*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62836 ***

VALKOINEN VILLAKOIRA Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

A. KUPRIN

Suomentanut

Toivo T. Kaila





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.




SISÄLLYS:

A. Kuprin.
Valkoinen villakoira.
Koiran onni.
Eläinnäyttelyssä.
Norsu.
Joella.




A. Kuprin.


A. Kuprin lienee -- Vladimir Korolenkon rinnalla -- nykyään elävistä
venäläisistä kirjailijoista se, joka eheimpänä on säilyttänyt
vallankumousvuosien "dekadenttisen" rappeutumiskauden halki suurten
venäläisten klassikkojen puhtaasti taiteellisen perinnön. Hän ei tosin
ole voinut -- tai tahtonut -- nostaa nimensä ympärille sellaista
suurten joukkojen meluavaa huomiota kuin esimerkiksi Gorjkij tai Leonid
Andrejev, mutta sensijaan on hän pystynyt kautta vuosien kiinnittämään
kirjallisesti kehittyneemmän venäläisen yleisön mieliä.

Kuprinin voima on lyhyenlaisissa novelleissa ja kertoelmissa; parhaita
niistä on nelisen vuotta sitten ilmestynyt lyhyehkö "Meljuzgá" --
"Pikkukaloja", jossa mukaansatempaavalla, laajempiin näköaloihin
viittaavalla tavalla kerrotaan, miten puolittain aavistettu
kevättulviva joki vastustamattomasti vie pyörteisiinsä hukkumaan pari
talven pimeydessä ummehtunutta pikku-eläjää --

Suomalaiselle yleisölle on Kuprin tuttu m.m. "Kaksintaistelunsa"
("Pojedinok") kautta; hänen toimintansa eläinkertomusten kirjottajana
ja tarkkana luonnonhavaitsijana lienee suomalaisille ennen tuntematon
puoli hänen tuotantoaan. Tähän kokoelmaan käännetyt ovat otetut hänen
v. 1908 ilmestyneestä "Kertomuksia lapsille" nimisestä teoksestaan.




Valkoinen villakoira.


I

Pitkin Krimin etelärantaa siirtyi kapeita vuoripolkuja käyden
huvila-asutukselta toiselle pieni kuljeksiva seurue. Etunenässä
tavallisesti juoksi jalopeuraksi keritty valkoinen villakoira Arto,
jonka pitkä vaaleanpunainen kieli riippui suupielestä. Teitten
risteyksissä se pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen, heiluttaen
häntäänsä. Joittenkin merkkien mukaan, jotka Arto yksin tunsi, löysi se
aina erehtymättä tien ja syöksyi täyttä laukkaa eteenpäin, heiluttaen
iloisesti käheräkarvaisia korviaan. Koiraa seurasi kahdentoista vanha
poika, Sergei, joka piti vasemmassa kainalossaan voimistelutemppuihin
tarvittavaa mattoa kokoonkäärittynä ja oikeassa kädessään kantoi pientä
ja likaista häkkiä. Siinä asui peipponen, joka oli opetettu vetämään
laatikosta erivärisiä onnenlehtiä. Loppupäässä kompuroi vihdoin
seurueen vanhin jäsen -- ukko Martyn Lodyzhkin, kantaen käyristyneessä
selässään posetiivia.

Posetiivi oli vanha, sitä vaivasi käheys ja yskä, ja sitä oli aikanaan
korjattu moniaita kymmeniä kertoja. Se soitti kaksi kappaletta:
saksalaisen Launerin surumielisen valssin sekä galopin "Matkustuksesta
Kiinaan", jotka molemmat olivat muodissa 30-40 vuotta sitte, mutta
nyt aivan unohduksissa. Sitäpaitsi oli posetiivissa kaksi petollista
torvea. Toiselta, diskanttitorvelta, oli ääni kadonnut; se ei soinut
ensinkään, ja tämän vuoksi, kun tuli sen vuoro, alkoi koko peli
ikäänkuin änkyttää, ontua ja kompastella. Toisen, matalaäänisen torven
läppä ei sulkeutunut silloin kun piti: ruvettuaan töräjämään se veti
yhtä ja samaa bassonuottia vaimentaen ja sotkien kaikkia muita ääniä,
kunnes sen äkkiä pisti päähän vaieta. Ukko itse oli tietoinen näistä
koneensa puutteista ja huomautti joskus leikillään, mutta salatun surun
vivahduksella:

-- Mitä tehdä? -- Iäkkäät urut -- Vilustuneet -- Alat soittaa, niin
jo huvilanasukkaat loukkaantuvat: "hyi", sanovat, "mitä roskaa!" Vaan
kappaleetpa olivat sangen hyvät, muodikkaat, mutta nykyiset herrasväet
eivät vain ensinkään harrasta meidän musiikkiamme. Heille esitä heti
"Geisha", "Kaksipäisen kotkan suojassa", valssi "Lintujenmyyjästä".
Niin ja sitte nämä torvetkin -- Kuletin urkuja mestarin luona -- eikä
suostu korjaamaan. Pitää, sanoo, tehdä uudet torvet, tai mieluimmin,
sanoo, myy sinä hapantunut pelivärkkisi historialliseen museoon...
ikäänkuin jokin muistomerkki -- No niin, riittää se siitä! On se meitä
elättänyt, Sergei, tähän saakka, Jumala suo niin elättää vieläkin.

Ukko Martyn Lodyzhkin rakasti posetiiviaan niinkuin saattaa rakastaa
vain elävää, läheistä, ehkäpä sukulaistakin olentoa. Totuttuaan
siihen monen raskaan kulkuri-vuoden kestäessä hän vihdoin alkoi nähdä
siinä jotain elollista, melkein tietoista. Sattui joskus, että yöllä,
maattaessa jossain likaisessa majatalossa, lattialla ukon päänaluksen
vieressä seisova posetiivi äkkiä päästi heikon äänen, surullisen,
yksinäisen ja väräjävän, kuin vanhuksen huokauksen. Silloin Lodyzhkin
hiljaa silitti sen leikkauksilla koristeltua kylkeä ja kuiskasi
leppeästi:

-- Mitä veli? Valitatko? -- Pane kärsien vain --

       *       *       *       *       *

Yhtä paljon kuin posetiivia, kenties vielä hiukan enemmänkin, hän
rakasti ikuisten harharetkiensä nuorimpia seuralaisia: villakoira
Arto'ta ja pientä Sergeitä. Pojan oli hän kolme vuotta sitte ottanut
"vuokralle" eräältä renttusuutarilta, joka oli leskimies, sitoutuen
maksamaan hänelle siitä kaksi ruplaa kuussa. Mutta suutari kuoli pian,
ja Sergei pysyi ikänsä liittyneenä ukkoon sekä kiintymyksen että elämän
pikku harrastusten kautta.


II

Polku kulki pitkin korkeata rantaäyrästä, kiemurrellen satavuotisten
öljypuiden varjossa. Meri toisinaan vilahteli puitten lomitse, ja
silloin tuntui siltä, kuin olisi se loitotessaan etäisyyteen jatkuen
samalla kertaa kohonnut pystyyn tyynenä valtavana muurina, ja sen
väri oli vielä sinisempi, vielä sakeampi kuviokkaissa aukoissa,
hopean-vihertäväin lehväin lomassa. Ruohikossa, kizil-pensaissa ja
villeissä orjantappuroissa, viinitarhoissa ja puissa -- kaikkialla
soittivat suuret heinäsirkat; ilma tärisi niiden heläjävästä,
yksitoikkoisesta, taukoamattomasta huudosta. Päivä tuli helteinen,
tyven, ja kuumentunut maa poltti jalkapohjia.

Sergei, joka tapansa mukaan asteli ukon edellä, pysähtyi odottamaan,
että tämä saavuttaisi hänet.

-- Mitäs sinä, Serjozha? -- kysyi soittaja.

-- On helle, ukko Lodyzhkin -- ei voi sietää! Olisipa kylpeä --

Vanhus käydessään tottuneella olkapään liikkeellä korjasi posetiivia
selässään ja pyyhkäisi hihalla hiestyneitä kasvojaan.

-- Hyväpä tietenkin! -- huoahti hän, katsellen himokkaasti alaspäin,
meren viileää sineä. -- Mutta kylvyn jälkeenpä vielä pahemmin uuvuttaa.
Minulle sanoi eräs tuttu välskäri: tämä suola se ihmiseen vaikuttaa --
heikentää siis, muka -- se meren suola --

-- Ehkäpä valehteli? -- huomautti epäillen Sergei.

-- No vielä, valehteli! Miksikä hän valhetta puhuisi? Vakava ihminen,
juomaton -- talorähjä on hänellä Sevastopolissa. -- Eikä täällä ole
mistä laskeutua rantaan. Odotahan, niin kuljemme Mishoraan saakka,
sielläpä virutamme syntiset ruumiimme. Ennen päivällistä on se
suloista, se kylpeminen näet -- ja sitten, tuota noin -- nukahtaa
hetkiseksi -- ja hyvä on olla --

       *       *       *       *       *

Arto, kuullessaan puhelua takanaan, kääntyi ympäri ja juoksi ihmisten
luo. Sen vaaleansiniset hyvät silmät olivat tiirullaan helteestä
ja katsoivat lempeästi, ja pitkä riippuva kieli vavahteli tiheästä
hengityksestä.

-- Mitä, veli, koiraseni? Lämminkö on? -- kysyi ukko.

Koira haukotteli pinnistyneesti, kiertäen kielensä torvelle, alkoi
väristä koko ruumiiltaan ja vingahti kimeästi.

-- N-niin, veliseni, ei voi tehdä mitään -- On sanottu: otsasi
hiessä, -- jatkoi opettavaisesti Lodyzhkin. -- Vaikka tuota sinulla,
niin sanoakseni, ei ole otsaa, vaan kuono, mutta kuitenkin -- No,
lähde, lähdeppä eteenpäin, mitä siinä jaloissa pyörit -- Vaan minäpä,
Serjozha, tunnustaakseni pidän tästä samasta lämpimyydestä. Urut ne
vain häiritsevät, mutta muuten, ellei työtä olisi, laskisin makaamaan
johonkin ruohikkoon, varjoon, maha, tuota noin, ylöspäin, ja makailisin
mielihyvikseni, meidän vanhoille luillemme on tuo sama aurinko tärkein
asia.

Polku laskeutui alaspäin, yhtyen leveään, kivikovaan, häikäisevän
valkeaan tiehen. Tästä alkoi vanha kreivillinen puisto, jonka sakeassa
vihannuudessa sijaitsi hajallaan kauniita huviloita, kukkalavoja,
ansareita ja suihkukaivoja. Lodyzhkin tunsi nämä paikat hyvin; joka
vuosi hän kävi niissä toisessa toisen jälkeen viininkorjuukauden
aikana, kun koko Krimin täyttää hienosti puettu, rikas ja iloinen
yleisö. Etelän luonnon kirkas rehevyys ei liikuttanut vanhusta, mutta
sen sijaan ihastui paljoon Sergei, joka oli täällä ensi kertaa.
Magnoliat kovine ja kirkkaine, ikäänkuin kiillotettuine lehtineen
ja valkeine lautasen suuruisine kukkineen; huvimajat, ylt'yleensä
viiniköynnösten läpäisemät, joiden raskaat tertut riippuivat alas;
valtavat vuosisatais-plataanit valkeine kuorineen ja mahtavine
latvoineen; tupakkaistutukset, purot ja vesiputoukset, ja kaikkialla
-- kukkasmaissa, puutarhoissa, huviloiden seinillä -- kirkkaat,
suuremmoiset tuoksuavat ruusut, -- kaikki tämä elävällä kukoistavalla
kauneudellaan yhä hämmästytti pojan lapsellista mieltä. Hän lausui
ihastuksensa ääneen, nykien vanhusta ehtimiseen hihasta.

-- Ukko Lodyzhkin, kuulkaas, ukko, katsokaapa, suihkukaivossahan
on kultaisia kaloja! -- Totta vie, ukko, kultaisia, vaikka tuohon
paikkaan kuolisin! huusi poika painaen kasvonsa puutarhaa ympäröivää
ristikkoaitaa vasten, jonka keskellä oli suuri allas. Ukko hoi,
persikoita! Kas miten paljon! Yhdessä puussa!

-- Astu pois, tyhmeliini, mitäs siinä töllistät! kehotti häntä
leikkisästi vanhus. -- Maltappa, kun saavumme Novorossijskin
kaupunkiin, ja siis jälleen painumme etelää kohti. Siellä, tosiaan, on
seudut -- on mitä katsella. Heti, niin sanoakseni, ovat siinä Sotshi,
Adler, Tuapse, ja sitte, veliseni, Suhum, Batum -- Silmät kieroon
menevät katsellessa -- Sanomme, esimerkiksi, -- palmu. Ihme! Runko on
sillä karvainen kuin huopa, ja joka lehti on niin suuri, että riittää
peittämään meidät molemmin.

-- Oikeinko totta? -- ihmetteli iloissaan Sergei.

-- Maltahan, saat itse nähdä. On siellä joka lajia. Appelsiini,
esimerkiksi, tai vaikkapa, sanotaan, se samainen sitruuna -- Tottapa
olet puodissa nähnyt?

-- No?

-- Niin se vain ilmassa kasvaa. Ilman mitään, suoraan puussa,
kuten meillä, tuota noin, omena tai päärynä -- Ja kansa on siellä,
veliseni, tykkänään ihmeteltävää: turkkeja, persiläisiä, kaikenlaisia
tsherkessejä, kaikki yönutuissa ja tikarit vyöllä -- Hurjaa sakkia! ja
onpa siellä vielä, veliseni, etiooppeja. Minä heitä olen monasti nähnyt
Batumissa.

-- Etiooppeja? Kyllä tiedän. Ne on niitä, joilla on sarvet, -- sanoi
varmana asiastaan Sergei.

-- Ei niillä kyllä sarvia ole, se on valepuhetta. Mutta mustia ovat
kuin saapas, ja vieläpä kiiltävätkin. Heidän suuret huulensa ovat
punaiset, paksut, ja suuret silmänsä valkeat, ja hiukset kähärät, kuin
mustan pässin villa.

-- Kauheita ovat vissiin -- ne etioopit?

-- Mitenkäs sen sanoisin? Oudokseltaanhan se kyllä -- pelkäät vähän,
no, vaan sitte näet, etteivät muut ihmiset pelkää, ja itsekin tulet
rohkeammaksi -- Paljon siellä, veliseni, on joka sorttia. Kun tulemme,
saat itse nähdä. Yksi vain on paha -- kuume. Sillä ylt'ympäri on
soita, mätää, ja lisäksi ankarat helteet. Sikäläisille asukkaille ei
se mitään, ei vaikuta heihin, mutta äskentulleen käy huonosti. Vaan
riittääpä jo, Sergei, tämä meidän suunpiekseminen. Lähdeppä portille.
Tässä huvilassa asuu kovin hyvää herrasväkeä -- Kysy sinä minulta,
kyllä minä kaikki tiedän!

Mutta päivä tuli heille epäonnistunut. Toisista paikoista heidät
karkottivat pois, jo kaukaa huomattuaan; toisin paikoin, heti
posetiivin ensimäisten käheitten ja honottavien äänten kuuluessa,
viitottiin heille harmistuneesti ja kärsimättömästi parvekkeilta,
ja toisin paikoin palvelija ilmotti, että "herrasväki ei vielä ole
saapunut". Kahdessa huvilassa heille tosin maksettiin näytännöstä,
mutta kovin vähän. Ukko ei muuten halveksinut mitään alhaistakaan
maksua. Astuessaan aituuksesta tielle hän tyytyväisen näköisenä
kilisteli kuparilantteja taskussaan ja puheli hyvänsävyisesti:

-- Kaksi ja viis, yhteensä seitsemän kopekkaa. No mitäs, veli
Serjozhenjka, rahaa se sekin on. Seitsemän kertaa seitsemän, --
siinähän se onkin puoli ruplaa kertynyt kokoon, ja me siis olemme
kaikki kolme kylläiset, ja yösija on meillä, ja ukkeli Lodyzhkinille
voi suoda ryyppylasin hänen heikkoutensa tähden, monien vammojensa
vuoksi -- Oh, eivät sitä herrasväet ymmärrä! Kahtakymmentä kopekkaa on
sääli, ja viittä eivät kehtaa antaa -- niinpä käskevätkin pois. Vaan
antaisit mieluummin vaikkapa kolmekin kopekkaa -- Enhän minä paheksu,
enhän minä mitään... miksikäs paheksuisin?

Yleensä Lodyzhkin oli luonteeltaan vaatimaton eikä nurissut edes
silloinkaan, kun hänet karkotettiin. Mutta tänään hänenkin tavallisen,
hyvänsuovan tyyneytensä rikkoi eräs kaunis, lihava, näöltään kovin
hyväluontoinen rouvasihminen, joka omisti kukkatarhan keskessä
sijaitsevan ihmeen kauniin huvilan. Hän kuunteli tarkkaavasti
soittoa, katseli vielä tarkkaavammin Sergein voimistelutemppuja sekä
Arto'n hullunkurisia "konsteja" ja kyseli tämän jälkeen kauan ja
tarkkaan pojalta vanhako hän on ja mikä nimensä, missä oli oppinut
voimistelemaan, mikä ukko oli hänelle, mitä olivat hänen vanhempansa
j.n.e.; sitte käski hän odottamaan ja poistui huoneisiin.

Hän viipyi siellä kymmenisen minuuttia, tai neljännestunninkin, ja
mitä pitemmälle kului aika, sitä suuremmiksi kasvoivat taiteilijain
epämääräiset, mutta houkuttelevat toiveet. Ukko jo kuiskasikin
poikaselle, suojaten varovasti suutaan kämmenellä kuin kilvellä:

-- No, Sergei, sattuipas onni, kuuleppa vain mitä sanon: minä,
veliseni, tiedän kaikki. Kenties antaa jotain vaatetta tai jalkinetta.
Se nyt on varma! --

Vihdoin astui rouva ulos parvekkelle, heitti ylhäältäpäin Sergein
kurotettuun hattuun pienen valkoisen lantin ja poistui heti. Raha
havaittiin vanhaksi, molemmilta puolin kuluneeksi ja lisäksi
reiälliseksi kymmenkopekkaiseksi. Ukko kauan katseli sitä ymmällään.
Hän oli jo astunut tielle ja kulkenut kauas huvilasta, mutta piti yhä
kymmenkopekkaista kämmenellään, ikäänkuin punniten sitä.

-- N-n-niin -- Sukkelastipa kävi! -- lausui hän, äkkiä pysähtyen.
-- Taidanpa sanoa -- Ja me siinä, kolme pöllöpäätä, yritimme. Olisi
edes mieluummin vaikkapa napin antanut. Sen saattaa ainakin ommella
johonkin. Vaan mitä teen tällä roskalla? Rouvapa tietenkin ajattelee:
Kyllä äijä sen yöllä jollekin sujahuttaa, noin pikkuhiljaa. Vaan
eipäs, suuresti erehdytte, armollinen rouva. Lodyzhkin-vanhus ei rupea
sellaisiin kataluuksiin. Niinpä! Kas tuossa on teidän kallisarvoinen
kymmenkopekkaisenne! Tuossa!

Ja hän heitti suuttuneena ja ylpeänä pois rahan, joka heikosti
kilahtain upposi tien valkoiseen tomuun.

Niin kulki vanhus pojan ja koiran kanssa kautta koko huvila-asutuksen,
ja he valmistausivat jo laskeutumaan meren rantaan. Vasemmalla kädellä
oli vielä yksi viimeinen huvila. Sitä ei näkynyt korkean valkoisen
muurin takaa, jonka yli sisäpuolelta kohousi taaja rivi solakoita ja
tomuttuneita pitkien mustien värttinöiden kaltaisia kypressejä. Vain
leveästä, kummallisten leikkaustensa vuoksi pitsiä muistuttavasta
portista saattoi nähdä kulman tuoretta, viheriän, kirkkaan silkin
kaltaista nurmikkoa, pitkän kukkamaan ja kaukana taustalla umpinaisen,
suoraan läpinäkyvän lehtikujan, jota ylt'yleensä peitti tuuhea
viiniköynnös. Keskellä nurmikkoa seisoi puutarhuri, joka pitkästä
letkusta kasteli ruusuja. Hän peitti torven suun sormellaan, ja tämän
johdosta leikki aurinko lukemattomien pisarain suihkeessa kaikin
sateenkaaren värein.

Ukko aikoi astua ohi, mutta katsoessaan porttia pysähtyi hän ällistyen.

-- Vuotappa hetkinen, Sergei, huusi hän pojalle. Eikös vainen siellä
liiku ihmisiä? Onpas se historia. Miten monta vuotta olenkin täältä
kulkenut -- eikä koskaan ihmissielua. Annas kuulua, veli Sergei!

-- "Huvila Ystävyys, pääsy sivullisilta ankarasti kielletty" -- luki
Sergei päällekirjoituksen, joka oli taitavasti laadittu toiseen
porttipylvääseen.

-- Ystävyys? -- -- kysyi lukutaidoton ukko. -- Kas -- kas! Sehän se on
se oikea sana -- ystävyys. Koko päivän on onni meitä pettänyt, vaan
tässäpä korvaamme vahingon. Sen tunnen vainulla, ikäänkuin metsäkoira.
Arto, ici, koiran poika! Astu rohkeasti, Serjozha. Kysy sinä aina
minulta, kyllä minä kaikki tiedän!


III

Puiston käytäville oli sirotettu tasaista karkeata soraa, joka
narskahteli askelten alla, ja niitä reunustivat suuret vaaleanpunaiset
raakunkuoret. Kukkasmaista kohosi eriväristen ruohojen muodostaman
maton yläpuolelle kummallisia, kirkkaita kukkasia, joiden makea
tuoksu levisi ilmaan. Suihkukaivoissa solisi ja loiskui läpikuultava
vesi; kauniista kukkamaljakoista, jotka riippuivat ilmassa puitten
välissä, riippui kiehkurain muotoisia köynnöskasveja, ja talon edessä,
marmoripylvästen päässä, oli kaksi loistavaa peilipalloa, joista
kuljeksiva seurue heijastui ylösalaisin, naurettavan näköisenä,
taipuneena ja venyneenä.

Parvekkeen edessä oli suurehko tasaiseksi tallattu kenttä. Sergei
levitti sille pienen mattonsa, ja ukko, asetettuaan posetiivin kepin
nenään, hankkiusi jo vääntämään kampia, kun äkkiä odottamaton ja
kummallinen näky kiinnitti puoleensa heidän huomionsa.

