
kuulunut minkäänlaista kovaäänistä puhetta eikä seurusteluilon ääniä.
Vieraiden joukossa ei ollut ainoatakaan naisolentoa; mutta syrjäisessä
linnan siipirakennuksessa asuivat linnan naispuoliset asukkaat melkein
luostarimaisesti erotettuna miesten sotilaallisesta yhdyskunnasta.

Oli iltapäivä, kolme päivää senjälkeen kun ritari Lave oli lähtenyt
Flyndenborgista rautapukuisen ritarin kanssa, jonka Inge neito heti
niin suureksi kauhukseen tunsi mahtavaksi marskiksi. Möllerupin
holvikattoisessa naissalissa istui äänetön, mustapukuinen ritarin
rouva, kasvot suuren mustan hunnun peittäminä. Kahdella korkealla
rahilla molemmin puolin häntä istui kaksi pikkutyttöä, myöskin
mustiin puettuina. Ne olivat vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä, somia
lapsukaisia. Toinen tyttö oli melkein päätä pitempi toista, ja hänen
kiiltävät palmikkonsa olivat kiedotut yhteen mustalla helminauhalla.
Hän näytti olevan noin neljäntoista vuoden vanha, hänen poskensa
olivat niin kalvakat ja hänen ihonsa niin kuultavan valkoinen, että
hän melkein oli kauniin marmorikuvan kaltainen, joka ihmeen kautta oli
ruvennut elämään, mutta vielä vain puoleksi kuului ihmismaailmaan.
Syvä, hiljainen surumielisyys kuvastui hienoilta totisilta kasvoilta;
hänen kärsimyksensä ei ollut ensinkään tuskallista eikä kalvavaa,
vaan sitä pehmensi niin hurskas ja ystävällinen ilme, niinkuin hän
jo olisi voittanut hyvin suuren surun ja olisi löytänyt kadonneen
lapsenilonsa siitä vieraasta ja salaperäisestä maailmasta, johon hän
näytti kuuluvan. Hän istui sylissään kuvakudos, johon hän silkki-
ja kultalangalla kirjaili pyhää neitsyttä ynnä vapahtajaa lapsena,
enkelien sädekehän ympäröimänä. Nuoremmalla pienellä mustapukuisella
tytöllä oli pellavankeltainen tukka, joka vapaina kiharoina valui
kaulalle. Hän ei näyttänyt olevan yhdeksää vuotta vanhempi, ja hänellä
oli iloiset, hyvin vilkkaat lapsenkasvot, hehkuvan punaiset posket
ja vilkkaat silmät, jotka eivät milloinkaan katsoneet rauhallisesti
ja joita hän aina räpytteli. Hän oli muuten miellyttävä lapsi, mutta
kiivas, kärsimätön ja levoton kaikissa eleissään ja liikkeissään. Hän
istui tuskin hetkeäkään hiljaa rahillaan, heitti usein luotaan pienen
käsityönsä, tarttui siihen uudelleen ja keksi tuhansia kujeita, joihin
yhtä pian kyllästyi.

"Hiljaa, Rikke!" sanoi hunnutettu nainen katsomatta lapseen ja
vetämättä syrjään huntua. "Haluatko takaisin lastenkamariin?"

"Kyllä, mielelläni, äiti, siellä on paljon hauskempaa!" sanoi pieni
levoton tyttö ja juoksi ulos.

Hunnutettu nainen huokasi syvään ja vaipui taas syviin mietteisiin.
Hän istui ja hieroi ruostepilkkuja pois suuresta, leveästä miekasta,
joka oli hänen sylissään; mutta hänen näkyi olevan vaikea kiinnittää
ajatuksiaan työhönsä, ja hänen kätensä vaipuivat usein toimettomina
syliin.

"Äiti!" sanoi hiljainen, totinen tyttö kultakirjailunsa äärestä, "minä
ajattelen, mitä meidän herramme ja vapahtajamme sanoisi, jos hän vielä
vaeltaisi täällä maan päällä ja tulisi tänne meidän luoksemme --"

"Jos vanhurskas seisoisi joukossamme, lapsi", vastasi äiti, "niin
kysyisi hän, miksi kosto viipyy niin kauan".

"Oi äiti! Etkö sinä usko, että hän sanoisi saman, mitä hän sanoi
pyhälle Pietarille sinä yönä, jona viekas Juudas hänet petti?"

"Sen minä olen unohtanut" -- vastasi äiti, "onko isä Antero opettanut
sen sinulle? No, mitä hän sanoi?"

"Onhan se pyhässä raamatussa, rakas äiti!" Ja nyt hän luki
kädet ristissä, laulavalla äänellä seuraavan paikan Matheuksen
evankeliumista: "pistä miekkas siallensa, sillä kaikki jotka miekkaan
rupeevat, ne miekkaan hukkuvat. Taikka, etkö luule, etten minä
voisi vielä rukoilla minun isääni, lähettämään minulle enemmän kuin
kaksitoistakymmentä legiota enkeleitä?"

Äiti vaikeni ja vaipui synkkiin mietteisiin. "Sinä olet hurskas lapsi,
Margaretani!" sanoi hän viimeinkin, "mutta sinä et ole rohkean isäsi
kaltainen. Sinä olet vielä liian nuori ymmärtääksesi sitä hirvittävää
vääryyttä ja kammottavaa häväistystä, joka on kohdannut tätä taloa.
Sinä et voi vielä ymmärtää minkä vuoksi sinun äitisi ei tahdo antaa
ainoankaan ihmisen koko maailmassa nähdä häväistyjä kasvojansa. Niillä
on pilkkuja, hirvittäviä pilkkuja, lapseni, jotka voidaan pestä
pois vain pesussa, joka on kallis, vaarallinen ja hirvittävä, mutta
välttämätön niinkuin ijankaikkinen kosto. Ei sinun äitisikään ole
kokonaan unohtanut hurskasta lapsuudenoppiaan. Tiedätkö mitä meidän
vanhurskas herramme ja tuomarimme sanoi, ennustaessaan sen äärettömän
vääryyden, jonka hän saisi kärsiä? Se, jolla ei ole miekkaa, myyköön
vaatteensa ja ostakoon sen! sanoi hän."

"Niin, oikein, oikein, tyttäreni Ingeborg!" kuului nyt änkyttävä
vanhuksen ääni eräästä naistuvan pimeästä sopesta -- "niin on
kirjoitettu. Se on Jumalan omaa sanaa. Ostakaa minulle miekka minun
vaatteillani! Minä en tarvitse yhtään vaatteita -- kaikki maailman
vaatteet eivät voisi peittää meidän häpeäämme."

Se, joka näin oli puhunut, näyttäytyi nyt: pieni ukonrähjäke, kasvot
kamalan kuihtuneet, kompuroi esiin. Punaisilla, puoleksi ummistaneilla
silmillä ei ollut näönvoimaa; hänen päänsä oli melkein kalju, näytti
siltä kuin olisi hiukset repimällä poistettu, sillä muutama valkoinen
kihara vain oli jälellä. Vanhuksen takkuinen harmaa parta oli myöskin
harvoina tupsuina kuin puoleksi pois revittynä; hänen laihat sormensa
olivat koukkuiset ja hirveän pitkäkyntiset. Hänen pukunsa oli uutta,
hienoa verkaa, mutta riippui riekaleina hänen ympärillään, ja hurja
mielipuolen-ilme hänen kasvoillaan osoitti, että hän itse raivoissaan
oli näin repinyt itseään.

"Oi, isoisä parka!" sanoi pieni Margareta -- "nyt hän taas on saanut
kätensä irti ja on repinyt itseään".

"Juokse ulos hakemaan tänne pari pihamiehistä, lapseni!" kuiskasi äiti
nopeasti -- "mutta kaikessa hiljaisuudessa, ehkäpä minä itsekin saan
hänet rauhoittumaan".

Pieni Margareta meni nopeasti ulos, kädet yhteen liitettyinä rinnalle
kuin rukoukseen.

"Hiljaa, hiljaa, isä rakas!" puheli nyt hunnutettu nainen, laskiessaan
miekan pöydän alle ja astui hitaasti häntä vastaan. -- "Meidän aikamme
ei ole vielä käsissä, mutta se lähenee. Sinä saat ehkä vielä ennen
kuolemaasi kuulla tyttäresi äänen, tarvitsematta sitä hävetä. Sinä olet
vapaa näkemästä minua ja minun häväistystäni!"

"Ha, ha!" nauroi vanhus hurjasti -- "sen vapauden otti vanha Palle
Litle itselleen, kysymättä kuninkaalta tai paavilta lupaa siihen! Jos
tahdot taas sitoa minut, niin tee se heti, mutta kiirehdi! Elä koske
minun korpinkynsiini, minä varoitan sinua -- ne ovat kasvaneet hyvästi,
voidakseen repiä tiikerisydämen ja räpyttävät pukinsilmät. Mutta
lupaathan sinä varmasti päästää minut irti ja itse ojentaa minulle
Token miekan, kun aika on tullut!"

"Sen olen kalliisti ja pyhästi luvannut ja vannonut sinulle rakas isä!
Mutta silloin sinä et myöskään saa tehdä pahaa itsellesi tai meille
muille, vaan pitää lujana minkä lupasit minulle!"

"Hyvä on, sido minut taas, lapseni, ja saata minut takaisin
huuhkajan-luolaani! Tyttäreni, sinä puhuit miekasta, ja minä luulin
hetken tulleen. Siihen on vielä pitkältä, pitkältä. Siitä on nyt
kulunut yhdeksän pitkää talvea. Minussa ei ole enää paljon elonvoimia
-- ja minä en voi kuolla ennenkuin se on tapahtunut, -- senhän sinä
tiedät."

"Onneton isä!" huokasi kookas naisolento polvistuen ja ojentaen
laihat kätensä häntä kohden. Hän tarttui hiljaa ukon kouristuneisiin,
väriseviin käsiin, joita hän suuteli kunnioittavasti harson läpi, ja
sitoi ne mukavasti silkkinauhalla ristiin hänen selkänsä taakse. "Nyt
sinä taas olet sidottu, isä kulta!" jatkoi hän ja nousi. -- "Anna minun
nyt saattaa sinut takaisin odotuskomeroosi! -- Elä joudu epätoivoon!
Sovituksen päivä koittaa vielä varmasti: se ei ole kaukana."

Äänettömänä ja hiljaa seurasi tutiseva vanhus häntä takaisin soppeensa,
johon lyyhistyi, kuin olisi nukahtanut.

Pieni Margareta palasi nyt mukanaan kaksi pihamiestä, jotka jäivät
liikkumattomina seisomaan ovelle.

"Saatte mennä, minä en tarvitse teitä", sanoi talonrouva ja viittasi
heidät poistumaan. Pihamiehet kumarsivat kunnioittavasti onnettomalle
emännälleen ja poistuivat hiljaa.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty! Isoisä nukkuu nyt taas rauhallisesti",
sanoi pieni Margareta istuutuen hiljaa työnsä ääreen. Kun äiti ja tytär
olivat istuneet hetken aikaa ääneti, ja kuolemanhiljaisuus vallitsi
heidän ympärillään, kuului hevoskavioiden töminää pihalta. "Kuuletko,
nyt taas tulee vieraita", sanoi Margareta. "Sieltä saapuu vielä lisää
isän ystäviä meitä puolustamaan." Hän astui ikkunan luo. "Se olikin isä
itse, vieras herra mukanaan!" sanoi hän nopeasti. -- "Hän laskeutuu
suurelle kivelle portaiden viereen. Jumalan kiitos, että hän tuli!
Vieraiden paljous melkein peloitti minua."

Onneton äiti kuuli tytön uutisen liikutuksella, joka ilmaisi hetken
iloa. Hän nousi nopeasti, mutta istuutui takaisin syvään huoaten,
sanaakaan sanomatta.

Möllerupin suuressa ritarisalissa odotteli kolmetoista totista vierasta
linnanherran saapumista. He olivat istuutuneet pitkän, mustalla
veralla peitetyn tammipöydän ympäri, joka oli keskellä salia. Pöydän
ympärillä oli kahdeksantoista tuolia. Yksi tuoleista oli korkeampi
kuin muut ja punaisella sametilla verhottu. Se oli tyhjä. Tämän
vasemmalla puolen oli myöskin vapaa istuin; mutta oikealla puolen
samettituolia istui paksu Hallandin Jaakko kreivi, ojennellen sääriään
ja rummutellen pöytään sormillaan. Hänen ja hänen veljensä Niilo
Hallantilaisen välillä, joka ulkomuodoltaan ja olennoltaan muistutti
häntä, istui kunnioitusta herättävä tuomiorovasti, mestari Jens
Grand, katsellen vakavan tutkivalla katseella kokoontuneita herroja,
joista useimmat olivat hänen sukulaisiaan, laskien itsensä ylpeydellä
kuuluviksi suuren Absalonin sukuun. Hän näytti erityisellä mielihyvällä
katselevan neljää ritaria, joiden synkät kasvot ja uhkamielinen ilme
osoittivat tyytymättömyyttä ja rohkeaa kostonhalua: ne olivat herra
Jaakko Sinijalka, Arvid Pentin poika, Pietari Jaakonpoika ja Niilo
Knuutinpoika Skånesta, jotka kaikki olivat kunnostautuneet Stig
Andersenin ja Jaakko kreivin johdolla ruotsalaisessa sodassa, mutta
olivat päälliköittensä ohella joutuneet epäsuosioon omavaltaisesti
pannessaan edellisen Ruotsin kuninkaan viralta. Vastapäätä
tuomiorovastia istui komea, nuori herra, jonka kasvojen ilme oli ylpeä,
mutta samalla iloinen ja kevytmielinen, hän oli herttua Waldemarin
vankilatoveri Sjöborgin linnassa, ritari Tyko Abilgaard. Lähinnä häntä
istui mies, joka kauan oli tunnettu yhdeksi kuninkaan uskollisimmista
miehistä: kamariherra Ove Dyre. Hän ja vierustoverinsa, Pietari Porse
olivat äsken julkisesti rikkoneet välinsä kuninkaan kanssa erään
saatavan tähden, jota kuningas ei ollut suostunut maksamaan, ja jonka
vuoksi he olivat vedonneet itse Ruotsin Maunu-kuninkaaseen. Kaikkia
näitä herroja näkyi viisas tuomiorovasti mielihyvällä katselevan.
Vanhempaa aatelista aseenkantajaa, Åke Kaggea, jonka kuningas oli
syrjäyttänyt, ja joka kauan turhaan oli odottanut ritarilyöntiä, näkyi
tuomiorovasti myöskin katselevan erityisellä mielihyvällä. Mutta hän
heitti epäluuloisen katseen tämän pitkään naapuriin, jonka viekkailla
kasvoilla loisti itserakas hymy, ja joka näkyi pitävän itseään hyvin
tärkeänä henkilönä tässä salaisessa neuvostossa. Se oli kuninkaan
kaksimielinen huvitteluneuvos, viekas kamaripalvelija Raane.

Tyhmänylpeä, ylimielinen ilme kasvoilla istui keskellä tätä seuraa
pieni, kömpelö, komeasti puettu herra, tikarinkahva timanttien
koristamana, ja suuret kultakäädyt paksun härkäkaulan ympärillä.
Hänen ahnailla kasvoillaan kuvastui suuttumus ja kiukku, ja hän näkyi
kyllästyneen pitkään vaitioloon. Se oli norjalainen merirosvopäällikkö,
Vähä-Alfin jaarli: "No perhana vieköön, kauanpa kestää ennenkuin hän
hevosensa selästä laskeutuu!" -- keskeytti hän lopulta vaitiolon --
"hän menee tietysti ensin vaimoa lohduttamaan, saatte nähdä. Minä
olen ratsastanut kolme luontokappaletta kuoliaaksi ehtiäkseni tänne
ajoissa, ja sittenkin minä saan odottaa. Minulla on täpärältä aikaa, ja
minä olen jo istunut tässä puoli tuntia, kuin tyhjä tynnyri, saamatta
märkää tai kuivaa suuhuni. Minulla ei ole kuin kolme sanaa sanottavana
teille kuninkaaltani, hyvät herrat, mutta ne ovat kullan arvoisia;
mutta, jos te saatatte aikani liian pitkäksi, niin minä ratsastan,
Jumala paratkoon, heti tieheni, ja silloinpa nähdään mitä hyötyä teidän
kuiskauksistanne ja happamista naamoistanne on!"

"Korkea-arvoinen herra jaarli!" vastasi heti mestari Grand. "Tuonlaisen
pikaratsastuksen jälkeen täytyy teidän välttämättömästi ensin saada
sydämenvahviketta, ennenkuin mietitte vakavia asioita. Tahdotteko
seurata minua viereiseen huoneeseen, siellä on ihanaa kinkkua ja
erinomaista vanhaa viiniä, jonka veroista tuskin olette ryöstänyt
ainoastakaan meidän luostaristamme."

"Kas, sepä joltakin kuuluu!" murahti jykevä herra paikaltaan nousten.
-- "Te olette mies, joka ymmärrätte sekä sielun että ruumiin parasta:
te tiedätte minkä tarpeessa rehellinen merimies on kirotussa sisämaan
ilmassa. Paholainen pistäköön jalkansa isännättömään, naisettomaan ja
viinittömään taloon. Tulkaa siis! Mutta pieni sydämenvahvistus vain!"
lisäsi hän miettiväisesti: "jos minä kunnollisesti asetun juomapöytään,
niin saatte tuskin sanaakaan minusta tänään näissä typerissä
maaselkkausjutuissanne."

Mestari Grand tarttui nyt nopeasti häntä käsivarteen, vieden hänet
mukanaan ritarisalista.

"Pyhän Knutin nimessä! Luulenpa, että seuraan heitä!" sanoi Jaakko
kreivi nousten. -- "Hyvä sotatoverini, marski, ei kuitenkaan taida
muistaa ketä hän on kutsunut vieraikseen."

"Tuossa hän on, tuossa on marski!" sanoivat ritarit toisilleen, ja
kreivi Jaakko jäi seisomaan, sillaikaa kun kaikki herrat nousivat
ja katselivat jännityksellä ovelle, joka avattiin mahtavalle
linnanherralle. Ylpeänä ja majesteetillisena astui tuttu sankariolento
kynnyksen yli, yllään suuri ritarihaarniska, ja kypärän silmikko
suljettuna. Häntä seurasi ritari Lave Litle, joka katseli levottomana
ympärilleen ja näytti hyvin hätääntyneeltä huomatessaan kamaripalvelija
Raanen.

Marski tervehti ääneti seuraa ja astui pöydän luo, jossa asettui
seisomaan samettituolin vasemmalle puolen. Sitten hän työnsi
kypäränsilmikkonsa syrjään ja tarkasteli terävällä, tutkivalla
katseella seuraa.

Ankaran, voimakkaan sotapäällikön kasvoilla oli melkein kammottavan
tuskan ilme, joka vaikutti omituisesti kaikkiin. "Istukaa!" sanoi hän
hilliten ääntään. "Minun appeni ja vaimoni yhtyvät meidän päätöksiimme,
heidän paikkansa jäävät vapaiksi. Mutta minä kaipaan kahta tärkeää
miestä --"

Samassa avattiin sivuhuoneen ovi, ja mestari Grand talutti lepytetyn
jaarlin saliin. He tervehtivät molemmat ääneti. Ja istuutuivat
paikoilleen. Kookas marski yksin jäi seisomaan.

"Teljetkää ovet, me olemme kaikki saapuvilla", sanoi hän nyt niille
kahdelle, jotka istuivat pöydän alipäässä.

Aseenkantaja Kagge ja kamaripalvelija Raane nousivat ja asettivat
telkeet salin molemmille oville. He palasivat takaisin paikoilleen,
ja nyt vallitsi jännittävä hiljaisuus, kaikkien katseiden kiintyessä
marskiin.

"Uskolliset ystävät, te tiedätte kaikki, minkävuoksi me taas olemme
kokoontuneet tänne", alkoi vihdoin vakava marski puhua syvällä,
hillityllä äänellään, josta kuvastui voimakas, vaivoin tukahutettu
suuttumus ja kiukku. "Te tiedätte kaikki, minkä vuoksi tämä linna
yhdeksän vuotta on ollut surun ja kauhistuksen asuntona. Minä julistin
sen Tanskan kansalle ja koko maailmalle sinä hetkenä, jolloin minä
Viborgin käräjillä kieltäydyin vannomasta uskollisuutta Tanskan
kuninkaalle ja vannoin kostavani häpeän tai kuolevani. Se ei ole
vielä tapahtunut, ja vielä marski Stig Andersen elää. Jos minä olisin
viivytellyt näin kauan kurjasta pelosta, ja jos minä mieluimmin olisin
tahtonut olla kerskailija ja valapatto kuin uskaltaa elämäni kunniani
tähden, silloin saisitte kaikki ylenkatsoa minua -- silloin kohotkoon
jokainen veripisara minun ruumiissani häpeän punaksi poskilleni minun
ystävieni ja sukulaisteni nähden. Mutta te näette, minä en häpeä! Minä
olen rauhallinen ja kylmä, niinkuin sen miehen tulee olla, joka osasi
salata kostonsa kunnes hiuksensa harmaantuivat ja antoi ajatuksensa
kasvaa kunnes se kypsyi. Oman häväistykseni minä olen kantanut näin
kauan teidän tähtenne ja isänmaan tähden. Minulla on ollut suurempi ja
tärkeämpi päämäärä edessäni kuin ainoastaan häpeäpilkun poistaminen
omasta ja taloni kunniasta. Vielä ei ole suuren sovituspäivän hetki
käsissä, mutta se lähenee. Pois kärsimättömyys, hätäileminem ystävät!
Ja varmasti se koittaa. Minä en näe täällä ainoatakaan miestä, jota ei
tämä sama itsevaltias olisi syvästi loukannut, ja jolle hän ei olisi
tehnyt vääryyttä. Minä olen vannonut hänelle kuoleman ja kadotuksen.
Mutta ei kenelläkään teistä ole niin paljon kostettavaa kuin minulla --
niinkauan kuin Stig Andersen jaksaa odottaa, voitte tekin."

Jaakko kreivi teki kärsimättömän liikkeen, aikoen ruveta puhumaan,
mutta marskin katse sai hänet heti vaikenemaan.

"Nyt ei ole kysymyksessä vain yksityisen miehen kostonaikeet", jatkoi
marski, "on kysymyksessä enemmän kuin koko meidän sukumme turma tai
menestys yhteensä. On kysymyksessä harhaanjohdetun, mutta kuitenkin
jalon, sorretun ja onnettoman kansan pelastus. Ei ole kylliksi,
että syöksemme hallituksesta itsevaltiaan, joka halveksii maallisia
ja jumalallisia lakeja, sortukoon hän, mutta valtaistuin pysyköön!
Syöstessämme kruunatun roiston, me emme saa ajatella vain omaa
turvallisuuttamme ja omia oikeuksiamme, mutta meidän täytyy säilyttää
valtaistuin arvokkaammalle hallitsijalle. Me toivoimme jo löytäneemme
hänet, ja me toivomme vieläkin; mutta hänen vangitsemisensa esti meidän
suuren aikeemme. Hänen valansa ja lupauksensa ovat riistäneet meiltä
hänen osanottonsa tähän neuvotteluun, me emme nyt näe häntä täällä
joukossamme, hänen koroitettu istuimensa on tyhjä. Kuitenkin hänen
ritarillinen ystävänsä ja vankeustoverinsa on täällä, myöskin hänen
rippi-isänsä, viisas, kunnianarvoisa tuomiorovasti on täällä. Puhukaa,
hyvät herrat! Mitä voimme odottaa herttualta?"

"Paljon -- mahdollisimman paljon!" sanoi drotsi Tyko Abilgaard nousten.
"Nämä eivät ole suoranaisesti minun herrani ja ruhtinaani sanoja, vaan
minun omiani. Vala sitoo hänen kielensä, mutta minä tunnen hänet:
Minä voin panna pääni pantiksi teille siitä, että hän nyt, niinkuin
ennenkin, on teidän ystävänne ja salainen suojelijanne, ja että hän
astuu voimakkaasti toimimaan kun hetki on käsissä."

"Minä vahvistan nämä sanat!" alkoi mestari Grand juhlallisesti puhua ja
nousi arvokkaana paikaltaan. "Meidän salaisesti valitsemamme David on
valinnut minut tänne puhumaan puolestaan. Minä olen henkeni kaupalla
osoittanut hänelle tien vapauteen, niinkuin te toivoitte. Hän palvelee
nyt mielipuolta Saulia siksi kunnes tuomionpäivä koittaa. Hän on liian
omantunnonmukainen rikkoakseen valaansa. Hän on liian ylpeä pyytääkseen
kristikunnan isän hänet siitä päästämän. Hän ei nyt tahdo eikä voi
ottaa julkisesti osaa teidän suuriin aikeisiinne. Hän ei tahdo eikä
hän saa mitään tietää siitä, mitä hänen ystävänsä päättivät isänmaan
vapauttamiseksi. Mutta kun hetki on käsissä, jota hän rauhallisessa
itsensä kieltämisessä odottaa, kun tie ja paikka ovat hänelle avoinna,
silloin hän kirkon ja Kaikkivaltiaan avulla astuu esiin, ja päättää
kunnialla tehtävämme. Sen minä tohdin vannoa teille hänen nimessään ja
hänen korkeasti ruhtinaallisen sielunsa kautta."

"Hyvä!" Stig Andersen ryhtyi taas puhumaan. -- "Meidän täytyy luottaa
kahteen näin luotettavaan todistajaan. Mutta itsevaltiaalla on viisaita
ja rohkeita ystäviä. Suuri osa soaistua kansaa pysyy uskollisena
hänelle ja pojalle. Ellemme ole varmoja Norjan jalon kuninkaan
avustuksesta, niin on meidän aikeemme suoranaista uhkapeliä. Minä
näen joukossamme meidän uskollisen, liittoutuneen ystävämme, rohkean
jaarli Alf Tönsbergin. Se vastaus, jonka hän tuo meille kuninkaaltaan,
määrätköön, milloin on aika toimia."

"Jopa viimeinkin, saakeli soikoon, tulee minunkin vuoroni puhua!"
mörähti merirosvopäällikkö, joka kauan oli istunut kärsimättömänä
ja hieronut tikarinkahvansa jalokiviä. "Minun kuninkaani vastaus
on lyhyt ja hyvä, marski Andersen", jatkoi hän kovaa ja nousi
hitaasti ja mukavasti tuoliltaan, jääden seisomaan jalat haarallaan
kuin keinuvalla laivalla. "Te olette sanan ja toimen mies, sanoo
minun herrani ja kuninkaani, ja hän teidän luotettava ystävänne
onnessa ja onnettomuudessa. Teidän ystävänne ovat myöskin hänen, ja
joka uhkaa teidän henkeänne, se joutuu tekemisiin hänen kanssaan.
Teidän salaisista neuvotteluistanne hän ei juuri välitä; mutta hän
tahtoo uskollisena ja rehellisenä norjalaisena julkisesti puolustaa
teitä kaikkia vihollisia vastaan, ja auttaa teitä laivastollaan
kun tarvitaan. Hänen maansa ja valtakuntansa on teille ja teidän
ystävillenne avoin, jos sattuisi vastoinkäyminen kohtaamaan, ja
minä, hänen jaarlinsa ja merisotapäällikkönsä, en jätä näitä rantoja
laivoineni ja miehineni niin kauan kuin olette pienen avustuksen
tarpeessa ja täällä on jotakin mihin ryhtyä. Siihen nähden on kaikki
selvää ja valmista. Siitä mitä te täällä päättelette minä en paljoakaan
välitä. Se mikä on mennyt sisään yhdestä korvastani, sen annan mennä
ulos toisesta. Loruista minä en välitä, ja valani minä nyt kerran
olen vannonut teille. -- Mutta totta puhuen, täällä ollaan minun
mielestäni liian hiljaisia ja happamia. Minä en myöskään kärsi salaisia
neuvotteluja ja hienojen juonien punomisia. Minä en kelpaa muihin kuin
karkeihin tekoihin, joiden ohella voi huutaa kovaa ja lyödä rohkeasti.
Sanalla sanoen -- minä poltan vaikka koko Tanskan kaikkien teidän
silmienne edessä, jos siitä on apua! Muuten minä välitän viis' siitä
kuka on kuninkaana maassa. Niin kauan kuin täällä saa hyvän saaliin,
olen minä mukana, ja te tiedätte mistä minut tapaa. Elkää antako minun
kuluttaa aikaani turhiin puheisiin, vaan sallikaa minun juoda tuolla
sisällä teidän maljanne! Olettehan te ymmärtäneet minut?"

"Täydellisesti, herra jaarli!" vastasi marski. -- "Vielä vain
sana! Tahdotteko pitää lupauksen, jonka annoitte minun vaimoni
sisarenpojalle, kamaripalvelija Raane Jonsonille, joka istuu täällä?
Sillä ehdolla hän tahtoo tulla meidän ystäväksemme. Hänen apunsa on
meille tärkeämpi kuin ehkä uskotte."

Marskin näin puhuessa oli kamaripalvelija Raane noussut ja lähestynyt
jaarlia.

"Sinäkö haluaisit langokseni, poika?" kysyi jaarli hymyillen ja
mitellen häntä ylpeällä katseella. "No, sen minä ainakin sanon, että
minun mielestäni sinä et ole miehen näköinen, joka voi kosia jaarlin
tytärtä. Minä annoin sen lupauksen herttualle ollessani aimo hutikassa,
ja epäilenpä tyttäreni siihen suostuvan. Mutta, jos sinä olet yhtä
viisas kuin miksi sinua kehutaan, niin me voimme puhua siitä kun aika
joutuu. Jos tyttö sinuun suostuu, hyvä on, silloin jaarli vastaa
selvänä siitä mitä Tönsbergin kreivi on juovuspäissään höpissyt."

"Minun rohkea toiveeni ei ole ulottunutkaan pitemmälle, herra jaarli!"
-- vastasi Raane. "Kun sopimus minun puoleltani on täytetty, niin minä
näytän teille, etten minä ole tähdännyt korkeammalle kuin mihin hyvästi
voin ulottua!"

"Hyvä, huolensa päivällä kullakin!" mutisi jaarli. -- "Osoita minulle
ensin kunnon teolla mihin sinä kykenet, niin minä lyön sinut vielä
kaupan päälle ritariksi, niin että ohuet olkaluusi rusahtavat."

"Sepä oli oivasti sanottu, herra jaarli! Kuulittehan te kaikki sen,
hyvät herrat!" sanoi Raane, katsahtaessaan rohkeasti ympärillä
olijoihin. Senjälkeen hän astui viekkaasti hymyillen takaisin
paikalleen, ja merirosvopäällikkö, sen enempää hänestä välittämättä,
tervehti toisia herroja päätään nyökäyttäen ja poistui juomatupaan.
Kaikki istuutuivat marskin viittauksesta paikoilleen ja seurassa
vallitsi taas kuolemanhiljaisuus.

"Me olemme jo kauan ja usein neuvotelleet yhdessä!" alkoi marski
salaperäisesti puhua. "Me tiedämme kaikki, että sen täytyy viimeinkin
tapahtua. Vihdoinkin on hetki käsissä, jolloin voimme tehdä viimeisen,
ratkaisevan päätöksen. Mutta sitä, minkä me tänä hetkenä sielussamme
päätämme, eivät edes nämä äänettömät muurit saa kuulla. Kieltävä ja
myöntävä merkki on kylliksi, ja me ymmärrämme toisemme." Sen sanottuaan
hän kumartui kuiskaamaan kreivi Jaakon korvaan pari sanaa, johon tämä
heti vastasi vakavasti päätään nyökäyttäen. Samalla tavoin kulkivat
salaiset sanat miehestä toiseen. Sen aikana vallitsi pitkä ja syvä
hiljaisuus. Moni herroista mietti kauan ennenkuin kumarsi, ja niiden
joukossa oli ritari Lave Litle. Hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi
kuullessaan sanat, jotka hänelle kuiskattiin. Viimeinkin hän teki
päällään liikkeen, joka katsottiin nyökäytykseksi, mutta joka ennemmin
näytti tahdottomalta, suonenvedontapaiselta lihasvärähdykseltä. Sitten
tuli kamaripalvelija Raanen vuoro. Marski katseli häntä läpitunkevin
katsein, eikä mestari Grand siirtänyt silmiään hänen kasvoiltaan.
Viekas kamaripalvelija oli kuullut kuiskatut sanat, hän oli niistä
hyvin hämmästyvinään, mutta näytti samalla salaisesti nauttivan siitä,
että oli kaikkien huomion esineenä. Hän koetti olla hyvin arvelevan
näköinen, viivytellen antamasta myöntymyksen merkkiä. Kaikkien täytyi
ehdottomasti olla yksimielisiä aikeessa, jonka mitättöminkin heistä
voisi ilmiantaa ja tehdä tyhjäksi. Kamaripalvelija oli viimeinen ja
aseenkantaja Kaggen jälkeen alhaisin heistä kaikista arvoluokkaan
katsoen. Mutta kuninkaan uskottuna hän oli heille tärkeä mies, ja
hän näytti ylpeydellä tuntevan kuninkaan elämän ja ehkä koko kansan
menestyksen tai kadotuksen riippuvan nyt yksinomaan hänen päänsä
pienestä liikkeestä. Kun hän vielä seisoi näin ajatuksiinsa vaipuneena
näyttäen epäröivän, koputettiin kolme kertaa lukittuun käytävänoveen.
Kaikki säpsähtivät ja katsoivat ovelle. Marskin viittauksesta avasi
aseenkantaja Åke Kagge sen, ja melkein kauhistuneina tuiottivat kaikki
avattua ovea kohti, josta pitkä, mustapukuinen harsopeittoinen nainen
astui sisään, taluttaen kädestä sokeaa, koukkuselkäistä vanhusta.
Rauhallinen mielipuolenilme kuvastui ukon kasvoista ja kädet olivat
sidotut selän taakse. Molemmat äänettömät olennot jäivät seisomaan
pöydän päähän. Kaikki olivat nousseet ja seisoivat kuin kivettyneinä.

"Sukulaiset ja ystävät!" huudahti marski äänellä, jonka ääretön
suuttumus ja viha melkein tuntui tukahuttavan. "Suuren Absalon suvun
jälkeläiset, tässä näette minun vaimoni ja hänen onnettoman isänsä.
Tarvitseeko minun sanoa enempää? Tahdotteko te nähdä syyttömän
häpeänpunan sen hunnun läpi, joka yhdeksän vuotta on peittänyt
minulta vaimoni kasvot? Tahdotteko te kuulla hänen häväistyn isänsä
epätoivoiset mielipuolenhuudot? Onko teidän joukossanne ketään,
joka vielä epäröi ryhtyä ratkaisevaan päätökseen, jolla itsevaltias
kukistetaan ja onneton isänmaa vapautetaan?" Tämän sanoessaan hän
katsoi terävästi kamaripalvelija Raaneen, joka myöskin hetkeksi oli
hämmästynyt ja tullut liikutetuksi.

Raane nyökäytti.

"Siis, te olette kaikki myöntyneet!" jatkoi marski. "Laskekaa siis
kätenne pyhälle raamatulle ja vannokaa!" Hän viittasi mestari
Grandille, ja hengellinen herra otti esille suuren samettikantisen
raamatun.

"Tapahtukoon se Jumalan ja hänen pyhän sanansa nimessä!" sanoi
tuomiorovasti hitaasti ja juhlallisesti, laskien itse kätensä kirjalle.
Senjälkeen hän vei sen miehestä mieheen. Kukin toisti samat sanat,
pannen käden kirjalle. Kiivaan sisäisen taistelun jälkeen, joka
selvästi kuvastui hänen kasvoistaan ritari Lave Litle myöskin asetti
värisevän kätensä kirjalle ja sopersi valan. Kun Raanen vuoro tuli,
sanoi hän samat sanat ääneen ja selvästi, mutta valan saneltuaan hän
liikutteli huuliaan kenenkään kuulematta sanoja, jotka hän salaisesti
lisäsi, senjälkeen hän laski epäröimättä kätensä kirjalle.

"Irroita, irroita käteni, Ingeborg tyttäreni!" huusi nyt mielipuoli
vanhus, herättyään äkkiä horroksista. "Minäkin tahdon vannoa, minä
tahdon vannoa ja kirota niin että Kaikkivaltias pilvien yläpuolella sen
kuulee, ja kaikki perkeleet kauhistuen vapisevat!"

"Hiljaa, hiljaa, isä, muista mitä lupasit!" -- kuiskasi Ingeborg.
Marski viittasi, että onneton vanhus vietäisiin ulos, mutta ennenkuin
kukaan oli aavistanutkaan hän oli melkein käsittämättömällä voimalla
riistänyt auki siteensä. Hurjasti nauraen hän ojensi suoriksi vapautetut
kätensä. "Ikuisesti, ikuisesti kirottu olen, jos minä en pääse
ensimäisenä!" huusi hän lyöden nyrkkinsä raamatulle. "Jos vanha Palle
ei pääse ensimäisenä lyömään, niin minä kulen täällä näin tuomiopäivään
asti!"

Mestari Grand oli vähällä pudottaa raamatun kädestään, ja kaikki
näyttivät pelästyneiltä. Marski viittasi uudelleen, ja kaksi ritaria
talutti mielipuolen vanhuksen nopeasti ulos salista. Yleinen
äänettömyys seurasi tätä tapausta. Tuomiorovasti oli tointunut pian;
hän seisoi nyt pyhä kirja kädessään Ingeborg rouvan edessä. Hän
kuiskasi salaisen sanan hänen korvaansa, samoin kuin kaikki muutkin
olivat sen vastaanottaneet. Hän taivutti hyväksyvästi päätään, ja
äänellä, joka vihlaisten tunki jokaisen sieluun, joka sen kuuli, saneli
hän saman valan, jonka kaikki olivat vannoneet, ja polvistuen hän
kosketti kirjaa laihalla kädellään. Hän jäi liikkumatonna makaamaan.
Marskin viittauksesta kaikki poistuivat äänettömästi. Vaistomaisesti
synkkä linnanherra ojensi rautakäsivartensa onnetonta vaimoaan kohti,
mutta syvään huokaisten hän antoi niiden taas vaipua. Hän tarttui
kiivaasti kellonauhaan, ja vähän ajan päästä tulivat Ingeborg rouvan
kamarineidot ja kantoivat pyörtyneen emäntänsä naistupaan.




KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.


Se mikä Möllerupissa tapahtui oli salaisuus, jota eivät ketään muut
asianomaiset tunteneet. Vieraat, naamioidut herrat olivat poistuneet
linnasta yksi kerrallaan, ja eri aikoina, enimmäkseen yöllä niinkuin
he olivat tulleetkin, eivät edes lähimmät naapurit olleet saaneet
vihiä tästä salaisesta kokouksesta. Linnassa ei huomattu minkäänlaista
muutosta entisestä. Nuo neljä rautapukuista vahtisotilasta seisoivat
yhä tornin katolla. Vipusilta oli edelleen nostettu, ja lukuisasta
varusväestä huolimatta oli siellä niin hiljaista kuin linna olisi ollut
tyhjä ja asumaton.

Sovinto herttua Waldemarin kanssa oli rauhoittanut kuningasmieliset, ja
valtaneuvos ei näkynyt pelkäävän mitään vaaraa. Kuningas ja kuningatar
viettivät ihanan kesän Skanderborgin linnassa, koko hovin ja maan
paraimpien miesten ympäröimänä. Vanha Jon ritari, mestari Martinus ja
drotsi Pietari olivat palanneet Tukholmasta, tuoden mukanaan hyvät
tiedot lähettilästoimiensa onnistumisesta. Heidän neuvottelunsa
kuningas Maunon kanssa koskivat nimittäin molempien kuningashuoneiden
yhdistämistä kaksinkertaisen lankouden kautta. Pieni tanskalainen
prinsessa Merete, joka oli kihlattu Ruotsin kruununperilliselle,
vietäisiin ennen vuoden loppua Tukholmaan, jossa hänen kasvatuksensa
sopimusten mukaan täydennettäisiin. Samalla tavalla kasvatettaisiin
pieni ruotsalainen prinsessa Ingeborg tanskalaisessa hovissa,
jos se katsottiin tarpeelliseksi. Kihlaus hänen ja tanskalaisen
kruununperillisen välillä oli kirjoitetun asiakirjan kautta määrätty,
mutta sen julkaiseminen oli siirretty pari vuotta eteenpäin.
Tanskalaiset lähetit olivat mielihyvällä katselleet pientä ruotsalaista
prinsessaa, jonka he vielä kerran toivoivat näkevänsä Tanskanmaan
kuningattarena. Vanha Jon ritarikaan, joka ei odottanut elävänsä
tätä aikaa, ei voinut olla innostumatta puhuessaan tästä kauniista,
herttaisesta lapsesta, niinkuin hän odottaisi hänestä toista Dagmaria,
jonka kautta siunaus ja rauha palajaisivat Tanskaan. Sekä tämä
valtioviisas herra, että drotsi Pietari, kiinnittivät salaisesti kaiken
toiveensa Tanskan paremmista ajoista tulevaan sukupolveen, ja nuoreen,
toivorikkaaseen kruununperilliseen. Ritari Jon koetti usein vaikuttaa
nuoreen prinssiin; mutta huolimatta kaikesta kunnioituksestaan
drotsi Pietaria kohtaan, hän puisti päätään, nähdessään miten nuori
ritarillinen drotsi koetti terästää prinssin oikeuden- ja kunniantuntoa
siihen määrin, että se näytti hänestä vaaralliselta.

Eräänä päivänä tämä vanha herra oli ollut kuningattaren hoviseurueen
kanssa Skanderborgissa läsnä prinssin aseharjoituksissa ja oli
tehnyt siellä sen huomion, että nuori kuningas, joksi häntä aina
kutsuttiin, koetti muuttaa nämä harjoitukset ja leikit oikeiden
ritarijuhlien kalliiksi ja häikäiseviksi jäljittelyiksi, joissa hän
jakoi kuninkaallisia lahjoja aseenkantajille ja liioitetun ankarasti
langetti tuomion jokaisesta ritarilain rikkomisesta, milloin sen vain
näihin leikkeihin voi sovittaa. Vanha valtaneuvos hymyili, ja sekä
hän, että kuningatar ja drotsi Hessel näyttivät olevan mieltyneet
leikkiin, mutta kun se oli loppunut, niin hän kutsui drotsin luokseen
kahden kesken puhumaan. "Minä olen vanha", sanoi hän vakavana, "mutta
minä en kuitenkaan usko olevani ärtyinen ja pikkumainen, vaikka panen
suuremman arvon niihin tarpeellisiin keinoihin, joilla ulkonainen
onni saavutetaan, kuin mitä te sallitte. Prinssin anteliaisuus
ja jalomielisyys on kyllä kaunista; mutta elkää opettako tulevaa
kuningastamme tuhlariksi, ja tuhlaamaan kansan rahoja ja omaisuutta,
niinkuin sitä tomua, jota hän polkee jaloillaan. Varokaa, että hän ei
mielly enemmän ritarilliseen loistoon ja komeuteen, kuin hiljaiseen
voimaan ja tosisuuruuteen!"

"Siitä hänet Jumala varjelkoon!" huudahti drotsi Pietari, "mutta,
jos suuren Waldemarin päivät vielä palajavat --"

"Hyvä, hyvä, minä tiedän mitä te tarkoitatte", -- keskeytti vanhus
hänet, "mutta, jos te tahdotte kasvattaa Waldemar Seierin prinssi
Eerikistä, niin varokaa silloin että hänen kunniahimonsa ei
muodostu turhaksi koreiluhaluksi, ja hänen oikeusintonsa ikäväksi
itsepintaisuudeksi. Siitä pojasta voi vielä Jumalan avulla tulla
jotakin. Miettikää tarkasti, drotsi Pietari, teidän edesvastauksenne
on suuri. Voimakkaimmastakaan haukasta ei tule kotkaa. On vaarallista
ruveta muodostelemaan Jumalan töitä, ja on hulluutta ruveta lisäämään
kyynärääkään omaan tai toisten mittaan."

Tämän sanottuaan hän puristi voimakkaasti nuoren ystävänsä kättä ja
jätti hänet. Senjälkeen drotsi huomasi hänen olevan tavallisella
hyvällä tuulellaan, ja hänestä näytti, että vanhus ei halunnut puhella
enempää tästä asiasta. Ritari Jonin varoituksista oli drotsi Pietari
käynyt hyvin vakavaksi eikä hän voinut kieltää, että viisas vanha herra
oli monessa kohdin oikeassa.

Myöskin oppinut mestari Martinus otti omalla tavallaan innokkaasti
osaa prinssin kasvatukseen, mutta hän koetti turhaan tehdä
hänestä filosoofia ja opettaa hänelle kuivia, loogillisia _Modi
significandiaan_. Prinssi kunnioitti suuresti oppinutta kansleria,
mutta hän ei ollut milloinkaan iloisempi kuin päästessään vapaaksi
hänen latinastaan. Iloisen, vilkkaan kruununperillisen suurimpana
huvituksena Skanderborgissa olivat ritarilliset leikit reippaitten
aseenkantajien ja passaripoikien kanssa, joiden joukossa pieni,
ystävällinen Åke Jonson oli hänen rakkain leikkitoverinsa. Kun
prinssi Kristoffer häiritsi koirankujeillaan heidän leikkejään tai
aikaansai riitaa passaripoikien kesken, oli pieni kuningas aina
riidanratkaisija, ja leikkitoverit rakastivat häntä yhtäpaljon hänen
ankaran puolueettomuutensa tähden, kuin riidanhaluinen veli häntä
siitä soimasi. Kun päivän aseharjoitukset olivat ohitse, oli prinssi
Eerikistä hauska päästä mellastelemaan Skanderborgin järvelle, jossa
hänen taitava asemestarinsa drotsi Pietari myöskin opetti hänet
keveästi ja varmasti ohjaamaan purjevenettä silloinkin kun järvi oli
levottomimmillaan.

Drotsi Pietarin toimelias osanotto valtakunnanneuvoston asioiden
käsittelyihin sekä hänen huolenpitonsa kruununperillisestä ei antaneet
hänelle aikaa ajattelemaan itseään eikä salaisia sydänsurujaan. Mutta
risteiltyään oppilaittensa kanssa myöhäiseen iltaan Skanderborgin
sillalla, hän vaipui usein syviin mietteisiin, ohjatessaan purjeveneen
naistuvan valoa kohden, joka korkeasta tornista vilkkui järvelle,
niinkuin ennen Inge neidon kammiosta Flynderborgissa. Hän voi silloin
istua kauan kuin uneksija ja tuiottaa tuohon etäiseen valoon,
huomaamatta mitä hänen ympärillään tapahtui, siksi kunnes äkkinäinen
voimakas tuulenpuuska tai veneen kallistuminen herättivät hänet
ajatuksistaan. Välistä hän kavahti ylös levottomana moittien itseään
haaveilemisestaan, kun uskalias Eerik prinssi oli uhkarohkeasti
kääntänyt purjeet, ja prinssi Kristoffer torui kiivaasti veljeään siitä.

Kuningas huvittelihe enimmäkseen metsästyksellä, jota hän
intohimoisesti rakasti, ja jonka vuoksi hän usein unohti tärkeimmät
valtioasiat. Kamaripalvelija Raane oli yhä vielä hänen suosikkinsa.
Viekas kamaripalvelija oli usein poissa salaisissa asioissa, mutta
ne näkyivät olevan yhteydessä tavallisten rakkausjuonten ja muiden
mitä ala-arvoisimpien seikkailujen kanssa, jotka taas usein olivat
yhteydessä kuninkaan tiheiden metsästysretkien kanssa. Kuningatar
ei halunnut tietää niistä mitään. Hän oli viimevuotisen Danehoven
jälkeen Nyborgissa tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän
kyllä vielä rakasti ympärillään kuninkaallista loistoa, esiintyen
arvonsa mukaisesti hovijuhlissa, mutta hän ei enää ottanut osaa
tanssiin, vaan vetäytyi yhä enemmän pois hovin huvituksista. Hän
näytti viettävän kauniissa linnassa hiljaista maaelämää, käyttäen
osan ajastaan hyväntekemiseen ympäristössä. Kuninkaan poissaollessa
oli viisas kuningatar hänen paikallaan valtakunnan neuvostossa, ja
kaikki ihmettelivät taitavuutta, millä hän näissä tilaisuuksissa
osasi johtaa asioita, koettaen aina säilyttää kruunun arvokkaisuuden
sekä puolustaen kaikkia toimenpiteitä, jotka voisivat keventää kansan
taakkaa ja tukahuttaa vielä salaisesti kytevän kapinahengen. Drotsi
Pietaria kohtaan hän osoitti luottamusta ja ystävyyttä, mutta pysyi
häntä kohdellessaan ankarien hovisäädösten rajojen sisällä. Hän ei
puhutellut drotsi Pietaria muuta kuin valtakunnanneuvostossa tai vanhan
Jon ritarin läsnäollessa, silloin kun hänellä oli tärkeää sanottavaa
prinssin kasvatuksen suhteen.

Huolimatta siitä, että drotsi Pietari ihaili viisasta ja kaunista
kuningatarta nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, tuntui hänestä
kuitenkin aina niinkuin hän ei tohtisi hänen läsnäollessaan olla
vapaa ja iloinen. Ihaillessaan ja kunnioittaessaan kuningatarta
hänen sydämensä ei enää sykkinyt yhtä rajusti kuin hänen ritarinaan
ja suosikkinaan kantaessaan hänen värejään. Nähdessään hänet
purppuraviitassa, rubiininen diadeemi mustilla kiharoilla, oli hän
drotsin mielestä kaunis ja majesteetillinen, mutta kookas, reipas
Inge neito oli kaikessa yksinkertaisuudessaan paljoa rakkaampi hänen
silmissään, ja ruusunpunainen hiusnauha tytön kellertävillä kiharoilla
oli hänestä monta vertaa kauniimpi kuin kuningattaren diadeemi.

Vaikka Raane oli kuninkaan uskottu, niin hän osoitti kuitenkin
suurta luottamusta drotsi Pietaria kohtaan, suoden hänelle monta
kunnianosoitusta armostaan, etenkin senjälkeen kun drotsi tärkeän
ja pontevan toimintansa kautta oli vanginnut herttuan ja saanut
aikaan sovinnon tämän vaarallisen herran kanssa, joka siitä asti oli
pysytellyt rauhallisesti Schleswigin linnassa. Ei lähetelty ainoatakaan
tärkeää kuningaskirjettä ilman drotsin, sekä Jon Litlen ja kanslerin
allekirjoitusta ja sinettiä. Drotsi oli saanut usein laatia yksin monta
tärkeää kuninkaallista käskyä, ja hänet mainittiin oikeudella yhdeksi
kuninkaan tärkeimpiä ja suosituimpia miehiä.

Kuningas oli usein lausunut haluavansa kerran vierailla drotsi Pietarin
luona, tämän sukutilalla, Harrestrupin linnassa, jonka ympärillä
oli erinomaiset petoeläimen-metsästysmaat, erittäinkin syksyllä.
Tämä kuninkaallinen vierailu oli määrätty syyskuuksi, ja drotsi oli
antanut tehdä mitä suurenmoisimmat valmistelut tilallaan kuninkaan ja
hovin vastaanottoa varten. Tämä vierailu siirrettiin kuitenkin viikko
viikolta muiden metsästysretkien ja huvien tähden. Lokakuu kului ja
drotsi luuli kuninkaan unohtaneen sen tai siirtäneen sen seuraavaan
syksyyn.

Oltiin jo marraskuun keskivaiheilla. Syksy ei näyttänyt tällä kertaa
väistyvän talven tieltä, ja moniväriset syyslehdet eivät olleet
vielä kokonaan pudonneet puista. Eräänä aamuna kamaripalvelija Raane
toi drotsi Pietarille kuninkaalta sen hämmästyttävän tiedon, että
kuningas aikoi seuraavana päivänä tulla hänen luokseen Harrestrupiin
ja huvitella noin kahdeksan päivää hänen luonaan metsästämisellä. Ei
ollut kovinkaan harvinaista, että kamaripalvelija Raane suullisesti
ilmoitti tämänlaiset kuninkaan hetkelliset mielijohteet, erittäinkin
kun metsästysretket ja jokapäiväiset huvit olivat kysymyksessä.
Vaikka drotsi Pietarille oli vastenmielistä vastaanottaa ohjeet
kamaripalvelijan kautta, joka senlisäksi tehtiin jotensakin käskevällä
tavalla, niin hän mukautui kuitenkin siihen kohteliaasti, jättäen
viipymättä Skanderborgin, varustaakseen kaikki linnassaan kuninkaan
mielen mukaiseksi ja ollakseen itse vastaanottamassa häntä seuraavana
päivänä niinkuin hovitavat ja ritarillinen kohteliaisuus vaativat. Hän
sai mielihyväkseen sitä ennen tietää ritari Jonin seuraavan kuningasta
ja ritari Thorstensonin jäävän Skanderborgiin kuningattaren ja nuorten
prinssien henkivartiopäälliköksi.

Kiemurteleva ja huono tie Skanderborgista Harrestrupiin oli yli
kymmenen peninkulman pituinen, ja hänen lähtiessään linnasta oli päivä
jo pitkälle kulunut. Hän ratsasti yksinään ainoastaan aseenkantajansa
Klaus Skirmenin seuraamana, joka vei mukanaan kaksi hevosta vaihtamista
varten.

Drotsi ratsasti kovaa ja oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa,
että hänen aseenkantajansa sai monta kertaa alkaa ja keskeyttää
puhuttelunsa, kun hän ei saanut herraansa ottamaan siihen vähintäkään
osaa. Iltapäivällä he näkivät edessään hyvin korkean mäen, aivan
Harrestrupin lähellä, joka länttä ja itää kohti voidaan nähdä neljän
peninkulmaa etäisyyteen, ja on tunnettu siitä sinervästä usvasta, joka
melkein aina liitelee sen yläpuolella, kohoten läheisestä suuresta
suosta.

"Näetkö Daugbergin-harjun, Skirmen?" sanoi viimein drotsi Pietari
viitaten harjuun, ja pysähtyi laskeutuen alas vaihtaakseen hevosta.
-- "Nämä kuusi peninkulmaa mentiin nopeasti. Me ehdimme mainiosti
Harrestrupiin vielä ennen iltaa."

"Me tulemme kyllä ajoissa Harrestrupiin tällä kertaa!" sanoi Skirmen,
hypätessään alas norlantilaisensa selästä ja antaessaan isännälleen
toisen hevosen. -- "Kunhan vain sieltä kunnialla palaisimme, herra!"

"Miten niin, Skirmen, sinä et tavallisesti arastele. Mikä sinua vaivaa,
sinä olet niin omituisen näköinen."

"Ei minulla ole mitään hätää", vastasi Skirmen pidellessään herransa
jalustinta, "kun ei vain tapahtuisi mitään teille, tai kuninkaalle
itselleen! Uskokaa, jos tahdotte, mutta täällä eivät asiat ole
oikealla tolalla. Kyllähän he olivat juoneet aikalailla, niin etteivät
enää tunteneet kärpäsiä seinällä, mutta ei aina tarvitse ylenkatsoa
humalaisen miehen puhetta. Lauletaanhan vanhoissa lauluissakin, että
lintujen laulusta on oppimista kuin vain sen ymmärtää. Niin viisaita
ei enää meidän aikana olla, mutta luulenpa kuitenkin ymmärtäneeni mitä
kukko kiekui aamulla."

"Oletko sinä hullu, Skirmen! Minä en ymmärrä sanaakaan sinun
puheistasi."

"Se ei totisesti ole minun syyni, ankara herra", vastasi Skirmen,
noustessaan taas hevosen selkään, ja ratsasti herransa sivulle.
"Kokonaiseen viiteen tuntiin te ette ole tahtonut vastata sanaakaan
kaikkeen siihen mitä minä olen teille sanonut, te olette antanut minun
puhua kuuroille korville. Uskokaa minua, tällä Harrestrupin matkalla
on jokin salainen tarkoitus. Ettekö te nähnyt miten iloiseksi viekas
kamaripalvelija tuli saadessaan teidät matkalle? Ettekö te huomannut
miten innokkaasti hän toisti kuninkaan haluavan, että te olisitte
kotona vastaanottamassa häntä huolehtivana talonisäntänä, ja että te
ette missään tapauksessa saisi ratsastaa häntä vastaan huomenna?"

"Entä sitten, -- sehän oli kuninkaan tavallinen oikku."

"Mutta eihän kukaan voi paremmin näyttää kuninkaalle tietä teidän
linnaanne, kuin te itse, herra! Onhan hiukan omituista, että te saatte
tanssia kamaripalvelijan pillin mukaan ja mennä edeltäpäin, te, joka
olette sekä ritari, että drotsi."

"Skirmen, se on lapsellista turhamaisuutta! Tuokoon kuninkaan käskyn
kuka tahansa, minun täytyy totella. Minusta siinä on yhtä vähän
ihmeteltävää kuin sinun kaikissa muissa puheissasi harmaaveljeskunnan
munkeista ja kanoista ja Riiben porvareista. Onhan aivan itsestään
selvä että kuninkaan tullessa minun luokseni, minun on oltava
edeltäpäin kotona voidakseni ottaa hänet arvoni mukaisesti vastaan.
Seuraahan ritari Jon urhoollisine metsästäjineen häntä, ja onhan täällä
maassa kaikki rauhallista ja turvallista."

"Mistä te sen tiedätte, herra! Ei kukaan tiedä missä Niilo Rauhaton
oleskelee, ja Alfkreivi luovii alituiseen rannikoilla puhumattakaan
Möllerupin marskista."

"Hän on ritari eikä mikään ryöväri, eikä Niilo Rauhaton ole mikään
sotapäällikkö. Viisas ryöväri ei uskalla tulla liian lähelle
kuningasta, eikä ainoakaan merirosvo uskalla rannikkovartijoidemme
sisäpuolelle. Hyvä Skirmen, jos ritari Jon ja minä emme pelkää sissejä
ja kapinoitsijoita, niin voit sinäkin olla aivan rauhallinen!"

"Mutta ettekö te ole kuullut Riiben monista harmaaveljeskunnan
munkeista?"

"Taasko sinä tuot ne munkkisi esille? Onhan niitä paljon kaikkialla."

"Mutta ei heillä ole tapana ratsastaa ryhmissä öiseen aikaan; ja jos
heillä on, niinkuin kerrotaan, miekka ja ritarin panssari harmaiden
vaippojensa alla, niin eivät suinkaan nämä hyvät herrat ole kömpineet
munkinkauhtanoihinsa vain Jumalan valtakunnan tähden."

"Kuka on kertonut sinulle nuo jutut?" kysyi drotsi tarkkaavaisena.

"Ne kolme Riiben miestä, jotka eilen välttämättä tahtoisivat puhutella
kuningasta -- ja joille kuningas kamaripalvelija Raanen kautta
antoi vastauksen, ettei hänellä ole aikaa kuunnella heidän typeriä
jaarituksiaan. Senvuoksi he olivat niin kovin vihoissaan. Kun minä
tapasin heidät eilen illalla kapakassa, niin olivat he aivan humalassa.
Mutta niin paljon minä kuitenkin sain selvää heidän puheestaan, että he
eivät olleet vain kuvitelleet nähneensä kolme aurinkoa taivaalla" -- --

"Loruja, Skirmen. Juopuneet ihmiset voivat nähdä taivaalla vaikka
kuinka monta aurinkoa."

"Moni selväkin ihminen on ne nähnyt, herra! He sanovat niiden
merkitsevän suurta onnettomuutta ja he olisivat voineet ilmaista
kuninkaalle tärkeitä asioita. Mutta nyt hän sai syyttää itseään koska
oli liian ylpeä puhumaan köyhien porvarien kanssa."

"Haa, se on sitä nykyaikaista uskollisuutta!" huudahti drotsi Pietari
harmistuneena. "Kun mies on loukkaantunut, niin hän välittää viis'
kuninkaasta ja isänmaasta! Luuletko sinä, Skirmen, sen puheen olleen
muuta kuin taikauskoa ja kerskailua! Miksi sinä et puhunut minulle
siitä ennemmin?"

"Herra, te olitte Jon ritarin ja prinssien kanssa kuningattaren luona.
Tuommoisen hataran puheen tähden minä en myöskään tahtonut heti nostaa
turhaa melua, erittäinkin koska Riiben porvarit näyttivät aikovan
rauhassa asettua asumaan pariksi päiväksi majataloon. Aamulla aikaisin
minä menin sinne tavatakseni heidät selvinä, mutta minulle sanottiin,
että he olivat yöllä poistuneet, eikä kukaan tiennyt minne he olivat
menneet. Aamulla minä en voinut teitä lähestyä kamariherran ja monien
ylhäisten herrojen tähden. Ja senjälkeen kun nousitte ratsunne selkään
te ette ole kuullut sanaakaan kaikesta mitä minä olen teille sanonut
ennen kuin nyt, ei edes komeasta kaulanauhalla varustetusta kukosta."

"Siitä lorusta minä olen jo saanut tarpeeni. Mutta mitä yhteyttä sillä
on tämän asian kanssa? Ja luuletko sinä minun ehtivän ajatella sinun
kukkotaistelujasi?"

"Mutta olihan se sama kukko, jota te itse ihailitte niin suuresti
Flynderborgissa?"

"Flynderborgissa?" toisti drotsi Pietari säpsähtäen, "kuka puhuu
Flynderborgista? Skanderborgissahan se ihmekukko oli nähtävänä, joka
voitti kaikki muut?"

"Niin kyllä, herra, mutta se oli tuotu Flynderborgista; se oli se
samainen jota te ihailitte, ja josta te piditte kauniita puheita Inge
neidolle, kun hän taputteli sitä rantakunnaalla puistossa. Minä seisoin
vieressä enkä tohtinut teitä keskeyttää. Te puhuitte juuri Hamletin
petoksesta, poltetuista puukorkeista sekä jarrusta ja oljenkorresta,
ja Inge neito väitti että hänen herättäjälintunsa olisi ollut parempi
varoitusmerkki petosta ja hengenvaaraa vastaan."

"Onko se lintu todella nyt Skanderborgissa?"

"Aivan varmasti se on sama lintu, sen huomion minä tein tänä aamuna.
Muistattehan te sen själlantilaisen lintukauppiaan, joka toissa iltana
tunkeutui teidän luoksenne linnaan ja itsepintaisesti tahtoi saada
teidät kanojaan katsomaan? Te lukitsitte oven hänen nenänsä edessä ja
luulitte miestä hulluksi, minäkin uskoin miehen olevan mielipuolen
kun hän juoksi pois ja päästi parhaimman kukkonsa irti linnanpihalle.
Vasta aamusella minä huomasin, että lintu olikin vanha tuttava.
Haukkapojat olivat vanginneet sen punaisen helminauhan tähden, joka
sillä oli kaulassa. Minä otin helmet ja minä uskon varmasti tuntevani
sen; kyllä tekin sen tunnette, herra!" Tämän sanottuaan hän otti esille
ruusunpunaisen, kirjaillun helminauhan, johon oli kaiverrettu pieniä
valkoisia kukkasia.

Hehkuvin poskin drotsi Pietari tunsi Inge neidon hiusnauhan. "Anna
tänne!" sanoi hän nopeasti, "se on minun!" Hän painoi sen salaa
huulilleen ja säilytti sen povelleen ja kannustettuaan sitten hevostaan
hän ratsasti edelleen mitä omituisimman mielentilan vallassa. Hän
tunsi itsensä ylenmäärin onnelliseksi ja kuitenkin samalla omituisen
tuskalliseksi ja levottomaksi. Pian kuitenkin katosi se iloinen toivo,
jonka tämän nauhan omistaminen oli herättänyt hänen sydämessään.
Tämä salaperäinen varoitus ja kehoitus valppauteen, joka liittyi
tähän rakkaaseen muistoon, alkoi tuntua hänestä siksi merkilliseltä,
että se melkein kielsi hänen ajattelemasta itseään ja rakkauttaan.
Hänestä tuntui, että se mitä tuo isänmaallismielinen tyttö tahtoi
sanoa hänelle salaisella viittauksellaan, koski ainoastaan kruunua
ja kuningashuonetta. Hän pysäytti äkkiä hevosensa jääden miettimään
ratsastaisiko takaisin Skanderborgiin saattaakseen itse seuraavana
päivänä kuninkaan tänne, tai saadakseen hänen jättämään tämän käynnin.
Mutta oli niin mahdotonta ja melkein naurettavaa ajatella kuninkaan ja
koko hovin tähän suostuvan, että hänen itsekin täytyi hymyillä.

Skirmen oli sillävälin saavuttanut herransa. "Hyvä on", sanoi drotsi,
"se kukko saattaa olla oikeassa; me saamme olla valppaita. Mutta ei ole
minkäänlaista järkevää syytä pelätä täällä vaaran uhkaavan. Kuningas
matkustaa suuri seurue mukanaan, minä ratsastan kuitenkin aamulla häntä
vastaan ja saatan hänet metsän läpi väkeni kanssa. Harrestrupissa hän
on paremmassa turvassa kuin itse Skanderbogissa."

"Sen minäkin uskon", vastasi Skirmen. "Eihän täällä voi muutakaan
tehdä, mutta siitä minä olen varma, että madot matavat sammalessa."

He ratsastivat nyt ääneti ja miettiväisinä edelleen. Alkoi jo hämärtää,
kun he olivat ratsastaneet Daugbergin kirkon ohitse ja ratsastivat
kylän pohjoispuolitse pitkänomaisen laakson poikki, joka kiemurteli
korkeiden kukkuloiden välitse, mihin suuret kalkkikivimurrokset olivat
synnyttäneet kaivoksia. Näillä kukkuloilla, kaivosten yläpuolella,
viheriöitsi tummanvihreä, äsken kohonnut talvioras kiviröykkiöiden
ja puoleksi kaatuneiden puuryhmien välillä. Tämän maalauksellisesti
kauniin seudun näky herätti drotsi Pietarin mieleen ihania lapsuuden
muistoja ja hajoitti hänen levottomat ajatuksensa.

"Täällä minä usein lapsena leikin ryöväriä", sanoi hän. "Mutta silloin
minä en ajatellut että kerran saisin kulkea täällä näin vakavissa
ajatuksissa."

"Katsokaa herra!" sanoi Skirmen ratsastaen aivan herransa viereen. --
"Ettekö te näe jotakin välkkyvän ja liikkuvan tuolla suuressa, pimeässä
kaivoksessa."

"Uneksitko sinä ryöväreistä"? kysyi drotsi. "Minä en näe mitään."

"Nyt en minäkään näe mitään", vastasi Skirmen, -- "mutta kaivos
on seitsemänkymmenen kyynärän syvyinen; ja se voi hyvin helposti
piiloittaa kokonaisen joukkion".

"Paikka on erityisesti sopiva sellaisille roistoille", sanoi drotsi,
"mutta näihin asti on tämä seutu ollut turvallinen. Näin lähelle
Harrestrupia eivät ryövärit uskalla tulla. Tykon, minun reippaan
linnanvoutini kanssa ei ole leikkiminen. Näitkö vanhan hirsipuun
Daugberg harjulla? Siellä se oli vakavana varoituksena rosvoille ja
ryöväreille. Metsä on sopivampi paikka, mutta sitä vartioi vanha
Henner."

"Henner Friser?" huudahti Skirmen kiivaasti ja säpsähti. "Onko hän
täällä?"

"No niin, se on totta, sitä ei sinun olisi tarvinnut tietää, Skirmen,
mutta osaathan vaieta! Muistathan sinä että hän kaatoi kuninkaallisen
aseenkantajan itsepuolustukseksi. Päästäkseen pois ikävyyksistä hän
pakeni yhteen minun metsämajoistani."

"Mihin herra? Siihenkö, joka on Finnerupin lähellä?"

"No niin, koska sinä jo sen tiedät -- siellä hän asuu Mutta vaikenethan
sinä siitä!"

"Sehän on selvää, herra!" vastasi Skirmen sydämenpohjasta iloiten.
"Kyllä minä varon saattamasta rohkeata vanhusta ja pientä suloista Åsea
onnettomuuteen. Mutta eiköhän olisi parasta, että he näiksi päiviksi
poistuisivat metsätalosta? Kuningas metsästäjineen voivat helposti osua
sinne. Ja jos kirottu vainuskelija Raane tulee mukaan" -- --

"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" vastasi drotsi. "Sinä olet
huolehtivaisempi minua. Sinä saat huomen-aamulla aikaisin ratsastaa
heitä varoittamaan."

"Kiitos, herra, kiitos!" sanoi Skirmen hypähtäen iloisena satulassaan.

He ratsastivat nyt pieneen istutettuun pyökki- ja poppelilehtoon. Oli
alkanut pimetä, mutta vielä kuitenkin voi eroittaa solakat, valkoiset
poppelirungot.

"Tuskin tunnen enää pientä vesakkoani", sanoi drotsi. "Kas kuinka
komeiksi poppelini ovat kasvaneet!"

"Olkoon Henner kuinka valpas vartia tahansa, täällä on kuitenkin
sala-ampujia!" sanoi Skirmen. -- "Minä kuulin teräsjousen helähdyksen,
-- ettekö te kuule rasahtelemista tuolla vesakossa?"

"Loruja, Skirmen! Minun poppelini vain suhisevat minulle: tervetuloa!"
vastasi drotsi. -- "Ehkä siellä vesakossa rapisee pelästynyt
villivuohi. Niiden köllyköitten sietäisi oikeastaan pysyä poissa
täältä!" lisäsi hän. -- "Mutta aita ei taida olla oikein kunnossa."

He olivat pian poissa lepikosta ja ratsastivat syvän laakson läpi.
Viimeiset, heikot päivänsäteet valaisivat vielä vuorenharjanteen
tapaisen kukkulan, joka kohosi mahtavana laaksosta. Siellä oli
Harrostrupin linna heidän silmiensä edessä lakealla, melkein ympyrän
muotoisella paikalla vuoren harjalla. Linna oli pieni, mutta niin
hyvin varustettu luonnon puolesta, ettei se tarvinnut minkäänlaisia
tehtyjä vallihautoja. Sen korkeat, lujat muurit, ja äkkijyrkät
vuorenseinämät näyttivät olevan varustetut rohkeintakin hyökkäystä
vastaan. Koko linnan muodosti yksi ainoa pyöreä torni, joka oli
rakennettu vyörykivistä ja poltetuista muurikivistä. Laaksosta johti
tornilinnaan vain yksi jyrkkä ja kapea tie. Väsyneet hevoset nousivat
vaivaloisesti tietä pitkin, joka aina vain kapenemistaan kapeni, tullen
yhä jyrkemmäksi. Drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa laskeutuivat
lopulta alas hevostensa selästä ja taluttivat ne vaarallisimman paikan
ohi, kapean vipusillan yli, jonka molemmin puolin ammoittivat syvät
kuilut. Niinkuin aina rauhan-aikoina oli vipusilta alaslaskettu.
Vihdoinkin seisoivat matkustajat linnanportilla. Se oli lukittu.
Korkealla, drotsi Pietarin pään yläpuolella, liehui muurilta suuri,
ritarillinen lippu, johon linnanherran vaakuna oli kirjailtu:
keltaisella pohjalla kolme punaista yhtäsuuntaista parrua.

"Skirmen, onhan torvi mukanasi!" sanoi drotsi -- "no, puhallappas
sitten iloinen kappale, niin he kuulevat meidän olevan täällä!"

Skirmenin olkapäältä riippui hihnasta kullattu käyräsarvi. Hän asetti
sen suulleen ja puhalsi alun eräästä iloisesta laulusta Jon ritarista,
joka vei morsiamen kömpelöltä kilpailijaltaan. Tähän merkinantoon
vastasi tornista reipas, nuorekas miehenääni, joka lauloi tuon alotetun
tutun laulun loppusäkeet:

    "Te kypärän kultaisen otatte,
    Mua seuraten, herra Jon!"

"Tekö siellä olette itse, ankara herra!" kysyi senjälkeen ääni tornista.

"Aivan niin, aukaise vain, Tyko!" sanoi drotsi. Heti senjälkeen
avattiin suuri, raudoitettu portti, ja nuori, reipas linnanvouti ja
joukko linnanmiehiä, jotka myöskin olivat nuorta reipasta väkeä, ja
samoin kuin linnanvouti asetettuina pyöreillä teräskypäreillä ja
kiiltävillä keihäillä, vastaanottivat drotsi Pietarin sydämellisellä
ilolla. Joukko tallipoikia ja soihdunkantajia tunkeutui myös esille
katsomaan ja tervehtimään herraansa.

Drotsi Pietari puristi uskollisen linnanvoutinsa kättä taputti muutamia
linnanmiehiä olkapäälle ja nyökäytti ystävällisesti heille kaikille.
"Onko teillä nyt kaikki järjestyksessä?" kysyi hän. -- "Huomenna
kuningas tulee tänne!"

"Tulkoon vaikka keisari!" vastasi linnanvouti. -- "Ei teidän tarvitse
hävetä. Jo kaksi kuukautta on Dortella ollut pöydät katettuina. Koko
linna on yhtä puhtaaksi kiilloitettu kuin meidän kilpemme. Ruokasäiliöt
ovat täynnä ruokatavaraa, ja kellarit hyvää olutta ja makeaa viiniä.
Jääköön kuningas tänne vaikka koko talveksi, siltä ei hänen tarvitse
huuliaan imeksiä."

"Entä metsästyshevoset? Koirat? Haukat?" kysyi drotsi.

"Ne ovat hyvässä kunnossa ja oivallisesti harjoitettuja. Te saatte
niistä kunniaa, herra!"

"Vielä yksi asia, Tyko! Onko ympäristöllä kaikki turvallista.
Eikö poppelilehdossa ole nähty salametsästäjiä ja irtolaisia, tai
epäilyttäviä henkilöitä Daugbergin kalkkikaivoksissa?"

"Mitä te sillä tarkoitatte? Miten te olette tullut sitä ajatelleeksi?
Kerjäläisiä ja kulkureita poikkeaa tänne joskus, me annamme niille
Jumalan nimeen leipää ja yösijan, eivätkä he koske ainoaankaan eläimeen
metsässä eikä höyheneenkään kanatarhassa. Jos seutu olisi epävarmaa,
niin kyllä me sen tietäisimme. Niin lähelle Harrestrupin linnaa ei
yksikään varas tai rosvo uskalla niinkauan kuin teidän lippunne liehuu
portin yläpuolella. Oletteko huomannut jotakin, herra?"

"En minä, ne olivat Skirmenin päähänpistoja tänne tullessamme."

"Mitä, Klaus Skirmen!" sanoi iloinen linnanvouti -- "milloinka sinä
olet ruvennut näkemään näkyjä akkojen tapaan?"

"Uskotteko minun huostaani kymmenkunnan miestä, herra!" sanoi Skirmen
reippaasti ja varmasti drotsille, "ehkä minä voin vielä ennen teidän
maatapanoanne näyttää teidän luotettavalle linnanvoudillenne etten minä
ole nähnyt näkyjä akkojen tapaan".

"Hyvä on, jos haluat lähteä hiukan katsastamaan ympärillesi, niin
mielelläni sen sallin! Ota kymmenen miestä mukaasi! Mutta elä taita
niskojasi kaivoksessa! Ennen keskiyötä palaat tänne takaisin! Kuu
nousee myöhään, onko sinulla tulisoihdut?"

"Niitä ei tarvita!" sanoi Skirmen: "mitä pimeämpi, sitä parempi.
Pojat, hoitakaa hyvästi norlantilaistani! Minä en huoli ketään teistä
mukaani -- mutta sinut reipas Jon, ja sinut, Sören pihavahti, ja sinut
--" Hän valitsi nyt itse kymmenen reippainta miestä linnamiehistöstä
ja kiiruhti ulos portista heidän kanssaan, tallirenkien taluttaessa
hevoset talliin. Drotsi Pietari astui linnanvoudin kanssa pihan yli ja
nousi kivirappusia ylös asuinhuoneisiin.




KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Ennenkuin nuori linnanherra ajatteli lepoa ja virkistysten nauttimista
matkan jälkeen, hän tarkasti koko linnan. Kuninkaan ja hänen seurueensa
vastaanottoa varten hän huomasi kaiken olevan mitä parhaimmassa
järjestyksessä, kaikki valmistukset olivat erinomaisia. Drotsi
Pietarin imettäjä, toimelias Dorthe, oli tomuharja ja pyyhinliina
kädessään sipsutellut häntä vastaan keittiöstä, ja syleillyt häntä
sydämellisellä ilolla. Hän ei ollut vähääkään ylpeä siitä, että hänen
haltuunsa oli uskottu huolenpito koko linnan talouspuuhista. Hän itki
ilosta ajatellessaan ylpeydellä saavansa olla koko kuninkaallisen
herrasväen emäntänä, ja hänestä oli suurin kunnia minkä voi toivoa
saada olla hallitsevana kuningattarena keittiössä ja ruokasäiliössä
näin merkillisessä tilaisuudessa, josta tulisi hänen elämänsä tärkein
tapahtuma. Hän vei nuoren rakkaan isäntänsä kaikkialle näyttäen hänelle
kaikki ne harvinaiset ja herkulliset ruuat jotka hän aikoi tarjota
kuninkaalle ja kaikille korkeille herroille, ja aivan loppumaton oli
hänen kuvauksensa siitä miten hän oli järjestänyt jokaisen hetken niinä
päivinä, joina kuninkaan vierailu kestäisi.

"Hyvä, hyvä, rakas Dorthe", sanoi viimein drotsi Pietari hiukan
kärsimättömänä ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet pitänyt
erinomaisen huolen kaikesta. Minä en ymmärrä niitä asioita, mutta minä
tiedän kuitenkin että sinä huolehdit talon kunniasta niinkuin olisit
minun emäntäni."

"Oi rakas nuori herra", sanoi Dorthe hänen kättään suudellen,
"milloinka minä saan sen suuren ilon, että saan nähdä ja vastaanottaa
hurskaan ja ihanan nuoren vaimonne. Te ansaitsisitte totisesti, että
joku taivaan ihanista enkeleistä tulisi teidän luoksenne. -- Täällä on
Jumalan siunaus, ja olettehan te niinkuin siunattu Josef, kohonnut maan
ensimäiseksi mieheksi lähinnä kuningasta, ja minä voin vannoa, että jos
Potifarin vaimo viekoittelisi teitä..."

"Hyvä, hyvä, Dorthe", keskeytti drotsi hänet. "Minä en epäile, sinun
hyviä ajatuksiasi minun suhteeni."

"Oi niin!" lisäsi Dorthe. "Mutta mitä onnea teillä on kaikesta
tästä kunniasta ja onnesta, rakas, nuori herrani, kun te kuitenkin
elätte kuin yksinäinen lintu maailmassa? Uskokaa minua, hyvä herra,
ei ole hyvä ihmisen yksinänsä, olla. Niin sanoi aina minun autuas
miesvainajani. Jumala hänen sielunsa siunatkoon. Kyllähän hän
aina joskus löi minua, autuas vainaja, kun hän ei saanut lämmintä
hakkeluruokaa illalliseksi, sillä se oli hänen lempiruokaansa, --
mutta jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa, ja hän oli kuitenkin
läpeensä hyvä mies, ja niin laupias kuin enkeli kun vain oli saanut
ruokansa. Niin, niin, kaikki maailmassa on katoavaista. Minun onneni
aika on ohitse. Nyt on minun ainoa iloni huolehtia teistä, kallis
herrani. Oi, jospa vain saisin elää sen päivän, että näkisin pienen,
hyvän Pietari Hesselin naimisissa ja rauhaan asettuneena, ja saisin
keinutella hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan käsivarsillani, silloin
minä tahtoisin ainiaaksi sulkea väsyneet silmäni ja jättää tämän
turhuuden maailman." Tämän sanoessaan hän pyyhki kyökkiesiliinallaan
pari kyyneltä ryppyisiltä poskiltaan, välittämättä linnanvouti Tykon
huomautuksesta, että hän olisi yli sadan vuoden vanha ennenkuin kaikki
nämä toiveet täyttyisivät. "Mutta tulkaa nyt jo sisään, rakas nuori
herra, jotakin virvoitusta saamaan", jatkoi hän sipsutellen edeltä
ovea avaamaan. "Te näette nälkää, Jumala paratkoon omassa talossanne
ja kaiken tämän runsauden keskellä." Tämän sanoessaan hän juoksi
takaisin ja vei hänen kiiltäväksi puhdistettuun arkihuoneeseen, jossa
hän pakotti hänet istumaan pöytään, sillaikaa kun hän itse piti huolen
hänen kestitsemisestään.

Drotsi Pietarilla oli vielä paljon puhumista linnanvoudin kanssa. Hän
sai viimeinkin Dorthen menemään levolle ja jäi tupaan Tykon kanssa
kahden. Hän otti selkoa tilan hoidosta ja alustalaistensa voinnista,
siten kului pari tuntia.

Linnanvouti oli käynyt ulkona väkeä tarkastamassa ja palasi taas sisään.

"Alkaa jo olla myöhäistä, Tyko", sanoi drotsi tuntien itsensä
väsyneeksi. "Missä viipyy Skirmen näin kauan? Meidän on jo aika joutua
levolle. Ennen päivän koittoa meidän täytyy ratsastaa reippaimpien
miesten kanssa kuningasta vastaan. Olethan sinä pitänyt huolen siitä,
että he ovat päässeet levolle ollakseen aikaisin jalkeilla?"

"Miehet nukkuvat jo kuin tukit", vastasi linnanvouti, "mutta se ei ole
minun talontapojani. Kolme niistä, joiden tänä yönä piti olla vahdissa,
seurasi Skirmeniä, ja heidän paikoillaan ei ole ketään. Se on huonoa
järjestystä herra drotsi, sellaista ei minulle ole koskaan ennen
tapahtunut, ja te suonette sen armollisesti minulle anteeksi. Tällä
hetkellä me molemmat olemme ainoat valveilla olevat koko linnassa.
Meidän miehemme ovat muuten rohkeita ja valppaita miehiä, mutta
iloisina teidän kotiintulostanne he ovat kaikki katsoneet liian syvälle
oluthaarikkaan ja lyöneet reijän saksilaiseen olyttynnyriin."

"Mitä, onko teillä saksilaista olutta linnassa?" kysyi drotsi
tyytymättömänä. "Tiedäthän sinä minun sen ankarasti kieltäneen! Se
sotii kuninkaan käskyjä ja asetuksia vastaan, ja niitä täytyy minun ja
minun väkeni etupäässä totella."

"Sen olen minäkin sanonut, ankara herra, mutta syy oli Dorthen. Hän ei
antanut minulle rauhaa, ennenkuin minä olin tuottanut muutaman tynnyrin
Viborgista. Hänen mielestään ei mitenkään voinut kunniallisesti
vastaanottaa kuninkaallista väkeä ilman saksilaista olutta, vaikka
kuningas olisi sen kymmenen kertaa kieltänyt. Hän ei uskonut sen olevan
syntiä kun se joutui hänen itsensä ja hänen väkensä nautittavaksi."

"Se on niin hänen tapaistansa!" sanoi drotsi hymyillen. "Olkoon nyt
niinkuin on! Mutta huomenna aikaisin sinä annat kaataa viemäriin kaiken
saksilaisen oluen mitä linnassa on viime tippaan asti välittämättä
Dorthen vastaväitteistä."

"Tapahtukoon niin, herra, mutta ettekö tekin kalliin kotirauhan
tähden tahtoisi itse sanoa sitä hänelle! -- Mitä ihmettä?" huudahti
hän kuunnellen. "Minusta ritarisalin ovi narahti. Minä luulin Dorthen
nukkuvan sikeästi. Vieläkö hän todellakin askartelee siellä sisällä?
Hän on niin innokas taloustoimissaan, että hän nousee ylös keskiyöllä
puuhailemaan; on Jumalan onni, jos hän ei tule hulluksi kaikesta tästä
ihanuudesta. Sallitteko, herra, että minä menen katsomaan oliko se hän."

Hän otti yhden kynttilöistä ja lähestyi ritarisalin ovea, mutta
ennenkuin hän ehti ovelle, avattiin se hiljaa raolleen, ja
hurjat, villiytyneet kasvot kurkistivat sisään sieltä, samassa
silmänräpäyksessä ne katosivat ja ovi sulettiin heti.

Drotsi Pietari nousi nopeasti, ja nuori linnanvouti seisoi kuin
kivettyneenä kynttilä kädessä keskellä lattiaa. "Kuolema ja
onnettomuus!" kuiskasi hän. "Skirmen on poistunut linnanvahtien kera
jättäen portin avoimeksi -- täällä on varmaankin varkaita ja ryöväreitä
talossa, herra! Antakaas minun herättää talonmiehet, sillä ei tiedä
miten mieslukuisina ne roistot ovat tulleet. Minä menen keittiön
kautta. Elkää avatko tätä ovea ennenkuin minä palajan takaisin!" Sen
sanottuaan hän pani nopeasti telkeet ritarisalin ovelle.

"Hyvä, mutta kiirehdi!" sanoi drotsi Pietari. "Ellen erehdy, olivat ne
Niilo Rauhattoman eläinkasvot. Hm! siis Skirmen oli kuitenkin oikeassa!"

Linnanvouti poistui nopeasti, ja drotsi Pietari seisoi yksin huoneessa.
Hän oli vetäissyt esille miekkansa; hän nojautui siihen miettiväisenä
ja kuunteli. Hän kuuli useita ääniä ritarisalista.

"Onko hän siellä? Onko hän siellä? Montako siellä on?" kuiskasi joukko
ääniä toisilleen.

"Siellä ei ole kuin kaksi miestä, ja kirottu drotsi on toinen heistä",
kuului matala, raaka ääni sanovan. -- "Tulkaa miehet, hän ei enää pääse
johtamaan meitä onnettomuuteen!"

Tartuttiin voimakkaasti oveen, mutta telkeet pysyivät paikoillaan.

"He ovat lukinneet oven. Kyllä me ne tikut taitamme", huusi sama raaka
ääni. "Juoskaa päälle pojat, murretaan auki ovi! Se avautuu sisäänpäin!"

Hirveällä kolinalla katkesi tanko. Ovi avautui, ja yhdeksän voimakasta
miestä, Niilo Rauhaton etumaisena, hyökkäsi sisään lyhyet sotakirveet
ja kiiltävät miekat käsissään. Drotsi Pietari astui pari askelta
taapäin asettuen selkä seinää vasten asentoon, jossa voi hetken
puolustautua ja pitää pitkällä ritarimiekallaan rosvot loitommalla.
Hän loi terävän katseen miehiin. "Oletteko te sellaisia roistoja, että
tahdotte taistella kymmenen yhtä vasten? Minä näen ainakin yhden miehen
joukossanne, jota Tanskan kuningas kerran kunnioitti ritarilyönnillä,
minun tietääkseni ei sitä ole vielä huuhdottu kiehuvalla vedellä hänen
hartioiltaan. Astukaa esille, ritari Lave Rimordson! Te olette ainoa
näistä miehistä, joka minusta on sen arvoinen, että voin hänen kanssaan
taistella kaksintaistelun elämästä ja kuolemasta. Jos teillä on jälellä
hituinenkaan kunniantuntoa niin astukaa esille!" Niilo Rauhaton ja
hänen raa'at toverinsa eivät näyttäneet välittävän tästä kehoituksesta,
vaan hyökkäsivät esille, hyökätäkseen yksinäisen vastustajansa kimppuun.

"Pois tieltä, roistot!" huusi nyt kiivas, nuorekas ääni, ja komea
mies, punatöyhtöinen hattu päässä ja kasvoilla ylpeä uhkamielinen ilme
riensi esiin. "Joka rohkenee koskea drotsiin enempää kuin minä, sen
minä lyön mäsäksi tuohon paikkaan!" jatkoi hän. "Yksi yhtä vasten,
ja kymmenen paholaista vasten! Tulkaa, drotsi Pietari Housunkaulus.
Me tapaamme jo toisen kerran senjälestä kuin julistitte minut
lainsuojattomaksi Tanskassa. Vårbyn sillalla minä jouduin tappiolle.
Jos ei minun veljesvereni silloin olisi ollut hiukan sameampi kuin vesi
virrassa, niin te ette milloinkaan olisi päässyt sen joen yli. Nyt me
seisomme tärkeämmässä tienhaarassa; se johtaa maasta taivaaseen -- tai
helvettiin, aina olosuhteiden mukaan. Täällä saa nyt toinen meistä
lausua hyvästit ihanalle, hauskalle maailmalle!" Tämän sanoessaan
hän heitti sotakirveen sivulle, ja paljasti ritarimiekkansa, joka
oli samanpituinen kuin drotsin. Töyhtöhattunsa hän myöskin heitti
lattiaan, ettei olisi missään suhteessa edullisemmassa asemassa kuin
vastustajansa, joka seisoi paljain päin hänen edessään.

"Hyvä on, minun puolestani te saatte kyllä ryhtyä kunnolliseen
kukontaisteluun!" murahti Niilo Rauhaton. "Mutta jos te ette heti
nutista häntä, ritari Suurisuu, niin kyllä minä jatkan!"

Kömpelö ryöväripäällikkö ja hänen hurjat toverinsa hymyilivät
mielissään ja asettuivat tiheään puolikaareen heidän ympärilleen. Sen
jälkeen alkoi kiivas ja ankara miekkailu, mutta kaikkien taiteen ja
ritarilakien sääntöjen mukaisesti. He asettivat jalan jalkaa vasten,
eivätkä väistäneet hiuksen vertaakaan paikoiltaan. Ei kumpikaan heistä
käyttänyt miekan kärkeä. He löivät miekan terällä, ja vain päähän ja
rintaan tai neljän jäsenen väliin niinkuin oli tapana sanoa. Molemmat
pöydällä palavat kynttilät valaisivat huoneen vain puoleksi; mutta
tuikeasti tuiottivat ritarit toistensa silmiin, ja kilahtelevat
miekat sattuivat niin nopeasti yhteen, että niitä tuskin eroitti.
Joka silmänräpäyksenä uhkasi kuolettava lyönti molempia paljastettuja
päitä, mutta he näyttivät olevan molemmat yhtä taitavia aseenkäyttäjiä.
Kumpikaan heistä ei saanut vastustajaansa haavoitetuksi; kuin salamoina
välähtelivät miekat heidän päänsä päällä.

"Joko minä teen lopun leikistä?" murisi Niilo Rauhaton leveää
sotakirvestänsä heilauttaen.

"Pahus vieköön, oletteko te haavoittumaton?" huusi nyt ritarillisesti
taisteleva ryöväri, tehden vasten sääntöjä uskaliaan ja vaarallisen
hyökkäyksen vastustajaansa kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä
putosi miekka hänen kädestään lattialle ja samalla oikean käden kolme
etusormea.

"Nyt te ette enää vanno kuninkaalle ja ritaristolle väärää valaa!"
huusi drotsi Pietari kiukustuneena.

Nuori ryöväri kalpeni ja kaatui lattialle.

"Lyökää maahan senkin saatana!" huusivat nyt raivoavat ryövärit
hyökäten drotsin kimppuun, joka selkä seinää vasten puolustautui
epätoivoisesti. Hän oli jo saanut pari haavaa ja verta vuoti runsaasti,
silloin aukeni keittiön ovi ja linnanvouti Tyko hyökkäsi sisään kuuden
puolihumaltuneen miehen kanssa. He tulivat hoiperrellen herransa
avuksi, ja syntyi verinen ottelu miekoilla ja kirveillä. Ryövärit
olivat vielä humaltuneita linnanmiehiä voimakkaampia, jotka tuskin
osasivat eroittaa ystävää vihollisesta. Hurjasti huutaen hosuivat
linnanmiehet, kaatuen kumoon toistensa jalkoihin. Ainoastaan drotsi
Pietari ja linnanvouti Tyko taistelivat maltillisesti ja varmasti;
he olivat vähällä tulla voitetuiksi. Silloin kuului melua pihalta ja
käyräsarven törähdys.

"Skirmen!" huudahtivat drotsi Pietari ja linnanvouti yhtaikaa
iloisesti, iskien kahdenkertaisella voimalla. Ryövärit säpsähtivät
ja vetäytyivät hämmästyneen johtajansa kanssa ritarisalin ovea
kohti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lensi rikkilyöty ovi auki
ja Skirmen riensi herransa avuksi kymmenen reippaan linnanmiehensä
seuraamana, joista kahdella oli suuri työ pitää kiinni kolmea
köytettyä rimpuilevaa miestä, joita he pitelivät keskessään.
Lyhyen, mutta kiivaan vastustuksen jälkeen riisuttiin aseet Niilo
Rauhattomalta ja kaikilta hänen tovereiltaan, ja heidät sidottiin. He
kirosivat ja melusivat, mutta drotsin käskystä vietiin heidät heti
linnan vankilatorniin. Lave Rimordson haavoittunein käsin makasi
vielä lattialla. Nuori, ylpeä ritari, joka vähän aikaa oli maannut
tiedotonna, heräsi nyt tainnoksista ja näki mitä oli tapahtunut, hän
näki olevansa sidottu ja vihollistensa vallassa. Drotsi Pietari sitoi
paraikaa hänen haavoittunutta kättään, mutta hän hypähti ylös, puri
katkeroituneena hampaitaan, potki hurjasti ympärilleen eikä tahtonut
antaa sitoa itseään, hänen jalkansa sidottiin ja hänet pakotettiin
siihen. Niin pian kuin hänen haavansa oli sidottu, irroitettiin hänen
jalkansa.

"Pitäkää häntä tarkasti silmällä!" sanoi drotsi Pietari linnanvoudin
laahatessa vastustelevaa vankia ovea kohti, "antakaa hänelle paras
vankila ja hyvä ruoka! Hänestä olisi voinut tulla suuri mies. Nyt hänen
elämänsä on kuninkaan kädessä. Minä iloitsisin jos hän voisi pelastua
pyörään joutumasta."

"Drotsi Pietari Hessel!" -- sanoi nuori ryöväri, pysähtyen ovelle
päättäväisen ja uhkaavaisen näköisenä, "minä vihaan teitä kuolemaan
asti; mutta te olette urhoollinen mies, ja minä en olisi hävennyt
kuolla teidän kätenne kautta. Jos te voitte pelastaa minut hirsipuusta,
niin tehkää se, ei minun itseni tähden, -- minä kuolen yhtä mielelläni
pyörän päällä ulkoilmassa kuin sänkypahaisessa, -- mutta minulla
oli veli -- ja minä kannan ritarinimeä, -- te ymmärrätte minut"
-- -- -- hän vaikeni hetkeksi ja värähtelevät lihasliikkeet suun
ympärillä osoittivat tunteita, joita hän näkyi häpeävän ja jotka hän
silmänräpäyksessä tukahutti. "Kuulkaapas, minä olen teidän kauniin
kuningattarenne sukulainen ja ehkä hiukan langonsukua teidänkin
kanssanne!" lisäsi hän katkerasti hymyillen. -- "Mutta elkää kuvitelko
minun pelkäävän kuolemaa, elkää myöskään odottako minulta kiitosta, jos
minut pelastatte!"

"Pois, viekää hänet pois" huusi drotsi Pietari, raa'an pilkan ja
julkeiden syytösten katkeroittamana, jotka ilmenivät hänen sanoistaan
ja uhkamielisestä käytöksestään. "Valapattoinen ja kunniaton ritari ei
voi loukata kunniallista miestä!" lisäsi hän kääntyen vankiin selin,
linnanvoudin työntäessä hänet ulos ovesta.

"Teistä vuotaa veri, herra!" huudahti nyt Skirmen. "Antakaa minun sitoa
teidät!"

"Odota!" vastasi drotsi. -- "Minä tahdon ensin kuulla oletko sinä
ansainnut kiitoksen tai moitteen. Veitkö sinä mukanasi pihavoudin
avonaiselta portilta, niin että ryövärit pääsivät pujahtamaan tänne,
sensijaan että olisit etsinyt heidät käsiisi?"

"Jos ei porttia lukittu meidän jälkeemme, niin saa Tyko linnanvouti
vastata siitä, ankara herra!" vastasi Skirmen. "Minä en siitä
huolehtinut. -- Minä vein heti miehet Daugbergin suureen
kalkkikaivokseen, ja me löysimme sieltä osaksi sen mitä etsimme: kolme
niskoittelevaa rosvosotilasta me olemme sitoneet ja tuoneet mukanamme
tänne, ja sen lisäksi niin paljon hopeaa ja kultaa kuin jaksoimme
kantaa. Kun me palasimme, oli portti auki, ja me huomasimme heti
jotakin olevan tekeillä. Oli Jumalan ohjaus, että me jouduimme ajoissa."

"Sinä olet reipas poika, Skirmen!" sanoi drotsi taputtaen häntä
olkapäälle. "Minä näin sinun taistelevan kuin parhaan ritarin. Saaliin
saat itse viedä kuninkaalle, ja jos hän ei vuoden ja päivän kuluttua
lyö sinua ritariksi, niin teen minä itse sen."

"Herra, rakas, hyvä isäntäni!" huudahti aseenkantaja iloisesti ja
suuteli lämmöllä hänen kättään, -- "kunhan minä kerran olen ansainnut
ritarilyönnin, niin sallikaa minun silloin saada se tästä kädestä. Se
on minulle paljon suurempi kunnia, kuin sellaisen kuninkaan -- --"

"Skirmen!" keskeytti drotsi hänet ankarasti ja totisena, "uskallatko
sinäkin soimata minun herraani ja kuningastani? Nyt sinä olet minun
palveluksessani, mutta kun sinä kerran tulet ritariksi, niin palvelet
maata ja kuningasta, eikä kukaan palvelija ylenkatso herraansa."

"Mutta te itse, jalo herra drotsi, voitteko te sydämessänne --"

"Minä osaan vaieta, silloin kun sydän ei voi puhua, tekemättä kieltäni
maankavaltajaksi, ja siksi se tulee majesteettia pilkatessaan. Vaikene
sinäkin nyt ja sido haavani! -- Hm! Oli kuitenkin sankariverta siinä
käsivarressa, joka löi minuun nämä haavat", lisäsi hän surumielisesti
paljastaessaan voitetun käsivartensa. -- "Hän miekkaili hyvästi, tuo
eksytetty Rimordson. -- Jumala vahvistakoon hänen jaloja sukulaisiaan,
kun he saavat kuulla mitä täällä on tapahtunut!" Drotsi Pietari poistui
nyt kunnon aseenkantajansa kanssa makuuhuoneeseensa, ja pian oli kaikki
Harrestrupin linnassa niin rauhallista kuin ei olisi mitään tapahtunut.




KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Ja aikaisin aamuhämärissä seuraavana päivänä istui drotsi Pietari
kahdentoista komeasti puetun linnanmiehen kanssa hevosten selässä ja
ratsasti kuningasta vastaan. Linnanvoudin ja muun miesväen hän oli
antanut jäädä kotiin, korjaamaan yöllisen hyökkäyksen jälkiä ennenkuin
kuningas saapuisi, sekä vartioimaan vangittuja ryöväreitä, jotka
olivat kahlehdittuina tornissa. Skirmen oli isäntänsä suostumuksella
ratsastanut metsätaloon, jossa, Henner Friser ja hänen tyttären
tyttärensä asuivat, ilmoittaakseen heille kuninkaan tulosta ja
huolehtiakseen heidän turvallisuudestaan.

Drotsi Pietari piti haavansa mitättöminä eikä ollut välittänyt
Skirmenin arveluista tai kasvatusäitinsä, Dorthen huolenpidosta. Vasta
pitkän aikaa senjälkeen kuin taistelu ryövärien kanssa oli tauonnut
oli vanha Dorthe herännyt ja saanut kuulla mitä oli tapahtunut, ja
huolissaan rakkaasta nuoresta herrastaan hän oli herättänyt hänet
tämän parhaimmasta unesta kysyäkseen hänen vointiansa. Huolimatta
hänen kiellostaan Dorthe oli valvonut hänen ovellaan jälellä olevan
osan yötä. Vasta nähdessään hänet reippaana ja iloisena ratsastavan
linnan pihalta, ehti hän ruveta päivittelemään hävityksen kauhistusta
muuten niin kiiltäviksi puhdistetuissa huoneissa, ja koettaessaan
parantaa sitä lattialuutulla ja harjalla sai hän paastoavalla sydämellä
vielä kokea senkin surun, että näki Tyko linnanvoudin panevan kaiken
saksilaisen oluen juoksemaan viemäriojaan.

Aurinko ei vielä ollut noussut, kun drotsi Pietari kahdentoista
varusmiehensä kanssa ratsasti Daugbergin kaivosten ohitse. Hän
pysähtyi paikkaa tarkastamaan ja kysyi Jon talonmieheltä, joka oli
ollut Skirmenin mukana, mitenkä he olivat saaneet vangituksi ne kolme
ryöväriä ja anastetuksi heidän suuren saaliinsa.

"Sen minä pian kerron teille, herra!" vastasi talonmies, "seisoessamme
tällä paikalla me näimme valon tuikkavan tuolta suuresta luolasta. Ei
juuri kellään meistä ollut halua kömpiä sinne alas, mutta hullu Skirmen
häpäisi meidät ja kiipesi heti luolaan. Me rohkaisimme silloin itsemme
ja kiipesimme jälestä. Valo, jonka me olimme nähneet, oli kadonnut,
ja me olimme ainakin sata kyynärää maanpinnan alapuolella ennenkuin
portaat loppuivat. Toinen ei voinut nähdä toistaan, ja moni meistä
kaatui nenälleen noille kirotun liukkaille kalkkikiville. Me olimme
hiljaa kuin hiiret, ja minä kuulin koko ajan portinvahti Kallen nenän
puhinan. Kukaan ei tiennyt minne Skirmen oli joutunut! Mutta samassa me
kuulimme kimakan huudon ja aseiden helinää ja tappelua vähän etempää
pimeästä. Me hyökkäsimme ääniä kohti. Minä osuin kädelläni pitkään
nenään, jota pitelin kiinni, mutta se nenä sai avukseen voimakkaan
nyrkkiparin, ja minun täytyi painia kauan sen lurjuksen kanssa
ennenkuin sain hänet nutistetuksi maahan. Portinvahti Kallella oli
myöskin temmellyksensä miehen kanssa, joka oli vieläkin voimakkaampi.
Yhden oli Skirmen saanut valtaansa, ja ne, jotka eivät osuneet saamaan
ryöväriä osalleen, painivat sydämen pohjasta toistensa kanssa, kunnes
nuohoojamestari Jesper toi löytämänsä soihdun, jonka hän sytytti.
Heti nähtyämme ketä me olimme, ja että me olimme saaneet kiinni
kaikki, jotka siellä olivat, olimme pian sitoneet heidät ja etsineet
aarrekammion -- ja niin oli asia selvitetty."

"Sillä kertaa oli onni järkeä parempi?" sanoi drotsi Pietari. --
"Mutta kyllä minun täytyy ihmetellä Skirmenin rohkeutta. Sellaiseen
uhkarohkeaan yritykseen minä en taitaisi ryhtyä."

Heidän vielä puhuessaan tästä, ratsasti täyttä nelistä heidän ohitsensa
ratsastaja harmaassa munkkikauhtanassa harmaalla hevosella. Ei
kukaan ollut nähnyt häntä tiellä, näytti siltä kuin hän olisi tullut
kaivoksista. Kaikki katselivat ihmetellen hänen jälkeensä, mutta
samassa silmänräpäyksessä oli harmaa olento kadonnut aamu-usvaan.

"Sytyttäkää soihdut, miehet!" sanoi drotsi Pietari ja laskeutui
hevosensa selästä. "Meidän täytyy tarkastaa nämä rosvoluolat ennenkuin
astumme askelenkaan edemmäksi!"

Nyt sytytettiin muutamat niistä soihduista, jotka oli otettu mukaan
valaisemaan tietä kuninkaalle, jos hän tulisi myöhemmin, ja sillaikaa
kun kuusi varusmiestä jäi hevosten luokse, tutki drotsi Pietari itse
jälellä olevien kuuden miehen kanssa epäilyttävät luolat. Ensimäisessä
luolassa he viipyivät pisimmän aikaa, ja sieltä he toivat mukanaan
vähän aseita, ja kaksi suurta harmaata vaippaa ja naamiopäähinettä.
Muuten olivat luolat tyhjiä, eikä niissä näkynyt jälkiäkään
pitkäaikaisesta tai hyvin varustetusta ryöväriasumuksesta. Varmuuden
vuoksi drotsi Pietari jätti kuitenkin neljä miestä vartioimaan
kaivoksia, ja ratsasti sen jälkeen toisten kanssa vakaviin mietteisiin
vaipuneena edelleen Skanderborgiin vievää tietä pitkin.

Päätöksensä mukaisesti kuningas ratsasti jo hyvin aikaisin linnasta.
Niin usein kuin hän muuten muissa asioissa vaihtelikin päätöksiä, oli
hän hyvin täsmällinen tällaisien huviretkien suhteen. Puolitiessä
Harrestrupiin mennessä drotsi Pietari kohtasi hänet, ja kun drotsi
heti kertoi mitä oli tapahtunut, mainiten myöskin suuren saaliin,
jonka he olivat anastaneet rosvolta, oli kuningas hyvin mielissään, ja
jatkoi keskeyttämättä edelleen. Vanha Jon Litle, joka kamaripalvelija
Raanen ja suuren metsästäjä- ja haukkapoika-joukon kera seurasi
kuningasta, näytti hyvin arvelevan-näköisenä kuuntelevan drotsin
kertomusta, ja hänen terävä katseensa huomasi kamaripalvelija Raanen
kasvoilla levottoman jännityksen ilmeen. Mutta kun drotsi kertoi
itse tarkastaneensa Daugbergin kaivokset ja asettaneensa sinne
vartiat, näyttivät vanhan herran epäilykset kadonneen. Hän hymyili
ja laski iloista leikkiä, mutta seurasi kuitenkin salaa jokaista
kamaripalvelijan ilmettä ja liikettä.

Iltapäivällä pysähtyivät kuningas ja hänen seurueensa tuon kuuluisan
kalkkikaivoksen luokse, jota hän muutenkin oli aikonut käydä
katsomassa, ja jonka ohitse hän nyt sitä vähemmän voi ratsastaa
huomaamatta. Hän säpsähti nähdessään aseelliset miehet kaivosten
ulkopuolella ja hän kysyi drotsilta olivatko ne hänen väkeään, ja minkä
vuoksi ne vartioivat täällä kun kaikki rosvot olivat vangitut ja luolat
tarkastetut.

"Voisihan olla mahdollista ettemme ole saaneet kiinni kaikkia, herra
kuningas!" vastasi drotsi Pietari. "Heillä voi olla liittolaisia,
jotka olisi hyvä saada paljastetuiksi. Niin kauan kuin teidän armonne
on Harrestrupissa pidän minä velvollisuutenani vartioida näitä
lymypaikkoja mitä tarkimmasti."

Kuningas oli astunut alas hevosensa selästä. Linnanmiehet olivat
sytyttäneet soihtunsa ja seisoivat odotellen suurimman luolan aukolla.
Kuningas astui pari askelta eteenpäin ja vilkaisi alas luolaan. "Ei
kannata tuhlata aikaa", sanoi hän äkkiä ja nousi takaisin ratsunsa
selkään. "Jolla on halua, se menköön alas! Mene sinä Raane! Sinähän
pidit niin suurta ääntä tästä kalkkikaivoksesta."

"Se on varmasti näkemisen arvoinen, herra kuningas!" -- vastasi Raane
nopeasti ja laskeutui hyvin innokkaasti kaivokseen, mukanaan suuri
osa metsästäjiä ja haukkapoikia. Vanha Jon ritari oli myöskin astunut
alas hevosensa selästä; hän otti itse soihdun kätensä ja katseli
miettiväisenä suurta kaivosta, laskeutumatta kuitenkaan kokonaan sinne
alas.

"Olipa se oiva saalis, drotsi Pietari!" sanoi kuningas ratsastaessaan
hitaasti edelleen. "Se oli uhkarohkea ja vaarallinen joukkio! Nyt ei
tämä kuuluisa Niilo Rauhaton enää pääse pakoon! Vielä ennen iltaa minä
annan hirttää heidät. Silloin me voimme nukkua yömme rauhallisesti,
eikä meidän tarvitse siirtää huomenaamuista metsästysretkeämme." Drotsi
Pietari vaikeni.

"Miksi vaikenette?" jatkoi kuningas. "Olettehan te itse ottanut heidät
kiinni ilmeisen väkivaltaisen sisäänmurron ja rosvoamisen tähden?
Sellaisten miesten tulkitsemiseksi ei tarvita pitkiä oikeudenkäyntejä."

"He ovat kaikki ansainneet kuoleman, herra kuningas!" vastasi drotsi
Pietari -- "mutta olisi kuitenkin toivottavaa, että he saisivat tehdä
synninpäästön jollekin papille, ja saisivat huolehtia eksytetyistä
sieluistaan".

"Siihen ei ole aikaa!" sanoi kuningas. "Minä en tahdo asua saman katon
alla ryövärien ja murhaajien kanssa. Jos minä tulen vieraaksenne,
drotsi Hessel, niin täytyy teidän odottamattomien vieraittenne nukkua
tänä yönä hirsipuussa."

"Jos te vain käskette, herra kuningas, voidaan heidät tänä iltana
viedä Viborgin vankilatorniin, eikä teidän silloin tarvitse olla
heidän kanssaan saman katon alla eikä myöskään niin nopeaan langettaa
verituomiota. Heidän joukossaan on miehiä, jotka ovat syntyneet
parempaankin kuin lopettamaan elämänsä näin äkkiä ja julmasti."

"Ei suinkaan siihen ole kukaan syntynyt!" sanoi kuningas ajatuksiinsa
vaipuen. -- "Jos joku tietäisi mitä hänen kehtonsa ääressä on laulettu,
ja jos sillä on jokin merkitys", lisäsi hän, "niin minä haluaisin itse
tietää mitä meille laulettiin, siitä voisi olla apua näinä aikoina.
Onko heidän joukossaan hienompaakin väkeä?"

"Heidän joukossaan on ainakin yksi, joka ei kuulu ihmiskunnan
roskajoukkoon, ja jossa vielä on jälellä hitunen kunniaa ja
ylevyyttä. Hänen sielunsa voisi ehkä vielä pelastaa. Hänen säätynsä
ja syntyperänsä ovat nyt kuitenkin hänen pahimmat syyttäjänsä: hän on
ylhäistä ja jaloa syntyperää. Herra kuningas, te olette itse kerran
kunnioittanut häntä ritarilyönnillä!"

