*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60920 *** OPETTAJA Romaani Kirj. K. A. JÄRVI Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1907. I LUKU. Hannes Kauppi, nuori kansakoulunopettaja saapui pienellä höyrylaivalla vastaisen kotipitäjänsä kirkonkylän laivalaituriin. Kotipitäjänsä! Mikä ihmeellinen salaperäisyys siinä sanassa nyt helähti! Hän tuli aivan tunteelliseksi ja nosteli tervehdykseksi hattuaan tuiki tuntemattomille ihmisille. Sillä tämä Ylä-Karjala, jonne hän nyt asettuisi opettajana vaikuttamaan, oli vetänyt häntä puoleensa kuin Lapin kesä joutsenta. Siihen olivat syynä syvät, sielulliset vaikuttimet. Itse luontoa ja sen kansaa ei hän ollut koskaan ennen nähnytkään. Mutta sen hän tiesi, että tämä osa isänmaata oli pimeä loukko, jonne elämän lämpöiset tuulet hyvin harvoin pääsivät puhaltamaan. Ja kartalta hän näki siellä olevan paljon vettä ja vuorta. Vettä ja vuorta hän sydämensä pohjasta rakasti. Ja erityistä mielenkiintoa oli hän nyt tuntenut tähän pimeään kolkkaan. Juuri siksi oli hän hakenut ja saanut paikan Ylä-Karjalan takalistoilla. Tänä aikana oli koko isänmaa sorron lyömä. Kaikki oli peittynyt valtiolliseen usvaan. Moneen nuoreen sydämeen koski hyvin kipeälle tämä isänmaan kärsimys. Ja hiljaan luvattiin itselleen uhrautua kansan eteen. Pienessä seminaarikaupungissakin oli joidenkuiden opettajakokelaiden, jotka kohta laskettaisiin vaikuttamaan opettajina kansan pariin, sydämissä syttynyt into lähteä kaukaisimmille salomaille tekemään työtä kansan sivistyksen eteen. Hannes Kauppi oli esiintynyt näiden johtajana. Vappu-iltana kaupungin ihanassa puistossa oli lopullinen päätös tehty. Sillä kaukaisilla takalistoillakin oli kansa valveutettavana valistuksen soihtu sytytettävä. Tämä olisi heidän uhrinsa kärsivälle isänmaalle. Näin he olivat päättäneet, laulaneet, pitäneet puheita ja kyyneleihin asti heltyneet. Sillä he kaikki olivat nuoria. Heidän johtajansakin, Hannes Kauppi, tuskin 24-vuotias. Ja Hannes oli valinnut toimialakseen Ylä-Karjalan takalistot. Hän oli sitten lukenut Ylä-Karjalan historiaa tunteakseen tulevan toimialansa pohjaa myöten. Ja sen historian lehdillä oli hän löytänyt niin paljon tämän kansan puolesta puhuvaa. Ensin novgorodilainen ja moskovalainen vaikutus. Sittemmin ruotsalainen ja taas uudelleen venäläinen. Novgorodilais-moskovalainen kehitys oli tuonut mukanaan bysanttilaisen maailman kylmät kaavat: pyhäinkuvat, ristinmerkin tekemisen ja niiden mukana pakanallista kristinuskoa. Mutta se oli tuonut vielä pahempaakin: vilpin ja valeen, teeskentelyn ja viekkauden. Ruotsalainen vaikutus oli alkanut uskonvainoilla ja vapaaherrakunnilla. Ja jatkunut virkavaltaisena ruoskana ja rajameteleinä, kunnes "vapauden aika" tännekin korpien kangasmaille oli lähettänyt kutsut valtiollisiin harrastuksiin, mitkä kuitenkin näivettyivät kulkuneuvojen puutteen ja liian syrjäisen aseman tähden. Varsin kalpeita, hyvin kalpeita nimiä jaksoi tämän kansan keskuudesta kohota historian lehdille: Luukas Räsänen, Juho Sormunen, Olli Tianen. Ruotsalainen kosketus oli ajanut melkein sukupuuttoon maan karjalaisen väestön ja tuonut sijalle liukkaat savolaiset. Tällaiselta pohjalta oli ylennyt se kansa, jonka parissa Hannes nyt seisoi pienellä laivalaiturilla. Se oli hänelle siis kuin tuttua, mutta kuitenkin niin uppo-outoa. Ja sentähden hänen sielussaan risteili monellaisia tunteita näitä ihmisiä nähdessään. Pian oli hänen ympärillään liuta kummastelevia maalaisia. Sillä outo herrasmies oli harvinainen ilmiö tämän kirkonkylän laivalaiturilla. -- Minun pitäisi tulla tänne opettajaksi Orjasaareen, vastasi Hannes heidän kyselyihinsä. Häntä neuvoi ja opasti kohta kymmenenkin suuta yht'aikaa. Jo siitä huomasi Hannes olevansa leppoisten ja liukkaiden savolaisten keskuudessa. Kirkkaalla ja komealla selällä on Hannes menossa Orjasaareen uuteen kotiinsa. -- Ei siellä ole teitä, sanovat soutajat. Hannes nytkähtää. -- Miten sitten kuljetaan? -- Suvisin kävellään, talvella ajetaan hevosella. -- Oivallista! huudahtaa Hannes ja nauraa. Astellaan rantaan päästyä mehevään lehtoon. Nuorekas luonto, korkeat mäet ja siniset vedet hurmaavat Hannesta. Tuolla korkeimmalla mäellä on suuri punainen talo valkoisine ikkunalautoineen ja mustine asfalttikattoineen. Se on koulutalo. Hannes on tyytyväinen näkemäänsä, tarjoaa saattajalleen paperossin ja he nauravat kuin yhteisestä ilosta. Kun saattomies heittää hyvästin opettajalle, lyö hän kättä niin tutunomaisesti kuin olisi oltu yksissä jo vuosia. Koulumäellä on Hannesta vastassa keski-ikäinen vaimo, joka yhtenään niiaa. Hannes antaa kättä ja kuulee, että vaimo on pantu opettajaa vastaan ottamaan ja tuomaan koulun avaimia. On jo odottanut kauan. Muut eivät joutaneet, kun heinäilmat ovat hyvät. Hannes otettuaan avaimet menee sisälle. Kaikkialla hirveä maalin ja tärpätin haju. Eivät ole ymmärtäneet pitää auki ikkunoita. Mutta kaikkialla uutta, loistelevaa, puhdasta, korkeata ja ilmavaa. -- Kunhan huoneet kuivuvat, niin on mainio koti, puhelee Hannes vaimolle, joka avojaloin hiljaisena kuin aave tassuttelee hänen jäljessään huoneissa. -- Niinkö opettaja luulee, että tässä kelpaa koulua pitää? kysyy vaimo. -- Kelpaa emäntäseni! huudahtaa Hannes ja taputtaa vaimoa olkapäälle. Vaimon silmät leimahtivat. Niiden ruskea väri näytti kaksinkertaiselta hyvin tummansinisen huivin alta. -- Tämä talo on vihattu talo, sanoo vaimo. -- Niinkö? kysyy Hannes säikähtäen. -- Maksaa hirveästi. Eipä voinut Juuso Kalliokaan, vaikka on viisas mies ja vaikka hänellä on keisarin antama raha, mitään. Ei pystynyt herroja voittamaan, vaikka kyllä riiteli kuvernööriin ja sinaattiin. Juuso olisi tahtonut laitettavaksi vain viisseinäiset huoneet: Suuremman luokkahuoneen ja yhden huoneen opettajalle asunnoksi. Nauroi meilläkin, että hänkin sopii asumaan yhdessä huoneessa, vaikka onkin tuttu keisarinkin hovissa. Mutta herrat laittoivat koulutalolle riitingin ja panivat suuren sakon uhan, ellei taloa tehdä juuri niin kuin se riitinki näyttää. Ja niin piti tehdä. Ja niin tästä syntyi tällainen palatsi, että ukot ohimennessään kunnioituksesta päänsä paljastavat. Kerrankin Juuso Kallio menetti jutun! -- Mutta kuka on Juuso Kallio? -- On kunnan herra, jolla on keisarilta raha. -- Mutta, mutta... puhui Hannes muistellen. -- Mitä mutta? -- Eikö hän ole tämän koulun esimies? Sehän nimi oli kutsumuskirjeen alla. -- On kyllä. Sitä mieltä oli rovastikin, että opettajalle olisi riittänyt kyökki ja kamari asunnoksi. -- Vai niin. -- Niin. -- Vihataanko täällä koulua? -- Mikä vihaa, mikä rakastaa. Mutta tätä taloa vihataan, kun tässä on monen ihmisen eläminen. -- Mutta kansahan on sen vain omille lapsilleen rakentanut. Eikä tällaisia taloja rakenneta kuin yksi vuosisadassa aina itse kuhunkin piiriin. -- Kyllä ne tämän vielä polttavat. Niin ovat muutamat sydämissään. Ja meidän väki kyllä rohkenee, kun vain tahtoo. -- Mitä joutavia! -- Taitaa olla vielä maailma rakas opettajasta? -- Hm! -- Mitä? -- Minä sanoin vain: hm! -- Mitä se on? -- Ei mitään. -- Minäpä sanon jotain. -- Noo? Vaimo lähestyi Hannesta, tarttui häntä käsivarresta, kiinnitti ruskeat silmänsä tiukasti häneen ja kysyi terävästi: -- Tunnetko _sinä_ Jeesusta? Hannes hätkähti noin kärjekästä puhetta. -- Mutta kuka emäntä olikaan? kysyi hän keskeyttääkseen. -- Olen Karvisen emäntä tästä läheltä. On meidänkin talon mies tässä koulun johtokunnassa. On tämän talon isännöitsijä. Hänhän se laittoi minut avaimiakin tuomaan, kun itse on väen mukana heinässä ulkoniityllä. On siltä miesparalta aikaa tämän talon kanssa mennytkin. On juoksennellut sinne ja tänne sen asioissa. Lopuksi kuljetti tänne komean herran, joka ähkyi ja puhkui kuin käyvä kaljatynnyri täällä kulkiessaan kesäkuumassa, kun piti pitkiä matkoja kävellä. Se oli kaljupää ja itravatsa ja hikoili kuin vastalyöty sauna. -- Mikä se oli? -- Kuului olleen tarkastaja. Meillä oli yötä. Söi ja joi, kävi saunassa ja piika häntä siellä pari tuntia lakanain välissä hieroi eikä kysynytkään talolta, mitä maksaa. Maailman herrat se koulu tänne salollekin nyt kuljettaa. Sellaista itravatsaa ei täällä ole vielä nähty. Taisi olla laiska mies, kun ei oisi kehdannut kävellä. -- Mitä hän täällä kävi? -- Meidän isännälle kävi taki tilaan neuvomassa, millaisia huonekaluja koulu tarvitsee ja muita kapineita. Sitten katseli, onko rakennus sellainen kuin sen piti olla. Paljonko lie sellaisellakin palkkaa? -- Monet tuhannet. -- Ja kuitenkin rahansa tuhlaa ja täällä talonpojissa köyhänä kulkee. -- Hänen neuvostaan ostettiin siis opetusvälineet? -- Niin meidän isäntä osti. Satamarkkasia niihin meni ja nyt me saadaan niitä hullutuksia maksaa. Mutta pitääkö sitä meidän maksaa sillekin itravatsalle? -- Emännällä voi olla kiire. Minun puolestani on emäntä nyt vapaa. Missä se onkaan teidän kotinne? -- Tuo talo tuolla toisella mäellä, osotti emäntä. -- Tämä suurempi? -- Niin. Siellä olen monta palavaa rukousta rukoillut. Ja huutanut Herraa avukseni tässä surun ja murheen laaksossa. Toisinaan on hän lähettänyt enkelinsä alas taivaasta minua vahvistamaan. Vaikka ihmiset eivät sitä usko, kun eivät sano nähneensä. Mutta minä sen olen nähnyt ja tuntenut ja minä olen silloin kuin pyörryksissä... Emännän ääni värähteli. Kuulusti kuin olisi ollut itku hänen kurkussaan. Ja kun hän jatkoi, niin hän jo todella itki. -- Se olisi Luojan armo, jos saimme kristityn opettajan. Silloin osaat meitä neuvoa... Emäntä virttä laulaen lähti. Maailmaa hän ei rakastanut, vaikka niin kovin maksuista huolehti. Hannes meni yksinään suureen luokkahuoneeseen. Niin kookas ja niin komea, niin kirkas öljytty katto, niin vankat hirsiseinät, niin sileä maalilattia, niin uljaat uunit...! Entäs maisema, joka noista valtavan suurista ikkunoista sisälle katsoi! Siinä oli tunteita kuohuttavaa runoutta, sillä tämä Suomen kolkka oli Luojan armaimpia käsialoja. Tuolla suuren suuri selkä syleilemässä satoja saaria... täällä kapea lahdelma kuin joki lehtojen kainalossa... ja tuolta taas näkyy pitkä niemi... sitten vettä... sinistä... siintävää vettä... joka taholla... Ja jalkain juurelta lähtee yhdelle suunnalle lehtimetsä yleten ja aleten maan korkeuden mukaan kuin suuri aaltoileva viheriä meri, ja kätkee helmaansa lukemattomien kukkien huumaavat tuoksut ja kirjavat värit. Hanneksen mieli jo aavisti, miten herkullista olisi nukahtaa sen ruohosohvilla vuossataiskoivujen siimeksessä. Muu lähin ympäristö on mäkiä ja laaksoja. Taloja mäkien huipuilla ja laaksoissa vehmas kasvullisuus. Tuulimyllyjä, vinttikaivoja... lehmiä... lampaita... niityillä paljasjalkaisia avorintaisia heinämiehiä... -- Tämä talo on Vesilinna. Näin kauniilla paikalla en ole elämässäni asunut, huudahtaa Hannes lumoutuneena seudun suloudesta. Hän katsoo... katsoo... yhä katsoo... Hän tahtoo imeä sieluunsa tämän hurmaavan luonnon. -- Kansa tässä ympärillä vielä nukkuu tiedottomuuden unta. Mutta annappa tämän koulutalon muutaman vuosikymmenen henkistä soihtuaan sytytellä, niin tästä nousee edistyshaluinen nuori polvi... syttyy tunteita ja järkeä... aivot heräävät... hermosto hienostuu... sillä sivistys koskettaa näkymättömällä taikasauvallaan sinne ja sinne ja sinne... Hannes viittaili itsekseen kädellään kohti taloja vaarojen hartioilla. Ja ne näyttivät hänestä ikäänkuin odottavan häntä, joka niiden pölyt ja tomut, noet ja karstat raittiina tuulena pois puhaltaisi. Hän oli näille kodeille saapunut puhdistavaksi henkiseksi lääkäriksi, rakkauden apostoliksi, niiden tulevia aikoja muodostavaksi profeetaksi. Suuri ylösnousemus niissä on tapahtuva, mahtava herääminen likaisilta olkipahnoilta itsetiedottomuuden unesta valoon ja vapauteen, tietoon ja arvosteluun. Vuossatain uni on täällä nyt loppuva ja uusi aamu ruskonsa näyttävä... kohta... kohta... Hannes levitti kätensä kohti noita taloja ja lausui: -- Te tuntemattomat korven kuokkijat ja raskaskätiset raatajat, minä otan teidät lämpöiseen syliini ja painan sydäntäni vasten. Minä olen teidän ja te olette mun. Oo, kansa, miten suuresti minä sinua rakastan... rakastan... rakastan nuoruuteni koko hurjalla voimalla ilman rajoja... Tällaisen kiihkoisen kohtauksen haltioimana katseli sitten Hannes seinillä suuria öljystä vielä tuoreita karttoja, kookasta mustaa seinätaulua, uusia pulpetteja, karttapalloa, ohutta karttakeppiä, siroa urkuharmoniota. Ja hänen sieluunsa kohosi hyvin kaukainen, mutta lämmin tunnelma siitä päivästä, jolloin hän pienenä poikana ensi kerran astui koulusaliin. Sen vaikutus oli jäänyt jonnekin sielunsopukkaan. Nyt se aukeni sielun silmien eteen kuin etäisenä tervehdyksenä, kuin ulohtaalla olevana kätenä, joka suloisesti viittasi hänelle ja samalla heitti hänen sieluunsa kokonaisen tulvan lapsuuden riemua. Hän tunsi ikäänkuin ruumiillisesti keventyvänsä. -- Istuttaappa tämäkin luokka täyteen pieniä ihmisen alkuja, joilla on kirkkaat silmät, heläjävä ääni, pienet uteliaat aivot. Ja tällaisen herkullisen luonnon juhlapöydältä heitä ravita... opettaa heitä rakastamaan tätä ihanata synnyinmaata... rakastamaan viimeiseen hengenvetoon asti... avata näiden lasten silmät näkemään, miten Suomi on kaunis ja mihin tämä kaunis maa asujiaan velvoittaa... tämä työ on jumalallista elämäntyötä... tämä on suurta pienessä. Tätenhän puhaltaa kuolleisiin elämää... nukkuviin valppautta... puhaltaa heihin rakkauden veriä nostavat värähdykset... työhön väkevän harrastuksen! Tämän täytyy olla ensi luokan taitelijan työtä. Hannes siirtyy taas ikkunan luo ja antaa katseensa lentää sinne ulos pitkin maita ja vesiä. -- Tuolla mökeissä ja taloissa on minun raaka-aineeni... tämä koulusali on minun atelierini... sytyttävänä voimana on minulla tämä komea luonto... ja mallina työssäni ihmiskunnan jaloimmat henkilöt. Enkö olisi taiteilija, jonka työn tuloksista voi hedelmää odottaa? Juuri tällaiset atelierit ovat kansan parhaimmat taidepajat, ovat ne masuunit, joissa valistus sen omien lasten verestä polttaa pois ruosteen ja rahkan... Ja tämä päivä on minun elämäni kauneimpia päiviä. Sillä sielussani on nyt suuri juhla ja sopusointu olemukseni kirkastaa. Jospa aina voisi näin tuntea, näin nähdä elämä yhtenä kirkkaana lupauksena sydämensä parhaimmista pyrkimyksistä! Hannes oli tunteittensa haltioimana kokonaan unhottanut arkipäivien harmaat sekasotkut. Hänen sielunsa oli avartunut kohti ihanteiden sytyttäviä valoja. Korkealle... ylös... korkealle... suuren runoilijan pyhimmille alttareille...! Itsestään menivät hänen askeleensa urkuharmonion luo, jonka hän avasi. Kohta kumpusi salissa ihana soitto ja siihen yhtyi Hanneksen korkea laulu: "Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvien, miss' elämämme suojan saa, sa toivojen, sa muistoin maa, ain' ollos onnees tyytyen vapaa ja iloinen!" Kuuma tunneväreily kierteli hänen ruumiissaan. Kauan vielä sen jälkeen Hannes hiljaan istui. Sillä tunnelma oli hänet kokonaan voittanut! Sellainen oli hänen tulonsa uuteen kotiinsa. II LUKU. Hannes oli maannut ensimäisen yön uudessa kodissaan. Aamulla herätessään oli hänellä pää raskas kuin olisi siihen yöllä lyijyä sulatettu. Ja rintaankin otti kipeälle. Hannes piti tämän tuoreen maalin ja sen seotusten aikaansaamana. Samalla hän tuli silmänneeksi tarkemmin seinähirsiä. Niistä tihkui vielä tuore pihka. Koulutalo oli siis rakennettu tuoreista petäjistä. Mutta kostea huone... ah! Niinkö ovat olleet huolimattomia? Näin komea talo... ja... ja... sairauden kirpeä pesä... Hannes koetti lohduttautua. Hän muisti, miten lappalaisilla on vain nahkakota ja ostjakeilla risuista tehty mökki. Ja tulevat toimeen. Tuolla ulkona on Luojan terve luonto. Siellä on terveyttä, on voimaa, siis sinne hengittämään tuulien palsamia. Hannes lukitsi oven ja meni ulos. Mennessään heitti hän surullisen katseen tuohon uhkeaan taloon, jossa hän tiesi saavansa vielä monesti herätä yhtä sairaloisena kuin tänä aamuna. Uh! Miten hänen päänsä oli raskas ja rintaa korvensi! Siinä lähellä oli veden poukama. Hän riisuutui ja meni uimaan. Veden pehmeä kosketus ja lihaksien voimakas liikunto aamun raikkaassa tuulessa hänet pian virkisti. Viskoen vettä päähänsä, sukeltaen, nakellen ruumistaan vedessä hän tahtoi ajaa pois itsestään maalin katkun ja seinähirsien kostean homeen. Eväitä oli vielä taskussa pari kolme voileipää. Ne hän uituaan siinä söi, oikein nautiskellen pureskeli. Niissä oli vielä kaupungin juustoa, lohta ja makkaraa. Hän arvasi, että nämä herkut eivät kohtakaan hänen suussaan olisi. Pitkään levättyään vuossataisen koivun juurella peipon säveltä kuunnellen meni Hannes läheisimpään taloon. Autio porstua, siinä joku vanha kaappirähjä, tuvat molemmin puolin ja porstuan takana kamari, joka tietysti oli maitohuone. Hän avasi toisen tuvan oven ja vastaan löi kuuma pahahajuinen ilma, jossa tuntui hirvittävä tuoksu. Eikä tuvassa ollut muita kuin viisi pientä lasta, joita vaali vanhin kahdentoistavuotinen tyttö. Nuorin lapsi vain paita yllä seisoi reikätuolissa ja kolme mekkoniekkaa karkasi uunin taakse, kun vieraan näkivät. Vanhin tyttö hirveästi punastui ja hätääntyi. Hannes meni hänen luoksensa ja silitti hänen hiuksiaan rohkaistaksensa häntä. Tyttö näkyi toipuvan hämmingistään. -- Missä isä on? kysyi Hannes. -- Kuoli viime talvena. -- Entä äiti? -- Niityllä. -- Yksinkö? -- Ei. -- Kenen kanssa? -- Vilhon ja Niinan. -- Keitä ne ovat? -- Veli ja sisar. -- Onko Vilho vanha? -- Neljätoista vuotta. -- Ja Niina? -- Kolmetoista. -- Onko monta lehmää? -- Neljä. -- Onko hevosta? -- Täytyi myödä talvella. -- Mikä on tämän talon nimi? -- Kähkönen. Hannes ymmärsi, että tämä perhe on pientä väkeä. Hän löysi leivoksen taskustaan ja vietteli sillä nuo kolme uunin luota tykönsä. Olivat kirkassilmäisiä lapsia, mutta niin, niin siivottomia. Mielellään olisi Hannes heitä sylissään pitänyt, mutta hirvitti sitä tehdä. Lapsikullat jo nauroivat, kun saivat makeista. Hannes kertoi heille sadun kuninkaanpojasta ja paimentytöstä. He sitä ihmeissään kuuntelivat. Ja kun Hannes lähti, saattoivat he kaikin häntä pihalle asti. Hannes siirtyi toiseen taloon Samallainen autio porstua, jonka lattia notkahteli, tuvat molemmin puolin ja porstuan perällä maitokamari. Sama tuoksu tuvassa ja tuvassa suuri lauma likaisia lapsia. Mutta täällä oli vaalijana vaimoihminen, joka kuului olevan perheenäiti. Ja se kohta ryhtyi opettajalle kahvia hommaamaan. Sokuri oli hyvin likaista, kahvikuppien uurteet eivät olleet puhtaat ja koko laitelmassa mauton yleismaku. Mutta Hannes särpi toimessaan ja emäntä ihasteli häntä. Siinä samassa ryömi tupaan hirveä olento. Se tuli porstuasta madellen. Pää oli kuin ihmisellä, mutta pelottavan epämuodostunut ja silmissä tylsä viileys. Vatsallaan se matoi, sillä ruumis oli aivan muodoton: kädet hyvin pienet ja jalat kierot ja hervottomat. Hannes säikähti niin, että kahvikuppi oli hänen kädestään pudota. Mutta nuo pienet lapset eivät olleet milläänkään yhtä vähän kuin emäntäkään. -- Onpa lapsillanne hermoja, huomautti Hannes. -- Mitenkä niin? -- Kun eivät pelkää. -- Tätäkö setää? kysyi emäntä ja osotti outoa lattialle -- Vai on se setä? -- On isännän veli, mutta on raajarikko raukka. -- Ja aivan järjetön kai? -- Niin on. -- Onpa elämässä monellaista eläjää. Hannes tunsi hermojensa vielä vavahtelevan näöstä. Setä veivasi itsensä penkille Hanneksen viereen. Hannesta pelotti. Mutta hän istui paikallaan. Yksi lapsista toi sedälle sokuripalasen suuhun. Se imi sitä ja kyyneleet valuivat hänen silmistään, jotka hän oli kääntänyt opettajaan. Hanneksen tuli sanomattoman sääli. Mitä tiesivät nuo kyyneleet? Olivatko ne vain eläimen silmänestettä vaiko pohjattomasti kärsivän ja tuntevan ihmisen itkua? Hannes kopeloi taskustaan konfektin. Mutta hänen oli mahdoton tarjota sitä sedälle kuin jollekin jääkarhulle eläinnäyttelyssä. Olihan setä silti täysi-ikäinen mies, vaikka määrättömän sairauden rusikoima. Hannes tarjosi konfektin lapsille. Ne antoivat siitä osan sedällekin. -- Oi tuota kaunista rakkautta! ihasteli Hannes sielussaan. Mutta nuo sedän kyyneleet lähtemättömästi syöpyivät hänen sielunsa sisimpään. Ei Hannes setää enää pelännyt, vaan poislähtiessään tarjosi hänelle kättä hyvästiksi. Silloin sedän hervoton kädentynkä hiukan liikahti ja taas silmissä kiilsi kosteus. Setä siis tunsi tilansa ja pohjattomasti kärsi. -- Hyvä emäntä! Ei setä-kulta ole järjetön, huomautti Hannes. -- Ei hän ymmärrä lukua eikä laulua, ei kuule puhetta eikä pauhua. -- Mutta ymmärtää oman kurjuutensa. Ja on sanomattoman kaunista, että olette opettanut lapsenne rakastamaan setä-raukkaa. Emäntä heltyi itkemään. -- Hän itse opetti minut itseään rakastamaan. Kun tulin tähän taloon, kohtelin häntä tylysti. Ja niin koko alkuajan. Joskus potkaisinkin, kun hän tämän vanhimman lapseni luo aina tunkeusi, se kun silloin olikin ainoa Ja silloin hän mölisi kuin eläin. Minä olin hänelle aina vihainen ja aina tyly. Mutta sitten eräänä kesäpäivänä oli tämä vanhin lapseni -- se oli silloin kolmannella vuodella -- yksinään tuvassa sedän kanssa. Lapsi oli mennyt tulen tykö ja saanut tulen vaatteisiinsa. Hän itkee hirveästi. Minä juoksen pihalta tupaan. Ja mitä minä näin! Taivaan Jumala! Setä parhaallaan tuvassa hampaillaan kiskoo palavia vaatteita lapsiraukan päältä, vaikka siinä touhussa oma partansa ja tukkansa on tulessa. Nyt minä tajusin, että hän rakasti lastani. Ja siitä lähtien muutuin minäkin toiseksi ihmiseksi häntä kohtaan ja olen neuvonut lapsianikin kohtelemaan setää hyvästi. -- Sedällä on siis ihmisellisiä tunteita. Hän on ihminen, vaikka onkin noin avuton. Hyvä Jumala, miten paljon kurjuutta ja kärsimystä yhdelle ihmiselle on pantu! -- Onhan se rovasti vaatinut papinkin maksuja sedän puolesta, mutta ei meidän isäntä siihen suostunut. Ja siihen se taipui rovastikin. Tuo puhe tuntui ilkeältä Hanneksen korvissa. Hänen sielunsa oli juuri ollut tulvillaan sitä suloista tunnelmaa, että onnetonta setää noin rakkaasti kohdellaan, kun tämä emännän viime puhe sen katkaisi. Ei hän mitään puhunut, vaan lyhyesti kysyi talon nimeä. -- Makkoseksihan ne tätä sanovat. -- Käyn vastakin katsomassa. -- Mutta eikö opettaja ole meillä ruoalla? -- Kiitoksia. En tällä kertaa. Hannes siirtyi taas uuteen taloon. Autio porstua, mutta se menee nyt koko rakennuksen poikki, joten porstuan takana ei olekaan maitokamaria. Porstuan ovet ovat kaksiosaiset kuin tallin ovet. Molemmin puolin porstuaa ovat tuvat. Tuvassa on yhtä paksu ja yhtä kuuma ilma kuin edellisissäkin. Ei yhtään lasta lattialla. Mutta huoneen perällä kehdossa on aivan pieni ihmisen alku. Vuoteessa makaa nuori nainen ja sen vierellä jakkaralla istuu vanhempi nainen paksut messinkisankalasit päässä ja lukee hyvin värisevällä äänellä aivan ruskettunutta kirjaa, jossa on likaiset nahkakannet messinkihakoinene ja kirjassa käytetty hyvin korkeata frakturapainosta. Hämmästyneenä tulee hän Hannesta kohti. Mutta nuori nainen tuolla vuoteessa vavahtaa, näyttää häpeilevän ja vetää peitettä silmilleen. Kun vanhempi nainen kuulee, kuka Hannes on, lankeaa hän Hanneksen kaulaan ja sanoo itkien: -- Rakas opettaja. Olette tervetullut. Jumala kanssanne! Hanneksesta tämä on kovin juhlallinen vastaanotto ja hän joutuu hämilleen. Tuossa tuokiossa hommaa emäntä kahvia. -- Kaikki muu väki on heinällä. Anna-raukka ja minä olemme vain kotona. Ja tuo pieni tuolla, joka ei surra osaa. Emännän puhe ja koko käytös kulki Hanneksen mielestä kummallisen surullisessa äänilajissa. -- Suretteko te muut sitten niin kovasti? kysyi Hannes. -- Tässä sattui sellainen kova onni Anna-paralle. Meillä oli heittiö renki. Se vietteli tytön ja livisti maailmalle. -- Oh! -- Ja sitten isä uhkaa ajaa tytön kotoa... Hannes meni nuoren naisen luo. Se kääntyi seinään päin ja kirkaisi: -- Äiti, ajakaa se herra pois! En tahdo nähdä outoja miehiä. Minua hävettää, hävettää... ja sydämeni halkeaa, ell'ei hän mene. Hän minua toruu... uh!... Janne palaa kyllä ja ottaa minut vaimokseen. Ja rovasti meidät vihkii ja olemme sitten laillinen pariskunta... Tulkaa te, äiti, lukemaan minulle ja herra menköön pois...! -- Ei niin, Anna, saa kohdella opettajaa. Hän on meidän neuvojamme; meidän lohduttajamme tässä surun ja murheen laaksossa. Ja minua hän saa torua, ett'en osannut sinua kasvattaa, yksin minua, ei sinua... rakas Anna. Emäntä kuivasi silmänsä esiliinaan. -- Jos olen tyttärellenne rasitukseksi, niin lähden mielelläni, puhui Hannes. -- Me siirrymme tänne toiseen tupaan. Anna on täällä sen aikaa kyllä yksin. Ja niin vei emäntä vieraansa eteisen toiselle puolelle. Hän, vaikka oli jo vanha ihminen ja hiuksissa harmaa väri, oli kuitenkin vielä maalaisvaimoksi muhkea ihminen. Saman käsityksen oli Hannes saanut tuostakin nuoresta naisesta, joka siellä toisessa tuvassa sielun kivuissa vavahteli. -- Oi, rakas opettaja, saanko kertoa teille kaikki? kysyi emäntä, luoden suuret ruskeat silmänsä rukoilevasti opettajaan. -- Huojentaako se sydäntänne? -- Niin luulen, sillä meidän isäntä on kovin julma omalle lapselleen. Minä -- äiti-raukka --, joka häntä sydämeni alla olen kantanut, en voi häntä vihata, vaikka hän häpeämättömästi käyttäytyi, kuten maailma sanoo. Kai en osannut kasvattaa tyttöä. Se olikin minulla ainoa. On toki nyt puoskille hyvä, että saavat opettajan, joka ymmärtää, ja koulun ja kaikki sivistykset. Me vanhat kasvatimme, miten osasimme. Mutta meidän veremme oli pilaunut emmekä jaksaneet tarpeeksi rukoilla Jumalaa... emme jaksaneet rukoilla... siinä se... -- Lasten kasvatus on sanomattoman vaikeaa. -- Tämä Anna-lapsemme oli hyvin huima ja sitten vielä korea tyttö. Niin oli punakka kuin mansikka ja maidon valkea oli lapseni iho. Sitten koreili ja veikisteli... laittoi nauhoja hiuksiinsa ja tukkaansa kampaili... Rupesi meille muuan poika rengiksi... korea poika... Oi, niin korea poika...! Ja nuo nuoret rupesivat... niin, ne rupesivat rakastamaan toisiaan. -- Niinhän se usein elämässä käy. -- Kun isä sen huomasi, vei hän aina itse Annan aittaan maata ja itse lukitsi aitan ja itse aamulla Annan pois laski. Niin piti omaa lastaan kuin vankia. Ja siitä tietysti tytön huima veri vain yltyi. Mutta tuo renki oli laittanut tiirikan ja meni sillä omin neuvoinsa aittaan. -- Oh! -- Muutamana hyvin varhaisena aamuna satutti isäntä miehen aitasta ja syntyi julma tappelu... renki laitettiin talosta kohta pois. Ja tytön muutti isä makaamaan samaan huoneeseen, missä me itse makaamme. Tyttö uhmaili isänsä kanssa. Mutta isä nyt luuli kaikki olevan hyvin. Eipäs! Huoneessa oli sillan alus ja sen kautta yöllä, kun me vanhemmat nukuimme, laski Anna sulhonsa huoneeseen. Tuo junkkari irroittamalla kiven rakennuksen kivijalasta pääsi ensin sillan alle. Se oli yhteinen tuuma... -- Mutta tyttö oli vallan noiduttu... -- Oi rakas opettaja! Nuori veri... Te olette itse nuori ja kai tunnette, että nuori veri kiusaa ja kiehtoo... -- Kyllä nuori veri on vaarallinen veri, sillä siinä kuohuvat elämän keväimen kaikki väkevät nesteet... Mutta täytyy voittaa itsensä. -- Te herrat ja sivistyneet sitä voitte. Mutta emme me moukat. Me olemme kuin... oi... en kehtaa sanoa... Hannesta asema vaivasi. Tuo vaimo haastoi niin alastoman avomielisesti. -- Ja niin tuo metku jatkui. Ja niin rakas lapseni äidiksi kääntyi. Silloin kurja mies pitäjästä pois pakeni ja jätti Annan yksin ankaran isänsä käsiin. Emäntä itki. Hannes huomasi, että tässä oli edessä jotain hirvittävän ihanaa: tyttö rakasti noin syvästi kehnoa miestä. -- Tässä samassa huoneessa -- juuri tuossa uunin edessä -- oli kuukausi takaperin kauhea kohtaus. Anna-raukka seisoo isänsä edessä hiukset hajallaan ja silmät palavina ja röijy auki repäistynä, jotta paljas rinta paistoi. Isännän kädessä on kirves ojennettuna, vaikkei tohdi heilauttaa. Ikäänkuin mikä paha aavistus oli saattanut minut silloin tupaan. Olin kauhusta pyörtyä. Mutta samalla yliluonnollinen voima jäseniini tulvahti. Tartuin takaapäin kirveen varteen ja huusin: "Matti sinä, etkö muista omia syntejäsi! Etkö muista, että minä olin sinulle viimeisilläni tuota samaa lasta, jota nyt aiot surmata, ennenkuin minut vaimoksesi otit? Voi elä, isä-kulta, lyö lyötyä!" Silloin viivähti isännän käsi. Hän kirosi synkästi ja meni ulos. Mutta Anna-parka uhkasi tappaa itsensä. Minä sydän kurkussa riennän rovastiin ja pyydän, että hän Jeesuksen palvelijana tulisi lohduttamaan ja rauhoittamaan tytärtäni... -- Kylläpä oli kauhea tapaus! -- Rovasti minua torui, ett'en ole osannut kasvattaa lastani. "Et aikoinasi ole häntä kurittanut", sanoi. Ja sitten: "näin hellässä asiassa on äiti likeisempi lohduttamaan." Hän meni ja jätti minut yksin. Kuului olleen metsästysretkelle menossa. Pari herraa ja kuusi koiraa vartoi häntä pihalla. Ja minä palasin kotiin polvet notkuen ja mieli arkana, että mitä vielä seuraa. Olen sitten Annalle lukenut ja neuvonut, olen yöt päivät valvonut hänen ääressään. En puoleksi tunniksi ole häntä päästänyt pois silmistäni, sillä minä yhä pelkään, kun isäntä on sulamaton kuin jäävuori... Nyt menemme tupaan ottamaan kahvia. Jo ymmärsi Hannes, miksi emännän tervehdys oli niin juhlallinen: hänen sielunsa oli tunteiden äärimmilleen pingottama. Hannes esteli mennä tupaan. Mutta emäntä pahastui sitä. -- Kyllä Anna sen varmaan sallii, kun vain laulatte hänelle muutaman laulun. Minua hän on pyytänyt sitä laulamaan. Mutta enhän minä, vanha ihminen, osaa maallisia lauluja. -- Mikä se laulu olisi? -- Se alkaa: "Yksi ruusu on kasvanut." Hannes ymmärsi. He menivät toiseen tupaan. Kohta Anna kääntyi seinään päin ja vavahteli. Hannes meni pöydän luo ja lauloi aluksi hiljaan, mutta sitten voimakkaammin: "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa, joka kauniisti kukoistaa. Yksi kulkija poika on nähnyt sen, eikä voi sitä unhoittaa. Ja sen olisi kyllä hän poiminut ja sen pistänyt povelleen, mutta köyhänä ei ole tohtinut, vaan on jättänyt paikoilleen." Anna vuoteessa kääntyi kuin pakosta. Hänen kärsineille kasvoilleen kohosi hymy, silmät loistivat, povi paisui. Anna kääntyi kohti opettajaa ja hymyili, hymyili kuin pelastajalleen haaksirikkoutunut, joka on meren hädästä autettu. Nyt jo Hannes täydelleen ymmärsi, että tuossa tuvan loukossa makasi nuori nainen, joka oli antanut kaikki rakkaudelleen ja vielä parhaallaan eli pettävän lemmen valhehurmiossa. Miten sen hienot silmät laulusta kirkastuivat ja sen kaunis ja täyteläinen povi sävelistä paisui kuin olisi se niistä hengittänyt uuden elähdyttävän voiman, joka nosti hänet tuosta hetken kurjuudesta korkeihin haaveellisiin ilmapiireihin! Syvä, sanomattoman syvä runollisuus karun ja pajaan todellisuuden olkipahnoilla. -- Onko tämä teidän talonne varakas? kysyi Hannes emännältä. -- Tätä sanotaan pankki-Holopaiseksi. -- On siis paljon rahaa? -- Ainakin sata tuhatta. -- Ja näin yksinkertainen asumus. -- Tämän talon isännät ovat aina olleet tuiki tarkkoja. -- Oletteko te varakkaasta talosta? -- Olin vain palvelijatyttö, kun emännäksi pääsin tähän taloon. Juotiin kahvia. Anna näkyi vielä elävän omaa elämäänsä. Rakkauden lumous hänen hienohipiäisessä povessaan värähteli voimakkaimpia lyöntejään, joiden tunnepitoisuus kuvastui kasvoissa, virtasi aivoihin ja ajoi veriä. Hannes ymmärsi, että tämän talon harmaat ja rosoiset seinähirret, matalat katot, halkeilevat uunit ja paksut petäjälattiat salasivat sisäänsä kokonaisen oman maailmansa inhimillisiä intohimoja. Emännän kauneus, vaikka palvelijatyttönä talossa liikkui, oli hurmannut isännän, joka nyt uhkasi surmata ainoan tyttönsä, minkä sielu oli samaan kauneuden janoon hukkunut. Ja kaiken tämän ylevän ja ihailtavan runollisuuden keskellä ja sen yläpuolella likainen raha-affääri, "pankkiliike", joka janosi lisää rahaa, lisää rahaa... ja kätki kultakasansa likaisiin ryysyihin, läävämäisiin tupiin ja olkipahnoihin, jotka syöpäläisistä olivat kukkuroillaan. -- Osaako opettaja soittaa viulua? kysyi Anna arastellen. -- Kyllä, vastasi Hannes. -- Äiti, noutakaa se! Se on aitassa siellä minun arkussani paitain alla alushameen sisässä. Sinne sen kätkin, kun isä polttaa uhkasi, puhui Anna. Äiti meni hakemaan. Kun emäntä oli mennyt, kysyi Anna silmät täynnä riemua opettajalta: -- Kuulkaapa, opettaja! Onko synti rakastaa? -- Ei suinkaan. Mutta riippuu siitä, miten rakastaa. -- Missä siinä on raja? -- Ei saa antaa intohimon voittaa tunnetta. Tämä rakkauden tunne on jalo, on taivaasta kotoisin. Mutta intohimo on alhainen, eläimellinen. -- Tuotapa minä en ymmärrä. Kaikki minun _täytyy_ antaa... muuten en rakastaisi. Se rakkaus minut voitti. Ne sanovat minun tehneen... tehneen... huorin... Annalla tulivat vedet silmiin. -- Mutta se on vale! huusi hän lujasti ja jatkoi: -- Kenenkään muun miehen kanssa en olisi ruvennut sellaiseen... enkä rupea tämänkään jälkeen. Siitäpä minä tunnen, että minä en ole huorintekijä... Hanneksesta tämä oli kiusaavan tuskallista keskustelua. Ja se häntä vaivasi enemmän kuin tuota luonnonlasta. -- Jos minä olisin vain himosta näin tehnyt, niin sitten en kieltäisi. Mutta se alkoi ujona, arkana ikävänä tuolla sydämeni pohjalla, sieltä se levisi, riemua tarjosi, mutta samalla vaivasikin. Se suureni, paisui ja minä en mitään niin hartaasti toivonut kuin että pappi meidät vihkisi ja että me saisimme elää vain toisillemme. Mutta isä asettui salvaksi onnemme tielle. Ja minä luin: "minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten eroittaman." Minä tajusin, että isä on juuri se erottaja. Ja uhmailin hänen kanssaan. Mutta se oli sydämeni vaatimuksesta. Sanokaa, opettaja, kenen on syy, että näin kävi! -- Tässä on väärinymmärrystä... on sitä niin sanottua elämän ristiriitaa... jota oikein ratkaistakseen pitäisi olla Salomo... Mutta on olemassa yksi keino, joka asian sovittaa. -- Mikä se on? -- Että Anna menee avioliittoon sen miehen kanssa. -- Voi, ei kukaan sitä enemmän toivo kuin minä ja hän... mutta isä... ja ihmiset minua vain tuomitsevat... ilkkuvat... Kun äiti toi viulun, pyysi Anna Hanneksen soittamaan saman laulun, minkä hän äsken lauloi. Hannes kummasteli. Mutta emäntä ehätti selittämään: -- Se kurja sulhanen se tämän viulun omisti ja sillä tyttöni sydämen vietteli. Kesäiltoina hän aitan parvekkeella sitä soitteli ja lauloi tuota äskeistä laulua. Hannes viritti viulun ja soitti pyydetyn laulun. Taas Annalla sama kirkkaus kasvoissa, sama elämän unohtaminen ja sama haaveellinen hohto verhotuissa silmissä. Puhuipa maailma mitä tahansa, haukkuivatpa ilkeimmin ihmiset, mutta se oli totuus, että tuossa hänen edessään oli kuitenkin henkisesti kokonainen nainen. Oliko oikein särkeä sydäntä, joka rakasti eikä mitään muuta pyytänyt kuin saada rakastaa? Hänen rakkautensa ei voinut olla synti, vaikka hänen oma isänsä oli sen maailman silmissä siksi saanut. Ja opettajan täytyi olla Annan puolella. Sillä ei se ollut mikään syntinen vaimo, jota noin kurjuudenkin huipulla rakkautensa kohotti, valtasi ja kaunisti. Sen rakkauden täytyi olla voimakkaampi kuin Hannes ymmärsikään. Sillä sen näki, että Annan sielu nyt liiteli jossain muualla kuin tässä pankki-Holopaisen matalassa tuvassa. Se oli saanut siivet ja se matkasi karkuri-Jannen kiharaisissa hiuksissa, syvätunteisissa silmissä ja pehmoisessa äänessä. Hannekselle tulivat kyyneleet silmiin. Ja kun hän silmäsi emäntään, niin senkin poskilla suuret täyteläiset kyyneleet valuivat. "Mutta köyhänä ei ole tohtinut, vaan on jättänyt paikoilleen." helkähteli juuri viulun kielillä ja koko tupa oli täynnä tunteikkaita säveliä ja siinä olijat kaikki vaipuneet soiton lumoukseen kuuman aamupäivän auringon uuvuttavassa loistossa, kun tuvan ovi avattiin ja ärjäistiin: -- Onko se s--na täällä? Kaikki vavahtivat. Viulu vaipui Hanneksen kädessä, emäntä aristui ja Anna kalpeni ja jäykistyi, sillä se oli itse pankki-Holopainen, joka astui tupaan. Suuri, kolmen kyynärän yli varreltaan hän oli. Hänen kasvonsa olivat kuin kuvapatsaan jäykät ja kylmät. Sankat mustat kiharat otsaa kaartoivat ja huulilla oli mahtava kopeus. Hän meni sanaa puhumatta Hanneksen luo, tempasi viulun ja löi sen murskaksi lattiaan. -- Lienetkö herra tai narri tai itse piru ihmisen haamussa, mutta viulusi rikon, sillä sillä kapineella on tässä talossa jo liiaksi iloittu, puhui Holopainen. -- Olen kylänne kansakoulunopettaja, vastasi Hannes. -- Miksi minun talossani viulua soitat? -- Lohdutan särjettyjä sydämiä. -- Nuori mies! Tiedätkö kenen sydän on särjetty? kysyi Holopainen jo sävyisämmin. -- Tuon tyttärenne tuolla vuoteessa. Olette liian tylysti sitä kohdellut. -- Lue uudelleen huoneentaulusi! Ja tule sitten minua neuvomaan! -- Hänelle paljon anteeksi annetaan, sillä hän on paljon rakastanut, isäntä. Hän rakasti, mutta pettyi. Sopikaa te molemmat sekä isä että tytär ja teidän molempien sydän kevenee. Mikä on rikottu, se ei palaa. Mutta sovinnon sulous on teillä vielä tarjona. Ja minä otan kunnia-asiakseni hankkia miehen takaisin velvollisuuksiaan täyttämään tytärtänne kohtaan. Holopainen ei puhunut mitään. Mutta auringon säteet, jotka juuri hänen kasvoihinsa sattuivat, näyttivät niiden raskautta keventävän. Hannes jatkoi: -- Kaikki tämä maa, minkä silmäni tästä näkee, on arvattavasti teidän. Teillä on peltoa, on niittyä, on karjaa, on rikkautta. Mutta yhtä teillä ei ole, nimittäin mielen rauhaa. Näettekö tuon pienen mäen kumpulan tuolla? Siellä jos tahdotte, voi rauhanne temppeli kohota. -- Kielesi on suulas. Juttua enemmän! -- Tuolle kummulle te rakennatte uuden sievän talon, vain semmoisen pikkuisen talon. Siinä nyt voi olla vaikka kamari, tupa ja kyökki. Sitten erotatte sille peltoa, niittyä, pari kolme, ehkäpä neljäkin lehmää. Lisäksi annatte jonkun lampaan, kukon ja kanan. Sinne muuttaa tuo onneton tyttärenne miehensä kanssa asumaan ja saatte olla varma, että teillä on rauha ja heillä on rauha. -- Niinkö vähällä? -- Niin vähällä. Holopainen naurahti katkerasti. -- Eikö ollenkaan tule kysymykseen, että tuo mies, tuo vävy on raiskannut ainoan lapseni, on juuri tähän rintaan vetänyt haavan, tähän minun _omaan_ rintaani vetänyt haavan, joka ei voi mennä umpeen, ei vähällä eikä paljolla niinkauan kuin veri on lämminnä. Honka, johonka salama iski, täytyy kitumalla kuolla. Se ei voi parata. Niin on luonnon laki. Ja jos tämä mies olisi käsissäni, niin noin sen panisin ja sen niskat olisi poikki. Mutta hän aikanaan pakeni. Holopainen teki käsillään ruton liikkeen ja nousi mennäkseen. Emäntä kohosi samalla istumasta tulikuumana kasvoiltaan. Hänen silmissään oli syvän tunteen lieska, hän vapisi, mutta silti näytti rohkealta. -- Matti rakas! Nyt on hetki tullut, jolloin kaikki pitää paljastuman. Holopainen vavahti ja katsoi synkästi emäntäänsä. -- Itse sinä olet kahden äidin sydämeen vetänyt haavan, joka vasta haudassa umpeen menee. Monosen Marin sinä raiskasit, lapsesi paraallaan on renkinä Toiviaisessa; Ikosen Hilman sinä raiskasit, lapsesi parhaallaan on piikana Kylmässäpohjassa. Kummankaan elatuksesta ja kasvatuksesta et ole mitään huolta pitänyt. Minutkin olisit hyljännyt, ell'en olisi ollut luja ja pannut kovan kovaa vastaan. Anna on minun lapseni ja surmaa minut, mutta olen häntä puolustaessani sanonut totuuden. Matti rakas! Se synti, josta renki Juhoa soimaat, painaa kahdenkertaisena omaa niskaasi, juuri _sinun_ omaa niskaasi... Emäntä oli haltioitunut ja hänen kasvonsa paistoivat sisäisen tyydytyksen riemusta. Isäntä loi silmänsä alas ja sanoi melkein leppeästi: -- Ja kaikki tämä opettajan kuullen, joka ensi kertaa on talossani. Hannes huomasi, että tuo rautainen mies oli voitettu, voitettu sydänpohjaa myöten. Emäntä oli iskenyt hänen arimpaan hermoonsa. Ja sen tähden hänen tarmonsa vaimeni. Jykevältä talonpojan ylpeydeltä oli niska taitettu. Pankki-Holopainen oli nyt enää vain paljas Holopainen. -- Isäntä! Te tarjoatte tyttärellenne sovinnon kättä. Ja