*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61702 ***

MISSISSIPIN METSÄSTÄJÄPOJAT

Kirj.

MAYNE REID

Suomentanut

Valfrid Hedman





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.




SISÄLLYS:

Luonnontutkijan koti
Luonnontutkija ja hänen perheensä
Prinssin kirje
Lähtö suurelle metsästysretkelle
Leiri
Orava pulassa
Francis kompastuu
Vähän alligaattoreista
Intiaaniäiti ja kaimaani
Hävityksen ketju
Kolme siivekästä puhvelia
Metsäkalkkunan pyynti
Jälkiä etsimässä
Jeanette ja javalit
Seikkailu ennen aamiaista
Yöllinen seikkailu
Tulikehä
Yksinäinen töyräs
Villihevosen metsästys
Koirakaupunki
Yö erämaassa
Antiloopit
Cimarronit
Pelastuminen karhun kynsistä
Luuranko illalliseksi
Puhvelihärkien taistelu
Ihmeellinen pussi




LUONNONTUTKIJAN KOTI


Tule kanssani suurelle Mississippi-joelle. Se on maailman pisin joki.
Viiva, jolla se voitaisiin mitata, ulottuisi maapallon keskustaan -- se
on toisin sanoen pitkä. Tule kanssani tälle majesteettiselle virralle.

En vaadi sinua matkustamaan sen lähteille asti, ainoastaan Point
Coupéen, joka sijaitsee noin neljäsataaviisikymmentä kilometriä sen
suulta. Siellä pysähdymme hetkiseksi, sillä meillä on pitkä vaellus
edessämme. Matkamme johtaa kaukaiseen länteen -- Texasin laajojen
ruohoaavikkojen yli -- ja Point Coupée on lähtökohtamme.

Point Coupéessa on kylä -- viehättävä, vanha, ranskalaiselta näyttävä,
puusta rakennettu kylä. Se onkin todella ranskalainen kylä, sillä se
oli ranskalaisten ensimmäisiä uudisasutuksia, olivathan he
espanjalaisten ohella Länsi-Amerikan ensimmäisiä asuttajia. Sen vuoksi
tapaamme vielä tänäkin päivänä ranskalaista ja espanjalaista väestöä
ranskalaisine ja espanjalaisine nimineen ja tapoineen kaikkialla
Mississipin laaksossa sekä siitä länteen päin sijaitsevilla seuduilla.

Näihin seikkoihin meidän ei ole syytä puuttua enempää, eikä meillä ole
sanottavana Point Coupéesta muuta kuin mitä jo olemme sanoneet.
Päämääränämme on eriskummallinen talo, joka monta vuotta sitten seisoi
virran läntisellä rannalla parin kilometrin päässä kylästä. Sanoin sen
seisseen siellä monta vuotta sitten, mutta on hyvin luultavaa, että se
on yhä pystyssä, olihan se lujatekoinen ja taitavasti veistetty
hirsitalo, jonka hirsien raot oli tukittu huolellisesti saumoihin
laastitulla kalkilla. Katto oli tehty setripuisista päreistä, jotka
muodostivat ulkonevat räystäät, jotka johtivat pois sadeveden ja
pitivät seinät kuivina.

Muodoltaan talo oli sellainen, jota nimitettiin seudulla
"kaksoisrakennukseksi" -- sen keskellä oli näet leveä käytävä, jonka
läpi olisi voinut ajaa rattaat heinäkuormineen. Tällä käytävällä oli
samanlainen ulko- ja välikatto kuin muullakin rakennuksella ja lattia
oli tehty jykevistä lankuista. Lattia kohosi parikymmentä senttiä
maanpinnasta ja ulottui pari metriä käytävän edustalle, jossa pystyyn
asetetut setripuiset tolpat kannattelivat keveätä katosta muodostaen
täten avonaisen kuistin. Näiden pylväiden ja kuistin kaiteen ympärillä
kiipeili viiniköynnöksiä, ruusupensaita ja kiertokasveja, jotka
määrättyinä aikoina vuodesta olivat täynnä kauniita kukkia.

Talo oli vastapäätä jokea seisten, kuten jo sanoin, sen läntisellä
rannalla -- samalla puolella kuin Point Coupée. Edessä oli parin sadan
metrin pituinen nurmikko, joka ulottui joelle asti ja päättyi sen
matalaan rantatörmään. Korkea säleaita ympäröi tämän ruohokentän.
Useimmat niistä olivat tyypillisiä sille seudulle, mutta joukossa oli
ulkomaalaisiakin. Puiden joukossa saattoi huomata isokukkaisen
magnolian, punaisen silkkiäispuun, katalpan vaaleanvihreät lehdet,
korkean tulppaanipuun ja kiiltävälehväisen appelsiinipuun.

Vastakohtana tälle kirkkaalle vihreydelle olivat tummat
kartionmuotoiset setripuut ja marjakuuset. Virran partaalla kasvoi
taatelipuita ja itkuraitoja huojuen sirosti vedenkalvon yllä ja oli
vielä muitakin pensaita ja puita -- eteläisemmän ilmanalan lapsia --
kuten iso meksikolainen aloepuu, sen sukulaisen, aataminneulan
pistimenmuotoiset ja palmetton eli vaivaispalmun viuhkanmuotoiset
lehdet. Tiheiköissä tai kentän ruohopinnalla saattoi erottaa
monenlaisia kauniita lintuja.

Jo mainitussa isossa välihuoneessa tarjoutui erikoinen näky. Seinillä
riippui molemmin puolin erilaisia metsästystarpeita kuten kiväärejä,
haulikkoja, patruunalaukkuja, taskumatteja, metsästyspuukkoja ja
ylimalkaan kaikenlaisia ansoja, verkkoja ja muita pyydyksiä, mitä
saattoi keksiä maan, ilman tai veden villien asukkaiden
pyydystämiseksi. Hirven ja peuran sarvia oli kiinnitetty vuoltuihin
hirsiin, ja niiden haarukoihin oli ripustettu jouhisuitsia ja
meksikolais- tai espanjalaismallisia korkeanuppisia satuloita. Tämän
lisäksi huoneessa oli harvinaisten lintujen ja nisäkkäiden nahkoja,
joita säilytettiin taiteellisesti täytettyinä seinien viereen
asetetuilla jalustoilla. Siellä oli myöskin lasilaatikoita, jotka
sisälsivät neuloihin pistettyjä ja luokkiensa mukaan järjestettyjä
yöperhosia, perhosia ja muita hyönteisiä. Huone muistutti sanalla
sanoen pientä museota.

Jos astuisimme taloon ja tarkastelisimme sitä sisäpuolelta, näkisimme
kolme tai neljä suurehkoa mukavasti kalustettua huonetta, kaikki täpö
täynnä luonnontieteellisiä esineitä ja pyydyksiä. Yhdessä huoneessa
näkisimme seinällä riippumassa ilmapuntarin ja lämpömittarin, takan
reunalla vanhan kellon, miekan ja pistooleja ja paljon valikoituja ja
arvokkaita teoksia sisältävän kirjakaapin.

Peremmällä näkisimme pienen hirsistä rakennetun keittiön tavallisine
talouskaluineen. Ja sitten saapuisimme pienelle suljetulle pihalle,
jonka päässä on varastohuone ja talli. Viimemainitusta löytäisimme
neljä hevosta ja sen viereisestä aitauksesta ehkä muutamia muuleja.
Iso, punertava, pitkäkorvainen ajokoiraa muistuttava hurtta saattaisi
astella pihalla eikä voisi olla kiinnittämättä huomiotamme.

Tätä taloa saattaisi kauempaa katseltuna luulla jonkun varakkaan
uudisasukkaan kartanoksi, mutta lähemmin tarkastaessa huomaisi, ettei
se kuitenkaan sellaiseksi sovellu. Ei ole mitään neekerien mökkirivejä,
ei suuria sokerimyllyjä, joissa makea mehu puristetaan ruo'oista, eikä
tupakka-aittoja, jollaisia aina tapaa täkäläisen suurviljelijän asunnon
lähettyvillä. Ei mitään sellaista, eikä talon vieressä ollut edes
mitään isoa viljelysmaata. Taustan tumma sypressimetsä loi
varjonsa melkein rakennuksen seiniin. Ilmeisesti se ei siis ollut
uutisviljelijän kartano. Mikä se sitten oli, ja ketä siellä asui?

Se oli metsästäjän ja luonnontutkijan koti.




LUONNONTUTKIJA JA HÄNEN PERHEENSÄ


Vuonna 1815 käytiin kuuluisa Waterloon taistelu, ja samana vuonna
Napoleon Bonaparte karkoitettiin St. Helenan saarelle. Monet
ranskalaiset upseerit, jotka olivat seuranneet suurta seikkailijaa,
muuttivat samaan aikaan Amerikkaan. Useimmat heistä, kuten luonnollista
olikin, saapuivat ranskalaisiin Mississipin siirtokuntiin ja perustivat
sinne kotinsa. Eräs näistä oli nimeltään Landi ja oli palvellut
everstinä Napoleonin armeijan jääkäreissä. Hän oli syntyperältään
korsikalainen ja oli päätynyt upseeriksi Ranskan armeijaan, koska oli
erään Bonaparten perheen jäsenen ystävä, vaikka hän nuoruudessaan
olikin harrastanut enemmän tieteitä kuin ihaillut sotilaselämää.

Espanjan sotaretkellä Landi oli nainut baskittaren, jonka kanssa
hänellä oli kolme lasta, kaikki poikia. Heidän äitinsä kuoli ennen
Waterloon taistelua, joten Landin Amerikkaan siirtyessä perheeseen
kuului ainoastaan isä ja hänen kolme poikaansa.

Hän meni ensin Saint Louisiin, mutta siirtyi vähän ajan kuluttua sieltä
virtaa alaspäin Point Coupéen Louisianassa, jossa hän osti vastikään
kuvailemamme talon perustaen sinne kotinsa.

Hän ei elänyt mitenkään ahtaissa olosuhteissa. Ennen Amerikkaan
lähtöään hän oli myynyt perintötilansa Korsikassa, saaden niistä
rahasumman, joka olisi riittänyt hänelle huolettomaan elämään missä
maassa tahansa, mutta varsinkin hänen uudessa kotimaassaan, tuossa
vapaassa maassa, missä ravinto oli huokeata ja verot pienet. Hänen ei
siis ollut pakko ryhtyä mihinkään ammattiin tai virkaan uusilla
asuinsijoillaan -- eikä hän ryhtynytkään. Miten hän käytti siis
aikaansa? Hän oli sivistynyt mies. Ennen Ranskan armeijan riveihin
astumistaan hän oli opiskellut luonnontieteitä. Hän oli luonnontutkija.
Ja luonnontutkija löytää tekemistä kaikkialla -- voi koota tietoja ja
hankkia ajanvietettä sielläkin, missä muut menehtyisivät ikävään.
Muistakaa: "Kiviin on piirrettyinä tarinoita, ja lirisevät purot
puhuvat kuin kirjat!"

Eikä hän sulkeutunut tiedekammioonsa. Suuren Audubonin tavoin hän
rakasti samoilua luonnossa. Hän halusi oppia läksynsä luonnolta
itseltään. Hänessä yhdistyi metsästyshalu hienompaan, tieteelliseen
vaistoon, ja mikäpä olisi enää paremmin soveltunut hänen
asuinpaikakseen kuin Mississippin laakso, joka tarjosi yllin kyllin
mielenkiintoisia kohteita sekä metsästäjälle että luonnontutkijalle?
Minun mielestäni hän valitsi kotinsa hyvin.

Näinpä hän käyttäessään aikansa metsästykseen, kalastukseen, lintujensa
täyttämiseen, harvinaisten nisäkkäiden nahkojen parkitsemiseen, puiden
istuttamiseen ja oksimiseen, poikiensa opetukseen ja koiriensa ja
hevostensa harjoitukseen, ei suinkaan joutanut olemaan toimettomana.
Hänen poikansa avustivat häntä tietysti näissä hommissa kykyjensä
mukaan. Mutta hänellä oli sen lisäksi vielä apulaisena -- Hugot.

Kuka Hugot oli? Kuvailenpa hänet.

Hugot oli ranskalainen -- hyvin pienikasvuinen ranskalainen, hädin
tuskin puolentoista metrin mittainen. Hän oli ketterä ja vikkelä,
hänellä oli iso kyömynenä ja pienestä koostaan huolimatta valtavan
suuret viikset, jotka kaartuivat hänen suunsa yli melkein peittäen sen.
Ne antoivat hänelle jokseenkin tuiman ilmeen, joka hänen suoraan
ryhtiinsä ja nopeisiin konemaisen täsmällisiin liikkeisiinsä yhtyneenä
kertoi heti, että Hugot oli ollut ranskalainen sotilas. Hän oli
todellakin entinen jääkärikorpraali. Landi oli ollut hänen everstinsä.
Lopun arvaatte helposti. Hän oli tullut vanhan päällikkönsä mukana
Amerikkaan ja oli nyt tämän korvaamaton apulainen ja seuralainen.
Harvoin saattoi tavata luonnontutkijaa näkemättä myöskin Hugotin
tuuheita viiksiä aivan everstin kyynärpään vierellä. Hugot olisi
kuollut, jos hänet olisi erotettu vanhasta päälliköstään pitemmäksi
aikaa.

Hugot seurasi tietysti isäntäänsä kaikilla tämän eräretkillä. Samoin
tekivät pojat niin pian kuin he pysyivät hevosen selässä. Näissä
tilaisuuksissa talo suljettiin siksi aikaa, sillä koko tilalla ei ollut
mitään taloudenhoitajaa tai muuta palvelijaa. Näin kartano jäi
asumattomaksi välillä viikkokausiksi -- sillä luonnontutkija teki
seurueineen pitkiä retkiä ympäröiviin metsiin. Tavallisesti he
palasivat tuoden runsaan saaliin -- lintujen ja turkiseläinten nahkoja,
kasveja ja harvinaisia kivinäytteitä. Sitten näiden uusien hankintojen
järjestelyyn käytettiin päiväkaudet. Näin Landi ja hänen perheensä
kuluttivat aikansa.

Hugot oli kokki, palvelija, tallirenki, hovimestari ja asiapoika.
Mainitsin jo, ettei koko talossa ollut mitään muuta palvelijaa, --
mies- tai naispuolista. Hugot toimi siis myöskin siivoojana. Hänen
moninaiset tehtävänsä eivät olleet kuitenkaan niin vaikeat täyttää kuin
olisi voinut otaksua. Eversti oli tavoiltaan yksinkertainen ja
vaatimaton. Tämän vaatimattomuuden hän oli oppinut sotilaana ja hän oli
kasvattanut poikansa elämään samalla tavalla. Hän söi yksinkertaista
ruokaa, joi ainoastaan vettä ja nukkui telttavuoteella puhvelintalja
allaan ja huopa peitteenään. Point Coupéessa asuva pesijätär piti
liinavaatteet puhtaina eikä Hugotilla ollut läheskään niin paljoa
puuhaa talousaskareissa kuin saattaisi luulla. Hän kävi joka päivä
kylässä -- torilla ja postikonttorissa, tuoden usein kirjeitä, joista
monet olivat varustetut isoilla sineteillä ja ruhtinaallisilla
vaakunoilla ja toisinaan, kun höyryalus oli poikennut laituriin, saapui
kirjakääröjä -- tieteellisiä teoksia -- tai omituisia koneita.

Kaikesta tästä huolimatta metsästäjä-luonnontutkijan elämässä ei ollut
mitään salaperäistä. Hän ei ollut ihmisvihaaja. Hän kävi usein kylässä
ja rupatteli kernaasti vanhojen metsästäjien tai muiden siellä
asuvien kanssa. Kyläläiset tunsivat hänet "vanhan everstin"
nimellä ja kunnioittivat häntä. He oudostelivat vain hänen
luonnontutkimusharrastuksiaan, jotka näyttivät heistä kummallisilta ja
ihmettelivät myöskin, miten hän tuli toimeen ilman palvelijatarta.
Eversti ei kuitenkaan vaivannut päätään heidän arveluillaan. Hän vain
nauroi heidän uteliaille kysymyksilleen ja pysyi yhtä hyvissä väleissä
kuin ennenkin.

Myöskin hänen pojistaan tuli varttuessaan kaikkien suuret suosikit. He
olivat ikäisikseen erinomaisia ampujia, kykenivät ratsastuksessa
kilpailemaan kenen kanssa tahansa, uivat Mississipin pyörteissä,
osasivat meloa kanoottia, singahduttaa suopungin tai keihästää
kissakalan kuin olisivat olleet täysikasvuisia miehiä. He olivat
todellakin miehekkäitä poikia, ja yksinkertaiset kyläläiset, jotka
vaistomaisesti tunsivat sen etevämmyyden, minkä kasvatus ja harjoitus
oli näille nuorukaisille antanut heidän omaan sivistymättömyyteensä
verrattuna, pitivät heitä arvossa sellaisina. Näistä eduistaan
huolimatta pojat olivat ystävällisiä kylän asukkaita kohtaan, ja siksi
heitä kunnioitettiinkin kaikkialla.

Kukaan naapureista ei koskaan käynyt everstin luona muuten kuin
asioilla. Eikä hänen kartanossaan käynyt ketään muitakaan vieraita
paitsi pari kolme New Orleansissa asuvaa entistä sotilastoveria, jotka
noin kerran vuodessa saapuivat häntä tervehtimään muistellakseen
menneitä ja maistaakseen hänen hirvenpaistiaan. Tällaisissa
tilaisuuksissa "Napoleon le Grand" oli tietysti tärkeimpänä
puheenaiheena. Landi jumaloi Napoleonia, kuten kaikki keisarikunnan
vanhat sotilaat, mutta oli eräs Bonaparten perheen jäsen, jota kohtaan
luonnontutkija tunsi vieläkin suurempaa, hartaaksi ystävyydeksi
kehittynyttä kiintymystä. Tämä oli Musignanon prinssi Charles Lucien.

Eivät kaikki Bonapartet ole olleet pahoja. Eräät tuon merkillisen suvun
jäsenistä ovat osoittaneet maailmalle omistavansa yleviä hyveitä.
Musignanon prinssin hiljaisia tutkimuksia luonnontieteilijänä voidaan
pitää valloituksina luonnonvaltakunnassa ja vaikka ne ovatkin joutuneet
keisarin loistavampien ja verisempien mainetöiden varjoon, oikeuttavat
ne kuitenkin hänet paljon paremmin nauttimaan ihmisten kiitollisuutta
ja kunnioitusta. Hän olikin Landin todellinen sankari.

Eversti Landi oli jo monta vuotta viettänyt kuvailemaamme elämää.
Viimein sattui tapaus, joka oli koitua hänen turmakseen. Hän oli saanut
haavan sääreensä sotaretkellä Espanjassa. Putoaminen hevosen selästä
avasi haavan uudestaan, ja jalan poistaminen tuli välttämättömäksi. Se
pelasti hänen henkensä, mutta hän ei ottanut enää osaa metsästyksen
huveihin, vaikka kykeni yhä antautumaan luonnontutkijan harrastuksiin.
Hän kykeni puujalallaan liikkumaan talon lähistöllä ja nurmikolla
karsimassa puita ja hoitelemassa lemmikkieläimiään, joiden lauma oli
kasvanut varsin lukuisaksi, ja Hugot seurasi häntä alati kuin varjo.
Pojat kävivät sen sijaan eräretkillä ja keräsivät kivinäytteitä
entiseen tapaansa ja heidän elämänsä kulki melkein tavallista rataansa.

Näissä oloissa tutustuin ensi kerran luonnontutkijaan, Hugotiin ja
hänen kolmeen poikaansa, jotka ovat pienen kertomuksemme sankarit.

Nuori lukijani, salli minun tutustuttaa sinut heihin lähemmin. Luulen,
että pitäisit heistä -- kaikista kolmesta -- ja viihtyisit hyvin jonkin
aikaa heidän seurassaan.




PRINSSIN KIRJE


On ihana kevätaamu lähestyessämme heidän taloaan. Astumme nurmikolle
sivuportista. Meidän ei tarvitse mennä sisälle, sillä sisällä ei ole
ketään. Ilma on liian kaunis, mutta he kaikki ovat kuitenkin kotona --
nurmikolla rakennuksen edustalla ja kuistilla.

He ovat erilaisissa hommissa. Eversti itse ruokkii lemmikkejään. Hugot
auttaa häntä ja kantaa niiden muonaa sisältävää koria. Everstiä voisi
nimittää komeaksi mieheksi. Hänen tukkansa on valkoinen kuin valkaistu
palttina. Samoin hänen viiksensä. Partaa hänellä ei ole. Hänen leukansa
on sileäksi ajeltu, iho pronssinväriseksi ahavoitunut ja hiukan
punakka. Kasvojen ilme on lempeä, vaikka päättäväinen. Hän on paljon
laihempi kuin ennen leikkausta, sillä sellainen aiheuttaa usein
laihtumista. Puku on yksinkertainen: keltainen puuvillatakki,
raidallinen paita, väljät, heleän taivaansinisestä puuvillakankaasta
tehdyt housut. Hyvin leveälierinen panamahattu varjostaa hänen silmiään
auringolta, ja paidanrinnus on avoin, sillä päivä on lämmin. Hugot on
pukeutunut suunnilleen samoin, mutta hänen takkinsa ja housunsa ovat
karkeammasta kankaasta, ja hattu on palmunlehvistä.

Entä Basil, vanhin pojista. Hän puuhailee yrittäen sitoa joitakin
hihnoja metsästyssatulaan, joka on ruohikossa hänen vieressään. Basil
on täsmälleen seitsemäntoistavuotias. Hän on komea nuorukainen, vaikkei
häntä juuri saatakaan nimittää kauniiksi. Hänen kasvonsa ilmaisevat
rohkeutta, ja vartalonsa osoittaa voimaa. Tukka on suora ja sysimusta.
Hän muistuttaa enemmän italialaista kuin kumpikaan muista veljistä. Hän
on todella isänsä poika -- oikea korsikalainen. Basil on mainio
metsästäjä. Hän rakastaa eräretkillä käyntiä enemmän kuin mitään muuta,
rakastaa metsästystä sen itsensä vuoksi ja riemuitsee sen vaaroista.
Hän on sivuuttanut sen iän, jolloin lintujen pyydystäminen ja oravien
ampuminen kiehtoo. Hänen kunnianhimoansa ei tyydytä enää mikään vähempi
kuin pantterin, karhun tai amerikkalaisen puhvelin eli biisonin ajo.

Lucien, toinen järjestyksessä, on perin erilainen. Erilainen melkein
kaikessa! Lucien on hentorakenteinen, vaaleaihoinen ja vaaleatukkainen.
Hän tulee enemmän äitiinsä, joka oli vaaleaihoinen ja -hiuksinen, kuten
monet hänen kansastaan -- baskeista. Lucien rakastaa intohimoisesti
kirjoja ja opintoja. Nytkin hän tutkii jotakin kirjaa verannalla. Hän
harrastaa kaikkia luonnontieteitä, mutta kasvioppi ja geologia ovat
hänen lempiaineensa ja hän on melkoisesti edistynyt molemmissa. Hän
seuraa Basilia kaikilla eräretkillä, mutta kesken kiihkeintä ajoa
Lucien saattaa hypätä ratsultaan, jos harvinainen kasvi tai kukka tai
omituisesti muodostunut kallio sattuu hänen silmäänsä. Lucien puhuu
vain vähän -- ei puoltakaan siitä, mitä useimmat pojat, -- mutta vaikka
hän tavallisesti on vaiti, on hänellä harvinaisen terävä äly ja kun hän
antaa neuvojansa jossakin asiassa, ottavat toiset ne tavallisesti
kunnioittavasti vastaan. Sellainen on älyn ja kasvatuksen salainen
voima.

Sitten meillä on viimeisenä Francis, -- nopeaälyinen, kiharatukkainen
poikaviikari, loputtoman iloinen, aina hilpeä. Hänen makunsa ja
mielitekonsa vaihtelevat, hänen lahjansa ovat monipuoliset -- sanalla
sanoen hän on enemmän ranskalainen kuin kukaan muu heistä. Francis on
innokas linnustaja. Tällä hetkellä hän paikkaa verkkojaan ja hänen
kaksipiippuinen haulikkonsa, jonka hän vastikään on puhdistanut, on
asetettuna hänen viereensä. Francis on kaikkien suosikki, mutta tuottaa
paljon kiusaa Hugotille, jolle hän vähän väliä tekee kepposia.

Luonnontutkijan perheineen ollessa näissä puuhissa kuultiin kovaa
jyminää joelta. Se muistutti jonkin verran tykkien säännöllistä
jyminää, vaikka pamaukset kuulostivatkin pehmeämmiltä ja ontommilta.

-- Höyrylaiva! huudahti Francis, jonka korva kuuli äänet ensiksi.

-- Niin on, jupisi Basil, -- arvattavasti matkalla New Orleansista
Saint Louisiin.

-- Ei, sanoi Lucien, kohottaen tyynesti päänsä kirjastaan, -- se on
Ohion laivoja.

-- Mistä sen tiedät, Luce? kysyi Francis.

-- Höyrytorven törähdyksestä tietenkin. Tunnen mikä se on.
_Kauriinsilmä_... Cincinnatin postilaiva.

Samassa nähtiinkin valkoisen savupilven kohoavan puiden yli, ja sitten
iso laiva työntyi esille joen mutkasta halkaisten keulallaan ruskeata
vettä. Pian se pääsi nurmikon kohdalle, ja oli kuin olikin se miksi
Lucien oli sen arvannut, nimittäin postihöyry _Kauriinsilmä_. Tämä oli
voitto Lucienille, vaikka hän kantoi sen luonteenomaisella
vaatimattomuudella.

Laiva ei ollut kulkenut monta minuuttia, kun sen kovaääninen törähdys
kuultiin Point Coupéesta päin. Siitä he tiesivät, että se laski
laituriin.

-- Hugot! huusi eversti. -- Siellä voi olla jotakin meille. Menehän
katsomaan.

Hugot lähti asialle enempiä käskyjä odottamatta. Hän oli rivakka
kävelijä, tämä Hugot, ja tuossa tuokiossa hän jo palasi. Hän toi
tullessaan varsin paksun, komealta näyttävän kirjeen.

-- Prinssi Lucienilta! huudahti Francis, joka ei laiminlyönyt sanoa
ensimmäistä sanaa kaikkeen. -- Se on prinssiltä, isä, minä tunnen
sinetin.

-- Hiljaa, Francis, hiljaa! sanoi isä, ontui verannalle ja käski noutaa
silmälasinsa.

Kirje avattiin ja luettiin viipymättä.

-- Hugot! huudahti eversti lopetettuaan lukemisensa.

Hugot ei vastannut mitään, vaan asettui isäntänsä eteen, käsi
sotilaalliseen tapaan kohotettuna ohimolle.

-- Hugot, sinun on matkustettava Saint Louisiin.

-- _Bien, mon colonel!_ [Hyvä on eversti!]

-- Sinun on lähdettävä seuraavalla laivalla.

-- _Très-bien, mon colonel!_ [Selvä on eversti!]

-- Sinun on hankittava minulle valkoisen puhvelin talja.

-- Se ei tuota vaikeuksia, monsieur.

-- Pelkään, että se on vaikeampaa kuin luuletkaan.

-- Vaikka olisi rahaakin, monsieur?

-- Niin, rahallakin, Hugot. Kuulehan! Minä haluan nahan... ei vuotaa,
vaan täydellisen nahan päineen, koipineen, aivan ehjän, joka kelpaa
täytettäväksi.

-- Ahaa, _mon colonel_, se on jo eri juttu!

-- Niin, sinäpä sen sanot. Pelkään, että se on tosiaan vaikeata, puhui
eversti itsekseen mietteliäänä. -- Pelkään pahoin, ettemme saa
sellaista, mutta meidän on saatava, maksoi mitä maksoi... niin, maksoi
mitä maksoi!

-- Teen parhaani, eversti.

-- Käy joka turkisliikkeessä Saint Louisissa, kysele metsästäjiltä ja
ansoilla pyytäjiltä... tiedät kyllä, mistä heitä tapaat. Ellei sinua
onnista, pane ilmoitus sanomalehtiin... ilmoita sekä englannin- että
ranskankielellä. Mene herra Choteaun luo... mihin vain. Älä säästä
kuluja.

-- _Restez tranquille, mon colonel_ [Olkaa huoletta, eversti!], teen
kaiken sen.

-- Valmistaudu siis matkaan. Vielä tänä iltana lähtee ehkä joku laiva
jokea ylöspäin. Hiljaa! Kuulen juuri laivan äänen. Ehkä se on Saint
Louisin laivoja.

Kaikki seisoivat hetkisen hiljaa ja kuuntelivat. Toisen, virtaa
ylöspäin tulevan laivan ääni kuului selvästi.

-- Se on Saint Louisin laivoja, sanoi Lucien. _Lännen Kaunotar_.

Lucien, jolla tässä suhteessa oli perin herkät korvat, pystyi
höyrypillin äänestä tuntemaan melkein jokaisen Mississipillä kulkevan
aluksen. Puolessa tunnissa laiva tuli näkyviin, ja huomattiin, että
poika oli taaskin arvannut oikein. Laiva oli Saint Louisista ja _Lännen
Kaunotar_.

Hugotilla ei ollut suuria lähtövalmistuksia tehtävänään ja ennen kuin
laiva oli ehtinyt talon kohdalle, hän oli jo järjestänyt kaiken, saanut
muutamia lisämääräyksiä ja pullean rahakukkaron isännältään -- ja
riensi Point Coupéen ollakseen laiturilla alusta vastassa.




LÄHTÖ SUURELLE METSÄSTYSRETKELLE


Kesti kokonaista kolme viikkoa ennen kuin Hugot palasi. Ne olivat
pitkiä viikkoja vanhalle everstille, jota kiusasi pelko, ettei Hugot
onnistuisi tehtävässään. Hän oli vastannut prinssi Bonaparten
kirjeeseen, luvaten -- jos mahdollista -- hankkia valkoisen biisonin
nahan, tätä prinssi oli nimittäin kirjeessään pyytänyt, ja eversti
olisi mieluummin uhrannut puolen omaisuuttaan kuin jättänyt tämän
toivomuksen täyttämättä. Eipä siis ihme, että hän oli levoton Hugotin
viipyessä.

Hugot palasi vihdoin myöhään eräänä iltana. Eversti ei odottanut hänen
ehtimistään sisälle, vaan meni kynttilä kädessä ovelle häntä vastaan.
Hänen ei tarvinnut kysyä mitään, sillä Hugotin kasvot vastasivat hänen
kysymykseensä ennen kuin sitä oli tehtykään. Samassa silmänräpäyksessä
kun valo lankesi niille jokainen olisi voinut huomata, että Hugot oli
palannut ilman nahkaa. Hän näytti alakuloiselta, ja hänen suuret
viiksensä olivat ikään kuin vaalenneet ja riipuksissa.

-- Et saanut sitä? sopersi eversti.

-- En, herra eversti, mutisi Hugot vastaukseksi.

-- Yrititkö kaikkialta?

-- Kaikkialta.

-- Ilmoititko sanomalehdissä?

-- Kaikissa lehdissä, monsieur.

-- Ja tarjosit korkean hinnan?

-- Tarjosin. Mutta mikään ei auttanut. En olisi pystynyt hankkimaan
valkoisen puhvelihärän nahkaa, vaikka olisin tarjonnut kymmenen kertaa
enemmän. En olisi pystynyt saamaan sellaista edes tuhannella
dollarilla.

-- Minä antaisin viisituhatta!

-- Se olisi ollut aivan samantekevää, monsieur. Sellaista ei ole
saatavissa Saint Louisissa.

-- Mitä herra Choteau sanoo?

-- Että on hyvin epätodennäköistä löytää, mitä haluatte. Saattaa
vaeltaa kautta ruohoaavikoiden, sanoo hän, tapaamatta ainoatakaan
valkoista puhvelia. Intiaanit pitävät niitä tavattoman arvokkaina
eivätkä koskaan päästä ainoatakaan pakenemaan, kun kerran sattuvat
sellaisen yllättämään. Löysin pari kolme kauppiasten turkisvarastoista,
mutta ne eivät olleet mitä te haluatte, monsieur. Ne olivat vuotia ja
niistäkin vaadittiin suuret summat.

-- Ne eivät kelpaisi. Nahka tarvitaan toisenlaiseen tarkoitukseen...
suurta museota varten. Pelkäänpä etten voi saada sellaista! Ellei sitä
saa Saint Louisista, niin mistäpä muualta?

-- Mistäkö muualta, isä? keskeytti Francis, joka veljineen oli
kuunnellut kaksinpuhelua. -- Mistäpä muualta kuin preerialta.

-- Preerialta! toisti isä koneellisesti.

-- Niin, isä. Lähetä Basil, Lucien ja minut. Me etsimme sinulle
valkoisen puhvelin, takaan sen.

-- Hurraa, Francis, huudahti Basil, -- olet oikeassa! Samaa aioin
ehdottaa itse.

-- Ei, ei, hyvät pojat, kuulittehan, mitä herra Choteau sanoo. Turhaa
ajatella sellaista. Sitä ei voi hankkia. Ja minä kun kirjoitin
prinssillekin. Annoin melkein lupauksen!

Vanhan everstin lausuessa nämä sanat hänen kasvonsa ja eleensä
ilmaisivat pettymystä ja mielipahaa.

Lucien, joka oli tuskallisin tuntein huomannut sen, tuli nyt väliin.

-- Isä, sanoi hän, -- on totta, että herra Choteaulla on paljon
kokemusta turkiskaupassa, mutta hänen lausuntonsa ei pidä yhtä
tosiseikkojen kanssa (näette, että Lucien oli teräväsilmäinen
väittelijä). Hugot on nähnyt pari kolme sellaista nahkaa Saint
Louisissa. Jonkun on täytynyt löytää eläimet, joille ne kuuluivat. Sitä
paitsi olen kuullut, ja senhän myöskin herra Choteau myöntää, että
intiaanipäälliköt, jotka käyttävät niitä viittoina, pitävät niitä
suuressa arvossa, ja että niitä nähdään usein heimojen keskuudessa.
Tämä siis todistaa, että valkoisia puhveleita on ruohokentillä, ja
miksipä emme me niitä tavoittaisi yhtä hyvin kuin muutkin? Menkäämme,
sanon, Francis, Basil ja minä niitä etsimään.

-- Tulkaa sisälle, poikani, tulkaa sisään! virkkoi heidän isänsä
ilmeisesti mielissään ja tuntien hiukan lohtuakin poikiensa
ehdotuksesta. -- Tulkaa sisään... Syötyänne illallisen voimme jutella
asiasta paremmin.

Näin sanottuaan vanha eversti nilkutti kolmen poikansa seuraamana
takaisin sisälle, hyvin uupuneen ja nälkäisen näköisen Hugotin
seuratessa heitä.

Asiaa pohdittiin kaikin puolin ilta-aterian aikana ja sen jälkeen.

Isä oli jo alun pitäen puolittain taipuvainen suostumaan poikiensa
tuumaan, ja nämä puolestaan, etenkin Basil ja Francis, koettivat
innokkaasti todistaa sen käytännöllisyyttä. Tulosta tuskin tarvitsee
mainita. Eversti antoi vihdoin suostumuksensa, ja retkelle päätettiin
lähteä.

Luonnontutkijaa ohjasi suuresti halu tyydyttää ystävänsä toivomus.
Häneen vaikutti myös toinenkin tunne. Hän tunsi salaista iloa lastensa
osoittamasta yritteliäisyydestä, eikä hän ollut mies, joka halusi
kaataa kylmää vettä mihinkään heidän suunnittelemiinsa yrityksiin.
Usein hän jopa kerskui naapureilleen ja ystävilleen, miten oli
kasvattanut heidät miehiksi, nimittäen heitä urheiksi pojiksi ja "_mes
jeunes chasseurs_" [nuoret metsästäjäni!]. Ja hän olikin todella
kasvattanut heidät täydelliseen itseluottamukseen, mikäli se hänestä
riippui.

Hän oli opettanut heidät ratsastamaan, uimaan, sukeltamaan syviä jokia,
heittämään suopunkia, kiipeämään korkeisiin puihin, nousemaan jyrkkiä
kallioita, ampumaan lintuja lennosta ja eläimiä juoksusta sekä
nuolella että erehtymättömällä kiväärinluodilla. Hän oli harjoittanut
heidät nukkumaan taivasalla -- pimeässä metsässä, suojattomalla
ruohoaavikolla, valkoisen lumivyöhykkeen partaalla, missä vain,
ainoastaan huopa tai puhvelintalja vuoteena. Hän oli totuttanut heidät
elämään mitä yksinkertaisimmalla ruoalla, ja käytännön kasvitiede, jota
hän oli heille opettanut -- etenkin Lucienille, -- tekisi heille
tarpeen tullen mahdolliseksi hankkia ravintoa yrteistä ja puista,
juurista ja hedelmistä, ja keksiä täten apulähteitä sielläkin, missä
tietämättömät kuolisivat nälkään. He osasivat sytyttää tulen ilman
piikiveä, terästä tai ruutia. He saivat selvän ilmansuunnista
kompassittakin -- tarkkaamalla kallioita, puita ja taivaanmerkkejä.
Kaiken tämän lisäksi oli heille opetettu kaikki mitä siihen aikaan
tunnettiin sen laajan erämaan maantieteestä, joka ulottui heidän
kodistaan Tyynen Valtameren itäisille rannikoille.

Eversti tiesi, että hän saattoi turvallisesti päästää heidät
ruohoaavikoille ja suostui tosiaankin retkeen pikemmin ylpeyttä kuin
levottomuutta tuntien. Mutta häneen vaikuttamassa oli kuitenkin vielä
kolmaskin syy -- ehkä voimakkain kaikista. Häntä elähdytti
luonnontutkijan ylpeys. Hän ajatteli kunniaa, jonka hän saisi osakseen
lähettämällä sellaisen harvinaisen lisän suureen eurooppalaiseen
museoon. Jos sinusta, nuori lukijani, joskus tulee luonnontutkija, niin
käsität, kuinka voimakas tämä tunne saattaa olla, ja meidän
luonnontutkijallamme se oli voimakas.

Ensiksi hän ehdotti, että Hugot seuraisi heitä. Tätä pojat eivät
kuitenkaan suostuneet edes harkitsemaan. He eivät voineet ajatellakaan
Hugotin mukaan ottamista, isä tarvitsisi Hugotia kotona, Hugotista ei
olisi heille mitään hyötyä. He tulisivat yhtä hyvin ja ehkä paremminkin
toimeen ilman häntä.

Totuus oli se, etteivät kunnianhimoiset nuoret metsästäjät halunneet
kenenkään riistävän osaa heidän yrityksensä tuottamasta maineesta -- ja
he tiesivät, että niin kävisi, jos Hugot tulisi mukaan. Eipä siksi, että
Hugot suinkaan olisi ollutkaan mikään mainio metsästäjä -- aivan
päinvastoin -- enempää kuin sotilaskaan, vaikka hän olikin ollut
ratsuväessä ja käytti sellaisia uljaita viiksiä. Tämän kaiken vanha
eversti tiesi varsin hyvin eikä siksi kovin pakottanutkaan Hugotia
mukaan.

Hugotin lahjakkuus ilmeni parhaiten toisessa toimintapiirissä,
nimittäin keittiössä. Täällä Hugot oli kotonaan, sillä hän osasi
paistaa maukkaan munakkaan, hauduttaa kananpojan tai valmistaa
sorsapaistin oliivien kanssa yhtä hyvin kuin monsieur Soyer itse. Mutta
metsästykseen Hugotilla -- vaikka hän monet vuodet oli seurannut vanhaa
isäntäänsä ja tämän poikia eräretkillä -- ei ollut minkäänlaista
kiinnostusta. Karhut ja pantterit herättivät hänessä valtavaa pelkoa ja
intiaanit... Huh, intiaanit!

Nyt, nuori lukijani, kun tulet ajatelleeksi näitä intiaaneja, kun
muistat, että ruohoaavikolla elää ja samoilee viisikymmentä sotaista
heimoa -- monet niistä vannoutuneita vihollisia valkoihoisille, joita
he tappavat, missä vain tapaavat, kuten tapetaan hullu koira tai
myrkyllinen hämähäkki, -- luulenpa, että ajatellessasi näitä seikkoja
varmaan ihmettelet tätä vanhaa korsikalaista isää, joka suostui
päästämään poikansa niin vaaralliselle seikkailulle. Eikö se näytäkin
luonnottomalta? Todellakin aivan uskomattomalta, kun muistamme, että
eversti rakasti hellästi kolmea poikaansa, ja kuitenkin luulisi, että
hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa suunnitelmaa päästäkseen heistä
kuin lähettää heidät villien pariin.

Mihin hän sitten luotti ja minkä hän uskoi heitä turvaavan? Heidän
ikänsäkö? Ei. Hän tunsi intiaanit liian hyvin. Hän tiesi, että heidän
ikäänsä ei otettaisi huomioon, jos he joutuisivat jonkin valkoihoisille
vihamielisen heimon käsiin. On kyllä totta, että villit eivät ehkä
nylkisi heiltä päänahkaa, koska he olivat vain poikia, mutta veisivät
heidät varmasti vankeuteen, josta he eivät koskaan ehkä palaisi.

Vai edellyttikö heidän isänsä, ettei retki ulottuisi jonkin
ystävällisen heimon aluetta laajemmalle? Niin hän ei ajatellut. Jos
heidän suunnitelmansa olisi ollut tällainen, olisivat he luultavasti
saaneet palata tyhjin toimin. Sellaisella seudulla he olisivat tuskin
nähneet puhveleista jälkeäkään, sillä tiedetään hyvin, että
puhvelihärkiä tapaa runsaasti ainoastaan niissä preerian osissa, joita
nimitetään "sota-alueiksi" -- toisin sanoen sellaisilla tienoilla,
missä keskenään sotajalalla olevilla heimoilla on tapana metsästää.

Juuri tästä syystä nämä eläimet ovatkin täällä lukuisampia kuin
muualla, ovathan metsästäjät harvalukuisampia koska ovat vaarassa
joutua yhteentörmäykseen toistensa kanssa. Yksinomaan jollekulle
määrätylle heimolle kuuluvalta alueelta puhvelit surmataan pian tai ne
kaikkoavat pois metsästäjäin alituisesti ahdistelemina. Siksi onkin
tosiasia, jonka ruohoaavikkojen erämiehet hyvin tuntevat, että missä
puhveleita on runsaasti, siellä on myöskin runsaasti vaaraa tarjolla,
joskin vaara sinänsä ei aina siis takaa puhvelien löytymistä.
Intiaanien puolueettomilla eli "sota-alueilla" voi tänään tavata
ystävällisen heimon ja seuraavana päivänä tai jopa seuraavalla
hetkelläkin saattaa joutua vihamielisen villilauman käsiin ja menettää
päänahkansa tuossa tuokiossa.

Kolmen metsästäjäpoikamme isä tiesi kyllä kaiken tämän yhtä hyvin kuin
minä sen tiedän. Kuinka sitten voimme selittää hänen näennäisesti
luonnottoman käytöksensä hänen salliessaan heidän vaarantaa henkensä
sellaisessa yrityksessä? Se olisi todellakin ollut aivan
käsittämätöntä, ellei asiaan olisi liittynyt eräs salaisuus, jonka
selitän myöhemmin. Nyt voin mainita ainoastaan sen, että näiden kolmen
noustua ratsaille lähteäkseen matkaan eversti ontui ulos ja vetäen
taskustaan pienen, värjätyillä piikkisian piikeillä koristetun
nahkapussin ojensi sen Basilille lausuen:

-- Talleta tämä tarkoin, Basil... tiedät mihin se kelpaa. Älä päästä
sitä koskaan käsistäsi... henkenne voi riippua siitä. Jumala olkoon
kanssanne, reippaat poikani. Hyvästi!

Basil otti pussin, pujotti hihnan olkansa yli, työnsi pussin
metsästyspaitansa poveen, puristi isänsä kättä ja kannusti hevosensa
ripeään juoksuun. Lucien suuteli isää jäähyväisiksi, heilautti sirosti
kättään Hugotille ja seurasi perästä. Francis jäi hetkiseksi jälkeen
muista, ratsasti Hugotin luo, tarttui tämän valtaviin viiksiin ja
nykäisi niin, että entinen jääkäri irvisti. Sitten hän käänsi poninsa
nauraen äänekkäästi ja antoi sen nelistää veljien perään.

Eversti ja Hugot seisoivat hetken katsellen heitä. Kun urheat pojat
olivat ehtineet metsänreunaan, kaikki kolme hillitsivät ratsunsa,
kääntyivät satulassaan ja ottaen hatut päästänsä kajahduttivat
lähtöhuudon. Eversti ja Hugot hurrasivat vastaan. Melun tauottua
kuultiin Francisin huutavan:

-- Älä pelkää, isä! Me tuomme sinulle valkoisen puhvelin!




LEIRI


Nuoret seikkailijamme käänsivät kasvonsa länttä kohti ja
ratsastivat pian metsän majesteetillisissa varjoissa. Siihen aikaan
Mississippi-joen länsipuolella oli vain harvoja valkoihoisten
asutuksia. Pienet kauppalat joen varrella ja siellä täällä jonkun
uudisasukkaan viljelysaukeama tai valtion jakamattomille maille
luvattomasti asettuneen raivaajan tölli olivat ainoat merkit
sivistyksestä. Yhden ainoan päivän ratsastus läntiseen suuntaan
loitonsi matkustajan näiden kaikkien lähettyviltä ja heitti hänet
soiden ja metsien sokkeloon, joka satapeninkulmaisena levisi hänen
eteensä. Laaksonuomissa kauempana lännessä oli muutamia hajallisia
siirtokuntia, mutta maa niiden välissä oli enimmäkseen asumatonta
korpea.

Noin tunnissa olivat matkustajamme ratsastaneet pois Point Coupéeta
ympäröivien uudisasutusten tienoilta ja seurasivat metsäpolkuja, joilla
harvoin vaelsi muita kuin intiaaneja ja rajaseudun valkoisia erämiehiä.
Pojat tunsivat ne hyvin. He olivat usein kulkeneet näitä teitä
aikaisemmilla metsästysretkillään.

En halua kertoa liian seikkaperäisesti tapahtumia heidän matkansa
varrelta. Se väsyttäisi nuoria lukijoitani ja ottaisi liian paljon
tilaa. Vien teidät heti heidän ensimmäiseen leiriinsä, jonne he olivat
jääneet yöksi.

Se oli pienellä aholla tai metsäaukiolla, jollaisia usein tapaa
metsissä Mississipin länsipuolella. Siinä oli ehkä puolen hehtaarin ala
avonaista ruohon ja kukkien peittämää kenttää. Kukkien joukosta pisti
erityisesti silmään helianthus ja siniterttuinen lupiini. Kaikkialla
ympärillä kasvoi korkeita puita, ja lehdistä voi päätellä niiden olevan
eri lajeja. Sen olisi voinut nähdä rungoistakin, sillä nekään eivät
olleet toistensa kaltaisia. Muutamien pinta oli sileä, kun taas toisten
kuori oli halkeillut ja käpertynyt usein ulospäin puoli metriä pitkinä
liuskoina.

Kauniin tulppaanipuun saattoi helposti erottaa suorista pylväsmäisistä
rungoista, joista sahataan isoja lankkuja, niitä olette varmaan
nähneet, ja kirvesmiehet ja rakennusmestarit tuntevat ne valkopoppelin
nimellä. Tulppaanipuu on saanut nimensä kukkasistaan, joiden koko ja
muoto muistuttaa suuresti tulppaaneja ja jotka ovat väriltään
vihertävän keltaisia oranssivivahduksin. Paljon muitakin sentään oli,
ja huomattavin näistä isoine vahamaisine lehtineen ja kukkineen oli
magnolia.

Korkeita sokerivaahteroita oli myös ja alempana lehtevä keltakastanja
sievine oranssinvärisine kukkineen sekä hikkoripuu. Valtavia
köynnöskasveja kurottautui puusta puuhun tai suikerteli vinoon
ylöspäin, ja aukion toisella puolella oli paksuja jättiläisruokoja,
jotka kasvoivat kuin pitkä heinä. Toiselta puolen metsä oli aukeampaa,
luultavasti siksi, että kulovalkea oli joskus polttanut viidakon siltä
taholta. Joka puolella kasvavien vaivaispalmujen ja aataminneulojen
viuhkamaiset lehdet antoivat maisemalle trooppisen ja etelämaisen
leiman.

Pojat olivat pysähtyneet lähes kaksi tuntia ennen auringon laskua
ehtiäkseen saada leirinsä valmiiksi. Puolen tunnin kuluttua heidän
pysähtymisestään pieni aukio tarjosi tämäntapaisen kuvan: Lähelle sen
reunaa oli pystytetty pieni purjekankainen, valkoista kartiota tai
pyramidia muistuttava teltta. Ovikaistale oli jätetty auki, sillä ilta
oli ihana, eikä ketään ollut sisällä. Hiukan sivummalla oli kolme
satulaa heitettynä ruohikkoon. Ne olivat meksikolaista mallia,
korkeanuppisia ja korkealla takakappaleella varustettuja, edessä
"sarvi" ja kynsi ja rengas lujasti kiinnitettyinä satulapölkkyyn.
Toisiin takempiin renkaisiin oli sidottu useita nahkahihnoja, mutta
jalustimet olivat teräksestä eivätkä kömpelöt puupalaset, jotka niin
suuressa määrin rumentavat meksikolaista satulaa. Satuloiden vieressä
oli omituisen näköinen esine. Se muistutti suunnatonta, osittain
avautunutta kirjaa. Tämä kapine oli kuormasatula, myöskin meksikolaista
mallia, jollaista siinä maassa nimitetään _alparejaksi_. Siinä oli
vahva nahkavyö, jota häntähihna esti luisumasta eteenpäin juhdan
olkapäille. Pienen matkan päässä satuloista oli ruohikolla useita
huopia -- punaisia ja vihreitä -- sekä karhunnahka ja pari
puhvelintaljaa, ja ylhäällä puun oksalla riippui ratsupiiskoja,
suitsia, vedellä täytettyjä kurpitsaleilejä ja kannuksia. Teltan yli
kohoavan tulppaanipuun runkoa vasten oli asetettu kolme pyssyä. Kaksi
näistä oli kiväärejä, toinen paljon pitempi kuin toinen, kolmas,
ampuma-ase oli kaksipiippuinen haulikko. Luotipusseja ja ruutisarvia
riippui kaikkien kolmen piipuissa, niiden nauhat olivat kiinnitetyt
lataimien ulospistäviin päihin.

Teltan vastakkaisella eli suojanpuolella paloi tuli. Se oli vasta äsken
sytytetty ja räiskähteli leimahtaessaan ilmiliekkiin. Olisi ollut
helppo tietää, että tuon vahvan, punaisen lieskan synnytti hikkoripuu
-- paras polttopuista, -- vaikka kuivia risuja ja jotakin kevyempää
puuta oli käytetty sytyttämiseen. Lieden kummallekin puolelle oli
pistetty maahan yläpäästään halkaistu keppi, ja näiden varaan oli
ripustettu tulen yli noin yhdeksän litraa vetävä peltinen kattila, ja
vesi oli juuri alkamassa kiehua. Muita tarvekaluja oli nuotion
ympärillä, paistinpannu, muutamia tinakuppeja, useita pieniä, jauhoja,
kuivattua lihaa ja kahvia sisältäviä paketteja, vahva peltinen
kahvipannu, pieni lapio ja kevyt kirves vuoltuine, hikkoripuisine
varsineen.

Nämä olivat taulun elottomat esineet. Nyt sananen elollisista
olennoista.

Mainitsemme ensin sankarimme -- Basilin, Lucienin ja Francisin. Basil
puuhaili teltan luona hakaten sen pienoja maahan, Lucien hoiteli
vastikään sytyttämäänsä tulta, kun taas Francis nyppi höyheniä matkalla
ampumastaan metsäkyyhkysparista. Kaikki kolme olivat erilaisessa
asussa. Basilin koko asu oli kauriinnahkaa muistuttavaa paksua
kangasta, paitsi supinnahkaista lakkia, josta juovikas häntä riippui
hänen olkapäilleen kuin huojuva sulka. Hänellä oli ripsukauluksinen,
hauskasti helmillä koristettu metsästyspaita. Vyö tiukensi sen hänen
ympärilleen, ja tästä vyöstä riippui hänen metsästyspuukkonsa tuppineen
ja pieni kotelo, josta pisti esille kiiltävä pistoolinpää.
Hirvennahkaiset saumojen kohdalta ripsutetut säärykset täydensivät
hänen asunsa, ja jalassa hänellä oli intiaanimalliset puhvelinnahkaiset
mokkasiinit. Hänen pukunsa olisi ollut aivan kuin takametsien
erämiehen, elleivät hänen puuvillaiset alusvaatteensa olisi näyttäneet
hienommilta ja puhtaammilta ja hänen paitansa ollut aistikkaammin
kirjailtu kuin ammattimetsästäjillä on tavallista. Lucienin puku oli
taivaansininen. Sen muodosti jonkinlainen vahvasta puuvillakankaasta
ommeltu puseron ja metsästyspaidan yhdistelmä ja housut samasta
aineesta. Hänellä oli jalassa nauhoitetut saappaat ja päässä
leveälierinen panamahattu. Hänen vaatetuksensa näytti jonkinverran
sivistyneemmältä kuin vanhemman veljen. Kuten tälläkin oli hänelläkin
nahkavyö, josta riippui veitsi tupessa, mutta pistoolin asemesta
hänellä oli pieni intiaanitappara eli tomahawk toisella sivullaan.
Tällä sotakirveellä Lucienilla ei silti ollut aikomusta iskeä ketään.
Ei, hän kantoi pientä tapparaansa nakutellakseen kallioita, eikä
kalloja. Se oli hänelle vain geologinen työase.

Francisilla oli takki ja housut, lahkeiden päällä säärykset ja jalassa
mokkasiinit, päässä tuuheille kiharoille somasti kallelleen asetettu
kangaslakki. Hänelläkin oli vyö metsästysveitsineen ja tuppineen ja
hänen vasemmalla kupeellaan riippui pieni pistooli.

Lähellä aukion keskustaa oli kolme suopunkiköysillä vaajoihin
lieoitettua hevosta, kytkettyinä täten, jotta eivät häiritsisi toisiaan
laitumella. Ne olivat hyvin erinäköisiä. Yksi oli iso mustanruskea
ratsu -- puoliksi arabialainen -- ja nähtävästi hyvin voimakas ja
raisu. Se oli Basilin hevonen ja hänen suuri suosikkinsa. Sen nimeksi
oli pantu "Musta Haukka" kuuluisan "Sac ja Fox" -heimon päällikön
mukaan, joka oli vanhan everstin hyvä ystävä ja oli kestinnyt tätä
hänen vieraillessaan näiden intiaanien luona. Toinen hevonen oli aivan
tavallinen tanakkasäärinen raudikko, vaatimaton, säyseä eläin, jossa
mikään ei muistuttanut metsästys- tai sotaratsua, mutta samalla se oli
sileäkarvainen ja yhtä hyvässä kunnossa kuin hyvin ravittu porvari --
siitäpä sen nimikin "Le Bourgeois". Sillä ratsasti tietenkin hiljainen
Lucien. Kolmatta hevosta olisi kokoonsa nähden voinut nimittää poniksi,
se kun oli melkoisesti muita pienempi. Se oli kuitenkin sekä muodoltaan
että luonteeltaan oikea hevonen -- sitä pientä, mutta tulista rotua,
jonka espanjalaiset valloittajat toivat uuteen maailmaan ja jonka
villiintyneitä juoksentelevia jälkeläisiä kaikkialla länsivaltioissa
nimitetään mustangeiksi. Koska saan aihetta puhua vielä enemmänkin
näistä kauniista eläimistä, mainitsen tässä vain, että tämä pikku ratsu
oli pantterin tapaan täplikäs ja totteli nimeä "Le Chat" (kissa) --
varsinkin kun Francis sitä kutsui, sillä se oli Francisin hevonen.

Hiukan erillään hevosista oli neljäs eläin, likaisen harmaa ja
liuskakiven värinen, jolla oli muutamia valkoisia pilkkuja selässään ja
olkapäillään. Se oli oikea meksikolainen muuli, äksy ja pahankurinen
rotunsa tapaan. Se oli tamma ja nimeltään Jeanette. Koska sopu sen ja
mustangin välillä ei ollut hyvä, oli se kytketty niin kauaksi
hevosista, etteivät eläimet ulottuneet potkimaan toisiaan. Jeanette oli
äsken mainitun kummallisennäköisen kuormasatulan omistaja, ja sen
velvollisuutena oli kantaa telttaa, muonavaroja, työkaluja ja
keittoastioita.

Mutta aukiolla nähtiin vielä viideskin eläin -- koira Marengo. Koostaan
ja väristään päätellen -- joka oli keltaisenruskea -- sitä olisi voinut
erehtyä luulemaan puumaksi eli amerikkalaiseksi vuorileijonaksi. Mutta
sen musta kuono ja leveät luppakorvat antoivat sille aivan toisen
muodon, ilmaisten sen koiraksi. Se olikin verikoiran ja mastiffin
sekoitus -- voimakas eläin. Se odotteli lintujen sisälmyksiä
kyyristyneenä Francisin jalkojen juureen.

Nyt, nuori lukijani, tiedät, miltä poikien leirissä näytti.




ORAVA PULASSA


Francis sai kyyhkysensä pian kynityiksi ja heitti ne kiehumaan
vesikattilaan. Hän lisäsi kappaleen kuivattua lihaa ja lisäsi sitten
joukkoon hiukan muonasäkistä ottamaansa suolaa ja pippuria, sillä
Francisin aikomus oli valmistaa kyyhkyskeittoa. Sitten hän ryhtyi
vispilöimään hyppysellistä jauhoja veteen suurustaakseen keiton.

-- Onpa ikävää, hän mutisi, -- että meillä ei ole vihanneksia!

-- Odotahan! huudahti Lucien, joka oli kuullut hänen sanansa. -- Täällä
lähistöllä näkyy olevan monenlaisia kasveja. Annahan, kun menen
ottamaan selvää.

Näin sanoen Lucien käveli aukiolla silmät maahan luotuina. Ruohon ja
yrttien joukosta hän ei näyttänyt löytävän mitään sopivaa, mutta
sitten hän poikkesi puiden väliin muutaman askeleen päässä lirisevän
puron rannalle. Muutaman minuutin päästä hän palasi molemmat kädet
täynnä vihanneksia. Mitään sanomatta hän heitti tuomansa Francisin
eteen. Siinä oli kahta lajia -- toinen muistutti pientä naurista, ja
kasvi oli tosiaankin intiaaninauris, toinen taas oli villisipuli, jota
tavataan monilla seuduilla Amerikassa.

-- Oho! huudahti Francis, joka tunsi ne heti, -- mikä onni! _Pommes
blanches_ -- ja vielä villisipuliakin! Nyt valmistan keiton, jota
kelpaa maistaa.

Ja hän ryhtyi riemuiten paloittelemaan juurikkaita ja nakkelemaan niitä
höyryävään kattilaan.

Liha oli pehminnyt tuota pikaa, kyyhkyset kypsyneet ja keitto valmis.
Kattila nostettiin vartaalta, ja veljekset asettuivat istumaan
ruohikolle, täyttivät tinakuppinsa ja ryhtyivät syömään. He olivat
tuoneet mukanaan näkkileipää muutamaksi päiväksi. Kun se loppuisi, he
turvautuisivat jauhopussiinsa... ja kun jauhotkin loppuisivat, aikoivat
he tulla toimeen ilman leipää, kuten olivat menetelleet samanlaisilla
retkillä monta kertaa ennen.

Heidän nauttiessaan kyyhkyskeittoa ja jyrsiessään lihavia
kyyhkysenkoipia kaikkien kolmen huomio kääntyi äkkiä liikkeeseen
lähellä aukion toista puolta. He olivat juuri huomanneet jotakin, joka
muistutti suoraan ylöspäin maasta syöksähtävää keltaista
valonvälähdystä.

Kaikki kolme arvasivat, mikä se oli -- salamana ylös puunrunkoa
vilistävä orava ja siellä se jo näkyikin pysytellen litteänä kaarnaa
vasten. Se oli pysähtynyt hetkiseksi -- kuten on oravien tapa -- ennen
kuin tekisi uuden ponnistuksen.

-- Oho, huudahti Lucien hiljaisella äänellä, -- se on liito-orava ja
kaunis onkin! Katsokaa, se on kirjava kuin kilpikonnan kuori, luulisi,
että se on kolmivärinen kissa! Isä antaisi kaksikymmentä dollaria
tuollaisesta nahasta.

-- Hän saa sen paljon vähemmällä, tokaisi Francis hiipien ottamaan
pyssyänsä.

-- Seis, Francis! sanoi Lucien. -- Anna Basilin yrittää kiväärillään.
Hän ampuu tarkemmin kuin sinä.

-- Hyvä on, vastasi Francis. -- Mutta jos hän ampuu harhaan, ei haittaa
että minä olen valmiina.

Basil oli jo noussut ja astui hiljaa pyssyjä kohti. Hän otti pitkän
kiväärin ja tähtäsi otusta.

Puu, johon orava oli kiivennyt, oli niin sanottu kelo. Se oli lahoava
tulppaanipuu -- ukkosen tai myrskyn runtelema -- ja seisoi hiukan
erillään muista avoimella kentällä. Siitä oli tuskin muuta jäljellä
kuin paljas runko, joka kohosi pylvään tapaan kahdenkymmenen metrin
korkeuteen. Tuuli oli riuhtonut pois kaikki oksat, paitsi yhtä, ja tämä
oli pitkä ja kohosi rungon latvasta vinosti ylöspäin. Tämä oksa, vaikka
olikin käyrä ja useistakin kohdin haarakas, ei ollut kovinkaan paksu.
Se oli varvuton ja lehvätön, ollen yhtä kuollut kuin muukin puu.

