*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54174 ***

ROUVA DE LA MOTTE

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Werner Anttila

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit IV






Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1917.




SISÄLLYS:

          Alkulause.
          Johdanto
             Vanha aatelismies ja vanha hovimestari.
             Lapeyrouse.
       I. Kaksi tuntematonta naista.
      II. Muuan koti.
     III. Jeanne de la Motte de Valois.
      IV. Bélus.
       V. Matka Versaillesiin.
      VI. Pääsykielto.
     VII. Kuningattaren makuukomero.
    VIII. Kuningattaren aamu-vastaanotto.
      IX. Sveitsiläislampi.
       X. Kiusaaja.
      XI. Suffren.
     XII. Herra de Charny.
    XIII. Kuningattaren sata louisdoria.
     XIV. Mestari Fingret.
      XV. Kardinaali de Rohan.
     XVI. Mesmer ja Saint-Martin.
    XVII. Mesmerin soikko.
   XVIII. Neiti Oliva.
     XIX. Herra Beausire.
      XX. Kulta.
     XXI. Erikoisasunto.
    XXII. Muutama sana oopperasta.
   XXIII. Oopperanaamiaiset.
    XXIV. Sapfo.
     XXV. Beausiren akatemia.
    XXVI. Lähettiläs.
   XXVII. Herrat Böhmer ja Bossange.
  XXVIII. Lähetystössä.
    XXIX. Kauppa.
     XXX. Sanomalehtimiehen asunto.
    XXXI. Kaksi ystävää muuttuu vihamiehiksi.
   XXXII. Neuve-Saint-Gilles-kadun talo.
  XXXIII. Taverneyn perheen pää.
   XXXIV. Provencen kreivin runo.
    XXXV. Lamballen prinsessa.
   XXXVI. Kuningattaren luona.
  XXXVII. Muuan alibi.
 XXXVIII. Herra de Crosne.
   XXXIX. Kiusaajatar.
      XL. Kaksi himoa rakkauden varjossa.
     XLI. Naamioiden alta alkaa näkyä kasvoja.
    XLII. Ducorneau ei käsitä asiain kulkua.
   XLIII. Harhaluuloja ja tosiasioita.
    XLIV. Neiti Oliva alkaa ihmetellä, mitä hänestä tahdotaan.




ALKULAUSE


Tässä suomennossarjassa ilmestyneet kolme ensimmäistä romaania
muodostavat oman kokonaisuutensa, jossa kuvataan Ranskan
vallankumouksen alkusyitä -- vanhan elostelijakuninkaan
Ludvig XV:n huoletonta hummailua kansan napinan lisääntyessä
valistusfilosofien oppien kannustamana. Neljännessä ja viidennessä
vallankumousromaanissaan Dumas esittelee Ranskan viimeisen
hallitsijaparin ennen tasavaltaa, siitä ajankohdasta alkaen,
jolloin kuuluisa "kuningattaren kaulanauhan" häväistysjuttu pääsi
lopullisesti horjuttamaan valtaistuimen vakavuutta.

Viidennen romaanin alkulauseessa lisätään tekijän esitykseen
joitakuita huomautuksia tästä kohtalokkaasta salajuonesta. Tässä
yhteydessä kerrattakoon edellisistä romaaneista muutamia seikkoja,
jotka on edellytettävä tunnetuiksi "Rouva de la Motten" lukijoille,
koska osa niissä toimineita henkilöitä esiintyy nyt uudelleen,
vaikkakin useita vuosia, myöhempänä aikana.

Näistä vetää ensimmäisenä huomion puoleensa italialainen "kreivi"
_Josef Balsamo_, historian ihmeellisimpiä seikkailijoita.
Hänen ristiriitaisessa luonteessaan yhdistyivät keinottelu ja
aatteellisuus, kun hän perustamansa salaseuran johtajana asettui
Pariisiin kaivamaan perustuksia kuningasvallan alta. Hänen erikoisena
etunaan oli harvinaiset hypnoottiset lahjat; hänen vaimonsa _Lorenza
Feliciani_ taasen oli niitä harvinaisia olentoja, joihin hypnotismi
tehoaa erittäin voimakkaasti, aiheuttaen täten nukutetussa n.s.
kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi
saatu ilmiö merkitsee sitä, että nukutettu horrostilassaan
aistii tapahtumia ihmisten sielussa yhtä hyvin kuin etäisillä
paikkakunnillakin, kyeten kertomaan havaintojansa, joista hän ei
herätessään muista mitään.

Herättelemäänsä kaukonäkemystä Balsamo käytti tietojensa
hankkimiseen, voidakseen punoa juoniansa ja saavuttaa arvovaltaa
tietäjälahjoillaan. Kuningasvallan rappeuduttamiseksi hän tuki
Ludvig XV:n rakastajattaren, alhaissyntyisen rouva _Dubarryn_ asemaa
hovin epävirallisena kuningattarena ja hänen kiitollisuutensa
saavuttamiseksi lahjoitti tälle muka erityisen nuortumisjuomankin.
Kaikki Balsamon vehkeet raukesivat lopuksi siihen hirveään
tapaukseen, että hänen satavuotias opetusmestarinsa _Althotas_ erästä
ihmeellistä "elämäneliksiiriänsä" valmistaakseen tarvitsi ihmisverta
ja "tieteen nimessä" mutkattomasti teurasti oppilaansa rakastetun
vaimon. Tihutyötä seuranneessa rajussa kohtauksessa Balsamon talon
ylikerta syttyi tuleen ja tuhosi iäkkään mestarin. Balsamo matkusti
murtuneena miehenä maailmalle. -- "Rouva de la Motte" alkaa hänen
uudesta esiintymisestään Pariisissa, nyt "kreivi" Cagliostrona.

Ensimmäisellä matkallaan Pariisiin Balsamo oli tutustunut Taverneyn
rappeutuneessa maalaiskartanossa aatelisperheeseen, jolla on suuri
sija Dumas'n koko vallankumous-romaanisarjassa.

Vanha parooni _de Taverney_, joka toisen kartanonsa rippeiden
mukaan saattoi liittää nimeensä vielä _Maison-Rougen_ kreiviyden,
oli ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt periaatteeton ylimys,
jonka ainoaksi toivoksi oli jäänyt, että hänen poikansa _Filip_ --
kruununprinssin santarmirykmentin luutnantti Strassburgissa -- ja
silloin kuusitoistavuotias tyttärensä _Andrée_ voisivat palauttaa
sukuun varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin turmeltuneessa
hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä oli kuitenkin saanut
vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset, jotka olivat
mitä hartaimmin kiintyneitä toisiinsa. Balsamo huomasi Andréellakin
taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan ja katsoi sentähden
tärkeäksi saada hänet hovipiiriin lähettyvilleen. Se onnistuikin
helposti, kun nuoren aatelisneidon veli oli jo päässyt prinsessa
_Marie Antoinetten_ suosioon, tämän ollessa matkalla kotoansa
Wienin keisarihovista vihittäväksi Ranskan kruununprinssin kanssa;
Filip oli sattunut ensimmäisenä ranskalaisena upseerina Itävallan
arkkiherttuatarta vastaan Ranskan alueella, ja Marie Antoinette
mieltyi nuoreen kelpo soturiin, tahtoen edistää hänen uraansa. Niinpä
myös Andréesta tuli kruununprinsessan hovineiti, ja ihastunut isä
seurasi mukana Versaillesiin, Pariisin lähellä sijaitsevaan hovin
kaupunkiin.

Hovissa yritteli vanha ja viekas sotamarski _Richelieun_ herttua
menestyä milloin milläkin puolella, väliin rouva Dubarryn
kannattajana, väliin vastustajana. Jälkimäisessä asemassa taas kerran
ollessaan hän pani merkille, että neiti de Taverneyn ylväs kauneus
oli saanut osakseen mieltyneitä silmäyksiä vanhalta kuninkaalta,
ja päätti koettaa syrjäyttää rouva Dubarryn, toimittamalla Ludvig
XV:lle uuden rakastajattaren. Hänen entinen sotakumppaninsa parooni
de Taverney ei häikäillyt yhtyä juoneen tyttärensä langettamiseksi
loistavien etujen toivossa. Tyttären taipumattoman puhdas luonne
vaati käyttämään apuna suoranaista rikosta -- unijuomaa, jonka
antajaksi lahjottiin Andréen kamarineito _Nicole Legay_.

Tämä "kuningattaren kaulanauha-jutusta" sittemmin historiaan
siirtynyt älykäs maalaiskeimailijatar oli niin Marie
Antoinetten näköinen, että Richelieu oli voinut toimittaa hänet
Andréen palvelukseen Versaillesiinkin ainoastaan antamalla
yksityissihteerinsä _Raftén_ muutella hieman hänen muotoansa
muutamilla toilettikeinoilla. Unijuoman seikoitettuaan Nicole pakeni
tiehensä rakastajansa, aliupseeri _Beausiren_ kanssa, Richelieun
tahdosta, kun marski ei kaivannut tuollaista todistajaa jäämään
paikalle. Aikaisemmin oli Nicolella ollut lemmensuhde valtiattarensa
imettäjän pojan, seitsentoistavuotiaan _Gilbertin_ kanssa. Gilbert
oli elellyt Taverneyn kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä.
Hänellä oli luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa
yläpuolelle; hän oli itsekseen lueskellut Rousseaun teoksia
ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta
yhteiskuntajärjestelmästä sekä päättänyt raivata tiensä korkeammille
tiedon aloille, itsenäiseen asemaan.

Nuorukaisella oli tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen
isäntäväkensä halveksimana hän oli paatunut yhä yksinomaisemmin
ajattelemaan vain itseänsä, edistystään; sentähden hän olikin
purkanut tuon lemmensuhteensa Nicolen kanssa, kun se oli alkanut
tuntua hänestä lapselliselta ja tulevaisuudenunelmille haitalliselta.
Olipa Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa,
siirtäen rakkaudenkaipuunsa ylvääseen aatelisneitiin, joka ei
ollut hänestä tietääkseenkään. Syrjäytetty Nicole oli huomannut
tuon salaisen kiintymyksen, joka sai hänet väliin epäilemään neiti
Andréetakin ja senvuoksi kylmenemään tälle sekä paatumaan, hyljätyn
rakkautensa rauettua, seikkailijattareksi.

Gilbert oli tahtonut pysytellä Andrée-neidin lähettyvillä ja saapunut
omin neuvoin etsimään onneansa pääkaupungista, ensin ansaiten
toimeentulonsa juuri ihailemansa Rousseaun nuottienkopioitsijana ja
sitten päästen puutarha-apuriksi Versaillesiin, kruununprinsessan
asumaan Trianonin huvipalatsiin. Andrée de Taverney ei suonut
tälle rakkaudessaan nöyrälle, mutta pyrkimyksissään sisukkaalle
haaveksijalle mitään huomiota, vaan katkerasti pilkaten syytti häntä
valehtelijaksikin, kun Gilbert tuli maininneeksi pelastaneensa oman
henkensä kaupalla hänen henkensä, Andréen sorruttua pyörtyneenä
väkijoukon jalkoihin kruununperillisparin vihkiäisjuhlassa, jolloin
muuan ilotulitusonnettomuus aiheutti pakokauhun. Nuorukainen ei muuta
tavoitellut kuin jotakuta suopeata sanaa tai katsetta rakastetulta,
jota hän ei luonnollisesti voinut toivoakaan omakseen, mutta ylpeään
aatelisneitiin hänen pelkkä alituinen läheisyytensä teki niin
ärsyttävän vaikutuksen, että hän viimein äärimmäisellä ylenkatseella
ja halventamisella sai katkeramielisyyden leimahtamaan nuorukaisessa.

Tässä käänteessä sattui edellämainittu ilta, jolloin Andréen
piti joutua elostelijakuninkaan syliin unijuoman voivuttamana.
Mutta juuri kun Andrée nosti huulilleen tuon iltalasillisensa,
siinä olevasta ansasta tietämättä, sattui Balsamo hypnoottisella
voimallaan kutsumaan häntä ulos, tytön ollessa melkein
riisuutuneena. Äkillisen horrostilan valtaamana Andrée meni antamaan
kaukonäkijätär-palvelustansa "taikurille", joka muuten tahtoi tytölle
pelkkää hyvää. Kiireesti sitten poistuessaan Balsamo unohti herättää
tytön, joka vaipui jäykistystilaan nurmikolla. Väijyskellyt Gilbert
kiirehti apuun ja kantoi hänet sylissään sisälle, tuntien samalla
intohimon myllerryksen koko olemuksessaan. Kuningaskin tuli silloin,
ja Gilbert ehti hädin tuskin piiloutua. Kauhukseen tapasi Ludvig XV
tytön näköjään kuolleena ja pakeni, kiroten koko seikkailuansa. Mutta
kun Gilbert nyt oli jäänyt yön rauhaan, ei hän kyennyt rakkautensa
ja loukatun itsetuntonsa raivossa pidättymään ottamasta lemmittyään
väkisin.

Ludvig XV kääntyi nurjaksi koko Taverney-perhettä vastaan, varsinkin
nähdessään Andréella sitten pyörrytyskohtauksia julkisissakin
tilaisuuksissa. Hän oli miniänsä pyynnöstä luvannut Filipille
rykmentin, mutta suvaitsi unohtaa sanansa eikä sietänyt ilkeäjuonista
isää näkyvissäänkään. Richelieun herttua näki parhaaksi kääntää taas
purjeitaan tämän käsittämättömän muutoksen johdosta ja tehdä sovinnon
rouva Dubarryn kanssa. Kun Andréen jatkuvasta pahoinvoinnista
neuvoteltiin lääkärin kanssa, saivat Andrée ja Filip kauhukseen
kuulla, että viaton tyttö oli raskaana. Oli ilmeisesti tapahtunut
katala ilkityö, ja epäillyksi joutunut Balsamo -- silloin jo vaimonsa
kamalasta lopusta murtuneena miehenä -- ratkaisi arvoituksen
vaivuttamalla Andréen uuteen kaukonäköisyystilaan, jolloin tämä
kykeni kuvaamaan, miten kaikki oli tapahtunut.

Häpeää salatakseen veli ja sisar -- kehnosta isästä eroten --
vetäysivät syrjäisyyteen sillä perusteella, että Andréen sairaus
kaipasi ilmastonmuutosta. Balsamoa suretti kovin osallisuutensa
tapaukseen, jossa Andrée kuitenkin olisi joutunut unijuoman ja Ludvig
XV:n uhriksi, jollei hypnoottista nukutustilaa olisi sattunut väliin.
Jo nähdessään ensimmäiset oireet tekonsa seurauksesta Gilbert oli
joutunut murjovan katumuksen valtaan; sitten paettuaan Filip de
Taverneyn kostoa hän sai suojelusta Balsamolta, vedottuaan siihen,
että tämä tahtomattaan oli joka tapauksessa toimittanut hänelle tuon
kovan kiusauksen. Balsamo huomasi nuoressa miehessä paljon hyviäkin
taipumuksia tämän ollessa valmis tekemään kaikkensa hairahduksen
hyvittämiseksi. Taikuri tahtoi luovuttaa suuren myötäjäissumman,
jos neiti de Taverney suostuisi muodolliseen avioliittoon Gilbertin
kanssa, joka musertuneena pujahti heittäytymään Andréen jalkoihin.
Katalasti kohdeltu aatelisneiti vastasi tarjoukseen niin tuimalla
vihalla ja repivällä inholla, että Gilbert uudestaan kuohahti
ja päätti ryöstää syntyvän lapsen, samalla pelastaakseen tämän
joutumasta hoidottomaksi. Se onnistuikin; äidinrakkaus oli samassa
jo herännyt, ja lapsen katoaminen (pojan, joka sitten esiintyy
"Bastiljin valloitus"- ja "Ange Pitou"-romaaneissa) tuntemattomiin
kohtaloihin oli mitä raskain isku jo ennestään niin kovaan kohtaloon
sortuneelle ylhäiselle tytölle.

Andrée de Taverney oli jatkuvaan sairauteensa vedoten eronnut
lopullisesti hovipalveluksesta ja meni luostariin. Varaton ja
kuninkaan huonoon suosioon syyttömästi joutunut Filip kävi
liikuttavilla jäähyväisillä Marie Antoinetten luona, jolloin he
aavistelivat toistensa sydämissä tavallista lämpimämpiäkin tunteita.
Eroten soturiuralta, jolla hänellä ei enää ollut; menestymisen
mahdollisuuksia, synkistynyt upseeri läksi laivassa Amerikaan.
Samaan laivaan oli Gilbert sattumalta osunut, siirtyessään Balsamon
avustamana niinikään vapauden maahan ja jätettyään poikansa Pitoun
maalaisperheen kasvatiksi Josef Balsamon antamilla rahoilla. Azorien
saarille poikettaessa Filip kohtasi Gilbertin eräässä luolassa, ja
kun tämä ei suostunut ilmaisemaan lapsen olinpaikkaa, raivostunut
soturi ampui häntä, luullen hänet surmanneensa ja jättäen hänet
paikalle. Tähän päättyi "Neiti de Taverney "-romaani.

_V. H.-A._




JOHDANTO


I

VANHA AATELISMIES JA VANHA HOVIMESTARI

Eräänä huhtikuun alkupäivistä 1784, noin neljänneksen yli kolme
iltapuolella, kun vanha tuttavamme, iäkäs Richelieun marski, oli
pukuhuoneessaan itse sivellyt kulmakarvoihinsa hyvänhajuista
väriä, työnsi hän kädellään syrjään kuvastimen, jota piteli hänen
kamaripalvelijansa, uskollisen Raftén seuraaja, vaikkei vertainen, ja
lausui päätään pudistaen sillä ilmeellä, joka kuului vain hänelle:

"Kas niin, nyt olen valmis."

Ja hän nousi nojatuolista näpäyttäen hyppysillään aivan nuorekkaan
näppärästi pois ne valkean jauheen hiukkaset, joita oli tekotukasta
varissut samettisille, taivaansinisille polvihousuille.

Sitten hän käveli huoneessa pari kertaa edestakaisin, ojennellen
jalkarintojaan ja jännittäen polven tai vettä, ja virkkoi:

"Käskekää tänne hovimestari!"

Viiden minuutin kuluttua saapui hovimestari juhlapuvussa.

Marskin ilme oli nyt vakava ja sellainen, kuin tähän tilaisuuteen
sopi.

"Oletan, monsieur", sanoi hän, "että olette minulle toimittanut hyvän
päivällisen."

"Kyllä, monseigneur."

"Olen kai teille lähettänyt luettelon pöytävieraistani?"

"Heidän lukumääränsä olen tarkoin pannut mieleeni, monseigneur.
Yhdeksän lautasta, eikö niin?"

"Lautasella ja lautasella on ero."

"Tietysti, monseigneur, mutta..."

Marski keskeytti hovimestarin kevyellä kärsimättömyyden liikkeellä,
jota kuitenkin majesteettisuus lievensi.

"_Mutta_... ei ole sentään vastaus, monsieur; ja aina kun kuulen
sanan _mutta_, ja sen olenkin monesti kuullut kahdeksanyhdeksättä
vuoden kuluessa... no niin, joka kerta, kun olen sen sanan kuullut,
täytyy minun perin ikävällä mielellä teille sanoa, että heti sen
jälestä on tullut jokin tyhmyys."

"Monseigneur!..."

"Ensiksikin, mihin aikaan päivälliseni on valmis?"

"Monseigneur, porvarit syövät kello kahdelta, virkamiehet kolmelta,
aatelisto neljältä."

"Entä minä?"

"Monseigneur syö tänään päivällistä kello viisi."

"Oho, vai kello viisi!"

"Niin, monseigneur, samaan aikaan kuin kuningas."

"Ja miksi niinkuin kuningas?"

"Siksi, että luettelossa, jonka monseigneur suvaitsi minulle
toimittaa, on erään kuninkaan nimi."

"Ei suinkaan, monsieur, te erehdytte. Tämänpäiväiset vieraani ovat
vain tavallista aatelia."

"Monseigneur tahtonee varmaankin laskea leikkiä nöyrästä
palvelijastaan, ja saan kiittää minulle täten osoitetusta kunniasta.
Mutta Hagan kreivi, yksi monseigneurin pöytävieraista..."

"No mitä?"

"Niin, Hagan kreivi on kuningas."

"En tunne sennimistä kuningasta."

"Suokoon monseigneur minulle siis anteeksi", sanoi hovimestari
kumartaen, "mutta minä olin luullut... olin otaksunut..."

"Teidän tehtävänne, monsieur, ei ole otaksua! Teidän toimeenne kuuluu
lukea minun antamani määräykset, liittämättä niihin lisäselityksiä.
Kun tahdon, että jokin asia tiedetään, niin sanon sen; kun en sitä
sano, tahdon, että siitä ollaan tietämättä."

Hovimestari kumarsi toistamiseen, tällä kertaa ehkä kunnioittavammin
kuin jos olisi puhutellut hallitsevaa kuningasta.

"Niinmuodoin", jatkoi vanha marski, "kun päivälliselle tulee vain
aatelisia, lienette niin hyvä ja toimitatte sen valmiiksi tavalliseen
aikaan eli kello neljä."

Tästä määräyksestä hovimestarin otsa synkistyi, ikäänkuin hän olisi
juuri kuullut kuolemantuomionsa. Hän kalpeni ja horjahti iskusta.
Sitten hän suoristautui ja sanoi epätoivoisen rohkeasti:

"Tapahtukoon niinkuin Jumala tahtoo; mutta monseigneur syö
päivällistä vasta kello viideltä."

"Miksi niin?" kysyi marski oikaisten vartaloaan.

"Siksi, että monseigneurin on oleellisesti mahdotonta saada
päivällistä aikaisemmin."

"Monsieur", sanoi vanha marski, ylpeästi ravistaen vielä eloisaa ja
nuorekasta päätään, "te olette, luulemma, ollut palveluksessani jo
kaksikymmentä vuotta?"

"Kaksikymmentäyksi vuotta, monseigneur, ynnä yhden kuukauden ja kaksi
viikkoa."

"Jaha; näihin kahteenkymmeneen yhteen vuoteen, yhteen kuukauteen,
kahteen viikkoon ette lisää päivääkään, ette tuntiakaan.
Ymmärrättekö?" lausui vanhus pinnistäen ohuita huuliaan ja rypistäen
värjättyjä kulmakarvojaan. "Jo tänä iltana saatte etsiä uutta
isäntää. En siedä, että minun talossani lausutaan sana _mahdoton_.
Minun iälläni en tahdo sitä oppia. Minun ei sovi tuhlata aikaa."

Hovimestari kumarsi kolmannen kerran.

"Tänä iltana saan monseigneurille lausua jäähyväiset, mutta ainakin
suoritetaan palvelukseni viimeiseen hetkeen asti sopivalla tavalla."

Ja hän astui pari askelta takaperin ovea kohti.

"Mikä teidän mielestänne on _sopiva tapa_?" huudahti marski.
"Tietäkää, monsieur, että täällä pitää asiat toimittaa niinkuin
_minulle_ sopii; se on sopiva tapa. Tahdon syödä päivällistä kello
neljältä, ja kun kerran tahdon syödä kello neljältä, niin _ei minulle
sovi_, että toimitatte minulle päivällistä kello viideltä."

"Herra marski", sanoi hovimestari kuivasti, "olen palvellut
yliviinurina Soubisen prinssillä, taloudenhoitajana prinssikardinaali
Louis de Rohanilla. Edellisen luona aterioitsi hänen majesteettinsa
Ranskan kuningasvainaja kerran vuodessa jälkimäisen luona hänen
majesteettinsa Itävallan keisari kerran kuukaudessa. Tiedän siis,
monseigneur, kuinka hallitsijoita kohdellaan. Soubisen prinssin luona
kuningas Ludvig XV turhaan nimitti itseään parooni de Gonesseksi;
hän oli silti kuningas. Toisen luona taas, -- kardinaali de
Rohanin luona, -- nimitti keisari Josef itseään suotta kreivi von
Packensteiniksi; hän oli kuitenkin keisari. Tänään herra marski saa
vieraan, joka turhaan käyttää nimeä Hagan kreivi; sittenkin Hagan
kreivi on Ruotsin kuningas. Joko jätän tänä iltana herra marskin
hotellin [Hotelli merkitsi myös yksityisen asumaa isohkoa taloa. --
_Suom._], taikka Hagan kreivi saa osakseen sellaisen kohtelun kuin
kuningas."

"Juuri sitähän minä kaikin mokomin koetan teiltä kieltää, herra
härkäpää; Hagan kreivi tahtoo ehdottomasti salata säätynsä ja
nimensä. Totta vie, siinä taas tulee esille tyhmä turhamielisyytenne,
te lautasliinan ritarit! Ette te kruunua kunnioita, vaan omaa
itseänne te kirkastatte meidän kultakolikoillamme."

"Oletan", sanoi hovimestari katkerasti, "ettei monseigneur tarkoita
täyttä totta, puhuessaan minulle rahasta."

"En suinkaan, monsieur", vastasi marski melkein nolostuneena.
"Rahasta! Kuka hitto teille puhuu rahasta? Olkaa niin hyvä ja
koettakaa pysyä asiassa; ja nyt toistan tahtovani, ettei tässä saa
olla puhetta mistään kuninkaasta..."

"Mutta, herra marski, millaiseksi te minua oikein luulette?
Ettäkö olisin kuin umpisokko? Kertaakaan ei tule puhetta mistään
kuninkaasta."

"Älkää siis olko itsepäinen, vaan antakaa minun syödä kello neljä."

"Ei, herra marski, sillä kello neljäksi ei vielä ehdi saapua se, mitä
odotan."

"Mitä te odotatte? Kalaako, niinkuin herra Vatel?"

"Herra Vatel, herra Vatel", mutisi hovimestari.

"Mitä nyt? Loukkaako se vertaus teitä?"

"Ei; mutta kurja miekanpisto, jolla herra Vatel puhkaisi ruumiinsa,
on tehnyt herra Vatelin kuolemattomaksi!"

"Ahaa, ja teistä tuntuu, että virkaveljenne maksoi kunniastaan liian
halvan hinnan?"

"Ei, monseigneur, mutta kuinka moni muu sankari meidän ammatissamme
kärsii enemmän kuin hän, niellen harmia ja nöyryytyksiä, jotka
ovat miekaniskua sata vertaa pahempia, eikä heistä silti tehdä
kuolemattomia!"

"Vai niin, monsieur; ettekö siis tiedä, että kuolemattomuuden voi
saavuttaa vain olemalla akatemian jäsen tai vainaja?"

"Monseigneur, jos asian laita on niin, parempi on pysyä kauniisti
hengissä ja hoitaa virkaansa. Minä en rupea vainajaksi, vaan suoritan
edelleen palvelustani, niinkuin Vatelkin olisi tehnyt, jos hänen
korkeutensa Condén prinssi olisi malttanut odottaa puoli tuntia."

"Tehän lupaatte minulle ihmeitä; siinä teette taitavasti."

"Ei, monseigneur, ei mitään ihmettä."

"Mutta mitä te oikeastaan odotatte?"

"Tahtooko monseigneur, että sen sanon?"

"Toden totta, olen utelias sen tietämään."

_Vanha aatelismies ja vanha hovimestari_

"No niin, monseigneur, odotan yhtä pulloa viiniä."

"Yhtä pulloa! Selittäkää, monsieur; asia alkaa kiinnittää mieltäni."

"Asian laita on siten, monseigneur, että hänen majesteettinsa
Ruotsin kuningas... anteeksi, hänen ylhäisyytensä Hagan kreivi, piti
sanomani, ei koskaan juo muuta kuin Tokay-viiniä."

"No onko viinikellarini niin tyhjennetty, ettei siellä ole
ainoatakaan Tokay-pulloa? Silloin olisi yliviinurini ajettava
tiehensä."

"Ei, monseigneur; päinvastoin teillä on sitä lajia vielä noin
kuusikymmentä pulloa."

"Luuletteko siis, että Hagan kreivi juo päivällisekseen kuusikymmentä
yksi pulloa viiniä?"

"Malttia, monseigneur; kun Hagan kreivi ensi kerran tuli
Ranskaan, oli hän vielä vain kruununprinssi; hän söi päivällistä
kuningas-vainajan luona, joka oli saanut kaksitoista pulloa
Tokay-viiniä hänen majesteetiltaan Itävallan keisarilta. Tiedätte,
että ensi korjuusta saatu Tokay-viini varataan keisarin omaan
tarpeeseen ja etteivät hallitsijatkaan saa tätä esikoisviiniä enempää
kuin mitä hänen majesteettinsa keisari suvaitsee heille lähettää."

"Tiedän kyllä."

"No niin, monseigneur, noista kahdestatoista pullosta, joiden viiniä
kruununprinssi sai maistaa pitäen sitä vallan mainiona, on nyt
jäljellä ainoastaan kaksi pulloa."

"Ohoh!"

"Toinen on vielä kuningas Ludvig XVI:n viinikellarissa."

"Ja toinen?"

"Sepä se, monseigneur", sanoi hovimestari voitonriemuisesti
hymyillen, sillä pitkällisen taistelun jälkeen, jonka hän oli
kestänyt, näytti voiton hetki nyt lähenevän. "Toinen, niin, se toinen
vietiin."

"Kuka sen vei?"

"Muuan ystäväni, kuningas-vainajan juomanlaskija, joka oli minulle
suuressa kiitollisuudenvelassa."

"Ahaa! Ja hän antoi sen teille?"

"Juuri minulle, monseigneur", vastasi hovimestari ylpeillen.

"Ja mitä sille teitte?"

"Talletin sen huolellisesti isäntäni viinikellariin."

"Isäntänne? Kuka siihen aikaan oli isäntänne, monsieur?"

"Hänen ylhäisyytensä prinssi-kardinaali Louis de Rohan."

"Voi toki! Siis Strassburgissa?"

"Savernessa."

"Ja te olette lähettänyt noutamaan sen pullon minua varten!" huudahti
vanha marski.

"Teitä varten, monseigneur", vastasi hovimestari sillä sävyllä, jolla
olisi lausunut: kiittämätön!

Richelieun herttua tarttui vanhan palvelijansa käteen huudahtaen:

"Pyydän anteeksi, monsieur, te olette hovimestarien kuningas!"

"Ja te tahdoitte minut ajaa tieheni!" vastasi toinen tehden päällään
ja hartioillaan kuvaamattoman liikkeen.

"Minäkö? Minä maksan siitä pullosta teille sata pistolia."
[Kultaraha, nykyään arvoltaan 10 frangia. -- _Suom._]

"Ja siihen lisäten sata pistolia matkakuluja se tulee herra marskille
maksamaan kaksisataa pistolia. Mutta monseigneur myöntänee, että se
on melkein kuin ilmaista."

"Myönnän mitä hyvänsä haluatte, monsieur; sillä välin lisään tästä
päivästä lukien palkkaanne toisen verran."

"Mutta, monseigneur, siihen ei minulla ole mitään ansiota; olen vain
täyttänyt velvollisuuteni."

"No milloin tuo sadan pistolin kuriiri saapuu?"

"Monseigneur saa päättää, olenko hukannut aikaani: minä päivänä
monseigneur tilasi tämän päivällisen?"

"Luullakseni kolme päivää sitten."

"Kuriiri, joka ratsastaa täyttä laukkaa, tarvitsee neljäkolmatta
tuntia menomatkalla ja saman verran palatessaan."

"Teille jäi vielä neljäkolmatta tuntia; sanokaapa, te hovimestarien
päämies, mihin käytitte nuo neljäkolmatta tuntia?"

"Ah, monseigneur, ne minä hukkasin. Aatos juolahti mieleeni vasta
päivää myöhemmin kuin olin saanut vieraittenne luettelon. Laskekaamme
nyt myös se aika, joka kuluu sopimuksen hierontaan, ja silloin
huomaatte, monseigneur, että pyytäessäni odottamaan vain kello
viiteen en teiltä muuta pyydä kuin aivan välttämätöntä."

"Mitä? Eikö tuo pullo viiniä vielä olekaan täällä?"

"Ei, monseigneur."

"Hyvä Jumala! Entä jos savernelainen virkaveljenne sattuisi olemaan
Rohanin prinssille yhtä uskollinen kuin te olette minulle?"

"No mitä sitten, monseigneur?"

"Jos hän kieltäytyy pulloa antamasta, kuten te hänen sijassaan
tekisitte?"

"Minäkö, monseigneur?"

"Niin, ette suinkaan te luovuttaisi sellaista viinipulloa, jos se
olisi kellarissani?"

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, monseigneur; mutta jos jonkun
virkaveljeni pitäisi kestittää kuningasta ja hän tulisi minulta
pyytämään pullollisen parasta viiniänne, antaisin sen hänelle heti."

"Vai niin!" sanoi marski hiukan nyrpistäen nenäänsä.

"Auttavaa toinenkin auttaa, monseigneur."

"No sitten olen melkein levollinen", sanoi marski huokaisten. "Mutta
vielä voi tulla paha sattuma."

"Mikä sattuma, monseigneur?"

"Että pullo särkyy."

"Johan nyt, monseigneur; semmoista ei ole sattunut, että joku olisi
särkenyt kahdentuhannen livren arvoisen viinipullon."

"Olin väärässä, eikä siitä sen enempää. Milloin kuriirinne siis
saapuu?"

"Täsmälleen kello neljä."

"No mikä estää meitä syömästä päivällistä kello neljältä?" penäsi
marski itsepäisenä kuin kastilialainen muuli.

"Monseigneur, tämä viini tarvitsee tunnin aikaa seljetäkseen, ja
sittenkin se onnistuu vain erään minun keksimäni käsittelyn avulla;
muuten siihen menisi kolme päivää."

Jouduttuaan taaskin tappiolle marski osoitti kumarruksella
tunnustavansa hovimestarin voiton.

"Mutta", jatkoi tämä, "kun monseigneurin vieraat tietävät saavansa
kunnian aterioida Hagan kreivin seurassa, eivät he saavu ennen
puoliviittä."

"Kaikkea te keksittekin."

"Niinpä niin, monseigneur; monseigneurin pöytävieraiksi tulevat
kreivi de Launay, kreivitär Dubarry, herrat de Lapeyrouse, de Favras,
de Condorcet, de Cagliostro ja de Taverney, -- eikö niin?"

"Entä sitten?"

"Käsitelkäämme asiaa järjestyksessä, monseigneur. Herra de Launay
tulee Bastiljista; matka Pariisista tänne, iljanteisilla teillä, vie
kolme tuntia."

"Vieköön, mutta hän lähtee heti, kun vangit ovat saaneet päivällistä,
siis kello kaksitoista; sen asian minä kyllä tiedän."

"Anteeksi, monseigneur; mutta sen jälkeen, kun monseigneur oli
Bastiljissa, on päivällisaika muutettu, ja Bastilji aterioi nykyään
kello yksi."

"Monsieur, oppia ikä kaikki; kiitän teitä. Jatkakaa."

"Rouva Dubarry tulee Luciennesista, yhtämittaista alamäkeä ja tiellä
kohvajäätä."

"Ei se estä häntä olemasta täsmällinen. Siitä lähtien, kun hän on
vain herttuan suosikki, hän ei ole enää olevinaan kuningatar muiden
kuin paroonien seurassa. Mutta ymmärtäkää nyt vuorostanne, monsieur,
että tahdoin syödä aikaisin herra de Lapeyrousen vuoksi, joka
matkustaa pois tänä iltana eikä mitenkään saattane myöhästyä."

"Monseigneur, herra de Lapeyrouse on kuninkaan luona ja pakinoi
maantieteestä, maailmanrakenteesta, hänen majesteettinsa kanssa.
Kuningas ei siis niinkään helposti päästäne luotaan herra de
Lapeyrousea."

"Mahdollista on..."

"Se on varmaa, monseigneur. Samoin on herra de Favrasin laita, joka
on Provencen kreivin luona, arvatenkin juttelemassa herra Caron de
Beaumarchaisin näytelmästä."

_"Figaron häistä?"_

"Niin, monseigneur."

"Tiedättekö mitä, monsieur? Te olette kerrassaan oppinut mies."

"Lomahetkinäni lueskelen, monseigneur."

"Edelleen meillä on herra de Condorcet, joka mittausopin tutkijana
lienee hyvinkin täsmällinen."

"Olkoon, mutta hän syventyy johonkin laskelmaan, ja päästessään
siitä eroon hän saa huomata myöhästyneensä puoli tuntia. Mitä tulee
kreivi de Cagliostroon, joka on muukalainen ja on asunut Pariisissa
vasta vähän aikaa, niin on luultavaa, ettei hän vielä täysin tunne
Versaillesin elintapoja ja että häntä siis saadaan odottaa."

"Kas niin", sanoi marski, "nyt olette luetellut kaikki pöytävieraani,
paitsi Taverneyta, sellaisessa järjestyksessä, joka olisi kunniaksi
itse Homerokselle ja Rafté-poloiselleni."

Hovimestari kumarsi.

"Herra de Taverneysta en ole puhunut", sanoi hän, "koska hän on vanha
ystävä, joka mukautuu olosuhteisiin. Luullakseni, monseigneur, onkin
nyt mainittu kaikki kahdeksan vierasta, eikö niin?"

"Aivan oikein. Minne panette meidät syömään, monsieur?"

"Suureen ruokasaliin, monseigneur."

"Siellä me jäädymme."

"Jo kolme päivää on sitä lämmitetty, monseigneur, ja minä olen
sovittanut lämpömäärän kahdeksaksitoista asteeksi."

"Hyvä, hyvä! Mutta nyt kello löi puoli."

Samassa marski katsahti seinäkelloon.

"Puoliviisi, monsieur."

"Niin, monseigneur, ja tuolla kiitää pihalle ratsumies; siellä se
Tokay-pulloni tulee."

"Jospa minua palveltaisiin kaksikymmentä vuotta lisää tuolla
tavalla!" sanoi vanha marski palaten kuvastimen ääreen, kun taas
hovimestari kiirehti toimiinsa.

"Vai kaksikymmentä vuotta!" virkkoi naurava ääni keskeyttäen
herttuan, juuri kun tämä loi ensi silmäyksen kuvastimeen,
"kaksikymmentä vuotta! Ne soisin teille, rakas marski; mutta silloin
minulla on ikää kuusikymmentä, herttua, ja olen hyvin vanha."

"Tekö, kreivitär?" huudahti marski. "Te ensimmäisenä! Ah, kuinka te
aina olette kaunis ja nuortea!"

"Sanokaa, herttua, että olen jäätynyt."

"Olkaa niin hyvä ja astukaa tänne naistenhuoneeseen."

"Mitä? Kahden kesken, marski?"

"Kolmisin", vastasi käheä ääni.

"Taverney!" huudahti marski. "Hitto sen toi iloa häiritsemään!"
kuiskasi hän kreivittärelle.

"Aika narri!" mutisi rouva Dubarry purskahtaen heleään nauruun.

Ja kaikki kolme astuivat viereiseen huoneeseen.


II

LAPEYROUSE

Samassa ilmoitti marskille useiden ajoneuvojen kumeanko jytinä
lumipeitteisillä katukivillä, että vieraat saapuivat, ja pian sen
jälkeen, täsmälleen hovimestarin ansiosta, yhdeksänhenkinen seurue
sai asettua paikoilleen ruokasalin soikean pöydän ympärille. Yhdeksän
lakeijaa, vaiteliaita kuin varjot, kerkeitä ilman hätäilyä ja
huomaavaisia ilman tunkeilua, hiiviskeli pitkin mattoja kurottaen
heidän välitseen, koskaan hipaisematta heidän käsivarsiaan,
kertaakaan kolhaisematta heidän nojatuolejaan, jotka oli upotettu
niin uhkeihin turkiksiin, että vieraiden jalat vajosivat niihin
polvia myöten.

Sepä tuntui marskin vieraista ihanalta, samalla kuin he nauttivat
kamiinien herttaisesta lämmöstä, liharuokien ja viinien suloisista
tuoksuista ja liemiruokaa seuranneiden ensi keskustelujen sorinasta.

Ei pienintäkään melua ulkoa, sillä akkunaluukkuihin oli pantu
äänenvaimentajat; ei hiljaisintakaan hälinää sisällä, paitsi mitä
vieraat itse saivat aikaan. Lautaset vaihtuivat kilisemättä,
pöytähopeat tuotiin kaapeista ainoattakaan helähdyksettä, eikä
hovimestaria olisi voitu yllättää edes kuiskauksesta, sillä hän
jakeli käskyjään katseilla.

Niinpä vieraista kymmenen minuutin kuluttua tuntui, kuin olisivat
salissa aivan yksin; tosiaankin saattoi niin mykkiä palvelijoita,
niin koskettamattomia orjia luulla myös kuuroiksi.

Ensimmäisenä katkaisi Richelieu tämän juhlallisen äänettömyyden, jota
kesti niin kauan kuin syötiin liemiruokaa, ja sanoi oikeanpuoliselle
naapurilleen:

"Eikö herra kreivi juo?"

Se, jolle nämä sanat lausuttiin, oli kahdeksanneljättä ikäinen,
pienikokoinen mies, jolla oli vaalea tukka ja korkeat hartiat;
hänen kirkkaansiniset silmänsä olivat toisinaan vilkkaat, usein
surumieliset; mielenjalous kuvastui epäämättömin piirtein hänen
avoimella ja ylevällä otsallaan.

"Minä juon ainoastaan vettä, marski", vastasi hän.

"Paitsi kuningas Ludvig XV:n luona", sanoi herttua. "Minulla on ollut
kunnia syödä siellä päivällistä herra kreivin kanssa, joka silloin
suvaitsi juoda viiniä."

"Siinä te, herra marski, palautatte mieleeni hauskan muiston; niin,
vuonna 1771; se oli Tokay-viiniä, keisarillista satoa."

"Samaa kuin tämä, jota hovimestarillani nyt on kunnia kaataa herra
kreiville", vastasi Richelieu kumartaen.

Hagan kreivi kohotti lasin silmäinsä tasalle ja katseli sitä
vahakynttiläin valossa.

"Se on totta, herra marski", sanoi hän. "Kiitos."

Kreivi lausui sanan _kiitos_ niin ylevällä ja viehättävällä sävyllä,
että läsnäolijat kuin sähköittyneinä nousivat yhtaikaa huutaen:

"Eläköön hänen majesteettinsa."

"Oikein", vastasi Hagan kreivi. "Eläköön hänen majesteettinsa Ranskan
kuningas. Ettekö ole samaa mieltä, herra de Lapeyrouse?"

"Herra kreivi", vastasi kapteeni sillä hyväilevällä ja samassa
kunnioittavalla äänenpainolla, joka osoittaa tottumusta puhuttelemaan
kruunupäitä, "lähdin kuninkaan luota vasta tunti sitten, ja kuningas
oli minulle niin erinomaisen armollinen, ettei kukaan voisi minua
äänekkäämmin huutaa: eläköön kuningas. Mutta kun tunnin päästä kiidän
postihevosilla merta kohti, missä minua odottavat kuninkaan minun
haltuuni antamat molemmat laivat, niin sallittakoon minun täältä
poistuttuani kohottaa eläköön-huuto toiselle kuninkaalle, jota
hartaasti haluaisin palvella, ellei minulla jo olisi niin oivallista
hallitsijaa."

Ja tarttuen lasiinsa herra de Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti
Hagan kreiville.

"Siihen maljaan, monsieur", sanoi marskin vasemmalla puolella
istuva rouva Dubarry, "me kaikki olemme valmiit yhtymään, mutta sen
esittäminen kuuluu ikäpresidentillemme, kuten parlamentissa sanotaan."

"Sinuako se koskee, Taverney, vai minua?" uteli marski nauraen ja
katsahti vanhaan ystäväänsä.

"En usko..." sanoi muuan uusi henkilö, joka istui Richelieun marskia
vastapäätä.

"Mitä ette usko, herra de Cagliostro?" sanoi Hagan kreivi luoden
puhujaan läpitunkevan silmäyksen.

"En usko, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen, "että herra de
Richelieu on ikäpresidenttimme."

"Sepä mainiota", sanoi marski. "Kaiketi siis sinä olet, Taverney."

"Mitä vielä. Minähän olen sinua kahdeksan vuotta nuorempi, syntynyt
vuonna 1704", vastasi vanha ylimys.

"Säädytön", sanoi marski. "Hän antaa ilmi minun kahdeksanyhdeksättä
vuottani."

"Tosiaanko te, herra herttua, olette kahdeksanyhdeksättä vuoden
vanha?" ihmetteli herra de Condorcet.

"Valitettavasti olen. Ikäni laskeminen on niin helppoa, että se olisi
ala-arvoinen tehtävä niin terävälle matemaatikolle kuin teille,
markiisi. Minä olen edelliseltä, niinsanotulta suurelta vuosisadalta:
1696, siinä vuosiluku."

"Mahdotonta", väitti de Launay.

"Vai niin, Bastiljin herra kuvernööri, mutta jos isänne olisi täällä,
ei hän sanoisi sitä mahdottomaksi, hän kun piti minua hoidokkinaan
vuonna 1714."

"Vanhimmaksi joukossamme", huomautti herra de Favras, "on
tunnustettava se viini, jota Hagan kreivi juuri kaataa lasiinsa."

"Satakaksikymmenvuotias Tokay. Olette oikeassa, herra de Favras",
vastasi kreivi. "Saakoon tämä Tokay kunnian esiintyä kuninkaan
maljana."

"Malttakaa hetkinen, hyvät herrat", ehätti Cagliostro, kohottaen
pöydän yli suuren, tarmoa ja neroa säihkyvän päänsä, "minä väitän
vastaan."

"Väitättekö, ettei Tokay ole teitä vanhempi?" huudahtivat kaikki
vieraat kuin yhdestä suusta.

"Väitän", vastasi kreivi tyynesti, "koska itse olen sen tuohon
pulloon sulkenut."

"Tekö?"

"Juuri minä. Se tapahtui samana päivänä, jona Montecuculi voitti
turkkilaiset, vuonna 1664."

Suunnaton naurunpuuskaus oli vastauksena näihin sanoihin, jotka
Cagliostro oli lausunut järkähtämättömän vakavasti.

"Siihen nähden, monsieur", sanoi rouva Dubarry, "teillä on ikää
noin satakolmekymmentä vuotta, sillä oletan teidän olleen hyvinkin
kymmenen vuoden vanha, voidaksenne pidellä näin isoa pulloa."

"Olinpa silloin vanhempikin, madame, kun suoritin tuon tempun, sillä
kahta päivää myöhemmin hänen majesteettinsa Itävallan keisari antoi
kunniakkaaksi tehtäväkseni esittää hänen onnittelunsa Montecuculille,
hän kun oli saavuttanut voiton S:t Gotthardin luona ja sillä kostanut
sen päivän, jolloin uskottomat Slavoniassa Especkin lähellä niin
tuimasti löivät keisarin joukot, ystäväni ja aseveljeni, vuonna 1536."

"Jaha", virkkoi Hagan kreivi yhtä tyynesti kuin Cagliostro oli
puhunut, "jo siihen aikaan lienette ollut ainakin kymmenen vuoden
ikäinen, monsieur, koska olitte mieskohtaisesti mukana tuossa
muistettavassa ottelussa."

"Kauhea selkäsauna se oli, herra kreivi", vastasi Cagliostro
kumartaen.

"Ei kuitenkaan niin kauhea kuin tappiomme Crécyn luona", arveli
Condorcet hymyillen.

"Se on totta, monsieur", myönsi Cagliostro, hänkin hymyillen.
"Crécyn tappio oli kauhea onnettomuus, koska silloin lyötiin ei
ainoastaan armeija, vaan Ranska. Mutta samalla on myönnettävä, ettei
voitto tullut Englannin osaksi aivan rehellisellä tavalla. Kuningas
Edwardilla oli kanuunia, jota seikkaa Valoisin Filip ei lainkaan
tiennyt, tai paremmin sanoen, jota seikkaa hän ei tahtonut uskoa,
vaikka olin sen hänelle edeltäkäsin ilmoittanut, vaikka olin hänelle
sanonut omin silmin nähneeni ne neljä tykkiä, jotka Edward oli
venetsialaisilta ostanut."

"Vai niin", sanoi rouva Dubarry. "Te olette siis tuntenut Valoisin
Filipin?"

"Madame, minä sain kunnian olla yhtenä niistä viidestä ylimyksestä,
jotka saattoivat häntä taistelukentältä lähtiessä", vastasi
Cagliostro. "Olin tullut Ranskaan Böömin vanhan kuningas-paran
seurassa, joka oli sokea ja joka surmautti itsensä samana hetkenä,
kun sai kuulla, että kaikki oli menetetty."

"Ette voisi aavistaa, monsieur", sanoi Lapeyrouse, "kuinka minua
harmittaa, kun ette tuon Crécyn asemesta saanut olla mukana Aktiumin
taistelussa."

"Miksi niin, monsieur?"

"No senvuoksi, että olisitte voinut minulle antaa eräitä tuota
meritaistelua koskevia tietoja, jotka Plutarkoksen oivallisesta
kertomuksesta huolimatta yhä ovat minusta tuntuneet hämäriltä."

"Mitä tietoja, monsieur? Minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin
teille olla joksikin hyödyksi."

"Olitteko siis mukana?"

"En, monsieur; silloin olin Egyptissä. Kuningatar Kleopatra oli
antanut toimekseni uudestaan järjestää Aleksandrian kirjaston,
ja siihen pystyinkin paremmin kuin kukaan muu, koska olin
mieskohtaisesti tuntenut vanhan ajan mainioimmat kirjailijat."

"Oletteko todellakin nähnyt kuningatar Kleopatran, herra de
Cagliostro?" kysyi kreivitär Dubarry.

"Yhtä varmasti kuin näen teidät, madame."

"Oliko hän niin kaunis kuin sanotaan?"

"Rouva kreivitär, tiedättehän, että kauneus on suhteellista.
Egyptissä Kleopatra oli hurmaava kuningatar, mutta Pariisissa olisi
häntä pidetty vain sievännäköisenä ompelijatyttönä."

"Älkää puhuko pahaa ompelijatytöistä, herra kreivi."

"Jumala varjelkoon."

"Kleopatra oli siis..."

"Pieni, hoikka, vilkas, älykäs; suuret mantelinmuotoiset silmät,
kreikkalainen nenä, hampaat kuin helmet ja käsi kuin teidän, madame,
juuri sellainen käsi, jossa voi pitää valtikkaa. Katsokaa, tässä on
timanttisormus, jonka hän oli perinyt veljeltään Ptolemaiokselta ja
sitten lahjoitti minulle; hän piti sitä peukalossaan."

"Peukalossaan." huudahti rouva Dubarry.

"Niin; sellainen oli tapa Egyptissä, ja kuten näette, mahtuu se
tuskin pikkusormeeni."

Hän hellitti sormuksen ja kurotti sen rouva Dubarrylle.

Siinä oli komea timantti, joka ihmeellisen puhtautensa ja
kirkkautensa sekä taiturillisen hiontansa nojalla saattoi olla
kolmen-, neljänkymmenen tuhannen frangin arvoinen.

Timantti kulki kädestä käteen pöydän ympäri ja jätettiin takaisin
Cagliostrolle, joka pisti sen tyynesti sormeensa.

"Ah, näen kyllä hyvin", sanoi hän, "että olette epäuskoisia: samaa
onnetonta epäuskoisuutta vastaan olen saanut taistella koko elämäni
ajan. Valoisin Filip ei tahtonut minua uskoa, kun neuvoin häntä
jättämään Edwardille vapaan peräytymistien; Kleopatra ei tahtonut
minua uskoa, kun hänelle ennustin, että Antonius joutuu tappiolle.
Troijalaiset eivät tahtoneet minua uskoa, kun puuhevosen johdosta
huomautin: Kassandra on jumalten innostama, kuunnelkaa Kassandraa."

"Onpa tämä ihmeellistä", sanoi rouva Dubarry ja nauroi ihan
kikahtuakseen. "En ole todellakaan ikinä tavannut henkilöä, joka
olisi samalla kertaa niin tosissaan ja niin huvittava kuin te."

"Vakuutan teille", sanoi Cagliostro kumartaen, "että Jonatan oli
paljoa huvittavampi kuin minä. Voi sitä herttaista toveria. Siksi
olinkin tulla hulluksi, kun hän kaatui isänsä Saulin kanssa."

"Tiedättekö, että jos jatkatte tuolla tapaa, kreivi", sanoi
Richelieun herttua, "teette pian hulluksi tämän Taverney-raukan,
joka niin pelkää kuolemaa, että katselee teitä kauhistunein silmin,
luullen teidän olevan kuolemattoman. Sanokaapa suoraan, oletteko vai
ette?"

"Kuolematonko?"

"Niin, kuolematon."

"Siitä en mitään tiedä, mutta yhden asian voin varmasti vakuuttaa."

"Minkä?" kysyi Taverney, hartain kreivin kuulijoista.

"Että olen nähnyt kaikki ne tapahtumat ja seurustellut kaikkien
niiden henkilöiden kanssa, jotka äsken mainitsin."

"Olette siis tuntenut Montecuculin?"

"Niinkuin tunnen teidät, herra de Favras, vieläpä lähemmin, sillä
teidät minulla on kunnia nähdä vasta toisen tai kolmannen kerran,
mutta puheena olevan taitavan sotapäällikön kanssa asuin lähes vuoden
samassa teltassa."

"Te olette tuntenut Valoisin Filipin?"

"Kuten minulla oli kunnia teille mainita, herra de Condorcet; mutta
hänen palattuaan Pariisiin minä lähdin Ranskasta takaisin Böömiin."

"Entä Kleopatra? Tunsitte hänetkin?"

"Tunsin, rouva kreivitär. Olen jo teille sanonut, että hänellä oli
mustat silmät niinkuin teilläkin ja povi melkein yhtä kaunis kuin
teidän."

"Mutta, kreivi, ettehän tiedä, millainen povi minulla on."

"Se on teillä samanlainen kuin Kleopatralla, madame, ja jottei
yhtäläisyydestä mitään puuttuisi, oli hänellä kuten teilläkin taikka
teillä on kuten hänellä pieni tumma luomi vasemmalla kuudennen
kylkiluun kohdalla."

"Mutta, kreivi, tuommoinen sutkaus on noituutta."

"Eikä mitä, markiisitar", nauroi Richelieun marski; "minulta hän sen
on kuullut."

"Ja mistä te sen tiedätte?" Marski suipensi huuliaan ja vastasi;
"Kah, se on perhesalaisuus."

"Hyvä on", sanoi rouva Dubarry. "Teidän luonanne käydessä, marski,
sietää todellakin ihomaalia olla kaksin verroin."

Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:

"Teillä on varmaankin, monsieur, jokin salakeino itseänne nuorentaa,
sillä kolmen-, neljäntuhannen vuoden ikäisenä, jollainen nyt olette,
näytätte tuskin täyttäneen neljäkymmentä."

"Niin, madame, minulla on nuorentamisen salakeino."

"Voi, nuorentakaa siis minut."

"Teidät, madame. Se on tarpeetonta, ja se ihme onkin jo tapahtunut.
Ihminen on sen ikäinen, miltä näyttää, ja teillä on vuosia enintään
kolmekymmentä."

"Tuo oli vain kohteliaisuus."

"Ei, madame, se on tosiasia."

"Selittäkää."

"Hyvin helposti. Te olette käyttänyt keinoani."

"Kuinka niin?"

"Olette nauttinut elämänvettäni."

"Minäkö?"

"Te itse, kreivitär. Sitä ette ole voinut unohtaa."

"Kaikkea sitä kuuleekin."

"Kreivitär, muistuuko mieleenne eräs talo Saint-Clauden kadun
varrella? Muistatteko, että saavuitte siihen taloon eräälle asialle,
joka koski herra de Sartinesia? Että teitte palveluksen eräälle
ystävälleni, nimeltä Josef Balsamo? Että Josef Balsamo lahjoitti
teille pullon nestettä, kehoittaen teitä nauttimaan sitä joka aamu
kolme tippaa? Että noudatitte tätä määräystä viime vuoteen asti,
jolloin pullo oli tyhjentynyt? Jollette kaikkea tätä enää muista,
kreivitär, ei se todellakaan olisi pelkkää unohtamista; se olisi
kiittämättömyyttä."

"Oh, herra de Cagliostro, nyt te puhutte semmoisia asioita..."

"Jotka vain te yksin tunnette, sen kyllä tiedän. Mutta mitä arvoa
olisi noituudella, ellei tietäisi lähimmäisensä salaisuuksia?"

"Oliko siis Josef Balsamolla, kuten teillä, ihmeellisen elämänveden
resepti?"

"Ei, madame; mutta kun hän oli parhaimpia ystäviäni, olin hänelle
antanut kolme tai neljä pullollista."

"Mutta onko hänellä sitä vielä jäljellä?"

"Siitä ei minulla ole tietoa. Jo kolme vuotta on Balsamo-parka ollut
kadoksissa. Viimeisen kerran tapasin hänet Amerikassa, Ohio-virran
rannoilla. Hän oli lähdössä Kalliovuorille, ja myöhemmin on minulle
kerrottu hänen kuolleen."

"Kuulkaapa, kreivi", huudahti marski; "heittäkää kohteliaisuudet
sikseen. Ja nyt salaisuus esille, kreivi, salaisuus."

"Puhutteko tosissanne, monsieur?" kysyi Hagan kreivi.

"Aivan tosissani, sire... anteeksi, tarkoitin herra kreivi", ja
Cagliostro kumarsi sillä tavalla, että hänen tekemänsä virhe voitiin
käsittää tahalliseksi.

"Niinmuodoin", sanoi marski, "kreivitär ei ole kyllin vanha
nuorennettavaksi."

"Ei, sen vakuutan."

"Hyvä on; saan siis esittää teille toisen henkilön. Tässä on ystäväni
Taverney. Mitä sanotte hänestä? Eikö hän näytä Pontius Pilatuksen
aikalaiselta? Mutta kenties hänen laitansa on päinvastoin, ja hän
siis on liian vanha?" Cagliostro katseli paroonia.