me kaikki yhdessä palautamme rauhan tähän taloon. Holopainen mietti. Hänen huulensa hermostuneesti värähtelivät. Eikä vastannut. -- Jos rauhaa tahdotte, niin sopikaa! -- En ennen kuin hän on laillinen vaimo, vastasi hän hiljaan. -- Hurraa! huudahti Hannes. Samassa oli Anna noussut vuoteesta ja lentänyt isänsä kaulaan. Siinä hän itkien ja nauraen riippui. Emäntä halaili miestään ja Hannes alotti kiitosvirren. Isännän vaatimuksesta piti opettajan jäädä vieraaksi taloon seuraavaan päivään asti. Annan oli vallannut riemu. Hän lankesi polvilleen opettajaa kiittämään. Mutta Hannes pyysi hänen kohta nousemaan ylös. Tämä rikkaan talon ainoa tyttö oli nyt rajattoman onnellinen, kun sai rengin miehekseen. Ja se oli Hanneksesta juuri niin juhlallisen liikuttavaa tässä sielujen sodassa. Hannes kirjoitti sitten perheen pyynnöstä renki-Jannelle kirjeen. Isäntä piirsi sen alle omakätisesti pyynnön, että Janne palaisi takaisin. Mutta sitä tehdessään hän näytti kuin verta hikoileisi. Hän oli läpimärkä, usein pyyhki hihallaan kasvojaan ja värisi kuitenkin. Anna tiesi Jannen olopaikan ja sinne kirje laitettaisiin. III LUKU. Koko yön oli satanut ja vettä olivat polkutiet täynnä. Ne olivat liuonneet ja olivat livettävät kulkea. Notkopaikoissa sai hyppiä kivi kiveltä harakan tavoin ja savisilmäkkeissä hyllyi maa jalkain alla uhaten upottaa polvia myöten. Ei mitään ajoteitä, joilla kärryillä olisi voinut kulkea, vaikka asutusta näkyi olevan tuhatmäärin. Korkeintaan rattaat läpi viidakkojen voi päästä. Puista tippui vettä Hanneksen niskaan ja lehdoissa oli kaikkialla märkyyttä. Hannes luuli siirtyneensä ainakin kolme vuosisataa takaperin niihin aikoihin, jolloin kinttupolut ja selkähevonen olivat ainoat kulkuneuvot. Mutta nuo talot mäillä, joiden ikkunoissa oli lasiruudut ja ulkokatolla savupiiput, sentään palauttivat hänen mielikuvituksensa aikalistojen kahdenteenkymmenenteen vuosisataan. Tuolla muutamalla vaaralla ei aivan kaukana koulutalosta, vaikka vastaisella puolella näkyi se sama Karvisen talo, jonka emäntä oli ollut Hannesta koululla vastassa. Sieltä se mäeltä märkänä silmään otti kuin olisi ollut uitettu. Toinen puoli oli laudoitettu ja punattu, toinen harmaa ja ränstynyt. Mutta useampia asuinhuoneita siinä näytti olevan kuin näissä muissa taloissa. Tyhmän näköinen tuulimylly suurine siipineen oli vieressä ja sen etupuolella näin ulompaa katsoen monemmoista kotusta. Juuri kun Hannes taloon pääsi, alkoi sataa taivaan täydeltä. Emäntä oli taas niiaillen vastassa tuvassa ja lapsia paitasillaan pari, jotka sormi suussa opettajaan tollottivat. Näytti olevan talossa kamareitakin, mutta niihin ei emäntä vierasta vienyt. Emäntä oli kohtelias, laittoi istuinta, niiasi ja hymyili. Kysyi mistä tullaan ja missä yötä oltiin. -- Syöpikö opettaja meillä aamuruoan? Kaikki muu väki on vielä ulkoniityllä, puhui emäntä. Hannes kiitti ja emäntä rupesi ruoan laitantaan. Kun ruoka oli valmis, pyysi emäntä niiaillen opettajan syömään. Ateria oli talonpojan karkea aamuruoka. Leipää oli lähes sylillinen, voita pieni pytyllinen, muikkuja ainakin kymmenen miehen syötäväksi, maitoa suuri kannu, mutta yksi kanan muna. Kun opettaja ryhtyi syömään, tuli emäntä hänen luoksensa ja sanoi nöyrästi: -- Emmekö ensin rukoilisi? Hannes tyhmistyi. Tuntui kuin hän olisi saanut kylmää vettä silmilleen. Ja hän oli kysymäisillään, että mitä varten, mutta ymmärsi samassa aseman arkuuden. Hän muisti katekismuksesta ruokasiunauksen. Sen hän luki ääneensä ja häpesi kömpelyyttään. Mutta emännällä silmät loistivat: hän oli saanut neuvoa opettajaa. Koko ajan, kun Hannes söi, katsoi emäntä häntä, katsoi ja arvosteli. Asema oli Hanneksesta sietämätön. Kun Hannes oli syönyt, toi emäntä virsikirjan ja sanoi: -- Nyt veisaamme tästä. Emäntä valikoi virren ja Hannes koneellisesti totteli. Emäntä lauloi hirvittävän virheellisesti: "Autuas, ken sydämensä antaa Herran kätehen; suostuin hänen mielehensä, hänen tahtoons' tyytyen, Ilo, onni, korkeus, murhe, köyhyys, ahdistus, kaikki hälle hyväks' kääntyy, elämäks' myös kuolo sääntyy." Kun oli laulettu, huokasi emäntä tavattoman syvään. Hannes katsoi häntä pitkään. Emäntä huokasi yhä syvempään. Sitten räjähti hän kirkuvaan itkuun ja huusi sydäntä vihlovasti: -- Onneton...! Onneton...! Mutta autuas...! Kolmenkertaisesti autuas...! Lapset tulivat itkien äitinsä luo. Mutta emäntä osotti kädellään ovenloukkoa ja kirkui: -- Tuo nurkka on s--nan nurkka! Enempää en sano...! -- Mitä emäntä tarkoittaa? -- En _nyt_ sano enempää... Hannes heitti hyvästin ja lähti. Hänen sydäntään ahdisti. Emäntä virttä laulaen saattoi häntä pihalle asti. Sitten taas itki ja voivotti, paineli sydäntään ja voivotti. Hannes heitti hänet siihen. Koko taivas oli sateisen harmaa. Märkä maa höyrysi ja kasvit tuoreutta välkkyivät. Tultuaan koulutalolle oli Hannes alakuloinen. Se tuntui nyt niin tyhjältä ja yksinäiseltä... oi niin yksinäiseltä! Oliko tämä se sama talo, jossa hänen sydämensä toissa iltana suurta juhlaa juhli...? Oli. Mutta kun hän nyt koulusalista ympäristöä silmäili sadeilman harmaissa valoissa ja mieli järkkyneenä aivan vereksistä vaikutelmista, oli se aivan toisellainen kuin silloin iltapäivän hohtavan auringon ruusupurppurassa, jolloin rohkeus ja riemu hänen poveaan paisutti. Silloin kaikki eli, kaikki unelmoi, kaikkialla oli runoutta ja asukkaat kuvittuivat hänen aivoihinsa kuin sarja hohtavia tulevaisuusnäköaloja. Mutta nyt? Miten toisin! Hän oli kyllä tavannut rakkauttakin noissa taloissa tuossa ympärillä, mutta paljoa enemmän verta jäätävää kurjuutta. Siellä Makkosessa oli ihminen, jota onnettomampaa ei enää voi olla taivaan alla; siellä Holopaisessa oli isä, joka kirveellä uhkasi ainoan tyttönsä alastonta rintaa; siellä Karvisessa oli perheenäiti, mikä käyttäytyi kuin mielipuoli. Ja tässä läheisimmässä naapurissa orpoja yli puolen tusinan. Miten paljon särkynyttä ja pirstoutunutta ihmiselämää hän tapaisikaan, kun ehtisi piirinsä kävellä laidasta laitaan? Miten paljon? Ja kuitenkin nuo kaikki _häneltä_ odottivat jotain parannusta oleviin oloihinsa. Hänhän oli opettaja... _heidän_ opettaja... O-pet-ta-ja... se sana nyt Hanneksesta kätki sisäänsä niin määrättömän paljon vaativaa taitoa ja kykyä... sen kieliopillinen kevyt muoto vaihtui hänen harkitsevissa aivoissaan syvään sielulliseen termiin, jota hän tavasi ja joka tuntui penikulman pituiselta ja tuo pituus oli pelkkiä vaatimuksia inhimillisen elämän kaikista taidoista. Se henkilö, joka ensimäisenä otti tuon sanan ammattinsa tulkiksi, ei varmaankaan osannut ajatella loppuun asti sen syvyyttä. Ei osannut... Näin tunsi Hannes asemansa kovuuden. Ja samassa hänelle selvisi, että lääkitsemään niitä haavoja, joita elämä tännekin takalistomaan sydämiin oli iskenyt, tarvittaisiin paljon, paljon suuremmat voimat ja suuremmat taidot kuin mitä hänellä koskaan oli. Tarvittaisiin jättiläinen kädessään suuri runsauden sarvi elämän onnea ja elämän sopusointua, elämän ymmärrystä ja keskinäistä rakkautta. Hän -- heikko -- joutuikin jättiläisen elämäntyöhön. Uhmaillen lähti hän tapaamaan raakuutta, jota esitelmillä, puheilla, laululla, runonlausumisella aikoi hienontaa, mutta hän kohtasikin pohjatonta kurjuutta, joka alastonna hänen silmiinsä _kohta_ näyttäytyi. Hän oli käynyt vain neljässä talossa, mitä sitten, kun hän olisi käynyt neljässäkymmenessä, sillä niin monta ainakin hänen piirissään oli. Elämän onni oli särjetty täälläkin perättäin monessa miespolvessa ja sentähden noin kamaloita seurauksia. _Hän_ oli lähtenyt sitä paikkaamaan, hän, jolla oli vain nuoren opettajan heikot kädet ja tunteellinen sielu. Ja millä aseilla oli seminaari hänet varustanut tälle kovalle ja vaativalle retkelle? Siellä oli puhuttu synteettisestä ja geneettisestä ja akroamaattisesta ja erotemaattisesta ja alkeellisesta ja epideiktisestä ja kombinatoorisesta ja demonstratiivisesta ja...ja...ja... prrrr...!!! Kaikki tämä ylellisyystavara oli täällä korpien povessa yhtä köykäistä ravintoa kuin hyytelö ja rusinat nälkämailla, joilla puute elimet kylmiksi kouristaa. Ja sitten oli tarjottu ja vaadittu nöyryyttä... nöyryyttä... nöyryyttä... Mikä oli vain kaksinkertaista viekastelua ja teeskentelyä. Hannekselle selvisi, että ne aseet, joilla hän täällä jotain saisi aikaan, olivat: rakkaus ja rohkeus. Hän alkoi soittaa huojentaaksensa rintansa painostavaa tunnelmaa. IV LUKU. Hannes oli kolmatta päivää paikkakunnalla ja juuri lähdössä ensi tervehdykselle johtokunnan esimiehen luo, kun tämä omassa persoonassaan juhlallisesti astui koululle. Hannes tunsi vähän häpeävänsä, sillä hän oli mielestään lyönyt jotain laimin. Esimiehellä oli keppi kädessä, päässä kova huopahattu, jossa oli suuri kuhmu päälaella ja tyyten kulunut sortuukki yllä. Mutta ennen kaikkea pisti silmään suuri kullattu raha, joka riippui kaulassa sinisessä vaalenneessa nauhassa ja kantoi kirjoitusta: "_rehellisyydestä_". Se raha oli siinä kuin pienoinen kello lampaan kaulalla. Sillä esimiehen kasvot muistuttivat lampaan kasvoja sekä sentähden, että ne olivat pitkät ja kapeat ja sentähden, että ne olivat jotenkin ilmeettömät. Kun esimies oli ilmoittanut, kuka hän on, pyysi opettaja anteeksi, mutta esimies nosti kalanluisen keppinsä ylös ilmaan ja sanoi: -- Hjah! Kyllä minä olen odottanut teitä... -- Olin juuri lähdössä. -- Hjah! Minä olen oppinut täsmällisyyteen... tahdoin nähdä miestä, jolle täällä leivän hankin. Se olin minä, joka sain päätöksen, että teidät valittiin. -- Olen suuressa kiitollisuuden velassa. -- Teidän käsialanne muistutti minun omaa käsialaani ja sentähden teihin miellyin. Sitten olitte kirjoittanut hakemuksenne punaisella ja se minusta tuntui, että te olette tarmokas mies. Nähkääs... minä olen ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä -- sen johdosta sain Hänen Majesteetiltaan tämän kultarahan -- ja siitä huomaatte, että minäkin olen tarmokas mies. -- O'o! Niin pitkä virkaura. -- Niin pitkä. Ja nyt elän koroillani. Juuso Kalliolla ei ole perhettä, ei talonpitoa. Ei muuta kuin oma talo, jota lampuoti hoitaa. Esimiehen nykyinen ammatti oli kuitenkin olla talonpoikien kirjurina ja lainanantajana. Hän, joka aina kantoi rinnassaan rahaa ja päällekirjoitusta "rehellisyydestä", lainaili talonpojille rahaa hyvin mielellään, mutta tuosta lainausliikkeestä puhuttiin sitä ja tätä. -- Ja nyt pyydän sanoa opettajan tervetulleeksi. Kallio seisoi suorassa hattu päässä ja jostakusta hatun pohjassa olevasta reiästä hiustukko pisti näkyviin, keppinsä hän oli asettanut sääriensä poikkipuolin ja piti sitä siinä molemmin käsin. Alkaessaan puhua hän töykeästi kumarsi. Sitten hän muutti jalkaa, otti ilmaa keuhkoihinsa, nosti ylös leukansa, rykäsi ja jatkoi: -- Joka on ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä kuten minä, ymmärtää, miten vaivalloista on kansaa palvella. Yksi sanoo sitä, toinen tätä. Tällöin tarvitaan oma harkitseva tunto... ja ymmärrys... ja järki... ja sivistys... Pyydän saada sanoa vielä kerran herra opettajan tervetulleeksi ja esitän lähempää tuttavuutta. Minä olen Juuso... Hannes kovin hämmästyi. Hän pyysi saada kutsua "sedäksi". -- Heitämme pois haukkumanimet. Minä olen niin sanottu "vanha poika". Sinä taas nuori poika. Poikia olemme molemmat... hih... hih... Juuso Kallio nauroi vesissä silmin ja raha rinnalla hypähteli myös ilosta. Sitten nosti hän sortuukkinsa helmat ylös ja istuutui. Hannes ymmärsi myös saavansa istua. -- Onko koulu täällä suosittu? kysyi Hannes, muistellen Karvisen emännän puhetta. -- Hjah! Siinä ollaan eri mieltä. Ja kun koulu nyt on aivan uusi ja sinä olet vasta ensimäinen opettaja, niin onhan se joillekin outoa; varsinkin kun tämä koulutalo tuli maksamaan hyvään määrään toista kymmentä tuhatta kaikkine laitoksineen. Minä olen koulun lämmin kannattaja. Mutta opettajalta ne kuitenkin kaikki paljon odottavat. He luulevat sinun voivan heille vaikka mannaa taivaasta sadattaa, suoraan puhuen. Jo ennen tuloasi puhuivat he opettajasta kuin jostain suuresta onnesta, mikä heille nyt saapuu. Ovat, näes, sellaisia yksinkertaisia tolloja, ensi karaatin moukkia. Kyllä saat vielä paljon heille nauraa... on täällä toisinaan lystiäkin, kun ollaan oikein typeriä ja viisaita yhdellä kertaa. Muuten on koululla koviakin vihamiehiä. Varsinkin pankki-Holopainen on synkkä vihollinen. Ja hänellä on koko joukko kannattajia. -- Satuin käymään talossa ja tutustuin mieheen. Taitaa olla julma mies. -- Hän on tämän pitäjän mustan kansan esimies ja virkamiesten äkeä vihollinen, nauroi Kallio. -- Mutta mistä kummasta hänellä on sellainen suuri omaisuus, kun emäntänsä sanoi, että sata tuhatta... -- Se on jo isien hankkima. Ja heidän ohjeensa oli: "oikein ja väärin kokoon käärin". Niinä suurina katovuosina puoli sataa vuotta takaperin silloinen isäntä piti viljankauppaa ja hyötyi ihmeellisesti. Sitten rikkautta kartutettiin voikaupalla Pietariin. Väärensivät puntarin ja maksoivat hintaa, miten tahtoivat. Ahneus ja itaruus meni jälkeistenkin veriin. Yhtä isäntää piiskattiin, kun pisti käräjäpapereihinsa ennen leimatut karttamerkit, joista leimauksen jollakulla tavalla oli koettanut pois liuottaa. Selkäänsä sai ja kunnia pois. Sitten harjoitettin viinankauppaa. Oli määrätty paikka, jonne kun pani tyhjän pullon ja rahan viereen ja itse poistui, niin jonkun ajan takaa sai mennä ottamaan täysinäisen viinapullon. Lainausliike yhtenään suureni, niin että kansa antoi talolle pankki-Holopaisen nimen. Mutta sen talon ihmiset ovat tavattoman lujaluonteisia. Mille antauvat, niin sille antauvat. Ei mitään rajoja. He ovat hirveitä ihmisiä ja naapurit heitä hiljaisesti pelkäävät. Papitkin taloa kammoovat. Kerrotaan, että talossa kummittelee. Nytkin joka yö kello kaksitoista tulee se entinen vanha isäntä tämän isännän luo ja vaatii tätä tekemään tiliä, miten paljon hän aina päivässä on saanut rahaa haalituksi. Ja kun se vanha isäntä kuoli, niin piru vei arkusta ruumiin jo kirkkomaalle mentäessä, jotta siinä hautaan laskettaessa oli vain joku pölkyn möhkyri, joka siinä kolisi. Hautaanlaskijat niin säikähtivät, että pudottivat rusahtaen arkun hautaan ja pappi oli mennä perästä, sillä hän oli humalassa. Paholainen oli villinnyt hänet hautajaisissa juomaan, niinkuin hän itse jälestäpäin itkien valitti ja seurakunnalta anteeksi pyysi. -- Eikö muulloin karvaita käyttänyt? -- Voi toki! Harvoin näki oikein vesiselvää päivää... Hannes nauroi. Mutta Kallio ei sitä naurua hyväksynyt, vaan jatkoi yltyen: -- Kyllä siinä talossa piru ihmisiä riivaa. Miten se nytkin villitsi talon ainoan kauniin tytön, jotta rengille alkoi lapsia laitella? Sekin on aivan sen mustan miehen ansio, sen kiljuvan jalopeuran, joka käy etsien ympäri, kenen hän saisi niellä. Ja siinä talossa se käykin ympäri monessa muodossa. Jopa haastaa kansa, että se renki olikin itse paholainen, sillä ei sitä ennen kukaan tuntenut eikä tiennyt mistä se tuli. Sitten hävisi kuin tina tuhkaan... Taas Hannes nauroi. Mutta Kallio pahastui ja yhä enemmän yltyi. -- No uskot kai minua itseäni. Olin minäkin kerran pankki-Holopaisessa yötä, siellä samassa tuvassa kuin isäntäkin. Siinä huoneessahan se kummittelee. Kun olin päässyt nukkumaan, alkoi tupa pyöriä. Tuli kuin fosforin hajua suuhun ja sieraimiin ja aivan pikimusta olento tassutteli huoneessa, nykäisi minua ja kuiskasi: "myötkö sielusi?" Jääkylmät väreet viilsivät pitkin selkäpiitäni ja minä juoksin huutaen ulos. Ja sitä kyytiä vaatteet kourassani talviyössä naapuritaloon. Vielä jäljessäni sihisi ja sohisi, ilmassa vinkui ja takanani kuului kuin naurua. -- Mutta esimies elikkä... -- Sano vain sinuksi! -- Sinä pelkäsit, näit unta ja unen pöppyrässä lähdit juoksuun. Ja ehkä isäntä jäljessäsi nauroi kummalle lähdöllesi... Hanneskin nauroi silmät vedessä. Mutta Kallio kimposi ylös, suuttui ja ärjäsi: -- Mene itse sinne yöksi, niin uskot! -- So! so! Leikkiähän tämä on. Ja minä olin jo siellä yötä. -- Olit yötä? Sinä? Uskalsit? -- En tiennyt koko juttuja. -- Missä tuvassa olit? Samassako kuin isäntä? -- Toisessa. -- Siinäpä se! huudahti Kallio ja räjähti mielihyvästä nauramaan. Sitten hänen silmänsä loistivat kuin voittaneen sankarin. Ja riemuissaan otti hän nyt hatun päästään. Hannes näki parhaaksi olla tällä kertaa sen enempää vastaan inttämättä. Sitten Kallio puhui: -- Muuten sanon sinulle hyvän neuvon: elä mene aivan lähelle itse rahvasta! Se pian pettää sinut. Eikä se sovi arvoiksikaan. Pitää olla ulompana heistä. Näyttää niille, että on herrasmies, että on virkamies, jota pitää... _kunnioittaa_. Kallio sanoi viimeisen syvällä rintaäänellä. Sitten jatkoi: -- Ja pelätä...! Tätä minun rintarahaani he katsovat aralla kunnioituksella, kun tietävät, että se on Hänen Majesteettinsa antama... Ja kun minä polkaisen lattiaa, katson kulmaini alta ja rypistän otsani, vapisevat he. Näin... Kallio suoristui, heläytti keppinsä lattiaan, rypisti otsansa, katsoi kulmainsa alta ja oli hirvittävän luonnoton. Näin hän käveli hetken kamarin lattialla äänetönnä. Sitten hän ikäänkuin nauttien äskeisestä pingotetusta suuruudestaan hörähti nauruun ja muutti äänensä: -- Kuule vielä kerran: elä mene liian lähelle mustaa kansaa! Me tarvitsemme arvoa ja kunnioitusta... me koulumiehet ja sivistyneet... Kallio heitti hyvästin ja hänen kylmät kosteat kätensä iljettivät Hannesta. Hän komeasti poistui. Pihalta hän nosti juhlallisesti hattuaan. Tuuli nosteli Kallion sorttuukin liepeitä ja paikkaiset housut alta näkyivät. -- Hän oli kummitus keskellä päivää, puhui Hannes itsekseen Kallion mentyä ja lisäsi: -- Emme me taida koskaan tulla ymmärtämään toisiamme. Ja se on hyvin ikävä juttu. Hannes lähti syömään päivällistä. Tämä ruokahoito oli hänelle jo tuottanut paljon huolta. Hän olisi ottanut palvelijan, joka olisi hänelle ruoan valmistanut ja huoneet siivonnut, mutta vastattiin, että ruokaa ei osata laittaa Hän oli käynyt läheisissä taloissa pyrkimässä ruokamieheksi. Mutta taas sama tyly vastaus: -- Ei me osata tehdä ruokaa. Viimein hän puoleksi rukoilemalla sai kaikkein läheisimmän naapuritalon, Kähkösen emännän, sen, jolla oli paljon orpoja, hänelle lupaamaan ruoan. Kolmetoistavuotinen Niina oli nyt hänen ruokaemäntänsä. Sinne nyt Hannes lähti päivälliselle. Tupa, jossa päivälläkin on puolihämärä, on hänen ruokasalinsa. Sen seinät ja katto ovat savusta aivan mustat, sen pienet ikkunat rikki ja rievuilla tukittu, sen suuri kolkko uuni kuin suunnaton kivikasa, jonka päällä on ainainen hämärä, missä sirkka hämylauluaan laulaa. Koko uuni kihisee russakoita kuin muurahaispesä muurahaisia. Likaiset orret riippuvat katossa ja ovat koonneet päälleen puolen vuosisadan pölyt ja noet. Jos niitä olisit liikuttanut, niin huone olisi muuttunut pölymuseoksi, jossa bakteriologeilla olisi ollut kiitollinen työala. Tässä tuvassa on suuri honkapöytä. Niin suuri että siihen sopisi kokonainen perhe makaamaan ja silti jäisi sijaa puolelle kymmenelle ruokailijalle Tämän majesteetillisen pöydän ääressä Hannes yksinään murkinoipi ja sille ruokakurjat kantaa tuo pieni Niina-raukka, joka on kuin kääpiö tämän mahtavan ruokalavan rinnalla. Ei ole liinaa pöydällä, vaan sen rosoisella halkeilleella pinnalla ovat ruoat paljaaltaan. Siinä on suuren suuri leipä ilman koria, siinä ränstyneellä posliinilautasella voinokare, likainen ja sinisen harmaa, mujeita kupissa suolavedessä, kaksikorvainen puinen maitoastia, jotain velliä... Mutta Hanneksenhan piti edeltäkäsin tietää, että takalistoilla syödään homeleipää suolaveden kanssa. Hänen ateriansa sellaisen rinnalla oli vielä herkkua. Itse ruokaa vastaan ei Hannes niin napissutkaan, mutta tuota likaisuutta... tätä kaikkea mauttomuutta vastaan. Levittääppä tähänkin honkapöydälle pienoinenkaan puhdas liina, asettaappa sille vaikka juurista nidottu leipäkori, joka on kohtalaisesti täynnä sievästi leikattuja leipäviipaleita, hankkiappa noiden emaljinsa menettäneiden posliinilautasten sijaan uudet ja samaten posliininen maitokannu... Mutta hänpä ostaa ne itse! Seuraavana päivänä tullessaan syömään oli hänellä omat kojeensa. Jonkun päivän oli puhdasta. Sitten väsyi pieni Niina tarkkaan pesemiseen. Pian oli taas silmien edessä sydäntä ellostava mauttomuus. Tämä ruokahoito ja nuo kosteat kouluhuoneet tuottivat Hannekselle ruumiillista pahoinvointia. Mutta hän sääli Niina-raukkaa, sillä sen piti samalla olla karjapiikana, lasten vaalijana ja kutoa perheessä tarvittavia villaesineitä. V LUKU. Muutamana iltana oli Hannes jo nukkunut hyvän aikaa, kun hän heräsi jostain häiritsevästä äänestä. Hän kuunteli tarkemmin. Ja älysi, että eteisen ovelle lyötiin. Oli kuutamo. Hän katsoi kelloa. Juuri kaksitoista yöllä. Lyönti uudistui. Hannes hiukan hytkähti. Sillä olihan nyt keskiyö. Joko tulivat pankki-Holopaisen aaveet tänne asti? Lyönnit toistuivat. Hannes meni ovelle hiukan pukeuduttuaan. -- Kuka siellä? -- Oi, rakas opettaja...! kuului oven takaa valittava ääni. -- Kuka se? -- Karvisen emäntä. Hannes yhä enemmän hytkähti. Siellä oli siis se nainen, joka oli hulluuden rajamailla. Ehkä olikin jo täysi hullu ja oli lähtenyt tänne koululle sydänyönä kummittelemaan. -- Rakas opettaja! Avatkaa Jumalan tähden! Ja pyyntöä seurasi hyvin syvä huokaus. Hannes avasi. Näkyviin tuli Karvisen emäntä avojaloin yöröijy päällä ainoastaan saali hartioille heitettynä. Mutta ilman huivia hän oli. -- Jumalan tähden opettaja on hyvä ja seuraa, pyyteli emäntä. -- Mutta minne? -- Sitten näette. Nyt tulkaa! -- Ettekö voi sanoa minne? -- Kohta näette minun suruni. Emäntä oli jo menossa ja Hannes otti nuttunsa ja hattunsa ja seurasi jäljestä. Emäntä laskeusi alas koulumäeltä, meni sitten hiipien lehtoon. Lehdon takana oli niitty. Ja niityllä teki heinää mies ja nainen. Lehdon laitaan emäntä pysähtyi ja viittasi opettajalle olemaan hiljaan. Hän laskeutui kyykylleen maahan. Hannes painautui hiukan häntä ulommaksi samaten piiloon muutaman nuoren koivun taakse. Tämä oli hirvittävän salaperäistä. Mutta toisilleen eivät he mitään puhuneet. Mies ja nainen tekivät vain heinää. Mies niitti. Nainen haravoi. Toisinaan he lähestyivät toisiaan ja näytti siltä kuin olisivat he jotain kuiskanneet toisilleen. Mutta mitä kummaa he yön kuutamoon heinälle lähtivät, jolloin kaste on märimmillään ja uni on makeinta? Tässä oli taas jotain yllättävää, oivalsi Hannes. Mutta hän oli hiljaan ja katsoi tuon tuostakin emäntään, joka näytti vavahtelevan koko ruumiilleen kuin kauheissa hermokivuissa. Mies oli kaunislihaksinen keski-ikä mies. Sievä suippoparta ja ylen säännöllinen vartalo hänellä oli. Nainenkin oli sorja vartaloltaan ja liikkeissä oli itsetietoista varmuutta. Toinen niitti ja toinen haravoi. Lähestyivät toisiaan ja erkanivat. Supattivat hetken ja syventyivät taas työhönsä. Niittäessä suuri puukko miehen uumenilla heilui ja kun hän laski viikatteen heinään, tapahtui se jonkunmoisella keikaroivalla notkeudella. Emäntä hiipi Hanneksen luo ja kuiskasi: -- Tuo mies, joka niittää, on meidän isäntä ja nainen on meillä asuva loinen. Siinä ovinurkassa tuvassa se asustaa. Se on isännän tahto... Emäntä silmäsi tarkastaen niitylle ja jatkoi: -- Tämä meidän isäntä oli nuoruudessaan yhtenäinen yönjuoksija ja näin se vielä jatkuu, vaikka on viiden lapsen isä ja vanhin tyttö on jo seitsemäntoistavuotinen. Jo Hannes kaikki käsitti. Se sairaus, jota hän emännässä oli luullut hulluudeksi, olikin mustasukkaisuuden karvas tuska. -- Tämä niitty kuuluu koululle. Isäntä sen vuokrasi. Tänä iltana tuli hän koko väen kanssa ulkoniityltä. Ja kun oli syönyt ja vähän levähtänyt, sanoi minulle: "Käyn sen koulun niityn Maijan kanssa leikkaamassa, kun on näin kaunis yö." Ja niin he lähtivät. Mutta minä epäilin. Ja lähdin myös. -- Mutta jospa epäluulonne on turha. -- Nyt se nähdään. Niinhän ne ihmiset sanovat, että turhaan minä luulottelen. Sillä kukaan ei ole isäntää sen jälkeen kuin meni naimisiin minun kanssani, suoranaisesti yhdyttänyt, sillä näissä asioissa osaa hän olla hyvin viekas... -- Emännällä voi olla sitten aivan väärä luulo. -- Minä tunnen veressäni, että meidän välillämme on jotain kieroa. Ja miksi se tuota naista niin suosii? -- Mutta emäntähän on jumalinen ja luulee tällaista... -- Jo kauan sitten olen minä ollut varma, että niin on. Odottakaa! Emäntä hiipi entiselle paikalleen. Kului ainakin tunti. Jo suuri luikare oli niittyä leikattu ja märät heinät oli nainen hajalleen sirotellut. Hetken takaa meni nainen niityllä olevaan latoon. Isäntä jäi edelleen niittämään. Rupeaman takaa tarkasteli hän varovasti ympäristöä ja meni myös latoon. Samassa oli emäntä kiemurtaunut niityn ojaan ja matoi sitä pitkin ladon luo hyvin hiljaan kuin vaaniva kissa. Sanomaton surumielisyys laskeutui Hanneksen sieluun raskaana ja tukahduttavana. Hän tunsi jäsentensä kangistuvan ja hänet herpasi jäykistävä tuska. Hän ei tahtonut eikä voinut paikaltaan liikkua. Hän häpesi tuon mieskurjan tähden, häpesi luihin ja ytimiin asti. Hän häpesi koko sukupuolensa tähden, joka noin raa'asti unohtaa aviomiehen ja isän velvollisuudet, häpesi, häpesi... kyyneleet tulivat hänelle silmiin ja hänen sydämensä järkytti äärettömässä mielen jännityksessä. Oli joku hetki kuoleman hiljaisuutta. Se aika oli pitkä ja salaperäinen. Sitten erotti Hannes emännän seisovan valkoinen yöröijy päällään, sillä saali oli pudonnut ojaan, ladon seinämällä kädet ristissä rinnalla ja kuului virheellinen virren laulanta: "Maa irstaisuutt' on täynnänsä, Hulluutehensa päänänsä Se nuoret vanhat vetää. He haureutta himoovat, Myös muita houkuttelevat Ja makein sanoin pettää. Täst' iloita voi saatana, Joukkonsa kanssa riemuita, Kun synti saapi vallan, Vakuuden maahan tallaa." Yön hiljaisuudessa oli tuo kaameaa kuin yölinnun laulu. Ja kuitenkin sen linnun, huuhkajan ja pöllön, ääni oli korvalle nautintoa verrattuna tähän vihlovaan valitukseen, joka lähti onnettoman aviovaimon ja äidin haavoitetusta, pilkatusta, rikkirevitystä sielusta. Katkera, kymmenesti katkera oli se Hanneksen kuulla. Hänkin vavahteli tuon naisparan vuoksi, joka kai sai nähdä omilla silmillään elämän ja nautinnon raa'imman näytelmän. Veri hänellä -- Hanneksella -- tuntui jäätyvän, sillä nyt oli hän todistajana takalistomaan likaisimmassa teossa... Kun virren veisuu vain jatkui eikä mitään sen kummempaa tapahtunut, palasi Hanneksen suoniin entinen elämän rohkeus ja hänessä heräsi uteliaisuus. Hän käveli ladon luo. Siellä isäntä istui ja tyynesti pani piippuun. Nainen seisoi ovenpielessä ja nauroi laulelevalle emännälle. Hannes huomasi, että emäntä sittenkin oli pahasti pettynyt ja samassa pettänyt hänetkin. Kun isäntä näki Hanneksen, nousi hän ja tuli kohti. -- Taidatte olla uusi opettaja? -- Olen. -- Nyt jouduitte mylläriksi hullun ihmisen myllyyn. Hannesta hävetti. Hän meni emännän luo ja pyysi häntä lopettamaan ja menemään rauhassa kotiinsa. Mutta emäntä pani kovan tenän. Hän ei luvannut lähteä ennenkuin Maijakin. -- Lähdenhän minä, hyvä emäntä. Lähdemme yhdessä, puhui nainen. -- En lähde ennenkuin isäntäkin, kivasi emäntää ja itki. -- Lähdenhän sitä minäkin, kun niin tahdot. Mutta olisin nyt leikannut kokonaan tuon niityn, jotta olisimme aamulla saaneet mennä salolle heinään. Maija olisi saanut sitten pitää näistä heinistä huolta. Lois-Maija nauroi valkoiset hampaansa näkyviin. -- Koska isännällä on kiirut, niin joukolla tämän niityn lopetamme. Ja kun olemme niittämisen lopettaneet, niin sitten rakennamme sulan sovinnon. Eikö niin, isäntä? -- Ka jos opettaja niin tahtoo. Ladossa oli toinen viikate. Opettaja otti sen ja alkoi niittää. Mutta emäntä lähti itkien pois. Tapahtuma jäi kuitenkin Hannekselle salaperäiseksi. Tässä alla täytyi olla sittenkin jotain surullista, arvaili Hannes. Isäntä taitaa olla kirjansa läpi lukenut mies. Siinä kuutamoisena yönä hän niitti ja mietti isännän sivulla. He juttelivat täyttä kyytiä, mutta isännän puheessa oli usein sellainen kaksinaisuus ja silmissä naurava kuje, että Hannes arveli miehen olevan vaikeasti tajuttavan olennon. Mutta tuohon arkaan kysymykseen ei Hannes tahtonut tällä kertaa pitemmältä kajota. Kuunvalon hopeat vaalenivat. Mailta katosi hämärä. Pensaikko ja metsä alkoi elää. Säveljaksot seurasivat toistaan. Kuului taloista kukon kiekunta ja karjakellon kalkunta yösyötössä olevasta lehmälaumasta, joka nousi levoltaan tuoreella nurmella. Aamun viileys auringon noustessa oli väsyneelle niittomiehelle virkistävä. Koko niitty oli niitetty. Lois-Maija oli vähää ennemmin lähtenyt pois. Isäntä sanoi pitävänsä mennä metsään katsomaan tervaksia tuulastuspuiksi. Hannes meni vastaiselta puolelta koululle. Kun hän kulkiessaan sattui katsomaan taaksensa, näki hän Lois-Maijan valkoisen huivin metsärinteessä vilahtavan. Ja aivan kohta samaan suuntaan katosivat isännän sopusuhtaiset, miehekkäät hartiat. Siinä oli sittenkin surullista alla, mietti Hannes. Tämä yö oli hänelle tuokiossa näyttänyt veriäjäätävän kuvan onnettomasta avioliitosta, jossa kaikki on särmikästä eikä sopusointua missään. Pitkään aikaan hän ei saanut ajatuksiaan irti siitä, että hän oli ollut tuon mielevän Karvisen isännän narrina tänä yönä. VI LUKU. Kun tuli sunnuntai-aamu, lähti Hannes Karviseen, sillä silloin tiesi hän tapaavansa isännän kotona. Isäntä oli jo rappusilla vastassa, hymyili ja pyyteli sisälle. Hän oli puhtaassa sunnuntai-asussa ja hänen persoonansa oli miellyttävä. Isäntä vei kamariin, joka oli siististi laitettu. Oli kukkia pöydällä, oli kahden hengen soudettava keinutuoli, oli seinällä joku taulu. Oli korkealle tehty sänky runsaine sänky vaatteineen ja valkoisine tyynyineen. Vieressä oli vielä toinen kamari, joka oli paremmassa laitoksessa. Sieltä pisti silmään kiiltävä piironki, jossa oli kullatut lukot, sen päällä korkea peili ja pari vaasia. Näki, että talo oli varakas. Ja täällä rakastettiin puhtauttakin. Mutta Hanneksen oli vaikea uskoa kaikkea tätä emännän työksi. Se aamiainen, jonka hän talossa söi, ja emännän olemus haastoi sanattomasti aivan toista. Samalla tuli huoneeseen sievässä puvussa nuori nainen kahvitarjotin kädessä. Tyttö oli aivan samannäköinen kuin isäntä. Hänen liikkeensä samallaiset, hymyily samallaista. Liekö verikin samallaista...? Hanneksen vastoin tahtoaankin täytyi kumartaa naiselle, sillä sen olento oli kuin vaatisi sitä. Hoikka vartalo, jossa oli pehmeyttä ja pyöreyttä juuri tarpeeksi asti, kasvot, joissa elämän tulipunaruusu hehkuvimmillaan kukki, soma ohut suu, niin lämpimät kosteat silmät -- kaikki tuo oli harvinaista näillä karuilla mailla, joilla naisen kauneus alkuunsa surkastui samaten kuin omenapuu ei jaksanut pidemmälle raakuloita milloinkaan päästä. Tyttö nyökäytti vain päätään. Tarjosi kahvin ja poistui. Hannes tunsi jonkimmoista pettymystä. Hän oli melkein kuin nolattu. Hän oli täällä tottunut syviin niiailemisiin, punastumisiin ja ujostelemisiin. Tämä liikkui kuin prinsessa itsetietoisena nopeilla käänteillä ja harkituilla eljeillä. Se on isän tyttö. Äidistä siinä ei ollut piirrettäkään, tuskin soluakaan. Isäntä hymyili, kun näki tytön tekevän vaikutuksen Hannekseen. -- Onko neiti isännän tyttö? -- Meidän vanhin lapsemme hän on. -- Mikä nimi? -- Maikki. -- Erinomaisen herttainen lapsi, ihasteli Hannes. -- Oo... oo... -- Miten vanha? -- Kohta seitsemäntoista vuotta. -- Onko käynyt koulua? -- Kävi kirkolla kansakoulun ja oli sitten kaupungissa ompeluopissa. Hannes jo ymmärsi, että kaikki tämä sirous kamareissa on Maikin käsialaa. Ja hänelle tuli mieleen, että miten onnellinen tämä koti voisi olla, jos... jos... Mutta hänestä tuntui melkein mahdottomalta ajatella likaista tällaisen sievyyden ja somuuden keskellä. Eipä kumma, että ihmiset arvelivat Karvisen isännän olevan moitteettoman, mutta emännän mustasukkaisen hullun. Nämä kamarit, tuo tyttö ja itse isännänkin olemus puhuivat niin paljon hänen edukseen, enemmän puhuivat kuin joku vimmainen, rajusanainen puolustuspuhe hänen omilta huuliltaan. Sitten kuului isäntä vielä olevan lautamies ja semmoisena erityisesti pidetty. Yhdellä sanalla sanottuna: hän oli puoleensa vetävä talonpoika, jolle Luoja oli antanut kirkkaan älyn. Puheltiin kaikemmoista vuodentulosta, koulusta, kansasta, mutta sitten yht'äkkiä Karvinen elostui ja kysyi: -- Joko tunnette rovastin? -- Ei ole saanut käydyksi vielä. Karvinen tuli iloiselle päälle. -- Hän on pappi, joka muille saarnaa vimmatusti eikä itse usko mitään! -- Mutta mistä niin tiedätte? -- En tiedä, mutta luulen. -- On liian rohkeaa sanoa tuollaista arvostelua, kun ei ole varmuutta, huomautti Hannes. Karvinen punastui. -- Kuuluu hänellä olevan rukouskirja aina tuolilla sänkynsä vieressä. Mutta piiat sanovat, että se on aina samassa paikassa käyttämättä, sen kun ympärille kasaupi tomua, mutta kirjan alus on aina tomusta vapaa. Ovat ilkosillaan antaneet sen tuolin olla pyyhkimättä tomusta useamman vuorokauden. Nuorisoseuran iltamiin, kun niitä pidetään sunnuntaisin, ei laske palvelijoitaan eikä itse koskaan käy nuoria neuvomassa. Mutta pidoissa hän kyllä sunnuntaisin kulkee. Sanovat toisinaan kalaretkellekin lähtevän. Köyhiä loisia, jotka on työssä hänellä, pitää hän heidän omissa leivissään, kun muka syövät liian paljon, kun pääsevät kelvollisen ruoan ääreen. Joka pappilassa kahvikupin saa, on jo pidetty vieras. Mutta talonpoikaa ei ole nähty rovastin pöydässä vieraana murkinoivan. Kansliahuoneen oven pielessä saat asiasi toimittaa, vaikka olisit millainen isäntä. Tämä pankki-Holopainen on koiransilmä, kun niikseen rupeaa. Hänellä on paljon papinmaksuja, kun on rikas mies. Toisinaan tuovat hänelle kahvikupin siitä hyvästä. Mutta yhteen aikaan kantoivat vanhoilla rivattomilla kupeilla. Holopainen ottaa kupin, mutta viskaa sen rovastin jalkain juureen ja puhuu tyynesti: "Ennen kupin maksan kuin käteni poltan." Ja kaivaa rovastille puolimarkkasen kukkarostaan... Karvinen nauroi oikein sydämensä pohjasta asti. Hanneksenkin täytyi hymyillä. -- Toisella kerralla sitten ottaa molemmat ympyriäiset korput korista, vaikka aina annetaan vain yksi ympyriäinen korppu mieheen ja silloinkin se toinen korppu oli aiottu Holopaisen kumppali-isännälle. Tää rovasti on sanomattoman rahanperso... -- Ja toinen itara toista neuvoo, huomautti Hannes. -- Olen minäkin rahanahne, mutta rovasti sentään voittaa minut, nauroi Karvinen. Nyt huomasi Hannes olevan sopivan tilaisuuden kääntää purjetta ja lähteä luovailemaan vastaiseen. Ympärillä oleva siisteys oli ujostuttanut häntä siirtymästä sellaiseen... Mutta kun Karvinen noin vain leikitteli rovastin heikkouksilla, niin sai Hannes rohkeutta iskeä kuin pistimellä. -- Sanokaapa minulle, isäntä, mitä teitte metsässä silloin aamulla, kun yön heinää leikkasimme? Karvinen oli pudota istuimeltaan, sillä niin rajusti hän säikähti. Näytti kuin veret tippuisivat hänen kasvoiltaan. -- Näittekö sitten jotain? sopersi hän tulikuumana. -- Näin, vastasi Hannes varmasti ja kääntyi suoraan silmä silmää vasten Karviseen. Isäntä ei sietänyt asemaa. Mutta nousi äänetönnä kävelemään. -- Olkaa siitä vaiti... minä pyydän... minä rukoilen... rakas opettaja... huomaan... että... että... -- Yhdellä ehdolla olen minä vaiti... -- Voi millä? kysyi isäntä hätäisesti. -- Että isäntä karkoittaa kodistaan sen Lois-Maijan. -- Iljettää se minua itseänikin. Sehän se viettelee, kun on jalkain juuressa. -- Karkottaa sen pois siis. -- Luuleeko opettaja, ett'en minä itse hänestä kärsi? Mutta tuo pilattu veri ja nuoruudessa opittu paha tapa! Ja tämä Lois-Maija se oli ensimäinen, jonka ovelle minä yönjuoksijana kolkutin. Minulle hän ensimäisen rakkautensa antoi. Eikä hänellä ollut sitten mitään rajaa. Meidän mökkiläinen on hänen isänsä ja se on minulle jo vuosia tyttönsä tähden vihaa kantanut. Isänsä karkotti Maijan maantielle, kun tämä liiaksi hurjisteli. Säälistä olen minä naisparan antanut asua tupamme loukossa. Mutta se on minun verelleni viettelevä tuli. Kun kuitenkin minä niin paljon olen syypää hänen kohtaloonsa, olen häntä suosinut, vaikka se kyllä on ollut käärmeen elättämistä omalla rinnallani. En minä ole niin huono kuin opettaja luulee. Voi monesti jo olen ollut surmata itseni tämän saman tähden! Sillä minä häpeän jo itsekin itseäni... ja lapsiani... tuotakin aikaista tytärtäni. -- Huomaan, että elätte onnettomassa avioliitossa. -- Hyvin onnettomassa. -- Mikä siihen on syynä? -- Emäntääni en ole koskaan rakastanut. Äitini sen minulle väkipakolla naitti. Ja minä olin silloin vasta yhdeksäntoistavuotinen hurja yönjuoksija. Sentähden äidin mielestä minulle piti saada vaimo, jotta tuo hurjuus loppuisi... -- Se sama ja ainainen...! -- Äitini valitsi minulle vaimoksi ensimäisen, joka vastaan sattui. Ja tämä oli hänestä mieluinen, kun oli uskonnollinen. Emäntäni on kuutta vuotta minua vanhempi... se minut pakotettiin ottamaan. Jos minä olen rikkonut, niin on rikottu minuakin vastaan. Pitäjäläiset ovat kuitenkin minua paljon suosineet, antaneet yhtä ja toista luottamustointa. Ja minäkin olen arka kunniastani ja maineestani, vaikka se ehkä opettajasta hullunkuriselta kuuluukin. Minä saatoin Lois-Maijan onnettomaksi ja sentähden se vyöryi kallioksi omille niskoilleni. Tässä on sen suuremman tahto tapahtunut. Karvinen kuivasi nenäliinalla silmiään. -- Mutta nyt isäntä laittaa pois tuon Lois-Maijan, kun se on kerran itsellenne ja emännällenne suureksi pahennukseksi. Saaneehan hän asunnon muuallakin. -- Eivät ne mieli häntä ottaa. Kaikki emännät häntä pelkäävät. Hän on sentään miehiä kiehtova olento. Ja sentähden emännät häntä kammoovat. -- Minä annan naiselle koululla asunnon. Otan hänet sinne vahtimestariksi. Siihen kai sopii. Onhan hänelle itselleenkin eduksi asua yksinäisyydessä. Laittaahan isäntä hänet pois? -- Laitan. Ja opettaja on vaiti? -- Vaiti olen, kun huonot tavat pois heitätte. -- Heitän... lupaan. Lyötiin vankasti kättä sen vakuudeksi ja opettaja lähti. Kun Hannes tuli koululle, istui hän miettimään. Hän näki mielikuvituksessaan hirveän suuren padan täynnä kuumaa punaista ihmisverta. Se porisi ja porisi, sillä sen alla tulena leimusi inhimillisten intohimojen rovio. Monemmoisten syntien sauhu padasta nousi. Mutta kitkerin oli sen synnin sauhu, jonka kuudes käsky kieltää. Luonnon raaka eläimellinen vietti tuoksui siinä voimakkaampana kuin satakertaiset hapot. Ja lisälemua antoi sille monien itkettyjen kyynelten suola. -- Se on maailman mahtavin sauhu, joka palaa niinkauan kuin ihmiskuntaa on. Sitä sammuttamaan tarvitaan auringon sammuminen. Mutta sivistys siihen jo heittää jäähdyttävän kristallin, mietti Hannes. Samalla hänelle selvisi, että ensimäinen sivistystyö ulkopuolella koulun tunteja, johon hänen pitää piirissään ryhtyä, on yönjuoksun vastustaminen. Ja ensimäinen uhri, joka hänen siitä tulee pelastaa, on Maikki Karvinen. Sillä isän veri varmaan pulppuili sen kevätnuoren ihon alla, isän veri ja isän helmasynti. Tyttö oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen täällä takalistolla. Se oli kuin valoisa auringon säde muuten pimeällä pinnalla. Ja se auringon säde leikki ja läikkyi, lämmitti ja liikutti hänenkin jo yksitoikkoisuudesta seisomaan pyrkivää tunne-elämäänsä. VII LUKU. Oli kaunis ja lempeä varhaisen syksyn yö. Kuutamo oli häikäisevän hurmaava. Sen hurmauksen täytyi painua ihmisen sieluun kuin taikajuoman, joka veret liikkeelle sysää. Tällaisessa hopeisessa haavehohdossa on tunteita nostava ja unelmia houkutteleva tenho, johon seottuu tuoksuja iltakasteesta, kukkien lemusta, tuoreesta mullasta kynnöspelloilta, ja jolle antaa lisää väriä vetten välkkyvä kalvo ja illan autereinen hämy. Silloin on yössä sanatonta kaihoa, samalla kun siinä on äänetöntä riemulaulua luonnon suuresta ja majesteetillisesta kauneudesta. Hannes oli valvonut myöhäiseen ja koulusalin ikkunasta ihaili tuota luonnon herkullista suloa, joka häntä kiihotti oman tulevaisuutensa kuvitteluun tällaisena yksinäisenä hetkenä. Luokan kello kirkkaasti, mutta juhlallisen verkkaan soitti yhtätoista. Hanneksen herkän ja tunteellisen sielun pohjalta kohosi ääneen huo'attu sana: -- _Yksin!