Sillävälin kun Basil ja Francis valmistelivat pyssyjään, orava oli
toisella ponnistuksella syöksynyt oksan päähän pysähtyen istumaan sen
eräälle haaralle ja näytti katselevan sieltä laskevaa aurinkoa.
Metsästäjä ei olisi voinut toivoa enää parempaa maalia, kunhan hän vain
pääsisi kyllin lähelle, ja se hänelle luultavasti onnistuisi, sillä
pieni eläin ei näyttänyt välittävän enempää heidän kuin hevostenkaan
läsnäolosta, mikä pelottomuus todisti, että pyssymies ei ollut
ahdistanut sitä koskaan. Se istui tuuhea häntä pystyssä ja viuhkan
tapaan levitettynä ja näytti nauttivan lännestä paistavan päivän
säteistä.

Pojat hiipivät hiljaa aukion reunaa pitkin, Basil etumaisena. Päästyään
mielestään sopivan ampumamatkan päähän hän nosti kiväärinsä, tähtäsi ja
oli vetämäisillään liipasinta, kun orava, joka ei ollut vieläkään
huomannut häntä, säpsähti äkkiä, laski häntänsä ja kiiti kuin
pelästyneenä oksaa alaspäin. Vasta emärungon saavutettuaan se pysähtyi
metrin päähän maasta ja lyyhistyi litteäksi kaarnaa vasten.

Mikä oli voinut pelästyttää sen? Poikia se ei ollut ainakaan
säikähtänyt, koska ei ollut heistä aikaisemminkaan välittänyt sitä
paitsi se pysytteli yhä heidän puolellaan puuta yhtä hyvänä
maalitauluna kuin ennenkin. Jos se olisi pelännyt heitä, olisi se, niin
kuin oravien tapa on, lymynnyt rungon taakse. Mutta ei, se ei pelännyt
heitä, sillä se riippui vaakasuorana kaarnassa pää käännettynä
ylöspäin, ja osoitti pelkäävänsä jotakin vihollista ylhäältä. Ja näin
olikin asia, sillä korkealla ilmassa aivan puun yläpuolella kaareili
iso petolintu.

-- Odotahan, huudahti Lucien laskien kätensä Basilin olalle. -- Se on
punapyrstöhaukka. Katso, se aikoo iskeä. Katsotaan miten siinä käy.

Basil laski kiväärinsä ja kaikki kolme jäivät odottamaan. Tuuhea oksa
häilyi heidän päänsä päällä, joten lintu ei nähnyt heitä tai
kiintyneenä saaliinsa ahdistamiseen ei välittänyt heidän läsnäolostaan
sillä hetkellä.

Lucien oli tuskin ehtinyt avata suunsa, kun haukka joka siihen asti oli
leijaillut laajat siivet levällään, suipensi äkkiä pyrstönsä, veti
siipensä kokoon ja syöksyi maahan rajulla suhahduksella. Se pudottautui
melkein kohtisuoraan ja hipaisi oravaa niin läheltä, että kaikki kolme
poikaa etsivät sitä silmillään haukan kynsistä linnun lentäessä pois.
Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Orava oli ollut varuillaan, ja haukan
iskiessä alas se oli pyörähtänyt salaman nopeudella puun toiselle
puolelle. Haukka kääntyi pian peräsimen muotoisen pyrstönsä avulla ja
kiersi sille puolelle puuta, mihin orava oli nyt asettunut. Muutamilla
voimakkailla siiven iskuilla sen onnistui pian saavuttaa tarpeellinen
korkeus, ja se suhahti taaskin alas valitsemaansa uhria kohti. Orava
vältti sen kuten ennenkin ja palasi puun toiselle puolen. Haukka
kääntyi taas, kohosi, syöksyi alas saalistaan kohti, iski harhaan ja
suhahti ylöspäin. Neljäs yritys onnistui yhtä huonosti, ja lintu lensi
takaisin ilmaan, mutta jäi kaartelemaan yhä puun yläpuolella.

-- On ihme, ettei orava pakene toiseen puuhun, jupisi Francis, --
sellaiseen, jossa on kylliksi oksia sitä suojaamaan, tai omaan
puuhunsa, missä sen kolo on. Siellä se olisi turvassa.

-- Senpä se juuri tahtoisikin tehdä, vastasi Lucien. -- Mutta katsohan,
vihollinen on ihan sen yläpuolella. Mitään puuta ei ole kyllin lähellä,
ja jos se yrittäisi juosta avointa kenttää pitkin, haukka iskisi sen
niskaan kuin nuoli. Näittehän, kuinka nopeasti se hyökkäsi äsken?

Orava oli todellakin tässä tilanteessa. Oli selvää, että se katseli
jonkin matkan päässä olevaa puuta kaipaavin silmin, sillä vaikka sen
tähän asti oli onnistunut pettää vihollisensa, sitä näkyi yhä kiusaavan
jännitys ja pelko.

Heti kun haukka oli kohonnut noin kymmenen metriä puun yläpuolelle se
alkoi jälleen leijailla kaarissa päästellen lentäessään kummallisia
huutoja. Se ei ollut kirkumista -- jota näiltä linnuilta usein
kuullaan, -- vaan toisenlainen huuto, ikään kuin kutsu jollekin
toverille. Ja se se todella olikin, sillä siihen kuului heti vastaus
kaukaa metsästä, ja tuota pikaa nähtiin toisenkin haukan,
punapyrstöisen kuten se itsekin, mutta paljon suuremman, kohoavan
ilmaan. Tämä oli nähtävästi sen puoliso, sillä näiden lintujen naaras
on aina uroksia paljon isompi. Molemmat yhtyivät pian ja leijuivat puun
yläpuolella lentäen toistensa ratojen poikki ja katsellen alaspäin.
Orava näytti nyt kaksinverroin säikähtyneeltä, sillä se tiesi niiden
aikomuksen. Se alkoi juosta puunrungon ympäri katsellen tuon tuostakin
ulospäin, ikään kuin aikoen hypätä alas ja paeta tiheään metsään.

Haukat eivät suoneet sille pitkää aikaa päätöksen tekemiseen. Pienempi
hyökkäsi ensin, mutta iski vieläkin harhaan, ajaen oravan toiselle
puolelle puuta. Pelästynyt eläin ehti tuskin pysähtyä kun iso
naarashaukka hyökkäsi sitä kohti vinkuvalla suhahduksella ja karkoitti
sen taas takaisin. Koiraslintu oli tällävälin kääntynyt ja hyökkäsi
niin äkkiä ja tarkasti, että orava kykenemättä enää kiepsahtamaan puun
ympäri ponnahti ilmaan. Pyrstönsä ohjaamana haukka seurasi perästä ja
linnun nähtiin iskevän ennen kuin orava saavutti maan. Sitten se
äänekkäästi kirkaisten nousi ilmaan pyristelevä orava kynsissään.

Sen voitonriemu oli lyhytaikainen. Kuultiin haulikon pamahdus ja sekä
haukka että orava putosivat maahan. Toinen pamaus seurasi melkein
silmänräpäyksessä, ja sen toveri pudota pöllähti siipirikkona ja
räpytteli ruohossa kiljuen kuin kissa. Isku Francisin pyssynperästä
mykisti sen pian, haulikon molemmat piiput olivat tyhjät, sillä juuri
Francis oli ampunut punapyrstöt.

Ihmeellisintä kaikesta oli, että orava ei ollut kuollut, ei hauleista
eikä putoamisesta. Lucienin kumartuessa varovaisesti ottamaan sitä ja
jo onnitellessa itseään saaliista se loikkasi äkkiä, ravistautui irti
kuolleen haukan kynsistä, juosta viiletti metsään ja kiipesi korkeaan
puuhun. Kaikki kolme riensivät perästä minkä jaksoivat, mutta päästyään
puun -- yli metrin paksuisen tammen -- juurelle he mielipahakseen
näkivät oravan kolon parinkymmenen metrin korkeudella maasta, ja tähän
oravanajo tietysti päättyi.




FRANCIS KOMPASTUU


Seuraavana päivänä metsästäjämme leiriytyivät Krokotiilijoen varrelle.
Tämä joki on hidasjuoksuinen joki kuten useimmat Louisianan virroista
ja laajenee paikoin leveiksi lammikoiksi tai pieniksi järviksi. Nimensä
se on saanut suuresta määrästä alligaattoreja, jotka vaanivat sen
vedessä, vaikka se ei tässäkään suhteessa eroa paljoakaan seudun muista
joista.

Leiriksi valittu paikka oli aukiopaikalla, jossa joenuoma laajeni
pieneksi järveksi. Paikalta näkyivät kaikki tämän järven rannat ja
komea näköala se olikin. Veden yli kohosi jättiläispuita, tammia ja
sypressejä, ja niiden oksista riippui espanjansammalta pitkinä
kiemurtelevina hopearihmoina. Tämä sai puut näyttämään harmaantuneilta
ja olisi tehnyt maiseman jokseenkin synkäksi, elleivät kirkkaamman
väriset lehdet olisi elostuttaneet sitä.

Siellä täällä kimalteli auringonpaisteessa vihreä magnolia suurine
valkoisine kukkineen, jotka olivat lautasen kokoisia. Alempana kasvoi
paksuja ruokoja, joiden korkeat, vaaleanvihreät varret seisoivat
suorina toistensa vieressä päättyen keihäsmäisiin lehtiin ja
muistuttaen jättiläisvehnän tähkään puhkeamattomia korsia. Näiden
yläpuolella kahisivat tupelopuun keveät ja ohuet lehdet. Kaunis
amerikkalainen vaivaispalmu nosti viuhkamaisia oksiaan ikään kuin
verhotakseen maata kuumilta auringon säteiltä, jotka lankesivat sen
lehville, ja siellä täällä sen omituiset muodot kuvastuivat veteen.
Jättiläismäiset köynnöskasvit kurottuivat puusta puuhun -- köynnöksiä
ja kiipijäkasveja ja erilaisia kiertoja. Joitakin niistä peittivät
tuuheat lehdet, toiset taas olivat verhotut loistaviin kukkiin.
Torviköynnöksen tulipunaiset suppilot, sypressiköynnöksen valkoiset
tähdet ja villin altheajuuren eli puuvillaruusun isot, vaaleanpunaiset
kukat kilpailivat väriloistossa ja houkuttelivat kookkaita
koreankirjavia perhosia ja rubiinikaulaisia mesilintuja kisailemaan
silkinhienoilla teriöillään.

Ikään kuin näiden heleiden täplien vastakohtana maisemassa oli toisia,
jotka näyttivät pimeiltä ja synkiltä. Metsässä saattoi nähdä paikkoja,
joissa puut kohosivat vihertävästä, mutaisesta vedestä. Siellä ei ollut
mitään aluskasvillisuutta, ei ruokoja eikä vaivaispalmuja. Sypressien
mustat rungot nousivat paljaina lähes kolmenkymmenen metrin korkeuteen,
ja niiden oksista riippui harmaata sammalta. Maasta kohosi valtavia
kartioita -- kaatuneet puut olivat jättäneet taittuneet runkonsa
maahan. Joissakin paikoin valtava liaani, puolikin metriä
läpimitaltaan, kurottautui näitten synkkien käytävien yli muistuttaen
puusta puuhun kiemurtelevaa käärmettä.

Järvessä vilisi alligaattoreja. Niitä näki paistattamassa päivää
matalilla rantatöyräillä tai matelemassa kohti pimeätä ja varjoista
suota. Muutamat lipuivat hiljalleen joen pinnalla, jonka vedestä niiden
niskat ja lovekkaat selät pistivät esiin. Liikkumattomina ollessaan
nämä iljettävät eläimet muistuttivat kuivuneita puupölkkyjä, ja
useimmat niistä lepäsivät hievahtamatta -- joko luontaisesta
laiskuudestaan tai väijyäkseen saalista. Rannalla venyvät pitivät
kitansa ammollaan, mutta tuon tuostakin niiden kuultiin napsahduttavan
leukansa kiinni. Ne huvittelivat pyydystämällä kärpäsiä, jotka myskin
hajun vietteleminä lentelivät kauheiden leukojen ympärillä ja
asettuivat limaiselle kielelle. Muutamat taas kalastivat virrassa, ja
vähän väliä saattoi kilometrinkin päähän kuulla, kun ne pyrstöllään
pieksivät vettä. Niiden metsän läpi kaikuva ääntely muistutti
härkäsammakoiden kurnutusta, mutta oli yhtä kovaäänistä ja hirvittävää
kuin vihaisen sonnin mylvintä. Kammottavia ne olivat ulkomuodoltaankin,
mutta pojat olivat tottuneet näkemään niitä eivätkä pelänneet.

Järven ympärillä oli kuitenkin miellyttävämpääkin katseltavaa.
Etäisellä niemekkeellä seisoi flamingoparvi järjestyneenä riveihin kuin
sotilaskomppania ja tulipunaiset höyhenet loistaen auringossa. Niiden
lähellä oli parvi kiljukurkia -- jokainen täysikasvuisen miehen
korkuinen, -- ja niiden äänekäs toitotus kuului tuon tuostakin. Iso
keltanokkainen töyhtöhaikarakin näkyi siellä lumivalkeassa
höyhenpuvussaan, kaukaa häämötti kuin valkoinen lammaslauma sen
siromuotoinen serkku, louisianalainen haikara, ja joukoittain
hiekkakurkia.

Pussikaulaisia ja pitkänokkaisia pelikaaneja seisoi surullisissa
asennoissa, ja niiden vieressä valkoisia ja tulipunaisia iibislintuja
ja purppurakanoja. Ruusunvärisiä lusikkahanhia kahlaili matalikoissa
pyydystellen kummallisen mallisilla nokillaan rapuja ja äyriäisiä, ja
oksalla istui musta Brasilian pelikaani pitkä käärmemäinen kaula
ojentuen ahnaasti veden yli. Ilmassa leijaili laiskasti parvi
hiirihaukkoja ja järven päällä väijyskeli parvi kalasääksiä, iskien
tuon tuostakin alas suomuisen saaliinsa niskaan.

Sellainen oli poikien leiriä ympäröivä maisema, hyvin tavanomainen
Louisianan erämaiden suoseuduille.

Teltta oli pystytetty lähelle joen vartta korkealle ja kuivalle
paikalle. Paikka oli avoin -- siinä kasvoi vain muutamia vaivaispalmuja
-- ja eläimet oli jätetty liekaan läheiselle ruohikolle. Illalliseksi
oli varattu metsänriistaa. Basilin erehtymätön kivääri oli kaatanut
naarashirven juuri kun he aikoivat pysähtyä ja Basil osasi mainiosti
teurastaa sellaista riistaa. Hirvi oli pian nyljetty ja parhaat palat
leikattu talteen -- niissä oli kylliksi illalliseksi ja seuraavaksi
aamuksi. Paistit ripustettiin puun oksaan mukana vietäviksi, koska
seuraavana päivänä saattaisi olla huonompi metsästysonni. Marengollekin
liikeni vielä varsin oivallinen ilta-ateria eikä nälkäinen koira
suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta. Se tiesi, että tämänlaatuisella
retkellä ei tavattu lihavaa naarashirveä joka päivä, ja jos
tavattiinkin, niin harvoin sen lihoista joutui moinen kimpale koiran
osaksi. Oli vielä aikaista, runsaasti kaksi tuntia auringonlaskuun, kun
metsästäjät lopettivat illallisensa -- tai oikeastaan päivällisensä,
koska he keskipäivällä pysähtyessään nauttimaansa muutamaa suupalaa
lukuunottamatta eivät olleet aterioineet aamiaisen jälkeen.

Illallisen jälkeen Basil ryhtyi jälleen korjailemaan muulin satulaa ja
valjaita, jotka olivat joutuneet epäkuntoon matkalla. Lucien otti
esille muistikirjansa ja lyijykynän ja istahtaen puhvelintaljalle alkoi
merkitä muistiin päivän kuluessa tekemiään huomioita. Francis, jolla ei
ollut muuta hommaa, päätti _bayoun_ rantoja pitkin hiipien ampua
flamingon, jos hänen onnistuisi päästä tarpeeksi lähelle niitä. Hän
tiesi, ettei se olisi helppoa, mutta hän oli päättänyt yrittää, ja
mainittuaan veljillensä aikomuksestaan hän heitti pyssyn olalleen ja
lähti.

Hän katosi näkyvistä päästyään muutamien veden partaalla kasvavien
paksujen puiden taakse, joiden välitse johti selvä, kauriiden ja muiden
eläinten tallaama polku. Hän pysytteli tällä polulla piilotellen puiden
suojassa, jotta muutamaa sataa metriä kauempana rannalla olevat
flamingot eivät huomaisi hänen lähenemistään.

Hän oli ollut näkymättömissä vain viiden minuutin verran, kun Basil ja
Lucien säpsähtivät kuullessaan laukauksen ja heti sen jälkeen toisen.
He tunsivat sen Francisin lintupyssyn ääneksi, mutta mitä hän oli
ampunut? Ei ainakaan flamingoja, sillä hän ei ollut voinut ehtiä kyllin
lähelle niitä. Sitä paitsi etäisellä rannalla kyyhöttävät linnut
näkyivät leiriin ja laukauksien pelottamina ne lensivät kaikki
puunlatvojen yli. Ei, Francisin laukaukset eivät voineet tarkoittaa
flamingoja. Mutta mitä sitten? Basil ja Lucien tekivät toisilleen tämän
kysymyksen tuntien jonkinlaista levottomuutta. Ehkäpä Francis on
yllättänyt kauriin tai sattunut tapaamaan kalkkunaparven? Tällaiset
olivat veljesten arvelut mutta nämä otaksumat lopetti pian Francis
itse, jonka kuultiin huutavan kaukana metsässä. Basil ja Lucien
sieppasivat kiväärinsä ja riensivät etsimään häntä, mutta ennen kuin he
ehtivät metsikköön he näkivät Francisin tulevan polkua pitkin puiden
välissä ja juoksevan henkensä edestä! Hänen edessään virui lahopölkkyä
muistuttava esine poikittain polun yli. Se ei ollut voinut aiheuttaa
pojan hätähuutoa, sillä se ei liikkunut. Silti se oli elävä otus --
alligaattori!

Ja päälle päätteeksi se oli mitä isointa lajia -- yli kuusi metriä
pitkä, ja makasi suoraan polulla. Basil ja Lucien näkivät sen heti
päästyään aukeaman kohdalle. He näkivät myöskin, ettei se ollut
Francisin kiireen aiheuttajana, sillä hän ryntäsi suoraan sitä kohti.
Jokin hänen takanaan oli vallannut kaikki hänen ajatuksensa, eikä hän
huomannut lainkaan alligaattoria. Sillä vaikka hänen veljensä huusivat
hänelle varoittaakseen häntä, hän juoksi eteenpäin ja kaatui suulleen
kompastuessaan matelijaan. Pyssy kirposi hänen käsistään ponnahtaen
eteenpäin. Hän ei ollut kuitenkaan satuttanut itseään, vaan kömpien
jälleen jaloilleen jatkoi juoksuansa ja huusi sukeltaessaan
hengästyneenä ulos pensaikosta: -- Karhu, karhu!

Basil ja Lucien katsahtivat polulle. Totta tosiaan, sieltä laukkasi
karhu täyttä vauhtia. Francis oli ampunut sitä. Haulit olivat vain
ärsyttäneet karhua ja nähdessään niin heikon vastustajan se oli
ryhtynyt takaa-ajoon.

Ensin he mielivät pötkiä käpälämäkeen ja etsiä turvaa nousemalla
ratsuilleen, mutta karhu oli päässyt liian lähelle ja olisi voinut
saada kynsiinsä jonkun heistä ennen kuin he olisivat päässeet hevosten
luo ja ehtineet irrottaa ne. He päättivät ryhtyä vastarintaan. Basil,
joka oli ollut ennenkin mukana mustan karhun tapossa, ei ollut kovin
peloissaan, hän ja Lucien pitivät kiväärinsä valmiina antaakseen
ruskeaturkille lämpimän tervehdyksen.

Karhu juosta hölkötti eteenpäin, kunnes oli ehtinyt paikalle, missä
alligaattori makasi. Matelija oli kääntynyt puolittain ja seisoi nyt
lyhyillä jaloillaan poikittain polulla, kuin sepän palkeet. Francisin
takaa-ajoon syventynyt karhu ei kuitenkaan huomannut otusta ennen kuin
kompastui siihen ja hyppäsi sivulle mörähtäen äänekkäästi. Tämä antoi
alligaattorille otollisen tilaisuuden, se läimäytti seuraavassa
silmänräpäyksessä voimakkaalla pyrstöllään karhua niin, että sen
kylkiluitten kuultiin rusahtavan iskusta.

Karhu, joka muutoin olisi jättänyt alligaattorin rauhaan, tuli tästä
aiheettomasta hyökkäyksestä niin raivoihinsa, että se kääntyi ja
karkasi uuden vihollisensa kimppuun kahmaisten sen keskeltä ruumista
tiukkaan syleilyyn. Molemmat ponnistelivat, toinen möristen ja
korskuen, toinen päästäen härän mylvintää muistuttavia ääniä.

Kuinka kauan kamppailu olisi kestänyt ja kumpi olisi päässyt
voittajaksi, jos ne olisi jätetty rauhaan, on epätietoista, mutta sekä
Basil että Lucien ampuivat haavoittaen karhua. Tämä pakotti sen
höllentämään otteensa ja se näkyi nyt pyrkivän pois. Matelija oli
kuitenkin saanut yhden sen käpälistä voimakkaihin leukapieliinsä ja
piti sitä kiinni ryömien kaiken aikaa alas vettä kohti ja laahaten sitä
mukanaan. Karhu tiesi nähtävästi vastustajansa aikomuksen ja päästeli
äänekkäitä ja surkeita voihkahduksia, kiljahtaen toisinaan kuin sika
teurastajan pistosta. Kaikki turhaan. Sen leppymätön vihollinen
saavutti rannan, ja sukelsi syvään veteen laahaten nalleparkaa
perässään. Molemmat vaipuivat pinnan alle kadoten kokonaan näkyvistä ja
vaikka pojat vaanivat lähes tunnin, ei karhun eikä matelijan nähty enää
nousevan veden pinnalle. Karhu oli epäilemättä hukkunut heti, ja
tukehdutettuaan vastustajansa alligaattori oli kätkenyt sen mutaan tai
raahannut sen pohjaa pitkin johonkin muuhun kohtaan järveä --
aterioidakseen siellä kaikessa rauhassa.




VÄHÄN ALLIGAATTOREISTA


Pojat palasivat nyt teltalleen järkyttyneinä näkemästään. He istahtivat
maahan ja ryhtyivät keskusteluun, jonka pääaiheena olivat karhut ja
alligaattorit. Viimemainitut kuitenkin omituisine ja inhottavine
elintapoineen muodostivat heidän juttelunsa olennaisen aiheen. Kaikki
tunsivat niistä monta kummallista kertomusta, Franciskin, ja Basil,
joka oli metsästellyt paljon rämeillä ja jokien varsilla, tiesi
kaikenlaista näiden eläinten tavoista. Tosin Basil ei juuri ollut
mikään huomioiden tekijä, hän oli vain pannut merkille sellaisia
omituisuuksia, joita tapaukset eräretkillä olivat saaneet hänet
tarkkaamaan. Mutta Lucien oli tutkinut lähemmin niiden tapoja ja oli
myöskin lukenut niistä. Hän oli siis perehtynyt kaikkeen, mitä
luonnontutkija tietää näistä eläimistä, ja suostui veljiensä pyynnöstä
hämyhetkien ratoksi esittämään tietojaan heille.

-- Alligaattori, hän aloitti, -- kuuluu sisiliskojen lahkoon. Tämä
lahko taasen jaetaan useihin heimoihin, joista yhdellä on nimenä
_Crocodilida_ eli krokotiilit.

Tämä heimo jaetaan kolmeen sukuun: krokotiileihin, gavialeihin ja
alligaattoreihin. Nämä erotukset teki paroni Cuvier, ja hän perustaa ne
enemmän pään muotoon ja hampaiden rakenteeseen kuin mihinkään
todelliseen eroavaisuuteen näiden eläinten ulkonäössä ja tavoissa.
Krokotiileilla on pitkä, terävä, kapea kuono ja alaleuan kummallakin
puolella iso hammas, joka suun sulkeutuessa sovittautuu yläleuassa
olevaan kouruun. "Nämä ovat oikeita krokotiileja", sanoo herra Cuvier.
Gavialeilla on myöskin pitkä, terävä, kapea, pyöristynyt kuono, mutta
niiden hampaat ovat melkein samankokoiset ja tasaiset. Alligaattoreilla
sensijaan on leveä, haukimainen kuono ja hyvin epätasaiset hampaat,
alaleuassa on kummallakin puolella iso torahammas, joka suun
sulkeutuessa ei siirry kouruun, kuten krokotiileilla, vaan yläleuassa
olevaan kuoppaan. Nämä ovat Cuvierin mainitsemat tuntomerkit, joiden
esittämiseksi ja todistamiseksi hän näkee mahdottoman paljon vaivaa.
Sen hän olisi mielestäni kuitenkin voinut säästää itseltään, koska
eläimestä on niin vähän eri muotoja olemassa, että ne olisi selvemmin
voinut käsitellä kaikki krokotiilisuvun lajeina.

-- Oikeita krokotiileja, hän jatkoi, -- tunnetaan viisi eri lajia.
Neljä niistä tavataan Afrikan joissa, jota vastoin viides on
Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan asukas. Gaviali elää Aasiassa, etenkin
Gangesjoessa ja muissa Intian joissa, ja se on niiden seutujen
krokotiili. Alligaattori kuuluu Amerikkaan, jossa se on levinnyt
laajalle sekä pohjoisella että eteläisellä mantereen puoliskolla.
Espanjalaisissa osissa sitä nimitetään kaimaaniksi, ja sitä on kaksi
hyvin tunnettua lajia, nimittäin Guayanan täplikäs kaimaani ja
Mississipin alligaattori. Kunhan Etelä-Amerikan suuret joet ovat
tulleet asianmukaisesti tutkituiksi, saadaan epäilemättä nähdä, että on
vielä muitakin muunnoksia. Olen kuullut Valencia-järvessä Venezuelassa
asustavasta, joka eroaa kummastakin yllämainitusta amerikkalaisesta
lajista. Se on näitä kumpaakin pienempi, ja intiaanit pyydystävät sitä
innokkaasti, sillä he syövät sen lihaa, joka on näille ihmisille
erittäin haluttua herkkua. On sitä paitsi luultavaa, että uusia lajeja
löydetään vielä Afrikastakin ja Intian valtameren saarilta.

-- Mielestäni on muuten varmasti todistettu asia, että kaikilla näillä
krokotiiliperheen lajeilla on varsin yhtäläiset elintavat, jotka
vaihtelevat vain niissä kohdissa missä tällaisia eroavaisuuksia saattaa
odottaakin ilmaston, ravinnon ja muiden olosuhteitten perusteella. Se
mitä teille kerron alligaattoreista, soveltuu siis ylimalkaan kaikkiin
sen suomuisiin serkkuihin. Tiedätte, että sen ruumis on kauttaaltaan
suomujen peitossa, ja näette, että nämä suomut sen selässä kohoavat
pyramidimaisiksi kuhmuiksi ja että rivi sellaisia kuhmuja pyrstön
ylälaidassa antaa sille pykäläisen, sahanterää muistuttavan muodon.
Huomaatte myöskin, että pyrstö on litistynyt pystysuoraan lapiomaisesti
kuten majavan häntä. Jalat ovat lyhyet ja hyvin jäntevät -- etujaloissa
on viisi pienellä uimaräpylällä varustettua varvasta, takajaloissa sen
sijaan vain neljä, mutta paljon pitempää ja isommalla uimaräpylällä
varustettua. Olette panneet merkille, että pää muistuttaa hauen päätä,
sieraimet sijaitsevat lähellä kuonon päätä, silmät ovat ulkonevat ja
korva-aukot sijaitsevat juuri niiden takana. Sen silmäterät ovat tummat
ja värikalvo on sitruunankeltainen, silmämunat eivät ole pyöreät kuten
ihmisellä, vaan soikeat ja vuohen silmää muistuttavat.

-- Kaiken tämän voitte huomata katselemalla alligaattoria. Eläimen
rakenteessa on kuitenkin muutamia omituisia seikkoja, jotka eivät pistä
silmään yhtä helposti. Näette, että sen leuat aukenevat kauaksi
taaksepäin, -- yli korvienkin -- missä ne niveltyvät toisiinsa ikään
kuin saranoilla. Siitä seuraa, että alligaattorin avatessa suunsa sen
niska taipuu hiukan ylöspäin, joten näyttää kuin se alaleuan asemesta
olisi liikuttanut yläleukaa.

-- Kas, olen usein kuullut, että niin onkin, huomautti Francis.

-- Monet ovat ajatelleet niin ja sanoneet niin siitä asti kun Herodotos
ensimmäisenä levitti tätä järjetöntä mielipidettä. Niin ei kuitenkaan
ole asian laita. Alaleuka sillä liikkuu, niin kuin muillakin
luurankoeläimillä, mutta äsken kuvailemani näennäisyys johtaa tuohon
huolimattomien tarkastajain tekemään erehdykseen. On vielä toinenkin
seikka. Alligaattorin korva-aukkoa suojelee läppäpari, jonka se sulkee
sukeltaessaan veteen. Sen sieraimiakin suojelevat läpät, jotka se
myöskin voi mielensä mukaan sulkea. Sen selkänikamatkin ovat omituisia.
Ne ovat siten kiinnitetyt toisiinsa, ettei se kykene kääntymään
kaartamatta ruumistaan. Se voi liikuttaa päätänsä vain hiukan
molemmille sivuille, ja tämä on onnellinen seikka, joskaan ei sille
itselleen niin ainakin sen vihollisille. Jos se voisi kääntyä äkkiä tai
kiemurrella kuin käärmeet, sen kohtaaminen olisi perin vaarallista.
Mutta näin ollen sen pitkä ruumis lyhyine jalkoineen tekee sille
mahdottomaksi kääntyä nopeasti, joten se ei ole mikään vaarallinen
vihollinen maalla, kunhan vain pysyttelee sen valtavien leukojen ja
voimakkaan pyrstön ulottuvilta. Pyrstö onkin sen varsinainen hyökkäys-
ja puolustusase, ja kun sitä eivät kangista mitkään nikamat, eläin voi
käyttää sitä niin tehokkaasti, että se yhdellä ainoalla läimähdyksellä
iskee miehen hengettömäksi. -- Monet alligaattorin tavoista ovat teille
tutut. Tiedätte, että naaras munii hanhenmunan kokoisia munia ja
peittää ne hiekkaan, missä auringon kuumuus hautoo ne. Toisinaan se ei
löydä tarkoitukseen sopivaa hiekkasärkkää. Silloin se tekee pyöreän
lavan ruoholla ja risuilla sekoitetusta mudasta. Siihen se laskee
munakerroksen ja peittää sen monen sentin vahvuudelta mudalla ja
ruohoilla. Sitten se munii uuden kerroksen, peittää senkin mudalla, ja
niin edelleen kunnes se on muninut koko sarjansa, usein lähes
kaksisataa likaisenvihertävää munaa. Lopuksi se peittää kaiken mudalla,
muuraten pesän pyrstöllään mutauunin tai majavanpesän näköiseksi.
Kaiken tämän vaivan se näkee suojellakseen munansa pesukarhuilta ja
kilpikonnilta sekä korppikotkilta ja muilta linnuilta, joille ne ovat
mieluista herkkua. Munien hautuessa se vaaniskelee pesän ympärillä
pitääkseen nämä viholliset loitolla. Kun poikaset ovat kuoriutuneet
munista, sen ensimmäisenä huolena on viedä ne veteen, jossa tällaiset
vaarat eivät niitä uhkaa. Siihen näkyy poikasten vaistokin niitä
vetävän, sillä tuskin ne ovat vapautuneet kuorestaan, kun niiden
nähdään hypiskelevän vettä kohti tai seuraavan emoaan, jonka niskaan
tai hartioille monet ovat kiivenneet.

-- Mutta, onko totta, keskeytti Francis, -- että vanhat koiraat syövät
omia poikasiaan?

-- Vaikka se kuulostaakin kauhealta, on se aivan totta, Francis. Olen
itse nähnyt.

-- Niin minäkin, virkkoi Basil, -- monta kertaa.

-- Emon ensimmäisenä huolena on saada poikaset veteen, missä se voi
paremmin kätkeä ne luonnottomalta isältä, mutta kaikista sen
varokeinoista huolimatta monet joutuvat sekä vanhojen alligaattorien
että isompien kilpikonnien ja lintujen uhriksi. Niin pian kuin
pienokaiset ovat saaneet hiukankin järkeä, jos niin voin sanoa, ne
välttävät isiään ja enojaan, ja koska ne ovat liikkeissään näitä
nopeammat, osaavat ne pysytellä niiden isojen leukojen ja pyrstöjen
ulottuvilta. Olen usein nähnyt pienten alligaattorien ratsastavan
isompien selässä tietäen, että nämä eivät tavoita niitä siitä asemasta.

-- Ne näkyvät syövän, mitä niiden eteen vain sattuu, huomautti Francis.

-- Eivät ne siinä suhteessa ole turhantarkkoja. Kala on luullakseni
niiden mieliruokaa, mutta ne syövät kaikenlaisia maaeläimiäkin, jotka
niiden onnistuu surmata, ja arvellaan niiden pitävän erityisesti
mätänemistilassa olevasta lihasta. Se on kuitenkin vain olettamus.
Niiden on huomattu surmaavan isoja eläimiä vedessä ja jättävän ne veden
pohjalle useaksi päiväksi, mutta tämä on saattanut johtua siitä, että
ne eivät olleet nälissään sillä kerralla ja säilyttivät niitä
ainoastaan odotellessaan ruokahaluaan. Kuten kaikki matelijat
sulattavat nekin ravintonsa hitaasti eivätkä sen vuoksi kaipaa niin
suuria ruokamääriä kuin lämminveriset eläimet -- imettäväiset ja
linnut. Niinpä ne hautautuvat mutaan ja makaavat koko talven
horroksissa nauttimatta minkäänlaista ravintoa.

-- Sanot kalan olevan niiden mieliruokaa, Luce, virkkoi Basil -- mutta
minä luulen niiden pitävän koirista enemmän kuin mistään muusta. Tiedän
niiden tulleen usein paikalle, josta ovat kuulleet koiran haukahduksia,
ikään kuin niiden tarkoitus olisi ollut syödä se. Olen nähnyt
alligaattorin kaappaavan ison koiran, joka ui Bayou Boeufin yli, ja
vetävän sen pohjaan yhtä nopeasti kuin taimen olisi siepannut kärpäsen.
Koiraa ei nähty sen koommin.

-- On aivan totta, että ne syövät koiria, niin kuin ne syövät kaikkia
muitakin eläimiä, vastasi Lucien, -- mutta että ne erityisesti
himoitsisivat koiranlihaa, on seikka, josta luonnontutkijat ovat
keskenään eri mieltä. Tosin ne lähestyvät paikkaa, mistä kuulevat
koiran ulvontaa, mutta jotkut sanovat niiden tekevän sen siksi, että se
muistuttaa niiden omien poikasten uikutusta.

-- Mutta olen nähnyt sekä koirasten että naarasten rientävän koiraa
kohti.

-- Juuri niin. Koiraat aikoivat mennä syömään poikasia, joita ne
luulivat siellä olevan ja naaraat seurasivat perästä puolustaakseen
jälkeläisiään. Koirasten ja naarasten välillä syntyy usein tästä syystä
hurjia tappeluja.

-- Mutta miten, Luce, kysyi Francis, -- miten ne voivat pyytää kaloja,
jotka näyttävät paljon nopeammilta kuin ne itse?

-- Hyvin harvat kalalajit ovat nopeampia. Uimaräpylällä varustetuilla
jaloillaan ja varsinkin litteällä pyrstöllään, joka samalla kertaa
toimittaa sekä taka-airon että peräsimen tehtävää, alligaattori voi
liikkua vedessä yhtä nopeasti kuin useimmat kalat. Alligaattori ei
kuitenkaan pyydystä kaloja ajamalla, vaan sieppaa ne saaliikseen
sotajuonen avulla.

-- Millaisen sotajuonen?

-- Olet kai usein huomannut niiden kelluvan vedenpinnalla puoliympyrän
tapaan kaartuneina ja liikuttamatta ruumistaan tai mitään jäsentään?

-- Kyllä, kyllä, olen katsellut sitä monta kertaa.

-- No, jos olisit silloin voinut vilkaista veden alle, olisit nähnyt
kalan jossakin sen puoliympyrän ulkopuolella. Kala pysyttelisi
paikallaan -- epäilemättä vaanien omaa saalistaan, veden pinnalla
lenteleviä kärpäsiä tai kuoriaisia. Tässä hommassaan se ei välitä
isosta tummasta möhkäleestä, joka lipuu verkalleen sitä kohti
näyttämättä ollenkaan uhkaavalta, sillä alligaattorin pää on tällöin
käännettynä pois aiotusta uhrista. Alligaattori tietää hyvin mitä tekee
vaikka se näyttääkin olevan nukuksissa. Se lipuu hiljaa lähemmäksi,
kunnes ulottuu sivaltamaan kalaa pyrstöllään, joka kaiken aikaa on
taivutettuna kaareksi ja sitten se antaa tarkasti tähdäten pahaa
aavistamattomalle saaliilleen läimähdyksen, joka tappaa sen heti,
paiskaten sen toisinaan suoraa päätä alligaattorin kitaan ja
singahduttaen sen toisinaan monta metriä ilmaan.

-- Maalla alligaattori iskee saaliiseensa samaan tapaan. Sen
sivaltaessa pää kääntyy puolitiehen pyrstöä vastaan, koko ruumiin
muodostaessa täten puoliympyrän. Ellei pyrstön isku tappaisikaan
saalista, se paiskautuu suoraan hirviön kitaan, jossa se kohtaa varman
surman silmänräpäyksessä.

-- Mutta miksi alligaattorit syövät kiviä ja muita sellaisia aineita?
tiedusteli Basil. -- Olen nähnyt erään, jonka vatsasta neljännes oli
täynnä nyrkkini kokoisia kiviä ja puun- ja lasipalasia. Ne näkyivät
olleen siellä pitkän aikaa, terävät reunat olivat kuluneet sileiksi.
Tätä en ole voinut käsittää koskaan.

-- Eipä ihmekään, koska viisaammatkaan luonnontutkijat kuin me eivät
tiedä syytä siihen. Muutamat ajattelevat, että tarkoitus on sama kuin
linnuilla ja muilla eläimillä, jotka nielevät soraa ja multaa
edistääkseen ruoansulatusta. Toiset taas uskovat, että alligaattori
tekee sen laajentaakseen vatsaansa, jotta matelijalle kävisi
mahdolliseksi kestää pitkä paastonsa maatessaan horroksissa talven
ajan. Tätä jälkimmäistä selitystä pidän järjettömänä ja ainoastaan
satuja kertovan Buffonin arvoisena. Omasta puolestani luulen, että
romu, jota tavallisesti löydetään alligaattorin vatsasta, kerääntyy
sinne sattumalta -- se nielee sitä erehdyksestä saaliinsa mukana
silloin tällöin, sillä sen makuhermot eivät ole suinkaan herkät, ja se
nielaisee mitä tahansa veteen heitetään, vieläpä lasipullonkin. Nämä
ainekset jäävät tietysti sen vatsaan -- kasaantuen sinne ehkä kautta
sen elinajan -- ja tuottavat sille vähän, jos ollenkaan haittaa, koska
sen vatsa kuten useimpien matelijoiden kestää melkein mitä tahansa.
Emme saa ajatella alligaattorin vatsaa emmekä sen muitakaan elimiä
samanlaisiksi kuin ihmisolennon. Jos meidän aivomme vioittuvat
vakavasti, niin kuolemme, mutta alligaattorin aivot voidaan poistaa
kokonaan ja eläin ryömii pois ja elää vielä päiväkausia. Tunnetaan
esimerkkejä alligaattoreista, joiden aivot ovat ammutut mäsäksi, ja
kuitenkin ne vielä monta tuntia sen jälkeen ovat valmiit taistelemaan
jokaista vastaan joka lähestyy niitä. Niiden aivot, niin kuin kaikkien
matelijoiden, ovat tavattoman pienet, ja se todistaa, että ne
järjeltään ovat alemmalla asteella kuin linnut ja nisäkkäät.

-- Mutta Lucien, sinä kerroit meille, että koko krokotiiliheimon tavat
ovat samanlaiset tai melkein samanlaiset. Mistä sitten johtuu, että
Afrikan krokotiilit ovat niin paljon rajumpia ja hyökkäävät usein
Senegalin ja Ylä-Niilin alkuasukasten kimppuun ja nielevät heidät? Niin
ei tee meidän alligaattorimme. Tosin ne kyllä joskus purevat
neekereitämme sääriin, ja olemme kuulleet niiden myöskin tappaneen
joitakin, mutta silloin nämä ovat joutuneet eläimen tielle
huolimattomuuttaan. Alligaattorit eivät hyökkää kenenkään kimppuun, jos
ne jätetään rauhaan. Niinpä mekin lähestymme niitä aivan pelottomina
vain keppi aseenamme.

-- Se johtuu siitä, että hyvin tiedämme niiden olevan liian kömpelöitä
tavoittaakseen meitä maalla, koska voimme helposti hypätä pakoon niiden
pyrstöjen ja leukojen ulottuvilta. Miltä sinusta tuntuisi uida tuon
järven yli tällä hetkellä? Rohkenenpa väittää, ettet uskaltaisi.

-- En uskaltaisikaan... siinä olet oikeassa.

-- Ja jos sen tekisit, hyökkäisi joku niistä todennäköisesti kimppuusi
ennen kuin pääsisit vastakkaiselle rannalle. Mutta meidän
alligaattorimme eivät ole enää mitä ne olivat sata vuotta sitten.
Silloin ne olivat paljon hurjempia ja vaarallisempia ja hätyyttivät
ihmisiä usein ärsyttämättäkin. Ne ovat alkaneet pelätä meitä, sillä ne
tietävät, että olemme niille vaarallisia, ja ne voivat helposti erottaa
meidät muista eläimistä pystysuorasta asennostamme. Ajatelkaa, kuinka
innokkaasti niitä pyydystettiin silloin kun alligaattorinnahka oli
muodissa, ja ajatelkaa kuinka monta niistä surmataan öljynsä ja
pyrstöjensä vuoksi. On siis aivan luonnollista, että ne pelkäävät
meitä, ja voitte huomata niiden olevan paljon arempia viljelysseuduilla
ja uudisasutusten lähettyvillä kuin metsäisemmillä tienoilla. En epäile
että suurilla rämeillä on paikkoja, missä on vieläkin vaarallista
lähestyä niitä. Ne, jotka väittävät Afrikan krokotiilien olevan
hurjempia, eivät perusta johtopäätöksiään tosiasioihin. Etelä-Amerikan
kaimaanit, jotka ovat alligaattoreja nekin, ovat yhtä rajuja kuin
krokotiilit. Olen lukenut monta kertomusta, miten ne ovat hyökänneet
Guayanan ja Brasilian alkuasukkaiden kimppuun ja syöneetkin heitä.
Paljon tästä on epäilemättä satua, mutta joukossa on muutamia
täysin todistettuja kertomuksia, ja olen kuullut yhden, jonka
todenperäisyydestä olen varma. Kerron sen, jos haluatte, vaikka se
onkin kauhea ja surullinen juttu ja vaikka toivoisin, ettei se olisi
totta.

-- Voi, kerro... kerro, huudahti Francis. -- Me kestämme kyllä, meillä
ei ole heikot hermot. Eihän Basil?

-- Ei, Basil vastasi. -- Luullakseni kestämme sen, Frank. Jatka, Luce.




INTIAANIÄITI JA KAIMAANI


-- Lienee tuskin toista paikkaa Amerikassa, jossa alligaattorit
kasvavat kookkaammiksi ja ovat luonteeltaan rajumpia kuin
Magdalena-joessa ja siihen laskevissa isoissa sivujoissa. Nämä joet
juoksevat alavan maan läpi troopillisessa vyöhykkeessä, ilmasto on
kuuma ja siis erittäin sopivaa isojen matelijoiden kehittymiselle. Myös
alkuasukkaiden veltto luonne -- he ovat intiaanien ja espanjalaisten
sekoitusta -- estää heitä ahdistamasta ja hävittämästä kaimaaneja
samalla tarmolla kuin mitä oman maamme asukkaat osoittavat. Siitä
seuraa, että kaimaanit vuorostaan pelkäävät ihmisiä vähemmän ja
sieppaavat heitä usein saaliikseen. Magdalenan kaimaanit surmaavat
monesti alkuasukkaita, jos nämä sattuvat putoamaan veteen.

Laakeissa veneissään Magdalenajoella kulkevat laivurit putoavat varsin
usein virtaan ja joutuvat kaimaanien saaliiksi, kuten valtameren
purjehtijat häitten kitaan. Näillä laivureilla on joskus mukanaan
kiväärit kaimaanien varalta, mutta vain harvoja niistä tuhotaan tällä
tavoin, koska _bogadoreilla_ on täysi työ alustensa ohjaamisessa ja
alligaattorin tappaminen luodilla on hyvin vaikeata. Sen voi tappaa
ainoastaan ampumalla sitä silmään, sillä muuta osaa sen ruumiista ei
musketinkuulakaan lävistä. Silmään osuminen vaatii tietysti varmaa
tähtäämistä ja otollista tilaisuutta kaimaanin maatessa rantatörmällä
tai kelluessa vedessä. Kaimaanin ollessa pois vedestä, sitä voi ampua
hartioiden takana olevaan pehmeään, venyvään nahkaan, mutta se on hyvin
epävarma keino sen surmaamiseksi, ja sitä voi ampua useammankin kerran
luotien tuottamatta sille kuolemaa. Magdalenan alkuasukkaat pyydystävät
toisinaan kaimaaneja suopungeilla ja laahattuaan ne rantaan lopettavat
ne kirveillä ja keihäillä. Tästä huolimatta näissä virroissa vilisee
kaimaaneja ja alkuasukkaat häiritsevät niitä harvoin, paitsi kun jokin
kauhea murhenäytelmä on tapahtunut... kun ne ovat siepanneet jonkun
onnettoman, repineet hänet kappaleiksi ja nielleet. Jos tällaista
sattuu, niin asukkaat heräävät tavanomaisesta välinpitämättömyydestään,
kerääntyvät yhteen ja hävittävät suuret määrät näitä matelijoita.
Kertomus, jonka olen teille luvannut, kuvailee tämänlaatuista tapausta.

Eräs _vaquero_ (karjapaimen) asui Magdalenan varrella muutamia
peninkulmia Uuden Carthagenan kaupungin yläpuolella. Hänen
palmunlehvämajansa sijaitsi kappaleen matkaa virrasta, kohdalla, jossa
vesi kihisi väijyviä kaimaaneja, sillä ympäristö oli kesytöntä ja
harvaanasuttua. Vaquerolla oli vaimo ja yksi lapsi -- noin kuusi- tai
seitsemänvuotias tytär, ja koska tyttö oli sievä pikkutyttö ja heidän
ainoansa, oli se tietysti molemmille vanhemmille hyvin rakas.

Vaquero oli usein poissa kotoa, sillä hänen täytyi samoilla kauas
metsiin. Vaimoa ei kuitenkaan pelottanut jäädä yksin kotiin. Hän oli
intiaaninainen ja tottunut vaaroihin, jotka pelottaisivat suurten
kaupunkien tyttäriä.

Eräänä päivänä, hänen puolisonsa ollessa tavallisuuden mukaan poissa
karjaansa kaitsemassa, nainen vei pyykkinsä joen rannalle, joki oli
ainoa vesi majan lähettyvillä, ja kantamalla vaatteet rantaan hän
säästi itseltään veden noutamisen vaivan, sitä paitsi äyräällä oli
leveä ja tasainen kivi, jonka päällä hänen oli tapana hakata pesemiänsä
vaatteita. Hänen pieni tyttärensä seurasi häntä, kantaen yhtä
kääröistä.

Päästyään rantaan nainen täytti astiansa vedellä ja ryhtyi työhön.
Sillä välin lapsi, jolla ei ollut muuta hommaa, alkoi kerätä kypsiä
guava-hedelmiä, poimien niitä rantatöyräältä osittain veden yli
riippuvasta puusta. Intiaaniäidin ollessa työssään hänet hätkähdytti
kimakka parahdus ja melkein samaan aikaan kuuluva molskahdus.
Katsahtaessaan ympärilleen hän näki lapsensa vaipuvan juuri pinnan
alle. Samaan aikaan hän näki kamalan otuksen -- suuren kaimaanin --
rientävän paikalle! Kauhun vallassa nainen pudotti pyykkinsä ja
kiiruhti äyräälle. Hän syöksyi hetkeäkään epäröimättä virtaan, joka
peitti hänet kaulaan asti. Samassa lapsi nousi jälleen vedenpinnalle.
Äiti tarttui siihen käsivarsista ja oli juuri nostamaisillaan sen ylös
vedestä, kun kaimaani syöksyi kita auki, kaappasi kiinni pienen tytön
sääristä ja irrotti jalat ruumiista yhdellä ainoalla puraisulla! Tyttö
parahti taas, mutta se oli hänen viimeinen äännähdyksensä. Kun äiti
maihin ponnisteltuaan laski silvotun ruumiin joen partaalle, lapsi oli
lakannut hengittämästä.

Äitiraukka istui muutamia minuutteja katsellen lapsensa vielä
vavahtelevia jäännöksiä. Hän kumartui tämän tästä suutelemaan kalpeita
huulia. Hän ei itkenyt. Sanoinhan, että hän oli intiaaninainen. He
eivät käyttäydy niin kuin valkoihoiset, mutta, oli miten oli, hänen
katkera tuskansa ei sallinut kyynelten vuotaa. Hän ei huutanut eikä
kutsunut apua. Se ei olisi hyödyttänyt enää mitään. Oli liian
myöhäistä. Ja hän tiesi, ettei lähistöllä ollut ketään -- ei
kilometrien päässä hänestä. Kohottaessaan silmänsä runnellusta
ruumiista hän loi ne vain mustaan veteen. Siellä guavapensaiden
siimeksessä uiskenteli inhottava matelija edestakaisin. Se oli
hotkaissut herkkupalan ja odotteli kiihkeästi lisää.

Naisen kasvot kuvastivat tuskaa ja kostonhimoa. Yhtäkkiä hän näytti
saavan ajatuksen ja tekevän nopean päätöksen. Hän nousi luoden ensin
silmäyksen pienokaisen kuolleeseen ruumiiseen ja sitten kaimaaniin,
kiirehti pois mökille. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi mukanaan
pitkä keihäs. Se oli hänen miehensä metsästyskeihäs, jota tämä oli
usein käyttänyt kamppailuissaan Brasilian tiikerin ja muiden hurjien
petojen kanssa. Hän toi muutamia muitakin esineitä: suopungin,
amerikkalaisen aloen eli _pita_-puun säikeistä punottua köyttä ja
muutaman veitsen.

Joen partaalle saavuttuaan hän vilkaisi levottomana virtaan. Kaimaani
oli vielä siellä, ja äiti kääntyi ja seisoi hetkisen ikään kuin
miettien, mitä tekisi. Pian hän oli tehnyt päätöksensä, ja kumartuen
eteenpäin hän syöksi keihään pitkittäin lapsensa ruumiin jäännösten
läpi! Se oli hirveä teko, mutta kostontunne kuohui hänessä voimakkaana.
Sitten hän tarttui keihään terään, joka oli nyt punainen verestä, ja
asettaen veitset niin, että ne toimisivat väkäsinä, kiinnitti ne siihen
tukevasti pitaköydellä. Näitä vasten hän työnsi raadellun ruumiin ja
punoi sitten suopungin tiukasti keihään varteen ja kiinnitti sitten
köyden toisen pään guava-puun runkoon; sillä hän tiesi, ettei hänen oma
voimansa merkitsisi paljoakaan sellaista hirviötä kuin kaimaania
vastaan.

Kun kaikki oli valmista, hän kohotti varren ja sinkosi keihään,
ruumiineen päivineen veteen. Sitten hän tarttui köyteen ja lyyhistyi
pensaitten taakse odottamaan tulosta.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Lisää saalista väijyvä verenhimoinen
matelija näki houkuttelevan syötin ja hyökäten eteenpäin sieppasi sen
isoihin leukoihinsa, murskaten sen samalla. Nainen pysyi hievahtamatta,
odottaen aikaansa.

Kaimaanit eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole sitä
varten. Ne ovat luodut vain tarttumaan kiinni ja kieli jota ne eivät
voi ojentaa eteenpäin avustaa ainoastaan nielemisessä. Tuossa tuokiossa
ruumis oli hävinnyt hirviön avaraan kitaan. Tämän nähdessään nainen
hypähti äkkiä ylös tempaisten rajusti köydestä, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hurja kiljahdus ilmoitti hänen onnistuneen
aikeissaan. Väkäiset terät olivat tarttuneet kiinni ja kaimaani oli
kiikissä!

Huomatessaan joutuneensa satimeen matelija sukelsi pohjaan, nousi
sitten jälleen mylvähdellen äänekkäästi ja piesten veden vaahtoavaksi
verta valuessa kaiken aikaa sen leukapielistä ja sieraimista. Se
syöksähteli paikasta toiseen kunnes tukeva parkitsemattomasta nahasta
tehty suopunki pysähdytti sen, jolloin se vapisutti puuta kauan
valtavalla voimalla. Vihdoin sen ponnistukset kävivät heikommiksi, ja
se virui liikkumattomana vedessä. Äiti istui kaiken aikaa
jokitöyräällä, milloin aivan hiljaa ja alakuloisena, milloin
kostonhimoinen ilme valaisi hänen kasvonsa hänen luodessaan silmänsä
hirviöön, joka oli ryöstänyt häneltä hänen lapsensa.

Laukkaavan hevosen jalkojen töminä herätti vihdoin hänet mietteistänsä.
Hän katsahti ympärilleen. Sieltä saapui hänen miehensä.

Surullinen kertomus oli pian kerrottu, ja vähän sen jälkeen vietiin
sanoma niille, jotka asuivat heitä lähinnä. Murhe oli yleinen, ja
tapauksen herättämä myötätunto nostatti koko naapuriston usean päivän
kestävään hävityssotaan kaimaaneja vastaan.

Tämä kertomus, lopetti Lucien, -- on tosi ja siitä onkin kulunut vain
pari vuotta, kun tämä sydäntäsärkevä tapaus sattui.

-- Sydäntäsärkevä tapaus se olikin, -- huudahti Basil. -- Se saa mielen
kuohahtamaan vihasta noita hirviöitä kohtaan! Luulenpa, että menen heti
ampumaan jonkun niistä, ja sitä paitsi tarvitsenkin hampaan
ruutisarveksi. Hän otti kiväärinsä ja meni rannalle. Ainoatakaan
alligaattoria ei ollut sillä hetkellä ampumamatkan päässä, vaikka niitä
näkyi tusinoittain uiskentelemassa järvellä.

-- Maltahan, huusi Francis. -- Odota hiukan, niin houkuttelen ne
lähelle. Asetu väijyksiin, sillä välin kun kutsun niitä.

Francisin avuihin kuului tavaton matkimiskyky. Hän osasi jäljitellä
kaikkia ääniä kukon kieunnasta härän mylvimään asti ja teki sen niin
luonnollisesti, että petti eläimetkin. Hän juoksi alas rantaan ja
piiloutui muutamien yucca-pensaiden taakse ja alkoi ulista ja haukkua
kuin nuori koiranpentu. Myöskin Basil kätkeytyi pensaisiin.

Muutaman sekuntin perästä useiden alligaattorien nähtiin uivan joen
yli. Niitä tuli joka taholta. Ei kestänyt kauankaan kun ne saapuivat
rantatöyräälle, missä Francis oli piiloutuneena, ja etummaisena uiva
iso uros kohotti kuononsa vedestä ja mateli maalle. Se oli epäilemättä
laskenut saavansa jotakin syödäksensä, mutta oli tuomittu pettymään ja
vielä pahempaakin, sillä Basilin kiväärin terävä pamaus kajahti
ilmassa, matelija kellahti kyljelleen liejuun ja sätkyteltyään hetkisen
makasi siinä liikkumatta. Se oli kuollut, sillä hyvin tähdätty laukaus
oli lähettänyt luodin suoraan sen silmään.

Basil ja Francis näyttäytyivät nyt, sillä he eivät halunneet tuhlata
luotejaan useampiin, ja kun muut alligaattorit näkivät heidät, ne uivat
pois nopeammin, kuin olivat tulleet. Lucienin kirveellä hakattiin irti
isoimmat hampaat ja raato jätettiin makaamaan susien, korppikotkien ja
niiden muiden eläinten saaliiksi, joiden syötäväksi se kelpasi.

Keitettyään pannullisen kahvia ja valmistettuaan hirvenpaistia
illalliseksi pojat levittivät puhvelintaljansa telttaansa ja kävivät
levolle.

Seuraavana aamuna he olivat ylhäällä päivänkoitteessa, ja nautittuaan
tukevan aamiaisen satuloivat hevosensa ja jatkoivat matkaansa.




HÄVITYKSEN KETJU


Jätettyään Krokotiilijoen nuoret metsästäjämme vaelsivat suoraan
länteen Opelousan ruohoaavikkojen poikki. He eivät toivoneet tapaavansa
puhveleja näillä suurilla niityillä. Ei, puhvelihärät olivat kauan
sitten hyljänneet Opelousan laitumet ja siirtyneet etäälle länttä
kohti. Sen sijaan näillä tasangoilla samoili tuhatmäärin karjaa, mutta
vaikka eläimet olivatkin kesyttömiä, niillä oli omistajansa, ne olivat
kaikki merkittyjä ja ratsastavat paimenet kaitsivat niitä. Opelousan
aavikolla oli valkoihoisten uudisasutuksia, mutta pojat eivät
poikenneet tieltään käydäkseen niissä. Heidän päämääränsä oli päästä
kauemmaksi eivätkä he halunneet hukata aikaa.

He kulkivat lukuisten purojen ja jokien yli, joista useimmat juoksivat
etelään päin Meksikonlahteen. Matalien poikki he kahlasivat, mutta
milloin joet olivat liian syviä kahlattaviksi, he antoivat hevostensa
uida niiden yli, istuen itse selässä. Ratsut eivät olleet tästä
tietääkseenkään, sillä ne olivat samoin kuin muuli Jeanette ja koira
Marengo opetetut uimaan kuin kalat.

Muutamia päiviä matkattuaan he saapuivat Sabine-joen varrelle. Tämä
joki erottaa Louisianan Teksasista, joka siihen aikaan kuului Meksikon
alueeseen. Maa erosi täällä siitä, jonka yli he olivat kulkeneet. Se
oli mäkisempää ja kasvullisuus oli kokonaan muuttunut. Isot, tummat
sypressit olivat kadonneet, ja petäjiä näkyi runsaammin. Metsä oli
valoisampaa ja aukeampaa.

Sabinejoki oli tulvillaan, mutta he uivat sen yli, kuten edellistenkin,
ja pysähtyivät leiriytyäkseen sen läntiselle rannalle. Oli vasta hiukan
yli keskipäivän, mutta heidän matkatavaransa olivat kastuneet
ylimenossa ja he päättivät jäädä joen rannalle lopuksi päivää ja
pystyttää telttansa avoimelle paikalle matalien puiden ympäröimän
lehdon keskelle. Sellaisia avoimia paikkoja oli useitakin, sillä puut
olivat etäällä toisistaan ja lehto muistutti autioksi jätettyä
hedelmätarhaa. Siellä täällä korkea magnolia kohotti kartionmuotoista
huippuaan muiden puiden yli, ja erään sellaisen iso, lehvätön ja
oksaton runko näkyi jonkin matkan päästä, missä se seisoi kuin vanha
raunioitunut torni.

Maa oli monenlaisten kukkasien peittämä. Siellä kasvoi karvaspavun
sinikukkia ja kullanvärisiä helianthuksia. Niiden vieressä kasvoi
malvoja ja purppuranpunaisia monardeja sekä puuvillaruusuja
viidentoista sentin läpimittaisine kukkineen. Kukkivia köynnös- ja
kiipijäkasveja, jotka kiertelivät puiden ympäri tai ulottuivat
kiehkuroina rungosta toiseen -- runkoköynnös valkoisine terttuineen,
sulotuoksuinen supinrypäle. Kaikkien näkyvimpiä olivat kuitenkin
torviköynnöksen isot kukkaset, jotka verhosivat kiehkurat torvimaisilla
teriöillään levitellen leveitä kirkkaan tulipunaisia kehälehtiänsä.

Tämän kukkarunsauden keskelle pojat leiriytyivät, sitoivat hevosensa ja
pystyttivät telttansa, kuten heidän tapansa oli.

Aurinko paistoi kirkkaasti ja he ryhtyivät levittämään kosteita
taljojaan ja huopapeitteitään.

-- Minusta tuntuu, sanoi Lucien heidän saatuaan leirinsä valmiiksi, --
että olemme pysähtyneet vanhan intiaanikaupungin paikalle.

-- Mikä sinut saa niin ajattelemaan? kysyi Basil.

-- Huomaan täällä rikkaruohojen ja tappuroiden peittämiä romukasoja. Ne
ovat intiaanihautoja tai jätteitä rakennusten mädäntyneistä hirsistä.
Näen sen puistakin. Katsokaa ympärillenne! Näettekö mitään omituista
noissa puissa?

-- Emme mitään, vastasivat Basil ja Francis yhteen ääneen. -- Emme
muuta kuin että ne enimmäkseen ovat pieniä ja matalia.

-- Ettekö huomaa niissä mitään kummallista?

-- Emme, sanoi Basil. -- Luulen nähneeni ne kaikki ennenkin. Siinä on
silkkiäispuita ja mustia saksanpähkinäpuita, Chicasawluumuja,
papayapuita, harmaita pähkinäpuita, Osagen oranssipuita, ja kovasyistä
mesi-akaasiaa. En näe mitään muita, paitsi tietysti köynnöksiä ja noita
isoja magnolioita. Kaikki nämä kasvit ovat minulle tuttuja.

