*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60544 ***

PARANTUMASSA

Kirj.

Kalle Koski [Kalle Haapakoski]





Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1893.




I.


Mitä mahdettiin siellä tehdä?

Jokohan työhön?

Eikä hänellä ollut siihen vähintäkään halua -- eikä ihmekään, sillä
olihan hän vasta tullut kotiin pääkaupungista pulska kauppaopiston
päästötodistus taskussa ja tarvitsi hän siis luonnollisesti levätä.

Isä oli niitä entisajan aina kestäviä työkoneita, jotka kävivät aamusta
iltaan tarvitsematta koskaan lepoa.

Kuka tiesi hänen aikeensa?

Mutta hän meni, kun kerran käsketty oli, vaikka meneminen
vastenmieliseltä tuntuikin.

Isä istui puoleksi pöydästä käännetyssä pyörätuolissa, vasen käsi
pöydällä, oikea pitkin sivua riippuen.

Vanhentunut hän oli; kasvojen, varsinkin otsan uurrot olivat käyneet
syviksi ja jyrkistyneet, katse oli kangistunut, melkeinpä väsyneen
vaisu näin tavallisessa olossaan; korvallisilta olkapäille asti
riippuvat hiukset olivat jo lumivalkeat, ja aikanaan miehekkäät hartiat
olivat käyneet köykkyyn ja kumariksi.

Äiti istui sohvalla nojaten mukavasti sohvan tyynyn pohjaa vasten.

Hän oli kymmenisen vuotta nuorempi kauppiasta, ja näyttikin
paremmin tämän vanhimmalta tyttäreltä kuin puolisolta. Sillä
voitokkaasti kilpaili hän vielä hyvinkin paljon nuorempiensa kanssa
vartalon nuorteudessa ja kasvojen miellyttäväisyydessä. Hän oli jo
neljänkymmenen, mutta siitä huolimatta näkyi runsaasti ruusujen jälkiä
hienohipiäisillä poskilla; katse oli vienon kirkas; tummat, huolitellut
hiukset ja siisti vaalearaitainen puku antoivat hänelle puolestaan
miellyttävän näön, niin että kaikki sopivat yhteen kuin syyskesän
kukkasen terät, verhot ja lehdet.

Jotain juhlallista ilmeni vanhuksissa, ja se oli omansa saamaan
vasta kotiin tulleen nuoren herran mielialan levottomaksi, siinä kun
hän istui keinutuolissa, toinen jalka toisen polven yli heitettynä,
puhallellen sankkoja savupilviä kiertämään poimukkaana huuruna ovea
kohden ja odotellen mitä tulossa mahtoi olla.

Vihdoin kääntyi pyörätuoli istujineen verkalleen, mutta varmasti
pöydästä, jalka heitettiin toisen yli, käsi nojasi tuolin nojakaareen
ja niin hän alkoi isällisellä äänellä:

-- Nyt olet siis käynyt kauppaopiston läpi, poikani.

Nuoren miehen katse elostui, ja hän nyökäytti itsetietoisesti päätään
vastaukseksi.

-- Sinun sopii nyt saada tietoosi, millainen kotisi tila nykyisin on,
jatkoi hän alkamaansa tapaan. -- Ehkäpä piankin minun pääni kaatuu, ja
silloin jäät sinä tämän omistajaksi ja haltijaksi.

Nuorukaisen rinta kohosi ja näytti kuin varma miehuuden tunne, ylpeäkin
olisi sielussa liikkunut. Mutta isä jatkoi:

-- Lieneekö tiedossasi, mitä olet kuluttanut kouluajallasi?

-- Ei, ei. Mistäpä minä... eihän niitä ole tullut merkityksi muistiin,
änkytti hän hämmästyneenä, sillä kysymys oli kerrassaan odottamatta
häntä kohdannut, ja tiedetäänhän ettei menetettyjä ole koskaan hauska
muistella ja niistä varsinkaan isän edessä tiliä tehdä.

Siis siitä olikin kysymys. Se masensi mielen ja teki kovin
levottomaksi. Sillä isä oli joskus ennenkin nureksinut hänen liian
paljo menettävän. Nyt mahtoi tulla lopputili ja summaksi ansaittu
nuhdesaarna, isällinen kuritus -- se se nyt niin ankarasti pelotti.

-- Kahtena ensimmäisenä vuonna lyseossa -- jatkoi hän armottomasti
tilintekoa ja kääntyi takaisin pöytään selailemaan ison kirjan
rapisevia lehtiä -- menetit viisisataa vuodessa.

Se ei ainakaan paljon ollut, sen tilitettävä hyvin tiesi; vaan hän ei
vastannut mitään -- vallattomasti harhailivat vain ajatukset vuosista
vuosiin ja koko ulkomuodossa esiytyi rukoileva ilme, että tilinteko
saisi tähän päättyä.

Mutta isä seurasi tarkoin muistiinpanoja.

-- Kolmantena vuonna menetit kuusisataa.

Silloin tietysti hän jo olikin miestyneempi ja päässyt parempiin
tuttavuuksiin toverien kanssa.

-- Neljäntenä vuonna olen lähettänyt sinulle kahdeksansataa.

Se merkitsi koulupojan kehitystä; silloin jo voidaan viettää
loma-aikoja yksissä, voidaan ihastua vesimyömälän tyttöön ja
korkeimmasti kehittyneenä ostaa silloin tällöin pullo marjaviiniä; jopa
punssiakin, varsinkin nimi- ja syntymäpäivänä.

-- Viidentenä vuonna tuhat markkaa -- ja päälliseksi jäit vielä
luokalle.

Isän ääni olikin muuttunut vakavammaksi ja vakavammaksi ja äiti loi
poikaansa levottoman ja huolekkaan vaikka lempeän katseen, tämä itse
tuijotti kankeasti lattiaan ja tunsi itsensä perin masentuneeksi.

-- Ensimmäisenä vuonna kauppa-opistossa menetit kaksituhatta, toisena
viisisataa enemmän ja nyt viimeisenä melkein saman summan.

Tuskastuttavaa oli siinä istua ja kuulla, ja yhäkin tuskastuttavammaksi
kävi, kun isä käännähti vähän pöydästä ja raskaan karvaasti virkkoi:

-- Siinä on kokonainen pääoma, jolla moni mies olisi voinut päästä
hyvinkin pitkälle.

Poikansa tuskallisen tilan oli äidin hellästi vaaniva silmä huomannut
ja hän nyt väliin virkkoi:

-- Eihän Antin ole sopinut köyhemmästi elää kuin muidenkaan.

Se vähän helpotti. Jotain sellaista olisi hänenkin pitänyt sanoa
ja sillä puollustautua, jos sen olisi sanoiksi saanut. Lapsen
kiitollisen katseen hän heitti äitiin ja tunsi rakastavansa häntä niin
äärettömästi, olisi kernaasti vaikka suudellut, kuten ennen pienenä
poikana hänen helmassaan istuessa.

Isä istui kauan sanaakaan lausumatta.

Antti rohkeni jo tarkastaa häntä.

Hän oli vetäytynyt pöytään, kasvoja ei voinut nähdä, ainoastaan vaan
kyyryisen seljän, paljaan päälaen ja hopeanharmaat vierihiukset.

Mutta syvät saattoivat olla otsan uurot, katse miettivä, ehkäpä
ankarakin, sitä aavisti Antti.

Mutta nyt hän ei kumminkaan enää levoton ollut, ei myrskyä peljännyt.

Isä oli ankara mies, ankara ytimiään myöten; mutta hänellä niinkuin
kaikilla muillakin ihmisillä oli heikkoutensa: hänellä oli hyvä sydän.

Oli jo niin monesti tapahtunut, että uhkaavammatkin pilvet hänen
otsaltaan poisti hänen vaimonsa, sillä tämä ei voinut häntä paljo
ensinkään loukata. Ensiksikin sen vuoksi, että isä piti niin paljo
hänestä ja toiseksi siksi, että äiti aina oli niin hyvä ja kaikin
puolin mallikelpoinen vaimo. Ja siitä seurasi sekin, että hänen jyrkkä
mielipiteensä, jota ei kukaan rohjennut edes koettaakaan muuttaa,
useinkin sai naurettavan keikahduksen ja miesten mies joutui puolisonsa
sydämmellisyyden valtaan.

Ja kun tämä niin hellästi aina oli ainoaa lastaan rakastanut,
rakastanut äidin hellimmillä tunteilla, kuten hän isänä itsekin teki,
vaikka ymmärsikin ankaruuden kasvattavan hyödyn, niin pojan ei koskaan
ollut tarvinnut kovin isää peljätä, milloin vain äiti oli lähellä.

Antti sen hyvin tiesi, että niukasti olisi rahaakin saanut, jollei äiti
olisi aina välittäjäksi käynyt -- siksipä hän niin rakastikin häntä
vielä täytenä miehenä.

Kauppias nousi ja hyväntahtoisesti lausui, melkein itsekseen:

-- Niinpä niin. Tahdoin vaan osottaa, miten varallisuutemme on
supistunut.

-- Sitä älkäämme ajatelko, ukkoseni! sanoi äiti kevyesti. -- Nythän
Antilla on runsaasti tietoa hoitamaan meidän liikettä.

Mutta siihen äännähti isä kaukaisella äänellä:

-- Kylläpähän tässä minunkin tietoni riittävät.




II.


Sen enempää hän ei saanut tietää kodin tilasta, eikä halunnutkaan.

Eikä sekään häntä huolestuttanut, ettei isä hänen apuansa katsonut
tarvitsevan. Lähti ulos.

Käveli kädet housujen taskussa herttaisessa kevätkesän luonnossa,
vapaana taasen kaikista elämän huolista, nauttien sen minkä voi, ja
antoi ajatusten lentää tai levätä, miten niiden milloinkin itsensä
halutti.

Vihantana oli asuinrakennuksen takana pieni puisto, lehti puissa ja
pensaissa oli melkein täydellinen ja kukkaisiakin näkyi ruohostossa.
Suruttomina soittelivat linnut puiden oksilla. Kirkas ja lämmin oli
päivä, etelä hengähteli pehmeästi suvituulen henkeään ja somasti
liikkuivat siinä puiden viheriät lehdet.

Hän heittäytyi hermottomasti tuuhean koivun varjoon mukavalle
ruohopenkille.

Koetti ajatella siinä, etsiä hauskoja muistoja huveista ja hurmaavista
nautinnoista.

Mutta ajatus oli kuin tuli karstottuneessa kynttilän sydämessä, niin
himmeä, niin uutuneen vaisu. Väliin se yritti lieskahtamaan, mutta
kohta vaipui taas entiselleen.

Loikoa siinä oli kumminkin mukavaa; katsella tai olla katselematta,
ajatella tai olla ajattelematta -- sama se.

Milteipä sorea oli hänen hoikkanen vartalonsa pääkaupungista tilatussa
harmahtavassa kesäpuvussa. Kasvot olivat hienopiirteiset, jopa
kauniitkin, mutta tavattoman kalpeat, lähes kivuliaan näköiset ja
veltot. Isojen, sinisten silmien katse oli väsynyt. Mutta otsa oli
selvä ja somasti kaareva, ja kauniisti laskeusivat sille nuo hiukan
kihertyneet, tummahtavat hiuskiharat.

Siinä venyessään katseli hän kotvasen tuota käyttämättömyyden tähden
tervettä, niin terveeksi jäänyttä ruohon-orasta turvepenkillä ja
ajatteli kotiansa, jonka vastainen omistaja hänestä piti tulla, kuten
isä oli vasta sanonut.

Tunne siitä oli himmeä, mutta ikävä, vastenmielinen.

Pienoinen puurakennus se oli, jo melkoisesti vanhentunut ja koko
kartano niin yksinkertainen ja vaatimaton.

Vaikka hän ei ollutkaan mikään loiston ja suuruuden intohimoinen
ihailija, oli silmä kumminkin tottunut toisellaiseen, ja se sai hänet
itsekseen virkkamaan:

-- Tuommoisen talon omistaja!

Puistosta aikain levenivät kyllä kauas metsänrantaa kohden kouhkeat,
hyvin sarotut pellot, joissa ruis alkoi tähkää tehdä ja tou'ot putkelle
päästä, ja niiden äärellä vihersivät hyötyisää heinää kasvavat kedot.
Mutta niiden hyödystä, niin suuren arvon kuin kauppias niille panikin,
ei hänellä ollut mitään tietoa.

Hän ei ajatellut, vaan hän tunsi sen vain, että ikäväksi kävisi täällä
ikänsä elää, täällä maaseudun jylhässä sydämmessä.

Vanha eukko laahusti kyläntietä kantaen voihulikkaa, jäkälänharmaaksi
hankaunutta, ja peittyi vihdoin kartanon suojaan.

Kauppapuodin ovitiuku kilisi, sen ääni kuului hyvin puistoon.

Siellä nyt isä punninnee eukon voita ja kiistellee hänen kanssaan, kun
eukko ei ottane uskoakseen, että voi on kevennyt lämpimän kesäpäivän
sitä suolavedeksi sulatellessa tai että kotoinen vanha puupuntari
oli epäluotettava. Kahvea punninnee sitten ja sokuria, ja uskottelee
akalle, jonka tiedot ja käsitys ei kotikulmia ulommas ulotu, että
ulkomailla oli tullut huono kahvivuosi ja siksi oli sen hinta noussut
-- tai jotain semmoista.

Tavattomasti oli ukko vanhentunut viime näkemästä.

Saattaisi piankin kuolla.

Sitten täytyisi hänen ottaa huolekseen koko talous, seisoa
myöntipöydän takana pitkät päivät, apuna tuommoinen vähäpätöinen
poika kuin isälläänkin, ja punnita likaisia voihulikoita ja riidellä
pahansisuisten ämmäin kanssa.

Olisi sekin elämää.

Omaisuus ei mahtanut olla suuri.

Saattaisi käydä hullusti, joutua vararikkoon, kuten tiesi monesti
paremmillakin pohjilla käyneen.

Ja sitte?

Sitte olisi elämä mennyttä.

Raskas oli mieliala.

Mutta onneksi näki hän äitinsä tulevan rakennuksen päitse puistoon; se
näkö haihdutti ikävät mietteet.

Kävellen vielä kepeästi kuin nuoruuden viileinä vuosina, saapui hän
poikansa luo, joka suvaitsi nousta istumaan ja niin antaa sijaa
vierelleen. Äiti istui siihen penkille, kertoen siinä rajattomasta
riemustaan, kun oli saanut vielä rakkaan poikansa kotiin. Hänellä oli
ollut niin hirmuisen ikävä.

Hän puhui niin sydämmellisesti, että oikein koski Anttiin; mutta katse
oli niin etsivän ahmiva, niin suora, ettei tämä voinut sitä kestää,
vaan antoi katseensa veltosti luimaillen laskeutua alas.

-- Ikävöinyt olen minäkin äitiä, sanoi hän tavoitellen.

-- Oletko muistanut siellä suuren maailman elämässä ja menossa?
huudahti kiitollinen äiti iloisella äänellä.

Antin kasvot punehtuivat ja katse levottomasti harhaili, tohtimatta
katsoa äidin kysyviin silmiin.

Sattumalta hän vain osui vilkaisemaan tähän. Ja mitä näki? Jotain
hiljaista surua hänen hymyssään.

-- Olen, olen, hän koetti vakuuttaa, vaikka väkistenkin omantunnon
oudosta löyleydestä ääni värähteli.

Äiti istui ison aikaa ääneti ajatuksissaan, raskas surumielisyyden ilme
kasvoilla.

Vihdoin hän virkkoi hiljaisesti, melkein itsekseen:

-- Monta unetonta yötä olen viettänyt, kun siellä suuressa maailmassa
on niin monta viettelystä ja vaaraa; monta rukousta huoannut
korkeuteen, että lapseni tulisi varjelluksi niistä ja puhtaana palaisi
vielä kotiin.

Aavistiko hän? Niin uskoi nyt Antti.

Hänen mielialansa kävi niin apeaksi, että melkein olisi saattanut
vaikka itkeä, ollessaan siinä lempeän äidin edessä semmoisena kuin oli,
todellakin viettelysten vallassa ja vaaroissa eläneenä, kuten isän
laskutkin selvän selvään todistivat.

Lempeys on ankarin tuomari.

Hän oli nyt niin masentunut, että oli valmis uskomaan olevansa jollei
juuri mennyttä kalua, niin ainakin perin turmeltunut, ja vähällä oli
hän jo heittäytyä äidin helmaan, itkeä ja tunnustaa kaikki hänelle.

Mutta samassa vilahti kumminkin virkistävä toive sielussa. Ehkäpä
kumminkin voi täällä hellän ja hyvän äidin seurassa muuttua, parantua,
ehkäpä suloinen kesä virkistää ja vahvistaa sekä väsynyttä ruumista
että rappeutunutta sielua ja ehkäpä saa tahdon voimaakin.

Ikäänkuin äiti olisi ymmärtänyt poikansa sisäiset tunteet hän virkkoi:

-- Mutta erotahan meidän pian kumminkin täytyy.

-- Erota? äännähti Antti hämmästyneenä.

-- Niin. Isäsi kuuluu jo talvella tuumailleen siitä kauppias Kaukosen
kanssa.

Häntä väristytti läpi ruumiin kuullessaan.

Suuren maailman elämään oli hän tottunut, vasta juuri tuntenut
vastenmielistä kammoa maaelämän yksinäisyyttä vastaan; mutta nyt oli
tunne muuttunut, nyt pelotti häntä kaupunkiin palaaminen.

Hän tunsi nyt niin selvään olevan välttämätöntä hänen saada levätä ja
parantua täällä maalla yksinäisyydessä ja rauhassa.

Ehkäpä vielä voisi muuttua, tulla isän kaltainen vakava järjestyksen
mies täällä ollen.

Mutta kaupungissa siellä hyvätkin aikomukset ja lujat päätökset
raukeisivat ja pyörre nielisi.

-- Nytkö heti? kysyi hän hätäisesti.

-- Ei toki! Mitä ajatteletkaan, rakas Antti! vastasi äiti. --
Tarvitsethan levätä lapsi kulta. Sinä näytät niin raukealta ja
väsyneeltä. Mutta eihän se ole ihmettäkään semmoisten ponnistusten
perästä.




III.


Parantumassa!

Hän oli jo kutonut koko ohjelman; hän tunsi yhä enemmän tarvitsevansa
parannusta, ja uskoi myöskin voivansa sen tehdä täällä maalla.

Sillä eihän täällä ollut mitään viettelyksiä eikä vaaroja; väkistenkin
täytyi tottua säännölliseen ja moitteettomaan elämään.

Mutta se selvä tieto entisen elämän kelpaamattomuudesta, minkä oli ihan
itsestään tullut huomaamaan, se se nyt kumminkin lannisti mielialan
entistäänkin väsyneemmäksi ja teki hänet, parantumisen toiveistakaan
huolimatta, araksi ja kerrassaan pelkuriksi.

Isää oli mahdoton nähdä, vielä mahdottomampi seurustella ja jutella
hänen kanssaan.

Sillä hänhän oli niin arvokkaan järjestyksellinen ja varma kaikessa.
Lieneekö koskaan erehtynyt, vielä vähemmän tehnyt milloinkaan
semmoista, mitä olisi tarvinnut hävetä tai peljätä. Hänellä ei voinut
olla käsitystäkään kevytmielisestä nuoruudesta.

Eikä hänkään tunkeutunut Antin läheisyyteen, sillä häneltä kuluivat
päivät kyllin tarkoin toimissaan.

Eikä se ollut tavatontakaan; semmoista se oli ollut aina. Niin paljon
kuin hän pitikin ainoasta pojastaan, oli tämä kumminkin hänelle aina
ollut melkein outo.

Aniharvoin ruokapöydässä lausui hän jotain, ja silloinkin noin
sivumennen, ajatukset kävivät jäykästi omia teitään. Illallispöydästä
meni hän väsyneen näköisenä suoraan makuuhuoneesensa ja nukkui kohta
raskaasti.

-- Tule, Antti, istumaan tänne ja lukemaan?

Niin äiti useinkin kutsui Anttia kamarin ovelta.

Tämä istui tavallisesti keinutuolissaan selaillen jotain kirjaa ja
lukienkin, kun osui huomaamaan jonkun hauskan kohdan.

Kirjasto olikin talossa jokseenkin iso; nuoruudessaan oli rouva lukenut
paljon romaaneja, ja siten kertynyt niitä taloon. Sittemmin lähes
pariin kymmeneen vuoteen ei ollut ollut aikaa, ja niin ei kirjastakaan
lisäytynyt eikä uudistunut.

Mutta Antille ne olivat uutta useammat. Kumminkaan ei hän niitä nytkään
lukenut, selailihan vaan huvikseen ja etsi mieluisia kohtia.

Mutta kun äiti tahtoi häntä saliin, missä itsekin istui neulomassa,
silloin hän luki, luki ikävimmätkin lehdet läpeensä.

Sillä häntä vaivasi äidin lempeä haastelu, joka sai hänen mielialansa
aina niin levottomaksi; katse oli niin vienon puhdas, sitä oli mahdoton
kestää.

Ja äiti tyytyikin hänen itsekseen lukiessaan vain katseluun ja nautti
siitä -- olihan hänellä nyt rakas poikansa kotona.

Ja kun taasen äidin täytyi poistua kyökkiin, meni Antti kamariinsa, ja
tuntien hirmuista väsymystä, heittäytyi keinutuoliin ja haukotteli.

Oli niin väsyttävää, ja tukalaa oli aina sisälläkin istua.

Mutta vaikka kesäinen luonto olikin täydessä elossaan, ei se voinut
elähdyttää häntä, sillä hän oli väsynyt, ja päivä päivältä kävi
yksinäisyys yhä väsyttävämmäksi.

Siihen kyllä alkoi jo tottua venymiseenkin, niin ettei mitään halunnut,
ei kaivannut; mutta se tila kumminkin alkoi nukuttaa ja horroksiin
painaa.

Tuli joskus mieleen karvaita ajatuksia ja tulevaisuus näytti niin
paksulta pimeältä.

Mutta sitten taasen tuntui niin raukasevan, tarvitsi levätä.

Palvelijat sanoivat hänestä, että heidän nuoriherra oli hirmuisesti
ylpistynyt; oli se ennen ollut iloinen poika -- ja piiat nauraa
kihisivät. Mutta kyökkipiialla, joka vasta syksyllä oli taloon tullut,
oli asiasta toinen mielipide, ettei se ylpeä ole, vaan on muuten vain
hieno, kuten tavallisesti nuoret herrat kaupungissa ovat.

-- Ja mitä se meistä sitten? Hyh!

Mutta kahvea hänelle kantaessaan hän kumminkin olisi mielellään
tahtonut herättää nuoren herran huomiota; olisi ollut hauskaa saada
vähän haastella.

Se ei kumminkaan alussa onnistunut; hän ei uskaltanut häiritä häntä,
sillä olihan hän vain palvelija, kuten toisetkin.

Mutta hän ei ollut tavallinen maalaispalvelija, kaukana siitä. Hänen
sekä muotonsa että käytöksensä oli aivan toista.

Vartalo oli hentoinen ja kaikin puolin soma ja miellyttävä ja vartalon
mukaiset vaatteet olivat vallan toisellaiset kuin toisten mekot ja
kauhtanat. Kasvot olivat sievät ja hienotekoiset, otsan, kasvojen
ja kaulan hipiä lumivalkea, poskilla vain terve, rusottava puna;
silmät siniset, isot, elävät ja vilkkaat, niin viehkeän naiselliset
ja tarkoittavat; hiukset vaaleankellahtavat ja suortuvat somasti
kiharaiset; huulet kohtalaisen täyteläiset, punervat kuin vasta
auenneen metsäruusun terät ja mehevät kuin täysikypsä merimansikka
päivänpuolisella ahon rinteellä.

Vaikka Antti olikin melkein kuin elämään väsynyt hartain katumuksen
tekijä, täytyi tuon kaiken kumminkin ajanpitkään häneen vaikuttaa.

Väsyneenä oli ensin katse häneen sattunut, mutta vähitellen se oli
kiintynyt, ja vihdoin oli kuva painunut sielun sisimpään, silmät
auenneet seposenseljälleen ja katse elostunut.

Kaikki ihmiselliset tunteet, vietit ja intohimot uhkasivat palata ja
täyttää koko olemuksen elämällä.

Hän tunsi sydämmensä sykkivän kiihkeästi ja epätasaisesti.

Hän ei ollut enää äänetön, kalpea, eloton marmoripatsas, hänen
vastustamattomasti halutti puhua jotain palvelustytölle ja saada
hänetkin puhumaan.

Ja se olikin kuin tulen heitto hyvin sytteillä varustettuun uuniin.

Tarvitsi vain kysyä:

-- Mistä sinä olet meille muuttanut?