Parvekkeelle syöksähti sisähuoneista pommin tavoin kahdeksan- tai
kymmenenvuotias poika, joka kirkui vihlovasti. Hän oli pienessä
kevyessä meripojan puvussa, paljain käsivarsin ja polvin; vaaleat
hiukset yltäänsä suurina kiharoina valuivat huolimattomasti hänen
olkapäilleen -- Pojan jälestä juoksi ulos vielä kuusi henkeä: kaksi
esiliinoihin puettua naista; vanha paksu frakkipukuinen lakeija,
ilman viiksiä ja leukapartaa -- pitkä harmaa poskiparta vain oli
hänellä; kuivahko, punatukkainen, punanenäinen ja siniruutuiseen
leninkiin puettu neitsyt; nuori, sairaalloisen näköinen, mutta
hyvin kaunis, vaaleansiniseen pitsinuttuun puettu rouva ja lopuksi
paksu kaljupäinen herrasmies, jolla oli yllään raakasilkkinen
puku ja nenällä kultasankaiset silmälasit. Kaikki olivat he hyvin
kiihdyksissä, viittoivat käsillään, puhuivat äänekkäästi ja samalla
kertaa ja töykkivät toisiaan. Saattoi heti arvata, että syynä heidän
levottomuuteensa on merimiespukuinen poika, joka niin äkkiä oli
lennähtänyt parvekkeelle.

Sillävälin heittäysi tämän sekasorron aiheuttaja lopettamatta
sekunniksikaan vinkunaansa -- täydestä vauhdista mahalleen
kivipermannolle, kääntyi nopeasti selälleen ja ryhtyi suurella vimmalla
hosumaan käsiään ja jalkojaan kaikille haaroille. Aikuiset hääräsivät
hänen ympärillään. Vanha frakkipukuinen lakeija puristi rukoilevan
näköisenä molemmat kätensä tärkkipaitaa vasten, ja hänen pitkä
poskipartansa heilahteli hänen valittaen puhuessaan:

-- Rakas nuoriherra! -- Nikolai Apollonovitsh! -- Älkää suvaitko
katkeroittaa äitikullan mieltä -- suvaitkaa nousta -- Olkaa niin hyvä
-- juokaahan. Mikstuura on kovin makeaa, pelkkää siirappia. Suvaitkaa
nousta pystyyn --

Esiliinoihin puetut naiset löivät käsiään yhteen ja sopottivat hyvin
nopeasti, puhuen alamaisella ja pelästyneellä äänellä. Punanenäinen
neitsyt huusi tehden traagillisia eleitä jotain hyvin liikuttavaa,
mutta aivan käsittämätöntä, nähtävästi jollain ulkomaisella kielellä.
Vakuuttavalla bassolla kehotteli poikaa kultalasinen herrasmies; tätä
tehdessään hän taivutti päätään milloin puolelle, milloin toiselle ja
levitteli arvokkaasti käsiään. Mutta kaunis, sairaalloinen rouva voihki
sortuneella äänellä, painaen hienoa pitsiliinaa silmiään vasten.

-- Ah, Trilly, ah, hyvä Jumala! -- Enkelini, rukoilen sinua. Kuulehan
toki, äiti sinua rukoilee. No, otahan nyt, ota lääke, saatpa nähdä,
että sinun hetikohta tulee helpompi olla: paranee pieni vatsasi,
ja pääkin. No, teehän se minun tähteni, minun iloni! No, tahdotko,
Trilly, että äiti rupeaa polvilleen sinun eteesi? No katsos, nyt seison
polvillani sinun edessäsi. Tahdotko, että lahjotan sinulle kultarahan?
Kaksi kultarahaa? viisi kultarahaa, Trilly? Tahdotko elävän pikku
aasin? Tahdotko elävän humman? Mutta sanokaahan toki hänelle jotain,
tohtori! --

-- Kuulkaapa, Trilly, olkaa toki mies, sanoi kumajavalla äänellä paksu
lasiniekka herra.

-- Ai-jai-jai-ja-a-a-a! -- ulvoi poika, kiemurrellen pitkin parveketta
ja vimmatusti sätköttäen jalkojaan.

Huolimatta äärimmäisestä kiihottuneisuudestaan pyrki hän kuitenkin
osumaan koroillaan hänen ympärillään häärivien ihmisten vatsoihin ja
käsiin, joita potkuja he kuitenkin sangen sukkelasti väittelivät.

Sergei, joka kauan uteliaana ja kummastuneena oli katsellut tätä
kohtausta, töykkäsi hiljakseen vanhusta kylkeen.

-- Ukko Lodyzkin, mikä hänen oikein on? -- kysyi hän kuiskaten. --
Eivät suinkaan aio häntä piiskata?

-- No kaikkea vielä, piiskata -- Sellainen itse kaikkia piiskaa. Onpa
vain lellipoika. Sairas lie varmaan.

-- Mielenvikainenko? -- arvaili Sergei.

-- Mistäs minä tiedän. Hiljaa! --

-- Ai-jai-ja-a! Roistot! Pöllöt! -- huusi tukehtuakseen poika, yhä
äänekkäämmin ja äänekkäämmin.

-- Alahan, Sergei. Minä tiedän! -- määräsi äkkiä Lodyzhkin ja
päättävän näköisenä ryhtyi kiertämään posetiivin kampia. Puistoon
tulvailivat vanhanaikuisen galopin honottavat, käheät, väärät äänet.
Kaikki parvekkeella olijat säpsähtivät äkkiä, yksin poikakin vaikeni
muutamaksi sekunniksi.

-- Ah, hyvä Jumala, he yhä enemmän kiihottavat Trilly-parkaa! --
huudahti itkunsekaisella äänellä vaaleansiniseen nuttuun puettu rouva.
-- Ah, ajakaa ne pois, ajakaa pian pois! Ja tuo likainen koirakin on
heidän seurassaan. Koirilla on aina sellaisia kauheita tauteja. Mitäs
te siinä seisotte, Ivan, kuin muistopatsas?

Väsyneen näköisenä ja inholla hän heilautti nenäliinaansa taiteilijoita
kohden, kuivahko neitsyt tuijotti hirmuisena, joku alkoi uhkaavasti
sihistä -- Frakkipukuinen mies vieri nopeasti ja pehmeästi parvekkeelta
alas ja kauhun ilme kasvoillaan, käsivarret avarasti hajallaan, juoksi
soittajan luo.

-- M-mitä hävyttömyyttä tämä on! -- kähisi hän pidätetyllä,
pelästyneellä ja samalla kertaa käskevän vihaisella, kuiskaavalla
äänellä. -- Kuka on sallinut? Kun on päästänyt? Mars! Ulos!

-- Posetiivi vaikeni surullisesti vikisten.

-- Herra hyvä, sallikaa selittää teille -- -- alkoi hienotunteisesti
ukko.

-- Ei minkäänlaisia! Mars! -- kuului frakkiniekan kurkusta vihellystä
muistuttava ääni. Hänen paksut kasvonsa punastuivat äkkiä, ja silmät
laajenivat uskomattoman suuriksi, ikäänkuin äkkiä pullistuivat ulos, ja
alkoivat keränä pyöriä. Tämä oli niin kauheata että ukko tahtomattaan
peräytyi kaksi askelta taaksepäin.

-- Ala lähteä, Sergei, -- hän sanoi vetäen kiireesti posetiivia
selkäänsä -- Mennään!

Mutta he eivät olleet ehtineet kymmenenkään askeleen päähän ennenkuin
parvekkeelta kuului uusia huumaavia huutoja.

-- Ai-jai-jai! Minulle! Ta-ahdon! A-a-a! Anna-a! Kutsukaa! Minulle!

-- Mutta Trilly! -- Ah, hyvä Jumala, Trilly! Ah, palauttakaa toki ne
takaisin! -- voihki hermostunut rouva. -- Hyi, miten te kaikki olette
älyttömiä! -- Ivan, kuuletteko, että teille puhutaan? Kutsukaa heti
nämä kerjäläiset! --

-- Kuulkaa! Te! Hoi, miksikä teitä? Posetiivarit! Pyörtäkää! -- huusi
parvekkeelta muutama ääni.

Paksu lakeija, jonka poskiparta leyhki kummallekin puolen, syöksyi
juoksemaan poistuvien taiteilijain jälestä, hypähdellen kuin suuri
kumipallo.

-- Pst! -- Musikantit! Kuulkaahan, takaisin! -- Takaisin! -- hän huusi,
hengästyneenä ja viittoen molemmilla käsillään. -- Arvoisa vanhus,
-- hän sanoi, tarttuen vihdoin ukon hihaan, -- pyörrä aisat ympäri!
Herrasväki katsoo teidän pantomiinia. Vikkelään!

-- N-noo, onpas asiat! -- huokasi päätään pyörähyttäen ukko, mutta
lähestyi kuitenkin parveketta, otti posetiivin selästään, kiinnitti sen
eteensä kepin nenään ja alkoi soittaa galoppia samasta paikasta, jossa
se juuri oli keskeytetty.

Hyörinä parvekkeella hiljeni. Rouva sekä poika ja kultalasinen
herrasmies astuivat kaiteitten luo; toiset jäivät kunnioittavasti
taustalle. Puiston syvyydestä tuli esiliinaan puettu puutarhuri ja
asettui ukon lähelle seisomaan. Jostain esille puikahtanut talonmies
asettui puutarhurin taakse. Hän oli valtavan suuri, parrakas mies,
jolla oli synkät, kapeaotsaiset, rokonarpiset kasvot. Hän oli puettu
uuteen vaaleanpunaiseen mekkopaitaan, jota pitkin kulki vinoriveinä
suuria mustia pilkkuja.

Galopin käheitten, nikottavien sävelten kaikuessa Sergei levitti
maahan pienen maton, riisui nopeasti jalastaan purjekankaiset housut
(ne olivat ommellut vanhasta säkistä, ja takaa, leveimmältä kohdalta,
niitä koristi neliskulmainen tehtaanmerkki), heitti yltään rikkinäisen
takin ja jäi vanhanpuoleiseen kudottuun trikoopukuun, joka lukuisista
paikoista huolimatta sujuvasti ympäröi hänen hoikkaa, mutta voimakasta
ja notkeata vartaloaan. Hän oli jo aikuisia jäljittelemällä omaksunut
aito-voimistelijan eleet. Hypätessään matolle hän juoksussa vei kädet
huulilleen ja sitten leveällä teatterimaisella liikkeellä heilahutti ne
sivuille, ikäänkuin lähettäen yleisölle kaksi kiihkeätä suukkosta.

Ukko väänsi toisella kädellään taukoamatta posetiivin kampia, kutsuen
siitä esiin täräjäviä, yskiviä ääniä ja toisella heitti pojalle
erilaisia esineitä, jotka tämä taitavasti sieppasi lennosta. Sergein
temppuvarasto ei ollut suuri, mutta hän työskenteli hyvin, --
"puhtaasti", kuten sanovat voimistelijat -- ja mielellään. Hän heitti
ylöspäin tyhjän olutpullon, niin että se muutaman kerran pyörähti
ilmassa, ja äkkiä siepaten sen suulleen lautasen reunalle, piti sitä
muutamia sekunteja tasapainossa; heitteli ilmaan neljää luupalloa,
sekä myös kahta kynttilää, jotka hän yht'aikaa otti kynttiläjalkoihin;
sitte leikki hän yhdellä kertaa kolmella eri esineellä, -- viuhkalla,
puisella sikarilla ja sateenvarjolla. Kaikki ne hän sai lentämään
ilmassa, maahan koskematta, ja äkkiä, yht'aikaa, oli varjo pään
päällä, sikari suussa ja viuhka leyhytteli keimailevasti kasvoja.
Lopuksi Sergei itse muutaman kerran heitti kuperkeikkaa matolla, teki
"sammakon", näytti "amerikkalaisen solmun" ja käveli hiukan käsillään.
Tyhjennettyään koko "triksi"-varastonsa hän jälleen heitti yleisölle
kaksi suukkosta ja lähestyi raskaasti hengittäen ukkoa, vuorottaakseen
hänet posetiivia vääntämästä.

Nyt oli Arto'n vuoro. Koira tiesi tämän mainiosti, ja oli jo kauan
kiihtyneenä hypännyt kaikin nelin jaloin ukkoa vasten, joka kylki
edellä vääntäysi ulos olkaremmistä, ja haukkui häntä katkonaisesti ja
hermostuneesti. Kuka tietää, kenties tahtoi älykäs villakoira täten
ilmaista, että hänen mielestään on järjetöntä tehdä voimistelutemppuja,
kun Réaumur osottaa 32 astetta varjossa? Mutta ukko Lodyzhkin veti
viekkaan näköisenä selkänsä takaa ohuen kizil-puisen vavan. "Enkös sitä
tiennyt!" haukahti Arto viimeisen kerran, ja laiskasti, uppiniskaisesti
nousi se takajaloilleen, lakkaamatta tuijottaen räpyttävin silmin
isäntäänsä.

-- Palvele, Arto! Noin, noin, noin -- -- puhui vanhus, pitäen vapaa
villakoiran pään päällä. Käänny ympäri. Noin. Käänny ympäri -- Vielä,
vielä -- Tanssi, koiraseni, tanssi! -- Istu! Mitä-ä? Etkö tahdo? Istu,
sanon sulle. A-a -- Kas noin! Katsoppa! Nyt tervehdä kunnianarvoisaa
yleisöä. No! Arto! -- korotti uhkaavasti äänensä Lodyzhkin.

"Hau!" haukahti inholla villakoira. Sitte katsoi se isäntäänsä,
säälivästi räpyttäen silmiään, ja lisäsi vielä kahdesti hau! hau!

-- Ei, eipä ymmärrä minua ukkoseni! -- kuului tästä tyytymättömästä
haukunnasta.

-- Kas niin -- se on toinen asia. Kohteliaisuus ennen kaikkea. No,
ja nyt hyppäämme hiukan, -- vanhus jatkoi, ojentaen vapaansa lähellä
maata. -- Allez! Äläs, veliseni, kieltäsi ulos pistä. Allez! -- Hop!
Mainiosti. No, vielä kerta, noch ein mal -- allez! -- hop! Allez! hop!
Mainiosti, koiraseni. Kun tulemme kotiin, annan sulle porkkanaa. Niin!
sinähän et syökään porkkanaa? Minä kun aivan unohdin. Otappa sitte
minun silinterini ja pyydä herrasväeltä. Kenties he sinulle antavat
jotain maukkaampaa.

Vanhus nosti koiran takajaloilleen ja pisti sen suuhun vanhan
rasvaisen lippalakkinsa, jota hän niin hienon humoristisesti nimitti
silinteriksi. Pitäen lakkia hampaissaan ja astuen keimaillen notkuvin
jaloin Arto kulki parvekkeen luo. Sairaalloisen rouvan käsiin ilmestyi
pieni helmiemosta tehty kukkaro. Kaikki ympärillä seisovat hymyilivät
myötätuntoisesti.

-- Mitä? Enkö sanonut sinulle? -- kuiskasi kiusaten ukko, kääntyen
Sergein puoleen. -- Kysy sinä minulta: kyllä minä, veliseni, kaikki
tiedän. Ei mitenkään ruplaa vähemmän.

Tällä hetkellä kajahti parvekkeelta niin kauhistavan terävä, melkein
epäinhimillinen ulvonta, että Arto joutui hämilleen, pudotti suustaan
lakin ja hypähdellen, häntä koipien välissä, katsoen pelokkaasti
taakseen, syöksyi isäntänsä jalkojen juureen.

-- Tahdo-o-o-n-a-a! kiljui jalkaa polkien kiharatukkainen poika. --
Minulle! Tahdon! Koira-a-an! Trilly tahtoo ko-o-oi-ra-an --

-- Ah, hyvä Jumala! Ah! Nikolai Apollonytsh -- Rakas nuori herra! --
Rauhotu, Trilly, rukoilen sinua! -- rupesivat ihmiset jälleen hyörimään
parvekkeella.

-- Koira! Anna koira! Tahdon! Roistot, paholaiset, pöllöt! -- huusi
poika poissa suunniltaan.

-- Mutta enkelini, älä kiihota itseäsi! -- lepersi hänen ylleen
kumartuen vaaleansiniseen nuttuun puettu rouva. -- Sinä tahdot taputtaa
koiraa? No hyvä, hyvä, kultaseni, heti. Tohtori, mitä arvelette, saako
Trilly taputtaa tätä koiraa?

-- Yleensä puhuen, en kehottaisi, -- sanoi puhuteltu levittäen kätensä,
-- mutta jos on luotettava desinfektsioni, esimerkiksi boorihapolla tai
heikolla karboliliuoksella, ni-iin -- yleensä --

-- Ko-oira-a!

-- Heti, suloni, heti. Siispä me, tohtori, käskemme pestä sen
boorihapolla ja silloin -- Mutta Trilly, älähän ole niin kiihottunut!
Vanhus, tuokaa, tehkää hyvin, koiranne tänne. Älkää peljätkö, teille
maksetaan. Vaan kuulkaahan, eihän se ole sairas? Tarkotukseni on kysyä,
eihän se ole vesikauhuinen? Tai kenties sillä on echinokokkeja?

-- En tahdo taputtaa, en tahdo! -- ulvoi Trilly, päästäen suustaan
ja nenästään kuplia. -- Tahdon kokonaan! -- Pöllöt, paholaiset! --
Kokonaan minulle! Tahdon itse leikkiä... Ainaiseksi!

-- Kuulkaa vanhus, tulkaahan tänne, -- huusi rouva koettaen saada
äänensä kuuluville. -- Ah, Trilly, sinä tapat äidin huudollasi.
Ja miksi laskettiinkaan nämä musikantit! No, mutta tulkaahan toki
lähemmäksi, vielä lähemmäksi!... vielä, ettekö kuule mitä sanotaan!
Kas niin -- Ah, älä toki suutu, Trilly, äiti tekee kaikki mitä tahdot.
Rukoilen sinua. Miss, rauhoittakaa toki vihdoinkin lapsi -- Tohtori,
pyydän teitä -- Paljonko sitte tahdot, vanhus?

Ukko otti lakin päästään. Hänen kasvoilleen tuli kunnioittava ilme.

-- Mitä teidän armonne suvaitsee antaa, rouva, teidän
korkeaylhäisyytenne... Me olemme pikkueläjiä, otamme kiitollisesti
vastaan jokaisen lahjan -- Kait ette itse tee vääryyttä ukolle --

-- Ah, miten tolkuton te olette! Trilly, sinun pikku kurkkuasi
pakottaa. Tajutkaahan toki, että koira on _teidän_, eikä minun. No,
kuinka paljon? Kymmenen? Viisitoista? Kaksikymmentä?

-- A-a-a! Ta-ahdon! Antakaa koira, antakaa koira, -- rääkyi poika,
potkien lakeijan pyöreätä vatsaa.

-- Tuota noin -- suokaa anteeksi, teidän kirkkautenne, -- änkytti
Lodyzhkin. -- Minä olen vanha ja höperö ihminen -- En minä heti ymmärrä
-- ja lisäksi olen vähän kuuronlainen -- se on, mitenkäs te suvaitsette
sanoa?... Koirasta? --

-- Ah, hyvä Jumala!... Te nähtävästi tahallanne tekeydytte idiootiksi?
-- tulistui rouva. -- Hoitaja, antakaa kiiruusti Trillylle vettä!
Minä kysyn teiltä venäjäksi, paljostako tahdotte myydä koiranne.
Ymmärrättekö, koiranne, koiran --

-- Koiran! -- Ko-oira-an! ulvoi entistään äänekkäämmin poika.

Lodyzhkin loukkaantui ja painoi lakin päähänsä.

-- En minä, hyvä rouva, myy koiria, -- hän sanoi kylmästi ja
arvokkaasti. -- Ja tämä koira, armollinen rouva, saattaa sanoa, meidät
molemmat -- hän osotti peukalollaan olkansa yli Sergeitä -- meidät
molemmat pitää ruuassa, juomassa ja vaatteissa. Eikä se ole mitenkään
mahdollista, että niinkuin esimerkiksi myydä.

Trilly sillä välin huusi läpitunkevasti kuin veturin pilli. Hänelle
tarjottiin vesilasi, mutta hän läiskäytti sen raivostuneena
opettajattaren kasvoille.

-- Mutta kuulkaahan toki, mieletön vanhus! -- Ei ole esinettä, jota
ei myytäisi, -- puhui itsepintaisesti rouva, painaen kämmenillään
ohimoitansa. -- Miss, kuivatkaa kiiruusti kasvonne ja antakaa minulle
migreniinini. Ehkä koiranne maksaa sata ruplaa! No, kaksisataa?
Kolmesataa? No mutta vastatkaa toki, pölkky! Tohtori, sanokaa hänelle
jotain, Jumalan tähden.

-- Ala lähteä, Sergei, -- Lodyzhkin synkästi murahti. Pölk-ky -- Arto,
tule tänne! --

-- He-ei, varroppa, hyvä mies, -- huusi käskevää basso-ääntään
venyttäen paksu kultalasinen herrasmies. -- Parempi kun et konstailisi,
ystävä hyvä, sanon sinulle. Koirastasi on kymmenen ruplaa hyvä hinta
ja sinustakin vielä kaupan päälle -- Ajattelehan, aasi, miten paljon
sinulle tarjotaan!

-- Kiitän teitä nöyrimmästi, herra, vaan kuitenkin -- -- Lodyzhkin
heitti rykien posetiivin selkäänsä. Vaan ei se asia mitenkään käy, että
niinkuin myydä. Etsikää te mieluummin joku muu koira -- Jääkää hyvästi
-- Sergei, käy edellä.

-- Entä onko sulla passi? -- tohtori äkkiä uhkaavasti mylvähti. --
Kyllä minä teidät, kanaljat tunnen!

-- Talonmies! Semjon! Ajakaa niitä! -- huusi vihan murtamin kasvoin
rouva.

Synkkä talonmies vaaleanpunaisessa paidassa lähestyi pahaa ennustavin
katsein taiteilijoita. Parvekkeella syntyi kauhea, moniääninen
meteli: täyttä kurkkua mylvi Trilly, hänen äitinsä voihki, hoitajatar
yhdessä alihoitajattaren kanssa supisivat nopeasti, ja tohtori pörisi
sakealla bassollaan kuin kiukkuinen paarma. Mutta ukko ja Sergei eivät
enää joutaneet katsomaan miten tämä kaikki loppuisi. Aika tavalla
pelästyneen villakoiran edeltäminä he melkein juoksujalkaa riensivät
portille. Ja heitä seurasi talonmies, töykkäillen vanhusta takaapäin,
posetiiviin, ja puhui uhkaavalla äänellä:

-- Kuljeksitte täällä, kiertäjät! Kiitä vielä Jumalaa, ettet saa
selkääsi, vanha kränä. Vaan toiste kun tulet, niin tiedäppäs etten
kursaile kanssasi, puristan niskaharjaksista ja raahaan herra
nimismiehen luo. Maankiertäjät!

Pitkän aikaa vanhus ja poika kulkivat ääneti, mutta yht'äkkiä,
ikäänkuin sopimuksesta, he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat
nauruun: ensin alkoi nauraa Sergei, ja sitten, häneen katsoen, mutta
hiukan hämillään hymähti myös Lodyzhkin.