-- Ovat kyllä, vastasi Lucien, -- mutta oletko koskaan huomannut niiden
kaikkien kasvavan tällä tavoin yhdessä?

-- Ahaa, se on toinen asia! Luullakseni en.

-- Juuri siitä seikasta, jatkoi Lucien, -- päättelenkin, että tässä on
ollut intiaaniyhdyskunta. Nämä puut ovat istutettuja tai paremminkin
istutettujen jälkeläisiä, ja intiaanit ovat istuttaneet ne.

-- Mutta, Luce, keskeytti Francis, -- en ole koskaan kuullut intiaanien
rakentaneen näillä seuduilla sellaisia asuntoryhmiä kuin tämän on
täytynyt olla. Tämä matala metsä ulottuu kilometrimäärin joenvartta
alaspäin. Niillä on täytynyt olla laaja ala viljelyksessä.

-- Luullakseni eivät ne intiaanit, jotka tällä seudulla nykyisin
asuvat, olekaan näitä puita istuttaneet. On otaksuttavampaa, että tässä
on ollut muinaisen Natchez-kansan asutusta.

-- Natchez-kansan! Natchezhan on kaupungin nimi Mississippin varrella,
mutta en tiennyt olevan sen nimisiä intiaanejakin.

-- Ei niitä enää olekaan, mutta ennen oli sen niminen laaja heimo,
jonka hallussa oli koko Louisianan alue. Kerrotaan, että nämä intiaanit
olivat meksikolaisten ja perulaisten tapaan saavuttaneet jonkinlaisen
sivistyksen ja että he osasivat kutoa kangasta ja viljellä maata.
Nyttemmin he ovat kuolleet sukupuuttoon.

-- Miten se tapahtui?

-- Sitä ei kukaan tiedä. Muutamat vanhat espanjalaiset kirjailijat
väittävät Etelä-Amerikasta saapuneiden intiaanien hävittäneen heidät.
Tämä kertomus on kuitenkin järjetön, kuten useimmat samojen
espanjalaisten kirjailijain teokset, jotka tuntuvat pikemmin lasten
sepustuksilta kuin järkimiesten kirjoittamilta. On paljon luultavampaa,
että Natchezheimon voittajia olivat lounaasta tulleet Creek- ja
Chicasaw-intiaanit, ja että heimon jätteet sulivat yhteen voittajien
kanssa. Minun käsitykseni mukaan heimo on hävinnyt tällä tavoin. Miksei
siis tämä paikka olisi noiden ihmisten muinaisia asutuksia ja nämä puut
jäännöksiä kasvitarhoista, joita he viljelivät hedelmien ja muun hyödyn
vuoksi?

-- Mutta me emme käytä sellaisia puita paljonkaan, huomautti Francis.

-- Mitä sanotkaan? huudahti Basil. -- Sinäkö, Francis, joka vuosittain
syöt melkoiset määrät pähkinöitä ja myöskin silkkiäismarjoja,
imeskellen niitä kuin pussirotta!... sinäkö et käyttäisi niitä
hyväksesi?

-- Se on totta, myönsi Francis, -- mutta emme kuitenkaan viljele näitä
puita hedelmiensä vuoksi... löydämme niitä riittävästi kasvamassa
villeinä metsissä.

-- Se johtuu siitä, keskeytti Lucien, -- että olemme edullisemmassa
asemassa kuin intiaanit. Me osaamme tehdä kauppaa ja saamme
paremmanlaatuisia hedelmiä kaikista maailman osista. Meillä on myöskin
viljalajeja sellaisia kuin vehnä ja riisi ja monia muita, joita heillä
ei ollut; tulemme siis toimeen ilman näitä puita. Mutta intiaanien
laita oli toinen. Tosin he tunsivat "intiaaniviljan" eli maissin,
mutta kuten muutkin kansat, he pitivät vaihtelusta, ja näiden puiden
hedelmät tarjosivat heille sitä. Troopillisilla seuduilla asuvilla
intiaaniheimoilla oli enemmän vaihtelua. Mikään kauppaakäymätön kansa
ei tosiaankaan olisi voinut nauttia hedelmäpuiden ja hedelmiä
tuottavien pensaiden antimista runsaammin kuin azteekit ja muut etelän
heimot. Natchez-kansalla ja muilla, jotka asuivat lauhkeassa
vyöhykkeessä, oli kuitenkin myös puunsa ja viljelyskasvinsa --
sellaisia kuin edessämme näemme, -- ja niistä he saivat sekä ravintonsa
että hedelmiä ja juomia. Samoin menettelivät entiset siirtolaisetkin,
ja monet uudisasukkaat etäisillä tienoilla käyttävät vielä tänä päivänä
hyväkseen näitä luonnon ilmaisia tuotteita.

-- Eikö olisi hauskaa, Basil, virkkoi Francis vedoten vanhempaan
veljeensä, -- jos Lucien antaisi meille kasvitieteellisen kuvauksen
kaikista näistä puista ja kertoisi, mihin niitä käytetään? Hän tietää
kaiken.

-- Olisi kyllä, vastasi Basil, -- kuuntelisin sitä mielelläni.

-- Totisesti, Luce, herätätpä minussa jo harrastusta kasvitieteeseen,
virkkoi Basil.

-- Sepä hauskaa, vastasi Lucien, -- sillä minusta se tiede tuottaa
paljon hyvää, eikä ainoastaan taiteille ja teollisuudelle koituvan
hyödyn vuoksi, vaan kehittämällä myös opiskelijansa mieltä.

Ja Lucien aikoi jatkaa kuvauksiaan puista, mutta sarja tapahtumia
lopetti keskustelun ainakin siitä aineesta. Aivan vastapäätä telttaa
lyhyen matkan päässä siitä riippui paksu köynnöskudos kahden puun
välillä. Ne olivat isoja tupelopuita, ja rungosta runkoon ulottuvat,
toisiinsa kietoutuneet köynnökset muodostivat tummanvihreillä
lehvillään läpitunkemattoman verhon. Lehtien yläpuolella kasvoi kukkia
niin tiheässä, että ne melkein peittivät lehdet -- koko pinta helotti
kuin kirkasvärinen matto olisi kiinnitetty toisesta puusta toiseen ja
levitetty riippumaan runkojen välille. Kukat olivat erivärisiä.
Muutamat olivat valkoisia ja tähtimäisiä, mutta useimmat kuitenkin
torviköynnöksien isoja tulipunaisia teriöitä.

Vaikka Francis kuuntelikin veljensä puhetta, hän oli jonkin aikaa
silmäillyt sille taholle, ikään kuin ihaillen kukkia. Äkkiä hän
keskeytti keskustelun huudahtaen:

-- Katsokaahan tuonne... mesilintuja!

Kolibrien näkeminen ei Amerikassa ole niin tavallista kuin jotkut
tahtovat uskotella. Meksikossakaan, missä niitä on monia lajeja, ei
mesilintuja tapaa joka päivä. Ne jopa saattavat jäädä kokonaan
huomaamattakin, ellei niitä erityisesti etsi. Ne ovat niin pieniä
olentoja ja lentävät niin nopeasti -- pyrähdellen kukasta kukkaan ja
puusta puuhun, -- että voi kulkea ohitse havaitsematta tai luullen
niitä mehiläisiksi. Varsinkin Yhdysvalloissa, mistä on löydetty vasta
yksi laji, ne ovat harvinainen ja mielenkiintoinen näky. Francisin
huudahdus kuvastikin kummastusta ja riemua.

-- Missä ne ovat? kysyi Lucien hypähtäen innostuneena ylös.

-- Tuolla, vastasi Francis, -- luulen näkeväni useitakin
torvikukkasissa.

-- Hiljaa! kuiskasi Lucien. -- Lähestykää niitä varovasti, jotta ette
peloita niitä pois... Haluan tehdä niistä muutamia havaintoja.

Näin lausuessaan Lucien astui Basilin ja Francisin seuraamana
varovaisesti eteenpäin.

-- Eihän! huudahti Lucien, kun he pääsivät lähelle. -- Nyt näen yhden!
Se on rubiinikaula. Etsii ravintoa torviköynnöksistä. Ne pitävät
enemmän niistä kukkasista kuin mistään muista. Kas, sehän on mennyt
kukan suppiloon! Hei, nyt se tuli ulos jälleen! Kuunnelkaa sen siipien
suhinaa... aivan kuin ison mehiläisen surisemista. Siksi sitä
englanninkielellä nimitetäänkin "surinalinnuksi". Katsokaa, miten sen
kaula välkkyy... aivan kuin rubiini!

-- Vielä toinenkin! virkkoi Francis. -- Katsokaa tuonne ylös! Se ei ole
läheskään yhtä kaunis kuin edellinen. Onko se eri lajia?

-- Ei, vastasi Lucien, -- se on saman lajin naaras, mutta sen väri ei
ole niin kirkas, ja siltä puuttuu rubiinikaula.

-- En näe useampia, sanoi Francis pienen vaitiolon jälkeen.

-- Luullakseni niitä on vain kaksi, huomautti Lucien, -- koiras ja
naaras. Nyt on niiden kuherrusaika. Epäilemättä pesä on lähellä.

-- Yritämmekö pyydystää ne? kysyi Francis.

-- Ei käy päinsä, emme saisi niitä kiinni.

-- Voin ampua ne pienillä haulilla.

-- Ei, kielsi Lucien, -- hienoimmatkin haulit repisivät ne palasiksi.
Välistä niitä ammutaan unikonsiemenillä ja joskus vedellä. Mutta,
malttakaahan, haluan mieluummin tarkata niitä sellaisina kuin ne ovat.
Haluan päästä varmuuteen eräästä seikasta. Te voitte etsiä pesää, koska
teillä on hyvät silmät. Löydätte sen läheltä... jostakin paljaasta
haarukasta, mutta ette oksien ja lehtien seasta.

Basil ja Francis ryhtyivät hakemaan pesää, sillä välin kun Lucien
tarkkaili yhä pienten hentojen olentojen pyrähtelyä. "Seikka", josta
hän halusi päästä varmuuteen, oli, syövätkö mesilinnut hyönteisiä
samoin kuin hunajaakin -- kysymys, josta lintujen tutkijat ovat
väitelleet.

Hänen seisoessaan niitä tarkastamassa iso mehiläinen pörräsi paikalle
ja laskeutui eräälle kukalle. Tuskin sen jalat olivat koskettaneet
heleitä terälehtiä, kun koiraskolibri karahti nuolena sitä kohti,
hyökäten kuin pieni paholainen sen kimppuun. Molemmat tulivat yhdessä
ulos kukasta, jatkaen pienoistaisteluaan lentäessään, mutta lyhyen
kamppailun jälkeen mehiläinen käänsi pyrstönsä ja kiiti vihaisesti
suristen pois. Tämän äänen aiheutti epäilemättä siipien nopeampi
liikunta sen paetessa.

Francisin päästämä huudahdus ilmaisi nyt, että pesä oli keksitty.
Siellä se oli matalan oksan haarassa, mutta siinä ei ollut vielä munia,
silloin eivät linnut olisikaan olleet liikkeellä yhdessä. Kaikki kolme
tarkastivat pesää, vaikka eivät rikkoneet sitä eivätkä siirtäneet sitä
paikaltaan. Se oli rakennettu hienoista Espanjan sammalen rihmoista ja
verhottu sisäpuolelta vuokon silkkimäisellä untuvalla. Muodoltaan se
oli puolipyöreä, päältä avonainen ja ainoastaan pari senttiä
läpimitaltaan. Koko rakennus oli tosiaankin niin pieni, että tarvittiin
lintuja pyydystelevän ja pesiä etsiskelevän Francisin terävä silmä
ennen kuin pystyi erottamaan sen rosoisen puunkuoren kuhmusta.

Kaikki kolme palasivat nyt tarkkailemaan lintuja jotka yhä jatkoivat
karkeloaan kukissa huomaamatta poikia pesällä. Pojat hiipivät
mahdollisimman lähelle lymyillen ison riippuköynnösryhmän takana.
Lucien oli lähinnä, kasvot parin metrin päässä pikku olennoista, joten
hän näki niiden jokaisen liikkeen. Hän näki tyytyväisyydekseen pian
jotakin, joka antoi ratkaisevan vastauksen hänen tutkimukseensa. Parvi
pieniä sinisiipisiä mehiläisiä kiinnitti hänen huomionsa. Ne olivat
kukkasten seassa, leväten niillä toisinaan ja pyrähdellen toisinaan
toiselta teriöltä toiselle. Hän näki lintujen hyökkäävän useita kertoja
niitä kohti nokat avoinna ja nokkaisevan ne orreltaan. Kysymys oli
ratkaistu: kolibrit olivat hyönteissyöjiä.

Hetkisen perästä lensi naaras pesäänsä, jättäen koiraan vielä kukkien
pariin.

Poikain uteliaisuus oli nyt tyydytetty, ja he olivat palaamaisillaan
teltalleen, kun Lucien äkkiä hätkähti ja viittasi toisia pysymään
ääneti. Francis huomasi sen ensimmäisenä ja sitten sen näki myöskin
Basil. Se oli jotakin kamalaa!

Lehvien seassa hiipi kauheannäköinen eläin, milloin ryömien sivuttain,
milloin tehden lyhyitä loikkauksia, milloin taas piiloutuen. Se oli
suunnilleen mesilintujen kokoinen, mutta muodoltaan perin erilainen.
Sen ruumis oli kokoonpantu kahdesta keskeltä yhteenliitetystä
kappaleesta ja kauttaaltaan punaisenruskeiden villamaisten karvojen
peitossa, jotka törröttivät pystyssä kuin harjakset. Sillä oli kymmenen
raajaa -- pitkää, käyrää ja karvaista kuten ruumiskin -- edessä kaksi
kaarevaa kynsimäistä tuntosarvea ja takana kaksi sarvimaista uloketta,
niin että näkemättä sen pistäviä silmiä olisi ollut vaikeata erottaa
sen päänpuolta takaruumiista. Sen ruosteenruskea väri, kummallisen
muotoinen ruumis ja karvaiset koivet yhdessä sen läpitunkevan katseen
kanssa tekivät sen mitä häijyimmän näköiseksi, mikä on enemmän tai
vähemmän tunnusomaista sen muillekin heimolaisille. Se näet kuului
hämähäkkien sukuun.

-- Hyppivä tarantula! kuiskasi Lucien veljilleen. -- Katsokaa, hän
jatkoi, -- se ajaa takaa rubiinikaulaa!

Tämä oli ilmeistä. Askel askeleelta, loikkaus loikkaukselta se läheni
kukkaterttua, jossa mesilintu parhaillaan puuhaili. Sen silmät olivat
nauliintuneet lintuun, ja aina kun tämä pyrähti ylös kukista suristen
laiskasti ympäriinsä, tarantula kyyristyi kokoon kätkeytyen köynnösten
lehtien ja varsien taakse. Toisinaan taas, kun lintu pysähtyi
hetkiseksi ja näytti syventyneen aterioimaan, hiipivä eläin eteni
askelen verran joko juosten tai hypähtämällä, jonka jälkeen se jälleen
piiloutui odottamaan uutta tilaisuutta. Linnun pyrähdellessä paikasta
toiseen väijyvän hämähäkin täytyi tuon tuostakin muuttaa suuntaansa.

Erään lyhyen lennähdyksensä jälkeen lintu asettui torvikukkaselle aivan
vastapäätä vainoojaansa. Se ei mennyt sisälle kukan kupuun, vaan jäi
teriön suulle -- riippuen siinä surisevien siipiensä kannattelemana, --
imien mettä pitkällä kärsämäisellä kielellään. Se oli ehtinyt olla vain
hetkisen tässä asennossa, kun tarantula syöksähti eteenpäin ja kiersi
tuntosarvensa sen ruumiin ympärille. Hurjasti, hätääntyneen sirkan
lailla kirskuen, lintu lensi ulos- ja ylöspäin. Sen siivet olivat vielä
vapaat, ja kaikki odottivat, että se veisi mukanaan hämähäkin, joka oli
yhä tarrautuneena sen ympärille. Mutta niin ei käynyt. Kun lintu oli
noussut metrin verran kukasta, sen lento näkyi äkkiä pysähtyvän, ja
vaikka se yhä pysyttelikin ilmassa, lentäen ensin yhtäälle, sitten
toisaalle, oli ilmeistä, että jokin pidätteli sitä pääsemästä
yläilmoihin. Tarkemmin katsoessa huomasi silkinhienon rihman, joka
ulottui läheisistä puista räpyttelevään lintuun. Se oli lanka, joka
esti uhrin viemästä hämähäkkiä mukanaan.

Pienet siivet lakkasivat pian liikkumasta, ja sekä lintu että hämähäkki
putosivat säikeen toiseen päähän, missä ne riippuivat jonkin aikaa.
Pojat saattoivat nähdä, että lintu oli kuollut, ja että tarantula oli
upottanut leukapielensä sen loistavaan kaulaan!

Francis olisi rientänyt tappamaan surmaajan, mutta Lucien, joka
innokkaana luonnontutkijana ei halunnut antaa keskeyttää huomioitaan,
hillitsi veljeään ja kaikki kolme pysyttelivät edelleen hiljaa.

Tarantula alkoi nyt keriä rihmaansa hinatakseen saaliinsa ylös
oksistoon, missä sillä oli pesänsä. Pojat katsahtivat ylöspäin. Siellä
verkko olikin viimeisessä sopukassa ulottaen silmukkansa isosta
köynnöskasvista tupelopuun runkoon, ja sitä kohti hämähäkki nyt
verkalleen kulki elottoman uhrinsa kanssa.

Poikien tarkatessa sen liikkeitä heidän silmiinsä osui kiiltävä esine,
joka liikkui köynnöksen kurttuista kuorta pitkin. Koska köynnös oli
lähes kolmekymmentä senttiä läpimitaltaan ja syvästi ruosteenkarvainen,
esine näkyi selvästi sen tummalla pinnalla, sillä se oli heleänvärinen
olento. Eläin kuului sisiliskojen sukuun, ja jos mitään sisiliskoa
voisi pitää kauniina, niin tämä olisi ansainnut sen nimityksen. Silti
näiden eläinten inhottava puoliksi inhimillinen muoto, niiden
läpitunkeva katse, hiipivät liikkeet ja rosvomaiset tavat sekä ennen
kaikkea tieto siitä, että muutamien lajien purema on myrkyllinen,
tekevät ne pikemmin inhon ja pelon kuin ihailun kohteiksi.

Tämä sisilisko oli erittäin kirkasvärinen. Sen koko yläpinta oli
kiiltävän vihreä, hohtavaa kuin smaragdin välke, alapuolelta ruumis
taas oli vihertävän valkoinen. Vatsapuoli joka oli köynnöstä vasten, ei
ollut kuitenkaan näkyvissä, joten puhdas, yhtenäinen vihreä näytti
olevan eläimen yleisenä värinä. Yksi silmäänpistävä poikkeus kuitenkin
oli -- kaula. Se oli pöhöttynyt, ikään kuin ajetuksissa ja väriltään
loistavan tulipunainen, näyttäen auringonpaisteessa sinoberilla
maalatulta. Eläimen silmät loistivat kuin tulenlieskat -- värikalvot
olivat näet todellakin kuin kiillotettua kultaa, ja niiden keskellä
hohtivat timantteina pienet silmäterät. Sen etu- ja takaraajat olivat
samanväriset kuin ruumiskin, ja sen jalkojen omituisuutena oli pieniä
nystyröitä varpaiden päissä. Näistä nystyröistä sekä kaulan väljästä
riippunahasta voi päätellä eläimen kuuluvan _Igitanidae_-heimon
_Anolias_-sukuun, ja se oli ainoa Yhdysvaltain alueella tavattava tämän
suvun laji.

Nämä seikat Lucien ilmoitti veljilleen kuiskaamalla, sillä välin kun he
tarkkailivat köynnöskasvilla olevaa eläintä. Basil ja Francis olivat
nähneet tämän lajin usein ennenkin ja tunsivat sen hyvin "vihreän
sisiliskon" ja "kameleontin" nimillä. Eläin ei ollut juuri viittätoista
senttiä pitempi, ja sen pitkä ruumisarkun muotoinen pää ja ohut
ruoskamainen pyrstö muodostivat ainakin kaksi kolmannesta sen
pituudesta. Kun se huomattiin ensiksi, se kulki köynnöstä pitkin, joka
kiipesi vinosti ylöspäin puiden välissä. Se ei nähnyt poikia tai ei
ainakaan välittänyt heidän läsnäolostaan, sillä kameleontti on pieni
rohkea eläin, joka ei pelkää ihmistä.

Tarantulaa se ei myöskään ollut vielä nähnyt. Mutta kulkiessaan
eteenpäin se osui huomaamaan hyönteisen tämän kiivetessä
silkkitikkaitansa pitkin. Sisilisko pysähtyi ja kyyristyi väijyvään
asentoon. Sen väri muuttui äkkiä. Tulipunainen kaula tuli valkoiseksi
ja sitten tuhkanharmaaksi, ja sen ruumiin kirkas vihreä himmeni
tummanruskeaksi tai ruosteenkarvaiseksi, kunnes oli vaikea erottaa
eläintä köynnöskasvin kuoresta! Elleivät katsojain silmät jo olisi
olleet siihen tähdätyt, he olisivat voineet luulla sen hävinneen
kokonaan. Muutamia sekunteja väijyttyään se näkyi tehneen
hyökkäyssuunnitelmansa -- sillä nyt oli selvää, että se aikoi hyökätä
hämähäkin kimppuun, -- se näet pyydystelee ravinnokseen niitä sekä
kärpäsiä ja muita hyönteisiä. Se meni köynnöskasvin toiselle puolelle
ja sitten ylöspäin rientäen tarantulan pesää kohti. Se saavutti sen
yhdellä ainoalla liikkeellä, vaikka se ryömi selkä alaspäin. Siihen se
pystyi helposti varpaittensa nystyröiden avulla, jotka tekevät
anolius-suvun sisiliskoille mahdolliseksi kiivetä pystysuoria seiniä,
ikkunoita tai jopa kattoa pitkin.

Hetkisen se oli aivan hiljaa väijyvässä asennossa odottaen hämähäkin
saapumista tämän puuhaillessa omissa asioissaan aavistamatta vihollisen
vaanivan niin lähellä. Tarantula oli tällä hetkellä epäilemättä
riemuissaan iloiten pidoista, jotka sitä odottivat, sen kannettua
rubiinikaulan hämärään silkinpehmeään onkaloonsa. Mutta sen ei ollut
sallittu päästä sinne koskaan. Sen ehdittyä muutaman sentin päähän
pesän suusta, kameleontti hyppäsi oksalta, sieppasi hämähäkin
leukoihinsa, ja kaikki kolme -- sisilisko, hämähäkki ja lintu -- pudota
moksahtivat yhdessä maahan. Lintu pääsi jupakassa irti ja joutui
erilleen toisista. Niiden välillä tapahtui lyhyt kamppailu, sillä
tarantula taisteli hurjasti. Mutta se ei ollut vastustajansa veroinen,
muutamassa silmänräpäyksessä tämä oli voimakkailla leuoillaan sahannut
poikki sen koivet ja tehnyt siitä avuttoman ja liikkumattoman rungon.
Kameleontti tarttui nyt uhrinsa päähän, upotti terävät kartiomaiset
hampaansa sen kalloon ja lopetti sen tällä tavoin.

Kaikista näytti mitä kummallisimmalta, että heti kun sisilisko oli
hyökännyt uhrinsa kimppuun, sen kirkkaat värit palasivat samassa, ja
vihreine selkineen ja punaisine kauloineen se näytti, jos mahdollista,
entistä loistavammalta.

Se alkoi nyt laahata hämähäkin ruumista ruohon yli, nähtävästi
suunnaten kulkunsa muutamia köynnösten ja orjantappurain puolittain
peittämiä, lahonneita pölkkyjä kohti. Siellä oli ilmeisesti sen onkalo.

Tällä kertaa Francis ei yrittänyt tulla väliin, eikä hänellä ollut
siihen haluakaan. Hän piti tarantulan kuolemaa ansaittuna
rangaistuksena. Sitä paitsi kameleontti komeine väreineen ja vilkkaana
ja ainakin ihmiselle vaarattomana eläimenä oli kaikkien yleinen
suosikki, ja niin se oli Francisinkin. Francis ei enempää kuin hänen
veljensäkään, jotka olivat usein tarkkailleet tämän pienen eläimen
ilakoimista lehvien seassa ja nähneet sen syövän kärpäsiä ja muita
pieniä hyönteisiä, ollut koskaan ennen tavannut sitä näin hurjana.
Silti he kaikki olivat mielissään ilkeän tarantulan surmaamisesta, ja
heidän puolestaan sisilisko olisi häiritsemättä saanut viedä ruumiin
koloonsa. Mutta kohtalo oli määrännyt, että sen puuhat keskeytettiin
toiselta taholta. Francis, jonka nopeat silmät vilkuivat ympäriinsä,
huudahti äkkiä:

-- Katsokaa, katsokaa! Skorpionisisilisko!

Basil ja Lucien katsahtivat Francisin osoittamaan suuntaan -- sen puun
runkoa ylöspäin, jonka juurella kameleontti mateli. Noin kuuden metrin
korkeudella oli tumma, pyöreä reikä, luultavasti punavatsa-tikan
entinen pesä. Linnut, jotka olivat rakentaneet pesän, olivat
kuitenkin hyljänneet sen, sillä nyt se oli toisenlaisen eläimen --
skorpionisisiliskon -- hallussa, ja sen punainen pää ja ruskea niska
pistivät juuri tällä hetkellä esiin aukosta.

Tämä on tuttu näky kaikille Amerikan aarniometsissä matkustaneille,
sillä sellaisissa paikoissa eläimen tapaa usein. Mitään
vastenmielisempää voisi tuskin nähdäkään. Skorpionisisilisko punaisine
päineen ja ruskeanvihreine ruumiineen on muutenkin inhottava matelija,
mutta kun se tirkistää pimeästä puunkolostaan liikutellen suippopäistä
kuonoansa puolelta toiselle tummien silmien vilkutellessa kaiken aikaa
hurjina ja pahanilkisinä, on vaikea kuvitella häijymmän näköistä
olentoa.

Sen pää liikkui Francisin puhuessa -- ja se juuri oli osunutkin pojan
silmiin. Se kääntyi puolelta toiselle, pisti esille onkalosta, ja kuono
oli tähdätty alaspäin. Eläin tähysteli maahan ja valmistautui
nähtävästi syöksyyn. Se oli huomannut kuivuneita lehviä kahistelevan
kameleontin.

Nopeana kuin salama se näyttäytyi puunrungolla, litistyen kuorta
vasten, pää alaspäin. Se pysähtyi hetkiseksi, sitten se kohottaen
olkapäitään juoksi näppärästi runkoa alas ja hypäten ulospäin hyökkäsi
kameleontin kimppuun. Äkillisen päällekarkauksen hämmentämänä tämä
pudotti hämähäkin ja näytti aluksi aikovan peräytyä. Jos se olisi
tehnyt sen, skorpioni ei olisi seurannut sitä kauemmaksi, koska sen
ainoa tarkoitus oli ryöstää kameleontilta saalis.

Mutta kameleontti on pieni rohkea eläin, ja nähdessään, että ahdistaja
ei ollut sitä itseään paljon isompi -- sillä skorpionisisilisko on
Scincus-suvun eli käärmesisiliskojen pienimpiä, -- se kääntyi jälleen
ja haastoi taisteluun. Sen kaula paisui laajimmilleen ja tuli entistä
loistavammaksi.

Eläimet seisoivat vastatusten uhkaavissa asennoissa noin puolen metrin
päässä toisistaan. Niiden silmät säkenöivät, niiden haarautuneet kielet
työntyivät suusta kimallellen päivänpaisteessa, ja niiden päät vuoroin
nousivat ja laskeutuivat tahdikkaasti kuin otteluun ryhtyvien
nyrkkeilijöiden.

Vähän ajan kuluttua ne hyökkäsivät leuat avoinna, kierähtelivät
hetkisen maassa hännät heiluen ilmassa, irrottautuivat sitten ja
asettuivat jälleen uhmaavaan keinuvaan asentoon. Tällä tavoin ne
syöksähtivät yhteen ja erosivat useamman kerran eikä kumpikaan
näyttänyt päässeen voiton puolelle.

Vihreän sisiliskon heikoin kohta on sen pyrstö. Tämä lisäke on niin
hento, että heikoinkin isku pienellä vitsalla voi erottaa sen
ruumiista. Käärmesisilisko näkyi sen tietävän, koska se monet kerrat
yritti kiertää vastustajansa tai, sotatieteellistä sanaa käyttääksemme,
päästä sen selkäpuolelle. Se aikoi ilmeisesti hyökätä kiinni pyrstöön.
Kameleontti pelkäsi tätä ja siksi se varoi antamasta saartaa itseään.
Taistelu raivosi muutamia minuutteja, nämä pienet eläimet osoittivat
samaa hurjuutta ja vimmaa kuin jos ne olisivat olleet kaksi
krokotiilia. Vihdoin kameleontti alkoi näyttää uupumisen merkkejä.
Kaula muuttui vaaleammaksi, vihreä väri himmeni, ja oli ilmeistä, että
eläin oli uupumaisillaan. Skorpioni teki nyt hyökkäyksen ja töykkäsi
toisen selälleen. Ennen kuin kameleontti ehti toipua, sen vihollinen
tarttui sen pyrstöön ja puraisi sen poikki aivan tyvestä. Poloinen
pieni veitikka, joka tiesi menettäneensä yli puolet pituudestaan, kiiti
tiehensä ja piiloutui pölkkyjen joukkoon.

Se sai kiittää onneaan -- kuten jälkeen päin selvisi -- että oli
päässyt pakoon edes tällä tavoin runneltuna, ja käärmesisiliskollekin
olisi ollut parasta, että se olisi pysynyt kolossaan. Taistelun
tuoksinassa ne molemmat olivat joutuneet jonkin matkan päähän sen
alkamispaikasta, läheisen silkkiäispuun lehtevien, leveälle
haarautuvien oksien alle. Ottelun raivotessa pojat olivat kuulleet
pienen rasahduksen ylhäällä lehdissä. Seuraavassa silmänräpäyksessä
punainen esine heittäytyi alaspäin, kunnes noin kolmannes siitä näkyi
riippumassa ilmassa oksien alapuolella. Se oli tavallisen kävelykepin
paksuinen, mutta sen kiiltävät suomut ja sirosti kaareutuva ruumis
ilmaisivat, että tämä omituinen esine oli käärme.

Se ei pysynyt paikallaan. Se laskeutui hitaasti ja asteettain alemmaksi
-- vähä vähältä tuli yhä enemmän sen ruumista näkyviin, kunnes
kokonainen metri riippui lehvistä, joiden tuuheus kätki lopun siitä,
pyrstön ollessa epäilemättä kiedottuna oksan ympärille. Näkyvä osa
ruumista oli kauttaaltaan veripunainen, joskin vatsapuoli oli paljon
vaaleampi.

-- _Voilà!_ hymähti Francis. -- Siinä vasta on punainen käärme! En ole
koskaan ennen nähnytkään sellaista.

-- En minäkään, lisäsi Basil.

-- Enkä minä, sanoi Lucien; -- mutta olen kuullut siitä. Tunnen sen
kuvauksesta. Se on verikäärme.

-- Oho, sanoi Basil, -- olen kuullut ansoilla pyydystävien metsästäjien
kertovan siitä.

-- Se on harvinainen laji ja tavataan ainoastaan kaukaisessa lännessä.
Kas, skorpioni on voittanut! Kameleontti rientää pois ja jopa
hännättömänä!

Skorpionisisilisko huomasi nyt käärmeen pitkän punaisen ruumiin
roikkumassa yläpuolellaan, ja tietäen kokemuksesta, mikä vaarallinen
vihollinen se oli, yritti kätkeytyä ruohikkoon. Sen sijaan että se
olisi rientänyt puuta kohti, johon se suuremmalla ketteryydellä olisi
voinut pelastautua, se juoksi hätääntyneenä ja peloissaan aukealle.
Käärme pudottautui silkkiäispuusta ja lipui perässä, pää kohotettuna
korkealle ilmaan ja kita avoinna. Se tavoitti sisiliskon parissa
sekunnissa ja iskien eteenpäin ja alaspäin tappoi sen siihen paikkaan.

Lucien oli haltioissaan saamastaan mielenkiintoisesta opetuksesta ja
esti taaskin Francisin syöksymästä eteenpäin. He hiipivät kuitenkin
vähän lähemmäksi voidakseen paremmin tarkkailla käärmeen liikkeitä. He
pysyttelivät mahdollisimman tarkoin lehvien ja pensaiden takana
piilossa.

Surmattuaan sisiliskon käärme jäi aukealle, ojentautui ruohikolle ja
alkoi ahmia saalistaan. Käärmeet eivät pureskele ruokaansa. Niiden
hampaat eivät ole syömistä vaan ainoastaan tavoittamista ja tappamista
varten. Verikäärme ei ole myrkyllinen, eikä sillä ole siis
myrkkyrauhasilla varustettuja iskuhampaita. Niiden sijasta sillä on
kaksinkertainen rivi teräviä hampaita, ja kuten mustakäärmeellä,
ruoskakäärmeellä ja muilla _coluber_-suvun lajeilla, sillä on
tavattoman nopeat liikkeet ja jonkinlainen kuristamiskyky, mikä
tavallisesti puuttuu myrkyllisiltä käärmeiltä. Niin kuin kaikki muutkin
käärmeet nielee sekin saaliinsa heti surmattuaan -- kokonaisena. Ja
niin menetteli tämäkin käärme. Asetettuaan sisiliskon kuonon omaansa
vasten se avasi leukansa selko selälleen, otti pään suuhunsa ja alkoi
vähitellen niellä ruumista kurkustaan alas. Se oli eriskummallinen
toimitus, ja pojat katselivat sitä suurella mielenkiinnolla.

Mutta matelijaa vaanimassa oli muitakin silmiä. Terävänäköinen
vihollinen, jonka musta varjo alkoi liikkua maan pinnalla, oli
huomannut ruohikolla venyvän loistavan verenvärisen käärmeen.
Katsahtaessaan ylös pojat huomasivat ison linnun kaartelevan ilmassa.
Sen lumivalkea pää ja rinta, laajat suippenevat siivet ja ennen kaikkea
sen pitkä, halkinainen pyrstö ilmaisivat ensi katseella, mikä lintu se
oli. Se oli haarahaukka, eurooppalaisen poutahaukan lähisukulainen.

Kun se ensiksi nähtiin, se leijaili kaaressa tai oikeammin
spiraalikierteessä, joka pieneni kaiken aikaa. Kierteen keskusta oli se
paikka jossa käärme oli.

Oli hauskaa nähdä linnun halkaisevan ohutta ilmaa. Sen lento oli
huolettomuuden ja sirouden huipentumaa, sillä tässä suhteessa ei mikään
lintu vedä vertoja haarahaukalle. Ainoakaan sen suippopäisten siipien
iskuista ei ilmaissut sen tarvitsevan niiden apua, ja se näkyi
ylpeilevän taidostaan purjehtia ilmassa liikuttamatta niitä. Muuten
siipien liike, jos se olisi niitä käyttänyt olisikin voinut osua aiotun
uhrin silmään ja varoittaa sitä vaarasta. Sanon sen olleen kaunis näky
leijuessaan ilmassa, sillä toisinaan se näytti aivan valkoiselta,
rinnan ollessa käännettynä katsojiin, kun taas seuraavassa hetkessä sen
musta selkä ja purppurasiivet välkkyivät auringossa, sen laskeutuessa
sivuttain alas spiraalimaista tietään. Se oli kaunis näky, ja pojat
seisoivat tähystelemässä sitä äänettömän ihmetyksen vallassa.

Basil ja Francis kummastelivat, ettei se hyökännyt heti käärmeen
niskaan, vaikka se ilmeisesti suuntasi lentonsa sitä kohti. He olivat
nähneet muiden haukkojen, kuten esimerkiksi punapyrstön, muuttohaukan
ja kalasääksen, joka viimemainittu syöksyy kohtisuoraan useita satoja
metrejä ilman halki saaliinsa kimppuun, menettelevän niin. Mutta Lucien
tiesi paremmin. Hän tiesi, että sellaista voivat tehdä ainoastaan ne
haukkalinnut, joiden pyrstöt eivät olleet haarautuneet, niin kuin
kaljukotkalla ja haarahaukalla, sillä levittämällä pyrstönsä ne voivat
välttyä syöksymästä alaspäin ja törmäämästä maahan. Haarahaukoilla ei
ole tätä kykyä, ja tässä Lucien saattoi huomata luonnon taitavuuden,
sen tällä tavoin tasoittaessa edut ja hankaluudet näiden kahden
linturyhmän välillä. Hän ajatteli tähän tapaan:

Vaikka tavalliset haukat ovatkin nopealentoisia ja niiden siivet
kantavat kauaksi, ne eivät voi viipyä pitkää aikaa ilmassa. Ne väsyvät
ja tarvitsevat lepoa ja asettuvat siksi johonkin puuhun. Voi muuten
huomata, että ne valitsevat aukeamien keskellä olevia keloja. Ne
tekevät näin, jotta lehdet eivät häiritsisi näkemistä, ja voidakseen
nähdä kauemmaksi ympärilleen ja saada paremman tilaisuuden saaliinsa
väijymiseen. Mutta tästäkin edusta huolimatta niiden näköala on
rajoitettu kun niitä vertaa lennossa vaaniviin haukkoihin, ja niiden
täytyy usein lentää ilmaan etsimään saalista.

Haarahaukat ovat melkein alituisesti ilmassa. Ne viettävät elämänsä
lennossa syöden kynsissään kuljettamansa ruokansakin lentäessään. Tällä
tavoin niillä on paremmat mahdollisuudet nähdä saaliinsa, kuin
tavallisen haukan lajiin kuuluvilla serkuilla, ja jos ne kykenisivät
hyökkäämään sen kimppuun yhtä varmasti kuin jälkimmäiset, ne olisivat
ilmeisesti paljon edullisemmassa asemassa. Sen kyvyn puute tasoittaa
kuitenkin suhteet, ja Lucien tunsikin tässä seikassa sen omituisen
"voiman ja kykyjen tasapainon", joka alinomaan esiintyy luonnossa.

Hän ehti kuitenkin miettiä tätä vain hetkisen, sillä kului vain
muutamia sekunteja siitä, kun haukka oli huomattu kaartelemassa
korkealla ilmassa, ennen kuin se jo leijaili matalien puiden latvojen
tasalla, niin lähellä että pojat saattoivat erottaa sen silmien
punaisen värikalvon.

Käärme huomasi sen vasta nyt. Tähän asti sillä oli ollut liiaksi puuhaa
oman saaliinsa kanssa, jonka se oli onnistunut nielemään. Leveiden
siipien varjo lankesi päivänpaisteiselle mättäälle aivan sen silmien
eteen. Se katsahti ylös ja näki hirvittävän vihollisensa. Sitä ikään
kuin puistatti pitkin koko pituuttaan, ja sen väri näytti vaalenevan.
Se työnsi päänsä ruohoon, yrittäen kätkeytyä. Mutta liian myöhään.
Haarahaukka laskeutui keveästi alaspäin ja riippui hetkisen saaliinsa
kohdalla varpaat ojossa. Kun se jälleen nousi ilmaan, matelija
kiemurteli sen kynsissä!

Muutamilla mahtavien siipiensä otteilla petolintu kohosi ilmaan
korkeimpien puiden huippujen yläpuolelle, mutta se näytti lentävän
raskaasti. Sen kohotessa korkeammalle siipien lepatus kävi hätäiseksi
ja säännöttömäksi. Oli ilmeistä, että jokin haittasi sen lentoa. Käärme
ei enää riippunut sen kynsissä. Matelija oli kiertynyt sen ruumiin
ympärille, ja sen saattoi erottaa kimmeltävinä punaista rihmaa
muistuttavina juovina puolittain vajonneena linnun valkoiseen
höyhenpukuun!

Haukka alkoi yhtäkkiä vaappua, sitten toinen sen siivistä katosi, ja
vaikka se yritti räpytellä toisella, sekä lintu että käärme pudota
mätkähtivät maahan.

Ne putosivat sen paikan lähelle, mistä olivat nousseet. Kumpikaan ei
kuollut putoamisesta eikä nähtävästi loukkaantunutkaan, sillä heti
maahan jouduttuaan molemmat ryhtyivät hurjaan kamppailuun. Lintu koetti
kaikesta päättäen vapautua matelijan puristuksesta, kun taas
jälkimmäinen halusi yhtä päättäväisesti pitää sitä puristuksessaan!
Käärme tiesi, että tämä oli sen ainoa toivo, sillä jos se olisi
purkanut kierroksensa ja yrittänyt pakoon, haukka olisi vain saanut
tilaisuuden iskeä kyntensä siihen toistamiseen, jolloin se varmaan
olisi tehnyt sen turmiollisemmilla seurauksilla. Siksi, että matelija
oli kätkenyt päänsä ruohoon, lintu ei ollut onnistunut tarttumaan
siihen niskasta ja lopettamaan sitä heti.

Tämä oli epäilemättä käärmeen ajatus asiasta, mutta luultavasti sen
vastustaja olisi tällä hetkellä mielellään lopettanut leikin, sillä
haukka oli huonommassa asemassa kuin käärme. Näin ollen käärme oli
ehdottomasti voiton puolella.

Taistelu näytti olevan koitumassa pitkälliseksi, sillä vaikka siinä
puisteltiin ja kiemurreltiin ja vaikka lintu yhä räpytteli vapaata
siipeään, ei riitapuolten asemassa tapahtunut pitkään aikaan
sanottavampaa muutosta. Tämän saattoi huomata joka kerta kun ne
pysähtyivät lepäämään, minkä ne tekivät aina kahden tai kolmen minuutin
päästä.

Miten se oli päättyvä? Haarahaukka ei pystynyt surmaamaan käärmettä,
sillä se ei päässyt siihen käsiksi nokallaan tai kynsillään.
Aikaisemman otteensa se oli menettänyt yrittäessään välttyä putoamasta,
eikä se voinut enää uudistaa sitä, niin tiukalle matelija oli
kietoutunut sen ympärille. Käärme puolestaan ei kyennyt surmaamaan
lintua, sillä vaikka sillä oli melkoinen puristusvoima, se riitti
ainoastaan pitämään vastustajaa kiinni ja ehkä likistämäänkin sitä,
mutta ei musertamaan ja tappamaan sitä. Vaikka molemmat toivoivat
epäilemättä tällä hetkellä olevansa etäällä toisistaan, ne eivät
voineet irtautua turvallisesti. Haukka ei kyennyt pääsemään pois eikä
käärme uskaltanut päästää sitä!

Miten ponnistelu oli siis päättyvä, ellei joku kolmas tulisi väliin?
Saattoi arvailla tähän tapaan:

Jompikumpi kuolisi nälkään. Mutta kumpi nääntyisi ensin? Oli tunnettu
asia, että haukka voi elää päiväkausia ilman ruokaa. Mutta niin voi
käärmekin ja jopa kauemminkin -- jokaista päivää kohti, minkä lintu
saattoi kestää ravinnotta, matelija kykeni paastoamaan kymmenen! Sitä
paitsi käärme oli juuri aterioinut, ja aterioinut vahvasti, äsken
nielty skorpionisisilisko oli vielä sulamattomana sen vatsassa. Haukka
sen sijaan oli ilman päivällistä eikä se ollut varmaankaan syönyt edes
aamiaista, sen oli täytynyt olla kovin nälissään yrittäessään pyydystää
runsaan metrin pituista verikäärmettä, vaikka tiedetään sen tavallisena
ruokana olevan heinäsirkat, kameleontit ja vihreäkäärmeet. Katselipa
asiaa siis miltä kannalta tahansa, käärme oli edullisemmassa asemassa
kuin lintu ja näännyttäisi tämän helposti nälkään. Näin oli jupakka
päättyvä, jos taistelijat jäisivät oman onnensa varaan.

Tähän johtopäätökseen tulivat myös pojat, ja katseltuaan kamppailua,
kunnes heidän uteliaisuutensa oli tyydytetty, he olivat astumaisillaan
esille lopettaakseen sen, kun eräät uudet liikkeet taistelevien
puolelta saivat heidät pysymään hiljaa. Haukka oli saanut nokkansa
lähelle käärmeen päätä ja antoi sille iskuja nokka avoinna, yrittäen
tarttua sen leukapieleen. Lintu oli selällään, sillä siinä asennossa ne
taistelevat parhaiten. Käärme taas teki parhaansa purrakseen
vastustajaansa, ja ojensi vähän väliä leukojaan näyttäen
kahdenkertaisen rivin teräviä hampaita. Tällöin sen suun ollessa taas
auki, haukka sivalsi nopeasti ylöspäin ja iski nokkansa matelijan
alaleukaan. Käärme sulki heti suunsa, mutta sen terävät hampaat eivät
voineet tunkeutua sarvimaisen poskiluun läpi, joten lintu ei niistä
välittänyt.

Haarahaukka piti yhä kiinni voimakkaalla nokallaan. Se oli nyt
voittanut sen, mitä se koko ajan oli tavoitellut. Se oli saanut "tukea
vivulleen" eikä ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kääntäen
selkänsä ylöspäin se pysytteli siipensä ja toisen jalkansa avulla
kiinni maakamarassa, samalla kun se vahvalla niskallaan väänsi käärmeen
pään alleen toisen jalkansa ulottuville. Sitten se iski nopealla
hurjalla otteella kyntensä vastustajansa kaulaan puristaen sitä kuin
ruuvipihdissä.

Tämä sotaliike lopetti taistelun. Punaisten renkaitten nähtiin pian
höllenevän ja putoavan sitten pois; ja vaikka matelija vielä
kiemurtelikin, oli se ainoastaan sen kuolinkamppailua. Muutaman
minuutin päästä sen ruumis virui ruoholla herpautuneena ja
liikkumattomana.

Vähän levähdettyään haukka veti nokkansa käärmeen leuasta, kohotti
päänsä, levitti siipensä -- varmentuakseen siitä, että ne olivat vapaat
-- ja nousi voitonriemusta kirahtaen ylöspäin, kuljettaen matelijan
pitkää ruumista perässään kuin laahustinta!

Tällä hetkellä kuului poikien korviin toinen kirkaisu. Sitä olisi
voinut pitää edellisen kaikuna, ellei se olisi ollut hurjempi ja
äänekkäämpi. Kaikkien silmät kääntyivät äänen suuntaan. Pojat tiesivät
varsin hyvin, mikä eläin sen oli päästänyt, sillä he olivat kuulleet
sellaisia säveleitä ennenkin. He tiesivät, että se oli valkopääkotka.
He huomasivat sen heti kääntyessään. Oli helppo nähdä se leijailemassa
ylöspäin, iso pyrstö ja laajat siivet, joiden kärkien väli oli yli
kaksi metriä levitettyinä vaaleansinistä taivasta vasten.

Sen havaittiin ensin lentävän melkein suorassa viivassa vinosti haukkaa
kohti -- sillä haukka sen oli saanut liikkeelle. Se aikoi nähtävästi
ryöstää haukalta pitkien ponnistusten jälkeen saavutetun saaliin.

Haukka oli kuullut huudon, joka kaikuna vastasi sen omaan, ja tietäen
sen merkityksen se käytti heti siipiensä koko voimaa kohotakseen
korkealle ilmaan. Se näkyi päättäneen pitää kiinni työläästi ansaitusta
saaliistaan tai luopua siitä korkeintaan vasta sitten, kun se oli ensin
antanut voimakkaamman ryöstäjän vaivautua takaa-ajoon. Muisto vaarasta,
millä se vastikään oli sen hankkinut kiihotti sitä epäilemättä tähän
päätökseen.

Sen lajiin kuuluvat linnut voittavat toisinaan kotkan lennossa ja
pääsevät siltä pakoon -- nimittäin muutamat kotkat, sillä nämä lintujen
kuninkaat ovat nopeudeltaan yhtä erilaisia kuin koirat tai hevoset.
Niin on muuten haukkojenkin laita, tämä haukka joka epäilemättä luotti
täydellisesti omiin siipiinsä, mieli koetella vainoojansa lentimiä.
Kotka joka yksilönä oli haukalle tuntematon, saattoi olla liian lihava,
liian vanha tai liian nuori omatakseen täyden lentokyvyn. Joka
tapauksessa haukka oli päättänyt ryhtyä kilpalentoon siinä luulossa,
että se, jos vihollinen uhkaisi saavuttaa, voisi helposti lopettaa
takaa-ajon luopumalla käärmeestä, kuten sen serkun, kalasääksen, usein
täytyi jättää pyydystämänsä kala ahdistajalleen. Se lensi siis ylöspäin
noin viidenkymmenen metrin läpimittaisessa kaaressa.

Jos haukka oli sitä mieltä, että sen ahdistaja oli joko hyvin vanha,
hyvin nuori tai liian lihava lintu tai muuten hidaslentoinen, se
kaikesta päättäen saisi pian huomata erehdyksensä. Sillä samaa mieltä
eivät olleet ne, jotka tarkastelivat sitä lennossa. Päin vastoin pojat
ajattelivat, etteivät koskaan olleet nähneet komeampaa lajinsa
edustajaa kuin tämä täysisulkainen lintu lumivalkoisine päineen ja
pyrstönhuippuineen ja leveine selväviivaisine siipineen. Se oli sitä
paitsi valtavan suuri, mikä todisti, ettei se ollut koiras, vaan naaras
-- sillä, omituista kyllä, luonto näkyy vaihtaneen järjestyksen näiden
lintujen suhteen antaen naaraille yleensä hohtavamman höyhenpuvun,
isomman ruumiin, nopeammat siivet ja suuremman voiman, jopa enemmän
rajuuttakin kuin koiraille. Tästä voidaan päätellä, että kotkien
valtakunnan yhteiskunnallisessa elämässä naissukupuoli ottaa
"oikeutensa" ja ehkä vähän enemmänkin. Ainakin on varmaa, ja se näyttää
johtuvan tästä (sanon sen kohteliaisuudesta mainitulle sukupuolelle),
ettei niiden keskuudessa tunneta minkäänlaista moniavioisuutta. Onneton
se uroskotka, joka rohkenisi sellaisesta edes uneksia!

Kas niin! Haukka kohoaa ylös spiraalikierteessä jännittäen
suippopäisten siipiensä jokaisen sulan kaareillen keskitaivasta kohti.
Ylöspäin seuraa kotkakin, myös spiraalikierteessä, mutta laajemmassa
kehässä, joka näyttää sulkevan kehäänsä haukan kierrokset. Molemmat
linnut kaartelevat samaa keskipistettä kohti. Milloin niiden radat
leikkaavat toisiaan milloin ne pyörivät eteenpäin yhdensuuntaisissa
kaarissa. Yhä ylemmäksi lentää haukka, yhä ylemmäksi kohoaa takaa-ajava
kotka. Ne näyttävät joutuvan yhä lähemmäksi toisiaan, leijailevan yhä
ahtaammissa kaarissa, mutta se johtuu siitä, että ne ovat nyt
kauempana. Haukka on vain pieni pilkku ja näkyy pysyvän paikoillaan --
nyt se katoaa näkyvistä! Kotka on vain pieni pilkku! Sekin häviää! Ei,
eipä kokonaan -- tuo pienoista valkoisen pilven hattaraa tai taivaalla
leijuvaa lumihiutaletta muistuttava täplä on kotkan pyrstönhuippu. Nyt
sekin on poissa -- linnut ovat silmän kantamattomissa...

Kuunnelkaa! Shhhh! Kuulitteko tuota ääntä, aivan kuin raketin
suhahdusta? Jotakin on pudonnut puunlatvaan taittaen useita oksia! Se
on varmaan haukka! Se on kuollut ja verta tihkuu haavasta sen
olkapäässä!

Kuunnelkaa taas! Hussssh! Se on kotka. Kas, sillä on käärme
kynsissään!...

Kotka oli syöksynyt suoraan alas korkeudesta, vaikkei mikään silmä
olisi voinut seurata sen nuolennopeata vauhtia. Kun se oli päässyt
parin, kolmen sadan metrin päähän maasta, sen siivet ojentuivat ulos,
sen pyrstö levisi ja laajentuen äkkiä viuhkamaiseksi laskuvarjoksi
pysähdytti linnun hurjan syöksyn ja muutamilla varmoilla siipien
iskuilla se lipui verkalleen puunlatvojen ylitse ja asettui kuivuneen
magnolian huipulle.

Basil tarttui kivääriinsä aikoen ampua. Kentällä joka ympäröi puuta,
mihin kotka oli istuutunut, ei ollut paljonkaan suojaa ja hän tiesi
kokemuksesta, että ainoa mahdollisuus päästä kyllin lähelle oli
ratsastaa sinne. Hän irrotti siis Mustan Haukan lieasta, hyppäsi sen
selkään ja ratsasti pensaikkoon. Hän oli ollut poissa vain muutamia
minuutteja, kun kuului kimakka pamaus ja kotkan nähtiin suistuvan
orreltaan.

Tämä oli viimeinen rengas hävityksen ketjussa!

Basil palasi tuoden mukanaan ison linnun. Se oli naaras, kuten Lucien
aivan oikein oli sanonut, painoi yli kuusi kiloa ja sen ojennettujen
siipien väli oli kaksi metriä. Tämän lajin linnut painavat harvoin
neljää kiloa enempää ja ovat kooltaan suhteellisesti pienempiä.

-- Mikä hävityksen ketju! huudahti Lucien. -- Toinen eläin väijymässä
toisen henkeä.

-- Niin, lisäsi Francis, -- ja kuinka omituista, että se alkoi linnulla
ja päättyi lintuun! Katselkaahan näitä kahta yhdessä.

Francis osoitti pientä mesilintua ja isoa kotkaa, jotka olivat
vieretysten ruohikolla ja esiintyivät todellakin mitä merkillisimpänä
vastakohtana toisilleen.

-- Unohdat, Francis, virkkoi Lucien, -- että ketjussa oli vielä kaksi
rengasta ja ehkä monta muutakin.

-- Mitä renkaita? kysyi Francis.

-- Kun mesilinnun päälle hyökättiin, muistathan, esiintyi se itsekin
surmaajana. Se oli tappamassa pientä sinisiipistä kärpästä.

-- Se oli kyllä yksi rengas, mutta...

-- Kuka tappoi kotkan?

-- Ai niin! Basil siis oli sarjan viimeinen rengas.

-- Kenties myös rikollisin, sanoi Lucien, -- koska tappaminen oli
hänelle vähimmin välttämätöntä. Toiset seurasivat ainoastaan vaistojaan
etsiäkseen itselleen ravintoa, kun Basilia taas kannusti pelkkä
hävitysvimma.

-- Rohkenen olla kanssasi eri mieltä, Luce, keskeytti Basil terävästi
veljensä puheen, -- niin ei ollut laita. Minä ammuin kotkan, koska se
tappoi haukan ja ryösti siltä saaliin, sen sijaan että olisi
ponnistellut itse hankkiakseen ruokaa. Siksi minä liitin uuden renkaan
ketjuusi.

-- Siinä merkityksessä, vastasi Lucien hymyillen veljelleen, joka näkyi
suutahtaneen siitä, että häntä täten aiheettomasti syytettiin
julmuudesta, -- siinä merkityksessä on tekosi ehkä puolustettavissa,
vaikka on vaikeata käsittää, miksi kotka olisi syyllisempi kuin haukka
itse. Se riisti vain yhden hengen, ja niin teki haukkakin.

-- Mutta se lisäsi ryöstön saaliinsa murhaamiseen, tivasi Basil. --
Sekä ryöstö että murha. Haukka oli syypää vain murhaan.

Lucien ja Francis nauroivat yhteen ääneen. -- Onpa siinä melkoinen ero!

-- Mutta, Luce, sanoi Francis, -- mitä tarkoitit sanoessasi, että
ketjussa saattoi olla monta muutakin rengasta?

-- Kuka tietää, vaikka sinisiipinen kärpänen olisi väijyskellyt
joitakin muita itseään pienempiä itikoita? Ja nämä taas toisia vielä
pienempiä, joilla meille näkymättöminäkin on henki yhtä hyvin kuin
itsellämme. Kuka osaa väittää sitä vastaan? Ja kuka tietää syyn, miksi
kaitselmus on luonut nämä eläimet toistensa ravinnoksi? Se on kysymys,
johon emme löydä mitään tyydyttävää vastausta.

-- Kuka tietää, sanoi Francis, -- koska nyt olet alkanut tutkistella...
kuka tietää, vaikka ketjun toiseenkin päähän vielä liittyisi rengas?
Hei, Basil, mitä sanot? Entä, jos joutuisimme harmaakarhujen pariin? Ja
Francis nauroi tehdessään tämän kysymyksen.

-- Ja jos niin käy, vastasi Basil, -- sinä voit joutua tuoksi renkaaksi
yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

-- Taivas varjelkoon! huudahti Lucien. -- Toivoakseni emme tapaa
harmaakarhua enempää kuin intiaaniakaan.

-- Minäpä en toivo mitään sellaista, väitti Basil. -- Haluan saada
pamauttaa harmaaturkkia, ja intiaaneja taas en ollenkaan pelkää niin
kauan kuin minulla on tämä mukanani.

Näin sanoessaan Basil veti povestaan pienen helmillä koristetun
lippaan, piti sitä hetkisen kädessään, ja pisti sen sitten takaisin
kätköönsä.

-- Kerrohan meille tuosta kukkarosta ja miten se on pelastava meidät
intiaanien käsistä. Olen todellakin kovin utelias tietämään, huudahti
Francis.

-- Ei nyt, poikani, vastasi Basil isällisen suojelevasti. -- Ei nyt.
Meidän on valmistettava illallisemme ja mentävä nukkumaan. Olemme
menettäneet puoli päivää riepujemme kuivaamisessa, joten meidän on
korvattava se lähtemällä aamulla varhain liikkeelle. Ja sitten
preerialle!

-- Sitten preerialle, säesti Francis, -- preerialle villihevosten,
isosarvisten lampaiden ja puhvelihärkien pariin.




KOLME SIIVEKÄSTÄ PUHVELIA


Retkeilijämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa seuraavana aamuna ja
kulkivat useampia päiviä kohtaamatta mitään kertomisen arvoista. He
ylittivät useita leveitä jokia, joista mainittakoon Neches ja Teksasin
Trinity.

Vedenjakajalla Trinity- ja Brazos-jokien välillä he joutuivat
seikkailuun, joka oli vähällä saada ikävän lopun.

Heidän tapansa oli pysähtyä kuumalla säällä keskipäivällä sekä
virkistääkseen itseään että lepuuttaakseen juhtiansa. Näin menettelevät
useimmat matkustajat.

Niinpä he eräänä päivänä pysähdyttivätkin hevosensa preeriapolun
varteen ja astuivat alas. Heidän takanaan oli metsä, jonka läpi he
olivat juuri tulleet, ja edessä aukeni ruohoaavikko, jonka yli he
aikoivat ratsastaa illan viileydessä. Preerian pinta oli aivan tasaista
ja sitä peitti puhveliruoho, josta siellä täällä kohosi saarenmuotoinen
matala metsikkö antamaan vaihtelua maiseman yksitoikkoisuuteen. Kaukana
toisella puolella oli aavikon rajana tiheä aarniotammia kasvava metsä,
ja vaikka se näytti olevan vain kolmen tai neljän kilometrin päässä,
oli sinne kymmenenkin -- niin pettävä on näiden ylävien seutujen puhdas
ilma. Seutu, jolle he olivat nyt saapuneet, oli niin sanottua
metsäpreeriata eli lehdoilla ja viidakolla täpliteltyä ruohoaavikkoa.
Pojat olivat juuri astuneet ratsailta ja aikoivat riisua satulat, kun
Francis huudahti:

-- Katsokaa puhveleita! hän osoitti aukealle. -- Puhveleita!
Puhveleita!

Basil ja Lucien katsahtivat hänen kätensä suuntaan. Aavikolla näkyi
matalalla kumpareella kolme isoa esinettä. Ne liikkuivat, ja yksi oli
ilmeisesti muita pienempi.

-- Tietysti ne ovat puhveleita, jatkoi Francis. -- Tarkatkaa niiden
kokoa! Kaksi härkää ja lehmä, siitä ei ole epäilystäkään.

Hänen veljensä myönsivät hänen olevan oikeassa. Kukaan näistä kolmesta
ei ollut koskaan nähnyt puhvelia erämaassa, ja luonnollisesti he
saattoivat vain hämärästi arvata, miltä ne näyttäisivät matkan päästä.
Niiden täytyi olla puhveleita -- hirvet ja kauriit näyttäisivät
punertavilta, sudet punaisenruskeilta tai valkoisilta, eivätkä ne
voineet olla karhujakaan, koska nämä käyskentelivät tuskin aavikolla
kolmittain, elleivät ne tosiaankin olleet harmaakarhuja, jotka joskus
lähtevät aukealle maalle kaivaakseen valkomukuloita ja muita juuria.
Tämä ei ollut kuitenkaan luultavaa, koska harmaakarhuja harvoin jos
koskaan tavataan kaukana idässä. Ei. Ne eivät olleet karhuja. Eivätkä
ne olleet myöskään villihevosia, se oli selvää. Niiden täytyi siis olla
puhveleita.

Nuoret metsästäjämme joutuivat innostuksen valtaan kuten kaikki, jotka
ensi kertaa näkevät puhveleita niiden kotilaitumilla, sitäkin enemmän,
koska näiden eläinten kohtaaminen oli heidän retkensä tarkoitus --
pitkän ja vaarallisen matkan, johon he olivat ryhtyneet.

Seurasi kiireinen neuvottelu, miten he pyydystäisivät ne. Tosin mikään
niistä ei kylläkään ollut valkoinen, mutta vähät siitä. Pojat halusivat
maistaa puhvelinpaistia, ja niiden ajaminen antaisi heille harjoitusta,
joka voisi myöhemmin tulla hyvään tarpeeseen. Miten heidän siis olisi
ryhdyttävä asiaan?

-- No, me tietysti ajamme niitä, neuvoi alati valmis Francis kokeneen
puhvelinpyydystäjän sävyyn.