Ja hän kertoi kohta, kertoi pitkän historian elämäänsä, kertoi
jännittävästi ja heleän kauniilla äänellä. Pääsisällys oli, että hän
oli tullut kaupungista, kauppias Kaukoselta.

Ei olisi halunnut maalle, vaan äiti oli niin kovin pyytänyt ja
rukoillut, eikä hän ollut hennonut olla tottelematta. Siellä
kaupungissa oli ollut niin hauskaa, niin hurmaavan hauskaa!

-- Miksi tahtoi äitisi sinua maalle?

Hienosti punastuivat ohimot; mutta suoraan hän kertoi:

-- Kun se hupelo luuli minun muuttuneen kaupungissa, niin siksi lähetti
minut maalle. Sanoi jo näkevänsä, etten ole enää niin viaton kuin hänen
huostastaan lähteneenä.

Hän nauroi löyhästi ja heitti päätään taaksepäin, jotta suortuvat
solahtivat niin viettelevän houkuttavina puhtaalle otsalle.

Antti hymyili hänelle ja katse loisti.

Hänkin oli siis parantumassa.

Molemmat parantumassa maaelämän rauhassa, paossa viettelyksiä ja
vaaroja.

Anttia nauratti, nauratti väkiselläkin tuo yhtäläisyys.




IV.


Oli kuin päivä olisi paistanut pimeään kiviluolaan.

Ja hän oli palvelustyttö vain, jollaisesta Antti ei ennen ollut
viitsinyt ajatellakaan mitään hyvää ja ylevämpää; sillä pienuudesta
pitäin oli hän tullut tietämään olevansa paljon parempi sikäläisiä
-- se tieto oli kuin itsestään imeytynyt vanhemmista, jotka selvään
näyttivät asemansa ja arvonsa tajuavan.

Mutta suotakoon se hänelle anteeksi! Olihan hän kumminkin täällä
kaikesta kauniista köyhässä sydänmaankylässä ainoa, jota voi
ihastuksella katsoa silmiin, jopa tulla runolliseksikin.

Kaiket päivät ajatteli Antti nyt häntä, ja nautti yksin jo
ajattelemisestakin.

Tosin hän sen huomasi, ettei se hänelle oikein sopisi ja että se
melkein alentaa hänen arvoansa -- niin pitkällä jo oli vasta uninen
ajatuskyky. Mutta mitä hän siitä välitti!

Sillä hän oli rakastunut -- hän itsekin sen uskoi, mutta nauroi vain
sille.

Almahan se hänessä oli loihtinut eleille uuden elämän halun ja
rattoisan seurustelun kaipuun. Hänen hymynsä kävi päivä päivältä
hurmaavammaksi, hänen katseensa lumoavammaksi.

Ja hän näytti ymmärtävän kaikki, oli kuin olisi nähnyt hänen sieluunsa
-- ja siitä hän viehkeni, viehkeni viehkenemistään, ja sulosemmiksi
kävivät päivät.

Parantumassa!

Antti ei sitä enää muistanut ja tuskinpa olisi siitä välittänyt, jos
muistanutkin olisi. Hän oli parantunut.

-- Herralla taitaa olla ikävä täällä maalla? kysyi Alma kerran kahvea
Antille hänen kamarissaan tarjotessa ja hänen katseensa oli niin
herttaisen säälivä ja armas samalla.

-- Miten niin?

Sillä Antti ei siitä nyt mitään tiennyt.

-- Ajattelin vaan, kun täällä maalla ei ole herralla mitään sopivaa
seuraa.

Se sattui niin hyvin. Itserakkauden tunne vilahti sielussa; mutta se
oli vain hetkinen, ja peittyi hurmaavaan ihastuksen tunteesen.

Hän oli vielä niin verrattoman viisas, yhtä viisas kuin kauniskin.

Ensi kerran katsoi Antti häntä tulisen hehkuvasti silmiin.

Alma lensi tulipunaiseksi ja katsoi lattiaan.

Ja siinä semmoisenaan hän vasta kaunis oli.

Valkeahipiäisillä poskilla rusottivat ihanat ruusut, kesän ensimmäisten
vertaiset, ja ulottuivat ylös ohimoilla valuville kultakutrille -- otsa
ja kaula olivat vain lumivalkeat.

Hänkö turmeltunut?

Ei, ei! Sadasti ei! Hän oli viattomuus itse.

-- Alma!

Alma loi häneen läpitunkevan, hehkuvan, naisellisen katseen, joka
tuntui sielun sisimpiin intoa ja hekkumaa vuodattavan.

Keinutuoli oli jo aikaa seisahtanut.

-- Alma, aseta tarjotin tuonne pöydälle? Hän teki sen.

Kuumina hehkuivat Antin posket, hengityksensä oli hätäinen, melkein
tukehtuva.

-- Tulehan tänne, Alma! hän käski; sillä tunteestaan huolimatta hän
kumminkin tietämättään tiesi, mikä heidän erotuksensa oli.

Mutta Alma seisoi paikallaan liikahtamatta ja katsoi ujosti eteensä,
ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan:

-- Herra, minä olen nainen.

Mutta semmoisenapa hän olikin niin viehättävän näköinen, niin
naisellisen, niin houkuttelevan viehkeän, että Antti ihan tietämättään
kavahti pystyyn ja veti hänet syliinsä, takaisin keinutuoliin
laskeutuen.

Hän ei vastustanut, taipui vain hermottomana hänen rinnoilleen, ja
hänen hengityksensä poltteli Antin muutenkin tulikuumaa kaulaa.

Antti suuteli intoisesti hänen ruusuisia mansikkahuuliaan, suuteli
kerran, toisen, suuteli kymmenestikin.

Kerran ennen oli hän näin kiihkeästi suudellut. Se oli ollut ensi
lemmen kohtaus valoineen ja lupauksineen.

Nyt hänen ei tarvinnut mitään luvata, mihinkään sitoutua, kuten
silloin, mutta hän olikin silloin lapsi.

Ehkäpä hän nytkin olisi niin innoissaan ollen vannonut, jos Alma olisi
valoja vaatinut ja lupauksia.

Mutta hän ei vaatinut mitään, lepäsi vain kuin siipeen ammuttu
kyyhkynen Antin sylissä raukeana ja tahdotonna.

Askelia salista.

Hän hyppäsi Antin sylistä, heitti silmille venähtäneet suortuat taakse
ja alkoi kiireesti järjestellä Antin pöytää.

Rouva astui sisälle.

-- Se on hyvä, tyttäreni! Ajattelinkin käskeä sinua siivoamaan, puhui
hän leppeästi.

Antti istui kalpeana hämmästyksestä.

Alma tarjosi hänelle jäähtynyttä kahvea.

Hän ei ottanut, ei voinut. Jäsenet olivat kuin kivettyneet.

Alma poistui.

Hän näytti levolliselta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Rouva istui tuolille pöydän viereen ja virkkoi puheen alkuun
päästäkseen:

-- Se on hyvä tyttö tuo Alma, vaikka ottaessani pelkäsin hänen
tapojansa.

Hän pysähtyi. Katse oli kiintynyt Anttiin; näytti huomaavan jotain.

Mutta sitten hän jatkoi:

-- Tytön äiti viime syksynä kaupungissa käydessäni itki minulle ja
sanoi pelkäävänsä pahinta, että tyttö, kun on vilkas ja huikenteleva
luonteeltaan, joutuu vielä huonolle jäljelle, kun kaupungissa on niin
kauheasti viettelyksiä ja vaaroja. Vaimo parka oli köyhyydessään
kasvattanut orpoa lasta, tehnyt uutterasti työtä ja niin omin neuvoansa
tytön ihmiseksi saanut. Ja aina sittenkin oli vaalinut häntä neuvoilla
ja varoituksilla. Minun kävi säälikseni eukko parka, ja kun huolensa
hyvin tajusin, otin tytön palvelukseen.

Antti istui levottomana ja hypisteli kellonsa periä. Ei olisi tahtonut
mitään nyt hänestä kuulla. Mutta äiti jatkoi:

-- Niin hän on todellakin hyvä tyttö, minä pidän hänestä paljon. Ehkä
lienee huikenteleva; mutta toivon hänen täällä maalla vakaantuvan.

Anttia väristytti.

Äidin seurassa oli taasen niin hirmuisen tukalaa.




V.


Kolmen istuivat he aamiaispöydässä, kuten tavallisestikin. Alma tarjosi
ruokia.

Antti loi häneen sivusilmäyksen aina kuin hän kulki kyökistä
ruokahuoneesen, mutta niin varovaisen kuin odottaakin sopi näin
vanhusten läsnä ollessa. Ja hän olikin jo kerjennyt vakautua ja jo
ajatellakin, sillä olihan hän jo lähes kolme viikkoa ollut kotona ja
osan siitä ajasta viehkeillyt tytön kanssa, ja heidän välinsä pysynyt
syvimmässä salaisuudessa. Siinä nyt ei tosin muuta ollutkaan kuin huvi.
Antti sen jo voi ihan kylmästi ajatella, ettei muu kuin huvi, kun ei
muutakaan huvia ollut. Mutta huvi elähdytti kumminkin ja piti hänen
mielialaansa jotenkin pirteänä.

Rouva jatkoi alotettua keskustelua.

-- Hän on ankara järjestyksen ihminen, sanoi hän. Kauppias nyökäytti
tyytyväisenä päätään.

-- Ja hirmuisen vaativainen maalaistyttö tietysti, ehätti siihen Antti
pistelijäästi.

-- Ankara ja vaativainen järjestyksen puolesta, huomautti siihen
kauppias, vieden ison lihaviipaleen suuhunsa. -- Minä kunnioitan
semmoisia ihmisiä, varsinkin nuoria.

Antti luuli tuossa viimme lauseessa huomaavansa jonkunlaisen
sivuletkauksen itseänsä vastaan.

Sillä ukko, vaikka ei siitä ollutkaan mitään puhunut, näytti jo usein
kyllästyneeltä poikansa toimettomaan elämään ja joskus jo sanojen
lomissa luuli Antti huomanneensa piikkejäkin.

Hän ei vastannut; istui vain ja koetti näyttäytyä niinkuin ei olisi
koko kysymyksestä välittänyt sen enempää.

-- Täytyy ihmetellä Hilman aikaista kehitystä, jatkoi rouva. -- Alun
toisellakymmenellä oli vasta äitinsä kuollessa. Talouden hoito jäi
silloin väettömän tytön huoleksi. Mutta siellä oli kumminkin aina
sievää ja siistiä, aistikas järjestys vallitsi kaikkialla, ja hän hääri
ja toimi kuin aika ihminen.

-- Ja nyt pari vuotta veljeni kuoleman jälkeen on hän itse hoitanut
järkevästi liikettä ja taloutta, ihan yksin kaikkea. Hämmästyin
talvella siellä käydessäni sitä asioiden hyvää menoa, mikä siellä oli,
lisäsi kauppias.

Antti ei siihen mitään sanonut, vaikka harmittikin mieltä tuo tavaton
kiitos, mitä varsinkin isänsä tavallisesti oli kyllin saita kenestäkään
ihmisestä lausumaan.

Puhe oli kauppiaan veljentyttärestä, neiti Hilma Heikkisestä, jolta oli
vasta tullut kirje, missä ilmoitti tulevansa sedän luo kyläilemään ehkä
parin viikon ajaksi.

Ja vanhukset olivatkin siitä hyvillään, sillä he pitivät hänestä paljon.

Mutta Anttia se ei miellyttänyt.

Hän ei tosin häntä tuntenut, eikä ollut edes nähnyt häntä sittenkuin
lyseon alemmilla luokilla ollessaan, jolloin Hilma niinikään aloitteli
koulunkäyntiänsä tyttökoulussa. Siis ei hän itse puolestaan tiennyt,
millainen koko tyttö nyt oikeastaan oli. Vanhempiensa kertomukset
hänestä eivät Anttia vain miellyttäneet. Sillä sellaisessa naisessa,
joka toimii itse asioitaan kuin mies, ei voinut olla rahtuakaan
naisellista hienoutta ja viehättäväisyyttä, arveli Antti.

Varsinkin olivat häneen pahat epäilykset serkusta heränneet niistä
alkuenteistä, jotka talossa tapahtuivat heti kirjeen saavuttua.

Äiti, joka tytön hyvin tunsi ja tiesi millainen hän oli, liikkui ja
lensi niinkuin olisi tuli jalkojen alla polttanut, ja palvelusväki oli
samallaisessa pyryssä.

Sillä kirjeessä seisoi, että hän aikoi saapua samana päivänä kuin
kirjekin.

Kaikki oli silloin nurin talossa: sängyt, kaapit, pöydät, tuolit, ja
sanalla sanoen kaikki olivat saaneet siirtyä paikoiltaan. Ja piikojen
kosteat raasut ne tunkeutuivat kaikkialle.

Antin rauhallinen kamari ei saanut sekään olla vapaa tuosta
hävittävästä mullistuksesta, ja koettipa hän olla vaikka missä, aina
oli hän tiellä ja sai siirtyä muualle.

Itse Almakin oli monesti nykässyt pois tuolin, jolle Antti juuri oli
aikonut istua, ei hänkään joutanut katsomaan, ei hymyilemään, lensi ja
pyöri vain kuin tuulessa. Hiki valui kuumuudesta hehkuvia poskia alas
kaulalle.

-- Herran serkku kuuluu olevan erinomainen tomu- ja tahrapaikkojen
nuuskija, sanoi hän kerran sivumennessään Antille.

Anttia nauratti Alman sukkeluus.

Tomu- ja tahrapaikkojen nuuskija!

Se oli sukkelasti sanottu.

Nyt hän vasta sai oikein selvän kuvan, millainen oikeastaan oli se
arvoisa serkku, jota varten kaikki tämä mullistus oli tapahtunut.

Ja nyt vasta kuva olikin kaikkea muuta kuin miellyttävä: törkeä
tekoinen, vino, ilkeä ja sietämättömän pikkumainen.

Mutta toiset odottivat häntä aivan toisellaisin tuntein; olipa isä
vetänyt päälleen uudemman nutun -- seikka, joka oli vallan tavatonta
näin arkipäivänä.

-- Onko kyökissäkin kaikki tarpeellisessa kunnossa? katsoi hän vielä
päivällispöydässäkin tarpeelliseksi muistuttaa, vaikka hän muuten ei
juuri sekautunut naisväen tehtäviin.

Kaikki sanottiin olevan tarpeellisessa kunnossa, ja siihen hän virkkoi
tyytyväisenä:

-- Hyvä!

-- Isä, näen mä, odottaa arvokkaita vieraita, pisti Antti muka
leikillisesti.

-- Aivan niin, vastasi tämä. -- Me saamme ehkä piankin kunnian ottaa
vastaan serkkusi.

-- Ja siksi on isä oikein juhlatuulella!

-- Näetkös, se kannattaa! Hän on niitä sellaisia ihmisiä, että saisin
hänet vaikka...

Hän vilkutti leikillisesti silmiään.

-- Mitä isä tarkoittaa?

-- Niinpä niin. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka hänestä
tulisi minulle -- miniä.

-- Isäpä on tänään oikein veitikkamainen, vastasi Antti huultaan purren
suutuksissaan, sillä hänen mielessään kummitteli puhuttu sukulainen
vähintäänkin karkeana talonpoikaiskörrinä. Vilahti jo vastenmielinen
tunne siitäkin, että hänellä oli sukunimenä sama Heikkinen kuin
heilläkin, jolla kyllä muutenkin oli iljettävän talonpoikainen
sointunsa, ja että hän vielä lisäksi julkesi olla heidän sukulainen.

Hän kääntyi akkunaan ja katseli pitkin kylän valtatietä ja kylän
laiteella olevaa näreikkötakalistoa, mihin tie piiloutui. Ja tuolla,
missä se mutkikkaana, kylän aukealle solahti, näki hän paksun
pölypatsaan lähenemistään lähenevän jättäen peräänsä summan, jälkeen
ohenevan tomukiehkuran. Se läheni kuin oikukas tuulispään kurimo.

-- Ehkäpä tulee hän nyt tuossa pölypatsaassa, se odotettu prinsessa.

Se oli Antin paraan ymmärryksen mukaan tilaisuutta varten keksitty
sukkeluus.

-- Totisesti! huudahtivat vanhukset kuin yhdestä suusta.

-- Mutta minusta näyttää, että amatsooni istuu rattailla vallan yksin
ilman kyytimiestä, ivaili edelleen Antti.

-- Hän se on, sanoi isä.

-- Niin minäkin luulen, myönsi äiti.

-- Onpa tosiaan koko körötys! murisi Antti puoliääneen.




VI.


Koko Heikkisen väki riensi ulos pihalle, sillä kaikki olivat tuon
hurjan tulon havainneet. Anttikin oli tullut uteliaisuudesta näkemään,
miten portilla oli käypä, kun siinä oli jyrkkä käänne tehtävä, että
rysähtääköhän koko tuulispää tukevaan portinpieleen vai? -- häntä ei
pelottanut, hän oli vain utelijas.

Ja juuri kuin pääsivät ulos pihalle, syöksyi hevonen hurjana, vauhkona
portista tallin seinää vasten ja kohona näyttivät kärryt lentävän
perässä.

Siihen se kumminkin korskuen seisahtui; jos askeleen olisi lisää
ottanut, niin pää olisi ollut maskina vahvoja hirsiä vasten. Mutta
lujalle olivatkin ohjakset vedetyt.

Rattailta hyppäsi alas keskikokoinen naishenkilö vahvasti tomuisissa
vaatteissa ja hattu takaraivoilla kallellaan; kasvot olivat
tulipunaiset ja silmät säihkyivät.

Suoraan hän juoksi hevosen suitsiin, ei näyttänyt vastaanottajiaan
huomaavankaan.

Hevonen korskui ja koetti vieläkin riekkua.

-- Poku, Poku! Johan sinä nyt varsin vauhkona riehut, hyväseni! Tyynny
nyt toki! puheli hän taputtaen hevosen höyryävää kaulaa.

Kun vihdoinkin sai hevosen rauhoittumaan, niin hän kääntyi levollisesti
kartanolla seisojiin ja virkkoi:

-- Hyvää päivää, setä ja täti, hyvää päivää!

-- Taivaan Jumala! huudahti rouva, joka, kuten kaikki muutkin,
viimeisestä kohtauksesta oli kauhistuksen vallassa.

-- Saisikohan talliin tämän hurjan? puhui tulokas tyynesti.

-- Saamme, saamme, lapsi kulta. Mene sinä vain sisälle! sai kauppias
Heikkinen itse vihdoinkin sanotuksi ja astui lähemmä tervehtimään.

-- Tule, Hilma rakas! rouva vapisevalla äänellä puhui. -- Jumalan
kiitos, että vielä kipene henkeä on sinussa.

Vieras naurahti.

-- Ei mitään vaaraa. Terve, terve! Tulista tuloa tosin. E-ei! Kyllä
niinä itse riisun. On tottunut itsepäiseksi, kun ei melkein koko kesänä
ole ajettu, puhui hän ja ryhtyi hevosta valjaista riisumaan.

Hän päästi jo toisesta aisasta ja pistäytyi täysin tottuneesti hevosen
kaulan alitse toisesta päästämään.

Silloin kaikeksi onnettomuudeksi tervehti talon nuori Piiu
aitauksestaan vierasta huimapäätä, joka kohta teki intohimoisen hypyn
ja äkkikäänteellä pyörsi tervehtijään, luontoperäisesti korskuen.

Kauppiaan ronkkaan osui pyörä niin voimakkaasti, että hän päistikkaa
keikahti kartanoon.

Rouva kirkasi kipeästi ja vaipui melkein tiedottomana Antin syliin, ja
jääkylmät väreet kiirivät tämänkin selkäpiissä.

Mutta neiti Heikkinen riippuili hullun hevosen päässä eikä hellittänyt,
ennenkuin sai sen asettumaan. Kauppias vääntihen muristen ylös vetäen
loukkautunutta jalkaansa.

-- Suokaa anteeksi, setä! virkkoi Hilma hengästyneenä, taluttaen
hevosta takaisin.

-- Miten lie itsesikin laita? virkkoi siihen kauppias melkein
surkeasti. -- Mutta missä lemmossa se Pieti on? Antti, vie hevonen
talliin.

Antti ei kehdannut kieltäytyä, vaikka totisesti vastenmielistä olikin
ryhtyä mihinkään tekemisiin sekä tuommoisen serkun että enitenkin hänen
villin hevosensa kanssa.

Mutta tuskin oli hän pari vastenmielistä askelta ottanut, kuin vieras
luoden häneen vakavan tutkivan katseen virkkoi:

-- Tuskin sinä tätä talliin saat. Ryvetät vaan vaatteesi.

Antti punastui kuin koulupoika.

-- Neiti luulee siis...

-- Niin, todellakin, ettei serkku ole tottunut tämmöisiä vallattomia
hillitsemään.

Antti puri loukkautuneena huultaan ja seisoi siinä hölmistyneenä ja
suuttuneena häneen tähdätystä pistoksesta; mutta ei hän sentään voinut
serkulleen mitään ilkeää vastata paraalla tahdollaankaan.

Löytyy näet ihmisiä, joita väkiselläkin täytyy ihmetellä, vaikkapa ei
heitä ihailisikaan, ja hän, neiti Heikkinen, kuului tähän ihmisten
lajiin.

Neiti Heikkinen oli taluttanut hevosen tallin ovelle, aukasi säpin ja
vei sen itse edellä astuen sisälle.

-- Se oli hämmästyttävä kohtaus! huokasi rouva, päästen vähän
levollisemmaksi, kun vauhko hevonen vihdoinkin oli poistettu näkyvistä.

Portailla seisoivat piiat ja nauraa kikittivät salaa, hupaisesta näystä
pirteytyneinä.

-- Siinä on tyttöä!

-- On siinä!

He oikein ihmettelivät.

-- Tallirengiksihän tuota muuten luulisi.

Se oli Alma, joka niin sukkelan pistävästi vastatulleesta lausui.

Antti kuuli sen eikä voinut olla sille hymyilemättä.

Kauppias mennä lyyhästi tallin ovelle ja puoliääneen mutisi:

-- Ruunaksi tuommoinen peto!

-- Kuinka setä?

Neiti Heikkinen pistäytyi juuri tallin ovesta. Kauppias joutui
hämilleen.

-- Poku on kelpo hevonen eikä minulla siis ole mitään häntä vastaan.
Tuittupäinen tosin; mutta kyllä se siitä talttuu. Mutta sattuiko setään
pahastikin? kysyi Hilma huolestuneesti.

-- Ei ollenkaan, koetti tämä levollisesti vakuuttaa, -- Ronkkaa se vaan
vähän vikuutti.

Iloisesti ja avoimesti tervehti sitten vieras sukulaisiaan.

-- Mutta miten uskallat ajaa tuollaisella vauhkolla? kysyi rouva
äidillisen hellästi.

-- Mihinkäpähän selvältä tieltä päässee, vastasi tyttö korjaten
taakse solunutta hattuaan. Eikä se tuommoinen aina ole. Sattui nyt
säikähtymään metsästä hakotaakkaa kantavaa miestä, siinä kaikki!

-- Herra siunaa! Se oli varmaankin Pieti! huudahti rouva säikähtyneenä,
ikäänkuin olisi äkkiä huomannut olevansa yksin syyllinen koko
vaaranalaiseen tilaan.

Pieti oli todellakin laitettu hakoja noutamaan tallin lattialle. Tuolla
tiellä hän nyt tallustelikin ryhevä hakotaakka seljässä.

Kaikki olivat menneet sisälle. Antti oli käynyt jäljessä ja ollut
miettivän näköinen. Se uutuus, mikä vieraan esiytymisessä ja koko
käytöksessä esiytyi, se se nyt antoi hänelle ajatuksen aihetta.
Ensi vaikutus ei saattanut arvostelemaan vielä vähemmin ihailemaan,
synnyttihän vain tuommoista ihmettelyn sekaista kummastelua.




VII.


Illalla istuttiin puistossa teetä juomassa.

Kauppias oli nuorekkaalla tuulella, puheli tavallista enemmän, laskipa
leikkiäkin väliin.

Kaikesta päättäen piti hän erittäin paljon veljensä tyttärestä.

He olivatkin juontuneet innokkaasti keskustelemaan keskenään kauppiaan
mieli-aineesta, maanviljelyksestä. Hilma kertoi paraallaan, että
heidän niityillä viime kesänä olivat heinämadot tuhojaan tehneet,
mutta hän oli kohta teettänyt ne pelloksi ja niihin kylvättänyt
kauraa ja kylvöheinää. Uutisviljelyksestä ja vuoroviljelyksestä puhui
hän niin asiantuntijan tavalla, että vanha kauppias kuunteli häntä
kunnioittavalla tarkkuudella kuin mitäkin vanhaa maanviljelyksen
neuvojaa.