"Ei ollenkaan", vastasi hän.

"Ah, hyvä kreivi", ihastui Richelieu, "jos hänet nuorennatte,
julistan teidät Medeian oppilaaksi."

"Haluatteko?" kysyi Cagliostro kohdistaen sanansa isäntään, mutta
katseensa kaikkiin kuulijoihin.

Jokainen nyökkäsi myöntävästi.

"Ja te kuten toisetkin, herra de Taverney."

"Hitto vie, minä tietysti etusijassa", vastasi parooni.

"No, se on pian tehty", sanoi Cagliostro.

Ja hän pisti kaksi sormea taskuunsa, vetäen esille pienen
kahdeksankulmaisen pullon. Sitten hän otti puhtaan kristallilasin ja
kaatoi siihen pullosesta muutamia tippoja.

Miedonnettuaan nämä tipat puolella lasillisella jäähdytettyä
samppanjaa hän ojensi paroonille näin valmistetun juoman.

Kaikkien silmät olivat seuranneet hänen pienimpiäkin liikkeitään:
kaikki odottivat suu ammollaan. Parooni tarttui lasiin, mutta juuri
kun oli viedä sen huulilleen, alkoi hän epäröidä.

Nähdessään hänen epäröivän purskahtivat kaikki nauramaan niin
äänekkäästi, että Cagliostro menetti malttinsa.

"Kiirehtikää, parooni", sanoi hän, "tai muuten hukkaatte nesteen,
joka maksaa sata louisdoria [kultaraha, arvoltaan 24 livreä eli
frangia. -- _Suom._] joka tippa."

"Kas hitto. Se se on toista kuin Tokay-viini", koki Richelieu laskea
leikkiä.

"Pitää siis juoda?" kysyi vielä parooni melkein vavisten.

"Tai luovuttaa lasi toiselle, monsieur, jotta elämänvedestä edes joku
hyötyisi."

"Anna tänne", sanoi Richelieun herttua kurottaen kättään.

Parooni haistoi nestettä, ja rohkaistuen varmaankin siitä vahvasta
balsamintuoksusta ja kauniista ruusunpunaisesta väristä, joka
elämänvedestä oli tullut samppanjaan, hän nielaisi taikajuoman.

Samassa hetkessä hänestä tuntui, että läpi koko ruumiin kulki
väristys ja ajoi orvaskettä kohti kaiken vanhan ja hitaan veren, joka
hänen suonissaan uinui, jaloista sydämeen asti. Hänen kurttuinen
ihonsa silisi, velttojen luomien melkein umpeen peittämät silmät
avartuivat hänen tahtomattaan. Silmäterät välähtelivät vilkkaina ja
suurenivat; käsien tutina hävisi, ja sijaan tuli vakava lujuus. Hänen
äänensä kävi varmaksi; polvet saivat takaisin kultaisen nuoruudenajan
joustavuuden ja suoristuivat, samoin kuin lanteetkin. Ja kaikessa
tässä näytti siltä, kuin neste levitessään hänen ruumiissaan olisi
uudestaan synnyttänyt hänet kiireestä kantapäähän.

Salissa kajahti ihmettelyn, hämmästyksen ja ennen kaikkea ihastuksen
huuto. Taverney, joka jyrsi työläästi ikenillään, tunsi itsensä
nälkäiseksi. Hän sieppasi ripeästi lautasen ja veitsen, otti
lihamuhennosta vasemmalta puoleltaan ja pureskeli murskaksi peltopyyn
luita sanoen, _että_ hänestä tuntu kuin puhkeaisivat hänelle
uudestaan kaksikymmenvuotiaat hampaat.

Hän söi, nauroi, joi ja huudahteli ilosta puolen tunnin ajan, jolloin
toiset häntä katselivat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten hän
vähin erin surkastui kuin lampunliekki öljyn tehdessä loppua. Ensiksi
nähtiin äskeisten, hetkeksi haihtuneiden ryppyjen jälleen uurtavan
hänen otsaansa; sitten painuivat silmät kuin verhojen taakse ja
sumenivat. Häneltä meni ruokahalu, viinikään ei maistunut, selkä
kyyristyi ja polvet alkoivat taas tutista.

"Oi-oi", voihki hän.

"Mikä nyt tuli?" kyseltiin häneltä.

"Mikäkö tuli? Hyvästi nuoruus!"

Ja hän päästi ilmoille raskaan huokauksen, jota seurasi kaksi
kyyneltä, kostuttaen hänen silmäripsiään.

Vaistomaisesti, tätä surkeata ilmiötä katsellessa, kun aluksi
nuorentunut vanhus nuoruuden kadottua näytti entistäänkin
vanhemmalta, kohosi jokaisen läsnäolijan rinnasta samanlainen huokaus.

"Asia on perin yksinkertainen, messieurs", selitti Cagliostro.
"Parooni sai nauttia kolmekymmentä viisi tippaa elämänvettä,
nuorentuen vain yhtä moneksi minuutiksi."

"Voi, antakaa lisää, lisää, kreivi", hoki vanhus kiihkeästi.

"Ei, monsieur, sillä uusi koe voisi ehkä viedä teiltä hengen",
vastasi Cagliostro.

Kaikista uteliaimpana oli tämän ilmiön yksityiskohtia tarkannut
rouva Dubarry, joka tunsi elämänveden vaikutusvoiman. Mikäli nuoruus
ja elo paisuttivat vanhan Taverneyn valtimoita, seurasi kreivitär
katseellaan tätä nuoruuden ja elämän edistymistä. Hän nauroi, taputti
käsiään, nuorentui itsekin näkemästään.

Kun juoman teho oli paraimmillaan, teki kreivittären mieli riuhtaista
Cagliostron kädestä elämänveden pullo. Mutta heti kun Taverney näkyi
nopeammin vanhentuvan kuin oli nuorentunut, sanoi hän murheellisesti:

"Ah, siinä näemme, että kaikki on turhuutta, tyhjää haavetta; tuo
ihmeellinen taika vaikutti vain viisineljättä minuuttia."

"Se merkitsee", huomautti Hagan kreivi, "että saadakseen nuoruutta
kahdeksi vuodeksi pitäisi särpiä kokonainen joki."

Kaikki alkoivat nauraa.

"Ei", väitti Condorcet; "se on hyvin helppo laskea. Kolmekymmentä
viisi tippaa kolmessakymmenessä viidessä minuutissa ei tee enempää
kuin vaivaiset viisisataa kaksikymmentä viisi tuhatta yhdeksänsataa
neljäkymmentä yhdeksän tippaa, jos tahtoo pysyä nuorena yhden vuoden."

"Vedenpaisumus!" sanoi Lapeyrouse.

"Ja kuitenkin, monsieur, lausuitte äsken, että minun laitani on ollut
toisin, sillä ystävänne Josef Balsamon antama pullo, joka tosin oli
neljä kertaa suurempi kuin teidän, on riittänyt kymmenen vuotta minua
suojelemaan ajan hävitykseltä."

"Aivan oikein, madame, ja te yksin viittaatte merkillisen tosiasian
perille. Vanhentunut, liiaksi vanhentunut tarvitsee näin paljon,
jotta syntyisi välitön ja voimakas vaikutus. Mutta kolmikymmenvuotias
nainen, kuten te, madame, tai neljänkymmenen ikäinen mies, jollainen
minä olin, ruvetessamme käyttämään elämänvettä -- sellainen nainen
tai mies, uhkuen vielä nuoruuden voimaa, kaipaa vain kymmenen tippaa
tätä nestettä jokaista vanhentumiskautta kohti, ja näiden kymmenen
tipan avulla hän saa nuoruuden ja elämän ikuisesti pysymään samalla
sulon ja tarmon asteella."

"Mitä te tarkoitatte vanhentumiskausilla?" kysyi Hagan kreivi.

"Luonnollisia ikäkausia, herra kreivi. Luonnontilassa ihmisen voimat
kasvavat viidenneljättä vuoden ikään asti. Sen saavutettuaan hän
pysyy sellaisenaan neljänkymmenen ikään. Siitä lähtien hän alkaa
riutua, mutta melkein huomaamatta, kunnes on täyttänyt viisikymmentä.
Silloin käyvät riutumiskaudet tiheämmäksi, yhä jouduttaen kulkuaan
kuolinhetkeen saakka. Sivistyneessä olotilassa -- kun ruumista
kuluttavat hurjistelut, huolet ja taudit -- pysähtyy kasvu
kolmenkymmenen vuoden iässä, ja riutuminen alkaa kolmenkymmenen
viiden tienoilla. Mutta olkoon ihminen luonnonlapsi tai
kaupunkilainen, täytyy hänen silloin, kun luonto on pysähdyksissä,
käydä siihen käsiksi ehkäistäkseen sen liikettä alaspäin, juuri
sillä hetkellä, kun se on lähdössä riutumista kohti. Se, jolla on
hallussaan tämän nesteen salaisuus, kuten minulla on, ja joka osaa
huomioon ottaa oikean hetken yllättääkseen ja pysäyttääkseen luonnon
tuossa käännekohdassa, elää minun laillani yhä nuorena tai ainakin
kyllin nuorena kyetäkseen siihen, mitä mieli tekee tässä maailmassa."

"Hyväinen aika, herra de Cagliostro!" huudahti kreivitär, "miksi
siis, kun kerran vallassanne oli valita ikänne, ette valinnut
kahtakymmentä vuotta neljänkymmenen asemesta?"

"Siksi, hyvä kreivitär", vastasi Cagliostro hymyillen, "että
mielestäni on parempi aina olla nelikymmenvuotias, terve ja
täyskuntoinen mies, kuin kaksikymmenvuotias vajanainen nuorukainen."

"Vai siksi!" sanoi kreivitär.

"Ihan totta, madame", jatkoi Cagliostro, "sillä kaksikymmenvuotias
miellyttää kolmenkymmenen ikäisiä naisia, mutta neljänkymmenen
vanhana kykenee hallitsemaan kahdenkymmenen ikäisiä naisia ja
kuusikymmenvuotiaita miehiä."

"Myönnän, monsieur", sanoi kreivitär. "Ja turhaa olisikin kiistää
elävää todistusta vastaan."

"No sitten minä olen hukassa", vaikeroitsi Taverney; "liian myöhään
kävin asiaan käsiksi."

"Herra de Richelieu on ollut teitä taitavampi", huomautti Lapeyrouse
suorapuheisesti kuten ainakin merimies, "ja usein olenkin kuullut
sanottavan, että marskilla on jokin resepti..."

"Se on vain naisten levittämää kulkupuhetta", sanoi Hagan kreivi
nauraen.

"Onko se mikään syy olla sitä uskomatta, herttua?" kysyi rouva
Dubarry.

Vanha marski punastui, hän, joka ei juuri koskaan punastunut, ja
kiirehti vastaamaan:

"Tahdotteko tietää, hyvät herrat, millainen se resepti on?"

"Kyllä, tietysti me tahdomme."

"No niin, minä säästän itseäni."

"Kas vain!" huudahti seurue.

"Siinä se resepti on", vakuutti marski. "Minä väittäisin vastaan",
sanoi kreivitär, "ellen juuri olisi nähnyt herra de Cagliostron
reseptin vaikutusta. Mutta varokaa, herra taikuri, kysymykseni eivät
vielä ole lopussa."

"Kyselkää, madame, kyselkää."

"Sanoitte olleenne neljänkymmenen ikäinen, kun ensi kerran käytitte
elämän vettänne, eikö niin?"

"Juuri niin, madame."

"Ja siitä saakka eli siis Troijan piirityksestä lähtien..."

"Vähän varhaisemmastakin ajankohdasta, madame."

"Sama se, mutta neljääkymmentä vanhemmaksi ette ole tullut?"

"Kuten näette."

"Siinä tapauksessa te, monsieur", muistutti Condorcet, "todistatte
enemmän kuin lausumaanne väittämään sisältyy."

"Mitä siis olen todistanut, herra markiisi?"

"Te ette todista ainoastaan, että nuoruus jatkuu, vaan myös, että
elämä säilyy. Sillä jos teillä Troijan sodasta saakka yhä on
neljänkymmenen vuoden ikä, ette myöskään koskaan ole ollut vainajana."

"Totta puhutte, herra markiisi; nöyrästi tunnustan, etten ole koskaan
kuollut."

"Mutta silti ette ole haavoittamaton kuten Akilles, eikä muuten
Akilleskaan ollut aivan haavoittamaton, koska Paris surmasi hänet
ampumalla nuolen hänen kantapäähänsä."

"Haavoittamaton en ole, ja siitä minulla onkin paha mieli", myönsi
Cagliostro.

"Teidät voi siis tappaa, voitte saada väkivaltaisen lopun?"

"Valitettavasti."

"Kuinka siis olette menetellyt välttääksenne kaikki onnettomuudet
kolmen ja puolen tuhannen vuoden kuluessa?"

"Minulla on ollut onni puolellani, herra kreivi; suvaitkaa tarkata
perusteluitani."

"Tarkkaan kyllä."

"Me tarkkaamme myös."

"Niin, niin", toistivat muutkin.

Ja ilmeisesti jännittyneenä jokainen nojasi kyynärpäällään pöytään ja
valmistui kuuntelemaan.

Hiljaisuuden katkaisi Cagliostron ääni.

"Mikä on elämän ensimmäinen ehto?" lausui hän tehden siron ja keveän
liikkeen kauniilla valkoisilla käsillään, joissa kimalteli sormuksia,
näiden joukossa kuningatar Kleopatran timantti säteillen kuin
pohjantähti. "Terveys, eikö niin?"

"Tietysti", vastasivat kaikki.

"Ja terveyden ehtona on..."

"Ravintojärjestys", sanoi Hagan kreivi.

"Olette oikeassa, herra kreivi; ravintojärjestyksestä terveys
riippuu. No hyvä, eikö näihin elämänveteni tippoihin voisi sisältyä
kaikkein paras ravintojärjestys?"

"Kukapa sen tietää?"

"Te, kreivi."

"Niin kyllä, mutta..."

"Mutta eivät muut", puuttui asiaan rouva Dubarry.

"Se on eri kysymys, madame, ja sen käsittelemme kohta. Kuten sanottu,
minä olen aina noudattanut tippojeni nauttimisohjetta, ja koska
niissä toteutuu kaikkien aikojen ihmisten ikuinen haave, koska juuri
niitä on etsitty muinoin nuoruuden veden nimisinä ja nykyaikana
elämänvetenä, niin olen alati säilyttänyt nuoruuteni, sen nojalla
terveyteni ja sen nojailla elämäni. Sehän on selvää."

"Mutta kaikki kuluu, kreivi, kauneinkin ruumis niinkuin muukin."

"Pariksen yhtä hyvin kuin Vulcanuksen", lisäsi kreivitär.

"Kaiketi olette tuntenut Pariksen, herra de Cagliostro?"

"Varsin hyvin, madame; hän oli oikein sievä nuorukainen, mutta
ei ansaitse kaikkea sitä, mitä hänestä Homeros laulaa ja naiset
ajattelevat. Ensiksikin hänellä oli punainen tukka."

"Punainen. Hyi hirveätä", sanoi kreivitär.

"Kovaksi onneksi Helena oli toista mieltä kuin te, madame. Mutta
palatkaamme elämänveteen."

"Niin, niin", yhtyivät siihen kaikki.

"Väitätte siis, herra de Taverney, että kaikki kuluu. Olkoon niin.
Mutta tiedätte myös, että kaikki korjautuu, korvautuu tai syntyy
uudestaan, miten sitä nimittäisikin. Siitä on esimerkkinä pyhän
Hubertin kuuluisa veitsi, joka on niin monesti vaihtanut terää ja
vartta; sillä näistä kaksinkertaisista vaihdoista huolimatta se
on pysynyt pyhän Hubertin veitsenä. Se viini, jota Heidelbergin
munkit säilyttävät kellarissaan, on yhä samaa viiniä, vaikka
jättiläistynnyriin joka vuosi kaadetaan uuden korjuun tuotetta.
Heidän viininsä on myöskin aina kirkasta, vahvaa ja hyvänmakuista;
sitävastoin se viini, jonka Opimius ja minä suljimme roomalaisiin
saviruukkuihin, oli sata vuotta myöhemmin, kun yritin sitä juoda,
enää vain sakeata velliä, jota kenties olisi voinut syödä, mutta ei
mitenkään juoda."

-- No niin, minä en seurannut Opimiuksen esimerkkiä, vaan sen sijaan
arvasin, mikä esimerkki tulisi olemaan saatavana Heidelbergin
munkeista. Olen ylläpitänyt ruumistani valamalla siihen joka vuosi
uusia elämän aineksia, joiden on määrä uudestaan synnyttää entiset.
Joka aamu on nuori ja veres atoomi korvannut veressäni, lihassani,
luissani jonkin kuluneen, herpaantuneen hiukkasen.

-- Olen herättänyt uuteen eloon ne jätteet, jotka tavallinen
ihminen huomaamattaan päästää valtaamaan koko olemuksensa; ne
sotilaat, jotka ihmisluonto on Jumalalta saanut puolustautuakseen
häviötä vastaan, sen sotaväen, jonka suuri yleisö lakkauttaa tai
jättää joutilaisuudessa lamaantumaan, olen pakottanut alituiseen
toimintaan, ja tätä helpotti, vieläpä ohjasi sellaisen kiihottunen
käyttö, joka aina pysyy uutena. Tästä uutterasta elämän tutkimisesta
johtuu, että ajatteluni, liikuntani, hermostoni, sydämeni, sieluni
ei ole milloinkaan unohtanut kerran oppimiaan tehtäviä. Koska tässä
maailmassa kaikki liittyy yhteen kuin ketjuksi ja niinkuin ne, jotka
aina tekevät yhtä ja samaa, parhaiten siinä onnistuvat, on minusta
tietysti tullut kaikkia muita taitavampi karttamaan ne vaarat, joita
on ollut kolmituhatvuotisen elämäni varrella, ja näin on käynyt
siksi, että olen osannut kaikesta ottaa kokemusta, jonka nojalla
näen edeltäkäsin minkä tahansa tilanteen haitat ja uhkat. Niinpä ei
minua saisi astumaan taloon, joka uhkaa luhistua. Ei ikipäivinä,
sillä niin paljon olen taloja nähnyt, että ensi silmäyksellä voin
erottaa hyvät huonoista. Turhaa olisi minua pyytää metsästämään
taitamattoman kanssa, joka ei osaa pyssyään käsitellä. Kefaloksesta
alkaen, joka surmasi puolisonsa Prokriin, hallitsijaan saakka,
joka puhkaisi silmän hänen korkeudeltaan prinssiltä, olen nähnyt
liiankin monta hutilusta. Sodassa ette saisi minua valitsemaan sitä
tai sitä asemaa, jonka ken tahansa muu hyväksyisi, jos kerran olen
tuokiossa laskettuani kaikki suorat ja käyrät linjat havainnut niiden
kuolettavasti yhtyvän juuri sillä kohtaa. Sanonette ehkä, ettei voi
ennakolta nähdä harhaan lentänyttä kuulaa. Siihen vastaisin, ettei
miljoonan laukausta välttäneelle voisi anteeksi antaa, jos hän
jättäyisi harhaan menneen luodin surmattavaksi.

-- Älkää näyttäkö noin epäileviä eleitä. Olenhan tässä elävänä
todistuksena. En väitä olevani kuolematon; sanon vain taitavani, mitä
ei kukaan muu taida, se on: väistää tapaturmaista kuolemaa. Niinpä,
esimerkiksi, en mistään hinnasta jäisi tänne neljännestunniksi kahden
kesken herra de Launayn kanssa, joka juuri ajattele, että jos saisi
minut johonkin Bastiljinsa koppiin, hän koettelisi kuolemattomuuttani
nälällä; myöskään en jäisi herra de Condorcetin seuraan, sillä tällä
hetkellä hänellä on mielessä sujahuttaa lasiini sitä ainetta, jota
on hänen vasemman etusormensa kantasormuksessa, ja se on myrkkyä.
Kummallakaan ei tietysti ole pahaa tarkoitusta, vaan ainoastaan jokin
tieteellinen uteliaisuus, pelkkä halu tietää, veisikö se minulta
hengen.

Molemmat kreivi Cagliostron mainitsemat henkilöt säpsähtivät.

"Tunnustakaa suoraan, herra de Launay; me emme ole tuomioistuin, eikä
sitäpaitsi aikomusta rangaista. Antakaapa kuulla, oletteko ajatellut,
mitä juuri sanoin? Ja te, herra de Condorcet, pidättekö todellakin
tuossa sormuksessa myrkkyä, jota tahtoisitte antaa minun maistaa
rakkaan tieteenne nimessä?"

"Totta vie", vastasi herra de Launay nauraen ja punastuen, "myönnän
teidän olevan oikeassa, herra kreivi; se oli hulluutta mutta se pisti
päähäni juuri sillä hetkellä, kun minua syytitte."

"Ja minä", lausui Condorcet, "tahdon olla yhtä avomielinen kuin herra
de Launay. Todellakin arvelin, että jos maistaisitte sormukseeni
kätkettyä ainetta, ei kuolemattomuutenne olisi puolenkaan äyrin
arvoinen."

Vieraspöydästä kajahti samassa hetkessä ihastuksen huudahdus. Nämä
tunnustukset eivät tosin näyttäneet toteen kreivi de Cagliostron
kuolemattomuutta, mutta hänen läpitunkeva älynsä kävi niistä ilmi.

"Siinä näette", sanoi Cagliostro tyynesti, "että arvasin oikein.
Samoin on kaiken muunkin laita, mitä vastedes tapahtuu. Elämän
tottumus ilmaisee minulle ensi silmäyksellä tapaamieni henkilöiden
menneisyyden ja tulevaisuuden. Niin erehtymätön olen tässä kohden,
että aavistukseni koskee eläimiäkin, vieläpä elotonta luontoa.
Vaunuihin noustessani näen hevosten eleistä, että ne matkalla
pillastuvat, tai ajajan ilmeestä, että hän kaataa minut kumoon tai
törmää jotakin vasten. Laivaan astuessani arvaan, onko kapteeni
taitamaton tai itsepäinen, eikä siis voi tai tahdo ohjata alustaan,
niinkuin kulloinkin on tarpeen. Silloin kartan tuota ajajaa tai
kapteenia; en nouse vaunuihin taikka laivaan. Sattumaa en kiellä,
minä vain supistan sitä. Kun muu maailma jättää sille sata
mahdollisuutta, riistän minä siltä yhdeksänkymmentä yhdeksän ja
varon sadannetta. Tällainen etu minulla on siitä, että olen elänyt
kolmetuhatta vuotta."

"Niin ollen", sanoi Lapeyrouse nauraen, toisten tuntiessa Cagliostron
sanoista ihastusta tai pettymystä, "teidän, rakas profeetta, pitäisi
seurata minua niihin laivoihin, joiden on määrä kuljettaa minua
maapallon ympäri. Tekisitte minulle erinomaisen palveluksen."

Cagliostro ei vastannut mitään.

"Herra marski", jatkoi merenkulkija yhä nauraen, "kun herra kreivi
de Cagliostro, ymmärrettävästi kyllä, ei tahdo jättää näin hauskaa
seuraa, sallinette minun lähteä yksin. Suokaa anteeksi, Hagan kreivi,
ja samoin te, madame, mutta kello lyö jo seitsemän, ja minä olen
kuninkaalle luvannut astua vaunuihin neljänneksen yli seitsemän.
Mutta koska kreivi de Cagliostro ei halua tulla katsomaan kahta
laivaani, ilmoittakoon hän edes, mitä minulle tapahtuu Versaillesin
ja Brestin välillä. Brestistä maannavalle hän on minun puolestani
vapaa; siitä matkasta vastaan kyllä yksin. Mutta Versaillesin ja
Brestin väli kaipaa kun kaipaakin hänen lausuntoaan."

Cagliostro loi vielä kerran Lapeyrouseen niin alakuloisen katseen,
kasvoissa niin lempeä ja samalla niin murheellinen ilme, että se
vaikutti useimpiin läsnäolijoihin oudostuttavasta Mutta merenkulkija
ei huomannut mitään. Hän lausui seuralle jäähyväiset; hänen
palvelijansa auttoivat hänen ylleen raskaan, väljän turkisviitan,
ja rouva Dubarry pisti salavihkaa hänen taskuunsa muutamia niistä
oivallisista sydäntävahvistavista rohdoista, jotka ovat pitkällä
matkalla niin tervetulleita, vaikka matkustaja tuskin koskaan tulee
itse niitä hankkineeksi ja jotka jäisessä ilmanalassa suoritettavan
retken pitkinä öinä hänelle muistuttavat poissaolevia ystäviä.

Yhä hymyillen Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti Hagan kreiville ja
ojensi kätensä vanhalle marskille.

"Hyvästi, rakas Lapeyrouse", sanoi Richelieun herttua.

"Vain näkemiin asti, herttua", vastasi Lapeyrouse. "Tuntuu
todellakin, kuin luultaisiin minun menevän iäksi. Matka maapallon
ympäri ei ole ikuinen, viivyn poissa enintään neljä, viisi vuotta.
Sitä varten ei tarvita juhlallisia jäähyväisiä."

"Neljä tai viisi vuotta", ihmetteli marski. "Miksi ette samalla sano
neljä tai viisi vuosisataa? Minun iälläni päivät ovat vuosia, ja
siksi sanonkin teille: jääkää hyvästi."

"Mitä vielä. Kysykää tietäjältä", nauroi Lapeyrouse; "hän lupaa
teille vielä parikymmentä elinvuotta, vai kuinka, herra de
Cagliostro? Voi jospa olisitte, kreivi, jo ennemmin puhunut minulle
jumalaisista tipoistanne. Maksakoot ne mitä tahansa, minä olisin
niitä hankkinut tynnyrillisen _Astrolabe_ laivalleni. Vielä yksi
suudelma kauniille kädellenne, madame, kauneimmalle, mitä varmaankaan
saan nähdä siihen saakka, kun retkeltäni palaan. Näkemiin."

Ja hän lähti salista.

Cagliostro oli yhä vaiti kuin pahaenteinen tietäjä.

Saliin voitiin kuulla kapteenin askeleet kajahtavilla ulkoportailla,
hänen yhä iloinen äänensä pihalla ja hänen viimeiset terveisensä
niille, jotka olivat kerääntyneet hänen lähtöään katselemaan.

Sitten hevoset ravistelivat kulkusilla koristettuja päitään, vaunujen
ovi läjähti kiinni, ja pyörät alkoivat jyristä pitkin katukiviä.

Lapeyrouse oli nyt astunut ensi askeleen salaperäisellä matkallaan,
jolta ei koskaan palannut.

Kaikki kuuntelivat.

Kun ei enää kuulunut mitään, kääntyivät kaikkien katseet kuin
yliluonnollisen voiman pakottamina Cagliostroon.

Tämän miehen kasvoilla loisti nyt tietäjän haltioittuminen, mikä
värisytti kaikkia läsnäolijoita. Oudon juhlallista äänettömyyttä
kesti tuokion aikaa. Ensimmäisenä keskeytti sen Hagan kreivi.

"Miksi ette vastannut hänelle, monsieur?"

Tässä kysymyksessä tuli esille koko seuran huolestunut mieliala.

Cagliostro vavahti, ikäänkuin nämä sanat olisivat hänet herättäneet
syvistä mietteistä.

"Siksi, että minun olisi täytynyt hänelle puhua joko epätotta tai
armotonta totta."

"Kuinka niin?"

"Minun olisi, totta puhuen, täytynyt hänelle sanoa: Herra de
Lapeyrouse, Richelieun herttua on oikeassa sanoessaan teille
_hyvästi_ eikä _näkemiin_."

"No mutta", hätkähti Richelieu ja kalpeni. "Mitä ihmettä te nyt
sanotte Lapeyrousesta, herra Cagliostro?"

"Tyyntykää, herra marski", rauhoitti Cagliostro, "eihän tämä
surullinen ennustus teitä koske."

"Mitä tämä on?" huudahti rouva Dubarry. "Lapeyrouse-parka, joka juuri
suuteli kättäni..."

"Ei ainoastaan ole sitä uudestaan suutelematta, madame, vaan myöskään
ei koskaan enää näe tänä iltana jättämiään henkilöitä", sanoi
Cagliostro tarkkaavasti katsellen vedellä täytettyä lasia, joka
oli niin sijoitettu, että siinä opaalin väriset heleät valojuovat
taittuivat ympäröivien esineiden poikkipäin kulkeviin varjoihin.

Kaikkien huulilta pääsi hämmästyksen huuto.

Keskustelu oli nyt joutunut sille asteelle, että mielten jännitys yhä
kasvoi; vakavasta, juhlallisesta, melkein tuskaisesta sävystä, joka
tuli esille läsnäolijain sanoissa tai katseissa heidän kysellessään
Cagliostrolta, olisi voinut päättää, että nyt oli puhe muinaisajan
oraakkelin pettämättömistä ennustuksista.

Sillävälin, kun kaikki näin olivat kiintyneet yhteiseen asiaan, nousi
herra de Favras, aavistaen toistenkin toivomuksen, antoi kädellään
merkin ja hiipi varpaisillaan katsomaan, oliko etuhuoneessa ketään
palvelijoista kuuntelemassa.

Mutta, kuten sanottu, Richelieun marskin talossa vallitsi hyvä
järjestys, eikä herra de Favras tavannut etuhuoneessa muita kuin
vanhan taloudenhoitajan, joka ankarana kuin etuvartija oli torjumassa
pääsyä ruokasaliin jälkiruuan juhlallisena hetkenä.

Hän palasi paikalleen istumaan ilmaisten kädenliikkeellä, että
pöytäseura sai olla ihan rauhassa.

"Siinä tapauksessa", sanoi rouva Dubarry, vastaten herra de Favrasin
rauhoittavaan viittaukseen, ikäänkuin se olisi ääneen lausuttu,
"siinä tapauksessa ilmoittakaa meille, miten käy Lapeyrouse-poloisen."

Cagliostro pudisti päätään.

"No, no, herra de Cagliostro, sanokaa nyt kuitenkin", yhtyivät siihen
herrat.

"Niin, sitä me todellakin pyydämme."

"Olkoon menneeksi; herra de Lapeyrouse lähtee, kuten hän teille
mainitsi, kiertomatkalle maapallon ympäri täydentääkseen Cookin
retkiä, sen onnettoman Cookin, joka, niinkuin tiedätte, murhattiin
Sandwich-saarilla."

"Niin, niin, tiedämme", myönsivät kaikki pikemmin päänimikkeillä kuin
sanoilla.

"Kaikki näyttää lupaavan tälle yritykselle menestystä: Lapeyrouse on
kelpo merenkulkija, ja sitäpaitsi on kuningas Ludvig XVI taitavasti
suunnitellut hänen reittinsä."

"Aivan oikein", puuttui puheeseen Hagan kreivi. "Ranskan kuningas on
etevä maantieteilijä, vai mitä, herra de Condorcet?"

"Kyllä, etevämpikin kuin mitä kuninkaan tarvitsee olla", vastasi
markiisi. "Kuningasten sietäisi tietää kaikki vain pintapuolisesti.
Silloin he ehkä taipuisivat niiden johdettaviksi, jotka tuntevat
asian ytimen."

"Se olkoon opiksi, herra markiisi", huomautti Hagan kreivi hymyillen.

Condorcet punastui.

"Ei mitenkään, herra kreivi", vastasi hän, "se on vain pelkkä
mietelmä, filosofinen yleispäätelmä."

"Hän siis lähtee?" sanoi rouva Dubarry haluten lopettaa kaikki
yksityiset jutut, joiden vuoksi yleiskeskustelu ehkä voisi poiketa
uraltaan.

"Niin, hän lähtee", toisti Cagliostro. "Mutta niin kova kiire kuin
hänellä näyttikin olleen, älkää silti luulko, että hän heti aloittaa
laivamatkansa; ei, minä näen hänen hukkaavan paljon aikaa Brestissä."

"Sepä vahinko", sanoi Condorcet, "sillä juuri nyt on sopiva
lähtöaika. Melkein on jo vähän myöhäistäkin, helmi- tai maaliskuu
olisi ollut parempi."

"Älkää häntä moittiko tästä parin kuukauden viivytyksestä herra de
Condorcet. Ainakin hän elää sen aikaa, elää ja toivoo."

"Hänelle on arvatenkin annettu hyvät seuralaiset?" lausui Richelieu.

"On", vastasi Cagliostro. "Toisen laivan päällikkö on etevä upseeri.
Näen hänet: hän on vielä nuori, seikkailuhaluinen, urhoollinen,
kovaksi onnekseen."

"Mitä? Kovaksi onnekseen."

"Niin, sillä vuoden kuluttua tähystelen tätä ystävää enkä enää näe",
sanoi Cagliostro levottomana tarkaten vesilasia.

"Ei suinkaan teistä kukaan ole herra de Langien sukulainen?"

"Ei."

"Eikä kukaan häntä tunne?"

"Ei."

"No niin, hän joutuu ensimmäisenä kuoleman omaksi. En näe häntä enää."

Vieraiden kesken kuului kauhun hälinää.

"Entä hän... hän... Lapeyrouse?" kyselivät monet äänet läähättäen.

"Hän purjehtii, nousee maihin, astuu taas laivaan. Vuosi, kaksi
vuotta käy kaikki hyvin. Hänestä saadaan tietoja, mutta sitten..."
[Se upseeri, joka toi viimeiset tiedot Lapeyrousesta, oli herra de
Lesseps, ainoa retkikunnan jäsen, joka sai uudestaan nähdä Ranskan.
_Tekijä_.]

"Sitten...?"

"Vuodet vierivät."

"Entä sitten?"

"Valtameri on suuri, taivas synkkä. Siellä täällä kohoo tutkimattomia
maita, toisaalla taas kauhistavia hahmoja, senkaltaisia, kuin
Kreikan saaristomeren hirviöt. Ne vaanivat alusta, joka merivirran
viemänä kiitää sumussa karien lomitse; sitten nousee myrsky,
vieraanvaraisempi kuin ranta, ja sen jälkeen kaameita tulikieliä.
Voi, Lapeyrouse, Lapeyrouse, jos voisit minua kuulla, sanoisin
sinulle: Kristoffer Kolumbuksen tavoin pyrit uutta maailmaa
löytämään; varo tuntemattomia saaria."

Hän vaikeni.

Hyinen väristys tuntui kaikkien jäsenissä hänen viime sanojensa vielä
kaikuessa.

"Mutta miksi ette häntä varoittanut?" huudahti Hagan kreivi joutuen,
kuten toisetkin, tämän eriskummaisen, sydämiä mielensä mukaan
myllertävän henkilön vaikutukselle alttiiksi.

"Juuri niin", yhtyi siihen rouva Dubarry, "miksi ei riennetä, koeteta
saada häntä kiinni? Sellaisen miehen kuin Lapeyrousen henki maksanee
edes sen verran kuin kuriirin matka, hyvä marski."

Marski ymmärsi vihjauksen ja nousi jo puoleksi soittaakseen kelloa,
mutta Cagliostro teki torjuvan liikkeen, ja marski vaipui takaisin
nojatuoliinsa.

"Sen pahempi, ei mistään varoituksesta ole apua", selitti Cagliostro.
"Ihminen, joka edeltäpäin näkee kohtalon, ei voi sitä muuttaa. Herra
de Lapeyrouse nauraisi, jos olisi kuullut sanani, niinkuin Priamoksen
pojat nauroivat Kassandran ennustuksille; mutta kah, tekin, Hagan
kreivi, nauratte, ja naurunne tarttuu kyllä koko tähän seuraan. Älkää
lainkaan pidättäkö itseänne, herra de Favras; enhän ole koskaan
tavannut uskovaista kuulijaa."

"Ei, ei, kyllä me uskomme", huudahtivat rouva Dubarry ja vanha
Richelieun herttua.

"Minä uskon", mutisi Taverney.

"Minä myös", sanoi Hagan kreivi kohteliaasti.

"Niinpä niin", huomautti Cagliostro, "uskotte muka, kun on puhe
Lapeyrousesta; mutta jos asia koskisi teitä itseänne, ette uskoisi."

"No, no."

"Siitä olen varma."

"Myönnän", sanoi Hagan kreivi, "että minut olisi saatu uskomaan,
jos herra de Cagliostro olisi sanonut Lapeyrouselle: Karttakaa
tuntemattomia saaria. Silloin hän olisi ollut varuillaan, ja siinä
olisi aina ollut jokin pelastuksen mahdollisuus."

"Vakuutan teille, ettei niin olisi käynyt, herra kreivi. Ja jos
hän olisikin uskonut, niin huomatkaa, kuinka kauheata olisi ollut
saada sellainen ilmoitus, kun sitten vaaran hetkellä, nähdessään nuo
tuntemattomat, tuhoa uhkaavat saaret, mies-parka olisi ennustukseeni
luottaen tuntenut salaperäisen kuoleman lähestyvän voimatta sitä
torjua Silloin ei olisi ollut vain kuolema, vaan tuhat kuolemaa
hänen kärsittävänään, sillä tuhannen kuoleman vertaista on pimeässä
hapuilla epätoivo mielessä. Ottakaa huomioon, että toivo, jonka
olisit häneltä riistänyt, on viimeinen lohdutus, joka kovaonnisella
vielä säilyy, kun pyövelin terä uhkaa, vieläpä kun se jo hipaisee,
kun hän tuntee sen leikkaavan ja veri vuotaa. Elämä sammuu, ja vielä
ihminen toivoo."

"Se on totta", sanoivat jotkut hiljaa.

"Niin", jatkoi Cagliostro, "muuta todellista hyvää, kuin sen verhon,
joka peittää elämämme lopun, ei Jumala ole antanut ihmiselle maan
päällä."

"Olkoon sen laita kuinka tahansa", sanoi Hagan kreivi, "mutta jos
teidän kaltaisenne mies sattuisi minulle sanomaan: Varokaa sitä
ihmistä tai sitä asiaa, pitäisin neuvon hyvänä ja kiittäisin sen
antajaa."

Cagliostro pudisti hiljakseen päätään, samalla surumielisesti
hymyillen.

"Totta puhuen, herra de Cagliostro", jatkoi kreivi, "varoittakaa
minua, niin saatte siitä kiitokset."

"Haluatte siis, että sanon teille, mitä en tahtonut sanoa
Lapeyrouselle?"

"Juuri sitä haluan."

Cagliostro näytti aikovan puhua, mutta jätti sikseen, sanoen vain:

"Ei, herra kreivi, ei."

"Pyydän teiltä hartaasti."

Cagliostro käänsi päänsä poispäin.

"En koskaan!" mutisi hän.

"Varokaa", sanoi kreivi leikillisesti, "tuolla tapaa riistätte
minulta uskon."

"Parempi on olla epäuskossa kuin tuskassa."

"Herra de Cagliostro", lausui nyt kreivi vakavasti, "teiltä on
unohtunut muuan asia."

"Mikä?" kysyi profeetta kunnioittavasti.

"Se, että jos onkin ihmisiä, jotka haitatta voivat olla kohtalostaan
tietämättömiä, niin on taas toisia, joiden tarvitsisi tietää
tulevaisuutensa, koska heidän kohtalonsa on tärkeä, ei ainoastaan
heille itselleen, vaan miljoonille ihmisille."

"Siis", sanoi Cagliostro, "käskekää. Ilman käskyä en sano mitään."

"Mitä tarkoitatte?"

"Teidän majesteettinne käskeköön", vastasi Cagliostro hiljaa.

"Minä tottelen."

"Käsken teitä paljastamaan kohtaloni, herra de Cagliostro", määräsi
nyt kuningas viehättävän majesteettisesti.

Samassa kun Hagan kreivi salli kohdella itseään kuninkaana ja luopui
säätynsä keinotekoisesta salaamisesta antaen käskyn, nousi Richelieun
herttua istumasta, meni nöyrästi kumartamaan ruhtinaalle ja sanoi
hänelle:

"Kiitän kunniasta, jonka Ruotsin kuningas on kodilleni osoittanut;
suvaitkoon nyt teidän majesteettinne asettua kunniapaikalle. Tästä
hetkestä alkaen se voi kuulua vain teille."

"Olkaamme vain paikoillamme, herra marski, älkäämmekä antako
ainoankaan sanan mennä hukkaan, mitä kreivi de Cagliostro aikoo
minulle sanoa."

"Kuninkaille ei lausuta totuutta, sire."

"Joutavia! Enhän minä nyt ole kuningaskunnassani. Herra herttua,
pyydän teitä istumaan paikallanne; olkaa niin hyvä, herra de
Cagliostro, ja puhukaa."

Cagliostro tähysteli taas lasiinsa; pohjasta kohosi pinnalle päin
sellaista pieniä kuplia, joita nähdään samppanjassa, ja vesi näkyi
hänen mahtavan katseensa läpitunkemana joutuneen liikkeeseen, jota
hänen tahtonsa ohjasi.

"Sire, sanokaa minulle, mitä tahdotte tietää", virkkoi Cagliostro.
"Nyt olen valmis vastaamaan."

"Sanokaa, millä tavalla kuolen."

"Ammuttuna, sire."

Kustaan otsa säteili.

"Ah, taistelussa", sanoi hän, "niinkuin ainakin, sotilas. Kiitos,
herra de Cagliostro, tuhannet kiitokset! Aavistan kyllä taisteluita,
ja Kustaa Aadolf ja Kaarle XII ovat minulle näyttäneet, kuinka
Ruotsin kuninkaana kuollaan."

Cagliostro loi katseensa maahan päin mitään vastaamatta. Hagan kreivi
rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:

"Vai niin, eikö siis laukaus tapaakaan minua taistelutantereella?"

"Ei, sire."

"Ehkä kapinassa? Niin, sekin on mahdollista".

"Ei, ei kapinassakaan."

"No missä?"

"Tanssiaisissa, sire."

Kuningas kävi miettiväiseksi.

Cagliostro, joka oli noussut seisaalle, istuutui jälleen ja nojasi
päänsä syvälle kättensä väliin. Kaikki, jotka ympäröivät ennustuksen
laatijaa ja sen kohtaamaa henkilöä, olivat kalvenneet.

Herra de Condorcet lähestyi sitä vesilasia, josta tietäjä oli lukenut
kaamean ilmoituksensa, tarttui sen jalkaan, nosti silmäinsä kohdalle
ja tarkasteli huolellisesti sen kimaltelevia särmiä ja salaperäistä
sisällystä.

Nerokas, kylmästi tutkiva silmä näkyi molemmilta kristalleilta,
kovalta ja juoksevalta, vaativan ratkaisua pulmalliseen kysymykseen,
jonka hän järjen kannalta katsoi kuuluvan vain luonnontieteen alalle.

Niinpä hän tiedemiehenä arvioitsi veden syvyyttä, valosäteiden
heijastusta ja vesihiukkasten liikehtimistä. Hän kysyi itseltään,
kuten hän kaikkeen haki syytä, mikä oli aiheena ja verukkeena tähän
veijaukseen, jota tuo kieltämättä tavattoman kyvykäs mies harjoitti
niin arvokkaiden henkilöiden kuin nyt läsnäolevien kesken, saaden
heidät valtoihinsa.

Arvatenkaan hän ei keksinyt pulmansa ratkaisua, sillä hän herkesi
lasia tutkimasta, pani sen paikalleen pöydälle ja lausui toisten
ollessa mykistyneinä Cagliostron ennustuksesta:

"Minunkin tekee mieleni pyytää mainiota profeettaamme utelemaan
taikapeililtään. Mutta kovaksi onneksi", lisäsi hän, "minä en ole
mahtava herra, en voi käskeä, eikä mitätön henkeni kuulu miljoonille
ihmisille."

"Te käskette tieteen nimessä, monsieur", sanoi Hagan kreivi, "ja
teidän elämänne on tärkeä, ei ainoastaan yksityiselle kansalle, vaan
ihmiskunnalle."

"Kiitän, herra kreivi; mutta herra de Cagliostro lienee siitä toista
mieltä."

Cagliostro kohotti päätään kuin sotaratsu tuntiessaan kannuksen
puristavan.

"En suinkaan, markiisi", sanoi hän näkyen joutuvan hermokiihtymyksen
valtaan, jonka aiheuttajana olisi muinaisaikana pidetty häntä
vaivaavaa jumaluusolentoa. "Aivan varmasti te olette mahtava herra
älyn valtakunnassa. Mutta suvaitkaapa nyt katsoa minua suoraan
silmiin; haluatteko täydellä todella, että teillekin ennustan?"

"Täydellä todella, herra kreivi", vakuutti Condorcet. "Kunniani
kautta, todellisemmin ei voisikaan haluta."

"Hyvä on, markiisi", sanoi Cagliostro kumealla äänellä, luoden
katseensa maahan toisen tuijottaessa, "te kuolette siitä myrkystä,
jota pidätte sormuksessanne. Te kuolette..."

"Entä jos viskaisin sen pois?" keskeytti Condorcet.

"Viskatkaa."

"Myöntänette ainakin, että se olisi helppo asia."

"No viskatkaa pois, kuten sanoin."

"Tehkää se Herran tähden!" huudahti rouva Dubarry, "heittäkää pois
tuo ilkeä myrkky, vaikkei muun vuoksi niin saadaksemme edes pikku
valeesta kiinni tuon pahan onnen tietäjän, joka meiltä kaikilta
riistää ennustuksillaan mielenrauhan. Sillä jos heitätte sen pois,
niin on ainakin varmaa, ettei se myrkky teitä tapa; ja kun herra de
Cagliostro väittää, että kuolette juuri tuosta myrkystä, ei hän pääse
mihinkään siitä, että esiintyy valehtelijana."

"Rouva kreivitär on oikeassa", virkkoi Hagan kreivi.

"Hyvä, hyvä, kreivitär!" sanoi Richelieu. "Ei siis muuta, markiisi,
kuin heittäkää pois myrkky; pyyntööni on sitä suurempi syy, koska
tietäessäni teidän pitävän sormessanne kuolemaa minun täytyy vastedes
aina vavista, kun yhdessä juomme. Voihan sormus itsestään aueta...
ja..."

"Ja kilistettäessä lasit ovat hyvin lähellä toisiaan", lisäsi
Taverney. "Siis, markiisi, myrkky pois!"

"Suotta pyydätte", sanoi tyynesti Cagliostro. "Herra de Condorcet ei
myrkystänsä luovu."

"En", sanoi markiisi, "en siitä luovu, se on totta; tosin en tahdo
helpottaa kohtalon kulkua, mutta syynä kieltooni on se, että Cabanis
on minulle valmistanut tämän laatuaan ainokaisen myrkyn, joka on
sattumalta saatu jähmeään muotoon, eikä ole luultavaa, että se
hänelle uudestaan onnistuisi. Siksi en heitä tätä myrkkyä hukkaan.
Riemuitkaa voitostanne, herra de Cagliostro, jos tahdotte."

"Kohtalo", vastasi Cagliostro, "löytää aina uskollisia apulaisia
pannakseen tuomionsa täytäntöön."

"Niinpä siis kuolen myrkytettynä", sanoi markiisi. "Olkoon menneeksi!
Ei kuka tahansa saa myrkkyyn kuolla. Ihanan lopun te minulle
ennustitte; pikkusen vain myrkkyä kieleni kärjelle, ja minä olen
mennyt mies. Se ei ole _plus_ kuolema, onhan vain _minus_ elämä,
kuten algebrallisesti sanottaisiin."

"En minäkään tahdo, että te joutuisitte kärsimään", sanoi Cagliostro
kylmästi, osoittaen eleillään haluavansa, että keskustelu päättyisi
tähän, ainakin herra de Condorcetin osalta.

"Hyvä herra", sanoi silloin markiisi de Favras kurottaen itseään
pöydän yli, ikäänkuin mennäkseen Cagliostroa vastaan, "minulle tulee
jo vesi suuhun, kun on mainittu haaksirikko, laukaus ja myrkytys.
Ettekö viitsisi olla niin hyvä ja ennustaa minullekin jotakin
samantapaista lystiä?"

"Vai niin, herra markiisi", sanoi Cagliostro, jota tosin iva ärsytti,
"olisitte todellakin väärässä, jos kadehtisitte näitä herroja, sillä
aateliskunniani kautta sanon, että teidän käy paremmin."

"Paremmin!" nauroi herra de Favras. "Varokaa liikoja lupaamasta; sen
parempaa kuin meri, tuli ja myrkky lienee vaikea keksiä."

"Jäljellä on nuora, herra markiisi", sanoi Cagliostro kohteliaasti.

"Nuora... no no, mitä te tarkoitatte?"

"Sitä, että joudutte hirteen", vastasi Cagliostro profeetallisessa
kiihkossa, jota ei enää voinut hillitä.

"Hirteen!" toistivat läsnäolijat. "Voi hitto!"

"Herra unohtaa, että olen aatelismies", sanoi Favras hiukan kylmeten.
"Ja jos ehkä on tarkoituksena puhua itsemurhasta, voin teille jo
ennakolta ilmoittaa aikovani viime hetkeen asti pitää itseäni sen
verran kunniassa, etten turvaudu nuoraan jos kerran minulla on
miekka."

"Itsemurhasta ei ole puhetta, monsieur."

"Tarkoitatte siis kuolemanrangaistusta?"

"Sitä."

"Ollen muukalainen, monsieur, saatte minulta anteeksi."

"Mitä saan anteeksi?"

"Tietämättömyytenne. Ranskassa katkaistaan aatelismieheltä kaula."

"Siitä asiasta saatte sopia pyövelin kanssa, monsieur", sanoi
Cagliostro iskien tällä töykeällä vastauksella Favrasin sanattomaksi.

Nyt oli pöytäseura hetken aikaa kahden vaiheella.

"Tiedättekö, että minua jo värisyttää", sanoi herra de Launay.
"Edeltäjäni ovat vetäneet niin surkeasti arpaa, että paha minutkin
perinee, jos samasta pussista kopeloin kohtaloani."

"Siinä tapauksessa olette toisia viisaampi, ja oikein teette siinä,
kun ette halua tietää tulevaisuutta. Olkoon se hyvä tai paha,
pitäkäämme arvossa Jumalan salaista päätöstä."

"No mutta, herra de Launay", sanoi rouva Dubarry, "toivon kuitenkin,
että olette täysin yhtä rohkea kuin nämä toiset herrat."

"Sitä itsekin toivon, madame", vastasi kuvernööri kumartaen.

Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:

"Vuoron mukaan, monsieur, voisitte ehkä olla nyt niin hyvä ja
ennustaa minunkin vastaiset vaiheeni. Pyydän sitä hartaasti."

"Se on helppoa", sanoi Cagliostro. "Kirveellä päähän, siinä kaikki."

Salissa kajahti kauhun huuto. Herrat de Richelieu ja Taverney
pyysivät Cagliostrolta, ettei hän jatkaisi, mutta naisen uteliaisuus
pääsi voitolle.

"Teitä kuunnellessa, kreivi", lausui rouva Dubarry, "voisi todellakin
luulla, että koko maailma saa väkivaltaisen lopun. Meitä on tässä
kahdeksan henkilöä, ja viisi olette jo tuominnut."

"Tottahan ymmärrätte, että hän on sen ottanut urakalle ja me vain
nauramme, madame", rauhoitti herra de Favras koettaen todella nauraa.

"Tietysti me nauramme", sanoi Hagan kreivi, "olkoon ennustuksissa
perää taikka ei."

"Minunkin tekisi mieli nauraa", selitti rouva Dubarry, "sillä
en tahtoisi pelkuruudellani häväistä seuraamme. Mutta voi,
minä olen vain nainen enkä edes saane kunniaa päästä kaameassa
loppukohtauksessa teidän rinnallenne. Nainen, semmoinen kuolee
sänkyynsä. Sen pahempi, vanhan, murheellisen ja unohdetun vaimon
kuolema lienee kaikista kuolemista pahin, eikö niin, herra de
Cagliostro?"

Ja niin puhuessaan hän epäröitsi; ei ainoastaan sanoilla, vaan
katseillaankin hän antoi ennustajalle aihetta rauhoittavaan
vastaukseen, mutta Cagliostro pysyi vaiti.

Uteliaisuus oli levottomuutta väkevämpi ja sai rouva Dubarryn
valtaansa.

"No, herra de Cagliostro", jatkoi hän, "antakaa kuulla vastauksenne."

"Mihin vastaisin, madame, kun ette ole minulta kysynyt?" Kreivitär
oli taas kahden vaiheella.

"Mutta..." sanoi hän.

"Kysyttekö minulta vai ettekö?" tiedusti Cagliostro. Kreivitär kokosi
voimansa ja vastasi saatuaan rohkeutta toisten hymyilystä:

"No niin, minä uskallan; sanokaa siis, millaisen lopun saa Jeanne de
Vaubernier, kreivitär Dubarry."

"Mestauslavalla, madame", kuului kamala ennustus.

"Tuo on vain pilapuhetta! Eikö niin, monsieur?" sopersi kreivitär
rukoilevin katsein.

Mutta Cagliostro oli yllytetty äärimmilleen, eikä hän niitä katseita
nähnyt.

"Miksi pilapuhetta?" kysyi hän.

"Siksi, että mestauslavalle astuu vain se, joka on tappanut,
murhannut, tehnyt kauhean rikoksen, eikä ole vähääkään luultavaa,
että minä teen semmoisen rikoksen. Siis se oli vain pilaa, vai mitä?"

"Tottahan se pilaa oli", vastasi Cagliostro, "kuten kaikki muutkin
ennustukseni."

Kreivitär purskahti nauruun, joka olisi tarkkaavaisesta kuulijasta
tuntunut liian kimeältä ollakseen luonnollinen.

"Kuulkaapas, herra de Favras", sanoi hän, "tilataan jo nyt
ruumisvaunumme."

"Se on aivan tarpeetonta, mitä teihin tulee, kreivitär", sanoi
Cagliostro.

"Miksi niin, monsieur?"

"Te saatte mestauslavalle ajaa kärryissä."

"Hyi hirveätä!" huudahti rouva Dubarry. "Huh, kuinka häijy tuo mies
on! Vastedes, marski, kutsukaa vieraiksenne sellaisia, joilla on
toinen mielenlaatu, taikka en tule ikinä uudestaan."

"Anteeksi, kreivitär", sanoi Cagliostro, "mutta te olette sitä
tahtonut, kuten toisetkin."

"Minä, kuten toisetkin; suotteko minulle edes sen verran aikaa, että
ehdin valita itselleni rippi-isän?"

"Turha vaiva, madame", vastasi Cagliostro.

"Kuinka niin?"

"Viimeinen, jolla on mestauslavalle astuessaan rippi-isä vieressään,
on..."

"On kuka?" kysyivät kaikki.

"Ranskan kuningas."

Nämä viimeiset sanat Cagliostro lausui kumealla ja niin
kalmankaamealla äänellä, että läsnäolijoita hipaisi kuoleman henkäys,
joka hyydytti sydämet.

Nyt oltiin muutama minuutti ääneti. Tämän vaitiolon aikana Cagliostro
vei huulilleen vesilasin, josta oli lukenut kaikki veriset
ennustuksensa; mutta tuskin se oli koskettanut hänen suutaan, kun hän
ehdottoman inhon vallassa sysäsi sen takaisin kuin katkeran kalkin,
samalla luoden katseensa Taverneyhin.

"Ei!" huudahti tämä, joka luuli hänen aikovan puhua, "älkää sanoko
minulle, miten minun käy; minä en sitä tahdo tietää."

"Vaikka niin, mutta minä sen sijaan kysyn", sanoi Richelieu.

"Te, herra marski", vastasi Cagliostro, "saatte olla levollinen,
sillä te olette meistä kaikista ainoa, joka kuolee vuoteessaan."

"Kahvia, hyvät vieraat!" sanoi vanha marski mielissään ennustuksesta.
"Juodaan nyt kahvia!"

Kaikki nousivat pöydästä.

Mutta ennenkuin Hagan kreivi siirtyi salonkiin, astui hän Cagliostron
luo ja sanoi:

"Kohtaloani en yritäkään paeta, monsieur, mutta sanokaa, mitä minun
on kartettava?"

"Käsipuuhkaa, sire", vastasi Cagliostro.

Hagan kreivi poistui.

"Entä minun?" kysyi Condorcet.

"Munakakkua."

"Hyvä, lakkaan munia syömästä."

Ja hän kiirehti Hagan kreivin jäljestä.

"No mitä minun tulee pelätä?" tiedusti Favras.

"Kirjettä."

"Hyvä on, kiitos!"

"Ja minun?" kysyi de Launay.

"Bastiljin valloitusta."

"No sitten ei hätää."

Ja hän poistui nauraen.

"Nyt on minun vuoroni, monsieur", sanoi kreivitär hätääntyneenä.

"Te, kaunis kreivitär, välttäkää Ludvig XV:n toria."

"Voi, voi", vastasi kreivitär, "siellähän minä jo kerran ennen eksyin
ja säikähdyin niin, että pääni alkoi pyöriä."

"Niinpä niin, kun se kerran vielä lähtee pyörimään, ei se enää
paikalleen asetu."

Rouva Dubarry kirkaisi ja pakeni salonkiin toisten vieraiden turviin.

Cagliostro oli myös menossa sinne, kun Richelieu sanoi:

"Vielä hetkinen, nyt ei ole muita jäljellä kuin Taverney ja minä,
joille ette ole mitään ennustanut, hyvä taikuri."

"Herra de Taverney on pyytänyt, etten mitään sanoisi, ettekä, te,
herra marski, ole minulta kysynyt."

"Nyt sitä kuitenkin pyydän", sanoi Taverney kädet ristissä.

"Mutta kuulkaapa, ettekö voisi, todistaaksenne meille neronne mahtia,
ilmoittaa meille erästä asiaa, jonka vain me molemmat tiedämme?"