-- Mitä, ukko Lodyzhkin? Sinä kaikki tiedät? Sergei häntä kavalasti
kiusasi.

-- N-niin, veli. Jouduimmepas me kiikkiin, -- sanoi päätään puistaen
vanha soittaja. Vaan olipas se käärmeellinen poikaviikari -- Mitenkäs
he hänet ovat sellaiseksi kasvattaneet, hitto hänet periköön?
Sanokaahan: kaksikymmentäviisi ihmistä hänen ympärillään tansseja
tanssii. No toki, jos minä määrätä saisin, kyllä minä hälle iitä
näyttäisin. Anna, sanoo, koira. Entäs sitte? Jos kuutakin taivaalta
alkaa tehdä mieli, niin anna hälle kuukin? Tulehan tänne, Arto, tulehan
koiraseni. No jopas tänään päivä sattui. Merkillistä.

-- Päivistä paras! -- jatkoi pistelyään Sergei. Yksi rouva lahjotti
vaatetta, toinen antoi ruplan. Kaikki sinä, ukko Lodyzhkin, edeltäkäsin
tiedät.

-- Vaan sinäpä ole hiljemmällä, vekara, -- väisti ukko hyvänsuovasta.
-- Muistatko, miten laputit talonmiestä pakoon? Luulinpa, etten sinua
saavuttaisi. Se on vakava mies, se talonmies.

Poistuttuaan puistosta kuljeksiva seurue laskeusi jyrkkää, lohkeilevaa
polkua meren rantaan. Täällä vuoret hiukan perääntyivät, jättäen tilaa
kapealle, lakealle vyöhykkeelle, jota peittivät tasaiset, mainingin
pyöristämät kivet. Näitä vasten nyt meri hiljaa solisten hyväilevästi
loiskui. Viitisentoista sylen päässä rannasta pyöriskelivät vedessä
delfiinit, pistäen siitä hetkeksi näkyviin lihavat, pyöreät selkänsä.
Kaukana taivaanrannalla, siellä, missä meren vaaleansinistä atlasta
reunusti tummansininen samettinauha, seisoivat liikkumattomina
kalastajavenheitten solakat, auringonvalosta hiukan punertavat purjeet.

-- Tässäpä me uimme, ukko Lodyzhkin, -- sanoi Sergei päättävästi.
Kulkiessaan oli hän jo ennättänyt riisua housut yltään, hypäten milloin
toisella, milloin toisella jalalla. -- Annas kun autan sinua ottamaan
urut selästä.

Hän riisuutui nopeasti, läiskähytti alastonta, päivän ruskeaksi
polttamaa ruumistaan ja heittäysi veteen, kohottaen ympärilleen
kohisevia vaahtokuohuja.

Ukko riisuutui verkalleen. Kädellä suojaten silmiään auringolta ja
tiirottaen, hän katseli Sergeitä hellivästi hymyten.

"Kyllä se siitä vielä poikanen kasvaa", -- Lodyzhkin ajatteli, --
"vaikkapa vain luisevakin on -- kas kun kaikki kylkiluutkin näkyvät,
vaan tuleepa hänestä kuitenkin vankka poika".

-- Hoi, Serjozhka! Älä sinä kovin etäälle ui. Merisika vie.

-- Vaan minäpä sitä hännästä! -- Sergei kaukaa huusi.

Ukko seisoi kauan päivänpaisteessa, kainaloltaan pidellen. Veteen
hän astui hyvin varoen ja kasteli huolellisesti punaisen kaljun
päälakensa ja sisäänpainuneet kylkensä, ennenkuin sukelsi. Hänen
ruumiinsa oli kellertävä, raihnainen ja voimaton, jalat hämmästyttävän
hoikat ja selkä esiinpistävine terävine lapaluineen oli käyristynyt
monivuotisesta posetiivin kantamisesta.

-- Ukko Lodyzhkin, katso! -- huusi Sergei.

Hän pyörähti ympäri vedessä, heittäen jalat pään yli. Ukko, joka jo oli
astunut veteen vyötäisiä myöten ja istuutunut siihen autuaasti rykien,
huusi hätäisenä:

-- No, äläpäs konstaile, porsas. Katsohan! Minä s-sinut!

Arto haukkui vimmatusti ja laukkasi pitkin rantaa. Hänet teki
levottomaksi se, että poika oli uinut niin kauas. "Mitä hyödyttää
näytellä rohkeuttaan?" haukkui villakoira kiihtyneesti. -- "Kun on maa,
niin käy sitä. Se on paljon varmempaa."

Se itsekin oli menemäisillään veteen rintaa myöten ja pari kolme kertaa
lipoi sitä kielellään. Mutta suolainen vesi ei sitä miellyttänyt, ja
kevyet laineet, jotka solisivat rantasomerikkoa vasten, pelottivat
sitä; se hypähti rannalle ja ryhtyi jälleen haukkumaan Sergeitä. "Mitä
hyödyttävät nuo tuhmat konstit? Istuisit rannalla, vanhuksen vieressä.
Oh, miten paljon huolta tuo poikavekara tuottaa!"

-- Hei, Serjozha, tulehan todella pois, jo riittää! vanhus kutsui.

-- Heti, ukko Lodyzhkin, -- poika vastasi. -- Katsohan, kun uin
niinkuin höyrylaiva. U-u-u-uh!

Vihdoinkin hän ui rantaan, mutta ennenkuin pukeutui, tarttui hän käsin
Arto'hon ja palattuaan sen kanssa mereen, heitti sen kauas veteen.
Koira lähti heti uimaan takaisin, pitäen veden päällä vain kuonoaan ja
kelluvia korviaan, pärskyen äänekkäästi ja loukkaantuneesti. Hypättyään
kuivalle maalle se puisti koko ruumistaan, ja pilvittäin pisaroita
suihki ukon ja Sergein päälle.

-- Varroppa, Serjozha, eihän ne suinkaan meille? Lodyzhkin sanoi,
tuijottaen ylöspäin, vuorta kohti.

Polkua pitkin laskeusi nopeasti, huutaen käsittämättömiä sanoja ja
viittoen käsillään, tuo samainen synkkä talonmies vaalean punaisine,
mustapilkkuisine paitoineen, joka neljännestunti sitten oli karkottanut
vaeltavan seurueen huvilasta.

-- Mitä hän tahtoo? -- kysyi ukko hämmästyen.


IV

Talonmies jatkoi huutamistaan, juosten alas kömpelöä ravia, jolloin
hänen paidanhihansa hulmusivat tuulessa ja povipuoli pullistui kuin
purje.

-- O-ho-hoo... Vartokaa hetkinen! --

-- Kunpa sinä kastuisit etkä kuivuisi, -- Lodyzhkin vihaisesti murahti.
-- Sen se taas Artoshkan tähden tulee meidän luoksi.

-- Annappa, ukko, niin pehmitämme hänet! -- Sergei rohkeasti ehdotti.

-- Olehan siinä alallasi -- Ja mitä väkeä he ovatkaan -- Herra
varjelkoon --

-- Te, tuota, kuulkaahan -- -- alkoi jo kaukaa hengästynyt talonmies.
-- Myyttekö sen koiran, vai mitä? No kun ei se herraspoika mistään
asetu. Mölisee kuin vasikka. "Anna ja anna koira" -- Rouva lähetti,
osta, sanoo, maksoi mitä hyvänsä.

-- Siinä se sinun rouvasi teki koko tyhmästi! -- suuttui äkkiä
Lodyzhkin, joka täällä rannalla tunsi olevansa paljon varmempi kuin
vieraassa huvilassa. -- Ja mikäs rouva se mulle on? Sinulle se ehkä on
rouva, vaan minä välitän viis. Ja olehan hyvä -- pyydän sinua -- Lähde
sinä pois meidän luota, Kristuksen tähden -- äläkä tungettele.

Vaan talonmies ei vaimentunut. Hän istui kiville, vanhuksen viereen ja
puhui, töykkien kömpelösti sormillaan eteensä.

-- Vaan ymmärrä sinä, pöllö ihminen --

-- Pöllöltäpä kuulen, -- ukko tyvenesti katkaisi.

-- Maltahan... en minä sitä sen tähden -- Katsos, onhan se todella kuin
mikä takiainen -- Ajatteleppa: no mitä merkitsee sulle koira. Valitsit
toisen pennun, opetit seisomaan takajaloillaan, niin siinä on sulle
koira uudelleen. No, enkö puhu oikein? Hä?

Ukko kiinnitti tarkkaan housuremmiään. Talonmiehen itsepintaisiin
kysymyksiin hän vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi:

-- Höpise edelleen -- Minä sitte kerrallaan sinulle vastaan.

-- Vaan tuossapa, veliseni, on heti numero! -- intoili talonmies. --
Kaksi tai kolmekin sataa ruplaa yhdellä kertaa! No, minulle tietysti
hiukan vaivoista -- Vaan ajatteles toki: kolme satasta! Sillähän voi
kerrassa avata kauppapuodin --

Näin puhuessaan talonmies veti taskustaan makkaranpalan ja heitti sen
villakoiralle. Arto sieppasi sen lennosta, nielaisi kerrassa ja alkoi
liehakoiden heiluttaa häntäänsä.

-- Joko olet lopettanut? -- Lodyzhkin lyhyesti kysyi.

-- Eihän siinä ole pitkiäkään lopettamisia. Anna koira ja kättä päälle.

-- Ka-as niin, -- ukko pilkallisesti venytteli. -- Ettäkö siis myydä
koira?

-- Niinpä tietenkin myydä. Mitä te vielä tarvitsette? Se kun se meidän
herraspoika on sellainen hullaantunut. Jos mitä mieli teki, niin
kääntää koko talon ylösalaisin. Anna -- ja kaikki siinä. Näin on vielä
isän poissa ollessa, vaan kun isä on läsnä -- pyhimykset auttakoot! --
kaikki käyvät päällään. Meidän herra on insinööri, herra Oboljaninov,
kenties olette kuullut? He rakentavat rautateitä kaikkialla Venäjällä.
Miljonääri! Ja poika-pahanen on meillä vain yksi. Ja niinpä se
juonittelee. Tahdon elävän ponin -- kas tuossa poni. Tahdon veneen --
kas tuossa sulle paras vene. Niinkuin on, ei mitään, ei mitään
kielletä --

-- Entäs kuuta?

-- Tuota noin missä mielessä?

-- Sanon, että eikös se koskaan ole kuuta taivaalta tahtonut?

-- No jo on suu -- keksitpä sanoa -- kuuta! hämäytyi talonmies. --
Siispä sovimme asiasta, vai miten, hyvä mies?

Ukko, joka tällä hetkellä jo oli ennättänyt kiskoa ylleen ruskean,
hihoista vihertyneen takin, ojentausi ylpeästi, mikäli hänen alati
käyrä selkänsä salli.

-- Yhden asian sinulle sanon, nuori mies, -- hän alkoi juhlallisesti.
-- Esimerkiksi, jos sinulla olisi veli, tai sanokaamme ystävä, joka
niinmuodoin hamasta lapsuudesta... Maltahan, ystäväiseni, älä turhaan
syötä makkaraa koiralle -- syö mieluummin itse -- et sinä sitä sillä
lahjo. Sanon, että jos sinulla olisi kaikkein uskollisin ystävä -- joka
lapsuudesta -- Niin kuinka paljosta sinä hänet, esimerkiksi, möisit?

-- Jopa keksit verrata! --

-- No niin vertasinkin. Niin sanokin herrallesi, joka rakentaa
rautateitä, -- korotti äänensä ukko. -- Niin sanokin: ei kaikkea, sano,
myydä, mitä ostetaan. Niin! Ole sinä mieluummin silittämättä koiraa,
ei siitä mitään lähde. Arto, tule tänne, koiran poika, minä s-sinut!
Sergei, ala lähteä.

-- Vanha pöllö sinä olet, -- ei talonmies enää voinut pidättyä
sanomasta.

-- Pöllöpä, ja syntymästä asti, vaan sinä olet konna, Juudas, sielusi
myynyt, -- Lodyzhkin haukkui. -- Kun näe kenraalskasi, niin tervehdä
häntä, ja sano: meikäläisiltä rakkaudella alamainen tervehdys. Kääri
matto kokoon, Sergei! O-oh, selkääni! Mennään.

-- Ni-inkö, siis! -- talonmies paljon merkitsevästi venytti.

-- Se viekää! -- ukko ärsyttävästi vastasi.

Taiteilijat läksivät taivaltamaan meren rantaa pitkin jälleen samaa
tietä ylös. Katsahdettuaan sattumalta taakseen Sergei huomasi, että
talonmies heitä seuraa. Hän näytti miettivältä ja synkältä. Hän kynsi
keskittyneesti kaikin viisin sormin karvaista punaista niskaansa
silmille valuneen lakin alta.


V

Ukko Lodyzhkin oli jo kauan aikaa sitte pannut merkille erään nurkan
Mishoran ja Alupkan välillä, alemman tien alapuolella, missä saattoi
mainiosti suurustaa. Sinne hän veikin matkatoverinsa. Lähellä siltaa,
joka kulki kohisevan ja likaisen vuoripuron yli, pulppusi maasta,
kiveräin tammien ja tuuhean pähkinäpensaikon varjossa poriseva, kylmä
vesisuihku. Se oli maahan uurtanut pyöreän matalan lähteen, josta
se juoksi puroon ruohikossa elohopean tavoin kiiltävänä käärmeenä.
Tämän lähteen partaalla saattoi aina aamuin illoin tavata hurskaita
turkkilaisia, jotka joivat vettä ja suorittivat pyhiä peseytymisiään.

-- Syntimme ovat raskaat, ja varastot niukat, sanoi ukko, istuutuen
katveeseen pähkinäpuun alle. No, Serjozha; Herra siunaa ruoka!

Hän otti palttinapussista esiin leivän, kymmenisen punaisia tomaatteja,
kappaleen bessarabialaista "brynza"-juustoa ja pullon oliivi-öljyä.
Suola oli hänellä käärittynä epäilyttävän puhtaan rievun solmuun.
Ennen ateriaa ukko kauan teki ristinmerkkejä ja supisi jotain. Sitte
hän mursi leivänkannikan kolmeen erisuureen osaan: yhden, kaikkein
suurimman, hän ojensi Sergeille (poika kasvaa -- hänen täytyy syödä),
toisen, pienemmän, jätti villakoiraa varten, ja otti itse kaikkein
pienimmän.

-- Nimeen Isän ja Pojan. Kaikkein silmät vartioitsevat Sinua, Herra,
-- hän kuiskasi, kiireesti jakaen annokset ja valellen niitä öljyllä
pullosta. -- Syö, Serjozha!

Kiirehtimättä, verkalleen ja ääneti, kuten syövät todelliset
työntekijät, he kävivät käsiksi vaatimattomaan ateriaansa. Kuului
vain kolmen leukaparin käynti. Arto söi osansa syrjässä, ojentautuen
vatsalleen ja laskien molemmat etukäpälänsä leivän päälle. Ukko ja
Sergei vuoroin kastoivat suolaan kypsiä tomaatteja, joista valui heidän
huulilleen ja käsilleen veripunainen mehu, ja söivät paineeksi juustoa
ja leipää. Syötyään kyllikseen he joivat vettä, pitäen lähteen suihkun
alla läkkituoppia. Vesi oli läpinäkyvää, erinomaisen hyvänmakuista ja
niin kylmää, että tuoppi siitä ulkopuolelta hiestyikin. Päivän helle
ja pitkä matka olivat uuvuttaneet taiteilijoita, jotka olivat tänään
nousseet päivän sarastaessa. Ukon silmät painautuivat umpeen. Sergei
haukotteli ja venyttelihe.

-- Mitä, veliseni, pannaankos hetkiseksi maata? ukko kysyi. -- Annas
kun juon vettä viimeisen kerran. Oh, hyvää on! -- rykäisi hän poistaen
tuopin huuliltaan ja raskaasti hengähtäen, kirkkaiden pisaroiden
juostessa hänen viiksiään ja leukapartaansa pitkin. -- Jos olisin
tsaari, niin joisin yhä vain tätä vettä aamusta iltaan! Arto, ici,
tänne! No hyvä, Jumala on ruokkinut eikä kukaan ole nähnyt, ja jos lie
nähnyt, ei pahaa tehnyt -- Oh-hoh-hoooh-oo!

Ukko ja poika laskeutuivat vieretysten ruohikkoon maata, levittäen
vanhat takkinsa päänalusiksi. Heidän päittensä päällä kohisi kiveräin,
laajaoksaisten tammien tumma lehvikkö. Sen lomitse siinsi kirkas
vaalean sininen taivas. Puro, joka juoksi kiveltä toiselle, solisi
yksitoikkoisesti ja houkuttelevasti, ikäänkuin lumoten jotakin
nukuttavalla leperryksellään. Ukko kääntelihe jonkun aikaa, ryki ja
puheli jotain, mutta Sergeistä tuntui että hänen äänensä kaikuu jostain
pehmeästä ja unisesta etäisyydestä, ja sanat olivat käsittämättömiä,
kuin sadussa.

-- Ensi työkseni ostan sinulle puvun: vaaleanpunaisen, kultakoristeisen
trikoon -- sekä vaaleanpunaiset atlas-tohvelit -- Kiovassa, Harjkovissa
tai esimerkiksi, sanokaamme, Odessan kaupungissa -- voi minkälaisia
sirkuksia siellä on, veliseni! -- Lyhtyjä lukematon paljous -- sähkö se
vain palaa -- Kansaa on ehkä viitisen tuhatta, tai enemmänkin -- mistäs
minä tiedän? Keksimme sinulle ehdottomasti italialaisen nimen. Mikä
nimi se on, Jestifejev? tai sanokaamme Lodyzhkin? Pelkkää roskaa -- ei
siinä ole mitään mielikuvitusta. Vaan ilmoituksissa me sinut ristimme
Antonioksi, tai esimerkiksi -- hyvä niinkin -- Enricoksi tai Alfonsoksi.

Enempää ei poika enää kuullut. Lempeä ja suloinen uinailu valtasi
hänet, kahlehtien ja riuduttaen hänen ruumistaan. Nukahti ukkokin,
kadotettuaan äkkiä päivällisen jälkeisten mieliajatustensa langan
Sergein tulevaisuudesta sirkuksessa. Kerran hänestä tuntui läpi unen,
että Arto jollekin murajaa. Silmänräpäykseksi hänen pimentyneessä
päässään välähti puolitiedoton ja hätäinen muisto äskeisestä
punapaitaisesta talonmiehestä, mutta unen, väsymyksen ja helteen
uuvuttamana hän ei saattanut nousta, vaan ainoastaan laiskasti,
suljetuin silmin hän huusi koiraa:

-- Arto -- minne? Minä s-sinut, kulkurin!

Mutta hänen ajatuksensa sekaantuivat heti ja hajosivat raskaisiin ja
muodottomiin näkemyksiin.

       *       *       *       *       *

Ukon herätti Sergein ääni. Poika juoksi edestakaisin puron toista
puolta, vihelsi läpitunkevasti ja huusi kovaa, levottomana ja
pelästyneenä:

-- Arto, ici! Takaisin! Fiuu, uu, uu! Arto, takaisin!

-- Mitä sinä ulvot, Sergei? -- kysyi Lodyzhkin tyytymättömänä
vaivalloisesti ojentaen puutunutta kättään.

-- No kun olemme nukkuneet pois koiran! -- vastasi poika tylysti ja
äkäisellä äänellä. -- Koira on kadonnut.

Hän vihelsi kimakasti ja huusi vielä kerran pitkään: -- Arto-o-o!

-- Joutavia sinä luulet! -- kyllä se palaa, -- ukko sanoi. Mutta
kuitenkin hän nousi kiireesti seisaalleen ja alkoi huutaa koiraa
vihaisella, unesta käheällä vanhuksen falsetti-äänellä.

-- Arto, tänne, koiran poika! --

Hän juoksi kiirehtien, pienin, kompastelevin askelin sillan yli ja
nousi ylös viertotietä pitkin, kutsuen keskeymättä koiraa. Hänen
edessään näkyi puolen virstan matkan tasainen, kirkkaan-valkea maantien
sarka, mutta sillä ei näkynyt yhtään olentoa, ei yhtään varjoa.

-- Arto! Ar-to-shenj-ka! -- alkoi ukko valittaen ulvoa. Mutta äkkiä hän
pysähtyi, kumartui lähelle maata ja istuutui kyykkysilleen.

-- N-niin, niin ne on asiat -- lausui vanhus painuneella äänellä. --
Sergei! Serjozha, tulehan tänne.

-- No mitä siellä nyt vielä on! -- vastasi tylysti poika lähestyen
Lodyzhkinia. -- Löysitkö eilispäivän?

-- Serjozha... Mitä tämä on? kas tämä, mitä se on? Käsitätkö? -- ukko
tuskin kuuluvasti kyseli.

Hän katsoi poikaa surkein hämääntynein silmin, ja hänen kätensä, joka
osotti maata, liikkui joka taholle.

Tien valkoisessa tomussa makasi jokseenkin suuri puoleksisyöty
makkaranpala, ja sen vieressä näkyi kaikkialla maahan painuneita
koirankäpäläin jälkiä.

-- Vei toki, roisto, koiran! -- sopersi pelokkaasti ukko, yhä
kyykkysillään istuen. -- Hän se sen -- onhan asia selvä -- Muistatko,
kun hän äskettäin meren rannalla alituiseen sitä makkarataan syötteli.

-- Asia on selvä, -- toisti Sergei synkästi ja vihaisesti.

Ukon avartuneet silmät täyttyivät äkkiä suurista kyynelistä ja alkoivat
nopeasti räpättää. Hän peitti ne käsillään.

-- Mitäs me nyt teemme, Serjozhenjka? Hä? Mitäs me nyt teemme? --
vanhus kyseli, heiluen edestakaisin ja avuttomasti nyyhkyttäen.

-- Mitä tehdä -- Mitä tehdä! -- matki häntä vihaisesti Sergei. --
Nouse, ukko Lodyzhkin, lähtään! --

-- Lähdetään, -- vanhus toisti alakuloisesti ja nöyrästi, nousten
maasta. -- No mitäs, lähdetäänkö, Serjozhenjka?

Sergei, jonka kärsivällisyys loppui, huusi ukolle kuin pikkulapselle:

-- Heitä sinä, vanhus, narrinkonstit. Missä sitä tosiaan on nähty,
jotta vieraita koiria luokseen maanitella? Mitä sinä räpätät silmiäsi
minua kohden? Enkö puhu totta? Lähdemme suoraan ja sanomme: "Anna koira
takaisin!" Ja ellei, niin rauhan tuomarin luo, siinä koko juttu.

-- Rauhantuomarin luo -- niin -- tietysti -- Niin todella,
rauhantuomarin luo -- -- Lodyzhkin toisti mielettömästi ja katkerasti
hymyten. Mutta hänen silmänsä liikkuivat pelokkaasti ja hätääntyneesti.
Rauhantuomarin luo -- niin -- Vaan kuulehan, Serjozhenjka... ei se asia
luonnistu -- että rauhantuomarin luo --

-- Miten niin ei luonnistu? Laki on sama kaikille. Mitäs heitä
hampaisiin katsoa? -- poika kärsimättömästi keskeytti.