"Se ei häntä auta -- siinä te olette oikeassa! Hän kuolkoon:
jalosukuinen ritari olisi rangaistava kymmenen kertaa ankarammin, kun
hänet vangitaan ryövärien ja sissien parissa. Kuka hän on?"

"Ritari Lave Rimordson, teidän jalon kuningattarenne sukulainen ja
uskollisen Pentti Rimordsonin veli."

Kuningas säpsähti. Hän pysäytti hevosensa ja katseli drotsi Pietaria
terävällä katseella, jossa, kuvastui salainen epäluulo, silmänluomien
räpytellessä levottomasti. "Kuningattaren sukulainen. Niinkö te
sanoitte? Lainsuojaton Lave Rimordson, hänkö, joka on uskaltanut
uhmata minua ja kiihoittaa talonpoikia kapinaan? Samako, jonka te itse
julistitte lainsuojattomaksi?"

"Hän juuri, herra kuningas!"

"Ja nyt te tahdotte puolustaa kapinoitsijaa ja rukoilla armoa
sellaiselle vaaralliselle rikoksentekijälle? Drotsi Hessel!"

"Herra kuningas, minä en ole tahtonut puolustaa häntä mutta minä tohdin
rukoilla syntisen puolesta. Vanhurskaimmalta tuomarilta on suurin
laupeus odotettavissa. Minä pyydän vain kuninkaani muistamaan hänen
veljensä ansioita isänmaan ja valtakunnan palveluksessa, ja hänen
suhdettaan teihin itseen ja kuningashuoneeseen."

"Hm! Minä tahdon nyt näyttää teille ja uskollisille alamaisilleni"
-- sanoi kuningas koettaen salata tyytyväisyyttään -- "että minä
oikeutta käyttäessäni en ota lukuun minkäänlaisia sukulaisuus- tai
ystävyyssuhteita enkä katso arvoon tai syntyperään, en edes omaan
lankouteeni ja ruhtinaalliseen vereeni! Ritari Lave Rimordsonin minä
tahdon itse nähdä teloituspaikalla ennen auringon laskua. -- Eteenpäin!"

Kuningas kannusti hevostaan. Kaikki seurasivat häntä. Ne, jotka
olivat olleet kaivoksissa kiiruhtivat saavuttamaan häntä. Ritari Jon
ratsasti taas hänen vieressään. Vanha herra ei ollut kuullut äskeistä
keskustelua. Hän näki kuninkaan olevan levottoman ja kiihoittuneen,
ja hän seurasi vähän aikaa harvinaisen kiivaasti ratsastavien mukana,
tarkaten sillä välin huolestuneena kuninkaan vihaista ilmettä ja
huomaten drotsi Pietarin alakuloisuuden. "Miksi te kiirehditte niin
kovasti, herra kuningas?" kysyi vihdoinkin vanha ritari. "Tuolla näkyy
jo Harrestrupin linnantorni, ja aurinko on vielä korkealla taivaalla."

"Sitä parempi!" sanoi kuningas. "Missä teloitetaan rikoksentekijät
täällä? Missä asuu paikkakunnan pyöveli?"

"Daugbergin-harju on määrätty teloituspaikka, herra kuningas!" vastasi
Jon ritari, joka tunsi hyvin kaiken mikä kuului oikeudenkäyttöön
maassa. Teloituspaikka näkyi kalkkikaivosten yli. "Sillä
oikeudenpalvelijalla, jota te kysytte, on vapaa asunto Daugbergissa."

"Hyvä, lähettäkää heti hakemaan hänet!" Vanha ritari säpsähti, mutta
totteli empimättä ja antoi heti erään metsästäjän ratsastaa takaisin
Daugbergiin pyöveliä hakemaan. Hän ratsasti sitten taas ääneti
kuninkaan vieressä kunnes uskoi hetkellisen kiivastuksen asettuneen.
"Ette suinkaan te, herra kuningas, tahdo äkkinäisellä kuolemantuomiolla
tehdä tuloanne tänne linnaan muistetuksi!" sanoi nyt vanha, totinen
valtaneuvos, ratsastaessaan hetken yksinään kuninkaan vieressä kapealla
tiellä. -- "Minä en ole aikonut tehdä esirukousta niin karkeiden
rikoksentekijöiden puolesta: sillä ankaruus on meidän päivinämme hyvin
tarpeen. Mutta kun on olemassa varmoja vankiloita eikä maassa ole
kapinaa, silloin on minun mielestäni näin kiireellinen oikeudenkäyttö
tarpeeton."

Kuningas vaikeni ja räpytteli levottomana silmiään.

"Tuommoinen kiirehtiminen, herra kuningas!" jatkoi vanha Jon "voi usein
johtaa väärään tuomitsemiseen, tai pidetään sitä pelon osoitteena, joka
voi heikontaa luottamusta valtiomahtiin. Sankarin, joka tuntee oman
voimansa, ei tarvitse oman turvallisuutensa tähden kiirehtiä ottamaan
hengiltä pientä sidottua kääpiöjoukkoa. Suurintakaan rikoksentekijää ei
saa langettaa ilman laillista tuomiota."

"Mutta onhan rikos päivänselvä!" huudahti nyt kuningas kiivastuneena.
"Laki on kyllä tunnettu, ja minä langetan tuomion heti: heidät
teloitetaan! -- Te saatatte rikokselliset teloituspaikalle, ritari Jon!
Ja te vastaatte minulle siitä että laki ja tuomio pannaan täytäntöön
kaikessa ankaruudessaan, vieläpä ennen auringonlaskua. Ei mitään
vastaväitteitä! Se on minun kuninkaallinen tahtoni."

Ritari Jon vaikeni, ja nyt ratsastettiin hitaasti ylös jyrkkää linnaan
johtavaa tietä. Siellä hyppäsi drotsi Pietari ratsunsa selästä ja
astui kuninkaan hevosen vieressä. Seurue oli pysähtynyt, ja heidän
takaansa kuului kiireellistä hevoskavioiden kapsetta ja vaunun pyörien
jyrinää. Metsästäjät ja haukkapojat katsoivat taakseen, sieltä tuli
se metsästäjä, jonka ritari Jon oli lähettänyt kuninkaan käskystä.
Hän ajoi täyttä nelistä leveäharteisen ratsastajan seuraamana, joka
istui laihan hevoskaakin selässä. Vieraalla oli päässään karvalakki ja
yllään lyhyt veripunainen vaippa; hänellä oli suuri, kiiltävä kirves
kädessään, ja satulan sivusta riippui tavattoman pitkä miekka. Heidän
jälestään tulivat pienet kärryt, joilla ajoi pari miestä, mukana
ketjuja, nuoria, pyöriä ja kaikenlaisia kidutuskapineita. Ja tämä
kamala joukko mukanaan lähestyi kuningas seurueineen Harrestrupin
linnaa. Drotsi Pietari oli ääneti ja hiljaa, eikä ritari Jon myöskään
puhunut mitään.

Vanha Dorthe oli herransa tietämättä saanut kohotetuksi kunniaportin
linnanportin ulkopuolelle. Se oli koristettu vihreillä seppeleillä
ja kaikilla niillä sen vuodenajan kukilla joita hän oli voinut
hankkia. Itse hän seisoi valkoisiin puettuna suuri kukkavihko
kädessään, kaikkien keittiöpalvelijattariensa ja karjapiikojensa
edessä kunniaportin vieressä vastaanottaakseen kuninkaan tavalla,
joka hänen mielestään hämmästyttäisi sekä kuninkaan että hänen
rakkaan, nuoren isäntänsä. Sen jälkeen kun kuningas oli armahtanut
hänet, silloin kun hänen naisellisen kunniansa tähden piti tulla
elävältä haudatuksi, ei hän voinut kyllin kiittää kuninkaan lempeyttä
ja armollisuutta. Näyttääkseen nyt hänelle tässä erinomaisessa
tilaisuudessa uskollisuutensa ja kiitoksensa, hän oli enemmän kuin
kahden kuukauden ajan harjoittanut linnan palvelijatarten kanssa
laulua, jota he eivät milloinkaan ennen olleet kuulleet, mutta
joka hätätilassa voitiin laulaa erään vanhan tunnetun kansanlaulun
säveleellä. Laulun hän oli saanut rippi-isältään; se oli vapaa käännös
schwabilaisen mestarilaulajan herra Reinmar von Zwetersin kuninkaalle
omistetusta kunnialaulusta, johon kuitenkin oli otettu muutamia
yksityisiä tosikuninkaallisia piirteitä. Kunniaportin ulkopuolella,
Dorthen ja hänen piikojensa vastapäätä seisoi linnanvouti Tyko ja osa
linnan miehistä varusväkeä. Dorthe oli koristanut heidän kypäränsä
silkkinauhoilla ja vihreillä oksilla, ja kiilloitetut keihäät käsissään
he seisoivat kunniaa tehden liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun
drotsi Pietari näki nämä juhlalliset valmistukset, jotka niin vähän
soveltuivat hänen omaan mielentilaansa, ja tämän saattueen kamalaan
jälkijoukkueeseen, valtasi hänet omituisen ahdistava tuskantunne.
Tuo yksinkertaisesti rakennettu kunniaportti oli melkein mestauslavan
näköinen, ja vanha, valkopukuinen imettäjä muistutti niinkutsuttuja
itkijänaisia, jotka tavallisesti kaupunkien hautajaisissa johtivat
hautajaismenoja. Naurettavasti koristeltujen karjapiikojen joukossa,
jotka olivat esittävinään hienoja ylimysnaisia, tunsi Dorthe itsensä
emännänarvossaan melkein kuningattaren veroiseksi. Vähemmin vakavassa
tilaisuudessa heidän näkeminen olisi saanut nuoren, vilkkaan drotsin
hymyilemään. Nyt se lisäsi vihlovasti ja melkein tuskallisesti
hänen synkkää mielialaansa. Kuningas ei näyttänyt huomaavan näitä
suosionosoitusten merkkejä, joihin hän pienissä kauppakaupungeissa
oli niin tottunut, senkin vuoksi, että tiesi olevansa suurimman
osan vihaama. Useimmiten olivat nämä tällaiset teeskennellyt
suosionosoitukset viekkaan kamariherra Raanen toimeenpanemia, joka
viisaasti laski, että jos ne eivät aina saavuttaneet hyväksymistä, niin
harvoin ne kuitenkin olivat vastenmielisiä mielistelyä rakastavalle
kuninkaalle.

Huolimatta tämän esityksen mauttomuudesta ja tilapäisleimasta,
hedelmä Dorthen pikkukaupunkisivistyksestä ilmeni niissä kuitenkin
tosikunnioitus kuningasta kohtaan, ja vanhan imettäjän yksinkertainen
hyväntahtoisuus, kun hän nyt kimakalla, värisevällä äänellään,
kirkuvien juutilaisten karjapiikojensa säestämänä näin esitti
kuninkaalle saksalaisen mestarilaulajan ylistyksen tanskankielellä:

    "Paras kansan ystävä kuningas on,
    hänt' ilman on kruunukin loistoton.

    Hätäturva on hyljätyn lesken hän,
    ja ruokkija orvon leivättömän.

    Hän suoja ja rauha on kansan ja maan
    Mihin käykin, on rakkaus vastassaan.

    Jalo sydämeltänsä ja mieleltään,
    sanat suussaan on lempeät yhtenään.

    Käsi aulis suurelle, pienellekin,
    raha hällä ei ruostu kirstuihin.

    On kunnia suuri sen kuninkaan,
    Hän Eerik on, ruhtinas Tanskanmaan."

Nyt vasta osui esilaulajattaren lyhytnäköinen katse kuninkaaseen, ja
nähdessään hänen tuikeat kasvonsa ja räpyttelevät silmänsä valahti
hän kuolemankalpeaksi. Dorthe tuiotti häneen kuin noita-akka, joka
manattuaan esille hirvittävän hengen itsekin kauhistuu tuon mahtavan
tuntemattoman nähdessään. Hän risti ehdottomasti silmänsä ja käänsi
katseensa pois hänestä; mutta nähdessään saattueen loppupäässä
teloittajan apulaisineen, kohosi hänen kauhunsa korkeimmilleen,
vieden kokonaan hänen mielenmalttinsa. Suonenvedontapaisesti huutaen
hän kaatui maahan, sillaikaa kun kuningas käänteli arkaa orittaan ja
ratsasti portista sisään seurueensa kanssa.




KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Drotsi Pietari ei ollut huomannut mitä siellä tapahtui. Hän auttoi
nopeasti kuninkaan alas satulasta, saattaen hänet kivirappusia myöten
ylös suureen ritarisaliin. Täällä oli oivallinen pöytä katettuna, ja
täällä vastaanotti kuninkaan Dorthen toimesta enemmän lystikäs kuin
sulosointuinen pöytämusiikki, maalaisviuluniekkojen ja huilunsoittajien
esittämänä, jotka tavallisesti soittivat maalaishäissä. He hankasivat
ja puhalsivat suurimmalla ponnistuksella. Hiki helmeili otsalla,
ja he kumartivat kunnioittavasti, ja koettaessaan alamaisuudessaan
miellyttää kuningasta loihtivat he esiin mitä kirkuvimpia ja
vihlovimpia epäsointuja. Drotsi Pietari viittasi soittajat
vaikenemaan ja poistumaan kun kuningas piteli käsiään korvillaan,
ja kamaripalvelija Raane vahingoniloisesti hymyillen ihaili drotsi
Hesselin kekseliäisyyttä hämmästyttää kuningasta näin miellyttävällä
tavalla. "Se oli minun vanhan kasvatusäitini hyvässä tarkoituksessa
tekemä onnistumaton keksintö", sanoi drotsi Pietari. "Minä toivon, että
te suotte anteeksi talonväkeni viattomat erehdykset, he eivät ymmärrä
hovitapoja."

Kuningas näkyi olevan syviin ajatuksiin vaipunut eikä vastannut.

"Minä en ole aivan hentomielinen", alkoi Jon ritari puhua, "mutta
minä voin teidän puolesta, kuninkaani, tulla aivan liikutetuksi
tuollaisistakin kissannaukujaisista, kun minä vain huomaan sen olevan
totisesti ja rehellisesti tarkoitettua". Ei kuningas kuunnellut
hänenkään puhettaan, ja ritari Jon kääntyi drotsin puoleen. "Teidän
imettäjännekö lauloi meille tuolla ulkona? Drotsi Pietari, minä en
tuntenut häntä siinä puvussa."

"Tuskin itsekään tunsin hänet, mutta hän se oli varmasti. Hän on
yksinkertaisuudessaan tahtonut hämmästyttää minutkin ilveilyillään."

"Hän huusi kuin huuhkaja, mutta kuitenkin se oli melkein liikuttavaa",
sanoi vanha ritari, koettaen tavallisella iloisella ja avomielisellä
tavallaan saattaa kuninkaan paremmalle tuulelle, jotta siten saisi
kuninkaan siirtämään äkkinäisesti päätetyn teloituksen. -- "Ne hyvät
naiset ylistivät laulussaan teidän armahtavaisuuttanne ja lempeyttänne,
kuninkaani!" jatkoi hän. "Mutta heiltä meni suu tukkoon nähdessään
pyövelin teidän seurueenne jatkona. Ettekö tahtoisi ainakin tämän yön
nukkua päätöksenne tehtyänne ja antaa meidän lähettää vangit Viborgin
linnaan? Eiköhän olisi paras ensin vahvistaa sydäntämme täällä eikä
heti ajatella vakavia asioita?"

Tähän viimeiseen kehoitukseen, johon drotsi Pietari yhtyi osoittamalla
nöyrästi kunniapaikkaa pöydän päässä, näkyi kuningas suostuvan. Hän oli
vaiti, mutta istuutui pöytään, jossa hän pikaisesti virkisti itseään
muutamalla pikarillisella viiniä. Vanha ritari Jon koetti saada aikaan
iloisen pöytäkeskustelun, mutta tällä kertaa hänelle ei tahtonut
onnistua saattaa kuningasta hyvälle tuulelle. Pihalla, aivan ikkunan
ulkopuolella, istui pyöveli luurankohevosella, odottaen ahneiden
kätyriensä kanssa kuninkaan käskyjä. Dorthe oli kannettu sairaana
vuoteeseen, ja se näky, joka oli niin voimakkaasti koskenut häneen,
oli myöskin tehnyt omituisen kaamean vaikutuksen koko talonväkeen.
Linnanvouti Tyko huolehti sillävälin kuninkaallisten metsämiesten sekä
haukkapoikien ja tarjoilijapoikien ravitsemisesta, joita juhlittiin
mitä runsaimmin kolmessa eri huoneessa. Mutta linnassa vallitsi
kuolonhiljaisuus, aivankuin siellä olisi vietetty hautajaisia.

Nyt nousi kuningas äkkiä pöydästä.

"Minä tahdon nähdä ne miehet!" sanoi hän päättäväisesti. -- "Tässä
piilee jotakin muutakin. Antakaa tuoda heidät tänne, drotsi, mutta
varmasti kahlehdittuina ja vahvasti vartioituina!"

Drotsi Pietari meni heti ulos panemaan kuninkaan käskyä täytäntöön.
Hetken perästä hän taas palasi ritarisaliin. Kuningas käveli kiivaasti
edestakaisin liuskakivilattialla. Ritari Jon ja kamaripalvelija
seisoivat ääneti ja näyttivät molemmat samalla tarkkaavaisuudella
seuraavan kuninkaan levottomasti vaihtelevia kasvojen ilmeitä. Drotsi
Pietari seisoi myöskin ääneti, kunnes kohtasi kuninkaan katseen. "He
ovat täällä aivan heti!" sanoi hän sen jälkeen ja astui lähemmäksi.
"Sallikaa minun lausua vielä pari sanaa, herra kuningas! Ei ainoatakaan
vangeista ole otettu kiinni ryöstöstä. He eivät ole ryövänneet minun
omaisuuttani, eikä ritari Lave Rimordson hyökännyt minun päälleni
ennenkuin minä itse kutsuin hänet ritarilliseen kaksintaisteluun. Häntä
ei voi maalain mukaan tuomita ryövärinä ennen kuin asia on lähemmin
selvitetty."

"Vaiti!" vastasi kuningas. -- "Lainsuojattomalla miehellä ei ole
minkäänlaisia oikeuksia. Tuossa he ovat. Minä tahdon itse kuulustella
heitä."

Linnanvouti Tyko astui nyt sisään aseellisten varusmiesten kanssa,
joilla oli keskellään Niilo Rauhaton ja kaksitoista kahlehdittua
ryöväriä. Varusmiehet asettuivat kahteen riviin molemmin puolin
vankeja. Niilo Rauhaton astui ylvästelevällä röyhkeydellä toveriensa
etunenään, mutta Lave Rimordson näkyi häpeävän seuraa, johon oli
joutunut, jääden seisomaan takimaiseksi.

"Kuka on teidän johtajanne?" kysyi kuningas. "Sen tietää jokainen
pojan naskalikin Tanskassa!" vastasi uhmaileva rosvopäällikkö, "sillä
nimellä saavat äidit korpinpoikansa vaikenemaan, vaikka he pitelisivät
veistä heidän kaulallaan. Minun nimeni voi pelottaa kaikki tyttölapset
ja monen suurinenäisen miehenkin hiirenkoloon pujahtamaan. Jos minulla
vain olisi yksi käsivarteni vapaana, herra kuningas, niin ettepä
taitaisi kuunnella nimeäni loppuun asti. Niilo Rauhaton on muuten minun
nimeni, teidän nöyrin palvelijanne! Jos te olisitte yhtä oivallinen
kuningas kuin minä olen ryöväri, niin olisivat asiat toisin maassa ja
valtakunnassa, ja minä olisin ehkä nyt ollut teidän oikea kätenne."

"Sinä siis itse tunnustat olevasi ryöväri, ja että nämä miehet ovat
sinun kanssarikollisiasi?"

"Jos me sen kieltäisimme, niin me olisimme roistoja ja kehnoja
miehiä!" vastasi Niilo Rauhaton. "Te olette ehkä tottunut valheeseen
ja petokseen hovissanne. Siinä suhteessa olemme ainakin minä ja
minunlaiseni rehellisiä."

"Hyvä!" sanoi kuningas. "Siis te tiedätte kaikki minkä rangaistuksen
laki teille määrää. Valmistautukaa kuolemaan tunnin kuluessa!"

"Yhtä hyvin nyt kuin myöhemmin, herra kuningas! -- Kaikkien meidän on
kulettava sitä tietä. Mutta, jos te annatte minun elää huomiseen, niin
minä kerron teille uutisen, joka voisi olla teille hyödyksi ja ehkä
estäisi meidän tapaamasta toisemme liian pian toisessa paikassa."

Kuningas näytti hämmästyvän ja loi katseen kamaripalvelija Raaneen,
joka viittasi hänelle salavihkaa, osoittaen tikarinkahvaan, joka pisti
esiin ryöväripäällikön povitaskusta "Vai niin!" sanoi nyt kuningas,
kääntyen taas ryöväripäällikön puoleen, "sinä tahdot tehdä minut
uteliaaksi ja levottomaksi, mies, saadaksesi aikaa murtautumaan irti
ja toimittamaan huomenna uusia onnettomuuksia. Se juoni on jo vanha
ja kulunut; jos et sinä voi parempaa keksiä, niin et elä tätä tuntia
loppuun."

"No hyvä! Antakaa minun siis mennä edeltäkäsin teille sijaa hankkimaan!
Sen palveluksen minä voin vielä tehdä teille hyvän toveruuden tähden.
No, no, elkää katsoko niin ylvästellen minuun, teidän armonne. Me
molemmat voimme pian ottaa toisiamme kädestä. Sen mitä te ja teidän
kaltaisenne saatte aikaan suuressa, ja siihen kykenette, sen teemme
minä ja minunlaiseni pienessä, siinä vain on erotus, nähkääs. Jos te
siis haluatte tehdä minut airueeksenne toiseen maailmaan, niin minä
saan tyytyä siihen, sillä vielä tänä päivänä on teillä siihen valta,
mutta te tulette sitä katumaan, herra kuningas! Me tapaamme taas pian,
ja silloin te myönnätte Niilo Rauhattoman tarkoittaneen parastanne."

"Viekää hänet pois!" käski kuningas. "Hänet teloitetaan viimeiseksi.
Jos hän ei tunnusta meille mitä kuvittelee tietävänsä, kidutettakoon
häntä mitä ankarimmin! -- Kuuletteko te, ritari Jon, mitä ankarimmin!"

Ritari Jon vastasi kuninkaan ankaraan käskyyn ääneti kumartaen. Vanhan
herran kasvoilla oli tuskallinen ilme. Mutta hän siveli nopeasti
kädellään uurteista otsaansa ja näytti taas kylmältä ja rauhalliselta.

"Astu esiin, Lave Rimordson!" käski kuningas, ja hurjan, epätoivoisen
nuorukaisen astuessa esiin hänen näkemisensä herätti syvintä sääliä
kaikissa paitsi kuninkaassa ja kamaripalvelija Raanessa, jotka molemmat
näyttivät katselevan häntä salaisella pelolla.

"Tällä miekallani minä löin teidät ritariksi kolme vuotta sitten",
sanoi kuningas. -- "Nyt musertakoon teidän syntymäkaupunkinne pyöveli
teidän ritarilliset aseenne ja ripustakoon teidän kilpenne, kärki
ylöspäin, hirsipuun alle. Tunnustatteko olleenne liitossa tämän julkean
ja kuuluisan ryövärin kanssa?"

"Kyllä, kuningas Eerik Kristofferinpoika!" vastasi nuori ryöväri --
"minä tunnustan vieläkin enemmän: jos me olisimme tavanneet toisemme
Daugbergin kaivoksissa puoli tuntia sitten, olisitte te yhtä vähän
nähnyt tämän illan auringonlaskua kun minä nyt sitä odotan".

"Haa, salaliitto!" -- huudahti kuningas. -- "Te ette ole vain ryöväri
-- maankavaltaja, kuninkaanmurhaaja te olette, -- senkin roisto! Kuka
on maksanut teille Tanskan kuninkaan hengestä?"

"Minä en ole mikään palkattu ryöväri" -- vastasi Lave Rimordson
ylpeästi -- "Minä olen ritari ruhtinaallista syntyperää, eikä ainoakaan
kuningas saa minua rankaisematta loukata. Kuningas Eerik, sinä hetkenä,
jona sinä julistit minut lainsuojattomaksi, vannoin minä sinun
kuolemasi ja perikatosi. Totisesti, jos minun oikea käteni olisi tänä
hetkenä vapaa, niin minä pitäisin vielä valani, ja tämä hetki olisi
viimeisesi."

"Mielipuoli!" huudahti kuningas, astuen askeleen taapäin "Sinä erehdyt,
jos luulet häpeällisillä tunnustuksillasi voittavasi hetkenkään
lykkäystä. Vaikka sinulla olisi tuhat kanssarikollista, niin minä en
lahjoita sinulle hetkeäkään niitä mainitaksesi."

"Siinä te teette viisaasti, kuningas Eerik!" vastasi vangittu ritari
ja hymyili pilkallisesti. "Säästäkää niitä hetkiä, jotka teillä on
jälellä. Teillä ei ole tietoa montako niitä on, ja kun tilintekonne
hetki on käsissä, on teillä paljon enemmästä tehtävä tili kuin niillä
syntisillä, jotka te nyt tuomitsette pyörille teilattaviksi."

"Vaiti kurja!" huusi kuningas katkeroituneena, mutta hänen silmänsä
räpyttivät tuskallisesti, ja hänen levottomassa mielessään näkyi
äkkiä tapahtuvan muutos. "Sinun henkesi on minun kädessäni", jatkoi
hän, "sinä olet lainsuojaton kapinoitsija, -- sinä olet ryöväri, ja
murhaaja. -- Sinä olet itse uhannut herrasi ja kuninkaasi henkeä. Mutta
drotsi Hessel on väittänyt sinussa olevan vielä jälellä ritarillista
kunniantuntoa. Sinun Pentti-veljesi on minun uskollinen ja ansiokas
palvelijani, -- sinun kunnoton kuolemasi näiden pahantekijöiden kanssa
voi luoda varjon minun valtaistuimelleni. Etkö luule kuningas Eerik
Kristofferinpojan voivan vielä armahtaa sinua?"

"Oi miksei, ikuisella vankeudella kauniissa Sjöborgin linnassa --
eikö niin?" vastasi uhkamielinen vanki; "sillä minä en myö sieluani
ja autuuttani väärällä valalla enkä luovu kostostani. Se tulee ja sen
täytyy tulla, jos ei minun kauttani, niin toisten kautta. Kun syksy on
käsissä, on elonkorjaajia kylläksi --"

"Saatana, mitä sinä tarkoitat, tunnusta!" huusi kuningas levottoman
tuskallisena. -- "Kurja pahantekijä, etkö usko minulla olevan
kidutuspenkkiä? -- Katso ulos ikkunasta siellä on mies, joka osaa
irroittaa kielesi siteet."

"Sitä ei tarvita, Eerik kuningas!" vastasi ylpeä vanki hillityllä
äänellä, kohottaen kalpeat kasvonsa ja tuijotti kuninkaaseen pelottavin
katsein. "Teidän pyövelinne ei tarvitse raastella minua puhumaan.
Jos te tahdotte kuulla totuuden, niin minä en sitä salaa teiltä
kuolinhetkelläni. Niin suuri pahantekijä kuin olenkin", jatkoi hän
ääntään korottaen, -- -- "niin minä olen kuitenkin paljon ylempänä
sitä roistoa, joka petti parhaan ystävänsä ja häväisi hänen vaimonsa,
sillaikaa kun uskollinen ystävä vuodatti verensä kunniakkaassa
taistelussa, roiston kunnian puolesta. Jos ei rohkea Stig Andersen
verisesti kosta vaimonsa kunniaa, -- jos ei Ingeborg rouvan sokealla,
mielipuolella isällä ole niin paljon näköä ja järkeä jälellä, että
hän ritarimiekallaan löytää tien teidän petolliseen sydämeenne,
kuningas Eerik, niin silloin ei ole tanskalaisen aateliston sydämissä
enää rehellistä veripisaraa, ja silloin eivät he ansaitse parempaa
kuningasta kun te olette."

Kuningas oli valahtanut kalpeaksi kuin ruumis. Hurjistunut kiukku
ajoi vaahdon hänen suupieliinsä, hän oli suonenvedon tapaisesti
pudistanut kätensä suuren miekankahvansa ympäri. Nyt hän paljasti
miekkansa ja hyökkäsi kuin mielipuoli uhmailevaa vankia kohti, joka
ei hievahtanut paikaltaan, hymyili vain hurjaa hymyään. Silloin
juoksi drotsi Pietari esiin asettuen vangin ja kiukustuneen kuninkaan
väliin. "Tämä ei ole mikään teloituspaikka, herra kuningas!" sanoi hän
kiivaasti, "ettekä te ole pyöveli, joka kaadatte turvattoman vangin.
Hän on julkea majesteettirikoksen tekijä, enkä minä enää rukoile
hänen henkensä puolesta. Mutta minun taloani ei häväistä teolla, joka
on teidän kruunullenne arvoton. Jos teidän heti täytyy saada nähdä
tämän eksytetyn nuorukaisen verta, niin olettehan te tuonut pyövelin
mukananne!"

Kuninkaan hurjistunut viha lauhtui äkkiä ja hän purasi harmistuneena
huuleensa, työnsi miekan tuppeensa ja loi rohkeaan drotsiin katseen,
joka kylläkin selvästi osoitti tälle, että hän viimeisen kerran antoi
näin rohkean neuvonantajan ohjata itseään.

"Aivan niin, drotsi Hessel!" sanoi hän kylmästi. "Te olette oikeassa,
minä olin vähällä unohtaa kuninkaallisen arvoni tuon julkean
pahantekijän hävyttömyyden tähden. Tekin olitte vähällä unohtaa sen
kunnioituksen, jota olette velvollinen osoittamaan kuningastanne
kohtaan. Tällä kertaa minä kuitenkin tahdon seurata teidän viisasta
neuvoanne. Toimittakaa vangit mestauspaikalle, ritari Jon! Lave
Rimordson on ensimäisenä sinne vietävä. Sen kunnian minä suon hänelle
hänen syntyperänsä tähden. Hänet teloitetaan miekalla, mutta hänen
päänsä asetettakoon paalulle ja hänen ruumiinsa hirsipuuhun korppien
syötäväksi. Drotsi Pietarin esirukouksen tähden säästettäköön hänen
ritarillinen vaakunansa erityisestä armosta. Ne toiset kidutettakoon ja
teilattakoon eläviltä. Nyt pois!"

Ritari Jon meni antamaan linnanvoudille viittauksen viedä vangit ulos.
Lave Rimordson heitti halveksuvan silmäyksen kuninkaaseen. Hän laski
oikean haavoitetun kätensä sydämelleen ja kasvot poispäin käännettyinä
pudisti hän mennessään ääneti vasemmalla kädellään drotsi Pietarin
kättä. Niilo Rauhaton hypähti hurjasti ovella ja helisteli kahleitansa.
"Nyt rohkeutta, toverit!" huusi hän hurjasti nauraen. "Näyttäkää nyt
minulle, että pysytte miehinä ja ojentakaa rohkeasti ulos kielenne
siksi kun se on leikattu poikki! Katsokaa minuun viimeiseen asti ja
olkaa päälliköllenne kunniaksi. Kun minä olen nähnyt heidät kaikki
teilattavan, herra kuningas!" huusi hän ivallisesti, kääntyen vielä
kerran uhmailevana ovessa -- "niin sitten tulee hienomman väen vuoro.
Tulkaa itse antamaan minulle armonpisto, niin olette kunnon pyöveli,
silloin minä kuiskaan teidän korvaanne salaisuuden, jota te muuten ette
saa kuulla ennenkuin Cecilian päivän jälkeen." Tämän sanottuaan hän
poistui ulos ovelta.

Kuningas kääntyi nopeasti ylenkatseellisen näköisenä, mutta julkean
ryöväripäällikön jäähyväissanat näyttivät kuitenkin tehneen hänet
levottomaksi. "Seis!" huusi hän -- "Ei sentään, tuo viekas joukkio
ei saa minua petetyksi! Minä tunnen heidän juonensa. Tuollaisilla
salaperäisillä puheilla on moni paatunut roisto laverrellut itsensä
hirsipuusta. Raane, anna taluttaa ratsuni esille. Minä tahdon katsoa
etempää säilyttävätkö he uhmailunsa kaikesta huolimatta loppuun asti."

Raane poistui ja palasi heti takaisin. "Hevoset seisovat oven edessä,
teidän armonne!"

"Sinun myöskin?"

"Niinkuin käskette, herra kuningas!"

"Minä luulen kuitenkin muuttaneeni mieltä. Semmoisen näyn nähtyään ei
saa hyvin nukutuksi, ja meidän täytyy huomenna nousta aikaisin ylös.
Drotsi Hessel, onko kaikki järjestetty metsästystä varten!"

"Ei mitään puutu, herra kuningas!" vastasi drotsi Pietari luoden häneen
katseen, joka ei salannut hänen kiihoittunutta mielentilaansa.

"Minä ratsastan kuitenkin sinne!" sanoi kuningas, "se on sittenkin
huvitusta. Voihan sulkea silmänsä silloin kun ei halua katsoa. Teidän
täytyy itse tunnustaa, tunnollinen drotsini että minä olen ollut sekä
oikeudenmukainen, että armollinen."

Drotsi Pietari kumarsi ääneti.

"Kohtelias isäntäni seuraa kai minua?" lisäsi kuningas ystävällisellä
äänellä, suuttumustaan salaten.

"Minä teen sen hyvin vastenmielisesti, armollinen kuningas, mutta jos
te käskette, täytyy minun totella. Tässä ei tapahtunut mitään vääryyttä
sen minä myönnän. Mutta se nähtävä ei ole kuninkaallinen, ja minä
olisin toivonut teille arvokkaampaa huvitusta täällä käydessänne, jota
minä en enää uskalla kutsua armolliseksi."

"Antaa sen asian jäädä! Te seuraatte minua!" sanoi kuningas ja meni.

Raane hymyili, ja synkkänä ja syvästi kiihoittuneena seurasi drotsi
Pietari kuninkaallista vierastaan.




KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, paistoi se kolmentoista
teloitetun ryövärin ruumiille Daugbergin-harjulla. Alempaa syvältä
luolatieltä kuului iloista hälinää, metsätorvien toitotuksia ja
koirien haukuntaa, suuri metsästysseurue ratsasti ohi. Etunenässä
ratsasti kuningas kirkkaan viheriässä metsästyspuvussa, vanhan Jon
ritarin ja drotsi Pietarin välillä. Heitä seurasi kuusi komeasti
puettua tarjoilijapoikaa haukkoja ja metsästystarpeita kantaen,
heidän joukossaan nähtiin pieni, ystävällinen Åke Jonson, joka kantoi
kuninkaan lempihaukkaa. Kuninkaallisen metsästäjäjoukon etunenässä,
joka kuletti mukanaan vitjoista kolmeakymmentä koiraa, ratsasti
kamaripalvelija Raane, joka samaten kuin metsästäjät oli keveästi
asestettu jousipyssyllä ja metsästyspuukolla; sitäpaitsi hänen vyöllään
riippui säihkyvillä jalokivillä koristettu kapea miekka, jonka kuningas
oli äskettäin antanut suosikilleen silmiinpistäväksi armonosoitteeksi.
Aseenkantaja Skirmen ei ollut metsästysseurueen mukana; -- hän ei ollut
vielä palannut käynniltään Henner Friserin luota metsämökiltä. Hänellä
oli lupa viipyä poissa tämän päivän iltaan asti, ja hänen sijastaan
nyt linnanvouti Tyko seurasi drotsia, päättäen muutaman reippaan
Harrestrupin metsästäjän kanssa seurueen.

Ratsastaessaan Daugbergin harjun ohi sulki kuningas vasemman silmänsä,
ettei näkisi teloituspaikkaa, ja kannusti metsästysorittaan. Kun he
olivat vähän matkan päässä sieltä, kääntyi hän oikealle sivulle,
jolla vanha ritari Jon ratsasti. "No, he pysyivät itsepäisesti
uhkamielisinä?" sanoi hän, "eilen illalla minä en tahtonut häiritä
hyvää yöuntani kuulemalla teidän kertomustanne loppuun, ja itse minä en
ollut niin lähellä, että olisin kuullut, mitä he sanoivat. Eikö julkea
Niilo Rauhaton tahtonut mitään tunnustaa?"

"Ei sanaakaan, herra kuningas!" vastasi Jon ritari -- "mutta hän nauroi
ilkeästi kuollessaan, uhaten kahdeksan päivän päästä kertoa teille mitä
tiesi".

Kuningas räpytteli levottomasti silmiään ja kalpeni. "Sano minulle,
rakas Jon!" sanoi hän, "luuletteko te kaikkien noiden salaperäisten
uhkausten ja varoitusten, joita nuo miehet lausuivat, olleen muuta kuin
viekkaita verukkeita, joilla he koettivat välttää rangaistusta ja saada
tilaisuuden pakenemaan?"

"Minä en tiedä, herra kuningas, mutta teidän sijassanne minä en olisi
kiirehtinyt niin paljon tämän kuolemantuomion täytäntöön panemista.
Se seikka, että niin ylhäistä syntyperää oleva lainsuojaton ritari
oli näiden rosvojen joukossa, näyttää minusta, heidän puheistaan
huolimatta, olevan todennäköisenä todisteena siitä, että he ovat olleet
täällä vaarallisemmissa ja tärkeämmissä asioissa kuin aikeessa ryöstää
Harrestrupin ruoka-aitta ja viinikellari. Ehkä he olisivat voineet
antaa meille tärkeämpiäkin tietoja."

Kuningas oli tämän kuultuaan tullut vieläkin levottomammaksi.
"Saatana!" huusi hän kiivaasti, "täytyi kiirehtiä tekemään kaikki
heidän vaaralliset aikeensa mahdottomiksi. Miksi ette sanonut minulle
arvelultanne ennemmin, vielä heidän eläessään? Nyt teidän viisautenne
tulee liian myöhään, ritari Jon."

"Tehän ette tahtonut kuulla sanaakaan, herra kuningas. Kun minulla on
selvä kuninkaallinen käsky noudatettavana, niin minun täytyy vaieta
ja totella etenkin milloin, niinkuin nyt tässä, epäilemättä kaikki on
oikeudenmukaista, ja puustavillisesti laillista."

"Pahus vieköön, sitten me emme enää tahdo ajatella sitä!" sanoi
kuningas koettaen rauhoittaa itseään. Hän kannusti metsästysorittaan ja
antoi metsästäjien puhaltaa iloisen metsästyslaulun.

Drotsi Pietari pysyi vakavana ja hiljaisena. Kuningas ei ollut vielä
koko aamuna puhunut hänelle sanaakaan, ja terävänäköinen drotsi oli
selvästi lukevinaan sekä kuninkaan että viekkaan kamaripalvelijan
kasvoista, että hänen kukistamisensa oli päätetty, mutta että ei vain
tahdottu häiritä päivän huvituksia antamalla tiedoksi hänen valtansa
ja vaikutuksensa loppuneen. Tämän alakuloisen ajatuksen vaimensi
kuitenkin toinen paljon tärkeämpi asia: huolenpito maan ja valtakunnan
turvallisuudesta, johon Inge neidon muistutus valppaudesta ja äskeinen
tapahtuma ryövärien kanssa oli antanut aihetta.

Ritari Jon sitävastoin karkoitti kaikki synkät ja levottomuutta
aiheuttavat ajatukset luotaan. Hän oli nuoruutensa aikoina ollut
innokas metsästäjä, mutta ei ollut moniin vuosiin ottanut osaa näihin
huvituksiin. Metsästystorvien äänet ja iloinen melu herättivät hänen
mieleensä lapsuudenmuistot, ja kuninkaan seuralaisena hän piti
velvollisuutenaan olla niin huvittava ja iloinen kuin mahdollista.
Niinpian kuin ensimäinen metsäeläin oli ajettu esiin ryhtyi kuningas
intohimoisesti sitä takaa-ajamaan. Tässä ei kukaan vetänyt vertoja
hänelle. Hän ratsasti hurjaa vauhtia eteenpäin metsästäjien ja koirien
keskellä, ja niinkuin tavallisesti ihailivat vieraat metsästäjät sekä
hänen rohkeuttaan, että varmaa nuolella osaamistaan. Vanha Jon ritari
jaksoi vaivoin seurata häntä, mutta hän ei antanut huomata matkan häntä
rasittavan. Siirtyen ajatuksissaan takaisin nuoruutensa aikoihin,
kannusti hän tulista ratsuaan, antaen sen tehdä mitä uskaliaimpia
hyppäyksiä ojien ja aitojen yli.

Drotsi Pietari oli tottunut tällaiseen ajometsästykseen, mutta hän
tunsi kuitenkin usein tuskaa haavoistaan, ja hänen alakuloista
mielialaansa lisäsi vielä enemmän osanotto ritari Jonia kohtaan, jonka
hän selvästi näki rasittavan itseään yli voimiensa. Mutta ei näyttänyt
hyödyttävän puhua vanhalle herralle. Niin iloiselta kuin hän näyttikin,
oli hän viittauksella antanut drotsille tiedoksi yhtyvänsä hänen
epäluuloonsa ja katsoi hyvin tärkeäksi, että metsästysseura pysyisi
koossa.

Koko aamupäivän kuningas ei ajatellut muuta kuin metsästystä,
ja jos joskus pysähdyttiin kaatuneen petoeläimen ympärille, oli
kamaripalvelijalla uusi näkyvissä, ja hän riensi taas edelleen
uudistetulla, metsästysinnolla. Kun viimeinkin pysähdyttiin viheriälle
metsänurmelle, jossa hevoset saivat hengähtää, nautittiin siellä
pikaisesti valmistettu päivällinen, jonka kestäessä kamaripalvelija
oli väsymätön kertomaan kuninkaalle hauskoja metsästysjuttuja. He
olivat istuutuneet kumoonkaadetulle tammenrungolle. Pöytäliina oli
levitetty pehmeälle sammalelle, ja vähän etemmäksi olivat metsästäjät
leiriytyneet, kaadettu saalis oli vähän syrjempänä. Tarjoilijapojat
kantoivat ruuan kuninkaalle, joka oli iloisen ja tyytyväisen näköinen.

"Tämä on ritarillista ja kuninkaallista ajanviettoa!" vastasi
Jon ritari kuninkaan kysymykseen huvittiko metsästys häntä; --
"nuoruudessani olin minäkin oivallinen metsästäjä, mutta nyt minä olen
liian jäykkä ja vanha siihen leikkiin."

"Ensi kerralla, herra kuningas, on parasta että minä jään kotiin
niinkuin vanhat metsästyshevoset."

"Tehän halusitte tällä kertaa itse mukaan", sanoi kuningas. "Minua
ihmetytti teidän intonne."

"Ei se ollut aivan metsästyksen tähden, herra kuningas!" vastasi
vanhus vakavasti, heittäen tarkkaavaisen silmäyksen Raaneen. "Tämä osa
Jyllantia on minulle hyvin outoa". lisäsi hän hätäisesti, "ja minä
tahdoin myöskin mielelläni nähdä drotsi Hesselin isäntänä".

"Silloin olette myöskin nähnyt hänen olevan herran talossaan ja pitävän
tarkan huolen vierasvaraisuudesta!" vastasi kuningas ivallisesti
hymyillen. "Ryövärit ja sissitkin ovat turvassa hänen kattonsa alla."

"Jos hän siinä meni hiukan liian pitkälle, teidän armonne!" sanoi
ritari Jon -- "niin minä pyydän teitä minun tähteni suomaan sen
hänelle anteeksi. En minäkään puolestani pitänyt niitä vankeja niin
vaarallisina."

"Minun täytyy myöntää, herra kuningas", alkoi drotsi Pietari nyt
puhua --"että näiden pahantekijöiden asia oli merkillisempi kuin
mitä uskoinkaan, he ovat nyt palkkansa ansainneet. Jos minä siinä
tilaisuudessa, erehdyin ja silmänräpäykseksi unohdin sen kunnioituksen,
jota olen velvollinen osoittamaan kuninkaallista vierastani
kohtaan, niin elkää salliko tänä päivänä auringon laskea vihanne
yli, kuninkaani. Jos minä senkautta olen menettänyt kuninkaallisen
suosionne, niin suokaa minun edes -- --"

"Kyllin siitä!" keskeytti kuningas hänet kylmästi, "minä olen tullut
tänne huvittelemaan enkä joka päivä tuomioita langettamaan. Minä olen
omien ajatusteni herra, ja minun päätökseni saatte tietää kunhan aika
on käsissä. No, miksi eivät metsästäjien torvet soi?"

Raane antoi nopeasti viittauksen kuninkaallisille torvensoittajille,
jotka seisoivat vähän etempänä pienellä kunnaalla. He soittivat nyt
reippaan metsästyskappaleen, jota he kutsuivat Waldemar Seierin
metsästykseksi, ja jota kuningas erityisesti suosi.

Painostava äänettömyys vallitsi kuninkaan epäsuosiollisen lausunnon
jälkeen drotsi Pietarille. Raane hymyili viekkaasti, hän täytti
kuninkaan pikarin ja koetti muutamilla hovinarrin eleillä herättää
iloisen mielialan jälleen. Mutta kuningas ei koskenut pikariin, vaan
vaipui syviin mietteisiin. Voimakas liikkeellä-olo ja tietoisuus
taitavuudestaan metsästäjänä näytti karkoittaneen hänen kasvoiltaan
sen epämääräisen ja vastakkaisen ilmeen, joka rumensi ne, ja hetkeksi
oli niille levinnyt todellinen kuninkaallisen suuruuden piirre. Käsi
miekan kahvalla hän katseli kolmea tärkeintä neuvonantajaansa niinkuin
se, jolla on minä hetkenä tahansa oikeus vapautua heistä kaikista.
Raane oli ainoa, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista luottamusta;
parempina hetkinään kuningas kuitenkin ylenkatsoi häntä alhaisten
huvitusten kurjana välittäjänä. Se voima, jota vanha ritari Jon
osasi niin suurella viisaudella ja varovaisuudella käyttää, näytti
hänestä tällä hetkellä olevan sekaantumista majesteetin oikeuksiin,
ja drotsi Pietarin etevämmyys tuntui hänestä sietämättömältä. Nuo
reippaat, ylpeät voitonsäveleet, jotka kuningas tunsi lapsuutensa
ajoilta, herättivät eloon hänen nuoruudenunelmansa, ja muiston
siitä ajasta, jolloin häntä äitinsä vieressä jo tervehdittiin
kuninkaan nimellä ja hän tunsi Waldemarin veren virtaavan rohkeana
ja turmeltumattomana suonissaan. Näytti siltä kuin hänen koko
turhaankulutettu kuningaselämänsä kulkisi hänen ohitsensa ja hän
istuisi yksin ja vihattuna ilman ainoatakaan ystävää. Omituinen
surumielisyys ja alakuloisuus näkyi tahtovan vallata hänet; mutta hän
voitti nöyryyttävän tunteen ja hurja uhka ja kovuus loisti taas hänen
räpyttelevistä silmistään.

Drotsi Pietari seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen
rehellisistä avonaisista kasvoistaan voi selvästi lukea miten
arka asia kuninkaan suosion menettäminen oli hänelle. Vain yksi
ajattelematon sana oli tehnyt tyhjäksi hänen koko tulevaisuuden
suunnitelmansa. Hän ei voinut kieltää esiintyneensä liian ylimielisenä
asiassa, jonka tiesi oikeaksi, ja jonka liian rohkea puolustus oli
saanut kuninkaan koko suuttumuksen kohdistumaan häneen. Hänen mieltänsä
katkeroitti tietoisuus siitä, että oli loukannut kuningasta hetkenä,
jona tämä saapui vieraana hänen kotiinsa. Se oli hänelle tällä hetkellä
melkein katkerampaa kuin ajatus sen näennäisistä seurauksista. Nyt
kohdistui kuninkaan ankara tuomarinkatse häneen, mutta sen liioiteltu
kovuus näytti melkein tyynnyttävän häntä. Se avomielisyys, jolla
hän vastasi tähän katseeseen, ei sen sijaan suinkaan ollut omiaan
lepyttämään kuningasta, vaikka hänen täytyikin tuntea kunnioitusta sitä
lujaa itseluottamusta ja rauhallista mieltä kohtaan, jota ei mikään
hallitsijan oikku voinut nöyryyttää.

Sekä Raane, että vanha Jon ritari olivat näiden mykkien, mutta
merkitsevien kasvonilmeiden tarkkaavaisina todistajina, jotka soiton
ja yleisen vaitiolon aikana korvasivat keskeytyneen pöytäkeskustelun.
Vanha, viisas valtiomies näytti rauhalliselta ja välinpitämättömältä,
mutta kyynel kimmelsi hänen silmissään kun hän huomasi kuninkaan
hurjien intohimojen rumentamilla kasvoilla vielä hetken välähtävän
ylevyyden ja arvokkaisuuden ilmeen. Hän tunsi huolestuneena
uskollisen drotsi Pietarin kukistumisen päätetyksi ja myöskin oman
vaikutusvaltansa olevan horjuvalla pohjalla. Mutta eniten huolestutti
häntä se riemuitseva ilme, jota viekas kamaripalvelija turhaan koetti
salata, ja se liehakoiva teeskentely, jolla hän kehoitti jatkamaan
metsästystä. Nyt huomasi vanha herra kamaripalvelijan tekevän myöskin
omituisen liikkeen käsivarrellaan, johon kuningas nyökäytti päätään
kuin salaisen sopimuksen merkiksi. Kuningas näytti aikovan nousta,
mutta vaipui taas ajatuksiinsa, jääden istumaan. Torvensoittajat
jatkoivat puhaltamistaan.

"Herrajumala!" keskeytti nyt vanha Jon ritari pitkän äänettömyyden,
"he soittavat kuningas Waldemarin metsästystä. On niin omituista sitä
ajatella, herra kuningas. Jos teidän suurella isoisällänne olisi ollut
kreivi Albert ja uskollinen Riisen Kaarle vieressään, kun hänelle
soitettiin tuo kappale Lyon onnettomalla metsästysretkellä, niin tuskin
musta kreivi Henrik olisi sillä kertaa saanut häntä käsiinsä."

"Kruunuhirvi! Kruunuhirvi!" huusi nyt Raane, hypähtäen ylös. Kuningas
nousi nopeasti. Joukko eläimiä, komea sarvipäinen hirvi etunenässä,
juoksi ohitse. Silmänräpäyksessä olivat kaikki metsästäjät hevosten
selässä. Torvet toitottivat ja koirat haukkuivat.

"Eteenpäin!" huusi kuningas ja hypähti oriinsa selkään. Drotsi Pietari
ja Jon ritari kiirehtivät nopeasti hänen sivulleen. -- Kamaripalvelija
ratsasti edeltä; ja nyt alkoi metsästys kahta innokkaammin ja rajummin.
Väliin jouduttiin pois eläinten jäliltä ja löydettiin ne jälleen, ja
sitten ratsastettiin muutama tunti keskeyttämättä.

"Herra kuningas!" sanoi lopulta drotsi Pietari ratsastaen aivan
kuninkaan viereen, kun tämä oli hetkeksi pysähtynyt tarkkaamaan koiria
ja jälkiä, "levähtäkäämme hetken! Ritari Jonin ikäiselle on näin raju
liikkuminen rasittavaa, minun haavojeni siteet ovat auvenneet!"

"Se, joka ei jaksa seurata, jääköön jälkeen!" vastasi kuningas --
"minulla on kylliksi metsästäjiä mukanani, minä en tarvitse teitä.
Eteenpäin, Raane!"

Metsästystä jatkettiin innolla. Mutta ei drotsi Hessel eikä ritari Jon
jääneet jälelle. Alkoi viimein hämärtää. Drotsi Pietari ratsasti taas
Raanen ja kuninkaan hevosien väliin. "Jos tahdotte ehtiä Harrestrupiin
yöksi, herra kuningas", sanoi hän näennäisellä levottomuudella, "niin
täytyy meidän nyt kääntyä ja jättää eläimet täksi päiväksi rauhaan".

"Minä teen vain sen mitä minä tahdon!" vastasi kuningas suuttuneena.
Hän oli juuri äsken itse nuolella osunut kruunuhirveen, jota nyt
tulisesti seurattiin. "Kruunattu eläin on minun", huusi hän, "vaikka
sitten saisin seurata sitä aamuun asti!"

Nyt mentiin huimaavaa nelistä eteenpäin, yli kantojen ja kivien,
läpi metsien ja vesakkojen, koirien haukkuessa ja torvien iloisesti
raikuessa. Drotsi Pietari ja ritari Jon seurasivat vielä kuningasta,
eivätkä kadottaneet häntä hetkeksikään näkyvistään. Mutta ritari
Jonin hevonen kompastui erään vaikeamman hyppäyksen tehdessään, ja
hän itse sai niin voimakkaan sysäyksen oikeaan sivuunsa, että hän
jäi hetkeksi makaamaan tainnoksiin maahan. Drotsi Pietari hyppäsi
hevosensa selästä ja riensi häntä auttamaan; hän huomasi kauhukseen
vanhan herran taittaneen yhden kylkiluunsa. "Pysähtykää, Jumalan
nimessä, pysähtykää!" huusi hän voimiensa takaa. Metsästäjät kuulivat
drotsin voimakkaan äänen, jota he olivat tottuneet tottelemaan ja
pysähtyivät. He tulivat heti avuksi. Pian oli risuista saatu kokoon
paari, jolla vanha herra voitiin kantaa. Kaikki osoittivat hänelle
mitä suurinta osanottoa. Mutta tämän hämmingin aikana olivat kuningas
ja kamaripalvelija Raane, sekä kaksi vikkelintä haukankantaja-poikaa
kadonneet heidän näkyvistään.

Niin pian kuin ritari Jon heräsi tainnoksista ja näki makaavansa
paarilla, ympärillään drotsi Pietari ja hätääntyneet metsästäjät,
kyseli hän huolissaan ja pelästyneenä kuningasta.

"Hän ei tahtonut pysähtyä", sanoi drotsi Pietari, "mutta hänen täytyy
heti kääntyä takaisin. On mahdotonta enää jatkaa metsästystä. On jo
melkein yö."

"Joutuun hänen jälkeensä, drotsi Pietari!" huusi vanhus, "taivaan
nimessä, joutukaa hänen jälkeensä. Mitä te ajattelette!" kuiskasi hän,
"onhan hän yksin Raanen kanssa. Teidän väkenne pitää huolen minusta.
Eteenpäin!"

"Pidä hyvä huoli hänestä, Tyko! Hän on kuninkaan tärkein mies", sanoi
drotsi Pietari linnanvoudilleen, hypätessään kiireellä ratsunsa
selkään. "Kantakaa hänet varovasti Harrestrupiin! Te muut seuraatte
minua! Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo herra!"

Silmänräpäyksessä oli drotsi Pietari kadonnut metsään kuninkaallisten
metsästäjien kanssa, sillaikaa kun linnanvouti Tyko miestensä kanssa
kantoi varovaisesti sairaan ritari Jonin Harrestrupiin.




KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Samaan aikaan, iltahämärässä, seisoi Klaus Skirmen aseenkantajahattu
kädessään Henner Friserin ja Åsen edessä pienessä yksinäisessä
metsätorpassa, lähellä Finnerupea. Voimakas sankarivartaloinen
vanhus oli sota-asussa; hänen yllään oli friisiläinen sotisopa,
nahkainen panssari, ja hylkeennahkalakki harvoilla hiuksilla, ja hän
nojasi pitkään keihääseen. Pienellä, somalla Åsella näytti olevan
paljon rauhallisemmat ajatukset mielessä; hänellä oli yllään sama
tummansininen puku, sama poimuteltu hame ja heleän -- sininen esiliina,
jossa Skirmen oli nähnyt hänet silloin kun hän oli mukana pelastamassa
Åsea Hegnesgavelista. Hän piteli tuttavallisesti Skirmeniä kädestä ja
katseli ihastuneena häneen suurilla, vilkkailla silmillään, tämän ujona
odottaessa vanhan Hennerin ratkaisevaa sanaa.

"Kiitos varoituksestasi, reipas poikani!" sanoi Henner ja Pudisti
voimakkaasti aseenkantajan kättä. "Oh hyvä, että sinä tulit niin
aikaseen, että voit auttaa meidän pieniä varustustöitämme. Tulkoot nyt
takaa-ajajamme minä hetkenä tahtovat. Ei kukaan näe meitä kauemmin kuin
itse haluamme. -- Jos on totta mitä puhut, -- ja minä en pidä sinua
minään lavertelijana -- niin sinä olet nopsa poika. Niiden ryövärien
kanssa ei ollut leikkimistä. Jos sinä jatkat tähän tapaan, ja herrasi
hyvällä omallatunnolla voi antaa sinulle ritarilyönnin, niin ei minulla
ole mitään sitä vastaan, että minun pieni Åseni rakastaa sinua ja sinä
häntä. Kun me ensikerran tapaamme voimme puhua lähemmin asiasta!"

Skirmen ja Åse lensivät onnellisina toistensa syliin ja syleilivät
sitten ilonsa innossa vanhusta.

"Hiljaa, hiljaa, lapset! Jumala ja pyhä Kristian teitä siunatkoot!"
jatkoi voimakas vanhus liikutettuna -- "mutta nyt ei ole aikaa ajatella
rakastelemista ja lempimistä. Nyt sinun täytyy lähteä, Skirmen! Ja vie
suoraa päätä herrallesi tiedot siitä mitä me tiedämme!"

"Hänellä on siitä jo vähän vihiä", sanoi Skirmen. "Hän tietää mitä
Riiben porvarit sanoivat kapakassa. Mutta ei hän kuitenkaan usko sen
paljoakaan merkitsevän."

"Sano hänelle terveisiä minulta", sanoi vanhus, "että niillä varmasti
ei ole vähempää merkistä kuin mitä kansa sanoo niiden kolmen auringon
merkitsevän, jotka me näimme taivaalla pyhän Nemesiuksen päivänä.
Se oli päivänä ennen pyhäin miesten päivää. Oppineet papit puhuvat
paljon eräästä pakanallisesta koston noitahengestä, jolla on ollut
melkein sama nimi kuin sillä hyvällä pyhimyksellä, jota me sinä päivänä
palvelemme. Meidän herramme tuntee sen noidan, enkä minä ymmärrä näitä
auringon ja kuun merkkejä. Mutta yhden minä tiedän: kun vihaiset
ritarit kömpivät munkinkauhtanoihin, niin eivät he silloin ainakaan
aio pyhiinvaellusmatkalle. Käske herrasi ensiksi ja etupäässä varomaan
Finnerupin latoa! Ja nyt matkaan! Suutele häntä Åse, ja anna hänen
sitten mennä! Sinun norlantilaisesi on innokkaampi kuninkaan palvelija
kuin sinä, Skirmen! Kuuletko miten kärsimättömästi se kutsuu?"

"Hyvästi, isä Henner, hyvästi, rakas Åseni!" sanoi Skirmen nyt
kiireisesti: "Olkaa vain varovaisia! Åse, jos sinä olet haltijatar,
niin ole yhtä nopea katoamaan kuin hän! Katoa Jumalan nimessä heti kun
aavistat pahaa!"

"Ole varuillasi, nuori herra ritarini, minä olen todellakin
haltijatar!" sanoi Åse leikillisesti ja syleili häntä: "etkö näe minun
sinistä hamettani ja ruskeaa kaksiosaista hattuani? -- Kas niin, katso
minua vain silmiin, elä selkään, -- siellä minulla on reikiä kuin
seulassa. Nyt pois, matkaan poika! -- Ratsasta kuninkaasi ja herrasi
luo, muuten et ansaitse ritarinkannuksiasi, enkä minä halua enää kuulla
sinusta."

Skirmen syleili häntä nopeasti ja kiiruhti ulos, Åsen ja vanhuksen
saattamana. Vähän senjälkeen kuului keveää nelistämistä metsästä,
ja Henner Friser palasi tupaan tyttärentyttärensä kanssa. He olivat
molemmat vaiti. Vanhus löi telkeet oven eteen, heitti keihäänsä
nurkkaan, ja istuutui vakaviin ajatuksiin vaipuneena nojatuolin
kaislaistuimelle. Tuvassa oli aivan pimeä. Åse otti esille käsityönsä
ja istuutui ompelemaan luukun lähelle.

"Sytytä lamppu, Åse!" keskeytti vanhus viimein vaitiolon, nousten
levottomana paikaltaan. "On vielä liian aikaista mennä levolle tuonne
komeroon, ja sinä tiedät, että minä en siedä istua pimeässä."

"Mutta eiköhän se olisi viisainta tänä iltana, rakas isoisä?" vastasi
Åse. "Lamppu kuultaa läpi, vaikka minä ripustaisin esiliinanikin luukun
eteen. Jos me haluamme pysyä salassa, niin eiköhän olisi paras" -- --

"Minä en ole mikään akka!" sanoi Henner. "Minä en kömmi piiloon
ihmispelosta, enkä minä rupea paholaisen kiusattavaksi pimeässä. Eläviä
minä en pelkää, kun vain nuo kirotut kuolleet antaisivat minulle
rauhan!"

"Ajatteletko sinä taas kuolleita, rakas isoisä!" sanoi Åse hiljaa
huoaten, ja sytytti lampun, jonka hän asetti leveästä hirrestä
riippuvaan rautakoukkuun ripustettuaan ensin ohuen, heleänsinisen
liinaesiliinan metsään viettävän luukun sarviruudun eteen.
"Rakas isoisä, eiväthän kuolleet meitä vainoa, vaan elävät meitä
takaa-ajavat!" jatkoi hän, ja istui käsitöineen penkille hänen tuolinsa
vastapäätä. "Se mikä sinut väliin tekee niin levottomaksi öisin, on
vain myrsky, joka riuhtoo kuivia oksia puista, ja villit yölinnut,
jotka huutaen lentävät metsän yli."

"Se tulee aina tänne Gottorpista!" mutisi vanhus, joka taas oli
istuutunut nojatuoliin, "siellä hän makaa suossa, sydän seivästettynä,
tuo kirottu kuningas, joka heitätti veljensä Slieeniin, hän täällä
öisin hurjana ratsastelee metsien halki. Minä olen kauan pitänyt sitä
valheena ja taikauskona, mutta nyt minä uskon sen, kun sen itse olen
nähnyt."

"Jumala meitä auttakoon! Oletko sinä sen itse nähnyt isoisä! Milloinka
sinä sen näit?"

"Yöllä Pyhän Nemesiuksen päivän jälkeen, silloin kun me olimme nähneet
sen ihmeellisen näyn taivaalla, -- toissa yönä oli siitä kulunut
kolme viikkoa. Oli sunnuntai, ja me olimme olleet kirkossa. -- Sinä
muistat kyllä miten myrsky ulvoi. Sinä nukuit lopulta tuonne komeroon,
mutta tuolta kirotulta suhinalta ja kohinalta minä en voinut ummistaa
silmiäni. Minä nousin viimein ylös ja katsoin luukusta metsään, ja se
mitä siellä näin ei ollut valhetta. Metsän läpi ratsasti kuutamossa
pikimusta herra; hän ratsasti hurjaa nelistä sysimustalla oriilla.
Orit hirnui ja korskui niin kuin se olisi ollut noiduttu, ja säkenet
singahtelivat sen jälissä. Se mies, joka ratsasti jälestä, oli kuin
raudasta valettu, taisikin olla itse paholainen, ja kolme suurta koiraa
juoksi perästä; ne loistivat kuunvalossa; mutta että ne olisivat olleet
tulisia niinkuin sanotaan, sitä en minä voi vannoa. Minä olin saanut
kylliksi näkemistäni; ja nyt ei kenenkään tarvitse koettaa uskotella
minulle, että kuningas Aabelin metsästys on vain puhetta ja taikauskoa."

"Minä näin varmasti ne samat metsästäjät maanantai-iltana", vastasi
Åse, "mutta voit olla varma siitä, isoisä, että ne olivat eläviä
ihmisiä. Metsävoudin Marja oli myöskin nähnyt heidät, ja hän arveli
niiden olleen Möllerupin peloittavan Stigmarskin ja väkevän Mads
Jyden, joka aina seuraa häntä. Se oli vähän sitä ennen, kun me
kuulimme puhuttavan niistä monista harmaaveljesmunkeista Riibessä ja
kummittelemisesta Finnerupin ladossa, ja uskoithan sinä itsekin heidän
olevan kavaltajia, jotka väijyvät kuningasta."

"Sinä voit olla oikeassa, lapsi!" sanoi Henner rauhallisempana ja
nyökäytti miettiväisesti harmaata päätään. "Minä olen vanha höperö,
kun uskottelen itselleni sellaista hullutusta. Vaikka se olisikin
ollut kirottu kuningas Aabel itse", jatkoi hän ja nousi -- "niin
tulkoon vain, jos tahtoo! En minä ole ennenkään pelännyt katsoa sitä
miestä silmiin. Minulla on jälellä vanha teräsjouseni, ja minun hyvä
friisiläinen keihääni suojelee minut vielä kaikilta roistoilta, olkoot
ne sitten eläviä tai kuolleita!" Hän jäi seisomaan keskilattialle,
käsivarret ristissä yli rinnan ja vaipui syviin mietteisiin. "Olisiko
se todellakin ollut Stig Andersen?" huudahti hän nyt äkkiä. "Olisiko
hänelläkin oma osansa ladon kummitusjutuissa? Hm, hm, se oli siis
vaarallisempaa kuin uskoinkaan, nyt ei ole aikaa kömpiä komeroon
oman nahkansa pelastamiseksi. Olisi ollut parempi, että itse olisin
ratsastanut drotsin luo. Skirmen on reipas poika, mutta nyt sinä
olet sitonut hänet lemmensiteilläsi, ja silloin ei voi luottaa
parhaimpaankaan. Eikö hän tehnyt kaikkea tänään niin kömpelösti,
niinkuin ei hänellä ikinä ennen olisi ollut kirvestä tai lapiota
kädessään" --

"Mutta hän onkin ritarin poika, isoisä, eikä hän ole tottunut
sellaisiin töihin. Mutta saat nähdä, että hän on sukkelampi silloin kun
on hänen kuninkaansa pelastus kysymyksessä."

"Puolusta sinä vain aseenkantajaasi, mutta jos hän ei ole parempi
aseenkantaja kuin kirvesmies, niin ei hänestä ikipäivänä tule ritaria.
Sano minulle, Åse, pelkäätkö olla yksin kotona tämän yötä?"

"Pelkäisinkö, isoisä!" vastasi hän nopeasti ja punastui. "Ei, en minä
pelkää, -- kun et sinä vain olisi puhunut tuosta pahasta kuolleesta
kuninkaasta. -- Mutta se ei merkitse mitään!" jatkoi hän iloisesti
huomatessaan tyytymättömän ja levottoman ilmeen vanhuksen kasvoilla.
"Minä en pelkää vähääkään, isoisä! Olenhan minä haltijatar, tiedäthän
sinä sen, ja kun minä tahdon ettei minua nähdä, teen minä vain itseni
näkymättömäksi."

"No, se on hyvä, lapseni!" sanoi Henner rauhoittuneena ja katseli häntä
sydämellisen osanottavasti: "sinun hienoissa suonissasi virtaa rohkeaa
friisiläistä verta, ja sinä olet kauan ollut vapaa unikohtauksistasi.
Sinun turvallisuudestasi on täällä jokseenkin huolehdittu. Mutta
jos olet levoton, niin en minä tahdo jättää sinua. Sinä olet minun
silmäteräni, Åse. Eipä kannata nykyään paljon huolehtia muusta
maailmasta. Mutta kun rantasulut murtuvat, silloin ei ainoakaan tosi
rantafriisi nuku, jos ei meidän Herramme ja pyhä Kristian ole katsoneet
hyväksi muuttaa meitä tukeiksi. Se on tärkeä asia, sinä sen kyllä
ymmärrät. Kuninkaasta itsestään minä en välitä enempää kuin mädänneestä
nuoranpätkästä. Mutta maahan ja valtakuntaan katsoen hän on kuitenkin
tärkeä mies, ainakin siksi kunnes drotsi Hessel on kasvattanut meille
paremman kuninkaan. Kunnon drotsi on pelastanut sinun kunniasi ja ehkä
minunkin henkeni; hän on kuninkaallensa uskollinen rehellisenä miehenä,
ja minä olen velvollinen tekemään kaikkeni hänen ja hänen herransa
puolesta. Jos uskallat jäädä tänne yksin, lapsi, niin minä ratsastan
heti etsimään drotsi Hesseliä ja kuningasta, olkoot he missä tahansa.
Luulenpa toki olevani turvattu kun tulen semmoisessa asiassa."

"Ratsasta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, isoisä, jos se on
sinun velvollisuutesi! Minä en pelkää ja osaan kyllä suojella
itseni!" vastasi Åse reippaasti. Vanhus ei miettinyt kauempaa. "Pane
leipäpalanen metsästyslaukkuuni, sillaikaa kun minä satuloitsen
Pitkä-jalan!" sanoi hän ja meni keittiön kautta pihalle ja talliin.

Åse meni hänen kanssaan keittiöön ja palasi hetken kuluttua takaisin,
tuoden mukanaan vähän ruokaa, jonka hän pisti hirvensarvinaulakosta
riippuvaan nahkaiseen metsästyslaukkuun. Hänen siinä askaroidessaan,
putosi esiliina pieneltä sarviruudulta, mutta hän ei sitä huomannut
ollessaan selin ikkunaan päin. Esiliinan putoamisen oli aiheuttanut
ohut keihäänkärki, joka nopeasti vetäistiin pois sarviruudun läpi.
Viekkaat punaviiksiset kasvot tirkistivät ruudun läpi. Ne katosivat
heti ja sijaan tulivat toiset, jotka nekin nopeasti katosivat Åsen
kääntyessä. Nyt vasta hän huomasi esiliinana pudonneen ruudun edestä.
Hän meni rauhallisesti ripustamaan sen paikalleen, huomaamatta kapeata
halkeamaa sarviruudussa.

Nyt astui hänen isoisänsä matkavarustuksissaan keittiönovesta. "Minä
ratsastan takaportin kautta", sanoi hän ja heitti metsästyslaukun
olalleen. "Ethän sinä vain pelkää, lapseni? Jos huomaat jotakin
epäilyttävää, niin tiedät mitä sinun on tehtävä. Jos et uskalla pitää
valoa, niin sammuta lamppu!"

"Ole sinä vain huoleti minusta, isoisä!" vastasi Åse ilman vähintäkään
pelkoa. "Kun sinä puhuit niin paljon kuolleista, niin minä en tahdo
sammuttaa lamppua. Kummitukset eivät siedä valoa. Eläviltä ihmisiltä
minä kyllä osaan suojella itseni. Milloin saan odottaa sinua takaisin?"

"Ennen aamua", vastasi vanhus. "Sule keittiönovi minun jälestäni. Sinä
et avaa kenellekään, ennenkuin kuulet yhdeksän lyöntiä ovelle. Jumalan
haltuun!" Hän syleili tyttöä kiihkeästi, ja poistui samaa tietä, jota
oli tullutkin. Åse telkitsi oven hänen jälestään ja palasi takaisin
yksinäiseen tupaan. Vähän senjälkeen hän kuuli hevoskavioiden kapseen
metsästä ja tiesi sen aiheutuvan isoisän voimakkaasta ratsastuksesta.




KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Noin pyssynkantaman päässä pienestä metsätorpasta, muutaman tiheän
orapihlaja-pensaan takana seisoi kaksi satuloitua hevosta. Niitä
piteli kiinni kaksi komeasti puettua poikaa, jotka istuivat pienten
metsästyshevosten selässä, ja kummallakin oli haukka käsivarrellaan.
Mutta kymmenen askeleen päässä metsätorpasta seisoivat kuningas ja
kamaripalvelija Raane kuiskaten salaperäisesti tiheän leppäpensaikon
takana, joka melkein peitti heidät.

"Se oli vanhus, joka ratsasti pois!" kuiskasi Raane. "Sepä vasta onnen
sattuma. Ja kuulitteko herra? Yhdeksän lyöntiä ovelle avaa sen!"

"Hm! Olinhan minä jo luopunut koko aikeesta", mutisi kuningas
levottomana. "Olisi ollut parempi, että sinä olisit pitänyt huolen
tiestä!"

"Totta puhuen, herra kuningas, minulla oli parempi tieto tiestä kuin
mitä olin näyttävinäni. Minä tahdoin kuitenkin vastoin teidän tahtoanne
hämmästyttää teitä ja pitää lupaukseni. Nyt te olette itse nähnyt hänen
olevan täällä, ja että drotsi Hessel on piiloittanut tytön teiltä.
Tämä on hänen metsätorppansa. Täällä hän on nyt viime vuodesta asti
piiloittanut ja säilyttänyt sekä tytön että vanhan kuninkaanmurhaajan."

"Hiljaa!" kuiskasi kuningas, "elä lausu kirottua sanaa! Hän ei ole
ehtinyt vielä etäälle ja kuka tietää vaikka täällä olisi kavaltajia?
Sinä teit varomattomasti, Raane, johtaessasi minut harhaan metsässä
tähän aikaan tällaisten kujeilujen tähden. Miten helposti sinä olisit
voinut saattaa minut tuon saatanan kynsiin! Tahtoisin kyllä tytön
käsiini, mutta en tahtoisi uskaltaa paljoakaan sen leikin vuoksi.
Minä en voi unhottaa tuon kirotun Niilo Rauhattoman ja hirveän
Lave Rimordsonin eilisiä puheita. Nyt ne riippuvat siellä ylhäällä
hirsipuussa; kyllä ne irvistävät ilkeästi kuutamossa, kun me ajamme
sieltä ohitse. Kuule, sanoppas minulle Raane!" jatkoi hän hetkisen
mietittyään -- "minä en ole ollut pitkiin aikoihin kirkossa, enkä ole
juuri selvillä pyhistä, -- milloinkahan meillä on pyhän Cecilian päivä?"

"Sitä minä en tiedä, herra!" vastasi Raane. -- "Minä en taida siinä
suhteessa olla teitä parempi, mutta kyllä siihen on vielä pitkältä."

"Ennen sitä päivää minä en saisi tietää hänen salaisuuttaan, sanoi
hävytön saatana. Nyt ei ole sovelias aika kulkea seikkailuilla ja
tyttöjahdeilla. Yö on käsissä, eikä minulla ole ketään muuta luonani
kuin sinä. -- Et suinkaan sinä petä herraasi ja kuningastasi, Raane! Et
suinkaan sinä ole niin jumalaton, että johdatat minut ansaan?"

"Herra varjelkoon, teidän armonne! Mitenkä te sellaisia ajattelette?"
änkytti Raane pelästyneenä.

He olivat astuneet lähemmäksi taloa. Heikko valojuova peitetyn
ruudun halkeamasta valaisi Raanen kasvot. Kuningas katseli viekasta
kamaripalvelijaa levottoman tutkivin katsein ja piteli koko ajan
kättään miekankahvalla, "Minä olen monet kerrat luottanut sinuun",
jatkoi hän, "ja meillä on ollut monta hauskaa seikkailua yhdessä, mutta
keneenkä ihmeessä minä voin luottaa kun itse drotsi Hessel on petturi,
ollen liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä itse vanhaan Jon
ritariinkaan voi luottaa?"

"Minä luotan heihin vain puoleksi, herra kuningas!" sanoi Raane
hätäisesti, "mutta onhan mahdollista, että minä erehdyn. Te voitte olla
levollinen niin kauan kun minä olen teidän luonanne. Jos minä huomaan
vähänkin epäilyttävää, niin minä varoitan teitä. Jos minä olisin
tahtonut pettää teidät, herra, niin minä olisin varonut kertomasta
teille mitä minä viimein näin ja kuulin Möllerupissa."

"Mutta laskithan sinäkin kätesi kirjalle, Raane. Sinäkin vannoit
kuninkaasi perikadon, sen minkä sinä lisäsit, sitä ei kukaan kuullut."

"Minä olisin teille huono urkkija, herra kuningas, jos vihollinen ei
uskoisi minua yhtähyvin kuin teitä. Mutta elkää nyt enää ajatelko niitä
asioita, armollinen herra, täällä te olette turvassa. Minä luulin tällä
hauskalla yllätyksellä ansainneeni teiltä tänä iltana kiitoksen ja sen
sijaan saan moitteita, ja te alatte epäröidä, ja hyvä tilaisuus voi
livahtaa käsistänne. Nyt istuu ihana Åse yksinään ikävissään. Ehkä hän
jo riisuu yltään ja uneksii makeasti teistä kun te tulette."

"Elä puhu hänen uneksimisistaan, Raane, hänen unensa ovat hirvittäviä.
Hänen unensa olivat Hegnesgavelissa tehdä minut hulluksi. Mutta
suloinen hän on, se on totta, ja pieni viisas paholainen lisäksi.
Sanotaan hänen todellakin osaavan ennustaa tulevaisia, ja melkein minä
itsekin sen uskon. Jos se on totta, niin olisi hyvä saada tietää yhtä
ja toista hänen kauttaan. Kuulitko sinä mitä se talonpoika puheli
kolmesta auringosta?"

"Se oli joutavaa puhetta ja taikauskoa, herra kuningas, enkä
minä ymmärtänyt puoliakaan siitä. Mutta hänen puheensa Leppäsuon
haltijattaresta minä kyllä ymmärsin. Päivänselvään tarkoitti hänen
kuvauksensa meidän pientä Åseamme. Ehkä hän on kylläkin kekseliäs
käyttämään hyväkseen talonpoikien taikauskoa tehdessään itsensä
hyvin tietäväiseksi, harjoittaen siten salakauppaa taikatempuillaan.
Kas vain, herra kuningas, jos tekin olette tullut taikauskoiseksi
ja tahdotte antaa povata itsellenne, niin teillä on tässä paras
tilaisuus saada tiedonhalunne täytetyksi. Ei ole kymmentäkään askelta
haltijattaren luokse, ja niin somasta pikku suusta te ette voi
kuulla muuta kuin hyvää. Se voi ainakin olla kohteliaana tekosyynä
odottamattomalle käynnillenne, ja siitä voi seikkailunne tulla vieläkin
hauskemmaksi."

"No hyvä, minä käyn hänen luonaan, Raane! Mutta pidä vaari siitä, ettei
kukaan meitä häiritse! Sinä pysyt läheisyydessä ja tulet heti kun minä
kutsun!"

"Voitte olla aivan rauhallinen, herra kuningas!"

Nyt lähestyi kookas metsämies varovaisesti ja levottomana pienen
metsätorpan ovea. Hän kurkisti ensin sisään sarviruudun läpi, mutta
vaate riippui sen edessä, niin että hän eroitti vain lampunvalon ja
epämääräisen naisolennon, joka näkyi lepäävän penkillä. Hän seisoi
ovella, kohotti kätensä, mutta veti sen jälleen pois. Viimein hän
kuitenkin näytti tekevän päätöksensä ja löi miekallaan yhdeksän
hiljaista lyöntiä ovelle. Hän kuuli keveitä, mutta hitaita liikkeitä
tuvasta. Telkeet sisältä työnnettiin syrjään ja kaikki oli taas
hiljaista sisällä. Hän viipyi vielä muutaman silmänräpäyksen, ja
näytti epäröivän avaisiko oven. Lopulta hän kuitenkin avasi sen hiljaa
puoleksi ja kurkisti sisään. Lamppu paloi himmeästi, ja penkillä
pöydän vieressä makasi pieni, viehättävä Åse sulavassa asennossa ja
näytti nukkuvan. Ensin hän veti oven kiinni jälkeensä ja löi telkeet
eteen; sitten hän läheni nukkuvaa tyttöä ja katseli häntä räpyttävillä
silmillään. Hän ei ollut milloinkaan mielestään nähnyt viehättävämpää
naista. Hänen pieni päähineensä oli pöydällä käsinkirjoitetun,
hurskaan iltarukouskirjan vieressä, joka oli kirjoitettu gootilaisilla
kirjaimilla ja friisiläisellä murteella. Tyttösen mustat kiharat
olivat auenneet palmikoistaan ja valuivat vapaina ruskettuneelle,
neitseelliselle kaulalle ja hartioille. Hän ripusti puunaulakkoon
seinälle pitkän miekkansa, ettei tyttö pelästyisi sitä.

"Åse, pikku Åse, heräjä!" kuiskasi hän -- "Sinun täytyy antaa yösija
hyvälle ystävälle tänä yönä."

Nukkuva tyttö nousi hitaasti; mutta hänen silmänsä olivat kiinni.

"Elä nyt taas ala kulkea unissasi, pikku Åse!" jatkoi hän. "Siitä
leikistä minä sain viimein kyllikseni. Avaa vain kauniit silmäsi ja
katso minuun, etkö sinä tunne minua?"

Tyttö avasi silmänsä, mutta ei kiinnittänyt katsettaan häneen, ne
tuijottivat elottomina ja jäykkinä eteensä. Pienet, somat kasvot
olivat kuolonkalpeat, ja niillä oli unessakävijän ja itsetiedottoman
ennustajan juhlallinen ja peloittava ilme.

"Hyvä on!" sanoi kuningas väistyen kauhistuneena taapäin. "Jos sinä
olet noita ja ennustaja, niin minä en tahdo olla missään tekemisessä
sinun kanssasi ihmisten tavalla, ja sinä tulet poltettavaksi kun joudut
kerran pappien käsiin. Mutta ei, siihen sinä olet liian kaunis!" lisäsi
hän rauhallisemmin ja tarkasteli häntä terävästi. "Haa, onko tämä totta
eikä vain petollista teeskentelyä", jatkoi hän jännityksellä. "Jos sinä
voit tuijottaa helvetin syvyyksiin, niin sano minulle mitä Daugbergin
harjulla teloitettu ryöväri siellä nyt tekee? Mitä sanottavaa hänellä
oli kuningas Kristofferin pojalle ennen kahdeksan päivän kulumista?"

"Teloitettu ryöväri", alkoi Åse hiljaa soinnuttomalla äänellä puhua,
asentoa ja ilmettä muuttamatta, "hän seisoo mustassa luolassa ja kutsuu
kuningas Eerik Kristofferipoikaa".

Kuningas säpsähti; hän tarkasti taas tyttöä epäluuloisesti silmiään
räpytellen, sitten hän vilkaisi levottomasti ympäri tupaa. "Jos sinä
pilkkaat minua niin saat maksaa sen hengelläsi, teeskentelijä!" mutisi
hän käsi tikarinkahvalla. Hän peräytyi askeleen ovea kohti. "Ketä muita
sinä näet siinä luolassa?" kysyi hän hillityllä äänellä eikä näyttänyt
enää epäilevän tytön todellakin olevan omituisessa unitilassa, jossa
hän voi nähdä salatut asiat, ja ehkä näyttää hänelle sen tulevaisuuden,
jota hän kammosi.

Tyttö näkyi epäröivän antaa vastausta, ja hänelle tuntui olevan
tuskallinen ponnistus nähdä sitä minkä hän kuitenkin näki aivan
toisilla aistimilla kuin liikkumattomilla, jäykästi tuijottavilla
silmillään. "Minä näen luolassa ryöväreitä, -- murhaajia, --
naistenhäväisijöitä!" -- sanoi hän lopulta samalla kuiskaavalla,
soinnuttomalla äänellä. "Heidän joukossaan on kuninkaita,
ruhtinaita ja -- piispoja. Ja katsokaa! Tuolla istuu veljenmurhaaja
luurankovaltaistuimella -- istuimena kiemurtelevia käärmeitä -- hän
valmistaa sijaa viereensä veljensäpojalle -- kuuletko" --

"Nainen! Saatana! Mitä perkeleen unia sinä näet!" huudahti kuningas
hirvittävän tuskan valtaamana -- "vastaa minulle! Onko minulle vielä
pelastusta? Pitkältäkö minulla vielä on armon aikaa?"

"Kysy miekalta, joka helisee seinällä!" vastasi unissakävijätär
kovemmalla äänellä, viitaten kuninkaan miekkaan, kääntämättä silmiään
sitä kohti -- "kun se putoaa on hetkesi lyönyt!"

Suonenvetoisella liikkeellä kuningas haparoi levottomana miekkaansa.
Mutta ohut puunaula, joka sitä kannatti, taittui -- ja miekka putosi
kilahtaen kivilattialle.

"Se on kuningasmiekka eikä mikään pyövelimiekka", sanoi kuningas
ylpeästi ja kiivaasti nostaessaan nopeasti ylös miekkansa, ja miekka
kädessään hän näytti saavansa voimia voittamaan oman pelkonsa. -- "Kun
pyövelinmiekka kilahtaa seinällä, silloin se janoaa verta, sen minäkin
tiedän", mutisi hän. "Mutta tämä juokoon minun vihollisteni verta! Haa,
sano minulle, sinä hirveä nainen!" jatkoi hän taas katsellen tuskaisena
ympärilleen. -- "Missä ovat ne kirotut petturit, jotka minua väijyvät?
Ovatko ne täällä lähellä? Onko niitä monta?"

"Jos tahdot tietää heidän lukunsa niin laske vyösi!" vastasi Åse. "Varo
harmaaviittamunkkien vaippoja, ne peittävät mahtavia sankareita. He
ratsastavat paljastetuin miekoin metsän halki. -- Katsokaa sokeaa,
kaljupäistä munkkia! -- hän nauraa ja terottaa kynsiään miekkaansa."

"Haa, Palle, Palle! sinäkö siellä olet?" mutisi kuningas, tuijottaen
hurjasti eteensä, niinkuin hänkin näkisi nuo hirvittävät unennäöt. --
"Näetkö vielä muutakin?"

"Minä näen rautamiehen tulta säihkyvin silmin kannustavan mustaa
hevostaan", vastasi Åse heikommalla äänellä ja näytti niin väsyneeltä,
että oli vähällä kaatua maahan, "hänen suuri miekkansa on paljastettu
-- ja nyt hän tahtoo kostaa vaimonsa kunnian!"

Kuningas tuijotti vielä hurjasti eteensä. "Saatana! Perkele!" huusi hän
nyt raivostuneena -- "jos sinä olet liitossa minun verivihollisteni
kanssa, niin sinä myös olet ensimäinen jonka minun miekkani musertaa!"
Hän hyökkäsi hurjalla raivolla tyttöä kohti, aikoen tarttua häneen,
mutta sai vain hänen kaulaliinansa vasempaan käteensä; hänen
kohotettu miekkansa kilahti orresta riippuvaan lamppuun, ja lamppu
putosi sammuneena lattialle. Hän kuuli samassa huudahduksen ja
ikäänkuin suuren kirstunkannen tai puuluukun kumahduksen. Tyttö
oli äkkiä kadonnut. Kuningas hosui hurjasti ympärilleen, hapuillen
pilkkosenpimeässä. Sanomaton kauhu valtasi hänet; hän koetti huutaa,
mutta ei voinut. Hän etsi ovea, mutta ei löytänyt sitä. Hän syöksyi
kuin raivoava puuseinää vastaan, ja tuntui siltä kuin seinä olisi
antanut myöten ja talo luhistunut kokoon hänen ylitsensä. Kylmä
ilma virtasi häntä vastaan, hän kompastui ja luuli syöksyneensä
kauheaan murhaajaluolaan. Hänen aistimensa lamaantuivat, ja hän näki
edessään kaikki ne kauhunkuvat, joita hän eniten pelkäsi. Hänestä
tuntui kuin olisi Ingeborg rouva kulkenut hänen ohitsensa tikari
kohotetussa kädessä, nyökäyttäen hänelle laihtuneilla pääkallomaisilla
kasvoillaan; hän näki hänen mielipuolen isänsä hurjasti nauraen
tanssivan ohitsensa saalistaan hapuillen, ja pelottava Stig Andersen
seisoi uhkaavana hänen edessään minne hän vain katsoi, sama peloittava
kostonilme katseessaan kuin kirotessaan hänet Viborgin käräjillä.
Kuolemantuskan kylmä hiki valui hänen otsaltaan, hänestä tuntui
niinkuin maa huojuisi hänen jalkojensa alla. Hän horjui kuin mielipuoli
eteenpäin, kunnes hän lopulta kompastui kiveen ja repi kasvonsa verille
orjantappurapensaaseen, huomaten nyt vasta olevansa keskellä tiheää
metsikköä. Heikko tähden kajastus valaisi pensaikon, ja hän katseli
epätoivoisena ympärilleen. Ei näkynyt minkäänlaista rakennusta, ja
tytön näkeminen metsätorpassa tuntui hänestä kamalalta unelta.

Nyt vasta hän sai äänensä valtoihinsa. "Olenko minä tullut hulluksi,
tai olenko noiduttu!" huudahti hän. "Raane, Raane, missä sinä olet!"
Hän kuuli rapinaa pensaikosta, ja Raane seisoi pelästyneenä hänen
vieressään.

"Jumalan tähden, herra, tekö siellä olette?" änkytti kamaripalvelija
ihmeissään, "mitenkä te olette tullut tänne? Ja minne talo on joutunut?
Minusta te huusitte tuolta pensaikosta, ja minä juoksin ääntä kohti --
mutta sitten taas oli kaikki hiljaista. Minä eksyin tuolla kirotussa
leppäsuossa, ja minun oli mahdoton enää löytää taloa."

"Nämät ovat pirullisia noidankujeita!" sanoi kuningas, "jos et
sinäkin olisi nähnyt sekä tyttöä, että taloa, niin minä voisin vannoa
uneksineeni tai olleeni hullu. Missä ovat hevoset?"

"Tässä lähellä, herra, minä kuulen niiden kuopivan ja päristelevän."

"Eteenpäin!" huusi kuningas -- "pois tästä kirotusta paikasta! -- Minä
olen tullut noidutuksi tai mielipuoleksi. -- Minusta ei tule ikinä
ihmistä, jos en heti pääse pois täältä!"

"Tuonko minä hevoset, herra?"

"Ei, elä jätä minua! Seuraa minua niiden luo, -- ojenna minulle kätesi,
Raane!" Hän tarttui suonenvetoisesti kamaripalvelijan käteen. "Olethan
sinä ainakin uskollinen minulle, Raane! Ethän sinä ole liitossa minun
murhaajieni kanssa? -- ethän sinä väijy katalasti herrasi ja kuninkaasi
henkeä?"

"Mitenkä te voitte semmoisia puhua, herra kuningas! Minä olen kärsinyt
kuolemantuskia teidän tähtenne. -- Te taidatte olla oikeassa. Tämä ei
ollut luonnollista asioiden menoa. Ei talo voi sillä tavalla noin äkkiä
vajota maahan. Miten ihmeessä te jouduitte tuonne pensaikkoon?"

"Minä en tiedä, Raane! Missä ovat hevoset?"

"Me olemme kohta niiden luona, herra! Seuratkaa vain minua, elkää
peljätkö. Kyllä me jostakin löydämme tien tästä noidutusta metsästä.
Hoi, pojat! tuokaa hevoset."

Nyt tuli pieni Åke Jonson toverinsa kanssa hevosia taluttaen. "Ei
suinkaan mitään onnettomuutta ole tapahtunut?" kysyi Åke. "Minä luulin
kuulleeni kuninkaan huutavan?"

"Hän oli eksynyt metsään", vastasi Raane. -- "Tässä on teidän
hevosenne, herra kuningas! Antakaa minun auttaa teidät ylös ja taluttaa
hevoset tiheän pensaikon läpi, kunnes me löydämme tien tai polun!"

Kuningas nousi ääneti hevosensa selkään ja antoi Raanen taluttaa sen
tiheiden pensasten läpi. Sitä kesti kauan, eivätkä he löytäneet ei
polkua eikä tietä. Heidän jälestään taluttivat pienet pojat hevosiaan.
Toinen heistä itki: "me emme pääse ikinä metsästä!" -- sanoi hän
nyyhkyttäen.

"Ole hiljaa, Pentti!" vastasi Åke, "elä anna kuninkaan huomata
pelkoasi!"

"Eikö tästä milloinkaan tule loppua?" huudahti nyt kuningas
kärsimättömästi. "Raane, minne sinä kuletat minua. Tämähän pahenee mitä
pitemmälle joudumme! Missä me olemme?"

"Kohta metsä loppuu, herra!" vastasi Raane, "minä näen jo aukean
paikan! Mutta minä en mistään hinnasta osaa sanoa missä me olemme.
-- Mutta nyt näkyy jo valoa, -- siellä on kokonainen kylä. Se on
varmaankin Finnerup. Harrestrupiin me emme ehdi tänä iltana kuitenkaan,
ja te olette väsynyt, herra kuningas! -- Menkäämme Finnerupiin
lepäämään ainakin siksi kunnes kuu nousee! Olkaa rauhassa herra!
Finnerupissa asuu rehellistä väkeä, siellä ei teille tapahdu mitään
pahaa."

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, menkäämme sinne!" sanoi
kuningas levottomana, "kun vain pääsemme katon alle ja pois tästä
helvetin metsästä!"

Hetken kuluttua he olivat joutuneet aukealle paikalle ja tielle, joka
johti suoraan pieneen maalaiskylään. He nousivat kaikki hevosten
selkään. Kuningas tunsi sydämensä keveämmäksi nähdessään valot
ikkunoissa ja tietäessään olevansa ihmisten ilmoilla taas. He eivät
olleet kaukana kylästä, mutta oli myöhäistä, ja nyt sammutettiin toinen
valo toisen jälkeen.

"Taitaa olla maatapanon aika", sanoi Raane, "ja meidän on vaikea saada
yösijaa, ellemme ilmoita ketä olemme. Mutta jos tyydytte siihen mikä on
tarjona, herra, niin Finnerupin latoon me kyllä aina pääsemme. He ovat
velvoitettuja antamaan siellä yösijaa matkustavaisille, ja väki kuuluu
olevan kunnollista; siellä teidän ei tarvitse ilmaista itseänne."

"Se olisikin varminta!" sanoi kuningas. -- "Mutta eikö siellä ole
vaarallisia matkustajia, jotka voisivat tuntea meidät!"

"Minä menen ensin sisään tarkastamaan paikkaa, Herra! Kas, tuossa lato
onkin. Se on avoin, ja suuri lyhty palaa siellä vielä. Joutukaamme
herra, ennenkuin sekin sammutetaan!"

He kannustivat nyt hevosiaan ja ratsastivat täyttä nelistä
olkikattoista latoa kohti, joka sijaitsi aivan syrjässä kylän laidassa
pienen, kurjan talonpoikaistöllin vieressä, jossa kapakoitsija asui,
mutta jonka luona kävi vain talonpoikia ja köyhää kansaa. Pieni,
likainen kapakka oli pimeä ja lukittu. Avoimen ladonoven vieressä
he näkivät vain muutamia tallirenkiä, jotka taluttivat hevosia ulos
ladosta.

"Odottakaa, herra, minä tulen pian takaisin!" sanoi Raane ja ratsasti
edeltäpäin latoon, jota hän tarkasti tutki ja puheli pari sanaa
tallirengeille. Hän palasi heti takaisin.

"Tallissa ei ole ainoatakaan elävää olentoa ja siellä on ihanan
puhtaita olkia makuupakoiksi", sanoi hän hätäisesti. -- "Miehet eivät
tunteneet meitä. Seuratkaa vain minua, teidän armonne!"

Raane ratsasti edeltä, ja kuningas seurasi häntä sisään pitkään,
hämärään latoon, jota sarvilyhty aivan heikosti valaisi. Kun kuningas
ratsasti tallirenkien ohitse, heitti hän heihin terävän, tutkivan
katseen. He kohottivat välinpitämättömästi pukinnahkalakkejaan eivätkä
näyttäneet tuntevan häntä.




KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


"Sulje ladonovi, Raane, ja lukitse se kunnollisesti!" sanoi kuningas
ja laskeutui hevosensa selästä. Molempien poikien vastaanottaessa
kuninkaan hevosen ja viedessä sen yhdessä kamaripalvelijan ja omiensa
kanssa pilttuuseen, heittäytyi kuningas väsyneenä olkikasalle ja
katseli sieltä Raanea, joka kolistellen raskaalla puutangolla nopeasti
lukitsi ladonoven. Sitäpaitsi oli vielä pistettävä jotenkin ylös
telkeeksi keppi, ja ylettyäkseen muka paremmin sinne, heitti Raane
olkikuvon oven eteen ja nousi sille. "Kas niin", sanoi hän, astuen
hengästyneenä takaisin kuninkaan luo, "nyt se on suljettu sekä tangolla
että kepillä. Olipa siinä tekemistä, ennenkuin sain tangon paikoilleen,
se olikin melkein hirren paksuinen. Se mies ei ole vaimosta syntynyt,
joka sen työntää paikoiltaan."

"Kiitos, uskollinen Raane!" sanoi kuningas ystävällisesti -- "Lepää
nyt minun luonani, sinä olet saanut olla kyllin kovassa menossa minun
kanssani tänä iltana. Kun muistelen Stig-marskin sanoja Viborgin
käräjillä, niin olisi parasta antaa tällaisten seikkailujen olla",
jatkoi hän tuttavallisesti ja huolestuneena. "Täällä Juutinmaalla
me emme enää milloinkaan ratsasta öiseen aikaan. Hm, ehkä olisi
kuitenkin ollut viisainta, jos minä sillä kertaa en olisi tehnyt häntä
lainsuojattomaksi. Mutta ritari Jonin mielestä oli kuitenkin paras
menetellä varovaisesti. Stig-marski on kiivas mies ja hyvin merkillinen
puheissaan. Useampi kuin yksi on näinä päivinä saattanut minun
ajattelemaan häntä."

"Hän istuu varmaankin nyt juomapöydän ääressä Möllerupissa hyvien
ystäviensä seurassa", vastasi Raane, jääden kunnioittavasti seisomaan.
"Eikä hän voi uneksiakaan, että Tanskan kuningas makaa tänä yönä
oljilla kurjassa ladossa. Marski Suurisuu voi olla iloinen kun saa olla
teiltä rauhassa!" jatkoi Raane. "Hän kuvittelee todellakin olevansa
koko kansan tuki ja turva siitä saakka kun hän sai teidän julistamaan
itsensä lainsuojattomaksi. Mutta, jos te tahtoisitte hänet käsiinne,
herra, niin ei suinkaan Möllerup ole voittamaton. Tyhmänylpeän marskin
pitäisi muistaa mitä laulussa seisoo."

"Mitä siinä sanotaan?" kysyi kuningas hajamielisenä ja ajatuksissaan.

"Minä en pane paljoakaan arvoa laulujen opetuksiin, herra kuningas!"
vastasi Raane. "Mutta niissä on kuitenkin väliin vakavia sanoja, kun ne
vain oikein ymmärtää:

    "Kuovi eksytellen maata kiertää,
    Mutta siltä suojella ei saata omaa pesää."

"Niin todellakin uskollinen Raane!" vastasi kuningas surumielisesti.
"Voisihan sen yhtähyvin sanoa minusta. Mutta salpasitko kunnollisesti
oven? Minusta tuntuu kuin tuuli liikuttelisi sitä?"

"Se ei mene oikein tiiviisti kiinni, mutta tanko pysyy paikoillaan
kovimmassakin myrskyssä. Minä pelkään lyhdyn sammuvan!" jatkoi hän
hätäisesti. "Yöperhonen taisi lentää lyhtyyn, otanko minä sen alas,
niin ajan sen pois?"

"Ota, mutta varovasti! Täällä on niin paljon olkia. Elä anna sen sammua
ristivedossa! Annappas minun itse tulla!"

Heidän askaroidessaan lyhdyn ääressä, kuului kovaa hevosten
kavioidenkapsetta ladon ulkopuolelta.

"Herra kuningas, sieltä tulee paljon matkustavia!" sanoi Raane ottaen
lyhdyn käteensä. "Emme suinkaan me anna heidän tulla tänne sisään."

"Ei Jumalan nimessä, ei!" vastasi kuningas hädissään. "Jos he haluavat
sisään niin sano ladon olevan täynnä ja ettei täällä ole sijaa!"

Kaikki olivat hiljaa ja kuuntelivat henkeään pidätellen.

Nyt oli taas hiljaista.

"Ehkä he ratsastivatkin ohi", kuiskasi kuningas, jääden kuuntelemaan
puoleksi istuvaan asentoon oljille, ja pidellen kättään miekan kahvalla.

Molemmat pojat olivat juosseet hädissään heidän luokseen. Kaikki
kuuntelivat vielä jonkun aikaa kuolemanhiljaisuuden vallitessa.

"Mikä päivä meillä on tänään?" kysyi kuningas. -- "Ei ole ollut
kamalampaa minun elämässäni."

"Nyt on pyhän Cecilian yö, herra kuningas!" vastasi pieni Åke, ja näki
kauhukseen kuninkaan valahtavan kuolonkalpeaksi. "Oi, armollinen herra
kuningas!" jatkoi poika. "Rukoilkaamme pyhää Ceciliaa suojelemaan teitä
tänä yönä."

"Rukoile, rukoile, lapseni, minä en voi", vastasi kuningas, "Minä en
koskaan suvainnut messuamista enkä kirkonkellojen soittoa: minua ei
pyhä Cecilia auta."

Pieni Åke liitti kätensä yhteen ja rukoili. Raane piteli yhä lyhtyä
kädessään. Hän oli avannut sen, ja voimakkaampi valo sattui nyt
kuninkaaseen, joka omituisen surumielinen ilme kalpeilla kasvoillaan
istui ajatuksiinsa vaipuneena olkilyhteellä ja hapuili vyötään. "Aivan
oikein, valaise minulle, ja auta minua laskemaan!" kuiskasi hän.
"Montako nappia minulla on vyössäni?"

Raane piteli lyhtyä lähempänä. "Minä laskin kaksitoista" sanoi hän,
"mutta mitä te niistä laskette?"

"Tuo metsätorpan tyttö oli ihmeellinen, Raane! Hän osasi katsoa
ylös taivaisiin ja alas helvetin kuiluihin. Jos haluaisin tietää
vihollisteni lukumäärän, niin käski hän minun laskea ne vyöni napeista.
Sanoitko kaksitoista? Minun muistaakseni oli niitä ennen neljätoista.
Ainakin niitä on kolmetoista."

"Ei suinkaan kukaan käytä epätasaista nappilukua, herra!" vastasi Raane
hämmentyen. "Minun muistaakseni on käsketty nappiaan lukemaan silloin
kun ei tiedä mitään muuta tekemistä, mutta sellaista sanotaan vain
lapsille, herra!"

"Tiedätkö sinä niin varmasti mitä aiot tehdä, Raane! Laske uudestaan,
niin ehkä sitten vielä mietit. Eikö niitä ole kolmetoista?"

"Ehkä on!" vastasi Raane sulkien lyhdyn. "Mutta kolmetoista ei ole hyvä
luku, herra kuningas!"

"Sinä olet oikeassa! Kolmetoista oli luku sinäkin yönä, jona viekas
Juudas petti taivaallisen herransa ja kuninkaansa. Miten sinä olet niin
kalpea, Raane?"

"Olenhan minä paastonnut koko tämän päivän, teidän armonne!" sanoi
kamaripalvelija vilkaisten ovelle. "Eipä ole ihme vaikka nenä kävisikin
hiukan kalpeaksi. Mutta kuulkaa, mitä se oli?"

Ladonoveen lyötiin kovaa seipäillä ja tangoilla.

"Nouskaa ylös, kuningas Eerik! Tulkaa tänne ulos meidän luoksemme!"
huusi voimakas ääni ulkoa.

"Minut on kavallettu!" huudahti kuningas hypähtäen ylös. "Se oli
hirveän Stig Andersenin ääni!" Kuningas oli paljastanut miekkansa,
mutta seisoi neuvottomana ja peloissaan, kalpeana kuin kuollut. Raane
juoksi lyhty kädessä ovelle. "Eerik kuningas ei ole täällä sisällä!
Sitä ei teidän tarvitse uskoa!" huusi hän. "Piilottautukaa, herra!"
kuiskasi hän nopeasti ja palasi takaisin neuvottoman kuninkaan luo.
"Heittäytykää oljille! Minä peitän teidät heinillä ja oljilla! Ei
kukaan näe teitä!" Hän heitti samassa lyhdyn luotaan. Valo sammui ja he
seisoivat pilkkosen pimeässä.

"Raane, Raane, petätkö sinä kuitenkin herrasi ja kuninkaasi?" kuiskasi
kuningas hädissään.

"Piilottautukaa, piilottautukaa, herra! Minä puolustan teitä viimeiseen
veripisaraani asti."

"Minä myöskin!" huusi pieni Åke Jonson, joka tähän asti oli
polvistuneena hiljaa rukoillut, mutta hypähti nyt rohkeana ja
innostuneena ylös. "Voi, jos minulla vain olisi miekka!"

Pieni Pentti itki ja valitteli ääneen, melun ulkona yltyessä yhä
kovemmaksi.

"Hiljaa, hiljaa, poika! Ei täällä auta puolustautuminen!" kuiskasi
kuningas. "Elä ilmaise minua vaikeroimisellasi! Peittäkää minut
oljilla, ja menkää istumaan hiljaa tuonne nurkkaan!"

He peittivät nopeasti kuninkaan oljilla ja tekivät niinkuin hän käski.

Melu yltyi nyt hirvittäväksi ulkopuolella. Ladonovea työnnettiin
kiivaasti auki. Yläpuolella oleva ohut keppi katkesi, ja ovi avautui
niin helposti kuin olisi se alhaalta ollut sulettu vain olkilyhteillä.
Kaksitoista miestä naamaripäähineet ja harmaat munkinkauhtanat yllään
astui ääneti sisään paljastetut miekat kädessä. Yhdellä heistä oli
loimuava tulisoihtu kädessään. He katselivat ympärilleen joka puolelle
ja näyttivät hämmästyvän kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät.
"Missä hän on? Missä piilee pelkuri tyranni!" keskeytti voimakas ääni
naamioitettujen joukosta äänettömyyden, toisten katsellessa turhaan
ympärilleen. Raane seisoi paljastettu miekka kädessä olkikasan luona.

"Pelasta minun elämäni, uskollinen Raane!" kuiskasi kuningas olkien
alta. "Minä annan oman sisareni sinulle vaimoksi!"

"Minun herrani ja kuninkaani ei ole täällä!" huusi Raane. "Minä
vartioin tässä hänen aarteitaan ja kalleuksiaan", hän viittasi
paikkaan, jossa kuningas makasi. "Ensimäisen, joka lähestyy minua,
rutistan minä kuoliaaksi!" Hän heilutti ohutta korumiekkaansa ja löi
sillä hurjasti ja kiivaasti erästä vaunun aisaa ja puulaatikkoa, jotka
olivat lattialla.

"Sinä puolustat kuningastasi kuin konna ja petturi!" kuiskasi Åke.
"Anna minulle miekkasi, kun et osaa sitä paremmin käyttää!"

"Pois tieltä, poika!" huusi Raane raivostuneena, ja tähtäsi lyöntinsä
hänen päätänsä kohti, kuitenkin häneen osumatta.

Asestettujen munkkiolentojen joukossa oli pieni, koukkuselkäinen
mies, joka horjuvin askelin haparoi eteenpäin kuin sokeana voimakkaan
sankari-olion vieressä. Nämä molemmat miehet tunkeutuivat esiin koko
naamioituneen joukon etunenässä, ja sokea piteli kiinni kookkaan herran
takin liepeestä, kunnes tulivat paikalle, johon Raane viittasi. Täällä
he pysähtyivät molemmat suuren olkikasan luokse, johon kuningas oli
piiloutunut.

"Täällä!" kaikui kumeasti rautaristikon takaa, sankariolion
naamaripäähineestä, ja rautapukuinen käsivarsi kohotti valtavan miekan.
Samassa silmänräpäyksessä olivat kaikki kaksitoista miekkaa kohotetut.

"Haa, haa!" huusi sokea vanhus hohottaen hurjaa mielipuolen naurua ja
työntäisi äkkiä pitkän miekkansa syvälle olkikasaan.

Tukahutettu kauhunhuuto, johon sekaantui mielipuolen naurunkihinä,
kaikui kamalana olkikasasta, joka peitti sekä kuninkaan, että
hänen raivoavan murhaajansa. Taistelevat oliot vierivät sen alle,
ja nyt hyökkäsi yhtaikaa koko tuo asestettu munkkijoukkue heidän
molempien päälle. Raane jäi huitomaan ympärilleen kuin raivostunut,
haavoittamatta kuitenkaan ketään, lopulta hän hyökkäsi ottamaan soihdun
sen kädestä, joka sitä kantoi. "Apua! Apua!" huusi hän. "He murhaavat
minun herrani ja kuninkaani!" Hän heitti palavan soihdun olkiin ja
juoksi kuin mielipuoli ulos ladosta.

Oljet leimahtivat heti palamaan, valaisten mitä kamalimman näyn.

Kuninkaan verinen ruumis oli laahattu oljista keskilattialle, se oli
kahdentoista pitkän miekan lävistämä. Nuo kaksitoista kammottavan
näköistä munkkioliota seisoivat ääneti ruumiin ympärillä. Veriset
miekat käsissään he tuijottivat jäykin jännitetyin katsein murhattuun,
jonka kasvot venähtelivät suonenvetoisesti, ja nyt vasta heitti
henkensä.

"Hän on kuollut. Jättäkäämme hänet liekkien saaliiksi!" keskeytti
viimeinkin johtajan voimakas ääni kamalan äänettömyyden. -- "Pois
täältä! Hevosten selkään!"

Silmänräpäyksessä olivat kaikki poistuneet ladosta, lukuunottamatta
sokeaa, mielipuolta vanhusta, joka vielä kerran raivostuneena oli
heittäytynyt ruumiin yli, niinkuin hän olisi tahtonut kynsillään repiä
sen palasiksi.

Molemmat pojat olivat sillaikaa istuneet itkien piilossa pilttuun
takana.

"Hirviö!" huusi nyt pieni Åke juosten esiin. Hän vetäisi kuninkaan
miekan ruumiin kokoonpuristetusta kädestä ja työnsi sen hurjistuneen
vanhuksen sydämeen.

"Kas niin, nyt minä voin kuolla! Siunattu olkoon se taivaan enkeli,
joka minut vapautti!" sanoi sokea soperteleva vanhus ja kaatui
kuolleena murhatun kuninkaan viereen. Puolet ladosta oli jo liekkien
vallassa. Ne neljä pilttuussa olevaa hevosta juoksivat hurjina ruumiin
yli ja ulos palavasta ladosta. Haukat lensivät kirkuen niiden jälestä.
Liekit loimahtivat jo olkikaton läpi, tukahduttava savu täytti
hirvittävän murhaluolan, ja ulkopuolelta kuului avuksi rientävien
ihmisten hätähuutoja.

