*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61099 ***

LUMOTTU MAA

Kertomus nuorisolle


Kirj.

ILMARI TULIMAA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1924.




I


Sisarukset Aino ja Reino viettivät vuonna 1918 kesää eräässä
Keski-Suomen kylässä. Sinä kesänä ei riittänyt monesta talosta
ruoka-aineita edes vanhoillekaan saatikka sitten muille kesävieraille,
ja siksi nuoret lähtivät noin peninkulman päässä sijaitsevaan
metsätorppaan ostamaan leipää ja voita.

Reinon selässä oli melkein tyhjä reppu, sillä ne muutamat pienet
kirjavihkoset, jotka he aikoivat jättää tulijaisiksi torpan väelle,
eivät pussia pullistuttaneet.

Reippaasti ja iloisin mielin kulkivat sisarukset, joiden päätä kaunisti
edellisenä keväänä saatu valkolakki. Kaitainen metsäpolku vei ensin
läpi petäjikön ja laskeutui sitten koivuja ja haapoja kasvavaan
laaksoon. Sielläkös räkättirastaat pitivät ilvettään! Laakson pohjassa
solisi pieni puro, joka uoman äyräistä päättäen kevättulvien aikana oli
hyvinkin vuolas. Siltana johti puron yli pyöreä, kuorittu haapa, jota
myöten Reino ensin kulki toiselle puolelle, jääden sitten katsomaan,
miten sisko suoriutui. Hyvin hän pääsikin, niinkuin voimistelussa
harjaantuneen tytön tulikin.

Vähitellen maa alkoi kohota. Polku johti leveän Kalliovaaran yli.
Koivut loppuivat. Kuuset ja solakat petäjät olivat mäenrinteen
kasvatteja. Ylhäällä kalliolla kasvoi kuitenkin ainoastaan jokunen
yksinäinen honka, joka mahtavilla juurillaan syleili kalliopaasia
välttääkseen myrskyn runtelemien sisartensa kovan kohtalon. Moni uljas
honka oli saanut tuntea tyvellään purevan sahankin ja päässyt
matkailemaan kauas syntymäsijoiltaan -- luomakunnan herroja
palvelemaan. Lähellä kallionlaen pohjoista reunaa yhtyi tiehen toinen
idästäpäin tuleva polku, ja siinä sisarukset pysähtyivät ja loivat
odottavat katseensa polun suuntaan. Reino vilkaisi kelloaan ja virkkoi:
-- Saavuimme neljännestuntia liian aikaisin. Yhdeksitoistahan Ruthin
piti täällä meihin yhtyä.

-- Pianhan aika kuluu tässä odottaessa, sanoi Aino.

He istuutuivat kivelle ja puhelivat niitä näitä, Reinon luodessa tämän
tästä silmänsä suunnalle, josta odotetun piti tulla.

-- Pidätkö sinä paljon Ruthista? kysyi Aino hymyillen veljeltään.

-- Kukapa ei voisi olla hänestä pitämättä, vastasi veli vältellen.

-- Mutta pidätkö enemmän kuin muista tytöistä, enemmän kuin -- minusta?
tutki Aino.

-- Soisitko sinä, että minä pitäisin hänestä enemmän kuin omasta
rakkaasta sisarestani; sanoi Reino katsoen hellästi sisareensa.

-- Sinä et halua vastata suoraan, mutta ei ole tarviskaan. Tiedänhän
minä muutenkin, että Ruth Rautamo on sinusta maailman paras ja kaunein
tyttö. Ja hänkin pitää -- niin pitää -- pitää --, -- sinä toivot nyt
kovin hartaasti, että sanoisin: sinusta, mutta jätänpä sanomatta. Saat
ottaa siitä itse selvän.

Reino loi taas silmänsä itää kohden, mutta kun sieltä ei odotettua
näkynyt, kohotti hän katseensa taivaalle, jossa mustia pilviä kohosi
esiin. Näytti tulevan oikein valtava ukkossade. Pian näkyi salamain
leimahduksia ja kuului etäistä jyrinää.

Vuoren pohjoinen sivu oli jotenkin jyrkkä, mutta siellä kasvoi tiheätä
kuusikkoa. Sinne kuusikon turviin riensivät nuoret juoksujalkaa.
Paksut, synkät pilvet olivatkin jo aivan heidän yläpuolellansa, ja
kohta alkoi putoilla suuria pisaroita.

-- Katsos, Aino, tuonne vasemmalle, siellähän vasta mainio sateensuoja
on!

-- Mennäänkin sinne, siellä on oikein topatut sohvatkin! ehdotti sisar.

Muutamalla harppauksella pääsivät nuoret kallioluolaan, jonka katon
muodosti ulkoneva kallionkieleke. Perällä oli sammaloituneita kiviä.
Aino istuutui matalalle, pehmeälle istuimelle ja hänen viereensä
toiselle, sohvantapaiselle, heittäytyi Reino pitkälleen.

Ukkonen jyrähteli nyt aivan Kalliovaaran päällä, ja välistä oli
jyrähdys niin ankara, että vuori tuntui vapisevan perustuksiaan myöten.
Mutta ukkospilvet menivät pian ohi, ja kohta kuului ainoastaan heikkoa
jyrinää kaukaa lännestä.

Aino istui ja katseli sateen valumista. Se muodosti kuin esiripun
luolan suulle, miljoonista pisaroista kudotun. Mistähän tuo vesi on
tällä kertaa kotoisin, onkohan se Karjalan ja Aunuksen vesiä? ajatteli
Aino. -- Vesi ja ilma, kuinka ne kiertelevätkään, lakkaamattomassa
kulussa. Tuokin vesi on voinut olla Siperian mäntyjen neulasissa ja
juosta Obissa ja Jeniseissä; se on voinut sitä ennen virrata pyhässä
Gangesjoessa, ja hurskaat hindut ovat siinä peseytyneet; Niilissä siinä
ovat uineet krokotiilit; se on ehkä joskus ollut mehuna Ranskan
viinitarhojen rypäleissä, tai chichajuomana jibaroindiaanien kesteissä.
Tuo ihmeellinen elämän ylläpitäjä valuu niin kauniina tuossa edessäni,
ja kenties minäkin saan juoda juuri tätä nestettä pisaran Nevalammin
Mansikin maidossa, kun teemme tänne seuraavan retken.

-- Ikävä, ettei Ruth ennättänyt ajoissa. Nyt hän voi kastua, sanoi
Reino, katsellen hänkin sateen valumista.

-- Tottahan hän on päässyt jonkin ison kuusen suojaan, niin että älä
turhia sure hänen puolestansa, lohdutteli Aino.

Reino sulki silmänsä ja antoi ajatuksensa askaroida Ruthissa. Ruth
pikku tyttönä Turussa, jolloin Reino jo oli hänen ritarinsa ja saattoi
tyttöä kotiin luistinradalta. Ruth yhteiskoulussa samalla luokalla kuin
hän sisarineen. Koko kouluaika kulki hänen sisäisen silmänsä sivu
yhtenä vilauksena aina valkolakin saantiin asti. Ruthin loistavat
silmät katsoivat nytkin häneen, ne valaisivat, ne lämmittivät häntä.
Ruthin kirkas, helähtävä ääni hiveli hänen korviansa. -- Kun nyt sade
lakkaisi pian, että saisi hänet nähdä taas oikein ilmielävänä ja saisi
olla hänen seurassaan koko päivän. -- Oli erinomainen onni, että
Rautamotkin tulivat tänne sisä-Suomeen täksi kesäksi. -- Ainoastaan
viisi kilometriä Peltolasta Mäenpäähän, Ruthin luo, Ruthin luo! -- --
Reino toisti ajatuksissaan nuo sanat useaan kertaan.

Yht'äkkiä hän tunsi vajoavansa makuupaikkoineen alas, mutta siinä
vaipumisessa oli niin suloista nautintoa, ettei hän tahtonut avata
silmiänsä.

Sateen sohina lakkasi ja silloin Reino avasi silmänsä.

-- Mitä ihmettä! -- Missä ollaan! Ei näy kuusia, ei taivasta, ei muuta
kuin vuorta hämärässä valossa.

Reino hieroi silmiänsä ja nousi istualleen, mutta ympäristö ei silti
muuttunut. Aino istui hänen vieressään ja näytti nukkuvan.

-- Aino, Aino, herää jo! Nouse ylös!

Aino hypähti pystyyn. -- Mikäs on hätänä? Joko sade on lakannut? Mutta,
-- mutta, missä me olemme! Ainokin hieroi silmiänsä. -- Onko peikko
vienyt meidät vuoren sisään? kysyi hän naurahtaen, mutta naurussa oli
hyvinkin pelokas sointi.

-- Me olemme vajonneet vuoren sisään, mutta kyllä me täältä pois
pääsemme, koskei täällä tämän pimeämpää ole. On kai täällä jokin rako,
josta päästään ihmisten ilmoille, lohdutti Reino.

He lähtivät kävelemään tunnelia pitkin, joka tuntui viettävän alaspäin
kiertäen ja kaartaen. Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen tuli seinä
eteen. Siinä ei näyttänyt olevan minkäänlaista aukkoa tai rakoa. He
pysähtyivät miettimään, mitä nyt oli tehtävä. Reino nojasi vuoren
rosoista seinää vasten, ja tunsi silloin, että seinä antoi perään. Hän
työnsi sitä yhä enemmän, ja mahtava paasi siirtyi vähitellen niin
paljon, että avautui rako, tarpeeksi iso ihmisen siitä kulkea.
Rohkeasti tunkeutuivat sisarukset aukkoon. Kun he olivat muutaman
askeleen kulkeneet, loppui ahdas käytävä ja aukko sulkeutui heidän
takanaan. Valtava paasi siirtyi hiljaa paikoilleen, kuin olisi se ollut
ilmajarruilla varustettu ovi.

Kulkijain eteen avautui nyt korkea ja avara holvi, joka oli paljon
valoisampi kuin äskeinen tunneli. Mutta missään ei näkynyt rakoa, josta
katse olisi voinut taivasta tavoitella.

-- Tämähän on kuin kirkko, sanoi Reino katsellen ympärilleen. --
Katsohan näitä mahtavia pilareita! Kyllä on aikaa kulunut näidenkin
teossa!

Pilarit olivat valkeata kalkkikiveä, tippukivimuodostuksia.

-- Kas, tuolla on varmasti sakasti! sanoi Aino osoittaen sormellaan
aukkoa "kirkon" vasemmanpuolisessa nurkassa.

-- Sieltä sakastista kai päästäänkin ulos, koska pääovi on lukossa,
arveli Reino.

Sisarukset menivät "sakastin" ovelle ja joutuivat taaskin mutkaiseen,
puolihämärään käytävään. Mutta rohkein mielin he kulkivat edelleen.

Jo näkyi kirkas valo, yhtä kirkas kuin ainakin kesäisenä päivänä,
jolloin ainoastaan hienot harsopilvet peittävät auringon.

Nuoret matkailijat päästivät ihastuksen huudon. He olivat ulkona. Niin
he luulivat.

-- Sanoinhan minä, että on täältä jokin tie ulos, virkkoi Reino
hyvillään.

-- Mutta tämähän on kuin satumaailmaa. Katsos, Reino, noita kiviä,
kuinka ne hohtavat ja välkkyvät! Tuolla on valkoisia marmorikallioita,
ja tuolla, oi, siellä näkyy olevan mitä ihanin puisto!

Reinokin katsoi ihmetellen eteen avautuvaa ihanuutta.

-- Emme, siskoseni, olekaan maanpinnalla, vaan jossain lumotussa maassa
vuoren sisässä. Voi, rakas sisko, mihin me olemmekaan joutuneet! Mutta
eihän tämä mikään varsin paha paikka ole. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja
kevyeltä hengittää, ja mikä suloinen tuoksu virtailee tuolta puistosta!
Onpa täällä lämminkin, kuin ainakin heinäkuun päivänä.

-- Veljeni taitaa oikein mieltyä täälläoloon. Et taida kaivata edes
erästä tyttöäkään?

-- Olisihan kyllä somaa, jos Ruth olisi täällä kolmantena ja hänen
veljensä, viuluniekka, neljäntenä, mutta kaipa me heidät vielä joskus
tapaamme.

"Viuluniekan" kuultuaan lehahti Aino punaiseksi ja lähtien hämillään
astelemaan sanoi: -- Lähdetään nyt tutkimaan tätä uutta maailmaamme!

Kävellessään eteenpäin sisarukset näkivät joka askeleella uutta ja
ihmeellistä. Maa, jota he astuivat, oli jalokiviä täynnä.

-- Tuo on varmasti timantti! Katsos, Aino, miten se loistaa ja
sädehtii! virkkoi Reino ottaen kiven käteensä. -- Tällä voisimme ostaa
vaikka Keuruun komeimman kartanon.

-- Entäs tämä tässä, ihasteli Aino, -- voi kuinka kaunis punainen kivi!
Miten ihanasti kuultaa sen ihmeellinen puna. Tämä on varmasti kaunein
rubiini, mikä missään on milloinkaan ollut.

-- Tuosta saat vielä safiirinkin, sanoi Reino, ojentaen sisarelleen
sinisen kiven. -- Täällä näkyykin olevan kaikkia jalokiviä, mitä oli
Aaronin rintakilvessä ja ilmestyskirjan kaupungissa. Mutta mikä näistä
on jaspis, mikä oniksi, krysoliitti, hyasintti tai ametisti, en tiedä,
mutta tuo tuossa on kuitenkin kaikitenkin smaragdi. Kas tässä tämä
viheriä, ota pois, kun annetaan!

Aino poimi vielä muutamia kauneimpia kiviä. Reino seisoi ja katseli
sisarensa hommia.

-- Aiotko jo heti perustaa jalokivikaupan? kysyi hän.

-- Kunhan Turkuun takaisin päästään, vastasi sisar ja jatkoi: --
Sinähän voitkin lähteä jo tänä iltana vuokraamaan sieltä puodin.

-- Kiitos luottamuksesta, mutta saat ottaa minut yhtiökumppaniksesi.

-- Luvataan, luvataan, ja myyjättäreksi Ruth! Hänen silmänsä
täydentävät varastoamme.

Nuoret kulkivat taas eteenpäin. He joutuivat kukkakentälle, jossa oli
jos jonkin näköisiä ja värisiä kukkia. Siinä oli korkeavartisia
liljoja, matalia orvokkeja, hyasintteja, narsisseja, tulpaaneja,
tuttuja ja tuntemattomia kukkia. Toiset olivat haaveellisen näköisiä
kuin uneksivat neitoset, toiset taas näyttivät kuin ihmettelevän, mitä
kumman kulkijoita heidän valtakuntaansa oli ilmestynyt.

Aino yritti taittaa yhden kukan, mutta veli varoitti:

-- Kuule, älä huoli ottaa, turmelet elämän suotta.

-- Ei oteta, ei, olisin vain tuon ihmeellisen sinikukan tuosta rintaani
siirtänyt.

-- Onhan sinulla vielä mesimarjankukka rinnassasi. Etkö muista, että
ahneus on kaiken pahuuden juuri, lausui Reino opettavaisella äänellä.

-- Sinut minä esitänkin tämän kukkatarhan kaitsijaksi, kun tavataan
tämän valtakunnan kuningas.

-- Saat sitten tulla joskus näitä katselemaan, mutta muista: ainoastaan
katselemaan!

-- Hyvä, hyvä, koetan muistaa. Mutta minkäs toimen minä täällä saisin?

-- Pyri kanapiiaksi, se on oikein sopiva virka noin nuorelle ja somalle
ylioppilasneitoselle. Silloin saisin minäkin joskus jonkun kananmunan.

-- Katseltavaksi vain, ei maisteltavaksi.

Mutta äkkiä he pysähtyivät ja jäivät kuin lumottuina kuuntelemaan.

Edempää kuului mitä ihaninta musiikkia. Kuoro lauloi neliäänisesti
urkujen ja harppujen säestyksellä.

Se oli ylistys- ja kiitoslaulua kaiken hyvän antajalle.

Aino ja Reino kuuntelivat ensin melkein hengittämättä. -- Tokko
enkelten kuorokaan voi ihanammin laulaa! -- Täällä on siis olentoja, ja
hyviä olentoja. Ihmisiäkö, vai enkeleitä? -- Saakohan niitä oikein
nähdä ja puhella niiden kanssa? Näin he ajattelivat.

Viimein he lähtivät kulkemaan sinne päin, mistä laulu kuului. He
kävelivät hiljaa varpaillaan, etteivät häiritsisi kuoron sulosointuja.

He kulkivat läpi puutarhan, jossa oli puita kaikilta maailman ääriltä,
ohi valkeiden marmoriveistosten, jotka olivat nähtävästi kuulujen
taiteilijain tekemiä, mutta joita heillä ei nyt ollut aikaa pysähtyä
katselemaan. He tahtoivat nähdä laulajat ja soittajat.

Viimein pääsivät sisarukset ihmeellisen salin äärelle. Etuseinän
muodosti kreikkalaistemppelin pääty, jota seitsemän solevaa pilaria
kannatti. Mitään muuta seinää ei edessä ollutkaan, niin että pilarien
välitse voi vapaasti nähdä salin perälle saakka. Vaaleanpunertava sileä
permanto, jota osaksi peittivät pehmeät matot, ulottui vuoren
peräseinään asti, jossa oli maalauksia ja veistoksia. Katon muodostivat
elävät kukkaköynnökset, jotka kasvoivat kahdestakymmenestä
sivuseinämillä olevasta maljakosta. Vasemmalla puolella salia olivat
urut, ja niiden ääressä laulajat ja soittajat.

Naislaulajia oli kaksi. Toisella, vanhemmalla, oli hyvin lempeät
harmaansiniset silmät, ja heleäihoisista, puhdaspiirteisistä kasvoista
loisti hyvyys ja rauha. Ruskea tukka oli kääritty korkealle pään
päälle, ja siinä oli kuin kruununa sädehtivillä timanteilla koristettu
kampa.

Hänen vieressään seisoi nuori, noin 20-vuotias, siis Ainon ikäinen,
tyttö. Reino vavahti. -- Ruth, ilmetty Ruth! Vaaleaverinen,
kultatukkainen, kasvot kuin vanhan ajan kreikattarilla. -- Ja silmät,
nuo loistavat, sädehtivät silmät, -- Ruthin silmät! -- Ruth, eikä
kuitenkaan Ruth. Tämä nuori laulajatar oli paljoa arvokkaamman näköinen
ja ylhäinen kuin prinsessa.

Molempien naisten kasvoissa oli niin paljon yhtäläisyyttä, että heidät
heti saattoi otaksua äidiksi ja tyttäreksi. Äiti ei näyttänyt juuri
kolmeakymmentä vuotta vanhemmalta, niin että hän yhtä hyvin saattoi
olla vanhempi sisar.

Molemmilla oli korkeat, kultakehyksiset, hopeakieliset harput, joita he
näppäilivät laulaessaan.

Bassoa lauloi vanhahko, noin viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli
musta, tuuhea parta; musta, hiukan kähärä tukka peitti hyvin
muodostunutta päätä, kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, silmissä
harras ilme.

Tumma- ja kiharatukkainen nuorukainen, joka soitti urkuja ja samassa
lauloi tenoria, näytti Reinon ikäiseltä, siis 21-vuotiaalta. Hänellä
oli ruskeat, haaveelliset silmät, hienopiirteinen nenä, viikset vasta
pienellä alulla, suu ja leuka tarmokkaan näköiset. Hän muistutti
kasvoiltaan Ruthin veljeä, mutta oli hyvin vakavan näköinen, ikäänkuin
olisi hän ollut jo kauan elämän kovassa koulussa.

Basso ja tenori olivat nähtävästi isä ja poika. Laulajat olivat siis
saman perheen jäseniä: isä, äiti, tytär ja poika.

Naisten puvut olivat vanhan ajan kreikkalaismallisia. Äidin valkoinen
puku oli koristettu kultakirjaimilla, tyttären vaaleansininen hopealla
huoliteltu. Neidon kullankeltainen tukka oli hajallaan, sitä sitoi
ainoastaan hopeanhohtoinen otsanauha. Kaulassa oli puhtaan valkoinen
helminauha.

Miesten puvut olivat muinais-suomalaista pukumallia. Hopeakudokset
koristivat tummansinisen mekon kaula-aukkoa, hihansuita ja helmoja.
Vyöt olivat naiskäsien mestariteoksia. Rinnustaa piti kiinni huoliteltu
hopeasolki.

Aino ja Reino pysähtyivät hartaina seisomaan pilarien juurelle, pyhäkön
kynnykselle. He ristivät vaistomaisesti kätensä ja jäivät kuin
huumaantuneina katselemaan näkemäänsä ja kuuntelemaan ylistysvirren
ihanata sointua.

Reinon korvia hiveli kuitenkin ennen kaikkea nuoren neidon helkkyvän
helähtävä sopraano, ja hän katsoi kuin lumottuna neidon kasvoihin. --
Hän onkin sisarineen taivaassa ja Ruth tuossa veljineen enkeleinä
laulelevat, ajatteli hän.

Ainokin tunsi rinnassaan lumoavaa väristystä, erottaessaan kuorosta
tenorin. Sisarukset siis kumpikin omistivat omakseen sen äänen, joka
sai heidän sisimpänsä erikoisemmin värähtämään, mutta kuitenkin kaikki
yhdessä: isän syvä basso, äidin lämminvärinen altto, harppujen
hopeaäänet ja urkujen vieno säestys sulautuivat niin ihanaksi
sopusoinnuksi, että nuoret tulokkaat tunsivat taivaallisen onnen
täyttävän heidän rintansa. Liikutuksen kyyneleet tipahtelivat heidän
silmistään. Konsertti päättyi, ja silloin keksi vanhemman naisen silmä
nuoret vieraat salin kynnykseltä. Hän huudahti:

-- Voi hyvä ihme, me olemme saaneet vieraita! Tulkaa, tulkaa, lapset,
tänne peremmälle! Hän laski harpun käsistänsä ja riensi nuoria vastaan,
jotka heti noudattivat näin sydämellistä kehoitusta.

Toisetkin katsahtivat ovelle, ja talon nuoret olivat hetkisen
äänettömän hämmästyksen vallassa. -- Heille tuli vieraita, tuli ihmisiä
maan päältä ja hyviä ihmisiä, sillä heidän kasvonsa olivat
hyvännäköiset. -- Mutta jospa he ovatkin enkeleitä, jotka yhtä pian
katoavat kuin ovat ilmestyneetkin? -- Se olisi sekin ihanaa, mutta
vielä ihanampaa olisi, jos nämä nuoret vieraat olisivat vain tavallisia
ihmisiä ja jäisivät heidän luoksensa oikein olemaan.

Näitä ennätti talon nuori väki ajatella, kun äiti jo sulki syliinsä
maanpäälliset tulijat.

Perheen isä ehti siihen myöskin ja sanoi: -- Tervetuloa luoksemme!
Suuri Luoja on teidät varmaan tänne lähettänyt. Kiitetty olkoon hän!

Sitten tuli nuorten vuoro tervehtiä toisiansa. Aino ja Reino tunsivat
suurta ujoutta tervehtiessään, sillä nämä laulajat olivat paljon
korkeammalla heitä, olivat yliluonnollisia olentoja. Talon tytär näytti
käsittävän vieraiden ujouden ja piti liian kylmänä pelkkää kättelyä.
Hän kiersi käsivartensa Ainon vyötäisille ja syleili ja suuteli häntä.

-- Te olette sittenkin oikeita ihmisiä, ettekö olekin? kysyi hän.

-- Olemme kyllä, kuinkas muuten, vastasi Reino. -- Miksikäs neiti meitä
ensin luuli?

-- Arvelin, että olettekin enkeleitä, ja ilmestyitte kadotaksenne taas.

-- Meillähän on syytä luulla teitä yliluonnollisiksi olennoiksi. Kun te
äsken lauloitte niin ihanasti, niin arvelimmekin olevamme taivaassa,
virkkoi Aino.

-- Tulkaa, rakkaat vieraamme, tänne istumaan! Te olette kai nälissänne
ja janoissanne, sanoi isäntä.

-- Niin, Ruth, tuopas vieraille mania! pyysi äiti.

Reino katseli ihmetellen talon tytärtä. -- Ihmeellistä, hänen
nimensäkin on Ruth! -- Ruthin vartalo, kasvot, silmät, ääni, nimi,
mutta näyttää kuninkaan tyttäreltä.

Vanhemmat johtivat vieraansa istumaan huoneen peräpuolelle. Siellä oli
matalia, pehmeitä nojatuolia, joiden päällystään oli kudottu
kukkakoristeita. Näitä istuimia oli neljä ja sitäpaitsi pari samalla
tavalla päällystettyä leposohvaa, sekä kaksi kahden hengen keinutuolia,
jotka olivat leikkauksilla taidokkaasti koristettuja.

Aino ja Reino istuutuivat mukaviin nojatuoleihin. Mutta kun Aino
vilkaisi kenkiinsä ja vertasi niitä talon asukkaiden siroihin
sandaaleihin, niin häntä hävetti pitää niitä pehmoisella, kauniilla
matolla, joka oli tuolin edessä. Hän ei tietänyt, miten oikein jalkansa
asettaisi. Viimein hän koetti niitä niin paljon kuin mahdollista
peittää helmoillaan.

Ruth toi pari pientä maljaa tarjottimella, joka oli tehty jostain
valkometallista ja kaunistettu kukkamaalauksilla.

Aino oli niin hämmästynyt maljojen häikäisevästä kauneudesta, ettei hän
heti uskaltanut koskea niihin.

-- Olkaa toki hyvä! kehoitti tarjoilija.

Aino otti pikarin, joka oli hienoa punertavaa lasia. -- Tämähän on
pelkkää rubiinia, ajatteli hän. Ja neste siinä näytti myöskin
punaiselta. -- Onkohan tämä viiniä, ja minä kun en ole eläissäni viiniä
maistanut. -- Mutta miten voisi kieltäytyä nauttimasta, kun nämä ovat
niin hyviä ihmisiä! Aino piti pikaria hetkisen aikaa kädessänsä,
ennenkun uskalsi kostuttaa sen sisällöllä huuliaan. Mutta tuntiessaan,
ettei siinä ollut mitään väkevyyttä, vaan päinvastoin hyvin suloinen
maku, hän tyhjensi pian pikarinsa.

Reino punastui, kun noin äärettömän ylhäinen neiti tarjosi hänelle
juotavaa, mutta nousi reippaasti pystyyn ja otti kiittäen lasinsa. Hän
ei aristellut juomaa, vaan vei pikarin heti huulilleen.

-- Tämähän on vasta ihmeellistä ainetta, oikeata nektaria, jumalten
juomaa! -- Mitä tämä oikein on? kysyi Reino, kääntyen emännän puoleen.

-- Se on mania, meidän ainoata ruokaamme ja juomaamme.

-- Sille on annettu nimi Israelin lasten mannan mukaan?

-- Niin juuri!

-- Mitä neiti siitä aineesta piti? kysyi nuori isäntä Ainolta.

-- Oi, tämä on ihanaa juomaa. Siinä ovat kaikki hyvät maut yhdistetyt,
eikä kuitenkaan voi sanoa, mikä niistä on päämaku.

Kun maljat olivat tyhjät, otti Ruth ne vastaan, huuhtoi altaassa ja vei
hyllylle, jossa oli riveissä samallaisia, mutta erivärisiä pikareja.

-- Haluatteko nyt katsella tarkemmin lähdettä, josta ruumiimme ravinto
kumpuaa? kysyi emäntä.

-- Voi, niin mielellämme! vastasivat vieraat.

Mentiin kaikin salin peräseinämälle. Siellä oli puhtaan valkoinen
marmoriallas, jonka molempiin päihin valui vuoresta pieni vesipuro.
Vettä oli altaassa noin neljännesmetrin vahvuudelta, eikä sitä siihen
enemmän voinut karttuakaan, sillä seinän puoleisen sivun rei'istä
juoksi liika vesi pois. Altaan kummassakin päässä oli veistokuva
valkeasta marmorista. Toinen esitti Rebekkaa kaivolla. Rebekka ojentaa
juuri astiaansa ja sanoo: Juo, minä juotan kamelisikin! Rebekan kuva
oli muovailtu äärimmäisellä huolella. Kasvoista uhosi nuorekas viehkeys
ja sulous, ja ne aivan kuin elivät. Avonaiset huulet näyttivät lempeän
kehoittavasti sanovan: Juo!

Reino katsahti veistoksesta Ruthiin ja huomasi, että tämä oli ollut sen
mallina. -- Oi, kuinka ihanaa olisi, jos hänkin oppisi veistämään
marmoria ja kykenisi luomaan Ruthin kuvan!

Altaan toisessa päässä oleva veistos esitti vanhempaa naishenkilöä,
jolla myöskin oli vesiastia kädessä. -- Ei tuo Rakel ole, tämä on
vanhempi ja kokeneempi nainen. Mutta naisen kasvoilla näkyi harras
odotus ja toivo. Äkkiä valkeni Ainolle ja hän virkkoi ääneen: -- Tämä
on samarialainen vaimo!

-- Niin on, vahvisti Reino, ja hän sanoo: Herra, anna minulle sitä
elävää vettä!

Perheen pää loi silloin lämpimän katseen vieraisiin, katsahti sitten
puolisoonsa, ja he nyökäyttivät ymmärtämyksellisesti toisilleen.

Altaan yläpuolella oli hopeavanteilla vyötetty sinertävälasinen
kannellinen maljakko, johon kultaputkea myöten valui vuoren seinästä
ihmeellistä mania.

Maljakko veti noin neljä litraa. Se oli lähes puolillaan nestettä, jota
putkesta valui niin hitaasti, ettei nesteen pinta näyttänyt ollenkaan
kohoavan.

Kun Aino ja Reino päät yhdessä katselivat laitetta, virkkoi emäntä: --
Tämä tässä on meidän ruoka-aittamme.

-- Ettäkö teillä ei muuta ruokaa olekaan? kysyi Reino ihmetellen.

Talonväki hymähteli.

-- Oliko teidän nälkä, kun tulitte tänne? kysyi isäntä.

-- Oli kyllä, vaikka eihän sitä juuri muistanut, kun saimme nähdä ja
kuulla niin paljon kaunista. Kuitenkin ennätin ajatella, että nytpä
saadaan jotakin syödä, kun täällä on niin ylellisen rikasta, selitti
Reino.

-- Tekeekö vielä mielenne ruokaa?

-- Ei ollenkaan, ehätti Aino vastaamaan. -- Tuntuu aivan kuin olisin
syönyt enemmän kuin pitkään aikaan.

-- Niin tuntuu minustakin, myönsi Reino.

-- Tällä juomalla me olemme eläneet täsmälleen kaksisataa vuotta,
lausui nuorukainen.

-- Kaksisataa vuotta! Vierailta pääsi ihmetyksen huudahdus.

Talonväki ja uudet tulokkaat kävivät sitten jälleen istumaan, isäntä ja
emäntä nojatuoleihin, molemmat sisarusparit keinutuoleihin. Isäntä
aloitti:

-- Vuonna 1718, kesäkuun 30 päivänä, siis täsmälleen kaksisataa vuotta
sitten, paetessamme kodistamme venäläisiä, jouduimme ihmeellisellä
tavalla tänne. Lepäsimme eräässä luolassa ja pidimme sadetta; siinä
nukahdimme ja kun heräsimme, olimme maanalaisessa käytävässä. Siitä
asti on tämä ollut meidän maailmamme.

-- Aivan samoin mekin äsken tänne jouduimme, eräästä luolasta, jossa
odotimme sateen lakkaamista, virkkoi Reino ja lisäsi: -- Mutta ettehän
te ole edes viidenkymmenen ikäinen ja teidän lapsenne eivät ole yhtään
vanhemmannäköisiä kuin mekään.

-- Kuitenkin olemme teitä 200 vuotta vanhempia, sanoi talon tytär
hymyillen.

-- Ihmeellistä! Kuules Reino, me taidammekin nähdä vielä unta. -- Niin,
tämän täytyy olla unta, sanoi Aino kuiskaten veljelleen.

-- Unena minäkin olen tätä pitänyt, mutta minä purasin äsken varmuuden
vuoksi sormeani, ja se teki kipeätä. Katsos tuossa noita hampaitten
jälkiä. Sen mukaan tämä olisi totta. Sitten Reino kääntyi vanhempien
puoleen ja sanoi: -- Te mainitsitte, että tulette tänään olleeksi
täällä täsmälleen kaksisataa vuotta.

-- Niin, aivan niin!

-- Mutta nythän on heinäkuun 13 päivä. Te olette ajasta 2 viikkoa
jälellä.

-- Etkö sinä, Reino, huomaa, että he noudattavat vanhaa ajanlaskua,
huomautti Aino.

-- Niin, kuinka te voisittekaan tietää, että Suomessa siirryttiin
vanhasta, julianisesta ajanlaskusta uuteen, gregorianiseen, vuonna
1753, selitti Reino.

-- Sitten on meidänkin siirryttävä kaksi viikkoa eteenpäin, eikö niin,
isä?

-- Tietysti, David. -- Kuinka maamme kävi vuoden 1718 jälkeen, jäikö se
kokonaan ryssien haltuun? kysyi isäntä.

Reino kertoi, kuinka Kaarle XII:n kuolema sinä vuonna joudutti
rauhantekoa, joka kuitenkin vasta v. 1721 tehtiin Uudessakaupungissa,
jolloin Venäjä luovutti takaisin suurimman osan Suomea.

Nyt päätettiin, että täst'edes Reino seuraavina päivinä luennoisi
Suomen historiasta niin tarkkaan kuin muisti. Talonväellehän oli niin
äärettömän mielenkiintoista kuulla maamme vaiheista.

-- Meillä on tänäpäivänä kaksisataismuistopäivä, ja nyt siitä tuli
oikein suuremmoinen juhlahetki, kun saimme teidät, rakkaat lapset,
luoksemme, virkkoi emäntä lämpimällä äänellään, silmät tulvehtien
lempeyttä ja rakkautta.

Aino rohkaisi nyt mielensä ja pyysi, että talonväki laulaisi vielä.

-- Oi niin mielellämme, meillähän on vielä parikin laulua esittämättä
virkkoi Ruth. -- Veljeni, kuoronjohtajamme, on kaikki laulumme
säveltänyt. Nyt saatte kuulla hänen juhlakantaattinsa. Ruth loi
veljeensä hellyyttä, rakkautta ja ylpeyttä uhkuvan katseen.