-- Et sinä, Serjozha, sitä -- älä suutu minulle. Emme me voi koiraa
palauttaa. -- Ukko alenti äänensä salaperäisesti. -- Passin tähden
minä pelkään. Kuulitko mitä se äskeinen herra sanoi? Kysyi: "vaan onko
sinulla passia?" Kas siinä se on historia. Vaan minulla, ukon kasvoille
tuli pelokas ilme ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti, -- vaan minulla,
Serjozha, on vieras passi.

-- Miten niin vieras?

-- Siinäpä se, vieras se on. Omani hukkasin Taganrogissa, tai kenties
se minulta varastettiin. Pari vuotta minä sitten harhailin: piilouduin,
annoin lahjuksia, kirjottelin anomuksia -- Vihdoin huomaan, etten
mitenkään mahda, elän kuin jänis ikään -- jokaista pelkään. En saanut
rauhaa yhtään. Vaan siellä Odessassa, yömajassa, sattui tielle eräs
kreikkalainen. "Se on, sanoo, tyhjä asia. -- Pane, sanoo, vanhus
pöydälle kaksikymmentäviisi ruplaa, niin hankin sinulle passin
iäksesi." Tuumailin minä sinne tänne. Oh, ajattelen, joudunpa tästä
perikatoon. Anna, sanon. Ja siitä ajasta, hyvä poika, minä elelenkin
vieraalla passilla.

-- Oi, ukko, ukko -- Serjozha huokasi syvään kyyneleet kurkussa. --
Kovin on minun sääli koiraa -- Kun on niin kovin hyvä se koira.

-- Serjozhenjka rakas! -- vanhus sanoi, ojentaen hänelle vapisevat
kätensä. -- Kunpa minulla vain olisi oikea passi, en suinkaan minä
siihen katsoisi, että ovat kenraaleja? Kurkkuun kävisin kiinni! --
"Kuinka niin? Sallikaa! Mikä täysi oikeus teillä on varastaa vieraita
koiria? Mikä se semmonen laki on?" Vaan nytpä nousi tiemme pystyyn,
Serjozha. Jos menen poliisikamariin niin ensi töikseen "Anna passi!
Sinäkö se olet samaralainen porvari Martyn Lodyzhkin?" -- Minä, teidän
korkeasukuisuutenne. Vaan minäpä, veliseni, en ole Lodyzhkin ensinkään
enkä porvari, vaan talonpoika, Ivan Dudkin. Vaan kuka se on se
Lodyzhkin -- Herra yksin hänet tietää. Mistä minä tiedän, ehkä lie joku
varasheittiö? tai karannut kuritusvanki? tai kenties murhamieskin? Ei,
Serjozha, emme me tässä voi mitään -- Ei mitään, Serjozha.

Ukon ääni katkesi nyyhkytyksiin. Kyyneleet alkoivat jälleen valua
pitkin syviä, päivän ruskeiksi paahtamia ryppyjä. Sergei, joka oli
kuunnellut heikentynyttä vanhusta ääneti, jyrkästi yhteen vedetyin
kulmakarvoin, liikutuksesta kalpeana, tarttui äkkiä häneen kainaloiden
alta ja alkoi nostaa.

-- Mennään, ukko, -- hän sanoi käskevästi ja samalla kertaa lempeästi.
-- Hitto vieköön passin, mennään! Emmehän voi yöpyä valtatiellä.

-- Hyvä, rakas poika, -- vanhus puhui, vavisten koko ruumiiltaan. -- Se
kun oli niin soma koira -- Se meidän Artoshenjka -- Toista sellaista
emme saa --

-- Hyvä, hyvä -- Nouse, -- määräili Serjozha. Annas kun edes puhdistan
sinut pölystä. Aivanhan sinä, ukko, olet hapantunut.

Tänä päivänä eivät taiteilijat enää työskennelleet. Nuoresta
iästään huolimatta Sergei hyvin ymmärsi tämän kauhean "passi"-sanan
kohtalokkaan merkityksen. Siksi hän ei enää vaatinut Arto'n etsimistä,
ei rauhantuomarin puoleen kääntymistä eikä muita jyrkkiä keinoja. Mutta
hänen astuessaan ukon rinnalla yömajaa kohti ei hänen kasvoiltaan
väistynyt uusi, itsepintainen ja keskittynyt ilme, ikäänkuin olisi hän
mielessään päättänyt jotain erinomaisen vakavaa ja suurta.

Tekemättä sopimusta asiasta, mutta nähtävästi saman salaisen
vaikuttimen johdosta he tahallaan tekivät melko mutkan vielä kerran
kulkeakseen "Ystävyyden" ohi. Portin edessä he viivyttelivät kotvasen,
hämärästi toivoen näkevänsä Arto'n tai edes kaukaa kuulevansa sen
haukuntaa.

Mutta suuremmoisen huvilan leikkauksilla varustetut portit pysyivät
tiiviisti suljettuina, ja siimeisessä puutarhassa vallitsi solakoiden,
surullisten kypressien alla ankara, järkkymätön, juhlallinen hiljaisuus.

-- Her-ras-vä-ki! -- lausui vanhus sähäjävällä äänellä, keskittäen
siihen sanaan koko jäytävän katkeruuden, joka täytti hänen sydämensä.

-- Anna olla, mennään, -- käski tylysti poika ja veti matkatoveriaan
hihasta.

-- Serjozhenjka, ehkäpä Artoshka vielä karkaa heiltä? -- lausui ukko
jälleen äkkiä nyyhkyttäen. -- Hä? Miten luulet, hyvä poika?

Mutta poika ei vastannut vanhukselle. Hän astui eteenpäin pitkin, lujin
askelin. Hänen silmänsä katsoivat itsepintaisesti alas tiehen, ja
kapeat kulmakarvat lähestyivät vihaisesti nenänjuurta.


VI

Äänettöminä he saapuivat Alupkaan. Ukko ryki ja huokaili koko matkan,
mutta Sergein kasvoilla pysyi häijy, päättävä ilme. He jäivät
yöpymään likaiseen turkkilaiseen kahvilaan, jonka loistava nimi
"Yldyz" merkitsee "Tähti". Heidän kanssaan vietti yötä kreikkalaisia
kivenhakkaajia, turkkilaisia maankaivajia, muutamia venäläisiä
päiväpalkkalaisia sekä lisäksi muutamia pimeitä, epäilyttäviä
maankiertäjiä, joita Etelä-Venäjällä niin paljon kuljeksii. Heti
kun kahvila määrätunnilla suljettiin, he kaikki laskeutuivat maata
seinäpenkeille ja suoraan permannolle, jonka lisäksi kokeneemmat,
tarpeellista varovaisuutta noudattaen pistivät päänsä alle
kallisarvoisimmat tavaransa ja vaatteensa.

Puoliyö oli jo aikoja sitte ohi, kun Sergei, joka makasi lattialla ukon
vieressä, varovasti nousi ja alkoi hiljaa pukeutua. Leveistä ikkunoista
virtasi huoneeseen kalpea kuunvalo, painui vinona, vapisevana nauhana
lattialle ja langeten sikin sokin makaavien ihmisten yli antoi heidän
kasvoilleen kärsivän ja elottoman ilmeen.

-- Minne sine yölle kulke, poikka? -- huusi unisesti Sergeille oven
luota kahvilan isäntä, nuori turkkilainen Ibrahim.

-- Päästä. On asiaa! -- Sergei vastasi karusti, asiallisella äänellä.
-- No etkö nouse, turkki-nahjus.

Haukotellen, päätään kynsien ja nuhtelevasti kieltään maiskuttaen
Ibrahim avasi oven. Tatarilaisen kauppakorttelin kapeat kadut olivat
uponneet sakeaan tummansiniseen varjoon, joka piikkireunaisena
koristeena peitti koko katukäytävän ja kosketti toisen valaistun puolen
talojen kivijalkoja, talojen, joiden mataloita seiniä kuu kirkkaasti
valaisi. Kauppalan etäisillä laitapuolilla haukkuivat koirat. Jostakin
ylemmältä viertotieltä päin kuului tasaravia juoksevan hevosen helisevä
ja miellyttävä kapse. [Vasen etu- ja vasen takajalka siirtyvät
yht'aikaa eteenpäin, samoin vuorostaan molemmat oikeanpuoliset
(Passgänger). Tämä on etelässä verrattain yleinen, sekä erinomaisen
tasainen ja ratsastajalle miellyttävä juoksutapa. Suomentajan muist.]

Sivuutettuaan valkoisen moskean, jonka viheriä kupukatto oli sipulin
muotoinen ja jota ympäröi äänetön ryhmä tummia kypressejä, poika
laskeusi ahdasta mutkittelevaa solakatua myöten valtatielle. Ollakseen
kevyempi ei Sergei ollut ottanut ylleen päällysvaatteita, vaan oli
pelkässä trikoopuvussa. Kuu valaisi hänen selkäänsä, ja pojan varjo
juoksi hänen edellään mustana, kummallisesti vääntyneenä kuvana.
Viertotien molemmin puolin kätkeytyi tumma, tuuhea pensaikko. Joku
pikkulintu siinä huusi yksitoikkoisesti, määrättyjen väliaikojen
kuluttua, ohuella hennolla äänellä: "splju! -- splju! --" (nukun! --
nukun! --) Ja tuntui siltä, kuin se vartioisi yön hiljaisuudessa jotain
surullista salaisuutta ja voimattomana taistelisi unta ja väsymystä
vastaan, ja hiljaa, toivottomana valittaisi jollekin: "splju, splju!
--" Ja tummien pensaitten sekä kaukaisten metsien sinertävien latvojen
yläpuolelle kohosi Ai-Petri, tukien taivasta kahdella terävällä
huipullaan, -- niin kevyenä, jyrkkäpiirteisenä ja ilmavana, kuin olisi
se leikattu määrättömän suuresta hopeapaperi-palasta.

Sergeistä tuntui hiukan kaamealta keskellä tätä ylevää äänettömyyttä,
jossa niin selvinä ja häikäilemättöminä kaikuivat hänen askeleensa,
mutta samalla kertaa hänen sydämeensä tulvi jokin hivelevä,
päätähuimaava rohkeus. Eräässä tienkäänteessä avautui äkkiä meri.
Valtavana, rauhaisana se hiljaa ja juhlallisesti väreili. Taivaan
ääreltä meren rantaan kulki kapea värisevä hopeinen polku; keskellä
merta se katosi, -- vain jossain leimahtelivat toisinaan sen välkkeet,
-- ja äkisti, aivan maan luona, se läikähti leveäksi, kimaltelevaksi
metalliksi, reunustaen koko rantaa kuin hopeanauhalla.

Ääneti Sergei livahti puistoon vievästä puuovesta sisään. Siellä,
tuuheiden puitten alla, oli aivan pimeätä. Etäältä kuului
herkeämättömän puron kohina ja tuntui sen kostea, kylmä henkäys.
Selvästi kopisi askelten alla sillan puinen laudotus. Vesi sen alla
oli musta ja kauhea. Tuolla on vihdoin korkea rautaporttikin, kuviokas
kuin pitsi, ja glykinioiden kiemurtelevain varsien peittämä. Kuunvalo,
joka tunkeutui puuviidakon lävitse, liukui portin leikkauskoristeita
pitkin heikkoina fosforipilkkuina. Toisella puolen oli pimeys ja herkän
pelokas hiljaisuus.

Muutaman hetken Sergei tunsi mielessään epäröimistä, miltei pelkoa.
Mutta hän voitti nämä ahdistavat tunteensa ja kuiskasi itsepintaisesti:

-- Kiipeenpäs kuitenkin! Ykskaikki! --

Hänen oli vaikea päästä ylös. Sirot valurautaiset kierteet, jotka
muodostivat portin kuvion, tarjosivat varmoja tukipisteitä sitkeille
käsille ja pienille jänteville jaloille. Korkealla portin yläpuolella
ulottui pylväältä toiselle leveä kivikaari. Sergei kiipesi haparoiden
sille, ja sitte, vatsallaan maaten, laski jalkansa alas toiselle puolen
ja alkoi väitellen työntää sinne koko ruumistaan, lakkaamatta etsien
jaloillaan jotain esiinpistävää kohtaa. Niinmuodoin hän jo melkein
kokonaan riippui kaaren toisella puolen, pitäen siitä kiinni vain
ojennettujen käsien sormilla, mutta hänen jalkansa eivät vieläkään
olleet tavanneet tukea. Hän ei tajunnut silloin, että porttikaari
ylettyi paljoa pitemmälle sisään kuin ulospäin, ja hänen käsiensä
puutuessa ja voimattomaksi käyneen ruumiinsa yhä raskaampana riippuessa
valtasi yhä voimakkaampi kauhu hänen mielensä.

Vihdoin hän ei kestänyt enää. Hänen sormensa, jotka olivat tarttuneet
terävään kulmaan, heltisivät, ja hän syöksyi vauhdilla alaspäin.

Hän kuuli, miten karkea sora narskahti hänen allaan, ja tunsi
pistävää kipua polvissaan. Muutamia sekunteja hän makasi nelinryömin,
huumaantuneena putoamisesta. Hänestä tuntui, että heti heräävät kaikki
huvila-asukkaat, tulee synkkä talonmies juosten vaaleanpunaisine
paitoineen, nousee huuto ja meteli -- Mutta puutarhassa vallitsi
entinen syvä ja vakava hiljaisuus. Vain jokin matala, yksitoikkoinen,
pörisevä ääni kaikui pitkin koko puutarhaa: "rr -- rr -- rr --"

"Nehän minun korvani humisevat!" Sergei arvasi asian. Hän nousi
pystyyn; kaikki oli kauheata, salaperäistä ja satumaisen kaunista
puutarhassa, jonka ikäänkuin täyttivät tuoksuavat unet. Kukkamaissa
huojuivat hiljaa hämärän levottomina kumartuen toistensa puoleen,
ikäänkuin keskenään kuiskaillen ja katsoen toisiaan, pimeässä tuskin
näkyvät kukkaset. Solakat, tummat tuoksuvat kypressit hitaasti
nyökyttivät suippoja latvojaan, miettivän ja soimaavan näköisinä. Ja
joen takana, pensaikossa, taisteli pieni väsynyt lintu unta vastaan ja
toisti nöyrän valittavasti: "Splju! -- splju... splju! --"

Yöllä, poluille sotkeutuneitten varjojen keskellä, ei Sergei tuntenut
paikkaa. Hän harhaili kauan narskahtelevaa soraa pitkin, ennenkuin
saapui rakennuksen luo.

Poika ei ollut koskaan eläissään kokenut sellaista täydellisen
avuttomuuden ja hyljätyn yksinäisyyden tuskallista tunnetta kuin nyt.
Valtava talo oli hänestä täynnä armottomia kätkeytyneitä vihollisia,
jotka salaa, häijysti hymyillen seurasivat pimeistä ikkunoista pienen,
heikon pojan liikkeitä. Vaieten ja kärsimättömästi odottivat viholliset
jotain merkkiä, odottivat jonkun vihaista, jylisevän uhkaavaa käskyä.

-- Mutta ei talossa -- ei se voi olla talossa! -- poika kuiskasi kuin
unessa.

Hän kävi huvilan ympäri. Sen takana, lavealla pihalla sijaitsi
muutamia yksinkertaisemman ja vaatimattomamman näköisiä rakennuksia,
jotka nähtävästi olivat tarkotetut palvelusväelle. Täällä, samoin
kuin päärakennuksessakaan, ei näkynyt valoa yhdestäkään ikkunasta;
vain kuutamo heijastui pimeistä ikkunoista elottomana, epätasaisena
loisteena. "En pääse poies täältä, en pääse koskaan!" Sergei tuskaisena
ajatteli. Hänen mieleensä muistui hetkiseksi ukko, vanha posetiivi,
yömajat kahviloissa, aamiaiset vilpoisten lähteitten partailla. "Ei
tule enää mitään, ei mitään sellaista!" Sergei toisti suruisena
itsekseen. Mutta kuta toivottomammiksi hänen ajatuksensa kävivät, sitä
enemmän väistyi hänen mielestään pelko jonkin tylsän ja tyvenenhäijyn
epätoivon tieltä.

Hieno, ikäänkuin voihkiva vinkuna sattui äkkiä hänen korvaansa. Poika
pysähtyi hengittämättä, jännittynein lihaksin, ojentautuen varpailleen.
Ääni toistui. Se tuntui tulevan kivisestä kellarista, jonka ääressä
Sergei seisoi ja josta johti ulkoilmaan rivi pieniä ja karkeita,
nelikulmaisia lasittomia aukkoja. Astuen jotain kukkalavaa pitkin
lähestyi poika seinää, painoi kasvonsa yhtä henkireikää vasten ja
vihelsi. Hiljainen, varova melu kuului jostain alhaalta, mutta vaikeni
samalla.

-- Arto! Artoshka! -- Sergei kutsui vapisevasti kuiskaten.

Kiihkeä, hillitön haukunta täytti äkkiä koko puutarhan, kajahtaen sen
kaikissa nurkissa. Tähän haukuntaan sekaantui iloiseen tervehdykseen
yhtyneenä sekä valitus, että viha, että ruumiillisen kivun tunne.
Saattoi kuulla, miten koira kaikin voimin tempoili pimeässä kellarissa,
pyrkien vapautumaan jostakin.

-- Arto! Koiraseni! -- Artoshenjka! -- -- säesti sitä itkevällä äänellä
poika.

-- Tss, kirottu! -- kuului alhaalta petomainen bassoääni huutavan. --
Uu, sinä raato!

Jokin kolahti kellarissa. Koira alkoi pitkän, katkeilevan ulvonnan.

-- Uskallappas lyödä! uskallappas lyödä koiraa, kirottu! -- Sergei
huusi vimmoissaan, raapien kynsillään kivistä seinää.

Kaiken, mikä senjälkeen tapahtui, Sergei muisti hämärästi, ikäänkuin
jonkin kauhean kuumehoureen. Kellarin ovi lensi jysähtäen auki, ja
siitä juoksi ulos talonmies. Pelkissä alusvaatteissaan, paljain
jaloin, parrakkaana ja suoraan kasvoihin valaisevan kirkkaan kuutamon
kalventamana hän tuntui Sergeistä jättiläiseltä, vimmastuneelta
satuhirviöltä.

-- Kuka täällä kuljeksii? Ammun! -- jylisi hänen äänensä ukkosena
puutarhassa. -- Varkaita! Ryöstävät!

Mutta samalla hetkellä syöksähti pimeästä avatusta ovesta haukkuen
Arto, kuin valkoinen kimmoisa kerä. Sen kaulassa lepatti nuoranpätkä.

Mutta poika ei joutanut välittämään koirasta. Talonmiehen uhkaava
ulkomuoto täytti hänet ylenluonnollisella kauhulla, kahlehti hänen
jalkansa, jähmetti hänen heikon pikku ruumiinsa. Mutta onneksi ei
tätä kangistumista kestänyt kauan. Melkein tajuttomasti Sergei päästi
läpitunkevan ja pitkän kauhun-ulvonnan ja syöksyi juoksemaan päätä
pahkaa, tietä näkemättä, pelosta mielettömänä pois kellarin luota.

Hän kiiti kuin lintu, ponnistaen maata voimakkaasti ja taajaan
jaloillaan, jotka äkkiä tulivat vahvoiksi kuin kaksi teräsjousta. Hänen
rinnallaan nelisti Arto iloisesti haukkuen. Takana tömisi raskaasti
hiekkatiellä talonmies, möristen vimmaisena joitain haukkumasanoja.

Sergei syöksähti vauhdilla porttia vasten, mutta silmänräpäyksessä
hän pikemmin vaistomaisesti tunsi kuin ajatteli ettei siitä pääse.
Valkoisen kivimuurin ja sen varrella kasvavain kypressien välissä oli
kapea, pimeä salapolku. Arvelematta, yksistään pelon tunteen valtaamana
Sergei kumartuen livahti siihen ja läksi juoksemaan pitkin muuria.
Kypressien terävät neulaset, jotka sakeasti ja vahvasti tuoksuivat
pihkalle, löivät häntä kasvoihin. Hän kompasteli juuriin, lankeili
satuttaen kätensä verille, mutta nousi heti, edes tuntematta tuskaa,
ja juoksi jälleen eteenpäin, melkein kaksinkerroin kumartuneena,
kuulematta omaa huutoaan. Arto syöksyi hänen jälestään.

Niin hän juoksi pitkin kapeata käytävää, jonka toiselta puolen muodosti
korkea muuri, toiselta taaja kypressirivi, juoksi kuin pieni mieletön
peto, joka on joutunut loppumattomaan satimeen. Hänen suunsa oli kuiva,
ja jokainen hengenveto pisti rintaa tuhansin neuloin. Talonmiehen
jalkojen töminä kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, ja
päättömänä syöksähteli poika milloin eteen, milloin taaksepäin, juosten
muutaman kerran portin sivu ja sukeltaen uudelleen pimeälle, ahtaalle
piilopolulle.

Vihdoin Sergein voimat pettivät. Hurjan pelon jälkeen alkoi hänet
vähitellen vallata kylmä, eloton tuska ja veltto välinpitämättömyys
kaikesta vaarasta. Hän istuutui puun alle, painoi uupumuksesta
voimattoman ruumiinsa sitä vasten ja ummisti silmänsä. Yhä lähempänä
ja lähempänä narskui hiekka vihollisen raskaitten askelten alla. Arto
vingahteli hiljaa pistäen kuononsa Sergein syliin.

Kahden askeleen päässä pojasta kahahtivat käsien syrjään painamat
oksat. Sergei kohotti tajuttomasti katseensa ylöspäin ja hypähti
äkkiä yhdellä ponnahduksella pystyyn, uskomattoman ilon valtaamana.
Hän huomasi vasta nyt, että muuri vastapäätä sitä paikkaa, missä hän
istui, oli hyvin matala, alle puolentoista kyynärän. Sen harjaa tosin
peittivät muurisaveen kiinnitetyt pullonsirpaleet, mutta Sergeitä ei
tämä arveluttanut. Silmänräpäyksessä hän tarttui Arto'ta poikkipuolin
ja nosti sen muurille etukäpälien varaan. Älykäs villakoira ymmärsi
hänet mainiosti. Nopeasti se ponnistihe muurille, heilautti häntäänsä
ja haukkui voitokkaasti.

Sen jälestä ilmestyi muurille myös Sergei, juuri samalla kertaa, kun
kypressien taipuvien oksain lomasta katsahti suuri, musta olento. Kaksi
notkeata, vikkelää ruumista -- pojan ja koiran -- hypähti nopeasti
ja pehmeästi maahan, tielle. Heitä seurasi kuin lokavirta ilkeä,
raivostunut haukkumasanojen tulva.