"Mikä asia se on?" kysyi Cagliostro hymyillen. "No sanokaa, mitä
varten tämä kunnon Taverney on tullut Versaillesiin, vaikka saisi
rauhassa oleskella kauniilla maatilallaan Maison-Rougessa, jonka
kuningas hänelle lunasti kolme vuotta takaperin?"

"Sehän on perin helppo sanoa, herra marski", vastasi Cagliostro.
"Kymmenen vuotta sitten herra de Taverney tahtoi antaa tyttärensä,
neiti Andréen, kuningas Ludvig XV:lle, mutta siinä hän ei onnistunut."

"Huh, huh!" murisi Taverney.

"Nyt hän tahtoo antaa poikansa, Filip de Taverneyn, kuningatar
Marie-Antoinettelle. Kysykääpä häneltä, puhunko valetta."

"Kunniani kautta!" sanoi Taverney vavisten, "jollei tuo mies ole
noita, niin piru minut periköön!"

"No no!" varoitti marski, "älä puhu pirusta noin kursailematta, vanha
toveri!"

"Kamalaa, kamalaa!" mutisi Taverney.

Ja hän kääntyi pyytääkseen vielä Cagliostroa pitämään asian salassa,
mutta tämä oli jo kadonnut.

"Kas niin, Taverney, mennään salonkiin", sanoi marski. "Muutoin
siellä juodaan kahvit meitä odottamatta tai saamme juoda sen kylmänä,
mikä olisi paljoa pahempaa."

Ja hän riensi salonkiin. Mutta se oli autio: ei ainoakaan vieras
ollut rohjennut jäädä uudestaan katsomaan pelottavaa ennustajaa
suoraan kasvoihin. Suotta siellä kynttilät paloivat haarajaloissaan,
kahvi höyrysi kannussaan, ja tuli rätisi pesässä.

"Jopa nyt ihme! Kuuleppa, vanha ystävä, ei tässä muu auttane kuin
juoda kahvit kahden kesken... No minne hiiteen sinä olet mennyt."

Ja Richelieu tähysteli joka taholle; mutta pieni ukko oli pujahtanut
tiehensä kuten muutkin.

"Sama se", tuumi marski virnistäen, kuten Voltaire olisi tehnyt,
ja hieroskellen kuivia, valkoisia, sormusten koristamia käsiään,
"minä olen koko seurasta ainoa, joka saan kuolla vuoteessani. Heh,
heh, vuoteessani! Kreivi Cagliostro, minäpä en olekaan epäuskoinen!
Omassa vuoteessani ja niin myöhään kuin suinkin! Haloo! Tänne
kamaripalvelijani ja tippani!"

Salonkiin astui kamaripalvelija, kädessä pieni pullo, ja marski lähti
hänen saattamanaan makuuhuoneeseen.




I

KAKSI TUNTEMATONTA NAISTA


Vuoden 1784 talvea, tuota hirviötä, joka ahmi kuudenneksen Ranskan
väestöä, emme ole voineet, vaikka se porteille jyskytti, kuitenkaan
nähdä Richelieun herttuan luona, me kun siellä olimme sulkeutuneina
niin lämpöiseen ja niin hyvätuoksuiseen ruokasaliin.

Hiukkanen härmää akkunaruuduissa on luonnon prameutta, joka tulee
ihmisten ylellisyyden lisäksi. Talvi tarjoo timanttejaan, puuteriaan
ja hopeakirjaustaan pohatalle, joka on kääriytynyt turkkiinsa tai
sulkeutunut vaunuihinsa tai verhoutunut puuvillaan ja samettiin,
lämmitetyssä huoneustossaan. Kaikki huurre on loistoa, kaikki
äkilliset ilmanmuutokset vain näyttämön vaihtoa, jota rikas
ruutujensa lävitse katselee, kun suuri ja ikuinen, Jumalaksi
nimitetty koneenkäyttäjä sitä panee toimeen.

Kenen on lämmin, se voi todellakin ihailla lehdettömiä puita ja
mieltyä talvivaippaisten lakeuksien jylhiin näköaloihin.

Ken tuntee huumausta valmiin päivällisen ihanista tuoksuista, se
saattaa virkistääkseen ajatuksiaan joskus raotetusta akkunasta imeä
pohjatuulen kirpeätä henkäystä ja lumen hyytävää huurua.

Ja lopuksi se, joka kärsimyksistä vapaan päivän mentyä, jolloin
miljoonat hänen omista maanmiehistään ovat kärsineet, oikaisee
itsensä haahkanuntuvien ja hienojen lakanain alle hyvin lämpöisessä
vuoteessa, saattaa Lucretiuksen mainitseman ja Voltairen ylistämän
itsekkään miehen lailla olla sitä mieltä, että tässä kaikkein
parhaimmassa maailmassa kaikki on hyvällä kannalla.

Mutta kenen on vilu, se ei lainkaan näe näitä komeuksia luonnossa,
jolla on yhtä runsaasti valkeata kuin vihreätä vaippaa.

Kenen on nälkä, se etsii maata ja pakenee taivasta, auringotonta ja
siis onnettomalle hymyilemätöntä taivasta.

Siihen aikaan, mikä nyt on esillä, nimittäin huhtikuun puolivälissä,
vaikeroitsi kolmesataa tuhatta onnetonta pakkasen ja nälän
näännyttäminä yksistään Pariisissa, jossa ei ollut, koska muka ei
ainoassakaan kaupungissa ollut useampia rikkaita, ryhdytty mihinkään
toimiin köyhien pelastamiseksi sortumasta kylmän ja kurjuuden kynsiin.

Jo neljän kuukauden aikana oli tyly sää ajanut maaseudun köyhiä
kaupunkeihin, niinkuin talven on tapana ajaa susia metsistä kyliin.

Ei ollut enää leipää eikä puita. Ei leipää niille, jotka kestivät
kylmää, eikä puita niille, jotka tahtoivat leipää paistaa.

Kaikki varastonsa oli Pariisi ahmaissut yhdessä kuukaudessa;
kauppiaskunnan esimies, varomaton ja kyvytön, ei osannut toimittaa,
että Pariisiin, joka oli hänen haltuunsa uskottu, tuotaisiin
kaupungin ympäriltä viiden penikulman matkalta kaksisataa tuhatta
syltä puita, mitkä olivat saatavissa.

Menettelyään hän puolusti näin:

Kun oli pakkanen, esti se hevosia kulkemasta, ja kun oli suoja,
ei riittänyt hevosia eikä rattaita. Ludvig XVI, aina hyvä, aina
inhimillinen, aina ensimmäinen tarkkaamaan kansansa ruumiillisia
tarpeita, vaikka sen yhteiskunnalliset tarpeet helpommin jäivät
häneltä huomaamatta, myönsi aluksi kaksisataa tuhatta livreä
rattaiden ja hevosten vuokraamiseen ja otti sitten niin yhdet kuin
toisetkin pakkotilauksella valtion huostaan.

Kulutus oli kuitenkin edelleen tuontia suurempi. Täytyi rajoittaa
ostoa. Kukaan ei saanut yleisestä halkotarhasta viedä enempää kuin,
aluksi yhden kuorman ja sitten puoli kuormaa. Silloin nähtiin
puuvaraston edustalla pitkät jonot ihmisiä, kuten myöhemmin nähtiin
jonotettavan leipäpuotien ulkopuolella.

Kuningas jakeli almuiksi koko käsikassansa. Hän nosti kaupunkitullin
tuloja kolme miljoonaa ja käytti nämä köyhien avustuksiin selittäen,
että kipeidenkin tarpeiden piti väistyä ja vaieta pakkasen ja nälän
vaatimusten tieltä.

Kuningatar puolestaan lahjoitti säästövaroistaan viisisataa tuhatta
louisdoria. Luostarit, sairaalat, julkiset rakennukset muutettiin
turvakodeiksi, ja samoin kuin kuninkaallisten linnojen portit,
avautuivat myös muut ajoportit talonisäntien käskystä päästääkseen
pihoille köyhiä, jotka tulivat kyyristelemään suuren nuotion
ympärille.

Tällä tavoin toivottiin kestettävän suojaisiin ilmoihin asti.

Mutta taivas oli heltymätön. Joka ilta levisi taivaanlaelle
vaskenkarvainen huntu, tähdet kiilsivät kylminä ja kovina kuin
kalmansoihdut, ja yöllinen pakkanen tiivisti taas timanttijärveksi
kalpean lumen, joka oli sydänpäivän auringossa hetkeksi sulanut.

Pitkin päivää loivat tuhannet työläiset kuokilla ja lapioilla
lumi- ja jääröykkiöitä talojen viereen, niin että paksut ja kosteat
kaksoisvallit puoleksi täyttivät jo ennestäänkin yleensä liian ahtaat
kadut. Raskaat vaunut, joiden pyörät luiskahtelivat, ja tuontuostakin
kompastelevat hevoset tunkivat näille valleille jalkamiehen, jota
uhkasi kolminainen vaara: lankeeminen, yhteentörmäys ja lumivyöry.

Pian paisuivat lumi- ja jäävallit niin suuriksi, että puodit jäivät
niiden piiloon ja käytävät menivät umpeen ja että täytyi lakata
kuljettamasta pois näitä kasoja, kun ei enää riittänyt työvoimia eikä
ajoneuvoja.

Voimaton Pariisi myönsi joutuneensa tappiolle ja antoi talven riehua.
Niin kuluivat joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuu; joskus oli
Pariisi, jolta puuttui viemäreitä ja rinteitä, parin, kolmen päivän
suojasään vuoksi valtamerenä.

Sellaisina päivinä pääsi muutamien katujen poikki vain uimalla. Sinne
vajosi ja upposi hevosia. Ajoneuvot eivät uskaltaneet siellä kulkea
hiljaakaan; ne olisivat muuttuneet veneiksi.

Uskollisena luonteelleen Pariisi sepitti pilkkalauluja tulvan
uhkaamasta tuhosta, kuten oli renkuttanut nälkäkuolemasta. Oikein
miehissä mentiin kauppahalleihin katselemaan, kuinka kalaeukot
myyskentelivät tavaraansa ja huutelivat ostajia, jalassa suunnattomat
saappaat, housut saappaanvarsissa ja hameet sonnustettuina
vyötäisille asti, kaikki hihkuen, viittoillen ja roiskuttaen
toistensa päälle siinä lammikossa, joka oli heidän olinpaikkansa.
Mutta kun suojasäätä kesti vain pari päivää, kun sitä seurasi
jää yhä paksumpana ja itsepintaisempana, kun eiliset järvet
jähmettyivät huomispäivänä liukkaaksi kristalliksi, tuli vaunujen
sijaan rekiä, jotka luistelijain työntäminä tai hokkakenkäisten
hevosten vetäminä kiitivät pitkin sileäksi kuvastimeksi muuttuneita
katuja. Seine-virtaa, joka oli jäätynyt monen jalan syvältä, pitivät
yhtymäpaikkanaan joutilaat joukot, jotka siellä harjoittelivat
juoksua, oikeammin luisumista, luistelua, yleensä kaikenlaisia
leikkejä, ja sitten, tästä voimistelusta lämmenneinä ja väsymyksen
pakottamina levähtämään, kiirehtivät lähimmän rovion ääreen
estääkseen hikeä jäsenille jäätymästä.

Oli tulossa se hetki, jolloin kulkuyhteyden ollessa vesitse
keskeytyneenä ja maitse mahdotonta ei enää saapuisi elintarpeita ja
jolloin Pariisi, tämä jättiläisruumis, sortuisi ravinnon puutteeseen,
niinkuin hirviömäiset valaat, jotka tehtyään olinpaikkansa autioiksi
jäävät napajäiden vangiksi ja kuolevat nälkään, kun eivät ole,
matkien saalistaan, pikku kaloja, voineet railoja myöten pujahtaa
pakoon lauhkeampaan vyöhykkeeseen, ruokaisemmille vesille.

Tässä hädässä kuningas kutsui koolle neuvostonsa. Sillä hän päätti,
että Pariisista oli karkoitettava, se on, pyydettävä palaamaan
lääneihinsä ne piispat, apotit ja munkit, jotka olivat liiaksi
välittämättä virkapaikastaan; samoin kuvernöörit ja ylitarkastajat,
jotka olivat valinneet Pariisin asuinsijakseen; ja vielä ne tuomarit,
joista ooppera ja suuren maailman seura tuntui hauskemmalta kuin
kuninkaan vaakunalla koristetut virkatuolit.

Kaikki nämä henkilöt kuluttivat todellakin paljon puita suurissa
hotelleissaan ja paljon ruokavaroja suunnattomissa keittiöissään.

Lisäksi oli siellä joukko suurtilallisia, joita piti kehoittaa
poistumaan linnoihinsa. Mutta herra Lenoir, poliisipäällikkö,
huomautti kuninkaalle, etteivät nämä olleet rikollisia, joita voisi
pakottaa lähtemään Pariisista vuorokauden kuluessa; että he siis
muuttopuuhassaan osoittaisivat hitautta, johon oli syynä sekä tahdon
että teiden puute, ja että niin ollen suojaiset ilmat voisivat tulla
ennen, kuin tästä toimenpiteestä koituisi hyötyä, jota vastoin
saataisiin tuntea sen kaikki epäkohdat.

Sillä välin oli kuninkaan sääliväisyys, joka oli tyhjentänyt
hänen kirstunsa, ja kuningattaren armeliaisuus, joka oli vienyt
hänen säästönsä, herättänyt kansassa kekseliästä kiitollisuutta.
Muistomerkeillä, jotka olivat yhä lyhytikäisiä kuin kärsimykset
ja avustukset, pyhitettiin muisto niistä rakkaudentöistä, joita
Ludvig XVI ja kuningatar olivat hätääkärsiville osoittaneet.
Niinkuin muinoin sotamiehet pystyttivät voittaneelle päällikölleen,
joka oli heidät pelastanut vihollisen kynsistä, voitonmerkkejä
tältä anastetuista aseista, niin nyt pariisilaiset, ihan
taistelutantereelle, missä he kamppasivat talvea vastaan, rakensivat
hallitsijaparille kartiopatsaita lumesta ja jäästä. Kaikki olivat
työssä mukana: työmies antoi käsivoimansa, käsityöläinen taitonsa,
taiteilija neronsa, ja patsaat kohosivat komeina, uljaina ja
vankkoina pääkatujen joka kulmassa, ja köyhä kirjailija, jonka luo
ullakkokamariin kuninkaan hyväntekeväisyys myös oli löytänyt tiensä,
osoitti kiitollisuuttaan laatimalla niihin kirjoituksia, joissa
ilmeni vielä enemmän sydäntä kuin älyä.

Maaliskuun lopulla oli tullut suoja, mutta epätasaisena,
epätäydellisenä, vaihtuen vähän väliä pakkasiin, jotka pitkittivät
Pariisin väestön kurjuutta, tuskia ja nälkää, samalla pitäen vankasti
pystyssä lumisia muistopatsaita.

Koskaan ei hätä ollut niin pahaksi käynyt kuin tänä viimeisenä
ajanjaksona; haalean auringonpaisteen välihetket saivat aikaan,
että pakkasyöt pohjatuulilleen tuntuivat sitäkin kolkommilta.
Suuret jääkerrokset olivat sulaneet ja juosseet Seineen, joka tulvi
kaikkialla. Mutta huhtikuun alkupäivinä sattui taas sellainen
pakkasen äityminen, josta olemme puhuneet. Lumipatsaat, joita pitkin
oli jo alkanut valua niiden tuhoa ennustava kosteus, jähmettyivät
uudestaan puoleksi sulaneina, muodottomina ja pienenneinä; puisto- ja
rantakaduille ilmestyi kaunis lumipeite, ja jälleen nähtiin
raisujen hevosten kiidättävän rekiä. Sitä oli ihana katsella ranta- ja
puistokaduilla, mutta muualla olivat vaunut ja nopeat kärryt
kauhuna jalkamiehille, jotka eivät kuulleet niiden tulevan eivätkä
jäävallien estäminä useinkaan voineet niitä väistää, joutuen turhassa
pakoyrityksessään pyörien alle.

Muutamissa päivissä Pariisi tuli täyteen haavoittuneita ja kuolevia.
Missä oli joku taittanut jalkansa kaatuessaan iljangolla, missä
taas toiselta puhkaistu rinta aisan kärjellä, kun kärryjen vauhtia
ei oltu voitu hiljentää jäisellä kadulla. Silloin rupesi poliisi
suojelemaan pyöriltä niitä, jotka olivat pelastuneet kylmästä,
nälästä ja tulvasta. Sakotettiin rikkaita, jotka ruhjoivat köyhiä.
Asian laita oli näet niin, että tänä ylimysvallan aikakautena ilmeni
hevosten ajotavassakin ylimysluontoa: kuninkaallinen prinssi kiiti
täyttä nelistä ilman varoitushuutoa; herttua ja pääri, aatelismies ja
näyttelijätär täyttä ravia; presidentti tai pankkiiri ravia; keikari
ohjasi itse kevyissä ajoneuvoissaan kuin kilparadalla, ja takana
seisova ratsupalvelija kirkui "pois tieltä", kun isäntä oli jotakuta
onnetonta satuttanut tai hänet paiskannut kumoon.

Ja sitten, niinkuin Mercier sanoo, maasta nousi, ken taisi. Mutta
yleensä, kunhan pariisilainen vain sai nähdä koreita joutsenkaulaisia
rekiä kiitämässä pitkin puistokatua ja ihailla kauniita kärpän- tai
näädännahkaisiin turkisviittoihin kääriytyneitä hovinaisia,
joita lennätettiin kuin meteooreja katujen hohtavalla jääradalla,
ja kunhan vielä kullatut kulkuset, heleänpunaiset ohjakset ja
hevosten höyhentöyhdöt huvittivat lapsia, joita oli ryhmittäin
kerääntynyt sinne, missä kaikkia näitä ihanuuksia kulki sivutse,
unohtuivat Pariisin porvarilta poliisin laiminlyönnit ja ajajien
väkivaltaisuudet, ja köyhät puolestaan unohtivat edes hetkeksi
kurjuutensa, he kun vielä tähän aikaan olivat tottuneita olemaan
rikkaiden tai rikkaina esiintyvien holhottavina.

Juuri näissä oloissa, joista edellä on ollut puhe, kahdeksan päivää
Richelieun marskin Versaillesissa pitämien päivällisten jälkeen,
nähtiin neljän siron reen saapuvan kauniissa, vaikka viileässä
auringonpaisteessa Pariisiin, liukuen sitten pitkin kovettunutta
lunta, jonka peitossa vielä olivat Cours-la-Reine ja puistokatujen
loppupää Champs-Elyséesistä laskien. Pariisin ulkopuolella lumi
voi kauan säilyttää neitseellisen valkeutensa, kun sitä harvoin
poljetaan. Pariisissa sitävastoin talven loistava vaippa pian mustuu
ja pilaantuu, kun sitä joka tunti tallaa satatuhatta askelta.

Reet, jotka olivat kepeästi kiitäneet pitkin tietä, pysähtyivät
aluksi puistokadulle -- heti kun lunta seurasi loka. Sen päivän
aurinko oli todellakin lieventänyt kylmyyttä, ja nyt alkoi
hetkellinen suoja, sanomme: hetkellinen, sillä ilman puhtaus ennusti
yöksi hyytävää tuulenhenkeä, joka huhtikuussa nitistää ensi lehdet ja
kukat.

Etumaisessa reessä istui kaksi miestä, yllä ruskeat verkaviitat,
joissa oli kaksinkertaiset kaulukset; ainoana erotuksena näiden
päällysvaatteiden välillä voitiin huomata, että toisessa oli kullatut
napit ja kalunat, toisessa silkkikalunat ja samanväriset napit.

Näiden kahden miehen rekeä veti musta hevonen, jonka sieraimista
tuprusi sakeaa huurua, ja heidän jäljestään tuli toinen reki, jota
kohti he tavantakaa loivat katseensa ikäänkuin vartioiden.

Tässä toisessa reessä oli kaksi naista niin hyvin verhottuina
turkkeihin, ettei kasvoja näkynyt. Lisäksi olisi ollut vaikeata
sanoa, kumpaa sukupuolta he olivat, ellei heitä olisi tuntenut
naisiksi korkeasta hiuslaitteesta, jonka huipulla pieni hattu
huiskutti höyheniään.

Heidän suunnattoman kookkaasta hiuslaitteestaan, joka oli kyhätty
palmikoista, nauhoista ja pikkukoristeista, lenteli valkoista
jauhetta pilvenä, niinkuin talvella tuulen pudistamilta oksilta
varisee härmäpilviä.

Toistensa vieressä, niin lähetysten kuin suinkin, istuvat naiset
juttelivat keskenään pitämättä väliä lukuisista katselijoista, jotka
silmillään seurasivat heidän kulkuaan pitkin puistokatua.

Olemme unohtaneet sanoa, että seurue oli hetken epäröityään taas
lähtenyt liikkeelle.

Toinen naisista, kookkaampi ja majesteettisempi, painoi huuliaan
vasten hienoa kirjailtua nenäliinaa ja piti päätään korkealla
pystyssä, vaikka reki kulki vinhasti vasten tuulta. Kello oli juuri
lyönyt viisi Sainte-Croix-d'Antoinin kirkossa, ja Pariisin yli alkoi
levitä pimeä ja sen mukana kylmä.

Tällä hetkellä ajoneuvot olivat saapuneet lähelle Saint-Denisin
porttia.

Se reessä istuva nainen, joka piteli suunsa edessä nenäliinaa, antoi
merkin edellä kulkeville kahdelle miehelle, jotka heti pitensivät
välimatkaa, jouduttamalla mustan hevosensa juoksua. Sitten sama
nainen kääntyi jälkijoukkoon päin, jona oli kaksi muuta rekeä,
kummallakin ajaja ilman lakeijanpukua, ja totellen saamaansa
viittausta lähtivät molemmat reet ajamaan pitkin Saint-Denisin katua,
jonka perälle ne pian katosivat.

Toiselta puolen, kuten sanottu, eteni kahden miehen reki yhä
kauemmas ja hävisi vihdoin illan ensi usvaan, joka sakeni Bastiljin
suunnattoman rakennusmöhkäleen ympärillä.

Jouduttuaan Ménilmontantin bulevardille [leveä puilla istutettu
katu. -- _Suom._] naiset pysäyttivät reen. Täällä päin oli vain
vähän kävelijöitä, sillä pimeä oli ne karkoittanut; sitäpaitsi tähän
kaukaiseen kaupunginosaan uskalsi harva porvari tulla ilman lyhtyä ja
saattuetta, kun talvi oli hionut kolmen, neljän tuhannen epäilyttävän
kerjäläisen hampaat, niin että heistä oli vähin erin tullut varkaita.
Se nainen, jonka jo olemme lukijoillemme esittäneet käskyjen
antajana, kosketti hyppysellään rekeä ohjaavan ajajan olkapäätä. Reki
pysähtyi heti.

"Kauanko kestää, Weber", sanoi nainen, "ennenkuin voitte toimittaa
kääsit sinne määrättyyn paikkaan?"

"Ottaako rouva siis kääsit?" kysyi ajaja, puhuen perin
saksanvoittoisesti.

"Otan, minä palaan pitkin katuja nähdäkseni nuotioita. Mutta kapeat
kadut ovat vielä kuraisempia kuin bulevardit, ja siellä olisi paha
liikkua reellä. Sitäpaitsi minun on tullut hiukan vilu, ja teidän kai
myös, pikkuruinen?" lisäsi nainen kääntyen seuralaiseensa päin.

"On kyllä, madame", vastasi tämä.

"Ymmärrätte siis, Weber. Kääsit sinne määräpaikkaan!"

"Hyvä on, madame."

"Paljonko aikaa tarvitsette?"

"Puoli tuntia."

"Se sopii; katsokaapa, pikku ystävä, mitä kello on?"

Nuorempi nainen kopeloi turkisviittansa alla ja sai vaivoin
katsotuksi, mitä kello oli, sillä, kuten sanottu, pimeys yhä tiheni.

"Neljännestä vailla kuusi", sanoi hän.

"Siis neljännestä vailla seitsemän, Weber."

Ja näin sanoen nainen hypähti kevyesti reestä, otti ystävänsä
käsivarren kainaloonsa ja lähti poispäin. Ajaja osoitti liikkeillään
kunnioittavaa epätoivoa ja mutisi niin kovaa, että hänen emäntänsä
saattoi sen kuulla:

"Kuinka varomatonta! _Ach, mein Gott_ [saksankieltä: voi, hyvä
Jumala! -- _Suom._], kuinka varomatonta."

Molemmat nuoret naiset purskahtivat nauruun, kääriytyivät
viittoihinsa, joiden kaulukset ulottuivat korviin saakka, ja astuivat
bulevardin sivukäytävän poikki, mielikseen kuulien, kuinka lumi
narskui pikkuisten, turkisnahalla päällystettyjen tohvelien alla.

"Teillä kun on hyvät silmät, Andrée", virkkoi vanhemmalta näyttävä
nainen, jolla ei kuitenkaan voinut olla ikää enemmän kuin
kolmekymmentä tai kolmekymmentäkaksi vuotta, "koettakaa tästä
kulmasta lukea kadun nimi."

"Pont-aux-Chouxin katu, madame", ilmoitti nuori nainen nauraen.

"Mikä katu se on, Pont-aux-Choux? Voi, Jumalani, nyt olemme eksyneet?
Vai Pont-aux-Choux! Minulle sanottiin toinen katu oikealle. Mutta
tunnetteko, Andrée, kuinka hyvältä täällä tuoksuu vastapaistettu
leipä?"

"Kummakos se, kun olemme leipurin kohdalla", vastasi hänen
seuralaisensa.

"No kysytään sitten häneltä, missä on Saint-Clauden katu."

Ja näin puhunut nainen läheni leipurin ovea.

"Älkää menkö sinne, madame", sanoi toinen nainen innokkaasti.
"Antakaa minun mennä."

"Saint-Clauden katu, sydänkäpyset", kuului iloinen ääni, "sitäkö
tahdotte tietää?"

Molemmat naiset kääntyivät yhtaikaa sinne päin, mistä ääni tuli ja
näkivät leipurin porttia vasten nojaavan sällin, jolla oli yllä
mekko, mutta rinta ja sääret paljaina, vaikka oli jäätävän kylmä.

"Huh, alaston mies!" huudahti nuorempi nainen. "Ollaanko nyt villien
maassa?"

Ja hän peräytyi jonkun askeleen ja lymysi seuralaisensa taakse.

"Vai Saint-Clauden katua te haette?" jatkoi leipurinsälli, joka
ei lainkaan käsittänyt aihetta nuoremman naisen menettelyyn
eikä pukuunsa tottuneena osannut aavistaa, että sillä oli
keskipakoisvoima, jonka vaikutuksen juuri näimme.

"Niin juuri, mies hyvä, Saint-Clauden katua", vastasi vanhempi
nainen, töintuskin hänkään hilliten naurunhaluaan.

"Se on helppo löytää, ja muuten voin lähteä teitä saattamaan",
selitti hilpeä, jauhoinen nuorukainen, ja sanasta siirtyen toimeen
hän lähti oitis harppaamaan pitkillä laihoilla koivillaan, joiden
päissä oli niin laveat kenkärajat kuin veneet.

"Ei, ei", sanoi vanhempi nainen, joka varmaankaan ei huolinut
esiintyä moisen oppaan seurassa. "Älkää vaivatko itseänne, vaan
sanokaa meille, missä se katu on, ja me kyllä koetamme seurata
neuvoanne."

"Ensimmäinen katu oikealle, madame", vastasi opas, hienotuntoisesti
peräytyen.

"Kiitos!" lausuivat molemmat naiset yhteen ääneen.

Ja sitten he kiirehtivät neuvottuun suuntaan, tukehuttaen naurunsa
käsipuuhkiin.




II

MUUAN KOTI


Joko olemme liiaksi luottaneet lukijan muistiin taikka voimme
toivoa hänen jo tuntevan tämän Saint-Clauden kadun, joka idässä
rajoittuu bulevardiin ja lännessä Saint-Louisin katuun; hän onkin jo
nähnyt monen niistä henkilöistä, jotka ovat esiintyneet tai vasta
esiintyvät tässä kertomuksessa, kulkevan sitä katua toiseen aikaan,
silloin näet, kun suuri fysiikantutkija Josef Balsamo asui Siellä
Lorenza-tietäjättärensä ja Althotas-mestarinsa kanssa.

Vuonna 1784, kuten 1770, jolloin ensi kerran veimme sinne lukijamme,
Saint-Clauden katu oli kunniallinen katu, tosin heikosti valaistu,
jokseenkin likainen, sekin myönnettäköön; lisäksi melkein vailla
liikettä, vähän rakennettu ja vähän tunnettu. Mutta sillä oli
pyhimyksen nimi ja kadun arvo Maraisin kaupunginosassa, ja
semmoisenaan se tarjosi niissä kolmessa, neljässä talossa, jotka
olivat varsinaisesti asuttavina, suojaa monille köyhille koroillaan
eläjille, monille köyhille kauppiaille ja monille pelkästään
köyhille, joita ei seurakunnan henkiluetteloissa muistettu.

Paitsi näitä kolmea, neljää taloa oli vielä bulevardin kulmassa
komeannäköinen rakennus, josta Saint-Clauden katu olisi voinut
ylpeillä kuin ylimyksen hotellista; mutta tämä rakennus, jonka
korkeat akkunat olisivat juhlapäivinä voineet pihamuurin ylitse
valaista koko kadun pelkällä kynttiläkruunujensa heijastuksella,
pysyi pimeimpänä, äänettömimpänä ja suljetuimpana koko korttelin
taloista.

Sen portti ei koskaan auennut, nahkatyynyillä umpeen sullotuissa
akkunoissa oli kaihdinten joka säleessä, ulkoluukkujen joka listassa
tomukerros, jonka iän fysiologi tai geologi olisi arvioinut ainakin
kymmeneksi vuodeksi.

Joskus lähestyi ajoporttia joku joutilas ohikulkija, joku utelias tai
naapuri tirkistääkseen isosta avaimenreiästä hotellin sisäpuolelle.

Silloin hän ei nähnyt muuta kuin ruohotukkoja kivien lomissa, hometta
ja sammalta pihan paasilla. Toisinaan astuskeli joku suunnattoman
iso rotta, tämän hyljätyn asunnon itsevaltias, tyynesti pitkin
pihaa pujahtaakseen kellareihin, vaikkei sen tarvinnut olla niin
vaatimaton, kun sen käytettävinä olivat kaikki mukavat salit ja
kamarit, jonne ei yksikään kissa päässyt sitä häiritsemään.

Jos tirkistäjänä oli ohikulkija tai muu utelias, jatkoi hän matkaansa
saatuaan omalta osaltaan todetuksi, että tämä hotelli oli autio.
Mutta jos sinne sattui joku naapuri, joka välitti rakennuksesta
enemmän, viipyi hän melkein aina niin kauan tähystämässä, että
hänen viereensä ilmestyi toinen naapuri samanlaisen uteliaisuuden
houkuttamana, ja silloin tavallisesti sukeutui heidän keskensä
puhelu, joka kävi seuraavaan suuntaan:

"Naapuri", virkkoi paikalle saapunut sille, joka tirkisteli, "mitä te
näette siellä kreivi de Balsamon talossa?"

"Naapuri", vastasi tirkistelijä toiselle, "minä näen rotan."

"Kah, antakaas minunkin katsoa."

Ja toinen utelias sovitti vuorostaan silmänsä reiän kohdalle.

"Näittekö sen?" kysyi väistynyt naapuri.

"Kyllä minä näen sen. Onpa se lihonut!"

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen ihan varma."

"Kai se on lihonut, kun ei sitä mikään häiritse."

"Ja sanottakoon mitä hyvänsä, mutta varmaankin on talossa vielä
jäljellä makupaloja."

"Makupaloja, niinkö?"

"Niin juuri, totta vie! Herra de Balsamo katosi niin kiireesti, että
häneltä edes jotakin unohtui."

"Mutta kuulkaapa, naapuri, kun talo on puoleksi palanut, mitä sinne
oikeastaan unohtuisi?"

"Se on totta, voisitte hyvinkin olla oikeassa."

Ja vielä kerran katseltuaan rottaa he erosivat kauhuissaan
siitä, että olivat niin paljon puhuneet niin salaperäisestä ja
arkatuntoisesta asiasta.

Siitä saakka, kun tämä talo tai paremmin sanoen sen osa oli palanut,
oli Balsamo todellakin ollut kadoksissa; taloa ei oltu kertaakaan
korjattu, vaan oli jätetty asumattomaksi.

Jättäkäämme tämä vanha hotelli kolkkona ja kosteana ylenemään yön
pimeyteen, parvekkeet lumen peitossa ja katto liekkien uurtamana,
jos kohta emme tahtoneet sitä sivuuttaa hetkiseksi pysähtymättä
kuin vanhan tutun eteen. Astuen sitten kadun poikki oikealle päin
katselkaamme kapeata ja korkeata taloa, joka rajoittuen paksun muurin
ympäröimään pieneen puutarhaan kohoaa harmaansinistä taivasta kohti
kuin korkea, valkoinen torni.

Tämän talon harjalla ylenee savupiippu kuin ukkosenjohdatin, ja juuri
sen kohdalla tuikkii korkeudessa loistava tähti.

Ylin kerros häipyisi näkymättömänä avaruuteen, ellei valonsäde
punaisi kahta etusivun kolmesta akkunasta. Muut kerrokset ovat
synkkiä ja pimeitä. Joko vuokralaiset nukkuvat? Säästävätkö he
peittojen alle ryömineinä kynttilöitä ja puita, jotka tänä vuonna
ovat niin kalliita? Ainakaan eivät nuo neljä huonekertaa anna mitään
elon merkkiä, kun taas viides kerros ei ainoastaan elä, vaan vielä
lisäksi säteilee aika pirteästi.

Kolkuttakaamme ulko-ovelle ja nouskaamme hämäriä portaita myöten; ne
päättyvät tähän viidenteen kerrokseen, jonne meillä on asiaa. Seinää
vasten nojaavat tikapuut johtavat ylimpään kerrokseen.

Ovessa riippuu sorkkarauta; rappusilla on olkimatto ja puinen
naulakko.

Kun ensimmäinen ovi on avattu, joudumme pimeään ja tyhjään
huoneeseen, siihen, jonka akkunassa ei ole valoa. Tämä kamari tekee
eteisen virkaa, ja siitä päästään toiseen, jonka kalustoon ja
yksityiskohtiin meidän sietää tarkoin tutustua.

Lattia tiilistä eikä puusta, karkeasti maalatut ovet, kolme
kellastuneella sametilla päällystettyä, pajusta kyhättyä nojatuolia
ja sohvan tapainen, joka vanhuuttaan kutistuneena on saanut patjansa
röyhelöisiksi. Nuorena sellainen sohva läikehti ja ponnahteli,
yli-ikäisenä se alistuu eikä enää istujaa nosta, ja kun se on
voitettu, -- kun sille istutaan, -- niin se kirkuu.

Huomiotamme kiinnittää heti kaksi muotokuvaa seinällä. Kynttilä
ja lamppu, toinen kolmijalkaisella sohvapöydällä, toinen uunin
reunustalla, suuntaavat valonsa siten, että nämä kaksi kuvaa ovat
polttopisteinä.

Ensimmäinen muotokuva on niin yleisesti tunnettu, että näköisyyden
huomaa heti: poimuhattu, pitkulaiset, kalpeat kasvot, himmeä katse,
suippoparta, kaulassa röyhelö; aivan ilmeisesti Henrik III, Ranskan
ja Puolan kuningas [murhattiin v. 1589. -- _Suom._].

Sen alla on huonosti kullatussa kehyksessä luettavana
mustakirjaiminen nimikirjoitus:

        HENRI DE VALOIS.

Toinen muotokuva, myöhemmin kullatussa kehyksessä, maalaukseltaan
yhtä veres kuin edellinen on ikivanha, esittää nuorta naista, jolla
on tummat silmät, hieno ja suora nenä, ulkonevat poskipäät, huulilla
varova ilme. Päässä hänellä on kokonainen rakennus hiuksia ja
silkkiteoksia, johon verraten Henrik III:n hattu on kuin myyränmätäs
pyramidin rinnalla.

Tämän kuvan alle on samoin mustin kirjaimin piirretty:

        JEANNE DE VALOIS.

Ja jos katseltuaan sammunutta tulipesää ja haalistuneella keltaisella
kirjosilkillä verhotun vuoteen mitättömiä pumpuliuutimia tahtoo
tietää, mitä yhteyttä näillä muotokuvilla ja viidennen kerroksen
asujamilla on keskenään, ei tarvitse muuta kuin kääntyä pieneen
tammipöytään päin, jonka ääressä yksinkertaisesti puettu nainen,
nojaten vasempaan kyynärpäähänsä, tarkastelee useita suljettuja
kirjeitä ja tutkii niiden osoitteita.

Tämä juuri on se nainen, jota kuva esittää. Kolmen askeleen päässä
hänestä, puoleksi uteliaassa, puoleksi kunnioittavassa asennossa,
seisoo pieni kuusikymmenvuotias kamarineitsyt, puvultaan kuin Greuzen
maalaama duenna.

"Jeanne de Valois", ilmoitti nimikirjoitus. Mutta jos tämä
nainen todella oli Valois-sukua, kuinka sieti Henrik III,
nautiskelija-kuningas, röyhelökauluksinen hekumoitsija, kuvattunakaan
tämmöisen kurjuuden näkyä, kun asianomaisella henkilöllä ei
ainoastaan ollut häneen sukulaissuhde, vaan hänen nimensäkin?

Omasta puolestaan tämä viidennen kerroksen nainen ei suinkaan ollut
ristiriidassa sen alkuperän kanssa, josta väitti polveutuvansa.
Hänellä oli valkoiset, hienot kädet, joita hän välistä lämmitteli
pitäen käsivarsiaan ristissä, ja pienet, sievät, pitkulaiset jalat,
joissa oli yhä vieläkin keimailevat samettitohvelit ja joita hän koki
myös lämmitellä polkemalla kivilattiaa yhtä liukasta ja kylmää kuin
Pariisia peittävä jäätikkö.

Pohjatuulen vinkuessa ovien ja akkunoiden raoista kamarineitsyt
kohautti hartioitaan surullisesti ja katsahti kylmään tulisijaan.

Mitä taas tuli hänen emäntäänsä, hypisteli hän yhä kirjeitä ja luki
niiden osoitteita. Ja aina, kun oli tarkastanut jonkun osoitteen,
teki hän pienen laskelman.

"Rouva de Misery", mutisi hän, "hänen majesteettinsa ensimmäinen
puvustonhoitajatar. Siltä taholta sopii odottaa vain kuusi
louisdoria, sillä minulle on jo ennenkin annettu."

Ja hän huokaisi.

"Rouva Patrix, hänen majesteettinsa kamarineitsyt, kaksi louisdoria."

"Herra d'Ormesson, puheillepääsy."

"Herra de Calonne, neuvo."

"Herra de Rohan, käynti luonani. Ja että hän tuleekin, siitä pidämme
huolta", lisäsi nuori nainen hymyillen.

"Meillä on siis", jatkoi hän samalla yksitoikkoisella äänellä, "ensi
viikon kuluessa taattuja tuloja kahdeksan louisdoria." Nyt hän
kohotti päätään.

"Clotilde", sanoi hän, "niistäkää tuota kynttilää." Eukko totteli ja
asettui taas paikalleen, vakavana ja tarkkaavaisena.

Tämäntapainen tutkistelu, joka kohdistui nuoreen naiseen, näkyi tätä
väsyttävän.

"Katsokaapa, hyvä ihminen", sanoi hän, "eikö olisi jäljellä
vahakynttilän pätkää, ja antakaa se minulle. Minä en siedä
talikynttilän valoa."

"Ei ole enää", vastasi eukko.

"Hakekaa nyt kuitenkin."

"Mistä?"

"Eteisestä."

"Siellä on hyvin kylmä."

"Mutta kuuletteko, juuri soi ovikello", huomautti nuori nainen.

"Rouva erehtyy", selitti itsepintainen eukko.

"Minusta tuntui, kuin soitettaisiin, Clotilde."

Nähdessään eukon vastustelevan hän antoi perään hiljakseen nuristen,
kuten ainakin henkilöt, jotka ovat jostakin syystä päästäneet
alaisensa anastamaan liiallisia oikeuksia.

Sitten hän taas syventyi laskelmiinsa.

"Kahdeksan louisdoria, joista olen kolme velkaa tässä korttelissa."

Tarttuen kynään hän kirjoitti:

"Kolme louisdoria... Viisi luvattu de la Mottelle, jotta hänen kävisi
mahdolliseksi elää Bar-sur-Aubessa. -- Miesparka! Avioliitostamme hän
ei ole rikastunut, mutta malttakaamme!"

Ja jälleen hän hymyili, tällä kertaa katsellen kasvojaan muotokuvien
välisessä kuvastimessa.

"Ja sitten", jatkoi hän, "matkat Versaillesista Pariisiin ja
Pariisista Versaillesiin, yksi louisdor."

Tämän uuden erän hän merkitsi menojen sarekkeeseen.

"Ja sitten viikon elanto, yksi louisdor."

Tämänkin hän kirjoitti muistiin.

"Puvustoon, ajoihin, juomarahoihin ovenvartijoille niissä aloissa,
missä käyn anomassa: neljä louisdoria. Onko tässä nyt kaikki?
Lasketaan yhteen."

Mutta kesken yhteenlaskuaan hän pysähtyi.

"Ovelle soitetaan, kuuletteko?"

"Ei, madame", vastasi eukko paikalleen kohmettuneena. "Ei meille
soiteta, vaan alemmas, neljänteen kerrokseen."

"Neljä, kuusi, yksitoista, neljätoista louisdoria: kuutta vähemmän,
kuin tarvitaan, ja vielä on uudistettava koko vaatevarasto ja
maksettava tuolle vanhalle hölmölle, jotta hänestä pääsisi eroon."

Sitten hän äkkiä huudahti suuttuneena:

"Mutta sanoinhan, että joku soittaa. Kuuletteko?"

Tällä kertaa olisi huonokuuloisinkin myöntänyt, että ulkoakuuluva
pyyntö oli täysin ymmärrettävä; kiivaasta kiskomisesta soittokello
ihan vavahteli sopessaan ja kilisi niin kauan, että kieli iski kellon
kupuun ainakin tusinan kertaa.

Tällä välin ja vihdoinkin liikahtaneen eukon rientäessä eteiseen
korjasi hänen emäntänsä vikkelästi kuin orava pöydältä kirjeet ja
paperit, työnsi ne kaikki laatikkoon ja kiireesti silmäiltyään, oliko
huoneessa kaikki kunnossa, istuutui sohvalle sovittaen asentonsa
nöyräksi ja murheelliseksi, kuten ainakin kärsivä, mutta kohtaloonsa
alistunut ihminen.

Mutta sanokaamme kohta, että vain jäsenet lepäsivät. Vilkas, levoton,
valpas silmä tiedusteli kuvastimelta, jossa näkyi ulko-ovi, ja
väijyvä korva valmistui käsittämään pienemmänkin äänen.

Kamarineitsyt avasi oven, ja eteisessä kuului mutistavan muutamia
sanoja.

Sitten lausui raikas ja miellyttävä, samalla myös päättäväinen ääni
nämä sanat:

"Täälläkö kreivitär de la Motte asuu?"

"Kreivitär de la Motte de Valois, niinkö?" toisti Clotilde honottaen.

"Niin, juuri sama. Sanokaapa, hyvä eukko, onko rouva de la Motte
kotona?"

"On, madame. Hän on liian huonovointinen voidakseen mennä
kaupungille."

Tämän keskustelun aikana, josta ei ainoakaan tavu ollut mennyt
sairaaksi mainitulta henkilöltä hukkaan, oli hän kuvastimesta
nähnyt, että Clotilden puhutteli nainen, joka ulkoasusta ja muusta
päättäen kuului yhteiskunnan yläluokkaan. Kohta hän siirtyi sohvalta
nojatuoliin, jättääkseen vieraalle kunniapaikan.

Vaihtaessaan istumapaikkaa hän ei voinut huomata, että vieras oli
kääntynyt rappusille päin ja sanonut varjoon jääneelle toiselle
henkilölle:

"Voitte tulla sisään, madame, täällä hän asuu."

Ovi suljettiin, ja ne molemmat naiset, joiden kuulimme kysyvän tietä
Saint-Clauden kadulle, olivat nyt kreivitär de la Motte de Valoisin
asunnossa.

"Kenet minun pitää ilmoittaa kreivittärelle?" kysyi Clotilde
valaisten kynttilällä naisten kasvoja uteliaasti, vaikka tosin
kunnioittavasti.

"Ilmoittakaa eräs nainen hyväntekeväisyysseurasta", vastasi vanhempi
tulijoista.

"Pariisista?"

"Ei; Versaillesista."

Clotilden jäljestä astuen vieraat joutuivat valaistuun huoneeseen
juuri sillä hetkellä, kun Jeanne de Valois vaivaloisesti nousi
nojatuolistaan tervehtiäkseen vieraita erittäin kohteliaasti.

Clotilde siirsi lähemmäs molemmat muut nojatuolit, jotta tulijat
saisivat valita istumapaikkansa, ja vetäytyi eteiseen harkitsevan
hitaasti, mistä saattoi aavistaa hänen aikovan oven takana kuunnella
nyt alkavaa keskustelua.




III

JEANNE DE LA MOTTE DE VALOIS


Jeanne de la Motten ensi huolena, voidessaan säädyllisesti taas
kohottaa katseensa, oli tarkastaa, millaisten ihmisten kanssa hän nyt
joutui tekemisiin.

Vanhempi tulijoista saattoi, kuten olemme maininneet, olla
kolmenkymmenen tai kahdenneljättä ikäinen; hän oli huomattavan
kaunis, vaikka hänen piirteissään kaikkialla ilmenevä kopeus tietysti
riisti kasvoilta osan sitä viehätystä, joka niissä olisi voinut olla.
Näin ainakin Jeanne päätteli siitä vähästä, mitä sai nähdä vieraan
kasvoja.

Vieras näet oli, valiten mieluummin nojatuolin kuin sohvan, asettunut
kauas lampunvalosta, istuen nurkassa, ja venyttänyt otsansa eteen
huppukauluksen reunaa niin, että se heitti varjoa hänen kasvoilleen.

Mutta pään ryhti oli niin ylpeä, katse niin vilkas ja niin
luonnollisesti avoin, että yksityispiirteitten ollessa piilossakin
tulijan saattoi kokonaisuuden nojalla huomata olevan kaunista ja
varsinkin ylhäistä sukua.

Hänen seuralaisensa, ainakin näyttäen vähemmän aralta, vaikka oli
neljää, viittä vuotta nuorempi, ei salannut todellista kauneuttaan.

Ihonvärin ja piirteitten puolesta ihailtavat kasvot; ohimot
paljastava hiuslaite, joka antoi soikeiden kasvojen esiintyä kaikessa
sulossaan; suuret sinisilmät, jotka olivat kirkkaan tyynet ja
samalla syvälle näkevät; miellyttävä suu, jolle luonto oli suonut
vilpittömyyden ja kasvatus ja seurustelu hienotunteisuuden; nenä,
jonka ei tarvinnut muotonsa vuoksi kadehtia mediciläistä Venusta. --
Kaikki tämä selvisi Jeannen nopealle silmäykselle. Harhaillen sitten
muihin yksityiskohtiin kreivitär saattoi havaita, että nuoremmalla
naisella oli hienompi ja notkeampi vartalo kuin toisella, laajempi ja
ääriviivoiltaan uhkeampi povi ynnä pullea käsi, kun taas vanhemman
käsi oli jäntevä ja hieno.

Jeanne de Valois teki nämä huomiot muutamissa sekunneissa, siis
nopeammin kuin olemme ehtineet ne tässä luetella. Sitten hän kysyi
hiljaisella äänellä, mikä onnellinen seikka oli antanut aihetta
vieraiden tuloon. Nämä katsahtivat toisiinsa, ja vanhemman annettua
merkin vastasi nuorempi nainen:

"Rouva... olette kai naimisissa?"

"Minulla on, madame, kunnia olla kelpo aatelismiehen, kreivi de la
Motten puoliso."

"No niin, rouva kreivitär, me olemme erään hyväntekeväisyyslaitoksen
johtajattaria. Meille on teidän tilastanne kerrottu semmoista, mikä
herättää osanottoa, ja senvuoksi olemme halunneet saada tarkkoja
lisätietoja teistä ja oloistanne."

Jeanne viivytteli vastausta hetkisen.

"Hyvät rouvat", lausui hän huomaten toisen vieraan olevan varuillaan,
"tuossa näette Henrik III:n muotokuvan. Hän oli esi-isäni veli, sillä
minä olen todellakin Valois-sukua, kuten teille lienee sanottu."

Ja nyt hän odotti uutta kysymystä luoden vieraisiinsa katseen, jossa
oli jonkinlaista ylpeätä nöyryyttä.

"Onko totta, kuten sanotaan, madame", kuului vanhemman naisen
vakava ja lempeä ääni, "että äitinne oli portinvartijana eräässä
Fontette-nimisessä talossa, lähellä Bar-sur-Seineä?"

Jeanne punastui tästä muistosta, mutta vastasi hämmentymättä:

"Se on totta, madame, äitini oli Fontette nimisen talon
portinvartija."

"Niinkö?" ihmetteli kysyjä.

"Ja kun äitini Marie Fossel oli harvinaisen kaunis", jatkoi Jeanne,
"rakastui häneen isäni ja nai hänet. Isäni puolelta minä olen
ruhtinaallista sukua. Madame, isäni kuului Saint-Remy de Valoisin
sukuun, polveutuen suoraan niistä Valoiseista, jotka ovat olleet
kuninkaina."

"Mutta kuinka olette joutunut näin hädänalaiseen tilaan, madame?"
tiedusti sama nainen, joka oli ennenkin kysynyt.

"Valitettavasti se on hyvinkin helppo käsittää."

"Minä kuuntelen."

"Ette voi olla tietämättä, että Henrik IV:n noustua valtaistuimelle,
jolloin kruunu siirtyi Valois-suvulta Bourboneille, vallasta
syöstyllä perheellä oli vielä muutamia jälkeläisiä, tosin jokseenkin
tuntemattomia, jotka kuitenkin epäämättä olivat samaa alkuperää kuin
nuo neljä niin onnettoman lopun saanutta veljestä."

Molemmat vieraat nyökkäsivät, ikäänkuin myöntämisen merkiksi.

"Nämä Valois-suvun jälkeläiset", jatkoi Jeanne, "jotka
huomaamattomina pelkäsivät herättävänsä uuden kuningasperheen
epäluuloa, vaihtoivat Valois-nimensä nimeen Remy erään maatilan
mukaan, ja tämännimisinä heitä tavataan sukuluettelossa Ludvig XIII:n
ajoista viimeisenedelliseen Valoisiin, isoisääni, saakka, joka
nähdessään kuningasvallan vakaantuneen ja entisen suvun joutuneen
unohduksiin ei enää katsonut olevan syytä riistää itseltään ainoata
perintöään, mainehikasta nimeä. Hän siis otti jälleen nimen Valois,
pysyen sennimisenä kaukana maaseudulla, tuntematonna ja köyhyydessä,
eikä Ranskan hovissa kukaan kuvitellut, että syrjässä valtaistuimen
loisteesta yhä oleskeli Ranskan entisten, ellei kuuluisimpien, niin
ainakin kovaonnisimpien kuningasten jälkeläinen."

Tähän Jeanne pysähtyi. Hän oli puhunut kaunistelematta ja
liioittelematta, johon seikkaan kuulijat panivat huomiota.

"Varmaankin teillä on todisteenne hyvässä kunnossa, madame", sanoi
vanhempi vieraista lempeästi, luoden tarkkaavan katseen siihen, joka
sanoi itseään Valoisien jälkeläiseksi.

"Oi, madame", vastasi tämä katkerasti hymyillen, "todisteista ei ole
puutetta. Isäni toimitti ne täyteen kuntoon ja kuollessaan, jätti ne
kaikki minulle, kun ei muuta perintöä ollut, mutta mitä etua siitä
on, vaikka voikin näyttää toteen tarpeettoman tai sellaisen totuuden,
jota ei kukaan tahdo tunnustaa?"

"Isänne on siis kuollut?" kysyi nuorempi vieras.

"Niin on, surullista kyllä."

"Maaseudullako?"

"Ei, madame."

"Siis Pariisissa?"

"Niin."

"Tässäkö asunnossa?"

"Ei, madame; isäni, parooni de Valois, kuningas Henrik III:n veljen
jälkeläinen, kuoli kurjuuteen ja nälkään."

"Mahdotonta!" huudahtivat vieraat yhtaikaa.

"Eikä täällä", jatkoi Jeanne, "ei tässä köyhässä kodissa, ei omassa
vuoteessaan, kuinka kehno se liekään ollut, vaan viheliäisimpien,
onnettomimpien vierustoverina. Isäni kuoli Pariisin Hôtel-Dieussä."
[Köyhäinsairaala. -- _Suom._]

Molemmat vieraat päästivät hämmästyksen huudon, jossa kuului kauhua.

Mielissään vaikutuksesta, jonka oli aikaansaanut taitavalla
esityksellään ja tämän loppuponnella, Jeanne pysyi liikkumatta,
silmät maahan luotuina ja käsi riipuksissa.

Vanhempi tulijoista tarkasteli häntä kiinteästi ja älykkäästi, mutta
kun ei havainnut tässä niin yksinkertaisessa ja luonnollisessa
murheessa mitään veijauksen tai halpamaisuuden tapaista, alkoi hän
taas puhua:

"Kertomuksestanne päättäen, madame, teillä on ollut kovin suuria
suruja, ja varsinkin isänne kuolema..."

"Voi, jos kertoisin teille, madame, elämäni vaiheet, niin
huomaisitte, ettei isäni kuolema ollut suurimpia surujani."

"Kuinka, madame, onko teistä siis isän menettäminen vähempiä
murheita?" ihmetteli vieras ankaran näköisenä rypistäen
kulmakarvojaan.

"On, madame, ja tämän sanoessani puhun kuitenkin hellänä tyttärenä.
Sillä kuollessaan isäni pääsi kaikista onnettomuuksista, jotka häntä
täällä maan päällä vainosivat ja yhä vainoavat hänen kovaonnista
perhettään. Murehtiessani hänen kuolemaansa tunnen siis tavallaan
iloa siitä ajatuksesta, että isäni on pelastunut ja ettei kuninkaiden
jälkeläisen enää tarvitse leipäänsä kerjätä!"

"Leipäänsä kerjätä!"

"Niin, sen sanon häpeämättä, sillä onnettomuuksistamme ei voi syyttää
isääni eikä minua."

"Mutta entä äitinne?"

"Yhtä suoraan, kuin juuri sanoin teille kiittäväni Jumalaa siitä,
että hän kutsui luokseen isäni, voin lausua pahoittelevani, että
Jumala on jättänyt äitini elämään."

Vieraat silmäilivät toisiaan, melkein väristen näin oudosta
puhetavasta.

"Olisiko epähienoa, madame, pyytää teiltä tarkempaa selontekoa
kovaonnisesta elämästänne?" kysyi vanhempi nainen.

"Epähienoa olisi minun puoleltani, jos väsyttäisin teitä
luettelemalla kärsimyksiä, jotka eivät mitenkään voi kiinnittää
mieltänne."

"Minä kuuntelen teitä", lausui majesteettisesti vanhempi vieras,
johon nuorempi samassa loi varoittavan silmäyksen.

Rouva de la Motte oli myös hämmästyen huomannut, että toisen naisen
äänessä oli käskevä sointu.

"Niin, minä kuuntelen siis", uudisti vieras hillitymmin, "jos
tahdotte olla niin hyvä ja kertoa."

Ja tahtomattaankin tehden vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen,
joka epäilemättä johtui vihantunteesta, siirteli näin puhunut nainen
hartioiden hytistessä jalkojaan, joita kosketus kylmään kivilattiaan
jäädytti. Silloin nuorempi sysäsi hänen eteensä nojatuolinsa alla
olevan jonkinlaisen jalkamaton, mutta tämä huomaavaisuus sai häneltä
osakseen nuhtelevan katseen.

"Pitäkää matto itseänne varten, sisar, te olette minua arempi."

"Anteeksi, madame", sanoi kreivitär de la Motte, "olen äärettömästi
pahoillani siitä, että vilustutte, mutta puut ovat viimeksi
taas kallistuneet kuudella livrellä, niin että ne nyt maksavat
seitsemänkymmentä livreä kuorma, ja minun varastoni loppui jo viikko
sitten."

"Lausuitte äsken, madame", palasi jälleen asiaan vanhempi vieras,
"olevanne pahoillanne siitä, että teillä on äiti."

"Niin, sellainen herjaus kaipaa tietysti selitystä, eikö niin,
madame?" vastasi Jeanne. "Ja selityksen saattekin, koska olette sitä
halunnut."

Kreivittäreltä kysynyt nyökäytti päätään myöntävästi.

"Minulla on jo ollut kunnia teille sanoa, madame, että isäni otti
vaimokseen alempisäätyisen naisen."

"Niin, hän nai portinvartijansa."

"Aivan niin. Äitini, Marie Fossel, jonka olisi pitänyt olla ylpeä ja
kiitollinen näin osoitetusta kunniasta, rupesi kuitenkin tuottamaan
isälleni turmiota, mitä ei ollutkaan vaikea toteuttaa, hän kun tahtoi
sillä vähällä, mitä hänen puolisonsa omisti, tyydyttää ylellisiä
halujaan. Saatuani isäni myymään viimeisenkin maapalansa hän
uskotteli isälleni, että tämän oli lähdettävä Pariisiin vaatimaan
itselleen nimensä mukaisia oikeuksia. Helppo oli viekoitella isäni,
joka kenties myös luotti kuninkaan oikeudenmukaisuuteen. Hän siis
saapui tänne muutettuaan rahaksi omaisuutensa pienet jätteet."