Kuoron johtaja asettui taaskin soittamaan urkuja, naiset harppuineen
kävivät paikoilleen, ja esitys alkoi.

Hartaina ja sydän iloa tulvillaan kuuntelivat sisarukset ihanan ja
juhlallisen kantaatin esitystä. Se oli pitkä, mutta he toivoivat, että
sitä jatkuisi yhä. -- Ei taivaassakaan voi kuulla ihanampaa,
ajattelivat he.

Kun urkujen loppusoiton vieno pianissimo haipui hiljaisuuteen ja
soittaja laskeutui istuimeltaan, meni Reino puristamaan kädestä
mestaria ja virkkoi: -- Te olette vallan suuremmoinen! Olen minä
kuullut paljonkin musiikkia ja nautin musiikista, mutta en ole vielä
kuullut mitään tämän vertaista.

Nuorukainen sanoi siihen: -- Mitä lahjoja Jumala on meille antanut,
niitä meidän on kehitettävä, ja minulla on ollut aikaa yllin kyllin.
Tietysti te molemmat laulatte?

-- Olenhan minä yrittänyt hiukan bassoa.

Aino riensi kiitokseksi syleilemään Ruthia, unohtaen ujoutensa.
Kääntyen sitten äidin puoleen hän kuitenkin kysyi arkaillen: --
Sallitteko?

Perheen emännän silmiin kohosivat liikutuksen kyyneleet, ja hän
virkkoi: -- Sinä suloinen lapsi, minä rakastan sinua kuin olisit oma
tyttäreni. Syleile sinä minua vain niinkuin äitiäsi ainakin.

-- Kai Aino neitokin laulaa? kysyi David. -- Sopraanoa, eikö totta?

-- Olenhan minä vähin laulellut, mutta kun minä kuuntelen sisarenne
ääntä, niin minä oikein häpeän omaani.

-- Kyllä teistä laulajia tulee! rohkaisi mestari.

-- Kunhan satakin vuotta harjoittelemme, naurahti Reino.

-- Te vaan teitittelette toisianne, vaikka jo sovittiin, että olette
keskenänne sisaria ja veljiä.

-- Suokoon äiti aikaa tottumiseen, sanoi David.

-- Niin, me olemme vasta kolmen tunnin tuttuja, mutta huomenna me
olemme jo unhottaneet koko te-sanan, lausui Reino.

-- Kertokaa nyt meille jotakin itsestänne, pyysi äiti.

Reino aloitti:

-- Olemme orpoja. Isä kuoli ollessamme kuuden- ja seitsemänvuotiaita.
Hän oli pikkuvirkamies, Salomon Borg, Turussa, mutta me muutimme
sukunimemme Puroksi, kun isoisämme kotitalon nimi oli Purola. Koulussa
annettiin ukille kuitenkin hienompi nimi, niinkuin siihen aikaan oli
tapana, josta useinkin oli se seuraus, että rehdin suomalaisen pojasta
tuli jo nimensä perusteella ruotsalainen. Meidän isämme kuuluu
kuitenkin olleen ankara suomenmielinen, vaikka häneltä nimi jäi
muuttamatta. Äitimme kuoli 5 vuotta sitten, ja silloin otti enomme
meidät kasvateikseen ja jouduimme käymään Tampereen yhteiskoulua
kuudennelta luokalta alkain. Olimme samalla luokalla, vaikka minä
olenkin vuoden ja neljänneksen sisartani vanhempi. Toissa keväänä
saimme kultalyyran lakkineen.

-- Turun yliopistossa? kysyi isä.

-- Ei, Helsingin, jossa yliopisto on ollut Turun palosta, vuodesta
3827, aikain. -- Olimme kesää viettämässä eräässä talonpoikaistalossa,
ja meidän piti tänään hakea voita eräästä peninkulman päässä olevasta
metsätorpasta, sillä talosta ei luvattu voita näin heinäaikana, kun
sisällissodan aikana karjakin pieneni.

-- Mikä sota se oli? kysyi David.

Reino kuvasi lyhyesti edellisen kevättalven tapahtumat ja siitä sekä
maailmansodasta johtuneen elintarvepulan.

-- Kyllähän meidän nyt kelpasi tänne tulla, sillä me pääsimme asuttuun
taloon, mutta millainen oli vastaanotto, kun te tänne tulitte? Ei
suinkaan tämä tällaisessa kunnossa ollut?

-- Eipä tietenkään, vastasi isäntä. -- Meillä ei ollut mukanamme muuta
kuin tuo Raamattumme, ja hän osoitti pöydällä olevaa vahvaa,
nahkakantista kirjaa. -- Kun näimme ryssien tulevan, sieppasin minä sen
pöydältä ja sitten riensimme hengen hädässä metsään ja jouduimme tänne.
Tuo kirja onkin meidän paras aarteemme, ilman sitä olisi elämämme
täällä äärettömän puutteellista. Luemme siitä luvun joka päivä. Te
huomaatte piankin, kuinka rikkaaksi se on elämämme tehnyt.

Äiti jatkoi: -- Kun saavuimme tänne, olimme sangen surkeassa tilassa.
Emme olleet vuorokauteen mitään syöneet. Tuli ilta ja pimeä, ennenkuin
pääsimme tänne avarampaan osaan, ja yön saimme nukkua käytävässä. Kun
aamulla heräsimme ja jouduimme tänne, niin näimme, että täällä oli
aivan autiota ja kuollutta. Olimme jo joutua epätoivoon, kun kuulimme
iloksemme veden hienoa solinaa. Tulimme ääntä kohden ja löysimme tuon
vesipuron. Voi, kuinka vesi maistui silloin hyvältä! Rupesimme
katselemaan elämää jo hieman valoisammin ja mietimme, miten täältä pois
pääsisimme, sillä emme osanneet epäillä, ettemme löytäisi täältä tietä
takaisin maanpinnalle.

-- Silloin huomasin minä, jatkoi Ruth, -- vesipuron yläpuolelta
tippuvan vettä, niinkuin ensin luulin; kastoin sormeni pään siinä ja
vein sen kielelleni.

-- Ja silloin Ruth sanoi: Mitä tämä on? selitti David. -- Sentähden
annoimme tälle elämännesteelle mani-nimen.

-- Minä tunsin heti ensi tipasta ihmeellisen voiman ja sulon
ruumiiseeni virtaavan, jatkoi Ruth. -- Ja tämä ihmeellinen aine on
meitä ylläpitänyt nämä kaksisataa vuotta.

-- Se onkin kuin vanhojen kreikkalaisten jumalten juomaa, vakuutti
Reino. -- Senpätähden tekin olette aina pysyneet nuorina, kauniina ja
kuolemattomina kuin Olympon jumalat.

-- Kyllä meidänkin aikamme tulee eritä täältä, ainakin sitten, kun
saamme Jumalan avulla maailmamme valmiiksi, lausui isä ja jatkoi: -- Ja
nyt, kun te, nuoret lapsemme, olette tulleet avuksemme, niin tokkopa
ehdimme ensimmäisten ihmisten ikäänkään.

Samassa kello löi 12. Kello oli kiinnitetty marmoriseinään urkujen
vasemmalle puolelle. Sen ääni oli pehmeän hyväilevä ja kolmisointinen.
Viimeisen lyönnin kaiku kiiri kauan huoneessa korvia hivelevänä. Kun
ääniaallot vaimenivat, otti Ruth tarjottimen, asetti sille kuusi
pikaria ja meni täyttämään ne manilla. Maniastiassa oli kultainen hana,
ja kallis juoma virtasi pikareihin kuten ainoastaan jumalainen nektari
voi virrata.

Ruth tarjosi ensin vanhemmilleen, sitten Ainolle, Reinolle ja
veljelleen. Kun hän itsekin oli ottanut maljasen käteensä, lausui isä:

-- Me kiitämme Sinua, taivaan ja maan Jumala, tästä lahjastasi ja
nautimme mania muistaen sinun hyvyyttäsi!

Sen jälkeen he alkoivat nauttia juomaa pienin siemauksin, hitaasti.
Reino ja Aino seurasivat tarkasti vanhojen asukkaiden esimerkkiä. He
huomasivat, että samoin kuin näiden ihmeellisten ihmisten käytös, elämä
ja työ oli taidetta, samoin heidän ruumiillinenkin nauttimisensa
tapahtui taiteellisesti.

Mutta vielä enemmän kuin manista nautti Reino Ruthin olemuksesta, hänen
istumisestaan, hänen liikkeistään, hänen ihmeellisestä kauneudestaan.
Kaikki oli tytössä prinsessamaisen ylevää, mutta sittenkin hän oli kuin
Ruth Rautamo. Ja taaskin Reino ajatteli näkevänsä vain unta. -- Mutta
tämä ei voi olla unta, kun kaikki on niin todellista ja tätä on
kestänyt jo niin kauan.

Reino katsoi kelloaan Ruthin korjatessa pois maniastioita ja kysyi
sitten: -- Miten teidän kellonne on kuusi tuntia joko edellä tai
jäljessä?

Isäntä vastasi: -- Meidän päivämme alkaa, samoinkuin vanhojen
juutalaistenkin, aamusta, kun valo tulee. Silloin on kello 12, nyt on
tätä päivää kulunut 12 tuntia.

-- Nukutaanko täällä myös? kysyi Aino luoden silmänsä huoneen oikealla
sivulla oleviin verhoihin, jotka olivat samettimaista sinistä kangasta
ja peittivät oviaukot, joista päästiin sisempiin suojiin. Ovia erotti
toisistaan kolmen enkelin Gabrielin, Rafaelin ja Arielin ihanat
kuvapatsaat.

-- Kyllä, myönsi äiti, -- kello kahdelta menemme levolle ja nukumme
aamuun kello 12:een, jolloin nousemme, laulamme aamuvirren ja juomme
mania ensi kerran. Sitten teemme työtä kello kuuteen, jolloin on toinen
manin juonti, kahdeksasta kahteentoista on taas työaika, ja sitten
kolmannen manin jälkeen menee aika täällä salissa lukiessa ja
puhellessa, kunnes on aika mennä nukkumaan. Tänään, kun oli suuri
juhla, emme olleet työssä ollenkaan, ja huomenna on sunnuntai, jota
mekin luonnollisesti vietämme lepopäivänä.

-- Mutta tehän nukutte paljon, aivan kuin lapset meillä enon kotona,
sanoi Reino.

-- Me seuraamme luonnon järjestystä. Täällä tulee pimeä kello kahdelta,
ja aamulla kahdeltatoista alkaa täysi päivä.

-- Talvellako myöskin?

-- Ei täällä ole talvea, enempää kuin syksyä tai kevättäkään. Meillä on
ainainen kesä, niinkuin tuolla ylhäällä suloisimman suven aikana.

-- Mistäs johtuu tämä valo, kun ei tänne päivä pääse eikä aurinko
ylety?

-- Kyllä se johtuu auringosta, vastasi David. -- Sen lämpö- ja
valosäteet tunkeutuvat tänne läpi kallion. Ne imeytyvät vuoreen, josta
sitten tasaisesti leviävät yli koko valtakuntamme.

Kello yhden lyönnin vielä väreillessä ilmassa David meni pöydän luo,
avasi Raamatun aivan lopusta ja alkoi lukea Johanneksen ilmestyskirjan
lähinnä viimeistä lukua.

Kaikki kuuntelivat hartaina kuvausta ihmekaupungista, mutta vieläkin
enemmän Aino ihaili lukijan sointuvaa ääntä.

-- Ja nyt te, rakkaat lapset, saatte laulaa oman virtenne, että saamme
kuulla, millaisia virsiä nykyään Suomessa lauletaan.

Emännän pyyntö oli niin herttainen, että nuorista tuntui aivan
mahdottomalta kieltäytyä. He katselivat toisiansa ja loivat sitten
hämillään silmänsä talonväkeen, mutta kaikkien kasvoilla näkyi harras
odotus. Äskeinen luku toi nuorille sisaruksille mieleen virren 142,
jonka he osasivat kokonaisuudessaan ulkoa.

He lauloivat. Mutta kun he aloittivat kolmatta säkeistöä, meni David
urkujen ääreen ja alkoi säestää. Nyt kävikin veisuu paremmin, he
lauloivat lämmöllä, sillä nyt oli heillä sydän mukana, ja kun he
pääsivät loppusäkeistöön, niin he tunsivat, että virrenveisuukin
tuottaa suurta nautintoa. Reino tunsi sielunsa ikäänkuin jalostuneen ja
ajatteli: -- Noin jalojen ihmisten seurassa kehityn minäkin varmaan
paremmaksi.

-- Se oli kaunis virsi! kehui äiti.

-- Niin, se onkin meidän suurimman runoilijamme Johan Ludvig Runebergin
tekemä, myönsi Reino.

-- Teiltä saamme ehkä montakin uutta virttä virsikirjaamme, lausui
David.

-- Emme osaa monta ulkoa, tuskin kymmentäkään, tunnusti Aino.

-- Se on hauska, että te olette laulajia. Nythän tuleekin kuorostamme
iso, iloitsi Ruth.

-- Toivomme, että opimme teidän kanssanne laulamaan, sanoi Aino
vaatimattomasti.

Päivän lopuksi piti isä hartaan iltarukouksen, jossa hän kiitti Jumalaa
siitä siunauksesta, jota he olivat saaneet osaksensa näinä
kahtenasatana vuotena. Viimeksi sulki hän taivaallisen Isän huomaan
nämä kaksi lasta ja pyysi, että hekin saisivat nauttia samaa armoa ja
hyvyyttä, jota he itse olivat saaneet osakseen niin runsain määrin.
Sitte pani hän toisen kätensä Ainon ja toisen Reinon pään päälle ja
sanoi: -- Sinut, suuri Luoja, me otamme todistajaksi nyt tänä
juhlapäivänä, jolloin käsittämättömässä viisaudessasi olet lähettänyt
nämä lapsesi meidän luoksemme, että me otamme, hellimme ja kasvatamme
heitä omina lapsinamme.

Vahvistukseksi syleilivät vanhemmat, samoin Ruth ja David, maan päältä
tulleita lapsina, sisarena ja veljenä.

Aino ja Reino tunsivat tällä hetkellä niin syvää liikutusta, etteivät
he kyenneet sanomaan mitään, mutta heidän silmänsä ja kasvonsa
ilmaisivat kyllä, kuinka onnellisia ja äärettömän kiitollisia he olivat
uusille omaisilleen.

Kello läheni kahta tai Reinon kellon mukaan kahdeksaa. Oli siis
hankkiuduttava levolle.

Ruth ja David luovuttivat vuoteensa uusille sisaruksilleen. Eivätkä
siinä vastaväitteet auttaneet. Maanantaina oli ensi työksi ruvettava
valmistamaan uusia sänkyjä ja vuodevaatteita. Siihen asti, kunnes ne
valmistuivat, saivat vanhemmat lapset nukkua leposohvilla.

Niin kului Ainon ja Reinon ensipäivä maninmaassa, ja talonväellä
päättyi kahdessadas vuosi.

Ilma alkoi äkisti pimetä. Hiljaisuus ja rauha vallitsi uudessa kodissa.
Ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon hiljainen tikutus ja puron vieno
solina. Se oli tuutulaulu nuorille tulokkaille, jotka olivat eläneet
elämänsä merkittävimmän päivän.




II


Reino ja Aino heräsivät vienoihin säveliin. He hämmästyivät, eivätkä
heti muistaneet, missä he olivat. Kesäinen päivänvalo välkkyi
kultaisessa sängyn päädyssä ja hohti sinisissä verhoissa.
Vaaleanpunainen vaate, pehmyt kuin silkki, oli makaajan peitteenä. Aino
siveli sitä sormillaan ja epäili yhä omaa olemistaan, kun verhot
aukenivat ja Ruthin suuret, loistavat silmät tervehtivät suun
hymyillessä ja kultakutrien sädehtiessä.

-- Joko Aino-sisko jaksaa nousta?

Silloin Aino tuli täyteen tajuunsa ja huudahti riemuiten: -- Oi Ruth!
Hän nousi vuoteestaan ja sisaret tervehtivät syleillen toisiaan.

Ruth toi nyt uuden valkoisen puvun, joka oli runsaasti koristettu
kulta- ja hopea-ompeluksilla ja pyysi Ainoa pukeutumaan siihen.
Kiitollisena otti Aino puvun vastaan, sillä olihan hänen oma pukunsa
kovin epäsointuinen tässä ympäristössä.

Ruth auttoi Ainoa pukeutumisessa, kiinnitti kultaisen soljen rintaan,
sitoi otsanauhalla vaalean tukan, antoi sievät, koruommellut tohvelit
jalkoihin, pyöräytti sitten Ainoa ympäri ja virkkoi: -- Nyt ei veljesi
tunne sinua eiliseksi sisarekseen!

Aino loi katseensa kuvastimeen, hämmästyi itsekin omaa somuuttaan ja
sanoi ihastuneena: -- Olenko minäkin näin? -- -- --? Ja jatkoi
ajatuksissaan: -- Miltähän minä Davidin silmissä näytän?

Reino tuli yht'aikaa tyttöjen kanssa saliin omasta makuusuojastaan
puettuna Davidin tummansinisestä kankaasta tehtyyn mekkoon. Hän
tervehti lämpimästi Ruthia ja sisartansa ja meni sitten toivottamaan
hyvää huomenta vanhemmille.

Tervehtiessään emäntää Aino kysyi suloisesti hymyillen: -- Minä saan
siis sanoa teitä äidiksi?

-- Oi lapseni, minä olen nyt sinun äitisi. Tuntuu niin äärettömän
hyvältä saada tällaista nuorta tyttöä helliä ja hoivailla.

Aino loi katseensa Ruthiin, joka järjesteli kukkapöytää.

Äiti arvasi Ainon ajatuksen ja sanoi: -- Ruth on minulle pikemminkin
kuin sisar. Mehän olemme melkein yhtä vanhoja, ainoastaan 20 vuotta
ikäeroa!

-- Eihän Ruth ole hituistakaan vanhemman näköinen kuin Aino, virkkoi
Reino, mutta joutui samassa hämilleen, kun hän oli uskaltanut mainita
ristimänimeltä tuota ylhäistä neitoa, jonka hän vasta eilen ensi kerran
näki.

Silloin Ruth kääntyi Reinoon päin, katseli häntä hurmaavilla silmillään
ja sanoi:

-- Taitaisi sinusta, Reino, olla mielenkiintoisempaa nähdä minut 200
vuotta vanhemman näköisenä kuin sisaresi, että saisit sanoa minua
mummoksi?

-- Ei, ei, ei, torjui Reino, -- silloin tämä lumottu maa ei olisi
kovinkaan hauska paikka. -- Enkä minä olisi tänne tullutkaan, jatkoi
nuorukainen rohkeasti, -- ellei täällä olisi ollut oikeata Ruthia.

David katseli Ainoa kuin uutta ilmestystä. Sisaren puku teki Ainon niin
ihmeen ihanaksi. Nuoren miehen rinnassa läikähteli lämmin laine ja hän
tunsi sydämessään sellaisen autuuden tunnon, jollaista hän ei ollut
koskaan ennen elämässään tuntenut.

Kun oli veisattu aamuvirsi, jolloin isä soitti urkuja, äiti luki 92:sen
psalmin ja lausui Herran rukouksen.

Sen jälkeen nautittiin aamumani ja mentiin sitten ulos tarkastamaan
ympäristöä ja tutustumaan tämän ihmemaan salaisuuksiin.

Heti pilarien ulkopuolelta alkoi puisto. Siinä oli ensimmäisinä kaksi
kookasta koivua keväisessä vehreydessään. Puistossa oli samaa lajia
puita ainoastaan kaksi kappaletta kutakin. Sen kaikki 400 puuta olivat
maapallon eri osista. Paitsi koivua, Suomen puita oli vielä kuusi,
tuomi ja pihlajaparit. Nämä molemmat viimemainitut parit olivat
täydessä kukassa. Oli puita, joita Aino ja Reino eivät olleet nähneet
edes kuvissakaan. Muutamissa puissa oli mitä loistavimpia kukkia, ja
palmuissa suuremmoisen komeita lehtiä. Joka vuosi lisääntyi puisto
uudella puuparilla, joka kasvoi sinä vuonna täyteen kasvuunsa ja jäi
sellaiseksi kukkineen, lehtineen.

Kukkapuiden oksilla oli pieniä laululintuja, jotka aamuin illoin
laulelivat sulosäveleltään. Kukin kukkapuu synnytti oman lintuparinsa.
Niitä oli nykyään 20 paria, kauniita niinkuin maanpäällisetkin
livertäjät.

Ihmemaan asukkaat olivat hyviä ystäviä pikkusiivellisten kanssa, jotka
tulivat heidän olkapäillensä ja ojennetuille käsille, liverrellen
ihastustaan tästä sunnuntaisesta vierailusta.

Eräs linnuista uskalsi tulla Ainonkin olkapäälle. Aino ojensi kätensä
ja houkutteli lintusta siihen.

-- Tämä on aivan meidän pääskysemme muotoinen, mutta tällä on hopeaa
siivissä. Miksi te tätä nimitätte? kysyi Aino kääntyen Davidin puoleen.

-- Kyllä me sitä pääskyksi nimitämme, vastasi David.

Aino vei lintusen lähelle poskeaan, ja pääsky alkoi nokallaan hyväillä
neitosen poskea. -- Voi, kuinka sinä pääsky pieni olet kiltti! ihasteli
Aino, ojensi sitten kätensä ja lintunen lensi pihlajan oksalle.

-- Mutta eihän täällä ole hyönteisiä, millä lintuset elävät, huomautti
Reino.

-- Niillä on oma maninsa; kukkien tuoksu riittää niille ravinnoksi,
vastasi Ruth.

Puiden välissä ja puiston ympärillä kasvoi kukkia. Niitä oli myöskin
200 lajia, mutta kukkia oli satoja samaa lajia. Kukin laji kasvoi
myöskin yhtenä vuonna täyteen kukkaansa ja jäi sellaiseksi kuihtumatta,
kuolematta.

Ruth keksi ensiksi uuden kukan taimen ja huudahti:

-- Tämän vuoden kukka! Voi pientä ressua, mikä sinustakin tulee, kun
aikuiseksi pääset!

Reino katseli kukan tainta lähempää ja tiesi: -- Sehän on mesimarjan
alku.

-- Voi hyvä ihme, minä pudotin kukkani tänne tullessamme, ja nyt tämä
maailma alkaa niitä kasvattaa, ihasteli Aino.

-- Teidän tuloanne siunaten Luoja on ne tänne nyt lähettänyt, sanoi
isä.

Perhe kulki hiljalleen kierrellen, kaarrellen puistossa. Siellä oli
niin paljon kaunista nähtävää. Silmä sai yllin kyllin nauttia mitä
runsaimman kauneuden rikkautta.

-- Mennään nyt virralle! esitti David.

-- Onko täällä virtakin! huudahti Reino ihastuneena. -- Tämä on
sittenkin oikea paratiisi eikä maanalainen maailma.

He saapuivat virran rannalle. Se oli kivenheiton levyinen vuo, joka
alkoi salin puoleisen vuorenseinän juurelta ja päättyi vastaiselle
puolelle 1200 askeleen pituisena.

Virran ranta oli melkein kauttaaltaan hienoa keltaista hiekkaa;
ainoastaan keskikohdalla oli vihreätä nurmikkoa mataline kukkineen, ja
siihen lähelle ulottui puiston kulma.

Vastaisella puolella oli noin 10 m korkea kallio, joka äkkijyrkkänä
kohosi virrasta. Kallio oli samaa punertavaa marmoria, josta salin
permanto oli tehty.

-- Onko tuossa virrassa kaloja? kysyi Reino. -- Minä olin viime yönä
saamaisillani uistimella suuren lohen, mutta juuri kun olin nostamassa
sitä veneeseen, pyörähti se ympäri ja vei koukut mennessään. Oikein
kyynel kierähti silmääni, se kun olisi ollut ensimäinen loheni, ja
senkin piti mennä. Oli sentään onni, että se oli vain unta.

Ruth meni aivan veden partaalle ja kutsui: -- Tui, tui!

Silloin siihen ui pieniä, kullan- ja hopeanvälkkyviä kaloja. -- Tässä
näette toista lajia meidän eläinkuntaamme!

Pikku kalaset uivat aivan heidän silmäinsä alla ja pitivät puhtaan
kirkkaassa vedessä kaunista kisaansa.

-- Kaikki täällä on puhdasta ja kaunista! ihaili Aino. --
Uskaltaisikohan tuohon mennä uimaan? Hän koetteli vettä sormillaan, --
Tämähän on lämpimämpää kuin eilen Herajärvessä.

-- Joka päivähän me käymme uimassa, myönsi David. -- Mennäänkö nyt?
Tavallisesti me käymme keskipäivällä, mutta voimmehan nyt tehdä
poikkeuksen.

-- Menkää vain, te nuoret! Me katselemme uintianne. Antakaa
sunnuntai-uimapukunne Ainolle ja Reinolle.

-- Onko teillä oikein eri sunnuntaiuimapuvutkin? kysyi Aino, kun he
olivat puun suojassa, jonka oksilla riippui kaksi uimapukua, toinen
niistä hopeanvärinen, silkinhieno.

-- Tietysti, vastasi Ruth. -- Tätä pidin minä eilenkin suuren juhlan
kunniaksi, pue sinä, sisko se nyt yllesi. Minä otan tämän
sinivalkoisen.

-- Voi, kuinka teillä on kaikki niin hienoa ja ruhtinaallisen
loistavaa. Eivät maan monetkaan jumaliset ihmiset panisi tällaisia
yllensä.

-- Miksi emme käyttäisi sitä, mitä Jumala on meille antanut. Emmehän
sittenkään kykene pukemaan itseämme niin kauniiksi, kuin Hän pukee
kukat ja puut.

-- Kyllä sinä vain olet kauniimpi kuin yksikään kukka, vaikka sinulla
ei olisi mitään ylläsi, tunnusti Aino.

-- Äläpä teekään minua itserakkaaksi, minäkin voin langeta samaan
kiusaukseen katsellessani sinua.

Kohta olivat kaikki neljä veden helmoissa. He uivat kuin kalat
sukeltaen ja molskien. Vaikka Aino ja Reino olivatkin hyviä uimareita,
niin nyt he saivat nähdä oikeita uimamestareita. -- Mutta noilla olikin
yli kahdensadan vuoden harjoitusaika takanaan. Eikä Reino yhtään
ihmetellyt, vaikka David ui nopeasti kuin hauki ja Ruth kevyenä kuin
Huopanan kiisken mullonen.

Sitten seurasivat hypyt kalliolta. Aino ei uskaltanut ollenkaan
yrittääkään. Reino hyppäsi alemmalta kohdalta, mutta David ja Ruth
nousivat kallion ylimmälle reunalle ja liitivät kauniissa kaaressa
halki ilman kuin lokit. Tätä katsellessaan päätti Reino saavuttaa tuon
hyppytaituruuden ainakin vuoden kuluttua.

Kun he taas neljin molskivat vedessä, ajaen vettä toistensa päälle kuin
vallattoman iloiset lapset ainakin, nauroivat Aino ja Reino niin, että
kukat kedolla sitä ihmetellen kuuntelivat.

Kun nuoret olivat taas tavallisissa pukimissaan, virkkoi Aino
veljelleen. -- Minua vähän hävettää meidän naurumme. Ruth ja David
eivät koskaan naura, vaikka he ovat yhtä nuoria kuin mekin, tarkoitan
yhtä nuoren näköisiä. Pitävätköhän he sitä sopimattomana?

Pian he kuitenkin pääsivät siitä huolesta, sillä äiti virkkoi: -- On
niin virkistävää kuulla teidän nauruanne. Nämä meidän vanhat lapsemme
ovat sen taidon jo kokonaan unhottaneet.

-- Ettekö todellakaan naura koskaan ääneen? kysyi Reino kääntyen Ruthin
puoleen.

-- Eihän sitä näin vanhana enää osaa.

-- Vai vanhoja te, olisittepa itse nähneet itsenne tuossa virrassa
äsken peuhaavan kuin nuoret lohenpoikaset, niin ette sanoisi itseänne
vanhoiksi!

-- Ehkä teiltä taas opimme nauramisen taidon, kun enemmän yhdessä
olemme.

-- Entä osaatteko te itkeä? kysyi Reino.

-- Eihän meillä ole täällä ollut mitään itkettävääkään.

Reino ajatteli: -- Hyvin lähellä jumaluutta ovat nämä ihmiset. Ei ole
heillä surua, ei sairautta, he eivät tarvitse ruokaa, eivätkä vanhene,
tokkopa kuolevatkaan koskaan. Tahtoisin kuitenkin nähdä Ruthin edes
kerran nauravan.

Oltiin kotimatkalla, kun Aino äkkiä pysähtyi ja huudahti iloisena. --
Hyvänen aika, katsokaas näitä pieniä petäjän taimia!

-- Niin, niin, siitä on todellakin 50 vuotta kulunut, kun tuomen
saimme. Nyt tuli petäjän vuoro. David lisäsi: -- Ensi puu oli koivu,
viidenkymmenen vuoden kuluttua tuli kuusi ja v. 1818 ilmaantui pihlaja.

-- Topeliuksen syntymävuonna, virkkoi Aino.

-- Mikähän maamme puista tänne tulee taas viidenkymmenen vuoden päästä?
virkkoi Reino.

-- Oikeinko sinä toivot sen päivän näkeväsi? kysyi Aino.

-- Eläisihän täällä vaikka Metusalemin ikäiseksi, naurahti Reino.

Lähellä asuntoa oli useita valkeasta marmorista veistettyjä
vartalokuvia; ne esittivät kaikki raamatullisia henkilöitä ja olivat
erittäin suurella huolella ja taidolla tehtyjä.

-- Feidias ja Thorvaldsen ovat itse olleet täällä näitä veistämässä,
sanoi Reino, lausuen arvostelun teoksista.

-- Minä sanon heitä isäksi ja veljeksi, sanoi Ruth.

Siinä oli Jakob, joka juuri on herännyt, nähtyään unensa tikapuista
enkeleineen, ja David harppua soittamassa. Kauan katseli Reino Ruthia,
joka tähkäpää kädessä puhui Boaksen kanssa; elävä Ruth siinä oli ollut
mallina.

Hiukan sivulla oli suuri kalliopaasi, johon oli hakattu Jeesuksen
hauta. Haudassa oli kaksi enkeliä ja Maria Magdaleena kädet ristissä
kuuntelemassa hartaana ja samalla hämmästyneen iloisena enkelien
sanoja. Kohtaus oli niin liikuttavan kaunis, että Aino sitä
katsellessaan sai pyyhkiä kyyneleen silmänurkastaan.

-- Miten te olettekaan oppineet noin suuriksi mestareiksi? ihmetteli
Reino taas.

-- Kylläpä siihen vuosia kului ja monta marmorikappaletta turmeltui,
ennenkuin uskalsimme ruveta esittämään näitä henkilöitä, virkkoi isä.

Kun he olivat vielä hetkisen katselleet monia muitakin veistoksia,
sanoi perheen vanhin: -- Nyt on aika mennä sisälle kuulemaan Herran
sanaa.

Ruth asettui Raamatun ääreen ja aukaisi kirjan. Esille osui 103:s
psalmi. Kun ensin oli veisattu sunnuntaivirsi, luki Ruth kiitospsalmin,
ja luetun johdosta puhui isä Jumalan ja ihmisten suhteesta toisiinsa.

Reino ajatteli: -- Kun noin välittömästi pappi puhuu, niin kelpaa sitä
kuunnella.

Jumalanpalvelus päättyi virteen. Kauniita olivat tämän seurakunnan
virret. Niiden tekemiseen olivat kaikki perheen jäsenet ottaneet osaa.

David näytti nuorille sisaruksille kirjaston. Se oli kirjahyllyllä
urkujen oikealla puolella. Siinä oli virsikirja, johon oli otettu
muutamia virsiä 1701 vuoden virsikirjasta, ne, mitä he olivat siitä
muistaneet ulkoa; suurin osa oli kuitenkin heidän omia sepittämiään.
Nyt päätettiin siihen lisätä ne virret, joita Aino ja Reino muistivat.
Kirjastossa oli vielä muutamia satuja ja kertomuksia, joita Ruth ja
David olivat toisilleen kertoneet. Mutta suurimman osan kirjastoa
täyttivät Davidin sävellykset. Hän oli säveltänyt useita psalmeja ja
kiitosvirsiä, mutta vielä enemmän omia tekemiään juhlakantaatteja.
Musiikki olikin tämän perheen suurinta nautintoa.

Mistä paperi kirjoihin?

Se oli tehty valkeasta metallisekoituksesta. Metalli oli valssattu
hienoksi kuin hienoin paperi. Kynä oli kullasta ja muste erään mustan
kiven ja kalliokasvin liuosta.

Urkuja, sen ääntä ja näköä olivat nuoret sisarukset kovin ihailleet.
Torvet olivat kullasta ja hopeasta. Sivukoristeina oli kaksi kerubia,
jotka puhalsivat torviinsa. Nämä urut olisi mikä urkutehtailija hyvänsä
tunnustanut täydelliseksi mestarinäytteeksi. Mutta niinpä se olikin isä
Johanneksen ja Davidin viides saavutus, valmistunut 40 vuotta sitten.

Olivathan Aino ja Reino kuulleet aikaisemminkin kaunista
urkujensoittoa, mutta Davidin soittaessa oli näiden urkujen äänessä
jotain kuvaamattoman ihanaa.

Päivämanin jälkeen mentiin taas ulos katsomaan maalauksia jotka olivat
vuoren seinässä, alkaen siitä, mistä virta lähti vuoren juuresta, 600
askeleen päässä salista.

Vuoren kohtisuoraan, sileään tai silitettyyn seinään oli kuvattu Vanhan
Testamentin tärkeimmät tapaukset, ja kuvasarja ulottui virrasta aina
saliin saakka.

Virran niskan kohdalle oli kuvattu paratiisi. Puhtaita olivat Adam ja
Eva, viattomuuden ja hyveen esikuvia alastomassa kauneudessaan. He
seisoivat paratiisin läpi kulkevan virran rannalla ja katselivat
aamuauringon ensisäteiden valaistuksessa taivaalle, kasvot pyhää
hartautta täynnä, aivankuin he näkisivät siellä itse Jumalan.