"Auta minua pelastamaan kuninkaan ruumis, Pentti!" sanoi Åke itkevälle
toverilleen. Vaivoin laahasivat pojat raskaan ruumiin ulos käytävään.
He olivat melkein tukehtua savuun ennenkuin ehtivät sinne. "Se vanha
hirviö jäi sinne sisään, Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!"
sanoi Åke katsahtaen vielä kerran taakseen Pallen ruumiiseen. "Palakoon
nyt sinne! Joudu pois!"

Juuri kun he olivat joutuneet ulos ladosta, romahti katto kovalla
romahduksella sisään, musertaen alleen vanhuksen ruumiin.

Paljon hätääntyneitä ihmisiä oli kokoontunut ulkopuolelle. He eivät
välittäneet tulipalosta, nähdessään kuninkaan runnellun ruumiin ja
kuullessaan voivottelevien poikasten kertomukset. Meluava joukko
palopaikalla kasvoi yhä kuninkaan ruumiin ja itkevien poikien
ympärille. Se osanotto, jonka tämä kamala näky herätti useimmissa,
näytti kuitenkin osoittavan, että kansa vihasi kuningasta vähemmän
kuin mitä yleisesti uskottiin. Melu oli hirvittävä. Toinen huusi
toistaan kovemmin. "Juoskaa murhaajien jälkeen!" huusivat muutamat. --
"Huolehtikaa toki kuninkaan ruumiista!" huusivat toiset. "Lähettäkää
sana Harrestrupiin drotsille ja Jon ritarille!" huusivat muutamat.
"Lähettäkää tieto Skanderborgiin!" huusi joku, -- "siellähän ovat
kuningatar ja nuori kuningas." Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan
toimittaakseen yhtäkään kaikista näistä ehdotuksista. Naisia ja
lapsia tunkeili ruumiin luo. Lapset huusivat, naiset päivittelivät
kamalaa näkyä, miehet kiroilivat ja voivottelivat. Monet käskivät ja
järjestelivät, mutta ei kukaan totellut. Viimeinkin kuului kesken melua
huuto: "tilaa, tilaa! Drotsi tulee!" Meluava kansanjoukko väistyi
kolmen kiirehtivän ratsastajan tieltä, jotka ajoivat heidän keskelleen
hengästyneillä hevosillaan. Ne olivat drotsi Pietari, Skirmen ja
vanha Henner Friser. Heidän jälestään seurasi joukko metsästäjiä
kamaripalvelija Raane sidottuna välissään.

"Hiljaa! Tehkää tilaa!" huusi drotsi Pietari ja hypähti hevosensa
selästä. Kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, ja suuressa
kansanjoukossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kauhistuksella katseli
drotsi Pietari kuninkaan ruumista. Hän tarkasti pikaisesti kuninkaan
haavat ja tutki oliko enää elonmerkkiä jälellä. Hän laski kaikkiaan
56 kuolettavaa haavaa. Murhatun liivien alta hän löysi tikarin, jota
ei ollut vedetty pois haavasta. Hän veti sen ulos ja katseli sitä
tarkkaan, se oli kallisarvoinen ja taitavasti koristeltu: kahvan
muodosti kullattu leijona. Hän antoi lähinnä seisovien todistajien
nähdä sen ja pani sen talteen.

"Kuningas Eerik Kristofferin poika on kuollut ja häpeällisesti
murhattu!" huusi hän nyt kovalla äänellä noustessaan ruumiin vierestä,
ja luoden katseen kansanjoukkoon, jonka jännitettyjä ja osanottavia
kasvoja ladosta loimuavat liekit valaisivat. "Tämä taivaita järisyttävä
teko ei jää rankaisematta, niin totta kuin vanhurskas tuomari valvoo
meidän kaikkien ylitsemme!" Hän vaikeni hetkeksi, ja syvä hiljaisuus
vallitsi heidän ympärillään. "Nuori kuningas Eerik Eerikinpoika on
nyt meidän laillinen herramme ja kuninkaamme!" sanoi hän sitten vähän
rauhallisemmin ja kohotti oikean kätensä. "Tanskan kansa on itse
valinnut hänet ja vannonut hänelle uskollisuusvalan. Pyhä kirkko
vahvistaa vaalit, ja pian hän istuu kruunattuna ja voideltuna isiensä
valtaistuimella. Olkaa hänelle uskolliset, rehelliset Tanskan miehet!
Jumalan avulla tulee hänestä vielä hyvä ja oikeutta rakastava kuningas,
ja hän rankaisee ankarasti isiensä julmat ja jumalattomat murhaajat.
Kaikkivaltias suokoon hänelle voimia ja pitäköön suojelevan kätensä
hänen ja koko hänen uskollisen kansansa ylitse!"

"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika! Eläköön meidän nuori
kuninkaamme!" huusi monta ääntä. "Kostoa, kostoa kuningasmurhaajille!"
huusivat toiset.

Drotsi Pietari viittasi heidät vaikenemaan ja kääntyi sen puoleen, joka
seisoi häntä lähinnä. "Kenellä täällä on paras ja nopein hevonen?"
kysyi hän.

"Minulla, minulla!" huusi Skirmen juosten esiin. "Aivan niin! Ei kukaan
osaa lentää sinun laillasi. Ratsasta heti Skanderborgiin, uskollinen
Skirmenini! Kiiruhda viemään kuningattarelle tämä onnettomuussanoma!
Kerro mitä sinä olet nähnyt ja kuullut! Sano myöskin minun nimessäni
ritari Thorstensonille, että kaikki portit linnaan ja nuoren kuninkaan
luo ovat heti suljettavat! Huomenna minä tulen itse ritari Jonin
kanssa, kun ensin olen pitänyt huolen kuninkaani ruumiista. Lähde heti!
Jumala olkoon sinun kanssasi!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä Skirmen oli hevosen selässä ja ratsasti
pois nuolen nopeaan pienellä, reippaalla norlantilaisellaan.

"Vanha, uskollinen Henner!" jatkoi drotsi Pietari kääntyen vakavan
vanhuksen puoleen, joka istui liikkumattomana hänen vieressään
korkealla hevosellaan ja tuijotti omituisen kärsivän näköisenä
kuninkaan ruumiiseen. "Ratsasta sinä heti kuninkaallisten metsästäjien
kanssa murhaajien jälestä! Ota Raane mukaasi! Pakota hänet johtamaan
sinut jäljille!"

Henner Friser nyökäytti päällään ja käänsi hevosensa. Heti senjälkeen
nähtiin sankarivartaloinen vanhus metsästäjien etunenässä ja sidottu
kamaripalvelija sivullaan, ratsastavan täyttä nelistä loimuavan ladon
ohi.

"Hyvät Tanskan miehet!" jatkoi drotsi Pietari kääntyen muutamien
arvokkaimpien talonpoikien puoleen, jotka seisoivat häntä lähinnä ja
näyttivät suurimmalla osanotolla katselevan runneltua kuningasta.
"Te viette nyt minun kanssani murhatun kuninkaan ruumiin Viborgiin!
Niin verisenä kuin se tuossa makaa, asetetaan se kansan nähtäväksi.
Asettakaa vankkureille neljä lautaa ja valjastakaa eteen kuusi hevosta!
Ottakaa ensimäiset parhaat! Levittäkää minun vaippani laudoille ja
asettakaa ruumis varovasti sille! -- Te seuraatte minua, lapset!"
sanoi hän molemmille itkeville pojille, jotka sillä aikaa olivat
ottaneet kiinni kuninkaan metsästysoriin ja yhden haukoista. "Åke, sido
kuninkaan hevonen kiinni ruumisvaunuun ja anna sen saattaa herraansa!
Pentti, anna minulle haukka! Sytyttäkää pari tervasoihtua, ja istukaa
kuninkaan jalkapäähän! Tänä yönä te saatte kantaa viimeisen kerran
soihtua hänelle!"

Pojat itkivät ja tottelivat. Pian olivat talonpojatkin täyttäneet
drotsin käskyn. Hänen tulipunainen vaippansa oli nyt kuninkaan
ruumisliinana. Itse hän istui ratsunsa selässä, kuninkaan lempihaukka
käsivarrellaan, pitäen silmällä, että kaikki tarkasti täytettiin.
Vielä seisoi suuri kansanjoukko heidän ympärillään, mutta ei huomattu
minkäänlaista meluavaa levottomuutta. Naisten parvesta kuului sieltä
täältä tukahutettuja huokauksia ja säälin huudahduksia. Miesten
joukossa oli kauhistus tuon kamalan teon johdosta suurempi kuin suru ja
säälittely. Drotsi Pietari näki sen syvän surumielisyyden valtaamana.
"Kuningas Eerikin viimeinen tie on synkkä. -- Ottakaa kekäleitä
ladosta ja valaiskaa se!" sanoi hän hillityllä äänellä lukuisalle
kansanjoukolle, jonka joukosta pari Harrestrupin miestä heti totteli
häntä. -- "Kunnioittakaa kuollutta sen kruunun vuoksi, jota hän
kantoi, ja sen suuren kuningassuvun tähden, josta hän on syntyisin.
Seuratkaa häntä niin monta kuin teitä voi, mutta tämä on vapaaehtoinen
rakkaudenosoitus, eikä siihen ketään pakoiteta. Menkää minne haluatte,
mutta menkää hiljaa täältä, ja rukoilkaa ainakin rukous hänen sielunsa
puolesta! Auringon laskiessa hän oli vielä mahtava mies ja meidän
laillinen herramme ja kuninkaamme. -- Antaa murhaajaluolan tuolla
palaa!" lisäsi hän kauhusta vavahtaen, "sen perus on purettava, ja sen
jäljet tasoitettavat maasta. Eikä ainoakaan ihminen saa tietää missä se
on sijainnut, mutta sadan vuoden kuluttua siellä vielä rukoillaan öin
ja päivin murhatun kuninkaan sielun puolesta. Vanhurskas Jumala olkoon
hänelle ja meille kaikille armollinen!"

Liikutettuna hän kohotti kätensä ja viittasi saattueelle. Hitaasti se
alkoi kulkunsa eteenpäin. Ääneti ja hiljaa hajosi suuri kansanjoukko.
Vain kaksitoista talonpoikaa seurasi heitä, he astuivat palavat
tervasoihdut kädessä molemmin puolin ruumisvaunua. Lähinnä kuninkaan
päätä ratsasti drotsi Pietari haukka käsivarrellaan. Kuninkaan
metsästysratsu astui hänen sivullaan. Saattue kulki palavan
ladon ohitse. Voimakas valo lankesi drotsin vakaville kasvoille.
Kuningasruumis lepäsi korkealla kaikkien nähtävänä. Ruumiin jalkapäässä
istuivat molemmat pojat pidellen soihtuja käsissään. Hiljaa ja hitaasti
häipyi outo ruumissaattue yöhön, ja kauan seisoi vielä siellä täällä
ihmetteleviä talonpoikia poluilla ja teillä, tuijottaen miettiväisinä
eteensä Viborgiin vievälle tielle.




KOLMASKYMMENES LUKU.


Skanderborgissa nukkuivat vielä kuningatar ja nuoret prinssit
syvää unta aamulla aikaisin, Klaus Skirmenin ratsastaessa sisään
linnanportista hengästyneellä hevosellaan, joka kuudessa tunnissa oli
juossut yli yhdeksän peninkulmaa kepeää taakkaansa kantaen.

Sotamiehet, jotka vartioivat linnanporttia ja linnanportaita, tunsivat
drotsin aseenkantajan ja antoivat hänen vapaasti tulla sisään. He
ihmettelivät hänen hevostaan. "Vetäkää ylös laskusilta, ja sulkekaa
portti!" huusi Skirmen. "Vihollinen on kintereilläni!" Vakavat
sotamiehet ällistyivät: he eivät sarastavassa aamuvalossa voineet
huomata missään vihollista, eivätkä olleet tottuneet vastaanottamaan
käskyjä aseenkantajilta. Heidän viivytellessään ja tuumaillessaan
hypähti Skirmen satulasta ja kiirehti ylös linnanportaita kuningattaren
suureen etusaliin, jossa ritari Thorstenson itse yöllä johti
kuninkaallista henkivartiota.

"Kuningas on murhattu!" sai Skirmen hengästyneenä sanotuksi. Kaikki
rauhalliset ritarit hallissa kavahtivat ylös ja seisoivat kuin salaman
lyöminä ja kivettyneinä.

"Murhattu?" huudahti ritari Thorstenson. "Oletko hullu, Skirmen?"

"Murhattu!" toisti Skirmen. "Murhaajat eivät ole puolenkaan peninkulman
päässä täältä! Heitä on suuri ratsastajajoukko. Ellette tahdo tulla
yllätetyksi, herra niin antakaa heti sulkea linnankäytävät!"

"Tahdotko sinä tehdä meidät hulluiksi, Skirmen? Henkivartijat, sulkekaa
linna! Kaikki miehet aseisiin! -- Vanhurskas Jumala! -- Murhattu!"

Henkivartijat poistuivat nopeasti salista, kauhusta kalpeina, ja
kykenivät tuskin täyttämään päällikkönsä käskyn.

"Nyt, perkele vieköön, Skirmen, puhu!" huudahti kiivas Thorstenson
jalkaa polkaisten. "Kuka on uskaltanut tehdä niin kamalan teon? Haa,
oliko se Alfkreivi, tuo kirottu Alfkreivi" -- --

"Ei, ankara herra, jos se ei ole perkele apulaisineen, niin se on
Stig-marski ystävineen. Onnettomuus tapahtui Finnerupin ladossa",
ja nyt hän kertoi mitä itse oli kuullut ja nähnyt, ja mitä drotsi
oli käskenyt hänen sanomaan. "Ja minun herrani oli oikeassa", lisäsi
hän, "jos ei minun herrani olisi lähettänyt minua heti matkaan, niin
olisivat ehkä murhaajat itse ensiksi tuoneet teille tiedon. Noin tunti
sitten pitivät he neuvottelua Tulstrupin luona olevalla nummella. He
istuivat rauta- ja teräsvarustuksissaan ratsujensa selässä. Minä olin
sumussa vähällä ratsastaa heidän joukkoonsa, mutta silloin pistäysi
kuu esiin heidän päänsä yläpuolelta näyttäen minulle heidän veriset
miekkansa. Minä kiirehdin heidän ohitsensa, mutta he seurasivat minua
metsään asti. Heitä on ainakin puolitoistasataa miestä, ja heidän
joukossaan oli naamioituja harmaaveljesmunkkeja. He voivat olla täällä
tuossa tuokiossa."

"Antaa heidän tulla!" sanoi Thorstenson. "He löytävät meidät valppaina.
Haa; sitä ei uskalla kukaan muu kuin Stig-marski. Hän on nyt täyttänyt
valansa ja surmannut kuningas Eerikin, -- silloin on prinssienkin henki
vaarassa. -- Mutta ei, tänne asti kostaja pääsee tulemaan -- mutta ei
pitemmälle! Onko kaikki kunnossa, henkivartijat?"

Muutamia henkivartijoita astui taas sisään etusaliin ja kertoivat mitä
oli tehty linnan puolustukseksi. Muutama heistä lähetettiin heti pois
uusia käskyjä täytäntöön panemaan, ja kaikki olivat linnassa mitä
ankarimmassa toiminnassa.

Kuningatar oli herännyt äkkinäisestä hälinästä. Hän soitti
kamarineitojaan ja kyseli heiltä syytä levottomuuteen. Kaikki
olivat pelästyneet, mutta ei kukaan vielä tiennyt mitä oli
tapahtunut. Kuningatar nousi ja pukeutui nopeasti kiirehtiäkseen
heti henkivartiosaliin. Hälinä linnassa kasvoi yhä. Väki juoksi
hätääntyneenä edestakaisin, tuntui kuin salama olisi lyönyt heidän
keskelleen, mutta ei kukaan tiennyt mihin. -- Jokainen huomasi suuren
onnettomuuden tapahtuneen, mutta mikä se oli, sitä ei ainoakaan heistä
uskaltanut lausua. Henkivartiosalissa seisoivat ritarit miettiväisinä
täysissä varustuksissa ja odottivat henkivartijapäällikön käskyjä. Sali
johti linnanpihalle, ja sen edessä oli korkea parveke eli niinkutsuttu
avonainen pilarisali, josta oli näköala maantielle. Ritari Thorstenson
ja Skirmen seisoivat avonaisella parvekkeella katsellen suurta
tomupilveä, joka sarastavassa aamuhämärässä näkyi linnaan johtavalla
tiellä, ja jonka nyt vasta selvästi eroitti aamusumusta.

"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" sanoi Thorstenson. "Sieltä tulee suuri
parvi ratsastajia, jotka todellakin aikovat antaa meidän vatsat tyhjinä
vastaanottaa heidät. Hyvä on, he saavat maistaa suurusta ennen meitä!
Ovatko jousimiehet tornissa?" kysyi hän eräältä henkivartijalta.

"Kyllä, herra ritari!" vastasi henkivartija. "He ovat miehittäneet
kaikki ampumareijät. Kaikki seisovat nuoli jänteellä, niinkuin te
olette käskenyt."

"Hyvä! Mutta kukaan ei ammu ennenkuin minä heilautan tätä lippua
parvekkeelta!" Tämän sanoessaan hän tarttui suureen, kahden leijonan
koristamaan, kuninkaalliseen lippuun, joka koristi salin peräseinää.
"Mitä enemmän voitamme aikaa, sitä parempi!" lisäsi hän. "Jos rynnäkkö
on kysymyksessä, niin me voimme käyttää ampumavaunujamme. Ne miehet
ovat ansainneet lämpimän aamiaisen. Anna lisätä tulta kivien alle, että
ne pian ovat punaisia. Kyllä me sulatamme ne panssaroidut kivisydämet!"

Henkivartija poistui.

Siinä silmänräpäyksessä kuningatar astui sisään hovinaistensa
seuraamana. "Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän katsellen
levottomana ympärilleen, vastattuaan kuitenkin ensin tavallisella
arvokkaisuudellaan henkivartijoiden keihästervehdykseen.

"Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoon teitä, minun jalo kuningattareni!"
sanoi ritari Thorstenson ja astui kunnioittavasti häntä vastaan,
taivuttaen lipun hänen eteensä. "Minä en tiennyt teidän armonne
olevan valveilla, enkä minä tahtonut antaa herättää teitä
onnettomuussanomalla. Valmistautukaa kuulemaan se, maltillisesti, jalo
kuningattareni. Tämän pikaviestin lähettää meille drotsi Hessel. Meidän
pitäisi kaikkien seisoa täällä yön väreissä: sanoma, jonka hän lähettää
meille, on synkkä kuin yö ja hauta."

"Siis se on tapahtunut, jota minä kauan pelkäsin?" sanoi
kuningatar kalveten. -- "Minun herrani ja kuninkaani on kuollut?
Puhu, nuorukainen!" jatkoi hän kääntyen Skirmenin puoleen. "Mitä
onnettomuussanomia tuot sinä minulle onnettomasta puolisostani?
Puhu, sinun sanasi eivät muserra Tanskan kuningatarta, vaikka paljas
ajatuskin ajaa veren poskiltani -- minun herrani ja kuninkaani on
kuollut?"

"Te sanoitte sen, jalo kuningatar!" vastasi Skirmen ja astui
kunnioittavasti lähemmäksi, Thorstensonin vetäytyessä syrjään ja
katsoessa jännittävän tarkkaavaisena salin yli. "Petturit ovat
yllättäneet hänet yöllä", jatkoi Skirmen, "se tapahtui onnettomana
hetkenä, kuningas oli eksynyt Finnerupin metsään, eivätkä hänen
uskolliset miehensä olleet hänen luonaan".

"Siis murhattu, katalasti salamurhattu, niinkuin nyt kaikki kuninkaat
Tanskassa?" huudahti kuningatar nojautuen yhteen neidoistaan.

"Niin, jalo kuningattareni!" vastasi Skirmen sydämellisellä osanotolla,
vaikka hänen mielestään tuskallinen ilme kuningattaren kasvoilla näytti
osoittavan enemmän katkeraa suuttumusta kuin syvää surua. "Drotsi
Hessel löysi teidän onnettoman puolisonne sitten vasta kun kamala
teko oli tehty, ja murhaajat paenneet. Hän tutki heti haavat, joita
oli monta, ja kaikki kuolettavia. Hän ei tahtonut jättää kuninkaan
ruumista ennenkuin se oli rauhassa jatkuvalta pahoinpitelyltä. Mutta
teidän ja prinssin turvallisuuden vuoksi hän käski minun kiirehtiä.
Minä olen kiirehtinyt parhaani mukaan, ja Jumalan kiitos, minä jouduin
ennen kavaltajia. Jumala varjelkoon teitä ja nuorta herraa, joka nyt on
Tanskan valtakunnan hallitsija!"

"Missä hän on?" kysyi kuningatar katsellen tuskallisesti ympärilleen.
"Missä on prinssi? Missä on minun Eerikkini? Tulevatko murhaajat
tännekin? Ovatko he lähellä?"

"Olkaa rauhallinen, jalo kuningattareni!" alkoi Thorstenson taas puhua.
"Joukko asestettuja ritareita, muutamia naamioituja herroja etunenässä,
ratsastaa kyllä linnaa kohti, mutta niinkauan kuin minä ja yksikin
tanskalainen mies on täällä elossa, ei kukaan petturi astu jalallaan
näiden muurien sisäpuolelle. Minä olen lähettänyt hakemaan prinssit, he
ovat aivan heti täällä."

"Voiko linna puolustautua?" kysyi kuningatar hätäisesti. "Ovatko
petturit vain ulkopuolella? Eikö niitä ole täällä joukossamme? Eivätkö
Tanskan kuninkaan murhaajat olleet tanskalaisia?" Kauhun ja pelon
valtaamana katseli kuningatar tämän sanoessaan synkkiä, asestettuja
miehiä, jotka täyttivät salin, ja hän tiesi ettei niiden joukossa ollut
ainoatakaan, joka olisi ollut sydämestään uskollinen kuninkaalle.

"Linnaa voidaan ja sitä täytyy puolustaa niinkauan kuin ainoakaan kivi
on siitä jälellä!" vastasi Thorstenson hehkuvin poskin. "Petturit ovat
meitä lähellä, mutta teidän ympärillänne on uskollisia miehiä. Elkää
häväiskö kaikkia tanskalaisia niin halventavalla epäluulolla, ylevä
kuningatar. Uskollinen Tanskan kansa ei ole osallinen tähän veriseen
petokseen. Teidän kuninkaallinen puolisonne ei ollut rakastettu --
eikä hän ollut minunkaan miehiäni -- ei kannata totuutta salata --,
mutta me emme sen vuoksi ole valapattoja ja kavaltajia. Marski Stig
on tämän kammottavan kostotyön alkuunpanija eikä hän myöskään ole
valapatto: hän on kauheasti täyttänyt sen minkä lupasi, mutta nyt hän
on minun ja kaikkien tanskalaisten verivihollinen. Me tahdomme suojella
kuningashuonetta, ja teidän kuninkaallinen poikanne on yhtä varmasti
kantava Tanskan kruunua kuin vapaa ja uskollinen kansa on hänet siihen
valinnut!"

"Kuningashuonetta me tahdomme suojella!" toistivat vakavat ritarit ja
henkivartijat. "Eläköön kuningatar ja meidän nuori kuninkaamme!"

"Missä ovat petturit?" kysyi kuningatar toinnuttuaan. "Voimmeko me
nähdä heidät?" Hän astui nopeasti parvekkeelle ja näki nyt itse suuren,
tumman ratsujoukon lähenevän linnaa, harmaat, naamiopäähineiset miehet
etunenässä. "Heitä on monta", jatkoi hän, "he eivät näy pelkäävän minun
suojelijoitani. He näyttävät lähestyvän linnaa kuin parhaan rauhan
vallitessa."

"Antaa heidän tulla aivan muurin lähelle, jalo kuningatar! Elkööt
uskoko meidän pelkäävän katsoa heitä silmiin. Heillä ei ole
jousimiehiä eikä rynnäkkötikapuita mukanaan. Jos heillä on jotakin
sanomista meille, niin me voimme varmasti puhua heidän kanssaan
täältä parvekkeelta. Sinä hetkenä, jona he näyttävät aikovan ryhtyä
hyökkäykseen, lähetän minä heille nuolitervehdyksen tornista."

"Hyvä on, ritari Thorstenson!" vastasi kuningatar kohottaen päänsä
uhkamielisen suuttumuksen valtaamana. "He saavat nähdä Tanskan
kuningattaren! He saavat nähdä nuoren herransa ja kuninkaansa. He
saavat nähdä oikeuden vielä valvovan, ja että Tanskan kruunulla, vaikka
alaikäisen päässä, on vielä voimaa uhmata murhaajajoukkoa!"

Nyt astuivat molemmat nuoret prinssit sisään kahden ritarin saattamina.
Nuori kruununperillinen oli kalpea kauhusta kuultuaan hirvittävän
sanoman. Nuorempi prinssi Kristoffer oli hehkuvan punainen ja hyvin
levoton. Kuningatar kääntyi parvekkeelta ja astui heitä vastaan. "Minun
poikani", sanoi hän, "teidän kuninkaallinen isänne on kuollut. --
Kantakaa tämä suru niinkuin hänen poikiensa ja kostajiensa sopii! Ne,
jotka aiheuttivat hänen kuolemansa, janoovat myöskin minun ja teidän
vertanne. He lähestyvät häpeämättömän julkeasti tätä linnaa. Mutta, jos
te olette minun poikiani, niin te ette pelkää tätä sanomaa."

Levoton Kristoffer prinssi kalpeni, hän katseli peloissaan parvekkeelle
ja vetäytyi äkkiä taapäin. Mutta nuoren Eerik kuninkaan poskille
palasi puna. "Minun miekkani ja kruunukypäräni!" pyysi hän eräältä
henkivartijalta. "Nyt minä olen teidän kuninkaanne. Nyt on minun
asiani puolustaa maata ja valtakuntaa. Minä tahdon julistaa isäni
jumalattomille murhaajille kuoleman ja perikadon. Ritari Thorstenson,
onko linna puolustuskunnossa?"

Ritari katseli ihmetellen prinssiin, joka ensi kertaa puhutteli häntä
päällikön ja kuninkaan mahtavuudella. Hän kumarsi kunnioittavasti
nuorelle kuninkaalleen ja selitti hänelle pikaisesti kaiken mikä oli
tehty linnan puolustukseksi, pitäen samalla tarkasti vaarin vihollisten
ratsumiesten liikkeistä. "Hyvä, hyvä!" sanoi Eerik nyökäyttäen.
Sillävälin oli eräs henkivartija tuonut nuorelle kuninkaalle lyhyen
kultakahvaisen miekan ja pienen kullatun kypärän, jota kruunu ja
höyhentöyhtö koristivat. Eerik sitoi miekan vyölleen, pani kypärän
päähänsä ja astui äitinsä kanssa parvekkeelle.

Vähän matkan päähän linnasta ratsastajajoukko pysähtyi, ja munkeiksi
pukeutuneet päälliköt näkyivät neuvottelevan. Vihdoinkin ratsasti
kookas sankariolio harmaassa munkinkauhtanassa ja naamiopäähineessä,
kahden pienemmän samaten naamioidun herran kanssa, hitaasti linnan
uloimmaista vallihautaa ja parveketta kohti, jolla kuningatar ja
nuori kuningas seisoivat korkealla linnanmuurin yläpuolella, sankan
henkivartijaparven ympäröimänä, jotka päällikkönsä käskystä muodostivat
kilpisuojuksen kuninkaallisten henkilöiden ympärille. Aurinko juuri
nousi ja valaisi jalon kuningatarvartalon, ja hänen kauniit, kalpeat
kasvonsa, sekä ritarillisen kaksitoistavuotiaskuninkaan hänen oikealla
puolellaan.

Tämä näky näytti tekevän omituisen vaikutuksen sankarivartaloisen
vihollisen olentoon, hän pysäytti hevosensa pari kertaa, mutta antoi
sen taas astua edelleen, lopulta hän pysähtyi parvekkeen eteen.
Hän heitti päähineen päästään, ja munkinkauhtanan hartioiltaan:
musta teräshaarniska yllään ja kypäränsä sulettuna, istui hän kuin
rautaanvalettu patsas korkean, mustan ratsunsa selässä, katsellen
säkenöivin silmin kuningatarta ja kuninkaan poikaa.

"Kuningatar!" sanoi syvä sankariääni. "Te olette kutsunut sitä
miestä mielipuoleksi kerskaajaksi, joka Viborgin käräjillä peruutti
Kuningas Eerik Kristofferinpojalle vannomansa uskollisuusvalan. Te
ette uskonut sitä miestä Tanskassa syntyneeksi, joka uskaltaisi pitää
niin rohkean sanan. Tässä te näette sen tanskalaisen miehen, joka piti
mitä hän lupasi kuninkaalle. Nyt on tuli irti pilkkaajan huoneessa.
Tässä te näette sen miehen, joka sytytti tulen. Tässä näette ne
kasvot, jotka nähdessään teidän pelkuri herranne kätki kuninkaalliset
kasvonsa tallinolkiin!" Tämän sanoessaan hän löi silmikon kypärästään
auki. Kuningatar vetäytyi kauhistuen askeleen taapäin nähtyään tuon
peloittavan, kostoasäihkyvän katseen ja raudanlujat sankarikasvot.
Mutta hän tointui nopeasti ja astui ylpeän suuttumuksen valtaamana taas
takaisin parvekkeelle, nuoren kuninkaan hänen sivullaan tapaillessa
miekankahvaansa.

"Itsekö te tulette, marski Stig Andersen, itsetekemänne kuningas!"
sanoi nyt kuningatar ylevän ylpeästi. "Tuletteko te itse kuulemaan
tuomionne -- tietäkää siis: se on langetettu tuolla ylhäällä verisenä
keskiyön hetkenä, ja tässä seisoo teidän herranne ja kuninkaanne! Jos
Jumala suo hänelle elon aikaa, niin on viittaus hänen lapsenkädestään
täyttävä Jumalan tuomion teidän ylitsenne."

"Minä en ole itsetekemä kuningas!" vastasi marski hillityllä äänellä.
"Niin katala ajatus ei ole milloinkaan saanut sijaa sielussani, mutta
kansan voimakas henki ja tämä miekka nyt määräävät kuka tulee Tanskan
kuninkaaksi! Mutta se hetki ei ole vielä käsissä. Minä en tullut tänne
taistelemaan naisten ja lasten kanssa. Minä tulin tänne näkemään sen
minkä nyt näen. Itse te parhaiten tiedätte kuka on Tanskan itsetekemä
kuningas. Minä en ole tänä yönä tehnyt teitä leskeksi, minä en ole
tuottanut teille surua enkä sydäntuskaa, kuningatar Agnes! Minä olen
tuonut teille tervetulleen sanoman."

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin vaipuisi kuningatar maahan
nuo sanat kuultuaan, ja niinkuin tuo kamala kostaja olisi antanut
elon salaiselle mielikuvalle, joka kerran oli häämöittänyt hänelle
kamalana unikuvana. Hän sävähti punaiseksi kuin purppuravaippansa ja
taas valkoiseksi kuin liinakaulus valkoisen kaulansa ympärillä. Mutta
hän kokosi kaikki voimansa ja tuntien syvästi loukatun kunniansa,
hän huudahti arvokkaasti ja ylpeästi: "Siihen teidän sanaanne, Stig
Andersen, minä vastaan teille, kun me kohtaamme toisemme kaikkivaltiaan
Jumalan tuomioistuimen edessä. Täällä teidät kohtaa Tanskan
kuningattaren syvä viha" -- --

"Antakaa minun nyt puhua, äiti!" keskeytti nuori Eerik hänet.
"Täällä minä olen hänen herransa ja tuomarinsa. Sinä verentahraama
kuningasmurhaaja!" huusi hän omituisen varmasti ja voimakkaasti
ja katseli sankaria katseella, joka sai voimakkaan sotasankarin
räpyttämään silmiään. "Jos sinä olet murhannut kuninkaallisen isäni
ja häväissyt kuningatarta, minun äitiäni, niin täytyy sinun totisesti
kuolla! Tästä hetkestä asti sinä olet lainsuojaton, niin totta kuin
minä tulen kantamaan Tanskan kruunua!"

Nyt näyttäytyi myöskin Kristoffer prinssi parvekkeella: "Teilattavaksi
sinut on tuomittava, kirottu murhaaja!" huusi hän hurjana
suuttumuksesta ja pui suonenvetoisesti nyrkkiään.

Tulistuneen veljen esiintyminen poisti sen omituisen vaikutuksen,
jonka nuoren kuninkaan sanat ja katse olivat tehneet marskiin.
"Lastenuhkaukset eivät pelota minua!" vastasi sankariritari. "Mutta sen
minä sanon sinulle, sinä nuori isänkostaja lapsenkruunuinesi: jos minun
täytyy sinun käskystäsi paeta maasta ja valtakunnasta, niin saatte
maahan enemmänkin leskiä kuin teidän äitinne Jos Stig-marskin täytyy
maata lainsuojattomana metsissä, niin saa Tanska kuitenkin ravita
minun ja minun mieheni ja sen sekä kesällä että talvella. Nyt täältä!"
huusi hän seuraajilleen ja kohotti oikean kätensä. "Elkäämme antako
lapsenveren saastuttaa käsiämme. Me voimme muutenkin pelastaa maan ja
valtakunnan." Näin sanoen hän käänsi ylpeän oriinsa.

Ritari Thorstenson ei voinut nyt kauemmin pidättää suuttumustaan.
"Turma pettureille!" hän huusi ja heilutti kuninkaallista lippua
parvekkeelta. Tämän merkin johdosta suhahti nuolisade linnantornin
ampumaluukuista julkeita kuningasmurhaajia vastaan. Marski käänsi
hevosensa ja nauroi ivallisesti suhiseville nuolille, jotka etäisyyden
vuoksi ponnahtivat voimattomina takaisin hänen teräspanssaristaan,
jääden riippumaan hänen naamioituneiden seuralaistensa vaippoihin.
Ikäänkuin uhitellakseen tätä onnistumatonta hyökkäystä, hän pysäytti
hevosensa silmänräpäykseksi, vastaanottaen vielä yhden nuolisateen
jolla oli sama heikko vaikutus. Mutta aikoessaan kääntää hevostaan,
heitettiin samassa tulinen kivi yhdestä muurilla olevasta ampuma
vaunusta ja se repäisi auki hänen jalon ratsunsa vatsan, joka kamalasti
hypähtäen suistui hänen alleen. Samassa silmänräpäyksessä laskettiin
vipusilta alas, ja suuri joukko metsästäjiä hyökkäsi ulos jousipyssyt
ojoina. Sotapäällikkö hypähti nopeasti vapaana olevan hevosen
selkään ja ratsasti pois panssaroidun ratsujoukon kanssa omituisella
kiireellä, joka ei ollut sopusoinnussa sen uhmailun kanssa, jolla hän
näkyi ylönkatsovan nuolisadetta, joka suhisi hänen ympärillään, ja
lapsikuninkaan linnasta vyöryviä hehkuvia kivikuulia.




KOLMASKYMMENESYHDES LUKU.


Kaksikymmentäneljä tuntia kuninkaan murhan jälkeen oli huhu hänen
kuolemastaan levinnyt melkein koko valtakunnan yli; mutta kertomukset
hänen kuolemansyistään olivat hyvin erilaiset.

Kielin linnassa oli kreivi Gerhardilla tärkeitä vieraita. Herttua
Waldemar ja hänen drotsinsa, ritari Tyko Abilgaard olivat myöhään
illalla saapuneet sinne matkustettuaan Brandenburgissa, ja herttuan
seurassa olivat molemmat Agnes kuningattaren veljet, Otto ja Konrad,
Brandenburgin markkreivit. Herttua Waldemar oli matkallaan tutustunut
näihin urhokkaisiin herroihin, joihin hän näytti panevan suurta arvoa,
ja hän oli pyytänyt heidän seuraamaan itseään Schleswigiin. Markkreivit
olivat avomielisen, hyväntahtoisen kreivi Gerhardin läheisiä tuttavia.
He olivat senvuoksi kehoittaneet herttuan lepäämään muutaman tunnin
Kielin vieraanvaraisessa linnassa, ja hän suostui ehdoitukseen, ettei
kiirehtimisensä kotiin herättäisi erikoista huomiota.

Herttua ei ollut nähnyt kreivi Gerhardia sittenkuin tuona iltana
ritari Jonin luona, Danehovessa Nyborgissa, vähää ennen vankilaan
joutumistaan. Kreivi Gerhardin innokas osanotto hänen vapauttamiseensa
ja sovintoonsa kuninkaan kanssa, oli saanut herttuan tuntemaan häpeää,
sillä hän oli monessa tilaisuudessa kohdellut ylenkatseellisesti
hyväsydämistä, leikkisää herraa, ja ivaillut hänen pyylevää vartaloaan
ja ruhtinaallisen käytöksen puutettaan, silloin kun hänen piti
seurustella naisten kanssa. Että rohkea, rehellinen herra siitä
huolimatta reippaalla ja koruttomalla tanssillaan tuona iltana oli
herättänyt paljon suurempaa osanottoa kuin hänen hieno kilpailijansa
kuningattaren suosiosta, oli asia, jota ylpeä, kunnianhimoinen herttua
ei milloinkaan ollut voinut antaa hänelle anteeksi. Kreivi Gerhard
oli vastaanottanut vieraansa tavallisella tasaisella ja hilpeällä
sydämellisyydellään. Huhut tärkeistä tapahtumista Tanskassa eivät
olleet vielä saapuneet Kieliin. Matkaseurue istui juomapöydässä
laulellen iloisia lauluja. Markkreivi Otto oli keski-ikäinen herra,
kasvonsa olivat rauhalliset ja miettivät; hän oli kohtelias ritari,
sitäpaitsi kunnioitettu sotapäällikkö, ja ruhtinas, joka suosi
tieteitä ja taiteita. Hän rakasti saksalaisia kansanlauluja ja lauloi
puhtaalla syvällä bassoäänellään monta näistä lauluista. Näyttääkseen
tanskalaisille herroille, mitenkä hänen kuninkaallinen lankonsa,
kuningas Eerik Kristofferinpoika oli enemmän kunnioitettu Saksassa kuin
omassa maassaan, lauloi hän vielä lopuksi myöskin Reinmar von Zwetersin
tunnetun kunnialaulun kuninkaalle, joka schwabilaismurteella alkoi
näin:

    "Ein künig, der wol gekroenet gat
    Und das sin crone verre bas geküniget stat,
    Da zirt der künig die crone.
    Bas dan in die crone gezieren muge
    Ein wol geküniget crone trage."

Se oli muuten sama laulu, jolla kuningas vastaanotettiin
Harrestrupissa, jossa häntä kiitettiin siitä, "että hän sai leskien
ja orpojen valitukset vaimenemaan, ja jossa ylistettiin hänen rauhan
rakkauttaan, ja sitä että sydämensä ja mielensä harvoin olivat
toimettomina".

"Hiisi vieköön teidän kruunatut kuninkaanne ja kuninkaalliset
kruununne, hyvä ystäväni!" sanoi kreivi Gerhard hymyillen, kun
markkreivi Otto toisti alkusäkeet. "Teidän hyvä Reinmar mestarinne on
minun mielestäni liian kirjanoppinut ja hän sivelee liian paksusti.
Muuten toivoisin laulun olevan tanskankielisen, niin että kansa voisi
laulaa sitä sydämensä pohjasta. Niille kansanlauluille, jotka tuodaan
ulkomailta minä en pane paljoakaan arvoa."

"No, no, rakas kreivi Gerhard!" sanoi markkreivi, -- "eihän se olekaan
mikään kansanlaulu, vaan ylistyslaulu. Mitenkä te sitten tahtoisitte
laulettavan itsellenne mieliksi?"

"Suoraa puhetta minä tahdon, niin että kansa voi tuntea minut, tai
ei mitään. Jos tuommoiset laulut ovat jonkun arvoisia", jatkoi hän
iloisesti, "niin eivät ne saa sisältää kiitosta alusta loppuun
asti, vaan tulee niiden antaa uskollinen kuva koko miehestä,
sekä hänen vioistaan että virheistään, niin että hän kuvastuu
siitä kokonaisuudessaan kuin kirkkaasta kilvestä. Ei, totisesti
pidän Pitkäsääri vanhukseni taitoa parempana: hän saa aikaan
enemmän kasvoillaan kuin kaikki meidän oppineet mestarilaulajamme
jaarituksillaan. Minä saanen kai näyttää teille hänen erinomaista
taitavuuttaan, hyvät herrat!"

Herransa käskystä astui nyt pitkä hovinarri esille ja koetti parhaansa
mukaan huvittaa vieraita harvinaisella taidollaan matkia kaikkien
tunnettujen henkilöiden ilmeitä ja liikkeitä, jotka hän vain kerrankin
oli nähnyt. Tämä ilveily huvitti kreivi Gerhardia itseä erityisesti.
Hän nauroi niin että kyyneleet silmistä valuivat, kun hovinarri mitä
suurimmalla totisuudella esitti oppineen väittelyn kahden hengellisen
herran välillä, joiden ääniä, ilmeitä ja liikkeitä hän vuoroon
jäljitteli, ja joista heti tunsi turhantarkan ja hajamielisen mestari
Martinus de Dacian ja hänen kiivaan vastustajansa, ylpeän, tulisen
mestari Grandin, joka kunnialla piti puoliaan hänelle dialektikassa ja
korkeammassa teologiassa. Tuomiorovastin laihaa vartaloa ja käskevää
ilmettä osasi hovinarri erityisen sattuvasti matkia.

Herttua ja ritari Abilgaard, sekä kohteliaat markkreivit olivat tulleet
iloisiksi hyvästä viinistä ja nauroivat myöskin sydämenpohjasta
ilveilylle.

"Se on erinomaista!" sanoi herttua. "Siinä on meidän uljas
mestari Grand aivan ilmi elävänä. Mutta jos meidän ankara herra
tuomiorovastimme tietäisi meidän täällä näin nauravan hänen
kiivaudelleen ja kunnianarvoisalle persoonalleen, niin pitäisi hän sen
jumalattomana ja anteeksiantamattomana häväistyksenä häntä itseään ja
pyhää kirkkoa vastaan."

"Minun tietääkseni ei hän ainakaan vielä ole paavi", vastasi kreivi
Gerhard, "eikä meidän tarvitse uskoa muita synnittömiä pappia olevan.
Minä tunnustan kaikella kunnioituksella oppineen tuomiorovastin suuret
avut. Mutta hänkin on vaivainen ihminen, ja hän saa hyvänä kristittynä
tyytyä siihen, etteivät hänen parhaat ystävänsäkään ole sokeita hänen
vioilleen. Näyttääkseni teille, hyvät herrat, ettemme tee täällä
minkäänlaista säätyeroa, silloin kun haluamme nähdä heidät täällä
joukossamme, iloisessa seurassamme, saattamatta heille matkanvaivoja,
niin näyttää Pitkäsääri vanhukseni teille jäljennöksen luonnosta, josta
itse saatte nähdä tunnetteko sen."

Hän kuiskasi pari sanaa hovinarrin korvaan, johon pitkä ilveilijä
nyökäytti ja poistui juomasalista. Hän tuli heti senjälkeen takaisin,
yllään ruhtinaallinen purppuravaippa, ja ohuilla kampaamattomilla
hiuksilla kullattu pergamenttikruunu. Hänen kasvonilmeistään kuvastui
majestetisuuden, raa'an kovuuden, hurjan voiman ja velton heikkouden
omituinen sekoitus; hän näytti yhtaikaa sekä uhkaavan että hymyilevän,
silmien yhtämittaa räpytellessä. Hän astui hitaasti eteenpäin pysähtyen
aina välillä ikäänkuin epäröiden ja nojasi samalla pitkään puumiekkaan.

Herttua Waldemar valahti tämän nähdessään kuolemankalpeaksi, Gerhard
kreivin nauraessa täyttä kurkkua, ritarilliset markkreivit näyttivät
olevan hämillään.

"Jättäkää tuo liian rohkea pila, jalo kreivi Gerhard!" sanoi markkreivi
Otto totisena. -- "Me emme voi sallia, että meidän kuninkaallinen
lankomme tehdään noin naurettavaksi."

"Mitä hemmettiä, uljaat herrani? Ettehän toki pelänne kuninkaallisen
lankonne varjokuvaa?" sanoi kreivi Gerhard nauraen. "Te olette
välttäneet käyntiä hänen luonaan. Teille on hyvä tottua katsomaan häntä
suoraan silmiin, ettette hätkähdä hänen räpyttävää katsettansa tai
pelästy hänen vihaansa, jolla ei ole paljoakaan merkitystä."

Hovinarri oli vetäytynyt salin etäisimpään päähän, jossa hän pimennosta
katseli sattuvan ilveilynsä vaikutusta. Samassa avautui ovi, ja kaksi
nuorta, hiukan humaltunutta ritaria hoiperteli sisään. "Uutisia!
Uutisia!" huusivat he kilpaa. "Tanskassa on kapina! Kuningas on
murhattu!"

Kaikki hypähtivät paikoiltaan, paitsi herttua Waldemar, joka oli
tiedotonna vaipunut tuoliinsa. Yleisessä hälinässä ei sitä aluksi
huomannut kukaan muu kuin ritari Abilgaard, joka kiireesti tuli hänen
avukseen ja hieroi viinillä hänen ohimoltaan, tehden sen hiljaa, ja
asettuen samalla hänen eteensä niin että hän vaipallaan voi suojata
hänet muiden näkyviltä.

Kaikki tuijottivat pelästyneinä nuoriin ritareihin, jotka olivat
tuoneet hämmästyttävän uutisen. Mutta ei kukaan ollut niin
kauhuissaan tästä sanomasta kuin hovinarri. Huolimatta iloisista
ilveilijälahjoistaan kalvoi häntä syvä raskasmielisyys, joka välistä
lähenteli mielenvikaisuutta. Hirveä tuska oli vallannut hänet, ja
hänestä tuntui siltä kuin murhatun kuninkaan henki todellakin nyt olisi
mennyt häneen, kostaakseen sen pilan, jota täällä tehtiin kuolleesta.
Pitkäsääri oli valahtanut kuolonkalpeaksi seisoen liikkumattomana
kuin patsas, hän nyt todellakin kammottavasti muistutti murhattua
kuningasta, jonka olentoa hän leikkiä laskien oli ottanut matkiakseen.

Kreivi Gerhard oli äkkiä tullut vakavaksi, mutta nuoret ritarit,
jotka olivat tuoneet kuolinsanoman, eivät näyttäneet puolihumalassaan
huomaavan heidän kertomuksensa aikaansaamaa vaikutusta, eivätkä he
tienneet noiden kahden vieraan herran olevan Brandenburgin markkreivejä
ja murhatun kuninkaan lankoja. He kertoivat nyt välinpitämättömällä ja
melkein kerskuvalla äänellä mitä he olivat kuulleet kuningasmurhasta.
"Ei ole epäilystäkään, herra kreivi", sanoi nuori kevytmielinen ritari,
joka seisoi lähinnä kreiviä, "hän on kaatunut kunniallisella tavalla
hauskassa rakkausseikkailussa Finnerupin metsässä. Hän ei milloinkaan
olisi voinut toivoa itselleen ihanampaa ja parempaa kuolemaa. Juokaamme
nyt hänen onnellisen matkansa kunniaksi, ja toivokaamme hänen ihanalle
kuningattarelleen parempi ja uskollisempi aviomies! Hei vain, hyvät
herrat! Kuningas Eerik Kristofferin pojan malja olkoon hän missä
tahansa!"

Kreivi Gerhard seisoi kuin hehkuvilla hiilillä kuullessaan nuo
sopimattomat ja kevytmieliset puheet markkreivien läsnäollessa.
Hän aikoi nuhdella nuorta, kevytmielistä ritaria, mutta hovinarri
ehti ennen häntä. Hän juoksi raivostuneena esiin kuninkaallisessa
naamiopuvussaan ja sieppasi pöydällä olevasta hopeavadista villivuohen
luun käteensä. "Kuningas Eerik Kristofferinpoika kiittää teitä
maljasta!" huusi hän kaameasti matkien kuolleen kuninkaan ääntä, "hän
lähettää tässä teille ja kaikille iloisille ystävilleen tervehdyksen!"
Näin sanoen hän heitti suuren luun nuoren ritarin otsaa kohti, mutta
se sattuikin kreivi Gerhardia kasvoihin. Kreivi kaatui maahan, verta
virtasi hänen vasemmasta silmästään, jonka luu oli puhkaissut.

Kaikki juoksivat pelästyneinä hänen luokseen. Yleisen hälinän
aikana herttua heräsi tainnoksista. Hän heitti tuskallisen katseen
salin perälle, jossa hovinarri oli seisonut kuninkaan kasvonilmeitä
jäljitellen, ja kun hän ei enää nähnyt kammottavaa kuningashaamua,
näytti hän täydellisesti rauhoittuneen.

Sinä silmänräpäyksenä, jona tuo luunheitto aikaansai onnettomuuden,
oli hovinarri heittänyt purppuravaipan yltään, sekä myös irtotukan
ja pergamenttikruunun ja oli tuskasta huutaen syöksynyt haavoitetun
herransa luokse. Nyt nousi kreivi Gerhard ylös, pitäen kättään
verta vuotavalla silmällään. "Minä olen menettänyt silmäni meidän
sopimattoman pilamme tähden", sanoi hän tyynesti, "mutta se on nyt
vähäinen asia. Jos on totta mitä me olemme kuulleet, niin silloin ovat
maa ja valtakunta ja meidän jalo kuningattaremme suuressa vaarassa.
Kiiruhtakaa, hyvät herrat, auttamaan häntä neuvoillanne ja tukemaan
häntä teoillanne! Niin pian kuin voin olen minä valmis kruunun ja
valtakunnan palvelukseen."

Kun kreivi Gerhard oli poistunut juomasalista antautuakseen
haavalääkärinsä hoidettavaksi, jättivät hänen vieraansa heti
Kiel-linnan ja kiirehtivät Skanderborgiin vievää tietä pitkin pois.

       *       *       *       *       *

Samana iltana vallitsi Möllerupissa tuskallinen odotus, Linnanherra oli
kahdeksan päivää sitten lähtenyt pois, osa linnan varusväkeä mukanaan.
Linnanportti oli lukittu ja nostosilta tavallisuuden mukaan vedetty
ylös. Neljä vartijaa seisoivat tornin katolla, ja kuolonhiljaisuus
vallitsi kolkossa, synkässä linnassa.

Naistuvassa istui puoliyön lähetessä kookas, hunnutettu Ingeborg rouva,
mustassa surupuvussaan, lampun ääressä ommellen pitkää, valkoista
liinavaatetta. Pienen, levottoman Ulrikan hän oli saanut vuoteeseen,
mutta hiljainen Margareta istui äitinsä vieressä ommellen ahkerasti
hurskasta kuvaa, jota hän kultalangoilla ja silkillä kirjaili, ja
jonka tarkoituksena oli koristaa Möllerupin linnankappelin pyhää
alttarivaatetta.

"Nyt tämä on pian valmis, äiti!" sanoi tytär. -- "Katsoppas vain!
Miten kauniilta se näyttää tulen valossa: minusta näyttävät pienet
enkelinkuvat hymyilevän, ja Jesuslapsesta ja rakkaan Jumalanäidin
kasvoilta tuntuu todellakin valo virtaavan."

"Aivan niin, hurskas lapsi kultani!" vastasi äiti -- taputtaen hänen
kalpeaa poskeaan, ja heittäen pikaisen silmäyksen harsonsa läpi hänen
työhönsä. "Minäkin olen pian valmis!" lisäsi hän tukahuttaen huokauksen.

"Mutta mihin tuota pitkää liinakangasta käytetään, rakas äiti, eihän se
ole pöytäliina eikä oikea lakanakaan."

"Kun minä olen kuollut", vastasi äiti, "niin kiitä silloin vanhurskasta
Jumalaa ja kääri minun ruumiini ja kasvoni tähän liinavaatteeseen,
silloin minä tahdon heittää pois surun synkän puvun ja pukeutua
valkeisiin vaatteisiin. Valkea väri merkitsee viattomuutta ja
puhtautta, lapseni!" -- -- "Oi äiti, emmekö voisi jo eläessämme käyttää
niitä vaatteita? Ottihan meidän herramme ja vapahtajamme kaikki meidän
syntimme kantaakseen kuollessaan ristin puulla Hänen haudalleen tulivat
enkelit valkeissa vaatteissa, ja jo me olemme kuin lapset, niin on
taivaan valtakunta meidän niinkuin enkelienkin."

"Huomenna saat ottaa valkoisen pukusi yllesi, lapseni!" vastasi äiti.

"Oi, äiti, äiti!" huokasi Margareta. "Milloinka taas saa nähdä sinun
rakkaat kasvosi ja sinun kauniit, syvät silmäsi? -- Minä muistan ne
siitä asti kun olin vielä aivan pieni, mutta siitä on jo niin kauan,
kauan. Pieni Riika parka ei ole koskaan nähnyt sinun kasvojasi ja onhan
hänkin sinun lapsesi?"

"Minä toivon, että te molemmat hyvinkin pian saatte nähdä minut
kasvoista kasvoihin!" vastasi äiti värisevällä äänellä. "Katso
hiekkakelloon lapseni! Onko jo keskiyö?"

"On jo yli keskiyön, äiti! -- Odotatko sinä isää kotiin tänä yönä?"

"Hän lupasi olla täällä ennen keskiyötä, tai muuten lähettää viestin",
vastasi äiti levottomana. "Hän ei tavallisesti unohda mitä lupaa. Mutta
hänellä on suurempi lupaus täytettävänä, ennenkuin se on täytetty, en
minä saa kuulla hänestä, ja ennen sitä ei kukaan meistä saa rauhaa."

"Oi miksei äiti? Etkö sinä muista mitä pyhässä raamatussa sanotaan
siitä rauhasta, joka on kaiken ihmisjärjen yläpuolella? Onhan Herra
antanut sen meille kaikille."

"Kyllä varmasti, lapseni! Sen rauhan saavat vanhurskaat osakseen. He
astuvat sisään rauha mukanaan -- he lepäävät makuuhuoneissaan, seisoo
siinä. Mutta kaikella on aikansa: ensin taistelu -- sitten rauha!"

Linnanpihalta kuului koirien ulvontaa. "Kuulitko, äiti!" huudahti
Margareta. "Koirat meluavat. Ne odottavat varmasti isää, mutta ne eivät
milloinkaan ole ulvoneet noin rumasti!"

"Se merkitsee kuoleman viestiä", sanoi äiti. "Hiljaa, lapseni, minä
luulen kuulleeni isäsi metsästystorven -- kuuletko nyt he vastaavat
tornista -- hän tulee!"

Nyt kuului jo askelia pihalta. Hiljaisessa yössä voi kuulla miten
nostosilta laskettiin ja linnanportin rautasaranat narisivat. Heti
senjälkeen kuului hevoskavioiden töminää ja suuren ratsujoukon melua
pihalta. Margareta juoksi ikkunaan. "Siellä on isä miehineen!" sanoi
lapsi. "Mutta mitä? Siellä liikkuu harmaita munkkeja soihdut kädessä.
Nyt laskeutuu isä kivelle. Hän tulee heti tänne ylös!"

Ingeborg rouva teki pikaisen liikkeen niinkuin aikoen nousta, mutta
vaipui voimattomana takaisin ompelutuolilleen. "Näetkö myös isoisän?
Näetkö minun vanhan, onnettoman isäni?" kysyi hän.

"Ei, isoisä parkaa minä en näe, äiti! Minä näen heidät kaikki, mutta
isoisä ei ole heidän joukossaan."

Nyt avattiin naistuvan ovi, ja kookas linnanherra seisoi
teräsvarustuksissaan kynnyksellä. Kypärän silmikko oli lyöty auki,
hänen ankarat, totiset kasvonsa olivat kalpeat. Hän jäi seisomaan
kynnykselle sanomatta sanaakaan, mutta antoi viittauksella tietää, että
halusi lapsen poistumaan. "Mene lastenhuoneeseen, Margareta!" sanoi
äiti, noustessaan hitaasti ja vapisten. "Sinun ei tarvitse kuulla sitä,
mitä isällä on minulle sanottavaa."

Margareta oli lähestynyt isäänsä, tervehtiäkseen häntä ja suudellakseen
hänen kättänsä, mutta hän näki hyytynyttä verta rautapanssarisella
kädellä ja vetäytyi kauhistuen pois. Hän liitti kätensä yhteen ja
poistui itkien tuvasta.

Nyt astui marski kynnyksen yli. "Se on tapahtunut!" sanoi hän. "Ota
häpeän huntu kasvoiltasi, vaimoni! Syleile vihdoinkin miestäsi ja
kostajaasi jälleen! Sinun häpeäsi on pesty tyrannin verellä. Sinun ei
tarvitse enää hävetä kuullessasi kutsuttavan itseäsi Stig Andersenin
vaimoksi!"

Kiivaalla, melkein suonenvetoisella liikkeellä repäisi kookas Ingeborg
rouva nyt hunnun kasvoiltaan, ja lampunvalo lankesi kuolonkalpeille,
kuihtuneille kasvoille, joilla vielä näkyi jälkiä harvinaisesta
kadonneesta kauneudesta. Tummansiniset, kirkkaat silmät olivat
painuneet syvälle suuriin silmäonteloihin, hän levitti laihat
käsivartensa lähestyi ritaria. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen
taaksepäin, mutta samassa silmänräpäyksessä hän syöksyi kiivaasti hänen
levitettyyn syliinsä, ja kaksi kirkasta kyyneltä vieri alas pitkin
raudankovaa poskea.

"Minun Ingeborgini, onneton Ingeborgini, saanko vielä sinua syleillä!"
huudahti hän. "Onko todellakin yksi ihmisikä vierinyt meidän ylitsemme
ja olemmeko me molemmat kuihtuneet ja tulleet vanhoiksi sitten kun minä
viimeksi näin sinun kasvosi ja pitelin sinua näillä käsivarsillani?
Nyt sinun täytyy elää, onneton vaimoni ja tulla uudelleen nuoreksi!
Onnettomuutesi aika on ohitse: sinun nuoruudenelämäsi ja sinun kunniasi
on kostettu -- kamalasti kostettu. Ei ainoatakaan naishäväisijää
maailmassa ole rangaistu kovemmin kuin sitä, joka riisti sinun rauhasi.
Sinun isäsi oli ensimäinen, joka lävisti hänen uskottoman rintansa."

"Voi, isäni, isäni, missä hän on?" kysyi Ingeborg rouva, irtautuen
kauhuissaan aviopuolisonsa verisistä käsivarsista, -- "sinä olet
verinen! Oletko sinä haavoittunut?"

"Se on tyrannin verta, vannoinhan minä, että sinä saisit sen nähdä.
Minä itse olen säilynyt haavoittumatta, vaimoni, mutta sinun isäsi,
sinun mielipuoli isäparkasi ei tullut meidän mukanamme ulos palavasta
ladosta. Minä kiiruhdin takaisin pelastaakseni hänet liekeistä -- mutta
liian myöhään" -- --

"Palanut, elävänä palanut!" huusi Ingeborg rouva. "Vanhurskas Jumala!
Näinkö kaikkivaltias tuomari rankaisee meitä kostomme vuoksi!" Hän
kaatui tiedotonna lattialle ruumisliinalleen.

Kun hän taas avasi silmänsä, istui hän tuolissa, ja hänen
aviopuolisonsa seisoi vielä verinen haarniska yllään hänen edessään.
"Toinnu, vaimoni!" sanoi marski. "Sinun onneton isäsi ei kärsinyt
kauan liekeissä. Hänen sielunsa on liitänyt vapaana liekkien läpi
ikuiseen rauhanmaahan, johon hän niin kauan turhaan oli ikävöinyt.
Toinnu, vaimoni, ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa!
Meidän oma henkemme on nyt kysymyksessä. Me emme vielä voi ajatella
suurta suunnitelmaamme maan ja valtakunnan suhteen. Ihmeellinen pelko
on lamauttanut meidän kaikki ystävämme. Kukin ajattelee vain omaa
itseään, ja kansa ei tahdo liittyä meihin. He huutavat kuin hullut
kuningasmurhaajia vastaan, -- minä itse olen lainsuojaton. Nuori
kuningas on sen minulle julistanut, vaikka laittomasti ja ilman
tuomiota. -- Minä nauroin sille, mutta minun mieheni pelästyivät siitä
-- ja lapsen sanat kaikuivat minusta itsestänikin oudoilta; sanottakoon
mitä tahansa! -- Lapsi on nyt kuitenkin kuningas. Herttua Waldemariin
minä en luota. -- Meidän täytyy paeta!"

"Ei milloinkaan! Ei ikinä! Minä jään tänne!" sanoi Ingeborg rouva
päättäväisesti ja kohotti päätään.

"Se on välttämätöntä, minun vaimoni, usko minua; minä en astu
askeltakaan taapäin siellä missä on mahdollista kulkea eteenpäin.
Tahdotko sinä nyt seurata köyhää, lainsuojatonta miestä, minun
Ingeborgini, tai jäädä meidän voimakkaitten vihollistemme
solvaistavaksi?"

Marskin näin puhuessa näytti Ingeborg rouva saavan hetkeksi
ponnistamalla takaisin elonvoimansa, hän nousi rauhallisesti ja loi
ihmettelevän katseen aviopuolisoonsa.

"Huoran nimeä olen jo kyllin kauan kantanut!" sanoi hän. "Sitä minä
en voisi kantaa enää kauempaa maailmassa, vaikka minä nyt todellakin
voisin tulla Tanskan kuningattareksi. Kiitos siitä, että poistitte
häpeäni, minusta ei kenenkään enää tarvitse huolehtia. Mutta jos minä
taas olen Stig-marskin aviovaimo, niin kuule viimeinen sana, joka
minulla on sanottavana sinulle tässä maailmassa! Minun hetkeni ovat
luetut! Se hetken kunnia, jonka minä voitin, ei ole yhdeksän vuoden
tuskien eikä hirveän murhapolttoyön arvoinen. Onko se pelko, joka
lamautti meidän ystävämme, myöskin lamauttanut mahtavan Stig-marskin?
Oletteko te se mies, joka pelkää lasta ja karkaa maasta poikanulikan
käskystä! Ei, ei, urhea kostajani! Kamalan veriyön varjot ovat
himmentäneet sinun silmäsi ja raskauttaneet sinun sielusi, --
kuninkaanveri sinun käsivarrenvarustuksillasi vain on lamauttanut sinun
käsivartesi. Jää tänne kunnes päivä valkenee! Pese veri haarniskaltasi
ja muista minkä vuoksi se on vuotanut! Se ei ollut vain senvuoksi, että
sinä saisit nähdä tämän kuolemaanvihityn, -- minä seison tänä yönä
sinun edessäsi kuin haamuna, kysyäkseni sinulta miksi sinä viivyttelit
niin kauan, ja päästäkseni kunnialla hautaan. Mutta kun sinä olet
sulkenut nämät silmät" -- --

"Sinun täytyy elää, urhea vaimoni!" keskeytti marski hänet
liikutettuna. "Sinä saat nähdä minun toimivan niinkuin ei kukaan mies
Tanskassa vielä ole toiminut! Mutta yksin ei voimakkainkaan mies voi
kumota Tanskan valtaistuinta."

"Milloinka sinä jäit yksiksesi? Eikö sinun sukulaisissasi ole kreivejä
ja ritareita? Etkö sinä ole liitossa ruhtinaitten ja kuninkaitten
kanssa? Eivätkö Waldemar herttua ja Jaakko kreivi enää elä? Eikö
Ove Dyreä ja Jaakko Sinijalkaa enää ole olemassa? Meidän mahtavat
sukulaisemme eivät tahdo luopua sinusta, sen minä tiedän -- Norjan
kuningas Eerik on sinun täysinuskollinen ystäväsi. Hänellä on paljon
väkeä ja laivoja -- häneen sinä voit luottaa! Jää maahan! Elä salli
juurruttaa pois meidän sukuamme, ja maan joutua perikatoon! Rakenna
linna kypäreille, se seisoo lujana vasten nuoli- ja kivisateita.
Urhoollinen, ylpeä Stig Andersen, elä ota voimakasta kättäsi pois
Tanskan yltä! Aseta kruunu sen päähän, joka sitä voi kantaa, elä salli
Toke ja Skjalm Hviden sukujen joutua maanpakolaisina harhailemaan,
niinkauan kuin sinun silmäsi ovat auki! Anna minulle sinun kätesi sen
vakuudeksi, jos sinulle minun rauhani ja autuuteni on kallis!"

"Rakas vaimoni, minä lupaan sen sinulle!" sanoi marski ja ojensi
hänelle rautapanssarisen kätensä. "Jumala suokoon sen tapahtua!" Hän
vaikeni vaipuen syviin mietteisiin.

He seisoivat näin hetken käsi kädessä. Samassa näytti kuin tuli olisi
sammunut kalpean Ingeborg rouvan silmistä, ja varjo laskeutui hänen
kasvoilleen. "Kiitos, kiitos! Nyt minä olen rauhallinen!" sanoi hän
hitaasti ja juhlallisesti. "Nyt minä makaan hiljaa haudassani, enkä
valittele rikkiraastettua elämääni enkä verta, joka vuodatettiin minun
naiskunniani tähden -- minun ei tarvitse kuulla äidittömien tyttärieni
itkevän -- enkä kuulla isäni tuskanhuutoja liekkien loimutessa. Nyt
mustenee viimeisen kerran silmissäni", kuiskasi hän veltosti ja
horjui. -- "Hyvää yötä, kostajani. Kiitos! Sinä toit minulle viimeisen
viestin maailmasta -- se oli voitonviesti, mutta hirvittävä -- sinun
aviovaimosi minä olen taas -- mutta vasta kiirastulen tuolla puolen
minä olen se, mikä olin yhdeksän vuotta sitten -- --"

"Ingeborg, rakkakin Ingeborg, elä puhele niin sekavasti!" huudahti
marski lopulta -- "mene levolle, sinä olet sairas!"

"Minä menen levolle!" kuiskasi hän tuijottaen hurjin katsein eteensä.
"Isä, isä, elä pala enää tyttäresi tähden! Nyt hän kulkee kanssasi
liekkien läpi -- hyvää yötä!" -- Tämän sanottuaan hän puristi kiivaasti
marskin kättä ja syöksyi äkkiä kivilattialle kuin sisäisen iskun
satuttamana.

Kauhistuneena huusi marski apua, mutta ennenkuin palvelijat
olivat ehtineet avuksi, lepäsi heidän onneton emäntänsä kuolleena
aviopuolisonsa verisillä käsivarsilla.




KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU.


Ennenkuin herttua Waldemar ja Brandenburgin markkreivit saavuttivat
Skanderborgin linnan, seisoivat drotsi Pietari ja ritari Pentti
Rimordson melkoisen sotamiesosaston etunenässä linnan edustalla,
johon leiri oli majoitettu, lukuisan kansanjoukon tulvaillessa sinne
osoittamaan suosiotaan nuorelle kuninkaalle. Vanha ritari Jon oli
viety kantotuolissa linnaan, ja mitä ankarimpiin toimenpiteisiin oli
ryhdytty. Ei minkäänlaisia kapinallisia ääniä kuultu. Herttua Waldemar
ja hänen seurueensa olivat ratsastaneet yötä päivää. Kielin jätettyään
he näkivät auringon nousevan nyt toisen kerran, se näytti heille hiukan
etempää leirin Skanderborgin edustalla. Herttua säpsähti. "Me tulemme
sittenkin liian myöhään", sanoi hän. "Pysähtykää silmänräpäykseksi,
hyvät herrat, jos näen oikein, niin täällä on jo leiriydytty."

"Leirissä on noin seitsemän tai kahdeksansataa miestä", sanoi
markkreivi Otto, ja hänen katseestaan leiriin huomasi taitavan
sotapäällikön.

"Drotsi Pietari ja ritari Jon ovat siis kiirehtineet
kunnianosoitukselle", jatkoi herttua, "ja he ovat tehneet sen
odottamatta ensin maan tärkeimpiä miehiä ja kuningashuoneen läheisimpiä
sukulaisia. Siinä te näette näiden itsevaltaisten herrojen röyhkeyden.
Tällä hetkellä on valta heidän käsissään ja meidän täytyy vaieta.
Poika julistetaan nyt Tanskan kuninkaaksi, ja teidän älykkään, etevän
sisarenne, jalot herrat, täytyy aluksi suostua hoitamaan holhousta
yhdessä minun kanssani. Mutta myöskin tästä täytyy meidän vielä vaieta.
Niinkauan kuin ensi rauhattomuus täyttää kaikkien mielet, ei voi
odottaa minkäänlaista kannatusta eikä keksiä viisasta neuvoa."

Koko loppumatkan he pysyivät äänettöminä ja mietteisiinsä vaipuneina.

"Teidän ehdotuksenne, jalo herttuani, tuntuu nyt minusta hiukan
onnistumattomalta", alkoi markkreivi Otto viimeinkin puhua. "Teidän
kaunopuheliaisuutenne on tänä sekasorron aikana vain silmänräpäykseksi
samentanut minun arvostelukykyni. Onhan kuningasvaali jo aikoja
sitten laillisesti vahvistettu, ja jokainen muutos siihen olisi
rohkea hyökkäys kansamme oikeuksia vastaan. Minun sisareni,
kuningatar, epäilisi varmaankin suuresti sulkea omalta pojaltaan
tie valtaistuimelle, kunnianhimosta tulla nimitetyksi hallitsevaksi
kuningattareksi. Todellisuudessa hän jää kuitenkin siksi niinkauaksi
kuin nuori kuningas on alaikäinen."

"Siinä minä olen samaa mieltä veljeni kanssa", sanoi markkreivi
Konrad, joka näytti hiukan nuoremmalta kuin veljensä, ja jonka
kanssa hän useammin oli samaa mieltä, joskin hän näytti osoittavan
voimaa ja itsenäisyyttä liikkeissään ja kasvonilmeissään. "Me olemme
kiitollisia teidän osanottavaisuudestanne sisaremme kohtaloon, jalo
herttua", jatkoi markkreivi Konrad, "mutta se on johtanut teidät
harhaan. Elkäämme puhuko hänelle niin vaarallisesta ja viekoittelevasta
toivomuksesta, joka ei varmaankaan koskaan olisi juolahtanut hänen
mieleensä."

"Te olette oikeassa, jalot herrani; se oli vain ohimenevä ajatus",
sanoi herttua äkkiä. "Me annamme asioiden kulkea luonnollista latuaan.
Sen minkä minä kunnioituksesta teidän korkean sisarenne viisauteen
ja harvinaisiin ominaisuuksiin katsoen ajattelin pelastuskeinoksi
Tanskalle, ja mitä minä tämän hämmennyksen aikana olen lausunut siitä,
jääköön ritarikunniani kautta salaisuudeksi meidän välillemme."

"Se on selvä", vastasi Markkreivi Otto, tarkastaen herttuaa tutkivalla
katseella. "Te olette viime viikon aikana erityisesti vaivannut
itseänne, ja sekavalla valtioviisaudellanne te olitte melkein panna
meidänkin päämme pyörälle. Voisinpa melkein vannoa teillä olleen
aavistuksen siitä mitä täällä tulisi tapahtumaan."

Herttua kalpeni, ja ritari Tyko Abilgaard, joka koko matkan kestäessä
oli ollut hiljainen ja vaitelias, käänsi äkkiä oriinsa näyttäen
kokonaan olevan kiintyneenä sen ohjaamiseen.

"Valitettavasti!" sanoi herttua nopeasti. "Kuka ei olisi tarkannut
Tanskan onnetonta tilaa ja sitä kireätä väliä, joka jo kauan on
vallinnut kuninkaan ja mahtavan aateliston välillä, aavistamatta
ja pelkäämättä pahinta? Oli aika", jatkoi hän, "jolloin minä,
niinkuin te tiedätte, otin tehokkaasti osaa Tanskan valtioasioihin.
Nuoruuden kokemattomuudessani minä toivoin itse rohkealla toiminnalla
ja ase kädessä voivani saada aikaan sisällisen rauhan ja luomaan
oikeudenmukaisen hallitusmuodon. Minun yritykseni eivät onnistuneet,
ja nyt minä iloitsen siitä, että minä sopimukseni nojalla kuninkaan
kanssa ja luopumisvalallani vetäydyin ajoissa syrjään, välttäen siten
pienimmänkin epäluulon osallisuudesta tähän kamalaan tapahtumaan.
Myöskin oleskeluni teidän luonanne, jalot herrat, yllämainitun
kauhean tapauksen aikana pidän minä elämäni onnellisimpana sattumana.
Yhdessä teidän ja teidän jalon sisarenne kanssa minä voin ehkä nyt,
joutumatta epäluulon alaiseksi, olla avullisena rauhan ja järjestyksen
palauttamisessa tässä sekasorron maassa. Tahdon myöskin auttaa
kurittamaan sen itsepäisiä ja röyhkeitä aatelismiehiä, jotka nyt
tahtovat olla herroina maassa. Me olemme kuitenkin valitettavasti
nähneet, että he eivät pelkää väkivaltaisimpiakaan hankkeita,
saadakseen omat pikkumaiset pyyteensä toteutetuiksi ja tyydyttääkseen
yksityisen kurjan ja typerän vihansa -- --"

"Tässä on käteni, jalo herttua Waldemar", puhkesi kreivi Otto sanomaan,
ojentaen hänelle sydämellisesti kätensä. -- "Teillä on hyvä ja
rehellinen tarkoitus kansaa ja onnetonta kuningashuonetta kohtaan, ja
me tahdomme edelleenkin auttaa teitä neuvoilla ja teoilla rauhan ja
järjestyksen palauttamiseksi maahan. Elkäämme viivytelkö kauempaa! Minä
haluan sisareni luo voidakseni lohduttaa häntä hädässään."

He kannustivat hevosiaan ja ratsastivat reippaasti Skanderborgin
linnan edustalla olevaa leiriä kohti. Täällä heidät pysäytettiin ja
heidän täytyi vahdeille ilmoittaa nimensä. Niinpian kuin nämä kuulivat
ketä he olivat antoivat he heidän vapaasti mennä. Kun he saapuivat
Skanderborgin linnaan, näkivät he alaslasketulla nostosillalla olevan
vahvan keihäsmiesvartion. Tässä täytyi heidän nousta alas hevosen
selästä ihmispaljouden tähden, joka täytti tien. Tosin siellä täällä
väistyttiin noiden kolmen ruhtinaallisen herran tieltä, joiden komeat
puvut ja kullalla kirjaillut viitat osoittivat heidän korkeaa arvoaan,
mutta usein kuitenkin pidätti tungos heidät, ja heidän aseenkantajiensa
täytyi pysähtyä hevosten kanssa kansanjoukon taakse. Kun he sillätavoin
hitaasti raivasivat itselleen tietä, kuulivat he kansanjoukosta monta
sanaa, jotka ainakin ritari Abilgaard painoi mieleensä.

"Onko kuninkaan murhaajat saatu kiinni?" kysyi eräs porvarismies.

"Pahus heidät tietää!" sanoi toinen. "Kyllä ne miehet varansa pitävät.
Ja kuka heidät tuntee? Kaikki olivat munkkipäähineisiin peittäytyneet.
He voivat olla vaikka täällä meidän keskellämme. Ei koiraa karvoista
tunneta."

"Metsillä on korvat ja mailla silmät, -- mitä lumeen piilotetaan, se
tulee esiin suojasäällä", sanoi eräs vanha vaimo, kyhmysauva kädessä.
"Jos ritari Jon ja drotsi Pietari Hessel saavat heidät kiinni, niin
varmasti heidät hirtetään."

"Hirtetään?" huusi eräs nuori mies. "Sanoitteko niin, Dorothea Rakkers!
Ne miehet saavat hirsipuun jälestä nuolla sormiaan ja heti suudella
hirttonuoraa, jos pääsevät niin vähällä. Ei, ne koirat ruhjotaan ja
saavat maata teilillä ja pyörillä. On kyllä totta, että kuningas oli
kova mies ja aika kipa hänellä oli hameitten perään, mutta ei häntä
siltä olisi tarvinnut tappaa kuin härkää latoon."

"Kun meidän nuori kuninkaamme tulee suureksi, niin kyllä hän kostaa
hyvänä kristittynä isänsä kuoleman", sanoi eräs talonpoika.

"Mutta missä hän viipyy? Emmekö me saa nähdä häntä?" sanoi eräs toinen.
"Eivät suinkaan ne häntäkin lyöneet kuoliaaksi?"

"Ei, Jumala varjeli hänet siitä", vastasi ensimäinen. "Ne olivat
kyllä täällä aikaisin samana aamuna, ennenkuin paholainenkaan oli
vetänyt töppöset sorkkiinsa, ja he tahtoivat saada käsiinsä nuoren
kuninkaan, mutta hän oli yhtä aikaisin ylhäällä kuin he, ja nähtyään
hänet linnanparvekkeella kalpenivat heidän nenänpäänsä valkeiksi,
eivätkä he uskaltaneet koukistaa hiuskarvaakaan häneltä. Itse tuo
uhkarohkea marskikin alkoi pelätä kun hän kuuli olevansa julistettu
lainsuojattomaksi. Ja piru vei heidät kaikki, ennenkuin ehtivät porttia
kolkuttaakaan."

"Teili ja pyörä luvattiin heille, ja he saivat hehkuvia kiviä
matkaeväiksi", sanoi eräs nuori mies.

"Se oli reippaasti tehty -- hänestä tulee kelpo kuningas!" huusi monta
ääntä yhtaikaa. "Hänestä tulee toisenlainen mies kuin hänen isästään!"

"Tuolla hän on, tuolla hän on!" huusi nyt monta ääntä ja
linnanparvekkeella nähtiin nuori kuningas yllään musta ritaripuku
ja pieni kruunukypärä päässään. Hän seisoi äitinsä, kuningattaren
vieressä, joka oli mustaan samettiin puettu, otsakoriste tummilla
palmikoilla, ja katseli kansanjoukkoa hiljaisella tutkivalla katseella,
kasvot kalpeina ja tyyninä. Pienen kuninkaan vasemmalle puolelle
kannettiin ritari Jon kantotuolissa, ja hänen takanaan nähtiin ritari
Thorstenson ja joukko kuninkaallisia henkivartijoita, aseilla ja
kilvillä varustettuina.

"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika!" kaikui nyt voimakas ääni
parvekkeelta, ja vanha ritari Jon korottautui vaivalla heiluttamaan
hattuaan. Monta sataa ääntä yhtyi suurella melulla tähän
tervehdyshuutoon. Nuori kuningas vastasi ritarillisen arvokkaasti
tervehdykseen lausuen muutamia sanoja, jotka ainoastaan lähimmät
kuulivat, mutta johon koko kansanjoukko vastasi tuhatäänisellä
suosionhuudolla.

"Katsos miten poika keikailee", kuiskasi ritari Abilgaard herttualle.
-- "Hän on aikaisin oppinut leikkimään ritaria ja kuningasta."

Herttua Waldemar purasi harmissaan alahuultaan ja antoi ritari Tykolle
salaisen viittauksen. Ritari poistui syrjään. Kohta senjälkeen
kuultiin äänen huutavan kansan keskeltä. "Ei Eerikkiä enää Tanskan
valtaistuimelle. Me tahdomme Waldemarin kuninkaaksemme!" Tähän huutoon,
josta kukaan ei tiennyt mistä se tuli, yhtyi moni, ja levoton mutina
kuului kansan joukosta. Mutta silloin vanha ritari Jon nousi uudestaan
seisomaan, huolimatta suurista tuskista, joita tämä asento näytti
hänelle tuottavan, ja luki kuuluvalla ja voimakkaalla äänellä piispojen
ja valtiosäätyjen allekirjoittaman, ja sinetillä varustetun asiakirjan,
joka vahvisti pienen Eerik-kuninkaan laillisen kuningasvaalin,
sellaisena kuin se jo kymmenen vuotta sitten hänen ollessaan toisella
ikävuodellaan oli päätetty, ja jonka kansa kuusi vuotta sitten 1280
uudisti. Senjälkeen hän toisti tervehdyshuudon ja jokaisen kapinallisen
ja vastustavan äänen tukahutti voimakas huuto: "Eläköön kuningas Eerik
Eerikinpoika! Eläköön, meidän laillinen kuninkaamme! Alas kavaltajat!"

Herttua Waldemar koetti nyt kiirehtiä ulos meluavasta tungoksesta,
peläten täten syystäkin joutuvansa rahvaan revittäväksi,
epäiltynä osalliseksi tuohon kapinahuutoon. Hän yhtyi kovalla
äänellä tervehdyshuutoihin Eerikille ja pääsi onnellisesti sisään
linnanportista, yhdessä Brandenburgin markkreivien kanssa.

Kuninkaalliset olivat jättäneet parvekkeen. Kansa hajaantui
vähitellen, ja kuningatar vastaanotti hyvin liikutettuna ritarisalissa
ruhtinaalliset veljensä, sitävastoin hän tervehti herttua Waldemaria
kylmyydellä, joka näytti olevan tälle aivan odottamatonta.

Drotsi Pietari oli sillaikaa antanut sotaväen vannoa uskollisuudenvalan
nuorelle kuninkaalle, ja muutaman tunnin kuluttua hän oli lukuisan
suojelusosaston kanssa saattamassa koko kuninkaallista perhettä
Viborgin linnaan. Kuningattaren vaunut, joissa pieni Merete-prinsessa
ja hänen hovinaisensa istuivat, kulkivat hitaasti etumaisina. Joskus
vain kuningatar käytti niitä, ollessaan väsynyt tai kyllästynyt
ratsastamiseen.

Surusaattue oli juhlallisen komea. Kuningatar ratsasti kylien läpi
valkoisella hevosellaan molempien poikiensa välillä, yllään musta
samettivaippa ja päässään kurjensulilla koristettu helmihattu.
Prinssi Kristofferilla oli myöskin yllään komea surupuku, mutta nuori
kuningas veti etupäässä kaikkien huomion puoleensa. Hän ratsasti
korkealla, pikimustalla oriilla. Mustan samettivaipan alla, joka oli
koristettu näädän nahoilla ja kultaisilla kruunuilla, oli hänellä
täydelliset ritarin teräsvarustukset, drotsi Pietarin ja Jon ritarin
varovaisesta kehoituksesta. Hänen pienessä kruunukypärässään liehui
korpinsulkatöyhtö, hänen kypäräsilmikkonsa oli sininen ja kullattu, ja
käsivarrellaan hän kannatti pientä kilpeä. Kilpeen oli kuvattu kypärä
ja kaksi kullattua häränsarvea, joiden ulommaiseen taitteeseen oli
kiinnitetty kaksi riikinkukon sulkaa. Nuorta kuningasta ei oltu ikänsä
vuoksi vielä lyöty ritariksi. Mutta vaikka hän jo kaksivuotisesta
oli kuullut itseään kutsuttavan kuninkaaksi, pani hän paljon enemmän
arvoa siihen, että häntä pidettiin ritarina ja sai esiintyä aseissa.
Tämä hänen lapsellisen ritarikomeilun ihailemisensa oli saattanut
hänet maalauttamaan kilven, joka hänellä nyt oli ensi kerran mukanaan
esiintyessään julkisesti. Hän kantoi sitä niin miehekkään ja vakavan
näköisenä, kuin tuntisi hän ihmeellistä lohdutusta siitä, että hän nyt
oli kutsuttu suojelemaan maata ja valtakuntaa lapsenkilvellään.

Lähinnä kuninkaallisia henkilöitä ratsastivat Brandenburgin markkreivit
yhdessä herttua Waldemarin ja hänen drotsinsa kanssa. Heidän
jälestään seurasivat kansleri, oppinut Martinus herra, hengellisessä
veljeskunnanpuvussaan, niinikään hovimarski, valtakunnan hovimestari,
alimarski, ja valtakunnan kaikki neuvosherrat, lukuunottamatta
vanhaa Jon Litleä, joka oli pakoitettu jäämään Skanderborgiin, missä
taidolla huolehdittiin hänen parantumisestaan. Senjälkeen seurasivat
kuninkaalliset henkivartijat, ja kaksitoista passaripoikaa soihtuineen.
Ritari Thorstenson ratsasti lukuisan sotamiesjoukon kanssa kulkueen
etunenässä, ja drotsi Pietari Hessel ja ritari Pentti Rimordson
päättivät kulkueen, suojaten uskollisten, rohkeitten ratsumiestensä
kanssa kuninkaallisia henkilöitä molemmin puolin.

Saattue kulki hitaasti ja hiljaisena Viborgia kohti, jonne useiden
pysäysten perästä saavuttiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.

Viborgin suuressa tuomiokirkossa oli murhatun kuninkaan ruumis ollut
Cecilian yöstä asti kansan nähtävänä. Tänä iltana oli se määrätty
pantavaksi kirstuun ja laskettavaksi hautaan.

Kun kulkue läheni Viborgia, katkaisi mestari Martinus ensiksi pitkän
ja juhlallisen äänettömyyden, jota hän koko matkan oli noudattanut.
Huolimatta maan onnettoman kohtalon tuottamasta surusta, joka lannisti
hänen mieltään, tunsi oppinut, isänmaallinen herra niin suuren halun
puhella jonkun kanssa, että hän itse hetkeksi unohti sen epäilyksen,
joka salaisesti kyti hänen mielessään herttua Waldemaria kohtaan, että
tämä olisi kuninkaanmurhaajien salainen johtaja ja suojelija. He olivat
joutuneet ratsastamaan vierekkäin, ja kansleri kääntyi herttuan puoleen
huomautuksella vanhan Viborgin kaupungin nimestä ja alkuperästä, jonka
hän luuli johtuvan eräästä kuningatar Vebescasta tai gootilaisesta Viti
kansasta, tai ehkä paremminkin seudun korkeussuhteista ja ikivanhoista
uhrilehdoista, sekä pakanallisesta sotajumala Vigistä, niin että
kaupungin nimi oikeastaan alkujaan olisi ollut Vigberg.

"Hyvin mahdollista, herra kansleri!" vastasi herttua hajamielisenä. "Se
täytyy teidän oppineena miehenä parhaiten tietää."

Kansleri jatkoi selityksiään ja mainitsi vielä pari olettamusta
Vigeristä, Odinin lisänimestä, ja naissankari Vedborgista, joka
mainitaan Bravallataistelun Staerkodderlauluissa.

"Hyvin mahdollista, herra kansleri!" sanoi herttua suuttuneena. "Minä
en ymmärrä tuollaisia perin oppineita asioita, enkä myöskään niistä
välitä."

"Jos taas katsomme kaupungin vaakunaa", jatkoi kansleri innoissaan,
ollenkaan huomaamatta herttuan kärsimättömyyttä, "niin voisi se ehkä
vahvistaa niiden arveluja, jotka olettavat, että kaupungin nimi
on ennen ollut Vigletsborg, sillä edellytyksellä, että oletamme
molempien henkilöiden vaakunassa olevan kuningas Vigletin ja hänen
kuningattarensa. Muutamat oppineet ovat luulleet niissä löytäneensä
Aatamin ja Eevan seisovina hyvän- ja pahantiedon puu välillään.
Mutta, jos vertaamme sitä kaupungin vaakunaan (sigillum senatorum
Vibergensis civitatis) niin me huomaamme, että mainitut Aatami ja
Eeva, tai kuningas Viglet ja hänen kuningattarensa, ovat kaksi
tavallista mieshenkilöä, vanha ja nuori, jotka epäilemättä esittävät
kahta tuomaria. Ja minun mielestäni on erinomaisen viisasta ja
oikein, että nuorella tuomarilla on vanha ja kokenut vieressään,
niinkuin meidän nuori kuninkaamme nyt voi kiittää itseään onnelliseksi
onnettomuudessaan siitä, että hänellä kuitenkin on isänsä vanhat
uskolliset ja kokeneet ystävät sivullaan."

"Teidän oppineisuutenne, arvoisa herra kansleri, on hänelle erityisen
suuri arvoinen", vastasi herttua ivallisesti. "Ja jos te voisitte
auttaa häntä keksimään Tanska-sanan oikean merkityksen, niin olisi
se varmasti hänelle suureksi avuksi hänen maata ja valtakuntaa
hallitessaan."

"Jos me emme johda rakkaan isänmaamme nimeä sanasta Danais, niinkuin
vanha historijoitsija Dudo arvelee, vaan isä Saxon olettamuksen
mukaan vanhasta Dan kuninkaasta", vastasi kansleri, vaikka hän kyllä
huomasi pilkan, "niin tietoisuuden siitä, että voi laskea sukunsa ja
syntyperänsä tästä ikivanhasta kuninkaasta, josta maa ja kansa johtavat
nimensä, täytyy varmasti herättää suuria, kuninkaallisia ajatuksia
nuoren herramme sielussa, ja ne eivät suinkaan ole halveksittavia." Hän
vaikeni nyt hiukan tyytymättömänä ja vaipui syviin mietteisiin; sitten
hän nyökäytti ikäänkuin hyväksyen ajatukselle, joka samassa juolahti
hänen mieleensä.

"Kun minä näen tämän suuren, kauniin kaupungin korkeine valleineen",
alkoi hän taas puhella, "silloin vahvistuu, minun uskoni siitä, että
kaikkivaltias Jumala edelleenkin pitää kätensä meidän kansamme ja
laillisen kuninkaamme suojana. Täältä levisi kristinopin suuri valo
kansan keskuuteen, pyhän piispa Popoksen armorikkaiden julistusten
avulla. Tuolla Dannernummella vannottiin vanhoille kuninkaillemme
uskollisuutta. Täältä rohkeilta viborgilaisilta sai pyhä Knut
marttyyri uskollisen avun maankavaltajia ja kapinallisia vastaan.
Täällä huudettiin suuri kuningas Waldemar ensiksi kuninkaaksi, ja
täältä uskollisilta porvareilta hän löysi avun ja suojan kamalan
ja taivaitatärisyttävän Roeskilden verilöylyn jälkeen. Oi, täällä
kolmekymmentäkolme vuotta sitten juhlittiin viattomana lapsena samaa
kuningasta, jonka verisen ruumiin me nyt saamme nähdä ja saattaa
viimeiseen lepoon. Kirotut olkoot hänen murhaajansa -- ja ne, jotka
ovat tämän onnettomuuden saaneet aikaan! Suokoon Jumala, että he
olisivat täällä meidän keskessämme, ja että meidän murhattu herramme ja
kuninkaamme voisi aukaista sammuneet silmänsä ja sanoa meille ketä he
olivat."

Näin sanoen loi hän herttuaan tarkkaavaisen katseen. Oli alkanut
hämärtää, mutta mestari Martinus luuli selvästi huomanneensa
levottomuuden ilmeen hänen kasvoillaan.

"Eikö tämä ole teidänkin toivomuksenne, jalosukuinen herra?" kysyi hän,
"ja uskotteko te jonkun heistä tai jonkun tähän kauheaan rikokseen
osallisen voivan olla niin julkean ja jumalattoman, että hän ei kalpene
ja tunne rikollisuuttaan nähdessään murhatun kuninkaan."

Herttua kiinnitti hevosensa ohjia ja vasta saatuaan sen rauhallisesti
astumaan, hän vastasi kanslerin tekemään kysymykseen, kuitenkin
kääntämättä kasvojaan häneen. "Jos te tuolla tavalla koetatte päästä
rikollisten jäljille, herra kansleri", vastasi hän reippaasti, "niin
te ette kelpaa inkvisiittoriksi. Sen voitte jättää minun toimekseni,
minä etsin heitä kaikkialta, mutta täällä luulen kaikkein vähiten
tapaavani heitä. Nuo kirotut murhaajat varovat kyllä tulemasta tänne
moiseen tilaisuuteen, jolloin he niin helposti voivat joutua kiinni.
Senhän me kaikki tiedämme, että marski Stig on heidän johtajansa. Jos
me pitäisimme kaikkia ihmisiä, jotka tässä surujuhlassa kalpenevat tai
ovat liikutettuja, osallisina tähän kauheaan tekoon", jatkoi hän, "niin
saisimme ensiksi langettaa itsemme ja kaikki maan ja kuningashuoneen
uskollisimmat ystävät, sillä kuka voi edes ajatellakaan tuota kauheaa
tekoa tuntematta mielensä liikutetuksi ja kiihtyneeksi. Kun minä ja
markkreivi kuulimme ensimäisen huhun tästä kreivi Gerhardin luona
Kielissä, niin melkein musteni meidän silmissämme. Rajulla marskilla on
kyllä kanssarikollisia. -- Minä olen lähettänyt vakoojia ympäri maata.
Jos te voitte löytää murhaajat ennen minua, niin minä olen teille
kiitollinen, herra kansleri! Nuoren kuninkaamme lähimpänä sukulaisena
ja luonnollisena suojelijana minä katson olevani lähinnä velvollinen
vainoamaan ja takaa-ajamaan heitä."

Oppinut kansleri oli vaiti ja vaipui syviin mietteisiin.

Monine kirkkoineen ja kappeleineen näkyi kaupunki nyt selvästi, ja
enemmän kuin kaksikymmentä korkeaa tornia kohosi sieltä taivasta kohti.

"Kuuletteko, Frue-kirken ruumiskellot soivat jo", sanoi kansleri. "Noin
soitetaan kohta kaikkialla Tanskan kellotapuleista, ja ettekö te usko,
jalosukuinen herra, että ne soivat kuin tuomiopäiväkellot murhaajien
korvissa, missä ikinä he lienevätkin?" Hänen näin puhuessaan monistui
ruumiskellojen soitto, se tuli yhä voimakkaammaksi ja kaikui kohta
kaupungin kaikista kahdestakymmenestä kirkontornista, ja kaikista
lähiseudun maakirkoista. Oli jo aivan pimeä, ja ainoastaan poikien
kantamat soihdut valaisivat surukulkuetta. Herttua Waldemarin hevonen
näkyi pelästyneen kellojen soittoa ja hyppeli levottomana loimuavien
soihtujen valossa.

"Ei, mutta kuulkaapas vain tuota pientä kelloa harmaaveljesten
kirkonpäädyssä tuomiokirkon takana, kylläpä se helähtelee kirkkaasti ja
muita kimeämpänä, vaikkei sillä olekaan tornia, jossa heiluisi!" sanoi
nyt mestari Martinus herttualle, joka oli hengästynyt tulisen ratsunsa
ohjaamisesta. "Harmaaveljesraukat!" jatkoi kansleri, "he soittavat
kovin kiihkeästi tänä iltana. Ehkä he tahtovat osoittaa, ettei heillä
ole minkäänlaista osallisuutta siihen minkä heidän vaippansa saivat
peittää Finnerupin ladossa."

Herttua ei vastannut, vaan kääntyi drotsinsa puoleen. "Emmekö me kulje
Pyhän Mogenin portin kautta?" kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.

"Ei, armollinen herra! Sen kautta kuljetaan Aalborgin tietä tullessa",
vastasi ritari Abilgaard. "Tässähän meillä onkin jo oikealla puolella
Söen ja Borrevold. Me kuljemme pyhän Mikaelin portin kautta, ja pyhän
Mikaelin katua pitkin tuomiokirkkoon."

"Sinä olet oikeassa, Tyko. Tuo kirottu kumina on aivan hervaissut
minut. Eikö juuri Pyhän Mogenin portista ole kerrottu tuo typerä taru?"

"Aivan oikein, herra!" vastasi ritari hymyillen, "kuparihevosesta, joka
helähtää maan alla joka kerran kun sota syttyy maassa. Sen lorun minä
jo mekossa käydessäni kuulin imettäjältäni."

"Kätketty hevonen pyhän Mogenin portin alla on kaupungin ikivanha
suojeluskuva", tarttui mestari Martinus vakavana puheeseen. "Sanotaan
ettei ainoakaan isänmaan kavaltaja tai vihollinen ole jäänyt eloon sen
helähdyksen kuultuaan."

"Sepä vasta helkkaria!" huudahti ritari Abilgaard teennäisen iloisesti.
"Vahinko vain, ettei pyhällä Mikaelilla ole samanlaista hevosta
porttinsa alla, muuten me voisimme heti saada varman todistuksen
siitä olemmeko kaikki yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin oppinut herra
kanslerimme?"

"Pyhä Mikael ei varoita", vastasi kansleri, "hän singahuttaa säihkyvän
miekkansa kirotuita vasten. Te näette hänen kuvansa tuolla portin
yläpuolella, hyvät herrat!"

Kulkue ratsasti jo holvatun portin läpi, ja soihdut valaisivat
rautaista ritaripatsasta, joka seisoi portin yläpuolella jalka
lohikäärmeen selällä, ja pitkä, säihkyvä miekka kädessä. Miekka oli
kullattu ja välkkyi tulisoihtujen loimutessa voimakkaasti herttuan pään
yläpuolella. Hän katsahti ylöspäin, ja hänestä tuntui niin kuin patsas
liikkuisi ja kasvaisi kahtavertaa korkeammaksi. Hän kannusti hevostaan
ja ajaa karahutti pimeään porttiholviin.

"Jos en olisi tiennyt sen olevan rautapatsaan", kuiskasi hän
drotsilleen, "niin olisin voinut vannoa sen olevan elävän ja Marski
Stigin haamun".

Saattue kulki nyt hitaasti pitkin leveää pyhän Mikaelin katua
tuomiokirkkoon. Kaikki ikkunat olivat valaistut, ja kadut olivat
täynnä kaikensäätyistä kansaa, mutta kaikkialla vallitsi sellainen
hiljaisuus kuin olisivat elottomat olennot katselleet surusaattuetta.
Lähestyttiin suurta, valaistua kirkkoa, jonka mahtavat malmikellot
syvällä, kumealla äänellään kaikuivat ylinnä muita. Kirkkoa
ympäröivällä aukealla paikalla laskeutui surusaattue hevostensa selästä
tuomiokapitulin huoneen edustalla, ja nyt lähti saattue eteenpäin
samassa järjestyksessä kuin se oli tullutkin, mutta jalan, mustaa
verkaa pitkin, joka ulottui avonaiselle kirkonovelle asti.

Korkealla, mahtavalla kirkolla oli kaksi tornia ja neljä sivukappelia,
ja oli se samassa kunnossa kuin silloin, kun kahdennellatoista
vuosisadalla Niilo kuningas oli laajentanut sen ja piispa Nikolai
täydentänyt. Astuttiin sisään kirkkoon ja kulettiin pääkäytävää
pitkin kaikkien neljän kappelin ohitse, joissa kynttilöitä paloi
neljänätoista alttarilla. Vasemmalla kädellä kirkon pohjoispuolella
oleva, kaupungin suojeluspyhimyksen, Pyhän Kieldin kappeli varsinkin
oli komeasti valaistu, siellä paloi yötä päivää valo pyhän Kieldin
kullatun arkun alla, joka riippui kullatuista ketjuista holvikatosta;
täällä nähtiin myös ohimennen murhatun Sven Grathen ruumisarkku.
Saattue pysähtyi, ja viimeiset eivät olleet vielä ehtineet
kirkonportista, kun jo etummaiset seisoivat pääalttarin luona. Murhatun
kuninkaan vaakuna, jota kaksi leijonaa ja kaksi kruunua koristi,
oli puoleksi verhottu pitkään, mustaan harsoon, ja kaksitoista
vahakynttilää valaisi sitä. Täällä seisoi kaniikkien [kaniikki,
tuomiokirkon palveluksessa oleva pappi] esipappi juhlapuvussaan
kahden muun papin kanssa, ynnä arkkidiakooni [arkkidiakooni, korkea
hengellinen herra], kanttori ja kaksitoista kaniikkia. Soihdut kädessä
he lauloivat juhlallista Reqviemiä [surulaulu], suuren lyijyllä
katetun tammikirstun ääressä, jonka kannella oli kuningas Eerik
Kristofferinpojan suuri miekka hopeaisen sakramenttirasian vieressä,
joka seuraisi häntä hautaan, kun hän ei ollut voinut nauttia sitä
ennen äkkinäistä ja väkivaltaista kuolemaansa. Rasian kannella oli
latinankielinen kirjoitus: "Panis adest veras domini sponsalia vitae."
[Tämä on totinen elämän leipä, Herran huomenlahja.]

Kun sielumessu oli laulettu, ja kaniikkien esipappi oli pitänyt
lyhyen puheen, kohotti hän kirstunkantta, ja asetti sakramenttiasian
ruumiin yhteenliitettyjen käsien väliin. Jokainen, joka tahtoi nähdä
kuninkaallisen ruumiin, voi nyt astua lähemmäksi. Vain muutama
astui niin lähelle, että voi sen nähdä, niiden joukossa oli nuori
Eerik-kuningas. Hän kumartui ääneti isänsä ruumiin ylitse, laski
kätensä hänen veriselle rinnalleen, lausuen pari sanaa, joita ei
kukaan kuullut. Senjälkeen hän vetäytyi takaisin ja peitti itkevät
kasvonsa suruvaipallaan. Kun ei kukaan enää lähestynyt kirstua ruumista
katsomaan, sulki esipappi taas kirstunkannen ja laski miekan takaisin
sen päälle, senjälkeen nostivat kaniikit kirstun ja kantoivat sen
surusaattueen etunenässä pääalttarin taakse, jossa he laskivat sen
holvattuun, kyynärän verran maasta koholla olevaan hautaan. Koko
ajan kuului maanalaisesta holvikirkosta aivan haudan alta syvä,
juhlallinen surulaulu. Nyt heitti esipappi kolme lapiollista hiekkaa
kirstulle, lausuen kuuluvalla äänellä kristillisen kirkon tavallisen
hautauskaavan. Senjälkeen julisti hän kansalle, että petetty ja
murhattu kuningas viisi vuotta ennen äkillistä kuolemaansa, ikäänkuin
omituisen aavistuksen valtaamana, oli tehnyt lahjoitukset tälle
tuomiokirkolle sielumessujen ja yöjumalanpalveluksien pitämiseksi
sielunsa puolesta tuomiopäivään asti. "Se surulaulu, joka hänelle
täällä nyt kaikuu, ei koskaan vaikene!" sanoi hän. "Joka yö kohoaa
täältä rukous ja laulu maan syvyydestä kohti Kaikkivaltiaan
valtaistuinta! Öin ja päivin me rukoilemme täällä murhatun kuninkaamme
sielun puolesta kuningasten kuningasta, anoen, että kuningas Eerik
Kristofferinpoika on viimeinen tanskalainen kuningas, joka sortuu
petturin ja murhaajan käden kautta. Herra armahtakoon voideltunsa
sielua! -- Voi, voi kuningasmurhaajia!"

Tähän huutoon yhtyivät kaikki kaniikit ja useat seurueesta, joiden
joukosta nuoren Eerik kuninkaan ääni kaikui niin voimakkaana, että
se hämmästytti kaikkia, ja maanalaisessa kirkossa toisti näkymätön
surukuoro kolme kertaa sen huudon.

Mestari Martinus katseli terävästi tutkivin katsein juhlallisuuden
kestäessä kaikkia ympärillään olevia kasvoja, pidellen yhteenliitettyjä
käsiään rinnallaan ja ollen itse syvästi liikutettu. Muutamissa
kasvoissa hän näki syvän liikutuksen kuvastuvan, mutta monet seisoivat
kylminä ja välinpitämättöminä, ja muutamissa hän huomasi ilkkuvaa
uhkaa, joka kauhistutti häntä. Herttua ja hänen drotsinsa käänsivät
kasvonsa pois hänestä ja näyttivät kiinnittävän huomiotaan Pyhän
Kieldin kappeliin. Mutta kun holvikirkosta kuuluva laulu kaikui
heidän jalkojensa alta, ja syvä valitushuuto kajahti kirkon holvissa,
nojausi herttua miekkaansa ja siveli kädellään otsaansa, ritari
Abilgaardin nopeasti kuiskatessa pari sanaa hänen korvaansa. Samassa
kuului tukahutettu huudahdus, ja syntyi levottomuutta ihmisjoukossa
kirkonovella, josta kannettiin joku tainnoksiin mennyt ulos.

Nyt poistui surusaattue hitaasti kirkosta. Drotsi Pietari oli
hautajais-juhlallisuuksien ajan seisonut liikkumatonna erään pilarin
luona kuorissa, kädet paljastetun miekkansa kahvalla, jota hän piteli
terä ylöspäin, niinkuin evankeliumia luettaessa. Tässä hartaassa
asennossa, joka merkitsi, että ritari oli valmis suojelemaan totista,
pyhää uskoa, oli hän hiljaisuudessa rukoillut murhatun kuninkaan
sielun puolesta, sekä myöskin Tanskanmaan, ja sen nuoren kuninkaan
tulevaisuuden edestä. Kun saattue poistui kirkosta, huomasi hän
kookkaan naishenkilön, yksinkertaisessa, mustassa porvaristytön
puvussa ja musta päähine kasvoillaan, polvistuvan yhteenliitetyin
käsin pääalttarin eteen, jossa hän näkyi hartaasti rukoilevan,
huomaamatta ollenkaan mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaunis, ylevä
vartalo muistutti hänelle sitä, joka hänelle oli rakkain kaikista
Tanskan naisista, ja huolimatta tytön porvarillisesta puvusta ja
siitä mahdottomuudesta, että Inge neiti voisi olla täällä, jäi hän
kuitenkin seisomaan kuin unelmiin vaipuneena. Sitten vasta kun
kookas porvaristyttö nousi poistuakseen, hän huomasi surusaattueen
jättäneen kirkon, ja alttarikynttilät sammutetuiksi. Hän pisti miekan
tuppeensa ja astui hitaasti tyttöä vastaan. Hänen pysähtyessään tytön
eteen tyhjällä kirkonkäytävällä, jota Kieldin kappelin kynttilät
vain heikosti valaisivat, säpsähti tyttö, ja näytti pelästyvän tätä
tapaamista, ja koetti välttää häntä.

"Inge, jalo neiti Inge, tekö olette täällä", sanoi hän, "oi, elkää
pelätkö minua, mutta sanokaa mitkä tärkeät syyt toivat teidät tänne!
-- Olisivatko meidän rukouksemme yhtyneet kuningashaudan ja Jumalan
alttarin välillä, tänä isänmaan suurena surunpäivänä?"

"Drotsi Pietari Hessel!" vastasi kookas neito, jääden seisomaan.
"Täälläkö siis meidän täytyy tavata ehkä viimeisen kerran tässä
maailmassa! -- No niin, minä en tahdo peittää teiltä kasvojani. Te
ette tuomitse minua väärin, vaikka minä tänä hetkenä olisinkin teille
arvoitus." Hän työnsi huivinsa syrjään, ja drotsi Hessel näki minkä
rakas tuttu ääni jo oli hänelle sanonut: ylpeä Inge neito seisoi hänen
edessään. Hänen kasvoillaan oli syvän surun ilme, mutta sen lievensi
hurskas ja luottavainen katse, joka samalla osoitti lujaa ja voimakasta
tahtoa.

"Taivaan Jumalan nimessä, mitä teille on tapahtunut?" huudahti drotsi
Pietari kauhistuneena. "Mitä te puhutte, näenkö minä teidät viimeisen
kerran? -- Mitä te aiotte tehdä jalo Inge neito? Miksi te olette täällä
yksinänne? Missä on teidän isänne?"

"Elkää kyselkö, drotsi Pietari! Minä en voi, enkä tohdi vastata teille.
Ritarillisen kunniasananne kautta luvatkaa minulle, että ette seuraa
minua kymmentäkään askelta tästä pyhästä huoneesta, ja että te ette
kahteenkymmeneenneljään tuntiin ota selkoa minne menen."

"Jumalani, kuinka voitte uskoa _minun_ tahtovan vakoilla teitä?"

"Muistakaa kuka minä olen, ja te ymmärrätte minut. Niin paljon
vain minä voin sanoa teille: minä täytän raskaan, mutta tärkeän
velvollisuuden. Minä jätän tämän onnettoman maan. Jumala yksin tietää
koska taas jälleen sen näen, mutta täällä vain on sieluni ja sydämeni
kotonaan. Minun täytyy sanoa vielä yksi asia teille", jatkoi hän,
ääni liikutuksesta väristen, "minä sanon sen omaksi puolustuksekseni,
ja rauhoittaakseni teitä minun täytyy se sanoa teille -- ja minä
tiedän teidän uskovan minun sanani tosiksi: minun onneton isäni oli
Flynderborgissa pyhän Cecilian yönä."

Drotsi Pietari huomasi miten vaikeaa hänen oli sanoa nuo sanat.
Häntä kauhisti tuo kamala ajatus, joka sen alla piili, mutta samalla
hän tuli iloiseksi. "Armias Jumala olkoon kiitetty!" huudahti hän.
"Vastaanottakaa minun ritarisanani, jalo Inge neito. Minne te
matkustanettekin, sinne seuraa minun sieluni teitä, mutta minun
silmäni ei urki teidän matkojanne, seuratkoon teitä kuka tahansa.
-- Me seisomme täällä omituisessa tienhaarassa", jatkoi hän syvän
liikutuksen valtaamana, "ja minä tunnen, että meidän täytyy erota
joksikin aikaa. Mutta Jumalan ja vapahtajan nimessä, joiden edessä me
täällä seisomme, minä vielä toivon näkeväni teidät. Te olitte minun
lapsuusmorsiameni, neiti Inge! Meidän enkelimme Jumalan valtaistuimen
edessä ovat yhdistäneet meidän lapsensielumme ennenkuin ne näkivät ja
tunsivat toisensa. Jos te ette tahdo tai ette voi tulla minun omakseni
ja morsiamekseni silloin kun tämä maanjäristys on lakannut, ja Tanskan
valtaistuin taas on turvattu -- niin, minä vannon Jumalan ja kaikkien
pyhimysten nimessä, että drotsi Pietari Hessel jää elämänsä loppuun
asti vanhaksipojaksi, mutta ei ikinä unohda lapsuudenmorsiantaan.
Elkää vastatko minulle jalo, ylevä Inge! Elkää yhdellä sanalla
musertako elämäni ihaninta toivetta! -- Minulla on tärkeä tehtävä
toimitettava tässä maailmassa. Minä tunnen itselläni Jumalan kiitos
olevan siksi paljon voimia ja rohkeutta, että voin sen uskollisesti
täyttää, suurintakin kaipausta tuntien, mutta teidän kanssanne katoaa
päivänpaiste elämästäni, ja raaka hedelmä jää kylmänä ja värittömänä
jälelle. Elkää riistäkö minulta ihanaa toivoa! Mutta, jos te voitte
sen elähyttää yhdellä sanalla, niin tehkää se! Sanokaa tuo voimakas
sana, ja minun rohkeuteni on kymmenenvertaa suurempi, ja minun voimani
kymmenenkertaa väkevämpi ja virkeämpi toteuttamaan tuota ajatusta,
jossa meidän sielumme kuitenkin ensi kerran yhtyivät. -- Inge,
rakkahin, Inge, voisitko joskus vielä rakastaa minua?" Näin sanoen
hän tarttui Ingen käteen ja katseli häntä katseella, josta voimakkain
rakkaus hehkui.