Oliko talonmies vähemmän sukkela kuin molemmat ystävykset, oliko hän
väsynyt kiertojuoksusta puutarhassa, tai eikö hän suorastaan toivonut
saavuttavansa pakolaisia, mutta hän ei ajanut heitä takaa sen enempää.
Siitä huolimatta he vielä kauan juoksivat lepäämättä, -- vahvoja
kumpikin, sukkelia ja ikäänkuin pelastumisen ilon siivittäminä.
Villakoiraan palasi pian sen tavallinen kevytmielisyys. Sergei katseli
vielä pelokkaana taakseen, mutta Arto hyppäsi jo häntä vasten,
heilahuttaen riemuissaan korviansa ja nuoranpätkää, ja yritti yhä
vauhdista osua nuolaisemaan häntä aivan huuliin.

Poika tuli entiselleen vasta lähteen luona, sen saman, jossa he
edellisenä päivänä olivat suurustaneet ukon kanssa. Laskeutuen yhdessä
suulleen kylmän lähteensilmän äärelle koira ja ihmislapsi pitkään ja
ahnaasti nielivät raikasta, hyvänmakuista vettä. He töykkivät toisiaan,
nostaessaan hetkiseksi ylös päänsä hengähtääkseen, jolloin heidän
huuliltaan helähtäen putoili vesi, ja painausivat jälleen, uudestaan
janoisina lähdettä vasten, voimatta riistäytyä siitä irti. Ja kun he
vihdoinkin erkanivat lähteeltä ja läksivät kulkemaan edelleen, niin
vesi läiskyi ja pulpahteli heidän täysissä vatsoissaan. Vaara oli
sivuutettu, kaikki tämän yön kauhut olivat ohi jälkeä jättämättä, ja
heistä oli kummastakin hauskaa ja kevyttä kulkea pitkin valkeata tietä,
jota kuu kirkkaasti valaisi, tummien pensasten välillä, joista jo
tuntui aamun tuoreus ja virkistyneitten lehtien makea tuoksu.

"Yldyz"-kahvilassa Ibrahim otti pojan vastaan nuhtelevasti kuiskaten.

-- Ja mite sine kuljeskele, poikka? Mite sine kuljeskele? Vai-vai-vai,
ei se on hyve --

Sergei ei tahtonut herättää ukkoa, mutta sen teki hänen asemastaan
Arto. Se etsi silmänräpäyksessä vanhuksen permannolla viruvien
ruumisten kasasta, ja ennenkuin hän ennätti tulla tajuihinsa, nuoli
se iloisesti vinkuen hänen poskensa, silmänsä, nenänsä ja suunsa.
Ukko heräsi, huomasi nuoran villakoiran kaulassa, huomasi vieressään
makaavan pölyn peittämän pojan, ja ymmärsi kaikki. Hän aikoi kääntyä
Sergein puoleen saadakseen selvitystä, mutta ei voinut saada hänestä
mitään. Poika jo nukkui, kädet levällään ja suu avarasti auki.




Koiran onni.


Kello oli kuusi tai seitsemän eräänä kauniina syyskuun aamuna, kun
puolentoista vuoden vanha pointteri Jack, ruskea, pitkäkorvainen,
iloinen koira läksi yhdessä keittäjätär Annushkan kanssa torille. Se
tunsi mainiosti tien ja juoksi sentähden kaiken aikaa varmana edellä,
haistellen sivumennen katukäytävän vesijohtopaaluja ja pysähdellen
katujen risteyksissä, kääntyäkseen katsomaan keittäjätärtä. Huomattuaan
hänen myöntävät kasvonsa ja käyntinsä se päättävästi kääntyi toiselle
kadulle ja lähti vilkkaasti nelistämään eteenpäin.

Katsottuaan sillä lailla taakseen tutun makkarakaupan luona ei Jack
löytänytkään Annushkaa. Se syöksähti takaisin niin kiiruusti, että sen
vasen korvakin käännähti nurin nopeasta juoksusta. Mutta Annushkaa
ei näkynyt seuraavastakaan kulmasta. Silloin Jack päätti etsiä häntä
vainuamalla. Se pysähtyi, ja varovasti kulettaen kaikkiin suuntiin
kosteata likkuvaa kuonoansa se koetti tuntea ilmasta Annushkan leningin
tutun hajun, likaisen keittiönpöydän ja harmaan saippuan hajun. Mutta
tällä hetkellä kulki Jackin ohi kiirehtivin askelin joku nainen ja
kosketti häntä kylkeen kahisevalla hameellaan, jättäen jälkeensä
ilettävän kiinalaisen hajuveden voimakkaan tuoksun. Jack heilautti
harmistuneena päätään ja aivasti, ja Annushkan jäljet hukkuivat
lopullisesti.

Mutta pointteri ei tullut yhtään alakuloiseksi tämän johdosta. Se
tunsi hyvin kaupungin ja saattoi senvuoksi aina hyvin helposti löytää
tien kotiinsa: tuli vain juosta makkarapuodin luo, makkarapuodilta
vihanneskaupalle, kääntyä sitte vasemmalle suuren harmaan talon
ohi, jonka kellarikerroksesta aina niin maukkaasti tuoksui
palaneelle voille, -- ja siinä se jo oli omalla kadullaan. Mutta
Jack ei pitänyt kiirettä. Aamu oli raikas ja kirkas, ja puhtaassa,
vienon-läpikuultavassa ja hiukan kosteassa ilmassa saavuttivat kaikki
hajuvivahdukset tavattoman hienouden ja selvyyden. Juostessaan postin
ohi häntä suorana kuin keppi ja värisevin sieraimin, Jack saattoi
varmasti sanoa, että tähän oli korkeintaan minuutti sitten pysähtynyt
suuri hiirenkarvainen vanhahko doggi, jolle tavallisesti syötetään
kauravelliä.

Ja tosiaankin, juostuaan parisataa askelta se näki tämän doggin, joka
hölkytti arvokasta ravia. Doggin korvat olivat leikatut lyhyiksi, ja
sen kaulassa riippui heilahdellen avara, kulunut kaulanauha.

Doggi huomasi Jackin ja pysähtyi, kääntyen puolittain taaksepäin.
Jack kieraisi tanakasti häntänsä ylöspäin ja alkoi lähestyä vierasta,
ollen katsovinaan jonnekin syrjään. Hiirenkarvainen doggi teki samoin
hännällään ja irvisti leveästi valkein hampain. Sitten he molemmin
murisivat, kääntäen kuonot toisistaan poispäin ja ikäänkuin läkähtyen.

-- Jos se minulle sanoo jotain, joka loukkaa minun kunniaani tai
yleensä kaikkien kunnon pointterien kunniaa, niin isken kiinni
sen kylkeen, vasemman takajalan juureen, -- Jack ajatteli. Doggi
on tietysti minua vahvempi, mutta se on kömpelö ja tuhma. Kas,
seisoo pöllö kylin eikä aavista, että on pannut vasemman jalkansa
hyökkäykselle alttiiksi.

Ja äkkiä -- Tapahtui jotain käsittämätöntä, miltei ylenluonnollista.
Hiirenkarvainen doggi äkkiä romahti selälleen ja jokin näkymätön
voima veti sen katukäytävältä keskikadulle. Tämän jälkeen tarttui
hämmästynyttä Jackia lujasti kurkun ympäri sama näkymätön voima -- Jack
ponnisti vastaan etujaloillaan ja heilutti raivoisasti päätään. Mutta
näkymätön "jokin" pusersi niin kaulasta, että ruskea pointteri meni
tainnoksiin.

Hän tuli tuntoihinsa ahtaassa rautahäkissä, joka tärisi ja hypähteli
pitkin kadun kivitystä, ja sen kaikki huonosti yhteenruuvatut osat
narisivat. Voimakkaasta koiranhajusta Jack heti arvasi, että häkkiä
oli jo monta vuotta käytetty kaikenikäisten ja -rotuisten koirien
tyyssijana. Kuskipukilla häkin edessä istui kaksi ihmistä, joiden
ulkomuoto ei herättänyt mitään luottamusta.

Häkissä oli jo koolla varsin kirjava seurue. Ennen kaikkea Jack huomasi
hiirenkarvaisen doggin, jonka kanssa hän oli ollut riitaumaisillaan
kadulla. Doggi seisoi kuono kahden rautapuikon välissä ja vingahteli
säälittävästi, sillävälin kun vaunujen tärinä heilutti hänen ruumistaan
eteen- ja taaksepäin.

Keskellä häkkiä makasi älykäs kuono luuvaloisten käpälien välissä
vanha valkoinen villakoira, joka oli keritty jalopeuran muotoiseksi,
hetaleet polvissa ja hännänpäässä. Villakoira näkyi suhtautuvan
asemaansa täysin tyvenesti, ja ellei se olisi aika-ajoin huokaissut
ja räpyttänyt kulmakarvojaan, olisi voinut luulla sen nukkuvan. Sen
vieressä istui aamukylmästä ja liikutuksesta väristen sievännäköinen
hyvinhoidettu vinttikoira pitkine hentoine jalkoineen ja terävine
kuonoineen. Aika-ajoin se haukotteli hermostuneesti, kiertäen tällöin
torvelle pienen vaaleanpunaisen kielensä ja liittäen jokaiseen
haukotukseen pitkän ohuen vingahduksen -- Lähempänä häkin takaseinää
painautui lujasti ristikkoa vasten musta, sileä mäyräkoira, keltaiset
täplät rinnassa ja silmäkulmissa. Se ei mitenkään saattanut tointua
hämmästyksestä, joka antoi tavattoman naurettavan ilmeen sen pitkälle
krokodiilinruumiille käyrine mataline jalkoineen ja vakavalle kuonolle
melkein maata laahaavine korvineen.

Paitsi tätä enemmän tai vähemmän hienoa joukkuetta oli häkissä vielä
kaksi epäiltävää pihakoirapahasta. Toinen niistä oli niitten koirien
kaltainen, joita kaikkialla nimitetään Bouton'eiksi ja joille on
ominaista alhainen luonne; se oli takkuinen, punaruskea ja sillä oli
tuuhea häntä, joka kiertyi 9-numeron muotoiseksi. Se oli joutunut
häkkiin ennen kaikkia muita ja näytti siihen määrään tottuneen
poikkeusasemaansa, että jo kauan oli etsinyt tilaisuutta ryhtyäkseen
mieltäkiinnittävään keskusteluun jonkun kanssa. Viimeistä koiraa
tuskin yhtään näkyi; se oli painautunut pimeimpään nurkkaan ja makasi
siinä keräksi kääriytyneenä. Koko aikana se oli noussut vain yhden
kerran, murahtaakseen Jackille, joka oli tullut sitä kovin lähelle,
mutta tämä riitti herättämään koko satunnaisessa seurueessa mitä
suurimman vihamielisyyden sitä kohtaan. Ensiksikin se oli sinipunerva
väriltään, jollaiseksi sen oli maalannut työhönsä menevä maalarijoukko.
Toiseksi seisoivat sen karvat pystyssä ja lisäksi erillisinä tukkuina,
ja kolmanneksi se silminnähtävästi oli vihainen, nälkäinen, rohkea
ja voimakas; tämä näkyi siitä sen laihtuneen ruumiin päättävästä
ponnahduksesta, millä se oli karannut pystyyn hämilleen joutuvaa Jackia
vastaan.

Äänettömyyttä kesti noin neljännestunnin. Vihdoin Jack, jota ei missään
elon vaiheissa jättänyt terve huumori, huomautti välinpitämättömällä
äänensävyllä:

-- Meidän seikkailumme alkaa käydä mieltäkiinnittäväksi. Hauskaa nähdä,
missä nämä herrat ensi kertaa pysähtyvät.

Vanhaa villakoiraa ei miellyttänyt ruskean pointterin kevytmielinen
sävy. Se käänsi päänsä verkkaan Jackiin päin ja katkaisi kylmästi
ivaten:

-- Voin tyydyttää uteliaisuutenne, nuori koiraseni. Herrat pysähtyvät
rankkuritarhalle.

-- Miten? -- sallikaa -- suokaa anteeksi -- en kuullut, -- sopersi
Jack, tahtomattaan lyysähtäen, sillä sen jalat alkoivat vapista. -- Te
suvaitsitte sanoa: rank --

-- Niin, rankkuritarhaan, -- vahvisti yhtä kylmästi villakoira ja
kääntyi poispäin.

-- Suokaa anteeksi -- Mutta en ymmärtänyt teitä aivan tarkkaan --
Rankkuritarha -- Mikä laitos se on -- rankkuritarha? Ettekö tee hyvin
ja selitä? --

Villakoira vaikeni. Mutta koska vinttikoira ja mäyräkoira yhtyivät
Jackin pyyntöön, täytyi vanhuksen, joka ei tahtonut olla epäkohtelias
naisille, esittää muutamia yksityiskohtia.

-- Se on, nähkääs, mesdames, sellainen suuri piha, jota ympäröi korkea
teräväpiikkinen lauta-aita ja jonne suljetaan kaduilta kiinniotettuja
koiria. Minulla on ollut onnettomuus kolmasti joutua tähän paikkaan.

-- Mitäs kummaa se on! -- kuului käheä ääni pimeästä nurkasta. -- Minä
ajan sinne jo kahdeksatta kertaa.

Epäilemättä kuului nurkasta tuleva ääni sinipunervalle koiralle. Seurue
joutui hämilleen tämän raadellun persoonan sekaantumisesta keskusteluun
eikä sen vuoksi ollut kuulevinaan sen sanoja. Yksistään Bouton, jota
kiihotti nousukkaan lakeijamainen palvelushalu, huusi:

-- Olkaa hyvä ja älkää sekaantuko, kun ei teiltä kysytä!

Ja heti sen perästä se liehakoiden katsoi arvokasta hiirenkarvaista
doggia silmiin.

-- Olen ollut siellä kolme kertaa, -- villakoira jatkoi, -- mutta aina
tuli isäntäni ja otti minut sieltä. (Teen työtä sirkuksessa, ja kuten
ymmärrätte, pannaan minulle arvoa) -- No niin, tähän epämieluiseen
paikkaan kootaan kerrallaan pari tai kolmesataa koiraa --

-- Sanokaahan, onkos siellä säädyllistä seuraa? vinttikoira kysyi
keimaillen.

-- Sattuupa kyllä. Meitä ruokittiin siellä tavattoman huonosti ja
niukasti. Aika-ajoin katosi tietymättömiin joku vangeista, ja silloin
söimme päivälliseksi lientä, joka oli keitetty --

Puheensa vahvistukseksi villakoira teki pienen paussin, loi katseensa
kuulijoihin ja lisäsi teeskellyn kylmäverisesti: -- joka oli keitetty
koiranlihasta.

Hänen viimeiset sanansa saattoivat seurueen kauhun ja suuttumuksen
valtaan.

-- Raato vieköön! miten hävyttömän alhaista! -- huudahti Jack.

-- Minä heti pyörryn -- voin pahoin, -- kuiskasi vinttikoira.

-- Se on kauheata -- kauheata! voihki mäyräkoira.

-- Olen aina sanonut, että ihmiset ovat konnia! hiirenkarvainen doggi
murahti.

-- Mikä kauhea kuolema! -- Bouton huokasi. Ja vain sinipunervan koiran
ääni kaikui pimeästä nurkasta synkän pilkallisena:

-- Vaan eipäs se liemi mitään -- ei ole hullumpaa -- vaikka tietysti
muutamat daamit, jotka ovat tottuneet kananpoika-kotletteihin,
arvelevat että koiranliha saattaisi olla hiukan mureampaa.

Kiinnittämättä huomiota tähän julkeaan huomautukseen villakoira jatkoi:

-- Vihdoin minulle kävi isäntäni puheista selville, että perikatoon
joutuneitten toverimme nahkaa käytetään naishansikasten tekoon. Mutta
-- olkaa lujat, mesdames -- mutta tämä ei riitä. Sitä varten, että
nahka tulisi hienompaa ja pehmeämpää, se nyljetään elävästä koirasta.

Kauhun huudot keskeyttivät villakoiran sanat:

-- Miten epäinhimillistä! --

-- Miten alhaista! --

-- Mutta sehän on uskomatonta! --

-- Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!

-- Pyövelit! --

-- Ei, pahempia kuin pyövelit!!

Tätä kiihkoisaa kohtausta seurasi jännittynyt ja surullinen
äänettömyys. Jokaisen kuulijan mielessä esiintyi kauhea kuva, miten
nahka nyljetään elävältä.

-- Hyvä herrasväki, eikö sitte tosiaankaan ole keinoa kerta kaikkiaan
vapauttaa kaikki rehelliset koirat häpeällisestä ihmisen orjuudesta? --
huusi vimmoissaan Jack.

-- Tehkää hyvin ja osottakaa tämä keino, -- sanoi vanha villakoira
pilkallisesti.

Koirat vaipuivat mietteisiin.

-- Purra kuoliaaksi kaikki ihmiset ja sillä hyvä! murahti doggi
kiukustuneella bassolla.

-- Se juuri onkin kaikkein varmin ajatus, -- kannatti Bouton
orjamaisesti. -- Ainakin rupeavat pelkäämään.

-- Ni-niin -- purra kuoliaaksi -- h-hyvä on, vanha villakoira
vastasi. -- Entä mikä mielipide on teillä, kunnioitettava herra,
metsästyspiiskoista? Suvaitsette tuntea ne?

-- Hm -- -- yskähti doggi vastaan.

-- Hm -- -- toisti Bouton.

-- E-ei, ilmoitan teille, hyvä herra, me emme voi taistella ihmisiä
vastaan. Olen paljon kokenut avarassa maailmassa ja voin sanoa, että
hyvin tunnen elämän -- Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa sellaiset
yksinkertaiset kapineet kuin koirankoppi, metsästyspiiska, ketjut
ja kuonokoppa, -- kapineet, jotka luullakseni ovat tuttuja teille
kaikille, arvoisa herrasväki? -- Olettakaamme, että me, koirat, ajan
pitkään pääsemmekin selville siitä, miten niistä voi vapautua -- Vaan
eikö silloin ihminen heti keksi täydellisempiä laitoksia? Keksii
ehdottomasti. Katsoisittepa, minkälaisia koirankoppeja, ketjuja ja
kuonokoppia ihmiset rakentavat toisilleen! Täytyy alistua, hyvä
herrasväki, ja sillä hyvä. Sellainen se on luonnon laki.

No jopas ryhtyi filosofeeraamaan, -- mäyräkoira sanoi Jackin korvaan.
-- En voi sietää vanhuksia ja heidän opetuksiaan.

-- Aivan oikein, mademoiselle -- Jack kohteliaasti heilahutti häntäänsä.

Hiirenkarvainen doggi sieppasi alakuloisen näköisenä suullaan häkkiin
lentäneen kärpäsen ja sanoi itkevästi ääntään venyttäen:

-- Oh, sitä koiran elämää! --

-- Mutta missä sitte on oikeudenmukaisuus, -- alkoi äkkiä kiihtyä tähän
saakka vaiennut vinttikoira.

-- No, sanokaahan vaikka te, herra villakoira -- suokaa anteeksi,
minulla ei ole kunnia tietää nimeä --

-- Arto, voimistelun professori, nöyrin palvelijanne -- kumarsi
villakoira.

-- No, sanokaahan sitte minulle, herra professori, tehän näytte
olevan sellainen kokenut koira, puhumattakaan opistanne: sanokaa,
missä sitte tässä kaikessa esiintyy korkein oikeudenmukaisuus? Eivät
suinkaan ihmiset ole siinä määrin meitä ansiokkaammat ja paremmat, että
rankaisematta nauttivat sellaisia julmia etuoikeuksia.

-- Eivät parempia eivätkä ansiokkaampia, rakas neiti, vaan vahvempia ja
viisaampia, -- Arto katkerasti vastasi. -- Oi! minä tunnen mainiosti
näiden kaksijalkaisten eläinten siveellisyyden -- Ensiksikin he ovat
ahnaampia kuin yksikään koira maailmassa. Heillä on kyllin paljon
leipää, lihaa ja vettä, jotta kaikki nämä hirviöt voisivat olla aivan
kylläisiä koko ikänsä. Mutta kuitenkin on jokin kymmenesosa heistä
anastanut käsiinsä kaikki elintarpeet, ja vaikkeivät itse voi niitä
syödä, niin pakottavat kuitenkin jäljellä olevan yhdeksän kymmenesosan
näkemään nälkää. No sanokaas, tehkää hyvin, tokko ei kylläinen koira
suo kaluttua luuta naapurilleen?

-- Suopi, ehdottomasti suopi, -- myönsivät kuulijat.

-- Hm! -- rykäisi epäillen doggi.

-- Sitäpaitsi ovat ihmiset häijyjä. Kuka voi sanoa, että koira tappaisi
toisen rakkaudesta, kateudesta tahi vihasta? Me puremme toisinaan -- se
on totta. Mutta me emme tapa toisiamme.

-- Niin on todella, -- vahvistivat kuulijat.

-- Sanokaapas vielä, -- valkoinen villakoira jatkoi: -- tokko koira
ryhtyy kieltämään toista hengittämästä raitista ilmaa ja vapaasti
lausumasta ajatustaan koiran onnen järjestämisestä? Vaan ihmisetpä
tekevät niin.

-- Hitto vieköön! -- puuttui voimakkaasti puheeseen hiirenkarvainen
doggi.

-- Lopuksi sanon, että ihmiset ovat tekopyhiä, kateita, valheellisia,
epävieraanvaraisia ja julmia -- Ja kuitenkin ihmiset vallitsevat
ja tulevat vallitsemaan sentähden että -- sentähden että niin on
järjestetty. On mahdotonta vapautua heidän valtansa alta -- Koko
koiran elämä, koko koiran onni on heidän käsissään. Meidän nykyisessä
asemassamme tulee jokaisen meistä, jolla on hyvä isäntä, kiittää
kohtaloa. Vain isäntä saattaa vapauttaa meidät ilosta syödä toverien
lihaa ja sitte tuntea, miten nahka elävältä nyljetään.

Professorin sanat saattoivat seurueen alakuloiseksi. Kukaan ei enää
lausunut sanaakaan. Kaikki tärähtelivät ja heilahtelivat avuttomasti
häkin töksähdellessä. Doggi ulisi valittavalla äänellä. Bouton, joka
pysyttelihen sen luona, ulvahteli hiukan sen seuraksi.

Pian tunsivat koirat, että heidän ajopelinsä pyörät kulkevat hiekkaa
pitkin. Viiden minuutin kuluttua häkki ajoi leveästä portista sisään ja
saapui keskelle valtavaa pihaa, jota ympäröi tiheä, ylhäällä naulojen
reunustama lauta-aita. Pari sataa koiraa, rutilaihoja, likaisia, hännät
riipuksissa ja surullisin kuonoin tuskin laahusteli pitkin pihaa.

