The Project Gutenberg eBook, Esko Virtalan esittämiä kertomuksia, by Edvin
Calamnius


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Esko Virtalan esittämiä kertomuksia


Author: Edvin Calamnius



Release Date: January 20, 2019  [eBook #58742]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ESKO VIRTALAN ESITTÄMIÄ
KERTOMUKSIA***


E-text prepared by Tapio Riikonen



ESKO VIRTALAN ESITTÄMIÄ KERTOMUKSIA

Kirj.

ESKO VIRTALA [Edvin Calamnius]






Porvoossa,
Werner Söderström,
1889.




SISÄLLYS:

Kinkeritalossa.
Ulosotto.
Kylän mahtavin.
Kesäilta.
Kuulutuksen otossa käynti.
Vanhan kansan mies.






KINKERITALOSSA.


Lehtovaaran talossa oli varsin vilkas elämä muuanna syyskuun iltana.
Väkeä liikkui edestakaisin kartanolla, pakinoiden ja keskustellen.
Ainahan sitä puhetta piisasi; millä oli mitäkin selitettävää ja
kyseltävää. Väkijoukossa näkyi vanhaa ja nuorta, ukkoja ja akkoja,
miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä sekä lapsia. Mikä milloinkin
katsahti järvelle, jotta eikö siellä vielä ala odotettavia tulioita
näkyä. Kahden puolen porstuaa oli väkeä kosolta, mikä seisoen, mikä
istuen; ja siitä välistä tuli yhä sisään kansaa, millä kontti selässä,
millä mytty käsissä; ja toisia taas meni ulos.

Poikaset mellastivat kovasti, löivät painia, inttivät ja väittivät ja
pahaa elämää pitivät. Heidän hurjimmallaan ollessansa huudahti äkkiä
joku: "Olkaapa hiljaa, pojat! Lehtolainen tulee."

Vaan ennenkuin kerkesivät asettua, tuli Lehtovaaran isäntä heidän
likelleen ja huudahti: "Olkaapa vähän vähemmällä, pojat! Kun sattuisi
pastori seurueineen nyt tulemaan tänne, niin kovinhan rumalta
näyttäisi, kun te tuolla lailla meluaisitte."

Kohta herkesivätkin pojat rähisemästä, vaan joku heistä tuumasi
kuitenkin isännälle: "Tottahan sitä silloin älytäänkin hiljaa olla, kun
rupiaa heitä näkymään tuleviksi. Eiväthän he nyt ole kuulemassa
kuitenkaan."

Lehtolainen katseli alas mäkirinnettä ja polkua pitkin, joka laskeusi
pellon kuvetta myöten järvelle päin.

"Eipä heitä jo ala näkyä", sanoi muuan mies häntä läheten.

"Eipä näy. No, onhan tuota matkaakin. Lienevätköpä sitä paitsi kovin
aikaisin joutuneet lähtemäänkään: Onhan saattanut olla paljon väkeä ja
sitä myöten toimitustakin viimme kinkeripaikassa. Mutta kyllä heidän
näistä puolin pitäisi alkaa tulla. -- Miten lienevät tytöt kahvensa
kanssa joutuneet!"

"Tulen juuri köökin puolelta. Näkyi siellä pannu tulella olevan."

"Saispa tuolla käydä sanomassa, että jou'uttavat sen kahven."

"Kyllä kai se siihen joutuukin, kun tulevat."

"Eihän haitanne kumminkaan käydä katsomassa."

Niin sanottuaan lähti Lehtolainen köökkiin astumaan.

Iso valkea siellä palaa loimotti uunissa. Hällän päällä reiästä
puoleksi sisään uponneena seisoi kahvepannu, joka varta vasten
kinkerijuhlan vuoksi oli kuurattu ihan kirkaskylkiseksi. Piika Liisa
pyhkieli kuppeja ja asetteli niitä sitten tarittimelle, johon pian
laitteli myös sokeri- ja kerma-astian. Hällän vieressä seisoi
palavissaan punaposkisena Mari, toisessa kädessään hienoksi jauhettua
kahvea kukkurakupillinen pannuun höystöksi; toisella hän juuri kohautti
pannun kantta.

"Kas niin! Kiehua liriseppä nyt sievästi!" sanoi hän ja heitti
kupistaan höystöt pannussa kiehuvaan veteen.

"No mitä ne tytöt täällä toimittavat?" sanoi Lehtolainen. "Eikö se kahve
jo ala olla valmista?"

"Tuos'siltään se joutuu", vastasi Mari.

"Ka, ka, kuohuuhan tuo."

"Eipä hätää", sanoi Mari ja hämmenteli puupuikolla höystöjä sekä
puhalteli pannuun, jottei sen sisällys päässyt reunojen yli paisumaan.

Niin siinä kiehua lirisi musta neste ja Lehtolainen katseli päältä,
jotta tuleeko tuosta nyt hyvää. Kysyi hän sitten, tiesikö se Mari,
minkälaista sen hyvän kahven pitää olla.

"Kun en tuota tietäisi!" vastasi Mari. "Tässä kun ennen aikaan Eerikki
pastori kulki kinkereillä, niin äitini silloin oli kahven keittäjänä.
Minä tosin olin pieni tyttö pahanen, mutta näin kuitenkin, kun äiti
keitti; ja olipahan pastori juonut hänen keittämäänsä kahvea, vieläpä
oli hyväksi sanonutkin."

Mutta nyt juoksi kiireesti sisään muuan poikanen ja huudahti
Lehtolaiselle: "Jo tulevat, jo tulevat!"

Lehtolainen sieppasi lakin päästään, pyörähti sievästi porstuaan ja
sieltä kartanolle tulioita vastaan. Juuri astelivat kartanolle pastori,
sateenvarjo käsissään, ja hänen jälkeensä lukkari, kantaen
ripityslaatikkoa, sekä sitten kyytimiehet, jotka kantoivat
viininassakan ja kirkonkirjat konteissa.

Lehtolainen kumarteli moneen kertaan, mennessään avopäin tulioita
vastaan, ja pisti heille kättä.

"Hyvää iltaa", sanoi hän. "Terve tulemaan."

"Jumal' antakoon", vastasi pastori.

"Antakoon", sanoi myös lukkari.

Porstuassa kättelivät tuliat vielä Lehtolan emäntää sekä muitakin talon
asujia, ja sitten he isännän seurassa astuivat vierastupaan ja emäntä
asteli jälessä.

Siellä oli huone puhdistettu kaikin puolin, seinät veistetyt valkeiksi,
katto höylätty sileäksi ja valkoiseksi sekin ja lattia pesty puhtaaksi
sekä siihen ripoiteltu tuoreita kuusenhavuja.

Pastori pani sateenvarjonsa loukkoon ja istahti muutamalle tuolille
akkunan viereen. Lukkari heitti kapineensa lattialle oven viereen ja
istui hänkin tuolille sängyn viereen. Lehtolainen emäntineen jäi
seisomaan oven lähelle.

"Kuuluuko sitä mitään?" kysyi Lehtolainen.

"Eipä erityisiä. Mitä tänne kuulunee?"

"No, eipä -- -- --"

"Hyvä nyt on ilma."

"Onpa kerrassaan hyvä näin syyspuolen ilmaksi. No, eikö se käynyt
vaikeaksi pastorille kävely?"

"Eipä niin siksikään, vaan lämmin siellä tuli. -- Tuota, saisiko sitä
juomista?"

Heti paikalla poistui emäntä, vaan tuli kohta takaisin ja toi
raittiilla hetevedellä sekoitettua huitua juotavaksi, jota sekä pastori
että lukkari halulla joivat.

"Eihän tuo kumma olekaan, että tuli lämmin", sanoi Lehtolainen ja istui
nyt tuolille lähelle lukkaria. "Onhan tuota ollutkin matkaa melkoinen
käveltävänä."

"Jopa hyvinkin. Eikö tuota lienekin lopulle yhdeksän neljännestä!"
lisäsi emäntä.

"Niille paikoin kai sitä mahtanee olla. Kukapahan lie ne matkat niin
tarkoin mitannut! Vaan hyviä maisemia."

"Eivätpä olleet pahojakaan", arveli lukkarikin.

Emäntä poistui taas asioilleen. Piika Mari aukasi oven ja sen kautta
tuli nyt sisään Liisa kahviasettimen kanssa ja hänen jälissään myöskin
Mari. Molemmat lyykistyivät he sievästi ja Liisa tarjoili nyt sekä
pastorille että lukkarille höyryävissä, täysinäisissä kupeissa kuumaa,
mustaa kahvea. Sillä välin tahtoi lukkari jatkaa puheainetta ja kyseli
Lehtolaiselta: "No, eikö sitä tänne puoleen kuulunutkaan mitään uusia?"

"No, eipä -- -- -- Niin, tuota, onhan täällä metsä liikkunut."

"Vai jo kävi metsän kuningas. Tekikö suuriakin vahingoita?"

"Tekihän: tuolta naapurista kaatoi paraan lehmän, ja onpa useita
lampaitakin tappanut. Ylikylällä kuuluu muutamasta talosta kaksikin
lehmää hävittäneen."

"Kylläpä se karhu rohkeaksi rupesikin. Ei tuota vielä kirkonkylällä
kuulunut."

"Rohkeaksi kovin rupesi", sanoi Lehtolainen. "Kyllähän sitä kuuluu
koetetun ampua, vaan eipä ollut sattunut. Siellä oli haaskalla pari
miestä kahtena yönä vahtinut, vaan ei mitään näkynyt ei kuulunut.
Kolmantena yönä olivat he kyllä sitten nähneet metsän kuninkaan ja
ampuneet sitä kohti, vaan menestyksettä. Mesikämmen oli kiireimmän
kautta pötkinyt tiehensä, vaan kuuluupa se sitten jälestäpäin taas
käyneen, kun ei ketään ollut vahtimassa, ja syöneen puoli haaskaa."

"No, minkälaisia miehiä ne ampujat olivat", lausui pastori, "kun eivät
osanneet kohti?"

"Taisi heitä pelko vaivata", arveli lukkari, "niinkuin ennen
Kuusivaaran isäntää. Hän kun oli kerran talailla vahdissa, niin
nähdessään mörön tulevaksi, eipä uskaltanutkaan ampua, vaan vapisi,
jotta housut lotisi."

"No, lienevätköpä kuitenkaan semmoisia olleet", sanoi isäntä. "Onpa
siinä miestä Mäntylän Jussissa eikä se Aappokaan kehnoimpia ole. Eivät
he ole hätäpoikia kyllä; vaan tottapa se metsän kuningas oli siksi
etäällä, että yön hämärässä oli mahdoton siihen osata. Ja varuisa se on
se metsän ukko, varoo se päätään."

Siinä kun kuulumisista keskusteltiin, olivat jo pastori ja lukkari
juoneet väkevän kahvensa. Tuli taas Liisa sisään ja tarjosi lisää,
ensiksi pastorille. "Ottootten lisää", sanoi hän.

"Ei, kiitoksia", vastasi pastori, "ei tällä kertaa".

Vei sitten Liisa lukkarille ja sanoi:

"Ottoottenhan te!"

Lukkari kopisti piippuaan, pisti sen lakkariinsa ja sanoi: "Ka, enpä
taida jaksaa nyt enää".

"No, ottoottenhan vaan!"

"Ka, joko tuota sitten pitänee, talolle mieliksi!" Ja niin hän otti kun
ottikin, kaatoi kupista va'ille ja alkoi juoksennella kahveaan. Liisa
seisoi oven lähellä vuotellen.

"Onko täällä lapsia kastettavia?" kysyi pastori.

"Ka, olisi kai niitä joitakuita", vastasi Lehtolainen.

"Kuinkahan monta?"

"On kai niitä puoli kymmentä ainakin."

"Käykäähän käskemässä vanhemmat tai asiamiehet sisälle!"

Lehtolainen meni.

Sillä välin oli lukkari kahvensa juonut. Liisa, otettuaan kupin, kuiski
hänen korvaansa: "Olikohan se huonoa, kosk'ei pastori juonut?"

"Hyvää oli, vähän väkevää vaan, vasta kun keitätte, pankaa vähemmän
höystöjä!"

"Ka, parasta kai sitä on koetettu, vaan eihän tuota aina arvaa niin
parailleen laittaa. -- Mutta jokohon tuon milloin saisi ruu'an
laittaa?"

"No, ennättäähän sen sitten, kun tässä ensin kastetoimitus on loppunut.
Mutta keittäkäähän hau'ikaspottuja! Ne ovat tähän aikaan hyviä ja
pastorikin niitä mielellään syö."

"Kyllähän niitä saatetaan keittää, vaan ovathan ne niinkuin
talonpoikaista ruokaa."

Lehtolainen palasi ja hänen kanssaan väkeä joukottain lasten nimiä
kirjoituttamaan.

Oli jo hämärä tullut ja pimetä alkoi Lehtovaarankin rinteellä, sillä
kirkkaitten kesäöiden aika oli jo sivu, ja syyskesän tultua ovat päivät
yhtä joutuisat lyhenemään kuin keväällä pitenemään Suomen pohjoisilla
perillä. -- Huoneessa sytytettiin palamaan kaksi teariinikynttilää,
jotka vartavasten olivat kauppamiehestä tuodut, ja pastori rupesi
kastekirjaansa kirjoittelemaan kastettavain lasten sekä niitten
vanhempain ja kummein nimet. Siitä työstä päästyään tilasi hän
kastevettä sekä käski tuoda lapset sisään. Kun hänen käskynsä oli
täytetty ja väkeä alkoi tulvailla huoneeseen, alkoi sitten
kastetoimitus. Rivissä seisoivat peräseinän edessä lasten kantajat,
sylissään parkuvat lapset ja molemmin puolin heitä kummit sekä
vastapäätä heitä pastori vahvapränttinen virsikirja kädessään. Katsojia
oli sitäpaitse huone melkein täydeltä. Kuului lasten itkua, vaan
kovemmasta vielä kaikui pastorin ääni, jota hartain mielin väki
kuunteli, mikä avosuin ja silmät alati tuijottaen pastoriin, mikä
seisoen vakavana ja ihmeissään, ikäänkuin maailman kummallisin tapaus
nyt olisi ollut olemassa. Porstuassakin oli kosolta miehiä, naisia,
jotka, koettivat kurottaa päätään edessänsä olevien yli, ja nousivat
varpailleen, paremmin nähdäkseen. Millä oli mitäkin katseltavaa ja
ihmeteltävää pastorin puvussa, ryhdissä ja lukemistavassa. Harvoinpa
sitä pappia näillä seuduilla nähtiin ja sentähden oli monella halu
nähdä ja kuulla häntä, kun sattui tämmöinen tilaisuus.

Toimituksen loputtua poistui väki vähitellen, vanhemmat ensin,
nuoremmat sitten, jott'ei lopulta jäänyt kuin muutamia uteliaita
poikasia. Viimmein hekin poistuivat, kun Lehtolainen kävi heitä
kutsumassa; ja niin jäivät pastori ja lukkari hetkeksi kahden kesken.

Lukkari se istuikin tyytyväisenä ja ja veteli savuja lyhytvartisesta
piipustaan, ja pastorikin istui hetkeksi levähtämään, täytti piippunsa
vaakunalla, ja sen sytytettyään rupesi katselemaan huonetta, kuinka se
näytti mukavalta ja uu'elta, ja niinpä ilmoitti lukkarille ajatuksensa:
"Tämäpä on kuin ihka uusi huone."

"Kyllä kai täällä nyt välttää oleskella", toisti lukkari, "kun on
kirves seiniä ja höylä kattoa valkaissut. Pitäähän sitä kinkereitä
varten parasta koettaa, kun semmoiset kerran taloon sattuvat. Eipä outo
voi arvata, että tämä ennen on ollut mustaseinäinen, nokikattoinen
huone."

Mutta jopa tulivat emäntä ja piiat pöytää kattamaan. Pöydälle asettivat
he valkoisen liinan ja latelivat sen päälle monia ruoka-astioita,
kulkivat moneen kertaan ovessa, menivät ja taas tulivat ja kantoivat
ruokia pöydälle toisen toisensa perästä. Sitten sanoi emäntä pastorille
ja lukkarille: "Saisi ruveta ruu'alle."

Lehtolainen näkyi taas huoneessa, kädessään pullo, jonka asetti
pöydälle sekä kuiski lukkarin korvaan, että siinä olisi karvastusta
ruu'an aluksi.

"No, kyllähän -- --" mutisi lukkari.

Pian sen jälkeen istuivat pastori ja lukkari pöydän ääreen ja talon
väki poistui sitten, nähtyään heidän ruu'alle ruvenneen.

Lukkari kävi nyt käsiksi pulloon, kaatoi sen sisällystä pikariin ja
taritsi pastorille sanoen: "Ka, tässä olisi nyt sitä karvastusta."
Sitten nielasi hän itsekin ryypyn poskeensa ja arveli: "mukiinpa tuo
menee".

Niin -- nyt ruvettiin siis syömään kinkeriruokia kaukaisessa
syrjäkylässä, jossa tavallisissa tiloissa useinkin pettu sai olla
leivän sijassa. Mutta nytpä näytti ettei talolta ruoka-aineita
puuttunut. Oli tarjona puhdasta ruisleipää, rieskaa, teosta, eikä
voikaan ollut huononnäköistä. Särpimenä oli kummallakin tuoppi maitoa.
Oli pöydällä lautasia, millä säynäjää, siikaa, taimenta suolakalana,
millä leikettyjä lihalevyjä, millä juustosirpaleita. Yhdessä puukupissa
oli höyryäviä hau'ikaspottuja, toisessa linnunpaistia ja sulattua voita
kuppi puolillaan. Kiviva'issa oli riisiryynipuuroa. Sehän ei ollut
ylimaan ruokia, mutta nyt juhlan kunniaksi oli sitäkin laitettu ja
vartavasten kirkonkylän kauppamiehestä ryynejä tuotettu. Niin ne olivat
muorit parastaan koettaneet, ja hyväntahtoisuuden tuotetta oli kaikki
tämä. Siihen vakuutukseen tuli pastorikin.

"Tämähän se jotain on", sanoi pastori, pottua kuorien.

"Hyvältä näyttää", vastasi lukkari, kapahaukia pureskellen. Ottipa
sitten hänkin potun kuoriakseen, pisti poskeensa ja sanoi: "hyviä
ovat".

"Mistähän ne näitä ovat arvanneet laittaa? Eipä niitä juuri usein
tahtomatta saa."

"Kyllähän niitäkin saa, kun lukkari virkansa tietää."

"Ka niin, joko se lukkari on taas kuiskaamassa käynyt! Kyllähän
arvasin, että ovat ne täällä viittauksia saaneet; muuten ei vaan
pottuja olisi tullut. --

"Useinkaan ei ihminen osaa panna kylliksi arvoa siihen hyvään, joka on
aivan lähellä, vaan luulee, että kaikki on parempaa suurissa kylissä ja
kaupungeissa kuin syrjäisessä kotipiirissä. Mutta senpä vakuutan, että
pääkaupungin muhkeissa ravintoloissa en ole syönyt maukkaampaa ruokaa,
kuin nyt täällä. Kas tätä vaan, kuinka on mehusaa ja rasvaista; eivätpä
Helsingin kokit osaisi hetikään näin maukasta laittaa", ja pastori oli
oikein tyytyväinen syödessään rasvaista linnunpaistia ja hyviä
hau'ikaspottuja.

"Kyllähän tässä toimeen tullaan", arveli lukkari, pistäen poskeensa
potun toisensa perästä, ja siihen väliin aina rasvassa hyvin lioitettua
linnunpaistia. "Hätäkös tässä olisi ollessa! Varmaankin on tässä meillä
yhtä hyvä kuin Israelin lapsilla ennen muinoin Egyptin lihapatain
ääressä."

"Niin, niin. Kyllähän näkyy, ett'eivät muorit vaivojaan säästä. Ja
Jumalan kiitos, että täällä eletään näin hyväntahtoisen kansan
keskuudessa!"

"Ei ole monellakaan hätää tähän aikaan", jatkoi lukkari puhetta, pitäen
kahen kourin koukkuluusta kiinni, jota jyrsiskeli niin paljaaksi kuin
suinkin. "Järvi antaa kaloja, metsä lintuja, lehmät maitoa, sillä
elukat tulevat vielä hyvin toimeen ulkona. Ja ovatpa nyt immeiset jo
korjanneet satonsa pelloista; aitoissa on jyviä, kellareissa ja
kuopissa pottuja, jotka hyvin ovat menestyneet hiekkaperäisessä maassa.
Mutta annappa kun tulee pitkä kevät ja eläinten rehu loppuu, silloinpa
ei lehmät enää lypsä. Viljakin on monelta lopussa. Ja silloinpa ei auta
muu kuin turvautua männyn kuoreen ja syödä petäjää suolattuin muikkujen
kanssa."

"Niin, niin. Kyllähän se Jumala väliin kärsimyksiäkin
lähettää -- -- --"

"Vaan tyytyväisiä sitä silti ollaan, vuotetaan vaan kesän tuloa, joka
monenkin puutteen poistaa."

"Mutta -- tuota -- entäs tämä riisiryynipuuro! Tätäkinkö sitä vielä
pitäisi syödä. Alkaapahan tähän kohta kyllästyä, kun sitä melkein joka
kinkeripaikassa laitetaan."

"Laitetaanhan sitä, että edes jotakaan 'herrasruokaa' olisi tarjona.
Eivätpä ole vielä muuta keksineet sen sijalle" -- ja lukkari söi taas
aika tyynenä yhtä suurella ruokahalulla riisryynipuuroakin.