_ Niin. Hän oli todella aivan yksin tässä suuressa koulutalossa, joka ensi päivänä otti hänet vastaan niin riemua tarjoavasti kuin olisi ollut onnea ja autuutta tulvillaan. Yksin tässä ihanan luonnon öisessä koskemattomuudessa. Ihmiset, jotka tuolla ympärillä nukkuivat, olivat hänestä niin etäällä tunneasteissa. Jos ne rakastivat, niin niiden piti välttämättömästi saada rakkautensa nautintoon hukuttaa, sillä tunne heillä ei ollut vielä hienostunut alkuperäisen luonnonvietin karkeudesta. Juuri siten oli pankki-Holopaisenkin Annan muuten ihailtavan syvän rakkauden laita. -- Yksin...! Yksin...! Hanneksen sielussa heräsi määrätön kaipuu. Jospa hänen rinnallaan tässä seisoisi nuori, rakastava nainen! Silloin he olisivat niitä maailman onnellisia... Hannes vaipui kuvitteluihin ja haaveiluihin. Hän tuijotti suuresta koulusalin ikkunasta kuutamoiseen luontoon, jonne öinen usva alkoi laatia keijukaisia ilmaan karkeloimaan. Kuta pitempään hän katsoi, sitä enemmän hän syventyi sielullisessa kaipuussaan. Hän oli näkevinään sieltä lehdosta nousevan utuharsojen keskeltä nuoren naisen, jolla oli tunteista tulvahtavat silmät. Ja se tyttö muistutti... muistutti... Hänen sieluunsa tulvahti lämmittävä... polttava tunne. Siinä oli rakkaus syttynyt... Hän ojensi kätensä kuin naista syleilläkseen... Tämä yö oli hänelle heräämistä uusiin tunnelmiin, aivan uusiin mielikuviin. Mutta samalla oli tämä takalistomaa juottanut hänet kiinni itseensä. Se oli heittänyt hänelle kahleen, josta irti pääseminen ei ollut niinkään helppoa. Mutta toistaiseksi hän tahtoi salata tunteensa... salata itseltään... salata muilta... VIII LUKU. Makkosen-sedän kyyneleiset silmät, jotka häneen niin määrätysti kääntyivät, vaivasivat jälkeenkinpäin Hannesta. Joka kerta kun hän sinnepäinkään katsoi, missä Makkosen talo oli, tuli "setä" hänen silmiinsä niin surkean viheliäisenä ja ikäänkuin apua anoen käänsi kyynelsilmänsä häneen. Hannes piti itsellään olevan velvollisuuksia tuotakin miesraukkaa kohtaan. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin hän meni onnettoman veljelle puhumaan asiasta. -- Minun mieltäni painaa muuan hyvin raskas seikka, alkoi Hannes puheensa isännälle. Isäntä oudostui ja säikähti. -- Meitäkö se koskee? -- Koskeehan se teitäkin. Mutta erityisesti tätä "setää". Katsokaa, miten hän on kurjan näköinen, kun hän tuossa matelee. Jaloista on nahka rikki lattiaan hankautumisesta, suussa on näljää, koko miespahanen ylenmäärin likainen. Sanalla sanoen: häneltä puuttuu sopivaa hoitoa. Ettekö voisi häntä hommata jonnekin raajarikkoisten kotiin? -- Voi, hyvä opettaja. Kun on itsellänikin kolotustaudin runtelema ruumis ja tällainen lapsijoukko ja sitten pikkuinen talorähjä, niin millä hommaa. Totisesti ei millään. Ja kun on jo kymmeniä vuosia totuttu sitä näkemään, niin ei se enää hirvitäkään. -- Ettekö ole pyytänyt kunnan kustannuksella? -- Kyllä on pyydetty. Mutta kunnan herrat ovat nauraneet vastaan. -- Vai nauraneet. Kuka se niin nauroi? -- Tämä Juuso Kallio kun oli lautakunnan esimiehenä, niin hänhän se pani leikiksi koko asian. Kolme kertaa häntä pyytelin, aina jonkun vuoden takaa. Viime kerralla hän julmistui, uhkasi minua kepillä ja ajoi pois. -- Mutta minäpä otan asian toimekseni. Ja paikalla lähden puhuttelemaan asianomaista. Hannes lähti. Meni lautakunnan esimiehen luo. Se mies ihmeissään kuunteli opettajaa. -- Onko niitä semmoisiakin laitoksia? kysyi hän muka kummissaan. -- Niinkö raajarikkoisten koteja? -- Niin. -- On. -- Ne ovat vain herroja varten. Mutta eihän tämä ole mikään herra. -- Ei kipu ja sairaus tunne säätyerotusta. -- No laittakoot omillaan! -- Ei heillä ole varoja. -- Ei ole meilläkään. Ja sitä on jo puuhattu ennenkin, mutta aina hylätty. -- Kuka on puuhannut? -- Asianomaisen veli. -- Kuka on hylännyt? -- Juuso Kallio. -- Onko Juuso Kallio koko kunta? -- Oli, kun oli kunnallislautakunnan esimies. -- Siinä olette erehdyksessä. -- Ettekö tiedä, että lautakunnan esimies se tällaiset asiat päättää? -- Ei niitä päätä yksi mies, vaan kunnankokous. -- On joutavaa sinne asti mennäkään. -- Kun on kysymyksessä näin kallis asia, niin ei ole joutavaa mennä vaikka kuvernööriin. Ettekö aio ottaa asiaa esille kunnankokouksessa? Hannes ei saanut mitään vastausta. -- Ettekö aio ottaa? Ei mitään vastausta. -- Kysyn kolmannen kerran: ettekö aio ottaa? Haudan hiljaisuus. Hannes painoi hatun päähänsä ja lähti. Mutta esimies juoksi avopäin hänen jälkeensä ja huusi. -- Kuulkaa! Jos saatte Juuso Kalliolta luvan, niin sitten. -- Miksi Juuso Kalliolta? -- Hän se johtaa vieläkin lautakunnan asiat. Hänellä on vanha kokemus. Minä olen vain semmoinen varajäsen. -- Sillä rahallaanko hän teidät kaikki huikaisee? nauroi Hannes. Mies pääsi nyt luo. -- Pelätkää sitä miestä! -- Miksi? -- Hän on ylen viisas. -- Viisas? -- Hän on ylen juonikas. -- Juonikas? -- Hän on ylen kostonhimoinen. -- Kostonhimoinen? -- Hän on ylen kavala. -- Kavala? -- Hän on ylen itserakas. -- No niin. -- Hän on täysi perkele. -- Perkele? -- Enkä minä uskalla tehdä mitään sellaista, jonka hän on kerran hylännyt. Se kirottu raha on noitakapine, jolla hän lumoaa talonpojat. Ne sanovat ja kehuvat, että sellaista viisasta ja järkevää miestä kuin heidän. Juuso Kallionsa ei ole toista koko maaherran läänissä. Sillä hänellä on keisarin antama raha. Ja se on mahtia, jonka edessä meidän pienten pitää taipua. -- Taipua? -- Varsinkin teidän on syytä sitä miestä varoa. Elkää ruvetko reistailemaan! Ja mitä opettaja siitä miesrähjästä välittää, joka siellä konttaa lattioilla? Tottapahan vielä herkeää, kun aika tulee. Palatkaahan, niin jutellaan ja tehdään "plörö". Hannes teki kädellään hylkäävän liikkeen ja meni. Hän ryhtyi toisiin keinoihin. Kuvernöörin avulla tahtoi hän kunnan saada pakotetuksi kustantamaan "sedän" raajarikkoisten kotiin. Juuri iloitsi hän tuosta toivotusta päätöksestä ja paperia käsissään piteli, kun Juuso Kallio saapui koululle. Hän näytti kiehuvalta padalta, joka pian kuumuudesta halkeaa. -- Katsokaapa tätä rahaa. Minä sanon: katsokaapa, sillä minä ylössanon lähemmän tuttavuuteni teidän kanssanne. Kallio asetti rahansa Hanneksen silmien eteen. -- Mitä näette? -- Palasen kuollutta metallia, vastasi Hannes tuskauneena. -- Vai palasen kuollutta metallia! Sitten olette sokea ja kuitenkin ryhdytte vanhempianne laittamaan. Kallio laski kylmän, kostean kätensä Hanneksen päälaelle, silitti sitä ja puhui: -- Te olette vielä lapsi, semmoinen pieni maitosuu. Hannes ei ehtinyt saada selville, mikä olisi hänelle soveliain käytös tässä kiusauksessa, kun Kallio yht'äkkiä pingottui suureksi kuin aukaistu sateenvarjo ja lateli: -- Jokainen muu näkee tässä rahassa kunniamerkin, joka on lähtenyt keisarin omasta kädestä. Paikallinen esivalta sen minulle kirkossa Jumalan silmäin alla kaulaan ripusti... Ja kirkkoherra osotti minua seurakunnalle siellä alttarin edessä seisoessani ja sanoi: "ottakaat hänet esimerkiksenne rehellisyydessä, uutteruudessa ja kaikissa kristityn hyveissä! Amen." Mutta kaksikymmentäviisi vuotta olenkin nuhteettomasti kunnan rahoja hoitanut, rakkaudella vaivaisia tukenut, leskein ja orpoin kyyneleet kuivannut, olen... -- Kallio oli itkeä -- uhrannut itseni yhteishyvän eteen. Ja kun minä olin lautakunnan esimiehenä, hoidin minä asiat niin tarkasti, että pitäjäläisten ei tarvinnut maksaa veroja... juuri mitään. Oi, se oli kultaista aikaa ja sitä kuntalaiset vieläkin muistelevat jonain kovasti toivottuna, mutta aina palaamatonna kulta-aikana. -- Mitä se minuun kuuluu? kysäsi Hannes. -- Vain niin paljon, että lapsi saisi ymmärrystä kunnioittamaan niitä, joille kunnia tulee. Ettekö itsekin ymmärrä, että olette minun rinnallani vain poikanulikka? Ja kuitenkin te rupeatte minua mestaroimaan. Huuti seminaristi, sanon minä. Hannes tuskastui, mutta hillitsi itsensä. -- Ettekö ymmärrä, ett'ette te ole mikään pitäjän johtomies, mikään sellainen henkilö, jonka täällä sallitaan asioita järjestää makunsa mukaan? Ja teidän lähin isäntänne olen minä. Tietäkää se! -- Toivoisin, että esimies ei liiaksi kuumenisi... -- Te nyt kirjoittelette kuvernööriin rampojen asiamiehenä ja laitatte kunnalle senkin seitsemät maksut. Täällä on jo kallis vaivaistalo kuin Imatran hotelli, täällä on jo pappila kuin Iisakin kirkko, täällä on jo komeat kansakoulut kuin ruhtinaiden linnat, täällä on jo kuusi nälkäistä seminaristia suuria palkkoja nauttimassa, täällä on jo paratiisin ihanuus minusta, mutta ei teistä. -- Eikö esimiestä ole säälittänyt tuo miesraukka? Omatuntoni ei antanut minulle rauhaa ennenkuin ryhdyin hänen puolestaan puhumaan. Siivosti käännyin ensin nykyisen lautakunnan esimiehen puoleen ja pyysin hänen apuaan, jotta onneton kunnan kustannuksella laitettaisiin raajarikkoisten kotiin. Mutta hän ei antanut minulle mitään lupaan. Silloin vasta kirjoitin kuvernöörin virastoon, sillä yhteiskunta on velvollinen onnettomia holhoomaan. Me, jotka olemme terveitä, teemme vain hyvin pienen lähimäisen rakkauden työn, jos maksamme kukkarostamme jonkun markan kärsivien kanssaihmistemme puolesta. Puhuitte äsken olleenne vaivaisten tukena. Tämä miesrukka on vaivaisista vaivaisin. Jos kerran sydämenne on vaivaisille ja köyhille lämmin, niin teidän täytyy häntä sääliä. Ettekö todellakin sääli häntä? Tietystihän säälitte? -- Eläin kuin eläin. Sattui vain saamaan ihmisen haamun. -- Annan teille anteeksi puheenne. Sillä näen että olette kovin tulistunut. Minä tein vain sen, mitä omatuntoni vaati. -- Ja minä sanon, että minun omatuntoni vaatii säästämään kunnan rahoja, että riittäisi palkata kallispalkkaisia kansakoulunopettajia ja saada heidän tähtensä sappitauti. Hannes lähti pois huoneesta. Juuso Kallio seurasi perästä ja haukuskeli: -- Lautakunnan esimies kertoi minulle varottaneensa teitä rupeamasta reistailemaan. Oli käskenyt kysymään minun neuvoani. Mutta minut sivuutti herra seminaristi, minut, jota keisari ei ole sivuuttanut. Kun tarkalleen asiaa tutkii, on tässä Hänen Majesteetinsa halventamista. Sillä tämä on samalla loukkaus häntäkin kohtaan. Minä sanon, että te olette juonittelija eikä teille hyvin käy. Hannes otti luokassa liidun ja piirsi suurelle taululle aasin hirveän pitkine korvineen ja sortuukkiin puettuna, asetti otsalle kuhmuisen hatun ja koetti jäljitellä yhdennäköisyyttä Juuso Kallion kanssa. Ja kuvan alle hän kirjoitti: -- Tässä on herra ja narri yhdessä ainoassa olennossa. Kallio huomasi kujeen, tempasi keppinsä lyödäkseen Hannesta. Mutta Hannes ehti ennemmin. Pani kepin palasiksi ja viskasi kappaleet aukinaisesta ikkunasta pihalle. -- Nyt teit sen viimeisen teon! Rovasti-vainajan lahjakepin katkoit, ärjyi Kallio. Mutta Hannes levitti kuvernöörin päätöksen Kallion silmien eteen ja puhui rauhallisesti: -- Tämä paperi on rakkauden aikaansaama. Mutta tuo herra esimiehen raha kylmän viekkauden. Menkää nyt kotiinne harkitsemaan, kumpi on arvokkaampi esivallan antamana, tämäkö päätös, joka erään liian paljon kärsineen lähimäisemme saattaa kelvolliseen hoitoon, vaiko tuo rahanne, jolla ylpeilette ja talonpoikia pimitätte! Kallio oli kuin siihen paikkaan jähmettynyt. -- Tämä maksaa vielä opettajalle kalliisti, puhui hän ja lähti. IX LUKU. Sinä aamuna, jona koulun piti alkaa, ilmestyi Hanneksen kamarin oven pieleen tuo sama Lois-Maija, joka oli ollut niityllä. Siinä se seisoi nyytti kädessä. Hannes arvasi asian, mutta kysyi sitä tavan vuoksi. -- Tämän koulun isännöitsijä minut tänne laittoi. Isäntä Karvinen sanoi opettajan aikoneen ottaa minut tähän koululle vahtimestariksi. -- Eikö Maija enää Karvisessa asukaan? -- Enhän minä, kun se emäntä hupsii. -- Onko Maijasta olijaa tähän koululle? Koulun seinissä on raamatun lauseita, kun osaa niitä lukea. Maija punastui ja hätääntyi. Mutta Hannes ei ollut mitään huomaavinaan. -- Kyökissä saatte asua ja siitä hyvästä lämmittää ja siivota minun kamarini. Osanneehan Maija tehdä käsityötä? -- Jo toki. -- Sillä ansaitsette leipänne. Hannes katsoi naista tarkemmin. Sen olennossa oli jotain kevyttä ja huoletonta, ylimielistä ja surutonta. Eikä se suinkaan ollut ruma. Maija jo keimaili ja koetti hymyillä. -- Toivoisin että tämä koulu Maijaakin opastaisi johonkin parempaan. Hymy katosi Maijan huulilta. Hän meni kyökkiin nyyttineen. Ja tuli hetken takaa uusi vasta kädessä opettajan kamaria lakaisemaan. Hannes lähti aamiaiselle Kähköseen sinne suuren pöydän ääreen. Lapsia alkoi koululle saapua. Harvoilla heistä oli isä tai äiti mukanaan. Jo ensimäisenä koulupäivänä kirjoitettiin koulun nimikirjaan lähes neljäkymmentä oppilasta. Ja seuraavina päivinä tuli lisää. Ei siis koulua suinkaan vihattu, vaikka Hannes oli pahasti pelännyt. Mutta siitä piirin kunnasta, missä pankki-Holopaisen talo oli, ei ollut yhtään lasta. Esimies Kallio oli kannatuttanut tuolin kodistaan luokkaan, jotta hän siellä voi istua kuulemassa ja katsomassa koulun menoa. Hän oli nyt opettajan äkäinen vihamies. Entisen kalanluisen kepin sijasta oli hänellä nyt paksu visasauva. Lapset tuota hänen rahaansa erityisellä innostuksella katselivat, niin että monesti ensi päivinä sen vuoksi häipyivät pois opetuksen kulusta. Ja Kallio sillä silloin tahallaan leikitteli kuin näyttelisi koiranpenikoille sokuripalasta. Se ainainen, siunattu raha! Jo toisena päivänä antoi esimies opettajalle muistutuksen, että koululapset eivät tervehdi häntä. Kolmantena päivänä huomautti hän, että opettajan pitää muistuttaa lapsia pyyhkimään jalkansa, etteivät kanna sisälle multaa. Neljäntenä päivänä, että lapset valavat juomavettä eteisen lattialle. Viidentenä päivänä, että ulkohuonetta on sotkettu. Kuudentena päivänä, että pihalta pitäisi korjata lastut halkosuojaan. Ja silloin hän erityisesti kehui Hannekselle täsmällisyyttään ja järjestystään. Ensi viikkoina istui hän luokassa kuin joku ilkeä painajainen opetusta raskauttaen. Viimeksi lämpimänä päivänä hän nukkui siihen istualleen, kuorsasi ja lapset nauroivat. Hannes otti laulua. Soittokone pani fortissimon. Lapset lauloivat. Kallio hypähti säikähtyneenä ylös, katseli hetken hätäillen ympärilleen, mutta selvisi pian. Hän meni tarkastamaan lukujärjestystä. Aivan oikein! Laulua siinä oli tällä tunnilla. Seuraavana päivänä kuulee Hannes ulompaa puhetta. Hän heristää korvansa. Siellä on Kallio ja Maija. -- Maija noutaa koulun vinniltä toiset ikkunalasit, kuuluu Kallio puhuvan. -- Nytkö jo? Mitä varten? kysyy Maija. -- Pitää panna jo toiset ikkunat paikoilleen. -- Miksikä nyt jo? -- Ett'ei opettaja ikkunoita auki pitämällä laske taivaalle lämmintä ja polta turhaan kunnan puita. Hannes oli antanut lämmittää suojia, kun seinissä oli tuo hirvittävä kosteus, joka joka yö toi mukanaan päänkivun, ja päivisin pitänyt ikkunoita auki, jotta huoneet kuivuisivat. Muutenkin olivat ilmat vielä aivan lämpöiset. -- Mutta mitä opettaja sanoo? kuuluu Maijan ääni. -- S'on minä, joka määrään tällä talolla! vastaa Kallio. Hannes ehätti luo. -- On toki minulla lupa saada raitista ilmaa, huomautti opettaja. Kallio levitti kätensä ja puhui: -- Kernaasti minun puolestani ulkona... metsässä... niityillä... mäkilöillä... -- Ja myös asunnossani. -- Menee liian paljon puita. Lämmittää äkyytätte nyt huoneita niin, että ihmiset sisällä raukeevat ja nukkuvat siitä paahteesta. -- Vai sen tähden. Mutta minä se määrään, milloin tuohon ikkunaan toiset lasit pannaan. -- Ennen teidän tuloanne ei täällä osattukaan riidellä. Kallio kutsui johtokunnan koolle ja se antoi määräyksen, että koulun puita ei saa turhaan polttaa. Hannes ei voinut muuta kuin nauraa heidän lapsellisuudelleen. Siitä he pahastuivat. Ainoastaan Karvinen nauroi mukana. Kallio antoi Hannekselle virallisen muistutuksen, että johtokunnalle ei saa nauraa. Muutamana päivänä tuli Kallio koululle ja tapasi kynttilän Hanneksen pöydällä. -- Aikooko opettaja polttaa kynttilää? -- Mitä sitten? -- Öljyvalo se kuuluu palkkaetuihin. Vain suuremmat herrat kynttilöitä polttavat. -- Onko valossakin sääty erotus? -- On tok'. Mökissä salolla polttavat vielä pärettä. Tämä on tietysti otettu koulun laskuun? -- On se yksi kynttilänaula. -- Sellaista herrastelemista kunnan varoilla! Minä en raahdi öljyäkään polttaa, vaan pimeän tullen panen maata. Eikö se sopisi opettajallekin, jos tahtoisi kunnalle mieliksi olla? -- Ettäkö mököttää pimeässä? -- Mitä siinä maatessa on mököttämistä? -- Kun ei saa unta. Otin tuon kynttilänaulan nyt siksi, kun ehdin öljyvalot laittaa. -- Koulun menosäännössä ei saa olla mitään ylimääräisiä menoja. Voisitte sanoa esimerkiksi, että teidän pitää aina saada polttaa kynttilää, jos nyt sen sallisimme. Tähän tarvitaan erityinen kunnanpäätös. -- Ei yhtään tarvita! -- Tarvitaanpa! Kunnankokouksen pöytäkirjan otteella ilmoitamme teille, että ette saa polttaa kynttilää. Silloin jo Kallio lähti. Hannes antoi hänen mennä. Asia menikin kunnankokoukseen. Ja kunnankokous päätti yhtenä miehenä, että Orjasaaren opettajalle ei kunta kynttilöitä osta. Pöytäkirjan ote tuli päätöksestä Kallion käden kautta Hannekselle, joka nyt sille nauroi yksinään, kun ei uskaltanut muiden nähden nauraa. Sillä ne voisivat tehdä kunnankokouksessa päätöksen, että kunnalle ei saa nauraa. Muistutuksia satoi edelleen Kalliolta. Niitä tuli kaikista mahdollisista seikoista. Mutta Hannes pysyi tyynenä. Lopulta Kallio väsyi eikä tullut enää luokkaan. Hänen tuolinsa pysyi siellä vain pahana muistona. Lapsetkin sitä kaartaen kiersivät. Lois-Maijan välityksellä nyt Kallio vakoili. * * * * * Oli äidinkielen tunti. Varttuneemmilla oli sisälukua, nuoremmilla kirjoitusta. Kolmas ja neljäs osasto -- täällä oli ennen kirkonkylän koululla olleita oppilaita -- luki "Maamme kirjasta" isänmaasta, toinen ja ensimäinen osasto kirjoitti erikorkuisiin väleihin sananlaskuja: "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto" ja "Oma maa mansikka, muu maa mustikka". Raikuvalla lasten äänellä he kuorossa ensin vihkoistaan nuo sananlaskut lukivat, opettajan viivottimella tahtia lyödessä. Ja kun ne oli ulkoa opittu, alettiin kirjoitus vihkossa olevan mallin mukaan. Sillä Hannes koetti välttää pelkkää koneellista yksinäisten kirjainten jäljittelemistä. Kirkas syyskuun loppuaurinko heitti luokkaan tulvan lämpöä ja leikkivää valoa ja kauniin luonnon ympärillä puki loistavaan värihohtoon, siihen kirjavaan loistoon, mikä on mahdollista vain syyskuussa, jolloin värit ovat runsaimmillaan, silloin kun elämä ja kuolema oman karvansa näkyviin tahtoo. Keltaista, punaista ja niiden välistä moninaista vivahdusta, vihreätä kymmenenkin laatuista, sinistä ja sen eri seotuksia näkyi kaikkialta silmään mustanharmaalla pohjalla, jonka muodostivat kynnetyt pellot, lakastunut lehto, syksyinen maankamara ja kivikoiset mäet. Mutta auringon loisto antoi kaikelle tälle kullankellervän vernissan ja kaunisti luonnon jo riutuneita kasvoja. Tunne syttyi Hanneksen sielussa palamaan. Hän kutsui lapset ikkunan luo ja käski heidän katsoa ulos. Laulettiin sitten reippaasti: "Olet maamme armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa". Sitten saivat lapset mennä paikoilleen. Nyt kysyi Hannes: -- Voipiko joku sanoa, mikä noista ikkunoista niin kauniina näkyy? Nousi ylös kymmenkunta sormea. Hannes kysyi Karvisen pieneltä tytöltä, ja se vastasi reippaasti: -- Isänmaa. Nuokin, jotka eivät tienneet, kääntyivät ihmeissään "isänmaata" katsomaan. -- Millainen on meidän isänmaamme? Nyt nousi jo pystyyn parikymmentä sormea. Hannes kysyi Kähkösen pikku pojalta, jonka kieli sammalsi. -- S'on kaunis, ilmoitti poika. -- Äärettömän kaunis, vahvisti Hannes syvällä rintaäänellä, joka näytti menevän lasten veriin saakka. -- Mutta mitä pitää meidän tälle isänmaalle tehdä? Joku yläosastolainen viittasi, Hannes kysyi siltä. -- Rakastaa, kuului vastaus. -- Mutta miten me sitä rakastamme? -- Kun teemme työtä sen eteen. -- Miten talonpoika voi sen eteen tehdä työtä? -- Kun tulee sota, niin menee ja tappelee sen puolesta. -- Mutta entä silloin, kun ei ole sotaa? -- Viljelee soita ja rämeitä. -- Jolla on voimia mennä niin pitkälle, on hyvä. Mutta isänmaan eteen tekee työtä silloinkin, kun oman jo perkatun peltonsa kelvollisesti hoitaa ja muuten kunnon ihmisenä elää. Tällöin talonpoika kuokalla ja auralla taistelee isänmaansa puolesta. Ja se taistelu on yhtä hyvää kuin miekalla taistelu -- paljon parempaakin, jos syvemmälle ajatellaan. Samalla kuin teidän isänne ja äitinne tekee työtä oman leipänsä eteen, tekevät he työtä isänmaan eteen. Ja millainen silloin oma maa heille on? Nousi taas joku sormi. -- No, Pekka Makkonen. -- Oma maa on heille silloin mansikka. -- Millainen marja se mansikka on? -- Se on makea marja. -- Millainen silloin on oma maa kuin se on mansikka? Saimi Karvinen sanoo. -- Oma maa on silloin makea maa. -- Eli toisin sanoin mieluinen ja rakas maa. Kumpi marja on makeampi, mustikka vai mansikka? Nyt nousivat kaikkien sormet ylös. -- Hilma Kinnunen sanoo. -- Mansikka on makeampi. -- Kun "oma maa on mansikka ja muu maa mustikka", niin kumpi maa on mieluisampi? -- Oma maa. -- Juuri sitä tahtoo tuo sananlasku opettaa. Mutta miten kuusta kuunnellaan? Ei kukaan tiedä. -- Siten kuunnellaan kuusta, kun ymmärretään sitä oikein hoitaa ja opitaan tuntemaan sen elämisen ja kasvamisen ehdot, sen rakenne ja äänettömät pyynnöt: "elä minua turhaan raiskaa eläkä vikuuta!" Ja siten kuunnellaan sitä kuusta, jonka juurella on asunto, kun emme omista outoja herrastapoja ja muoteja, vaan pysymme koruttomina, rehellisinä talonpoikina. Eli toisin sanoen: olemme ympäristömme täysiä lapsia ja elämme naapuriemme tavalla. Sitten jatkettiin tavallista opetuksen menoa. * * * * * Muutamana päivänä tulee Karvisen emäntä koululle virsikirja kädessä ja "Siionin virret" kainalossa. Niiaa ja niiaa opettajalle. Hän tarjoaa virsikirjan opettajalle ja pyytää häntä laulamaan: "Ah, syntinen, koska synnistäs lakkaat?" Opettaja kysyy: -- Mitä emäntä tällä oikein tarkottaa? -- Sitä että opettaja on syntinen. -- Enhän sitä kielläkään. -- Mutta syntisempi kuin minä ja moni muu... -- Mahdollisesti. -- Ja opettaja lapsillakin laulattaa maallisia renkutuksia. Niitä ne kotonakin hoilaavat ja meidänkin pikku Saimi puhuu minulle isänmaasta kuin mikäkin apostoli. Ei raamattu tiedä isänmaasta. Mutta taivaasta... taivaasta... oi siitä uudesta Jerusalemista...! -- Mutta tietääpäs virsikirja. -- Virsikirja on ihmisten tekemä, mutta raamattu Jumalan antama. Maikin jo maailma pilasi... Hannes kauheasti punastui. --... Nyt sinä pilaat Saimin. Portot ryöstivät minulta miehen ja porttoin asuinkumppalit tahtovat ryöstää lapseni... Ell'et sitä Lois-Maijaa karkoita tästä koululta pois, niin käyn rovastille sanomassa, millaista elämää sen kanssa pidät. Nyt sen tiedät, sen tuhannen syntinen! Ptyih...! Emäntä sylkäsi, kokosi helmansa ja lähti. Hannes oli luihin ja ytimiin asti liikutettu. Siinä oli hänelle kiitos emännältä! Hän juoksi emännän jälkeen ja kysyi: -- Kuka on emännälle tuollaista uskotellut? -- Juuso Kallio, huusi emäntä ja meni. -- Aa! Siis se kettu, joka kantaa rinnassaan Hänen Majesteettinsa antamaa rahaa "rehellisyydestä". Jo täydelleen selvisi Hannekselle Kallion juonittelu. Mutta Hannes jäi Lois-Maijan suhteen odottavalle kannalle --. * * * * * Siinä koulupihalla oli entisen rakennuksen jätteitä. Oli tallikin, jonka ylisille silta vei. Koulupojat välitunneilla sillä sillalla mielellään mekastivat, vaikka Hannes oli monesti kieltänyt. Paavo Mononen oli poissa muutamana aamuna koulusta. Sillä poikaraukalla oli hyvin rikkonaiset vaatteet, jotta hartiat niiden alta vilahtelivat eikä ollut kenkiä. Nyt ilmojen jäähdyttyä oli aivan säälittävää nähdä hänen paljain jaloin retustavan. Hannes oli ollut juuri mielessä antaa Paavo-paralle vanhat kenkänsä ja villasukat. -- Missä Paavo Mononen on? -- On kipeänä. Koulun päätyttyä meni Hannes Paavoa katsomaan. Tuvassa, joka oli höyryävän kuuma ja jossa asui toistakymmentä henkeä, makasi lattialla Paavo kasvot karmosiinin punaisina. Hän oli kiihtyvässä kuumeessa. Opettaja toimitti kylmiä kääreitä ja neuvoi hoitamaan, sillä pitäjässä ei ollut lääkäriä eikä rohtolaa. Viikon takaa tulee Paavon isä ärtyneenä opettajan luo. -- Miten Paavo voipi? -- Kuoli yöllä. Isä jäi puhumattomaksi, mutta nähtävästi punoi mielessä erikoisempaa. -- Taidatte kovasti surra? -- Eikös tuota... lähetti isä vastaukseksi. -- Paavo vilustui ja sai kuumeen. Vaatteet olivat kovin heikot eikä kenkiä. -- Ei se vilustunut. -- No miten sitten? -- Täällä koululla sen rusikoivat. -- Kuka rusikoi? -- Tuolla tallin sillalla kuuluvat hyppelevän ja Malisen Niilo oli työntänyt sen alas. Siinä aivot tärähtäneet ja sai aivokuumeen. Siihen kuoli. -- Eivätpä lapset minulle mitään ole sanoneet. -- Niin se on. Tautivuoteellakin huusi: "Niilo sinä, elä työnnä!" -- Voi hourailla. Sillä lapset eivät ole minulle mitään puhuneet. -- Lastenko sitä pitäisi puhua? Etkö itse jouda vartioimaan? Sitä vartenhan palkkaa _meiltä_ kannat...! Mies räjähti yht'äkkiä kuin ammuttu pyssy. Hannes hytkähti. -- Tässä on väärinkäsitys. Kuka teille tuon aivokuumeen selitti? -- Juuso Kallio. Sanoi pitävänsä johtokunnan kokouksen, jossa asia otetaan esille. Ja siitä sitten riippuu, rupeanko minä sinulta perimään käräjissä vahingonkorvausta. Hannes naurahti niin vakava kuin asia olikin. Mies teki poislähtöä. Opettaja tarjosi hänelle kätensä hyvästiksi, mutta mies ylenkatseellisesti sylkäsi ja meni. Johtokunnan kokous pidettiin, mutta kukaan oppilaista ei tiennyt niin mitään asiasta. Juuso Kallio tahtoi kuitenkin kirjoittaa koulun johtokunnan pöytäkirjaan muistutuksen opettajalle, mutta Karvisen isäntä pani kovasti vastaan. Asia jäi silleen. Hannes pyysi Juuso Kalliota teelle. Mutta esimies katsoi hirmuisesti ja lähti. * * * * * Tuomas Wänskä oli suurikokoinen poika. Se oli usein ilkeä tytöille. Muutamana päivänä oli hän järjestäjänä. Mutta silloin kantoi hän erään tytöistä välitunnilla luokkaan ja oli raaka hänelle. Opettaja sattumalta näki tapauksen. Hannes vei pojan kamariinsa ja kuritti häntä. Mutta aivan säädyllisesti. Poika juoksi kotiinsa ja haki isänsä apuun. Isä tuli hengästyneenä, kädessä suuri puukanki ja huulilla mahtava tulva kirouksia. Hannes huomasi, että tässä oli mies, joka tilapäisesti oli kadottanut järkensä. Hän koetti tyynnyttää isää. Mutta isä pauhasi: -- Sinä sen s--na! Luuletko saavasi tappaa minun poikani niinkuin tapoit Paavo Monosen? -- Kuka teille tuollaista on puhunut? -- Kaikki sitä puhuvat. Ja nyt minä kostan sekä Paavon että Tuomaan puolesta...! Mies ojensi kangen lyödäksensä. Hannes tarttui siihen voimakkaasti. Viskasi ensin kangen eteiseen ja työnsi miehen jäljestä. Pani sitten ovensa säppiin. Mies täräytti kangellaan oveen, niin että seinät järisivät. Ja eteisessä piti tällaisen puheen, ärjyen kuin vihastunut härkä: -- Luuletko sinä, että soosomi köyhäin lapsia saat murhata. Tästä tehdään kaipuu kuvernööriin ja sinaattiin asti. Kyllä Juuso Kallio kirjoittaa. Ja silloin virka pois...! Voimakas kirous ja mies poistui. Tällaisia kohtauksia, että vanhemmat, etenkin loiset, tulivat opettajalle rähisemään lapsistaan, sattui ensi alussa hyvin usein. Mutta aina kuului, että Juuso Kallio oli niiden takana. Hän oli se pimeä henki, joka täällä takalistojen yössä valtikkaa piti. Hannes ne hyvin tyynenä selitteli. Se oli aivan yksinkertaisesti sielullinen ominaisuus, joka pohjaltaan silti oli paraita, mitä ihmisessä on. Nuo rähisijät olivat melkein poikkeuksetta köyhiä ihmisiä, loisia, joita Ylä-Karjalassa on yhtä paljon kuin sikäläisissä pelloissa kiviä. Ja silloin niitä on paljon. Näillä loisilla ei ollut muuta omaisuutta kuin lapsia. Vaistomaisesti he vainusivat, että köyhiä kaikissa poljetaan. Siis välttämättömästi myös koulussa. Sentähden he olivat auttamattoman epäluuloisia ja uskoivat kaikki, mitä heidän lapsensa opettajasta puhuivat. Ja kun hekin rakastivat lapsiaan, tahtoivat he niitä omilla aseillaan opettajaa vastaan puolustaa. Se siis pohjalta oli vain lapsirakkautta tuo rähinä. Ja semmoisena Hannes sitä ihailikin, niin paljon ikävyyttä kuin se hänelle tuottikin. X LUKU. Muutamana iltapäivänä korjaili Hannes kamarissaan oppilasten laskuvihkoja, kun eräs nuorekas hyvin korea mies pyörähti sisälle. Hannes nosti silmänsä työstään. Mies teki hyvän päivän, istui käskemättä ja alotti pakinan: -- Opettaja ei minua tunne. Mutta siltikin minä olen tuttu. -- Kuka sitten? -- Holopaisen tuleva vävy, jolle opettaja kirjeen kirjoitti. -- Vai niin. Hannes kävi antamaan kättä. -- Ja nyt isäntä Holopaiselta terveisiä. Hän pyytää opettajaa puhemieheksi tyttärelleen ja minulle. Opettaja hämmästyi. -- Puhemieheksi? -- Niin. Sanoi, että kun opettaja pani asian alkuun, niin vieköön perille asti. Muuten ei kauppaan suostukaan. Hannes naurahti. -- Jos ei muita vaikeuksia ole, niin sitten kaikki on hyvin... aivan hyvin... kerrassaan hyvin. Sehän on erinomaista, että saatte toisenne. Onnittelen... onnittelen! Ja riemuitsen teidän onnestanne. Sillä minä näin omilla silmilläni, miten paljon Anna sinua rakastaa. Ja ymmärrä sinä häntä arvottaa...! Miksi karkuun lähdit? Mies punastui ja hätäili: -- Ilkeä on sanoa, mutta minä pelkäsin, että isäntä tappaa minut. Kuulin uhkauksia... että hänellä... hänellä oli jo puukot hiottu ja kirveet teroitettu. Ja... sanonko kaikki? -- Sano pois! -- Sinä yönä, kun pakenin, tuli Anna yöpuvussa hiljaan hiipien tallin yliselle, jossa makasin. Hän oli hätäynyt ja puhui: "Nyt pakene, muuten huomenna olet ruumiina. Tänä yönä voi tapahtua hirveitä. Mutta, rakas Janne, lupaatko vielä palata?" "Palaan... varmasti palaan...", vastasin. Hän meni. Minä kokosin vähät vaatteeni ja laskeusin alas maailmalle mennäkseni. Ja kun minä pääsen muutaman sylen talosta ja katson taakseni, näen isännän hiipivän talliin kirves kädessä. Siis pääsin pakoon viimeisellä hetkellä... juoksin... juoksin... Teinkö väärin, kun pakenin? -- Etpä tehnyt. -- Miksi Annan viettelit? -- Hyvä... rakas opettaja! En minä Annaa vietellyt... Anna se kaikki keksi ja neuvoi. Minä kyllä lauloin ja soitin viulua. Mutta ei aikomukseni ollut talosta tyttöä ryöstää... Anna rupesi minua ajamaan kaikkialla takaa. Olin minä tallissa... hän tuli sinne tuomaan varsoille leipää. Olin minä niittämässä... hän tahtoi olla minun haravanaiseni. Olin minä kyntämässä... hän tahtoi olla lehmiä vahtimassa kesantopellolla. Olin minä missä tahansa... hän oli aina kintereilläni. Hän oli kuin lumouksessa. Jokaisen täytyi se huomata. Ja niin sen näki isäntäkin. Silloinkos vaino alkoi! Ensin sievästi ja hillitysti. Sittemmin yhä rajummin. Nyt jouduin minä Annan lumoukseen. Minun täytyi totella. Vereni vapisi pelosta, mutta minä olin hänen vallassaan. Jos missä liikuin, oli aina Anna silmissäni. Näin metsässä jokaisen puun takana Annan, näin hänet jokaisella pellolla leikkaamassa, jokaisessa karjassa lypsämässä, joka polulla, joka pensaassa... yöllä ja päivällä. Kun sitten hän itse todellakin tuli lähelleni, kuumenivat vereni kuin olisin pudonnut lämpöiseen veteen ja minä menin aivan tahdottomaksi ja tottelin hänen pienintäkin viittaustaan. Ellen olisi ollut lumouksessa, olisin kyllä tehnyt lopun siitä isännän kiusaamisesta. Olihan hän lapsensa isä. Mutta minä voin sanoa, että minä en voinut... en voinut, vaikka pelkäsin ja käytöstäni isäntää kohtaan kaduinkin. Mutta meille molemmille pitää antaa anteeksi: me olimme lumotut. Sellaista kai se on rakkaus. Siinä on tulta, joka palaa, vaikka sille olisi satakin sammuttajaa. Mutta se on sydäntäni karvastellut, että Annan vanhemmatkin ovat luulleet minun olevan vain tavallisen yönjuoksijan, joka synnin perässä juoksee. Jotain parempaa se kuitenkin oli kuin riettautta. Enhän muuten olisi takaisinkaan tullut. -- Huomaan että olet kelvollisempi kuin aluksi luulinkaan. -- Luuleeko opettaja, että Anna vain raakaa yönjuoksijaa olisi niin suosinut? Ei toki. Pois se! Eihän hän ole sellainen nainen. Mutta kun hän rakastaa, niin hän rakastaa, eikä sille kukaan voi mitään. Niin hän itse sanoo. Ja niin minäkin uskon. Ja sanon samaten. -- Rakastatko _sinä_ Annaa? -- Muutenko tässä olisin? Mutta enhän minä aluksi olisi rohjennut lähestyäkään sellaisen suuren talon ja sellaisen jäykän isännän tyttöä... ja ainoata tyttöä... -- Niin, niin. Kyllä ymmärrän. Mutta pääasia on se, että sinä rakastat Annaa? -- Rakastan. -- Ottaisitko hänet nytkin vaimoksesi, vaikka hänen mukanaan et saisi penniäkään? -- Ottaisin. -- Teetkö valasi sen päälle? -- Teen... varmasti teen. Hannes otti raamatun ja teetti miehellä valan. Mies vannoi opettajan sanojen mukaan. -- No nyt minä rupean puhemieheksesi. -- Eikö opettaja lähde sinne Holopaiseen, niin siellä tehdään kirjat valmiiksi? -- Onko isäntä minulle vihainen? -- Ei ole. Kummastelee vain sitä, että miten te nuoreksi mieheksi olette viisas... -- Elkääpä imarrelko! -- Ja teitä minunkin pitää sydämeni pohjasta kiittää onnestani... ilman teitä en olisi Annaa koskaan saanut... minä kiitän... kiitän... Miehelle tulivat vedet silmiin ja vielä käsi opettajan kädessä astui hän ulos koulutalosta. He lähtivät Holopaiseen. XI LUKU. Hannes oli menossa rovastilaan mukanaan Holopaisten naimapaperit. Pappila oli jonkun matkaa kirkolta korkealla kummulla, ympärillä hyvin viljeltyjä peltoja, niittyjä, lehtoja, vähän ulompana havumetsää. Ja sitten kahdelta puolelta ottivat silmään suuret selät lukemattomine saarineen ja salmineen, lahtineen ja niemineen. Luonto tässä oli aina juhlallinen ja aina mielikuvitusta nostava, olipa se sitten kesän luovassa vihreydessä ja elävässä kukoistuksessa tai talven harmaissa pakkasissa, jolloin kylminä öinä revontulet hohtavat ja valju kuu jäätyneisiin hankiin kimaltelee. Sillä tässä näki silmä aina vaihtelua, näki aina erilaisia värejä ja suhdallisia ääriviivoja. Kaukana oli tästä paikasta erämaiden yksitoikkoisuus, niin kaukana, että taitelijan silmä tällä kummulla olisi viettänyt yhden elämänsä nautintorikkaimpia hetkiä. Piispakin oli tarkastusmatkallaan paikkaan lumoutunut ja kehottanut pitäjäläisiä kummulle Jumalan ylistykseksi rakentamaan pappilan. Pitäjäläiset kiitoksesta lumoutuivat piispaan ja lupasivat laittaa. Se tehtiinkin uudenaikainen, huvilamainen, jossa oli neljä lipputankoa ja kookkaat parvekkeet. Siinä olivat suuret salit, niissä paneiliseinät, terrakottauunit ja kattokoristeet oikeata taidetta. Pitäjän muuten liiankin kuiva ja kova vaatimattomuus oli tässä unohtanut itsensä ja Jumalan ylistykseksi pusertanut itsestään vavahtelevin käsin ja verta vuotavin sydämin ensi luokan korutemppelin näille nälkämaille. Tuohon ihmeellisen ihanaan luontoon sopi rakennus kyllä mainiosti kuin taivaasta lähetettynä, sillä Luoja itsekin oli tässä ruvennut juhlatuulelle ja henkäissyt maan päälle kappaleen taivaallista kauneutta. Mutta kun pappila valmistui ja loistossaan auringon valossa ui siellä ylävällä kummulla ikäänkuin hymyillen ottaen vastaan ihailuja, kirosi pankki-Holopainen sen ensi kerran nähdessään. Ja koko se ryhmä, jonka etunenässä hän seisoi, kirosi mukana. Siitä päivästä he olivat sen ihanan pappilan veriviholliset. Sillä he itse asuivat tuvissa, joissa ovet olivat kuin tallissa ja uunit rakennetut omin käsin oman pellon liioista kivistä. Tätä pappilaa tehtäessä oli mestaria idästä ja lännestä. Pankki-Holopaisen leppymättömän vihan pappilaa kohtaan oli rovastikin pian saanut kuulla. Hän ja Holopainen olivat siitä lähtien pitäjässä kuin kaksi tähteä taivaalla, jotka paistavat eri aikana vuorokaudesta. Rovasti luki itsensä aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaisen ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä. Hannes seisahtui kummissaan pappilan rappusilla luontoa ihailemaan. Sillä vaikka oli jo syksy, oli maisema yllättävän kaunis. Rakennus salasi suuruuttaan näin avaralla ja avonaisella paikalla. Hannes tuli komeaan eteiseen, joka ikäänkuin kuohui vaatetavaraa. Ja nyt hän huomasi lähteneensä liian yksinkertaisessa asussa tällaisiin vieraisiin. Sillä hän oli harmaassa sarkapuvussa, ilman kiillotettua kaulusta ja saappaiden varret housunlahkeiden päällä. Eteisessä Hannes ryki ja ryki, sillä kaikki oli hiljaista eikä ihmistä näkynyt missään. Viimein saapui palvelija, joka osotti Hannesta menemään pihalta toisesta ovesta kansliaan, sillä nyt hän oli muka tullut "väärälle puolelle." -- Tämä on herraspuoli, neuvoi palvelija lopuksi. -- Mutta enköhän saisi täältäkin tavata rovastia? kysyi Hannes naurahtaen. Palvelija avasi oven rovastin työhuoneeseen. Siellä keinutuolissa istui suuri mies, jolla oli aivan lumenvalkoinen tukka, nenällään kultakehyksiset rillit, päällä valkoinen silkkiliivi ja jalassa vaatekengät. Hän oli syventynyt sanomalehden lukemiseen. Se lehti näkyi olevan "Hufvudstadsbladet". Palvelija alkoi puhua ruotsinkieltä. Rovasti havahtui. Pani pois sanomalehden ja niisti nenänsä. Hienoissa valkoisissa käsissä loisti useita sormuksia, kun hän nenäliinaansa kaavamaisilla liikkeillä avasi. Kaikki ympäristö oli ylellistä ja komeaa kuin kaupungin suurimmissa herrastaloissa. Hannes, joka tuli puutteen ja yksinkertaisuuden, alastomuuden ja töryn keskeltä, hiukan vavahti tätä arvaamatonta korskaa. Hän kumarsi syvään ja esitteleytyi. Rovasti oli noussut, katsoi tarkastavasti Hanneksen sarkapukua ja saappaita, joiden varret olivat housunlahkeiden päällä, vetäsi sieraimiaan, viittasi kädellään istumaan ja painautui takaisin tuoliinsa ja venytti pitkään: -- Vai Orjasaaren uusi opettaja... Ja sitten hetken takaa: -- Tervetuloa. Nyt tarkastelu jatkui ja terävä katse uudelleen kulki Hanneksen kengistä hänen hiuksiin asti. Sitten rovasti nosti nenäliinan taskustaan, kieputti sitä hetken ja huone täyttyi Kölnin veden lemusta. -- Oletteko käynyt seminaarin? -- Olen. -- Eikö mitään muuta opistoa? -- Kansakoulun ja viisi luokkaa lyseota. -- Miksi ette käynyt lyseota loppuun? -- Ei ollut varoja. -- Mikä oli isä? -- Pohjanmaalla pieni tervanpolttajatilallinen. Rovasti taas kieputti nenäliinaansa ikäänkuin olisi karkottanut pois tervanhajua. Hannes punastui. Tämä vastaanotto oli liian loukkaava. -- Pohjanmaaltako tänne tulitte? -- En. Olen ollut aina suvet kauppapalveluksessa ja talvet koulussa. Nyt olin suvea sen entisen kauppaisäntäni luona Etelä-Karjalassa. Hannes tahtoi toimittaa asiansa niinpian kuin mahdollista. Ja otti esille pankki-Holopaisten paperit. Mutta nyt vasta rovasti hämmästyi. Naurahti sitten ivallisesti ja sanoi: -- Taidatte olla pankki-Holopaisen ystävä? -- Minä olen jokaisen koulupiirini ihmisen ystävä, vastasi Hannes. Vähän kuumaa verta nousi rovastin kalpeille kasvoille. Mutta hän oli vaiti. Asia toimitettiin kylmästi ja virallisesti. Rovasti ei puhunut mitään muuta kuin kaikkein välttämättömintä. Hannes heitti hyvästin ja poistui. Rovasti ikkunastaan katsoi häntä ja tuumi puoliääneen: -- Siinäkin yksi puoliherra... hm... hm... Tulee ensi tervehdykselle sarassa, saappaan varret housujen päällä, ei kaulustinta kaulassa eikä siinä kaulahuivia. Ja... ja pitäjän suurimman raakalaisen talonpojan tytön puhemiehenä, tytön, joka on laittanut aviottoman lapsen omalle rengille. Se on jo huutavaa sivistyksen puutetta, jota vain kansakoulunopettaja osaa tarjota pitäjänsä rovastille... Rovastin täytyi ääneensä nauraa. Niin hassunkurista se hänestä oli, niin paksua, niin kymmenkertaisesti paksua... niin niin niin... Ja hänen silmiinsä tulvahti kokonainen lauma tyhmännäköisiä miehiä, jotka kesäkuumassa poutasäässä kaupungissa käydessään maleksivat sateenvarjo kädessä ja kokokalossit jalassa ja kotikutoiset puolivillaiset vaatteet