Hän ei vetänyt pois kättään. "Minä rakastan sinua, lapsuuteni
sulhanen!" vastasi Inge syvästi liikutettuna. "Niin, ja vieläkin
enemmän, minä rakastan sinua niin suuresti, että sittenkin, vaikka minä
en näkisikään sinua näillä silmillä, minä voin säilyttää sinun kuvasi
siksi kunnes me tapaamme siinä suuressa isänmaassa, jossa ei vallitse
minkäänlaista riitaa ja eripuraisuutta, ja jossa ei mikään voima voi
yhdistyneitä eroittaa. -- Mutta minä olen tytär, drotsi Pietari!"
jatkoi hän ja peräytyi, "minä olen onneton lapsi -- Teidän täytyy --
teidän täytyy olla sen miehen vihollinen, joka antoi minulle elämän. --
Tehkää Jumalan nimessä velvollisuutenne! Elköön minun tähteni ainoakaan
ajatus johtako teidän silmäänne totuuden ja oikeuden tieltä! Jääköön
kaikkivaltiaan määrättäväksi tapaammeko me enää tässä maailmassa!"

"Me tapaamme varmasti toisemme ylevin, rakkahin Ingeni! Armias Jumala
ei eroita meitä!"

"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, joka on kaikkitietävä. Hyvästi,
lapsuuteni sulho, hyvästi! -- Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä
olkoon sinun ja isänmaan kanssa! Kaikkivaltias Jumala olkoon meille
kaikille armollinen! Hyvästi!"

Näin sanoen hän peitti kasvonsa hunnullaan ja katosi hämärään
kirkonkäytävään.

Drotsi Pietari ei uskaltanut seurata häntä. Hän seisoi kuin
kiinninaulattuna kirkonlattiaan, ja hänestä tuntui kuin olisi tuo
synkkä, painostava henki, joka leijaili hänen isänmaansa yli, nyt äkkiä
riistänyt kaiken ilon hänen elämästään. Mutta hän tunsi kuitenkin
samalla omituisen surumielisellä ilolla, että tämä jäähyväishetki oli
näyttänyt hänelle välähdyksen siitä autuudesta, jota ei mikään ero
eikä mikään voima maailmassa voisi riistää häneltä. Hän oli seisonut
kauan ja tuijottanut lattiaan upotettua hautakiveä; nyt kohotti päänsä
kuorin oven yläpuolella olevaa Kristuksen kuvaa kohti, ja Kieldin
kappeliin virtaavassa valossa hänestä tuntui niinkuin alaskumartuva
vapahtajankuva olisi ollut kirkastettu. Samassa hän tunsi voimakkaan
rautakäden lyönnin olkapäällään. Hän kääntyi valaistua hautakappelia
kohti, ja kookas, rautapanssariin puettu mies seisoi kypärän silmikko
suljettuna hänen edessään.

"Me tapaamme toisemme, drotsi Pietari Hessel, me tapaamme!" kajahti
syvä, voimakas ääni hänen korvaansa. "Jos te olette se ritari, joka
on asetettu lapsivaltaistuimen vartiaksi -- hyvä on -- puolustakaa
siis sitä, jos voitte! Te olette nähnyt sen miehen, joka on vannonut
kumoavansa sen tai sortuvansa itse."

"Haa, Stig-marski, kuningasmurhaaja!" huudahti drotsi Pietari
paljastaen miekkansa. Mutta samassa sammutettiin yhdellä kertaa kaikki
pyhän Kieldin kappelin kynttilät, jotka yksin olivat valaisseet kirkon.
Voimakas sankarivartalo oli hävinnyt, ja drotsi Pietari hapuili yksin,
paljastettu miekka kädessään pimeässä kirkossa.




KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.


Puoli tuntia senjälkeen kun Inge-neito oli Viborgin tuomiokirkossa,
murhatun kuninkaan hautajaisissa, jutellut drotsi Pietarin kanssa,
hän isänsä mukana, porvarilliseen salapukuun pukeutuneena, kulki
kaupungista St. Mogensportin kautta. Paljon oli matkustajia samalla
tiellä. Mutta ennen keskiyötä nuoren kuninkaan käskystä kaupungin
kaikki portit suljettiin. Herttua Waldemar ja ritari Abildgaard
olivat seuranneet surusaattoa kirkosta. Vanha Borrevoldin linna oli
järjestetty kuninkaallisen perheen ja seurueen asunnoksi. Kuningatar
ja nuori kuningas pitivät myöhään yöhön saakka lukittujen ovien takana
neuvottelua Brandenburgin markkreivin, kansleri Martinuksen ja drotsi
Pietarin kanssa, joka viimemainittu oli rientänyt kirkosta tuoden sen
tärkeän uutisen, että itse marski Stig oli Viborgissa ja luultavasti
ollut myös kirkossa hautajaismenojen aikana. Varovaisuuden nimessä
oli mitä vakavimpia määräyksiä annettu. Borrevoldissa vartioitsivat
käytävää kuninkaallisten suojiin ritari Thorstenson ja Pentti Rimårdson
kuninkaan henkivartijoiden kanssa. Panssariasuisia ratsumiehiä ja
jalkasotureita olivat linnan käytävät täynnään. Viborgin uskollinen
porvaristo oli asestettu, ja kanslerin neuvon mukaan sekä nuoren
kuninkaan käskystä pantiin heti koko kaupungissa toimeen ankara
kotitarkastus, jolloin jokainen epäilyttävä henkilö otettiin kiinni ja
vangittiin.

Keskiyö oli ohi. Herttua Waldemar asteli levottomana edestakaisin
makuuhuoneessaan, joka sijaitsi linnan Viborginjärveen päin
kaartuvassa itäisessä kylkirakennuksessa. Matka, sekä kiduttavat
hautajaisjuhlallisuudet olivat rasittaneet häntä tuntuvasti.
Kanslerin lauseet kaupunkiin tultaessa, ja hänen tutkiva katseensa
kirkossa, olivat herättäneet herttuassa levottomuuden, jota hän
turhaan koettu masentaa. Tätä mielialaa kiihoittivat vielä enemmän
ne tärkeät toimenpiteet linnassa, jotka eivät välttyneet hänen
silmältään. Kaikkialta, niin linnanpihalta kuin huoneittensa eteiseltä
käytävältä, hän kuuli asestettujen soturien askeleita. Vaikkakin
niinhyvin häntä itseään kuin hänen drotsiaankin kohdeltiin mitä
suurimmalla huomaavaisuudella ja kuninkaallisella komeudella, tuntui
hänestä kuitenkin kuin hänen jokaista askeltaan vartioitaisiin,
eikä se lukuisa kunniavartio, joka oli asetettu hänen ovensa eteen,
miellyttänyt ensinkään häntä. Hän oli lähettänyt Tyko Abildgaardin
kaupungille hankkimaan hänelle tietoa siitä, mitä alituinen asemelu
kaduilla merkitsi. Ritari Abildgaard oli ollut poissa yli tunnin eikä
ollut vielä palannut. Vihdoinkin aukeni ovi ja tuo nuori herra astui
hengästyneenä sisään.

"No, mitä on tekeillä?" -- kysyi herttua. -- "Onko koko kaupunki
kapinassa?"

"Eipä juuri. Mutta täällä näyttää arveluttavalta," -- vastasi ritari
Abildgaard levottomana. -- "Marskia sekä hänen ystäviään etsitään
kaikkialta. Minut on pidätetty kolme kertaa, ja teidän nimenne tuskin
taisi minut mahdillaan vapauttaa."

"Onko marski saatu kiinni?" -- kysyi herttua nopeasti

"Ei, herrani; nyt väitetään hänen olleen jo porttien ulkopuolella
ennenkuin ne suljettiin. Se mies kyllä tietää, mitä tekee. Mutta en
minä kuitenkaan voi käsittää, mitä tehtävää hänellä oli tänään täällä."

"Se on helppo ymmärtää", vastasi herttua. -- "Hänen on kai tärkeätä
tietää kansan mieliala. Suurta surua ja valitusta minä en huomannut.
Saattueessa en nähnyt talonpoikia enkä porvareitakaan."

"Mutta nyt on tuuli kääntynyt herrani! Kuningattaren ja nuoren
kuninkaan näkeminen on saanut joukon mielenmuutokseen. Nyt teidän
sietäisi kuulla, miten ne ärisevät vihoissaan hurjapäistä marskia ja
hänen ystäviään vastaan, sekä kuinka ne ihastelevat kuningasvainajaa,
valitellen hänen kuolemaansa, nuo typerät narrit! Nytpä saamme nähdä,
eivätkö Reimar von Zweter ja muut saksalaiset runoniekat kuitenkin
olleet oikeassa, sekä eikö Eerik Silmänräpyttäjästä tule suuri mies
haudassaan. Niinhän aina käy tässä maassa: kun se villieläin, jota
kaikki ajoivat, vihdoinkin on kaadettu, niin sen pahimmatkin viholliset
seisahtuvat kuin ämmät vaikertamaan hirmutapausta, ikäänkuin sen
osaksi olisi tullut häpeällinen vääryys, ja he ihailevat sitä sen
mahtavien kynsien takia, jotka eivät enää voi heitä raastaa paloiksi.
Tuo liukas tuuliviiri, Myndenborgin Lave-ritari, kuuluu olleen täällä
marskin mukana; hänen väitetään pyörtyneen kirkossa sekä esiintyneen
hautajaisten aikana mielipuolen tavoin. Onneksi hän on hävinnyt. Jos
hänet olisi saatu kiinni, olisi hän hyvin voinut paljastaa meidät
kaikki."

"Meidät?" -- kertasi herttua, vaihtaen äkkiä tuttavallisen äänensävynsä
kylmään ja ylpeään käskijänääneen. -- "Muista, kenen kanssa puhut,
Tyko! Mitä tekemistä minulla on salaliittolaisten kanssa? Pidä sinä
vain huoli itsestäsi! -- Mitä mielessäsi liikkuu? Noitten lauseittesi
jälkeen minä tahdon neuvoa sinua pitämään huolta turvallisuudestasi.
Elä luota minun nimeeni! Jos et voi minun tavoin pestä käsiäsi sekä
vannoa, ettei sinulla ole osaa ei arpaa siinä, mitä on tapahtunut,
niin minä en voi sinua auttaa. Minä jään nyt tänne nuoren kuninkaan
luokse, hänen lähimmäksi ystäväkseen ja suojelijakseen. Minulla ei ole
mitään tekemistä Stig-marskin tai hänen kätyriensä kanssa. Minä en
tiedä kerrassaan mitään -- enkä tahdokaan tietää -- siitä viimeisestä,
Möllerupissa pidetystä salakokouksesta, josta yhä puhutaan tunnettuna
asiana, ja josta sinulla väitetään olevan täysi selko."

"Mutta, armollinen herra", -- vastasi ritari Abildgaard hämmästyneenä
-- "eihän teillä ollut mitään sitä vastaan, kun annoitte minulle luvan
matkaan, ja vaikka ette nimenomaan antanut minulle mitään viestiä
mukanani niin ymmärsimme kuitenkin vallan hyvin toisemme. Mitä minä
lupasin teidän nimissänne, siitä en koskaan ole epäillyt teidän aikovan
peräytyä --"

"Mitä sinä olet luvannut, sen täyttämisestä sinä itse saat pitää
huolen! Minä en ole mitään luvannut, jota en uskallan lausua julki
koko maailmalle. Mitä lupasin ja vannoin kuningasvainajalle Sjöborgin
sovinnossa, sen olen kirjainta myöten täyttänyt. Sen hetken jälkeen
en ole askeltakaan ottanut valtakunnan ja kruunun vahingoksi; ja
kuitenkaan minuun ei täällä ensinkään luoteta. Täällä minun täytyy
tyytyä nöyräselkäisiin palvelijoihin, sekä liiankin runsaaseen
kunniavartioon, kun sensijaan markkreivit ja drotsi Hessel kutsutaan
salaiseen neuvotteluun. Mutta minä olen näyttävä pian noille kunnon
herroille, kuka nyt maalain mukaan on kuninkaan holhooja ja valtion
esimies! Minä olen näyttävä noille pöyhkeille kapinoitsijoille, etten
minä ole mies, joka vastoin valaansa ja velvollisuuttaan suojelee
majesteetinloukkaajia ja kuninkaanmurhaajia!"

Ritari Abildgaard seisoi kuin salaman lyömänä. "Jalo herttuani!"
-- hän sanoi. -- "Leikkiä kai laskette? Ette kai työnnä hädässä
luotanne uskollisimman ystävänne kättä, hänen, joka teidän tähtenne on
pannut elämänsä alttiiksi? Ette kai käyttäne minua, joka uskollisena
jaoin kanssanne hädän ja vankeuden vaivat, suurten suunnitelmienne
välikappaleena, tikarina, jonka huoleti annatte joutua rikotuksi, kun
ette sitä enää tarvitse? Jos se on ruhtinaan ystävyyttä, niin olinpa
tyhmin houkka uskoessani, että purppura verhoaa ylpeyttä ja ylevyyttä."

"Tyko!" -- vastasi herttua äänenpainolla, jossa värähti hetkellistä
liikutusta, sekä ylpein, mahtavin käskijänkatsein. -- "Elä sekoita
porvarillisia käsitteitäsi ystävyydestä ja ylevyydestä siihen
suureen ajatusketjuun, joka yhdistää minun ruhtinas-elämäni Tanskan
valtaistuimeen! Olethan lapsuudestani asti ollut uskottuni, etkä vielä
kuitenkaan osaa eroittaa ajatusta ja sanaa toisistaan. Luuletko,
että tämä käsi koskaan saastaisena ja alhaisesti voisi musertaa sen
uskollisen, toimeliaan nuoruusystävän, joka puhui ja toimi silloin kun
minun täytyi vaieta ja nukkua? Opi kunnioittamaan ruhtinastasi! Ei
hän lakkaa olemasta ystäväsi, kuinka tyly vihollinen hän, korkeampien
tarkoitustensa takia, näyttääkin olevan. Jos olet minun kanssani tullut
tuntemaan, mitä merkitsee elää suuren ja mahtavan aatteen eteen, niin
tiedät myöskin, että kaikki ne pikkumaiset porvarilliset hyveet, joita
kutsutaan ystävyydeksi, uskollisuudeksi ja kiitollisuudeksi ja ties
miksi kaikeksi, ovat itse asiassa kuitenkin koristeltuja nukkeja,
joita vain hengeltään ja valtiotaidoltaan lapsen kannalla oleva pitää
kunniassa, mutta jotka täysivaltainen käskijänhenki tarpeen tullen
pelottomasti musertaa, kun hän lastenlelujen hajoitetuista aineksista
voi muovata itselleen muodot sitä suurta ajatuskuviota varten, jonka
eteen hän elää ja toimii. Jos minua ymmärrät, Tyko, niin näytä nyt,
että tunnet ja kunnioitat sitä mahtavaa henkeä, jonka kehitysketjuun
itsesi liitit ja jonka vierellä saat kerran seistä, kun minä olen
saavuttanut päämääräni, ja sinä olet ollut kyllin voimakas pysyäksesi
minun lentoni mukana! -- Pakene! Pakene tänä yönä! Syytä itseäsi pakosi
kautta ja ilmaise siten, mitä et kauemmin voi hyödyksesi salata!
Minä tuomitsen sinut kaikkien syyllisten mukana suojattomaksi, --
minä vainoon sinua ankarasti ja väsymättä niin pian kuin olen siihen
kuninkaan holhoojana ja tämän valtion esimiehenä pakoitettu. Mutta jos
sinussa elää suuri henki, kuten minä uskoin, niin et sinä tämän takia
vihaa etkä epäile minua. Ja kun vainon aika on mennyt, niin sinä olet
näkevä, ettei herttua Waldemar ollut itsekäs ja uskoton ystävä, ja
ettet sinä ollut herkkäuskoinen houkka, kun uskoit purppuran verhoavan
ylpeyttä ja ylevyyttä!"

"Nyt minä ymmärrän teidät, jalo herrani, ja ihailen teitä", -- vastasi
viekas ritari ja kumarsi syvään, -- "vaikka minun nyt täytyykin paeta
teitä kuin peljättävää tuomaria. Mitä minä olen toiminut salassa
teiltä, se ei saa heittää varjoakaan teidän kunniallenne. Te seisotte
puhtaana ja jalona lapsen valtaistuimen vierellä ja voitte häpeilemättä
tuomita ystäviänne. Hyvä! Minä pakenen, -- minne, sitä en uskalla
teille sanoa; mutta siellä, Pohjolassa, missä Stig-marskilla on mahtava
suojelija valtaistuimella, siellä saa turvaa myös hänen vainottu
ystävänsä. Voikaa hyvin, jalo herttua! Teidän drotsinne poistuu heti!
Elkää säälikö paatunutta syntistä, kun hän on päässyt tarpeellisen
välimatkan päähän! Mutta muistakaa kuitenkin, että me kaikki olemme
syntisiä, ja antakaa tilinteon hetkellä armon käydä oikeudesta!"

Näin puhuttuaan hän meni erääseen sivuhuoneeseen ja palasi kohta
takaisin sangen sieväksi puotineitsyeksi pukeutuneena. Hän niiasi
herttualle ja matki hullunkurisesti sellaisen tytön ilmeitä.
"Armollisin herra!" -- sanoi hän juutilaisen talonpoikaistytön
äänensävyllä, -- "minä olen viaton, kaino tyttölapsi. Minä en tiedä
yhtään mitään, miten olen joutunut tänne niin ylhäisen nuoren herran
luo. Säästäkää minun hyvettäni ja kunniaani, ja sallikaa minun päästä
pois tästä vaarallisesta paikasta, niin ettei yksikään jumalaton
maailmanlapsi saa syytä uskoa jotakin pahaa minusta! Tunnettua kyllä
on, että te olette minulle ja minun kaltaisilleni vaarallinen herra,
ja teidän kunniavartionne ei varmaankaan ihmettele, että minä peitän
kainot kasvoni heidän edessään. Kiitos, armollisin herrani, niin
suuresta lempeydestänne! Teidän tähtenne minä nyt piiloudun ihmisten
katseilta joksikin ajaksi. Elkääkä te olko tuntevinanne minua. Mutta
minä olen hoitava uskollisesti teidän omaanne, ettekä te varmaankaan
työnnä pois nöyrän palvelijattarenne kättä."

"Narri, onko nyt aikaa ilveilyyn!" -- lausui herttua, avaten käytävään
vievän oven. -- "Hyvää yötä, lapsukaiseni!" -- sanoi hän sitten
ääneen, niin että vartiat kuulivat sen, ja taputti valepukuista
neitsyttä poskelle avoimessa ovessa. -- "Riennä nyt tiehesi! Nämä
kunnon soturit eivät sinua mitenkään loukkaa. Muista vain, ettet vasta
naima-ajatuksissa kulkiessasi unhoita eroitusta myymälän ja ritarisalin
välillä!"

Miehevät vartiosoturit hymyilivät salaa oven takana ja antoivat tuon
sangen kookkaan puotineitsyen ilman epäluuloa hiipiä ohitseen.

Herttua sulki oven ja heittäytyi synkkänä ja mietteliäänä eräälle
tuolille.

"Pakene, kurja turmanlintu!" -- mutisi hän. -- "Pidä nyt varasi, että
löydät suojapaikan! Tuskin suoriudut ehein siivin."

Vähän senjälkeen hän meni levotonna ikkunaan, sillä hän luuli
kuulevansa huutoja. -- "Ottakaa kiinni hänet! Hän on naamioitu
petturi!" -- huusi kova ääni kadulla, ja sitten kuului suurta huutoa ja
melua, joka kuitenkin pian häipyi toisille kaduille.

Oli kuin ero läheisestä nuoruudenystävästä sekä pelko hänen
kohtalostaan olisi saanut herttuan alakuloiseen mielentilaan. Mutta
sitä ei kestänyt kauan. "Hm!" -- hymähti hän itsekseen ja mitteli
ylpein askelin lattiata, -- "kun vanhan ajan sankarit virittivät tulta
pääskysen siipien alle, siten saadakseen valloitetuksi kaupungin, mitä
ne silloin välittivät pikkulintujen vaikerruksista!" Hän heittäytyi
jälleen tuolille ja vaipui syviin ajatuksiin. Sjöborgin vankeusajan
jälkeen, jolloin hän usein synkissä mietteissään oli jutellut koko yön
ruumispöllönsä ja kuolleen ystävänsä kanssa, hän usein puheli itsekseen
ääneen salakammiossaan, ja sellainen huhu kulki rahvaan kesken
herttuasta, että hän oli mahtavien henkien kanssa liitossa. "Niin kauas
pääsin!" -- jatkoi hän synkkiä mietteitään. -- "Ensimäinen suuri askel
on otettu! Tarvitaan rohkeutta seuraavaan -- tie on verinen ja liukas
--; hm, mutta enhän minä kättä liikauttanut, ei sanaakaan livahtanut
suustani. -- Tässä seison, vapaana ja puhtaana, -- ken voi syyttää
minua? Seuraava askel on omavaltainen, -- se täytyy astua, mutta ilman
rikoksen apua. -- Kaunis käsi on ohjaava minua. Se on kylmä; se täytyy
saada lämpimäksi. Siitä minä saan maksaa sieluni hurskauden. -- Haa,
lemmenunelma ei saa minua pysähdyttää tielläni. Eespäin, eespäin! Ja
silloin, silloin ei kukaan voi sanoa: katsokaa, kuningas Aabel käy taas
poikansapojan haamussa -- --"

Kun herttua Waldemar seuraavana päivänä aamusella astui ulos
huoneistaan, käydäkseen tervehdyksellä kuninkaallisen perheen luona,
kaartuivat vartion peitset kunnioittavasti hänen ohikulkiessaan.
Kuningatar ja nuori kuningas ottivat hänet vastaan huomaavaisuudella,
mikä hämmästytti häntä. Drotsi Pietari tervehti häntä kyllä kylmästi,
mutta erittäin kohteliaasti, ja herttua arveli salaisten neuvottelujen
tuloksena olleen, että hänelle luovutettaisiin koko se valta ja
pätevyys, jota häneltä ei voitu evätä syrjäyttämättä maalakia, sekä
ärsyttämättä vaarallista ja mahtavaa vihollista, joka julkisesti
yhtyneenä salaliittolaisiin, helposti voisi kukistaa vielä heikosti
tuetun valta-istuimen.

Tunto siitä vallasta, jota täällä ei voitu evätä häneltä, sekä
vakaumus siitä, että häntä yhä salaisesti pelättiin, vaikkei hänen
valta-arvoansa vielä julkisesti tunnustettukaan, antoivat hänelle
rohkeuden ja ilmeilleen ja käytökselleen melkein kuninkaallisen
arvokkuuden, mikä sopikin hänelle hyvin. Hän lähestyi kuningatarta niin
vapaasti ja kepeästi kuin tämä suhde ei olisi mitään uutta hänelle,
vaan niin kuin olisi hän jo kauan ollut kuningattaren neuvonantaja
ja nuoren kuninkaan suojelija. Hän puhui valtakunnan arveluttavasta
tilasta, sekä siitä, mihin nyt olisi ryhdyttävä, hän puhui viisaasti ja
innokkaasti, mutta myös silminnähtävin vallanosallisen ilmein. Mutta
näihin ilmeisiin sopeutui myös niin suuri ritarillinen kohteliaisuus
sekä kunnioittava tietoisuus kuningattaren tärkeästä vaikutuksesta
kuninkaan äitinä, ettei kaunis Agnes-kuningatar mitenkään voinut
loukkaantua häneen. Näytti siltä, että hänen veljensä olivat ja
saaneet hänen mielensä suopeammaksi herttuaa kohtaan, ja hänen täytyi
nyt ihailla sitä hienoutta, millä herttua puolusti vaatimuksiaan,
näyttämättä vähintäkään liian rohkealta tai tunkeilevalta.

Se kankeus, minkä tämän keskustelun alkaessa ilmeisesti voi havaita
kuningattaren käytöksessä, katosi vähitellen, ja drotsi Pietari huomasi
levottomuudekseen, miten herttua imarteluillaan ja kiivailla sanoillaan
salaliittolaisia vastaan nähtävästi hälvensi kaikki kuningattaren
epäluulot hänen suhteestaan kuninkaan ja valtion vihollisiin.

"Se on hirveä salaliitto!" -- lausui herttua nyt kiihkeästi.

-- "Monet maan tärkeimmistä miehistä näyttävät olevan osallisia siihen.
Ankara tutkimus tulee välttämättömäksi, jotta syylliset voitaisiin
saattaa ilmi, ja viattomat vapauttaa epäluulojen alta. Minun muinainen
epäsopuni kuninkaan kanssa sekä se nuoruuden ajattelemattomuus, jota
minä syystä kyllä sain sovittaa Sjöborgissa, mutta jota minä myös
opin siellä lannistamaan, ne ovat minut syrjäyttäneet luottamuksesta,
jonka minä taas toivon voittavani uskollisilla toimilla ja neuvoilla.
Suurissa, ruhtinaallisissa sieluissa ei epäluulo koskaan voi juurtua
syvään, jos onkin olemassa pieniä, raukkamaisia henkiä, jotka pyrkivät
sitä kasvattamaan. Mutta en minä sentään moiti ketään siitä, että hän
on valpas ja varovainen", -- jatkoi herttua. -- "Näin onnettomina
aikoina tunkeutuu epäluuloisuus ystävyyden ja sukulaisuudenkin
salaisimpiin suhteisiin. Uskoisitteko sitä, jalo kuningatar: minä itse
olen joutunut hirveästi epäilemään nuoruudenystävääni, drotsi Tyko
Abildgaardia, ja se epäilys on nyt, surullista kyllä, vahventunut, kun
hän tänä yönä on kadonnut."

"Kuinka?" -- kysyi kuningatar hätkähtäen. -- "Teidän drotsinne, ritari
Abildgaard --"

"Niin, eikö ole kauheata, jalo kuningatar! Mies, jota monta
vuotta olen pitänyt ystävänäni. -- Hän oli kyllä osallinen minun
nuoruudenhairahduksiini, sekä osittain syypääkin niihin, -- mutta
siksipä hän myös otti osaa minun kohtalooni Sjöborgissa ja, kuten
uskoin, jätti vankilan hairahduksestaan yhtäläisesti tietoisena kuin
minä itse, -- ja nyt minulla on syytä luulla, että hän on ollut
mukana Möllerupin salaliittolaiskokouksessa, siinä mielettömässä
toivossa, että minä hyväksyisin tuon hirveän yrityksen, kunhan se olisi
toteutettu, -- vaikken minä ollut uneksinutkaan sellaista. Eilen hän
sai kuulla, kuinka kauhistuneena minä tuomitsin salaliittolaisia; hän
lähti luotani, enkä minä senjälkeen ole nähnyt häntä."

"Mitä siihen asiaan tulee, jalosukuinen herra", -- lausui drotsi
Pietari, -- "niin voin minä ilmoittaa teille, että ritari Tyko
Abilgaardin ottivat vartiat viime yönä kiinni hänen epäilyttävän
valepukunsa tähden, mutta että hän uhkarohkean petoksen avulla on
pujahtanut pois eikä häntä mistään löydetä."

Herttua vaikeni. Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, eikä hän salannut
mielenliikutusta, joka oli omiaan tuottamaan kunniaa hänen sydämelleen.

"Jalo herttua!" -- sanoi kuningatar osanottavaisena. -- "Minkä
tuon petollisen ystävän kautta olette menettänyt, sen te olette
voittanut minun kunnioitustani ja luottamustani. Minä tiesin, että
teidän drotsinne oli ollut salaliittolaisten mukana, ja oli hetkiä,
jolloin teidän innokkaimmatkin puolustajanne myönsivät, että teidän
tuttavallinen suhteenne tähän ritariin näytti hyvin oudolta. Minun
veljeni ovat teidän ystäviänne. He ovat minulle vakuuttaneet teidän
olevan vilpittömästi myötätuntoisen niin minua kuin valtiota ja kruunua
kohtaan. He ovat olleet todistajina teidän kauhistukseenne tämän
tavattoman konnan työn johdosta, ja heitä on erikoisesti ilahduttava
se, että he saavat kuulla tämän käsittämättömän arvoituksenkin,
nimittäin teidän ja ritari Abildgaardin suhteen, selvinneen teidän
nuhteettomuutenne hyväksi..."

Kevyt puna levisi herttuan poskille; mutta hän käytti nopeasti
hyväkseen sitä edullista vaikutelmaa, minkä hänen ilmoituksensa oli
tehnyt kuningattareen. Hän neuvoi Danehoven kutsumista kokoon Nyborgiin
keväällä, jolloin hän itse tahtoi olla saapuvilla, ryhtyäkseen yhdessä
kuningattaren kanssa lainmukaisesti nuoren kuninkaan holhoojan
tehtäviin, ensin toivonsa mukaan osoitettuaan itsensä arvolliseksi
siihen turvaamalla maan hurjaa Stig-marskia ja kapinoitsijoita vastaan.
Ensiksi hän neuvoi kuningatarta jäämään nuoren kuninkaan kanssa
Viborgiin, jossa vahva miehistö ja porvarien uskollisuus tekivät
jokaisen vihollisen hyökkäyksen mahdottomaksi. Se oli ollut myös drotsi
Pietarin ja kanslerin neuvo, minkä Brandenburgin markkreivit olivat
hyväksyneet.

Vielä samana päivänä läksi herttua Viborgista, nähtävästi mitä
parhaassa sovussa kuningasperheen kanssa, ja vähän senjälkeen saatiin
tietää, että hän kokosi Jyllannissa sotajoukkoa Stig-marskia ja hänen
kannattajiaan vastaan. Mutta drotsi Pietari ei häneen luottanut, ja
vanha Jon-ritari, joka kohta parantuneena palasi Viborgiin, pudisti
päätään, kuultuaan näistä puuhista sekä pelkäsi täydellä syyllä, että
herttua vain näön vuoksi varustautui Stig-marskia vastaan, voidakseen
suuremmalla mahdilla tukea vaatimuksiaan ja varmentaa vaaliaan
valtionhoitajaksi Danehovessa.




KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.


Kun melkein kaikki salaliittolaiset, ikäänkuin oman tekonsa synnyttämän
kauhun lyöminä, olivat paenneet Norjaan, oli Stig-marski haudannut
vaimonsa, ja tyttärineen lähtenyt Möllerupista, missä ei enää tuntenut
itseään turvalliseksi. Kuninkaan hautajaisissa Viborgissa hän itse
suuren vaaran alaisena oli todennut, kuinka vähän suosiollinen
hänelle kansan mieliala oli. Mutta pian kertoi huhu, että Riiben ja
Flyndenborgin linnat olivat kapinallisten käsissä, sekä että tuo hurja
marski, jolla oli seitsemänsataa rautamiestä, ja Möllerupista tuodut
raskaat sotakoneet, oli asettunut uhkaavaan asemaan Helgenaesissä ja
Hjelmissä, joista molemmista vahvoista keskuksista hän näytti aikovan
levittää hirveätä tuhoa yli maan.

Helgenaes on suurina kukkuloina kohoileva niemi, joka esivuoristona
ulottuu Moisin kihlakunnasta Samssaarta kohti Bergtrup- ja
Ebeltoft-lahtien välitse. Se maakaistale, joka yhdistää niemen
Pohjois-Jyllannin mantereeseen, on vain kaksisataa askelta leveä, ja
tämän pääsypaikan niemeen oli marski katkaissut kaivattamalla syvän
ojanteen, minkä reunalle hän rakennutti muurin suurista kivilohkoista.
Sitä muuria tehtiin yötä päivää, samalla aikaa kuin Hjelm-saaren
ikivanhaa linnaa vahvistettiin.

Tämä pieni, merkillinen saari, ympärimitaten vain neljännespenikulman
laajuinen, on Kattegatissa, noin kaksi penikulmaa itään Helgenaesistä
ja yhden penikulman päässä siitä niemestä, joka pistää ulos Ebeltoftin
pitäjästä. Saaren vanhaa linnaa väitetään kuuluisan pakanuudenaikaisen
kuninkaan Jarmerikin rakentamaksi, joka siellä kaatuikin. Linna ja
saari oli kamaripalvelija Raane Joninpojan omaa, kuten myös niemellä
eräs perintötalo, jota kauan jälkeenkinpäin kutsuttiin Raanen
karjakartanoksi. Saarella oli hyvä satama, ja siellä piileili jaarli
Vähä-Alf kaapparilaivoineen. Siellä ei ollut juomaveden puutetta,
ja rouva Ingeborg oli hyvällä vaistolla ohjannut puolisonsa tähän
pakopaikkaan, jossa hän paljon varmemmin kuin Möllerupissa voi pitää
hallussaan tukipaikkaa Tanskan rannikolla sekä ilman hankaluuksia
vastaanottaa avustusta Norjasta. Saari oli jo asemaansa ja korkeuteensa
katsoen mm lujasti luonnon varustama, ja vanha linna sijaitsi niin
korkealla jyrkän vuorentapaisen mäen, terävällä huipulla, että ei
näyttänyt turhalta tehdä tämä pakopaikka luoksepääsemättömäksi. Siihen
rakennettiin nyt kaksi korkeata tornia ampumareikineen ja lujine
muurinsarvineen, jotka näkyivät kauas sisämaahan, ja linna ympäröitiin
syvin kaksoisojin.

Ottaakseen haltuunsa tämän tärkeän tukikohdan marski ei ollut voinut
odottaa ystävänsä, viekkaan Raanen suostumusta, eikä hän ehkä
odottanutkaan niin suurta taipuvaisuutta häneltä. Tämän varman suojan
näytti Raane halunneen säilyttää itseään varten siltä varalta, että
kaikki kävisi hullusti. Tullessaan tapasi marski linnoituksesta pienen,
reippaan varusväen, jolla oli kamaripalvelijan ankara käsky puolustaa
linnaa jokaista vastaan viimeisiin saakka. Marski oli senvuoksi ottanut
linnan asevoimin, ja hän kiihtyi siihen määrään odottamattomasta
vastustuksesta, että hakkautti maahan koko miehistön. Siitä laulettiin
sitten kansanlaulussa:

    Stig-marski valtasi Hjelmin
    ylen äkisti.
    Ja totta puhun ma: siellä
    moni poski vaaleni.

Siellä marski sitten asetti vanhoille, kallionlujille muureille hirveät
sotakoneensa, ja sieltä hän melkein joka päivä kävi Helgenaesissä
ja piti silmällä varustustöitä. Hänen seitsemänsataa rautapukuista
miestään oli jaettu Hjelmille ja niemelle. Muutamat ympäristön
talonpojista olivat vapaaehtoisesti liittyneet häneen; mutta monta hän
otatti kiinni ja pakoitti heidät ajelemaan kiviä, sekä työskentelemään
muureilla. Hjelmin tornit korkenivat nopeasti kuin taian avulla ja
kauhistuttivat ympäristön lannistettuja talonpoikia, joiden täytyi sekä
työskennellä Helgenaesissä, että pitää molempien paikkojen varusväet
ruuassa.

Kansan alakuloinen mieli sekä se, kuinka tätä onnettomuutta pidettiin
surullisena seurauksena murhatun kuninkaan huonosta ja väärästä
hallituksesta, kuvastui selvimmin siinä kansanlaulussa, joka muutamia
kuukausia kuninkaanmurhan jälkeen liittyi surullisena iloisten
lintujen kevätsäveliin, ja jossa uutta linnoitusta pidettiin merestä
torninkorkuisine sarvineen nousseena hirviönä. Siinä laulettiin
kaihomielisesti:

    Ja vakaana maamies astelee,
    jyvän kylväen peltohon.
    Jumal'auta armias meitä nyt:
    Hjelm sarvetko saanut on?

    Suo armos kansalle köyhälle,
    pane Glipping ohjaamahan!
    Tai ois parast' ollut meille, jos ei
    hän tullut ois maailmahan.

[Glippling = Silmänräpyttäjä (murhattu kuningas.)]

Tätä laulua kuuli itse ankara marski erään pienen talonpoikaistytön
laulavan, istuessaan eräänä kauniina toukokuun aamuna korkean
sotaoriinsa selässä Helgenaesin muurin ulkopuolella ja katsellessaan
ylpeänä vankkaa linnoitustyötä, jota varten muutamat talonpojat ja
sotavangit kuljettivat vielä viimeisiä kiviä.

Voimakkaimpia työmiehiä muurilla oli eräs valtaavan kookas vanhus,
jolla oli kulunut nahkapanssari yllään, ja joka marskin läsnäolosta
huolimatta ei puuttunut käsin työhön, vaan istui rauhallisena
muurinreunalla, kädet ristissä rinnan yli ja hurjin, uhmaavin katsein
tarkasteli ylpeätä sotaherraa.

Laulava tyttönen kulki, kädessään kudin, hitaasti muurin ulkopuolitse
menevää polkua. Hänen laulunsa näytti ihmetyttävän marskia. Myöskin
vanha vanki kuunteli sitä muurilta tarkkaavaisena. Ensin lauloi
tyttönen ääneen jonkun matkan päässä:

    "Oli seitsemänkymmentä heitä
    jotk' yhtyi nummella tuolla.
    Mikä neuvoksemme nyt saakaan?
    Oli pakko sen herran kuolla.

    Hän kuolleena paareille nostettiin.
    Nyt rikki on rauha meiltä.
    Tääll' emme asua, kylvää voi,
    me poistumme maan tämän teiltä.

    Kuninkaan rouvaa tervehtimään
    nyt ajamme, kyselemme
    miten voi hän nyt; ja sitten me
    pois maasta vaeltelemme.

    Hän pilkkaan, leikkiin tottunut on,
    kai nyt sen unhoittaapi.
    Nyt pilkkaajan taloa liekit syö,
    hän palkan ansaitun saapi."

Stig-marski säpsähti. Hän kuuli omat sanansa, jotka hän nummella kohta
kuninkaanmurhan jälkeen oli neuvoteltaessa salaliittolaisille lausunut,
ja jotka hän osittain oli toistanut kuningattarelle Skandenborgin
muurien ulkopuolella.

Talonpoikaistyttönen tuli lähemmä ja lauloi nyt täydellä äänellä, mitä
lauluun oli otettu kuningattaren ja nuoren kuninkaan sanoja:

    "Stig-marski, terve, sä kuningas!
    Käy palkkas saamahan!
    Nuor kuningas Eerik jos elää vaan,
    kiven siitä saat kovemman!

    Pien Eerik-herra jo kehdostaan
    hän kerran haastoi näin:
    jos kruunun mä päähäni saan, sun on
    kipa kiiru rajoille päin."

Marski teki kärsimättömän liikkeen ja nykäsi suitsia. Mutta vanha vanki
muurilla hymyili hurjasti. "Älähän toki suutu, ankara herra marski!"
-- mutisi hän ääneen. "-- Kuulehan tuo laulu loppuun! Siinä ei ole
sanaakaan valhetta!"

Tyttönen ei näyttänyt huolivan mistään muusta kuin kutimestaan ja
laulustaan. Hän lauloi nyt, marskin tulosta kotiin Möllerupiin, rouva
Ingeborgin luo, ja kuinka tämä neuvoi häntä linnoittamaan Hjelmin. Ja
syvällä tuskalla kuunteli marski muutamia onnettoman vaimonsa viimeisiä
sanoja hänelle, tyttösen laulaessa:

    "Nyt yhdeksän talven salannut
    olen suruani syvää.
    Mun syömmeni kärsii -- mut teille suon,
    ma, herrani, yötä hyvää."

Marskin vihastus oli muuttunut syväksi alakuloisuudeksi. Hän
istui hiljaa kuin kuvapatsas hevosensa selässä, kuunnellen laulun
kahta viimeistä säettä, jotka tyttönen lauloi niin tuskallisella
äänensävyllä, että se viilsi marskia sydämeen, ja oli kuin koko
maan tuska olisi patoutunut näihin surun sointuihin, tunkeutuakseen
syytöksen terävänä miekkana hänen sielunsa läpi. Laulussa sanottiin
yksinkertaisen liikuttavasti:

    "Kun myrskyt metsässä riehuvat
    ja tammet suuret kaatuu,
    niin koivut, pihlajat, pensahat
    pian niiden alla maatuu.

    Kun tappion kärsivät ruhtinaat,
    me korvata sen saamme.
    Me köyhät turvata taidamme,
    vain Sinuun, Jumalaamme!"

"Åseni, Åseni!" -- huudahti nyt vanha vanki muurilta ja hypähti äkkiä
pystyyn, levittäen sylinsä pientä, mustasilmäistä tyttöä kohti. Ja
huudahtaen ilosta:

"Isoisä, rakas isoisä! Vihdoinkin löydän sinut" -- heitti tyttö kutimen
kädestään ja kädet levällään juoksi muuria kohti, niin keveästi ja
kiivaasti kuin olisi aikonut lentää hänen luokseen sen syvän kaivannon
yli, mikä heidät eroitti.

"Mitä tämä on, lapsi?" -- kysyi marski, ratsastaen lähemmä. --
"Tahdotko sinä tehdä ensimäisen rynnäkön Stig-marskin tornia vastaan?
-- Onko tämä sinun lapsesi, vanha halliparta?"

"Lapsenilapsi, pieni siunattu Åseni se on, ankara herra marski!" --
sanoi vanha Henner Friser näyttäen niin liikutetulta, että hän hetkeksi
oli unhoittanut uhmansa. -- "Hän on juossut maan pitkin ja poikin
pienine jalkoineen, löytääkseen minut. Ah, jos teillä on ihmisen
sydän, herra marski, niin ette kiellä minulta iloa painaa hänet vanhaa
sydäntäni vastaan ja siunata häntä vielä kerran, ennenkuin raadan
itseni kuoliaaksi teidän kirotulla muurillanne!"

"Sinä olet jäykkä ja sisukas mies, Henner!" -- vastasi marski. --
"Pyytäessäsi suosionosoitustakin sinä uskallat uhmata minua ja kirota
työtäni."

"Minä en uskalla kirota teidän pyrkimystänne, herra!" -- vastasi
Henner. -- "Minun, käteni ei ole puhtaampi kuin teidän, -- mutta
minun apunikaan ei koidu teille miksikään siunaukseksi. Jokainen
kivi, minkä olen vyöryttänyt tänne, on varmasti musertava, tiedän
sen; siksi olen raatanut kuin härkä enkä joka päivä ole laskenut
käsiäni rinnoilleni. Mutta kirotuksi minun täytyy kutsua tätä muuria,
sillä sen perustuksissa piilee kirous. Se on mureneva yhtä varmasti
kuin se nyt seisoo tässä röyhkeänä ja ylpeänä helvetinmuurina
kaikkien tanskalaisten sydänten välillä. Isät ja lapsetkin se
eroittaa toisistaan; siksipä minä seison nyt täällä kurjana,
kahleisiinkytkettynä orjana, enkä voi edes syleillä lastani!"

"Kumma vanhus!" -- vastasi marski, ikäänkuin omituinen kauhu olisi
häneen tarttunut. -- "Sinä olet vapaa! Astu alas muurilta, pyydä
sotamiehiä päästämään sinut kahleista ja poistu täältä rauhassa
lapsinesi!"

"Kiitos, ankara herra!" -- huudahti pieni Åse ja tarttui marskin
rautapeittoiseen käteen, painaen sen huulilleen. -- "Tämän teon tähden
on armorikas Jumala antava teille anteeksi kaiken sen surun, minkä te
olette minulle tuottanut! Tule, tule, isoisä, sinä olet vapaa! Etkö
kuule: sinä olet vapaa!"

"Vapaa olin ennenkin!" -- vastasi vanhus ylpeästi ja jäi liikkumatonna
seisomaan muurille. -- "Minä en ole nostanut yhtä kiveä enemmän
kuin tahdoin, ja tästä päivästä alkaen en olisi enää yhtään kiveä
koskettanut. Se olisi ehkä maksanut minulle pääni, mutta se onkin
istunut paikoillaan tarpeeksi kauan, enkä minä koskaan ole halunnut
kaatua voimakkaamman käden kautta kuin Stig-marskin."

"Tule nyt, omituinen vanhus!" -- sanoi marski mietteliäänä. -- "Minun
käteni kautta sinä et kuitenkaan ole kaatuva, vaikka uhmasi tähden
usein olisitkin sellaisen palkkion ansainnut. Kuten huomaan, ei meistä
kumpaisenkaan sovi tuomita toistaan. Sinä olet mies, joka olisit voinut
seistä Stig Andersenin vierellä, jos vain olisit tahtonut."

"Minähän seisonkin sinun vierelläsi, Stig Andersen!" -- vastasi Henner
ja suoristi selkäänsä ylpeänä hänen yläpuolellaan korkealla muurilla.
-- "Tällä hetkellä minä seison yhtä korkealla -- en ainoastaan tällä
muurilla, joka eroittaa sinut isänmaastasi, vaan sillä suurella
rajalla, joka eroittaa kuolleiden ja elävien maat. Monta armonpäivää
minulla ei luonnonjärjestyksen mukaan enää ole jäljellä, ellei minun
osani ole kuin Jerusalemin suutarin kiertää haamuna aina tuomiopäivään
asti täällä. Mitä minulla on sinulle sanottavaa hyvästiksi, sen
minä tahdon sanoa ääneen koko maailmalle, jospa minä vain jaksaisin
sen huutaa kaikkien tanskalaisten korvien kuultaviin!" -- Ja nyt
hän huusi mahtavalla äänellä: "Kirottu, herra, kirottu on se käsi,
joka kohoaa kuninkaita ja kruunuja vastaan, olipa se sitten vahva
kuin Pyhän Kristoferin, ja senlisäksi puhdas kuin Pyhän Neitsyen.
Kuninkaanmurhaajalla älköön olko mitään rauhaa! Hänen sukunsa
tuhottakoon ja juuritettakoon pois maan päältä! Hänen paras työnsä
muuttukoon tuhkaksi ja haihtukoon liekkinä ja savuna!"

"Vaikene! Sinä olet mieletön, vanhus!" -- huusi marski vihoissaan
ja korotti uhkaavasti kätensä; mutta vanha soturi seisoi yhä
liikkumatta ja tuijotti vääjäämättä hänen salamoiviin silmiinsä. --
"Meidän kumpaisenkaan ei sietäisi katsoa suuttunutta miestä suoraan
silmiin", -- jatkoi hän rauhallisesti. -- "Mutta te olette oikeassa.
Elköön kumpikaan meistä tuomitko toistaan! Minulla ei ole paljon
puhuttavaa sinulle, Stig Andersen. Sinä löit vanhan naistenraiskaajan,
kuningas Silmänräpyttäjän, -- minä, Henner Friser, tapoin kirotun
veljensämurhaajan kuningas Aabelin -- niinpä minä seison vierelläsi.
Minä voin sinulle ojentaa pilttuutoverina käteni -- toinen verinen käsi
ei toista saastuta!"

"Haa, vanha Henner, sinäkö olit tuo reipas friisiläinen?" -- huudahti
marski hämmästyneenä. -- "Tule tänne! Minä lyön sinut ritariksi vielä
vanhoilla päivilläsi!"

"Sitä sinä et tee, Stig Andersen!" -- vastasi vanhus -- "Seisonhan
jo rinnallasi tekoon nähden; nyt tahdon näyttää sinulle, että ilman
ritarilyöntiäkin olen täysin sinun veroisesi. En katunut tekoani;
sinäkään et kadu omaasi. Mutta minä en kuolleen takia vainonnut
hänen viatonta sukuaan; minä en ottanut jaellakseni saastaisella
kädelläni kruunuja enkä ollakseni epäjumalana, ihmisten keskellä. Minä
tahdoin vapauttaa, vaan en hävittää isänmaatani -- minä en rakentanut
mitään muuria sydänten ja sielujen välille. Minä tajusin kuitenkin
lopulta, niin myöhään kuin se tapahtuikin, ettei meitä eikä meidän
kaltaisiamme siunaus seuraa. Katsos, sen vuoksi minä en voinut käydä
käsiksi sinuun ja sinun kanssarikollisiisi; sen vuoksi minun piti
joutuman käsiisi viekkaan pirun kautta, jonka minä kuitenkin itse olin
sitonut, -- täällä minun piti sovittaa röyhkeyteni vielä suuremman
kuninkaanmurhaajan orjana, ja se oli ansaittu palkka. Katsos, marski,
sen minä nyt ymmärrän, ja siksi minä seison korkeammalla kuin sinä.
Ehkä tulee aika, jolloin sinä ymmärrät saman asian, Stig Andersen;
silloin me varmaan taas tapaamme toisemme ja silloin ehkä molemmat
voimme uskollisina pilttuutoveruksina raataa vielä suuremmalla
kapinan pesäpaikalla kuin tämä!" Hän vaikeni hetkeksi ja hänen hurja
katsantonsa muuttui surumieliseksi. -- "Vaan ei, ei!" -- jatkoi hän
hillityllä äänellä, -- "vielä on armoa meille molemmille; mutta ei
niin, ei niin, mahtava marski! Minä olen tiellä siihen; jos sinä haluat
mukaan, niin hajoita itse kirotut varustuksesi ja seuraa mukanani sinne
mistä aurinko saapuu!"

Näin sanoen hän laskeutui alas muurilta sen sisäpuolta. Hänen sanansa
olivat omituisesti vaikuttaneet marskiin. "Hm, hiukan sekapäinen hän
sentään on", -- mutisi tuo synkkä herra ja ratsasti ääneti varustuksen
portille, mistä vapautetun vangin piti tulla ulos. Kauhistuneena
isoisänsä sanoista, seurasi Åse, kalpeana ja vavisten, äänetönnä
ritaria. Kun he saapuivat portille, astui Henner Friser heitä vastaan
kädessään pitkä sauva. Hänen jalassaan oli vielä kiinni raskas
rautaketju, joka ei kuitenkaan estänyt häntä liikkumasta. Marskin
uskollinen soturi Mads Jyde, joka oli varustustyön päämies, seurasi
ylpeätä vanhusta, kuullakseen marskilta itseltään hänen vapauttamisensa
ennenkuin irroitti ketjun.

"Vapauta hänet! Hän on vapaa!" käski marski, ja Mads Jyde totteli.

"Vain sana vielä, Henner!" -- sanoi marski. -- "Minne tahdoit minun
sinua seuraavan?"

"Sinne, missä tuo puu kerran iti ja kantoi ikuisen armahduksen
hedelmää!" -- vastasi Henner, osoittaen suurta ristiä, joka seisoi tien
vieressä.

"Niinpä kyllä, kun minä tulen niin vanhaksi, että muutun lapseksi
jälleen!" -- vastasi marski, hymyillen hurjasti. -- "Kulje sinä
rauhassa, vanhus! Sinun tekosi on suurempi kuin sinä itse; sen
vuoksi sinä et jaksa kantaa sen muistoakaan. -- Mene, vaihda se
synninpäästökirjeeseen, tule pyhimykseksi, jos voit! Ja katsokaamme,
kumpi ensiksi saavuttaa päämäärän! Kun sinä taas palaat, olet
tervetullut luokseni, missä minä lienenkin. -- Silloin voimme lähemmin
puhua siitä, kumpi meistä seisoi korkeammalla ja kumpi jätti leveämmän
jäljen maailmaan!"

Marski kannusti hevostaan ja ratsasti varustusten ulkopuolelle. Ääneti
ojensi Henner Friser pienelle Åselle kätensä ja kulki hitaasti pois
hänen kanssaan, katsomatta taakseen.

Vanha Henner ja hänen tyttärentyttärensä olivat kulkeneet hetken siten,
sanaakaan puhumatta. Vihdoin Åse keskeytti painostavan hiljaisuuden.
-- "Rakas, hyvä isoisä!" -- hän sanoi hellästi. -- "Miksi et sano
sanaakaan minulle? Enhän ole pitkään aikaan sinua nähnyt, en senjälkeen
kuin tuona kauheana Pyhän Cecilian yönä."

"Mitä sanot, lapseni?" -- kysyi vanhus, kuin unesta heräten. -- "No,
annas kuulua, millaista sinulla on ollut! Ja mitä sinulle tapahtui
tuona yönä?"

"Oi, se oli hirveä yö! Kun sekä Skirmen että sinä olitte jättäneet
minut, nukahdin minä penkille ja näin niin hirveitä unia. Kun minä
heräsin, makasin maakellarissa lattian alla ja minusta tuntui kuin
olisin nähnyt kuninkaan ja varoittanut häntä harmaaveljistä. Oli
valoisa aamu, ja minä juoksin metsävoudin luo. Siellä minä kuulin
tuosta hirveästä kuninkaanmurhasta, sekä sinun ratsastaneen murhaajien
jälkeen sidotun kamaripalvelijan kanssa. Minä odotin sinua kolme
päivää mitä kauneimman tuskan vallassa. Sitten en enää jaksanut sietää
enempää. Vaihdoin vaatteita metsävoudin Marin kanssa, otin vähäiset
varamme mukaani ja päätin kiertää koko maan yli ympäri, kunnes olisin
keksinyt sinut."

"Uskollinen, rakas Åseni!" huudahti vanhus ja taputti häntä poskelle.
-- "Sinulle onni on suopeampi kuin minulle eikähän se ihme olekaan:
sinulla on puhtaita Jumalan enkeleitä saattajinasi; mutta minulla
-- minulla oli saatanan enkeli oppaanani. Minä myös kyllä lopulta
löysin ne, joita etsin; mutta minun oppaani oli viisaampi kuin minä
ja kuninkaan metsästäjät. Viekas Raane kettu piti meitä kyllin kauan
narreinaan; hän ratsasti kanssamme ympäri koko Jyllannin. Vihdoin
ikävystyin siihen ja halusin hänelle antaa viimeisen voitelun
miekallani; silloin hän vannoi, että minä tapaisin kuninkaanmurhaajat
Helgenaesissä, jos he ollenkaan olivat maassa. Siellä minä sitten
tapasin heidän, maamiehensäkin, ja -- niinkuin itse näit, joutuakseni
vangiksi sekä vetohärjäksi. Haa, ansaittu palkka! Miksikäs Henner
Friser lähtikään vaatimaan tiliä kuninkaanmurhaajilta?"

"Oi rakas, rakas isoisä! Nyt tiedän, mikä sinua niin kauan on
ahdistanut, kun öisin myrsky kävi; mutta usko minua se ei varmaankaan
ollut kuningas Aabel-vainaja, joka ratsasti yöllä Finnerupin metsän
kautta. Se oli marski saattajineen: nyt minä tunsin heidät molemmat.
Ja ole nyt lohdutettu, iäkäs isoisä! Herramme ei varmaankaan enää voi
olla vihainen sinulle tuon teon vuoksi. Tuo jumalaton Aabel-kuningashan
oli surmannut veljensä kuin Kain; eihän hän ansainnut elää maan päällä.
Mutta jos sinä et sentakia saa rauhaa, hyvä, rakas isoisä, niin
matkatkaamme Roomaan paavin luo tai pyhälle haudalle, kuten aioitkin,
saadaksemme anteeksi kaikki syntimme!"

"Niin, sen teemme, lapseni! Jos minulla ei olisi raskaampaa taakkaa
kannettavana kuin sinulla, niin olisi tämä retki minulle helppo.
Mutta nyt, kun sinä tiedät, mikä minua painaa, tuntuu sydämeni jo
kevyemmältä. En ole vielä koskaan toivonut tuota työtä tekemättömäksi;
mutta sen olen kuitenkin rauhallani maksanut. Mutta jos Jumala ja Pyhä
Kristian suovat, saan minä vielä rauhan sydämeeni ennenkuin kuolen.
Tahdon täyttää kaikki sovitustyöt, jotka pyhä isä minulle määrää,
kunhan hän vain ei vaadi minulta katumusta. -- No niin, me suoriudumme
kyllä! Jos olet ottanut mukaasi kultalippaan, emme kärsi puutetta
matkalla. -- On sitten kyllä aikaa paastotakin."

"Kas tässä lipas, isoisä! En ole vielä sitä avannut. Olen matkalla
kutonut rannustimia ja ansainnut enemmän kuin tarvitsin." Näin sanoen
hän ojensi vanhukselle pienen puulippaan sekä toisen, jossa oli
kuparirahaa. -- "Ah, mutta onko totta, isoisä, että tuo kauhea marski
kiihoittaa koko maata nuorta kuningastamme vastaan?"

"Surullista kyllä, lapseni; hän on kyvykkäin mies, mitä olen tuntenut.
Mutta hänessä on Tanska synnyttänyt suuren miehen omaksi turmiokseen.
Hänellä on mahtavia ystäviä niin täällä kuin ulkomaillakin. Maa on
täynnä pettureita. Jos minä vielä olisin nuori ja voisin syrjäyttää
tämän sielunasian, niin olisi täällä jotakin, johon voisi käydä käsin.
Herra Lave on kavaltanut Flynderborgin ja Riiben linnassa liehuu portin
yläpuolella kapinalippu."

"Ah, isoisä, sehän on kauheata! Herttua kuuluu asettuneen Riiben
edustalle suuren sotajoukon kera; mutta ei kukaan usko, että hänellä on
rehelliset aikeet nuorta kuningastamme ja maata kohtaan. Nyt odotetaan
sinne drotsi Pietaria -- ah, silloinpa lienee Skirmenkin mukana --, ja
silloin valloitetaan linna rynnäköllä, niin sanotaan."

Heidän vielä näin jutellessaan, kuulivat he hevosen jalankapsetta
takaansa rantatieltä. He kääntyivät ja näkivät kahden ryhdikkään
talonpoikaismiehen, ratsastavan kevyesti ja reippaasti komeilla oriilla
nuoren poikasen seuraamana, joka ratsasti nordbakilaishevosella, ja
jonka jäljessä juoksi kaksi nuoraan sidottua, satuloitua hevosta.

"Drotsi Pietari! Skirmen!" -- huudahtivat vanha Henner ja Åse
yhtaikaa. Hetkessä oli salapukuinen poika maassa ja Åsen syleilyssä.
Drotsi Pietari ja ritari Pentti Rimårdson, toinen salapukuinen
talonpoikaismies, pysäyttivät hevosensa. -- He tiedustelivat
kohta vanhalta Henneriltä, mitä hän tiesi Stig-marskin voinnista
Helgenaesillä ja Hjelmillä, joiden paikkojen luokse he kuitenkin jo
olivat uskaltaneet valepuvussaan, ja joista heillä oli melkein yhtä
hyvät tiedot kuin Hennerillä.

"Seuraa meitä Riibeen, kunnon vanhus!" -- sanoi drotsi Pietari. --
"Ennenkuin kuninkaan linna on meidän hallussamme en minä tahdo tulla
kuningattaren ja nuoren kuninkaamme silmien eteen. Nyt ovat hyvät
neuvot kalliit. Jos ymmärrät enemmän kuin isämeitäsi, niin näytä se
meille nyt! Sinä ja Åse voitte ratsastaa meidän varahevosillamme."

Pian he kaikki olivat satulassa, ja nopeata ravia ajettiin Riibeen päin.

Drotsi Pietari sai nyt tietää Henneriltä, että viekas Raane oli
suureksi katkeruudekseen nähnyt isiensä linnan Hjelmin marskin käsissä,
mutta että hän oli hyvin salannut vihansa sekä että marski ja jaarli
Vähä-Alf olivat hänet lähettäneet Helgenaesistä varmaankin viemään
viestiä Norjaan tai ehkä tuomaan avustusta sieltä. Mutta Henner ei
tiennyt, miten Raane oli tehtävästään suoriutunut.




KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.


Raanessa ja hänen asemassaan oli tällä välin tapahtunut tärkeä muutos.
Ei marski eikä norjalainen seikkailijapäällikkökään olleet ottaneet
häntä vastaan sillä tavoin kuin hän odotti, saattaessaan Henner
Friserin ja kuninkaan metsästäjät heidän käsiinsä Helgenaesissä. Marski
ei ollut myöntänyt hänelle mitään korvausta Hjelm-saaresta ja hänen
isiensä linnan surmatusta varusväestä. Ottamatta häntä sopimuksen
mukaan vävykseen, oli jaarli sensijaan lyönyt hänet ritariksi sekä
pyytänyt häntä toistaiseksi tyytymään siihen kunniaan. Raane oli liian
viisas tuodakseen ilmi suuttumuksensa; hän näytti vain innokkaalta
palvelemaan marskia sekä osoittamaan jaarlille, ettei häneltä puuttunut
pelotonta uljuutta. Hän oli purjehtinut Helgenaesistä eräällä jaarlin
kaapparilaivalla vakuuttaen, että he pian saisivat todeta hänen
tekojensa nojalla, oliko hän saanut kannukset liian aikaisin. Mutta
lupauksensa mukaan matkustamatta Kongshelleen, missä Norjan kuningas
Eerik Papinvihaaja ja herttua Haakon oleskelivat, oli hän sensijaan
kohta suunnannut kulkunsa Tönsbergiin.

Hänen saatuaan ritarilyönnin, näytti siltä kuin häneen olisi mennyt
oikea hurjuuden henki, joka silminnähtävästi esiintyi koko hänen
olennossaan ja käytöksessään. Hänen vinkuva äänensä, joka likempänä
miehuudenikää teki hänet sietämättömäksi, oli viimeisen puolen vuoden
ajalla muuttunut hiukan käheäksi bassoääneksi, josta ei puuttunut
voimaa. Punertava huuliparta oli käynyt tummemmaksi ja vahvemmaksi, ja
hänen kasvojensa naisellinen ilme oli väistynyt hurjan intohimoisuuden
väkevämmän ilmeen tieltä. Tunto siitä tärkeästä vaikutusvoimasta,
mikä hänellä oli suurissa valtiollisissa tapahtumissa, sekä siitä
vaarallisesta asemasta, johon hän oli hankkiutunut ja josta hän vain
oman viisautensa tai kuntonsa avulla voi suoriutua, antoi hänen
olennolleen ja käytökselleen itsenäisyyden leiman, mikä sai hänen
epämiellyttävän, viekkaan hymynsä vähemmän silmiinpistäväksi.

Tönsbergin linnassa eleli jaarli Vähä-Alfin tytär Kristina Alfintytär
eli Neiti Solkikenkä, kuten häntä yleisesti kutsuttiin hänen suurten
kultasolkiensa vuoksi. Hän oli kuusitoistavuotias tyttö, voimakas,
täyteläinen, hiukset tummankeltaiset, silmät siniset ja harvinaisen
vilkkaat, ja nenä rohkea, hiukan ylöspäin pyrkivä, kuten lapsella.
Hänet oli kasvatettu vastaisena ruhtinattarena Tönsbergin linnassa.
Äiti oli kuollut hänen lapsuudessaan. Isää hän oli harvoin nähnyt.
Jokaista hänen oikkuansa toteltiin, ja sillävälin kun Alfkreivi
kuljeskeli viikinki-matkoillaan, hänen tyttärensä eli vapaana ja
onnellisena linnassa, missä hän pian hallitsi niin vanhaa linnanvoutia
kuin koko miehistöäkin. Huolimatta suuresta hurjuudestaan ja
omapäisyydestään hän kuitenkin oli hankkinut itselleen jonkinlaisen
sivistyksen. Snorren veljenpoika, kuuluisa islantilainen runoilija ja
historioitsija Sture Thordarinpoika oli kolme vuotta sitten, vähän
ennen kuolemaansa, ollut Tönsbergissä, ja tuo seitsenkymmenvuotias
vanhus oli eloisilla ja luontehikkailla kertomuksillaan kuningas Haakon
Haakoninpojan teoista, sekä muistolauluillaan Pohjolan vanhoista
sankareista herättänyt nuoressa tytössä sellaisen innon urotöihin
ja toimeliaaseen elämään, ettei hän sen ajan jälkeen olisi toivonut
mitään korkeampaa kuin saada isänsä tavoin tehdä meriretkiä, tai
olla muuten mukana oikeissa seikkailuissa. Muutamia kuukausia sitten
hän oli tutustunut Inge-neitiin, joka oli tullut pakolais-isänsä
mukana Tönsbergiin ja hänen tahtonsa mukaisesti jäänyt linnaan isän
matkustaessa Kongshelleen, missä useimmat paenneet salaliittolaiset
olivat saneet suojan kuningas Eerik Papinvihaajan ja herttua Haakonin
luona.

Ritari Laven oli sietämätöntä nähdä sitä tuskaa, minkä hänen
uskottomuutensa Tanskan kuningassukua kohtaan herätti hänen
tyttäressään. Hänen näkemisensä sai ritarin epäröivässä sielussa
aikaan alituisen taistelun ja levottomuuden. Tosin hän näki tyttärensä
katseessa vain osanottavaa huolta senjälkeen kun tämä oli huomannut
hänen katumuksensa, sekä melkein mielettömän käyttäytymisensä hänen
paetessaan kuninkaan hautajaisten jälkeen Viborgista, mutta hän käytti
kuitenkin hyväkseen ensimäistä tarjoutuvaa tilaisuutta, lähettääkseen
Ingen luotaan.

Tönsbergin linnassa saattoi Inge-neiti taas hengittää vapaasti sekä
voitti sen painostavan mielentilan, mikä isän läheisyydessä oli häntä
masentunut. Mutta kuitenkin hänestä oli kauhea se ajatus, että hän
oleskeli vihollisessa merirosvolinnassa; sillä muulta ei hänestä
tuntunut se ikivanha kuninkaallinen linna, minkä kuningas Haakon
Haakoninpoika oli laitattanut mitä komeimpaan kuntoon, niinkauan
kuin jaarli Vähä-Alfin tapainen vasalli siellä oli isäntänä ja
herrana. Vain tieto siitä, että tuota töykeätä seikkailijapäällikköä
ei pitkiin aikoihin odotettu kotia, sai hänet rauhoittumaan. Eikä
hänen inhonsa Alfkreiviä kohtaan ulottunut tämän tyttäreen. Tuo
reipas norjalainen jaarlin tytär ja tanskalainen ritarintytär olivat
pian läheisiä ystävyksiä. He lauleskelivat vuorotellen norjalaisia
runoja ja tanskalaisia sotalauluja. Neiti Solkikenkä ratsasti
kukkuloita tanskalaisen ystävättärensä kera, näytellen hänelle ylpeänä
synnyinmaansa ihanuuksia. Ylevämielinen Inge ihaili tunturimaata ja
norjalaisten sankariutta yhtä vilpittömästi kuin hän innostuksella
ja rakkaudella lauleli kotimaansa hiljaista suloutta sekä ylisteli
uskollisia, kestäviä maanmiehiään, jotka tällä onnettomalla
ajankohdalla puolustivat Tanskan kruunua ja alaikäistä kruununperijää
kapinoitsijoita vastaan.

Ingen osanotto sen kuningassuvun kohtaloon, jonka vastustaja hänen
isänsä oli, vaikutti voimakkaasti reippaaseen jaarlintyttäreen.
Sellainen itsenäisyys oli juuri norjalaisen neidon mieleen, ja häntä
suututti, että hänen isänsä ja Norjan kuningas tahtoivat ojentaa
vihamielisinä kätensä Tanskan pientä kuningaslasta vastaan, joka sen
mukaan mitä Inge-neiti kertoi hänen vaarallisesta asemastaan, sai hänen
silmissään kummallisen tarumaisen hohteen.

Eräänä päivänä ratsastivat Neiti Solkikenkä ja Inge-neiti erästä rannan
viereistä tietä ja näkivät laivan täysin purjein kiitävän sisään
Tönsbergin vuonoon. "Katso, katso!" -- huudahti Kristiina iloisena.
-- "Eräs isäni aluksia! Ja näetkö tuon komean ritarin, joka seisoo
keulassa! Kukahan se lie? Pidähän varasi, ylpeä Inge, se on ehkä joku
maanmiehistäsi, joka jo liioin kaipaa sinua!"

"Jos se on sinun isäsi aluksia, Kristiina", -- vastasi Inge, -- "niin
ei se voi tuoda ketään minun tai Tanskan ystävää. Ei siinä voi olla
sekään ainoa, joka minua kaipaa: hän ei voi jättää maataan eikä nuorta
kuningastaan vaaraan, etsiäkseen minua."

"Ehkä se sitten on joku minun kosijoistani", -- sanoi Kristiina
hymyillen. -- "Jos se on joku reipas tanskalainen ritari ja jos hän
minua miellyttää, niin voin ehkä vielä tulla Tanskaan ja puolustaa
teidän kuningaslastanne. Ikävää todella onkin", -- jatkoi hän
suuttuneena ja heitti niskaansa, -- "että meidän tyttöjen aina täytyy
istua kädet helmassa ja sallia miesten vallita ja hallita, heidän edes
kysymättäkään meidän mieltämme, ikäänkuin se olisi niin itsestään
selvä asia, ettei meillä muuta mielipidettä saisi ollakaan kuin
kunnon herrojemme. Meitä on sentään puolet kansasta, luullakseni, ja
jok'ikisellä meistä on yhtä ehyt ja kokonainen sielu kuin jollakin
miehenkopukalla. Mitä minuun tulee, ylväs Inge, niin minullakin on
yhtä vapaa ja voimakas tahto kuin sinulla tai muilla tanskalaisilla
neidoilla; ja koska minun isäni pitää teidän kapinoitsijainne puolta,
niin pidän minä sinun ja sinun uskollisten maanmiestesi puolta.
Ennen aikaan eivät Pohjolan tytöt olleet yhtä säyseitä kuin nykyään;
silloinhan olikin kokonaisia sotajoukkoja kilpineitoja, se täytyy
itsensä mainion Starkodderin myöntää. Tunnetko laulun rohkeasta
Harvorista, joka pakotti isänsä ojentamaan hänelle hautakumpunsa
sisältä Tyrfing-miekan?"

"Hän oli tanskalainen kilpineito", -- vastasi Inge, -- "mutta hän oli
hurja ja kauhea pakanatyttö. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä
sielua sellaisesta mielettömästä hurjuudesta!"

"Hän oli kuitenkin tyttö, joka tiesi, mitä tahtoi, ja hän uskalsi
panna sen toimeen kaikkien miesten uhallakin", -- vastasi Kristiina.
-- "Vanha Sture opetti minulle laulun hänestä -- kuulehan! Tästä
säkeistöstä minä parhaiten pidän" -- ja hän lauloi vilppaalla äänellä
niin että rannat raikuivat:

    "Ma koskea tohdin
    ja käsin käydä
    tuliterä-miekkaan --
    sen kunpa saisin vaan!
    En polttavan usko
    sen liekin mua,
    mi urhojen kuolleitten
    silmissä hehkuu."

"Elä laula tuota kauheata pakanalaulua, rakas Kristiina!" -- keskeytti
Inge innokkaan laulajaneidon. -- "Harvorinhan täytyi itsensäkin
kauhistua jumalatonta hurjuuttaan, ja kun hän poistui isänsä haudalta,
niin hän näki ilman liekehtivän ympärillään. Sellainen luonnoton
omapäisyys ei koskaan voi päättyä hyvin."

"Mutta Sturepa kertoi minulle, että hän kuitenkin lopulta sai sen
sankarin, josta hän piti", -- vastasi Kristiina.

-- "Miekka ei kyllä tuonut onnea mukanaan; mutta hän vietti sentään
varmaankin hyvin hupaisaa, vapaata kilpineito-elämää. Häntä tarkoittaa
se palavalla kukkulalla seisova, miekkaa kädessään pitävä neito, jonka
minä olen ommellut isäni ritarisalin seinäverhoon. Minuakin haluttaisi
kilpineito-elämä; silloin minä kulkisin Tanskaan ja puolustaisin teidän
nuorta kuningastanne."

"Rakas Kristiina!" -- alkoi nyt Inge vakavalla huolella puhua, tarttuen
hänen käteensä. -- "Kiitos rakkaudestasi minua ja minun onnetonta
isänmaatani kohtaan! Mutta elä anna minun kohtaloni houkutella itseäsi
pois uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta isääsi kohtaan! Minä ylistän
Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä, että vielä voin totella isääni silloinkin,
kun näytän toimivan omapäisimmin. Salli minun uskoa sinulle tärkeä
salaisuus, rakas Kristiina! Sinä tiedät, että minä olen suorastaan
vanki täällä; mutta minä aion paeta täältä, ja sinun tulee minua
auttaa..."

"Sydämen halulla!" -- vastasi Kristiina iloisena. -- "Mutta minä tulen
mukaasi. Minä olen ikävystynyt tähän yksitoikkoiseen elämään. Eikö
kaksi meidänkaltaistamme tyttöä muka voisi mitään toimittaa maailmassa!
Aiotko Tanskaan, Inge?"

"Tanskaan tai Ruotsiin, -- minulla on ystäviä molemmissa maissa."

"Jos minun on sinua autettava, tahdon minä tietää kaikki. Se kirje,
minkä eilen sait sen vieraan pappismiehen kautta, oli varmaan drotsi
Hesselin lähettämä?"

Inge-neiti punastui. "Ei", -- lausui hän huoaten hiljaa. -- "Mutta
koska tahdot tietää kaikki, niin lue se!"

He pysähtyivät autiolla tiellä. Kristiina tarttui nopeasti kirjeeseen
ja avasi sen uteliaana. _"Martinus de Dacia"_ -- luki hän. -- "Teetkö
minusta pilaa, Inge? Tämähän on latinaa."

"Se on vain erään miehen nimi". -- vastasi Inge. -- "Niin hän nimittää
itseään, meidän kanslerimme ja kuningassuvun uskollinen ystävä,
mestari Martti Mågeninpoika; hän on kirjoittanut kirjeen vanhan,
rakkaan Jon-ystäväni puolesta. He haluavat minut Tukholmaan, nuoren
Ingeborg-prinsessan luo. Tuo pieni ruotsalainen prinsessa on määrätty
meidän nuoren kuninkaamme morsiameksi; hänen on tarpeellista saada
luokseen tanskalainen ritarintytär, voidakseen oppia tuntemaan maata
ja kansaa maassasyntyneen kautta, ja nuo kunnon herrat ovat valinnet
minut. He osoittavat minulle tämän keinon ainoaksi, minkä kautta
minä ehkä ajan oloon voin vaikuttaa isäni eduksi ja itse hyödyttää
onnetonta isänmaatani. Minä olen tarkoin punninnut asiaa, eikä
minulla enää ole mitään epäilyksiä. Isäni on minut jättänyt tänne,
enkä minä enää voi häntä seurata. Hän on nyt turvassa Kongshellessä.
Minulla on hänen salainen suostumuksensa; mutta hän ei uskalla sitä
julkisesti myöntää, hänen onneton riippuvaisuutensa pakoittaa hänet
salailemiseen. Asia on näyttävä siltä kuin minä pakeneisin ilman hänen
tietoaan ja suostumustaan. Jo tänään saa vanha linnanvoutinne käskyn
evätä minulta pieninkin matka. Auta minua siis nyt pois täältä, rakas
Kristiina -- Tanskaan tai Ruotsiin, yhdentekevää! Kunhan minä vain
pääsen esteettömästi täältä, on tie avoinna edessäni. Niin Tanskassa
kuin Ruotsissakin on jokainen kaupunginvouti ja linnanpäällysmies
velvollinen edistämään matkaani, kun näytän tämän kirjeen." Näin sanoen
hän otti esiin viittansa taskusta pergamenttikääryn, josta riippui
kolme suurta sinettiä.

Kristiina katsoi suurin silmin. "Vai niin! Täytyypä minun myöntää",
-- sanoi hän hämmästyneenä, -- "että sinulla on mahtavia henkilöitä
ystävinäsi, ja se kai jotakin merkitsee. Mutta olkaamme nyt viisaita.
Nyt vartioi linnanvouti sinua tiukasti, ja sinä tuskin saat enää
vapautta ratsastaaksesi ulos minun kanssani. Katsokaamme nyt, kuka tuo
vieras ritari on, joka tuli isäni laivalla. Jos hän palaa takaisin
Tanskaan, on hän houkuteltava ottamaan sinut mukaansa. Olisipa
ihmeellistä, jos ei kaksi meidänkaltaistamme kaunista neitoa saisi
ritarismiestä viemään meidät mukanaan ja kuvittelemaan tehneensä sen
vastoin meidän tahtoamme."

"Kevytmielinen tyttö, sinähän mietiskelet vain seikkailuja ja nurjaa
pilaa! Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä: ole varovainen eläkä
tee pilaa siitä, mitä minä olen tietoosi uskonut! Kysymys on minun
vapaudestani ja koko tulevaisuudestani. Vielä yksi asia minun täytyy
sinulle kertoa", -- lisäsi hän tuskaisena ja syvään huoaten. --
"Tunnethan sinä Kongshellen mahtavan päällikön, ritari Thordin?"

"Rikkaan, pitkä- ja punanenäisen Thordin, -- miksi niin?"

"Hän on kosinut minua. Isäni ei uskalla kieltää. Vain nopea pako voi
minut pelastaa. Ennenkuin kahdeksan päivää on kulunut, on hän täällä
isäni kanssa."

"Niinpä hän saa nyt kaksi kertaa entistä pitemmän nenän!" -- sanoi
Kristiina. -- "Tule vain, rakas Inge! Sinun täytyy päästä nyt pois,
vaikkapa minun itseni täytyisi sinut viedä täältä!"

He ratsastivat takaisin Tunis- tai Tun-vuorelle, jolla Tönsbergin
linna sijaitsi keskellä kaupunkia. Vuono sekä kunnianarvoisa kaupunki
maalattuine puutaloineen, jotka olivat molemmin puolin vuorta,
muodostivat, auringon paistaessa sen yhdeksän luostarin ja neljäntoista
niinkutsutun kuninkaan-kappelin yli, kauniin värikkään maiseman.
Mutta nuo nuoret tytöt eivät tällä kertaa näyttäneet kääntävän siihen
huomiotaan. Mitä he ajattelivat, siitä he eivät enää uskaltaneet ääneen
puhua niiden monien merimiesten ja kauppurien kuullen, jotka tulivat
heitä vastaan. Ja he ratsastivat ääneti vuorta ylöspäin linnaa kohti.

Se laiva, minkä he olivat nähneet purjehtivan sisään vuonoon, oli
sillävälin saapunut rantaan. Sitä kuljettava nuori, komea ritari oli
mennyt maihin sekä ritarillisella uhkeudella esittäytynyt Tönsbergin
linnan voudille, jonka kanssa hänellä oli salainen keskustelu hänen
salakammiossaan. Linnassa oli ryhdytty varustuksiin oudon herran
majoittamiseksi niinkuin erinomaisen vieraan konsanaan. Nyt astuivat
molemmat nuoret neidot linnan suureen arkitupaan. He asettuivat
äänettöminä ompelupöydän ääreen, heittäen uteliaita ja odottavia
katseita erästä sivuovea kohti, josta he odottivat linnanvoudin
pian astuvan sisään tanskalaisen ritarin kanssa, jolle he jo olivat
määränneet niin tärkeän tehtävän. Vihdoin avautuikin ovi, ja vanha
vouti astui sisään kamaripalvelija Raanen kera, jonka hän esitti
herransa tyttärelle ansiokkaana miehenä, hänen isänsä, jaarlin,
ritariksi lyömänä, mainiten hänen tulleen tänne tärkeiden asiain takia.

Ritarin kohteliaisuudella tervehti Raane kumpaakin kaunotarta. Kun
Inge-neiti näki hänen kasvonsa sekä kuuli hänen nimensä, vaihtui hänen
värinsä. Miehen viekas hymy ja liukas, imarteleva käyttäytyminen
vaikuttivat häneen perin vastenmielisesti, ja hän muisti kuulleensa
Raanea mainittavan kuningas-vainajan suosikiksi monissa yrityksissä,
jotka eivät olleet kunniaksi paremmin hänelle kuin hänen entiselle
herralleen. Hänen erittäin epäilyttävästä käyttäytymisestään
kuninkaanmurhan tapahtuessa hän myös oli kuullut puhuttavan, ja
kun hän näki Raanen Vähä-Alfin lähettiläänä, täytyi hänen täydellä
syyllä pitää häntä ilmeisenä maankavaltajana. Inge ei voinut salata
sitä halveksuntaa ja vastenmielisyyttä, jota Raane hänessä herätti,
eikä se jäänytkään tältä huomaamatta, hänen huvittaessaan eloisalla
kaunopuheisuudellaan iloista Kristiinaa.

Sillävälin linnanvouti kutsuttiin ulos. Raane osasi nyt kohta saada
Inge-neidin mukaan keskusteluun sekä vetää puoleensa hänen huomionsa
säälivällä lauseella Tanskasta ja nuoren kuninkaan vaarallisesta
asemasta. Hän tiesi jo, kuka Inge-neiti oli; hän tunsi tämän
myötätunnon kuningassukua kohtaan, ja että norjalaisen jaarlin
tytär myös innokkaasti yhtyi Ingen mielialaan, sen hän oli jo
hämmästyksekseen osunut huomaamaan. Hän käytti kohta hyväkseen tätä
huomiotaan esiintyäkseen edullisessa valossa näille nuorille tytöille
uskoen heille, imartelevalla luottamuksella heidän mielenjalouttaan
kohtaan, vaarallisena salaisuutena sen tiedon, että hän oli Tanskan
kuningassuvun uskollinen ystävä, ja oli uskaltautunut tänne aivan
toisessa tarkoituksessa kuin mitä hän oli voinut ilmaista.

Nuoret neidot säpsähtivät. Vahvistaakseen väitteensä ja haihduttaakseen
heiltä kaiken epäluulon, kuvaili Raane nyt heille välkkyvin värein,
vaikka näennäisellä vaatimattomuudella, kuinka hän Finnerupin ladossa
oli viimeisiin asti puolustanut onnetonta kuningastaan. Hän paljasti
heille, miten häntä siitä huolimatta oli mitä häpeällisimmin epäilty,
sekä miten hän nyt, puhdistaakseen itsensä kaikkien oikeamielisten
edessä, tahtoi panna elämänsä alttiiksi mitä rohkeimmissa yrityksissä
nuoren kuninkaan hyväksi.

"Uskollisuuteni entistä herraani ja kuningastani kohtaan", -- lisäsi
hän -- "on jo vaatinutkin minulta isieni kauniin linnan Hjelm-saarella.
Stig-marski on sen rynnäköllä valloittanut, lyöden maahan minun
uskollisen miehistöni. Minut on pakoitettu käyttämään viekkautta
ylivoimaa vastaan. Mutta sillä avustuksella, minkä minä täältä olen
tuovinani marskille, aion minä osoittaa hänelle ja teidän uljaalle
isällenne, Kristiina-neiti, etten ole arvoton siihen ritarilyöntiin,
jolla jaarli minua kunnioitti: minä näet uskallan antautua hänen
itsensä peloittavan vihan alaiseksi."

"Te olette yhtä uskalias kuin avomielinenkin, ritari Raane!" -- sanoi
Kristiina hämmästyneenä. -- "Kuka on teille sanonut, että jaarli
Vähä-Alfin tytär tahtoo tämän tunnustuksen kuultuaan päästää teidät
menemään Tönsbergin linnasta? Jospa minä nyt kohta isäni puolesta
heitättäisin teidät torniin -- --"

"Silloinpa olisin kummallisesti erehtynyt teidän jalomielisyydestänne,
ylhäinen neiti!" -- vastasi Raane. -- "Mutta en minä pitäisi minään
onnettomuutena vankeuttakaan teidän luonanne. Sen minä vain tiedän,
että neiti Inge Litlen ystävätär ei voi vihata tai vainota ketään
Tanskan kuningassuvun ystävää."

"Siihen ei teidän sentään pitäisi niin vahvasti luottaa, herra ritari!"
-- vastasi jaarlintytär. -- "Tänne Tönsbergiin eivät Tanskan kuninkaat
ole jättäneet kaikkein kauneimpia muistoja itsestään. Täällä kerrotaan
vielä rumia juttuja Harald Sinihampaan julmuudesta, ja täällä on vielä
raunioita teidän mainion Waldemar-kuninkaanne ajoilta. Jos luulette,
että Norjan immet rakastavat vähemmän isänmaataan kuin Tanskan, niin
erehdytte suuresti."

Raane näytti hetkeksi kauhistuvan; mutta nopeasti hän tyyntyi,
huomatessaan ilkamoivan hymyn reippaan neidon kasvoilla sekä tämän
heittävän tanskalaiselle ystävättärelleen tuttavallisen katseen.
Raane notkisti polvensa levollisena jaarlintyttären edessä. "Minun
vapauteni ja ehkäpä henkenikin on teidän kädessänne", -- sanoi hän.
-- "Mutta en minä kuitenkaan kadu avomielisyyttäni. Saadakseni nähdä
jaarli Vähä-Alfin kauniin tyttären, en olisi epäillyt antautua
uskaliaampaankaan yritykseen; mutta minun olisi ollut mahdotonta
teidät nähtyäni salata hetkeäkään, mitä minä kilpeni taakse piiloitin.
Norjalaisten kaunotarten kanssa ei Tanskan ritareilla koskaan ole ollut
sotaa, eikä meidän ruhtinastemme oikuista riipu meidän ihmisvapautemme,
ei myöskään meidän tietoisuutemme oikeasta ja väärästä -- --"

"Hyvä, ritari Raane! Nouskaa ylös! Linnanvouti tulee!" -- sanoi
neiti Kristiina nopeasti ja salli Raanen kunnioittaen suudella hänen
kättään. Linnanvouti astui sisään ja sitten puheltiin iloisesti
tyhjänpäiväisistä asioista.

Inge-neidillä ei ollut mitään luottamusta viekkaaseen Raaneen. Kun
hän illalla oli kahden Kristiinan kanssa, varoitti hän ystävätärtään
Raanen suhteen; sillä hän oli huomannut, että Raanen kunnioitus
Kristiinan kauneutta kohtaan sekä hänen imarteleva luottamuksensa
tämän vapaamielisyyteen ja itsenäisyyteen eivät olleet vaikutustaan
jättämättä. Inge-neidin täytyi sentään itsensäkin tunnustaa, ettei
ritari Raanelta tuntunut puuttuvan miehuutta sekä että hän oli älykäs
ja kaunopuheinen. Hän kuvitteli myös, että Raanea ehkä oli väärin
ymmärretty. Mutta Kristiinan silmissä hän oli todellinen ritarillinen
sankari.

Seuraavana päivänä Raane etsi vain tilaisuutta saada puhutella neiti
Solkikenkää kahdenkesken. Se onnistui hänelle, ja hän tunnusti nyt
kohta, kuinka maine Kristiinan kauneudesta ja armaudesta oli kauan
sitten tehnyt hänestä hänen intohimoisen ihailijansa... Hän kertoi
neidille, että tämän isä oli hänelle antanut luvan itse rohkeasti
koettaa onneaan hänen luonaan; mutta jaarli koki nyt muka juonitella.
Vihdoin hän tunnusti, että tämän vaarallisen matkan tarkoituksena
oli oikeastaan vain saada nähdä häntä, sekä että nyt ei enää ollut
mitään niin vaarallista yritystä, ettei hän siihen olisi uskaltautunut
Kristiina-neidin takia.

Kristiina näytti tätä kaikkea kuuntelevan ilman vastenmielisyyttä; ei
hän kuitenkaan antanut Raanelle mitään varmaa vastausta. Neljä päivää
kului, ja Raane jatkoi yritystään voittaakseen Neiti Solkikengän,
sekä herättääkseen Ingeneidissä edullisen ajatuksen itsestään.
Nuorten tyttöjen kesken pidettiin monta salaista neuvottelua. Ja
päätökseksi tuli, että joka tapauksessa Raanen uskollisuus piti
pantaman kovalle koetukselle, ennenkuin häntä uskottiin. Raane oli
koreasanaisesti puhunut nopeakulkuisesta laivastaan sekä mahtavista
suhteistaan Tanskassa; pakoon tai heidän poisvientiinsä oli tarpeen
vain viittaus tai silmiinpistävä sopiva tilaisuus. Kristiina sommitteli
mitä mutkallisimpia suunnitelmia, ja Ingeneiti oli melkein mukautua
välttämättömyyden sekä vaikean asemansa vaatimuksiin.

Viidentenä päivänä Raanen tulon jälkeen Ingeä kauhistutti tieto, että
seuraavana päivänä voitaisiin odottaa Tönsbergiin hänen isäänsä sekä
Thord-ritaria Kongshellestä, ja linnassa ryhdyttiin juhlallisiin
varusteluihin kuin häitä varten.

Raanen laiva lepäsi lähtövalmiina Tönsbergin vuonossa, parin
nuolenkantaman päässä rannalta. Siinä oli lukuisa miehistö uskaliaita
seikkailijoita, jotka Raane kullalla ja suurilla lupauksilla oli
saanut palvelukseensa. Viekas nuoriherra oli ehdoittanut kävelymatkaa
rantaa pitkin. Siellä hän nyt käveli vähää ennen auringon laskua
Kristiinan ja Ingeneidin välissä, vanhan linnanvoudin saattamana,
jota perinjuurin ikävystyttivät puheet tuntureista ja vesiputouksista
y.m. luonnonkauneuksista, joita kaikki muukalaiset ylistivät. Raane
huvitteli ritarillisen kohteliaana nuoria neitoja; hän ihaili maan
kauneutta. "Meren puolelta nämä rannat mahtanevat näyttää vielä paljon
kauniimmilta!" -- sanoi hän. -- "Sitä en voi täysin arvostella: -- sinä
päivänä, jolloin tulin, ei ilma ollut yhtä selkeä kuin nyt."

"Minun luullakseni", -- sanoi vouti haukotellen, -- "te kuitenkin
tulitte kirkkaana keskipäivän aikana".

"Mutta illempana ranta näyttää varmaan paljon kauniimmalta", -- arveli
Raane, -- "Tässäpä onkin minun venheeni soutajineen. Jos naisia
huvittaa, voisimme soutaa kappaleen matkaa vuonolle."

"Niinpä kyllä!" -- vastasi Kristiina, vetäen Ingen mukanaan
veneeseen. -- "Ilma on kaunis, ja minä haluan kaikin mokomin näyttää
maanmiehellesi, ettei aurinko laske missään komeamman maan yli kuin
Norja on. Haluatteko mukaan, linnanvouti!"

Raane oli jo hypännyt veneeseen. Vouti oli harmissaan tästä
mielijohteesta, mutta hän ei ollut tottunut asettumaan ylpeän
jaarlintyttären tahtoa vastaan. Äkeissään hän astui veneeseen, joka
kohta työntyi nopeasti ulos rannasta. Sillävälin kun Raane piti
ihastuneita ylistyspuheita maisemasta, ohjasivat venemiehet sopimuksen
mukaan suoraan hänen laivansa luo, joka lepäsi paikoillaan puoleksi
levitetyin purjein, ja jossa laivamiehet jo seisoivat ankkuri touvi
käsissään, voidakseen päästää laivan irti kohta kun heidän herransa
oli astunut laidan yli. Raanen ehdoitukseen, että käytäisiin
katsomassa hänen laivaansa, suostuttiin. Kaunopuheinen ritari lannisti
linnanvoudin vastaväitteet, ja tuskin oli seurue laivassa, ennenkuin se
Raanen viittauksesta läksi kiitämään täysin purjein. Sillävälin kun nyt
pelästynyt linnanvouti vietiin vankina alas laivanruumaan, laskeutui
ritari Raane polvilleen Kristiinan eteen ja pyysi vuolain, imartelevin
sanoin anteeksi sitä, että hän vei hänet ystävättärineen Tanskaan,
missä hän yhtä varmasti toivoi voittavansa heidän ystävyytensä kuin
hän nyt oli valmis millä tahansa ritarin-teolla ansaitsemaan Norjan
kauneimman immen käden.

Kuitenkin sekä Inge-neiti että Kristiina olivat puoleksi säikähtäneet
tätä äkillistä poisvientiä, vaikka viekas ritari oli siten tietämättään
joutunut toteuttamaan heidän omaa suunnitelmaansa. He molemmat
vaikenivat hyvin arvelevaisina. Inge-neiti oli liian ylpeä jatkaakseen
teeskentelyä kauemmin. -- "Hyvä, ritari Raane!" -- sanoi hän vakavana.
-- "Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti Tanskaan. Minä olen toivonutkin
saada jättää Tönsbergin." Näin sanoen vetäytyi hän syrjään ja jätti
oikullisen ystävättärensä purkamaan uhmaavaa vihaansa Raanen röyhkeyttä
kohtaan.

Tällä askeleella oli ritari Raane kuitenkin saavuttanut monta tärkeätä
etua. Niin kauan kuin salaliittolaisten kohtalo vielä oli epävarma,
oli hänen tärkeätä voida ilmeisellä tavalla todistaa, ettei hän
ollut heidän kanssaan missään suhteissa. Sitäpaitsi uskoi hän niin
Stig-marskissa kuin jaarlissakin herättävänsä tällä uskaliaalla
reippaan ritarin teolla kunnioitusta itseään kohtaan, ja mahtavan
Alfkreivin tytär oli hänellä nyt panttivankina, joka turvasi hänet
heitä vastaan. Häneltä ei jäänyt myöskään huomaamatta, että hän
uskaliaana ja kekseliäänä ritarina nyt oli asettunut reippaaseen
viikingintyttäreen nähden suhteeseen, joka oli salainen suositus hänen
kosijantoiveittensa hyväksi, huolimatta siitä näennäisestä uhmasta ja
vihasta, jolla Kristiina häntä kohteli. Hän arveli myös, että niinkauan
kuin Inge-neito on hänen hallussaan, tämän ystävä, vanha Jon-ritari
ja drotsi Hessel epäröivät ryhtyä liian päättäväisiin toimiin häntä
vastaan.




KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.


Kauniina kevätiltana toukokuun keskivaiheilla oli Riiben kaduilla
suuret soihtutanssit ja iloittelut. Tämänlaiset yliset juhlallisuudet,
jossa porvarit ja iloiset ritarit huvittelivat yhdessä, eivät
olleet harvinaisia, mutta näin vakavana aikana, aivan vähän aikaa
kuningasmurhan jälkeen täytyi tällaisen julkisen huvitilaisuuden
loukata suuresti kaikkia kaupungin porvarien joukossa olevia
kuningashuoneen ystäviä, jotavastoin Stig-marskin puoluelaiset
iloitsivat siitä pitäen sen osoitteena siitä turvallisuudesta
jolla kapinoiva linnan päällikkö, ritari Tage Moss, saattoi uhmata
kuningaspuoluetta. Täten osoitti tämä kapinapäällikkö myöskin miten
vähän hän välitti herttua Waldemarin uhkauksista, joka oli vaatinut
häntä luovuttamaan linnan.

Noin puolen peninkulman päähän etelään päin Riibestä, oli herttua
sijoittanut suuren leirinsä. Hänen sotaväkenä oli enimmäkseen
etelä-juutinmaalaista miehistöä; kuitenkin oli heidän joukossaan
sekä brandenburgilaisia, että saksilaisia ratsumiehiä. Komeassa,
tulipunaisessa teltassaan herttua Waldemar kestitsi tänä iltana
molempia Brandenburgin markkreivejä ja vanhaa Saksin herttua Juhanaa,
sekä Holsteinin kreivi Gerhardia, joka edellisenä iltana oli liittynyt
sotajoukkoon pienen valitun holsteinilaisen ratsuparven kanssa.

Urhea kreivi Gerhard oli tuskin ehtinyt parantua onnettoman kiistan
jälkeen, joka oli maksanut hänelle hänen toisen silmänsä, ennenkuin
hän jo varustautui lähtemään kuningatar Agneksen ja nuoren kuninkaan
avuksi, suojelemaan heitä kapinallisia vastaan. Sen enempää miettimättä
hän oli yhtynyt herttuan joukkoihin, mutta kylmyys, jolla hänet
leirissä vastaanotettiin, ihmetytti häntä.

Kuningattaren veljet olivat nimittäin äsken saapuneen Viborgista,
kiirehtiäkseen kuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta ratkaisevia
toimenpiteitä Stig-marskia ja hänen liittolaisiaan vastaan. Saksin
vanha herttua oli ollut herttua Waldemarin isän, onnettoman Eerik
herttuan, lapsuudenystävä, ja oli usein isällisellä osanotolla
huolehtinut nuoresta Waldemarista. Hän oli tullut kutsumattomana tänne
ratsumiestensä etunenässä, ei ainoastaan auttaakseen herttuaa, vaan
vielä enemmän läsnäolollaan estääkseen nuoren Waldemarin ottamasta
ajattelematonta askelta, sillä tämän kunnianhimoinen pyrkiminen
Tanskan valtaistuimelle ei ollut hänelle tuntematon. Tähän oli vanhan
kunnianarvoisan herran saanut taivutetuksi hänen tyttärensä, hurskas
prinsessa Sofia, jota herttua Waldemar kaksi vuotta sitten oli
intohimoisesti kosiskellut, saamatta kuitenkaan ratkaisevaa vastausta.
Hän ei ollut silloin vielä, viidentoista vuoden vanha ja oli selittänyt
vasta kolmen vuoden kuluttua voivansa antaa varman vastauksen, jos
hänen kosijansa ei siihen mennessä olisi muuttanut mieltään. Prinsessa
tiesi tehneensä syvän vaikutuksen nuoreen herttuaan. Hän rakasti
herttua Waldemaria hiljaa ja sydämellisesti, mutta ilman intohimoa, ja
hänellä oli kylläkin pätevät epäilykset kosijansa kestäväisyydestä.
Häntä puistatti herttuan kunnianhimoiset aikeet, ja hän oli enemmän
huolestunut hänen kunniastaan ja sielunrauhastaan kuin siitä, että
kadottaisi hänen sydämensä, josta hän jo olikin varma, kun hän ei ollut
nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hän odotti kuitenkin vielä kolmannen
vuoden loppua saadakseen varmuuden tästä, ja sanoakseen sitten
nunnaluostarin abbedissana jäähyväiset maailmalle.

Vanha, kunnollinen herttua Juhana yhtyi tyttärensä mielipiteisiin
ja päätökseen. Mainitsematta tyttärensä nimeä, hän oli uskollisena,
isällisenä ystävänä puhunut vakavasti nuorelle herttualle hänen
nykyisestä asemastaan ja hänen velvollisuuksistaan Tanskan kruunua
kohtaan. Hänen sanansa eivät olleet menneet ohi aivan vaikutuksetta;
mutta se ajatus, joka useimmiten näkyi herttuan mielessä viivähtävän,
oli ylpeä tietoisuus siitä, että hän täällä oli tärkeässä
tienvaihteessa, ja hänellä oli valta asettaa ratkaiseva luoti Tanskan
ja tanskalaisen kuningashuoneen kohtalon vaakakuppiin. Markkreivien
sekä rehellisen kreivi Gerhardin läsnäolo, ja heidän kehoituksensa
ryhtymään ratkaiseviin toimenpiteisiin näkyivät saattavan hänet
tukalaan hämmennystilaan. Siinä sotaneuvostossa, jossa jokainen
oli lausunut ajatuksensa, nousi herttua Waldemar puhumaan lausuen
käskevällä äänellä: "Täällä minä olen johtaja, hyvät herrat, ja
vaikka minä kunnioitankin teidän neuvojanne ja hyvää tarkoitustanne,
niin minä voin seurata ainoastaan omaa vakaumustani. Ennenkuin
Danehovella on päätetty mitä marski Stigille ja hänen ystävilleen
tehdään, ja ennenkuin minut laillisesti on nimitetty ja tunnustettu
valtionhoitajan virkaan, en minä voi ottaa minkäänlaista ratkaisevaa
askelta. Kahdentoista päivän kuluttua alkaa Danehove. Silloin on minun
läsnäoloni Nyborgissa välttämätön. Tätä ennen ei voida mihinkään
taisteluun ryhtyä, vielä vähemmin sitä lopettaa. Sen johdosta mitä
minä olen kuullut Stig-marskin varustuksista, tarvitaan suurempi
voima ennenkuin voimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänellä ja hänen
ystävillään on sitäpaitsi maalain mukaan vielä oikeus puolustaa itseään
Danehovessa, ja niinkuin minä jo sanoin: ennenkuin laillisesti on
määrätty, mikä arvo minulla on täällä ja ketä vastaan me sodimme, ei
voida mihinkään ryhtyä."

"Luvallanne sanoen, jalosukuinen herttua", alkoi kreivi Gerhard
puhua, "minun luullakseni me aivan hyvin tiedämme sekä keitä me
olemme, että kenen kanssa me olemme tekemisissä. Että ainakin me
molemmat seisomme täällä Tanskan valtion alaisina läänitysmiehinä,
ei tarvinne sen enempää vahvistusta. Sekin on kyllin selvästi toteen
näytetty, että Riibelinnan päällikkö on avoimesti osoittanut olevansa
valtakunnan ja kruunun vihollinen, kun hän on asettanut Stig-marskin
lipun kuningaslipun sijaan. Ennenkuin voimme hyökätä Helgenaesiä ja
Hjelmiä vastaan, täytyy Riibelinnan olla hallussamme, kaikkein kunnon
taistelusääntöjen mukaisesti. Sillä voimalla, joka meillä on täällä,
me ennen kahtatoista tuntia voimme anastaa linnan, ja minusta on
häpeällistä ja suorastaan anteeksiantamatonta, että me vetelehdimme
täällä suuren joukkomme kanssa antaen tyynesti kuninkaallisen linnan
olla kapinallisten käsissä."

"Jos tahdotte omien ratsumiestenne kanssa rynnätä Riibelinnaan, urhea
kreivi Gerhard", sanoi herttua välinpitämättömästi, "niin kernaasti
minun puolestani, mutta teidän omalla edesvastuullanne. Te saatte
itse vastata Danehovessa siitä, että te ominpäin olette alkanut
kansalaissodan maassa, ennenkuin on laillisesti tutkittu miten näihin
läänitysmiehiin on suhtauduttava, ja millä oikeudella sekä he että me
itse toimimme."

"Hyvä on, jalosyntyinen herttua", sanoi kreivi Gerhard koettaen
tukahuttaa suuttumustaan, "minä tahdon siis Jumalan ja pyhän Yrjänän
nimessä toimia ominpäin täällä, ja minä uskon voivani vastata siitä".
Näin sanoen hän kumarsi herttualle ja ruhtinaallisille herroille,
sekä poistui teltasta. Vähän senjälkeen hän ratsasti viidenkymmenen
ratsumiehensä etunenässä leiristä Riibeen vievää tietä. Hänen
vieressään ratsasti vanha, ryppykasvoinen, pitkä ja laiha aseenkantaja.
Se oli pitkäsääri vanhus, joka onnistumattoman kujeilunsa tähden, mikä
maksoi hänen isäntänsä toisen silmän, oli jättänyt hovinarrinarvonsa,
mutta jonka vielä kuitenkin täytyi seurata herraansa kaikkialle hänen
aseenkantajanaan, ollen hänelle aivan korvaamaton.

Sitä myöten kuin kreivi Gerhard läheni Nipsjokea, joka virtasi
kaupungin eteläpuolella, lauhtui hänen vihansa. Kun hän oli tyyntynyt,
huomasi hän miten mahdotonta oli näin muutaman miehen kanssa valloittaa
niin hyvin varustettu linnoitus kuin Riibelinna oli. Mutta häntä
hävetti palata leiriin, ja hän ratsasti hitaasti edelleen. Hänen
ratsumiehensä seurasivat häntä sanaakaan sanomatta; mutta hän huomasi
heidän miettiväisistä kasvonilmeistään heidän odottavan varmaa kuolemaa
siitä vihollisten kaupungista, johon heidän herransa ja ruhtinaansa vei
heidät.

"Kiiruhtakaamme, armollinen herra", sanoi nyt Pitkäsääri vakavalla
ilvehtijä-äänellään, "ennenkuin Riibelinnasta näkevät meidän
hirvittävät joukkomme ja antautuvat armoille. Olisipa sentään suuri
vahinko, jos me näin jäisimme kuolemattomuudesta osattomiksi, emmekä
saisi tilaisuutta käyttää hyökkäystikapuitamme ja kirveitämme."

"Minä luotan siihen, että sinä olet loihtijamestari, Pitkäsääri, ja
voit yhtä hyvin lyödä silmän vihollisen päästä kuin minunkin päästäni,
niin ettei hän näe meidän voimaamme", vastasi kreivi Gerhard, yhtyen
heti hovinarrinsa leikkipuheeseen. "Kuka muuten on sanonut sinulle
minun aikovan rynnätä Riibelinnaan? Onhan tänä yönä Riibessä juhlat ja
huvittelut, sanotaan, ja mitäpäs, jos minun aikomukseni olikin hankkia
itselleni ja teille tilaisuus pyörähdellä Riiben kauniiden tyttösten
kanssa!"

"Se on toinen asia, herra! Siitäpä, tulee hauska tanssi, ja saapa nähdä
että me emme tule kutsumattomina juhlaan. Tuo kirje, jonka te hämärissä
saitte vanhalta pyhiinvaeltajalta, oli varmaankin kutsumus näihin
iloihin."

Kreivi Gerhard nyökäytti. "Tunsitko sinä hänet, Pitkäsääri?"

"Jos minä en väärin nähnyt, niin mies oli meidän entinen
ravintolanisäntämme Melfarista, Henner Friser. Sanotaan hänen olevan
rohkean miehen ja ymmärtävän hiukan muutakin kuin isämeitänsä. Hän
kuuluu paenneen Melfarista jonkun murhan vuoksi. Varokaa, herrani,
ettei hän johda teitä ansaan!"

"Jos sinä olisit kuullut mitä hän sanoi, niin et pelkäisi. Eteenpäin!"

Lähellä Eteläportinsiltaa ja Hevostorinporttia, niin kutsutulla
marskimaalla, antoi kreivi ratsumiestensä pysähtyä ja laskeutua
hevostensa selästä. Itse hän hypähti satulastaan jääden hetkeksi
seisomaan mietteisiinsä vaipuneena. "Kas niin, miehet, minä vien teidät
todellakin tanssiin tänä iltana!" sanoi hän iloisesti. "Näettekö
soihtujen loistoa sillalla? Riibessä on juhlat, ja sinne odotetaan
vain iloisia vieraita. Tallirengit jäävät tänne hevosten luo. Te muut
seuraatte minua jalkaisin, mutta yksi kerrallaan, ja miekka varmuuden
vuoksi vaipan alla. Jos te voitte saada soihdut käteenne, ja tytön
kainaloonne, niin ottakaa vain osaa tanssiin. Mutta tanssin täytyy
kulkea pitkin Eteläporttikatua Harmaaveljeskadulle ja sitten aivan
suoraan Ristiveljeskadun kautta linnan vieressä olevalle suurelle
Blekingekentälle. Kun te kuulette minun metsästystorveni äänen, niin te
kokoonnutte heti minun ympärilleni. Onnesta ja sattumuksesta riippuu
mitä huvituksia sitten seuraa. Oletteko te ymmärtäneet minut, miehet?"

Yleinen myöntymyshuuto ilmaisi ratsumiesten mielellään ottavan osaa
herransa vaaralliseen aikeeseen. Sitten hän astui itse heidän edellään
sillan yli. He seurasivat häntä yksitellen jonkun matkan päässä
toisistaan ja sekaantuivat suureen väentungokseen, joka täytti kadut.

Ilo oli kaupungissa ylimmillään. Soihdut levittivät loimuavaa valoaan,
ja kaikilta kaduilta kaikui laulu linnaan, ja siellä tanssi paljon
komeasti puettuja ritareita silkki- ja punavaippoihin puettujen naisten
kanssa. Kreivi Gerhard astui suurin ratsumiessaappain katuja, ottamatta
yhtään osaa huvitteluun. Kun hän oli saapunut Ristiveljestenkadulle,
pysähtyi hän ristiveljesten pihalle johtavan porttiholvin eteen, josta
talonpoikaispukuinen tutunnäköinen mies viittasi hänelle, tarttui
tuttavallisesti hänen käteensä ja veti hänet sisään portista.

"Drotsi Hessel! Tekin täällä!" huudahti hän hämmästyneenä "Ja
valepuvussa --!"

"Otattehan tekin osaa meidän tanssiimme, jalo kreivi!" kysyi drotsi
Pietari kiireisesti.

"Hiiteen kaikki tanssimiset! Minä olen tullut tänne valloittamaan
Riibelinnaa, kiusaksi herttualle ja hänen verukkeilleen."

"Hyvä on, sittenhän te kuitenkin tahtomattannekin otatte osaa tanssiin.
Mutta mitä te tiedätte asiasta? Kuka on johtaja?"

"Minun luullakseni se, joka ensiksi ehtii. Mutta, peijakas, sen kai te
itse parhaiten tiedätte, drotsi Hessel! Elkää kyselkö minulta mitään!
Minä en tiedä mitään, minä olen saanut vain salaisen viittauksen, enkä
minä oikein tiedä mitä siitä uskoisin. Tunnetteko te vanhan Henner
Friserin Melfarista?"

"Häneen me voimme luottaa!" vastasi drotsi Pietari iloisesti. "Jos te
häneltä saitte viittauksen, niin voitte turvallisesti sitä seurata.
Onko teillä miehiä mukananne?"

"Ei paljoa, mutta puolisen sataa miestä saan kokoon tähän torveen
puhaltaessani."

"Hyvä on!" sanoi drotsi Pietari. "Siis on asiassa jotakin juurta.
Nyt minä vasta otan asian vakavammalta kannalta. Minä en edes tiedä
kuka on uhkarohkean aikeen alkuunpanija. Koko yritys tuntuu minusta
unelmalta. Minä olen täällä vain ottamassa selvää mielialasta. Henner
Friserin minä tapasin tiellä. Salaperäinen vanhus ennusti minulle
onnea jättäessään minut. Hänellä tuntuu olevan täällä hyviä ystäviä.
Porvarien kesken vallitsee luotettava mieliala, mutta herttua venyttää
aikaa enkä minä usko häneen. Minun mieleeni ei ikinä johtuisi hyökätä
linnaan ilman sotajoukkoa, mutta varmaankin on täällä joukossamme
henkilö, joka on kekseliäämpi ja rohkeampi kuin kukaan meistä. Noin
tunti sitten minä sain kutsun eräältä tuntemattomalta olemaan toisena
ritarina tanssijoitten rivissä, tanskalaisten neitosten alkaessa laulaa
laulua: 'Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!' -- Mitä muuta se voisi
tarkoittaa kuin hyökkäystä?"

"Sehän on selvää!" vastasi kreivi Gerhard ja hieroi tyytyväisenä
käsiään. -- "'Lapsikuninkaan puolesta' siis! Ei, mieluummin minä
laulan 'armahan Agnes kuningattaren eestä'. Kuitenkin on samantekevää
kumminpäin hyvänsä. Tanssikaa te vain Jumalan nimessä linnansillan
yli! Minä seuraan teitä miehineni ja suojaan selkäpuolenne. 'Nuoren
kuninkaamme puolesta', on tunnussana, ja se joka ei tahdo sitä laulua
laulaa, sen me lyömme maahan."