Mutta kun vihdoin molemmat olivat syöneet vatsansa täydeltä, nousivat
he pöydän äärestä, iloisen tyytyväisinä. Pastori täytti pitkävartisen
punanauhaisen piippunsa vaakunalla koreasti helmilöitystä
vaatekukkarosta, sytytti piippunsa ja käveli sitten vähän aikaa
edestakaisin lattiaa pitkin sekä veteli hyviä savuja. Lukkari kopisti
pienen piippunsa uunin laitaa vasten, täytti sen hakatuilla Venäjän
lehdillä kuluneesta nahkakukkarosta ja istui tuolille tupakoimaan.

Jopa ilmausivat taas emäntä ja piiat ruokia korjaamaan ja niille
tietysti lausuttiin kiitokset.

"Lienevätkö nuo maistuneetkaan tämän talon laitokset?" arveli emäntä,
nähtyään että pastorin puurokupista oli kovin vähän kulunut.

"Kyllä -- kyllä kelpasi syödä ja hyvää olikin", todisti pastori.

"Eipä ollut muussa moittimista kuin että liiaksi tuli syödyksi, kun
kaikki ruoka maistui niin kovin hyvältä", arveli lukkari.

Emäntä piikoineen kaikki ruu'at pöydältä pois korjattuaan poistui
huoneesta kohta taas palatakseen ja heti oven ra'otettuaan kurkisteli
sisään monta uteliasta katsojaa, jotka halusivat nähdä pastoria ja
lukkaria. Samassa tuli sisälle taas Lehtolainen ja veti oven kiinni
jälkeensä, jott'ei muitakin tunkeutuisi huoneeseen. Hän tuli kuulemaan,
olisiko pastorilla kenties jotain sanottavaa.

"Mitenkä sitä rupeaa kansaa karttumaan?" kysyi pastori.

"Näkyyhän tuota ilmaantuvan siksikin", vastasi Lehtolainen. "On jo
väkeä hyväsesti nytkin ja aamulla sitä vielä kerkiää paljon lisää
tulla."

"Eihän ne vaan mahtane ruveta rähinää pitämään?"

"Eipä luulisi. Siivoahan täällä on kansa yleensä, eikä viinaakaan nyt
ole liikkeessä ainakaan suuremmassa määrässä. En minä ole sattunut
vielä yhtään päihtynyttä näkemään."

"Hyvä se, jotta siis yörauhan saapi."

"Saapi kyllä; ja saatanpa tuota vielä käydä heitä manuuttamassa hiljaa
olemaan."

Tulipa taas sisään emäntä piikoineen, jotka rupesivat vuoteita
laittamaan, tekivät pastorille vuoteen sänkyyn, ainoaan, joka oli
huoneessa, ja lukkarille lattialle.

Talon väki rupesi sitten lähtöä huoneesta tekemään, vaan ovella kysäsi
vielä Liisa: "Jokohan varain kahvea aamusella?"

"Tuossa kuuden tienoilla", vastasi pastori.

Kun sitten talon väki kaikki oli poistunut, hyvää yötä toivotettuaan,
ja pastori ja lukkari olivat jääneet kahden kesken, virkahti pastori,
hetken äänettömyyden jälkeen: "Lieneeköhän todella kaikki väki niin
hiljaiseksi asettunut, ett'ei ole mitään yörauhan häiritsemistä
pelkääminen?"

"Saatanpa paremman vakuuden vuoksi vielä käydä katsomassa", vastasi
lukkari, pisti lakin päähänsä ja pyörähti ulos.

Niin hyvin porstuassa kuin kartanollakin liikkui yhä väkeä, jonka
joukosta kuului hiljaista keskustelua, vaan ei mitään rähinää.
Päärakennuksen nurkan takana keskusteli hyvin innokkaasti, vaan
kuiskaamalla melkein, pari miestä. Toinen veti aina joskus povestaan
pullon, tarjosi kumppanilleen ja virkahti: "Otahan tuosta! Se asia
kannattaa ryypynki." Muita sanoja lukkari ei eroittanut; hän kulki
vakavasti eteenpäin, päätään kääntämättä, eikä ollut huomaavinaankaan
miehiä, kun he ottivat kulauksia.

Hän kääntyi nyt taaksepäin, pirtin sivu sinne päin, josta iltahämärässä
oli tultu kinkeritaloon. Mitään meteliä hän ei täälläkään huomannut.
Vastaan vaan tuli nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä, halaillen toisiaan.
"Lukkari tulee", sanoi muuan, ja yritti hellittämään kätensä tyttönsä
ympäriltä.

"Antaa tulla!" sanoi toinen. "Minä en henttuani laske"; ja hän kiersi
kätensä yhä lujemmin vaan kumppalinsa kaulan ympäri.

Lukkari tuli ja meni sivu ja ohi kulkivat halailevat nuorukaiset niin
vaan, mistään huolimatta.

Lukkari meni vielä etemmäksi, katsellen vaaraa alaspäin järvelle. Eipä
siellä mikään vetänyt hänen huomiotaan puoleensa. Näkyi vaan rasvatyyni
veden pinta, joka kauniisti välkkyili täyden kuun hohteessa. Somilta
näyttivät Lehtovaaran pellot kuutamossa, pyörtänöt, mäkirinteet sekä
kuuset ja petäjät, jotka ikäänkuin alenivat järvelle, ja järvi itse
näytti oudon kauniilta saarineen, lahtineen, ja niinkuin peiliin
kuvaantui siihen syksyisen kuutaman valaisema taivas sekä rannoilla
kasvavat männyt ja kuuset, latvat alaspäin.

Metsistöstä ei kuulunut niin ääntäkään. Lintuset eivät visertäneet,
puitten latvat eivät heiluneet, siellä täällä kasvavain koivujen
lehdetkään eivät liikahtaneet. Metsän eläväin ääni oli vaiennut ja
rauhallisuus, hiljaisuus kuvaantui kaikkialla luonnossa.

Lukkari palasi nyt takaisin ja sanoi, ett'ei hän ollut huomannut mitään
pahaa; rähinää ei ollut kuulunut mistään; väki oli kaikkialla siivolla.
-- Pastori oli jo riisuutunut ja lueskeli makuullaan huomispäivän
rippipuhettaan, kynttilä vieressään tuolilla. Lukkarin tultua, sanoi
hän hänelle: "Taitaisi olla paras ottaa avain yöksi suulta pois,
etteivät aamulla kovin varain kahvensa kanssa tänne laittautuisi".

Lukkari tehtyään käskyn mukaan, riisuutui ketterästi, pani kenkänsä
lattialle uunin viereen ja sukkansa uunin laiteelle kuivamaan. Sitten
hän paiskausi keviästi vuoteellensa, lattialle olkipahnojen päälle
levitetylle lakanalle: eikä kau'an viipynyt, ennenkuin hän vaipui
unettaren helmoihin. Pastorillekin tuli uni. Hän pani virsikirjan
saarnoineen tuolille ja puhalsi sammuksiin kynttilän.

Mutta huone ei tullutkaan pimeäksi, sillä harvat verhostimet eivät
voineet estää taivaalla rauhallisesti kumottavan kuun heittämästä
hopeankarvaista valoaan huoneeseenkin. Pastorista tuntui niin oudolta,
niin rauhalliselta, kun hän vielä kohotti akkunan verhostimia ja
silmäili ulos. Siellä vallitsi luonnon hiljaisuus, siellä näkyivät
tuikkivat tähdet ja hymyilevä kuu tumman sivertävällä taivaalla;
Lehtojärvi näytti nyt viehättävän kauniilta ja juhlallisen ihana oli
koko näkyala, vaikka siinä kuvaantui jotain jylhyyttäkin. Siellä täällä
liikkui vielä joku henkilö ja hiljaista pakinaa joskus kuului, mutta
muuten oli kaikki rauhallista. Rauhallinen, hellyyttä, liikutusta
sisältävä tunne valtasi pastorin ja hän tunsi itsessään olevansa
hyvien, hänelle kunnioitusta, rakkautta osoittavien ihmisten piirissä
ja turvallisessa asemassa. Mietteissään ajatellen Luojan hyvyyttä,
asukkaitten mutkatonta elämäntapaa ja monen vaivaa hänen tähtensä,
nukahti hän vihdoin rauhalliseen uneen; eikä nyt huoneessa kuulunut
muuta ääntä kuin hänen hiljainen henkityksensä ja lukkarin raskas
kuorsaus, joka äännähti säännöllisesti, vuoroon hiljemmin, vuoroon
kovemmin.

       *       *       *       *       *

Yö oli kulunut ja kaunis syyskesäinen aamu koitti. Aurinko oli jo
kohonnut ja näkyi kirkkaana taivaalla itäkoillisessa. -- Kello oli
kuusi aamulla. Väkeä vilisi porstuassa ja kartanolla; siellä puheltiin
ja väitettiin. Milloin joku kallisteli korvaansa vierastuvan ovelle,
jotta ollaanko siellä hereillä; milloin joku kurkoitteli akkunain takaa
ja koetti katsoa verhostimien välistä, näkyykö siellä mitä, siellä
sisällä.

"Mitäpä he vielä olisivat hereillä! Kyllähän se uni pitkän matkan
perästä hyvältä tuntuu."

Vaan väkeä alkoi vilkkaammin liikkua, ja kun porstuassa puhelusta ja
jalkojen töminästä syntyvä hälinä suureni, heräsi vihdoin pastori. Hän
katseli kelloaan; se aloitti jo seitsemää.

"Lukkari!" äännähti hän. Mutta lukkari nukkui vaan.

"Lukkari!" huudahti hän vielä vähän kovemmalla äänellä. Lukkari
käännähti nyt ensin toiselle kylelleen, kohosi sitten istualleen
vuoteellaan ja katsoa tuijotti kysyvin silmin pastoriin.

"Eiköhän olisi parasta panna jo avain suulle!" sanoi pastori.

Lukkari nousi, vetäsi housut jalkoihinsa, meni ovelle ja pani avaimen
paikoilleen. Sitten otti hän sukkansa, laitteli niitä jalkoihinsa ja
veti saappaat päälle. Istahti sitten tuolille, otti piippunsa ja alkoi
tupakoida, vuottaessaan, että pastori pukeutuisi ja pesisi itsensä,
jotta hänkin sitten vuorostaan saisi silmiään virutella ja naamansa
puhdistaa.

Jopa tulivat piiat kahvensa kanssa ja toivottivat hyvää huomenta.
Pastori pani kuppinsa jähtymään; mutta lukkari otti heti juodakseen,
kaateli kupista va'ille ja särpi siitä sitten kahvea, joka olikin nyt
mievompaa kuin eilen.

Siinäpä kului sitten aikaa hetkinen ja kun kahve oli juotu, tarjottiin
vielä lisää. Pastorikin nousi, pukeutui ja peseytyi sitten kirkkaalla
heteve'ellä, jota oli tuolille asetetussa kivikupissa. Ja sittenpä
lukkarikin sai pestä itsensä.

Siinä kun olivat kumpikin valmistuneet, tuli Lehtolainen ja hänen
muassaan kirkonmies, joka ei ollut vielä illalla kinkeritaloon ehtinyt,
aamutervehdykselle.

He tervehtivät hyvin kohteliaasti ja kirkonmies tuli kättä antamaan ja
pastori ja lukkari puolestaan hyväntahtoisesti heitä puhuttelivat ja
kyselivät kuulumisia kirkonmieheltä, vaan eipä hän mitään erityisesti
mainittavia tiennyt.

"Hyvä nyt taitaa ilma olla", arveli pastori.

"Onpa nyt laatuun käypä ilma", vastasi kirkonmies ja kävi pastorin
kehoituksesta istumaan, "eipä ole nyt sateesta heti pelkoa."

"Tuleeko kirkonmies suoraan kotoaan?"

"Ka, sieltähän minä tulen. Eihän sieltä ole kuin kolmen neljänneksen
matka, niin sitähän ei kovin kau'an astele."

"Onko väkeä tullut lisää eilisestä?" kysyi taas pastori, isänhän
puoleen kääntyen.

"Näkyypä sitä karttuneen", vastasi Lehtolainen. "Illalla myöhäsellä
tuli vielä useita ja nyt aamusella on yhä enemmän tullut."

"Tähän aikaan", lisäsi kirkonmies, "ovat ihmiset töiltään päässeet
tulemaan, nyt kun on vähän joutilaampi aika, kun on päästy leikkuu- ja
peltotöistä. Onpa tullut kinkeriväkeä aivan piirin lai'alta ja tuolta
ylikylän rajalta asti."

"Mahtaneekohan olla paljon ripille aikovia?" kysyi pastori.

"Kuuluuhan noita olevan muutamia ukonrahjuksia ja jo vanhoiksi hyvin
käyneitä muoreja sekä vaimonpuolia useitakin, jotka eivät kirkolle
kyhäy."

Pastori silmäili lukkaria ja arveli: "Mitenkähän ne meillä viinit ja
leivät mahtanevat piisata?"

"Eipä niitä liiaksi liene", arveli lukkari, "vaan eiköhän nuo kuitenkin
vielä mahtane piisata!"

Einepöytää tulivat nyt piiat kattamaan. Sillä näkyi kohta
hau'ikaspottuja, paistettua haukia, ahventa, siikaa kivikupissa,
sulattua rasvaa puolillaan, näkyi siinä myös leikeltyä lihaa, juustoa,
taimenta, siikaa sekä kapahaukia, ja viinapullo se seisoa törötti
keskellä pöytää, pikari vieressä.

"Saisi ruveta ruu'alle", käskettiin.

Lehtolainen kuiski vielä lukkarin korvaan: "Siellä, tuota, esillä
pöydällä olisi -- tuota -- niinkuin ruuan aluksi -- karvastusta."

"Niin, niin, kyllähän", mutisi lukkari.

Kun Lehtolainen ja kirkonmies oli poistunut, rupesivat pastori ja
lukkari syömään ja kävivät nytkin ruokiin käsiksi yhtä hyvällä halulla
kuin edelliselläkin kerralla.

Kun oli eine syöty, ruvettiin hommautumaan pirttiin.

Lukkari kantoi sinne edeltäpäin kirkonkirjat, kinkeripöytäkirjan,
virsikirjat, katkismukset, musteen ja kynän sekä kirjasia joukon, joita
oli aiottu palkinnoiksi paraimmille lukioille, ja sittenkuin he taas
yhdessä pastorin kanssa menivät pirttiin, vei hän sinne vielä
messuvärkit, viinin ja leivät. Pastori istahti pöydän päähän, vähän
matkaa hänestä lukkari peräseinää vasten sekä sitten kirkonmies likelle
pöydän toista päätä; ja väkeä istui pastorista ja kirkonmiehestä
lähtien niin paljon kuin penkeille vaan mahtui; ja monta oli
seisojaakin.

Väkeä tulvasi vielä lisää avonaisesta ovesta, mutta muuten odottivat
kaikki aivan hiljaa toimituksen alkamista. Tosin olivat useat aikojen
kuluessa olleet monillakin kinkerillä, mutta juhlatiloina niitä
kuitenkin pidettiin ja katsottiin siis nyt niinkuin harvinaista
toimitusta ainakin. Mutta kinkerit menivät tavallista menoaan niinkuin
vanhoista ajoista asti oli ollut tapana.

Toimitus alotettiin niin, että lukkari veisasi ensin virren ja pastori
piti rukouksen. Sitten seurasi tavallinen rippitoimitus ja vanhoille
annettiin ehtoollinen. Väkeä laskeusi lavitsalle pöydän eteen, ja siinä
nähtiin valkohapsista vanhusta, tutisevaa äijää, ijästynyttä eukkoa,
mutta ainahan siihen työntäytyi nuorempaakin väkeä, vaikka pastori
muistutti, että ehtoollista täällä annettiin ainoastaan semmoisille,
jotka kirkolle eivät kyhäyneet.

Sitten seurasi varsinainen toimitus, nimittäin lasten luetus, sillä
lasten kinkerithän ne nämä olivatkin. Siinä kuultiin hyvä- jos
huonolukuista, mutta harvat kuitenkin saivat kirjasia luetuksesta
päästyään. Jos pastori teki minkä kysymyksen, niin lukiat sen
tavallisesti kertoivat ja koettivat sitten muistella, löytyikö
katkismuksessa semmoiseen kysymykseen sopivaa vastausta. Jos pastorin
tekemää kysymystä ei sattunut katkismuksessa olemaan, silloin monikin
jäi seisoa töllöttämään tietämättä mitä vastata, tai jos vastasikin,
niin vastasi ihan päin mäntyä.

"Menkääpä Antti ja Liisa lukemaan!" kuului muuan ääni väkijoukossa, kun
Kalliovaaran lapsia esille huudettiin. "Menkää nyt!" sanoi äiti
uudestaan ja työnti lapsiaan lukemaan.

"Tulkaa, tulkaa!" sanoi pastori, kun he jäivät seisoa töllöttämään
keskelle lattiaa.

He siirtyivät nyt likemmäksi, Antti edellä, Liisa jälessä.

"Tule, tule lukemaan!" sanoi pastori vielä Antille pitäen Uuden
Testamentin kädessään, "ja sinä, Liisa, mene tuonne lukkarin eteen!"

Niin he vihdoin tulivat aivan nokan alle ja saivat kumpikin alottaaksen
heille viitotusta paikasta.

Siinä Antti katseli, katseli, oliko hänellä edessään kirja samaan
"tyyliin" kuin kotona, katseli, jotta eihän siinä mahtanut vaan olla
"Latinaa". Vaan nähtyään, että oli siinä hänelle tuttuja kirjaimia, ja
yhdestä sanasta jo selvän saatuaan, alotti hän lukea hiljaisella
äänellä:

"Niinä pee ää ii päi päivinä -- --"

"Kovemmasti!" sanoi pastori.

Antti jatkoi, koettaen vähän koroittaa ääntänsä: "tee uu tu tuli Jii oo
Jo hoo aa ännä Johannes koo aa ässä kastaja ja ässä aa aa ärrä saar
saarnasi Jii uu Ju (Jumalan kai siinä mahtanee olla -- ajatteli hän --)
Jumalan --"

"No, onko siinä nyt Jumalan? Katso tarkemmin!"

"Jo tee ee Jutean koo oo ärrä kor-korvessa."

"Eipä se mene oikein sujuvasti."

"Taisi hämmästyä", kuului vastaukseksi äitin ääni väkijoukosta. "Lukee
kai se kotona niin aika selvästi."

Sitten sitä Anttia katkismuksessa kuulusteltiin, ja ainapa hän jotain
tiesikin, vaan useat kysymykset jäivät kuitenkin vastausta vaille.

Sillä välin tavaili Liisa lukkarille:

"Aa ällä uu ättä lut aalut ättä aa taa aalutta oo ällä ii lii ooli ättä
aa taa ännä aa naa taana --"

"No niinpä se nyt menee laulunuottiin, että osaa ässääkään sanoa."

Vaan ei se luku siitä parannut. Samaan nuottiin se meni sittenkin ja
"ättiä" tuli aina vaan.

"Mitä kirjaa sinä olet lukenut?" kysyi lukkari.

"Aapelusta se vaan on lukenut", kuului äitin ääni.

Ja näkyypä se Liisa aapelusta osaavankin vähin, mutta vastasi aina
samalla laulunuotilla.

Kun vihdoin luetus päättyi, seurasi pieni muistutus vanhemmille, jotta
heidän tuli lastensa lukuseikoista paremmin huolta pitää. Tuli sitten
loma-aika ja pastori sekä lukkari kävivät nyt kinkerihuoneessa ja
saivat siellä kahvia, sekä tupakoivat siinä sivussa vähän aikaa. Kun he
palasivat pirttiin, rupesi pastori kyselmyksiä tekemään, ja lukkari,
jolla silloin ei ollut mitään tekemistä, istui vaan rauhallisesti
penkillä pöydän ääressä. Väkeä seisoi pirtti melkein täynnä, hyvin
totisina kuunnellen pastorin sanoja, kun tämä kulki rivien edessä,
tehden kysymyksiä katkismuksen toisesta pääkappaleesta. Siinä hän
kyseli ja selitti vuoron perään, ja milloin vastasi rivien etunenässä
joku pienokainen ujostelematta ja suoraan, milloin kuului joukon takaa
jonkun tutisevan vanhuksen varma vastaus. Ulkona näkyi päivä lämpimästi
paistavan, vaan pirtissä oli vieläkin lämpimämpi väen paljouden vuoksi,
semminkin kun ei isosti tuulen henki käynyt avatusta akkunasta, sillä
ilma oli aivan tyyni. Hiostui siis pastori kysymyksiä tehdessään ja
selittäessään ja tarkeni siellä lukkarikin; tippuipa hiki hänenkin
otsaltaan, kun hän, pastorin kyselmyksensä lopetettuaan ja rukouksia
luettuaan, oli virren värssyn veisannut.

Tavallisia loppukuulustelulta tehdessään kysyi sitten pastori
istuessaan taas pirtin ison pöydän ääressä, pöytäkirja avoinna
edessään: "Minnekkä ne kinkerit tulevat seuraavaksi kerraksi?"

"Tuonne Rantaleholle kai ne nyt saa panna", vastasi kirkonmies.
"Sinnehän niitten vuorokin tulee."

"No, pannaan sitten Rantaleholle, jos ei kenelläkään ole sitä vastaan",
sanoi pastori, pöytäkirjaan kirjoittaen. "Sitten -- tuota -- kuinka on
sunnuntaikoulujen laita? Onko niitä säännöllisesti pidetty?"

"Näkyyhän täällä muuan koulumestari. Sehän ne asiat paraiten tietää."

"Tuota, onhan sitä koulua pidetty", selitti koulumestari, "milloin vaan
on voitu ja lapsia väen on kokoontunut tarpeeksi. Mutta eipä näy
kaikilla lapsilla olevan halua koulussa kulkea, jospa toisilla taas
on."