On olemassa useampia menettelytapoja, joita niin hyvin valkoihoiset
kuin intiaanit käyttävät. Yleisin niistä on Francisin mainitsema
"ajaminen". Tällöin aivan yksinkertaisesti yllätetään puhveli
juoksussa, metsästäjä, joka tietysti on hevosen selässä, antaa ratsunsa
laukata eläimen sivulle ja lävistää juoksevan puhvelin rinnan luodilla.
Sitä on ammuttava sydämeen, sillä vaikka lennättäisi kaksikymmentä
luotia muualle sen isoon ruhoon, se saattaa silti kyetä pakenemaan.
Metsästäjät tähtäävät hiukan rintalastan yläpuolelle olkapään alle.
Valkoihoiset metsästäjät käyttävät kivääriä tai toisinaan isoa
pistoolia, joka soveltuu paremmin tarkoitukseen, koska sen voi panostaa
helpommin hevosen laukatessa. Intiaanit käyttävät mieluummin jousta,
koska pystyvät ampumaan sillä nopeasti nuolen toisensa perään, surmaten
täten monta puhvelia yhden ainoan ajon aikana. He ovat niin taitavia
tämän aseen käsittelyssä, mutta tiedetään heidän nuoltensa lävistäneen
isojen puhvelien ruumiit ja sujahtaneen ulos toiselta puolelta!
Toisinaan intiaanit kaatavat puhveleja keihäillä, joita he
singahduttavat eläimiin nelistäessään niiden sivulla.

Toista tapaa pyydystää näitä isoja nisäkkäitä nimitetään
lähestymiseksi.

Tämä ei ole muuta kuin varovaista hiipimistä pyssynkantaman päähän ja
yhä edelleen, kunnes monet otukset ovat saaneet surmansa ennen kuin
niiden toverit pelästyvät ja pötkivät pakoon. Joskus metsästäjä ryömii
aivan lauman luo ja kätkeytyen jo tappamiensa eläinten ruumiiden taakse
ampuu ja kaataa niitä melkoisen joukon. Tällöin hän pysyttelee
luonnollisesti tuulen alla, sillä muutoin puhvelit, joilla on paljon
terävämpi hajuaisti kuin näkö, saattaisivat vainuta hänet ja
karkaisivat tuokiossa tiehensä. Niiden vainu on niin tarkka, että ne
sen avulla voivat keksiä vihollisen tuulen päältä parin kilometrin
päästä tai kauempaakin.

Väijyessään metsästäjä pukeutuu joskus suden tai saksanhirven nahkaan,
jolloin puhvelit luullen häntä jommaksi kummaksi näistä eläimistä
päästävät hänet ampumamatkan päähän. Intiaanien tiedetään hiipineen
tällä tavoin keskelle puhvelilaumaa ja ampuneen toisen toisensa perään
hiljaa jousellaan ja nuolillaan, kunnes koko karja oli kaadettu!
"Lähestyminen" on toisinaan parempi keino kuin "ajaminen". Täten
metsästäjä säästää hevostaan, joka usein on muutenkin rasittunut, ja
saa luultavasti kaadetuksi suuremman määrän puhveleita ja saaliikseen
enemmän taljoja, jos se on hänen tarkoituksensa, niin kuin se joskus
on. Milloin hän on vain vaeltaja tai majavanpyytäjä, joka haluaa
puhvelinlihaa päivällisekseen, eikä välitä useammasta otuksesta, on
"ajo" varmempi keino päämäärän saavuttamiseksi. Tällä tavoin hän
kuitenkin kykenee kaatamaan vain yhden tai korkeintaan pari, kolme,
sillä hänen ampuessaan ne ja panostaessaan välillä pyssynsä lauma
hajoaa ja rientää pois hänen ulottuviltaan, ja hänen hevosensa uupuisi
liiaksi, jos hän yrittäisi sitä enää saavuttaa.

Kolmas tapa pyydystää puhveleja on "kiertäminen". Tätä harjoittavat
ainoastaan intiaanit, koska valkoisia metsästäjiä harvoin
ruohoaavikoilla on niin suurissa joukoissa, että he voisivat
toimeenpanna saartoa. Nimityksestä jo selviää, minkälaista
menettelytapaa siinä noudatetaan. Kun joukkue intiaanimetsästäjiä
huomaa puhvelilauman, se hajaantuu ja leviää piiriksi eläinten
ympärille. Tämä käy pian heidän nopeilla hevosillaan, sillä he ovat
ratsain, kuten kaikki preerian metsästäjät, olkootpa he valkoihoisia
tai intiaaneja. Kun kehä on muodostettu, intiaanit ratsastavat
sisäänpäin kirkuen kimakasti ja ajavat puhvelit tiheään ryhmään piirin
keskelle. Sitten he ryntäävät niitä vastaan jousin ja keihäin, ja
jokainen metsästäjä tappaa niin monta kuin voi. Hätääntyneet puhvelit
juoksevat edestakaisin, ja vain harvat niistä pääsevät pakoon.
Satoihin, jopa tuhansiin nouseva määrä surmataan toisinaan yhdessä
tällaisessa teurastuksessa.

Intiaanit harjoittavat tätä joukkohävitystä kahdessa tarkoituksessa:
ensiksikin saadakseen lihaa, jota he säilyttävät leikkelemällä sen
ohuiksi viipaleiksi ja kuivaamalla päivänpaisteessa, ja toiseksi
taljojen vuoksi, joita he tarvitsevat telttojensa kattamiseen,
vuoteikseen ja osittain puvuikseenkin. Paljon he vaihtavat myös
valkoihoisten etäisiin seutuihin varta vasten perustamissa
kauppahuoneissa saaden maksuksi veitsiä, kiväärejä, lyijyä, ruutia,
helmiä ja helakanpunaista sinooperiväriä.

On vielä muitakin pyydystyskeinoja. Biisoneja ajetaan myös hangessa,
jolloin lumikengillään liikkuvat metsästäjät saavuttavat ja surmaavat
ne helposti. Muutamat meksikolaiset puhvelinpyytäjät (joita
eteläisemmillä ruohoaavikoilla mainitaan nimellä _ciboleros_)
tavoittavat puhvelin suopungilla, mutta tätä menettelytapaa käytetään
harvoin, paitsi jos halutaan pyydystää nuoria vasikoita elävinä niiden
kasvattamista varten. [Amerikkalainen puhveli (Bison americanus), jota
muinoin tavattiin suurissa laumoissa, onkin hillittömällä
pyydystyksellä nyttemmin hävitetty melkein sukupuuttoon. _Suom_.]

Kaikki nämä menettelytavat olivat pojillemme tuttuja -- tuttuja
kuvauksista, joita he usein olivat kuulleet Louisianan uudisasutuksille
saapuneilta kokeneilta metsästäjiltä. Toisinaan nämä viettivät yönsä
poikien isän talossa, sillä eversti kestitsi mielellään näitä vanhoja
erämiehiä ja jutteli heidän kanssaan. Tästä lähteestä Francis oli siis
saanut puhvelinmetsästystä koskevat ajatuksensa, jotka innostuttivat
hänet tiedoistaan ylpeänä huudahtamaan: "Tietysti ajamme niitä!"

Basil ja Lucien miettivät ehdotusta hetkisen, kaiken aikaa tarkaten
noita kolmea biisonia. Niitä oli juuri yksi kullekin, jonka he voisivat
eristää ja ajaa uuvuksiin. Lähettyvillä ei ollut minkäänlaista suojaa,
ja eläinten lähelle pääseminen saattoi siis osoittautua vaikeaksi,
mutta hevoset olivat virkeät, sillä edellinen päivä oli ollut
sunnuntai, ja seikkailijoillamme oli aina ollut sääntönä siksi päiväksi
pysähtyä levätäkseen itse ja lepuuttaakseen ratsujaan. Tässä he
noudattivat isänsä heille heidän matkalle lähtiessään antamaa käskyä.
Kaikki asianhaarat huomioonottaen "ajaminen" oli siis paras
suunnitelma, ja sitä he päättivät noudattaakin.

Jeanette jätettiin puuhun sidottuna jäljelle myttyineen, joita ei vielä
ollut purettu. Marengo pääsi tietysti mukaan, koska siitä saattoi olla
apua vanhojen härkien kaatamisessa, jos niitä haavoitettaisiin. Kaikki,
mikä saattaisi olla haitaksi metsästäjille, jätettiin Jeanetten luo, ja
niin he ratsastivat ulos preerialle ohjaten ratsunsa suoraan puhveleita
kohti. Oli päätetty, että jokainen valitsisi niistä yhden ja tekisi
sitten parhaansa kiväärillä ja pistoolilla. Francis oli pannut
hirviluodit pyssynsä kumpaankin piippuun ja oli aivan varma siitä, että
kaataisi pian ensimmäisen puhvelinsa.

Heidän päästyään lähemmäksi kummallinen kiilto näiden outojen eläinten
ruumiiden pinnalla pisti heidän silmäänsä. Olivatko ne sittenkään
puhveleita?

Veljekset ratsastivat tyynesti eteenpäin tähystellen niitä
huolellisesti. Ei, puhvelihärkiä ne eivät olleet. Niiden karkeat
pörröiset turkit eivät kiiltäisi sillä tavoin, sillä eläinten kulkiessa
ne suorastaan kimaltelivat auringossa.

-- Ne eivät olet niitä, sanoi Lucien tähystettyään sormiensa välitse.

-- Mitä ne sitten ovat? kysyi Francis.

-- Kuunnelkaa! kehotti Lucien. -- Kuuletteko mitään?

Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa. Eläinten joukosta kuului
kluk... kluk... kluk...

-- Totisesti, vastasi Lucien hymyillen. -- Ne ovat kalkkunoita!

-- Kalkkunoita! toisti Basil. -- Kalkkunoitako me olemme luulleet
puhveleiksi! Mikä erehdys!

Kaikki kolme katsahtivat ensin hyvin nolostuneina toisiinsa ja alkoivat
sitten nauraa kommellukselleen.

-- Emme saa kertoa tästä kenellekään, virkkoi Basil, -- tai joudumme
naurunalaisiksi.

-- Emme ollenkaan, väitti Lucien, -- tällaisia erehdyksiä sattuu usein
kokeneillekin ruohoaavikkojen vaeltajille. Se on hyvin tavallinen ilman
aiheuttama harha. Olen kuullut pahemmastakin tapauksesta kuin tämä,
olen kuullut, että kettua on luultu puhveliksi.

-- Jos kohtaamme puhvelihärkiä, luulemme niitä kai mammuteiksi,
huomautti Francis, ja pettyneet metsästäjät ryhtyivät
puhvelinmetsästyksen sijasta lintujahtiin.




METSÄKALKKUNAN PYYNTI


-- Eteenpäin! huusi Basil kannustaen hevosensa laukkaan. -- Eteenpäin!
Meillä ei sittenkään ole mikään huono onni. Lihava kalkkuna
päivälliseksi, mitä siitä sanotte! Tulkaa!

-- Maltahan, esteli Lucien, -- miten pääsemme niiden lähelle? Ne ovat
aukealla aavikolla, eikä meillä ole mitään suojaa.

-- Emme sitä tarvitsekaan. Tavoitamme ne ajamalla, niin kuin aioimme
tavoittaa puhvelitkin.

-- Hahaha, nauroi Francis, -- tavoitamme kalkkunan! Sehän lentäisi heti
tiehensä. Mitä joutavia sinä lörpöttelet?

-- Sanonpa sinulle, vastasi Basil, -- ettei se ole mitään lörpöttelyä.
Yritys voi onnistua. Olen usein kuullut sellaisesta pyydystäjiltä.
Kokeillaan nyt itse.

-- Kokeillaan sitten, suostuivat Francis ja Lucien heti, ja kaikki
kolme ratsastivat yhdessä eteenpäin.

Päästyään kyllin lähelle erottaakseen linnut, he näkivät kaksi vanhaa
ukkokalkkunaa ja kanan. Kukot astelivat pöyhistellen, pyrstöt
viuhkanmuotoisesti levitettyinä ja siivet laahaten ruohossa. Tuon
tuostakin ne päästivät äänekkään kotkotuksen, ja niiden asennosta ja
eleistä saattoi huomata niiden olevan kilpakosijoita, jotka luultavasti
yltyisivät tappeluun. Naaras harppaili ruohossa levollisesti, mutta
keimailevasti, ja epäilemättä täysin tietoisena siitä lämpimästä
harrastuksesta, jota se herätti sotaisten urosten rinnassa. Se oli
paljon pienempi kuin ne, eikä sen höyhenpuku ollut läheskään yhtä
loistava. Koiraat näyttivät todellakin hyvin kiiltäviltä ja komeilta,
vetivät vertoja riikinkukkoparille, ja niiden hohtavien selkien
säteillessä auringossa metallin tavoin kimmeltäen pojat ajattelivat,
etteivät koskaan olleet nähneet niin uhkeita lintuja.

Omaan kiistaansa kiintyneinä ne epäilemättä olisivat päästäneet
metsästäjät ampumamatkan päähän. Mutta naaras oli varuillaan, ja
nähdessään poikien lähestyvän se kohotti päänsä ja toitahdutti
äänekkäästi, kiinnittäen toveriensa huomion. Niiden levitetyt pyrstöt
sulkeutuivat silmänräpäyksessä ja painuivat maahan, siivet vetäytyivät
kokoon ja pitkät kaulat kurottautuivat ilmaan. Ne muuttuivat
täydellisesti ja ne seisoivat nyt suorina aavikolla, runsaan
puolentoista metrin korkuisena kukin!

-- Komeita eläimiä! huudahti Lucien.

-- Niin ovat, mutisi Basil. -- Mutta pitkää aikaan ne eivät odottele.
Parasta, että hyökkäämme. Valitse sinä kana, Luce, kun ratsusi on
hitain. Olkaa valmiit. E-teen-päin!

Kaikki kolme kannustivat hevosiaan rynnistäen yhdessä eteenpäin
Marengon johtaessa ajoa. Tuossa tuokiossa he olivat noin sadan metrin
päässä kalkkunoista. Linnut jotka olivat joutuneet näin äkillisen
hyökkäyksen alaisiksi, juoksivat muutamia askeleita ja kohosivat sitten
ilmaan räpsyttäen äänekkäästi siipiänsä. Nopean hyökkäyksen
hätäännyttäminä ne lensivät eri suuntiin. Kukin pojista oli valinnut
sen, jota aikoi ahdistaa, ja vain siihen hän tähtäsi silmillään. Basil
ja Francis seurasivat koiraita, sillä välin kun Lucien ajoi hiljaista
laukkaa kanan perässä.

Marengo otti tietysti osaa ajoon yhtyen Lucienin mukaan, joko sen
mielestä kanassa oli makeampi liha tai sitten se luuli, että se oli
niistä kolmesta helpoimmin saavutettavissa.

Se ei lentänyt kauaksi ennen kuin laskeutui jälleen maahan ja alkoi
juosta kaikin voimin kohti läheisintä metsikköä. Lucien seurasi sitä
Marengon juostessa edessä vähän väliä kimakasti haukahtaen. Astuessaan
viidakkoon Lucien näki koiran seisovan ison tammen juurella. Se oli
ajanut kalkkunan puuhun ja katseli ylöspäin kiiluvin silmin, haukkuen
ja heiluttaen häntäänsä. Lucien ratsasti varovaisesti puun alle ja hän
näki kalkkunan lyyhistyneenä sammalta vasten eräällä sen korkeimmista
oksista. Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi, ja linnun kuultiin pyristellen
pudota ropsahtavan lehvien välitse. Marengo riensi tavoittamaan sitä
maasta, mutta sen isäntä hätisti koiran pois ja otti otuksen, joka
osoittautui kuolleeksi.

Lucien nousi jälleen satulaan ja ratsastaessaan metsästä hän näki
Basilin kaukana aavikolla. Basil ratsasti täyttä neliä, ja
kalkkunakukko juoksi siivet levällään jonkin matkaa hänen edellään
kiitäen kuin kamelikurki! Sekä Basil että kukko hävisivät hänen
näkyvistään jonkin metsäsaarekkeen taakse. Lucien etsi silmillään
Francisia. Poikaa ei näkynyt missään, hän oli ajanut kukkoaan suuntaan,
jossa aavikko oli täplitetty tiuhemmin metsiköillä. Ajatellen, ettei
hyödyttäisi seurata kumpaakaan Lucien ratsasti takaisin metsään
Jeanetten luo. Siellä hän istahti odottamaan veljiensä palaamista.

Basilin ajo osoittautui pitemmäksi kuin hän oli otaksunut. Hän oli
valinnut osalleen suurimman ja epäilemättä voimakkaimman ja sitkeimmän.
Ensi lennolla hänen kukkonsa pyyhkäisi suoraan melkein kaksi kilometriä
ja laskeuduttuaan maahan kiiti kuin pelästynyt kissa. Basil ei
menettänyt rohkeuttaan, vaan kannusti hevostaan ja alkoi pian päästä
lähemmäksi. Kalkkuna pyrähti jälleen ilmaan, lentäen vielä kilometrin
verran ennen kuin laskeutui. Taaskin Basil karahdutti ratsunsa täyteen
neliin, ja vielä kerran vanha kalkkunakukko kohosi lentoon, mutta
laskeutui tällä kertaa jo sadan metrin päähän lähtökohdastaan. Basil
saavutti sen pian nopealla ratsullaan, eikä kukko kyennyt enää
lentämään. Juosta se kuitenkin jaksoi aika vauhtia, ja milloin
aavikolla sattui ylämäkeä, se kiiti nopeammin kuin hevonen. Alamäessä
hevonen pääsi voitolle, ja näin sitä mentiin, kunnes lintu alkoi
kaarrella ja kierrellä osoittaen kaikkia väsymyksen merkkejä. Hevonen
juoksi useita kertoja sen ohitse kalkkunan poiketessa sivulle tai
kääntyessä taaksepäin.

Ajoa jatkui melkoisen kauan. Vihdoin lintu uupui kokonaan ja kyyristyen
maahan työnsi päänsä ja pitkän kaulansa ruohonkorsiin, kuin
kamelikurki, luullen näin olevansa kätkettynä vainoojaltaan. Basil
pysäytti hevosensa, ojensi pitkän kiväärinsä, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä luoti lävisti kalkkunan kaataen sen kuoliaana
ruohikkoon.

Basil astui alas ja siepaten kukon sitoi sen koivista satulansa
takareunaan. Tämä kysyi Basilin kaikki voimat, sillä lintu oli suurinta
lajia -- parinkymmenen kilon painoinen.

Heti sidottuaan otuksen Basil hyppäsi takaisin satulaan ja alkoi
ratsastaa... mihin? Niin, se oli kysymys, jonka hän teki itselleen
ennen kuin hänen hevosensa oli kulkenut montaakaan metriä. Mihin hän
oli menossa? Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän oli
eksynyt! Metsikköjä näkyi joka suunnalla. Ne olivat aivan toistensa
kaltaisia, tai jos niissä olikin erilaisuutta, hän ei ollut pannut sitä
merkille hurjassa vauhdissaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan
ilmansuunnasta josta oli tullut, eikä hän siis tiennyt, minnepäin oli
mentävä. Hän näki ja tunsi olevansa eksyksissä!

Nuori lukijani, et voi kuvitella ajatuksia, jotka valtaavat preerialle
eksyneen. Sellainen tilanne on ennenkin kauhistuttanut mitä rohkeimpia
sydämiä. Vahvat miehet ovat vavisseet tuntiessansa olevansa yksinään
erämaassa, ja syystä kyllä, sillä he tiesivät, että sen seurauksena
usein on ollut kuolema. Haaksirikkoutunut merimies avoimessa veneessään
on tuskin pahemmassa hädässä kuin ruohoaavikkojen ulapalle eksynyt
vaeltaja ja monet ovat sellaisissa olosuhteissa tulleet hulluiksi.
Tästä voimme aavistaa nuoren Basilin tunteet.

Olen jo sanonut, että hän oli kylmäverinen ja rohkea poika. Sellainen
hän oli ja sellaiseksi hän osoittautui nytkin. Hän ei menettänyt
malttiaan. Hän hillitsi hevostansa ja katseli ruohikkoa valppain
silmin. Siitä ei ollut mitään apua. Hän ei nähnyt mitään, mitä olisi
voinut käyttää johtolankana opastamassa paikalle, jossa hän oli eronnut
veljistään. Hän huusi kovaa, mutta siihen ei vastannut kaiku eikä
ihmisääni. Hän laukaisi pyssynsä ja kuunteli ajatellen, että Lucien tai
Francis vastaisivat samanlaisella merkillä, mutta hänen korvansa ei
saanut mitään vastausta. Hän panosti kiväärinsä uudestaan ja istui
hetkisen satulassaan ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Ahaa, nyt tiedän! hän huudahti nousten jalustimillaan. -- Kuinka
olinkaan niin typerä? Musta Haukka, emme vielä ole hukassa!

Basil ei ollut turhaan metsästänyt koko ikäänsä, ja vaikka hänellä oli
vain vähän kokemusta ruohoaavikolta, tulivat hänen eräretkillä
hankkimansa tiedot nyt hyvään tarpeeseen. Ajatus, joka oli niin äkkiä
juolahtanut hänen päähänsä, oli hyvä ajatus ja ainoa, joka varmaan
voisi hänet pelastaa. Hän oli päättänyt palata omia jälkiään.

Hän käänsi hevosensa ja ratsasti hiljalleen eteenpäin silmät maahan
luotuina. Kamara oli lujaa, eivätkä kavionjäljet olleet painuneet
syvälle, mutta Basililla oli metsästäjän silmä, joka kykeni seuraamaan
kauriinkin reittiä. Muutamissa minuuteissa hän saapui paikalle, missä
oli tappanut kalkkunan. Verinen ruoho ja höyhenet varmensivat hänet
siitä. Hän pysähtyi hetkiseksi määrätäkseen suunnan, mistä oli tätä
paikkaa lähestynyt. Hän sai sen vihdoin tyydyttävästi selville ja
palasi verkalleen ratsastaen omia jälkiään pitkin.

Hänen kuljettuaan muutamia hevosenmittoja, jäljet kääntyivät. Basil
seurasi mutkaa ja tuli takaisin melkein samalle paikalle. Uusi
samanlainen mutka ja vielä toinen ja kolmaskin, ja kaikki nämä
kiertelyt sadan metrin sisällä siitä paikasta, missä lintu oli ammuttu.
Jokaista mutkaa nuori metsästäjä seurasi mitä suurimmalla huolella ja
tarkkuudella. Tässä hän osoitti arvostelukykyä ja metsästäjänvaistoa,
sillä jos hän olisi käynyt kärsimättömäksi ja oikaissut laajemmassa
kaaressa etsimään jälkiä tuonnempaa, hän olisi voinut sattua hevosen
äskeisille polkemille ja joutua siten täydelliseen sokkeloon.

Jonkin ajan perästä hänen kiertämänsä kehät laajenivat ja vihdoin hän
suureksi ilokseen huomasi kulkevansa eteenpäin suorassa viivassa. Hänen
polkuaan leikkasivat monet hevosenjäljet, monet niistä yhtä vereksiä
kuin hänen omansa. Nämä eivät saattaneet häntä ymmälleen. Ne olivat
villihevosten polkemia, ja vaikka Musta Haukka oli kengittämätön kuten
nekin, ratsastaja tunsi sen kavion jäljen yhtä hyvin kuin oman
kiväärinsä. Arabialaisen jäljet olivat paljon leveämmät kuin
villihevosten.

Seurattuaan latua taaksepäin melkein tunnin ajan silmät maahan luotuina
hänet äkkiä havahdutti ääni, joka kutsui häntä nimeltä. Hän katsahti
ylös ja näki Lucienin metsän reunassa. Riemuhuudoin hän kannusti
hevostansa ja ratsasti eteenpäin. Mutta hänen päästessään lähemmäksi
hänen ilontunteeseensa sekaantui tuskallista pelkoa. Siinä oli Lucien,
siinä olivat Jeanette ja Marengo, mutta missä Francis saattoi olla?

-- Missä Francis on? kysyi Lucien, kun Basil ratsasti hänen luokseen.

Basil kykeni tuskin puhumaan, hän oli niin järkyttynyt.

-- No Lucien, hän vihdoin änkytti, -- eikö Francis ole palannut?

-- Ei, vastasi Lucien, -- luulin, että hän oli sinun kanssasi ja että
tulisitte yhdessä takaisin. Olen ihmetellyt, mikä teitä on saattanut
viivyttää niin kauan.

-- Hyvä Jumala, hän on poissa! huudahti Basil. -- Lucien, Lucien,
Francis on poissa!

-- Poissa! Mitä tarkoitat? kysyi Francis, uskoen puolittain, että
intiaanit tai jokin petoeläin oli hyökännyt pojan kimppuun. -- Onko
hänelle tapahtunut jotakin? Puhu, Basil!

-- Ei, ei! vastasi Basil. -- Hän on eksynyt ruohoaavikolle! Voi,
Lucien, et tiedä, mitä se merkitsee... se on kauheata. Olin itse
eksyksissä. Löysin sentään takaisin. Mutta Francis, pieni
Francis-rukka! Hänen suhteensa ei ole mitään toivoa, hän on hukassa...
hukassa!

-- Mutta etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun me kolme erosimme?
kysyi Lucien epätoivoissaan.

-- Ei, en eromme jälkeen. Olin itse eksyksissä ja olen koko tämän ajan
etsinyt tietä. Minun onnistui palata omia jälkiäni pitkin, muutoin
olisit minua tuskin enää nähnyt. Voi Francis, Francis-veli, kuinka
hänen käykään?

Lucien yhtyi nyt veljensä pelkoon ja epätoivoon. Tähän asti hän oli
ollut siinä käsityksessä, että veljet olivat sattuneet yhteen ja jokin
oli viivyttänyt heitä -- kenties jalustinhihna oli katkennut, vyö
repeytynyt poikki tai muuta sentapaista, -- ja hän oli juuri käymässä
levottomaksi, kun sai Basilin näkyviinsä. Hän ei tiennyt, miltä
eksyminen tuntui, mutta Basilin hurjat epätoivoiset selitykset saivat
hänet aavistamaan sen ja hän älysi varsin hyvin, miten vaaralliseen
tilaan Francis oli joutunut. Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa antautua
murheen valtaan. Hän näki Basilin olevan puolittain herpaantuneena,
sitäkin enemmän kun tämä piti itseään syypäänä onnettomuuteen. Basilhan
oli kehottanut heitä kalkkunajahtiin ja pannut leikin alkuun.

Antamatta epätoivon masentaa itseänsä molemmat tunsivat, että heidän
oli ryhdyttävä johonkin kadonneen veljen löytämiseksi.

-- Mitä on tehtävä? sanoi Lucien.

Basil muuttui jälleen entiselleen. Toivo Francisin pelastamisesta
palautti hänen tavallisen tarmonsa ja rohkeutensa.

-- Onko parasta, että jäämme tänne? kysyi Lucien tietäen, että hänen
veljensä terävä arvostelukyky auttaisi tätä valitsemaan parhaan
suunnitelman.

-- Ei, vastasi Basil, -- se ei hyödytä mitään. Minä kykenin löytämään
tieni takaisin vain hevoseni jälkien avulla. Francis ei tule sitä
ajatelleeksi, ja vaikka hän ajattelisikin, hänen hevosensa on mustangi,
jonka toverien jälkiä ruohoaavikolla kulkee ristiin rastiin. Ei, ei,
hän ei palaa koskaan luoksemme, ellei sattuma häntä tuo, ja siinä on
tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan. Ei, meidän täytyy lähteä etsimään
häntä, meidän täytyy päästä hänen jäljilleen, ja pelkään, että niitä on
mahdoton keksiä niin monien muiden jälkien joukosta. Ennen kuin
lähdemme tästä paikasta, -- jatkoi Basil, -- yrittäkäämme jokaista
keinoa, mikä meillä vielä on. Onko pyssysi panostettu?

-- On, vastasi Lucien.

-- Laukaise se sitten sekunti, pari sen jälkeen kun minä olen ampunut.
Ensimmäinen laukaus voi kiinnittää hänen huomionsa toiseen.

Basil kohotti aseensa ja ampui ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen
myöskin Lucien laukaisi, ja molemmat kuuntelivat rajusti pamppailevin
sydämin.

He odottivat viisi minuuttia tai kauemminkin, jotta Francis saisi aikaa
panostaa pyssynsä, jos se oli tyhjä. Mitään vastausta ei kuulunut.

Veljekset panostivat kiväärinsä uudelleen tällä kertaa pelkällä
ruudilla, käyttäen runsaasti ruutia ja sulloen sen tiukkaan, jotta
pamaukset kuuluisivat voimakkaampina. Sitten he laukaisivat kuten
äsken. Sama tulos. -- Heidän merkkiinsä ei kuulunut mitään vastausta.

-- Se osoittaa, että hän on hyvin kaukana, virkkoi Lucien, -- sillä
äänet kaikuvat tällä seudulla pitkän matkan päähän.

-- Koettakaamme savua, ehdotti Basil laskien kiväärin kädestään. --
Kerää risuja, Luce, sillä välin kun minä tuikkaan tulen lehtiin.

Basil poimi tukon helposti palavia roskia ja vietyään sen avoimelle
paikalle haravoi kokoon kasan kuivia lehtiä ja ruohoa ja sytytti ne.
Sillä välin Lucien keräsi sylyksen oksia ja lisäsi ne pinoon. Niiden
päälle heitettiin vielä tuoreita lehviä ja puista taitettuja oksia.
Kaikkein ylimmäiseksi lisättiin useita kahmalollisia espanjansammalta,
jota riippui runsaasti tammista. Sakea, sininen savu nousi pian
korkealle taivaalle, ja veljekset tähystelivät tutkivin silmin
ruohoaavikkoa kaikkiin suuntiin.

-- Hänen täytyy olla kaukana, ellei hän näe tätä, huomautti Lucien. --
Mielestäni sen pitäisi näkyä kymmenen kilometrin päähän.

-- Vähintään niin kauaksi, vastasi Basil, -- mutta pianhan hän on niin
etäälle joutunut. Kalkkunan ajossa hän on voinut etääntyä melkoisen
matkan päähän, ja huomattuaan itsensä eksyneeksi hän on helposti
nelistänyt lopun.

-- Ellei hän ole ratsastanut takaisinpäin omien jälkiensä suuntaan,
kuten sinä, huomautti Lucien.

-- Ei, se ei ole luultavaa. Pienen Francis-paran päähän se ei
juolahtaisi, hänellä ei ole siihen kyllin kokemusta, ja toivon melkein,
ettei hän ole sitä yrittänytkään.

-- Miksi sitä toivot? kysyi Lucien.

-- Siksi, että meidän on helpompi erottaa hänen jälkensä, jos hän on
ratsastanut suoraan eteenpäin.

-- Totta kyllä, myönsi Lucien, ja molemmat olivat jälleen vaiti ja
tähyilivät ruohikon aukeamia levottomin silmin.

He seisoivat näin melkoisen ajan, mutta vihdoin he kääntyivät toisiinsa
päin kasvoillaan pettynyt ja murheellinen ilme.

-- Hän ei tule, virkkoi Lucien murheellisesti.

-- Ei, hän olisi saapunut jo kauan sitten. Hän olisi varmaan ajanut
täyttä neliä, jos olisi keksinyt savun. Meidän on lähdettävä etsimään
häntä.

He menivät hevostensa luo. Basilin katse osui koiraan. Ilon välähdys
leimahti hänen silmissään, ja hänen koko olemuksensa muuttui äkkiä.

-- Ei, hän huudahti, -- olemme hukanneet aikaa! Nopeasti, Lucien,
satulaan, satulaan!

-- Mitä nyt? kysyi Lucien kummastuneena.

-- Älä kysy... mieleeni juolahti hyvä ajatus; mutta meillä ei ole
hetkeäkään tuhlattavana. Aika on kallista. Lähdetään!

-- Mutta jätämmekö Jeanetten?

-- Kaikin mokomin. Francis voi saapua.

-- Jos hän saapuu niin kuinka hän tietää, minne olemme lähteneet?

-- Totta, vastasi Basil miettien hetkisen. -- Anna minulle kynäsi ja
paperia! Sido sinä Jeanette puuhun, niin minä kirjoitan.

Lucien antoi hänelle pienen paperiliuskan ja lyijykynän. Sitten hän
ryhtyi sitomaan muulia tukevasti vahvaan oksaan.

Basil otti paperin ja kirjoitti: "_Francis, me olemme lähteneet
seuraamaan jälkiäsi. Jää Jeanetten luo_."

Hän kiinnitti paperin näkyvästi puun runkoon, sen jälkeen hän siepaten
kiväärinsä ja hypäten satulaansa käski Lucienin seurata mukana.

Lucien nousi ratsulleen ja ratsasti perästä, Marengon tepsuttaessa
viimeisenä.




JÄLKIÄ ETSIMÄSSÄ


He ratsastivat suoraan sinne, mistä olivat lähteneet ajamaan
kalkkunoita. Francis oli kääntynyt vasemmalle, mutta samalle suunnalle
johtivat monet muutkin hevosten jäljet.

-- Kuten sinulle sanoin, huomautti Basil, -- emme olisi mitenkään
voineet seurata hänen kulkuaan jälkiä tarkastamalla. Täälläkään emme
ole niistä varmat. Nuo lienevät sentään hänen ratsunsa polkemat, koska
ne ovat muita vereksemmät. Yritetään niitä. Marengo!

-- Maltahan, keskeytti Lucien. -- Tuolla näin Francisin viimeiseksi.
Näin vilahduksen hänestä, kun hän kääntyi tuon puuryhmän taakse.

-- Sepä oivallista! Ehkä hänen jälkensä erottuvat siellä muista.
Eteenpäin!

He ratsastivat satakunta askelta ja saapuivat Lucienin osoittaman
metsikön kärkeen.

-- Olet oikeassa! huudahti Basil. -- Hän on kulkenut tästä.

Basil astui alas heittäen ohjaksensa Lucienille. Hän polvistui ruoholle
ja tarkasteli kavionjälkiä mitä huolellisimmin.

-- No niin! hän mutisi noustessaan jälleen jaloilleen. -- Tunnen sinut
tuhansien joukosta.

-- Valmistaudu huimaan ratsastukseen, hän jatkoi kääntyen Lucienin
puoleen. -- Koira johtaa meitä hevostemme laukatessa. Marengo!

Koira juoksi paikalle, missä Basil oli kumartuneena jälkien yli.
Basililla oli punainen esine käsivarsillaan. Se oli Francisin huopa,
jonka tämä oli irroittanut hevosensa selästä ja paiskannut maahan ajoon
lähtiessään. Koira haisteli huopaa päästäen samalla heikon ulinan ja
katsoen ymmärtäväisesti isäntänsä kasvoihin. Se näkyi käsittävän, mitä
siltä odotettiin.

Basil heitti nyt huovan oman satulansa yli, kumartui jälleen, veti
sormiaan ruohoa pitkin ja liikuttamalla kättään viittasi Marengoa
seuraamaan sen suuntaan. Kerran haukahtaen koira painoi kuononsa maahan
ja riensi eteenpäin jälkiä pitkin.

Basil hypähti satulaan ja tarttuen ohjaksiin huusi veljelleen:

-- Tule, Lucien, emme saa päästää koiraa silmistämme, vaikka hevosemme
kaatuisivat kuolleina tielle! Kaikki riippuu siitä, että säilytämme sen
näkyvissämme.

Molemmat kannustivat hevosiansa ja kiitivät eteenpäin täyttä laukkaa.

-- Meidän täytyy osata löytää tiemme takaisin, -- sanoi Basil hilliten
ratsuaan heidän kulkiessaan erään metsikön sivuitse. -- Emme saa itse
joutua eksyksiin, -- ja näin sanoessaan hän murskasi oksan puusta sen
taittuneen pään jäädessä heilumaan riipuksissa. Sitten hän kannusti
hevosensa uuteen vauhtiin.

Koira juoksi suoraviivaisesti melkein kaksi kilometriä. Se oli
kalkkunan ensimmäinen lentomatka. Sitten sen suunta muuttui, vaikkei
paljon, ja näin kuljettiin kilometrin verran suoraan kuten äsken.

-- Toinen lento, huomautti Basil veljelleen molempien ratsastaessa
vinhaa vauhtia, milloin tarkaten koiraa levottomina, milloin pysähtyen
silmänräpäykseksi jonkin näkyvämmän puun luo merkitäkseen tiensä
taittamalla siitä oksan.

Vihdoin koira juoksi viidakkoon.

-- Ahaa! huudahti Basil, -- Francis on tappanut kalkkunansa siellä! Ei,
hän jatkoi, kun koira suhahti jälleen ulos tiehiköstä kiitäen aavalle
kentälle, -- ei! Lintu on etsinyt suojaa, mutta poika on löytänyt sen
piilostaan ja se on paennut kauemmaksi.

Marengo opasti heitä nyt muutamia satoja askeleita suoraan, mutta
sitten se äkkiä alkoi tehdä mutkia ja juosta kiemuroissa pitkin
aavikkoa.

-- Pysähdytä hevosesi, Lucien, pysähdytä! huusi Basil kiristäessään
oman ratsunsa suitsia. -- Tiedän, mitä tuo merkitsee. Älä ratsasta
jäljissä... saat koiran sekaannuksiin. Jätä se rauhaan.

Muutaman sekuntin päästä koira pysähtyi, ulvahti ja näytti kuonollaan
viskelevän tummaa esinettä ruohikolla. Basil ja Lucien olivat
pysähtyneet melkoisen matkan päähän, mutta saattoivat silti erottaa,
että se oli löytänyt joitain irtonaisia sulkia.

-- Epäilemättä paikka, missä Francis on tappanut kalkkunan, mutisi
Basil. -- Jos Marengo vain voi löytää jäljet, joita pitkin hän ratsasti
pois, niin kaikki käy hyvin, mutta... kas... kas! Se lähti jälleen
juoksemaan!

Basil ja Lucien tarkkailivat nyt pamppailevin sydämin. He tiesivät,
että ratkaiseva käänne oli käsissä. Jos Marengo, kuten Basil sanoi,
voisi löytää Francisin poispäin johtavat jäljet, voisi se melkein
varmasti seurata niitä. Molemmat veljet luottivat tähän tietäen koiran
kyvyt. Ratkaisu oli nyt edessä ja molemmista tuntui sillä hetkellä kuin
heidän veljensä henki riippuisi sen onnistumisesta. Ei siis ihme, että
he tarkkasivat koiran jokaista liikettä hengitystä pidätellen
istuessaan hievahtamatta ja äänettöminä satulassaan.

Koira juoksi tuokion päästä pois siltä kohdalta, missä höyhenet olivat,
ja sen nähtiin jälleen mutkittelevan ja kiertelevän kedolla. Se ei
kulkenut vapaasti. Ilmeisesti nuo monet toisiaan lähenevät ja toistensa
yli kulkevat jäljet sekoittivat sitä. Se palasi kalkkunan surmapaikalle
ja pysähtyi siihen ulvahtaen pettymyksestä.

Basililta ja hänen veljeltään pääsi yhtaikaa epätoivoa ilmaiseva
huudahdus. He tiesivät, että tuo ulvahdus oli paha enne, mutta
kumpikaan ei puhunut.

Koira juoksi pois vielä kerran ja kääntyi ja kaarteli aavikolla, kuten
ennenkin.

-- Hyvä Jumala, huudahti Basil tuskissaan, -- se palaa vanhoille
jäljille!

Tämä oli liiankin totta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä koira,
palaten jälkiä pitkin, hypätä ponnahti heidän hevostensa jalkoihin.
Sitten se pysähtyi, kohotti päänsä ja ulvahti jälleen epätoivoisesti.

Basil viittasi sitä juoksemaan takaisin. Se syöksähti jälleen aavikolle
ja seurasi vanhaa jälkeä, mutta yhtä huonoilla tuloksilla. Sitten se
joutui hämilleen ja juoksenteli sinne tänne kedolla, nähtävästi aivan
ymmällään. Veljekset katsahtivat kauhistuneina toisiinsa. He olivat
kadottaneet jäljet!

-- Maltahan! Vielä on toivoa, sanoi Basil. -- Voimme löytää ne
tekemällä laajemman kaaren. Pitele hevoseni suitsia, hän jatkoi hypäten
hevosensa selästä.

-- Marengo, hei, Marengo!

Koira totteli käskevällä äänellä lausuttua kehotusta ja juoksi
isäntänsä jalkojen juureen. Basil käski Lucienin seurata hevosten
kanssa ja harppasi aavikolle.

Hän käveli verkalleen etukumarassa ja tarkaten huolellisesti maata. Hän
asteli säännöttömän laajaläpimittaisen ympyrän kehää pysytellen niiden
kiemuroiden ulkopuolella, jotka Francis oli tehnyt viimeisessä
ponnistuksessaan väsyneen linnun tavoittamisessa ja jotka olivat
saaneet koiran ymmälle. Hän kulki useampien eri tahoille johtavien
hevosenjälkien ohi ja poikki. Kaikkia näitä hän tarkasteli, mutta
mitkään eivät häntä tyydyttäneet. Tällä tavoin hän oli tehnyt parin
kilometrin kaaren, kun hänen silmäänsä osuivat jäljet, jotka näyttivät
muita vereksemmiltä. Hän hypähti eteenpäin kumartuen niiden yli
riemuhuudoin, sillä hän tunsi ne Francisin mustangin polkemiksi. Hän
erotti ne merkistä, jonka oli huomannut silloin, kun koira ensiksi oli
osunut jäljille -- toisen etujalan kaviosta oli näet lohjennut pieni
palanen. Mutta Marengo ei tarvinnut tätä merkkiä. Se vainusi jäljet
heti ja alkoi taas kuono maassa kiitää aavikkoa pitkin.

Basil hyppäsi satulaansa ja viitaten veljeään seuraamaan antoi
hevosensa laukata aivan koiran kintereillä.

Jäljet eivät vieneet kohtisuoraan. Paikoin ne kulkivat suoraviivaisesti
muutamia satoja metrejä, kääntyen sitten äkkiä milloin oikealle,
milloin vasemmalle ja mutkitellen murtoviivan tavoin. Joskus ne
kiertyivät kehäksi ja parissa kohtaa leikkasivat omaa uraansa. Näissä
risteyksissä koira kerran pari oli vähällä jälleen ällistyä.

He tiesivät hyvin, miksi jäljet kiertelivät sinne tänne. Francis-parka
oli samoillut umpimähkään, tietämättä minne mennä.

Vielä kerran jäljet johtivat suoraan hyvinkin neljän kilometrin matkan.
Tässä Francis näkyi päättäväisesti ratsastaneen suoraan eteenpäin,
mutta, kuten Basil huomautti, hän oli kaiken aikaa matkannut selkä
leiriin päin! Tämän tieosuuden, jolla jäljet olivat tuoreet, koira
juoksi ripeästi, pakottaen ratsastajat ripeään laukkaan. Jonkin matkan
päässä suunta jälleen kääntyi oikealle ja länteen päin.

Kun veljet katsahtivat tälle ilmansuunnalle, heidän huomionsa kiintyi
taivaanrantaan. Aurinko oli menemässä mailleen!

Heidät valtasi uusi pelontunne. He tiesivät, että näillä korkeilla
eteläisillä ylätasangoilla ei ollut mitään hämärän aikaa tai sellaista
oli vain nimeksi. Jos sattuisi tulemaan pimeä ilta, miten he voisivat
seurata juoksevaa koiraa? Se saattaisi kylläkin pysyä jäljillä ja
löytää Francisin, mutta mitä hyötyä siitä olisi, elleivät he olisi
mukana? Francis saisi vain onnettomuustoverin, mutta ei mitään merkkiä,
minkä avulla hän voisi löytää heidät tai he hänet.

Aurinko laski pian ja hämärän varjot lankesivat ruohikolle. Tuli yhä
pimeämpää, kunnes oli vaikea erottaa aavikolla kiitävän koiran tummaa
hahmoa. Mitä oli tehtävä? Se häipyisi pian heidän silmistään ja
jättäisi heidät oppaatta!

-- Nyt tiedän! huudahti Basil äkkiä, ja kannusti hevosensa Marengon
luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi satulastaan ja
tarttuen koiraan pysähdytti sen.

-- Astu alas, Lucien! hän huusi.. -- Tule auttamaan minua. Riisu
paitasi... se on valkoisempi kuin omani.

Puoleksi käsittäen hänen tarkoituksensa Lucien riisui heti puseronsa ja
sitten paitansa, joka oli heikkoraitaista valkaistua puuvillaa ja
näytti hämärässä melkein valkoiselta. Basil tarttui siihen ja repäisi
siitä kiireesti hihat. Sitten hän veti sen koiran päälle ja
pujotettuaan eläimen etujalat hihanrei'istä sitoi kauluksen
hihnanpätkällä lujasti kaulaan ja kietoi liepeet koiran kylkien
ympärille. Tässä asussa Marengo muistutti puettua markkina-apinaa ja
sen voi väreilevässä hämärässä varsin helposti erottaa.

-- Nyt, voimme seurata sitä, vaikka olisi pilkkosen pimeä, huudahti
Basil riemuissaan.

-- Odotahan hetkinen, sanoi Lucien, -- ryhtykäämme kaikkiin
varokeinoihin. On vielä kyllin valoisaa voidakseni kirjoittaa. -- Näin
sanottuaan hän otti esille muistikirjansa ja piirsi:

"_Francis, palaa omia jälkiäsi myöten. Niiden varrelta löydät meidät.
Ellet kykene niitä seuraamaan, anna Marengon opastaa itseäsi_." Hän
repäisi lehden irti ja antoi sen Basilille, joka kiinnitti sen
huolellisesti paitaan.

Marengo päästettiin jälleen vapaaksi ja se alkoi uudelleen juosta
jälkiä pitkin veljesten noustessa taas ratsuilleen seuratakseen sitä.

Onneksi yöstä ei tullut niin pimeä kuin he olivat pelänneet, joten he
erottivat kyllin selvästi valkoisen paidan voidakseen laukassakin
seurata koiraa. Näin he ratsastivat vielä lähes tunnin Basilin yhä
merkitessä tietä heidän suhahtaessaan metsäsaarekkeiden ohi.

Heidän kaartaessaan tuuhean lehdon reunaan, heidän silmiinsä sattui
jotakin kirkasta. Se oli korkeiden puiden siimeksessä loimuava nuotio!
Marengo riensi suoraan sitä kohti. Peläten, että siellä olisi
intiaanileiri, Basil kannusti hevosensa eteenpäin ja astuen alas
satulasta keskeytti koiran juoksun. Pysähdyttiin neuvottelemaan, mitä
olisi parasta tehdä. Silloin tuli roihahti korkeammalle, ja he
erottivat täplikkään esineen sen vierestä. Se oli Francisin mustangi!
Basil ja Lucien astuivat nyt ripeästi nuotion luo ja suureksi ilokseen
näkivät Francisin istumassa tulen vieressä ja pitämässä jotakin nuotion
yllä. Seuraavassa silmänräpäyksessä veljekset heittäytyivät toistensa
kaulaan ja syleilivät toisiaan ilokyynelin!

Francis kertoi pian seikkailunsa. Hän oli tappanut kalkkunansa ja
eksynyt sitten, mutta sen sijaan että olisi palannut omia jälkiään
pitkin kuten Basil oli tehnyt, hän oli samoillut ympäriinsä hämärään
asti, tuon tuostakin luikaten ja laukaisten pyssynsä. Toisinaan hän
menetti rohkeutensa ja ratsasteli pitkiä taipaleita koskematta
suitsiinsa tai ohjaamatta millään tavoin hevostaan. Vihdoin hän astui
väsyneenä alas ratsunsa selästä ja sitoi sen puuhun. Silloin oli jo yö,
ja tuntiessaan kylmää ja nälkää hän rohkeni sytyttää tulen.

Onneksi kalkkunakukko riippui vielä hänen satulansa takana, ja hän oli
juuri kärventänyt sen ja paistoi sitä tulella, kun veljien saapuminen
keskeytti hänet. Nähdessään komean, parhaillaan käristymässä olevan
kalkkunan, Basil ja Lucien tulivat nälkäisiksi kuin susipari, sillä
levottomuudessaan he eivät olleet ajatelleetkaan päivällistä. Paisti
oli pian valmis, ja runsaan illallisen jälkeen, josta Marengo sai
osansa, pojat kytkivät hevosensa ruohikolle, kääriytyivät peitteisiinsä
ja nukahtivat.




JEANETTE JA JAVALIT


Seuraavana aamuna he olivat liikkeellä aikaisin ja syötyään
kalkkunakukon jäännökset ratsastivat samaa tietä takaisin. He eivät
panneet koiraa oppaakseen, koska jäljet olivat jo vanhentuneet ja he
pelkäsivät, että Marengo tarkasta vainustaan huolimatta eksyisi niillä.
He luottivat siihen, että löytäisivät tien omin silmin ja tekemiensä
merkkien avulla. Matka sujui hitaasti ja heidän täytyi usein pysähtyä,
mutta he kulkivat varmoina, ja se oli heille sitäkin mieluisempaa,
koska he tiesivät, kuinka tärkeätä oli päästä takaisin Jeanetten luo.
Teltta kaikkine muonavarastoineen ja työkaluineen oli siellä. He olivat
reippaalla tuulella, niin kuin vaarallisesta seikkailusta suoriutuneet
ihmiset tavallisesti ovat, ja laskivat leikkiä ratsastaessaan
eteenpäin. Lucien oli paidatta, sillä Marengo oli repinyt sen, ja se
oli nyt ryvetty, märkä ja kelvoton. Tämä antoi Francisille aiheen
moniin kompiin. Jeanettenkin he tulivat maininneeksi, koska Lucien nyt
muisti sitoneensa sen pään vain puoli metriä puunrungosta, joten se
tietenkin oli kaiken aikaa ollut maistamatta suupalaakaan. Sitä paitsi
oli kuorma jätetty kiireessä sen selkään, ja se seikka ei suinkaan
parantaisi sen mielentilaa.

Päivä oli ehtinyt jo melkein puoliväliin, kun he saivat tamman
näkyviinsä.

-- Hei! huudahti Francis, joka ensiksi näki vilahduksen muulista
puuryhmän takaa. -- Mitä siellä on tekeillä?

Kaikki kolme pysähtyivät ja tuijottivat lakeuden yli ällistyneinä, eikä
ihmekään, sillä näky olisi kummastuttanut ketä tahansa. Jeanette siellä
kyllä oli, mutta mitä omituisimmissa asennoissa. Sen kantapäät lensivät
ilmassa, milloin kohosivat etu-, milloin takajalat, mutta se ei
tapahtunut yksin ottein, vaan alituisin nopein potkuin. Joskus kaikki
neljä koipea ponnahtivat ylös, yhtaikaa, ja teltan valkoinen irralleen
päässyt purjekangas läpätti ylös alas muulin jalkojen kohotessa ja
laskiessa.

Pojat katselivat hetkisen uteliaina, jopa pelkoakin tuntien. -- Ne
saattavat olla intiaaneja, he tuumivat.

-- Ei, sanoi Basil, -- susia ne ovat... tamman kimppuun on hyökännyt
susia! Kiireesti pelastamaan sitä!

Kaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan ja saapuivat pian muutaman
sadan metrin päähän. Nyt he kykenivät erottamaan tantereen muulin
jalkojen vieressä, mutta siinä ei vilissyt susia, vaan aivan erilaisia
eläimiä. Niiden kallo oli sianpään muotoinen, ruumis pieni ja tumma, ja
niillä oli pitkä, terävä kärsä. Hännän asemesta niillä oli vain
pallomainen töppö, ja suipponeva turpa avautuivat pitkäksi valkoisilla,
kauaksi näkyvillä torahampailla varustetuksi leukapariksi.

-- Javaleja! huusi Lucien. Vaikka poika ei koskaan ollut nähnyt tätä
eläintä, hän tunsi ne lukemistaan ja kuulemistaan kuvauksista. Ne
olivat todellakin javaleja -- meksikolaisia villisikoja.

Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa heti kun näkivät, että
eläimet eivät olleet susia. Pitkää aikaa he eivät kuitenkaan
viivytelleet, sillä Jeanette oli vaarassa. Se potki yhä ja vinkui kuin
kissa. Javalit taas, vaikka monet niistä olivat tuupertuneet muulin
kavioiden iskuista, hyökkäilivät kimeästi röhkien sen jalkoihin,
milloin muulin jalat hetkeksikään viipyivät maassa. Niitä oli toista
sataa sen kintereillä. Maa oli kirjaimellisesti peitetty niiden
tummilla hahmoilla, jotka toisiaan tuuppien hyppivät näppärästi
ympäriinsä.

Jäämättä ajattelemaan vaaraa Basil syöksyi eläinten keskelle Francisin
ja Lucienin seuraamana. Onneksi he olivat ratsain, muutoin eivät he
olisi selviytyneet siitä joukosta. Kaikki kolme ampuivat päästyään
lähelle. He luulivat, että tämä olisi hajoittanut lauman, mutta
huomasivat pian erehdyksensä, sillä vaikka jokainen heistä kaatoi
uhrinsa, ei siitä ollut mitään apua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
kaikki kolme hevosta hyppelivät ympäriinsä, ponnahdellen ylös yhtä
hurjasti kuin Jeanette. Javalit saarsivat heidät kimakasti röhkien,
puskivat torahampaansa hevosten sääriin ja hyppivät melkein kyllin
korkealle tavoittaakseen ratsastajia. Jos joku heistä olisi suistunut
satulasta sillä hetkellä, hänen kohtalonsa olisi ollut selvä. Mutta he
pysyttelivät ratsujensa selässä, vaikkeivät kyenneetkään lataamaan
pyssyjään uudestaan. Marengo, joka oli vanha teksasilaiskoira, oli
nähnyt javaleja ennenkin ja väistettyään viisaasti aavikolle seisoi
siellä temmellyksen katselijana. Pojat huomasivat pian, ettei
hyödyttänyt pitää puoliaan, ja valmistautuivat peräytymään. Basil
pakotti hevosensa puun luo ja leikkasi metsästyspuukollaan Jeanetten
kiinnityshihnan poikki. Sitten hän huusi veljilleen, että nämä
seuraisivat ja karahdutti täyttä laukkaa ruohikkoa pitkin.

Tuskin koskaan muuli on ollut enemmän iloissaan irtipääsystään kuin
tamma Jeanette, eikä mikään muuli ole kyllä ripeämmin käyttänyt
koipiaan kuin se tällä kertaa. Se laukkasi aavikon yli kuin olisi itse
piru ollut sen kintereillä. Mutta ellei pirua ollutkaan, niin javalit
olivat, sillä koko parvi, monia kymmeniä röhkiviä ja kiljuvia eläimiä,
kiirehti perässä.

Hevoset jättivät ne helposti jälkeensä. Samaten Marengo -- mutta
Jeanette oli yhä vaarassa. Se oli lähes kaksi päivää ollut ruoatta ja
juomatta ja oli siksi heikossa kunnossa. Sen sääriäkin olivat
villisikojen torahampaat pahoin raadelleet. Sitä paitsi teltta oli
päässyt irti ja sen toinen maassa laahaava puolisko ehkäisi melkoisesti
muulin pakoa. Tämä seikka sen kuitenkin lopuksi pelasti, sillä kun
javalit saavuttivat tamman, ne tarttuivat leuoillaan riippuvaan
kankaaseen ja riuhtaisivat sen kuormasta. Se putosi peitteen tavoin
levälleen ruohikolle, ja muulin kintereille päässyt lauma luuli sitä
todelliseksi vihollisekseen ja alkoi tallata sitä sorkillaan ja repiä
hampaillaan.

Tämä antoi Jeanettelle aikaa, eikä se ollut hidas käyttämään sitä
hyväkseen. Kuorman kevennyttyä se karahti nopeaan neliin, saavuttaen
pian hevoset, ja koko joukkue riensi yhä eteenpäin, kunnes javalit
olivat jääneet monen kilometrin päähän. Sitten he pysähtyivät aikoen
leiriytyä, sillä muut eläimet olivat väsyneitä, ja Jeanette kykeni
tuskin liikkumaan. Leirin laittaminen oli nyt melkoisesti
yksinkertaisempaa, olivathan he menettäneet sekä telttansa että useita
tarvekalujaan.

Mikä oli saanut javalit hyökkäämään muulin kimppuun? Tämä oli
seikkailijain keskustelun aiheena niin pian kuin he olivat
kunnollisesti toipuneet hurjasta ratsastuksestaan. He tiesivät että
nämä eläimet ryhtyivät harvoin tällaiseen päällekarkaukseen, ellei
niitä ärsytetty. Mutta ehkä Jeanette oli ärsyttänyt niitä jollakin
tavoin. Epäilemättä ne olivat samoilleet ruoan etsinnässä ja keksineet
kalkkunat, jotka Lucien ja Basil kiireessään olivat jättäneet maahan.
Villisiat eivät ole nirsoja. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen
lihaa, käärmeitä ja kasviksia, ja löydettyään kalkkunaparin ne olivat
alkaneet ahmia niitä. Tällöin ne olivat joutuneet Jeanetten kavioiden
ulottuville, ja kun muuli sattui olemaan äreällä päällä, se oli
luultavasti kohottanut koipensa ja potkaissut jonkun niistä nurin ja
tämä teko tietysti oli kiihoittanut koko parven yleiseen hyökkäykseen.

Oli onni Jeanettelle, että sen isännät saapuivat näinkin hyvään aikaan,
muutoin sen vanhat kylkiluut olisivat pian narskuneet raivostuneiden
eläinten torahampaissa.

Javalit eli myskisiat, kuten luonnontutkijat niitä tavallisesti
nimittävät, eivät yleensä tee pahaa ja hätyyttämättä ne harvoin
hyökkäävät ihmisen kimppuun. Mutta jos niitä ärsytetään, jos jotakin
joukosta haavoitetaan tai niiden olopaikkaankin tunkeudutaan, ne käyvät
sekä vihaisiksi että vaarallisiksi. Vaikka ne ovat pienikasvuisia, on
niillä tavaton rohkeus, ja niiden voimakkaat leuat ja isot torahampaat
tekevät ne pelottaviksi hyökkääjiksi. Kuten kaikki sian sukuun kuuluvat
eläimet, näyttävät nekin raivostuneina olevan täysin tiedottomia
vaarasta, ja javalilauma taistelee usein vihollista vastaan, kunnes
jokainen niistä on kaatunut. Monesti sattuu, että javalit ajavat
meksikolaisen metsästäjän puuhun ja pakottavat hänet kyyhöttämään
korkealla oksalla tuntikaupalla joskus jopa vuorokausia, ennen kuin hän
piirittäjiensä poistuttua voi turvallisesti laskeutua maahan.




SEIKKAILU ENNEN AAMIAISTA


Paikka, johon veljekset nyt leiriytyivät, oli valkotammea ja harmaata
saksanpähkinäpuuta kasvava lehto. Melkein lehdon keskustassa pulppusi
lähde, ja hevoset sidottiin sen lähelle, koska siinä kasvoi runsaasti
mehevää _mezquite_-heinää. Kuivatun lihan, joka oli poikien
pääasiallisin muona, oli Jeanette paetessaan pudottanut, joten he siis
saivat olla ilman. Ensi kerran retkensä alusta lukien saivat kaikki
neljä -- Lucien, Basil, Francis ja Marengo -- mennä levolle
illallisetta! Aamiaisekseen he saivat kuitenkin yllin kyllin lihaa,
sellaista kuin se oli, ja vähällä piti, etteivät he saaneet sitä varsin
kalliisti maksaa.

Veljekset nukkuivat kentällä muutaman metrin päässä toisistaan. He
olivat menettäneet telttansa ja nukkuivat siis ulkosalla. He makasivat
ison, laajaoksaisen puun alla ja olivat nukkuneet yönsä varsin makeasti
kääriytyneinä villapeittoihinsa. Aamu alkoi juuri sarastaa, kun jokin
kosketti Francisin otsaa. Se tuntui kylmältä ja tahmealta ja herätti
hänet heti painautuessaan hänen lämmintä ihoaan vasten. Hän hyppäsi
ylös kuin neulan pistämänä, ja hänen päästämänsä huuto herätti
toisetkin. Käärmekö häntä oli koskettanut? Niin Francis luuli hetkisen
ja pysyi yhä siinä luulossa hieroessaan silmiään auki. Mutta kun se työ
oli tehty, hän näki vilahdukselta jotakin poisjuoksevaa joka ei voinut
olla käärme.

-- Minkä luulet sen olleen? kysyivät Basil ja Lucien yhteen
hengenvetoon.

-- Kai se oli susi, vastasi Francis. -- Tunsin sen kylmän kuonon.
Katsokaa, tuolla se menee! Kas vain -- niitä on kaksikin!

Francis osoitti siihen suuntaan, mihin eläinten nähtiin juoksevan.
Basil ja Lucien katsahtivat ja näkivät ne myöskin. Ne olivat
suunnilleen suden kokoisia, mutta väriltään pikimustia eivätkä
ollenkaan susien näköisiä. Mitä ne saattoivat olla? Ne pujahtivat äkkiä
pimeämpään käytävään puiden väliin, ja pojat ehtivät nähdä niistä vain
vilahduksen. He erottivat vielä niiden hahmot metsän siimeksestä, mutta
eivät sen enempää. Mitä ne saattoivat olla? Ehkä javaleja? Tämän
ajatuksen toi poikien mieleen varmaankin heidän äskeinen seikkailunsa
näiden eläinten kanssa.

-- Ne ovat liian isoja ja juoksevat liian kömpelösti ollakseen
javaleja, huomautti Lucien.

-- Karhujako? arveli Francis.

-- Ei, ei, ne eivät ole kyllin isoja karhuiksi.

Kaikki kolme olivat ymmällä.

He olivat nousseet polvilleen, heittäneet huovat tieltään, ja jokainen
oli tarttunut pyssyynsä, jonka he nukkuessaan pitivät aina lähellään.