Tässä keskeytyi salainen keskustelu, sillä joukko iloisia, nuoria
ritareita, kypäreissään mustat höyhentöyhdöt, työntäysi soihtuja
kantaen luostaripihalle, vaatien pelästyneitä ristiveljeksiä avaamaan
heille refektoriosalin [refektorio = ruokailuhuone]. Jotkut huusivat
viiniä, ja toiset saksilaista olutta.

"Näittekö te höyhentöyhdöt? Siinä oli joukko Stig-marskin
liittolaisia!" sanoi drotsi Pietari astuessaan kreivi Gerhardin kanssa
kadulle pimeästä porttiholvista, voimatta salata suuttumustaan tuon
julkean kujeilun johdosta, joka näinä rauhattomina aikoina oli aivan
tavallista.

Melu luostaripihalla taukosi hetkeksi, kun arvokas luostariveli astui
ulos huomauttamaan rauhanhäiritsijöille, etteivät he olleet vihollisten
maassa, ja että Riibelinnan korkeiden herrojen tapana oli ollut
suojella kaupunkia eikä ryöstää sitä.

Munkille vastattiin pilkkasanoin ja uhkauksin.

Yksi hurjimmista nuorista ritareista heitti kuitenkin soihtunsa
ruokasäiliötä kohti vannoen sytyttävänsä luostarin heti palamaan, jos
vain heitä vastustettiin. Heti avattiin refektorion ovet, ja iloinen
seura tunkeili sisään.

Drotsi Pietari polkaisi suuttuneena katukiveen. "Siinä nyt näette,
kreivi Gerhard!" huudahti hän kiivastuneena, "minkälaiset ritarit
tahtovat hallita Tanskan maata. Menkäämme heidän jälestään!"

"Ei, antaa heidän vain juoda kunnes eivät enää eroita kärpästä
seinällä!" sanoi kreivi hymyillen. "Sitä paremmin sujuu meidän
tanssimme. Milloin se alkaa?"

"Kaksi tuntia Ave Marian jälkeen Blekingekentällä linnan luona."

"Niin sanottiin myöskin minulle. Taitaa jo pian olla määrä-aika.
Lähtekäämme siis sinne! Onpa sillä tanssilla tarkoituksensa. Onpa
se kerrankin huvi, jossa kunnon sotilaskin häpeättä kerran voi
pyörähdellä. Tuhat tulimmaista, olisipa nyt kuningatarkin täällä,
niin kyllä minäkin tanssisin, ja yhtä hyvästi ja hauskasti kuin viime
kerrallakin."

He astuivat nyt nopein askelin linnan vieressä olevalle
Blekingekentälle. Tänne oli kokoontunut paljon ihmisiä. Keskellä
toria oli pöytiä, joille oli asetettu kaikellaisia virvokkeita.
Iloinen soitto kajahteli. Pikisoihdut valaisivat kentän, ja paljon
muhkeita naisia istui penkeillä. Drotsi Pietari ja kreivi Gerhard
olivat jääneet seisomaan paikoilleen, keskelle juhlivien hälinää ja
katselivat ihmetellen komeita herroja ja naisia ympärillään, joista
useimmat olivat hullunkurisesti maalanneet kasvonsa, esiintyen näin
tuntemattomina hyvin iloisina ja vallattomina. Kreivi Gerhardin
lausuessa huomautuksiaan heistä, tuli Skirmen juosten ja kuiskasi
herransa korvaan pari sanaa. Drotsi Pietari nyökäytti päätään ja
taputti iloisena häntä olkapäälle, ja hänen silmänsä etsivät penkkiä,
jolla hän näki kolmen hunnutetun naisen istuvan. Lähimmäisen hän luuli
tuntevansa pieneksi mustatukkaiseksi Åseksi. Keskimäisen oli Skirmen
veitikkamaisesti hymyillen osoittanut siksi naiseksi, joka oli pyytänyt
hänet tanssittajakseen. Skirmen oli taas heti hävinnyt tungokseen, ja
drotsi Pietari katseli kookasta vierasta naista jännitetyn tarkkaavasti
ja sekavan ilon aavistuksella, jolle hän ei uskaltanut kuitenkaan antaa
valtaa, sillä omituinen tuskan tunne valtasi hänet samalla. "Olisiko
se mahdollista?" huudahti hän puoliääneen. "Olisiko hän täällä näin
vaarallisessa leikissä?" Hänestä tuntui kuin pyörisi koko maailma hänen
silmissään ja hän näkisi vain ihmeellistä unta. Hän katseli taakseen
Skirmenin jälkeen, mutta ei nähnyt häntä missään, ja hän astui kuin
huumauksissa penkkiä kohti. Samassa nousivat nuo kolme tyttöä ja
alkoivat laulaa:

    "Kadut Riiben on tanssia tulvillansa,
    käy tanssihin ritarit iloissansa.

    "Ja Riiben sillalla karkelemaan
    he edestä Eerik kuninkaan
    käy kepein askelin."

Kun lauluntoisinto alkoi, yhtyivät käyrätorvet ja huilut siihen, ja
suuri joukko ritareita juoksi esiin, asettuen pitkään tanssiriviin
pitäen kädestä naisiaan. Drotsi Pietari oli tuntenut Inge neidon
kirkkaan ja harvinaisen syvän äänen. Keskimäisen laulajattaren
kookkaasta, ylevästä vartalosta hän nyt selvästi tunsi Ingen. Hän
kiirehti hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen. "Inge, rakkahin
Inge!" kuiskasi hän. -- "Mikä rohkea tuuma! Oletteko te tullut tänne
tanssiaksenne minun kanssani kuolemaan! -- No, hyvä on! Tanskan ja
meidän nuoren kuninkaamme puolesta seuraan minä teitä kuolemaan ilolla,
mutta selittäkää minulle tämä arvoitus!"

"Minun ritarini seuraa minua kuningaslinnaan ja voittoon!" kuiskasi
Inge. "Jos ei meidän johtajamme petä, niin se onnistuu!"

"Kuka on meidän johtajamme?" kysyi drotsi levottomana. "Minun
mielestäni minä olen täällä etumaisena."

"Kapinallisten linnanporttia ei avata drotsi Hesselille", vastasi
hän nopeasti. "Tuolla seisoo meidän johtajamme! Hän ei taida tuntea
teitä. Omana herranaan ollen minä luotan häneen yhtä vähän kuin te,
mutta täällä hän on meidän vallassamme. Hän tanssikoon nyt itselleen
morsiamen -- tai kuolkoon!" Näin sanoen hän osoitti komeaa, nuorta
ritaria, jolla oli pitkä, punasenkeltainen tukka. Ritari seisoi noin
kymmenen askelen päässä heistä soihtu kädessään, näyttäen epäröivän
asettuisiko tanssivien pitkän rivin etunenään tai ei. Hän oli tähän
asti ollut selin drotsi Pietariin, nyt hän kääntyi sivuttain. Hänen
soihtunsa valo valaisi hänen poskensa, ja drotsi Pietari huudahti
matalalla äänellä hyvin hämmästyneenä: "Raane!"

"Olkaa hiljaa!" kuiskasi Inge. "Tänä iltana me vangitsemme ketulla
kettuja; mutta ei kuitenkaan Hamletin lailla. Kevätkukkienseppeleillä
me tahdomme vangita vihollisemme, ja toivoakseni ilman verisiä ruusuja."

Soitantoa jatkui, ja monet lauloivat yleisesti tunnettua sankarilaulua,
joka soveltui äsken alettuun vanhaan säveleeseen. Sillaikaa kun Raane
vielä seisoi epäröiden, ja yhä useampia ritareita ja naisia asettui
tanssijoiden riviin, selitti Inge neito salaisesti ja muutamin sanoin
drotsi Pietarille uhkarohkean aikeen, kertoen hänelle, mitenkä hän
ystävättärensä, jaarli Vähä-Alfin tyttären, kanssa oli pakoittanut
Raanen, joka tunsi linnanpäällikön, panemaan toimeen tämän juhlan.
Tyttöjen seikkailurikasta tuumaa oli edistänyt Raanen katkeruus marski
Stigiin, hänen valloitettuaan Hjelmin, ja hänen intonsa puhdistautua
kuningashuoneen uskolliseksi kannattajaksi. Skirmenin ja Åsen kautta
he olivat saaneet Henner Friserin yhtymään asiaan. Kuultuaan drotsi
Pietarin olevan läsnä, oli Inge tuntenut itsensä kahta vertaa
rohkeammaksi; mutta hän tiesi, että hänet vain yllättämällä voitaisiin
saada toimimaan Raanen kanssa yhteisen asian hyväksi. "Katsokaa,
rakas ritarini"! sanoi hän leikillisesti, -- "ne monet ritarilliset
herrat, jotka te täällä näette, ovat meidän uskollisia riibeläisiä
porvareitamme ja heidän poikiaan, jotka vaimojensa ja lemmittyjensä
pyynnöstä tänä iltana tahtovat tanssia neitsytlaulun mukaan". Ja
nyt hän taas neitosten kanssa alkoi laulaa, ritarien järjestyessä
niinkuin näytti, osaksi laulun mukaan, jossa osa herroista ja naisista
mainittiin keksityillä nimillä, jotka olivat otetut enimmäkseen
vanhoista seikkailuista, mutta joiden merkitys näkyi kaikille olevan
hyvinkin selvä. Ainoa, jota nimitettiin oikealla nimellään, oli
Riibelinnan päällikkö. Hän istui sillä aikaa turvallisena linnassa
juomaseurassa, mutta hänen ääneen laulettu nimensä ensimäisenä
tanssijoiden rivissä esti kaikkia hänen miehiään, jotka olivat läsnä,
epäilemästä tätä leikkiä.

Kun siis näin lähinnä linnaa järjestyttiin laulun mukaan, tanssi osa
alimmaista tanssijariviä ympäri vihreää kenttää, muodostaen pitkän
ketjun, joten kukin voi olla varma siitä ettei asiaan kuulumattomia
ollut tanssissa mukana. Vielä Raane seisoi epäröiden penkin ääressä,
jolla neito Kirsti Solkikenkä istui. Inge neito ja tytöt lauloivat:

    "Ulf Riibeläinen, kas, tanssivi siellä,
    mies kuninkaan hän on vakaalla miellä."

"Kuuletteko, ritari Raane!" sanoi norjalaisen jaarlin tytär, "teistä
lauletaan; te olette tänä iltana Riiben Ulf. Näyttäkää nyt minulle,
että olette kuninkaallenne uskollinen ja suosiollinen!"

Mutta Raane katseli tanssivien liikkeitä eikä ollut kuulevinaan hänen
puhettaan.

Inge neito ja tytöt lauloivat nyt ääneen:

    "Ja mukana Tage Muuskin on --
    hän Riibessä hoitavi komennon."

Drotsi Pietari oli heittänyt pois talonpoikaishattunsa ja pannut
päähänsä korkean töyhtöhatun, jonka Skirmen oli tuonut hänelle, sekä
tulipunaisen vaipan, jonka hän heitti talonpoikaistakkinsa peitoksi.

"Nyt te olette Riibelinnan päällikkö!" kuiskasi Inge neito. Tämä hänen
silmiinpistävä pukunsa oli todellakin linnanherran päällikköpuku, joka
tätä tilaisuutta varten oli osattu anastaa, ja moni luuli tuon kookkaan
ritarin, jonka talonpoikaispuku teki jotensakin pyyleväksi, olevan
herra Tage Muusin. Hän tanssi siten eteenpäin rivissä Inge neidon
rinnalla, joka tyttöjen kanssa jatkoi laulua:

    "Ja tanssissa myös herra Jaltensee
    kera kolmen lankonsa pyörähtelee.

    On siellä myös jalot Limbekit --
    ne kuningastakin vastustit.

    On tuossa Vihreä Byrgekin
    ja moni muu uros kaunehin.

    Tuossa pyörivät Hanke Kand
    ja hänen rouvansa, "Rouva Ann'."

    Gerd-rouvansa kanssa sen vaalean
    ritari Rank käy kisahan.

    Rikas Volravn samaten rouvineen
    ohi häipyvät tanssin hurmeeseen."

Ritari, joka tätä säettä laulaessa astui tanssivien riviin, oli ritari
Pentti Rimårdson, joka samalla tapaa kuin drotsi Hesselkin oli kutsuttu
tanssiin, ja piteli kädestä tuntematonta naista.

Viimeksi he lauloivat:

    "Näet tuossa Iverin urhokkaan, --
    yli Beltin hän saattoi kuninkaan."

Suureksi ihmeekseen näki drotsi Hessel reippaan ritari Thorstensonin
rientävän tanssivien riviin soma porvarityttö parinaan. "Mitä? Onko
Thorstensonkin täällä!" huudahti drotsi Pietari ja sai kaikessa
kiireessä kuulla Inge neidolta urhean ritarin olevan täällä hakemassa
häntä Nyborgiin, jonne hän oli vienyt kuninkaan ja koko hovin, ja että
hän heti oli suostunut ottamaan osaa heidän yritykseensä.

Koko tämän ajan seisoi Raane yhä epäröiden, eikä näyttänyt haluavan
ottaa osaa tanssiin. Oli jo kaksi kertaa tanssittu ympäri kentän, ja
joka kerran kun Inge neito tuli Raanen lähelle, lauloi hän ääneen ja
kehoittavasti:

    "Ulf Riibeläinen, kas, tanssivi siellä, --
    mies kuninkaan hän on vakaalla miellä."

Nyt hän lähestyi kolmannen kerran, mutta Raane seisoi syviin ajatuksiin
vaipuneena eikä ollut huomaavinaan häntä.

"Te taidatte pelätä ihanien hiustenne joutuvan epäjärjestykseen, ritari
Raane, koska niin kauan epäröitte ennen kuin viette minut tanssiin",
sanoi nyt rohkea neiti Solkikenkä, ivallisesti ja kärsimättömästi ja
nousematta paikaltaan siirtyi levottomana penkillään.

"Te olette oikeassa, jalo neiti!" vastasi Raane, "täällä voivat sekä
pää että hiukset joutua epäjärjestykseen. Olettehan te huomannut että
minun tukkani on hiukan punertava tässä tanssissa se helposti voi tulla
vieläkin punaisemmaksi --"

"Ja teidän kauniit, punaiset poskenne voisivat valahtaa liiankin
valkeiksi", keskeytti neito hänet ivallisesti.

"Siinäkin te olette oikeassa, ihana neito!" vastasi Raane viekkaasti
hymyillen. "Te ette taitaisi tyytyä rohkeimpaankaan sulhaseen, jos
hänen poskensa ovat kalpeat. Onhan luonnollista, että miettii hiukan,
ennenkuin rientää kuolontanssiin, vaikka mukana olisikin rikas ja ihana
neito."

"Jos te vielä epäröitte hetkeäkään kauemmin, ritari Raane", sanoi nyt
reipas neito Solkikenkä suuttuneena, "niin minä olen häpeällisesti
erehtynyt teistä -- eikä jaarli Vähä-Alfin tytär ikinä ojenna teille
kättään, vaan te joudutte kaikkien norjalaisten ja tanskalaisten
tyttöjen pilkattavaksi. Mutta ei", lisäsi hän lempeämmin -- "siihen
häpeään te ette ikinä tahdo saattaa minua ja itseänne? Oliko Inge
sittenkin oikeassa ja saako hänen ritarinsa nähdä teidän heikkoutenne
ja raukkamaisuutenne. Katsokaa miten uljaasti hän tuolla tanssii Ingen
kanssa, urhea drotsi Hessel! --"

"Drotsi Hessel!" huudahti Raane hämmästyneenä ja kalpeni.

"Aivan niin! Ette suinkaan te pelkää sitä nimeä. Näyttäkää nyt meille
oletteko ansainnut sen ritarilyönnin, jonka isältäni saitte, ja
oletteko niin rohkea, kuin miksi teitä mainitaan. Näyttäkää ylpeälle
drotsille, että te ette ole liitossa kapinallisten ja maankavaltajien
kanssa! Drotsin sanotaan olevan ankaran, ja vanha Friser on vannonut
teille kuoleman ja kadotuksen, jos te petätte meidät -- --"

"Elkää ymmärtäkö minua väärin, jalo neito!" sanoi Raane äkkiä. "Minä en
pelkää en drotsia enkä ahnasta krouvaria, heidän tähtensä minä en ota
askeltakaan. Mutta ainoastaan teidän tähtenne, ihanin Kirsti, ja oman
ritarikunniani vuoksi minä panen henkeni alttiiksi ja tanssin teidän
kanssanne linnanportille. Kun se avataan minun viittauksestani ja
tunnussanallani, niin minä olen täyttänyt lupaukseni. Mutta pidättekö
te myöskin uskollisesti ja rehellisesti lupauksenne ja seuraatte minua
täältä minun morsiamenani?"

"Rehellisenä norjalaistyttönä minä pidän lupaukseni!" vastasi neito
Solkikenkä iloisesti noustessaan nopeasti ylös, ja ojensi hänelle
kätensä. "Jos te ensimäisenä tanssitte linnan portista minun kanssani,
niin te olette reipas ja urhokas sankari, niinkuin minä uskoinkin, ja
silloin te olette paraan jaarlintyttären ansainnut."

Näytti siltä kuin äkillinen innostus olisi vallannut Raanen. Rohkealla
liikkeellä hän pyörähytti neitosensa tanssivien rivin etunenään, joka
nyt kolmannen kerran oli tanssinut kentän ympäri ja oli lähestynyt
penkkiä, minkä vieressä hän seisoi.

Ennenkuin Inge kolmatta kertaa ehti laulaa kehoittavaa säettä Riiben
Ulfista, tanssi Raane iloisesti hänen edessään neiti Solkikenkä
kainalossaan: Hän tanssi kevyesti ja lauloi ääneen, ja kaikki ritarit
ja neidot lauloivat hänen mukanaan:

    "Ja Riiben sillalla karkelemaan
    he edestä Eerik-kuninkaan
    käy kepein askelin."

"Se oli oikein!" sanoi iloinen norjalainen neitonen, jota hän
pyöritteli, niin että pitkiin palmikoihin pujotetut silkkinauhat
liehuivat, tytön tanssiessa melkein kepeimmin ja parhaiten kaikista.
"Jos te näin tanssitte sillan yli, niin minä sanon että olette rohkea,
ja jos te näin tanssitte portista sisään, niin olen minä teidän omanne!"

Laskusillan luona heilutti Raane olkaliinaansa -- ja silta laskettiin
alas.

"Inge, rakkakin Inge, se onnistuu!" huudahti nyt drotsi Pietari ja
syleili kiihkeästi kookasta tanssijatartaan tanssiessaan.

Naisten pyörähtäessä kepeästi eteenpäin, kumahtelivat ritarien
kannussaappaat helähdellen linnansiltaan, ja kaikki lauloivat iloisesti:

    "Näin Riiben sillalla karkelemaan
    he edestä Eerik-kuninkaan
    käy kepein askelin."

Nyt taputti Raane käsillään ja linnanportti ponnahti auki. Riemukkaasti
laulaen ja iloiten oli koko tanssijajoukko pian sisäpuolella. Kreivi
Gerhard seisoi vielä Blekingekentällä; hän nauroi ja puhalsi voimiensa
takaa iloisen metsästyslaulun torvellaan. Silmänräpäyksessä olivat
hänen viisikymmentä miestään kokoontuneet hänen ympärilleen. Iloisella
jymyllä he seurasivat häntä avoimelle linnanportille. Puolet miehistöä
hän jätti vartioimaan porttia, ja kiireesti hän seurasi toisten kanssa
tanssivien jälestä.

Suurin osa linnan varusväkeä oli hajallaan kylässä. Linnanpäällysmies,
herra Tage Muus itse, istui puolihumalassa kolmenkymmenen ritarinsa
kanssa suuressa kuninkaallisessa ritarisalissa. Hän kuuli laulua ja
tanssia linnanpihalta ritarisaliin johtavalta käytävältä, mutta se ei
näkynyt ihmetyttävän häntä. -- Hän oli itse luvannut hyvän ystävänsä
Raanen ja nuorten ritariensa tuoda somat porvaritytöt laulaen ja
tanssien ylös hänen luokseen. Nyt lensivät ovet auki, ja suuri
seurue tanssi ritarisaliin. Tanssivat ritarit ohjasivat vasemmalla
kädellään neitojaan, oikeassa he pitelivät loimuavia soihtuja. Koko
tanssijarivin yhdisti viheriä seppele, jota koristivat naiskammioiden
ja nunnaluostarien aikaiset kevätruusut. Ripeästi käännähtäen olivat
naiset asettuneet ryhmään heiluttaen soihtuja, ja ritarit seisoivat
heidän ympärillään sankassa rivissä paljastetut miekat käsissään.

Vasta tämän odottamattoman näyn nähtyään huomasivat linnanpäällikkö
ja hänen kolmekymmentä ritariansa petoksen. He näkivät vain vieraita
kasvoja ympärillään, ja hypähtivät kauhistuneina puolustusasentoon.
Mutta silmänräpäyksessä olivat linnanherran ja koko hänen yllätetyn
miehistönsä aseet verenvuodatuksetta riisutut. Tytöt tanssivat nyt
ritarien ja heidän vankiensa ympäri ja lauloivat riemuiten:

    "Näin linnan valtaamme tanssien,
    -- oli miekat peitossa helyjen.
    Näin linnat antautuu."

"Nuoren Eerik kuninkaan puolesta!" huudahti drotsi Pietari astuen
esiin johtajana. Hän otti heti linnan haltuunsa ja antoi viedä
kapinallisen päällikön ja hänen miehensä vangittuina linnantorniin.
Riiben porvarien suureksi iloksi liehui pian senjälkeen kuninkaallinen
lippu taas linnanportin yläpuolella. Kookas, kaunis neitonen pystytti
lipun muurinharjalle. Nyt vasta alkoivat Riibessä oikeat ilojuhlat.
Sillä aikaa kun drotsi Pietari ja kreivi Gerhard miehittivät kaikki
paikat luotettavilla miehillä, ottaen huomioon kaikki ankarimmat
varovaisuustoimenpiteet, jatkettiin tanssia sekä linnassa että
kaupungissa suurella riemulla.




KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Niinpian kuin drotsi Pietari oli huolehtinut linnan vartioimisesta
ja porvarien turvallisuudesta, palasi hän kiihkeällä kiireellä
ritarisaliin, minne hän oli jättänyt Inge neidon Skirmenin ja
Thorstensonin seuraan voitonriemuisten tanssivien joukkoon.
Lapsuusmorsiamen kohtaaminen ja koko tuo uskalias seikkailu tuntui
vielä hänestä ihmeelliseltä unelta. Tuo petollinen tapa, jolla
linna anastettiin, sekä Raanen osallisuus tähän yritykseen eivät
miellyttäneet häntä. Ilo siitä, että hän taas oli tavannut reippaan
Inge neidon, ja toive siitä, että hänen palaamisensa Tanskaan olisi
yhtävähän ohimenevä unikuva kuin tämä yöllinen seikkailu, oli
täyttänyt hänen mielensä jännityksellä ja iloisella levottomuudella,
syrjäyttäen kaikki muut ajatukset. Ingeä etsiessään kasvoi yhä hänen
levottomuutensa, sillä hän ei löytänyt häntä mistään. Hän näki vain
nuoret, iloiset ritarit ja porvarispojat jotka nauraen ja tanssien
iloisesti pyöräyttivät reippaita Riiben tyttöjä. Hän näki ritari
Thorstensonin ja tuon muuten niin raskasmielisen Pentti Rimordsonin,
molempien kuin huumautuneina yleisestä iloisuudesta kiitävän hänen
ohitsensa yleisessä rinkitanssissa, mihin nyt kreivi Gerhardkin otti
osaa, tömistellen suurilla saappaillaan, ja laulaen sydämensä pohjasta
kuin muriseva karhu. Drotsi Pietari ei erottanut enää laulavien
joukosta Inge neidon syvää ääntä, ritarien ja naisten toistaessa vielä
reippaan esilaulajansa sanoja:

    "Näin linnan valtaamme tanssien, --
    oli miekat peitossa helyjen.
    Näin linnat antautuu!

    "Ens kertaa tanssija seppelpää
    nyt linnan voitetun herraks jää!
    -- Edest' Eerik-kuninkaan!"

Kuningaslinnan rohkean valloituksen tuottama innostus olisi tarttunut
uudelleen myöskin drotsi Pietariin, jos hän olisi voinut nähdä
vilahduksenkin Inge neidosta. Hänen äkkinäinen katoamisensa oli
drotsi Pietarille arvoitus, ja hänen levottomuutensa kasvoi kun hän
ei huomannut Raaneakaan missään. Hän tiesi Ingen saapuneen tänne
Norjasta tuon petollisen ritarin seurassa, joka hänen mielestään vielä
oli sekä hänen itsensä että koko kuningashuoneen salainen vihollinen,
huolimatta naamiosta, jonka hän nyt näytti ottaneen ylleen, ja siitä
tärkeästä osallisuudesta, joka hänellä oli linnan valloittamisessa.
Drotsi ei myöskään nähnyt sitä; reipasta, norjalaista neitoa, jota Inge
oli kutsunut ystävättärekseen, ja joka Raanen kanssa oli esiintynyt
tanssivien etunenässä. Hän tiesi tytön olevan kuuluisan jaarli
Vähä-Alfin tyttären, ja Ingen yhteys tämän suvun kanssa lisäsi hänen
levottomuuttaan. Nyt astui ritari Thorstenson tanssivien rivistä ja
ojensi hänelle kätensä.

"Tämä oli totta vieköön ihana neitsytjuhla, drotsi Pietari!" huudahti
sotainen herra innostuneena. "Nämä kauniit tytöt ovat vähällä viedä
soturikunnian meiltä ritareilta. Sen minä myönnän: kunniakkaasti ovat
tytöt tänä iltana ansainneet voitonseppeleen. Ensi kerralla se on minun
toivoakseni meidän."

He astuivat syrjään, ja ritari Thorstenson kertoi levottomalle ja
hajamieliselle ystävälleen miten hänet tullessaan Riibeen, pari tuntia
sitten, päätä pahkaa oli saatu ottamaan osaa tähän ihmeelliseen
seikkailuun, jonka tärkeä tarkoitus oli hänen puolustuksenaan, minkä
vuoksi hän ei heti ollut esittänyt oikeata asiataan. "Totta puhuen,
hyvä ystäväni!" lisäsi hän, -- "teidän ritarimiekkanne ja tarmokas
apunne, sekä drotsinarvonne oli meille tarpeen saadaksemme heidän
päänsä pyörälle; mutta minä mieluummin vältin kuulla teidän omantunnon
tarkkoja epäilyksiänne ja neuvoin senvuoksi Inge neidon yllättämään
teidät. Jos te siitä olette vihainen, niin kohdistukoon se minuun!
Te olette täällä minun päällysmieheni. Te voitte nyt, jos haluatte,
sulkea minut linnantorniin, senvuoksi että minä tämän seikkailun tähden
olen laiminlyönyt velvollisuuteni ja tehnyt suunnitelmia teitä vastaan
yhdessä teidän morsiamenne kanssa, -- sillä se hän kuitenkin varmasti
on?"

"Missä hän on?" kysyi drotsi Pietari kiihkeästi. "Sitä minä en tiedä!"
vastasi Thorstenson. -- "Mutta antaa nyt neitosten tanssia! Elkööt
kaunotarten päähänpistot enää soaisko meidän järkeämme!"

Drotsi Pietari vaikeni, ja Thortenson jatkoi: "Huolimatta siitä,
että kuningatar luottaa herttuaan, on valtaneuvoksen mielestä hänen
varustautumisensa epäilyttävä. Vanhan Jon ritarin mielestä ei nuori
kuningas ollut enää turvassa Viborgissa. Luulenpa itsekin jotakin
olleen tekeillä ja minun täytyi teidän poissaollessanne viedä salaa
kuninkaalliset Nyborgiin. Ritari sanoi minun tapaavani teidät täällä.
Täällä on teille kirjeet, sekä häneltä, että kuningattarelta! Minä
tiedän että teidän täytyy joutua Nyborgiin. Mutta täällä te olette
minun herrani ja päällikköni: teidän seuratessanne kuningaskäskyä
minä tanssin tottelevaisesti teidän pillinne mukaan ja minä teen sen
ylpeydestä ja sydämenhalusta."

Drotsi Pietari luki nopeasti kirjeet, jotka Thorstenson oli ojentanut
hänelle. "Minun täytyy lähteä ennen aamun koittoa!" sanoi hän.
-- "Te olette Riibelinnan päällikkö, ritari Thorstenson!" lisäsi
hän vähänaikaa mietittyään. "Tätä tärkeää linnaa ei voi uskoa
kunnollisemmalle ritarille. Omapäisyytenne rangaistukseksi te saatte
nyt puolustaa linnaa viimeiseen mieheen, jos Stig-marskin mieleen
johtuisi hyökätä yhdistetyin voimin sen kimppuun."

"Hyvä on!" sanoi Thorstenson iloisesti. "Enpä olisi voinut toivoa
kunniakkaampaa rangaistusta. Jos te olette minulle suuttunut, drotsi
Hessel, niin on se kunnon miehen närkästystä. Kiitos luottamuksestanne!
Täällä porvarien joukossa on kyllä kunnon väkeä, jotka auttavat
minua linnaa puolustamaan. Ei ainoakaan vihollinen eikä petturi astu
jalallaankaan linnaan niinkauan kuin kiveä on kiven päällä jälellä!
Tuokaa kuningas tänne, jos ei hänellä muualla maassa ole turvallista
paikkaa! Riibelinna on, ja tulee olemaan Tanskan vahvin kuningaslinna.
Kuukauden kuluttua on tämä linna voittamaton!"

"Hyvä on!" sanoi drotsi Pietari -- "ennen puolta tuntia ovat linnan
avaimet ja teidän päällikkövaltakirjanne laillisella tavalla annettu
teille. Antaa nyt huvittelun lakata ja kaikki asiaankuulumattomat
jättäkööt linnan. Jos te ystävänä tahdotte tehdä minulle palveluksen",
lisäsi hän koettaen peittää levottomuuttaan, "niin antakaa kiireimmän
kautta etsiä neiti Inge Litleä! Ehkä hän sallii minun olla hänen
saattajansa sukulaisensa valtaneuvoksen luo --."

Thorstenson nyökäytti hänelle ja puristi luottavasti hänen kättään,
aikoen jo poistua.

"Vielä sana!" sanoi drotsi Pietari levottomana, pitäen kiinni hänen
kädestään. "Jos te tapaatte Raanen, niin on hän meidän vankimme siksi
kunnes hänen asiansa on tutkittu! Antakaa viipymättä etsiä häntä!
Antakaa sulkea kaupungin portit, eikä ainoakaan laiva saa ensimäisiin
kahteenkymmeneenneljään tuntiin lähteä satamasta! Jumala olkoon teidän
kanssanne!"

Thorstenson nyökäytti, ja iloisena uudesta arvostaan, kuningaslinnan
päällysmiehenä, poistui hän reippain askelin täyttämään drotsilta
saamiaan käskyjä.

Drotsi Pietari poistui itse nopeasti vangitun linnanpäällikön
salakammioon, mistä hän löysi kaiken mitä sinä hetkenä tarvitsi
antaakseen tarpeelliset käskyt ja valtakirjat. Hän täytti tunnollisesti
miettien tärkeän työnsä, huolimatta sisäisestä levottomuudestaan, ja
siitä taistelusta, jonka hänelle tuotti syrjäyttää omat rakkaimmat
sydänasiansa sen edestä minkä hänen tärkeä asemansa tänä hetkenä
vaati. Hän painoi jo lentävän kotkan kuvalla koristetun suuren sinetti
sormuksensa vahalle Thorstensonin valtakirjanimityksen alle, kun ovi
avautui ja Klaus Skirmen astui kiireellä sisään.

"Vihdoinkin löydän teidät, ankara herra!" sanoi uskollinen aseenkantaja
hengästyneenä ja iloisena. "Minä olen etsinyt teitä kaikkialta.
Minä tuon teille paljon terveisiä ja pienen, soman kirjeen Inge
neidolta. Minä saatoin itse hänet vaunuihin. Hän lähti mukavasti
matkaan kaupunginvoudin omissa vaunuissa, neljän oriin vetämänä, ja
kahdentoista ratsumiehen vartioimana."

"Mitä sinä sanot, Skirmen? Onko hän matkustanut?" huudahti drotsi
Pietari hämmästyneenä. "Minne? Minne?"

"Ettekö te sitä tiedä? Herra, eikö hän matkustanut teidän käskystänne?
Kuulkaa siis: Ensiksi hän asetti kuningaslipun linnanmuurille ja
lauloi, niin että kaikki porvarit sen kuulivat: 'Eerik kuninkaamme
eestä!' Sitten hän pyysi minun tulemaan kanssaan kaupunginvoudin luo.
Hän näytti tälle kolmella sinetillä vahvistetun kirjeen. Ja tämä
kumarsi hänelle kuin kuningattarelle itselleen, ja antoi heti valjastaa
hevoset vaunujen eteen -- --"

"Mutta minne, minne hän matkusti, kysyn minä. -- Missä on kirje? Anna
tänne!"

"Tässä, herrani!" vastasi Skirmen, ojentaen hänelle pienen
pergamenttipaperin, joka oli sidottu kiinni ruusunpunertavalla
silkkinauhalla. "Hän matkusti Koldingiin, sanottiin, ja aikoi sieltä
Ruotsiin."

Drotsi luki nopeasti pienen kirjeen ja sävähti hehkuvan punaiseksi.

"'Elä terveenä, lapsuuteni sulho!' seisoi siinä. -- 'Edestä Eerik
kuninkaan!' laulan vielä koko sydämestäni. Soihtu ritarini kädessä
loistaa vielä silmissäni. -- Hän, joka on vahva heikoissa, on antanut
minullekin tehtävän. Uskollinen Jon ritari tietää sen! Kysykää
häneltä, mutta elkää seuratko minua. Me olemme yhdessä tanssineet
voitontanssin Tanskan synkimpänä yönä, -- ja Jumalalle kiitos, se
ei maksanut ainoatakaan veripisaraa. Kun lapsikuningas on Tanskan
herrana, ja kruunu lepää lujasti hänen päässään, silloin me voimme
ehkä onnellisempana aikana taas tavata. Vain isäni voi yhdistää meidän
kätemme. -- Mutta sitä jonka Jumala on yhdistänyt, eivät ihmiset voi
eroittaa."

Drotsi Pietari huokasi syvään, ja hänen silmistään loisti suuri ja
ihana toivo. Hän piiloitti kirjeen povelleen ja kääntyi taas Skirmenin
puoleen: "Sinä sanoit hänen matkustaneen Koldingiin ja sieltä Ruotsiin
-- ihmeellistä, kuka sanoi sen sinulle?"

"Minä päätin sen hänen keskustelustaan linnanvoudin ja norjalaisen
neidin eli rouvan -- --?"

"Norjalaisen neidin," keskeytti drotsi hänet kiihkeästi, "ei suinkaan
hän ritari Raanen kanssa seurannut Ingeä?"

"Ei, taivaan nimessä, niin en minä olisi antanut hänen matkustaa,
vaikka minun olisi pitänyt estää hänet väkivallalla. Minähän jo sanoin,
että luulin teidän tietävän kaikki -- --"

"Mutta Raane, Raane -- missä sinä näit hänet?"

"Kaupunginvoudin luo mennessämme me tapasimme kamaripalvelijan eli
ritarin -- joksi tuo roisto nyt lie päässyt. Hän tuli meitä vastaan
harmaaveljesten kappelista yhdessä norjalaisen neidon kanssa. Inge
neito itki katkerasti ja syleili hyvin liikutettuna norjalaista
naista. Mutta kamaripalvelijalla, tuolla helvetin ritarilla oli hyvin
kiire: ennen puolta tuntia oli heidän oltava selvillä vesillä, sanoi
hän, ja hän puhui norjalaisista merimiehistään aivan niinkuin ne
olisivat olleet hyvinkin lähellä. Hän aikoi ojentaa Inge neidolle
toisen käsivartensa, pitäessään levottomana kiinni nuorta rouvaansa
toisella. Mutta Inge neito ymmärsi hänet väärin: hän sanoi hänelle
kylmästi ja kohteliaasti hyvästi, ja kääntyi nopeasti minuun päin.
Minä olisin suurella halulla mitellyt aseenkantajanmiekkaani äsken
leivotun ritarin miekan kanssa. Minä olin sattumalta vetäissyt miekkani
tupesta, enkä minä tainnut kovinkaan lempeästi katsella tuota viekasta
ritari repoa. Taisipa hän itsekin muistaa miten minä keikautin hänet
nurin herttuan oven ulkopuolella Nyborgin linnassa, sillä hänen
nenänsä kalpeni, kun hän näki minun rientävän esiin. Inge neito oli
tarttunut minua käsivarteen, ja ennenkuin minä olin ehtinyt singahuttaa
hänelle petturin ja kirotun konnan nimityksen, oli hän kadonnut kuin
poispuhallettuna kauniin rouvansa kanssa, jonka hän oli viekoitellut ja
ryöstänyt."

Drotsi Pietari hengitti taas keveämmin. "Jumala olkoon kiitetty!"
huudahti hän. "Siis hän ei ole enää tuon roiston seurassa!"

"Onpa kyllä! Tuo saatana vei hänet mukanaan."

"Oletko hullu? Ingenkö?"

"Ei, Herran nimessä, häntä minä pitelin kiinni, -- mutta sen
norjalaisen, kauniin tytön --"

"Jumalan nimessä! Tyttöhän oli hänen vaimonsa. Hyvä on Skirmen! Sinä
olet toiminut kuin kunnon mies. -- Hän on siis matkustanut yksin
Koldingiin -- minä tarkoitan Ingeä --"

"Ei, paitsi ajomiestä oli hänen mukanaan kaksitoista ratsumiestä ja
neljä ratsua!"

"Hyvä on! Anna heti satuloida meidän hevosemme, Skirmen!"

"Nytkö jo?" kysyi Skirmen sävähtäen hehkuvan punaiseksi. -- "Minä
luulin meidän jäävän tänne yöksi. Totta puhuakseni, herra, minä
jätin pienen Åsen ja hänen isoisänsä kiviportin luo. Hän lähtee
pyhiinvaellusmatkalle isoisänsä kanssa, enkä minä tapaa häntä nyt
pitkiin aikoihin."

"Sinä voit tavata hänet mennessä. Me kulemme sen portin kautta.
Kiirehdä!"

Skirmen poistui hiljaa huoaten. Drotsi Pietari heittäytyi ajatuksiin
vaipuneena tuoliinsa. Hän otti taas esille Inge neidon kirjeen, jonka
hän luki vielä kerran ja painoi sen huulilleen. Vähän senjälkeen astui
ritari Thorstenson vihasta puhkuen sisään hänen luokseen.

"Haa, kirottu Alfkreivi -- se oli hänen tyttärensä!" huudahti
Thorstenson kiivaasti -- "ja he ovat poissa, myöskin Inge neito --"

"Minä tiedän sen!" vastasi drotsi Pietari ja piiloitettuaan kirjeen
hän nousi. "Tässä on teidän nimityksenne ja valtakirjanne, urhea
Thorstenson. Jumala olkoon teidän kanssanne! Raane pääsi siis pakoon,
hyvä on! -- Tällä kertaa olemme me kuitenkin hänelle kiitoksen velkaa."

"Kirottua! Hän karkasi Alfkreivin tytön kanssa!" jatkoi Thorstenson ja
polkasi suuttuneena jalallaan. "He olivat jo väljillä vesillä ennenkuin
joki ennätettiin sulkea. Haa, jos minä olisin tiennyt sen tuntiakaan
ennen. Kuolema ja kirous! Alfkreivin tytär istuisi varmasti vangittuna
Riibelinnassa siksi kunnes ritari Algotson olisi hirtetty, ja ylevä
Ingrid olisi Thorstensonin vaimo!"

"Olipa hyvä, ettette tuntenut rohkeaa viikinkityttöä!" vastasi drotsi.
"Muuten te olisitte joutunut minun kanssani tekemisiin: olisi ollut
häpeäksi kaikille tanskalaisille, jos ei tuo reipas seikkailuimpi olisi
päässyt täältä pois yhtä vapaana kuin oli tullutkin. Jos hän ei olisi
tänä iltana rohkaissut viekasta etutanssijaamme ja juossut meidän
kaikkien edellä, niin olisi urhein tanskalainen neitonen laulanut
laulunsa turhaan, ettekä te nyt olisi Riibelinnan päällikkönä."

"Mutta saatana vieköön, hän oli kuitenkin kirotun Alfkreivin tytär."

"Mitä hän sille voi? Hän on sankaritar, ja me olemme hänelle
kiitollisuuden velassa. Kyllä hän on saanut kalliisti maksaa rohkean
seikkailunsa, lupautuessaan sen vuoksi Raanen vaimoksi."

"Te olette kuitenkin oikeassa, drotsi Pietari!" vastasi Thorstenson
miettiväisenä. "Tyttö olisi ollut paremman sulhasen arvoinen ja
ennenkaikkea paremman isän. Antaa rohkean tunturilinnun lentää! Ehkäpä
hän saa katalimmasta ritaristamme vielä sankarin tai ainakin urhean
merirosvon. Mutta kuolema ja kirous, jos vain olisin tiennyt hänet
Alfkreivin tyttäreksi -- --"

"Te olisitte kuitenkin kunnioittaen suudellut hänen kättään, ritari
Tuittupää!" keskeytti hänet drotsi hymyillen. "Hevoset odottavat
linnanportilla, herra drotsi!" huudahti Skirmen ovelta. Drotsi
Pietari otti kiireesti sydämelliset jäähyväiset Riibelinnan urhealta
päälliköltä ja poistui linnasta keveä rintahaarniska matkavaipan alla.
Skirmen seurasi herraansa, joka ratsasti joutuin Viheriäkatua torille,
välittämättä porvarien remuavasta ilosta. Kauppakadulla ei ollut enää
väentungosta, mutta Skirmen huomasi siellä liikuskelevan omituisen
salaperäisiä olentoja, jotka näyttivät dominikaanien ruumiinkantajilta,
heidän kasvonsa oli peitetyt päähinevaipoilla, joihin oli leikattu
suuret silmänkolot. Mutta heidän käsivarsiensa liikkeet ja pitkät
askeleensa muistuttivat enemmän naamioituja ritareita. Uskollinen
aseenkantaja käänsi herransa huomion tuohon väkeen, joka näytti pitävän
heitä tarkasti silmällä.

"Siinä on joukko ruumiinkantajia, jotka kulettavat jotakin ruumista",
vastasi drotsi. "Mitäs merkillistä niissä olisi?"

"Se riippuu siitä, mikä tuo ruumis on, jota he kulettavat", vastasi
Skirmen, "sekä siitä onko se ehkä joku sellainen, joka ensin on
toimitettava syrjään".

Naamioidut miehet olivat sillävälin kadonneet Laivasiltakujan nurkan
taakse, ja drotsi Pietari ratsasti sillan yli Keskilammen luo.

"Miten on asian laita, Skirmen?" kysyi hän, pysäyttäen hevosensa
autiolle kadulle. "Minusta näyttää, että sinä olet viime vuodesta
menettänyt paljon rohkeuttasi. Toinen mies olit vangitessasi rosvot
Daugbergin kaivoksella, nyt huomaan, että rakkaus on noussut sinulle
päähän; mutta oletko unohtanut, ettei kultakannuksia ansaita
hentomielisyydellä eikä laimeudella".

Skirmenin posket sävähtivät punaisiksi. "Jos te ette sinä aamuna,
jolloin me viimeksi ratsastimme Harrestrupiin olisi pitänyt minua
pelkurina raukkana ja harmaaveljesten vaippoja liian luotettavina,
ankara herra", vastasi hän hilliten levottomuuttaan, "niin olisi
ehkä itse kuningas Eerik Kristofferinpoika voinut antaa minulle tänä
vuonna ritarilyönnin, josta te sinä iltana annoitte minulle toivoa.
Teidän kädestänne minä sen, totta puhuen, mieluimmin ottaisin kerran",
vastasi hän väräjävin äänin. "Mutta, jos te nyt minua pidätte pelkurina
raukkana, siksi että minä olen arka teidän hengestänne, niin en tahdo
ikipäivinäni olla muuta kuin teidän uskollinen aseenkantajanne. Mutta
joka tapauksessa minä saanen varoittaa teitä. Minä tahdon mieluummin
astua hautaan hopeakannuksin, kuin seurata teidän haudallenne
kultakannukset saappaissani."

"Rakas, uskollinen Skirmen", lausui drotsi liikutettuna, ojentaen
hänelle kätensä. "Hyvin minä tiedän, että sinä pidät enemmän
huolta minun hengestäni kuin omastasi; mutta enhän minä ole mikään
lainsuojaton mies. Tässähän minä ratsastan hyvin asestettuna kuninkaani
asioita toimittamaan, eikä jokainen umpivaippa minkä näemme sentään
salaa suojaansa kavaltajaa."

"Nuo miehet ovat hiiviskelleet ympärillämme koko päivän, ankara herra,
ja minä voin vannoa niiden olevan herttuan väkeä. Minä luulin, että
kreivi Gerhardin ratsumiehineen piti seurata meitä."

"Hän on oma herransa", vastasi drotsi, "en tiedä aikooko hän tällä
kertaa Danehoveen".

"Entä ritari Rimårdson?"

"Hän matkustaa laivassa täältä --! Nyt matkaan. Ainoastaan turvattomat
matkustajat, ja arvokkaat ruhtinaalliset henkilöt tarvitsevat näinä
aikoina maanteillä vartioväkeä."

Skirmen vaikeni, ja he ratsastivat eteenpäin sillan yli Alilammikon
luo, ja vielä kolmannenkin sillan yli, mikä johti Nipsjoen kolmannen
haaran poikki, kaupungin itäpäässä olevalle kiviportille. He näkivät
vain muutamia ihmisiä tässä kaukaisessa kaupunginosassa. Kun he
saapuivat portille oli se ritari Thorstensonin käskystä suljettu.
Drotsin käskystä ja yleisesti tunnetun merkin takia porvarisvartio
avasi sen heti, ja he aikoivat ratsastaa edelleen. Silloin kuuli
Skirmen kirkkaan naisäänen portin yläpuolelta mainitsevan hänen
nimeään. "Jumalan nimessä, rakas herra, pysäyttäkäämme". huudahti hän
innostuneena ja hyppäsi maahan. "Åse on varmaan porttivankilassa."

"Vapauttakaa meidät, jalo herra drotsi", kuului nyt Åsen ääni
vankilaristikon takaa, kivisen holviportin päältä. "Te voitte todistaa,
että isoisäni ja minä emme ole vakoojia, emmekä kavaltajia."

Drotsin käskystä, ja hänen selityksensä nojalla vartijat laskivat
vangit heti vapaiksi. Vanha Henner astui ulos vankilasta pitkään
pyhiinvaeltajanmekkoon pukeutuneena, pitäen Åsea kädestä. Hän pudisti
lujasti drotsi Pietarin kättä, ja Åse kavahti autuaana Skirmenin
kaulaan.

"Sana vain, herra drotsi", lausui Henner hillityllä äänellä, "Jos
tahdotte tänä yönä turvallisena kulkea Snoghöiin tai Koldingiin, niin
odottakaa täällä kunnes minä palaan, tai ainakin pidätte tien auki
hyville ystävillenne. -- Joutuin Åse matkaan, meillä on kiire!"

"Mitä tämä nyt merkitsee, vanhus?" kysyi drotsi kärsimättömänä, mutta
ei saanut mitään vastausta. Tuo kookas pyhiinvaeltaja oli vanhalla
friisiläistavalla tehnyt pari hirveän pitkää harppausta sauvansa
varassa, äkkiä kadoten hämärään. Kohta senjälkeen kuului joelta
portin pohjoispuolelta voimakasta soudantaa, ja sieltä vilahti vene,
joka uskomattoman kovaa vauhtia kiiti myötävirtaa linnaa kohti.
Melkein samassa hetkessä, jolloin vanhus oli kadonnut, oli pieni Åse
kepeästi kuin kissa hypännyt Skirmenin syleilystä ja kadonnut heidän
näkyvistään. Skirmen näytti kuulevan hänen askeleensa Alilammen luo
johtavalla sillalla. Hän hypähti hevosensa selkään, aikoen ratsastaa
tytön jälkeen, mutta nyt hän kuuli herransa huutavan kovasti ja
kärsimättömänä. "Matkaan tätä tietä, Skirmen! Ukko on puolihöperö. En
voi täällä odottaa hänen päähänpälkähdystensä takia. -- Portin voitte
jättää avoimeksi", sanoi drotsi valtiomiehille, "jos tuo vanhus palaa
tai joku etsii minua, niin elkää pidättäkö häntä".

Näin sanottuaan hän ratsasti pois kaupungin portin kautta. Skirmen
seurasi herraansa ahdistetuin sydämin, ja katseli alati taakseen etsien
silmillään rakasta, kadonnutta Åseaan, jolle hänellä tuskin oli ollut
aikaa antaa erosuudelmaa. Mutta tähtien hennossa valossa hän näki
vain hämärän porttiholvin ja pitkän rautakäden, joka ikäänkuin uhaten
ojentui hänen jälkeensä muurilta portin kohdalta.

"Sanokaa minulle, rakas herra, mitä tuo portin päällä oleva hirveä
käsi merkitsee", kysyi hän, saadakseen tilaisuuden pysähtymään vielä
hetkeksi, alituiseen vain tuijottaen Åsen jälkeen.

"Tuo käsi on asetettu sinne lainrikkojien peloitukseksi ja
varoitukseksi", vastasi drotsi ja ratsasti hiljempaa, samalla
katsahtaen taakseen. "Se, joka saa aikaan kaupungissa kalliin ajan
ennakko-ostoja tekemällä, menettää oikean kätensä. Mutta, jos ymmärrän
sinua oikein, Skirmen, niin toista kättä sinä kuitenkin tähyilet,
vähemmän kylmää ja ankaraa. Kai sinä tahtoisit vielä kerran ottaa
jäähyväiset pieneltä Åseltasi. No niin, kaunis tyttöhän se on. Jos
Jumala suo, on hän kerran oleva sinun vaimosi. Kunhan me saamme rauhan
ja levollisuuden maahan, pidän minä huolen teidän onnestanne. Mutta
heitä kaikki rakkaushoureet mielestäsi, ja ole uljas. Minäkään en
uskalla astua askeltakaan kohtaloni määräämältä tieltä hänen tähtensä,
joka on minulle kaikista rakkain."

"Mutta teidän tiennehän onkin sama kuin hänen, ja ehkäpä tapaattekin
hänet Koldingissa. -- Kiitos siitä, että pidätte huolta meistä",
lisäsi Skirmen liikutettuna. "Kuitenkaan minä en ole rikkauksien
enkä maallisen tavaran tarpeessa. Åsen ainoa toive on, että minusta
tulee yhtä kunnon ritari kuin teistä ja voin tuottaa kunniaa teille
ja nuorelle kuninkaallemme. -- Eteenpäin vain herra! Minä en pidätä
teitä kauemmin. Taivaallinen isämme suo minun kyllä kerran vielä nähdä
pienen, armaan Åseni tässä maailmassa." Hän peitti hetkeksi kädellään
silmänsä ja kannusti hevostaan.

He ratsastivat nyt molemmat rivakasti eteenpäin, ja drotsi Pietari
ajatteli mitä tuo kummallinen Henner-vanhus lieneekään tarkoittanut
varoituksellaan, ja miksi hän oli pyytänyt jättämään kaupunginportin
avoimeksi. "Se oli tyhmää, Skirmen", sanoi hän arvelevaisena, "minun
ei olisi pitänyt taipua ukon mielenjohteeseen. Jos ne miehet, josta
sinä puhuit, olivat meitä vaanivia pettureita, niin olemmehan nyt itse
avanneet heille tien, jotta he voivat hyökätä meidän selkäämme."

Kohta senjälkeen he olivat molemmat kuulevinaan voimakasta hevosen
kavionkapsetta takaansa. He pyöräyttivät nopeasti ympäri hevosensa.
Hämärässä he eivät enää nähneet kaupunginportin häämöittävänkään; mutta
he näkivät joukon ratsumiehiä tiellä.

"Ratsastakaamme syrjään, herra", sanoi Skirmen, -- "ne ovat varmaankin
noita naamioituja lurjuksia".

Noin sata askelta heistä johti syrjätie oikeaan päin metsään. Tätä
tietä pitkin he nyt näkivät tuon tumman ratsumiesjoukon ajavan poispäin.

"Toisaalle heillä on asiaa", sanoi drotsi, ottaen pois kätensä
miekkansa kahvalta. "Eteenpäin!"

He ratsastivat taas lujaa vauhtia edelleen.

"Ehkäpä he mieluummin kohtaavat meitä metsän loppupäässä, herra",
lausui Skirmen. "Me olemme vielä edellä, mutta olisi varmaan
neuvokkainta palata takaisin Riibeen lisäväkeä saamaan. Henner vanhus
ei varmaankaan turhaan pyytänyt meitä odottamaan."

"Ei, me käytämme hyväksemme etumatkaamme", lausui drotsi päättäväisenä,
kannustaen hevostaan. "Jos ne ovat vihollisia, voivat ne tavoittaa
Inge neidon ennen meitä, ja kukapa tietää mihin hänen kaksitoista
ratsumiestään pystyvät."

He nelistivät metsän loppupäähän. Täällä tie oli hyvin kapea ja
molemmin puolin jyrkkien mäkien rajoittama. Reippaalla hevosellaan
Skirmen oli ehtinyt muutaman askeleen herransa edelle. Äkkiä hän nyt
kääntyi ja ratsasti takaisin. "Rotkotie on saarrettu, herra." Drotsi
pysähtyi. "Ja katsokaahan", jatkoi Skirmen, osoittaen syrjään päin,
"tuolta metsästä tulee ulos sama joukko".

Drotsi Pietari katsahti taakseen paljastaen miekkansa. "Paha kyllä",
sanoi hän, "ne ovat saaneet meidät ansaan. Mutta me emme anna vangita
itseämme kuin rotat. Ratsasta kukkulalle, ja puhalla torveesi. Onhan
hevosesi hyvä kiipeämään kuin kissa. Jos Henner tuo meille apua voi hän
sen kuulla ja kiiruhtaa. Jumalan avulla minä pidätän vielä hetken nuo
miehet loitommalla. Kiiruhda!"

Skirmen totteli, jättäen raskain sydämin herransa tähän ahdinkoon. Hän
taputti hevostaan ja kuin vuorivuohi se kiipesi jyrkkää mäkeä myöten
ylös, kantaen häntä.




KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Molemmilta puolin kapeaa tietä lähenivät ratsastajat. Mutta ennenkuin
molemmat ryhmät olivat ehtineet yhtyä, kajahti vuorelta drotsin
pään yläpuolelta Skirmenin torvi. Molemmat ratsujoukot pysähtyivät,
ja näyttivät hämmästyvän. Mutta kun he näkivät vain yksinäisen
torvensoittajan pienellä hevosellaan kukkulalla, tunkeutuivat he
edelleen, piirittäen drotsin kolmelta puolelta. Siellä ei ollut
ojia, mutta jyrkkä mäki suojasi drotsia selänpuolelta. Nyt vasta
drotsi Pietari huomasi kenen kanssa oli tekemisissä. Hän tunsi tuon
kaupungista tulleen joukon noiksi samoiksi ruumiinkantajiksi Riibestä,
joiden kasvoja harmaaveljes-päähinevaipat peittivät, ja käsissä heillä
oli paljastetut miekat. Ne, jotka tulivat vastakkaiselta puolelta,
olivat samalla tavoin puetut. Heitä oli yli kaksikymmentä miestä,
kaikki ratsain. Ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Mutta he näyttivät
odottavan että drotsi antautuisi ja heittäisi luotaan miekkansa.

"Puhukaa, miehet! Mitä te tahdotte minusta?" huusi drotsi Pietari,
heiluttaen miekkaansa joka taholle. -- "Ensimäinen, joka lähestyy
minua, on kuoleman oma. Jos te olette sotilaita, niin sanokaa kenenkä
nimessä te täällä toimitte, ja ilmaiskaa minulle se maankavaltaja, joka
teidät on lähettänyt! Jos teillä on hituistakaan kunniaa jälellä, niin
asettukoon teistä mies kerrallaan minua vastaan! Mutta jos te olette
ryöväriä ja sissiä, niin turhaan saatte etsiä saalista minulta. Verisin
otsin lähestytte minua, niinkauan kuin voin jäsentäkään liikauttaa!"

Hän ei saanut minkäänlaista vastausta. Mutta naamioidut ratsumiehet
tunkeutuivat yhä lähemmäksi, vaikkei kukaan vielä uskaltanut
ensimäisenä alkaa hyökkäystä; sillä drotsi Pietari oli, nuoren
kuninkaan miekkailuopettajana, tunnettu ja pelätty asetaidostaan. Sillä
aikaa puhalti Skirmen voimiensa takaa torveensa, ja kaukaa Riiben
tieltä kuultiin toisen torven siihen vastaavan.

"Nyt, perkele vieköön, joutuun! Elävänä tai kuolleena!" kaikui
samassa raaka ääni naamioitujen ritarien parvesta, ja kolme heistä
hyökkäsi yhtaikaa drotsin kimppuun. Toinen suistui heti haavoitettuna
hevosensa selästä, ja drotsi taisteli kiivaasti niiden kahden toisen
kanssa. Useita ratsasti lisäksi. Mutta samassa karkasi drotsin hevonen
pystyyn, eikä ainoakaan monista miekoista voinut tuona silmänräpäyksenä
saavuttaa häntä. Harmistuneet rosvot haavoittivat hänen hevostaan
rintaan; se syöksyi hurjistuneena heidän joukkoonsa ja kaatui.
Drotsi Pietari makasi silmänräpäyksen ajan toinen polvi maata vasten
ja murhaintoiset ratsumiehet ympäröivät joka puolelta häntä, ollen
valmiit rusentamaan hänet hevostensa kavioihin. Vielä oli hänellä
kuitenkin miekkansa kädessään, mutta veri virtasi hänen sormilleen
haavoittuneesta käsivarresta. Hevoset väistyivät arastellen hänen
rajuja liikkeitään, ja hän pääsi vielä kerran jaloilleen. Samassa
heitti Skirmen aseenkantajamiekkansa alas kukkulalta; se sattui, ja
rosvojen päällikkö suistui satulasta. Mutta nyt hypähtivät kaikki
naamioidut ratsumiehet hevostensa selästä, hyökätäkseen jalkasin
yhdistetyin voimin hurjistuneen ritarin kimppuun. Mutta ennenkuin
he olivat kaikki ehtineet laskeutua satulasta oli tieltä kuuluvan
käyrätorven ääni jo paljon lähempänä. Skirmen puhalsi vuorella niin
kovaa, että luuli torven halkeavan. Naamioidut miehet katsahtivat
taakseen; heidän päällikkönsä kuolema oli saanut heidät epäröimään. He
eroittivat hyvin asestetun ratsujoukon, jonka etunenässä oli kookas
ritari valkoisen ratsun selässä, ratsastavan täyttä nelistä, miekat
paljastettuina, heitä kohti.

"Kielin kreivi, -- yksisilmäinen kreivi!" huudahti eräs oudoista
ratsumiehistä, ja kuin salaman iskemänä hajautui tämän kuultuaan koko
tuo naamioitu joukkio. Ei kukaan näyttänyt enää välittävän drotsi
Pietarista. Kukin heittäysi hevosensa selkään, ja hetkessä oli koko
joukko kadonnut metsään, paitsi niitä kahta miestä, jotka haavoitettuna
makasivat tiellä, ja joiden hevoset tyhjin satuloin juoksivat muiden
jälessä.

Vähän sen jälkeen pysähdytti kreivi Gerhard valkoisen ratsunsa
rotkotielle, mukanaan Henner Friser, ja holsteinilaiset ratsumiehet.
Skirmen seisoi huolehtien herransa luona, ja sitoi tämän oikeata kättä.

"Kirottua", huudahti kreivi Gerhard, hypäten maahan. "Tulimmeko liian
myöhään?"

"Te tulitte ajoissa pelastaaksenne minun henkeni, jalo kreivi", vastasi
drotsi Pietari iloisena ja ojensi hänelle vasemman kätensä.

"Miten teillä oli sellainen kiire, herra drotsi?" sanoi vanha Henner
synkeänä, jääden istumaan hevosensa selkään ikäänkuin syviin ajatuksiin
vaipuneena. "Hm, hm", lisäsi hän puoliääneen, "naisen tähden te olette
antautunut tähän vertavaativaan seikkailuun. Ennemmin halusitte panna
alttiiksi henkenne kuin noudattaa harmaaparran neuvoa."

"Sinä olet oikeassa", sanoi drotsi Pietari. "Nuoruus ja vanhuuden
viisaus eivät kulje käsi kädessä. Muuten minä ratsastin luvallista
tietäni kuninkaan asioilla. Jos tiesit täällä piileilevän pettureita,
niin olisit voinut puhua minulle suusi puhtaaksi, kuitenkin kiitos
neuvostasi ja avustasi."

Niinpian kuin kreivi Gerhard näki, ettei drotsilla ollut enää vaaraa
halusi hän kohta lähteä ajamaan takaa pakenevia roistoja metsään.

"Ei hyödytä", sanoi drotsi Pietari. "He ovat hajaantuneet kuin akanat
tuuleen, teidän ratsumiehiänne peläten. Pari niistä kaatui, pitäkäämme
huoli heistä. Tässä varmaankin on päällikkö. Hän kaatui kuin salaman
lyömänä, ilman minun apuani."

"Hänet minä kaadoin", sanoi Skirmen, kiinnittäen sidettä, herransa
käsivarteen. "Kolmen viikon kuluttua voitte taas käyttää miekkaa,
herra. Mutta, kun te seuraavan kerran pitelette sitä, niin elkää
silloin vaatiko minua pitämään huolta kisasoitosta."

"Sinun soittosi auttoi minua enemmän kuin hyvä miekkani, ja sinä
ottelet kuin David", sanoi drotsi, ojentaen Skirmeniä kohti sidotun
kätensä, heidän mennessään kaatuneen rosvopäällikön luo. Skirmen
riisui naamiovaipan tukevan miehen yltä, ja vaakunakilvestä nähtiin
hämmästyksellä mies kuuluvaksi herttua Waldemarin schleswigiläisiin
ratsumiehiin. Hänessä oli vain vähän henkeä jälellä, ja ennenkuin
häneltä voitiin saada sanaa suusta, oli hän kuollut. Toisella
naamioidulla miehellä oli samanlainen vaakunapaita vaippansa alla. Hän
ei ollut kuolettavasti haavoittunut, mutta hän vaikeni uhmaavaisena,
eivät lupaukset eivätkä uhkaukset voineet taivuttaa häntä sanomaan
sanaakaan. Hänen haavansa sidottiin, ja hänet asetettiin köytettynä
hevosen selkään.

Nyt laskeutui Henner Friser suuren, teräsharmaan oriinsa selästä.
"Minä otin teidän sotaoriinne linnan tallista, herra drotsi, jota te
nyt pian tarvitsette käyttääksenne", sanoi hän omituisen painokkaasti.
"Minä saan nyt jalkasin kulkea haudalleni, enkä voi enää koskaan nousta
korkean ratsun selkään. Te kyllä tiedätte, että olen siihen ennen
hyvinkin pystynyt. Minä olen nyt vapaa maallisista asioista; mutta
minä tahdon rukoilla Aven teidän ja nuoren kuninkaan puolesi pyhällä
haudalla, ellen minä itse kuperru matkalla omaan hautaani. Jumala
ja Pyhä Kristian olkoot teidän kanssanne, jalo herra", lisäsi hän
tavattoman liikutettuna. "Vielä teitä seuraa onni onnettomuuteenkin,
mutta varokaa, jos te ette ehdi ennen verivihollistanne on hän ehtivä
ennen teitä. Kruunu, jota vartioitte, ei ole vielä turvattu."

Drotsi Pietari nousi miettiväisenä tunnetun, komean sotaoriinsa
selkään, jota ei ollut viety ulos tallista viimeisen kiista-ajon
jälkeen. Ääneti ja alakuloisena hän ojensi vanhalle pyhiinvaeltajalle
kätensä jäähyväisiksi.

"Mitä hittoa!" sanoi kreivi Gerhard, kun Henner nyt puolestaan myös
tervehti häntä lähteäkseen. -- "Sinä olet minusta liian kunnon mies,
Henner, tyytyäksesi tästä puoleen vain katumusharjoituksiin. Minä
olen oppinut tänä yönä, sinulta enemmän kuin koko elämässäni kaikilta
kirjanoppineiltani ja maallisilta viisailta. Jää minun luokseni! Sinä
saat kantaa minun sotalippuani, ja olla jäsen minun neuvostossani.
Siihen mitä sinä sanoit minulle minun onnestani, tahtoisin minä kuulla
vielä vähän lisääkin."

"Siitä ei ole hyvä tietää liian paljon, jalo, hyvä herra!"
vastasi Henner mietteliäänä ja pudisti harmaata päätään, nojaten
pyhiinvaeltaja-sauvaansa. "En minäkään ole mikään tietäjä; mutta
kokenut mies tietää mitä maailma antaa, ja vanha merisianpyytäjä
voi kyllä sanoa teille mistä huomenna tuulee. Jumalan pyhä sana ei
valehtele, eikä aina tarvitse olla kirjanoppinut ymmärtääkseen niitä.
Minä tiedän", jatkoi hän, tarkastaen terävästi kreivin kasvoja,
"ainoa rehellinen silmänne auttaa teitä kyllä yhtä paljon kuin
viekkainta vihollistanne hänen kaksi silmäänsä. Mutta te ette siltä
saa luottaa enemmän kuin mikään muukaan ihmislapsi onneen, sillä se on
haurasta lasia kuten tiedätte, ja murtuu usein juuri kirkkaimmillaan
kimallellessaan. Minä kantaisin mielelläni teidän lippuanne, jalo
kreivi, mutta mitä Jumalalle ja Pyhälle Neitsyelle on luvattu se tulee
täyttää. Meillä on yhteinen raskas tilinteko edessämme, ja kuolema ei
soita torvea tullessaan. Jumala ja Pyhä Kristian olkoot kanssanne.
Hyvästi, poika", lausui hän senjälkeen Skirmenille. -- "Minä takaan
sinulle Åsen, jos sinä takaat minulle uskollisuutesi ja kuntosi."

Skirmen oli tarttunut vanhuksen käteen ja painoi sen kiihkeästi
huulilleen. Mutta ennenkuin hän sai aikaa sanoakseen sanankaan oli
vanha uros työntänyt hänen kätensä luotaan, niin että se rusahti ja
asteli nyt pitkin, kiireisin askelin jokea kohti.

Kreivi Gerhard ja drotsi Pietari ratsastivat pitkän aikaa äänettöminä
Koldingiin vievää tietä pitkin, ja Hennerin neuvon mukaan he seurasivat
Skodsborgin joen eteläpuolitse vievää tietä. Skirmen ja vanha hovinarri
kulkivat jonkun matkan päässä ratsumiesten joukossa, vangittu rosvo
keskellään.

"Minä seuraan teitä nyt ensinnäkin Schleswigin rajan yli, hyvä
ystäväni", keskeytti kreivi Gerhard lopulta äänettömyyden. "Tällä
rynnäköllä on varmaankin ollut tärkeät syynsä. Näinä aikoina täytyy
katsoa koiraa karvoihin. Nuo keltaiset vaakunanututkaan eivät paljoa
todista; mutta uskokaa minua, herttua on yrityksen alkuunpanija.
Tässä piilee enemmän kuin vain kiitos Sjöborgin vankeudesta. Vanha
pyhiinvaeltaja ei ole turhaan kehunut minun ainoata silmääni. Minä
näen ehkä hyvinkin yhtä selvästi kuin te ja mitä tuo viekas herttua
salaa kilpensä taakse alkaa minulle jo selvitä. Minä olisin ollut hyvin
halukas panemaan tuon hienon herran pienelle koetukselle. Pitäkää
varanne, hyvä drotsi", jatkoi hän vähän mietittyään, "jos herttua ei
oikeaan aikaan saavu Danehoveen, olkaa te silloin paikallanne, ja
estäkää kuningatarta ja nuorta kuningasta uskomasta häneen. Jos hän
ei kiiruhda vaaliaan valtionhoitajaksi, on hänellä aivan varmaan joku
suurempi etu näköpiirissä. Tuo vanha pyhiinvaeltaja selvitti minulle
erään arvoituksen."

"Mitä teillä on mielessänne, kreivi Gerhard?" -- kysyi drotsi,
tarkastaen kreivin tavattoman vakavia kasvoja. -- "Vanha Henner ei
sentään liene ajanut päähänne aavistuksia, ja turhia ennakkoluuloja?
Minä kunnioitan kyllä hänen viisauttaan ja kokemuksiaan; mutta hän ei
ole aina aivan selväpäinen, enkä minä tahdo olla missään tekemisessä
hänen unennäkyjensä kanssa. Mitä aikonettekin tehdä, jalo kreivi, niin
elkää unohtako että me tällä hetkellä emme saa ryhtyä minkäänlaisiin
vihamielisiin toimenpiteisiin herttuaa vastaan."

"Minä vastaan siitä mihin ryhdyn, eikä se kuulu valtakuntaan eikä
kruunuun!" sanoi kreivi Gerhard. -- "Senvuoksi ei teidänkään tarvitse
siitä tietää. Uskotteko vangitun rosvon minun huostaani. Minä vastaan
teille hänestä."

"Hyvä on", vastasi drotsi, "sen aarteen saatte haltuunne! Jos minä vain
olisin kysymyksessä, niin minä unohtaisin koko seikkailun ja ehkä olisi
viisainta silloin antaa vangin mennä menojaan; mutta jos ovat toiset
asiat kysymyksessä, on asia tutkittava. Minä uskon viekkaan herttuan
olevan yläpuolella henkilökohtaista, alhaista kostoa, ja täytyyhän
hänen kuitenkin tuntea minut siksi hyvin, ettei hänen tarvinnut pelätä
minun asettuvan maanlakia vasten vastustamaan hänen valitsemistaan
valtionhoitajan virkaan."

       *       *       *       *       *

"Hän tuntee teidät liiankin hyvin, kunnon ystäväni!" sanoi kreivi
Gerhard. "Te olisitte ollut hänelle tervetullut vieras Nordborgin
vankilatorniin. Mutta te olette oikeassa, pysytelkäämme pääasiassa.
Jos minä saan kuulla jotakin, joka voi olla tärkeää kuningattaren
ja nuoren kuninkaan tietää, niin te saatte kuulla sen minun omasta
suustani, ennenkuin Danehove on loppunut, mutta", -- lisäsi hän, veren
kohotessa äkkiä hänen päähänsä -- "jos minä sitä ennen saan kuulla
herttua Waldemarin ja kauniin Agnes kuningattaren tehneen salaisen
naimasopimuksen, silloin saatte suoda vaitioloni anteeksi!"

"Te hämmästytätte minua, kreivi Gerhard!" huudahti drotsi Pietari
-- "uskotteko te todeksi sen, mitä minä jo kauan olen pelännyt
mahdolliseksi? -- Uskotteko te kuningattaren --"

"Hänestä minä uskon vain suurta, hyvää ja ihanaa," keskeytti kreivi
hänet kiihkeästi. "Mutta niin viisas kuin hän onkin, voi hän erehtyä.
Voisihan häikäisevä kuori pettää hänetkin? Jos komea, kaunopuhelias
herttua olisi minunlaiseni kömpelö, yksisilmäinen leskimies, ja jörö
puhumaan naisten kanssa -- olisi se kyllä onneksi meille kaikille."

He vaikenivat nyt molemmat ja ratsastivat vakavissa ajatuksissa
edelleen. Tuo tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard näytti
silmänsä ja osan lihavuutensa ohella kadottaneen tasaisen, melkein
välinpitämättömän tyytyväisyytensä, mutta tuo tappio ei rumentanut
häntä, se mieluummin enensi hänen sotaisaa sankarinmuotoansa, ja se
salainen surumielisyyden piirre, joka usein ilmeni hänen iloisessa
leikinlaskussaankin näytti tekevän tuon urhean, uskaliaan herran
vieläkin miellyttävämmäksi.

Drotsi Pietari oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei hän
huomannut keskustelun tauonneen, sillä Inge neidon kuva sekaantui
elähdyttävänä hänen synkkiin ja vakaviin tulevaisuuden suunnitelmiinsa.
Joka kerran kun tomupilvi kohosi tiellä, luuli hän näkevänsä hänen
matkavaununsa. Hän ratsasti silloin niin kiivaasti, että kreivi
Gerhardin ja hänen seurueensa oli vaikea seurata häntä. Mutta aina hän
pettyi: useimmiten tapasi hän härkäparven tai hevosjoukon, ja hän sai
monasti pysähtyä levottomassa kiireessään, kun hitaat härkäpaimenet ja
hevoskauppiaat sulkivat häneltä tien.

He olivat jo ratsastaneet enemmän kuin seitsemän peninkulmaa
Schleswigin maakunnassa, ja aurinko oli korkealla taivaalla, kun ylpeä
Örnsborg eli Koldinglinna näkyi heille etempää. Linna oli korkealla
mäellä järven takana toisella puolen Koldingjokea. Drotsin sotaori
hirnui ja juoksi keveästi herransa kehoittamana.

"Mutta miksi me ratsastamme niin helvetin kyytiä?" -- kysyi kreivi
Gerhard hiukan kärsimättömänä ja puhkuen hengästyksissään. "Onhan vielä
kahdeksan päivää Danehoveen, ja te joudutte kyllä vielä huomiseksi
Nyborgiin!"

Drotsi Pietan punastui. "Minua on käsketty kiirehtimään", -- sanoi hän.
"Tuuli on suotuisa; mutta merimatka on täältä pitempi ja vaarallisempi
kuin Snoghöiestä."

"Mutta mitä hemmettiä! Miksi ette sitten ennemmin lähde Snoghöien
kautta?" kysyi kreivi. -- "Mutta sehän on totta" lisäsi hän
veitikkamaisesti, "te tahdotte varmaankin samalla tavata ylpeän
lemmittynne".

"Mitenkä te sen arvasitte, kreivi Gerhard?" kysyi drotsi ihmeissään ja
hiukan hämillään.

"Ohoh, senhän tietää joka mies maassa. Tuo ylpeä Örnsbergin linna
tuolla ylhäällä on drotsi Hesselin lempilinna, eikä vuoren kotkaa
siipineen ole turhaan kuvattu teidän sinettiinne ja valtiovaakunaan.
Täällähän te voititte ensimäiset laakerinne taistellessanne herttua
Eerikkiä vastaan ja me olemme jo kauan kuulleet teillä olevan portin ja
avaimet Tanskan valtakuutaan, niin että voitte asettua sekä minua, että
Schleswigin herttuaa vastaan."

"Te puhutte linnasta", vastasi drotsi Pietari hymyillen -- "Niin, kyllä
myönnän linnan olevan minulle rakkaan ja varustuksena sillä on tärkeä
merkitys maalle ja valtakunnalle. Kuningas Eerik Kristofferinpoika
on pannut sen erinomaiseen kuntoon. Minä tiedän sen silmätikuksi
holsteinilaisille, mutta olkaamme siltä hyviä ystäviä. Jos herttua
olisi yhtä hyvä ystävänä kuin te, niin en minä olisi kiirehtinyt
niin innokkaasti valmistamaan tätä puolustuslaitosta. Suoraan
sanoen", jatkoi hän ojentaen kreiville kätensä, "luulinpa teidän
aikovan kiusotella minua oikean lemmittyni tähden. Enkä minä tässä
tähystelytkään vain kivimorsianta. Linna on hyvissä käsissä. Tällä
kertaa meillä ei ole aikaa käydä sitä katsomassa."

"Viisaana drotsina te ette taitaisi sitä uskaltaakaan, kun Holsteinin
kreivi on mukana, vaikka hänellä ei olisikaan kuin toinen silmä
jälellä."

"Te näette ainoalla sotapäällikön silmällänne enemmän vikoja
varustuksissa kuin minä molemmillani", vastasi nuori drotsi ujosti ja
katseli seuraajaansa ystävällisellä luottamuksella. "Mutta minä olen
vakuutettu siitä", lisäsi hän, "ettette te ilmaisisi meidän heikkoja
kohtiamme kenellekään muille kuin minulle, ja se voisi olla hyväksi
sekä linnalle että minulle".

"Jos minä nyt luottaisin kohteliaisiin sanoihinne, drotsi Pietari",
sanoi kreivi Gerhard, "niin tahtoisitteko te siinä tapauksessa siirtää
matkanne vain puoleksi tunniksi ja ratsastaa minun kanssani kaupungin
pohjoispuolitse, näyttääksenne minulle linnan neljä sankarin-patsasta
sekä lähimmät varustukset?"

He eivät olleet kaukana Koldingjoelta ja ratsastivat juuri niinkutsutun
Brometsän läpi. Suurella nostosillalla, joka täällä eroitti pohjoisen
ja eteläisen Juutinmaan, näkivät he nyt neljän hevosen vetämän tyhjän
matkavaunun, kahdentoista ratsumiehen saattamana, vierivän heitä kohti.

"Tuolla hänen vaununsa palaavat", sanoi Skirmen ratsastettuaan nopeasti
herransa luokse. "Te ehditte vielä tavata hänet, hän ei ole vielä
ehtinyt ulos vuonosta."

"Minä näytän teille linnan toisen kerran, jalo kreivi", sanoi drotsi
Pietari nopeasti matkatoverilleen, kannustaessaan hevostaan. "Ehkä minä
sensijaan voin näyttää teille kauniimman ja ylevämmän kuvan, jonka
mieluummin kantaisin kilvessäni ja sinetissäni kuin kaikki maailman
kotkat ja linnat."

"Mitä hemmettiä!" huudahti kreivi Gerhard nauraen. "Ratsastanko minä
tässä hevoseni väsyneeksi rakastunutta seikkailijaritaria seuratessani?
Olkoon menneeksi, hyvä ystäväni, jos itse drotsi Hessel voi ajatella
mokomia hullutuksia näin vakavana aikana, niin en minä enää ole ainoa
narri seurueessamme."

He ratsastivat tyhjien matkavaunujen ohi, mutta heidän täytyi pysähtyä
sillan luo, sillä se oli taas vedetty ylös. Drotsin toimesta oli tänne
asetettu tärkeä ja tuottava tulliasema, ja sen tarkan valvonnan tähden
hän äskettäin oli käskenyt pitämään tuota siltaa ylösvedettynä niinkuin
sota-aikoina. Siitä aiheutui matkustaville viivytystä ja vastustusta.
Kiihkeässä kiireessään alkoi drotsi itse purkaa kiivasta vihaansa
porvarisvartion johtajaan, joka ennenkuin silta laskettiin vaati
ankarasti selvittämään millä oikeudella nämä tuntemattomat ritarit
vaativat pääsyä toiselle puolen, mukanaan näin paljon sotamiehiä.
Kuultuaan drotsin nimen totteli linnanpäällikkö kunnioittavasti, mutta
ei unohtanut kuitenkaan hienosti huomauttaa, että hän täytti tässä
drotsin oman käskyn.

"Te olette oikeassa, hyvä ystävä," vastasi drotsi Pietari tyyntyneenä,
keveän punan kohotessa hänen poskilleen. "Te olette tehnyt
velvollisuutenne, eikä minulla ollut oikeutta moittia teitä."

Leppynyt päällikkö tervehti ystävällisesti drotsia ja sitten he
ratsastivat laskusillan yli.

Lyhyen pysähdyksen kestäessä kreivi Gerhardin oli ollut vaikeanlaista
pidättää sydämellistä naurua, joka nyt vasta pääsi valloilleen hänen
ratsastaessaan sillan yli ja nähdessään drotsin tuijottavan rannalla
olevaan laivaan. "Nytpä saittekin itse kokea mikä kiusankappale tuo
teidän tullisäädöksenne on, arvoisa omantunnontarkka drotsini", sanoi
hän. "Ettepä tainnut ajatella rakastavien kiirettä silloin kun tämän
sillan salpasitte tullilla."

"Näkyypä olevan vettä teidän myllyssänne", vastasi drotsi hiukan
närkästyneenä, mutta ei voinut kuitenkaan olla nauramatta kreivi
Gerhardin hyvänsuovalle leikinlaskulle. "Jos te nyt ette saisikaan
nähdä tuota ihanaa neitosta, jonka vuoksi olitte vähällä ratsastaa
kuoliaaksi monta oivallista hevosta", jatkoi kreivi samaan leikilliseen
tapaansa, "niin se on kylläkin surullista, ja te saatte siten
kuitenkin tavallaan maksaa sakkoa päästäksenne tämän kirotun vesiojan
yli. Minulle ja minun kunnon holsteinilaisilleni se maksaa enemmän
hopeaäyreissä kuin mitä koko tämän kauppakylän arvo on. Mutta minun
täytyy kuitenkin nauraa suuttumuksestani huolimatta --"

"Kyllä jo riittää kerraksi, kreivi Gerhard", sanoi drotsi nopeasti.
"Jos minä näen oikein, lähtee joku laiva juuri satamasta. Jos
tietäisitte mitä tämä kirottu viivytys minulle maksaa, ei teillä olisi
sydäntä nauraa."

He olivat ratsastaneet Eteläportin ja Siltakadun kautta. Drotsi
ratsasti nyt oikealle niinkutsutulle Luostariportille, josta ajettiin
nelistä suuren niityn poikki satamaan. Kreivi ja hänen seurueensa
seurasivat häntä.

Silmänräpäyksessä oli drotsi laivasillalla ja otti selvän ketä
oli laivassa, joka täysin purjein poistui satamasta. "Ainakin
siellä oli yksi prinsessa", mutisi vanha laivanrakentaja jatkaen
välinpitämättömänä peräsimensä takomista. "Hän tuli kullatussa häkissä,
neljän hevosen vetämänä. Kaupunginvouti itse seisoi hattu kourassaan,
ja kaikkien täytyi seisoa varpaillaan, hänen edessään. Ruotsalaisen
kanssa hän purjehti. Jos tämä tuuli pysyy, niin he ovat pian aavalla
merellä; kunhan vain laiva pysyy koossa, kunnes he ehtivät maihin.
Se oli kirotun mädännyt kaukalo, eikä se kestä kovinkaan monia
kolahduksia. Mutta ruotsalaisen mukana hänen piti päästä, joutuipa
siten vaikka hiiteen."

"Irroittakaa nopein purjelaivanne", intoili drotsi. "Minä maksan
kolminkertaisesti. Mutta joutuin!"

"Lähdetäänkö neitoja takaa-ajamaan, ankara herra?" murisi vanha
merimies. "No, kernaasti minun puolestani! Sen minä kyllä teistä näen,
ettette tahdo tehdä ylpeälle tytölle kiusaa. Puolessa tunnissa me
saavutamme laivan ja tyttö on teidän. Siinä olikin ruotsalaiselle liian
hyvää rahtitavaraa."

"Hyvä on, ukkoseni, mutta rivakasti toimeen!" sanoi drotsi ojentaen
hänelle kourallisen hopearahoja. Kädenkäänteessä oli laiva sillan
vieressä ja sen purjeet kunnossa. Skirmen talutti hevoset siihen.
Sillaikaa lausui drotsi Pietari hyvästit kreivi Gerhardille.
"Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo kreivi!" sanoi hän, pudistaen
sydämellisesti tämän kättä. "Jos meidän oma toiveemme onkin pakolainen,
jota me emme milloinkaan voi saavuttaa, niin maan ja valtakunnan suurta
toivoa emme milloinkaan saa jättää, -- elämämme tunnussanana olkoon:
kuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta. --"

"Oikein, ystäväni", vastasi kreivi Gerhard hymyillen. "Te saatte
pian kuulla minusta. Elkää vain unohtako purjehtia suorinta tietä
Melfartiin!"

Pian kiiti laiva, jolla drotsi Pietari oli aseenkantajansa kanssa,
täysin purjein ulos Koldingin satamasta. Kreivi Gerhard jäi seisomaan
laivasillalle ja hymyili. Hän näki kepeän purjelaivan nuolennopeudella
kiitävän eteenpäin ja lähestyvän sinikeltapurjeista laivaa, joka
vei pois Inge neidon. Hän arveli mielihyvällä hänet siksi naiseksi,
jonka kanssa drotsi Pietari oli tanssinut Riibenlinnassa. Vaikka se
epäluulo, jota arpi hänen rinnassaan muistutti hänelle, jo aikoja
sitten oli hälvennyt, näki hän kuitenkin vastenmielisesti ritarillisen
kilpailijansa kuningattaren suosiosta nyt ritarintyttären tähden olevan
unohtamaisillaan kaikki maailman kuningattaret ja kuninkaat.

Pian olivat molemmat laivat tulleet niin lähelle toisiaan, että
voitiin molemmin puolin tuntea toisensa. Seistessään kepeän jahtinsa
kokassa, drotsi Pietari näki kookkaan naisen, punaiseen, näädännahoilla
reunustettuun vaippaan kietoutuneena, seisovan sen laivan peräkannella,
jota he ajoivat takaa. Hän tunsi Inge neidon ja huusi ääneen häntä
nimeltä. "Jumalan nimessä laskekaa purjeenne ja sallikaa minun saattaa
teidät maihin!" huusi hän. "Teidän laivanne ei kestä myrskyssä."

Inge neito puisti päätään ja irroitti viheriän huntunsa, jolla heilutti
hänelle hyvästiksi.

"Isketäänkö kiinni laivaan, ankara herra ritari!" huusi vanha
merikarhu. "Töytäistään lauta poikki ruotsalaiselta, niin kyllä laskee
purjeensa."

"Ei, ei!" kielsi drotsi. "Ei väkivaltaa. Hänellä on vapautensa.
Ohjaa ohitse, mutta niin läheltä kuin mahdollista." Silmänräpäyksen
ajan laivat kulkivat vierekkäin. Drotsi Pietari seisoi levitetyin
käsivarsin parin askeleen päässä kookkaasta ritarintyttärestä, jonka
katseesta loisti sanomaton rakkaus. "Eerik kuninkaan puolesta!"
sanoi hän viitaten eteenpäin ja irroitti nopeasti viheriän huntunsa,
jonka antoi hulmahtaa ritarilleen. Osa edellisen illan tanssijaisten
voittoseppeleestä seurasi liehuvaa huntua tarttuen ritarin
hatuntöyhtöön. Samassa etenivät laivat toisistaan, ja leveä, syvä kuilu
eroitti rakastavaiset. Drotsi Pietari luuli nähneensä kyynelen ylpeän
tytön silmässä. Mutta se katse, jonka tyttö oli häneen kiinnittänyt,
oli täyttänyt hänen sielunsa iloisimmilla toiveilla ja omituisella
luottamuksella reippaan tytön onneen sekä kunnioituksella hänen lujaan,
järkähtämättömään tahtoonsa. Hän tarttui viheriään huntuun ja painoi
sen huulilleen. "Ohjaa Melfartiin!" huusi hän perämiehelle. "Jumala ja
pyhät enkelit ovat tämän neidon kanssa; me emme tohdi hänen matkaansa
estää."

Laivat olivat jo etäällä toisistaan. Drotsi Pietari seisoi vielä
kokassa tuiottaen vieraaseen laivaan, jolta hän vielä kauan oli
eroittavinaan Inge neidon vaipan. Surumielisenä, mutta rakastavan
jäähyväistervehdyksen vahvistamana ja innostamana jatkoi hän
luottamuksella edelleen määrättyä tietään.




KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Pian oli melkein koko valtakuntaan levinnyt tuo aivan uskomaton
huhu, että Riibenlinna oli valloitettu tanssien ja leikkien, ja
neitosten laulu: "Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!" oli pian yleisenä
kansanlauluna. Tieto tästä oli ilahduttanut sekä kuningatarta että
nuorta kuningasta, ja tämän sanoman ensimäisenä tuojana drotsi
Pietari oli vastaanotettu kaksinkertaisella ilolla Nyborgin linnassa,
jossa tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan valtaneuvostossa.
Myöskin matkansa päätarkoitukseen nähden, toi drotsi Pietari parempia
tietoja kuin mitä oli odotettu. Hän oli huomannut kansan enimmäkseen
olevan uskollisen kuningashuoneelle ja vihaavan Stig-marskia ja
hänen liittolaisiaan. Hän toi tärkeitä tietoja, jotka koskivat
salakapinoitsijoita ja kuninkaanmurhaajia. Silminnäkijänä hän voi
kuvata marskin varustukset Helgenaesissä ja Hjelmissä, ja huomattiin,
etteivät ne olleet läheskään niin peloittavia kuin miksi herttuan
kertomukset ja epämääräiset, levottomuutta herättävät huhut ne
kuvasivat.

Sillaikaa kun muhkeasti varustauduttiin Nyborgissa pidettävää
Danehovea varten, joilla nuori kuningas ensi kertaa tulisi esiintymään
tuomarinistuimella, kokoontui valtaneuvosto joka päivä. Drotsi Pietari
ei salannut epäilevänsä herttuan hankkeita. Hänen haavoittunut
käsivartensa oli herättänyt osanottoa, ja hänen kertomuksensa ryövärien
hyökkäyksestä tiellä antoi aihetta monenlaisiin arveluihin, jotka
hänen mielestänsä vielä olivat jotensakin epävarmoja, ja joihin hän ei
pannut minkäänlaista merkitystä. Vanha ritari Jon ja mestari Martinus
saivat tässä lisää vahviketta epäilyksiinsä herttuasta, jotka yhdessä
Viborgissa tapahtuneitten epäilyttävien liikkeitten kanssa olivat
aiheuttaneet heidän ja kuninkaallisen perheen äkkinäisen ja salaisen
matkan Nyborgiin. Näitä epäluuloja piti kuningatar arvottomina ja aivan
perättöminä, ja hänen osanottava puheensa herttuasta saattoi drotsi
Pietarin hyvin levottomaan mielentilaan.

Nuoren, ritarillismielisen kuninkaan mielestä oltiin myöskin liian
arkoja ja varovaisia. "Onhan minun sukulaiseni, herttua, sekä ritari
että ruhtinas", sanoi hän taas eräänä päivänä, asian ollessa esillä
valtaneuvostossa. "Tietäähän hän, että rikkoessaan lakia ja asetuksia,
hän kadottaa kunniansa ja joutuu kaikkien pilkattavaksi!"

"Jos hän ei tottele Jumalan lakia omassa sydämessään, nuori herrani ja
kuninkaani", vastasi mestari Martinus, "niin ei ainakaan ritarilaki
häntä sido, sillä tämä laki ei vielä oikeastaan ulotu häneen. Hän on
kyllä ruhtinas ja hänessä on kuninkaallista verta, mutta ritarilyöntiä
hän ei vielä koskaan ole muodollisesti vastaanottanut. Teidän
korkeastiautuas isänne, jonka kädestä yksin hän arvonsa mukaisesti
olisi voinut sen vastaanottaa, siirsi ehkä tämän suosionosoituksen
kauemmaksi kuin mitä näinkin kireissä suhteissa olisi ollut
tarpeellista."

"Hyvä, silloin minä annan hänelle ritarilyönnin heti kun itse olen sen
vastaanottanut ja olen oikeutettu sitä jakamaan!" sanoi pieni kuningas.
-- "Otto-sedän täytyy lyödä minut ritariksi ennen kruunausta. Täytyyhän
minun ensiksi päästä jalon ritarisäädyn jäseneksi, ennenkuin minut
kruunataan Tanskan kuninkaaksi."

Ritari Jon hymyili ja pudisti harmaata päätään, mutta drotsi Pietari
silmäili kuninkaallista oppilastaan ilolla. Hänen mielestään nuoren
kuninkaan toivomus osoitti hänen kunnioittavan sekä kruunua että
ritarisäätyä, ja hän huomautti, ettei se ollut harvinaista alaikäisten
kuninkaiden ja ruhtinaiden kesken, ja että jo Kaarlo Suuren ja hänen
poikansa ajoilta oli olemassa esimerkki, jota ritarisääty kunnioitti ja
seurasi.

"Mutta ritarilyönnin ohella alaikäisyys loppuu, ritarilain mukaisesti",
huomautti vanha Jon Litle, "ja valtakunnan perustuslait kieltävät meitä
julistamasta kuningasta lailliseen ikään ennenkuin hän on saavuttanut
määrätyn ikävuoden".

"Se on ymmärrettävää, jalo ritari Jon!" vastasi drotsi Pietari.
"Tässä kohden saa ritarilaki väistyä sen korkeamman lain tieltä, joka
perustuu kansojen hyvinvointiin ja rauhaan. Minun mielestäni alaikäisen
kuninkaan ei tarvitse olla alempiarvoinen kuin hänen ritarillinen
palvelijansa."

Kuningatar ja mestari Martinus kannattivat drotsi Pietarin ja nuoren
kuninkaan mielipidettä, ja vanha ritari Jon myöntyi hartioitaan
kohauttaen, koska ei pitänyt asiaa kovinkaan tärkeänä. Hänen mielestään
oli valtakunnan suhde herttuaan vakavampi ja tärkeämpi asia. Hän
esitti niin selvästi, miten tärkeää oli peittää kaikki epäluulot
herttuaa kohtaan ja antaa hänelle sama osa valtakunnanhoidossa ja
holhoustoimessa kuin kuningattarelle, että itse mestari Martinus,
joka oli eniten sitä vastaan, ei voinut tehdä vastaväitteitä.
Kuningattarella oli vähimmin arveluita tämän asian suhteen, ja drotsi
Pietarin henkilökohtaisten epäluulojen täytyi väistyä välttämättömyyden
ja lainkuuliaisuuden tieltä. Kun näin tärkeät asiat pidättivät
valtaneuvosta, koetti drotsi Pietari turhaan saada tilaisuutta
puhuakseen ritari Jonin kanssa Inge neidosta ja hänen matkastaan
Ruotsiin. Joka kerran kun hän alkoi puhua siihen suuntaan keskeytti
valtaneuvos hänet, niinkuin hän ei olisi mitään ymmärtänyt.

Danehoven avauspäivä oli käsissä. Kuningattaren molemmat veljet,
Brandenburgin markkreivit, olivat tulleet päivää ennen Nyborgiin,
jätettyään kaksi päivää sitten herttuan Riiben leiriin. Mutta herttua
itse ei ollut vielä saapunut Nyborgiin. Danehoven avauksen siirtäminen
hänen tuloonsa, soti valtakunnan ja kruunun arvoa vasten, ja herttuan
näennäinen välinpitämättömyys näin tärkeään kokoukseen, jossa hänen
läsnäolonsa ensiksi ja etupäässä oli välttämätön, ihmetytti kaikkia.
Etenkin kuningatarta loukkasi tämä huomaavaisuuden puute, joka oli
niin jyrkästi ristiriidassa herttuan tavallisen kohteliaisuuden ja
ritarillisen käytöksen kanssa.

Danehove pidettiin kuitenkin tavalliseen tapaansa ensimäisinä
helluntaipäivinä. Valtaneuvosto käsitteli valtakunnalliset ja yleiset
oikeusjutut, jotka sitten sekä kuningatar, että nuori kuningas
vahvistivat; jälkimäinen yhdessä äitinsä kanssa vahvisti myös kirkkojen
ja luostarien lahjakirjeet, joiden alle hän kirjoitti "tanskalaisten
ja slaavien kuningas, virolaisten suuriruhtinas". Mutta pääasiaa,
kuninkaan holhousta ja valtakunnan hoitoa hänen alaikäisyytensä aikana,
ei voitu ratkaista. Molemmat helluntaipäivät olivat ohitse, eikä
herttua vielä ollut tullut.

Toisen helluntaipäivän iltana drotsi Pietari oli lähtenyt linnasta
asuntoonsa, jossa hän aikoi osan yöstä järjestellä seuraavan päivän
Danehoveasioita. Hän istui yksin salakammiossaan. Hän muisti vanhan
Hennerin varoitukset ja kreivi Gerhardin puheet herttuasta ja hän
tuli levottomaksi ja kiihtyneeksi. Hänen mieleensä välähti rohkea
ajatus: ehkä nyt holhojavaalissa voisi oikeudenmukaisesti sivuuttaa
herttuan. Samassa hän kuuli hevoskavioiden töminää linnanpihalta,
ja linnnanvartio puhalsi käyrätorviinsa, mikä oli sallittu vain
ruhtinaallisen henkilön saapuessa. Hän kiirehti ikkunaan ja näki
herttuan melkoisen ritarijoukon seuraamana ratsastavan suurella
komeudella linnaan. Herttuan seurassa hän näki kolme ritaria,
joiden kypäränsilmikot olivat suljetut. Vaakunamerkeistä hän tunsi
heidät hämmästyksellä marskin uskaliaimmiksi liittolaisiksi, joista
hänellä oli varmat todistukset, että he olivat henkilökohtaisesti
ottaneet osaa kuninkaanmurhaan. Hän heitti nopeasti vaippansa ylleen,
tarttui höyhenhattuunsa ja kiirehti linnaan, jossa ritari Jon,
henkivartiopäällikkönä jo oli vastaanottanut herttuan ja heti tämän
kiivaista vaatimuksista toimittanut hänelle salaisen keskustelun
kuningattaren ja hänen veljiensä kanssa.

Suurella levottomuudella kuuli drotsi Pietari tämän jo heti
henkivartiosalin ovella, jossa pieni Åke Jonson seisoi vartijana
kynttiläpoikien parvessa. Drotsi astui nopeasti henkivartiosaliin ja
lähestyi ritari Jonia. Vanha herra asteli ajatuksiinsa vaipuneena
kuninkaallisiin huoneisiin johtavan oven edessä. Hän ei näyttänyt
olevan halukas ryhtymään puheisiin kenenkään kanssa. Hän kumarsi
äänettömänä drotsille ja jatkoi kävelemistään. Drotsi Pietari yskähti
pari kertaa ja näytti turhaan koettavan saada tilaisuutta ilmaista
hänelle arveluitaan.

"Valtaneuvoston täytyy välttämättä kokoontua vielä tänään!" sanoi hän
viimein hiljaa, kun ritari Jon taas kääntyi astuakseen hänen ohitsensa.

"Sen nykyinen päämies on kuningattaren luona!" vastasi vanhus, jatkaen
kävelemistään.

"Eikö täällä siis voi mihinkään ryhtyä?" kuiskasi kärsimätön drotsi,
kun vanhus taas kulki hänen ohitsensa. "Herttuan seurueessa on
kavaltajia. -- Kuningatar on soaistu. -- Tänä hetkenä ehkä ratkaistaan
maan ja valtakunnan kohtalo."

"Se on Jumalan kädessä!" vastasi vanha herra, ja kyynel kimalteli
hänen silmissään. "Hän saattaa sokeatkin näkeviksi." Hän kääntyi
ja astui takaisin saliin, jossa hän teki eräälle henkivartijoista
välinpitämättömän kysymyksen ja näytti laskevan leikkiä.

"Jos ei täällä tapahdu ihmeitä", sanoi drotsi Pietari kiivaasti, kun
vanha valtaneuvos taas seisattui hänen viereensä, "niin täytyy teidän
tai minun avata ajoissa kuningattaren ja kansan silmät!"

"Hurja mies, mitä te ajattelette?" kuiskasi Jon ritari kiivaasti.
"Aiotteko te syöstä koko maan onnettomuuteen kiihkossanne? --
Rauhoittukaa, nuori ystäväni!" lisäsi hän nopeasti? tarttuen hänen
käteensä ja vetäen hänet nopeasti syrjempään. "Muuten te teette
onnettomuuden vieläkin suuremmaksi. Sanotaan muutamien marskin
ystävien olevan täällä muka heidän asiaansa puoltamassa. Vaikka me
tietäisimmekin varmasti, mitä me nyt vain pelkäämme -- niin täytyy
meidän vaieta ja olla varovaisia."

"Mitenkä? Sittenkin, vaikka minä huomenna voisin ilmaista
kuningattarelle ja koko kansalle meidän uuden valtakunnanhoitajamme
olevan maankavaltajan?"

"Silloinkin! Tänä hetkenä on valtakunnan kohtalo hänen käsissään. Jos
me julkisesti rikomme välimme hänen kanssaan, niin me asetamme itse
hänet kapinallisten etunenään. Nyt täytyy hänen, vastoin omaa tahtoaan,
meidän kanssamme tuomita heidät. Siksi kunnes Stig-marski on voitettu,
jääköön herttua paikoilleen! Häntä on kunnioitettava valtaistuimen
tukena, vaikka hän olisikin meidän pahin vihollisemme. Ainoa, minkä me
voimme tehdä, on varoittaa kuningatarta ja vartioida häntä ja nuorta
kuningasta. Olkaa nyt rauhallinen niinkuin minä -- ja iloinen, jos
voitte!"

Tämä salainen puhelu tuli äkkiä keskeytetyksi, sillä kuningattaren
hovimarsalkka astui henkivartiosaliin, pyytäen ritari Jonia ja
drotsi Pietaria saapumaan illallisille, jotka kuningattaren käskystä
vietettäisiin herttuan tervetulijaisjuhlana.

"Siinä te näitte!" sanoi drotsi Pietari hovimarsalkan mentyä. "Meidän
oivallinen, kaunopuhelias valtakunnanhoitajamme on korkeimmassa
suosiossa."

"Se on ehkä kylläkin viisasta!" vastasi ritari Jon. "Ei ole niinkään
helppoa pettää meidän jaloa valtijatartamme. Joka tapauksessa meidän
täytyy koettaa esiintyä tyyninä ja iloisina. Suokaa minun siinä
taidossa olla teidän opettajananne! Jos te tahdotte olla valtiomies,
drotsi Pietari, niin täytyy teidän ensi sijassa olla kasvojenne herra."
Näennäisesti tyynenä ja lausuen jonkun leikillisen sanan, ritari Jon
jätti nuoren, vakavan ystävänsä ja lähetti toisen päällikön paikalleen.
Senjälkeen hän poistui drotsin kanssa kuninkaallisiin huoneisiin
johtavasta ovesta.

Pian kokoontuivat kaikki hovin virkamiehet, valtaneuvokset ja Danehoven
arvokkaimmat miehet suureen ritarisaliin, jossa kuningattaren
hovinaiset jo odottivat häntä, ja minne kuningatar vähän senjälkeen
saapui, komea surupuku yllään, veljiensä ja nuoren Eerik kuninkaan
seurassa. Herttua esiintyi kuningattaren vasemmalla puolen. Hänellä oli
myöskin komea surupuku. Hänen rohkeasta vallitsijakatseestaan ilmeni
suuri määrä itserakkautta, ja hän näytti peittävän iloansa onnesta,
jota hän ei enää epäillyt, vaikka hän sen vielä näkikin etäisyydessä
kajastavan. Ritari Jon tervehti häntä ritarillisella kohteliaisuudella,
iloiseen ja luontevaan tapaansa, drotsi Pietarin ottaessa huomioon
vain välttämättömimmän kohteliaisuuden vaatimukset. Mutta muut
valtaneuvokset osoittivat hänelle kunnioitusta, josta ilmeni enemmän
pelkoa kuin mielisuosiota.

Drotsi Pietari katseli kuningatarta tarkkaavaisesti. Hän luuli
näkevänsä hänen kasvoillaan rauhallisen tyytyväisyyden ilmeen, jonka
jalo arvokkaisuus ja puoleksi surumielinen sävy eivät olleet räikeässä
ristiriidassa hänen surupukunsa kanssa. Hän loi vakavan katseen drotsi
Pietariin, ja tämä oli siitä lukevinaan moitteen epäluuloistaan
kuningattaren viisauden ja ihmistuntemuksen suhteen. Hänestä tuntui
niinkuin kuningatar tahtoisi koko käytöksellään saattaa häpeään ja
poistaa kuningashuoneen ystävien kaikki epäilykset ruhtinaallisen
herran oikeamielisyydestä, jonka hän ilman epäluuloja uskalsi osoittaa
olevan maan tärkeimmän miehen.

Niin pian kuin yleinen tervehtiminen oli ohitse ja tavalliset
hovitavan vaatimat kohteliaisuussäännöt olivat täytetyt, vei hän itse
herttuan valtakunnan huomattavimpien miesten joukkoon, jotka hän
muutamin sanoin esitti hänelle. Sen jälkeen hän kääntyi ritari Jonin
ja muiden valtaneuvosten puoleen. "Meidän ruhtinaallinen ystävämme
ja sukulaisemme", sanoi hän, "huolehtiessaan maan ja kuningashuoneen
parhaasta, on jalomielisyydessään joutunut sekä minun että teidän
väärinkäsityksen alaiseksi. Hän on kieltäytynyt vastaanottamasta
valtakunnanhoitajan tointa tällä Danehovella, niiden huhujen tähden,
jotka hänen vihollisensa ovat levittäneet siitä epäluulosta, joka
täällä vallitsee häntä kohtaan, ja puolueesta, joka sen tähden tahtoo
kiihoittaa kansaa täällä Danehovella ja aikaansaada riitaisuuksia
valtakunnassa. Kuultuaan kuitenkin tämän huhun perättömäksi hän
ei ole kauempaa arvellut tulemasta tänne, voidakseen kaikissa
suhteissa puhdistautua. Hän tuo meille sitäpaitsi sen tärkeän ja
rauhoittavan tiedon, että marski Stig on nöyrtynyt ja jättänyt oman
ja kanssarikollistensa asian Danehoven käsiteltäväksi. Herttua on
viisaasti koettanut välttää turmiollista kansalaissotaa ahdistamatta
kapinallisia, vaan hän on kokoomalla lukuisan sotajoukon peloittanut
heidät. Hän on itse uskaltanut tunkeutua marskin varustusten sisään
koettaen häntä taivuttaa hyvällä tottelemaan maalakia. Hän tuo tälle
Danehovelle suojassaan kolme marskin ystävää, niin ettei voitaisi
sanoa meidän vaarallisimpienkaan ystäviemme tulleen tuomituiksi
kuulustelematta ja puolustamatta. Minun mielestäni tämä toimenpide on
yhtä kiitettävä ja oikeudenmukainen kuin rohkea, ja minä iloitsen,
voidessani vilpittömästi onnitella meitä ja Tanskaa, lausuessani jalon
herttua Waldemarin tervetulleeksi meidän keskeemme!"

Viimeiset sanat hän kohdisti herttualle. Tämä astui esiin ja kumarsi
syvään kuningattarelle, vastaten vapaasti ja korusanoin tähän
kunnioittavaan vastaanotto-tervehdykseen. Näennäisellä innostuksella
hän ilmaisi uskollisuutensa kuningatarta ja nuorta kuningasta kohtaan,
ja hän ylisti kuningashuoneen uskollisia miehiä hyvin nöyrällä ja
mielistelevällä kaunopuheliaisuudella, joka ei ollut vaikuttamatta
koolla olevien herrojen suurimpaan enemmistöön.

Sitten avattiin ruokasalin ovet. Herttua saattoi kuningattaren pöytään,
ja nuori kuningas istui hänen oikealle puolelleen.

Ensi kerran poikkesivat kuningatar ja nuori kuningas siitä surullisesta
hiljaisuudesta, joka oli vallinnut hovissa kuningas Eerik Kristofferin
pojan kuoleman jälkeen. Tämä herttuan tervetuliaisjuhla ei ollut
kuitenkaan mitenkään meluava; ei kuulunut laulua eikä soittoa, ei
äänekästä iloa, ja heti illallisen päätyttyä hajaantui seura. Herttua
vetäytyi siihen osaan linnaa, joka tavallisesti Danehoven aikana oli
hänelle varattu. Ritari Jon asettui taas henkivartiopäällikönpaikalleen
kuninkaallisten huoneiden edustalle, ja drotsi Pietari poistui mitä
levottomimmassa jännityksessä asuntoonsa.

Kun totinen drotsi astui arkihuoneeseensa, näki hän kreivi Gerhardin
istuvan leveässä nojatuolissa pöydän ääressä ja maistelevan
viinipikarista, sillaikaa kun vanha emännöitsijä Dorthe, joka taas
hoiti isäntänsä taloutta, kattoi pöytää. Drotsin viittauksesta poistui
toimelias imettäjä heti tuvasta, hänen tervehtiessään levottomassa
jännityksessä vierastaan.

"Tervetuloa kotiin, hyvä ystäväni!" sanoi kreivi nousten iloisena ja
joi rauhallisesti pikarinsa pohjaan sekä laski sen pöydälle. "Minä olen
istunut täällä vähän aikaa ja koonnut voimia hyvällä viinillänne. Jos
teidän kasvatusäitinne on imettänyt teidät sillä, niin eipä ole ihme
että te olette voimakas ja vahva. Hän on erinomainen emännöitsijä. Te
ette ikinä saa parempaa, vaikka saisitte enkelin vaimoksenne. Olipa
onni ettei hän tullut hirtetyksi tai elävänä haudatuksi naisellisen
kunniansa tähden. No, miten jaksatte? Enkö minä ole tervetullut?
Näyttäähän siltä kuin teidät olisi tuomittu lainsuojattomaksi
Danehovessa tai haastettu Riibe-oikeuteen."

"Te olette sydämellisesti tervetullut, jalo kreivi Gerhard!" vastasi
drotsi, ojentaen hänelle kätensä. -- "Jos minä en ole rauhallisen
enkä iloisen näköinen, niin se ei ole teidän syynne. Minä näen teidän
pysyvän sanassanne, ja te olette rehellinen ennustaja. Herttua on
tullut vasta tänä iltana. Huomenna hän on minun ja kuningashuoneen
valtias. Mutta mitä uusia tietoja teillä taas on? Mitä olette saanut
selville?"

"Erinomaisia asioita, hyvä ystäväni! Te olitte yhtä lähellä tulla
elävänä haudatuksi kuin teidän imettäjänne. Nordborgin linnassa
olisitte saanut istua. -- Maantierosvon kielenkahleet sain irroitetuksi
asettamalla hyvän miekkani hänen kurkulleen. Hänen oli käsketty
nitistää poikki teidän kaulanne, ellette olisi tahtonut antaa vangita
itseänne elävänä. Olihan teillä taskussanne tärkeät todistukset
kuninkaanmurhaajista."

"Senkövuoksi? -- No niin, nyt alan ymmärtää!" vastasi drotsi Pietari.
-- "Mutta mitä muuta vielä?"