-- Paitsi minua oli vanhemmillani vielä poika ja toinen tytär. Poika,
yhtä onneton kuin minä, viettää mitätöntä elämää armeijassa, sen
alimmilla asteilla; sisarparkani jätettiin hyljättynä lähtöpäivän
aattoiltana kumminsa, erään maalaisen, talon edustalle.

-- Matka vei sen pienen rahamäärän, mikä meille oli jäänyt. Isäni
nääntyi tehdessään turhia ja hyödyttömiä anomuksia. Tuskin häntä
edes näki kotona, missä hän kurjuutta mukanaan tuoden tapasi vain
kurjuutta. Hänen poissa ollessaan äiti, joka tarvitsi uhria, purki
häijyyttään minua vastaan. Aluksi hän moitti minua siitä, että nautin
ruuasta osan. Vähitellen pidin parempana syödä vain leipää tai
olla ihan syömättä kuin istuutua kurjaan pöytään. Mutta äidiltäni
ei puuttunut aiheita rangaistuksiin: pienimmästäkin hakauksesta,
sellaisesta, josta toinen äiti olisi vain hymähtänyt, minun äitini
löi minua. Luullen minua auttavansa jotkut naapurit ilmaisivat
isälle, kuinka pahasti minua kohdeltiin. Isä koki minua puolustaa
äitiäni vastaan, mutta ei käsittänyt, että hänen suojeluksensa teki
hetkellisestä vihollisestani ikuisen syöjättären. Valitettavasti en
osannut isääni neuvoa omaksi edukseni, kun olin liian nuori, liian
lapsellinen. Osakseni tuli tuska, siinä kaikki.

-- Isäni sairastui, niin että hänen oli pakko pysyä aluksi kotona,
sitten vuoteessa. Silloin minut vietiin ulos isäni huoneesta, koska
muka väsytin häntä enkä voinut hillitä liikkumishaluani, joka on
lapsessa luonnollinen. Ja kun olin poissa hänen huoneestaan, jouduin
taas äitini varaan. Hän opetti minulle erään lauseen päntäten sitä
päähäni iskuilla ja mustelmilla; kun sitten osasin ulkoa tuon
nöyryyttävän lauseen, jota vaistomaisesti en tahtonut muistaa, -- kun
silmäni olivat itkusta punaiset, talutti hän minut alas portille, ja
kun kadulle ilmestyi joku hyvinpuettu henkilö, sysäsi äitini minut
häntä kohti käskien toistamaan hänelle saman lauseen, ellen tahtoisi
saada selkääni, niin että kuolisin.

"Voi hirveätä!" kuiskasi nuorempi vieras.

"Mikä lause se oli?" kysyi vanhempi nainen.

"Se kuului näin", selitti Jeanne. "Hyvä herra, säälikää pientä
orpotyttöä, jonka esi-isä on ollut Henri de Valois."

"Hyi sentään!" huudahti vanhempi vieraista inhosta käännähtäen.

"Mitä tuo lause vaikutti niihin, joiden puoleen te käännyitte?" kysyi
nuorempi nainen.

"Jotkut kuuntelivat ja armahtivat minua", vastasi Jeanne. "Toiset
suuttuivat ja uhkasivat. Toiset taas olivat niin hyväsydämisiä, että
varoittivat minua, koska muka olin suuressa vaarassa, jos tuommoinen
lause joutuisi viranomaisten korviin. Mutta minä tunsin vain yhden
vaaran -- sen, että olisin äidille tottelematon. Minussa oli vain
yksi pelko -- se, että saisin selkääni."

"Mitä sitten tapahtui?"

"Ah, madame, äitini toivo toteutui. Minä toin kotiin hiukan rahaa,
ja isäni sai nähdä edes muutamaksi päiväksi lykkääntyvän sen kauhean
muutoksen, joka häntä odotti: sairaalaan joutumisen."

Vanhemman vieraan piirteet kiristyivät, ja nuoremman silmiin tuli
kyyneliä.

"Vaikka tämä inhottava ammatti tuotti isälle hiukan lievitystä, nousi
mieleni sitä vastaan lopulta kapinaan. Eräänä päivänä en enää juossut
ohikulkijani perässä vaivaamassa heitä tavallisella lauseellani, vaan
istuuduin kadunkulmaan suojakiven juurelle, pysyen siinä osan päivää
kuin menehtyneenä. Illalla palasin kotiin tyhjin käsin. Äiti löi
minua niin, että seuraavana päivänä makasin sairaana. Silloin olivat
isältäni kaikki keinot lopussa, ja hänet täytyi viedä Hôtel Dieuhön,
jossa hän kuoli."

"Kauhea kertomus!" mutisivat molemmat vieraat.

"Mitä sitten teitte, kun isänne oli kuollut?" kysyi nuorempi nainen.

"Jumala armahti minua. Kun isä-parkani kuolemasta oli kulunut noin
kuukausi, katosi äitini rakastajansa, erään sotamiehen kanssa jättäen
meidät, veljeni ja minut, oman onnemme nojaan."

"Jäitte orvoiksi!"

"Voi, madame, aivan toisin kuin muut lapset, me olimme orpoja
vain niin kauan, kuin meillä oli äiti. Julkinen hyväntekeväisyys
alkoi pitää meistä huolta. Mutta kun kerjuu oli meistä inhottavaa,
kerjäsimme vain sen verran kuin tarvitsimme. Jumala on käskenyt
kaikkien luotujensa elää."

"Valitettavasti!"

"Mitä teille vielä kertoisin, madame? Kerran minulla oli onni
kohdata vaunut, jotka hitaasti nousivat rinnettä ylös Saint-Marcelin
etukaupungissa; takana seisoi neljä lakeijaa; vaunuissa istui kaunis,
vielä nuori nainen; ojensin häntä kohti käteni, ja hän kyseli
minulta; vastaukseni ja nimeni herättivät hänessä kummastusta, sitten
epäilystä. Annoin hänelle osoitteeni ja tietoja. Jo päivää myöhemmin
hän tiesi, etten ollut valehdellut. Hän otti meidät molemmat, veljeni
ja minut, huostaansa, sijoitti veljeni erääseen rykmenttiin ja minut
ompeluliikkeeseen. Näin pelastuimme molemmat nälkäkuolemasta."

"Eikö se nainen ollut rouva Boulainvilliers?"

"Juuri hän."

"Luullakseni hän on jo kuollut?"

"Niin on, ja hänen kuolemansa on taas syössyt minut kurjuuteen."

"Mutta hänen miehensä on vielä elossa ja rikas."

"Hänen miehensä on juuri syypää niihin kärsimyksiin, joita sain kokea
nuorena tyttönä, samoin kuin lapsena olin kärsinyt äitini vuoksi.
Suuremmaksi varttuneena lienen saanut hieman kauneutta; hän sen
huomasi ja tahtoi hyvistä töistään palkintoa, jota en hänelle suonut.
Näihin aikoihin rouva de Boulainvilliers kuoli, ja minä, joka olin
naitettu urhealle ja kelvolliselle sotilaalle, herra de la Mottelle,
jouduin miehestäni erilläni hyljätymmäksi kuin isäni kuoltua."

"Siinä on kertomus elämäni vaiheista, madame. Olen sitä lyhentänyt:
kärsimysten luetteleminen käy aina ikäväksi onnellisille, vaikka nämä
olisivat sääliväisiä, kuten te, hyvät rouvat, näytte olevan."

Tätä rouva de la Motten kertomuksen loppuosaa seurasi pitkä
äänettömyys, jonka vihdoin katkaisi vanhempi tulijoista.

"Entä miehenne, mitä hän tekee?"

"Mieheni on Bar-sur-Auben varusväessä; hän palvelee santarmistossa
odotellen puolestaan parempia päiviä."

"Olette kai esittänyt anomuksia hoviin?"

"Olen kyllä."

"Eikö Valois-nimi, asianmukaisesti todistettuna, ole herättänyt
myötätuntoa?"

"En tiedä, madame, mitä tunteita nimeni lienee herättänyt, sillä
yhteenkään anomukseeni en ole saanut vastausta."

"Tottahan olette tavannut ministereitä, kuninkaan, kuningattaren?"

"En ketään. Kaikkialla turha yritys", vastasi rouva de la Motte.

"Mutta ettehän voi kerjuulla elää!"

"En, madame, siitä olen vieraantunut. Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Voin kuolla nälkään kuten isäni."

"Onko teillä lapsia?"

"Ei, madame, ja jos mieheni saa surmansa kuninkaan palveluksessa,
pääsee ainakin hän kunnialla eroon kärsimyksistämme."

"Suokaa anteeksi, madame, että palaan erääseen kohtaan -- voitteko
esittää päteviä todisteita sukuperästänne?"

Jeanne nousi, penkoi eräästä lipastosta ja otti esille muutamia
papereita, jotka antoi kysyjälle. Mutta tahtoen käyttää hyväkseen
sitä hetkeä, jolloin vieras asiakirjoja tutkiakseen lähestyisi
valoa ja täysin paljastaisi kasvonsa, ilmaisi Jeanne tarkoituksensa
kiertämällä lampunsydäntä korkeammalle, jotta olisi parempi lukea.

Silloin vieras, ikäänkuin valo rasittaisi hänen silmiään, käänsi
selkänsä lamppuun ja siis rouva de la Motteen päin. Siinä asennossa
hän tarkoin luki ja vertaili papereita yksitellen.

"Mutta, madame", sanoi hän, "tässä on vain jäljennöksiä enkä näe
ainoatakaan alkuperäistä todistusta."

"Alkuperäiset asiakirjat ovat talletettuina varmaan paikkaan, ja minä
toisin ne nähtäväksi..."

"Jos siihen olisi tärkeä syy?" sanoi vieras hymyillen.

"Varmaankin on se syy tärkeä, joka minulle toimittaa kunnian nähdä
teidät luonani, mutta ne asiakirjat, joista nyt on puhe, ovat minulle
niin suuriarvoisia, että..."

"Ymmärrän. Niitä ette voi jättää kelle hyvänsä oudolle."

"Ah, madame", huudahti kreivitär saatuaan nyt vilaukselta nähdä
suosijattarensa kunnioitustaherättävät kasvot, "minusta ei tunnu,
että te olette outo ihminen."

Ja heti hän kiireesti aukaisi toisen lipaston, laukaisi jousen avulla
esille salaisen laatikon ja otti siitä todistusten kantakirjat, jotka
oli huolellisesti kätketty Valois-suvun vaakunalla koristettuun
salkkuun.

Vieras rupesi niitä tutkimaan tarkkaavaisesti ja sanoi sitten:

"Olette oikeassa, nämä asiakirjat ovat täysin pätevät; kehoitan teitä
jättämään ne asianomaiseen virastoon."

"Ja mitä luulette minun niillä saavuttavan, madame?"

"Epäilemättä eläkkeen itsellenne ja virkaylennyksen herra de la
Mottelle, jos hän aatelismiehenä vähänkään omasta puolestaan osoittaa
kuntoa."

"Puolisoni on maineeltaan nuhteeton, madame, eikä ole sotilaana
koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan."

"Se riittää, madame", lausui vieras verhoten taas kasvonsa
näkymättömiin.

Rouva de la Motte tarkkasi huolestuneena jokaista hänen liikettään.
Hän näki vieraan penkovan taskuaan, ja sieltä tuli aluksi esille
se kirjailtu nenäliina, joka oli kasvoja verhonnut, kun reessä
kiidettiin pitkin bulevardia, ja sitten pieni, noin tuuman paksuinen
ja muutaman tuuman pituinen rahakäärö.

Hyväntekeväinen nainen laski käärön lipastolle sanoen:

"Hyväntekeväisyysseuran toimisto on valtuuttanut minut tarjoomaan
teille, madame, tämän vähäisen avustuksen, odottaessanne tuntuvampaa
apua."

Rouva de la Motte katsahti kääröön.

"Kolmen livren rahoja", ajatteli hän, "ainakin viisikymmentä,
ellei juuri sataa. Kas vaan, niin sitä meille taivaasta putoo
sataviisikymmentä tai ehkä kolmesataa livreä. Mutta sata ei mahtune
noin lyhyeen kääröön; ja viidellekymmenelle se on liian pitkä."

Hänen tehdessään näitä huomioita olivat molemmat vieraat siirtyneet
ulommaiseen huoneeseen, missä Clotilde torkkui tuolilla lähellä
kynttilää, jonka punertava ja suitsuava sydän kohosi juoksevan
talikerroksen keskeltä.

Kitkerä ja ellottava lemu tarttui vanhemman vieraan kurkkuun. Hän
pisti hätäisesti kätensä taskuun ja otti sieltä pienen pullon.

Mutta Jeannen huutaessa Clotildea nimeltä tämä heräsi ja tarttui
kynttilänpätkään molemmin kourin. Hän piti sitä ylhäällä kuin
valotornia, valaistakseen pimeitä portaita, vaikka vieraat estelivät
sanoen tukehtuvansa.

"Näkemiin asti, rouva kreivitär!" huusivat lähtijät ja riensivät
rappusia alas.

"Missä voin saada kunnian lausua teille kiitokseni, hyvät rouvat?"
kysyi Jeanne de Valois.

"Siitä saatte sanan", vastasi vanhempi vieras kiirehtien alaspäin
niin nopeasti kuin suinkin pääsi.

Ja pian heidän askeleensa häipyivät kuulumattomiin.

Rouva de Valois lähti takaisin huoneeseensa maltittomasti haluten
varmuutta, olivatko hänen arvelunsa rahakääröstä oikeita. Mutta hänen
astuessaan ensimmäisen huoneen lävitse kalahti hänen jalkaansa jokin
esine vierähtäen matolta, jota käytettiin tukkimaan eteisen oven ja
lattian välistä rakoa.

Kumartua, siepata esine, rientää lampun ääreen -- se oli kreivitär de
la Motten ensi ajatus.

Löydetty esine oli pyöreä, laakea, jokseenkin yksinkertaisesti
koristettu kultarasia. Sisässä oli muutamia pastilleja hyvänhajuista
suklaata. Mutta niin laakea kuin se olikin, saattoi heti havaita,
että siinä oli kaksinkertainen pohja, jonka salaista ponninta
kreivittären kesti jonkun aikaa hakea.

Viimein hän löysi pontimen ja painoi sitä. Heti tuli näkyviin naisen
muotokuva, joka säteili uljasta, majesteettisen ankaraa kauneutta
ja jolle saksalainen hiuslaite ja komea, ritarimerkin kaltainen
kaulanauha antoi hämmästyttävän vieraan näön.

Rasian kannessa oli kirjaimista M ja T yhteen sovitettu nimimerkki
laakerikruunun ympäröimänä.

Kun muotokuva muistutti äskeisen vieraan, rouva de la Motten
hyväntekijättären kasvoja, oletti hän sitä hänen äitinsä tai
isoäitinsä kuvaksi, ja myönnettävä on, että hän ensi kiireessä juoksi
portaille kutsumaan vieraita takaisin. Mutta juuri silloin kuului
portti sulkeutuvan.

Sitten hän riensi akkunan luo huutaakseen heille, koska oli liian
myöhäistä heitä enää tavoittaa. Mutta Saint-Clauden kadun päässä,
missä se päättyi Saint-Louisin katuun, hän saattoi vain nähdä
keveiden kääsien ajavan poispäin.

Kun kreivittärellä ei enää ollut toivoa saada suosijoitaan
kutsutuiksi takaisin, silmäili hän rasiaa uudestaan, päättäen
toimittaa sen Versaillesiin. Sitten hän tarttui rahakääröön, joka oli
laskettu lipastolle.

"Enpä erehtynyt", ajatteli hän; "siinä onkin vain viisikymmentä
kolikkoa."

Ja auki reväisty käärepaperi vierähti lattialle.

"Kultarahoja! Kahden louisdorin rahoja!" huudahti kreivitär.
"Viisikymmentä kappaletta! Kaksituhatta neljäsataa livreä!"

Hänen silmissään kuvastui mitä ahnein riemu, kun taas Clotilde,
lumottuna nähdessään enemmän kultaa kuin oli ikinä ennen nähnyt,
seisoi suu auki ja kädet ristissä.

"Sata louisdoria!" toisti rouva de la Motte. "Nuo naiset ovat siis
kovin rikkaita! Kyllä minä saan heidät selville!"




IV

BÉLUS


Rouva de la Motte ei ollut erehtynyt luullessaan, että äsken
näkemänsä kääsit veivät pois hänen molemmat suosijattarensa.

Nämä olivat todellakin talon edustalla tavanneet senaikuiset kääsit,
joissa oli suuret pyörät, kevyt koppa, jalkapeite korkealla ja takana
mukava istuin palvelijalle. Valjaissa oli komea irlantilainen,
typpöhäntäinen ruunikko, joka oli hyvässä lihassa. Ajoneuvot oli
Saint-Clauden kadulle tuonut sama palvelija, joka oli ohjannut rekeä
ja jota oli nimitetty Weberiksi, kuten olemme edellä kuulleet.

Naisten saapuessa paikalle piteli Weber hevosta suitsista ja koetti
parhaansa mukaan hillitä tätä virmaa juoksijaa, joka tuimasti polki
yön lähestyessä yhä kovettuvaa lunta. Nähdessään naiset Weber sanoi:

"Madame, minä olin käskenyt valjastaa Scipion, jota on hyvin helppo
ohjata, mutta Scipio nyrjäytti jalkansa eilen illalla, eikä jäänyt
muita kuin Bélus, ja tämä on kiusallinen."

"No minun puolestani", vastasi vanhempi naisista, "sillä ei ole
väliä; tiedättehän, Weber, että minä olen tottunut ajamaan."

"Tiedän kyllä, että madame ohjaa oikein hyvin, mutta keli on kovin
hankala. Minne madame ajaa?"

"Versaillesiin."

"Siis bulevardin kautta?"

"Ei suinkaan, Weber. Nyt on pakkanen, ja bulevardeilla olisi kai
iljannetta. Kaduilla sensijaan ei ole niin vaikea kulkea, kun
tuhannet jalkamiehet ovat polkeneet lunta. Kas niin, Weber, lähdetään
nyt heti."

Weber hillitsi hevosta, kun naiset ketterästi nousivat kääseihin;
sitten hän hypähti takaistuimelle ja ilmoitti olevansa valmiina.

Vanhempi naisista kääntyi silloin seuralaisensa puoleen ja kysyi:

"Sanokaapa nyt, Andrée, mitä siitä kreivittärestä ajattelette?"

Samassa hän hellitti ohjaksia, ja hevonen lähti kuin salama
liikkeelle ja kääntyi Saint-Louisin kadun kulmasta.

"Minusta näyttää, madame", vastasi Andréeksi nimitetty nainen, "että
rouva de la Motte on köyhä ja kovin onneton."

"Hyvin kasvatettu, eikö niin?"

"Epäilemättä."

"Olette häntä kohtaan kylmä, Andrée."

"Jos täytyy tunnustaa, niin hänen piirteissään on jotakin ovelaa,
mikä ei minua miellytä."

"Te olette epäluuloinen, Andrée, sen kyllä tiedän; teitä
miellyttääkseen pitää olla täydellinen. Minun mielestäni tuo pikku
kreivitär on mielenkiintoinen ja yksinkertainen ylpeydessään ja
nöyryydessään."

"Se on hänen onnekseen, madame, kun on osannut miellyttää teidän..."

"Varokaa!" huudahti nainen kääntäen äkkiä hevostaan syrjään, kun
Saint-Antoinen kadun kulmassa muuan kantaja oli joutua sen alle.

"Varokaa!" huusi myös Weber ukkosenäänellä.

Ja kääsit jatkoivat taas kulkuaan.

Mutta mies, joka oli pelastunut onnettomuudesta, kuului kiroilevan,
ja siihen liittyi kuin kaikuna useita nurisevia ääniä kannattaakseen
häntä mitä vihamielisimmillä huudoilla kääsejä vastaan.

Muutamissa sekunneissa oli Bélus jättänyt emäntänsä ja herjaajain
välille koko sen alan, joka ulottuu Saint-Cathérinen kadulta
Baudoyer-torille.

Kuten tunnettua, haaraantuu tie tässä, mutta taitava ajajatar
poikkesi päättävästi Tixérandrie-kadulle, vaikka se on väkirikas,
ahdas, eikä vähääkään ylimyksellinen.

Huolimatta hänen usein toistuneista varoitushuudoistaan ja Weberin
ärjymisestä kuultiin siellä yhtä mittaa jalkamiesten taholta:

"Vietävän kääsit!... Hiiteen ne kääsit!"

Bélus kulki siitä kuitenkin lävitse, ja hento naiskäsi pani sen
juoksemaan nopeasti ja varsinkin taitavasti lumisohjossa tai vielä
vaarallisemmalla kohvajäällä purojen ja kuoppien poikki.

Vastoin kaikkea pelkoa ei kuitenkaan sattunut tapaturmaa; etualaa
valaisi heleä lyhty, jollaista ylellisyyttä poliisi ei vielä vaatinut
senaikuisilta kääseiltä.

Vaikka siis ei ollut sattunut onnettomuutta, ei kolhaistu toisia
ajoneuvoja tai kadunkulmien suojakiviä eikä kaadettu ainoatakaan
jalkamiestä, mikä oli ihmeellistä, jatkuivat kuitenkin huudot ja
uhkaukset.

Yhtä nopeasti ja onnekkaasti kuljettiin Saint-Médéricin,
Saint-Martinin ja Aubry-le-Boucher-kadut.

Olisi voinut luulla, että hienompia kaupunginosia lähestyttäessä viha
ylimyksellisiä kääsejä vastaan lauhtuisi.

Mutta kävi päinvastoin; heti kun Bélus oli astunut
Ferronnerie-kadulle, huomasi alhaison sadatusten yhä vainoama Weber,
että kääsien kulkiessa ihmisiä kerääntyi ryhmiin sivuille. Vieläpä
jotkut näkyivät aikovan juosta niitä tavoittamaan.

Weber ei kuitenkaan tahtonut huolestuttaa emäntäänsä. Hän näki,
kuinka kylmäverisesti ja sukkelasti tämä ohjasi hevosta pujahtamaan
kaikkien niiden elottomien ja elollisten vastusten välitse, joista
riippuu pariisilaisen ajajan sekä epätoivo että voitonriemu.

Bélus taas, teräksisten kintereittensä varassa, ei ollut kertaakaan
edes luiskahtanut; niin hyvin osasi ohjaksia pitelevä käsi varjella
sitä vieruilta ja syvennyksiltä.

Nyt ei kääsien ympärillä enää muristu, vaan räyhättiin. Ajajatar
huomasi sen, ja katsoen vihamielisyyden saavan alkunsa jostakin
tavallisesta syystä, kuten vaikeasta ajasta ja mielten ärtyisyydestä,
hän päätti lyhentää tätä kiusausta.

Hän maiskutti kielellään, ja tämä kehoitus sai Béluksen vavahtamaan,
ja sitten jatkui kulku täyttä ravia. Myymälät sivuutettiin nopeasti,
ja jalkamiehet heittäytyivät syrjään.

"Varokaa! varokaa!" kuului lakkaamatta.

Kääsit olivat jo saapuneet lähelle Palais-Royalia ja juuri
kiitäneet ohi Coq-Saint-Honorén kadun, jonka suulla kaunein luminen
kartiopatsas vielä jokseenkin ylpeästi piti pystyssä suojasään
supistamaa huippuaan, joka oli kuin karamelli, kun lapsi on imemällä
sitä suipentanut.

Patsaassa oli ylimpänä koristeena tuuhea, tosin jo hieman haalistunut
nauhatöyhtö, ja siihen oli kiinnitetty kahden lyhdyn välissä kieppuva
taulu, johon tämän kaupunginkorttelin julkinen kirjuri oli pelkillä
"suurilla" kirjaimilla piirtänyt seuraavat neljä säettä:

    Kuningatar niin viehkeän ylväs
    kuninkaan lempeän vierell' on;
    ei häivy kuin tää hetken pylväs
    sun kansasi rakkaus rajaton.

Tällä kohtaa Bélus tapasi ensimmäisen vakavan esteen. Muistopatsasta
ruvettiin juuri valaisemaan ilotulituksella, ja sen ympärille oli
kasaantunut paljon uteliaita, joiden tiheän joukon lävitse ei voinut
ravata. Täytyi siis antaa hevosen kulkea käyden.

Mutta Béluksen oli nähty tulevan salamannopeasti ja kuultu ne huudot,
jotka sitä saattoivat, ja vaikka sen juoksu oli esteen sattuessa
jyrkästi pysäytetty, tuntui kääsien näkeminen tekevän kansanjoukkoon
mitä pahimman vaikutuksen. Kuitenkin ihmiset vielä jakaantuivat
kahtaalle.

Mutta jääpatsaan jälkeen ilmestyi kansankokous toisesta syystä.

Palais-Royalin ristikkoportit olivat auki, ja pihalla oli
suunnattomien rovioiden ääressä lämmittelemässä kokonainen armeija
kerjäläisiä, joille Orleansin herttuan lakeijat jakelivat keittoa
savimaljoissa.

Mutta vaikka lämmitteleviä ja syöjiä olikin paljon, oli
kuitenkin enemmän niitä, jotka katselivat heidän syömistään ja
lämmittelemistään. Pariisissa onkin tapana, että mitä tahansa joku
tekee, aina hän saa katselijoita.

Voitettuaan ensi esteen, oli kääsien siis pakko pysähtyä toisen
eteen, niinkuin laivan käy karien keskellä.

Nyt ne huudot, jotka tähän asti olivat vain epäselvänä meluna tulleet
molempien naisten korviin, kuuluivat selvästi räyhääjien joukosta.

Huudettiin:

"Alas kääsit! Alas musertajat!"

"Meillekö noin huudetaan?" kysyi ohjaksissa oleva nainen
seuralaiseltaan.

"Pelkään, madame, että todellakin niin on laita", vastasi tämä.

"Olemmeko ketään musertaneet?"

"Emme ketään."

"Alas kääsit! Alas musertajat!" kirkui joukko vimmoissaan.

Nousi myrsky, hevosen suitsiin tartuttiin, ja Bélus, joka ei
suvainnut töykeiden käsien kosketusta, hyppi pystyyn ja korskui
kauheasti.

"Komisariuksen luo, komisariuksen luo!" ulvoi muuan ääni.

Molemmat naiset silmäilivät toisiaan hämmästyneinä.

Heti toistivat tuhannet äänet:

"Komisariuksen luo!"

Sillä välin kurkistivat jotkut uteliaat kuomin alle, ja kohta kuului
joukossa huomautuksia.

"Ahaa, siinä on naisia!" sanoi muuan.

"Niin, nukkeja, jonkun Soubisen omia tai jonkun d'Henninin
hempukoita."

"Oopperanaisia, jotka luulevat saavansa ajaa köyhien yli kun niillä
on kymmenen tuhatta livreä kuussa, millä voi maksaa sairaalan laskun."

Tälle viimeiselle letkaukselle hurrattiin riivatusti.

Kumpaankin naiseen tämä kohtaus vaikutti eri tavalla. Toinen vetäytyi
syvemmälle kääseihin kalpeana ja vavisten. Toinen pisti rohkeasti
päänsä esille rypistäen kulmakarvojaan ja huulet yhteen puristettuina.

"Voi, madame, mitä aiotte?" huudahti hänen seuralaisensa ja veti
häntä takaisin päin.

"Poliisikomisariuksen luo!" kirkuivat raivostuneimmat edelleen,
"jotta niistä otetaan selko."

"Voi, voi, madame, nyt olemme hukassa", kuiskasi nuorempi nainen.

"Rohkeutta, Andrée, rohkeutta vain!" vastasi toinen.

"Mutta teidät nähdään, ehkä tunnetaan!"

"Katsokaa takaruudusta, onko Weber vielä paikallaan."

"Hän koettaa astua maahan, mutta joukko piirittää häntä; kuitenkin
hän pitää puoliaan. Kah, nyt hän jo tulee."

"Weber, Weber, auttakaa meitä astumaan ulos", sanoi nainen saksaksi.

Kamaripalvelija totteli, ja pari kertaa sysättyään hartioillaan
tungettelijat tieltään hänen onnistui avata kääsien jalkapeite.

Molemmat naiset hypähtivät kevyesti maahan.

Sillä välin joukko kävi hevosen ja kääsien kimppuun, joiden koppaa
ruvettiin särkemään.

"Mutta mitä ihmettä nyt on tekeillä?" jatkoi vanhempi nainen yhä
saksaksi. "Ymmärrättekö tekään siitä mitään, Weber?"

"Kunniani kautta, madame, en vähääkään", vastasi palvelija, jolta
saksan kieli sujui paljoa paremmin kuin ranska ja joka samalla jakeli
kelpo potkuja pitääkseen hyökkääjiä loitolla.

"Eiväthän nuo ole ihmisiä, vaan villipetoja!" puhui nainen edelleen
saksankielellä. "Mitä heillä on minua vastaan, sanokaapa!"

Sillä hetkellä kuului kohtelias ääni, joka oli merkillisesti
ristiriidassa kaikkialta tulevien uhkausten ja loukkausten kanssa,
vastaavan heille puhtaalla saksinmurteella:

"Teitä, madame, syytetään siitä, että rikotte tänä aamuna julkaistua
poliisimääräystä, jonka mukaan ei saa ennen kevään tuloa kulkea
kääseillä, ne kun ovat hyvälläkin kivityksellä vaarallisia, mutta
jalkamiehille ihan murhaavat silloin, kun on iljankoa eikä niiden
pyöriä voi väistää."

Nainen kääntyi katsomaan, mistä tämä ystävällinen ääni tuli uhkaavien
huutojen keskeltä. Silloin hän huomasi nuoren upseerin, jonka oli
varmaankin täytynyt heitä lähetäkseen rynnistellä yhtä urheasti kuin
Weber ponnisteli pysyäkseen paikallaan.

Nuoren miehen hienot ja sirot piirteet, komea vartalo ja uljas ilme
miellyttivät naista, joka kiirehti vastaamaan saksaksi:

"Voi, hyvä Jumala, minä en tiennyt sitä määräystä; minulla ei siitä
ollut mitään tietoa."

"Oletteko ulkomaalainen, madame?" kysyi nuori upseeri.

"Olen, monsieur; mutta sanokaa, mitä nyt on tehtävä? Kääsini
rikotaan."

"Täytyy antaa rikkoa, madame, ja sillaikaa pujahtaa pois.
Pariisin rahvas on raivoissaan rikkaita vastaan, jotka komeilevat
ylellisyydellään keskellä kurjuutta, ja tänä aamuna annetun
määräyksen nojalla teidät viedään poliisikomisariuksen luo."

"Ei koskaan!" huudahti nuorempi nainen, "ei koskaan!"

"Jos niin on", huomautti upseeri nauraen, "niin käyttäkää hyväksenne
aukkoa, jonka tungoksessa toimitan, ja menkää pakoon."

Nämä sanat lausuttiin niin suorasukaisesti, että molemmat muukalaiset
ymmärsivät upseerin kuulleen alhaison huomautukset sellaisista
tytöistä, joita herrat de Soubise ja d'Hennin elättivät. Mutta nyt ei
ollut aika olla arkatuntoinen.

"Antakaa meille käsivartenne, monsieur, ja saattakaa jollekin
ajuriasemalle", sanoi vanhempi nainen käskevällä äänensävyllä.

"Minäpä olen tuuminut panna hevosenne nousemaan takajaloilleen, ja
kun siitä syntyy aika sekamelska, voitte sillaikaa paeta, sillä",
lisäsi nuori mies, jonka teki kovasti mieli päästä eroon vaarallisen
suojeluspuuhansa vastuusta, "ihmiset kyllästyvät jo kuulemaan meidän
puhuvan outoa kieltä."

"Weber!" huusi nainen kovalla äänellä, "toimita niin, että Bélus
nousee pystyyn ja saadaan tuo joukko pelästymään ja väistymään."

"Ja sitten, madame?"

"Sitten jäät tänne, ja me lähdemme."

"Entä jos ne särkevät vaununkopan?"

"Särkekööt, älä siitä huoli; pelasta Bélus, jos voit, ja varsinkin
itsesi; muuta en pyydä."

"Hyvä on, madame", vastasi Weber.

Ja kohta hän kutitti arkahermoista irlantilaista hevosta, niin
että tämä hypähti pystyyn keskellä linnanpihaa ja kaatoi kumoon
innokkaimmat, jotka olivat tarttuneet suitsiin ja aisoihin. Silloin
syntyi hirmuinen kauhu ja sekasorto.

"Tänne käsivartenne, monsieur", sanoi nyt nainen upseerille; "tulkaa,
pikku ystäväni", lisäsi hän kääntyen Andréehen päin.

"No mennään sitten, rohkea nainen!" mutisi upseeri hiljaa ja tarjosi
ihailevin mielin käsivartensa sille, joka oli sitä pyytänyt.

Muutamassa minuutissa hän oli saattanut molemmat naiset läheiselle
torille, missä oli ajoneuvoja odottamassa kyytejä, ajurien torkkuessa
istuimillaan ja hevosten kaivatessa, silmät puoliummessa ja päät
riipuksissa, laihaa ilta-apettaan.




V

MATKA VERSAILLESIIN


Molemmat naiset olivat nyt turvassa alhaison hyökkäyksiltä, mutta oli
pelättävä, että jotkut heitä seuranneet uteliaat antaisivat heidät
ilmi ja uudistaisivat sellaisen kohtauksen, joka oli äsken sattunut,
ja ettei enää kenties voisi niin helposti pelastua.

Nuori upseeri otti lukuun tämän mahdollisuuden, päättäen siitä,
kuinka innokkaasti hän koki herättää ajuria, joka oli istuimelleen
enemmän kohmettunut kuin torkahtanut.

Oli niin kauhean kylmä, että vastoin ajurien tapaa, he kun kilvan
vievät toisiltaan kyytejä, ei yksikään näistä neljäkolmatta souta
tunnilta vaativista kiidättäjistä edes hievahtanut, ei sekään, jota
puhuteltiin.

Upseeri tarttui ajurin viheliäisen päällysnutun kaulukseen ja sai
hänet lopulta kiivaasti ravistamalla selviämään jähmetyksestään.

"Halloo, kuuletko?" huusi nuori mies hänen korvaansa, kun näki
hänessä elon merkkejä.

"Tässä olen, herra, tässä juuri", vastasi ajuri yhä vielä uinaillen
ja horjuen istuessaan kuin juopunut.

"Minne on matka, arvoisat naiset?" kysyi upseeri, puhuen edelleen
saksaa.

"Versaillesiin", vastasi vanhempi nainen samalla kielellä.

"Vai Versaillesiin!" ihmetteli ajuri. "Sanoitteko: Versaillesiin?"

"Juuri niin."

"Kai, kai Versaillesiin! Neljä ja puoli lieuetä [lieue on 4444
metriä. -- _Suom._] tämmöistä iljankoa! Ei ikinä!"

"Maksetaan hyvin", selitti vanhempi saksalaisnainen.

"Siitä maksetaan", toisti upseeri ajurille ranskaksi.

"No paljonko?" tokaisi tämä kuskipenkiltään eikä näkynyt heihin
erityisesti luottavan. "Herra upseeri kai ymmärtää, että tässä
tarvitaan muutakin kuin ajaa Versaillesiin; sieltähän täytyy päästä
myös takaisin."

"Riittääkö yksi louisdor?" ehdotti nuorempi nainen upseerille, puhuen
hänkin saksaa.

"Sinulle tarjotaan louisdor", käänsi upseeri ranskankielelle.

"Yksi louisdor, ei siinä ainakaan liikaa ole", nurisi ajuri. "Sillä
retkellä voin taittaa hevosiltani koivet."

"Kuules nyt, vintiö, jos ajat täältä la Muetten linnaan, ei
sinulla ole oikeutta vaatia enempää kuin kolme livreä, ja sehän
on jo puolitiessä. Kun lasketaan sen taksan mukaan, riittää meno- ja
paluumatkasta kaksitoista livreä, mutta nyt sinulle tarjotaan
kaksikymmentä neljä."

"Voi, älkää tinkikö!" pyysi vanhempi nainen. "Kaksi louisdoria,
kolme, kaksikymmentä louisdoria, kunhan vain lähdetään heti eikä
matkalla minnekään pysähdytä."

"Yksi louisdor riittää, madame", vastasi upseeri. Kääntyen sitten
ajurin puoleen hän lisäsi:

"No olkoon, senkin lurjus, mutta alas sieltä istumasta ja aukaise
vaunujen ovi!"

"Maksu ennakolta!" vaati ajuri.

"Vai sitä sinä vaadit!"

"Sitä, ja siihen minulla on oikeus."

Upseeri näytti aikovan rynnätä hänen kimppuunsa.

"Maksetaan etukäteen, maksetaan", ehätti vanhempi nainen ja pisti
kiireesti käden taskuunsa.

"Voi Jumalani!" kuiskasi hän seuralaiselleen, "minulla ei olekaan
kukkaroa."

"Todellako?"

"Entä te, Andrée, onko teillä kukkaronne?" Nuori nainen kopeloi nyt
vuorostaan taskussaan yhtä levottomasti.

"Minä... ei minullakaan."

"Hakekaa joka taskusta."

"Ei se auta!" huudahti nuori nainen harmistuneena, sillä hän huomasi
upseerin pitävän heitä silmällä tämän pulman aikana, ja kuskina
istuva koiranleuka avasi jo leveän suunsa nauruun onnitellen itseään
siitä, mitä mielessään ehkä piti hyvänä varokeinona.

Molemmat naiset hakivat turhaan; kumpikaan ei löytänyt edes yhtä
kolikkoa.

Upseeri näki heidän hermostuvan, punastuvan ja taas kalpenevan. Tila
kävi kiusalliseksi.

Naiset aikoivat jättää pantiksi jotkin ketjut tai muun koristeen,
mutta silloin upseeri, säästääkseen heiltä lisäharmin, joka olisi
loukannut heidän hienotunteisuuttaan, otti kukkarostaan yhden
louisdorin ja antoi sen ajurille.

Tämä otti rahan, tarkasti ja punnitsi sitä kädessään, sillä välin kun
toinen naisista kiitti upseeria; sitten hän avasi vaunujen oven, ja
nainen nousi niihin seuralaisensa kera.

"Ja nyt, senkin pöhkö", sanoi nuori mies ajurille, "viet nämä naiset
rivakasti ja varsinkin rehellisesti, kuuletko?"

"Sitä ei teidän, upseeri, tarvitse minulle muistuttaa. Sehän on
itsestään selvää."

Tämän lyhyen puhelun aikana naiset neuvottelivat keskenään.
Heistä tuntui todellakin kauhealta nähdä, että heidän oppaansa ja
suojelijansa oli aikeissa poistua.

"Madame", lausui hiljaa nuorempi nainen, "hän ei saa meitä jättää."

"Miksi ei? Kysytään häneltä, mikä on hänen nimensä ja osoitteensa.
Huomenna lähetämme hänelle takaisin hänen rahansa ja liitämme siihen
kiitokset, jotka te saatte kirjoittaa."

"Ei, madame, ei, pitäkäämme hänet mukana, sitä rukoilen teiltä. Jos
ajuri vilpistelee tai alkaa matkalla rettelöidä... nyt on hyvin huono
keli... keltä silloin voimme pyytää apua?"

"Mutta onhan meillä hänen numeronsa ja asianomainen lupakirjansa."

"Hyvä kyllä, madame, ja senkin tiedän, että voisitte jälkeenpäin
toimittaa hänelle selkäsaunan; mutta sittenkään ette ehtisi takaisin
Versaillesiin tänä iltana, ja mitä silloin sanottaisiin, Herran
nimessä!"

Vanhempi naisista alkoi harkita.

"Se on totta", myönsi hän.

Mutta tällöin upseeri jo kumarsi sanoakseen hyvästi.

"Hyvä herra, kuulkaa", sanoi Andrée saksaksi, "vielä sananen, jos
suvaitsette."

"Kuten käskette, madame", vastasi upseeri ilmeisesti kiusaantuneena,
mutta yhä pysyen näöltään, ääneltään, vieläpä sävyltään täydellisen
kohteliaana.

"Hyvä herra", jatkoi Andrée, "kun jo olette meille osoittanut niin
suuria palveluksia, ette voine enää olla suostumatta erääseen
pyyntöömme."

"Puhukaa."

"No niin, meidän täytyy tunnustaa, että pelkäämme tuota ajuria, joka
alusta saakka rettelöitsi."

"Suotta te olette levottomia", vastasi upseeri. "Minä tiedän hänen
numeronsa, 107, ja hänen lupakirjansa on annettu osastosta Z. Jos hän
teille tuottaisi ikävyyksiä, kääntykää minun puoleeni."

"Teidän puoleenne!" virkkoi Andrée vahingossa ranskaksi. -- "Kuinka
te pyydätte meitä kääntymään puoleenne, kun emme tiedä edes nimeänne."

Nuori mies astahti askeleen taaksepäin.

"Vai puhutte te ranskaa!" huudahti hän ällistyneenä. "Osaatte
ranskaa, mutta olette jo puoli tuntia piinannut minua mongertamaan
saksaa! Todellakin, madame, se on häijyä."

"Anteeksi, monsieur", tarttui nyt puheeseen ranskaksi toinen nainen,
joka riensi uljaasti auttamaan hätääntynyttä seuralaistaan. "Voinette
käsittää, että vaikkemme olisikaan muukalaisia, emme silti ole
kotiutuneet Pariisiin, saatikka ajurinvaunuihin. Olette kylliksi
maailmanmies ymmärtämään, ettemme nyt ole siinä asemassa, mikä meille
kuuluu. Tekisitte meille huonon palveluksen, jos teette sen vain
puoliksi. Epähienoa olisi ruveta vähemmän hienotunteiseksi kuin mitä
olette tähän asti ollut. Meillä on teistä hyvä käsitys, monsieur;
älkää käsittäkö meitä pahalta kannalta, ja jos voitte meille tehdä
palveluksen, tehkää se ilman ehtoja tai sallikaa meidän kiittää teitä
ja etsiä itsellemme muuta tukea."

"Madame", vastasi upseeri, hämmästyneenä tuntemattoman ylevästä ja
samalla viehättävästä äänensävystä, "odotan käskyjänne."

"Olkaa siis niin hyvä ja astukaa vaunuihin."

"Teidän seuraanne?"

"Niin, ajaaksenne meidän kanssamme."

"Versaillesiin asti!"

"Juuri niin, monsieur."

Vastaamatta enää mitään upseeri nousi ajoneuvoihin, istuutui selkä
ajuriin päin ja huusi tälle:

"Anna mennä!"

Kun vaunujen ovet oli suljettu ja nahkasuojukset ja turkikset
levitetty heidän kaikkien peitteeksi, lähtivät vaunut liikkeelle
pitkin Saint-Thomas du Louvren katua, sitten Karusellitorin poikki ja
edelleen pitkin rantakatuja.

Upseeri kyyristyi nurkkaan, vastapäätä vanhempaa naista, käärien
univormutakkinsa huolellisesti polviensa ympärille.

Vaunuissa oltiin aivan ääneti.

Joko ajuri tahtoi tarkoin pysyä lupauksessaan taikka upseerin
läsnäolo arvossa pidettävällä pelolla esti häntä poikkeamasta
rehellisyyden polulta, mutta ainakin hän pani laihat koninsa
hellittämättä juoksemaan rantakatujen ja Conférencetien iljanteisella
kivityksellä.

Sillä välin vaunujen sisusta vähin erin lämpeni kolmen ihmisen
hengityksestä. Ilmassa tuntui hienoa hajuainetta, herättäen nuoren
miehen aivoissa vaikutelmia, jotka hetki hetkeltä kävivät vähemmän
epäsuosiollisiksi hänen seuralaisiaan kohtaan.

"Nuo naiset", ajatteli hän, "ovat jossakin yhtymäpaikassa viipyneet
liian kauan ja palaavat nyt Versaillesiin hieman peloissaan ja
hämillään."

"Mutta sittenkin", jatkoi upseeri itsekseen, "jos he ovat
säätyhenkilöitä, kuinka he kulkevat kääseissä, ja varsinkin, kuinka
he itse ohjaavat?"

No siihen on helppo keksiä vastaus.

Kääsit olivat kolmelle liian ahtaat, eikä kaksi naista ota itselleen
sitä harmia, että palvelija istuu heidän vieressään.

Mutta ei kummallakaan rahaa! Kiusallinen seikka, jota sietää harkita.

Epäilemättä oli kukkaro palvelijan hallussa. Kääsit, jotka lienevät
nyt rikki, olivat perin komeat, ja hevonen... mikäli asiaa ymmärrän,
oli hyvinkin sadanviidenkymmenen louisdorin hintainen.

Ei suinkaan muut kuin rikkaat naiset voi kevyesti luopua semmoisista
ajoneuvoista ja semmoisesta hevosesta. Rahanpuute ei siis merkitse
kerrassaan mitään.

Niin kyllä, mutta tuo vimma puhua vierasta kieltä, vaikka ovat
ranskalaisia?

Olkoon; mutta sehän juuri osoittaa hienoa kasvatusta.
Seikkailijattarien ei ole tapana puhua saksaa niin täydellisesti,
kuin olisivat saksalaisia, ja samalla ranskaa kuin Pariisin naiset.
Sitäpaitsi näissä naisissa on synnynnäistä hienoutta. Nuoremman
pyyntö oli liikuttava. Vanhemman vaatimus oli ylevän käskevä. Ja
sitten todellakin, -- jatkoi nuori mies mietteitään, sijoittaen
miekkansa niin, ettei se olisi naisten tiellä, eikö olisi pidettävä
sotilaalle vaarallisena viettää pari tuntia vaunuissa kahden kauniin
naisen kanssa?

Niin, kauniita ja hienotunteisia he ovat, lisäsi hän, sillä he ovat
vaiti odottaen, että minä aloitan keskustelun.

Molemmat nuoret naiset taas varmaankin ajattelivat nuorta upseeria,
kuten tämä ajatteli heitä; sillä juuri silloin, kun upseeri teki
johtopäätöksensä, kääntyi toinen naisista seuralaiseensa päin ja
sanoi englanninkielellä:

"Pikku ystäväni, niin tuo ajuri meitä kuljettaa kuin vainajia;
tällä tapaa emme ikinä pääse Versaillesiin. Lyön vaikka vetoa, että
saattaja-poloisemme ihan nääntyy ikävään."

"Riippuu kai siitäkin", vastasi nuorempi hymyillen, "ettei
keskustelumme ole kaikkein huvittavimpia."

"Eikö teistäkin tunnu, että hän on näöltään oikein säädyllinen mies?"

"Tuntuu kyllä, madame."

"Olette kai muuten huomannut, että hänellä on merisotaväen puku?"

"En minä univormuista paljoa tiedä."

"Vai ette! Nähkääs, univormusta päättäen hän on laivastoupseeri, ja
kaikki sellaiset ovat hyvää sukua. Muuten tuo univormu sopii hänelle
hyvin, ja kaunis mies hän on, vai mitä?"

Nuorempi nainen aikoi juuri vastata ja luultavasti yhtyä toisen
arvosteluun, mutta silloin upseeri hillitsi häntä kädenliikkeellä.

"Anteeksi, hyvät naiset", sanoi hän sujuvalla englanninkielellä,
"minusta tuntuu, kuin minun pitäisi teille ilmoittaa jokseenkin hyvin
ymmärtäväni ja puhuvani englantia, mutta espanjankieltä en osaa.
Jos te sitä osaatte ja haluatte sillä kielellä keskustella, saatte
ainakin olla varmat, ettei teitä syrjäinen ymmärrä."

"Monsieur", vastasi nainen nauraen, "teistä emme tahtoneet pahaa
puhua, kuten saitte jo huomata. Mutta älkäämme enää vaivatko
itseämme, vaan puhukaamme vain ranskaa, jos meillä on toisillemme
jotakin sanomista."

"Kiitän tästä ystävällisyydestä, madame; mutta jos läsnäoloni
kuitenkin olisi teille kiusallinen..."

"Sitä ette voi olettaa, monsieur, koska juuri itse olemme teitä
pyytäneet seuraamme."

"Vieläpä vaatineet", lisäsi nuorempi nainen.

"Älkää saattako minua hämille, madame, ja suokaa anteeksi, että
hetkisen epäröitsin; mutta tunnettehan Pariisin, eikö niin? Pariisi
on täynnä ansoja, pulmia ja pettymyksiä."

"Te siis olette meitä luullut... Puhukaa vain suoraan."

"Herra on meitä luullut ansoiksi, siinä kaikki."

"Ei, ei, hyvät naiset", vastasi nuori mies häpeissään, "vakuutan
teille, ettei mieleenikään ole semmoista johtunut."

"Anteeksi, mutta mikä nyt tuli? Vaunut pysähtyvät."

"Mitä on tapahtunut?"

"Minä menen katsomaan, hyvät naiset."

"Luulen, että kaadumme; olkaa varovainen, monsieur."

Ja nuoremman naisen käsi, joka kiivaasti ojentui, osui upseerin
olkapäälle.

Tämän käden kosketus sai hänet vavahtamaan. Hänen puoleltaan oli
aivan luonnollista, että hän koetti siihen tarttua; mutta Andrée,
johon oli vaikuttanut ensimmäinen pelontunne, oli jo heittäytynyt
niin kauas taaksepäin kuin sopi.

Upseeri, jota ei enää mikään pidättänyt, astui siis ulos ja tapasi
ajurin kaikin voimin nostamassa toista hevosta, joka oli sotkeutunut
väliaisan ja vetohihnan väliin.

Tällöin oltiin jo ehditty vähän matkaa Sèvres-sillan toiselle puolen.

Upseerin avulla saatiin hevos-rukka pian jälleen pystyyn, ja hän
nousi takaisin vaunuihin.

Mitä taas ajuriin tuli, oli hän mielissään, kun sai kuljettaa niin
avuliasta herraa, ja läjäytteli iloisesti piiskaansa, arvatenkin
siinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että hevoset innostuisivat ja
hän itsekin lämpenisi.

Mutta toisaalta olisi voinut sanoa, että avatusta ovesta puhaltanut
kylmä viima oli hyydyttänyt keskustelun ja sen jo alkaneen
tuttavallisuuden, joka nuoressa miehessä herätti viehätystä hänen
tietämättään, mitä se oikeastaan merkitsi.

Häneltä kysyttiin vain, mitä oli tapahtunut, ja hän selitti lyhyesti.
Siinä kaikki, ja vaitiolo painosti taas kolmea matkustajaa.

Upseeri, jonka mieleen tuo lämmin ja värähtelevä käsi oli
vaikuttanut, tahtoi korvaukseksi saada edes jalan.

Hän siis suoristi säärensä, mutta kuinka taitava hän olikin, ei
hän tavannut mitään tai, paremmin sanoen, jos tapasikin, sai hän
ikäväkseen havaita, että tavattu jalka pakeni hänen tieltään.

Kerran sattui niinkin, että kun hän oli koskettanut vanhemman naisen
jalkaa, sanoi tämä perin kylmäverisesti:

"Olen kai pahasti vastuksena, eikö niin, monsieur? Suokaa anteeksi!"

Nuori mies punastui korvia myöten ja tuumi, että hyväksi onneksi yö
oli kyllin pimeä salaamaan hänen noloutensa.

Kaikki oli nyt lopussa, eikä hän enää yrittänyt. Hän oli jälleen
vaiti, liikkumatta ja kunnioittava, ikäänkuin olisi ollut kirkossa;
pelkäsi hengittääkään ja tekeytyi niin pieneksi kuin lapsi.

Mutta vähitellen ja vastoin hänen tahtoaankin valtasi outo tunnelma
kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olemuksensa.

Kajoamatta näihin viehättäviin naisiin hän kuitenkin oli
kosketuksissa heihin, näkemättä heitä hän näki kuitenkin. Vähitellen
tottuen olemaan heidän likellään hän tunsi ikäänkuin hitunen heidän
olentoaan sulaisi yhteen hänen omansa kanssa. Hän olisi tahtonut
mistä hinnasta hyvänsä virittää keskustelun uudestaan, mutta ei enää
uskaltanut, sillä hän pelkäsi lausuvansa jotakin tyhjänpäiväistä,
vaikka juuri hän matkalle lähtiessä ei viitsinyt hellittää kieleltään
edes yksinkertaisia seurustelusanoja. Nyt häntä peloitti esiintyä
hölmönä tai julkeana näiden naisten edessä, joille tuntia aikaisemmin
luuli osoittavansa suuren kunnian suomalla heille almuksi yhden
louisdorin ja kohteliaan sanan.

Sanalla sanoen, niinkuin kaikkien myötätuntojen selityksenä tässä
elämässä on parahiksi kosketuksiin joutuneiden elinväreiden
sopusuhta, niin sai mahtava magneettivoima, lähtien hajuaineista
ja näiden kolmen sattumalta yhteen osuneen henkilön nuorekkaasta
lämmöstä, valtoihinsa nuoren miehen ja laajensi hänen ajatuspiiriään
ja sydäntään.

Niin syntyvät, elävät ja kuolevat joskus muutamassa silmänräpäyksessä
totisimmat, suloisimmat, leimuavimmat intohimot. Ne viehättävät,
koska pian häipyvät; niissä on voimaa, koska niitä pidätetään.

Upseeri ei enää virkkanut sanaakaan. Naiset puhuivat keskenään
kuiskaten.

Mutta kun nuoren miehen korva yhä oli varuillaan, kuuli hän joitakin
irrallisia sanoja, joiden merkityksen luuli käsittävänsä. Niinpä hän
kuuli:

"Myöhäinen aika... portit... tekosyynä retkeen..."

Vaunut pysähtyivät taas.

Tällä kertaa ei syynä ollut kaatunut hevonen tai särkynyt pyörä.
Kolme tuntia kovasti ponnisteltuaan kelpo ajuri oli saanut
käsivartensa lämpenemään, tai hevosensa vaahtoamaan, ja saapunut
Versaillesiin, jonka pitkät, synkät ja autiot puistokadut muutamien
härmästä valjenneiden lyhtyjen punertavassa loisteessa näyttivät
mustien, lihattomien haamujen kaksoiskulkueelta.

Nuori mies tajusi, että nyt oltiin perillä. Mikä taikavoima oli ajan
niin pian kuluttanut?

Ajuri kumartui etuakkunaan ja ilmoitti:

"Nyt, herra, ollaan Versaillesissa."

"Minne on ajettava, hyvät naiset?" kysyi upseeri.

"Paraatikentälle."

"Paraatikentälle!" huusi nuori mies ajurille.

"Vai pitää ajaa Paraatikentälle, niinkö?" tiedusti vielä ajuri.

"Tietysti, kun kerran kuulit."

"Kai sitten heltiää vähän juomarahaa", sanoi auvergnelainen
virnistäen.

"Aja nyt vain."

Piiska läjähteli jälleen.

"Täytyy minun kai sittenkin puhua", ajatteli upseeri. "Muuten minua
pidetään tyhmänä, kun ensin olen esiintynyt julkeana."

"Hyvät naiset", sanoi hän vielä epäröiden, "nyt olette perillä."

"Teidän jalomielisellä avullanne."

"Kylläpä teillä onkin ollut meistä vaivaa!" lisäsi nuorempi nainen.

"Mitä vielä! Sitä en osaisi ajatellakaan."

"Mutta me emme sitä koskaan unohda. Pyydän nyt, että saamme tietää
nimenne."

"Nimeni?"

"Sitäkin kysymme jo toista kertaa. Ottakaa huomioonne!"

"Varmaankaan ette aio meille lahjoittaa yhtä louisdoria, vai mitä?"

"Jos asiaa katsotte siltä kannalta", vastasi upseeri hieman
närkästyneenä, "niin alistun. Minä olen kreivi de Charny ja muuten,
kuten olette jo huomannut, upseeri kuninkaallisessa laivastossa."

"Charny!" toisti vanhempi naisista sellaisella äänenpainolla kuin
tarkoittaisi: Hyvä on, sen panen muistiini.

"Georges, Georges de Charny", lisäsi upseeri.

"Georges", mutisi nuorempi nainen.

"Ja asuntonne?"

"Prinssihotelli Richelieun kadulla."

Samassa vaunut pysähtyivät.

Vanhempi naisista aukaisi itse vasemmanpuolisen oven ja hypähti
sukkelasti maahan ojentaen kätensä nuoremmalle.

"Mutta", huudahti nuori mies aikoen myös astua vaunuista, "hyvät
naiset, sallinettehan minun tarjota teille käsivarteni; vielä ette
ole kotona eikä Paraatikenttä ole mikään asunto."

"Älkää liikahtako", kielsivät molemmat naiset yhteen ääneen.

"Mitä, enkö saa paikaltani liikahtaa?"

"Ette, pysykää vaunuissa."

"Mutta eihän teidän sovi yksinänne kävellä yöllä tämmöisellä ilmalla!"

"Vai niin! Ensin te melkein kieltäydyitte tekemästä mieliksemme,
mutta nyt tahdotte väkisinkin olla liian kohtelias!" vastasi vanhempi
nainen leikillisesti. "Mutta ajatelkaahan!"

"Ei tässä ole ajattelemista. Pysykää loppuun asti kohteliaana ja
uskollisena ritarina. Kiitos, herra de Charny, kiitämme sydämen
pohjasta, ja koska olette, niinkuin juuri sanoin, kohtelias ja
uskollinen ritari, emme vaadi teiltä edes kunniasanaa."

"Kunniasanaa mistä?"

"Siitä, että suljette vaunujen oven ja käskette ajamaan takaisin
Pariisiin. Sen kai teette katsomatta edes minne päin menemme."

"Olette oikeassa, hyvät naiset, eikä siihen tarvita lupaustani.
Ajuri, ajetaan nyt takaisin!"

Ja samalla upseeri pisti ajurin leveään kouraan toisen louisdorin.
Kelpo auvergnelainen ihan hätkähti ilosta.