He jäivät tähän asentoon siristäen silmiään nähdäkseen hämärässä nuo
kaksi mustaa otusta, jotka olivat pysähtyneet noin viidenkymmenen
metrin päähän. Yhtäkkiä heidän näkyviinsä kohosi suoraan eläinten
edessä miehen hahmo. Sen sijaan, että se olisi väistänyt niitä, niin
kuin pojat odottivat, olento jäi paikalleen. Vielä enemmän he
kummastuivat, kun molemmat eläimet juoksivat sen luo ja näyttivät
hyppelevän sitä vastaan ikään kuin yrittäen hyökätä sen kimppuun! Mutta
niin ei voinut olla, koska olento ei liikkunut minnekään. Päin vastoin
se näytti hetkisen perästä kumartuvan hyväilemään niitä!

-- Mies ja kaksi koiraa, kuiskasi Francis, -- kenties intiaani!

-- Mies se kai on, vastasi Lucien myöskin kuiskaten. -- Mitäpä se muuta
voisi olla, mutta nuo eläimet eivät ole koiria, jos koskaan olen koiria
nähnyt.

Tämän Lucien lausui pontevasti ja vakavalla äänellä, joka sai veljekset
vetäytymään lähemmäksi toisiaan.

Kaiken aikaa Marengo seisoi heidän vieressään, sillä he estivät sen
hyökkäämästä eteenpäin. Koira ei ollut herännyt ennen kuin Francisin
ensimmäinen huuto sen havahdutti. Uupuneena edellisten päivien
juoksemisesta se oli nukkunut sikeästi, kuten sen isännätkin. Kaikkien
hätkähtäessä valveille melkein samaan aikaan, sananen Basililta oli
taltuttanut sen, sillä se oli hyvin opetettu eikä sillä ilman hänen
antamaansa merkkiä ollut tapana hyökätä minkään olennon, edes
luonnollisten vihollisten kimppuun. Se pysyi siis paikallaan tuijottaen
samaan suuntaan kuin pojatkin ja päästäen silloin tällöin heikon,
melkein kuulumattoman murahduksen, jonka hillitty raivo osoitti
kuitenkin, ettei se katsellut noita omituisia otuksia ystävinä. Ehkä se
tiesi muita paremmin, mitä ne olivat.

Kolme salaperäistä olentoa viipyivät yhä melkein samassa paikassa, noin
viidenkymmenen metrin päässä pojista. Ne eivät pysyneet kuitenkaan
liikkumattomina. Kaksi pienempää juoksenteli ympäriinsä, milloin
loitoten pystyssä seisovasta olennosta, milloin palaten ja nähtävästi
hyväillen sitä kuten ennenkin. Se kumartui tuon tuostakin ikään kuin
vastaten niiden hyväilyyn ja -- milloin ne eivät olleet saapuvilla --
ikään kuin poimiakseen jotakin maasta. Sitten se nousi jälleen pystyyn
jääden liikkumattomaksi kuten ennenkin. Kaikki tämä tapahtui muuten
täydessä hiljaisuudessa.

Eläimissä oli jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa, ja pojat
tunsivatkin levottomuutta katsellessaan niitä. He eivät tienneet mitä
tehdä. He puhuivat kuiskailemalla neuvotellessaan keskenään.
Hiipisivätkö he hevostensa luo, nousisivat satulaan ja ratsastaisivat
tiehensä? Siitä ei olisi mitään hyötyä; sillä jos he olivat nähneet
intiaanin, oli toisia epäilemättä lähettyvillä ja ne voisivat helposti
päästä heidän jäljilleen ja saavuttaa heidät.

He olivat varmat, että oudot olennot olivat tietoiset heistä, sillä
saattoihan selvästi kuulla heidän kolmenkymmenen metrin päähän
sidottujen hevostensa kuopivan maata ja pureskelevan ruohoa. Sitä
paitsi yksi eläimistä oli koskettanut ja haistellut Francisia, joten ei
voinut epäilläkään, etteikö se tietäisi heidän läsnäolostaan. Olisi
siis turhaa yrittää päästä huomaamatta pois. Mitä sitten oli tehtävä?
Kiipeäisivätkö he puuhun? Se oli heidän mielestään yhtä hyödytöntä ja
he luopuivat siitäkin tuumasta. Lopuksi he päättivät pysytellä
paikoillaan, kunnes heidän salaperäiset naapurinsa joko hyökkäisivät
tai he itse kirkkaammassa päivänvalossa kykenisivät erottamaan, mitä
eläimet oikeastaan olivat.

Päivän edelleen valjetessa heidän pelkonsa ei kuitenkaan vähentynyt,
sillä nyt he erottivat pystyssä seisovalla olennolla kaksi paksua,
tukevannäköistä käsivartta, joita se piti ojennettuina vaakasuoraan,
liikutellen niillä omituisella tavalla. Sen väri näytti punertavalta,
jota vastoin pienet eläimet olivat pikimustia! Jos he olisivat olleet
Afrikan tai Etelä- eikä Pohjois-Amerikan metsissä, he olisivat
otaksuneet suurempaa olentoa jättiläisapinaksi. Mutta näissä
olosuhteissa he tiesivät, että niin ei voinut olla.

Valo välähti äkkiä kirkkaammaksi pilven poistuttua itäiseltä taivaalta.
Esineet voitiin erottaa selvemmin, ja nyt salaisuus, joka niin kauan
oli pitänyt nuoret eränkävijät tuskallisessa jännityksessä, sai
ratkaisunsa. Iso eläin nousi ja seisoi kyljittäin heitä kohti. Sen
pitkäkärkinen kuono, lyhyet pystykorvat, paksu ruumis ja pörröinen
turkki ilmaisivat, ettei se ollut intiaani eikä muukaan ihmisolento,
vaan suuri takajaloillaan seisova karhu.

-- Emokarhu pentuineen! huudahti Francis. -- Mutta sehän on punertava,
vaikka penikat ovat sysimustia!

Basil ei pysähtynyt tekemään tällaisia huomioita. Hän oli hypähtänyt
ylös ja nostanut kiväärinsä, heti kun näki, mikä eläin se oli.

-- Älä Jumalan tähden laukaise! huusi Lucien. -- Se voi olla
harmaakarhu!

Hänen varoituksensa tuli liian myöhään. Basilin pyssy paukahti, karhu
putosi kontilleen ja tanssi tantereella ravistellen päätään ja korskuen
raivokkaasti. Valo oli pettänyt Basilin, sensijaan että hän olisi
osunut sitä päähän, kuten oli aikonut, luoti kilpistyi sen kuonosta
tekemättä eläimelle suurempaa vauriota. Mutta karhun kuono on sen arin
kohta, ja isku siihen ärsyttää pelokkaimmankin sukunsa edustajan
vihaisimpaan vimmaan. Niinpä nytkin. Nalle näki, mistä laukaus
ammuttiin, ja niin pian kuin se oli muutaman kerran ravistanut päätänsä
se lähti laukkaamaan poikia kohti.

Basil käsitti nyt, miten varomattomasti hän oli menetellyt, mutta ei
ollut aikaa katumisiin. Ei ollut edes aikaa rientää hevosten luo. Ennen
kuin he saavuttaisivat ne ja irrottaisivat ne vaajoista karhu
tavoittaisi heidät. Joku heistä joutuisi sen uhriksi.

-- Kiirehtikää puihin! huusi Lucien. -- Jos se on harmaakarhu, ei se
kykene kiipeämään.

Näin sanoen Lucien ojensi lyhyen kiväärinsä ja ampui eläintä. Luoti
näytti osuneen sen kylkeen, koska se kääntyi murahtaen ja puraisi
haavoittunutta kohtaa. Tämä viivästytti sitä hetkisen ja antoi
Lucienille aikaa heilauttaa itsensä puuhun. Basil oli heittänyt
kiväärinsä pois, koska hänellä ei ollut aikaa panostaa sitä uudestaan.
Ja nähdessään ison hirviön niin lähellä Francis pudotti pyssynsä
laukaisematta.

Kaikki kolme kiipesivät hädissään eri puihin. Ne olivat valkotammia
kasvavassa lehdossa ja näillä puilla, toisin kuin kuusilla,
magnolioilla tai sypresseillä, on tavattoman isot, matalalla kasvavat
ja vaakasuoraan ulospäin leviävät oksat. Niiden oksat ovat usein yhtä
monta metriä pitkät kuin itse puu on korkea.

Näille oksille he olivat kiivenneet. Basil oli valinnut turvapaikakseen
sen puun, jonka alla he olivat nukkuneet ja joka oli paljon isompi kuin
sitä ympäröivät. Tämän puun juurelle karhu pysähtyi. Taljat ja huovat
kiinnittivät hetkeksi sen huomion. Se viskeli niitä valtavilla
käpälillään, jätti ne sitten ja kiersi puun runkoa, korskahtaen vähän
väliä äänekkäästi.

Basil oli päässyt kolmannelle tai neljännelle oksalle maasta lukien.
Hän olisi voinut nousta paljon korkeammalle, mutta Lucienin arvelun
perusteella hän uskoi eläimen olevan harmaakarhu. Sen väri, joka oli
punakeltainen tai ruosteenkarvainen tuki hänen olettamustaan, koska hän
tiesi, että harmaakarhuissa tavataan hyvin erilaisia värivivahduksia.
Silloin hänellä ei ollut mitään pelättävää alimmallakaan oksalla, joten
hänestä oli turhaa kiivetä ylemmäksi. Hän pysähtyi siis ja katsahti
alas. Täältä hän näki hyvin puun juurella seisovan eläimen, ja huomasi
kauhukseen ensi silmäyksellä, että se ei ollut harmaakarhu. Sen muoto
samoin kuin käytöskin ilmaisi hänelle, että se oli ruskeakarhu --
mustakarhun muunnos ja heimonsa parhaita kiipeämään. Tästä Basil pääsi
pian täyteen varmuuteen nähdessään karhun iskevän käpälänsä rungon
ympäri ja alkavan kavuta ylöspäin!

Se oli hirvittävä hetki. Lucien ja Francis hyppäsivät molemmat maahan
päästäen varoitushuutoja. Francis sieppasi pyssynsä ja juoksi
hetkeäkään epäröimättä puun juurelle laukaisten sen molemmat piiput
karhun lanteisiin. Haulit eivät kyenneet tunkeutumaan sen paksun,
pitkäturkkisen nahan läpi. Ne vain ärsyttivät sitä ja saivat sen
mörisemään hurjasti. Se pysähtyi sentään muutamaksi silmänräpäykseksi
tuumimaan, laskeutuisiko alas rangaistakseen takaa päin hyökkäävää
vihollista vai kiipeäisikö Basilin perästä. Basilin aiheuttama ryske
ylhäällä oksissa sai sen tekemään päätöksensä, ja se lähti ylöspäin.

Basil liikkui puun oksilla melkein yhtä ketterästi kuin orava tai
apina. Päästyään noin kahdenkymmenen metrin korkeudelle maasta hän
ryömi pitkälle vaakasuorassa kasvavalle oksalle. Hän valitsi sen, koska
hän näki sen yläpuolella toisen oksan, jonka uskoi voivansa tavoittaa
siinä tapauksessa, että karhu seuraisi häntä, ja ehtivänsä päärungolle
ja alas puusta ennen karhua. Päästyään oksalle hän huomasikin kuitenkin
laskeneensa väärin. Oksa taipui alemmaksi hänen ruumiinsa painosta ja
pitensi siinä määrin välimatkaa hänen yläpuolellaan olevaan, ettei hän
voinut ulottua siihen edes sormenpäillään. Hän kääntyi perääntyäkseen.
Mutta hänen kauhukseen karhu oli jo haarukassa ja valmistautui
seuraamaan häntä oksaa pitkin!

Hän ei voinut palata joutumatta aivan vastatusten hurjan pedon kanssa
ja syöksymättä suoraan sen hampaisiin. Alapuolella ei ollut oksaa hänen
ulottuvissaan, enempää kuin yläpuolellakaan, ja hän oli kahdenkymmenen
metrin korkeudella maasta. Alashyppääminen näkyi olevan ainoa
vaihtoehto pelastumiseksi kontion kynsistä, ja se vaihtoehto tiesi
varmaa kuolemaa.

Karhu läheni oksaa pitkin. Francis ja Lucien kiljuivat alhaalla,
ladaten pyssynsä mahdollisimman pikaisesti, mutta he pelkäsivät, että
heidän apunsa tulisi liian myöhään.

Tilanne oli kauhea, mutta tällaisessa äärimmäisessä hädässä Basilin
voimakas luonto parhaiten ilmenikin. Antautumatta epätoivoon hän pysyi
tyynenä ja kylmäverisenä. Hän punnitsi mielessään jokaista
mahdollisuutta.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti tuuma ja totellen hetken vaistoa hän
huusi veljilleen:

-- Köyttä, köyttä! Heittäkää minulle köysi! Pitäkää kiirettä! Köyttä,
tai muutoin olen hukassa!

Kaikeksi onneksi puun alla sattui olemaan köysi. Se oli
parkitsemattomasta nahasta tehty lasso, jota käytettiin Jeannetten
kuorman köyttämiseen. Se virui paikalla, missä he olivat nukkuneet.

Lucien heitti puolittain ladatun kiväärinsä kädestään ja juoksi köyden
luo kiertäen sen ylös ottaessaan vyyhdelle. Lucien osasi heittää
suopunkia melkein yhtä hyvin kuin Basil, joka siinä suhteessa veti
vertoja meksikolaiselle _vaquerolle_ tai pampaksen _gaucholle_
[espanjankielisiä nimityksiä mainittujen seutujen karjapaimenille.
_Suom_.]. Hän juoksi melkein oksan alle, pyöritti suopunkia päänsä
ympärillä ja heitti sen ylös. Aikaa voittaakseen Basil oli hiipinyt
niin kauas oksan latvaan kuin se häntä kannatti, raivoisan vainoojan
seuratessa perässä. Heidän yhteisestä painostaan oksa taipui kuin
jousen kaari. Onneksi se oli tammea eikä katkennut.

Basil istui kahareisin, kasvot käännettyinä puuta ja ahdistajaansa
kohti. Karhun pitkä kuono oli vajaan metrin päässä hänestä, ja hän
tunsi sen lämpimän hengityksen, sen ryömiessä eteenpäin kita avoinna ja
rajusti korskuen.

Suopungin silmukkapää osui oksaan aivan heidän välillänsä, lentäen
muutaman metrin sen yli. Ennen kuin se ehti livahtaa takaisin ja pudota
oli Basil tavoittanut sen ja sitonut sen taitavasti kuin kuormaaja
kahdenkertaisella solmulla oksan ympärille. Seuraavassa
silmänräpäyksessä, juuri kun karhun kynnet ojentuivat häntä
kahmaisemaan, hän heittäytyi oksalta ja lipui nopeasti köyttä pitkin
alaspäin.

Köysi ei ulottunut maahan, vaan jäi riippumaan ainakin kuuden metrin
korkeudelle ilmaan. Köysi oli lyhyt ja osa siitä oli käytetty hätäiseen
solmuun. Lucien ja Francis olivat huomanneet sen, heti kun köysi
ojentui riippumaan. He olivat valmistautuneet siltä varalta. Niinpä
Basil ehdittyään köyden päähän näki veljiensä seisovan alhaalla
pitämässä isoa, levitettyä puhvelintaljaa välillänsä. Hän pudottautui
taljalle ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä vahingoittumattomana
kentällä.

Sitkeä oksa, jonka Basilin paino oli pitänyt jännitettynä alaspäin,
ponnahti taakastaan kirvoitettuna aika nytkähdyksellä ylös.
Nytkähdyksen rajuus oli karhulle liian paljon. Se menetti otteensa,
kimmahti korkealle ilmaan ja pudoten kumealla mätkähdyksellä maahan
makasi hetkisen hievahtamatta. Se oli kuitenkin ainoastaan
pökerryksissä ja olisi pian noussut ja uudistanut hyökkäyksensä, mutta
ennen kuin se ehti päästä jaloilleen Basil oli siepannut Francisin
puolittain ladatun pyssyn ja kaataen kiireesti piippuun kourallisen
isoja haulia ampui ne mesikämmenen päähän, surmaten sen siihen
paikkaan.

Tällä välin olivat myös pennut saapuneet näyttämölle, ja Marengo, joka
nyt oli osittain toipunut, kävi niiden kimppuun kostoksi emolta
saamastaan kurituksesta. Pennut taistelivat rajusti ja olisivat
osoittautuneet Marengolle ylivoimaisiksi. Mutta sen isännät tulivat
pyssyillään avuksi ja päättivät kamppailun.

Kaikki kolme -- karhuemo pentuineen -- lepäsivät nyt hengettöminä
ruohikolla. Harvinainen kolmikko se olikin. Emokarhu painoi vähintään
kaksisataa kiloa. Sen pitkä, karhea turkki oli vaaleanruskea kun taas
pennut olivat kauttaaltaan mustat. Tämä on kuitenkin varsin tavallista,
ja mikä vielä merkillisempää, mustakarhun pennut ovat usein punertavia,
vaikka äiti itse on kokonaan musta. Pennut muuttuvat epäilemättä
täysikasvuisina lajinsa värisiksi, mutta silti tavataan samaan lajiin
kuuluvia kaiken ikäisiä karhuja, jotka ilmastollisten tai muiden
seikkojen vaikutuksesta eroavat toisistaan värinsä puolesta.

Amerikan mantereella elää luonnontutkijain lausuntojen mukaan
ainoastaan kolme karhulajia: mustakarhu, jääkarhu ja harmaakarhu. Tätä
en kuitenkaan oikein usko, sillä ruskeakarhu, josta edellä olemme
puhuneet, on luultavasti eri lajia kuin musta. Näin ollen saisimme
neljä amerikkalaista karhulajia ja kenties vielä viidennenkin, koska
Hudsonin lahden turkiskauppiasten ruskeakarhu, jota näihin asti on
pidetty mustan muunnoksena sitäkin, muistuttaa enemmän venäläistä eli
eurooppalaista ruskeakarhua. Se on voinut löytää tiensä Amerikan
mantereelle Kamtshatkan kautta, missä se on hyvin yleinen.

Jääkarhu tavataan ainoastaan Pohjoisen Jäämeren lumisilla rantamilla
eikä se loittone koskaan sataa kilometriä kauemmaksi merestä. --
Voimassa, rohkeudessa ja julmuudessa harmaakarhu on sukunsa
ensimmäinen, vieden voiton napaseuduilla elävästä valkoisesta
serkustaankin. Puhukaamme siitä enemmän myöhemmin. Nyt kiinnitämme
huomiomme mustakarhuun, ja koska kaikki, mitä ruskeasta muunnoksesta
tiedetään, osoittaa, että se on tavoiltaan samanlainen kuin
mustakarhukin, sopii toisesta antamamme kuvaus siis molempiin.

Mustakarhun leviämisalue käsittää Amerikan koko mantereen. Se voi elää
ja epäilemättä viihtyykin kaikissa ilmanaloissa. Se on yhtä hyvin
kotonaan Kanadan jääseuduilla kuin Louisianan troopillisissa rämeissä.
Sitä tavataan Atlantin valtamerestä Tyynenmeren rantamille asti. Se
asuu tiheissä metsissä ja samoilee kallioisissa erämaissa, joissa
kasvaa tuskin ainoatakaan puuta. Mieluummin se asustaa kuitenkin
metsissä ja niissä se useimmin tavataankin.

Mustakarhuja oli Amerikassa hyvin runsaasti ennen valkoihoisten
siirtolaisten tuloa. Sen jälkeen niiden nahkojen kysyntä aiheutti
ankaran ajojahdin ja niiden lukumäärä vähenee tietenkin päivä päivältä.
Turkisyhtiöt ovat sadan viime vuoden kuluessa ostaneet tuhansia ja taas
tuhansia taljoja sekä valkoihoisilta että intiaanimetsästäjiltä.
Villeissä asumattomissa seuduissa näitä eläimiä vielä tavataan ja
vanhoissa jo kauan sitten kansoitetuissa valtioissakin niitä tapaa
toisiaan eristetyillä ja vuorisilla tienoilla.

Ihmettelette kai, ettei niitä ole jo ammoin hävitetty sukupuuttoon.
Ovathan ne niin isoja ja helposti ajettavia ja lisäksi sekä
uudisasukkaat että huvimetsästäjät pitävät karhun kaatamista suurena
kunniana. Sitä paitsi karhuemo kantaa ainoastaan kerran vuodessa,
synnyttäen vain kaksi poikasta kerrallaan. Asianlaita on kuitenkin
niin, että talvella, jolloin lumi peittää maan ja karhu voitaisiin
helposti saavuttaa ja surmata jälkiä seuraamalla, se ei näyttäydy, vaan
makaa horroksissa pesässään -- kallionkolossa tai puunonkalossa. Se
häviää useiksi kuukausiksi, kätkeytyen pimeään koloonsa jossa se
metsästäjien sanojen mukaan elää "käpäliään imeskelemällä". Se vetäytyy
piilopaikkaansa pyylevänä kuin voipytty, mutta on kömpiessään sieltä
ulos aikaisin keväällä laiha kuin heinäseiväs.

Mustakarhut ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja
lintujen lihaa sekä kasviksia. Ne pitävät kaikenlaisista marjoista ja
makeista hedelmistä. Ne ovat tavattoman persoja hunajalle, kiipeilevät
mehiläisten pesäpuihin ja ryöstävät niiden varastot. Ne kaivavat
ruoakseen juuria ja juurimukuloita, kuten maapähkinöitä ja
preerianauriita. Ne nuoleskelevat ahnaasti suuhunsa hyönteisten
toukkia, käännellen isoja pölkkyjä päästäkseen niihin käsiksi. Etelässä
ne repivät auki kilpikonnien ja alligaattorien pesiä ja ahmivat munat.
Uudisasutuksilla ne hiipivät vainioille ja syövät suuret määrät nuorta
laihoa ja perunoita tehden paljon vahinkoa viljelyksille. Ne pistävät
poskeensa porsaita ja muita kotieläimiä. Ne tyydyttävät nälkänsä myös
mätänevillä raadoilla ja sanalla sanoen käyttävät ravinnokseen kaikkea,
mikä suinkin kelpaa jollekulle muullekin eläimelle.

Ruokajärjestelmänsä vaihtelevaisuudesta huolimatta mustakarhulla on
varsin maukas liha. Sekä intiaanit että valkoiset metsästäjät pitävät
sitä oivallisena -- varsinkin isot lihavat etukäpälät ovat heistä
erinomaista herkkua. Ehkä siksi, että he pitävät niistä niin paljon, he
ovat alkaneet uskoa, että ne maistuvat karhulle itselleenkin yhtä
hyvältä, joten se talvipesässään ravitsee muka itseään imeskelemällä
käpäliään.

On monta keinoa pyydystää mustakarhua. Sitä ajetaan opetetuilla
koirilla. Näin hätyytettynä se juoksee usein satakin kilometriä yhtä
päätä, elleivät takaa-ajajat tule aivan sen kintereille. Mutta
saavutettuna se kääntyy koiria päin, ja jos joku niistä sattuu kyllin
lähelle, riittää tavallisesti yksi ainoa käpälänisku kellistämään sen
maahan. Karhu lönkyttelee kömpelösti kämmenjalkaisilla kolvillaan.
Mutta vaikka se suuren pituutensa ja kokonsa vuoksi näyttää liikkuvan
hitaasti, ei asia ole niin. Se kykenee hölkyttelemään eteenpäin paljon
nopeammin kuin luulisi. Se tavoittaa miehen juoksussa, joskin
ratsastava erämies saa helposti sen kiinni koirineen.

Huomatessaan, että pakoonpääsy juoksemalla on mahdotonta, se turvautuu
puuhun ja kavuttuaan kyllin korkealle yrittää piiloutua lehviin. Usein
se ei onnistu, koska koirien tarkka vainu opastaa ne oikealle puulle,
jonka alla ne haukkuvat ja ulvovat, kunnes pyydystäjät ehtivät
paikalle. Kun nämä tapaavat karhun puussa, se säästyy harvoin heidän
kivääriensä luodeilta. Jos se maahan pudotettuna on ainoastaan
haavoitettu, se taistelee raivokkaasti sekä koiria että metsästäjiä
vastaan, mutta vain tällaisissa tilaisuuksissa mustakarhu ryhtyy
kamppailuun ihmisten kanssa. Jos ihminen ei hyökkää sen kimppuun, se ei
koskaan itse tee hyökkäystä. Haavoitettuna tai erämiesten ahdistamana
siitä tulee kuitenkin vaarallinen vastustaja, ja monet se on silloin
raadellut ja repinyt niin kauheasti, että he vain vähissä hengin ovat
päässeet pakoon. Muutamat se on rutistanut syleilyllään miltei
kuoliaiksi.

Mustakarhua pyydetään usein erilaisilla satimilla ja ansoilla --
esimerkiksi tukkiloukuilla ja taivutettuihin näreisiin solmituilla
pauloilla, -- salakuopilla ja raudoilla. Ja tällä tavoin se on paljon
helpompi pyydystettävä kuin ilves, kettu tai susi.

Poikien aamiaisena oli kimpale karhunlihaa, joka oli kärventämällä
puhdistettu karvoista ja sitten käristetty. He tiesivät, että
karhunliha, samaten kuin sianliha, ei siedä nylkemistä, ja
valmistivatkin sen siis intiaanien tapaan. He nauttivat tukevan aterian
koska liha osoittautui sekä mureaksi että mehukkaaksi, ollen maultaan
porsaan- ja vasikanpaistin keskivälillä. Marengokin söi hyvän
aamiaisen, koska sille riitti tähteitä vaikka ison vasun täydeltä.
Jalkoja, jotka sekä saksanhirvestä että puhvelista olisivat kuuluneet
sen osalle, se ei kuitenkaan saanut. Pojat olivat syöneet karhunkäpäliä
ennenkin ja säästivät nämä herkkupalat itselleen.

Kun aamiainen oli lopetettu ja hevoset juotetut, veljekset kokoontuivat
neuvottelemaan. Oli välttämätöntä tuumia, miten nyt oli toimittava.
Jeanette oli paetessaan pudottanut heidän varastonsa kuivattua lihaa,
jauhoja ja kahvia ja javalit olivat tietysti syöneet sen suuhunsa tai
hävittäneet. Heidän täytyi vastedes turvautua kokonaan siihen, mitä
kykenivät hankkimaan pyssyillään.

Teltan menetys ei heitä huolestuttanut, koska kauniissa kesäsäässä he
varsin hyvin tyytyivät nukkumaan taivasalla. Kahvin puute oli kuitenkin
perin ikävää, preerialla matkustavat kun pitävät tuota ylellisyysjuomaa
hyvin suuressa arvossa. Mutta kuten Basil huomautti heidän täytyi nyt
tulla toimeen ilman. Ei kestäisi kauankaan ennen kuin he yllättäisivät
puhvelin, ja harvoin metsästäjät muita herkkuja kaipaavatkaan kunhan
vain on viljalti meheviä "kyttyränviipaleita". Kaikki kolme olivat
mielissään siitä, että puhvelien laidunmaat eivät olleet enää kaukana
ja että suoraan länteenpäin kulkemalla he piankin tapaisivat
laumoittain näitä eläimiä.

He päättivät kuitenkin menetellä varovaisesti. He olivat kuulleet, että
monet seudut ruohoaavikoilla olivat melkein tyhjät riistasta. Näin
ollen he eivät suinkaan aikoneet jättää ottamatta talteen sellaista
määrää hyvää ruokaa mitä karhun ruho edusti. Sen liha oli valmistettava
evääksi ja sälytettävä Jeanetten selkään sen kuorman asemasta, minkä
muuli oli ravistanut maahan. Basil ja Francis ryhtyivät siis nylkemään
karhua Lucienin kerätessä risuja ja kuivaa puuta tulen tekemistä
varten. He aikoivat tietysti viipyä tässä leiripaikassaan vielä toisen
yön, koska karhunlihan säilytettäväksi valmistaminen veisi ainakin
päivän.

Karhu nyljettiin ja sen liha leikeltiin ohuiksi viipaleiksi -- tätä
menettelyä näet käytetään, kun halutaan säilyttää karhunlihaa
suolaamatta. On tapana vain kuivata liha auringossa ripustamalla se
seipäisiin tai nuorille kuumaan auringonpaisteeseen. Näin se kuivuu
riittävästi kolmessa päivässä, eikä sen pilaantumista tarvitse enää
pelätä. Pojat eivät kuitenkaan halunneet viipyä niin montaa päivää ja
valitsivat siksi toisen valmistustavan. He kärvensivät lihan tulella.
Maahan kaivettiin matala kuoppa ja sen poikki asetettiin vierekkäin
tuoreita vesoja. Kuoppaan heitettiin hehkuvia hiiliä ja kekäleitä,
joista lähti melkoinen kuumuus. Vesojen päälle asetettiin ohuita
lihanviipaleita ikään kuin halstarille, jotta ne kuivuisivat ja samalla
hiukan käristyisivät. Tällä tavoin valmistettu liha säilyy
kuukausimääriä, ja intiaanit ja metsästäjät käyttävät tavallisesti tätä
keinoa, milloin heillä ei ole aikaa paahtaa lihaa auringossa.

Lihojen kuivuessa Basil sulatti jonkin verran ihraa kattilassa, mikä
heillä onneksi vielä oli jäljellä. Tällä rasvalla, joka oli oikeata
karhuntalia hän voiteli Jeanette-paran jalat jotka javalien terävät
hampaat olivat nylkeneet melkein paljaiksi. Se oli kärsinyt niistä
tähän asti, mutta karhuntalilla siveleminen näkyi tuottavan sille
suurta lievitystä.




YÖLLINEN SEIKKAILU


Yön tullessa metsästäjämme asettuivat nukkumaan nuotion ääreen. Koska
ilma oli käynyt äkkiä viileäksi, he makasivat jalat tuleen päin, niin
kuin nuotion ääressä nukkuvilla erämiehillä on tapana. Kun jalat ovat
lämpimät, on muukin ruumis helppo pitää lämpimänä, mutta jalkojen
palellessa sitä vastoin on mahdotonta nukkua. Vilu ei vaivannut heitä
ja kaikki kolme olivat pian vaipuneet sikeään uneen.

Koska kärvennyskuoppaan piti tuon tuostakin asettaa uusia hiiliä, oli
leiripaikalla kaiken päivää pidetty isoa nuotiota. Se loimusi ja
räiskyi vielä kirkkaan punaisena kekona. Liha oli yhä näreiden päällä,
siinä mihin se oli asetettu kuivumaan.

Kukaan ei ollut ajatellut vartioimista. Viettäessään yönsä ulkona
eräretkillään Louisianan rämeillä he eivät olleet tottuneet siihen
eivätkä luulleet sitä täälläkään tarpeelliseksi. Ainoastaan intiaanien
pelko saa preeriavaeltajan pitämään vartiovuoroja pitkinä yötunteina,
mutta pojat pelkäsivät punanahkoja paljon vähemmän kuin olisi
odottanut. Niillä seuduin ei ollut vielä sattunut vihollisuuksia,
valkoihoisten ja intiaanien välillä. Sitä paitsi Basil tiesi itsellään
olevan ystävyydenmerkin.

He eivät olleet nukkuneet puolta tuntia kauempaa, kun Marengon murina
herätti heidät. He kavahtivat istumaan ja katsahtivat levottomasti
pimeyteen. He eivät nähneet mitään merkillistä. Pitkän hopeanvaalean
sammaleen verhoamat jykevät puunrungot välkkyivät loimuavan tulen
valossa. Kaikki niiden välillä oli synkkää ja mustaa kuin ebenholtsi.
He eivät kuulleet mitään omituista. Ilmassa ei väreillyt
tuulenhenkäystäkään, joten puut olivat hiljaa ja liikkumatta, ikään
kuin olisivat nukkuneet.

Ainoastaan korkealla niiden latvoissa lehväsammakot ja heinäsirkat
jatkoivat alituista soittoaan. Niiden monilukuisten ja erilaisten
äänten välistä voitiin erottaa puukonnan pehmeä lul-luk, ja läheistä
lähdettä reunustavista vesikasveista kohosi savannisirkan tirskutus.
Pieni vihreä lehtisammakko toisteli kaukaa tammien oksilta helisevää
kellon kilinää muistuttavaa säveltään, joka kajahteli hauskasti
korvaan. Mutta kaikki nämä olivat tavallisia yön ääniä, joita etelän
metsissä kuulee aina, eivätkä tehneet metsästäjiin mitään outoa
vaikutusta. Puukonnan huuto -- äänekäs ja moneen kertaan toistettu --
varoitti heitä kylläkin lähenevistä myrskyistä ja rankkasateista, ja
taivaan tummuus vahvisti tämän varoituksen.

Mutta nämä äänet eivät olleet saaneet Marengoa hyppäämään ylös noin
rajusti murahtaen, ja pojat kuuntelivat tarkkaavaisesti keksiäkseen,
mistä oli kyse.

Metsän tummat pylvästöt säteilivät liikkuvia valoja. Tulikärpäset
parveilivat tuhansittain, ja niiden tavallista valoisammat
fosforilamput ennustivat myöskin myrskyn tuloa.

Poikien tähystellessä heidän huomionsa kiintyi muihinkin valoihin,
jolloin he varasivat pyssynsä valmiiksi. Nämä valot olivat aivan
toisenlaisia kuin hyönteisten soihdut. Ne loistivat alhaalta läheltä
maanpintaa. Ne olivat pyöreitä ja vihertävänhehkuisia ja näyttivät
liikkuvan. Milloin ne valaisivat muutamia minuutteja, milloin
hävisivät, mutta leimahtivat heti jälleen jostakin toisesta paikasta.
Niitä liikuskeli siellä paljon. Tulikärpäsiä ne eivät olleet.

Pojat tiesivät, mitä ne olivat. Ne olivat eläinten -- petoeläinten
silmiä! Sen he tiesivät, eivät enempää. Mitä eläimiä ne olivat, sitä he
eivät tienneet, ja epävarmuus täytti heidät kauhulla. Ne saattoivat
olla karhuja, ahmoja tai panttereita.

Pojat puhuivat kuiskaillen, tarkastivat pyssyjensä hanoja ja
valmistautuivat pahimpaan. Eläimet olivat jo tietysti nähneet heidät
nuotion valossa. Marengo seisoi heidän vieressään, tuijotti pimeään ja
päästi vähän väliä ulvahduksen, jolla sen oli tapa tervehtiä lähenevää
vihollista.

Kiiluvien silmien lukumäärä näytti kasvavan moninkertaiseksi. Yhtäkkiä
kuultiin koiran päästävän kolme selvää haukahdusta. Oliko se koira? Ei.
Haukahdusta seuraava pitkä ja surkea ulina ilmaisi, ettei eläin ollut
koira vaan susi -- haukkususi. Heti kun sen ääni oli lakannut, toinen
jatkoi säveltä ja sitten siihen yhtyi yhä uusia, kunnes metsä kaikui
niiden ulvonnasta. Äänet eivät tulleet miltään määrätyltä suunnalta, ne
tuntuivat tulevan kaikkialta, ja kun pojat tähystelivät pimeisiin
onkaloihin puunrunkojen väliin, he erottivat tirkisteleviä silmiä. Ne
kiiluivat täydellisenä kehänä nuotion ympärillä.

-- Olen iloinen, että ne ovat niitä, virkkoi Lucien. -- Hyvä, ettei
mitään pahempaa. Pelkäsin jo, että ystävämme javalit olivat tulleet
vieraisille luoksemme.

-- Ikävää on tämäkin, sanoi Basil. -- Meidän täytyy nyt pysytellä
valveilla vartioimassa lihoja, muutoin nuo hiiviskelevät lurjukset
eivät jätä meille suupalaakaan aamuksi.

-- Totta kyllä, myönsi Lucien; -- mutta ei meidän kaikkien tarvitse
valvoa. Sinä ja Francis käytte nukkumaan. Minä vartioin.

-- Ei, vastasi Basil. -- Sinä ja Francis nukutte ja annatte minun olla
vartijana.

-- Veljet, ehätti Francis, -- minua ei nukuta ensinkään, jättäkää minut
vartijaksi. Minä pidän ne loitolla.

-- Ei, ei, huudahtivat Basil ja Lucien yhteen ääneen, -- minä, minä!

Vihdoin sovittiin niin, että Basil vartioisi pari tuntia, kunnes kävisi
uniseksi, jolloin hänen oli herätettävä Lucien, tämä taas vuorostaan
herättäisi Francisin. Kun asia oli täten järjestyksessä, Lucien ja
Francis kääriytyivät huopiinsa ja laskeutuivat jälleen nukkumaan
Basilin jäädessä istumaan ja katselemaan milloin tuleen, milloin
synkkään pimeyteen sen takana.

Sekä Lucien että Francis, jälkimmäisen vakuutuksesta huolimatta,
kuorsasivat ennen pitkää sikeässä unessa. He olivat edellisenä aamuna
aikaisin heränneet karhun aiheuttamaan hälinään ja olivat sitä paitsi
väsyksissä aherrettuaan kaiken päivää. Muutoin he eivät olisikaan
voineet nukahtaa sellaisen epäsointuisen ulvonnan ympäröiminä, melu kun
olisi riittänyt herättämään kuolleenkin.

Basil oli uupunut kuten hekin, ja alkoi pian tuntea miten vaikeata
valveilla pysytteleminen oli. Susien silmät vilkuivat häntä yhä joka
taholta, mutta hän ei pelännyt niitä enempää kuin yhtä suurta
jänislaumaa. Ja kuitenkin niitä näytti olevan aikamoinen lauma. Hyvältä
tuoksuva karhunliha oli epäilemättä houkutellut paikalle kaikki sudet
kilometrien päästä, jotka jo päiväkausia olivat seuranneet heidän
jälkiään. Tarkatessaan niitä Basil huomasi eläinten käyvän rohkeammiksi
ja hiipivän lähemmäksi.

Vihdoin muutamat saapuivat paikalle, jossa karhun luut viruivat jonkin
matkan päässä nuotiosta. Näihin ne kävivät heti käsiksi, ja Basil näki
toisia juoksemassa esiin joka taholta saadakseen osansa saaliista. Hän
kuuli luiden narskuvan niiden hampaissa ja näki niiden tempovan ja
raastavan luurankoa ja töykkivän toisiaan kuhisevana kasana. Tätä ei
kuitenkaan kestänyt kauan. Luut olivat tuokiossa kalutut putipuhtaiksi
ja sudet poistuivat.

-- Minun täytyy saada enemmän valoa, puheli Basil itsekseen, -- ne
saattavat luikerrella taakseni. Ja hän nousi heittämään muutaman
kahmalollisen puita rovioon, joka leimahti jälleen, heijastuen häntä
ympäröivien susien monissa kymmenissä keltaisissa silmäpareissa. Tämä
reipastutti hiukan Basilia ja auttoi häntä pysymään valveilla, mutta
sitten hän istahti nuotion ääreen ja alkoi jälleen torkkua. Hän yllätti
tuon tuostakin itsensä nuokkumasta, ja joka kerta kun hän ravistautui
valveille, hän huomasi susien uskaltautuneen lähemmäksi karhunlihoja.
Hän olisi voinut helposti pamauttaa jonkun niistä ja häätää siten
toiset vähäksi aikaa tiehensä, mutta hän ei halunnut tuhlata
ampumavarojaan eikä herättää tovereitansa.

Hänen mietiskellessään, miten pysyisi parhaiten valveilla hänen
päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet hypähtämään jaloilleen, ikään
kuin aikoen ryhtyä johonkin.

-- Nyt tiedän, hän tuumi asettaessaan kiväärinsä puuta vasten. --
Noiden kapisten ulisijain uhallakin saan nukahtaa kunnollisesti.
Ihmeellistä, ettemme tulleet ajatelleeksi sitä ennemmin.

Hän sieppasi suopungin ja astuen käristystulen luo, alkoi asettaa
karhunlihan kimpaleita köyden toiseen päähän. Tämä oli pian tehty, ja
sidottuaan ne kaikki tiukasti yhteen myttyyn, hän heitti lasson toisen
pään korkean oksan yli, kunnes se valahti hänen ulottuvilleen. Sitten
hän vipusi lihat muutaman metrin korkeudelle maasta ja kiinnitti
köytensä puuntyveen.

-- Nyt, hyvät herrat, hän mutisi, puhutellen muka susia, -- voitte
kierrellä ja nuuskia ja ulvoa kurkkunne käheiksi, mutta ette häiritse
yölepoani enää viittä minuuttia, ette totisesti.

Näin sanoen hän laskeutui maahan ja alkoi kääriytyä peittoihinsa.

-- Haa! hän jatkoi nähdessään muutamien susien juoksevan esille ja
katsahtavan ylös köydessä keinuvaan lihaan. -- Haa, _messieurs loups_
[herrat sudet], ettekö haluaisi päästä siihen käsiksi? Hahaha! Hyvää
yötä!

Hän oikaisi nauraa hohottaen veljiensä viereen ja kuorsasi muutaman
minuutin kuluttua yhtä äänekkäästi kuin nämäkin.

Basil ei kuitenkaan kaikkine taitoineenkaan ollut niin ovela kuin luuli
-- ei edes puoliksi niin viisas kuin sudet, jotka hän luuli
sukkeluudessa voittaneensa. Nähtyään hänen nukahtaneen ne tulivat
rohkeasti yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes maa oksalta riippuvain
lihojen alla peittyi monista kymmenistä eläimistä. Siinä ne
juoksentelivat ympärinsä, kierien toistensa ylitse ja kurkistellen
kaikki ylöspäin. Ne pysyivät kuitenkin ääneti, jotteivät herättäisi
nukkujia. Muutamat istuivat hiljaa silmät tähdättyinä vietteleviin
makupaloihin, mutta yrittämättä tavoittaa niitä, hyvin tietäen,
etteivät ne olleet niiden ulottuvilla. Nämä olivat epäilemättä
vanhempia ja viisaampia susia. Toiset koettelivat urheuttaan korkeilla
hypyillä, mutta joskin ketterimmät niistä saivat nenänsä ylettymään
muutaman sentin päähän lihasta, niin kasvoi niiden kiusaus vain yhä
suuremmaksi.

Yksi kuitenkin, nähtävästi lauman paras hyppääjä, sai siepatuksi pienen
kappaleen, joka riippui pääröykkiötä alempana. Heti kun sen käpälät
koskettivat maahan toiset hyökkäsivät sen kimppuun, ajoivat sitä takaa
ja ahdistelivat sitä kunnes se nahkansa pelastaakseen näki hyväksi
pudottaa saaliinsa. Sen menestys rohkaisi kuitenkin muitakin
yrittämään, ne hyppelivät ylöspäin, mutta turhaan.

Vanhempien eläinten mieleen näkyi nyt juolahtavan uusi tuuma. Useat
niistä, jotka tähän asti olivat tyytyneet katselemaan, juoksivat rungon
luo, johon lassoköysi oli sidottu, ja siepaten tämän hampaisiinsa
alkoivat kaluta sitä. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin ne olivat
päässeet tarkoituksensa perille. Vajaan kahden minuutin kuluttua raskas
röykkiö pudota mäiskähti erään norkujan niskaan, saaden tämän
kiljahtamaan kauheasti.

Marengo, joka oli ollut virkkuna kaiken aikaa, murisi nyt entistä
äänekkäämmin, ja tämä yhdistynyt melu herätti kaikki kolme nukkujaa.
Basil näki, mitä oli tekeillä, ja hypähtäen ylös tarttui pyssyynsä
Francisin ja Lucienin seuraamana.

Kaikki kolme ryntäsivät susien joukkoon, laukoen kiväärinsä juostessaan
ja hyökäten sitten eläinten kimppuun pyssyntukit aseinaan. Otukset
pötkivät tietysti käpälämäkeen, hajaantuen kaikkiin suuntiin, mutta
muutamien onnistui paetessaan viedä mukanaan oivallisia kappaleita
karhunlihoista. Kaksi sutta kaatui kiväärinluodeista, ja kolmannen,
jolle Francis oli antanut haulituiskun, saavutti Marengo ja raastoi
kuoliaaksi.

Lihat kerättiin ja vaikka Basil olikin hiukan nolo, luotti hän yhä
suunnitelmaansa, pujotteli lihat jälleen lassoon ja vipusi ne ylös.
Mutta tällä kertaa hän sitoi köytensä korkealle puunoksaan, ja koska
sudet eivät kykene kiipeämään puihin olivat kaikki kolme varmoja,
etteivät ne oveluudestaan huolimatta voisi enää tavoittaa lihoja.

Heitettyään lisää puita nuotioon veljekset ryömivät jälleen peittojensa
sisään toivoen, ettei heitä ennen aamua enää mikään häiritsisi.




TULIKEHÄ


Se toivomus oli kuitenkin turha. Poikaparat! Vähän he aavistivat, mikä
heitä odotti. Heidän hermonsa saisivat vielä kestää koetuksen, jota
ankarampaa heille ei tähän asti ollut sattunut. Sudet ulvoivat ja
niiden silmät kiiluivat pimeässä. Mutta tämä ei olisi estänyt poikia
nukkumasta, ellei heidän huomiotaan olisi kiinnittänyt toinen -- aivan
erilainen ääni. He kuulivat sen susien ulvahdusten seasta ja tunsivat
sen heti, sillä se oli niin erilainen. Se oli pikemmin kuin vihaisen
kissan vonkunaa, mutta paljoa äänekkäämpää, hurjempaa ja pelottavampaa.
Se oli puuman huuto!

Sanoin, että pojat tunsivat heti tämän eläimen äänen, he olivat näet
kuunnelleet sitä eräretkillään Louisianan metsissä, vaikka eivät
olleet koskaan joutuneet pedon hyökkäyksen kohteeksi. He tiesivät
kuitenkin sen voiman ja raivokkaan luonteen, ja siksi kiljahdus
heitä kauhistuttikin niin kuin se oli usein kauhistuttanut
lujahermoisimpiakin miehiä.

Huudon saapuessa heidän korviinsa se tuntui heikolta ja etäiseltä -- ei
juuri kissanpojan naukumista kovemmalta. Eläin oli kaikesta päättäen
kaukana metsässä. Mutta he tiesivät, että se pystyi pian kulkemaan
taipaleen, joka oli sen ja heidän leirinsä välillä. He kuuntelivat.
Kuului toinen karjahdus ja tällä kertaa lähempää. He karahtivat pystyyn
ja kuuntelivat jälleen. Kolmas huuto tuntui etäisemmältä. Tämä johtui
kuitenkin heidän erehdyksestään. He unohtivat, että heidän korvansa
olivat nyt kauempana maanpinnasta.

He seisoivat hetkisen tuijottaen toisiinsa täynnä kauhua ja pelkoa.
Mitä oli tehtävä?

-- Nousemmeko ratsuillemme ja pakenemme? kysyi Basil.

-- Emme tiedä, mihin suuntaan, huomautti Lucien, -- saattaisimme
ratsastaa suoraan sen kitaan!

Tämä oli totta, sillä puuman huuto, samoin kuin oikean leijonan
karjuntakin on siitä omituinen, että se kuuluu ikään kuin joka taholta,
joten on vaikeata paikallistaa eläintä. Aiheutuuko tämä tunne vain
kuulijan säikähdyksestä on vielä ratkaisematon kysymys.

-- Mitä voimme tehdä? sanoi Basil. -- Puuhun nousemisesta ei ole mitään
hyötyä. Ne kiipeävät kuin oravat. Mitä voimme tehdä?

Lucien seisoi ääneti.

-- Olen lukenut, että vuorileijona ei harppaa tulen ylitse, hän sanoi
vihdoin. -- Se pätee useimpiin eläimiin, vaikka poikkeuksiakin on.
Kokeillaan sitä. Hiljaa! Kuunnelkaa!

Kaikki kolme pysyivät hiiskahtamatta. Taaskin kaikui puuman hurja huuto
-- yhä etäältä.

-- Kuuletteko? jatkoi Lucien. -- Se on vielä kaukana. Ehkei se olekaan
tulossa tännepäin. Parasta on kuitenkin ryhtyä varokeinoihin, nyt kun
meillä vielä on aikaa. Yritetään tulikehää!

Sekä Basil että Francis käsittivät, mitä heidän veljensä tarkoitti.
Kaikki kolme heittivät aseensa maahan ja juoksivat metsään keräämään
kahmaloittain kuivia oksia. Onneksi sellaisia oli paikalla runsaasti.
Muutamat lahopuut olivat kaatuneet kauan sitten, ja niiden pudotessa
palasiksi murentuneet oksat peittivät maan pätkillä, jotka olivat
erittäin sopivia nuotiopuiksi. Muutaman minuutin kuluttua täydellinen,
toisiaan miltei koskettavien nuotioitten rengas paloi täyttä päätä.

Pojat olivat aikaa tuhlaamatta raataneet henkensä edestä. Ja hyväpä
olikin, sillä vuorileijonan huuto, jonka he olivat kuulleet vähän väliä
ja aina entistä voimakkaamapana, kajahteli nyt metsän puiden seasta
hukuttaen kaikki muut äänet. Susien ulvonta lakkasi äkkiä, ne eivät
enää päästäneet äännähdystäkään. Mutta nyt kuului muita ääniä --
säikähtyneitten hevosten kuopimista ja korskuntaa. Pojat eivät tähän
asti olleet tulleet ajatelleeksi näiden eläinparkojen turvallisuutta.
Nyt oli liian myöhäistä pelastaa niitä -- puuma oli vain sadan metrin
päässä leiristä!

Kaikki kolme, Marengo mukana, asettuivat tulikehän sisälle. Onneksi ei
tuullut, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään ja savu nousi kohtisuoraan
ylöspäin, sallien heidän vapaasti hengittää kehän sisällä. Siellä he
seisoivat pyssyt kädessä. Tulet loimusivat ja räiskyivät heidän
ympärillään, mutta oksanhaarojen paukahdusten ja kipinöiden jyrisevän
ja viheltävän sähinän yli kuului vuorileijonan hurja karjunta! Nyt
selvisi, millä puolella eläin oli, pojat näkivät savun ja liekkien läpi
tähystellessään keltaisen, kissamaisen hahmon liikkumassa edestakaisin
köydestä riippuvien lihojen alla. Pyöreästä päästä, pitkästä alaspäin
notkistuneesta selästä ja sileästä, keltaisenruskeasta turkista ei
saattanut erehtyä. Ikään kuin heidän asemansa ei jo olisi ollut kyllin
kaamea, pojat näkivät nyt, että yhden sijasta petoja oli kaksi, jotka
edestakaisin liikkuen kulkivat toistensa ohitse ja katselivat
halukkaasti puusta riippuvaa lihaa.

Pojille selvisi nyt, minkä erehdyksen he olivat tehneet, kun eivät
köyttä katkaisemalla olleet pudottaneet lihoja. Puumat olisivat
epäilemättä pistäneet ne poskeensa ja tyydytettyään nälkänsä lähteneet
pois. Nyt oli liian myöhäistä katua sitä!

Eläimet jatkoivat useita minuutteja kulkuaan edestakaisin, silmäillen
ahnaasti yläpuolellaan riippuvia houkuttelevia herkkuja. Ne hypähtivät
joitakin kertoja ikään kuin tavoittaakseen niitä, mutta luopuivat
yrityksestä kun eivät ulottuneet lähellekään. Toinen niistä kiipesi nyt
puuhun, johon köysi oli sidottu. Sen kavutessa ylöspäin kuului sen
kynsien rapina kuoressa. Se ryömi ensin oksalle, jolta karhunlihat
riippuivat ja ravisti sitä hurjasti, katsellen alaspäin nähdäkseen,
putoaisiko ripustettu esine.

Pettyneenä se luopui siitä hommasta ja laskeutui sille oksalle, johon
lasso oli solmittu. Sielläkin se tarttui kynsin köyteen ja ravisti
taaskin vimmatusti, mutta yhtä huonoin tuloksin. Vaikka se oli susia
etevämpi kyetessään kiipeämään puuhun, ei sillä ollut näiden oveluutta,
muutoin se olisi piankin saanut lihat putoamaan puremalla köyden
poikki. Mutta sellaisen tuuman keksiminen kuului kehittyneemmille
aivoille kuin vuorileijonan ja tartuttuaan lassoon vielä monta kertaa
ja ravisteltuaan sitä, kuten äsken, se palasi maahan toverinsa luo,
joka kaiken aikaa oli istunut paikoillaan tarkkaamassa sen toimia.

Nämä yritykset lihan tavoittamiseksi kestivät lähes tunnin. Pojat
seisoivat kaiken aikaa tulikehän keskellä mitä kamalimmassa asemassa.
He olivat puolittain paahtuneet kuumuudesta, joka oli yhä yltynyt
mustien pölkkyjen hiiltyessä punaisiksi kekäleiksi. He olivat tehneet
tulikehänsä liian ahtaaksi ja seisoivat nyt kuin palavassa pätsissä!

Savu oli osaksi haihtunut, ja he saattoivat nyt tarkata puumien
jokaista liikettä. Heitä ahdistava kauhea kuumuus oli kuitenkin
voittanut melkein näiden eläinten aiheuttaman pelon, eikä suurta
kiihotinta olisi nyt tarvittu, jotta he olisivat hyökänneet ulos
taistelemaan petojen kanssa. Hiki valui virtanaan jokaisesta huokosesta
ja heidän aseensakin olivat kuin tulikuumia rautaharkkoja!

-- En voi kestää kauempaa, huudahti Basil, ammutaan niitä ja juostaan
ulos, kävi kuinka kävi!

-- Kärsivällisyyttä, sanoi Lucien. -- Vielä hetkinen! Ehkä ne lähtevät
tiehensä.

Lucienin puhuessa puumat, jotka nyt olivat jättäneet karhunlihat
rauhaan, hiipivät tulta kohti. Ne lähestyivät salavihkaa kuin
saalistaan väijyvät kissat. Vähän väliä ne päästivät omituisen, matalaa
yskähdystä muistuttavan äänen. Ne äännähtivät myöskin toisella tapaa,
ja se kuulosti yhtä omituiselta poikien korvissa. Se oli kuin kissan
kehräystä, kun sitä hyväillään, mutta paljon kovempaa ja kuului
mykistyneessä metsässä pitkän matkan päähän. Lähellä olevat erottivat
sen liiankin selvästi. Molemmat eläimet päästivät sen äänen ikään kuin
rohkaistakseen toisiaan yrityksessä.

Ehdittyään parin metrin päähän tulesta ne pysähtyivät painautuen
melkein litteiksi maahan, mutta nähtävästi valmiina hyökkäämään
eteenpäin millä hetkellä tahansa. Näiden maassa vaanivien hurjien
otusten näkeminen oli omiaan täyttämään mielen kauhulla. Roihuva nuotio
teki ne yksityiskohtia myöten pelottavan näkyviksi. Niiden kynnet,
niiden puoliksi paljastetut hampaat, vieläpä niiden loistavien silmien
kirkkaat kehätkin voi erottaa selvästi. Kuitenkaan ne eivät näyttäneet
puoliksikaan niin hirvittäviltä kuin alussa. Nuoret metsästäjät
katselivat niitä nyt toisessa mielentilassa. He kärsivät niin
kauheasti, että tämän polttavan tulikehän ulkopuolella ei näyttänyt
olevan mitään vaaraa -- ei edes vuorileijonien kynsissä!

-- En kestä tätä enää kauempaa! huudahti Basil. -- Mehän paistumme. Te
tähtäätte tuohon, minä ammun tätä... kas niin... älkää pelätkö...
laukaiskaa!

Basilin lakattua puhumasta, kolme laukausta pamahti melkein yhtaikaa,
ja laukaistuaan kaikki kolme hyppäsivät heti ulos liekehtivästä
piiristä. Se, olivatko Lucien ja Francis ampuneet harhaan, saatiin
tietää vasta myöhemmin, mutta ainakin Basilin luoti oli osunut. Hän oli
haavoittanut vuorileijonaa, ja tuskin olivat pojat ehtineet poistua
tulisesta kehästä arinalta, kun hurjistunut eläin ryntäsi sinne.
Marengo hyökkäsi sen kimppuun, mutta molemmat joutuivat hehkuvaan
hiillokseen ja koira kiitti onneaan, kun pääsi jälleen ulos. Yksin
jääneen puuman ponnistelut eivät kestäneet kauan ja se virui pian
maassa, nähtävästi hengettömänä.

Entä toinen?

Kaikki kolme kuuntelivat. He kuulivat hevosten kuopimista ja korskuntaa
ja ylinnä kuului Jeanetten kiljunta. Sitä kesti muutama minuutti ja
vihdoin kaikki oli jälleen hiljaista.

-- Jeanette-parka! ajattelivat he. -- Toinen peto on surmannut sen
ateriakseen. No... meidän on tultava toimeen muulittamme, ei tässä muu
auta.

He vartioivat päivänkoittoon asti yhä peläten, että puuma palaisi
kumppaniaan etsimään. Sade oli alkanut, vettä tuli kaatamalla, ja se
sammutti kaikki heidän nuotionsa. He eivät yrittäneet sytyttää niitä
enää, vaan seisoivat huovat hartioilla etsien parhaansa mukaan suojaa
puiden alta.

Heidän kummastuksensa ja riemunsa oli suuri päivän valjetessa, kun he
näkivät Jeanetten syövän rauhallisesti ruohoa liekaköytensä päässä ja
lähellä sitä puuman viruvan kuolleena. Se oli haavoittunut
laukauksista, mutta pian he huomasivat, etteivät ne olleet tuottaneet
sille kuolemaa, sillä sen ruumis oli runneltu ja kylkiluut murskatut!
Mutta vihdoin asia selvisi heille. Paikka, missä eläin lepäsi, auttoi
heitä ratkaisemaan arvoituksen. Puuma makasi suuren puun juurella.
Peräytyessään se oli hyökännyt Jeanetten kimppuun ja ponnistellessaan
pelastuakseen muuli oli pimeässä rynnännyt puuta kohti rusentaen puuman
ja tappaen sen silmänräpäyksessä.

Peto oli jättänyt kynsiensä jäljet Jeanetten selkään ja säkään, ja
ammottava haava kaulassa osoitti, mihin kohtaan se oli iskenyt
hampaansa. Muuli oli onneksi rynnännyt puuta vasten, muutoin puuma ei
olisi hellittänyt ennen kuin olisi imenyt veren sen suonista -- tällä
tavoin nämä eläimet näet surmaavat saaliinsa.

Oli aamu, mutta pojat tunsivat melkein koko yön valvottuaan väsymystä
ja olisivat mielellään käyneet levolle. He eivät kuitenkaan pitäneet
sitä viisaana. He uskoivat joutuneensa sellaiselle seudulle, jolla
monet vaaralliset eläimet vaanivat, ja päättivät korjata leirinsä ja
matkata ennen seuraavan yön tuloa mahdollisimman kauaksi näiltä
tienoin. Tosiasia oli, että he olivat havumetsän reunustaman joen
partaalla. Se oli Trinityn lisäjokia, ja Trinityn ollessa tähän
vuodenaikaan tulvillaan, kaikki pedot -- karhut, puumat, sudet,
ilvekset ja javalit -- olivat vedenpaisumuksen häätäminä paenneet
alavilta mailta ja samoilivat tavallista nälkäisempinä ja vihaisempina
läheisissä metsissä.

Satuloituaan ratsunsa ja kuormattuaan taljat, huovat ja lihavarastonsa
Jeanetten selkään pojat jatkoivat taas vaellustaan länttä kohti.
Muutaman kilometrin kuljettuaan he tulivat ulos metsästä ja joutuivat
avoimelle ruohoaavikolle.




YKSINÄINEN TÖYRÄS


Heidän matkareittinsä vei heidät erään sellaisen ihanan tienoon läpi,
joita tapaa vain niin etelässä. He olivat joutuneet kukkapreerialle. He
vaelsivat kukkasten keskellä. Niitä oli edessä, takana, sivuilla, joka
taholla. Niiden loistavat teriöt peittivät aavikon niin pitkältä kuin
silmä kantoi. Siinä oli kullanvärisiä päivännoutoja ja punaisia
malvoja, tyräkkejä ja purppurakukkaisia karvaspapuja. Siinä
nähtiin villin samettihaavan vaaleanpunaisia kukkia ja heleitä,
punaisenkellertäviä Kalifornian unikkoja, joiden teriöt näyttivät
tulipalloilta lehvien lomissa, kun taas matalammalla lähellä maanpintaa
vaatimattomat orvokit tuikkivat kuin siniset jalokivet. Aurinko säteili
hohtavan kirkkaana kaiken yli ja äskeinen sade tuntui lisänneen tuoksua
ja loistoa. Miljoonittain perhosia liiteli kukkien yllä tai istui
niiden kuvuissa yhtä kimmeltävinä kuin kukat itsekin. Muutamat niistä
olivat varsin isoja ja eri värit täplittivät ja juovittivat niiden
hienoja untuvasiipiä. Oli muitakin kirkasvärisiä ja hohtosiipisiä
hyönteisiä. Jättiläishämähäkki lenteli milloin vaappuen ilmassa
surisevien siipiensä varassa, milloin suhahtaen salamanvälähdyksenä
jonnekin muualle tässä rajattomassa puutarhassa. Oli myös mehiläisiä ja
hippikerttusia hyrisemässä kukasta kukkaan ja ryöstämässä niiden
runsaita mesipesäkkeitä. Silloin tällöin aivan hevosten edestä suhahti
lentoon peltokanoja ja röyhelöpyitä, ja Francisin onnistui ampuakin
pari pyytä, minkä saaliinsa hän kiinnitti riippumaan satulansa taakse.

Näiden kukkasarkojen keskellä matkaajamme ratsastivat eteenpäin heidän
hevostensa tallatessa monet kauniit teriöt kavioillaan. Toisinaan
kukkaset kasvoivat korkeissa tiheästi yhteen ryhmittyneissä varsissa
ulottuen hevosten kaulalle asti ja estäen ne täydellisesti näkemästä
toisiaan jonkin matkan päästä. Joskus taas vaelsivat pelkkien
päivännoutojen välissä, jotka sivelivät heidän lahkeitaan isoilla
kukkamykeröillään ja peittivät ne keltaisella siitepölyllä.