Pastori sitten selitti, mitenkä sunnuntaikoulujen suhteen oli
meneteltävä ja mitenkä niistä hyötyä olisi. Sitten kysyi hän lopuksi:
"Minkälainen on siveellinen tila tässä kinkerikunnassa? Onko missään
suhteessa muistuttamista?"

"Lieneeköpä sitä!" vastasi kirkonmies. "Ei minun tietääkseni täällä ole
erityisesti pahoja kuulunut."

"Eipä ole kuulunut", todisti joku muukin väkijoukosta.

Siinäpä se sitten oli toimitus lopussa. Pastori puhui vielä joitakuita
opettavaisia sanoja, antaen neuvoja ja ohjeita. Sitten hän ja lukkari
ottivat hyvästit kuulioiltaan ja poistuivat taas kinkerihuoneeseen,
missä heti saivat hyvän puolisen syödäkseen sekä kohta sen jälkeen
vielä kahvetkin lähtiäisiksi juodakseen.

Olipa muutamia emäntiä vaatemyttyineen käynyt pakinoilla ja antanut
parasta mitä heillä oli hyväntahtoisuutensa osoitteeksi, jotta
pastorilla ja lukkarilla nyt oli monioita juustoja kotiin tuliaisiksi
viedä.

Siinä kun he lähtöä hankkivat, laitellen kirjoja ja muita kampsujaan
kontteihin, tuli kirkonmies ja talonväki sekä monioita muitakin
lähteviä tapaamaan ja heiltä jäähyväiset ottamaan.

"Hyvä tässä tulee matkailma", sanoi isäntä, akkunasta ulos silmäillen.

"Sekeessähän nyt ilma kyllä on", arveli emäntä, "vaan onpa täältä matka
melkonen ylikinkeriin".

"Kuinkahan pitkälti sinne mahtanee tulla?" kysyi pastori.

"Onhan tästä taivalta", vastasi kirkonmies. "Lopulle yhdeksän
neljännestä taitaa karttua."

"Ja pahoja maisemia", lisäsi isäntä.

"Tottapahan kuitenkin kulkemaan pääsee", arveli lukkari.

"Ka, mikäpähän niitä olisi kulkiessa!" vastasi isäntä. "Mutta on
kuitenkin tottumattomalle vaikeata astella soita, jotka eivät ole
kaikin paikoin porrastettukaan, ja missä ovat, niin ne portaat ovat
pahanpäiväiset rämät, tuiki lahonneet ja kaitaiset."

"Onko venematkaa ollenkaan?" kysyi pastori.

"Ka olisihan sitä vähän", vastasi kirkonmies. "Polku kulkee Haukijärven
sivu; vaan kun olisivat tähän päähän veneen toimittaneet, että sillä
yli pääsisi, niin lyhenisihän se silloin vähän kävelymatka."

"Ka, miksipähän eivät olisi sinne venettä toimittaneet!" arveli
Lehtolainen. "Kun he kerran tietävät pappia odottaa, niin tietenkin he
ovat silloin pitäneet veneestäkin huolta, jott'ei pastorin tarvitseisi
maata myöten kiertää."

Niin siinä tuumittaessa tulivat vihdoin kyytimiehet ja saivat kontit
kirkonkirjoineen, nassakoineen kannettavikseen.

Lukkari otti kantaakseen messuvärkit ja pastorikin muisti
sateenvarjonsa, ja sitten he hyvästeltyään ja kiiteltyään läksivät
matkaan ja kyytimiehet neuvottuaan mistä polku lähtee vetämään antoivat
pastorin ja lukkarin kulkea edellä ja astuivat itse jälissä. Ja väki
kartanolla katseli heidän jälkeensä siihen asti, kunnes he laskeusivat
läntistä Lehtovaaran rinnettä näkymättömiin.

Niin olivat nyt juhlavieraat poistuneet ja kinkerit loppuneet. Saattoi
kulua kymmenkunta vuotta ennenkuin ne samaan taloon ehtivät uudestaan
tulla.

Väkikin hajausi. Joukottain kulki kansaa monelle suunnalle, ja kontti
kontin, mytty mytyn perästä katosi nyt porstuasta ja kartanolta, ja
Lehtovaaran talossa oli taas rauhainen, hiljainen elämä.




ULOSOTTO.


I.

"Pääsinpä taas kuitiksi rahoistani. Eivät helise enää hopeat
kukkarossa; eikähän noita tosin paljon siellä ollutkaan, vaan olisi
niillä kuitenkin aina jotain vähän saanut, kun olisi saanut omiin
tarpeisiin käyttää."

Näin puhui Murhelan nuorenlainen isäntä, Jaakko nimeltä, kylältä kotia
palattuaan, ripustettuaan turkkinsa naulaan ja pirtin penkille
istuttuaan.

Hänen nuori vaimonsa Eeva kolmen lapsensa kanssa tuli hänen lähelleen
ja lapset kiipeilivät isänsä polvelle.

"Eikö sinulle tullut kylmä?" kyseli Eeva. "Kätesihän ovat kontassa."

"Eipä vielä siksikään", vastasi Jaakko tyyneesti käsiään hieroen,
"vaikka järvellä kyllä kävi kylmänlainen viima. Mutta pakkaseenpa tuota
jo on totuttu. Kun ei suurempia vastuksia olisi kuin pakkasia, niin
eipä niistä kannattaisi puhuakaan."

"No, mitä kaikkea olet nyt toimittanut kylällä?"

"Kruununveron ensiksikin maksoin, ja sitten ajattelin kirkkoherralle
maksut suorittaa, hänelle kun on entistäkin rästiä, vaan kun oli
kunnallekin vanhoja maksuja suorittamatta, niin ottivat kunnan miehet
kovalle, nähdessään minulla vähän rahaa, ja pakoittivat maksamaan,
uhaten muuten panna ryöstöön saatavansa. Eihän minulla silloin muu
auttanut kuin maksaa ainoat rahani, eivätkä sittenkään tulleet
kunnanverot minun kohaltani umpeen."

"No, on se sekin laitosta se kuntahallitus! Sinne jos kuinka paljon
maksetaan, ei koskaan tule kylläksi."

"Mitähän lieneekin hyötyä koko kuntahallituksesta, vaan kyllä sinne
rahoja tarvitaan kunnan kassaan, ja sinne niitä hupenee kuin
pohjattomaan säkkiin. Luulisi niitä sinne rahoja keräytyvän, kun
kannetaan kohta enemmän kuin ruununveroja, vaan tyhjänäpä kuuluu
kuitenkin kassa useimmiten olevan; ja kau'an saavat ne, joilla on
jotakin sieltä saada, saataviaan odottaa."

"Etkö käynytkään kirkkoherran puheilla?"

"Kävin minä kuitenkin, vaikka hyvin iletti mennä, kun ei ollut, mitä
maksuksi viedä. Selitin hänelle asiani ja sanoin, että kyllä olisin
hänelle saatavansa maksanut, ellei niin huonosti olisi käynyt, että
rahat kaikki veroihin hupenivat."

"Mitä sanoi kirkkoherra?"

"Eipä hän suinkaan hyvillään ollut. Sanoi hyvin rahan tarpeessa
olevansa ja täytyvänsä panna hakemukseen kaikki rästinä olevat
saatavansa ilman eroitusta; mainitsi kuitenkin, että vielä kerkeän
kolmen tai neljän viikon kuluessa maksaa ennenkuin rästit joutuvat
hakemukseen. Mutta mistäpä sen nyt rahan siihen asti saapi!"

"Vaikeahan se on sitä saada, kuin ei ole mistä ottaa. Eikö kuulu vielä
parempia aikoja olevan tulossa?"

"Vielä mitä! Ei nyt rahoja ole liikkeessä, milloin tulleneekaan. Nekin,
joita ennen rikkaiksi mainittiin, valittavat rahan vähyyttä."

"Eikö tukkitöitäkään enää kuulu?"

"Eipä ole heti tiedossa tukkitöitä, milloin tulleneekaan. Siihen taisi
jäädä koko tukkihommat, kun viimmein näillä seuduin loppui. Kunpahan
tulisikin tukkityötä, niin mikäpä hätä se silloin olisi! Silloin aina
saisi rahaa jonkun vähän."

Lapset sillä välin, katsellen ja kuunnellen tarkasti isäänsä, kun tämä
puheli, huusivat tuon tuostakin: "Isä, isä!" ja pyrkivät kukin syliin;
vaan eiväthän ne sinne kaikki mahtuneet, jonka vuoksi hän, voidaksensa
vapaammasti puhua, työnsi ne luotansa ja ojensi samalla vanhimmalle
pojalleen ostamansa uuden kuva-aapisen.

"Kas tässä!" sanoi hän. "Tässä saat lukeaksesi kirjan, jonka olen
tuonut pappilasta. Se on oikein kuvakirja. Meneppä tuonne toiseen
päähän akkunan ääreen sitä katselemaan!"

Poika otti kirjan, kiitti ja meni, ja toiset lapset seurasivat heti
muassa, rupesivat uteliaina kuvia katselemaan ja lehtiä selailemaan.

"Pitäkäähän varuin, ettei likau!" käski äiti ja sanoi sitten miehelleen
leikillisesti: "No, olihan sinulla rahoja pappilassa käydessäsi, koska
sieltä kirjan toit."

"Ka, olihan tuota sen verran toki", sanoi Jaakko, "kun sitä varten jo
täältä lähteissäni panin erilleen viisikolmattapennisen. Sitä eivät
kunnan miehet saaneet nähdäkään."

"Mutta kuuleppa! Mitenkä kävi sinulle Kylmälässä?"

"Sielläpä se tulikin pahin peli eteen. Kylmäläinen otti hyvin lujalle.
Uudesta velasta ei ollut puhettakaan, sillä, kun minä en ollut entistä
velkaani hänelle maksanut ja maksuaika oli jo sivu mennyt, oli hän
pannut saatavansa hakemukseen."

"Hakemukseen! Kylläpä oli kovana."

"Niin, hän työnsi jo minulle kuvernöörin välipäätöksen."

"No, jopa nyt -- -- Aivanhan se häviö tulee meille. Etkö pyytänyt
odottamaan kesään asti?"

"Pyysinhän minkä voin, vaan eipä siinä pyynnöt auttaneet. Hän sanoi,
ettei asia viivyttelemällä parane. Siitä on muka vahinkoa sekä minulle
että hänelle. Hän vaati paikalla maksua, taikka muutoin menee asia
loppuun asti laillista tietä, eikä sitten kyllä hyvä seuraa."

"Kylläpä tuli nyt temppu eteen. Kuinka iso se onkaan nyt se velka?"

"Minun ymmärtääkseni sen ei pitäisi olla kuin alulla viidettäkymmentä
markkaa, mutta se kuuluu kuitenkin tekevän nyt kuusikymmentä markkaa,
sitä kun korot ja se välipäätöksen haku ovat isontaneet. Mutta se
kuuluu vielä kovasti isonevan, ellen saa sitä kolmen viikon kuluessa
maksetuksi."

"Mistä nyt siihenkin aiot rahoja saada?"

"Sano se, Eeva kulta! Enhän minä siinä asiassa osaa arvata sinne enkä
tänne. Enhän minä niitä rahoja voi mitenkään kokoon saada, kun ei
millään rahaa saa, kun ei saa työtä, eikä kalulla hintaa ole. Kyllä
tämä on aikaa, kun ei talonpojan tavarasta mitään makseta, tai jos
jotain maksettaisiinkin, niin eipä ole rahalla ottajaa."

"Huonosti ovat asiat. Milloinhan mahtaneekin aika parata?"

"Kuka tuon tiennee! Huononevan se vaan näyttää, eikä paranevan. Raha
vaan katoamistaan katoaa pois, tietääpä sen, kun verot ja ulosteot
puhtaassa rahassa maksetaan ja raha siten pois huilaa, vaan mistään ei
mainittavaa sijaan tule. Voista tuota aina jotain vähän maksettaisiin,
vaan sitäpä ei tässä paikkakunnassa kartu myötäväksi samoin kuin ei
jyviäkään. Mutta aivan huonopa onkin hinta jyvillä, ja tervalla vielä
huonompi. Eihän sitä viimme kesänä täällä tervasta maksettu seitsemää
markkaa enempi tynnyriltä; ja siihen hintaan sitä kyllä ei meidän
kannata ruveta ruukaamaan, kun kuitenkin pitäisi vierasta väkeä työssä
pitää, jolle työpalkoista menisi enemmän kuin koko tervasta saisikaan.
-- Kyllähän Kylmäläinen kenties olisi ruvennut kesään asti odottamaan,
jos minulla olisi isompi tervaruuki, mutta tiesihän se, ettei minun
ruukillani monta tynnyriä kartu."

"Mikähän se oikeastaan lieneekin syynä siihen, että kaikenlainen kalu
on niin huonossa hinnassa?"

"Totta sitä ei enää niin paljoa tarvita kuin ennen, tai jos
tarvitaankin, niin sitä ulkomailla on niin paljon ja niin helppoa,
jottei Suomen tavara enää mene kaupaksi kuin polkuhintaan. Pääsyy
lienee kuitenkin rahan vähyys."

"Mikä sitten on syynä rahan vähyyteen? Ei suinkaan kaikki raha, mikä
veroihin menee, maasta pois huilaa. Luulisihan sen jotenkuten takaisin
palautuvan."

"Harvoinpa mitään palautuupi siitä, minkä ylöskantomiehet kerran pois
vievät. Ei suinkaan sitä kyllä maksajien kukkaroon takaisin tule, minne
huvenneekaan. Virkamiesten palkkaamiseksihan ne verorahat tarvitaan ja
heidän palkoistaan ei tietääkseni ole hyötyä talonpojille."

"Mutta ei suinkaan heidän palkkarahansa kuitenkaan kaikki ulkomaille
hupene?"

"Eiköhän mahtane isoin osa ulkomaille huveta! Sieltä he saavat
vaatteensa, sieltä juomatavaransa, samppanjat, konjakit, viinit ja
muut. Kyllä sitä ulkomaille paljon rahaa huilaa ei ainoastaan
virkamiesten, vaan muittenkin käsistä. Sieltähän tuodaan kahvet,
sokerit, suolat ja sen semmoiset, ja paljon rahaa on myös hukattu
Venäjän jauhoihin, joita Suomeen kuuluu tuodun isot määrät, Venäjän
raha kun nykyään on kovin halpaa. Sinne sitä on ulkomaille pitkin
aikoja Suomen rahaa huvennut, eikä se sieltä rupea palautumaan, kun ei
tervasta eikä muusta mainittavaa makseta. -- Kun vaan kohoaisi tervan
hinta, kun ruunun metsistä ruvettaisiin tukkeja myömään ja siis tulisi
tukkitöitä, niin sittenhän tuota kyllä rupeaisi näillekin seuduin rahaa
tulemaan, vaan ei ennen."

Jaakko, näin puhuttuaan, jäi vähäksi aikaa äänettömäksi ja istui
penkillä etukumarassa miettiväisen näköisenä, lyhyellä piipullaan
kotikasvulehtiä poltellen. Miettiväiseksi tuli emäntäkin, vaan vähän
ajan äänettömyyden jälkeen tuli taas puhe maksuista kirkkoherralle ja
Kylmäläiselle ja silloin sanoi Eeva: "Kuulehan Jaakko! Kyllä nyt on
parasta, että käyt vielä kirkkoherran ja Kylmäläisen luona ja koetat
saada lupaa, että saisit työllä tai tavaralla jotenkin velkasi maksaa,
elleivät rupea odottamaan kesään asti."

"Tyhjää puhetta. Kylmäläinen sanoi tylysti, jott'ei hän huoli muusta
kuin rahasta, vaikka jo lehmää hänelle tarjottelin."

"Älä nyt kuitenkaan lehmiä mene lupaamaan! Mistä sitten maitoa
saataisiin ja millä se sitten joukko eläisi!"

"Mikäpä se muukaan neuvoksi tulee! Kylmäläinen käski kaikin mokomin
puhdasta rahaa tuoda, vaan lupasi kuitenkin viimmein lehmiäkin ottaa,
tarjoten ainoastaan kaksikymmentä markkaa lehmästä."

"Olipa hävytön kovin."

"Ei kyllä siihen hintaan lehmiämme anneta, tuli mikä tuli."

"Etkö tarjotellut verkkoja, astioita, kalaa, lintua tai muuta
semmoista?"

"Koetinhan minä hänelle mainita yhtä ja toista; vaan eipä hänelle
tuntunut mikään mieleen olevan, käski vaan rahaa tuoda."

"Se raha se on mieluista jos kenelle, Kylmäläiselle, jos muillekin. --
Eikö kirkkoherra ottaisi kaloja tai muuta?"

"Ka, hän kyllä mainitsi, jotta, kun olisi hyviä ja tuoreita kaloja,
niin niitä kyllä saisi tuoda ja samoin mätiä. Myöskin lintuja ja
kenties astioitakin lupasi hän ottaa, vaikka hän kyllä mieluimmin
näkisi rahassa rästit maksettavan."

"Arvaahan sen. Mutta onpa kuitenkin hyvä, että nyt muullakin lailla
saatat hänelle rästit suorittaa. Saat nyt ryhtyä astioita tekemään. Sen
ohessa ruvetaan ahkerasti joka päivä kaloja jään alta pyytämään!"

"Sehän tässä tehtäväksi tulee. -- Mutta minua kovin huolettaa velka
Kylmäläiselle. Jos mitenkäpäin ajattelen, en vaan ymmärrä, mitenkä sen
voin saada maksetuksi. Olisikohan tuo sittenkin paras, jos tuota niitä
lehmiä -- -- --"

"Älä ajattelekaan sitä! Eivät jouda meiltä lehmät tuolle ahnaalle
Kylmäläiselle. Odotahan vielä, eikö tuota jostakin onnistuisi rahaa
saamaan! Kenties ei ennätäkään Kylmäläisen saaminen ryöstöön joutua
ennen kesää."

"Voi toki! Hän kyllä siitä huolen pitää, että ennättää."

"No, älä kuitenkaan ole kovin huolissasi! Ehkä niitä vielä parempia
aikojakin tulee."

Sen sanottuaan poistui emäntä, meni navettaan lehmiä lypsämään.

Sieltä kuului mölinää ja mylvinää. Kovasti ammoili Murhelan karja,
jossa oli seitsemän päätä, sonni, neljä lypsävää ja yksi ummessa oleva
lehmä sekä vasikka. Ne ammoivat kimakasti, päitään suoraksi oikoen,
siten ikävöiden hoitajaansa.

Emännän astuessa sisään navettaan ne yhä mölisivät, vaan käänsivät heti
päänsä tuliata kohti, ja näyttivät hyvilleen tulevan; hänen tulostaan,
varsinkin Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja Mielikki, jotka ikävöivät
lypsäjää.

"Tulenhan minä, tulen. Älkää olko millännekään!" lohdutteli Eeva
elukoita, taputteli niitä ja antoi ruokaa. Ja karja näyttikin
tyyntyvän.

"Eihän teillä mitään hätää ole", puheli Eeva yhä. "Saattehan te ruokaa,
jos kohta ette niin runsaasti kuin paremmissa taloissa. Vaan senpä
tiedän että teillä on hellempi hoito. Minä teitä hyvin hoidan, kohtelen
leppyisesti, ja te tunnettekin tarkkaan minun. Jos joskus teille toinen
hoitaja tulee, niin tiedän vissiinkin, että te minua kaipaatte,
muistelette ikävällä entistä hoitajaanne."

Niin sanoen kyykistyi hän Halunaa lypsämään. Se oli mieluinen työ tuo
kyykyllään olo ja venyttää utareita, joista maitoa kiuluun tirskui.
Kuinka olisi hupaista, jos hän sitä saisi häiritsemättä tehdä vielä
monet monituiset kerrat!

Mutta saanevatko nuo armaat elukat, Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja
Mielikki, Murhelan navetassa olla edes kesään asti! Kenties Kylmäläinen
ehtii ennen kesän tuloa lain voimalla ulosottaa saatavansa ja
vallesmanni tulee Murhelaan huutokauppaa pitämään, jolloin kaikki
lehmät velan maksuksi myydään. Tuota ei vielä tiedä, miten on käyvä,
vaan alakuloiseksi menee mieli sitä ajatella. Oikeinpa tulivat vedet
silmiin Eevalla, kun hän ajatteli, että hänen kenties vielä täytyisi
luopua mieluisista elukoistaan. Monet kyyneleet kerkesivät hänellä
valua ennenkuin sai lehmänsä lypsetyksi.

Kaikki työt navetassa toimitettuaan, vei hän maidon maitohuoneeseen
sekä palasi sitten pirttiin.

Sillä välin oli isäntä käyttänyt hevosta pirtissä, apattanut ja
juottanut sekä sitten talliin vienyt.

Emäntä tultuaan laittoi iltasen, pani pöydälle kuivaa leipää,
suolamuikkuja ja särvintä. Se ei ollut mikään huono ateria, kun sattui
olemaan puhdasta leipää ja särvintä. Tietämätöntä oli, kuinka kauan
semmoista hyvää saattoi kestää. Kenties ennen pitkää oli iso puute
ruuan suhteen tuleva.

Mutta hyvällä maulla syötiin kuitenkin iltanen, eikä isosti huolehdittu
siitä, mitä huomispäivän varalle voitaisiin säästää.

Kun jälkityöt olivat toimitetut, puheltiin sitten vielä vähän aikaa,
jolloin emäntä vieläkin huomautti Jaakkoa, että hänen oli uudestaan
käyminen Kylmäläisen luona ja pyytäminen viivykkiä kaikin mokomin
kesään asti. Sitten kävi Murhelan perhe nukkumaan.


II.