Keskustelusta olivat jo aikaa jääpyneet toiset, se oli heille sekä
outoa että nuoren sukulaisen esittelemänä tavatonta ja vastenmielistä
kuulla.

Rouva istui äänettömänä pöydän toisessa päässä ja hypisteli
ajatuksissaan ruohon helppeitä helmaansa. Hänen rinnallaan istui Antti
ja käytti tilaisuutta tarkastellakseen serkkua. Se kävikin hyvin
päinsä, sillä tämä oli niin kokonaan vajoutunut keskusteluun, ettei
ollenkaan tarvinnut peljätä hänen tarkastelua häiritsevän.

Hän ei todellakaan ollut ollenkaan semmoinen, miksi hän oli häntä
kuvitellut.

Siisti ja aistikas, vaikka yksinkertainen oli hänen kansallispukunsa,
ja koristelematon hattu sopi vallan mainiosti.

Esiytyminen varmaa ja suoraa, mutta ei ollenkaan töykeää eikä raakaa.

Vartalo moitteeton. Rinnat ja vyötäinen tosin eivät olleet erittäin
silmään pistävät; vaan siihen saattoi olla syynä tuo väljähkö puku.

Kasvot olivat melkein kauniit ja varmaan sitä olisivatkin olleet,
jollei kevään ja kesän ahva olisi niihin ottanut. Pieni, pyöreähkö
oli leuka, täyteläiset ja verevät hienohipiäiset posket. Suu oli
kohtalainen; huulet päättävästi suljetut, hitaat hymyämään. Mutta niitä
tuli Antti kumminkin pitemmän aikaa tarkastelleeksi. Tuntui kuin niihin
lemmen viehkeys olisi ollut kahlittuna ja odottaisi vain irtipäästön
aikaa. Sievä valkoinen hammasrivi näyttäytyi ainoastaan hänen
puhuessaan. Nenä oli suomalainen, mutta ei tökerö eikä liian kippuraksi
hätäytynyt. Siniset silmät olivat isot ja elävät, katse viehättävän
naisellinenkin toisinaan; useimmin kumminkin kiinteän päättävä. Otsa
oli selvä ja kauniisti, kaareva, mutta ehkä liian korkea. Tukka tuuhea,
tarkoin ylös kammattu, ettei otsalle päässyt yhtään kiharaa; palmikko
paksu ja pitkä, paljon alemma vyötäisiä ulettuva.

Ääni oli kaunis, teeskentelemättömän sointuva. Lauseet tulivat selvinä
ja varmoina, kuin jos jokainen sana olisi ollut perusteellisesti
punnittu.

Antti oli vaipunut ajatuksiinsa.

Mutta hän oli niin tavattoman erilainen kuin muut naiset, nuoret
neitoset.

Ajaa esimerkiksi hevosta, tappelee hurjapäisen oriin kanssa kuin mies
ja taluttaa sen kuonosta talliin -- nuori nainen!

Ja Antti sen taasen tunsi aivan selvästi, ettei se ollut sopivaa.

Todellakin tallirengin tehtäviä.

Ja oliko sekään naisellista, ensinkään sievää ja kainoa, että hän puhui
pelkästään vain maanviljelyksestä ja yksinomaisesti kauppiaan kanssa,
joka itse innostuneena aineeseen ei puolestaan siinä mitään epähienoa
huomannut.

Semmoiset keskustelut olivat Antin mielestä kyllä miesten kesken joskus
anteeksiannettavia, mutta että nainen semmoisista puhui ja haasteli oli
kerrassaan epähienoa.

Neiti Heikkinen oli sinutellut häntä. Mutta millä oikeudella? Lapsina
olivat molemmat sen tehneet ilman vähintäkään sopimusta; nyt olivat
aika ihmisiä ja kokonaan outoja toisilleen.

Mutta Antti ei ollut mikään ankara eikä liikanainen vaatimuksissaan,
kun kerran oli asian ottanut oikein perinpohjaisesti punnitakseen.

-- Missäpä olisikaan hienompia tapoja oppinut? hän ajatteli, ja melkein
kävi sääliksi.

Hän lakkasi katselemasta.

-- Jos haluat, niin lähdemme iltakävelylle katsomaan kuokoksia tuonne
vainion laiteelle. Kyllä huomaat, ettei siitä olisi peltoa yksistään
ojittamalla tullut.

-- Mitä ajattelet? Onhan Hilma väsynyt sinne lähtemään, puuttui
puheesen rouva, melkein nuhtelevasti katsoen kauppiasta.

-- En, täti, en ollenkaan ole väsynyt, ehätti Hilma.

-- Semmoisen matkan kulkenut!

-- Kaikkia! Suottahan olisin nuori, jos tuommoisesta väsyisin.
Päinvastoin tunnunkin nyt virkeältä, virkeämmältä kuin pitkään aikaan.
Hei, täti! Minä voisin vaikka kantoja vääntää.

Hänen kasvonsa säihkyivät niin terveen iloisesti ja näytti kuin
vastustamaton halu olisi pakottanut häntä johonkin vallattomuuteen,
vaikkapa viskaamaan nurin jonkun seuralaisistaan.

Kauppias nauraa hytkytti kevyesti; mutta hämillään oli rouva, ja Antti
käänsi ylenkatseellisesti katseensa toisaalle.

-- Lähdemmehän? kysyi Hilma.

-- Lähdetään vaan, myönsi kauppias.

Selvään huomattava vastenmielisyys kuvastui Antin kasvoilla.

-- Serkku näyttää väsyneeltä, virkkoi Hilma heittäen terävän katseen
häneen.

Antti joutui hämilleen.

-- Väsymystä sanotaan olevan kahta lajia, väsymistä työstä ja väsymistä
levosta, jatkoi Hilma tarkoittavasti.

Antti punastui ja puri huultaan, mutta ei mitään vastannut.

Täytyi lähteä hänenkin.

Yhdessä äidin kanssa kävelivät, kumpikin lähes äänettöminä.

Mutta edellä menivät kauppias ja Hilma, ja vilkkaasti juttelivat
keskenään.




VIII.


Neiti Heikkisellä oli tavattoman laajat ja monipuoliset tiedot, kuten
pian tultiin huomaamaan, ja se tinkimättä tunnustettiin. Itse Antinkin
se täytyi hiljaisuudessa myöntää, vaikka vastenmielistä se olikin.
Sillä tämänpä tähden hän kävi yhä aremmaksi ja epävarmemmaksi itse.

Kauppias oli silmittömästi häneen ihastunut -- siihen epäilemättä
vaikuttivat keskustelut maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä
sittemmin kaupasta.

Taloudenhoidosta keskusteli rouva mielellään hänen kanssaan sekä
varsinkin kasvien hoidosta, johon Hilmakin näytti hyvin ihastuneen.
Mutta sittenkin oli hän epävarma tunteistaan häntä kohtaan. Toisen
kerran ihaili rajattomasti, mutta toisen kerran taasen tuntui
sopimattomalta hänen käytöksensä ja esiytymisensä.

Olipa Anttikin toisinaan sulautua hänen mehevän noreista liikkeistään
ja hänen kasvojensa, varsinkin noiden isojen sinisilmien elävyydestä.
Tuntui aina silloin, kuin jos hän olisi ollut kaunis, viehättäväkin.

Mutta siihen hänen olisikin pitänyt pysähtyä, ei mennä pitemmälle, ja
vielä parempi olisi hänelle itselleen ollut, jos olisi valjastanut
hullun oriinsa ja mennyt samallaista pyryä, kuin oli tullutkin.

Silloin olisivat kaikki jääneet ihmettelemään, puolitietoisiksi hänen
suhteensa.

Mutta niin ei hän viisaudessaan ymmärtänyt tehdä.

Ensinnäkin herätti huomiota ja hiljaista paheksumista hänen varomaton
seurustelunsa palvelusväen ja työläisten kanssa. Niille hän jutteli
jokaisessa sopivassa tilaisuudessa milloin mitäkin, välin kuultiin
hänen työväelle lepoaikoina puhuvan sivistyksen tarpeellisuudesta
ja ihmisten yhdenvertaisuudesta, välin laski leikkiä näiden kanssa,
nähtiinpä kerran juoksevan kilpaakin jonkun torpparin nuoren,
huimapäisen tytön kanssa.

Kun rouva kerran ruokapöydässä hyvin varovasti mainitsi tuosta, lausui
hän suoraan, kuin olisi valmistautunut siihen:

-- Seurustelemalla työväen kanssa saamme nämä luottamaan itseemme, ja
jos meillä jotain hyvää ja edullista on tarjota, niin he sen omistavat.

Siitä ei kumminkaan väittelyä sukeutunut, sillä tämä kysymyksessä oleva
asia oli toisista niin vähäpätöistä laatua, etteivät siitä katsoneet
kannattavan pitemmälle puhua. Kauppiaskin vain, vaikka asemassaan aina
jyrkkä ja alhaisoa luokseen päästämätön, myhähti hyväntahtoisesti
hänelle niinkuin lapselle, joka viattomuudessaan on sanonut tyhmän
mutta vähemmän vaarallisen sanan.

Mutta Anttiin koski muutamana päivänä hänen tunkeilemisensa kovin.

Alma oli vienyt kahvea hänelle hänen kamariinsa, missä yksinään ollen
oli jo totutun tapansa mukaan hyväillyt tyttöä. Tämän pitemmän aikaa
viivyttyä ja vihdoinkin mentyä kuuli hän raolleen jääneestä ovesta
serkkunsa puheen.

-- Alma!

-- No?

-- Te olette vielä nuori ja kokematon; siksi varoitan teitä...

-- Mistä?

Antti pidätti hengitystään ja kuunteli tarkoin.

Neiti Heikkinen mahtoi olla vähän hämillään, koskapa kului hetkinen,
ennenkuin hän jatkoi.

-- Pelkään, ettette ole tulleet ajatelleeksi, mikä teidän korkein
rikkautenne on, hän vihdoin puhui.

-- Minulla ei ole mitään rikkautta, vastasi tyttö kevyesti.

-- Siinäpä se. Te ette ole ajatelleet, että voitte, jos itse tahdotte,
olla rikkaampi kuin moni kurja kaikkine kultineen, nimittäin jos
säilyttäydytte puhtaana.

Äänettömyyttä.

-- Ajattelemattomuus on useimmin lankeemisen ensimmäinen askel. Siksipä
neuvonkin teitä, ajatelkaa, varokaa.

Hiukset nousivat pystyyn Antin päässä ja kylmä, jäinen väristys luisui
läpi ruumiin.

-- Tuo, varsinkin meidän naisten onnen kerrassaan kukistaja, hempeyteen
vajoaminen voipi olla teidän kovinkin läheinen vihollisenne. Sillä te
olette kevyt ja nautinnoista haaveileva. Mutta teidän täytyy tietää,
että olette yhtä hyvä ihmisenä kuin kuka hyvänsä ja ettei kenelläkään
ole oikeutta teidän onnenne pääomaan kajota.

Antti oli saanut kuulla tarpeeksi, ja ymmärsi hyvin tuon hirmuisen
ihmisen tarkoituksen.

Nyt hän oli perin loukkautunut, koetti halveksia häntä sydämmestään,
mutta onnistumatta sitä hänelle suoraan osottaa. Siihen oli sekin
esteenä, että vanhemmat kunnioittivat häntä vielä niin suuresti.

Tosin rouva jo näytti vähin erin luopuvan siitä, varsinkin sen perästä
kuin Hilma oli tehnyt hänelle julkisen muistutuksen siitä, ettei hän
täytä haltijan velvollisuutta palvelusväkeensä nähden, kun ei koetakaan
kehittää heidän henkistä puoltansa.

Antti oli hyvillään, kun äiti loukkautuneena siitä hänelle kertoi. Hän
koetti kevyesti nauraa semmoisille mielipiteille, ja nauroi niille
äitikin.

Hilma itse sitä ei kumminkaan saanut kuulla.

Kerran, hänen ollessaan ajelemassa, virkkoi jo rouva kauppiaalle, että
häntä hämmästytti Hilman käytös ja mielipiteet, sillä hän oli näihin
asti pitänyt häntä sivistyneenä ihmisenä.

-- Ja sinä häntä täytyykin pitää, sillä hänellä on laveat tiedot ja on
kyvykäs kaikin puolin, vastasi kauppias huolimattomasti.

-- Senkö pidät kyllin riittävänä, huomautti rouva loukkautuneesti. --
Tuoko on kaunista, kun hän tahtoo olla kaikki kaikissa? Jos minä nyt
sekautuisin sinun asioihisi, kuten hän jo hyvin usein on tehnyt...

-- Se nyt on toinen asia.

Mutta hämilleen oli kauppias joutunut.

-- Hän on myöskin nainen, ja mikä kerran on muille sopimatonta, on
hänellekin, väitti rouva.

Kauppias ei puhunut mitään.

-- Minua iljettää hänen käytöksensä, puuttui Anttikin puheesen.

-- Sinua!

Omituinen oli ukon katse, kiukkuinen, pettynyt ja hämmästynyt yht'aikaa.

Hän poistui sen enemmittä puheitta.

Hän siis toisten harmiksi piti vielä veljensätytärtä suuressa arvossa.

Mutta huolimatta siitä luuli Antti ilokseen pian huomaavansa
serkun itsensäkin tajuavan, mitä hänestä yleisesti ajateltiin.
Ja vähäpuheisemmaksi kävi isäkin -- se suloisena tunteena hänen
sydämmessään hykersi.

Hilma rupesi yhä enemmän istuskelemaan puistossa, missä luki muassaan
olevia kirjoja, tai kuljeskeli yksinään avarilla tiluksilla. Eikä hän
sisälläkään ollessaan paljon puhunut, saattoipa niinkin tapahtua, että
hän tuntikaudet istui salissa toisten seurassa kokonaan lukemiseensa
uppoutuneena.

-- Mikä se on tuo kirja, joka noin sinut kiinnittää.

Hilma nosti katseensa ja vastasi, lisäten vielä olevansa todellakin
niin kiintynyt siihen, ettei voinut heittää kesken.

-- Sepä sitten kirjaa, naurahti kauppias, joka tuskin elämässään
mihinkään kirjaan oli syvemmin kiintynyt.

Mutta nyt halutti hänenkin sitä katsoa. Ja todellakin valvoi hän
illalla tavallista myöhäisempään.

Aamulla kysyi Hilma tervehdittyään:

-- Mitä piditte kirjasta, setä?

-- Hm! Enpähän tullut tarkoin loppuun lukeneeksi, vastasi kauppias
kierrellen.

-- Ettekö? Ja minua se niin miellytti, puhui Hilma avosydämmisesti.

-- Hm! Vai miellytti se sinua!

-- Todellakin, setä. Se on läpeensä niin luonnollista, niin todellista,
että luulee elävänsä mukana, näkevänsä hyvät ja pahat puolet ihan
elävin silmin; melkeinpä iloitsee iloitsevien ja itkee itkevien kanssa
yhdessä. Itkut siinä eivät ole satunnaisia eivätkä ilot, kaikkiin ovat
selvät syynsä, aivan jokapäiväisestä ihmiselämästä otetut.

-- Minua se ei ollenkaan miellyttänyt, keskeytti kauppias innostuneen
arvostelijan.

-- Sepä kummallista!

-- Semmoista roskaa en lue, äännähti kauppias jo melkoisesti
lämmenneenä. -- Niinkuin ei maailmassa muuten rumaa ja likaista saisi
nähdä ja kokea! Hiiteen semmoinen roska!

-- Niinpä niin. Kuten setäkin myöntää, maailmassa on niin paljon
mädätystä; tarvitsee leikata, leikata sydäntä myöten.

-- Mutta kun ei ole mitään mädätystä, puhui kauppias kiihkeästi --
niin pitääkö sitten sietää nenänsä edessä kaikkien hylkyjen mädätyksiä
revittävän?

-- Semmoista on meidän yhteiskuntaruumiissa niin paljon, ja sentähden,
voidaksemme tartunnasta...

-- Se on vale! Eikä se sillä parane, että sitä revitään ihmisten nenäin
edessä. Päinvastoin pahenee. Semmoisten kirjojen ihaileminen osottaa jo
täydellistä paheen tietoisuutta.

Hän pysähtyi äkkiä ja näytti kuin olisi katunut viimeisiä kiihkolla
lausutuita sanojaan.

Mutta Antti iloitsi sydämmestään.

Rouva katsoi arasti vuoroin mieheensä, vuoroin Hilmaan ja näytti kuin
olisi toivonut väittelyn loppuvan.

-- Oikein, setä, vastasi Hilma hämmästyttävällä varmuudella. --
Jospa elämässä ei esiytyisikään semmoista! Mutta kun paheen ilkeät
siivet ulettuvat kaikkialle, niin pidän onnenani, että tiedän siitä
jotain, voidakseni vaaroja välttää. Avossa silmin se on helpompaa kuin
nukkuessa. Muutamia vuosia sitten uhkasi minua sama vähätietoisuuden
vaara, mikä niin monta nuorta tyttöä on kurjuuteen saattanut. Esimerkin
avulla siitä pelastuin; sain lukeakseni muutamia kirjoja, joista löysin
oman itseni tanssimassa nielevässä pyörteessä.

-- Hilma, heitä! Minua kauhistuttaa! huudahti rouva todellakin
kauhistuneen näköisenä.

-- Niin, täti, niin minuakin se ajatus, että olisin hukkunut tuohon
pyörteen vihuriin.

Itsetietoisen pöyhkeydellä sekautui nyt Anttikin puheeseen, koettaen
antaa sanoilleen mitä juhlallisimman painon.

-- Neiti Heikkinen! En olisi odottanut naisen suusta tuollaista
puhetta, sanoi hän.

Hilma heitti häneen vakavan, melkein säälivän katseen ja vastasi:

-- Serkkukin! Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa kuin uskottelet korviesi
olevan!

Antti lensi tulipunaiseksi.

-- Lopeta! Minä vaadin sen!

Kauppias oli jo suuttunut väittelystä, sen hänen jyrkkä äänensä kyllin
selvään todisti.

-- Olen oppinut kuulemaan hienoutta naisten puheissa, sanoi Antti
taasen rohkeutuneena halveksivalla äänellä.

Kauppias katsahti poikaansa ylpeästi ja äiti lempeän hellästi.

Mutta Hilman katsetta hän ei kärsinyt, se oli tuiman ankara, ikäänkuin
jos hän olisi aikonut murtautua hänen sisimpänsä, kaivautua syvimpiin
ja rumimpiin elämän salaisuuksiin.




IX.


Hilma oli menettänyt viimeisenkin suosion; häntä kohdeltiin, jollei
juuri tylysti, kumminkin jotenkin kylmästi. Varsinkaan kauppias ei sen
perästä halunnut hänelle melkein mitään puhua. Hän oli loukkaantunut
syvästi; sillä vaikka väittelyssä saikin viimeisen sanan, huomasi hän
varsin hyvin, ettei voitto sillä ollut ratkaistu.

Raskasta oli Hilmastakin, sen hyvin näki kaikesta. Hän oli vähäpuheinen
silloinkin, kun oli muiden seurassa, ja enimmäkseen hän olikin
yksikseen, joko sitten istui puistossa lukemassa tai kuljeskeli ympäri
ajatuksiinsa vaipuneena.

Mutta Antti, vaikka olikin niin loistavasti väittelyssä esiytynyt ja
saanut sillä vanhempainsa suostumuksen, oli sittenkin niin levoton ja
arka, ettei mitenkään olisi tahtonut tulla vähimpäänkään yhteyteen
serkkunsa kanssa. Varsinkin nuo hänen viimeiset sanansa olivat niin
masentavasti häneen vaikuttaneet.

"Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa, kuin uskottelet korviesi olevan!" oli
serkku hänelle kiinteästi häneen katsoen sanonut.

Nuo sanat pyörivät mielessä ja rasittivat kuin kiusaava painajainen.

Ne saivat hänet väkiselläkin taasen ajattelemaan itseänsä ja elämäänsä,
eikä hän voinut saada mielestään sitä tunnetta, mikä alinomaa kuiski,
että serkku oli sittenkin oikeassa.

Hän tunsi oman itsensä, masentui, vieläpä toisinaan teki vakavia
päätöksiäkin vastaisen elämän varalle.

Ja sitten hän ei voinut olla katkera serkulleen; päinvastoin salaisesti
kunnioitti tätä ja tämän katsantokantaa.

Kun Hilma joko istui lukemassa puistossa tai ajatuksissaan käveli
siellä sinne ja tänne puiden ja pensaiden välissä, niin huomaamattaan
oli Antti useinkin nojautunut akkunaan ja häntä kauan katsellut, ja
omituista sulavuutta tunsi hän silloin sielussaan, oli kuin ylpeys,
viimeinenkin karvaus, vieläpä arkuus ja pelkokin olisivat kadonneet,
muuttuneet -- ihailuksi.

Olihan kaikki hänessä kumminkin niin raitista, niin luontaisen elävää.

Kerran hänen tämmöisessä tilassa ollessaan astui Hilma hänen kamariinsa.

Antti hämmästyi ensin; mutta sitten pyysi kumminkin jotenkin
myötätuntoisella äänellä istumaan.

Ison aikaa hän istui sanaakaan lausumatta, ja samoin Antti.

Antti oli jo kerjennyt häneen luoda usein salaisia silmäyksiä.

Hän oli sangen miettivän näköinen, melkein surullisen, jollei se vain
ollut masentumisesta -- Antti melkein uskoi sitä.

Mitä mahtoi hän ajatella?

Antti kävi taasen levottomaksi, ja vihdoin huomaamattaan tuli
virkkaneeksi:

-- Serkulla näyttää olevan ikävä.

Hilma katsoi häneen hetken vakavasti, mutta ei kumminkaan niin lujasti,
kuten ennen jo useasti.

-- Minun oloni täällä lieneekin serkulle, kuten muillekin, vaivaksi.

Antti katsoi häneen hämmästyneesti; olihan muutos odottamattoman suuri.

-- Mitenkä niin? hän kysyi.

-- Täällä -- hän jatkoi surullisesti -- olen outo ilmiö teistä;
vapaa, suora ja elämää toisilla silmillä katsova kuin te. Mutta
siitä huolimatta katson velvollisuudekseni lausua sinulle suoraan
mielipiteeni, mikä minulla sinusta on.

Aina yhtä surunvoittoinen oli hänen äänensä. Antti oli luonut katseensa
alas.

-- Sinä kuulut nyt levähtävän, jatkoi hän. -- Mutta tuommoinen
levähtäminen ei tuota lepoa, päinvastoin veltostuttaa se sinua vain
päivä päivältä. Ryhdy uutteraan työhön ja toimeen! Se saa sinuun
virkeyttä ja elämisen intoa, se poistaa sinusta tuon aikaisen
lamautumisen.

-- Serkku tietänee, että menen syksyllä kauppias Kaukosen palvelukseen?
sanoi Antti hämillään.

-- Tiedän. Mutta sitäkään en pidä hyvänä. Sinä olet, suo anteeksi että
sanon suoraan vakaumukseni sinusta, jo niin perin väsynyt hurjasta
kaupunkielämässä, että olisi paljon parempi pysyäksesi täällä kotonasi
ja täällä tehdäksesi työtä.

Se oli taasen liikaa ja se suututti häntä; mutta hän ei löytänyt sanoja
vastatakseen.

-- Sinä olet henkisesti masentunut, menettänyt tarmosi, ehkäpä melkein
tahtosikin. Sinun on ensinnäkin voitettava jokukaan osa takaisin,
ennenkuin kykenet luovimaan suuren maailman elämässä tiheään löytyviä
salakareja. Minua surettaa, että jo näin nuorena olet laivasi rappiolle
ajanut, serkku parka.

-- Millä oikeudella serkku niin luulee? äyhkäsi Antti vihaisesti

-- Itse, herraseni, olet valitettavasti päivän selvä, varman varma
vastaus siihen. Kysyhän itseltäsi, innostuttaako elämä sinua. Eikö
kaikki toimi ja työ ole sinusta ikävää ja arkipäiväistä.

Sen tunsi Antti nyt valitettavan hyvin. Mutta että toinen sen niin
varmaan tiesi ja sen osoitti, se luonnollisesti häntä suututti.

-- Eikö suurin nautintosi elämästä ole ollut semmoista, että sen aina
täytyy julkisuutta peljätä.

Jo kuohahti Antin sisällä kiukkuinen viha, mutta terätön.

-- Mistä serkku aikoo minua sitten syyttää, jos saan luvan
kysyä? äännähti hän pistelijäästi, koettaen saada äänensä niin
välinpitämättömän ilkeäksi kuin suinkin voi, päästäksensä hänestä.

Mutta Hilma ei näyttänyt välittävän, jatkoi vaan levollisesti, melkein
äidinomaisella hellyydellä, katsoen häneen surullisen osanottavasti,
niinkuin Antti todellakin olisi ollut hänen mielestään auttamattomasti
mennyttä kalua.