päällä. -- Ne ovat niitä kan-sa-kou-lun-opet-ta-ji-a, venytti rovasti. Sitten hän painautui lukemaan uudelleen "Hufvudstadsbladetin" Samin mehevää kooseriaa. Hanneksesta tuntui helpottavalta, kun pääsi ulos syksyn viileään ilmaan. Tämä pappila... ja tämä pappi muistutti hänelle jotain hienon hienoa pankkiiria, josta hän jossakussa romaanissa oli lukenut. Niin kylmä kuin saframinkeltainen kulta ja niin suljettu kuin timantti rasiaansa oli tämä hengen mies korulinnassaan. Huh! Siellä sisällä puhalsi kuin kylmä tuuli vastaan yhteiskunnan pieniä ja vähäväkisiä. Jos Kristus vielä kulkisi maan päällä halpana ja paljain jaloin, niin varmaan hän jäisi tuon pappilan oven taakse, mietti opettaja. Samassa muisti Hannes oman kotipitäjänsä kirkkoherran ja miten sen usein tapasi pihalta hihat ylös käärittyinä taputtelemassa hevostensa turpaa tai jakamassa suolaa lehmille. Mutta tämä...! Oih...! Tämä oli Hanneksesta enemmän kuin yllätys... Hän oli kiivastunut ja veri voimalla juoksi hänen suonissaan. Mutta samalla hän hillitsi itsensä. Ehkä hän tuomitsi väärin. Ehkä pinta petti ja ehkä rovasti oli nöyräkin Herran palvelija. Hannes muisti raamatun sanat: -- Ihminen näkee sen kuin silmiin sattuu, mutta Jumala katsoo sydämeen. Kun Hannes palasi Holopaiseen, tuli isäntä vastaan naurun kure suupielessään ja sanoi: -- No nyt näitte meidän piispan. -- Näin. -- Miltä näytti? -- Komealta. -- Niin minäkin uskon. Taivaan suuruus näkyy jo sen palvelijoissa maan päällä. He menivät tupaan. -- Lupasiko panna kuulutukseen? kysyi isäntä tuvassa. -- Lupasi. Emäntä, Anna ja vävy riemusta loistivat. Mutta isäntä sanoi opettajalle: -- Me lähdemme tänne toiseen tupaan. He menivät ja siellä puhui Holopainen: -- Vävy ja minä emme oikein vielä hyvin sovi samaan tupaan. Mutta kyllä kai se ajan mukaan muuttuu. -- Sen täytyy muuttua, jos mies on rehti mies. Holopainen nosti pöydälle suuren viinapullon ja sen viereen puupikarin. Kaatoi sen täyteen ja käski opettajan ottaa. -- Ei, hyvä isäntä. En ollenkaan karvaita nauti. -- Vai niin. Holopainen itse kumaisi pohjaan, kaatoi uuden ja taas yhdellä siemauksella tyhjensi pikarin. Verta nosti pian viina hänen poskilleen ja hän tuumi: -- En minäkään pidä tapanani nauttia. Mutta tällaisessa suuressa perhejuhlassa... pitää ottaa... tuntuuhan se kovin iloiselta... kun saa... vävyn... Holopainen pahasti irvisti. Hannes ymmärsi, että se on mielen katkeruudesta, kun isäntä juhlii. -- Se on linna, jossa meidän pappi asuu. Silloin alkuvuosina kun siihen muutti -- hän on siinä ensimäinen asukas -- otti minut kahdenkeskiseen ripitykseen. Sanoi kuulleensa minun rakennusta vihaavan. "Onpa minusta liika ylellinen", vastasin. "Luuleeko Holopainen minulla olevan tässä sen suuremman huvin asua kuin teillä siellä omassa matalassa tuvassanne, jonka iso-isänne kuuluu rakentaneen", jatkoi. "Niinpä luulen", ehätin sanomaan. "Siinä on isäntä aivan väärässä. Minun täytyy saada asua tällaisessa, kun olen siihen tottunut. Isäntä on taas tottunut omaan tupaansa ja viihtyy siinä. Molemmilla on huvi aivan sama. Heittäkää pois mielenne katkeruus", selitteli. Mutta minä sanoin: "Miksi on rovasti niin ylelliseksi totutellut?" "Nähkääs, minä olen jo viidennessä polvessa herras- ja virkamiessukua. Minun isäni oli rovasti ja hänen isänsä rovasti ja taas hänen isänsä rovasti ja hänenkin isänsä rovasti." Naurahdin sillä rovastisakilla, mutta hän jatkoi: "Minut jo pienenä lapsena totutettiin ylellisyyteen. Ei ole siis minun vikani. Ja onhan Holopaisella omaisuutta, laittaa pois myös itselleen komean talon, niin ei tarvitse pappia kadehtia." "Omillaan kun pappikin laittanee, niin kukapa kadehtii", vastasin. Silloin jäi puhumattomaksi. Holopainen kaatoi taas viinaa ja joi. -- Ja sen uuden pappien palkkausjärjestelmän ne toivat tähän pitäjääseen kuin nauraen vain. -- Miten niin? -- Ei tätä rovastia silloin ollut, mutta olisihan tämä voinut asian peruuttaa, kun kuuli sen nurinkurin käytellyn. Mutta oli tässä kappalaisena muuan Plumkren silloin ja se oli näppärä herra. Oli kirkonkokous asiasta. Siinä kysyttiin seurakunnan mieltä, hyväksyykö se uuden palkkausjärjestelmän vai eikö. Siinä järjestelmässä oli monemmoisia pykäliä. Ja pappi mukaan haastoi suun täydeltä. Ukot siinä miettivät ja miettivät. Tuskin alkuunkaan pääsivät punnitsemisessaan, kun pappi kysyy: "Hyväksyykö seurakunta uuden järjestelmän?" Ei kukaan puhu mitään, sillä ei kukaan ollut vielä ehtinyt asiaa miettiäkään. "Ei kukaan vastusta. Se on siis seurakunnan yksimielinen päätös", puhuu pappi ja lyö vasarallaan päätöksen valmiiksi. "Ei tuota... ei tuota... pitää äänestää", hätäilevät isännät. Kinastuksen jälkeen äänestetään. Silloin joku puoltaa uutta, mutta kaikki muut ovat vastaan. Asia menee korkeampiin virastoihin. Ja sieltä tulee päätös, että seurakunta itse on yksimielisesti uuden palkkausjärjestelmän hyväksynyt. Nyt ukot ihmeissään! Valittavat kuvernööriin ja pyytävät uutta kirkonkokousta, jossa asia perinpohjin tutkittaisiin ja punnittaisiin. Vastataan, että kirkkolain mukaan ensimäinen päätös on sitova eikä mitään uutta kirkonkokousta tarvita. Niin me saatiin uusi palkkausjärjestelmä, joka on meille talonpojille koko joukon raskaampi kuin entinen. -- Kaikki siis riippui suomalaisen talonpojan hitaasta järjenjuoksusta. -- Niin, juuri niin. Opettaja on ensimäinen virkamies, jonka minä olen tavannut, mikä ymmärtää talonpoikaa... Meitä ne kaikki muut ovat nylkeneet ja nylkevät. Tuosta samasta palkkausjärjestelmästä jäi kuitenkin tänne minunkin liivini alle jotain... jotain, joka toisinaan papin nähdessäni ajaa veret raivoon... Jäi minun ja monen muun liivin alle... Ja sitä katkeruutta eivät papit ole yrittäneetkään huojentaa... aina kiskovat viimeiseen penniin asti, minkä suinkin järjestelmä myöntää. Hannes naurahti. Hän meni, laski kätensä isännän olkapäälle ja katsoi häntä syvästi silmiin. Ja puhui: -- Ettekö tunne ketään muuta, joka nylkisi ja pettäisi lähimäisiään? -- Tunnen kyllä. Mutta eivät ne sitä tee Jumalan sana suussa. Ja siinä on ero. -- Voipi olla. Mutta ahneus on aina ahneus, harjoittipa sitä pappi tai maallikko. Holopainen nousi pöydästä ja meni kaapilleen. Selaili siellä papereita, joista erotti kokonaisen tukun pois. Sulki sitten kaappinsa ja tuli Hanneksen luo. -- Tässä on kimppu köyhien ihmisten velkakirjoja. Lainat on annettu jo isän aikana. Mutta velkakirjat on minun toimestani uudistettu. Nyt ne vävyni kunniaksi ja tyttäreni naimisiinmenon muistiksi viskaan tuonne palavaan uuniin. Ja sitten ne on kuitattu. Sinne menee tuhansia... Samalla hän heitti paperit uuniin, jossa liekki ne kohta joka puolelta saartoi. Ne hulmahtivat suureen loistavaan paloon, joka ikäänkuin riemuitsi niiden köyhien, raukkain puolesta, joiden raskaat velkataakat se hävitti. -- Minä tunnen ytimissäni, että tämä kova kohtaus on minulle lähetetty sen suuremman kädestä. Emäntäni minut havautti ymmärtämään, miten moninainen on synnin jälki... Holopainen istui tyynesti pöytään, vaikka huulet värähtelivät ja äänikin oli katkera. Hannes vuorostaan nousi ja meni isännän luo. -- Suvaitseeko isäntä, että minä saan sanoa teitä ystäväkseni? Jos sen sallitte, niin siitä ylpeilen. Holopainen ojensi suuren kätensä, joka mielenliikutuksesta vavahteli Hanneksen kädessä. -- Hyvin mielelläni. Isäntä siirsi kaappiin pullon ja pikarin. -- Saako vävy oman elämisen? kysyi Hannes. -- Saa. -- Ettekö häntä vihaa? -- Koetan rakastaa... -- Nyt on autuus tapahtunut tällekin huoneelle. Olette kuin publikaani Sakeus. Hannes lähti. Mutta mennessään hän sydämessään melkein ylpeili. Tänä päivänä hän oli saanut kauniin sielullisen voiton. Hän oli tehnyt jotain suuremmoista, josta hedelmät vielä vuosien takaa kasvavat: Pimeän kansan johtajan oli hän voittanut ystäväkseen. XII LUKU. Koululla kuhisi väkeä mustanaan. Oli köyrisunnuntai-ilta. Sen sunnuntain ilta, jolloin kylillä tavallisesti remuilevimmat vuoden tanssit pidettiin, juotiin viinaa ja renttuiltiin kaikella mahdollisella tavalla. Tällöin vanhan tavan mukaan oli ikäänkuin sallittua antaa valta kaikille niille taipumuksille, joita sentään muulloin muiden nähden osattiin hävetä. Takalistomaatkin tarvitsivat jonkun päivän vuodessa, jolloin inhimillinen luonto purki tokeensa ja räiskyen tulvasi yli senkin, jota täälläkin sopivaisuudeksi ymmärrettiin. Juuri tämän päivän oli Hannes valinnut siksi päiväksi, jolloin hän aikoi tehdä kiivaan ryntäyksen yönjuoksua vastaan. Kaikkia hän oli kutsunut koululle kokoon sekä vanhoja että nuoria. Tuli hyvin pilkallisena Juuso Kallio, tuli iloisena ja myhäilevänä isäntä Karvinen, tuli virsikirja ja siniraitainen nenäliina kourassa emäntä Karvinen, tuli paljon isäntiä ja emäntiä, tuli vanhoja, tuli keski-ikä ihmisiä, tuli, tuli. Mutta nuoriso ei tullut. Ei tullut nuoriso, jolle Hannes etupäässä kutsunsa lähetti, se ihmisikä, jonka veressä yönjuoksun hapatus kuohuen kävi. Hannes ymmärsi, että tämä ei ollut se yleisö, jota hän etupäässä oli tarkoittanut. Ja hänelle kerrottiin, että nuoriso on laittanut suuret köyritanssit muutamaan taloon ei kovinkaan kaukana koululta. Se talo oli huonossa huudossa ja sen talon tyttäret vieläkin huonommassa. -- Me lähdemme myös sinne, sillä siellä on juuri se paikka, mistä yönjuoksun vastustaminen pitää alotettaman, puhui Hannes ja painoi rohkeasti hatun päähänsä. Yleisö ymmärsi, että tästä tulee jotain hyvin hauskaa ja seurasi mielellään mukana. Niin lähti vanhoja ihmisiä puoli sataa Hanneksen seurassa koululta tanssitaloon. Mutta nuoriso ei antanut itseään pelottaa. Nauraen se otti vanhat vastaan. Se hyvin tiesi, että vanha tapa oli sen puolella, että ikimuistoisista ajoista asti oli yhtä vimmatusti tanssittu köyrisunnuntai-iltana kuin jouluna hartaina kirkossa istuttu. Se kuului sen päivän luontoon. Nämä ikä-ihmiset ja heidän isänsä ja äitinsä pitemmälle kuin hautausmaan hautataulut tunsivatkaan olivat silloin tanssineet, remuilleet ja räiskyvään humuun uuvuksiin asti uppoutuneet. Miksei nyt? Miksei? oltiin valmiina voimakkaina huutaen kysymään. Hannes kohtasi hyvin paljon nuoria pilkallisia kasvoja, jotka nauttivat siitä, että opettajakin oli tänne tullut. Mutta kukkona ivaajien keskellä keikkui Maikki Karvinen ja iski silmää toisille nuorille Hannesta osotellen. Sen huomasi Hannes ja sentähden oli tupa tuokion sysimusta hänen silmissään. Täällä oli jo tanssittu hyvä aika, joten oli kuuma ja rasvainen ja hikinen ilma. Nyt kaksi viulua yltyi soimaan kiivasta polkkaa. Pari toisensa jälkeen lähti pyörimään ja kohta oli koko tupa kuin hyppelevä intiaanileiri. Tuossa meni poika ja tyttö, tuossa kaksi tyttöä, tässä taas kaksi poikaa ja tuolla lensi vimmatusti yksinään rypäs puolikasvuisia miehenalkuja. Kaikkien sääriin virma ajautui, sillä viulut kutsuivat tanssiin niin kiusaavan viettelevästi. Tuvan ilmassa oli jotain lämmintä hekumaa, lattia tömisi, seinät vastailivat, katto kumisi, koko kymmensyltäinen tupa vavahteli ilosta. Kuka tässä jaksoi vastustaa verensä vanhoja muistoja, jotka kiusaavina nousivat päähän ja veivät mennessään niihin aikoihin vanhempiakin, jolloin jalka oli jäntevä ja norja, poski lämmin ja otsa rypytön? Entiset nuoruuden köyrisunnuntai-illat iloineen nousivat menneiden aikojen kätköistä kuin eilispäivän tapahtumat ja nyt taas silmien edessä vereksinä hurmasivat. "Oltiin sitä ennen nuoria mekin, eikä olla liian vanhoja vieläkään", ajateltiin vanhempienkin joukossa. Ja yksi ja toinen pari irtausi sieltäkin tanssiin. Kaikista ensimäisinnä Karvisen isäntä muutaman nuorekkaan emännän kanssa. Etsittiin nuoruutensa rakastettuja ja vielä tahdottiin niiden kanssa viettää yksi huimaavan ilon hetki ennenkuin palattaisiin ainiaaksi takaisin arkipäivien harmaisiin huoliin. Tuolla nurkassa ryypittiin viinaa, täällä istuivat pojat ja tytöt sylitysten. Tuossa nosteltiin tanssivien tyttöjen hameita, jotta sukanvarret paljastuivat. Siellä loukossa iskettiin korttia ja kiroiltiin. Nyt on köyri... nyt on köyri... nyt on köyri... kävi kuin humaus läpi kymmensyltäisen tuvan katosta lattiaan. Nyt tanssitaan, nyt lauletaan, nyt riemuitaan täysin sieluin... täysin rinnoin... hiiteen ja hornaan opettaja, joka meiltä ilon ryöstää aikoo... Näin ajatteli tuvan ihmisjoukko melkein kuin yksillä aivoilla. Karvisen emäntä paineli rintaansa ja lähti voivottaen pois. Pihalla hän alotti laulaa virttä. Juuso Kallio katsoi ilosta humaltunutta ihmisjoukkoa, sitten opettajaa, joka hyvin kalpeana koetti vältellä tanssivien työntelyjä. Ja Kallio nauroi sydämensä pohjasta. Opettaja huomasi, että tässä tarvittiin hänen puoleltaan kymmenen miehen rohkeus ja voima. Nyt oli se juhla ylimmillään, jolloin Orjasaaren kansa orjana uhrasi itseään voimakkaammille intohimoilleen, se pakanallinen juhla, jolloin pakanuus noiden ihmisten sydämistä vielä päivän valoon uskalsi tulla. Ja Hannes harmitteli, että juuri hän oli tuonut vanhemmatkin tänne tanssimaan. -- Olisiko viisainta hänen siirtää toiseen tilaisuuteen puuhansa? mietti hän. Mutta samassa hän huomasi, miten Maikki Karvisen silmä nauroi hänellä ja miten humalaiset nuoret miehet retuuttivat muuatta piikatyttöä. Yht'äkkiä tanssi taukosi ja soitto lakkasi. Oli väliaika. Hannes nousi tuolille huoneen perällä, levitti kätensä ja huusi: -- Nuoret ja vanhat! Tässä välillä muuan sana. Syntyi hiljaisuus ja kaikki häntä katsoivat. Väki alkoi keräytyä oven seinälle ja sivuille, jotta keskilattia ja tuvan perä tyhjeni. -- Tämä juhla, jota nyt vietätte -- Hannes jatkoi -- on alkuaan pakanallinen juhlapäivä. Esi-isämme viettivät sitä Kekrin eli karjanjumalan kunniaksi. Tämä vanha tapa on muuttanut meillä tämän kristillisen sunnuntaipäivän karjanhoitajain eli palvelijain vuosipäiväksi, sillä nyt he vuoden töistä vapaina saavat iloita ja viettää vapaan viikon. -- Niin saadaankin, vastasi raikuvasti joku nuori mies. -- Ja nyt te tanssitte ja soitatte. Sitä en ensinkään moiti. Mutta sitä moitin, ett'ette heittänyt oven ulkopuolelle viinapulloja, kortteja, mielen irstautta, raakuutta... Jos näin jatkatte aamuun asti, niin olen varma, että tänä yönä tehdään töitä, joita saadaan läpi elämänsä katua ja josta lopullista tiliä tehdään käräjäpaikalla. Syntyy tappelujuttuja, syntyy lapsenruokkojuttuja... Juuso Kallio kuiskasi jotain oven suussa Lois-Maijan korvaan. Tämä hiipi seinäviertä huoneen perälle ja hiljaan Hanneksen huomaamatta asettui hänen tuolinsa sivulle nauravin naamoin. Näin sai Hannes Lois-Maijasta ikäänkuin taistelutoverin, sillä muita huoneen perällä ei ollut. Hannes jatkoi: -- Säädyllinen tanssi ja säädyllinen ilo on kyllä sallittava. Mutta koulupiirinne opettajana panen jyrkän paheksumisen tätä tällaista remua vastaan. Koko ihmisjoukko yltyi nauramaan, sillä Lois-Maija teki jonkun hullunkurisen kujeen siinä opettajan sivulla eikä Lois-Maijan maine kylässä ollut paraita. Nyt huomasi Hannes Lois-Maijan. Kiivaasti siirsi hän tuolinsa toiseen paikkaan ja kielsi Lois-Maijan tulemasta siihen. -- Koulun väkeä on Lois-Maijakin, aivan saman talon väkeä, vastattiin nauraen joukosta. -- Sovittehan koulullakin yhdessä, huomautti pirullisesti Juuso Kallio. -- Ja hyvin sovimmekin, lisäsi Lois-Maija ja räjähti nauramaan. Koko tupa taas nauroi. Hannes oli kuolemankalpea. Hänet oli viattomasti häväisty tämän ihmisjoukon edessä, hänet, joka lähti irstautta näistä pois ajamaan. -- Minä kiellän Lois-Maijan tulemasta tähän ja tulemasta enään koululle, kivahti Hannes posket tulvillaan verta kuin pyrkisi se läpi ihon niistä tippumaan. -- So! so! On minullakin koulutalosta jotain sananvaltaa, kuka siellä on ja kuka ei, puhui Juuso Kallio hyvin nauttien Hanneksen hämmingistä ja asetti rahansa kuin Hanneksen katseltavaksi. -- Minun asunnostani ei teillä ole mitään sananvaltaa ettekä voi minua pakottaa pitämään asunnossani vastenmielisiä ihmisiä. Ja on häpeällistä, että kansakoulunjohtokunnan esimies asettuu täällä pimeyden voimien puoltajaksi... Juuso Kallio sähisi vihasta ja meni talonisännän korvaan kuiskailemaan. Isäntä puolihumalaisena meni puhuttelemaan renkejään, joiden aivoissa myös viina parhaallaan vietti voittokulkuaan. Hannes oli taas noussut tuolille ja alkoi puhua. Mutta samassa rähisi isäntä: -- Tässä tuvassa on minulla sananvalta. Rauhanhäiritsijät pois pellolle! Samassa tarttuivat rengit Hanneksen tuoliin ja kantoivat hänet sillä pihalle. Joukko huusi, polki jalkaa, taputti käsiään ja nauroi, nauroi nauramasta päästyäänkin. Niin paljon saatanallista pilkkaa ei Hannes vielä ollut elämässään yllättänyt. Näytti kuin koko tuo suuri tupa olisi räjähtänyt hänelle nauramaan. Siinä hän huomasi vain lihavia, rasvaisia naamoja, hikisiä kasvoja, koko- ja puolihumalaisia silmiä, tyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja, ja kaikki nauroivat -- hänelle! Juuso Kallio lopuksi yllytti miehet huutamaan: hurraa! Tässä perkeleellisessä melussa hänet kannettiin pihalle ja siellä isäntä joukon etunenässä sanoi hänelle: -- Uskallappas toiste tulla köyritansseihimme saarnaamaan! Sitten väki meni sisälle, ovi suljettiin, viulut yltyivät soimaan ja tanssi alkoi -- koko maailman polkka oli parhaallaan menossa. Nyt ymmärsi Hannes tavanneensa sitä raakuutta, jota hän lähti etsimään. Meneppäs nyt ja luennoi sille! Tai lausuisitko sille runon vaiko laulaisit isänmaallisen laulun...? Hannes jo ivaili itse itseään. Kun hän pääsi koululle, tuntui hänestä kuin olisi hän nostettu likakuopasta ja vaatteet vielä moskaa valuisivat. Hän oli nyt täydellisesti nöyryytetty mies. Sillä hän oli kohdannut mahtavampansa. _Hän_ oli liian heikko sivistyksen apostoliksi näillä takalistomailla. Ja hänen aseensa, jotka seminaari hänelle antoi, kovin tylsät. Taas tuli Hanneksen sieluun kuvitelma jättiläisestä, joka nousisi näiden pariin jostain tuntemattomasta maailmasta kädessään sivistyksen valtasoihtu. Ja kun hän sen pystyttäisi tämän pimeyden keskelle, niin varmaan se huikaisisi ja he nöyrtyen maahan lankeisivat. Mutta hän? Rengit, joiden jalat viinasta horjuvat, kantavat hänet pihalle. Ja siellä hänelle vielä annetaan nuhteet yhteisen kansan silmien alla. Mutta ei tämä tällainen ole sivistyksen vika. Vika on siinä, että hän -- sen esitaistelija -- on ylen heikko nuori mies, joka ei ymmärrä arvostella asemaa eikä oikeata hetkeä. Joka lähtee tappeluita iskemään, sen pitää juuri ymmärtää se "oikea" hetki. Samassa hänen povessaan kuiskattiin: "Mitä valitat? Onhan se sinun oma kansasi, joka sinulle hävittömäksi rupesi. Nythän näet, kuinka se on raaka ja kuinka sen raakuudessakin piilee voimaa. Ihaile sitä! Sillä kun tuon voiman suunta saadaan käännetyksi päinvastaiseen, tekee se yhtä uljaita voimannäytteitä valon ja valistuksen alalla kuin nyt pimeyden töissä. Ja kuka on ensi kerralla kohta voittoon kohonnut? Vain suurimmat onnen sylilapset, joille taistelu on leikkiä." * * * * * Kun opettaja oli ulos saatettu tanssituvasta, yltyi heidän remunsa siellä sisällä kahta rajummaksi. He ikäänkuin nyt vasta tunsivatkin mahtinsa ja seisovansa omalla pohjalla, kun opettajalle tuollaisen ulosmenon laittoivat. Hurjuus huippuunsa kohosi ja rohkeina heiteltiin jalkoja vimmaisessa tanssissa. Tanssittiin, tanssittiin, tanssittiin... Toisistaan ei välitetty, vaan jokainen eli omaa iloaan. Ei moneen, moneen vuoteen oltu pidetty näin mahtavia köyritansseja. Sillä nyt tulivat vanhemmatkin ihmiset kuin sattumalta tukulta mukaan vedetyiksi. Siellä menivät yhdessä mylläkässä isät, äidit, lapset. Tämä oli aito Noan ajan rohkeata riemua ja kirjavata syntiä. Silloin yön sylissä, kun tuikuttavat tuijulamput väsyneesti valaisivat hyvin tomuista, harmaankeltaista ilmaa ja hikeä ja tupakan savua oli tuvassa niin runsaasti, että sitä melkein voi lapiolla lykätä, kun useampien miesten silmät viina oli pilannut ja naiset synnynnäisen ujoutensa pois viskanneet rohkeina miesten sylissä keikkuen, silloin yht'äkkiä kuului hirveä huuto, näkyi punaista verta ja mies puukko kyljessä horjahti lattiaan. -- Siinä on Maijan puolesta! kuului huuto ylinnä. Kaikki säikähtivät kuin salama olisi tuvan pirstonnut. Juopuneet selvisivät, tytöt taas häpesivät, miehet huusivat, naiset itkivät. Toiset ottivat kiinni murhaajan; toiset koettivat hoitaa murhattua. Työnneltiin toisiaan, tuupittiin ja hätäiltiin. Ja kun ensi sekasotkusta selvittiin, huomattiin, että murhattu oli Karvisen isäntä ja murhaaja Lois-Maijan isä. Molemmat olivat he olleet liikutettuja. Murhaaja oli kantanut isännälle vihaa jo vuosikymmenin tyttönsä tähden. Nämä olivat viimeiset köyritanssit Orjasaaressa. XIII LUKU. Tuon murhatapauksen jälkeen koulupiirin ihmiset olivat hyvin peloissaan. Olihan murhattu pitäjän ensimäisiä isäntiä ja kaikki hänestä olivat pitäneet. Taas murhaajaa vihattiin ja hänen oma vaimonsa kirosi häntä. Yleinen mielipide tuomitsi murhaajan kaikkein katalimmaksi raukaksi, joka kehtasi oman isäntänsä murhata, vaikka tämä aina oli ollut hänelle hyvin hyvä. Murhaaja oli ollut synkkämielinen jo monen monta vuotta. Mutta muuten kirjan mies ja uskonnollisuuteen taipuva. Monta sanaa viikossa hän ei puhunut eikä juuri ihmisten seuroissa viihtynyt. Ei kiroillut, ei juonut, eikä juuri naisiin katsonutkaan. Kun Hannes kuuli murhan, oli hän sydänjuuriinsa asti liikutettu. -- Kävikö isäntä Karvinen muulloin köyritansseissa? kysyi hän sanantuojalta. -- Joka vuosi _hän_ oli niissä, kuului vastaus. Hannes tyyntyi. Tuo Karvinen olisi varmaankin ollut pohjaltaan oikein kelpo mies, mutta salainen synti hänet tuhosi. Hän oli niin elämänhaluinen, niin kovin elämänhaluinen, hänen suonissaan kuohui voimakas veri, mutta nuoruudessa sen veren suuntaa ei osattu oikein ohjata. Ja se oma veri hänet tuhosi, se liian voimakas elämänhalu, joka jo hänen kasvoissaan leikkien säteili. -- Käypikö tavallisesti köyritansseissa vanhojakin ihmisiä? kysyi Hannes uudelleen. -- Ei sanottavasti. Mutta olihan niitä tänä vuonna, kun opettaja niitä sinne kuljetti. -- Niin. Minä tarkoitin kokonaan toista. En voinut uskoa, että vanhemmatkin ihmiset olisivat noin vanhojen muistojensa vallassa. Luulin että he jaksaisivat hillitä itsensä. Mutta nyt siellä polki tanssin mylläkässä kokonaisia perhekuntia. Ja sehän on jo lumousta, jota ei tavallinen ihmisvoima pidätä. Minä olin tyhmä, mutta kyllä he minulle kostivatkin. Kuitenkin jos he kuuntelivat minua, niin murha jäi tekemättä. -- Niin jäi. Ja nyt sitä surraan. -- Ja opettajana minä olisin tehnyt väärin, jos olisin istunut koululla toimetonna, kun vierelläni kokonainen helvetti oli sytytetty. -- Nyt surraan, ett'ei opettajaa toteltu. Karvisen Maikki on koko yön itkenyt ja valittanut. Emäntä Karvinen vain veisaa ja huutaa: halleluja! Toiset sanovat, että opettaja kostoksi noitui tuon tapauksen. Toiset taas että Jumala sen rangaistukseksi lähetti, kun opettajaa niin kovin häväistiin. Menettelyään teitä kohtaan he kovasti katuvat. -- Se on kauniisti tehty. Minä luulin jo, että minun täytyy jättää tämä pitäjä... Puhuja -- yksi koulunjohtokunnan jäsenistä -- säikähti ja alkoi monenkertaisesti pyydellä anteeksi kaikkien puolesta. Ja sinä päivänä, joka tansseja seurasi, kävi koululla monta ihmistä, jotka olivat aivan murtuneita. Naiset itkivät ja pyysivät anteeksi, miehet sadattelivat omaa hurjuuttaan. Tuli niitäkin, jotka paikalla eivät olleetkaan, ja pyysivät opettajalta koulupiirin puolesta anteeksi. Murhatapaus oli kaikki säikähdyksellä lyönyt. Nyt jo pyydettiin pyytämällä, että opettaja ensi sunnuntaina heitä koululla neuvoisi. Opettaja lupasi. Hannes lähti Karviseen. Maikki häntä häpesi eikä tullut näkyviinkään. Opettaja pyysi saada nähdä ruumista. Renki tuli näyttämään. Vainaja oli nostettu riiheen, kunnes nimismies saapuisi pitämään poliisitutkinnon. Sitten se vasta hankittaisiin ja puhdistettaisiin. Siinä lepäsi mies eksymystensä uhrina. Oi, miten ankara on siveyden laki! Hanneksella tulivat vedet silmiin. Tässä taittui varmaankin hyvä sydän, joka pilautui sivistyksen puutteessa. Hannes oli varma, että Karvinen ei olisi ollut sellainen kuin hän oli, jos hän olisi saanut hyvän pohjakasvatuksen. Opettaja muisti hänet niin ilmielävänä eilen illalla koululla. Vainaja antoi reippaasti ja sydämellisesti kättä, hymyili ja sanoi vakavasti lopuksi: -- Minä toivoisin, että opettaja saisi meidät kaikki paremmiksi. Minua jo kohotitte koko joukon, vaikka kyllä se vanha koski täällä liivin alla pyrkii kohisemaan. Hannes kallistui lähemmäksi katsomaan noita sieviä kasvoja, jotka olivat vieläkin kuin puolihymyssä. Karvinen oli kuollut nauru huulilla. Ei liene luullutkaan itselleen niin pahoin käyneen. Pois mennessään käveli Hannes rakennuksen sivustaa. Hän kuuli tuvasta hyvin kimakan virren veisuun, johon seottui useampia särkyneitä ääniä. Kylän hurskaat mummot olivat tulleet emäntää lohduttamaan ja nyt siellä kuorossa veisattiin niin, että huone järisi. -- Ei ole tämäkään kristitty opettaja, kuuli hän samalla soimauksen selkänsä takaa. Mutta hän meni vain. Sillä hänen sydämensä oli liian täysi. * * * * * Seuraavana sunnuntaina saapui nuorisokin koululle. Nyt oli nuoria, nyt oli vanhoja, nyt oli keski-ikäisiä. Mutta kaikki he arkaillen liikkuivat, hiljaan puhuivat ja jo opettajan katseesta punastuivat. Ei olisi voinut uskoa, että tämä sama yleisö viikko takaperin opettajan sellaisella rohkeudella häpäisi ja sellaisella määrättömällä remulla liikkui. Koulutalo ei yksin tätä vaikutusta tehnyt. Vaan se oli Karvisen isännän murha. Kerrottiin, miten vanhatkaan ihmiset eivät uskalla pimeän aikana tuvasta ulos mennä, miten lapset äitiensä sylissä itkevät pelosta ja miten nuoriso lupaa olevansa tästä puoleen köyritansseja pitämättä. Melkein joka talossa oli nähty kummituksia ja joka riihessä pauketta kuultu. Koko Orjasaari vavahteli omaa arkuuttaan. Olisiko Karvinen siis kuolemallaan sovittanut sen, mitä elämällään rikkoi ja enemmänkin? Olisiko siis hänen murhansa lupaava alku irstaisuuden pois kitkemiseksi Orjasaaresta? Hannes nousi puhumaan. Sielun kirkas toive hohti hänen silmistään ja hänen äänensä helkkyi kuin kanteleen kieli. Sillä tässä oli se yleisö, jota hän tarvitsi, tässä nyt se maa-ala, johon sopi kylvää. Karvisen aave ikäänkuin edellä kulki tietä tekemässä. Hän piti tulla tapetuksi, jotta sydämet syntiensä painosta väriseisivät. Hän oli ollut koulun innokkain puuhaaja ja suurin ystävä koko koulupiirissä. Kun hän sen sai puuhatuksi, poistui hän itse. Hannes kuvasi yönjuoksun monelta eri puolelta. Ja koetti sitä valaista siveyden soihdulla. Kuulijain mieleen, tulee niin ilmielävänä hiljainen kesäyö, jolloin kaikki muut nukkuvat, mutta eivät yönjuoksijat. Luonto on valoisa, on hiljaan, on niin sanomattoman hiljaan, jotta omat askeleet painuessaan yön kosteaan ruohoon korviin kuuluvat. Joskus pelästyneen sorsan "krääk krääk" äänetöntä kulkijaa säikäyttää. Tai kuu liian totisena taivaalta katsoo. Tuolla ulompana on yksinäinen aitta ja sinne askeleet vievät. Kuumana polttaa veri, kun hiljaan ovelle napauttaa ja sieltä sisältä tulee valkoröijyinen tyttö suortuvat hajallaan ja posket hohtaen, valmiina lämmin syli nuoruuden lemmitylle... Oi! Olivathan ne sentään sen ajan riemuhetkiä nuo nuoren elämän rohkeat yötaipaleet... Kuulijat ovat mukana henkeä pidätellen. Se tuo opettaja todella lukee heille heidän oman sydämensä kirjaa. Hannes pitää pienen väliajan ennenkuin uudelleen alkaa. Hän sallii kuulijain tuokion muistoissaan hekkumoida, jotta mieli olisi sen vastaanottavampi sille, mikä vielä seuraisi. Hän antaa kylliksi päivää, jotta yö siihen kahta kamalammin kuvittuisi. Riemujen ruusupohjalle hän tahtoo maalata kipujen käärmeen. Nyt hän jatkaa kuvaustaan: Mutta sitten vuosien takaa... surua... pohjatonta surua useimmalle yönritarille. Tällöin tuli tehdyksi lupauksia, joita ei pidetty; sanotuksi valoja, joita rikottiin. Ja kun elämä myöhemmällä iällä tinkimättömästi näytti näiden öisten riemujen takapuolta, niin silloin ne samaiset kiskoivat silmistä verikyyneleitä. Ja kiivaimmat yöntanssijattaret kaatuivat väsyneinä arkielämän maantien ojaan. Hanneksen kuvauksessa ei muoto ollut noin verhottu eikä sisällys runollisiin poimuihin kätketty, mutta kuulijakunnan käsityskannan mukaan alastomampi. Siksipä silmät vettyivät ja äskeiset riemumuistot laskivat nyt alas aivoista itkujokina. -- Niin ankara on siveyden laki! Rikokset sitä vastaan ovat puukon pistoja rikkojan omaan sydämeen, lopettaa Hannes. Hänen silmissään on lähtemätönnä Karvis-vainaja puukko kyljessä. Mutta kuollutta hän ei tahdo häväistä. Sillä siellä kuuli jäin joukossa oli Karvisen oma tytär. Nyt nähtiin outo näky. Oven suusta kasvot itkun vääristäminä ja ruumis vavahdellen kulkee Lois-Maija opettajan luo, lankeaa siellä polvilleen ja suutelee opettajan jalkoja. Koko ihmisjoukko on tunteiden lyömä. Katsoitpa minne tahansa, niin silmissä kiilsi kyynel. Sillä Lois-Maijan ja Karvis-vainajan nuoruuden historia oli yli koko seudun tunnettu. Opettaja nostaa Maijan ylös ja kysyy, onko hänellä erityistä sanottavaa. Maija puhuu hiljaan, hyvin hiljaan... Ja sitten vaipuu taas polvilleen lattialle nyyhkimään. -- Maija pyytää teiltä kaikilta anteeksi ja lupaa alkaa uuden elämän. Karvisen isännän murha on hänen sielunsa kääntänyt. Viime viikon on hän harhaillut metsissä omantunnon tuskissa ja sanoo nyt minun puheessani nähneensä itsensä kuin peilissä, puhuu Hannes. -- Niin on... on... on, voivottaa Maija lattialla. -- Te nuoret naiset, joille elämä vielä näyttää nautinnon riemut niin hurmaavina, niin kiehtovina...! Samassa Hannes tahtoo katsoa läpi Maikki Karvisen. -- ... Silmätkää tätä naista ja te näette ilmielävänä, mihin neitseenä särjetty puhtaus viepi. Viehkeinä te syliinne aittanne ovella suljette yön sankarin, joka surkeimmassa tapauksessa vuosien takaa viskaa teidät tuohon kipeään raunioitumiseen kuin tässä tämä naisrukka. Hän on yönjuoksun riemujen kuivettunut kukka. Voisin paljonkin opettavaa tässä asiassa hänestä puhua. Mutta en tahdo häväistä vainajia. Kaikki kääntyivät katsomaan Maikki Karvista. Hannes huomasi ampuneensa yli maalin. Ja harmitteli sitä. Hän jatkoi Maijaa osottaen: -- Elkää häntä silti polkeko! Vaan tukekaa häntä! Sillä hänkin oli kerran viaton impi. Nouse ylös, Maija! Kaikki me olemme syntisiä ja tarvitsemme hengessämme polvistua Kaikkivaltiaan eteen rukouksessa. Maija nousi. Hannes määräsi virren, alkoi soittaa ja kohta voimakas virsi sävelissä vieri suuren luokan seinästä seinään. Ihmisten rinnat avartuivat ja salvat poistuivat. Ukkosilma oli ohi ja jäljelle jäi puhdistava, raikas sydänten lämpö. Se oli se suuri puhdistusjuhla Orjasaaren kansassa. Sen aikakirjoissa oli lehti kääntynyt, mutta valistuksen ensimäinen voitto oli siihen kirjoitettu Karvisen isännän verellä. Ja sitä Hannes suri. Hän oli toivonut, että sivistys yksin omalla sisäisellä voimallaan tekisi täälläkin valloitusretkensä ilman veren vikoja. Mutta Karvisen isännän veressä piti Orjasaaren kansan valistuksen lunnaat huuhdottaman. Veri, jota monet miespolvet perätysten oli pilattu, vaati verta. Siinäkin yksi sallimuksen lujia lakeja. Karvinen, aikoinaan seudun suurin yönjuoksija, oli omien eksymystensä uhri, mutta samalla nousevan valistuksen uhri. Sillä yönjuoksu oli nyt Orjasaaressa loppunut. XIV LUKU. Täällä takalistolla oli kansalla vain kaukainen hämäryys kaikesta siitä valtiollisesta sekasotkusta, mikä maan keskuksessa tapahtui. Tänne kuului se vain himmeästi kuin etäisen ukkosen vieno jyrinä, ukkosen, joka särki ja pirstosi satavuotiset hongat, velloi mutaisiksi kuohuvien virtojen vedet ja painosti ilman hiostavaksi siellä, missä se vaaruna pään päällä elämöi. Hannes oli saanut oudon kirjeen, mikä oli kätketty pieneen kuoreen ja siihen huonolla käsialalla osote kyhätty. Tuo kirje oli ulkopuolelta niin vaatimattoman yksinkertainen kuin maalaistytön lemmen kirje. Mutta sen sisällä oli asioita, jotka perin juurin järkyttivät Hanneksen mielen rauhan. Sillä kirje oli suuri valtiollinen julistus ja sen jokainen sana säihkyvä kuin tulesta hehkuisi. Hannes luki, vapisi, tuli selville, että hänenkin pitää jotain täällä tehdä. Kirje oli kuin tulisoihtu, joka paljasti hänelle valtiollisen aseman syvänteitä myöten. Ja hän oli jo kyllä tarpeeksi ympäristöönsä tutustunut, jotta hän voi alkaa valtiollisenkin herätystyönsä. Tähän asti ei sen tarve ollut täällä niin ensi hetken polttava. Mutta nyt jo tuntuivat vaikutukset valtiollisesta sekasotkusta suoraan tänne asti. Sillä oli annettu uusi asevelvollisuuslaki, joka veisi tämänkin Orjasaaren nuoret miehet syömään hapankaalia Venäjälle ja raakojen aliupseerien potkittaviksi. Julistus kuitenkin pitää ensin maan kirkoissa kansalle luettaman. _Sitä ei saa tapahtua_. Se oli tuon kirjeen ponsi. Ja siihen pyydettiin Hanneksenkin myötävaikutusta. Nyt siis hänen pitäisi alkaa ohjelmansa valtiollinen puoli. Ja hän sen alkoi. Jonkun viikon takaa sai hän rovastilta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin ensi lauantai-iltana hyvin tärkeän asian vuoksi saapumaan pappilaan. Kun Hannes sinne saapui, olivat siellä jo pitäjän muut opettajat ja pieni pastori. Rovasti loisti nyt kohteliaisuudesta ja lähentymisestä. Hannestakin taputti hän olkapäälle, nauroi ja käsi kädessä kuljetti sisälle. Siellä oli valmis kahvipöytä. Pieni pastori oli vain hirveän hermostunut. Muuten olisi tämä tilaisuus ollut erinomainen veljestymisjuhla. Pastori-raukka näytti vieläkin pienemmältä kuin hän olikaan, yski ja hätäili. Kun joku hänelle kääntyi puhumaan, oli hän hajamielinen ja unohti puhujan ja asian, niin että puhuja kylläyneenä kääntyi pois hänestä, koska keskustelu kuitenkin tuon tuostakin katkesi pastorin hajamielisyyden tähden. Sillä pastori vainusi rovastissa taas jotain kavalaa, kun noin ylenmäärin ystävyyttä jakoi. Rovasti säteili. Hänen valkoinen tukkansa oli juhlallisen komea kuin lumikerros viheriöivän vuoren huipulla. Se vain kaunisti. Aivan sileiksi ajetuilta kasvoilta ei koskaan hymy nyt loppunut. Hän kokosi helmuksensa, istuutui vitkaan tuolille kuin pelkäisi jotain särkevänsä ja alotti: -- Herrat tietävät, että Suomessa nyt on kovat ajat. Mutta kun me osaamme kaikki kristityn nöyryydellä vastaanottaa, niin kalkki ei olekaan niin karvas. Meiltä vaaditaan vain Getsemane-mieltä. Oma kapinoiva tahtomme pitää meidän lannistaa ja jättää kaikki sen huostaan, joka kansojen kohtalot johtaa... Rovasti silmäsi kuulijoihinsa. Pastori oli pannut kätensä ristiin ja hänen silmäluomensa raskaina alas painuivat kuin suljetut luukut. Useimmat opettajat olivat seuranneet esimerkkiä. Hannes oli työntänyt peukalonsa liivinsä rinnan alle molemmin puolin ja ruumis eteen käsin pullistuneena oli kuin jotain sanomaan valmiina. Hän rohkeni katsoa ylös. Rovasti kädet ristissä jatkoi: -- Nyt on Suomen kansalla etsikkoaikansa. Meidän, jotka kaikki olemme sen opettajia, tulee ennen kaikkea neuvoa lähimäisiämme ymmärtämään tämä ja nöyrtymään sen Jumalan edessä, joka sekä alentaa että korottaa. Amen! Kaikki nostivat silmänsä ylös ja tultiin kuin rohkeammiksi. Mutta rovasti hetken takaa jatkoi ja nyt kuuluvasti liikutettuna: -- Sain joku päivä takaperin uuden asevelvollisuuslain kirkossa luettavaksi. Ja tämän johdosta olen kutsunut teidät neuvotteluun. Kuulijat taas jännittyivät. Ja rovasti puhui edelleen: -- Hiukan ennen kuin tämä laki luettavaksi saapui, tuli minulle myös erään korkean ystävän kirje. Rovasti etsi kirjoituspöydältään kirjeen. Ja sitten hän esitti kirjoittajan, miten monessa vaikeassa pulmassa hän on maan kohtalot johtanut ja miten onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan näin arkaluontoisessa asiassa neuvoja sellaiselta taholta. Rovasti mainitsi nimen, jonka jokainen heistä hyvin tunsi. Se nimi pani rovastin vanhat posket punottamaan ja hänen silmänsä kirkastumaan. Sillä sillä nimellä oli kaiku... maine... Ja se nimi oli tämän kirjeen alla! -- Ja tahtovatko herrat kuulla tämän? Vastausta ei tarvinnut odottaa. Rovasti luki, sen tärkeimmät kohdat kahteenkin kertaan ja teki niiden johdosta reunamuistutuksia. Kirje hyvin taidokkaasti selitti, että ainoa ehto on maan vastaiselle onnelle lukea julki tuo laki kirkossa. "Mutta samalla kuin sen huulillamme luemme ja korvillamme kuuntelemme, niin kirotkaamme se sydämessämme. Taistelkaamme vihollistamme vastaan sen omilla aseilla. Tämä on korkeampaa valtiotaitoa." -- Mitä ammattitoverit arvelevat? kysyi rovasti. -- Tuo haiskahtaa minusta jesuittamaisuudelta. Sillä viekkaus on huono ase isänmaan puolustuksessa, puhui Hannes kiivaasti. -- Vai niin... Rovasti pani suunsa hyvin leveään irvistykseen. --... Sitten herra Kauppi ei tunne omankaan kansansa historiaa, saati sitten muuta. Sten Stuure vanhempi 27 vuotta pelkällä viekkaudella puolusti Ruotsin valtakuntaa tanskalaisia vastaan, Kustaa Vaasa viekasteli ja Kustaa III:mas pelkällä viekkaudella sai aikaan vallankumouksen, jolla pelasti Ruotsin valtiollisesta haaksirikosta, nauraen selitti rovasti, ja katsoi kuin säälien Hannesta. -- Mutta kuinka monta vuosikymmentä se viekkaus onnea toi? Katsomme tarkemmin. Sten Stuuren viekkaus vei Tukholman verilöylyyn ja Kristian Tyranniin. Kustaa Vaasan viekkaus oli aivan viatonta laatua. Mutta Kustaa III:nen viekkaus vein yksinvaltaan, joka orjuutti ja lopulta surmasi hänet itsensä. Oliko Ruotsi onnellinen Kustaa III:nnen paarien ääressä? pyytäisin kysyä herra rovastilta. -- Mutta se olisi voinut olla paljon onnettomampikin. Se olisi voinut olla rikkirevitty vieraiden valtojen kesken kuten Puolakin, jos säätyhallitusta olisi aina vain kestänyt. Siitä puolalaisesta perikadosta sen pelasti Kustaa III. Sillä jakokirjoja jo valmistettiin. -- Se on vain luulo, jota minä en ensinkään usko. Aseman huippuunsa kärjistyessä olisi Ruotsin kansa itse pelastanut itsensä. Riidat olisi sovittu ja yhtenä miehenä jälleen noustu. Sillä niin Ruotsin kansan veriin oli vapaus juurtunut hamasta pakanuudesta. Kansa, joka kohotti keskuudestaan Engelbrektin, joka jaksoi elää vapaana Kaarlen XII:nnenkin tyhmyyksien jälkeen, olisi kyllä itse pelastanut itsensä "vapaudenkin ajasta". Puolan ja Ruotsin välillä ei ole mitään kosketuskohtia. Puolassa ei ollut kolmatta eikä neljättä säätyä. Ja sentähden Puola hukkui, puhui Hannes. Pieni pastori punastui Hanneksen puolesta, sillä hän huomasi, että rovasti oli suuttunut. -- Tahtooko siis opettaja Kauppi, ett'ei tätä asevelvollisuuslakia kirkossa luettaisi? kysyi rovasti ja hänen silmiensä ympärykset olivat punaiset, josta pastori tiesi, että rovasti oli suuttunut. -- Kaikki se, jota uskonto ja koulu on minulle tähän asti opettanut, pakottaa minut ehdottomasti kieltämään. -- Mutta uskonto ja koulu opettaa tottelemaan esivaltaa, huomautti rovasti. -- Niin pitkälle kuin esivalta kulkee Jumalan teitä. Sen korkeampaa valtiotaitoa ei Suomi tarvitse oikeuksiaan puolustaessaan. Rovasti huomasi joutuneensa aivan umpikujaan. -- Mutta jospa me emme ymmärrä politikkaa. Kun Bismark yhdisti Saksan yhdeksi ja lujaksi, teki hän kyllä väärin, jos lyhyillä silmillä katsotaan hänen keinojaan, mutta kuitenkin historia on nostanut hänet suurtensa Pahtheoniin ja Saksan kansa nyt jumaloi häntä toisena Kaarlo Suurena, väitteli rovasti ovelana. -- Mutta mepä emme ole taistelevalla, vaan torjuvalla puolella. Ja siinä on suuri ero. Jos me rupeamme keinotteluun ja hylkäämme rehellisen puolustuksen, niin silloin itse hyväksymme sortajan metkut ja keinot, kun kerran itsekin niitä käytämme. Heikomman ainoa puolustettava ase valtiotaidonkin puolelta on järkkymätön oikeuksiensa kiinnipitäminen. Aivan samaten kuin neito, jota vietellään, ei saa ruveta tinkimään puhtautensa kanssa. Jos hän siihen rupeaa, niin hän on voitettu. -- Herra Kaupin vertaukset ontuvat. -- Tuo jälkimäinen oli puhuttu vain asian valaisemiseksi tässä tilaisuudessa. -- Valitan, että me rupesimme valtioviisaiksi. Minä tunnustan kykenemättömyyteni, vaikka olenkin valkeat hiukset päähäni saanut. Ja uskon tällaisessa asiassa aina auktoritettiin. -- Jos omaa vakaumusta ei kunnioiteta, niin minä vaikenen. Mutta minä luulin rovastin jotain sellaista tällä neuvottelulla tarkoittaneen, ja sentähden rohkenin sanoa ajatukseni, puhui Hannes. Rovastilla yhä enemmän silmien ympärystät punottivat. Hän hieroi tuskauneena, mutta syvästi itseään hilliten, käsiään ja koki hymyillä. -- Mitä mielipidettä muut ovat? Mitä sanoo pastori? kysyi taas rovasti. -- Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin... -- Rakas veli, nyt ollaan politikassa. -- ... Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin tämä asia ei kuulu minulle. Enkä tahdokaan olla politikko... -- Niin juuri. Meidän ei tarvitse politikoida, kun emme ymmärrä... Oikein pastori! huudahti rovasti. Pastori hymyili kuin pieni lapsi, jota kiitetään siitä, että on kiltti. -- Entäs muut opettajat? kysyi rovasti. Nämä muistivat, että nöyryys seminarissakin oli parhain hyve ja turvautuivat siihen. -- Kun me kerran lapsille joka päivä opetamme, että esivaltaa pitää totella, niin pitää kai meidän itsemmekin, sitä totella ja puolustaa toteltavaksi, puhui ensimäinen. -- Juuri niin! vahvisti rovasti. -- Minä kannatan edellistä puhujaa, sanoi toinen. -- Ja minä kannatan sinua, puhui kolmas. -- Ja minä sinua, vakuutti neljäs. -- En osaa mitään sanoa, kun en ymmärrä näitä asioita. Juuri sentähden vääjäämättömästi olen samaa mielipidettä kuin rovastikin, puhui viides yskähdellen ja punottaen. Tämä ryhdittömyys suututti Hannesta. Nämä on pantu kansan opettajiksi eikä heillä itselläänkään ole mitään mielipidettä maansa kalleimmassa asiassa. Hän hypähti pystöön ja puhui: -- Täällä on ratsastettu esivallalla ja että sitä on kuultava. Sen opin mukaan ei Lutherus olisi saanut koskaan nousta paavia vastaan, sillä paavi oli hänen korkein esivaltansa. Hyvät herrat, ajatelkaapa sitä! Pastori heräsi kuin unesta, mutta rovasti aivan kalpeana änkytti: -- Jos meidänkin uskontoamme poljetaan, niin silloin on velvollisuutemme panna vastaan. Muuten pitempi keskustelu on tarpeeton. Jokainen on jo lausunut mielipiteensä. Kaikki muut puolustavat lukemista, paitsi herra Kauppi. Pastori väänteli itseään tuolissa. -- Puolustetaan! äänsivät opettajat. -- Enkö saisi minäkin lukea muutaman kirjeen? kysyi Hannes. -- Jos se asiaa valaisee, niin tehkää hyvin! kehotti rovasti hyvillään asian kulusta. Hannes luki sen valtiollisen kirjeensä. Muut veltosti kuuntelivat, mutta pastori terästyi. Kun Hannes oli lopettanut, räjähti rovasti nauramaan. -- Tuo on siltä ateistiselta ryhmältä, siltä, jolla ei ole Jumalaa eikä kuolleiden ylösnousemusta. Minä valitan, että opettaja Kauppi joutuu aina vihamiesteni asianajajaksi, puhui rovasti erityisellä painolla. Hannes ymmärsi yskän. Toisetkin opettajat ivaten Hannesta katsoivat. -- Jätä nyt, Kauppi, nenäkkyytesi toiseen kertaan, huomautettiin sieltä Hannekselle. Tuotiin viiniä ja hedelmiä. Rovasti kohosi ylös, otti viinilasinsa ja puhui: -- Herrat opettajat ja ammattitoverit! Toisetkin nousivat ylös. -- Olen kutsunut teidät luokseni asian tähden, joka on meidän kaikkien sydämellä. Kun äsken sain korkeilta viranomaisilta uuden asevelvollisuuslain sitä tarkoitusta varten, että se meidänkin kirkossa julki luettaisiin kansalle niinkuin vanha ruotsalainen sääntö määrää ja kun -- rovasti muutti puhuessaan jalkaa -- tästä laista on paljon kiistelty, minäkin teidät pitäjän opettajina kutsuin luokseni neuvottelemaan, sillä en vanhoille hartioilleni tahtonut ottaa yksin edesvastuuta. Teistä jokaisen pitää nyt olla mukana, jotta itsekukin piirissään asian painon kantaa ja kansalle sen selväksi tekee. Olkoon tämä kansamme onneksi! Esitän maljan paljon kärsineelle isänmaallemme. Eläköön Suomi ja sen kovia kokenut kansa! Huudettiin "eläköön" ja lasit tyhjennettiin. Hannes vain koskematonna asetti sen takaisin tarjottimelle. Rovasti istui ja niin tekivät toisetkin. Otettiin tupakkaa ja oltiin taas arkituulella. Sitten rovasti alotti keskustelun. -- Mutta jotta tämä asetus tulisi kirkossa niin vähän kuulumaan kuin mahdollista, ehdotan, että veli pastori lukee sen siellä saarnatuolista, hänellä kun on _heikko_ ääni. Pastori kalpeni ja liikahti mielenliikutuksesta tuolissaan. Opettajat katsoivat kummissaan toisiinsa. -- Niin teemme. Siten saa sen julkilukeminen heikomman merkityksenkin, kun sen lukee nuorempi pappi, puhui rovasti. Pastorin heikkohermoiset hartiat vavahtelivat. Rovasti meni hänen luoksensa ja pyysi toiseen huoneeseen. Siellä he kuuluivat kotvan keskustelevan. Kun pastori palasi, oli hän tulipunainen, mutta rovasti hymyili. Neuvottelu oli loppunut. -- Sovimme, että pastori sen lukee, sanoi vain rovasti lopuksi. Eikä tuolla hermosairaalla ollut voimaa vastustaa. Kaikki lähtivät pois. Mutta pastori hämäyneenä oli ottanut eteisessä Hanneksen kalossit. Tuli tielle niitä vaihtamaan takaisin ja samalla pyysi Hannesta tulemaan luoksensa. Hannes lähti. Rovasti näki sen ikkunasta. -- Se merkitsee pahaa. Kaupilla on enemmän järkeä kuin noilla toisilla yhteensä. Mutta hän näkyy olevan kapinanhenki seurakunnassani, puhui rovasti itsekseen. XV LUKU. Pastorin muassa tuli Hannes hänen kotiinsa. Vastassa ovella oli kuusi pikisilmä poikaa, tuskin tuuma erotusta niiden pituudessa. Lapset olivat puetut niin, että outo olisi kysynyt, ovatko nämä säätyläis- vaiko talonpojan lapsia. Sillä päähineet ja joku muukin vaateparsi ilmoittivat edellistä, mutta alapuoli ruumista jälkimäistä. Rouvakin tuli esille hiilisilmineen ja luukasvoineen. Hän oli laiha ja kalvakka ja viimeisillään kantoi seitsemättä kodin sulostuttajaa. Hänen hartioillaan oli punaruusuinen saali, joka lisäsi värien kirjavuutta hänessä. Häntä olisi luullut ensi näkemältä paremmin kuleksivan sirkusmatkueen tai hoijakan emännäksi kuin maalaispastorin rouvaksi. Opettaja vietiin saliin istumaan. Siellä oli kuluneita vanhoja huonekaluja, joiden koristelemisesta omamakuisilla piirustuksillaan lapset olivat pitäneet huolta. Lakastuneet tapeetit seinillä ja katto liasta kellervä. Huonekalujen joukossa oli tavaralaatikoitakin, mutta jollain pumpulivaatteella verhottuina. Lattiasta nousi viima jalkoihin ja paraallaan lämpiävä uuni laski savua sisälle. Kun rovastin asunnon väljistä ja komeista saleista, joissa oli ensi luokan huonekalusto, siirryit pastorin vaatimattomaan majaan, sait huutavan käsityksen elämän ristiriidasta: _niin_ siellä ja _näin_ täällä! Hanneksesta tuntui istuessaan vanhalla täytetyllä tuolilla kuin täällä joka sopessa köyhyys itkisi äänetöntä, lohdutonta itkuaan. Mutta lapset olivat villit ja raisut. He edustivat tervettä elämää kaiken tämän näivettymisen keskellä. Pastori esitteleytyi sinuksi, koetti olla ystävällinen ja hiljenteli lasten raikuvaa ääntä. Ensi tutustumisen jäljestä rouva meni kyökkipuolelle. -- Antaisitko minun vielä lukea sen kirjeesi? pyyteli pastori. -- Aivan mielelläni. Pastori luki, vavahteli ja luki. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, mutta hän koetti salata sitä opettajalta. -- Sinä olet vielä nuori ja onnellinen ja uskallat vastustaa, sanoi hän sitten Hannekselle pehmeällä äänellä. Hannes ymmärsi pastorin mielialan. He olivat hyvän aikaa vaiti. Huoneessa oli syvä hiljaisuus, sillä lapset olivat kadonneet kyökkipuolelle. -- Rovasti uhkasi minua kahden kesken viran menettämisellä, ell'en lue sitä lakia, sitä asevelvollisuuslakia kirkossa, puhui sitten pastori, pani kätensä ristiin ja tuijotti lattiaan. -- Ja virka on jokapäiväinen leipä, huomautti Hannes. -- Niin on. Se on noiden pienten raukkain välttämätön turva. -- Saavat vielä nekin, kun aika tulee, potkuja raa'an aliupseerin saappaan rautakoroista. -- Mutta silloin he jo... he jo... jaksavat... kärsiä... -- Isä! Elä kasvata lapsiasi vieraan orjiksi! Pastori katsoi Hannesta pitkään ja mietti. -- Mitä sinä arvelet tuosta lukemisesta? Onko se minun tehtävä? -- Ei, ja vieläkin: ei. -- Mutta jospa ottavat viran. Minä olen hermotautinen ja noin monen lapsen ja vaimon tuki. Tämä on minulla vasta ensimäinen vakinainen paikka. Olen kuljeksinut kuin mustalainen paikasta toiseen siitä asti kun minut papiksi vihittiin. Muutamissa ollut jonkun kuukauden, muutamissa puoli vuotta ja muutamissa vuodenkin. Perhe kasvoi, mutta yhtenäisiä muuttoja. Ei oikeata kotia missään. Hermostoni pilaantui, mutta sitä ennen sain tämän vakinaisen paikan. Ja tässä nyt istun neljättä vuotta ja lämmittelen sentään oman kodin hohteessa. Ei tässä ole mitään ylellisyyksiä, mutta on sentään taattu leipä ja vakinainen asuntopaikka. Minä tunnen kodittomuuden, sen mieronkierron kurjuuden, sen maantien matkailemisen ja tuskalliset muutot suuren lapsijoukon kanssa rautateillä kolmannen luokan vaunuissa, joissa työmies nostaa lapseni penkiltä istumasta ja istuu itse sijalle. Minä olen mies, jota elämä on nöyryyttänyt sormenpäitä myöten. Olin minäkin kerran nuori, näissä kalpeissa kasvoissa oli verta ja tässä pienessä ruumiissa terästä, mutta huolet ja vastoinkäymiset, sairaus ja velkataakka nostivat hartioilleni elämän painon paaden ja minä näännyin sen alle... näännyin sen sanan kokonaisessa merkityksessä... Mutta nyt minulla sentään on tarjota vaimolle ja lapsille koti... pysyvä koti... ja se on sanomattoman paljon sille, joka sen oikein ymmärtää... sille, joka on koditonna puolitoista kymmentä vuotta harhaillut... Tämä on liian avomielistä ensi kohtaukselta... Mutta sinä olet viisas ja näet kaikki, vaikka minä en puhuisikaan... Kävellään vähäisen! Pastori tarttui kainalosta Hannesta ja siinä he kävelivät käsi kynkässä veljellisesti salin siltaa. -- Tämä sali on lattiasta kylmä, jotta pitää olla väliin liikkeessä... varsinkin minun raukan. Ja kuitenkin olen minä tässä onnellinen...! Jokohan nyt tämän onneni veisivät... veisivät köyhän miehen ainoan karitsan... Rovasti on kapitalisti... suurta sukua... kymmeniä tuhansia pankissa... minä poloinen pienen talon ja köyhien sivistymättömien vanhempien lapsi... Ei minulla ole elämältä suuria vaatimuksia... Aina olen oppinut tyytymään niin vähään... Helsingissä luin kovassa puutteessa... ja sitä puutetta kesti aina näihin päiviin asti... Mutta tänä vuonna sain viimeisen luku velkani maksetuksi ja nyt meille alkaisi runsaampi aika... saisimme uusia huonekalujakin... näethän, miten kurjat nämä vanhat ovat. En mieli kehdata rovastia käskeä niille istumaan... hän kun on niin herramainen ja arvosteleva ja hieno. Minulla olisi monta kertaa paljon helpompi olla, ellei hän olisi niin hieno ja komea... Minä sinuun miellyin, sillä sinä olit ensimäinen henkilö, jonka minä kuulin uskaltavan häntä vastustaa... ja näin suuressa asiassa... Rohkeus on jotain suurta ja kaunista... mutta minä poloinen... en ole uskaltanut pitäjäläisiltä pyytää korjauksiakaan tähän kappalaisen puustelliin. Tallissa putoaa kohta katto alas... navetassa pullistuvat seinät ja lehmät näkevät kylmyyttä... mutta sentään... sentään on se niin hauskaa, että kulkurikin sai itselleen hevosen ja puoli kymmentä lehmää. Kun minä kuulen hevoseni hirnuvan ja lehmäni ammovan, ottaa se korviini niin rakkaalta, että minä aina riemuitsen... Liekö se liiallista mammonan rakkautta...? Mutta kun kerran Jumala on kotieläimet ihmisen tarpeeksi luonut, min lienee minullakin oikeus joitakin sellaisia omina helliä. Hannes kummasteli, miten puhelias pastori täällä kotonaan oli, vaikka siellä rovastin luona oli niin umpimielinen. Hän oli täällä todellakin onnellinen. -- Mutta meidän pitää saada puita lisää uuniin. Pastori huusi palvelijalle. Se toi kuivia koivuhalkoja. Ne pian rehahtivat räiskyvään paloon ja lisäsivät kodikkuutta. -- Me siirrymme tähän uunin eteen istumaan. Hiiloksen ääressä on niin kodikasta... lämpö kun suloisesti jäseniin paistaa ja hämärä alkaa laskeutua. Silloin sen vasta ymmärtää oman kodin arvon. Pastori siirsi pari tuolia uunin eteen ja niille he istuutuivat. -- Uuni tosin vähän laskee savua sisälle. Mutta se antaa vain tunnon kuin istuisi nuotion äärellä metsässä ja kuuntelisi ihania satuja... niinkuin ennen lapsina kuviteltiin. Sinä varmaan naurat minulle, että minä olen vieläkin niin lapsellinen... -- En ollenkaan. -- Kohta saamme teetä. Siirretään tähän tuoli äidillekin. Noin. Nyt meitä on tässä kolme serviettiä, niinkuin kai suuressa maailmassa sanottaisiin tällaisesta pienestä seurasta, joka hiiloksen ääressä juo iltateensä. Tuotiin teetä. -- Margareta! Istu tähän! kehotti pastori rouvaansa osottaen kolmatta tuolia uunin edessä. Rouva istui siihen. Kun tee oli juotu, nojautui pastori rouvaansa vasten kuin rakastunut nuori aviomies. Puut joutuivat hiilokselle. Hämärä yhä sankempana laskeutui. Huoneeseen tuli pehmeä suloinen lämpö. Oltiin tuokio aivan hiljaan ja nautittiin illan tunnelmasta ja sen ääressä vaivuttiin kuulemaan oman sielunsa kuiskeita. Pastori oli nukahtanut. Hänen päänsä lepäsi rouvan sylissä kuin pienen lapsen. Rouva hymyili Hannekselle ja osotti pastoria. Tässä oli kuva, jota sopi ihailla. Hannes ymmärsi, että tässä köyhässä kodissa eli sentään onnellinen aviopari. Sitten tulivat lapset meluten huoneeseen. Pastori havahtui ja nauroi itsekin unelleen. -- Nyt lähdemme tänne pastorin kamariin. Minäkin olen taas virkeämpi, puhui pastori. Hannes meni kahden pastorin kanssa huoneeseen, joka oli vielä köyhempi sisältä kuin sali. Joitakin arkkuja, pöytä, tavaralaatikoita karttuunilla katettuina -- siinä huonekalusto. Siellä he istuivat ja puhelivat, kunnes tuli kutsu iltaselle. Sen syötyä vietiin Hannes pastorin kamariin yöksi. Ovella toivottaessaan hyvää yötä lausui pastori: -- Sinä siis pidät, että teen jotain moitittavaa, kun luen julki kirkossa sen asevelvollisuuslain? -- Se on minun mielipiteeni. -- Lainaatko sitä kirjettäsi minulle yön ajaksi? -- Tässä on. Pastori meni viereiseen huoneeseen. Hannes laskeutui levolle. Mutta oudossa paikassa ei hän unta saanut. Hänen silmissään pyöri vain tuo pieni pastori kärsivänä, nöyränä ja kuitenkin onnellisena. Mutta hänen onnensa on kuin vuotava vene. Se voi pettää milloin tahansa. Ja se vene oli lähtenyt ulapalle kärsimysten rannasta. Mitä tekee ihminen enää onnella sitten, kun hänen elämänsä mahla on kuiviin juossut ja aivot pilalle kuluneet? Mutta antaa raukan nauttia -- vihdoinkin. Hän ei onnelta vaadi muuta kuin varjon... joitakin uusia huonekaluja, talliinsa uuden katon ja navettaansa kestävät seinät. Ja Hannes nyt melkein katui, että hän oli kiellellyt pastoria lakia lukemasta. Hannes kuulee viereisessä huoneessa luettavan. Hän heristää korvansa. Se on pastori, joka lukee raamattua. Kun hän on lukenut, laskeutuu hän rukoukseen. Hannes erottaa yhden ja toisen sanoista. Ja niistä ymmärtää Hannes, että pastori rukoilee Herran Jumalan neuvoa siinä vaikeassa asiassa, joka hänen toimekseen on jätetty. Ovi käypi. Se on rouva, joka tulee. -- Joko kaikki lapset nukkuvat? -- Jo nukkuvat. -- Margareta, istu tähän! Sinä muistat, miten paljon puutetta me olemme kärsineet, miten meidän elämämme on ollut suljettuna tavaralaatikkoihin, joita nakellaan maailman kulkureiteillä. Lopulta löysimme pysyvän sijan. Mutta nyt panee rovasti meidät koetukselle. -- Kuinka? Miten? -- Hän jätti minun luettavakseni uuden asevelvollisuuslain kirkossa kansalle. Ja ell'en sitä lue, voi kirkolle käydä pahoin -- niin sanoi. -- Mutta miksi hän ei itse lue? -- Siinä se. -- Mitä sitten, vaikka lukisitkin. -- Minä teen vasten omaatuntoani. -- Niinkö? -- Niin. Pastori luki rouvalle Hanneksen kirjeen. -- Mitä arvelet? -- En ymmärrä. -- Mutta minä ymmärrän. Menköön virka, menköön koko maallinen omaisuus -- en sittenkään lue sitä lakia! Minä olen paljon kärsinyt. Ei se ole minulle uutta. Mutta syntiä en ole vielä niin tahallani tehnyt. Kun omatunto minua pääsisi kalvamaan, niin sitten vasta... tietäisin... mitä on kärsiä... Ei ihminen vielä silloin todella mitään ole kärsinytkään, kun hänellä on omantunnon rauha. Paina se, Margareta, mieleen! Ja nyt käymme levolle... Tuli sammutettiin. Hiljaisuus vallitsi. Hannes vain kuuli vielä kauan rouvan hiljaan nyyhkivän... itkevän salattua itkua. Mutta pastori jo kuorsasi. * * * * * Sunnuntaina sakaristossa ojensi rovasti pastorille asevelvollisuuslain lukemista varten makeasti hymyillen. -- En minä sitä lue! -- Et-etkö? kummasteli rovasti. -- En! -- Tämä on opettaja Kaupin ansio. -- Se on Isän Jumalan ansio, puhui pastori. Rovasti jähmettyneenä häntä katsoi. Mutta pastori käveli pystynä kuin voittanut sankari hänen silmäinsä alla. Nyt oli rovastin vuoro joutua sekauksiin. Ja se oli ainoa kerta, kun hän teki sitä pastorin vuoksi. Itse hän luki lain, mutta änkyttäen ja silmänympärykset aivan punaisina niinkuin aina, kun hän oli suuttunut. XVI LUKU. Lois-Maija tuli koululle uudessa somassa puvussa. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, silmät toivoa hohtivat ja huulilla oli kevyt piirre. Iloisesti hän tervehti opettajaa. -- Tahdon sanoa opettajalle hyvästit ennen lähtöäni, puhui hän. -- Minne Maija sitten menee? -- Menen sinne, minne veivät isän. -- Miksi sinne? -- Nähkääs, opettaja, minä olen nyt uusi ihminen. Ja semmoisena menen näyttämään itseäni isälle. -- Sehän on hauskaa. Mutta Maijan isähän on vankilassa. -- Siksipä hän tarvitseekin lohduttajaa. Minä vien hänelle paljon terveisiä täältä ja lahjojakin. Karvisen Maikkikin antoi uudet villasukat, jotka oli isävainajalleen kutonut ja käski sanoa terveisiä isälle, ett'ei hän ollenkaan häntä vihaa. Sillä kaikki tapahtui Jumalan tahdosta. -- Niinkö sievästi sanoi ja käyttäytyi? -- Niin. Ja monet muut ovat antaneet lahjoja minulle. Kaikki ovat olleet minulle erinomaisen hyviä, auttaneet matkalle ja lohduttaneet. -- Yksinkö isän vuoksi Maija lähtee? -- Kyllä itsenikin. Minun on helpompi elää uutena ihmisenä uusissa oloissa. -- Aivan oikein. -- Ei isä ole tavallinen murhamies. Minä kun olin ennen hänen silmäteränsä ja sitten olin huono ihminen, niin hän kärsi hirveästi. Ja sentähden hänestä tuli murhaaja. Mutta nyt hän ilostuu, kun kuulee miten minä olen muuttunut. Ja jos Karvinen eläisi, niin hän olisi ensimäinen pyytämään isää vapaaksi. -- Olisikohan? -- Olisi. Niin hyväsydäminen hän oli. Nyt ovat kaikki emännätkin tulleet minulle kuin läheisiksi ystäviksi. Vaikka ennen aina kieroon katsoivat ja nimittelivät. -- Me ihmiset olemme kaikki syntisiä. Kaikki tarvitsemme anteeksiantamusta. Maijan avomielinen tunnustus se on kaiken tämän saanut aikaan. Se teki niin edullisen vaikutuksen. Sillä syntisellä täytyy olla sydämensä pohjalla osanottavaisuutta toisen syntisen kohtaloon, kun vain koruttomasti sitä pyydetään. -- Lahjoja he ovat minulle antaneet: vaatetta, kirjoja, ruokaa ja rahaa. Kaikki muut, mutta ei emäntä Karvinen. Tulta ja tulikiveä hän minulle toivotti, skorpiooneja ja isoppia sen lisäksi. Hän ei vieläkään voinut antaa anteeksi, vaikka polvillani sitä rukoilin. Itkin ja vyöryin hänen jaloissaan, mutta hän kirosi ja haukkui. Kaikki helvetin perkeleet hän toivotti minulle matkakumppaniksi. -- Emäntä-rukka on noin vähän yksipuolinen. Ja sitten hän on syvästi kärsinyt. Mutta siltikin hän olisi saattanut _nyt_ kaikki unohtaa. Ovathan Maijan aikeet niin kauniit ja tarvitsevat jokaisen rohkaisua. -- Mutta Maikki-tytär! Siinä se on isänsä tyttö. En milloinkaan saata häntä unohtaa. Ja vielä kuoleman hetkelläni häntä siunaan. Hannes nähtävästi punastui. -- Hän kutsui minut kamariin kahden kesken. Puhui siellä niin kauniisti, että minulle tulivat vedet silmiin. Uuden testamentin, jonka kanteen hän oli kirjoittanut sopivan raamatunlauseen, antoi hän isälle vietäväksi ja nuo sukat. Minulle pisti setelin kouraan. Ja sitten otti hyvästit niin lämpimät ja pyysi kirjoittamaan. Opettajalle kehotti erityisesti käymään sanomassa hyvästin. Kyllä oli hän toinen kuin äitinsä. -- Sepä vasta oli kauniisti tehty. -- Oli. Sanoin hänelle, että on minullakin toivomus hänelle, mutta en kehtaa sitä sanoa. "Maija sanoo pois vaan", kehotti. Silloin itkien lankesin hänen kaulaansa ja nyyhkytin: "Minä sydämestäni soisin, että Maikki pysyisi puhtaana tyttönä!" Hänkin alkoi itkeä. Ja me molemmat itkimme. Niin erosin hänestä kuin sisaresta. -- Mutta uskooko Maija nyt jaksavansa voittaa synnin? -- Niin luulen. Sillä kun entinen elämä tulee mieleen, niin silloin samassa on silmissäni isä raudoissa vangin vaatteissa ja Karvisen isäntä murhattuna puukko kyljessä. Se tapaus siellä tanssituvassa on poltettu sieluuni tulikirjaimilla. Luulen, että olen voittanut synnin. Minä häpeästä vapisen, kun ajattelenkaan entistä. -- Tämä kaikki on hyvin hyvä. -- Ja kun minä pääsen siellä kaupungissa palvelukseen, ostan säästörahoillani isälleni parempaa ruokaa. Sitten palaan tänne ja pyydän opettajan kirjoittamaan anomuskirjan keisarille isän vapauttamisesta. Antaahan keisari minulle takaisin isän. -- Kun Maijan isä hyvin vankilassa käyttäypi, niin kyllä vankilan tirehtööri sellaisen anomuksen kirjoittaa. -- Sillä ei isä ole tavallinen murhamies. Ymmärtäähän sen jokainen. Suuresta, voittamattomasta sielun tuskasta teki liikutettuna niinkuin teki. Minä murhasin ensin _hänen_ sielunsa... Maija heltyi itkemään. Hannes kummasteli Maijan selvää ymmärrystä ja syvää tunnetta. Ja hän ajatteli, että tässäkin olisi ollut oiva ihmisen alku, mutta... mutta. -- Ja minun pitää kaikkein ensiksi saada anteeksi isältä... sitten vasta uusi elämä minulle valoisana avautuu. Minä olen vielä voimakas ja jaksan tehdä työtä... enemmänkin kuin joku toinen. Jos vain sielläkin ihmiset auttavat, niin isä ja minä saamme vielä takaisin paljon. Hyvästi nyt, opettaja. Maija meni. Mutta Hannes jäi kummalliseen mielentilaan. -- Siis Karvisen ruumiin yli ojentavat isä ja tytär sovinnoksi toisillensa syntiset kätensä. Miten kummallinen on elämä? puhui Hannes itsekseen. Ja samalla hän itse tunsi pääsevänsä kuin vuoren alta. Tietämättään oli Lois-Maija kantanut hänellekin iloa sylin täydeltä. Sillä kaikesta päättäen on Maikki hyvin hyvä tyttö: naisellinen, lempeä, anteeksi antava...! Isänsä murhaajalle laittaa sukat, jotka isälleen neuloi... lähettää Uuden testamentin ja lämpimät terveiset... Totisesti sellainen sydän ymmärtää, mitä on rakkaus... se rakkaus, jota himo säikähtää... ja jota ruokkii sielun hienostunut tunne, johon aivojen paraimmat ajatukset nostavat ja jota veri vain ohimennen koskettaa. Hannes tunsi kuin päässeensä Onnen saareen, joka sijaitsee jossakussa kaukaisessa meressä lämpimien tuulien alla. Sen meren pauhu on syvä ja tunteikas, se kohisee kuin Luojan harppu ja sen aalloilla auringon lapset karkeloon käyvät. Ne tuulet, jotka siellä puhaltavat, ovat kuin rakastuneiden polttavia suudelmia, silloin kun ovat rajuja, mutta kun vienona suhinana lentävät, ovat kuin hyväilevät kädet, joiden kosketus on lämmin ja lähtemätön. Ja se saari itse on auringon polttopiste, missä veren lika palaa ja veri puhdistuu. Ja se Onnen saari se on nuoren miehen ensi lempi ja ne lämpimät tuulet tästä lemmestä syttyvät tunteet ja se kaukainen meri sydän, joka on tulvillaan keväistä verta. Hannes tunsi, että hänen ajatuksensa kohosivat kirkkaiksi ja korkeiksi. Nyt hän todella tunsi olevansa jättiläinen, joka on noussut rakkauden vuorelle. Nyt tämä takalistomaa oli muuttunut hänelle satujen ja runojen kolkaksi, haaveiden hopealehdoksi. Sillä se antoi hänelle sen, mitä muulla onnellisemmalla Suomella ei ollut hänelle antaa, se sytytti hänen sydämessään ensi lemmen hohtavat soihdut. Elämä sentään humisee ihanista onnen saduista ja nuoren ihmisen sielu on suurta, sytyttävää runoa. Ja tälle kylmälle kalliolle, jota maankamaraksi kutsutaan, voi kaksi rakastavaista kyhätä lämpöisen pesän kuin kirmaava lokkipari alastomalle luodolle. Elämä on sille pyhä ja suuri, joka itse on pyhä ja suuri ja maankamara sille antelias, joka pienimmänkin korren ymmärtää taidolla käyttää. Himo ja synti eivät täällä ole muuta kuin orjantappuroita, jotka pistävät ja verille raatelevat, kun ehdoin tahdoin viskaudutaan niiden helmaan. Ihminen! Annettiinhan sinulle kolkolle matkalle lähtiessäsi paraita eväitä: lapsuuden koti takoi sinulle ritariasun ja luonto lahjoitti sinulle rakastavan sydämen. Niillä aseilla kun taistelet elämäsi taipaleella, niin voiton saat. Mies! Sinä sait naisen rakastaaksesi. Nainen! Sinä sait miehen lemmittäväksesi. Mitään muuta ette elämältä tarvitse. Sillä rakkaus on suurin kaikista. Tällaisiin ajatuksiin vei Hannesta se mielentila, jonka Lois-Maija oli hänelle mukanaan tuonut. Se syntinen nainen ei itse tiennyt, että hän kantoi nardusöljyä polttavaan haavaan. Hannes lähti ulos kävelemään myöhäisen syksyn korkeaan ilmaan. Ilmassa oli jo hienoja tuoksuja talvesta, sillä tuulessa oli kylmän makua ja kohmettunut maa uhoi jäätä. Mutta aurinko toi lämpöiset terveiset kesältä, joka matkaili toisille maille ja antoi hymyä viileälle maisemalle. Opettaja käveli pienoiseen havumetsään, joka oli siinä koulutalon lähellä. Sen puut olivat vanhat ja suuret. Juhlallisia kuusia sekä pyöreälatvaisia petäjiä. Tämä metsä oli tässä kuin raivattu puisto talojen välillä. Sen pohja oli kuiva, helkähtelevä kangas ja sen reunoilla laajat lehtimetsät. Tuolla polulla lehtimetsän sisässä väikkyy kuin satuolentoja. Siellä tulee Hanneksenkin sydämen ikävöitty, nuorilla poskillaan elämän tulipunaruusu. Sen povessa sykkii lämmin sydän, jonka lyönnit kertovat Hannekselle uusista maailmoista. Se on metsän sinipiika, satujen autereinen tyttö ja Tapion hämyinen impi. Sen huulilla on pyypilli ja kädessä simatuoppi. Luonnon kellareita se aukoo ja laskee janoavalle tynnyreistään salon paraimmat medet. Mutta silloin Hannes punastuu korviaan myöten, kun tien käänteestä Maikki astuukin häntä vastaan. Maikki kun huomaa hänet, on kääntymäisillään takaisin. Mutta tuleekin suoraan kohti. Hänen huulillaan on hymy ja korkeana hän päätään kantaa. Aurinko meni juuri mailleen ja metsä tummeni. Hannes tunsi, että hänen rinnassaan syttyi nuotio, jonka tuli levisi aina sormenpäihin. Kaikki hänen ympärillään kuumeni ja syttyi. Tuulikin poltti nyt poskia. Metsä lämpeni, ilma lämpeni, kangas jalkoja poltteli. Sillä Hanneksessa nuoret veret yltyivät paloon ja niin voimakkaasti, että yksin kylmä luontokin ympärillä tuntui kuumentavan. Hannes teki hyvän päivän. Maikki hymyten vastasi. Opettaja pyysi tehdä seuraa ja sai luvan. -- Tämä oli merkillinen sattuma. Toisinaan näkee ihminen unta keskellä päivää, puhui Hannes. -- Kenestä näitte unta? -- Saanko sanoa? Maikki punastui ja vastasi: -- Aivan kernaasti. -- Minä näin unta teistä tässä kävelessäni. Maikki oli silmissäni metsän sinipiikana. Maikki hämäytyi ja katsoi arasti Hannesta. -- Teillä oli kädessä simatuoppi, jota minulle tarjositte. Maikki oli vaiti. Hannes muutti puheenainetta. -- Oli oivallinen sattuma, että teitä tapasin. Olen mielessäni hautonut muuatta tuumaa, mutta tarvitsen siihen naisienkin kannatusta. Ja teille koulupiirin kukkana tahdon anomukseni esittää. -- Mitä aiotte? -- Perustaa nuorisoseuran, johon ei ole suljettu vanhempienkaan pääsy. -- Siihen minä mielelläni yhdyn. -- Nyt kun nurkkatanssit on saatu pois, pitää antaa sijalle jotain parempaa. -- Niin pitää. -- Se viime kokous siellä koululla oli kaunis, mutta liiaksi tunteellinen. -- Niinkö? -- Siinä oli jotain pelastusarmeijamaista. Ja nyt minä ymmärrän, miten uskonlahkokuntia syntyy. -- Minulle se kokous oli hyvin kipeä. -- Niin kun tunteissa hekkumoitiin isänne ruumiin ääressä. Sen minäkin vasta jäljestäpäin ymmärsin. -- Mutta kyllä oli puheenne kaikille tytöille oikea rippi. -- Tepä vain kärsitte siitä? -- Kärsin sanomattomasti. Mutta te kai tahdoitte minulle mitata samalla mitalla kuin minä teille siellä tansseissa. -- En ollenkaan. -- Niin luulin. Ja siitäkin kärsin. Siellä tansseissa tahdoin minä vain mitata teidän voimanne syvyyttä. Jos minulta pyysitte apua, niin teitä ei viety ulos. Hannes hämmästyi. Sillä hänen edessään olikin nainen, joka oli kyllin arvokas hänen rinnalleen omastakin mielestään. Mutta samalla hän nautti siitä. Maikki kasvoi hänen silmissään päätään pitemmäksi. -- Mutta miksi te oikeastaan sinne tansseihin menitte? kysyi Hannes. -- Sentähden kun pyydettiin. -- Ette omasta halusta? -- En yhtään. Mutta ne kaikki siellä olivat lapsuuteni tovereita. Minä ne hyvin tunsin ja he minut. Jos olin sinne menemättä, niin monen mielen pahotin. Mutta minä en sitäkään tahtonut. Te tulitte sinne ukkosena ja salamana. Ja se minua nauratti? -- Minä olin kai poikamainen. -- En osaa sitäkään sanoa. Mutta huvittava teidän ilmestyksenne sinne oli. Ja te toitte sinne ihmislauman, joka aikaan sitten oli köyritanssit jättänyt. Te aioitte jotain suurta... minä ymmärrän. -- Luonteeni on leimahteleva. Ette taida sellaisesta pitää? -- Mikä on sen ihanampi kuin tuli, joka palaa? Tuohon nuorisoseuratuumaan yhdyn minäkin. Milloin alamme? Hannes piti, että hän sai kylmää vettä silmilleen. Sillä hän taaskin odotti jotain kainoa syrjään vetäytymistä ja pieneksi tekeytymistä. Mutta samalla hän Maikista riemuitsi. Juuri sellainen pitää hänen ollakin! -- Rupeatteko seuran kirjuriksi, jos minä rupean esimieheksi? kysyi Hannes. -- Rupean. -- Ja käytte taloissa puhumassa naisille seurasta, kehottamassa heitä siihen liittymään, kun minä teen sen saman miehille? -- Käyn. -- Ja annatte kaikella tavalla minulle suosiollista apuanne seuran pystyyn saamisessa? -- Annan. -- Neiti Karvinen! Minä kiitän teitä! Hannes tarttui tytön käteen, puristi sitä lujasti, paljon lujemmasti kuin pelkkä kiitos olisi vaatinut ja upotti silmänsä Maikin kosteaverhoisiin silmiin. -- Ja minä kiitän teitä, kun meitä sivistämään ryhdytte, vastasi Maikki varmasti. -- Neiti Karvinen on niin sivistynyt kuin minäkin. Teille on luonto antanut sitä älyn kultaa, jota ei saadakaan tekemällä, puhui Hannes ja häntä jo pelotti, että Maikki voikin olla hänelle aivan kylmä. Se tyttö voikin olla yläpuolella hänen pyyntöjen. Ja silloin hänestä tulee sairas-raukka, vaikka lääkäriksi muille pyrkii... -- En minä nyt ymmärrä puhettanne. -- Teitä varten ei nuorisoseuraa tarvita. Mutta noita toisia raukkoja... Hannes osotti kädellään kohti taloja. -- Kyllä me kaikki sitä tarvitsemme, huomautti Maikki. -- Voipi olla niinkin. Täällä salolla kohmettuu, ell'ei ole seuraa. -- Lainaatteko minulle jonkun kirjan? -- Hyvin mielelläni. Tuletteko koululle ottamaan? -- Tulen. Ja niin he kävelivät koululle. Oli jo vähän hämärä. Mutta täysi kuu nousi. Hanneksen sieluun palasi se ensimäinen herääminen rakkaudessaan silloin kuutamoisena yönä luokassa. Hän puhui Maikille koulun rappusilla: -- Ette usko, miten luokasta on kaunis näköala, kun kuu nousee. Lähdemme sitä ensiksi ihailemaan. He menivät luokkaan. Tuolla kuusen latvain tasalla kuu kulkunsa alotti. Se tuli esiin pilvistä kuin ihana unelma sielun kätköistä. Vesi välkkyi, metsä hopeoitui, luonto kokonaisuudessaan nousi juhlavuoteelle yötä vastaan ottamaan. -- Oi miten kaunista! huudahti Maikki. Hannes eli jo kokonaan siinä entisessä tunnelmassa. Hän puhui levitetyin käsin: -- Tämän saman ikkunan ääressä olen kerran syleillyt teitä kuutamoisena hiljaisena yönä, jolloin sydän kaipasi, mutta silmä nautti. Maikki peräytyi hämmästyneenä ja huudahti. Hannes oli hänestä liian hurja. -- Mutta mitä nyt? kysyi hän kummissaan. -- Ette vielä ymmärrä minua. Mutta minä kerron kaikki. Ja Hannes kuvasi sen kuutamoyön suuressa tunneväristyksessä, jolloin rakkaus hänessä heräsi ja miten hän tässä samassa paikassa seisoessaan silloin oli ollut näkevinään ihanan tytön, jolla oli Maikin piirteet. Nyt oli vuoro Maikin palaa. Hannes näki, miten veret nousivat hänen kasvoihinsa, miten huulet värisivät ja miten verhotuissa silmissä kiilsivät kyyneleet. Tuossa tuokiossa oli hän sulkenut Maikin syliinsä. He vaipuivat pitkään suudelmaan. -- Rakastatko minua? kysyi Hannes. -- Ensi näkemältä sinuun rakastuin, vastasi Maikki. -- Ja kuitenkin olit niin ylpeä ja kylmä. -- Enhän tiennyt, olinko mahdollinen. Kun kuulin, että sinä tulisit, niin silloin jo sydämessäni syttyi haaveita sinusta, jota en ollut vielä nähnytkään. Kaikki nuoret miehet täällä olivat minusta niin raakoja ja tyhjiä. Sitten tulit sinä. Isä sinuun kohta ihastui. Juuso Kallio pelkäsi. Sinä toit tänne uutta tuulta. Isä sinusta puhui kuin jostakusta hyvin kaivatusta miehestä... Ja minä tunsin, että sinä olit se, jota tulevaksi minäkin haaveksin... -- Maikki rakas! Sinun isäsi oli kelpo mies. Mutta sai kovin surullisen lopun. -- Oi, kuinka minä olen itkenyt! Isä ja minä ymmärsimme toisemme. Mutta äiti on minulle kuin ventovieras ihminen. Me katsomme toisiimme emmekä ymmärrä toisiamme. -- Kyllä sen näen. -- Mutta nyt olen sinussa löytänyt sen, jota kaipasin. Ja minä olen onnellinen, jos sinulle kelpaan. -- Voi rakastettuni! Me olemme luodut toisiamme varten. Sinä olit juuri se maneetti, joka minut tänne toi, minut, joka elin toisessa Suomen kolkassa ja toisemmoisen kansan parissa. Luonnossa ja ihmiselämässä on niin paljon salaperäistä, on selittämätöntä. Tämä seutu tarvitsi minua ja minä tarvitsin tätä. Täällä oli minulla noudettavana aarre ja täällä tehtävä elämäntyö. Nyt minä olen ne molemmat tavannut ja samalla niitä sydäntäni vasten puristan. Tässä on aarteeni ja tässä elämäntyöni. Ulkona on syksy, mutta siitä syksystä nousee ihana kevät, sillä sen siemenet ovat syksyyn kätketyt. Tämä kansa tässä on vielä raakaa, mutta se valistukseen nousee, sillä ne edellytykset ovat sen poveen kätketyt. Ja nyt armas! Ei mikään mahti enää minua masenna sen parhaaksi työskentelemästä. Tämä kansa antoi minulle elämäni kalleimman lahjan ja minä uhraan sille kaikki voimani. Ja nyt minä pidän lujana kädessäni valistuksen soihdun, joka pimentoihin valoa jakaa. Isäsi hankki heille koulun, tytär innostutti heille opettajan. Oi, minua onnellista! XVII LUKU. Maikin ja Hanneksen lemmenliitto pidettiin salassa. Yhdessä he innolla perustamassaan nuorisoseurassa toimivat. Hannes oli muuttanut Karviseen ruokamieheksi. Loma-aikansa koulutyöstä käytti Hannes kansan valistamiseen. Hän kulki talosta taloon, mökistä mökkiin tehden selkoa Suomen valtiollisesta asemasta ja mitä nyt parhaallaan tässä suhteessa tehtiin. Sillä nuorisoseuran kokouksissa ei uskallettu valtiolliseen puoleen kajota. Näillä asioilla tuli hän tuntemaan koulupiirinsä läpikotaisin. Muutamana päivänä istui Hannes koululla kamarissaan palattuaan juuri syömästä Karvisessa päivällistä. Siellä on Maikki hänelle kertonut niin hullunkurista, että hän ei voi muuta kuin nauraa vielä täällä kotonaankin. -- Kuulehan, Hannes, oli Maikki alottanut puheen. -- No mitä? -- Tässä maailmassa ei toisinaan uskoisi silmiään. -- Niin miksi? -- Eikö liene meidän talossa jo tarpeeksi surua ollut, kun taas uusi kamaluus on tulossa. -- Kamaluus? -- Oi, hyvä Jumala, kuinka minä olen itkenyt! -- Sinä itkenyt? -- Niin. Menen tässä eilen illalla tupaan. Siellä ei ole muita kuin äiti ja Juuso Kallio -- sylitysten! Hannes räjähti nauramaan, sillä hän ei voinut pidättäytyä, ei parhaalla tahdollaankaan. Mutta Maikki loukkaantui. -- Onko tämä nyt laitaa, kun isä on vasta kuukauden ollut haudassa! -- Mutta sille avioliitolle minä toivotan onnea. Kaksi komeaa siinä toisensa saa, puhui Hannes. -- Ajattele sisariani ja veljiäni! -- Jaa. Niiden vuoksi on surullista... hyvin surullista... -- Oi niin surullista! -- Mutta miten äitisi, kun on uskonnollinen ja aina taivaallisia haastaa, noin erehtyy? -- Hän on äiti, jota minä en koskaan ole ymmärtänyt. Kurittanut hän minua on paljon -- tuskin muuta. -- Täällä tapaa tosiaankin harvinaisia avioliittoja. Niinkuin esimerkiksi tuo isäsi ja äitisi. Kyllä kai he aina olivat ja pysyivät toisilleen vieraina. Mutta nyt tahtoo emäntä Juuso Kalliosta saada korvausta. -- Juusolla oli toisessa kädessä meidän vähät hopeamme ja toisella äitiä piteli. -- Yhä hullummaksi kohtaus käy. Se kosii myös teidän hopeitanne. -- Niin kai. -- Mutta kyllä he säikähtivät, kun minä tulin. Äiti lensi pihalle ja Juuso ruskotti ja hätäili, ruskotti ja hätäili... -- Mutta mitä teki raha ja sen päällekirjoitus "rehellisyydestä"? -- Raha oli taas äidin kädessä. -- Ehkä he hieroivat vaihtokauppaa. -- Kuka tietää. Mutta kyllä minua suututti. Minä annoin Juusolle räiskyvän ripityksen. Hän koetti nauraa ja puhui: "Äitisi on onneton ja minä käyn vain lohduttamassa." -- Kuule kettua! Ja noin sydämellisesti lohduttaa. Kyllä me saadaan heistä vielä häitä. -- Mutta miten likaista! Ikäihminen olla ja noin häpeämättömästi käyttäytyä! Oli muka isä-vainajankin hyvä ystävä. Ja nyt tulee ja häpäisee hänen kotinsa ja omaisensa. -- Minä puolestani soisin heidät mielelläni toisilleen, ell'ei Karvis-vainajalta olisi jäänyt turvattomia lapsia. Mutta meidän pitää nämä lapset turvata, jos asia rupeaa pitkittymään. Siitä Maikki vähän rauhoittui. Vielä koululla Hannes tuota Maikin kertomaa kohtausta mietti ja nauroi. Ajatellappa, että kaksi mallikelpoista syleilee toisiaan laillisen aviomiehen melkein paarien ääressä. Ah! Se on paksuutta, jota vain muoti-jumaliset osaavat tehdä. Samassa tuli pankki-Holopainen koululle. Se oli jotain erinomaista, sillä ensi kertaa se mies tähän taloon astui. -- Kävin kirkolla ja sieltä postista laittoivat teille lähetyksiä. Tässä ovat! Holopainen asetti pöydän kulmalle paketin. Hannes avasi sen ja siinä oli "kiellettyä" kirjallisuutta, mitä pyydettiin jakamaan. Lähetys oli läheisimmästä kaupungista. Tämä kirjallisuus oli läpeensä valtiollista ja arkaa laatua. Ensimäiset lehtiset antoi Hannes Holopaiselle. Tiukasti evättiin niissä uusi asevelvollisuuslaki ynnä muuta uutta paljon. -- Siellä postissa ivailivat kuulleensa minun olevan teidän ystävänne, huomautti Holopainen. -- Mitäpä siitä. -- Oli minulla itsellänikin asiaa opettajalle. -- Vai niin. -- Kuulin opettajan perustaneen seuran eli yhtiön, jossa rovastia vastustetaan. -- Kuka niin on puhunut? -- Juuso Kallio. -- Ei se ole totta. Seura on vain nuorisoseura ja tarkottaa kansanvalistamista. -- Mutta onhan siellä sanottu, että rovasti teki väärin, kun kirkossa julisti sen uuden asevelvollisuuslain. -- Ei kukaan nuorisoseurassa niin ole sanonut. -- Eikö? Holopainen näytti ikäänkuin pettyneen. -- Mutta eikö sopisi niin sanoa? -- Ei nuorisoseurassa. Sillä siellä ei saa ottaa esille valtiollisia asioita. -- Mutta sen pappien palkkausjärjestelmän siellä voi ottaa esille? -- Ei sitäkään. -- Minäkin rupean seuraan, kun opettaja lupaa pitää kokouksen, jossa koetetaan uudelleen ruveta ahdistamaan sitä palkkausjärjestelmää. -- Mutta, hyvä isäntä, sen asian täytyy olla ulkopuolella opettajan toimintapiiriä. -- Eikö opettaja olekaan tullut meidän puolusmieheksemme? -- Ei miksikään käräjäpukariksi. -- Vai niin. -- Niin. -- Hyvästi sitten! -- Hyvästi. Terveiset emännälle ja nuorelle väelle. Joko siellä uutta kotia rakennetaan? -- Jo rakennetaan. -- Jakakaa näitä kirjasia ympäristöönne ja uutterasti niitä lukekaa! Holopainen lähti silminnähtävästi mieli masennuksissa. Mutta Hannes jäi miettimään, että Juuso Kallio on osannut ovelasti pistää pahansuovan sormensa nuorisoseuran toimintaan. Tahtoo kai saattaa koulupiirinsä nuorisoseuran ja rovastin kylmiin suhteisiin. Se vanha herrain kumartelija...! Illalla kun Hannes pistäysi Karvisessa iltaruoalla, kertoi Maikki Juuso Kallion taas olleen heillä. -- Sillä huomenna kuuluvat pitävän isän jälkeen perukirjoitusta, lopetti Maikki. -- Kuka on pitäjänä? -- Juuso Kallio. -- Olisipa saanut olla joku toinen. -- Niin minustakin. Sinun täytyy tulla tänne valvomaan meidän lasten etua, pyysi Maikki. -- Ja minä tulen. Seuraavana päivänä toimitettiin Karvisessa perukirjoitus. Juuso Kallio saapui parin pitäjäläisen kanssa papereita ja kirjoitusvehkeet vanhassa