Muuanna päivänä Murhelan Jaakko, reslassa istuen, ajaa karautti
ruunallaan kirkolle päin. Hän näytti olevan aika hyvällä
mielellä, siinä kun hän reen perässä istui puettuna lämpöiseen
lammasnahkaturkkiin ja kiirehti pienikasvuista hevostaan, joka, nyt kun
oli hyvä ilma ja jonkunlainen keli, juosta hölkkäili sievästi.

Jaakko oli menossa asialle kirkolle päin, kirkkoherran ja Kylmäläisen
puheille, ja toivoi asiansa onnistuvan, hänellä kun nyt oli jotakin,
mitä maksuksi viedä. Olihan reessä kalaa, mätiä, lintua, astioita ja
päälle päätteeksi muuan ketunnahka. Eilen oli hän nimittäin
käpylauvasta saanut komean ketun. Olihan siis nyt syytä olla hyvällä
mielellä, kun oli toivo saada maksut kirkkoherralle umpeen
suoritetuiksi ja velka Kylmäläiselle lyhennetyksi, joka kenties,
saadessaan vähänkään maksua, mahtaisi taipua odottamaan loppusummaa
kesään asti.

Jaakko ehti viimmein pappilan kartanolle, nousi verkalleen ylös reestä,
otti pois suitset hevosen suusta ja pani sille eteen vähäsen heiniä
sekä lähti sitten, hitaasti astuen, ensiksi pirtissä käymään.

Siellä hän teki hyvän päivän, kyseli kuulumisia, ja tiedusteli sitten,
mahtoikohan kirkkoherra kotona olla. Kotonahan sen sanottiin olevan.

"Mahtaisikkohan tuo tarvita astioita?" kysyi hän sitten.

"Mitä astioita teillä on?" kysyi vuorostaan muuan pappilan renki.

"Onpahan saavia, salkkaria, ämpäriä..."

"Ehkäpä tuo moniaan niistä ottaisi."

"Sitten on minulla kalaa, mätiä, lintua..."

"Niitä kyllä otetaan. Tarjotkaahan kirkkoherralle, niin kyllä ottaa,
sillä kuuluupa hän vähin semmoista kyselleen."

"Mistä saitte ketun?" kysyi muuan renki, joka ulkoa tullessaan oli
nähnyt Murhelaisen ketunnahkan.

"Sainpahan käpylauvasta", vastasi Jaakko.

"Hyvänlainen nahka näytti olevan. Kenelle aiotte kaupitella sitä?"

"Tuonne ajattelin Kylmäläiselle."

Vähän aikaa vielä istuttuaan ja puheltuaan lähti Jaakko verkkaisesti
kartanon poikki astumaan päärakennusta kohti, meni keskikuistista
sisälle porstuaan ja siellä väänteli tovin aikaa avainta, ennenkuin
pääsi sisään kirkkoherran huoneeseen.

"Hyvää päivää!" sanoi hän ja meni kirkkoherralle kättä antamaan.

"Jumal' antakoon!" vastasi kirkkoherra kätellessään. "Mitä kuuluu?"

"Eipä sanottavia. Mitä Teille kuulunee."

"Eipä erityistä. -- Käykää istumaan!"

Jaakko istahti. "Hyvänlainen on ilma nyt."

"Niinpä taitaa olla. On vähän lauhempi kuin on ollut talven kuluessa."

"On toki jo isosti lauhtunut ilma. Kyllä sitä onkin kylmää tänä talvena
ollut."

"Pakkaistalvihan se on ollut."

"Jopa niin. -- Tuota, minä tulin tuumille niistä rästeistä, jotka
viimmein minun kohaltani auki jäivät."

"Vai niin. Mistä Te olettekaan?"

"Tuoltahan minä olen Murhelasta. Onhan se kirkkoherra minun ennenkin
nähnyt."

"Se on kyllä mahdollista, vaan enhän minä toki voi kaikkia muistaa. --
Katsotaanpa niitä västejä!" Kirkkoherra silmäili rästilistaansa ja
sanoi sitten:

"Murhelasta näkyy olevan vielä yhdeksäntoista markkaa kahdeksankymmentä
penniä maksamatta. Aiotteko maksaa ne nyt?"

"Ka, sitä vartenhan minä tänne tulin."

"Hyvä!"

"Tuota, ei minulla nyt rahaa ole..."

"Mitä te sitten maksusta puhutte!"

"Minä tässä yritin sanomaan, ettei minulla nyt ole rahaa enempää kuin
neljä markkaa."

"Sillä ei kau'as tulla."

"Ei kyllä, vaan minulla olisi muuta kalua vähän, jos Teillä niinkuin
passaisi..."

"Eihän minulla enää sovi rästejä vastaanottaa muuten kuin rahassa,
maksuaika kun aikoja sitten on sivu mennyt."

"Niinhän se kyllä on, vaan kun sitä nykyään ei saa rahatienestiä
millään, niin mistäpä sen rahan ottaa! Kyllä kai minä hyvin mielelläni
rahassa maksaisin, jos sitä olisi, vaan siinäpä se pilan tekee, ettei
sitä ole. Mutta Tehän viimmein lupasitte minun kalulla maksaa."

"Olenko luvannut?"

"Lupasittehan ihan varmaan. Kuuli kai sen Heikkilän Aappo, joka silloin
sattui tässä vieressäni olemaan. Myönnyittehän kernaasti ottamaan, kun
minä Teille tarjottelin mateita, mateen mätiä..."

"Nytpä minä muistan, että siitä oli jotain puhetta. Tottapa siis otan,
koska olen luvannut. Onko teillä muuta vielä?"

"Olisihan niitä lintuja vähäsen ja monioita astioita."

"Jaha. Viekääpä ne sinne köökin puolelle ja puhukaa ruustinnalle, niin
hän saa niistä valita, mitä tarvitaan!"

Kun Jaakko oli palannut köökin puolelta, niin laskettiin sitten, kuinka
paljon häneltä vastaanotetut tavarat tekivät rahassa ja havaittiin
niitten arvon olevan neljätoista markkaa.

Jaakko antaessaan rahassa lisäksi neljä markkaa, josta jo oli
maininnut, sanoi: "Ne rästit taisivat tehdä kahtakymmentä penniä vaille
kaksikymmentä markkaa?"

"Niin, niin ovat", vastasi kirkkoherra. "Eivät tulleet siis vieläkään
umpeen. Puuttuu markka kahdeksankymmentä penniä. Eikö Teillä ole enää
rahaa niin paljon, että saataisiin koko summa umpeen?"

"Ka, ei ole enää penniäkään. Ettekö rupeaisi vielä ottamaan moniaan
astian?"

"Eipä minulla käy laatuun, kun niitä ei enää tarvita; tulihan tuota jo
äsken otetuksi enemmän kuin olisi tarvittukaan."

"Kun ei passanne, niin tottapahan jääpi vielä auki minun kohaltani se
markka kahdeksankymmentä penniä. Ettekö rupeaisi odottamaan kesään
asti, niin minä koettaisin siihen asti saada jäännöksen maksetuksi?"

"Eipä se käy laatuun odottaminen, kun kerran rästilista on valmis.
Jonkun viikon päästä lähetän sen kuvernööriin, josta se sitten menee
vallesmannille. Koettakaa sitä ennen maksaa! Eihän tuo niin iso summa
ole."

"Älkää Jumalan nimeen panko hakemukseen sitä minun kohtaani, muuten
minulle häviö tulee!"

"Voinettehan toki senvertaisen summan maksaa?"

"En minä voi. Semmoinen köyhyys on nyt meillä, ettei ole rahaa
ollenkaan, eikä ole tulossakaan, ainakaan talven ajalla."

"Köyhyyttähän nykyään kaikki valittavat, ja jos minä rupean kaikkia
valituksia korviini ottamaan, niin aivanhan minä jään palkattomaksi."

"Kyllä sitä nykyään on paljon köyhyyttä, ja taitavat jotkut syyttä
suotta valittaa. Mutta kyllä minun varattomuuteni on ihan tosi asia, ja
kohta tulee pahakin peli eteen, kun Kylmäläinen on ruvennut minua
hätyyttämään. -- Etteköhän rupea odottamaan kesään asti, jos Teillä ei
sovi kokonaan helpottaa loppusummaa?"

"En minä voi odottaa, eikä oikein käy laatuun helpottaakaan, sitä kun
kaikki nykyään pyytävät. Mutta saapihan sitä toki aina jonkun verran
rahaa kokoon, kun vaan lienee tointa ollenkaan."

"Ei tosiaankaan sitä näy millään toimella saavan. Se raha on niin
tarkkaan tältä paikkakunnalta hävinnyt. -- Minä pyydän vieläkin, älkää
panko hakemukseen sitä minun kohtaani!"

Kirkkoherra kun muisti Murhelaisen reessä nähneensä ketunnahan ja
epäili hänen haluttomuuttaan maksaa, sanoi: "Eikö ole rahaa se
ketunnahka, jonka minä satuin reessänne havaitsemaan, vaikk'ette sitä
kenties tiedäkkään. Myykää se niin saattehan rahoja, jotta voitte
minulle loppurästinne maksaa!"

Murhelan Jaakko epäili, että tuskin sillekään löytyy rahalla ostajaa,
ja ilmoitti, että hänellä olikin ollut aie viedä se Kylmäläiselle velan
lyhennykseksi. Sitten selitti hän, minkälaisella kannalla asiansa oli
Kylmäläisen suhteen ja kuinka tämä häntä hätyyttää.

Kirkkoherralle tuli viimmein sääli häntä ja sen vuoksi antoi hän
hänelle anteeksi loppurästin.

Jaakko siitä tietysti tuli hyvilleen, kiitti, vaan kysyi vielä
varmuuden vuoksi: "No, nyt taisi tulla selväksi minun kohtani?"

"Niin teki. Ette tarvitse pelätä hakemusta."

Jaakko sitten vielä vähän aikaa istuttuaan viimmein teki lähtöä,
hyvästeli kirkkoherraa ja sanoi vielä lähtiessään: "Jumala Teille
palkitkoon vanhurskaitten ylösnousemisessa sen, kun Te minua vähän
avustitte siinä rästien kohassa!"

Hän meni ulos, kävi vielä pirtissä, ja lähti sitten vasta ajamaan
Kylmäläisen puheille.

Kylmäläinen ei juuri hellästi vastaanottanut, ei käskenyt istumaan,
eikä paljon puhutellutkaan, vastasi vaan kylmästi Jaakon puheisiin.

Kun Jaakko oli maininnut tuoneensa monioita astioita ja vähäsen mateita
sekä muutaman ketunnahan, lyhentääkseen velkaa, sanoi Kylmäläinen:

"Vai niin. Olenhan jo ennen sanonut, että minä tahdon rahassa saatavani
ottaa. Sen ketunnahan voinen kuitenkin ottaa, sen kun kyllä saapi
rahaksi vaihtumaan; jos se vaan on jonkunlainen."

"Kyllä se on hyvä nahka."

"Ei sillä kuitenkaan velka paljon lyhene. Sinun olisi pitänyt saada
velkasi umpeen. Mutta kun et ole ajoissa maksanut, olen sinulle
kuvernööristä hakenut valmiiksi velkatuomion. Tässä saat sen nyt. Syytä
itseäsi, että näin on käynyt!"

Jaakko saadessaan Kylmäläiseltä papereita, ei tiennyt mitä sanoa,
seisoi vaan hämmästyneenä ja alakuloisena, korvallistaan kynsien.

"Sinun pitää nyt minulle antaa osanantotodistus;" selitti Kylmäläinen.

"Tuota, enhän minä osaa kirjoittaa."

"Niin, se on totta. Tänne on hankittava vieraita miehiä."

Vieraita miehiä tuli; yksi niistä kirjoitti päätökseen, että Jaakko oli
saanut siitä osan, ja toiset todistivat.

Kylmäläinen selitti sitten, että Jaakolla oli vielä kuukausi
valitusaikaa, mutta sen kuluttua tulee päätös heti toimeenpantavaksi.

"Mitäpähän valittamalla paranee", sanoi Jaakko, "kun kerta asia lienee
oikea! Ja jos paranisikin, niin milläpä se köyhä valittaa!"

"Kuukauden kuluessa on sinun joko valittaminen tai maksaminen. Muuten
heti tapahtuu ryöstö Murhelassa."

"Kyllähän minä ymmärrän. Eikö kuitenkin passaisi vuottaa kesään asti?"

"Ei minulla sovi. Minä tarvitsen rahani itse, eikähän asia
viivyttämällä parane; sen olen jo nähnyt."

"Kenties sitä kesään asti jollain keinoin saapi itselleen rahaa. Nyt
sitä ei saa mistään."

"Siihen minä en voi mitään. Minä tahdon pois rahani. -- Niinkuin
sanoin, on sinulla vielä kuukausi valitusaikaa, ennenkuin asia tulee
ryöstömiehen käsiin. Ole nyt toimellinen, niin voit suoriutua pulasta!"

"En voi millään toimella. Kerrassaan tulee nyt häviö minulle. Ettekö
voisi armahtaa kesään asti?"

"Johan minä olen sanonut, etten voi. Se pitää sinun uskoa kerralla jo.
-- Tuoppas se ketunnahka tänne, niin katsotaan, mikä sille hinnaksi
voidaan panna!"

Jaakko toi nahan, jonka Kylmäläinen tarkastettuaan havaitsi aivan
hyväksi, mutta oli siksi viisas, ettei ruvennut sitä kovin kehumaan,
jotta paremmasti kehtaisi siitä huonon hinnan tarjota. Hän sanoi
nimittäin Jaakolle: "Kymmenen markan arvoiseksi olen minä tämän
katsonut. Minä merkitsen päätökseen kymmenen markkaa maksetuksi."

Eihän Jaakolla auttanut muu kuin tyytyä siihen, mitä Kylmäläinen sanoi,
ja jättää ketunnahka hänelle. Ja kun hän näki ettei asiansa ruvennut
muuttumaan, jos hän miten olisi puhunut, poistui hän viimmein
Kylmälästä ja lähti alakuloisella mielellä kotia päin ajamaan,
matkallakin vaan miettien, mikähän mahtanee neuvoksi tulla, kun
Kylmäläinen niin kovin ahtaalla pitää.


III.

Talvi oli kulunut loppupuolelleen, pakkaset poistuneet ja ilmat
paranneet. Talvikeliä oli vielä, vaan sitä ei voinut enää kau'an
kestää. Ihmiset olivat hyvillään, kun toivoivat kesän pian tulevan ja
sen muassa parempien aikojen.

Mutta Murhelassa ei oltu kovinkaan hyvillään. Siellä eivät olleet asiat
paranneet, päinvastoin vaan huononneet, ja synkein mielin huomattiin,
ettei heidän tilansa voisi parata kesänkään tultua.

Nimismies oli käynyt talossa kirjoituksella. Kaikki lypsävät lehmät ja
joukko muutakin irtaimistoa oli pantattu Kylmäläisen saamisesta.

Tänään oli huutokauppapäivä.

Levottomana asteli Jaakko pihalla, katsellen, alkaako toimitusmiehiä
näkyä, ja alakuloisena miettien, miten oli huutokaupassa käyvä.
Emäntäkin, kun sattui pihalle tulemaan, näytti hyvin surulliselta,
seisoi ja katseli vesissä silmin, ajatellessaan, että häneltä kenties
jo tänään lehmät riistetään, ellei semmoista pelastusta tule, että
muusta tavarasta tarjotaan niin korkeaa hintaa, jotta lehmät säästyvät.
Mutta eipä sitä tähän aikaan monella rahaa ole, ja jos onkin jollakin
harvalla, joka huutamaan tulee, niin onpa nähty jo ennenkin, että
semmoinen huutaja kehtaa ottaa tavaraa melkein ilmaiseksi.

Nimismies saapui paikalle, tuli myöskin Kylmäläinen ja joku muukin.

"No, onko sinulla nyt rahaa?" kysyi nimismies Murhelan Jaakolta heti
tultuaan, "vai pitääkö meidän ruveta huutokauppaa pitämään?"

"Mistäpä se raha olisi tullut!" vastasi Jaakko.

"Täytyy siis ruveta toimitukseen."

"Eiköhän tuo mitenkään kävisi laatuun lykätä huutokauppa tuonnemmaksi
ja vuottaa kesään asti?"

"Kaikkea minä kuulenkin", vastasi nimismies vihaisesti. "Semmoista
minulle puhut! Kun sinulla on ollut aikaa jo näinkin kau'an, etkä
kuitenkaan ole niin paljon toimittanut, että olisit tarvittavat rahat
hankkinut, niin mitenpä sinulla kesäänkään asti asiat paranisivat?"

"Kuulkaahan vallesmanni! Tähän aikaan on niin huono raha-aika, ettei
nyt saa rahaa millään, ei vaikka kuinka koettaisi."

"Siihen minä en ole syypää."

"Enhän ole sitä sanonutkaan. Mutta ajatelkaapa, ettei nyt saa
rahatienestiä, vaikka miten koettaisi! Uskokaa se, että minä olisin
Kylmäläisen saamisen jo aikoja sitten maksanut, jos vaan olisin voinut!
Mutta eihän nyt millään rahaa saa, ei ole työtä, eikä kalulla ole
hintaa."

"Kyllä sitä aina jotain saisi, kun olisi tointa. Toimettomuus se on
enimmästi syynä huonoon raha-aikaan."

"Ei olekaan, kuulkaahan vallesmanni! Olihan täällä kerran hyväkin aika,
jolloin ihmiset vähällä toimella saivat rahaa. Silloin jos mistä työstä
sai rahapalkan; vaan nyt..."

"Heitä jo pois tuommoiset puheet! Kun ei sinulla nyt ole rahaa, niin
mitenpä sitä kesälläkään olisi paremmasti?"

"Aina sitä silloin kuitenkin vähän paremmin saapi, vaan nyt ei saa ihan
millään. -- Minä vieläkin kysyn, eiköhän millään keinoin kävisi laatuun
vuottaa kesään asti?"

"Etkö sinä ymmärrä, sen tolvana, että asiat menevät laillista tietä,
eikä minun vallassani ole vuottaminen! Olisit sen asian sopinut
Kylmäläisen kanssa."

"Eipä hän ruvennut vuottamaan."

"Ja sinä kehtaat minulta viivytystä pyytää, minulta, jonka asia juuri
on auttaa Kylmäläistä oikeuteensa."

"Minä ajattelin, että jos Te kuitenkin tuntisitte jotakin sääliä köyhää
kohtaan ja voisitte armahtaa..."

"Kyllä sinun puheesi eivät näy loppuvan, ellemme ala..."

"Eihän täällä ole huutajiakaan."

"Ei ole paljon, vaan ei niitä ole enemmän muulloinkaan."

"Ajatelkaapa vallesmanni, että kun nyt myötte minun tavarani, minä
aivan joudun häviöön!"

"Hanki sitten rahat, niin saat pitää omaisuutesi!"

"Mistäpä ne rahat tulisivat! Mutta ajatelkaapa, että kun nyt minulta
lehmät menevät, niin millä se joukko sitten elää!"

"Se ei ole minun asiani sitä ajatella. Minä teen vaan, mitä virkaani
kuuluu, ja sillä hyvä, Nyt..."

"Tuota saanhan kysyä vielä, kuinka iso se onkaan koko minun
maksettavani summa?"

"Se tekee korkojen, hakemuskulujen ja ulosottomaksujen kanssa yhteensä
vähän yli yhdeksänkymmenen markan."

"Jopa on noussut isoksi, aivan kaksinkertaiseksi alkuperäisestä
summasta, joka oli vaan neljän- ja viidenkymmenen välillä. -- Tuota,
mitenkähän se on sen ketunnahan kanssa? Onkohan se mahtanut tulla
mihinkään merkityksi?"

"Mikä ketunnahka?"

"Niin, minä vein tässä talvella Kylmäläiselle ketunnahan ja hän lupasi
merkitä sen hinnan päätökseen, lieneekö sitten merkinnyt."

"Ei tässä ole missään kohti mistään ketunnahasta mainittu."

"Olisiko sitten mahtanut jäädä ylöspanematta, vaan kyllä minä sen
maksoin ja hän lupasi vielä kymmenestä markasta sen ottaa."

Samassa tuli Kylmäläinen siihen saapuville. Hän oli ollut myytäviä
tavaroita katselemassa. Hän näytti nimismiehelle tuomiossa yhtä kohtaa,
johon oli kymmenen markkaa kuitattu. Se oli juuri siitä ketunnahasta!

"Aivan oikein", sanoi nimismies Jaakolle. "Kymmenen markkaa on kuitattu
maksetuksi, vaan maksamatta on yhdeksänkymmentä yksi markkaa, niinkuin
jo sanoin. -- Nyt alkaa toimitus."

Ja huutokauppa alkoi ja meni tavallista menoaan. Kun ei ollut monta
huutajaa, menivät tavarat aivan halvasta.

Yksi hyvänlainen vene myytiin kymmenestä markasta ja muutamia verkkoja
yhteensä kuudesta markasta. Lehmiä kun myytiin, nousi Haluaan hinta
viiteentoista, Kyllikin viiteentoista, Mielikin kahteenkymmeneen ja
Kännikin, joka oli paras lehmä kaikista, viiteenkolmatta markkaan. Niin
tavoin tekivät kaikki huudot yhteensä yhdeksänkymmentä yksi markkaa
justiinsa.

Kaikki nämä tavarat huusi Kylmäläinen enimmästi itse, kun muut eivät
kyenneet mainittavaa ostamaan.