Se oli sanalla sanoen harvinainen ja kaunis maisema, ja pojat olisivat
nauttineet siitä suuresti, ellei väsymys olisi vaivannut heitä.
Kukkasten tuoksu näkyi virkistävän heitä ensiksi, mutta tuokion
kuluttua he alkoivat tuntea sen aiheuttamaa huumaavaa vaikutusta, josta
he tulivat entistä uneliaammiksi. He olisivat leiriytyneet tälle
kukkakedolle, mutta siellä ei ollut vettä, ja vedettä he eivät voineet
tulla toimeen. Eikä ruohoakaan heidän hevosilleen, sillä omituista
kyllä sitä tapaa harvoin näillä kukka-aavikoilla. Kukanvarret anastavat
tilan, eikä niiden juurelle kasva koskaan nurmettunutta turvetta.
Heidän täytyi siis ratsastaa eteenpäin, kunnes he saapuisivat jollekin
paikalle, missä olisi ruohoa ja vettä, koska ne olivat molemmat
"yöleirin" välttämättömimpiä tarpeita.

Heidän kuljettuaan kymmenkunta kilometriä kukat näyttivät vähitellen
harventuvan, ja seutu alkoi vihdoin muuttua ruohoaavikoksi. Pari, kolme
kilometriä kauempana seikkailijamme päätyivät pienelle lähdepurolle,
joka juoksi avoimen tasangon lävitse. Sen äyräillä ei kasvanut muita
puita kuin muutamia raitoja. Tähän he ilolla pysähtyivät yöksi ja
astuttuaan alas hevostensa selästä liekasivat juhtansa nurmikolle
syömään sen vehmasta, houkuttelevaa ruohoa.

Kaikki kolme olivat väsyneitä ja uupumaisillaan, mutta heillä oli
myöskin nälkä ja ensin täytyi aterioida, joten he ryhtyivät
valmistamaan illallista. Tuoreet raidat eivät tahtoneet palaa hyvin,
mutta kärsivällisesti puuhaamalla saatiin tuli viriämään. Francisin
pyyt työnnettiin kattilaan. Metsäsipulilla, nenätillä ja Lucienin
matkan varrelta keräämillä preerianauriilla höystettynä keitto maistui
varsin hyvältä. Karhunlihavarastoon ei koskettu, pientä palaa
lukuunottamatta, joka pyynpäiden ja muiden jätteiden kera annettiin
Marengolle illalliseksi. Heti kun nuoret erämiehet olivat päättäneet
ateriansa he levittivät puhvelintaljansa ruohikolle ja vetäen huovat
päälleen vaipuivat sikeään uneen.

Tämä yö kului häiritsemättä. Hereillä ollessaan he kuulivat sutten
ulvontaa kaukaa ruohoaavikolta ja aivan leirinsä lähettyviltäkin. Mutta
he olivat tottuneet tällaisiin soittajaisiin eivätkä olleet
millänsäkään. Kaikki kolme nukkuivat makeasti koko yön.

He heräsivät harmaassa aamunkoitteessa ja tunsivat itsensä aivan
virkistyneiksi. He juottivat hevosensa ja valmistivat aamiaiseksi
karhunlihaa. Se on aina oivallista ravintoa, mutta heidän
ruokahalulleen se oli todellista herkkua, ja kylläpä he antoivatkin
paistin maistua, syöden melkein naulan mieheen. He kaikki tunsivat
itsensä hilpeiksi ja iloisiksi. Marengokin oli iloinen, vaikka puuman
kynnet olivatkin pahoin raapineet sen kasvoja. Jeanettekin kirmaili ja
potki kärpäsiä aterioidessaan. Basil oli toistamiseen voidellut sen
kintut karhuntalilla, ja puuman iskemät haavat näkyivät jo olevan
arpeentumaan päin. He viipyivät koko seuraavan päivän tämän lähteen
rannalla ja nauttivat vielä toisen yön häiritsemättömästä levosta.
Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa ja saavuttivat muutaman päivän
päästä Ristimetsiköt -- nuo kuuluisat lehdot, jotka jo kauan olivat
pulmallisen arvoituksellisina uhmailleet uteliaan luonnontieteilijän
tutkimuksia. Täällä eivät matkailijamme viipyneet pitkää aikaa, koska
eivät nähneet mitään jälkiä puhveleista, vaan etääntyivät, yhä
kauemmaksi länteen kulkien lukuisain Brazos-virtaan laskevien jokien
poikki niiden lähdeseuduilla.

Kolmantena päivänä Ristimetsiköstä lähdettyään he yöpyivät erään
tällaisen joen partaalle -- oikeastaan vain pienen purosen -- joka
rantaviivatta kiemurteli preerian poikki. Pojat eivät kuitenkaan
tarvinneet puita, koska heillä oli tiedossa sopiva polttoaine -- sen
näkeminen heidän reittinsä varrella oli kaiken päivää ilahduttanut
heidän silmiään. Se oli kuivunutta puhvelinlantaa eli "lehmänlastuja"
-- _bois de vache_ -- kuten pyyntimiehet sitä nimittävät, ja pojat
tiesivät, että mistä sitä löytyi, sieltä eivät puhvelitkaan olleet
kaukana. He olivat nyt päässeet näiden eläinten oleskelupaikoille ja
saattoivat odottaa kohtaavansa niitä millä hetkellä tahansa.

Heti uuden päivän valjettua he tähystivät preerialle, mutta vielä ei
ollut mitään puhveleita näkyvissä. Ei voinut erottaa muuta kuin laajan
puuttoman aavikon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Ympäröivälle
maisemalle antoi vaihtelua ainoastaan meren ulappaa muistuttavalta
pinnalta kohoava koroke, jollaisia metsästäjät nimittävät sanalla
_butle_. Se näkyi olevan vähintään kymmenen kilometrin etäisyydessä ja
kohoavan aivan äkkijyrkkänä ruohoaavikon pinnasta. Se oli samalla
suunnalla, mihin he tähän asti olivat vaeltaneet.

-- Ratsastammeko sitä kohti? he kysyivät toisiltaan.

-- Mitä parempaakaan voimme tehdä? sanoi Basil. -- Yhtä luultavasti
tapaamme puhveleja sillä suunnalla kuin muuallakin. Meillä ei ole nyt
opastusta, joten meidän täytyy luottaa siihen, että hyvä onnemme
johdattaa meidät niiden luo tai ne meidän luoksemme, mikä kai on
jokseenkin samaa.

-- Nouskaamme satulaan ja ratsastakaamme kumpua kohti, sanoi Francis.
-- Tapaamme ehkä puhvelin sen läheltä.

-- Mutta entäpä, jos emme löydä vettä? huomautti aina varovainen
Lucien.

-- Sitä ei tarvinne pelätä, vastasi Francis. -- Takaan, että siellä on
vettä. Vuorisilla seuduillahan sitä tavallisesti on, ja tuota törmää
voisi melkein nimittää vuoreksi. Takaan että siellä on vettä.

-- Ja ellei ole, lisäsi Basil, -- niin voimmehan palata tänne.

-- Mutta, veljet, sanoi Lucien, -- te ette tiedä, kuinka kaukana tuo
kumpu on.

-- Luullakseni kymmenen kilometrin päässä, -- sanoi Basil.

-- Ei ainakaan etäämpänä, säesti Francis.

-- Sinne on kolmekymmentä, jos on tuumaakaan, sanoi Lucien.

-- Kolmekymmentä! huudahtivat toiset. -- Kolmekymmentä kilometriä! Nyt
sinä varmaan lasket leikkiä? Voisin melkein lyödä asiasta vetoa!

-- Häviäisit, vastasi Lucien. -- Sinä lasket etäisyyksiä aivan kuin
Louisianan matalassa, tiiviissä ilmapiirissä. Muista, että olet nyt yli
tuhat metriä merenpinnan yläpuolella ja niin puhtaan ja läpikuultavan
ilman ympäröimänä, että sellaista on vain harvoilla seuduilla
maailmassa. Esineet voi erottaa kaksin verroin niin kauaksi kuin
Missisippin rannoilla. Tuolle töyräälle, jonka sinä otaksut olevan
ainoastaan kymmenen kilometrin päässä, näyttää minusta olevan matkaa
viisitoista tai enemmänkin, ja siksi laskenkin, että se on vähintään
kolmenkymmenen kilometrin etäisyydessä nykyisestä olinpaikastamme.

-- Mahdotonta! huudahti Basil silmäillen pengertä. -- Erotanhan
kallionsaumat sen kupeilla, ja huipulla kasvaa luullakseni puita.

-- No, jatkoi Lucien, -- kaikki nuo havaintosi eivät suinkaan todista
minua vastaan. Mutta karauttakaamme sitä kohti, koska niin haluatte.
Ehkä löydämme sieltä vettä, mutta muistakaa että meiltä kuluu koko
päivä ennen kuin saavutamme sen ja voimme pitää itseämme onnellisina,
jos pääsemme sinne ennen yön tuloa.

Lucienin viisaus ei ollut liian suuri. Päinvastoin, nyt se ei ollut
edes riittäväkään. Tämä johtui hänen tottumattomuudestaan
ruohoaavikoihin. Jos hänellä tai hänen veljillään olisi ollut vähän
enemmän kokemusta, he olisivat epäröineet ennen kuin lähtivät matkaan
niin rohkeasti, jättäen veden taakseen. He olisivat tienneet, että
pitkälle taipaleelle lähteminen tietämättä varmasti, että sen päässä on
vettä saatavissa, on kovin uhkarohkea yritys, jollaiseen vanhatkaan
metsästäjät eivät hevin ryhdy. He tuntevat kokemuksesta, miten
vaarallista on joutua aavikolla veden puutteeseen. He pelkäävät sitä
enemmän kuin harmaakarhuja, panttereita, ahmoja tai vihamielisiä
intiaanejakaan. Janon pelko on heille kaikista kauhuista suurin.

Pojat tunsivat vain vähän tätä pelkoa. Olivathan he kaikki kyllä
kuulleet ja lukeneet kärsimyksistä, joita vedenpuute toisinaan tuottaa
ruohoaavikkojen matkaajille. Mutta ihmiset, jotka elävät mukavasti
kodeissaan, lähteiden ja kaivojen ja jokien ympäröiminä ja jotka ovat
tottuneet näkemään altaita, vesisäiliöitä, vesijohtoja, suihkuja ja
suihkukaivoja, ovat taipuvaisia pitämään näitä kärsimyksiä
vähäpätöisinä, saattavat jopa kieltäytyä uskomasta kaikkea, mikä ei
kuulu heidän omien huomioittensa piiriin. He uskovat kernaasti, että
heidän kissansa voidaan opettaa avaamaan ovenhaka, että heidän
porsaansa voidaan opettaa pelaamaan korttia ja että heidän koiransa
kykenee tekemään ihmeellisiä asioita, jotka näyttävät enemmän kuin
vaistomaisilta. Kuitenkin nämä samat henkilöt pudistavat epäilevästi
päätänsä, kun kerron heille, miten pussirotta välttää vihollisensa
ripustautumalla hännästään puunoksaan, miten Kalliovuorten kesytön
lammas hypätessään jyrkänteeltä alas pudottautuu isoille taaksepäin
käyristyneille sarvilleen, tai puna-apinat voivat rakentaa sillan joen
yli kietomalla häntänsä yhteen.

Sanoin siis, etteivät kodeissaan asuvat ihmiset tiedä, mitä jano on,
sillä siellähän heillä on aina vettä. He eivät voi käsittää, miltä
tuntuu olo erämaassa ilman tätä välttämätöntä alkuainetta. Vakuutan
teille, että se on hirveätä.

Pojilla oli vain heikko käsitys janon kauhuista. Tähän asti heidän
matkansa oli suuntautunut runsasvetisten seutujen kautta -- he olivat
tuskin koskaan ratsastaneet kymmentä tai kahtatoista kilometriä
kulkematta jonkin puiden reunustaman joen poikki, jonka he saattoivat
nähdä pitkän matkan päästä. Mutta he käsittivät hyvin vähän sen tienoon
luontoa, joka oli nyt heidän edessänsä. He eivät tienneet olevansa nyt
tulossa aukeille aavikoille, niille kuiville aroille, jotka vähitellen
kohoavat Kalliovuorten -- pohjoisten Andien -- rinteitä kohti.

Yltiöpäinen ja kiihkeä Francis ei koskaan ajatellut vaaraa, uljas Basil
taas ei sitä pelännyt. Ainoastaan Lucienilla oli pahoja aavistuksia,
hän oli kuullut ja lukenut enemmän kuin toiset. Kaikki olivat kuitenkin
uteliaita näkemään omituisen, aavikosta kohoavan töyräsmäisen
korokkeen.

Hevoset juotettiin ja satuloitiin, Jeanette kuormattiin, kurpitsaleilit
täytettiin, ja noustuaan ratsuilleen pojat suuntasivat kulkunsa törmää
kohti.




VILLIHEVOSEN METSÄSTYS


-- Täällä lähistöllä täytyy olla puhveli, virkkoi Basil katsahtaessaan
maahan heidän ratsastaessaan eteenpäin. -- Nämä "lastut" ovat hyvin
tuoreita. Katsokaa, tuolla on poljettu puhvelintie!

Tämän lausuessaan Basil osoitti aavikon pinnassa olevaa kaukalomaista
syvännettä, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä kantoi. Se muistutti
kuivunutta joenuomaa, mutta sen pohjalla näkyvät sorkanjäljet
ilmaisivat, että Basil oli oikeassa. Puhvelinpolku se oli ja vei
epäilemättä jollekin joelle tai juomapaikalle. Se oli niin syvä, että
poikien ratsastaessa vakoa pitkin heidän päänsä olivat preerian
tasolla. Vesi oli uurtanut sen rankkojen sateiden aikana, sillä tulva
oli kuljettanut puhvelien sorkkien aikaisemmin löyhentämän mullan
jokiin. Sellaisia teitä käyttävät puhvelit ajoittain, tuhansittain
eläimiä astuu samoja jälkiä. Ne vaeltavat näin muuttaessaan toiseen
seutuun parempien laidunmaiden tai veden toivossa. Ne tietävät
kokemuksesta näiden teiden johtavan veden luo.

Pojat eivät seuranneet tietä pitkälti, koska he eivät voineet olla
varmoja siitä, että se veisi heidät eläinten silloiselle olinpaikalle.
He nousivat preerialle ja käänsivät ratsunsa jälleen suoraan töyrästä
kohti.

-- Katsokaa! huudahti Francis. -- Mitä nuo ovat? Hän osoitti kädellään
muutamia pyöreitä kuoppia, joita näkyi aavikolla heidän edessään.

-- Puhvelien piehtaroimispaikkoja tietenkin! vastasi Basil. -- Jotkut
niistäkin ovat aivan tuoreita!

-- Piehtaroimispaikkoja! toisti Francis. -- Mitä ne ovat?

-- Mitä, etkö ole koskaan kuullut niistä? kysyi Basil. -- Paikkoja,
missä puhvelit kieriskelevät ja piehtaroivat aivan kuin hevoset ja
lehmät.

-- Niin kai, sanoi Francis, -- mutta miksi ne niin tekevät?

-- Hm, sitä en tiedä. Ehkä Luce voi selittää meille.

-- Jotkut sanovat, lausui Lucien vastaukseksi pyyntöön, -- että ne
tekevät sen raapiakseen ihoaan ja vapautuakseen kärpäsistä ja muista
niitä kiusaavista hyönteisistä. Toiset taas luulevat niiden
harjoittavan tätä voimistelua vain huvikseen.

-- Ha, ha, ha! nauroi Francis. -- Ovatpa ne lystikkäitä otuksia!

-- On kolmaskin ja vielä kummallisempi selitys. Sanotaan, että puhvelit
kaivavat kuoppia kerätäkseen vettä sateen aikana, jotta ne voivat
myöhemmin palata juomaan.

-- Ha, ha, ha! nauroi Francis jälleen. -- Tuota en usko!

-- En sitä sinulta pyydäkään, sanoi Lucien. -- Se otaksuma ei ole
tietenkään totuudenmukainen, koska puhveli ei ole eläin, jolla olisi
siihen kyllin järkeä. Kuitenkin on totta, että näihin reikiin
sadeajalla kerääntyy vettä, joka pysyy niissä päiväkausia, ja
samoilevat puhvelit sammuttavat sillä janoansa. Siksi voidaan kyllä
sanoa, että puhvelit tavallaan kaivavat omat kaivonsa. Paitsi niiden
tekijöille ovat ne usein hyödyksi muillekin eläimille. Eksyneet
erämiehet ja intiaanit ovat toisinaan pelastaneet henkensä löytämällä
niistä vettä, jonka puutteessa he muutoin olisivat menehtyneet janoon.

-- Kovin ne ovat pyöreitä, ihan säännöllisiä ympyröitä! ihmetteli
Francis. -- Miten puhvelit ne sellaisiksi muovaavat!

-- Asettumalla maahan pitkin pituuttaan ja kieppumalla ympäri kuin
kärrynpyörä akselissaan. Ne kierivät nopeasti, käyttäen kyttyräisiä
hartioitaan napana ja koipiaan vipuina. Tätä liikehtimistä kestää
toisinaan puolikin tuntia kerrallaan. Epäilemättä ne menettelevät näin
raapiakseen itseään, sillä paksusta nahastaan ja karvoistaan huolimatta
ne kärsivät paljon loishyönteisistä. Ne piehtaroivat myöskin huvikseen
ja nautinnokseen. Olette usein nähneet hevosia samanlaisessa puuhassa,
ja eivätkö ne ole ilmeisesti nauttineet siitä?

-- Kyllä, kyllä, huudahti Francis, -- olen varma, että hevoset
nauttivat, kun saavat piehtaroida.

-- No, sitten on otaksuttavaa, että puhvelien laita on samoin. Vapautua
kiusanhengistään ja painaa kuumat kylkensä vilpoiseen maahan tuottaa
niille epäilemättä nautintoa. Ne eivät ole kovin siistejä, sillä niitä
näkee usein kuljeskelemassa niin likaisina, että on vaikea sanoa,
minkävärinen niiden talja on.

-- No niin, lisäsi Francis, -- toivonpa, että pian tapaamme valkoisen.

Tällä tavoin jutellen pojat jatkoivat matkaansa. He olivat ratsastaneet
noin viitisentoista kilometriä, kun Basil -- jonka silmät kaiken aikaa
olivat harhailleet taivaanrannan kaartamalla aavikolla -- huudahti ja
pysähdytti äkkiä hevosensa. Toisetkin pysäyttivät ratsunsa.

-- Mitä näet? kysyi Lucien.

-- En tiedä, vastasi Basil, -- mutta tuolla preerian reunalla on
jotakin... tuolla etelän puolella, näettekö?

-- Kyllä, se näyttää puuryhmältä.

-- Ei, sanoi Basil, -- eivät ne ole puita. Juuri vastikään näin yhden
erillään toisista enkä näe sitä nyt. Se liikkui mielestäni ryhmää
kohti. Otaksun niiden olevan eläimiä, mitä lajia sitten lienevätkin.

-- Toivoakseni puhveleja! innostui Francis kohottautuen täyteen
mittaansa jalustimillaan ja koettaen nähdä niitä. Mutta Francisin poni
ei ollut kyllin korkea, jotta poika olisi ulottunut näkemään, ja hänen
täytyi siksi kieltäytyä esittämästä mielipidettään niiden laadusta.

-- Ratsastaisimmeko niitä kohti? kysyi Lucien kääntyen Basilin puoleen.

-- Luulen niiden liikkuvan tänne päin, vastasi tämä. Ne erottuvat
laajemmalle ja se johtuu siitä, että ne ovat tulossa lähemmäksi.
Puhveleja!... Ei, totta totisesti! hän jatkoi korottaen ääntänsä. -- Ne
ovat hevosmiehiä... kenties ratsastavia intiaaneja.

-- Mistä sitä päättelet? kysyi Lucien kiireesti.

-- Näin yhden taivaanrannassa. Tunnen hevosen niin pian kuin saan sen
silmiini. Olen varma, että se oli hevonen. Kas, tuolla juoksee toinen!

-- Oikein, lisäsi Lucien, -- hevonen se on. Mutta, ei sillä ole
ratsastajaa... ei sen selässä istu ketään. Ja tuolla taas, sekin ilman
ratsastajaa. Nyt tiedän! Ne ovat mustangeja.

-- Mustangeja! säesti Francis. -- Hyvä on... se on näkemisen arvoista!

Pian selvisi, että Lucien oli oikeassa. Siellä oli lauma mustangeja eli
villihevosia. Basil oli oikeassa myöskin sanoessaan, että ne olivat
tulossa heitä kohti, sillä muutaman minuutin kuluttua ne eivät enää
näyttäneet olevan kilometrinkään päässä ja lähenivät nopeassa laukassa.

Ne juoksivat lähellä toisiaan kuin opetettu ryhmä, ja yhden voitiin
erottaa juoksevan muutaman hevosenmitan muista edellä, toimien
nähtävästi johtajana. Joskus joku pillastui pois riveistä ja laukkasi
hetkisen erillään tovereistaan, mutta palasi sitten ja liittyi
yhteiseen laumaan. Oli harvinainen näky katsella niiden tuloa, tanner
tömisi niiden kavioista kuin ratsuväkiosasto olisi kiitänyt kentän yli.

Ehdittyään kilometrin päähän pojista ne näyttivät huomaavan nämä ensi
kerran. Etummainen pysähtyi heti, kohotti korskahtaen päänsä ja jäi
seisomaan paikalleen. Toisetkin pysähtyivät johtajansa esimerkkiä
noudattaen. Se oli yhä muutaman askeleen edellä, jota vastoin sen
seuralaiset näyttivät liittyvän kiinteäksi seinäksi ikään kuin
taistelurintamaan järjestynyt ratsastajajoukkue! Seisottuaan muutamia
sekunteja paikallaan johtaja hirnahti kimeästi ja kiiti täyttä laukkaa
pakoon. Toiset noudattivat kutsua ja kääntyen heti samaan suuntaan,
seurasivat sitä. Liike tapahtui säännöllisen ratsastajajoukon
täsmällisyydellä!

Pojat luulivat, että hevoset aikoivat väistää heitä ja juosta pois
tulematta lähemmäksi. He olivat tästä pahoillaan, koska olisivat
kernaasti halunneet katsella tarkemmin näitä jaloja eläimiä. Kaikki
kolme olivat astuneet alas ratsuiltaan jotta eivät säikähdyttäisi
mustangeja niiden saapuessa ja seisoivat nyt osittain omien hevostensa
varjostamina, mutta kuitenkin pitäen niistä lujasti kiinni, koska
kesyttömien veljien jymisevä poljenta pelotti niitä.

Mustangit näyttäytyivät hetkisen perästä vastakkaisella puolella --
mutta nyt niiden kyljet olivat käännettyinä metsästäjiä kohti, ja
viimemainitut näkivät riemukseen, että ne eivät olleet poistuneet, vaan
laukkasivat kaaressa heidän joutuessaan ympyrän keskelle katselijoiksi!

Kehä, jota villihevoset juoksivat, oli tuskin kolmesataa metriä
läpimitaltaan, ja ne näyttivät siirtyvän lähemmäksi sen keskipistettä.
Todellisuudessa ne eivät seuranneetkaan ympyrän kehää, vaan juoksivat
yhä enemmän sisäänpäin kaartuvassa käyrässä viivassa.

Pojat erottivat ne nyt hyvin ja kaunis näky se olikin. Niitä oli kaiken
kaikkiaan noin kaksisataa, mutta ne olivat erivärisiä -- tuskin
kahtakaan aivan samanlaista. Niitä oli mustia ja valkoisia, raudikkoja
ja kimoja, muutamat olivat ruskeita, toiset punertavia, jotkut taas
teräksenharmaita, ja sitten oli vielä suuri joukko kirjavia ja
täplikkäitä! Kaikilla oli liehuvat harjat ja pitkät huiskuvat hännät,
jotka aaltoilivat niiden takana niiden nelistäessä ja tekivät ne
entistä sirommiksi. Se oli todellakin kaunista katsella, ja poikien
sydämet pamppailivat heidän seuratessaan silmillään tuota yhäti ympäri
kiitävää joukkoa.

Kaikkien kolmen katseet keskittyivät kuitenkin yhteen -- niiden
johtajaan. Kauniimpaa eläintä ei kukaan heistä ollut koskaan nähnyt.
Basil, joka rakasti komeata hevosta enemmän kuin mitään muuta
luontokappaletta, joutui aivan haltioihinsa katsellessaan tätä uljasta
oria. Eikä ihmekään, sillä täydellisempää ja jalopiirteisempää eläintä
saattoi tuskin kuvitella.

Se oli isompi kaikkia muita, vaikkei sentään englantilaisen hevosen
kokoinen. Sen täyteläinen rinta ja ulkonevat silmämunat, jäntevät
kyljet ja lanteet, joustavat jalat ja siromuotoiset kaviot ilmaisivat
sen polveutuvan Andalusiassa kasvatetuista arabialaisista hevosista ja
ollen niiden jalojen ratsujen jälkeläisiä, jotka kantoivat Meksikon
ensimmäisiä valloittajia. Sen jäsenten sopusuhtaisuutta olisi
asiantuntija nimittänyt täydelliseksi, ja Basil, joka todella oli
tuntija, oli siitä jo maininnut. Eläin oli kauttaaltaan valkoinen --
valkoinen kuin vuoriston lumi. Sen sieraimet näyttivät avonaisilta ja
punaisilta, silmät olivat pullistuneet ulos ja harja ja pitkä häntä
hulmusivat. Sen vapaat, sirot liikkeet, samoin kuin sen toverienkin,
osoittivat, ettei sen selkään ollut koskaan asetettu satulaa.

Basilin katsellessa tätä jaloa eläintä hänet valtasi vastustamaton halu
omistaa se. Tosin hänellä jo oli hevonen, uhkeimpia, mitä milloinkaan
oli satuloitu, mutta Basilin heikkoutena oli himota jokaista komeaa
ratsua, ja tämä eläin oli erityisesti kiihottanut hänen haluansa päästä
sen omistajaksi. Se halu oli yltynyt muutamassa silmänräpäyksessä siinä
määrin, että Basil tunsi olevansa valmis antamaan kaiken, mitä
maailmassa omisti -- Musta Haukka ehkä poisluettuna -- saadakseen tämän
hevosen. Ajattelette kai, että koska hän oli ratsain, hän olisi piankin
päässyt toivomuksensa perille singahduttamalla suopungin tunnetulla
taidollaan, mutta Basil tiesi, että se ei ollut niinkään helppo
tehtävä. Hän tiesi, että hän vaikeudetta saattaisi saavuttaa jonkun
noista tavallisista kaviokkaista, mutta pyydystää niiden johtaja oli
jotakin aivan toista. Sellaista urotyötä eivät itse intiaanitkaan
olleet milloinkaan tehneet ruohoaavikolla! Hän oli usein kuullut
kerrottavan, miten mahdotonta se oli, mutta päätti koettaa kuitenkin.
Hän luotti suuresti Mustan Haukan nopeuteen ja voimaan.

Hän ilmoitti aikomuksensa veljilleen kuiskaamalla, jotta ei
säikähdyttäisi nyt aivan lähellä kiertäviä villihevosia. Lucien yritti
kehottaa häntä luopumaan päätöksestä huomauttaen että se johdattaisi
heidät pois reitiltään ja voisi erottaa heidät toisistansa.

-- Ei, vastasi Basil. -- Ratsasta sinä Francisin kanssa edelleen törmää
kohti. Tapaan teidät siellä... ehkä ehdin ennen teitä. Älä sano
sanaakaan, veliseni, se ei hyödytä mitään. Minun täytyy saada tuo
hevonen, ja minä pyydystän sen, vaikka se maksaisi minulle sadan
kilometrin ratsastuksen.

Villihevoset olivat kiertäneet kaiken aikaa. Välistä ne pysähtyivät
johtajansa antamasta merkistä ja pyörähtivät riviin kasvot kohti pientä
ryhmää. Tässä asennossa ne viipyivät muutaman silmänräpäyksen,
katsellen päät pystyssä uteliaasti ihmetellen niiden alueelle
tunkeutuneita muukalaisia. Jotkut niistä kuopivat maata ja pärskyivät
ikään kuin suuttuneina. Sitten johtaja päästi taas kimeän
hirnahduksensa, ja kaikki lähtivät jälleen liikkeelle ja jatkoivat
entistä kiertoansa.

Ne olivat ehtineet vajaan kahdensadan metrin päähän pojista, mutta
eivät ilmeisesti aikoneet tulla lähemmäksi. Päinvastoin ne osoittivat
poistumisen oireita. Niiden viimeisen pysähdyksen aikana -- ainakin
Basil arveli, että se olisi viimeinen, -- hän kehotti vielä veljiään
ohjaamaan töyrästä kohti, ja asettaen jalkansa hiljaa polustimeen
heittäytyi satulaan. Tämä liike sai mustangit säpsähtämään, mutta ennen
kuin ne ehtivät kääntyä, poika oli jo kannustanut hevosensa tekemään
useita harppauksia niitä kohti. Hän ei tarkastellut laumaa, ei
välittänyt minnepäin se meni, hänen silmänsä seurasivat yksinomaan
valkoista johtajaa, ja sitä kohti hän kiiti täyttä kyytiä.

Nähdessään tämän äkkinäisen liikkeen johtaja seisoi hetkisen ikään kuin
kummastuneena. Sitten se hurjasti hirnuen, mikä kuulosti aivan
erilaiselta kuin sen tähän asti äännähtelemät kutsut, kääntyi nopeasti
oikealle ja karahti täyteen laukkaan, muiden seuratessa perästä minkä
jaksoivat. Viimeisen kääntyessä Basil oli vajaan viidentoista metrin
päässä niistä, ja hänen ratsunsa olisi päässyt muutamalla harppauksella
niin lähelle, että hän olisi voinut helposti tavoittaa jonkun niistä
suopungillaan. Kääntyessään hän kuitenkin jäi paljon jälkeen, mutta
ehti pian entisen välimatkan päähän ja kannusti ratsuaan eteenpäin,
ohjaten hiukan lauman toiselle sivulle. Hän ei halunnut joutua niiden
keskelle, koska pelkäsi sen olevan vaarallista ja tuottavan hänelle
vain hankaluutta. Hänen tarkoituksensa oli ratsastaa joukkoa päin tai
jollakin muulla tavoin erottaa johtaja toisista.

Aron villit varsat kiitivät nopeinta vauhtiansa. Suopunki riippui hänen
satulansa naulasta. Hän ei ollut koskenut siihen vielä -- sen kyllä
aina ehti.

Aron villit varsat kiitivät eteenpäin ja Basil seurasi niitä yhä
kiinteämmin, kunnes hänen ja hänen lähtökohtansa välillä oli
kilometrimäärin ruohoaavikkoa. Muutaman minuutin päästä hän ei ollut
enää veljiensä näkyvissä.

Pienet andalusialaiset hevoset eivät vetäneet vertoja uljaalle
arabialaisrotuiselle orille. Lauma oli muuttanut muotoaan. Hevoset
eivät enää juosseet yhdessä ryhmässä, vaan pitkänä nauhana, kukin
vauhtinsa sille osoittamassa paikassa ja kaukana kaikkien edellä hohti
lumivalkea johtaja kuin välkkyvä meteoori.

Takimmaiset sivuutettiin pian. Jokainen niistä väistyi syrjään heti kun
näki edessään ison tumman hevosen, joka kantoi outoa ja pelättyä
olentoa selässään. Basil suhahti niiden ohitse toisen toisensa jälkeen,
kunnes Musta Haukka oli ponnistanut koko lauman edelle, eikä ratsastaja
enää nähnyt edessään muuta kuin valkoisen jalorotuisen juoksijan,
vihreän ruohoaavikon ja sinisen taivaan. Hän ei vilkaissut taakseen.
Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi nähnyt villihevosten hajaantuvan
kaikkiin suuntiin aavikolle. Mutta hän ei katsonut taakseen. Kaikki,
mistä hän tällä hetkellä välitti, oli hänen edessään, ja hän kannusti
uudelleen ja antoi hevosensa laukata eteenpäin.

Hänen ei olisi tarvinnut käyttää kannusta. Musta Haukka näytti
ajattelevan, että sen hyvä maine riippui tuloksesta, ja uskollinen
eläin pani parastaan. Villihevonen taas tunsi, että sen elämä tai
ainakin vapaus riippui siitä, ja tämä oli kylliksi saattamaan sen
koettamaan parhaansa. Molemmat kiitivät tuulen nopeudella, sekä ajaja
että ajettu.

Laumasta erottaessa näiden kahden hevosen välillä ei ollut enempää kuin
kolmesataa metriä, ja ne olivat varmaan kulkeneet edelleen muutamia
kilometrejä ennen kuin tämä välimatka sanottavasti väheni. Pakosuunta
oli suora kuin nuolen tie, ja tästä saattoi päättää, että mustangi
luottaa tavallisesti kavioihinsa paetessaan.

Tällaisessa kilpajuoksussa vainooja on kuitenkin edullisemmassa
asemassa kuin vainottu. Jälkimmäinen on pakotettu katsahtelemaan
taakseen eikä ehdi kyllin tarkoin tarkkaamaan tannerta edessään. Se
menettää vauhtiin tarvittavan asennon ja on sitä paitsi vaarassa
kompastua. Näin on johtajahevosenkin laita. Se ei tosin kompastunut --
siksi varmajalkainen se oli, -- mutta käänsi toisinaan päänsä sivulle,
jotta sen iso tumma silmä sai näköpiiriinsä takaa-ajavan vihollisen.
Tämä hidastutti sitä tietysti jossakin määrin. Ainoastaan silloin
Basil sai välimatkan lyhenemään, ja nämä todistukset hänen
ylivoimaisuudestaan tekivät hänet yhä innokkaammaksi havittelemaan
hevosta omakseen.

Välimatkaa oli vielä vähintään kaksisataa askelta. Poika kannusti
kärsimättömänä ratsuansa vielä kerran uuteen ponnistukseen, mustangin
juostessa ilmeisesti eteenpäin yhtä nopeasti kuin ennenkin.

Yhtäkkiä Basil huomasi, että valkoinen ori näytti sen sijaan että olisi
juossut suoraan eteenpäin alkavan tehdä kaarteita. Hän silmäili seutua
keksiäkseen syyn siihen. Katsahtaessaan alas hän huomasi maan olevan
epätasaista, täynnä pienoisia kumpuroita niin pitkältä kuin silmä
kantoi. Mustangi oli nyt niiden keskellä. Tuskin oli Basil tehnyt tämän
havainnon, kun hän tunsi hevosensa vaipuvan allaan ja pyllähtävän
päistikkaa maahan.

Ratsastaja paiskautui satulastaan, mutta ei loukannut itseään pahasti.
Hän nousi heti jaloilleen. Musta Haukka ponnistautui ylös samaan aikaan
ja jäi seisomaan paikalleen, märät kyljet kohoten ja laskien sen
huohottavasta hengityksestä. Se ei ollut siinä kunnossa että olisi
pystynyt laukkaamaan edelleen. Mutta vaikka se ei olisi ollut
uuvuksissakaan, Basil näki, että ajon täytyi nyt päättyä. Kumpareet
täyttivät preerian niin pitkälle kuin silmä saattoi erottaa, ja
mustangi vilisti niiden välitse yhtä nopeasti kuin konsaan. Basilin
ehdittyä jälleen hevosensa selkään takaa-ajettava oli lähes puolen
kilometrin päässä ja lähetti vainoojilleen kimeän hirnahduksen ikään
kuin riemuhuutona pakoonpääsynsä johdosta -- sillä pakoon se nyt pääsi.

Basil näki sen mielipahakseen. Hän älysi, ettei takaa-ajo ollut
ainoastaan hyödytöntä, vaan vaarallistakin, sillä vaikkei hän koskaan
ennen ollut nähnyt tällaisia pieniä kumpareita, hän tiesi varsin hyvin,
mitä ne olivat, ja tiesi myöskin, miten vaarallista oli ratsastaa
niiden keskellä. Hän oli saanut varoituksen ajoissa, sillä hän oli
juuri saapumassa niiden rajamaille, kun hänen hevosensa kaatui --
noustakseen onneksi jälleen ehjin jäsenin. Hän tiesi, että toisella
kerralla hänelle saattaisi käydä pahemmin, eikä häntä haluttanut
kokeilla uudella kuperkeikalla. Hän ei olisi pannut lemmikkiään, Mustaa
Haukkaa, vaaraan valkoisen ratsun vuoksi, vaikka olisi ollut varma sen
tavoittamisesta. Saaliin saavuttamisen asemesta hän voisi kuitenkin
menettää oman hevosensa, jos hän jatkaisi ajoa, ja sellainen tilanne
olisi ollut kauhea. Lohdutellen itseään parhaan taitonsa mukaan hän
siis luopui hevosen ahdistamisesta, jättäen sen juoksemaan tiehensä.
Hän katseli sitä tuokion, kunnes se hävisi näköpiiristä valkoisen
pilven lailla sulautuen hallavansiniseen taivaanrantaan.

Basil ajatteli nyt palata toveriensa luo. Mutta mihin suuntaan hänen
oli lähdettävä? Hän katsahti ympärilleen keksiäkseen töyrään. Tuolla se
oli, mutta hänen kummastuksekseen se oli suoraan hänen edessään ja
lähempänä kuin silloin, kun hän sen viimeksi näki! Hän oli kaiken aikaa
kiitänyt sitä kohti, mutta ei kiireessään ollut pannut tätä seikkaa
merkille. Lucienin ja Francisin täytyi olla tulossa ja epäilemättä he
yhdyttäisivät hänet pian. Paras, mitä hän siis voi tehdä, oli odottaa
heidän saapumistaan, niinpä hän istahti eräälle pienistä kumpareista.




KOIRAKAUPUNKI


Musta Haukka harhaili jonkin matkan päähän etsiessään ruohoa koska sitä
kasvoi sillä kohtaa niukalti ja sekin oli syöty maata myöten, ikään
kuin tuhatlukuinen kaniinilauma olisi aterioinut siinä! Basil ei
estänyt hevostaan kuljeksimasta. Hän tiesi sen olevan hyvin opetettu,
ettei se karkaisi ja että hän millä hetkellä tahansa voisi kutsua sen
takaisin viheltämällä.

Hän istui siis hiljaa tähystellen aavikkoa idän suuntaan ja yrittäen
tappaa aikaansa tarkastelemalla toisella puolella olevia omituisia
pieniä kumpareita. Niitä oli tuhansittain, ne peittivät tasangon sekä
pohjoiseen että etelään ja länteen niin kauaksi kuin Basilin silmä
kantoi. Muodoltaan ne olivat ikään kuin katkaistuja kartioita, noin
metri läpimitaltaan kannastaan eivät puolta metriä korkeampia. Lähellä
huippua oli jokaisessa sisäänkäytävä, joka ei ollut tavallista
rotanreikää laajempi. Aivan aukon ympärillä ei ollut ruohoa, mutta
kumpareiden sivuja ja huippuja verhosi sileä, vihreä nurmi, josta
saattoi päätellä, että ne olivat rakennetut jo kauan sitten.

Näiden eriskummaisten asuntojen omistajat alkoivat pian näyttäytyä.
Hevosten poljenta oli säikähdyttänyt ne ja ajanut piiloon. Mutta kun
melu oli ohitse ja kaikki jälleen hiljaista, ne tuumivat voivansa tulla
taas näkyville. Ensin pisti esiin yksi pieni kuono, sitten toinen,
kunnes jokaisesta aukosta ilmestyi pää kirkkaine, tirkistelevine
silmäpareineen. Tuokion perästä niiden omistajat kävivät uskaliaammiksi
ja astuivat rohkeasti koloistaan ja nyt saattoi nähdä sadoittain näitä
omituisia eläimiä.

Ne olivat väriltään punertavan ruskeita, rinnat ja vatsat likaisen
valkoiset. Ne olivat tavallisen harmaan oravan kokoisia, mutta
muistuttivat lisäksi sekä kärppää että rottaa vaikka erosivatkin
kaikista näistä kolmesta eläinlajista. Ne olivat "preeriakoiran"
nimellä tunnettuja murmeleja. Niiden häntä oli hyvin lyhyt eikä tuuhea
kuten oravien, eikä niiden ruumis ollut yhtä sopusuhtainen.

Varsin pian oli jokaisen kumpareen huipulle noussut pari, kolme
murmelia; samassa asumuksessa näet asuu useita. Muutamat kyyhöttivät
maassa toisten kohotessa takajaloilleen ja seisoessa pystyssä kuin
apinat tai pienet karhut, huiskien kaiken aikaa hännillään ja
äännähdellen heikkoa, leikkikalukoiran vikinää muistuttavaa
haukuntaansa. Tästä ne ovatkin saaneet nimen "preeriakoira", sillä
mitään muuta yhtäläisyyttä niillä ei ole koiransuvun kanssa. Kuten
kaikki murmelit -- näitä on näet monta eri lajia, -- ne ovat viattomia
pikkueläimiä, jotka käyttävät ravinnokseen ruohoa, siemeniä ja juuria.
Epäilemättä ne syövät varsin vähän, ja sittenkin on luonnontutkijoille
arvoitus, miten ne voivat elättää itsensä.

Niiden isot "kaupungit" Kalliovuorten lähettyvillä sijaitsevat
tavallisesti karuilla seuduilla, joissa kasvaa vain niukasti ruohoa,
eikä asukkaita kuitenkaan koskaan tapaa kilometriä kauempaa
yhdyskunnistaan. Kuinka siis voivat tuhatlukuiset laumat saada
ravintonsa siitä vähäisestä ruohosta, mitä näillä rajoitetuilla
laidunmailla versoo? Tätä ei ole kyetty selittämään, eikä myöskään
tiedetä, miksi ne valitsevat asumasijoikseen näitä karuja tienoita
eivätkä mieluummin kotiudu hedelmällisemmille ruohokentille. Kaikki
nämä seikat odotttavat luonnontieteilijän tutkimuksia ja havaintojen
tekoa.

Basil huomasi ihmeekseen, että murmelit eivät olleet kaupunkinsa ainoat
asukkaat. Siellä liikuskeli toisiakin peräti erilaisia otuksia, ja
nekin näyttivät olevan aivan kotonaan. Paikalla lenteli kyyhkysen
kokoisia valkoisia pöllöjä, jollaisia hän ei ollut tavannut koskaan
ennen. Nämä olivat luolapöllöjä ja täysin poikkeavia öisin liikkuvista
sokeista serkuistaan, jotka asustavat synkissä metsissä ja vanhoissa
raunioissa. Hän näki näiden pienoispöllöjen liitelevän ympäriinsä
äänettömin siivin tai seisovan murmelitalojen harjoilla. Matkan päästä
niitä ei voinut erottaa murmeleista ensinkään.

Paitsi murmeleja ja pöllöjä näkyi muitakin eläviä olentoja. Pienet
sisiliskot hyppelivät ympäriinsä, ja töyryjen välissä asusti kamala
otus, sisiliskon sukua sekin, nimittäin "sarvisammakko". Basil näki
myös pienen maakilpikonnan istua kököttämässä maassa tirkistellen
varovaisesti ulos laatikkomaisesta kuorestaan.

Tämän yhteiskunnan asukkaista muita pelottavampi oli kuitenkin
kalkkarokäärme, joka loikoili päivänpaisteessa tai luikerteli
kumpareiden välissä ikään kuin saaliinsa etsinnässä. Basil huomasi sen
kuuluvan toiseen lajiin kuin mitkään hänen ennen tapaamansa
kalkkarokäärmeet -- se erosi näistä muodoltaan ja kirjailultaan, mutta
oli yhtä inhottava ulkonäöltään ja häijy tavoiltaan. Se oli _Erotalus
tergeminus_, joka tavataan ainoastaan karuilla mailla, sellaisilla kuin
preeriamurmelien asuinpaikat.

Basil ei voinut olla vaipumatta mietteisiinsä katsellessaan tätä
erilaisten eläinten yhdyskuntaa. Elivätkö ne ystävällisissä väleissä
vai muodostivatko ne surmanketjun, väijyen toinen toistaan? Ystäviä
eivät ne kaikki voineet olla. Murmelit elivät ruohosta, ja sisiliskojen
ruokana oli hyönteiset ja preeriasirkat, joita täällä oli suuret
määrät. Niillä kilpikonnatkin epäilemättä pitivät henkeään yllä, mutta
mitä söivät pöllöt ja käärmeet?

Nämä kysymykset saivat Basilin ymmälle. Hän ei voinut löytää niihin
tyydyttävää vastausta ja hän ajatteli Lucienia, joka ymmärsi näiden eri
eläinten tavat paremmin. Hänen mieleensä muistuivat nyt sekä Lucien
että Francis, sillä oli kulunut jo kaksi tuntia, eikä poikia näkynyt
vieläkään! Hän alkoi jo käydä levottomaksi, kun samassa idästä päin
ilmestyi pieni ryhmä, joka osoittautui hänen ilokseen odotetuksi
veljespariksi.

He karauttivat puolta tuntia myöhemmin hänen luokseen tervehtien
veljeään riemuhuudoin. He olivat ratsastaneet ripeästi aamusta saakka,
vieläpä samaa reittiä kuin Basil. He näkivät heti että valkoinen
hevonen oli päässyt pakoon, ja Basil kuvaili heille muutamin sanoin
ajon vaiheet ja miten se oli päättynyt.

Koska oli jo iltapäivä ja kukkula näytti olevan vielä etäällä, he
pysähtyivät vain lyhyeksi aikaa -- juuri parahiksi haukatakseen palasen
lihaa ja juodakseen vesileileistään, jotka äärettömän helteen vuoksi
eivät enää olleet puolillaankaan. Ja kun heidän hevosensakin kärsivät
jo janosta, nousivat pojat viivyttelemättä satulaan jatkaakseen
matkaansa.

-- Koirakaupungin lävitsekö? kysyi Francis, joka oli ensimmäisenä
noussut ratsunsa selkään. -- Ajammeko suoraan sen halki vai
kierrämmekö?

Tässä oli todellakin vaikeus. Murmelikylä oli suoraan heidän ja
kukkulan välillä. Ohjatakseen suoraan eteenpäin heidän täytyi ratsastaa
sen halki. Se hidastuttaisi melkoisesti heidän matkaansa, koska he
voivat ratsastaa vain verkalleen ja mutkitellen, jos tahtoivat välttää
vaaroja. Mutta kiertäminen taas saattaisi viedä heidät kilometrejä
syrjään suunnasta, nämä murmelien kyläkunnat kun usein ovat varsin
laajat.

-- Siirtykäämme vähän etelämmäksi, neuvoi Lucien. -- Kenties pääsemme
sitä kautta sen loppuun.

Kaikki käänsivät hevosensa etelää kohti ja alkoivat ratsastaa siihen
suuntaan.

He kulkivat aina kolme kilometriä pysytellen asutuksen reunalla, mutta
erottivat sen yhä edessään. Nähtävästi se ulottui kilometrimääriä
tuonnemmaksi.

-- Olemme valinneet väärän tien, sanoi Lucien; -- meitä olisi
mahdollisesti onnistanut paremmin, jos olisimme kääntyneet pohjoiseen.
Meidän on siis ratsastettava läpi, vai mitä sanotte?

Molemmat toiset suostuivat tähän, sillä ei ole hauskaa tehdä
kierroksia, kun matkan päämäärä on näkyvissä. Hevosten päät käännettiin
siis vielä kerran -- nyt kukkulaa kohti -- ja pieni seurue ratsasti
kumpareiden sekaan kulkien hitaasti ja hyvin varovaisesti. Poikien
lähestyessä pienet "koirat" riensivät vallituksilleen, haukkuivat
tungettelijoita, ravistivat töppöhäntiään ja livahtivat sitten
loukkoihinsa. Heti kun seurue oli etääntynyt satakunta metriä, murmelit
tulivat jälleen esille ja ääntelivät heikkoja yskänkaltaisia
haukahduksiaan, kuten ennenkin, joten matkustajamme olivat "kaupungin"
sisälle päästyään haukkuvan ketjun ympäröiminä!

Pöllöt pyrähtivät ilmaan heidän edeltään, asettuen ensin lyhyen matkan
päähän, mutta lentäen sitten uudestaan säikähtyneinä tavallista
kauemmaksi, joskus leijaillen aivan näkymättömiin ja joskus murmelien
tapaan kätkeytyen koloihinsa. Kalkkarokäärmeetkin pakenivat koloihinsa,
ja samoin tekivät sisiliskot ja agamat. Kummallisinta oli, että kaikki
nämä eläimet -- murmelit, pöllöt, käärmeet, sisiliskot ja sarvisammakot
-- näyttivät toisinaan hätäännyksissään pakenevan samaan maavalliin!
Tämän matkustajamme huomasivat useammin kuin kerran.

-- Jos meillä, Lucien sanoi -- olisi aikaa kaivaa noita kumpuja, niin
saisimme nähdä, että reiät kulkevat kohtisuoraan alaspäin. Sitten ne
kulkevat vinoon vielä useita metrejä ja päättyvät pieneen kammioon,
joka on murmelin varsinainen asunto. Sanon varsinainen asunto, sillä
nämä kartiomaiset penkereet ovat ainoastaan sisäänkäytäviä. Ne ovat
syntyneet mullasta, jonka eläimet ovat ajaneet maanpinnalle kaivaessaan
kolojansa. Kuten näette, tätä multaa ei ole jätetty virumaan kasana,
niin kuin rotat ja kaniinit jättävät sen luoliensa suulle. Päinvastoin
se on muovailtu hyvin huolellisesti, ja murmelit ovat polkeneet sen
jaloillaan lujaksi ja tasaiseksi. Sitten sen on annettu ruohottua,
jotta sateet eivät huuhtelisi sitä pois. On ilmeistä, että eläin tekee
kaiken tämän tarkoituksella, aivan kuin majavat asuntojaan
rakentaessaan. Näillä kumpareilla murmelit näet mielellään paistattavat
päivää ja leikkivät auringonsäteissä, ja on todennäköistä, että ne
näiltä korokkeilta voivat paremmin tarkata vihollisiaan ehtiäkseen
ajoissa paeta pesänsä turvaan.

-- Mutta muutamat kumpareet näyttävät aivan kuluneilta, huomautti
Francis. -- Katsokaa, tuolla on useitakin, jotka sadevesi on uurtanut
ja kovertanut! Mistähän se johtuu?

-- Ne ovat pöllöjen asumuksia, vastasi Lucien. -- Kas, tuolla menee
pöllö sellaiseen juuri tällä hetkellä! Pöllöt ovat anastaneet ne
murmeleilta ja käyttävät niitä omiksi asunnoikseen, ja kuten huomaatte,
ne eivät pidä niitä kunnossa. Ne tyytyvät vain koloon, joka tarjoaa
niille suojaa, ja jättävät ulkovarustukset ränsistymään ja hajoamaan.
Varmaa on, että vaikka näimmekin niiden rientävän "koirien" mukana
samaan koloon, sen aiheutti ainoastaan meidän äkillinen tulomme. Ne
eivät elä siten. Murmeleilla on omat asuntonsa ja pöllöillä omansa, ja
jälkimmäiset ovat noita raunioituneita.

-- Mutta eivätkö pöllöt syö murmeleita? kysyi Basil. -- Isot
metsäpöllöt pyydystävät samankokoisia eläimiä. Olen nähnyt niiden
surmaavan kaniineja iltahämärässä.

-- Nämä eivät, vastasi Lucien, -- monilta ammutuilta ja avatuilta
pöllöiltä ei ole löydetty vatsasta muuta kuin kuoriaisia ja muita
hyönteisiä, jollaisia tässä näemme. Minusta on luultavaa, että ne
käyttävät satunnaisesti ateriakseen sarvisammakoita ja sisiliskoja,
vaikkei minulla ole siitä muita todisteita kuin että tämänsukuiset
linnut pyydystelevät tavallisesti sellaisia matelijoita.

-- Mutta miten kalkkarokäärmeet elävät? kysyi Francis. -- Mitä ne
käyttävät ravinnokseen?

-- Sepä juuri onkin arvoitus luonnontutkijoille. Muutamat väittävät,
että ne ovat yhdyskunnan tyranneja ja syövät vanhoja murmeleita. Mutta
niin tuskin voi olla, koska nämä käärmeet eivät mielestäni ole kyllin
isoja nielläkseen niitä. Kuitenkin on varmaa, että ne välistä
pyydystävät nuoria murmeleita, sillä monien kalkkarokäärmeitten
vatsasta on tavattu murmelinpoikasia.

-- No sitten, Francis huomautti, -- jos ne syövät nuoria murmeleita,
käärmeillä näkyy olevan aika hyvät päivät, mikä estää niitä surmaamasta
niin monta kuin vain haluavat? Nehän voivat pujahtaa koloihin yhtä
helposti kuin murmelit itse!

-- Se on totta, myönsi Lucien, -- mutta eivät sentään puoliksikaan yhtä
näppärästi, ja ehkä murmelit siellä sisällä voivat päästä niiltä
pakoonkin. Kalkkarokäärme on hyvin hidas matelija ja sitä paitsi se
iskee viholliseensa ainoastaan ollessaan kiemurassa. Kenties sen on
vielä vaikeampaa tavoittaa saalista maanalaisissa käytävissä, ja
vanhoilla murmeleilla saattaa olla keinoja sekä itsensä että
poikastensa puolustamiseksi sen myrkyllisiä hyökkäyksiä vastaan.
Nykyisin tiedetään näistä eläimistä vielä varsin vähän. Niillä
etäisillä seuduilla joilla murmeleja tavataan, ne ovat säilyneet
luonnontutkijain havainnoilta, ja ne tiedemiehet, jotka ovat käyneet
katsomassa näitä eläinyhdyskuntia, ovat saaneet aikaa vain
kiireellisten huomioiden tekoon. Nämä eläimet ovat hyvin arkoja ja
päästävät pyssymiehen harvoin tähtäysmatkan päähän. Siksi niitä ei
usein ammutakaan. Kaivamalla taas on hyvin vaivalloista pyydystää
niitä, koska niiden kolot ovat kovin syvällä, ja koska niiden nahat
eivät ole kovin arvokkaat ja lihaa niistä saa vain suupalan, niin
metsästäjät eivät niitä usein ahdista.

-- Mutta kelpaavatko ne sitten syötäviksi? kysyi Francis.

-- Intiaanit pitävät niiden lihasta hyvin paljon, syöden niitä, milloin
vain saavat niitä kiinni. Mutta hehän syövätkin melkein kaikkia eläviä
olentoja.

-- Mitä murmelit talvella syövät, kun niillä ei ole ruohoa? uteli
Francis.

-- Silloin ne lepäävät horroksissa. Niillä on pesät maanalaisissa
kammioissaan, ja omituisia pesiä ne ovatkin. Ne ovat rakennetut
ruohosta ja juurista pyöreiksi kuin pallot, ja kudotut kokoon niin
lujasti, että sellaista pesää voi potkia pitkin ruohokenttää kuin
jalkapalloa. Pesä on sisäpuolella ja siinä on reikä, josta ihmisen
sormi mahtuu juuri ja juuri sisään, sillä kun murmeli on vetäytynyt
pesäänsä, se sulkee sen, paitsi tuota pientä henkireikää, jonka kautta
se saa kaiken tarvitsemansa ilman. Näissä mukavissa, lämpöisissä
vuoteissaan ne nukkuvat kylmän vuodenajan yli, ja silloin niitä näkee
harvoin kolojensa ulkopuolella.




YÖ ERÄMAASSA


Näin jutellen pojat ratsastivat eteenpäin niin kaukana kumpareiden
sivuista kuin mahdollista, jotta hevosten kaviot eivät vaipuisi ontoksi
kaivettuun maahan. He olivat ratsastaneet lähes kymmenen kilometriä ja
yhä levisi murmelikaupunki heidän edessään, yhä kuului preeriakoirien
lakkaamaton _tshuu-tshuu_ joka suunnalta, yhä pyrähtelivät luolapöllöt
äänettömästi lentoon, ja vähän väliä mateli kalkkarokäärmeitä heidän
reittinsä yli.

Päivä läheni loppuaan, kun he pääsivät pienoiskumpujen peittämältä
alueelta ja ratsut alkoivat polkea kovaa, karua tasankoa. Heidän
keskustelunsa sai nyt synkemmän sävyn, sillä heidän ajatuksensa olivat
synkät. He olivat juoneet kaiken vetensä. Helle ja pöly oli tuonut
heille hirveän janon, ja heidän matkaleileissään lämminnyt vesi ei
ollut tarjonnut virkistystä. Kukkulakin oli vielä pitkän matkan päässä.
Sinne oli ainakin viisitoista kilometriä. Entä jos he sinne päästyään
eivät löytäisikään vettä? Tämä ajatus yhtyneenä heidän jo kärsimäänsä
kidutukseen oli kylliksi saattamaan heidät pelon ja kauhun valtaan.

Basil huomasi nyt, kuinka mielettömästi he olivat menetelleet
kieltäytyessään kuuntelemasta Lucienin viisaampia ehdotuksia, mutta oli
liian myöhäistä katua -- kuten ajattelemattomasti toimivat usein saavat
kokea.

He käsittivät, että heidän oli päästävä töyräälle mahdollisimman pian,
sillä yö oli tulossa. Jos sattuisi tulemaan synkkä yö, he eivät
kykenisi ohjaamaan kulkuaan kukkulaa kohti ja eksyessään reitiltään
joutuisivat ehkä samoilemaan koko yöksi. Tämän pelon ahdistamina he
ponnistelivat eteenpäin parhaansa mukaan, mutta heidän pitkästä
matkasta uupuneet ja janoa kärsivät hevosensa voivat kulkea vain
herpaantuneesti ja hitaasti.

He olivat ratsastaneet viitisen kilometriä koirakaupungista, kun
huomasivat hämmennyksekseen uuden esteen. Ruohokentässä ammotti heidän
edessään laaja halkeama, jollaisia tavataan usein Amerikan korkeilla
ylätasangoilla. Se oli lähes kolmesataa metriä syvä, suoraseinäisesti
maan sisään avautuva _barranca_. Se oli aivan matkailijain tiellä, ja
he saattoivat erottaa sen uoman kilometrimääriä oikealle ja vasemmalle,
milloin kulkemassa pitkät matkat suoraviivaisesti, milloin taas
polvittelemassa preerian halki. Sen äyräälle saapuessaan he näkivät
ensi silmäyksellä, etteivät voisi päästä sen yli. Se oli äkkijyrkkä
molemmilta reunoiltaan, ja tummia ulospistäviä kallioita riippui
paikottain sen reunojen yli. Rotkossa ei ollut vettä ilahduttamassa
heidän silmiään, ja vaikka sitä olisi ollutkin, he eivät olisi voineet
tavoittaa sitä. Pohja oli aivan kuiva ja ylhäältä pudonneiden
irtonaisten kalliomöhkäleiden peittämä.

Tämä oli odottamaton este, ja pojat kääntyivät hämillään ja
säikähtyneinä toisiinsa. Ratsastaisivatko he kuilun reunaa pitkin ja
yrittäisivät löytää ylimenopaikan? Vai olisiko parempi palata omia
jälkiään ja koettaa saavuttaa joki, jonka varrelta he olivat aamulla
lähteneet? Se oli pelottava vaihtoehto, koska he tiesivät, etteivät
voisi pimeässä aikaa hukkaamatta ja vaaratta kulkea murmelikumpujen
kautta. Ihminen käy aina alakuloiseksi, kun täytyy peräytyä, sitä
kiusallisempaa se oli pojille, jotka olivat ratsastaneet niin kauaksi
ja uskoivat mäen lähettyvillä olevan vettä. Vihdoin he päättivät etsiä
ylimenopaikkaa.

Niinpä he lähtivät uudelleen matkaan pysytellen rotkon reunamilla. He
valitsivat polun, joka näkyi johtavan ylöspäin, koska he luulivat täten
pikemmin tulevansa kohtaan jossa halkeama olisi matalampi. He
ratsastivat useita kilometrejä, mutta jyrkkäkallioinen rotko ammotti
yhä heidän edessään, eikä mitään mahdollisuutta ylipääsemiseen näkynyt.
Aurinko meni mailleen, ja heidät yllätti sysimusta yö. He pysähtyivät.
He eivät uskaltaneet ratsastaa eteenpäin. Yhtä vähän he rohkenivat
palata, koska heidän tielleen olisi voinut osua jokin mutkittelevan
rotkon ulkoneva kulma, johon ratsastajat olisivat saattaneet suistua
hevosineen. He astuivat alas satulasta ja vaipuivat epätoivoisina
ruohikolle.

Olisi mahdotonta kuvailla heidän kärsimyksiään tuona pitkänä yönä. He
eivät nukkuneet hetkeäkään. Janon tuottama tuska ja epävarmuus
huomisesta päivästä pitivät heidät valveilla. He eivät edes panneet
liekaan hevosiaan, sillä lähettyvillä ei kasvanut mitään ruohoa, vaan
istuivat kaiken yötä pitäen niitä suitsista kiinni. Heidän
hevosparkansa kärsivät, kuten he itsekin, sekä janoa että nälkää, ja
muuli Jeanette päästi silloin tällöin hurjan hirnahduksen, joka oli
tuskallista kuulla.

Heti aamun valjetessa he nousivat jälleen ratsujensa selkään ja
jatkoivat matkaansa barrancan reunaa pitkin. He näkivät sen
kääntyilevän yhä eri suuntiin, ja heidän kauhuaan lisäsi havainto, että
he eivät edes löytäisi kulkemaansa reittiä, elleivät askel askeleelta
seuraisi omia jälkiään. Pilvet olivat peittäneet auringon, eivätkä he
tienneet, millä suunnalla joki sijaitsi, jos heillä olisi ollut
kylliksi voimia palata sen luo.

He ratsastivat eteenpäin keskustellen yrittäisivätkö he sitä, kun he
samassa saapuivat syvälle puhvelintielle, joka kulki heidän reittinsä
yli. Siihen oli poljettu ilmeisesti vereksiä jälkiä. He tervehtivät
tätä näkyä iloisin huudahduksin, koska uskoivat tien johtavan
ylimenopaikalle. He käänsivät epäröimättä hevosensa rohkeasti sen
uomaan ratsastaen sitä pitkin alaspäin. Kuten he olivat otaksuneet, se
kierteli rotkon pohjaan ja kohosi jälleen preerialle vastakkaisella
puolella.