-- Serkku hyvä! Sinä olet väsynyt. Et unen puutteesta vaan
liikanaisesta unesta. Sinä olet henkisesti nukkunut ja niinkuin
tavallisessakin unessa elänyt itsemääräämätöntä elämää, elänyt viettien
höllimpienkin määräysten mukaan, ja luultavasti niin ollen mennyt mihin
asti hyvänsä epäoikeaan. Työhön, työhön, elostavaan työhön sinua neuvon!

Antti koetti pinnistäytyä vastatakseen jotain; mutta häneltä puuttui
sanoja, ehkäpä ajatuksiakin -- pää tuntui olevan kuin säkki viljaa
etsivän köyhän miehen olalla.

-- Tuntuu siltä kuin minulla olisi joku selittämätön velvollisuus sinua
kohtaan, Antti; siksi olen sinulle puhunut.

Ja todellakin, sen Anttikin huomasi, oli niinkuin tuossa katseessa
olisi ollut jotain odottamattoman outoa, surullisen lempeää
osanottavaisuutta.

Mutta sepä se olikin omansa loukkaamaan. Sillä ylpeys voi elää
väsyneessäkin rinnassa.

-- Minä luulen olevani yhtä viisas kuin serkkukin, jamasi hän jotain
vastatakseen.

-- No, no, serkku! Tässä ei ole kysymyksessä meidän viisautemme
vertailu, vaan...

-- Minua ei haluta kuunnella serkun typerää sekaantumista toisten
ihmisten elämään ja asioihin, keskeytti Antti ja heitti päänsä
huolettomasti keinutuolin taustalle.

Hilma loi häneen pettyneen, surullisen silmäyksen ja lähti.

-- Loukkautukoon! äännähti Antti huolimattomasti ja karvaasti.

-- Mitä hänen tulee minuun, olinpa minä mikä olin ja millainen olin?

-- Vai parantaakseen minua!

Hän olisi kostanut, kostanut oikein tuntuvasti. Mutta ei löytänyt
mitään aukkoa siihen, ei jaksanut edes ajatella mitään.

Illallispöydässä osui hänelle kumminkin tilaisuus.

Hilma tarjosi hänelle sävyisästi, ikäänkuin olisi viimeisen kiistan
unhottanut, melkeinpä rukoilevaisesti, jonkun muassaan olevan kirjan.

Antin katse elostui.

-- Suokaa anteeksi! En ihaile roskakirjallisuutta, hän huolettomasti
sanoi.

-- Vai niin, virkkoi Hilma katkera hymy huulillaan.

-- Oikein, poikani! lausui kauppias ja nosti tyytyväisenä olkapäitään.

Antti ei ollut enää katkera; olihan hän voittanut, ja nautti nyt
voittonsa suloisia hedelmiä. Hän oli melkein virkeän iloinen.

-- Niin, meillä ei suosita eikä tarvita semmoista kirjallisuutta,
lisäsi vielä kauppias päättävästi Antin riemuksi.




X


Antti oli monta päivää voittonsa vaikutuksesta hyvällä, melkeinpä
virkeällä tuulella. Ei välittänyt vähääkään Hilmasta, nauratti vain kun
näki hänet alakuloisena käyskentelevän milloin missäkin.

Eikä hänkään näyttänyt Anttia huomaavan.

Mutta siitä ei Antti välittänyt.

Kamarissaan istuskeli hän kaiket päivät ja kirjoitteli nyt oikein
tukulta kirjeitä tuttavilleen ja entisille tovereilleen.

Hän oli niin hyvällä tuulella, että oli pakko purkaa sydäntään.

Hän kertoi pääasiallisesti viimeisistä kohtauksista erään serkkunsa
kanssa, jota suvaitsi kutsua -- karhunpenikaksi.

Naurun hykähdys pääsi useinkin kirjoittaessa.

Kertoipa hän muutamalle Almastakin -- toki kumminkaan arvoa
mainitsematta.

Ja hän itsekin hämmästyi sitä hienoa notkeutta, millä osui sen
tekemään; kerrassaan runolliset olivat lauseet hänen itsensä mielestä.

Mutta juuri kun hän paraillaan ihaili sitä ja siitä mielihyvää nautti,
astui Alma sisään, itse elävä kuvauksen esine.

Eikä se missään tapauksessa häirinnyt hänen herttaista mielentilaansa;
päinvastoin virkisti vain lisää lämpöä.

Kaunis, verrattoman viehättävä nyt kuten ennenkin, aivan samanlainen,
kuin oli hänestä vasta kirjoittanut.

Anttia huvitti lukea se hänelle ja vielä suoraan sanoa, että se nyt oli
kokonaan, kaikkineen hänestä.

Tyttö hymyili herttaisesti, ja silmissä paloi tuo omituinen hempeys,
joka maailman alusta on miehille ollut niin vaarallinen kielletyn puun
hedelmä.

Hän nauroi pehmeästi, melkein häveliäästi ja puhui, että kaikkia se
herra keksii ja -- viitsiikin.

Antti nautti kaikesta.

Tytön rinta näytti aaltoilevan niin nielevän houkuttelevasti.

-- Neiti Heikkinen lähti ajelemaan rouvan kanssa, sanoi hän sitten
tapaillen.

-- Äitikin?

-- Niin. Rouva puhui jotain, että tekin...

-- Ei minulle ole mitään puhuttu.

-- Neiti ei tahtonut.

-- Ei tahtonut?

Antin ääni oli käynyt kiinteämmäksi.

-- Neiti sanoi hänellä olevan rouvalle tärkeää puhumista, tai jotain
sellaista hän sanoi.

Veitikkamainen katse seurasi tuota, mutta muuttui vähitellen raskaaksi,
lähes surulliseksi. Hetken äänettömyys.

-- Hän lieneekin morsian.

-- Hänkö? Kenen sitten?

-- Teidän.

Anttia harmitti, ja hän vain vastenmielisesti myrähti.

Mutta Alma sen ymmärsi, ja hänen katseensa elostui.

-- Sitähän minäkin, kun se on niin miesmäinen, hän kevyesti sanoi.

Kuinka noihin hänen silmiinsä olikin autuaallista katsoa!

Alma seisoi niin lähellä Antin edessä, ettei tämän tarvinnut kuin
vähän ojentautua tarttuakseen hänen vyötäriinsä ja vetääkseen hänet
hellävaraisesti syliinsä.

-- Mutta jos joku tulisi...

-- Pane ovi säppiin.

Hän teki sen ja supatti tuskin kuuluvasti:

-- Tuo Pieti vielä tulisi... Hypännyt koko päivän minun perässäni.

Antti veti hänet uudestaan syliinsä.

-- Pietikö? Mitä sanot?

-- Hän. Siltä otukselta en saa missään rauhaa.

-- Mitä hän sinusta?

-- Tukkii sormusta, minkä on kevätmarkkinoilta ostanut.

-- Entä sinä? kysyi Antti nauraen.

-- Minäkö tuosta köntistä.

Antin mieli oli vetreä; hän oli kevyt kuin auringon terän editse
liitävä höyry, mutta samalla salaisesti rauhaton.

Avainta liikutettiin ovessa.

He eivät uskaltaneet täysin hengittääkään.

-- Kuka siellä? kysyi vihdoin Antti, kun rykimisestä kuuli, ettei
siellä ainakaan isänsä ollut; mutta hätäinen oli sittenkin ääni ja
vavahteleva.

-- Minä täällä vaan. Se oli Pietin ääni.

-- Mitä tahdot?

-- Niin, tuota... Onko Alma siellä?

-- Täällä! Oletko järjeltäsi, pöllö!

-- Ajattelin vain. Mutta saisinko vähän puhutella herraa?

-- Et nyt. Minä levähdän. Puolen tunnin kuluttua.

Vihdoinkin hän meni.

Alman hiukset olivat vallattomassa epäjärjestyksessä.

Mutta nopeasti hän järjesti hiuksensa viettelevät suortuat otsalle ja
ohimoille, hieroi kämmensyrjällä poskien värin entiselleen, ja hetken
perästä meni.

Antti heittäytyi sohvalle.

Oli niin säikähtyneen levotonta, niin tukalan kuumaa; tyynykin poltteli
siihen vaipunutta raskasta päätä.

Ja muutenkin sitä poltteli.

Siellä ajatukset sekavina niin vimmatusti risteilivät.




XI.


Tartuttiin avaimeen.

Antti nousi ja kävi keinutuoliin istumaan.

Pieti työntyi sisään.

Iso, jykevä, tavallinen työmies, sävyisät kasvojen piirteet, vaikka
yksinkertaiset.

Hän seisoi kauan äänettömänä ovipielessä lakkiansa hypistellen ja
silmät harhailivat levottomina lattiassa.

Hän oli poikasesta pitäin palvellut talossa ja oli saavuttanut
isäntäväkensä suosion ja täyden luottamuksen, saanut jo monet vuodet
parempaa palkkaakin kuin toiset tavalliset työmiehet.

Monesti oli kiitetty, ani harvoin moitittu.

Olipa Anttikin hänestä ennen lapsena pitänyt, ja hänen vanhempansa,
jotka muuten pitivät tarkasti huolta siitä, ettei lapseen työväki saisi
vaikuttaa alhaista katsantokantaa, antoivat pojan olla vapaasti Pietin
seurassa, joka oli hiljainen ja hyväluontoinen ja aina hyväntapainen,
ei koskaan rivostellut puheissaan eikä teoissaan.

Antti oli monen monta kertaa mielihyvällä saanut istua kelkassa, jota
vasta mieheksi varttunut Pieti oli vetää kiidättänyt pitkin pihaa, tai
oli nöyrästi pyydettyään päässyt rekeen Pietin haloille tai heinään
mennessä, tuonne vähän matkan päähän, ja Pieti se oli hänet ensi kerran
kouluunkin kyydinnyt.

Mutta nyt ei enään moniin vuosiin Antti ollut häntä kohdellut muuna
kuin palvelijana, tyhmänä kollona, työjuhtana, kuten luonnollistakin,
kun oli miestynyt ja sivistynyt ja oppinut arvonsa tuntemaan.

-- Mitä asiaa? kysyi hän vihdoin kyllästyneenä töykeätekoisen miehen
läsnäoloon.

-- Tuota, alkoi Pieti epävarmasti. -- Minä tuota olen tässä aikonut
vähän niinkuin naimapuuhiin ruveta.

-- Entä sitten?

-- Se on tuo Alma, jota olen vähän niinkuin meinannut.

Tuo yksinkertainen tunnustus hytkähdytti Antin sydänalassa.

Pieti seisoi ison aikaa ääneti.

-- Hän tuota onkin jo melkein suostunut.

-- Vai on.

-- Tässä keväällä se jo oli varma asia. Mutta sittenkun nuoriherra tuli
kotiin, on tyttö ruvennut minulle niskojansa netkauttelemaan.

-- Mitä sillä tarkoitat? kysyi Antti hätäisesti, kumminkin koettaen
pysyttäytyä rauhallisen ja välinpitämättömän näköisenä.

Pieti vastasi tyynesti:

-- Olen vain tullut ajatelleeksi, että jos hän niinkuin toivoisi.

-- Mies, oletko hullu. Pieti jatkoi edelleen:

-- Ja kun olen huomannut kerrankin vähän niinkuin vilkuilevan...

-- Kitasi kiinni, aasi!

Mutta Pieti oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.

-- Ja kun nuo toiset piiatkin...

-- Mitä?

-- Ovat minua kiusotelleet, että se Alma viipyy toisinaan liian kauan
nuoren herran kamarissa.

Se oli jo ääretöntä röyhkeyttä ja se kiehutti hirmuisesti Antin sisua.

-- Olen tuosta tullut vain ajatelleeksi, että jos se herra niinkuin
huvikseen vain konstaelisi tytön kanssa, lisäsi hän, ja ääni oli
muuttunut katkerammaksi.

-- Ulos täältä, nauta! kirkasi Antti vihasta vapisten. Mutta Pieti
seisoi vain kuin petäjän kanto kankaassa, ei hievahtanutkaan
paikaltansa.

-- Enhän minä olekaan sitä uskonut; on vain tullut semmoisiakin
ajatuksia, kun se on tuo Alma ollut niin toisenlainen nykyisin.

-- Ulos, roisto!

Mutta kaikki oli turhaa. Hän kohahdutti vain pikkaraisen noita ylen
leveitä hartioitaan ja seisoi liikahtamatta ovipielessä.

Sen huomasi Antti, ja huomasi myös, ettei hän kovuudellaan voi mitään.

-- Mitä minulla on tekemistä teidän naimispuuhiinne? sanoi hän sitten,
koettaen näyttäytyä niin välinpitämättömältä kuin suinkin. -- Ota hänet
vaikka huomenna taikka jo tänään.

Pietin kasvot nykähtelivät ilonliikutuksesta. Hän astui Antin eteen ja
puristi karhunkourallaan tämän kättä.

Iloisesti muljahtivat hänen isot silmänsä, ikäänkuin jos olisi tahtonut
lisätä:

-- Kyllähän sen arvasinkin. Hän meni.

Antti käveli kiihkeästi edestakaisin huoneessaan, puri hammasta ja oli
kiukuissaan.

Mutta kun hetken perästä tuli rouva kamariin, täytyi hänen taasen
tekeytyä rauhalliseksi.

Ja nauraen kertoi rouva Alman ja Pietin niin hirmuisesti kinastaneen
heinitallissa. Mutta ei tiennyt, mistä oli kysymys, ei ollut viitsinyt
kuunnella, oli suoraan kärryistä tullut sisälle. Hilma oli jäänyt
hevostaan riisumaan; mahtoi kuulla kaikki.

Antti oli kalpea ja ruumista väristytti.

Mutta sitten muuttui rouvan ääni totiseksi.

-- Sanoi sinun olevan henkisesti kuolemaisillasi. Antti puri huultaan.

-- Mutta vaikeahan minun on sitä uskoa, jatkoi rouva.

Pidätetty huokaus tunkihen kumminkin rinnasta.




XII.


Päivällisen jälkeen olivat he kaikki salissa kahvea juomassa.

Kauppias istui jäykästi nojaten lujatekoisen tuolin selkämykseen ja
puhalteli haalahtavia savupilviä pitkävartisesta piipustaan.

Hän oli huolettoman näköinen nyt, semmoinen juuri kuin tavallisesti
ihmiset silloin, kuin jo esiytymisellään tahtovat oikein vasiten
näyttää toisille, etteivät puutu eivätkä sekaudu mihinkään, turhaa on
koettaakin.

Antti oli levoton.

Synkkänä istui Hilma ja ajattelevana sohvalla rouvan vieressä, joka
yksin oli vähän pirteämmällä tuulella.

-- Kerro nyt, hyvä Hilma, mistä ne siellä jaahasivat! hän kehoitti,
ei niinkään uteliaisuudesta, vaan saadakseen ikävän, kankean
juhlallisuuden loppumaan. -- Eihän tuo nyt vaarallista liene, jos
joutavaa onkin.

-- Sitäpä minäkin toivoisin, virkkoi Hilma luoden Anttiin väsyneen
säälivän katseen, joka Antista nähtävästi tuntui hirmuiselta, ikäänkuin
olisi aikonut tunkeutua hänen päänsä jokaiseen aivosokkeloon.

Kuumiksi kihahtivat Antin ohimot ja posket ja hänen hengityksensäkin
kävi epätasaiseksi.

Hilma näkyi huomaavan sen ja kiinnitti katseensa yhä terävämmin ja
tuimemmin häneen.

Antti oli tavallistakin kalpeampi.

Kauppias huomasi sen ja vähän levottomasti kysyi:

-- Mikä sinulla on?

-- Todellakin! huudahti samaan rouva.

Hilman katse yhä vain ahdisti häntä.

Antti oli vallan hämillään eikä tiennyt, mitä olisi siihen vastata.

Hätäytyneesti hän vihdoin tokasi: -- Noin peittelemätön naisen katse
saa miehenkin hämilleen.

Hilma hymyili katkerasti ja vähääkään loukkautumatta virkkoi:

-- Niinköhän, serkku?

Antti pelastui, sillä samassa astui Pieti sisään, ja kaikkein huomio
kääntyi häneen.

-- Mitä asiaa? kysyi kauppias äänellä, mikä hänellä tavallisesti oli
puhutellessaan palvelijoita ja muita samalla asteella olevia ihmisiä,
kun ei ollut kysymyksessä tavalliset kauppa-asiat.

Pieti seisoi ovipielessä synkän näköisenä, melkein kuin jos olisi
saanut kylmää vettä niskaansa, ja tyhmästi tuijotti lattiaan.

-- Tuota -- alotti hän soinnuttomalla tapailevalla äänellä -- minun nyt
täytyy lähteä talosta.

-- Lähteä? kysyi kauppias kummastuneena, tuijottaen ankarasti mieheen.

-- Mitä nyt? huudahti rouva levottomasti, ikäänkuin hänen herkkään,
naiselliseen sieluunsa asiain todellisuus olisi hämärästi koskenut.

Hilman silmät iskeytyivät uudestaan Anttiin; katse oli säälimättömän
ankara.

-- Kyllä minun lähteä täytyy, lisäsi Pieti alottamaansa tapaan. --
Asiat ovat nyt sillä kannalla, etten saata olla tässä talossa.

-- Miksi et? ärjäsi kauppias ankarasti.

-- Tuota, mitäpä se tähän kuuluu.

-- Mitäkö kuuluu? Mutta minä en päästä sinua niin vain kesken vuoden.

-- Mutta minä lähden, lähden heti!

-- Mene! Mutta palkkaasi et saa! kiljui kauppias, jota jo suunniltaan
suututti miehen salaperäinen itsekkyys.

-- Pitäkää, jos niin tahdotte.

Tuo kuului niin omituiselta; siinä ilmeni halveksivaa yhtäkaikkisuutta
ja samalla väistymätöntä uhkaa.

Kauppias oli ääneti, katsoi syvästi mieheen ja koetti saada syitä
selville.

Pieti oli hiljainen, hyväntahtoinen mies, koskaan ei ollut vastustanut,
ei sanan väännettä ollut välissä. Muutos hämmästytti ja, jos niin
voidaan sanoa, lannisti kauppiaan kiukkua.

-- Sano, miksi olet semmoista ruvennut ajattelemaan! puhui kauppias
nyt aivan uhottelemattomalla äänellä. -- Poikasesta pitäin olet tässä
ollut, hyvin palvellut ja hyvän kohtelun sekä palkan saanut.

Tuo näytti koskevan Pietiin.

-- Niinhän olen. Vaikeatahan tuo on, mutta minkäpä sille tekee, puhui
hän vapisevalla äänellä.

-- Syy, syy, minkä tähden täytyy!

Pieti oli hetken ääneti ja katse harhaeli. Vihdoin loi hän sen
häveliäästi Hilmaan ja puhui:

-- Kyllä kaiketi sen ryökkinäkin arvaa.

Kauppias ja rouva katsoivat kummastuneina Hilmaan.

Antti oli aivan kalpea ja henkeä ahdisti.

-- Mitä, mitä se on? utasi Kauppias Hilmalta.

Rouva peitti kasvonsa käsiin; hän ei enää kehottanut kertomaan.

Ja mykkänä oli Hilma.

-- Mitä tiedät? Kerro!

Hilma loi häneen loukkautuneen katseen ja virkkoi:

-- Se ei kuulu minulle, setä.

Pitkä, kiduttava äänettömyys.

Mutta vihdoin puhui Pieti.

Hän kertoi, kuinka oli ollut hänellä ja Almalla vakaat tuumat mennä
yhteen, hän jo sormuksenkin oli kevätmarkkinoilta ostanut. Mutta sitten
nyt kesällä oli tyttö yhtäkkiä muuttunut; neitikin sen oli kuullut,
kuinka tallissa oli kerskunut hänelle, ettei ole pakko kontata kun
kävelläkin taitaa. Oli vielä hänen varotuksiinsa uhotellut, että
parempi kerran voitaleipää kuin aina kalaaleipää. Jo lopuksi hän sen
suoraan sanoi, että nuoren herran tähden se ei enää hänestä huoli.

Kauppiaan otsa kyrtistyi ja synkkä pilvi sille nousi. Hän astui ovelle.

-- Alma! huusi hän hirmuisen kolkolla äänellä. Hän tuli.

Ensin hän esiytyi kuten ennenkin, viehättävänä ja viehkeänä; vaan pian
näytti tajuavan, että kysymys oli vakavaa laatua, ja hämmentyi hänkin,
veret muuttelivat hänen kasvoillaan, välin oli harmahtavan kalpea, pian
taasen tuskastuneen punastunut.

Tuskallinen äänettömyys, haudan hiljaisuus, jota silloin tällöin vaan
huokauksiksi puhkeavat hengähdykset häiritsivät.

Tuskin kyettiin selvästi ajattelemaan -- siltä ainakin näytti.

Mutta vihdoin oikasi kauppias kumartuneet hartiansa ja loi ankaran,
pakoittavan katseen Almaan, joka vapisi kauhistuksesta kyökkiin
vievällä ovella.

-- Kysymys on sinusta ja Pietistä, hän lausui haltijamaisella äänellä.

Alma loi hätäisen, rukoilevan katseen Anttiin ja oli vaiti.

-- Sinä olet sopinut jo Pietin kanssa, jatkoi kauppias, ikäänkuin olisi
ollut kysymys jauhosäkin takauksesta.

Tyttö hyrskähti itkuun ja sanoi:

-- Se on niin tuhma.

Pieti katsoi kauheasti häneen ja vastasi.

-- Etpähän siitä talvella mitään puhunut, kun hyviä oltiin.

Kauppias oli entisellään.

-- Pitemmittä puheitta te laittautte yhteen, sanoi hän jyrkästi.

Hilma loi häneen kiinteän katseen ja sekautui keskusteluun.

-- Kuinka, setä, voidaan heitä siihen pakottaa? Perinpohjaista
miettimistä se tarvitsee heidän molempain puolelta.

-- Mitä miettimistä? äännähti kauppias kuivasti, nähtävästi ollenkaan
ajattelematta Hilman tarkoitusta.

Hilma katsoi tuikeasti häneen eikä vastannut.

Pieti jo alkoi liikkua, siirtyä paikasta paikkaan ja vihdoin verkalleen
puhui:

-- Jos tuota sitten vielä vähän niinkuin miettisi.

Lakin painoi hän päähänsä ja meni.

Samoin meni Almakin.

Äänettömäksi jäivät toiset saliin.

Mutta synkkää oli hiljaisuus.




XIII.


Antti ei moneen päivään kyennyt mitään selvästi ajattelemaan. Yksinään
oli hän niin paljon kuin mahdollista, sillä hän häpesi kaikkia.

Eikä hänen yksinäisyyttään häirittykään; isä ei puhunut mitään eikä
äiti saattanut katsoakaan häneen.

Almaa hän inhosi, sillä hänhän se oli hänen häpeäänsä syynä.

Se oli hyvä, ettei häntä tarvinnut nähdä; sen jälkeen ei Alma ollut
hänelle kahvea kantanut ja harvoin ruokiakin pöytään tarjonnut. Mutta
parempi olisi ollut, jos häntä ei koko talossa olisi ollut.

Mutta kerran häirittiin hänen yksinäisyytensä -- Hilma astui sisään.

Antti säikähti, tuiotti häneen elottomasti, ikäänkuin olisi julman,
hätyyttävän haamun nähnyt.

Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, alakuloinen ja hajamielisesti
näytti etsivän jotain puheen alkuun päästäkseen.

Mitä kauemmin äänettömyys kesti, sitä tukalammaksi kävi Antille.

Vihdoin hän pääsi alkuun.

Ääni ei ollut ollenkaan jyrkkä, paremmin surullisen lempeä.

-- Tuonnottainen tapaus näkyy sinuun ankarasti koskevan, sanoi hän.

-- Mikä tapaus? änkytti Antti tavoitellen, vaikka hyvin käsitti, mistä
oli kysymys.

-- Mikäkö? Serkku parka!

Hänen katseensa oli niin tunkeva.

Antista tuntui niinkuin tuo katse olisi tunkeutunut hänen lävitsensä,
lukenut kaikki hänen risteilevät ajatuksensa ja niistä selvän
tunnustuksen.

-- Mitä se minua liikuttaa, heidän välinsä? koetti hän kumminkin
puollustautua.

Mutta Hilma keskusteli nyt hänen kanssaan kiinteällä katseella.

-- Minä en ymmärrä, millä oikeudella semmoista minusta...

Kylmä hiki oli jo noussut otsaan.

-- Se on sopimatonta, kerrassaan hävytöntä! Hilman katse oli murtavan
säälivä.

-- Minäkö palvelustytöstä?

Hilma hymyili katkerasti ja näkyi vain odottavan lisää.

-- Minä tiedän, mikä sopii ja mikä ei sovi.