nahkasalkussa, jota hän kantoi virkaherran komeudella. Parhaallaan hän kirjoitteli johdantoa, kun opettaja saapui. -- Mutta mitä _te_ täällä teette? kysyi Kallio. -- Tulen lasten puolesta? -- Kuka valtuutti? -- Maikki-tytär. -- Hän on alaikäinen. -- Olenpahan todistajana toimituksessa. -- Tässä ovat todistajat. -- Mutta minä olen. Ja sillä hyvä. -- Opettaja on ainainen riitapukari. Mutta olkaa. Tahdoin vain huomauttaa teille, että näitäkään asioita ette ymmärrä hölyn pölyä. -- Sentähden on minulle eduksi olla nyt oppimassa, vastasi Hannes. Isännät nauroivat, mutta Kallio siveli hajamielisenä partaansa. Emäntä kävi tuon tuostakin supattamassa Kallion korvaan. Maikki itse tuli myös saapuville. Ensin arvioitiin karja. Kallio ja emäntä olisivat tahtoneet panna elukoille kolmannen osan niiden todellisesta hinnasta. Mutta Hannes huomautti todistajille. -- Te tahdotte vain siten pesälle kohottaa maksuprosentit, huomautti Kallio. -- En tahdo. -- Eikö herra opettaja tiedä, että liiallisten kulujen välttämiseksi aina pesäkirjoituksessa arvioidaan alemmasta hinnasta? pisteli Kallio. -- Pannaan vain rehellisyyden mukaan, sanoi Maikki. Ja niin täytyi tehdä. Siten kävi koko irtamiston. Kallio jo nähtävästi kävi sapekkaaksi. Hän oli luullut saavansa tässä hyvän apajan, mutta opettaja ehti liian varhain nuotalle. -- Tässä taitaa olla emännän vävymies arvioimassa, puhui jo Kallio. Emäntä väänsi suuta ja pyysi samalla kahville. Kallio jäi hiukan jäljelle. Hän parhaallaan penkoi velkakirjoja, joita isäntä-vainajalta oli jäänyt koko kasa. Hiljaan ja sievästi hän muutaman tuhannen markan velkakirjan pisti sorttuukinsa taskuun ja meni sitten kahville. Kahvia juotaessa hän jutteli ja nauroi, pilkkaili Hannesta talon tulevaksi vävyksi, joka nyt jo valvoo saamisiaan pesästä. Emäntä oli vihassa, että sähisi. Talon hopeista tuli uusi tora. Emäntä ei olisi sallinut niitä mitenkään merkitä pesän luetteloon. -- Ne ovat yksin minun, kinasteli hän. Opettaja. -- 10 -- Emäntä on ne omana perintönään taloon tuonut, huomautti Juuso Kallio. -- Ja siten kuuluvat yhteiseen pesään ja on lapsillakin osa niissä, puhui opettaja. -- Eikä ole! -- On kyllä. Todistajat vaativat hopeat pesäluetteloon. Kihla- ja vihkimäsormustaan ei emäntä myös olisi tahtonut luetteloon. Mutta nekin sinne kirjoitettiin. Juuso Kallio vain naureskeli ja pisteli Hannesta. Hän oli nähtävästi mielestään osansa saanut. Ja sentähden hän oli hyvällä puhetuulella. Kaikki muu tuli merkityksi luetteloon, mutta ei se tuhannen markan velkakirja, joka oli eksynyt Kallion sorttuukin taskuun. Kun toimitus oli tehty, kantoi emäntä pöytään viinapullon ja kahvia. Siinä miehet tekivät "plöröjä". Kallio innostui ja piti puheen. Toivotti emännälle valpasta silmää talon hoidossa, ahkeraa ja lujaa kättä työn johtamisessa ja hellää mieltä orpojen hoitamisessa. Se oli ensimäinen puhe, joka emännälle pidettiin. Ja sitä kuullessaan hän itki. -- Voimme näitä numeroita pesäluettelossa kaikessa hiljaisuudessa vähän muutella jäljestäpäin. Minä kirjoitin ne vain lyijykynällä. Eivätkä ne nuo tollot niin tarkkaan muista, että uskaltaisivat tehdä valan muka pesäluettelon väärentämisestä, kuiski Kallio emännälle pois lähtiessään. -- Mutta entä jos tulee ilmi? huomautti emäntä. -- Ei tule. Kallio lähti. Ja mennessään hän muisteli, miten hän taitavasti ollessaan kunnallislaitakunnan esimiehenä ja kunnan rahojen hoitajana osasi numeroita "järjestää". -- Siitä se Juuson omaisuus sai alkunsa... Ja nyt kasvaa... kasvaa... kun mies ymmärtää kasvattaa... Karvisen emännän mukana saan paljon lisää. Rengistä aloin... itse lukemaan ja kirjoittamaan opettelin... ja älyä opin kauppiaassa, kun siinä puotimiehenä elelin. Sitten laitoin itse kaupan, pääsin kunnallislautakunnan esimieheksi... ja sain helpolla rahaa... ja kunniaa... ja mitallin rintaan... Juuso Kallio... sinä aloit vähästä ja lopetat suurena! Viina kotiin kulkiessa houkutteli Juuso Kallion aivoista tällaista syvämietteistä ajatusjuoksua. XVIII LUKU. Joululukukausi oli loppumassa. Oli saatava sievä kuusijuhla lasten huviksi. Opettaja itse kävi etsimässä kuusen. Sillä muiden ei hän uskonut osaavan mieleistään hankkia. Hän meni korkealle vuorelle, jossa oli niin puhdasta hengittää ja imeä sisäänsä salojen talvi. Lunta oli niin paljon, että jalkaisin olisi ollut mahdoton päästä. Mutta suksilla liukui kuin pehmyttä ruohistoa vain. Siellä hän kauan valikoi. Kuusen piti olla korkea ja solakka, tasaoksainen, oksat pyramiidimaisesti yleten. Varsinkin alaalla piti oksain levittäytyä kuin pari ristiinpantua käsivartta ylöspäin kohoten. Hannes kuljetti sen valitun tielle ja siitä sen hevosella noudatti. Maikin kanssa he sen yhdessä koristivat. Omillaan omenat ostivat ja kaupungista monemmoiset koristeet tuottivat. He pukivat sen kynttilöilleen, tähtineen, lippuineen, omenoineen, leivoksineen, konfekteineen, kulta- ja hopealankoineen, silkkipaperikoristeineen, valkoisine puuvilloineen puuksi, joka jättäisi salon lasten sieluun ainaisen tunnelman siitä ensimäisestä joulukuusesta. Tämän joulukuusen piti tehdä lähtemätön vaikutus takaliston ihmisten mieliin, jotta sitä koulun kuusijuhlaa aina odotettaisiin jonain paikkakunnan ihanana hetkenä, joka vuosittain palaa. Sitten varhaisena aamuna ui koko koulutalo valossa. Sekä koulupuoli että Hanneksen asuntopuoli oli huikeasti valaistu. Nyt sanan mukaan oli tämä suuri talo korkealla mäellä talven pimeässä aamussa valolinna, joka säteensä pimentoihin heitti. Orjasaaren koululla nyt poltettiin kynttilöitä kuin kirkossa jouluna. Sillä se kynttilä maksoi siltä vähän verrattuna siihen valon tunnelmaan, minkä tämä kuusijuhla pimeissä sydämissä herättäisi. Juuso Kallio oli tässä näkevinään tuhlausta. -- Ovatko koulun varoilla ostetut kynttilät? kysyi hän opettajalta. -- Eivät ole. -- Entä nuo omenat? -- Eivät ole. -- Kirkolla pitävät perunoita omenain sijasta. -- Mutta sehän on suoranaista raakuutta... on talonpojan lasten pilkkaamista. -- Mitä lie, mutta niin on. -- Ei täällä toki sellaista. -- Luuleeko opettaja, että tämä komeus on hyvään päin? -- Luulen. Aivan samaten kuin kirkossa. Tällaisina hetkinä ulkonaisilla keinoilla on suuri vaikutus. Minä aion istuttaa heidän sydämiinsä sellaisen joulumuiston, jossa aina koululla on suuri ja valoisa sija. -- Eiköhän opettaja tuota nyt saisi vähemmälläkin aikaan? -- En. Jos me nyt täällä pimeässä tuhrisimme ja alakuloista kuusta katselisimme, niin tämä kuusijuhla jättäisi valjun muiston, joka kestäisi jonkun päivän. Meidän koulun kuusen pitää hohtaa kuin morsian, säteillä kuin Bethlehemin tähti. Sillä tavalla luodaan tunnelma, joka vaivoin lähtee pimeydessä eläneen ihmisen mielestä. Kallio oli enempää vastaan väittämättä ja meni myhäillen tervehtimään rikkaimpia emäntiä. Väkeä olikin saapunut koululle tavattomasti. Piha oli hevosia täynnä ja uusia tupruten ajoi. Tuli toisistakin koulupiireistä. Nyt astui pankki-Holopainenkin emäntineen koulusaliin. Ihmiset hytkähtivät. Mutta silloin alkoi kuulua hoilottava aisakellon soitto, kulkuset kalkattivat ja reki pysähtyi aivan koulun portaiden eteen. Juuso Kallio riensi juoksujalassa vastaan. Sillä oli tunnettu, kuka se tulija oli. Pankki-Holopainen silmäsi hymyillen opettajaan, joka oli hiukan kalpea. Kallio kumarrellen nöyristellen saattoi sisälle rovastin, joka tervehti joka taholle ja sitten istuutui peräseinälle. Juuso Kallio asettui hänen tuolinsa taa. Väestössä syntyi heikko sorina ja sali alkoi lämmetä ihmispaljoudesta. Kuusi luokan perällä oli kuin vihreään puettu neito, joka timanteissa säteilee. Sen oksilla näiden ihmisten silmissä oli taivaallinen kirkkaus ja maallinen makeus, jotka toinen toiseensa vaihtuivat. Hannes järjesti koululapset kahteen piiriin kuusen ympärille, pienemmät sisempään ja suuremmat ulompaan. Kädet laskettiin alas ja sitten laulettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui opettaja kuusijuhlan merkityksestä. Hän itse lämpeni ja nautti noiden salon lasten riemusta. Niiden silmät näki hän ilosta liekehtivän, näki vanhempienkin vaipuvan mietteisiinsä. Hän puhui hyvin kauniisti rakkauden juhlasta. Sitten piirit alkoivat pyöriä vastaiseen suuntaan toisiinsa kuusen ympärillä ja lapset lauloivat: "Kun maas' on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton, käy lämmin henkäys talvisäässä kun joulu on --, kun joulu on. Ei huolta, murhetta kenkään muista, ei tunnu pakkaset tuikeat, vaan laulu kaikuvi lasten suista ja silmät riemusta hehkuvat, ja liekit loistavat joulupuista, kun joulu on -- kun joulu on." Ja muita joululauluja. Sitten pidettiin väliaika, jolloin Hannes jakeli kuusesta namuja lapsille. Nyt sitä tuota kuusta jo persoonallisesti rakastettiin. Siihen silmät tähdättiin kuin äitiin, joka jakaa joulumakeista. Oli sitten runonlausuntoa, oli leikkejä useammanlaisia, oli joulukertomuksen lukeminen ja lopuksi itse joulupukki esiintyi satua kertomaan ja tuomaan omenia. Nyt jo kansa täysin sieluin nautti. Hannes eli mukana ja iloitsi. Näki kaikkein kasvoista, että tällaista juhlahetkeä ei vielä Orjasaaressa ollut ollut. -- Verratkaapa nyt tätä meidän yhteistä kuusijuhlaamme niihin entisiin köyritansseihin, jotka nyt olette luvanneet pois heittää. Nehän ennen olivat Orjasaaren vuoden suurin yhteinen kokoustilaisuus ja merkkipäivä. Siellä oli pimeyttä, täällä valoa, siellä raakuutta, täällä hienostunutta sielullista tunnelmaa, siellä viulun soittamaa tanssisäveltä, täällä lasten kirkasäänistä laulua, siellä hypittiin kuin eläimet, täällä katsellaan, kun lapset leikkivät. Siellä oli viinaa ja kortteja, täällä satua, kertomusta, puhetta. Ero on silmiinpistävä. Sillä täällä juhlivat ihmisen parhaimmat ajatukset, siellä huonoimmat himot. Tämmöisen vaihdoksen tämä koulu saa aikaan Orjasaaressa. Ja tästäpuoleen entisiä köyritansseja vastatkoon tämä koulun kuusijuhla, joka kokoaa ympärilleen nuoret ja vanhat, puhui Hannes lopuksi. Kun lapset olivat saaneet kaikki makeiset, loppui juhla. Sillä joulupukki oli sitä ennen jo jakanut jokaiselle joululehden ja niitä aikaisillekin kaupitellut. Hannes kysyi rovastilta: -- Mitä piditte juhlastamme? -- Meni muuten mukiin, mutta liiaksi vähän kristillistä mieltä ja liiaksi vähän uskonnollisuutta, vastasi rovasti. -- Onko rovasti käynyt koskaan köyritansseissa? kysyi Hannes. -- En. -- Siellä olisi sopinut käydä tuomassa kristillistä mieltä, puhui Hannes. Holopainen nauroi opettajan selän takana. Mutta rovastin silmänympärykset lensivät hehkuvan punaisiksi. Juuso Kallio laittoi rovastin päälle turkin, saattoi rekeen ja kumarteli, kumarteli vielä sittenkin, kun reki jo vieri ulohtaalla koulutalosta. Holopainen ohi mennessään tyrkkäsi Juuso Kallion siitä rappusilta kumartelemasta lumihankeen ja puhui: -- Sinä se vanha kettu ja liukastelija... herrain häntyri...! -- Aa... pankki ja perkele! kivahti Kallio vastaan sieltä lumesta itseään selvitellessään. Holopainen oli pyytänyt Hanneksen mukaansa kylälle kotiinsa. Hannes meni. Holopaisella oli hiilimusta ori pihalla. Sen rekeen istuttiin ja mentiin, kuulematta, miten Juuso Kallio uhkaili nyrkkiään puistellen. Reessä nuhteli Hannes Holopaisen käytöstä. -- Minun on mahdoton nähdä epäjumalia palveltavan, sanoi vain Holopainen ja tiukensi ohjaksia. Valkenevassa talviaamussa lähestyttiin sitä taloa, jonka kansan mielikuvitus puki aaveiden ja kummitusten olosijaksi. Täällä muka paholainen isännöi ja nuo vanhat tuvat salasivat seiniinsä perkeleiden vieraskäynnit. Hannes ei malttanut olla siitä puhumatta isännälle. -- Kummittelihan se hyvinkin paljon isä-vainajan aikana, vastasi Holopainen. -- Oikeinko todella? -- Aivan todella. Isä-vainaja siten pelotteli huonoja velkamiehiään. Pyysi heitä yöksi ja sitten heitä pelotteli, jotta paremmin maksaisivat. Leikkiähän se pohjalta oli, jos olikin totta toinen puoli. Mutta talo siitä sai hirmuisen maineen. Meidät tehtiin velhoiksi ja perkeleiden ystäviksi. Osasi se isä kujeilla. Mutta siten sai huonotkin maksamaan velkansa. -- Vai niin ovelasti. Mutta Juuso Kallio kertoi kerran hänellekin kummasti käyneen teillä yötä ollessaan. -- Juuso oli uhalla lähtenyt muka tarkastamaan. Ja minä sitä herrain häntyriä olen aina vihannut. Minä se hänen kanssaan lystiä pidin. -- Oikein. -- Sytytin keskellä yötä hänen kuorsatessaan tulikiven palamaan. Itse pukeuduin suureen mustaan matkaturkkiin nurinkäännettynä. Menin Juuson luo, nykäsin miestä ja kuiskasin: "myötkö sielusi?" Silloin se lähti ja minä nauraen viskasin palavaa tulikiveä hänen jälkeensä. Se juuri silloin oli saanut sen rahansa herrojen hännystelemisestä. Ja uljaimmillaan komeili sillä. Olisin sen ottanut ja pistänyt sijalle oikean kultarahan. Mutta en onnistunut. Näin tultiin perille. XIX LUKU. -- Ihastuin siellä, koululla niin, että jos minullakin olisi sen ikäinen lapsi, niin kouluun sen panisin. Ja silloin tältä kulmalta panisi moni muukin. Sillä ne seuraavat minua aivan käskemättä kaikessa. Kun minä alan tehdä heinää, niin hekin alkavat, kun minä alan leikata ruista, niin hekin alkavat, kun minä toukoviljaa katkaisen, niin hekin rupeavat katkaisemaan eikä keväisin kukaan uskalla kylvää ennen minua. Jos minä syksyn tullen tulen tuvassa sytytän, niin hekin sytyttävät. Jos minä menen vaikka kaivoon, niin he tulevat perässä. He minua pelkäävät ja kunnioittavat samalla. Enkä syytä ymmärrä, puhui Holopainen. -- Se on talon ja miehen mahti, joka sen tekee, puhui Hannes. -- Kyllä minä tällä kulmalla olen kuninkaaksi kohotettu. -- Mutta tuskin rakkaaksi, huomautti emäntä. Holopainen ei ollut kuulevinaan. -- Isäntä puhui, että jos olisi kouluikäinen lapsi... -- Niin sepä kuin olisikin! toivotti emäntä. -- Minä tiedän sellaisen. Siellä koulun naapurissa elää Kähkösen leski. Sillä on liian paljon orpoja jatkoi Hannes puhettaan. Holopainen ilostui. -- Niin mitä sitten? kysyi hän reimasti. -- Kaipaako emäntä sellaista lasta? kysyi opettaja. -- Oi kyllä... kun saan olla aivan yksin...! Tytärkin hukkui tuonne pellon perälle... Emäntä osotti ikkunasta kädellään. Hannes katsoi. Siellä näkyi aivan uusi rakennus, joka parhaallaan lämpesi. -- Mitä nyt taas...? kysyi isäntä. -- Joko vävynne asuu tuolla? -- Jo asuu, vastasi emäntä. -- Käyvätkö tiheään täällä? -- Milloin mitenkin. -- Niin että emäntä kaipaa seuraa? -- Kyllä se ikävä on. -- Sieltä Kähkösestä otatte kasvattilapsen, ehdotti Hannes. Holopaisen tuuheat kulmakarvat kävivät kuin käppyrään. -- Vieraanko lapsen? kysyi hän ärtyisesti. -- Jospa nyt ottaisimme vieraan, kun... emäntä lopetti kesken. -- Isäntä antaa sen kasvattitytön emännälle joululahjaksi, houkutteli Hannes. -- Mutta jos sitten taas tulee renki ja sen muassa kaikki muut juhlat, keskeytti isäntä. -- Ei tule, minä takaan, puhui Hannes. -- No emäntä saakoon joululahjan! Lieneehän meidän talossa yksi tyttö elättää ja kouluttaa. Varsinkin kun se omakin jo niin vieraantuu, sanoi isäntä. -- Ettekö pidä vävystänne? kysyi Hannes. -- En, kun se on ruvennut juoksemaan rovastin asioita. -- Miten? -- Rovasti on ottanut häneltä tarkat tiedot niistä kirjoista, joita opettaja minulle antoi ja minä täällä jakelin. Sitten oli käskenyt ne kerätä pois ja tuoda hänelle. -- Ja mies teki työtä käskettyä? -- Teki ja menetti minun luottamukseni. Herrain häntyrit minä pellolle viskaan. -- Eikö teille asiasta mitään puhunut? -- Ei puhunut. Oli sanonut vain kylällä, että Holopainen ei ymmärrä, mitä tekee. Voi vielä joutua vankilaan, kun sellaisia jakaa. -- Siis teidän turvallisuutenne vuoksi niin toimi. Ei mies pahaa kai tarkoittanut. -- Mutta tahtoo minua neuvoa. Ja hännystellä rovastia. Se ei kelpaa. Siellä asukoon ja minä täällä! Emäntä pillahti itkemään. -- Mitä mamma itkee? Saathan nyt uuden tytön. Mutta emäntä itki. -- Minä siis tavallaan tulin välinne rikkojaksi. Mutta tässä on koko isänmaan etu kysymyksessä. Ja se on niin suuri ja ristiriitainen asia, että se erottaa isän ja pojan, veljen ja sisaren ja muut läheiset omaiset toisistaan. Mitä mielipidettä on asiasta isäntä? -- Sen pidän oikeana, mitä kirjasissa sanotaan. -- Liekö täällä muilla asiasta mielipidettä? -- Ovat ne lukeneet lehtiset ja uskovatkin niitä. -- Lieneekö tuollaisia kerääjiä kuin vävynne ollut muitakin? -- Juuso Kallio rovastin neuvosta on kulkenut pitkin piiriä noukkimassa pois niitä opettajan jakamia. -- Ja on saanutkin? -- Lie saanutkin. -- Harmillista, että kansalainen joutuu kansalaista vastaan asiassa, joka kaikille on kallis. Keinoista vain ollaan eri mieltä. Mutta ei täällä saa pelästyä uhkauksista. -- Minäkö niistä pelästyisin! Hui hai --! -- Olette jäntevä ja suora. Sellaisena isäntää ihailen. -- Saanko minä varmasti sen kasvattitytön? kysyi emäntä vähin. -- Saat. -- Ja saan kouluttaa? -- Saat. -- Lähden jo opettajan palatessa sitä noutamaan, jos antavat. -- Mene nyt ja laita meille oikein hyvä aamuruoka! Emäntä lähti. -- Kyllä tyttärennekin kanssa vielä välit selviävät, kuiskasi Hannes emännälle, kun Holopainen oli mennyt piippuaan ottamaan. -- Sanokaapa, opettaja, mitä oikeastaan noilla virkamiehillä tehdään? kysyi Holopainen palattuaan piippu suussa. -- Ovat ne yhteiskunnassa välttämättömät. -- Pappi ja opettaja kyllä. Mutta ne monet muut? -- Kaikilla niillä on tehtävänsä. -- Ja sitten huimaavat palkat. -- Palkoissa olisi kyllä paljonkin tinkimistä. -- Sillä ei suinkaan virkamies ole luotu polkemaan talonpojan hartioita. Hyi saakeli! Miten kopeita ne sitten ovat! Palkkansa syövät, juovat, mässäävät ja hekumassa elävät, pitävät jalkavaimoja, lenkoilevat kalleilla turkeillaan ja uljailla vällyillään, pelaavat kortissa tuhansia ja kaikki lystinsä maksattavat meillä talonpojilla. Ja kun meidän luokse tulevat, istuvat pöydälle ja siitä ärjyvät. Isä-vainaja tästä tuvasta viskasi muutaman ruununvoudin pihalle, kun virkaherra hävyttömäksi rupesi. Koko elämän lopun ne häntä sitten vainosivat. Jo pienenä poikana sanoi hän minulle: "Vihaa herroja, niitä majavannahkaturkkiherroja, sillä nahkansa ne meillä ostattavat. Ne syövät ne makeat palat, jotka muuten olisivat meidän suussamme." Ja minä olen vihannut ja vihaan. -- Isäntä on virkamiesten ankara vihamies? -- Olen. Sillä ne ovat laiskoja kuhnuksia, raihnaisia lurjuksia, möhömahoja, itravatsoja, kaljupäitä, puolisokeita... kaikkea tätä sentähden, ett'eivät tee työtä. Eipä ole _minulla_ vatsa liian itrainen, hiukseni pysyvät päässä, enkä tarvitse silmälaseja... mutta olenkin jo tänä aamuna ollut hirsimetsässä, sillä kahden aikana aamulla nousin ylös. Vävy taitaa vielä siellä nukkua. Se raukka on heikko työmies. -- Keksitään sille vielä joku sopivampi ammatti, kun ensin nähdään, mihin se pystyy. Ei pidä isännän häntä vihata. -- En vihaa, mutta tyhmä hän on. Soittaa ja laulaa ja koreilla... sitä hän osaa...! -- Tehdään hänestä vielä lukkari, kun on rovastin kanssa hyvät suhteet, nauroi opettaja. -- Siellä saa asua, kun kerran talon laitoin... ja tyttöni vuoksi laitoin. -- Tämä pieni kylmyys menee vielä ohi. Hän tuli eksyneeksi vain rovastin, sellaisen komean herran, pyyntöihin. -- On minulla vielä opettajalle ehdotus. -- Ja mikä se on? Holopainen meni aivan lähelle opettajaa, katsoi häntä mielistelevästi silmiin, otti hymyn suupieliinsä ja puhui: -- Kun nyt rovasti vastustaa opettajaa, niin opettaja vastustakoon rovastia! Se palkkausjärjestelmä... -- Annetaan se olla! -- En minä anna olla! tiuskasi tiukasti Holopainen. Opettaja katsoi häntä pitkään. Noin leimahtavaa, noin kirpeää katsetta ei hän ollut vielä ennen Holopaisessa huomannut. Tässä taisi sittenkin olla Holopaisella oikein kipeä kohta. Holopainen suoristui, veti kulmakarvansa käppyrään, kävi julmaksi, kun puhui edelleen: -- Virkamiesmahdillaan ne sen tänne toivat... pienet ja suuret herrat yhdessä... mutta... -- Mutta? -- Pois se pitää saada! Noin! Isäntä pyyhkäsi pöydältä tupakkavehkeensä lattiaan. -- Elkää tulistuko! -- Enkä minä ennen hautaan mene, ennenkuin saan siellä komeassa pappilassa rovastiakin siitä nokittaa! Ne sen s--n herrat ja roikaleet, jotka imevät kuiviin talonpojat... syövät niiden ruumiista mehut ja sitten lamovat vieterisohvillaan! Tätä tällaistako menoa... p--le... me talonpojat _aina_ sietäisimme?... Pitäisi saada aikaan suuri talonpoikain kapina... Vanhat ihmiset kertovat näillä mailla ennen eläneen suuren ja mahtavan talonpojan Sormusen, joka Hurtta-voutia vastaan kapinaan yltyi... Semmoinen pitäisi olla nytkin...! -- Kyllä ne sen ajan kärsimykset olivat suuremmat. -- Vaikkapa olivatkin. Mutta on niitä kärsimyksiä nytkin. Se palkkausjärjestelmä... -- Se on vanha virkamiesviha, joka teissä kytee. Ja se on ehkä lähtenyt niiltä surkeilta ajoilta... on veriinne perintönä imeytynyt... -- Meidän suku on _aina_ herroja vihannut. -- On se sellainenkin umpimähkäinen viha ikävää. -- Me ollaan veljet kuin veljet... ystävät kuin ystävät... Holopainen tarttui opettajaa kädestä ja toisen kätensä laski opettajan olkapäälle. --... Ja lupaahan opettaja ruveta asiamieheksi sitä palkkausjärjestelmää kumoamaan? -- Miksi silloin nukuitte, kun asia oli esillä? -- Mekö nukuimme? Hehän suoraan pettivät meidät...! Mutta opettaja herrat oikaisee... ja me maksamme palkkanne puhtaassa kullassa. -- En puutu... en sekau... sillä _se_ asia ei kuulu minulle! Veret lensivät Holopaisen kasvoille ja hän ärjäsi: -- Et uskalla... siinä se! -- Olkoonpa vaikka niinkin. -- Et uskalla... pelkäät herroja... ja sellainen tahdot itsekin olla! Kun sinä opettajaksi tulit, niin luulin sinun olevan sen sopivan miehen, jota kauan ja ikävöiden olin odottanut. Sentähden taivuin ottamaan tuonkin pehmeän pullan vävykseni, kun sinä häntä puolustelit... sinulle mieliksi poltin parin tuhannen edestä velkakirjoja, joista kyllä en olisi penniäkään saanut, kun maksajat olivat rutiköyhtyneet... Ja saadakseni sinun taipumaan tähän suureen asiaan koululla ystävänäsi kävin... antamiasi kirjoja jakelin... nytkin koulun kuusijuhlalle tulin. Kun sinä siellä rovastia pistelit niillä köyritansseilla, niin minä nautin ja riemastuin ja sieluni huusi: "Tuossa on juuri se sopiva mies!" Sentähden sinut nyt mukaani pyytelin, ja luulin sinun nyt lupautuvan... kuultuasi miten rovasti puuhiasi vainoaa... sentähden senkin lapsikakaran lupasin tähän ottaa... mutta sinä pelkäät -- raukka! -- On parempi, ett'ei lapsikulta tulekkaan teille. -- Eikä tarvitse tulla! Mutta minä olen isäni neuvolle uskollinen poika. Minä vielä herroja ja virkamiehiä nujerran... minä tämän rovastinkin vielä opetan... minä... minä... vaikka taivas alas tippuisi ja maa halkeaisi... ja minun pitäisi satoja maksaa! Minulla on isän jättämä elämän työ: vihata herroja... niitä talonpojan veren imijöitä... niitä talonpojan luun purijoita... niitä... niitä...! Ennenkuin hautaan menen, teen minäkin urhotyön niinkuin isäkin... viskaan ainakin yhden rovastin majavannahkaturkkineen pellolle... mutta ne pirut pelkäävät eivätkä tule tänne... ne kiiltokaulukset ja kakkulasilmät... noin viskaan! Holopainen heitti tuolin palasiksi huoneen loukkoon. -- Sinäkin olet pelkuri-raukka... herra olet... ulos minun tuvastani! Sinä vain petit minua...ja pahasti petyinkin... ulos! -- En millään tavalla ole pettänyt isäntää... en edes ajatuksissa. -- Suusi kiinni! Ulos! Ulos! Ulos! Holopainen ärjyi kuin härkä, jonka niskaan puukko on upotettu. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet ja musta tukka vihasta kohosi. Se oli salojen raakalainen, pimeiden korpien pimeä lapsi, joka oli järkytetty pohjimmaisimpia tunteitaan myöten. Tuon miehen sielun pohjalla eli vielä metsäläistynyt ihminen, joka vihasi sivistystä, vihasi koulua, vihasi virkamiehiä, vihasi herroja. Ja isä jo poikana vannotti miehen sellaiseen elämäntehtävään. Tässä oli nähtävänä sen suurimman noitakansan noiduttua verta, tämä mies oli velhojen arvokas jälkeläinen... ehkäpä tietämättään himosi kristityn papin verta kuin ne vuossatain takaiset uhrilehtojen omistajat. Hannes lähti. Nyt hän ymmärsi, miksi Holopaista kutsutaan pitäjän "mustan kansan" johtajaksi. Sellaiselle väelle hän on päällikkö parhainta lajia, on ehtootähti, joka yössä viihtyy. Emäntä juoksi itkien Hanneksen jälkeen. -- Voi taas Matti-parkaa! Nyt on hänellä taas se virmapäänsä, se rajuhetkensä! En minäkään rohkene kotiin mennä. Sillä se raivoaa ainakin tämän päivän. Huoneesta kuului pauketta ja jyskettä. Nyt meni pöytä kappaleiksi... lasit tuvan ikkunasta helähtivät rikki ja tuoli lensi sieltä ulos lumihankeen. Emäntä lähti juoksemaan tyttönsä taloon. Opettaja muisti Juuso Kallion pelotelleen häntä silloin, kun hän opettajaksi saapui, "mustalla kansalla" ja kiellelleen häntä menemästä sitä liian lähelle, sillä se pian pettäisi. Siinä oli Juuso Kallio ainakin puhunut totta. Sillä Hannes huomasi pettyneensä Holopaisen suhteen. Se mies oli teeskennellyt vain sentähden ystävyyttä, että saisi hänestä aseen rovastia ja pappien palkkausjärjestelmää vastaan. Siinä se! -- Täällä puolessa kutevat kalat syvällä, mietti Hannes kävellessään aamiaiselle Karviseen. XX LUKU. Oltiin helmikuussa. Aurinko paistoi. Hanki hohti. Miljoonat lumikristallit siinä välkkyivät. Oli pakkanen niin että reen jalas narisi ja kenkä ihmisen kävellessä keskusteli omalla tavallaan tien pohjan kanssa, joka oli kovaksi ajettu. Pohjolan talvi oli nyt korkeimpaan ihanuuteensa päässyt, noussut sille kylmän ja jään, lumen ja pakkasen huipulle, josta ylimielinen ja virkeä kevät oli sen suin päin alas viskaava. Mutta vielä se tanakkana nyt istui valtaistuimellaan, joka oli rakennettu jääkristalleista. Hannes oli lopettanut päivällisensä Karvisessa, ja istui paperossia poltellen. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa huoneen pehmeässä lämpimässä. Ja hän mietti sitä, että hän oli todellakin rohjennut astua rinta rintaa, silmä silmää vasten rovastin kanssa siinä isänmaan suuressa kysymyksessä. Hän oli kulkenut pitkin pitäjästä, herättänyt ja valveuttanut. "Kiellettyä" kirjallisuutta oli hän jakanut tukuttain, puhunut parhaansa mukaan julki sen, minkä oikeaksi uskoi. Hän kielsi myöntymästä mihinkään, mutta rovasti neuvoi aivan päinvastaiseen. Rovastia ei hän suinkaan tuominnut, sillä arvattavasti rovasti luuli parhaaksi maalle ja kansalle sen, mihin hän neuvoi. Sillä kallis heille kummallekin täytyi sen asian olla, jonka puolesta puhuivat ja toimivat. Maikki oli perustanut koulupiirin naisten kanssa ompeluseuran, missä vaatteita ommeltiin köyhille kansakoululapsille. Nuorisoseurassa touhuttiin. Orjasaaressa oli siis valistus jo raapaissut tulen ensimäiseen lamppuunsa. Kaikkea tätä Hannes mietti, kun Maikki tuli huoneeseen, istahti hänen syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli ja sitten puhui: -- Nyt sinun, rakas Hannes, täytyy se tehdä... -- Oi, armas! Se on minusta niin sanomattoman vaikeaa... -- Mutta minun tähteni... teethän? -- Olkoon menneeksi! -- Mene nyt tupaan! Hän on siellä yksin. Hannes meni tupaan. Ja tapasi siellä emännän yksin. -- Hyvää päivää, toivotti Hannes. Emäntä ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Minä tulen hyvin vaikeassa asiassa. Mutta luulen silti voittavani, sillä tunteehan emäntä niin paljon raamattua... Nähkääs, onko soveliasta, että Juuso Kallio on yhtenään täällä... naapurit siitä puhuvat pahaa... viattomat lapsenne saavat siitä kärsiä. Kun nekin näkevät teidät sylitysten... hyi, se on likaista! -- No entä sitten? kivahti emäntä. -- Niin että heittäkää pois se hyväily! -- Mutta mitä sinä itse Maikkia sylissäsi pitelet? Minulla kai on oikeus tytön äitinä sitä kysyä. -- Jos olisitte ollut Maikille _oikea_ äiti, niin sen olisitte jo aikaa sitten saanut tietää... -- Olenhan minä saanut sen tietää, kun olen avaimen reiästä vakoillut. -- Olisitte saanut tietää, että me olemme lupautuneet toisillemme... -- Ja minä ja Juuso Kallio olemme myös lupautuneet toisillemme. -- Mutta teillähän on pieniä, turvattomia lapsia... -- Kyllä talo lapsensa elättää. -- Mutta teillähän on vielä laissa määrätty suruaika... -- Ketä minä oikeastaan surisin? -- Entistä miestänne. -- Karvistako? -- Niin. -- Häntä, joka minua kuumilla hiilillä kidutti, joka silmäni sameiksi itketti, joka päivän levon ja yön rauhan minulta riisti, joka kuoli pirun kemuissa puukko kyljessä omien syntiensä satuttamana? -- Mutta onhan emännällä hänen kanssaan kuitenkin monta lasta. -- Lapsista pitää talo huolen. Minun sydäntäni lämmittää yhtä vähän Karvisen isännän muisto kuin jääpuikot tuolla ulkona tätä tupaa. -- Juuso Kallio persoo emännän muassa vain rahoja... -- Hitostako sinä sen tiedät? -- Kyllä arvaan. -- Elä sekau meidän asioihimme. Ja rukoilisit ja selittäisit raamattua sielläkin nuorisoseurassa, etkä maailmallisia lorisisi, niin se olisi toista. Siellä te vain koululla tanssitte. Mutta kyllä siitä herkeätte. -- Ei siellä ole muuta tehty senlaatuista kuin lopuksi hiukan leikitty. -- Elä valehtele! Eläkä tule minua neuvomaan! Kiitä, että saat ruokaa meidän talossa. -- Emäntä menee taas liiallisuuksiin. -- Ja vävypoika menee myös. Pidetään yhtä aikaa kahdet häät. Emäntä nauroi, löi käsiänsä yhteen ja käyttäytyi kuin mielipuoli. -- Ja sitten on Karvisen talossa kerrankin iloa! huudahti hän vielä ja pyöri kantapäillään laulaen: "Tääll' on iloa ja riemua, täällä häitäkin juodaan." Hanneksen täytyi väkisinkin naurahtaa ja mennä matkaansa. Kun opettaja iltapäivällä valmistautui koululla seuraavan päivän tunneille, saapui Juuso Kallio sinne. Taas oli hän kuin kiehuva pata, joka uhkaa räjähtää. Hannes huomasi kohta, että nyt on taas esillä hyvin ikävä ja vastenmielinen kohtaus. Ja arvasi kyllä syyn. -- Mitä kirjat tietävät? kysyi Juuso nenäkkäästi aluksi. -- Paljon hyvää tietävät... sovinnosta ja sopusoinnusta puhuvat... mutta riidan ja nurjuuden kieltävät. Tässä on juuri esillä sellainen opetus, että... -- Miksi sitten _aina_ riitelemään laittaut, vaikka niin jaloja opetuksia luet? Miksi? -- Minäkö tahallani riitelisin! -- Juuri sinä! Ennen sinun tuloasi täällä ei osattu riidellä. Mutta kun sinä tulit, niin riidat ja torat syntyivät kuin itsestään. Ja yksi isäntä sai jo henkensäkin heittää... -- Minunko tähteni? -- Sinä hänet köyritansseihin kuljetit. Muuten olisi ollut täällä koululla. -- Mutta ell'en minä olisi tänne koululle kutsunut häntä, niin olisi ollut siellä tanssissa. Sillä _aina_ kuuluu niissä käyneen. -- Ja miten minua olet koettanut häväistä? Olet parjaillut minua Karvisen emännälle. Tahdot kai koko koulun johtokunnan surman suuhun... toiset tapetuiksi... toiset häväistyiksi... toiset... -- Pitääkö meidän kesken taas olla raaka kohtaus? -- En anna silmilleni hyppiä. Ennen sinua ei täällä riidelty. -- Vaan oli Juuso Kalliolla rauhoitettu tilaisuus kalastella sameassa vedessä... onkia sieltä vaikka rintarahoja "rehellisyydestä". Niinkö? -- Julkeatko taas loukata. Hänen Majesteettiaan? -- Oletteko todella niin suurhullu, että luulette itsenne olevan yhtä korkealla kuin mainitsemanne henkilö? -- Raha on hänen antamansa. -- Ainoastaan hänen nimessään annettu. Ja siinä on tapahtunut surkuteltava erehdys. Rahan pitäisi olla kokonaan toisen miehen rinnassa. -- Ehkä sinun omassa rinnassasi? Niin tietysti. Mutta kun et saa tällaista rahaa elämäsi päivinä, niin tahdot tyytyä Karvisen perikunnan rahoihin. Niinhän? -- Se, joka niihin rahoihin näppinsä kurottaa, on juuri Juuso Kallio. -- Ota sinä osasi, ja minä otan osani! Ja sillä hyvä! -- Mutta nyt häpäisee herra esimies sekä Karvisen emännän että koko talon... -- Nyt päästit huuliltasi myrkyn, jonka itsellesi syötän. Sinä juuri häpäiset siveän ja puhtaan neidon, Karvis-vainajan silmäterän... hänen lemmikkilapsensa Maikin... Mummot jo haastavat... ja avaimen reiästä olen minäkin nähnyt... -- Suusi kiinni, lurjus! -- Nyt me koetamme voimamme. Sinä elät irstaisuudessa Maikin kanssa...! Hannes kävi miestä kohti. Mutta hillitsi itsensä. -- Jos huoneessa tahdotte olla, niin siivotkaa suunne! -- Minä olen koulun esimies ja voin sinut ajattaa täältä poliisilla pellolle. Mitä sinä mies hommaat laillista esivaltaasi vastaan? Rovasti on siitä kummastellen puhunut. Mutta minä en pitkää aikaa kummastele. Minä sinut tästä huoneesta pian laitan sinne, missä ei kuu kumota eikä päivä paista... minä kutsun tänne punatöyhtöiset herrat pitämään tarkastusta... Ja silloin! Juuso Kallio löi näppiään ilmassa. Hannes kalpeni ja puhui tukahtuneella äänellä: -- Santarmit...? -- Juuri ne! -- Vajoaisitteko niin alas? -- Olet jakanut kirjoja... pitänyt puheita... Minä olen aina ollut vähän niinkuin sarvipää, herra seminaristi. Juuso Kallio nauroi ilkeästi ja äänekkäästi. -- Tulehan toistekin minua haukuskelemaan! huuteli hän mennessään. -- Vajoaako Suomen kansakoulun johtokunnan esimies ja kaksikymmenviisivuotias kunnallislautakunnan esimies niin alaalle? huusi Hannes hänen jälkeensä. -- Vajoaa! vastasi Kallio, ilkkui ja meni. Hanneksen silmissä kamari mustaksi muuttui. Siinä oli jo vankikomeron tummuutta ja pimeyttä ja ummehtunutta ilmaa... haisi niin jumalattoman pahalle huoneessa Juuso Kallion jälkeen. -- Oi, kansani, sentään! Mitä mätämunia keskuudessasi ruokit? Nuo tuollaiset ovat kyykäärmeitä, jotka oman sydänveresi kuiviin imevät... huokasi Hannes. Hän ryhtyi kohta varokeinoihin. Poltti kaiken "kielletyn" ja odotti sydän kurkussa santarmien tuloa. Mutta eivät ne tulleetkaan. Santarmien mustaan kirjaan oli Hannes vain merkitty "epäiltävänä" henkilönä. XXI LUKU. Rovasti oli yltynyt tuimaan valtiolliseen taisteluun. Nyt oli hän jo päässyt syvään sielulliseen vakaumukseen, että ainoa oikea keino, ainoa isänmaan parhaalle ja menestykselle oikea suunta oli se, jota hän ajoi. Sillä hän näki edessä vuoren, jonka jyrkkää seinää on mahdoton kiivetä. Jos tahtoo päästä vuoren huipulle, niin on paras kiertää loivaa takarinnettä myöten. Isänmaa oli hänelle rakas ja sen onnen edestä täytyi hänen taistella. Hän ei voinut jäädä veltoksi syrjästä-katsojaksi. Rovastin oma elämä oli aina ollut myötämäkeä. Vastamäkeä ei hän ollut oppinut kulkemaan. Eikä hän ymmärtänyt, miten sitä kuljettaisiin. Hän oli jo niin monessa polvessa papillista sukua, että se alkuperäinen sielullinen kutsumus papin toimeen, jota hänen esi-isänsä olivat tunteneet, oli jo hänessä ehtinyt kuivua perityksi tavaksi, mikä ei syvempään uskonnollisuuteen häntä kiihottanut. Enemmän hän tunsi halua valtiollisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Rikas hän oli, hieno seuramies hän oli, mukavaan ylelliseen elämään oli hän tottunut. Isänmaan tähden hän nyt tunsi tuskaa. Mutta kun hän ei tiennyt, miten kärsitään oikein suuria kärsimyksiä, sellaisia jättiläistuskia, joiden mukana ei itketä eikä valiteta, vaan kohotetaan korkea otsa ja pysty pää, vaikka maa jalkain alla vajoaa, niin hän tahtoi alistua ja toivoa sitten vielä joskus maailmassa parempaa. Kärsimyksen syvyys, joka rohkeutta itse synnyttää, oli hänelle outo asia. Jos hän toisinaan hiukan sairastui, niin hän jo silloin onnetonna huokaili. Sillä ainainen myötäkäyminen oli hänet, vanhan miehen, pilannut. Kansaa hän ei syvemmälti tuntenut, sillä luottamuksella eihän milloinkaan ollut sitä lähestynyt. "Kansa" hänen tunneasteissaan oli jotain alempaa rotua, joka puuhaili läävässä ja tallissa ja sentähden oli likainen, oli löyhkäävä eikä mahdollinen hänen vieraspuolelleen pääsemään. Mutta "isänmaa" hänen vanhoissa aivoissaan oli hohtava käsite, jolle nuorena ylioppilaana niin kauniisti puhuttiin ja laulettiin. Hän oli persoonallisesti ottanut osaa Runeberg-juhliin, käynyt Snellmanin kodissa ja pitänyt kerran puheen ukko Lönnrotille. Nämä suurmiehet seisoivat kipsissä hänen salissaan ja "isänmaa" oli jotain samaa kuin tämä mahtava kolmiapilas. "Isänmaakin" oli ikäänkuin telineille nostettu jossain salissa. Kauniit juhlapuheet, suuret juhlapäivälliset, syvätunteiset juhlarunot -- ne olivat isänmaata. Se isänmaa väikkyi niin korkealla päiden päällä kuin kaunis rusopilvi... se juhli... juhli... se maljoissa kuohui... se kukkakimpuilla koristetuilla päivällispöydillä hymyillen säteili... Mutta nyt oli näiden herkkuisten juhlapöytien päälle vedetty musta vaate... sampanja maistui happamelta... ja isänmaa kärsi ja suri. Ja sen tähden rovastikin suri. Sillä tuo samainen musta tunnelma tulvahti niin valtavana sanomalehtien palstoilta, ystävien kirjeistä ja kaikesta, mikä ennen loisti. Täällä takalistomaalla piti hänenkin ryhtyä taisteluun sen puolesta niillä aseilla, jotka hänelle pääkaupungista lähetettiin. Nyt oli käsketty kehottaa nuorukaisia menemään asevelvolliskutsuntoihin. Tätä tarkoitusta varten aikoi rovasti pitää julkisen kokouksen, jossa hän kehottaisi pitäjän nuorukaisia menemään kutsuntaan. Ja hän saikin siihen luvan. Mutta kokouksen hän asetti juuri siksi ajaksi, ett'ei Hannes Kauppi pääsisi sinne. Pahimman rospuuton ajaksi hän sen asetti. Jäät eivät liioin enää kestäisi eikä veneellä pääsisi. Juuso Kallio oli tiennyt jäädä kirkolle odottamaan kokousta. Määrättynä päivänä, jona kokouksen piti olla, lähti Hanneskin. Mukanaan hänellä oli rotevia nuoria miehiä. He sitoivat köydet ympärilleen putoamisen varalta. Samoin saapui Holopainenkin kulmakuntansa miesten kanssa. Jää oli niin heikko, että paikoin surkean sinervänä auringon paisteessa sairasti, paikoin oli valkoista sohjua, joka upotti ja huonoimmissa paikoissa valmisti kylmän kylvyn siihen astujalle. Mutta eheinä toiseen rantaan päästiin, sillä aamupäivällä ei aurinko vielä ehtinyt aivan pehmeäksi jäätä syödä. Tultiin kokouspaikkaan. Se oli suuri vuossatainen tupa, jonka orsilla istui mennyt aika muistoineen. Tässä tuvassa oli monta kokousta pidetty, kuumaakin, kun sivistysasiat olivat olleet esillä. Kirkonkylän nuorisoseuran johtohenkilöitä oli perällä ja ne lauloivat isänmaallisia lauluja. Mutta kun huomasivat rovastin vaunuillaan ajavan pihaan, muutettiin laulu virreksi. He tahtoivat olla kuin hautausväkeä. Rovasti hymyillen astui tupaan, kumarteli oikealle ja vasemmalle, kuten ennen pääkaupungissa oli nähnyt suuren Snellmanin tekevän juhlasaliin astuessaan. Holopainen "mustan kansan" kanssa oli asettunut yhdelle seinämälle. Se hänen kaartinsa oli jylhän- ja synkännäköistä. Ensi katsaukselta näytti siltä kuin kappale salojen havumetsää olisi tuotu tänne suureen tupaan. Näistä toiset olivat kuin mustat, pitkät kuuset siellä täällä naavaa olkapäillä, toiset paksut ja tanakat, suuripäiset kuin pyöreät petäjät, jotka puhuvat karaistuneesta elämän taistelusta joka oksallaan. Siellä täällä lomissa sitkeä kataja, joka joka neulasellaan pistää ja haavoittaa. Kirkkopukuunsa ne olivat pukeutuneet ja olivat hirvittävän totiset. Rintaman edessä seisoi pankki-Holopainen ja tähän rintamaan kuului pienempiä johtajia pitkin pitäjää. Näitä miehiä lie ollut satakunta. Rovasti niihin katsoessaan hiukan vavahti, sillä Holopainen oli hirvittävän uhkaava. Mutta rovasti meni antamaan Holopaiselle kättä ja kysyi kuulumisia. -- Omillaan toimeen tullaan, vastasi Holopainen ja joukko naurahti. -- Tämä on paha enne, mietti rovasti, mutta oli jäätävän tyyni. Lukkari alotti virren rovastin käskystä, ja kun se oli loppuun laulettu, piti rovasti rukouksen. Oli hetken hiljaisuus. Sitten rovasti alotti puheen, jossa neuvoi tyynesti, arvokkaasti, mutta samalla lämpimästi tottelemaan maallista esivaltaa. Rovastin puhe teki nähtävästi hyvin hyvän vaikutuksen. Ukko ilostui ja pyysi laulamaan isänmaallisen laulun. Kun laulu oli loppunut, syntyi ovensuussa liikettä. Hannes sieltä astui esiin tuoliaan kantaen. Rovastin seurue hänelle pilkallisesti nauroi, mutta pankki-Holopainen antoi kaartilleen merkin hiljaisuuteen. Kun Hannes oli päässyt avonaiselle keskilattialle, nousi hän seisomaan tuolille ja kumarrettuaan rovastille alotti syvällä rintaäänellä: -- Kansalaiset! Rovasti puhui hyvin, kuten tulee odottaakin vanhalta, korkeasti oppineelta ja lempeältä sielunpaimenelta. Kiitos siitä hänelle. Kuitenkin minäkin heikko nuorukainen uskallan ääneni kohottaa. Minut toi opettajaksi näille takalistoille syvä rakkaus kansaani ja maatani kohtaan. Ja se rakkaus panee nytkin minulle sanat suuhun. Sanoissani ei ole kimaltelevaa kultaa, mutta kyllä veren rohkeutta, sen nuoren veren, jonka tämän maan ja tämän kansan puolesta olen valmis vuodattamaan, milloin hetki niin vaatii... Rovasti punastui. Koko tuvan miesjoukko vavahti. Juhlallinen mieliala putosi nyt yht'äkkiä ihmisiin. Hannes jatkoi: -- Rovasti kehotti sanomattoman kauniisti ja sievästi tottelemaan maallista esivaltaa. Mutta minä olisin toivonut, että hän olisi käskenyt tottelemaan taivaallista esivaltaa, jonka laki on meidän omissatunnoissamme kirjoitettuna ja jonka julistaja hän, meidän rakastettu sielunpaimenemme, täällä maan päällä on... Rovastin silmänympärykset hehkuivat ja huoneen perällä syntyi sorinaa. Mutta Hannes jatkoi: -- Tämä taivaallinen esivalta vaatii, ett'emme saa tehdä mitään vasten hyvää omaatuntoa, emme hiuskarvaa horjahtaa siltä, jonka oikeaksi tiedämme... Hannes teki nyt laajempaa selkoa asevelvollisuuslaista ja miten se syntyi. -- Se on kansallisen perikadon halla, joka päällenne harmaana, jäisenä, kylmänä lankeaa, jos tämän lain omaksenne omistatte. Ja silloin sen omaksenne omistatte, kun ryhdytte sitä seuraamaan. Minä kysyn teiltä, nuoret miehet, kysyn suuren ja kokeneen miesjoukon silmäin alla, onko teillä halua vetää päällenne tämän lain seuraamisen ensi askeleiden paino menemällä kutsuntaan. Jos se teillä on, niin menkää. Mutta ennenkuin menette, pitäkää kuulustelu sen äänen kanssa, joka rinnassanne kaikuu ja joka yltyy ukkoseksi rajuamaan, jos sitä rikotte. Jos menetätte omantuntonne rauhan, niin elämä muuttuu ainaiseksi helvetiksi teille jo täällä maan päällä. Minä kunnioitan ja tottelen kyllä maallistakin esivaltaa niin pitkälle kuin Jumalan sana ja hyvä omatunto sen sallii. Mutta sen sanon tässä julki, että jos itse olisin kutsuntaan menemässä, niin mennä en voisi, ell'ei kahleissa vietäisi. Ja se meneminen ei olisi silloin minun vallassani. En voisi mennä omantuntoni tähden, en voisi mennä kansani tulevaisuuden tähden. Neuvovan sanan olen sanonut. Jokainen tehköön niinkuin omatunto vaatii! Näin tässä puhumaan on minua vaatinut minun omatuntoni. Hannes kumarsi ja poistui. Juuso Kallio alkoi nyt puhua ja kehotti tottelemaan rovastia. -- Me emme usko pappeja, sillä ne ovat meidät talonpojat ennenkin pettäneet. Miehet! Muistakaa sitä pappien palkkausjärjestelmää! huusi pankki-Holopainen ja sulki Kallion suun. Syntyi julma huuto: -- Emme usko! Rovasti oli kalpea kuin lumi ja vapisi. Mutta pankki-Holopainen oli tarttunut tuoliin, jolla Hannes oli seisonut, painanut Hanneksen sille istumaan ja nyt neljä vankkaa kättä kuljetti Hannesta tuolilla riemusaatossa "eläköön" huutaen rovastin nenän sivu. Rovasti ymmärsi valtansa luhistuneen tuossa tuokiossa, sillä tuvassa pauhu kasvoi ja huuto kaikui: -- Emme usko pappeja! Pettäneet ovat ennenkin... Rovasti lähti pois silmät kosteina. Mutta pikku pojat viskelivät hänen poistuvia vaunujaan kivillä. Juuso Kallio arkana pakeni sivuovesta. Hannes pyysi päästä pois tuolilta ilmassa keikkumasta, sillä hän ei tahtonut istua tuolilla, jota "mustan kansan" kädet kantoivat. -- Oikein puhuit. Nyt me taas ymmärrämme toisiamme, sanoi pankki-Holopainen Hannekselle. Hannes ei vastannut, vaan poistui ihmettelevien silmien alta. XXII LUKU. Palatessaan siitä suuresta kokouksesta, jossa pankki-Holopainen oli taas Hanneksen ystäväksi heltynyt, putosi Hannes keväiseen kylmään veteen, vilustui ja makasi parhaallaan kuumeessa. Kaksi viikkoa oli hän jo sairastanut. Mutta oli jo toipumaan käsin. Maikki oli muuttanut koululle häntä hoitamaan. Se oli Hanneksesta niin sanomattoman rakkaasti tehty, että jo yksin Maikin teko sai häntä paranemaan. Siinä he kahden olivat, mutta kylän pahat kielet siitä terävinä juorusivat. Sen juorupuheen oli Juuso Kallio alkuun pannut. Silloin muutamana iltapäivänä saapui rovasti koululle. Hänen kasvoillaan oli tumma varjo ja hänen suupielissään katkera hymy. Rovasti tervehti Maikkia, kysyi sairaan tilaa ja pyysi sitten saada kahden kesken puhua opettajan kanssa. Maikki poistui. Rovasti puhui ensin Hannekselle yhtä ja toista, mutta sitten kävi vakavaksi ja ankaraksi. -- Rakas opettaja! Minulla on teille hyvin, ikävää asiaa... liian ikävää... en olisi tahtonut tulla... mutta minut melkein pakotettiin... puhui rovasti. -- Mikä asia se on? -- Karvisen emäntä kävi tyttärensä puolesta minulle itkemässä, että... -- Että...? Hannes kääntyi kohti rovastia. -- ... että hänen tyttärensä on täällä koululla. -- Mitä siitä? -- Luulee teistä jotain pahaa. Puhui, että häpäisette hänet, kun Maikkia täällä koululla pidätte... kylällä juorutaan... Jo ymmärsi Hannes. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset, hän yritti nousemaan, mutta putosi takaisin vuoteeseen, yritti uudelleen, mutta putosi jälleen. Vavahtaen hän sitten värisevällä äänellä kysyi: -- Uskooko rovastikin minusta sellaista pahaa, kun lähti tänne? Hannes naulasi kuumeesta hohtavat silmänsä rovastiin, joka hätäytyi ja puolusteli: -- Minun oli pakko lähteä. Hän määräsi, että minun pitää tuoda tyttö kotiinsa... ja seurakunnan esipappina en voi sallia, että... että nuori mies ja nainen... elävät näin yhdessä. -- Teillä on siis näin alhainen käsitys kansakoulunopettajan siveydestä? kysyi Hannes ja meni samalla tajuttomaksi. Sillä veri lämminnä koskena täytti aivot. Rovasti huusi Maikin. Pantiin kylmiä kääreitä ja opettaja virkosi. Maikki meni Hanneksen pyynnöstä pois. -- Karvisen emäntä puhui asioista kuin ne olisi olleet tosia... sylitysten istumisesta... suutelemisesta... ja sitten täällä yhdessä olosta... -- Mutta enhän sairaana voine tehdä syntiä. -- Voittehan saada jonkun toisenkin hoitamaan... Hannes yritti taas ylös vuoteesta. Mutta ei päässyt. -- Pöytälaatikossa on pieni rasia. Rovasti on hyvä ja ottaa sen sieltä ja aukaisee... minä itse en pääse ylös... Rovasti teki niinkuin Hannes neuvoi ja sai käsiinsä kiiltävän kultasormuksen. -- Se on kihlasormus. Ja onko synti suudella morsiantaan? Nyt muuttui rovastin ilme. Pyysi, yhä pyysi anteeksi ja puhui: -- Arvasinhan, että se vaimo hulluttelee. Se on niin tunnettu nainen... oli niin kovin ikävä, että minä tulin..., mutta nythän asia selvisi... Menkää Jumalan tähden avioliittoon...! -- Nyt on mahdoton! Kesän päälle olisi menty, kun vain virkistyisin... -- Onnea, lämmintä, sydämellisintä onnea... minä teidät vihin... ja... ja... sepä... oli ikävä, että tulin... Mutta tulkaa terveeksi, herra Kauppi. Minä hommaan teille lääkkeitä ja te paranette kyllä... -- Kaikki tämä on Juuso Kallion aikaansaama. -- Niinkö? Minä olen luottanut siihen mieheen... ollut kaksikymmentäviisi vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä... -- Ja pettänyt papit ja talonpojat... yksin herrat ylemmätkin... -- Voi olla tosi, sillä emäntä Karvinen puhui Juuso Kallion kehottaneen häntä tulemaan minun luo. -- Siinäpä se. Minä sen arvasin. -- Mutta annetaan nyt olla tämä minun käyntini aivan hiljaisuudessa... -- Kernaasti minun puolestani. Se oli puukon pisto sydämeeni. -- Älkää ottako asiaa niin vakavasti, kun olette viaton! -- Kyllä tästä rovastin käynnistä kylällä soppa keitetään... oikein makea soppa juoruämmille, jotka juuri ovat emäntä Karvisen parhaat kylämiehet,... keitetään sokurista ja vehnäpullista ja rieskamaidosta... Rovasti olisi hyvä ja antaisi pienen ripityksen itse Juuso Kalliolle, ett'ei hän tekisi niin roistomaisuuksia Karvisen emännän kanssa. -- Puhuin emännälle, mutta hän kielsi kaikki. -- Vai niin. Olkoon sitten heidän oma asiansa. Synti saa aina kyllä palkkansa. -- Mitä mielipidettä on opettaja Juuso Kalliosta? kysyi rovasti. -- Että hän vielä jonakuna kauniina päivänä pettää itse rovastinkin. -- Minua hänen on vaikea pettää. -- Miten lie vaikea, mutta miehellä on sielu, joka ei arastele. Nyt olen jo kovin väsynyt...suonet ohimoilla jyskyttävät taas liiaksi. -- Kyllä te paranette... otatte antipyriniä... antifebriniä... kyllä... kyllä... mutta minulla on vielä jotain asiaa opettajalle. Sanon sen ennenkuin liiaksi väsytte... -- Olkaa hyvä! -- Minä varotan teitä pyrkimästä kunnan johtomieheksi täällä... sillä... sillä siihen olette liian nuori ja kokematon. -- En, hyvä rovasti, pyrikään. Nuori olen ja kokematon... enkä siihen pystykään... -- Niin. Ette pystykään. Oikein sanoitte... te olette pohjaltaan kelpo mies... hyvä poika ja kunnon nuorukainen... mutta... mutta... johtomieheksi ei teistä ole... Siihen tarvitaan hyvin paljon kokemusta... sitä raskasta elämän kokemusta, jota vuodet iän mukana tuovat... Rovasti huokasi. -- Opettaja minua loukkasi viimein kokouksessa... Ettekö tahtoisi nyt pyytää anteeksi...? -- Kuinka loukkasin? -- Te loukkasitte... tällaista vanhaa miestä... jolla on yli kuudenkymmenen ikää, jolla on takanaan raskas elämä, jolla on... yksin isänmaan paras silmämääränään. -- Niin on minullakin. Mutta tässä on ristiriita, jota me emme pysty ratkaisemaan. Kunnioittakaamme toistemme vakaumuksia ja kokekaamme rakastaa suuresti ja palavasti tätä kurjaa kansaa, jota nyt vieras vitsoo... Oi, miten väsyn...! -- Niin. Te väsytte. Mutta vielä joku sana. Sydämenne on nyt vastaanottavainen. Kanssanne on hyvin hauska keskustella. Kyllä minäkin rakastan _isänmaata_... tätä tuhatjärvien maata ja semmoista Suomen kansaa kuin sen Runeberg meille esittää. Mutta en tätä räyhäävää ja likaista... Hannes avasi silmänsä kuin suuren kysymyksen edessä ja kummissaan katsoi rovastiin. -- Mutta Runeberghan oli ihanteellinen runoilija ja esitti, millaisen talonpojan pitäisi olla eikä millainen se on. Runeberg antoi kansalleen maalit, joihin pyrkiä... niinhän tekee aina suuri runoilija... Runebergin talonpojat ovat vielä vuosikymmenien takana... runoilijahan aina katsoo eteenpäin... -- Kyllä niitä semmoisiakin Suomessa on. -- On mielikuvituksessa. -- Sitten minä olen pahasti pettynyt. -- Sitä en osaa sanoa. Mutta meidän kaikkien yhteinen asia on kohottaa talonpoikaa... jalostaa talonpoikaa kohti sitä kaunista esikuvaa, jonka Runeberg malliksi antoi. -- Mutta, herra Kauppi,... paha on, että te olette jäänyt niin vähäpätöiseen asemaan kuin kansakoulunopettajan. Teillä on hyvä pää, huomaan minä. -- Juuri kansan opettajalta vaadittaisiin taito osata katsoa syvälle... siten näkisi paheet... ja näkisi hyveet... edellisiä pois leikkaisi... jälkimäisiä kohottaisi... siten luodaan kultaluonteet... Runeberg-luonteet... joita herra rovasti rakastaa... Hannes naurahti. Sillä rovasti hänen silmissään nyt esiintyi vanhana pappina, joka silmät ummessa oli taivaltanut pitkän elämänsä talonpoikien sielun lääkärinä ollenkaan tuntematta tämän sielun pohjaa. Eikä kumma, että rovasti ja talonpoika olivat jääneet toisilleen vieraiksi. -- Eikö opettaja tahdo pyytää minulta anteeksi? Kyllä te loukkasitte minua... ehkäpä tietämättänne... -- Jos loukannut olen, niin aina olen valmis hyvittämään. -- Se on oikein. Mutta annatteko vielä lupauksen, että vasta ette minua loukkaa? Hannes tuskastui. Taas lämmin koski hänen aivoihinsa syöksyi. Häntä väsyttikin niin hirveästi. -- Te ette anna? -- Mutta, hyvä rovasti, te kysytte enemmän kuin minä voin vastata. Tahallani en ketään loukkaa. -- Se on oikein. Annatteko lupauksen, ett'ette vasta yllytä kansaa minua vastaan? Väsymyksestä Hannes ei voinut kohta vastata. Rovasti kävi levottomaksi. -- Te ette anna? -- En ole yllyttänyt enkä yllytä, vastasi Hannes hiukan terävästi ja painoi silmänsä kiinni. Hän tahtoi nukkua. Rovasti lähti. Maikki tuli huoneeseen. Mennessään kehotti rovasti Maikkia hyvin opettajaa hoitamaan. Kun Hannes heräsi, sanoi hän Maikille: -- Rovasti on hyvä ihminen. Mutta hän on vielä suuri lapsi...hopeahiuksinen lapsi... joka aina on elänyt vehnäspullalla ja mairitteluilla... kärsimysten ja vastoinkäymisten miehistyttävää kehitystä hänellä ei ole koskaan ollut. Rovastin käynnin oikean syyn hän visusti Maikilta salasi. Seuraavalla viikolla ehätti pastori koululle. Hän oli hätäynyt, hermostunut, sanomattomasti hermostunut. Kun hän alkoi puhua, vavahtelivat hänen hartiansa, huulia näykki ja hän tapaili sanoja. -- Mutta, rakas pastori, mikä sinua nyt vainaa? Onko jotain ikävää taas? Mehän elämme niin levottomassa ajassa..., puhui Hannes. -- Kuinka jaksat? sai pastori kysyneeksi ja lysähti samalla tuolille, johon jäi selkänojaan ja kädet ristissä vatsan päällä. -- Toipumaan päin olen. -- On se hauskaa. Sillä sinä... mutta uskallanko sanoa...? -- Uskalla pois! -- Saat hyvin ikäviä vieraita... -- Keitä sitten? -- Kirkolla pitää sinusta parhaallaan tutkintoa santarmiupseeri mukanaan pari töyhtöniekkaa... -- Siis kaikkiaan kolme santarmia sairaan opettajan niskassa. Mutta ole sinä täällä, kun tulevat. Se on minulle suureksi lohdutukseksi. Mistä minua syyttävät? -- Viimeinen ja raskain syytös on se, että suuressa kokouksessa vastustit kutsuntaan menemistä... sitten olet jakanut "kiellettyä" kirjallisuutta ja kiihottanut hallitusta vastaan... -- Olen valmis ottamaan heidät vastaan. Tiedän saavani kärsiä, mutta minä kärsin kansani tähden... ja se lohduttaa... minulla on niin rauhallinen omatunto... Hannes oli sentään kuolemankalpea ja hän hiukan tärisi. Kun hän puhui, oli äänessä syvän surun hillitty sävy. -- Sinut on ilmiannettu. -- Minä tiedän ilmiantajani. -- Epäiletkö rovastia? -- En toki... sellainen kansansa hylkiö ei rovasti milloinkaan ole eikä voi olla. -- Ei hän ole. Hän voi kyllä vihastua... voi teeskennellä... paljonkin niinkuin me kaikki ihmiset... mutta tämähän on jo maanalaista kataluutta... kansallista roistoutta... ihmisellistä mädännäisyyttä... -- Ei tule minulle edes mieleenkään, että hänen sormensa ovat mukana pelissä, puhui Hannes. -- Kuka se ilmiantaja lie? -- Kyllä sen tiedän, mutta en huoli sanoa, kun en varmaan tiedä. -- Se on juuri miehen tapa. Minä lähdin luoksesi asiasta sinulle edeltä puhumaan ja samalla vakuuttamaan, että rovasti on syytön. -- Lähettikö sinut rovasti tänne? -- Ei lähettänyt. Mutta ajattelin, että jos häntä epäilisit, niin tulin hänenkin puolestaan puhumaan. Rovasti on pohjaltaan aivan rehellinen mies, mutta tottunut hallitsemaan... käskemään... sormen viittauksillaan kaikki ohjaamaan... Sinä olet häntä vastustanut... hän ei siitä kyllä pidä, mutta persoonalliseen kostoon hän ei ryhdy. Minuakin kohtaan hän on ollut yhtä hyvä kuin ennenkin, vaikka häntä rohkeasti siinä lain lukemisessa vastustin. -- Jäätkö tänne minun luokseni, kunnes ne santarmit tulevat? kysyi Hannes. -- Sinä pelastit minut ja autoit minua seuraamaan omantuntoni ääntä silloin kuin se lain lukeminen oli kysymyksessä. Nyt on minun velvollisuuteni tukea sinua, jota sairaana santarmit vainoovat. Minä jään. -- Sitten minä olen turvattu. Sellaisia vieraita vastaan pitää meidän näyttää uljuutta ja rohkeutta, sillä jos he meidän vapisevan näkevät, niin he kohta kaiken raakuutensa oksentavat päällemme. Pää pystyyn, pastori, kun näet santarmin, ja se kunnioittaa sinua! Minä otan opiumia, nukun ja sitten olen valmis... Hae sinä itsellesi kirja ja lue sitä, puhui Hannes. Näin he jäivät odottamaan santarmien tuloa. Parin tunnin takaa kuului kannuksien helinää, venäjänkielistä puhetta ja santarmit paikkakunnan poliisin ohjaamina astuivat koululle. Pastori nousi ja viittasi upseerille olemaan hiljaan, osottaen nukkuvaa opettajaa. Upseeri hetken mietti, otti suuren paperin taskustaan ja kantoi sen pastorin nenän eteen. Se oli opettajan vangitsemismääräys. -- Hän on sairas, puhui pastori venäjäksi upseerille. Upseeri nauroi. -- Aa... heittäypi... -- Ei heittäy... Minä olen seurakunnan pappi enkä voi valehdella. -- Aa... pappi! Upseeri kumarsi. -- Niin... pappi olen... ja kiellän sairasta miestä kodistaan pois viemästä. Samassa heräsi Hannes, näki vieraat ja pyörtyi. Maikin itku kuului eteisestä, josta hän tunkeutui kamariin. Pihalle oli kokoontunut koko kylän väki. Upseeri taputti Maikkia poskelle. Pastori varotti upseeria. Siitä upseeri pahastui ja sanoi: -- On vankilassa lääkäri. Me viemme. -- Te ette vie! huudahti pastori hehkuvin poskin. Upseeri komensi miehensä pukemaan Hanneksen. Itse hän sillä välin tarkasti huoneet. Sulloi papereita laukkuunsa ja vihelteli, että seinät kaikuivat. Hannes oli vironnut, lukenut vangitsemiskäskyn ja auttoi itsekin pukeutumistaan. -- Onko teillä lupa sairaatkin vangita? kysyi Hannes. -- On lupa, vakuutti toinen santarmi, joka puhui suomea. Upseeri komensi miehensä kantamaan Hannesta ulos. Maikki syöksyi kiinni opettajaan, mutta upseeri irrotti hänet pois. Hannes pyysi pastorin pitämään huolta Maikista. -- Se on minun morsioni...! kihlattu morsioni... huusi Hannes lujalla äänellä. Nyt tässä tapahtui heidän kihlausjulkaisunsa. Pihalla pudistettiin santarmeille nyrkkiä ja haukuttiin. Juuso Kalliokin oli joukossa. Mutta pelästyi ja pakeni talonsa kellariin. Siellä hän oli sen päivän ja yön. XXIII LUKU. Hannes istui lääninvankilan pihalla ja antoi ilta-auringon lämmön itseään hyväillä. Vahdit olivat hänelle kuin ystävät ja usein vankilan johtajakin hänen kanssaan puheli. Juuri äsken oli hän kirjoittanut kirjeen Maikille ja lähettänyt kaikille siellä Orjasaaressa terveiset. Tämä Orjasaari oli vankilassa muuttunut hänelle maailman ihanimmaksi kolkaksi, sillä sinne kaikki hänen harrastuksensa ja haaveensa palasivat. Siellä hän ajatuksillaan askaroitsi hereillään ollessaan; siellä hän unissaan eli ja toimi. Kuka siellä koulua pitää? Kuinkahan Maikki itkee? Onkohan siellä kevät jo joutunut? Ja monta, monta muuta kysymystä pulpahti itsestään esiin hänen sieluunsa vastausta saamaan. Nyt on hänen jo aika mennä huoneeseensa. Hän nousee ja menee. Hänelle suodaan vapautta paljon enemmän kuin tavalliselle vangille ja hänen koppinsa on valoisa kamari, jossa on tavalliset huonekalut. Hän saa kirjoja lukeakseen ja vankilan johtaja on lainannut hänelle viulunsa, jolla hän voi huvittaa yksinäisiä hetkiään. Tämä johtaja on isänmaan ja kansan ystävä ja kärsii enemmän kuin Hannes itse hänen olostaan vankilassa. Hän koettaa lähentyä, koettaa keksiä huvitusta ja tänään laski hän nuoren koiranpenikkansa Hannekselle kamariin seuraksi. Ystävällinen henki Hannesta täällä vankilassa ympäröi, sillä santarmien raakuus loppui vankilan portille. Pari viikkoa on hän täällä saanut olla. Johtaja vakuuttaa hänen kyllä kohta vapaaksi pääsevän. Muille pelotteeksi kutsunnan ajaksi ne santarmit Hanneksen tänne toivat, vakuuttaa johtaja. Kun Hannes oli päässyt huoneeseensa, laskeutui hän makuulle, vuoteelle lukemaan. Tuokion oli hän ehtinyt siinä olla, kun kuului ääntä ja askeleita hänen huoneensa ulkopuolelta. Hän hypähti pystyyn. Ovi avattiin. Ja samassa pikku pastori sieltä kotipitäjästä lensi hänen kaulaansa. -- Nyt olet vapaa! huuteli hän ja syleili Hannesta. Johtaja, joka oli pastorin kanssa, vahvisti sanoman todeksi. Hän meni pois ja jätti molemmat ystävät kahden. Hannes rupesi isännäksi, pyysi pastorin istumaan ja olemaan kuin kotonaan. He molemmat nauroivat. -- Mutta kuinka sinä täällä olet? kysyi Hannes. -- Aina siitä asti, kun ne sinut veivät, olen puuhannut virastojen kanssa saadakseni sinut vapaaksi. Olen juossut ja kirjoitellut. Tänään sain maaherran päätöksen, että olet vapaa. -- Kiitos, rakas veli! -- Maikilta paljon terveisiä! Hän on ollut koko ajan meillä. Vaimoni on häntä hoitanut kuin pientä lasta... tyttö-raukka luuli sinut jo viedyn ainiaaksi. -- Siitäkin kiitos! -- Koulusi pitäjäksi hommasin rovastin luvalla muutaman pitäjämme kiertokoulun opettajan. Se on ollut lähdettyäsi herkeämättä toimessa. -- Kiitos siitäkin! -- Sinä olet kohtalosi kautta tullut pitäjäläisten erityiseen suosioon. Sinusta puhutaan kuin miehestä, jolla on suuri maine... -- Siis kaikki tämä surkeus kääntyi hyväksi! -- Ja nyt lähdemme kotimatkalle. Minä olen kaikki valmistanut. Hannes nyt vuorostaan syleili pastoria ja heidän molempien silmät kostuivat. He lähtivät. * * * * * Palatessaan pani Hannes kirkolla itsensä ja Maikin kuulutukseen. Pastori oli puhemiehenä. Rovasti itse tahtoi tulla vihkimään. Hän oli Hannekselle hyvin ystävällinen, valitti Hannekselle sattunutta ikävyyttä ja ilmoitti omasta puolestaan taistelevansa vakaumuksellaan ilman santarmien apua. Kun Hannes pääsi takaisin koululleen, olivat siellä kyläläiset häntä vastassa kahvia ja vehnästä tarjoten. Joku yritti pitämään hänelle puhetta. Häntä käteltiin, toivotettiin tervetulleeksi ja ihasteltiin. Tämä matka oli tehnyt Hanneksen koulupiirinsä suureksi mieheksi, johon kaikki katsoivat kunnioituksella. Ja heidän sydämensä lämpeni tälle nuorelle miehelle, joka rohkeni seistä korkeampia voimia vastaan. -- Johda meitä ja me seuraamme sinua! luki Hannes heidän silmistään kuin avatusta kirjasta. Tämä vankila-retki oli toinen suuri voitto hänelle ja valistusasialle Orjasaaressa. Takalistoilla ovat sydämet jäykät ja tulevat liikutetuiksi vain suurista merkkitapauksista. Kunniapaikasta Orjasaaressa ei kenenkään tarvinnut enää kilvoitella Hanneksen kanssa. Hän oli heidän itsemäärätty johtaja. Taas oli lehti Orjasaaren valistushistoriassa kääntynyt: Juuso Kallion valta oli loppunut, ihailunsa hävinnyt ja hänen rahansa "rehellisyydestä" tummennut. * * * * * Jonkun päivän takaa Hanneksen tultua ilmestyi pankki-Holopainen hänen kamariinsa. Mies oli iloinen ja lempeällä mielellä. -- Olipa opettajassa miestä. Semmoista sitä pitää talonpojankin ihailla. Uskalsit nousta korkeita herroja vastaan, uskalsit... uskalsit... oikeinpa pidän sinusta! Holopainen puristi Hanneksen luisten käsivarsiensa väliin ja huokui henkeä hänen otsalleen. -- Sinä se olet mies... sellainen mies... joka meille sopii... et ole herra... sinä taistelet herroja vastaan... nyt pitäisi saada aikaan suuri talonpoikien kapina... ja rupea sinä meidän päälliköksemme... me nujerramme... me lyömme... me Suomen herroista pelastamme...! Ja ensiksi alamme siitä palkkausjärjestelmästä... Käske sinä vain ja minä pitelen rovastia kuin kissa hiirtä...! Se herra se sai sinut vankilaan. Nyt _sinä_ kosta... kostathan...? -- Hys! -- Kyllä sinä kostat...? Holopainen taas puristi hyvin lujasti Hannesta rintaansa. -- Rovasti on syytön minun vankilassa olooni... -- Ei ole. Minä panen pääni pantiksi! -- Olette väärässä. Hän _on_ syytön. -- Etkö vieläkään kosta? Sinä olet kummallinen mies. Mutta sen suurempi olet. Minä tiedän, että vielä tulee aika, jolloin rupeat _meidän_ johtajaksemme. Sinä olet viisaampi kuin me ja ymmärrät odottaa..., kunnes kahdestoista hetki lyö ja silloin ovat herrat ja virkamiehet raunioina... niin... niin... niin... Holopaisella oli silmät kyyneleissä. Hän puhui edelleen: -- Se on minulle se elämäni suuri kysymys... se sukuperintö... -- Joka on vain hullun houre! -- Niinkö...? Holopainen ihmeissään katsoi Hannesta. -- Niin. -- Sinä minulta vain turhaan salaat aikeesi. Se hetki tulee vielä, jolloin me tapaamme toisemme käsikädessä... -- Niin taistelemassa _virkavaltaa_, mutta emme yksityisiä virkamiehiä vastaan. Huono aate on tapettava, mutta eivät ihmiset, jotka se aate on vallannut... -- Aate tai ihmiset... se sama, kunhan _jotain_ tapetaan, mikä meitä talonpoikia sortaa, puhui Holopainen jo ilostuen. Hän lähti. * * * * * Muutamana koulun tämän lukuvuoden aivan viimeisistä päivistä kuulee Hannes pihalta kovaa huutoa ja melua. Hän menee katsomaan. Pojat siellä pihalla hyvin monessa ryppäässä teuhaavat. Aina kulkee yksi edellä, pari kolme sen jäljestä keskellään yhtä poikaa retuuttaen. Ja huudetaan ja melutaan. -- Mitä nyt teette? kysyy Hannes. -- Me leikimme opettajaa, vastataan. -- Mitä leikitte? -- Opettajaa ja santarmeja, huutaa muuan lujemmin. -- Mutta miksi niin hirveästi huudatte? -- Me kaikki tahtoisimme olla opettajana. Ja siitä kina, kuka saa olla opettaja. -- Miksi juuri opettaja? -- Jokainen tahtoo meistä kärsiä isänmaan tähden. -- Hyvä! Mutta jokainen vuorollaan. Hannes liikutettuna meni kamariinsa. "Esimerkki on kaikista paras opettaja", sanoo jo vanhin pedagogikka. Sen nyt tuossa samassa Hannes aivan vereksenä näki. Hannes palasi ja kysyi pojilta: -- Kuka teille tuon leikin neuvoi? -- Ei kukaan. Itse sen opimme, kun näimme opettajaa vietävän. -- Oletteko sitä kauankin leikkineet? -- Aina siitä asti kun opettaja vietiin, kuului vastaus. -- Tekikö se teihin niin syvän vaikutuksen? -- Me itkimme. Ja vielä kotona me itkimme. -- Kuka teille sanoi, että minä isänmaan tähden kärsin? -- Pastori. -- Mitä muuta hän sanoi? -- Hän sanoi: "Pojat! Jos kerran tulee teidänkin vuoronne, niin seuratkaa opettajanne esimerkkiä." Ja niin me sitten aloimme tätä leikkiä. Opettaja kokosi pojat pihalla ja siinä kohta laulettiin: "Suomi, armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen, Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen. Kallis, kallis meille aina köyhä niememme, Kankahias kultamaina varsin lemmimme. Taas kun uhkaa pilvi musta peittää meidän maat, mistä voimaa, uskallusta, suomalainen, saat? Luojaas luota, kuolon yöhön viel'ei kansas jää, isäin lailla tartu työhön, nosta pystyyn pää!" XXIV LUKU. Vietetään parhaallaan Hanneksen ja Maikin häitä Karvisen talossa. Suurin osa kylää on sinne kutsuttu ja rovasti on tahtonut saada vihkiä heidät. Kesä loistaa ja pää vieraana tuvan keskilattialla nuorta paria vihittäessä säteilee itse isä aurinko. Rovasti on hyvin juhlallisella tuulella. Vihkimisen toimitettuaan tahtoo hän puhua. Ja puhuukin kauniisti ja loistavasti. Puheessaan mainitsee hän: -- Tämän nuoren aviomiehen onnea ja rauhaa älköön enää häiritkö sellaiset sattumat kuin se ikävä, mieltä järisyttävä kohtaus oli, kun hän vankilaan vietiin. Sinne vietäköön murhaajia ja varkaita, mutta ei isänmaan ystäviä. Meidän parissamme hiiviskelee salaisia ilmiantajia ja nämä ovat polttavia rautoja isänmaan haavoissa. Hyi heitä... haisevia raukkoja...! Rovasti puhuessaan sattumalta katsahti Juuso Kallioon aivan ilman mitään tarkoitusta. Mutta Juusoon menivät nuo sanat kuin syövyttävä happo: Rovasti _häntä_ tarkoitti! Rovasti häntä häpäisi, joka oli ollut hänen -- rovastin -- uskollisin ja varmin asetoveri omasta mielestään. Niinkuin hän aina oli koettanut herrain virkamiesten asioita ajaa, mutta sellaisten virkamiesten, joilla on mahtia ja valta-asema. Siitä se oli palkkana tuokin rintaraha, siitä entisen rovastin ystävyys ja se kalanluinen keppi, jonka tuo sulhasen lurjus silloin muutamana kiusallisena hetkenä katkaisi. Tästä hetkestä, jolloin nuo yllämainitut sanat lausuttiin, tuli Juuso Kalliosta rovastin vihamies. Sillä nyt rovasti häntä häpäisi ja tuota sulhasta kiitti. Tätä sulhasta, joka joka päivä polkee rovastinkin varpaille ja nousee häntä päätään pitemmäksi...! Oi, taivas, sinuakin Juuso Kallio...! Sinun piti olla esimies ja hänen opettaja...! Mutta nyt hän on kuningas ja sinä... sinä, Juuso raukka, hänen orjansa, jota hän polkee... Ja tämän Karvisen pesän, jonka haltijaksi sinut määrättiin, luulit sinä saavasi vapaasti hiljaisuudessa ryöstää, mutta hän nosti itsensä tilintarkastajaksi... Ptyih...! Sinä, Juuso, itse vedit tänne murhamiehesi... Mokomat santarmit sitten, jotka eivät jaksa yhtä poikanulikkaa nujertaa! Uskoin heidän vievän hänet Siperiaan tai hirttävän... Mutta tämä palaakin parin viikon kuluttua takaisin nauru huulilla minua pilkkaamaan. Hän on sitten minullekin niin kiusallisen kohtelias... Milloin saisimme oikein kahden kesken tapella...! Vanhat voimani minä kokoaisin ja löisin kuin salama hänet tajuttomaksi... Näin Juuso Kallion ajatukset harhailevat, kun hän kuulee rovastin jatkavan: -- Minä tosin olen opettaja Kaupin valtiollinen vastustaja, mutta viaton olen hänen vankilassa oloonsa. Tätä tilaisuutta olen tahtonut käyttää puhdistaakseni itseni syytöksestä, joka kylillä kiertelee... Juuso Kallio sylkäisi. Olihan se kuitenkin rovasti, joka hänellekin esitti Kaupin isänmaalle vaarallisena henkilönä. Ja nyt se sama rovasti häntä solvaisee Kaupin tähden ja Kauppia kiittelee. On se rovasti silti viekkaampi, on ovelampi kuin hän... mutta odotapas...! Ja taas rovasti puhuu: -- Taistelussa minä noudatan aina puhtaita aseita ja vaadin niitä vastustajiltanikin... "Puhtaat aseet" -- ne olivat Juusosta ymmärtämätöntä lorua, jota hän ei käsittänyt. Tässä nyt kai kulki se hieno viiva valtiollisen rehellisyyden ja epärehellisyyden välillä, josta rovasti rakasti puhua ja jonka hän sanoi huomaavan vain niiden, jotka ymmärtävät korkeampaa valtiotaitoa... Tästä hetkestä oli Juuso Kallio esittänyt itselleen toisen katkeran vihamiehen -- rovastin. Lopuksi rovasti sanoi: -- Tämä on surun aika. Ja me tarvitsemme surua henkisesti kasvaaksemme. Taivaan Herra antakoon tälle surulle vain oikean rajan. Amen! Sitten nuorelle parille viileä kädenpuristus ja sen mukana onnentoivotus. Pastori hymähti. Rovasti oli osansa oivasti esittänyt. Ja itsekin nyt tyytyväisenä hymyili. Mutta Hanneksen mieleen jäi toimituksesta se tunnelma, että joku kylmä seinä on sentään rovastin ja hänen välillä. Pitkää aikaa ei rovasti viihtynyt pidoissa, vaan lähti kotiinsa. Kun hän meni, tuli vieraiden kesken kuin vapaampaa. Sillä rovasti oli heidän silmissään jossain ylhäällä vuorella, jota liian lähelle he eivät rohjenneet mennä. Mutta pastori oli kuin heidän vertaisensa. Kohta isäntien kehä ympäröikin pastorin, joka siitä nautti ja oli iloinen. Nyt vasta pitojen hyvä haltiatar tupaan astui. Myöhään illalla lähtivät Hannes ja Maikki koululle sinne jäädäkseen. Nuoret laulaen heitä sinne saattoivat. Ja täällä he nyt olivat kahden omassa kodissa. Se oli somasti laitettu. Nyt se lehdon autereinen tyttö oli hänen vaimonsa ja koto oli nyt niin armaana, niin viehättävänä ja sievän somana hänen silmäinsä edessä. Oman kotinsa keskellä hän nyt seisoi, seisoi kuin runoilija unelmiensa ruusutarhassa. Mutta kaikki oli hänelle nyt totta. Ennen oli tämä ollut vain lumousta, joka hetkeksi aivot vangitsi. Huonekalut oli ostettu Maikin perintörahoilla. Ne olivat uudet, niissä oli vielä tuore kiilto ja käytännön koskemattomuus. Salin pyöreällä pöydällä oli sohvan edessä uljas lamppu melkein kokonaan kristallista. Se oli nuorisoseuran häälahja. Seinällä oli kultakehyksinen taulu, jonka kansakoululapset olivat lahjoittaneet. Pastorin rouva oli lähettänyt parin kukkavaasia. Orjasaaren isännät olivat yhteisesti ostaneet uljaan lehmän. Rakkaus ja somuus joka askeleella nuorta paria täällä uudessa kodissaan kohtasi. Sen tuomat tunnelmat heitä hurmasivat. Ja kun he istahtivat sohvalle, tuntui heistä siltä kuin koko elämän raskaus nyt olisi voitettu ja heidät olisi nostettu onnen korkeimmille kukkuloille. Elämä avasi nyt heille salaisimmat riemunsa ja tämä koti ikäänkuin kääriytyi heidän sydäntensä ympärille lämpöiseksi siteeksi, joka sulki sisäänsä tunteiden kuumat värähdykset. -- Miten kumman vaihteleva on tämä elämä! huudahti Hannes. -- Miksi niin? -- Pari kuukautta takaperin istuin minä vankilan komerossa ja olin mielestäni onnellinen, kun sain olla jonkun tunnin ulkona vankilan pihalla enemmän kuin muut vangit. Ja nyt --! -- Ja minä makasin kuin sairaana. Oi, sitä suurta rakkautta! Minä olen rohkea, mutta silloin minä aristuin, sillä Juuso Kallio levitti huhua, että sinut joko hirtetään tai viedään elinajaksi Siperiaan. Minua piti hoitaa kuin pientä lasta. Siunattu olkoon pastorin rouva, että hän oli minulle kuin hellä äiti! -- Eikö rovasti käynyt sinua koskaan lohduttamassa? -- Ei käynyt. -- Eivätkö muut opettajat? -- Eivät. -- Tiedätkö, kuka se ilmiantaja on? -- En tiedä. Ei sitä täällä kukaan tiedä. -- Se on Juuso Kallio. Sinun tuleva isäpuolesi. -- Ja nykyinen holhooja, naurahti Maikki. -- Mutta niitä pahoja me emme tahdo muistella. Nyt olemme purjehtineet onnen saareen ja se onnen saari on oma koti Näetkö, miten paljon ympäristö täällä on jo muuttunut? -- Minäkö en sitä näkisi, joka täällä kaiken viheliäisyyden ja kurjuuden sain nähdä silmästä silmään ennen! -- Ja tästä puoleen yhä enemmän muuttuu. Tällaisia onnellisia koteja kuin tämä meidän nyt on, tulee tänne toisiakin ja tällaisia onnellisia avioliittoja, joissa sielut yhtyvät eivätkä yksin ruumiit. Ja meidän tehtävämme on juuri valmistaa niille tietä, rakentaa niitä. Ennen täällä mentiin useimmin avioliittoon kaikesta muusta syystä, mutta ei rakkaudesta. Ja sentähden valmistettiin onnettomuutta kukkuramitalla. Toivokaamme, ettei sellaisia avioliittoja kuin isäsi ja äitisi, enää täällä synny. Tässäkin suhteessa on meillä vielä kyllin työtä. Tarvitaan tunteiden hienostumista, hermoston hienostumista. -- Sinä uljas ja rohkea mieheni! Isäni sai niin paljon kärsiä onnettomassa avioliitossa. Sentähden taivas korvasi minulle hänen tappionsa lähettämällä luokseni sinut. Ole sinä Orjasaaren kuningas ja minä koetan olla sinulle arvollinen kuningatar! Samassa alkoi kuulua ikkunan alta laulua. Orjasaaren nuoriso pastorin johtamana siellä lauloi yöhymnin nuorelle avioparille. Laulua seurasi kolmikertainen voimakas "eläköön". Hannes ja Maikki menivät ikkunaan kiittämään. Sanottiin että tämä hääpäivä oli kaunein hääpäivä, mitä koskaan Orjasaaressa oli ollut. XXV LUKU. Oli syksyinen iltapäivä, kun muuan pitäjän isäntä parin muun miehen kanssa saapui Hanneksen luo koululle. Tehtyään hyvän päivän meni isäntä kohta asiaan. Hän veti taskustaan pinkan papereita ja lopulta löysi niiden seasta sen, jota etsi. Se oli velkakirja. -- Tässä on meillä hyvin hämärä asia, alkoi mies. -- Mitenkä hämärä? -- Minä lainasin isäntä Karviselta puolikymmentä vuotta takaperin tuhat markkaa... -- Mitä hämäryyttä siinä? -- Se on kummasti joutunut Juuso Kalliolle maksettavaksi. Hän sen velkoi ja minä maksoin. Sanoi Karvisen siirtäneen velkakirjan hänelle. Ja näkyyhän se siirto tästäkin velkakirjasta. Katsokaa! Hannes katsoi. Velkakirja oli siirretty jo Karvisen eläessä Juuso Kalliolle. -- Mitä kummaa tässä sitten on? Isäntä Karvinen on kai siirtänyt syystä tai toisesta sen Juuso Kalliolle. Hänelle olette sen sitten maksanut niinkuin kuittaus näyttää. Asia on aivan selvä. -- Ei se ole niin selvä. Vasta jäljestäkäsin minäkin siinä koukun huomasin... Hannes katsoi miestä silmät suurina. -- Mikä siinä on koukku? -- Siinä on se koukku, että sinä aamuna, jolloin sitten yöllä Karvinen murhattiin, oli velkakirja vielä Karvisella. -- Miten sen voitte todistaa? -- Minä kävin sinä päivänä Karvisessa näiden miesten kanssa puhumassa siitä velasta isäntä-vainajalle. Hän haki esille velkakirjan ja laski korkoa. Korko tosin minulta silloin jäi maksamatta. Mutta nämä miehet näkivät päältä, että velkakirja oli silloin vielä isännällä. Ja tuon päivän me muistamme niin hyvin, se kun oli köyrisunnuntai. -- No entä sitten? -- Mutta siirto tämän velkakirjan mukaan on tapahtunut Juuso Kalliolle jo ennen sitä päivää. Ja siinä se on koukku. -- Mutta jos siirto oli merkitty velkakirjaan, vaikka kirjaa ei silloin vielä oltu jätetty Juusolle? -- Ei ollut merkitty. Oli juuri isännän kanssa puhetta, ettei hän sitä kenellekään siirtäisi. Nämä miehet kuulivat päältä, kun isäntä lupasi, ettei hän sitä siirrä. -- Tämä on sekava juttu. -- Sekava ja hämärä. Mutta opettajapa katsoo lähemmin sitä kirjoitusta, jolla velkakirja on Juusolle siirretty. Eiköhän siitä lähtisi jotain valkeutta? Hannes katsoi. -- Näyttääkö se Karvis-vainajan käsialalta? Yhä tarkempaan tutki Hannes kirjoitusta. -- Eipä juuri näytä. Mutta sitä on ainakin koeteltu jäljitellä... -- Niin että siinä on toinen koukku... Hannes jäi mietteisiinsä. -- Juuso Kallio on Karvisen pesän holhooja. Mutta tämän velkakirjan pitäisi olla joutunut hänelle jo ennen. Uskallatteko jättää tämän paperin minulle, niin minä asiaa lähemmin tutkin? -- Uskallan. Juuso Kallio kerran kantoi minulta antamastaan lainasta kaksinkertaisen koron, niin että minulle silloin jäi miestä kohti vähän liivin alle... -- Jätätte minulle paperin. Mutta teidän kaikkien täytyy olla aivan vaiti, sanoi Hannes. Miehet lupasivat ja menivät. Hannes kutsui Maikin. -- Tiedätkö mitään Matti Harisen velasta isällesi? -- Tiedän. -- Suuriko se on? -- Tuhat markkaa. -- Onko velka siirretty Juuso Kalliolle? -- Ei ole. -- Mistä sen tiedät? -- Sinä aamuna, jolloin perukirjoitus oli, oli velkakirja meidän piirongin laatikossa. -- Ätsh! Tässä on sittenkin alla rikos! -- Missä? -- Tässä on se velkakirja. Se on Juuso Kalliolle siirretty ja hänelle maksettu. Hannes selvitti miesten käynnin Maikille. -- Juuso on sen pesästä varastanut! huudahti Maikki. -- Niinkö luulet? -- Mihin muuhun käsitykseen voi tulla! Yhdessä he tutkivat siirtokirjoitusta. Se oli totisesti väärennetty. Tässä olisi siis kysymyksessä velkakirjan varastaminen ja väärentäminen. Kaunis työ mieheltä, joka kantaa esivallan antamaa rahaa "rehellisyydestä"! Hannes otti selvän, onko tämä kirja pesäkirjoituksessa. Ei sitä siellä ollut. Hannes meni Karvisen emännän luo. Emäntä paraallaan lauloi virttä kahviserkkujensa kanssa. Sitten oli määrä lukea "Paratiisin yrttitarhasta". Kun Hannes tuli, lähtivät juoruakat tiehensä. Sillä he eivät oikein viihtyneet samassa seurassa, missä Hannes oli. -- Rakas anoppi, alotti Hannes. -- Se sinun anoppisi, uhosi emäntä. -- Tehkää nyt ero Juuso Kallion kanssa! Minä varotan viimeisen kerran. -- Koskeeko se sinuun niin kipeästi? -- Koskee. -- Koskekoon. Sinähän valmistatkin aina lähimmäisillesi pahaa. Mutta etkö nyt voi iloita, kun sait rikkaan vaimon, seminaarisälli? -- Minä otin Maikin rakkaudesta, mutta en rikkaudesta. Jos tekin olisitte niin tehnyt, niin olisitte säästänyt itseltänne monta kyyneltä. -- Köyhä rotta! Et kehtaa edes virttä veisata. Ja milloin olet käynyt ehtoollisella? Sielläkin käyn minä kahdesti vuodessa. Mutta sinä olet pakanaraukka, antikristus, juutalainen fariseus. Nytkin lähtivät jumaliset ihmiset sinua karkuun. -- Mutta eikö emännän kanssa voi puhua järjen sanaa? -- Juuso Kallio on minulle rakas. Meille hän käy raamattua lukemassa. Eikä tässä maailmassa ole häntä naisiin sanottu. Niin että semmoisen miehen minä tahdon. Ja kohta ovat kuuliaiset. -- Sitä vielä kadutte. -- Pysy kotonasi! Saithan tästä talosta sohvat, joilla sopii istua. Pakana sinä olet ja pakanana kuolet. Mutta jos teet kääntymyksen, niin minä annan sinulle kaikki anteeksi, senkin että Maikin perkeleen avulla viettelit. Kaikki annan anteeksi. Yksin senkin että Juuso Kalliota olet solvaissut. Vaikka Juuso on sinun rinnallasi kuin loistava aurinko. -- On aurinko, joka pimeyteen sammuu, puhui Hannes harmistuneena. -- Taas rupeat häpäisemään. -- Teidän elämän onnen tähden varotan teitä ehdon tahdon menemästä toiseen onnettomaan avioliittoon. -- Voi kuinka se tämä jälkimäinen on onnellinen! Sydämeni ilosta hyppää, kun sitä ajattelenkaan. -- Mutta vielä se tuskastakin hyppää. -- Ole höpsimättä! Kävisit ehtoollisella, niin sinusta lähtisi pois perkele. Se vanha mato sinua syöpi. Rukoile, hyvä mies, ja mene ehtoolliselle! -- Olen sanonut teille viimeisen varottavan sanan ja nyt lähden. Anoppi on menossa kohti sellaista suurta surua, jonka rinnalla entiset olivat vielä pieniä. Perästä kuuluu. Hannes lähti. Kotona neuvotteli hän Maikin kanssa. -- Minun rakkaat siskoni! Voi heitä raukkoja, joilla on sellainen äiti, valitti Maikki. -- Lapset pitää meidän pelastaa. Äidistä ei ole enää mihinkään muuhun kuin Juuso Kallion syliin. Sen kanssa se elää ja sen kanssa se hukkuu. -- Mutta mitä aiot tehdä tuolla velkakirjalla? -- Aion sitä asiaa tutkia ja neuvotella viisaimpien kanssa. -- Mutta jouduta tuota tutkimustasi ennenkuin he ehtivät avioliittoon! Onhan hän silti minun äitini. -- Minun pitää päästä lasten huoltajaksi. Ja kaksi nuorinta otamme tänne koululle. Juuso Kallio pitää saada kohta pois pesän holhoojan toimesta. Käyn nimismiehen kanssa asiasta puhumassa. -- Olisi niin suuri asia, että juttu selviäisi ennenkuin äiti ehtii tulla vihityksi. Se vielä puuttuisi, että hän joutuisi varkaan ja väärentäjän vaimoksi. -- Sietäisi saada äitisikin holhouksen alaiseksi. Mielestäni hän ei ole aivan selvällä järjellä. Tai hän on sitten noita onnettomia muoti-jumalisia, joita pintapuolinen uskonnollisuus on pilannut. Se on tuommoinen maaseudulla jonkunmoinen muotitauti, joka tarttuu henkilöstä toiseen. Sivistymättömät ihmiset ovat siihen hyvin halukkaat lankeamaan. Se on jonkunlaista uskonnollista unissa kävelemistä. Sen vastapainoksi tarvittaisiin juuri hyvää kirjallisuutta, joka arvostelukykyä kasvattaa.