Toisessa kuvassa esiintyi käärme Eevaa viettelemässä. Käärmeellä oli
viekkaan näköisen ihmisen kasvot. Erinomaisen herkullisen näköinen
hedelmä riippui aivan Eevan silmien edessä.

Kolmannessa kuvassa lähtivät paratiisin asukkaat pois enkelin ajamina.
Surun ja häpeäntunnon vallassa kulkivat nyt Adam ja Eva.

Seurasi näin kuva toisensa jälkeen. Mutta kun he saapuivat kuvaan, joka
esitti Rebekkaa kaivolla, niin ei Reino tahtonut malttaa lähteä sen
äärestä lainkaan pois. Siinähän oli taaskin Ruth! Hänen ihanat silmänsä
oli kuvattu tuohon kallioon. Olihan täällä Ruth elävänäkin lähellä,
mutta eihän hän uskaltanut neidon silmiä katsella niin syvästi.

-- Oletko sinä Rebekkaan niin ihastunut, ettet malta hänestä erotakaan,
virkkoi jo Aino kiusoitellen.

Reino punastui ja liittyi toisiin, jotka seisoivat katselemassa, kuinka
Jakob ostaa hernekeitolla Esaulta esikoisoikeuden.

Ihanin kuitenkin kaikista kuvista oli Reinon mielestä Rakel, jolle
Jakob esittää itsensä Haranin kaivolla. Sillä Rakelissa oli kaikki
Ruthia, ei ainoastaan silmät, vaan myöskin suu, nenä ja leuka. Tätä
kuvaa päätti Reino tulla tänne usein ihailemaan; hän halusi sitä
katsella yksin rauhassa.

Kun päästiin Josefiin asti, niin päätettiin jatkaa katselemista
toisella kertaa, sillä Ainon ja Reinon sielu alkoi olla jo liiaksi
täynnä niin paljosta kauneudesta.

Kuvat olivatkin kaikki oikeita taideteoksia, joita tekemässä ei ollut
ainoastaan käsi ja silmä, vaan myöskin sydän ja sielu.

Näiden kuvien maalaamiseen oli koko perhe ottanut osaa. Kuitenkin oli
Ruth enimmän tätä työtä tehnyt ja isä vähimmän. Väriä he olivat saaneet
kasvien mehuista ja muutamista kivilajeista.

-- Kohta tänne tultuanneko te aloititte tämän työnne? uteli Reino.

-- Ei, vaan yli kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, vaikka kyllä
harjoittelimme jo ennenkin, vastasi Ruth.

-- Vuonna 1741 me aloitimme tämän työn, sanoi David.

-- Silloin alkoi Suomessa Pikkuviha, virkkoi Reino.

-- Kas niin, nyt menemme kuulemaan Reinon ensimäistä luentoa Suomen
historiasta, päätti perheen päämies.

Kun historia oli ollut Reinon mieliainetta ja hän oli lukenut kaikkia
historiallisia teoksia, mitä vain oli käsiinsä saanut, niin osasi hän
nyt esittää melko laajasti kansamme ja maamme vaiheita tarkkaaville
kuulijoilleen.

Luennoitsija vei pienen kuulijakunnan maanpäälliselle kamaralle 200
vuotta ajassa taaksepäin, ja vaikka ihmemaan alkuasukkaat olivat itse
silloin eläneet, niin nyt vasta he saivat tietää, kuinka hirveästi
Isoviha oli Suomea hävittänyt. Mutta kun he kuulivat, kuinka maamme
senkin jälkeen nousi tuhkasta ja verestä, niin ilonkyyneleet
kostuttivat heidän silmiänsä.

-- Kovin Herra on koetellut kansaamme, mutta armoansa ei Hän ole
ottanut meiltä milloinkaan, virkkoi isä hartaana, kun Reino oli
lopettanut.

Sen jälkeen keskusteltiin Isonvihan ajoista, jolloin sen ajan eläjät
kertoilivat omia näkemyksiään ja kokemuksiaan. Niinpä kertoi vanhin,
että heille tuli kerran paeten eräs vaimo melkein mielipuolisuuden
tilassa ja särkynein sydämin kuvasi, kuinka heidän taloonsa tuli
hurjimpia koirankuonolaisia -- kalmukkeja --, joista eräs pisti
keihäänsä kätkyessä makaavaan lapseen, vaimon nuorimpaan, ja työnsi
lapsen palavaan uuniin.

Ainoa pöyristytti, hän tunsi oikein pahoinvointia.

-- Samallaisia petoja olivat meillä viime kevättalvena riehuneet
punaryssät, sanoi Reino.

-- Eiväthän ne nyt sentään pieniä lapsia -- -- -- virkkoi Aino.

-- Jätetään nyt nämä ikävät muistelot ja lauletaan joku Davidin psalmi,
esitti perheen emäntä.

Kohta olikin ihana musiikki häivyttänyt kaikki kamalat mielikuvat.

Laulun jälkeen sanoi Aino veljelleen: -- Mitenkähän täti ja eno
mahtavat olla huolissaan, kun emme tänäkään iltana ole vielä saapuneet
kotiin?

-- Niin, huomenna lähettävät varmasti meitä etsimään. Kyllä heillä on
arvoittelemista, mihin me oikein olemme joutuneet.

-- Tätiä ja enoa on sääli, kun he aivan suotta surevat puolestamme.

Tänä iltana luettiin Raamatun viimeinen luku. Sen jälkeen päätettiin,
että huomisesta aikain, kun raamattu taas aletaan alusta, lukee
jokainen luvun vuorollaan omana päivänään ikäjärjestyksessä, siis isä
aina maanantaina ja Aino lauantaina, mutta sunnuntaina saa lukija
valita mieleisensä kohdan.

Kaunis oli Ainon ja Reinon ensimäinen sunnuntai satumaassa. Niin ihanaa
sunnuntaita eivät he mielestänsä olleet vielä koskaan viettäneet.




III


Maanantaiaamuna, heti kun aamulaulu oli laulettu ja ensi mani juotu,
mentiin työpaikoille.

Naiset menivät kolmisin kutomapaikalle. Siellä oli kahdet kangaspuut;
toisessa oli kuteilla hienoa sinistä kangasta, joka hohti kuin silkki,
toisessa taas pehmeätä, valkoista. Oli siinä kaksi rukkiakin, toisen
puolassa valkeata lankaa, toisen hopeanhohtoista.

-- Mistä on saatu näin hienoja kuituja? kysyi Aino koskettaen
sormillaan pumpulin kaltaista levettä.

Maria, se oli äidin nimi, otti lähellä olevasta kopasta kasvinvarren ja
poistettuaan siitä päällimmäisen kuoren alkoi sen puhtaan valkeasta
varresta vetää hienon hienoja kuituja. -- Tämä on meidän liinakasvimme
ja tästä saadaan erivärisiä lankoja värjäämällä.

Ruth toi sitten ihmeellisen kukan, josta pursui hienoja, hohtavia
höytyviä.

-- Tästä saadaan hopealangat! Saat sinäkin oman sunnuntai-uimapukusi.

Äiti istuutui kutomaan. -- Tämä sininen pitää kutoa valmiiksi, että
saadaan peitteenpäälliset. Patjakankaaksi sopivaa onkin jo varastossa.

-- Osaat kai sinäkin kutoa? kysyi Ruth.

Aino tunsi punastuvansa ja tunnusti häveten, ettei ollut ikinä vielä
istunut kangaspuitten enempää kuin rukinkaan ääressä.

-- Ei tee mitään, kyllä täällä opit, lohdutti Ruth. Oppitunti alkoi
heti. Ruth vei Ainon koneen luo, jossa varsista revittiin kuidut
erilleen. Haettiin uusia varsia, ja iloisessa työn touhussa meni aika
keskipäivän manihetkeen saakka. Iltapuolella jatkettiin työtä, ja Aino
sai aloittaa sekä kehräämistä että kutomista. Hyvinpä se kävikin, sillä
oppilas oli tarkka ja hyppysiltään notkea, sitäpaitsi tämä työ oli
Ainosta kovin mieluista.

Miesten työpaja oli suuren kalliopaaden kupeella valtakunnan toisella
sivulla. Siinä oli sorvia ja valssikoneita, viila ja höyläpenkki,
sahoja, poria ja kaikellaisia työkaluja. Kulta- ja hopeaharkkoja oli
avonaisissa laatikoissa kymmeniä kiloja. Rauta-, teräs- y.m.
metallitangot olivat eri kasoissaan. Paaden kyljessä oli musta ympyrä,
läpimitaltaan 10 cm; sitä näytti Johannes Reinolle ja sanoi:

-- Ilman sitä voimaa, joka tuosta täplästä tulee, olisimme aivan
avuttomia; siitä saamme voimaa, joka käyttää koneitamme, sen avulla
saamme metallit pehmeiksi kuin vaha. Katsos nyt!

Johannes otti paaden kyljessä riippuvan mustan, parin millimetrin
vahvuisen langan, pisti sen toisen pään valssikoneeseen ja toisen pään,
jossa oli 10 pennin suuruinen levy, mustaan pyörylään. Heti alkoi
kuulua hienoa surinaa, ja teräsvalssit rupesivat pyörimään. Nyt otti
seppä kultatangon, piti sen päätä vähän aikaa pyörylässä, vei sen
sitten valssien väliin ja kohta tuli tanko ohuena levynä toiselta
puolelta ulos. Reino katseli ihmetyksestä sanattomana. Seppä kiristi
valssia, pani äskeisen kultalevyn uudelleen valssiin, ja silloin se
tuli paperin ohuisena.

Viimein Reino sanoi: -- Se on kai sähköä, joka tuosta täplästä tulee.
Sitten hän kertoi, mihin kaikkeen maan päällä sähköä käytettiin.

-- Teillä on vain niin kovin yksinkertaista tuo sähkön saaminen, jatkoi
nuorukainen.

-- Isä keksi tuon voiman, niin kuin me sitä nimitämme, oltuamme täällä
neljättäkymmentä vuotta, selitti David ja jatkoi: -- Sen jälkeen vasta
täällä kyettiin jotakin saamaan aikaan. Tämä voima on meillä urkujen
polkijanakin.

Nyt ryhdyttiin sängyn päätyjä valmistamaan. Työn ohella sai Reino
kuulla, että isä Johannes oli ollut jo maan päällä ollessaan taitava
seppä. Suurten nälkävuosien aikana oli hän käynyt Tukholmassa, Saksassa
ja Hollannissa opintojaan jatkamassa. Hän palasi kuitenkin kotimaahan
jo v. 1698, jolloin meni Turussa naimisiin Mariansa kanssa. Seuraavana
vuonna syntyi David, ja v. 1700, jolloin sota alkoi, saimme Ruthin.

-- Eikö Kaarlo kuningas vaatinut teitä sotilaikseen?

-- Ei, minua tarvittiin kotosalla aseseppänä.

Reino oli ensipäivän vain katselijana; opissaoloahan se oli sekin. Ei
hän kuitenkaan malttanut olla välillä käymättä erään työpöydän luona;
siinä oli kaikellaisia hienoja työkaluja: vasaroita, talttoja, veitsiä,
saksia, pihtejä, viiloja y.m. Reino ei kaikkien esineiden nimeä edes
tietänyt, saatikka ymmärtänyt niiden käyttöä. Pienellä hyllyllä pöydän
sivulla oli jalokiviä siroissa rasioissa. Kultainen rannerengas oli
hiukan keskentekoinen; siihen oli kiinnitetty muutamia timantteja,
mutta pari puuttui vielä. Hopeasolki oli neulaa vailla; se oli muuten
samallainen kuin Davidin nutun rinnustassa oleva. Pöydällä oli vielä
piirustus kaulanauhaan, jonka helmistä oli jo muutamia valmiinakin. Kun
Reino niitä katseli, ymmärsi hän, että se, joka tuollaista työtä kykeni
tekemään, oli etevä jalokiviseppä.

Minun täytyy oppia tätä ammattia, että voin valmistaa jotain kaunista
Ruthille -- ja Ainolle, päätti Reino mielessään.

-- Kyllä te olette äärettömän rikkaita, virkkoi Reino tullen taas
toisten luo. Eivät edes Rockefeller ja Carnegie ole näin rikkaita.

-- Meillehän nämä kalleudet eivät tuota suurtakaan iloa, kun emme voi
näillä huojentaa ihmiskunnan kärsimyksiä, emme voi mitään tehdä köyhien
ja puutteellisten hyväksi, puhui isä.

-- Jos te olisitte maan päällä näine rikkauksinenne, niin te varmaan
voittaisitte itse Carnegienkin lahjoituksillanne.

-- Kukas hän on?

-- Eräs amerikkalainen miljardööri. Reino alkoi nyt kertoa Amerikan
noususta, sen rikkauksista ja vallasta, sen teollisuudesta, kaupasta ja
edistyksestä elämän kaikilla aloilla.

Kuului hopeatriangelin ääni ja miehet lähtivät päivämanille.

Reino katseli taas Ruthia kuin uutta ilmestystä; olihan lähes 6 tuntia
kulunut siitä, kun he aamulla erosivat. -- Voi kuinka tämän valtakunnan
prinsessan liikkeet olivat sirot, käynti kevyt ja joustava! Näin ihaili
nuorukainen ajatuksissaan neitoa tämän liikkuessa päivällispuuhissa.

Juotiin mania ja puheltiin.

-- Mehän olemmekin kaikki saman kaupungin lapsia, sanoi Reino.

-- Mitä, oletteko tekin syntyneet Turussa? riemastui Aino ja katsahti
Davidiin.

-- Ovat David ja Ruth, vastasi äiti. -- Minä olen Naantalin tyttöjä;
muutin Turkuun 1696, jolloin olin Ainon ikäinen. Isä on kotoisin
keski-Suomesta; sen tähden me muutimmekin tänne Keski-Suomeen heti sen
jälkeen, kun tulipalo hävitti kolmannen osan Turkua, vuonna 1711.

-- Millainen kaupunki Turku oli siihen aikaan? kysyi Reino.

-- Sen arvaa, että se oli surkeassa tilassa. Edellisenä vuonna vei
rutto enemmän kuin kolmannen osan kaupungin asukkaista; me siitä
säilyimme kuin ihmeen kautta. Mutta kun meidänkin talomme sitten
tulipalossa meni poroksi ja samassa kuulimme venäläisten lähenevän
pitkin rannikkoa, niin silloin meille tuli lähtö sisämaahan. Niistä
tavaroista, jotka tulipalossa säilyivät ja jotka veimme mukanamme, on
tuo kallis aarre ainoana tallella, ja äiti osoitti pöydällä olevaa
kirjaa.

-- Emmekä muita tavaroita ole täällä kaivanneetkaan, sanoi Johannes.

Vaikka olikin kiire päivä, niin oli sentään välillä käytävä uimassakin.
Uimisen jälkeen tekivät nuoret rekkiliikkeitä rannalla olevassa
voimistelutangossa. Kovin kömpelö oli Reino Davidin rinnalla, vaikka
hän mielestänsä oli ennen ollut jommoinenkin voimistelija. Mutta
Davidilla olikin 200-vuotinen voimistelukurssi takanaan ja niinpä hän
voimistelikin kuin paras akrobaatti. Näytti kuin ei hänessä lainkaan
olisi painoa ollut, niin kevyesti kävi häneltä liikkeiden teko.

Iltapuolella kävi Reino katsomassa naisten töitä. Täällä hänet pantiin
heti riivimään patjan täytettä, mutta sittenkin tuntui olo siellä
ihanalta, sillä täällä oli Ruth.

Lauantaina olivat uudet sängyt vaatteineen valmiina. Ainolle tuli aivan
samannäköinen kuin Ruthilla oli, ja Reinolle Davidin vuoteen mallinen.
Nyt saivat tytöt maata vierekkäisissä vuoteissaan, samoin pojat omassa
makuukammiossaan.

Kun sängyt oli saatu paikoilleen, sanoi Reino:

-- Nyt olisi saunapäivä, mutta mistä sauna saadaan!

-- Älähän hätäile, poika! virkkoi isä, -- saat niin kuumaa kylpyä kuin
vain haluat. -- Niin, naiset saavatkin jo mennä kylpyyn.

-- Jättäkää vähän löylyä meillekin! huusi Reino, kun naiset astuivat
ulos salista.

Tämän valtakunnan sauna oli kuuma lähde, jonka vesi oli yli +500
Celsiusta, ja se sijaitsi samalla puolella kuin pajakin, 300 askelta
sivummalla, puiston "kirkon" puoleisessa laidassa, kahden palmupuun
suojassa. Lähteen vieressä oli kaksi marmoriallasta; niihin laskettiin
kuuma vesi, joka jäähdytettiin tarpeellisen lämpimäksi virrasta
johdetulla vedellä. Lähteen vedessä oli liuenneena useita
mineraaliaineita ja se maistui hyvin kirpeältä. Kun sitä hieroi
ihoonsa, vaahtosi se kuin bairum neste. Tässä vedessä kylpivät satumaan
asukkaat joka lauantai, ja joka kerta he kylvystä tulivat kuin
uudestisyntyneinä.

-- Minä luulen, että tämä parantaisi vaikka minkälaisen taudin, virkkoi
Reino, kun hän oli hetkisen nauttinut kylvyn suloa.

-- Silloin vasta mekin pääsimme surustamme, kun ensi kerran tässä
kylpyä otimme, lausui isä. -- Olimme jo kuukauden täällä olleet,
ennenkuin tämän lähteen löysimme.

Kun he taas istuivat salissa iltamania juomassa, sanoi Reino: --
Kummallakohan mahtaa olla suurempi ansio teidän nuoruutenne
säilyttämisessä, tällä manillako vai kylvyllä?

Siihen vastasi Ruth: -- Kummallakin! Mutta etkö sinä meistä pitäisi,
jos me olisimme yli kahdensadan vuoden vanhojen näköisiä?

Reinon mielessä vilahti heti hyvin kuivan ja ryppyisen eukon kuva, ja
hän lausui: -- Toisella tavallahan pitää vanhoista ja toisella
nuorista.




IV


Reinon mieli teki kiekkoa ja keihästä, joiden heittoa hän oli jo ennen
vähin harjoitellut. Nyt hän rupesi valmistamaan näitä urheiluvälineitä.

Manin maassa oli metallia, joka oli kevyttä kuin saarni ja sitkeätä
kuin kulta. Se oli väriltään vaalean ruskeata ja sille oli annettu nimi
puukivi. Tästä oli tehty urkujen puuosat ja salin huonekalut, ja
siitäkös kelpasi Reinon valmistaa urheiluesineet. Kun työkalut olivat
hyvät eikä hänelläkään ollut peukalo keskellä kämmentä, syntyi keihäs
pian valmiiksi. Hopeata oli keihään kärki ja kädensija sinilangan
punonnaista. Paino oli Reinon arvion mukaan grammalleen
normaalikeihään.

Reinon saavutus oikealla kädellä oli 45 m, ja sen hän askelmitoin
nytkin saavutti.

David yritti myös. Hän heitti ensi kerralla ainoastaan 30 m, mutta
pääsi jo kuudennella Reinon tasalle.

-- Olenpa varma, että viikon päästä voitat parhaimman heittäjämme,
tunnusti Reino.

-- Pitkällekö hän heitti?

-- Yli 60, mutta täytyy minunkin tänä kesänä päästä edes
viiteenkymmeneen.

Kiekko valmistettiin samasta aineesta ja vyötettiin kultaisella
vanteella. Sen vyöttämisessä pyysi Reino mestarisepän apua.

Kun Reino sai kiekkonsa valmiiksi, katseli hän sitä täysin
tyytyväisenä, jopa oikein ihailevin silmin. -- Maailman ihanin
kiekko, ajatteli hän. Tuntui kyllä, kuin se olisi ollut hieman
normaalipainoista raskaampi, ehkä 50 g yli kahden kilon, mutta ei hän
enää tahtonut sitä ohentaa mistään kohdasta.

Opettaessaan Davidille heittoasentoa Reino näki iloksensa, että David
oli kuin synnynnäinen kreikkalainen kiekonheittäjä. Ensi heitoilla
David jo hipoikin maailmanmestaruuden rajoja.

Tyttöjä vaadittiin myös ottamaan osaa näihin urheiluihin, ja siihen
tytöt taipuivat mielelläänkin, mutta kun Ainosta kiekko oli liian
raskas, niin tekivät pojat heille toisen hiukan kevyemmän, samoin
saivat neitoset oman keihäänsäkin.

Kun nämä urheiluharjoitukset katsottiin tavallaan kuin työnteoksi,
käytettiin näihin työajasta tunti joka päivä. Nuorilla oli mainio
urheilukenttä virran toisella puolella, jossa ei vielä ollut mitään
kasvullisuutta ja jota sentähden sanottiinkin erämaaksi. Täällä parit
järjestyivät siten, että Ruth ja Reino olivat samalla puolella ja heitä
vastassa Aino ja David.

Pojat olivat niin kohteliaita, että aina riensivät tytöilleen noutamaan
keihään tai kiekon, kun ne toiselta puolelta heitettiin. Tytöistä se
oli kohteliaisuutta, mutta pojat pitivät onnena saadessaan antaa
toverilleen välineen käteen, siinähän silloin sai katsahtaa silmiinkin
lähempää.

Näin nuoret kiintyivät yhä enemmän toisiinsa yhteisissä harrastuksissa.
Lomahetkinä kävelyillä puistossa sattui myöskin usein, että Aino ja
David, Reino ja Ruth joutuivat rinnakkain. Ja mikä ihme! Silloin
näyttivät kukat kauneimmilta, lintujen ääni soi ihanimmin ja
kalliomaalauksiinkin tuli elävämpi väri. Ei Ainokaan enää ujostellut
Davidia. Nuoresta miehestä oli ikäänkuin kadonnut prinssin ylhäisyys.

Mutta onnellisin oli Aino silloin, kun David soitti viuluaan, soitti
hänelle. Silloin hän istui, katseli ja näki Davidin sielun, ja se oli
puhdas, hyvä ja hurskas, valoisa ja kaunis.

Kun Aino tämän jälkeen tapasi Ruthin, niin silloinkos hän tätä syleili
ja hyväili. Ruthille oli hänen niin helppo tuhlata rakkauden
osoituksia, ja se oli niin kovin hauskaa. Ei ollut Ainolla koskaan
ollut Ruthin vertaista toveria. Tähän asti ei hän myöskään ollut vielä
tuntenut, kuinka ihanaa oli seurustella poikatoverin kanssa. Olihan
hänellä kyllä aina ollut Reino, mutta hänhän oli veli; nyt sai Aino
uuden veljen.

Mutta jos Aino piti Ruthista, niin Reino häntä suorastaan jumaloi. Eikä
Reino mitenkään saattanut käsittää, että Ruth oli tavallinen ihminen.
Vaikka nuorukainen koetti vapaasti ja toverillisesti seurustella Ruthin
niinkuin muidenkin kanssa, ei hän uskaltanut ottaa häntä kädestä
niinkuin sisartansa tai Davidia. Nuori mies tunsi aina niin omituista
arkuutta tämän prinsessamaisen neitosen edessä, että hän pitkät ajat
vältti sinuttelemasta Ruthia. Kuitenkin Reino yhtenään etsi tytön
seuraa, vei Ruthin katselemaan kalliomaalauksia ja erittäinkin Rakelin
kuvaa.

-- Minä olisin myöskin Jakobina mielelläni palvellut Labania.

-- Ja olisit saanut Lean palkaksi, ilvehti Ruth.

-- Rakelin, ainoastaan Rakelin tähden!

-- Minä en vain osaa pitää Jakobista, kun hänellä oli monta vaimoa.

-- Minäpä en olisi muista huolinutkaan kuin Rakelista

Oli perjantai-ilta, elokuun 16 päivän ilta. Reino luki lukunsa
raamatusta, 1 Moos. kirjan 29 luvun, ja lausui kohta sen jälkeen: --
Saanko minä tämän paikan lukea uudelleen, mutta omasta vihkosestani?

-- Luonnollisesti, myönsivät vanhemmat, ja Ruth oli täynnä odotusta.

Reino otti päivällä kirjoittamansa lehdet ja luki:


          Jakob ja Rakel.

Jakob lähestyi äitinsä, Rebekan, syntymäseutua. Laaja ruohokenttä
levisi hänen eteensä kuin viheriäinen meri, josta metsäiset mäet kuin
saaret kohosivat. Vasemmalla siinsivät Libanonin vuoret pitkänä vyönä,
mutta oikealla ääretöntä tasankoa rajoitti ainoastaan taivaan sininen
kupu. Edessä näkyi valkeita taloja. -- Onkohan tuolla jo Haaran?
Lammaslaumoja kulki kolmelta taholta muutamia tuuheita puita kohti. --
Siellä oli varmaan kaivo. Ja Jakobille johtui mieleen vanhan Elieserin
kertomus, kuinka tämä juuri tuolla kaivolla kohtasi hänen äitinsä
Rebekan.

Laskeva aurinko loi vielä hohtavia säteitään, ja Jakobin oli jano. Hän
kiirehti askeleitaan, ja pian oli hän kaivolla. Sinne oli jo saapunut
paimenia laumoineen, ja vielä näkyi lähestyvän neljäs lammaslauma, jota
ohjaili reipas nuori nainen. Jakob katseli mielihyvin tytön sulavia
liikkeitä, ja jopa hän erotti neidon ihastuttavan kauniit kasvotkin.

-- Se on Labanin tytär Rakel, sanoivat paimenet.

Silloin Jakobin sydän sykähteli ilosta. -- Labanin tytär, siis
serkkuni!

Kun lauma oli saapunut kaivon lähelle, huusi Jakob: -- Hei, pojat,
vieritetäänpä kivi pois kaivon suulta!

Innolla ja tottumuksella alkoi Jakob sitten juottaa enonsa lampaita
Rakelin katsellessa ihmetellen tuota reipasta ja avuliasta muukalaista,
joka hänelle, tuntemattomalle, niin suuren palveluksen teki.

Kun lampaat oli juotettu, ilmoitti Jakob olevansa Labanin sisaren,
Rebekan, poika.

-- Oi, mehän olemmekin siis sukulaisia! Minä olen Labanin tytär,
virkkoi neito ihastuksissaan.

Silloin sulki Jakob serkkunsa syliinsä, suuteli häntä ja itki
liikutuksesta. -- Mikä ilo, mikä onni, että Jumala minut tänne
johdatti! puhui hän ja katseli yhä ihastuneempana kaunista Rakelia.

Neidolla oli kiire ilmoittamaan uutista isällensä. Hän juoksi kotiin ja
ilmoitti, että Rebekka-tädin poika oli etelästä tänne saapunut. Ja kun
tyttö kertoi, kuinka hyvin Jakob oli juottanut heidän lampaitansa, niin
silloin riensi Laban kaivolle, jonne Jakob oli jäänyt Rakelin laumaa
vartioimaan.

Samalla kun Jakob mielihyvin katseli lihavia lampaita, hän ajatteli
Rakelin ihanuutta, ja rukoili, että Jumala tekisi enon suosiolliseksi
häntä kohtaan.

Laban lausui Rebekan pojan sydämellisesti tervetulleeksi kotiinsa, ja
kun hän näki, miten nuorukainen katseli nuorinta tytärtä, aavisti hän
heti, mihin asiat johtaisivat.

Seuraavana päivänä sai Jakob mennä Rakelin kera paimentamaan lampaita.
Hän sai koko päivän olla kauniin serkkunsa seurassa. Oi kuinka Rakelin
ääni kaikui ihanalta! Oi, kuinka Jakob juopui tytön naurusta! Oi, mitä
hurmaavaa huumausta hän tunsi immen silmien säteistä!

Näin kului kuukausi. Silloin sanoi Laban: -- Eihän sinun tarvitse minua
palkatta palvella, vaikka oletkin sukulaiseni; ilmoita minulle, mitä
tahdot palkaksesi. Jakob vastasi: -- Oi eno, minä rakastan tytärtäsi
Rakelia, anna hänet minulle, niin palvelen sinua seitsemän ajastaikaa
ilman mitään muuta palkkaa.

Laban vastasi: -- Suostun siihen mielelläni. Ennenhän hänet toki
sinulle annan kuin jollekulle toiselle. Mutta jäätyään yksikseen eno
hykerteli käsiään ja ajatteli: -- Tuollainen verraton palvelija, ja
aivan ilmaiseksi seitsemäksi vuodeksi!

Mutta Jakobista oli palkka parempi kuin kulta tai suuret lammaslaumat.
Saihan hän joka päivä nähdä Rakelin, sai puhella hänen kanssansa, sai
kuulla hänen ääntänsä, sai uida hänen silmiensä säteissä. Ja seitsemän
vuotta kului kuin muutama päivä yhtämittaisessa onnen huumauksessa.

Siitä huolimatta teki Jakob työnsä hyvin, karja kasvoi ja Laban
iloitsi.

Leakin rakastui Jakobiin eikä huolinut miehestä, joka kosi häntä. Mutta
isänsä kanssa hänellä oli salaisia neuvotteluja.

Kerran istui Lea yksin huoneessa; hänellä oli yllään samallainen puku
kuin Rakelillakin. Hän istui selin oveen. Huoneessa oli jo hiukan
hämärää, ja Lea oli pannut työnsä pois. Se oli lahja, kauniisti
kirjailtu vyö, Jakobille aiottu. Hän piti käsiänsä helmassaan ja
ajatteli Jakobia, kadehtien sisartansa Rakelia.

Jakob tuli ovesta hiipien. Lea tunsi, kuinka miehen kädet laskeutuivat
hänen silmillensä ja kuiskaus kuului: -- Arvaa, kuka olen?

Lean sydän alkoi jyskyttää kiihkeämmin, hänen povensa nousi ja laski
voimakkaasti, mutta hän ei saanut sanaa suustansa.

Silloin miehen kädet painoivat tytön päätä taaksepäin, ja Lea tunsi
kuuman suutelon huulillansa.

Riemuissaan käännähti Lea ympäri, kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan
ja virkkoi onnellisena: -- Rakastatko sinä hiukan minuakin?

-- Leako se onkin, sanoi Jakob nolostuen.

Silloin Lea huomasi, että suutelo olikin tarkoitettu Rakelille. Hänen
kätensä valahtivat hervottomina alas ja rinnasta pääsi raskas huokaus.

-- Rakastanhan minä sinua kuin sisarta ainakin, vastasi Jakob. -- Ethän
sinä muuta vaatinekaan.

Mutta tämän jälkeen päätti Lea panna toimeen sen suunnitelman, joka jo
oli isän kanssa tehty.

Viikko puuttui vielä seitsemästä vuodesta, kun isä lähetti Rakelin
puolen päivämatkan päähän asialle.

Siitä ei Jakobille hiiskuttu mitään. Vasta seuraavana päivänä oli
Rakelin palattava kotiin.

Illaksi oli Laban kutsunut vieraita, ja näiden kokoonnuttua hän sanoi
Jakobille:

-- Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, vaikka häänne vietetään
jo tänä iltana.

Jakobillako sitä vastaan! -- Oi, ei suinkaan! Ja hän oikein halasi
rakasta enoa.

-- Ethän sinä vain ole tänään nähnyt morsianta?

-- En, eno hyvä.

-- Etkä saakaan nähdä, ennenkuin aamulla.

-- Täytyyhän sen verran malttaa, katselenpa huomenna sitä enemmän,
virkkoi sulhanen hyväntuulisena.

Häät vietettiin kaikin juhlamenoin. Hunnutettu morsian tuotiin Jakobin
viereen, ja onnellinen sulho oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta
voi kuinka mielellään hän olisi kohottanut huntua, että olisi nähnyt
nuo ihanat silmät, joita hän ei ollut nähnyt koko päivänä.

Leaa ei näkynyt ensinkään häiden aikana, ja Jakob arvasi, että tyttö
itki yksin majassaan. Olihan Jakobin hiukan sääli Leaa, kun Rakel
joutui miehelään ennen häntä, mutta syyttäköön itseään, kun ei huolinut
Abisaria.

Aamulla, kun päivän säde tunki majaan, Jakob heräsi ja huomasi oitis,
että häntä olikin petetty, petetty surkeasti. Mutta samassa hänen
mieleensä muistui, kuinka hän itse petti sokean isänsä, eikä hän voinut
olla niin kiukkuinen enolleen, kuin olisi tahtonut. Ja kun Laban
lohdutti häntä lupaamalla hänelle toisenkin sisaren, jos hän palvelisi
vielä toiset seitsemän vuotta, alistui hän nöyränä kohtaloonsa.

Jakob meni Rakelia vastaan. Kun neito näki sulhonsa lähenevän, juoksi
hän tätä vastaan ja levitti kätensä syleilyyn. Mutta Jakob oli niin
nolon näköinen, että Rakel purskahti nauruun ja sanoi:

-- Mikäs sulholle on tullut, vai onko sisareni sinut saanut
pauloihinsa?

Jakob sanoi: -- Istu, Rakel, haluan hiukan puhella kanssasi.

Rakel istuutui tuntien levottomuutta sulhonsa vakavuuden johdosta.
Jakob istuutui neidon viereen, otti hänen kätensä omiinsa ja siveli
tytön pitkiä, kauniita sormia.

-- Oi sano, Jakob, mikä sinulle on oikein tullut? kysyi Rakel
levottomana.

Silloin painoi Jakob päänsä Rakelin helmaan ja kertoi, mitä oli
tapahtunut.

Rakel vaaleni ja hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Sitten hänen
silmänsä välähtelivät suuttumuksesta; hän tunsi vihaavansa sekä Leaa
että isäänsä.

Koko viikkoon hän ei puhunut isälleen mitään, ja Leaa hän ei tahtonut
nähdä puoleen kuukauteen.

Mutta sitten tulivat Rakelin häät ja hän unhotti vääryyden. Olihan
Jakob kuitenkin sieluineen yksin hänen.

       *       *       *       *       *

Reino lopetti ja hetkinen istuttiin äänettöminä. Äiti ajatteli: Siinä
oli kuvattu enimmäkseen Ruthia ja lukijaa itseään.

Viimein Aino virkkoi: -- Sinustahan on tullut kirjailija!