Mutta hän oli heikko vastustamaan tuon katseen voimakasta vastarintaa.

-- Ja mitä se asia muita liikuttaa?

Nyt vierähti kyynel Hilman silmäripsille, kirkas kyynel, mutta
peljättävä.

Serkku parka! hän vihdoin äännähti tuskin kuuluvalla äänellä, niin
surullisella, kuin jos äiti olisi kuolemaan tuomitulle lapselleen
sanonut viimmeiset jäähyväiset.

He katsoivat kauan lattiaan.

Antti ei voinut enää vastustaa, ei puollustautua; hän oli kuin
rikoksesta hyvin sanoin nuhdeltu nyyhkivä lapsi.

Vihdoin puhui Hilma:

-- Mutta ehkä kumminkin, vaikka kovin syvälle oletkin langennut,
sinussa vielä on elämän siementä jäljellä. Sydämmestäni sitä toivon.

Viimmeinen sana oli tukehtua hänen kurkkuunsa, tuli sameana ulos,
arasti vavisten, kuin olisi peljännyt mahdottomuutta.

Ja hänen kasvonsa vavahtelivat, silmänsä olivat kirkkaissa kyynelissä;
hän todellakin -- itki.

Tuo jäykkä luontoko olisi murtunut?

Anttia hämmästyttivät nuo kyynelet, ne pakottivat hänen ajattelemaan;
mutta ajatuksella ei ollut mitään selvää tulosta. Vaistomaisesti hän
vain tunsi niiden itseensä hirmuisesti koskevan, ja mitä selvemmälle
hän siitä pääsi, sitä kuumempia ne olivat, ne olivat tulisia hiiliä, ne
polttivat vihdoin kuin helvetin tuli hänen sieluaan.

Miksi hän itki, ja juuri tällä hetkellä?

Säälistäkö?

Kyynelien välistä virkkoi Hilma:

-- Serkku, serkku! Sinun täytyy kasvaa, kasvaa ihan uudestaan.

Antti vapisi ja tuijotti tunnottomasti lattiaan.

Hilma oli mennyt.

Antti ei vielä ollut liikahtanut paikaltaan.

Mutta hän koetti nyt pudistuttaa itsensä eleille, vaikka huonolla
menestyksellä; hän koetti ajatella, mutta se oli mahdotonta -- oli kuin
ajatus olisi sammunut.

Mutta sitäkin vilkkaammin levisivät entiset elämän tapaukset mieleen,
sielun sameassa kuvastimessa liiteli joukottain kuvia kuin irvisteleviä
peikkoja, nauraen hänen olemuksensa surkeaa tyhjyyttä.

Vihdoin palautui Hilman kuva hänen mieleensä.

Tuossa oli hän seisonut, siitä katseellaan hänet tunnustuttanut, siitä
lausunut peittelemättömän tuomionsa, heltynyt kyyneliin ja itkenyt.

Antti ei voinut enää saada hänestä hirveätä, kiusallisen ahdistavaa
kuvaa... olihan hänellä sydän, olihan hän itkenyt. Lempeän surulliselta
soi vielä hänen äänensä hänen korvissaan ja hänen katseensa tuntui niin
osanottavalta. Ja nuo kyynelet, jotka olivat vihdoin niin tulvinaan
virranneet mielenliikutuksesta kalpeille kasvoille...

-- Minunko tähteni?

Häntä värisytti. Oliko hän todellakin niin auttamattomassa tilassa,
tyhjyyteen vajonnut, parantumaton?

Ja miksi hän niin syvästi olisi surrut hänen tähtensä?

Hän painui kumaraan, antoi päänsä vaipua hermottomasti käsiin ja itki.

Todellakin itki.




XIV.


Surullinen, mutta säälivä samalla oli katse, millä Hilma sittemmin
kohtasi Anttia, ja se aina teki häneen masentavan vaikutuksen.

Hän pelkäsi sitä enemmän kuin kiinteää, tuimaa; mutta hän kunnioitti
sitä myöskin enemmän.

Suoranainen loukkaus hänen puoleltaan ei enää tullut kysymykseenkään,
vaikka kipeästi koskikin Hilman toisinaan suoraan lausutut arvostelut.

Muuten olivatkin he paljon lähenneet toisiaan olivatpa toisinaan
yhdessä kävelemässä ja ajelemassakin.

Se oli Hilma, joka lähentymään pyrki, ja Antti noudatti hänen tahtoaan
kunnioituksesta, vaikka sitä hän ei itselleenkään tunnustanut.

Hilma oli välin hyvinkin virkeä, jopa iloinenkin; mutta Antti, hän ei
paljon puhunut, sillä tajusihan hän olevansa johonkin määrään voitettu,
tai sikäläisessä aselevossakin allakynsin.

-- Elämää, todellista elämää ja siihen innostusta sinä tarvitset,
serkku, puhui hän kerran, ollessaan ajelemassa Antin kanssa.

Antti ei vastannut. Hän oli aivan ulkoisen luonnon kaltainen, mikä ei
ollut kylmää eikä lämmintä, ei hämärää eikä päiväpaisteista, mutta
pilvistä ja sumeaa.

-- Kun elämällä on joku tarkoituksensa, vaikkapa alussa vähänenkin
päämaali, mihin työllä ja uutteruudella pyrjitään, niin silloin voi
sanoa olevansa elämisen alussa, ja siitä on luonnollisena seurauksena
se, että näköpiiri ja katsantokanta laajenee, saapi uusia, aina
vereksiä aineksia ja varmempia tarkoitusperiä, jotka itsestään
elähdyttävät ja saattavat elämän mieleiseksi, rakastettavaksi.
Joutilaisuus, työttömyys on kuolettava tila, jota seuraa tyhjyyden
tuottama masentuminen, innottomuus ja lopuksi ihmishenkeä kuihduttava
väärien nautintojen etsiminen ja niissä eläminen.

Antti katsoi ajattelevana vinhasti pyörivään pyörään kykenemättä mitään
vastaamaan.

Hilma höllitti ohjia ja jalo eläin oikasihe huimaavaan juoksuun.
Rattaat hypähtelivät ryöpymyksissä ja rilloissa istujat notkahtelivat
vieterien ponnahduksista.

Hilman silmät säkenöivät ja poskilla hohti raitis puna. Hän todellakin
nautti elämästä -- ajamisestakin.

Levottomin elein istui Antti hänen vieressään ja jo vihdoin pelon
pakottamana kielsi häntä niin hurjasti ajamasta.

-- Pelkäätkö? kysyi Hilma kevyesti nauraen. Antti ei vastannut.

-- Siis ei sinusta kaikki ole yhdentekevää, jatkoi hän samaan tapaan.

Hän hillitsi kumminkin hevosen ja puhui vakavasti:

-- Sinä tiedät, että ihmiselämä, samoin kuin koko luonnonkin elämä,
on kehityslain alaista. Ei ole mitään päämäärää, minkä saavutettua
voitaisiin siihen seisahtua, on joko uutta etsiminen tai saavutetusta
taantuminen.

Hän loi terävän silmäyksen Anttiin. Levottomasti painoi tämä heti
katseensa alas.

-- Mutta taantuminen on luonnotonta ja tyhjyyteen käymistä.

-- Päämäärän saavuttaminen on elähdyttävintä, sillä silloin aukeaa
aina uudet, täydellisemmät ja jalommat päämäärät pyrjittäviksi ja
saavutettaviksi.

Hänen äänensä oli varmaa ja painokasta.

-- Olen jo monasti sinulle sanonut, mutta sanon sen vieläkin, että
sinun on välttämättömästi ryhdyttävä työhön.

-- Mitähän täällä sitten teki? virkahti Antti hajamielisen veltosti.

Hilma katsoi häneen lujasti.

-- Mitäkö tekisi? Ensinnäkin voit ruveta opettelemaan isääsi
auttamalla, ja se on velvollisuutesikin.

-- Meillä ovat niin pienet konttooritoimet, ettei niihin minun apuani
tarvita.

-- Tee muuta! Myö tavaraa puodissa! Antti naurahti väkinäisesti.

-- Mitä? Alhaistako.

-- Luuleeko serkku kauppaopistossa sitten tiskipoikia valmistettavan?

Lujasti katsoi häneen Hilma.

-- Vai niin, serkku! sanoi hän pitkäveteisesti. -- Etkö ole koskaan
kuullut, että työ miehen kunnia? Serkku, sinä olet lievimmin sanottuna
pöyhkeilevä tyhjäntoimittaja.

Antti puri huultaan.

-- Uskotko, sanoi hän osottaen suota kaivavaa työmiestä -- että
tuo mies, vaikka toimeentulonsa saattaa olla kovinkin ahdasta,
on kymmenesti onnellisempi sinua, sillä hän tietää täyttävänsä
velvollisuutensa ja luonnon määräämän lain.

-- Serkku näkyykin ihailevan suonkaivajia enemmän kuin muita ihmisiä,
sanoi Antti pistelijäästi mutta veltosti.

-- Kaikkia työtelijäitä ihmisiä ihailen samoin. Työttömiä täytyy
surkutella. Työttömyydestä juontuu sinunkin sielusi tyhjyys, siitä
veltostunut maailman katsantosi.

Kun olivat palanneet kotipihaan ja Hilma ruvennut hevosta valjaista
riisumaan, virkkoi Antti:

-- Sallitko auttaa?

-- Tee hyvin.

Antti joutui hämilleen, sillä Hilma lähti suoraan sisälle ja
veitikkamainen hymy väikkyi hänen huulillaan.

Mutta Anttia sentään nauratti pulansa.

Ensi kertaa hän riisui hevosta valjaista, ja tuskin sittenkun pahaisena
poikasena oli tallinovesta jalkansa sisään astunut.

Kevyesti virkkoi Hilma Antin sisälle vihdoin tultua:

-- Hyvä! Kiitos, serkku! Sinusta saattaisi tulla hyväkin hevosmies.




XV.


Hilma oli jo aikoja huomannut lapsellisuudeksi väitellä kauppiaan
ja toisten kanssa kirjallisuudesta ja sen semmoisista näille
vastenmielisistä asioista, sillä varsinkin kauppiaan katsantokantaa oli
mahdoton jo ikäin erotukseenkin nähden muuttaa.

Siksipä päästiinkin vähitellen aivan itsestään entiselleen, tai ainakin
näennäisesti siihen. Puheltiin väliin paljonkin; varsinkin kesän
venyttyä oli kauppias halukas puhumaan maanviljelyksestä, ja kenenkäpä
kanssa siitä muiden kuin Hilman olisikaan voinut pitemmältä puhua.

Yhdessä kulkivat he tiluksilla; puhelu oli virkeätä lähtiessä ja
palatessa vieläkin virkeämpää.

Noista kävelyretkistä oli vielä sekin seuraus, että Antti sai useinkin
olla auttamassa puodissa myöjäpoikasta.

Eikä se hänestä niin kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan; aina silloin
kului päivä paremmin kuin muuten ihan joutilaana ollessa.

Mutta kerran jäi hän lauvantaina puotiin peräänkatsojaksi. Ihmisiä kävi
paljon, välin oli niitä puoti täynnä. Ei ollut kerjetä mihinkään, kun
niillä muutamilla vielä oli olevinaan semmoinen kiirekin.

Antti hermostui ja kävi kärsimättömäksi.

Ja ihmekö, jos suututti.

Kyseltiin, tingittiin, juoniteltiin.

Mikä oli näkevinään, ettei punnitus ollut oikein, millä oli mitäkin
sanomista.

Antti tiuskui, jo kirosikin ja käytti tarkemmin ajattelematta sanaa
"kollo" jo useat kerrat.

Siitä vihdoin muuan vanha, harmaahapsinen äijä otti muistuttaakseen
katkeralla mutta vakavalla äänellä.

-- Nuori herra ei näy käsittävän, että on kaupan hyöty, kun oivasti
ostajia saa, hän puhui. -- Sanon sen opiksi, että jos tällä tavalla
aiotte ruveta menettelemään, ei ole koskaan kiirettä kaupassanne.

Antti ei ollut kuulevinaan.

Ovipielessä rupatti ryhelmä ämmiä.

Vihdoin kiinnitti Antti huomionsa niihin, kun eukot jo kuuluvammin
puheluintoon päästyään rupesivat jaarittelemaan.

-- Ettäkö todella nuori herra?

-- Se on silmäänikin totta, uskokaa jos tahdotte.

-- Kas, kas, sitä heilakkaa!

-- Mutta lieneekö hänen meininkinsä rehellinen?

-- Hiljaa, hiljaa! Sitä samaa minäkin epäilen, epäilen suuresti.

-- Ettei vaan hullusti kävisi.

-- Ja aisaansa potkaisisi.

-- Niin on monen käynyt, kun on kovin korkealle kohottanut.

Antti oli niin hermostuneessa tilassa, ettei osannut häävin oikein
punnita eikä rahaa vastaan ottaa.

-- Kirotut ämmät, murisi hän hammasta purren. Eukot jatkoivat vaan.

-- Ja niin hyvän miehen kuin olisi Pietistä saanut.

-- Sano sinä muuta. Miesten paraita.

-- Sanokaa minun sanoneen.

-- Samoin minun.

-- Se leikki ei hyvään lopu.

-- Eikä lopukaan.

-- Mitä asiaa ämmillä? kiljasi Antti vihdoin kuumeentapaisella
kiihkolla.

He hajautuivat ja näyttivät hämillään aprikoivan.

-- Tuota, kahvia ja sokeria surkealla sanoi yksi.

-- Mene hiiteen surkeoinesi! Täällä ei niin vähin erin myödä.

-- On se kauppias itse. Antti ei vastannut.

Eukon täytyi heittää lankarulla ostamatta ja ostaa kaikella rahallaan
kahvea ja sokeria.

Hetken perästä ryhmittyivät eukot uudestaan supattamaan.

-- Pahan luontoinen mies se on.

-- Niin on.

-- Onneton se joka tuollekin joutuu.

-- Kun vaan ei sitä Hilmaa pivartelisi...

-- Kuuluu olevan mainio ihminen.

-- Ja niin kaikkeen pystyvä.

-- Sano sinä. Kuuluu navetassakin käyvän piikoja neuvomassa.

-- Eikä talonpoikaisiakaan viero, puhuu kuin vertaisilleen.

-- Ja kun on vielä niin kaunis ja niin sööti.

-- Ja niin rikas kun kuuluu olevan.

-- Mutta jos saa tietää, mitä peliä se tuon tytön kanssa pitää, niin
mitenkähän käy.

-- Sen vielä hänelle sanon, sanon uhallakin. Antti oli pakahtua
kiukusta.

-- Ulos, ämmät, siitä ihmisten tieltä! hän kiljasi. He säikähtivät ja
mennä tössyttivät ulos toinen toisensa perässä.

Kiusallinen päivätyö kesti lähes iltaan asti.

Kauppias vihdoinkin tuli.

Äreästi vastasi hän isänsä kysymykseen, oliko ollut kiirettä, ja
poistui saliin, missä heittäytyi sohvalle venymään.

Hilma tuli pirteänä sisään ja kevyesti virkkoi:

-- Hei, serkku! Nyt sinä olet kaiketi saanut tehdä työtä ja olet
tyytyväinen.

Antti ryähti kuivasti.

-- Mitä! Oletko huonolla tuulella? Ja minä kun uskoin näkeväni sinut
oikein iloisena ja pirteänä. Varmaankin on jotain ikävyyttä tapahtunut.
Olet ehkä punninnut väärin ja saanut siitä ansaitun nuhtelun.

Antti ei ollut kuulevinaan.

-- Ehkä väsynyt. Niin, niin, ei se vahingoksi. Työstä väsyminen on
herttaista, sillä sitä seuraa raukeaan lepoon antautuminen ja uudet
virkeämmät voimat.

Hilma istui lähemmä Anttia.

-- Serkku, teethän hyvin ja lähdet soutamaan minut järven taa. Kuulin
siellä muutaman vanhan vaimon sairastavan kurjassa hökkelissään. Ehkä
voisimme olla avuksi.

Hänen äänensä oli nyt pehmoista kuin kesäinen hengähdys.

Antti ei kumminkaan lähtenyt, ei sanonut joutavansa.

-- Sitten lähden yksin.

-- Kaikkia!

Hilma selvitti, kuinka kaikkia ihmisiä tulee rakastaa ja kuinka
antaminen on sulostavaa.

Antti vihelteli hetken ja poistui sitten kamariinsa.




XVI.


Kauppias ei ollut käynyt Antin kamarissa vielä koko aikana hänen kotona
ollessaan.

Siksipä hämmästyttikin Anttia, kun hän sunnuntaiaamuna astui sisään.

Hän oli erittäin virkeän näköinen, melkein myhäilevä, kun käveli kädet
housuntaskuissa muutamia kertoja lattian poikki ja sitten istahti
tuoliin, kevyesti heittäen jalat ristiin.

Antti istui levottomasti odottaen, sillä jotain erityistä oli kumminkin
kysymyksessä, sen hän varsin hyvin osasi aavistaa.

Kauppias ryähteli ja vihdoin alkoi:

-- Sain kirjeen kauppias Kaukoselta. Siihen Antti ei muuta osannut
vastata kuin:

-- Vai niin.

-- Hän puhui siinä sinusta.

Antti loi kysyvän katseen isäänsä ja hätäisesti lausui:

-- Minusta? Mitä hän minusta puhui? Kauppias hykähti ja hyväntuulisesti
jatkoi:

-- Kertoi olevansa hyvillään, kun saa sinut liikkeensä palvelukseen.

-- Sepä hauskaa!

Anttikin jo hymähti ja loi rohkeamman katseen ympärilleen.

Kauppiaan katse oli rasvainen, kun edelleen jatkoi:

-- "Sinunlaisesi miehen pojasta odotan paljon", hän kirjoittaa.

Oikein virkeälle tuulelle tuli Antti.

-- Nykyisin aikoo lähteä vähän matkalle tyttärensä ja poikansa kanssa
ja poiketa näinä päivinä meilläkin.

-- Sepä hauskaa, kun saadaan semmoisia vieraita. Kerrankin saa
sivistyneessä seurassa olla täällä ikävässä maakylässä, puhui Antti,
luoden ylpeän silmäyksen ympärilleen.

Kauppiaan otsa rypistyi ensin, mutta selkeni vähitellen, ja hän jatkoi:

-- Kauppias Kaukosen luulen omistavan suuret varat.

-- Eiköhän.

-- Suuret sillä kumminkin asiat.

-- Samoin minäkin luulen.

-- Perillisiä siinä on vain kaksi.

Kauppias katsoi kauan lattiaan ja omituisesti myhähteli.

-- Tuskin tuntisit enää Suloa, hänen tytärtään, hän sitten lisäsi.

-- Onhan siitä tosin aikaa kuin olen hänet nähnyt.

-- Siitä on vasta tyttöä sukeutunut; ihan ensimmäinen hän on kaupungin
ylhäisistäkin, viehättävä, kerrassaan lumoava.

Istuttiin taasen hetken äänettöminä.

-- Näin meidän kesken puhuen olen erittäin hyvilläni, kun pääset
Kaukosen palvelukseen, jatkoi kauppias vilkuttaen leikillisesti
silmiään ja lisäsi:

-- Ei tiedä, mitä voisi vielä tapahtua.

Antti heitti pehmeästi kädet niskaan ja naurussa suin virkkoi:

-- Mitä tapahtua?

Kauppias naurahti.

-- No, no, se nyt ei oikeastaan tähän kuulu. Mutta saatanhan sen
suoraankin sanoa. Kuka tietää, vaikka onnistuisit pääsemään tytön
suosioon ja... Antti nauroi herttaisen keveästi.

-- Ennen olen ajatellut sinulle veljenitytärtä, joka ei monelta
katsantokannalta sekään kauppa mitään hulluinta olisi.

-- Se ei tule kysymykseenkään, sanoi Antti tavattoman päättävästi.

-- Niinpä niin. Monessa suhteessa kyllä naisten paraita; kelpo toimi-
ja järjestysihminen ja melkoisen varakaskin. Mutta onhan siinä paljon
semmoista ja tämmöistäkin, ehkä vaillinaisen kasvatuksen tähden.

Antti sytytti paperossin ja oli taasen äskeisessä hyvänmielen tilassa.

-- Nyt herätti minussa Kaukosen kirje aivan toiset ajatukset.
Kun kerran hän pitää sinusta niin suuresti, niin miksi ei sitten
tyttärensä sinuun suostuisi, jos toden teolla vain koetat voittaa hänen
suosiotansa.

Jo kiihtyivät tuosta Antinkin ajatukset; hän melkein jo uinaillen uskoi
saavuttaneensa ennen uneksimattoman onnensa.

Ja oli tuohon keveään mielentilaan toinenkin syy: luottihan isä
häneen, katsoi hänen tulevaisuuttaan suureksi ja loistavaksi -- sehän
on jo omansa mieltä hykähdyttämään ja sydänalassa hentoista lämpöä
synnyttämään.

-- Se olisi sinulle kerrassaan hyppäys pohjattomaan onneen, poikani,
virkkoi kauppias nousten kävelemään.

Kevyesti nousivat jalat, hartiat näyttivät ojentuneen ja kasvoilla
väikkyivät virkeän nuoruuden eleet.

Semmoisena astui hän ulos, ikäänkuin jättääkseen onnen sankarin
yksikseen miettimään elämän vaihtelevia oloja.

Ja hän ajattelikin, ajatteli onnensa äärille ja niiltä jo pujahti kauas
loitolle sumeaan multa suloiseen rajattomuuteen, missä siivet hunajaan
takistuivat.

-- Semmoisen kuulun sulottaren suosioon, suuteloihin, syleilyihin,
sitten avioliiton ainaiseen hekkumaan, rikkauteen, loistoon ja korkeaan
maineesen.

Hän sen vihdoin kumminkin omisti koko suuren liikkeen yksin.

Sillä nuori Kaukonen, hän tiesi sen hyvin, oli mennyttä kalua hurjan
elämänsä tähden.

Juokoon, meuhatkoon vain.

Hän istui kaikkein käskiänä ummessa kullassa ja kunniassa.

Vilahti mieleen sivumennen Hilma.

Aseman varmuudesta syntyi häntä vastaan oikeutettu uhka; halveksien
naurahti hän hänelle.

Mutta sekin oli hetkinen pysähdys; taas lensi siivikäs unelma
rajattomuuden ääriä.

-- Sulo, Sulo!

Semmoisia äännähdyksiä uhkuili rinnasta huulia metistäen ja suloisesti
korvia hivellen.




XVII.


Vieraat olivat tulleet muutamien hartaan odotuksen päivien perästä ja
nauttivat paraillaan kauppias Heikkisen vieraanvaraisuudesta, johon ei
kuulunut ainoastaan talossa tavattomat pöytäherkut, vaan myöskin kaiken
lisäksi jumaloivan kunnioittava kohtelu isäntäväen puolelta. Ja vieraat
olivat kyllin hienot hyvän käsittämään ja vastasivat siihen samalla
mitalla.

Kaikki olikin niin säännöllisen hienoa ja luontevaa, niin herkän
pehmeää sydämmellisyyttä, kuin jos hentoiset hengettäret olisivat
suloisin siivin suojelleet tätä paikkaa maailmallisilta tuulilta.

Kesä oli kauniimmillaan kaikessa neitseellisyydessään; tämä oli
ensimmäinen oikea onnen ja nautinnon kesä Heikkisen kodissa. Juhlatuuli
oli tarttunut palvelijoihinkin, varpaillaan hiivittiin, kuiskien
keskusteltiin ja oltiin puolittain pyhäpuvussa.

-- Te olette kunnon nuorimies; teille odotan suurta, loistavaa ja
mainehikasta tulevaisuutta, puhui kauppias Kaukonen Antille, joka
tämmöisestä ennustuksesta saatti varsin somasti punastua kuin kerrankin
läksynsä oikein hyvin osannut pieni koulupoika.

Kauppias Kaukonen oli vanhahko, jo vähän kumaraan painunut mies.
Harmahtavat hiukset peittivät tavallista suurempaa päätä, sokuriset
silmät olivat houkuttelevan elävät, mieluisesti hymyili suu ja leuka
oli aivan neitseellisen paljas. Ääni oli rasvainen, keskustelu
kohtelijasta ja aina tarkoituksen raukaista sekä käytös juhlallisen
vetävää.

Vaikka ei Heikkisellä oltu koskaan oltu rasvaisen jumalisia eikä
varsinkaan kauppias suoraluontoisena miehenä sitä suvainnutkaan,
taivuttiin kumminkin katsomaan oikeudeksi ja kohtuudeksi Kaukosen
hartaita aamu-, ilta- ja pöytärukouksia, sillä hänen jumalisuutensakin,
vaikka outoa olikin, tuntui hienolta, miellyttävältä ja houkuttelevalta.