"Kas hemmettiä", sanoi hän, "nyt saavat hevoset nikahtua, jos mieli
tekee."

"Sen kyllä uskon, onhan niistä maksettu", mutisi upseeri.

Vaunut pyörivät nopeasti pois. Pyörien ratinaan häipyi nuoren miehen
nautinnonhimoinen huokaus, sillä tämä hekumoitsija oli heittäytynyt
pitkälleen niille kahdelle patjalle, jotka vielä tuntuivat
lämpöisiltä kahden tuntemattoman kaunottaren istumisesta.

Sillä välin naiset pysyivät paikallaan, kunnes ajoneuvot olivat
kadonneet näkyvistä, ja lähtivät sitten astumaan linnaa kohti.




VI

PÄÄSYKIELTO


Juuri silloin, kun he lähtivät liikkeelle, toi kiivas tuuli heidän
korviinsa kolme kellonlyöntiä Pyhän Ludvigin kirkon tornikellosta.

"Voi, hyvä Jumala! Neljännestä vaille kaksitoista!" huudahtivat
naiset yhtaikaa.

"Katsokaa, kaikki portit kiinni", lisäsi nuorempi.

"Siitä en ole huolissani, rakas Andrée, sillä jos ristikkoportti
olisikin ollut auki, emme varmaankaan olisi kulkeneet linnanpihan
poikki. Mennään nyt pian lammikoiden puolelta."

Ja molemmat riensivät linnan oikealle sivulle.

Kaikki tietävät, että tällä puolen todella on erityinen pääsytie,
joka johtaa puutarhaan.

Pian oltiin perillä.

"Pikku portti on suljettu, Andrée", sanoi vanhempi nainen hätäisesti.

"Koputetaan, madame."

"Ei, vaan huudetaan. Laurent on varmaan odottamassa, sanoin hänelle
jo lähtiessäni, että kenties palaan vasta myöhään."

"Kyllä minä kutsun hänet."

Ja Andrée lähestyi porttia.

"Kuka siellä?" kysyi sisäpuolelta joku ääni, odottamatta edes, että
huudettaisiin.

"Ei se olekaan Laurentin ääni!" kuiskasi nuorempi nainen
kauhistuneena.

"Ei ole, ei."

Nyt astui toinen nainen portin luo.

"Laurent!" kutsui hän hiljaa portin läpi.

Ei vastausta.

"Laurent!" toisti nainen koputtaen.

"Ei täällä ole Laurentia", vastasi ääni töykeästi.

"Olkoon Laurent tai ei, mutta avatkaa kuitenkin", vaati Andrée.

"En avaa."

"Mutta kuulkaas, hyvä mies, ettekö tiedä, että Laurentin on tapana
meille avata?"

"Minä en piittaa Laurentista. Minulla on määräykseni."

"Kuka te olette?"

"Kukako olen?"

"Niin, kuka?"

"Entä te?" kysyi ääni.

Tiedustelu oli jokseenkin suorasukainen, mutta ei auttanut tinkiä,
vaan täytyi vastata.

"Me kuulumme kuningattaren hoviseurueeseen. Asumme linnassa ja
tahdomme päästä huoneisiimme."

"Jaha, naiset, minä olen sveitsiläinen, palvelen muuten ensimmäisessä
Salischamade komppaniassa ja teen ihan päinvastoin kuin Laurent:
jätän teidät portin taakse."

"Oh!" mutisivat molemmat naiset, joista toinen kiivastuneena puristi
toisen kättä.

Sitten hän koki hillitä suuttumustaan ja sanoi:

"Hyvä mies, tietysti te noudatatte määräystänne, kuten kelpo sotilaan
pitääkin, enkä minä tahdo houkuttaa sitä laiminlyömään. Mutta olkaa
sen verran ystävällinen, että ilmoitatte Laurentille, joka ei voi
olla kaukana."

"En voi jättää paikkaani."

"No lähettäkää joku muu."

"Ei ole ketään."

"Pyydän teiltä, olkaa niin hyvä!"

"Kaikkea vielä, madame, nukkukaa kaupungissa. Mokomakin asia! Jos
minun nokkani edessä lyödään kasarmin portti kiinni, kyllä minä
makuupaikan löydän."

"Krenatööri, kuulkaa", sanoi päättävällä äänellä vanhempi nainen.
"Saatte kaksikymmentä louisdoria, jos avaatte."

"Ja kymmenen vuotta vankeutta, kiitos! Neljäkymmentä kahdeksan livreä
vuodessa -- ei se riitä."

"Minä toimitan, että teidät ylennetään kersantiksi."

"Hyvä, mutta määräykseni antaja ammuttaa minut kuoliaaksi; kiitos!"

"Kuka siis teille on antanut tämän määräyksen?"

"Kuningas."

"Kuningas!" toistivat molemmat naiset kauhuissaan. "Nyt olemme
hukassa!"

Nuorempi nainen näytti olevan jo melkein järjiltään.

"Onko täällä muita portteja?" kysyi vanhempi nainen.

"Jos kerran tämä on suljettu, ovat muutkin kiinni."

"Ja kun Laurent ei ole täällä, vaikka tämä on hänen porttinsa, niin
mistä luulette löytävämme hänet?"

"Ette mistään. Se on niin päätetty."

"Se on totta, oikeassa olette. Andrée, Andrée, nyt on kuningas tehnyt
meille kauhean kepposen. Voi, voi!"

Ja nainen painosti viime sanojaan uhkaavalla ylenkatseella.

Lammikoiden puolella oleva portti oli sovitettu paksuun muuriin,
niin että sen eteen jäi pieni komero kuin porstuaksi. Ja siinä oli
molemmin puolin kivipenkki.

Naiset vaipuivat istumaan tuskaisina, vähällä joutua epätoivoon.

Portin alta tuli valojuova; sisäpuolella kuului vartija astelevan,
vuoroin nostaen ja laskien kiväärinsä.

Toisella puolen tuota ohutta tammista estettä oli pelastus, tällä
puolen häpeä, häväistys, melkeinpä kuolema.

"Huomenna, kun saadaan tietää!" mutisi vanhempi naisista.

"Mutta silloin puhutte totta."

"Uskotaanko minua?"

"Onhan teillä todistuksia. Madame, tuo sotamies ei ole koko yötä
vahtivuorossa", sanoi nuorempi nainen, joka näytti jälleen saavan
rohkeutta, mikäli hänen seuralaisensa sitä menetti. "Kello yhdeltä
tulee hänen sijaansa toinen, joka ehkä suostuu paremmin. Odotetaan."

"Niin, mutta puoliyön jälkeen käy täällä patrulli tarkastamassa, ja
silloin minut tavataan ulkona odottamassa, salaamassa itseäni. Se
on inhoittavaa! Nyt jo nousee veri päähäni, Andrée, ja olen vähällä
tukehtua."

"Rohkeutta vain, madame. Ainahan te olette niin vahva, ja minä olin
äsken niin heikko, ja nyt minun pitää teitä rohkaista!"

"Tässä on salajuoni, Andrée, ja me jouduimme sen uhreiksi. Koskaan ei
ole tämmöistä sattunut, koskaan ei tämä portti ole ollut suljettuna.
Se vie minulta hengen, Andrée, minä kuolen!"

Ja hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin todella olisi
tukehtumaisillaan.

Silloin kuului askelia Versaillesin kuivalla, jäätyneellä
kivityksellä, jota nykyään niin harva askel polkee. Ja samalla
kajahteli nuoren miehen notkea, iloinen ääni. Hän lauloi erästä
silloisen ajan teeskentelevän maun mukaista laulua.

    Miks tyhjä se vain, ois häivä,
    miks uskoa en sitä voi,
    kun väistynyt pois oli päivä
    ja meille yö sitä soi?
    Yö pehmeimmäks teräkseksi
    minut muutti, ja teissä se kai
    magneettisen voiman keksi,
    mi mun heti luokseen sai!

"Tuo ääni!" huudahtivat yhtaikaa molemmat naiset.

"Tunnen sen", sanoi vanhempi.

"Se on..."

"Se on hän!" kuiskasi Andréen korvaan vanhempi nainen, jonka
levottomuus oli äsken niin rajusti ilmennyt. "Hän pelastaa meidät."

Samassa astui portin eteiseen nuori mies, yllä väljä, turkiksilla
sisustettu takki, ja huomaamatta naisia kolkutti portille huutaen:

"Laurent!"

"Lankoni!" virkkoi vanhempi nainen koskettaen häntä olkapäähän.

"Kuningatar!" ihmetteli tämä, astuen askeleen taaksepäin ja ottaen
hatun päästään.

"Hiljaa! Hyvää iltaa, lanko!"

"Hyvää iltaa, madame; hyvä iltaa, käly! Ette kai ole yksin!"

"En, minulla on mukanani neiti Andrée de Taverney."

"Jaha; hyvää iltaa, neiti."

"Monseigneur", mutisi Andrée ja kumarsi.

"Oletteko menossa ulos?" kysyi nuori mies.

"Ei suinkaan."

"No sisäänkö pyritte?"

"Hyvin mielellämme."

"Ettekö ole kutsuneet Laurentia?"

"Kyllä, kyllä."

"No?"

"Kutsukaa nyt tekin Laurentia, niin saatte kuulla."

"Niin, kutsukaa, monseigneur, sittenpä nähdään."

Nuori Artoisin kreivi astui jälleen portin luo.

"Laurent!" huusi hän ja kolkutti.

"Vai niin, vai nyt se lysti taas alkaa!" kuului vartija sanovan.
"Pankaa mieleenne, että jos vielä vaivaatte minua, niin kutsun tänne
upseerini."

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi nuori mies neuvotonna kääntyen
kuningattareen päin.

"Se on vain jokin sveitsiläinen, joka on pantu Laurentin sijaan."

"Kuka on pannut?"

"Kuningas."

"Kuningasko?"

"Ihan niin, tuo mies sen itse äsken ilmoitti."

"Ja sille on annettu määräys..."

"Kova, siltä ainakin näyttää."

"Hitto vie, koetetaan sovitella."

"Millä tavoin?"

"Annetaan sille veijarille rahaa."

"Tarjosin minäkin, mutta hän ei huoli."

"No tarjotaan kalunoita!"

"Olen jo tarjonnut."

"No?"

"Hän ei tahdo kuulla mitään puhuttavankaan."

"Ei siis ole muuta kuin yksi keino."

"Mitä aiotte?"

"Minä nostan melua."

"Mutta silloin te pilaatte minun asiani; hyvä Charles, älkää siihen
ryhtykö?"

"Minä en vähääkään pane teitä vaaraan."

"Voi, voi!"

"Teidän pitää vain pysyä syrjässä. Minä kolkutan kuin kuuro ja
huudan kuin sokea, ja lopuksi minulle avataan portti, ja silloin te
pujahdatte sisään takanani."

"Koetetaan."

Nuori prinssi alkoi uudestaan huutaa Laurentia, sitten jyskyttää ja
lopuksi pitää niin kamalaa meteliä miekkansa kahvalla, että vartija
raivostuneena huusi:

"Vai sillä tavoin! Nyt minä kutsun upseerini."

"No kutsu nyt, senkin vietävä! Sitähän olen neljännestunnin
tahtonut."

Hetkistä myöhemmin kuului askelia portin toisella puolen. Kuningatar
ja Andrée asettuivat Artoisin kreivin taakse, valmiina käyttämään
hyväkseen pääsytietä, joka hänelle luultavasti pian avautuisi.
Sotamiehen kuultiin selittävän, mikä oli syynä meteliin.

"Luutnantti", sanoi hän, "täällä on pari naista ja jokin mies, joka
juuri sanoi minua senkin vietäväksi. Tahtovat sisään väkisin."

"Mitä ihmettä siinä on, että tahdomme sisään, kun asumme linnassa?"

"Sellainen halu lienee hyvinkin luonnollinen, monsieur, mutta pääsy
on kielletty", vastasi upseeri.

"Kielletty! Kuka hitto sen on kieltänyt?"

"Kuningas."

"Suokaa anteeksi, mutta eihän kuningas voi tahtoa, että linnan
upseeri jää yöksi ulkopuolelle."

"Monsieur, minun asiani ei ole tutkia kuninkaan tarkoituksia; minun
tulee vain tehdä, niinkuin kuningas käskee, siinä kaikki."

"Kuulkaapa, luutnantti, raottakaa porttia, jotta saisimme keskustella
mukavammin kuin puun lävitse."

"Toistan vielä, että määräyksen mukaan minun on pidettävä portti
suljettuna. Jos te olette, kuten sanoitte, upseeri, niin teidän
täytyy tietää, mitä vartioupseerille annettu käsky merkitsee."

"Luutnantti, te puhuttelette erään rykmentin everstiä."

"Anteeksi, herra eversti, mutta pääsykielto on ehdoton."

"Sellainen kielto ei koske prinssiä. Huomatkaa, monsieur, prinssi ei
nuku ulkona, ja minä olen prinssi."

"Te saatatte minut epätoivoon, herra prinssi, mutta minulla on
kuninkaan käsky."

"Onko siis kuningas käskenyt teidän ajaa pois veljensä kuin
kerjäläisen tai varkaan? Minä olen Artoisin kreivi, monsieur!
Totta vie, te uskallatte paljon, kun pakotatte minut portin takana
palelemaan."

"Monseigneur Artoisin kreivi", sanoi luutnantti, "Jumala olkoon
todistajani, että uhraisin kaiken vereni teidän kuninkaallisen
korkeutenne puolesta. Mutta kuningas on suvainnut itse antaa
minulle, jättäessään tämän portin vartioimisen minun huostaani, sen
määräyksen, ettei saa kenellekään avata, ei hänelle itselleenkään,
kuninkaalle, jos hän saapuisi kello yhdentoista jälkeen. Pyydän siis,
monseigneur, nöyrimmästi anteeksi, mutta minä olen sotilas, ja vaikka
näkisin teidän paikallanne, portin takana, hänen majesteettinsa
kuningattaren kylmästä kohmettuneena, vastaisin hänen majesteetilleen
samaa, mitä olin pakotettu teille äsken lausumaan."

Sen sanottuaan upseeri mutisi "hyvää yötä" mitä kunnioittavimmin ja
poistui hitaasti.

Mitä tulee sotamieheen, seisoi hän kivääri olalla kuin naulattuna
kiinni porttiin, tohtien tuskin hengittää, ja sydän jyskytti hänellä
niin kovaa, että Artoisin kreivi, jos olisi toisella puolen nojannut
porttiin, olisi kuullut sen tykkivän.

"Nyt olemme hukassa!" sanoi kuningatar langolleen tarttuen hänen
käteensä.

Tämä ei vastannut mitään.

"Tiedetäänkö, että olette poistunut linnasta?" kysyi hän hetken
kuluttua.

"En voi arvata", vastasi kuningatar.

"Ehkä kuningas onkin vain minua vastaan tähdännyt tuon kieltonsa.
Kuningas tietää, että käyn illalla ulkona ja palaan joskus myöhään.
Artoisin kreivitär lienee saanut jotakin vihiä ja valittanut hänen
majesteetilleen: siitä tuo hirmuvaltainen käsky!"

"Ei, ei, lanko! Sydämen pohjasta kiitän teitä siitä, että koetatte
niin hienotunteisesti minua rauhoittaa. Mutta siitä saatte olla
varma, että tähän on ryhdytty minun tähteni eli oikeammin minua
vastaan."

"Mahdotonta, hyvä käly, kuningas pitää niin paljon kunniassa..."

"Sittenkin olen portin ulkopuolella, ja huomenna on ihan viattomasta
asiasta seurauksena häväistysjuttu. Tiedän kyllä, että minulla on
vihamies kuninkaan likellä."

"Vai on teillä kuninkaan likellä vihamies, kälyseni! Mahdollisesti.
Mutta nyt minulla on aatos!"

"Antakaa heti kuulla!"

"Sellainen aatos, että kun sen toteutamme, niin vihamiehenne on
tyhmempi kuin marhamintaansa hirttäytynyt aasi."

"Kunhan vain pelastatte minut tästä pulmasta, niin en enempää pyydä."

"Pelastan kyllä, niin ainakin toivon. Nähkääs, minä en ole typerämpi
kuin hän, vaikka hän on minua oppineempi!"

"Kuka hän?"

"No tietysti Provencen kreivi!"

"Teidänkin mielestänne hän siis on vihamieheni?"

"Eikö hän ole kaiken sen vihamies, mikä on nuorta, hyvää, mikä voi...
mitä hän itse ei voi?"

"Tiedättekö, lanko, mitään tuosta pääsykiellosta?"

"Ehkä; mutta ensiksikin pitää tästä lähteä, kun on niin ilkeän kylmä.
Tulkaa mukaani, rakas käly."

"Minne te viette?"

"Saatte nähdä; jonnekin, missä edes on lämmin. Matkalla kerron,
mitä ajattelen tuosta portin sulkemisesta. Haa, Provencen kreivi,
sinä rakas ja kelvoton veljeni! Antakaa minulle käsivartenne,
käly; ottakaa te, neiti de Taverney, toinen käteni, ja nyt mennään
oikealle!"

Niin lähdettiin liikkeelle.

"Ja te sanoitte siis, että Provencen kreivi..." alkoi taas kuningatar.

"Niin, kuulkaapa. Illalla, kun kuningas oli lopettanut illallisensa,
hän tuli suureen vastaanottohuoneeseen. Kuningas oli päivän mittaan
jutellut paljon Hagan kreivin kanssa, eikä teitä ollut näkynyt."

"Kello kaksi olin lähtenyt Pariisiin."

"Sen tiesin. Anteeksi, että sen teille sanon, rakas käly, mutta
kuningas ei teitä ajatellut enempää kuin Harum-al-Rashidia tai
hänen suurvisiiriään Giaffaria, vaan puhui maantieteestä. Kuuntelin
jokseenkin maltittomana, sillä minunkin piti mennä pois. Luultavasti
meillä kummallakin oli eri syy poistua, niin että lienen väärässä,
jos..."

"Ei se mitään, jatkakaa vain."

"Nyt käännytään vasemmalle."

"Mutta minne te minua viette?"

"Parinkymmenen askeleen päähän. Varokaa, tuossa on lumikinos. Neiti
de Taverney, jos hellitätte käsivarteni, niin kompastutte heti,
siitä saatte olla varma. Mutta puhukaamme taas kuninkaasta, ei hän
ajatellut muuta kuin maantieteellistä leveyttä ja pituutta, kun
Provencen kreivi sanoi hänelle: Olisin tahtonut mielelläni käydä
tervehtimässä kuningatarta."

"Kas, kas!" sanoi Marie Antoinette.

"Kuningatar syö illallista omalla puolellaan", vastasi kuningas.

"Vai niin, mutta minä luulin hänen olevan Pariisissa", huomautti
veljeni.

"Ei, hän on omissa huoneissaan", selitti kuningas tyynesti.

"Sieltä juuri tulen eikä minua otettu vastaan", väitti Provencen
kreivi.

"Silloin näin kuninkaan rypistävän kulmakarvojaan. Hän päästi meidät
lähtemään, veljeni ja minut, ja arvatenkin hän on sitten ottanut
asiasta selkoa. Ludvig on toisin ottein mustasukkainen, kuten
tiedätte; hän on kai tahtonut teitä tavata, häneltä on kielletty
pääsy, ja silloin hän on ruvennut jotakin epäilemään."

"Juuri niin, rouva de Misery oli saanut määräykseni."

"Sepä se; ja saadakseen varmuutta siitä, että olette poissa, on
kuningas antanut tuon ankaran sulkemiskäskyn, niin että jäimme portin
taakse."

"Tämä on hänessä ilkeä piirre, sen kai myönnätte, kreivi."

"Kyllä, mutta nyt olemme perillä."

"Tähänkö taloon?"

"Onko se teistä vastenmielinen?"

"Ei suinkaan; päinvastoin se miellyttää minua. Mutta väkenne?"

"Kuinka?"

"Jos ne näkevät minut."

"Astukaa vain sisään, käly; minä takaan, ettei teitä kukaan näe."

"Eikö sekään, joka avaa oven?" kysyi kuningatar.

"Ei sekään."

"Mahdotonta."

"Koetetaan", sanoi Artoisin kreivi nauraen. Ja hän ojensi kätensä
ulko-ovea kohti. Kuningatar pidätti hänen kättään.

"Pyydän teiltä, lanko, varokaa!"

Prinssi painoi toisella kädellään erästä veistokuvilla koristettua
ovilevyä, ja kohta aukeni ovi. Kuningatar hätkähti kuin pelästyneenä.

"Astukaa sisään, käly, sitä pyydän hartaasti", sanoi prinssi.
"Näettehän, ettei ainakaan vielä täällä ole ketään."

Kuningatar silmäili neiti de Taverneytä kuin uhkarohkean teon
päättänyt ja astui sitten kynnyksen poikki niin viehättävin elein
kuin vain nainen osaa, mielessä ajatus: Herran nimessä!

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ääneti. Hän oli nyt eteisessä, jonka
aluskerros oli marmoria. Eteinen oli vain keskisuuruinen, mutta
erinomaisen aistikas. Lattia oli mosaikkia, esittäen kukkavihkoja,
ja marmorisilla kuvapöydillä sirottelivat sadat matalat ja tuuheat
ruusut japanilaisista ruukuista hyvänhajuisia lehtiään yltympäri,
mikä tähän vuodenaikaan oli niin harvinaista. Suloinen lämpö ja vielä
suloisempi tuoksu valtasivat tulijain mielet niin, että molemmat
naiset unohtivat osan pelkoaan, vieläpä osan epäilyksiään.

"Hyvä on, että päästiin edes katon alle", sanoi kuningatar, "vieläpä
oikein mukavan katon alle, se täytyy myöntää. Mutta eikö teidän,
lanko, jo sopisi ajatella erästä asiaa?"

"Mitä asiaa?"

"Sitä, että poistaisitte palvelijanne."

"Ei mikään ole helpompaa."

Ja prinssi tarttui erään pylvään uurteessa olevaan ketjuun ja nykäisi
sitä kerran, jolloin rappusten perällä kuului salaperäinen helähdys.
Molemmilta naisilta pääsi pikkuinen kauhun huudahdus.

"Niinkö te väkenne karkoitatte, lanko?" kysyi kuningatar. "Olisin
päinvastoin luullut, että soittamalla niitä kutsutte."

"Jos soittaisin toisen kerran, kyllä joku tulisi; mutta kun kilautin
vain kerran, niin olkaa rauhassa, käly; ketään ei tule."

Kuningatar purskahti nauruun.

"Te olette todellakin varovainen mies", sanoi hän.

"Mutta eteiseen ei voi yöksi jäädä; suvaitkaa siis nousta kerrosta
ylemmäksi", pyysi prinssi.

"Totelkaamme", sanoi kuningatar. "Talon tonttu ei tunnu kovin
pahansuovalta."

Ja hän astui ylös portaita. Prinssi kulki edellä. Kaikkien askelten
äänet vaimensi paksu matto, joka verhosi rappusia. Päästyään
ensi kerrokseen prinssi soitti toista kelloa, jonka helinä taas
säikähdytti kuningatarta ja neiti de Taverneytä, he kun eivät
sitä ennakolta aavistaneet. Mutta heidän kummastuksensa oli vielä
suurempi, kun näkivät tämän huonekerran ovien itsestään aukenevan.

"Alan jo todellakin vavista, Andrée; entä te?" lausui kuningatar.

"Niin kauan kuin teidän majesteettinne käy edellä, seuraan minä
hyvässä luottamuksessa."

"Se, mitä täällä tapahtuu, kälyni, on perin yksinkertaista", sanoi
nuori prinssi. "Tuosta ovesta, joka on suoraan edessänne, voitte nyt
astua huoneustoonne. Katsokaa!"

Ja hän näytti kuningattarelle ihastuttavaa turvapaikkaa, jota emme
voi olla tässä selittämättä.

Aluksi oli pieni eteinen, jonka seinät ja lattia olivat ruusupuuta,
katto Boucherin maalaama, ja kalustona pari hyllypöytää. Sen
takana oli pieni naistenhuone, seinät valkoista kasmirivaatetta,
johon taitavimmat koruompelijattaret olivat yltyleensä ommelleet
kukkia. Tämän huoneen kalusto oli päällystetty kirjo-ompeluksilla
silkkipitseineen, joiden hienoissa vivahduksissa ilmeni se taitavuus,
minkä nojalla senaikuista gobeliiniverhoa voi pitää taiteellisena
mestariteoksena.

Naishuoneesta päästiin viehättävään, siniseinäiseen makuukamariin,
jossa oli silkkiset pitsiuutimet, upea vuode hämärässä sivukomerossa,
loimuava tuli valkoisessa marmoriuunissa, kaksitoista hyvänhajuista
vahakynttilää Clodionin valamissa haarajaloissa, kiiltävä,
taivaansininen tulen varjostin kiinalaisine kultahelyineen: sellaisia
ihmeitä tuli molempien naisten näkyviin, kun he arasti astuivat tähän
komeaan piilopaikkaan.

Ainoaakaan elävää olentoa ei ilmestynyt; kaikkialla lämpöä ja
valoa, eikä missään voinut keksiä syitä näin moneen miellyttävään
vaikutelmaan.

Kuningatar, joka vain epäröiden oli astunut eteisestä huoneeseen,
pysähtyi hetkeksi makuusuojan kynnykselle.

Prinssi pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täten oli pakko antaa
ilmi salainen asia, joka ei ollut hänen kälynsä arvon mukainen.
Kuningattaren vastauksena oli vain puolittainen hymy, joka sanoi
enemmän kuin mitkään sanat.

"Tämä huoneusto on minulla poikamiehen asuntona", lisäsi sitten
Artoisin kreivi. "Yksinäni tänne tulen, aivan yksin."

"Melkein aina", muistutti kuningatar.

"Ei melkein, vaan aina."

"Vai niin!" sanoi kuningatar.

"Muuten", jatkoi prinssi, "on tässä huoneessa sohva ja mukava
nojatuoli, joissa olen monesti, kun metsästys viivytti minua yöhön
asti, nukkunut yhtä hyvin kuin vuoteessani."

"Nyt ymmärrän", sanoi kuningatar, "että Artoisin kreivitär on
toisinaan levoton."

"Totta kyllä, mutta myöntäkää, että jos kreivitär on minun tähteni
levoton, hän tänä yönä on peräti väärässä."

"Tänä yönä, sitä en kiellä, mutta muina öinä..."

"Se, joka on kerran väärässä, kälyni, on aina väärässä."

"Annetaan sen asian olla", sanoi kuningatar ja istuutui nojatuoliin.
"Minä olen hirveän väsynyt; entä te, Andrée-parka?"

"Voi, minä ihan näännyn väsymyksestä, ja jos teidän majesteettinne
sallii..."

"Todellakin olette aivan kalpea", sanoi Artoisin kreivi.

"Juuri niin, kultaseni", sanoi kuningatar. "Istukaa tai pankaa vaikka
maata. Artoisin kreivi jättää tämän huoneuston meidän haltuumme, eikö
niin, Charles?"

"Täydellisesti haltuunne, madame."

"Odottakaa, sananen vielä, kreivi! Jos te menette pois, kuinka voimme
kutsua teidät takaisin?"

"Minua ette vähääkään tarvitse, käly; kun kerran olette täällä,
pitäkää koko taloa omananne."

"Täällä on siis muitakin huoneita!"

"Tietysti. Ensiksikin on ruokasali, jossa pyydän teitä käymään."

"Arvatenkin pöytä valmiiksi katettuna?"

"Se on selvää, ja siellä neiti de Taverney, joka näkyy sitä hyvin
tarvitsevan, saa vahvaa lihalientä, linnunpuolikkaan ja tippasen
Xeres-viiniä, ja te, kälyni, tapaatte siellä sellaisia keitettyjä
hedelmiä, joista pidätte niin paljon."

"Ja kaikki tuo ilman palvelijoita?"

"Ilman ainoatakaan."

"Saadaan nähdä. Mutta sitten?"

"Niin, sitten?"

"Kuinka pääsemme takaisin linnaan?"

"Ei saa ajatellakaan sinne menoa yöllä, kun kerran on pääsykielto
olemassa. Mutta yöksi annettu määräys lakkaa päivän koittaessa. Kello
kuusi portit avataan; lähtekää täältä siis neljännestä vaille kuusi.
Kaapeista löydätte kaikenvärisiä, erimuotoisia kaapuja, jos tahdotte
itseänne salata. Menkää siis määrähetkenä, kuten sanoin, linnaan,
rientäkää huoneisiinne, pankaa maata, älkääkä muusta välittäkö."

"Entä te?"

"Minäkö?"

"Niin, mitä te itse aiotte?"

"Lähden täältä pois."

"Pitääkö teidän karata meidän tähtemme, lanko rukka?"

"Ei olisi sopivaa minun viettää yötä saman katon alla kuin te."

"Mutta tarvitsettehan tekin makuupaikan, kun olemme riistäneet teiltä
tämän!"

"Ei hätää, minulla on vielä kolme tämmöistä asuntoa."

Kuningatar alkoi nauraa.

"Ja sittenkin hän sanoo, että Artoisin kreivitär suotta epäilee.
Kyllä minä hänelle ilmoitan", lisäsi hän viehättävällä uhkailmeellä.

"Silloin minä kerron kaikki kuninkaalle", vastasi prinssi samoin
leikillisesti.

"Hän on oikeassa; me olemme hänen vallassaan."

"Kokonaan. Se on nöyryyttävää, mutta mitä tehdä?"

"Alistua. Kun siis aamulla varhain pitää täältä mennä kenenkään
näkemättä..."

"Niin soitatte vain kerran sitä kelloa, joka on siellä alhaalla
pylväässä."

"Kumpaa niistä, oikeaa vai vasenta?"

"Samantekevä."

"Ja ulko-ovi aukenee?"

"Kyllä, ja menee jälleen kiinni."

"Ihanko itsestään?"

"Ihan."

"Kiitos! Hyvää yötä, lanko!"

"Hyvää yötä, käly!"

Prinssi kumarsi, Andrée sulki ovet hänen jälkeensä, ja naiset olivat
kahden kesken.




VII

KUNINGATTAREN MAKUUKOMERO


Seuraavana päivänä eli oikeammin samana aamuna, sillä edellisessä
luvussa päästiin jo noin kello kahteen asti yöllä, siis samana aamuna
kuningas Ludvig XVI, yllään yksinkertainen sinipunerva aamupuku,
ilman ritarimerkkejä ja puuteroimatonna, sellaisena kuin juuri
oli vuoteestaan noussut, koputti kuningattaren etuhuoneen ovelle.
Vahtivuorossa oleva kamarirouva raotti ovea ja sanoi, tuntiessaan
kuninkaan:

"Sire..."

"Kuningatar?" kysyi Ludvig XVI jyrkästi.

"Hänen majesteettinsa nukkuu, sire."

Kuningas teki sellaisen liikkeen kuin tahtoisi kamarirouvaa
väistymään, mutta tämä ei hievahtanutkaan.

"No", sanoi kuningas, "ettekö pääse paikaltanne? Näettehän, että
tahdon sisään."

Kuningas osoitti liikkeissään toisinaan semmoista pikaisuutta, jota
hänen vihamiehensä sanoivat kömpelyydeksi.

"Kuningatar nukkuu, sire", väitti kamarirouva arasti.

"Olen jo käskenyt teidän väistyä tieltäni", vastasi kuningas.

Näin sanoen hän todellakin sysäsi naisen syrjään ja astui edelleen.
Päästyään ihan makuukamarin ovelle hän näki kuningattaren
ensimmäisen kamarirouvan, rouva de Miseryn, joka istui lukemassa
rukouskirjastaan. Tämä nainen nousi heti, kun oli huomannut kuninkaan.

"Sire", sanoi hän hiljaa ja kumarsi syvään, "hänen majesteettinsa ei
ole vielä kutsunut."

"Vai ei, todellakaan!" huomautti kuningas ivallisesti.

"Mutta luullakseni, sire, kello ei vielä olekaan enempää kuin
puoliseitsemän, eikä hänen majesteettinsa koskaan soita ennen kello
seitsemää."

"Ja olette siitä varma, että kuningatar on vuoteessaan? Että hän
nukkuu?"

"En voisi vakuuttaa, sire, että hänen majesteettinsa nukkuu, mutta
varmasti tiedän, että hän makaa."

"Makaa vuoteessaan?"

"Niin juuri, sire."

Nyt ei kuningas enää malttanut. Hän astui suoraan ovelle ja väänsi
kultaista kädensijaa meluavan kiireesti.

Kuningattaren makuukamari oli pimeä kuin keskiyöllä. Tiukasti
suljetut akkunaluukut, verhot ja uutimet pitivät yllä mitä sakeinta
pimeyttä. Huoneen etäisimmässä nurkassa paloi pienellä pöydällä
yölamppu, joka ei vähääkään valaissut kuningattaren makuukomeroa,
ja suunnattoman isot, valkoiset silkkiuutimet, joihin oli kirjailtu
kultaliljoja, riippuivat aaltoilevin poimuin vuoteen yläpuolella.

Kuningas astui kiireisin askelin vuoteen ääreen. "Kah, rouva de
Misery, kuinka te meluatte!" huudahti kuningatar. "Nyt olette minut
herättänyt." Kuningas jäi hämmästyneenä seisomaan. "Ei se ole rouva
de Misery", mutisi hän.

"Vai te se olette, sire!" lisäsi Marie-Antoinette nousten istualle.

"Hyvää huomenta, madame", äännähti kuningas happamenmakealla äänellä.

"Mikä hyvä tuuli teidät nyt tuo tänne, sire?" kysyi kuningatar.
"Rouva de Misery, avatkaa akkunat!"

Sisään astuivat kamarirouvat ja kuningattaren säätämän tavan mukaan
avasivat kohta ovet ja akkunat laskeakseen huoneeseen raitista ilmaa,
jota Marie-Antoinette hengitti ihastunein mielin.

"Teillä on sikeä uni, madame", sanoi kuningas istuen vuoteen viereen,
ensin tutkivasti silmäiltyään pitkin huonetta.

"Minä luin myöhään illalla, ja ellei teidän majesteettinne olisi
minua herättänyt, nukkuisin vieläkin."

"Mistä johtuu, madame, ettette ottanut eilen vastaan?"

"Ketä? Veljeänne, Provencen kreiviä?" kysyi vuorostaan kuningatar
säilyttäen malttinsa, joka torjui kuninkaan epäluulot.

"Niin juuri, veljeäni. Hän tahtoi käydä teitä tervehtimässä, mutta ei
päästetty sisään."

"Entä sitten?"

"Sanottiin, että olette poissa."

"Vai sanottiin hänelle niin!" ihmetteli kuningatar. "Rouva de Misery!"

Ovelle ilmestyi ensimmäinen kamarirouva kantaen kultatarjottimella
lukuisia, kuningattarelle saapuneita kirjeitä.

"Kutsuiko teidän majesteettinne minua?" kysyi rouva de Misery.

"Kutsuin. Vastattiinko Provencen kreiville eilen, että minä olin
poissa linnasta?"

Ollakseen astumatta kuninkaan editse rouva de Misery kiersi hänen
tuolinsa takaa ja ojensi kirjetarjottimen kuningattarelle. Samalla
hän sormella painoi erästä kirjettä, jonka käsialan kuningatar heti
tunsi.

"Vastatkaa kuninkaalle, rouva de Misery", jatkoi Marie-Antoinette
tyynesti. "Sanokaa hänen majesteetilleen, mitä eilen vastattiin
Provencen kreiville, kun hän saapui ovelleni. Minä ainakaan en enää
muista."

"Sire", sanoi rouva de Misery, kuningattaren avatessa kirjettä,
"monseigneur Provencen kreivi tuli eilen kunniatervehdykselle
hänen majesteettinsa luo, ja minä vastasin hänelle, ettei hänen
majesteettinsa ota vastaan."

"Ja kenen käskystä?"

"Kuningattaren käskystä."

"Vai niin", sanoi kuningas.

Sillä välin kuningatar oli avannut kirjeen ja lukenut nämä kaksi
riviä:

"Palasitte eilen Pariisista ja astuitte linnaan kello kahdeksan
illalla. Laurent näki teidät."

Sitten kuningatar oli, yhä välinpitämättömän tyynenä, avannut puoli
tusinaa kirjelippuja, kirjeitä ja anomuksia, jotka olivat hajallaan
haahkanuntuvaisella peitteellä.

"No niin!" sanoi hän nostaen katseensa kuningasta kohti.

"Kiitos, madame!" sanoi tämä ensimmäiselle kamarirouvalle.

Rouva de Misery poistui huoneesta.

"Anteeksi, sire", sanoi kuningatar, "selittäkää minulle muuan asia."

"Mikä asia, madame?"

"Onko minulla vai eikö ole oikeutta olla tapaamatta Provencen
kreiviä?"

"Tietysti teillä on täysi oikeus, mutta..."

"Mutta hänen älynsä väsyttää minua, minkä sille mahtaa? Sitäpaitsi
hän ei pidä minusta, ja totta on, että minä maksan samalla mitalla.
Eilen odotin hänen ikävää käyntiään ja panin maata kello kahdeksan,
jottei tarvitsisi ottaa vastaan. Mikä teihin nyt tuli, sire?"

"Ei se mitään ole."

"Näyttää siltä, kuin epäilisitte."

"Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Luulin teidän olleen Pariisissa."

"Mihin aikaan?"

"Juuri siihen aikaan, jolloin sanoitte panneenne maata."

"Niin, kyllä minä olin Pariisissa. Mutta pääseehän sieltä
takaisinkin!"

"Tietysti. Kaikki riippuu siitä, mihin aikaan tulee takaisin."

"Vai sitä te tarkoitatte! Tahdotte siis tarkoin tietää, millä
kellonlyömällä palasin?"

"Juuri niin."

"Sehän on perin helppo selittää, sire."

Kuningatar huusi:

"Rouva de Misery!"

Kamarirouva tuli taas.

"Mitä kello silloin oli, kun eilen palasin Pariisista?" kysyi
kuningatar.

"Se oli kahdeksan vaiheilla, teidän majesteettinne."

"Sitä en usko", sanoi kuningas. "Varmaankin erehdytte, rouva de
Misery. Hankkikaa parempia tietoja."

Kamarirouva kääntyi jäykkänä ja kylmänä ovelle päin.

"Rouva Duval!" sanoi hän.

"Madame!" kuului joku ääni.

"Mihin aikaan hänen majesteettinsa eilen palasi Pariisista?"

"Kello lie ollut kahdeksan, madame", vastasi toinen kamarirouva.

"Varmaankin erehdytte, rouva Duval", sanoi rouva de Misery.

Rouva Duval kurotti päänsä ulos etuhuoneen akkunasta ja huusi:

"Laurent!"

"Kuka se Laurent on?" kysyi kuningas.

"Vartija sillä portilla, jonka kautta hänen majesteettinsa eilen
palasi", selitti rouva de Misery.

"Laurent!" huusi rouva Duval, "mihin aikaan kuningatar eilen palasi
tänne?"

"Noin kello kahdeksan", vastasi portinvartija alhaalta parvekkeelta.

Kuningas laski päänsä. Rouva de Misery päästi rouva Duvalin menemään,
ja tämä vuorostaan Laurentin. Kuninkaallinen aviopari oli yksin.

Ludvig XVI häpesi ja koetti kaikin mokomin salata häpeäntunnettaan.
Mutta sen sijaan, että olisi voitostaan riemuinnut, sanoi kuningatar
kylmästi:

"Mitä te, sire, vielä haluatte tietää?"

"En mitään", huudahti kuningas puristaen puolisonsa käsiä, "en
mitään!"

"Sittenkin..."

"Anteeksi, madame. En oikein käsitä, mistä se ajatus johtui mieleeni.
Katsokaa nyt iloani; se on yhtä suuri kuin katumukseni. Ettehän siitä
ole pahoillanne, vai mitä? Älkää enää olko nyreän näköinen: kunniani
kautta, joutuisin epätoivoon!"

Kuningatar veti kätensä takaisin kuninkaan kädestä.

"Mitä se merkitsee, madame?" kysyi Ludvig.

"Sire", vastasi Marie-Antoinette, "Ranskan kuningatar ei valehtele."

"Mitä nyt?" kysyi kuningas hämmästyen.

"Tahdon sanoa, etten palannut linnaan eilen illalla kello kahdeksan!"

Kuningas hätkähti ja siirsi tuoliaan taaksepäin.

"Tahdon sanoa", jatkoi kuningatar yhtä tyynesti, "että palasin vasta
tänä aamuna kello kuusi!"

"Madame!"

"Ja että ilman Artoisin kreivin apua, hän kun tarjosi minulle suojaa
ja majoitti minut erääseen omaan taloonsa, olisin jäänyt linnanportin
eteen kuin kerjäläinen."

"Ahaa, te ette ollutkaan tullut takaisin!" sanoi kuningas synkän
näköisenä. "Olin siis oikeassa."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta siitä, mitä juuri sanoin, te teette
johtopäätöksen kuin luvunlaskija, ettekä niinkuin kohtelias mies."

"Missä suhteessa, madame?"

"Siinä suhteessa, että kun tahdoitte tietää, palasinko myöhään
vai varhain, teidän ei tarvinnut sulkea porttejanne eikä antaa
pääsykieltojanne, vaan ainoastaan tulla minulta kysymään: Mihin
aikaan tulitte kotiin, madame?"

"Hm!" mutisi kuningas.

"Teillä ei enää ole oikeutta epäillä. Urkkijanne on saatu petetyiksi
tai lahjotuiksi, porttinne on avattu väkisin tai vapaasti, pelkonne
on poistettu ja epäluulonne hälvennyt. Näin teidän häpeävän sitä,
että olitte ryhtynyt voimakeinoihin naista vastaan, vaikka hän piti
kiinni vain oikeudestaan. Olisin voinut yhä nauttia voitostani.
Mutta minusta käytöksenne on häpeäksi kuninkaalle, sopimaton
aatelismiehelle, enkä ole tahtonut kieltäytyä siitä tyydytyksestä,
että sen teille sanon." Kuningas hypisteli poimukaulustaan sen
näköisenä kuin miettisi vastausta.

"Sietää teidän tuumia, sire", sanoi kuningatar ravistaen päätään,
"mutta käytöstänne minua kohtaan ette osaa puolustaa."

"Päinvastoin, madame, se on hyvinkin helppoa", vastasi kuningas.
"Onko linnassa, esimerkiksi, ainoatakaan ihmistä, joka epäilisi
teidän paluutanne eilen kotiin? No niin, jos kaikki tiesivät teidän
palanneen linnaan, niin ei kukaan voinut luulla pääsykiellon
tarkoittavan teitä. Jos on arveltu, että siihen on ollut syynä
Artoisin kreivin tai jonkun muun irstas elämä, niin ymmärrätte
hyvinkin, etten minä siitä välitä."

"Entä sitten, sire?" keskeytti kuningatar.

"Niin, sitten toistan lyhykäisesti, mitä tarkoitan: jos olen
näennäisesti pelastanut teidät, madame, pahojen luulojen vaarasta,
niin olen oikeassa ja voin teille sanoa: te olette väärässä, kun
ette ole samoin menetellyt minun hyväkseni. Ja jos olen pelkästään
tahtonut antaa teille salaa opetuksen ja jos siitä otatte oppia,
kuten luulenkin tapahtuvan, päättäen närkästyksestänne, niin olen yhä
enemmän oikeassa eikä minun tarvitse katua, mitä olen tehnyt."

Kuningatar oli kuunnellessaan korkean puolisonsa selitystä vähitellen
tyyntynyt, ei sentähden, että närkästys hänessä lauhtui, vaan siksi,
että hän tahtoi säästää kaikki voimansa sitä taistelua varten, joka
hänen mielestään ei suinkaan ollut päättynyt, vaan tuskin vielä
oikein alkanutkaan.

"Hyvä on", sanoi hän. "Te siis ette pahoittele sitä, että olette
näännyttänyt Maria Teresian tytärtä, puolisoanne, lastenne äitiä
oman asuntonsa portin takana, kuten olisitte kohdellut mitä tahansa
outoa naikkosta. Mitä vielä, se on mielestänne oikein kuninkaallinen
kepponen, klassillisen sukkela ja lisäksi moraalinsa puolesta
erinomaisen arvokas. Teistä on siis aivan luonnollista, että
olette pakottanut Ranskan kuningattaren, yöpymään Artoisin kreivin
salakortteeriin, jossa hän ottaa vastaan oopperatyttöjä ja hovinne
kevytmielisiä naisia! Eihän se mitään ole, ei, sillä kuningas
leijailee semmoisten joutavuuksien yläpuolella, varsinkin filosofinen
kuningas. Ja te olette filosofi, sire! Huomatkaa, että Artoisin
kreivi on tässä näytellyt kauneinta osaa. Huomatkaa, että hän on
minulle tehnyt erinomaisen palveluksen; että minun on tällä kertaa
pitänyt kiittää taivasta lankoni kevytmielisyydestä, koska se on
verhonnut häväistystäni, koska hänen paheensa on pelastanut kunniani."

Kuningas punastui ja väänteli itseään nojatuolissa meluavasti.

"Hyvin tiedän", jatkoi kuningatar katkerasti nauraen, "että olette
siveellinen kuningas, sire! Mutta oletteko ajatellut, mihin
siveellisyytenne vie? Kukaan ei muka ole tiennyt, etten ollut
tullut takaisin! Ja itsekin olette uskonut, että olin kotona! Mutta
väitättekö, että yllyttäjänne, Provenceen kreivi, myös on uskonut?
Ja että Artoisin kreivikin on uskonut? Että kamarirouvani, jotka
käskystäni ovat teille tänä aamuna valehdelleet, myös ovat uskoneet?
Ja lopuksi, että Artoisin kreivin ja minun lahjomani Laurent on
uskonut! Niin kai, kuningas on aina oikeassa, mutta toisinaan voi
kuningatarkin olla oikeassa. Tahdotteko, sire, että tästedes pidämme
tapanamme, te usuttaa minua vastaan vakoojanne ja vartijanne,
minä taas lahjoa vartijanne ja vakoojanne? Sen teille sanon, että
ennenkuin kuukauttakaan kuuluu, sillä tiedättehän kyllä hyvin,
etten minä anna perään, niin, ennenkuin kuukauttakaan kuluu, saamme
jonakin aamuna, kuten esimerkiksi tänään, laskea yhteen valtaistuimen
majesteettisuuden ja avioliiton pyhyyden ja silloin näemme, mitä se
tapa meille molemmille maksaa."

Nämä sanat tekivät ilmeisesti syvän vaikutuksen siihen, jolle ne
lausuttiin.

"Tiedätte", sanoi kuningas muuttuneella äänellä, "että olen vilpitön
ja että aina myönnän vikani. Voitteko minulle todistaa, madame,
että teidän sopii ajaa reessä Versaillesista hassujen hoviherrainne
seurassa, jotka saattavat teidät huonoon valoon nykyisinä vakavina
aikoina? Tahdotteko näyttää toteen, että teidän käy päinsä lymytä
heidän kanssaan Pariisissa kuin naamiohuveissa ja ilmestyä takaisin
vasta hävettävän myöhään yöllä, kun minun lamppuni on työtä
tehdessäni ehtynyt ja kaikki nukkuvat? Olette puhunut avioliiton
pyhyydestä, valtaistuimen majesteettisuudesta ja äitiydestänne. Onko
puolison, kuningattaren, äidin arvon mukaista se, mitä olette tehnyt?"

"Tahdon parilla sanalla teille vastata, monsieur, ja sanon jo
ennakolta, että vastaukseeni liittyy enemmän ylenkatsetta kuin tähän
asti, sillä minusta tuntuu todellakin, että eräät kohdat syytöstänne
ansaitsevat vain ylenkatsetta. Lähdin Versaillesista reellä
päästäkseni pikemmin Pariisiin; mukanani oli neiti de Taverney,
joka hovinaisista, Jumalan kiitos, on maineeltaan puhtaimpia,
ja Pariisin-matkani tarkoituksena oli saada itse tutkia, onko
Ranskan kuningas, tämä suuren perheen isä, filosofinen hallitsija,
kaikkien omientuntojen siveellinen tuki, hän, joka on elättänyt
muukalais-parkoja, lämmittänyt kerjäläisiä ja hyväntekeväisyydellä
ansainnut kansansa rakkauden, onko tämä sama kuningas jättänyt erään
sukunsa jäsenen, Ranskassa hallinneiden kuningasten jälkeläisen
nääntymään nälkään, värjöttämään unhotuksessa, alttiina paheen ja
kurjuuden kiusauksille."

"Minäkö?" kysyi kuningas hämmästyneenä.

"Astuin ylös portaita", jatkoi kuningatar, "jonkinlaiselle ullakolle
ja tapasin siellä naisen, jonka esi-isä oli suuri hallitsija,
mutta jolta nyt puuttui polttopuita, valoa ja rahaa. Annoin tälle
unhotuksen ja kuninkaan laiminlyönnin uhrille sata louisdoria. Ja
kun minulta meni jonkun verran aikaa mietiskellessäni ylevyyksiemme
mitättömyyttä -- minäkin olen välistä filosofi -- kun oli kova
pakkanen ja kun hevosten oli vaikea kulkea iljangolla, varsinkin
vuokrahevosten..."

"Vuokrahevosten!" huudahti kuningas. "Tulitteko siis ajurilla?"

"Tulin, sire, ajurilla n:o 107."

"Ohhoh!" mutisi kuningas keinuttaen oikeaa säärtään, jonka oli
nostanut ristiin vasemman päälle, mikä hänessä merkitsi kiihkeää
maltittomuutta. "Ajurilla!"

"Niin, vieläpä oikein mielissäni, että pääsin ajurin vaunuihin",
vastasi kuningatar.

"Madame", sanoi nyt kuningas, "te olette menetellyt oikein; teillä
on aina yleviä mielijohteita, jotka syttyvät ehkä liiankin helposti,
mutta syynä on teille ominainen hehkuva jalomielisyys."

"Kiitos, sire", vastasi kuningatar ivallisesti.

"Pankaa tarkoin mieleenne", jatkoi kuningas, "etten ole teitä
epäillyt mistään, mikä ei olisi täysin oikeata ja kunniallista. Minua
on pahoittanut vain menettelytapa, kuningattaren seikkailumainen
esiintyminen. Olette tehnyt hyvää, niinkuin ainakin; mutta
tehdessänne muille hyvää olette sattunut tekemään itsellenne pahaa.
Siinä katson erehtyneenne. Nyt minun on siis korjattava jokin
unohdus, pidettävä huolta jonkun kuningassuvun kohtalosta. Olen
valmis: mainitkaa ne kovaonniset; minun hyviä töitäni ei tarvitse
kauan odottaa."

"Valois-nimi on luullakseni kyllin mainio, sire, jotta se on
muistiinne jäänyt."

"Ahaa!" huudahti Ludvig XVI purskahtaen nauramaan, "nyt minä tiedän,
kenestä on puhe. Se on pikkuinen Valois vai mitä, jokin kreivitär
de... vartokaa vähän..."

"De la Motte."

"Ihan niin, de la Motte. Ja hänen miehensä on santarmi?"

"Niin juuri."

"Ja vaimo on juoniniekka! Älkää pahastuko, mutta hän myllertää maat
ja taivaat, uuvuttaa kaikki ministerit, hätyyttää tätejäni, nujertaa
minut itsenikin anomuksilla, hakemuksilla, sukuluetteloilla."

"Kaikki tuo todistaa vain, että hän on tähän asti pyytänyt turhaan."

"Sitä vastaan en väitäkään."

"Onko hän Valois-sukua vai ei?"

"Uskon kyllä, että hän on!"

"No niin, antakaa siis eläke, kunniallinen eläke hänelle, rykmentti
hänen miehelleen, yleensä sellainen asema, joka sopii kuningassuvun
jälkeläisille."

"Hiljaa, hiljaa, madame! Voi hitto, kuinka te ryntäätte! Kyllä se
pikku Valois osaa minut kyniä teidän auttamattanne. Sillä on hyvä
nokka, sillä pikku Valoisilla, uskokaa, kun sanon!"

"Ei teidän tähtenne tarvitse pelätä; teillä on höyhenet lujassa."

"Kunniallinen eläke, kyllä kai! Ei teille vähät riitä, madame!
Tiedättekö, kuinka hirveästi käsikassani suonta on tänä talvena
isketty? Ja rykmentti sille pikku santarmille, joka on puolisokseen
keinotellut oikean Valoisin! Eikä minulla enää ole annettavana
rykmenttejä niillekään, jotka niistä maksavat tai jotka ne
ansaitsevat. Noille kerjäläisille sellainen asema, joka vastaisi
heidän kuninkaallisten esi-isiensä arvoa! Jopa nyt jotakin, kun
meikäläisillä kuninkailla ei enää ole sitäkään rahallista asemaa kuin
yksityisillä rikkailla. Orleansin herttua on lähettänyt hevosensa
ja muulinsa Englantiin myytäviksi ja supistanut talouttaan kaksi
kolmannesta. Minä taas olen lakkauttanut sudenajokustannukset. Herra
de Saint-Germain on pakottanut minut supistamaan henkivartiotani.
Kaikki me olemme puutteenalaisia, suuret ja pienet, kultaseni."

"Mutta eiväthän Valoisit saa kuolla nälkään!"

"Etkö juuri sanonut antaneesi sata louisdoria?"

"Mokomakin almu!"

"Kuninkaallinen."

"No antakaa siis yhtä paljon."

"Sen jätän kauniisti tekemättä. Se, mitä te annoitte, riittää meiltä
molemmilta."

"Entä pikkuinen eläke?"

"Ei suinkaan, ei mitään määrättyä. Semmoiset ihmiset osaavat itsekin
kylliksi kiskoa, ne ovat imijän sukua. Jos minussa herää halu antaa,
niin annan jonkin summan, ilman ennakkopäätöstä, ilman velvoitusta
vastaisen varalta. Sanalla sanoen, minä annan sitten, kun on
runsaasti rahaa. Siitä pikku Valoisista en todellakaan voi teille
kertoa kaikkea, mitä hänestä tiedän. Hyvä sydämenne on joutunut
ansaan, rakas Antoinette. Pyydän hyvältä sydämeltänne anteeksi."

Ja näin sanoessaan Ludvig ojensi kätensä kuningattarelle, joka
noudattaen ensi tunnelmaansa vei sen huulilleen. Mutta pian hän sen
sysäsi luotaan ja sanoi:

"Te ette ole minulle hyvä. Minä olen suuttunut."

"Vai suuttunut minuun, tekö?" ihmetteli kuningas. "Kuulkaapa, minä
taas... minä..."

"Koettakaa nyt sanoa, ettette ole minuun suuttunut, vaikka suljette
minulta Versaillesin portit, tulette puoli seitsemän aamulla
etuhuoneisiini, avaatte väkisin oveni ja astutte luokseni aivan
raivoisin silmin."

Kuningas rupesi nauramaan.

"Ei", sanoi hän, "en minä ole suuttunut."

"Vai niin, vai on suuttumuksenne jo mennyt!"

"Mitä annatte, jos todistan, ettei minulla tänne tullessanikaan ollut
vähääkään suuttumusta?"

"Katsotaan ensin, kuinka sen todistatte."

"Se on perin helppoa", vastasi kuningas. "Todistus on minulla
taskussa."

"Johan nyt!" huudahti kuningatar nousten taas uteliaana istumaan.
"Teillä on minulle jokin lahja? Silloin olette todellakin
rakastettava. Mutta kuulkaa, minä en usko, ellette heti paikalla
näytä todistusta. Ei, ei, metkut pois! Lyön vaikka vetoa, että taas
tulee vain lupauksia!"

Silloin kuningas hymyili lempeästi ja alkoi penkoa taskuaan
noudattaen tahallista hitautta, josta toisen halu yltyy, sitä
hitautta, joka vie viimeisenkin maltin lapselta leikkikalun vuoksi,
eläimeltä herkkupalan vuoksi ja naiselta silloin, kun hän odottaa
lahjaa. Vihdoin hän veti taskustaan esille sahviaaninahkaisen
punaisen kotelon, jonka pinta oli taiteellisesti röyhelletty ja
kultauksilla kaunistettu.

"Jalokiviä!" huudahti kuningatar. "Katsotaan!"

Kuningas laski kotelon vuoteelle. Kuningatar sieppasi sen käsiinsä
ihastuneena.

Tuskin hän oli sen avannut, kun hän huumaantuneena, häikäistynä
huudahti:

"Voi kuinka kaunis se on! Hyvä Jumala, kuinka kaunis!"

Kuningas tunsi sydämessään jonkinlaista riemun kutitusta.

"Siltäkö näyttää?" kysyi hän.

Kuningatar ei voinut vastata, hän huohotti. Sitten hän otti kotelosta
kaulanauhan, jonka timantit olivat niin isoja, puhtaita ja säihkyviä
ja niin hyvin valikoituja, että hän oli näkevinään fosfori- ja
liekkivirran soluvan kauniiden käsiensä välissä. Timanttikoriste
läikehti kuin käärmeen renkaat, jos joka suomu olisi salama.

"Onpa se komea!" sanoi kuningatar saatuaan taas puhekyvyn. "Komea!"
toisti hän silmiensä säteillessä joko loistavien jalokivien
vaikutuksesta tai siitä ajatuksesta, ettei kellään muulla naisella
saattanut olla sellaista kaulakoristetta.

"Olette siis tyytyväinen", sanoi kuningas.

"Ihastunut, sire. Teette minut liian onnelliseksi."

"Todellako?"

"No katsokaa tuota ensi riviä: timantit pähkinän kokoisia!"

"Niin näkyy."

"Ja kuinka ne on toisiinsa sovitettu! Niitä ei toisistaan erottaisi.
Ja kuinka taitavasti on noudatettu asteikkoa! Katsokaa, kuinka
kauniisti ensimmäisen ja toisen välinen suuruusero suhtautuu toisen
ja kolmannen erotukseen! Se jalokiviseppä, joka on yhteen sovittanut
nämä timantit ja valmistanut koristeen, on tositaiteilija."