-- Mitäs turhia, olisipa niitä sitten kirjailijoita, vastasi veli.

-- Kaunista se vain oli, myönsi äiti. -- Oli niin sääli Rakelia.

-- Eikö Leaa ollenkaan? kysyi isä.

-- Laban oli oikein aito juutalainen, virkkoi David.

-- Kai juutalaiset hänestä ovatkin perineet oveluutensa, tuumaili isä.

Mutta Ruth katseli tästä lähtien Reinoa toisin silmin. -- Tuossa
hilpeässä nuorukaisessa asuu runoilijan syvä sielu, ajatteli hän.

Seuraavana yönä näki Ruth unta, että hän oli Rakel ja Reino Jakob, joka
runoili hänestä.




VI


Nuoret olivat uimaretkellä. He olivat uineet, hyppineet ja
voimistelleet, mutta olivat vielä uimapuvuissaan. Reino oli kerran
väittänyt voittavansa Ruthin juoksussa; sitä Ruth ei uskonut, ja nyt
hän tahtoi näyttää, kuinka kauniisti Reino häviäisi. Äkkiä hän lyödä
sivautti Reinoa hartioille ja sanoi: -- hippa! lähtien samassa juosta
viilettämään pitkin virran vartta. Reino jälestä. Jo oli Reino
saavuttamaisillaan tytön, kun tämä hyppäsikin virtaan uiden toiselle
rannalle. Reino oli vasta puolivälissä, kun Ruth jo nousi virrasta,
kääntyi ympäri ja vilkutti kädellään.

Kun Reino kapusi ylös rannalle, lähti Ruth taas juosta vilistämään. Hän
juoksi keveästi kuin antilooppi, mutta Reinokin kiiti ketterästi
jäljessä. -- Minun täytyy saada tuo tyttö kiinni, vaikka henki menisi,
päätti nuorukainen ja ponnisti yhä tuimemmin. Hänen silmänsä olivat
tähdätyt Ruthin ylvääseen päähän, kullalle kimaltelevaan tukkaan, ja
ruusunpunaisiin korvalehtiin. Reino huomasi iloksensa, että hän läheni
lähenemistään. Hän ajatteli jo, kuinka hän pian saisi tytön kiinni.
Reino tunsi sydämensä hakkaavan rajummin ja välimatka piteni taas.

Ruth meni kuin virma varsa hiekkakenttää pitkin. Tuolla kaukana olevan
kiven hän aikoi kiertää, sieltä pyörtää takaisin kalliolle, hypätä
virtaan ja uida toisten luo pukeutumispaikalle.

Ruth oli jo ison kiven takana, kun hänen jalkansa lipsahti hiekassa
piilevien kivien rakoon ja hän kaatui maahan. Hän yritti nousta, mutta
jalka tuntui nilkasta kipeältä, eikä hän voinut sen varassa edes
seistä. Masentuneena jäi hän istumaan maahan.

-- Noinko pian gasellin voimat loppuivatkin! Tiesinhän minä, ettei
paraskaan tyttö riitä tavalliselle po--, sana katkesi ja Reino jatkoi
hätääntyneellä äänellä: -- Mikä sinulle on tullut, voitko pahoin? Ruth
oli näet aivan kalpea.

-- Ei muuta kuin nilkkani nyrjähti tuossa, ja Ruth osoitti kiven
syrjää, joka hiekasta pisti esiin.

Silloin laskeutui Reino polvilleen, siveli vapisevin käsin neidon
ihmeen siroa jalkaa ja kysyi: -- Koskeeko siihen?

-- En voi ollenkaan sillä kävellä, mutta jos minä saan nojata kädelläni
olkapäähäsi, niin koetan hyppiä toisella jalalla.

-- Enkö minä saa kantaa sinua? Ja myöntymystä odottamatta otti Reino
neidon syliinsä käsivarsilleen ja alkoi kantaa kallista taakkaansa
virtaa kohti.

Vaikka Reinoon olikin kovasti koskenut toverinsa onnettomuus, niin
tunsi hän nyt samalla suunnatonta iloakin. Ruth oli sittenkin kuin
ihminen ainakin, jonka jäsenet olivat oikeata lihaa ja luuta.

-- Minä painan liiaksi, sinä et jaksa kantaa, virkkoi Ruth.

-- Oi Ruth, minä kannan sinua vaikka maailman loppuun asti. Et sinä
paina enempää kuin höyhen kämmenellä.

-- No, no poika, sittenhän minä olisin pelkkää ilmaa vain.

-- Niin -- jos sinä tahtoisit, niin -- jos sinulle olisi mukavampaa,
niin pitäisit kiinni kau-- niskastani, soperteli Reino.

-- Vai niskasta! sanoi Ruth nauraen. Ensimäinen nauru Ruthilta! Voi,
kuinka se kuului suloiselta nuorukaisen korvissa. --

-- Onko sinun nyt helpompi kantaa? kysyi Ruth, joka oli noudattanut
Reinon toivomusta.

-- On niin äärettömän helppo!

Mutta hyvä oli Ruthistakin. Hänestä oli tässä turvallisempaa kuin
ennenmuinoin pikkutyttönä äidin sylissä, eikä hän muistanut enää
loukkautunutta jalkaansa.

Tultiin virralle ja Reino laski aarteensa veteen, ja he uivat rinnan
toiselle rannalle.

Aino ja David olivat jännitettyinä jääneet katselemaan toveriensa
kilpailua. David virkkoi: -- Nyt Reino hävisi, sillä en minäkään riitä
Ruthille juoksussa.

Aino ei oikein tiennyt, kummalle hän olisi voiton suonut. Hänen
sukupuolensa kunnian vuoksi oli kyllä hauskaa, jos Ruth selviäisi
voittajana, mutta olisi se Reinolle äärettömän noloa, jos hän nyt ei
saavuttaisi saalistansa. Kun he sitten näkivät Reinon kantavan Ruthia,
iloitsi Aino vilpittömästi: -- Voittipas veljeni! Kyllä hän on nyt
onnellinen!

-- Ruth on tahallaan antautunut, päätti David.

Mutta kun kilpailijat saapuivat omalle rannalle, eivätkä tulleetkaan
pukeutumispaikalle, vaan Reino otti taas Ruthin käsivarsilleen ja alkoi
kantaa häntä kotiin päin, niin David ja Aino aavistivat jotakin olevan
hullusti. Silloin he ottivat toveriensa vaatteet ja riensivät
juoksujalkaa heidän jälkeensä.

Äiti, joka oli menossa kutomispaikalle, pelästyi kovin nähdessään
tulijat. Hän kuvitteli jo, että oli tapahtunut jokin kauhea
onnettomuus; vaikka tyttö olisi päänsä puhkaissut kalliolta
hypätessään.

-- Älä hätäile, äitiseni, jalkani vain hiukan nyrjähti! lohdutti Ruth.

Reino asetti Ruthin leposohvalle. Nyt olivat kaikki perheen jäsenet
saapuneet paikalle. David oli lähtiessään huutanut: -- Isä, pian
kotiin! Silloin pudotti Johannes loistavan timantin, jota hän oli juuri
sovittamassa kaulanauhaan. Se putosi maahan, mutta sai jäädä siihen. --
Mitähän on mahtanut tapahtua? Eihän vain Marialle ole tapahtunut
mitään! Ja Johannes lähti juoksemaan kuin henkensä edestä.

Saavuttuaan paikalle Johannes päästi helpotuksen huokauksen, hänen
vaimonsahan seisoi tuossa terveenä, Ruth makasi pitkällään leposohvalla
iloisen jopa onnellisen näköisenä ja toiset lapset olivat siinä myöskin
vahingoittumattomina.

-- Mitä te peloittelette, eihän täällä mitään hätää ole! hän virkkoi.

-- Eikö mitään, vaikka tyttäreltäsi jalka olisi poikki, lausui puoliso.

-- Eihän tuo siltä näytä, sanoi isä ja hypisteli kipeätä jalkaa. -- Ei
ole poikki, on tainnut lapsen jalka peuhatessa vähän nyrjähtää.

Äiti toi mania, kasteli sormensa siihen ja alkoi voidella potilaan
nilkkaa.

Niinkauan kuin Ruth oli ollut Reinon käsivarsilla, ei hän ollut
tuntenut mitään vaivaa, mutta heti kun hän joutui sohvalle, alkoi
nilkassa tuntua viiltävää kipua. Kuitenkaan ei hän valittanut, vaan
näytti päinvastoin hyvin iloiselta. Kipu muuten lakkasikin heti, kun
äiti siveli mania jalkaan.

-- Huomenna saat tuolla jalallasi yrittää uudelleen, sanoi David.

-- Kyllä minä jo uskon ja tunnustan, että Ruth on parempi juoksija. En
minä vaadi häntä enää kilpasille. Yhtä kuin jos yrittäisin nopean
gasellin kanssa. Näin sanottuaan laskeutui Reino polvilleen Ruthin
jalkojen ääreen ja pyysi, että hän saisi myöskin voidella.

Kun äiti näki, minkä suuren ilon hän siten saattoi valmistaa
nuorukaiselle, luovutti hän pikarin tälle ja virkkoi: -- Tohtoroi nyt,
ehkä se tehoo sinun sormiesi sivelemänä vieläkin paremmin.

Ruth makasi yhä uimapuvussaan. Tämän huomasi vihdoin Aino ja pyysi: --
Nostapa, tohtori, potilas tänne, niin saan minäkin häntä hiukan vaalia.
Ainolla oli vielä käsivarsillaan Ruthin vaatteet, ja nyt hän aukaisi
heidän makuusuojansa verhot.

-- Kyllä minä pääsen jo kävelemälläkin, vakuutti Ruth. Mutta ennenkun
hän ennätti nousta, oli hän jo Reinon käsivarsilla ja hetkisen kuluttua
Ainon huostassa.

Kun Reinokin oli pukeutunut, odotti hän hartaana, että sisko viittaisi
häntä kantamaan Ruthin takaisin saliin.

Koko perhe vietti nyt ylimääräisen vapaan iltapäivän puhelemalla ja
kuuntelemalla Davidin soittoa.

Jokainen meni aina vähän ajan perästä potilaan luo. Ruth sai nyt niin
paljon hellyyttä ja huolenpitoa osakseen, että hän tunsi itsensä oikein
erikoisen onnelliseksi. Olihan hän aina saanut rakkautta osaksensa,
mutta nyt sitä aivan tuhlailemalla osoitettiin.

Reino istui uskollisena koko illan Ruthin vuoteen ääressä, eikä häntä
siitä kukaan hennonnut karkoittaakaan. Uudelleen ja uudelleen hän
siveli sormillaan neidon jalkaa, ja hän teki sitä yhtä hartaana kuin
Maria voidellessaan kalliilla öljyllä Vapahtajan jalkoja.

Seuraavana päivänä oli Ruthin jalka todellakin aivan terve. Se oli
manin ansiota. Mani oli balsameista parhainta, voitehista
verrattominta.

Täällä ihmevaltakunnassa ei tarvinnut sairaana vuoteessa virua, ei
vaivoja valitella, sillä siellä oli lääkkeenä ja voiteena ihmeellinen
mani.




VII


-- Ruth!

-- Tässä olen, Reino.

-- Kun minä eilen istuin sinun jalkojesi juuressa, selvisi minulle
silmänräpäyksessä, että me olemmekin äärettömän vanhoja tuttuja; me
olemme nähneet toisemme jo kaukaisessa muinaisuudessa, ja meidän ensi
kohtauksemme tapahtui lähes kaksi ja puolituhatta vuotta sitten.

-- Olisipa hauska kuulla miten ja missä, virkkoi Ruth.

-- Minä kirjoitin sen tänä aamuna. Jos tahdot, niin luen sen sinulle
tässä öljypuun alla.

He istuutuivat maahan mahtavan puun rungon juurelle. Reino aukaisi
vihkonsa ja aloitti:


          Phoibos ja Amaryllis.

Phoibos, korinttilainen nuorukainen, oli 5 olympiaadin ikäinen, kun hän
ensikerran saapui Ateenaan. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon
Feidiaasta ja hänen ihmeluomistaan, ettei hän enää mitenkään voinut
hillitä haluaan, vaan hänen täytyi päästä näkemään tämän suuren
mestarin teoksia.

Taivaan kultainen pyörä lähetti alenevalla radallaan vielä viimeisiä
lämpimiä säteitään, kun nuorukainen saapui kuulun kaupungin torille ja
janoisin silmin alkoi ihailla valkeaan marmoriin veistettyjä puhtaita
ja kauniita muotoja. Phoibos oli jo pitkän aikaa seissyt Venus
jumalattaren ihanuudesta nauttimassa, kun siihen ilmestyi nuori
ateenatar, joka nuorukaisen huomaamatta katseli häntä.

Viimein Phoibos tunsi naisen silmien tehon. Hän käännähti kohdaten
samalla neidon suuret, loistavat silmät, joiden säteet heti
tunkeutuivat nuorukaisen sieluun. Tuollaisia silmiä ei Phoibos ollut
koskaan ennen nähnyt. Kuinka mielellään hän antautui niiden lumoihin!

Neidolla oli kauniit soikeat kasvot, niinkuin synnynnäisellä
helleenittärellä ainakin, ja niin kaunista keltaista tukkaa ei Phoibos
ollut vielä kellään neidolla nähnyt. Silmät olivat kuitenkin kauneinta,
mitä kauniissa ateenattaressa oli, syvänsiniset ja puhtaan kirkkaat,
niinkuin jumala olisi kauneimmat jalokivensä niihin upottanut.

Hetkisen katselivat nuoret toisiansa. Se hetki oli lyhyt silmänräpäys
vain, mutta nuorukainen ennätti kuitenkin sinä aikana rukoilla: Oi
onnellinen Ateena, joka säilytät niin paljon kauneutta! Sinä olet
jumalien kaupunki ja sinun tyttäresi ovat jumalien lapsia. Oi Venus,
kun minulla nyt on ollut onni nähdä sinun ihanin tyttäresi, niin anna
minun tulla hänen ystäväksensä!

Venus-jumalatar kuuli tämän rukouksen. Hänhän se olikin järjestänyt
tämän kohtauksen. Hän kosketti sormellaan neidon otsaa ja rintaa, ja
silloin näytti nuorukainen neidon silmissä Apollon pojalta.

He alkoivat puhella ja tunsivat jo ensi sanoista, kuin olisivat he
olleet vanhoja tuttuja.

Neidon nimi oli Amaryllis. Hänellä oli ihmeellisen sointuva ääni, siinä
oli hopean helähtelyä ja kullan kulahtelua. Phoibos oli ensikerran
elämässään vieraan naisen seuratoverina, ja nyt hän nautti sekä silmin
että korvin, kun Amaryllis puhui sointuvalla äänellä, rytmillisesti
kuin itse Runotar.

Puhellessaan he kävelivät ja katselivat toria reunustavia kuvapatsaita.
Mutta nyt niillä ei enää ollut Phoiboksen silmissä samaa viehätysvoimaa
kuin äsken, sillä olihan hänen rinnallaan itse jumalien luoma
taideteos, josta hän ei moneksikaan silmänräpäykseksi voinut katsettaan
irroittaa.

Kun taivaan kultainen kehrä vaipui lepoon, täytyi heidän erota, mutta
aamulla heti auringon noustessa oli Amaryllis opastamassa toveriaan
Akropolille. Kun he nousivat portaita ylös kukkulalle, oli neito
nuorukaisen mielestä eilistäkin ihanampi, ja kun Amaryllis kantoi
valkoista, kultakirjauksilla koristettua pukuaan kuin itse jumalatar,
lausui Phoibos vavahtavalla äänellä:

-- Ethän sinä, Amaryllis, vain sittenkin ole jumalatar, oi sano, ettet
ole!

Amaryllis naurahti: -- Eikö se sinusta olisikaan hauskaa?

-- Eihän toki, sillä sinä voisit silloin äkkiä kadota ja mennä takaisin
Olympoon, ja sinne minä en voisi sinua seurata.

-- Pysytään vain täällä maan päällä vielä jonkun aikaa. Eikös täällä
olekin hyvä olla, etenkin täällä Ateenassamme?

-- Siellä hyvä, missä sinä! sanoi nuorukainen hartaana.

Yhdessä nuoret nyt ihailivat Ateene-jumalattarelle pyhitettyä Partenon
temppeliä ihanine joonilaisine pilareineen ja Erekteionia pyhine
öljypuineen. He katselivat nautinnolla Ateene-jumalattaren kullasta ja
norsunluusta muovailtua mahtavan komeata kuvapatsasta, jolloin neitonen
lausui: -- Emmekö me ole onnellisia, kun jumalat meitä niin rakastavat
ja ovat siunanneet näiden tekijäin kädet!

Phoibos myönsi, että kaikki Akropolilla oli suuremmoisen kaunista,
mutta hänen mielestään oli sittenkin hänen rinnallaan oleva neitonen
tuhatkertaa enemmän katselemisen arvoinen. Hän ajatteli: Jos täällä
olisi kaikki nämä rakennukset ja veistokset, eikä Amaryllista, niin
kuinka täällä olisi nyt köyhää. Ja jos täällä olisi ainoastaan
Amaryllis, eikä mitään muuta, niin tämä vuori olisi maailman rikkain
paikka. Ja nuorukainen jatkoi ääneen: -- Oi, suuri Zeus, kuinka sinä
tätä kaupunkia rakastatkaan! Täällä on sinun luomasi ihanuus
täydellisenä!

Akropoliita he laskeutuivat Odeion soitto- ja lauluhuoneeseen. Siellä
alkoivat juuri lauluharjoitukset. 150 neitoa ja 150 nuorukaista oli
kokoontunut laulamaan pasuunain, huilujen ja harppujen säestyksellä.
Amarylliksenkin oli mentävä mukaan. Läheni Salamin taistelun
vuosipäivä, ja harjoiteltiin runoilija Aiskylon voittohymniä.

    "Kun päivän valopyörä kohos taivaallen,
    levittäin laajain vetten yli loistettaan,
    kas silloin reipas sotalaulu helleenein soi,
    tuhatäänisnä sen raittiit sävelet
    takaisin rannan kallioista kaikuivat.
    Barbaarein mielet valtas pelko, kauhistus,
    he huomas petoksen, sill eihän hymni tuo
    pakoa varten juhlivasti raikunut.
    Koht uljaasti se pieni parvi rynnisti,
    heit' innostutti sotatorven toitotus,
    ja heidän hyökätessään huuto kajahti
    monääninen: Nyt, Hellaan pojat, edespäin!
    Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa!
    Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain
    ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu!
    -- -- -- -- --"

Hartain mielin, pyhän tunnelman vallassa kuunteli Phoibos esitystä.
Ylpeä riemu täytti nuorukaisen rinnan. Kuuluihan hänkin Hellaan
poikiin. Olihan hänenkin suonissaan samaa verta kuin Salamiin
sankareissa, sillä hänen isoisänsä oli ollut mukana samassa
taistelussa.

Harjoitusten päätyttyä tuli Amaryllis Phoiboksen luo säteilevänä ja
laulusta palavissaan. Phoibos otti hänet vastaan peittelemättömällä
ihastuksella, ja he alkoivat puhua suuresta juhlasta, jota katsomaan
Phoibos lupasi jäädä.

Samana päivänä kävivät nuoret kuuntelemassa erästä Ateenan viisasta
vanhusta. Tänään puhui tietäjä sielun kuolemattomuudesta, selittäen,
että ihmisen sielu palautuu toiseen ihmiseen aina uudelleen ja
uudelleen. Siihen voi mennä satojakin vuosia, ennenkuin sielu löytää
taas oikean asuntonsa, mutta se löytää sen kuitenkin. Samat sielut,
jotka täällä hyvin sointuvat yhteen, tapaavat toisensa myös uudessa
elämässä. Näin voivat samat sielut löytää toisensa täällä maan päällä
jopa kymmenenkin kertaa. Mutta sitten vanhus sulki silmänsä ja jatkoi
tuskin kuuluvalla äänellä -- kaukaisessa tulevaisuudessa, tuhansien
ajast'aikojen kuluttua nämä toisilleen uskolliset sielut tapaavat vielä
kerran toisensa aivan uudessa maailmassa, joka on paljon ihanampi ja
täydellisempi kuin tämä meidän Ateenamme.

Vanhus avasi silmänsä ja loi profeetallista näkemystä kuvastavan
katseensa suoraan Amaryllikseen ja Phoibokseen, katsoi heihin pitkään
ja ojensi kätensä kuin siunaten heitä.

Nuoret, jotka vanhuksen puhuessa olivat tarttuneet toistensa käsiin,
täytti suuren onnen tunne ja pyhä aavistus. Salamana välähti heidän
aivoissaan ajatus, että heidät oli suuri Zeus luonut toisilleen ei
ainoastaan tätä yhtä elämää varten, vaan tämän jälkeen vielä tulevaakin
elämää varten ja niin lahjoittanut heille kuolemattomuuden. He
katsoivat toistensa silmiin ja heidän sielunsa yhtyivät toisiinsa
lujilla, katkeamattomilla siteillä.

Tämän jälkeen Amaryllis ja Phoibos kävivät joka päivä kuuntelemassa
tietäjän esityksiä; ja joka kerta he palasivat vanhuksen luota
rikkaampina ja onnellisempina. He tulivat tietämään, että ihminen
pääsee yhä lähemmäksi jumaluutta, kehittyy ja kasvaa sitä
täydellisemmäksi, mitä useampia olomuotoja hänellä on ollut.

       *       *       *       *       *

Reino pani vihkonsa kiinni. Lukija ja kuulija olivat hetkisen ääneti,
kunnes Ruth loi loistavat silmänsä nuoreen mieheen ja sanoi:

-- Me olemme siis olleet Phoibos ja Amaryllis?

-- Niin, silloin me tapasimme toisemme ensikerran, tämä on nyt
kymmenes. Ruth, eikö sinustakin tunnu, että noiden Hellaan lasten sielu
on meissä?

-- Kun luit kertomustasi, niin todellakin tuntui kuin muistot
menneisyydestä olisivat mieleeni palanneet.

-- Niin, sentähden sinussa on vieläkin niin paljon helleenitärtä, kun
ensi henkäyksesi hengitit Hellaan maassa.

-- Sinä myös, mutta olemmeko tulleet niistä ajoista täydellisemmiksi.

-- Se oli ainoastaan tietäjävanhuksen usko. Ihminen ei voi maan
päällä tulla täydelliseksi, ei ruumiin eikä henkensäkään puolesta.
Ainoastaan -- --

-- Mitä tahdot sanoa?

-- Se nainen, johon Amarylliksen sielu on ottanut asuntonsa, on aina
ollut täydellinen ihminen.

-- Kovinpa sinä nostat hänet korkealle.

-- Oi Ruth, sinä olet viimeinen Amaryllis!




VIII


Seuraavana pyhänä Ruth ja Reino kävelivät taas kahden puistossa. He
puhelivat Amarylliksestä ja Phoiboksesta. Tultuaan kukkivan oranssipuun
alle Ruth virkkoi: -- Sinä kai haluat nyt kertoa toisesta
kohtauksestamme?

-- Olin kyllä aikonut senkin kirjoittaa, mutta koska se nyt juuri on
elävänä silmäini edessä, niin kerron sen tässä sinulle. He asettuivat
mukavasti istumaan tuuhean, sulotuoksuisen puun juurelle, ja Reino
aloitti:


          Virginia ja Filoletes.

Oi mitä tuskaa Filoletes tunsi, kun hänen rakas isänmaansa joutui
häviöön. Maailman kaunein maa, ihana Hellas, joutui ahnaiden
roomalaisten saaliiksi. Filoletes oli 30-vuotias, silloin kun Korinthos
valloitettiin, ja roomalaiset ottivat väkevämmän oikeudella kaupungin
parhaimmiston orjiksensa. Filoletes, joka oli saanut hienon
kreikkalaisen sivistyksen, joutui Roomaan erään rikkaan ylimyksen
tyttären opettajaksi. Tyttö, 13-vuotias Virginia, voitti miellyttävällä
käytöksellään ja suurilla loistavilla silmillään heti opettajansa
sydämen. Oppituntien alkaessa osasi Virginia kreikankieltä ainoastaan
muutamia sanoja, mutta kun hänellä oli hyvä muisti, oppi hän pian
opettajansa kielen ja lasketteli hopeanhelähtävällä äänellään ulkoa
pitkät jaksot Iliadia. Virginian lausuessa tuntui Filoleteesta usein,
kuin olisi hän tuon äänen kuullut jo aikaisemminkin, ja kun tyttö
silloin katsoi opettajaansa puhtaan kirkkailla silmillään, niin
kaukaisten muistojen välähdykset pilkahtelivat Filoleteen takimmaisessa
tajunnassa. Vielä ei hän kuitenkaan voinut käsittää, mitä muistoja ne
olivat.

Niin kului vuosi, kului toinenkin. Eräänä päivänä Filoleteen istuessa
yksin puutarhan sopessa, tuli Virginia hänen luoksensa ja kysyi?

-- Miksi opettajani on niin surullinen? Mutta arvaten sitten syyn tyttö
jatkoi heti: -- Kerro minulle taas Hellaan maasta, omasta maastasi!

Silloin Filoletes alkoi kertoa Ateenasta, Korinthosta ja
olympialaisista leikeistä.

Virginia istui katsellen koko ajan opettajansa silmiä. Hänen omat
silmänsä kävivät kertomuksen kestäessä yhä loistavammiksi, ja kun
opettaja oli lopettanut luentonsa, tarttui hän opettajansa käsiin ja
virkkoi: -- Minusta tuntuu, aina kun sinä kerrot maastasi ja
kansastasi, ikäänkuin minäkin kuuluisin sinne. Enköhän minä lienekin
joskus ollut siellä.

-- Oi, kuinka ihanaa olisi taas kerran nähdä synnyinmaatani! Siitä on
jo kolmatta vuotta, kun minun sieltä täytyi lähteä. Saanenkohan enää
koskaan katsella isäini maata! Näin sanottuaan Filoletes huokasi
raskaasti.

-- Minä toteutan toiveesi, sillä minäkin haluan nähdä helleenien maan.
Me menemme sinne yhdessä ensi olympialaisiin! virkkoi Virginia varmalla
äänellä.

-- Kiitos sanoistasi! Jumalattaret ovat sinun sieluusi istuttaneet
ihanimmat kukkansa.

-- Voi kuinka meille silloin tulee hauska matka! Onpa onni, että minä
täytän kuusitoista vuottani jo sitä ennen, ja silloin hyvä opettajani
saa sen päivän muistoksi, -- saat jotakin oikein hyvää, mutta enpä sano
vielä tämän enempää.

Virginian 16-vuotis-syntymäpäivää vietettiin suurin juhlallisuuksin.
Filoletes oli kyhännyt onnittelurunon, mutta hän tahtoi sen esittää
oppilaalleen kahden kesken, ja siihen hän ei ollut vielä saanut
tilaisuutta. Ennenkuin pedagogi ennätti sinä päivänä nähdäkään
oppilastaan, toi talon vanha palvelija hänelle uuden vaatekerran ja
käski hänen pukeutua siihen. Hämmästys! Siinähän oli vapaan roomalaisen
tooga. -- Mitähän tämä oikein merkitsi! Filoletes pukeutui ja meni
sitten puiston yksinäiseen nurkkaan, jossa hänen tapansa oli joka päivä
mietiskellä.

Vähän ajan kuluttua kuuli filosofi keveitä askeleita, ja siinä samassa
oli Virginia kaikessa neitsyellisessä kauneudessaan hänen edessänsä.
Filoletes oli niin häikäistynyt neidon verrattomasta ihanuudesta, ettei
hän kyennyt lausumaan mitään. Sepittämänsä onnentoivotusrunon säkeet
olivat takertuneet hänen kurkkuunsa. Pedagogi oli nyt kuin arka
koulupoika, ja oppilas oli äkkiä muuttunut täysin kehittyneeksi
naiseksi.

Virginialla oli pergamentti kädessä ja hän ojensi sen iloisesti
hymyillen opettajalleen.

Filoletes luki. Siinä oli Virginian isän antama vapauskirja tyttärensä
uskolliselle opettajalle.

Käsitettyään asian todeksi Filoletes lankesi polvilleen -- ensikerran
elämässänsä -- ja painoi huulensa neidon hameen liepeisiin. Mutta
Virginia pyysi häntä nousemaan sanoen: -- Orjat polvillaan olkoot, ei
mies mielevä, vapaa!

Silloin laukesi Filoleteen kieli kantimistaan ja hän lausui neidolle
runonsa. Uusia säkeitä syntyi Runottaren suosiosta, ja heksametrisen
runon soinnut saivat 16-vuotiaan kasvot hehkumaan.

Filoleteen lausuessa he katselivat toisiaan silmiin, ja mitä pitemmälle
säkeiden vuo virtasi, sitä enemmän heidän sielunsa sulautuivat
toisiinsa. Kun viimeinen säe oli vaimennut, välähti äkkiä valo
molempien sisimmässä: he seisoivat silmänräpäyksen ajan Ateenan torilla
Venuspatsaan juurella, toisen sekunnin Akropolilla ja kolmannen
tietäjävanhuksen edessä.

Kolme vuosisataa ei ollut voinut heitä eroittaa. He kuuluivat taaskin
toisilleen. He tiesivät, että se oli jumalien tahto.

-- Sanoinhan minä, rakas opettajani, että minä olen ollut joskus ennen
sinun maassasi ja kuulunut sinun kansaasi, virkkoi Virginia.

-- Kun sinä puhut hellaan kieltä, ei kukaan voikaan sinua muuksi luulla
kuin helleenittäreksi. Sinussa onkin enemmän helleeniä kuin monessa
syntyperäisessä kansani tyttäressä, vastasi Filoletes, katsellen
hellästi nuorta morsiantansa.

Päätettiin, että heidän liittonsa pidettäisiin toistaiseksi salassa.

Virginia kertoi, että hänen isänsä oli luvannut hänen lähteä Kreikkaan
parin kuukauden päästä alkaviin olympialaisiin kisoihin, ja että isä
toivoi opettajan seuraavan oppaana mukana. Sitten, jos haluat, saat
jäädä kotimaahasi.

-- Entä sinä? kysyi Filoletes värähtävällä äänellä.

-- Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon täst'edes olla. Sinun kansasi
on minun kansani, sinun maasi minun maani ja sinun toiveesi myös minun
toiveitani, virkkoi neitonen lämpimällä äänellä.

-- Mutta suostuuko isäsi liittoomme? kysyi Filoletes.

-- Älkäämme nyt vaivatko itseämme sellaisilla epäilyksillä. Tyttö
kiersi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja jatkoi: -- Sinä olet
edelleenkin minun hyvä opettajani ja minä sinun kiltti oppilaasi.

-- Rakas Virginia, sanoi Filoletes, sivellen kädellään tytön
kultakiharoita, -- minä kyllä soisin, että sinä olisit seurassani koko
tämän päivän, mutta sinua kaivattaneen jo kotona. Vieraat tahtovat myös
onnitella päivän lemmikkiä, minä en saa sinua kauemmin pidättää.

-- Voi, voi, kun minun piti vain kiireimmiten tuoda tuo pergamentti ja
nyt minä olen täällä viipynyt niin kauan! Näin sanottuaan painoi neito
poskensa sulhonsa poskea vasten, antoi vielä huulensa suudeltaviksi ja
juoksi sitten kiireesti tiehensä.

Filoletes jäi katsomaan tytön jälkeen, ja kun neidon hameen lievekin
oli kadonnut, luki hän pergamentin uudelleen ja ajatteli: -- Vapaa, oi
miten ihanaa on olla taas vapaa! Ja kuitenkin otin heti uudet kahleet,
mutta kuinka suloista onkaan niitä kantaa!

       *       *       *       *       *

Reino lopetti kertomuksensa, jota esittäessään hän oli katsellut
yksinomaan erästä pientä, valkeata kukkaa. Nyt hän loi silmänsä Ruthin
silmiin. Rakkauden lämmittävät säteet virtasivat toisista silmistä
toisiin. He tunsivat nyt selvästi, että tuhansien vuosien takainen
vanha rakkaus oli uuden uutukaisena heidät taas tavannut. Ihmeellisten
teiden takaa he tapasivat toisensa, sillä rakkauden kaikkivallan
voimalla heidän täytyi tavata. Näin he ajattelivat, kumpikin ääneti
katsellen vain toinen toistaan. Mutta vähitellen tuli Ruthin silmiin
pieni surun häive, jolloin Reino heti kysyi:

-- Mitä kuulijattareni suree?

-- Reino, minulla on sellainen omituinen aavistus sydämessäni, että
sinua uhkaa jokin vaara, joka siis koskee meitä kaikkia. Uskon
kuitenkin, että Jumalan avulla sen voimme välttää.

-- Vaaraa ei voi olla siellä, missä sinä olet! Ja jos vaaraan joudun,
niin olethan sinä minun enkelini ja pelastat minut vaikka tuonelan
tuvilta, sanoi Reino katsoen neidon kasvoihin samalla luottamuksella,
kunnioituksella ja hartaudella kuin hurskas katolilainen, joka on
polvistunut pyhän Madonnan kuvan eteen.




IX


Keihään- ja kiekonheitto olivat nuorten mieluisinta urheilua. Joka
päivä uimisen lomassa oli heillä harjoitustunti, ja he harjoittelivat
sellaisella innolla kuin aikoisivat kilpailemaan olympialaisiin
kisoihin. Sinne Reino lupasikin lähettää Davidin maanalaista maata
edustamaan.

Reino oli jo saavuttanut keihäänheitossa viidennenkymmenensä, mutta
Davidin saavutus oli 63 ja runsas puoli askelta. Reino katseli ihaillen
Davidin heittoja ja iloitsi paljon enemmän kuin itse asianomainen
uusista ennätyksistä. Tytöt laskivat leikkiä väittäen, että Reino luki
itselleen ansioksi runsaan toisen puolen Davidin taidosta.

-- Niin, olenhan minä hänen oppi-isänsä! virkkoi Reino mahtipontisesta

Ruth oli myöskin paljon taitavampi Ainoa. Reino arvelikin, ettei
Ainosta tulisi heittäjää ollenkaan, hän kun aina rupesi heittäessään
nauramaan.

-- Heittäessä pitää olla totinen kuin lantunistuttaja ja silmä kovana.
Katsopas Davidia! Tuollainen ilme pitää heittäjällä olla..