-- Teillä uskon olevan kaikki ne puolet, joita kelpo kauppias ja
liikemies tarvitsee edistyäkseen alallaan, jatkoi Kaukonen puhettaan.
-- Te olette hankkineet itsellenne korkean sivistyksen ja liikemiehelle
tarpeelliset tieteelliset tiedot, käytännöllinen taipumus on tietysti
perittyä isältä ja samoin pettämätön rehellisyys. Minä tunnen nämä
isänne kelpo ominaisuudet vuosikymmenet asioissa hänen kanssansa
oltuani.

Antille hän sitä puhui, mutta mihinpä pani isäkään korvansa, varsinkin
kuin tuo puhe niitä niin mieluisesti hiveli.

-- Me olemme teille sanomattomasti kiitolliset Antin tähden, virkkoi
rouva lastaan kaikkia maailmassa enimmän rakastavan äidin tunteekkaalla
hellyydellä.

-- Ei ollenkaan minulle, vastasi Kaukonen poistavasti. -- Teidän oma
ansionne se on lähinnä Jumalaa, että poikanne on kelpo nuorukainen,
jonka tulevaisuutta voi pitää taattuna.

Sulo oli istunut keskustelun ajan pehmeästi nojaten sohvan pohjaan,
leikitellen jalokivin koristetulla sormuksella. Hän oli kieltämättä
kaunotar, hieno ja miellyttävä, luojan henkivä taideteos.

Paljon hän ei keskustelua seurannut joko tahdottomuudesta tai mistä,
vaan kumminkin sen verran, että silmä etsi joskus tulevaa isän
palvelijaa.

Vaikka katse olikin hetkinen, mikä Anttia kohtasi, oli se kumminkin
kylliksi luomaan hänen rintaansa valoisia maailmoita.

Hän oli kerrassaan hurmaantunut katsellessaan häntä.

Nuori Kaukonen koetti keskustella hänen kanssaan, mutta huonolla
menestyksellä -- molemmin puolinkin huonolla.

Sillä hän itse oli väsynyt ja veltto.

Kauppias Kaukonen keskusteli nyt Hilman kanssa.

-- Mikä minua suuresti ihmetyttää, se olette te, neiti.

-- Kuinka niin?

Hilma istui jäykkänä seurassa, melkein vastenmieliset eleet kasvoilla.

-- Minua kummastuttaa se, että nainen, vielä niin nuori kuin te, voi
hoitaa niin hyvin liikettä. Neiti on erittäin kuulu kauppamaailmassa,
kaikki puhumme teistä mitä suurimmalla kunnioituksella; sanalla sanoen
te kelpaatte monelle harmaapäiselle porvarille esikuvaksi.

-- Vai niin paljon, vastasi Hilma kylmäkiskoisen kuivasti. -- Mutta,
suokaa anteeksi, se ei minua suurestikaan huvita.

Hämmästyneen katseen loi Kaukonen häneen.

-- Kuinka neitiseni? Onko teistä sama, minkä arvon ihmiset teille
antavat ja onko teillä hyvä vai huono luotto kauppamaailmassa?

-- Sen pysyttäminen tai kadottaminen on suurimmakseen kunkin yksilön
asia.

Keskustelua, varsinkin loppua, olivat kaikki tarkoin seuranneet.

Rouva oli levoton, sedän otsa ryppyinen ja synkkä, Sulo katsoi
kummastuksella häneen ja vihainen ilme oli Antin kasvoilla, nuori
Kaukonen oli painautunut kumaraan nojaten päänsä käsiin.

Kaukonen oli hämillään eikä jatkanut.

Mutta suorana, tyynenä istui Hilma ja välinpitämättömän näköisenä.




XVIII.


Sulo kunnioitti Hilman varmuutta ja halusi päästä lähemmin häntä
tuntemaan, vaikka ensin arkuus häntä siitä estikin.

Seuraavana aamuna kohtasivat he toisensa puistossa.

Tervehdittyään kävelivät he yhdessä pensasrivien välejä.

-- Pidättekö, neiti Heikkinen, kukkaisista? alkoi Sulo, kun äänettöminä
olivat jo hetken kävelleet.

-- Kyllä. Niiden tutkiminen tuottaa joskus hyvinkin suurta nautintoa;
sillä pienuudessaankin ovat ne suuret.

-- Niin, voidaanhan ihmisiäkin verrata kukkasiin, sanoi Sulo epäröiden.

-- Voidaan todellakin, paha kyllä. He kävelivät ison aikaa äänettöminä.

-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi vihdoin Sulo.

-- Neiti Kaukonen oletteko koskaan tunteneet itsenne levottomaksi,
silloin kun suloisimmat tunteet ovat täyttäneet rintanne ja elämä on
paraiten teille hymyillyt?

-- Olen, olen monestikin keskellä ilojen tuntenut semmoista.

Hilma katsoi häneen syvällisen lempeästi ja jatkoi:

-- Kukkanen sulkee lehtensä päiväpaisteellakin nousevalle myrskylle.
Tuommoinen kohtaava levottomuuden tunne rinnassamme ei sekään ole
aiheeton, vaikka useinkin on tuntematon.

-- Mitä se sitten on? Mutta olkaa hyvä ja istukaa

-- Se on sisäinen ääni, joka varoittaa sulkeutumaan, vakaistumaan
elämän myrskyille, joita selkeimmälläkin päivällä voi uhkaavina nousta.
Paha vaan, ettemme sitä tajua. Me pysymme siten kukkasina, jotka
kovemmissa myrskyissä sortuvat.

Kyynel vierähti Sulon poskelle.

-- Oi, te olette niin voimakas, te tiedätte niin paljon! huudahti hän.

-- En, neiti Kaukonen. Mutta siihen koetan pyrkiä. Olen tuntenut
monesti myrskyissä olevani turvaton.

Sulo katsoi häntä silmiin lapsellisella luottamuksella; hänen katseensa
paloi täyttämättömästä tiedon halusta, jossa kumminkin toisekseen
ilmeni kevyt, lapsellinen utelijaisuus.

-- Me naiset lienemmekin heikompia myrskyssä kuin miehet, hän sitten
virkkoi.

-- Emme, hyvä neiti, ja jos olemme, on syy siinä, ettemme hanki
itsellemme vastustusvoimaa, tietoisuutta elämästä. Samassa tilassa
olevat miehet ovat päinvastoin meitä heikommat. Paljon on taittuneita
kukkasia niin mies- kuin naismaailmassakin.

-- Oi, kyllä minun veljeni on ainakin yksi semmoinen, huokasi Sulo.

Hilma vavahti ja painoi katseensa alas. Sulo jatkoi;

-- Häntä on jo vuosia koetettu saada parantumaan, mutta turhaan; on
pidetty monet kerrat maallakin, mutta palattuaan on ollut samallainen.
Ja niin herttainen kuin hän olikin nuorempana!

Raskas alakuloisuus valtasi Hilman, hän ei jaksanut enää mitään enempi
lisätä äskeiseen keskusteluun, vaikka Sulo nyt koettikin sitä jatkaa.




XIX.


Kauppiaat keskustelivat aluksi rouvan ja nuorten herrain läsnä ollessa
jonkunlaisesta suuremmasta puu-, terva- ja viljakaupasta, johon
yhdistyisivät kaikki paikkakunnan liikemiehet ja yrityksen johtajaksi
tulisi itse Kaukonen, joka tuuman alkuunpanijakin oli. Hän selvitti
sen juurin jaksoin, kuinka suuri voitto siitä tulisi, kuinka muutenkin
siitä olisi kaikenpuolinen hyöty sekä osakkaille että maakunnalle. Itse
sanoi semmoista jo kauan aikoneensa omin päinsä puuhata, mutta sitten
oli huomannut yritykselle eduksi, että sen osakkaita löytyy kaikkialla
toiminnan perään katsojina, ja vielä sanoi tahtovansa päästää kaikki
seudun liikemiehet osakkaiksi tuottelijaaseen yritykseen, joka
tavallansa tunkeutuu maakauppiasten liikepiiriin.

Ja yrityksen tuottelijaisuuden tekisi vielä kaksinkertaiseksi oman
laivan sille hankkiminen, joka oman maan tuotteita kuljettaisi
ulkomaille ja päinvastoin. Se kumminkin saisi jäädä tuonnemmaksi samoin
kuin useampien sahalaitosten laittaminen.

Hän esitteli sen niin selvästi ja todellisiin näkökohtiin perustuvana,
ettei ollut epäilemistäkään yrityksen onnistumisesta.

Kauppias Heikkinen tutki kysymystä tyysti kaikilta tahoilta, kuten
sanoi, ja lopuksi virkkoi:

-- Sen mitä ymmärrän, on yritys edullinen.

Kaukonen ilmoitti vielä huokeat yritykseen osalliseksi pääsemisen ehdot.

Tarvitsi vain osakasten sitoutua takaamaan häntä, jolleivät tahdo
käteisiä rahoja panna liikkeesen; muuten se oli yhdentekevää.

Ja tämän suuren yrityksen tähden täytyi hänen saada Antti
liikkeeseensä, joka näin ollen tarvitsi kykenevää ja luotettavaa miestä.

Kauppias oli innostunut ikihyväksi, ylpeä nuoruuden vireys loisti hänen
kasvoistaan ja koko hänen olemuksensa oli nuortunut ja norjennut.

Anttiin katsoivat vanhukset ilolla ja ylpeydellä, ja rohkea oli
tämänkin katse ja miehekäs.

Loppukeskustelun aikana tulivat Sulo ja Hilma sisään.

Ensin puhelivat he keskenään; mutta pian tarkkeni Hilman huomio toisten
keskusteluun; kumminkaan hän ei siihen sekautunut.

Viimein kumminkin käännyttiin häneen, selvitettiin yritys ja ehdot ja
innokkaasti halusi kauppias veljensätytärtä siihen yhtymään.

Mutta kaikkein hämmästykseksi kielsi tämä kohta jyrkästi.

-- Minkä tähden? hätäisesti kysyttiin.

-- Minä en pidä noin mutkikkaista menettelytavoista, herra Kaukonen,
sanoi hän jäykästi.

-- Mutkikkaista! Tämähän on suoraa suorempaa, neiti hyvä. Yhteisillä
yrityksillä on aina varmempi menestys kuin yksityisillä, sen
tietänette, puhui Kaukonen.

-- Sen myönnän. Siispä perustakaa säännöllinen yhtiö.

-- Neiti ymmärtänee semmoisesta olevan tavattoman paljon puuhaa.

-- Tuommoinen yritys kannattaa hyvän perustelun.

-- Ja toisekseen siitä olisi tarjona se vaara, että yleisö
yllytettäisiin yhtiökauppoja puuhaamaan; olisihan se suora opetus, joka
tuottaisi liikemiehille arvaamatonta vahinkoa.

-- Sepä siinä paras puoli olisikin kaiken muun hyvän lisäksi.

-- Lapsellisuutta! äännähti kauppias. Ajattele ja ryhdy tuottavaan
yritykseen.

-- Sitä en tee, ja toivon, ettei setäkään siihen ryhdy.

-- Pidä suusi kiinni! äyhkäsi kauppias äänellä, joka ei enää tuntunut
sietävän yhtään tinkimistä.

Hilma kääntyi puhelemaan Sulon kanssa, joka oli suurin silmin katsellut
häntä väittelyn ajan.

Kyllästynyt oli nuori Kaukonen koko keskusteluun, eikä se enää
Anttiakaan miellyttänyt.

He lähtivät ulos, kävelivät pitkin pölyistä maantietä ja kun tulivat
kievarin kohdalle pyörsivät sisälle.

He olivat jo istuneet ison aikaa siellä ja nauttineet olutta, ainoaa
siellä tarjona olevaa.

Antti oli jo kerjennyt useammat kerrat tahtoa lähtemään, mutta Kaukonen
tilasi aina vaan uusia.

Hän olikin jo aika lailla humalassa, ja kertoi yhtä ja toista
elämästänsä.

Vihdoin kertoi hän Hilman jo ennestään tuntevansa.

Oli pari vuotta sitten laitettu juontia unhottamaan maaseudulle; oli
asunut lähellä kauppias Heikkisen taloa.

-- Se pahuus miellytti minua niin, että olin jo kuukauden päivät
juomatta. Olin rakastunut, sen tunnustan.

Antti jo kävi uteliaaksi.

-- Kuinka sitten kävi.

-- Saat uskoa, että olen sukkela poika naisia miellyttämään, varsinkin
silloin olin. Tytöstä näin hyvin, että viihtymään päin oli seurassani.

-- No?

-- Teinpä sitten kokeen, pikkusen lemmentunnustuksen ja...

-- Ja?

-- Kuotasin tytön syliini.

-- Entä sitten?

-- Tuokos juutas siitä sydäntyi, ja sitten se oli välimme lopussa.

Hän nauroi kuivasti, ja nauroi Anttikin.

Naurunsa oli iloista ja tuntui tekevän hyvää; kertomuksen ajalla olikin
niin ilkeästi värähdellyt sydänalassa.

-- Sisareni näkyy viihtyvän hyvin hänen seurassaan; heissä lieneekin
paljon samanlaista.

Antti ei voinut enää istua, vaan pakotti toverinsakin lähtemään.




XX.


Vieraat olivat menneet.

Tuntuvat jäljet he olivat taloon jättäneet, varsinkin Anttiin, joka eli
nyt kuin suloisessa unessa.

Sulo piti hänestä, sen hän aivan varmaan tiesi, koskapa oli antanut
hänen suudella marmorivalkeaa kätöstään.

Ja vielä toinenkin syy hänen hyvään mielentilaansa oli.

Nuori Kaukonen oli auttamattomasti mennyttä kalua, hän joi, ei voinut
olla juomatta, hänen täytyi juoda.

Hän kumminkin oli siinä aina voinut jotakuinkin määrän pitää,
iloisimmissakin toveriseuroissa.

Omituista!

Hän ei ollut juuri taipuvainen itseänsä muihin eikä päinvastoin
vertailemaan; mutta nyt hän sen teki.

Hän oli kymmenesti parempi nuorta Kaukosta.

Sen hän tunsi lämmittävän sydänalassaan.

Jos maailma olisi ollutkin täynnä hänenlaisiaan, niin varmaankin olisi
hän ollut onnellinen ja itseensä luottava mies -- sillä hän olisi ollut
mallikelpoinen.

Hilpeällä ja hyvällä tuulella olivat kauppias ja rouvakin, pirteät ja
nuorekkaat.

Mutta Hilma oli levoton ja synkkä. Hän ei puhunut paljon mitään,
melkeinpä näytti välttelevän kaikkia, ja kumminkin hänen sisällänsä
pakotti ja ahdisti, hänellä olisi ollut nyt niin paljon puhumista
sukulaisilleen.

-- Miksi, miksi?

Tämmöinen oli ainainen sisällinen kysymys.

Miksi hän pelkäsi setänsä liikeyritykseen ryhtymistä?

Olihan hän vanha, tottunut asioita punnitsemaan, aina osannut luovia
liikemaailman salakarit, tuskin koskaan kärsinyt suurempia vahingoita.

Miksi se sittenkin häneen niin koski, vaikka siitä jo silloin oli
mielipiteensä sanonut?

Ja vieläpä paljon muita kysymyksiä, koko elämä oli täynnä äänettömiä
kysymysmerkkejä.

Miksi hän esimerkiksi epäili Antin onnea hänen siellä palvellessaan,
suoraan sanoen pelkäsi?

Siihen olisi ollut helpompikin vastata; mutta nyt hän ei siihen kyennyt.

Miksi häneen sitten Antin kohtalo niin läheisesti koski?

Olihan heidän välinsä kerrassaan huono.

Kerran päivällisen jäljestä, kun he kaikin istuivat salissa, ivaili
kauppias häntä jotenkin purevasti ennakkoluuloisuudesta ja naisen
ajattelemiskyvystä, kun ei ymmärtänyt liittäytyä niin edulliseen
yritykseen.

Hilma punastui ensin, mutta pian ollen entisellään vastasi:

-- Jospa setä ei niin syvästi halveksisi naisen ajattelemiskykyä kuin
tekee, niin kehottaisin vieläkin peräytymään siitä yrityksestä, sillä
minussa ei herätä luottamusta kauppias Kaukosen luonnoton kohteliaisuus.

Kauppias polkasi jalkaa.

-- Kuinka semmoista voit ajatellakaan? Hän on tunnettu rehelliseksi
liikemieheksi, ja lisäksi hän on herännyt mies.

Hilma naurahti.

-- Mitä?

-- Se saattaakin olla pätevä luotto liikemaailmassa.

-- Sinä halveksit uskonnollisia tunteita.

-- En koskaan, setä. Mutta sittenkään en voi kaikenlaiseen ulkonaiseen
hartauteen luottaa.

-- Millä perusteilla sinä epäilet häntä?

-- Kaikki perusteet eivät aina ole löydettävissä.

-- Pidä sitten suusi kiinni! sanoi kauppias halveksien, nousi ylös
ja käveli vihaisesti lattian poikki ja meni pitemmälle jatkamatta
huoneeseensa.

Mutta rouva oli heikompi ja kauppiaan mentyä levottomana tarttui
puheeseen.

-- Sano, Hilma, minkätähden epäilet!

-- En voi siihen, täti hyvä, selviä perusteita löytää, kuten jo sanoin,
sanoi Hilma alakuloisesti. -- Muuten oli kysymys heti alkujaan minusta
vastenmielinen ja yritys epäilyttävä. Siihen saatti hyvinkin vaikuttaa
itse Kaukonen, jonka esiytymisessä luulin keksiväni jotain tarkoin
valmistettua liehakoimista.

-- Oli siinä minustakin jotain liikanaista, virkkoi rouva. -- Mutta
eihän silti voi häntä epäillä.

-- Serkulla lienee aivan yksityisiä syitä Kaukosen herrasväkeä vastaan,
sanoi Antti pistelijäästi, muistellen nuoren Kaukosen kertomusta.

Hilma punastui; näytti käsittävän. Äänettömyyttä.

-- Soisin niin olevan, sanoi hän vihdoin kuivasti.

-- Niin, ja ryhtyyhän siihen paljon muitakin, sanoi rouva kevyemmästi.

-- Ryhtyy sentähden, että setä on ryhtynyt siihen. Kun Kaukonen voitti
hänet, on hän voittanut monet muut; siksipä alkoikin juuri hänestä, kun
tiesi muiden pitävän häntä suuressa arvossa.

Rouva poistui.

Antti yritti samoin menemään.

-- Istuhan nyt täällä, Antti.

Antti totteli koneentapaisesti.

Hilma istui melkein murtuneen näköisenä.

Vihdoin hän virkkoi:

-- Serkku hyvä, jospa sinusta tulisi isäsikään kaltainen mies!

-- Serkku näkee hyväksi halveksia isääni.

-- Sitä en tee. Jos sinä voisitkin saavuttaa hänenlaisensa työkyvyn,
ensinkin semmoisen halun ja uutteruuden, niin ei olisi epäilemistäkään,
etteivät ajan virkistävät tuulahdukset sinuun hyvää vaikuttaisi. Isäsi
on niille vanha; en kummailekaan hänen katsantokantaansa monissa
nykyajan kysymyksissä. Mutta se minua surettaa, ettei sinulla, serkku,
ole vanhaa eikä uutta katsantokantaa. Sinä luotat vaan onnen sattumiin,
serkku; se on todellakin surkeaa. Ja jollei sinussa muutosta tapahdu,
niin varma perikato on edessäsi.

Turhaan etsi Antti sanoja vastatakseen.

Hilma katsoi häntä terävästi silmiin ja jatkoi:

-- Sinä voit innostua tavallasi, vetreytyä ja suuria tulevaisuuden
unelmiakin voi mielessäsi vilahtaa; mutta minä pelkään sen tilan
lyhyyttä ja seuraavaa aina mustempaa tyhjyyttä. Lujemmin perustettua
täytyy olla pysyväisen onnen, sen saavuttamisesta olla jokukaan osa
omaa.

Hänen äänensä oli heltynyt surullisen myötätuntoiseksi ja katseensakin
melkein lempeäksi.

-- Kun menet palvelukseen, niin tee tarkoin ja huolellisesti tehtäväsi,
hän jatkoi. -- Sillä on jo ensimmäinen kasvattava vaikutuksensa.
Vältä joutilaisuutta ja vetelehtivää seuraa. Etsi huvia siveellisistä
seurapiireistä, lue ja seuraa ajan kaikkia vireillä olevia kysymyksiä.
Se valostaa elämää, se varmistaa elämisen halua ja voimia vahvistaa.

He olivat ison aikaa äänettöminä molemmat. Huomenna lähden kotiin,
sanoi vihdoin Hilma.

-- Huomenna jo! huudahti Antti.

-- Niin. Ilma, jota hengitän täällä, on raskasta minulle.




XXI.


-- Älkäähän mitä! Tuntuu vähän oudolta ja niinkuin perheestämme jotain
puuttuisi, kun ei ole Hilmaa, puheli kauppias muutamana päivänä
puolispöydässä. -- Vaikkapa hän onkin itsekäs, on hänessä kumminkin
paljon miellyttäviä puolia. Velivainaja oli aivan samanlainen.

Eikä kauppias sitä puheekseen puhunutkaan; todellakin kaipasivat häntä
kaikki, oli kuin olisikin ollut perheestä jotain välttämätöntä poissa,
tyhjä aukko vain jäänyt jäljelle.

-- Hän oli niin sydämmellinen ja osanottava, virkkoi rouva lempeästi.
-- Ehkäpä hän ei ollutkaan itsekäs, vaikka niin luulimme.

Kauppias myhäili.

-- Lähellä pusketaan, kaukana ammutaan, virkkoi hän leikillä. -- Kelpo
ihminen hän on, sitä ei voi kieltää.

Enempi hänestä ei puhuttu.

Elämä oli hiljaista, painostavan hiljaista. Kauppias teki työtään
entiseen tapaansa, möi puodissa ja kävi tarkastelemassa työväkeä.
Muuten oli hänellä tätä nykyä paljon miettimistä, joka oli omansa hänet
erottamaan perheestä. Suuret tuumat, suuret voitot, ne eivät antaneet
enää entistä rauhallista yönlepoa. Kaukosen ja monen muun yritykseen
yhtyneen kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa. Nyt kesällä piti
Kaukosen lähteä ulkomaille kauppasopimuksia tekemään, syksyllä sitten
alkaisi metsänhakkuu, tervoja ostettiin parastaikaa. Hän oli jo tehnyt
monet arviolaskut liikkeestä, ja aina oli tulos loistava. Epäillä
oli mahdoton jo siitäkin syystä, että Antti tuli syksyllä Kaukosen
palvelukseen. Mutta sittenkin pysyi mieli levottomana. Oli kuin Hilman
epäilykset olisivat synnyttäneet pimeän peikkoja hänen rintaansa.

Rouva eli edelleen taloustoimissaan, mutta oli alakuloisempi entistään;
häntä pahimmin vaivasivat Hilman lausumat epäilykset. Mutta kauppiaalle
hän ei siitä kertaakaan virkkanut, kuten hänen tapansa ei ollutkaan
koskaan sekautua tämän asioihin.

Kesän kuluessa toteutui Antissa Hilman ennustus.

Hän uneksi kyllä kauan Kaukoselle joutumisensa suurista seurauksista,
joissa Sulo oli häikäisevä keskusta, ja nauttikin siitä. Mutta voimat
alkoivat lannistua, alakuloisuus ilkeine epäilyksineen saavutti, ja
vihdoin oli elämä niin tyhjää, niin kolkkoa, että sydäntä väristytti.
Kesä oli hirmuisen pitkä, laiskan laiskasti madellen se kului.

Jo oli hän kirjoittanut Sulolle, vavisten sen tehnyt, sydän kurkussa
odottanut vastausta ja saanutkin.

Sulo puhui käynnistään heillä, kesän suloudesta ja kiitti
ystävällisestä kohtelusta ja toivotti hänet tervetulleeksi kaupunkiin.
Mutta sitten puhui hän yksistään Hilmasta; ei kenenkään ihmisen sanonut
niin häneen vaikuttaneen kuin tämän. "Hän oli kuin monien sekavien
sydämmeni aavistusten selvä vastaus. Hän opetti minulle muutamissa
hetkissä enemmän, kuin olen ennen koko elämässäni oppinut."

Se jäyti viimeisenkin toivon Antin sydämmestä.

Sulo ei ollutkaan pehmeäksi hermostunut kaunotar, kuten hän oli
luullut: hänkin oli luja suuruus, jonka edessä täytyi vapista.

Hän istuskeli päivät kamarissaan väsyneenä ja velttona; mielessä
liikkuivat vain katkerat epätoivon tunnelmat, jotka nekin samenivat
vihdoin raskaaksi, rajattomaksi möhkäleeksi, ja ajatukset kiersivät sen
ympärillä kuin myrskypilvet syysyön peittämän maan.