Häkin ovi avautui. Kaikki seitsemän äskentullutta koiraa astuivat siitä
ulos ja noudattaen vaistoaan liittyivät joukkoon.

-- Hei, kuulkaahan te siellä, miksikä teitä -- Hei, te, professori, --
kuuli villakoira takanaan jonkun äänen.

Hän kääntyi ympäri: hänen edessään seisoi mitä julkeimmin hymyten
sinipunerva koira.

-- Ah, tehkää hyvin ja heittäkää minut rauhaan ärähti vanha villakoira.
-- Ei ole aikaa teidän kanssa.

-- Ei, minä vain yhden pikku huomautuksen -- Tehän siellä häkissä
puhuitte viisaita sanoja, vaan teittepäs kuitenkin pienen virheen --
N-niin.

-- Heitätkö minut rauhaan, hitto vie! Minkä sitte vielä pienen virheen?

-- Siitä koiran onnesta puhuessanne -- Tahdotteko, että heti näytän
teille kenen käsissä on koiran onni?

Ja äkkiä, luimistaen korviaan ja ojentaen häntänsä suoraksi sinipunerva
koira syöksyi juoksemaan niin riivattua vauhtia, että vanhalta
professorilta suu jäi selälleen. -- "Ottakaa kii! Pidättäkää!" huusivat
vartiat, kiiruhtaen poisjuoksevan koiran jälkeen.

Mutta sinipunerva koira oli jo aidan luona. Hypättyään maasta yhdellä
ponnahduksella se pääsi ylös, jääden riippumaan etukäpälistään. Vielä
kaksi suonenvedontapaista liikettä, ja sinipunerva koira vierähti aidan
yli, jättäen sen nauloihin hyvän puoliskon kyljestään.

Vanha valkoinen villakoira katseli kauan hänen jälkeensä. Se oli
ymmärtänyt virheensä.




Eläinnäyttelyssä.


Johann Müllerin kiertävässä, äkkiä laudoista kokoonkyhätyssä
eläinnäyttelyssä eivät vartiat vielä olleet ennättäneet sytyttää
lamppuja iltaesitystä varten. Kaiken yli lepää raskas hämärä.
Rautaiset ristikot, häkit, aituukset, penkit, kattoa kannattavat
pylväät, vesiammeet ja hiekkalaatikot näyttävät tässä syysillan
sammuvassa välkkeessä sikin sokin heitetyiltä. Ilma on täynnä pienten
petoeläinten, kettujen, näätien ja ilvesten kirpeätä hajua, johon on
sekaantunut pilaantuneen raa'an lihan ja lintujen lannan haju.

Kylmästä vavahdellen ja painautuen toisiaan vasten vangit raskaasti
uinuvat häkeissään. Tällä hetkellä he lepäävät yleisön tunkeilevasta
uteliaisuudesta.

Keltaiset, harmaat, punapyrstöiset papukaijat istuvat höyhenet pörrössä
orsillaan, joihin ne ovat jalastaan kiinnitetyt hienoilla ketjuilla.
Suuri ruma norsu, joka pimeässä etäältä näyttää muodottomalta
möhkäleeltä, uinailee siirtyen alustallaan jalalta toiselle, ja milloin
aukoo notkean kärsänsä, milloin sulkee sen. Apinat ovat lyöttäytyneet
taajaan kasaan asumuksensa kaukaisimpaan nurkkaan. Muutamat halaavat
toisiaan hellästi kaulasta; yksi pitää päätään naapurinsa sylissä.
Heidän kaikkien kasvojen ilme on surullisen-alistuva, ja nyt he
enemmän kuin koskaan näyttävät ihmisiltä. Eläinnäyttelyn etäisimmässä
nurkassa, matalalla orrella istuu vanha kotka, kynittynä, paljaana ja
köyrtyneenä. Se ei nuku. Sen liikkumattomat silmät katsovat pimeyteen
ainaisella alistumattomalla ja ylpeällä vihalla.

Raskaan, painostavan hiljaisuuden keskeyttävät toisinaan kummalliset
äänet: milloin ikäänkuin pitkä huokaus pääsee jonkun valtavasta
rinnasta, milloin kuuluu voihke, milloin mielipuolen hyeenan
katkonainen naurunhohotus, hyeenan, joka äskettäin on sairastunut ja
nyt tuntikausia pyörii tavattoman nopeasti yhdessä kohti, kunnes se
voimatonna kaatuu maahan.

Caesar nukkuu ja vingahtelee unessa hiljaa kuin houraileva koira.
Yksi sen valtavista keltaisista käpälistä pistää ulos siitä ristikon
alaraosta, josta ruoka pistetään sisään, ja riippuu huolettomasti
alas. Päänsä se on pistänyt toisen, polvesta taipuneen käpälänsä
alle, ja ylhäältä näkyy vain tuuhea tumma harja. Sen vieressä makaa
sen naaras, joka on kääriytynyt keräksi kuten nukkuva kissa. Caesar
nukkuu levottomasti ja vavahtelee toisinaan. Hengitys lentää kuumina
höyrypilvinä sen leveistä sieraimista.

Levotonta, mutta autuasta unta näkee Caesar.

Päivän helteen jälkeen jäähtyvän erämaan taivaalle on noussut kuun
suunnaton loistava kehrä, ja erämaa on elpynyt ja herännyt ja alkanut
puhua miljoonin äänin. Herännyt on hänkin, aavikon valtias, ja hitain
askelin astuu hän metsästä, jonne puolipäivän aurinko hänet karkotti ja
missä hän veristen pitojen jälkeen, sammutettuaan janonsa lähteestä, on
nukkunut yöhön saakka. Mikä avaruus on hänen kuninkaallisten kasvojensa
edessä! Näkyy vain sininen taivas ja ääretön erämaa. Koko valtavalla
rinnallaan hengittää leijona raikastuvaa ilmaa ja tärisyttää äkkiä
aavikkoa huumaavalla, kuninkaallisella mylvähdyksellä. Ja kaikki
vaikenee kauhun valtaamana! Pärskyen ja tömistäen syöksyvät pystyyn ja
kiitävät yli aavikon pelästyneet antilooppi- ja zebralaumat --

Leijona hiipii sen puron luo, jonne puhvelilaumat joka päivä tulevat
vettä juomaan, ja kätkeytyy kivien väliin. Ei yksikään lihas sen
samettiruumiissa liikahda, mutta se on kokonaan kyyristynyt ja valmis
suunnattomaan hyppäykseen. Kaukana kuuluu raskas töminä; maa tärisee
ja vavahtelee raskaitten sorkkien alla. Puhvelit ovat tulossa veden
partaalle. Etumaiset levottomasti ja kuuluvasti nuuskivat maata ja
huiskuttavat hännällään kylkiänsä. Leijona ei liikahda, mutta sen
takajalat ovat kahden vireeseen painetun teräsvieterin tavoin joka
silmänräpäys valmiit oikenemaan hirvittävän nopeasti.

Vihdoin lauma on juonut kyllikseen ja palaa takaisin. Caesar on jo
valinnut uhrinsa, nuoren, mustan härän, jolla on jäntevä niska ja
rautaiset jalat. Kevyellä äänettömällä liikkeellä leijona kohoaa
ilmaan. Yksi hyppäys -- ja hän on jo puhvelin niskassa, takakäpälät
painuneina sen ruumiiseen, etukäpälät syvällä kaulan lihaksissa.
Kauhuissaan ja raivostuneena eläin syöksyy eteenpäin, hyppii, turhaan
koettaen heittää päältään kauhean taakan, ja kaatuu silmänräpäyksessä
hiekalle poikkipurruin niskoin. Caesarin kita höyryää kuumaa
eläimenverta, ja taasen kaiuttaa hän aavikkoon kuninkaallisen
voitonkarjuntansa.

Häkissään vingahtelee nukkuva Caesar ja näkee toisen unen.

Hänen edessään kohoaa kraalin teräväpiikkinen ja kauhean korkea ja
vahva aituus. Leijona kyykistyy hiukan maahan -- silmänräpäys -- ja hän
on jo aituuksen sisäpuolella; katoksen alla seisovat tiheässä ympyrässä
hevoset, joiden silkinhieno iho värisee. Leijona syöksyy niitä kohti,
mutta tällä hetkellä herää koko kraali. Leimahtaa pyssytuli, paukkuvat
laukaukset, ja ihmiset kerääntyvät huutaen, viheltäen ja hihkuen. Mutta
Caesar ei tahdo päästää saalista käsistään; hän on jo tarttunut varsaa
niskaan ja laahaa sitä maata pitkin aituuksen luo. Viha ja hevosenlihan
maku antavat hänelle suunnattoman voiman. Heilahtaen valtavaa päätään
hän heittää eläimen selkäänsä; lennähtää yhdessä sen kanssa korkealta
aituuksen yli toiselle puolen ja katoaa yön pimeyteen.

       *       *       *       *       *

Vartia on sytyttänyt lampun. Sen valo on sattunut Caesarin silmiin,
ja se on herännyt. Ensiksi ei leijona pitkiin aikoihin voinut tulla
tajuihinsa; vielä tunsi se tähän saakka kielellään tuoreen veren maun.
Mutta kun se oli käsittänyt kauhean todellisuuden niin se hypähti
nopeasti pystyyn ja alkoi karjua niin suuttuneella äänellä, kuin eivät
koskaan vielä olleet kuulleet apinat, laamat ja zebrat, jotka leijonan
mylviessä aina vapisevat. Naarasleijona heräsi ja yhtyi makuultaan sen
ääneen.

Caesar ei enää muistanut untansa, muttei tämä ahdas häkki
ristikkoineen, nämä vihatut lamput eivätkä nämä ihmisolennot vielä
koskaan olleet sitä niin ärsyttäneet. Se syöksähteli nurkasta toiseen,
murisi häijysti naarasleijonalle, kun tämä sattui tielle, ja pysähtyi
vain raivostuneella mylvinällä ilmaistakseen tyrmään suljetun Caesarin
koko voimattoman, mutta kauhistuttavan vihan.

-- Ast-tukaa sisään herrasväki! Alk-kaa petojen selittäminen. Ast-tukaa
sisään! -- huusi sisäänkäytävän luona saksalainen vartia.

Herrasväki, jota oli kymmenen, kaksitoista rouvaa lapsineen ja
hoitajineen, muutamia lukiolaisia ja junkkareita sekä kolmisenkymmentä
hyvin puettua miestä, lähestyi vartian ympärille. Vartia asettui selin
ensimäiseen häkkiin ja alkoi selittää, nakutellen kepillä ristikkoa:

-- Tässä on am-merikkalainen piikkisika. Sen ruumis on varustettu
pitkillä terävillä piikeillä, jotka se heittää sitä takaa-ajaviin
vihollisiin --

Selityksensä hän lausui kuluneella äänensävyllä, pitämättä vähääkään
väliä itse piikkisiasta, ja siirtyi sitte seuraavaan numeroon.

-- Ja tässä on musta pantteri, eli musta kuolema, kutsutaan toisella
nimellä haudankaivajaksi. Repii auki hautoja ja syö ruumiita nahan ja
luitten ja vieläpä hiusten kanssa. Väist-täkää, hyvä herrasväki. Lapset
eivät näe --

Yleisö kumartui ristikkoa kohden, mutta ei nähnyt mitään, paitsi kahta
viheriää hehkuvaa silmää aivan häkin nurkassa.

-- Ehkei siälä ookkaan mitään pantteria! huomautti parvekkeelta joku
ääni.

Sitte vartia selitti "gamadrilla, joka kulkke kevelemeen kuuvalo, kun
on kuuvalo, ja jos ei on kuuvalo, niin ilman kuuvalo, ja aterioitse
krokodilin munia". Sitte hän näyttää laatikossa olevaa keilon-käärmettä
Ceylon-saarelta, "teme keerme ei on myrkkyllinen, se vain pusertaa
muskelillaan, mutta site itse ei saa nehde, sille jos avaa laatikko
niin keerme nopeasti juokkse pois".

Vihdoin väkijoukko pysähtyy leijonahäkin eteen.

-- Ja tässä on afrikalainen leijona. Sen nimi on Caesar. Se maksaa
25,000 markkaa. Yhdessä naarasleijonansa kanssa, joka maksaa 11,00
markkaa -- vartia alkoi puhua laulavalla nuotilla.

Sitte hänen käteensä ilmestyi jostain läkkinen laatikko ja kilistäen
siinä olevia kuparilantteja ja ojentaen sitä yleisöä kohti hän sanoi:

-- Heti alkaa loistava esitys: leijonain kesytys ja villieläinten
ruokinta. Antakaa, hyvä herrasväki, mitä kukin voi, eläinnäyttelyn
palvelusväen hyväksi.

Ja samalla kertaa hän vapaalla kädellään soitti kelloa, joka ilmaisi
näytännön alkua. Kymmenen juutalaismusikanttia rämähytti iloisen
marssin.

       *       *       *       *       *

-- Karlchen, soitetaan, -- sanoi siisti vanha saksatar, astuen esiin
kassastaan ja avaten oven pukuhuoneeseen, jossa eläintenkesyttäjä
pukeutui.

-- Heti, -- Karlchen vastasi. -- Sulkekaahan äiti ovi. On kylmä.

Karl Müller, eläinnäyttelyn isännän veli, seisoi pikkuruisessa
lautaisessa pukuhuoneessa, kuvastimen edessä, ja oli jo puettu
vaaleanpunaiseen trikoohon, jolla oli vadelman punainen vyötärys vatsan
alapuolella. Vanhempi veli, Johann, istui vieressä ja seurasi tarkasti
Kaarlen pukeutumista, antaen hänelle tarvittavat esineet. Johann itse
ontui pahasti (kesy leijona oli runnellut hänen oikean jalkansa) eikä
koskaan esiintynyt kesyttäjänä, vaan antoi vain veljelleen häkkiin
vanteet, bengaalitulen ja pistoolit.

-- Tässä on punamaalia, -- Johann sanoi, ojentaen veljelleen rasian. --
Ota hiukan.

Karl oli todellakin kalpea. Heti soiton ensi sävelet kuullessaan
hän tunsi, miten veri virtasi hänen kasvoiltaan ja kuumana aaltona
syöksähti sydämeen, ja miten hänen kätensä kylmenivät ja omituisesti
sitkistyivät. Mutta tämä kiihtymys ei ollut pelon kiihtymystä. Jo kaksi
vuotta oli Karl kesyttänyt leijonia ja joka päivä kokenut saman tunteen
-- hermojen kiihtymyksen.

Soitto, trikoopuku, väkijoukon pelokas ja kunnioittava uteliaisuus,
bengaalituli ja lopuksi mieletön rohkeuden puuska näytöksen kestäessä
häkissä ja kauhea siveellinen voima, jonka hän tällä hetkellä tunsi
koko olennossaan ja varsinkin katseessa, joka pakotti leijonan arasti
peräytymään nurkkaan. -- Kaikki tämä kiihotti häntä edeltäkäsin, jo
hänen pukeutuessaan.

Siveltyään poskilleen kerroksen punaväriä ja mustattuaan lyijykynällä
silmäluomensa, mistä silmät tulivat suuriksi ja loistaviksi, Karl
kiinnitti kaulaansa vadelmanpunaisen kauluksen jota koristi agramantti
ja helyt, ja katsahti peiliin. Siitä katsoi häntä vastaan rohkeat ja
kiihtyneet, hyvin kauniit kasvot, jyrkkine, itsepintaisine leukoineen
ja suurine vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat julkeasti hymyten.

-- Vapa! -- käski katkonaisesti Karl, silittäen pukuaan kuvastimen
edessä.

Vanhempi veli antoi hänelle kiireesti pitkän ruoskan ja lähestyi
itse ovea avatakseen sen selälleen hänen astuessaan ulos, ja kopeloi
huolellisesti revolveria taskussaan --

Karl heitti kuvastimen piirongille ja teki käsin ja jaloin muutamia
nopeita liikkeitä, jotta notkistuisi. Veli katsahti häneen kysyvästi.
Karl nyykäytti päätään ja astui Johanneksen avaamasta ovesta
joustavin kiireisin askelin eläinnäyttelyyn. Johann kulki jälestä
soittaen kelloa, ja siisti vanha eukko siunasi kassasta käsin salaa
ristinmerkillä nuorta kaunista lellipoikaansa.

Kymmenen askeleen päässä häkistä Kaarlen pysäytti vartia ja kuiskasi
muutamia sanoja hänen korvaansa. Se oli paha enne. Kesyttäjän ei
koskaan tule sekunniksikaan pysähtyä, sillä peto seuraa häntä
silmillään heti hänen astuttuaan pukuhuoneesta.

-- Caesar on levoton? Murisee? -- Karl kysyi tahallisen äänekkäästi
komeillen yleisön nähden pelottomuudellaan. -- Oi, se on tyhjää! Se on
heti oleva kuin karitsa.

Caesar seisoi painaen kasvonsa aivan rautaristikkoa vasten. Sen
kissansilmät suunnattomine pupilleineen kiilsivät ahnaasti ja
pelokkaasti samalla kertaa. Sen raivo, joka ei vieläkään ollut
asettunut, kasvoi äkkiä kun se näki tutun vaaleanpunaiseen trikoohon
puetun olennon, jota se tahallaan ei katsonut, mutta jonka kaikkia
liikkeitä se seurasi petoeläimen jännittyneellä tarkkaavaisuudella.

Karl astui nopeasti avautuvien katselijarivien välitse, hyppäsi
sukkelaan irtotikapuiden kolme porrasta ja oli kohta pienessä häkin
eteisessä, josta avautui rautainen ovi suureen häkkiin. Mutta tuskin
oli hän tarttunut ripaan, kun Caesar yhdellä hyppäyksellä oli oven
edessä, painoi päänsä sitä vasten ja mylväisi, huokuen Kaarlea vastaan
kuumaa hengitystä ja mädänneen lihan hajua.

-- Caesar zurück! -- huudahti Karl, ja suuntasi petoon tiukan
katseensa, lähestyen vartavasten ristikkoa kasvoineen. Mutta leijona
kesti katseen, eikä perääntynyt, vaan irvisti. Silloin Karl pisti
ristikon läpi raipan ja alkoi lyödä Caesaria päähän ja käpäliin.

Caesar karjui, muttei perääntynyt eikä kääntänyt katsettaan poispäin.

-- Riittää! -- huudahti joku yleisöstä, taustalta. Riittää! -- yhtyi
huutoon koko väkijoukko.

-- Genug! -- sanoi Johann hiljaisella ja hätäisellä äänellä ja veti
viitan alla huomaamattomasti taskustaan revolverin.

-- Nein! -- katkaisi vihaisesti Karl ja löi jälleen kaikin voimin
leijonaa päähän. -- Caesar zurück.

Vaan Caesar äkkiarvaamatta syöksähti pystyyn koko pituudeltaan ja löi
käpälällään ristikkoa niin voimakkaasti, että koko häkki tärisi.

-- Riittää! Lopettakaa! -- katsojat huusivat ja jäivät samalla kertaa
liikkumattomina paikoilleen, kuin kytketyt.

-- Feuer! -- Karl huudahti. Hetkellinen epäröimisen tunne, joka
oli vallata hänet alussa kun leijona ei totellut, jätti nyt sijaa
suuttumukselle, ja hän päätti nyt hinnalla millä hyvänsä pakottaa pedon
tottelemaan.

Johann tempasi vartian tuomalta hiilipannulta hehkuvan rautavavan ja
ojensi sen veljelleen, sekä samalla sytytetyn kepin, jossa säkenöiden
paloi bengaalituli.

Tulen sokaisemat katsojat eivät huomanneet Kaarlen nopeaa liikettä,
mutta näkivät miten Caesar ääneensä kivusta voihkien hypähti oven
luota, ja samassa silmänräpäyksessä oli kesyttäjä häkissä.

Eläinnäyttelyssä tuli aivan hiljaista; kuului vain, miten bengaalituli
sähähteli Kaarlen kädessä, ja miten Caesar voihki ja murisi häkin
nurkassa.

Mitä sitte tapahtui -- siitä ei kukaan ollut selvillä. Kuului Kaarlen
tärisyttävä huuto, Caesarin ja naarasleijonan kauhea karjunta, kolme
huumaavaa paukahdusta, katsojain pelästyneitä huutoja sekä mieletön
epätoivoinen vanhuksen ulvonta: "Karlchen! Karlchen! Karlchen!"

Häkin lattialla makasi Karl, kokonaan raadeltuna, runnelluin käsin,
jaloin ja kylkiluin, mutta vielä elävänä; hänen takanaan naarasleijona,
jonka pääkalloon oli osunut Johanneksen luoti, ja sen vieressä --
viimeisessä kuolinkamppauksessa -- Caesar.

Kalpeat, pelästyneet katsojat seisoivat häkin ympärillä kauhusta
mykkinä eivätkä liikkuneet paikaltaan, välittämättä vartiasta, joka
pyyteli poistumaan eläinnäyttelystä.




Norsu.


I

Pikku tyttö on sairas. Joka päivä käy hänen luonaan tohtori Mihail
Petrovitsh, jonka hän on tuntenut jo hyvin kauan. Toisinaan hän
tuo muassaan vielä kaksi vierasta tohtoria. He kääntelevät tyttöä
seljälleen ja vatsalleen, kuuntelevat jotakin, painaen korvansa
ruumista vasten, ja vetävät silmäluomista ja katsovat. Tätä tehdessään
he jotenkin arvokkaasti tuhisevat, heidän kasvonsa ovat ankarat,
ja keskenään he puhuvat käsittämätöntä kieltä. Sitte he siirtyvät
lastenkamarista vierashuoneeseen, jossa äiti heitä odottaa. Päätohtori
-- pitkä, harmaapäinen, kultaiset silmälasit nenällä -- kertoo hänelle
jotain vakavasti ja pitkään. Ovi on auki, ja tyttö näkee ja kuulee
kaikki sängystään. Paljoa hän ei käsitä, mutta tietää, että kysymys on
hänestä. Äiti katsoo tohtoria suurin, väsynein ja itkettynein silmin.
Hyvästellessään päätohtori sanoo äänekkäästi:

-- Pääasia on, ettei hänen ole ikävä. Täyttäkää kaikki hänen
päähänpistonsa.

-- Ah, tohtori, kun hän ei tahdo mitään.

-- No, en tiedä -- koettakaa muistella, mistä hän ennen piti, ennen
sairastumistaan. Leikkikaluja -- joitain namusia --

-- Ei, ei, tohtori, ei hän tahdo mitään.

-- No, koettakaa jotenkin huvittaa häntä -- No, vaikka jotenkin --
Annan teille kunniasanani, että jos teidän onnistuu saada hänet
nauramaan, huvittaa häntä, -- niin se on oleva paras lääke -- Hyvästi,
armollinen rouva!


II

-- Rakas Nadja, rakas tyttöseni, -- sanoo äiti, eikö sinun tee mieli
mitään?

-- Ei, äiti, ei tee mieli mitään.