"Odotappas hiukan, kunnon ystäväni! Ei tässä eletä vain
lavertelemisesta. Teidän kirotut valtioasianne ovat näinä päivinä
vieneet melkein kaikki voimat minulta." Näin sanoen kreivi Gerhard
istuutui taas rauhallisesti tuoliinsa ja täytti pikarin, drotsin
kärsimättömästi odotellessa häneltä tärkeitä lisätietoja.

"Herttua se vasta hieno herra on!" jatkoi kreivi taas, tyhjennettyään
viinipikarin ja kehuttuaan sen hyvyyttä. "Minua sanotaan huimapääksi,
joka lyö suoraan eteensä ja kulkee mutkittelematta suorinta tietä.
Mutta saattepa nyt nähdä, että osaan minäkin kulkea ketunjahdilla, ja
etten minä vältä pahimpiakaan mutkia ja kiertoteitä -- --"

"Sen uskon sydämeni pohjasta, rakas kreivi Gerhard! Mutta Jumalan
nimessä elkää todistelko sitä minulle tällä kertaa! Mitä te tiedätte?
-- Mitä hankkeita on herttualla? -- Mikä esti hänet saapumasta
Danehoveen? Missä hän on viipynyt?"

"Hiljempaa, hiljempaa toki, hyvä ystäväni! Ei voi vastata kaikkeen
yhdellä kertaa. Hän ei ole nukkunut kolmeen viimeiseen vuorokauteen,
enkä minäkään. Sen te kyllä huomaatte minusta. Minä olen ratsastanut
kuoliaaksi kolme hevosta ja pysyn tuskin itse pystyssä. Mutta kuulkaa
nyt kaikki alusta asti. Silloin kun me tanssimme Riiben somien tyttöjen
kanssa, vetelehti herttua, niinkuin te tiedätte, laiskana leirissään
Riiben luona. Mutta pyhän Germanuksen päivänä -- antakaa kun katson! --
se oli viime toukokuun 28:tena päivänä -- se oli Danehoven ensi päivä
-- silloin hän oli varmasti Schleswigissä ja laati piispan ja oman
neuvostonsa läsnäollessa Lybekin kauppiaitten eduksi, kauppasopimuksen,
jolla oli seuraava sisältö -- --"

"Teettekö pilaa minusta, kreivi Gerhard, mitä ihmeessä on kruunulla ja
valtakunnalla tekemistä näiden kaupustelijoiden kanssa?"

"Enemmän kuin te uneksittekaan, hyvä ystäväni!! Kauppakirjan sisältöä
teidän ei tarvitse kuulla, koska minä en enää sitä muista, eikä se
kuulu koko asiaan. Mutta huomatkaa: hän ryhtyi julkiseen, mitättömään
hallinnolliseen toimenpiteeseen Schleswigissä samana päivänä, jona
hänet täällä piti valittaman valtakunnanhoitajaksi ja kuninkaan
holhoojaksi! Kas, siinä valtiollinen arvoitus, josta jälkimaailma saa
kovan pähkinän pureskellakseen, mutta minäpä voinkin selittää teille
sen arvoituksen. Hän oli vähän sitä ennen ollut Helgenaesissa marski
Stigin luona --"

"Kaiken sen me tiedämme", keskeytti drotsi hänet kärsimättömänä. "Sitä
hän ei ole salannut; mutta se on juuri laskettu hänelle kunniaksi,
todistukseksi hänen uskollisuudestaan ja rohkeasta uutteruudestaan
kuningashuoneen puolesta."

"Hyvä, jos te tiedätte kaikki, viisas herra drotsi, niin olette te ehkä
myöskin Pitkäsääri-vanhustani viisaampi, saadaanpas nähdä --!"

"Teidän hovinarrinneko? -- --"

"Niin juuri, tehän tunnette kyllä hänet. Ajottain hän kyllä on
mielenviassa, kuvitellen olevansa kuollut kuningas, lyödessään toisen
silmäni puhki, mutta silloin kun hän ei ole hullu ja haluaa näyttää
ihmiselle pitkän nenän, on hän saatanan terhakka mies, jolle voi nauraa
itsensä melkein kuoliaaksi."

"Mutta, hyvä Jumala, mitä tekemistä narrilla on valtioasioiden kanssa?
Elkää toki unohtako sanoa minulle sanottavaanne tuon hassuttelijan
tähden!"

"Kunnia Pitkäsäärelle, hyvä ystäväni! Semmoinen narri voi olla koko
valtaneuvostoa viisaampi; hän on kolme päivää ollut puettuna rautaan
kiireestä kantapäähän asti ja näytellyt marskin uskottua palvelijaa
Mads Jydea. Hän oli hiuskarvalleen tuon raa'an miehen näköinen ja
osasi aivan mestarillisesti matkia hänen juutilaista murrettaan. Täten
hän sai selville sen minkä minä jo aavistin, ja minkä vanha Henner
oli huomannut ollessaan marskin vankina. Herttuan pysyessä poissa
Danehovelta, nostettaisiin täällä marskin ja hänen ystäviensä johdolla
kapina Danehoven ensimäisenä päivänä. Mutta senpä minä sain estetyksi
sulkemalla kaikki lauttauspaikat kolmeksi päiväksi, niin ettei
ainoakaan kapinallinen päässyt tulemaan tälle puolen."

"Jumalani, mitä minä kuulenkaan? Mitä täällä silloin olisikaan
tapahtunut?"

"Teeskennellyssä kapinassa herttuaa vastaan, johon uskottiin kansan
tahtovan ottaa osaa, otettaisiin hämmingissä kuningatar ja nuori
kuningas vangiksi. Me pakoitimme vangitun maantierosvon kertomaan
heille teidän istuvan hyvässä säilössä vangittuna Nordborgin linnassa,
ja siitä valheesta hän sai jälleen vapautensa. Sillaikaa kun
kuninkaalliset vangit Alfkreivin avulla toimitettaisiin Tönsbergiin,
menisi herttua joukkoineen Viborgiin, ja muka maata pelastaakseen
huudattaisi sulasta armosta ja säälistä itsensä kuninkaaksi. Että hän
28:tena päivänä kapinan aikana oli ollut Schleswigissä, se täytyi
voida asiakirjalla todistaa, niin että kunnon herra voisi puhdistautua
kaiken sen varalta mitä tapahtuisi. Sen viivan, minkä minä tein hänen
laskuihinsa, taisi hän huomata ennenkuin minä odotinkaan, sillä hän
on päätäpahkaa ratsastanut Schleswigistä voidakseen olla täällä tänä
iltana."

"Tulkaa, kreivi Gerhard!" huudahti drotsi Pietari pelästyneenä.
"Sellaiset asiat kuuluvat salakammioon. Minua huimaa niitä
ajatellessani. Jos te voitte antaa minulle varmat todisteet näin
hirvittävästä kavalluksesta, niin täytyy hänet syöstä, maksakoon se
vaikka minun henkeni."

Drotsi Pietari veti nopeasti vieraansa mukaansa salakammioonsa, niissä
hän kirjoitti muistiin jokaisen sanan, minkä kreivi sanoi, ja jokaisen
asianhaaran, joka voisi valaista hänen kertomuksensa todenperäisyyden.
Hovinarria kuulusteltiin myöskin, ja hänen kertomuksensa kirjoitettiin
sananmukaisesti muistiin. Kreivi Gerhard pani alle sinettinsä,
tarjoutuen valallaan ja hyvällä miekallaan hyvittämään sen mikä
puuttui muodollisista todistuksista. Juhlallisin ilmein painoi myöskin
hovinarri siihen sinettinsä aseenkantajatakkinsa napilla.




NELJÄSKYMMENES LUKU.


Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin Danehove oli alkanut oli drotsi
Pietarilla salainen keskustelu ritari Jonin kanssa. Mutta melkein yhtä
aikaisin olivat herttua ja Brandenburgin markkreivit kuningattaren
luona.

Tänä Danehoven viimeisenä ja tärkeimpänä päivänä ratkaistaisiin
asiat vanhan tavan mukaan taivasalla ja kansan nähden linnan
edustalla. Oli helluntain kolmas päivä, ja mitä ihanin kevätilma
enensi juhlallisuutta; tässä tilaisuudessa halusivat Fyenin alamaiset
tervehtää nuorta kuningastaan. Kaikki oli mitä komeimmin järjestetty.
Molemmin puolin valtaistuinta, jolla nuori kuningas istui, oli
kaksi melkein yhtä komeaa istuinta asetettu kuningattarelle ja
herttua Waldemarille. Purppuramattoja oli levitetty lattialle ja
kaksi puoliympyrää tuoleja oli asetettu ruhtinaallisille herroille
ja ritareille sekä myöskin piispoille ja papeille; mutta piirin
keskellä oli mustalla veralla peitetty pyöreä pöytä ja sen ympärillä
kolmekymmentäkolme tuolia, jotka kuitenkin täyttivät vain pienen osan
suurta piiriä. Tämä omituinen näky herätti monenlaisia mietteitä
kansassa. Tällä kertaa nähtiin jo aikaisesta aamusta Danehoven kentällä
tavattoman suuret joukot porvareita ja talonpoikia. Siellä vallitsi
tuskastuttava hiljaisuus. Vähitellen kokoontuivat sinne myöskin ritarit
ja hengelliset herrat, joiden joukossa nähtiin ylhäinen tuomiorovasti
Jens Grand, ja Lundin arkkipiispa, John Dros, kaikkien valtakunnan
piispojen ohella. Kaikkien katseet näyttivät olevan suunnattuina linnan
suuriin kaksoisoviin, joista nyt joka hetki odotettiin kuninkaallisten
astuvan. Viimeinkin avattiin ovet, ja kaksi airutta, korkeatöyhtöiset
kypärät päässä ja valkoiset sauvat kädessä avasivat loistokulkueen
niinkuin turnajaisissa; mutta kulkueen mustat surupuvut muistuttivat
enemmän ruumissaattuetta. Pieni kuningas astui lyhkäisin mutta varmoin
askelin vakavana kookkaan äitinsä vieressä, heitä lähinnä seurasivat
prinssi Kristoffer, herttua ja kuningattaren veljet. Kreivi Gerhard
oli odottamatta liittynyt ruhtinaallisten herrojen jonoon. Hän ei
ollut saapunut yksinään, vaan oli tuonut mukanaan molemmat veljensä,
nuoret Holsteinin kreivit, sekä rügeniläisen ruhtinas Witzlaun,
rohkean, kunnon miehen, joka oli kreivi Gerhardin ystävä ja Tanskan
kruunun uskollinen läänitysmies. Nämä herrat oli ritari Jon juuri
ennen kulkueen lähtöä esittänyt nuorelle kuninkaalle; mutta kreivi
Gerhardilla oli ollut tilaisuus vain etempää tervehtää kuningatarta.

Kahdentoista valtaneuvoksen etunenässä seisoivat vanha ritari Jon,
kansleri Martinus ja drotsi Pietari. Vanhan kanslerin kasvoilla ei
huomannut minkäänlaista levottomuutta. Mestari Martinus oli myöskin
levollisen näköinen; mutta hän kulki kumarassa, kädet yhteenliitettyinä
väljissä dominikaani-hihoissaan ja näkyi salaa rukoilevan. Kaikista
ponnistuksistaan huolimatta drotsi Pietarin oli vaikea salata sisäistä
kamppailuaan, hänen haavoitettu käsivartensa oli siteen tukema, ja
mustan ritarivaippansa alla oli hänellä nippu asiakirjoja. Kun hän
katseli ylpeää, riemuitsevaa herttuaa, säkenöitsivät hänen silmänsä
suuttumuksesta. Mutta hän oli luvannut ritari Jonille hillitä
itseään, ja hän huomasi sen itsekin välttämättömäksi. Hän hymyili
katkerasti, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tuomittu hymyilevin
kasvoin seuraamaan Tanskan vapautta ja onnea hautaan. Kuninkaallisia
aseenkantajia, jotka marskin, alimarskin ja ritarien jälkeen lopettivat
saattueen, johti nuoren kuninkaan suosikki, Åke Jonson, joka Finnerupin
ladon onnettomuuden jälkeen oli tullut omituisen hiljaiseksi ja
vakavaksi pojaksi. Hänen ja kuninkaan asemestari, drotsi Pietari,
oli hänen ritarillinen esikuvansa, ja melkein täysinoikeutetun
ritarin arvokkaisuudella Åke kantoi sitä aseenkantajamiekkaa ja niitä
hopeakannuksia, jotka hänen nuori kuninkaansa oli antanut hänelle.

Danehove oli kokoontunut. Kun kansa nyt näki nuoren kuninkaan
valtaistuimella, kun he näkivät kuningattaren jalot kasvot ja niin
monta uskollista ja urheata miestä heidän ympärillään, muuttui äkkiä
yleinen hiljaisuus meluavaksi suosionosoitukseksi. Samaten kuin
Skardenborgissa luki ritari Jon kuuluvalla äänellä kuningasvaalia
koskevan asiakirjan, ja suosionhuudot toistuivat moninkertaisella
voimalla. Näiden suosionosoitusten kestäessä nousi pieni kuningas
valtaistuimeltaan ja tervehti kansaa iloisen ja ystävällisen näköisenä.
Lapsellinen ilo siitä, että oli näiden suurten suosionosoitusten
esineenä, loi hänen synnynnäiselle kuninkaalliselle olennolleen ja
hänen aikaiselle ritarilliselle käytökselleen omituisen miellyttävän ja
viattoman leiman, joka vastustamatta voitti kaikkien sydämet.

Kuninkaan noustessa seisomaan, nousi kuningatarkin istuimeltaan, eikä
herttuakaan epäillyt, yhdessä muiden ruhtinaallisten herrojen sekä
valtakunnan läänitysmiesten ja ritarien kanssa kumartaa valtaistuimelle
ja lapsikuninkaalle, joka huolimatta alaikäisyydestään kuitenkin oli
heidän laillinen herransa.

Heti kun suosionosoitukset olivat loppuneet, astui ritari Jon esille ja
luki sen pykälän valtakunnanlaista, jonka mukaan kuningatar ja herttua
Waldemar olivat oikeutetut ottamaan haltuunsa valtionhoitajan viran
kuninkaan alaikäisyyden ajaksi. Huolimatta tyytymättömyydestä, joka
ilmeni monen kasvoilla, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut sanoa mitään
sitä vastaan, ja siten sekä herttua että kuningatar saivat muodollisen
vahvistuksen tähän arvoonsa. Kun säätyjen valitsemat miehet olivat
allekirjoittaneet asiakirjan ja se oli luettu kansalle, kuului sieltä
meluava suosionhuuto kuningattarelle, ja sitä seurasi äkkinäinen ja
yleinen hiljaisuus. Muutamat äänet, joiden joukosta tunsi mestari
Grandin äänen, huusivat nyt myöskin: "Eläköön herttua Waldemar,
kuninkaan holhoja ja valtakunnan suojelija!" Siihen yhtyi kyllä moni,
vaikka hiljaisella äänellä, -- ja tuntui niinkuin se olisi tehty
enemmän pakosta ja pelosta kuin suosiosta.

Herttua vastasi tervehdykseen alentuvalla ystävällisyydellä.
Samassa nousi nuori kuningas, ja siellä vallitsi suurin hiljaisuus,
ja kaikki kuuntelivat hartaasti. Kuningas loi katseensa drotsi
Pietariin ja mestari Martinukseen, hän näytti heidän kehoittavasta
katseestaan lukevan, mitä aikoi sanoa. Hän voitti nopeasti näennäisen
levottomuuden, joka silmänräpäykseksi näytti vallanneen hänet, ja hän
sanoi nyt niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Minun uskollinen
tanskalainen kansani! Minä lupaan teille Jumalan ja Pyhän Neitsyen
nimessä tahtovani olla teille hyvä ja oikeutta rakastava kuningas. Minä
tiedän, että maalainsäädös ja kansan päätös on oikea ja pätevä, ja
minä antaudun mielelläni rakkaan äitini ja herttuan holhoukseen kunnes
olen laillisessa iässä. Mutta niin totta kuin minä tämän lainmukaisen
holhouksen aikana olen Tanskan laillinen kuningas, ja olen kantava
isäni ja suurten Waldemarien kruunua, -- niin minä määrään ja käsken,
luottaen holhoojieni ja valtaneuvoston siihen yhtyvän, -- että asia
minun kuninkaallisen isäni murhaajia vastaan näillä oikeuskäräjillä
mitä ankarimmin tutkittaisiin ja tuomio julistettaisiin. Astukaa
esille, drotsi Hessel! Te olette minun ja kruunun puolesta
kuninkaanmurhaajien syyttäjä!" Drotsi Pietari astui esiin, ottaen
vaippansa alta esille asiakirjat.

"Jos minun rakas äitini ja herttua Waldemar siihen suostuvat", --
jatkoi pieni kuningas, katsahtaen Jon ritariin, ja näytti melkein
sanasta sanaan muistavan sen mitä vanha valtiomies oli valmistanut
hänet puhumaan, "niin minä ehdoitan, että minun arvoisa setäni,
Brandenburgin markkreivi Otto, minun uskollinen läänitysmieheni,
Rügenin ruhtinas Witzlau, uskalias ja rehellinen kreivi Gerhard
Holsteinistä ja hänen jalosukuiset veljensä, sekä kaksikymmentä
ja seitsemän kunnon miestä Tanskan ritaristosta ja aatelistosta
kokoontuvat tällä paikalla tutkimaan drotsin syytöstä ja todistuksia.
Senjälkeen vannottakoot he ketä ne miehet olivat, jotka Finnerupin
ladossa, pyhän Cecilian yönä väkivaltaisesti murhasivat minun autuaan
isävainajani, kuningas Eerik Kristofferinpojan. Minä olen, käsi hänen
verisellä rinnallaan, luvannut hänen sielulleen ja vanhurskaalle
Jumalalle tämän olevan minun ensimäisen sanani Tanskan valtaistuimelta,
ja että jumalattomat kuninkaanmurhaajat ovat tuomittavat ja
rangaistavat oikeudenmukaisesti."

Pieni kuningas oli ponnistuksesta ja kiihkosta, jolla hän oli muistanut
ja saanut lausutuksi tämän vaatimuksen, tullut hehkuvan punaiseksi, ja
viimeisiä sanoja lausuessaan, jotka hän itse, ritari Jonin suureksi
ihmeeksi, oli lisännyt, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän
vaikeni ja istuutui taas valtaistuimelle.

Kaikki olivat ihmeissään siitä vakavuudesta ja arvokkaisuudesta, jolla
lapsikuningas oli puhunut. Kuningatar näytti olleen siihen valmistunut.
Hän nousi heti ja sanoi -- ääneen ja päättäväisesti: "Minä suostun
tähän kuninkaan ehdoitukseen. Minä olen jo sopinut siitä valtakunnan
neuvostossa, ja siihen tarvitaan nyt ainoastaan jalosukuisen Waldemar
herttuan vahvistus."

"Minä suostun siihen myöskin!" sanoi herttua hiljaa, tehden, sen
niinkuin näytti, olosuhteiden pakosta, tietäen vastaanväittämisen
herättävän vaarallisia epäluuloja.

Ritari Jonin ehdoituksesta toimitettiin heti noiden
kahdenkymmenenseitsemän aatelismiehen vaalit, joiden yhdessä
ruhtinaallisten herrojen kanssa piti tutkia drotsin syytöskirjat.
Valituiksi tulivat läsnäolevat vanhimmat ja arvossapidetyimmät ritarit.
He istuutuivat kaikki heti mustan pöydän ympärille piirin keskeen, ja
heidän ympärillään vallitsi sanaton, pitkä äänettömyys sillaikaa kun
todistajat kuulusteltiin ja drotsi luki syytöskohdat. Tämän aikana
astuivat esiin herttuan viittauksesta lukuisan ritarijoukon saattamina
ne kolme ritaria, jotka herttua oli tuonut varmasti suojattuina
mukanaan syytettyjen puolustajiksi. He olivat kaikki kolme puetut
rautaan kiireestä kantapäähän, ja heidän kypäräsilmikkonsa olivat
suletut.

Viimeinkin nousivat ruhtinaalliset herrat sekä nuo
kaksikymmentäseitsemän aatelismiestä mustan pöydän äärestä, ja
heidän etunenäänsä astui Brandenburgin markkreivi Otto, pitäen
pergamenttilehteä kädessään. Hän kumarsi valtaistuimelle ja koko
seurakunnalle, lukien sen jälkeen selvään ja ääneen tanskaksi, vaikka
hiukan murtaen: "Niiden tosiasioiden nojalla jotka meille ovat
esitetyt, sekä niiden todistelujen mukaan, jotka me olemme kuulleet,
täytyy meidän julistaa seuraavat herrat, ritarit ja aatelismiehet
syytetyiksi osallisuudesta kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaan:
korkeastiruhtinaallinen herra kreivi Jaakko Hallannista, Tanskan
valtakunnan marski, herra Stig Andersen Hvide, kamariherra Ove Dyre,
ritarit Pietari Jaakonpoika, Pietari Porse, Niilo Hallandsfar, Arvid
Pentinpoika, Niilo Knutinpoika. ja Jaakko Sinijalka, sitäpaitsi
kamaripalvelija Raane ja aseenkantaja Åke Kagge. Että äskenmainitut
yksitoista miestä, sekä vielä eräs kahdestoista, joka nyt on kuollut
ja poissa, valepuvuissa Pyhän Cecilian yönä ovat olleet saapuvilla
Finnerupin ladossa Viborgissa ja henkilökohtaisesti ovat ottaneet osaa
kuninkaanmurhaan, sen me voimme käsi pyhällä Raamatulla täällä todistaa
ja vannoa iankaikkisen Jumalan nimessä, sekä Tanskan kuninkaan ja
kansan edessä."

Kun nimet luettiin, näytti kaksi noista kolmesta rautapukuisesta
ritarista huojuvan, ja he nojautuivat miekkoihinsa; mutta kolmas,
pitkä, roteva mies seisoi liikkumattomana ja uhmailevana, siniseen
vaippaansa kietoutuneena, nyrkkiin puristetut kädet laskettuina ristiin
rintahaarniskalle. Nyt astui mestari Martinus esiin raamattu kädessään,
ja nuo kaksikymmentäseitsemän ritaria ja ruhtinaalliset herrat laskivat
kätensä kirjalle, ääneen ja selvästi vannoen syytöksensä tosiksi.

Nyt löi uhmaileva, kookas ritari silmikon kypärästään ja hurjat, hiukan
kalpeat soturinkasvot tulivat näkyviin.

"Kreivi Jaakko! -- Kreivi Jaakko itse!" kuului mutina miehestä mieheen
väkijoukosta, ja kaikki näkyivät olevan hyvin hämmästyneitä.

"Niin, minä olen Hallandin Jaakko kreivi, kuningashuoneen sukulainen ja
Tanskan valtakunnan sotapäällikkö", sanoi hän ylpeästi ja uhmailevasti.
"Ja tässä ovat minun uskolliset ystäväni, urhoolliset ritarit Arvid
Pentinpoika ja Jaakko Sinijalka, jotka minun ohellani ovat mainitut
kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaajina."

Molemmat toiset ritarit laskivat myöskin kypärisilmikkonsa alas, ja
kaikki tunsivat kauhistuen syytetyt kuninkaanmurhaajat, jotka kaikesta
uhmailustaan huolimatta olivat kuolonkalpeita, ja näyttivät vain
puoleksi luottavan olevansa turvattuja, huolimatta siitä että heidän
turvallisuudestansa oli taattu.

"Me emme tohdi kieltää sitä, minkä niin monet herrat ja ritarit ovat
vannoneet!" jatkoi ylpeä kreivi Jaakko. -- "Me emme kilvessämme
suvaitse valheellisuutta eikä petollisuutta. Tanskalaisen rehellisyyden
odotamme tapaavamme myöskin täällä. Meille on kuninkaan ja valtakunnan
nimessä luvattu täältä vapaa paluu ja oikeudenmukainen kohtelu. Me
emme ainoastaan vaadi saavamme esteettömästi poistua täältä, mutta
me tahdomme ensiksi oikeuden tulla kuulustelluiksi. Kätemme tekoa
me uskomme voivamme puolustaa suulla yhtä hyvin kuin miekalla, jos
rehellisyys ja laillisuus vallitsee. Oikeudenmukainen hätäpuolustus
ei ole keltään kielletty, ja siksi me kutsumme sitä oikeutta, jonka
me itse otimme itsellemme rikollista väkivallantekijää vastaan, joka
itse oli rikkonut kaikki lait, ennenkuin me kohotimme kätemme hänen
syyllistä päätään kohti."

Tämä kuulumaton rohkeus sai kuningattaren hypähtämään paikaltaan, ja
nuori kuningas oli kavahtanut ylös hämmästyneenä valtaistuimelta.
Kansan katkeruus oli suuri nähdessään paljastetut kuninkaanmurhaajat
keskessään. Mutta Jaakko kreivin ruhtinaallinen arvo ja hänen
tunnettu taitavuutensa sotapäällikkönä sai monen vaikenemaan. Hänen
rohkeutensa miellytti useita, ja toisille oli mieleistä hänen puheensa
tanskalaisesta rehellisyydestä. Kapinallisilla oli myös salaisia
ystäviä kansan seassa. Mutta alkoi kuulua hirvittävää murinaa
jännittyneiden ja tulistuneiden porvarien ryhmistä, sillä joukko
köyhempiä Nyborgin asukkaita, jotka olivat olleet hyvin kiintyneitä
murhattuun kuninkaaseen, hyökkäsi hurjasti ja raivoisasti huutaen
esiin repiäkseen murhaajat kuoliaiksi. Suurella ponnistuksella
sai ritarijoukko pidätetyksi raivostuneen joukon, joka melusi
hirvittävästi. Vihdoinkin saivat ritari Jon ja drotsi Pietari heidät
rauhoitetuiksi, julistaessaan ääneen, että nyt heti ryhdyttäisiin
julistamaan kuninkaanmurhaajien tuomiota, ja että he eivät jäisi
rankaisematta.

"Lähettäkää heidät heti teilattaviksi!" huusi prinssi Kristoffer ja pui
heille nyrkkiä.

Kuningattaren suuttumus oli myöskin suuri, mutta hän vaikeni ja vaipui
kalpeana tuoliinsa. Murhaajien ja kansanjoukon hurjistuneiden kasvojen
näkeminen muistutti hänelle tuskallisesti Stig-marskin peloittavaa
vierailua kuninkaanmurhan jälkeisenä aamuna.

"Jos minä olisin uneksinut, että nämä herrat itse olivat osallisia
murhaan, niin en totisesti olisi ottanut heitä suojaani!" sanoi herttua
levottomana ja jännittyneenä. "Nyt minun täytyy sekä omani että kruunun
kunnian puolesta vaatia, että he pääsevät vapaasti poistumaan täältä,
olkoon heidän tuomionsa minkälainen tahansa!"

"Te olette kuitenkin oikeassa, herttua Waldemar!" sanoi nuori kuningas
koettaen hillitä kiivasta vihaansa. "Jos me tahdomme olla kunniallisia
ritareita, niin meidän on pysyttävä sanassamme, jonka olemme antaneet
jumalattomimmillekin murhaajille, ja minä olen luvannut Jumalalle ja
pyhälle neitsyelle hallita oikeudenmukaisesti. Jos te olette minun ja
kruunun nimessä luvannut sen heille, niin me annamme heidän vapaasti
lähteä täältä. Mutta tuomionsa he saavat ensin kuulla, ja paetkoot
he kuinka kauas maailmaan tahansa, niin vanhurskas Jumala on auttava
minua saavuttamaan heidät. Kuulkaamme tuomio", lisäsi hän kiivaasti,
"semmoisena kun se on kirjoitettu kuningas Waldemarin lakikirjaan!
Kunniansa ja henkensä menettäneiksi minä tuomitsen heidät."

"Ei mikään rangaistus ole minun mielestäni liian suuri senkaltaisille
rikollisille", lisäsi herttua Waldemar ankaralla äänellä. "Mutta
asiaa voi katsella eri puolilta, ja ennenkuin oikeudenmukainen ja
puolueeton tuomio langetetaan, täytyy Danehoven kuunnella mitä syytetyt
itse voivat sanoa puolustuksekseen, ja mitä muilla laintuntevilla
tanskalaisilla on sanottavana tämän suhteen. Astukaa valtaistuimen
eteen, syytetyt herrat! Kuningas ja kansa haluaa kuulla mitä tahdotte
sanoa puolustukseksenne."

Kreivi Jaakko ja Arvid Pentinpoika jäivät seisomaan paikoilleen, mutta
Jaakko Sinijalka, joka oli tunnettu kaunopuheliaisuudestaan, astui
tämän kehoituksen johdosta valtaistuimen eteen. Veri oli palannut
hänen ruskeille poskilleen; hän tervehti joka puolelle ritarillisella
arvokkaisuudella ja vaimenti heti kansan levottoman sorinan lyhyellä,
mielistelevällä puheella, jossa hän kiitti tanskalaisten lakien
oikeutta, sekä kansan rohkeaa vapaudentuntoa ja ylevämielisyyttä.
Sen jälkeen hän myönsi rohkeasti syytökset tosiksi, mutta esitti
kuninkaanmurhan suurena ja rohkeana sankaritekona, uhkarohkeana
uhrauksena kansanvapauden puolesta, sekä aivan oikeudenmukaisena ja
laillisena tekona. Hän luetteli kaikki ne eri teot, joilla murhattu
kuningas oli rikkonut kuningasvalansa tai "valtakunnan asetukset ja
lait", ja joiden kautta, hänen rohkean väitöksensä mukaan, kuningas
oli menettänyt kruununsa ja itse asettunut samalle asteelle kuin
muut valtakunnan ritarit ja aatelismiehet, vaikka hän tekemättä
majesteettirikosta voi puolustaa kunniaansa ja oikeuksiansa vertaisiaan
vastaan. Ja nyt hän esiintoi räikein sanoin ne kovat vääryydet,
joita maan etevimmät aatelismiehet olivat saaneet kärsiä. Hän kuvasi
erityisen voimakkailla väreillä kuningas Eerik Kristofferinpojan
rikosta Stig-marskia ja hänen vaimoaan kohtaan sekä sen kaikkia
hirvittäviä seurauksia, ja hän vaati kuningasta ja kansaa tässä asiassa
julistamaan syyttömiksi isänmaan suurimman sotapäällikön, kuuluisan
Stig-marskin, maansa ansiokkaimman miehen, sekä hänen vääryyttä
kärsineet ystävänsä ja sukulaisensa, niin totta kuin Tanskassa vielä
kunnioitettiin oikeutta, kunniaa ja vapautta.

Hänen sanansa vaikuttivat moneen eikä ollut niinkään vähän rohkeita
ääniä, jotka pitivät syytettyjen puolta.

Kuningatar oli heittänyt harson kasvoilleen. Nuoren kuninkaan täytyi
syvästä suuttumuksestaan ja tuskastaan huolimatta punastua häpeästä
kuullessaan syytökset onnetonta isäänsä vastaan, ja kirkkaat, katkerat
kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Puhukaa, puhukaa, drotsi
Pietari!" huusi hän kiivaasti. "Eikö jo riitä, että he ovat murhanneet
minun isäni? Täytyykö minun istua Tanskan valtaistuimella ja sallia
heidän häväistä häntä hänen haudassaan?" Tämän alaikäisen kuninkaan
sydäntä vihlovan huudon kuultuaan drotsi Pietari astui esiin. Hänen
vakavilla kasvoillaan ilmeni syvä liikutus, ja kesti hetken ennenkuin
hän sai äänensä valtoihinsa.

"Siitä, mitä meidän murhattu herramme ja kuninkaamme ihmisenä
rikkoi tässä maailmassa", sanoi hän, "on hän mennyt tiliä tekemään
kuninkaitten kuninkaalle. Kaikkivoipa sovittaja olkoon hänelle ja
meille kaikille armelias tuomari! -- Vain luonnottomat ihmiset voivat
vaatia, että hänen poikansa ja alamaisensa nyt puhdistaisivat hänen
elämänsä ja puolustaisivat hänen muistoansa hänen murhaajilleen. Te
ette puhu täällä ihmisestä Eerik Kristofferinpojasta, vaan Tanskan
kuninkaasta ja Tanskan kruunusta, jonka koskematonta majesteettia
ja pyhyyttä on verisin ja häpeämättömin käsin hätyytetty. Täällä
tuomittava rikos on rikkomus kansan ja valtakunnan voideltua päätä
vastaan." Koskettelematta kuningasta henkilönä, kuvasi hän nyt
kuninkaanmurhan kataluuden niin voimakkain ja elävin värein, että
itse murhaajatkin loivat alas katseensa, ja monet murhatun kuninkaan
pahimmista solvaisijoista, jotka äsken kovaäänisesti osoittivat
suosiotaan Jaakko Sinijalalle, käänsivät inholla kasvonsa noista
kolmesta verityöntekijästä. Kaunopuhelias drotsi jatkoi; hän mainitsi
muutamia murhatun kuninkaan hyödyllisiä toimenpiteitä, huomauttaen
erityisesti miten paljosta tämä uskollinen kaupunki sai kiittää hänen
armeliaisuuttaan ja lempeyttään. Hän mainitsi monta hyväätyötä, jotka
nämä kapinalliset aatelismiehet itse olivat saaneet vastaanottaa
siltä herralta, jonka he murhasivat, ja hänen onnistui liikuttaa
monta sydäntä ja melkein kokonaan poistaa kuninkaanmurhaajan puheen
vaikutukset. Hän käytti hyväkseen tätä tilaisuutta avatakseen
kansan silmät näkemään isänmaan vaarallisen aseman, ja kehoitti
voimakkain sanoin kuninkaan ja isänmaan uskollisia miehiä ihmispelotta
ylläpitämään kansan arvoa sekä kruunun pyhyyttä, paljastamalla
jokaisen salaisen maankavaltajan, joka oli osallinen tähän katalaan
tekoon. Sanottuaan tämän säihkyvin silmin, kääntyi hän äkkiä herttuan
puoleen, sen miehen, joka pyhien sukulaissiteiden kautta oli lähinnä
kuningashuonetta ja kehoitti häntä kansan nimessä uuden arvonsa nojalla
ensiksi lausumaan syyllisten tuomion säätyjen vahvistettavaksi.

Drotsi lopetti puheensa. Herttua oli valahtanut kalpeaksi. Jännittävä
äänettömyys seurasi. Mutta nyt nousi herttua rivakasti ja heitti
salamoivan katseen drotsi Pietariin. Hän kumarsi kunnioittavasti
kuningattarelle ja pyysi häntä lausumaan minkä tuomion hän ja
valtaneuvosto katsoivat lailliseksi.

"Hyvä on!" sanoi kuningatar heittäen hunnun kasvoiltaan, ja nousi
varmana ja rauhallisena. "Siis minä tahdon ensiksi julkilausua sen
minkä valtakunnanneuvosto minun kanssani on katsonut lailliseksi ja
oikeudenmukaiseksi, ja johon heidät jokainen tanskalainen nainen ja
mies, Jumalan lain mukaan sydämessään tuomitsee: kunniaton kuolema
on maankavaltajien ja kuninkaanmurhaajien rangaistus jumalallisen
ja inhimillisen lain mukaan. Kruunun ja valtakunnan turvallisuuden
takaamiseksi minä en ehdoita minkäänlaista armahdusta."

"Onko kenelläkään tähän minkäänlaista laillista vastaväitettä?" kysyi
herttua, ja hänen katseensa osui tuomiorovasti Grandiin, joka näkyi
vain odottaneen tätä kehoitusta saadakseen astua esiin.

"Totuuden ja oikeuden nimessä minä vaadin tulla kuulluksi!" -- huusi
itsetietoinen tuomiorovasti, astuessaan esiin avattu lakikirja
kädessään. "Tässä on lakipykälä, jonka mukaan ainoastaan syytetyt
voidaan tuomita, ellei heitä, minun mielipiteeni mukaan, suuremmalla
oikeudella ja kohtuudella julisteta syyttömiksi. Jos murha olisi tehty
Herran huoneessa tai murhatun omassa talossa, niin silloin olisi
kuolemantuomio laillinen; mutta koska on todistettu, ettei näin ole
tapahtunut, voidaan syytetyt korkeintaan tuomita lainsuojattomiksi,
ja heidän omaisuutensa lankeaa kruunulle. Jos lain sana, eikä väärä,
intohimoinen sukulaisviha, saa täällä langettaa tuomiota, niin sitä ei
voida langettaa, ankarammin."

Tämä rohkea lausunto synnytti kiivaan väittelyn, ja moni hyväksyi
sen. Viimein pyysi herttua hiljaisuutta ja, selitti yhtyvänsä lain
lempeämpään tulkitsemiseen, viitaten mielistelevästi kansan ja säätyjen
suuriin oikeuksiin ja kuningasvalan rikkomisiin. Drotsi Pietari
vastusti häntä kiihkeästi. Mutta silloin alkoi ritari Jon, drotsin ja
nuoren kuninkaan hämmästykseksi puhua, väittäen ettei lain puustavin
eikä tunnettujen olosuhteiden vuoksi voitu käydä rikoksellisiin
käsiksi. "Lainsuojattomuus", lisäsi hän, "oli sitäpaitsi rangaistus,
jota ei mitenkään voitu pitää vähäisenä, koska siihen sisältyy
porvarillinen kuolema, alituinen hengenvaara sekä kaikkien kansalais-
ja ihmisoikeuksien riistäminen".

Vanhan valtaneuvoksen sanat vaikuttivat voimakkaasti kaikkiin.
Drotsi Pietari ja kaikki kuningashuoneen ystävät huomasivat heti,
että vanha valtiomies ainoastaan erityisen tärkeistä ja painavista
syistä täällä puolusti mielipidettä, jota hän itse pari päivää sitten
valtaneuvostossa oli vastustanut.

Drotsi Pietari vaikeni. Kunnioituksesta valtioviisaaseen vanhukseen
kuningatar ja nuori kuningas selittivät olevansa tyytyväiset tuomioon,
koska niin monet taitavat ja arvossapidetyt miehet katsoivat sen
lailliseksi ja oikeudenmukaiseksi.

Kuninkaanmurhaajien lainsuojattomuustuomio laadittiin nyt
muodolliseksi; kuningas, molemmat valtakunnanhoitajat sekä säätyjen
valitsemat valtuutetut miehet allekirjoittivat sen, ja se varustettiin
sinetillä, jonka jälkeen drotsi luki sen ääneen kokoontuneelle
Danehovelle. Tarkasti vartioituina vietiin heti senjälkeen nuo kolme
tuomittua ritaria rantaan, jossa heidät asetettiin veneeseen, sinne
heille varustettiin vesikauha, tulukset sekä elintarpeita kolmeksi
päiväksi. Heille annettiin siten tilaisuus huolehtia turvallisuudestaan
ja väistyä katkeroituneen kansanjoukon tieltä, jota vastaan ei heitä
enää mikään vartio voinut suojata, niinpian kuin hirvittävä sana
"lainsuojaton" oli heille julistettu.

Kun siis tämä tärkeä asia oli loppuunsuoritettu, astui Brandenburgin
kreivi Otto valtaistuimen-eteen. Tervehdittyään ensin kunnioittavasti
kuninkaallisia, hän kääntyi ritariston puoleen, sanoen: "Minun
kuninkaallinen sisarenpoikani, kuningas Eerik Eerikinpoika, on
pyytänyt saada vastaanottaa ritarilyönnin minun kädestäni tällä
Danehovella, ja minä pidän kunnianani voidessani antaa sen hänelle.
Kuninkaanpoika, joka jo kehdosta asti on kantanut kuningasnimeä,
voidaan jo syntymästä asti pitää ritarina ja kuninkaaksi nimitettynä
hän on koroitettu kaikkien alempien arvojen yläpuolelle. Mutta
kuninkailla ja ruhtinailla on ollut se kiitettävä tapa, etteivät he
ole ylenkatsoneet ritarin arvoa, ennenkuin heidät on voideltu ja
kruunattu ritarien ja ruhtinaallisten läänitysherrojen päämieheksi.
Minä vapautan ritariston puolesta minun kuninkaallisen sisarenpoikani
niistä kokeista ja valmistusmenoista, joita tavallisesti vaaditaan
ritarinarvoa jaettaessa." Hän kääntyi nyt juhlallisesti itse nuoren
kuninkaan puoleen ja jatkoi: "Minä kysyn siis sinulta, kuningas
Eerik Eerikinpoika, sinun uskollisen kansasi ja Tanskan ritariston
läsnäollessa: Missä tarkoituksessa sinä tahdot pyrkiä meidän
ritarikuntaamme? Lupaatko ja vannotko suojella pyhää kristillistä uskoa
ja ritarikunnan kunniaa?"

Nuori kuningas oli noussut valtaistuimelta ja paljastanut päänsä;
hänen poskensa hehkuivat, ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat
lapsellisesta ilosta ja innostuksesta. "Niin, sen minä tahdon,
niin totta kuin kaikki pyhimykset minua auttakoot!" huudahti hän.
"Jumala ja pyhä neitsyt tietävät minun rukoukseni ja aikomukseni,
ja pyhä Yrjänä tietää sen myöskin. Minä pyydän ritarilyönnin sinun
kädestäsi, rakas enoni, tullakseni kunnialla voidelluksi ja kruunatuksi
Tanskan kuninkaaksi, ja voidakseni näyttää rakkaalle kansalleni ja
kaikille ihmisille, etten minä tahdo olla ainoastaan hyvä ja oikeutta
rakastava kuningas, vaan ensiksi ja etupäässä moitteeton ritari,
joka ei tahdo olla häpeäksi Tanskalle eikä suurten Waldemarien
kruunulle. Mitä aseenkantajan tulee ymmärtää ennenkuin hän voi kantaa
kultaisia kannuksia sen kaiken on minun rakas asemestarini, drotsi
Pietari Hessel, minulle opettanut, ja sen minä tahdon osoittaa ensi
kilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Ritarilain minä olen opetellut
niinkuin pyhän sanan, ja minä vannon Pyhän Yrjänän ja Pyhän Neitsyen
kautta, että minä pysyn sille uskollisena elämäni loppuun asti."
Hän vaikeni hetkeksi liikutettuna ja näytti miettivän; sitten hän
jatkoi innokkaasti: "Minä en tahdo elää huoletonna tässä maailmassa,
vaan tahdon suojella kansaa ja vuodattaa vereni uskoni ja pyhän
kirkon puolesta. Minä tiedän, että kirkko on niinkuin ihmisen pää,
ja ritaristo sen käsivarret, jotka puolustavat koko ruumista; ja sen
minä tahdonkin tehdä niin hyvin kuin voin. Minä tahdon auttaa leskiä,
isättömiä ja kaikkia turvattomia ihmisiä. Minä tahdon olla kaikkien
puhtaiden ja siveitten naisten suojelija. Minä tahdon olla nöyrä,
totuutta rakastava, uskollinen sanassani, urhoollinen ja auttavainen.
Minä tahdon harjoittaa kaikkia seitsemää ritariavua ja varoa kaikkia
seitsemää kuolemansyntiä Jumalan ja pyhän neitsyen avulla!"

Senjälkeen kun nuori kuningas oli lausunut ja vannonut tämän lyhyen
otteen ritarilaista, astui hän alas valtaistuimelta ja vastaanotti
ritariuden symboolit ja koristeet, jotka hänelle hänen toiveensa mukaan
antaisivat maan tärkeimmät miehet ja kuningashuoneen uskollisimmat
ystävät. Drotsi kiinnitti kultakannukset hänen jalkaansa, muistuttaen
hänelle niiden merkitystä sydämellisellä rakkaudella ja ilolla. Vanha
Jon ritari puki hänen ylleen kepeän panssaripaidan ja rintahaarniskan,
kehoittaen häntä miehuullisuuteen ja urhoollisuuteen. Kreivi Gerhard
oli pyytänyt osakseen sitoa käsivarrenvarustukset; sen hän teki
iloisen ja osanottavan näköisenä, toivoen jalon Agnes-kuningattaren
pojalle onnea, voimaa ja voittoja kaikissa elämänvaiheissa. Vihdoin
nousi kuningatar itse ojentaakseen ritarinoviisille kimaltelevat
panssarihansikkaat, ja kiinnittääkseen hänen vyölleen kullatun
miekan, jota aseairueet kantoivat. Hän kosketti ensin kunnioittavasti
huulillaan miekan ristinmuotoista kahvaa, ja, kiinnittäessään omin
käsin kirjailemansa kullatun miekkavyön poikansa vyötäisille, hän
suuteli häntä liikutettuna otsalle ja pyysi ettei hän koskaan unohtaisi
sen merkitystä. Vyöhön näet oli kirjailtu lilja, vaaka ja sydän, jotka
olivat puhtauden, hurskauden ja kristillisen rakkauden esikuvia.
Senjälkeen kuningatar poistui istuimelleen ja kukin ritari paikoilleen.

Pieni, ritarillisesti koristettu kuningas notkisti nyt polvensa,
markkreivi Otto vetäisi esille miekkansa ja suuteli kahvan ristiä.
"Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika!" sanoi markkreivi juhlallisesti,
"Jumalan rakkaan pojan, pyhän neitsyen ja pyhän Yrjänän nimessä minä
lyön sinut ritariksi! Ole urhoollinen, pelkäämätön ja uskollinen!"
Torvien soidessa kosketti hän senjälkeen ritarillista noviisia kolme
kertaa olkapäähän miekanlappeella.

Kyyneleet kohosivat nuoren kuninkaan silmiin; hän nousi ääneti,
yhteenliitetyin käsin, kuin hiljaa rukoillen. Sitten hän vastaanotti
vielä markkreivin kädestä valkotöyhtöisen kullatun kypärin, jota hän
katseli ihaillen ja asetti sen kultakiharaiseen päähänsä. Viimeiseksi
antoi markkreivi hänelle käteen kullatun keihään ja ripusti hänen
vasempaan käsivarteensa komean kilven samalla vaakunalla koristettuna,
jonka hän itse oli valinnut ensimäiseen kirjavaan lapsenkilpeensä.
Kuninkaan ystävä ja leikkitoveri, aseenkantaja Åke Jonson, oli
sillaikaa taluttanut esiin komean, maidonkarvaisen juoksijaoriin,
koristettuna kimaltelevalla satulapeitteellä ja korkea höyhentöyhtö
kiinnitettynä otsaan. Nuori kuningas hypähti satulaan, jalustimia
käyttämättä. Hän hypitteli oritta, heilutti keihästään, esiintyen
näin koko ritarikomeudessaan kansalle, joka äärettömällä riemulla
vastaanotti hänen iloiset, ystävälliset tervehdyksensä. Hän ratsasti
tällä tapaa taitavaa kiertojuoksua kolme kertaa suuren Danehove-piirin
ympäri, ilman kajahtaessa torvien toitotuksista ja kansan ilohuudoista.
Tämä näky näytti ilahduttavan vakavimpiakin ritareita, ja varmuus,
jolla pieni, rohkea lapsiritari ohjasi orittaan ihmetytti heitä. Vanha
ritari Jon katsahti drotsi Pietariin, ja hänen huulillaan kaareili
salaperäinen hymy. Mutta kansan riemuhuudot ja yleinen ihastus nuoreen
lapsikuninkaaseen olivat liikuttaneet häntä omituisesti, ja hän vei
nopeasti käden silmilleen, yhtyessään koko sydämestään ja kovalla
äänellä kansan huutoon: "Jumala siunatkoon meidän nuorta kuningastamme!"

Huolimatta asevarustuksistaan ja monista aseistaan, hypähti
Eerik reippaasti korkean hevosen selästä, jonka hän taas antoi
aseenkantajansa viedä pois, ja astui rauhallisesti takaisin
valtaistuimelle.

Tämän juhlallisuuden kestäessä herttua oli istunut hiljaa ja
miettiväisenä. Drotsi Pietari ei ollut iloitessaan kuninkaallisesta
oppilastaan kuitenkaan koko aikana heittänyt herttuan kasvoja
näkyvistään. Se peitetty suuttumus, jonka hän oli niissä lukevinaan,
muistutti häntä liiankin voimakkaasti siitä, ettei vielä ollut aika
riemuita ja iloita Tanskassa.

Nyt Eerik kuningas nousi, vähän hengästyneenä rajusta ratsastuksesta,
ja kääntyi herttuan puoleen. "Kun minä nyt itse olen ritari", sanoi
hän, "ja olen oikeutettu jakamaan ritarilyöntejä kenelle tahdon, niin
olkoon minun ruhtinaallinen sukulaiseni ja holhoojani, Etelä-Jyllannin
herttua Waldemar ensimäinen, joka sen vastaanottaa minun kädestäni!"

Herttua nousi nopeasti. Hän näytti hämmästyvän. Hänen ylpeä ilmeensä
osoitti kuitenkin, että se kunnia, johon hänet täällä pakoitettiin,
enemmän loukkasi kuin miellytti häntä. Kuitenkin drotsi Pietari oli
hänen väkinäisessä hymyilyssään huomaavinaan nöyryytetyn ylpeyden
kiusallisen tunteen, kun hän nyt oli pakoitettu kansan nähden
notkistamaan polvea lapsikuninkaalle, omistaakseen arvon, jonka hänen
jo aikoja sitten olisi pitänyt saada vastaanottaa. Mutta ovela herttua
näytti koettavan peittää tätä sekä itseltään että ritaristolta,
kiittäessään kuningasta hienolla, kohteliaalla tavallaan tästä
erinomaisesta armonosoituksesta. Hän polvistui puoleksi valtaistuimen
eteen. Nuori kuningas seisoi sen ylimmäisellä askeleella, lausuen
sieltä tavanmukaisen kaavan, ja paljastettuaan kullatun miekkansa, hän
löi sillä kolme kertaa herttuaa olkapäähän. "Ole moitteeton ritari!"
-- lisäsi hän. "Harrasta ritarilain mukaan tulisella innolla yleistä
hyvää, valtakunnan parasta, ritariston kunniaa, kansan yksimielisyyttä
ja onnea -- ja laillisen kuninkaan parasta! Jumala ja meidän rakas pyhä
neitsyemme ja pyhä Yrjänä antakoot teille siihen voimia ja apua!"

Tämä kehoitus lapsikuninkaan suusta, jossa herttua luuli huomaavansa
drotsi Pietarin vaikutuksia, ei näyttänyt miellyttävän ylpeää,
kunnianhimoista herraa. Mutta hän otti huomioon kohteliaasti
ja arvokkaasti kaikki asiaankuuluvat tavat. Heti kun hän oli
vastaanottanut uudet ritarilliset aseensa hypähti hän juoksijaoriinsa
selkään ja esiintyi ylpeänä, ruhtinaallisen arvokkaasti ja suurella
ritarillisella taitavuudella kansalle. Huimaavasti nelistäessään
hän singahutti peitsensä korkealle ilmaan, ottaen sen taas kiinni
ja tervehti sillävälin keveästi ja miellyttävän lempeästi kansaa.
Hän saikin siten vastaanottaa osittain ne suosionosoitukset, joita
hän siten oli tavoitellut, ja laskeuduttuaan hevosensa selästä sekä
vastaanotettuaan ritarien ja kuninkaallisten onnentoivotukset, näytti
hän hyvin iloiselta.

Näillä ritarivihkiäisillä lopetettiin Danehove ja sen asioiden
käsittely, yleiseksi tyytyväisyydeksi, niinkuin ainakin näytti.
Kuninkaalliset palasivat herttuan ja muiden ruhtinaallisten herrojen
kanssa juhlakulussa linnaan, jossa kuningas jakeli runsaita
kunnialahjoja sekä herttualle, markkreivi Otolle, kreivi Gerhardille
ja tanskalaisille ritareille. Ei siellä säästelty juhlahevosia,
kultapäitsiä eikä komeita vaippoja tai aseita, vaan jokainen, jolla
tässä juhlatilaisuudessa oli ollut jokin tehtävä, sai tämän päivän
muistoksi anteliaalta kuninkaalta arvokkaan lahjan. Ei unohdettu
myöskään Åke Jonsonia: Kuningas antoi hänelle kullatun, jalokivillä
koristetun miekan, johon oli kaiverrettu: "Kuninkaan puolustaja." Hänen
uskollisuudestaan murhattua, kuningasta kohtaan olisi Eerik mielellään
tahtonut antaa tälle lapsuutensa uskolliselle leikkitoverille
ritarilyönnin. Mutta se poikkeustapaus, joka iän suhteen oli tapahtunut
alaikäiselle kuninkaalle itselleen, ei voinut ulottua keneenkään
halvempaan, ei edes prinssi Kristofferiin, joka ilmeillään ja
käytöksellään kylläkin osoitti, että hän luuli voivansa olla ritari ja
kuningas yhtähyvin kuin hänen veljensä.

Tärkeä valtionhoitajanvaali ja ruhtinaallinen ritarivihkiminen
vietettiin suurilla juhlallisuuksilla linnassa myöhään yöhön.

Kaikkien näiden juhlallisuuksien kestäessä jätti herttua tuskin
hetkeksikään kuninkaallisia henkilöitä, eikä kukaan vetänyt
hänelle vertoja ritarillisessa kohteliaisuudessa ja hienossa
seurustelutaidossa. Kuningatar, joka luotti häneen, luuli nyt olevansa
velvollinen korvaamaan häneen kohdistetut alentavat syytökset, teki
nyt päätöksen, joka aivan soti valtaneuvoston toivomuksia vastaan.
Herttua oli selittänyt hänelle ja hänen veljilleen, ettei näin vakavina
aikoina ollut sopivaa ajatella enempiä juhlallisuuksia, oli vain
ryhdyttävä huolehtimaan kuningashuoneen turvallisuudesta. Sensijaan,
että annettaisiin heti juhlia nuorta kuningasta Själlannissa, jonka
kautta matkustettaisiin Lundin kruunausjuhlallisuuksiin, olivat
uudet valtakunnan johtajat yksimielisesti päättäneet viedä kuninkaan
Viborgin lujaan linnaan, sekä siirtää matkan Själlandiin ja Skåneen,
sillä Stig-marski, lainsuojattomat, sekä norjalaiset merirosvot voivat
tehdä Beltin ja salmet epävarmoiksi. Kuningatar ilmoitti illalla tämän
päätöksen drotsi Pietarille ja Jon-ritarille herttuan läsnäollessa,
tehden sen niin jyrkästi, etteivät mitkään vastaväitteet tulleet
kysymykseen.

Drotsi Pietari oli toivoton. Hän tunsi herttuan taas tekevän uuden
yrityksen saadakseen kuninkaalliset omaan tai lainsuojattomien valtaan,
ja ehkä hän myöskin aikoi estää uskollisuusvalan vannomista ja saada
kruunauksen siirretyksi siksi kunnes hän itse saisi valtakunnan
anastetuksi. Näytti siltä kuin drotsi Pietarin olisi ollut kovin
vaikeaa väistyä voimakkaan petturin tieltä ja osoittaa minkä syyn
herttuan poissaoloon Danehovelta hän tiesi olevan todellisen. Mutta
ritari Jon loi häneen ankaran, varoittavan katseen -- ja hän vaikeni.
Matka Viborgiin määrättiin seuraavaksi aamuksi. Hoviseurue hajosi.




NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU.


Oli jo myöhäinen ilta. Hovimarsalkan määräyksestä linnanpalvelijat
olivat ryhtyneet matkavalmistuksiin, ja linnan pihalta kuului
kuninkaallisen keittiön pakkausvaunujen kolinaa. Herttua seurueineen
oli vetäytynyt huoneisiinsa; mutta huomattiin muutamien hänen miestensä
poistuvan linnasta ja ratsastavan kovalla kiireellä Middelfartiin
vievää tietä. Nuori kuningas oli heti paneutunut levolle. Brandenburgin
markkreivit olivat äsken jättäneet kuningattaren hänen sisimpään
huoneeseensa. Hän oli sanonut hyvästi veljilleen, jotka vielä samana
iltana läksivät Tanskasta, aikoen keisari Rudolfin luo, koettaakseen
taivuttaa hänet julistamaan kuninkaanmurhaajat lainsuojattomiksi
myöskin Saksassa. He olivat uskoneet tämän heidän matkansa tarkoituksen
ainoastaan kuningattarelle.

Nuori, kaunis leski istui surupuvussaan, käsi posken alla, suuren
marmoripöydän ääressä, jolla paloi kaksi vahakynttilää. Musta suruharso
oli heitetty syrjään, ruskeat palmikot solahtivat käsivarsien ylitse
marmoripöydälle. Hänen hienot, valkeat sormensa selailivat siroa
käsikirjoitusta. Se oli pieni pergamenttikirja, jonka lehdille hän
hopeaneulalla piirteli ristejä ja merkkejä. Tänne hän oli yksinäisinä
hetkinään purkanut sydämensä ajatukset, kirjoittanut omakätisesti
jokaisen merkillisemmän tapahtuman elämästään. Kuin puoleksi
hämärtävinä paratiisinmuistelmina olivat sinne kuvatut hänen ihanat,
raikkaat lapsuusunelmansa. Hänen nöyryyttävä lapsikihlauksensa ne pian
hävitti. Sodassa herttua Waldemarin isää vastaan oli tämä aikainen,
valtiollinen kihlaus ollut kuningas Eerik Kristofferin vapauttamisen
salaisena ehtona, hänen vankeudestaan Nordborgin linnasta. Muistelmat
tämän tapahtuman syistä olivat vain ohimennen mainitut, eikä hän
silloin näy tunteneen asiaa sen lähemmin. Mutta raskain mielin ja
kyynelin oli se päivä kuvattu, jolloin hän, vielä melkein lapsi,
sokeasti totellen ja velvollisuuden tunnosta antoi koristaa itsensä
kuningasmorsiameksi, joutuen rauhansopimuksen ja kylmän valtiollisen
harkinnan tahdottomaksi uhriksi. Hänen rakkaudettomasta avioliitostaan
olivat muistiinpanot laajat. Tänä aikana vasta näkyi hänelle selvinneen
elämän tarkoitus ja tietoisuus omasta arvostaan. Keskellä suuren
maailman hälinää hän oli usein tuntenut itsensä yksinäiseksi ja
hyljätyksi, mutta hän käytti kuitenkin nuorekkaalla elämänhalulla
korkean asemansa ilon ja rauhan levittämiseksi ympärilleen. Hän
onnistui näyttämään onnelliselta, ja sekä vaikutusvoimallaan että
kruunun suoman ylentävän loiston avulla hän oli pyrkinyt vastustamaan
sitä vaarallista, kapinallista mielialaa, joka uhkasi kuningasta ja
kruunua perikadolla. Hänen ystävyydentunteensa drotsi Pietaria kohtaan
oli ensimäinen valokohta tässä hänen sisäisen elämänsä synkässä osassa.
Tämän reipas, ritarillinen mieli, ja se ihailu, minkä drotsi osoitti
hänelle, oli suonut hänen naisellisuudelleen vapaamman lennon. Hän oli
älykkäästi ja hienotunteisesti osannut salata kaikki vaimona kärsimänsä
loukkaukset ritarinaisen ja majesteetin oivallisen naamion taakse. Hän
selaili nopeasti elämänkirjaansa, antaen entisyyden kulkea ohitsensa
kuin utukuvina. Kuvatessaan vilkkaasti Helsingborgin turnajaisia, hän
ensi kerran tapaa kreivi Gerhardin nimen, leikillisesti mainiten hänen
onnistumattoman kunniatervehdyksensä. Hän selaili edelleen pari lehteä,
ja luki katkerin tuntein tuon loukkaavan huhun, joka oli levitetty
hänen drotsi Pietarille osoittamastaan suosiosta, ja sen päätöksensä,
että vastaisuudessa välttäisi kaikkea lähempää tuttavallisuutta
tämän hänen uskollisen ja luotettavan ritarinsa kanssa. Lukiessaan
muistiinpanot juhlasta ritari Jonin luona, ja tanssista haavoitetun
kreivi Gerhardin kanssa, kohosi hieno puna hänen poskilleen, ja hän
tunsi nyt tuon rohkean, hyväsydämisen tanssijan tehneen valtavamman
vaikutuksen häneen kuin mitä hän silloisessa asemassaan oli uskaltanut
itselleen tunnustaa. Se nöyrä uskollisuus, jolla hän tänäkin päivänä
ainoalla rehellisellä silmällään oli katsellut häntä, näkyi tehneen
hänen kuvansa hänelle vielä entistäkin kauniimmaksi. Aikoja sitten
kirjoittamansa arvostelu hänestä ja hienosta, kohteliaasta herttuasta
kiinnitti myöskin hänen huomiotaan. Hän oli antanut etusijan
herttualle ritarillisessa käytöksessä ja seurustelutaidossa, mutta
hän oli herttuassa kaivannut sitä rehellisyyttä ja sydämenhyvyyttä,
joka kreivi Gerhardin teki niin miellyttäväksi ja kauniiksi. -- Hän
sulki käsikirjoituksen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän tarttui
vihdoinkin pöydällä olevaan hopeakelloon kutsuakseen kamarineitoja
ja mennäkseen levolle, mutta vetäisi äkkiä pois kätensä ja kuunteli.
Hänestä tuntui niin kuin koputettaisiin hiljaa salaovelle, joka johti
hänen huoneestaan nuoren kuninkaan huoneisiin, ja jota ainoastaan
kuninkaallisen perheen jäsenet käyttivät. "Astu sisään, poikani!" sanoi
kuningatar ja kääntyi ovea kohti. Se avattiin hiljaa, ja kuninkaan
uskollinen suosikki, aseenkantaja Åke Jonson, astui ujosti kynnyksen
yli. Hän jäi kunnioittavasti seisomaan etemmäksi ja tervehti. "Suokaa
anteeksi minulle rohkeuteni, armollisin kuningatar!" sanoi hän
hiljaisella äänellä, -- "minun herrani, kuningas, on käskenyt minun
avaamaan tämän oven, katsoakseni onko teidän armonne täällä, ja onko
ketään teidän luonanne. Hän pyytää hyvin tärkeiden syiden perusteella
teidän suomaan hänelle ja drotsille keskustelun täällä todistajitta."

"Drotsi Hessel?" kysyi kuningatar pelästyneenä, -- "tätä tietä, ja
tähän aikaan? -- mahdotonta! -- mitä tämä merkitsee?"

"Minä en sitä tiedä, teidän armonne", vastasi nuori, totinen
aseenkantaja. "Mutta minä arvaan, että asia on välttämätön ja tärkeä.
Drotsi ei tullut henkivartiosalin kautta, vaan maanalaista salakäytävää
pitkin yhdessä tuon Kielistä tulleen yksisilmäisen herran kanssa."

"Kreivi Gerhardin!" huudahti kuningatar vetäisten äkkiä hunnun
kasvoilleen -- "onko hänkin täällä? Onko hänkin pyytänyt puhutella
minua?"

"Sitä minä en tiedä, teidän armonne. Minulla oli vahtivuoroni kuninkaan
sisimmän oven edessä, enkä minä tiennyt muurissa olevan salaovea,
ennenkuin se avautui, ja molemmat herrat seisoivat minun edessäni.
Drotsi käski heti herättämään kuninkaan, ja minä tottelin. Heidät
molemmat päästettiin heti sisään, ja he puhelivat salaa kuninkaan
kanssa hänen makuuhuoneessaan. Heti senjälkeen hän soitti, ja
pukeutuessaan hän käski minun varovasti ottamaan selvän siitä oliko
teidän armonne yksin täällä, pyytäen minun sanomaan teille, mitä minä
jo olen sanonut."

"Hyvä on!" sanoi kuningatar. "Sano herrallesi, kuninkaalle, että minä
odotan häntä täällä niiden kanssa, jotka hän katsoo välttämättömäksi
ottaa mukaansa!"

Åke Jonson tervehti kunnioittavasti ja poistui. Kuningatar oli
noussut levottomana. Hän avasi pienen, kullatun kirstun, joka oli
pöydällä ja kätki sinne päiväkirjansa. Senjälkeen hän astui pari
kertaa edestakaisin suuren hiotun teräspeilin ohi, mihin hän heitti
pikaisin katseen, järjestellen alasvalahtaneita palmikoltaan ja vetäen
päähineensä syrjään. Heti senjälkeen avattiin salaovi, ja Eerik
kuningas astui sisään pitäen drotsi Pietaria kädestä.

"Kuulkaa häntä, äitini!" sanoi pieni kuningas kiivaasti -- "kuunnelkaa
ja lukekaa mitä hyvä drotsi ja kreivi Gerhard ovat saaneet selville! --
Herttua on petturi: Hän aikoo viekotella meidät turmioon."

"Elkää tulko rauhattomaksi, jalo kuningatar!" sanoi drotsi Pietari
tervehtien kunnioittavasti. "Vaaraa ei ole vielä. Mutta ilman hyvin
tärkeitä syitä minä en olisi tohtinut lähestyä teitä näin sopimattomaan
aikaan ja tällä tapaa. Huomenna se olisi ollut myöhäistä. Teidän ja
kuninkaan turvallisuuden vuoksi on nyt yhtä tärkeää, että te tiedätte
sen kuin olisi ollut vaarallista maalle ja valtakunnalle, jos herttua
olisi saanut vähimmänkään aavistuksen siitä, että meillä oli selvillä
hänen uhkarohkeat yrityksensä."

"Mitä tämä merkitsee? Te hämmästytätte minua, drotsi Hessel!" sanoi
kuningatar levottomana. "Onko teillä varmat todisteet, vai ovatko nämät
taas teidän ja oppineen kanslerin haaveita? Joko herttua on viekkain
teeskentelijä taivaan alla, ja katala ihminen -- tai hän on minulle ja
kuningashuoneelle täysin uskollinen."

"Lukekaa, lukekaa itse, teidän armonne!" sanoi drotsi Pietari ojentaen
hänelle kreivi Gerhardin sinetillä varustetun pergamenttilehden.
"Jokaisen sanan siinä voi jalo kreivi Gerhard heti, jos sen vaaditte,
valallaan todistaa. Hän odottaa viereisessä huoneessa teidän
käskyjänne."

Kuningatar istuutui pöydän ääreen ja luki nopeasti drotsi Pietarin
muistiinpanemat todisteet syistä, jotka aiheuttivat herttuan jäämään
pois Danehovelta. Hän kalpeni. "Onko tämä mahdollista!" huudahti
hän nousten. -- "Suuri Jumala, onko todellakin valtakunnan ja
kuningashuoneen kohtalo tällaisen petturin käsissä? -- Ja sen te
tiesitte tänään, ennen Danehoven alkamista, drotsi Hessel! Ja te ette
repineet naamiota petturin kasvoilta ja paljastaneet häntä koko kansan
nähden!"

"Jumala taivaassa tietää mitä se vaitiolo minulle maksoi, jalo
kuningatar!" vastasi drotsi käsi rinnallaan, "mutta vanha Jon
ritari oli oikeassa; kunnes Stig-marski on kukistettu, seisokoon
herttua koskemattomana valtaistuimen sivulla ja pakoitettakoon hänet
taistelemaan lainsuojattomia vastaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen
täytyy heittää naamarinsa, on hän meidän julkinen vihollisemme, --
silloin hän on lainsuojattomien johtaja, -- ja kapinallisilla on
kuningas."

"Te olette oikeassa!" sanoi kuningatar hetken mietittyään. "Nyt minä
ymmärrän ritari Jonin tämänpäiväisen taipuvaisuuden. Suuri Jumala!
Onko milloinkaan petturi turvallisemmin seisonut näin lähellä Tanskan
valtaistuinta? -- Antakaa kreivi Gerhardin astua sisään!"

Drotsi Pietari poistui salaoven kautta ja palasi heti mukanaan kreivi
Gerhard, joka ujona ja kunnioittavasti jäi seisomaan ovelle, kumartaen
jäykästi.

"Tulkaa lähemmäksi, jalo kreivi Gerhard!" sanoi kuningatar, astuen
posket hehkuvina häntä vastaan. -- "Te olette ehkä pelastanut
valtakunnan ja kuningashuoneen perikadosta; mutta sanokaa minulle miten
oli mahdollista, että te voitte aavistaa marskin aikeet, ja miten
voitte luulla herttuan noin petolliseksi?"

"Jalo kuningatar, minä en tahdo kerskata omasta viisaudestani!"
vastasi kreivi Gerhard ja astui reippaasti lähemmäksi. -- "Se ei
minua huvittaisi. Suurimmasta osasta näitä tietoja saan kiittää
erästä vanhaa kunnon pyhiinvaeltajaa, jonka tapasin Riibessä, ja
joka näkyi tuntevan maailman paremmin kuin se tunsi hänet. Minä olin
jo huomannut kaikenlaisia epäilyttäviä asioita, ja pari viittausta
teki minut selvänäköiseksi. Hienon herttua Waldemarin kanssa minä
uskallan yhtävähän kilpailla valtioviisaudessa kuin kohteliaisuudessa
ja hienoissa tavoissa; mutta siitä kuitenkin voin antaa kaulani
pantiksi, että kun tuo mies uskoi tulevansa Tanskan kuninkaaksi
kättään liikauttamatta ja teeskentelemällä olevansa kansan ja
valtakunnan uskollinen ystävä, niin antoi hän kernaasti marskin tehdä
valtakunnanhoitajan vaalinsa turhaksi ja välitti viis siitä onnesta,
että sai olla teidän armonne ja kuningashuoneen turvana. Tämä oli vain
minun halpa mielipiteeni, teidän armonne", lisäsi hän hiukan hämillään,
tukahuttaen huokauksensa. "Mutta siitä minä olen vakuutettu, että
herttualla oli pahat aikeet mielessä silloinkin kun hän tunsi omaavansa
teidän luottamuksenne."

Kuningatar säpsähti, ja kreivi Gerhard jatkoi: "Paha kyllä, ettei
minulla ole muita todisteita asiasta kuin oma sanani ja miekkani,
sekä uskollisen hovinarrini kertomus. Mutta se ainakin on varmaa,
että näinä päivinä moni marskin kätyreistä koetti päästä tälle puolen
Danehovelle, mutta minä estin heidät tulemasta. Se on myöskin tunnettu
asia, että herttua todellakin oli Schleswigissä ensimäisenä Danehoven
päivänä, huolehtien itse siitä, että se voitaisiin todistaa. Missä
tarkoituksessa hän oli siellä, ja olisiko täällä todellakin syttynyt
kapina, jos ei olisi aavistettu pahaa, sitä ei voida todistaa. Minun
huolenpitoni teistä ja kuningashuoneesta, jalo kuningatar, olivat
siis hyvin vähäpätöiset. Minä olen vain varoittanut teitä ja nuorta
kuningasta kuuntelemasta herttuan neuvoja, näyttäkööt ne sitten vaikka
kuinka edullisilta maalle ja valtakunnalle."

"Vastaanottakaa tästä tärkeästä varoituksesta minun sydämellisimmät
kiitokseni, jalo kreivi!" vastasi kuningatar ojentaen hänelle
kätensä, jonka tämä intohimoisesti painoi huulilleen, notkistaessaan
nöyrästi polveaan. Senjälkeen hän taas poistui entiselle paikalleen
kunnioittavaan etäisyyteen. "Sen minkä me hovinarrini kanssa olemme
onnistuneet saamaan selville, täytyy kuitenkin jäädä salaisuudeksi,
jalo kuningatar", alkoi kreivi taas puhua. "Oikeuskäräjillä, jossa
taistellaan vain sanoilla, minä en kelpaa mihinkään, sitävastoin minä
haluaisin mielelläni taistella elämästä ja kuolemasta herttuan kanssa
minä hetkenä tahansa, ja tahtoisinpa hyvällä miekallani näyttää koko
ritaristolle hänen olevan konnan ja petturin; mutta minä voisin siten
saattaa teidät ja valtakunnan mitä suurimpaan vaaraan. Minä huomaan
itsekin nykyhetkenä tärkeämmäksi sekä teille että Tanskalle olemaan
sovinnossa hänen kanssaan, senpävuoksi jääköön hän minultakin rauhaan.
Mutta suokaa minun, jalo kuningatar, tästä hetkestä asti liittyä teidän
ja nuoren kuninkaan henkivartijoihin, ja osaksi myöskin ottaa omaksi
asiakseni teidän kuninkaallisen armonne vartioimisen!"

"Minä valitsen teidät ritarikseni ja suojelijakseni, urhokas kreivi
Gerhard!" vastasi kuningatar sydämellisesti. "Ottakaa tämä muistiksi
minun vaikeasta asemastani Tanskan valtaistuimen ääressä!" Näin
sanoen hän irroitti mustan, läpikuultavan harsonsa ja ojensi sen
kreivi Gerhardille. Tämä notkisti jalon ritarin tavalla polvensa,
ja painettuaan arvokkaan luottamuspantin huulilleen, kätki hän
sen povelleen. "Minun värini oli ennen aamuruskonpunerva!" lisäsi
kuningatar surumielisesti, katsahtaen ystävällisesti drotsi Pietariin.
"Tämä kuningashuoneen uskollinen ystävä kantoi sitä kerran, niinkuin
te hyvinkin muistatte, mutta minun värilläni ei ollut onnea: se olikin
lainattu eikä vastannut todellisuudessa minun elämääni. Senvuoksi
minä päätinkin ettei ainoakaan mies maailmassa saisi kantaa sitä
minun suostumuksellani. Nyt on yön ja kieltäymyksen väri tullut minun
omakseni niinkuin se on Tanskankin. Jos te ette sitä pelkää, kreivi
Gerhard, niin kantakaa sitä minun ja maamme uskollisena ystävänä,
kunnes taas aamu koittaa Tanskassa!" Kreivi Gerhard oli taas heti
noussut, mutta hän oli kuin huumaantunut ilosta ja niin liikutettu,
ettei sellaista ollut koskaan ennen tuntenut. "Niinkauan kuin Jumala
suo minun elää tässä kauniissa ja ihmeellisessä maailmassa", huudahti
hän nyt, ja kyynel kimalteli hänen tulisessa silmässään, "niinkauan,
jalo kuningatar, minä tahdon koettaa olla teidän luottamuksenne
arvoinen ja koko sydämestäni pysyn teidän ja Tanskan kruunun
uskollisena ystävänä. Sen olen jo aikoja sitten luvannut tälle teidän
uskolliselle ritarillenne", tässä hän tarttui drotsi Pietarin käteen.
-- "Hän kantaa vielä salassa ruusunpunaista väriä, mutta siitä minä en
enää tappele hänen kanssaan, kuultuani sen olevan Inge neidon pantin ja
hiusnauhan."

Drotsi Pietarin posket sävähtivät punaisiksi, ja kuningatarkin näytti
olevan hämillään suorasukaisen kreivi Gerhardin avomielisyydestä.

"Se nyt ei kuulu tähän asiaan, se on totta!" jatkoi kreivi Gerhard
nähtyään toisten joutuneen hämilleen. "Ehkä se olikin salaisuus,
josta minun olisi pitänyt vaieta. Mutta minä tahdoin vain sanoa
teille, jalo kuningatar, että lähinnä minua teillä ei koko maailmassa
ole rehellisempää ihailijaa kuin drotsi Pietari Hessel. Me molemmat
tahdomme nyt vakavasti kilpailla näyttääksemme kumpi meistä lopulta on
oikeutettu kantamaan teidän väriänne. Minusta on sama onko se musta
vai punainen, kunhan se vain on teidän; mutta sen minä tiedän: jos
joku ihminen maailmassa voisi antaa teidän elämällenne oikean värinsä
takaisin, ja saattaa teidät taas iloiseksi, jalo kuningatar, joksi te
varmasti olette syntynyt ja luotu --, niin minä varmasti antaisin vielä
ainoankin silmäni. Ja vaikka minä en koskaan enää voisi nähdä teidän
suloisia kasvojanne ja ihanaa vartaloanne, niin minä tuntisin itseni
kuitenkin onnelliseksi tietäessäni teidän olevan tyytyväisen sokeaan
kreivi Gerhardiin."

Se rehellinen avomielisyys, jolla hän sanoi nämä sanat, sai sekä
kuningattaren, että drotsi Pietarin unohtamaan sen hienotunteisuuden
ja soveliaisuuden puutteen, jolla hän tässä tilaisuudessa esiintoi
sydämensä asiat. Kuningattaren kasvojenilmeistä voi kuitenkin huomata,
että hän toivoi tämän odottamattoman käynnin ja sen suunnan, johon
keskustelu näkyi osuneen, keskeytyvän. Nuori kuningas oli jännittävän
tarkkaavaisesti kuunnellut, eikä hänenkään mielestään nämä puheet
koskeneet sitä vaarallista asiaa, jonka vuoksi he olivat tulleet tänne.
"Antaa nyt sen asian olla, kreivi Gerhard!" sanoi hän kärsimättömästi.
-- "Minun äitini tulee kyllä taas iloiseksi, kunhan maa ja valtakunta
ovat turvatut, ja me olemme keksineet keinon herttuan petollisuutta
vastaan. Viborgiin me siis emme matkusta huomenna -- sanoittehan te
hänen kavaltaja-joukkonsa leiriytyneen sinne. Jos minä olen Tanskan
kuningas, niin minä tahdon nyt tulla voidelluksi ja kruunatuksi mitä
pikemmin sitä parempi. Jos on Jumalan tahto, että minut petetään
ja murhataan niinkuin minun isäni, ja isoisäni niin minä kuitenkin
kuolen oikeana kuninkaana, eikä niille pettureille käy hyvästi, jotka
uskaltavat ryhtyä Herran voideltuun, olkoon hän kuinka pieni tahansa!"

"Sinun tahtosi on toteutuva, minun poikani!" vastasi kuningatar,
taputtaen hänen hehkuvaa poskeansa. "Sinun toiveesi oli myöskin ritari
Jonin ja koko valtaneuvoston, mutta minä uskoin sokeudessani herttuan
liukkaat sanat hartaan kiintymyksen osoitukseksi. Me matkustamme
huomenna Skjelskjoriin Viborgin asemasta. Niinpian kuin sinulle on
uskollisuusvala vannottu Själlandissa, me lähdemme kruunaukseen
Lundiin, mutta kukaan ei puhu tästä mitään. Antakaa minun määrätä.
Herttua seuratkoon minua kohteliaimpana ritarinani. Elköön hän huomatko
vähintäkään muutosta meissä. Huolenpidon meidän turvallisuudestamme
matkalla minä uskon teille, hyvät herrat!"

"Niin, olkoon siten!" sanoi nuori kuningas iloisesti. "Kaikkivoipa
Jumala ja meidän rakas, pyhä neitsyemme suojelee kyllä meitä. Hyvää
yötä, rakas äiti! Te voitte nyt nukkua rauhallisesti. Ritari Jon on
henkivartiosalissa valvomassa vartioimista, ja nämä uskolliset herrat
jäävät yöksi linnaan."

"Jumalan käsi sinua suojelkoon, poikani!" vastasi kuningatar ja
suuteli sydämellisesti liikutettuna häntä otsalle. "Kiitetty olkoon
Kaikkivaltias, joka on suonut meille niin uskolliset ystävät meidän
hädässämme ja vaarassamme!"

Jalolla, kuninkaallisella arvokkaisuudella hän sanoi hyvästi molemmille
ritareille, ja he poistuivat nuoren kuninkaan kanssa kuningattaren
salakammiosta samaa salaista tietä, jota olivat tulleetkin.




NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU.


Seuraavana aamuna aikaisin seisoivat kuningattaren kuuden
maidonkarvaisen hevosen vetämät vaunut linnanportaiden edessä, monen
koreapukuisen eturatsastajan ja tallirengin ympäröimänä. Suuri joukko
aseenkantajia seisoi linnanportaiden ympärillä, pidellen suitsista
herrojensa hevosia, ja etumaisena heistä seisoi slesvigiläisellä
vaakunaleijonalla koristetussa loistavassa puvussa herttuan
aseenkantaja, joka ylvästellen antoi komeasti satuloidun ylpeän
oriin kierrellä linnanpihaa. Lähinnä häntä seisoi Pitkäsääri vanhus,
kreivi Gerhardin vaatimaton nokkoslehtikilpi kädessään, pidellen
kiinni voimakasta, ruskeaa hevosta päitsistä. Skirmen seisoi herransa
kilpeä ja vaippaa pidellen drotsi Pietarin ratsun vieressä, ja näkyi
syventyneen katselemaan herttuallisten kilpileijonien onnettomia päitä,
jotka enemmän muistuttivat susia kuin leijonia. Hän käänsi pärskyävän
hevosen rantaan päin, mistä hän suureksi ilokseen huomasi liikettä
lauttamiesten kesken ja huomasi kuninkaallista lippua kannettavan kylä
vanhuksen talosta.

"Mehän aiomme Melfartiin ja Juutinmaalle päin!" sanoi Pitkäsääri
Skirmenille. -- "Luulinpa toki sinun herrallasi olleen hienommankin
nenän."

"Jos sinä olisit puoleksikaan niin hienonenäinen, Pitkäsääri". --
vastasi Skirmen -- "niin et nyt antaisi herrasi hevosen kääntää
häntäänsä sitä tietä kohti, jota hänen pitää ratsastaa."

"Sen ainakin minä tiedän ettei ratsasteta eikä ajeta Ison-Beltin yli
toukokuussa!" vastasi vanha hovinarri. "Mutta taitaisipa se olla yhtä
viisasta niinkauan kuin tuuli puhaltaa siltä kulmalta."

"Mitä sinä sillä tarkoitat, Pitkäsääri? Onhan tuuli Isolta-Beltiltä
jotenkin hyvä!"

"Mutta ei ole Vähän-Beltin puolelta, näetkös. Venemiehet sanovat
sitä herttuan tuuleksi, ja kun se tuulee meitä vasten, pitäisi niin
valtioviisaan nenän, kuin sinun herrasi, hyvästi tuntea Finnerupin
ladon olkien hajun."

"Kääntäkää vaunut ja hevoset!" kaikui nyt drotsi Pietarin ääni
linnanrappusilta. -- "Kuninkaallinen perhe ajaa satamaan!"

Kaikki aseenkantajat tottelivat, ja kuninkaalliset vaunut käännettiin
linnanportaitten edessä. Drotsi Pietari meni taas linnaan, ja heti
senjälkeen astui kuningatar ulos herttuan tukemana, ja nuori kuningas
taluttaen sisartaan Mereteä. He astuivat kaikki vaunuihin, sekä myös
prinssi Kristoffer. Huolimatta herttuan kohteliaasta käytöksestä oli
vastenmielinen hämmästys huomattavissa hänen teeskennellyssä hymyssään.

"Me emme tohdi tarjota teille paikkaa naisvaunussa, herttua Waldemar",
sanoi kuningatar, "siihen te olette liian taitava ratsastaja".

Herttua vastasi kohteliaasti kumartaen ja hypähti satulaansa niinkuin
muutkin.

"Laivasillalle!" huusi ritari Jon nyt ajopojalle, ja suuren
ritarikulkueen etunenässä vierivät kuninkaalliset vaunut linnanpihasta
vanhalle rantaportille ja sieltä satamaan, lukuisan uteliaan
kansanjoukon seuraamana, jotka taukoamatta huusivat ilosta nähdessään
nuoren kuninkaan nyökäyttävän heille ja kuningattaren majesteetillisen
tervehdyksen.

"He matkustavat Skjelskjörin juhlille ja kruunaukseen -- Lundiin
kruunausjuhlaan!" huusivat he kilpaa; ja tuhansia tervehdyshuutoja ja
siunauksia kuului heille joka taholta.

Juhla Skjelskjörissä oli määrätty seuraavaksi päiväksi. Ritari
Jonin ja drotsi Pietarin toimesta oli Lundin arkkipiispa jo yöllä
purjehtinut nopeakulkuisella purjelaivalla valmistamaan kaikkea
kuninkaan vastaanotoksi ja kruunaukseksi Lundissa. Nyborgin satamassa
olivat laivat lähtövalmiina, ja pian oli koko saattue sijoittunut
niihin. Kuninkaallisessa laivassa, jonne herttuakin sai paikkansa,
olivat myöskin drotsi, kansleri ja kreivi Gerhard, sekä ritari Jon ja
kaikki kuninkaalliset henkivartijat. Herttuan suureksi hämmästykseksi
seurasi kuninkaallista laivaa kaksi suurta pitkälaivaa, jotka kaikki
olivat täynnä sotaväkeä. Herttuan oma lukuisa seurue ritareita ja
heidän aseenkantajiaan, sekä tuomiorovasti Grand ja useita Danehovella
olleita hengellisiä herroja seurasivat kuninkaallista laivaa
kolmella pienemmällä laivalla. Kovassa myötätuulessa purjehdittiin
ulos vuonosta. Melkein samaan aikaan lähti kepeärakenteinen jahti
rannasta, ja Skirmen kertoi isännälleen arvelevansa sen norjalaiseksi
merirosvolaivaksi, mihin hän sen satamassa ollessa oli nähnyt herttuan
aseenkantajan pujahtavan. Drotsi Pietari katsoi vakavana epäilyttävän
purjeveneen jälkeen, joka pian oli kadonnut näkyvistä.

Ilma oli mitä ihanin. Kuningatar seisoi laivan peräkannella, ja katseli
tyytyväisenä takaisin Fyenin rannikolle, jossa vielä ihmisjoukot
seisoivat heilutellen hattujaan ja kajahuttaen tervehdyshuutojaan.

Rohkean ja huolettoman näköisenä lähestyi nyt herttua kuningatarta.
"Teidän äkillisesti muutettu päätöksenne on ihmetyttänyt minua, jalo
kuningatar!" sanoi hän äänellä, jonka tarkoituksena oli moittia
kuitenkaan loukkaamatta. "Mutta minä uskon teillä olleen siihen
tärkeämmätkin syyt kuin mitä armollisesti minulle ilmoititte. Enpä
usko levottoman yön ja satunnaisen unen niin suuresti vaikuttavan
meidän viisaaseen ja järkevään valtiattareemme. Että minä teidän
nöyrimpänä palvelijananne, vastustelematta kunnioitan myöskin
teidän selittämättömiä oikkujanne, sen minä olen nyt osoittanut.
Siitä huolimatta minä tahdon vielä huomauttaa teille, että suuret
kansankokoukset näinä levottomina aikoina, sekä nämä juhla- ja
kruunausmatkat saattavat maan ja valtakunnan suureen vaaraan. Me
annamme nyt lainsuojattomille liiankin sopivan tilaisuuden kostoon.
-- Heille ei ensimäisessä suuttumuksessaan mikään kostonaie ole liian
rohkea."

"Teidän ja näin monen urhean ritarin ympäröimänä olisi tuollainen pelko
minun puoleltani loukkaus" -- vastasi kuningatar -- "sitäpaitsi minä
olen, niinkuin näette tuntuvasti lisännyt henkivartiotani. Minä tiedän
antaa arvon teidän hienotunteisuudellenne ja ritarilliselle säälillenne
minun oikkujeni ja ajattelemattomien päähänpistojeni suhteen", jatkoi
hän, "ja minä olen todellakin velvollinen lähemmin selittämään
teille syyt horjuvaan päätökseeni. Tärkeissä valtioasioissa on ehkä
ymmärtämätöntä antaa aavistusten ja unien olla määräävinä, ja kaikkien
sellaisten syiden, joita te vahvempi sukupuoli ivaatte ja ylenkatsotte.
Tämä ei muuten ole kuulunut minun heikkouksiini, mutta teidän täytyy
myöntää, varoittavan unen, elämäni synkkien muistojen yhteydessä
voivan olla minulle jostakin merkityksestä. Eikä myöskään liene aivan
järjetöntä kiirehtiä tätä tärkeää toimitusta, joka kansan ajatuksen
mukaan yksin voi pyhittää ja suojella kruunua jumalattomimpiakin
pettureita vastaan. Myöskin ilman tuota haaveilua, joksi te varmaankin
sitä kutsutte, oli kuninkaanmurhaajien näkeminen eilen Danehovella
riittävä varoitus pysymään näinä aikoina etäällä Viborgin hautaholvista
tai -- Finnerupin ladosta."

Herttua kalpeni. "Mitenkä, jalo kuningatar!" sanoi hän hätäisesti.
"Eivät suinkaan teidän aavistuksenne ja unenne ole yhteydessä noiden
hirvittävien muistojen kanssa."

"Osaksi. Olettehan te kuullut, herttua Waldemar, että petturit olivat
tuona kamalana pyhän Cecilian yönä piiloutuneet harmaaveljesten
vaippoihin. Ne kaksitoista miestä, jotka minä yöllä näin unissani, ja
jotka näyttivät kantavan Tanskan kruunua keihäittensä kärjissä, he
olivat minusta kuin susia lammasvaatteissa, ja heidän etunenässään
seisoi mies, jonka kasvot olivat kokonaan päähineen peitossa -- --"

"Hän oli teistä varmaankin Stig-marski?" keskeytti hänet herttua
äkkiä -- "hyvä on, häntä te syystä kyllä saatte varoa ja juuri
senvuoksi -- --"

"Juuri senvuoksi minä olen muuttanut päätökseni!" jatkoi kuningatar.
"Teidät minä myöskin näin -- --"

"Minutko? Se on minulle liian suuri kunnia. Minä uskallan kuitenkin
toivoa, että te ette edes unissa aseta minua paikalle ja seuraan, jonka
sekä minä, että te olemme tuominneet --"

"Te seisoitte minun vieressäni, ja minusta te näytitte kalpealta
kauhusta katsellessanne tuota aseleikkiä ja horjuvaa kruunua murhaajien
keihäidenkärjissä. Silloin minusta tuntui kuin Tanskan suojeluspyhimys,
pyhä Knut-kuningas, olisi seisonut minun edessäni ja sanonut: Voideltu
kantakoon kruunua kuolinhetkeensä asti! -- Voitteko te ihmetellä, että
sellainen varoitussana sai minut tekemään päätöksen, jota aikaisemmin
sekä valtaneuvosto että kansa olivat toivoneet? Ennen teidän tuloanne
se oli jo ollut päätetty. Skjelskjörin juhlan siirtäminen olisi ollut
omiaan keräämään tyytymättömyyttä -- ja kruunauksen vieläkin enemmän."
Kuningatar vaikeni ja katseli herttuaa totisena. "Jos minä näen
oikein", lisäsi hän -- "niin täyttyi jo osa untani. Tehän seisotte
todellakin aivan kalpeana minun vieressäni."

"Minä en aina siedä meri-ilmaa", vastasi herttua kohottaen kätensä
kasvoilleen. "Hyvä on, jalo kuningatar", lisäsi hän huolettomalla ja
välinpitämättömällä äänellä, "Jos todellakin teidän mielestänne nämä
juhla- ja voitelutoimitukset ovat niin tärkeät, niin en minäkään tahdo
kehoittaa teitä niitä siirtämään. Jos Tanskan suojeluspyhimys muuten on
vaivautunut ilmestymään teille, niin olisin minä vain toivonut hänen
lausumaan ajatuksensa selvemmin: Kantaa kruunua kuolinhetkeen asti, ei
selitä paljoa, mutta kantaa sitä onnellisesti ja kauan olisi minusta
tärkeämpää, enkä minä tiedä johtaako tämä tie siihen."

"En minäkään", vastasi kuningatar -- "mutta koettakaamme Jumalan nimeen
kuitenkin".

Nyt astui nuori kuningas Jon ritarin ja kreivi Gerhardin kanssa
heidän luokseen ja keskustelu keskeytyi. Puhuttiin vähäpätöisistä
asioista. Vanha Jon ritari laski leikkiä, ja pian näytti kuninkaallinen
matkaseurue olevan hyvin iloisena. Drotsi Pietari ei ottanut ensinkään
osaa keskusteluun, hän oli vakava ja hiljainen. Mutta kreivi Gerhard
tunsi itsensä niin onnelliseksi kuningattaren suosionosoituksen
salaisesta pantista, jota hän kantoi rinnallaan, että hän heittäytyi
kokonaan iloisen mielialansa valtaan ja onnistui paremmin kuin
kukaan muu huvittamaan kuningatarta. Turhaan herttua ponnisteli
päästäkseen hänen edelleen sukkeluuksien ja hienojen kohteliaisuuksien
keksimisessä. Se levoton alakuloisuus, jota hän koetti peittää, esti
hänen esiintymästä tavallisella huolettomuudellaan, ja hänen pakoitetut
kohteliaisuutensa ja kokkapuheensa herättivät kreivi Gerhardin
hullunkuristen lisäysten kautta yleistä naurua, mihin hänen vasten
tahtoaan täytyi yhtyä.

Lähestyttiin Skjelskjöriä, ja vuonon molemmille rannoille, joka jakoi
kaupungin kahteen melkein yhtäsuureen osaan, nähtiin kokoontuneen
paljon ihmisiä. Nuori kuningas seisoi etumaston juurella kanslerin
vieressä ja kuunteli tarkkaavaisesti oppineen herran kertomusta Henrik
Aemeldorfin kapinasta hänen isoisäänsä kuningas Kristoffer Waldemarin
poikaa vastaan.

"Siitä on nyt kolmekymmentäviisi vuotta, minun nuori herrani ja
kuninkaani!" vastasi kansleri. "Mutta minusta tuntuu niinkuin se
olisi tapahtunut eilen, se oli juuri viikko senjälkeen kun minä olin
voittanut ensimäisen palmuni logiikassa pilaritalossa. Täällä nousi
teidän autuas isoisänne maihin, pakoittaakseen ylpeän kapinoitsijan
alistumaan ja vannomaan hänelle uskollisuusvalan. Kaupunki ja linna
olivat oikeudenmukaisesti sotapäällikön omaisuutta: Ne oli Kuningas
Aabel antanut hänelle pantiksi sotapalkkiosta, mutta hän teki
suuren synnin ja vääryyden kieltäytyessään vannomasta uskollisuutta
kuninkaalle ja yllyttäessään kansan häntä vastaan. Näettekö te syvän
vallihaudan keskellä kaupungin aluetta? Sen tuo jumalaton Aemeldorf
antoi kaivaa, ja sen takana hänellä oli vahvat linnoitukset."

"Ja minun isoisäni voitettiin, ja hänen täytyi paeta tuota
kapinoitsijaa?" huudahti nuori kuningas. "Olipa se sentään harmillista!
Eikö hänen sotajoukossaan ollut yhtään uskollisia ja urhoollisia
miehiä?"

"Oli varmasti!" vastasi kansleri -- "mutta mitä auttaa ihmisvoima
silloin kun Jumala tahtoo meitä rangaista. Hän antoi jumalattomien
petturien voittaa vain joksikin aikaa: Seuraavana vuonna palasi teidän
kuninkaallinen isoisänne ankarana ja mahtavana tuomarina, ja silloin
oli Herra hänen kanssaan. Kaupunki valloitettiin ja poltettiin.
Kapinoitsijapäällikön täytyi paeta, ja kaikki hänen liittolaisensa
teloitettiin samalla viheriällä torilla, jolla nyt oikeuskäräjät ja
valtiopäivät pidetään. Soli Deo gloria!" [Jumalalle yksin kunnia!]

"Sielläkö minulle siis huomenna vannotaan uskollisuusvala!" sanoi
kuningas Eerik. "Sepä ihmeellistä. Jos siitä on kulunut vain vähän yli
kolmekymmentä vuotta niin varmasti siellä vielä elää paljon niitä,
joiden ystäviä ja sukulaisia siellä teloitettiin."

"Aivan varmasti", vastasi kansleri. "Jumalattomia ei ole vielä
juurrutettu maailmasta. Jos minä olisin teidän asemassanne, minun
nuori kuninkaani, niin minä tulevaisuudessa siirtäisin Själlandin
valtiopäivät toiseen kaupunkiin näiden synkkien muistojen tähden, ja
välttääkseni siten pahoja enteitä, joihin kansan taikausko täällä
helposti voi antaa aihetta. Kuninkaitten valta ja onni on vain Jumalan
kädessä, se on kyllä totta, mutta lyhytnäköinen ihminen haluaa aina
ennustaa huonosti siellä missä Herra hyvästi suojelee, ja onnettomalla
paikalla ei kukaan voi oikein iloita ja uskoa ajalliseen onneen."

"Ette suinkaan te mitenkään epäile näitä minun rakkaita alamaisiani
täällä, arvoisa herra?" kysyi Eerik. "Katsokaa miten iloisesti he
heiluttavat hattujaan! Ja kuuletteko heidän iloisia tervehdyshuutojaan?"

"Kansa on, Jumalan kiitos, uskollista ja rehellistä", vastasi kansleri
-- "mutta jos lainsuojattomat tulevat tänne panemaan vastalauseensa
tuomioon, niin he kyllä löytävät ystäviä. Missä ei paholaisella olisi
liittolaisia! Mutta teillä on uskollisia miehiä ympärillänne, herra
kuningas, eikä teillä Jumalan avulla ole mitään pelkäämistä. Jos näen
oikein, niin on Rimordsonkin täällä."

Kuninkaallinen laiva laski maihin. Laivasillalla linnanvouti ja
porvarit vastaanottivat kuninkaalliset. Pentti Rimordson, joka
pitkälaivoineen äsken oli tullut tänne Tornborgista, oli myöskin
siellä. Tätä kuningattaren sukulaista ja kuningashuoneen uskollista
ystävää kunnioitettiin kaikkialla. Hänen veljensä teloittaminen Niilo
Rauhattoman ryövärijoukon kanssa oli tehnyt hänet vielä entistäänkin
synkkämielisemmäksi; mutta hän koetti mitä valppaimmalla toiminnalla
korvata sen häpeän, mikä oli täten koitunut hänen kuuluisalle
suvulleen. Riibe-linnan valloittamisen jälkeen, johon hän oli
tehokkaasti ottanut osaa, hän oli risteillyt rannikoilla ja vartioinut
sitä norjalaisten merirosvojen hyökkäyksiltä; Skjelskjörin vuonossa oli
merirosvolaiva, jonka hän äsken oli anastanut. Niinpian kuin totinen
ritari oli tervehtinyt kuninkaallisia, pyysi hän saada saattaa heidät
"hovikartanoon", joksi linnaa kutsuttiin, siellä hänellä olisi tärkeitä
asioita kerrottavana.

"Jos teidän uutisenne ovat hyviä, ritari Rimordson, niin suokaa meidän
kuulla ne heti!" sanoi nuori kuningas. "Ei sentään", jatkoi hän
huomattuaan vanhan Jon ritarin iskevän hänelle silmää, -- "tämä ei ole
siihen sovelias paikka".

Vanha ritari Jon oli heti huomannut ritari Rimordsonin huolestuneen
ilmeen, ja sekä hän että kansleri olivat nähneet herttuan ja mestari
Grandin vaihtavan levottoman ja merkitsevän katseen, kun nämä
herrat huomasivat anastetun merirosvolaivan vuonossa. Sillaikaa kun
kuninkaalliset porvarien iloisten tervehdyshuutojen saattamina lähtivät
linnaan, vei Rimordson drotsi Pietarin syrjään. "Täällä kaupungissa on
kavaltajia liikkeellä!" kuiskasi hän. "Vartioikaa tarkasti kuningasta,
ja pitäkää silmällä herttuaa! Jos olisitte tänäpäivänä kulkeneet
Vähä-Beltin yli, niin olisitte joutuneet marskin käsiin. -- Ekerön
luona on norjalainen laivasto, Norjan kuningas kuuluu itse olevan
mukana. Marski on tällä hetkellä kukaties sytyttänyt puolen Fyeniä
tuleen." --

"Suuri Jumala!" huudahti drotsi Pietari. "Onko Tanskan kuningas
milloinkaan ollut näin petturien ja vihollisten saartama! Kun hän vain
olisi voideltu ja kruunattu!"

"Kunhan herttua ei milloinkaan olisi päässyt Sjöborgin tornista!"
kuiskasi Rimordson.

"Hän voi vielä sinne joutua!" vastasi drotsi ja silmänsä säihkyivät.

He kuulivat samassa herttuan äänen aivan vierestään ja keskeyttivät
äkkiä salaisen keskustelunsa.

Heti kun kuninkaalliset olivat yksin linnassa, antoivat he kutsua
Rimordsonin ja kuulivat häneltä saman minkä hän äsken oli uskonut
drotsi Pietarille. Hän jätti heille sitäpaitsi käärön anastettuja
kirjeitä drotsi Tyko Abilgaardilta Norjasta ja Stig-marskilta herttua
Waldemarille, mestari Grandille ja Hallandin Jaakko kreiville, joista
selvästi huomattiin lainsuojattomien liittoutuminen norjalaisten
kanssa, ja heidän aikeensa kumota Tanskan valtaistuin. Herttuan
drotsin kirjeet olivat hengellisten miesten sineteillä varustettuna
osoitetut Roeskilden tuomiorovasti Grandille, jonka tuli toimittaa ne
edelleen herttualle ja valtakunnan kapinoiville aatelismiehille. Näistä
kirjeestä ilmeni selvästi, että marski Stig ja lainsuojattomat aikoivat
asettaa herttuan valtaistuimelle, jos hän uskollisesti auttaisi
heitä ja hankkisi heille tilaisuuden saamaan kuninkaalliset henkilöt
valtaansa. Kreivi Jaakolle osoitetuista kirjeistä sitävastoin ilmeni
että marski ja lainsuojattomat eivät luottaneet herttuaan, vaan olivat
luvanneet Tanskan kruunun norjalaisten kuninkaalle, jos tämä lupasi
täyttää heidän vaatimuksensa, ja auttaa heitä laivastollaan. Nämä
tärkeät kirjeet olivat löydetyt siltä anastetulta merirosvolaivalta,
jonka vangittu miehistö nyt istui sulettuna linnantorniin.

Mitä suurimmalla hämmästyksellä kuulivat kuningatar ja nuori kuningas
nämä peloittavat uutiset. He antoivat heti salaisesti kutsua luokseen
Jon ritarin, drotsi Pietarin ja mestari Martinuksen. Ryhdyttiin heti
mitä ankarimpiin varakeinoihin, mutta Jon ritarin neuvosta uskottaisiin
asia näön vuoksi ja ainoastaan puoleksi myöskin herttualle. Ne
anastetut kirjeet, jotka ilmaisivat hänen yhteytensä lainsuojattomiin
salattiin huolellisesti, ja ainoastaan kirjeet kreivi Jaakolle, joissa
puhuttiin marskin uhkarohkeasta lupauksesta norjalaiselle kuninkaalle,
katsottiin tarpeellisiksi näyttää hänelle. Heti tämän päätöksen tehtyä
kutsuttiin herttua. Hänen hämmästyksensä saamistaan tiedoista oli
todellinen ja luonnollinen. Mitä voimakkaimmin sanoin hän ilmitoi
katkeruutensa Stig-marskia ja lainsuojattomia kohtaan, sekä hyväksyi
täydellisesti valtaneuvoston esittämät toimenpiteet maanpuolustukseksi
norjalaisia vastaan. Sillaikaa oli kreivi Gerhard antanut viedä maihin
koko kuninkaallisen sotaväen ja sijoittanut ne kaupunkiin. Hän oli
asettanut vahvan vartion linnan ympärille ja itse hän oli ottanut
henkivartiopäällikkyyden etusalissa.

Drotsi Pietari poistui Jon ritarin kanssa kuninkaallisesta
salakammiosta, ja he kulkivat aution käytävän kautta henkivartiosaliin.
Drotsin posket hehkuivat suuttumuksesta, ja hänen leimuava katseensa
osoitti hänen suunnittelevan uhkarohkeaa yritystä. "Kurjaa heikkoutta!"
huudahti hän. "Eikö meillä nyt jo ole kylliksi todisteita hänen
petollisuudestaan? Mikä estää meitä heti paikalla vangitsemasta hänet
maankavaltajana?"

"Järkevyys, nuori ystäväni, ja varovaisuus", vastasi vanha Jon
miettiväisen näköisenä.

"Teidän järkevyytenne saa minut raivostumaan!" huudahti drotsi Pietari.
-- "Minä en voi enää kauvempaa nähdä tuota petturia joukossamme meidän
ja valtakunnan herrana. Jos emme saa hänen toimiaan ehkäistyksi, niin
joudumme hänen käsiinsä -- sanoi vanha Henner. Taittukoon nyt tai
taipukoon!"

"Kyllä se taittuu, jos te vain annatte aikaa!" sanoi vanhus
painokkaasti. "Meille on onneksi niinkauan kun hän voi kantaa
naamariaan. Sinä hetkenä, jolloin hän itse sen heittää pois, silloin
vasta me voimme hänet syöstä asemastaan."

"Hyvä! -- Siihen tarvitaan vain yksi sana!"

"Varokaa sitä sanaa, drotsi Pietari, sillä te voitte kumota ehkä
Tanskan valtaistuimen." Ritari Jon vaikeni ja katseli nuorta,
kiihoittunutta ystäväänsä levottomana ja huolestuneena. "Vielä yksi
asia!" -- lisäsi vanha herra hiljaisemmalla äänellä -- "tiedättekö te,
että meidän uskollisen Ingemme isä istuu vangittuna tornissa, noiden
tärkeiden kavaltajakirjeiden kulettajana?"

"Taivaan Jumala, ritari Laveko?" huudahti drotsi Pietari kauhuissaan.
"Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen. Minä en voi, paha
kyllä, epäillä, mutta onko hänen rikollisuutensa todistettu?"

"Hän oli merirosvolaivassa, ja hänen hallustaan löydettiin kirjeet.
Minä en tiedä voiko hän mitään sanoa puolustuksekseen. Huomenna
hänet tutkitaan ja tuomitaan valtaneuvostossa. Niiden suhteiden
nojalla, jossa me olemme häneen, minä olen vaatinut minut ja teidät
vapautettaviksi olemasta hänen tuomariansa."

"Inge parka!" huokaili drotsi Pietari. "Missä hän on? -- Mihin te
olette toimittanut hänet? Hän oli käskenyt minun kääntymään teidän
puoleenne. Te olette ankarasti ja kylmästi välttänyt kaikkia minun
kysymyksiäni näinä vaaran päivinä. Nyt minä en sitä kestä kauvempaa.
Mitä hänellä on tekemistä Ruotsissa, sillaikaa kun me täällä
vangitsemme ja tuomitsemme hänen isänsä?"

"Te saatte tietää kaikki ja hyväksytte sen!" vastasi ritari Jon
tarttuen hänen käteensä. "Seuratkaa minua kanslerin luokse. Ingen
tähden toivoisin Laven voivan pettää meidät kaikki huomenna. Jos minä
olisin hänen tuomarinsa, niin hän ei olisi pelastettavissa. Nyt on
herttua hänen tuomarinsa. Toinen korppi ei puhkaise toisen silmää. Niin
pitkälle on tultu, että me nyt saamme iloita siitä, että meillä on
petturi valtakunnanhoitajana." Hän vei kiivaasti kätensä silmilleen ja
veti drotsi Pietarin mukanansa pois.




NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.


Keskellä linnanpihaa oli pieni, pimeä torni, jonka alinta osaa, syvine
kivikellarineen, käytettiin vankilana. Yhteen näistä maanalaisista
kivikomeroista oli ritari Lave suljettu. Hän liikkui tuskallisen
varovasti, peläten kuulevansa rautakahleittensa kolinaa. Jokaista
voimakkaampaa ääntä hän säpsähti, ja aina vähän päästä hän katsahti
vahvasti teljetylle rautaovelle; mutta sitä ei avattu. Pieni
rautaristikko, joka oli ylhäällä melkein katonrajassa, oli linnanpihan
puolella. Vanhan vankitukin ja muutaman irtonaisen kiven avulla, joihin
ennen pahantekijät oli kahlehdittu kiinni, onnistui hänen suurilla
ponnistuksilla kiivetä ristikon alapuolella olevaan muurinsyvennykseen
Sinne hän kömpi ja voi sieltä nähdä kaikki, jotka kulkivat ylös tai
alas linnanportaita. Hän näki nyt Jon ritarin astuvan ohitse drotsi
Pietarin kanssa; mutta hän pelkäsi kohdata vanhan sukulaisensa
katsetta, ja suuttumus tukahutti hänen äänensä aikoessaan huutaa
drotsi Pietaria nimeltä ja rukoilla häneltä pelastusta. Hän vaikeroi
hiljaa ja väänteli käsiään. Viimeinkin hän näkyi saavan rohkeutta
nähdessään useita herttuan miehiä kulkevan ohitse. Hän veti esille
kirjeen, joka oli piilotettu hänen hiaansa. Joka kerran kuullessaan
ääniä vankilaovensa takaa, piilotti hän sen hätäisesti, ja joka
kerran kuin joku herttuan väestä astui ohitse, otti hän sen taas
esille. Nuori kuningas näyttäytyi hetkeksi parvekkeella ja tervehti
linnanpihalle kokoontuneita uteliaita ihmisiä, jotka riemuitsivat ja
heiluttivat hattujaan hänet nähdessään. Tämä näky liikutti vangittua
ritaria, hän piilotti taas kirjeen ja vaipui syviin ajatuksiin.
Illalla valaisi kuu hänen komeronsa, mutta vielä hän istui epäröiden
kirje kädessään. Viimeinkin hän näki herttuan hyvin miettivän
näköisenä astuvan alas linnanportaita, mennäkseen siihen linnan
siipirakennukseen, joka oli hänelle osoitettu. Hänen edellään kulki
kuninkaallinen kamaripalvelija soihtua kantaen. Kuusi hänen ritariaan
seurasi häntä vähän taempana. Hän kulki aivan vankilanikkunan ohitse.
Toivon kipinä antoi hätääntyneelle vangille rohkeutta. Hän rykäsi.
Herttua tuli tarkkaavaiseksi ja katsahti ylös ristikkoikkunaan. "Te
pudotitte hansikkanne, herttua Waldemar!" kuiskasi vangittu ritari
ja heitti samassa kokoon käärityn kirjeen ulos ristikosta. Herttua
antoi hansikkansa pudota sen päälle ja otti äkkiä sen ylös hansikkansa
mukana. "Tuolla istuu varmaankin joku norjalaisista kavaltajista
hirsipuuta odotellen!" sanoi hän, vilkaisten suuttuneena ristikkoon.
Sitten hän poistui nopeasti, katsomatta enää vankilaan, josta hänen
jälkeensä kaikui syvä, valittava huokaus.

Skirmen, joka herransa käskystä vartioi jokaista herttuan askelta,
seisoi tällä hetkellä yhdessä tornin nurkkauksessa, jonne syvä varjo
lankesi. Heti herttuan mentyä, astui uskollinen aseenkantaja piilostaan
ja astui tornin ohi kiirehtiäkseen isäntänsä luo kanslerin huoneisiin.

"Armiaan Jumalan nimessä, kuule minua, nuori mies!" kuiskasi vangittu
ritari. "Olethan sinä drotsi Hesselin aseenkantaja?"

"Mitä te tahdotte?" kysyi Skirmen pysähtyen.

"Sano herrallesi", änkytti vanki, "että se mies, joka kerran pelasti
drotsi Pietari Hesselin elämän ja vapauden, tahtoisi sielunsa rauhan
tähden silmänräpäyksen ajan puhutella häntä! Sano, että minä voin
ilmoittaa hänelle jotakin hyvin tärkeää -- mutta kiirehdi"!