-- Saako hän tulla edes katsomaan sinne olympialaisiin? Minä veisin
hänet mielelläni mukaan, virkkoi David.

-- Luvataan! Mutta muista, Aino, sitten huutaa: -- Hei, hei, hei,
David, David!

Oli syyskuun ensimäinen perjantai. Ruth ja Reino olivat toisella
puolella ja toisella David ja Aino. He olivat jo heittäneet kukin
kymmenen heittoa keihäällä. Aino oli juuri heittänyt ja purskahti
helakkaan nauruun, kun tämä heitto oli huonompi kuin kaikki hänen
edellisensä. Reinon piti odottaa, kunnes David heittäisi heittonsa, ja
mennä sitten noutamaan keihäs ensin Ruthille ja sitten itselleen. Mutta
hän otaksui, että David heittäisi keihäänsä entistä rataa kauas, ja
kiiruhti noutamaan Ruthin keihästä. Tällöin sanoi David Ainolle: --
Osaankohan minä heittää keihääni aivan sinun keihääsi rinnalle? Ja hän
heitti huomaamatta, että Reino juuri sillä hetkellä juoksi tyttöjen
keihästä kohden.

Kuului hirveä kirkaisu kahdesta nais-suusta. Keihäs sattui Reinoa
rintaan vasemman solisluun alapuolelle. Hän kaatui maahan selälleen
ääntä päästämättä. Terävä kärki oli tunkeutunut keuhkon yläosan läpi ja
pysähtynyt lapaluuhun.

Ruth oli ensimäisenä paikalla. Hän polvistui nuorukaisen pään puoleen,
näki tämän kalvenneet kasvot ja elottomat silmät, ja huusi sielunsa
suuressa tuskassa:

-- Oi hyvä Jumala, älä anna hänen kuolla!

David vetäisi keihään ulos, jolloin verisuihku tulvahti hänen ja Ruthin
kasvoille.

-- Oi rakas veljeni, älä kuole! Jumalani, Jumalani, pelasta veljeni!
rukoili Aino kädet ristissä ja silmät kyyneleissä.

Ruth tukki kädellään haavan, ja verisuihku pysähtyi. Sitten hän pyysi
Davidia pitämään haavaa kiinni, repäisi kaistaleen uimapuvustaan ja
sillä veljensä avustamana sitoi haavoittuneen.

Ruth oli muuttunut merkillisen tyyneksi. Hän oli saanut sisällisen
varmuuden, että Reino saisi pitää henkensä, ja hän lohdutti Ainoa: --
Älä itke, ei veljesi kuole!

Kun side oli saatu jotenkuten paikoilleen, tuli Reino tuntoihinsa ja
kysyi: -- Mitä, sattuiko minuun?

Ruth pani sormensa haavoittuneen huulille ja virkkoi:

-- Älä nyt, hyvä poika, puhu mitään, niin sinä paranet.

Reino yritti nousta, mutta David nosti hänet käsivarsilleen.

Kun David näki viimeisen heittonsa hirveän seurauksen, sai hän
sellaisen iskun rintaansa, ikäänkuin keihäs olisi mennyt hänen oman
rintansa läpi. Hän tunsi samoinkuin tytötkin kamalaa tuskaa, mutta
hänen tuskansa oli kahta kauheampi tuntea, kun hän piti itseänsä
syyllisenä tapaturmaan. Palavia rukouksia hän lähetti Kaikkivaltiaan
luo, että Reino pelastuisi kuolemasta. Kun siis Reino teki ensi
kysymyksensä, niin lämmin ilon laine läikähti Davidin rinnassa, ja hän
lähti kantamaan haavoittunutta hellästi kuin armas äiti sairasta
pienoistansa.

-- Voinhan minä kävelläkin, virkkoi Reino.

-- Ole nyt kiltisti asemillasi, muuten tuotat surua meille kaikille,
sanoi Ruth äidillisesti.

Onneksi lautta oli sillä puolella ja tytöt meloivat yli.

Aino juoksi noutamaan vaatteita, saavutti pian toiset ja pisti Ruthin
puvun tämän ylle heidän kävellessään kotia kohti.

Suuri oli vanhempienkin kauhu, kun he kuulivat onnettomuudesta. Maria
vallan vapisi, niin ettei hän vähään aikaan kyennyt tekemään mitään.

Kun siteet päästettiin ja haava voideltiin manilla, etsi Aino uusia
siteitä, mutta Reino sanoi: -- Minä en parane ollenkaan, ellen saa
pitää näitä alkuperäisiä. Silloin Maria naurahti ensi kerran hänkin ja
virkkoi: -- Se oli oikein Reinoa se!

Mutta paraneminen ei käynytkään nyt niin helposti kuin tavallisesti
manivoiteen avulla. Seuraavana päivänä haavoittunut sai kuumeen, posket
hohtivat punaisina ja kädet olivat kuin tulessa. Mani auttoi kyllä aina
hetkeksi, mutta noin tunnin kuluttua palasi kuume aina uudelleen,
kunnes se taas poistettiin manilla, jota potilaalle annettiin sekä
sisällisesti että ulkonaisesti. Vuorotellen valvottiin öisin sairaan
vuoteen ääressä. David ja Ruth tarjoutuivat ensin kahden valvomaan
vuorotellen, mutta Aino ja vanhemmat eivät sitä sallineet, vaan
tahtoivat heidän kanssansa ottaa osaa sairaan vaalimiseen.

Reino oli usein horroksissa, ja silloin hän houraili maanpäällisistä
tapahtumista. Milloin hän ajoi polkupyörällä kilpaa, milloin hiihteli
valkoisilla hangilla yhdessä Ruth Rautamon kanssa. Usein hän eli
tapahtumia vapaustaistelusta Vilppulan rintamalla ja Tampereen
valloituksessa.

Ääretön oli tuska silloin kaikilla, mutta erittäinkin Davidilla, hän
kun pelkäsi tulevansa murhaajaksi. Hän rukoili rukoilemistaan, että
hyvä Jumala ei sallisi Reinon kuolla. Vapisevin käsin hän, jonka sormet
tähän asti eivät olleet vielä koskaan vavisseet, voiteli potilaan
kuumeista otsaa ja tiputteli manipisaroita hourivan huulille.

Levollisin kaikista oli Ruth. Vaikka hän suri ja oli vakava taudin
johdosta, niin hänellä oli samalla vuoren vankka usko sairaan
paranemisesta. Ihmeelliset sormet oli neidolla. Kun hän niillä siveli
hourivan otsaa, poskia ja käsiä, niin heti kuumehoureet hävisivät,
heleä puna katosi poskista, sairas avasi silmänsä ja hymyili kaunista
hymyään.

Koko viikon oli Reino näin maannut kuumeessa. Tuli lauantai. Perhe oli
hiljaisin äänin laulanut aamuvirtensä, ja isä Johannes piti
aamurukouksen, jolloin hän ääneen, niinkuin joka aamu ja ilta näissä
yhteisissä rukouksissa tämän viikon aikana, rukoili sairaan
parantumisen puolesta.

Rukouksen jälkeen Aino sanoi äkkiä: -- Viedään Reino kylpyyn, ehkä hän
silloin paranee.

-- Tuo ajatus on tullut itse Jumalalta. Miksi emme ole sitä ennen
huomanneet, virkkoi äiti ja jatkoi: -- Tule, Aino, mennään heti ja
valmistetaan amme. David saa kantaa sitten Reinon kylpyyn.

-- Menkää, menkää! hoputti isäkin. -- Varmasti se ajatus on tullut
taivaasta.

Kylvyllä olikin siunattu vaikutus. Heti kun sairas laskettiin
ammeeseen, tunsi hän elämän virtaavan suonissaan.

Tauti oli voitettu, kuume ei enää sen koommin palannut, silmät saivat
taas terveen loisteen ja potilaalla oli puheluun suuri halu. Mutta Ruth
oli ankara sairaanhoitajatar, hän kielsi puhumisen tänä päivänä. --
Katsella saat, mutta puhua et. Ehkä huomenna hiukan!

Illemmalla sai sairas vielä uuden kylvyn, samalla kertaa kuin
toisetkin. Ja illalla pidettiin kiitosrukous Reinon paranemisen
johdosta.

Kaikki olivat niin sanomattoman iloisia ja onnellisia. Aino sai sinä
iltana monta syleilyä osaksensa. Ruthin syleilyihin hän oli vallan
tukehtua. Reinon paraneminen luettiin Ainon ansioksi.

Vakava David oli niin iloinen, että hänen mielensä teki oikein hyppiä.
Hän otti Ainoa vyötäisistä ja pyöräytti tyttöä monta kertaa ympäri,
sanoen:

-- Sinä olet pelastanut sekä veljesi että minut!

-- Jumala sen teki! vastasi Aino.

-- Niin, Jumala kyllä, mutta hän käytti sinua välikappaleenaan. -- Voi,
kuinka minä sinua nyt rakastan!

Seuraavana viikkona tapahtui haavan paraneminen nopeasti. Reino tahtoi
jo monesti nousta makuulta, mutta se estettiin. Hänen täytyi olla
vuoteessa vielä seuraavaan lauantaihin asti. Mutta suloista olikin nyt
maata, sillä kaiket päivät istui Ruth hänen vieressään käsitöitään
tehden, palvellen ja hoivaillen.

David soitteli sinä viikkona hyvin usein viuluaan ja urkuja; usein
kaikki viisi lauloivat kiitolliselle kuulijalle, joka puhkesi sanomaan:

-- Oi kuinka ihanaa on sairastellakin, kun on niin erinomaisia
sairaanhoitajia, lääkäreitä ja tällainen sairashuone! Kyllä pätii pojan
lekotella!




X


Pari viikkoa täysin terveenä oltuaan Reino lähti kerran Ruthin kanssa
matkaamaan kahden "maailman loppua" kohden. He astuivat lautalle ja
meloivat toiselle rannalle. Satumaan äärimmäisellä rajalla Reino ei
ollut vielä koskaan käynyt, ja sinne he nyt matkasivat yhdessä. Siellä
peräkulmassa oli merkillinen tippukiviluola, jossa ei ollut ainoastaan
valkeita, vaan myöskin keltaisia, sinisiä, vihreitä ja punaisia
pilareita. Reino katseli ihmetyksissään luonnon suuremmoista käsialaa
ja virkkoi: -- Tämä on Ainonkin nähtävä. Olemme täällä jo niin kauan
olleet ja tämä, maailman merkillisin luola, on vielä näkemättä.

Luolan perällä oli valtava paasi, tasainen kuin pöytä. He nousivat
paadelle, jota koristi iso kuutionmuotoinen kultamöhkäle. Reino koetti
kohottaa sitä, mutta sai sen vaivoin polvensa korkeudelle. Ruth yritti
myös Reinon kehoituksesta, mutta luopui pian aikeestaan ja sanoi: -- Ei
nouse, ei viimeisillä voimillanikaan. Eipä tuota luulisi niin
painavaksi.

-- Istu nyt sille kultatuolille, kehoitti Reino, -- niin olet kuin
kuningatar ainakin.

-- Reino, muuttaisitko tämän kultakimpaleen kanssa maanpinnalle, jos
saisit vallan valita: Joko siellä tämä kultakappale ja vielä kantamus
jalokiviä lisäksi, mutta ei mitään muuta täältä, tai täällä niinkuin
nyt olet?

-- Ilman sinua, en missään nimessä!

-- Siellä olisi enemmän elämää, siellä olisi aurinko, siellä kaupungit
huveineen. Saisit siellä vaikka millaisen palatsin asuaksesi ja sinua
palveltaisiin kuin kuningasta.

-- Mitä minä siellä tekisin ilman sinua. Onhan sinun pikkusormesikin
suuremman arvoinen kuin maailman kaikki rikkaus, silmäisi valo enemmän
kuin tuhannen aurinkoa, äänesi ihanampaa kuin parhain orkesterimusiikki
ja seurustelu kanssasi tuhannentuhatta kertaa hauskempaa kuin
viettelevimmät huvitukset.

-- Mutta onhan siellä neiti Rautamo ja hänkin on Ruth.

-- Mitä sinä hänestä tiedät? Onko Aino kertonut?

-- Puhuit hänestä houraillessasi.

-- Neiti Rautamo oli kyllä tyttö, josta paljonkin pidin, hän oli muuten
näöltään aivan kuin sinä, hänen äänensä sinun äänesi sointuinen ja
silmänsä loistavan kirkkaat niinkuin sinullakin. Mutta nyt hän on
minulle kuin uni ja sinä olet todellisuus. Näin sanoessaan katseli
Reino Ruthia äärettömän hellästi ja yritti polvistua hänen eteensä, kun
luolan perältä, mustasta aukosta pisti esiin pitkä, ruskea, karvainen
käsi, pitkät sormet kiertyivät Reinon nilkan ympärille, käsi nykäisi ja
nuorukainen kaatui suulleen paadelle. Hän tunsi itseänsä vedettävän ja
hädissään hän tarrautui paaden syrjään koettaen vetää jalkaansa pois.
Mutta se oli kuin rautaisessa puristimessa, ja vähitellen oikenivat
Reinon kädet, vaikka hän puristi sormillansa paaden syrjästä niin, että
veri tihkui kynsien alta.

Ruth katsahti luolan perälle ja näki aukossa kamalan pään, jolla oli
kasvot kuin gorillalla; pitkä, punainen kieli lipoi suupieliä, joista
pisti esiin pitkät, valkoiset torahampaat. Punertavista silmistä loisti
helvetillinen hehku, ja otsassa olevista lyhyistä sarvista säihkyi
vihertävää valoa.

Ruth jähmettyi kauhusta. Hän näki, kuinka rakasta nuorukaista
raastettiin siitä aivan vierestä, vedettiin hornan kitaan, ja hän aivan
voimattomana sai sitä katsella. Jo olivat Reinon kädet aivan suorina,
vielä silmänräpäys ja pian olisi hän tuon paholaisen saaliina.
Silloin pääsi Ruth jähmettyneestä tilastaan, hän nousi nopeasti kuin
olisi vieteri hänet siitä ponnannut, tarttui salamannopeasti
kultamöhkäleeseen, jonka päällä oli istunut, nosti sen päänsä
yläpuolelle ja heitti sen suunnattomalla voimalla pedon päähän.

Kuului kamala parkaisu, mylvähdys sellainen, kuin olisi kymmenen
vihaista sonnia yhtä aikaa mylväissyt. Samassa pääsi Reinon jalka
vapaaksi. Hirviön pää katosi, samoin käsikin, mutta mylvinän kaiku
kuului vielä kuin etääntyneen ukkosen jyminä.

Kiiruusti hyppäsivät pelastuneet paadelta, lähtivät käsi kädessä
juoksemaan, ja vasta kun virta alkoi näkyä, he hellittivät juoksunsa ja
kävelivät nojaten toinen toiseensa.

Puhumattomina ja hirveästä kohtauksesta järkytettyinä kävelivät he
virralle ja meloivat lautan yli koneellisin liikkein. Mutta kun he
saapuivat kotiin, olivat Ruthin voimat tyyten lopussa ja hän vaipui
tainnuksiin leposohvalle. Reino laskeutui polvilleen siihen eteen,
liitti kätensä ristiin ja lähetti rukouksen taivaisiin.

Samassa saapuivat toiset perheenjäsenet puistosta. Nähtyään, että
noille kahdelle oli jotakin kamalaa tapahtunut, rupesivat kaikki
parhaansa mukaan heitä vaalimaan.

Aino siveli manilla Ruthin ohimoita, otsaa ja huulia kyyneleet
silmissä. Äiti siveli hellin käsin Reinon ja Ruthin päätä, David kastoi
liinasen veteen ja pyyhki Reinon sormet verestä. Isä huomasi Ruthinkin
kämmenessä verta ja pyyhki sen huolellisesti, mutta siinä ei ollutkaan
haavaa, veri oli tullut siihen Reinon sormista. David koetti sisarensa
valtimoa, joka alkoi vähitellen kovemmin lyödä, ja sanoi iloisesti: --
Pian hän siitä herää!

Viimein aukaisi Ruth silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärillensä, mutta
kun hän loi silmänsä Reinon silmiin, muisti hän kaiken, ja silloin
vuolaat vedet tulvahtivat hänen silmistänsä.

Neljät kädet sivelivät Ruthia ja Reinoa. -- Mitä järkyttävää heille
olikaan mahtanut tapahtua?

Kun Ruth lakkasi itkemästä, kysyi äiti: -- Mitä teille, rakkaat lapset,
on oikein tapahtunut? Näyttää siltä, kuin te olisitte pelastuneet
jostakin hirveästä vaarasta.

Nyt kertoivat Ruth ja Reino kamalan seikkailunsa.

-- Se aukko tukitaan huomenna, eikö niin, isä? virkkoi David.

-- Niin, emmehän suinkaan tahdo olla minkäänlaisessa yhteydessä pahojen
henkien kanssa, vahvisti isä. Niillä tietysti ei ole lupaa tulla tänne
meidän maailmaamme, mutta siellä se ovellansa vahtii, jos joku eksyisi
sen ulottuville.

-- Eihän meillä ole ollut aavistustakaan siitä aukosta, sanoi äiti, --
vaikka niin kauan olemme täällä eläneet.

-- Millä voimalla Ruth jaksoi sen kultamöhkäleen heittää? ihmetteli
Reino.

-- Kun hätä on suurin, on Jumalan antama apukin lähellä, kun Häneen
turvaudumme. Ainoastaan Jumalalta sai Ruth voimansa sinun
pelastukseksesi, vakuutti isä.

-- Mitä sinä, Reino, ajattelit, kun se vihtahousu alkoi sinua kiskoa?
kysyi David.

-- Enhän minä ennättänyt vielä mitään ajatella. Enhän edes tietänyt,
mikä minut nykäisi kumoon ja kuka oli jalassani kiinni. Koetin vain
kaikin voimin pitää kiinni paaden syrjästä. Mutta juuri olivat näppini
heltiämässä, kun kuulin mäjähdyksen sekä kamalan ulvahduksen ja samassa
tunsin olevani vapaa. Missähän olisinkaan nyt ilman Ruthia. Ja Reino
katsoi neitoon rakkaasti.

Katseltiin Reinon vasemman jalan nilkkaa. Siinä oli viisi sinertävää
juovaa peikon sormista, ja nilkka oli hiukan turvoksissa.

Aino pesi nilkan ensin vedellä ja voiteli sitten manilla, jolloin
sormien jäljet oitis hävisivät, ja ennen iltaa oli turvotuskin
tiessään.

Seuraavana päivänä menivät kaikki miehet tukkimaan peikon valtakuntaan
johtavaa aukkoa. Heillä oli mukana taltta, vasara ja vahvoja
rautakankia. Kun he nousivat paadelle, oli kultakimpale aivan aukon
suulla. Siitä työnsi David sen tangollaan alas, ja kauan kuului sen
synnyttämä kolina vuoren sisästä.

Ensin asetettiin aukon suulle niin suuri kivi, että se täytti koko
reiän, mutta ei mahtunut läpi. Kiven yli kiinnitettiin sitten
rautakanget siten, että alapäät upotettiin paateen ja yläpäät
kiinnitettiin vuoren seinään. Sen jälkeen kantoivat miehet kiviä aukon
kohdalle, niin että paasi peittyi melkein kokonaan.

-- Pistäköönpäs vielä käpälänsä tälle puolelle, sanoi Reino pyyhkien
hikeä otsaltaan.

-- Vaikka vaara nyt onkin poissa, niin on parasta, ettei kukaan
täst'edes tule tänne! sanoi isä, ja pojat lupasivat pitää sen
mielessään.




XI


Vaikka Aino ja Reino viihtyivätkin hyvin ihmemaassa ja olivat
onnellisempia kuin koskaan ennen, muistelivat he sentään keskenään
maanpäällisiä tapahtumia ja puhelivat kaihoten niistä. Kun päästiin
elokuuhun, niin Reino virkkoi: -- Nyt leikataan Mäkelässä ruista! Ja
kotvasen kuluttua: -- Ollapa nyt sorsia ampumassa! Elokuun lopulla
huomautti Aino: -- Nyt ovat puolat punaisina, emme päässeetkään
"puolaan" Kalliovaaralle. Syyskuussa virkkoi Reino: -- Panepa
valkolakki päähäsi, nyt on aika lähteä Helsinkiin!

-- Ja sinäkö jättäisit Ruthin tänne! virkkoi Aino herttaisesti.

-- Otetaan Ruth mukaan.

-- Sittenhän sinulla on kaksi Ruthia, jotka ovat kuin kaksois-sisaria.
Sanopa veljeni, kummastako sinä enemmän pidät?

-- Kyllähän sinä sen olet nähnyt. Ruth Rautamo on ollut kuin --
haavekuva, mutta meidän Ruthimme ihana todellisuus. Entä sinä, mikä ero
on Taavilla ja Davidilla?

-- Aivan sama kuin sinun Rutheillasi, vastasi Aino, ja onnen hohde
kirkasti hänen kasvonsa.

Reino oli lopettanut historialliset luentonsa. Kun tuli esitelmöidä
Suomen suurmiehistä, sai Ainokin pitää luentonsa. Hän kertoi
Lönnrotista, Runebergista ja Topeliuksesta. Vänrikki Stoolin tarinoista
osasivat nuoret useita ulkoa, jotka he lausuivat, toisten kuunnellessa
suurella mielenkiinnolla. Aino osasi laulaa Torpantytön ja Reino
Sotilaspojan ja Hurttiukon, joita David viulullaan säesti.

Kun nuoret kertoivat myöskin suurista keksinnöistä: höyrystä, sähköstä,
rautatiestä, vedenalaisista veneistä ja lentokoneista, virkkoi isä: --
Ihmeelliseksi on maailma muuttunut!

-- Eiköhän elämä täällä meidän maailmassamme sentään ole onnellisempaa,
sanoi äiti. -- Vai mitä te, nuoret lapseni, arvelette?

-- En minä vain vaihtaisi elämää takaisin maan päälliseen elämään,
myönsi Aino.

-- Hyvä täällä on olla! Reino katsahti Ruthiin ja paransi: -- Parempi
kuin paratiisissa!

Syyskuusta aloitti Reino suuren työnsä: hän rupesi jäljentämään
Raamattua, joka oli painettu v. 1685, nykyisen kirjoitustavan mukaan.
Hän teki tätä työtä 3-4 tuntia joka päivä, ja päivä päivältä tuli tämä
työ hänelle yhä rakkaammaksi Suurta huolta hän pani ei ainoastaan
kauniiseen kieleen vaan myöskin kauniiseen ulkoasuun. Etenkin lukujen
alkukirjaimet hän piirsi entisten munkkien huolellisuudella.

Mutta työnsä välissä meni Reino usein katsomaan Ruthin työtä vuoren
seinämälle, johon maalari nyt kuvasi Uuden Testamentin aiheita. Reino
katseli ihaillen kauniin kuvaajan taiteellista työtä, mutta aina hän
oli täällä hartaana, sillä pyhät tapahtumat tekivät paikan Herran
huoneen kaltaiseksi. Täällä Reino aloitti myöskin maalailemisensa
litteille kivilaatoille, ja hänen suurin toiveensa oli saada kerran
syntymään Ruthin kuva.

Istuttiin taas iltahetkeä salissa ja puheltiin vanhoista muistoista.
Aino ja David istuivat toisessa keinutuolissa, Reino Ruthin kanssa
toisessa, ja vanhemmat nuoria vastapäätä nojatuoleissaan.

-- Reino veliseni!

-- Mitä Aino siskoseni tahtoo?

-- Nyt sinun pitää kertoa meille kaikille kertomuksesi, eikä yksin
Ruthille. Me toisetkin haluamme kuulla, missä ja millaisina te molemmat
olette olleet muinaisina aikoina.

-- No, eihän se liene niin vaarallista, vaikka te kaikkikin kuulette
kolmannen kohtauksen, ellei Ruthilla ole mitään sitä vastaan.

-- Sallin mielelläni, sanoi istuintoveri.

Reino otti Ruthin käden käsiensä väliin ja alkoi kertoa:


          Anna ja Markus.

Savenvalaja Septimius tarjoili iloisella äänellään astioitaan
ohikulkijoille Rooman torilla. Useat naiset pysähtyivät katselemaan
siroja ruukkuja, vaaseja ja somia lamppuja, joihin oli muovailtu
eläimiä ja kasvien lehtiä. Septimiuksella oli aina ostajilleen
sanottavana joku leikkisä sana, ja hän veti ostajia puoleensa iloisella
äänellään sekä hymyllään yhtä paljon kuin tavaroillaan.

Oli pieni lomahetki, jolloin ei ketään saapunut katselemaan
savenvalajan tuotteita. Mutta jopa keksi Septimiuksen silmä nuoren
naisen, joka jo kaukaa tarkkaili hänen astioitaan. Neito tuli
lähemmäksi, löysi viimein mieluisensa vesiruukun ja kysyi hintaa luoden
samalla silmänsä myyjään. Septimius tunsi heti omituisen vavahduksen
rinnassaan. Neidon tummansiniset, loistavat silmät tunkivat miehen
silmien kautta hänen sielunsa syvimpiin sopukkoihin asti.

Vastaamatta neidon kysymykseen myyjä kysyi vavahtavalla äänellä: --
Oletko Vestan neitsyt?

-- En toki, olen kristitty tyttö, vastasi neito hiljaisesti, mutta
savenvalaja kuuli kuitenkin hopean helähtelyä neidon sointuvassa
äänessä. Hän sanoi:

-- Suuri Jupiter, onko mahdollista, että kristityllä on noin ihanat
silmät!

Luoden savenvalajaan tutkivan, mutta samalla lämpimän katseen neito
kysyi:

-- Etkö halua tulla tuntemaan kristittyjen jumalaa?

Olihan Septimius kuullut puhuttavan kristityistä ja joskus tavannutkin
noita hiljaisia, vaatimattomia ihmisiä, mutta hänellä ei ollut
aavistustakaan, missä he viettivät jumalanpalveluksiaan.

Siihen aikaan oli kristittyjen jumalanpalvelus salaista vainojen
tähden, eikä Septimius ollut mitään kuullut katakombien kirkoista.

-- Tahtoisin mielelläni tulla tuntemaan sitä jumalaa, jota sinä
palvelet, vastasi savenvalaja vakavalla äänellä. Samassa huomasi hän
erään pojan, joka joskus oli häntä auttanut astioiden myymisessä. Hän
viittasi tämän nyt luoksensa sekä pyysi häntä vähäksi aikaa avuksensa.
Hän otti sitten neidon valitseman ruukun käteensä ja kysyi, saisiko hän
kantaa neidon astian tämän kotiin.

Tyttö epäröi hiukan, mutta sitten kuuli hän äänen sisässään: -- Salli
savenvalajan seurata itseäsi! Silloin uudisti neito kysymyksen
hinnasta, jonka Septimius nyt ilmoitti puolta pienemmäksi kuin hän
ennen oli semmoisista saanut. Neito maksoi ruukun, ja sitten he
lähtivät astelemaan Septimiuksen kantaessa ruukkua. He ilmoittivat
toisilleen nimensä. Tytön nimi oli Anna ja hänen vanhempansa olivat
kutojia.

Septimiuksesta tuntui kuin hän olisi kävellyt itse jumalattaren
rinnalla. Hänen luontainen leikillisyytensä oli tiessään; vakavana,
mutta ihaillen katseli hän sivulta kaunista toveriaan.

Muutaman askeleen ääneti kuljettuaan Anna sanoi:

-- Sinusta tulee kristitty, minä tunnen sen ja minä toivon sitä.
Samassa hän katsahti lämpimästi savenvalajaan.

Tämä vastasi: -- Enhän minä tiedä mitään teidän jumalistanne, mutta
kerro sinä minulle jotakin heistä.

Neito virkkoi siihen: -- Tule illalla kirkkoomme, siellä puhuu piispa
Johannes, hän johtaa sinut elämän tielle.

Niin he erosivat sovittuaan, että Septimius tulisi illalla tapaamaan
Annaa, ja sitten mentäisiin yhdessä kuulemaan uutta oppia.

Koko päivän oli tytön kuva Septimiuksen mielessä. Hän ei saanut Annaa
hetkeksikään pois ajatuksistaan. Tytön kasvot, vaaleanruskea tukka,
vartalo, käynti, ääni, ja ennenkaikkea nuo ihmeelliset syvänsiniset
silmät olivat lumonneet hänet. Malttamattomana nuori mies odotti iltaa.

Saapuihan viimeinkin odotettu hetki, ja onnesta loistavin silmin
tervehti Septimius Annaa.

Matkalla katakombeille toverukset eivät monta sanaa keskenään
vaihtaneet. He kulkivat hartaina kuin kirkkoon menijät ainakin.

Pitkiä, mutkaisia käytäviä, joita valaisi ainoastaan harva soihtu,
tyttö opasti nuorukaista kädestä häntä taluttaen, ja niin he saapuivat
viimein avaraan luolaan, jossa oli jo koolla joukko miehiä ja naisia,
olipa joukossa joitakuita lapsiakin.

Anna johti toverinsa vanhempainsa luo, jotka nuorta miestä
tarkastettuaan, loivat hyväksyvän katseen tyttäreensä. Jeesushan siinä
itse heidän Annansa välityksellä talutti kadonnutta lammasta omaan
lammashuoneeseensa.

Seurakunta oli koolla, ja pienelle korokkeelle astui vanha,
valkopartainen, kunnianarvoisa piispa Johannes, jonka kasvonpiirteistä
kohta huomasi juutalaiseksi. Pidettyään ensin lyhyen rukouksen, jossa
hän toivoi Jumalan siunausta tälle iltahetkelle ja pyysi itse
Vapahtajaa heidän vieraaksensa, piispa lausui suuren mestarin itsensä
opettaman rukouksen.

Sitten nuori diakooni luki pergamenttikääröstä apostoli Johanneksen
ensimäisen kirjan 4:nnen luvun.

Kun diakooni oli pannut käärönsä pois, silmäili Johannes seurakuntaansa
ensin kirkkain silmin ja alkoi sitten puhua Jumalan suuresta
rakkaudesta, jonka hän tahtoo myöskin istuttaa meihin ihmisiin, ja tämä
Jumalan rakkaus voi tulla meissä niin täydelliseksi, etteivät
kärsimykset eikä kuolema meitä peloita, vaan voimme silloinkin iloita
ja kiitosvirsiä veisata.

Septimius kuunteli henkeä pidättäen vanhuksen jokaista sanaa. Hänen
sielunsa silmäin eteen tuli verinen näytäntö Kolosseumissa, jossa
muutamia vuosia sitten hänkin oli näkemässä, kuinka areenalla joukko
kristityitä petojen lähestyessä vielä viritti uuden ylistyslaulun
jumalalleen, ja Septimius ajatteli:

-- Jumalan, joka antaa sellaisen voiman palvelijoilleen, täytyy
todellakin olla voimallinen jumala.

Kun he lähtivät kokouksen loputtua astelemaan Annan kotia kohti, sanoi
Septimius neidolle: -- Minä tahdon enemmän oppia tuntemaan sinun
jumalaasi.

Seuraavina päivinä kävi nuori savenvalaja Annan kodissa, jossa Annan
isä ja eräs siellä asuva vanha kristitty opettivat nuorta kokelasta.
Anna kertoili toverilleen evankeliumin kertomuksia, ja nämä oppitunnit
ne olivatkin nuorukaisesta kaikkein suloisimpia hetkiä.

Kolmen viikon päästä oli savenvalaja valmis ottamaan kasteen, jolloin
hän sai nimekseen Markus, ja heti sen jälkeen vietettiin Annan kodissa
nuorten kihlajaiset.

Kun Anna ja Markus sinä iltana katselivat toisiaan nuoret sydämet onnea
tulvillaan, sanoi savenvalaja: -- Annani, armaani, mehän olemme jo
muinaisina aikoina täällä Roomassa tavanneet toisemme ja rakastaneet
toisiamme. Jo satoja vuosia sitten ovat sielumme kuuluneet toisilleen.

-- En oikein ymmärrä, Markus, onko tuo puheesi kristillistä, virkkoi
neito. -- Se tuntuu niin kovin egyptiläiseltä.

-- Kyllä se on kristillistäkin. Sieluhan on kuolematon, ja onhan
Jumalamme vallassa, tahtooko hän antaa sielumme uudelleen ottaa uuden
ruumiin asunnokseen. Minä olen varma, että minun silmäni ovat
katselleet sinun silmiäsi jo monet kerrat, ennenkuin teimme sen
ruukkukauppamme.

-- Olet kenties oikeassa, koska sinunkin silmäsi heti tuntuivat minusta
niin tutuilta, vaikka silloin vasta ensikerran kohtasimme, virkkoi Anna
ja silitteli somilla sormillaan sulhonsa kättä.

Katakombien kirkossa oli Markuksen ja Annan juhlallisin hetki, kun
piispa Johannes antoi heidän liitolleen Jumalan, oman ja seurakunnan
siunauksen. Sitten Markus vei Annansa riemuiten kotiinsa. Tästä alkain
oli työ savenvalajasta monin verroin hauskempaa kuin ennen. Ja kun Anna
hopeanheleällä äänellään lauloi psalmeja, tuntui taivas olevan
Markuksen vaatimattomassa kodissa.

       *       *       *       *       *

Kertomus päättyi ja hetkisen olivat kaikki mietteissään. Viimein Aino
katkaisi hiljaisuuden ja kysyi:

-- Mikä tämä savenvalaja oli edellisessä elämässään?

-- Opettaja ja filosoofi, vastasi Ruth.

-- Hän siis aleni ammatiltaan, virkkoi Aino.

-- Olisiko se sitten ollut ylenemistä, jos savenvalajan sijassa olisi
ollut keisari, joka olisi antanut piispa Johanneksen petojen ruoaksi?
sanoi Ruth.

-- Olihan niitä hyviäkin keisareita, puolusteli Aino. -- Ei ihmisen
ylemmyys tai alemmuus, hyvyys tai huonous, onni tai onnettomuus riipu
hänen arvoasemastaan maailmassa. Köyhä työmies voi olla aatelisempi
kuin joku kreivi tai herttua, käsityöläinen onnellisempi kuin mahtavin
majesteetti. Kaikki riippuu ihmisen sydämestä ja mielialasta, lausui
isä.