Alakuloisena katseli Murhelan isäntä, miten hänen tavarataan myytiin
aivan polkuhinnasta, miten elämän ehdoksi aivan tarpeellinen omaisuus
vasaramiehen käden kautta joutui säälimättömäin ihmisten haltuun, jotka
kyllä kehtasivat sitä ottaa melkein ilman edestä. Ja hän kynsi
korvallistaan ja päivitteli ajan huonoutta, kun ei mitenkään ollut
rahaa saanut, päivitteli Kylmäläisen tylyyttä, kun ei ruvennut kesään
asti vuottamaan, vaan nyt riisti häneltä omaisuuden juuri kesää vasten,
jolloin hän siitä olisi tullut suurimman hyödyn saamaan.

Hyvin karvasteli mieltä myös nuo isot hakemuskulut ja ulosottopalkat.
Viisikolmatta markkaa tekivät hakemuskulut, jotka hänen nyt syyttä
suotta piti maksaa. Velka se oli velka, jonka hän kerran oli saanut
hyväkseen nauttia ja josta hän nyt maksoi takaisin, minkä oli
saanutkin. Vaan nuo muut kulut ne olivat aivan liikaa, joista hän ei
koskaan ollut mitään hyötyä saanut ja jotka hänen kuitenkin piti
maksaa. Kun olisi Kylmäläinen ennen taipunut tavarassa ottamaan
saamisensa, niin silloin siitä olisi päässyt paljon vähemmällä,
vaikkapa olisikin antanut lehmät mennä niin halpaan hintaan kuin
kahteenkymmeneen markkaan kappaleelta. Olihan siinä hänen omakin
tyhmyytensä syynä, kun ei suostunut siihen hintaan. Nythän meni kaksi
lehmää vielä halvempaankin. Voi aikoja, voi päiviä! Kun olisi tuon
tiennyt, niin eipä olisikaan Kylmäläinen saanut saatavaansa hakemukseen
panna. Mutta eihän tuota arvannut, että näin oli käyvä. Kaikkein paras
lehmä, tuo hyvälypsyinen Kaunikki, meni nyt hakemuskuluista yksistään.

Entäs sitten, kun ulosottomiehen palkaksi meni kuusitoista markkaa! Ja
Halunasta maksettiin vaan viisitoista! Siis enemmän kuin yksi lehmä
meni vallesmannin palkaksi. Siinä sitä jo on palkkaa! Kaksi kertaa
käväsi talossa ja semmoisen palkan sai. Se ei ole suinkaan huonosti
näin huonona aikana.

Miksikähän se niin pitäneekin olla, että, kun muut ihmiset eivät
mitenkään saa tienestiä, silloin vallesmanni paraat palkat vetäsee, kun
muut ihmiset köyhtyvät, silloin virkamies rikastuu? Talonpojan järjen
mukaan se olisi luonnollista, että virkamiehellä olisi palkkaa sitä
mukaa kuin aika on huono tai hyvä, paremmalla ajalla parempi,
köyhemmällä pienempi palkka. Mutta niinpä ei olekaan; on ihan
päinvastoin vallesmannin palkan suhteen.

Kaikkein ikävintä kaikesta on kuitenkin, että lehmät riistetään juuri
kesää vasten, juuri kun olisi ollut toivo päästä parempaa elämää
viettämään, kun olisi kohta saanut karjan laitumelle laskea, jolloin
sen elatus ei olisi mainittavaa maksanut, jolloin siitä olisi suurimman
hyödyn vähimmällä kustannuksella saanut. Millä se nyt joukko elää, kun
ei tule olemaan karjan antia? Eihän elämästä tule mitään ilman lehmiä,
vaan milläpä niitä saapi mistään, nyt kun melkein kaikki irtain on
talosta hävinnyt? Kyllähän mahtanee lopulta tulla talokin myytäväksi!

Jaakon tähän tapaan päivitellessä, oli Eeva vielä surumielisempi.
Hänellä vuoti kuumia kyyneleitä, kun ainoat lypsävät lehmät olivat
myödyt, kun navetta kohta oli tyhjenevä ja karja häviävä vaikka oli
tulossa kesä, tuo ilon ja toivon aika. Mutta nytpä tuntui vaan siltä,
että kesä toisi muassaan surua ja toivottomuutta.

Kun Kylmäläinen tuli ottamaan ostamansa lehmät ja vei ne pois navetan
parsista, silloin Eeva itki yhä katkerammasti surren sekä omaa että
lehmäin kohtaloa. Kyynelsilmin hän katseli, kun Haluna, Mielikki,
Kaunikki ja Kyllikki pois vietiin, jotka vietäessään surkeasti
ammoilivat suuresta ikävästä, nuo mieluisat elukat, jotka eivät olleet
kenellekään tutummat ja mieluisemmat kuin hänelle. Nyt ne vietiin pois
kodistaan, vietiin pois tuosta niille hyvin tunnetusta navetasta, jossa
ne olivat asuneet syntymästään saakka. Ne vietiin pois toiseen
navettaan, outoihin parsiin, oudon hoitajan hoidettaviksi. Kun ne
joutuisivat edes hyvän kohtelun alaisiksi! Mutta tulkoonpa niille hyvä
tai huono hoitaja, niin varma on, että ne tulevat suuresti ikävöimään
entistä asuinpaikkaansa, tulevat kaipaamaan entistä hoitajaansa ja
lypsäjäänsä.

Ja Eeva katseli vielä kauan mieluisten lehmäinsä jälkeen, kun niitä
pois vietiin, katseli vesissä silmin; vaan kääntyi viimmein pois
muistaen rakkaita lapsiaan, joitten ruuasta hänelle nyt oli suuri huoli
tuleva.

Ja Jaakko hän käveli murheellisena, ajatellen, mikä nyt neuvoksi tulee,
mistä nyt joukolle ruoka tulee.




KYLÄN MAHTAVIN.


Kihlakunnan lautamies Rantalehon Juho istuu pullo kourassa huoneessaan
sängyn laidalla ja tuon tuostakin viinakultaa maistellen muistelee
velallisiaan ja mitä hänellä on heiltä saada. Varsinkin suututtaa
häntä, ettei Kuuselan Aappo ole vielä tehnyt mitään asiaa velkansa
maksusta.

"Sepä nyt kumma", miettii hän ja nousee äkkiä kävelemään, vilkkaasti
liikutellen silmiään ja silmäkulmiaan rypistäen, "ettei Aappo maksa
minulle velkaansa milloin minä vaan tahdon! Minä tahdon sen häneltä
vielä tänä päivänä ja hänen täytyy maksaa; siinä ei auta mikään. Onpa
täytynyt muittenkin mukautua tahtoni mukaan, eikä Aaponkaan auta
vastaan ponnistella."

Mielihyvällä hän sitten ajattelee, kuinka hän usein on saanut tahtonsa
toteentumaan ja kuinka suuri hänen vaikutusvoimansa on; ja tyytyväisenä
hän istahtaa taas entiselle paikalleen.

Hän muistelee, kuinka hän käräjissä monesti on voittanut asiansa,
vaikk'ei se ole aina ollut oikeakaan, ainoastaan oman taitonsa ja
toisen taitamattomuuden tähden.

"Minä olen tottunut käskemään ja vallitsemaan kylässäni", miettii hän
itseensä tyytyväisenä, "ja kyläläiset, siivoja ja hyvänluontoisia kun
ovat, antavat minun menetellä itsensä kanssa melkein miten tahansa.
Minun sanani on melkein sama kuin kylän päätös. Minä olen kylän
mahtavin mies, eikä olekaan ilman syytä minua ruvettu kutsumaan
liikanimeltä 'kuvernööriksi'. Mutta vielä mahtavampi olen ennen ollut,
silloin kun tulin isännäksi tähän Rantalehon taloon. Silloin kelpasi
elellä, kun metsä tuotti runsaasti rahoja ja pellot antoivat hyvin
viljaa. Tämä maahan onkin kylän paraimpia. Mutta eipä se enää paljoa
tuota, sillä metsää on tullut liiaksi haaskatuksi ja niin hyvin
maatilukset kuin rakennukset ovat päässeet rappeutumaan. Varallisuus on
siis melkoisesti vähentynyt. -- Vaan senpä vuoksi juuri on syytä olla
kova velallisia kohtaan. Minä lähden hetikohta Aapon luokse itse
ulosottamaan saatavani, kun hän ei hyvällä ruvenne maksamaan."

Aapon luokse tultuaan lautamies, kun ei voi tältä rahaa saada, vaatii
lehmän.

"Minä en rupea lehmääni antamaan velasta, jonka määrä tuskin vastaa
puoltakaan lehmän hintaa", väittää velallinen vastaan.

"Ei siinä auta mikään", vastaa silloin lautamies, silmäkulmiaan
rypistäen ja katsoen tuimasti silmiin. "Kun et hyvällä antane, minä
vien väkisellä."

"Siihen ei sinulla liene oikeutta. Eipä ole ennenkään kuultu, että
kukaan ilman laillista tuomiota saapi toisen omaa ottaa."

"Minäpä tunnen lain ja asetukset ja niissä sanotaan, että ellei
velallinen voi hankkia velkojalle samanlaista rahaa tai tavaraa kuin
tältä velaksi sai, niin on velkojan vallassa ottaa muuta lajia
palkkioksi. Sillä perustuksella minä sinulta nyt tahdon ottaa lehmän,
koska sinulla kuitenkaan ei rahaa ole."

"En tiedä, mitä mahtanee laki sanoa, vaan kyllä se on sillä puheella,
että minä en lehmää anna, ennenkuin vallesmanni tulee sen myymään. Kun
vuotat moniaita kuukausia, niin kyllä sitten rahassa maksan velkani."

"Vai niin, sinä olet niin itsepintainen. Mutta tiedä, että jos minua
kovin vastustelet, siitä tulee sinulle pahat seuraukset."

Sen sanottuaan poistuu lautamies, menee suoraan navettaan, ottaa sieltä
lehmän ja lähtee sitä kotiaan viemään.

Lehmän oikea omistaja ei voi muuta kuin karvain mielin katsella
lautamiehen omavaltaista menettelyä. Hänen tekisi mieli kyllä alkaa
käräjäjuttu tätä vastaan, mutta pelkää kuitenkin, että tämä tottuneena
käräjänkäviänä, kaikenlaisia verukkeita ja mutkia käyttämällä, voisi
vierittää kaiken syyn päältään. Ei ole hyvä tulla tekemisiin niin
mahtavan miehen kuin Rantalehon Juhon kanssa.

Lautamies kotia tultuaan viepi tuomansa lehmän navettaan ja käypi
sitten sisälle huoneeseensa. Sieltä hän hakee esille täysinäisen
viinapullon, ainoan, joka vielä on jälillä, ja rupeaa itsekseen
ryypiskelemään. Saatuaan tulen piippuunsa, vetelee hän tyytyväisenä
savuja ja muutamia ryyppyjä juotuaan heittäypi hän pitkäkseen sängyn
kannelle. Mutta yht'äkkiä johtuu joku ikävä asia hänelle mieleen, hän
nousee äkkiä ylös ja rupeaa levottomana kävelemään edestakasin
lattialla. Pian kuitenkin hänen mielensä taas muuttuu ja rauhoittuneena
hän istahtaa sängyn laidalle.

Silloin pistää hänelle päähän lähteä kylpemään. Hän laittaa sanan piika
Anna Liisalle, että tämän pitää hetikohta panna sauna lämpiämään.

Kylpyä odotellessaan hän tyydyttelee viinahimoaan tiheään pullosta
maistelemalla, koettaen siten tyydyttää rauhattomia ajatuksiaan, vaan
nepä ovat meren aaltojen kaltaiset, jotka milloin, äkkimyrskyn
synnyttyä, raivoisesti pauhaavat ja vimmatusti eteenpäin syöksyvät,
milloin taasen, myrskyn ohi mentyä, rauhallisesti vierivät ja
vähitellen tyyntyvät.

Rantalehon Juho toisinaan tuskautuneena ajattelee, kuinka jotkut
tohtivat sitkeästi häntä vastustaa ja aikaansaavat sen, ettei hän voi
toteuttaa kaikkia aikeitaan; toisinaan hän taas mielihyvällä miettii,
kuinka toiset pitkittä mutkitta suostuvat hänen tuumiinsa ja kuinka hän
on saanut jonkun asian onnistumaan aivan mielensä mukaisesti ainoastaan
joitakin pieniä verukkeita käyttämällä.

Toisinaan tuntuu häntä omatunto hiukan vaivaavan jostakin vääryydestä
ja hän alkaa jo vähän katua tekojaan. Mutta silmänräpäyksen ajan
kuluttua on hänen mielensä taas muuttunut ja hän miettii ajatuksissaan
taas jotakin uutta omavaltaista tekoa.

Hän alkaa jo olla vähän viinoissa, kun Anna Liisa huoneeseen tultuaan
sanoo hänelle: "Nyt saisi lautamies tulla kylpemään."

"Minä tulen aivan paikalla", vastaa lautamies ja rupeaa vaatteitaan
riisumaan.

"Tarvitaanko siellä minua?"

"Kyllä; sinä saat tulla kylvettäjäksi. Menehän jo ennakolta!"

Riisuttuaan hän sitten alastonna kävelee pihan poikki ja tulee,
hoiperrellen astuen, törmän rinteessä olevaan pienenlaiseen saunaan.

Lavolle tultuaan ja vastan käteensä saatuaan käskee hän Anna Liisan
lyödä löylyä ja rupeaa sitten ihoaan pieksämään.

"Etkö sinä, sen tyttö lepakko, älyä tarpeeksi löylyä lyödä!" huudahtaa
hän silloin tyytymätönnä Anna Liisalle, kun ei mielestään lavolla ollut
tarpeeksi kuuma.

"Kyllä kai. Minä pelkään vaan, että kivet ovat kovin kuumat", vastaa
Anna Liisa ja hoilauttaa hyväsesti vettä kuumalle kiukaalle. "Mutta
kyllä kai täältä löylyä lähtee. Saanko paljonkin lyödä?"

"Lyö häntä niin, että sitä asiaksi asti tulee!"

Ja Anna Liisa syytää monta kertaa kiululla vettä kuumille kiville, ja
äkkiä tuleekin kuuma lavolle, tulee kovasti löylyä, jotta lautamiehelle
alkaa hätä tulla.

"Voi sen tyttöä! Aivanhan sinä poltat minun!" ärjähtää hän silloin.

"Itsehän te löylyä paljon tahdoitte."

"En minä liiaksi tahtonut. Voi sinua, minkä työn olet tehnyt! Aivan
tahdot hengen ottaa isännältäsi."

"Tulkaa alas, jos siellä liiaksi kuuma lienee!"

"Niin, jos enää täältä hengissä pääsenkään -- Minä kohta pyörryn
-- -- -- Voi hirmuista, minkälainen kuumuus täällä on!" sanoo lautamies
ja laskeupi alas lavolta. "Tiedä sinä, kuule Anna Liisa, että minä en
suvaitse sinua talossani enää. Ennen huomisiltaa pitää sinun olla
poissa talostani. Se on vissi se!"

"Ettehän nyt niin kova liene. Eihän se ollut minun syyni, että liiaksi
tuli löylyä."

"Vai ei ollut! Vielä sinä tohdit minua vastustaakin! Tiedä, että mitä
minä kerran sanon, sen pitää tapahtua. Siinä ei sinun eikä kenenkään
muun vastustus auta mitään."

"En kyllä lähde pois, ennenkuin saan täyden palkan koko vuodelta."

"Sepä nyt ihme! Sinä lähdet aivan koreasti, kun minä sinun ajan pois,
etkä kyllä saa palkkaa ihan mitään. Sinä et ole sitä ansainnut."

"Sepä nyt nähdään! Minä manuutan teidät käräjiin, niin lautamies kun
olettekin", vastaa Anna Liisa suuttuneena ja lähtee pois saunasta.
"Tuommoinen lautamies joutaisi hirteen."

"Sinä olisit hirteen vietävä noitten häijyjen puheittesi tähden",
huudahtaa lautamies jälkeen ja kiroilee itsekseen Anna Liisan
häijyyttä.

Sitten hän, vähän aikaa itseään jähdytettyään ja kiukkuisen mielensä
vähän tyynnyttyä, lähtee uudestaan lavolle kylpemään.

Yksinään hän nyt hoitaa itsensä, kylpee, pesee ja valelee itseään sekä
lähtee sitten saunasta alastonna, ruumis puhtaana, vaan mieli mustana.
Hän ei tunne mitään katumusta käytöksestään Anna Liisaa kohtaan.
Päinvastoin, häntä suututtaa vaan kaikki vähimmätkin vastustukset,
joita joku palkollinen on uskaltanut tehdä hänen käskyjään ja
menettelyään vastaan. Häntä ei saisi kukaan vastustaa, hän kun on aina
tottunut tekemään oman mielensä mukaan ja saamaan tahtonsa
toteentumaan. Eipä häntä kukaan muu tohdikaan niin sitkeästi vastustaa
kuin tuo itsepäinen Kivivaaran Matti, joka on yhtä suuri käräjänkäviä
kuin hänkin. Siitä miehestä on hänellä ollut vastusta enemmän kuin
kerran.

Juho katsahtaa ulos huoneensa akkunasta ja näkee rantapolkua pitkin
lähenevän yksinäisen miehen, jonka hän kohta tuntee juuri Kivivaaran
Matiksi.

"Enpä liioin ihastu tuon miehen käynnistä", miettii Juho, vaan käypi
kuitenkin kättä antamaan Matille, kun tämä sisälle saapuu, ja kyselee
kuulumisia sekä käskee istumaan.

"Mistä sinä nyt tulet?" kysyy hän sitten tältä.

"Tuolta tulen kirkonkylän puolelta", vastaa Matti. "Siellä oli asioita
vähän toimitettavia."

"Mikä potelli sinulla tuolla povessa pullottaa?"

"Onpahan lamppuöljypotelli. Meiltä kun öljy on loppunut, niin ostin
kauppamiehestä uutta."

"Vai niin. Minä luulin, että siinä sinulla olisi jotakin parempaa
ainetta."

"Mitä parempaa?"

"Esimerkiksi viinaa."

"Eihän toki. Kukapa sitä siellä olisi myynyt! Mutta sinulla näyttää
tuossa pöydällä olevan sitä parempaa ainetta."

"Eipä sitä paljon enää ole. Mutta tulee siitä muuan ryyppy vielä."

Ja Juho kaataa yhteen pikariin viinaa vieraalleen ja toiseen itselleen,
ja kumpikin juopi kerralla pikarinsa tyhjäksi, jotka Juho täyttää vielä
uudestaan moniaan kerran, kunnes pullosta aine loppuu.

"Minä tulin tuumille niistä tavaroista, jotka minä tuonnottain sinulta
ostin", sanoo Matti muun ohessa. "Minä olen ajatellut, että täältä saan
veneen, jolla lähden niitä kotirantaani viemään."

"Mitä sinä nyt enää!..." vastaa Juho, silmäkulmiaan rypistäen. "Kun et
ole käynyt ajoissa niitä perimässä, niin minä olen ruvennut katsomaan
niitä omikseni ja osaksi niitä jo käyttänyt omiin tarpeisiini."

"Mitä sinä, kuule, nyt puhut! Mitä olet uskaltanut tehdä minun
tavaroitteni kanssa, joista olen täyden hinnan maksanut!"

"Mitä sitä on niin hullu, että menee etukäteen maksamaan!"

"Minähän sillä maksoin, ettet niitä muille möisi. En saattanut arvata
että sinä tohtisit olla niin omavaltainen ja hävytön minuakin kohtaan,
jospa muita kohtaan menetteletkin miten tahdot vaan ja useinkin ihan
laittomasti. Tiedä se, että sinun pitää heti antaa minulle minun
tavarani, ja jos olet niistä mitään kuluttanut, täytyy sinun korvata
kaikki vahinko. Muuten tästä paha asia tulee."

"Älä tyhjää porpata! Ei se asia kuitenkaan enää parane."

"Anna sitten rahat minulle takaisin heti paikalla."

"Niitä minulla ei enää ole."

"Voi sinua, kuinka väärin olet tehnyt! Tästä tulee sinulle kovin ruma
asia, kun minä lain voimalla itselleni oikeutta haen. Minä turvaudun
lakiin, enkä heitäkään asiaani kesken, vaikka sinulta menisikin maat ja
mannut. Ei ole ollenkaan säälittävä, että sinäkin joskus saat
rangaistuksen pahoista töistäsi. Muistatko, kuinka väärin teit
silloinkin, kun et rengillesi maksanut palkkaa ainoastaan sen syyn
nojalla, että hänen oli täytynyt muuan viikko olla poissa laillisen
syyn vuoksi? Muistatko sitä asiaa, hä? Eikö sinua omatuntosi siitä
vähääkään nuhtele?"

"Jos kovin paljon tuolla lailla puhut, niin minä näytän nyrkilläni,
kuinka paljon sinulla on sananvaltaa."

Ja Juho ja Matti väittelevät kiivaasti keskenään, kinastelevat ja
inttävät sekä haukkuvat toisiaan, kunnes he vihdoin niin riitaantuvat,
että ryntäävät vastakkain ja rupeavat tappelemaan.

Hyvän aikaa he lykkivät ja retuuttavat toisiaan, kummankaan voitolle
pääsemättä ja siinä mylläkässä huonekaluja kaadellen. Monesti on Juho
saamaisillaan Matin allensa, vaan tämä kuitenkin ponnistelee kovasti
vastaan eikä anna kaataa itseään. Vihdoin, kun Juho taas yrittää
paiskata Matin allensa, kaatuvat molemmat pitkäkseen lattialle, vaan
Juhopa silloin sortuukin allepäin.

Samalla irtaupi korkki pullon suulta Matin povilakkarissa ja pullon
sisällys valuu Juhon kasvojen ja vaatteitten päälle ja tunkeupi hänelle
silmiin ja sieramiin.