"Sen asian minä toimitan!" vastasi Skirmen ja kiiruhti pois.

Vanki kömpi alas vaarallisesta paikastaan ristikon alta. Hän kuunteli
jännityksellä jokaista ääntä; mutta kesti kauan ennenkuin hän kuuli
minkäänlaista liikettä käytävästä. Viimeinkin hän kuuli vanginvartijan
avaimien kalisevan. Telkeet lyötiin ovelta; se avattiin ja lukittiin
taas. Drotsi Pietari seisoi hänen luonaan vankilassa. Kuunvalo lankesi
ristikon kautta vangin kalpeille kasvoille, hän jäi istumaan kumaraan
asentoonsa luomatta katsettaan tulijaan. Drotsi jäi hetkeksi äänetönnä
seisomaan ovelle ja katseli häntä. Litle-suvun jalot pääpiirteet noissa
heikoissa, villiintyneissä kasvoissa muistuttivat hänelle tuskallisesti
sekä Inge neitoa että urheata Jon-ritaria. Kyyneleet kohosivat hänen
silmiinsä. "Onneton!" sanoi hän. "Mitä minä voin tehdä rauhanne
hyväksi, ja mitä teillä on minulle uskottavaa?"

"Sanokaa minulle totuus, Pietari Hessel!" sanoi vanki väräjävin äänin,
mutta sillä isällisellä äänellä, joka muistutti drotsille heidän
suhdettaan hänen lapsuudessaan. "Oletteko sinä ja Jon serkku minun
tuomareitani?"

"Emme ole, Jumalan kiitos! Meidän suhteemme teihin on vapauttanut
meidät tuomitsemasta teidän asiaanne."

"Hyvä! Silloin voin toivoa vielä armahdusta. Sinulta ja Jon ritarilta
minä voin odottaa vain sitä, jota te kutsutte oikeudeksi, mutta Jumala
meitä kaikkia auttakoon, jos meitä oikeuden mukaan kohdeltaisiin -- --"

"Ritari Lave", keskeytti drotsi Pietari hänet, -- "uskotteko te
todellakin, ettei voimakas, ehkä liiankin voimakas ääni puhu teidän
puolestanne sekä minun että teidän vanhan sukulaisenne sydämessä?"

"Minä uskon sinua ja annan sinulle siitä todisteen. Koska sinä et
tahdo tuomita minua, niin minä uskallan uskoa sinulle asiani ja sanoa
mikä sydäntäni painostaa." Näin sanoessaan vanki nousi ja katseli
drotsia tutkivasti. -- "Onnettomuus on nyt opettanut minulle sen,
minkä sinä ennen turhaan koetit saada minua uskomaan", jatkoi hän
entiseen tuttavalliseen tapaansa. "Nyt minä huomaan ettei kapina ja
salavehkeily laillista hallitusta vastaan tuota onnea eikä siunausta,
vaikka se tapahtuisi puhtaimmasta isänmaanrakkaudesta. Maalain mukaan
minut tuomitaan, mutta kuninkaalla on armahtamisoikeus. Minä jätän
elämäni ja kohtaloni nuoren kuninkaan käsiin! Minä en ole mitenkään
osallinen hänen isänsä murhaan, ja hän voi armahtaa minua. Minä olen
nähnyt hänet tänään. Jos minä olisin nähnyt hänet sellaisena ennen,
niin en minä nyt istuisi täällä. Nyt minä ymmärrän, ettei edes voimakas
Stig-marski voinut katsoa lapsikuningasta silmiin ja kieltää häneltä
kuninkaannimeä. Sinä olit hänen asemestarinsa ja opettajansa, Pietari
Hessel, enkä minä ihmettele, että sinä odotat suurinta hänestä. Jos
hän lahjoittaa minulle henkeni, niin minä tahdon vannoa hänelle
uskollisuusvalan. Minä tahdon ilmoittaa hänelle tärkeitä asioita
-- minä tahdon tunnustaa syntini kanslerille ja sovittaa rikokseni
valtiovankilassa -- sano se hänelle!"

"Suuri Jumala!" huudahti drotsi Pietari sydämestään iloiten ja tarttui
lämmöllä vangin tutisevaan käteen. "Rohkenenko uskoa mitä kuulen! Siis
on armelias Jumala kuullut minun rukoukseni ja taivuttanut teidän
sydämenne! Te tahdotte olla meidän nuorelle kuninkaallemme uskollinen.
Te tahdotte tunnustaa kaikki, ja vannoa hänelle uskollisuutta. -- Te
tahdotte hyvittää kaiken entisen, -- ja hän tahtoo -- hänen täytyy
armahtaa teidät. -- Mutta se ei ole hänen yksin päätettävissään",
lisäsi drotsi miettiväisenä -- "ilman herttuan ja kuningattaren hyvää
muistia hän ei voi armahtaa teitä".

Ritari Laven kalpeat posket sävähtivät hehkuvan punaisiksi. Hän oli
vaiti hetken ja näytti miettivän. "Herttua ei voi tuomita minua",
kuiskasi hän senjälkeen tuttavallisesti ja hymyili viekkaasti, --
"siitä minä olen huolehtinut. Kuninkaan opettajana ja neuvonantajana
sinä voit yhdellä sanalla määrätä hänen tahtonsa. Ystävällinen sana
kuningattarelle ei taitaisi kaikua kuuroille korville. Oli aika,
jolloin drotsi Pietari Hessel voi saada ihmeitä aikaan ihanan Agnes
kuningattaren kautta -- --"

Drotsi Pietarin kasvot synkistyivät. Ritari Laven kasvojenilme ei
miellyttänyt häntä. Tuo mielenmuutoksen tuottama ilo katosi äkkiä, kun
hän samassa muisti Skirmenin äsken tekemän havainnon. "Ihmisenä minä
kuitenkin voinen puhua sielläkin missä minun drotsina tulisi vaieta",
sanoi hän ankaran vakavasti, "mutta sen minä rohkenen ainoastaan
silloin, jos varmasti tiedän teidän puhuvan totta, ja että te ette
täälläkin puno juonia kuninkaan ja isänmaan vahingoksi".

"Mitä, alatteko te epäillä? Drotsi Pietari!" vastasi ritari Lave
pelästyneenä ja koettaen peittää suuttumustaan. "Olenhan minä kääntynyt
teidän valtiouskoonne. Tahtoisitteko nähdä minun ulvovan tuhassa ja
tomussa ennenkuin uskotte sen? Tehkää minun puolestanne minkä voitte,
Pietari Hessel! Saatte nähdä, että minä en ole kiittämätön!" jatkoi
hän levottomammalla ja sydämellisemmällä äänellä. "Sinun isäsi oli
minun ystäväni, enkä minä ole unohtanut minä lupasin hänelle hänen
kuolinhetkellään: Jos sinä nyt pelastat minun henkeni, niinkuin minä
kerran pelastin sinun, niin ei minun isänkäteni enää kauvemmin tahdo
eroittaa sitä minkä voimakkaampi käsi on yhteenliittänyt -- --"

Drotsi oli tullut hyvin liikutetuksi; mutta samassa hän huomasi
viekkaan hymyn ritari Laven levottomilla kasvoilla, ja suuttumuksella
hän tunsi miten vähällä hän oli ollut antaa pettää itsensä. "Minä
en edes siitä hinnasta myö uskollisuuttani, ritari Lave!" huudahti
hän kiivaasti, tuntien itsetuntonsa loukatuksi. "Ennenkuin minä
ylenkatsomatta itseäni, puhun ja lupaan teidän puolestanne, täytyy
minun tietää, voimmeko me luottaa teihin. Mitä teillä on tekemistä
herttuan kanssa? Mitä seisoi niissä kirjeissä, jotka te annoitte
herttuan äsken nostaa hänen hansikkansa kera!"

Ritari Lave lyyhähti kauhistuneena istualleen ja valahti
kuolonkalpeaksi. "Kirjeet! -- Mitkä kirjeet?" sopersi hän. "Haa,
oletteko te kaikkitietävä! Ne sisälsivät -- ne sisälsivät -- elävän
Jumalan nimessä, ne eivät sisältäneet muuta kuin sen mikä on totta,
-- että minä olin varomaton narri tuodessani kirjeet maihin, joista
voi koitua ikävyyksiä herttualle, ellen minä selittäisi hänelle niiden
yhtenäisyyttä. Minä voin vakuuttaa hänen vihollisensa kirjoittaneen ne
siinä tarkoituksessa, että annettaisiin ne ryöstää ja asetettaisiin
hänet epäluulonalaiseksi salaisesta liittoutumisesta lainsuojattomien
kanssa -- --"

"Onneton!" -- keskeytti drotsi Pietari hänet. "Te seisotte jo
pohjattoman syvyyden partaalla, jonka yläpuolelta kaksi terävää
miekkaa ovat valmiit musertamaan teidät ja kuitenkin te valehtelette.
Minä en voi, enkä uskalla nyt mennä takuuseen teidän puolestanne. Te
olette vielä vaarallinen mies Tanskalle ja kuningashuoneelle, ja minä
olisin maankavaltaja, jos tahtoisin todistaa toisin pelastaakseni
teidät. Mutta teidän sielunne rauhasta minä tahdon huolehtia. Jos te
tahdotte vilpittömästi tunnustaa kanslerille teidän syntinne, jos vielä
tahdotte ajatella iankaikkista parastanne, niin ehkä kansleri voi puhua
puolestanne armahtavalle Jumalalle ja kuninkaalle. Tunnin kuluessa hän
on teidän luonanne!"

"Oi niin, sallikaa kanslerin tulla valmistamaan minua kuolemaan!"
valitteli ritari Lave ja pyyhki tuskanhien otsaltaan, "minä tahdon
antautua Jumalan huomaan. Ihmisiltä minä en kuitenkaan voi odottaa
armahdusta. Oi, jos minun Ingeni näkisi miten kovasydäminen te olette,
drotsi Pietari, niin hän ei ikinä rakastaisi miestä, joka voi olla niin
julma hänen onnettomalle isälleen."

"Kaikkivaltias Jumala on minun todistajani!" huudahti drotsi Pietari
ja painoi kätensä rintaansa vasten mitä syvimmän tuskan valtaamana.
"Viiltää syvästi sydäntäni, etten minä voi paremmin luottaa teihin.
Herttuan te tahdotte voittaa petollisilla todisteilla ja minun
petollisilla toiveilla. Ei, ritari Lave Litle! Siten te ette pelastu.
Vain totuus voi pelastaa teidät ja isänmaan, ja meidät kaikki. Jumala
suokoon teidän horjuvalle mielellenne lujuutta ja voimia tahtomaan
totisesti ja vakavasti sen, mitä te nyt sanotte vain teeskennellen
pelastuaksenne inhimillisestä tuomioistuimesta!"

Tämän sanottuaan hän poistui vankilanovelle, joka avattiin hänen
lyötyään kolme kertaa sille miekkansa kahvalla. Ritari Lave vaipui
vaikeroiden kivilattialle, ja drotsi Pietari kuuli ulkopuolelle
tuskallisimman kuolemanpelon pakoittavan hänet nyt vilpittömään
rukoukseen.

Puoli tuntia sen jälkeen kun drotsi Pietari oli lähtenyt vankilasta,
astui kansleri Martinus dominikaanipuvussaan, rukouskirja ja lyhty
kädessä linnanpihan yli tornille. Hänet päästettiin heti vangin luo,
joka oli niin mielenliikutuksen ja sisäisten taistelujen kiihoittama,
että filosoofisen kanslerin oli mahdoton saada minkäänlaista
yhtenäisyyttä ja selvää hänen tunnustuksistaan ja vastakkaisista
lausunnoistaan.

"Tekö minua valmistatte kuolemaan?" huudahti vanki hypähtäen
tuijottavin katsein häntä kohti. -- "Hyvä on, sitten onkin jo kiire!
Teilauspyörät ovat jo valmiina odottamassa. -- -- Drotsi Pietari
ei tahdo rukoilla minun puolestani, -- ja minun lapseni, minun
lapsiparkani -- hän kuolee häpeästä isänsä tähden. Mutta minulle se on
oikein!" jatkoi hän kuiskaten. -- "Minä nyökäytin -- katso, näin minä
nyökäytin niiden kataloiden neuvostossa. Se nyökäytys maksoi minulle
minun autuuteni, ja kuningas Eerik Kristofferinpojalle hengen. -- Enkö
minä ollut niiden kahdentoista mukana Finnerupin ladossa? -- Ei, ei,
se oli unta --" huudahti hän kiihkeästi "sinä yönä minä vartioin vain
herrani linnaa, -- hänen vertansa ei ole minun käsilläni, -- se veri
ei tule minun pääni päälle, -- mutta minä kuulin vaikeroimishuudot
hänen kirstustaan, -- ne kuuluivat haudasta -- ei, helvetistä ne
kaikuivat -- minä muistan sen kyllä. Ihmiset eivät ole tuominneet minua
lainsuojattomaksi, -- mutta rauhani, ikuisen rauhani minä kadotin sinä
hetkenä. Minä olen onneton mies!" huokasi hän ja vaikeni hetkeksi.
-- "Haa, mutta onnettomuus ei muserra minua", jatkoi hän ylpeästi.
"Minä olen jaloa sukuperää -- minä en kuole maankavaltajana, ei, vaan
isänmaanystävänä, itsevaltiaan vihollisena! Mitä sinä tahdot minusta,
pappi! Sinä et ole minun oikea rippi-isäni -- sinä et ole rohkea
tuomiorovasti, joka uskaltaa uhmailla sekä kuninkaita että keisareita.
Minä tunnen sinut kyllä, sinä olet Antvorskovin kirjatoukka, oppinut
kansleri -- itsevaltiaan ystävä, ja sinä tahtoisit kaikki vapautta
rakastavat tanskalaiset lainsuojattomiksi ja kahleisiin. Tuletko sinä
tänne tänä iltana kuulemaan minun synnintunnustustani tuomitaksesi
minut huomenna teloitettavaksi? Ei, ei, siitä ei tule mitään, korkeasti
oppinut herrani! Viisaan valtiomiehen täytyy osata vaieta ja kuolla
kuin koiran ilman synninpäästöä ja katumista."

Näin hän jatkoi sekavaa puhettaan, väliin soimaten itseään suurista
rikoksistaan, väliin taas kerskaten ylhäisestä sukuperästään ja
valtioviisaudestaan. Viimeinkin hän selvisi ja purskahti itkuun.

Oppinut mestari Martinus oli pari kertaa turhaan keskeyttänyt hänen
sekavan puheensa koettaen osoittaa hänelle mitä _Logican_ pykälää
vastaan hän oli rikkonut; nyt voitti innokas sielunpaimen filosofin, ja
hän käytti hyväkseen tätä hetkeä esittääkseen kaikki ne kohdat pyhästä
raamatusta, joiden hän luuli voivan taivuttaa kadotetun syntisen
kääntymykseen. Ajatellessaan hänen kuuluneen kuninkaanmurhaajien
liittoon, tuli hän ankaraksi, ja kiivastuen hän lausui lain ankarat
uhkaukset majesteettirikoksen tekijöille ja murhaajille.

"Ei, ei!" huudahti ritari Lave. "Kuninkaanmurhaaja minä en ole, mutta
kirottu minä olen, jos ei Jumala ja pyhä kirkko voi minua armahtaa.
Kuulkaa, kuulkaa minun rippi-isäni!" Nyt hän heittäytyi lattialle
kanslerin jalkojen juureen ja tunnusti joka askeleen, jonka oli
ottanut, ja miten hänet oli kiedottu salaliittoon, kuitenkaan ottamatta
mitenkään osaa liittoutuneiden veriseen kostotyöhön. "Drotsi Pietari
oli kuitenkin oikeassa!" sanoi hän lopulta. "Vain totuus voi pelastaa
minut ja meidät kaikki. Tänäkin hetkenä minä tahdoin pettää hänet.
Hän ei voi luottaa minuun, eikä hän voi pyytää armahdusta minulle.
Tapahtukoon minulle oikeus! Täällä minut on tuomittava, -- mutta
pelastakaa, pelastakaa minun sieluni ijäisestä kuolemasta!"

"Teidän syntinne ovat suuret", sanoi kansleri liikutettuna -- "mutta
ne ihmiset, jotka ovat väärinkäyttäneet teidän heikkouttanne, ovat
suurempia syyllisiä kuin te". Ja nyt hän puhui lohduttavia evankeliumin
sanoja katuvalle, antaen hänelle pyhän kirkon nimessä synninpäästön,
jos hän pysyisi lujasti katumuksessaan ja uskollisena kääntymyksessään
niinkuin oli luvannut. "Minä toivon teidän maallisien tuomarienne
myöskin olevan lempeämpiä kuultuaan tämän teidän tunnustuksenne",
lisäsi hän. "Sitä minkä te olette minulle uskonut, ei saa kukaan
tietää ennenkuin te itse sen sallitte; mutta suokaa minun ilmoittaa
se kuningattarelle ja meidän nuorelle kuninkaallemme, ja minä lupaan
teille, että Jumalan avulla suodaan teille aikaa kääntymiseen
kunnollisessa valtiovankilassa."

"Sanokaa heille kaikki!" huudahti ritari Lave syleillen hänen polviaan
tutisevin käsivarsin. "Minun salakammiossani Flynderborgissa on
seinässä salainen kaappi -- siellä -- siellä ovat minun suuren syntini
todisteet. Antakaa koko maailman tietää syntini, mutta elkää vain
antako minun kuolla synneissäni! Suokaa minun säilyttää elämäni,
-- tämän kurjan elämäni, ja minä piiloudun häpeässäni pimeimpään
vankilaan. Sanokaa heille kaikki!" jatkoi hän mitä suurimmassa
tuskassa. "Sanokaa heille myöskin, että täällä syttyy huomenna kapina,
jos he eivät ole ehtineet sitä ehkäistä! -- Lainsuojattomat ovat
täällä, -- he aikovat herttuan avulla anastaa kuninkaan haltuunsa. Minä
olen itse antanut siitä kirjeen herttualle -- --"

"Armias taivas!" huudahti kansleri peloissaan ja riistäytyi irti
hänestä. Hän koputti voimakkaasti vankilan ovelle. Se avattiin. Vanki
koetti paeta poiskiirehtivän kanslerin kanssa, mutta voimakkaan
vanginvartijan sysäyksestä hän kaatui tiedotonna kivilattialle.




NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.


Lukematon joukko ihmisiä oli kokoontunut kaikilta Själlandin kulmilta
Skjelskjöriin, saadakseen nähdä nuoren kuninkaan. Kaupunki, joka
kuningas Kristofferin ja Henrik Aemeldorfin sotien aikana oli puoleksi
poltettu, ei ollut vielä toipunut entiseen kukoistukseensa, eikä voinut
vastaanottaa kymmenettäkään osaa monista vieraista. Kaikki lähikylät
olivat sen vuoksi täynnä matkustajia. Kansan lukuisaan kertymiseen oli
sitäpaitsi syynä huhu, minkä mukaan kuningas Eerik Kristofferinpojan
murhaajat olivat muka luvanneet saapua tänne henkilökohtaisesti
tuomiotaan kuulemaan, mutta että he aikoivat puolustaa asiaansa kansan
kuullen ja panna vastalauseensa lainsuojattomaksi julistusta vastaan.
Suuri joukko näiden mahtavien aatelismiesten ystäviä ja liittolaisia
oli senvuoksi kokoontunut tänne. Jo iltasella syntyi majataloissa ja
kaduilla tappeluita eri puoluelaisten välillä, ja kaupunginvoudin
täytyi kutsua kuninkaallista sotaväkeä avuksi järjestystä ylläpitämään.

Kun seuraavana aamuna soitettiin aamujumalanpalvelukseen Nikolain
tornista, kokoontui jo kansaa käräjäpaikalle, ja hovikartanon
edustalla olevalle torille, josta saattoi nähdä kuninkaallisten
ratsastavan Danehovelle. Mutta kului tunti toisensa jälkeen,
eikä kuninkaallisia alkanut näkyä. Paitsi linnan vartijoita
ympäröivät linnaa kuninkaalliset sotamiehet, ja kuningattaren
henkivartioratsumies-osaston etunenässä linnanportin edustalla olivat
sekä drotsi Pietari että kreivi Gerhard. Drotsi Pietari kannatti vielä
olkasiteessä haavoittunutta oikeaa käsivarttaan, mutta taitavana
miekkailijana hän osasi pidellä miekkaansa vasemmallakin. Toivottiin,
että kaikki levottomuudet juhlan aikana oli saatu ehkäistyksi,
senvuoksi oli katsottu viisaimmaksi selvittää asiat herttuan kanssa
myöhemmin. Linnan lähimpiin taloihin oli drotsi salaa sijoittanut
loput kuningattaren henkivartioratsumiehistä, joiden luultiin vielä
olevan laivoissa. Näiden drotsin uskollisimpien soturien oli käsketty
rynnätä ja piirittää herttua samana hetkenä, jona he näkivät drotsin
paljastavan miekkansa.

Vähän matkan päässä kreivi Gerhardista ja drotsi Pietarista istui
herttua kimaltelevissa panssarivarustuksissaan oriinsa selässä,
ritariensa ja lukuisien slesvigiläisten ratsumiestensä keskellä.
Hän näytti jännittyneeltä ja levottomalta. Hän katseli lukuisaa
kansanjoukkoa tarkkaavin ja tutkivin katsein. Drotsi Pietarin synkät,
totiset kasvot eivät näyttäneet miellyttävän häntä enempää kuin kreivi
Gerhardin reipas olento.

Kansa alkoi tulla rauhattomaksi pitkästä odotuksesta, ja drotsi Pietari
kuiskasi tyytymättömänä kreivi Gerhardille: "Siihen on meidän hyvä
varovainen kanslerimme syypää." Kuului jo sieltä täältä murinaa ja
suuttumuksen huudahduksia.

"Kylläpä tässä saadaan vahtailla ja odotella saamatta edes kurkun
kastiketta!" murahti paksu, vanhempi porvari, joka seisoi vahdissa.

"Jumala ei luonut kiirettä, ukkoseni!" vastasi pitkäpartainen
slesvigiläinen ratsumies. "Eipä tarvitse teidän kuninkaanne juuri
parran ajamisen tähden liikoja viivytellä. Mutta kai hänet ensin
kapaloidaan ja imetetään. Täytyy kai kuningattarenkin laittautua
kauniiksi ja koreaksi, ettei drotsi Hessel kävisi hänelle uskottomaksi
teidän nuorten tyttöjenne ja vaimojenne vuoksi."

Ratsumiehet yhtyivät raa'asti nauraen tähän kömpelöön ivaan.

"Kansa on iloista, ja siitä minä pidän!" sanoi kreivi Gerhard joka
kuuli naurun, mutta ei tiennyt mille naurettiin. Drotsi Pietari oli
kuullut hävyttömät sanat, hän kihisi suuttumuksesta, mutta katsoi
vastakkaiseen suuntaan, eikä ollut sitä kuulevinaan. Naurua jatkui, ja
se uusiintui muista samankaltaisista puheista.

"Hiljaa, miehet! Puhukaa kunnioituksella kuninkaallisista!" sanoi
herttua miehilleen teeskennellyllä ankaruudella. "Niin, olkaa
varuillanne, miehet!" sanoi yksi herttuan ritareista: "Drotsin vasemman
käden kanssa on paras olla leikkiä laskematta. Ja te, hyvä mies!"
sanoi hän porvarille. "Te muistatte kyllä mitä Skjelskjörille maksaa
kuninkaanvalan vastustaminen."

"Se oli tosi puhetta, ankara herra ritari!" murahti porvari. "Jos me
nyt emme tahdo antaa toista kertaa polttaa talojamme, niin lienee
parasta ulvoa susien kanssa, ja taipua nulikkavallan ja hamehallituksen
alle."

"Hiisi vieköön sellaisen surkeuden!" sanoi toinen, "rupeavatko nyt
kaikki tanskalaiset miehet alistumaan tohvelin alle ja nulikkapiiskan
mukaan tanssimaan?"

"Sinä näyt haluavan tulla julistetuksi lainsuojattomaksi ennen iltaa,
hyvä mies!" sanoi pitkä mies, jolla oli yllään munkinpuku. "Kyllä
siihen joutuu parin hyvän sanan tähden."

"Oletteko kuullut uutisia, hurskas herra?" kysyi paksu kuoripoika
munkilta. "Lundin arkkipiispa julistaa tänään kirkon pannaan
Stig-marskin ja hänen ystävänsä."

"Pannaan, pannaan!" mutisi toinen toiselle.

"Ovatko he aivan hulluja!" sanoi kookas mies, haarniska ja sininen,
suuri vaippa yllään.

"Näyttääpä nuori herra alottelevan tiukasti!" sanoi ivaillen joku hänen
vieressään. "Kylläpä hänellä on pitkä kapalovyö, kun on siihen kietonut
itse arkkipiispankin."

"Ei omena putoa kauaksi puusta!" huomautti paksu porvari, ja hänen
vierustoverinsa alkoi hyräillä:

    Suden pentu kasvaa vähittäin
    Ja terävät on hampaat suussa.

"Mitä muuta olisitte voineet odottaa?" vastasi slesvigiläinen
ratsumies. "Kaikki suden sukulaiset ulvovat, sanotaan meilläkin."

Se kuningattaren ratsumiehistä, joka oli slesvigiläistä lähinnä, oli
jo kauan istunut satulassaan kuin tulisilla hiilillä. "Jos täällä on
susia joukossamme", huudahti hän nyt leveällä pohjoisjuutilaisella
murteella, "niin kyllä ne ennemmin ovat teidän slesvigiläisten kuin
meidän joukossamme!"

"Sitä nuuskimaan olisi hyvä vainukoira tarpeen!" vastasi slesvigiläinen.

"Meillä ovat koirat myöskin nopeita ja uskollisia", sanoi
pohjoisjuutilainen, "mutta alhaalla Gottorpin luona ne ovat vieläkin
nopeimpia, sen taitaa autuas Aabel kuningas, teidän herttuanne isoisä,
tietää. Hänen jälestään juoksee joka yö kolme tulista koiraa, ajaen
hänet paholaisen luo helvettiin."

"Sen, joka häpäisee meidän herttuaamme tai hänen sukuansa, lyön minä
kuoliaaksi!" huudahti slesvigiläinen ratsumies ja vetäsi miekkansa.

"Ja siltä, joka pilkkaa minun kuningatartani tai drotsiani, lyön minä
pois nenän ja korvat!" vastasi kuningattaren ratsumies ja heilautti
jo miekkaansa. Useat muutkin sekaantuivat kinasteluun, ja vaikka
oli ankarasti kielletty paljastamasta miekkaa ennenkuin oli siihen
käsketty, nähtiin jo monen miekan välähtelevän sekä herttuan että
kuningattaren ratsumiesten parvessa.

"Hiljaa!" huusi herttua levottomana ja katsoi ympärilleen joka taholle.

"Joka lyö ensimäisen lyönnin ilman päällikkönsä käskyä se on kuoleman
oma!" huusi drotsi Pietari, -- ja useimmat miekat pistettiin takaisin
huotraan, kovaäänisen riidan aletessa hiljaiseksi mutinaksi.

"Kuninkaalliset! Kuninkaalliset!" kaikui huuto levottomasta
väkijoukosta, ja hetken oli aivan hiljaista. Samassa näkyivät
kuningatar ja nuori kuningas ratsain. He ratsastivat komeassa
kulkueessa linnanportista, heitä ympäröivät ritari Jon ja Rimordson,
sekä kaksitoista henkivartijaa ja Martinus kansleri. Hengellinen
herra istui yllään dominikaanikaapu, ja kiiltävät valkeakantaiset
kengät jalassaan, ratsunsa selässä, mutta hän oli hyvin kalpea ja
pelästyneen näköinen. Suuri joukko kansaa tervehti heti kuningasta
iloisesti huutaen. Tappelu herttuan ja kuningattaren miesten välillä
näkyi tauonneen. Mutta samassa huusi voimakas ääni joukosta: "Eläköön
Stig-marski ja hänen ystävänsä! Pois, pois, kaikki tyrannit!"

Herttua katsoi pikaisesti taakseen. Drotsi Pietari piti häntä tarkasti
silmällä ja piteli vasenta kättään miekkansa kahvalla. Eläköönhuudot
kuninkaalle jatkuivat. Mutta nyt huudettiin toiselta taholta: "Eläköön
herttua! Eläköön Waldemar Eerikinpoika!" Tähän yhtyivät useat
porvareista ja kaikki slesvigiläiset ratsumiehet. Herttua kääntyi
taas katsomaan taakseen; hän kohotti hattuansa tervehtien rohkeasti
kansaa. Drotsi Pietari huomasi tuon tervehdyksen sovituksi merkiksi,
sillä nyt tervehtivät herttuaa molemmilta puolin ne samat äänet, jotka
juuri äsken olivat yhtyneet kapinahuutoon Stig-marskille. Drotsi ei
voinut enää kauvemmin hillitä suuttumustaan. "Alas, alas petturit!"
huusi hän paljastaen vasemmalla kädellään välkkyvän miekkansa. Samassa
ryntäsivät salassa olleet ratsumiehet esiin joka talosta ja piirittivät
torin. Herttua Waldemar katseli ihmetellen tätä odottamatonta
liikettä. "Kapinaa! Kavaltajia!" huusi hän. "Puolustakaa laillista
valtionhoitajaanne, urheat tanskalaiset! Ottakaa kiinni drotsi! Hän on
petturi. Eteenpäin!" huusi hän ratsumiehilleen. Mutta ennenkuin hän
yleisessä sekasorrossa ehti saada soturinsa taistelujärjestykseen,
hyökkäsivät drotsi Pietari ja kreivi Gerhard kuningattaren ratsumiesten
kanssa niin kiivaasti häntä kohti, että hänen väkensä kanssa
täytyi suurimmalla kiireellä paeta. Ei ainoakaan heistä ruvennut
puolustautumaan, vaan kaikki pakenivat solan kautta, jota ei vielä
ollut sulettu ja joka johti ulos kaupungista.

"Herttuan jälestä! Petturien jälestä! Hän on kuninkaanmurhaajien
päämies!" huusi drotsi, ja kuningattaren ratsumiesten etunenässä hän
lähti ajamaan takaa pakenevia.

Tämän sekasorron aikana, jota lisäsi ihmisjoukon huudot ja hälinä,
olivat ritari Jon, Rimordson sekä kansleri ja kaksitoista henkivartijaa
silmänräpäyksessä muodostaneet taajan piirin nuoren kuninkaan
ympärille, ja odottamatta tämän kapinan selviämistä, he kiirehtivät
hänen kanssaan linnan torin yli kiihoittuneen kansanjoukon läpi alas
vuonolle.

Kuningatar oli rohkeasti ratsastanut uskollisten henkivartijoidensa
keskelle, ja hän oli kohta heidän etunenässään kreivi Gerhardin ja
drotsi Pietarin kanssa. Heidän edessään pakeni herttua joukkoineen
taakseen katsomatta kuin pelon lamauttamana.

"Mutta, jalo kuningatar!" sanoi drotsi Pietari, "teidän läsnäolonne
täällä on liian uhkarohkea".

"Minä en tunne itseäni missään turvallisemmaksi kuin teidän ja
urhollisen kreivi Gerhardin luona!" vastasi hän luottavaisesti.

"Olisipa häpeä!" huudahti kreivi Gerhard, "jos me nyt emme olisi
voittamattomia".

Kaupungin ulkopuolella niinkutsutulla Trandrupin kentällä, jossa
Henrik Aemeldorf oli voittanut kuningas Kristofferin, komensi herttua
vasta ratsumiehensä pysähtymään ja kääntämään hevosensa. Kun herttua
oli ennättänyt täällä kyllin etäälle, käytti hän välimatkaa hyväkseen
järjestääkseen pikaisesti miehensä taisteluasemaan. Samassa drotsi
Pietari kuuli hurjia hyökkäyshuutoja takaansa. Hän katseli taakseen
ja huomasi joukon rautapukuisia ratsumiehiä, joiden joukossa hän
luuli tuntevansa Jaakko kreivin ja molemmat Danehovella olleet
lainsuojattomat ritarit.

"Te olette uskaltanut liian etäälle, jalo kuningatar!" sanoi hän
levottomana. "Petturit ovat yllättäneet meidät. Miehet, asettukaa
kuningattaren ympäri! Elkää väistykö hänen vierestään, kreivi Gerhard!"

"Tuhat tulimmaista!" murahti kreivi Gerhard. "Jääkää te ennemmin
keskustaan, drotsi Hessel!" Mutta drotsi ei kuunnellut hänen puhettaan.
Kuningattaren ratsumiehet olivat heti totelleet heidän päällikkönsä
käskyä ja muodostaneet piirin hallitsijattarensa ympäri. Kuningatar
pysyttelihe keskellä kehää, katsellen joka taholle ympärilleen. Hän
oli valahtanut kalpeaksi, mutta hän kokosi kaikki voimansa ja piti
tarkasti silmällä kaikkia vihollisen liikkeitä. Kreivi Gerhard ratsasti
nelistäen ympäri kehää päristellen kuin villi leijona häkissään.
Vihollinen tunkeili esiin kummaltakin puolen. Drotsi Pietari antoi
kehän laajeta ja höllin ohjin, miekka vasemmassa kädessään hän hyökkäsi
herttuaa ja hänen ratsumiehiään kohti.

"Kääntykää te nyt lainsuojattomia vastaan, kreivi Gerhard!" sanoi
kuningatar rauhallisesti.

Tämä olikin taitavan sotapäällikön tarkoitus. Hän hyökkäsi kehän
ulkopuolelle huutaen: "Eteenpäin kaaressa! Seuratkaa minua!"

Molemmat laajenneet puolikaaret olivat siten pian muodostuneet
kahdeksi tiheäksi linjaksi, taistellen kumpikin vastakkaiseen suuntaan
jakaantuneina, kaksinkertaisesti voimakkaampaa vihollista vastaan.
Keskelle kenttää jääden, oli kuningatar pakoitettu näkemään verisen ja
kiivaan taistelun, jossa moni hänen uskollisista miehistään menetti
henkensä. Hänen poskensa hehkuivat innostuksesta ja osanotosta.
Hän katsoi vuoroon drotsi Pietariin ja vuoroon kreivi Gerhardiin
päin. Mutta useimmin viivähti hänen katseensa urheaa kreivi
Gerhardia ihailemaan, joka taisteluinnossaan iloisesti heilutti
miekkaansa ja näytti joka miekan iskulla tunkevan vihollisensa
askeleen taapäin. Välimatka molempien ratsujoukkojen välillä piteni
joka silmänräpäyksessä. Kuningatar oli innolla seurannut kreivi
Gerhardin urhokasta etenemistä. Nyt hän taas kääntyi drotsi Pietariin
päin ja huudahti kauhusta: Hän näki tämän ratsumiesten joutuneen
epäjärjestykseen, ja drotsi itse suistui hevosensa selästä keskelle
herttuan väkeä, jotka raivokkaasti huutaen syöksyivät hänen kimppuunsa.

"Armias Jumala, he tappavat hänet!" huusi kuningatar. "Pelastakaa,
pelastakaa drotsi Pietari, jalo kreivi!" Vaarasta välittämättä hän
ratsasti näin huutaen keskelle kreivi Gerhardin ratsumiesparvea, jotka
olivat vähällä saada lainsuojattomat kokonaan karkoitetuksi kentältä.
Hän tunkeutui aivan kreivi Gerhardin luokse, toistaen kehoituksensa.

"Jumalan nimeen sitten niinkuin te tahdotte, arvoisa kuningatar!"
vastasi kreivi Gerhard. "Mutta te riistätte voiton meidän käsistämme.
-- Eteenpäin miehet! Elkää välittäkö minusta!" Hän käänsi hevosensa
kiirehtiäkseen drotsi Pietarin avuksi ja saadakseen hänen
taistelurivinsä järjestymään. Mutta suuri osa hänen omia ratsumiehiään
teki saman käännöksen, ja siten syntyi epäjärjestys, kun toiset
ryntäsivät eteenpäin ja toiset taapäin. Lainsuojattomat tunkeutuivat
taas esiin hurjasti huutaen; ja vastakkaiselta puolelta herttua
ahdisti voitokkaasti drotsin ratsumiehiä, jotka olivat kadottaneet
päällikkönsä. Kreivi Gerhard pysäytti pakenevat joukot ja pyysi heitä
kääntymään. Mutta hän huusi turhaan, hänen oli mahdoton enää koota
hajaantuneita ratsumiehiä. Vihollinen tunkeutui voittaen molemmilta
puolin, ja hirvittävä temmellys vallitsi kaikkialla hänen ympärillään.
"Kaikki on menetetty! Meidän täytyy paeta, jalo kuningatar!" huusi hän
nyt suuttuneena ja kääntyi sivulleen, missä kuningatar juuri äsken
oli ratsastanut, mutta siellä ei häntä näkynyt. Yksi kuningattaren
ratsumiehistä oli heittänyt vaippansa hänen ylleen ja hän oli
kadonnut sekasorron vallitessa. -- Kreivi Gerhard ei eroittanut häntä
mistään meluavien ja taistelevien ratsumiesparvien joukosta. Nyt hän
raivostui, ja huitoi joka suuntaan niin hurjasti, ettei ystävä eikä
vihollinen uskaltanut lähestyä häntä. Hänen tuijottava silmänsä etsi
vain kuningatarta, mutta hänestä tuntui niinkuin sekin olisi tullut
soaistuksi. Taistelukenttä ja koko maailma pyöri hänen silmissään,
ja kun hän palasi tajuntaan, huomasi hän olevansa yksin autiolla
taistelukentällä, ympärillään vain kuolleita ja haavoittuneita
sotilaita. Hänen silmänsä oli vahingoittumatta, mutta se, joka hänelle
oli vieläkin kalliimpi, oli kadonnut. Hän kannusti tulista orittaan, ja
se kantoi hänet kiitäen ruumiiden yli kaupunkiin.




NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.


Kapina kaupungissa ei ollut vielä tukahutettu. Kaikilla kaduilla
tungeskeli asestettuja porvareita ja sotilaita. Yhä sattui verisiä
tappeluita. Muutamat huusivat Stig-marskin ja kreivi Jaakon nimeä:
"Kostoa lainsuojattomille!" Toisilla oli herttuan nimi tunnussanana,
lyöden maahan jokaisen joka ei heihin yhtynyt. "Eläköön nuori
kuninkaamme, turma pettureille!" huusi suuri osa porvareista ja
huonosti asestetuista talonpojista. Lainsuojattomien ja herttuan
puoluelaiset eivät näkyneet oikein tietävän katsoisivatko toisiaan
ystäviksi vaiko vihollisiksi; mutta he yhtyivät kuitenkin niinkuin
usein ennenkin kuninkaallismielisiä vastaan. Pian kuitenkin herttua oli
voittanut, ja hän ratsasti slesvigiläisten ratsumiestensä ympäröimänä
katuja pitkin. Huhu hänen voitostaan ja kuninkaallisten tappiosta
kulki edeltä, levittäen kauhua kaikkien kaupungin porvarien kesken
ja pakeneviin talonpoikiin, jotka olivat kokoontuneet vannomaan
uskollisuusvalaa kuninkaalle. Herttuaa seurasi joukko hurjan näköisiä
miehiä, veriset kirveet kädessä, ja paljon oudon näköisiä muukalaisia,
jotka meluten osoittivat hänelle suosiotaan. Tähän voittokulkueeseen
liittyi myöskin joukko rautapukuisia ratsumiehiä, joiden kypärän
silmikot olivat suletut, heidän arveltiin olevan lainsuojattomia ja
heidän sotilaitaan.

Herttua laskeutui linnan edustalla hevosensa selästä ja antoi heti
ratsumiestensä asettua sinne. "Missä on kuningas?" kysyi hän. "Vuonon
kautta pakomatkalla Nyborgiin!" vastasi eräs lihava lahtari.

Herttua näytti äkkiä tulevan hyvin levottomaksi. Hän antoi yhdelle
ritareistaan salaisen käskyn, ja tämä ratsasti heti ratsumiesjoukko
mukanaan satamaan.

"Ja missä on hänen armonsa kuningatar?" kysyi herttua taas. Siihen
ei voinut kukaan vastata hänelle. Hän sai vain kuulla, että ritari
Rimordsonin merimiehet olivat hakeneet prinssi Kristofferin ja
prinsessa Mereten linnasta.

"Rauhoittukaa, kunnon kansalaiset!" sanoi hän senjälkeen meluavalle
kansanjoukolle, joka ympäröi häntä. "Menköön kukin kotiinsa! Tänä
päivänä ei ole Danehovea eikä kuninkaan tervehdysjuhlaa. Minä olen
onnellisesti tukahuttanut kapinan. -- Kapinan yllyttäjä on minun
hallussani. Se oli kuningattaren ylimielinen suosikki, drotsi Hessel.
Hän on johtanut harhaan kuningattaren, asettaen minut väärään valoon.
Hän on ottanut alaikäisen kuninkaan valtaansa, päästäkseen itse
hallitsemaan maata, mutta siitä petturista olette nyt päässeet.
Hän ei enää milloinkaan pääse näkemään päivän valoa. Minä olen
vielä teidän valtiohoitajanne, ja minä otan huolehtiakseni sekä
teidän, että maan turvallisuudesta ja onnesta!" Tätä hänen puhettaan
tervehdittiin meluavin suosionosoituksin, ja herttua kumarsi lempeästi
ja kuninkaallisen arvokkaasti kapinallisille liittolaisilleen. Sitten
hän poistui ritareineen linnaan ja hänen mukanaan meni sinne myöskin
se kookas panssaroitu ja siniviittainen herra, jonka kypäränsilmikko
oli suljettu ja joka oli johtanut lainsuojattomia. Tämän herran kanssa,
jonka kaikki luulivat tuntevansa lainsuojattomaksi Hallannin Jaakko
kreiviksi, oli herttualla salainen keskustelu ritarisalissa. Tämän
jälkeen poistui panssaroitu herra linnasta, ja tunnin kuluttua olivat
lainsuojattomat ja heidän sotamiehensä lähteneet kaupungista. Sanottiin
heidän kaupungista mennessään vihaisesti uhkaellen tulevansa takaisin
ennen vuoden ja päivän kuluttua tuli ja miekka mukanaan.

Herttua itsekin näytti tahtovan poistua levottomasta kaupungista,
jossa kuninkaalla oli paljon uskollisia alamaisia, jotka eivät olleet
herttualle eikä Stig-marskin puoluelaisille suosiollisia. Vangittu ja
vaarallisesti haavoittunut drotsi oli viety kahleissa herttuan omaan
laivaan. Kuninkaalliset pitkälaivat olivat lähteneet vuonosta, ja
paitsi herttuan kolmea laivaa oli ainoastaan yksi laiva satamassa,
jolla luultiin nähdyn kuningattaren väkeä. Herttua tahtoi kuitenkin
siirtää lähtönsä iltaan, hänen mielestään oli varomatonta lähteä
linnasta, ennenkuin kaupungissa oli täydellisesti rauhallista. Hän oli
nähnyt kuningattaren keskellä taistelun temmellystä, mutta hän oli
äkkiä kadonnut hänen näkyvistään. Hän tiesi kuningattarella olevan
paljon ihailijoita kaupungissa, ja hän oli hyvin levoton. Hän antoi
tarkasti etsiä taistelukentän ympäristöineen, mutta siellä ei löydetty
kuningatarta; eikä kreivi Gerhardia. Hän kaipasi sitäpaitsi erästä
slesvigiläistä ratsumiesosastoa, jotka taistelun kestäessä olivat
tulleet eroitetuiksi hänestä eivätkä olleet vielä palanneet.

Alkoi jo hämärtää, ja hän astuskeli levottomissa ajatuksissa
edestakaisin ritarisalissa. Hän tunsi kyllä itsensä ylpeäksi
voitostaan. Mutta kuninkaan paon vuoksi oli koko tämä sekava mellakka
onnistumaton yritys. Hän alkoi pelätä liian aikaisin heittäneensä pois
naamarinsa ja siten ilmiantaneensa rohkeat aikeensa. Saatuaan kuulla
marskin lupauksesta norjalaisten kuninkaalle, ei hän enää luottanut
lainsuojattomiin. Hänen kiitoksensa Jaakko kreiville oli ollut kylmä
ja vähäsanainen. Hän näytti olevan tuskallisessa epävarmuudessa siitä
mitä hänen nyt oli tehtävä, voidakseen saavuttaa ylpeän päämääränsä.
"Tartu siihen valtikkaan, jolla voit henkiä taivuttaa, ja sinun
kruunusi loistaa kuin aurinko!" kuiskasi hän itselleen, ja hänestä
tuntui niinkuin hän taas olisi istunut Sjöborgin linnassa ja puhellut
huuhkajansa kanssa. Hän katseli arasti ympärilleen suureen pimeään
saliin ja pelkäsi meikein omia sanojaan, tuntui niinkuin kuollut,
mielipuoli piispa olisi puhunut hänelle. "Valoa! Valoa!" huusi hän.
Hänen palvelijansa, jotka tiesivät herransa kammoksuvan pimeässä
olemista, kiirehtivät sytyttämään kaikki ritarisalin kynttilät. Herttua
antoi vielä muutamia käskyjä matkavalmistuksista, ja lähetti taas
miehiä tutkimaan oliko hiljaista kylässä ja eikö ollut väkijoukkoja
vuonoon vievällä tiellä. Vähän senjälkeen avattiin ovi, ja kaksi
hänen ritareistaan toi sisään vangin, jonka hänen väkensä äsken oli
tuonut linnaan, ja joka vaati tulla viedyksi herttuan luo. Vanki
seisoi kääriytyneenä umpivaippaan, sadehattu vedettynä pään ylitse,
ja näytti tutkivasti katselevan herttuaa. Samassa putosi vaippa hänen
hartioiltaan lattialle. Herttua peräytyi hämmästyneenä pari askelta --
kaunis majesteetillinen Agnes kuningatar seisoi hänen edessään, yllään
kimalteleva kruunauspukunsa.

"Sanotaan minun olevan teidän vankinne, herttua Waldemar!" sanoi hän
rauhallisen arvokkaasti. "Mutta minun mielestäni te olette minun
vankini, niin totta kuin te olette katala kapinoitsija, ja minä tänä
hetkenä Tanskanmaan hallitseva kuningatar!"

Herttua viittasi pikaisesti hämmästyneiden ritariensa poistumaan. "Jalo
kuningatar!" sanoi hän kohteliaasti ja nöyrästi. "Yhdessä suhteessa
te olette oikeassa: minä olen nyt ja ikuisesti teidän vankinne. Mutta
kapinoitsija minä en ole. Sitävastoin drotsi Hessel ja teidän miehenne
ovat petollisella ja kunniattomalla tavalla hyökänneet minun kimppuuni.
Teidän omasta vaatimuksestanne minä tulin tänne valtionjohtajaksi, ja
täällä, vastoin lakia ja oikeutta, hyökätään minun kimppuuni juuri
hetkellä, jolloin minä olen viemässä kuningasta kruunattavaksi.
Kauhulla minä näin teidän armonne takaa-ajajieni etunenässä. Tämä näkö
olkoon puolustuksenani, miksi minä silmänräpäykseksi poistuin kuninkaan
vierestä, koettaen väistää taistelua, jossa teidän kallis henkenne oli
vaarassa."

"Mitä minä kuulen!" sanoi kuningatar säpsähtäen. "Te vielä kiellätte
olevanne tämän kapinan johtaja? Ja te uskallatte panna sen minun
syykseni?"

"En teidän, armollinen kuningatar, vaan kunnianhimoisen ja
häpeämättömän drotsi Hesselin. Hän on syypää täällä tapahtuneeseen
onnettomuuteen, ja jokaiseen veripisaraan, joka tänä päivänä on
vuodatettu. Hän on kapinoitsija ja maankavaltaja, enkä minä -- ja
taivas varjelkoon minua syyttämästä teitä uskottomuudesta! Hän on
häpeämättömästi väärinkäyttänyt teidän lempeytenne ja suosionne.
Hän on johtanut teidät ottamaan tämän varomattoman askeleen. Hän on
saattanut minut epäluulon alaiseksi, kohotakseen minun jälkeeni
valtakunnanhoitajaksi, tai ehkä Tanskanmaan kuninkaaksi."

Kuningatar peräytyi askeleen ja loi viisaan, tutkivan katseen
viekkaaseen herttuaan. Hän näytti hetkeksi vaipuvan ajatuksiinsa,
mutta sitten tuntui kuin kirkas valo olisi välähtänyt hänelle, ja
hän lähestyi tuttavallisesti herttuaa. "Te olette ehkä avannut minun
silmäni näkemään äärettömän petollisuuden", sanoi hän, voimatta
kuitenkaan kokonaan hillitä ääntään. -- "Jos tämä todellakin on
tapahtunut drotsin alotteesta, niin on hänet vedettävä siitä
edesvastuuseen. Kuningas ja kansa tuomitkoot hänet petollisena
maankavaltajana! Missä hän on?"

"Minun hallussani!" vastasi herttua kohteliaasti hymyillen. "Ja
teidän suostumuksellanne, hän pysyy siellä niinkauan kun minä olen
valtionhoitaja Tanskassa."

"Te vastaatte minulle hänen hengestään", vastasi kuningatar koettaen
salata levottomuuttaan. "Olkoon hänen rikoksensa kuinka suuret hyvänsä,
niin ainoastaan kuningas ja kansa maakäräjillä voivat hänet tuomita, ja
silloin sekä minun että teidän läsnäollessa."

"Se on ymmärrettävä, teidän armonne! Pahimmalle verivihollisellenikin
tapahtukoon oikeus. Mutta suokaa, armollisin kuningatar, minun
ensin esittää oma asiani teidän tuomioistuimellenne!" keskeytti hän
kohteliaasti ja tarjosi syvään kumartaen kuningattarelle kullatun
nojatuolin, mihin tämä istuutui. "Minä ymmärrän kyllä, että teillä on
oikeus epäillä minua", alkoi hän taas puhua. "Teidät on tuotu tänne
minun vankinani, vaikka niinkuin minä jo sanoin, minä olen ikuisesti
teidän vankinne. Minä voin todistaa teille olevani syytön koko tähän
ihmeelliseen mellakkaan!" jatkoi hän kiihkeästi ja hänen äänessään
värähteli tukahutettu intohimo. "Minä voin antaa teille päivän selvän
todistuksen siitä miten mielettömästi -- miten nurinkurisesti ja
päättömästi minä olisin toiminut, jos minun aikomukseni olisi ollut
asettua vihamieliseen asemaan teidän suhteenne -- --" hän vaikeni ja
näytti miettivän mitä lisäisi. "Niin, se olisi ollut uhkarohkeaa!"
huudahti hän taas. "Minä tahdon nyt tunnustaa teille sen, mikä jo kauan
on ollut sydämeni hartaimpana ja rohkeimpana toiveena, ja johon minä
joskus elämäni onnellisimpina hetkinä olen uskaltanut toivoa, suuren
Waldemarsuvun ruhtinaallisena jälkeläisenä -- --"

Hän pysähtyi taas ja tarkasti kuningatarta viekkain tutkivin katsein.
Hän näki kuningattaren kasvojenilmeiden muuttuvan äkkiä ja hän alkoi
epäröidä. Mutta tuntien oman viehätysvoimansa, hän karkoitti luotaan
kaikki epäilykset, ja suuttumuksen punan kuningattaren poskilla hän
luuli ujon hämmästyksen suotuisaksi merkiksi.

"Jalo, ihanin kuningatar!" jatkoi hän rohkeasti, "Te ette voi
loukkaantua toiveesta, jonka hartain halu olisi yhdistää kansan ja
valtakunnan onneen uskollinen rakkautensa naisihanteeseensa, -- se
on toive, jonka ilmaisemiseen minulta puuttuu sanoja; mutta se on
aiheutunut teidän kauneutenne, sielun jaloutenne ja viisautenne
ritarillisesta kunnioituksesta, ja se on saanut voimaa ja sytykettä
niistä tunteista, jotka tekevät ruhtinaan ihmiseksi, sen ohella
kohottaen ihmisen totuudessa ruhtinaaksi."

"Te puhutte hyvin kohteliaasti ja koreasti, herttua Waldemar!" vastasi
kuningatar rauhallisesti hymyillen. -- "Te luulette siis, ettei Tanskan
kuningatar voi kieltäytyä kuulemasta teidän rakkaudentunnustustanne
silloin kun hän on teidän vankinne, ja ettei hän osta vapauttaan liian
kalliisti lahjottaessaan voittajalleen kätensä ja sydämensä?"

Herttua säpsähti. "Elkää taas väärinkäsittäkö minua, jalo kuningatar!"
alkoi hän vähän tyynemmin puhua. "Minä uskalsin tänä hetkenä lausua
tämän tärkeän tunnustuksen voidakseni selvästi osoittaa teille miten
mahdoton minun on olla teidän vihollisenne. Te olette satunnaisen
erehdyksen kautta täällä minun vankini, ja te olette vapaa minä hetkenä
haluatte. Te olette kuningatar ja hallitsijatar täällä yhtähyvin
kuin uskollisimpien soturienne joukossa. Mutta suokaa minun tehdä
huomautus, joka lieventää tämän ehkä liiankin rohkean askeleen!" lisäsi
hän rohkeasti, huomatessaan ylpeän hymyn kaareilevan kuningattaren
huulilla. "Te olette kyllin valtioviisas käsittääksenne, että tällä
hetkellä sekä teidän että Tanskan kohtalo on minun käsissäni. Ja
minä en tahdo väärinkäyttää tätä satunnaista etua. Mutta jos ei
teidän sydämessänne ole minulla vähintäkään sijaa, niin te järkevänä
ja valtioviisaana naisena ette kuitenkaan voi ylenkatsoa tällaista
tarjousta näin tärkeänä hetkenä." Tämän rohkea kosija sanoi ylpeästi
ja itsetietoisesti, osoittaen siten tuskin antavansa rukkasista
korkealle vangille vapautta. Mutta lieventääkseen tällä valtiollisella
viittauksella tekemäänsä loukkausta, hän äkkiä muutti puhetapaansa.
Hänestä oli nyt tärkeää saada kauniin kuningattaren sydän, tai
edes hänen turhamaisuutensa myöntämään järkeväksi tai ainakin
välttämättömäksi sen, minkä hän arveli kyllin selvästi tuoneensa
esille. Hän oli taas ritarillinen rakastaja, ja hän alkoi nyt hyvin
kaunopuheliaasti ja näennäisen lämpimästi ylistellä kuningattaren
kauneutta ja sielunjaloutta. "Minä annan elämäni ja autuuteni teidän
käsiinne, jalo kuningatar!" sanoi hän lopuksi, taivuttaen polvensa.
Kuningatar oli vaiti ja katseli polvistuvaa kosijaa läpitunkevin
katsein. Katkera vastaus oli valmiina hänen huulillaan, mutta samassa
ovi avautui ja yksi herttuan ritareista astui sisään. Herttua nousi
nöyrästä asennostaan ja polkaisi kiivaasti lattiaan. "Mitä tämä on?"
sanoi hän. "Kuka on niin rohkea?"

"Kreivi Gerhard, -- ankara herra!" vastasi ritari hätäisenä.
"Holsteinin kreivi Gerhard on piirittänyt linnan lukuisan ratsujoukon
kera. Hän uhkaa rynnätä linnanpihaan, jos ei Tanskan kuningatarta heti
päästetä vapaaksi."

Herttua seisoi kuin salaman iskemänä.

"Te tulitte sopivaan aikaan, herra ritari!" vastasi kuningatar ja
nousi rauhallisen arvokkaasti. "Te näitte jalosukuisen herranne
asennossa, jota hänen ei tarvitse hävetä. Hän on tunnustanut väkensä
erehdyksen kautta joutuneensa epäluulonalaiseksi kavalluksesta ja
majesteetinrikoksesta, ja hän on senvuoksi antanut elämänsä ja
kohtalonsa minun käsiini. Te olette todistajana, että minä olen antanut
anteeksi hänen erehdyksensä, johon hän ei ole syyllinen. Teidän
käsivartenne, herttua Waldemar! Minä aion heti matkustaa. Jalo kreivi
Gerhard odottaa minua."

Nyt kuului kovaa melua linnan ulkopuolelta. Herttua kumarsi syvään ja
ojensi hänelle käsivartensa vastaan väittämättä. Ritari kulki edellä
kaksi palavaa kynttilää kädessään. Herttuan viittauksesta kiirehtivät
passaripojat lisäksi soihtuineen. Kreivi Gerhardin suureksi ihmeeksi
vietiin kuningatar siten mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja
ruhtinaallisen komeasti ulos linnasta ja jätettiin hänen turviinsa.
Kahden tunnin kuluttua purjehti kuningatar suotuisalla tuulella
Nyborgin vuonosta, herttua Waldemar lähti vangittu drotsi mukanaan
Alsiin.




NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.


Sillaikaa kun drotsi Pietari istui vangittuna Nordborgin linnassa
eikä voinut mitään toimia kuninkaan ja maan parhaaksi, huolehtivat
vanha ritari Jon sekä kreivi Gerhard, kansleri ja uskollinen Rimordson
väsymättömän valppaasti kuninkaallisten turvallisuudesta, koettaen
tukea alaikäisen valtaistuinta. Herttuan mielestä hänen ei nyt ollut
viisasta käyttää hyväkseen valtionhoitajan oikeuksiaan. Stig-marskin
yritykset Tanskan yhdistämisestä Norjaan, sekä herttuan pelko siitä,
että hänen omat aikeensa oli saatu ilmi, olivat niin hämmentäneet
hänet, ettei hän enää näyttäytynyt Tanskan hovissa. Suuttuneena
onnistumattomasta kapinasta ja häpeällisestä kosimayrityksestä, joka
etenkin oli hänelle lannistava nöyryytys, lähti hän vähän senjälkeen
Saksiin, ja piakkoin saatiin kuulla hänen siellä äkkiä menneen
naimisiin herttua Juhanan tyttären, hurskaan Sofia prinsessan kanssa.

Tanskalle onnellinen sattuma teki tyhjiksi ne vaaralliset aikeet,
joilla Ekerön luona majaileva norjalainen laivasto uhkasi maata. Raa'an
jaarli Vähä-Alfin, yhdessä kuninkaan suosikin, Halkell Angmundin
kanssa, piti johtaa laivastoa. Mutta vähän aikaa senjälkeen kertoi huhu
jaarlin juomapöydässä joutuneen riitaan Halkellin kanssa, ja hän oli
aivan Norjan kuninkaan nähden lyönyt hänet kuoliaaksi viinikannulla.
Tästä syntyi laivastolla verinen taistelu: 260 jaarlin miehistä
sai surmansa, jaarli itse tuomittiin lainsuojattomaksi ja pakeni
Ruotsiin. Sotaretki Tanskaa vastaan keskeytyi. Mutta lainsuojattomat
ryöstivät lakkaamatta Tanskan rannikkoa. He polttivat Middelfartin ja
Hindeholmenin Fyenillä, ja nämä rajut vieraat jättivät tuskin yhtään
Tanskan merikaupunkia rauhaan. Stig-marskin nimi oli kauhu kaikille
tanskalaisille. Raane Jonson oli myöskin yksi niistä rohkeimmista
merirosvoista, jotka hätyyttivät valtakuntaa, Stevnsklintin luona
olevassa Gjorslövin talossa oli hänellä linnoitus, ja pakopaikka
ryöväysretkillään. Pettääkseen vihollisiaan ja johtaakseen heidät
harhaan, hän ratsasti mailla ollessaan hevosella, joka oli takaperin
kengitetty, ja hänen mukanaan oli aina väkevä, vihainen koira, joka
varoitti häntä takaa-ajajista, ja se hyökkäsi hätätilassa väkevimmänkin
sotamiehen kurkkuun. Lundin arkkipiispa oli julistanut sekä Raanen että
marskin ja kaikki lainsuojattomat kirkon pannaan; mutta he näyttivät
rohkeasti uhittelevan sekä pannansäteitä että lainsuojattomuustuomiota.
Useimmat lainsuojattomat olivat paenneet Norjaan, jossa he ärsyttivät
norjalaista kuningasta ryhtymään ratkaisevaan retkeen Tanskaa vastaan.
Marski jäi uhmaillen Hjelmiin, josta hän alituiseen teki ryöstöretkiä
Pohjois-Jyllantiin ja saarille. Ylpeä Jaakko kreivi linnoitti
Hunehalsin Pohjoishallannissa, ja sekä hän että marski valmistautuivat
puolustamaan itseään viimeiseen asti.

Kruunaus siirrettiin talveksi, jolloin vihollisen ja merirosvojen
oli mahdoton päästä Beltin ja salmien poikki. Joulupäivänä 1287
voideltiin ja kruunattiin Lundissa kuningas Eerik Menved, niinkuin
häntä jo kutsuttiin. [Menved johtui ehkä hänen tunnuslauseestaan:
Ved alle hellige Maend! (Kaikkien pyhien miesten kautta). Jotkut
johtavat tämän lisänimen Maendevid sanasta, tarkottaen nuoren kuninkaan
viisautta ja järkevyyttä.] Tämä oli viimeinen tehtävä, minkä vanha,
uskollinen arkkipiispa Johan Dros toimitti. Hän ei elänyt niin
kauan, että olisi nähnyt tuliko rukouksensa kruunun turvallisuudesta
kuulluksi. Vähän jälkeen kruunauksen vahvistettiin liitto ja ystävyys
Ruotsin mahtavan kuninkaan Maunu Latolukon kanssa kaksinkertaisella
kihlauksella, jotka jo kauan olivat olleet ehdolla ja salaa päätetyt:
ruotsalaiset lähettiläät veivät pienen tanskalaisen prinsessa Mereten
Ruotsiin, ruotsalaisen kruununperillisen, prinssi Birgerin kihlattuna,
ja maaliskuun keskivaiheilla julaistiin Tanskan kuningas Eerikin
ja ruotsalaisen prinsessa Ingeborgin kihlaus. Tämän johdosta oli
Helsingborgissa suuret juhlat, joissa kuninkaalliset kihlajaiset
vietettäisiin ritarileikeillä.

Tässä suuressa juhlassa oli koko Tanskan ja Ruotsin hovi läsnä. Täällä
näyttäytyi nuori Eerik kuningas koko ritariloistossaan tulevalle
kuningattarelleen, ihanalle Ingeborg prinsessalle. Kaikki kiittivät
kilvan pienen, rakastettavan prinsessan lapsellista kauneutta ja
hyvyyttä. Innostuneet tanskalaiset runoniekat antoivat hänelle jo
lauluissaan nimen Danebod eli Tanskan lohdutus.

Turnajaiset vietettiin mahdollisimman komeasti ja samaan tapaan kuin
Ranskassa ja Saksassa. Päivää ennen turnajaisia olivat kaikkien
ritarien aseet asetetut dominikaaniluostarin ristikäytävään, jossa
komea airut julisti niiden nimet, joille kilvet kuuluivat. Kuningatar
Agnes, Ruotsin kuningatar Hedvig, kreivi Gerhardin sisar, sekä
prinsessat ja kaikki ylhäiset ritarinaiset kulkivat sinä päivänä
juhlasaattueessa ristikäytävän läpi kilpien ohitse, ja nähdessään
jonkun kelvottoman ritarin kilven, oli heillä oikeus viitata siihen,
jolloin tämä ritari vaadittiin edesvastuuseen eikä saanut olla
osallisena ritarileikeissä. Kahden ritarin kilpeä kosketettiin. Toinen
oli mahtavan ruotsalaisen ritarin, herra Kaarlo Algotsonin, joka jaarli
Vähä-Alfin avulla oli väkivallalla ryöstänyt ritari Thorstensonin
rikkaan ja ylhäisen morsiamen, Ingrid neidon. [Ritari Algotson
vangittiin seuraavana vuonna ja mestattiin samalla paikalla, jossa
ryöstö oli tapahtunut. Thorstensonin ryöstetty morsian meni sittemmin
Vreta luostarin päänunnaksi.] Tanskan kuningatar oli koskettanut hänen
kilpeään. Hän tunsi tapahtuman ja uskollisen Thorstensonin sydänsurun.
Airue otti heti pois kilven, ja Ruotsin ankara kuningas käski ottaa
asian ankarasti tutkittavaksi. Toinen kilpi, johon ritarinaiset
syyttäen koskettivat oli erään tanskalaisen ritarin: uskollisen Pentti
Rimordsonin toisen veljen, ritari Jon Rimordsonin. Vaikka hän oli Agnes
kuningattaren sukulainen, täytyi hänen heti poistua ritarileikeistä.
Hän koetti pakenemalla pelastua, mutta hänet tuomittiin menettämään
henkensä naishäväisemisestä ja murhasta. [Kerran ollessaan myrskyssä
merellä hän tuomittiin salaisena rikollisena arvanheitolla kuolemaan.
Hän tunnusti pahat tekonsa mastossa olevan kristinkuvan edessä ja
hyppäsi mereen. Siitä on olemassa kansanlaulu: Jon Rimordsonin
tunnustus.]

Turnajaiset vietettiin mitä suurimmalla komeudella ja
juhlallisuuksilla. Juhlan kuningatar, pieni vaaleatukkainen Ingeborg
prinsessa, istui lempeänä ja lapsellisen iloisena kuninkaallisella
parvekkeella Agnes kuningattaren vieressä; hänen toisella puolellaan
istui hänen äitinsä, iloinen hyvänsuopa Hedvig kuningatar, joka
muistutti hyvin paljon veljeään, urheaa kreivi Gerhardia. Kuningattaren
oikealla puolen istui ankaran ja majesteetillisen näköisenä Ruotsin
mahtava kuningas Maunu Latolukko. Hänellä oli yllään näädännahoilla
reunustettu, ja kultakruunuilla kirjailtu purppuraviitta. Ingeborg
prinsessan hovinaisissa oli monta, joihin ruotsalaiset ja tanskalaiset
ritarit heittivät ihailevia silmäyksiä. Mutta kuninkaallisia lähinnä
istuva kookas hiljainen neito herätti kuitenkin suurinta huomiota. Se
oli neiti Inge Litle. Surumielisesti hän katseli uljaitten aseleikkien
valmistuksia. Hänen katseensa harhaili ritarien jonossa, mutta hän ei
nähnyt drotsi Pietaria kuninkaallisten ritarien joukossa. Hän tunsi
onnettomuuden, joka oli drotsia kohdannut, ja tiesi, ettei ollut toivoa
hänen vapauttamisestaan Nordborgin vankilasta niinkauan kuin kireät
välit herttua Waldemarin ja kuninkaallisen perheen välillä kestivät.
Toinen vieläkin syvempi suru kalvoi tarmokasta ritarintytärtä. Hän
tiesi onnettoman isänsä, vaarallisena valtionkavaltajana istuvan
vangittuna Kallundborgin linnassa odottamassa tuomiotaan. Mutta
katsellessaan prinsessa Ingeborgia ja nuorta Eerik kuningasta näyttivät
hänen kasvonsa kirkastuvan: silloin hän unohti omat sydänsurunsa ja
hänen korvissaan kaikui taas laulu:

    "Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!"

Lähinnä aitausta istuivat ruotsalaiset ja tanskalaiset ritarit
palkintotuomareina, ja ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin vanha
ritari Jon. Turnajaiskentällä asteli komea asekuningas ja joukko
airueita valkoiset sauvat ja töyhtöhatut kädessä. Näiden piti yhdessä
apulaistensa, niin kutsuttujen persevantien kanssa, ylläpitää
järjestystä, pitää silmällä taistelevien jokaista keihäänheittoa ja
jokaista liikettä.

Tanskan kuningas Eerik ja pieni Birger prinssi alottivat ritarileikit
ratsain, ja käyttäen tylppäpäisiä keihäitä. He olivat melkein
samanikäisiä ja yhdenkokoisia, käyttäen pieniä, kepeitä aseita, jotka
soveltuivat heidän ikäisilleen. Tanskan kuninkaalla oli prinsessa
Ingeborgin taivaansiniset värit, ja hänen pieni hansikkaansa oli
kiinnitetty hänen töyhtökypäräänsä. Birger prinssillä oli myöskin
morsiamensa värit, ja hänen varustuksensa olivat valkoiset kuin Merete
prinsessan silkkihame. Molemmat osottautuivat reippaiksi ja taitaviksi
ritarillisessa aseenkäytössä. Mutta molemminpuolinen kohteliaisuus
vaati, ettei toista pidetty toisen voittajana.

Ritarileikkien ohella oli laulua ja soittoa, ja tanskalaiset ja
ruotsalaiset runoniekat ylistivät kilvan lauluissaan ritarien
urotöitä. Melkein jokaisella ritarilla oli haarniskaansa tai
kypäräänsä kiinnitetty hansikas, harso, helminauha tai jokin muu
naiskoriste, ja taistellessa he usein huudahtivat hämäriä ja omituisia
sanoja, joiden merkityksen ainoastaan heidän naisensa ymmärsivät.
Monta keihästä taitettiin, ja moni ritari suistui satulasta, mutta
taisteltiin tylsillä keihäillä, eikä senvuoksi kukaan vaarallisemmin
haavoittunut. Näytti siltä kuin ruotsalaiset ja tanskalaiset, ritarit
tänä rauhallisena ilojuhlana olisivat kilpailleet kohteliaisuudesta ja
ritarillisuudesta.

Holsteinin kreivi Gerhard oli se, joka eniten kunnosti itseään näissä
turnajaisissa, hyvänsuovan leikillisesti hän syöksi kuusi ritaria
satulasta, pysyen itse järkyttämättä ratsunsa selässä. Hän näytti
voittamattomalta kantaessaan ihanan Agnes kuningattaren mustaa harsoa
rintahaarniskaansa kiinnitettynä. Hänen tunnuslauseenaan oli säe
eräästä laulusta, jota hän oli kuullut laulettavan Jon ritarin luona
tuona iltana, jolloin hän ensi kerran oli puhutellut kuningatarta ja
tanssinut ensi kerran elämässään. Hän muutti siinä vain yhden sanan, ja
joka kerran syöstessään ritarin satulasta, hän huusi iloisesti:

    "Mua hallitsevi valtijatar vieno."

Kun ei kukaan enää tahtonut kilpailla hänen kanssaan, julistettiin
hänet ritarileikkien voittajaksi. Hän hypähti iloisena ratsunsa selästä
ja vastaanotti polvistuen palkinnon kuningatar Agneksen kädestä.

Kun turnajaiset jo näyttivät päättyneen, nähtiin vieraan ritarin,
yllään kullattu haarniska ja kruunupäisen kypärän silmikko suljettuna,
ratsastavan aituuksen luo hurjalla hirnuvalla sotaoriilla. Hän heitti
teräshansikkansa kreivi Gerhardin jalkoihin, ja sanaakaan sanomatta
hän kosketti terävällä keihäänsä kärjellä kreivin rintahaarniskaan
kiinnitettyä mustaa harsoa. Agnes kuningatar kalpeni. Kaikki
säpsähtivät ja katselivat kauhuissaan komeaa ritaria. "Herttua! --
herttua Waldemar!" kuiskasi toinen toiselleen. Mutta ei kukaan tiennyt
varmasti oliko tämä arvelu oikea.

Kreivi Gerhard hypähti, suuttumuksesta puhkuen, ratsunsa selkään
valmiina taisteluun, otettuaan ylös hansikkaan merkiksi siitä että oli
vastaanottanut otteluvaatimuksen, ilman sen enempiä selityksiä. Airueet
päästivät vieraan ritarin aituukseen. Hän hypitteli ylpeästi orittaan,
heilutellen terävää keihästään, joka ennusti vakavaa taistelua. Myöskin
kreivi Gerhard tarttui murhaavaan aseeseen. Taistelutuomari huomautti
tämän olevan juhlatilaisuuden eikä kaksintaistelun. Mutta suuttunut
kreivi Gerhard vaati saada taistella kostaakseen loukkauksen, eikä
sitä voitu estää. Salaman nopeudella ritarit hyökkäsivät toisiaan
kohti. Kreivi Gerhardin keihäs taittui kullattua rintahaarniskaa
vasten; hän itse sai rintaansa voimakkaan sysäyksen, mutta jäi istumaan
järkkymättömänä satulaansa ja paljasti miekkansa.

Vieraan ritarin oli voimakas isku nostanut korkealle satulassa; mutta
hän istui taas heti kuin kiinninaulattuna siinä, nauraen ivallisesti
rautasilmikon takaa. Hän heitti pois keihäänsä ja paljasti miekkansa.
Kiivain ottein säilät koskettivat toisiaan. Molemmat olivat taitavia
miekkailijoita. Kreivi Gerhard kolautti syvän kuhmun vastustajansa
kullattuun kypärään, lyöden kruunun siitä pois. Mutta hänen ketterä
ja harkitseva vastustajansa käytti hyväkseen hänen hillitsemätöntä
kiivauttaan. Kaikki seurasivat jännityksellä ja tarkkaavaisesti
vaarallista ottelua.

"Ylhäisen naiseni kunnian tähden!" huusi nyt kreivi Gerhard aikoen
tehdä ratkaisevan hyökkäyksen ja paljasti päänsä ja kaulansa. Hänen
vastustajansa oli kohottanut miekkansa ehkäistäkseen häntä, ja
käyttääkseen hyväkseen tämän varomattomuutta, mutta hän väistikin vain
hyökkäyksen ja pysähtyi äkkiä tuijottamaan aituuksen yli. Samassa
kuului voimakas ääni: _"Täällä taistelee kunniaton ritari!"_ Kaikki
kääntyivät hämmästyneinä sinne, mistä ääni kuului, ja he näkivät
solakan, pitkän ritarin, terässininen haarniska yllään, ja silmikko
suljettuna pysähtyvän aitauksen eteen, pidellen kädessään komeaa
tikaria. _"Tunnetko sinä tämän todistajan, petturi!"_ jatkoi sama
ääni. Sininen ritari käänteli tikaria kädessään, ja sen kultainen,
leijonanmuotoinen kahva välähteli kirkkaasti auringonpaisteessa.

"Tuo tikari vedettiin Eerik Kristofferinpojan ruumiista Pyhän Cecilian
yönä!" huusi voimakas ääni kansan joukosta. "Tuon tikarin möi Melfarin
aseseppä Troels herttua Waldemarille", huusi toinen ääni, "sen minä
voin todistaa ja vannoa".

"Se on marskin tikari, Stig-marskin tikari!" huusi kolmas ääni.

Taistelu oli keskeytetty. Kultahaarniskainen ritari istui kuin
kivettyneenä satulassaan tuijottaen sinistä ritaria ja tikaria. Miekka
putosi hänen kädestään, hän horjahti satulassaan, ja oli vähällä mennä
tainnoksiin. Mutta nuoren kuninkaan viittauksesta astui nyt airut
esille ja huusi: Elköön kukaan hengen uhalla häiritkö taistelevia
sanoin tai liikkein!

Tämän käskyn kuullessaan sininen ritari kumarsi kunnioittavasti ja
piilotti tikarin povelleen, mutta jäi tyynenä paikalleen, tuijottaen
kreivi Gerhardin vastustajaan.

"Ojenna hänelle miekka!" huusi nyt kreivi Gerhard asepersevantille.
"Minä tiedän taistelevani petollisen ja kunniattoman ritarin kanssa,
mutta toisen meistä täytyy täällä heittää henkensä."

Asepersevantin kumartuessa ottamaan ylös pudotettua miekkaa, kannusti
kultainen ritari äkkiä orittaan ja karahutti täyttä nelistä pois
aituuksesta. Kaikki katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä, ja
kuolemanhiljaisuus vallitsi, kunnes ei kukaan enää eroittanut häntä.
Nyt katsottiin minne sininen ritari oli joutunut; mutta hänkin oli
kadonnut sankkaan ihmisjoukkoon, joka ympäröi aituusta.

Kreivi Gerhard oli yksin taistelukentällä ja hänet julistettiin
tämän kunniataistelun voittajaksi. Tämä omituinen tapahtuma herätti
mitä erilaisimpia arveluita katsojissa. Ritarileikki oli lopussa, ja
kuninkaalliset palasivat takaisin linnaan. Vanhan Jon ritarin astuessa
Inge neidon ohitse, hän kuiskasi hiljaa: "drotsi Pietari!"

Inge nyökäytti hiljaa, hehkuvan punan kohotessa ihanille poskille. Hän
oli huomannut ruusunpunaisen nauhan sinisen ritarin haarniskassa, ja
hän luuli tunteneensa sen hiusnauhakseen. Mutta hänelle oli arvoitus,
miten hänen vangittu ritarinsa oli päässyt tänne.

       *       *       *       *       *

Mutta ennenkuin Helsingborgin ritarileikit olivat loppuneet, kutsui
tärkeä viesti nuoren Tanskan kuninkaan ja kaikki hänen ritarinsa
Själlandiin. Kattegatissa oli nähty norjalainen laivasto, ja pelättiin
heidän laskevan maihin Örekrogissa, jossa Flynderborgin linnoitus
ritari Laven petoksen kautta vielä oli kapinallisten käsissä. Kun
vanha ritari Jon ojensi uskolliselle Ingelle kätensä hyvästiksi,
kuiskasi tämä salaa hänen korvaansa pari sanaa, ojentaen hänelle pienen
pergamenttilehden, johon muutamilla vedoilla oli piirretty rakennus, ja
tie oli merkitty pienillä risteillä. Ritari katseli hämmästyneenä Ingeä
ja näytti tarkasti kuuntelevan joka sanaa, minkä hän sanoi. Inge toisti
pari sanaa ja viittasi lehteen, jonka ritari Jon pani huolellisesti
talteen. Hän nyökäytti iloisesti Ingelle, painoi hyvin liikutettuna
suudelman hänen otsalleen ja kiirehti kuninkaallisien kanssa laivaan.

Noustiin esteettömästi maihin Själlandin rannikolle, lähelle Örekrogia.
Kreivi Gerhard saattoi heti kuningattaren ja prinssi Kristofferin
Riibelinnaan, joka näinä levottomina aikoina katsottiin sopivimmaksi
pakopaikaksi kuninkaalliselle perheelle. Mutta nuori kuningas ei
taipunut lähtemään Själlandista. Hän matkusti heti Rimordsonin kanssa
Korsörin luona olevaan Tornborgin linnaan, tarkastaakseen tämän tärkeän
linnoituksen ja kiirehtiäkseen itse laivaston varustamista. Sillaikaa
ritari Jon varustautui suojelemaan pohjoista Själlandia vihollisten
hyökkäyksiltä.

Korsörin luona olevat pitkälaivat Kuningas antoi heti miehittää ja
lähetti ne pohjois-Själlandin rannikolle toimimaan siellä yhdessä
Jon ritarin kanssa. Nuori kuningas osasi huolehtia kaikesta. Linnan
varustuksista hänellä oli paljon huomauttamista. Rimordsonin täytyi
monessa asiassa myöntää hänen olevan oikeassa ja hän ihmetteli hänen
aikaisia tietojaan linnoitustaidossa, jonka hän oli oppinut drotsi
Pietarilta.

Kymmenen päivää senjälkeen kun hän oli saapunut Tornborgiin, käveli
kuningas eräänä aamuna aikaisin linnan valleilla, ritari Rimordsonin
ja erään Örekrogista olevan ritarin kanssa, joka oli tuonut hänelle
tärkeitä tietoja. Norjalaiset olivat astuneet maihin Örekrogissa ja
polttaneet kaupungin tuhaksi; mutta ritari Jon oli joutunut porvarien
avuksi. Maanalaisen käytävän kautta, johon hän oli näyttänyt heille
tien, olivat he vanha herra etunenässä tunkeutuneet Flynderborgiin
ja valloittaneet linnoituksen; tästä lujasta varustuksesta olivat
viholliset karkoitetut. Ritari kertoi nyt yksityiskohtaisesti
kuninkaalle miten kaikki oli tapahtunut, ja että oli turhaan etsitty
linnanherran salakammiosta Flynderborgissa niitä lainsuojattomien
kirjeitä, joiden vastaanottamisesta ennen kuninkaanmurhaa Lave Litle
oli syytetty.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, se oli oikein", sanoi nuori kuningas.
"Vanha, uskollinen Jon ei ole tahtonut sanallakaan puhua serkkunsa
Laven hengen puolesta, mutta nyt hän on pyyhkäissyt pois osan hänen
synneistään. Antakaa kanslerin ilmoittaa Kallundborgin valtiovangille,
että hänen tuomionsa on lykätty vuodeksi eteenpäin, koska hänen
uskollinen serkkunsa on valloittanut Flynderborgin eikä sieltä ole
löydetty hänen pahimpien petostensa todisteita."

Rimordson katsahti surumielisesti nuoreen kuninkaaseen. "Suokoon
Jumala ja pyhä neitsyt", sanoi hän, "teidän jokaisen uskollisen
miehenne voivan hyvittää sen, minkä heidän sukulaisensa ovat rikkoneet!
Tuskin on enää ainoaakaan rehellistä miestä maassa, jonka ystävät tai
sukulaiset eivät olisi vankilassa tai joutuneet hirsipuuhun, eikä
kaikki ole vielä lopussa." Raskasmielinen ritari ajatteli hirtettyä
veljeänsä Lavea ja Jon veljeänsä, joka nyt myöskin oli menettänyt
henkensä.

"Onhan laki kaikkien herra", sanoi nuori kuningas huoaten. "Enhän minä
senvuoksi niin aikaisin tullut kuninkaaksi. Mutta Jumalalle kiitos,
vielä on uskollisia miehiä maassa. Kun saisin vain vielä drotsi
Pietarin luokseni!"

Kuningas palasi takaisin linnaan Örekrogista olevan ritarin seurassa,
ja Rimordson jäi tarkastamaan olivatko kaikki varustukset kunnossa. Kun
hän näin kulki ja tarkasteli raskaita puolustuskoneita, huomasi hän
pienen, paksun olennon, joka messupojan musta kaapu yllään, ja korkea
hattu otsalle painettuna, kulkea nyökytteli messukirja kädessä, ollen
hartaasti lukevinaan aamurukoustaan. Linnanherran silmään pisti pojan
tukeva vartalo ja huojuva merimieskäynti. Hän katseli häntä tarkemmin ja
luuli hämmästyksekseen tuntevansa hänet raa'aksi jaarli Vähä-Alfiksi.
"Hyvää huomenta, poikani!" sanoi Rimordson astuen hänen eteensä, "mihin
sinä olet näin aikaisin menossa?"

"Minä menen hakemaan viiniä papille, että hän voi rukoilla teidän
sielunne puolesta!" murahti paksu messupoika syvällä, karkealla äänellä.

"Odotappas hiukan!" sanoi Rimordson, viitaten pari sotamiestä luokseen.
"Minä luulen tuntevani sinut. Emmekö me molemmat istuneet samoihin
aikoihin Lysen koulupenkillä. Etkö sinä silloin lyönyt meiltä kaikilta
hampaita suusta ja polkenut meitä jalkoihisi? Sinä tahdoit olla kreivi
ja jaarli? Oletko sinä nyt vain halpa messupoika?" Näin sanoen hän
kohotti hatun hänen otsaltaan, ja katsoi häntä leveisiin häränkasvoihin.

"Pentti Rimordson, elä anna minua ilmi vanhan toveruuden nimessä!"
kuiskasi paljastettu Alfkreivi. "Olemmehan me sukulaisia, ja olinhan
minä koulussa niinkuin isä sinulle. Kyllä nyt on lopussa minun
kreiviyteni ja jaarlin-arvoni. Minä olen nyt lainsuojaton mies, ja
etsin turvani hurskaitten, veljien luota. Ole kunnon mies, Pentti.
Lupaa, ettet ole tuntevinasi minua ja anna minun jänistää!"

"Sitokaa hänet, miehet!" komensi Rimordson sotamiehille. "Hän on
ryöväri ja murhapolttaja!"

Voimakas viikinkipäällikkö heitti rukouskirjan ja messukaapun luotaan.
Hän seisoi siinä ritaripuvussaan, hosuen hurjasti ympärilleen
miekallaan; mutta sotamiehet olivat pian riisuneet hänen aseensa.
Hänet pantiin heti lujasti kahleisiin; ja tekemättä siitä linnassa
sen enempää melua antoi Rimordson viedä hänet tarkasti vartioituna
Haraldsborgin lujaan pahantekijäintorniin. Rimordson ei tahtonut
saattaa nuorta kuningasta levottomaksi, eikä tahtonut joutua
moitteenalaiseksi ilmoittaessaan näin vaarallisen vihollisen päässeen
tunkeutumaan linnaan. Muuten hän luuli linnan täydellisesti turvatuksi,
eikä välittänyt vangitun merirosvopäällikön uhkamielisestä ja melkein
pirullisesta naurusta, kun hänet, tarjottuaan Rimordsonille turhaan
korkean palkinnon vapaudestaan, raahattiin ulos linnasta. Surumielisenä
ja raskasmielisyytensä valtaamana Rimordson ei ollut huomannut
tanskalaisella lipulla varustetun merirosvolaivan ankkuroineen yöllä
Tornborgin lahteen. Ei ainoastaan uhkarohkea jaarli Vähä-Alf ollut
huomaamatta päässyt linnaan. Itse Stig-marski, mukanaan joukko
uskaliaita merirosvoja oli salaa noussut maihin; ja illalla seisoi
Mads Jyde kuninkaallisiin huoneisiin johtavan oven edessä uskollisena
vartijana, yllään kuninkaallisen henkivartijan puku. Linnassa näytti
rauhalliselta, ja kaikki paneutuivat levolle.

Keskellä yötä nuori kuningas heräsi hirveään meluun. Koko linna oli
ilmitulessa hänen ympärillään ja kaikkialta kaikui hätääntyneiden
ja hämmästyneiden sotilaiden kauhunhuuto: "Marski, marski! --
Lainsuojattomat!" Joka puolelta kaikui huutoja ja kuului aseiden
helinää, ja nuori kuningas seisoi yksin puolialasti makuuhuoneessaan,
jota jo savu ja liekit ympäröivät. "Armias Jumala!" huudahti hän.
"Annanko isäni murhaajien nyt polttaa itseni!" Hän heitti kiireesti
viitan hartioilleen, tarttui pieneen miekkaansa ja aikoi syöstä ulos
ovesta liekkien halki. Hän kuuli Åke Jonsonin äänen aseiden melusta
huoneensa ulkopuolelta; mutta liekit tunkivat sisään joka puolelta, --
savu pyörrytti häntä, ja hän löysi tuskin ovelle. Samassa hän tunsi
voimakkaan, rautaisen käsivarren tarttuvan itseensä; hän pudotti
miekkansa ja meni tainnoksiin. Kun hän taas toipui, huomasi hän
olevansa pienessä, avoimessa purjeveneessä, joka nuolennopeudella kiiti
eteenpäin pimeän ja myrskyn vallitessa.

"Missä minä olen?" kysyi hän. "Olenko isäni murhaajien käsissä?"

"Uskollisien alamaisten ja hyvien ystävien turvissa!" vastasi
ystävällinen ääni hänen vierestään, ja hän eroitti pimeästä vierellään
istuvan ritarin, täydet rautavarustukset yllä.

"Drotsi Pietari, kaikkien pyhimysten nimessä, tekö olette täällä!"
huudahti hän sydämestään iloiten.

"Minä en uskalla sanoa kuka olen", vastasi ritari, suljetun
kypäräsilmikon takaa, ja kuningas luuli nyt tuntevansa turnajaisissa
olleen sinisen ritarin.

"Kunniasana sitoo kieleni", jatkoi ritari. "Minun täytyy peittää
kasvoni kuninkaaltani ja koko maailmalta. -- Minä vien teidät turvaan
Riibelinnaan. Minä itse palaan paikkaan, jossa pimeys on vieläkin
mustempi kuin täällä. Minä vannotan teitä, herra kuningas, uskokaa
mitä tahdotte, mutta elkää kiusatko minua puhumaan enää sanaakaan, ja
rikkomaan ritarilupaustani!"

"Vaikene siis, Jumalan nimeen!" sanoi nuori kuningas ja puristi hänen
panssaroitua kättään. "Varmasti sinä olet drotsi Pietari, tunnenhan
minä sinun äänesi? Sinä olet tänä yönä pelastanut minun henkeni. Jos
sinä vielä olet herttuan vankina, niin minä pelastan sinut, maksakoon
mitä tahansa!"

"Elkää ryhtykö väkivaltaisuuksiin herttuaa vastaan!" vastasi ritari
syvään huoaten. "Hänen vankinsa elämä on hänen vallassaan."

Nuori kuningas vaikeni. Vene jatkoi joutuisaa kulkuaan ja oli pian
toisella puolen Sprogötä, josta Stig-marskin uusi torni häämöitti
uhkaavana tummaa yötaivasta vasten.

Paria päivää myöhemmin tiedettiin jo yleisesti, että kuningas Eerik
oli paennut Riibelinnaan, mutta Tornborgin oli Stig-marski hävittänyt,
ja uskollinen ritari Rimordson oli saanut siellä surmansa. Nyt
saatiin myöskin tietää että Rimordson oli vanginnut mahtavan jaarli
Vähä-Alfin, vähää ennen kuin hän kaatui marskin sankarisäilän lyömänä.
Saavuttuaan Riibelinnaan, kuningas ensi toimekseen nimitti valtakunnan
drotsiksi linnan urhean päällikön, ritari David Thorstensonin, niin
kauvaksi aikaa, kun drotsi Pietari oli herttuan vankina. Uuden
drotsinsa ja kuningattaren neuvosta hän allekirjoitti jaarli Vähä-Alfin
kuolemantuomion. Herttuasta kerrottiin, että hän makasi sairaana
Schleswigissä, nuoren puolisonsa suureksi suruksi. Huhuiltiin hänen
olevan henkisesti sairaan, ja ne omituiset seikat, joista kerrottiin
antoivat uutta virikettä huhuille hänen yhteydestään henkimaailman
kanssa. Hänen kerrottiin sairaana ollessaan vakuuttaneen, että
hän ruumiillisin silmin oli nähnyt tuomion enkelin. Vähän ennen
sairastumistaan hän oli ollut pari päivää kateissa, ja hänen omituinen
sairautensa oli äkkiä puhjennut, kun hän Nordborgiin palattuaan oli
käynyt tärkeää vankiaan, drotsi Pietari Hesseliä, katsomassa, jonka
hän tapasi rauhallisena kahleissaan. Sanottiin herttuan mielipuolen
houreissaan myöskin vakuuttaneen, että hänen vankinsa Nordborgin
linnassa oli liittoutunut paholaisen ja voimakkaiden henkien kanssa
häntä vastaan.




NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Norjalaiset ja lainsuojattomat jatkoivat vielä kauan hävitysretkiään
Tanskaan, ja vaikka Norjan kuningas ei onnistunut saamaan lujempaa
jalansijaa maassa, niin hän oli kuitenkin urhoollinen ja mahtava
vihollinen, joka tänä rauhattomana aikana oli kaksinkertaisesti
vaarallinen Tanskalle. Hän oli hävittänyt ja polttanut Amagarin ja
Hvenin; hän oli tehnyt uhkarohkean, vaikka onnistumattoman retken
Aalborgiin, eikä ollut säästellyt herttua Waldemarinkaan kaupunkeja.
Ajateltiin jo vakavasti ryhtyä sovinnon ja rauhan keskusteluihin hänen
kanssaan, mutta hän oli sopimuskirjeellä luvannut lainsuojattomille,
ettei ryhtyisi rauhantekoon Tanskan kanssa ilman heidän ja marskin
suostumusta.

Eräänä tyynenä syysyönä kaikui surullinen sielumessu, Viborgin
tuomiokirkossa olevasta, kuningas Eerik Kristofferinpojan
hautaholvista. Tuuli oli kirkon puolelta järvelle päin, ja toisella
puolen järveä olevaan lauttaustaloon kuuluivat silloin tällöin syvät
vigiliae-säveleet, jotka sieltä näin kaikuisivat murhatun kuninkaan
sielun puolesta joka yö tuomiopäivään asti. Lauttaustalon ohitse kulki
tie Asmildin luostariin. Kookas, vanha pyhiinvaeltaja istui täällä, pää
kumarassa, syviin ajatuksiin vaipuneena, kumoon kaadetulla veneellä, ja
hänen vieressään seisoi nuori pyhiinvaeltajapukuinen tyttö. Hän piteli
kädestä reipasta, mustatukkaista nuorukaista. Nuorella miehellä oli
yllään aseenkantajan puku, tikari ja teräslakki, ja paitsi tavallisia
aseenkantajalle kuuluvia aseita hänellä oli kädessä pitkä, kullattu
käyrämiekka, joka näkyi olevan tarkoitettu enemmän koristeeksi kuin
puolustusaseeksi.

"Menemmekö luostariin ja kolkutamme ovelle, isä Henner?" kysyi
nuorukainen. "Et sinä eikä Åse jaksa kulkea edemmäksi tänä yönä."

"Pysy täällä, Skirmen!" vastasi vanhus. -- "Kyllä me voimme täälläkin
levätä. Sitten kun me viimeksi tapasimme, olemme me valvoneet monta
yötä Jumalan vapaan taivaan alla. Minun katumusmatkani ei ole lopussa
ennenkuin olen nähnyt röyhkeän marskin ja sanonut hänelle sanottavani.
Ja minä olen luvannut ja vannonut, etten sitä ennen nuku katoksen alla!"

"Mutta, rakas isä Henner!" sanoi Skirmen. "Mitä asiaa teillä on
tänne Viborgiin? Jos ei pannaan julistettu marski ole joissakin
ryövärilinnoistaan Hjelmillä tai Språlla, niin hän on varmasti taas
ryöstämässä tai polttamassa kuninkaan kaupunkeja ja linnoja. Stegen
linnaan hän ei uskaltanut", jatkoi hän kun vanhus ei vastannut,
"mutta sekä Skjelskjörin että Samsilla olevan linnan kävi samoin
kuin Tornborgin. Voi, Jumala meitä auttakoon!" lisäsi hän kiivaasti,
musertaen kädessään olevan järviruo'on. "Nyt kun mahtava kuningas Maunu
Latolukkokin on kuollut, ei ole ainoatakaan kuningasta maailmassa, jota
marski pelkäisi, kaikkein vähiten meidän nuorta kuningastamme."

"Kyllä, poikani, yksi kuningas on olemassa, jota ei marski eikä kukaan
ihminen rankaisematta uhmaile, ja jos Hän on meidän nuoren kuninkaamme
kanssa, niin ei marski voi enempää kuin tuo ruoko, jota siinä
musertelet." Näin sanoen vanha Henner katseli tarkkaavasti taivasta.
"Minun täytyy pian tavata hänet!" jatkoi hän hetken mietittyään. "Hän
on ehkä lähempänä meitä kuin sinä uskotkaan. Hjelmillä hän ei ole; hän
aikoo Hallandiin hyvän ystävänsä, uuden arkkipiispan kanssa. Heidän
piti tavata Viborgissa tai Asmildin luostarissa. Hm! Ehkä he juuri
tällä hetkellä neuvottelevat siellä maan turmiosta."

"Minä luulen, että sinä olet kaikkitietävä, isä Henner!" sanoi Skirmen
hämmästyneenä. -- "Mitä tekemistä marskilla on Hallandissa. Aikooko hän
Hunehalsiin kreivi Jaakon avuksi?"

"Etkö sinä tiedä sen enemmän asioista, Skirmen, vaikka sinun isäntäsi
on valtiomies. He aikovat Varbergiin, sovinnonhierontaan Norjan
kuninkaan kanssa, eikä se tapahdu ilman marskin suostumusta. Sen
murhapolttajan kädessä on nyt kahden ehkä kolmenkin valtakunnan
kohtalot. On jo aika hänen saada viesti kuninkaitten herralta."

Vanhus vaipui taas syviin ajatuksiin, ja Åse kuiskaili muutamia helliä
sanoja rakastajalleen, kuitenkin häiritsemättä totista vanhusta.

"Hm! Olipa omituista, että me tapasimme, poikani!" alkoi vanha Henner
taas puhua ja katseli lempeästi molempia nuoria ihmisiä. "Näenpä,
että te olette Åsen kanssa yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Etpä
taida voida liikoja kehua onneasi, Skirmen! Kultakannukset eivät
kasva puussa, ja ritari sinun täytyy olla ennenkuin hänet saat.
Rohkeutta vain, poikani! Jos ei pyhä Yrjänä sinua auta, niin ainakin
pyhä Kristian. Pidä sinä minun pyhiinvaeltajamiekkani, sitä kuuluu
onni seuraavan: Pyhä Mikael on satoja vuosija kantanut sitä erään
kirkontornin huipulla. Mutta tanssiin tarvitaan muutakin kuin punaiset
kengät, ymmärräthän, eikä kissa kaloja saa käpäliään kastelematta.
Mitä sinä olet tehnyt Harrestrupissa sillaikaa kun herrasi istuu
kahlehdittuna Nordborgin vankiluolassa?"

"Oi, rakas isä Henner!" vastasi Skirmen. "Ei ole hätää niin suurta,
ettei siitä koettaisi selviytyä. Minun isäntäni vanha imettäjä makaa
sairaana Harrestrupissa. Hän lähetti sanan minulle, että hänellä olisi
minulle jokin tärkeä asia uskottavana -- --"

"Hm. Ei ole apua akkojen puheista!" murisi vanhus.

"No, mitä sinä siellä sait kuulla?" kysyi Åse uteliaana. "Vanha vaimo
on tainnut tehdä sinusta pilaa, koska et uskalla kertoa. Hän on kai
huolehtinut paremmin isännästään kuin sinä -- --"

"Elä moiti minua, rakkahin Åse!" vastasi Skirmen alakuloisesti. "Sinä
päivänä, jolloin minun rakas herrani vangittiin Skjelskörissä, hän
oli lähettänyt minut tärkeälle asialle Riibeen, enkä minä ole siitä
päivästä asti ajatellut muuta kuin hänen vapauttamistaan. Minä olen
ollut kolme kertaa Alsissa, mutta öin ja päivin vartijoidaan sitä
helvetintornia. Kaksi kertaa he saivat minut kiinni, ja kolmannella
kerralla olisi minut hirtetty, ellen olisi päässyt karkuun."

"Rakas, uskollinen Skirmenini!" huudahti Åse, syleillen häntä. "Sepä
olisi ollut häpeällinen kuolema aseenkantajalle, joka on niin kauvan
uhkaillut pääsevänsä ritariksi", lisäsi hän veitikkamaisesti. "No, elä
suutu, Skirmen! Pidänhän minä siltä aivan yhtäpaljon sinusta. Mutta
kerrohan toki mitä sait kuulla imettäjältä?"

"Voi, hän on tullut höperöksi, raukka, ja päänsä on täynnä mahdottomia
hullutuksia. Hän koetti kuvitella minulle olleensa kahdeksan päivää
herransa vankilassa hänen sijastaan. Hän kertoi Alsin vahdin luulleen
häntä noidaksi, eikä sen vuoksi ollut uskaltanut kieltää hänen käymästä
vangin luona. Isäntäni oli mennyt sieltä hänen vaatteissaan, mutta
oli vannonut pyhästi ja kalliisti palaavansa lunastamaan hänet ennen
kahdeksaa päivää, ja siihen mennessä ei kukaan saisi nähdä hänen
kasvojaan eikä tietää kuka hän oli. Sen oli akka varmasti uneksinut.
Eihän se voi olla mahdollista."

"Miksei, poikani!" sanoi vanha Henner tarkkaavaisen näköisenä, "miksei
se olisi voinut tapahtua. Se on ainakin sinun ritarillisen herrasi
tapaista; tuota hyvää vaimoa minä en tunne. Mutta mitä apua tuosta
kaikesta oli, jos sanassaan pysyvän drotsin täytyi heti kahdeksan
päivän kuluttua palata noitana takaisin vankilaluolaansa?"

"Kas sitä minä en ymmärrä. Siinähän se mahdottomuus, onkin, senvuoksi
minä en sitä ota uskoaksenikaan. Sitäpaitsi olisi Dorthe Feirkostin
mahdotonta istua hiljaa kahdeksan vuorokautta, antamatta puheellaan
tai laulullaan itseään ilmi. Mutta ihmeellisintä kuitenkin oli, että
hän niin hyvin tiesi vankilanpaikan. Hän kuvaili sen minulle aivan
sellaisena kuin minä olin itse sen nähnyt. Sitäpaitsi hän antoi
minulle tämän avaimen, vannoen pyhästi, että sillä voi avata sisimmän
vankilanoven."

"Hoh, silloinhan sinä olet epäuskoinen narri, jos vielä kauvemmin
epäilet, Skirmen!" sanoi Åse iloisesti. "Sinä tunnet huonosti meidät,
jos luulet ettei nainen voi vaieta silloin kun hyvän ystävän auttaminen
on kysymyksessä. Ja, jos tunnen sinun isäntäsi oikein, niin osaa hän
kahdeksassa päivässä toimittaa enemmän kuin moni muu kokonaisessa
vuodessa. Ja onhan hänelläkin lemmittynsä mielessään. Annappas minulle
avain! Osaan minäkin leikkiä noitaa ja haltijatarta. Jos Alsilaiset
noin helposti uskovat noitiin, niin kyllä me keinot keksitään. Me
olemme nähneet pyhän Pietarin vankilan Roomassa. Katsoppas siellä
me saimme anteeksi kaikki syntimme, niin ettei meidän tarvinnutkaan
vaeltaa pyhälle haudalle asti. Ja usko pois, siitä lähtien en ole
erityisemmin syntiä tehnyt. Jos nyt pyhä neitsyt tai pyhä Kristian
tahtovat käyttää minua vankilan avaamiseen, niin he voinevat sen tehdä,
vaikka minä en olisikaan aivan enkeli --."

"Hiljaa, lapseni! Menkää syrjään!" sanoi nyt vanha Henner. "Minä kuulen
ratsastettavan luostarista tulevaa tietä. Ehkä se on marski."

Åse ja Skirmen tottelivat. He piiloutuivat nopeasti järven rannalla
olevaan pensaikkoon, jossa heillä oli paljon kuiskuttelemista
toisilleen.

Joukko vahvasti asestettuja ratsumiehiä, kaksi ylhäistä herraa
etumaisina, ratsasti Asmildin luostarilta tulevaa tietä lauttausmajalle
päin. Toinen heistä oli laiha ja pitkä mies, yllään hengellinen
puku; hän ratsasti ylpeänä rauhallisella juoksijallaan. Se oli
uhmaileva tuomiorovasti mestari Jens Grand, joka nyt vanhan Johan
Drossin kuoltua, vaikka vasten kuninkaan tahtoa, oli valittu Lundin
arkkipiispaksi. Hänen seuralaisensa voimakas soturi teräshaarniska
yllään, joka ratsasti levottomalla sotaoriilla, oli Stig-marski itse.
He pysähtyivät tielle, miesten ratsastaessa järvelle hevosia juottamaan.

"Niinkuin minä jo sanoin teille, herra, marski", sanoi mahtava pappi,
"kyllä me pakotamme heidät antamaan teille rauhanne takaisin, sekä
myös omaisuutenne, kunhan te vain annatte pojan pitää valtaistuimen.
Kyllä me tyydymme häneen ennemmin kuin teidän mahtavaan kuningas
Papinvihaajaanne."

"Vai siinäkö ollaan!" vastasi marski. "Te pelkäätte Papinvihaajaa! Sitä
nimeä hän ei ole ansainnut. Häntä voimakkaampaa ja suurempaa kuningasta
ei Norjassa ole ollut. Hän on ylevä ja jalo. Milloinka ennen täällä
Pohjolassa on kuningas suvainnut vierellään niin mahtavaa veljeä kuin
herttua Haakon, tuntematta pelkoa ja pikkumaista kateutta? Sellaisen
kuninkaan hallitessa tulee Tanskasta ja Norjasta kuningaskunta,
jonka vertaa ei ole maailmassa. Suokaa minun vain kymmenen vuotta
kantaa sotapäällikkösauvaa, teidän kantaessa piispanhiippaa, niin
saatte nähdä ettei Skjalm Hviden suku ole huonontunut Absalonin
päivistä asti. Myöskin Ruotsin valtaistuimella istuu lapsikuningas,
josta ei milloinkaan tule miestä. Mitä te sanoisitte maallisesta
kolmiyhteydestä, kunnianarvoisa herra?"

"Te jännitätte jousen niin kireälle, että se katkee!" vastasi
arkkipiispa. "Muistakaa, että te olette lainsuojaton mies, jonka suuret
tilukset ovat langenneet valtiolle."

"Rauhan minä vielä voin hankkia itselleni tällä miekallani", vastasi
marski, "ja tiluksia on minulla ja minun ystävilläni kylliksi siksi
kunnes Tanskan kaikki tilukset ovat meidän käsissämme".

"Mutta muistakaa, marski Stig", vastasi arkkipiispa painokkaasti, "te
olette pannaan julistettu mies. Jos te tahdotte minun toimittamaan
teidät siitä vapaaksi niin elkää kutsuko minun ja Tanskan kuninkaaksi
tuota Papinvihaajaa. Ennen voitte itse olla herrana maassa, -- se olisi
teille melkein yhtä helppoa."

"Aiotteko te saattaa minut kiusaukseen, Grand!" sanoi marski hymyillen.
"Jos Stig-marski istuu Tanskan valtaistuimella, silloin täytyy mestari
Grandin istua pyhän Pietarin istuimella rukoillakseen kuninkaallisen
sukulaisensa puolesta."

"Se ei ole tarpeen!" vastasi mahtava arkkipiispa. "Te ette ylenkatso
kirkkoa ja sen päämiestä niinkuin tämä ylpeä norjalainen. Te olette
liian viisas kieltäytyäksenne osoittamasta Pohjolan mahtavimmalle
kirkonmiehelle sitä kuuliaisuutta ja kunnioitusta, jonka hän vaatii.
Mutta kiusaukseen minä en tahdo saattaa teitä; päinvastoin minä
kunnioitan teidän itsehillitsemiskykyänne ja ylevämielisyyttänne.
Kuitenkin on minun asiani eikä teidän siirtää kruunu, silloin kun
sen voi ja täytyy muuttaa. Minä olen teidän ystävänne, Stig-marski!"
jatkoi hän ylpeästi. "Sen minä olen teille osoittanut. Minä olen nyt
lähinnä kuningasta ensimäinen mies Tanskassa. Hän on vapauttanut minut
mitä teidän asiaanne tulee. Hän on itse osoittanut minulle luottamusta
uskoessaan minulle sovinnon ja rauhan sopimuksen aikaansaamisen
Norjan kanssa. Minä teen sen -- ja innolla, en kuninkaan tähden, vaan
valtakunnan ja kirkon tähden. Minä tiedän kyllä hyvästi, että te voitte
yhdellä sanalla tehdä tyhjäksi sovittelun. Mutta elkää sitä tehkö,
Stig-marski! Minä neuvon teitä olemaan sitä tekemättä! Pyytäkää mitä
haluatte, ja luottakaa minuun, mutta muistakaa, että minä olen se, joka
tästä lähtien kruunaan Tanskan kuninkaat, enkä minä tarvitse pyhän
Pietarin istuinta sitoakseni ja irroittaakseni sekä kuninkaan että
meidän ritariemme sieluja."

Marski katseli ihmeissään rohkeaa pappia. "Totta on, että te olette
mahtava mies!" sanoi hän. "Mutta minä uskoin varmasti, ettei Eerik
Silmänräpyttäjän pojalla ollut Tanskassa katkerampaa vihollista kuin
te. Te ette anna hänen uskollisille miehilleen rauhaa edes haudassa. Te
annatte kaivaa heidän ruumiinsa teidän kirkkomaastanne haudataksenne
heidät kuin koirat roistojen kuoppaan. Mitenkä te nyt olette näin
alkanut suosia poikahallitusta?"

"Onhan poika nyt voideltu ja kruunattu."

"Vaikka hän olisi voideltu tuhannen kertaa, niin minä kuitenkin
vannoisin hänen perikatonsa, ja hänen tai minun täytyy kaatua. Minä
luotin teihin, Grand! Mutta nyt minä huomaan, että Lundin arkkipiispa
ei ajattele samalla lailla kuin Roeskilden tuomiorovasti. Tuolla
paikan muutolla näkyy olevan omituinen vaikutus, niin minusta näyttää,
ja ylhäistä väkeä alkaa pian huimata heidän korkeutensa. Oletteko
te arkkipiispan istuimella unohtanut minkä te lupasitte minulle
papinkauhtanassa?"

"Sitä en ole, rohkea marski!" vastasi Grand. -- "Mutta oletteko te
unohtanut mitä me molemmat lupasimme herttua Waldemarille? Hänen
kaltaisensa mies on ansainnut uskollisempia ystäviä kuin sen, joka
lupasi Papinvihaajalle Tanskan kruunun. Minä olen kyllin selvästi
osoittanut etten puolusta kruunua lapsikuninkaan vuoksi, enkä minä
ollut teidän mukananne silloin kun te rikoitte herttualle antamanne
lupauksen."

"Vai niin! Nyt vasta minä teidät ymmärrän perinpohjin, kunnianarvoisa
herra. Minä olin unohtaa, että te olette herttuan rippi-isä. Jos te
vaaditte, että minun tai jonkun rehellisen miehen pitäisi luottaa tähän
hienoon herraan, niin olisitte saanut paremmin kasvattaa rippilapsenne.
Koska hän oli niin raukkamainen ja uskoton, että hän kirjoitti
minun lainsuojattomuus tuomioni alle, niin ei hän suinkaan epäröi
allekirjoittaa minun kuolemantuomiotani."

"Saatte kiittää minua, että pääsitte niinkin helpolla", vastasi Grand.
"Herttua toimi teidän viisaimpana ystävänänne allekirjoittaessaan
tuomionne. Valtionhoitajana hän voi peruuttaa maallisen tuomionne, kun
aika on sovelias. Ja jos te saatte aikaan sovinnon Norjan kanssa, niin
te ette ole kauvemmin pannaan julistettu mies! Voi tulla aika, jolloin
te kaipaatte autuaaksi tekevän kirkon siunausta ja kammoatte sen
kirousta. Elkää ylenkatsoko pyhää salamaa, urhea marski, se on ennenkin
sulattanut kruunuja ja kaatanut sankareita, jotka olivat voimakkaimpia
kuin te."

"Haa, olkaa puhumatta pannasäteistänne!" vastasi marski suuttuneena,
kohottaessaan ylpeästi päätään ja ratsasti eteenpäin. "Näettehän te
minusta, että kunnon mies pysyy lujana ja voimakkaana, luettakoon
hänelle vaikka kuinka monta kirousta Lundin tuomiokirkosta.
Taivaalliset aseet eivät tehoa minuun; ne eivät saa Stig-marskia
väistymään hiuksenvertaa hänen tieltään!"