"Heitä on kaksi."

"Silloin lyön vetoa, että he ovat Boehmer ja Bossange."

"Oikein arvattu."

"Tosiaankaan ei ole muita, jotka uskaltaisivat tämmöistä yrittää.
Kaunis se on, sire, todellakin kaunis!"

"Madame, madame", sanoi kuningas, "tämä kaulanauha käy teille
liiankin kalliiksi, olkaa varuillanne!"

"Ah!" huudahti kuningatar, "ah, sire!"

Ja äkkiä synkistyi ja vaipui hänen äsken loistanut otsansa. Tämä
muutos tapahtui hänen ilmeissään niin nopeasti ja haihtui taas niin
nopeasti, ettei kuningas ehtinyt sitä huomatakaan.

"Tehkää mielikseni", sanoi hän.

"Millä tapaa?"

"Että annatte minun panna tämän koristeen kaulaanne."

Kuningatar torjui häntä.

"Se lienee hyvin kallis, vai mitä?" sanoi hän surullisesti.

"Kyllä sillä on hintaa", vastasi kuningas nauraen. "Mutta kuten jo
sanoin, olette äsken maksanut siitä enemmän kuin sen hinnan, ja vasta
oikealla paikallaan, teidän kaulassanne, sillä on oikea arvonsa."

Ja näin sanoen Ludvig lähestyi kuningatarta pidellen molemmin käsin
kaulanauhan päitä, yhdistääkseen ne soljella, joka myös oli suuresta
timantista tehty.

"Ei, ei", sanoi kuningatar, "ei mitään lapsellisuuksia! Pankaa
kaulanauha takaisin koteloon, sire."

Ja hän pudisti päätään.

"Ette siis suo, että minä ensimmäisenä saan nähdä teidän pitävän tätä
koristetta kaulassanne?"

"Jumala varjelkoon siitä, että kieltäisin teiltä sen huvin, sire, jos
ottaisin kaulanauhan, mutta..."

"Mutta..." toisti kuningas hämmästyen.

"Mutta ette te eikä kukaan muu saa nähdä minun kaulassani niin
kallista koristetta!"

"Ette tahdo pitää tätä kaulanauhaa, madame?"

"En koskaan."

"Ette huoli sitä minulta?"

"En tahdo panna kaulaani miljoonaa tai ehkä puoltatoista miljoonaa,
sillä minusta näyttää, kuin tämä kaulanauha olisi arvoltaan
viisitoista sataa tuhatta livreä, eikö niin?"

"En väitä vastaan", vastasi kuningas.

"Ja minä kieltäydyn ripustamasta kaulaani puoltatoista miljoonaa, kun
kuninkaan kirstut ovat tyhjinä, kun kuninkaan on pakko supistella
apurahojaan ja sanoa köyhille: Minulla ei enää ole rahaa, Jumala
teitä auttakoon!"

"Mitä? Puhutteko tosissanne?"

"Kuulkaa, sire, herra de Sartines sanoi minulle kerran, että
puolellatoista miljoonalla saa linjalaivan, ja Ranskan kuninkaalle on
todellakin enemmin tarpeen linjalaiva kuin Ranskan kuningattarelle
kaulanauha."

"Oo!" huudahti kuningas riemuissaan ja silmät kyynelistä kosteina,
"nyt te menettelette ihanan jalosti! Kiitos, kiitos!... Antoinette,
te olette kelpo nainen."

Ja asianmukaisesti päättääkseen tämän sydämellisen ja porvarillisen
lausuntonsa hyvä kuningas kiersi kätensä Marie-Antoinetten kaulaan ja
suuteli häntä.

"Kuinka teitä tullaan siunaamaan Ranskassa, madame!" jatkoi hän, "kun
saadaan kuulla, mitä äsken lausuitte."

Kuningas huokasi.

"Vielä on aikaa", sanoi kuningas vilkkaasti. "Kaipuun huokaus!"

"Ei, sire, vaan helpotuksen huokaus. Sulkekaa kotelo ja toimittakaa
takaisin jalokivisepille."

"Olin jo määrännyt maksuajat, rahat ovat tiedossa. Mitä niillä nyt
teen? Älkää olko niin epäitsekäs, madame."

"Ei, minä olen kyllä hyvin harkinnut. Kaulanauhaa en mitenkään ota
vastaan, mutta tahdon jotakin muuta."

"Hitto vie, taitaa tulla hyvä lovi kuuteentoista sataan tuhanteen
livreeni!"

"Kuusitoista sataa tuhatta livreä! Näettekö? Mutta oliko se niin
kallis?"

"Niin, madame, kun tuo summa kerran huuliltani pääsi, en voi
peruuttaa."

"Rauhoittukaa. Se, mitä minä pyydän, ei maksa niin paljon."

"Mitä siis pyydätte?"

"Että annatte minun vielä kerran pistäytyä Pariisiin."

"Se on helppoa myös rahallisesti."

"Odottakaa pikkuisen!"

"Hitto vie, mitä?"

"Pariisiin, Vendôme-torille."

"Niin, niin, mutta sitten?"

"Herra Mesmerin luo."

Kuningas raapaisi korvallistaan.

"Kun olette luopunut mieliteosta, joka maksaa kuusitoista sataa
tuhatta", sanoi hän sitten, "niin voinen hyvinkin suoda teille
tuon toisen. Lähtekää siis herra Mesmeriä tapaamaan, mutta minun
puolestani yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?"

"Otatte mukaanne jonkun kuninkaallisen prinsessan."

Kuningatar punnitsi ehtoa.

"Hyväksyttekö rouva de Lamballen?" kysyi hän.

"Rouva de Lamballe, olkoon menneeksi."

"Se on sanottu."

"Kirjoitan sen alle."

"Kiitos!"

"Ja minä", sanoi kuningas, "menen nyt suoraa päätä tilaamaan
linjalaivaa, ja sen nimeksi tulee _Kuningattaren kaulanauha._ Saatte
olla sen kummina, madame, sitten lähetän sen Lapeyrouselle."

Kuningas suuteli puolisonsa kättä ja poistui hyvällä tuulella.




VIII

KUNINGATTAREN AAMU-VASTAANOTTO


Heti kun kuningas oli lähtenyt, nousi kuningatar ja astui akkunan
ääreen hengittämään raitista ja kylmää aamuilmaa.

Näkyi tulevan ihana päivä, täynnä sitä suloa, jota liian pikainen
kevät suo muutamille huhtikuun päiville: yön pakkasta seurasi jo
tenhoavan auringon suloinen lämpö; tuuli oli edellisestä illasta
kääntynyt pohjoisesta itään. Jos tuulen suunta pysyisi tällaisena,
olisi talvi, 1784 vuoden ankara talvi, lopussa.

Rusottavalla taivaanrannalla näkyi jo todellakin nousevan harmahtavaa
usvaa, joka ei ole muuta kuin auringon tieltä pakenevaa kosteutta.
Puutarhassa härmä valui vähin erin oksilta, ja pikkulinnut alkoivat
saada kyntensä esteettä kiinni jo puhjenneihin nuppuihin.

Huhtikuun kukka, keltainen orvokki, lyyhistyneenä pakkasen alle
niiden kukka-poloisten tavoin, joista Dante puhuu, kohotti tummaa
pääkköstään tuskin vielä sulaneen lumen povesta, ja paksujen, kovien
ja leveiden lehtien alta pisti salamyhkäisen kukan pitkulainen umppu
esille, kaksi soikeata lehdykkää, jotka ennustavat kukoistusta ja
hyvää tuoksua.

Käytävillä, kuvapatsailla ja ristikkoporteilla solui jää liukkaina
timantteina; se ei vielä ollut vettä eikä enää jäätä.

Kaikki julisti kevään salaista kamppailua pakkasta vastaan ja ennusti
talven pikaista tappiota.

"Jos tahdomme käyttää hyväksemme jäätä", huudahti kuningatar, "niin
täytyy, luulemma, kiirehtiä. Vai mitä, rouva de Misery?" lisäsi hän
kääntyen ympäri, "sillä nyt on kevät todella tulossa."

"Teidän majesteettinne on jo kauan halunnut tehdä huviretken
Sveitsiläislammelle", vastasi ensimmäinen kamarirouva.

"Hyvä on, tehdään se retki jo tänään, sillä huomenna voisi kenties
olla myöhäistä."

"Mihin aikaan siis tapahtuu teidän majesteettinne pukeutuminen?"

"Heti. Sitten syön vähän suurusta ja lähden."

"Siinäkö kuningattaren kaikki määräykset?"

"Pitää käydä kysymässä, onko neiti de Taverney jo noussut, ja sanoa
hänelle, että haluan häntä puhutella."

"Neiti de Taverney on jo teidän majesteettinne seurusteluhuoneessa",
vastasi kamarirouva.

"Joko nyt?" ihmetteli kuningatar, joka paremmin kuin kukaan muu
tiesi, kuinka myöhään Andrée oli päässyt makuulle.

"Hän on ollut siellä odottamassa jo ainakin kaksikymmentä minuuttia,
madame."

"Kutsukaa hänet tänne."

Andrée astuikin kuningattaren huoneeseen juuri silloin, kun
tornikello Marmoripihalla alkoi lyödä yhdeksän. Jo huolellisesti
pukeutuneena, kuten jokainen hovinainen, joka ei saanut näyttäytyä
kuningattarelle aamupuvussa, saapui neiti de Taverney hymyillen
ja melkein levotonna. Kuningatar hymyili myös, ja siitä Andrée
rauhoittui.

"Saatte mennä, hyvä Misery", sanoi kuningatar, "ja lähettäkää tänne
Léonard ja räätälini."

Seurattuaan sitten katseellaan rouva de Miseryä ja nähtyään oviverhon
sulkeutuvan hänen jälkeensä hän sanoi Andréelle:

"Ei mitään, kuningas oli ihastuttava, hän nauroi, häneltä on aseet
riistetty."

"Saiko hän tietää...?" kysyi Andrée.

"Ymmärrätte kai, Andrée, ettei se valehtele, joka on Ranskan
kuningatar, eikä ole väärässä."

"Se on totta, madame", vastasi Andrée punastuen.

"Ja kuitenkin minusta näyttää, että olemme yhdessä suhteessa olleet
väärässä."

"Yhdessäkö suhteessa?" sanoi Andrée. "Epäilemättä olimme hyvinkin
väärässä."

"Mahdollisesti, mutta ainakin ensiksi siinä, että olemme surkutelleet
rouva de la Mottea; kuningas ei pidä hänestä. Tunnustan kuitenkin,
että rouva de la Motte miellytti minua."

"Teidän majesteettinne on niin hyvä tuomari, että täytyy alistua
teidän päätökseenne."

"Tässä on Léonard", sanoi rouva de Misery astuen jälleen sisään.

Kuningatar istuutui kullatun pukeutumiskuvastimensa eteen ja mainio
hiustaituri ryhtyi työhönsä.

Kuningattarella oli maailman kauneimmat hiukset, joita hän hyvin
mielellään soi ihailtavan.

Léonard tiesi sen eikä siis kiirehtinyt, kuten olisi tehnyt
kähertäessään jonkun muun naisen tukkaa, vaan jätti kuningattarelle
aikaa ihailla itseään.

Tänään oli Marie-Antoinette tyytyväinen, vieläpä iloinen: hänen
kauneutensa loisti. Kuvastimesta hän kääntyi katsomaan Andréeta,
johon hän loi mitä herttaisimpia silmäyksiä.

"Teitä ei ole toruttu", sanoi hän, "te kun olette vapaa ja ylväs,
jota kaikki hieman pelkäävät, sillä te olette jumalallisen Minervan
lailla liian viisas."

"Minäkö, madame?" änkytti Andrée.

"Juuri te, hovikottaraisten ilonhäiritsijä. Hyvä Jumala, kuinka
suureksi onneksi teille on neitsyytenne, Andrée, ja varsinkin se,
että tunnette olevanne siitä onnellinen!" [Tämän sikermän edellisestä
romaanista tiedämme, että neiti de Taverney oli hypnoottisen unitilan
uhrina joutunut äidiksi. -- _Suom._]

Andrée punastui ja koetti surumielisesti hymyillä.

"Olen tehnyt lupauksen", sanoi hän.

"Jonka aiotte pitää, kaunis Vestan neitsyt?" kysyi kuningatar.

"Toivoakseni." "Kuulkaapa", sanoi nyt kuningatar äkkiä, "nyt
muistan..."

"Mitä, madame?"

"Että vaikkette ole naimisissa, teillä on eilisestä saakka isäntä."

"Mikä isäntä?"

"Niin, rakas veljenne. Mikä hänen nimensä onkaan? Filip, eikö niin?"

"Niin, madame, Filip."

"Hän on saapunut tänne."

"Eilen, kuten teidän majesteettinne äsken suvaitsi minulle ilmoittaa."

"Ettekä vielä ole häntä tavannut! Niin itsekäs minä olen, että
tempasin teidät hänen näkyvistään ja vein Pariisiin; sitä ei
todellakaan voi anteeksi antaa."

"Voi, madame", sanoi Andrée hymyillen, "koko sydämestäni suon sen
anteeksi, ja Filip myös."

"Onko varmaa?"

"Siitä vastaan."

"Omasta puolestanne?"

"Omasta ja hänen puolestaan."

"Millainen hän nykyään on?"

"Aina kaunis ja hyvä, madame."

"Kuinka vanha hän nyt on?"

"Kolmenkymmenenkahden."

"Filip parka! Tiedättekö, että olen jo kohta neljätoista vuotta hänet
tuntenut, ja näistä vuosista on yhdeksän tai kymmenen semmoista,
jolloin en ole häntä nähnyt."

"Kun teidän majesteettinne suvaitsee ottaa hänet vastaan, on hän
tunteva itsensä onnelliseksi saadessaan vakuuttaa, ettei poissaolo
ole vähääkään laimentanut niitä kunnioittavan ihailun tunteita, jotka
hän on kuningattarelle omistanut."

"Voinko nyt heti hänet tavata?"

"Kyllä, neljännestunnin päästä hän on heittäytyvä teidän
majesteettinne jalkain juureen, jos sen sallitte."

"Hyvä, hyvä, -- sen sallin, -- oikein haluan sitä."

Tuskin oli kuningatar tämän lausunut, kun joku vilkas, nopea,
meluisa pujahti tai oikeammin ponnahti pukuhuoneen matolle ja näytti
nauravia, veitikkamaisia kasvojaan samassa kuvastimessa, jossa Marie
Antoinette hymyili omalle kuvalleen.

"Lankoni Artois", sanoi kuningatar. "Ihan säikäytitte!"

"Hyvää huomenta, teidän majesteettinne", sanoi nuori prinssi. "Kuinka
teidän majesteettinne on viettänyt yönsä?"

"Kiitos, lankoni, hyvin huonosti."

"Ja aamun?"

"Oikein hyvin."

"Se onkin pääasia. Äsken aloinkin aavistaa, että koetus oli
onnellisesti kestetty, sillä tavatessani kuninkaan hän hymyili
minulle niin herttaisesti. Sitä se luottamus merkitsee!"

Kuningatar alkoi nauraa. Artoisin kreivi, joka ei tiennyt asian
laitaa, nauroi myös, mutta aivan toisesta syystä.

"Nyt vasta huomaan", sanoi hän, "etten ole hätiköidessäni tullut
kysyneeksi, kuinka neiti de Taverney parka on aikansa viettänyt."

Kuningatar rupesi taas katsomaan kuvastimeensa, niin ettei häneltä
jäänyt huomaamatta, mitä tahansa huoneessa tapahtuisi.

Léonard oli lopettanut työnsä, ja vapautuneena musliinisesta
kampausviitasta kuningatar otti ylleen aamunuttunsa.

Ovi avautui.

"Kuulkaapa", sanoi hän Artoisin kreiville, "jos teillä on jotakin
kysyttävää Andréelta, niin tuossa hän tulee."

Juuri silloin astuikin huoneeseen Andrée taluttaen kaunista
tummanverevää aatelismiestä, jonka ruskeissa silmissä selvästi ilmeni
jaloutta ja surumielisyyttä: siinä oli reipas sotilas, näöltä älykäs,
ryhdiltä vakava, jollaisia saadaan nähdä Cuyperin tai Gainsboroughin
maalaamissa viehättävissä perhekuvissa.

Filip de Taverneyn yllä oli tummanharmaa, hopealla hienosti kirjailtu
puku, mutta tämä harmaus näytti mustalta ja hopea raudalta; valkea
kaulaliina ja himmeänvaalea röyhys erosivat jyrkästi tummien liivien
väristä, ja puuteroitu tukka lisäsi ihon ja piirteiden miehekästä
tarmokkuutta.

Filip astui esille, toinen käsi sisarensa kädessä, toinen kiertyneenä
hattunsa ympärille.

"Teidän majesteettinne", sanoi Andrée kumartaen kunnioittavasti,
"tässä on veljeni."

Filip kumarsi juhlallisesti ja hitaasti. Hänen jälleen kohottaessaan
päätänsä ei kuningatar vielä ollut kääntänyt silmiään kuvastimesta.
Totta on, että hän kuvastimessa näki yhtä hyvin, kuin jos olisi
katsonut herra de Taverneytä kasvoihin.

"Hyvää päivää, herra de Taverney!" sanoi kuningatar ja kääntyi.

Hänen kauneudessaan oli kuninkaallista loistoa, joka hänen
valtaistuimensa ympärillä hämmensi yhteen kuninkuuden ystävät ja
naisen ihailijat, hänessä oli kauneuden valtaa, ja suotakoon meidän
kääntää nämä sanat toisin päin, hänessä oli myös vallan kauneutta.
Nähdessään hänen hymyilevän, tuntiessaan olevansa tämän kirkkaan,
ylvään ja samalla lempeän silmäyksen katseltavana Filip kalpeni, ja
koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä mielenliikutusta.

"Herra de Taverney", jatkoi kuningatar, "teidän ensi vieraskäyntinne
näkyy tulleen meidän osaksemme. Kiitos!"

"Teidän majesteettinne suvaitsee unohtaa, että päinvastoin minun on
kiittäminen teidän majesteettianne", vastasi Filip.

"Kuinka monta vuotta, kuinka pitkä aika on siitä kulunut, kun
viimeksi toisemme näimme!" sanoi kuningatar. "Elämän kaunein aika,
valitettavasti!"

"Minulta kyllä, madame, mutta ei teidän majesteetiltanne, jolle
kaikki päivät ovat kauniita."

"Olette siis hyvin viihtynyt Amerikassa, herra de Taverney, koska
jäitte sinne, vaikka muut sieltä palasivat?"

"Madame", vastasi Filip, "kun herra de Lafayette lähti Uudesta
maailmasta, tarvitsi hän luotettavaa upseeria, jolle voitaisiin uskoa
osa apujoukkojen päällikkyyttä. Senvuoksi herra de Lafayette ehdotti
minua kenraali Washingtonille, joka suvaitsi minut hyväksyä."

"Uudesta maailmasta, josta puhutte", sanoi kuningatar, "näkyy meille
palaavan paljon sankareita."

"Teidän majesteettinne lausunto ei koskene minua", vastasi Filip
hymyillen.

"Miksi ei?" sanoi kuningatar.

Sitten hän kääntyi Artoisin kreivin puoleen:

"Katsokaapa, lanko, herra de Taverneyn pulskaa ja sotilaallista
näköä."

Nähdessään nyt joutuvansa tekemisiin kreivi Artoisin kanssa, joka oli
hänelle outo, astui Filip pari askelta häntä kohti ja pyysi lupaa
lausua hänelle tervehdyksensä.

Kreivi antoi kädellä merkin, ja Filip kumarsi.

"Komea upseeri", myönsi nuori prinssi, "ylevä aatelismies, jonka
tuttavuus minua ilahuttaa. Mitä suunnitelmia teillä on, koska
palasitte Ranskaan?"

Filip katsahti sisareensa.

"Monseigneur", vastasi hän "minun on valvottava sisareni etua enemmän
kuin omaani; mitä hän haluaa minun tekevän, sen myös teen."

"Mutta isänne on kai vielä elossa?" virkkoi Artoisin kreivi.

"Meillä on ollut se onni, että isämme vielä elää, monseigneur",
vastasi Filip.

"Mutta sillä ei ole väliä", keskeytti kuningatar vilkkaasti. "Minusta
on parempi, että Andrée on veljensä suojeluksessa, ja Andréen veli
teidän suojeluksessanne, herra kreivi. Otatte siis pitääksenne huolta
herra de Taverneystä, lupaattehan?"

Artoisin kreivi nyökkäsi myöntävästi.

"Tiedättekö", jatkoi kuningatar, "että meitä yhdistävät hyvin
läheiset siteet?"

"Läheiset siteet, mitä se on, kälyni? Kertokaa heti paikalla!"

"Niin, herra de Taverney oli ensimmäinen ranskalainen, jonka näin
saapuessani Ranskaan, ja minä olin pyhästi luvannut rakentaa
ensimmäisen täällä näkemäni ranskalaisen onnen."

Filip tunsi punastuvansa ja puri huultaan näyttääkseen tyyneltä.
Andrée katsahti häneen ja laski päänsä.

Marie-Antoinette yllätti yhden niistä silmäyksistä, joita sisarukset
vaihtoivat; mutta kuinka hän olisi voinut aavistaa niitä tuskallisia
salaisuuksia, mitä sellaiseen katseeseen sisältyi! Hän ei tiennyt
mitään niistä tapauksista, jotka olemme maininneet kertomussarjamme
edellisissä osissa. Huomaamansa surumielisyyden hän katsoi
johtuvan toisesta syystä. Kun niin moni oli vuonna 1774 rakastunut
dauphineen [v. 1774 Marie-Antoinette ei vielä ollut kuningatar,
vaan _dauphine_ kruununprinssin puoliso. -- _Suom._], niin miksi ei
herra de Taverneylle olisi tuottanut kärsimyksiä tämä ranskalaisten
kulkutaudintapainen rakastuminen Maria-Teresian tyttäreen?

Tämä luulo oli kaikin puolin todennäköinen, sitä ei kumonnut sekään
kuvastimessa suoritettu kauneudentarkastus, jossa nähtiin nuori neito
kehittyneenä vaimoksi ja kuningattareksi. Marie-Antoinetten mielestä
Filipin kaiho siis liittyi siihen, mitä tämä oli sisarelleen asiasta
puhunut. Hän hymyili veljelle ja hyväili sisarta ystävällisimmillä
katseilla; hän ei tosin ollut arvannut kaikkea, mutta ei myöskään
ollut kokonaan erehtynyt, ja viattomassa viehätyshalussaan, jota ei
kukaan pidä rikoksena -- olihan kuningatarkin nainen -- hän iloitsi
tuntiessaan olevansa rakastettu. Jotkut sielut haluavat myötätuntoa
kaikkien läheistensä puolelta, eivätkä nämä sielut suinkaan ole
vähimmin jaloja.

Mutta kova kohtalo on sinulle, kuningatar-parka, toimittava hetken,
jolloin tuo hymyilysi, jonka suomisesta sinua rakastaville ihmisille
olet moitetta saanut, turhaan kohdistuu niihin, jotka eivät sinua
rakasta.

Artoisin kreivi astui Filipin luo, ja sillä välin kuningatar
neuvotteli Andréen kanssa metsästyspuvun reunustuksesta.

"Onko herra Washington", kysyi prinssi, "todellakin suuri
sotapäällikkö?"

"Suuri mies, monseigneur."

"Ja millainen arvo oli siellä ranskalaisilla?"

"Yhtä hyvä kuin englantilaisilla huono."

"Niin minäkin arvelen. Te kannatatte uusia aatteita, hyvä herra de
Taverney; mutta oletteko tarkoin harkinnut erästä asiaa?"

"Mitä asiaa, monseigneur? Voin teille tunnustaa, että siellä kaukana,
sotaleirien nurmikolla, suurten järvien läheisillä ruoholakeuksilla
olen usein joutunut ajattelemaan yhtä ja toista."

"Esimerkiksi sitä asiaa, että sotiessanne siellä ette ole käyneet
sotaa intiaaneja ettekä englantilaisia vastaan."

"Ketä vastaan siis, monseigneur?"

"Itseänne vastaan."

"Ah, monseigneur, en tahdo kiistellä; se on hyvinkin mahdollista."

"Siis myönnätte..."

"Myönnän, että sillä, mikä on pelastanut kuningasvallan, voi olla
onneton vastavaikutus."

"Niin, mutta tämä vastavaikutus voi viedä hengen niiltä, jotka
paranivat alkuperäisestä taudinpuuskasta."

"Valitettavasti, monseigneur!"

"Juuri senvuoksi en pidä herra Washingtonin ja markiisi de Lafayetten
voittoja niin onnellisina, kuin väitetään. Se on itsekkyyttä, olkoon
vaan; mutta älkää siitä pahastuko, en ole itsekäs vain itseni tähden."

"Ei, ei, monseigneur!"

"Ja tiedättekö, miksi tahdon teitä auttaa kaikin voimin?"

"Olkoon monseigneurilla siihen mikä syy hyvänsä, minä olen siitä
aina tunteva teidän kuninkaalliselle korkeudellenne syvintä
kiitollisuutta."

"Syy on se, herra de Taverney, että te ette kuulu niihin, joita
on joka kadunkulmassa toitotettu sankareiksi. Te olette urheasti
täyttänyt tehtävänne, mutta ette ole alinomaa pujahtanut pasuunan
suuhun. Teitä ei Pariisissa tunneta, ja siksi teistä pidän, muuten...
totta vie, herra de Taverney... muuten... minä olen itsekäs, nähkääs."

Sitten prinssi nauraen suuteli kuningattaren kättä, lausui Andréelle
jäähyväiset nopeammin ja kunnioittavammin kuin hänen oli tapana
naisia puhutella ja poistui huoneesta.

Kuningatar keskeytti nyt melkein kohta puhelunsa Andréen kanssa,
kääntyi Filipiin päin ja kysyi:

"Oletteko tavannut isänne, monsieur?"

"Kyllä, ennen tänne tuloani, madame, tapasin hänet etuhuoneissa;
sisareni oli hänelle toimittanut sanan."

"Mutta miksi ette heti käynyt tapaamassa isäänne?"

"Olin lähettänyt hänen luokseen kamaripalvelijani ja pienet
matkatavarani, mutta herra de Taverney palautti palvelijan
ilmoittamaan sen käskyn, että minun tuli ensin esittäytyä kuninkaalle
tai teidän majesteetillenne."

"Ja te tottelitte?"

"Ilomielin, madame: sillä keinoin sain syleillä sisartani."

"Nyt on ihmeen ihana sää!" huudahti kuningatar riemuiten. "Rouva de
Misery, huomenna jää sulaa, minun pitää nyt heti saada reki."

Ensimmäinen kamarirouva lähti täyttämään käskyä.

"Ja suklaatini tänne", lisäsi kuningatar.

"Eikö teidän majesteettinne syö suurusta?" kysyi rouva de Misery.
"Eikä teidän majesteettinne syönyt eilen illallistakaan."

"Siinä erehdytte, hyvä Misery. Oli meillä eilen illallista; kysykää
neiti de Taverneyltä."

"Ja hyvä olikin", huomautti Andrée.

"Silti en nyt jätä juomatta suklaatiani", lisäsi kuningatar. "Pian,
pian, hyvä Misery, ihana auringonpaiste houkuttaa; varmaankin tulee
tänään paljon väkeä Sveitsiläislammelle."

"Aikooko teidän majesteettinne luistella?" kysyi Filip.

"Kelpaapa teidän laskea meistä leikkiä, herra amerikalainen", sanoi
kuningatar, "te kun olette samoillut suunnattomia järviä, joilla
kuljetaan useampia penikulmia kuin täällä askelia."

"Madame", vastasi Filip, "täällä teidän majesteettianne huvittaa
pakkanen ja tie: siellä se vie hengen."

"Kah, tuossa on suklaatini; Andrée, ottakaa tekin kuppi."

Andrée punastui ilosta ja kumarsi.

"Näette, herra de Taverney, minä olen aina sama, hovisääntö on
minulle kauhistus kuten ennenkin. Muistatteko entisaikaa, herra
Filip, vai oletteko muuttunut?"

Nämä sanat koskivat nuorta miestä sydämeen; naisen kaipaus on usein
tikarinisku asianomaiselle.

"Ei, madame", vastasi hän jyrkästi, "en minä ole muuttunut ainakaan
sydämeltäni."

"Jos siis sydän on pysynyt samana", sanoi kuningatar hilpeästi, "ja
kun se oli hyvä, niin kiitämme teitä siitä omalla tavallamme: kuppi
lisää herra de Taverneytä varten, rouva Misery!"

"Oi, madame", huudahti Filip aivan hämillään, "teidän majesteettinne
ei huomaa, että se on liikaa kunniaa minunlaiselleni mitättömälle
sotilaalle!"

"Vanhalle ystävälle", korjasi kuningatar, "siinä kaikki. Tänään saan
taas hengähtää nuoruuden tuoksua; tämä päivä tapaa minut onnellisena,
vapaana, ylpeänä, huimana! Tänään muistuvat mieleeni ensi kävelyni
rakkaassa Trianonissani ja ne kujeilut, joita meillä siellä oli,
Andréella ja minulla; ruusut, mansikat, rautayrtit, linnut, joita
koetin tuntea kukkapenkereillä, kaikki, nekin kelpo puutarhurit,
joiden herttaiset kasvot aina merkitsivät minulle uutta kukkaa,
makeaa hedelmää; ja herra de Jussieu, ja omituinen Rousseau, joka
lepää jo haudassa... Tämä päivä... sanon teille, että tämä päivä...
tekee minut vallattomaksi! Mutta mikä teidän on, Andrée, kun olette
noin punainen, ja teidän, herra Filip, kun kalpenette?"

Näiden kahden nuoren ilmeet olivat todellakin huonosti kestäneet
tämän julman muiston koetusta. Mutta kuningattaren viime sanat
kuullessaan he taas rohkaisivat mielensä.

"Poltin kitalakeni", selitti Andrée; "anteeksi, madame."

"Ja minä, madame", sanoi Filip, "en vieläkään osaa tottua ajatukseen,
että teidän majesteettinne kunnioittaa minua kuin ylhäistä henkilöä."

"Mitä turhia", keskeytti Marie-Antoinette, itse kaataen suklaatia
Filipin kuppiin, "te olette sotilas, sanoitte, ja siis tottunut
tuleen: polttakaa nyt itseänne urheasti suklaatilla, minä en jouda
odottamaan."

Ja hän alkoi nauraa. Mutta Filip otti asian niin vakavalta kannalta
kuin maalainen; ero oli vain se, että mitä tämä olisi tehnyt
hämillään, sen Filip suoritti sankaruudella.

Kuningatar ei päästänyt häntä näkyvistään, ja hänen naurunsa vain
yltyi.

"Teillä on mainio luonne", sanoi hän.

Sitten hän nousi. Hänen kamarirouvansa olivat hänelle jo tarjonneet
viehättävän hatun, kärpännahkaisen viitan ja hansikkaat.

Andrée puki ylleen yhtä nopeasti. Filip otti taas hatun kainaloonsa
ja seurasi naisia.

"Herra de Taverney, en tahdo, että jätätte minut", sanoi kuningatar.
"Tänään aion sukkelasti ottaa amerikalaisen takavarikkoon. Asettukaa
oikealle puolelleni, herra de Taverney!"

Taverney totteli. Andrée siirtyi kuningattaren vasemmalle sivulle.

Kun kuningatar astui alas suuria portaita, kun tehtiin kunniaa
lyömällä rumpua, kun henkivartijain torventoitotus ja asentoon
nostettujen aseiden kalske nousi palatsiin asti eteisten kaiuttamana,
niin tämä kuninkaallinen komeus, tämä kaikkien kunnioitus, tämä
yleinen ihailu, joka kohdistui kuningattareen ja sivumennen
hipaisi Taverneytäkin, tämä riemusaatto huimasi nuoren miehen jo
hämmentynyttä päätä. Hänen otsalleen kihosi kuumeen hiki, hänen
askeleensa kävivät epävarmoiksi. Ellei kylmä viima olisi osunut hänen
silmiinsä ja huulilleen, olisi hän varmaankin pyörtynyt.

Niin monen synkän päivän jälkeen, jotka hän oli viettänyt murheessa
ja maanpaossa, oli tämä paluu ylpeyden ja sydämen suuriin riemuihin
nuorelle miehelle liian äkillistä.

Sillä välin, kun kauneudesta säihkyvän kuningattaren astuessa ohitse
otsat kumartuivat ja aseet kavahtivat pystyyn olisi voitu nähdä muuan
ukko, joka ajatuksiinsa kiintyneenä laiminlöi hovisäännön. Hän näet
ei kumartanut eikä luonut katsettaan maahan, vaan kurotti päätään
ja tuijotti kuningattareen ja Taverneyhin. Kun kuningatar poistui,
tunkeutui pieni ukko erilleen jonosta, joka alkoi hajaantua, ja hänen
nähtiin juoksevan niin nopeasti kuin seitsenkymmenvuotisilla pikku
jaloillaan pääsi.




XI

SVEITSILÄISLAMPI


Jokainen tuntee sen pitkulaisen neliön, joka kesällä on merivihreä ja
läikehtivä, talvella valkoinen ja rosoinen, ja jolla vielä nykyäänkin
on nimenä Sveitsiläislampi. Pitkin lammen reunoja kulkee käytävä,
jonka lehmukset iloisesti kurottavat punertavia oksiaan aurinkoa
kohti, ja siellä on kaikensäätyisiä ja -ikäisiä kävelijöitä, jotka
tahtovat nauttia reellä ajon ja luistelun katselemisesta.

Naisten puvuissa tulee hälisevästi esille sekaisin vanhan hovin
hieman rasittavaa ylellisyyttä ja uuden kuosin hieman oikullista
luontevuutta. Korkeat hiuslaitteet, nuoria otsia varjostavat harsot,
useimmilla vaatehatut, turkisvaipat ja silkkihameiden laajat
poimureunukset ja toiselta puolen punaiset takit, taivaansiniset
univormut, keltaiset liverit ja suuret, valkoiset kaavut tekevät
yhteensä hyvinkin merkillisen sekamelskan. Sinivalkoiset palvelijat
pistävät tästä joukosta esille kuin uni- ja ruiskukat, joita tuuli
huojuttaa tähkäpäiden tai apilain seassa.

Toisinaan kuuluu kokoontuneen väen taholta ihastuksen huuto, kun
taitava luistelija Saint-Georges on piirtänyt niin täydellisen
ympyrän, ettei mittaustieteilijäkään siinä keksisi mainittavaa
virhettä.

Sillaikaa, kun lammen rannoilla on niin paljon katselijoita, että he
lämmittävät toisiaan kosketuksella ja kaukaa näyttävät kirjavalta
matolta, jonka yläpuolella leijailee usvaa, pakkasen puristamaa
hengitystä, tarjoo itse lampi, paksuksi jääkuvastimeksi muuttuneena,
mitä moninaisimman ja varsinkin vaihtelevimman näyn.

Tuolla kiitää kolmen suunnattoman ison paimenkoiran vetämä reki
kuin venäläinen kolmivaljakko pitkin jäätä. Vaakunakoristeisiin
samettiloimiin puetut koirat, päähineinä liehuvia sulkia, ovat sen
näköisiä kuin kummituseläimet Callotin paholaiskuvissa tai Goyan
velhomaalauksissa.

Niiden isäntä, herra de Lauzun, lojuu huolettomasti tiikerinnahoilla
sisustetussa reessä ja painautuu hieman sivulle hengittääkseen
vapaammin, mikä luultavasti ei onnistuisi, jos hän kääntäisi kasvonsa
suoraan tuulta vasten.

Siellä täällä pyrkivät jotkut hiljakseen kulkevat reet muista eroon.
Erääseen näistä reistä astuu nainen, jolla varmaankin kylmän vuoksi
on naamio, ja uljas luistelija, yllään kultanauhuksilla koristettu
avara samettiviitta, nojaa selkämykseen antaakseen parempaa
vauhtia reelle, jota sysää ja samalla ohjaa. Naamioidun naisen ja
avaraviittaisen luistelijan välinen keskustelu on kuiskutusta, eikä
kukaan voi moittia heidän salaista kohtaustaan vapaassa ulkoilmassa,
koko Versaillesin nähtävissä.

Mitä se toisiin kuuluu, mitä he puhuvat, kunhan heidät vain nähdään,
ja mitä he siitä huolivat, että heidät nähdään, kunhan vain ei heitä
kuulla. Ilmeisesti he kaikkien näiden joukossa elävät omaa eristettyä
elämäänsä ja kiitävät muun väen seassa kuin kaksi muuttolintua. Minne
he kulkevat? Siihen tuntemattomaan maailmaan, jota kaikki sielut
etsivät ja jonka nimenä on autuus.

Äkkiä syntyy näiden keijukaisten kesken, jotka enemmän liukuvat
kuin käyvät, suuri hälinä. Se johtuu siitä, että Sveitsiläislammen
rannalle on ilmestynyt kuningatar, että hänet on tunnettu ja
valmistetaan hänelle tilaa, mutta silloin hän viittaa kädellään, että
kaikki jäisivät paikoilleen.

Kajahtaa huuto: eläköön kuningatar! Sitten järjestyvät kiitävät
luistelijat ja työnnettävät reet kuin sähkövoimalla suureksi kehäksi
sen paikan ympärille, jonne ylhäinen tulija on pysähtynyt.

Kaikkien huomio on kiintynyt häneen.

Herrat lähestyvät sulavin liikkein, naiset järjestävät pukujansa
kunnioittavan säädylliseksi, ja jokainen pyrkii melkein yhtymään
aatelismiesten ja ylempien upseerien ryhmiin, jotka kiirehtivät
tervehtimään kuningatarta.

Ylhäisten henkilöiden joukossa, joita yleisö pitää silmällä, on muuan
erittäin huomattava, joka ei seuraa yleistä harrastusta eikä riennä
kuningattaren luo, vaikka on tämän puvun ja seuralaiset tuntenut,
vaan päinvastoin jättää rekensä ja poikkee vastakkaiselle käytävälle
kadoten sinne seurueineen.

Artoisin kreivi, joka nähtiin uljaimpien ja taitavimpien luistelijain
joukossa, oli ensimmäisiä rientämään sinne, missä hänen kälynsä oli.

"Näettekö", sanoi hän hiljaa kuningattarelle, suudellen tämän kättä,
"kuinka veljemme Provencen kreivi teitä karttaa?"

Ja näin sanoen hän viittasi kuninkaalliseen korkeuteen, joka harpaten
kiirehti kuuraisen vesakon halki kiertoteitse vaunujensa luo.

"Hänen ei tee mieli kuulla nuhteitani", selitti kuningatar.

"Mitä nuhteisiin tulee, joita hän odottanee, koskee se asia minua,
eikä hän senvuoksi teitä vältä."

"No sitten hänellä on omantunnon vaivoja", sanoi kuningatar hilpeästi.

"Hänellä on toinenkin syy, kälyni."

"Mikä?"

"Sen saatte kuulla. Hän on juuri saanut tietää, että mainio voittaja,
herra de Suffren, saapuu tänä iltana, ja kun se on tärkeä uutinen, ei
hän suo teidän siitä saavan tietoa."

Kuningatar näki ympärillään muutamia uteliaita, joita ei kunnioitus
pitänyt niin loitolla, etteivät olisi kuulleet hänen lankonsa sanoja.

"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja katsokaa, onko
rekeni kunnossa, ja jos isänne on täällä, syleilkää häntä; saatte
minulta lomaa neljännestunniksi."

Nuori mies kumarsi ja riensi joukon puhki toimittamaan kuningattaren
asiaa. Väkijoukko oli myös ymmärtänyt: sillä on joskus tarkka vaisto;
se laajensi kehää, ja kuningatar jäi Artoisin kreivin kanssa paremmin
rauhaan.

"Selittäkää nyt, lankoni", sanoi kuningatar; "mitä etua hänellä siitä
on, etten saisi tietää herra de Suffrenin tulevan."

"Voi, kälyni, onko mahdollista, että te, nainen, kuningatar ja hänen
vastustajansa, ette heti pääse selville tämän ovelan poliitikon
tarkoituksesta? Herra de Suffren saapuu tänne, eikä hovissa sitä
tiedä kukaan. Herra de Suffren on Intianmeren sankari ja siis
oikeutettu saamaan Versaillesissa komean vastaanoton. No niin,
hän saapuu; kuningas ei tiedä asiasta mitään ja laiminlyö hänet
tietämättään, siis vastoin tahtoaankin, ja te, kälyni, samoin. Mutta
sillä välin Provencen kreivi, joka nyt tietää odottaa herra de
Suffrenia, ottaa herttaisesti vastaan merisankarin, hymyilee hänelle,
hellii häntä, laatii hänelle runonkin ja liittyen läheisesti Intian
sankariin pääsee itsekin tavallaan Ranskan sankariksi."

"Se on selvä asia", myönsi kuningatar.

"Niin päivänselvä!" sanoi kreivi.

"Teiltä unohtuu vain muuan seikka, hyvä viestintuoja."

"Mikä?"

"Kuinka teille on selvinnyt tämä rakkaan veljen ja langon kaunis
suunnitelma?"

"Kuinkako sen tiedän? Samoin kuin kaiken muun, mitä hän puuhaa. Se
on hyvin yksinkertaista: huomattuani Provencen kreivin urkkivan
kaikkea, mitä minä teen, olen palkannut väkeä ilmoittamaan minulle,
mitä hommia hänellä on. Siitä voi olla minulle hyötyä ja teillekin,
kälyni."

"Kiitos liittolaisuudesta, mutta entä kuningas?"

"Kuninkaalle on jo ilmoitettu."

"Tekö ilmoititte?"

"En suinkaan, vaan meriministeri, jonka lähetin hänen luokseen. Koko
asia ei kuulu minulle; ymmärrättehän, minä olen liian kevytmielinen,
tuhlari, hulluttelija, niin ettei minun sovi sekaantua näin
tärkeisiin asioihin."

"Oliko meriministerikin tietämätön herra de Suffrenin tulosta
Ranskaan?"

"Hyvä käly, olettehan tuntenut kyllin monta ministeriä niinä
neljänätoista vuotena, jolloin olette ollut Ranskan dauphine tai
kuningatar, tietääksenne, etteivät ne herrat koskaan tärkeätä asiaa
tiedä. Tällä kertaa sai ministeri tietonsa minulta ja ihastui."

"Sen kyllä uskon."

"Käsitätte kaiketi, hyvä käly, että se mies on koko ikänsä minulle
kiitollinen, ja hänen kiitollisuuttaan juuri tarvitsenkin."

"Mitä varten?"

"Välittämään lainaa."

"Ai, ai", huudahti kuningatar nauraen, "nyt te pilasitte kauniin
tekonne!"

"Varmaankin te tarvitsette rahaa", sanoi Artoisin kreivi vakavan
näköisenä. "Ranskan pojan kunnian kautta lupaan käytettäväksenne
puolet siitä, mitä saan."

"Pitäkää kaikki", sanoi Marie-Antoinette; "tällä haavaa, Jumalan
kiitos, en tarvitse mitään."

"Mutta hitto vie, älkää vain kovin myöhään muistuttako minulle
lupaustani."

"Miksi niin?"

"Siksi, että jos kauan viivyttelette, minun voisi käydä mahdottomaksi
pitää sanaani."

"Olkoon niin; minun on siis myös pidettävä huolta siitä, että keksin
jonkin valtiosalaisuuden."

"Mutta te vilustutte, kälyni", sanoi prinssi, "poskenne jo
sinertyvät, sanon teille."

"Tuossahan herra de Taverney jo tuo tänne rekeni."

"Ette siis enää kaipaa seuraani?"

"En."

"Siinä tapauksessa pyydän ajamaan minut pois."

"Miksi? Vai luuletteko ehkä, että jollakin tapaa häiritsette minua?"

"En suinkaan, vaan päinvastoin itse tarvitsen vapauttani."

"Hyvästi siis!"

"Näkemiin, rakas käly!"

"Milloin?"

"Tänä iltana."

"Mitä illalla on?"

"Ei ole, vaan tulee."

"No mitä sitten tulee?"

"Paljon väkeä kuninkaan pelipöydän ääreen."

"Minkä vuoksi?"

"Senvuoksi, että meriministeri tuo sinne herra de Suffrenin."

"Hyvä on, hyvästi siis iltaan asti!"

Nuori prinssi kumarsi kuningattarelle viehättävän kohteliaasti, kuten
hän osasi, ja hävisi väen joukkoon.

Isä Taverney oli katseillaan seurannut poikaansa, kun tämä poistui
kuningattaren luota pitämään huolta reestä. Mutta pian hänen
katseensa oli palannut kuningattareen. Marie-Antoinetten vilkas
puhelu lankonsa kanssa teki hänet hieman levottomaksi, sillä
se katkaisi kaiken tuttavallisuuden, jota kuningatar juuri oli
osoittanut hänen pojalleen. Hän tyytyikin vain ystävällisesti
nyökkäämään Filipille, kun tämä oli suorittanut reen liikkeellepanoa
varten tarpeelliset valmistukset, ja kun nuori mies noudattaen
kuningattaren käskyä aikoi syleillä isäänsä, jota ei ollut kymmeneen
vuoteen nähnyt, viittasi tämä häntä poistumaan ja sanoi:

"Myöhemmin, myöhemmin, tule sitten, kun virantoimituksesi on
päättynyt. Sitten saadaan puhella."

Filip poistui siis, ja parooni näki hyvillä mielin, että Artoisin
kreivi sanoi jäähyväiset kuningattarelle.

Tämä istuutui rekeen ja otti Andréen viereensä, ja kun kaksi kookasta
palvelijaa kiirehti työntämään rekeä, sanoi kuningatar:

"Ei, ei, en tahdo kulkea sillä tavoin. Ettekö luistele, herra de
Taverney?"

"Kyllä, madame", vastasi Filip.

"Antakaa luistimet herra upseerille!" käski kuningatar ja kääntyen
Filipin puoleen lisäsi:

"En tiedä, mistä olen saanut päähäni, että te luistelette yhtä hyvin
kuin Saint-Georges."

"Jo monta vuotta sitten", sanoi Andrée, "Filip luisteli vallan
mainiosti."

"Eikä nyt kukaan voi kanssanne kilpailla, vai mitä, herra de
Taverney?"

"Kun teidän majesteetillanne on minuun niin suuri luottamus", sanoi
Filip, "niin koetan parastani."

Tällöin hän jo oli kiinnittänyt kenkiinsä luistimet, jotka olivat
niin teräviksi hiotut kuin veitset. Nyt hän asettui reen taakse,
antoi sille toisella kädellä vauhtia, ja niin alkoi kulku.

Silloin saatiin katsella merkillistä näytelmää. Kaikkien
voimistelijain kuningas Saint-Georges, komea mulatti, yleisön
suosikki, etevin kaikissa ruumiinharjoituksissa, aavisti itselleen
kilpailijaa tästä nuoresta miehestä, joka uskalsi hänen ohellaan
heittäytyä kilparadalle.

Hän alkoikin heti liehua kuningattaren reen ympärillä niin
kunnioittavin ja siroin kumarruksin, ettei tottuneinkaan hovimies
ollut Versaillesin parkettilattialla koskaan tervehtinyt
viehättävämmin. Hän piirteli reen ympäri mitä nopeimpia ja
säännöllisimpiä kehiä, kietoen sen perätysten renkailla, jotka
ihailtavasti liittyivät toisiinsa, niin että jokainen uusi kaari
kulki reen editse ja hän sitten, jäätyään reen taakse kehää
päättämään, uudella ponnahduksella piirsi eteenpäin kiitäen soikion
ja taas voitti sen matkan, minkä reki oli päässyt edelle. Kukaan
ei edes katseella voinut tätä liikehtimistä seurata joutumatta
ihmettelyn ja hämmästyksen valtaan.

Filip oli tästä jo kiihtynyt ja teki uhkarohkean päätöksen: työnsi
rekeä niin pelottavan nopeasti, että Saint-Georges pari kertaa jäi
suorittamaan ympyriään sen taakse, ehtimättä edelle, ja kun reen kova
vauhti sai monet päästämään kauhun huutoja, jotka olisivat voineet
säikäyttää kuningatarta, sanoi Filip:

"Jos teidän majesteettinne tahtoo, niin pysäytän tai ainakin
hiljennän."

"Ei, ei!" huudahti kuningatar hurjassa innossa, joka oli hänelle
ominainen sekä työssä että huvissa. "En minä pelkää, nopeammin,
ritari, jos voitte, nopeammin!"

"Sitä parempi! Kiitän luvastanne, madame. Pidän kyllä lujasti kiinni,
saatte luottaa minuun."

Ja kun hänen jäntevä kätensä taas tarttui selkämyksen kolmioon, oli
ote niin raju, että koko reki tutisi. Tuntui melkein siltä, kuin hän
olisi sen nostanut suoralla kädellä.

Sitten hän käytti työntöön toistakin kättään, mitä ei ollut tähän
asti huolinut tehdä, ja kuljetti rekeä edellään, ikäänkuin se olisi
ollut vain leikkikalu hänen rautakourissaan.

Tästä lähtien hän kiiti Saint-Georgesin ympyrien halki vielä
suuremmissa kehissä, niin että reki liikkui kuin notkein ihminen,
kääntyi ja kiersi koko pituudeltaan, ikäänkuin olisi ollut
vain tavallinen kengänpohja, jollaisella seisten Saint-Georges
muokkasi jäätä; huolimatta koostaan, painostaan ja muodostaan oli
kuningattaren reki muodostunut luistimeksi, se eli, liiti ja kieppui
kuin tanssija.

Saint-Georges, joka oli kiemuroissaan sirompi, hienompi ja
säännöllisempi, alkoi pian käydä levottomaksi. Hän luisteli jo
toista tuntia. Filip näki hänen hikoilevan, hänen polvitaipeittensa
vavahtelevan jännityksestä ja päätti hänet voittaa uuvuttamalla.
Hän alkoi siis liikkua toisella tapaa, herkesi piirtämästä ympyriä,
joiden vuoksi oli pakko yhä nostaa rekeä, ja työnsi suoraan
eteenpäin. Nyt reki kiiti vasamaa nopeammin.

Saint-Georges tavoitti hänet pian yhdellä ponnahduksella, mutta
Filip käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin toinen rynnistys tekee
ensimmäisen vauhdin moninkertaiseksi, ja sai reen liukumaan vielä
koskemattomalle kohdalle jäätä, mutta uusi vauhti oli niin ankara,
että hän itse jäi taemmaksi.

Nyt syöksähti Saint-Georges ottamaan rekeä kiinni, mutta silloin
Filipkin kokosi voimansa, pyyhkäisi luistimen äärimmäisellä särmällä
liitäen kilpailijansa ohitse ja pääsi molemmin käsin tarttumaan
rekeen. Sitten hän jättiläisliikkeellä kiepautti reen ympäri ja
lennätti sitä taas eteenpäin vastakkaiseen suuntaan; sillaikaa
Saint-Georges, joka ei voinut kohta hillitä suunnatonta vauhtiaan,
menetti korvaamatonta aikaa ja jäi kauas taakse.

Ilma kaikui niin vilkkaista suosionhuudoista, että Filip hämillään
punastui. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun kuningatar, itsekin
taputettuaan käsiään, kääntyi häneen päin ja sanoi hekumallisen
nääntymyksen äänensävyllä:

"Voi, herra de Taverney, kun nyt voitto jäi teille, armahtakaa,
muuten tapatte minut!"




X

KIUSAAJA


Saatuaan kuningattarelta tämän käskyn eli oikeammin pyynnön, Filip
kiristi teräksisiä jäntereitään, jarrutti polvitaipeillaan, ja
reki pysähtyi jyrkästi niinkuin arabialainen ratsu kinttujen vielä
vavahdellessa erämaan hiekalla.

"Nyt saatte levätä", sanoi kuningatar ja astui reestä hoippuen. "En
olisi ikänä uskonut, että nopea vauhti niin huumaa; olitte vähällä
tehdä minut hulluksi."

Ja todellakin aivan horjuen hän nojasi Filipin käsivarteen.

Ällistyksen kohina, joka kulki pitkin koko tätä kullattua ja
koristettua parvea, oli hänelle merkkinä siitä, että hän taas oli
rikkonut hovisääntöä vastaan, jollaiset virheet olivat suunnattomia
kateuden ja orjamaisuuden silmissä.

Mitä Filipiin tulee, hämmentyi hän tästä erinomaisesta kunniasta
niin, että vavisten häpesi enemmän kuin jos hänen hallitsijattarensa
olisi häntä julkisesti loukannut. Hän loi katseensa maahan, ja sydän
jyskyi ihan haljetakseen. Merkillinen mielenliikutus, varmaankin
kiivaan kulun herättämä, valtasi myös kuningattaren, sillä hän veti
kohta kätensä takaisin ja nojasi sen sijaan neiti de Taverneyhin,
pyytäen päästä istumaan. Hänelle tuotiin telttatuoli.

"Anteeksi, herra de Taverney", sanoi hän Filipille.

Sitten hän lisäsi äkkinäisesti:

"Voi, Jumalani, kuinka onnetonta, kun ympärillä aina on uteliaita...
ja narreja", lisäsi hän vielä hiljaa.

Asianomaiset kamariherrat ja hovinaiset olivat saapuneet hänen
luokseen ja tuijottivat Filipiin, joka hämiään salatakseen riisui
luistimia. Tämän tehtyään Filip väistyi syrjään antaakseen tilaa
hoviväelle. Kuningatar oli hetken aikaa mietteissään, kohotti sitten
päänsä ja sanoi:

"Tunnen vilustuvani, jos jään tähän istumaan; vielä yksi kierros!"

Ja hän astui taas rekeen. Filip odotti turhaan käskyä. Silloin
tarjosi parikymmentä aatelismiestä palvelustaan.

"Ei, kiitos, herrat!" sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne palvelijani!"

Kun nämä sitten olivat saapuneet, sanoi hän:

"Hiljaa, hiljaa."

Ja ummistaen silmänsä hän vaipui syviin ajatuksiin. Reki poistui
hiljakseen, niinkuin oli käsketty, perässä parvi kunnianhimoisia,
uteliaita ja kateellisia.

Filip jäi yksin, pyyhkien hikipisaria otsaltaan. Hän etsi
katseillaan Saint-Georgesta, lohduttaakseen tätä tappiosta joillakin
kohteliaisuuksilla. Mutta kilpailija oli saanut sanan suojelijaltaan,
Orleansin herttualta, ja poistunut taistelutantereelta.

Hieman surullisena ja väsyneenä, itsekin melkein kauhistuneena
siitä, mitä oli tapahtunut, oli Filip pysynyt liikkumatta seuraten
silmillään kuningattaren loittonevaa rekeä, kun tunsi jonkun
kosketusta sivullaan. Hän käännähti katsomaan ja näki siinä isänsä.

Ihan kurtistuneena kuin jokin Hoffmannin romaanien hahmo,
kääriytyneenä turkkiin kuin samojeedi, oli pieni ukko kyynäspäällä
sysännyt poikaansa, jottei tarvitsisi vetää käsiään puuhkasta, joka
hänellä riippui kaulaan sidottuna. Hänen joko kylmästä tai riemusta
laajentuneet silmänsä näyttivät Filipistä leimuavan.

"No, poikani, etkö tahdo minua syleillä?"

Ja nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, jolla kreikkalaisen
atleetin isä olisi kiittänyt poikaansa kilpakentällä saavutetusta
voitosta.

"Kaikesta sydämestäni, rakas isä", vastasi Filip.

Mutta helppo oli huomata, ettei näiden sanain sävy ollut
sopusoinnussa merkityksen kanssa.

"Kas niin, ja nyt kun olet siitä päässyt, riennä joutuin!"

Ja ukko työnsi häntä menemään.

"Mutta minne te tahdotte minun menemään?" kysyi Filip.

"Tietysti tuonne, hitto vie!"

"Tuonneko?"

"Niin, kuningattaren luo."

"Eikä mitä, isä, ei, kiitos vaan!"

"Miksi ei? Miksi kiitos vaan? Oletko hullu? Etkö tahdo takaisin
kuningattaren luo?"

"En, se ei käy päinsä; te ette ajattele, mitä tahdotte."

"Vai ei käy päinsä! Etkö voi palata kuningattaren luo, joka odottaa
sinua?"

"Joka odottaa minua?"

"Juuri niin; kuningattaren luo, joka ikävöi sinua."

"Ikävöi minua!"

Ja Filip loi parooniin tuikean silmäyksen.

"Uskonpa todellakin, isäni, että unohdatte, mitä sopii puhua", sanoi
hän kylmästi.

"Kummallista, kunniani kautta!" sanoi ukko suoristuen ja polkien
jäätä. "Kuuleppas, Filip, ole niin hyvä ja sano, mistä tulet."

"Monsieur", vastasi toinen surumielisesti, "pelkään tosiaankin, että
minulle tulee varmuus."

"Mikä varmuus?"

"Se, että teette pilaa minusta taikka..."

"Taikka..."

"Anteeksi, isäni, taikka olette tulemassa hulluksi."

Ukko tarttui nyt poikaansa käsivarteen niin rajusti, että nuori mies
rypisti kipeäntunteesta kulmakarvojaan.

"Kuulkaapa, herra Filip", sanoi ukko. "Amerika on hyvin kaukana
Ranskasta, sen kyllä tiedän."

"Hyvin kaukana", toisti Filip, "mutta en ymmärrä, mitä tarkoitatte;
olkaa hyvä ja selittäkää."

"Se on sellainen maa, jossa ei ole kuningasta eikä kuningatarta."

"Eikä alamaisia."