"Tähän asti sinä olet ollut vaan kuvernööri", sanoo silloin piloillaan
Matti. "Mutta koska sinä näyt rupeavan uusia oikeuksia itsellesi
anastamaan ja suurempaa valtaa haluamaan, niin minä nyt voitelen sinun
kuninkaaksi."

"Voi sinua, sinä ilkeä pilkkaaja!" huudahtaa Juho suuttuneena ja rupeaa
raivostuneena Matin päälle uudestaan ryntäämään. "Minä sanon sinulle
sen, että kohta sinulle käypi hyvin huonosti, kun uskallat niin
raa'asti minua pilkata."

Mutta Matti, nähdessään Juhon silmittömästi suuttuneen ja kovin
hirmuisen näköisenä kohti käyvän, ei antaudukaan enää tappeluun, vaan
lähtee kiireimmän kautta, Juho jälissä, rantaan päin juoksemaan, lykkää
sieltä heti vesille veneen ja hypättyään siihen lähtee kiireesti
kotirantaansa päin soutelemaan; eikä Juho kerkiä häntä tavottaa, vaan
jääpi rannalle seisomaan ja kiroillen katselee poistuvaa Mattia.

       *       *       *       *       *

Sen tapauksen jälkeen alkaa Rantalehon Juhon mahtavuus ja valta vähetä.
Kun yksi alkaa häntä ahdistella, niin moni muu seuraa esimerkkiä, ja
hän saapi haasteen haasteen perästä ja joutuupi käräjissä vastaajaksi
mitä rumimmista asioista. Eivät auta enää hänen koukuttelemisensa ja
mutkittelemisensa, vaan hän menettää jutun jutun perästä, tuomitaan
maksamaan isoja sakkoja ja kulunkeja ja viimmein julistetaan
menettäneeksi lautamiehen virankin. Sen jälkeen hänen omaisuutensa
väleen hupenee alituisten ulosottojen kautta; hän menettää kaiken
irtaimen omaisuutensa vasaramiehen käden kautta, ja hänen maansa joutuu
ihan rappioon, sekä myydään vihdoin sekin julkisessa pakkohuutokaupassa
ihan polkuhinnasta.

Silloin on hän kerrassaan hävinnyt mies, ilman omaisuutta, ilman
luottamusta, ilman ystäviä. Ei kukaan usko häntä enää, ei kukaan tahdo
antautua tekemisiin hänen kanssansa, eikä auttaa häntä. Ei kukaan sääli
hänen onnetonta tilaansa, sillä yleinen mielipide on, että se on hyvin
ansaittu rangaistus hänen tekemistään vääryyksistä.




KESÄILTA.


On lämmin kesäilta. Taivas on pilvetön ja ilma kirkas. Aurinko paistaa
vielä korkealla lännen puolella taivasta ja levittää kirkasta valoaan
kaunisten maisemien yli ja kuvastuu kauniisti järven kimaltelevia
aaltoja vasten.

Tuuli vierittelee laineita, jotka vierivät vierimistään vastarantaa
kohti, kunnes viimmein loiskahtelevat rantakivejä vasten. Mutta iltaa
myöten tuulen voima raukenee ja aallot pienenevät pienenemistään.

Siellä täällä järven pinnalla kelluilee veneitä, mikä minnekin päin
kulkien, mikä vastatuulta soutaen, mikä purjeessa myötätuulta laskien.

Näkyypä muuankin Ouluun meniä pitkä tervavene kohti joen niskaa
tuleskelevan. Tuuli kun on raukea, ei vene isosti mene, vaikka siinä
onkin iso purje, mutta menee se kuitenkin niin että saapuu viimmein
kosken niskaan ja laskee rantaan niemen nenään.

Veneestä astuu maalle kaksi miestä ja muuan nainen tiedustellakseen
laskumiestä. Mutta eipä näy likitienoilla ketään. Heille on puhuttu,
että hän tähän aikaan oleskelee kosken niskan varrella eikä kotonaan,
jottei olisi Ouluun meniöitten haettavissa, joita tähän aikaan on
liikkunut tavallista enemmin. Luultavasti hän lienee nytkin jotakin
venettä alas viemässä, koskapa häntä ei näy.

He miettivät mennäkseen likimmäiseen taloon, josta niemen metsän takaa
kattoa vaan vähän näkyy, vaan samalla he havaitsevat muutaman kosken
vartta ylöspäin hitaasti nousevan tervaveneen, jota muuan mies köydestä
raskaasti vetää, kulkien hyvin etukumarassa kivimöljän päällä, ja
toinen rompsisauvomella perästä työntää. Niitä he aikovatkin odottaa,
saadakseen kuulla, eivätkö ne olisi mahtaneet laskumiestä nähdä.

Onpa vaan niillä kova työ tuossa nousuhommassa, varsinkin kun on vähän
painoa veneessä! Toisinaan vene kovimmassa kuohussa pysähtyy siihen
paikkaan, yritteleepä joskus alaspäinkin painumaan, mutta nostajat,
ponnistaen kovasti voimiaan, saavat sen kuitenkin siitä kohoamaan ja
ehtivät viimmein kosken niskaan, jossa jäävät rannalle vähäksi aikaa
levähtämään.

Menevät Oulumiehet tuntevat tuliat Mäntylän miehiksi, jotka ovat heille
vanhastaan hyviä tuttuja, sekä käyvät heitä tervehtimään ja kättelevät
kukin heitä erikseen.

"No, mitä kuuluu Oulumatkalle?" kysyy vanhempi mies niistä, jotka
olivat tulleet laskumiestä hakemaan.

"Eipä sinne sanottavia kuulu", vastaa Mäntylän miehistä se, joka oli
venettä vetänyt. "Mitä kuuluu Korkeavaaran puolelle?"

"Eipä mainittavia sinnekään. -- Hyvä tuli matkailma nyt."

"Jopa vaan. Teille tuo onkin varsin suotuisa, jotka alaspäin olette
menossa, kun saatte komeasti myötävirtaa ja myötätuulta laskea."

"Eipä nyt tuulesta tällä kertaa ole isoa apua."

"Vähän kuitenkin ja parempihan se on kuin souto kovassa vastatuulessa.
-- -- -- Tuota, ottakaapa tästä, Matti ja Eera, -- -- -- tässä olisi
putellin pohjassa vähäsen -- -- --"

"Kiitoksia!" vastaa Matiksi puhuteltu, ryyppää pullon suulta ja antaa
sen sitten Eeralle. "Sepä hyvältä maistui."

"Hyvää viinaa!" arvelee Eerakin ja antaa pullon sen omistajalle, joka
siitä itsekin ryyppää ja antaa sitten kumppanilleen, sanoen: "He,
Vilppo, ota... vielä tässä on sinullekin."

Vilppo, hänkin vähän maistettuaan ja annettuaan pullon takaisin
tarpojalle, kääntyy Korkeavaaran naisen puoleen ja kysyy tältä:

"No, Ouluunko se Hilmakin nyt on menossa?"

"Ka, Ouluun", vastaa Hilma lyhyesti, katsahtaen Eeraa silmiin
naurusuin, vaan kohta taas kääntyen poispäin ja niemen polkua kohti
katsahtaen. "Tuolta on joku Rantalasta tännepäin tulossa."

"Niinpä näkyy olevan. Taitaa ollakin juuri Rantalan komea Elsa. Se
luulee vissiin tapaavansa Saarelan Laurin, joka kuitenkin on vielä
jälilläpäin."

"Näkyikö laskumiestä missään?" kysyy Korkeavaaran Matti Mäntylän
Heikiltä, Vilpon veljeltä, kun pullo uudestaan oli kiertänyt miehestä
mieheen.

"Se tuli vastaan koskella", vastaa puhuteltu. "Siinä kun me Pystyä
nousimme, näkyi hän sivu menevän, laski Aholan venettä, ja kiireesti
menikin, jotta yhdessä vilauksessa hän jo oli kaukana meistä. Kohta kai
hän ehtii tänne."

Hymyhuulin, punoittavin poskin ja silmissä lempeä, kirkas loiste tulee
Rantalan Elsa saapuville ja tervehtii ystävällisesti kummankin veneen
väkeä, iloissaan varsinkin Hilman tavatessaan, vaikkei kohtaakaan sitä,
jota varten oikeastaan on tänne tullut. Eera katselee oikein
mielihyvällä ja ihastuksella Elsaa, kun tämä Hilman kanssa puhelee,
ajatellen, että onpa se kaunis ja sievä tyttö tuo Elsa.

"Eikö ole näkynyt Saarelaisia tuleviksi?" kysyy hetkisen kuluttua Elsa
Mäntyläisiltä.

"Ne ovat vielä jälilläpäin", selittää Vilppo. "Ne eivät ennättäneet
meidän kanssamme yhteen matkaan. Mutta samana päivänä oli niillä kyllä
aie Oulusta lähteä. Eipä luulisi heidän kaukana enää olevan."

"Oulussako te viimmeksi olette heitä tavanneet?"

"Ka, Oulussa. Aika pulskan näköisenä ja pystypäisenä näkyi Lauri
astelevan katuja pitkin. Se käski minun sanoa sinulle, siinä
tapauksessa että me ennen kotia kerkeämme ja sattuisimme sinun
näkemään, jotta hän on tervennä ja hyvissä voimissa kaupunkiin saapunut
ja toivoo samanlaisena kohta sinun taas näkevänsä."

"Miksikä se Elsa noin tarkkaan Saarelaisista kyselee?" kysyy Eera. "Ja
mitä hänellä on Laurin kanssa asioita?"

"Mitäkö!... Eikö morsiammella ole aina asioita sulhonsa kanssa?"

"Morsiammella!... Vai on se Elsa Laurin morsian!... ja minä tässä äsken
rupesin arvelemaan, että tuossapa olisi minulla tarjona kaunis morsian,
vaan mitenkään nyt käynee?"

"Mitenhän käynee!" vastaa Elsa naurusuin. "Eipä se taida enää olla
toista kertaa tarjolla, joka kerran on toiselle luvattu."

"Niinkö lienee hullusti asia! Häätynee minun sitten muualta lempilintu
itselleni hakea, kun en täältä saanut."

"Ka, tuoltapa tuo näkyy laskumies tulevan!" huomaa samassa Matti.

Elsa käypi ensiksi laskumiestä vastaan ja kysyy tältä: "Eikö sattunut
Saarelaisia vielä näkymään?"

"Nyt et tarvitse enää kau'an vuottaa", vastaa laskumies ja käypi
Mäntyläisille ja Korkeavaaralaisille kättä antamaan. "Tuonne tulivat he
Aiton alle juuri kun minä läksin sieltä tännepäin astumaan; sinne
jäivät vielä levähtelemään."

Elsa tulee tietenkin hyvin iloiseksi tästä uutisesta ja riemuitsee
mielessään, kun tietää kohta saavansa nähdä Laurin. Lämpimästi sykähtää
hänen nuori sydämmensä, suu vetäytyy iloisempaan hymyilyyn, silmiin
ilmaantuu kirkkaampi ja lempeämpi loiste ja poskille nousee heleämpi
puna tuon odotetun sydämmen esineen kohta tapahtuvan tulon johdosta.

Mäntyläiset ja Korkeavaaralaiset hyvästelevät toisiaan sekä Elsaa ja
lähtevät matkaan kumpikin eri suunnille, Mäntyläiset järven poikki
soutelemaan ja Korkeavaaralaiset koskea alas menemään, laskumies
vakavana perässä.

Elsa jääpi paikoilleen ja katselee heidän jälkeensä, katselee miten
vene mukavasti hyppelehtää kosken kovissa laineissa, jotka nopeasti
sitä eteenpäin työntävät, ja miten paljon hitaammasti Mäntylän vene
etenee nyt jo tyyntynyttä järven selkää pitkin.

Nojautuen muutamaa koivua vasten, jonka lehdet vielä hiljalleen
värähtelevät, seisoo Elsa niemen nenässä ja silmäilee lapsuutensa
tuttuja seutuja ja varsinkin usein sattuu hänen katseensa koskelle
päin. Sieltähän ne Saarelaisetkin kohta tulevat. Mahtavina vierivät
korkeat aallot, syöksyvät rajusti eteenpäin hyrskyten ja vaahdoten;
rynnistävät toisinaan kallioita vasten ja syytävät silloin vesisateita
korkealle ilmaan.

Kosken rannoille rakennettujen kivimöljäin takana kohoavat korkeat
jokitörmät, joitten rinteitä kaunistavat tiheässä kasvavat pensaikot,
lehtevät koivut ja korkeat petäjät, ja miellyttävä tuore tuoksu leviää
metsästä. Monet lintuset visertelevät iloisesti iltalaulujaan vaalean
vihreillä puitten oksilla, toiset iloisina lentää lehahtavat puusta
puuhun, hyppelevät oksalta toiselle, riemuiten illan ihanuudesta. Muuan
onkimies seisoo tanakkana kivimöljän päällä, pitkä onkivapa kädessään,
ja pyytää koskesta kaloja sekä katselee vesissä suin, miten iso komea
lohi palavimmassa kosken kuohussa koholle hypähtää, miten kohta sen
jälkeen vähän pienempi taimen saman tempun tekee ja miten harri sieppaa
perhon muutamassa vähän tyyneemmässä paikassa... Käypipä muuan kilttu
onkeenkin ja onkimies nakkaa sen sievästi maalle. Huvitettuna työstään
ja tuntematta muusta vastusta kuin sääskistä hän onkiessaan siirtyy
kosken kuvetta alaspäin, kulkien möljää pitkin, kunnes viimmein saapuu
sen päähän. Silloin käyvät törmät jyrkemmiksi ja muuttuvat viimmein
kymmenen sylen korkuisiksi äkkijyrkiksi, pystysuoriksi kallioseiniksi,
joitten päällä siellä täällä kallion kolosta iänikuiset petäjät
juhlallisina ylentelevät latvojaan taivasta kohti. Noita jyrkkiä
kalliorantoja ei mikään ihminen voisi ylös kamuta ja sen vuoksi
onkimies onkineen heti möljän päähän tultuaan kiipeää törmän päälle ja
katoaa vihdoin näkymättömiin puitten taakse. Onpa varsin juhlallista ja
mieluista katsella kaikkea tuota, jokea ja sen mahtavia rantoja,
kuohuvaa koskea ja sen hyrskyviä laineita kesäisen ilta-auringon
hohteessa.

Sattuupa Elsa silmäelemään järvelle päinkin ja antaa katseensa kiitää
pitkin rasvatyyntä pintaa, yli suurten selkäin, rannasta toiseen,
niemestä niemeen, saaresta saareen. Varsin kauniilta näyttää vaalean
punainen kirkko järven takana tuolla niemen nenässä koivujen keskellä
ja punamullattu talo siellä likellä korkean vaaran huipulla sekä pitkän
välimatkan päästä siitä pari kolme muutakin taloa kukin korkealla
mäellä. Etäällä niitten takana siintää pienenä joku yksinäinen kartano
ja siellä täällä metsästä nousee hyvin sakea savu joistakin vasta
paloon pannuista tervahaudoista.

Jommoinenkin liike on järvellä. Vene toisensa perästä kiitää yli selän,
mikä mennen kirkon puolelle järveä, mikä sieltä tännepäin soutaen, mikä
muuten järvellä kulkien. Näkyy siellä muutamia nuottaveneitäkin, joista
toiset yhdessä kohti kelluilevat rinnakkain, toiset taas kiireesti
etenevät toisistaan ja sitten taas yhtyvät, kun niiden nuottamiehet
par'aikaa parvea potkevat. Tuolla niemen kupeella mies ja vaimo ovat
verkon laskussa. Tuolla selkäkarin ja niemen väliä kulkee hiljoksellen
vene, jossa istuu tyytyväisen ja rauhallisen näköisinä pari henkeä,
toinen laskien reimiä järveen, toinen soutaen. Tuolla lahden perällä
uiskentelee rauhallisesti parvi vesilintuja, emä poikineen, kenenkään
niitä ahdistamatta. Rantamatalikolla telmivät ahvenet ja siiat
iloissaan, muikkuparvet pitävät värettä ja hotit ja husut pirahtelevat
somasti, tuhansittain tuikahtaen koholle; pitkin tyyntä selkää
värähtääpi veden kalvo usein kalojen liikkeistä. Kalalokki lentää
liitelee korkealla ilmassa, vaanien järvestä kaloja, ja äkkiä tuikahtaa
nuolena sieltä alas sekä lentää sitten pois siian poika kynsissään.

Elsa on sangen huvitettu katselemisestaan, tuntee, kuinka sydämmensä
lämpenee kauniin kesäillan ja tuttujen seutujen näkemisen
vaikutuksesta, tuntee olevansa erinomaisen tyytyväisellä ja
rauhallisella mielellä sekä ajattelee, kuinka silloin on tuntuva
hupaiselta, kun Saarelaiset ilmaantuvat näille kotoisille vesille ja
Lauri reippaana ja uljaana laskee veneensä tänne niemen nenään.

Samalla huomaa hän vieressään Rantalehon karjan, joka palaa pitkältä
kiertokulultaan ja on menossa kotia kohti. Hän silittelee Kellokasta,
joka sattuu lähinnä olemaan, taputtelee sitä ystävällisesti kaulalle ja
hyväilee, niinkuin oli monesti ennenkin tehnyt, sekä ajattelee, kuinka
hupaiselta on silloin tuntuva, kun hän emäntänä Laurin kodissa saapi
lypsää ja hoitaa omia lehmiään.

Silloin luopi hän katseensa taas joelle päin ja kummastelee, kun ei
Saarelaisia jo ala näkyä. Mutta samalla näkyy kaukana kosken alla vene
hitaasti lähenevän, korkean kallioseinän vierite kulkien. Elsa tuntee
kohta tuliat Saarelaisiksi ja silloin sykähtää hänen nuori sydämmensä
ilosta ja hänen ennestään punoittavat poskensa tulevat yhä
punaisemmiksi. Hän näkee, kuinka Lauri rivakasti soutaa ja Saarelan
Matti perässä voimakkaasti huopailee. Heillä on varsin vaikeata nousu
siinä kalliotörmäin kohalla, kun siinä on niin syvä, ettei sauvotakaan
saata, ja souto taas väkevän virran vuoksi käypi kovin raskaaksi. Mutta
tottuneet kun ovat sellaiset luonnon vastukset voittamaan, pääsevät he
pääsemistään ylemmäksi, ja möljän varrelle tultuaan, kun Lauri paksusta
köydestä venettä vetää, hyvin etukumarassa astuen, ja Matti jälempänä
rompsiana astelee, joutuu heillä matka tavallisen jalkamiehen
nopeudella, vaikka ärjyvä koski kovasti koettaa riuhtoella venettä
alaspäin.

Elsa rientää iloisesti tulioita vastaan ja huutaa jo matkan päästä
heille "hyvää iltaa". Nämä vastaavat tervehdykseen, mutta jatkavat
kulkuaan pysähtymättä siihen asti kuin tulevat tyyneempään paikkaan
joen niskassa. Maalle noustuaan ja pantuaan veneensä kiinni, käyvät he
kättelemään Elsaa, sanovat terveisiä Oulusta ja sitten kysytään
kuulumisia kummaltakin puolen.

Elsan ja Laurin tapautuminen on varsin sydämmellinen. Ilo ja
tyytyväisyys loistaa heidän kasvoistaan, kun he jälleen ovat kohdanneet
toisensa. Elsa, terveyden puna poskillaan ja lempeä hymy huulillaan,
katselee mielihyvällä rakasta sulhoaan, joka vastaa yhtä ystävällisillä
silmäyksillä, ja silmäyksilläpä he ilmaisevätkin ilonsa ja ihastuksensa
tunteita enemmän kuin sanoilla.

"No, oliko sinulla hupainen matka?" kyselee Elsa.

"Ka, eihän tuo niin ikäväkään ollut", vastaa Lauri. "Vaan paljon
lystimmältä tuntui kuitenkin päästä takaisin kotipuoleen."

"Kyllä sillä tällä Laurilla olikin kiire paluumatkalla", lisää Matti.
"Ei ruvennutkaan pitkiä leväyksiä pitämään, koskia ylös hän veti
venettä niinkuin hevonen."

"Minä tässä jo äsken", selittää Elsa, "rupesin pitkästymään, kun teitä
ei alkanut kuulua. Ajattelin, että mikähän niille on mahtanut tulla.
Vaan sitten minä kuulin laskumieheltä teidän olevan tulossa ja silloin
rupesin hyvässä toivossa odottamaan. Ja nyt on se toivo toteutunut. --
Lähdetäänpä nyt taloon, niin siellä saamme enemmän puhella!"

Kaikki kolme lähtevät silloin kaitaista polkua myöten peräkanaa
astumaan ja sinne he poistuvat niemen metsän takaista taloa kohti
auringon juuri laskuaan lähetessä.

Vielä hetkisen kuuluu leivosten liverryksiä ja pienten lintuin
viserryksiä, vaan pian vaikenevat eläväin äänet. Sen sijaan kohisevan
kosken pauhina kuuluu aina yhtä mahtavana, yhtä kovana.




KUULUTUKSEN OTOSSA KÄYNTI.


Muutaman pimeän talvipäivän iltahämärässä seurakunnan pastori
istuessaan yksinään virkahuoneessaan keinutuolissa ja lampun valossa
lukien muutamaa kirjaa yht'äkkiä kuuli kulkusten kilinää ja kohta sen
jälkeen jonkun kartanoon ajavan. Miettien, jotta lieneeköhän siellä nyt
joku parempi tulia, koska niin komeasti kartanoon ajaa, jatkaa hän
kuitenkin rauhallisesti lukuaan.

Siinä kun hän istui ja odotteli, jotta eikö sieltä kohta ala joku
sisälle tulla, tuli piika huoneeseen ja toi hänelle kahvea.

Tältä kysyi hän: "Kukahan lienee ollut se tulia, joka vasta kartanoon
ajoi?"