Hänen ääneen ja ylpeästi lausuessaan nämä sanat, kaikuivat sielumessun
sävelet murhatun kuninkaan haudasta ihmeellisen voimakkaina tyynen
järven yli.

"Mitä se oli?" sanoi marski pysähtyen.

"Se oli sinun kuninkaasi veri, joka huusi kostoa taivasta kohti!"
vastasi kaamea ääni aivan hänen vierestään, ja Henner Friser
pyhiinvaeltajapuvussaan nousi kumoonkaadetulta veneeltä, seisoen
uhkaavana kuunvalossa hänen edessään.

Tuntui kuin veri olisi hyytynyt jääksi voimakkaan sotapäällikön
suonissa. Hän tuijotti pyhiinvaeltajaan kuin pelottavaan haamuun,
noiden omituisen tuskallisesti värähtelevien äänien taas kaikuessa
järven yli kuningashaudasta.

"Kuule, kuule!" sanoi pyhiinvaeltaja. "Siihen asti kaikuu tuo valittava
ääni kunnes Eerik kuningas ja hänen murhaajansa seisovat Jumalan
tuomioistuimen edessä viimeisenä päivänä!"

"Saatana, kuka sinä olet?" huusi marski, vetäisten miekkansa.

"Kuninkaanmurhaaja niinkuin sinäkin!" kuului vastaus. "Mutta minä olen
katunut syntini. Minä tuon sinulle nyt viimeisen varoituksen. Elä
ylenkatso kirousta! Elä halveksi taivaallisia aseita, marski Stig!
Ihmisvoima on heikko: mutta Herran käsi on väkevä, ja hänen on kosto.
Muuta mielesi, Stig Andersen, sillä sinun loppusi lähenee. Pyhä isä
käski minun varoittaa sinua. -- Pese kätesi kuninkaanverestä ja tee
katumus! Tai järjestä asiasi ja odota kuolemaa ja kirousta! -- Sinun
sielusi on punnittu ja liian köykäiseksi havaittu. Eikä ole sinulla
enää pitkältä elon aikaa!"

"Henner, sinäkö oletkin?" huudahti marski ja heilautti miekkaansa.
"Haa, varo itseäsi, sinun harmaa mielipuolen pääsi ei suojaa sinua
minun suuttumukseltani!"

"Kuule, kuule!" jatkoi pyhiinvaeltaja rauhallisesti, jääden
liikkumattomana seisomaan paikoilleen, hiljaisen tuulen kantaessa
vigilaesäveleet taas järven yli. Surukuoro kasvoi, ja kuin myrskyten
väreilivät syvät hautaäänet heidän päänsä yli hiljaisessa yössä.
"Kuule, kuule", toisti pyhiinvaeltaja. "Hautasäveleet kohoavat taivasta
kohti, -- ne rukoilevat kuninkaan sielun puolesta, joka siirtyi täältä
pois syntinensä, mutta niistä kaikuu kirous hänen murhaajilleen."

"Vaikene kirottu houkka!" huusi marski raivostuneena, ja hänen
taistelumiekkansa välähteli kookkaan pyhiinvaeltajan otsaa tavoittaen;
mutta samassa silmänräpäyksessä se putosi kilisten hänen kädestään,
ja hänestä näytti niinkuin tulimiekka olisi salamana välähtänyt
hänen silmiensä ohitse ilman halki. Hän kannusti kauhistuneena
hurjan ratsunsa ja karahutti pois, kadoten pimeyteen, hengellisen
herran seuraamana, joka myöskin oli valahtanut kuolemankalpeaksi ja
risti itseänsä. Vähän senjälkeen marskin ratsujoukko ajoi kookkaan
pyhiinvaeltajan ohitse, joka pidellen Åsea kädestä astui hitaasti
eteenpäin tietä pitkin nuoren aseenkantajan vielä seisoessa äänettömänä
ja vakavana veneen luona, nojautuen pitkään pyhän Mikaelin miekkaan.

       *       *       *       *       *

Neljä viikkoa oli kulunut tuosta tyynestä yöstä, jona taipumaton marski
Stig oli kohdannut Hennerin Viborgin järven rannalla, ja kuullut
vigilaesävelet murhatun kuninkaan haudasta. Aurinko laski, kullaten
viimeisillä säteillään Hjelmin linnantornit. Ankara marski ratsasti
äänettömänä ja hiljaa ratsumiehineen pienen saaren yli linnaan. Hän
palasi Varbergista, Tanskan ja Norjan kuninkaitten kohtauksesta, jossa
hänen taipumaton uhkamielisyytensä ja nöyryyttävät vaatimuksensa olivat
saaneet sovinnonteon kokonaan raukeamaan. Hän palasi Hjelmiin ylpeänä
tuntien peloittavan voimansa ja vaikutuksensa. Mutta hänen raudanlujat
kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen kookas sankarivartalonsa näytti
horjuvan satulassa. Hän oli salannut mahtavalta arkkipiispa Grandilta,
miten valtavan vaikutuksen tuo omituinen tapahtuma oli tehnyt häneen.
Hän oli nauranut itselleen ja koko seikkailulle, joka hänen mielestään
oli vain sattuma ja vanhan puolihullun Hennerin pahansuopaa kujeilua.
Sanottuaan lyhyesti ja kylmästi hyvästi arkkipiispalle, hän oli yksin
ratsumiehineen lähtenyt kuningaskohtauksesta, mutta kotimatkalla hän
ei ollut puhunut sanaakaan. Hän ei saanut mielestään sitä kuvittelua,
jonka hän itse piti unena, että todellinen salama oli kiskaissut
miekan hänen kädestään. Hän kuuli yhäti korvissaan sävelten kaikuvan
kuningashaudasta ja näki ajatuksissaan haamun, joka julisti hänelle
kuolemaa ja kirousta. Hän ratsasti pää kumarassa sisään Hjelmiin
hämärän linnanportin kautta. Synkkänä ja mietiskelevänä hän laskeutui
alas hevosensa selästä, ja astui holvattuun tornisaliin tyttäriensä luo.

Hiljainen Margareta astui ystävällisesti häntä vastaan ja irroitti
hänen haarniskansa, sillävälin kun pieni, levoton Ulrika vaivasi häntä
uteliailla kysymyksillään, tahtoen tietää missä hän oli ollut ja
minkälaisia kalleuksia hän tälläkertaa toi kotiin saaliinaan.

"Eikö sinulla vieläkään ole kyllin kultaa ja kalleuksia, villi
korpinpoika?" sanoi synkkä linnanherra lapseen katsomatta.
"Ja kuitenkin minä olen tuonut sinulle enemmän kuin ainoakaan
kuninkaantytär Tanskassa on omistanut. Hm!" lisäsi hän hiljempaa. "Voi
tulla aika, jolloin saat tyytyä vähempään. -- Mene kamarimestari Riken
luo!" käski hän ankaralla äänellä, "hän avaa sinulle aarrekammion ja
antaa sinulle helminauhan, joka oli kuningas Eerik Kristofferinpojalla
hänen rukoillessaan viimeistä rukoustaan, -- talleta se
isänperintönäsi!"

"Kiitos, isä, kiitos!" huudahti pieni, punaposkinen tyttö. "Mutta
miksi sinä aina olet niin vihainen minulle silloinkin kun olet hyvä
minua kohtaan? Voi miten hauskaa, nyt minä saan koristaa itseni sillä
kauniilla helminauhalla, jossa ovat ne kalliit timantit. Voi, miten
ihanaa -- kiitos!" näin sanoen juoksi pieni, iloinen tyttö ulos,
vallattomasti käsiään taputtaen.

"Ja sinä, hurskas Margaretani!" sanoi marski, katsoen liikutettuna
hiljaista, kalpeaa tytärtään. "Sinä et välitä minun aarteistani, --
sinulle minä annan siunaukseni, jos se vain ei ole kiroukseksi!"
lisäsi hän hiljemmin, laskiessaan kätensä hänen päänsä päälle. Mutta
tuntiessaan samassa päätään huimaavan hän sanoi tyttärelleen: "Mene
ulos kutsumaan kotipappimme tänne!"

"Oletko sinä sairas, rakas isä?" kysyi tytär huolestuneena. "Sinun
kätesi on jääkylmä, ja sinä olet aivan kalpea."

"Kyllä se menee ohi", sanoi hän synkästi ja heittäytyi nojatuoliin.
"Tee niinkuin minä sanon, ja pysy huoneessasi siksi kunnes minä kutsun
sinua! -- Jumala sinua siunatkoon!"

Kyynelsilmin hiljainen Margareta poistui huoneesta. Vähän senjälkeen
astui lyhyenläntä, aran näköinen pappi sisään ja kumarsi syvään
linnanherralle, sanomatta sanaakaan.

"Minä en elä kauan!" sanoi marski. "Valmista minua kuolemaan, pappi,
jos voit! Anna minulle pyhä ehtoollinen! Täytyyhän tässä ajatella
Jumalaakin ja huolehtia sielunsa rauhasta. Minä en tahdo ripittää
itseäni!" jatkoi hän. "Koko maailma tietää mitä minä olen tehnyt ja
parhaiten sen tietää kaikkitietävä Jumala!"

Pelästynyt pappi alkoi väräjävällä äänellä ladella tavallista
saarnaansa seitsemästä kuolemansynnistä, jonka hän tavallisesti
tämänlaisessa tilaisuudessa esitti, mutta marski keskeytti hänet
kärsimättömänä: "Tuo loru ei minua auta!" sanoi hän. "Minä tahdon
kuulla Jumalan sanaa, enkä sinun sanojasi, pappi! Tuo tänne
sakramentti, sillä on parempi voima. -- Kuningas Eerik ei saanut
sitä ennen äkillistä kuolemaansa", lisäsi hän hiljaa, "mutta hän
sai sen ainakin mukaansa hautaan. -- Joutuun pappi, mitä sinä siinä
viivyttelet?"

"Oi, ankara herra marski!" änkytti pappi. "Minä en voi -- minä en
uskalla mitenkään! -- Kanoninen laki, -- kapituli ja pyhä isä kiroovat
minut, jos minä ojennan pannaanjulistetulle miehelle kaikkeinpyhimmän."

"Kuolema ja kirous! Sinä tottelet minua, tai saat hengelläsi sen
maksaa!" huusi marski, tarttuen miekkaansa.

"Oi, armollisin herra, sillä ei ole minkäänlaista voimaa niinkauan kuin
te olette kirkonkiroukseen julistettu -- --"

"Saatana, mitä sinä sanot? Eikö ole voimaa? Me kuitenkin koetamme, mene
heti hakemaan se -- tai sinä olet kuoleman oma!"

Vapiseva pappi poistui heti nöyrän näköisenä; mutta hän ei tullut
takaisin, hän kiirehti suinpäin ulos linnasta ja pakeni.

Marski kalpeni yhä enemmän. Hän tuijotti ovelle, josta pappi oli
poistunut, niinkuin se olisi ollut taivaan ovi, josta enkeli toisi
hänelle pelastuksen; mutta ovi ei auennut. Hän koetti nousta, mutta
vaipui voimatonna takaisin. Hän koetti huutaa, mutta äänensä oli
heikko, eikä kukaan tuntunut sitä kuulevan. Viimeinkin astui hänen
aseenkantajansa, Mads Jyde, sisään. Voimakas mies ei heti huomannut
herransa tilaa. "Täällä on eräs vieras, ylhäinen herra, ankara herra
marski!" ilmoitti hän rauhallisesti, jääden jäykkänä seisomaan ovelle,
käsi teräslakin laidassa. "Hän tahtoo väkisin tunkeutua tänne sisään."

Marski viittasi tuomaan itselleen pikarillisen viiniä, jonka juotuaan
hän vähän tointui. -- "Pappi -- kappalainen!" huusi hän tuskan
valtaamana.

Uskolliselle aseenkantajalle selvisi nyt vasta hänen herransa tila, ja
hän syöksyi ulos hakemaan sekä pappia että lääkäriä. Tuskin hän oli
ehtinyt ulos ovesta, niin äsken ilmoitettu vieras astui sisään. Tulija
oli komea herra, päässä korkea sulkahattu ja hartioilla purppuraviitta.
Viitanpäähine peitti kasvot, se valahti syrjään ja näkyviin tulivat
rohkeat, hienopiirteiset ritarinkasvot, mutta ne olivat kalpeat ja
levottoman näköiset.

"Herttua Waldemar!" huudahti marski, aikoen nousta, mutta vaipui taas
takaisin tuoliinsa. "Tulitteko te tänne näkemään sen miehen kuolevan,
jonka te tuomitsitte lainsuojattomaksi?"

"Tulenko minä niin vakavana hetkenä?" huudahti herttua hämmästyneenä.
"No niin, silloin on koston enkeli tullut teidänkin luoksenne. Minä
tulin siis liian myöhään taistellakseni teidän kanssanne elämästä ja
kuolemasta!"

"Ehkäpä vielä voin sen tehdä", vastasi marski ja koetti nousta. "No,
antakaa ensin kuulla minkävuoksi, -- mutta kiirehtikää!"

"Te olette petollisena valapattona rikkonut lupauksenne ja
ritarisananne: Te olette luvannut minun kruununi Norjan kuninkaalle."

"Niin olen, sillä te rikoitte sopimuksen ja tuomitsitte minut
lainsuojattomaksi."

"Te tiedätte kyllä minun tehneen sen pelastaakseni teidät; mutta se
olikin teille tervetullut tekosyy. Mutta enhän olisi voinutkaan odottaa
parempaa uskollisuutta kuninkaanmurhaajalta."

"Te syytätte itseänne, herttua Waldemar. Siihen syntiin, jos se
oli synniksi luettava, olette te osallinen yhtähyvin kuin minä. --
Minulla oli paljon kostettavaa, -- teillä vain vähän. Voitteko te
kuninkaanmurhaan nähden pestä kätenne. Te olitte siihen osallinen
yhtäpaljon kuin minä."

"Voimakkaampi tuomari on tuominnut meidän välillämme", sanoi herttua.
-- "Minä menen, enkä minä tahdo kirota teitä teidän kuolinhetkellänne.
Mutta yksi asia teidän on sanottava minulle; ratkaiskaa minulle
arvoitus, joka on tehdä minut hulluksi: Missä on leijonamiekka,
minkä minä annoin teille sinä hetkenä, jolloin me vannoimme tyrannin
kuoleman?"

"Se jäi hänen rintaansa!" vastasi marski. "Se oli teidän -- siitä
tunnettaisiin teidän olleen meidän johtajamme ja ruhtinaamme. Minä
kaiversin itse teidän nimenne siihen. Teidän piti jakaa meidän onnemme
eikä pettää meitä."

"Katala petturi! Siten te tahdoitte vetää minut mukananne kadotukseen!
Haa, mutta sanokaa te minulle, kuka oli se syyttäjä, joka kuninkaan ja
kansan nähden näytti minulle veriliiton tikarin?"

"Jos se ei ollut drotsi Hessel, niin antakaa rippi-isänne sanoa teille
mikä sen enkelin nimi on, joka syyttää uskottomia!"

"Drotsi ei ollut siellä", sanoi herttua väristen, -- "hän istui
kahlehdittuna Nordborgissa. Te itse olitte siellä. -- Te itse, -- te
pannaanjulistettu kuninkaanmurhaaja! -- Tai siellä oli perkele -- --"

"Pappi! -- Pappi! Missä sinä viivyt?" huusi nyt marski katsellen
tuskallisena ympärilleen. "Elkää mainitko paholaisen nimeä, herttua
Waldemar. Me olemme jo kylliksi huutaneet häntä veriliitossamme."

Nyt avattiin ovi, ja Mads Jyde astui sisään. "Herra marski! Mitä nyt
tehdään?" kysyi voimakas sotilas levottomana. "Pappi on paennut! --
Kuninkaan pitkälaivat ovat piirittäneet saaren! He nousevat maihin
hyökätäkseen linnaan! Thorstenson on etunenässä!"

"Hyvä on! -- Juoskoon pappi helvettiin!" huusi marski ja nousi. "Nyt
minä en tahdo kuolla! Oikein, kuningas Eerikin miehet! Minä tahdon
vielä kerran näyttää teille mihin marski Stig kykenee!" Hän tarttui
aseisiinsa, hänen voimansa olivat äkkiä palanneet. "Eteenpäin!" huusi
hän hirvittävällä äänellä. -- "Kaikki miehet aseisiin! Me muserramme
heidät muurinsärkijöillä ja tulisilla kivillä!" Hän oli poistunut
ovesta. Herttua jäi yksin saliin, seisoen siellä epäröivänä ja
levottomana. Kuului ulkoa aseiden helinää ja sotamiesten huutoja.
Viimeinkin hän tarttui miekkaansa ja kiirehti ulos.




NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Pian levisi kaikkialle ihmeellisiä uutisia, ja mitä eriskummallisempia
asioita kerrottiin kansan kesken. Hyökkäys Hjelmin linnaan torjuttiin,
ja kuninkaalliset kärsivät tuntuvan tappion; mutta Thorstenson
piiritti vielä linnaa, valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Eräänä
päivänä levisi leiriytyneiden joukkoon huhu, että marski oli kuollut.
Muutamat tiesivät myöskin kertoa hänen kadonneen. Sanottiin erään
vieraan, hienon herran olleen hänen luonaan, -- ja hänkin oli äkkiä
kadonnut. Tämän johdosta oli syntynyt kansan kesken sellainen huhu,
että paholainen oli ollut Hjelmissä ja vienyt mukanaan pelättävän
kuninkaanmurhaajan. Toiset väittivät lainsuojattoman, kamaripalvelija
Raanen, linnan entisen omistajan johtavan heitä, ja että hänellä oli
mukanaan vaimonsa, Alfkreivin tytär, jota kansanlauluissa kutsuttiin
neiti Solkikengäksi. Väliin nähtiin hennon valkopukuisen neitosen,
ristiinnaulitun kuva kädessään, kävelevän Hjelmin muureilla. Linnan
synkät miehet kumarsivat hänelle ja polvistuivat hänen kulkiessaan
heidän ohitsensa. Ritarit sanoivat hänen olevan marskin vanhimman
tyttären. Mutta monet Thorstensonin sotilaista arvelivat hänen
olevan yliluonnollisen olennon, joka suojeli linnaa, tehden sen
voittamattomaksi.

Vähän senjälkeen kun huhu oli levinnyt marskin kuolemasta ja
katoamisesta, nähtiin yöllä Stubberupin pappilasta suuren, soihtujen
valaiseman ruumissaattueen hiljaa ja juhlallisesti kulkevan rannalla
olevasta laivasta hautausmaalle. Pappilan palvelijattaret pitivät
juuri sinä yönä karttaustalkoita, jossa muutamia kylän tyttöjä oli
auttamassa heitä villojen karttauksessa. Työn loputtua aiottiin
siellä tanssia ja leikkiä. Tytöt istuivat iloisina tuvassa työnsä
ääressä suure villavasun ympärillä. Yksi ainoa himmeästi palava
lamppu riippui katto-orteen kiinnitetystä rautakoukusta. He kertoivat
huvikseen toisilleen satuja ja kummitusjuttuja tai lauloivat lauluja;
pari miestä nukkui penkillä. Ahkerat karttaajattaret kuuntelivat
juuri peloittavaa juttua Nordskogin ryöväreistä, jotka majailivat
saaren pohjoisrannalla ja jotka drotsi Pietari eräänä jouluiltana
vangitsi eräässä talonpoikaistalossa. Miehet olivat Niilo Rauhattoman
ja Lave Rimordsonin joukkuetta, joiden johtajat kyllä sillä kertaa
pääsivät pakoon, mutta seuraavana vuonna heidätkin vangittiin ja
hirtettiin Harrestrupissa. Kaksitoista miestä oli menettänyt henkensä
Hindsholmenilla, ja siitä oli laulu, jota paljon laulettiin. Kaikki
tytöt yhtyivät laulamaan. Kyökkipalvelijatar, joka osasi sen parhaiten,
alkoi nyt neljännentoista värssyn:

    Herra drotsi Pietari Hoseöl
    hän huutavi miehilleen:
    "Ylös nyt, ei viivytä kauempaa!
    On viestit tärkeät tulleet.

    Ylös nyt! on aika jo vetää
    teräs huotrasta siekailematta" -- -- --

Tässä laulu äkkiä keskeytyi, kun karjatyttö pelästyneenä juoksi sisään
heidän luokseen, kertoen nähneensä ruumissaattueen soihtuineen. Kaikki
tytöt heittivät kartat käsistään ja pudottivat villat sylistään. Miehet
heräsivät, ja hieroskelivat silmiään; mutta ei kukaan uskaltanut mennä
ulos katsomaan mitä siellä oli.

"Olettepa te raukkoja", sanoi pieni, mustatukkainen tyttö, joka oli
työn valvojana. "Varmaankin taas jokin lainsuojaton on surmattu, ja
nyt hänen toverinsa koettavat saada hänet salaa haudatuksi siunattuun
maahan. Niin he hautasivat Arvid Pentinpojan, jonka Tuke Ebbesen löi
kuoliaaksi."

"Niin, mutta ei sitä kuleta soihtujen valossa ja suurissa joukoissa
silloin kun tahdotaan salaa haudata pahantekijä!" sanoi karjatyttö.
"Uskokaa pois, se on kuninkaan tai jonkun mahtavan miehen ruumissaatto,
jos ne vain eivät kaikki ole kummituksia."

"Kyllä ne ovat ilmieläviä ihmisiä!" sanoi neito nauraen. "Ja se on
pelkuri, joka ei uskalla tulla katsomaan."

"Uskallatko sinä, Else, mennä katsomaan!" kysyi karjatyttö. "Mene vain,
jos olet niin rohkea kuin kerskailet! Minä sain jo kyllikseni yhdestä
kerrasta, vieläkin polveni vapisevat."

"Mene sinä, Else!" kehoitti kyökkipalvelijatar. "Olethan sinä niin
rohkea ja miehekäs! Onhan pitkä Mads Jyde, marskin aseenkantaja, ollut
sinun sulhasesi. Hänen kanssaan minä en uskaltaisi olla kahden, en
mistään hinnasta."

"Sen minä kyllä uskon!" vastasi Else ylvästellen. "Ei olekaan hyvä
leikkiä Mads Jyden kanssa. Sellaista miestä ei teillä ole koko Fyenin
saarella."

"Uskaltaisitko sinä sanoa saman pelimanni Kristianin kuullen?" kysyi
yksi tytöistä.

"Miksen uskaltaisi?" vastasi Else, kohauttaen niskaansa. "Sen minä
olen sanonut hänelle monta kertaa. Jos ei Mads Jyde olisi joutunut
osalliseksi herransa onnettomuuksista, ja jos hänestä ei olisi tullut
niin julmaa rannikkorosvoa, niin en minä olisi pelännyt ottaa häntä
miehekseni. Nyt varjelkoon Jumala minua hänestä!"

"Huh, huh!" sanoi kyökkipalvelijatar. "Hän lyö kuoliaaksi jokaisen,
joka sanoo ainoankaan pahan sanan hänen herrastaan. Hän on oikea
paholainen!"

"Elä sano niin!" vastasi Else. "Hän on julma, se on totta, mutta hän on
kuitenkin rehellinen mies. Herralleen hän on, häpeä sanoa, uskollinen
kuin koira, enkä minä kärsi kenenkään puhuvan pahaa hänestä."

"Vanha rakkaus ei ruostu!" huomautti joku miehistä. "Mutta jos Mads
Jyde tietäisi, että sinä et ole hänelle enää uskollinen, pikku Else,
niin kyllä hän tulisi puraisemaan sinulta pään poikki."

"Vielä mitä!" vastasi Else. "Minä olen hänelle kuitenkin paljon
uskollisempi, kuin te ja monet muut Fyenin tytöt sulhasilleen. Minulla
on kuitenkin aina vain yksi kerrallaan!"

"Mutta jos sinä tahdot nähdä saattueen, Else, niin kiiruhda, ennenkuin
se on kulkenut ohitse!" kehoitti karjatyttö. "Se kulki kirkkomaata
kohti, ja minä luulen melkein nähneeni valon kuorinikkunoissa."

"Herättäkää isäntä!" sanoi kyökkipalvelijatar, "sehän on kauheaa!
Siellä voi olla kirkonvarkaita, ja jos ne ovat kummituksia niin manaa
pastori ne tiehensä."

"Se on totta!" sanoi yksi tytöistä ja meni heti herättämään
isäntäväkeään.

"Se on paremminkin lainsuojaton marski, joka menee katsomaan
Eskebjergissä olevaa aarrekammiotaan", sanoi yksi miehistä. "Siellähän
hänellä on suurimmat aarteensa."

"No, miten kauan sinä epäröit, Else!" sanoi kyökkipalvelijatar.
"Olethan sinä ollut oikeassa linnoituksessa. Silloin Flynderborgissa
ollessasi sinä näit sekä sotamiehiä että ryöväreitä, ja sinä olit yhtä
rohkea kuin emäntäsi."

"Sitä minä en ole sanonut!" vastasi Else. "Kyllä rohkea Inge-neito oli
minua uskaliaampi silloin kun Alfkreivi ja Niilo Rauhaton vierailivat
meillä. Mutta kyllä minä näytän teille, etten minä pelkää mennä
katsomaan ruumissaattoa. Tiedänhän minä sen, että kuollut mies ei
puraise minulta nenääni. Jos vainaja on merirosvo tai muu senkaltainen
mies, niin silloin siellä varmaankin on kultaa ja samettia, -- niistä
saisi oivalliset tyynyt ja koristeet. Ei olisi synti anastaa tuolta
ryövärijoukolta jotakin siitä mitä he ovat ryöstäneet meidän kunnon
rouviltamme ja neitosiltamme! Tulkaa mukaan tytöt! -- Minä kuljen
edellä!"

Tytöt ällistyivät tuon ehdotuksen kuullessaan, mutta ei uskaltanut
kukaan heistä seurata häntä. Eivät miehetkään olleet halukkaita tuohon
seikkailuun.

"No niin!" sanoi Else. "Sitten pidänkin aarteen yksin omanani,
ja sen uskallan." Näin sanoen hän juoksi yksin ulos väentuvasta.
Ehdittyään pappilan pihan ulkopuolelle, hän näki todellakin suuren
soihtukulkueen, niinkuin karjatyttö oli kertonut. Soihdut etenivät
hitaasti. Saattue kulki hautausmaan poikki ja lähestyi kuorin
pienempää ovea. Kynttilöiden valo loisti kirkonikkunoista. Utelias
tyttö pysähtyi pelästyneenä ja piiloutui puun taakse, josta hän
hyvin näki hautausmaalle. Hän alkoi vapista ja värähdellä nähdessään
selvästi kookkaitten, naamioitujen olentojen, tummat rautavarustukset
yllä ja soihdut kädessä, kantavan pitkää, mustaa kirstua. Naamioidun
surusaattojoukon jälestä astui juhlapukuinen pappi, kädet kiinni
köytettyinä.

Else rohkaisi mielensä ja hiipi aivan hautausmaanportille. Kulkue
oli poistunut kirkkoon, ja hän uskalsi livahtaa portista sisään. Kun
ei ainoatakaan ihmistä näkynyt hautausmaalla, uskalsi hän rohkeasti
astua edemmäksi. Sykkivin sydämin hän pysähtyi kuorin ovelle ja
tirkisti sisään. Kuorissa oli aivan hiljaista, eikä sielläkään näkynyt
ketään, mutta kynttilät paloivat alttarilla. Hän uskalsi kirkonovien
sisäpuolelle ja katseli tuskallisen uteliaana ympärilleen. Ei
yhtään ihmistä näkynyt olevan muuallakaan kirkossa; mutta puuluukku
kirkonkäytävän keskellä oli auki, ja avatusta hautaholvista loisti
monien soihtujen valo ylös holvattuun kattoon. Hän seisoi epäröiden
uskaltaisiko etemmäksi vai pakenisiko. Mutta hän luki nopeasti pari
rukousta saadakseen enemmän rohkeutta, ja hiipi lattiassa olevan
luukun ääreen. Lattiassa olevasta raosta ja avatusta luukusta hän
uskoi näkevänsä kaikki mitä alhaalla tapahtui. Hän uskalsi tuskin
hengittää, mutta hän notkisti polvea ja kurkisti raon läpi alas. Hän
näki kahdentoista asestetun miehen, soihdut kädessä, seisovan piirissä
suuren kirstun ympärillä, jonka peitti kullalla kirjailtu musta,
samettinen paarivaate, ja sen päälle, suurelle aatelisvaakunalle, oli
asetettu miekka. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi. Papin kiinnisidotut
kädet olivat irroitetut. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja
neito tunsi kauhukseen isäntänsä, pitäjän papin. Nyt avattiin kirstun
kansi, ja hän näki siellä kookkaan soturin täysissä ritarivarustuksissa.

"Pankaa pyhä sakramentti hänen rinnalleen, pappi!" kajahti ontto ääni
lukitun kypärä silmikon takaa. "Hän ei saanut sitä kuolinhetkellään,
vaikka hartaasti pyysi; nyt hänen täytyy saada se mukaansa, vaikka itse
pyhä Yrjänä ja kaikki pyhimykset olisivat julistaneet hänet pannaan!"

"Minä tottelen pakosta", änkytti pappi, "ja niinkuin minä jo sanoin
teille ei se ole hänelle siunaukseksi".

"Lue kunnolla ehtoollisen sanat, tai menetät henkesi, pappi!" -- jatkoi
sama ontto ääni. Vapisevalla äänellä pappi siunasi hostian, jonka hän
sitten kätki pieneen hopeaiseen rasiaan ja asetti ruumiin rinnalle.
Kansi asetettiin taas paikoilleen. Pappi heitti kolme lapiollista
hiekkaa kirstunkannelle ja lausui kovaa, vaikka vapisevalla äänellä
kirkollisen hautauskaavan.

"Amen!" sanoivat kaikki rautapukuiset miehet, ja muutamat heistä
näkyivät olevan hyvin liikutettuja. Saattue näytti nyt aikovan poistua
avatusta hautaholvista. Tyttö hypähti ylös aikoen paeta samaa tietä,
jota oli tullutkin, mutta näki kauhukseen kaksi rautapukuista miestä
kirkonovella. Hän oli vähällä huutaa pelosta, -- mutta sai hillityksi
itsensä ja piiloutui nopeasti kirkonpenkkiin. Hän ei uskaltanut katsoa
ylös; mutta hän kuuli raskaiden askelten kajahtelevan kirkonkäytävän
hautakivillä. Vasta sitten kun ei enää kuulunut yhtään ääntä, hän
katsahti varovasti penkistä. Kirkko oli tyhjä; ovi oli puoleksi
avoinna, ja kynttilät paloivat vielä alttarilla. Hautaholvin luukku
oli auki. Hän huomasi sieltä vielä valon tuikkeen ja hiipi taas
tirkistämään alas raon läpi. Lyhty valaisi kirstua, mutta ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä. Hän rohkaisi itseään ja uskalsi pari askelta alas
hautaan; komea paarivaate häikäisi hänen silmiään -- häntä halutti
katsella sitä lähempää. Astuttuaan vielä pari askelta, hän seisoi
kirstun luona. Aatelisvaakuna mustalla samettisella paarivaatteella
kimalteli hopeaa ja jalokiviä. Kahden valkoisen siiven koristaman
kypärän alta loisti suuri hopeatähti, sen seitsemän sädettä olivat
säihkyvistä kivistä. "Noilla voisi köyhä morsian rikastua ja koristaa
morsiustyynynsä kauneiksi," kuiskasi hän. "Ei ryöväri niitä tarvitse
haudassaan?" Hän oli ottanut lyhdyn käteensä. Timantit kimaltelivat
kuin tuhannet tähdet. Hän ei voinut kauvemmin vastustaa kiusausta, vaan
tarttui nopeasti paarivaatteeseen ja alkoi laahata sitä muassaan ylös
portaita. Samassa hän kuuli takaansa kalinaa, niinkuin rautapukuinen
mies olisi noussut istualtaan, ja hän pudotti kauhistuneena lyhdyn. Hän
tunsi voimakkaan käden tarttuvan paarivaatteeseen ja kuuli kammottavan
äänen huutavan hautaholvista: "Kirottu nainen! Aiotko sinä ryöstää
vainajalta?" Tyttö syöksyi huutaen takaperin hautaholviin.

"Ryöväreitä! Rosvoja!" huudettiin kirkon ulkopuolella. Kaikki ne
Stubberapin nuoret miehet, jotka olivat kokoontuneet karttaustalkoon
tansseihin, hyökkäsivät viikatteet ja heinäseipäät kädessä kirkkoa
kohti, papin isäntärenki etummaisena, lyhty kädessään.

"Mene sinä ensiksi, Kristian Pelimanni", sanoi eräs miehistä
kirkonovella. -- "Ehkä siellä kuitenkin on kummitellut. Mutta osaathan
sinä rukoilla yhtä kauniisti kuin meidän kirkkoherramme, ja minne sinun
lemmittysi uskaltaa yksinään, uskallat kai sinäkin kaksitoista miestä
mukanasi."

Miesten vielä viivytellessä kirkonovella, ryntäsi pitkä rautapukuinen
soturi ulos heidän ohitsensa suuri miekka kädessään, ja hurjasti
karjuen hän ohimennessään keikautti kumoon muutaman heistä ja pakeni.
Ei kukaan uskaltanut seurata häntä. Pelästyneet talonpojat ristivät
itsensä ja lukivat isämeitänsä. Ei kukaan epäillyt ettei hän olisi
ollut itse paholainen, joka karjuen oli vihkaissut heidän ohitsensa.
Lopulta he kuitenkin rohkaisivat mielensä, ja uskalsivat astua sisään
kirkkoon. He löysivät avonaisen hautaholvin ja näkivät kauhukseen
pienen Elsen makaavan verisenä ja kuolemaisillaan suuren ruumiskirstun
vieressä, jonka yli komea, vaakunalla koristettu, paarivaate taas
oli levitetty. He kantoivat puolikuolleen tyttösen pappilaan, jossa
pappi kalmankalpeana tuli heitä vastaan, ja vaati heitä vannomalla
lupaamaan, etteivät kenellekään puhuisi siitä mitä tänä yönä olivat
nähneet ja kuulleet. Se minkä kuoleva neito uskoi papille, pysyi kauan
aikaa salaisuutena; mutta kolme päivää senjälkeen haudattiin pappilan
sisäkkö Else kaikessa hiljaisuudessa, ja kauan aikaa senjälkeen levisi
Hindsholmiin huhu, että papin palvelijan Stubberupissa oli murhannut
hänen entinen sulhasensa, marski Stigin aseenkantaja sen vuoksi, että
tyttö oli aikonut rosvota hänen herransa ruumista.

Stubberupin pappi antoi muurata umpeen avonaisen hautaholvin, eikä
kukaan senjälkeen uskaltanut avata sitä. Vähän aikaa senjälkeen levisi
huhu, minkä mukaan Stig-marski oli salaisesti haudattu Rörvikin
kirkkoon Själlandissa, sinne oli ehkä joku toinen lainsuojattomista
samalla tapaa haudattu. Ei kukaan varmuudella tietänyt mihin oikeastaan
pannaan julistettu marski oli haudattu, ja hänen ystävistään oli
tärkeää pitää hänen hautauspaikkansa salassa, ettei pannaan julistettua
miestä enää kuoleman jälkeen saisi häväistä. Muutamat koettivat
saada kansan uskomaan, ettei marski ollut kuollut Hjelmissä, vaan
pyhiinvaellusretkellä pyhälle maalle, jolla hurskaalla luulottelulla
koetettiin varmentaa rauha hänen haudalleen. Mutta laulu papin
palvelijattaresta, jonka marskin aseenkantaja murhasi, kulki suusta
suuhun, saaden aina erilaisia lisäkkeitä eri paikkakunnilta. Muutamat
kertoivat marskin uskollisen palvelijan naineen tytön niiltä seuduin,
mihin hänen herransa oli salaisesti haudattu, mutta hääpäivänä hän oli
tuntenut herransa paarivaatteen sametin morsiustyynyn päällisenä, ja
oli senvuoksi hääyönä murhannut nuoren vaimonsa.




NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Senjälkeen kun kiivas Thorstenson, drotsi Pietarin vankeusaikana,
oli nimitetty valtakunnan drotsiksi, hän usein ryhtyi valtakunnan
neuvoston kanssa, kuninkaan nimessä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin.
Kuninkaanmurhaajia ja heidän liittolaisiaan ahdistettiin mitä
kiivaimmin, ja usein niin rajusti, ettei ainakaan drotsi Pietari
olisi sellaista suvainnut. Siihen oli usein prinssi Kristofferin
kostonhimo syynä. Joskaan nuori kuningas ei itse ryhtynyt epäjaloihin
kostopuuhiin, eikä niitä suvainnut, niin ei kuitenkaan kukaan
uskaltanut pyytää armahdusta silloin kun hänen isänsä murhaajat tai
heidän liittolaisensa olivat kysymyksessä.

Marskin kuoleman tai katoamisen jälkeen olivat hänen miehensä ja
lainsuojattomat kauhun ja pelon lamauttamia. Raane Jonson, joka
vähän senjälkeen oli tullut Hjelmiin, puolustamaan isiensä linnaa
kuninkaallisien hyökkäyksiä vastaan, oli poistunut taas piiritetystä
linnasta. Pian tiesi huhu kertoa Thorstensonin valloittaneen ja
polttaneen Hjelmin linnan, ja erääseen köyhään talonpoikaistaloon
Helgenaesin läheisyydessä tuli eräänä iltana kaksi pientä tyttöä
käsikädessä, pyytäen yösijaa. Ne olivat Stig-marskin tyttäret, jotka
paetessaan Tanskasta etsivät suojaa ja turvaa sääliviltä talonpojilta.

Eräänä yönä heräsi Sjöborgin linnanvouti, vanha rehellinen Paul Hvite,
kovasta koputuksesta linnan portille. Hän nousi ylös ja antoi sytyttää
kynttilät. Pihavouti avasi portin, ja kuninkaallinen ratsumies joukko
ratsasti linnanpihalle, kaksi sidottua miestä keskessään. Paul Hvite
astui itse alas lyhty kädessään vastaanottaakseen odottamattomat
yövieraat. Hän katseli ihmetellen vankeja, joiden yksinkertaisista
puvuista päättäen, he eivät olleet niin tärkeitä miehiä, että heidät
valtiovankeina tuotaisiin tähän linnaan. Toinen heistä oli kookas mies,
yllä vanha, harmaa vaippa, joka ulottui polvien alapuolelle asti.
Hänellä oli päässä likainen hattu, ja hän istui kurjalla puusatulalla
pienen, laihan hevoskaakin selässä. Hänen jalkansa olivat jouhiköydellä
lujasti kiinni sidotut hevosen vatsan alle.

Paul Hvite kohotti lyhdyn vangin kasvoja kohti, ja tunsi kauhukseen
tuskasta ja suuttumuksesta hehkuvat ylpeät kasvot. Se oli itse
arkkipiispa, arvoisa Jens Grand. Hän istui mykkänä alennustilassaan
ja näytti suuresti kärsivän; tuskallisesta asennostaan. Hänen
seuralaisensa ja kanssavankinsa, joka samalla lailla oli sidottu
hevosen selkään, oli kapinallinen ja ilkeämielinen Lundin rovasti
Jaakko. Prinssi Kristoffer oli kuninkaan nimessä vanginnut heidät
Lundissa, ja oli antanut kulettaa heidät läpi maan tässä nöyryyttävässä
asennossa. Ratsupäällikkö ojensi Paul Hvitelle drotsi Thorstensonin
allekirjoittaman kuninkaallisen käskykirjeen, jossa hänen käskettiin
kuolemanrangaistuksen uhalla ottamaan vastatakseen näistä tärkeistä
valtiovangeista, jotka oli pantavat kahleisiin ja asetettava mitä
ankarimman valvonnan alaisiksi.

"Herra Jumala! Olemmehan me kaikki syntisiä ihmisiä!" huokaili
linnanvouti, mutta totteli kuitenkin täsmällisesti. Melkein
tainnoksissa oleva arkkipiispa ja hänen kanssa -- vankinsa antoivat
sanaakaan sanomatta viedä itsensä vankeuteen, jossa ihmisystävällinen
vouti kuitenkin antoi heidän tointua tuskistaan ja virkistyä sekä
voittaa kovan kohtelun tuottamat tuskat, ennenkuin heidät pantiin
kahleisiin.

Vangittu jaarli Vähä-Alf istui vielä Haraldsborgin pahantekijätornissa.
Kekseliäs vanki oli viekkaasti saanut kuolemantuomion täytäntöönpanon
siirretyksi viikosta viikkoon, ilmoittamalla aina vähän
päästä Roeskilden kaupunginvoudille uusia ja tärkeitä tietoja
lainsuojattomista ja heidän kanssarikoksillisistaan, johon tarvittiin
aikaa, antaen aihetta laajaperäisiin tutkimuksiin.

Synkkänä marraskuun iltana purjehti Roeskilden vuonoon laiva, sen
mastossa liehui Tanskan lippu. Kokassa seisoi kookas ritarillinen
herra, jonka pitkän, punertavan tukan karvalakki puoleksi peitti,
harmaa sarkatakki oli vedetty ritaripuvun peitteeksi. Suuri muriseva
koira makasi hänen jalkojensa juuressa. Hänen vieressään seisoi
voimakas, täyteläinen nainen tanskalaisen kalastajatytön puvussa, mutta
tummien palmikoiden peitteenä oli hieno liinahuivi, ja kengissä oli
suuret kultasoljet.

"Itsepäinen nainen, kyllä tässä käy meidän hullusti!" sanoi ritari.
"Jos joku tuntee minut, niin minä olen kuoleman oma."

"Onhan minun isänikin henki kysymyksessä", vastasi nuorekas naisääni
norjankielellä, "ja hän on kuitenkin uskaliaampi mies kuin miksi sinä
milloinkaan voit tulla, hyvä Raane! Eilen sinä lupasit pelastaa hänet,
ja tänään sinä et tahdo. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana
vanginvartijalle, ja tämän sanan tähden sinä et uskalla maihin, vaikka
sinä niin usein olet uskaltanut maihin ryöstämään. Ei, tällä kertaa
sinä saat pysyä sanassasi!"

Nainen oli jaarli Vähä-Alfin rohkea tytär Kirsti Solkikenkä, joka tämän
sanoessaan kohotti rohkean nykerönenänsä ilmaan, luoden aviomieheensä
katseen, joka ei juuri ilmaissut hellimpiä tunteita. Hän oli yhdessä
laivan norjalaisen miehistön kanssa pakottanut Raanen todella ryhtymään
tähän yritykseen, jonka hän itse oli kuvaillut hänelle mahdolliseksi
toteuttaa, jos hän, Raane, vain tahtoi, ja mihin ainoastaan hän
tärkeiden suhteittensa avulla kykenisi. Ettei Raanelta myöskään
puuttunut rohkeutta eikä kekseliäisyyttä, sen hän oli viekkaana ja
uskaliaana merirosvona jo monasti osoittanut viikingin tyttärelle.
Mutta ettei hän ollutkaan se ritarillinen sankari, josta hän oli
uneksinut seuratessaan häntä Norjasta, ja tanssiessaan hänen kanssaan
Riiben linnansillan yli, sen hän oli pian katkeralla suuttumuksella
huomannut. Ritarillinen kosija oli hänen suureksi hämmästyksekseen
muuttunut raa'aksi ja käskeväksi avioherraksi, ja Kirstin tunteet häntä
kohtaan muuttuivat ylenkatseeksi ja katkeraksi vihaksi kuultuaan, että
hänet oli tuomittu lainsuojattomaksi osallisuudesta kuninkaanmurhaan.
Heidät kiinnitti enää toisiinsa vain molemminpuolinen pelko ja hätä;
mutta se side oli hatara, ja usein se oli vähällä katketa. Norjassa
laulettiin jo laulua tästä onnettomasta avioparista, ja se tuli pian
yleisesti tunnetuksi myöskin Tanskassa. Siitä huomaa, että Raanen
uskottomuus entistä kuningastaan kohtaan, ja Kirstin osanotto Tanskan
kohtaloon oli antanut aiheen moniin vihamielisiin kohtauksiin heidän
välillään. Samaan suuntaan jatkui nytkin heidän kinastelunsa, laivan
purjehtiessa Roeskilden vuonoon.

"Varo sinä minun uskollista koiraani!" kuiskasi Raane -- "se voi
huomata, että sinä tänä iltana aiot viedä minut vaaraan isäsi tähden".

"Olipa vahinko, ettei sinun kuninkaallasi ollut samanlaista koiraa";
vastasi Kirsti, "ehkei silloin hänen kamaripalvelijansa olisi saanut
häntä petetyksi!"

Raane suuttui niin näistä sanoista, että hän löi voimakkaasti vaimoaan
ja oli vähällä survaista hänet mereen. "Minä en pettänyt kuningasta!"
sanoi hän. "Sen sanovat minun veriviholliseni, olkoot he vaikka minun
sukulaisiani."

Nähdessään isäntänsä rajut liikkeet murahti äreä koira Raanen jalkojen
juuressa ja näytti kiiluvat hampaansa.

"Ole varuillasi, Raane!" sanoi Kirsti Solkikenkä pidellen kiinni
purjenuorista. "Jo toisen kerran sinä yrität tehdä väkivaltaa
minulle, se ei tapahdu enää kolmatta kertaa! Jos sanon vain sanan,
niin laivamiehet heittävät sinut mereen. Jos minä olisin tietänyt
minkäarvoinen ritari sinä olit, niin minä en totisesti olisi
vihoittanut isäni mieltä ja jättänyt isänmaatani seuratakseni
lainsuojatonta kuningasmurhaajaa!"

Raane puri suuttumuksesta hampaitaan ja teki taas uhkaavan liikkeen.

"Varo itseäsi!" kuiskasi Kirsti, pysyttäytyen yhä köysien varassa.
"Elä luulekaan, että täällä on yhtä pimeää kuin Finnerupin ladossa.
Kuuletko mitä minun uskolliset mieheni laulavat laivanruumassa? He ovat
huomanneet levottomuutta olevan ilmassa: he tuntevat minun herrani ja
puolisoni."

Raane kuuli nyt kauhuissaan ja suuttuneena norjalaisten laivamiesten
laulavan, muutaman heistä lähestyessä etumastoa:

    "Metsä taitaa kuulla, ja nähdä maa.
    Pois, Kirstini, saamme nyt vaeltaa.

    Jos ei Eerik-kuningasta surmattu ois,
    meit' ei nyt tiemme veis maasta pois.

    Hän vaimoaan tavoitti pöydän taa:
    'Ei vieraille sanaa ankaraa!'

    Ja hän löi sen posket punertamaan:
    'Minun syyni ei kuolo Eerik-kuninkaan,
    vaikka ystäväni kylillä niin kertoo'."

"Kuuletko?" kuiskasi Kirsti. "Sen laulun tunnet kyllä hyvästi. Jos
tahdot, ettei se saa pahempaa loppua, niin sinä autat minua nyt
pelastamaan isäni! -- Niinpian kuin se on tapahtunut, sanon sinulle
ikipäiviksi hyvästit. Mutta jos aiot petoksella tästä suoriutua, niin
minun uskolliset mieheni vangitsevat sinut ja vievät sinut Tanskan
kuninkaalle!"

"Ole hiljaa, rakkahin Kirstini, minä teen kyllä kaiken minkä tahdot!"
kuiskasi pelästynyt Raane vilkaisten hädissään niihin kahteen väkevään
merimieheen, jotka näyttivät olevan yhtä valppaita vartioimaan
emäntäänsä kuin koira lainsuojatonta ritariansa.

Laiva laski vuonon syrjäisimpään lahteen. Raane ja hänen vaimonsa
nousivat maihin ja astuivat ääneti Roeskilden kylään johtavaa polkua
pitkin. Suuri koira seurasi herraansa aivan tämän kintereillä, mutta
Kirstin viittauksesta seurasivat molemmat väkevät merimiehet pari
askelta häntä jälempänä pimeää polkua pitkin. Näin astuivat Raane ja
hänen vaimonsa Roeskilden katuja pitkin Haraldsborgiin. Kun he tulivat
vankitornin läheisyyteen, näkivät he joukon ihmisiä kokoontuneen
vanhan vaimon ympärille, joka lauloi heille katulauluja. Hän istui
kivellä lyhty kädessä, vaikka oli sokea. Hänen käsivarreltaan riippui
lakkinen rahasäiliö, jota hän laulaessaan helisteli, ja siihen panivat
hänen kuuntelijansa rahansa. Kuu oli sillävälin noussut. Se valaisi
sekä tornin että sekavan kansanjoukon, joka näkyi kokoontuneen tänne
saadakseen nähdä kuuluisan vangin ja huvitellakseen valtiojuoruilla.

"Näittekö te drotsin?" kysyi eräs sotilas. -- "Sepä vasta mies oli!"

"Oi, Jumala meitä auttakoon!" sanoi eräs porvari. "Istuuhan hän
vangittuna Nordborgissa. Eikä palaja rauha eikä onni maahan ennenkuin
hän on vapaa."

"Te; tarkoitatte drotsi Pietaria, drotsi Hoseöliä?" alkoi taas sotilas.
"No niin, olihan hän kunnon mies, mutta minä tarkoitan tätä uutta,
pitkäviiksistä drotsia; kyllä hän on kova mies: niinkauan kuin hän
hallitsee ei ainoakaan petturi ja roisto säilytä päätään Tanskassa."

"Kuinka kauaksi hän jää tänne?" kysyi porvari.

"Kunnes laivasto on valmiina, ja kaikki maalaiskansa koolla", vastasi
sotilas -- "silloin kuningas palaa Helsingborgista ja me saamme hyökätä
herttuan kimppuun!"

"Se on oikein! Thorstenson on kunnon mies!" sanoi eräs merimies: "hän
kyllä tietää, ettei täällä maalla saada mitään aikaan, muuta kuin
merillä vain".

"No, elähän toki, kansalainen!" sanoi eräs maasotilas. "Maallahan
me anastimme pyhän lipunkin, ja ilman sitä me emme pääse kovinkaan
pitkälle emme merellä eikä maalla. Tällä kertaa me kuitenkin kulemme
yhtämatkaa, mutta jos norjalainen taas nousee maihin teiltä lupaa
kysymättä, niin kyllä silloin kysytään mihin mekin kykenemme täällä
maakamaralla."

"Herran nimessä, veli veikkoseni!" vastasi merimies. "Me juomme
toverillisesti yhdessä sekä märällä että kuivalla. Te helkkarin
pitkäkoivet saitte toki siipiluusta kiinni tuon roiston, joka nyt istuu
tuolla tornissa; eipä hän nyt enää pääse rosvoamaan meidän laivojamme
eikä polttamaan meidän satamiamme. Laulappas laulu tuosta rosvosta
tuolla tornissa, eukkoseni, niin saat minulta äyrityisen!"

"Kuinkahan kauan he antavat hänen istua tuolla ja pitää sekä
linnanvoutia että pormestaria narreinaan?" kysyi eräs porvari.

"Ettekö te ole nähneet kaupungin ulkopuolella olevia telineitä?" kysyi
merimies. "Sinne hänet viedään kahdeksan päivän kuluttua. Sen on
ankara drotsi David vannonut. Aika rohkea merikarhu hän oli, sitä ei
paholainenkaan voine kieltää. Mutta kaksi sellaista helvetinkoiraa kuin
hän ja marski olisivat pian hävittäneet koko maan autioksi."

"Kahdeksan päivän kuluttua Alfkreivi teloitetaan!" sanoi eräs nuori
tyttö. -- "Onpa se häpeä niin rikkaalle ja ylhäiselle herralle!"

"No, laulappas nyt, eukkoni!" sanoi merimies. -- "Tuossa saat
äyrityisen! -- Kas! Nyt hän pistää päänsä ulos reiästä tuolla
ylhäällä. Hän koettelee kai tähystellä eikö näkisi hyviä ystäviä, jotka
auttaisivat hänet sieltä ulos."

"Armias Jumala! Kahdeksan päivän kuluttua! Kuulitko sinä sen Raane!"
voivotteli Kirsti Solkikenkä hiljaa, tarttuen vaistomaisesti vihatun
aviomiehensä käsivarteen. "Näetkö, hän seisoo tuolla ja katselee alas
meihin! Joudu pelastamaan häntä, Raane! -- minä annan sinulle kaikki
anteeksi -- minä jään sinun luoksesi ja olen maanpaossa sinun kanssasi
-- kunhan vain pelastat hänet, pelasta hänet! Sinä voit, kun vain
tahdot."

"Ole vaiti, pahus vieköön, sinä ilmaiset minut vaikeroimisellasi!"
kuiskasi Raane ja katseli tuskallisen levottomana ympärilleen. Muutamat
talonpojat olivat jo ihmetellen alkaneet tarkastaa noita kahta vierasta
henkilöä, mutta nyt heidän huomionsa siirtyi toisaalle, kun sokea vaimo
kivellä alkoi laulaa:

    "Herra Alf on Norjassa syntynyt,
    mut ei siellä hän viihtyä saata,
    vaikka ruokokseen hällä tusina
    on läänejä Norjan maata.

    Alf nurmea astuu, lukien
    sanoja rukouksen,
    niin saapuu Benedikt Rimordson
    kera kohtalon rangaistuksen.

    'Hyvää huomenta, herra Vähä Alf,
    olet urho oiva, mut maalle
    ei vahinko, jos vangiksi
    jäät tänään kuninkaalle.'

    'Ei, en ole herra Vähä-Alf,
    en sitä kuulla siedä,
    olen messupoikanen, papille
    mun tulee viiniä viedä.'

    Mut hatun korkean kohottain
    hän Alfin otsan näkee.
    'Jumal'aut, olet herra Vähä-Alf,
    sen kyllä vannoa käkeen.

    Olit pappismies, kuten minäkin,
    panen pantiksi autuuteni,
    sinun koulusi, sinun konnantyös
    monet palaavat mieleheni.'

    'Ja jos olet Benedikt Rimordson,
    niin olethan ystäväni,
    niin vannothan tänään, ett' ikänäs
    et tuntenut nimeäni.'

    Mut herra Alf, hän vangittiin,
    ja hän kahlein kytkettiin -- --"

"Pois tieltä!" huusi nyt maasotilas, joka seisoi vartioiden
vankitornia. "Tuki suusi senkin akka! Elä huutele tänne koko kylää.
Sen, joka uskaltaa lähestyä kolmekin askelta tornia lähemmäksi, pistän
minä kuoliaaksi!"

Kansa vetäytyi hiukan sivulle. Raane väistyi myöskin vähän syrjemmälle
vaimonsa kanssa, joka piti kiinni häntä käsivarresta ja rukoili häntä
hiljaa pitämään sanansa ja pelastamaan hänen isänsä.

"Ei, minä en tee sitä!" kuiskasi Raane. "Hän on vannonut minulle
kuoleman ja häviön, sen kyllä tiedän. Auttakoon nyt itseään!" Näin
sanoessaan hän aikoi irtaantua vaimostaan, mutta tämä piteli kiinni
hänen käsivarrestaan. Raane painoi lakkinsa syvään otsalleen, ettei
joutuisi ilmi, sillä hän näki nyt kauhukseen muutamia entisen kuninkaan
palvelijoista, joille hän oli tuottanut monta harmia kuninkaan linnassa
ollessaan. "Päästä minut, vaimo!" -- kuiskasi hän lopulta. "Minä olen
hukassa, minut on tunnettu."

Levotonta murinaa kuului joukosta. "Raane, lainsuojaton
kamaripalvelija!" kuului suusta suuhun huuto.

"Sinä olet syyllinen kuolemaani, itsepäinen nainen!" huudahti Raane
kiivaasti mutta hiljaa, riistäytyessään väkivaltaisesti irti vaimostaan
ja lähti pakoon.

"Tarttukaa häneen! Ottakaa hänet kiinni!" huusi nyt monta ääntä. "Se
on Raane -- lainsuojaton kamaripalvelija! Ottakaa kiinni se petturi!"
Hurjasti huutaen lähti katkeroitunut joukko häntä ajamaan takaa, uhaten
repiä hänet palasiksi; mutta hän työnsi rajusti pari takaa-ajajistaan
kumoon; hänen suuri koiransa puri useita ja peloitti suurimman osan,
niin että Raanen onnistui päästä pakoon. Harmaaveljesten luostarin
läheisyydessä oli viimeksi nähty hänet sekä hänen koiransa; mutta
siellä ne molemmat olivat äkkiä kadonneet. Tämän hälinän aikana
onnistui Kirsti Solkikenkä uskollisten laivamiestensä avulla pääsemään
pois väentungoksesta.

Pariin päivään ei Raanen jälkiä löydetty mistään. Tiedettiin vain
hänellä olevan paljon sukulaisia harmaaveljesten luostarin mahtavien
hengellisten joukossa. Kuninkaan nimessä antoi drotsi Thorstenson mitä
tarkimmasti tutkia luostarin; mutta siellä ei löytynyt jälkiäkään
vaarallisesta pakolaisesta.

Ulkopuolella luostaria, syrjäisessä kujassa, oli kaivo aivan
luostarimuurin vieressä, ulkonevan puuvajan alla. Joku tyttö, joka
eräänä aamuna aikaisin oli sieltä vettä hakemassa, oli nähnyt suuren,
äkäisen koiran hyppäävän ylös kaivosta. Tämän omituisen näyn hän oli
kertonut monelle; kertomuksen mukaan oli se Raanen koira, joka tuona
samana iltana oli puraissut niin monta ihmistä. Nyt alettiin tutkia
kaivoa ja huomattiin kaivon seinämässä, luostarimuurin puolella, olevan
niin suuren ontelon, että ihminen voi kömpiä sinne. Täältä johti ovi
muurinläpi luostariin, mutta se oli suljettu. Ovi murrettiin auki, ja
tultiin siten pieneen pimeään luolaan, joka oli luostarimuurin sisässä.
Ensimäisen kimppuun, joka uskalsi tähän salaperäiseen luolaan, hyökkäsi
hurjistunut koira, ja mies vetäytyi pelästyneenä takaisin. Hurjan
vastarinnan jälkeen koira voitettiin ja tapettiin. Lyhtyjen avulla
tutkittiin luola, mutta ei löydetty ihmistä sieltä. Luolan perällä,
kosteassa sopessa, jossa vilisi hämähäkkiä ja sammakoita, oli kivi ja
soraläjä; ennenkuin lähdettiin luolasta pisti eräs sotilaista keihäänsä
sen sisään, jolloin kuultiin hiljaista vaikerrusta. Soraläjä tutkittiin
heti, ja nyt nähtiin surkuteltava näky. Lainsuojaton Raane löydettiin
luolan äärimmäisestä sopesta, niin soran ja veren tahraamana, ettei hän
enää ollut ihmisen muotoinen. Hän hypähti epätoivoisena ylös, aikoen
ruveta puolustautumaan tai paeta; mutta hänet otettiin heti kiinni
ja vietiin Haraldsborgiin, jossa ankara drotsi Thorstenson kuninkaan
nimessä tuomitsi hänet kuolemaan.

Kolme päivää senjälkeen ratsasti Roeskilden uusi tuomiorovasti
myöhään yöllä kaupunkiin eräästä lähiseudun herraskartanosta, jossa
hän virkansa puolesta oli ollut puhuttelemassa erästä kuolevaa Kaksi
kuoripoikaa soihdut kädessä ratsastivat hänen edellään. Heidän täytyi
kulkea Roeskilden kaupunginalueella olevan teloituspaikan ohi, missä
Alfkreivi ja Raane aamulla olivat hirtetyt. Pojat olivat peloissaan ja
pysähtyivät.

"Herra tuomiorovasti!" sanoi toinen heistä. "Tästä ei ole hyvä kulkea
ohitse."

"Jumalan nimessä, lapseni, eteenpäin!" sanoi tuomirovasti. "He ovat
palkkansa ansainneet. Jumalan turvissa ja luvallisilla asioilla kulkien
ei meidän tarvitse pelätä eläviä eikä kuolleita."

Pojat vaikenivat, ja ratsastettiin edelleen.

"Mutta katsokaa, katsokaa!" sanoi nuorin kuoripojista -- "tuolla on
jotakin, jokin liikkuu tuolla ylhäällä!"

"Katsokaa!" sanoi toinen, "siellä on valoa, -- kuolleitten luona palaa
soihtuja!"

"Se on kummittelua ja saatanan vehkeilyjä!" sanoi toinen pojista.
"Rukoilkaa, rukoilkaa, armollinen herra!"

Tuomiorovasti jäi hämmästyneenä seisomaan. Oltiin aivan kukkulan
juurella, jolla hirsipuut olivat, ja hän näki naisen seisovan siellä
soihtu kädessä. Valo lankesi hänen kasvoilleen; ne olivat kalpeat,
ja omituinen tuskan ilme väreili niistä, mutta samalla ne olivat
lujat ja rauhalliset, kuin marmoriin veistetyn Niobekuvan. Joukko
kookkaita merimiehiltä näyttäviä miehiä ottivat alas pahantekijöiden
ruumiit hirsipuista. He tekivät tehtävänsä nopeasti ja aivan ääneti.
Tuomiorovasti jäi kuoripoikiensa kanssa tielle, ja pian he näkivät
jotensakin lukuisan ruumissaaton, kaksi ruumista keskellä, lähtevän
liikkeelle. Totinen naisolento kulki edeltä soihtu kädessään, ja nyt
hän huomasi tämän hartioilla ylhäisen ritarinaisen tai ruhtinattaren
purppuraviitan. Ei ainoakaan piirre hänen tuskanmurtamissa kasvoissaan
värähdellyt, kun hän johti saattueen tietä pitkin alas vuonolle.
Saattue siis lähestyi hengellistä herraa, aikoen hänen ohitseen; mutta
kukaan ei näkynyt välittävän hänestä eikä hänen seuralaisistaan.
Hän liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen, jääden paikalleen
istumaan, kuoripojat ja pelästyneet papit seurasivat hänen esimerkkiään
istuen samaten rukoilevassa asennossa. Kun kulkue astui heidän
ohitsensa, ja ehtoollisrasiat kuoripoikien käsissä loistivat soihtujen
valossa, kumarsivat vakavat merimiehet syvään, ja ritarineito
polvistui, kyynelvirran valuessa hänen kalpeille poskilleen.

Omituisen, voimakkaan tunteen pakosta, alkoi tuomiorovasti syvällä,
kirkkaalla bassoäänellään laulaa pyhää Vigilaeta kuolleitten sielujen
puolesta; kuoripojat yhtyivät siihen, ja he jatkoivat lauluaan kunnes
saattue oli ehtinyt kulkea heidän ohitsensa. Se pysähtyi vuonon
rannalle, josta heti senjälkeen laiva täysin purjein purjehti yön
pimeyteen.




VIIDESKYMMENES LUKU.


Stig-marskin kuoltua oli herttua Waldemar julkisesti liittoutunut
Norjan uskaliaan kuninkaan kanssa Tanskaa vastaan. Hän oli lähettänyt
nuorelle Tanskan kuninkaalle ja hänen äidilleen leskikuningattarelle
uhkauskirjeen, jossa hän vaati itselleen ja veljelleen Eerik herttualle
omistusoikeuden Svendborgiin ja Langelandiin. Yhdistetyllä laivastolla
ja sotajoukolla aikoi herttua norjalaisten kanssa hyökätä maahan,
mutta kärsimätön herttua Waldemar ei malttanut odottaa norjalaisen
laivaston tuloa, vaan asettui uskaliaasti laivastonsa kera Grönsundiin,
Falsterin ja Möenin välille. Tätä varomattomuutta kehoittivat
vanha ritari Jon ja valtakunnanneuvosto heti käyttämään hyväksi,
ja kiiruhdettiin miehittämään pitkälaivoja ja muutamia pienempiä
aluksia. Nuori kuningas Eerik oli itse "Vanha Waldemar" nimisellä
pitkälaivalla. Eräänä aamuna aikaisin laivasto lähti Issevuonosta,
kulkien Ison-Beltin kautta Grönsundiin. Täällä oli herttuan laivasto
asettunut Falsterin puoleiselle rannalle. Oltiin melkein tasaväkisiä.
Ritari Jon ja kansleri olivat kuningaslaivalla, missä myöskin
olivat kaikki kuninkaalliset henkivartijat ja suuri joukko muita
ritareita, jotka, täysissä varustuksissa ollen, tunsivat toisensa vain
kypäräkoristuksista ja vaakunamerkeistä.

Kreivi Gerhard seurasi kuningaslaivaa omalla pitkälaivallaan ja
muutamalla aluksella Kielistä, joiden miehistönä oli uskaliaita
holsteinilaisia. Thorstenson johti itse yhtä suurimmista
pitkälaivoista, jakaen ritari Jonin kanssa laivaston ja armeijan
päällikkyyden.

Thorstenson ja ritari Jon seurasivat vanhaa tanskalaista sotatapaa: he
suuntasivat voimakkaan yhteishyökkäyksen vihollisen keskustaa kohti,
koettaen saada sen hajoamaan, samalla koettaen tunkeutua niin lähelle
vihollista kuin suinkin, ja antaen rohkeuden ja urhoollisuuden määrätä
tuloksen. Tässä tarkoituksessa asettui koko kuninkaallinen laivasto
taisteluasentoon Möenin rannikolle, vastapäätä herttuaa, yhdistämällä
kaikki laivat yhteen ainoaan lujaan linjaan. Herttua antoi sitoa kiinni
toisiinsa ainoastaan osan suurimmista pitkälaivoistaan, mutta pienemmät
ja kepeämmät aluksensa asetti hän löysin purjein taistelulinjan taakse,
aivan Falsterin rannikon lähelle.

Se seilikatos, joka tavallisesti suojeli laivan keskiosaa sateelta
ja kylmältä, oli poistettu sekä kuninkaallisesta laivasta, että koko
laivastosta. Etumaston luona seisoi kuninkaallinen lipunkantaja-ritari,
voimakkaimpien ja komeimpien ritarien ympäröimänä; hän itse oli
kookkain ja väkevin kaikista kuninkaan ritareista, ja hovin
arvojärjestyksessä hänellä oli kolmas paikka kuninkaasta lukien. Hän
kantoi murhatun kuninkaan kirjavaa lippua, mihin nuo monet avaimet,
pyörät ja ihmeelliset merkit olivat kuvatut. Koko laivan keskiosa oli
täynnä kansan miehiä, joilla paitsi miekkaa ja heittokeihäitä, oli
myöskin sekä jousipyssyt että lingot, ja joista osa hoiti raskaita
sotakoneita. Perällä seisoi perämies, jolla oli koko laivan päällikkyys
käsissään. Kuninkaallinen laivan perämiehenä oli ritari Jon. Nuori
kuningas ja kansleri Martinus seisoivat hänen vieressään. Kuningaslaiva
oli taistelulinjan keskessä, joten täältä voi nähdä molempien
laivastojen aseman.

"Mutta sanokaa minulle, vanha Jon," kysyi nuori kuningas, "minkävuoksi
antaa herttua pienempien aluksiensa olla irti pitkälaivojen takana?
Drotsi Pietari sanoi minulle kerran, että Waldemar Seier ja vanha
kuningas Waldemar tekivät samaten silloin kun he olivat tekemisessä
voimakkaamman vihollisen kanssa, ja eivät tahtoneet uskaltaa kaikkea
yhdellä kertaa. Eikö herttua voi saartaa meitä ja hyökätä nopeilla
aluksillaan meidän selkäämme?"

"Luulenpa, ettemme anna hänelle siihen aikaa!" vastasi vanha Jon.
"Kunhan me ensiksi olemme tervehtineet häntä etempää, niin me soudamme
suoraan eteenpäin, ja annamme musertajan tehdä tehtävänsä, ja luulenpa
meidän lopusta suoriutuvan miekka kädessä, niinkuin maalla ollessa
oikeassa taistelussa."

"Kaikkivaltias suokoon meille onnen ja voiton!" sanoi kansleri.
"Ennenkuin te annatte viittauksen hyökkäykseen, antakaamme meidän
sotaväkemme ajatella sielujansa ja rukoilla voiton Herran olemaan
apunamme.",

"Jumalan nimeen!" vastasi ritari Jon. "Mutta tapahtukoon se heti ja
lyhyesti. Tässä ei ole aikaa antaa pois montakaan hetkeä, ja Herra
pitää kyllä huolen omistaan!"

Perämaston luona seisoi kanslerin kanssa muutamia pappeja; hänen
käskystään virittivät nämä heti sotavirren äidinkielellä, jonka koko
sotaväki tunsi ja johon he yhtyivät, ja moni heistä polvistui yhdessä
kanslerin ja pappien kanssa. Myöskin nuori kuningas polvistui; mutta
Jon ritarilla ei ollut siihen aikaa: hän seisoi ja piti tarkasti
silmällä jokaista vihollisen liikettä.

Tuskin olivat juhlallisen sotavirren viimeiset sävelet kajahtaneet,
kun lipunkantajaritari, Jon-ritarin käskystä heilautti kuninkaallista
lippua kolme kertaa päänsä yli. Tällä merkillä alettiin taistelu: Ilman
pimensivät nuolet ja kivet, jotka yhdellä kertaa suhahtivat jousista
ja lingoista kuninkaallisilta laivoilta. Oli kirkkain keskipäivä,
mutta näytti siltä kuin olisi äkkiä illaksi pimennyt. Tähän vastattiin
samanlaisella tervehdyksellä herttuan laivastosta, sitä säestivät hänen
monien vieraiden sotilaittensa hurjat hyökkäyshuudot.

Ritari Jon oli antanut ympäröidä nuoren kuninkaan ja papit
kilpimuurilla; mutta monen kilven lävistivät nuolet, ja kivet
putosivat kamalasti romahtaen kilpikatolle. Kuningaslaivaan yksin
lensi niin paljon kiviä, että näytti siltä kuin herttuan päähyökkäys
olisi ollut suunnattu vain tähän yhteen kohtaan. Muutamia miehiä oli
kaatunut ja monta oli haavoittunut; mutta etäisyys oli vielä siksi
suuri, että nämä aseet eivät voineet vaikuttaa koko voimallaan. Nyt
heilautti lippuritari kuningaslaivalla taas lippua; koko kuninkaallinen
laivasto souti voimakkain vedoin eteenpäin, ja raskaat merisotakoneet
pantiin käyntiin. Kuningaslaivan etumaston luona oli äärettömän
suuri haka-iskijä, jonka teräväpiikkiset rautakammat suunnattiin
herttuan laivaa kohti, jonka se ensi sysäyksellä irroitti viereisestä
pitkälaivasta. Nyt pantiin merimusertaja liikkeeseen, se oli rakennettu
raskaista, raudoitetuista hirsistä, jotka riippuivat rautaketjuista
mastossa, ja heilauttamalla ne suunnattiin musertamaan laivoja ja
vihollisen miehistöä. Herttuan laivassa ei ollut ollenkaan tällaisia
raskaita sotakoneita, jo ensi hyökkäyksellä olivat kuninkaalliset
huomattavasti vahvempia. Vihollisten laivastosta, joka oli melkein
kokonaan hajallaan, kuului kovaa huutoa. Mutta pian huomattiin, ettei
herttua kepeämmillä aseillaan ollut sen vaarattomampi. Hajallaan
olevilla laivoillaan hän voi väistää raskasta, eteenpäinryntäävää
laivalinjaa, kuitenkaan keskeyttämättä puolustamistaan ja hyökkäystään.
Hänen laivastaan heitettiin paitsi nuolia, kiviä ja heittokeihäitä
myöskin tulikuulia, jotka olivat täytetyt piillä, tulikivellä ja
öljyllä. Nämä pommit sytytettiin tappuroilla, ja minne ne putosivat,
levisivät liekit, jotka heti sytyttivät purjeet ja nuorat. Näillä tähän
asti tuntemattomilla tuliaseilla sai herttua aikaan suuria vaurioita
kuninkaallisessa laivastossa, synnyttäen hämmennyksen, jota hän heti
käytti hyväkseen, antamalla pienempien laivojen hyökätä kuninkaallisen
laivaston selkään. Heti huudoista huomattuaan hyökkäyksen onnistuneen
ja nähtyään että vihollisen täytyi taistella molemmille puolille
jaetuin voimin, antoi hän pitkälaivansa laskea aivan kuningaslaivan
viereen. Thorstenson oli heti huomannut vihollisen juonen ja antanut
lyödä poikki kuninkaallista laivastoa yhdistävät köydet, voittaakseen
edullisemman aseman. Mutta nuo kammottavat tulipommit olivat
sytyttäneet melkein koko kuninkaallisen laivaston tuleen. Nyt ei
voinut ajatella muuta kuin tulen sammuttamista ja puolustautumista
molemmilta puolilta uhkaavaa hyökkäystä vastaan. Tässä mellakassa
seisoi nuori kuningas kanslerin vieressä kultainen ritarimiekkansa
yhdessä kädessään ja heittokeihäs toisessa; hän näki herttuan edessään
valmiina hyökkäämään palavaan kuningaslaivaan. "Sinun juonesi oli
epäritarillinen, herttua Waldemar!" huusi hän suuttuneena ja heitti
keihäänsä häntä kohti. Se irroitti sulkatöyhdön herttuan kypärästä ja
riipaisi irti kypäräkoristeet.

-- Raikas ilohuuto kajahti kuningaslaivalta, ja välittämättä enää sen
enempää tulesta, hyökkäsivät kaikki miehet nyt anastamaan herttuan
laivaa.

"Rauhoittukaa, miehet!" huusi vanha ritari Jon. "Sammuttakaa ensin
tuli, niin annetaan heidän vielä maksaa vahinko."

Etumaston luona olivat sekä tuli että hyökkäys rajuimmat. Lippuritarin
oli täytynyt kiinnittää lippu mastoon ja tarttua itse miekkaan
puolustautuakseen; mutta samassa syttyi lippu palamaan; liekit
leimahtivat korkealle, -- ja se putosi suhisten veteen. Hurja ilohuuto
kaikui herttuan laivastosta; mutta kuninkaalliset näyttivät käyvän
alakuloisiksi tuosta vastoinkäymisestä, jonka he katsoivat onnettomaksi
merkiksi.

Nuori kuningas katsahti surumielisenä kansleriin. "Minun isäni lippu
kaatui", sanoi hän, "sitä ei ole onni seurannut."

"Teidän suuren iso-isänne lippu oli parempi, minun nuori herra
kuninkaani!" sanoi kansleri.

"Voi, sehän on herttuan hallussa Schleswigissä," huokasi kuningas.
"Mutta kyllä Herra meitä vielä voi auttaa!"

"Hänen apunsa on lähellä, kun vain me häneen turvaamme!" sanoi
kansleri. -- "Olkaa hyvässä turvassa, herra kuningas! -- Mutta näettekö
te kalastajaa tuolla? Mitä hänellä on tekeillä?"

Kanslerin sanoessa nuo sanat ja kuninkaan tuijottaessa siihen
paikkaan, mihin hän viittasi, näki herttua kauhukseen miestensä
laivallaan horjuvan ja hoipertelevan kuin juopuneiden. Samoin oli laita
melkein kaikilla hänen laivoillaan, ja nyt vasta huomattiin pienen
kalastajaveneen rohkeasti kiitävän edestakaisin laivojen välillä,
ja sen kannella seisoi kookas mies mustassa nahkapanssarissa, joka
heitteli suovalla täytettyjä ruukkuja herttuan laivoihin; toisiin
hän viskasi hienolla kalkilla täytettyjä ruukkuja, jotka sihahtivat
sotilaitten silmiin, niin etteivät he voineet nähdä mitään. Melkein
samalla kertaa alkoivat muutamat herttuan laivoista täyttyä vedellä ja
upota. Siitä syntyi hirveä huuto, ja nähtiinpä rohkean, mustakarvaisen
uimarin pitkä laivapora kädessään sukeltavan aina jonkun laivan alle.

"Ampukaa tuo kirottu kalastaja! Rutistakaa uimarin pää!" huusi herttua
raivostuneena. "Hyökätkää vihollisten laivoihin, joka mies!"

Ei kukaan voinut kauemmaksi jäädä herttuan laivoihin, ja he olivat
pakoitetut etsimään jalansijaa kuninkaallisilta laivoilta. Täällä oli
tuli onneksi sammutettu, ja nyt siellä alkoi ankara taistelu, mies
miestä vastaan niinkuin maataistelussa. Paljon väkeä kaatui kummaltakin
puolin. Thorstenson taisteli miehuullisesti pitkälaivallaan ja kaatoi
monta. Kreivi Gerhardin laiva oli Langelandin herttua Eerikin laivan
vieressä. Tätä ylhäistä herraa, joka oli herttua Waldemarin veli,
kutsui kansa yleisesti herttua Pitkäsääreksi. Kreivi Gerhardin vanha
hovinarri seisoi herransa vieressä, aseenkantajamiekkansa kädessään,
silloin kun langelandilainen herttua näkyi aikovan ryhtyä hyökkäykseen.

"Kas! Tuolla tulee minun jalosukuinen kaimani, pitkine koipineen!"
sanoi hovinarri. "Piilottakaa nyt hieno naisharsonne, ankara herra,
ettei se enempää repeile!"

Kreivi Gerhard oli ritarillisessa taisteluinnossaan ja
uhmaillakseen herttua Waldemaria, kiinnittänyt kuningattaren harson
rintahaarniskaansa. Mutta ettei käsikähmässä sitä kadottaisi, hän
seurasi nyt hovinarrinsa neuvoa ja pisti sen haarniskansa alle.

"Tällä kertaa emme anna jänisten eikä kissojen peloittaa itseämme,
ankara herra!" sanoi hovinarri veitikkamaisesti hymyillen. Hän uskalsi
näillä sanoilla kosketella hyväntahtoisen herransa arinta kohtaa,
muistuttaessaan hänelle erästä taistelua, jossa todellakin jänis tai
kissa oli saanut kreivi Gerhardin joukot epäjärjestykseen.

"Tuhat tulimmaista, Pitkäsääri! Nyt minä lyön sinut kuoliaaksi!" huusi
kreivi raivostuneena ja heilautti miekkaansa.

"Säästäkää vihanne oikealle Pitkäsäärelle! Kas, tuolla hän on!" vastasi
hovinarri väistyessään syrjään ja viitatessaan etumastoa kohti, mistä
Langelangin herttua jo hyökkäsi heitä kohti.

"Saatana vieköön kaikki Pitkäkoivet!" huusi kreivi Gerhard ja hyökkäsi
hurjasti hosuen miekallaan ruhtinaallista vastustajaansa kohti.

Kuninkaalliseen laivaan hyökkäsivät viholliset molemmilta puolin.
Vanha ritari Jon sai vaivoin suojatuksi nuoren kuninkaan, joka
alituiseen tahtoi tulla ulos kilpilinnasta ottaakseen osaa käsikähmään.
Herttua itse oli kaatanut kuninkaan lippuritarin ja oli hypännyt
etumaston kohdalla laivaan; hän seisoi uskollisimpien ritariensa
kanssa keskellä kuningaslaivaa, taistellen kiivaasti henkivartijoiden
kanssa. Joka askeleella, jonka hän miekallaan itselleen anasti, hän
lähestyi kuningasta lähemmäksi. Vanha Jon seisoi ahtaalla käytävällä,
joka eroitti soutupenkit. Hän puolusti vielä tyynesti perämastolle
johtavaa käytävää, jolla kuningas seisoi pappien edessä, kanslerin ja
Åke Jonsonin välissä. Nyt osui herttuan voimakas isku ritari Jonin
kypärään; se halkesi kahtia ja putosi hänen harmailta hiuksiltaan, ja
vanha herra kaatui verta vuotaen soutupenkkien väliin. Tämän nähdessään
kuningas juoksi esiin perämaston luota. "Kaikkien pyhimysten nimessä",
huudahti hän, "tämän iskun saatte maksaa verellänne, viekas herttua!"
Ei kukaan voinut enää pidättää nuorta kuningasta. Hän juoksi esiin ja
haavoitti keveästi herttuaa lyhyellä miekallaan; mutta kiivauksissaan
hän itse samassa kompastui soutupenkkiin. Henkivartijat eivät tappelun
tohinassa huomanneet kuningasta uhkaavaa vaaraa. Mutta kuninkaan
aseenkantaja, Åke Jonson, taisteli kiivaasti herttuaa vastaan, ja
kansleri Martinus asettui messukirja yhteenliitetyissä käsissään
seisomaan kuninkaan ja taistelevien välille. Pian oli Eerik taas valmis
taistelemaan; mutta kansleri esti hänet. Aseenkantaja Åke oli pahasti
haavoittunut eikä jaksanut vastustaa herttuaa, joka oli erityisen
taitava aseiden käyttäjä. Kansleri kohotti rukoillen kätensä ja
silmänsä taivasta kohti. "Kas, kas!" huudahti hän äkkiä: -- "Danebrog!
[Waldemar Seierin sotalippu] Danebrog! Herra lähettää voiton meille --
hoc signo victoria!" [Tämä on voiton merkki]

Ilon huuto kajahti kuninkaallisista joukoista: "Danebrog! Danebrog!"
huusivat kaikki. Herttua valahti äkkiä kuolemankalpeaksi. Korkealla
soutupenkillä aivan edessään hän näki solakan komean ritarin
teräksensinisessä haarniskassa, kypäränsilmikko auki, ja tuo
tuttu Danebrogin lippu kädessään. Se oli drotsi Pietari. Herttua
tunsi turnajaisten sinisen ritarin ja näki suuren, hyvin tunnetun
leijonapäisen tikarin välkkyvän hänen kohotetussa, oikeassa kädessään.
"Haa, sinä veriviholliseni!" huudahti herttua hyökäten raivostuneena
hänen kimppuunsa. Mutta samassa musteni hänen silmissään, hän
kuuli tikarin kilahtavan rintahaarniskaansa vasten, se luiskahti
sivulle käsivartta kohti ja tunkeutui syvälle hänen oikeanpuoliseen
olkapäähänsä. Kauhusta huutaen hän pudotti miekan kädestään
ja hoiperteli taapäin. "Paetkaa, paetkaa, Jumala on tuomionsa
langettanut!" huusi hän kuin mielipuoli, ja juoksi epätoivoisena
takaisin laivaansa. Hänen ritarinsa seurasivat häntä. He nostivat
purjeet ja pakenivat. He olivat joutuneet tappiolle. Kuninkaallisten
voitto oli varma.

Näytti siltä kuin Danebrogin näkeminen olisi saattanut jokaisen
kuninkaan sotamiehen voittamattomaksi. Thorstensonin sotalaivalta
kuului voimakas voitonhuuto. Kreivi Gerhard oli myöskin tehnyt
puhdasta omalla puolellaan, niin ettei lopulta enää ollut jälellä kun
vain pari vihollista, paitsi vaarallisesti haavoittunutta herttua
Pitkäsäärtä, joka hyppäsi mereen ja pelastui uimalla veljensä laivaan.
Kaikki kuninkaalliset laivat olivat täynnä kaatuneita ja vangittuja
vihollisia. Herttuan laivasto oli hävitetty, osa laivoista oli uponnut,
osa anastettu, ja herttua itse pääsi pakoon suurella vaivalla ja
vaarojen kautta.

Kuningaslaivalla seisoi vanha ritari Jon, pää siteissä, nuoren
kuninkaan vieressä, ja omituisen sekavin ilontuntein hän vastaanotti
kuninkaalliset kiitokset urhoollisesta taistelustaan; hänen haavansa
eivät olleet vaaralliset, mutta voimakas lyönti oli järkyttänyt
häntä niin, että hän alakuloisesti tunsi ettei enää jaksanut käyttää
miekkaansa niinkuin nuoruutensa päivinä. Pyhä Danebroglippu liehui
perämastosta nuoren kuninkaan ja vanhan ritarin yläpuolella; drotsi
Pietari oli uskonut sen henkivartijoiden huostaan ja oli itse
kiirehtinyt Thorstensonin avuksi. Taistelun tuohinassa vain muutamat
olivat tunteneet hänet.

"Kaikkivaltias olkoon ylistetty!" huudahti kansleri ja kohotti
polvistuneena yhteenliitetyt kätensä taivasta kohti -- "Te Deum
laudamus!" [Oi suuri Jumala, me kiitämme sinua!] alkoi hän voimakkaasti
laulaa. Papit yhtyivät mahtavaan voittokuluun. Kuningas ja vanha Jon
sekä kaikki sotilaat polvistuivat.

Kun juhlallinen Te Deum oli laulettu loppuun, näkivät ja tunsivat
kaikki ritarillisen drotsi Pietarin, joka kalastajaveneellä
kiirehti Thorstensonin pitkälaivalta, yhdessä Thorstensonin kanssa,
kuningaslaivaa kohti. Vanha Henner Friser ja Skirmen olivat hänen
mukanaan. Drotsi Pietari hypähti laivaan ja riensi onnittelemaan
kuningasta voitosta. Iloisesti huudahtaen lensi nuori voitonsaaja hänen
syliinsä.

"Sinähän olitkin rakas drotsi Pietari!" huudahti nuori Eerik kuningas.
"Sinä toit minulle voiton isoisäni lipulla!"

Drotsi Pietari kohotti juhlallisesti kätensä taivasta kohti.

"Niin, Jumalalle kiitos. Häneltä yksin saamme voiton!" huudahti
kuningas liikutettuna ja sulki taas uskollisen ystävänsä syliinsä.

Drotsi Pietari oli hyvin rasittunut, ei niinkään paljon taistelusta
kuin nopeasta matkustamisesta ja siitä jännityksestä, jossa hän oli
ollut. Paetessaan vankilasta hän oli kyllä syyllä pelännyt joutuvansa
myöhään taistelupaikalle sen ajanhukan vuoksi, joka häneltä meni
tärkeää lippua anastaessa. Mutta valtakunnan lipun vaikutus kansaan oli
jo Waldemar Seierin ajoista asti tunnettu, ja herkkäuskoisen kansan
ei tarvinnut muuta kuin nähdä se, niin se kannusti heidät voittoon.
Herttua Waldemariin oli tällä tapahtumalla omituinen vaikutus. Siitä
hetkestä, jona drotsi Pietari oli antanut hänelle näin takaisin
kavaltajatikarin, jossa kuningas Eerik Kristofferinpojan sydänveren
ruostepilkku ruskotti, oli hänen oikea käsivartensa halvautunut, ja
toivottiin nyt senvuoksi syyllä, ettei hän enää koskaan kohottaisi
halvautunutta kättään Tanskan kruunua vastaan.

Drotsi Pietarin odottamaton saapuminen kuningaslaivaan tuotti sinne
suuren ilon. Kaikki tunkeilivat hänen ympärilleen, kun hän muutamin
sanoin kertoi mitenkä vanha Henner ja Åse ovelasti olivat pelastaneet
hänet Nordborgin linnan vankilasta ja auttaneet häntä anastamaan
valtakunnanlipun herttuan hallusta. Senjälkeen hän esitti kuninkaalle
vanhan, uskollisen Hennerin ja urhoollisen aseenkantajansa, jotka
molemmat olivat olleet avullisia voiton saavuttamiseen. Skirmen
oli ollut se uskalias uimari, joka oli porannut vihollisten laivat
upoksiin. Hennerin keksimää oli suopa ja kalkki, joka kuninkaan
mielestä kyllä oli ollut hyödyksi, mutta se ei ollut hänestä
ritarillista sodankäyntitapaa.

"Polvistu!" sanoi nuori kuningas Skirmenille, -- "minä tahdon lyödä
sinut ritariksi, sinä olet sen ansainnut. Minä vapautan sinut kaikista
kokeista."

"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti Skirmen, ilokyynelten
kimallellessa hänen tummissa silmissään, ja hän polvistui
vastaanottamaan ritarilyönnin Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen.

Heti kun Skirmen oli noussut, ritarina, viittasi kuningas Åke
Jonsonille, jonka lukemattomat ja vaarattomat haavat olivat sidotut.
"Sinut myöskin!" sanoi kuningas "Sinä olet sankarin lailla puolustanut
minun henkeäni sekä täällä että Tornborgissa."

Åke polvistui ääneti ja vastaanotti ritarilyönnin.

"Minä en pyydä päästä ritariksi niiden suoparuukkujeni vuoksi, herra
kuningas!" sanoi vanha Henner, "mutta uskonpa suovan olleen hyvää, --
ja sellaiset miehet tarvitsevat sekä suopaa että lipeää".

"Jos sinä et tahdo tulla ritariksi, hyvä vanhus!" vastasi kuningas,
"niin sinä voit tulla perämieheksi, ja se sinä olet tästä päivästä
lähtien".

Vanha Henner näytti äkkiä liikutetulta: Hän ei vastannut sanallakaan;
mutta hän taivutti polvensa ja suuteli nuoren kuninkaan kättä. Kuningas
veti äkkiä pois kätensä; kyynel oli tipahtanut sille vanhan sankarin
silmästä, ja hänen mielestään se poltti.

Yleisen ilon vallitessa saapui myöskin kreivi Gerhard kuningaslaivaan.
Hän oli sydämellisesti syleillyt drotsi Pietaria, ja sekä hän että
Thorstenson olivat vastaanottaneet kuninkaan kiitokset heidän
urhoollisuudestaan. Kun kuningas Eerik nyt lähemmin oli kuullut
taistelusta kreivin laivalla, ja mitenkä herttua Pitkäsääri oli
hypännyt mereen, ojensi hän urhealle kreivi Gerhardille kätensä
ja sanoi: "Ottakaa nopein alus, kreivi Gerhard, ja purjehtikaa
Helsingborgiin! Siellä odottaa minun äitini, kuningatar, tietoja
meiltä. Viekää hänelle viesti meidän voitostamme. Ja minä lupaan
teille, että se mikä kauan on ollut hartain toivonne, tulee täyttymään!"

Näytti siltä kuin nämät sanat olisivat saaneet urhean kreivi Gerhardin
pään kokonaan pyörälle; yhdessä hyräyksessä hän syleili kuningasta,
drotsi Pietaria, vanhaa Henneriä, hovinarria; hän oli vähällä
nostaa nuoren kuninkaan käsivarsilleen ja tanssia hänen kanssaan
ilossaan. "Totisesti!" huudahti hän. -- "Kyllä nyt pannaan tanssiksi
Helsingborgissa, ja siellä minäkin otan osaa tanssiin!" Heti senjälkeen
hän oli jo Hennerin kalastajaveneessä. "Te viette minut Helsingborgiin.
Ei kukaan ole parempi purjeiden ohjaaja kuin te!"

"Hyvä!" sanoi Henner ja laskeutui veneeseen. "Olenhan minä luvannut
tuon yhden silmänne tuottavan teille onnea. Näettehän, että minä pidän
sanani."

Vene alkoi jo irtautua kuningaslaivasta. Silloin raapaisi pitkäsääri
veneen laitaa ja toinen seurasi heti jälestä. Pitkäsäärinen hovinarri
tahtoi seurata ylen onnellista isäntäänsä.




VIIDESKYMMENESYHDES LUKU.


Huhu siitä suuresta meritaistelusta, jota odotettiin Grönsundissa, oli
jo saapunut Helsingborgiin samana päivänä, jona tappelu oli. Illalla
istui Agnes kuningatar mitä levottomimmassa jännityksessä huoneessansa
linnassa, nousten aina vähänpäästä ompelupöytänsä äärestä, katsoakseen
parvekkeelta salmelle päin. Hän tiesi nuoren kuninkaan olevan laivaston
mukana, ja uskollisen kreivi Gerhardin kiirehtineen hänelle avuksi, ja
hän tiesi myöskin innokkaan ritarinsa ja kosijansa uskaltavan kaikkensa
hänen tähtensä. Samana päivänä, jona kreivi Gerhard oli lähtenyt
Kielistä, yhtyäkseen laivastoon, oli hän lähettänyt muodollisen
kosimakirjeen kuningattarelle. Tämän lempeä vastaus siihen oli hänen
edessään pöydällä, sulettuna hänen suurella kuningatarsinetillään
ja määrätty lähetettäväksi hänelle seuraavana päivänä. Kuningatar
oli lähettänyt kolme purjehtijaa toisensa jälestä hakemaan tietoja
Grönsundista; mutta heillä oli myrskyinen vastatuuli salmessa, ja ne
risteilivät vielä kaikki kolme Dragörin kohdalla, kreivi Gerhardin
purjehtiessa Henner Friserin pienessä kalastajaveneessä heidän
ohitsensa. "Jumala varjelkoon, -- nuo hukkuvat!" huusivat Helsingborgin
merimiehet nähdessään pienen kalastajalaivan kuutamossa, heistä näytti
niinkuin avonainen vene joka silmänräpäyksessä katoaisi aaltojen
kuohuihin.

Tätä kosijansa vaarallista retkeä ei kuningatar osannut ajatella;
mutta myrskyn voima yltyi, lisäten hänen levottomia aavistuksiaan
meritaistelusta. Peittääkseen levottomuuttaan hän oli antanut naistensa
poistua. Hänestä tuntui yön yksinäisyydessä, että sekä hänen omansa
että Tanskan kohtalo riippui siitä tiedosta, jota hän tänä yönä
odotti. Kaikki hänen vaihtelevan elämänsä mustat ja synkät muistot
yhdistyivät ikäänkuin yhteen ainoaan tapahtumaan -- musertaakseen
hänen sydämensä kokonaan -- tai sulautuakseen valoisaksi kuvaksi, joka
antaisi hänelle palkan ja lohdutuksen kaikista kärsimyksistään. Jos
oli jouduttu tappiolle, ja nuori kuningas kaatunut, silloin ei ollut
enää Tanskan vapaudesta puhetta, ja hänen äidinsydämensä värähteli
levottomuudesta,-- ja jos uskollinen kreivi Gerhard oli kaatunut
-- silloin oli kuningattaren vastaus hänen kosimakirjeeseensä vain
surullisena osoituksena siitä, miten suuren ja todellisen onnen hän oli
kadottanut.

Oli myöhäistä yöllä. Vahakynttilät lepattivat pöydällä, ja myrsky ulisi
ulkona. Kuningatar katseli surumielisenä kreivi Gerhardin kirjeessä
olevaa suurta, pyöreää vahasinettiä. Sinettiin oli hän itse kuvattu,
polvistuneena Kristuslasta kantavan neitsyt Maarian kuvan eteen;
polvistuvan kuningattaren yläpuolella piteli lentävä enkeli kruunua.

"Ota kruunu, Herra, ja varjele sitä!" kuiskasi hän. "Mutta elä anna
enkelin lentää pois! Anna sen suojella minua ja häntä, joka on minulle
kaikkia maailman kruunuja rakkaampi!"

Hän oli ottanut esille pienen, siron elämäkertakirjansa. Selvin sanoin
ei siihen ollut kirjoitettu hänen elämänsä rakkainta ja kauneinta
tunnustusta. Mutta viimeiset kirjoitetut lehdet sisälsivät paljon
enemmän kreivi Gerhardista, kuin kuningattaresta, erittäinkin siitä
hetkestä, jolloin hän oli vastaanottanut kuningattaren harson ja oli
lupautunut hänen uskolliseksi ritarikseen ja suojelijakseen.

Kuva hänen uskollisesta ritaristaan ja kosijastaan oli voittoisasti
syrjäyttänyt tuskallisen levottomuuden kauniin kuningattaren sydämestä.
Samassa hän hypähti ylös kuullessaan kovaa hälinää satamasta aivan
ikkunansa alta. Hän astui parvekkeelle ja näki kuutamossa suuren joukon
ihmisiä laivasillalla. Luotsit ohjasivat paraillaan pientä purjelaivaa
hyrskyjen läpi, ja hän kuuli huudettavan: "Voitto, voitto! -- Kreivi,
-- yksisilmäinen kreivi!" Hän liitti yhteen kätensä ja astui ilosta
horjuen rukoustuoliinsa sisimpään huoneeseensa. Pian kajahtelivat koko
linnassa iloiset voittouutiset. Tunnin kuluttua seisoi kuningatar,
koko hovinsa ympäröimänä komeasti valaistussa juhlasalissa, jossa
uutisen onnellinen tuoja polvistuen laski miekkansa ja ryöstetyn lipun
kuningattaren jalkoihin.

Kun koko linna loisti valomerenä ja kajahteli juhlivien ilohälinästä,
ja kun Helsingborgin uskolliset porvarit tekivät yöstä päivän, silloin
kreivi Gerhard sai kuningattaren omasta suusta kuulla sen mikä oli
kirjoitettu suuren punaisen vahasinetin koristamaan kirjeeseen
kuningattaren pöydällä. Eikä ollut kukaan kreivi Gerhardia onnellisempi.

       *       *       *       *       *

Kuninkaan iloa voitosta lisäsi vähän sen jälkeen saapunut tieto, että
kuninkaalliset olivat valloittanet Hunehalsin Hallandissa, ja ylpeä
Jaakko kreivi oli otettu vangiksi. Grönsundin luona saavutetulla
voitolla oli se seuraus, että Norjan kuningas, joka tuli liian myöhään
laivastoineen, luopui vihamielisistä aikeistaan Tanskaa vastaan.
Molemmat kuninkaat tapasivat senjälkeen toisensa kaikessa rauhassa
Hindsgafvelissä, jossa päätettiin rauhanehdoista, ne olivat, molemmille
valtakunnille yhtä edulliset. Herttua Waldemar antoi lähettiläittensä
kautta tehdä sovintotarjouksen, ja niihin suostuttiin. Hindsgafvelissä
tehdyn sopimuksen mukaan ei lainsuojattomia enää ahdistettaisi, mutta
ei kukaan kuningas Eerikin vielä elävistä murhaajista saanut koskaan
tulla Tanskan kuninkaan silmien eteen.

Eräänä kauniina syyspäivänä oli suuret ilojuhlat Helsingborgin
linnassa. Oli kreivi Gerhardin ja kauniin Agnes-kuningattaren hääpäivä.
Kreivi Gerhardin sisar, Ruotsin leskikuningatar Hedvig, oli läsnä
juhlallisuuksissa, sekä koko Ruotsin ja Tanskan hovi. Juhlan ohella,
joka samalla oli voiton- ja rauhanjuhla, pidettiin myöskin turnajaiset.
Kreivi Gerhard ei ottanut tällä kertaa osaa ritarileikkeihin. Hän
istui kuninkaallisella, lehterillä Agnes-kuningattaren vieressä. Hänen
rehellinen silmänsä säteili ilosta, ja hän istui siellä komeasti
puettuna vaikka hiukan jäykkänä sulhaspuvussaan, mutta niin onnellisen
näköisenä kuin olisi taivas avoinna hänen edessään. Majesteetillinen
kuningatarmorsian näytti hyvin vilkkaalta ja iloiselta, eikä kukaan
ollut milloinkaan ennen nähnyt kauniimpaa ilmettä hänen viisailla,
jaloilla kasvoillaan. Lähinnä häntä oli pieni prinsessa Ingeborg,
Tanskan tuleva kuningatar, ritarien ja kansan yleisen ihailun
esineenä. Ritarileikkien kestäessä hän istui ystävällisenä ja iloisena
ritarillisen Eerik kuninkaan vieressä. He puhelivat keskenään kuin
rakkaat sisarukset. Tavantakaa vanha ritari Jon pyyhkäisi kädellään
naarmua otsallaan ja karkoitti kyyneleen iloisista ukonsilmistään,
katsellessaan näitä nuoria kihlautuneita, jotka viattoman lapsellisesti
leikkivät sulhasta ja morsianta, tuntematta muuta rakkautta, kuin sen,
joka yhdisti heidät siihen maahan ja kansaan, jonka isäksi ja äidiksi
heidät niin ihmeellisesti oli valittu.

Ruotsalaiset herrat ja ritarit näkivät saman näyn katsellessaan nuorta
kuningas Birgeriä ja pientä tanskalaista prinsessaa, Mereteä, jotka
myöskin kihlattuina istuivat vierekkäin ritarileikkejä katsellen.

Näissä turnajaisissa voitti palkinnon drotsi Pietari Hessel, ja hän
vastaanotti sen kuningatar Agneksen kädestä. Hän kumarsi syvään
ihanalle kuningatarmorsiamelle. Mutta hänen katseensa kääntyi
ikävöivänä kookkaaseen naiseen, joka istui ensimäisenä prinsessa
Ingeborgin naisten joukossa. Se oli neiti Ingeborg Litle. Hän ei
ollut nähnyt häntä senjälkeen kun he erosivat Koldingin vuonolla,
mittaamattoman syvyyden levitessä heidän välilleen. Hän tiesi hänen
isänsä vielä istuvan elinkautisvankina Kallundborgin linnassa. Vasta
tänä hetkenä näyttäytyi Inge neito turnajaisissa. Drotsi Pietari oli
turhaan kysellyt häntä; ei kukaan voinut sanoa kuuluiko hän prinsessa
Ingeborgin seurueeseen. Suureksi ilokseen hän nyt huomasi hänet, mutta
tuskallisen levottomana hän näki syvän surun kuvastuvan hänen ihanilla
kasvoillaan; hänen katseensa väisti häntä ja oli maahan luotuna. Drotsi
Pietari poistui nopeasti turnajaispaikalta ja ritarien joukosta.
Hän astui hiljaa, ajatuksiinsa vaipuneena salmelle, kuninkaallisten
ja ritarien saatellessa kreivi Gerhardia ja hänen morsiantaan
ritarisaliin, niissä loistavaa juhlaa jatkettaisiin tanssilla.

Drotsi Pietari seisoi kauan ja hiljaa salmen rannalla, tuijottaen
Själlandin rannikkoa kohti, jossa Flynderborgin linna sijaitsi.
Omituisella surumielisyydellä hän muisteli lapsuuttaan, ja mitenkä
hän ritarina ja drotsina ensikerran kohtasi lapsuutensa morsiamen
tuolla etäällä, kun hän täyskasvaneena neitona seisoi hänen edessään
ja lauloi innostuneena "Kuninkaasta, mi maata ja linnaa hallitsee."
Omaa onneansa hän oli tähän asti ehtinyt harvoin ajatella, sillä huolet
kuninkaasta ja maasta olivat olleet ensimäisinä hänen mielessään.
Nyt oli Inge neidon surullisen katseen näkeminen herättänyt hänen
sieluunsa voimakkaan kaipauksen nähdä hänet onnellisena, ja tuntea
itsensä onnelliseksi hänen kanssaan. Olihan selvää, että Inge oli
huolestunut isänsä epävarmasta kohtalosta; mutta hän ei käsittänyt
minkätähden hän nyt koetti välttää uskollista ritariaan eikä edes
antanut hänelle ystävällistä katsetta. Silmänräpäykseksi, kuin pahan
hornanhengen heittämänä, välähti hänen sieluunsa ajatus, että ehkä
joku onnellisempi kosija olisi sivuuttanut hänet. Hän muisteli miten
Inge alati oli ollut hänen ajatuksissaan hänen vankeudessa ollessaan,
ja hänestä oli tuntunut niinkuin jokainen lintu, joka liverteli hänen
ristikkoikkunansa takana, olisi ollut rakkausviesti häneltä. Hän puisti
surumielisesti hymyillen päätään ja toisti sankarilaulun kauniit säkeet:

    "Joka lintuselta, mi lens yli maan,
    nuor nunna tiedusteli sulhoaan.

    "Joka leivolta sinitaivahan alla
    ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla."

"Jumala varjelkoon teitä ja suokoon teille paljon iloa, rakas herra
drotsi", keskeytti ystävällinen ääni hänen unelmansa; nuori, vakava
ritari Åke Jonson puhutteli häntä. "Minä etsin teitä juuri", jatkoi
hän. "Te ette ole iloinen niinkuin me toiset, ja onhan tänään kuitenkin
ilonpäivä, jonkaveroista ei meillä ole eletty. Jalo Agnes-kuningatar
on onnellinen, ja meidän nuori kuninkaamme tanssii iloisena pienen
morsiamensa kanssa. Ei ole enää kavaltajiakaan maassa. Tanskan kruunu
on taas turvattu. Meillä on rauha maassa, ja paremmat ajat toivossa."

"Siitä minä kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa", sanoi drotsi Pietari.
"Hänen kätensä on ihmeellisesti selvittänyt kaikki rajuilmat ja
siunannut Waldemarien kruunun meidän nuorelle kuninkaallemme. Minäkin
tahtoisin iloita tänään. Mutta, rakas Åke, on olemassa suruja, joita
sinä et vielä tunne."

"Minä olen jo aikaisin oppinut tuntemaan suurimman", vastasi hänen
totinen oppilaansa. "Minä arvaan teidän surunne, rakas herra, jalo Inge
neito --"

"Niin. hän ei ole onnellinen, Åke, eikä hän sitä voi olla niinkauan
kuin hänen isänsä istuu Kallundborgissa vangittuna."

"Meidän nuori kuninkaamme on aivan liian ankara, hän ei tahdo kuulla
puhuttavankaan hänen armahduksestaan", huokaili Åke. "Minä olen kuullut
erään huhun, rakas drotsi, mutta minä en tiedä onko siihen luottamista,
ehkä te tunnette sen paremmin. Taitaisi olla teille tärkeää ottaa
tarkempi selko siitä. Sanotaan vangitun ritari Lave Litlen luvanneen
tyttärensä käden sille ritarille, joka tuo hänelle kuninkaan
anteeksiannon ja hankkii hänelle vapauden lähteä maasta. Sanotaan
teidän sen tietävän, mutta että te ette voi tai ette tahdo täyttää
ehtoa."

Drotsi Pietari säpsähti. "Hän myö siis tyttärensä onnen vapaudestaan!"
huudahti hän liikutettuna. "Hm! Se on hänen kaltaistaan. Mutta kuka
sanoo, alistuuko tytär näin maksamaan isänsä synnit?"

"Ettekö te tiedä hänen suostuneen siihen?" sanoi Åke hädissään.
"Ettekö te tiedä sitäkään mitä kerrotaan Kungahellan rikkaasta
Thorild-ritarista? Hän on täällä, mukanaan neljä laivaa, täynnä
mahdottomia aarteita; ne hän aikoo tarjota kuninkaalle lunnaiksi ritari
Lave Litlestä. Minä näin itse hänet ritarisalissa; hän odotti kuninkaan
lopettavan tanssin, saadakseen keskustella hänen kanssaan kahden
salakammiossa -- --"

"Armias Jumala!" huudahti drotsi Pietari. "Myöty? -- Myöty. Se ei
ikimaailmassa tapahdu. Minä puhun kuninkaan kanssa! Minä pyydän
itse häneltä Laven vapauttamista! Vaikka se onkin väärin, niin minä
kuitenkin teen sen!"

"Kiirehtikää sitten, Jumalan tähden, herra drotsi! Jos tanssi on
loppunut, niin on ritari Thorild jo ehkä kuninkaan luona. -- Voi,
minä luulin teidän tietävän kaiken, mutta ettette tahtoisi tai voisi.
Kiiruhtakaa!"

"Suuri Jumala! Myöty, myöty!" huudahti drotsi ja riensi kuolonkalpeana
linnaan. Hän kiirehti ritarisaliin, -- katseensa kulki tanssivien
rivien lomitse. -- Hän näki kreivi Gerhardin voitoniloisena tanssivan
ohitseen, pitäen ihanaa majesteetillista morsianta kädestä. Nuori
Birger-kuningas tanssi myöskin hänen ohitseen prinsessa Mereten kanssa,
ja Skirmen uudessa ritaripuvussaan pyöri lattialla pieni iloinen
Åse-Hennerintytär kainalossaan. Mutta kuningas Eerikkiä ei siellä
näkynyt. Ingeborg-prinsessan naisten joukossa hän näki Inge-neidon; hän
istui hiljaa, ulkonaisesti rauhallisen näköisenä; mutta hänen katseensa
oli jäykkä, ja kasvonsa olivat valkeat kuin liinavaate. Ritarisali
iloisine tanssijoineen alkoi pyöriä drotsin silmissä. Hän pysähdytti
erään kamaripalvelijan ja kysyi häneltä: "Missä on kuningas?"

"Salakammiossa", kuului vastaus. "Onko joku hänen luonaan?"

"Ritari Thord Kungahellasta."

Drotsi Pietari kääntyi ja syöksyi pois ritansalista.

Kreivi Gerhard ja kuningas Birger saattoivat naisensa ulos
tanssisalista, Eerik-kuninkaan astuessa ääneti ja vakavana sisään
ritarisaliin. Drotsi Pietari astui kuninkaan vasemmalla puolen, hän
näytti olevan levoton ja jännityksessä. Kuningas astui prinsessa
Ingeborgin eteen, joka istui äitinsä vieressä tanssivia katsellen.
Kuninkaan viittauksesta taukosi tanssi. Soitto vaikeni ja kaikki
odottivat ihmeissään.

"Sano drotsi Pietari Hesselille, jalo prinsessa Ingeborg", sanoi nyt
kuningas ääneen ja totisena, "ettei Tanskan kuningas Eerik koskaan
unohda mitä hän lupasi kuolleelle isälleen, mutta että Tanskan tuleva
kuningatar antaa hänelle oikeuden julistaa ritari Lave Litlelle
anteeksiannon ja vapauden!"

"Kiitos, kiitos, Eerik!" sanoi pieni prinsessa, hypäten iloisena
paikaltaan. "Sinä pidit sanasi! Minä saan tehdä rakkaan Ingeni
onnelliseksi!" Nyt hän toisti drotsi Pietarille kuninkaan sanat ja
saattoi hämmästyneen Ingen hänen syliinsä.

Ilo oli suuri, ja kaikki ottivat siihen osaa.

Kun nyt kuninkaan viittauksesta taas alettiin soittaa, yhtyivät tytöt
laulamaan Riibelinnan valloituksesta:

    "Kadut Riiben on tanssia tulvillaan,
    on vallattu linna!
    Niin ritarit tanssivat iloissaan
    edest' Eerikin, nuoren kuninkaan!"

Kun drotsi Pietari ja Inge neito ilossaan kuulivat tämän laulun,
leimahti heidän herkässä mielessään sama tunne kuningasta ja isänmaata
kohtaan, joka ensimäisenä oli yhdistänyt heidän sielunsa toisiinsa.
Iloisina onnestaan he sekaantuivat muiden tanssivien riviin, ja
tyttöjen ja muiden tanssivien piirittäessä kuninkaan, lauloi Inge neito
innostuneena uskollisen ritarinsa kainalossa:

    "Näin linnan valtaamme tanssien,
    -- oli miekat peitossa helyjen.
    Näin linnat antautuu!
    Ens kertaa tanssija seppelpää
    Nyt linnan voitetun herraks jää:
    -- Edest' Eerik kuninkaan."








End of Project Gutenberg's Eerik Menvedin lapsuus, by B. S. Ingemann

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63178 ***