-- Ja nyt minulle selvisi oiva ajatus. Me tarvitsemme tänne Orjasaareen laina-kirjaston. Niin tuommoinen hullutteleminen ainakin vähenee. Mutta mistä pohjaraha? -- Myötäjäisistäni saat panna sata markkaa kirjaston aluksi. Äidin sairaus sen kyllä ansaitsee, vaikkapa hän ei siitä kirjastosta enää paraneisikaan. -- Oikein, Maikki! Ja sitten he suutelivat Orjasaaren lainakirjaston perustajaisia. XXVI LUKU. "Suurlakko" oli humauksena käynyt läpi koko Suomen. Isänmaa oli vapaa. Kansa riemuitsi. Se oli tuonut mukanaan monta uutta ajatusta; monta uutta harrastusta, monta uutta aatetta. Mutta ennen kaikkea se oli työntänyt etualalle ennen sorretun ja halveksitun rahvaan. Rovasti sattui olemaan lastensa luona Helsingissä koko "suurlakon" ajan. Meni sinne virkistyäkseen, mutta joutuikin siellä sellaiseen suuren pelon valtaan, että hän monesti olisi toivonut olevansa siellä kotona Ylä-Karjalassa. Hän näki silmissään yhtenään verta, kuuli korvissaan tykkien jyskettä ja haavottuneiden voihkintaa. Mutta silti hän tahtoi nähdä silmästä silmään tätä pelättävää näytelmää. Ja mitenkäpä kotiin pääsikaan, kun rautatie oli lakossa. Kaikista hirvittävintä oli rovastista kuulla sosialistien puheita rautatientorilla. Tuossa esimerkiksi nousee puhumaan tuolille keskellä aaltoilevaa ihmismerta nainen, jolla on tulipunainen hame, suuri tulipunainen hattu ja olan yli on käärittynä leveä tulipunainen vyö. Rovasti on taas näkevinään verta, sillä tuo tulipunainen väri on hänen vanhoille silmilleen hirvittävä väri. Sus sitten, kun se nainen räjähtää puhumaan! Se syöksee suustaan kuumaa tulta noiden toisten hurjapäiden aivoihin, puhuu ruumeista ja vapaudesta, väkijuomista ja porttoloista, kanuunista ja Sinebrykoffin oluesta. Ja aina panee painon sanan viime tavulle. Sekin loukkaa rovastin hienostunutta korvaa. Sitten kajahtaa "Internationale" monista tuhansista suista. Julkisten rakennusten harjoille vedetään hirveän suuria tulipunaisia lippuja. Huudetaan kasakkien tulevan, juostaan henkensä takaa. Se on vallankumous! Rovasti ei uskalla lähteä ihmisvirran mukana kenraalikuvernöörin talolle. Hän jää Kämpin kulmaan odottamaan, nousee sitten Senaatintorille ja siellä taas uusi hurjuus. Hänkin juoksee, taittaa sateenvarjonsa ja istahtaa väsyneenä Suomen pankin puistoon. Sitten tulee pelottava pimeys. Ei missään tulta. Ihmiset kulkevat kadulla mukanaan pienet lyhdyt, kynttilät tai jotain muuta sen semmoista heikkoa katuvalaistusta. Kadut ovat täynnä hurjia huhuja... suuret sotalaivat saapuvat... tykkiväkeä on tulossa... suuri teurastus on oven edessä. Ja Viaporin valonheijastajat heittävät hänen silmäinsä eteen kokonaisia maailmoja sähkövaloa. Rovasti nousee säikähtyneenä ja rientää asuntoonsa. Mutta viimeisen kadun kulmassa on venäläinen sotilaspatrulli, kuuluu mahtava: "stoj" ja pistin kääntyy häntä kohti. Samassa hän näkee hevosten vetävän tykkejä Uudenmaan kasarmiin. Ukko-vanhus on pyörtyä, mutta muutaman ystävällisen upseerin avulla hän pulasta selviypi, saatetaan asuntoonsa ja siellä häntä odottaa sama pimeys. -- Onko valo jo maailmasta loppunut? huutaa hän harmistuneena ruotsinkielellä suuressa pimeässä kivikäytävässä horjuessaan, peläten lyövänsä päänsä halki minä hetkenä tahansa. Avautuu ovi, tulee valoa huoneesta ja rovasti saatetaan sukulaistensa luo lämpöisen teen ääreen. -- Nyt tulee loppu Helsingistä! huoahtaa hän väsyneenä ja painuu sohvan etäisimpään kulmaan. -- Ja koko Suomesta! lisää hän painokkaasti. Seuraava päivä on edellistään hurjempi. Ei poliiseja, ei järjestysmiehiä univormuissa, ei muita kuin puna- ja valkonauhaisia suojelusmiehiä, jotka ovat samoja sosialisteja kuin ne siellä rautatietorilla. Hirveitä huhuja... Satamassa on suuria panssarilaivoja, joiden tykit kaupunkia uhkaavat. Venäläistä sotaväkeä maaseuduilta saapuu pääkaupunkiin. Sitten kaduilla sairasvaunuja... ristimerkkisiä sairaanhoitajia... ja entiset suuret ravintolat on tehty väliaikaisiksi sairashuoneiksi! Siis varmasti odotetaan verta! Rovasti pakenee asuntoonsa. Mutta Viaporin linnoitus näkyy sen ikkunaan kuin murhanenkeli, joka tällä viikolla lyö Helsingin asukkaat. Niin edelleen jännitystä. Kaikki valta on työväellä... niillä kauheilla sosialisteilla...! Tämäkö on Runebergin kaupunki, tämäkö on senaatin ja yliopiston asunto? Rovastin järjelle on kaikessa tässä pimeä arvoitus. Runeberg ei puhu mitään sosialisteista. Ja silloin kun hän -- rovasti -- ylioppilaana tässä kaupungissa monta vuotta perättäin asui, ei tuota väkiryhmää ollut olemassakaan. Mutta tässä on juuri se "kansa", jota hän inhoo, vaikka "isänmaata" rakastaakin. Ne entiset työmiehet olivat niin nöyriä, niin kilttejä, puhuttelivat ylioppilaita "nuoriksi herroiksi" ja olivat valmiit vaikka selkänsä paljastamaan, jos "studentit" tahtoivat sitä kepillään koetella. Mutta nämä nykyhetken työmiehet komentavat... ovat röyhkeitä... ja tänä kriitillisenä hetkenä ovat pääkaupungin määrääjämahti. Sillä heidän hallussaan on kaikki järjestysvalta, heidän lähettiläitään neuvottelee kenraalikuvernöörin kanssa maan valtiollisesta asemasta...! Kuitenkin nämä sosialistit ovat juuri se "vulgus", josta Rooman keisariajan runoilijat puhuvat. Ja se "vulgus" tiesi roomalaisen maailman häviötä. Jokin maailma nyt sosialisteinkin käsissä särkyy... Rovasti huokaa ääneensä päästä kotiin Ylä-Karjalaansa. Sillä se olisi salojen syvä rauha, siellä vielä rauhassa saisi joka päivä ryypätä tavallisen sherry-lasinsa, jonka tämä pääkaupunki jo monta päivää on kieltänyt, kun kaikki viinit ovat lukkojen takana. Kuitenkin kaikki tämä kauhistus päättyi iloiseen loppuun. Rovasti oli mukana Etelä-satamassa, kun "Eläköön" laiva suuren manifestin kanssa saapui Pietarista. Mutta kaikesta tästä olivat vanhan miehen aivot pahasti tärähtäneet. Kun hän pääsi kotiinsa Ylä-Karjalaan, nukkui hän kaksi viikkoa melkein yhteen kyytiin, sillä pääkaupungissa oli hän viikon valvonut ja vapissut. Täälläkin kotona unissa kummittelivat "sosialistit". "Isänmaa" oli pelastettu. Mutta siinä pelastustyössä olivat mukana vaikuttamassa nekin yhteiskunta-ainekset, jotka rovasti luki herrasväen murhamiehiksi. Tämähän oli sanoin selittämätöntä. Onko siis heilläkin isänmaa? kysyy rovasti kummissaan itseltään. Mutta hyvillään hän hieroo unesta silmiään, että ne "sosialistit" ovat siellä suuressa maailmassa monien kymmenien penikulmien takana. Silloin hän muutamana päivänä saa kuulla pihalta seuraavan keskustelun, kun tuuli-ikkuna on auki. -- Nyt on, Pekka, kansalla valta. -- Mistä sen seppä-Matti tietää? -- Se tieto on tuotu pääkaupungista, jossa kansa pani viikoksi herrat viralta. Ja samaten aiotaan tehdä täälläkin. -- Että miten tehdä? -- Pienennetään pappien palkat, kansakoulut suljetaan ja itse määrätään verot. -- Miten luulette voivanne? -- Nyt on, Pekka, kansalla valta. Pankki-Holopainen hommaa jo suurta kokousta, jossa otetaan esille se palkkausjärjestelmä. Pastorilla eivät sano olevan liiaksi. Mutta tällä rovastilla. Ja jos hän ei hyvällä suostu, niin pakottavat nyrkkivoimalla. Ja aikovat tulla pelaamaan "nakkia" rovastin suureen vierassaliin. Sillä nyt on kansalla valta. Ja viekkaudella ne papit sen palkkausjärjestelmänsä tänne toivat. Mutta vielä ovelampi kyyti sille takaisin mennä annetaan. Ja hyvässä lopussa potkaistaan sen mukana itse pappikin, sillä se on meille liian viini... Rovasti säikähtyneenä paiskasi ilma-ikkunansa kiinni. Ja hän seisoi hetken aikaa kovasti vapisten. Siis ne Helsingin "sosialistit" ovat jo täälläkin ja ne ovat omia pitäjäläisiä. Niitä samoja ihmisiä jotka monet herran vuodet ovat nöyrästi tuolla kansliahuoneen ovenpielessä asiansa toimittaneet, niitä samoja ihmisiä, jotka hänelle tämän korean pappilan rakensivat, niitä samoja ihmisiä, jotka hänelle vuodessa maksavat palkkaa kymmenen tuhatta markkaa ja ovat mielestään onnellisia, kun saivat täällä pappilassa kahvikupin ympyriäisen korpun kanssa... -- Nyt täytyy maailman olla ylösalaisin! huokaa rovasti ja kävelee levotonna kamarissaan. Sillä nuo Helsingissä tuntemansa kauhut, näkemänsä katukohtaukset ja muut melskeet täyttävät hänen aivonsa tuskaa tuovalla verivirralla. Mutta nyt ne ovat siirtyneet tänne hänen omaan kotiinsa ja _hän_ on juuri se vihan jumala, jota vastaan uusi usko ryntää. -- Se on kansa, joka murtaupi näyttämölle, kuiskaa hänelle povesta sisäinen ääni. Aikovat hänen palkkansa pienentää, aikovat hänelle tehdä ruumiillista väkivaltaa, aikovat tulla hänen saliinsa pelaamaan korttia! Telefooni soi. Siinä joku ystävä ilmoittaa rovastille, että naapuri seurakunnan kirkkoherra on karkoitettu pois pappilasta, on pappilan ikkunoita särjetty, kansakoulussa opetus väkivallalla estetty ja että täällä omalla kirkonkylällä rahvas parhaallaan kokoontuu uhkaavaan kokoukseen. -- Isänmaa on raakalaisten käsissä! huutaa rovasti. Lyö telefoonin kiinni ja juoksee hätäytyneenä huoneesta huoneeseen, etsii palvelijoita, huutaa renkejä, mutta ei saa käsiinsä muita kuin renkipojan. -- Missä ovat rengit ja piiat? kysyy hän pojalta. -- Ovat menneet kokoukseen, vastaa poika ja virnailee vasten silmiä. Siis omat palvelijatkin menneet "kokoukseen" ja hänet hyljänneet! Hän oli yksinään koko suuressa talossa, sillä renkipoikakin juoksi häntä pakoon. -- Jospa edes ruustinna eläisi, jospa lapset olisivat kotona! Mutta ruustinna on kuollut monta vuotta takaperin ja lapset ovat Helsingissä opiskelemassa. -- Hyvä Jumala! huutaa rovasti ja vaipuu sohvalleen käsi otsalla ja silmät kyyneleissä. Ranskan suuri vallankumous sukeltaa hänen silmiinsä. Hän näkee sansculottien punaisia myssyjä piikkimetsän lomitse väkevän absinthin katkussa, joka ilman täyttää. Juopunut, eläimellinen joukko räyhää ja vie mestauslavalle kuningastaan Ludvig XVI:nnetta, jolla on hänen omat kasvonpiirteensä ja muhkea vartalonsa. Se onkin hän itse, joka viedään guillotiinille... Rovasti pyörtyi. Mutta selvisi omia aikojaan. Hän juoksee moottoriveneelleen ja koettaa saada sitä lähtökuntoon. Kultaa, hopeaa ja arvopapereita on hänellä taskut täynnä. Rahalippaansa hän viskaa veneeseen ja suuntaa sen suurelle selälle. -- Nyt on kansalla valta! Niin rohjetaan huutaa hänen nenänsä alla hänen omassa pihassaan ja huutajana ei ole kukaan muu kuin hänen oma Matti-seppänsä... Ja tuo Matin puhe kasvaa. Se saa siivet. Kasvaa, kasvaa, kasvaa... menee kylästä kylään, talosta taloon, mökistä mökkiin... -- Nyt on kansalla valta! kaikuu läpi pitäjän yltyvä huuto. Mutta rovasti harhailee rahoineen ja kalleuksineen moottoriveneellään suurella selällä jäisessä vedessä marraskuun kylmässä usvassa. Tämä on suurlakon jälkisoittoa täällä takalistoilla. XXVII LUKU. Hannes oli juuri saapunut kotiinsa nimismiehen luota, jolle hän oli jättänyt lopulliseksi toimeksi tehdä parhaan ymmärryksensä mukaan Juuso Kalliolle. Sitovia todistuksia oli ilmaunut, sillä muitakin velkakirjoja Karvisen pesästä oli oudoilla teillä. Mutta asiasta ei Juuso Kallio mitään aavistanutkaan. Nimismiehen luona oli ollut puhetta, miten suurlakon jälkimainingit täällä takalistoilla vyöryvät. Metsät olivat ruvenneet elämään niiden lyöminä ja salot heräsivät outoon jyrinään, tahtoen nekin jyristä omilla äänillään. Kaikki vanha tyytymättömyys rahvaassa nousi nyt suuhun ja kuohuili vihaisina puheina. Koko Ylä-Karjalan "musta kansa" oli ärtynyt ja kohotti pelottavana päätään. Pappeja uhattiin, kansakoulut aiottiin lyödä lukkoon ja kaikki verot poistaa. Se oli sitä takalistojen pimeimmän väen "vapautta". Ja täyttä kurkkua huudettiin, että nyt saadaan itse tehdä mieluiset lait. Pelottavia miesryhmiä kulki teillä, jotka tyytymättömistä kuohuivat. Muutamassa seurakunnassa oli kunnallislautakunnan esimies eksynyt tämän "mustan kansan" johtajaksi. -- Nyt tarvitaan tiukka järjestysvalta. Kokekaa tekin siellä omalla puolellanne niitä rauhoittaa! oli nimismies Hannekselle hyvästellessään puhunut. Nimismies tässä liikkeessä näki yksinomaan "mustan kansan" ärtymistä. Mutta Hannes ymmärsi, että juuret ovat syvemmällä. Se oli kansan vapauden harrastus, joka täälläkin kuohuu, ja vain pieni haara siitä on "mustan kansan" harhaisku. Monet vuodet oli oltu kuin ummehtuneessa, kiinnisidotussa säkissä. Nyt oli säkki avattu ja sieltä kurkistivat ulos kirkkaaseen ilmaan kansan kalpeat kasvot, joita äkkinäinen valo huikaisi. Ja siitä huikaisusta tämä melske ja kohina, tämä jymy ja uhmailu... mutta sitä ei jaksanut nimismiehen virkavaltainen sielu tajuta. Omasta puolestaan oli Hannes riemusta juopunut. Maali, jota hänkin oli takaa-ajanut, oli saavutettu. Suomi oli vapaa. Kansa oli nostettu valta-asemaan. Hurraa...! hurraa...!... hurraa...! Samassa ilmestyi Holopainen hänen kamariinsa, hänkin huusi "hurraa" ja puristi Hanneksen luisiin käsiinsä. Ja sitten hän iloisena huudahti: -- Nyt on se suuri talonpoikien kapina alkanut! Parin päivän takaa on meillä talonpojilla iso kokous, jossa pappien palkkausjärjestelmä kumotaan. Pastorille annetaan kyllä hänen osansa, sillä se ei olekaan niin suuri ja hän on kansan mies. Yhteinen toivomus on että sinä tulet kokousta johtamaan... Holopainen veti esille hyvin paksun lompakkonsa, painoi pöytään Hanneksen nenän eteen sadan markan setelin ja puhui: -- Tuon saat palkaksesi, jos tulet. -- Onko teillä aikomus myös kouluja hätyyttää? -- Tämä koulu suljetaan ja kaikki muut, paitsi kirkonkylän. Mutta elä sinä pelkää jääväsi leivättä! Kansa on valinnut sinut kirkonkylän koulun opettajaksi. -- Mutta mitä aiotte koulutaloilla tehdä? -- Niistä sitten jäljestäpäin päätetään. Papeilta otetaan myös pois puustellit. Holopainen nauroi hyvin hyvillään. -- Mutta millä voimalla nämä teette? -- Nyt on kansalla valta. Herrat pois peräsimestä! -- Ettekö ymmärrä, että siten menette lain ulkopuolelle? -- Lain laatii kansa. -- Laatikoon vain. Mutta ensin on vanha laillista tietä kumottava. Papit ja puustellit ja koulut seisovat lain tukevalla pohjalla. -- Entä se palkkausjärjestelmä? Seisooko sekin? -- Silläkin on muodollinen laillisuus. -- Mikä on? -- Lain muoto. -- Sitäpä en ymmärrä. -- Se tahtoo sanoa että se on päässyt voimaansa täysin laillista tietä. -- Se on tullut meille viekastelun tietä. -- Mutta laillisesti se on kumottava. -- Me sen kumoamme! -- Mutta siihen tarvitaan myös rovastin suostumus. -- Jos hän ei hyvällä suostu, niin me _pakotamme_... -- Tulette siis käyttämään ruumiillista väkivaltaa? -- Käytämme, jos ei muu auta. Tässä on mies, jolla on leveä rinta. Ja minä olen kaivaten sitä hetkeä odottanut, jolloin tästä asiasta siellä pappilassa saan seisoa rovastin kanssa nenätysten. -- Vieläkö vävynne kulkee rovastin asioita? -- Minä annoin pojalle selkään, hän teki katumuksen ja tekee nyt niinkuin minä käsken. -- Mies taitaa olla pehmyt. -- Mikä muu auttaa? Ihminen pehmenee minun edessäni. Se oli taas pankki-Holopainen, joka puhui. -- Korjatkaa pois setelinne! En puutu, en tartu puuhiinne. Ja sanon teille, että jos laittomuuksiin ryhdytte, niin sitä vielä katkerasti kadutte, sillä nyt _taas on Suomessa laki voimassa_. -- Vieläkö petyin sinusta? Olet kummallinen mies. Mutta tässä on luja nyrkki ja varo sinäkin sitä...! Holopainen näytti luista kouraansa ja oli nähtävästi hyvin vihainen. -- Isäntä laskee leikkiä... Samassa paukahti nyrkki Hanneksen pöytään. Se meni halki. Maikki syöksyi säikähtyneenä katsomaan. -- Isäntä maksaa toisella kerralla pöydän..., puhui Hannes tyynesti. -- Siinä on jo maksu! ärjäsi Holopainen, jätti satamarkkasensa pöytään ja lähti. Holopainen meni Juuso Kallion luo. -- Onko sinussa, Juuso, enään ollenkaan talonpoikaa? Muistatko, että rengistä aloit? kysyi Holopainen aluksi Juusolta. -- Mitä tyhjää härnäät! -- En härnää. Mutta muistutan sinulle, että sinä olet yhtä luuta ja lihaa meidän kanssamme. Pyrkivät sinusta kyllä tekemään herran ja rahankin rintaasi laittoivat. Sauva kädessä kuljet ja herrastakissa käyt, mutta sittenkin olet talonpoika. Heitä pois se herrain hännysteleminen ja rupea meidän talonpoikien johtajaksi! Kokouksia olet tottunut pitämään, olet kynänkäyttäjä, tunnet pykäliä ja parakraahveja, rupea meidän mieheksemme! Juuson silmät leimahtivat: Oliko tässä hyvä ja antava apaja? -- Että mitä tarkoitat? -- Oletko herra vai talonpoika? Juuso häkälteli, nosteli sorttuukinsa helmoja ja käveli kuin kuumilla kivillä. -- Puhu asiasi selvemmin! -- Nyt on kansalla valta ja herrat pois ja herrain palvelijat...! Juuso säikähti, kävi kalpeaksi ja huusi: -- Aiotko uhata? -- En suinkaan. Tulin kuiskaamaan sinulle korvaan, että me maksamme sinulle hyvin -- saat sata markkaa -- kun pidät ylihuomenna kokouksen, jossa se kirottu pappien palkkausjärjestelmä kumotaan... Juuso riemastui, mutta kävi kylmäveriseksi ja tinki. -- En rupea sadasta, sillä se on vaarallinen kokous. -- Paljonko vaadit? -- Kaksisataa vaadin. Niin sitten. -- Voi h--vetti, kun olet kallis! Olet helpolla tottunut rahaa saamaan. Mutta me maksamme. Sillä tässä on kysymyksessä meidän talonpoikien valtakysymys: mekö vai herrat voitamme? -- Niin on. Talonpoika olen minäkin. Ja kärsin yhdessä teidän kanssanne. Nyt siis aiomme hyökätä rovastin kimppuun --? -- Niin juuri... juuri niin. Niinkuin torveen puhuit... rovastin kimppuun käydään, niin että jyrisee... Pastori-raukka olkoon rauhassa. Se on siivo ja hiljainen mies. Mutta se valkotukkainen piispa... se viini keisari... juuri sen kimppuun me käymme... että... että... roiskis! -- Nyt on kansalla valta! -- Nyt on kansalla valta! säesti Holopainen riemastuen Juusoa. -- Meillä se nyt on valta... meillä talonpojilla..., änkytti Kallio. -- Niin... meillä sorretuilla... köyhillä talonpojilla! vakuutti Holopainen. Juuso haki esille viinapullon, sokeria ja kylmää vettä. Ja siinä sitä sitten juotiin takaliston vhiskyä. -- Onko kokouksessa muita asioita? kysyi Juuso. -- On. Kansakoulut suljetaan! -- Ne joutavatkin! Rahaa vievät jumalattomasti ja herroja kasvattavat. -- Verot poistetaan! -- Juuri minun ohjelmani! Ryypätään oikein keisarin kotka! He kaatoivat suuret ryypyt kurkkuunsa. -- Muistatko, Holopainen, sitä ihanaa aikaa, kun minä olin kunnallislautakunnan esimies? -- Miksi en muistaisi. -- Kun ei ollut veroja juuri mitään...! -- Se oli ihana aika. Sinut nostamme jälleen johtoon. -- Ja silloin koulutkin loppuvat. -- Lupaatko sen? -- Lupaan. -- Papeilta otamme myös puustellit. -- Otamme! Voi, kuinka sydämeni riemusta hyppää! -- Meitä on tässä kaksi suurta ja onnellista. Ja tästä puoleen olemme me pitäjän johtajat, puhui pankki-Holopainen, nousi ja löi näppiä. -- Kuule, Holopainen! Minä olen aina ollutkin herrain karvain vihollinen ja ehta talonpoika sydämen pohjalta. Olen vain vetänyt herroja nenästä ja heitä hassuttanut. Tekeytynyt tämänkin rovastin ystäväksi, mukamas... mutta nyt se näkee minussa ystävänsä. Ja olen pohjaltani koulujen synkkä vihollinen kuin itse isä perkele, vaikka olenkin muka tämän kasarmin täällä esimies... näes... herrat panivat siksi, kun luulivat minun ystäväkseen. Minä niitä juupeleita olen pahasti pettänyt... oikein summamutikassa pettänyt! Juuso nauroi. Holopainen nauroi. Sitten he puolijuopuneina syleilivät toisiaan, tanssivat kierroksen kamarissa ja nauroivat silmät vesissä. Siinä oli todellakin pari iloista miestä. Juuso Kallio oli jo huomannut, että herrain hännysteleminen ei häntä enään vetele... pitää nyt alkaa toisesta päästä: talonpojista. Ja niiden hartioilla hypätä taas johtajan satulaan, hypätä ja alleen murskata sekä rovasti että opettaja Kauppi, sekä koulut että pappilat, sillä sisimmästä sydämestään oli hän vain sittenkin musta talonpoika, jonka rintaan esivalta erehtyi mitaliin lyöttämään. XXVIII LUKU. Hannes huomasi rovastin moottoriveneen asuntonsa ikkunasta selällä kulkemassa. Se näytti pyrkivän hänen koulunsa rantaan. Mutta ranta oli jo jäässä eikä vene näyttänyt jaksavan jäätä leikata. Vene otti takasin ja sitten uudella ryntäyksellä syöksyi jäätä vasten, kohosi jään päälle, kaatui ja siinä oleva ihminen joutui heikon jään varaan. Nyt se mies uppoaa veteen ja vene jää kyljelleen kellottamaan! Hannes juoksi henkensä takaa rantaan ja vei mennessään Kähkösen, naapuritalon, vanhimman pojan. He juoksivat, juoksivat. Näkevät, miten itse rovasti ponnistelee kaikin voimin jäiden seassa. Tuossa paikassa he ovat veneellä särkemässä jäätä, pääsevät luo ja korjaavat vanhan miehen veneeseensä varmasta kuolemasta. Rovasti itkee ja huokaa, osottaa veneeseensä ja sanoo: -- Rakas opettaja! Siellä veneessä olisi vielä jotain pelastettavaa. Taivaan Jumala! Nyt sinä ojennat minulle Getsemanen kalkin...! Rovasti läähättää, vavahtelee ja sormiaan puristelee, että ruskaa. Hannes ohjaa moottoriveneen luo. Siinä on rautainen lipas veden ja jään sohjussa. Se otetaan. Moottorivenekin kuljetetaan rantaan. Sitten lähdetään koululle. -- Voi rakas opettaja! Minun piti lähteä pakoon omasta kodistani, sieltä ennen rauhallisesta pappilasta... -- Ketä pakoon? -- Omia pitäjäläisiäni. Ne ovat jo muuttumassa sosialisteiksi... vallankumouksellisiksi... himoavat minun vertani... oih! -- Oliko rovastilla aikomus tulla minun luokseni? -- Oli. Sillä nyt tulee kansa hulluksi täälläkin takalistoilla... Suomi hukkuu vallankumouksen veritulvaan... Olin suurlakon aikana pääkaupungissa ja siellä minä näin kaikessa alastomuudessaan sen hirveän punaisen kummituksen, jota sosialidemokratiaksi sanotaan. Minä näen jo sieluni silmällä heidän punaisten lippujensa täälläkin liehuvan, näen koko Karjalan savuavan tulessa ja veressä... herrastalot palavat... säätyläiset ja virkamiehet rääkätään tai tapetaan... tällainen teurastus käy parhaallaan Itämeren maakunnissa... ja sen sielläkin toimittavat sosialidemokratit...! Rovasti värisi kauhusta ja kylmästä. Hänen silmissään olivat vielä kyyneleet, hiukset ja parta märkä, vaatteet tippuivat vettä. Kun hän rahalippaansa puristettuna rintaansa vasten tuossa kulkea laahustaa, on hän kuin raunioitunut ruhtinas, joka raastettuna pakenee valtakunnastaan jalokiviensä kanssa. -- Ei täällä meillä niin pitkälle päästä. Mutta voivathan ne täälläkin vanhoja näkökantoja poltella... voivat virkavaltaista ja ylimyksellistä henkeä pahastikin rusikoida. Siihen on syytäkin... paljonkin! -- Tekin siis uskotte, että kansa käy virkamiestensä päälle? -- Voihan joukossa olla sellaisiakin hurjapäitä. Mutta suuri enemmistö ei lyö virkamiestä, vaan virkamiehen ajan kehityksen taakse jäänyttä mieltä... -- Huomaan, että olette nuori... että olette voitosta juopunut... mutta minä luotan teihin... sentähden teidän luoksenne pakeninkin harhailtuani vuorokauden tuolla selillä. Olen jo vanha mies, joka en sovi uuteen aikaan... -- Metsäläisyyttä vastaan on meidän yhteisesti taisteltava, taisteltava sitä suuntaa vastaan, jota pankki-Holopainen ajaa. Rovastin silmät kirkastuivat. -- Enpähän teistä pettynytkään! Juuri niin. Tultiin koululle. Rovasti alkoi laskea rahojaan. Siinä oli kultaa ja hopeaa, oli setelikimppuja ja arvopapereita. Siinä oli kokonainen suuri omaisuus. -- Jos tämä lipas putosi järven pohjaan... niin minä olisin nyt köyhä mies. Miten paljon laskette vaivoistanne ja hoidosta, jonka minulle nyt annatte? -- En muuta kuin lämpimän kiitoksen. -- Teidän luonteessanne on kultaa. Minä olen teitä monesti loukannut, mutta nyt pyydän anteeksi... Saanko sanoa teitä ystäväkseni? -- Minä olen jo pankki-Holopaisen ystävä. Sovinko samaksi teille molemmille? -- Minulle sovitte. Ja minä sydämestäni kiitän uutta ystävääni. Te pelastitte minun henkeni ja minun omaisuuteni. Oi, se oli kauhea hetki! Sallikaa minun syleillä teitä! Te ette itse tahdo persoonallista palkkiota minun pelastamisestani. Sentähden minä lahjoitan koulunne joulukuusirahastoksi tuhat markkaa, minkä korot joka vuosi annetaan koulunne köyhille oppilaille jouluavustukseksi itse kuusijuhlassa, jossa minä kerran tahallani teitä loukkasin... Tämän sata markkaa annatte nuorelle Kähköselle... toiselle pelastajalleni. Tuotiin teetä. Rovasti, joka oli jo saanut kuivat vaatteet, nautti sitä niin suurella nautinnolla, ettei milloinkaan ennen elämässään. Sitten syötyään pani hän maata, sillä hän oli armottomasti väsynyt. Hannesta kovasti säälitti miesrukka. Rovasti oli joutunut ajan pyörän alle ja se pyörä murskasi luonnon lain kylmäverisyydellä. Tässä miehessä siis törmäsi vanha ja uusi aika vastatusten ja hänen sisässään tapahtui vimmattu taistelu. Siinä hän nyt lepäsi lyötynä soturina... ei verisenä, vaan nöyryytettynä ja mieli järkytettynä. Miesrukka, jonka oma koti hylkäsi! Rovasti, jota paha omatunto noin pelotteli! Siinä oli jotain hyvin surullista ja jotain hyvin hullunkurista samalla kertaa. Tuo vanha mies oli aina vaan lapsi... pahankurinen, mutta samalla arka... ja nyt se vitsoja sai... Yön suussa heräsi rovasti ja pyysi lasin viiniä. Mutta sitä ei ollut antaa. Nyt hän muisti, missä oli ja nousi ylös. Hän käveli kauan ajatuksissaan, pysähtyi sitten Hanneksen luo ja kysyi: -- Tunsitteko syvää kutsumusta ruvetessanne kansakoulunopettajaksi? -- Tunsin. Minä paloin sisällisesti tulevaan elämän työhön. -- Ja nyt olette tyytyväinen? -- Olen. -- Minä sen kyllä näen. Sillä teitä rakastaa nuori vaimo kuin silmäteräänsä... teitä pitäjäläiset ihailevat, teitä täytyy vastustajannekin kunnioittaa. Teillä on onnellinen, näin sievä koti, teillä on tyytyväinen mieli ja se on sanomattoman paljon -- nyt sen minä tunnen! Teillä on kansan rakkaus ja se on suuri lahja, jota ei minulle koskaan suotu... Kun minä harhailin tuolla selällä kylmässä usvassa ja paksussa pimeydessä viluisena, nälkäisenä, kurjana ja onnettomana, selveni minulle kuin salaman hohdossa, mikä välttämättömyys virkamiehelle on kansan rakkaus, sen kansan, jonka keskuudessa hän toimii. Taivaan Jumala ja paha omatunto oli minulla siellä ainoana kumppalina. Sillä minä tunsin paljon rikkoneeni... Oi, rakas ystävä, minä rupesin papiksi, rupesin tähän arkaan virkaan tuntematta sisäistä kutsumusta... ja juuri sentähden olen _nyt_ näin onneton. Minä ensin tahdoin itseänikin uskotella, että kaikkeen tähän mielen rauhattomuuteen ovat syynä yksin sosialistit, mutta siihen on ennen kaikkea syynä heräävä omantunnon ääni... Täälläkin sisässäni... sydämessäni käy raateleva... repivä... yltyvä vallankumous. Halveksikaa minua, sillä minä olen ollut n.s. _leipäpappi!_ Ja juuri siksi olen nyt näin onneton, että minun, vanhan rovastin, täytyy itkeä nuoren opettajan silmäin alla. Se kuoleman hetki se oli kuin salaman välähdys minun pimeissä aivoissani. Minä sain jo maistaa esimakua, miten hirvittävä on maailmallisen papin kuoleman tuska... oi... oi... oi! Hanneskin oli syvästi liikutettu. Sillä hän sai olla näkemässä, miten mieltä järkyttävä vallankumous taistellaan ihmisen sydämessä. Onhan opettajalla antaa minulle yötoveriksi Uusi testamentti? Hannes etsi sen rovastille. -- Ja nyt hyvää yötä. Rovasti laski kätensä Hanneksen olalle ja katsoi häntä hellästi silmiin. Hannes heitti hänet yksin. Aamulla kun Hannes meni kamariin, istui rovasti vielä lukemassa. Mutta nyt hän oli tyyni, silmät kirkkaat ja koko mies juhlallisen ylevä. -- En nyt enää mitään pelkää... en mitään, sillä nyt minä luotan Jumalani apuun. Jos he tahtovat minua ryöstää, niin ryöstäkööt, jos he tahtovat minua rusikoida, niin rusikoikoot! Niin tehtiin Kristuksellekin, joka oli kuitenkin viaton. Mutta minä, suuri syntinen, olen kaikki ansainnut... kaikki itse valmistanut... kaikki... kaikki... -- Nyt kuitenkin tunnen, että päivä minun sielussani valkenee... valkenee. Ja Herra siunatkoon minua ja valistakoon minua! Rovasti vaipui rukoukseen kädet rinnan päällä ristissä. Oli tuokio syvää äänettömyyttä. Sitten rovasti heitti hyvästin ja sanoi: -- Minua tarvitaan siellä, missä vimmatuin taistelu käy... puhumassa rauhan sanaa... Hannes lähti häntä saattamaan kotiin. XXIX LUKU. Rovasti oli ennen rakastanut nimittää itseään aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaista ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä. Mutta näiden molempien tähtien välillä vilkkui kolmas tähti: keskiyön himmeä silmä ja paksuimman pimeyden tunnusmerkki -- Juuso Kallio. Se kieppui puoleen ja toiseen, milloin sammui ja katosi, milloin arkaillen värisi pitäjän mustimmassa yössä. Harvoin se tähti omavaloisena täysin näkyviin tuli, mutta liikkui mielellään raskaiden pilvien takana ja sieltä tirkisti noihin toisiin. Sillä keskiyö oli sen työaika ja vahtivuoro. Kun Juuso Kallio pankki-Holopaisen ja muun metsäkansan eturinnassa astui siihen määrättyyn kokoukseen, jossa päätettäisiin sivistyksen valo pitäjästä sammutettavaksi, oli hän kuin kehityksensä huippuun päässyt. Sillä nyt vasta hän oikein astui johtajan jalustimeen. Jos hän ennenkin oli ollut johtomiehenä, niin vapaasti mielensä mukaan ei hän saanut riehua. Herrat pykälöineen olivat aina vastakynnessä ja sentähden niitä oli pitänyt hännystää. Mutta nyt on kansalla valta, nyt herrat ja pykälät pois, nyt kansa itse hänet nostaa pitäjän kuninkaaksi. Rovasti oli huono isäntä, joka ei ymmärtänyt palvelijaansa palkita. Sentähden rovastille tuntuva näpäys vasten kasvoja. Opettaja Kauppi oli se ainainen valon sankari -- hänet ajettaisiin pitäjän rajalle. Koulut kiinni, puustellit pois, verot pois! Ennen kun Juuso lautakunnan esimiehenä pitäjän rahavaroja hoiti, oli vanhoja säästökassoja, jotka hän tyhjensi, ettei tarvinnut liioin verottaa. Miten nyt tultaisiin veroitta toimeen, sitä ei Juuso tahtonut ajatella. Hän tahtoi vain huutaa toisten mukana ja vielä lujemmin kuin ne: Verot pois! Kuitenkin Juuso häpesi kulkea tämän joukon eturinnassa. Mutta rovasti ja opettaja Kauppi oli kukistettava millä tahansa, rahaa oli ansaittava ja itse noustava pitäjän kaikkein suurimmaksi. Nyt oli se otollinen hetki, se tulevaisuuden aamutunti, jolloin lyödään kuninkaita. Kokoushuone oli täynnä väkeä. Siinä oli miestä monenkarvaista, semmoistakin, jommoista ei koskaan ennen oltu kokouksissa nähty. Perimäisimpienkin soiden raskaskätiset raatajat olivat tulleet kokoukseen ja tuoneet mukanaan sinne turpeen ja metsän tuoksun. Näille ihmisille oli työ tähän asti ollut elämän ainoa määrä ja sen palkintona tavallisesti leipä ja suola. Mutta nyt he aikoivat korvata entiset kärsimyksensä ja kurottivat nälkäiset suunsa keskusteluun, joka oli ruokotonta parempiosaisten haukuskelemista. Heidän villit silmänsä paloivat laihassa pääkopassa ja heidän repaleiset vaatteensa liehuivat, kun he kuumenneina pyörästelivät. Nälkä ja kärsimys ja virkamiesten vihaaminen siinä se kolmisointu, jota he täydestä kurkustaan huusivat. Mukana olivat myös pitäjän rahanahneimmat isännät, ne, jotka noita toisia raukkoja olivat pahimmin polkeneet, vaikka nyt muka kaiken syyn sysäsivät virkamiesten ja koulujen tiliin. Ja ne ne olivat ne mustat upseerit, joiden kenraalina nyt Juuso Kallio toimi. Juuso hyppäsi pöydälle, viskasi hattunsa kattoon ja huusi: -- Hurraa, miehet! Nyt on kansalla valta! Eläköön kansa! Näin nosti Juuso alkuhurmauksen joukossa. Seurasi verraton mylvinä. Kun se oli loppunut, alkoi Juuso puheensa: -- Minä, miehet, olen entinen renki. Ja kuinka moni teistä onkaan sitä vieläkin? Minä tunnen rengin aseman. Se oli kuin kylän koiran. Nyt minä olen isäntä. Täällä on myös monta isäntää. Isäntänä menetteleisi muuten, ellei olisi herrain virkamiesten imettävänä. Renki on talonpoika. Isäntä on talonpoika. Mutta herrat eivät ole talonpoikia... Nyt on niille tullut ankara tuomiopäivä... Nyt antakaa te, talonpojat, herrain ymmärtää, kuka heitä syöttää! Se olet sinä, talonpoika, joka heitä syötät, mutta se olet myös sinä, jonka silmille he ruokansa tähteet viskaavat. Niistä sinä saat ottaa ravintosi... Hyi herroja! Enempää ei Juuso ehtinyt puhua, kun ovelle ilmausi nimismies kuuden asestetun miehen kera. Juuso kalpeni, menetti tasapainonsa ja putosi selälleen miesten niskaan. Kohta oli nimismies siinä saaliin jaolla. Mutta nyt astui pankki-Holopainen esiin: -- Mitä asiaa on nimismiehellä täällä? kysyi Holopainen. -- Olen vangitsemassa varasta ja väärentäjää, vastasi nimismies. -- Kuka se on? -- Juuso Kallio. Mutta nyt Juuso virkosi ja huusi kamalasti: -- Nyt näet, Holopainen, mihin suureen vaaraan sinun tähtesi antausin. Kohta kun jätin herrat, ovat he minua vangitsemassa. Se on kansan tähden! Miehet, suojelkaa minua! Nyt komensi Holopainen taisteluun. Syntyi vimmattu tappelu. Kaikki sekamelskassa pyörivät. Nimismies oli hypännyt pöydälle ja huusi: -- Miehet! Minä varotan teitä, elkää sekauko virkatehtävääni. Samassa vetäisi hänet Holopainen alas, antoi hänelle selkään nyrkin iskun, nousi itse pöydälle ja huusi: -- Miehet! Nimismies esittäköön, mistä syyttää! -- Juuso Kallio Karvisen pesän holhoojana on varastanut pesästä velkakirjoja, siirtänyt ne itselleen ja kantanut niistä maksut, puhui nimismies. -- Niistä voit häntä jäljestäpäin syyttää. Mutta nyt hän on meidän mies. Ja ellei nimismies mene hyvällä, niin me annamme kyydin, puhui Holopainen. Joukko mylvi, Juuso Kallio huusi, mutta nimismies komensi miehensä ase käteen. Niiden, suojassa meni nimismies Kalliota vangitsemaan. Holopainenkin aseetonna tuli järkiinsä. -- Emme tahdo varkaita puolustaa, puhui hän. Vangitseminen toimitettiin. Ja niin lähdettiin. Juusoa viemään kunnan vankilaan. Emäntä Karvinen, joka oli tullut kokouspaikkaan, seurasi saattuetta virheellisesti virttä laulaen. Nimismies käänsi Juuso Kallion rintarahan nurinkäsin, jottei päällekirjoitusta "rehellisyydestä" näkyisi vankilaan varasta vietäessä. -- Holopaisen kanssa on minulla vielä tili käräjillä, sanoi nimismies mennessään. -- Kiitä pistoolejasi, että näin vähällä pääset, lähetti Holopainen vastaukseksi. Kokouksen yleisö oli nyt kuin vasten suuta lyöty. Mutta pian toinnuttiin. -- Nyt lähdetään joukolla rovastilaan puhumaan siitä palkkausjärjestelmästä, kehotti Holopainen. Ja niin lähdettiin. Rovasti istui levollisena pappilassaan. Hän olisi tahtonut lähteä kokoukseen mieliä rauhoittamaan, mutta häntä ei laskettu. Sillä pappilassa oli paljon muitakin ihmisiä. Hannes sinne ensin oli jäänyt, vaikka rovasti oli kyllä sanonut yksinkin tulevansa toimeen. Palvelijoilleen oli hän antanut vapaan vallan mennä kokoukseen. Mutta nyt ei yksikään ollut lähtenyt. Ja pitäjältäkin oli saapunut paljon ajattelevia ja ymmärtäväisiä ihmisiä pappilaan, kun olivat kuulleet metsäkansan uhkauksista, niin että rovastin ympärillä kotonaan oli sankka parvi ystäviä. Kun he kysyivät, eikö rovasti pelkää, osotti rovasti pöydällä avonaista raamattua ja vastasi: -- Tässä on minun turvani. Kaikki huomasivat, että rovastissa on tapahtunut perinpohjainen muutos. Kokouksesta tuotiin kamalia viestejä pappilaan. Ja lopuksi se tieto, että Juuso Kallio on vangittu ja että Holopainen metsäkansan eturinnassa marssii pappilaan. -- Nyt on rovastin lähdettävä pois siksi aikaa kuin he ovat täällä, esitti Hannes. -- En minä pelkää, vastusti rovasti. -- Mutta Holopainen kiivastuneena voi tehdä tyhmyyksiä. Sekä rovastin että Holopaisen turvallisuuden tähden on parasta, että rovasti lähtee... lyhyeksi aikaa vain, neuvoi Hannes edelleen. Niin kehottivat muutkin. Rovasti taipui ja lähti kieseillään ajamaan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä joukko tulisi. Kun metsäkansa saapui pappilaan, meni Hannes sitä vastaan, antoi Holopaiselle kättä ja puhui: -- Ystävä! Täällä on jo tapettu... -- Kuka on tapettu? kysyi Holopainen kuin säikähtäen. -- _Virkavaltainen, ylimyksellinen, ylellinen henki_, vastasi Hannes. Holopainen nauroi jo. -- Sinäkö sen tapoit? -- En. -- Kuka sitten? -- Rovasti itse. -- Enköhän minä ollut mukana tappamassa? kysyi Holopainen. -- Olitte tekin. Taas Holopainen nauroi ja tuo satapäinen miesjoukko hänen takanaan. -- Mutta minun pitäisi saada rovastia puhutella siitä palkkausjärjestelmästä, sanoi Holopainen. -- Ei ole rovasti nyt kotona. Pitää puhua toisella kertaa. -- Missä on rovasti? -- Läksi pakoon. -- Ketä? -- Pankki-Holopaista. Holopainen nauroi yhä lujemmin ja sanoi joukolleen: -- Tämä on ihana päivä. Nyt olen isäni vertainen poika. Siellä annoin nyrkistä nimismiehelle, täällä olen rovastin ajanut maantielle kodistaan. Eläköön kansan valta! Holopaisen mukana tullut joukko huusi "eläköön", Hannes sitä huusi ja siellä pappilassa ollut iso väkiryhmä huusi samaa. Mitä näitä ihmisiä sitten erotti? kysyi Hannes itseltään. Hän ryhtyi puhumaan, kun huomasi pitävänsä kädessään kohtauksen johtolangat: -- Nyt on todellakin kansan valta. Mutta jolla on valta, pitää olla myös ymmärrystä sitä käyttää. Kansa on paljon kärsinyt huonoilta virkamiehiltään. Virkavaltaisuuden aate on nyt tapettu. Ja kun kerran aate on tapettu, niin sen kannattajat kuolevat itsestään kuin kärpäset kylmän tullen. Ei siihen nyrkkejä tarvita. Meillä on tässä äärellämme siitä loistava esimerkki. Rovasti on muuttunut minunkin ystäväkseni, vaikka hän ennen halveksi niin pientä miestä kuin minä olen. Ja tästä puoleen hän on teidän jokaisen ystävä. Se entinen virkavaltainen rovasti on kuollut ja kuopattu, ja tässä hänen omilla rappusillaan minä teille julistan, että meillä on uusi rovasti, kansanvaltainen ja uudestasyntynyt rovasti. Ja missä on Juuso Kallio? Se raskas pimeyden pylväs on vankilassa. Katso: vanhat johtajamme ovat poistuneet ja kaikki on uudeksi tullut! Uusi aika siis tännekin koittaa. Pitäjämme taivaalla on rusottava huomenkoitto. Mutta siirtykäämme laajemmalle alalle! Koko Suomen kansa on nyt kahleensa katkonut. Ja köyhä rahvas on ihmisarvoonsa korotettu. Siitä minä riemuitsen, mutta samalla vaadin, että tämä rahvas ymmärtää ihmisarvonsa yksin täälläkin. Me kansan kärsineet lapset emme taistele nyrkeillä, emme aseilla, vaan kannamme pyyntömme avomielisesti koko maan valtapöydälle ja vaadimme parannuksia oloihimme. Sillä nyt meille on annettu valta huono laki kumota ja uusi hyvä laki laatia, mutta ei itsekunkin omassa nurkassaan, vaan yhteisesti siellä suuressa neuvospöydässä, jonne kohta edustajamme lähetämme. Ja siellä ne pappeinkin palkat uudelleen järjestetään, mutta ei täällä vihassa ja torassa. Tällainen on se kansanvalta, josta nyt jokainen puhuu. Ja siitä se nousee kansanvaltainen uusi Suomi! Hannes alotti "Maamme"-laulun. Ne yhtyivät siihen, jotka taisivat. Mutta kaikki lakittomin päin kuuntelivat sitä. Kun se oli laulettu, puhui pastori: -- Minä tunnen tarvetta, pitäjäläiset, osottaa teille uuden johtajanne. Se on hän, Hannes Kauppi, Orjasaaren opettaja, jolle Luoja antoi kirkkaan älyn ja syvän lähimäisrakkauden, joita ilman elköön kukaan johtajaksi pyrkikö. Eläköön opettaja Kauppi, uusi johtajamme! Huudettiin voimakas "eläköön". Sisältä tuotiin rovastin tuoli, Hannes painettiin siihen ja häntä riemusaatossa kantoi koko läsnäoleva yleisö, sekä valistunut että valistumaton. -- Sittenkin löysimme lopulta toisemme, puhui Hannes Holopaiselle. -- Enkö minä sitä jo kerran sanonut, vastasi Holopainen ja kysyi, menikö rovasti etäällekin, jotta voitaisiin takaisin kutsua. Päivä loppui suuriin päivällisiin pappilassa, jossa pankki-Holopainenkin oli mukana ja istui rovastin pyynnöstä hänen vieressään. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60920 ***