"Olihan niitä useampiakin tulioita, kolme henkeä", vastasi piika.
"Kuuluvat olevan kuulutuksen ottajia aivan tuolta tämän seurakunnan
pohjoisrajalta."

"Kaukalaisiapa ovatkin", virkkoi pastori ja piika poistui samassa.

Kohta sen jälkeen tuli sisään muuan keski-ikäinen mies, tervehti hyvin
tuttavallisesti ja meni kättelemään pastoria.

Kun oli ensin kuulumisista puheltu ja tulia pastorin kehoituksesta oli
istunut, sanoi tämä sitten: "Olisihan minulla kuulutuskirja
teetettävä."

"Vai niin? Te olette siis puhemies. No, ketä ne ovat ne kuulutuksille
pantavat?"

Puhemies mainitsi niitten nimet.

"Ovatko ne molemmat täällä saapuvilla?" kysyi sitten pastori.

"Kyllä ne ovat; tuonne jäivät pirttiin."

"Menkääpä niitä sisälle kutsumaan!"

Puhemies meni ja palasi kohta taas, nuori mies ja nainen muassaan.

"No, onko teillä tosi aie yhteen mennä?" kysyi pastori nuorilta, kun
nämä ensin olivat häntä tervehtineet.

"Ka, semmoinenhan se olisi aie", vastasi heti sulhasmies.

"No, mitä tyttö sanoo?"

"Minulla kyllä", vastasi tyttö, lennättäen katseensa ympäri huonetta ja
sen sisustusta silmäellen, "ei ole ollutkaan mitään semmoista aietta.
Nämä toiset aivan puoli väkisellä ottivat minun mukaansa, eivätkä aivan
selvään sanoneetkaan, missä asioissa tänne lähtivät; sanoivat vaan,
että lähdetään lystiä ajelemaan kirkolle. -- -- Minä en ole
kuulutuksille panoa ajatellutkaan, enkä kyllä aio tälle miehelle
mennä -- -- --"

"Mitä sinä tyhjää! Olethan sinä jo ennen luvannut", väitti kummastunut
puhemies ja sulhasmies seisoi yhä enemmän kummissaan ja katseli suurin
silmin tyttöön, jotta mitä se nyt ajattelee, kun noin puhuu.

"Enpähän. En minä ole vaimoksi luvannut mennä, enkä haluakaan hänelle
mennä."

"Niin, vaan minäpä voin hankkia todistajia siihen, että olet luvannut."

"Saa niitä hankkia vaikka kuinka paljon, vaan ei minua väkisellä
kuitenkaan kuulutuksille panna."

"No, mutta Anni, mitä Herran tähden sinä nyt hulluttelet!" sanoi
sulhasmies hämillään. "Miks'ei sinulla sovi minulle tulla?"

"Siksi kun ei haluta."

Pastori naurahti ja ajatteli, että sattuukin niitä somia tapauksia
näkemään virka-ajallaan, sanoi sitten: "Eihän siis asiasta voi tulla
mitään, kun ei tyttö anna suostumustaan."

Kun sekä puhemies että se, jonka puolesta hän puhui, näkivät, ett'eivät
he mitenkään voineet tyttöä tuumiinsa taivuttaa, ei heillä tullut muu
neuvoksi kuin tyhjin toimin lähteä pappilasta pois ajamaan.

Mutta he olivat tuolle tytölle, joka niin sitkeästi oli vastustanut
heidän tuumiaan, niin äkeissään, ett'eivät aikoneetkaan häntä rekeensä
enää ottaa. Kahden he vaan istahtivat kumpikin reen perään ja
peittelivät itseään hyvin veltien sisään.

"No, mihinkä minä?" kysyi silloin tyttö.

"Mene minne haluat!" vastasi puhemies. "Meidän rekeemme sinulla kyllä
ei enää asiaa ole."

"Hyvä ihme kuitenkin! Kun te olette kerran minun tänne tuoneetkin, niin
pitää teidän samalla lailla poiskin viedä."

"Sinähän olet pilannut koko meidän asiamme. Syytä siis itseäsi, ett'et
mukaan pääse! Sillä ehdollahan me sinun otimmekin, että lupautuisit
Matille. -- -- Hyvästi nyt!"

Sen sanottuaan nyhjäsi puhemies hevosta suitsista ja lähti ajamaan.
Anni käydä kaaloi jälessä, astui paksulumista tietä pitkin ja huusi
pian heille taas: "Älkää jättäkö! Ottakaa mukaan! En minä uskalla yksin
kulkea."

Puhemies pidätteli hevosta ja vastasi uhotellen: "Kulje nyt yksin.
Ethän tuota äsken kumppanista huolinut, vaikka oli tarjolla ja hyvä
olikin."

"Vielä ilkeätte pilkatakin! Ottakaa nyt mukaanne vaikka kannoillekaan.
Minua peloittaa pimeässä yksin kulkea ja pianhan se väsymyskin tulee,
kun on niin paksusti lunta tiellä. Kehtaatteko todella niin armottomia
olla, että jätätte minun tielle yksikseni aivan nääntymään!"

"Kukahan se meistä armottomin lienee!" sanoi silloin Matti. "Itsehän
äsken et tuntenut mitään armoa minua kohtaan. Koska sinä olet jäykkä,
niin mekin tahdomme olla yhtä jäykkiä. Turhaa on sinun pyytääkään
rekeen päästä, jos et vaan lupaa minulle morsiammeksi ruveta,
lupaatko?"

"En."

"Pysy sitten siellä! Koska sinä kiellät, niin mekin kiellämme", sanoi
puhemies ja kiirehti taas hevosta menemään.

Anni juoksi jälkeen itkussa silmin ja huusi taas, ett'eivät jättäisi ja
oikein rukoilemalla rukoili päästäksensä rekeen ja sanoi lupailevansa
melkein mitä tahansa, kun vaan pääsisi.

"Lupaatko minulle morsiammeksi ruveta, niin pääset", sanoi taas Matti
ja puhemies seisotteli hevosta.

"Mitä sinä minua kiusaat! Enhän minä sitä voi luvata."

"Mitä sinulla sitten on minua vastaan?"

"Mitä kaikkea lieneekin! -- -- -- Huononlainenpa se on sinun
asuinpaikkasikin, niin ikävän näköinen, että siellä minulla ei
haluttaisi päivääkään asua."

"Älä siitä ole milläsikään! Minä puratan maahan koko vanhan rakennuksen
ja laitan sijaan uuden ja paremman. Sen ehdon täytän mielellänikin, jos
vaan sinun saan. Mitä arvelet?"

"Niinpä sinua tarkaksikin sanotaan, että annat kaiken väkesi
petäjänsekaista leipää vaan syödä, vaikka olisi varoja paremmastikin
elää. Tokkopa antaisit minun selvää leipää nähdäkään?"

"Voi toki! Kaiken ikäsi saisit ihan sekoittamatonta leipää syödä, kun
vaan sitä lienee mistä ottaa, etkä muutenkaan tarvitseisi huonolla
ruu'alla olla. Saisit emäntänä aina ruu'aksi laittaa mitä vaan haluat.
Enhän minä toki hentoisi antaa sinun huonoilla päivillä olla."

"Niinpä tuota useinkin kulet huonosti puettuna ja likaisenakin, kun et
sinä pese itseäsi tuskin muulloin kuin saunassa käydessäsi, jotta
mikäpä semmoisen kanssa rupeaisi iän kaiken olemaan!"

"Sekinkö vielä! Vaan minäpä lupaankin tästä lähtien paremmin puettuna
kulkea ja pestä kasvoni joka Jumalan aamu niin puhtaiksi, että sinun
kyllä ei niitä tarvitse vähääkään hävetä."

"No, onko sinulla vielä muita ehtoja, vai joko suostut Matille
tulemaan?" kysyi puhemies. "Jos suostut, niin pääset heti rekeen."

"Kun ei tässä muuten rekeen pääsne", vastasi Anni, "niin täytynee tuota
suostua. En minä kyllä rupea yksinänikään tässä tiellä astelemaan. Vaan
onko se vissi, että Matti täyttää lupaamansa ehdot?"

"No, se on ihan vissi; sen minä takaan." Ja puhemies nousi jo pois reen
perästä, siirtyi itse reen keulaan ja tarjosi Annille tilaa Matin
viereen. "Jos vaan haluat Matille vaimoksi mennä, niin tule tähän
istumaan!"

Annin noustua rekeen, sanoi sitten taas puhemies: "No, nythän sitä
saadaankin lähteä takaisin pappilaan ajamaan kuulutuskirjaa teettämään,
koska sinä et aio enää kieltoa panna, vai miten, Anni!"

"Ka, mitäpähän asia enää muullakaan paranee!" vastasi Anni jotenkin
välinpitämättömästi. "Palataan vaan takaisin!"

Ja puhemies käänti hevosen takaisin päin ja ajoi toistamiseen pappilan
kartanoon.

Kun pastori näki taas samat henkilöt huoneessaan kysyi hän kummissaan:
"No, mikä se teidät nyt takaisin pakuutti?"

Puhemies selitti: "Tässä tytössä on tapahtunut mielen muutos. Nyt hän
suostuu jo kuulutuskirjan tekoon."

"Mikä sen niin äkillisen mielen muutoksen vaikutti?"

"No, se kun rupesi syvemmältä asiaa ajattelemaan, niin se tuli
havaitsemaan tämän sulhasmiehen paremmaksi mieheksi kuin oli
luullutkaan ja tämä sulhanen kun lupasi elämän tapansa paremmaksi
muuttaa ja suostui täyttämään, mitä tämä Anni vaan ehdoksi pani, niin
antoihan se Anni lopulta suostumuksensa."

Pastori istui hetken aikaa ääneti miettiväisenä ja sanoi sitten
morsiammelle. "Oletko sinä perinpohjin asiaa miettinyt? Ei sovi
edeltäpäin tarkoin ajattelematta avioliittoon mennä. Jos sinulla ei ole
totista rakkautta sitä miestä kohtaan, jonka kanssa kaikeksi elämäsi
ajaksi aiot sitoutua yhdessä elämään ja elämäsi vaiheet tasaamaan, niin
ei avioliitosta ole teille kummallekaan siunausta. Vastaa minulle siis,
onko sinulla tosiaan vahva aikomus yhdistyä iäksesi tämän miehen
kanssa!"

"Ka, niinhän se olisi", vastasi Anni. Olisi hänellä kyllä haluttanut
puhua siitäkin, kuinka toiset olivat häntä kiusanneet, kun eivät rekeen
ottaneet, vaan ei hän kuitenkaan kehannut siitä pastorille mainita.

Kun kaikki temput kuulutuskirjan valmistamista varten olivat tehdyt ja
puhemies oli todistanut, etteivät kuulutettavat olleet toisilleen
sukua, ja pannut puumerkkinsä kuulutuskirjan alle ja lopuksi
kuulutusrahat maksanut, niin poistui hän taas sulhasen ja morsiammen
kanssa pastorin virkahuoneesta ja Matti ja Anni, jotka siis vasta
olivat kumpikin tehneet kalliit lupaukset pyhään aviosäätyyn
mennäksensä ja vannoneet aina rakastavansa toisiansa myötä- ja
vastoinkäymisissä, istuivat rinnatusten reen perään, puhemies hyppäsi
etulaudalle, löi suitsiperillä hevosta ja niin lähdettiin ajamaan
pappilasta ja ja hevonen juoksi kiireesti ja reki vieri liukkaasti ja
kulkunen helähteli koreasti, eikä morsianta nyt peloittanut, eikä
sulhasta surettanut, eikä puhemiehellä ollut mitään moittimisen syytä.
Tyytyväisinä ja rauhallisina olivat he kaikki että oli käynyt niinkuin
oli käynyt.




VANHAN KANSAN MIES.


I.

Lumivaaran Lauri oli muuan niitä vanhan kansan miehiä, joita voimiltaan
ja rohkeudeltaan on sanottu nykyistä sukupolvea etevämmiksi ja jotka
johonkin työhön ryhtyessään eivät sätkykään ensimmäisistä vastuksista
ja esteistä.

Hän oli syntynyt ja kasvanut Lumivaaran mökissä ja sen vuoksi hän
kutsuttiinkin Lumivaaran Lauriksi; vaan jo aikuisin olivat hänen
vanhempansa kuolleet; sitten oli velkojen maksuksi myyty pieni tila
sekä irtain omaisuus -- jota ei toki paljon ollutkaan -- niin tarkkaan,
ett'ei Laurille ollut perinnöksi jäänyt muuta kuin vanha hyväteräinen
kirves ja iso puukko.

Köyhänä ja koditonna oli hän sitten kulkenut työn haussa ja viimmein
osunut rengiksi vankkaan Kotilan taloon. Siellä olikin hän oikein aimo
miehen lailla ruvennut työtä tekemään ja kohta oli hänestä alettu
hokea, että siinä sitä on miestä, jonka rinnalle ei kenen tahansa
olekaan meneminen.

Siellä Kotilassa ollessaan oli hän rakastunut muutamaan sievään ja
rotevaan tyttöön, joka siellä piikana palveli ja jota Elliksi
kutsuttiin. Tämä Elli oli kerran ollut aivan hengen hätään joutumassa,
kun tavattoman iso karhu oli synkässä metsässä sen ehättänyt ja aivan
kohti ruvennut käymään, vaan Lauripa oli samalla hätään joutunut ja
tytön karhun kynsistä pelastanut, sekä kaatanut sen metsän pedon.
Sitten oli Kotilassa mitä komeimmasti karhun peijaita ja samalla
myöskin Laurin ja Ellin kihlajaisia vietetty, ja vielä samana vuonna
olivat he häänsäkin pitäneet.

Yhä he palvelivat molemmat nytkin samassa talossa, vaikka heillä jo oli
kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö, joiden nimet olivat: Timo,
Martti ja Eeva. Näitten jälkeen ei enää heille lapsia syntynytkään.

Kuluihan tuo aika tälläkin lailla, toisen palveluksessa ollessa, ja
ruu'assa ja vaatteissa pysyttiin, vaan kumminkin alkoi niin hyvin
Lauria kuin Elliä haluttaa saada omituinen asunto, jossa saisivat
rauhallista perhe-elämää viettää, olematta kenellekään vastukseksi.
Nämä heidän mietteensä sattui kerran Kotilan isäntä kuulemaan ja kun
hänestä alkoi tuntua hankalalta pitää perheellistä palkkaväkeä alinomaa
talon työssä ja ruu'assa, tuumasi hän Laurille:

"Jos haluat omituista asuntoa saada, niin tee talo itsellesi! Minulta
saat maata sen verran, että mökin paikaksi riittää Jylhän korvessa
Jylhän järven rannalla. Sieltä saat hirsiäkin ottaa rakennustarpeiksi;
jääpi sinne metsää sittenkin. Sinne kun vaan rupeat talon hommaamaan,
niin saat siellä olla isäntänä, raivata peltoa ja niittyä itsellesi ja
mielesi mukaan maata viljellä, kun vaan minulle vuosittain päivätöitä
teet, joista kyllä sovitaan."

Arvelematta suostui Lauri esitykseen; isäntä tuli hänelle näyttämään
talon paikan; ja sitten sovittiin mökin tilusten rajoista.

Jylhän korpeen korkealle kunnaalle synkän metsän keskelle, niinkuin
puhe oli ollut, rupesi Lauri nyt heti mökkiä tekemään, ja ennen pitkää
se olikin valmis; ja silloin hän sinne perheineen muutti asumaan.

Vähäisen alan hän Jylhän mökin ympärillä kuokki ohra- ja pottumaaksi,
ja järven rannalla oli luonnostaan pieni palanen niittyä, jotta lehtien
ja jäkäläin avulla kykenivät yhden lehmän elättämään, jonka Lauri
aluksi sai ruokolle, vaan sitten kykeni omaksi ostamaan.

Paitsi lehmää oli Jylhässä kotieläimiä kaksi lammasta, kirjava kissa ja
hyvä lintukoira, jonka kanssa Lauri ahkerasti kulki metsässä metsän
otuksia pyytämässä. Hän olikin luonnostaan ahkerampi metsämies ja
kalastaja kuin maanviljeliä, jotta eivätpä vuosikausiin jylhän pienet
viljelystilukset ollenkaan laajentuneet, vaan sen sijaan kaikuivat
korvet Jylhän mökin ympärillä alinomaa pyssyn paukkeesta ja koiran
haukunnasta.

Kerran vuodessa kävi Lauri aina talvimarkkinoilla ja möi silloin
saamansa linnut, joista karttui sen verran tuloja, että ne yksistään
riittivät koko perheen elatustarpeitten hankkimiseksi melkein koko
vuodeksi. Sen vuoksi hän ei huolinut ruvetakaan maata muokkaamaan,
koska muutenkin tuli toimeen.

Jylhän järvessä, jonka varrella ei löytynyt muuta ihmisasuntoa kuin
Laurin mökki, oli erinomaisen hyviä rysäpaikkoja, ja niihin laski Lauri
aina keväisin rysänsä, joista sitten sai summattoman suuria haukia.
Kesällä hän taas verkkopyynnissä sai niin paljon ahvenia ja siikoja
kuin vaan ilkesi ottaa.

Niin oli Jylhän perheellä kaikin puolin hyvä toimeentulo, eikä puute
hätyytellyt sitä. Jos tulikin joskus hallavuosi, niin ei se Jylhäläisiä
paljon vahingoittanut. Tosinhan silloin aina elon hinta kohosi, vaan
kun löytyi millä sitä ostaa, niin ei hädästä mitään tietty. Eivät he
kuitenkaan rikastuneet, sillä ei Laurilla eikä hänen emännällään ollut
sitä luontoa, että olisivat panneet talteen tavarata tulevaisten
päivien varalle. Sitä paitsi he olivat helläluontoisia, avustivat
köyhiä, antaen apua puutteenalaisille, kun oli mistä antaa.

Lauri oli kerran mennyt muutaman köyhän kumppaninsa edestä takuuseen
parista sadasta markasta, kun tämä oli ollut hyvin rahan tarpeessa,
vaan sitten tämä aivan äkkiä kuoli ja silloin velka haettiin ulos
takuumieheltä suoraan, kun ei velalliselta itseltään ollut mainittavaa
omaisuutta jäänyt.

Silloin joutui Lauri pulaan. Rahoja hänellä ei ollut eikä irtainta
omaisuuttakaan enemmän kuin että ne hädin tuskin olisivat saattaneet
riittää velan maksuksi, eikä Elli suinkaan mielellään olisi lehmästään
ja lampaistaan luopua tahtonut. Tämän kanssa kun oli asiasta puhe sanoi
Elli:

"Se siitä tuli, kun et minun puheistani perustanut. Varoitinhan minä
sinua takuuseen menemästä ja sanoin, että auta lähimmäistäsi, kun vaan
voit, suoranaisella avulla, vaan älä sitou lupauksiin, sillä ne voivat
olla vaarallisia. Nyt näet seurauksen. Olisit aikoinasi minua uskonut,
niin olisi tämä paha seikka jäänyt tapahtumatta. Mikä tässä nyt muu
neuvoksi tulee kuin ota keppi käteen ja lähde tielle kulkemaan!"

"Ei sitä toki vielä tielle kuitenkaan jouduta", arveli Lauri. "Jos ei
muu auta, niin minä myön mökkini ja teen toiseen paikkaan uuden.
Kotilan isäntähän tuo kuuluu jo halunneen omakseen saada tämän Jylhän,
kun pelkää, että minä täällä liiaksi hyödyn."

"Ikäväpä olisi tämä paikka jättää, kun tähän on päässyt niin hyvin jo
tottumaan ja kun täällä tähän asti on ollut huoleton toimeentulo."

"Mikäpä siinä auttaa, jos et tahdo, että kaikki omaisuus joutuu
ryöstömiehen käsiin ja vasarakaupassa polkuhintaan myytäväksi!"

"Minnekkä sitä sitten täältä sorruttaisiin?"

"Sama se minnekkä! Yhtähän tuo on, kunhan vaan saa kattoa päänsä
päälle. Mäntyniemellähän on aivan laajalta maata. Ehkä tuolla sielläkin
saisi jossain korvessa maata sen verran edes, että tuvan asemaksi
riittäisi."

"Siellähän on kovin isoja erämaita ja siellähän oltaisiin aivan poissa
ihmisten ilmoilta."

"Sitä etuisampi. Minä tiedän siellä muutaman ison järven, joka on niin
kalanen, että siitä saapi kaloja niin paljon kuin vaan tahtoo ottaa,
isoja, lihavia ja niin rasvaisia, että kun niitä kiehumaan panee, niin
aivan kokoontuu rasvaa veden pinnalle."

"Saapihan tuota kalaa täälläkin aivan asiaksi asti."

"Mutta siellä saapi vähemmällä vaivalla paljon enemmän ja paljon
parempia. Ja sen järven seudulla olevissa metsissä löytyy niin
runsaasti lintuja ja muita otuksia, että niissäkin meillä olisi melkein
loppumattomat rikkaudet tiedossa."

Lauri möi kun möikin mökkinsä entiselle isännälleen, vieläpä aivan
halvasta, ja sai siten takuun maksetuksi siitä saaduilla rahoilla sekä
niillä, joita hänellä oli ennestään.

Nyt oli hän siis taloton taas, niinkuin ennen Jylhään tuloansakin, vaan
sai kuitenkin luvan asua paikoillaan talven loppuun saakka.