-- Ei minulla ole mitään savenvalajaa vastaan, koska hän oli hyvä mies,
virkkoi Aino. -- Suuri kiitos vain kertomuksestasi!




XII


Keskiviikkona, lokakuun 9 päivänä, olivat Ruth ja Reino hakemassa
maalitarpeiden raaka-aineita "kirkolta" päin. Kun he pääsivät tunnelin
aukolle, huomasivat he hämmästyksekseen miehen siinä makaavan
tajuttomana. Mies oli puettu aivan moitteettomaan, eurooppalaiseen
pukuun, kasvot olivat säännölliset, kalpeat, mutta hyvin
kovapiirteiset, iältään hän näytti olevan siinä kolrnissakymmenissä.
Reino pudisti miestä käsivarresta ja silloin aukasi tämä silmänsä ja
virkkoi heikolla äänellä kuin äärimmäisen rasittunut matkalainen: --
Olen kiitollinen, kun tulitte tänne ja tapasitte minut. Voitteko antaa
hiukan vettä!

-- Nouskaa, niin me koetamme taluttaa teidät kotiimme. Siellä saatte
virvoitusta, virkkoi Ruth.

Mies nousi ja Reino huomasi, että vieras oli hetkellisestä
heikkoudestaan huolimatta voimakkaan näköinen. Hänellä oli oikein
atleetin vartalo. Mutta kun mies nuorten pyynnöstä asetti käsivartensa
heidän käsivarsillensa, tunsivat he käsittämättömän puistatuksen
ruumiissaan. He koettivat kuitenkin pysyä tyyninä ja lähtivät
hiljalleen taluttamaan muukalaista.

Reino katsahti mieheen sivulta ja huomasi tämän silmien olevan luotuina
Ruthiin. Noissa silmissä oli nälkäisen, ahnaan pedon katse. Reinoa
rupesi vieras yhä enemmän kammottamaan, ja hänestä alkoi tuntua, että
miehen avuttomuus oli teeskenneltyä.

-- Miten te tänne jouduitte? kysyi Ruth säälivällä äänellä.

-- En ymmärrä itsekään, ihana neitini, minä osuin tänne sattumalta.

Tultiin saliin, jossa Ruth aikoi vieraalle antaa mania, mutta tämä esti
sen torjuvasti ja merkillisen kiihkeästi. -- Vettä, ainoastaan vettä!
pyysi hän.

Kun vieras oli juonut, saapuivat muutkin perheen jäsenet saliin,
jolloin mies kumarsi arvokkaasti. Mutta kukaan ei lausunut häntä
tervetulleeksi, eikä mennyt kättelemään. Kaikesta arvokkuudestaan ja
hienosta käytöstavastaan huolimatta muukalaisessa oli jotakin
käsittämättömän karkoittavaa.

Vieras oli jo täysin tointunut ja alkoi puhua matkoistaan maapallon eri
osissa. Hänellä näytti olevan äärettömät tiedot, ja hänen
kertomistapansa oli puoleensa vetävää, niin että hetkellinen
vastenmielisyys alkoi maninmaan asukkaista hälvetä. Mutta siitä Reino
ei pitänyt, että vieras puhuessaan useimmiten kääntyi Ruthin
puoleen. Hän alkoi aavistaa miehessä vaarallista kilpailijaa, ja
mustasukkaisuuden tunteet rupesivat jo jäytämään nuorukaisen rintaa.

Kun Raamatun luku alkoi, pyysi mies anteeksi ja sanoi menevänsä
puistoon makaamaan yöksi. Ei edes emäntä sitä estellyt, mutta Reino
toivoi, että mies sen tien häviäisi.

Seuraavana päivänä etsi muukalainen yhä enemmän Ruthin seuraa. Reino
huomasi, että mies koetti kaunopuheisuudellaan ja suurilla tiedoillaan
valloittaa Ruthin häneltä. Mustasukkaisuuden henget alkoivat yhä
enemmän raastaa nuoren miehen mieltä, ja hän meni kiukuissaan virran
rannalle murjottamaan. Silloin Aino tuli hänen luoksensa ja puhui
veljelleen Ruthin rakkaudesta yksin häneen. Mokoma Mefistofeles ei
voisi koskaan sitä häneltä riistää.

Tämä lohdutti Reinoa, Hän meni taas toisten luo, eikä ollut vieraasta
tietääkseenkään.

Lähdettiin keihästä ja kiekkoa heittämään ja vieras liittyi mukaan. Nyt
joutui Reino aivan haltioihinsa, sillä muukalainen heitti keihästä
kolmannella heitolla jo kokonaista 70 askelta.

-- Tuo on itse paholainen, sillä kukaan ihminen ei voi päästä 70:een
metriin, ajatteli Reino ja kysyi sitten ääneen:

-- Missä herra on oppinut tuollaiseksi heittäjäksi?

-- Kotonani, omalla pihallani, jossa huvikseni olen harjoitellut.

Tästä alkaen Mefistofeles -- näin nuoret keskenään nimittivät vierasta
-- alkoi pyrkiä parempiin väleihin Reinon kanssa. Hän osoitti monella
tavalla nuorukaiselle huomaavaisuutta, kehui hänen tietojaan ja
taitojaan sekä ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta. Kun vieras
näytti myös jättävän Ruthin rauhaan, olikin hänen helppo päästä
nuorukaisen suosioon.

Jonkun ajan kuluttua mies pyysi Reinoa mukaansa katsomaan erästä
merkillistä paikkaa tunnelin suulla. Matkalla sinne ilmoitti vieras
nimensä olevan Saivalt Velinhet.

-- Mitä kieltä se on? kysyi Reino.

-- Onhan se sanskritin kielen sukua, vastasi herra Velinhet naurahtaen.

Kun he pääsivät tunnelin suun lähelle, piirsi Saivalt Velinhet
sormellaan kallioseinään ympyrän ja kysyi sitten, haluaisiko Reino
nähdä auringon.

-- Olisiko se mahdollista? kysyi Reino.

-- Kyllä, mutta ensin täytyy meidän tunkeutua vuoren läpi. Huomaatteko
tuossa seinässä mitään?

Reino katseli vuoren seinää, joka oli tavallista kalliota.

-- Eihän tuossa mitään katsomista ole, sanoi hän.

-- Pistäkääpä kätenne siihen! Reino koetti kädellään, mutta tapasi
pelkkää ilmaa. Hän työnsi kätensä syvemmälle, jolloin käsi kyllä katosi
näkyvistä, mutta silti se tuntui olevan vapaana ilmassa. Reino vetäisi
kätensä pois ja ajatteli tämän olevan tavatonta noituutta.

Velinhet selitti, että tuosta aukosta, sillä aukko siinä oli, vaikka se
näyttikin olevan kalliota, hän tuli tänne. Vuoren näköistä ainetta
siinä oli ainoastaan kymmenkunta metriä ja sitten tuli laaja käytävä,
joka johti maan pinnalle. -- Haluatteko mennä katsomaan, miltä luonto
nyt näyttää ylhäällä?

Reino ei uskaltanut. Hän pelkäsi voivansa takertua ja hautautua vuoren
seinään. Silloin meni sinne Velinhet itse. Hän hävisi Reinon silmistä,
oli poissa muutaman minuutin ja palasi takaisin kertoen, että ylhäällä
oli syksyiseksi ilmaksi hyvin kaunis sää, aurinko paistoi koivun
keltaisille lehdille ja pihlajan punaisille marjoille. -- Lähtekää
mukaan nyt, minä saatan, niin ei tarvitse pelätä.

Reino ajatteli, että eihän hänelle todellakaan voinut mitään vaaraa
koitua, kun herra Saivalt Velinhet itse oli mukana. Hän virkkoi: --
Lähdetään sitten yhdessä. Kymmenen askelta täydellisessä pimeydessä
kuljettuaan pulpahtivat he äkkiä valoisaan käytävään, joka näytti
johtavan alaspäin.

Reino katseli eteensä tunneliin, joka näytti viettävän hyvin syvälle
maan sisään. -- Alaspäinhän tämä tie johtaa eikä ylös, sanoi hän ja
katsahti oppaaseensa, mutta tämä olikin kadonnut. Reino yritti silloin
kääntyä samaa tietä takaisin, mutta kaikkialla oli kova vuorenseinä
vastassa. Ei missään äskeistä näkymätöntä aukkoa.

Reinon otsalle kihosi tuskan hiki. Hän oli antanut pettää itsensä.
Mefistofeles oli viekoittanut hänet pois paratiisista ja jäi sinne itse
viettelemään Ruthia pauloihinsa. Reino tuskaili ja raivosi, hän tahtoi
päästää suustaan parkaisuja, mutta ei saanut ääntä. Hän heittäytyi
maahan, takoi päätään kiviin, löi nyrkillään kallioon ja raivosi kuin
mieletön, mutta kaikki oli turhaa.

Viimein hän väsyi ja lähti kävelemään. Tie vietti yhä alaspäin, aina
alemmas ja alemmas maan uumeniin. Lopulta pääsi kulkija äärettömän
laajaan, silmän siintämättömään luolaan. Näky, joka häntä siellä
kohtasi, osoitti, että hän oli joutunut Manalan majoille.

Maassa arkkujen ääressä istui joukko ahnaan näköisiä miehiä, jotka
arkuista ammensivat loppumattomasti kulta- ja hopearahoja pusseihinsa
Rahat näyttivät polttavan poimijain näppejä, mutta he eivät voineet
olla niitä ottamatta, ja vaikka he kuinka ahkerasti poimivat, eivät
pussit niistä sen enempää pullistuneet.

Toisia ahnassilmäisiä miehiä istui pöydän ääressä lukemassa seteleitä.
He ottivat niitä suurista kasoista pöydältä ja saatuaan satakappaleisen
nipun luetuksi, pistivät sen povellensa, joka ei kuitenkaan siitä sen
enempää paisunut, vaikka kuinka paljon sinne pistivätkin. Eivätkä
setelit pöydältä yhtään vähentyneet.

Reino lähestyi nyt juomarien pöytää. Siinä istui suuri joukko miehiä ja
naisia, jotka juomahimon silmistä loistaessa joivat lakkaamatta
suurista pikareista. Juoma tuntui kovasti polttavan heidän suutansa,
kurkkuansa ja rintaansa, mutta he eivät voineet olla juomatta. Yhtenään
he kaasivat tyhjentymättömistä pulloista uutta ainetta pikareihinsa ja
tyhjensivät polttavan juoman kurkkuunsa.

-- Hei, nuori mies, tuletko toveriksemme! Emme onnittele, mutta viinan
maun ei pidä suustasi loppuman, kun tähän pöytään istut, lausui
Reinolle eräs ryyppymies.

Reino väistyi syrjään. Silloin tuli joukko rumia inhoittavia naisia
nuorukaisen ympärille ja alkoi tanssia piirissä. Heidän pienet,
kiiluvat silmänsä vilkuttelivat kutsuvasti nuorukaiselle. -- Ole meidän
kultamme, sinä makea mansikkainen!

Reino tunsi hiuksensa nousevan pystyyn ja häntä kammotti kamalasti. Hän
käski heidän poistua, mutta syöjättäret yltyivät yhä enemmän häntä
lähentelemään.

Silloin Reino huusi sielunsa suuressa tuskassa: -- Oi Jumala, auta
minua!

Samassa kaikkosivat nämä inhoittavat olennot vingahtaen kuin piiskan
siimasta saaneet koirat.

Sitten joutui Reino näkemään kaikkia muita paheen harjoittajia
töissänsä. Varkaat rikkoivat lukkoja ja murtivat ovia hikipäissä, mutta
juuri kun he olivat saamaisillaan käsiinsä haluamansa esineen, meni ovi
uudelleen lukkoon, ja kuumeentapaisesti alkoivat he taaskin työnsä.

-- Tule, hyvä veli, auttamaan! pyysi eräs murtovaras, -- saat puolet
saaliistani.

-- Enpähän ennenkään ole rosvoja avustanut, virkkoi Reino ja kulki
edelleen.

Nyt joutui nuorukainen katsomaan hirveätä tappelua. Siinä iskivät
miehet toisiaan nyrkeillä, puukoilla, seipäillä ja jos jonkinlaisilla
aseilla. Pari miestä tappeli keskenään paljain käsin, kaasi toinen
toisensa vuorotellen kumoon, puristeli toisiaan kurkusta, puri ja
raastoi toisiaan kuin villipedot. Jo sai toinen kaivaneeksi silmän
toisen päästä, jolloin tappelijat nousivat pystyyn. Silmän kaivaja
katsoi toverinsa veristä silmäkuoppaa ja sitten kourassaan olevaa
silmää, sylkäisi siihen ja heitti sen takaisin entiseen paikkaansa
sanoen: -- Pidä silmäsi, en minä halua silmäpuolen kanssa tapella. Ja
taas he karkasivat toistensa kimppuun.

-- Ettekö osaa lakata ollenkaan? kysyi Reino.

-- Emme, meidät on tuomittu tuhanneksi vuodeksi tappelemaan keskenämme,
virkkoi toinen, kun he hetkiseksi irtautuivat toisistaan.

-- Minkätähden?

-- Siksi, että me, jotka olemme veljeksiä, olimme riitaisia ja
tappelimme usein keskenämme maan päällä eläessämme. Mutta jos sinua
haluttaa ruveta leikkiin, niin kyllä se käy kolmisinkin. Silloin saa
yksi vuorotellen levätä.

-- Ei minua haluta, en minä sitä varten täällä ole.

-- No, etsi sitten mieluistasi työtä, kyllä täällä kukin ammattinsa
löytää.

Reino lähti kulkemaan edelleen. Hän ajatteli, ettei voinut mitenkään
olla mahdollista, että hän oli elävänä joutunut helvettiin. Kuolemansa
jälkeenhän toisetkin vasta olivat tänne joutuneet. -- Kyllä minun
täytyy täältä päästä, samoin kuin Dantekin, ja Jumalan avulla minä
pääsenkin!

Kolme nuorta miestä lähestyi nyt Reinoa ja pyysi häntä seuraamaan
mukana. Miehet olivat tavallisten ihmisten näköisiä, mutta kaikkein
kasvot olivat intohimojen leimaamia.

Hänet saatettiin loistavasti sisustettuun, avaraan telttaan. Reinon
ihmetellessä, että Manalassa oli jotain kaunistakin, avautuivat teltan
peräosan verhot ja joukko tanssijattaria syöksähti esille.
Tanssijattaret olivat kaikki hyvin paheellisen näköisiä. He loivat
viekoittelevia silmäyksiä uuteen tulokkaaseen koettaen kaikin tavoin
lumota vieraansa. Mutta Reino ajatteli Ruthia, oli kylmä houkutuksille,
ja tanssijattaret lähtivät niskojaan nakellen tiehensä.

Silloin tulivat taas nuoret saattajat Reinon luo ja esittivät, että
Reino vapaaehtoisesti rupeaisi heidän toverikseen. Mutta Reino muisti
Ruthin ja kieltäytyi.

-- Päällikkömme, joka tahtoo parastanne, toivoo kuitenkin, että
alistuisitte esitykseemme, sanoi eräs nuorista miehistä.

-- Kuka teidän päällikkönne on? kysyi Reino.

-- Saivalt Velinhet.

-- Vai hän. Sanokaa sille herralle terveiseni, etten ikinä tee, mitä
hän toivoo!

Silloin päästi mies kimakan vihellyksen, samassa avautuivat verhot
oikealla ja sieltä astui esiin kaksi sarviniekka-olentoa.

-- Sitokaa tämä tyhmyri, siksi kunnes hän oppii ymmärtämään etujaan!

Karvaiset kädet tarttuivat Reinoon ja veivät hänet verhojen taa, jossa
hänet sidottiin ohuilla metalliköysillä mustaan patsaaseen. Sen jälkeen
peikot asettuivat hänen sivuilleen seisomaan.

Toinen sanoi: -- Tämän pojan morsian se juuri heitti minua aikamoisella
kultakimpaleella otsaan, kun minä herramme kehoituksesta yritin tätä
vetää jalasta.

-- Sinulla oli silloin huono onni. Mutta jopa oli meidän herramme
ovela, kun sai tämän tulemaan aivan vapaaehtoisesti tänne. Näin
sanottuaan nauroi peikko pirullista nauruaan, johon toinenkin yhtyi.

-- Nyt se herkuttelee siellä vankimme kauniin morsiamen kanssa, jatkoi
taas ensimäinen ja nauroi yhä.

Reino oli äärettömässä tuskassa, sillä paitsi sitä, että hänen täytyi
kuunnella noiden paholaisten pirullisia puheita, tunki peikoista hänen
sieraimiinsa inhoittava löyhkä. Köydet tuntuivat syöpyvän hänen
lihaansa ja kurkkua pisteli kuin olisi siellä ollut lasisirpaleita.

Kärsimykset tuntuivat äärettömän pitkällisiltä, kun verhot vihdoin
avautuivat, ja Reino näki, kuinka teltan keskellä äskeinen seurue,
miehet ja tanssijattaret, viettivät pitojaan katetun pöydän ääressä.

-- Käskekää toki nämä peikot pois! pyysi Reino tuskissaan.

-- Heti! vastasi eräs seurueesta ja vihelsi, jolloin peikot lähtivät
ulos.

Ilkeän inhoittava haju hävisi samassa, ja pöydästä levisi sijaan hyviä
tuoksuja.

Kun Reino oli saanut hetkisen katsella mässäystä, tuli eräs tenhotar
komeroon, katseli häntä intohimoisesti ja sanoi: -- Ole minun ja minä
vien sinut pitopöytään toverikseni. Voi, kuinka ne ovatkaan rääkänneet
kaunista poikaa! Käskenkö minä irroittaa kahleesi? Velhotar yritti
sivellä kädellään nuorukaisen poskia, mutta Reino muisti Ruthin ja
sanoi: -- Pois, pois!

-- Kyllä sinä minusta vielä huolitkin, jaksan minä odottaa, virkkoi
tenhotar ja poistui.

Verhot vedettiin kiinni, peikot asettuivat taas vangin kummallekin
puolelle, jolloin sama inhoittava haju täytti komeron ja samat
pirulliset kasvot katselivat uhria.

Tätä kesti Reinon mielestä koko iäisyyden ajan. Silloin huusi hän
sielunsa ahdistuksessa Jumalaa avuksensa ja apu tulikin.

Äkkiä kuului ankara tärähdys, maa vapisi ja Reinon kahleet katkesivat
kuin olisivat ne olleet pumpulilankaa. Samassa aukenivat verhot ja
siihen ilmestyi Ruth ja hänen takanansa herra Velinhet.

-- Ruth! huusi Reino riemuiten ja levitti kätensä syleilläkseen
pelastajaa. Mutta Ruth sanoi: -- Ei täällä, odota!

Sitten he lähtivät Manalasta, Velinhet edellä ja vapautettu Ruthin
kanssa jäljessä. Kun he saapuivat käytävän päähän, komensi Ruth: --
Avaa kallio!

Velinhet piirsi ympyrän sormillaan ja kumarsi nöyrästi.

Ruth tarttui nyt toverinsa käteen, ja he astuivat vuoren läpi. Toiselle
puolelle päästyään teki Ruth sormellaan näkymättömän aukon kohdalle
ristinmerkin ja virkkoi:

-- Nyt on aukko Manalaan suljettu.

Reino koetti kädellään seinää, se oli taas kauttaaltaan samaa vankkaa
vuorta.

-- Miten sinä sait sen Lusiferin niin kokonaan valtaasi? kysyi Reino,
katsellen suurella kunnioituksella pelastajaansa.

Ruth kertoi silloin, että se oli aivan helppoa sitten, kun he saivat
selville, kuka se herra oikein oli. Ja sen ilmaisi heille hänen
nimensä.

-- Ilmoittiko hän teillekin nimensä?

-- Ei hän, mutta sinä.

-- Minäkö?

-- Niin sinä, katsos tätä! Ja Ruth otti vuoren seinän juurelta pienen
valkoisen kivilevyn ja ojensi sen Reinolle.

Reino luki kivestä nimen Saivalt Velinhet, ja virkkoi: -- Niin, kun me
kuljimme tänne, ilmoitti Mefistofeles minulle nimensä, jonka huvikseni
kirjoitin tähän, sillä aikaa kun hän itse ensin käväsi vuoren sisässä.

-- Tiedätkö, mitä tuo nimi on suomeksi?

-- En, sehän on jotain itämaista kieltä.

-- Se on Helvetin Valtias!

-- Niinkö. Se hän tosiaan on, mutta kuka teistä tämän suomensi.

-- Aino sai sen selville Saivalt Velinhetin kirjaimista.

-- Ja tuota minä en heti huomannut. Olisi silloin säästynyt koko
Manalan matka.

-- Kun saimme tietää Mefistofelen oikean nimen, niin emme
luonnollisesti häntä enää ihmisenä kohdelleetkaan. Hän oli silloin
vallassamme, ja minä pakoitin hänet ilmaisemaan salaisuuden sinun
katoamisestasi sekä sitten sinut vapauttamaan.

-- Ilman ehtojako?

-- Ei. Hän asetti mielestäni kovat ehdot.

Reino kuunteli jännittyneenä.

-- Mefistofeles siis vaati?

-- Että minä seuraisin häntä hänen valtakuntaansa sinua noutamaan.

-- Ja sinä rohkenit, -- pelkäämättä mitään?

-- Olihan Jumala kanssani! -- Etkös sinäkin olisi antautunut mihin
vaaraan hyvänsä, jos minä olisin apuasi tarvinnut?

-- Minulle ei tule koskaan tilaisuutta pelastaa sinua Helvetin kidasta.
Onneksesi ei tule. Mutta ilomielin antaisin henkeni puolestasi.

-- Toivokaamme, ettei sinun sitä tarvitse tehdä. Mutta Manalassa olisit
voinut menettää enemmän kuin henkesi, olisit voinut menettää sielusi,
ellet olisi kestänyt kiusaajain viettelyksiä.

-- Olihan sinun kuvasi sielussani, kuinka olisin silloin voinut
langeta, sanoi nuorukainen ja katseli neidon loistavia silmiä sydän
onnea tulvillaan.

Samana päivänä maalasi David kultaisen ristin Manalan oven lukoksi.




XIII


Joulu läheni, ja nyt oli kaikilla satumaan asukkailla kiire. Reinon ja
Ainon ensimäistä joulua uudessa maailmassa tahdottiin viettää myöskin
joululahjain antamisen ilolla.

Johannes oli jo kesällä alkanut valmistaa vaimolleen taidokasta
jalokivi-kaulanauhaa, jonka piti jouluksi tulla valmiiksi. David rupesi
tekemään Ainolle kultaista rannerengasta, johon hän upotti loistavia
jalokiviä. Reino otti oppia ja yritti samallaista Ruthille, ja kun
etevät mestarit antoivat ohjeita, niin onnistuihan se. Vielä nuoret
miehet valmistivat tytöille kumpikin sormuksen. David asetti omaansa
safiirin ja Reino taas rubiinin. Kolmanneksi lahjaksi sävelsi David
laulun Ainolle, Reino taas sepitti kertomuksen Ruthille ja toisen
äidille.

Naiset olivat myöskin omalla alueellaan ahkerassa työssä. Maria teki
miehelleen uuden mekon pehmeästä valkeasta kankaasta, johon hän
sommitteli ihanat kirjailut. Ruth valmisti Reinolle nutun vöineen. Vyön
kutoi hän kokonaan käsin ja kutoessa sovitti siihen kukkakuvioita.
Sitäpaitsi maalasi hän nuorelle toverilleen taulun, joka esitti Annan
ja savenvalajan ensi kohtausta. Annalla oli Ruthin silmät, mutta
savenvalajalla oli Reinon kasvot. Aino kutoi liinakaistaleen ja siihen
hän ompeli laululintusia. Siitä tuli urkujen koskettimien peite.
Toiseksi lahjaksi hän sepitti laulun Davidille.

Jouluaattona sommittelivat Aino ja Ruth kukista "joulupuun".
Timanttihelmiä ripustettiin oksille kynttilöitä edustamaan. Ainon
mielestä siitä tulikin verraton joulukuusi.

Kun oli luettu kertomus Jesuksen syntymisestä ja veisattu jouluvirsi,
alkoi lahjojen jakelu. Kaikki ihailivat sekä omia, että toistensa
lahjoja, mutta Reinosta oli Ruthin maalaama taulu parhain kaikista.

Kiittäessään pitivät David ja Reino kauan tyttöjensä käsistä silmäin
puhuessa suloista kieltä, joka on aina uutta eikä vanhene koskaan.

Aino jakoi nyt manimaljat, ja silloin nousi isä puhumaan:

-- Te, nuorimmat lapsemme, vietätte nyt kanssamme ensimäistä joulua, ja
vaikka joulujuhla on meillä aina ollut ilojuhla, koska vietämme sitä
suuren Mestarimme syntymäpäivänä, niin nyt on meillä erikoisen suuri
syy iloita.

Te, lapset, olette Luojan lähettäminä tulleet tänne meidän luoksemme,
ja me olemmekin ottaneet teidät kuin Hänen kädestänsä. Me, vanhemmat,
olemme jo kauan nähneet, että te nuoret olette kiintyneet toisiinne
lämpimämmillä kuin sisarellisilla tunteilla. -- Aino ja David, -- Ruth
ja Reino, tänä suurena joulujuhlana me annamme teille, rakkaat lapset,
vieläkin yhden lahjan kullekin. Te saatte toisenne! Ja nyt maistakaamme
kihlattujen kunniaksi!

Molemmat parit ottivat silloin toisiaan käsistä, laskeutuivat
polvilleen vanhempien eteen ja ottivat siinä vastaan isän ja äidin
siunauksen. Sen jälkeen he vaihtoivat keskenään ensimäisen suudelmansa,
ja nuoret tunsivat ilon ja onnen nousevan aina kattoon asti.

-- En minä vain olisi uskaltanut sinua kosia, virkkoi Reino pitäen
kauniin morsiamensa kättä omassaan.

-- Nyt minut sinulle työnnettiin, ja minä voisin olla sinun isoäitisi
isoäidin isoäiti, sanoi Ruth silmien säteillessä lemmen hurmiota.

-- Mutta et kuitenkaan ole, vaan olet minun nuori, äärettömän ihana
morsioni! Ja onnea tulvillaan vei Reino Ruthin somat sormet huulilleen
ja suuteli niitä kutakin vuoron perään.

-- Tiedätkö, Ruth, milloin sinuun oikein rakastumalla rakastuin?

-- Muistan sen hyvinkin!

-- Siihen asti pidin sinua yliluonnollisena olentona, mutta kun jalkasi
satutit ja sinä olit sylissäni, käsitin, että olet ihminen, jota voi
rakastaa, eikä vain jumaloida.

-- Sillä hetkellä minäkin tunsin ensikerran todella rakastavani sinua.

Silloin nousi Reino keinutuolista, jossa he istuivat rinnakkain, otti
morsiamensa syliinsä ja kantoi häntä ympäri salia. -- Kuule, rakas,
annatko anteeksi, minä olen joskus toivonut, että olisit uudelleen
satuttanut jalkasi saadakseni taas sinua kantaa. Nyt en enää sitä
toivo, kun uskallan sinua kantaa ilman tapaturmaakin.

-- Kylläpä sinä olet lapsellinen. Tarpeetontahan on kantaa tervettä
ihmistä.

-- Mutta ei näin suloista tyttöä! Reino asetti Ruthin äidin viereen
sohvalle, asettui itse eteen seisomaan ja sanoi: -- Katsos nyt,
äitisemme, voiko kellään pojalla olla ihanampaa morsianta!

-- Kysypä sitä Davidilta, virkkoi äiti hymyillen.

David asetti juuri viulua leukansa alle ja alkoi soittaa sävellystänsä
Ainon sinisilmistä. Soittaja antoi viulunsa puhua ihmeellisiä säveleitä
silmistä, jotka rakkautta täynnä katselivat viuluniekkaa. David
vuodatti koko sielunsa viulun säveliin, hän lisäsi luovan
inspiratsionin täyttämänä uusia aarteita sävellykseensä, ja niin tuli
silmien laulusta pyhän rakkauden korkea veisu.

Tämän jälkeen laulettiin kuorossa pari joululaulua, ja sinä hetkenä
tunsivat maninmaan asukkaat, että taivaan enkelit olivat laskeutuneet
alas heidän vieraiksensa.




XIV


Salista "kirkkoon" päin oli vuoren seinä jotenkin tasaista, samoinkuin
virrasta saliin asti. Sille seinälle jatkettiin Raamatun kuvittamista.
Muutamia kuvia oli jo valmiina, niinkuin enkelin ilmestyminen Marialle,
Marian ja Elisabetin kohtaaminen, Josefin ja Marian matka Betlehemiin,
ja paimenten polvistuminen Jesuslapsen edessä.

Reino oli nyt Ruthin uskollinen oppilas. Kun hän oli kirjoittanut
Raamattuaan, tuli hän "mestarinsa" luo oppiin. Hän silitteli kallion
sivuja, valmisteli väriä, teki pensselejä, katseli maalaamista ja
opetteli itse maalaamaan. Mutta yrittäessään maalata Ruthin kuvaa, ei
hän vain tahtonut onnistua. Leuka ja suu alkoi kyllä menetellä,
ylähuuli oli hänestä itsestäänkin "oikein ihastuttava", mutta silmistä
ei vain tullut Ruthin silmiä, ja silmät, nehän ne vasta Ruthin Ruthiksi
tekivätkin.

-- Vaikka minä muistan silmäsi ulkoa, vaikka ne ovat kuvattuina
sieluuni, niin en vain saa silmiäsi tähän levyyn, tuskaili
maalarinoppilas.

-- Eikö riitä, että ne ovat sielussasi? virkkoi Ruth.

-- Kunpa minä saisin ne niin ilmehikkäiksi kuin Rakelin on! Ei uskoisi,
että musiikkimies osaa myöskin niin hyvin maalata.

-- Älähän hätäile, poikaseni! lohdutti Ruth. -- Aloittelijahan sinä
vasta olet. Eikä kukaan ole seppä syntyissään. Mutta kun olet satakin
vuotta ollut opissa, niin ehkä kätesi jo silmää tottelee.

-- Tingitään sadasta sentään yhdeksänkymmentä pois, silloin osaan
varmasti sinut kuvata vaikka silmät ummessa.

-- Pane nyt se laattasi pois, niin saat maalata tämän Melchiorin
viittaa!

Ruth teki juuri taulua tietäjistä, jotka ovat pysähtyneet ja katselevat
hartaina tähteä, joka loistavana paistaa Jesuksen syntymäpaikan
yläpuolella.

Reino katseli ensin ihastuneena morsiamensa sirosti liikehtivää
kaunista kättä, joka loi kallion kylkeen elämää, sielukkaita kasvoja,
ja kuvasi maailman merkittävimmän aikakauden historiaa.

-- Oi, sinä olet taiteilija Jumalan armosta! Onko mahdollista, että
näin mitätön poika on tuollaisen neron sulhanen.

-- Eihän täällä ole varaa valita.

-- Se on minun onneni. -- Jos tänne olisi ilmestynyt joku lahjakas
taiteilija, niin minä olisin saanut katsella syrjästä.

-- Reino, Reino, eikös sinussa sitten olekaan Phoiboksen, Filoleteen ja
Markuksen sielua!

-- Suo anteeksi, minä en vain tahdo tottua siihen, että sinä, joka olet
niin korkealla, voit laskeutua minun rinnalleni.

-- Kuules mies, älä halvenna itseäsi, ei se kaunista sinua. Kun sydän
on puhdas, niin voi katsoa korkeuksiinkin.

Kun Reino oli tuntikauden maalaillut Melchiorin viittaa, pani hän
pensselin syrjään ja sanoi:

-- Nyt kai haluat kuunnella neljännestä tapaamisestamme?

-- Ole niin hyvä ja kerro, minä kuuntelen työskennellessäni.

Reino kertoi:


          Gunhild ja Klemens.

Rooma, joka ylpeänä oli hallinnut koko maailmaa, sai lopulta kärsiä
nöyryytyksen ja häpeän päiviä. Germaanit valloittivat sen ja
hallitsivat koko Italiaa. Mutta sitten vasta sai Rooma kovia kokea, kun
toteutui Cornelio Scipion ennustus: "Kyllä vielä kerran kaatuvat
Troijankin muurit". Se tapahtui, kun vanhan Karthagon rannoilta raa'at
vandaalit tulivat Roomaan, jossa heidän hävitysraivollaan ei ollut
rajoja.

Vandaalien päällikkö valitsi asunnokseen Palatinus-kukkulalla olevan
senaattori Fulliuksen upean talon, jossa senaattorin pojan, Klemensin,
täytyi ottaa valtaajat vastaan, sillä isäntä itse toisten senaattorien
kanssa oli suljettu kokoushuoneeseen.

Klemens otti arvokkaan tyynesti päällikön vastaan, jolloin päällikkö
miehiinsä kääntyen virkkoi ankaralla äänellä: -- Tästä talosta ei saa
ryöstää sandaalin nauhaakaan!

Samassa tuli palatsin eteen valkoisen hevosen selässä ratsastaen ihmeen
ihana nainen. Hänen kultaiset kutrinsa sädehtivät kuin kultainen kruunu
auringon valossa, suuret, loistavat silmät olivat ylpeän käskevät,
kasvot soikeat ja nenä hieno kuin kreikattarella.

Klemens oli häikäistyä ihanasta näystä. Hän ei kyennyt silmiään tytöstä
siirtämään.

Ratsastajatar lausui silloin puhtaalla latinan kielellä:

-- Etkö olekaan iloinen saadessasi minutkin vieraaksesi, kun et edes
toivota tervetulleeksi, etkä tule auttamaan alas satulasta.

-- Oi mikä ihmeellinen ääni, hopeanhelähtävä ja kirkas kuin vuoripuro,
ajatteli Klemens ja kiiruhti tytön luo, mutta notkeana kuin nuori
pantteri hypähti nainen omin avuin satulasta. He seisoivat vastakkain
katsellen toisiansa suoraan silmiin. Nuoren naisen tummansinisten
silmäin loistavat säteet tunkivat nuorukaisen sydämeen, ja sillä
hetkellä hän unohti Rooman tuhon ja sen hävittäjät. Hän oli vuosi
sitten nähnyt näyssä nuo samat silmät, nuo lumoavan loistavat silmät,
ja hän tunsi, että nuo silmät merkitsivät hänelle enemmän kuin hänen
oma henkensä ja elämänsä.