Tämä ei kuitenkaan lopettanut heidän kärsimyksiään, jotka olivat
tulleet entistä kovemmiksi. Ilma tuntui helteiseltä kuin uuni, ja
heidän hevostensa kavioiden nostama keveä pöly verhosi heidät
tukahduttavana pilvenä, joten he eivät ajoittain voineet erottaa
kukkulaa, jota kohti pyrkivät. Oli hyödytöntä pysähtyä. Se olisi
tietänyt varmaa kuolemaa, ja siksi he ponnistelivatkin nopeasti
eteenpäin uupuvilla voimillaan, kyeten tuskin pysyttelemään satulassa
tai puhuttelemaan toisiaan. Jano oli vienyt heiltä puhekyvyn.

Seikkailijamme lähestyivät vasta vähän ennen päivänlaskua kukkulan
juurta voipuneina, tukehtumaisillaan, läähättäen ja istuen
kyyristyneinä satuloissaan, heidän hevostensa laahustaessa heidän
allaan kuin kuormitetut mehiläiset. Heidän silmänsä tähtäilivät
kiihkeästi eteenpäin, ja niissä kuvastui omituinen yhdistelmä toivoa ja
epätoivoa.

Harmaa kalliotörmä heidän edessään näytti paahtuneelta ja pelottavalta.
Se oli ikään kuin vihainen peikko, joka rypisti tylysti otsaansa
tulijoille.

-- Voi, veljet, kunpa siellä olisi vettä!

Tuskin oli tämä huudahdus kajahtanut, kun tähän asti hoippunut muuli
karahti laukkaan ja hirnui juostessaan äänekkäästi. Tiedämme, että
Jeanette oli vanha preeriankävijä, joka kykeni haistamaan veden yhtä
etäältä kuin susi olisi vainunnut sen itsensä. Toiset eläimet
hyökkäsivät perästä, ja seuraavalla hetkellä pieni joukko kiersi
kallionkielekkeen, jonka takana vihreä nurmi ilahdutti kaikkien silmiä.
He näkivät ruohoa ja pajukkoa, ja lehvien välissä pulppuili
preerialähteen kristallinkirkas vesi. Ja tuossa tuokiossa sammuttivat
sekä juhdat että ratsastajat janonsa sen vilpoisissa laineissa.




ANTILOOPIT


Tämä töyräs oli yksi ruohoaavikolla tavattavista omituisista
luonnonmuodostuksista. Se ei ollut vuori eikä sentään mäkikään, sillä
se ei ollut kummankaan näköinen, vaan pikemmin laaja kasaantuma
kallioista maata, joka kohosi sivuiltaan pystysuorana, mutta jonka laki
oli tasainen. Oikeastaan se oli niitä mäkiä, joita Amerikan
espanjankielisissä osissa nimitetään pöydiksi niiden tasaisen,
levymäisen laen vuoksi.

Se kukkula, jonka luo seikkailijamme pysähtyivät, oli pinta-alaltaan
kymmenen tai kaksitoista hehtaaria, ja sen äkkijyrkät seinät kohosivat
lähes seitsemänkymmentä metriä ruohoaavikosta. Harva männikkö peitti
sen laen vaivaiskasvuisten pinnon-puiden ja setrien työntyessä esiin
kallionhalkeamista. Sen sivuilla kasvoi amerikkalaisia aloepuita,
Aataminneuloja ja kaktuksia tehden sen maalaukselliseksi.

Pysähdyttyään ja sammutettuaan janonsa pojat päättivät tietysti jäädä
sinne levähtämään. He näkivät ympärillään kaikkea, mitä leirin tekoon
tarvittiin: vettä, puita ja ruohoa. Aluksi he kaatoivat muutamia
kallion juurella kasvavia pinnon-puita. Niistä saatiin pian kirkkaasti
loimuava nuotio. Heillä oli vielä kylliksi karhunlihaa useiksi
päiviksi. Mitäpä he muuta kaipasivat? He huomasivat kuitenkin, että
tähänkin karuun seutuun luonto oli istuttanut hengen ylläpitimiksi
kelpaavia puita ja pensaita. Pinnoneilla oli jauhoiset kävyt,
aloepuilla syötävät juuret, ja puron äyräillä kasvoi preerianaurista.
Se oli intiaanien sago, ja he tiesivät sen juurissa kasvavan pähkinän
kokoisia mukuloita, jotka keitettyinä maistuivat erinomaisilta.

Lucien tunsi kaikki nämä syötävät tuotteet ja lupasi veljilleen
huomenna herkullisen päivällisen. Tänä iltana kaikki kolme olivat liian
väsyneitä ja unisia nirsoillakseen. Mehukas karhunliha ei kaivannut
mitään höysteitä maistuakseen oivalliselta janoisista ja nälkäisistä
matkamiehistämme. He peseytyivät siis pölystä, nauttivat vaatimattoman
ateriansa ja oikaisivat itsensä yön lepoon.

Mainion yölevon he nauttivatkin, mikään ei häirinnyt heidän untansa.
Luulisi, että he niin suurten vaivojen jälkeen olisivat nousseet jonkin
verran väsyneinä. Omituista kyllä, niin ei ollut, vaan he tunsivat
itsensä herätessään aivan virkistyneiksi. Lucien luki tämän keveän,
kuivan ilman vaikutuksen ansioksi, ja hän oli oikeassa, sillä vaikka
heitä ympäröi hedelmätön aro, on sen ilmasto maailman terveellisimpiä.
Moni keuhkotautia poteva, joka on matkustanut preerian yli sairauden
hehku poskilla ja yskien hivuttavaa yskäänsä, on palannut ystäviensä
luo todistamaan riemuiten samaa, mitä tässä olen sanonut.

Kaikki kolme tunsivat itsensä pirteiksi ja ryhtyivät heti
aamiaishommiin. He keräsivät lakin täyden pinnonin käpyjä, joissa
olevat siemenet Lucien osasi valmistaa paahtamalla ja survomalla.
Karhunlihan mukana he saivat niistä hyvän erämiehen suuruksen. Sitten
he ajattelivat päivällistään ja kaivoivat maasta joukon sagonjuuria ja
preerianauriita. He löysivät myöskin malvaa, jonka pitkä suippeneva
juuri muistuttaa pasternakkaa sekä maultaan että muodoltaan. Kaikki
nämä ainekset valmistettiin karhunlihan kera, joten tuntui tavallaan
kuin he olisivat syöneet kinkkua, pasternakkaa ja jamssia, sillä täten
laitettu sagojuuri maistuu jamssilta tai bataatilta.

Pojat eivät tietysti nauttineet päivällistään heti aamiaisen jälkeen.
Näiden kahden aterian välillä kului pitkä väliaika, ja sen he käyttivät
pesemiseen, puhdistamiseen ja kaikkien kojeidensa järjestämiseen, sillä
nämä olivat edellisten päivien kiireessä joutuneet pahasti epäkuntoon.
Täten puuhaillessaan he vilkaisivat tuon tuostakin ruohoaavikolle,
mutta eivät nähneet mitään puhvelia. Tosin eivät he niitä aivan
vakavasti etsineetkään, sillä he olivat päättäneet viipyä päivän pari
leiripaikallaan, kunnes heidän ratsunsa olivat täysin levähtäneet ja
kykenivät jälleen koviin ponnistuksiin. Hevoset nauttivat tästä aivan
yhtä paljon kuin niiden isännätkin. Pienen puron partailla kasvoi
runsaasti grama-ruohoa, ja kun lisäksi oli vettä, ne eivät muuta
kaivanneet ollakseen tyytyväisiä. Jeanette näytti iloitsevan siitä,
ettei se enää ollut synkissä metsissä, missä pantterit ja javalit
olivat olleet repimäisillään sen kappaleiksi.

Ennen iltaa pojat olivat päättäneet kaikki pienet hommansa. Heidän
satulansa, suitsensa ja suopunkinsa olivat täydellisesti korjatut ja
asetetut kuiville kallioille. He olivat pyyhkineet pyssynsä ja
puhdistaneet huolellisesti lukot, tukit ja piiput. Hevoset oli pesty
lähteellä ja Jeanetten sääret oli hierottu uudestaan karhuntalilla,
niin että jos tämä kehuttu voide yleensä jotakin paransi, se kyllä
kasvattaisi uuden karvan muulin kinttuihin.

Kun kaikki pienet tehtävät olivat täten tehty, pojat istuivat kolmella
isolla kivellä lähteen luona juttelemassa aikaisemmista seikkailuistaan
ja vastaisista suunnitelmistaan. Tietysti puhveli oli tärkeimpänä
keskusteluaiheena, koska se oli heidän retkeilynsä päämääräkin. He
eivät unohtaneet isäänsä ja iloitsivat mielessään siitä huvista, millä
hän kuuntelisi heidän seikkailujansa, heidän päästyään kotiin niitä
kertomaan. Myöskin Hugotia he muistelivat, ja Francis nauroi
ajatellessaan niitä kepposia, joita hän silloin tällöin oli pienelle
korpraalille tehnyt.

Heidän rupatellessaan kaikkien silmät osuivat muutamiin etäisiin
esineisiin aavikolla.

-- Ohoo, huudahti Francis, -- onpa siellä aikamoinen liuta susia.

Sudet eivät olleet harvinaisia, ja silläkin hetkellä oli muutamia
istuskelemassa preerialla tuskin kahden metrin päässä leiristä. Ne
olivat samoja, jotka olivat seuranneet retkikuntaa pysytellen
päiväkausia sen kintereillä.

-- Eivät ne ole susia, puuttui Basil iloisesti puheeseen. -- Ne ovat
luullakseni jotakin parempaa... ne ovat saksanhirviä!

-- Eivätpä ole, vastasi Lucien. -- Nehän ovat antilooppeja.

Tämän selityksen kuullessaan sekä Basil että Francis riensivät ottamaan
pyssynsä. Basil oli erityisen halukas kaatamaan antiloopin, sillä hän
ei ollut surmannut sellaista koskaan ennen. Eikä hän milloinkaan ollut
antilooppia edes nähnytkään, tätä eläintä kun ei tavata Mississippin
lähistöllä. Se asustaa kummallista kyllä mieluimmin Kalliovuorten
liepeillä sijaitsevissa kuivissa erämaissa, missä on vain vähän ruohoa
ja vielä niukemmalti vettä. Paikoittain se on ainoa täällä tavattava
kookkaampi märehtijä. Usein se on nähty niin kaukana vedestä, että
jotkut luonnontutkijat ovat väittäneet sen voivan elää ilman tätä
välttämätöntä ainetta. He unohtavat, että paikka, mikä heistä näyttää
sijaitsevan kaukana vedestä, on antiloopille vain muutaman minuutin
juoksun tai sanoisinko lennon päässä -- sillä sen ponnahteleva vauhti
muistuttaa pikemmin linnun lentoa kuin nelijalkaisen eläimen laukkaa.
Ne olivat epäilemättä kaiken päivää käyneet laitumella jossakin etäällä
ja olivat nyt matkalla veden ääreen saadakseen mielin määrin sammuttaa
janonsa ennen kuin menisivät levolle.

Päästyään neljän, viidensadan metrin päähän lähteestä ne kääntyivät
hiukkasen vasemmalle. Näin ne saapuivat heti purolle, jonka uomaan ne
astuivat, ja tulivat juotuaan pois ja alkoivat syödä ruohoa puron
äyräältä. Ilmeisesti ne eivät aikoneet tulla lähemmäksi törmää tai
pajuviidakkoa, johon pojat olivat kätkeytyneet. Tämä oli pojille
pettymys. Kaikki kolme olivat päättäneet hankkia antiloopinlihaa
illalliseksi, ja nyt mahdollisuus sen saamiseen näytti joka hetki
vähenevän, koska eläimet lähenemisen sijasta loittonivat syödessään
aavikolle. Ei ollut mitään suojaa, jonka turvissa olisi voinut hiipiä
niitä kohti.

Mutta Basilin mieleen juolahti eräs keino. Hän oli kuullut siitä
vanhoilta metsästäjiltä.

Varoittaen veljiään pysymään hiljaa hän sieppasi yhden punaisista
villahuovista. Hän oli jo leikannut pitkän haaraisen näreen ja
veistänyt sen teräväksi toisesta päästä. Sitten hän levitti huovan
pitäen sitä edessään ja kivääri toisessa kädessä, näre toisessa astui
ulos viidakosta pitäen peitettä itsensä ja eläinten välillä, jolloin
hänen ruumiinsa oli näiltä kokonaan kätkettynä. Hän läheni muutamia
askeleita kumarassa asennossa, kunnes oli kiinnittänyt antilooppien
huomion. Sitten hän työnsi näreen lujasti maahan, ripusti peitteen sen
haarukkaan ja polvistui sen taakse.

Sekä muodoltaan että väriltään näin oudonnäköinen esine herätti heti
lauman uteliaisuuden. Eläimet keskeyttivät syöntinsä ja alkoivat
lähestyä, pysähtyen vähän väliä, mutta astuen sitten taas eteenpäin. Ne
eivät kulkeneet enää jonossa, vaan ensin yksi ja sitten toinen pukeista
asettui johtamaan, jokainen haluten näyttää rohkeuttansa. Muutamassa
minuutissa eräs isoimmista oli tullut sopivan ampumamatkan päähän,
jolloin vatsallaan ruohikossa makaava Basil tähtäsi eläimen rintaan ja
laukaisi.

Uros hypähti laukauksen kajahtaessa, mutta pyssymiehen suureksi
pettymykseksi se kääntyi äskeisille jäljilleen ja pakeni muun lauman
kanssa, jonka kaikki eläimet olivat kiväärin pamahduksesta kavahtaneet
syrjään.

Basil katseli tätä hiukan kummastuneena. Hän oli tähdännyt tarkoin ja
kylmäverisesti ja hän tiesi ampuvansa harvoin harhaan. Tällä kertaa hän
kuitenkin luuli taitonsa pettäneen, nähdessään antiloopin kaikesta
päättäen haavoittumattomana kiitävän pois. Ja otaksuen tämän johtuneen
hätäisestä panostamisesta hän otti peitteen ja palasi alla päin
toveriensa luo.

-- Katsokaa tuonne! huusi Francis, joka yhä tähysteli pakenevia
antilooppeja. -- Katsokaa susia! Ne ajavat niitä takaa.

-- Haa, ilahtui Lucien, -- sinä olet haavoittanut pukkia! Muutoin eivät
sudet ajaisi sitä takaa. Katsokaa, ne juoksevat sen perässä kuin
koirat!

Lucien oli oikeassa. Eläin oli haavoittunut, muutoin sudet eivät olisi
ryhtyneet toivottomaan juoksuun Kalliovuorten nopean antiloopin kanssa.
Omituista kyllä, nämä ovelat eläimet kykenevät näet havaitsemaan
milloin otusta on haavoitettu jopa paremmin kuin metsästäjä itse, ja
ajavat sitä varsin usein takaa ja tavoittavat sen, vaikka ampuja luulee
sen päässeen pakoon. Oli siis selvää, että Basil oli osunut eläimeen,
vaikkei kuolettavasti, ja sudet seurasivat nyt sen kintereillä toivoen
uuvuttavansa sen.

Uusi ajatus juolahti Basilin mieleen. Hän tuumi saattavansa ehkä ehtiä
paikalle ajoissa, ja riensi hevosensa luo, irrotti sen lieasta ja
hypäten sen selkään ohjasi sen takaa-ajavien susien perään. Hän kiiti
pian täyttä neliä aavikon yli pitäen sudet koko ajan näkyvissään. Hän
erotti antiloopin, johon oli tähdännyt, jonkin matkaa edellä susista,
mutta kaukana muun lauman perässä, ja juoksemassa raskaasti ja
vaivalloisesti.

Hän joutui ratsastamaan lähes kahdeksan kilometriä, ennen kuin hän,
ollessaan vielä kilometrin verran jäljessä, näki susien saavuttavan
haavoitetun antiloopin ja raastavan sen kumoon ruohikkoon. Hän riensi
minkä voi -- kiihotti Mustan Haukan sen huimimpaan vauhtiin. Hän oli
paikalla muutamassa minuutissa ja hajotti susilauman karauttaessaan
niiden joukkoon, mutta hän oli saapunut liian myöhään. Antilooppi oli
revitty kappaleiksi ja suurin osa siitä syöty. Vain puolittain kalutut
luut ja jokunen nahanriekale olivat jäljellä palkkioksi hänen pitkästä
ratsastuksestaan.

Päästäen huudahduksen, joka oli perin lähellä ranskankielistä kirousta,
pettynyt metsästäjä käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin,
toivoen sudet sinne, missä pippuri kasvaa.

Hänen palattuaan Francis avusti häntä sadattelemisessa, sillä poika oli
kyllästynyt karhunlihaan ja häntä suututti, että häneltä puijattiin
tuore illallispaisti.

Lucien vakuutteli kuitenkin heille kummallekin, ettei antiloopinliha
hänen kuulemansa mukaan ollut kovinkaan herkullista, ja tämä lauhdutti
heitä jossakin määrin. Niinpä he muhennettuaan karhunlihaa pasternakan
kanssa ja käyttäen leipänä muutamia _pinnonin_ siemenistä tehtyjä
kakkuja, jotka Lucien oli valmistanut intiaanien tapaan, nauttivat
kolmisin illallisen, jota ei sopinut halveksia. Aterioituaan he toivat
hevosensa lähemmäksi leiriä, jotta ne olisivat tarvittaessa käsillä, ja
kääriydyttyään peittoihinsa antautuivat jälleen etsimään virkistystä
unesta.




CIMARRONIT


Tänä yönä heidän ei sallittu nukkua häiritsemättä. Pari, kolme kertaa
heidän hevosensa poukkoilivat liekaköysiensä päässä jonkun saalista
väijyvän eläimen säikähdyttäminä. Ehkä ne olivat susia, he ajattelivat,
mutta Marengo, joka ei piitannut susista, osoitti pelästymisen
merkkejä, ja murisi kyllä toisinaan vihaisesti, mutta pysytteli kaiken
aikaa leirissä. Myöskin Jeanette tuli lähelle tulta, niin lähelle kuin
sen köysi salli ja pojat näkivät sen vapisevan ikään kuin jonkun hyvin
tunnetun vihollisen pelosta!

He voivat useita kertoja susien ulvonnan seasta erottaa oudon äänen,
joka erosi kokonaan näiden äänistä. Se oli jonkinlaista jatkuvaa,
matalaa, valittavaa korskuntaa, ja se sai Jeanetten säpsähtämään ja
Marengon hiipimään lähemmäksi heitä. Voisiko se olla puuman ääni tai,
mikä oli vielä kamalampaa, harmaakarhun ärjyntää? Jälkimmäinen otaksuma
ei ollut mahdoton. He olivat nyt seudulla, jossa näitä hurjia eläimiä
tavataan, ja juuri sellaisella paikalla, missä jollakulla tai
useammallakin niistä saattoi olla tyyssijansa.

Se oli hirveä ajatus ja olisi häätänyt unen poikien silmistä, jos he
olisivat olleet varmoja, että harmaakarhuja oli todella lähistöllä. He
päättivät kuitenkin olla kaikki nukkumatta yhtaikaa ja vartioida
vuoroin. Tuleen syydettiin uusia puita, jotta he lieskan valossa
voisivat nähdä laajalti ympärilleen. Sitten kaksi heistä meni jälleen
nukkumaan kolmannen istuessa vartijana pyssy kädessä äkillisen
hyökkäyksen varalta. Kullakin oli kahden tunnin vartiovuoro, ja näin
päästiin aamunkoittoon, joka haihdutti heidän pelkonsa, koska mitään
vihollista ei ollut näyttäytynyt heidän lähellään.

He alkoivat nyt liikkua, päästivät hevosensa laitumelle, peseytyivät
lähteen kristallinkirkkaassa vedessä ja valmistivat aamiaisensa. Heiltä
ei jäänyt huomaamatta, että kuivattu liha riittäisi enää vain pariksi
päiväksi, sillä sudet olivat anastaneet siitä melkoisen osan heidän
viime leiripaikassaan. He alkoivat jo tuntea huolta vastaisesta
muonastaan, koska tässä osassa maata ei näkynyt olevan muuta
metsänriistaa kuin antilooppeja, ja heille oli jo kokemuksesta
selvinnyt, miten vähän mahdollisuutta heillä oli niiden pyydystämiseen.
Elleivät he tapaisi puhveleita, heitä voisi uhata nälkäkuolema.

Näin he ajattelivat valmistaessaan ja syödessään aamiaistaan ja
päättivät tästä lähtien tyytyä puoliannoksiin karhunlihaa, säästääkseen
sitä vähää, mitä heillä oli jäljellä.

Syötyään he keskustelivat vastaisesta matkasuunnastaan. Lähtisivätkö he
tältä korokkeelta pohjoiseen, etelään, itään vai länteen? He olivat eri
mieltä. Vihdoin kuitenkin kaikki sopivat siitä, että ennen kuin he
tekisivät mitään päätöstä, olisi viisainta kiivetä kukkulalle ja
tähystellä sen huipulta ympäröivää tienoota. Kenties he erottaisivat
huipulta puhveleita, koska sieltä oli epäilemättä laaja näköala joka
taholle ruohoaavikolle.

Ottaen pyssyt olalleen ja jättäen peitteensä ja muut tavaransa
lähteelle he lähtivät jalkaisin etsimään paikkaa, mistä voisivat nousta
kukkulalle. He kiersivät lännen puolelta, sillä heidän leirinsä
sijaitsi lähellä törmän koilliskärkeä. Astuessaan eteenpäin he alkoivat
pelätä, että ylöskiipeäminen olisi mahdotonta. Kallioseinät näyttivät
kohoavan äkkijyrkkinä joka suunnalla! Siellä täällä niiden juurella oli
suuria irtonaisia, ikään kuin ylempää pudonneita kivimöhkäleitä, puita
kasvoi esiin jyrkänteen pinnasta takertuneina juurillaan kallion
saumoihin. Siellä täällä ylimmällä reunalla seisovat männyt levittivät
oksiaan tasangolle päin, aloekasvit, Aatamin neulat ja kaktukset
lisäsivät paikan villiä maalauksellisuutta.

Poikien ehdittyä kukkulan läntisen kärjen luo, heidän silmiinsä osui
jotakin uutta. Se näytti kallioriviltä tai matalalta vuorijonolta, joka
kaukana lännessä kulki pohjoisesta etelään niin pitkälti kuin heidän
silmänsä kantoivat. Ja kalliorivi se todella olikin -- sarja
samanlaisia kuin nekin, joista tämäkin töyräs oli kokoonpantu. Se oli
kuuluisan Llano Estacadon eli Paalutetun Tasangon itäinen reuna. Pojat
olivat usein kuulleet metsästäjien puhuvan tästä ylängöstä ja tunsivat
sen ensi silmäyksellä. Tämä töyräs, jonka ympärillä he kulkivat, oli
vain tuon omituisen muodostuman mesa.

Katseltuaan hetkisen etäisiä kalliontörmiä pojat jatkoivat
kävelemistään kiertäen kukkulan eteläistä sivua. Kalliot kohosivat yhä
pystysuorina. Tällä puolella ne näyttivät olevan vielä korkeampia ja
riippuivat paikoittain heidän yläpuolellaan tummina, ulospäin
työntyvinä kielekkeinä, joiden raoista kasvoi isoja puita.

Kun pojat taas kerran pysähtyivät ja silmäilivät ylöspäin, he näkivät
useita omituisia otuksia ilmestyvän äkkiä kuilun reunalle heidän
päittensä päälle. Ne olivat eläimiä, mutta heille aivan outoa lajia.
Jokainen niistä oli saksanpeuran kokoinen ja melkein samanvärinenkin --
selkä ja kyljet punertavat, kauda, lanteet ja vatsapuoli vaaleahkot. Ne
olivat saksanpeuran näköisiä, joskin hiukan jykevämpiä. Pään muoto ja
kasvot muistuttivat kuitenkin enemmän lammasta kuin mitään muuta
eläintä. Merkillisintä niissä olivat sarvet, ja niistä saattoi ensi
silmäyksellä huomata, mitä eläimiä ne olivat. Ne olivat cimarroneja eli
villejä lampaita.

Muutamilla oli lyhyet, enintään parinkymmenen sentin mittaiset sarvet,
jotka kohosivat päälaesta ja käyristyivät hiukan taaksepäin, niiden
välin paljon laajenematta huippukohdassa. Nämä olivat lauman uuhia.
Jäärät näyttivät aivan toisenlaisilta sarvien tavattoman koon vuoksi.
Ne kasvoivat aivan niiden silmien yläpuolella, käyristyen ensin
taaksepäin ja sitten jälleen eteenpäin, kunnes kärjet koskettivat
molemmin puolin eläinten leukoja. Joidenkin sarvet olivat toista metriä
pitkät ja juuresta vähintään puoli metriä ympärimitaten, sitä paitsi ne
olivat tyvipuoleltaan rengasmaisten uurteiden ja korokkeiden pykälöimät
niin kuin tavallisen pässin sarvet. Nämä isot lisäkkeet antoivat
eläimille omituisen ja mahtavan näön niiden seisoessa kuilun partaalla
sinitaivasta vasten hahmoutuneina. Niitä oli kaikkiaan tusinan verran,
uuhia ja jääriä, mutta jäärät voitiin erottaa paremmin, koska ne olivat
lähempänä kallion reunaa, jolta ne katselivat alas haistellen huuruista
ilmaa.

Heti kun pojat olivat toipuneet tämän oudon näyn aiheuttamasta
hämmästyksestä, kaikki kolme ojensivat pyssynsä ja aikoivat laukaista.
Mutta cimarronit näkyivät arvanneen heidän aikeensa, ne pyörähtivät
takaisin ja olivat silmänräpäyksessä näkymättömissä.

Pojat viipyivät paikalla runsaan neljännestunnin, toivoen, että eläimet
jälleen näyttäytyisivät äkkijyrkänteen reunalla. Mutta ne eivät
palanneet. Ne olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa tai olivat
antilooppeja viisaampia eivätkä antaneet vietellä itseään vaaraan.
Poikien täytyi siis vihdoin lähteä ja jatkaa etsimistään löytääkseen
jonkun ylöspäin vievän polun.

He halusivat nyt entistä kiihkeämmin päästä kukkulan huipulle. Siellä
oli lauma villilampaita, ja he toivoivat saavansa niistä lihaa
muonavarastonsa täydentämiseksi. Astuessaan eteenpäin he tutkivat
huolellisesti jokaisen halkeaman ja rotkon, joka näkyi johtavan
kallioita ylös, mutta koko eteläisellä sivulla ei voitu keksiä mitään
kiitettäväksi kelpaavaa polkua.

-- Täytyy sinne olla joku tie, sanoi Francis, -- miten muutoin lampaat
olisivat sinne päässeet?

-- Kenties ne ovat kasvaneet siellä ylhäällä eivätkä ole koskaan
käyneet tasangolla, huomautti Basil.

-- Ei, sanoi Lucien, -- se ei ole luultavaa. Kukkulan laella ei
luullakseni ole vettä ja nämä eläimet tarvitsevat juotavaa yhtä hyvin
kuin muutkin. Niiden täytyy aika ajoin laskeutua lähteelle sammuttamaan
janoaan.

-- Sitten sinne on polku, virkkoi Francis.

-- Niille epäilemättä onkin, vastasi Lucien, -- mutta silti se saattaa
olla mahdoton meidän käytettäväksemme. Vaikka ne ovat sorkkaeläimiä
kuten lampaat, ne voivat kissan ketteryydellä kiivetä kallionseinämää
ylös tai hyppiä oravien tapaan alas. Siten ne pääsevätkin pakoon
susilta, panttereilta ja muilta niitä väijyviltä eläimiltä.

-- Olen kuullut, että ne voivat heittäytyä alas kolmenkymmenen metrin
korkeudesta tai korkeammaltakin ja pudottautua sarvilleen saamatta
pienintäkään vammaa. Onko se totta, Luce? kysyi Basil.

-- Sekä intiaanit että ansoilla pyydystäjät vakuuttavat niin.
Luonnontutkijoille se on vielä ratkaisematon kysymys. Varmaa on, että
ne voivat hypätä alas hyvin korkealta, laskeutua mitä kapeimmille
kielekkeille äkkijyrkänteen seinämillä sorkan luiskahtamatta, loikata
hirvittävien kuilujen poikki ja juosta ulkonemia pitkin, joille koira
tai susi ei rohkenisi seurata niitä.

Muutamia askeleita toisten edellä kulkevan Basilin huudahdus
kiinnitti tällä hetkellä veljien huomion ja päätti keskustelun. He
olivat saapuneet töyrään itäiseen päähän. Pykäläisessä kalliossa oli
syvä halkeama, jonka äyrästä pitkin näytti johtavan huipulle
ylöspäin viettävä polku. Tämä uoma oli täynnä isoja, irtonaisia
kallionmöhkäleitä, joita ympäröi okainen kaktus- ja akaasiapensaikko.
Lähellä rotkon pohjaa oli hyvin isoja vierinkiviä, joiden välistä
pulppuili esille lähde -- paljon suurempi kuin se, jonka luo
metsästäjät olivat leiriytyneet ja juoksi kaakkoon päin ruohoreunuksen
ja pajujen rajoittamana.

Muutamat jäljet pehmeässä mudassa kiinnittivät poikien huomion. Ne
olivat muodoltaan soikeita ja isompia kuin ihmisen jäljet, mutta
jokaisen kärjessä olevat syvälle painuneet viiden vahvan kynnen merkit
ilmaisivat, mikä eläin ne oli polkenut. Ne olivat harmaakarhun jälkiä.
Siitä ei voinut olla epäilystä, sillä ne olivat kämmenjalkaisen eläimen
pitkät jäljet, joissa näkyivät varpaiden paikat ja useita senttejä
mudan sisään tunkeutuneiden käyrien kynsien tekemät reiät. Mikään muu
eläin ei olisi voinut polkea sellaisia jälkiä -- ei edes musta- tai
ruskeakarhu, jonka kynnet ovat lyhyet verrattuina vuoriston harmaan
hirviön kynsiin.

Muutamia minuutteja pojat epäröivät säikähtyneinä, mutta kun eläintä,
joka oli jäljet tehnyt, ei ollut näkyvissä, heidän pelkonsa vähitellen
haihtui jossakin määrin, ja he alkoivat tuumia, miten olisi parasta
menetellä. Kulkisivatko he rotkoa ylöspäin ja yrittäisivät päästä
huipulle? Sehän olisikin ollut vain heidän alkuperäisen tarkoituksensa
toimeenpanemista, ja he olisivat vitkastelematta lähteneet ylöspäin,
elleivät olisi noita karhunjälkiä keksineet. Niiden näkeminen antoi
kuitenkin yritykselle toisen leiman.

Jos lähistöllä oli harmaakarhuja, mikä näytti varsin varmalta, niin
niitä tapaisi luultavimmin juuri tässä rotkossa. Tiheä viidakko ja
luolamaiset halkeamat, joita näkyi lukuisasti kallioissa kummallakin
puolella, olivat harmaakarhujen erityisiä mielipaikkoja. Niiden luola
voisi olla tässä rotkossa, ja olisi perin vaarallista sattua sen
kohdalle. Veljekset olivat kuitenkin hyvin rohkeita nuorukaisia. Heillä
oli kiivas halu nousta kukkulalle, osaksi uteliaisuudesta, osaksi
ampuakseen cimarroneja, ja tämä halu vei voiton varovaisuudesta. He
alkoivat nousta, Basil etunenässä.

Kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata, ja usein heidän täytyi ponnistautua
ylöspäin tarttumalla kiinni oksiin ja juuriin. He huomasivat, että
siihen oli tallattu polku ja sitä he seurasivat ylöspäin. Paksusarvet
tai jotkut muut eläimet olivat epäilemättä tehneet sen kulkiessaan
edestakaisin. Päästyään jonkin verran puoliväliä ylemmäksi pojat
huomasivat luolan aukkoa muistuttavan raon rotkon sivussa lähellä
polkua. Kallioiden mullankarvainen väri sen ympärillä, ruohottomuus ja
sotkettu maanpinta herätti ajatuksen, että joku eläin oli laatinut
sinne pesänsä. He kulkivat äänettöminä sen ohi kiiveten niin nopeasti
kuin tie salli ja katsellen pelokkaasti taakseen. Muutamassa minuutissa
he olivat saavuttaneet kukkulan reunan ja tirkistivät reunan yli ja
näkivät heti koko pöytämäisen laen.

Kuten he olivat otaksuneetkin, kukkula oli huipultaan aivan tasainen ja
pinta-alaltaan kymmenkunta hehtaaria. Sen päällä kasvoi harvassa
mäntyjä ja siellä täällä jokunen _mezquiten_ nimellä tunnettuun lajiin
kuuluva akaasia. Puiden välissä kasvoi runsaasti ruohoa, ja isot
mättäät kaktukseen ja aloeihin sekaantunutta nataa muodostivat
jonkinlaisen viidakon niiden alle. Näin oli kuitenkin vain parilla
kolmella kohtaa, suurin osa pintaa oli avointa ja voitiin nähdä yhdellä
silmäyksellä.

Metsästäjät olivat tuskin kohottaneet päänsä kallionreunan yli, kun
keksivät cimarronlauman. Eläimet olivat tällä hetkellä lähellä pöydän
läntistä reunaa. Ne eivät yrittäneet paeta, sillä ne eivät vielä olleet
nähneet poikia, jotka kukkulalle noustessaan olivat hiipineet
varovaisesti muutamien tielleen sattuvien pensaiden taakse.

Metsästäjät olivat varmat, että olivat saaneet koko lauman satimeen.
Heidän tarvitsi vain vartioida solaa, jota pitkin olivat itse tulleet
ylös, ja silloin he saisivat mielinmäärin metsästää paksusarvisia
pitkin kukkulan lakea. Siksi päätettiinkin, että Lucien jäisi Marengon
kanssa rotkon suulle Basilin ja Francisin hiipiessä ampumaan
ensimmäiset laukauksensa. He panivat tuumansa toimeen viivyttelemättä.
Basil ja Francis hiipivät kentän yli kunnes olivat päässeet mukavan
ampumamatkan päähän. Molemmat saapuivat yhdessä pienen akaasiaryhmän
taakse ja nousivat tähtäämään. Kaksi eläintä kaatui heidän tulestaan,
toiset harppasivat pois, juoksivat eräälle ulokkeelle ja pysähtyivät
siihen.

Basil ja Francis hypähtivät jaloilleen ja huusivat Lucienille, että
tämä pitäisi varansa, mutta heidän suureksi ihmeekseen cimarronit ikään
kuin heidän huudoistaan pelästyneinä ja huomaten paluutien katkaistuksi
loikkasivat alas kuilun partaalta ja hävisivät silmänräpäyksessä
näkyvistä!

-- Ne ovat varmaan kaikki saaneet surmansa, ajattelivat Basil ja
Francis kutsuen Lucienin luokseen ja kaikki kolme riensivät paikalle,
mistä eläimet olivat hypänneet. Katsahtaessaan äyrään yli he näkivät
alhaalla tasangon, mutta ei mitään paksusarvia. Mihin ne olivat
joutuneet?

-- Tuolla, huudahti Francis, -- tuolla ne menevät! ja hän osoitti
kauaksi preerialle, missä useita punertavia esineitä nähtiin kiitämässä
Llano Estacadon etäisiä jyrkänteitä kohti. Lucien näytti nyt veljilleen
muutamia pengermäisiä askelmia kalliossa, joita eläimet alas
syöksyessään epäilemättä olivat käyttäneet apunaan, onnistuen täten
pääsemään turvallisesti tasangolle.

Heti kun cimarronit olivat näkymättömissä, metsästäjät läksivät
katsomaan ampumiaan eläimiä, jotka molemmat, koiras ja naaras, viruivat
ruohikolla hengettöminä.

Metsästäjät vetivät esille puukkonsa ja nylkivät cimarronit
ammattimiesten taitavuudella. Sen jälkeen he paloittelivat lihat
voidakseen ne mukavammin kuljettaa leiriinsä. Nahoista he eivät
välittäneet, joten ne saivat jäädä virumaan maahan siihen mihin ne
olivat heitetyt.

Kun lampaat oli paloiteltu kukin nosti kimpaleen olalleen, ja niin he
alkoivat kantaa niitä rotkoa kohti, aikoen palata noutamaan loput
myöhemmin. Päästyään kohdalle, missä polku nousi kukkulan laelle, he
näkivät, että oli vaikeata kulkea sitä pitkin taakkoja kantaen, onhan
helpompi kiivetä jyrkännettä ylös kuin laskeutua alas. Heidän mieleensä
juolahti uusi tuuma: he heittäisivät kimpaleet edellään rotkon
pohjalle. Se ei vahingoittaisi lihoja, koska he aikoivat leikata ne
viipaleiksi päivänpaisteessa kuivattamista varten, lian ja soran he
taas helposti voivat pestä pois lähteellä, saatuaan sinne kaiken
riistansa.

He ryhtyivät heti toimeen ja ottaen kappaleen kerrallaan heittivät ne
alas rotkoon, jonka pohjalle he näkivät niiden putoilevan kallioiden
väliin. Sitten he menivät takaisin tappopaikalle, sälyttivät itselleen
uudet kuormat ja palasivat kuilun partaalle.

Heidän astahtaessaan heittämään niitä alas heidän silmiänsä kohtasi
näky, joka sai jokaisen pudottamaan heti taakkansa. Kuilun pohjalla
liikuskeli lihapalojen keskellä jotakin kamalaa -- iso ja rumannäköinen
eläin. Sen suuri koko, pitkä, pörröinen harmahtavan ruskea turkki ja
ennen kaikkea sen hurja ulkonäkö eivät jättäneet mieliin epäilystäkään
siitä mikä se oli. Se oli vuoriston hirviö -- harmaakarhu!

Se oli melkein kaksi kertaa tavallisen karhun kokoinen, ja erosi
viimemainitusta muissakin suhteissa. Sen korvat olivat pystymmät, ja
sen silmät kellertävän ruskeat, tulisemmat ja kiiluvammat, pää ja kuono
olivat leveämmät -- suuremman rohkeuden ja voiman merkki, -- ja pitkät,
puolikuun muotoiset jalkojen pörröisestä karvapeitteestä esiin pistävät
kynnet voi selvästi erottaa kukkulalle asti. Se oli juuri repinyt
niillä yhden lihakimpaleen pieniksi palasiksi ahmien sitä poikien
saapuessa jyrkänteen reunalle. Se oli niin ahkerassa syömispuuhassa,
ettei huomannut heitä.

Pojat pudottivat taakkansa maahan, ja seisahduttuaan hetkiseksi
katsomaan alas he ryntäsivät takaisin noutamaan pyssyjään. Siepattuaan
ne he tarkastivat ne huolellisesti nähdäkseen olivatko nallihatut ja
sytytinpuikot kunnossa. He olivat panostaneet ne jo ennen kuin
aloittivat cimarronien nylkemisen. He hiipivät nyt varovaisesti
rotkolle ja katsahtivat reunan yli. Kauhukseen he näkivät, ettei vain
yksi karhu, vaan kolme sellaista hirviötä oli lihojen kimpussa. Yksi
oli muita pienempi ja erosi niistä väriltään. Se oli aivan musta ja
olisi aivan hyvin voinut käydä täysikasvuisesta mustakarhusta.
Sellainen se ei kuitenkaan ollut, vaan iso penikka, ja molemmat toiset
olivat sen vanhemmat.

Kaikki kolme ahmivat tuoretta lihaa ilmeisesti suurella riemulla, vähät
välittäen mistä sellainen onnenpotku oli niiden osaksi tullut. Ne
mörähtelivät äänekkäästi ikään kuin ilmaistakseen mielihyväänsä, mutta
joskus vanha uros murahti vihaisestikin pennun häiritessä sen ateriaa.
Naaras sitä vastoin asetteli repiessään lampaanlonkkaa kappaleiksi aina
herkullisimmat palat mustan pentunsa kuonon eteen ja sivellen sitä tuon
tuosta leikillisesti käpälällään kehotteli sitä pitämään puoliaan.
Välistä ne söivät seisoen kahdella jalalla pitäen lihaa etukäpäliensä
välissä. Toisinaan ne taas asettivat kimpaleen kallion reunalle ja
ahmivat siitä kaikessa rauhassa. Niiden kidat ja kynnet olivat punaiset
verestä, jota vielä tihkui nopeasti teurastetuista lihoista, ja tämän
vuoksi kolmio näytti vielä julmemmalta.

Veljekset katselivat tätä näkyä kauhun tuntein, eikä ihmekään. He
olivat kuulleet harmaakarhuista kertomuksia, jotka olisivat saaneet
uljaammatkin sydämet pamppailemaan pelosta. He tiesivät, ettei kukaan
metsästäjä uskalla hyökätä tämän eläimen kimppuun jalkaisin, ja
hevosenkin selässä ja varustettuna luotettavalla kiväärillä hän
rohkenee yrittää sitä vain avoimella paikalla tietäessään voivansa
paeta nopealla ratsullaan. He tiesivät, että tämä karhu ajaa usein
takaa isoissakin joukoissa kulkevia metsästäjiä, sitten kun jokainen on
ampunut sitä, sillä harmaakarhun ruumiiseen on lähetetty toisinaan
kaksikymmentäkin luotia eläimen siitä tupertumatta. Kaikki nämä seikat
tulivat sillä hetkellä poikien mieleen. Ei siis ihme, että he tunsivat
pelkoa.

He olivat vaarallisessa asemassa. Rotkotie oli karhujen hallussa. Ei
ollut mitään muuta polkua, jota pitkin he olisivat päässeet hevostensa
luo. He olivat kiertäneet melkein koko kukkulan etsiessään sellaista
aamulla. He olivat nähneet että töyräs oli äkkijyrkkä kaikilta
sivuiltaan ja olivat myöhemmin huomanneet, että rotkon ja heidän
lähtökohtansa välikin oli samanlaista. Miten he siis pääsisivät
takaisin leiriinsä? Oli ainoastaan yksi tie -- se, joka kulki alas
rotkoa, ja karhut hyökkäisivät varmaan heidän kimppuunsa, jos he
yrittäisivät käyttää sitä.

Pojat tuijottivat toisiinsa kuiskaillen hiljaa. Kaikki kolme käsittivät
asemansa vaarallisuuden. Lähtisivätkö karhut nälkänsä tyydytettyään
pois rotkosta? Eivät suinkaan. Luolassa, jonka he olivat huomanneet,
oli epäilemättä niiden pesä. Jos ne menisivätkin sinne, niin mitä
takeita oli, etteivät ne hyökkäisi sieltä poikien niskaan näiden
kavutessa alas? Ja silloin ne tavoittaisivat heidät helposti
irtonaisten kivimöhkäleiden ja pensaiden keskeltä. Joku heistä tai
kaikki kolme joutuisivat niiden uhriksi, jos he yrittäisivät alas.

Ehkä karhut lähtisivät tasangolle? Ehkä ne menisivät lähteelle asti
juomaan. Mutta silloinkin ne näkisivät mahdollisesti metsästäjät näiden
tullessa alas ja voisivat tavoittaa heidät helposti ennen kuin he
ehtisivät leiriin tai ratsuilleen. Hevoset olivat irti ja olivat nyt
melkoisen matkan päässä aavikolla. Tämä ajatus tuotti laihaa lohtua ja
he kävivät vielä alakuloisemmiksi aavistellessaan, etteivät pedot
kenties olisikaan tyytyväisiä ateriaansa vaan niiden päähän saattaisi
pistää kavuta kukkulalle etsimään lisää! Tämä pelko oli kaikkein
hirvittävin, koska pojat tiesivät, ettei laella ollut mitään paikkaa,
missä he olisivat voineet piileskellä. Alasmeneminen taas ei voinut
tulla kysymykseenkään.

Näiden kauhunajatuksien vallassa he lyyhistyivät maahan polviensa
varaan, milloin tirkistellen varovaisesti aloekasvien lehtien lomitse,
milloin kuiskaillen toisilleen kaikenlaisia mieleen juolahtavia
pakosuunnitelmia. Kaikki nämä suunnitelmat perustuivat kuitenkin siihen
heikkoon toivoon, että karhut poistuisivat rotkosta joksikin aikaa ja
antaisivat heille tilaisuuden mennä alas. Mitään muuta keinoa tästä
pulasta selviytyäkseen he eivät voineet keksiä.

Basilin mieleen juolahti ajatus ampua tarkasti tähdäten jotakuta
eläimistä. Francis kannatti tätä tuumaa Lucienin ollessa yhtä kiivaasti
sitä vastaan. Lucien arveli, että se vain ärsyttäisi karhuja saaden ne
hyökkäämään heti ylös, ja lisäsi, ettei ollut mitään mahdollisuutta
surmata ainoatakaan niistä yhdellä luodilla, ellei se lävistäisi aivoja
tai sydäntä, ja koska heidän täytyi tähdätä kallion yli, tulos oli
hyvin epävarma. Ja jos yksi kaatuisikin, niin toiset kostaisivat
toverinsa kuoleman. Yhteislaukaus ei kellistäisi niitä kaikkia.

Lucienin todistelut saivat voiton, ja hänen vähemmän varovaiset
veljensä luopuivat ampumisaikeestaan ja pysyivät hiljaa, tuijottaen yhä
alas rotkoon.

He olivat siinä lähes puoli tuntia vaanimassa ja odottamassa. Karhut
lopettivat ateriansa ahmittuaan jokaisen lihapalan. Olivatko ne tulleet
kylläisiksi? Eivät. Lampaankoipi on vain suupala harmaakarhun verisen
nälän tyydyttämiseksi, ja se näkyi vain kiihottaneen niiden ruokahalun
ylimmilleen. Ne arvasivat, mistä niiden ateria oli kotoisin, arvasivat
sen tulleen ylhäältä kukkulalta, ja sinne siis oli lähdettävä
päivällisen hakuun. Ne katsahtivat ylöspäin. Pojat vetivät äkkiä päänsä
pois ja kätkeytyivät lehvien taakse. Liian myöhään! Karhut olivat
nähneet heidät ja alkoivat samassa laukata ylöspäin!

Poikien ensimmäinen ajatus oli paeta, ja he hypähtivät jaloilleen.
Basil päätti kuitenkin koettaa, eikö kiväärinkuula kykenisi
hillitsemään lähestyvää vihollista. Hän tähtäsi ja laukaisi. Nähdessään
hänen ampuvan veljet seurasivat hänen esimerkkiään, Francis tyhjensi
pyssynsä molemmat piiput, jotka olivat täytetyt hirvihauleilla. Yksi
karhuista -- se oli pentu -- kieri rotkoa pitkin taaksepäin, mutta
yhteislaukauksen jälkeen nähtiin isoimman niistä kömpivän ylöspäin
möristen raivokkaasti. Metsästäjillä ei ollut aikaa panostaa pyssyjänsä
uudestaan ja he juoksivat pakoon kukkulan lakea pitkin, tuskin tietäen
mille suunnalle mennä. Puoliväliin päästyään kaikki kolme pysähtyivät
katsahtamaan taakseen. Etummainen karhu oli juuri nousemassa
kallionreunan yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen pitkä ruumis
ojentui takaa-ajoon. He olivat toivoneet, että lihakimpaleet
kiinnittäisivät sen huomion ja houkuttelisivat sen syrjään. Niin ei
tapahtunut. Lihat eivät olleet aivan sen tiellä ja sitä paitsi näytti
lähenevä eläin perin raivostuneelta. Luoti oli haavoittanut sitä ja se
tahtoi kostaa.

Tämä oli kamala hetki. Vihainen karhu oli enintään kolmensadan metrin
päässä. Se tavoittaisi heidät muutamassa sekunnissa, ja joku joukosta
oli jäävä sen uhriksi.

Tällaisissa vaikeissa tilanteissa, kun on tehtävä ratkaisu,
rohkeat sielut ovat kekseliäimmillään. Niin oli Basilinkin laita.
Hän oli yltiöpäinen ja usein varomaton, mutta äärimmäisen vaaran
uhatessa hän tuli tyyneksi ja harkitsevaksi vieden siinä voiton
Lucien-veljestäänkin. Ajatus, joka omituista kyllä ei tähän asti ollut
pistänyt hänen tai veljien päähän, juolahti nyt tuhon väijyessä hänen
mieleensä. Hän muisti, että harmaakarhu ei kiipeä puuhun!

-- Puihin, puihin! ja samalla hän tarttui käsivarsillaan erääseen
mäntyyn ja kiipesi ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni.

Sekä Lucien että Francis noudattivat hänen esimerkkiänsä,
turvautuen kumpikin itseään lähimpään puuhun, sillä karhu ei ollut
kahtakymmentäkään askelta heistä jäljessä, eikä siis ollut aikaa
sopivimman valitsemiseen. Ennen kuin peto saapui paikalle olivat
kuitenkin kaikki orsillaan niin korkealla kuin petäjien oksat heitä
varmasti kannattivat.

Karhu laukkasi paikalle ja nähdessään, mihin he olivat kadonneet,
juoksi puulta puulle möristen raivosta ja pettymyksestä. Se nousi
takajaloilleen ja yritti tavoittaa alimpia oksia etukäpälillään ikään
kuin aikoen kiskoutua ylös taikka raastaa puun maahan. Se hyökkäsi
vuoron perään kutakin petäjää vastaan ravistaen niitä hurjasti ja
lennätellen kynsillään niistä kuorta isoina kappaleina. Varsinkin yksi
-- se, mihin Francis oli turvautunut ja joka oli nuori puu -- huojui
niin rajusti, että siinä istuja oli vaarassa paiskautua maahan. Mutta
pelko siitä, että niin kävisi, sai Francisin ponnistamaan kaikki
voimansa ja Basilin ja Lucienin huutojen rohkaisemana hän pysytteli
miehuullisesti oksallaan.

Kun karhu jonkun ajan kuluttua näki, ettei voinut ravistaa häntä alas,
se luopui yrityksestä ja koetteli jälleen voimiaan niitä puita vastaan,
joihin toiset olivat kiivenneet. Tulos oli sama. Karhu nylki kaarnan
täydellisesti niin korkealta kuin se ulottui ja iski hampaillaan ja
kynsillään sellaisia lovia runkoihin, että pojat pelkäsivät sen
mahdollisesti saavan päähänsä kaluta ne kokonaan poikki. Se olisi ollut
sille helppoa, mutta -- onneksi heille -- harmaakarhulla ei ole juuri
ajatuskykyä, muutoin heidän kohtalonsa olisi ollut kauhea.

Huomattuaan vihdoin, ettei voinut raastaa puita kumoon eikä pudistaa
poikia niistä, karhu luopui yrityksestään ja tallusteli kotvan aikaa
puulta toiselle kuin vartija, milloin päästäen äänekkään nuuhkaisun,
milloin hurjasti möristen. Vihdoin se oikaisi pitkän ruumiinsa maahan
ja näytti nukkuvan!

Mihin emokarhu ja pentu olivat joutuneet? Olivatko molemmat kaatuneet
niihin sattuneista luodeista? Kumpaakaan ei ollut vielä ilmestynyt
kukkulalle, jonka pinnasta pojat voivat nähdä jokaisen tuuman. Ne
olivat siis vielä rotkossa, mutta kuolleinako vai elävinä, oli
ratkaisematon kysymys. Marengo oli viisaasti pidättynyt hyökkäämästä
karhun kimppuun ja paennut laen toiselle reunalle, jossa se oli pelosta
kyyristyneenä, varoen näyttäytymästä.

Nuoret metsästäjät olivat nyt entistä vaikeammassa asemassa. He eivät
uskaltaneet tulla puista alas, koska putoaisivat silloin varmasti
hirviön kitaan, ja he kärsivät kipua istuessaan kahareisin oksilla.
Sitä paitsi heitä vaivasi jano -- mitä kauhein jano. He eivät olleet
ottaneet vettä mukaansa aamulla. Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja
jo paksusarvia nylkiessään pojat olivat valittaneet veden puutetta. Nyt
he alkoivat kärsiä janosta enemmän kuin mistään muusta. Miten heille
kävisi jos karhu pysyisi vähänkin aikaa paikallaan? Heidän täytyi joko
pudottautua maahan ja tulla heti revityiksi tai nääntyä hitaasti
oksillaan. Nämä olivat ainoat vaihtoehdot!

Heidän pyssynsä olivat maassa, jonne he olivat ne kiireissään
heittäneet, eivätkä he uskaltaneet laskeutua alas ottamaan niitä. He
olivat aivan avuttomia voimatta muuta kuin odottaa surkeata loppua.
Ikään kuin kohtalo olisi tahtonut kiusata heitä Tantaluksen tuskilla he
näkivät ensi kertaa retkensä päämäärän, näkivät eläimet, joita niin
kauan olivat toivoneet tapaavansa. He näkivät puhveleita!

Lounaan puolella liikkui tasangolla joukko mustia hahmoja. Ne kulkivat
edes takaisin, milloin yhtyen laumoiksi, milloin hajaantuen
säännöttömien sotaväenosastojen tapaan. Kilometrittäin vihreätä
preeriata oli niiden mahtavien ruhojen kirjavoittama tai peittyi
kokonaan näkyvistä.

Ne tuntuivat liikkuvan pohjoista kohti kukkulan ja Llano Estacadon
välillä leviävillä tasaisilla niityillä. Tämä otaksuma osoittautuikin
oikeaksi, sillä muutamassa minuutissa etumaiset olivat kulkeneet
kappaleen matkaa yhdensuuntaisesti kukkulan kanssa, ja pojat
kykenivät erottamaan parven etujoukkona kulkevien härkien pörröiset,
leijonamaiset ruumiit. Toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi ollut
todellakin ilahduttava näky. Nyt se teki vain heidän asemansa
entistäkin sietämättömämmäksi. Puhvelit vaelsivat pohjoiseen päin. Jos
he pelastuisivatkin, niin jonkin ajan kuluttua he eivät ehkä enää voisi
saavuttaa eläimiä. Ja vaikka he eivät joukosta erottaneet mitään
valkoisia -- päälauma kun oli pitkän matkan päässä -- oli hyvin
luultavaa, että niin suuresta laumasta tapaisi jonkun sellaisenkin.

Kaikkien kolmen katsellessa yhä ohi vyöryviä mustia laumoja Basil
päästi iloisen äännähdyksen tai oikeammin riemuhuudon. Hänellä oli
puustaan esteetön näköala läntiselle tasangolle.

-- Tuolla, tuolla! hän huudahti, -- katsokaahan keskelle laumaa!
Katsokaa, veljet... se kiiltää auringossa... valkoisena... valkoisena!
Hurraa, hurraa!

Basilin puhe oli tuskin johdonmukaista. Eikä sitä ollut hänen
veljiensäkään heidän nähdessään mitä hän oli tarkoittanut. Se ei voinut
olla mitään muuta -- kaikki olivat varmat siitä -- kuin heidän kauan ja
monia vastuksia uhmaillen etsimänsä valkoinen puhveli. Kaikki kolme
hurrasivat äänekkäästi ja unohtivat hetkiseksi vaaran. Heidän huutonsa
havahduttivat alhaalla lepäävän harmaan hirviön, joka nousi veltosti
jaloilleen ja alkoi taas möristen kähmiä puiden ympärillä. Sen
näkeminen palautti pian metsästäjien mieleen kamalan todellisuuden.




PELASTUMINEN KARHUN KYNSISTÄ


He istuivat tuntikausia tässä tuskallisessa asennossa, milloin
katsellen alaspäin hurjaan vanginvartijaansa, joka väijyi
väsymättömästi alhaalla, milloin taas tasangolle, jolla tummat laumat
yhä jatkoivat kulkuaan. Puhvelit vaelsivat tuntikausia pohjoista kohti,
kunnes laskeva aurinko loi punervan hohteen niiden ruskeisiin
ruumiisiin. Vielä pari kertaa pojat luulivat näkevänsä laumassa
valkoisia, mutta heidän silmänsä olivat hämärtyneet tähystelemisestä,
ja tuska teki heidät nyt välinpitämättömiksi kaikelle muulle paitsi
omalle kurjuudelleen. Epätoivo oli voittanut toivon, sillä he olivat
menehtymäisillään janosta ja kuolema tuijotti heitä vasten kasvoja.

Pitkän ajan kuluttua karhu laskeutui taas maahan ja asettaen
etukäpälänsä päänsä yli näkyi nukahtavan. Basil ei voinut kestää enää
kauempaa ja päätti tehdä pakoyrityksen.

Varoittaen veljiänsä pysymään hiljaa hän livahti puusta alas ja hiipi
äänettömillä, kissamaisilla askeleilla kentän yli etsimään pyssyään.
Hän sai sen pian käsiinsä ja palaten puunsa luo kiipesi jälleen ylös.
Heiluvien oksien rasahdukset herättivät karhun, joka hyppäsi ylös ja
hyökkäsi puuta kohti. Jos se olisi ehtinyt hituistakin aikaisemmin,
olisi Basilin käynyt huonosti, sillä eläimen kohottautuessa runkoa
vasten sen kuono kosketti melkein pojan jalkoja. Tuuman väli oli tässä
todellakin kilometrin arvoinen, ja Basil pelastui. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän istui oksalla ja panosti kaikessa rauhassa
kivääriään!

Karhu näytti omituista kyllä käsittävän tämän liikkeen. Ikään kuin
tietoisena vaarasta se pysytteli etäämpänä puista ja samoillessaan
ympäriinsä se sattui nyt ensi kertaa paikalle, jossa villilampaiden
lihojen jäännökset olivat. Se alkoi repiä ja ahmia niitä. Se oli vielä
pyssynkantaman, joskaan ei varman ampumamatkan päässä. Mutta Basil,
joka tiesi voivansa panostaa kiväärinsä uudelleen, päätti joko pakottaa
eläimen poistumaan kauemmaksi tai houkutella sen kyllin lähelle, ja
tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui karhun olkapään juureen, sillä sen
huomattiin kääntävän päätään ja riuhtaisevan sitä kohtaa hampaillaan,
samalla kun se karjahti raivosta ja tuskasta. Silti se jatkoi yhä
ahneesti ateriaansa.

Basil panosti ja laukaisi jälleen. Tällä kertaa eläin sai luodin
päähänsä. Se jätti saaliinsa ja laukkasi takaisin puiden luo, tarttuen
ensin yhteen ja sitten toisiin, yrittäen yhä uudestaan raastaa ne
maahan. Vihdoin se saapui Basilin puulle ja sieppasi sen hurjaan
syleilyynsä. Sitä nuori metsästäjä odottikin. Hän oli ripeästi
asettanut kivääriinsä uuden panoksen, ja karhun seisoessa pystyssä
oksien alla hän kumartui alaspäin, kunnes pyssynpiippu kosketti melkein
eläimen kuonoa. Sitten kuului pamaus, tulivirta räiskähti vasten pedon
naamaa, ja seurasi kova jymähdys. Savun hälvettyä nähtiin karhu
potkimassa ja sätkyttelemässä maassa. Lyijyinen viestinviejä oli tehnyt
tehtävänsä. Se oli lävistänyt aivot, ja hetken kuluttua pörrökarvainen
hirviö virui liikkumattomana.

Pojat pudottautuivat nyt puista. Francis ja Lucien juoksivat noutamaan
pyssynsä, ja kun kaikki kolme olivat huolellisesti panostaneet ne
uudestaan, he riensivät rotkoa kohti, jäämättä tarkastelemaan surmattua
vihollista. Jano kiusasi heitä edelleen, ja he ajattelivat vain alas
lähteelle pääsemistä. Heillä oli syytä toivoa, että emokarhu pentuineen
oli saanut surmansa heidän ensimmäisistä laukauksistaan ja tie oli nyt
selvä.

Heidän pettymyksensä oli suuri, kun he katsahtaessaan alas rotkoon
näkivät pennun lyyhistyneenä lähelle sen pohjaa ja emon seisomassa
vartijana sen vieressä. Pentu oli nähtävästi kuollut. Sitä pahempi,
sillä äiti ei nyt jättäisi sitä hetkeksikään, ja molemmat olivat
suoraan polulla. Karhu liikkui edestakaisin kalliolla, lähestyen
toisinaan poikastaan ja koskettaen sen ruumista kuonollaan ja päästäen
sitten matalan, valittavan ulinan, mitä oli surkeata kuunnella.

Pojat näkivät heti, että heidän asemansa oli miltei entistä pahempi.
Raivostunut emo katkaisi paluutien, ja se saattaisi pysyä paikoillaan
epämääräisen ajan. Ampuisivatko he sitä ja yrittäisivät vielä kerran
pelastua puihin? Tätä vaihtoehtoa heillä oli syytä pelätä. Tuskallinen
kokemus sai heidät luopumaan sellaisesta tuumasta. Mitä sitten? Jäädäkö
paikoilleen päivänlaskuun asti ja hiipiä sitten pimeässä ohi? Ehkä
karhu vetäytyisi luolaansa ja antaisi heille tilaisuuden siihen. Mutta
sillä välin he olisivat janoon kuolemaisillaan.

Tällöin Lucienin mieleen juolahti onnellinen ajatus. Paikalla oli isoja
piikkikaktuksen palloja. Hän muisti lukeneensa, että erämaiden
matkustajat olivat sammuttaneet usein janonsa niillä. Pian päästiin
kasveihin käsiksi, ja pojat avasivat veitsillään niiden mehukkaat
pallot. Muutamassa minuutissa heidän janonsa oli lieventynyt ja melkein
unohtunutkin. Mutta karhu oli yhä rotkossa, ja niin kauan kun se viipyi
siellä ei heillä ollut mahdollisuutta päästä takaisin leiriin. He
käsittivät kuitenkin, ettei ollut muutakaan neuvoa kuin odottaa yötä ja
toivoa, että pimeys toisi mukanaan jonkin käänteen heidän edukseen.

Yö tulikin pian, mutta ei pimeä. Sattui olemaan kirkas kuutamo, ja he
huomasivat heti, että nyt olisi aivan yhtä vaarallista mennä rotkoon
kuin päivälläkin. He saattoivat kuulla alhaalta karhun korskunnan ja
mörinän ja tiesivät, että se hallitsi vielä solaa. Jos he yrittäisivät
laskeutua, se keksisi heidät ennen kuin he olisivat päässeet alas. Se
kuulisi heidän kapuamisensa kallioissa ja pensaissa. Karhu olisi
edullisemmassa asemassa, koska se voisi odottamatta hyökätä heidän
päälleen. Ja vaikka väylä olisi ollut aivan vapaakin, olisi heille
käynyt vaikeaksi laskeutua jyrkkää solaa pitkin öiseen aikaan. He eivät
uskaltaneet yrittää sitä. Paljon tuumailtuaan he päättivät siis odottaa
aamua.