Välin hän vain heräsi, kun Alma tarjosi hänelle kahvea tai kävi
huonetta siistimässä -- sitä hän taasen teki entiseen tapaansa, kuten
keväälläkin.

Mutta näennäisesti herättyäkin painosti.

-- Nyt minä olen siitä päässyt, puhui tyttö kerran, tehden veikistävän
liikkeen.

-- Mistä?

-- Tuosta Pietistä.

-- Vai niin.

-- Se itse nyt oli huomaavinaan, ettei meistä hyvää kumminkaan tulisi.

Veltosti naurahti Antti.

-- Kuka tuommoisesta! jatkoi tyttö. -- Toistahan on näin elää.

Hän heilahdutti noreasti vartaloaan ja nauroi kevyesti ja helakasti.

-- Olet sinä iloinen tyttö, tuli Antti painottomasti sanoneeksi.

-- Kuka tässä nuorena huolehtimaan; on sitä aikaa vanhanakin!

-- Niinpä niin! myhähti Antti, ja hänestä tuntui kuin tuo lause olisi
todellakin syvää elämän viisautta. Mitäpä huolehtimaan! Hän nauroi,
katsoi syvästi tyttöä silmiin, ja ihan oikein! Mitäpä huolehtimaan!

Mutta miten voisi päästä sellaiseen tilaan, niin iloiseksi ja
välinpitämättömäksi?

Sitä hän koetti vielä jälkeenpäinkin ajatella; mutta sen saavuttaminen
näytti mahdottomalta sekin.

Hetkeksi voi sen saavuttaa, mutta vain lyhyeksi hetkeksi; intohimotkin
olivat liian heikot sitä hetkistä pitemmälle pysyttämään.

Äidin tarkka silmä huomasi poikansa masentuneen mielentilan.

Hän etsi tilaisuutta.

Kerran hän puhuikin siitä tapansa mukaisella hienoudella.

-- Sinun on, lapsi hyvä, ikävä täällä maansydämmessä; eikähän
ihmekään. Isäsi ja minä olemme liian vanhat voidaksemme saada sinulle
minkäänlaista huvia. Mutta pääsethän kohta kaupunkiin toimeen ja
työhön. Se varmaankin virkistää sinua.

Äidin ääni oli hellän surullinen ja kasvoille ilmeni kaipuun ja huolen
pilviä.

Mutta hetken perästä hän iloisemmin jatkoi:

-- Siellä luulenkin sinulla olevan kaiken, mitä enimmän elämässäsi
kaipaat.

-- Kuinka? Mitä tarkoitatte? kysyi Antti hämillään.

-- Suo anteeksi, että sekaudun sinun asioihisi! Sinä rakastuit Suloon.
Jospa Jumala niin soisikin, että hän olisi sinun, siitä me vanhukset
olisimme onnelliset.

Antti katsoi alas ja hengitti raskaasti.

-- Hän oli niin myötätuntoinen sinulle ja meille.

Antin sydäntä kirveli. Hänen kasvoillaankin jo lepäsi selvät sisällisen
tuskan merkit.

-- Sinä olet epätoivonen siitä. Mutta kunhan joudut sinne, niin en
epäilekään sinun voivan saada hänestä sydämmesi tunteiden vastinetta.

Antti oli kokonaan heltynyt.

Hän kertoi nyt kaikki äidille.

-- Luuletteko vielä, äiti? Hän ei anna pienintäkään toivon sijaa. Jos
olisin Hilma Heikkinen, silloin voisin toivoa.

-- Tuskin se mitään todistaa. Häneltä ei voi viittauksia odottaa,
siihen hän on liian hieno, lohdutti äiti.

Rauenneesti katsoi Antti häneen ja raskaasti huoaten jatkoi:

-- Hän on niin Hilman kaltainen, niin vahva. Se minua, äiti, pelottaa.
Minä tunnen itseni niin kovin heikoksi; minulla ei ole mitään, millä
voisin hänet itseeni sitoa.

Hän laskeutui alas käsiensä varaan ja kirkkaat kyynelet vierähtivät
poskille; hän itki kuin ennen lapsena saadessaan äidin hellän nuhtelun.

-- Minä olen niin voimaton! toisti hän vielä heikosti.




XXII.


Kauppias Kaukonen tehnyt vararikon.

Se oli hirmuinen isku, oli kuin hirmu-ukkonen, mikä yhtäkkiä metsien
takaa nousee selvälle, vaikka auteriselle kesäpäivän taivaalle sitä
ristiin rastiin viiltelevine liekkeineen, ankarine ryskeineen ja
rankkoineen.

Kauppias väsyi alas tuoliin halvaantuneen hermottomasti; istui siinä
kauan kasvot jäykkinä ja tunnottomina. Rouva huudahti kipeästi, kuin
jos sydän olisi haljennut ja vaipui tunnottomana sohvalle. Anttikin
horjui, himmenivät silmät ja ellosti sydänalassa niin ilkeästi.

Tajuttiin kohta ajattelematta, mihin tilaan oli jouduttu.

Silloin oli jo myöhäinen syksy.

Antti oli jo varusteltu Kaukoselle matkustamaan, isän puolelta
joillakin harvoilla neuvoilla, äidin puolelta taasen nuhteettomilla
liinavaatteilla, sukilla ja sen semmoisella sekä hartailla,
äänettömillä rukouksilla korkeuteen.

Syksy oli osaksi tuonut sitä, mitä ei kesä ollut voinut, jonkun verran
pitempiaikaista virkeyttä ja kevyempää tunnetta.

Runsas sato viljelyksistä ja sen johdosta koko paikkakunnalla syntynyt
vilkkaampi kauppaliike olivat elähdyttäneet kauppiaan mieltä ja vielä
olivat yhteiset yrityksetkin tähän asti lupaavilta näyttäneet.

Rouva oli voinut jo varmasti uinailla poikansa vastaisesta onnesta,
sillä olihan Sulo Antin toiseenkin kirjeesen hyväntahtoisesti
vastannut. Se, ettei siinä ilmennyt yhtään lemmelle vivahtavaa värettä,
ei merkinnyt hänen mielestään mitään, se vain kuvasi Sulon täydellistä
naisen hienotuntoisuutta.

Samasta syystä oli Antti itsekin virkeämpi. Hänkin oli voinut
taasen uinailla ja toivoa elämään kerrankin palaavan lapsuuden ajan
valoisuutta ja hilpeyttä Se kumminkin oli suurimmaksi osaksi äidin
saama hyvänmielen tila.

Nyt oli elämä sitäkin synkempää, se näytti, turhaa sanoakin, kerrassaan
toivottomalta, oli kuin olisi oltu keskellä siintävän seljän,
missä ammottava syvyys ilkkuen ojentihe kaikkialle uhkaavana ja
ylipääsemättömänä hirmuna.

Kauppias ei ensimmäisinä päivinä puhunut kenellekään mitään. Hänen
hartiansa olivat entistä enemmän kumarassa ja koko muoto oli
hirmuisesti vanhentunut, haivenet näyttivät olevan harvemmat ja
harmaammat, miehekäs, käskevä ryhti oli poissa -- hän oli lievemmin
sanottuna hävinneen ruodilla istuvan herastuomarin näköinen.

Aidastuneet olivat rouvan kasvot, käyneet kellahtavan kalpeiksi ja
ryppyisiksi; hän väikkyi kuin pilven seottaman päivän varjo, liikkui
paikasta paikkaan ilman mitään tarkoitusta.

-- Meillä ei ole mitään! itki hän yhtenään.

Koskaan ennen ei Antti ollut tullut perinpohjaisemmasti ajatelleeksi
jokapäivästä toimeentuloaan, suurin huolensa koulussakin oli ollut
ainoastaan se, ettei aina odottamassaan postissa tullut tahdottu
raha, joka sekin huoli poistui saatuaan joltain toverilta muutamia
kymmenikköjä siksi kuin... ja rahaa aina tulikin.

Mutta nyt!

Kodin kulmakivetkin nielee Kaukosen vararikko.

Nyt hän ajatteli, ja ajatusten tulos oli kolkko.

Kerjäläinen!

Nälkäkuolema!

Se vihlasi niin pahasti sydänalassa, että hän kyyneliin heltyi, ja se
useinkin tapahtui, kun äiti onnettomuutta vaikeroi.

Vihdoin myrähti kauppias tuimasti häneen katsoen:

-- Kehtaat, aikainen mies! Sinun tulevaisuutesi olen kerjennyt
kumminkin turvata: sinä kykenet ansaitsemaan, tiedän mä.

Mutta se lohdutus masensi vain; sillä hän ei luottanut itseensä
ollenkaan. Kauhea tyhjyyden ja voimattomuuden tunne täytti heikon
sielun.

Se olikin katkerin huomio, ettei ollut tottunut mihinkään;
kauppaopiston päästötodistukseen hän ei ensinkään uskaltanut
tulevaisuuttaan turvata.

Samassa suhteessa kuin itse isäntäväki olivat palvelijatkin muuttuneet,
vaikka päinvastaiseen suuntaan: heidän arvonsa ja rohkeutensa näytti
samassa määrässä ylenevän kuin edellisten oli alennut.

Ensimmäisenä uskalsi karjapiika saastaisine jalkoineen astua
hienomattoiseen saliin palkkaansa vaatimaan, ja häntä seurasivat
jäljessä toiset.

Kauppias murisi, mutta ei mitään vastannut.

Rouvan silmät kyyneltyivät nähdessään, miten ilkeät jäljet jäivät
mattoon, kun karjapiika uhkaavasti tallusti peremmä, uhaten haasteen
antaa, jollei paikalla saa vuosipalkkansa loppua.

Saman vaatimuksen teki Alma ja samoin toiset, edellinen vielä vaatien
korvausta matkakustannuksista, kun oli viekoteltu mokomaankin
kerjäläisten pesään.

Jo leimahtivat vihdoin kauppiaan harmaat silmät, hän oikasi vartalonsa
ja vihan vimmassaan kiljasi:

-- Ulos, roistot, tai minä!

Kohtauksessa oli vielä sen verran entistä pontta, että he säikähtyivät
ja sääriinsä luimivat kaikki, paitsi Pietiä, joka juurevasti jäi vielä
paikoilleen.

-- Mitä sinullakin on tahtomista?

-- Tuota, minä vain tulin pyytämään...

-- Ulos samaa tietä, lurjus!

Pieti vetäytyi ovelle, mutta seisahtui uudestaan siihen.

-- Kun minä nyt olen lapsesta asti ollut talossa, niin, tuota, en
saattaisi erota, hän jamasi.

Kauppiaan synkkä katse lauhkeni.

-- Jos saisin jäädä, niin puoleen palkkaan tyytyisin.

Kauppiaan silmät olivat kosteat.

-- Minä, tuota, tekisin kaikkea, hoitaisin lehmiäkin. Enkä minä
oikeastaan muuta palkkaa tahtoisikaan kuin ruoan ja vaatteet, kun tuota
on jo säästössäkin.

Rouva itki ja kosteiksi herahtivat Antinkin silmät, ja jollei kauppias
olisi noussut kiireesti kävelemään, niin mahdollisesti olisi joku
kiiltävä helmi hänenkin silmissään nähty; sillä väkistenkin väreili
ääni hänen lausuessaan:

-- Hyvä, Pieti! Pysy sinä vaan! Eiköhän tässä Jumalan avulla toimeen
tulla.

-- Kyllä tullaan, siitä kauppias saa olla varma, vakuutti Pieti
lapsellinen iloisuus kasvoilla.

-- Kiitos, Pieti! virkkoi kauppias puristaen miehen karkeaa kättä, ja
kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen.

Pietin mentyä virkkoi kauppias:

-- Pieninkin lohdutus tekee hyvää näin ahtaalla ollessa. Ja tuskin
sentään aivan puille puhtaille jäämmekään. Eivätkähän asiat muuten
murehtimalla parane.

Sen myönsi rouvakin ja pieni toivonvärähdys kävi Antinkin rintaan; se
kumminkin pian sammui, sillä hän tajusi, ettei missään tapauksessa
äidin osa, josta nyt oli puhe, hänen varalleen riittäisi, vaan että
vanhemmat sen hyvin tarvitsevat.

Mihin mahtoi hän joutua, poloinen? Mihin?

Hän oli kuin metsään eksynyt lapsi.




XXIII.


Kauppias Heikkisen omaisuus, samoin kuin monen muun maakauppiaan, oli
suistunut suuremman liikemiehen vaurioon, ainoastaan rouvan osa saatiin
säilytetyksi.

Kaukonen oli tehnyt ilmeisen vääryyden, pettänyt heidät, se tiedettiin,
mutta asia ei enää ollut parannettavissa.

Kauppias Heikkistä myöskin syyttivät liiketoverit; sillä jollei hän
olisi, sanoivat, ensimmäisenä yritykseen ryhtynyt, eivät muutkaan sitä
olisi tehneet.

Antilla ei siis ollut ajattelemistakaan jäädä kotiin; palveluspaikan
etsimiseen täytyi ryhtyä pakostakin.

Se ensin innostikin ja sai mieleen jonkun verran virkeyttä ja haaveilun
sekaisia tulevaisuuden mietelmiä, jopa sai unohtumaan koko kotoisen
onnettomuudenkin hetkeksi.

Mutta sitten tuli näkyviin asian ikävä puoli, ettei häntä näytetty
missään tarvittavan.

Kymmenkuntaan paikkaan oli isänsä kehotuksesta ja neuvosta jo tehnyt
hakemuksen, liittäen oikeaksi todistetun otteen kauppaopiston
päästötodistuksesta; mutta aina saanut lyhyen vastauksen: "Ei tarvita".

Tuo suututti häntä. Hän tiesi monessa konttoorissa istuvan miehiä,
jotka eivät ole tuskin päivääkään käyneet kauppaopistoa, ja kumminkin
vastattiin hänelle tuo hävytön "ei tarvita".

Maailmassa oli kaikki mullin mallin, viheliäisessä sekamelskassa, ja
maailma itse oli itsekäs ja ilkeä, kylmä, kateellinen, kiittämätön,
sydämmetön.

Ja jotain sellaista näytti äitikin ajattelevan, vaikka hän
uskottelikin, että kyllä herra asiat parhain päin kääntää, kun hänen
puoleensa käännytään.

Sitä ei Antti kumminkaan osannut hyvinkään varmana pitää ja kauppias
itsekin välinpitämättömästi myhähti, aina kuin semmoisesta oli puhe.

-- Perhanan täynnä ovatkin paikat! murahti hän jo kerran.

-- Niitä on jo silläkin alalla kyllin paljon tarjolla, jatkoi hän
sitten ajattelevasti.

Se sai kylmät väreet Antin selkäpiihin.

Niitä on jo kyllin paljon!

Ja mihin sitten hän?

Mihin pystyisikään kauppaopiston päästötodistuksineen?

Hän epäili, tunsi vihdoin kykenemättömyytensä, ja kärsi siitä.

Ei saattanut enää pöyhkeillä: oli kurja, kykenemätön, kurjin ihminen
maailmassa.

Koti oli köyhä, jokainen ateria, minkä siitä söi, teki kolon ja vielä
tuntuvan sen vähiin varoihin, kulutti vanhempien välttämättömintä
leipää. Karvaaksi kävi elämä ja kolkoksi, se vaivutti ja teki
ennestäänkin alakuloisen mielen vieläkin raskaammaksi.

Hän olisi tehnyt työtä, se oli hänen korkein halunsa, mutta ei saanut,
ei missään tarvittu.

Muistui siinä mieleen Hilman puheet työstä; katkerasti hän naurahti
silloin, olisi niin mielellään halunnut hänelle purkaa katkerat
tunteensa, viskata vielä kerran vasten silmiä hänelle, että mitä hän
tässä sitten tekisi.

Talvi kului kulumistaan ja aina painostavammaksi vain kävi Heikkisellä!
kaikkein mieliala oli sysimusta, paitsi Pietin, joka uutterasti aamusta
iltaan työssä hääri ja voi toisinaan laulua tapaillen hyräilläkin.

Kevät teetteli jo tuloaan illansuun paetessa, jopa aurinko välin
räykeästikin korkeimmalta huipultaan paisti ja sen säteet taistellen
talven kukkasia vastaan harmaantivat puhtoisen hangen, mustasivat
likaisiksi viiruiksi talvitiet ja liuottivat vedeksi mäkirinteiden
valkeaa vaippaa.

Kevät näinkin alullaan saa mieliin himmeitä toiveita ja virkistää;
mutta Heikkisellä se ei sitä tehnyt: se oli syksyn kevättä.

Ei ollut pitkään aikaan vilahtanutkaan mitään keveämpää, nuorekasta
tunnelmaa siellä, elämä oli kuin tammikuun hangen peitossa.

Mutta muutamana päivänä astui kauppias pitkästä ajasta omituisen
iloisen ja keveän näköisenä saliin, missä rouva ja Antti alakuloisena
istuivat, juuri tuumittuaan turhaan, mistä jonkunkaanlaisen tuottavan
toimen ja tulolähteen saisi.

-- Sain kirjeen Hilmalta, sanoi hän ja istui mukavasti tuoliin.

-- Hilmalta? virkkoi rouva katsoen kummastellen miehensä nuortuneita
kasvojen ilmeitä, ja hänenkin kasvonsa vähitellen kirkastuivat.

-- Se on sentäänkin tyttöjen tyttö, jatkoi kauppias entiseen tapaan.

-- Mitä hän kirjoittaa sitten?

-- No, säälitteleepähän ensin meidän kovaa kohtaloamme.

-- Hän ei luottanut yritykseen ja koetti siitä sinuakin varottaa,
huokasi rouva.

Kauppiaan otsalle nousi pilvenhöyde, mutta poistui pian, ja hän jatkoi:

-- Siitä hän ei kirjeessään hiisku sanaakaan.

-- Hän on siihen liian hienotuntoinen.

-- Niin tai näin, sitä hän ei vain tee. Mutta nyt hän tarjoaa
pelastavan kätensä meille.

-- Hän?

-- Aivan niin. Hän ei tahdo muistaa, että olimme röyhkeitä ja tylyjä
hänelle.

-- Siinä hän tekee kauniisti.

-- Antti ei ole saanut paikkaa, kun on sitä etsinyt; nyt tarjotaan
hänelle se hakematta.

-- Missä? tokasi Antti hämmästyneen iloisesti.

-- Hilma sen tarjoaa.

-- Hilma? pääsi tahdoton äännähdys Antilta ja rouvalta.

-- Aivan niin. Hän kirjoittaa tässä näin: "Jollei Antilla ole vielä
paikkaa tiedossa, niin voitte tuumia hänen kanssaan, tahdotteko ja
tahtooko hän asettua vähempään liiketoimeen."

-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi kauppias laskien kirjeen
pöydälle.

-- Minä olen iloinen semmoisesta tarjouksesta, sanoi rouva kevyesti. --
Mutta miten hän nyt tuli sitä ajatelleeksi?

-- No niin; kyllähän siinä sentään miehistä miestä tarvitaankin, lausui
kauppias ajatellen. -- Muuten aikoo hän ryhtyä suuriin yrityksiin
hänkin.

-- Suuriin yrityksiin?

-- Niin. Kuten tiedämme, kohisee aivan talon alitse kuohuva koski. Hän
ei sano enää sietävänsä sen toimetonta tanssia, vaan aikoo rakentaa
siihen sahan ja myllyn. Se tuottaa arvattavasti hänelle paljon puuhaa.
Mitä tuumit itse, Antti?

Antti oli vaipunut syviin ajatuksiin. Hän muisti nyt pienimmätkin
kohtaukset serkkunsa kanssa viime kesältä, ne riihottomina pyörivät
mielessä ja veivät ajatukset mukaansa. Hän oli puhunut niin paljon
hänen parantumisestaan; itse taasen oli hän koettanut voimiensa mukaan
asettua vastarintaan. Nyt hän kaikin puolin hyväksyi serkun olleen
oikeassa; mutta siksipä juuri hän tunsikin levottomuutta, häntä hävetti
tarttua tarjottuun apuun.

-- Mutta jos tuota vielä koettaisi jostain muualta, sanoi hän epäillen.

-- Hm! myhähti kauppias ja heittäytyi kärsimättömästi tuolin selkään.
-- Koeta sitten, jos vielä toivot suurten liikepaikkojen sinua
vartovan. Koeta vain, se ei ole minun asiani.

Hän nousi ja käveli raskaasti huoneeseensa.

Äänettömyyttä kesti kauan salissa.

Luulen käsittäväni, miksi sinua epäilyttää ottaa tarjousta vastaan,
virkkoi vihdoin rouva.

Antti loi häneen vaisun ja väsyneen silmäyksen ja nyökähdytti myöntäen
päätään.

-- Me emme kohdelleet häntä, niinkuin meidän olisi pitänyt, jatkoi
rouva.

-- Sitä emme tehneet.

-- Mutta hän ymmärtää heikkoutemme.

-- Sen luulen.

-- Ehkä antoi jo hetikin anteeksi.

-- Ehkä.

Keskustelu loppui hetkeksi. Molemmat näyttivät ajattelevan samaa.

-- Nyt hän tarjoaa apuaan meille, sanoi rouva hetken kuluttua.

-- Niin.

-- Luulen, ettei sinulle tulisi siellä ollenkaan epämukavaksi.

-- En tiedä, enkä sitä pelkääkään.

-- Mitä sitten?

Antti loi arasti katseensa alas. Rouva odotti levottomasti.

-- Hän on niin voimakas, lausui vihdoin Antti.

-- Niin on.

-- Olen heikko; pelkään, pystynkö mihinkään.

-- Oi, älä puhu niin, lapseni!

-- Minua pelottaa hänen varmuutensa.

Kyynel herahti äidin poskelle.

-- Mutta, Antti! Hänellä on hyvä sydän. Kyyneliä kiilui Antinkin
ripsillä.




XXIV.


Kevään ilta.

Päivän terä oli koko päivän räykeästi valanut painostavan autereisen
ilman läpi valoaan maahan, joka jo aukeilta oli paljas; vain metsän
rinteillä varjossa vielä hailean harmaita kinoksia kitui.

Ilta oli nuoskea ja lämmin; kesäillasta se erosi vain siinä, ettei
siihen ollut sekautunut kasvikunnan mieluisa tuoksu, mikä kesällä
välinpitämättömintäkin niin viehättää ja virkistää.

Hilman koti oli pienen kylän keskellä, ainoastaan yhdeltä taholta
lähenteli sitä metsäinen takalisto kapeana kangaspoimuna, jonka
nokitse vinhasti virtasi pienoinen joki, tehden talon kohdalla
huimaavan putouksen, sen alla kohta asettuakseen hetkeksi rauhaan,
taasen verkalleen matkaansa jatkaakseen. Joen ja talon väliin oli
jo vanhastaan istutettu lehtipuita, mitkä nyt jykevinä seisoivat
neitseellisessä lehdessä taajoina, monihaaraisina. Vapaat paikat,
missä ei pensaitakaan ollut, olivat tasaisena kenttänä, missä nuori
nurmi nykeröisenä vihanti. Puiston toisessa päässä, missä puita oli
harvemmassa, oli penkeiksi vaottu ja tasoitettu pelto, missä siemen
vasta alkavaa ituansa teki.

Sisällä istui yksinään Hilma.

Hän oli päivän uutterasti toiminut, nyt väsyneenä istui salissaan,
ei jouten lojuen nytkään, vaan lukien jotain kirjaa. Mutta kiintynyt
hän siihen ei ollut, sen siitäkin näki, että kirja useinkin valahti
helmalle ja silmä vallattomasti etsi jotain tyhjästä huoneesta.

Vihdoin hän aukasi akkunan puiston puolelle ja kumartui siihen
hengittämään raitista ilmaa.

Pehmeä illan tyyntyvä tuuli hajoitteli ohimoiden suortuvia ja hyväili
hempeästi poskien vereviä ruusuja.

Hän katsoi luontoa niin tunnollisen vakavasti, kuin jos olisi kuullut
sen kuiskeen ja ymmärtänyt kaikki; rinta nousi rohkeasti kuin jos olisi
ujostelematta vastannut keskustelun kysymyksiin.

Hetken vain hän kumminkin siinä seisoi. Veti akkunan kiinni, istui
entiseen paikkaansa ja rupesi lukemaan.

Mutta taasen vaipui ajatuksiinsa.

Ja ikäänkuin tietämättään puhui:

-- Hän on muuttunut paljon. Hän voi työskennellä ja hän tahtoo sitä.
Mutta hän on, pelkään, minun orjani. Serkku parka!

Hän istui ison aikaa tuiottaen helmallaan olevaan kirjaan.

-- Mutta niin ei saa olla; työ ei voimistuta häntä silloin, päinvastoin
masentaa.

-- Hän on entisestään muuttunut. Kumpa se vain olisi kaikki hyvää!