"Aivan oikein! Eikä alamaisiakaan, herra filosofi. Siitä en kiistele,
eikä se minua vähääkään liikuta, mutta minusta ei ole yhdentekevää,
vaan päinvastoin minua piinaa ja nöyryyttää se, että minäkin pelkään
saavani erään varmuuden."

"Minkä? Kaikissa tapauksissa luulen, että varmuutemme koskevat ihan
eri asioita."

"Minulla näet on se pelko, että sinä olet hölmö, poikani, eikä se ole
luvallista tuonnäköiselle kookkaalle veitikalle. Katso nyt tuonne!"

"Katson kyllä."

"No? Kuningatar kääntyy tänne päin, jo kolmannen kerran. Niin,
herraseni, kuningatar on kolmasti kääntynyt, ja katso, nyt hän taas
kääntyy. Hän etsii... ketä? Herra hölmöä, herra puritaania, Amerikan
herraa! Aha!"

Ja pieni ukko puri, ei enää hampailla, vaan ikenillä harmaata
peurannahkaista hansikastaan, johon olisi mahtunut kaksikin sellaista
kättä kuin hänen.

"Entä sitten, isäni, vaikka olisikin totta, mikä ei ole luultavaa,
että kuningatar etsii juuri minua?"

"Ah!" toisti ukko tömistäen jalkaansa. "Vaikka olisi totta, sanoo
hän. Mutta siinä miehessä ei ole minun vertani, se ei ole Taverneyn
poika!"

"Vai ei minulla ole suonissani teidän vertanne", mutisi Filip. Sitten
hän sanoi aivan hiljaa, katsahtaen taivasta kohti:

"Pitääkö minun siitä kiittää Jumalaa?"

"Monsieur", sanoi ukko, "sanon sinulle, että kuningatar kaipaa sinua,
hakee sinua."

"Hyvin te näette, isä", vastasi Filip kuivasti.

"Kuuleppa", jatkoi ukko leppeämmin, koettaen hillitä
maltittomuuttaan, "anna minun selittää. Tosin kyllä sinulla on omat
syysi, mutta minulla on kokemusta. Sano nyt, hyvä Filip, oletko mies
vai etkö?"

Filip kohautti hieman hartioitaan eikä vastannut. Kun ukko nyt
huomasi turhaan odottavansa vastausta, rupesi hän, pikemmin
ylenkatseen kuin minkään tarpeen vuoksi, tuijottamaan poikaansa, ja
silloin hän harmikseen sai tämän kasvoissa nähdä sen arvokkuuden,
järkkymättömän maltin, voittamattoman tahdon, jolla Filip oli
varustettu taisteluun kaiken hyvän puolesta. Hän salasi tuskansa,
hyväili puuhkalla nenänsä punaista nipukkaa ja virkkoi niin
suloisella äänellä kuin Orfeus oli puhutellut Tessalian kallioita:

"Filip, ystäväiseni, kuunteleppa nyt, mitä sanon."

"Minusta tuntuu, etten neljännestuntiin ole muuta tehnyt kuin
kuunnellut."

"Kyllä minä sinut, herra amerikalainen, romahutan majesteettisesta
korkeudestasi", ajatteli ukko. "Lienee sinullakin, jättiläinen,
heikko puolesi; kunhan pääsen siihen kiinni vanhoilla kynsilläni,
niin saat nähdä."

Sitten hän sanoi ääneen:

"Erästä asiaa et ole huomannut, Filip."

"Mitä?"

"Erästä seikkaa, joka on kunniaksi lapselliselle mielellesi."

"Antakaa kuulla, isä."

"Asia on se, että sinä tulet Amerikasta, jonne olit lähtenyt
siihen aikaan, kun oli vain kuningas, mutta ei kuningatarta, ellei
oteta lukuun rouva Dubarryta, jollainen majesteetti ei juuri
herätä kunnioitusta. Sitten palaat, näet kuningattaren ja tuumit:
kunnioittakaamme häntä."

"Epäilemättä."

"Lapsi-parka!" sanoi ukko.

Ja hän peitti suunsa puuhkalla, tukehuttaakseen yskänsä ja samalla
hohotuksensa.

"Kuinka", kysyi Filip, "te surkuttelette minua, että pidän
arvossa kuninkuutta, te Taverney Maison-Rouge, ranskalainen kelpo
aatelismies?"

"Malta, en minä kuninkuudesta puhu, vaan kuningattaresta."

"Teistä siinä on eroa!"

"Totta vie! Mitä kuninkuus on? Kruunu, eikä siihen kajota, hornan
nimessä! Mitä on kuningatar? Nainen, niin juuri, nainen, ja siihen
kajotaan."

"Kajoatteko häneen?" huudahti Filip punastuen suuttumuksesta ja
ylenkatseesta ja liitti näihin sanoihin niin ylpeän liikkeen, ettei
yksikään nainen olisi voinut häntä katsella rakastamatta eikä
yksikään kuningatar ihailematta.

"Sinä et sitä usko, tietysti et. No hyvä, --" sanoi ukko matalalla,
ilkeällä äänellä, hymähtäen riettaasti, "kysy herra de Coignylta,
kysy herra de Lauzunilta, kysy herra de Vaudreuililta."

"Vaiti, vaiti, isä!" huudahti Filip kumeasti, "taikka, kun en näistä
kolmesta herjauksesta voi teitä kolmasti lävistää miekallani, niin
lävistän itseni, sen vannon, ja armotta, heti paikalla!"

Taverney peräytyi askeleen, käännähti ympäri niin kevyesti kuin
Richelieu kolmikymmenvuotiaana, ravisti puuhkaansa ja sanoi:

"Jaa, jaa, elukat ovat tyhmiä: hevonen on aasi, kotka on hanhi, kukko
on kuohilas. Hyvästi, sinusta on ollut huvia! Luulin olevani esi-isä,
jokin Kassander, mutta nyt minussa ilmeneekin jokin Valerus, Adonis,
Apollo. Hyvästi!"

Ja taas hän pyörähti kantapäillään.

Filip oli käynyt synkäksi; hän pysäytti ukon puolikäännöksessä.

"Ettehän ole tarkoittanut, mitä puhutte, isäni?" sanoi hän. "Sillä
jalosukuisen aatelismiehen, kuten teidän, on mahdotonta uskottaa
tuollaisia parjauksia, joiden alkuunpanijat eivät ole vain naisen ja
kuningattaren, vaan samalla kuningasvallan vihollisia."

"Vielä hän epäilee, pahkahupsu!" ivasi Taverney.

"Oletteko puhunut totta, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä?"

"Olen kun olenkin."

"Jumalan edessä, jota lähestytte joka päivä!"

Nuori mies oli itse jatkanut niin ylenkatseellisesti keskeyttämäänsä
puhelua; tämän edun huomasi parooni ja astui taas likemmäksi.

"Luulisin", sanoi hän, "että minussa on hiukan aatelismiestä, herra
poikani, ja etten valehtele... aina."

Tämä "aina" tuntui vähän naurettavalta, mutta Filip ei nauranut.

"Te siis arvelette", sanoi Filip, "että kuningattarella on ollut
rakastajia?"

"Mokomakin uutinen!"

"Ne, jotka nimititte?"

"Ja muita... mistä minä tiedän? Kysy kaupungilta ja hovilta. Täytyy
olla Amerikasta tullut, ellei tiedä, mitä puhutaan."

"Ja kutka puhuvat, monsieur? Kurjat häväistyskirjailijat?"

"Ahaa! Vai pidätkö minua uutistenlevittäjänä?"

"En, ja sehän juuri on onnetonta, että teidän kaltaisenne toistavat
sellaisia häväistyksiä, jotka muuten häipyisivät kuin epäterveelliset
huurut pimittämästä ihaninta aurinkoa. Juuri te ja muut ylimykset,
kun kertaatte näitä huhuja, annatte niille kauhean sitkeyden. Voi,
isäni, älkää Herran tähden enää puhuko semmoisia asioita!"

"Puhun sittenkin."

"Ja miksi niin teette?" huudahti nuori mies jalkaa polkien.

"Siksi", vastasi ukko, takertui poikansa käsivarteen ja katseli
häntä hymyillen kuin paholainen, "että saisin sinut uskomaan olleeni
oikeassa, kun sanoin: Filip, kuningatar kääntyy; kuningatar etsii;
kuningatar ikävöi; riennä, riennä, kuningatar odottaa!"

"Taivaan nimessä", huudahti nuori mies peittäen kasvonsa käsillään,
"vaietkaa, isä, muuten teette minut hulluksi!"

"Todellakaan en sinua ymmärrä, Filip", sanoi ukko. "Onko rakastuminen
rikollista? Sehän todistaa, että ihmisellä on sydän. Eikö tämän
naisen silmistä, äänestä, käytöksestä näy mitä hänellä on sydämessä?
Hän rakastaa, kuuletko? Mutta sinä olet filosofi, puritaani,
kveekari, Amerikan ihminen, sinä et rakasta. Jätä hänet siis
katselemaan, käännähtelemään, odottelemaan, loukkaa häntä, ylenkatso,
hylkää, sinä Filip, nimittäin: _Josef de Taverney_!"

Ja nähtyään, mitä nämä julman ivallisesti korostetut sanat
vaikuttivat, riensi pieni ukko tiehensä kuin kiusaaja annettuaan ensi
neuvon rikokseen.

Filip jäi yksin paisunein sydämin, kuohahtelevin miettein; ei
huomannut sitäkään, että oli jo puolen tuntia seissyt kuin naulattuna
yhteen paikkaan, että kuningatar oli lopettanut kierroksensa ja nyt
palasi katsahtaen häneen, kunnes kuningatar ohitse kulkiessaan huusi
saattueensa keskeltä:

"Nyt lienette jo kyllin levännyt, herra de Taverney? Tulkaa siis, ei
täällä kukaan muu niin kuninkaallisesti osaa kuljettaa kuningatarta.
Antakaa tilaa, herrat!"

Filip riensi hänen luokseen sokeana, hurjana, huumaantuneena.

Laskiessaan kätensä reen selkämykseen hän tunsi liekehtivänsä;
kuningatar oli veltosti nojautunut taaksepäin; nuoren miehen sormet
olivat hipaisseet Marie-Antoinetten hiuksia.




XI

SUFFREN


Vastoin hovitapaa oli salaisuus uskollisesti säilynyt Ludvig XVI:n
ja Artoisin kreivin kesken. Kukaan ei tiennyt, mihin aikaan ja miten
herra de Suffren saapuisi.

Kuningas oli illaksi kutsunut peliseurueen. Kello seitsemän hän astui
sisään perheensä prinssien ja prinsessojen kanssa. Kuningas tuli
taluttaen kuninkaallista prinsessaa, joka oli vasta seitsenvuotias.
Seura oli lukuisa ja loistava.

Sillä välin, kun kaikki järjestyivät paikoilleen, lähestyi Artoisin
kreivi hiljaa kuningatarta ja kuiskasi:

"Katsokaapa hieman ympärillenne. Mitä näette?"

Kuningatar silmäili joka taholle, tarkasteli tiheitä kohtia, tutki
tyhjät välit, mutta ei huomannut muuta kuin kaikkialla ystäviä,
kaikkialla palvelijoita ja heidän joukossaan Andréen ja hänen
veljensä.

"Täällä näkyy hyvin miellyttäviä kasvoja", vastasi hän.

"Älkää katselko, keitä meillä on, kälyni, vaan kuka meiltä puuttuu."

"Ahaa, se on kun onkin totta!"

Artoisin kreivi alkoi nauraa.

"Vielä poissa", jatkoi kuningatar. "Voi, pitääkö hänen aina minua
karttaa?"

"Ei", sanoi Artoisin kreivi. "Kuje vain venyy. _Monsieur_ on mennyt
tulliportille odottamaan herra de Suffrenia."

"Mutta sitten en ymmärrä, miksi nauratte, lanko!"

"Vai ette sitä ymmärrä!"

"En ollenkaan; jos _Monsieur_ on tulliportilla vastaanottamassa herra
de Suffrenia, on hän ollut meitä sukkelampi, siinä kaikki, sillä hän
saa ensimmäisenä julkisesti onnitella vierastamme."

"Kas niin, rakas käly", vastasi prinssi yhä nauraen, "te vähäksytte
meidän valtioviisauttamme. Hän on kyllä mennyt Fontainebleaun
tulliportille tapaamaan sankariamme, se on totta, mutta meidän
puolestamme on joku odottamassa samaa sankaria Villejuifin
kievarissa."

"Todellako?"

"Niin että", jatkoi Artoisin kreivi, _"Monsieur_ saa yksin värjötellä
tullipuominsa ääressä, kun taas kuninkaan määräyksestä herra de
Suffren kiertää Pariisin ja saapuu suoraan Versaillesiin, jossa häntä
odotamme."

"Mainiosti keksitty!"

"Ei ainakaan huonosti, ja siitä olenkin itseeni tyytyväinen. Ruvetkaa
nyt pelaamaan, kälyni!"

Tällä hetkellä oli pelisalissa vähintään sata ylhäisintä henkilöä:
Condén prinssi, Penthièvren ja Trémouillen herttuat, prinsessat.

Kuningas yksin huomasi, että Artoisin kreivi nauratti kuningatarta,
ja ollakseen edes jotenkin mukana heidän salajuonessaan hän loi
heihin hyvin merkitsevän katseen.

Uutinen komentaja de Suffrenin tulosta, kuten jo sanoimme, ei
ollut päässyt leviämään, mutta ei oltu kuitenkaan voitu ehkäistä,
että kaikkien mielissä pyöri jokin aavistus; että jokin salaisuus
paljastuisi; että jotakin uutta tapahtuisi. Jokin outo harrastus
valtasi tämän ylhäisen maailman, jossa pieninkin tapahtuma käy kohta
tärkeäksi, kun hallitsija on paheksuen rypistänyt kulmakarvojaan tai
hyväksyen hymyillyt.

Kuningas, jonka tapana oli pelata vain yhden écun [entinen
kultaraha, arvoltaan 6 livreä; nykyään se merkitsee 3 frangia. --
_Suom._] panoksella, rajoittaakseen prinssien ja hoviherrain peliä,
ei huomannut panneensa taskustaan pöydälle kaikki kultarahat.
Kuningatar, näytellen osaansa mainiosti, puhui politiikkaa ja eksytti
seuran huomiota, ollen kovin innostuvinaan peliinsä.

Filip, joka sai ottaa osaa tähän peliin ja istui vastapäätä
sisartaan, nautti yhtaikaa kaikilla aisteillaan tästä tavattomasta,
huumaavasta suosiosta, jolla häntä odottamatta hyväiltiin.

Vastoin tahtoaankin hän muisteli isänsä sanoja. Hän kysyi itseltään,
eikö hänen isänsä, joka oli nähnyt kolme tai neljä suosikkivaltaa,
saattaisi tarkoin tuntea aikojen ja tapojen historiaa; eikö
tämä puritaanisuus, joka läheni jumaloimista, ollut niitä
naurettavaisuuksia, joita hän oli mukanaan tuonut kaukaisista maista.

Tuo kuningatar, niin runollinen, niin kaunis, niin herttainen -- eikö
hän olisikaan muuta kuin erinomainen kiemailija, jonka mieli teki
liittää muistoihinsa yksi intohimo lisää, niinkuin hyönteistutkija
kiinnittää laatikkonsa pohjaan jonkin perhosen välittämättä siitä,
mitä itikka-parka kärsii sydän neulan lävistämänä.

Eikä kuningatar sittenkään ollut tavallinen nainen, jokapäiväinen
luonne. Hänen luomansa katse merkitsi jotakin, hänellä kun aina oli
selvillä joka silmäyksensä kantavuus.

"Coigny, Vaudreuil", toisti Filip, "ovat rakastaneet kuningatarta ja
saaneet vastarakkautta. Voi, miksi tämä parjaus on niin kaamea, miksi
ei ainoakaan valonsäde pujahda tähän syvään hornaan, jota sanotaan
naisen sydämeksi, ja joka kuningattaren sydämenä on vieläkin syvempi?"

Ja kylliksi pyöriteltyään mielessään näitä kahta nimeä Filip katseli
herroja Coignyta ja Vaudreulia, jotka olivat sattumalta joutuneet
vierekkäin pöydän päähän ja istuivat siellä katsellen aivan toisaalle
kuin missä kuningatar oli, kylmäkiskoisina, melkeinpä huolimattomina.

Silloin Filip tuumi itsekseen olevan mahdotonta, että nuo kaksi
miestä olivat rakastaneet ja nyt pysyivät noin tyyninä, että he
olivat saaneet rakkautta ja nyt olivat noin huolimattomia. Oi, jos
kuningatar rakastaisi häntä, hullaantuisi hän onnesta; jos kuningatar
rakkautensa unohtaisi, surmaisi hän itsensä epätoivosta.

Ja herroista de Coignysta ja Vaudreuilista Filip käänsi silmänsä
kuningattareen. Yhä haaveissaan hän tiedusti tältä niin puhtaalta
otsalta, niin käskevältä suulta, niin majesteettiselta katseelta;
hän pyysi tämän naisen kaikkia suloja paljastamaan kuningattaren
salaisuuden.

Ei, ei, pelkkää parjausta kaikki nuo epämääräiset huhut, jotka
alkoivat liikkua kansassa ja joille vain hovin harrastukset, vihat
tai juonet soivat vähänkään tukea.

Näin pitkälle oli Filip päässyt mietteissään, kun henkivartijain
salissa kello löi neljännestä vaille kahdeksan. Samassa kuultiin
vilkasta hälinää.

Mainitusta salista kuului hätäisiä askelia. Pyssynperät jysähtivät
kivilattialle. Äänten tohina tunkeutui raollaan olevasta ovesta ja
herätti kuninkaan huomiota, niin että hän paremmin kuullakseen käänsi
päätään taaksepäin. Sitten hän antoi merkin kuningattarelle, joka
käsitti sen ja kohta lopetti pelin. Kaikki pelaajat ottivat talteen
edessään olevat rahat ja odottivat kuningattaren päätöstä. Kuningatar
siirtyi suureen vastaanottosaliin, jonne kuningas oli jo ehtinyt
mennä.

Kuningatarta lähestyi meriministeri de Castriesin ajutantti ja
kuiskasi hänelle jotakin.

"Hyvä", vastasi kuningas, "menkää!" Sitten hän sanoi kuningattarelle:
"Kaikki käy hyvin."

Jokainen loi naapuriinsa kysyvän silmäyksen; nuo sanat "kaikki
käy hyvin" antoivat kaikille paljon ajattelemista. Äkkiä astui
saliin marski de Castries ja kysyi äänekkäästi: "Suvaitseeko teidän
majesteettinne ottaa vastaan komentaja de Suffrenin, joka saapuu
Toulonista?"

Kun tämä nimi lausuttiin kovalla, riemastuneella, voitollisella
äänellä, herätti se seurassa kuvaamattoman hälinän.

"Kyllä, monsieur", vastasi kuningas, "hyvin mielelläni."

Herra de Castries poistui. Melkein kaikki syöksyivät nyt ovelle päin,
josta ministeri juuri oli mennyt.

Ei tarvita montakaan sanaa selittääksemme, miksi Ranska oli näin
myötätuntoinen herra de Suffrenille, miksi kuningas, kuningatar ja
kuninkaalliset prinssit pitivät niin tärkeänä saada ensimmäisinä
häntä tervehtiä. Suffren on aitoranskalainen nimi, niinkuin Turenne,
Catinat, Jean-Bart.

Siitä saakka, kun sodittiin Englannin kanssa, tai oikeammin
viimeisestä taistelukaudesta rauhantekoon asti oli komentaja de
Suffren suorittanut seitsemän meritaistelua ilman ainoatakaan
tappiota; hän oli vallannut Trinquemalen ja Gondelourin, turvannut
ranskalaisten alusmaat, puhdistanut meren ja opettanut intialaiselle
ruhtinaalle Hyder-Alille, että Ranska on Euroopan valloista etevin.
Meriammattinsa ohella hän oli osoittanut taitavan ja rehellisen
välittäjän valtioviisautta, soturin urhoollisuutta ja taktiikkaa,
älykkään hallitusmiehen kykyä. Rohkeana, uupumatonna, ylpeänä, kun
asia koski Ranskan lipun kunniaa, hän oli väsyttänyt englantilaisia
maalla ja merellä niin, etteivät nämä kopeat merimiehet uskaltaneet
kehittää voittonsa alkua loppuun tai karata Suffrenin kimppuun, kun
jalopeura näytti hampaitaan.

Taistelun jälkeen, jossa hän oli pannut henkensä alttiiksi yhtä
uljaasti kuin mikä tahansa matruusi, hänet oli nähty inhimillisenä,
jalomielisenä, sääliväisenä. Komentaja de Suffrenissa Ranska taas
tapasi oikean meriurhon perikuvan, jollainen oli Jean-Bartin ja
Duguay-Trouinin ajoista jäänyt hieman unohduksiin.

Emme yritäkään kuvata sitä hälinää ja ihastusta, jonka hänen tulonsa
Versaillesiin herätti tähän juhlaan kutsutuissa ylimyksissä.

Suffren oli kuudenkuudetta ikäinen mies, pyylevä ja tanakka,
katseissa tulta, liikkeissä ylevyyttä ja luontevuutta. Ketteränä,
vaikka oli lihava, arvokkaana, vaikka oli vilkasliikkeinen, hän piti
ylväästi pystyssä tukkaansa eli oikeammin harjaansa; kun hän oli
tottunut selviämään kaikista pulmista, oli hän nytkin matkavaunuissa
saanut vaihdetuksi pukua ja käherretyksi hiuksensa.

Hänen yllään oli sininen, kullalla kirjailtu takki, punaiset liivit,
siniset housut; kaulaansa hän oli jättänyt sotilaskauluksen, jota
vasten hänen mahtava leukansa pullistui tavattoman ison pään
arvokkaana liitteenä.

Hänen astuessaan henkivartijain saliin oli joku kuiskannut pari
sanaa herra de Castriesille, joka maltitonna käveli edestakaisin, ja
silloin tämä oli huutanut:

"Herra de Suffren, hyvät herrat!"

Henkivartijat tarttuivat heti musketteihinsa ja asettuivat itsestään
riviin, ikäänkuin olisi tullut Ranskan kuningas, ja komentajan
sivuutettua heidät he järjestyivät hänen taakseen, säännöllisesti
neljä vierekkäin, ikäänkuin hänen seurueekseen. Herra de Suffren
puristi ministerin kättä ja tahtoi häntä syleillä, mutta toinen
torjui sävyisästi sanoen:

"Ei, ei, herra, en tahdo eräältä itseäni arvokkaammalta riistää onnea
saada ensimmäisenä teitä syleillä."

Ja sitten hän vei herra de Suffrenin Ludvig XVI:n luo.

"Herra komentaja!" huudahti kuningas säteillen, nähdessään hänet;
"tervetuloa Versaillesiin! Tuotte tänne kunniaa, tuotte kaikkea, mitä
sankarit voivat maan päällä aikalaisilleen antaa; jälkimaailmasta en
puhu, se on teidän omanne. Syleilkää minua, herra komentaja!"

Herra de Suffren oli notkistanut polvea, mutta kuningas
sydämellisesti, että koko seurassa kulki riemun kohina. Arvonanto
majesteettia kohtaan esti kuitenkin puhkeamasta hyvä-huutoihin.

Kuningas kääntyi kuningattareen päin.

"Madame", sanoi hän, "tässä on herra de Suffren, Trinquemalen ja
Condelourin voittaja, englantilaisten naapuriemme kauhu, minun
Jean-Bartini!"

"Monsieur", sanoi kuningatar, "minun asiani ei ole pitää teille
ylistyspuhetta, mutta tietäkää, että jokainen Ranskan kunniaksi
ampumanne kanuunanlaukaus on sydäntäni sykähdyttänyt ihailulla ja
kiitollisuudella teitä kohtaan."

Tuskin oli kuningatar puhunut, kun Artoisin kreivi läheni mukanaan
poikansa, Angoulêmen herttua.

"Poikani", sanoi hän, "tuossa näet sankarin. Katsele tai kasti, sillä
sellainen on harvinaisuus."

"Monseigneur", vastasi pikku prinssi isälleen, "äsken luin
Plutarkoksessa suurista miehistä, mutta en nähnyt heitä. Kiitos, että
näytitte de Suffrenin!"

Ympärillä olevien sorinasta saattoi lapsi käsittää lausuneensa
sanoja, jotka jäisivät muistiin.

Sitten kuningas tarttui herra de Suffrenin käsivarteen ja aikoi viedä
hänet työhuoneeseensa saadakseen maantieteilijänä puhella hänen
kanssaan matkoista ja sotaretken vaiheista. Mutta herra de Suffren
esteli kunnioittavasti.

"Sire", sanoi hän, "koska teidän majesteettinne katsoo hyväksi
minulle osoittaa niin suurta kunniaa, niin suvainnette, että..."

"Pyydättekö jotakin, herra de Suffren?"

"Sire, eräs upseerini on niin ilmeisesti rikkonut sotakuria vastaan,
että mielestäni vain teidän majesteettinne voi asiassa tuomita."

"Kah, herra de Suffren", sanoi kuningas, "toivoin ensi pyyntönne
koskevan jotakin suosionosoitusta eikä rangaistusta."

"Sire, minulla oli kunnia sanoa, että teidän majesteettinne on itse
päättävä, mitä on tehtävä."

"Kuuntelen."

"Viimeisessä taistelussa se upseeri, jota tarkoitan, palveli
_Sévère_-laivalla."

"Sillä, joka laski lippunsa", huomautti kuningas rypistäen
kulmakarvojaan.

"Sire, sen kapteeni oli todellakin laskenut lippunsa", myönsi herra
de Suffren kumartaen, "ja englantilainen amiraali, sir Hughes, oli
jo lähettänyt veneen ottamaan kaapatun laivan haltuunsa, mutta kun
Sévèren luutnantti, joka valvoi välikannen pattereita, oli huomannut
ammunnan lakanneen ja itsekin saanut käskyn lopettaa kanuuniensa
tulen, kiirehti hän ylös kannelle ja näki siellä lipun lasketuksi
ja kapteenin valmiina antautumaan. Pyydän teidän majesteettianne
suomaan anteeksi, mutta silloin hänessä kuohahti ranskalainen veri.
Hän tarttui lippuun, johon hänen kätensä ulottui, sieppasi vasaran ja
käskien taas aloittaa tulen ryhtyi naulaamaan lippua kiinni viirin
alle. Juuri tämä seikka pelasti Sévèren teidän majesteetillenne."

"Kaunis temppu!" sanoi kuningas.

"Uljas teko!" huudahti kuningatar.

"Niin, sire, niin, madame; mutta raskas rikkomus kuria vastaan.
Käskyn oli antanut kapteeni, luutnantin oli toteltava. Pyydän
siis armoa tälle upseerille, sire, sitäkin hartaammin, kun hän on
sisarenpoikani."

"Sisarenpoikanne!" ihmetteli kuningas, "ettekä ole hänestä puhunut
minulle!"

"En, en kuninkaalle; mutta minulla on ollut kunnia antaa siitä
selostus meriministerille pyytäen, ettei hän mitään mainitsisi teidän
majesteetillenne, ennenkuin toimittaisin syylliselle armahduksen."

"Myönnetään, myönnetään", huudahti kuningas, "ja lupaan jo ennakolta
suojella jokaista kurinrikkojaa, joka osaa sillä tavoin kostaa
Ranskan lipun ja kuninkaan kunnian puolesta. Teidän olisi pitänyt,
herra komentaja, esittää se upseeri minulle."

"Hän on täällä", vastasi herra de Suffren, "ja koska teidän
majesteettinne sallii..."

Herra de Suffren kääntyi ja sanoi:

"Tulkaa lähemmäksi, herra de Charny."

Kuningatar säpsähti. Tämä nimi herätti hänen mielessään niin tuoreen
muiston, ettei se ollut vielä häipynyt.

Herra de Suffrenin ympärille ryhmittyneistä henkilöistä astui nyt
esille nuori upseeri kuninkaan nähtäväksi.

Kuningatar puolestaan oli liikahtanut mennäkseen nuorta miestä
vastaan, hän kun oli niin ihastunut mainitusta sankarityöstä. Mutta
kuultuaan nimen ja nähdessään sen merisotilaan, jonka herra de
Suffren esitti kuninkaalle, kuningatar kalpeni ja hiljaa äännähti.

Myöskin neiti de Taverney kalpeni ja katseli kuningatarta
huolestuneena.

Mitä tulee herra de Charnyhin, ei hän huomannut mitään, ei katsellut
ympärilleen, eikä hänen kasvoissaan näkynyt muuta kuin kunnioituksen
tunnetta; hän kumarsi kuninkaalle, joka tarjosi hänelle kätensä
suudeltavaksi, ja peräytyi sitten, ujona ja hämillään uteliaista
silmäyksistä, upseerien piiriin, jotka onnittelivat häntä äänekkäästi
ja olivat hänet tukehuttaa ystävyytensä osoituksilla.

Nyt oltiin hetken aikaa vaiti, ja sillä välin olisi voitu nähdä
kuningas ilosta säteilevänä, kuningatar hymyilevänä kahden
vaiheella, herra de Charnyn katseet maahan luotuina ja Filip, jolta
kuningattaren mielenliikutus ei ollut jäänyt huomaamatta, levottomana
vaanien.

"Kas niin", sanoi vihdoin kuningas, "tulkaapa nyt, herra de Suffren,
vähän juttelemaan; minun tekee niin mieli kuulla teidän kertovan ja
näyttää teille, kuinka paljon olen teitä ajatellut."

"Sire, sellainen runsaus hyvyyttä..."

"Saatte nähdä karttani, herra komentaja; saatte nähdä, että
huolenpitoni on edeltäpäin ottanut lukuun tai aavistanut sotaretkenne
joka vaiheen. Menkää nyt!"

Astuttuaan sitten muutaman askeleen taluttaen herra de Suffrenia hän
kääntyi äkkiä kuningattareen päin.

"Nyt muistan, madame", sanoi hän; "kuten tiedätte, minulla on
rakennettavana satakanuunainen sotalaiva. Mitä sen nimeen tulee, olen
nyt muuttanut mieltäni. Mitähän jos sen nimen asemesta, jota ensin
suunnittelimme, madame, antaisimme uudelle laivalle nimen..."

Marie-Antoinette oli jo hieman tointunut ja käsitti heti kuninkaan
ajatuksen.

"Niin, niin", sanoi hän, "me annamme sille nimen '_Suffren_',  ja
minä rupean herra komentajan kanssa kummiksi."

Tähän asti pidätetyt suosionhuudot purkautuivat nyt valtavina:
"Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!"

"Ja eläköön _Suffren_!" lisäsi kuningas erinomaisen hienotunteisesti,
sillä kukaan ei tohtinut kuninkaan läsnäollessa huutaa: Eläköön herra
de Suffren! kun sitävastoin hovisäännön tyystimmätkin noudattajat
saattoivat huutaa: Eläköön hänen majesteettinsa laiva!

"Eläköön Suffren!" [periytynyt nimenä Ranskan sotalaivastossa tähän
päivään asti. _Suom._] toisti seura siis innostuneena.

Kuningas kiitti nyökkäyksellä, kun hänet oli niin ymmärretty, ja vei
komentajan huoneisiinsa.




XII

HERRA DE CHARNY


Heti kun kuningas oli poistunut, ryhmittyivät kaikki salissa olevat
prinssit ja prinsessat kuningattaren ympärille. Herra de Suffren oli
sisarenpojalleen viitannut odottamaan, ja kumarruksella ilmaisten
tottelevansa oli tämä jäänyt upseerien joukkoon.

Kuningatar, joka oli Andréen kanssa vaihtanut monta merkitsevää
silmäystä, ei enää tuskin ollenkaan päästänyt nuorta miestä
näkyvistään ja ajatteli joka kerta, kun häneen katsahti:

"Se on hän, siitä ei epäilystä."

Siihen neiti de Taverney vastasi ilmeellä, jonka piti kuningattaresta
hälventää kaikki epäilykset, koska se merkitsi:

"Voi, Jumalani, niin se on, madame, hän se on!"

Kuten jo sanottu, pani Filip merkille, että kuningattaren mieli oli
johonkin kiintynyt, ja vaikkei hän tiennyt sen syytä, oli hänellä
hämärä aavistus. Rakastava ei koskaan erehdy niistä vaikutelmista,
mitä rakastetussa herää. Hän siis aavisti, että kuningattaren oli
yllättänyt jokin merkillinen, salaperäinen tapahtuma, josta ei
kellään muulla syrjäisellä ollut tietoa kuin Andréella.

Kuningatar oli todellakin menettänyt tasapainonsa ja hakenut turvaa
viuhkansa takaa, vaikka juuri hänen tapansa oli saattaa muut hämille.

Nuori mies kyseli itseltään, mihin päättyisi tuo kuningattaren
mielentila, ja koetti tutkia herrojen Coignyn ja Vaudreuilin
piirteitä saadakseen selville, oliko näillä ehkä osaa tähän
salaisuuteen, mutta huomasi näiden, muusta välittämättä,
keskustelevan Hagan kreivin kanssa, joka oli tullut Versaillesiin
tervehdyskäynnille.

Silloin astui saliin muuan henkilö, yllä majesteettinen
kardinaalinpuku, upseerien ja pappien seurassa.

Kuningatar huomasi, että se oli prinssi-kardinaali Ludvig de
Rohan, ja käänsi kasvonsa poispäin huolimatta edes salata
tyytymättömyytensä ilmettä. Pappiylimys astui koko seuran halki,
ketään tervehtimättä, suoraan kuningattaren eteen ja kumarsi tälle
pikemmin maailmanmiehenä, joka tervehtii naista, kuin alamaisena,
joka tervehtii kuningatarta. Sitten hän lausui varsin imartelevan
kohteliaisuuden hänen majesteetilleen, joka tuskin päätään käänsi,
mutisten vain pari jääkylmää seurustelusanaa. Tästä päästyään
kuningatar jatkoi keskusteluaan Lamballen prinsessan ja Polignacin
herttuattaren kanssa.

Prinssi Ludvig ei näkynyt panneen merkille kuningattaren kylmää
vastaanottoa. Hän suoritti loppuun tervehdyksensä, peräytyi ilman
hätäilyä ja siirtyi niin viehättävästi, kuin täydellisen hovimiehen
on tapana, kuninkaan tätien luo, joiden kanssa hän puheli kauan,
saaden heiltä, hovissa vallitsevan vastakohtaisuuden nojalla, yhtä
suopean kohtelun kuin kuningattaren oli ollut töykeä.

Kardinaali de Rohan oli mies paraissa voimissaan, muodoltaan arvokas,
jolla oli ylevä ryhti; kasvoissa ilmeni älyä ja lempeyttä; suu oli
hieno ja ilmaisi varovaisuutta; kädet olivat erinomaisen kauniit.
Hänen hieman kalju otsansa oli merkkinä nautinnoista tai opinnoista;
tällä miehellä oli todellakin molempia.

Hän oli hyvin suosittu niiden naisten kesken, joita miellytti
äitelyydestä ja hälinästä vapaa liehittely. Yleisesti tunnettiin
hänen suurenmoiset elämäntapansa, ja vaikka hänellä oli kuusitoista
sataa tuhatta livreä tuloja, oli hän saanut itselleen uskotelluksi
olevansa köyhä.

Kuningas piti hänestä hänen oppineisuutensa vuoksi; kuningatar taas
vihasi häntä.

Tämän vihan syitä ei ole koskaan perinpohjin tunnettu, mutta sitä voi
selittää kahdella tapaa.

Ensiksikin oli prinssi Ludvig ollessaan lähettiläänä Wienissä muka
kirjoittanut kuningas Ludvig XV:lle Maria Teresiasta ivallisia
kirjeitä, joita Marie-Antoinette ei voinut antaa tälle valtiomiehelle
anteeksi. Lisäksi, ja tämä on inhimillisempää ja luultavampaa,
lähettiläs oli muka sen johdosta, että nuori arkkiherttuatar joutui
dauphinin puolisoksi, kirjoittanut kirjeen myös kuningas Ludvig
XV:lle, jonka kerrottiin lukeneen sen julki illallisilla rouva
Dubarryn luona, ja siinä lienee lähettiläs loukkaavasti maininnut
eräitä yksityisasioita nuoresta prinsessasta, joka siihen aikaan oli
hyvin laiha.

Nämä hyökkäykset kuuluivat pahasti loukanneen Marie-Antoinettea,
joka ei voinut julkisesti tunnustaa olevansa niiden uhri ja joka oli
vannonut ennemmin tai myöhemmin rankaisevansa syyllistä. Kaiken tämän
takana oli tietysti myös poliittista vehkeilyä. Wienin lähettilään
toimi oli herra de Rohanin hyväksi riistetty herra de Breteuililta.

Tämä oli ollut liian heikko avoimesti vastustamaan prinssiä ja
silloin turvautunut siihen, mitä valtiomiesten kesken sanotaan
näppäryydeksi. Hän oli hankkinut lähettiläänä toimivan kardinaalin
kirjeitä jäljennöksinä, jopa alkuperäisinäkin, ja alentaen tämän
valtiomiehen todellisia ansioita sillä pienellä vihamielisyydellä,
jota hän osoitti Itävallan keisariperheelle, oli herra de Breteuil
saanut dauphinesta liittolaisen, joka hartaasti tahtoi kerran
kukistaa Rohanin prinssin.

Tämä viha kyti salaa hovissa ja teki siellä kardinaalin aseman
kiusalliseksi. Aina kun hän tapasi kuningattaren, oli hänen
kestettävä jääkylmä vastaanotto, josta olemme edellä koettaneet antaa
käsityksen.

Mutta ylenkatseesta välittämättä joko sen vuoksi, että hän
todella oli voimakas luonne, tai siksi, että vastustamaton tunne
pakotti hänet antamaan viholliselleen kaikki anteeksi, ei Ludvig
de Rohan jättänyt käyttämättä mitään tilaisuutta lähestyäkseen
Marie-Antoinettea, eikä häneltä puuttunutkaan keinoja, hän kun oli
ylimmäinen hovisaarnaajaa. Koskaan hän ei ollut valittanut tai asiasta
kellekään puhunut. Pieni ystäväpiiri, jonka huomattavin jäsen oli
saksalainen upseeri, parooni von Planta, hänen uskottunsa, lohdutti
häntä kuninkaallisista nolauksista, elleivät hovinaiset, jotka
ankaruudessaan kardinaalia kohtaan eivät kaikki olleet kuningattaren
tapaisia, jo olleet saaneet aikaan tätä onnellista vaikutusta.

Kardinaali oli liukunut kuin varjo sen hymyilevän kuvan poikki, joka
leikki kuningattaren mielessä. Niinpä kun häiritsijä oli poistunut,
kirkastui taas heti Marie-Antoinetten otsa. "Tiedättekö", sanoi hän
Lamballen prinsessalle, "että tuon nuoren upseerin, herra komentajan
sisarenpojan urotyö on mainioimpia, mitä tässä sodassa on suoritettu?
Mikä hänen nimensä onkaan?"

"Herra de Charny, luulemma", vastasi prinsessa.

"Niinkö se oli, neiti de Taverney?" kysyi kuningatar vielä Andréelta.

"Charny, niin, teidän korkeutenne", vastasi Andrée.

"Herra de Charnyn", jatkoi kuningatar, "pitäisi meille itsellemme
kertoa tuosta tempusta kaikkine yksityiskohtineen. Hakekaapa hänet
tänne. Eikö hän vielä ole täällä?"

Muuan upseeri riensi täyttämään kuningattaren käskyä. Samassa tämä
katsahti ympärilleen, huomasi Filipin ja sanoi maltittomasti, kuten
hänen tapansa oli:

"Herra de Taverney, menkää katsomaan."

Filip punastui; kenties hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt
jo ennakolta täyttää hallitsijattarensa toivomus. Hän lähti siis
etsimään perin onnellista upseeria, jota hän ei ollutkaan näkyvistään
päästänyt esittelystä saakka. Etsintä oli siis hyvin helppo. Kohta
astuikin esille herra de Charny kuningattaren molempien lähettien
välissä. Hoviseura leveni, suoden hänelle tilaa, ja nyt kuningatar
sai häntä katsella tarkkaavammin kuin edellisenä iltana.

Hän oli nuori, seitsemän- tai kahdeksankolmatta ikäinen mies, suora
ja solakka vartaloltaan, leveäharteinen, moitteettoman ryhdikäs.
Hänen älykkäisiin ja samalla lempeisiin kasvoihinsa tuli erityisen
tarmon piirre joka kerta, kun hän laajensi suuria, sinisiä,
syväkatseisia silmiään.

Merkillistä kyllä, vaikka hän oli äsken palannut sotaretkeltä
Intiasta, oli hän yhtä vaaleaihoinen kuin Filip oli tumma; hänen
jäntevää, siropiirteistä kaulaansa reunusti kaulaliina, jonka valkeus
ei ollut niin helakka kuin ihon.

Lähestyessään ryhmää, jonka keskessä oli kuningatar, hän ei vielä
ollut mitenkään ilmaissut tuntevansa neiti de Taverneytä tai
kuningatarta. Upseerien ympäröimänä, jotka häneltä kyselivät ja
joille hän kohteliaasti vastaili, hän näytti unohtaneen kuninkaan,
joka oli häntä äsken puhutellut, samoin kuin kuningattaren, joka oli
häntä katsellut. Tämä säädyllisyys, tämä pidättyväisyys oli omansa
kiinnittämään häneen vielä enemmän kuningattaren huomiota, tämä kun
oli niin arkatuntoinen kaikessa, mikä koski hyvää käytöstä.

Herra de Charnyn ansio ei ollut vain siinä, että hän oli muilta
salannut hämmästyksensä tavatessaan eilisiltaisen tuntemattoman
naisen, jota oli ajurinvaunuissa saattanut, vaan ritarillisuuden
huippuna oli, jos mahdollista, jättää tämä nainen siihen luuloon,
että hän yhä oli tuntematon.

Charnyn katse, joka yhä pysyi luonnollisena ja ilmaisi hienotunteista
arkuutta, ei siis kohonnut, ennenkuin kuningatar häntä puhutteli.

"Herra de Charny", lausui kuningatar, "nämä naiset haluavat, ja
heidän halunsa onkin luonnollinen, koska minä itsekin haluan samaa,
kuulla seikkaperäisen kertomuksen siitä, mitä laivallanne tapahtui.
Olkaa siis niin hyvä ja kertokaa."

"Madame", vastasi nuori merisotilas toisten ollessa ihan ääneti,
"saan teidän majesteetiltanne anoa, en kainouden, vaan kohtuuden
vuoksi, että minut vapautetaan sitä kertomasta. Sillä sen,
mitä tein Sévèren luutnanttina, aikoi kymmenen toveriani tehdä
samalla hetkellä; minä toimitin sen ensiksi, siinä koko ansioni.
Mahdottomalta tuntuu antaa tapaukselle niin suurta arvoa, että
se sopisi kerrottavaksi teidän majesteetillenne, ja teidän suuri
sydämenne, varsinkin kuninkaallinen sydämenne, on sen käsittävä."

"Sévèren entinen päällikkö on kelpo upseeri, mutta menetti sinä
päivänä malttinsa. Olette varmaankin kuullut, madame, rohkeimpienkin
sanovan, ettei voi olla joka päivä urhoollinen. Hän tarvitsi kymmenen
minuuttia tointuakseen; meidän päätöksemme, ettemme antaudu, toimitti
hänelle tämän lykkäyksen, ja hän sai taas rohkeutensa. Siitä hetkestä
hän oli meistä urhoollisimpia. Juuri senvuoksi pyydän, ettei teidän
majesteettinne liioittelisi tuon tekoni ansiota; se olisi lisäaineena
musertamaan tätä upseeri-parkaa, joka yhtämittaa katuu hetkellistä
unohdustaan."

"Hyvä! hyvä!" sanoi kuningatar liikutettuna ja riemusta säteillen,
kuullessaan suosionmutinaa, jota nuoren upseerin ylevät sanat olivat
hänen ympärillään herättäneet. "Hyvin puhuttu, herra de Charny! Te
olette kunnon mies, ja sellaiseksi teidät jo ennestäänkin tunnen."

Nyt upseeri kohotti päätään, ja kasvoille ilmestyi nuorekas punastus.
Hänen katseensa siirtyi kuin kauhistuneena Andréehen. Hän ei tiennyt,
mitä oli odotettava tältä luonnolta, joka ylevyydessään oli niin
uskalikko.

"Sillä", jatkoi pelkäämätön kuningatar, "teidän on kaikkien hyvä
tietää, että herra de Charny, tämä nuori upseeri, vasta äsken maihin
astunut, tämä tuntematon, oli meille jo varsin tuttu, ennenkuin hänet
tänään esiteltiin, ja että hän ansaitsee ihailua kaikkien naisten
puolelta."

Kuningatar näkyi aikovan kertoa jotakin, mistä jokainen saattoi
poimia pienen häpeäjutun tai pienen salaisuuden. Kaikki siirtyivät
siis kehäksi, kuuntelivat ja olivat melkein hengähtämättä.

"Kuvitelkaa, hyvät naiset", sanoi kuningatar, "että herra de Charny
on yhtä avulias naisille kuin säälimätön englantilaisia vastaan.
Minulle on hänestä kerrottu muuan juttu, joka on saanut minut
pitämään häntä suuressa arvossa."

"Oi, madame!" sammalsi nuori upseeri.

Voi arvata, että kuningattaren sanat ja asianomaisen läsnäolo
kiihottivat uteliaisuutta. Kuulijapiiristä kuului yleistä sorinaa.
Charnyn otsalle kohosi kylmä hiki, ja hän olisi uhrannut vaikka
vuoden elämästään saadakseen vielä olla Intiassa.

"Tapaus oli tällainen", jatkoi kuningatar. "Kaksi naista, jotka
tunnen, oli myöhästynyt ja jäänyt väkijoukossa pulaan. He olivat
todellisessa vaarassa, suuressa vaarassa. Silloin osui siihen
sattumalta tai paremmin onneksi herra de Charny; hän torjui
hätyyttäjät ja otti suojelukseensa naiset, joita ei tuntenut ja
joiden säätyä hänen oli vaikea arvata, ja saattoi heitä hyvin
kauas... luullakseni ihan kymmenen lieuen päähän Pariisista."

"Teidän majesteettinne liioittelee", sanoi nauraen Charny, jota tämä
kertomuksen käänne oli rauhoittanut.

"No olkoon sitten viisi lieuetä, ja annetaan asian jäädä siihen",
keskeytti Artoisin kreivi, joka äkkiä sekaantui puheeseen.

"Kuten tahdotte, lankoni", myönsi kuningatar. "Mutta kaikkein
kauneinta oli, ettei herra de Charny pyrkinyt edes tietämään niiden
naisten nimeä, joita oli niin suuresti auttanut, ja että hän jätti
heidät määrättyyn paikkaan ja poistui päätään kääntämättä, ja sillä
tavoin he pääsivät hänen suojeluksestaan joutumatta kertaakaan
kiusalliseen asemaan."

Kuului ihastuksen huutoja: Charnyta onnitteli parikymmentä naista
yhtaikaa.

"Eikö se ole kaunista?" sanoi kuningatar. "Pyöreän pöydän ritari ei
olisi paremmin menetellyt."

"Se on suurenmoista!" myönnettiin yksimielisesti.

"Herra de Charny", lisäsi kuningatar, "kuninkaalla on nyt varmaankin
ajateltavana, kuinka palkitsisi enoanne herra de Suffrenia. Minä
puolestani tahtoisin mielelläni tehdä jotakin suuren miehen
sisarenpojan hyväksi."

Hän ojensi kätensä herra de Charnylle. Ja sillä välin, kun tämä
ilosta kalpeana painoi sille huulensa, piiloutui Filip tuskasta
kalpeana salongin leveiden verhojen taakse.

Andrée oli myös kalvennut eikä kuitenkaan aavistanut kaikkea, mitä
hänen veljensä kärsi.

Artoisin kreivin ääni katkaisi tämän kohtauksen, joka olisi
katselijasta näyttänyt niin omituiselta.

"Ahaa, veljeni Provencen kreivi", sanoi hän kovaa, "tulkaahan tänne,
monsieur, teiltä on mennyt hukkaan kaunis näky: herra de Suffrenin
vastaanotto. Se oli todellakin hetki, jota ranskalaiset sydämet eivät
unohda! Kuinka hemmetissä te, veljeni, löitte sen laimin, vaikka
olette tunnetusti niin täsmällinen?"

Vastasaapunut puri huultaan, tervehti kuningatarta hajamielisesti
ja vastasi tyhjänpäiväisin sanoin. Sitten hän kuiskasi
kaartinkapteenilleen, herra de Favrasille:

"Kuinka sen laita on, että hän jo saapui Versaillesiin?"

"Monseigneur", vastasi tämä, "sitähän minäkin olen miettinyt tunnin
aikaa enkä vieläkään käsitä."




XIII

KUNINGATTAREN SATA LOUISDORIA


Suotuamme nyt lukijaimme osaksi tehdä, osaksi uudistaa tuttavuutta
tämän kertomuksen päähenkilöiden kanssa ja vietyämme heidät sekä
Artoisin kreivin pikku kortteriin että Versaillesiin Ludvig XVI:n
palatsiin aiomme johdattaa heidät taas siihen taloon, jonne Ranskan
kuningatar oli astunut tuntematonna, kiiveten neiti Andrée de
Taverneyn seurassa neljänteen kerrokseen.

Kohta kun kuningatar oli poistunut, laski rouva de la Motte, kuten jo
näimme, riemastuneena yhä uudestaan ne sata louisdoria, jotka olivat
hänelle kuin taivaasta pudonneet.

Viisikymmentä kahden louisdorin kultarahaa, kukin arvoltaan
kahdeksanviidettä livreä, oli levitettynä vaivaiselle pöydälle,
säteillen lampunvalossa, ja näytti ylhäisellä läsnäolollaan
nöyryyttävän ullakkohuoneen kaikkea puutteellista kalustusta.
Omistusriemun ohella rouva de la Motte ei tuntenut suurempaa
nautintoa kuin sitä, että saisi rikkauttaan näyttää, sillä pelkkä
omistaminen ei ollut mitään, ellei se muissa herättänyt kateutta.
Hänestä oli jo jonkun aikaa ollut kiusallista, että kamarineitsyt oli
näkemässä hänen köyhyyttään; nyt hän siis riensi tälle näyttämään
uutta onneaan.

Hän kutsui etuhuoneeseen jääneen Clotilden luokseen ja sovitettuaan
lampun niin, että valo sattui suoraan kultarahoihin, hän huusi:

"Clotilde!"

Palvelija ilmestyi ovelle.

"Tulkaa tänne katsomaan", lisäsi rouva de la Motte.

"Oo, madame!" huudahti eukko pannen kätensä ristiin ja kurottaen
kaulaansa.

"Olitte kai palkastanne levoton?" sanoi kreivitär.

"Hyvä rouva, en minä ole siitä sanaakaan sanonut. Minähän vain kysyin
kreivittäreltä, milloin saisin palkkaa, eikä siinä ole mitään kummaa,
kun en ole kolmeen kuukauteen mitään saanut."

"Luuletteko, että tuosta riittäisi teidänkin palkaksenne?"

"Hyvä Jumala, madame, jos minulla olisi noin paljon, riittäisi sitä
eliniäkseni."

Rouva de la Motte katseli eukkoa kohauttaen hartioitaan kuvaamattoman
halveksivasti.

"Onneksi", sanoi hän, "jotkut ihmiset muistavat, mikä nimi minulla
on, kun toisilta, joiden pitäisi muistaa, se näkyy unohtuvan."

"Ja mihin aiotte käyttää noin paljon rahaa?" kysyi Clotilde.

"Kaikkeen!"

"Ensiksikin, madame, olisi minun mielestäni tärkeintä, että
laitetaan keittiö kuntoon, sillä varmaankin te nyt panette toimeen
vieraskutsut, kun on rahaa."

"Hiljaa", sanoi rouva de la Motte. "Ovelle koputetaan."

"Rouva erehtyy", vastasi eukko, aina säästäen askeliaan.

"Mutta minä sanon, että koputetaan."

"Eikä mitä, minä voin vakuuttaa..."

"Menkää katsomaan."

"En kuullut mitään."

"Aivan niinkuin äsken. Silloin ette myöskään kuullut. Entä jos ne
molemmat naiset olisivat menneet pääsemättä sisään?"

Tämä syy tuntui Clotildesta pätevältä, ja hän meni ovelle.

"Kuuletteko nyt?" kysyi rouva de la Motte.

"Kyllä, te olitte oikeassa", myönsi eukko. "Tullaan, tullaan."

Nyt rouva de la Motte kiireesti pyyhkäisi pöydältä kultarahat käteen
ja heitti ne laatikkoon. Ja laatikkoa kiinni lykätessään hän mutisi:

"Muista nyt, sallimus, toimittaa minulle sata louisdoria lisää."

Näihin sanoihin liittyi niin epäilevä ahneuden ilme, että siitä
olisi Voltairekin hymyillyt. Sillä välin oli eteisen ovi auennut ja
etuhuoneesta kuului miehenaskelia. Vieras ja Clotilde vaihtoivat
muutamia sanoja, joita kreivitär ei tarkoin kuullut. Sitten ovi taas
suljettiin, askeleet häipyivät rappusille, ja eukko astui sisään
tuoden kirjeen.

"Tässä on", sanoi hän antaen kirjeen emännälleen.

Kreivitär tarkasti käsialaa, kuorta ja sinettiä, kohotti sitten
päätään ja kysyi:

"Oliko se palvelija?"

"Oli, madame."

"Millainen liveri?"

"Ei hänellä ollut liveriä."

"Siis harmaatakki."

"Niin."

"Tuon vaakunan tunnen", jatkoi rouva de la Motte katsahtaen taas
sinettiin.

Sitten hän piti sinettiä lampun likellä ja sanoi:

"Punainen pohja ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä: kenen
vaakuna se on?"

Turhaan muisteltuaan vähän aikaa hän mutisi:

"Katsotaanpa, mitä kirjeessä on."

Ja avattuaan sen varovasti, jottei sinetti vahingoittuisi, hän luki:

"Madame! Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen, voi käydä
luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."

"Siinäkö kaikki?"

Kreivitär pinnisti jälleen muistiaan.

"Olen kirjoittanut anomuksia niin monelle", sanoi hän. "Kelle
kaikille olenkaan kirjoittanut?... Koko maailmalle. Onko tuo
vastauksen lähettäjä mies vai nainen?... Käsiala ei ilmaise mitään...
mitätön, perin tavallinen sihteerin käsiala... Entä esitystapa?
Suojeleva... tyhjänpäiväinen ja vanhanaikainen."

Sitten hän luki uudestaan:

"Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen..."

"Tuo puhetapa on tarkoitettu nöyryyttämään. Varmaankin kirjoittaja on
nainen."

Ja hän jatkoi:

"... voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii
ottaa vastaan."

"Nainen olisi sanonut: odottaa teitä luokseen. Kirje on siis
mieheltä. Mutta tulivathan tänne ne kaksi naista, vaikka olivat
ylhäisiä. Eikä mitään allekirjoitusta... Kuka ihmeessä pitää punaista
pohjaa ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä? Kah, olenko ihan
hupsu? Sehän on, totta vie, Rohanin suku. Niin, olenhan kirjoittanut
herra de Guéménéelle ja herra de Rohanille; toinen heistä ei vastaa,
se on luonnollista... Mutta kilpi ei ole jaettu neljään levyyn, kirje
on siis kardinaalilta... Ahaa, kardinaali de Rohan, se liehittelijä,
se keikailija, se kunnianhimoinen! Hän siis tahtoo käydä rouva de la
Motten luona, jos rouva suvaitsee ottaa hänet vastaan!"

"Hyvä? Olkoon hän huoleti, hänelle avataan kyllä ovi... Milloin hän
tulee? Niin, huomenna illalla."

Nyt hän alkoi mietiskellä.

"Hyväntekeväinen nainen, joka lahjoittaa sata louisdoria, voidaan
ottaa vastaan ullakkokamarissa; hänen voi antaa palella kylmällä
kivilattiallani ja piinautua istuimillani, jotka ovat yhtä kovia
kuin pyhän Laurentiuksen halstari, tosin ilman tulta. Mutta
kirkkoruhtinas, naistenhuoneissa kävijä, sydänten valloittaja!
Ei, ei, se köyhyys, jota semmoinen almujenjakaja käy katsomassa,
tarvitsee enemmän ylellisyyttä kuin muutamat pohatat."

Sitten hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka juuri oli tehnyt
hänelle vuoteen, ja sanoi:

"Muistakaa, Clotilde, herättää minut huomenna varhain."

Ja varmaankin siksi, että saisi paremmassa rauhassa ajatella, antoi
kreivitär eukolle merkin poistua. Clotilde puhalsi jälleen palamaan
ne hiilet, jotka oli piilotettu sitä varten tuhkaan, että asunto
tuntuisi sitä kurjemmalta, sulki oven ja katosi makuupaikkaansa,
erääseen komeroon.

Jeanne de Valois ei nukkunut, vaan laati pitkin yötä suunnitelmia.
Hän teki lyijykynällä muistiinpanoja yölampun valossa; sitten hän,
huomispäivästä selvillä, antautui noin kolmen ajoissa aamulla unen
valtaan, josta Clotilde, nukuttuaan tuskin enempää kuin emäntänsä,
tuli hänet käskyn mukaan herättämään päivän koittaessa.

Kello kahdeksan vaiheilla hän oli jo täysissä pukineissa, joihin
kuului hieno silkkihame ja aistikas päähine.