Hän ei kuitenkaan säikähtänyt ja huolehtinut, minne perhe sitten
muuttaa; sillä heti Jylhän myytyään hiihti hän Mäntyniemelle ja sai
siellä isännältä luvan tehdä mökin aivan talon tilusten äärimmäiselle
perukalle juuri sen järven varrelle, josta hän oli Ellilleen maininnut.
Siinä ei asemapaikaksi sattunut mitään hedelmällistä maata, sillä
aivanhan se oli kalliota, mutta lujempipahan silloin perustus tulee,
arveli Lauri, eikä välittänyt siitä, löytyikö peltomaata vai ei, kunhan
vaan sai kattoa päänsä päälle ja asunnon, jota saattoi omakseen sanoa.
Sen vuoksi rupesi hän heti rakennuspuuhiin.

Hän kolusi nyt päivät pitkään vahvimmassa hongikossa ja kaatoi suuria
honkia, joista veisteli vahvoja hirsiä, ja sai hän nyt kerrankin
heilautella kirvestään ennenkuin rakennustarpeita alkoi olla riittävä
määrä. Mutta hän teki innolla työtään. Olihan hän jo ennenkin
tämmöisessä työssä ollut, kun oli Jylhän vahvat rakennukset
valmistanut, ja nyt hän aikoi tehdä vielä vahvemmat ja suuremmat
rakennukset.

Ennenkuin rupesi salvutöihin otti hän kasakankin, jolle tietysti maksoi
palkan.

Näin tavoin kului hänellä rakennushommissa paljon aikaa ja varoja ja
kun perheelle piti elatustarpeita hankkia, niin hän lopulta
velkaantuikin. Mutta ei hän siitä säikähtänyt; jatkoi vaan uupumatta
työtään, heilutteli rivakasti kirvestään ja liikutteli voimakkaasti
hirsiä.


II.

Ennen kesää oli uusi mökki valmis ja sille pantiin nimeksi Syrjävaara,
kun se oli aivan syrjässä muitten ihmisten asuinpaikoista.

Laurin perhe muutti nyt sinne Jylhästä kaikkine kaluineen ja
elukoineen. Sinne muutettiin lehmä ja lampaat, vanhaksi käynyt kissa ja
Musti, Laurin uskollinen koira, joka jo ennestään tunsi paikan, kun oli
isäntänsä muassa jo monesti talvella siellä käynyt.

Kissa kyllä tuntui oudoksuvan uutta asuinpaikkaa, oli hyvin levoton,
kulki paikasta toiseen tietämättä oikein mitenkä olisi, ja lampaat
määkyivät, ikäänkuin olisivat murheissaan, ja lehmä ammoili ikävästä ja
kyyneleet heruivat sen silmistä ja huonommasti se rupesi lypsämäänkin,
jotta Elli kyynelsilmin katseli, mitenkä luontokappaleetkin tunsivat
koti-ikävää. Musti se vaan näytti olevan entisellään ja heilutteli
häntää yhtä iloisesti kuin ennenkin, kun sitä vaan nimeltä kutsuttiin.

Mutta aikaa myöten lehmä, lampaat ja kissa tottuivat oloonsa ja
alkoivat hyvin menestyä uudessa kodissaan, kun kuitenkin hoitajat
olivat samat ja hoito yhtä hellä kuin ennenkin.

Ellistä ensi alussa uusi kotipaikka tuntui kovin erämaalta ja lapset
muistelivat kaipauksella vanhaa kotiaan, vaan ajan oloon he kaikki
mieltyivät mieltymistään uuteen kotiinsa ja viihtyivät siellä
erinomaisen hyvin, iloitellen siitä, että siellä asuinpaikat olivat
väljemmät ja mukavammat kuin Jylhässä.

Ihan raivaamatta olivat seudut vielä Syrjävaaran ympärillä, jotta ei
minkäänlaista kevätkylvöä tehty, ja syksyksi aikoi Lauri jättää
pottumaan kuokkimisen, jotta sitten seuraavana kevännä, kun lantaa
alkaisi tarpeeksi karttua, kyhäyttäisiin vähän pottuja kylvämään.

Kesän pitkään kulki nyt Lauri kalalla läheisellä järvellä poikainsa
kanssa ja sai runsaasti haukia, ahventa, siikaa, jotta joka päivä
syötiin Syrjävaarassa tuoretta kalaa. Mutta kun näytti kaloja rupeavan
kovin paljon karttumaan, täytyi Laurin jättää vähemmälle kalan pyynti.

Tulipa Syrjävaaraan muutamana päivänä eräs perheen vanha tuttava,
Jousivaaran Janne, joka otettiin ystävällisesti vastaan.

Kun oli ensin kuulumisista puheltu, tuumasi Janne: "Minulla kun oli
täälläpäin kulkua, niin läksin katsomaan teitäkin täällä erämaassa,
jotta vielähän te elossa olette. Kovin te olette paenneet syrjään
ihmisten ilmoilta, jotta eihän tänne vähällä ollut osatakaan. Aivan
synkkäin sydänmaitten halki piti kulkea eikä ihmisasunnosta ollut
tietoakaan ennenkuin äkkiä korven sisästä uusi tuparakennus näkyviin
tuikahti. No, miltä tuntuu olo täällä?"

"Ka, mikäpähän olisi ollessa!" vastasi Lauri. "Kuluuhan se täällä aika
niinkuin muuallakin."

"Eikö ollut kuitenkin mukavampi siellä entisessä asunnossa?"

"Eipä tuosta tietänyt. Ennen minä täällä olen."

"Vai ennen. No, minkä puolesta täällä on parempi?"

"Kaiken puolesta. Täällä ovat paremmat kalavedet, paremmat lintumetsät,
väljemmät asunnot -- -- --"

"Kylläpä näkyy tupa olevan tukevista hirsistä veistetty. Onpa vainen
vaatinut tekiällä olla kuntoa ja voimia noita nostellessa."

"Se tuo Lauri", puuttui Elli puheeseen, "kun kerran rupeaa jotain
tekemään, niin tahtookin siitä hyvän saada. Sen vuoksi se tästäkin
tuvasta näin vankan ja hyvän teki, vaikka olisi kai huonompikin
välttänyt."

"Pitäähän toki oikean rakennuksen", arveli Lauri, "ollakin semmoisen,
ett'ei se heti luhistu."

"Onhan mahtanut Jannelle nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoi nyt
Elli ja laittoi padan tulelle ja vettä pataan. "Kenties haluttaisi
maistella tämänkin järven kaloja. Ne ovatkin hyvin lihavia ja
rasvaisia. -- Menkääpä Timo ja Martti noutamaan eläviä kaloja!"

"Noutamaan! Mistä?" kyseli Janne; kun samassa Timo ja Martti
poistuivat.

"Tuolta järvestähän", selitti Lauri, "niitä tarpeen tullessa käydään
hakemassa."

"No, saapiko niitä sitten joka kerta?"

"Saapihan niitä toki siksi. Käestämällä niitä toki saapi sen verran,
että yhdeksi kerraksi on syödä."

"Onpa vaan sitten kalanen järvi. -- Mutta peltomaatapa täällä ei näy
merkkiäkään."

"Eihän sitä ole, eikä tuota ole varsin tilaa mihin tehdäkään. Kovin on
karua maata. Aivanhan tämä on kalliota koko kunnas ja tuossa rinteessä
on maa kovin raakaa, melkein hiekkakangasta vaan. Kuitenkin olen
syksyksi aikonut jonkun alan pottumaaksi kuokkia."

"Hiekkaperäisessä maassahan ne potut tulevatkin parempia", selitti
Elli.

"No niinhän moniaat sanovat", vastasi Janne, "vaan siihenpä vaatii olla
lantaa enemmän. -- No, minkälaiset täällä ovat karjalaitumet?"

"Ka, ovatpahan tavalliset, jotta muuan lehmä täällä kyllä hyvin elää."

Pian joutuivat Timo ja Martti verkolta, perkkasivat tuota pikaa
saamansa kalat, jotka Elli heti heitti kiehuvaan veteen pataan sekä
ripisteli suoloja sekaan, eikä kau'an viipynyt ennenkuin keitto oli
valmis ja ruokaa pöydälle laitettu vieraalle syötäväksi.

Syödessään tuumasi Janne muun muassa: "Arvasit sinä Lauri johonkin
talon tehdä, ihan keskelle erämaata. Eiköhän käyne katumoiksi sitten
ainakin, kun metsän peto karjaan käsiksi pääsee! Nämä seuduthan ovat
aivan sen näköisiä, että niissä metsän kuningas hyvin voi viihtyä."

"En minä sitä petoa pelkää", tuumasi Lauri. "Tulkoonpa vaan näille
maille, niin kyllä pian tietää, kenen kanssa tekemisiin tulee. Olenhan
minä jo ennenkin metsän kuninkaan kaatanut enkä säälisi semmoista
otusta vieläkin hengiltä ottaa."

Jousivaaran Jannen mentyä ei pitkään aikaan kukaan vieras Syrjävaarassa
käynyt, eikä Syrjävaaran perhe liikkunut paljon muualla kuin
kotitöissään; kerran vaan koko kesänä kävi kirkolla ja kerran
kinkereillä; muuten vietti hiljaista ja rauhaista koti-elämää.

Koti-onni ei häiriytynyt mistään oudosta tapauksesta eikä
onnettomuudesta. Koti-eläimet viihtyivät hyvin, eikä niitä metsän peto
hätyytellyt. Säännöllisesti tuli lehmä kotia joka ilta kiertokulultaan
ja Elli lypsi sitä illoin aamuin ja se antoi runsaasti maitoa.

Syksystä lähtien rupesi Lauri ahkerasti linnustamaan ja sitten talven
tultua hän yhä innokkaammin metsän otuksia pyyteli, hiihteli ristiin
rastiin Syrjävaaran tiheässä metsissä ja sai kovasti lintuja ja oravia
sekä monta kettuakin.


III.

Talvi oli kulunut, pitkä, luminen, ankara talvi, ja oli taas päästy
kesään.

Nyt oli Syrjävaarassa pieni ala pottumaata. Elli oli saanut lainaksi
potun siemeniä, jotka hän kylvi maahansa ja ennen pitkää ne rupesivat
vankkaa vartta kasvamaan.

Lehmä, joka oli vasikan saanut, kulki taas rauhallisesti ruokamaillaan
ja lampaat kuljeksivat siinä lähiseuduilla ja näyttivät iloitsevan
vapaudestaan.

Mutta eipä Elli tänä kesänä saanutkaan hyvin kau'an iloita elukoistaan,
sillä kun lehmä eräänä iltana ei tullutkaan kotia, lähti Lauri pyssy
olalla sitä hakemaan, vaan löysi sen vasta pitkän etsimisen jälkeen
kuolleena, karhun kaatamana.

Se oli iso vahinko tuo lehmän kohta, päälle päätteeksi kun se oli
ainoa, ja perheelle tulivat nyt huonot asiat särpimen puolesta.

Lauri kolusi nyt joka päivä metsässä ja uhkasi kostaa lehmän surman,
kulkipa monioita öitä haaskalla vahtuussakin, mutta eipä ruvennut
metsän kuningasta näkymäänkään.

Olipa hän kerran taas puolen päivää metsää risteillyt pyssy olalla ja
tuli iltapuoleen kotia palavissa päin, ripusti pyssyn naulaan ja
istahti lavitsalle miettimään.

"Mikä kumma siinä lieneekin", tuumasi hän vaimolleen, "ett'ei tuota
metsän petoa näy vilaukseltakaan, vaikka minä sitä mistä tahansa
etsisin! Ja kuitenkin se oleksii täällä jossain lähellä."

"Entäpä jos ei olekaan!" arveli Elli. "Mikäpä sen tiet niin tarkkaan
tietää!"

"Ei se kaukana ole; se on ihan vissi. Tänäkin päivänä olen ihan tuoreet
jäljet nähnyt. Eikä se toki, kun on kerran lehmän kaatanut, sitä jätä
niin, ett'ei toiste kävisi katsomassa. Mitäpä varten se sen niin hyvin
peitteleisi sammalilla, jos ei itseään varten! Täällä se on lähellä
jossain ihan varmaan, vaan se on niin tuiki varuisa ja sillä on niin
ihmeen tarkka vainu, jotta se tuntee jo kau'as, kun ihminen kulkee,
eikä tahdo tulla näkösälle --"

"Isä, hoi, voi kuulkaapa isä!" sanoi samassa nuori Eeva läähättäen,
ulkoa tupaan juosten.

"No, mitä nyt, lapseni? Mistä sinä nyt noin hengästyneenä tulet?"

"Rannasta. Sieltä minä näin, kuinka hirmuisen iso koira -- -- --"

"Iso koira! Mistäpä niitä tänne isoja koiria olisi ilmaantunut!"

"Iso koira se oli, vai mikähän sitten lie ollut; vaan iso se oli ja
mustakarvainen, ja se lähti järven yli uimaan --"

"Mistä?"

"Toiselta rannalta tuolta kaukaa järven päässä. Se lähti sieltä
kiireesti tälle puolelle uimaan. -- Tulkaapa isä katsomaan sitä
koiraa."

"Tuskinpa se koira onkaan. Minua vähän aavistuttaa, että se on joku
parempi eläjä. -- Missä ovat Timo ja Martti?"

"Missä Martti lienee, vaan Timo on rannalla veneen luona."

"Hyvä! Minä lähden hänen kanssaan sitä uimakoiraa katsomaan."

Näin sanottuaan riensi Lauri, pyssy olallaan, rantaan, tähysteli sieltä
järvelle, näkyisikkö siellä missään uivaa eläintä. Aivan oikein, järven
päässä näkyi aallokossa pörhökarvainen pää.

Lauri lykkäsi veneen vesille, käski Timon tulla mukaan ja ruveta
soutamaan ja itse hän alkoi voimakkaasti huopaella. Lähemmäs tultuaan
huomasi hän arvelunsa todeksi, näki, että se nopeasti uiva pörhöpäinen
elävä ei ollutkaan koira, vaan vankka karhu. Siitä ihastuneena hän
rupesi yhä kiivaammin huopaelemaan ja käski Timon panna parastaan,
aivan tarmonsa takaa soutaa, jotta saavuttaisivat karhun ennenkuin se
maalle ennättää. Mutta tämä huomasi pian vaaransa, muutti suuntansa ja
lähti veneen edestä pakenemaan. Nopea se oli uimaan, jotta oikein
ihmetytti, vaan kuitenkin vene kulki yhä nopeammin ja läheni
lähenemistään sitä.

Kun karhu jo oli maalle aivan pääsemäisillään ja vene alkoi olla ihan
sen lähellä, nousi Lauri seisalleen veneessä, ojensi pyssynsä sitä
kohti ja laukaisi, ja silloin tuon voimakkaan metsän eläjän voimat
tuossa tuokiossa loppuivat; se ei päässyt enää eteenpäin, vaan upposi
järven pohjaan juuri rannan lähellä.

Kun Lauri poikansa avulla oli sen sieltä maalle saanut, oli siltä jo
henki lähtenyt, ja tyytyväisenä ja sen komeata turkkia ihaellen nosti
hän mesikämmenen veneeseen ja lähti sitä kotia soutamaan.

Nousipa kohta ilo Syrjävaarassa, jossa laitettiin hyvät kemut
mesikämmenen kunniaksi, eikä nyt enää surtu lehmän kaatumista, kun
kuitenkin metsän kuninkaan kuolema sen täysin korjasi, ja Lauri arveli,
että varsin mielellään hän vastakin antaisi lehmänsä karhun
kaadettavaksi, kun vaan sitten vuorostaan saisi kaatajan kaadetuksi.


IV.

Kuluipa aikaa monioita vuosia, niin Lauri sai kuulla, että muuan
autioksi joutunut kruununmaa tarjottiin vapaavuosia vastaan
viljeltäväksi sille, joka haluaisi maan haltuunsa ottaa. Lauri silloin
arvelematta haki ja pääsi asukkaaksi sille maalle ja sai sen monioita
vapaavuosia vastaan viljeltäväksi, joitten kuluttua maan niin hyvin
rakennusten kuin tilusten puolesta pitäisi olla laillisessa kunnossa.

Hän möi taas aivan halvasta entisen tilansa ja rupesi taas uudelle
tilalleen asuinhuoneita vahvoista hirsistä rakentamaan, sillä vanhoista
rakennuksista ei ollut mitään jälillä, ja sitten muutti hän sinne
perheineen asumaan, vaikka se ei olisi ollut ollenkaan halukas
entisestä kodistaan luopumaan, jossa sillä oli ollut kaikin puolin hyvä
elellä.

Uudessa kodissa olivat kaikki vanhat pellot kentittyneet ja
nurmettuneet sekä osaksi metsittyneet ja ojat umpeen menneet ja
luonnolliset niityt paljon huononneet. Mutta vaikka asukasoikeuden
ehtona oli vuosittain raivata peltoa ja niittyä ja ojia kaivaa, niin ei
Laurilla kuitenkaan tullut maan hyväksi paljon työtä tehdyksi. Hän vaan
kulutti enimmästi aikansa metsästämällä ja linnustamalla niinkuin
ennenkin ja niin jäivät ojat kaivamatta ja niityt raivaamatta, ja
ketojen hän antoi olla melkein semmoisinaan, kuokki vaan vähäisen alan
pottumaaksi ja ohramaaksi, paljoa huolehtimatta siitä, että nimismies
kävi jo muistuttamassa, että maa oli parempaan kuntoon saatava.

Lauri eleli perheineen uudessa kodissaan monet vuodet, tullen jotenkin
hyvin aikaan, ja sillä ajalla joutui häneltä tytär naimisiin ja
molemmat pojat erosivat kodista, lähtien maailmalle.

Kesällä ennenkuin maa ensi kerran verolle joutui tapahtui Laurille iso
vahinko sen kautta, että karhu kaatoi melkein koko hänen karjansa, ja
vaikka hän sitten koko kesän ajeli sitä karhua, niin ei hän kuitenkaan
saanut sitä kaadetuksi, vaan se pääsi pakenemaan seurakunnan rajan
ulkopuolelle.

Eipä ollut Laurista verotalon isännäksi. Hänellä ei tullut sitä
hoidetuksi ollenkaan niinkuin olisi pitänyt, eikä hän kyennyt veroja
maksamaan vapaavuosien kuluttua. Sen vuoksi nimismies, ensin hänelle
varoituksia ja muistutuksia annettuaan, viimmein kävi ajamassa hänen
pois koko tilalta, kun hänestä kuitenkaan ei ollut sen viljeliäksi.

Tuntuipa Laurin vaimosta kovin pahalta, kun ajamalla pois ajettiin.
Sitä ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut, ja kyynelsilmin sanoi hän
miehelleen: "Voi meitä poloisia, minkälaisia aikoja olemme jääneet
elämään, kun pitää jättää talo ihan omasta eestään ja hyvät
asuinhuoneemme jäivät aivan toisien hyväksi! Mikä nyt tuumaksi tulee?"

"Älähän ole milläsikään! Emme me taivasalle kuitenkaan jää. Lieneehän
minussa sen verran kuntoa vielä, että kykenen taas mökin tekoon
ruveta."

Ja Lauri etsi mökin sijaa ja luuli semmoisen löytävänsäkin muutaman
järven lahden rannalla korkean törmän päällä palokankaalla.

Siihen hän rupesi taas vahvoista hirsistä asuinhuoneita rakentamaan,
arvellen, ett'eihän mahtane siitä kukaan tulla pois ajamaan, ja
yrittäköönpä tulla, niin hän kyllä näyttää, että on sitä sanan mahtia
hänelläkin, eikä hän rupea enää muuttamaan.

Kun Lauri oli saanut uuden asuinpaikkansa valmiiksi, nimitti hän sen
Loppulaksi, arvellen, että hän on jo osalleen tarpeeksi monta taloa
eläessään tehnyt; nyt hän ei enää halua asuinpaikkaansa muuttaa, vaan
asuu Loppulassa loppu-ikänsä.

Sattuipa nimismies joskus Loppulassa käymään, vaan ei hän tullut
asukkaita pois häätämään, antoi heidän ihan rauhassa asunnossaan olla,
ja kulki vaan siellä levähtelemässä, kun matkansa sattui sieltä kautta.

Ja rauhassa eleli Lauri eukkoineen Loppulassa monet vuodet, kirveineen
työssä kulkien ja metsän otuksia ja kaloja pyydellen sekä vielä
muutaman metsän kuninkaankin kaataen.

Mutta viimmein hän alkoi vanhaksi käydä ja hänen voimansa rupesivat
riukenemaan, ja kun hän oli täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja alkoi
tutista vanhuuden heikkoudesta, niin hänen sielunsa erosi lakastuneesta
ruumiista ja kiiti avaruuteen, vaan ruumis laskettiin maan poveen.

Laurin pojat, kun olivat saaneet kuulla isänsä kuolemasta, lähtivät
kotoseudulleen käymään, ottaakseen selkoa, kuinka suuri perintö heille
olisi jäänyt, vaan kun he tultuaan Loppulaan näkivät, ettei heidän
isänsä paitsi mökkiä ollut jättänyt jälkeensä isosti muuta kuin kirveen
ja puukon sekä vanhoja vaatteita jonkun vähän, palasivat he kohta taas
sinne, mistä olivat tulleetkin, jättäen vanhan äitinsä yksikseen
mökissä asumaan.

Vuosikymmeniä ovat Lumivaaran Laurin rakentamat tuvat säilyneet ja
ihmetellen katselevat niitä sekä nuoret että vanhat, kummastellen
hirsien vahvuutta ja rakennusten lujuutta, ja kun vanhat kertovat,
kuinka moneen paikkaan Lauri on uusia rakennuksia tehnyt, koskaan työn
raskautta säikähtymättä, niin nuorten täytyy tunnustaa, että harva
heidän joukossaan viitsii ruveta tai pystyykään semmoiseen
vaivannäköön.



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ESKO VIRTALAN ESITTÄMIÄ
KERTOMUKSIA***


******* This file should be named 58742-8.txt or 58742-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/5/8/7/4/58742


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.