-- Seurustelisin hänen kanssaan niin mielelläni, mutta olen itsekin
muuttunut: hätäilevä, arka olen aina hänen seurassaan.

-- Miksi?

Taasen etsiviä ajatuksia.

Vihdoin hän nousi ylös ja ikäänkuin tyrkkien edestään jotain
vastustajaa kävi toiseen huoneeseen. Hetken perästä palasi.

-- Työtä, työtä vielä. Sitten. Kotinsa vararikko sen teki? Minun
puheilleni hän nauroi silloin.

Hän heittäytyi sohvalle, nojasi sen selkään ja vaipui syviin ajatuksiin.

Nukkunutko?

Jonkun ajan perästä tuli Antti sisään.

Hän seisahtui oven pieleen, loi aran mutta utelijaan silmäyksen
sohvalla olijaan; oli hiljaa, ei häävin hengittää uskaltanut.

Muuta muutosta hänessä ei näyttänyt tapahtuneen kuin se, että oli nyt
työpuvussa, jollei oteta huomioon sitä, että hän tuossa asemassaan
näytti melkein pahaiselta poikaselta.

Hilma loi häneen päin katseensa, huomasi hänet ja punastui.

-- Sinä tulit. Tee hyvin ja istu!

Antti totteli. Mutta arasti hän istui lähelle ovea.

Hilma näytti etsivän sanoja.

Kauvan kesti äänettömyys.

-- Serkku hyvä! Minusta näyttää, että sinulla on ikävä.

Antti loi häneen kummastelevan katseen.

-- Kuinka niin luulet? hän kysyi.

-- Sitä en tiedä. Mutta sinä olet niin synkkämielisen näköinen. Suretko
vielä omaisuutesi niin surkeaa häviöä.

Harvinainen rohkeuden ilme välähti Antin katseessa vastatessaan:

-- En. Olenhan mies ja voin hankkia sen verran kuin elääkseni tarvitsen.

Hilman katse yhtäkkiä elostui ja kirkastui. Hän nousi ja tahtomattaan
astui Antin eteen.

-- Jumala suokoon sinulle voimaa, serkku! hän kyynelsilmin virkkoi.




XXV.


Kesä oli paraillaan.

Oli sunnuntai-ilta.

Hilma oli kutsunut useita kyläläisiä illanviettoon; seurustelu oli
vapaata ja rattoisaa, niin vaatimatonta kuin olikin.

Mutta olipa seurassa muitakin paitsi kyläläisiä.

Sulo veljineen oli koko kesän asunut paikkakunnalla; molemmat olivat
saaneet kutsun ja tulleet.

Sulo olikin seurustellut paljon Hilman kanssa, ja he olivat jo paraita
ystäviä; sillä heissä oli paljon samallaisia elämän katsantotapoja,
niin erillaiset kuin itse henkilöinä olivatkin.

Hän oli kyllä paljon muuttunut ja siitä sanoi kiittävänsä ensimmäistä
tutustumistaan Hilman kanssa; mutta sittenkin oli hän hieno
kaupunkilainen, jonka rinnalla Hilma oli jykevän suora maalainen.

Nuori Kaukonen oli hänkin muuttunut. Siitä kertoi Sulo hyvillään
Hilmalle:

-- Niin katkerata kuin isän vararikko olikin, oli siitä se hyvä, että
veljeni kohta rupesi säännöllisesti elämään. Siitä olen sanomattomasti
iloinen.

Samoin teki se serkkuuni hyvän vaikutuksen, sanoi Hilma.

-- Oliko hänkin säännötön? kysäsi Sulo hätäisesti.

-- Sitä en tiedä. Kumminkin pelkään toimettomuuden, samassa kuin se
veltosti henkisiä voimia, myöskin turmelleen tapoja.

He eivät pitemmälle päässeet, sillä Kaukonen tuli heidän seuraansa.

Hän kertoi kevyesti, melkein terveen raittiisti kaikenlaista; saipa
toisinaan Hilmankin nauramaan sukkeluuksilleen, vaikka tämä olikin koko
kesän vastenmielisesti ollut hänen seurassaan.

-- Voi kuinka se on hauskaa, että olet taasen entinen veljeni! huudahti
Sulo iloisesti.

-- Hauskaa se on itsestänikin, sekautui hän hätäilemättä puheeseen. --
Neiti ei taida aavistaa, miten onneton on ihminen juoppouden kahleissa.

-- Mahdollisesti en, vastasi Hilma tavattoman laimeasti.

-- Juoppous on alku kaikkeen paheeseen, jatkoi Kaukonen. -- Se
veltostaa, tekee haluttomaksi työhön ja toimeen ja vihdoin kuolettaa
kaiken ihmisellisyyden.

-- Voi veljeni! Sinä tiedät sen niin hyvin! huudahti taasen Sulo ja
puhdas mielihyvä paloi kirkkaissa sinisilmissä.

-- Niin, niin; minä tiedän sen, hän jatkoi vähääkään hätäilemättä.
-- Olen ollut kurjaa kurjempi, mutta onnistunut viskaamaan turmion
ikeen niskastani. Nyt on elämä niin suloista ja vastaisuus, oma luoma
vastaisuus valoisa.

-- Mutta suokaa anteeksi! Meidän täytyy ryhtyä yleiseen iloon; toisille
vierailleni käy ikäväksi muuten. Lähdemme tupaan tanssimaan, puhui
Hilma.

Tuvassa oli jo joukko kylän nuorisoa ja joukossa joku vanhempikin
ihminen.

Siellä tulikin rattoisaa.

Ensin lauloi pieni lauluseura Hilman johdolla joitakin lauluja, sitten
tanssittiin.

Ensimmäisenä tanssi Hilma Kaukosen kanssa, tanssi reippaasti ja kauan,
ja Kaukonen jutteli hänelle yhtenään, kun lämpiminä istumaan asettuivat.

Antti oli jäänyt ovensuuhun.

Hän oli synkän ja haluttoman näköinen. Sulo oli hämillään tanssinut
muutaman talonpojan kanssa.

-- Antti, miksi et ollenkaan tanssi? kysäsi Hilma sivumennessään.

-- Minua ei nyt haluta.

Antin katse oli raukea ja ääni surunvoittoinen. Mutta kumminkin hän
pyysi, Hilman toisenkin erän kehotettua, Sulon tanssimaan kanssansa.

-- Tämä on sentään niin raitista täällä maalla, ei mitään teeskentelyä,
virkkoi Sulo, kun he istuivat.

-- Neiti pitää tästä?

-- Pidän. Vaikka täytyy tunnustaa, että olen kovin hämilläni, kun
joku noista tekee kankean kumarruksen edessäni. Mutta te olette niin
alakuloinen tänään.

Väkistenkin varastautui Antin katse tanssijoihin, Hilmaan ja Kaukoseen.
Hän ei voinut keskustella Sulon kanssa, hän ei enää tarkoin kuullutkaan
hänen puhettaan.

-- Herra Heikkinen! Miksi näytätte minusta niin kummalliselta?

Antti ei kääntänyt katsettaan; syvä huokaus vain tunkihe rinnasta.

-- Te ette sittemmin sen onnettoman tapauksen perästä kirjoittanut
minulle.

Antti ei kuullut.

Sulon katse laskeutui surullisesti alas.

Tanssi oli tauonnut.

-- Te olette kokonaan muuttunut. Oletteko siitä onnettomuudesta ehkä
minullekin suutuksissanne?

Surullinen, lähes itkun sekainen oli hänen äänensä.

-- En, en suinkaan, neiti. Kuinka semmoista ajattelette? vastasi Antti
vavahtaen.

-- Te kärsitte hirmuisen vääryyden. Mutta minua pahoittaa, jos minulle
siitä olette vihainen. Muuta en toivo maailmassa, kuin sopua, kun en
kerran ole mitään rikkonut.

-- Neiti hyvä! Älkää luulko minusta semmoista! sanoi Antti heltyneesti.

Mutta keskustelua ei syntynyt.

Kerran tanssi Antti Hilmankin kanssa, mutta se kävi niin kankeasti,
kuin jos olisi ensimmäistä kertaa tanssissa ollut.

-- Mikä sinulla on, serkku? kysyi Hilma huolestuneesti.

Antti ei saattanut katsoa häntä silmiin.

-- Ei mikään, vastasi hän vain väkinäisesti.

-- Älä kiellä! Olen nähnyt koko illan, että sinua jokin vaivaa.

Antti poistui ulos.

-- Veli on huonolla tuulella tänään, virkkoi Kaukonen tanssiessaan
taasen Hilman kanssa. -- Mikä häntä vaivannee?

-- En tiedä.

Mutta ajatuksiinsa oli Hilmakin vaipunut.

-- Minä taasen olen sanomattoman iloinen ja onnellinen saadessani
tanssia neidin kanssa. Teidän sivullanne on niin keveää, niin
turvallista, te olette kuin hyvä hengetär syntisen suojana.

Hilma ei näyttänyt kuulevan. Henki olikin sitten koko illan laimeaa,
kenellekään ei ilo ilolle maistunut.




XXVI.


Illalla lähti Hilma Sulon kanssa kävelemään ja samoin sai Kaukonen
Antin seuraansa. Tytöt jäivät heti jäljelle.

-- Oli onni, että pääsit heti palvelukseen. Olisihan siinä rikas tyttö.
Mutta kyllä se vaan semmoinen esivalta on, ettei siinä mies taida
sananvuoroa saada. Huonosti nuo tuota lienevät kasvattaneetkin, pakisi
Kaukonen heidän kävellessään.

Veri kuohahti Antin poskille.

-- Mutta ota vain, onpa rahaa joukossa!

Antti ei saanut mitään vastatuksi, vaikka mieli pakahtuakseen vihasta
kiehui.

Äänettömänä kävelivät he yhä edelleen.

Tytöt olivat jo jääneet näkymättömiin, tai olivat kääntyneet takaisin.

-- Tiedätkö, mikä tuossa asuu? kysyi Kaukonen osottaen tien laidassa
olevaa pientä tölliä.

-- En.

-- Älä hiidessä! Pirkkohan sen nimi on. Kävin toisinaan ennen täällä
ollessani sielläkin. Se on perhanan pulska se. Käymmehän tervehtimässä.

-- Minä en kumminkaan lähde.

-- Mitä perhanaa! Eihän meitä tässä kukaan näe; metsä peittää meidät
kaikkialla.

Antti kääntyi palataksensa takaisin, mutta Kaukonen esti häntä.

-- Oletko lapsi tai naisellinen houreilija, hyvä veli.

Antti ei vastannut, nykäsihen vain irti ja lähti kävelemään taaksensa
katsomatta. Kiireesti kuin pakeneva hän käveli ja mieli kuohui kiukusta
ja inhosta; hän ei koskaan ollut häntä niin halveksinut kuin nyt.

Hän oli kuuma sekä kävelystä että mielen kuohusta.

Vihdoin hän poikkesi metsästä lirisevän purosen partaalle istumaan.
Katsoi sen tasaista menoa ja sai siinä mielensä vähän tyyntymään.

Mutta sen tyyntyminen antoi vain sijaa toisille, rajummille tunteille.

Taasen hän muisti sen niin elävästi, että Hilma oli useimmat kerrat
tanssinut Kaukosen kanssa, oli ollut reipas ja pirteä, keskustellut ja
keveästi naurahtanutkin joskus.

Ja taasen kuohahti veri kiehuvan kuumana hänen päähänsä. Sydän
tuntui kuivavan, jähmettyvän tunnottomaksi möhkäleeksi! Eikä hän
enää ajatellut mitään, ei tuntenut mitään selvästi, vaan hän kärsi
tunnottoman viimeisiä elon voimia jäytäviä tuskia, sielussa leimahteli
kuin tulia tuhkaan peittyneistä hiilostuneista kekäleistä. Siellä
näyttäytyivät kaikki hämäränä mutta hirvittävinä peikkoina. Hilmankin
kuva oli kauhistuttava.

Siinä hän istui kun Kaukonen pitkin askelin kävi sivu ja kauan vielä
sittenkin samaisessa synkässä sieluntilassa.

Oli jo myöhäinen, ennenkuin kotiin kerkesi.

Hilma oli vielä salissa, jonka läpi Antin oli kulkeminen huoneesensa.

Mitä?

Hän itki.

Ei sanaakaan puhunut.

Poistui sanomatta edes hyvääyötä.

Mitä oli hänelle tapahtunut?

Kauheita aavistuksia lensi mieleen. Hulluudelta ne tosin tuntuivat,
mutta siltikään niitä ei mielestä saanut syrjäytymään. Olisikohan
sittenkin rakastunut Kaukoseen, jonka ennen oli pettäjänä luotaan
poistanut?

Olisiko Kaukonen viekastelut ja hänen entisistä elämän tavoista
uskoteltu muuttumisensa lumonnut hänet?

-- Ei, ei! Se täytyy estää! Minä paljastan hänet semmoisena kuin hän on!

Töytäämällä töytäsi hän ulos.

Seisoi jo Hilman makuuhuoneen oven takana.

Siihen oli seisahtunut, siihen ikäänkuin kivettynyt.

Kuuli tukehtuvaa nyyhkytystä sisältä.

Ei rohjennut edemmä; kauan siinä seisoi.

Vihdoin lähti huoneeseensa sielu sysimustana ja kauhean kolkkona.




XXVII.


Kiihkeästi etsi häntä Antti aamulla, tietämättään, miksi niin teki.

Hän ei ollut kotona, oli lähtenyt kävelemään.

Paljastusaikeistaan oli Antti jo peräytynyt; hänellä ei ollut Hilmalle
siis mitään sanomista. Mutta sittenkin olisi pitänyt saada hänet
tavata, edes nähdä: sisällä oli niin oudon tyhjää, tunnelma kamalaa
kuin usvainen paha uni yöllä.

Hän ajatteli tosin jo selvästi ja tulos oli jäykkä varmuus, ettei
koskaan Hilma voisi rakastua Kaukoseen.

Mutta levottomuus ei tauonnut, sillä oli omat lakinsa ja perusteensa,
jotka olivat vento vieraita järkiperäiselle ajattelemiselle.

Se voitti.

Olisiko hänkin heikko?

Niin heikko, että olisi rakastunut semmoiseen mieheen?

Eikö tuntisi mädäntynyttä sisusta, kun kuori on kiilloitettu?

Hänen sisällään taistelivat taasen viheliäisenä sekamelskana kaikki
mahdolliset tunteet, mutta ylinnä siellä sentään oli hillitsemätön
kiukku.

Olisi musertanut kerrassaan Kaukosen, raa'asti viskannut vaikka
kuolijaaksi.

Mutta häntä vavahduttivat samassa nuot ajatuksensa ja hän pelkäsi
itseään kuin julmaa petoa.

Ja kun Hilma tuli kotiin kävelyltä ja kun hän vain vilahdukselta sai
hänet nähdä, niin silloin oli mieli kokonaan masentunut, ei raivon
merkkiä ollut jäljellä, tunne oli pehmeää ja taipuisaa kuin vanutettu
taikina.

Antti kiiruhti hänen perässään saliin.

Hilma vältteli häntä.

Niinkö todellakin?

Se tuntui Antista nyt niin selvältä, varmasti todistetulta, että hän
rakasti Kaukosta -- siksi vältteli häntä.

-- Serkku!

Siihen katkesi; sanat tukehtuivat kurkkuun.

Hilma ei katsonut häneen.

Kylmä väristys kävi läpi Antin ruumiin.

Hulluuden sekainen tunteiden rajuus leimahti hänen sielussaan.

Oli polvillaan hänen edessään.

Mutta sanaakaan ei saanut sanotuksi; kasvot olivat tulipunaiset ja
silmien säihke rajusti taisteleva.

Hilma katsoi häneen ensin murhaavan tuimasti, mutta se vähitellen
heltyi; jo kiilsivät kirkkaat kyynelet hänen suurissa silmissään, uusia
tulvinaan uhkui ja pian silmien sini oli kyyneltulvan sumentama.

-- Antti, Antti! hän tuskallisella äänellä vaikeroiden valitti.

Siinä oli niin sydäntä särkevä sointu, että se sielua puristi, pimitti
ajatukset uhkuvaksi suruksi.

-- Toivoin jo sinun voittaneen paljon, jatkoi Hilma raskaasti. --
Mutta pahat taipumukset ovat sinussa liian suuret, voidaksesi niistä
vapautua, vaikka tahtoisitkin.

Antti vapisi kauhistuksesta.

-- Vai onko sinulla todellista tahtoakaan hyvään?

-- On, on, änkytti Antti tietämättään, mitä oikeastaan sanoi.

Hilma huokasi raskaasti.

-- Miksi polvistut? Luuletko sillä rikoksesi sovittuvan?

-- Rikokseni? jamasi Antti tiedottomasti.

Tuntui kuin sydän olisi pakahtunut.

Hilma katsoi häneen ankarasti, tuomitsevasti ja lausui:

Eikö omatuntosi sano sitä rikokseksi? Onko se hyveestä jo niin
tietämätön?

Ei, ei! Sinä olet siihen syynä, sinä itse.

Hän kalpeni, peräytyi ja tuijotti Anttiin melkein tunnottomasti.

-- Sinä olet minun kasvattajani, minun pelastajani; sinun on kaikki
mikä minussa elämää, innostusta ja voimaa on, sopersi Antti.

Hän ei vastannut; hän ei enää näyttänyt voivan ajatellakaan.

-- Sinä et ole sitä tahtonut etkä tahdo, se on itsestään kytenyt
tuleksi: minä rakastan sinua, Hilma.

Nyt se oli sanottu, ja se tuntui helpottavan, oli kuin olisi suuren
elämän tehtävän rohkeasti ja miehuullisesti täyttänyt.

Mutta Hilma?

Salamoita leimahteli hänen itkeneistä silmistään, ne olivat kuin pyhiä
tulia taivaallista puhtautta puollustamaan.

-- Sinä julkenet! hän kolkosti huudahti vihasta kiehuen. -- Eikö
sinulla ole edes ollenkaan häpyä ja toisen ihmisen tunteiden
kunnioitusta?

Antti vapisi.

Hilman kasvot olivat niin synkät, niin hirmuisen synkät ja hän polki
rajusti jalkaansa laattiaan.

-- Sano, tunnusta, missä olit illalla, sinä sydämmetön! Tunnusta, jos
rohkenet!

Ruma aavistus viilsi Antin sielussa.

Hän ei olisi voinut mitään kieltää, sillä niin jäntevä oli nainen hänen
edessään, oli kuin sielun sisimpienkin salaisuuksien tuntija.

Hän kertoi kaikki häpeämättömällä peittelemättömyydellä.

-- Hän kertoi sinun menneen vastoin hänen tahtoaan, äännähti Hilma
tuskin kuuluvasti.

Ylös kavahti Antti ja vannoi kaiken pyhän ja oikean nimensä
syyttömyytensä.

-- Sen uskon, kuiskasi Hilma.

-- Sinä et siis halveksi minua, Hilma? Olen elänyt huonosti; mutta sinä
olet kylvänyt elämän siemenet minuun. Hoida itse niiden kasvua!

Hilma katsoi alas.

-- Kuinka voi hän olla niin hävytön. Sulo ja minä itkimme niin rajusti.
Se vihlasi niin täällä rinnassa ja sai kerrassaan tarmottomaksi.

Hänen äänensä, vaikka surullinen, oli niin lempeää, niin hentoa; se
oli suloista Antille kuin hunaja, hänen sielunsa elpyi iloiseksi ja
ajatuskyky virkeni.

Nuoruuden innolla hän olisi häntä syleillyt, oli niin rohkea, mutta
hän meni kuin säälimätön hyvä kohtalo, ei lupaavaa silmäystä häneen
heittänyt.

Hetkinen olikin tunteiden tyyneys.

Yksin jäätyään kuohahti taasen tuskallinen epätoivo rinnassa.

-- Entinen elämä, tarkoitukseton ja huono häntä kauhistuttaa, sen hän
nyt varmasti uskoi, ja se mielen pimitti.

-- Mutta enkö voi hänelle näyttää parantuneeni? hän äännähti.

Se oli vain hetkinen toivon pilkahdus, jota kohta seurasi sitäkin
pimeämpi.

-- Miten voisin sovittaa elämäni likaiset jäljet? hän sydäntä
särkevällä äänellä huokasi.

Mutta siinä tunteessa ei ollut vähintäkään valoa eikä lohdutusta.




XXVIII.


Seuraavana syksynä tarjottiin Antille konttoristin paikka kaupungissa.

Hän oli hämillään näyttäessään sitä Hilmalle, mutta koetti kumminkin
tarkasti seurata hänen vähimpiäkin kasvojensa ilmeitä.

Ei keksinyt mitään.

Hän oli tyyni, lausuihan vain ilonsa hyvästä tarjouksesta.

Antin sydäntä kirventeli; nyt oli hän huomaavinaan varmasti, ettei
Hilma häntä rakastanut.

-- Mutta sitä en olekaan ansainnut, puhui hän sitten itsekseen.

Hilma kehotti häntä ottamaan tarjous vastaan, koska siitä kaikitenkin
olisi hänelle suuri hyöty.

Kyyneliä silloin vierähti Antin silmistä.

Hän oli odottanut ja toivonut, oli joskus ollut huomaavinaan
myötätuntoisuuden ohessa lempeäkin hallitsijattarensa silmissä, sen
taasen kadottanut kuin hetkellisen virvatulen. Nyt oli hän taasen sitä
etsinyt, mutta etsinyt turhaan.

Se on mahdotonta, sen hän nyt tajusi.

Vakavasti katsoi häneen Hilma, lempeän osanottavasti ja puhuessa
värähteli ääni.

-- Serkku hyvä! hän lausui. -- Olemme liian vähätietoiset tutkimaan
tulevaisuuden kohtaloita. Mutta siltikin on meidän katsominen
tulevaisuutta rohkeasti silmiin odottaessamme siltä toivottua hyvää.
Sinä olet mies, sinun kyvystäsi en epäile, tee sen mukaan.

Itsekäs olento!

Hän poistui.

Antti katsoi hänen peräänsä kuin iäksi eriävän elämän.

-- Kolkko, kylmä ja itsekäs on kohtaloni! hän väsyneesti äännähti
vaipuen tuolille.

-- Mutta olkoon! Elänhän kumminkin. Elämän sulo ja sen nautinto ei ole
minua varten, sanoi hän sitten karvaasti.

Ja sama uhitteleva ajatus rinnassa hän lähti.

Hän oli nähnyt lähtiessään Hilman silmät kyynelissä, mutta hän ei
uskaltanut enää toivoa. Ne saattivatkin vain olla ystävyyden ilmaus,
hänen kohtaloonsa osanottavaisuudesta vierähtäneet, tavalliset
kohtelijaisuuden kyynelet vain.

Hilma jäi yksin laajennettua liikettään hoitamaan; hän teki työtä
aamusta aikaisesta myöhään iltaan.

Mutta entinen rattoisuus oli kadonnut.

Iltasin hän istui yksikseen huoneessaan alakuloisena ja
raskasmielisenä, kuin jos sydämmen pohjalla olisi ollut jotain kuohuvaa
tuskaa, epätoivoa elämästä tai odottavaa kaihoa.

Joskus näytti väsyneeltä, väsyneeltä kaikkeen.

Antille oli hän toisinaan kirjoittanut, mutta sisältöä ei saanut
ehyeksi. Saatuaan vastauksen kohoili rinta levottomasti ja arka ilme
oli katseessa.

Niissä oli toisinaan synkkää sydämmen tuskaa, silloin voi kyynel löytää
tiensä alas poskelle; toisinaan taasen raitista rohkeutta kärsimään
elämää semmoisenaan kuin se on -- silloin kirkastui hänen katseensa ja
hän riemulla huudahti:

-- Kasva, voimistu ja voita onnesi, serkku!

Se oli toivotus, mikä sydämmen syvimmästä pohjasta nousi; siihen
yhdistyi kaikki, mitä siellä oli pyhää ja korkeaa.

Neuvovaa kehotusta ei enää ollut hänen kirjeissään; jos jotain
semmoista oli, oli se yksistään hellää lohdutusta.

Antin kirjeistä oli karvas mielentila vähitellen kadonnut ja ne
kuvastivat mielen tyyntymistä; välin vain pilkahti pohjaväri,
tasaisesti kaipaava kaiho.

-- Minä en ole sydämmetön, hän ei saa uskoa sitä, vaikka olenkin hänen
antanut kasvaakseen kokea, puhui hän kerran. -- Ja hän on kasvanut.

Hän istui kirjoittamaan.

Koko hänen elämänsä salaisuus näytti sulautuvan hänen joka
kirjoittamaansa sanaan ja hänen kasvoillaan oli tyyni päättäväisyys.

-- Serkku, sinä olet vapaa, ja minä olen sinun vallassasi, hän
kirjoitti.








End of the Project Gutenberg EBook of Parantumassa, by Kalle Haapakoski

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60544 ***