-- Ethän sinä suinkaan ole päällikön vaimo? kysyi nuori mies ääni
väristen.

-- Olen hänen ainoa -- -- -- Kaunotar viivytti viimeistä sanaa, häntä
huvitti nuorukaisen odottava katse ja hän muuttikin aikomansa sanan ja
täydensi nauraen: -- ainoansa.

Päällikkö, joka katseli kohtausta, sanoi nyt mörähtäen:

-- Älä katsele, poika, häntä niin ahnaasti, ei hän ole sinua varten!

Päällikön lähellä oleva alipäällikkö loi roomalaiseen äärettömän
kiukkuisen katseen ja puristi kovasti miekkansa kahvaa. Jos hän olisi
saanut vapaasti seurata vaistoaan ja haluaan, olisi hän arvelematta
lävistänyt tuon hävyttömän roomalaisen, joka oli kyllin julkea
katselemaan sitä neitoa, jota hän oli havitellut itselleen.

Näinä päivinä, jolloin Roomassa vallitsi ryöstö ja murha, tuho,
hävitys ja kuolema, jolloin kaikkialta kuului itku, parku ja sadatus,
jolloin vandaalit huvikseen heittelivät ja pirstoivat kauniita
marmoriveistoksia ja nautinnokseen kantoivat ihmisiä keihäittensä
nenissä, nautti Klemens lemmen suloja. Hän etsi ihanan immen seuraa,
palvoi häntä kuin jumalatarta. Hän, joka oli kristitty, olisi ollut
valmis kieltämään ennen vaikka Herransa ja Mestarinsa, kuin luopumaan
katselemasta tuota pakananaista.

Neito, jonka nimi oli Gunhild, kuunteli mielellään kaunopuheista
roomalaista, oli mielellään hänen seurassaan ja kyseli Klemensiltä
kaikellaisista asioista.

Mutta eräänä iltahetkenä, kun Klemens taas etsi Gunhildia, sai hän
atriumin varjossa miekanpiston kylkeensä ja kaatui voihkaisten
lattialle. Mustasukkainen alipäällikkö oli hetkeksi jättänyt
ryöstöhommat; hänen täytyi raivata tämä vaarallinen roomalainen tieltä
pois. Huudon kuultuaan juoksi Gunhild paikalle ja tapasi nuorukaisen
verissään makaamassa. Heti nosti Gunhild hälyytyksen ja parin
palvelijan avustamana vei haavoittuneen omaan huoneeseensa. Haettiin
haavojen sitoja, joka tutkittuaan haavan sanoi sen olevan
hengenvaarallisen. Silloin Gunhild otti kalliit käädyt kaulastaan,
ojensi ne lääkärille ja sanoi: -- Saat nämä, mutta pelasta hänet!

Tohtori torjui kädellään lahjan ja sanoi: -- Koetan parastani, mutta
mieluimmin ilman palkintoa. Hän oli roomalainen, joka oli tuntenut
Klemensin tämän lapsuudesta saakka, eikä hän tahtonut palkintoa, jonka
tiesi ryöstösaaliiksi.

Tutkittuaan haavan, joka oli hyvin syvä, lääkemies otti pienen
savipullon, tiputti siitä muutamia pisaroita haavaan, puristi sen
kiinni ja sitoi sen hyvin huolellisesti.

Haavoitettu oli koko ajan tajutonna, mutta sitten hän heräsi ja tunsi
hellän käden sivelevän otsaansa.

-- Oi sinähän siinä, ihanaiseni, oletkin. Minä olin äsken taivaassa ja
sinun näköisesi enkeli soitti siellä harppua ja lauloi ihanaa laulua.

Gunhild kielsi hellästi häntä enempää puhumasta, koska se oli hänelle
vaarallista. Mutta koko yön istui tyttö haavoittuneen luona hoitaen ja
vaalien häntä kuin hellä äiti sairasta lastansa.

Seuraavana iltana sai Klemens haavakuumeen, jonka vallassa hän sai olla
kolme vuorokautta, houraillen Karthagosta ja sen kuningattaresta.

Tänä aikana oli Gunhild väsymätön sairaanhoitajatar. Isä koetti saada
tytärtään luopumaan tuon haavemielisen roomalaisen hoidosta. -- Onhan
niitä orjiakin, jotka ovat siihen omiaan. Mutta tyttö selitti, että
heidän täytyi täälläkin pitää pyhänä vieraanvaraisuuden lakia, sillä
hehän olivat tässä talossa ainoastaan vieraina, ja kun isän sotilas oli
tehnyt sellaisen häpeällisen teon, että oli yrittänyt surmata
talon nuoren isännän, joka oli antanut vapaasti kaikki heidän
käytettäväkseen, niin tämä oli ainoastaan pieni vastapalvelus, jonka
hän halusta teki.

Tytär puhui niin vakuuttavasti, että ankaran päällikön täytyi antaa
tytön menetellä mielensä mukaan.

Kun kuume lakkasi, kuuli Klemens, että vandaalit puuhasivat lähtöä
Roomasta takaisin kotimaahansa. Silloin hän katseli rakkaasti
hoitajatarta ja virkkoi: -- Jää sinä, Gunhild, tänne! Anna toisten
mennä.

-- Ei, ei isäni minua tänne jättäisi, ennen saisivat jäädä kaikki
Roomasta ryöstetyt aarteet. Ymmärräthän sinä! sanoi neito katsellen
loistavilla silmillään nuorukaista. Klemens katseli ihmetellen neidon
silmiä. Niistä oli kokonaan kadonnut ylpeän käskevä ilme, niistä
säteili ainoastaan lempeyttä ja rakkautta.

-- Gunhild, sanoi hän, sinun pitää tulla kristityksi, sinä olet jo
rakastettavuudessa kuin kristitty nainen.

-- Mikä on taivas? kysyi nyt Gunhild. Hän oli usein ajatellut sitä
unta, josta nuorukainen mainitsi herätessään tajuttomuuden tilasta.

-- Se on meidän kristittyjen uusi tämän elämän jälkeen tuleva maailma,
jossa kaikki on parempaa ja kauniimpaa kuin täällä. Oi Gunhild, sinun
täytyy oppia tuntemaan oikea Jumala, joka on sinutkin luonut niin
kauniiksi!

Gunhild vastasi: -- Isäni kodissa kävi kerran eräs mies, joka puhui
uudesta opista, mutta kun puhuja selitti, ettei saa käyttää miekkaa,
ajoi isäni hänet pois koko maasta.

-- Tottahan se mies sanoi. Rooma on käyttänyt miekkaa enemmän kuin
mikään muu kaupunki ja nyt se on hukkunut siihen. Hehkuva puna levisi
nuoren miehen kasvoille, kun hän ajatteli kaupunkinsa hävitystä.

Silloin hätääntyi neito, hän pelkäsi kuumeen taas tulevan ja pyyhki
kylmällä veteen kastetulla pyyhkeellä sairaan otsaa ja puhui lempeitä
sanoja kuin morsian sulholleen.

Kun Klemens vähän ajan kuluttua katseli rauhallisesti Gunhildia, näki
hän, että tyttö halusi pyytää tai kysyä jotakin erikoista, jota hän ei
kuitenkaan näyttänyt tahtovan uskaltaa esittää. Äkkiä, aivan kuin tuuma
olisi vast'ikään syntynyt nuoren miehen päässä, Klemens sanoi
haluavansa tulla heidän kanssaan Karthagoon.

Voi kuinka Gunhild iloitsi noista sanoista. Hän oli jo aikoja sitten
halunnut pyytää nuorukaista muuttamaan heidän mukanaan, mutta ei ollut
rohjennut esittää tällaista pyyntöä. Nyt hän ei oikein tietänyt, miten
hän olisi osoittanut iloaan. Heti riensi tyttö ilmoittamaan siitä
isälleen.

-- Ethän sinä vain aikone tuota roomalaista mieheksesi? kysyi isä
epäillen.

-- Miksikä en, hänhän on ylhäinen roomalainen, vanhaa patriisisukua.
Ei kai isällä voi olla mitään syytä hävetä sellaista vävypoikaa. Ja
onhan eduksi, että sinun perheeseesi ja valtakuntaasi tulee joku
oppineempikin mies, selitti tytär toimessaan.

Eihän siinä mikään auttanut, päällikön täytyi myöntyä.

Kahden päivän perästä oli vandaalien laivasto valmiina purjehtimaan
eteläistä kotia kohti. Laivat olivat täynnä kaikellaisia Rooman
aarteita. Mutta päällikön laivassa oli Gunhildin mielestä kalleimpana
aarteena roomalainen nuorukainen, joka toipuvana potilaana makasi
purppurakatoksen alla. Neito oli aina nuorukaisen seurassa, heillä oli
niin paljon toisilleen puhuttavaa, ja nopeasti kului purjehdusmatka yli
sinisen Välimeren.

Terveeksi tultuaan alkoi Klemens opettaa Gunhildille kristinoppia, ja
tyttö oli niin vastaanottavainen, että hänet pian kastettiin, jolloin
hän sai nimekseen Maria.

Pian Klemens oppi vandaalien kielen, ja silloin hän otti
elämäntehtäväkseen noiden raakojen ryöstäjien opettamisen. Hänelle se
onnistuikin paremmin kuin hänen edeltäjilleen, sillä Klemens oli
kaunopuhuja, joka ymmärsi koskettaa heidän sielunsa oikeita kieliä.

Näin tuli Klemensistä vandaalien apostoli ja piispa, ja hänen
uskollisena toverinaan oli ihana Maria.

       *       *       *       *       *

Reinon alottaessa kertomustaan Ruth maalaili ensin, mutta vähitellen
harvenivat pensselin vedot ja viimein hän lakkasi kokonaan työstään ja
ainoastaan kuunteli pensseli kädessä. Hän eli kertomuksessa itse
mukana, hän hoiti haavoittunutta nuorukaista, hän vaali häntä ja valvoi
rakastettunsa vuoteen vieressä, hän rukoili ja vuodatti kyyneleitä
Klemensin houraillessa ja iloitsi hänen paranemisensa johdosta.

Kun Reino lopetti, kiersi Ruth kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä,
ja katsellen lumoavan loistavilla silmillään sulhoaan virkkoi: -- Oi,
kuinka ihana on elämä, kuinka kaunis on maailma ja miten rakas sinä
olet minulle!

-- Ruth, Ruthini, sano vielä, sano uudelleen, että sinä rakastat minua!
On niin äärettömän suloista kuulla ne sanat sinun suustasi.

-- Epäiletkö sinä sitä, rakas poika?

-- En, mutta minä en voi sitä onnea käsittää, että sinä, maailman
ihanin tyttö, olet minun morsiameni.

-- Pitäisihän sinun jo käsittää, että sinä olet minulle enemmän kuin
oma elämäni.

-- Sinä olet liian hyvä minulle, ja kuitenkin suon minä sinut
ainoastaan itselleni.




XV


Vaikka Reino oli niin onnellinen kuin vain voi olla nuori mies, jolla
on mitä ihastuttavin morsian, kaipasi hän sittenkin jotakin. Vaikka
hänellä oli mieleistä työtä milloin Ruthin kanssa vuoren seinämällä,
milloin työpajassa jalokivisepän oppilaana, milloin taas laulu- ja
soittoharjoituksissa Davidin johdon alaisena, niin tunsi hän jotakin
itseltään puuttuvan. Hän ui, voimisteli ja urheili, ja hänellä oli niin
hyvät toverit näissä kisoissa, ettei voinut ajatellakaan parempia,
mutta täyttä tyydytystä hän ei löytänyt. Olihan hänen käytöksensä yhtä
reipasta kuin ennenkin, hän oli iloinen kuin ainakin, hänen naurunsa
oli vilpittömän raitista, ja sittenkin hän ikäänkuin odotteli jotain
muutosta.

Kun Ruth sellaisena hetkenä tapasi sulhonsa miettivänä ja kaipaavana,
kysyi hän: -- Tekisikö mielesi takaisin maan päälle?

-- Sinun kanssasi kyllä, ja tahtoisinpa, että me vielä kaikin
pääsisimme täältä yläilmoihin.

-- Mitä täältä puuttuu?

-- Täältä puuttuu aurinko. Vaikka täällä on valoisaa ja lämmintä, niin
itse aurinkoa täällä ei ole. Täältä puuttuu tuuli, sade ja myrsky.
Täällä on niin äärettömän hiljaista ja rauhallista. Minä kaipaan elämän
hyörinää ja pyörinää. Oi Ruth, minua oikein hävettää, kun minä olen
niin maailmallinen, kun minun sieluni ei ole niin puhdas kuin teidän
muiden, Ainonkin. Mutta minä en voi sille mitään, että äskenkin tapasin
itseni aatoksissani hiihtelemässä metsäisillä mailla. Voi, sinun
kanssasi, Ruth armaani, olisi suloista liidellä liukkailla suksilla
valkoisilla hangilla, kun aurinko kultaa petäjän kyljet ja hangen pinta
sädehtii kuin olisi siinä miljoonia timantteja!

Ruth siveli sormillaan Reinon tummia hiuksia ja sanoi:

-- Sinä siis vaihtaisit elämän täällä elämään maan päällä?

-- Niin, mutta en ilman sinua.

-- Mutta minähän en ainakaan voisi siellä elää, kun olen ollut täällä
niin kauan.

-- Eikö sinun ja teidän muidenkin mieli tehnyt kuitenkin alussa täältä
pois?

-- Me olimme niin äärettömän onnellisia, kun pääsimme tänne semmoisena
hirveänä aikana.

-- Hassuahan oikeastaan on minunkin ajatella, että elämä maan päällä
olisi parempaa kuin täällä, jossa se on paratiisillista.

-- Minä uskonkin, että pian sinä, Reinoseni, tänne tyydyt, etkä kaipaa
valkoisia hankia enempää kuin myrskyistä elämääkään.

He olivat istuneet näitä puhellessaan virran toisella rannalla
hyppykallion ja vuoren seinän välillä. Nyt he nousivat ja läksivät
kävelemään virran vartta alas. Mutta tultuaan noin parinkymmenen
askeleen päähän vuoresta, jonka sisään virta hävisi, he pysähtyivät, ja
Reino virkkoi:

-- Mikä kumma siinä on, mutta minulla on sellainen tunne, että tästä ei
saa kulkea eteenpäin. Tunnetko sinä samaa, Ruth?

-- Kyllä, sentähdenhän minäkin pysähdyin. Tämä paikka on meille
kaikille tunnettu jo ensi vuodesta alkain, ja sentähden emme ole
pitemmällä käyneetkään. Käännytään vain takaisin!

Reino yritti ottaa vielä askeleen, mutta veti pian jalkansa takaisin.

-- Ei, ei tuonne tarvitse yrittääkään, koko sielu panee vastaan.

-- Se on kai Jumalan ääni, ja sitä on toteltava!

Tultuaan virran yli nuoret istuutuivat rannan nurmikolle ja katselivat
välkkyvien kalojen somaa kisailua. Sitten Ruth nojautui nuorukaisen
olkapäähän ja kysyi:

-- Onko kirjailijalla jo valmiina viides tapaamisemme?

-- On, vastasi Reino, -- minä näin sen juuri tällä hetkellä, ja se on
ilmi elävänä edessäni.

-- Kerro se siis nyt aivan lämpimältään!

Reino otti morsionsa käden käsiensä väliin ja kertoi:


          Viides kohtaus.

Olin Kaarle suuren sotilaana ja olimme leiriytyneet Oderwaldin metsän
laitaan. Päällikkömme tiesivät, että saksilaiset olivat jossakin tuon
metsän takana, tietämättä kuitenkaan tarkemmin paikkaa.

Illalla ollessani toverieni keralla vartiossa huomasin puiden välitse
jonkun ihmisen haamun tähyilevän leiriämme. Heti riensin sinnepäin ja
aioin ottaa vakoojan kiinni. Tämä lähti juoksemaan, ja silloin
huomasin, että hän olikin vain nainen; siitä huolimatta oli minun
saatava hänet kiinni, voihan häneltä saada tärkeitäkin tietoja
saksilaisten asemasta. Nainen juoksi nopeasti kuin metsän nuori peura,
mutta sitä häpeää en tahtonut itselleni, että tuollainen tyttö olisi
minut voittanut. Ajelehtivien pilvien raoista pilkisti kuu
silloin tällöin, ja siinä valossa näin, että nainen oli hyvin
kaunisvartaloinen, ja tunsin tunnossani, että hänellä oli myöskin
kauniit kasvot.

Takaa ajaessani ajattelin: Jos en tavoita tuota tyttöä, saan surmani
ensi taistelussa, mutta jos saavutan, niin silloin en kaadu koko tässä
sodassa. Nyt lyheni välimatka, vielä viimeinen kova ponnistus ja
silloin oli tyttö kiinni. Mutta tyttö ei niin vain antautunutkaan
vangikseni, vaan rupesi vimmatusti vastustamaan. Tytöllä oli jäntevät
käsivarret ja minulla oli täysi työ, ennenkuin onnistuin saamaan hänen
vasemman kätensä puristetuksi kuvettani vasten, ja tytön selän taitse
pitäen hänen oikeaa kättänsä kohotin vapaalla kädelläni tytön päätä
nähdäkseni, minkä näköinen saaliini oikein oli. Samassa tuli kuu esiin
ja sen valossa kohtasivat katsettani suuret, tummansiniset, säihkyvät
silmät. Niissä kuvastui ensin viha, mutta vähitellen ne muuttuivat
ihmettelevän näköisiksi, ikäänkuin hän olisikin tavannut vanhan,
kadonneen ystävänsä.

-- Mikä nimesi on? kysyin pannen saksien kielestä oppimani vähäisen
sanavaraston liikkeelle.

-- Gunhild, vastasi tyttö.

Silloin tunsin oudon vavahduksen rinnassani. Tuo nimi, tuo hopeinen
ääni, nuo ihmeelliset silmät olivat minulle jotain käsittämättömän
tuttua. Mutta nyt ei ollut aikaa ruveta enempää tytön silmistä
haaveilemaan; sieppasin Gunhildin käsivarsilleni ja kannoin hänet
leiriin.

Heti ryhtyivät päälliköt kuulustelemaan tyttöä, mutta tämä oli vaiti
kuin mykkä, eikä antanut mitään tietoja saksilaisista. Eivät lupaukset
eivätkä uhkauksetkaan auttaneet vähääkään.

Silloin tuli päätös: jos tyttö auringon noustua pysyy yhä yhtä
itsepintaisena, niin hänet armotta hirtetään.

Lopuksi yötä pantiin minut neitoa vartioimaan. Olin äärettömässä
tuskassa, sillä tiesin, että tyttö oli järkähtämätön. Hän antaisi
itsensä ennen kappaleiksi hakata, kuin pettäisi maanmiehensä. Tuskailin
itsekseni. Miksi toin hänet tänne. Nyt minä saatoin tuon suloisen
olennon kuoleman käsiin. Näin yhä Gunhildin ihmeellisen lumoavat
silmät, näin vaikken katsonutkaan neitoa. Yötaivas oli kokonaan
vetäytynyt pilveen, niin ettei nähnyt juuri käsivarren mittaa edemmäs.
Istuimme maassa rinnakkain. Köysi, jolla tytön kädet olivat sidotut,
oli kädessäni, ja tuota köyttä myöten kulki Gunhildin sielu minun
sieluuni. Emme puhuneet sanaakaan, mutta kuulumattomat äänet tunkivat
neidon sydämestä rintaani, ja hänen silmänsä, joita en pimeässä voinut
nähdä, levittivät ihmeellistä valoa koko olentooni. -- Ei, se ei saa
tapahtua, ajattelin, irroitin siteet vankini käsistä ja sanoin
kuiskaten: Mene!

Gunhild lähti. Hän hiipi hiljaa kuin aave kuulumattomin askelin, mutta
hän jätti jotakin minulle, hän jätti silmänsä minun silmiini. Huokasin
helpotuksesta. Neitoni oli nyt turvassa, hänen ihanaa kaulaansa ei
mikään köysi tulisi kuristamaan.

Yritin nukkua, mutta uni ei tullut silmiini. Kuinka olisinkaan voinut
saada unta silmiini, jotka olivat Gunhildin silmien lumoissa.

Kun aamun ensi säteet alkoivat leiriä valaista, kutsuttiin minut
vankini kanssa päälliköiden eteen. Saavuin luonnollisesti yksin.
Kysyttiin tyttöä. Olin vaiti, katselin vain alas syyllisen näköisenä.

Silloin kuului tuomio: -- Koska olet päästänyt vangin karkaamaan, niin
sama hirttonuora olkoon rangaistuksesi, joka häntä olisi kohdannut.

Tuomiota ryhdyttiin heti panemaan täytäntöön. Jo oli silmukka
kaulassani, kun Gunhild äkkiä juoksi paikalle, kiskaisi nuoran
kaulastani, kietoi käsivartensa sijaan ja painaen päänsä rintaani
vasten puhua leperteli lemmen sanoja sydämelleni.

Päälliköt katselivat tapahtumaa ihmetellen, kun siihen samassa ratsasti
itse Kaarle kuningas kysyen, mitä oli oikein tekeillä?

Kuninkaalle kerrottiin asian kulku, ja sitten odotettiin, että hän itse
alkaisi kuulustella tyttöä. Mutta Kaarle kuningas sanoi ainoastaan: --
Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten sovi eroittaa. Pappi tänne!

Eikä siinä sen enempää siekailtu. Gunhild kastettiin ilman mitään
kysymyksiä Jumalasta ja Vapahtajasta, ja sitten saman tien meidät
vihittiin aviopariksi. Kaikki tapahtui semmoisella kiireellä, ettemme
edes käsittäneet, oliko se kaikki tottakaan.

Mutta kun minä tulin tajuihini, tunsin itseni äärettömän onnelliseksi,
sillä nyt minä sain sen naisen omakseni, joka jo aikaisemmin oli
neljästi näyssä ilmestynyt sieluni silmäin eteen.

Gunhild sai sitten seurata mukanamme kuormastossa, jossa useiden
muidenkin sotamiesten vaimot olivat, seuraten miehiänsä pitkillä
sotaretkillä paikasta toiseen.

Tämä oli Kaarle Suuren 33:s sotaretkivuosi ja minun 6:s. Muutaman
päivän perästä saatiin saksilaisista ratkaiseva voitto, ja silloin he
antautuivat Kaarle kuninkaan valtaan.

Koska minulla ei ollut mitään kotia, asetuin asumaan Gunhildin maahan,
ja me elimme kolmekymmentä vuotta onnellista avioelämää.

       *       *       *       *       *

Hetkisen ääneti oltuaan Reino sanoi:

-- Ruth, eikö se ollut ihanaa? Sinä olit minun omani ja minä sinun
viidennen kerran.

-- Siitä on kuitenkin niin pitkä aika, että minä olen unhottanut sinun
nimesi, mikä sinulla silloin oli, virkkoi Ruth.

-- Oletko todellakin voinut sen unhottaa? Ja niin monta kertaa olet
kuitenkin sanonut "rakas Kaarle". Sama nimi minulla oli kuin
kuninkaallakin. Mutta nyt on jo kulunut niin äärettömän pitkä aika
siitä kun sain viimeksi suukon sinulta, rakas Gunhild, ja tällä
kertomuksellani luulen sen hyvin ansainneeni.

-- Kylläpä sinulla, Reino, on pitkät esipuheet, ennenkuin morsiantasi
suutelet, lausui Aino nauraen. Hän oli Davidin kanssa tullut istujain
huomaamatta ja seisoi nyt aivan heidän takanansa.

-- Mitä urkkijoita siellä on! huusi Reino ollen olevinaan hyvin
vihanen, -- jos nyt ette yhtenä viivana lähde tästä paikasta, niin
heitän teidät tuohon järveen!

Virtaan he sitten menivät kaikki neljä, ja siellä kisaillessaan
päästivät nuoret semmoisen ilon ja melun valloilleen, että rannan ruoho
ja kukat nyökäyttelivät päitään toisilleen ja hymyilivät keskenään.
Ruth ja David olivat myöskin jo oppineet nauramisen taidon, ja se oli
Ainosta enemmän kuin hauskaa.




XVI


Maninmaan asukkaat viettivät pääsiäistä aina huhtikuun ensimäisenä
sunnuntaina. Tätä suurta juhlaa vietettiin aina syvässä hartaudessa
lukien ja tutkien Vapahtajan kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen
historiaa. David oli täksi pääsiäiseksi säveltänyt uuden oratoorion,
jossa esitettiin Maria Magdalenan, Maria, Jakobin tyttären ja Salomon
haudalle meno. Kun Ruth, Aino ja äiti lauloivat urkujen säestyksellä,
niin silloin oli Reinokin irti kaikesta maallisesta. Hänen sielunsa
kohosi aivan kuin taivaisiin. Täydellistä antaumusta häneltä
vaadittiinkin, sillä hän yhdessä Davidin kera esitti enkelten osan.

Jumalanpalveluksen jälkeen sanoi Aino Reinolle:

-- Emmekö ole äärettömän onnellisia, kun saamme olla täällä. Missään
kirkossa emme saisi tämmöistä hetkeä viettää.

Reino oli täysin yhtämieltä sisarensa kanssa.

Toisena pääsiäispäivänä iltamanin aikana, kun kaikki kolme paria
istuivat mukavasti tarinoimassa, virkkoi Johannes: -- Muistatko, Maria,
tätä päivää vuonna 1698?

-- Muistanpa hyvinkin, sanoi Maria ja siveli kädellään miehensä kättä,
lämpimän katseen tullessa vieläkin lämpimämmäksi.

-- Oi, kertokaa siitä päivästä! pyysi Aino hartaana.

-- Niin, olenhan minä sen kertomuksen teille velkaakin. Lupasin sen
kerran Reinolle, ja koska nyt on sen tapahtuman vuosipäivä niin
muistellaan sitä nyt kaikkien kuullen:

-- Olin saapunut pääsiäiseksi Tukholmasta Turkuun ja
pääsiäismaanantaina illalla menin tapaamaan erästä vanhaa toveriani,
joka asui Pyhän Ruumiin kujan varrella. Juuri kun saavuin tuolle
kapealle kadulle, näin kuinka pari juopunutta kisälliä ahdisti nuorta
hyvin sievää tyttöä. Tämä kantoi käsivarrellaan kappaa ja koetti
parhaansa mukaan torjua ilkiöiden raakoja hyväily-yrityksiä. Mutta
samassa olin minä paikalla, paiskasin miehet maahan -- niin, taisivat
siinä saada jonkinlaisia kuhmuja, mutta kyllä sen ansaitsivatkin,
tartuin tyttöä käsivarresta ja saatoin hänet määränsä päähän. Hän oli
viemässä ruoka-apua eräälle sairaalle perheelle, ja niinkauan kuin hän
oli sisällä, odotin minä maltittomana ulkopuolella, että saisin hänet
saattaa kotiinsa Palmenfeltille, jonka talo sijaitsi Pyhän Kaarinan
kadun varrella. En ollut vielä koskaan tavannut niin miellyttävää
naistoveria. Hänen äänessään oli niin ihana sointu ja hänen silmänsä
olivat niin lämpimät ja hyvät, niissä oli niin kaunis katse, etten
ennen osannut aavistaakaan sellaista kohtaavani.

Kun seuraavana päivänä menin tyttöäni tapaamaan, kutsuttiin minut
sisälle, jolloin kreivi ja kreivitär Palmenfelt oikein kädestä pitäen
tervehtivät ja kiittivät minua Marian pelastamisesta.

Maria oli ollut puolitoista vuotta palveluksessa ja he pitivät hänestä
niinkuin hän olisi ollut heidän oma tyttärensä. Minä sain kuitenkin
vapaasti käydä häntä katsomassa, ja olimme etenkin pyhinä yhdessä
kävelyillä. Helluntaina tapasimme Kupittaan lähteellä toisen niistä
samoista sälleistä. Härnätäkseen minua hän puhui loukkaavasti Mariasta,
ja silloin me tappelimme. Hän oli nyt selvä ja oli hyvinkin minun
vertaiseni voimassa, mutta kun minun piti taistella tyttöni kunnian
puolesta ja hänen nähtensä, niin kasvoivat voimani kaksinkertaisiksi ja
minä pehmitin hänet perinpohjin, kunnes Maria rukoili hänen
puolestansa. Sinä päivänä me menimme kihloihin ja syksyllä vietimme
häämme.

-- Tanssittiinko teidän häissänne? kysyi Reino.

-- Täytyihän sitä silloin tanssia.

-- Tanssitteko kreivittärenkin kanssa.

-- Hänhän se tulikin minua pyytämään.

-- Mutta tietysti omanne kanssa se oli hauskinta. Minäkin tanssisin
mielelläni sinun kanssasi meidän häissämme, Ruth.

-- Siitä ei tule mitään, sillä minä en ole iässäni tanssinut, ja nyt on
kai liian myöhä ruveta opettelemaan, vakuutti Ruth.

-- Vietetään sitten hiljaiset häät, ilman tanssia ja ilman viinaa,
sanoi Reino naurusuin. -- Niin, kolmen kuukauden päästä sinä olet siis
minun vaimoni.

Nuorten hääpäiväksi oli määrätty heinäkuun 13 päivä, heidän satumaahan
tulonsa vuosipäivä.




XVII


Ensimäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen, kun Ruth ja Reino kahden
taas kävelivät käsi kädessä mahtavien puiden alla, virkkoi Ruth,
katsellen loistavilla silmillään sulhoaan:

-- Onkos poikani nyt niin kiltti ja kertoo taas muinaisesta
elämästämme, niinkuin viikolla lupasit!

-- Kyllä, mutta anna kun minä ensin katselen sinun silmiäsi. Silmäs
loistaa anna, niiden säihkyä suo, ne onnea, riemua, autuutta luo! Oi
Ruth, sinun silmäsi kauniit ja kalliit! Kuinka minä sinua rakastan!
Sinun silmiäs' minä oikein jumaloin. En koskaan voi niitä tarpeekseni
ihailla. Miten silmät voivatkaan olla noin lumoavat! -- Annas kun
katselen niitä vielä vähän, vielä hiukan. -- Ja sitten eräs soma
tehtävä...

-- Joko nyt olet kylläinen? kysyi Ruth viehkeästi.

-- Eivät minun silmäni koskaan tule kylläisiksi sinun silmistäsi,
eivätkä huuleni sinun huulistasi, mutta täytyyhän sitä aikuisen miehen
pitää itsensä kurissa. Ja nyt en katso sinuun ollenkaan koko
kertomukseni aikana. Anna kuitenkin kätesi käteeni, niin osaan kertoa
paremmin.

He istuutuivat puun alle, ja Reino kertoi:


          Kuudes kohtaus

Kului taas 300 vuotta. Palasin pitkältä sotaretkeltä, Pyhästä maasta,
kotiini Reinin rannalle, jossa linnani sijaitsi. Reinhold oli nimeni ja
iältäni olin silloin 40-vuotias. Tuloni johdosta järjestettiin linnaani
turnajaiset, joihin palkintojen jakaja-kuningattareksi oli tuleva
naapurilinnan tytär, ihana Ruth.

Ensin en aikonut ollenkaan ottaa osaa turnajaisiin, mutta nähtyäni
Ruthin muutin mieleni. Minun täytyi saada hänen kädestänsä voittovyö,
jonka Ruthin omat sormet olivat valmistaneet.

Leikki alkoi. Ruthin väri, sininauha, kypärissäni ja keihääni varressa
tunsin monissa otteluissa koetellun Donnerini selässä olevani
vastustamaton. Ja vaikka oli hyvinkin taitavia ja itseni vertaisia
ritareita vastassani, niin keihääni, jossa itsessään elävä voima piili,
kaasi kaikki maahan.

Voittajana laskeuduin polvilleni Ruthin eteen. Hän käski minun nousta
voidakseen kiinnittää kunniavyön vyötäisilleni. Sitä tehdessään tuli
hän ikäänkuin syleilleeksi minua ja hänen tukkansa kultaiset kutrit
hivelivät kasvojani. Saatuaan solen kiinni loi leikkien kuningatar
silmänsä silmiini, ja silloin vasta minä näinkin, että sinä itsehän,
sinä, Ruth, siinä olitkin, unelmieni tyttö, jota kaksikymmentä vuotta
olin etsinyt. Ruth olikin silloin juuri kaksikymmentä kevättä nähnyt.
Nyt, tässä silmänräpäyksellisessä katseessa, avautui taivas eteeni.
Ruthin syvänsinisten silmäin valo tunki lähtemättömästi sieluuni.
Olinhan ne kyllä nähnyt ennenkin, mutta en ollut niissä nähnyt sinun
silmiäsi, Ruth.

Nyt kuulin myöskin kuin ensikerran Ruthin äänen hopeahelähtelyn; se oli
kuin taivaista musiikkia. Vein kunnioittavasti Ruthin soman käden
huulilleni ja kiitin vyöstä, joka oli oleva minulle ratsuanikin
rakkaampi.

Samana iltana oli linnan suuressa salissa kemut. Ohjelmassa oli myös
trubaduurin laulua. Hän lauloi Pyhän maan taisteluista, mutta myös
tämän päivän turnajaisista. Kun laulaja laulussaan mainitsi
voittajaritarin saamasta kuningattaren syleilystä, punastui neito
kaulaansa asti.

Äkillisen tenhon vallassa astuin laulun loputtua naapuri-ritarin luo ja
pyysin häneltä kaikkien vieraitten kuullen hänen tyttärensä Ruthin
kättä.

"Tämä on äkkirynnäkön huippu!" naurahti naapuri ja lisäten: "Jumalakin
suosii rohkeita miehiä", hän otti pikarin käteensä ja huusi: "Jalon
ritari Reinholdin ja tyttäreni Ruthin malja!"

Kaikki yhtyivät siihen riemuhuudoin, ja niin me olimme kihlatut
toisillemme. -- Niin, me, Ruth!

-- Kiitos, Reino!

-- Kiitä nyt vähän kauniimmin! pyysi Reino katsellen rakkaasti
morsiantaan.

Silloin Ruth pani kätensä Reinon molemmille poskille ja suuteli häntä.
-- Kiitos, ritarini! Oletko nyt onnellinen?