-- Tahdotko, että panen kaikki nukkesi istumaan vuoteeseen. Asetamme
nojatuolit, sohvan, pöydän ja teevehkeet. Nuket juovat teetä ja
puhelevat ilmasta ja lastensa voinnista.

-- Kiitos, äiti -- Ei tee mieli -- On ikävä --

-- No hyvä, tyttöseni, annetaan nukkien olla. Vaan ehkä kutsun tänne
luoksesi Katjan tai Zhenitshkan. Sinähän pidät heistä niin kovasti.

-- Ei tarvitse, äiti. Oikein totta ei tarvitse. En minä tahdo mitään,
en yhtään mitään. Minun on niin ikävä.

-- Tahdotko, että tuon sinulle suklaata?

Mutta tyttö ei vastaa ja katselee kattoon liikkumattomin, ilottomin
silmin. Hänellä ei pakota mikään eikä edes ole kuumetta. Mutta hän
laihtuu ja heikkenee päivä päivältä. Mitä hänelle tehdäänkään, hänelle
se on ykskaikki, ei hän tarvitse mitään. Niin makaa hän kokonaisia
päiviä ja kokonaisia öitä, hiljaa ja surullisena. Toisinaan hän
uinahtaa puoleksi tunniksi, mutta untakin hän näkee jostain harmaasta,
pitkästä ja ikävästä kuin syyssade.

Kun lastenkamarin ja vierashuoneen, sekä edelleen tämän ja työhuoneen
välinen ovi on avattu, niin tyttö näkee isän. Isä kävelee nopeasti
nurkasta toiseen, ja yhä vain polttaa, polttaa. Toisinaan hän tulee
lastenkamariin, istuutuu pikku vuoteen laidalle ja hiljaa silittelee
Nadjan jalkoja. Sitte hän äkkiä nousee pystyyn ja käy ikkunan luoksi.
Hän viheltelee jotain, katsoen pihalle, mutta hänen olkapäänsä
vavahtelevat. Sitte hän kiireesti painaa nenäliinan toista silmäänsä
vasten, ja poistuu työhuoneeseensa ikäänkuin suuttuneena. Sitte hän
taas juoksee nurkasta toiseen, ja yhä -- polttaa, polttaa, polttaa --
Ja työhuone käy tupakansavusta aivan siniseksi.


III

Mutta eräänä aamuna tyttö herää hiukkasen tavallistaan virkumpana. Hän
on nähnyt unta jostain, mutta ei voi mitenkään muistaa mistä, ja katsoo
kauan ja tarkkaavasti äitiään silmiin.

-- Tarvitsetko jotain? äiti kysyy.

Mutta tytön mieleen muistuu äkkiä uni ja hän puhuu kuiskaten, ikäänkuin
salaisuutta.

-- Äiti -- voinko saada -- norsun? Muttei sitä, joka on kuvassa --
Voinko?

-- Tietysti, tyttöseni, tietysti saat.

Hän lähtee työhuoneeseen ja sanoo isälle, että tyttö tahtoo norsun.
Isä pukee heti päällystakin ylleen, painaa hatun päähänsä ja lähtee
jonnekin ajamaan. Puolen tunnin kuluttua hän palaa, tuoden kalliin,
kauniin leikkikalun. Se on suuri harmaa norsu, joka itsestään nyökyttää
päätään ja huiskuttaa häntäänsä; norsun selässä on punainen satula, ja
satulassa kultainen teltta ja siinä istuu kolme pikkaraista ihmistä.
Mutta tyttö silmäilee leikkikalua yhtä välinpitämättömästi kuin kattoa
ja seiniä, ja sanoo veltosti:

-- Ei. Ei se ole yhtään sellainen. Minä tahdoin oikean elävän norsun,
vaan tämähän on kuollut.

-- Katsohan vain, Nadja, -- isä sanoo. -- Me vedämme sen heti
vireeseen, ja siitä tulee ihan, ihan kuin elävä.

Norsu vedettiin pienellä avaimella, ja päätään nyökyttäen ja
huiskuttaen häntäänsä se alkoi siirtää jalkojaan, kävellen hitaasti
pitkin pöytää. Tyttöä ei tämä ensinkään huvita, vaan vieläpä
ikävystyttääkin, mutta jottei pahottaisi isän mieltä, hän lempeästi
kuiskaa:

-- Kiitän sinua oikein, oikein kovasti, rakas isä. Minä luulen, ettei
kellään ole niin hauskaa leikkikalua... Mutta -- lupasithan jo aikoja
sitte viedä minut eläinnäyttelyyn katsomaan oikeaa norsua -- etkä
kertaakaan vienyt --

-- Mutta kuulehan, rakas tyttöseni, käsitäthän että se on mahdotonta.
Norsu on kovin suuri, se ulottuu kattoon saakka, ei se mahtuisi meidän
huoneisiin -- Ja mistä minä sen sitte hankkisin?

-- Isä, en minä tarvitse niin suurta -- Tuo minulle vaikka pikkunen,
mutta elävä. No, vaikka noin, noin pikkunen -- Vaikka norsun poikanen.

-- Rakas tyttö, teen sinulle mielelläni kaikki, mutta sitä en voi.
Sehän on sama kuin jos sinä äkkiä sanoisit minulle: isä, hanki minulle
aurinko taivaalta.

Tyttö hymyilee suruisasti.

-. Miten tyhmä sinä olet, isä. Luuletko etten tiedä, ettei aurinkoa voi
ottaa, sillä se polttaa. Eikä kuutakaan voi. Ei, minä tahtosin pikku
norsun -- oikean.

Ja hän sulkee hiljaa silmänsä ja kuiskaa:

-- Olen väsynyt -- Anna anteeksi, isä --

Isä repii tukkaansa ja juoksee työhuoneeseen. Siellä hän jonkun aikaa
vilahtelee nurkasta toiseen. Sitte hän päättävästi heittää lattialle
puoleksi palaneen paperossin (josta äiti häntä aina toruu) ja huutaa
sisäkölle:

-- Olga! Tuokaa palttoo ja hattu!

Eteiseen tulee hänen vaimonsa.

-- Minnekä sinä, Sasha? -- hän kysyy.

Mies hengittää raskaasti, napittaessaan päällystakkiaan.

-- En tiedä itsekään, Mashenjka, minne -- Mutta minusta tuntuu siltä,
että tosiaankin tänä iltana tuon tänne meille oikean norsun.

Vaimo katsoo häneen levottomana.

-- Rakas, oletko terve? Eikö päätäsi pakota? Oletko ehkä nukkunut
huonosti viime yönä?

-- En ole nukkunut ensinkään, -- hän vastasi vihaisesti. -- Tahdot
nähtävästi kysyä, olenko järjissäni? Kyllä, vielä. Hyvästi! Illalla
sitte kaikki näkyy.

Ja hän poistuu, paukuttaen lujasti ulko-ovea.


IV

Kahden tunnin kuluttua hän istuu eläinnäyttelyssä, ensi rivillä, ja
katsoo, miten kesytetyt eläimet isäntänsä käskystä tekevät erilaisia
temppuja. Älykkäät koirat juoksevat, heittävät kuperkeikkaa, tanssivat,
laulavat musiikin säestäminä, ja panevat yhteen sanoja suurista
pahvikirjaimista. Marakatit -- toiset punaisissa hameissa, toiset
sinisissä housuissa -- kulkevat nuoralla ja ratsastavat suurella
villakoiralla. Suunnattomat punaisenruskeat leijonat hyppäävät palavien
vanteiden lävitse. Kömpelö hylje ampuu pistoolilla. Lopuksi tuodaan
esille norsut. Niitä on kolme: yksi suuri, ja kaksi aivan pientä
kääpiötä, mutta kuitenkin paljon suurempikokoisia kuin hevonen. On
ihmeellistä nähdä, miten nämä suunnattomat eläimet, jotka näyttävät
niin kömpelöiltä ja raskailta, tekevät mitä vaikeimpia temppuja, joihin
ei pystyisi edes hyvinkään sukkela ihminen. Erittäinkin kunnostautuu
kaikkein suurin norsu. Se nousee ensiksi takajaloilleen, istuutuu,
nousee päälleen seisomaan, jalat ilmassa, kulkee pitkin puisia pulloja,
kulkee vierivällä tynnyrillä, kääntää kärsällään suuren pahvikirjan
lehtiä, ja istuu vihdoin pöytään, sitoo liinan kaulaansa ja aterioitsee
aivan kuin hyvinkasvatettu poika.

Näytös päättyy. Katsojat hajaantuvat. Nadjan isä lähestyy
eläinnäyttelyn isäntää, paksua saksalaista. Isäntä seisoo lautaisen
väliseinän takana ja pitää suussaan suurta mustaa sikaria.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoo Nadjan isä. -- Ettekö voi luovuttaa
norsuanne minulle kotiin joksikin aikaa?

Saksalainen levittää hämmästyneenä silmänsä ja suunsakin selälleen,
niin että sikari putoo maahan. Rykien hän kumartuu, nostaa sikarin,
pistää sen jälleen suuhunsa ja lausuu vasta sitte:

-- Luovuttaa? Norsun? Kotiin? En käsitä teitä.

Saksalaisen silmistä näkyy, että hänkin tahtoo kysyä, eikö Nadjan isän
päätä pakota -- Mutta isä selittää kiireesti mistä on kysymys: hänen
ainoa tyttärensä, Nadja, sairastaa jotain merkillistä tautia, jota
eivät edes tohtoritkaan oikein ymmärrä. Hän on jo kuukauden maannut
vuoteessaan, laihtuu ja heikkenee joka päivä, ei ole huvitettu mistään,
ikävöi ja sammuu hiljakseen. Tohtorit käskevät huvittaa häntä, mutta
hän ei pidä mistään, -- käskevät täyttää kaikki hänen toivomuksensa,
mutta hänellä ei ole mitään toivomuksia. Tänään hänen mielensä teki
nähdä elävän norsun. Olisikohan se mahdotonta?

Ja hän lisää väräjävällä äänellä, tarttuen saksalaista päällystakin
napista:

-- Niin, nähkääs -- Minä tietysti toivon, että tyttöni paranee. Mutta
-- varjelkoon Jumala -- jos hänen tautinsa äkkiä päättyisi huonosti
-- jos tyttö äkkiä kuolisi? -- Ajatelkaahan vain: minua tulee koko
elinikäni vaivaamaan ajatus, etten ole täyttänyt hänen viimeistä,
kaikkein viimeisintä toivomustaan!...

Saksalainen rypistää otsaansa ja kynsii miettiväisenä pikkusormellaan
vasenta kulmakarvaansa. Vihdoin hän kysyy.

-- Hm -- Kuinkas vanha on tyttönne?

-- Seitsemännellä.

-- Hm -- Minun Liisani on myös seitsemännellä. Hm -- Vaan tiedättekö,
se käy teille kalliiksi. Pitää kulettaa norsu yöllä, ja vasta
seuraavana yönä voi tuoda sen takaisin. Päivällä ei voi. Kokoontuu
publikum ja se tulee yksi skandaali -- Minä niinmuodoin kadotan
kokonaisen päivän, ja teidän tulee minulle korvata tappio.

-- Oi, tietysti, tietysti, älkää siitä huolehtiko --

-- Ja sitte: salliiko polisi viedä yksi norsu yhteen taloon?

-- Minä sen järjestän. Kyllä se sallii.

-- Vielä yksi kysymys: salliiko teidän talonisäntä viedä taloonsa yksi
norsu?

-- Kyllä sallii. Minä olen itse tämän talon isäntä.

-- Ahaa! Se on vielä parempi. Ja sitte vielä yksi kysymys: missä
kerroksessa te asutte?

-- Toisessa.

-- Hm -- Se on jo pahempi -- Onko teidän talossanne leveät rappuset,
korkea katto, suuri huone, leveät ovet ja hyvin luja permanto? Sillä
tämä minun Tommy on 3 kyynärää 4 tuumaa korkea, ja 5 1/2 kyynärää
pitkä. Sitäpaitsi se painaa 1800 kiloa.

Nadjan isä miettii hetkisen.

-- Tiedättekö mitä? -- hän sanoo. -- Ajetaan heti meille ja katsotaan
kaikki paikalla. Jos tarvitsee, käsken laajentaa seinä-aukot.

-- Oikein hyvä! -- suostuu eläinnäyttelyn isäntä.


V

Yöllä kuletetaan norsua vieraisille sairaan tytön luo. Valkoiseen
peittoon verhottuna se arvokkaasti astelee keskikatua, nyökyttää
päätään ja käärii vuoroin kärsänsä kokoon, vuoroin ojentaa sen
suoraksi. Sen ympärille on myöhäisestä ajasta huolimatta kerääntynyt
suuri kansanjoukko. Mutta norsu ei kiinnitä siihen huomiota: sehän
näkee joka päivä satoja ihmisiä eläinnäyttelyssä. Vain kerran se hiukan
suutahti.

Joku katupoika juoksi aivan sen jalkojen väliin ja alkoi kujeilla
töllistelijäin huviksi.

Silloin norsu tyvenesti otti kärsällään hatun sen päästä ja heitti sen
läheisen piikkiaidan yli.

Poliisi kulkee väkijoukon keskessä ja kehottaa sitä: -- Hyvät herrat,
tehkää hyvin ja hajaantukaa. Mitä tavatonta te siinä huomaatte?
Ihmettelen! Ikäänkuin ette koskaan olisi nähneet elävää norsua kadulla.

Lähestytään taloa. Porraskäytävässä, samoinkuin pitkin koko tietä, jota
norsun tuli kulkea, aina ruokasaliin saakka, olivat kaikki ovet avatut
selälleen, jota varten oli täytynyt vasaralla avata ovisalvat. Samoin
oli tehty kerran ennenkin, kun taloon tuotiin suurta ihmeitätekevää
pyhäinkuvaa.

Mutta porraskäytävään saavuttaessa norsu pysähtyy itsepäisesti.

-- Pitää antaa sille jotain namusia -- -- saksalainen sanoo. -- Jokin
makea pulla, tai jotain -- Noo -- Tommy! -- Ohoo -- Tommy!...

Nadjan isä juoksee läheiseen leipuripuotiin ja ostaa suuren pyöreän
mantelikakun. Norsu näyttää haluavan niellä sen kokonaisena ja lisäksi
sen ympärillä olevan pahvilaatikonkin, mutta saksalainen antaa sille
vain yhden neljänneksen. Kakku maistuu Tommysta hyvälle, ja se ojentaa
kärsänsä saadakseen toisen palan. Mutta saksalainen on viekkaampi.
Pitäen kädessään namusta, hän nousee ylös portaalta toiselle ja norsu
seuraa häntä pakosta, kärsä suorana ja korvat pystyssä. Porrasten
käänteessä Tommy saa toisen palan.

Sillä lailla kuletettiin se ruokasaliin, josta edeltäpäin oli viety
pois kaikki huonekalut, ja permanto paksusti peitetty oljilla --
Norsun jalka sidotaan permantoon kiinnitettyyn renkaaseen. Sen eteen
pannaan tuoreita porkkanoita, kaalia ja nauriita. Saksalainen asettuu
viereiselle sohvalle. Sammutetaan tulet, ja kaikki panevat maata.


VI

Seuraavana päivänä tyttö herää aamun sarastaessa ja kysyy kaikkein
ensiksi:

-- Vaan entä norsu? Onko se tullut?

-- On, -- äiti vastaa, -- mutta se käski että Nadja ensin peseytyisi,
ja sitte söisi pehmeäksi keitetyn munan ja joisi kuumaa maitoa.

-- Onkos se kiltti?

-- Kiltti se on. Syö, tyttöseni. Heti menemme sitä katsomaan.

-- Onkos se lystikäs?

-- On hiukan. Pue lämmin röijy yllesi.

Muna oli nopeasti syöty ja maito juotu. Nadja nostetaan istumaan
samoihin vaunuihin, joissa hän ajoi ollessaan vielä niin pikkuinen,
ettei osannut yhtään kävellä, ja hänet viedään ruokasaliin.

Norsu onkin paljon suurempi kuin Nadja oli luullut, katsoessaan sen
kuvaa. Kooltaan se on vain hiukkasen matalampi ovea, ja pituudeltaan
täyttää puolet ruokasalista. Sen nahka on karkea, raskaissa poimuissa.
Jalat ovat paksut kuin pölkyt. Pitkä häntä päättyy johonkin
luudan-tapaiseen. Pää on täynnä suuria kyhmyjä. Korvat ovat suuret kuin
takiaisen lehdet ja riippuvat alaspäin. Silmät ovat aivan pikkuruiset,
mutta älykkäät ja hyvät. Torahampaat on leikattu poikki. Kärsä on kuin
käärme ja päättyy kahteen sieraimeen, ja niiden välissä on taipuisa,
notkea sormi. Jos norsu ojentaisi kärsänsä aivan suoraksi, niin
varmaankin ylttyisi sillä ikkunaan.

Tyttö ei pelkää ensinkään. Häntä vain hiukan ihmetyttää eläimen
suunnaton koko. Sensijaan alkaa hoitajatar, kuustoistavuotias Polja
vinkua pelosta.

Norsun isäntä, saksalainen, lähestyy lastenvaunuja ja sanoo:

-- Hyvää huomenta, pikku neiti. Älkää peljätkö. Tommy on kovin kiltti
ja pitää lapsista.

Tyttö ojentaa hänelle pienen kalpean kätensä.

-- Hyvää päivää, miten voitte? -- hän vastaa. En pelkää tippaakaan.
Mikäs sen nimi on?

-- Tommy.

-- Hyvää päivää, Tommy, -- lausuu tyttö ja kumartaa päällään. Sen
tähden että norsu on niin suuri, ei hän uskalla sinutella sitä. --
Miten olette nukkunut viime yön?

Hän ojentaa sillekin kätensä. Norsu tarttuu varovasti hänen hentoihin
sormiinsa ja puristaa niitä taipuisalla, vahvalla sormellaan paljoa
enemmän hellävaroen kuin tohtori Mihail Petrovitsh. Tätä tehdessään
norsu nyökäyttää päätään, ja sen pienet silmät ovat aivan tiirullaan,
ikäänkuin se nauraisi.

-- Mutta sehän ymmärtää kaikki? -- tyttö kysyy saksalaiselta.

-- Oi kyllä, aivan kaikki, pikku neiti!

-- Mutta se vain ei puhu?

-- Niinpä juuri, se vain ei puhu. Minulla, tiedättekö, on myös tyttö,
yhtä pieni kuin tekin. Hänen nimensä on Liisa. Tommy on hänen kanssaan
suuri, hyvin suuri ystävä.

-- Jokos te, Tommy, olette juonut teetä? -- tyttö kysyy norsulta.

Norsu ojentaa jälleen kärsänsä ja puhaltaa aivan tytön kasvoihin
lämpöisen voimakkaan henkäyksen, niin että kevyet hiukset tytön päässä
hulmahtavat hajalleen.

Nadja nauraa ja paukuttaa käsiään. Saksalainen nauraa sakeasti. Hän
on itse sellainen suuri, paksu ja hyvänluontoinen kuin norsukin, ja
Nadjasta tuntuu, että he ovat kumpikin toistensa näköisiä. Ehkä he
ovatkin sukua keskenään?

-- Ei, ei se ole juonut teetä, pikku neiti. Mutta se juo mielellään
sokerivettä. Myöskin se pitää hyvin paljon pullista.

Tuodaan tarjottimella pullia. Tyttö kestitsee norsua. Se tarttuu
sukkelasti sormellaan pullaan, ja kätkee sen renkaaksi kiertyvällä
kärsällään jonnekin alas pään alapuolelle, jossa sillä liikkuu
lystikäs, kolmikulmainen, karvainen alahuuli. Kuuluu, miten pulla
kahisee kuivaa nahkaa vasten. Samoin tekee Tommy toiselle pullalle, ja
kolmannelle, neljännelle ja viidennelle, ja nyökäyttelee kiitollisuuden
merkiksi päätään, ja sen pikkuruiset silmät ovat mielihyvästä
tiirullaan. Ja tyttö nauraa ilosta.

Kun kaikki pullat on syöty, esittää Nadja norsulle nukkensa:

-- Katsokaahan, Tommy, tämä hienosti puettu nukke on Sonja. Hän on
hyvin kiltti lapsi, mutta hiukan juonikko eikä tahdo syödä soppaa. Ja
tämä on Natasha -- Sonjan tytär. Hän on jo alkanut lukea ja tuntee
melkein kaikki kirjaimet. Ja tuo on Matrjoshka. -- Se on minun kaikkein
ensimäinen nukkeni. Katsokaahan, sillä ei ole nenää, ja pää on liimattu
kiinni, ja hiukset ovat lähteneet. Mutta eihän kuitenkaan sovi ajaa
muoria pois talosta. Eikö niin, Tommy? Hän oli ennen Sonjan äitinä,
mutta palvelee nyt meillä kyökkipiikana. No, ruvetaanpas leikkimään,
Tommy: te olette isä ja minä olen äiti ja nämä ovat meidän lapsia.

Tommy suostuu. Se nauraa, tarttuu Matrjoshkaa kurkkuun ja vie sen
suuhunsa. Mutta se on vain leikkiä. Pureksittuaan hiukkasen nukkea se
laskee sen jälleen tytön polville, tosin hiukan märkänä ja rypistyneenä.

Sitte Nadja näyttää sille suurta kuvakirjaa ja selittää:

-- Tämä on hevonen, tämä on kanarialintu, tämä on pyssy -- Tässä on
lintu häkissä, tässä sanko, peili, uuni, lapio, varis -- Ja tämä,
katsokaahan, tämä on norsu! Eihän se ole yhtään näköinen? Tokko norsut
ovatkaan noin pieniä, Tommy?

Tommyn mielestä ei niin pieniä norsuja ole missään maailmassa. Yleensä
se ei pidä näistä kuvista. Se tarttuu kärsällään lehden reunaan ja
kääntää sen.

Lähenee päivällisaika, mutta tyttöä ei mitenkään saa norsun luota.
Avuksi tulee saksalainen:

-- Sallikaa minun järjestää tämä asia. He syövät yhdessä päivällistä.

Hän käskee norsua istumaan. Norsu istuutuu totellen, minkä johdosta
koko huoneiston lattia jymähtää, astiat kaapissa tärähtävät ja
alikerrassa kalkkirappaus varisee katosta. Sitä vastapäätä asettuu
tyttö istumaan. Heidän välilleen nostetaan pöytä. Norsun kaulan
ympäri sidotaan liina, ja uudet ystävykset alkavat syödä päivällistä.
Tyttö syö kananlihasta keitettyä lientä ja pienen kotletin, ja norsu
kaikenlaisia vihanneksia ja salaattia. Tytölle annetaan pikkuruinen
lasi viiniä ja norsulle lämmintä vettä sekä lasillinen rommia, ja se
imee mielihyvällä tämän juoman kärsällään suuhunsa liemimaljasta. Sitte
he saavat jälkiruokaa -- tyttö kupillisen kaakaota ja norsu tällä
kertaa puolen pähkinäkakkua. Saksalainen istuu tällä haavaa isän kanssa
vierashuoneessa, ja juo olutta yhtä suurella nautinnolla kuin norsukin,
mutta vain suuremmat määrät.