He pysyivät valveilla koko pitkän yökauden. He kuulivat ratsujensa
hirnunnan alhaalta, eläin-parat ihmettelivät, mihin niiden isännät
olivat joutuneet. Jeanetten hirnahdukset kaikuivat hurjasti kallioista,
ja niihin vastasi preeriasuden kiljuminen ja ulvonta. Nämä äänet
yhtyneinä karhun turmaa uhkaaviin mörähdyksiin karkoittivat unen
poikien silmistä. He eivät uskaltaneet nukahtaa kiipeämättä puihin,
koska eivät tienneet, milloin kontio saattaisi tulla kukkulalle.
Vuoripetäjän oksalla nukkuminen on pikemmin tuskallista kuin hauskaa,
ja niinpä kaikki kolme pysyttelivät mieluummin valveilla.

Aamu sarasti vihdoin. Sen ensi kajastuksessa he näkivät, että
pörröturkkinen vartija oli yhä paikallaan. Se istui samalla kohtaa
ikään kuin suojelemassa kuollutta pentuaan. Pojat, varsinkin Basil,
alkoivat tulla kärsimättömiksi. Heillä oli nälkä, vaikka villilampaan
lihoista oli tosin vielä jäljellä rippeitä, mitkä he olisivat voineet
syödä. Lisäksi heitä janotti. Kaktuksen mehu lievensi, mutta ei
sammuttanut heidän janoansa. He ikävöivät viileätä kulausta alhaalla
olevasta lähteestä. Puhvelitkin olivat siirtyneet pohjoisempaan
vaelluksellaan. Ehkä he eivät tavoittaisi niitä enää koskaan. Ehkä he
eivät enää milloinkaan saisi sellaista tilaisuutta sen saaliin
hankkimiseen, jonka toivossa olivat kaikki nämä kärsimykset kestäneet.
Nämä mietteet vaikuttivat kaikkiin, mutta varsinkin Basiliin. Oli
tehtävä jokin yritys päästä tasangolle tästä korkealla sijaitsevasta
vankilasta.

Basil ehdotti karhun ärsyttämistä ampumalla sitä. Silloin se seuraisi
heitä kuten edellinenkin, ja sen osaksi tulisi sama kohtalo. Tuumalla
oli onnistumisen mahdollisuuksia, mutta se olisi ollut vaarallista
kokeilua. Lucien ehdotti, että kaksi heistä kiertäisi kuilun reunaa
pitkin ja tutkisi sen tarkemmin kolmannen jäädessä pitämään silmällä
karhua. Kenties he vielä löytäisivät toisenkin tasangolle johtavan
polun. Tämä oli tosin heikko toive, mutta tarkastus veisi vain muutaman
minuutin ja siksi Lucienin neuvoon suostuttiin.

-- Kunpa minulla vain olisi köysi, huomautti Francis, -- niin
hinaisimme itsemme alas ja vanha harmaatalja voisi jäädä iäksi
paikalleen, jos sitä haluttaa.

-- Haa, huusi Basil ikään kuin jokin suunnitelma olisi äkkiä
juolahtanut hänen mieleensä, -- kylläpä olemme olleet pölkkypäitä!
Miksemme ajatelleet sitä ennemmin? Minä toimitan teidät alas käden
käänteessä... tulkaa!

Basil harppasi paikalle, missä teurastetut paksusarvilampaat olivat.
Sinne päästyään hän veti esille metsästyspuukkonsa ja levitettyään
yhden nahoista maahan alkoi leikata sitä kaistaleiksi. Lucien, joka
arvasi heti hänen aikomuksensa, auttoi häntä. Francis palasi rotkon
päähän vartioimaan karhua.

Muutamassa minuutissa veljekset olivat leikelleet molemmat nahat, ja
maa peittyi pitkillä suikaleilla. Nämä he sitoivat lujasti yhteen --
asettaen männynoksista tehtyjä palikoita poikittain solmuihin --,
kunnes heillä oli nelisenkymmentä metriä pitkä nahasta valmistettu
köysi.

Nyt he menivät sopivalle kallionkielekkeelle, jonka reunalla kasvoi
petäjä, ja sitoivat valmistamansa köyden toisen pään sen rungon
ympärille. Toiseen päähän he kiinnittivät Marengon, kolme pyssyään --
Francis oli näet saapunut paikalle -- ja näiden lisäksi ison kiven
koetellakseen köyden kestävyyttä ennen kuin kukaan heistä uskaltautuisi
sen varaan. Kaikki nämä laskettiin nyt alas, ja pian he näkivät niiden
pysähtyvän ruohikolle.

Köysi pingoitettiin nyt yläpäästään ja Marengon liikuteltavaksi liian
raskaan kiven paino piti sen tiukkana alhaaltapäin. Francis lipui
ensimmäisenä köyttä pitkin tasangolle. Se ei tuottanut hänelle suuria
vaikeuksia, koska puupalikat soivat askelmina lepokohtia ja estivät
häntä luisumasta liian nopeasti. Sitten seurasi Lucien ja viimeisenä
Basil. Näin he vähemmässä kuin puolessa tunnissa siitä kun
pelastussuunnitelma juolahti heidän mieleensä, olivat päässeet kaikki
turvallisesti pinnalle.

Alas päästyään he eivät tuhlanneet aikaa. Marengo päästettiin vapaaksi,
ja koko joukkue riensi siihen suuntaan, missä hevoset olivat. Ne
saavutettiin pian, vietiin leiriin ja satuloitiin, ja metsästäjämme
tunsivat olonsa turvalliseksi.

He päättivät kuitenkin olla viipymättä kukkulan luona ja ratsastaa pois
niin pian kuin olivat syöneet jotakin. Sytytettiin siis pieni tuli, ja
he sammuttivat nälkänsä kiireisesti käristetyllä karhunlihan
kimpaleella. Basil olisi halunnut palata ratsain ahdistamaan rotkossa
olevaa karhua, mutta varovaisempi Lucien sai hänet luopumaan aikeesta,
ja pitäen hevosensa valmiina he sälyttivät leiritarpeensa Jeanetten
selkään ja lähtivät jälleen jatkamaan matkaansa.




LUURANKO ILLALLISEKSI


Pojat olivat nyt saapuneet isolle puhvelireitille. Pysähtymättä he
käänsivät hevosensa oikealle ja seurasivat jälkiä. Ne johtivat suoraan
pohjoiseen, eikä niiden seuraaminen ollut vaikeata, koska ruohoaavikko
oli sorkkien rikkipolkema kilometrien leveydeltä, ja muutamin kohdin,
missä maaperä oli pehmeämpää ja savisempaa, se näytti aivan kuin
auralla käännetyltä. Toisin paikoin sitkeä vihreä turve oli vastustanut
sorkkaa, mutta siinäkin ruoho oli niin poljettua, että latu oli aivan
selvästi näkyvissä. Pieni joukko ratsasti siis rivakasti eteenpäin
toivoen varsin pian saavuttavansa puhvelit.

Mutta heidän toivonsa ei ollut täyttyvä niin pian. Eläimet olivat
lähteneet vuotuiselle matkalleen pohjoiseen ja koska ne olivat miltei
lakkaamatta kulussa, pysähtyen tuskin syömään, niiden tavoittaminen ei
ollut niinkään helppoa. Yöksi poikien täytyi poiketa reitiltä
saadakseen ruohoa hevosilleen, sillä ainakaan kuuden kilometrin
säteellä ei ollut korttakaan kasvamassa.

Nyt joukkomme alkoi kuitenkin kärsiä puutetta, joka synnytti heissä
vakavaa pelkoa. Heidän karhunlihavarastonsa loppui toisen päivän
iltana. Jäljellä ei ollut rahtuakaan ja he paneutuivat nälkäisinä
nurmelle nukkumaan ilman illallista. Heidän mielensä kävi sitäkin
apeammaksi, koska he kulkivat täysin riistattoman seudun läpi, jolla
puhveleita, jotakuta antilooppia tai kaikkialla hiipiviä preeriasusia
lukuunottamatta ei koskaan näe mitään otusta. Se oli luonnostaan täysin
autiota seutua, vaikka kuivat tasangot olivatkin kuuluisan
puhvelinruohon peittämät. Se on puhvelien mieliruokaa.

Antiloopit taas rakastavat näitä autioita erämaita, koska niiden
aukeaus tarjoaa niille tilaisuuden välttää jokaisen vihollisen
nopeutensa ansiosta. Täällä ne olivat kuten tavallista arempia, ja
vaikka tien varrella nähtiin useita, yrittivät metsästäjämme turhaan
lähestyä niitä ampumamatkan päähän. Susia he olisivat voineet ampua,
mutta he eivät vielä olleet valmiit tyydyttämään nälkäänsä niiden
lihalla. Oli ilmeistä, että laajoja susilaumoja oli kulkenut eteenpäin
kieppuen puhvelien kintereillä. Tuon tuostakin näkyi polulla tämän
todistuksena puhtaaksi kaluttuja puhvelien luurankoja. He tiesivät,
että ne olivat olleet vioittuneita tai laumasta eksyneitä, sillä
laumojen muuttoaikana tapahtuu lukuisia onnettomuuksia, johtuen muun
muassa siitä, että sonnit puskevat toisiaan tai että iän ja sairauksien
heikontamia eläimiä uupuu tielle. Muutoin eivät sudet suinkaan
yrittäisi seurata niitä, sillä terve ja voimakas puhveli kykenee
hajoittamaan kokonaisen lauman näitä hiiviskeleviä, salakavalia
pelkureita.

Mutta sellaisten puhvelijoukkojen vaeltaessa yhdessä sattuu
tavallisesti monta tapaturmaa. Vanhoja, heikkoja ja väsyneitä joutuu
erilleen tovereistaan, moni eläin vaipuu liejuun mutaisten jokien
varsilla tai hukkuu niiden yli mentäessä, tiineitä lehmiä jättäytyy
jälkeen laumasta, tai jo poikineet viivästyvät imettäessään
vasikoitaan. Kaikki nämä mahdollisuudet ja niihin liittyvä vielä
houkuttelevampi toive, että puhvelien kimppuun hyökkää joukko
metsästäviä intiaaneja, samoiluttaa usein susilauman satoja kilometrejä
aavikon yli vaeltavan suurlauman kintereillä. Monilla näistä susista,
valkoisilla enempää kuin preeriasusillakaan ei näytä olevan mitään
vakinaista asuinpaikkaa, ne häilyvät vain puhvelijoukkojen liepeillä
näiden laajalle ulottuvilla muuttoretkillä.

Pojat menivät siis nukkumaan ilman illallista. Kolmantena päivänä he
alkoivat todenteolla tuntea nälän tuskia. Autioilla tasangoilla, jotka
levisivät äärettöminä heidän ympärillään ei näkynyt ainoatakaan
eläintä. Heidän ratsastaessaan puolipäivän aikaan villiä marunaa
kasvavan tiheikön läpi, pari preeriateertä, joka on teerisuvun suurin,
pyrähti lentoon hevosten päiden edestä. Francis, jolla oli aina
pyssynsä valmiina, ampui niitä, mutta ne olivat liian kaukana, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat hävisivät aavikon aaltojen
taakse. Näky ärsytti onnettomia metsästäjiä ja lisäsi heidän valtavaa
ruokahaluaan. He tunsivat, ettei ollut mitään mahdollisuutta hankkia
syötävää ennen kuin saavuttaisivat puhvelit. Se oli heidän ainoa
toivonsa, ja he kannustivat jälleen hevosiaan.

Illan tullen heidän nälkänsä oli kasvanut aivan valtavaksi, ja kaikkien
silmät harhailivat vähän väliä Jeanetteen ja Marengoon. He alkoivat
miettiä, olisiko välttämätöntä uhrata jompikumpi näistä eläimistä. Se
olisi ollut surullinen valinta, koska he pitivät sekä muulia että
koiraa pikemmin toverina kuin orjana. Molemmat olivat osoittautuneet
hyvin hyödyllisiksi retkellä. Ilman Marengon apua ei Francisia olisi
koskaan löydetty, ja Jeanettekin oli pelastanut heidät joutumasta
otteluun toisen puuman kanssa. Tällaisten ajatusten liikkuessa
metsästäjiemme mielessä he matkasivat kilometrimääriä saapumatta
paikkaan, johon olisi voinut yöpyä. Vettä ei tavattu, ja ilman vettä ei
ollut turvallista leiriytyä. Aikaisin iltapäivällä he olivat joutuneet
kummalliselle seudulle, jonka yli puhvelitie heidät johti. Se oli osana
preeriaa -- sarja puhtaasta kipsistä muodostuneita matalia mäkiä. Ne
ulottuivat heidän ympärilleen niin kauaksi kuin silmä kantoi, hohtaen
joka puolella alabasterin valkoisina.

Maiseman yksitoikkoisuutta elähdyttämässä ei ollut puuta, ei pensasta,
ei merkkiäkään kasvillisuudesta. Kääntyivätpä he mille taholle hyvänsä,
heidän katseensa kohtasi kumpujen ja laaksojen kalkkimainen pinta,
jonka maidonvärinen valkeus häikäisi silmää. Auringon taittuvat,
ylöspäin heijastuvat säteet ikään kuin tunkivat heidän ruumiittensa
läpi, ja niiden paahde tuotti heille ankaran janon. He hengittivät
kuumaa kipsintomua täynnä olevaa ilmaa, puhvelilauman poljenta oli
survonut liitumaisen kerroksen hienoksi jauheeksi. Tämä lisäsi heidän
janoaan ja oli vaikea sanoa kärsivätkö he enemmän ruoan vai veden
puutteesta.

Kuinka kauaksi tämä omituinen vyöhyke ulottui? He eivät voineet
päätellä mitään sen laajuudesta. Lucien oli kuullut, että sellaiset
muodostumat levisivät toisinaan kilometrien alueelle. Jos asia oli
niin, he eivät kykenisi pääsemään sen yli, koska sekä he itse että
heidän hevosensa olivat janoisia ja uuvuksissa. Ajaessaan innokkaasti
puhveleita takaa he olivat levähtäneet perin vähän edellisinä päivinä.
He alkoivat joutua pelon valtaan. Janon tunne kävi nälän tunnetta
voimakkaammaksi, sen tuskat vaikeammiksi kestää.

Puhvelien jälkien opastamina he ratsastivat synkin mielin eteenpäin
keskellä valkoista pilveä, joka verhosi heitä alati tällä taipaleella.
Jälkien seuraaminen ei ollut vaikeata. Sakea pöly osoitti, mistä lauma
oli kulkenut, ja siellä täällä isot, pyöreät kuopat olivat merkkeinä
puhvelien piehtaroimisesta. Toivo, että nämä eläimet tavallisen
vaistonsa opastamina olivat kulkeneet vettä kohti, ylläpiti jossakin
määrin matkustajiemme voimia.

Illan varjot alkoivat verhota maata ja alabasterikummut saivat
tuhansinertävän värityksen, kun pieni joukko pääsi pölyävistä
kipsirotkoista ja hevosten kaviot jälleen polkivat vihreätä preeriata.
Heidän edessään oleva seutu oli vielä aaltoilevaa, mutta he
pysyttelivät hyvin merkityllä reitillä, ja heidän hevosensa astuivat
reippaammin, ikään kuin maanpinnan muutos olisi antanut niille uusia
toiveita. Edessä häämöittävä maisema elvytti uskoa, että vettä oli
lähitienoilla. Ja niin olikin, sillä noustuaan preeriaylänteen
harjalle, jonka poikki puhvelien tie kulki, he huomasivat pienen puron
alhaalla notkossa. Sen havaitessaan Jeanette ja kaikki kolme hevosta
heristivät korviaan ja pistäen uupuneinakin pieneksi raviksi olivat
pian kummun juurella ja polviaan myöten vedessä.

Onneksi heille se osoittautui makeavetiseksi joeksi. Jos sen vesi olisi
ollut suolaista, mikä on hyvin tavallista näiden kipsimuodostumain
lähettyvillä, he eivät olisi voineet jatkaa matkaansa, vaan olisivat
kaikki menehtyneet puron partaille.

Siinä oli kuitenkin makeata vettä, vilpoista ja raikasta, ja juotuaan
ensin veljekset kylpivät sen laineissa, kunnes olivat huuhtoneet
kirvelevän kipsintomun ruumiistaan. Sen jälkeen he ryhtyivät
valmistamaan leiriään.

Runsaat siemaukset vettä, jota kaikki heistä olivat juoneet,
lievensivät jossakin määrin heidän nälkäänsä ja he alkoivat miettiä,
voisivatko antaa Jeanettelle armonaikaa edes aamuun asti. Tätä
tuumiessaan he huomasivat, että Marengo oli harhaillut pois heidän
luotaan. He katsahtivat ympärilleen ihmetellen, mihin se oli joutunut.
He keksivät koiran jonkin matkaa ylempänä puron partaalla, missä
puuhaili jonkin esineen kanssa. Kaikki juoksivat sinne. He näkivät sen
kaluavan ison puhvelin luurankoa. Nälkäisen eläinparan täytyi kuitenkin
tyytyä melkein pelkkään nuoleskelemiseen, sillä sudet eivät olleet
jättäneet siihen edes senkään vertaa lihaa, että siitä olisi ollut sen
pienimmän hampaan purtavaksi. Saaliinhimoiset eläimet olivat
pureskelleet vieläpä ympärillä viruvat revityt nahankappaleetkin
kuiviksi, ja luut kiilsivät kuin olisivat olleet veitsellä raapitut.
Jos jotakuta tiedemiestä olisi käsketty valmistamaan luuranko museota
varten, ei hän olisi voinut puhdistaa sitä huolellisemmin.

Tämän hyödyttömän luurangon katseleminen ei ollut ilahduttavaa, ja
pojat aikoivat jo palata leiriinsä, kun Lucienin mieleen juolahti, että
luista voisi ainakin keittää lientä. Hän mainitsi tästä tietysti
toisille, ja päätettiin heti kokeilla. Tämä oli onnellinen tuuma.
Epäilemättä luista, jotka eivät olleet vielä kuivuneet, vaan varsin
tuoreita, saisi oivallista lientä, ja kaikki kolme ryhtyivät heti
keittohommiin. Francis keräsi salvian varpuja tulen sytyttämiseksi, ja
ottaen Lucienin pienen kirveen Basil alkoi irrotella luurangon
kylkiluita ja nikamia. Lucien näki puron reunalla kasvavan useanlaisia
yrttejä, hän meni tarkastamaan niitä toivoen löytävänsä joukosta
villisipulia, preerianauriita tai kasviksia, jotka kelpaisivat heidän
keittonsa höysteeksi. Kaikkien kolmen ollessa näin eri askareissaan
kiinnitti Basilin päästämä äänekäs huudahdus veljien huomion. Se oli
riemunkiljaisu, jota seurasi hurja, mielipuolen hohotusta muistuttava
nauru.

Francis ja Lucien katsahtivat pelästyneinä ylös ajatellen, että jotakin
ikävää oli tapahtunut, koska he eivät voineet käsittää, miksi Basil
nauroi niin äänekkäästi sellaiseen aikaan ja sellaisten synkkien
olosuhteiden vallitessa.

Hän jatkoi yhä nauramistaan ja heilutti kirvestä päänsä yli ikään kuin
voitonriemussa.

-- Tänne, veljet! hän kiljui. -- Tulkaa tänne! Hahahaa! Täällä on
illallista kolmelle nälkäiselle miehelle! Hahahaa! Kylläpä olemme aika
tomppeleja! Olimme yhtä tyhmiä kuin aasi, joka mieluummin söi heiniä,
vaikka sillä oli voileipiä vieressään. Kas tässä ja tässä ja tässä!
Tässä on teille illallista, hahahaa!

Lucien ja Francis olivat nyt saapuneet paikalle ja nähdessään Basilin
viittaavan isoihin puhvelin niveliin käsittivät hänen ilonsa syyn.
Nivelet olivat täynnä ydintä.

-- Kilokaupalla, puhvelin parhaita herkkupaloja... riittäisivät
ravitsemaan tusinan meidänlaisiamme, ja kuitenkin olimme menossa
illallisetta nukkumaan tai oikeastaan kuolemaisillamme nälkään
yltäkylläisyyden keskellä! Ja sellaisten aarteiden keskellä olemme
vaeltaneet jo kolme päivää! Nälkäännääntyminen olisi tosiaan ollut
oikea rangaistus typeryydestämme. Mutta tulkaa ja auttakaa minua
kantamaan nämä nivelet tulelle. Näytän teille, kuinka illallista
keitetään.

Puhvelissa on kahdeksan ydinluuta, jotka sisältävät useita kiloja tätä
ainetta. Kuten Basil oli kuullut vanhoilta metsästäjiltä, pidetään sitä
eläimen herkullisimpana osana ja jätetään harvoin käyttämättä, kun
puhveli on tapettu. Paras keino sen syötäväksi valmistamiseen on aivan
yksinkertaisesti paistaa se luun sisällä, vaikka intiaanit ja
metsästäjät nauttivat sitä usein raakanakin. Pojillamme ei ollut kyllin
vahvat vatsat, ja pari sääriluuta heitettiin siis tuleen ja peitettiin
kauttaaltaan hehkuvilla hiilillä.

Kun ne olivat olleet hiilissä kyllin kauan, että voitiin otaksua niiden
käristyneen tarpeeksi, luut murskattiin Lucienin pikkukirveellä,
ja niistä saatu mehukas ydin maistui kaikille kolmelle mitä
oivallisimmalta. Ateria huuhdeltiin alas kupillisella kylmää vettä, ja
pojat unohtivat leirinuotionsa ääressä nälkänsä ja janonsa, jotka nyt
olivat olleet ja menneet.

Seikkailijamme olivat taaskin toivehikkaalla mielellä. Jäljellä
olevissa luissa oli ydintä vielä vähintään kahdeksi päiväksi, sillä
tämä ydin on mitä ravitsevinta ruokaa. Sitä paitsi he tapaisivat
luultavasti toisia luurankoja seuratessaan puhvelien latua, joten
kaikki pelko ruoan suhteen haihtui heidän mielestään. Toinenkin seikka,
joka selvisi heille puhvelin luurangosta, lisäsi heidän iloisia
toiveitaan. Heti luurangon nähdessään he olivat huomanneet, että luut
olivat vielä tuoreita. Sudet olivat jättäneet sen vasta hiljakkoin. Ei
voinut olla pitkää aikaa siitä, kun eläin oli saanut surmansa. Kaikki
todisti, että puhvelilauma oli kulkenut tästä aivan äskettäin eikä
voinut olla kovin etäällä. Nämä olivat iloisia ajatuksia, ja kotvan
aikaa nuoret metsästäjät istuivat varpuvalkeansa ympärillä miettien
näitä seikkoja mielessään ja keskustellen niistä. Sitten he kiitettyään
sitä Olentoa, joka niin monet kerrat oli heidät ihmeellisesti
pelastanut, kääriytyivät peittoihinsa ja nukahtivat rankasta
sadekuurosta huolimatta.




PUHVELIHÄRKIEN TAISTELU


Pojat olivat seuraavana aamuna liikkeellä päivän ensi sarastuksessa. He
tunsivat itsensä virkistyneiksi ja iloisiksi. Samoin heidän
hevosensakin, sillä ruoho oli rehevää. Jeanette kirmaili liekaköytensä
päässä ja yritti tavoittaa Le Chatia, jota se varmaan olisi potkaissut
ja purrut, jollei liekaköysi olisi sitä pidätellyt. Jeanette ei
aavistanut kuinka vähällä oli pitänyt, ettei se pian olisi potkaissut
viimeistä kertaa. Jos se olisi tiennyt sen, se olisi kai käyttäytynyt
siivommin, samanlainen välttämättömyys kun saattaisi sattua
toistamiseenkin. Mutta Jeanette ei tiennyt siitä mitään, ja syötyään ja
juotuaan yllinkyllin se oli pirteä kuin kissanpoika.

Tuli sytytettiin ja uusi ydinluu höyrysi ja rätisi loimuavien salvian
oksien keskellä. Pian se vedettiin jälleen tuhkasta ja murskattiin, sen
mehevä sisältö kaivettiin esille ja syötiin. Jäljellä olevat nikamat
kuormitettiin Jeanetten selkään, hevoset satuloitiin, metsästäjät
hyppäsivät ratsuilleen ja kiitivät iloisesti eteenpäin.

Maa, jota pitkin he nyt vaelsivat, oli niin sanottua aaltoaavikkoa eli
puutonta, mutta ei silti suinkaan tasaista seutua. Preeria ei aina ole
sileätä tasankoa, kuten jotkut luulevat. Päinvastoin se on usein hyvin
epätasaista, täynnä korkeita mäkiä ja syviä laaksoja. Sana preeria
tarkoittaa oikeastaan aukeaa tasaista maata, vaikkei ole välttämätöntä,
että sillä silti on aivan vaakasuorasti tasainen pinta. Siinä saattaa
olla mäkiä, laaksoja ja pitkiä harjanteita. Sen ei tarvitse myöskään
olla aivan puutonta, sillä on olemassa metsikköpreerioita, joilla
kasvaa puuryhmiä tai lehtoja, joita toisinaan nimitetään saarelmiksi,
ne kun muistuttavat meren metsäisiä saaria.

Preeria on nimitys, jota käytetään erottamaan näitä laajoja
niittymäisiä maanpinnan aloja metsistä, vuorista ja merestä. Itse
ruohoaavikot erotetaan toisistaan omilla nimillään sen mukaan, millä
niiden pinta on peitetty. Olemme nähneet metsikköpreerioita ja
kukkapreerioita. Viimemainittuja niillä samoilevat metsästäjät
parjaavat rikkaruohokentiksi. Laajoja vihantia puhvelinruohoa tai
gramaa tai mezquiteä kasvavia niittyjä nimitetään ruohopreerioiksi.
Suolakiteytymien seutuja -- usein viidenkymmenen kilometrin pituisia ja
melkein yhtä leveitä -- sanotaan suolapreerioiksi ja jotakuinkin
samanlaisia lipeäsuolan peittämiä aloja soodapreerioiksi. On laajoja
autioita aavikoita, joilla ei tapaa muuta kasvillisuutta kuin villiä
marunapensasta. Tällaisia marunapreerioita on satoja neliökilometrejä
Pohjois-Amerikan mantereen sisäosissa. On vielä hiekka-aavikoitakin ja
kivipreerioita, joilla kallionsirpaleet ja mukulakivet peittävät karua
kenttää. Erästä preerialajia nimitetään sikojen lietteeksi, koska sen
pinta on peninkulmamäärin rosoista, ikään kuin siat olisivat sen joskus
etäisinä aikoina tonkineet.

Useimmat mainituista nimistä ovat erämiesten, näiden seutujen
varsinaisten tienraivaajien antamia. Monet niistä ovat intiaanien
nimistön tapaan itsensä luonnon kuiskailemia, ja useamman kuin yhden
ristittävistään ovat nämä urheat uranuurtajat saaneet kastaa verellään.

Sanoimme, että pojat matkasivat nyt aaltoaavikolla. Sen pinnasta kohosi
laajahkoja harjuja, ja niiden välillä oli notkoja. Oletteko koskaan
nähneet valtamerta myrskyn jälkeen? Tiedättekö, mitä pohjamaininki on?
-- kun meri huokailee isoina, sileinä hyökyinä ilman vaahtoharjaa kun
myrsky on lakannut ulvomasta ja tuulet puhaltamasta? Mutta yhä pysyy
syvän ulapan pinta niin epätasaisena, niin vaarallisia ovat nuo sileät
laineet, että laivat keinuvat ja keikkuvat sinne tänne ja joskus
menettävät mastonsa tai painuvat kallelleen. Merimiehet nimittävät
sellaista mainingiksi. Jos voisitte kuvitella tuollaisen lainehtivan
meren äkkiä pysähtyneen liikkeessään ja veden muuttuneen vihreän nurmen
peittämäksi maankamaraksi, niin näkisitte jotakin aaltoaavikon
kaltaista. Jotkut tutkijat luulevat näiden preerioiden muodostuessa
tuonlaisen aaltoiluliikkeen todella tapahtuneen jonkin maanjäristyksen
aiheuttamana ja maan pysähtyneen äkkiä värähtelystään. Se on
mielenkiintoinen tutkimusaihe oppineelle geologille.

Ruohoaavikon harjanteet, joiden yli seikkailijamme vaelsivat, kulkivat
idästä länteen, ja niiden mukaan suuntautuivat tietysti syvänteetkin.
Matka kävi pohjoista kohti, joten heidän kulkemansa tie oli alituista
ylä- ja alamäkeä.

Innokkaasti katsellen eteensä ja tarkaten levottomina kaukalomaisia
notkoja jokaiselle uudelle selänteelle noustessaan he ratsastivat
eteenpäin, toivoen kiihkeästi, että pian saisivat puhvelit näkyviinsä.
Mutta he eivät olleet valmistautuneet näkyyn, joka piankin oli
tervehtivä heidän silmiään -- näkyyn, jonka olisi luullut täyttävän
heidät ilolla, mutta joka päinvastoin synnytti heissä melkein pelon
sekaisia tunteita.

He olivat juuri nousseet eräälle harjulle, josta heille avautui näköala
alas laaksoon. Se oli pieni syvä laakso, melkein pyöreä ja vihreän
nurmen peittämä. Lähellä sen toista sivua pulppusi lähde, jonka vesi
kiersi ensin melkein koko notkon kehän ja laski sitten erään preeriassa
olevan rotkon kautta. Tämä pieni puron uoma voitiin erottaa sen äyräitä
reunustavista matalista puista, puuvillapoppeleista ja pajuista.
Laakson keskiosa näytti siis pieneltä, pyöreältä, melkein joka
puoleltaan lehdon ympäröimältä niityltä.

Juuri tällä niityllä kohtasi poikien silmiä näky, joka sai heidät äkkiä
pysähdyttämään hevosensa. Siellä oli joukko eläimiä kaikesta päättäen
hirveässä tappelun mylläkässä! Niitä ei ollut tusinaa enempää, mutta ne
olivat isoja, hurjan ja raivokkaan näköisiä, ja hyökkäilivät toistensa
kimppuun niin vimmoissaan, että vihreä nurmi oli niiden sorkkien repimä
ja uurtama. Tämä sekava taistelu tapahtui keskellä niittyä -- aukealla
paikalla, -- eivätkä ne olisi voineet juuri sopivampaa paikkaa
sellaiseen näytökseen valita, jos olisivat halunneet esittää sen
suurelle katsojajoukolle. Laakso ympärillä kiertävine harjanteineen
muistutti paljon suuria espanjalaisia amfiteattereita, joissa esitetään
härkätaisteluja, ja niityn sileä, tasainen pinta oli kilpatantereena.
Taistelijat eivät kuitenkaan olleet missään leikkiottelussa joutilaan
joukon uteliaisuuden tyydyttämiseksi, eivätkä edes aavistaneet, että
katsojia oli saapuvilla.

Niiden käymä taistelu oli todellista, ja niiden vihaiset mylvähdykset,
nopeat syöksähdykset sekä yhteen kolahtavien kallojen tärskähdykset
osoittivat ottelun olevan haudanvakavaa.

Jo ensi silmäyksellä näki, että nämä eläimet olivat puhveleita. Niiden
isot ruhot, leijonamaiset ruumiit, ja ennen kaikkea raivostuneen sonnin
mölinää muistuttava mylvintä vakuutti pojille, etteivät ne voineet olla
muuta kuin puhveleita, ja puhveleita ne olivatkin -- vanhoja sonneja,
jotka olivat ryhtyneet kauheisiin turnajaisiin, joita ne toisinaan
pitävät.

Sanoin, että pojat valtasi ensin pelon tunne. Mitä pelottavaa
puhvelilaumassa saattoi olla, sellaistahan he olivat niin kauan
etsineetkin? Aiheuttiko sen eläinten vihaiset asennot vai niiden
kovaääninen mylvintä? Ei suinkaan. Kammo ei johtunut siitä, että ne
olivat puhveleita tai siitä, että ne olivat hurjassa ottelussa, vaan
siitä, että ne olivat -- valkoisia puhveleita!

Kysynette taas, miksi tämä sitten synnytti heissä pelkoa. Eikö
valkoisen puhvelin pyydystäminen juuri ollut heidän retkensä
tarkoituksena? Eikö sellaisen näkeminen olisi pitänyt aiheuttaa
pikemmin iloa kuin pelkoa? Niin olisikin aiheuttanut yhden sellaisen
näkeminen, mutta niin monen näkeminen -- lähes tusinan -- aivan tavaton
ja ennenkuulumaton seikka -- se synnytti seikkailijoissamme kammoa.
Kului jonkin aikaa ennen kuin kukaan pojista löysi sanoja ilmaistakseen
kummastuksensa. He istuivat ääneti tuijottaen alas laaksoon. He
saattoivat tuskin uskoa silmiään. He katselivat vielä pitkän aikaa.
Vihdoin he näkivät, ettei siitä voinut erehtyä. Eläimet olivat
puhveleita, ja myös valkoisia!

Ne eivät olleet kaikki tasaisesti valkoisia, vaikka kylläkin useimmat.
Muutamat olivat tummempia päästä ja jaloista, niillä oli leveät
valkoiset laikut kyljissä, ja ne näyttivätkin kirjavilta. Yleisväri oli
kuitenkin valkoinen ja omituista kyllä koko laumassa ei ollut
ainoatakaan mustaa tai ruskeata -- ei ainoatakaan, jolla olisi ollut
puhvelien tavallinen väri. Tämä seikka se teki ne niin salaperäisiksi
veljesten silmissä.

Pian nämä kuitenkin toipuivat hämmästyksestään. Ei ollut epäilystäkään
siitä, että he olivat tavanneet lauman valkoisia puhveleita. Ehkäpä ei
sittenkään ollut mitään kovin merkillistä siinä, että niitä oli
sellainen joukko yhdessä. Kenties tämänväriset eläimet, joita tavataan
niin harvoin, viihtyvät vain toisten valkoisten seurassa ja
pysyttelevät siten erillään mustista. Olisivatko he siis voineet
toivoakaan parempaa onnenpotkua? Jos heidän vain onnistuisi tappaa yksi
eläimistä, eivät he muuta pyytäisi, eivätkä muuta haluaisi. Heidän
retkensä päämäärä olisi silloin saavutettu, ja he saisivat
viivyttelemättä kääntää hevosensa ja ratsastaa suorinta tietä kotia
kohti. Näiden ajatusten risteillessä heidän aivoissaan he alkoivat
miettiä, miten saisivat surmatuksi tai pyydystetyksi yhden tai useamman
laumasta.

He eivät vitkastelleet suunnitelmansa laatimisessa. Puhvelit, jotka yhä
jatkoivat vihaista taisteluaan, eivät vielä olleet huomanneet heitä
eivätkä kai huomaisikaan. Metsästäjät päättivät sen vuoksi, että kaksi
heistä jäisi hevostensa selkään tavoittaakseen eläimet juoksussa, kun
taas kolmas koettaisi lähestyä niitä jalan päästäkseen varman
ampumamatkan päähän ennen kuin ne hätkähtäisivät pakoon, ja sitten
tilaisuuden tullen yhtyisi ajoon jäljestäpäin. Viimemainittu
velvollisuus annettiin Basilille, joka astuttuaan ratsultaan ja
tarkastettuaan luotettavan kiväärinsä alkoi hiipiä laaksoa alaspäin.
Lucien ja Francis istuivat yhä satuloissaan ja jäivät harjulle.

Basil saavutti pajuviidakon eläinten huomaamatta ja hiivittyään hiljaa
sen lävitse ei ollut enää viidenkymmenenkään askeleen päässä lauman
etumaisista. Nämä ryntäilivät yhä edestakaisin pöllytellen tomupilviä,
karjuen raivoisasti, juosten erilleen toisistaan ja puskien sitten taas
päänsä yhteen niin voimakkaasti, että kallot tärskähtivät joka kerta
ikään kuin kauhea kolaus olisi murskannut kummankin. Basil odotti,
kunnes eräs suurimmista ja nähtävästi valkoisin joukosta tuli hyvin
lähelle, ja sitten hän tähtäsi olkapään juureen ja laukaisi. Mahtavan
eläimen nähtiin kaatuvan tantereelle, kun taas toiset laukauksen
kuullessaan tai vainutessaan vihollisen läsnäolon luopuivat heti
taistelustaan ja syöksyen viidakon läpi kömpivät selänteen yli aukealle
aavikolle.

Jäämättä tarkastamaan ampumaansa eläintä Basil riensi hevosensa luo,
joka hänen kutsustaan jo laukkasi häntä kohti. Francis ja Lucien
ajoivat nyt pakenevaa laumaa takaa, ja Basil seurasi perässä nousten
kiireesti satulaan. Muutamassa minuutissa kaikki kolme olivat puhvelien
vieressä, ja silloin kuultiin kiväärien ja pistoolien paukauksia,
kunnes kaikkien aseet olivat ammutut tyhjiksi, mutta vaikkei ainoakaan
luoti lentänyt harhaan, eläimet laukkasivat yhä edelleen ikään kuin
yhteenkään niistä ei olisi sattunut. Ennen kuin metsästäjät ehtivät
panostaa pyssynsä uudelleen he saivat mielipahakseen nähdä koko lauman
kaukana aavikolla juoksemassa niin ripeästi kuin pystyi.

Huomatessaan ettei ollut mitään mahdollisuutta saavuttaa niitä enää,
kaikki käänsivät hevosensa ja alkoivat ratsastaa takaisin ottaakseen
talteen Basilin ensimmäisellä luodillaan kaataman puhvelin. He tiesivät
sen olevan vielä laaksossa, ja koska olivat nähneet sen makaavan
maassa, olivat varmat siitä, että olivat saaneet ainakin yhden
puhvelin, eivätkä muusta välittäneetkään.

Päästyään laakson yläpuolella olevalle harjulle he suureksi
kummastuksekseen näkivät puhvelin jälleen jaloillaan ja parinkymmenen
näykkivän ja ulisevan suden ympäröimänä. Ne hyökkäilivät sen päälle
yhtaikaa kaikilta puolilta haavoitetun härän käännähdellessä ja
yrittäessä pitää ne loitolla sarvillaan. Muutamia susia nähtiin
virumassa maassa, kaikesta päättäen kuolleina, mutta niiden toverit
jatkoivat hyökkäystä leppymättömällä raivolla. Puhvelin silmät
syöksivät tulta sen pyörähdellessä ympäri ja yrittäessä pitää
ahdistajansa etupuolellaan.

Oli kuitenkin ilmeistä, että sudet alkoivat päästä voitolle, ja jos ne
olisi jätetty rauhaan, ne olisivat pian kellistäneet puhvelin. Aluksi
pojat aikoivat sallia niiden tehdä sen, mutta äkkiä heidän mieleensä
juolahti, että silloin vuota voisi mennä pilalle. Raivokkaiden susien
terävät hampaat repisivät sen palasiksi. Tämä ajatus sai heidät
ryhtymään toisiin toimenpiteisiin. Kaikki kolme karauttivat ratsunsa
selänteeltä alas niitylle ja saarsivat siellä puhvelin. Sudet
hajaantuivat joka taholle, ja huomatessaan uudet vihollisensa iso härkä
alkoi rynnätä toisen luota toisen luo yrittäen saada hevoset sarviinsa.
Vain suurella vaivalla he voivat pysytellä sen ulottuvilta, mutta
vihdoin toinen hyvin tähdätty luoti Basilin kivääristä lävisti eläimen
sydämen ja huojuttuaan levitetyillä koivillaan ja keinuttuaan hetkisen
puolelta toiselle mahtava sonni tuupertui polvilleen ja makasi
liikkumattomana verisuihkun syöksyessä sen suusta. Hetken kuluttua se
oli kuollut.

Päästyään tästä varmuuteen pojat hyppäsivät ratsuiltaan, ottivat esille
nylkemispuukkonsa ja astuivat eläimen luo. Voitte kuvitella heidän
kummastuksensa samoin kuin mielipahansakin, kun he päästyään sen
lähelle huomasivat, että heidän valkoiseksi luulemansa puhveli ei
ollutkaan valkoinen, vaan valkoiseksi maalattu musta. Ei enempää eikä
vähempää. Asia oli aivan selvä. Isoa eläintä kauttaaltaan peittävä
kalkkimainen kerros oli nyt näkyvissä, ja heidän pistettyään kätensä
pitkään turkkiin, valkeata liitujauheen kaltaista ainetta irtautui
heidän sormiinsa!

Mikä oli aiheuttanut tämän omituisen ilmiön. Selitys siihen saatiin
pian. Heidän mieleensä muistuivat kipsikummut, joiden yli olivat
ratsastaneet edellisenä päivänä. He muistivat myöskin, että yöllä oli
satanut. Puhvelit olivat olleet niillä kummuilla ja tapansa mukaan
kieriskelleet ja rypeneet kosteissa pölyläjissä. Valkoinen alabasterin
kaltainen lieju oli tarttunut niiden turkkiin, antaen täten niille sen
värityksen, joka niin suuresti oli pettänyt ja nolannut herkkäuskoiset
metsästäjämme.

-- No, eipä mustakaan puhveli ole huono saalis, huudahti Basil
potkaisten kuolleen sonnin ruumista. -- Ainakin meillä on nyt tuoretta
lihaa päivälliseksi, ja lohduttakoon se meitä pettymyksessämme.

Näin lausuen Basil viittasi veljiään tulemaan avuksi, ja kaikki kolme
alkoivat nylkeä eläintä.




IHMEELLINEN PUSSI


Sinä päivänä metsästäjät ensimmäistä kertaa nauttivat päivällisekseen
tuoretta puhvelinpaistia. Aterian jälkeen he eivät olleet jouten, vaan
käyttivät lopun päivää kuivatakseen osan lihoista nuotiolla. He olivat
päättäneet leiriytyä yöksi tähän ja lähteä huomenissa jälleen
seuraamaan jälkiä. Niinpä he puuhailivat myöhään iltaan valmistaakseen
itselleen niin paljon hiillostettua puhvelinlihaa, että sitä riittäisi
useaksi päiväksi.

Oli jo melkein puoliyö ennen kuin he ajattelivat levolle menoa. Kuten
aikaisemmissakin päätettiin, että toisten nukkuessa yksi olisi
vartijana häätääkseen sudet lihoilta.

Heidän leirinsä oli avoimella kentällä lähellä sitä paikkaa, missä
puhveli oli nyljetty. Hevoset ja muuli olivat lasketut vähän matkan
päähän laitumelle syömään ruohoa. Susia oli runsaasti, sekä
preeriasusia että isoja, harmaasusia. Käristetyn lihan tuoksu oli
houkutellut niitä kaukaa, ja ne ulvoivat lakkaamatta läpi yön ja
tassuttelivat niityllä leirin ympärillä.

Francis vartioi ensimmäisen vuoron ja Lucien toisen. Basilin vuoro oli
viimeinen, ja sen oli määrä kestää päivänkoittoon asti, jolloin kaikki
oli herätettävä hyvin aikaisin jotta he ehtisivät järjestää tavaransa
ja pääsisivät jatkamaan matkaansa. He eivät halunneet menettää
hetkeäkään tarpeettomasti, koska tiesivät, että vaeltava lauma pääsisi
tunti tunnilta yhä enemmän heidän edelleen, joten ajo pitkistyisi.

Basilin vartiovuoro oli pitkä, ja häntä unetti, koska hän oli illalla
istunut valveilla. Hän ei ollut siis missään ystävällisessä
mielentilassa susia kohtaan, joiden tähden hänen täytyi valvoa.
Nähdessään niiden hiipivän ympäriinsä pimeässä hän ei voinut olla vähän
väliä vihaisesti murahtamatta, ja hän päätti heti aamun tullen
tunteittensa tyydyttämiseksi tyhjentää pyssynsä johonkuhun noista
lurjuksista.

Vartioituaan lähes kolme tuntia hän huomasi idässä aamunkoiton
ensimmäiset valojuovat.

-- Silloin kun olemme saaneet aamiaisemme valmiiksi, ajatteli Basil, --
on jo kyllin valoisaa seurataksemme jälkiä. Herätän Francisin ja Lucen
ja vaihteen vuoksi teen sen ampumalla. Valitsen isoimman noista
hiiviskelijöistä! Takaanpa, ettei ainakaan se tästä lähin valvota
ketään.

Basil kohottautui polvilleen ja katsahti ympärilleen valitakseen uhrin.
Mutta, omituista kyllä, ikään kuin arvaten hänen tarkoituksensa sudet
olivat poistuneet nuotion läheisyydestä, vaikka muutamia vielä luikki
viidakon reunassa. Basil valitsi näistä yhden, joka hämärässä valossa
näytti isolta, harmaalta otukselta, kohotti pyssynsä ja laukaisi sitä
kohti. Koska hän ei paljoakaan välittänyt tappoiko eläimen vai ei, hän
ampui huolimattomasti.

Laukausta seurasi äänekäs kiljahdus, johon vastasi puolisataa
samanlaista kaikilta tahoilta laaksosta. Se herätti nukkuvat
metsästäjät, jotka hyppäsivät jaloilleen. Heidän kuulemansa kiljahdus
ei ollut susien ulvontaa, vaan se tiesi aivan muuta. Se oli ihmisäänen
kajahduttama. Se oli intiaanien sotahuuto!

Kaikki kolme seisoivat sanattomina kauhusta, mutta vaikka he olisivat
kyenneetkin lausumaan jotakin, he olisivat tuskin saaneet siihen aikaa.
Sillä melkein samassa ryntäsi esille tummia haamuja, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä viisikymmentä kookasta villiä piiritti heidät. Basil,
joka oli ollut kauimpana nuotiosta, iskettiin tainnuksiin, ja intiaanit
tarttuivat jäntevillä käsillään Lucieniin ja Francisiin, jotka eivät
ajatelleetkaan käyttää pyssyjään. Onneksi he eivät ryhtyneet
vastarintaan, sillä silloin villit olisivat surmanneet kaikki kolme
siihen paikkaan. Nytkin he näkyivät hetkisen epäröivän, jättääkö heidät
henkiin vai ei -- koska Basil oli erehdyksessä luullut erästä heidän
joukostaan sudeksi haavoittaen intiaania luodillaan, mikä tietysti
ärsytti heitä suuresti. Huomatessaan kuitenkin joukon vähälukuisuuden
ja nähdessään, että pojat eivät tehneet enempää vastarintaa, he
luopuivat aikeestaan surmata heidät heti mutta sitoivat kuitenkin
kaikkien kolmen kädet selän taakse, ja sitten nostettuaan heidät
hevosten selkään ja kerättyään heidän pyssynsä ja peitteensä
kuljettivat heidät ulos laaksosta. Vähän matkan päästä intiaanit
saapuivat paikalle, jonne olivat kytkeneet omat hevosensa. Siellä he
pysähtyivät hetkiseksi, kunnes jokainen oli hypännyt satulaan ja sitten
koko joukko vankeineen lähti ajamaan nopeata ravia aavikon yli.

He saapuivat noin tunnin kuluttua suurelle leiripaikalle leveän,
matalan virran varrelle. Siinä oli tasangolla lähes sata telttaa. Maa
oli täynnä puhvelinsarvia ja vuotia ja suuret määrät niiden lihaa
riippui tangoista jokaisen majan edustalla. Siellä oli nuotioita,
leirikattiloita, koiria, intiaanien ponihevosia, naisia ja lapsia, --
kaikki sikin sokin tai kiirehtimässä edestakaisin telttojen välissä.

Vangit heitettiin maahan leirin edustalla lähellä joen äyrästä. Heidän
kiinniottajansa jättivät heidät, mutta heidät ympäröi heti lauma
ulvovia naisia ja lapsia. Alussa he katselivat poikia vain uteliaina,
mutta heti kun kuulivat, että erästä intiaania oli haavoitettu, he
päästivät mitä kamalimpia ja vihlovimpia huutoja ja lähestyivät
vankejaan uhkaavin katsein ja elein.

He aloittivat kiduttamisen vetämällä poikia korvista ja tukasta ja
pistelemällä heidän käsivarsiaan ja olkapäitään nuolenkärjillä. Sen
jälkeen useat naisista hiukan huvitellakseen tarttuivat veneisiin ja
raahasivat kaikki kolme keskelle virtaa. Siellä he painoivat heidän
päänsä veden alle pitäen heitä kauan upoksissa, kaiken aikaa ulvoen ja
nauraen kuin paholaiset. Hetkiseksi vangit luulivat naisten aikovan
hukuttaa heidät, ja tajusivat etteivät voineet tehdä mitään
pelastuakseen, koska olivat sidottuja. Sellainen ei kuitenkaan ollut
tarkoitus, naiset halusivat vain saada pojista mahdollisimman paljon
huvia. Väsyttyään tähän leikkiin he raahasivat pojat jälleen rannalle
ja heittivät heidät likomärkinä ruohikolle.

Mutta mitä Basil hommaili kaiken aikaa? Hänellähän oli mukanaan
taikakalu, joka tekisi lopun tästä häijystä kohtelusta ja saisi
intiaanit muuttumaan julmista vihollisista ystäviksi. Basil-parka oli
kärsinyt eniten kaikista kolmesta. Kun heidät otettiin kiinni, Basil
oli mennyt tainnoksiin tapparan huumaavasta iskusta ja vaikka hän
tointui sen verran, että kykeni ratsastamaan intiaanileiriin, niin hän
tuli täysiin tajuihinsa vasta kylmässä joessa. Silloin hän ajatteli
heti metsästyspaitansa povessa säilyttämäänsä kapinetta. Siitä
olivatkin hänen veljensä häntä joka hetki muistutelleet, pyytäen
kiihkeästi häntä käyttämään hyväkseen salaisuutta, jonka laatua
kumpikaan heistä ei täydellisesti käsittänyt. Mutta iskun huumaamana
Basil oli tähän asti ollut tuskin tietoinen teoistaan.

Nyt hän oli tointunut ja teki kaiken voitavansa tavoittaakseen nauhan
ja vetääkseen kirjaillun pussin povestaan, mutta hänen kätensä olivat
köytetyt selän taakse, joten hän ei voinut käyttää niitä. Hän yritti
tavoittaa sitä suullaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat
turhat. Sitten hän kääntyi veljiensä puoleen aikoen pyytää heitä
kierähtämään lähemmäksi ja kiskaisemaan nauhan hampaillaan. Mutta
veljet eivät enää olleetkaan hänen lähellään. Intiaaninaiset olivat
raahanneet heidät jonkin matkan päähän, ja heidän nilkkansa olivat
sidotut yhteen samoin kuin hänen omansakin, eivätkä he siis voineet
liikkua paikalta, mihin heidät oli asetettu.

Basil näki kaiken tämän tuskallisen hämmästyksen tuntein, sillä
päätellen siitä julmasta käsittelystä, mikä heidän osakseen oli jo
tullut, sekä intiaanien kiihtyneestä ja ärtyneestä sävystä hän alkoi
pelätä pahinta ja epäillä, ettei hänellä oleva taikakalu sittenkään
tehoaisi. Hän ponnisteli parhaansa mukaan saadakseen tilaisuuden
koettaa sitä. Hän ei ulottunut ottamaan sitä ja antoi merkkejä
ympärillä seisoville naisille nyökäten päällään ja luoden silmänsä alas
rintaansa kohti. Mutta naiset eivät tajunneet hänen tarkoitustaan ja
vain nauroivat tätä heidän mielestään jokseenkin hullunkurista
esitystä.

Miehet seisoivat tämän näytöksen aikana erillään keskustellen ja
nähtävästi pohtien, mitä vangeille olisi tehtävä. Muutamien sävy oli
vihainen ja kiihtynyt. He puhuivat äänekkäästi ja huitoivat hurjasti
käsillään, osoittaen vähän väliä leirin edustalla olevaa tasaista
tannerta. Vangit huomasivat, että näiden kovaäänisten puhujain joukossa
oli mies, jota Basil oli haavoittanut, koska hän kantoi käsivarttaan
siteessä. Hän oli ruma ja julman näköinen villi, ja vaikka pojat eivät
ymmärtäneet sanaakaan heidän puheestaan, he havaitsivat miehen eleistä
ja äänensävystä, että hän esiintyi vihamielisesti heitä kohtaan.
Vihdoin he näkivät kauhukseen, että mies puoltajineen vei voiton
väittelyssä, ja kaikki muut näkyivät tyytyvän päätökseen. Minkä
päätöksen he olivat tehneet? Aikoivatko he tappaa heidät? Pojat
tarkkasivat intiaanien jokaista liikettä pelon vallassa.

Äkkiä he näkivät jokaisen villin tarttuvan jouseen, samalla kun kaksi
joukosta kantoi aukealle kentälle ison paalun, pystyttäen sen lujasti
maahan. Hirveä totuus selvisi nyt onnettomille. Punanahkojen tarkoitus
oli sitoa vankinsa paaluun ja käyttää heitä nuoltensa maalitauluna.
Pojat olivat kuulleet, että intiaanit menettelivät näin yleisesti ja
jokaiselta pääsi kauhunhuuto, kun he huomasivat nämä hirvittävät
valmistelut.

Heillä ei ollut paljon aikaa huudella toisilleen ja heidän sanansa
hukkuivat naisten ja lasten ulvahduksiin. Nämä hyppivät ja tanssivat
kedolla, riemuiten nähtävästi kamalasta näytelmästä, joka heille pian
tarjoutuisi.

Onneksi Basil valittiin ensimmäiseksi uhriksi. Hänen suurempi kokonsa
ja ikänsä tuotti kaiketi hänelle tämän kunnian. Pari intiaania tarttui
häneen ja laahasi hänet paalun luo, jossa villit alkoivat riisua häntä
-- jotta saisivat hänen alastomasta ruumiistaan paremman maalitaulun.

Niin pian kuin he olivat päästäneet hänen käsivartensa ja riistäneet
metsästyspaidan hänen yltään, kirjailtu nahkapussi kiinnitti heidän
huomionsa. Eräs heistä sieppasi sen ja veti esille sen sisällön --
punertavasta savikivestä tehdyn piipunpesän. (Tämä harvinainen
kivilaji, josta intiaanit tekivät piippujansa, oli hyvin
arvossapidettyä.) Tuskin metsäläinen oli silmännyt esinettä, kun hän
päästi omituisen huudahduksen ja antoi sen toverilleen. Tämä otti sen
käsiinsä, äännähti samaan tapaan ja vieden kapineen mukanaan juoksi
takaisin toisten luo. Esineen huomattiin kulkevan kädestä käteen,
jokainen tutki sitä tarkoin ja teki jonkin huomautuksen. Mutta erästä
intiaania sen näkeminen tuntui liikuttavan aivan erityisesti.
Katseltuaan esinettä hetkisen mies juoksi kiireesti Basilin luo, ja
toiset seurasivat häntä. Tämä oli tilaisuus, jota Basil toivoi. Ja kun
intiaani seisoi hänen edessään osoittaen piippua ikään kuin odottaen
selitystä, poika, jonka kädet nyt olivat vapaat, teki harkiten ja
tyynesti muutamia isältään oppimiaan merkkejä. Intiaani ymmärsi heti
nämä merkit, irrotti köydet Basilin nilkoista, nosti hänet jaloilleen
ja syleili häntä samalla äännellen ystävällisesti. Kaikki muutkin
intiaanit tungeksivat paikalle ja tarttuivat häntä kädestä, jotkut
juoksivat Lucienin ja Francisin luo, jotka vapautettiin tuota pikaa.

Kaikki kolme vietiin nyt erääseen telttaan, heidän ylleen puettiin heti
kuivat vaatteet, ja nopeasti valmistettu juhla-ateria asetettiin heidän
eteensä. Heidän vangitsijansa, jotka hetkistä aikaisemmin olivat
aikoneet surmata toisen toisensa perästä mitä julmimmalla tavalla,
näyttivät nyt kilpailevan keskenään siitä, miten heitä parhaiten
kunnioittaisivat. Se intiaani, joka oli osoittanut niin suurta
mielenkiintoa salaperäisen piipunpesän nähdessään, sai kuitenkin
etusijan heitä palveltaessa, ja hänen telttaansa seikkailijamme oli
vietykin.

Ihmettelette kai mitä merkillistä tuollaisessa tavallisessa
piipunpesässä oli, jotta se pystyi tekemään tämän äkillisen ja
salaperäisen vaikutuksen. Kerron sen teille mahdollisimman
lyhytsanaisesti.

Olette varmaan kuulleet Shawnee-heimon päälliköstä Tekumsehista -- joka
oli uljain intiaanisoturi, mitä koskaan on ollut olemassa ja samalla
merkittävin heidän valtiomiehistään. Lienette myöskin kuulleet, että
viime sodassa Englannin ja Yhdysvaltain välillä Tekumseh, käyttäen
hyväkseen näiden kansakuntain välistä riitaa yritti yllyttää intiaanit
yleiseen kapinaan karkottaakseen kaikki valkoihoiset Amerikan
maaperältä. Tekumsehilla oli veli Elswatawa, paremmin tunnettu
profeetan nimellä. Tämä veli oli yhtä innokas kuin heimopäällikkö
itsekin toteuttamaan suurta suunnitelmaa ja sitä varten hän läksikin
ristiretkelle saarnaamaan jokaisen Amerikan länsiosissa asuvan
intiaaniheimon luo. Hän oli hyvin nerokas ja kaunopuheinen mies, ja
hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan. Asia, jonka puolesta
hän puhui, oli kaikille intiaaneille kallis, ja tietysti häntä
kuunneltiin ja hän poltti rauhanpiippua jokaisen heimon miesten kanssa.
Ja tämä profeetan kaikilla vaelluksilla käyttämä rauhanpiippu eli
"calumet" oli juuri sama, joka Basililla oli mukanaan ja jonka
intiaanit heti tunsivat sen erikoisista veistoksista ja
hieroglyyfeistä. He kuuluivat näet Osageheimoon, ja senkin luona oli
profeetta käynyt.

Kysytte, miten tämä merkillinen piippu oli joutunut Basilin isälle ja
miksi sen omistaminen auttoi pojat pinteestä? Senkin voin selittää.
Tekumseh kaatui sodassa amerikkalaisia vastaan, mutta Profeetta eli
monta vuotta jälkeenpäin. Vähän Amerikkaan muuttonsa jälkeen eversti --
poikien isä -- tapasi eräällä retkellään St. Louisin lähistöllä tämän
merkillisen intiaanin, ja ranskalainen ja hän tulivat hyviksi
ystäviksi. Lahjoja vaihdettiin molemmin puolin ja eversti sai
vastaanottaa punaisen rauhanpiipun.

Profeetta ilmoitti hänelle antaessaan sen, että jos hän joskus sattuisi
samoilemaan intiaaniheimojen keskuudessa, se voisi osoittautua hänelle
hyödylliseksi, ja opetti samalla everstille eräitä merkkejä, joita
tämän oli käytettävä hätään joutuessaan. Nämä merkit eversti oli
opettanut Basilille, ja olemme jo nähneet niiden vaikutuksen. Se
intiaani, joka ne oli parhaiten ymmärtänyt ja jota ne olivat syvimmin
liikuttaneet, sattui itse olemaan shawnee -- saman heimon miehiä, johon
sekä profeetta että Tekumseh kuuluivat. Siitä heimokunnasta on enää
jäljellä vain rippeitä, useimmat sen sotaiset pojat ovat joko kuolleet
tai hajaantuneet lännen laajoilla preerioilla vaeltelevien
paimentolaisjoukkojen keskuuteen. Sellainen siis on punaisen
rauhanpiipun tarina, taikakapineen, joka oli pelastanut seikkailevat
veljeksemme.

Ennen pitkää he kykenivät keskustelemaan intiaanien kanssa merkkien
avulla, sillä mikään kansa ei ymmärrä elekieltä paremmin kuin
intiaanit. Pojat ilmoittivat shawneille ketä olivat ja missä
tarkoituksessa olivat uskaltautuneet ruohoaavikoille. Kuultuaan heidän
retkensä syyn intiaanit kummastelivat kovin nuorten metsästäjien
rohkeutta. He kertoivat näille vuorostaan olevansa itsekin
puhvelinajossa seuraamassa suuren lauman kintereillä, ja arvelivat
laumassa nähdyn jonkun valkoisenkin. He lisäsivät vielä, että jos pojat
jäisivät muutamiksi päiviksi heidän metsästystovereikseen, ei mitään
vaivoja säästettäisi näiden eläinten kiinniottamiseksi tai
surmaamiseksi, jotta ne voitaisiin tarjota nuorille vieraille. Kehotus
otettiin tietysti ilolla vastaan.

Voisin kertoa monta muutakin seikkailua, joita pojilla oli, mutta
pelkään, nuori ystäväni, että olet jo väsynyt ruohoaavikoihin.
Riittäköön, kun sanon, että heidän vietettyään muutamia päiviä
metsästysretkellä intiaanien kanssa valkoinen puhveli vihdoinkin
kaadettiin. Kun vuota oli asianmukaisesti nyljetty ja imeytetty
Lucienin mukanaan tuomalla säilyttävällä voiteella, se käärittiin
huolellisesti kokoon ja kuormattiin Jeanetten selkään.

Seikkailijamme sanoivat nyt jäähyväiset intiaaniystävilleen ja lähtivät
kotimatkalle. Shawnee seurasi heitä Louisianan rajalle useiden
intiaanien kanssa, jotka erkanivat heistä vasta siellä. He saapuivat
turvallisesti vanhaan kartanoon Point Coupéessa. Sanomattakin on
selvää, että sekä heidän isänsä että entinen jääkäri Hugot lausuivat
heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi.

Iäkäs luonnontutkija oli saanut mitä oli toivonut, ja tunsi itsensä
onnelliseksi. Hän oli entistä ylpeämpi miehekkäistä pojistaan --
"nuorista Nimrodeistaan", kuten hän heitä nyttemmin nimitti -- ja
kuunteli monena talvi-iltana iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä
mielihyvällä kertomusta heidän seikkailuistaan valkoista puhvelia
etsiessään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61702 ***