-- Kuule Ruth, minä luulen, että minä olen niin onnellinen kuin
Phoibos, Filoletes, Markus, Klemens, Kaarle ja Reinhold yhteensä, sillä
sinä olet yhtä kaunis ja hyvä kuin Amaryllis, Virginia, Anna, molemmat
Gunhildit ja äskeinen linnantytär yhteensä.

He lähtivät kävelemään ja menivät aina "kirkkoon" saakka. -- Mitä sinä,
Ruth, nyt ajattelet, sano? kysyi Reino.

-- Ajattelen seitsemättä kohtaamistamme. Luulen, että minä tiedän siitä
enemmän kuin sinä, Reino.

-- Minä en siitä osaisikaan paljoa kertoa, olet aivan oikeassa. Oi,
kuinka hauska, kun saan kuulla sen nyt sinun suustasi! Istutaan tuohon,
se on aivankuin kirkonpenkki.

He istuutuivat. Hetkisen vaitiolon jälkeen Ruth aloitti:


          Seitsemäs kohtaus.

Turkulaisen kauppias Tuubertin neljästä tyttärestä nuorin oli Eliina.
Hän kävi usein kirkossa, mutta ainoastaan silloin tunsi hän saavansa
sielullensa virkistystä, kun isä Johannes messusi. Eliina tunsi aina
pappi Johannesta lähestyessään omituista väristystä rinnassaan, ja kun
hän täytti 18 vuotta, tunsi hän rakastavansa pappia, joka vielä oli
verrattain nuori, ainoastaan kolmenkymmenen ikäinen. Johanneksella oli
hyvin kaunis ääni, etenkin messutessaan, ja hänen silmillänsä oli
merkillisen tenhoava vaikutus, ne tuntuivat aivankuin irroittavan
sydämen rinnasta.

Eliina oli kuullut äidiltään, että Johanneksen isä oli aikoinaan
kosinut häntä, mutta äiti oli mieluimmin ottanut miehekseen saksalaisen
kauppiaan. Nyt tytär rakastui hylätyn kosijan poikaan, joka oli pappi.

Kun Eliina tunsi rakkautensa, kauhistui hän, sillä eihän pappi saanut
mennä naimisiin. Viimein vaivasi häntä rakkautensa niin, että hän
ripitti itsensä, mutta valitsi rippi-isäkseen juuri Johanneksen. Eliina
kertoi tehneensä syntiä, mutta ei sanonut uskaltavansa sitä ilmoittaa.
Isä Johannes puhui silloin lempeitä sanoja tytölle ja kehoitti häntä
tunnustamaan syntinsä laadun luvaten jo edeltäpäin anteeksi antaa.

Silloin Eliina kertoi hiljaisella äänellä rakastavansa miestä, jonka
kanssa avioliitto ei voinut tulla kysymykseenkään.

-- Onko hän naimisissa? kysyi pappi.

-- Ei, hän kuuluu hengelliseen säätyyn, kuiskasi Eliina niin hiljaa
kuin vieno tuulen henkäys.

-- Kuka hän on? tiedusteli pappi.

-- Oi, älkää kysykö sitä minulta! virkkoi tyttö tuskaisella äänellä. --
En voi sanoa hänen nimeänsä.

Pappi oli hetken vaiti ja sanoi sitten. -- No, no, lapseni, enhän minä
tahdokaan hänen nimeänsä tietää. Eikä tätä oikeastaan voi synniksi
sanoakaan, mutta ikävä asia se on sinulle, lapseni. Kadutko tätä
rakkauttasi?

-- En, en minä millään tahtoisi sitä olemattomaksi, en voi katua!
Samassa Eliina loi silmänsä papin silmiin ja siinä samassa katsoivat
tytön silmät isä Johanneksen syvimpään sieluun. Pappi katsoi ja katsoi
neidon silmiin, hän ei päässyt niistä irti, hänen oli pakko niihin
uppoutua.

Viimein painoi tyttö päänsä alas ja päästi onnellisen huokauksen. Hän
näki, että pappi puolestaan rakasti häntä. Eliina tunsi itsensä
sanomattoman onnelliseksi ja hän kohotti papin vaipan helman
huulilleen.

Johannes laski kätensä tytön pään päälle ja sanoi: -- Vapahtajan nimeen
sinä olet saanut syntisi anteeksi, sitä ei sinulle viaksi lueta, mene
rauhaan!

Reino lisäsi: "Mutta kun Eliina oli poistunut, otti pappi viittansa
liepeen käteensä ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota ihanan Eliinan
suloiset huulet olivat koskettaneet."

Ruth jatkoi: "Tämän jälkeen tapasivat Johannes-pappi ja Eliina-neito
usein toisensa. Heidän rakkautensa oli puhdasta, se oli alkanut pyhässä
paikassa ja se oli kuin pyhitettyä. He eivät edes suudelleet koskaan
toisiansa, mutta he tunsivat aina uutta onnea toistensa lähellä,
silloinkin kun heillä ei ollut tilaisuutta sanaakaan vaihtaa.

"Eliina hylkäsi kaikki naimatarjoukset, joita hänelle Turun
arvokkaimpien porvarien pojat tekivät. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja
auttoi köyhiä ja sairaita. Mutta nunnan pukua Eliina ei huolinut,
vaikka Naantalin abbedissa monesti kehoitti häntä hurskautensa tähden
siihen pukeutumaan.

"Kun Eliina kuudenkymmenenkuuden ikäisenä laskeutui kuolinvuoteelle,
kutsutti hän isä Johanneksen luoksensa antamaan hänelle viimeisen
kirkollisen voitelun. Vanha valkopartainen pappi otti Eliinan kädet
käsiinsä ja luki rukoukset, ja voiteli sitten otsan siunatulla
voiteella. Senjälkeen Eliina loi viimeisen katseen papin silmiin, hän
tunsi autuuden valon itseänsä ympäröivän ja virkkoi: -- Me eroamme nyt,
mutta me yhdymme vielä!"

Reino pyyhki kyyneleen silmistään ja sanoi sitten nöyrästi: --
Johanneksena minä olin niin paljon, paljon parempi kuin nyt. Voitko
sinä, rakas Ruth, minua rakastaa tällaisena kuin olen? Enhän minä
ollenkaan ole sinun arvoisesi, enkä minä koskaan voi saavuttaa
sellaista ylevyyttä kuin isä Johanneksessa oli.

Ruth katsoi loistavilla silmillään sulhoaan ja sanoi:

-- Älä sinä halvenna itseäsi, Reino, sinä olet hyvä minulle ja minä
rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet.




XVIII


Oltiin toukokuussa. Vapun jälkeisenä maanantaina meni Reino "erämaasta"
etsimään jalokiviä. Hänen piti valmistaa morsiamelleen häälahjaksi
otsanauha, ja siitä piti tulla oikein "este". Reino kiersi kallion,
löysi monta kaunista rubiinia, safiiria ja smaragdia ja pisti ne
pieneen pussiin, joka oli vyöhön kiinnitetty; se oli sama vyö, jonka
Ruth oli hänelle jouluksi valmistanut. Näin kävellessään tuli Reino
sille kieltoviivalle, jossa hän Ruthin kera oli kerran ennen ollut. Nyt
hän päätteli mielessään: -- Eihän tässä voi olla mitään vaaraa. Jos
jossain kielto olisi ollut paikallaan, niin siellä luolanperällä se
olisi sietänyt olla, jossa hän oli joutua hornan kitaan. Ja sielläkään
ei ollut eikä ole mitään kieltoa. -- Turhaa luuloa vain!

Reino seisoi siinä hetken näin ajatellen ja lähti sitten äkkiä astumaan
yli kielletyn rajan. Hän kuuli kuin huutona sisästään: -- Älä mene,
turmelet onnesi, hukut, kadotat kaikki, pysähdy, käänny, käänny! Mutta
Reino uskotteli, että se oli vain luulottelua. Ja kun hän pääsi vuoren
seinämälle ja kosketti sitä kädellään, lakkasi varoittava ääni
kuulumasta. Reino hymähti uudelleen: -- Lapsellisuuttahan se oli ja
lorun lorua, pelkkää luulottelua koko kielto, josta aikamiehen ei
kannata valitella.

Kallio oli hyvin rosoista ja siinä oli kosolti ulkonemia ja lokeroita.
Reino tunkeutui yhteen sellaiseen lokeroon arvellen sieltä ehkä vielä
löytävänsä jonkun erikoisen helmen. Mutta kun hän astui edemmäs,
huomasi hän, että kallionkolo teki äkkimutkan ja jatkui mutkaisena
käytävänä eli tunnelina vuoren sisään. Nuorukaisen valtasi uteliaisuus
ja hän tunkeutui yhä syvemmälle. -- Kenties täältä on salainen tie
maanpinnalle, täytyyhän se toki saada selville. Käytävä teki mutkia ja
vähitellen se tuntui nousevan ylöspäin. Reino tunsi omituista
nautintoa, niinkuin ainakin löytöretkeilijä, joka etsii uutta maata ja
on juuri päämäärään saapumassa. Paikoin oli tunneli niin kapea, että
siitä juuri ja juuri mahtui kulkemaan, toisin paikoin niin matala, että
piti kyyrysillään kulkea. Mutta valoa oli tarpeeksi, sitä näytti
tulevan itse vuoresta, sillä toiset paikat tunnelin seinää olivat
kirkkaammin valaistut ja niissä paikoin oli vuoriaine toisen väristä ja
hienompirakeista. Se ei ollut graniittia, ei vuolukiveä, ei marmoria
eikä muutakaan maanpäällistä kivilajia, se oli hopeanharmaata, ja
luultavasti se sisälsikin runsaasti hopeaa.

Mutta äkkiä tunneli päättyi; siitä ei jatkunut tie enää pienimpänä
rakosenakaan. Reino tunsi pettymystä. Kulkiessaan oli hän ajatellut,
mitä kaikkea hän tulisi tekemään löytäessään tien maan päälle. Kuinka
hän käyttäisi nämä äärettömät rikkaudet maansa ja kansansa hyväksi. Nyt
seisoi hän siinä nolona. Eihän hänellä ollut aavistustakaan, kuinka
kaukana maan pinta oli. Voihan sinne olla vaikka kilometrejä matkaa.
Mutta nyt muistui mieleen Ruth, ja äkkiä tuli hänen morsiantaan
äärettömän ikävä, ikäänkuin hän olisi ollut erossa jo monta kuukautta.

Reino päätti palata oitis takaisin, mutta tunsi samassa suurta
uupumusta ja raukeutta jäsenissään. Siksi hän päätti ainoastaan
hiukkasen aikaa istua ja levätä tuolla matalalla kivellä, joka oli
aivan tunnelin peräseinämällä.

Vaeltaja istuutui, mutta yhä suurempi uupumus tuntui hänen jaloissaan
ja nousi yhä ylemmäksi, kunnes koko ruumis oli täydellisen raukeuden
vallassa. Hän tunsi huimausta ja äkkiä alkoi kaikki pyöriä hänen
silmissään. Reino sulki silmänsä, ja silloin hänestä tuntui ikäänkuin
hän putoaisi hirvittävään syvyyteen. Hän puristi silmänsä yhä tiukemmin
kiinni ja joutui pian täydellisen tajuttomuuden tilaan.




XIX


Reino avasi silmänsä ja oli hetkisen aivan kuin huumeessa. Ei hän ensin
tietänyt edes, mikä hän itsekään oli. Hän makasi vuoresta vierineessä
sorakasassa ja oli puolittain siihen hautaantunut. Kevätaurinko paistoi
häikäisevästi suoraan silmiin, niin että makaajan oli pakko sulkea ne
hetkiseksi. Vähitellen palasi hän täydelliseen tajuntaansa ja muisti
kaiken. Mutta tämä muistaminen tuotti hänelle viiltävää tuskaa. Hän oli
erossa satumaasta, hän oli erossa Ruthista, erossa kaikesta kalliista
ja rakkaasta. Reino nousi istumaan, painoi pään käsiinsä ja viljavat
vedet vierivät hänen silmistänsä.

-- Oi kunpa tämä olisi edes unta, kunpa nukkuisinkin omassa sängyssäni,
tuossa lähelläni David ja verhon toisella puolella Ruth ja Aino. -- Oi
jospa tämä olisi vain unta! -- Mutta tämä ei ole unta, ei. Voi, miksi
en kuunnellut varoittavaa ääntä, miksi en kuunnellut. Nyt olen
paratiisista karkoitettu, karkoitettu ainiaaksi!

Hän tarttui tuskissaan tukkaansa, repi sitä ja vaikeroitsi. Sitten hän
rupesi rukoilemaan, että Jumala armahtaisi häntä. Hän rukoili ja
rukoili, ja se antoikin hänelle sen verran lohtua, että hän kykeni
nousemaan ylös ja katselemaan ympärilleen.

Reino seisoi jyrkän mäen juurella, johon oli vierinyt soraa ja
hiekkaa. Järvi oli aivan lähellä, ja sieltä kuului laineiden liplatus
rantakiviä vasten. Rannalla kasvoi koivuja, joissa lehdet olivat
hiirenkorvalla. Valkovuokot nostelivat valkoisia päitään ja
nyökkäilivät tervehdykseksi. Aurinko paistoi miltei pilvettömältä
taivaalta, se loi oikein lämpimiä säteitä maahan, nostatti ruohoa
kosteasta mullasta, aukoili puiden lehtisilmikoita, lähetti perhoja
lentelemään ja pani laululinnut ilosta visertelemään.

Mutta Reino ei voinut nauttia ihanasta keväästä, ei auringosta, ei
kukista eikä lintujen laulusta. Hän käveli uneksien, kulki, tietämättä
mihin matkansa vei, mihin jalkansa johti.

Viimein osui hän erääseen torppaan. Siellä ei ollut sillä hetkellä
kotona muita kuin pieni poika ja vielä pienempi tyttönen, joka istui
lattialla. Poika ei ollenkaan ujostellut vieraan astuessa sisään, vaan
kysyi: -- Mistä kaukaa setä on? Tyttönen lattialla katseli suurine
silmineen, suukin oli hieman raollaan, niin että kaksi pientä valkoista
hammasta pilkisti huulten raosta.

Reino istuutui tuvan penkille, ja poika alkoi heti selittää, että isä
oli päivätöissä talossa ja saapuisi illalla kotiin; äiti oli haassa
vasikkaa juottamassa. Sitten hän tuli aivan lähelle, nojasi
tuttavallisesti vieraan polvia vasten ja sormiellen tämän vyötä, kysyi:
-- Mistä setä on saanut noin korean vyön?

-- Sain sen hyvältä tädiltä!

-- Missä hän on, onko hän kaukana?

-- Kaukana, hyvin kaukana, ja raskas huokaus pääsi vieraan rinnasta.

Sitten poika hypisteli vyössä olevaa pussia ja kyseli:

-- Mitä siellä on? Kiviäkö, kun ne kalisevat? Mitä varten sedällä on
kiviä siinä pussissa?

Samassa tuli äiti sisälle, huomasi vieraan ja sanoi:

-- Aatto sinä, etkös osaa antaa vieraan olla rauhassa! Hän pyyhki
sitten kätensä esiliinaansa, tuli vieraan luo ja pisti kättä sanoen: -?
Terveeksi -- Ja vähän ajan kuluttua: -- Mistä kaukaa vieras on?

Reino soperteli jotakin vastaukseksi. Ja kun vaimo näki, ettei vieras
halunnut puhella, jätti hän kyselemisen, ja puhui sen sijaan pojastaan:
-- Tuo Aatto se on semmoinen rohkea, ei se ketään häpeile, oli vaikka
kuinka tuntematon. Kaikkia se tervehtii niinkuin olisivat vanhoja
tuttuja. Vaikka eihän meille usein vieraat eksy, tämä kun on niin
syrjässä.

Emäntä rupesi nyt kahvinkeittopuuhiin, mutta vähä väliä katseli hän
vieraan outoa pukua ja paljaita jalkoja, joissa oli ainoastaan
sandaalit ja hän ajatteli:

-- Missähän maailmassa mahdetaan käyttää tuollaista pukua? -- Muuten
vieras tuntuu niin hyvännäköiseltä, vaikka joku ikävä suru näyttääkin
hänet vallanneen.

Pian tuli kahvi valmiiksi ja emäntä tarjosi sitä vieraalleen, mutta
Reino kiitti vain ja ilmoitti, ettei hän ole juonut kahvia lähes
vuoteen, eikä voisi nytkään juoda. Emäntä ihmetteli: -- Kai poltatte
sitten? Isä toi tässä tuonnoin savukkeita kaupungista, ja niitä on
tuossa vielä muutamia! Reino kiitti ja ilmoitti, ettei hän ole tottunut
tupakoimaankaan.

-- Mutta maitoa te kuitenkin juotte, kaupunkilaisherrat juovat
mielellään vastalypsettyä maitoa, ja pianhan tässä tuleekin iltalypsyn
aika.

-- Olen teille hyvin kiitollinen, jos sitten tuotte kupillisen lämmintä
maitoa.

Emännän kasvot oikein säteilivät, kun jokin edes lupasi kelvata.

Reino jäi torppaan asumaan. Huoneita ei kyllä ollut muta kuin tupa ja
pieni kamari, joka nyt luovutettiin vieraalle. Seuraavana aamuna
varhain meni Reino vuorenvieremälle, katseli sitä kauan ikäänkuin olisi
tahtonut tunkea silmänsä läpi soran ja kallion. Tänne hän päätti
rakennuttaa itselleen pienen mökin, täällä olla ja odottaa -- mitä,
sitä hän ei edes itsekään tietänyt.

Saatuaan torpan isännältä tämän pyhävaatteet lainaksi Reino meni
käymäseltään pistäytymään kaupungissa, vaihtoi pari jalokiveään
rahaksi, jota sai niin paljon, että tiesi sillä voivansa ostaa oman
mökin. Mutta kaupungin humu, sen hyörinä ja liike teki Reinon aivan
pahoinvointiseksi. -- Kuinka voi olla niin ajattelematon, että tänne
haluaisi ja täällä tahtoisi asua? Ei, ei edes Ruthinkaan kanssa hän
tänne tulisi!

Ostettuaan itselleen vaatteita, kirjoja ja kirjoitustarpeita Reino
läksi takaisin torppaan. Samana päivänä osti hän talonisännältä
muutaman aarin maata vuorenvieremän ja järven välistä, sekä vanhan
riihirakennuksen.

Kauniina sunnuntaina, heinäkuun 13 päivänä, muutti Reino torpasta omaan
mökkiinsä. Siinä oli, paitsi pientä eteistä, yksi ainoa huone kolmine
ikkunoineen. Itäinen ikkuna oli vuoren vieremään päin, sen eteen asetti
Reino kirjoituspöytänsä ja jäi siihen istumaan tuntikausiksi pää
käsiensä välissä.

Siinä hän ajatteli kulunutta vuotta, ajatteli elämäänsä lumotussa
maassa, ihanaa elämää Ruthin seurassa. Tämän päivän piti olla heidän
hääpäivänsä, ja nyt heidät eroitti este suurempi kuin maanosat ja
valtameret. -- Oi, Ruth, Ruth! Miksi minä sinut jätin! Minä onneton
tuotin surua sinullekin, sinä ihana ja jalo neito, tuotin häiriötä ja
häpeätä teidän paratiisillenne. -- -- Voi miksi minä en ollut
mahdollinen teidän, hurskaitten, seurassa olemaan. -- Miksi turmelin
onneni, minä kurja, onneton, Jumalan hylkäämä! -- Olin saanut enkelin
ja hukutin itseni. -- Oi Ruth, Ruth, miksi erosin sinusta!

Näin tuskaili ja huokaili nuorukainen kauniina pyhäpäivänä, mutta
rupesi viimein rukoilemaan. Hän lankesi polvilleen ja rukoili
hartaasti, rukoili, että Jumala vielä jollain ihmeellä saattaisi hänet
tapaamaan ja näkemään Ruthin.

Sen verran hän tyyntyi, että saattoi ruveta kirjoittamaan. Paperille
purki hän koko sielunsa, eläen Ruthissa ja Ruth hänessä.

Kirjoittaminen tulikin nyt Reinon pääasiallisimmaksi työksi. Kaiket
aamupäivät hän kirjoitteli. Hän kuvasi lumotun maan ja seurusteli
kynänsä avulla Ruthin kanssa. Hän kirjoitti, mitä Ruth milloinkin teki,
mitä puhui, millaiset olivat hänen pukunsa, millainen asentonsa
missäkin tilaisuudessa. Hän sommitteli kertomuksia Ruthista niin
satumaassa kuin maan päälläkin, johon hän hänet joskus toi. Ja tämä
mielikuvaelämä, nämä hetket olivat Reinon parhaita viihdykkeitä. Koetti
hän myöskin maalata Ruthin kuvaa, mutta silmät taaskin olivat esteenä.
Hän kokeili ja kokeili, mutta ei vain onnistunut silmiä kuvaamaan.

Iltaisin meni Reino usein torppaan puhelemaan Aaton kanssa.

Isäntä oli harvapuheinen, eikä monta sanaa illassa sanonut, äiti taas
salli mielellään poikansa hauskuttaa surusilmäistä nuorta miestä. Ei
hän itse osannutkaan olla naapurin puhetoverina niinkuin pikku Aatto.
Poika sai kuulla satuja ihmeellisestä maasta, joka oli kuin paratiisi
ja jossa asui ihmisiä, enkelten veroisia. Sitten Reino opetti Aattoa
lukemaan, vaikka tämä oli vasta viisivuotias. Mutta poika muisti
helposti kirjaimet, niin että lukemisen oppiminen sujui kuin leikki.
Lukemisen yhteydessä sai Aatto myös oppia kirjoittamaankin, jolloin
äiti sanoi: -- Siitä Aatosta tulee pian oppinut mies!

Joka ilta toi emäntä kannullisen vastalypsettyä maitoa, sillä se oli
ainoa aine, jota naapuri nautti.

Ensin emäntä kovin ihmetteli, kun nuorukaiselle ei edes kahvi
kelvannut; samoin oli hänestä vallan ihme, kun Reino ei huolinut
lämpöisrieskaleivästä, jolle oli levitetty vastakirnuttua voita.

-- Minun täytyy vielä olla joku aika ilman noita herkkuja, sanoi Reino
ja kiitti tarjouksesta. Silloin emäntä ajatteli, että nuorella miehellä
oli joku salainen tauti, joka esti häntä nauttimasta voimakkaampaa
ravintoa kuin maitoa, ja hän alkoi siihen tottua, eikä enää
tarjonnutkaan muuta kuin maitoa.

Ruumiilliseksi työksensä pienensi Reino puita, ja kun syksy tuli,
laittoi hän pystyvalkean takkaan ja istui siinä lähellä katsellen
liekkien karkeloa.

Niin meni viikko viikon, kuukausi kuukauden jälkeen. Talvi tuli, mutta
ei vietellyt järven peilikirkas pinta Reinoa luistelemaan. Tuli lumi,
ja hohtavan valkoiset hanget levisivät yltympärillä, mutta ei tehnyt
erakon mieli suksia, eikä hän hiihtämistä himoinnut. Tuli kevät, lumi
suli ja vuorenvieremän sora ja hiekka paljastui. Sitä katseli Reino
joka päivä. Hän katseli siihen ikäänkuin olisi nähnyt läpi vuoren ja
siellä satumaassa rakkaansa. Joka päivä hän katseli vieremää, katseli
monta kertaa päivässä, katseli ikkunasta, ja tarkasteli sitä ulkona.

Sunnuntaina heinäkuun 13 päivänä pukeutui Reino siihen pukuun, jossa
hän oli tullessaan satumaasta. Tämä olisi ollut vuosihääpäivä, jos hän
ei olisi itseänsä karkoituttanut. Hän meni ulos, kun aurinko jo oli
korkealla taivaan kupulaella lähettäen sieltä keskikesän lämmittävimpiä
säteitään. Mutta Reino ei mennyt tyynen järven rannalle ihailemaan
luonnon ihanuutta, hänen tiensä vei hiekkavierun luo. Siihen oli juuri
vierryt uutta soraa ja vieläkin valui siinä hieno hietavirta. Reino
katseli vieriviä hiekkajyväsiä ja huomasi äkkiä hiukan valkeata
kangasta ja siinä hivenen verran kultakirjailun välkettä. Hänen
sydämensä jyskähti, hän kumartui alas, kosketti sitä kädellään ja
yritti nostaa. Se oli kiinni, ja esille tuli osa hameen helmaa.

-- Ruth! parkaisi Reino ja alkoi kaivaa käsillään. Hän kaivoi kuin
mieletön, sydämen lyödessä kuin haljetakseen. Tuli käsi esille, Ruthin
käsi. Se oli vielä lämmin. Yhä kiihkeämmin hän kaivoi ja viimein voi
hän nostaa Ruthin ylös.

Reino otti tytön syliinsä, pyyhki hiekan huolellisesti armailta
kasvoilta, suuteli poskia ja huulia kuiskaillen: -- Herää Ruth, avaa
silmäsi, armas, oi Ruth, Ruth!

Sitten Reino suuteli morsiamensa silmäluomia, ja silloin Ruth aukaisi
silmänsä. Kun hän näki Reinon, päästi hän ihastuksen huudon, kiersi
käsivartensa sulhonsa kaulaan ja sopersi hyväilysanoja kuin lapsonen
äitinsä sylissä.

-- Oi, kuinka minä olen sinua ikävöinyt ja odottanut, sanoi Reino, --
ja sinä tulit vihdoinkin. Tulit hääpäivänämme. Jumala itse nyt yhdistää
meidät toisiimme. Ja nyt emme erkane koskaan.

-- Emme koskaan, vahvisti Ruth. -- Minä tulinkin sinua hakemaan. Oi
Reino, minä menen kauas ja sinä seuraat minua, minä tiedän, että
seuraat. Suutele minua vielä kerran! -- Nyt on niin hyvä lähteä. Tule,
tule -- mukaani! Mennään -- uuteen elämään!

Ruthin pää hervahti Reinon käsivarrelle, vielä kevyt huokaus
hymyilevistä huulista, silmät sulkeutuivat, ja niin päättyi Ruthin
elämä maan pinnalla.

Reino ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut, mutta kun hänen
morsiamensa ruumis yhä enemmän kangistui ja huulet kylmenivät, silloin
hän päästi tuskan huudon ja rukoili: -- Ota Jumala minutkin, älä jätä
minua enää yksin!

Silloin armahtava Luoja kuuli häntä. Nuoren miehen sydän pysähtyi. Ja
molempain sielut lähtivät yhdessä liitämään uuteen elämään.




XX


Ruth ja Reino olivat kukkaniityllä, rannalla sinisen järven, jonka
pintaa vieno aamutuuli väreilytti. He seisoivat kukkien päällä, mutta
heidän jalkansa eivät tallanneet ainoatakaan kukkaa. Kukat olivat mitä
ihmeellisimmän näköisiä, he eivät niitä tunteneet, vaikka jotkut kyllä
muistuttivat ennen nähtyjä. Niittyä reunusti metsä, jonka puut olivat
täynnä kukkia. Nuo kukat täyttivät ilman kuvaamattoman suloisella
tuoksulla. Rannan vastaiset vuoret kuulsivat kullalle ja hohtivat
hopealle aamuauringon lempeän lämmittävissä säteissä.

Reino ja Ruth katselivat luontoa ja sitten toisiansa. Heidän yllänsä
olivat uudet, valkeat vaatteet. He katselivat toisiansa, hymyilivät
onnellisina ja virkkoivat: -- Me olemme uudessa maailmassa! Kuinka
ihana tämä on! Oi kuinka hyvä täällä on olla!

Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat liitää eteenpäin. Mutta
ei aikaakaan, kun heitä vastaan liiti joukko nuorukaisia ja neitoja,
puettuja kuin hekin valkeaan vaatteeseen. Kaikilla oli käsissä harput
tai huilut: se oli siis uuden maailman laulukuoro.

Parvi piiritti uudet tulokkaat keskelleen. Laulajat ja soittajat olivat
kaikki ihania olentoja, joita Ruth ja Reino nyt ihastuksissaan
katselivat. -- Noin paljon nuoruutta ja kauneutta!

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, alkoi kuoro laulaa harppujen
ja huilujen säestyksellä:

    Terve teille,
    terve tänne
    Venuslasten seurahan!
    Pois nyt huolet,
    maiset murheet,
    niitä tääll' ei ollenkaan.
    Täällä onni,
    täällä riemu,
    meillä autuus ainainen!

Piiri alkoi nyt pyöriä rytmillisin liikkein soiton tahdissa.

Sitten tuli jokainen vuorollansa Ruthin ja Reinon eteen, kosketti
kädellään, kuka rintaan, kuka otsaan, ken hiuksiin, poskiin tai kaulaan
ja sanoi: -- Sisareni! tai: -- Veljeni!

Kun kaikki olivat näin tervehtineet, ottivat laulajat uudet tulokkaat
piiriinsä, ja kas äkkiä saivat hekin käsiinsä harput. He olivat
päässeet Venuslasten laulukuoroon. Kuoro alkoi taas piirinä pyöriä, ja
laulellen leijailla yli kukkaisen niityn. Kuoro lauloi Luojan
ihmetöistä, luonnon kauneudesta ja laulajain omasta ihanuudesta ja
onnesta.

Reinosta oli Ruthin ääni satumaassa ollut niin sointuva, ettei hän
voinut kuvitellakaan sitä enää kauniimmaksi, ja kuitenkin oli nyt
Ruthin, niinkuin muidenkin Venuslasten äänessä erikoinen, ihmeellinen,
korvia hivelevä sointu, josta maan päällä asuvilla ei ollut
aavistustakaan.




XXI


Aino katseli nukkuvaa veljeänsä, jonka kasvot näyttivät onnesta
loistavan. -- Hänellä on unissaankin Ruth mielessä, ajatteli sisar ja
alkoi sitten muistella monia hauskoja hetkiä, joita hän veljensä kanssa
oli viettänyt Rautamon kodissa. -- Koskahan mahtaa Taavi tulla täällä
käymään. Voi, jospa hän tulisi pian, tulisi jo tänään! -- Mutta mitähän
nyt velimies mahtaa unissa nähdä, kun tuska tuollainen kasvoja raastaa!
-- Herättäisinköhän hänet? -- Eipä tarvinnutkaan, hän on taas Ruthin
tavannut!

Sade lakkasi. Ja keiden Aino näkikään tulevan polkua myöten? -- Taavi,
Ruthin kanssa! -- Mikä onni, mikä ilo!

Aino meni vastaan ja sai molemmilta osakseen lämpimän kädenpuristuksen
ja Taavilta ihailevan katseen.

-- Sinä pääsit jo lomalle? kysyi Aino hymyillen.

-- Ainoastaan muutamaksi päiväksi. Mutta missä Reino?

-- Hän nukkuu.

-. Kuule, Ruth, mies voi nukkua odottaessaan sinua! Etkö jo loukkaannu?

-- En, jos hän vain näkee unta minusta. Herätetään hänet laululla!

Nuoret menivät hiljaa luolaan ja alkoivat laulaa:

    "Pium, paum, kehto heilahtaa,
    kun lapsi viatonna nukahtaa."

Reino avasi silmänsä, mutta hän oli niin unen lumoissa, ettei heti
käsittänyt todellisuutta. Hän katseli hetkisen kuin hourivan silmillä.

-- Etkö tunne meitä. Niinhän sinä olet kuin päästä pyörällä! lausui
Taavi Rautamo ja ravisteli Reinoa olkapäästä. -- Ylös mies, ei nyt ole
mikään makuuaika!

-- Metsän haltija on hänet lumonnut, virkkoi Ruth.

Reino nousi nyt, katsoi Ruthia silmiin ja sanoi: -- Ruthin ääni, Ruthin
silmät! Olethan sinä Ruth!

-- Olen kyllä, mutta oletko sinä Reino, tämän Ainon veli?

-- Sinähän olet täällä, Aino, ja David myöskin!

-- Missä sinä olet oppinut ihmisten nimiä vääntämään? Enkö minä Taavina
enää kelpaa sinun toveriksesi?

-- Reino, Reino, sinä et ole vieläkään oikein hereilläsi, vaan
vaeltelet unimailla. Annas kun sinua vähän nipistän.

-- Aijai, jätä jo! Reino katsahti äskeistä makuupaikkaansa, jossa
sammalpeite oli litistynyt, loi sitten silmänsä Ruthin silmiin, jotka
olivat loistavat, syvänsiniset kuin satumaan Ruthillakin, hänen
unimorsiamellaan, jota hän oli niin äärettömästi rakastanut.

Reinolle selvisi nyt täydellisesti, että hän todellakin oli maan
päällä, eikä Venuksessa eikä lumotussa maassa.

Hän virkkoi:

-- Aino siskoni, Ruth ja Taavi, olen nähnyt niin ihmeellisen unen
meistä kaikista, unen, joka oli kuin ihaninta satua. Salli, Ruth, että
kiitän unestani erittäin sinua, kiitän siitä enkelimäisestä
hyvyydestäsi, jota minulle osoitit.

-- Kerro unesi! pyysivät toiset.

-- Siihen menisi koko tämä ja huominen päivä. Reino vilkaisi kelloaan
ja jatkoi: -- Ihmeellistä, että 15 minuutissa voi elää kahden vuoden
tapahtumat, voi nähdä ja kokea niin äärettömän paljon. -- Mutta
lähdetään nyt Nevalammille, niin voin matkalla aloittaa kertomukseni.

Reino sai kuitenkin kertoa yksin Ruthille, sillä toinen pari nautti
enemmän kahdenkeskisestä haastelustaan. Ja näinhän matka olikin
jokaisesta ihaninta.

Uni, jonka Reino kertoi Ruthille tällä elintarvematkalla ja sitten
myöhemmin pitkin kesää, saattoi heidät yhä läheisemmiksi ja
rakkaammiksi toisilleen. He oppivat toisensa tuntemaan paremmin kuin
koko menneenä aikana, minkä he olivat tovereina eläneet, ja kun Reino
syksyllä lähti Helsinkiin lukujansa jatkamaan, tuntui työ nautinnolta,
sillä olihan hänelle luvassa palkaksi helmi, joka oli kalliimpi kuin
kaikki lumotun maan aarteet.








End of the Project Gutenberg EBook of Lumottu maa, by Ilmari Tulimaa

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61099 ***