Päivällisen jälkeen saapuu joitakin isän tuttuja, ja heitä varoitetaan
jo eteisessä norsusta, etteivät pelästyisi. Ensin he eivät usko, mutta
sitte, nähtyään Tommyn, he painautuvat ovea vasten.

-- Älkää pelätkö, se on kiltti! -- tyttö heitä tyynyttää.

Mutta vieraat poistuvat nopeasti vierashuoneeseen ja lähtevät pois,
viittäkään minuuttia istumatta.

Saapuu ilta. On myöhä. Tytön on aika mennä levolle. Mutta häntä ei saa
lähtemään norsun luota. Niin hän vaipuukin uneen sen vieressä, ja vasta
nukuksissa viedään hänet lastenkamariin. Hän ei edes tunne, miten hänet
riisutaan.

Tänä yönä Nadja näkee unta, että hän on mennyt naimisiin Tommyn kanssa,
ja että heillä on paljon lapsia, pieniä, iloisia norsunpoikasia. Norsu,
joka yöllä vietiin takaisin eläinnäyttelyyn, näkee myös unta armaasta,
kiltistä tytöstä. Sitäpaitsi se näkee unta suurista pähkinä- ja
mantelikakuista, portin kokoisista...

       *       *       *       *       *

Aamulla tyttö herää reippaana, virkeänä, ja kuten ennen muinoin, kun
hän vielä oli terve, huutaa kuuluvasti ja kärsimättömästi, että talo
raikaa:

-- Mai-to-aa!

Tämän huudon kuultuaan äiti iloisena tekee ristinmerkin
sänkykamarissaan.

Mutta tyttö muistaakin samassa eilispäivän ja kysyy:

-- Entä norsu?

Hänelle selitetään, että norsu on mennyt asialle kotiinsa, että sillä
on pikkuisia lapsia, joita ei saa jättää yksin, että se käskee sanoa
terveisiä Nadjalle, ja että se odottaa häntä luokseen vieraisille, kun
hän tulee terveeksi.

Tyttö hymyilee viekkaasti ja sanoo:

-- Ilmoittakaa Tommylle, että minä olen jo aivan terve.




Joella.


-- Nuoriherra! Halloo, nuoriherra? -- kuului ikkunan takaa kiirehtivä
kuiskutus.

Makasin vuoteessani riisuutumatta, ja miten koinkaan taistella
unteluutta vastaan, mutta juuri tällä hetkellä se alkoi jo vallata
minut raukeaan helmaansa. Kuiskausta seurasi varova, mutta
itsepintainen sormen naputus ikkunaan: minua kutsui ulos vanha kokkimme
Jemeljan Ivanovitsh, jonka kanssa olimme sopineet, että lähdettäisiin
yöksi pyytämään rapuja lihasyötillä. Nousin ja avasin akkunan, koettaen
olla aikaansaamatta kolinaa. Minuutin kuluttua olin jo maassa, Jemeljan
Ivanovitshin vieressä, väristen unesta ja kiihkosta, jonka minussa
herätti odottava nautinto.

Oudokseltaan en aluksi voinut erottaa mitään. Yö oli niin musta,
kuin tapaavat olla vain kuumat ja kuunvalottomat heinäkuun yöt
Etelä-Venäjällä. Liikkumattomassa, ikäänkuin veltossa ilmassa tuntui
resedan sitkeä, makea tuoksu, joka täytti aituuksen, ja kukkivien
niinipuiden vieno, mutta äitelä haju -- Ei yksikään ääni rikkonut syvää
hiljaisuutta, lukuunottamatta vankkurien etäistä, hiljenevää kolinaa.

-- Eihän äiti herännyt? -- Jemeljan Ivanovitsh kysyi hätäisesti
kuiskaten.

-- Ei, ei, ei kukaan ole kuullut -- Oletteko ottanut kaikki, Jemeljan
Ivanovitsh? Haavinkin? ja lihan? ja kannun?

-- Tss -- älkää kolistako, nuoriherra -- Jos äiti herää, niin rupeaa
torumaan meitä molempia -- No mennäänpä sitten.

Me astuimme ha'an laitaa kapeata tietä pitkin, jota reunusti molemmin
puolin tiheä ja paljon ihmisen pituutta korkeampi sekapensaikko --
Minusta yhä tuntui, että seuraavalla hetkellä kompastun johonkin
esteeseen, pysähdyin senvuoksi usein ja ojensin käteni eteenpäin,
ummistaen lujasti silmäni. Minusta oli hiukan kaameata, mutta
vaikutelmien uutuus ja ennen kaikkea niiden luvattomuus soi niille
selittämättömän ihanuuden, sellaisen ihanuuden, että minä nyt vieläkin,
25 vuoden kuluttua, tunnen tätä yötä muistellessani iloisen ja
tuskallisen ahdistuksen rinnassani.

Äkkiä kompastuin Jemeljan Ivanovitshiin. Hän seisoi ja hypisteli jotain
pimeässä.

-- Mitä te teette, Jemeljan Ivanovitsh? -- minä kysyin, haparoiden
käsilläni hänen selkäänsä.

Vanhus nähtävästi yritti vääntää jotain auki. Hän vastasi minulle
väliajoin, huohottaen raskaasti ponnistuksesta.

-- Nähkääs minä tahdon -- kas miten ovat vääntäneet kiinni, paha heidät
periköön -- tahdon -- ottaa irti soihdun kannen -- se on varmaan
ruostunut -- no nyt se lähtee -- lähtee -- valmis!...

Kuulin tulitikun raapaisevan, ja öljysoihtu leimahti punaisena,
savuavana ja heiluvana liekkinä palamaan. Jemeljan Ivanovitshin
kasvot tulivat ankariksi ja muuttuivat merkillisesti. Tuuheista
kulmakarvoista, nenästä ja viiksistä laskeusivat hänen päälleen pitkät,
vinot ja vapisevat varjot. Läksimme astumaan eteenpäin. Nyt minusta
tuntui vielä kaameammalta kuin pimeässä. Tutut pensaat näyttivät meitä
joka taholta joukoin ympäröiviltä, hoikilta ja epäselviltä aaveilta.
Soihdun liekki värähteli hiljaa räiskien, Jemeljan Ivanovitshin edellä
käyvä pitkä varjo syöksähteli milloin oikealle, milloin vasemmalle,
ja pitkät aaveet riensivät levottomasti eteemme, painuivat maahan ja
juoksivat nopeasti takaisin, kadoten pimeään selkäni taakse; toisinaan
ne äkkiä siirtyivät ahtaaksi joukoksi ja heilahtelivat, ikäänkuin
tehden jotain keskinäisiä sopimuksia.

Pensaikko loppui. Eteemme aukeni kenttä. Niinipuun haju muuttui
kasteisen ruohon ja veden voimakkaaksi hajuksi. Läheiseltä Bulavinilta
tuulahti vilposasti. Arolla lauloi miljoonia heinäsirkkoja ja lauloi
niin kumman äänekkäästi ja rytmillisesti, että tuntui siltä, kuin
laulaisi vain yksi ainoa sirkka.

Laskeuduimme jokirantaan, joka tasaisena, tyvenenä ja tummana juovana
juoksi matalain, mutta jyrkkien rantojen välissä, joilla kasvoi tiheä
pajukko. Rannassa vesi solisi soinnukkaasti ja yksitoikkoisesti,
syrjäyttäessään lahdelmia ja pensaitten paljastuneita juuria. Jemeljan
Ivanovitsh valitsi kahden raidan välistä mukavan kuivan paikan ja pisti
soihdun pitkän varren syvään kuoppaan lähelle rantaa. Veteen ilmestyi
heti suuri, värisevä, sumeanruskea pilkku, jonka keskellä väreili
kirkas tulen heijastus.

Meidän laitteemme eivät olleet monimutkaisia. Me solmimme hienoa
nuoraa ristiin suuren lihapalan ympäri; kyynärää ylemmä laadimme
kohon kuivasta oksasta, ja sitte Jemeljan Ivanovitsh laski tämän
syötin veteen, pitäen toista päätä kädessään. Minun täytyi vanhasta
olkihatustani tehtyine haaveineni odottaa, kunnes rapu ilmestyisi veden
pinnalle, sitte ottaakseni sen altapäin. Rasvainen liha painui hyvin
vitkaan, ikäänkuin sulaen ruskeassa vedessä. Minä näin sen vielä kauan
veden alla; vihdoin se katosi, ja koho pysähtyi liikkumattomaksi.

-- Nytpä me, nuoriherra, pistämme tupakaksi, Jemeljan Ivanovitsh sanoi,
istuutuen mukavammin ja oikoen luuvaloisia jalkojaan. -- Kas, tuolla
rannalla käy hevosiakin -- ruohoa syöskentelevät --

Suojasin kämmenellä silmiäni valolta. Joki ei tältä kohtaa ollut leveä,
kaikkiaan noin kymmenen tai viisitoista askelta, ja minä saatoin
erottaa kaksi hevosta. Toinen -- valkoinen -- seisoi kylittäin, ja
katsoi meitä tuijottaen ja välinpitämättömästi, kääntäen luisevan
kaulansa meihin päin. Kauempana sen takana näkyi vain toisen,
varmaankin ruskean tai punaisen ruskean hevosen maata kohti painunut
turpa ja yhteen sidotut jalat; minä kuulin, miten se äänekkäästi
pärskyi ja louskutteli leukojaan, pureskellessaan ruohoa. Vielä
etäämpänä silmä upposi läpäisemättömään, sakeaan pimeyteen, josta
pisti esiin muutamia läheisiä pensaita, joihin soihdun valo ylttyi;
kalpeitten, hentojen ja pitkien lehtien muodostamat tuuheat kupukatot
näyttivät joltain kummalliselta oopperakoristeilta. Tähdet heijastuivat
vedestä, vilkkuen ja levenneinä.

Koho värähti ja alkoi heilahdella.

Minä kuiskasin kiihtyneenä:

-- Jemeljan Ivanovitsh -- Tärppii! vetäkää Jumalan tähden!

Mutta vanhus vain pudisti harmistuneesti päätään. Koho liikkui yhä
edelleen, muodostaen ympyrän kehiä, ja jolloinkin lyhyesti painuen
etuosastaan veden alle. Minä -- koettaen olla hengittämättä, ponnistaen
jalkani joesta pistävään kantoon ja ojentaen esiin kepin nenässä olevaa
haavia -- kiduin kärsimättömästä odotuksesta. Äkkiä koho tykkänään
katosi veden alle. Jemeljan Ivanovitsh nosti hitaasti nuoraa ylöspäin.
Minuutin kuluttua minä näin suunnattoman suurelta näyttävän lihapalan
ja siihen kiinni iskeneen ravun sakset.

-- Pitäkää! -- vanhus huudahti ja tempasi äkisti nuorasta. Minä
pistin haavin alle -- Meidän liikkeemme sopeutuivat toisiinsa
vaistomaisesti ja sukkelasti: haavissa, josta vesi sointuen tipahteli
jokeen, pyristelihe suonenvedontapaisesti kaulaansa naksuttaen
suunnattoman suuri musta rapu. Jemeljan Ivanovitsh tarttui kahden
sormen sitä selästä ja nosti sen riemuiten ilmaan. Rapu oli yli
puolentoista korttelin mittainen. Se naksutteli edelleen kaulaansa,
haroi etujaloillaan, sulkien ja avaten saksiaan, ja liikutti pitkiä
viiksiään. Jemeljan Ivanovitsh heitti sen kannuun.

Ensimäisen ravun jälkeen rupesi pyynti onnistumaan oikein hyvin. Aina
vähän päästä vanhus nosti haavista mustia hirviöitä, ollen niistä yhtä
vilpittömän ja äänekkään iloinen kuin minä, kymmenvuotias poikavekara.
Ja joka ravulle hän ehdottomasti antoi jotain lystillisiä nimityksiä,
ennenkuin laski sen kannuun.

-- Aa! herra Krapula! jouduittekos satimeen? hän kysyi koomillisesti
ilakoiden, -- suvaitkaa, suvaitkaa astua toisten seuraan. Siellä on
iloisempi ollaksenne.

Tai:

-- Nöyrin palvelijanne, herra Krapulin. Odotimme kärsimättömästi
tuloanne. Tehkää hyvin.

Kolme tai neljä rapua pääsi meiltä. Näissä tapauksissa me tulistuimme
ja syydimme purevia nuhteita toisillemme. Mutta tuskin liikahti koho
vedessä -- niin vihamme heti lauhtui ja me aloimme jälleen, kädet
innosta vapisten, kuiskaten ärsyttää toinen toistamme: oo-o! kas miten
nykäisi! Varmaan siinä tärppii suunnaton Krapulainen! -- Lapsellisessa
ihastuksessa kutsuimme uhrejamme mitä ihmeellisimmillä nimillä.
Epätavallinen valvominen, yön kauneus ja kiihkoisten kalamiesten
intohimo meitä kiihdytti ja huumasi.

Mutta kymmenennen jälkeen rupesi onnistumaan huonommin. Kahdettatoista
rapua odotimme noin neljännestunnin.

-- Miksemme saa mitään, Jemeljan Ivanovitsh? minä kysyin kiihtyneenä ja
ärtyisenä.

Hän levitti käsiään:

-- Herra hänen tietää. Tai ehkä ovat ne, jotka pääsivät meiltä pakoon
teidän hyväntahtoisuutenne kautta, ottaneet ja kertoneet muille,
millaisia viekkaita ihmisiä me olemme. Mistäs sen tietää?

-- No jo nyt joutavia! Ei suinkaan rapu voi kertoa mitään? Eihän sillä
ole ääntäkään --

-- Ee! Älkää te puhuko niin. Ei sillä ole ääntä, mutta kuitenkin on
se viisas eläin. Eipä turhaan! Kyllä se siellä varmaan jotain --
eleilläänkö, vai miten, mutta varmasti se ilmottaa --

Me vaikenimme. Minut valtasi se kauhea, liikkumaton hiljaisuuden lumo,
jonka tuntee ainoastaan varhaisimmassa lapsuudessaan. Katsoin yhä
vain soihdun punaista tulta. Päässäni ei ollut ajatuksen hiventäkään,
mutta tunne jostain sopusointuisesta, ihanasta ja lempeästä
täytti sieluni ääriään myöten. Ja niinä hetkinä olin tuntevinani
ohitseni juhlallisesti virtaavan jonkin suunnattoman, ikäänkuin
maailmankaikkeuden --

Eikö siinä minun ohitseni liukunut aika?

Äkkiä tuntui tuulahdus. Meidän tulemme houkuttelemana lensi ohitsemme
matalalta, kevyesti ja äänettömästi suuri harmaa lintu. Minä vavahdin.
Lumo katosi, ja minun tuli hiukan ikävä olla.

-- Sanokaa, Jemeljan Ivanovitsh, -- minä kysyin veltosti, -- miksikä on
tämän joen nimi Bulavin?

Vanhus liikutti huuliaan.

-- Herra hänen tietää. Kutsuivat hyvät ihmiset Bulaviniksi, ja niin sen
nimi on Bulavin.

-- Siinäkö kaikki?

-- Tietenkin kaikki. Kertovat vähävenäläiset, että tässä, muka
Galotshja-Skeljassa muinoin asui rosvo, nimeltään Bulavin -- No
niin, vähänkö ne tyhmät vähävenäläiset rupattavat. Et jouda kaikkea
kuulemaankaan.

Minä oikein vavahdin kärsimättömyydestä.

-- Kyyhkyläinen, Jemeljan Ivanovitsh, kertokaahan. Rakas, kertokaa
Bulavinista --

-- Mitäs siinä on kertomista? -- vanhus murahti ja ryhtyi imemään
lyhyttä piippunysäänsä. -- Mitäs siinä on kertomista? No, elipä
täällä, muka, se sama Bulavin ja rosvosi. Hän oli ennen Pugatshovin
joukkueessa, vaan kun Pugatshov saatiin kiinni ja vietiin Moskovaan,
niin Bulavin siirtyikin tänne Jaik-joen varsilta. Hän keräsi
ympärilleen joukon samanlaisia rohkeita reimapoikia kuin hän itsekin
oli ja rupesi siitä ryöstämään kristittyjä ihmisiä ja tekemään
väkivaltaa. Hän oli, sanotaan, jokaista petoa julmempi, eikä
raadellut ja polttanut yksistään puutteen tähden, vaan noin vain --
huvikseen -- Kovin hän piti verestä. Köyhiltä ihmisiltä Bulavin itse
omalla kädellään hakkasi pään, vaan rikkaita pyrki sitä ennen vielä
kiusaamaankin, Hyökkääpä hän, esimerkiksi, tilanomistajan kartanon
kimppuun, polttaa sen tuhaksi, ryöstää, ja sitte käskee pistää
isäntäväen, miehen ja vaimon paaluun, ja vielä rinnatusten, ja vielä
kasvotkin vastatusten. "Ihailkaa, sanoo, toisianne, kallis isäntäväki"
-- Sellainen se oli kauhea peto -- Vaan eipä voitu häntä mitenkään
saada kiinni, vaikka tsaarin sotajoukot kulkivat jos miten monasti
häntä takaa-ajamassa -- Oli eilen täällä, vaan nyt ei enää ja jäljetkin
hävinneet -- Sillä talonpojat pelkäsivät häntä pahemmin kuin kuolemaa
eivätkä uskaltaneet häntä ilmiantaa.

-- No eikö häntä saatukaan kiinni?

-- Ei, kyllä sitte saatiin. Tyttö hänet petti. Rakastui hän tyttöön,
täkäläisen myllärin tyttäreen, ja varasti hänet kotitalostaan. Vaan
tämä tyttö ei tahtonut lähteä suosiolla. "Sinä, sanoo, olet pahantekijä
ja lihaksi tullut perkele, ja kristitty veri on kuivettunut sinuun
hamaa päälakea myöten" -- No, hän ei mitenkään kuunnellut tyttöä --
otti väkisin. Silloin tämä sanoikin hänelle: "Et sinä tahtonut minua
sääliä, vaan turmelit minun neidon nuoruuden ja kauneuden, niin katso
siis, sentähden en minäkään sinua sääli." Ja niin tekikin. Kerran, kun
Bulavin poikineen juopotteli juutalaisen luona kapakassa, lähti tämä
sama myllärin tytär everstin luo, joka oli määrätty takaa-ajoon, ja
ilmaisi kaikki. "Kas tuolla, sanoo, tuolla noin hän on, meidän kirkas
haukkamme, menkää ja ottakaa hänet." No, sotamiehet tietysti heti
ympäröivät kapakan ja sytyttivät katon palamaan, ja heti kun Bulavin
hyppäsi ulos ikkunasta heittivät he verkon hänen päälleen ja sitoivat
hänet kiinni. Sillä muulla lailla ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä.
Niin. Niinpä he hänet sitoivat, kyyhkyläisen, ja lähettivät sidottuna
Moskovaan, ja Moskovassa pyöveli hakkasi häneltä ensin kädet, sitte
jalat ja vasta lopuksi pään. Mutta jäännökset poltettiin roviolla ja
tuhka siroteltiin kaikkiin neljään ilmansuuntaan --

Vanhus vaikeni. Alkoi sarastaa. Tämä huomattiin siitä, että auer tuli
hiukan harmahtavaksi, ja toisella rannalla hevosten luona minä saatoin
jo erottaa kolme vatsallaan makaavaa talonpoikais-lasta. Jemeljan
Ivanovitsh kiihottui äkkiä, ja painautuen minun puoleeni alkoi puhua
matalalla pelästyneellä äänellä:

-- Vaan sepä ei olekaan totta, että hänet Moskovassa teilattiin,
sillä Moskovaan ei tuotu häntä, vaan jokin muu kasakka. Vaan itse
Bulavinille Herra mietti toisen rangaistuksen -- Sanotaan, että Jumalan
enkelit ottivat rosvon käsivarsilleen, veivät ulos tulesta ja sulkivat
syvään maanalaiseen luolaan, lähellä Galotshja-Skeljaa -- Ja täytyypä
Bulavinin siinä luolassa (vanhuksen ääni kävi yhä salaperäisemmäksi)
istua viimeiseen päivään saakka -- Rautaketjut ympäröivät hänen
ruumistaan, ja pitkän pitkä keltamahainen käärme yötä päivää jäytää
hänen sydäntään -- vähävenäläiset, jotka ovat ajaneet sivu, sanovat
toisinaan kuuluvan, miten Jumalan kirooma rosvo vääntelehtii maan alla
ja kalistelee ketjujaan -- tahtoo yhä ne murtaa --

Kylmä kauhu virtasi äkkiä aaltona ruumiini läpi ja nosti hiukset
pystyyn päässäni. En uskaltanut kääntyä ympäri.

-- Sanotaan vielä, -- vanhus jatkoi, katsellen pelokkaana ympärilleen,
-- sanotaan vielä, että kerran vuodessa, yöllä, Bulavin astuu ulos
luolastaan -- Sattuu tämä kesällä varpusyönä [myrsky-yö, joka karkottaa
varpuset pesistään. Suomentajan muist.] -- Kulkee hän metsiä, soita
ja kenttiä, kekonsa on korkeampi suurimpia puita, ja olkapäällään on
kokonainen mänty sauvan asemasta. Ja jos hän tänä yönä, varjelkoon
Herra, kohtaa jonkun tiellä, niin heti mylväisee kauhealla äänellä ja
tappaa sauvallaan. Siksi ei varpusöinä kukaan poistukaan kotoaan, ja
vanhat eukot rukoilevat aamuun saakka pyhäinkuvien edessä --

Jemeljan Ivanovitsh katsahti minun kauhun vääntämiä kasvojani ja lisäsi
luonnottomasti nauraen:

-- No niin, tyhjää puhettahan se kaikki on, pelkkää tarua. Vähätkös
mitä ne vähävenäläiset rupattavat. Voikos se tapahtua, että koko iän
käärme jäytäisi ihmisen sydäntä?... Joutavaa puhetta -- Oh Herra,
taivaan kuningatar, -- ukko rykäisi, yrittäessään nousta pystyyn, --
mennäänpä nuoriherra kotiin -- emme kuitenkaan enää mitään saa --

Me keräsimme omaisuutemme ja lähdimme. Taas, kun astuimme pensaikkoa,
häärivät ja tanssivat ympärillämme korkeat aaveet, ja minä pidin
kädelläni kiinni kokin takinliepeestä, pelosta väristen ja kylmeten.
Minusta tuntui yhä siltä, että jos katsahdan syrjään, niin näen jossain
taivaanrannalla sauva selässä astuvan suunnattoman suuren ihmisen
varjon, joka kohoaa puutarhamme puitten yli, jotka jo epäselvästi
kuvastuivat aamun utuista sarastusta vasten.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62836 ***