Jalassa sellaiset kengät, jotka sopivat ylhäiselle ja samassa
kauniille naiselle, vasemmalla poskella pikkuinen mustama,
kirjailtu käsilaukku ranteesta riippumassa, hän lähetti hakemaan
käsin vedettäviä kääsejä sieltä, missä tällaisia kulkuneuvoja oli
saatavana, eli Pont-aux-Choux-kadulta. Mieluummin hän olisi ottanut
kantotuolin, mutta olisi pitänyt hakea liian kaukaa.

Kääsien vetäjänä oli tanakka auvergnelainen, joka käskettiin
viemään kreivitär Place Royalen torille, jonka varrella, eteläisen
pylväskäytävän alla, hylätyn hotellin pohjakerroksessa, asui muuan
mestari Fingret, verhoilija ja koristelija, pitäen myytävänä ja
vuokrattavana käytettyjä huonekaluja ja muita taloustarpeita.

Auvergnelainen veti kuljetettavansa ripeästi perille. Jo kymmenen
minuutin kuluttua siitä, kun oli kotoaan lähtenyt, saapui kreivitär
mestari Fingretin myymälän luo, ja pian hänet tapaamme valikoimassa
ja ihailemassa jonkinlaisessa tavarahelvetissä, jota koetamme
osapuilleen kuvata.

Ajateltakoon makasiinia, joka on pituudeltaan viisikymmentä jalkaa,
leveydeltään kolmekymmentä ja korkeudeltaan seitsemäntoista; seinillä
kaikenkuosisia tapetteja Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n ajoilta;
kattoa ei näy sinne ripustettujen lukemattomien esineiden vuoksi,
joiden joukossa huomataan monikaarisia kynttiläjalkoja edelliseltä
vuosisadalta, täytettyjä sisiliskoja, kirkkolamppuja ja lentokaloja.

Lattialla kasoittain mattoja, kierrepilarisia ja särmäjalkaisia
huonekaluja, tammesta veistettyjä astiakaappeja, Ludvig XV:n aikuisia
kuvahyllyjä, joiden jalat olivat kullattuja, damastilla tai sametilla
verhottuja sohvia, lepotuoleja, suunnattomia nahkapäällyksisiä
nojatuoleja, jollaisista Sully piti, mustapuisia vaatekaappeja,
joiden pronssikoristeiset ovilaudat oli veistetty korkokuviksi,
Boulen valmistamia, emalji- tai porsliinilevyisiä pöytiä,
lautapelejä, pukupöytiä tarpeineen, työkalu- tai kukkalipastoja.

Ruusupuisia tai tammisia sänkyjä, korokkeella tai vuodekatoksella
varustettuja; kaikenvärisiä, -kuosisia ja -kankaisia uutimia yhteen
sullottuina, sopien tai sopimatta toistensa kanssa yhteen makasiinin
puolihämärässä.

Klaveereja, spinettejä, harppuja, egyptiläisiä kanteleita
sohvapöydällä; Marlboroughin koira oljilla täytettynä, silmät emaljia.

Lisäksi kaikenlaisia liinavaatteita; samettitakkien viereen
ripustettuja hameita; teräksisiä, hopeisia tai helmiäiskahvoja.

Kynttilänjalkoja, esivanhempien muotokuvia, harmaavärisiä maalauksia,
kehystettyjä piirroksia, silloin muodissa olevia Vernetin jäljitelmiä
-- sen Vernetin, jolle kuningatar sanoi niin kohteliaasti ja hienosti:

"Varmaankaan, herra Vernet, ei Ranskassa ole ketään muuta kuin te
luomaan sadetta ja poutaa."




XIV

MESTARI FINGRET


Juuri tämmöinen kokoelma viehätti vähävaraisten silmää ja siis myös
mielikuvitusta mestari Fingretin myymälässä Place Royalen varrella.

Käytettyihin esineisiin oli kiinnitetty lappu, joka rehellisesti
ilmaisi niiden laadun, mutta yhdessä ne ikäänkuin kohottivat
toistensa arvoa ja muodostivat paljoa suuremman kokonaisuuden kuin
mitä ylimielisinkään ostaja osasi vaatia.

Kun rouva de la Motte pääsi silmäilemään näitä rikkauksia, huomasi
hän silloin vasta, mitä häneltä puuttui Saint-Clauden kadun varrella.

Häneltä puuttui salonki, johon olisi mahtunut sohva, nojatuoleja
ja lepotuoleja. Ruokasali astiakaappeja, hyllyjä ja tarjoilupöytiä
varten. Naistenhuone, jonne olisi pantu persialaiset uutimet,
kuvapöytiä ja tulenvarjostimia. Ja lopuksi, vaikka hänellä olisi
ollut nuo huoneet, puuttui rahaa, millä kalustaisi uuden asuntonsa.

Mutta Pariisin verhoilijain kanssa on aina ollut helppo sopia, emmekä
ole ikinä kuullut kerrottavan, että nuori ja kaunis nainen olisi
suotta kääntynyt sellaisen puoleen. Mitä Pariisissa ei voida ostaa,
se vuokrataan, ja juuri kalustettujen huoneiden vuokraajat ovatkin
laskeneet liikkeelle sananparren: Nähdä on samaa kuin omistaa.

Toivoen vuokraehtojen olevan kohtuullisia ja mittailtuaan rouva de
la Motte valikoitsi eräät silkkiverhoiset keltaiset huonekalut,
joiden napit olivat kullattuja ja jotka olivat ensi näkemältä häntä
miellyttäneet. Hän itse oli tumma.

Mutta nämä kapineet, joita oli kymmenen, eivät mitenkään mahtuisi
Saint-Clauden kadun neljänteen kerrokseen. Saadakseen asian kuntoon
hänen oli vuokrattava kolmas kerros, jossa oli etuhuone, ruokasali,
pieni salonki ja makuukamari.

Tällä tapaa sopi kolmannessa kerroksessa vastaanottaa kardinaalien
ja neljännessä hyväntekeväisyysseurojen almut, eli loistoasunnossa
almuja niiltä, jotka kerskaten harjoittivat laupeutta, ja kurjassa
majassa uhrilahjoja niiltä, jotka ennakkoluuloisina tahtovat auttaa
vain todellisesti hädänalaisia.

Näin päätettyään kreivitär loi katseensa makasiinin pimeimpään
osastoon, missä säilytettiin arvokkaimpia kalleuksia, kristalleja,
kultakoristeita, kuvastimia.

Siellä hän näki oikean pariisilaisen porvarin, jolla oli lakki
kädessä ja kärsimätön ilme ja hieman ivallinen hymy kasvoilla ja joka
etusormiensa välissä kieputti avainta. Tämä vanhojen huonekalujen
arvoisa kaitsija ei ollut kukaan muu kuin herra Fingret, joka
apulaisiltaan oli kuullut kauniin naisen saapuneen vetokääseissä.

Pihalla voitiin nähdä samat apulaiset, yllään lyhyet ja tiukat
kamlottivaatteet, pohkeiden pilkistäessä esille ahtaista sukista. He
olivat paraikaa korjaamassa vanhimmilla kaluilla vähemmän vanhoja
eli, toisin sanoen, ratkomassa sohvia, nojatuoleja ja vanhanaikaisia
patjoja, ottaakseen niistä ulos jouhet ja höyhenet, joilla täytettiin
toisia.

Yksi suki jouhia, sekoitti niihin aika paljon rohtimia ja täytti
uuden huonekalun. Toinen pesi vielä käyttökelpoisia nojatuoleja.
Kolmas silitti hyvänhajuisella saippualla puhdistettuja kankaita.

Ja näistä vanhoista aineksista kyhättiin niitä viehättäviä käytettyjä
huonekaluja, joita rouva de la Motte nyt ihaili.

Kun mestari Fingret huomasi ostajan voivan nähdä apulaisten puuhia
ja saada huonekaluista vähemmän suosiollisen käsityksen, kuin hänen
etuihinsa soveltui, sulki hän pihalle vievän oven "peläten, että pöly
vaivaisi rouvaa"... Tähän sanaan "rouva" hän pysähtyi, Luoden kysyvän
silmäyksen.

"Kreivitär de la Motte de Valois", selitti Jeanne kuin sivumennen.

Kuultuaan tämän hyvältä kaikuvan nimen mestari hellitti sormensa,
pisti avaimen taskuunsa ja tuli likemmäksi.

"Täällä ei liene mitään sopivaa rouva kreivittärelle. Mutta minulla
on uutta, kaunista, komeaa. Kreivittären ei tarvitse pelätä, vaikka
Fingretin liike on Place Royalen varrella, ettei täällä muka ole yhtä
kauniita huonekaluja kuin hoviverhoilijalla. Jättäkää tuo kaikki
sikseen, madame. Olkaa niin hyvä ja tulkaa toiseen varastooni."

Jeanne punastui. Kaikki täällä näkemänsä tuntui kovin kauniilta,
niin komealta, ettei hän osannut toivoakaan voivansa sitä ostaa. --
Tosin hän oli hyvillään siitä, että mestari Fingret häntä arvosteli
niin suosiollisesti, mutta ei voinut olla pelkäämättä, että tämä
arvostelu oli liian suopea. Hän oli harmissaan ylpeydestään ja katui,
ettei ollut ilmoittanut olevansa vaan tavallinen porvarirouva. Mutta
kekseliäs mieli osaa pahastakin pulasta selvitä.

"Ei mitään uutta, monsieur, en minä semmoista halua."

"Kreivitär aikonee ehkä kalustaa muutamia vierashuoneita."

"Oikein arvattu, monsieur, juuri vierashuoneita. Kyllähän te
ymmärrätte, että kun pitää semmoisia kalustaa..."

"Tietysti. Suvaitseeko kreivitär valita?" kysyi Fingret, ovelana kuin
ainakin pariisilaiskauppias, joka ei suinkaan pyri myymään mieluummin
uutta kuin vanhaa, koska kummastakin ansaitsee yhtä paljon.

"Mitä maksaa esimerkiksi tämä pieni huonekalusto, jossa on kullatut
napit?"

"Siinä on niin vähän, madame, ei muuta kuin kymmenen huonekalua."

"Huone on keskisuuruinen", huomautti kreivitär.

"Kuten kreivitär näkee, ovat nämät kalut uusia."

"Uusia... käytettäviksi, niin kyllä."

"Myönnetään", sanoi mestari Fingret nauraen, "mutta tuossa kunnossa
ne maksavat kahdeksansataa livreä."

Tämä hinta sai kreivittären hätkähtämään. Kuinka kehtaisi tunnustaa,
että Valois-suvun jäsen tyytyi käytettyihin huonekaluihin eikä
kyennyt niistä suorittamaan kahdeksaasataa livreä?

Hän päätti esiintyä harmistuneena.

"Ei tässä ole puhe siitä, että tuommoisia ostaisin", huudahti hän.
"Kuinka te luulette minun haluavan vanhaa rojua omakseni? Minähän
tahdon vain vuokrata, ja sitäpaitsi..."

Fingret virnisti, sillä ostajan arvo rupesi hänen silmissään
alenemaan. Ei siis saanut myydä uutta eikä vanhaa, vaan ainoastaan
vuokrata.

"Haluatteko nuo kultanappiset huonekalut vuodeksi?" kysyi hän.

"Vain kuukaudeksi. Minulle tulee maaseudulta vieras."

"No sitten se on sata livreä kuukaudelta", sanoi mestari Fingret.

"Laskette kai leikkiä, monsieur. Sillä sen laskun mukaan olisivat
huonekalut kahdeksan kuukauden päästä minun."

"Myönnän, rouva kreivitär."

"Mutta kuinka te..."

"Jos ostatte, madame, ovat ne teidän eikä enää minun, eikä minun
tarvitsisi sitten niitä korjata ja siivota, ja se maksaa rahaa."

Rouva de la Motte harkitsi asiaa.

"Sata livreä kuukaudelta", tuumi hän itsekseen, "se on paljon;
mutta täytyy laskea näin: joko se käy minulle liian kalliiksi, ja
silloin jätän kuukauden päästä huonekalut takaisin ja tuo mies pitää
minua suuressa arvossa, taikka voin kuukauden kuluttua tilata uuden
kaluston. Olinhan aikonut käyttää viisi- tai kuusisataa livreä;
ollaan nyt suuremmoisia ja tuhlataan sata écutä."

"Minä otan", sanoi hän ääneen, "tämän kultanappisen salonkia varten
ja samanväriset uutimet."

"Hyvä on, madame."

"Entä matot?"

"Ne ovat tässä."

"Mitä teillä on tarjottavana toista huonetta varten?"

"Nämä täytetyt, vihreät penkit, tuo tammikaappi, tuo pöytä, jonka
jalat ovat kierteisiä, lisäksi vielä vihreät damastiverhot."

"Hyvä; ja makuukamariin?"

"Suuri, kaunis sänky, mainiot sänkyvaatteet, samettinen vuoteenpeite,
kirjailtu ruusun- ja hopeanväriseksi, siniset verhot ja hieman
vanhanaikainen, mutta runsaasti kullattu uuninreunuste."

"Ja kuvastinpöytä?"

"Koristettu Mechelnin pitseillä. Katsokaapa, madame. Ja tässä
hienosti silailtu ompelupöytä, samanlainen lipasto, kirjailtu sohva
vastaavine tuoleineen, komea tulisija, joka on kotoisin rouva
Pompadourin makuukamarista, Choisysta."

"Mitä tuo kaikki maksaa?"

"Yhdeltä kuukaudelta?"

"Niin."

"Neljäsataa livreä."

"Monsieur Fingret, älkää vain luulko minua ompelijatytöksi. Minun
säätyisiäni ei huikaista vaaterievuilla. Pyydän teitä huomaamaan,
että neljäsataa livreä kuussa on neljätuhatta kahdeksansataa livreä
vuodessa, ja sillä voisin vuokrata täysin kalustetun talon."

Mestari Fingret raappi korvallistaan.

"Te saatte minut inhoamaan Place Royalea", jatkoi kreivitär.

"Se olisi minulle perin surkeata, madame."

"Näyttäkää se toteen. Kaikesta tuosta kalustosta en maksa kuin sata
écutä."

Jeanne lausui nämä sanat niin pontevasti, että verhoilija taas
harkitsi tulevaisuutta.

"Olkoon", sanoi hän.

"Ja yhdellä ehdolla."

"Millä ehdolla, madame?"

"Viimeistään kello kolme tänään iltapuolella pitää nuo kaikki olla
tuotuna ja järjestettynä siihen huoneustoon, jonka teille osoitan."

"Kello on nyt kymmenen, madame; huomatkaa, juuri lyö kymmenen."

"Tahdotteko vai ette?"

"Minne ne on vietävä, madame?"

"Saint-Clauden kadulle."

"Siis ihan lähelle?"

"Juuri niin."

Nyt verhoilija avasi pihanpuolisen oven ja huusi: "Sylvain! Landry!
Remy!"

Heti tuli juosten kolme oppipoikaa ihastuneina, kun saivat keskeyttää
työnsä ja pääsivät katsomaan kaunista naista.

"Pojat, nyt kiireesti tänne paarit ja käsirattaat! Remy, sinä viet
tuon kultanappisen kaluston. Sylvain ottaa rattaille etuhuoneen
kaluston, ja Landry pitää huolta makuukamarista, kun aina olet niin
varovainen."

"Tässä on kuusi kahden louisdorin rahaa", sanoi kreivitär, "ja yksi
yhden louisdorin."

"Ja tässä on rouvalle takaisin kaksi kuuden livren écutä."

"Joista toinen jää juomarahaksi apulaisillenne, jos asia suoritetaan
hyvin", vastasi kreivitär.

Ja ilmoitettuaan osoitteensa hän taas nousi vetokääseihin. Tuntia
myöhemmin hän oli vuokrannut kolmannen kerroksen, eikä vielä ollut
kulunut kahtakaan tuntia, kun jo kalustettiin salonkia, etuhuonetta
ja makuukamaria.

Kuuden livren raha joutui Landryn, Remyn ja Sylvainin omaksi, heiltä
kun meni vain kymmenen minuuttia yli määräajan.

Kun asunto näin oli uudistettu, akkunat pesty puhtaiksi ja uuneihin
tehty tulta, istuutui Jeanne kuvastinpöytänsä ääreen ja nautti
kaksi tuntia onneaan, tuntiessaan jalkainsa alla pehmeän maton ja
ympärillään herttaista lämpöä ja hengittäessään ihanaa tuoksua
leukoijista, joiden varret kylpivät japanilaisissa maljakoissa ja
kukat huoneuston parahultaisessa lämmössä.

Tulta, kukkia, vahakynttilöitä, hyvänhajuisia ruusuja, kaikkea Jeanne
käytti sulostuttaakseen paratiisia, jossa otettaisiin vastaan hänen
ylhäisyytensä.

Hän piti huolta siitäkin, että makuukamarin ovi oli veikistelevästi
raollaan ja salli hieman nähdä punertavaa tulta, ja sen valossa
välähtelivät nojatuolin jalat, sänky ja rouva Pompadourin
uuninristikko kimairanpäitä esittävine koristeineen, joihin
markiisitar oli nojannut siroa jalkaansa.

Tähän ei kuitenkaan rajoittunut Jeannen keikailu. Jos tulen välke
kohotti salaperäisen huoneen sisällistä viehkeyttä, jos hyvät tuoksut
ilmaisivat naisen, ilmeni itse naisessa kirkkoruhtinaan arvoa
vastaavaa syntyperä, kauneus, henkevyys ja aistikkuus.

Pukuunsa Jeanne pani niin erikoista huolta, että poissaoleva puoliso,
herra de la Motte, olisi hänet siitä vaatinut tilille. Nainen
vastasi tämän huoneuston ja mestari Fingretiltä vuokratun kaluston
arvokkaisuutta.

Syötyään vain vähäisen, säilyttääkseen kaiken pirteytensä ja
viehättävän kalpeutensa, Jeanne vaipui makuukamarinsa suureen,
luonnonkuvilla kirjailtuun nojatuoliin likelle tulisijaa.

Kädessä kirja ja toinen tohveli jakkaralla hän odotti kuunnellen
kellon naksutusta ja kaukaista melua ajoneuvoista, jotka harvoin
häiritsivät Maraisin aution kaupunginosan hiljaisuutta.

Hän odotti. Kello löi yhdeksän, kymmenen, yksitoista; ketään ei
tullut, ei ajaen eikä käyden.

Yksitoista! Sehän kuitenkin on liehittelevien kirkkoruhtinasten oikea
hetki, kun ovat etukaupungissa illallisella elvyttäneet laupeuttaan
ja päästen vain parillakymmenellä rattaitten pyörähdyksellä
Saint-Clauden kadulle iloitsevat saadessaan niin halvalla hinnalla
olla lempeitä, auttavaisia ja hurskaita.

Kello löi kolkosti kaksitoista Filles-du-Calvairessa. Ketään ei
näkynyt, eikä kuulunut. Kynttilät alkoivat himmetä, jotkut jo
valtasivat kuulakkoina silauksina pronssisia pidikkeitään.

Puhalluksilla ylläpidetty tuli oli häipynyt hiillokseksi, sitten
tuhaksi, ja molemmissa huoneissa oli afrikalainen lämpö. Vanha
palvelijatar, joka oli somistanut itseään, nurisi katuen ottaneensa
myssyn pöyhkeine nauhoineen, joiden silmut hänen torkkuessaan
etuhuoneessa kynttilän ääressä kumarruksissa joutuivat pahasti liekin
suudeltaviksi tai sulaneen vahan tahrattaviksi.

Kello puoliyksi Jeanne nousi raivostuneena nojatuolistaan, jonka oli
illan kuluessa ainakin sata kertaa jättänyt avatakseen akkunan ja
tuijottaakseen pimeälle kadulle.

Koko kortteli oli hiljainen kuin ennen maailman luomista.

Hän ei huolinut illallisesta, vaan riisuutui Clotilden avulla ja
käski tämän poistua, kun kaikki kyselyt tuntuivat kiusallisilta. Ja
yksin jäätyään ihanaan vuoteeseensa, silkkiuutimiensa taakse, hän
nukkui yhtä huonosti kuin edellisenä yönä, sillä eilen oli hänen
huolettomuutensa ollut onnellisempi; se johtui toivosta.

Mutta väännellen, tuskaillen ja napisten kovaa kohtaloaan vastaan
Jeanne keksi jotakin kardinaalin puolustukseksi. Ensiksikin sen, että
hän oli kardinaali, ylimmäinen hovisaarnaaja, jolla oli tuhansia
huolestuttavia asioita, ja siis tärkeämpiä kuin käynti Saint-Clauden
kadun talossa. Ja toiseksi: Hän ei tunne Valoisin pikku kreivitärtä,
ja tämä puolustus oli Jeannelle hyvin lohdullinen. Toista olisi
ollut, jos kardinaali olisi ensi käynnin jälkeen hänet unohtanut.

Tämä perustelu, jonka Jeanne itselleen laati, kaipasi todistusta,
pitääkseen paikkansa. Hän ei malttanut, vaan hypähti vuoteestaan
valkoisessa yöpuvussaan, sytytti yölampun ja katseli itseään kauan
kuvastimesta.

Tarkastuksen jälkeen hän hymyili, puhalsi valon sammuksiin ja pani
taas maata. Tuo perustelu oli pätevä.




XV

KARDINAALI DE ROHAN


Menettämättä rohkeuttaan Jeanne piti taas seuraavana päivänä
huolta huoneuston ja naisen ulkoasusta. Kuvastin vakuutti hänelle
kardinaalin tulevan, jos tämä oli vähänkään kuullut hänestä
puhuttavan.

Kellon lyödessä seitsemän ja tulen räiskyessä vilkkaimmillaan
salongin uunissa kuultiin vaunujen vierivän pitkin Saint-Clauden
katua.

Jeanne ei vielä ollut ehtinyt asettua akkunan ääreen tai käydä
maltittomaksi.

Vaunuista astui laajaan päällystakkiin kääriytynyt mies, ja kun
portti oli hänen jälkeensä sulkeutunut, siirtyivät vaunut läheiselle
poikkikadulle odottamaan omistajansa paluuta.

Pian helähti soittokello, ja rouva de la Motten sydän tykytti
niin rajusti, että olisi melkein kuullut. Mutta häveten antautua
järjettömän mielenliikutuksen valtaan hän vaiensi sydämensä ja
sovitti kiireimmiten pöydälle kirjo-ompeluksen, klaveerille uuden
aarian ja uunin reunalle sanomalehden.

Muutaman sekunnin päästä tuli Clotilde ilmoittamaan:

"Se henkilö, joka lähetti kirjeen toissapäivänä."

"Pyytäkää astumaan sisään", vastasi Jeanne.

Keveitä askelia ja kenkien narinaa, samettiin ja silkkiin puettu
mies, pää pystyssä ja näyttäen jättiläiseltä näissä pienissä
huoneissa -- nämä havainnot Jeanne teki noustessaan vastaanottamaan.

Häneen oli epämieluisesti vaikuttanut tuon henkilön halu pysyä
salakähmäisenä. Siksi hän päättikin käyttää hyväkseen harkitsevan
naisen etuja.

"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi hän pikemmin
suojelevasti kuin nöyrästi kumartaen.

Prinssi katsahti salongin ovelle, josta palvelijatar oli mennyt
etuhuoneeseen.

"Minä olen kardinaali de Rohan", vastasi hän.

Rouva de la Motte oli punastuvinaan ja hämmästyvinään ja kumarsi niin
syvään kuin hallitsijalle. Sitten hän siirsi esille nojatuolin, mutta
vaikka hovisääntö olisi vaatinut häntä itseään tyytymään tuoliin,
istuutui hän suureen nojatuoliin. Kardinaali huomasi, ettei täällä
tarvinnut kursailla, laski hattunsa pöydälle ja katseli suoraan
kasvoihin Jeannea, joka vastasi silmäykseen samoin.

"On siis totta, neiti..." aloitti hän.

"Rouva", keskeytti Jeanne.

"Anteeksi... unohdin... on siis totta, rouva..."

"Mieheni on kreivi de la Motte, monseigneur."

"Aivan oikein, santarmina kuninkaan vai kuningattaren väessä?"

"Niin, monseigneur."

"Ja te, madame, olette syntyänne Valois?"

"Valois, monseigneur."

"Suuri nimi!" huomautti kardinaali pannen jalkansa ristiin.
"Harvinainen, sukupuuttoon kuollut!"

Jeanne käsitti kardinaalin epäilyksen.

"Ei, monseigneur", vastasi hän, "ei se ole sukupuuttoon kuollut,
koska se on minun ja minulla on veli, parooni de Valois."

"Tunnustettu, niinkö?"

"Hän ei kaipaa syntyperänsä tunnustamista, monseigneur. Köyhä tai
rikas, hän on sittenkin syntyänsä Valois."

"Olkaa niin hyvä, madame, ja kertokaa hiukan sukujohdostanne. Te
kiinnitätte mieltäni; minä harrastan vaakunatiedettä."

Jeanne kertoi koruttomasti, huolimattomasti, mitä lukija jo tietää.

Kardinaali kuunteli ja katseli. Hän ei viitsinyt salata
vaikutelmiaan. Mitäpä sillä oli väliä: hän ei uskonut Jeannen omaan
arvoon eikä sukujohtoon; näki kauniin ja köyhän naisen, katseli --
muuta ei tarvittu. Jeanne, joka huomasi kaikki, älysi vastaisen
suosijansa huonon ajatuksen.

"Te siis olette", sanoi kardinaali huolettomasti, "ollut todellakin
onneton?"

"En valita, monseigneur."

"Minulle on tilanne puutteellisuuksia tosiaankin suuresti liioiteltu."

Hän katseli ympärilleen.

"Tämä huoneusto on mukava, hauskasti kalustettu."

"Ompelijattaren asunnoksi kylläkin", vastasi Jeanne kirpeästi,
haluten jo päästä taisteluun.

Kardinaali näytti kummastuvan.

"Mitä, onko ompelijattarilla mielestänne tämmöiset huonekalut?"

"En luulisi, monseigneur, että katsoisitte tämän irtaimiston sopivan
prinsessalle."

"Ja te olette prinsessa", sanoi kardinaali, äänensävyssä se hituinen
ivaa, jota vain perin nerokkaat tai hyvin ylhäiset osaavat sanoihinsa
liittää esiintymättä aivan julkeina.

"Olen syntyäni Valois, monseigneur, kuten te olette Rohan. Siinä
kaikki, mitä tiedän", vastasi rouva de la Motte.

Ja näistä sanoista kumpusi esille kapinoivan onnettomuuden ihanaa
majesteettisuutta, väärin arvostellun naisen ylevyyttä, samalla kuin
ne olivat niin sopusointuisia ja arvokkaita, että prinssi jäi niistä
loukkaantumatta ja mies tunsi liikutusta.

"Minulta unohtui, madame", sanoi hän, "että ensi sanoikseni piti
pyytää anteeksi. Olin teille kirjoittanut tulevani jo eilen, mutta
viivyin Versaillesissa, kun oli herra de Suffrenin vastaanotto.
Täytyi siis luopua siitä ilosta, että saisin teitä tavata."

"Monseigneur suo minulle liikaa kunniaa muistamalla minua tänäänkin,
ja mieheni, kreivi de la Motte, on varmaankin vielä enemmän
pahoillaan siitä, että köyhyys pitää häntä täältä poissa, koska juuri
se häntä estää iloitsemasta niin mainion henkilön vieraskäynnistä."

Tuo sana "mieheni" kiinnitti kardinaalin huomiota.

"Asutteko yksinänne, madame?" kysyi hän.

"Aivan yksin, monseigneur."

"Se on kaunista nuoren ja sievän naisen puolelta."

"Se on yksinkertaista, monseigneur, sellaisen naisen puolelta, joka
tuntisi itsensä vieraaksi kaikessa muussa seurassa kuin siinä, josta
köyhyys hänet karkoittaa."

Kardinaali oli vaiti.

"Näyttää siltä", virkkoi hän sitten, "että sukutieteilijät eivät voi
väittää sukuluetteloanne vääräksi."

"Mitä minulla siitä on hyötyä?" sanoi Jeanne ylenkatseellisesti,
kohottaen viehättävällä liikkeellä ohimoiden pieniä käherrettyjä ja
puuteroituja kiharoita.

Kardinaali siirsi nojatuoliaan lähemmäksi, ikäänkuin ulottaakseen
jalkansa tulen ääreen.

"Haluaisin tietää, madame, millä tavoin voisin olla teille avuksi."

"Ette millään, monseigneur."

"Kuinka niin?"

"Teidän korkea-arvoisuutenne suo minulle tosin liikaa kunniaa..."

"Puhukaamme suoremmin."

"En osaisi olla sanoissani suorempi kuin nyt olen."

"Juuri äsken valititte", sanoi kardinaali silmäillen ympärilleen,
ikäänkuin muistuttaakseen, mitä oli lausuttu ompelijattaren
irtaimistosta.

"Totta on, että valitin."

"Ja siis, madame?"

"Siis, monseigneur, minun täytyy huomata, että tahdotte minulle antaa
almun, eikö niin?"

"Mitä te nyt, madame?"

"Ei se muuta ole. Almuja olen ottanut vastaan, mutta en enää."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Sitä, monseigneur, että minua on viime aikoina kylliksi nöyryytetty,
enkä enää kestä."

"Te annatte asialle väärän nimen, madame. Onnettomuudessa ei ole
häpeäksi, jos..."

"Eikö sittenkään, jos on sen niminen kuin minä? Sanokaapa,
kerjäisittekö te, herra de Rohan?"

"Nyt en puhu itsestäni", vastasi kardinaali hämmentyneenä ja samalla
kopeana.

"Minä en tunne useampia kuin kaksi kerjäämistapaa: vaunuissa ajaen
tai kirkon ovella seisten, kullassa ja sametissa tai rääsyissä. No
niin, äsken en odottanut sitä kunniaa, että kävisitte luonani; luulin
joutuneeni unohduksiin."

"Ahaa, te siis tiesitte, että juuri minä olin teille kirjoittanut!"
sanoi kardinaali.

"Olihan vaakunanne sen kirjeen sinetissä, jonka suvaitsitte minulle
kirjoittaa."

"Kuitenkaan ette ollut minua tuntevinanne!"

"En, sillä te ette katsonut hyväksi ilmoittautua."

"Semmoinen ylpeys miellyttää minua", sanoi kardinaali vilkkaasti,
katsellen Jeannen eloisia silmiä ja ylpeätä ilmettä hyväntahtoisen
tarkkaavasti.

"Ennenkuin näin teidät", jatkoi rouva de la Motte, "olin jo päättänyt
luopua tästä viheliäisestä vaipasta, joka verhoo köyhyyttäni ja
nimeni alastomuutta, ja lähteä rääsyisenä tavallisten kristittyjen
kerjäläisten tavalla, anomaan leipääni, en ylpeältä suvultani, vaan
armeliailta ihmisiltä."

"Toivoakseni eivät varanne ole ihan lopussa, madame?"

Jeanne ei vastannut.

"Teillä lienee jokin maatila, vaikka olisikin pantattu;
perhekalleuksia, esimerkiksi tämä", ja kardinaali viittasi
lippaaseen, jota nuoren naisen hienot sormet pitelivät.

"Tämäkö?"

"Onpa se merkillinen lipas. Sallitteko?"

Kardinaali sai sen käsiinsä.

"Muotokuva!"

Samassa hän hätkähti.

"Tunnetteko, kenen se on?" kysyi Jeanne.

"Se on Maria Teresia."

"Maria Teresia?"

"Niin, Itävallan keisarinna."

"Todellako?" huudahti Jeanne.

Kardinaali alkoi lähemmin tarkastella lipasta.

"Mistä tämä on teille joutunut?" kysyi hän.

"Eräältä naiselta, joka kävi täällä toissapäivänä."

"Teidän luonanne!"

"Niin."

"Eräältä naiselta!" ihmetteli vielä kardinaali ja katseli lipasta
vieläkin tarkemmin.

"Heitä, oli oikeastaan kaksi naista", huomautti kreivitär.

"Ja toinen antoi tämän lippaan teille, niinkö?" kysyi kardinaali
epäuskoisesti.

"Ei, hän ei sitä antanut."

"No kuinka se on haltuunne joutunut?"

"Hän unohti sen tänne."

Kardinaali jäi syviin mietteisiin, niin syviin, että Valoisin
kreivitär jännittyi ja piti sopivana olla varuillaan. Sitten
kardinaali kohotti päätään ja katseli kreivitärtä tarkkaavasti:

"Mikä sen naisen nimi on? Suonette anteeksi, että kysyn", sanoi hän.
"Itsekin sitä häpeän, kun esiinnyn tutkintotuomarina."

"Todellakin on kysymyksenne outo, monseigneur."

"Ehkä epähieno, mutta että se olisi outo, sitä en..."

"Outo se on, kuten sanoin. Jos tuntisin sen naisen, joka tänne jätti
makeisrasiansa, niin..."

"Niin mitä?"

"Olisin sen tietysti jo palauttanut hänelle. Varmaankin se on hänelle
suurenarvoinen, enkä olisi kahden vuorokauden levottomuudella
palkinnut hänen viehättävää vieraskäyntiään."

"Ette siis tiedä hänen nimeään?"

"En, tiedän vain sen, että hän on erään armeliaisuuslaitoksen
johtajatar."

"Pariisissako?"

"Versaillesissa."

"Versaillesissa!... Armeliaisuuslaitoksen johtajatar!"

"Monseigneur, naisilta otan vastaan. Nainen ei köyhää naista nöyryytä
tuodessaan hänelle apua, ja tämä nainen, joka oli laupiailta
ihmisiltä saanut tietää tilani, pani täällä käydessään sata
louisdoria uunin reunalle."

"Sata louisdoria!" kummeksi kardinaali, mutta huomatessaan ehkä
loukkaavansa Jeannen hienotunteisuutta -- ja Jeanne olikin tehnyt
siihen viittaavan liikkeen -- hän lisäsi:

"Anteeksi, madame, sitä en ihmettele, että teille on annettu tuo
summa. Päinvastoin te ansaitsette hyväntekeväisten ihmisten harrasta
huolenpitoa, ja sukuperänne velvoittaa heitä olemaan teille avuksi.
Minua ihmetyttää vain se toimiala, jonka sanoitte tuella naisella
olevan. Armeliaisuuslaitosten johtajattaret eivät tavallisesti
anna niin suuria almuja. Voisitteko, kreivitär, kuvailla hänen
ulkomuotoaan?"

"Tuskinpa, monseigneur", vastasi Jeanne kiihoittaakseen toisen
uteliaisuutta.

"Kuinka niin? Tapasittehan hänet!"

"Tapasin kyllä. Mutta kun hän arvatenkin tahtoi pysyä tuntematonna,
kätki hän kasvonsa, vetäen huppukauluksen alas otsalle. Sitäpaitsi
hän oli kääriytynyt turkiksiin. Kuitenkin..."

Kreivitär oli muistelevinaan.

"Kuitenkin?" toisti kardinaali.

"Luulin huomaavani... mutta en väitä varmasti..."

"Mitä huomasitte?"

"Siniset silmät."

"Millainen oli suu?"

"Pieni, vaikka huulet olivat hieman paksut, varsinkin alahuuli."

"Kookas vai keskikokoinen?"

"Keskikokoinen."

"Entä kädet?"

"Erinomaisen kauniit."

"Ja kaula?"

"Pitkä ja siro."

"Millainen kasvojen ilme?"

"Ankara ja ylevä."

"Huomasitteko puhetavassa mitään?"

"Vähän outoa äänenpainoa. Ehkä tunnette hänet, monseigneur?"

"Mistä minä hänet tuntisin, kreivitär?" kysyi kardinaali ikäänkuin
hämmästyen.

"Siitä päättäen, millä tapaa kyselette, monseigneur, taikka sen
myötätunnon vuoksi, jota hyväntekeväiset tuntevat toisiaan kohtaan."

"Ei, madame, en todellakaan tunne häntä."

"Mutta teillä voisi sittenkin olla jokin arvelu..."

"Minkä johdosta?"

"Esimerkiksi tämän muotokuvan johdosta."

"Niinpä niin!" vastasi kardinaali vilkkaasti, peläten herättäneensä
liiaksi epäluuloa, "muotokuva näyttää tosin..."

"Näyttää miltä?"

"Se näyttää todellakin olevan..."

"Keisarinna Maria Teresian, niinkö?"

"Niin tosiaankin luulen."

"Ja sen nojalla luulette..."

"Luulen, että luonanne on käynyt jokin saksalainen
nainen, esimerkiksi joku niistä, jotka ovat perustaneet
hyväntekeväisyyslaitoksen..."

"Versaillesiin?"

"Juuri Versaillesiin, madame."

Ja tähän kardinaali pysähtyi. Mutta ilmeistä oli, että hän yhä epäili
ja että lippaan näkeminen kreivittären asunnossa hänessä taas herätti
entiset epäluulot. Sitä Jeanne ei kuitenkaan oikein käsittänyt, miksi
kardinaalissa tuntui perimmäisenä olevan jokin epäsuotuisa ajatus,
joka meni niin pitkälle, kuin tässä koetettaisiin virittää ansaa
ulkonaisella verukkeella.

Oikeastaan oli hyvinkin tunnettua, miksi kardinaali niin paljon
välitti kuningattaren asioista. Siitä huhuttiin hovissa, eikä
se ollut pysynyt edes puolisalaisuutena, ja edellä olemme jo
huomauttaneet, kuinka tärkeätä eräistä oli ylläpitää kuningattaren ja
hänen ylihovisaarnaajansa välistä vihamielisyyttä.

Kuinka oli Jeannen, kerjäläisen, käsiin joutunut tämä Maria Teresian
muotokuva, tämä lipas, jota kuningatar tavallisesti käytti ja jota
kardinaali oli niin usein nähnyt hänen pitelevän? Oliko kuningatar
todellakin itse käynyt tässä mitättömässä asunnossa? Ja jos oli
käynyt, eikö Jeanne ollut häntä tuntenut vai oliko tällä jokin syy
salata, mikä kunnia oli hänen osakseen tullut?

Kirkkoruhtinas epäili yhä. Jo eilen hän oli epäillyt. Valois-nimi oli
opettanut hänet varomaan, eikä nyt ollut enää puhe köyhästä naisesta,
vaan prinsessasta, jota kuningatar oli itse tullut auttamaan. Oliko
Marie-Antoinette todella niin hyväntekeväinen?

Sillä välin kun kardinaali näin oli kahden vaiheella, oli Jeanne,
joka ei päästänyt häntä näkyvistään ja jolta ei hänen ainoakaan
vaikutelmansa jäänyt piiloon, mitä suurimmassa tuskassa. Sellaisille
omilletunnoille, jotka hautovat salatuumaa tuottaakin todellista
kidutusta epäilys niiden taholta, joita tahtoisivat vakuuttaa
pelkällä totuudella.

Vaitiolo tuntui kummastakin kiusalliselta; sen keskeytti kardinaali
uudella kysymyksellä.

"Huomasitteko, minkä näköinen oli hyväntekijänne seuralainen?
Osaatteko selittää hänen ulkomuotoaan?"

"Hänet näin ihan hyvin", vastasi kreivitär. "Hän oli pitkä ja kaunis,
päättäväisen näköinen, heleä iho ja täyteläinen vartalo."

"Eikö toinen nainen sattunut mainitsemaan hänen nimeään?"

"Kyllä, kerran, mutta vain ristimänimen."

"Mikä se oli?"

"Andrée."

"Andrée!" huudahti kardinaali ja vavahti.

Tämä liikahdus ei myöskään jäänyt kreivittäreltä huomaamatta.

Nyt kardinaali tiesi, miten asian laita oli; nimi Andrée oli
hälventänyt kaikki epäilykset. Olihan tunnettua, että kuningatar
toissapäivänä kävi Pariisissa neiti de Taverneyn kanssa.
Versaillesissa oli huhuiltu jostakin myöhästymisestä, suljetusta
portista ja kuninkaan ja kuningattaren aviollisesta riidasta.

Kardinaali saattoi taas hengähtää. Saint-Clauden kadulla ei siis
punottu ansaa. Rouva de la Motte näytti hänestä kauniilta ja hyvältä
kuin viattomuuden enkeli. Piti kuitenkin panna hänet viimeiselle
koetukselle. Prinssi oli valtioviisas.

"Kreivitär", sanoi hän, "minua kummastuttaa varsinkin eräs seikka."

"Mikä se on, monseigneur?"

"Se, että vaikka teillä on sellainen nimi ja oikeusperuste, ette ole
kääntynyt kuninkaan puoleen."

"Mutta olenhan minä lähettänyt kuninkaalle ainakin kaksikymmentä
anomusta."

"Tuloksetta?"

"Tuloksetta."

"Mutta jollei kuningas, niin kuninkaallisen perheen kaikki prinssit
ja prinsessat olisivat panneet huomiota anomuksiinne. Orleansin
herttua, esimerkiksi, on hyvin lempeä ja tekee sitäpaitsi usein
mielellään sitä, mitä kuningas ei tee."

"Olen toimittanut anomuksia myös Orleansin herttualle, mutta turhaan."

"Turhaan! Sepä on kummallista."

"Minkä sille mahtaa. Kun ei ole rikkautta eikä suosituksia, saa nähdä
joka hakemuksensa hukkuvan ruhtinasten etuhuoneisiin."

"Vielä on Artoisin kreivi. Kevytmieliset ovat joskus auliimpia kuin
laupiaat."

"Artoisin kreivin laita on ollut samoin kuin Orleansin herttuan ja
hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan."

"Entä vihdoin kuninkaan tädit? Erehtyisin suuresti, kreivitär,
elleivät he vastaisi teille suosiollisesti."

"Eivät ole vastanneet, monseigneur."

"Ainakaan en usko, että kuninkaan sisar, prinsessa Elisabeth, on
kovasydäminen."

"Se on sittenkin totta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa sai
anomukseni ja lupasi ottaa minut vastaan; mutta en todellakaan tiedä,
miksi sitten kävi, niin että kun mieheni pääsi hänen puheilleen, hän
ei ole minulle lähettänyt mitään vastausta, vaikka olen niin usein
muistuttanut."

"Omituista, todella omituista!" sanoi kardinaali.

Sitten, ikäänkuin nyt vasta juolahtaisi mieleen, huudahti hän äkkiä:

"Mutta mehän unohdamme..."

"Mitä?"

"Sen henkilön, jonka puoleen olisi pitänyt ihan ensiksi kääntyä."

"Ketä te tarkoitatte, monseigneur?"

"Armonosoitusten jakajaa, sitä, joka ei koskaan ole evännyt ansaittua
apua, kuningatarta."

"Olisiko pitänyt pyytää kuningattarelta?"

"Olisi. Oletteko nähnyt hänet?"

"En koskaan", vastasi Jeanne täysin vilpittömästi.

"Ettekö ole milloinkaan jättänyt kuningattarelle itselleen anomuksia?"

"En koskaan."

"Ettekö ole edes pyrkinyt hänen puheilleen?"

"Olen kyllä, mutta anomuksiini ei ole vastattu."

"Mutta olette kaiketi koettanut tavata häntä, kun hän on liikkeellä,
jotta hän teidät huomaisi ja kutsuisi hoviin. Sekin keino olisi
auttanut."

"Sitä keinoa en ole käyttänyt."

"Kerrotte todellakin uskomattomia asioita, kreivitär."

"Ei, minä en ole käynyt Versaillesissa kuin kaksi kertaa ja puhunut
siellä vain kahden henkilön kanssa. Toinen on tohtori Louis, joka oli
hoitanut isä-parkaani Hôtel-Dieussä, ja toinen parooni de Taverney,
jolle minua oli suositeltu."

"Mitä teille sanoi parooni de Taverney? Hän oli juuri oikea mies
hankkimaan teille pääsyn kuningattaren puheille."

"Hän vastasi, että menettelin hyvin epäviisaasti."

"Missä kohden?"

"Siinä, että tahdoin kuninkaan hyväntahtoisuuteen turvautua
vetoamalla sukulaisuuteen, joka tietysti harmittaisi hänen
majesteettiaan, sillä köyhä sukulainen on aina vastenmielinen."

"Parooni on siis yhä pysynyt itsekkäänä ja töykeänä", sanoi prinssi.

Sitten, muistaen Andréen käyneen kreivittären luona, kardinaali
ajatteli:

"Kummallista, isä häätää anojan, kuningatar vie tyttären hänen
luokseen. Pitäisipä tuosta ristiriidasta jotakin tulla."

"Kunniani kautta!" sanoi hän ääneen, "minua hämmästyttää kuulla
oikeudenhakijan, korkeimman aatelin jäsenen sanovan, ettei ole
koskaan nähnyt kuningasta eikä kuningatarta."

"Paitsi jossakin maalauksessa", vastasi Jeanne hymyillen.

"Vai niin!" sanoi kardinaali, tällä kertaa täysin uskoen, että
kreivitär oli tietämätön ja avomielinen. "Jos tarvitsette, niin minä
itse vien teidät Versaillesiin ja toimitan niin, että ovet siellä
avataan."

"Ah, monseigneur, kuinka hyvä te olette!" huudahti kreivitär riemun
valtaamana.

Kardinaali lähestyi häntä.

"Pidän aivan varmana, että pian kaikki ihmiset alkavat harrastaa
asiaanne."

"Voitteko todella uskoa, että niin käy?" kysyi Jeanne hempeästi
huokaisten.

"Se on minusta selvää."

"Nyt te imartelette, monseigneur."

Ja samalla hän katsoi prinssiin kiinteästi. Hänellä olikin
syytä ihmetellä äkillistä muutosta, sillä olihan kardinaali
kymmenen minuuttia sitten kohdellut häntä aivan ruhtinaallisen
kylmäkiskoisesti. Jeannen silmäys tuli kuin vasama ja satutti
kardinaalia joko sydämeen tai aistillisuuteen. Siinä oli joko
kunnianhimon tai muun himon tulta; ainakin siinä oli tulta. Rohanin
prinssin, jolla oli kokemusta naisasioissa, täytyi itsekseen myöntää
nähneensä vain harvoin niin viettelevää naista.

"Totta vie", tuumi hän niissä ikuisissa sala-ajatuksissa, joita
on valtiomiehiksi kasvatetulla hoviväellä, "kovin kummallista ja
onnekasta olisi tavata kunniallinen nainen juonittelijan hahmossa ja
samalla mahtava suojelijatar köyhyyden pauloissa."

"Monseigneur", keskeytti tenhotar hänen ajatuksensa, "te olette
toisinaan niin vaitelias, että käyn levottomaksi. Anteeksi, että
huomautan teille!"

"Missä suhteessa se vaivaa teitä?"

"Sen voin kyllä sanoa, monseigneur. Teidän kaltaisenne mies laiminlyö
kohteliaisuuden vain kahdenlaisia naisia kohtaan."

"Mitä ihmettä te puhutte, kreivitär? Oikein jo kauhistun."

Ja hän tarttui kreivittären käteen.

"Niin", vastasi kreivitär, "kahdenlaisia naisia kohtaan, sen sanoin
ja toistan vieläkin."

"Keitä tarkoitatte?"

"Naisia, joita rakastetaan liiaksi, tai naisia, joita ei kunnioiteta
kylliksi."

"No, no, kreivitär, pakotatte minut punastumaan. Olisinko todella
ollut teille epäkohtelias?"

"Varmasti."

"Älkää niin sanoko, se olisi kauheata."

"Se on totta, monseigneur, sillä te ette voi minua liiaksi rakastaa
enkä vielä ainakaan ole teille antanut aihetta kunnioittaa itseäni
liian vähän."

Kardinaali tarttui taas Jeannen käteen.

"Voi, kreivitär, tehän puhutte kuin olisitte minuun suuttunut."

"Ei, monseigneur, sillä vielä ette ole ansainnut vihaani."

"Enkä sitä koskaan ansaitse, madame, tästä päivästä lähtien, kun
minulla on ollut ilo teidät nähdä ja oppia teidät tuntemaan."

"Oi kuvastimeni, kuvastimeni!" ajatteli Jeanne.

"Eikä tästedes", jatkoi kardinaali, "huolenpitoni ole teistä luopuva."

"Kuulkaapa, monseigneur", sanoi kreivitär, joka ei ollut irroittanut
kättään kardinaalin käsistä, "jätetään se asia sikseen!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Älkää puhuko minulle suojeluksestanne!"

"Jumala varjelkoon minua lausumasta sanaa 'suojelus'! Se sana
nöyryyttäisi minua eikä teitä."

"Jos niin on, herra kardinaali, olettakaamme eräs asia, josta olisin
erinomaisesti mielissäni."

"Siinä tapauksessa, madame, olettakaamme."

"Olettakaamme, monseigneur, että olette vain kohteliaisuudesta käynyt
kreivitär de la Motte de Valoisin luona. Ei enempää."

"Mutta ei vähempääkään", vastasi mielistelevä kardinaali, vei Jeannen
sormet huulilleen ja painoi niille jokseenkin pitkällisen suudelman.

Kreivitär veti nyt kätensä takaisin.

"Vain kohteliaisuutta!" selitti kardinaali viehättävän
hienotuntoisesti ja vakavasti.

Jeanne tarjosi uudestaan kätensä, ja nyt kardinaali suuteli sitä
hyvin kunnioittavasti.

"Nyt on kaikki hyvin, monseigneur."

Kardinaali kumarsi.

"Se tieto", jatkoi kreivitär, "että minulla on vaikka kuinkakin
pikkuinen sija niin ylhäisen ja niin monien puuhien rasittaman
henkilön kuin teidän ajatuksissanne, riittää minua lohduttamaan
kokonaiseksi vuodeksi, voin teille vannoa."

"Vuosi on perin lyhyt... Toivokaamme enemmänkin."

"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, herra kardinaali", vastasi
Jeanne hymysuin.

"Herra kardinaali" sinänsä oli tuttavallinen puhetapa, jota rouva de
la Motte sattui jo toista kertaa käyttämään. Kirkkoruhtinas, jonka
ylpeys oli närkäs, olisi voinut siitä hämmästyä, mutta nyt oli jo
menty niin pitkälle, ettei hän siitä hämmästynyt, vaan pikemmin oli
mielissään ikäänkuin suosionosoituksesta.

"Teissä on siis minuun luottamusta!" sanoi hän siirtyen vieläkin
likemmäksi. "Sitä parempi."

"Niin, luotan teihin, monseigneur, koska tunnen, että teidän
korkea-arvoisuutenne voi..."

"Äsken sanoitte pelkästään 'herra kardinaali'."

"Sen suonette anteeksi, monseigneur; minä en ole tottunut
hovitapoihin. Sanon siis luottavani teihin, koska voitte oikein
arvostella sellaista mieltä kuin minun, uskaliasta, urhoollista, ja
ymmärrätte myös sydämen puhtauden, huolimatta köyhyyden kiusauksista
ja niistä kamppailuista, joihin olen halpamielisten vihamiesten
vuoksi joutunut. Teidän korkea-arvoisuutenne osaa minusta tai
keskustelustani ottaa huomioonsa sen, mikä on arvonne mukaista, ja
muussa suhteessa annatte minulle anteeksi."

"Olemme siis ystäviä, madame. Luvattu ja vannottu?"

"Mielelläni."

Kardinaali nousi seisaalle ja astui rouva de la Mottea kohti.
Mutta kun hänen kätensä olivat pelkkään valantekoon hieman liiaksi
levällään, vältti notkea ja ripeä kreivitär joutumasta niiden väliin.

"Ystävyys kolmisin!" sanoi Jeanne veitikkamaisella ja viattomalla
äänenpainolla.

"Kuinka, kolmisin?" kysyi kardinaali.

"Tietysti, sillä onhan jossakin maailman kolkassa, maanpaossa,
santarmi-parka nimeltä kreivi de la Motte."

"Voi, kreivitär, kuinka valitettava muisti teillä on!"

"Mutta täytyyhän minun hänestä puhua, kun ette te puhu."

"Tiedättekö, kreivitär, niiksi en hänestä puhu?"

"Olkaa niin hyvä ja sanokaa."

"Siksi, että hän kyllä tulee puhumaan itsestään kylliksi. Aviomiehet
eivät itseään unohda, uskokaa minua."

"Ja jos hän puhuu itsestään, entä sitten?"

"Silloin puhutaan teistä ja meistä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Sanotaan, esimerkiksi, kreivi de la Motten olevan hyvillään tai
pahoillaan siitä, että kardinaali de Rohan käy kolme, neljä tai
viisikin kertaa viikossa rouva de la Motten luona Saint-Clauden kadun
varrella."

"Paljonpa te vaadittekin, herra kardinaali! Kolme, neljä tai viisi
kertaa viikossa!"

"Minne ystävyys muuten jäisi, kreivitär? Sanoin viisi kertaa,
se oli erehdys. Pitää sanoa kuusi seitsemän kertaa, laskematta
karkauspäiviä."

Jeanne alkoi nauraa. Kardinaali huomasi hänen nyt ensi kertaa osaavan
pitää leikinlaskua arvossa ja oli siitä mielissään.

"Estättekö ihmisiä puhumasta?" sanoi kreivitär, "Tiedättehän hyvin,
ettei se käy päinsä."

"Estän", vastasi hän.

"Millä tapaa?"

"Se on perin yksinkertaista. Väärin tai oikein, koko Pariisi puhuu
minusta."

"Tietysti, ja siihen onkin syytä, monseigneur."

"Mutta sen sijaan ihmiset eivät tunne teitä."

"Entä sitten?"

"Käännetään asia toisinpäin."

"Toisinpäin... se merkitsee..."

"Kuten teille sopii... jos esimerkiksi..."

"Jatkakaa."

"Jos te kävisitte jossakin, ettei minun tarvitsisi käydä."

"Ettäkö minä tulisin hotelliinne, niinkö, monseigneur?"

"Silloin kävisitte vain rippi-isän luona."

"Rippi-isä ei ole samaa kuin joku mies."

"Te olette viehättävä! No niin, ei tässä ole puhe hotellistani;
minulla on toinenkin talo."

"Sanokaamme suoraan, erikoisasunto."

"Ei, vaan talo, joka on teidän omanne."

"Vai niin!" sanoi kreivitär, "minun omani! Missä se on? Siitä talosta
ei minulla ole tietoa."

Kardinaali, joka oli jälleen istuutunut, nousi nyt seisaalle.

"Kello kymmenen huomenna aamulla", sanoi hän, "saatte sen talon
osoitteen."

Kreivitär punastui, kardinaali tarttui kohteliaasti hänen käteensä.
Ja tällä kertaa hän painoi sille kunnioittavan, hellän ja rohkean
suudelman. Molempien hyvästijätössä oli sitten vain hymyilevän
kursastelun jäännös, joka ennustaa pikaista tuttavallisuutta.

"Näyttäkää valoa monseigneurille!" huusi kreivitär.

Vanha palvelija riensi esille kynttilä kädessä. Kardinaali astui
huoneesta.

"Nyt tuntuu, kuin olisin astunut aimo askeleen ulos maailmaan",
ajatteli Jeanne.

"Hyvä, hyvä!" tuumi kardinaali nousten ajoneuvoihinsa. "Kaksi asiaa
toimitettu yhdellä kertaa. Tuo nainen on kyllin ovela valloittaakseen
kuningattaren niinkuin minutkin."




XVI

MESMER JA SAINT-MARTIN


Oli aika, jolloin Pariisi puuhista vapaana, joutilaana, antautui
intohimoisesti pohtimaan sellaisia asioita, jotka meidän päivinämme
kuuluvat vain rikkaille, joita sanotaan hyödyttömiksi, ja oppineille,
joita sanotaan laiskureiksi.

Vuonna 1784, siihen aikaan, johon olemme ehtineet, oli muotiasiana,
kaikkien muiden kysymysten pinnalla, ilmassa leijailevana, tarttuen
kaikkiin vähänkin muiden yläpuolella kohoaviin päihin kuin usva
vuorenhuippuihin, mesmerismi, salaperäinen tiede, keksijäinsä
huonosti määrittelemä, he kun eivät katsoneet tarpeelliseksi heti
tehdä keksintöään demokraattiseksi, vaan olivat käyttäneet erään
miehen nimeä, se on: antaneet sille ylimyksellisen nimityksen
ottamatta kreikankielistä tieteen nimeä, jollaisiin uudemman ajan
häveliäät oppineet turvautuvat levittäessään kansaan minkä tahansa
tieteen alkeita.

Mutta miksi olisikaan vuonna 1784 jotakin tiedettä demokratisoitu!
Laskettiinko valtiossa minkään arvoiseksi kansaa, jolta vallanpitäjät
eivät olleet puoleentoista vuosisataan neuvoa kysyneet? Ei, kansa oli
se hedelmällinen maaperä, joka tuotti runsaana korjattavan sadon;
mutta maan isäntä oli kuningas, ja elonleikkaajina olivat aateliset.

Nykyään on kaikki toisin. Ranskaa voi verrata vuosisataiseen
hietakelloon: yhdeksän vuosisataa se on näyttänyt kuningasvallan
aikaa; Luojan mahtava oikea käsi on sen kääntänyt; vastaisina vuosina
se on näyttävä kansan aikaa.

Vuonna 1784 oli siis henkilönimi suosituksena, Nykyään tuottaisi
menestystä vain asiallinen nimitys.

Mutta jättäkäämme nykyaika luodaksemme katseemme menneisiin
päiviin. Mitä muuten merkitsee tuo puolen vuosisadan välimatka
ijankaikkisuuden mittakaavassa? Ei edes sen vertaa kuin aika illasta
aamuun.

Tohtori Mesmer oli Pariisissa, kuten Marie-Antoinette itse meille
huomautti pyytäessään kuninkaalta lupaa käydä hänen luonaan.
Suotakoon meidän siis lausua muutama sana tohtori Mesmeristä,
jonka nimi, säilyen nykyään vain harvojen tämän opin kannattajain
muistissa, oli nyt kuvaamanamme aikana kaikkien huulilla.

Vuoden 1777 vaiheilla oli tohtori Mesmer tuonut Saksasta, utuisten
haaveiden maasta, erään tieteen, joka oli täpötäynnä pilviä ja
salamia. Jälkimäisten valossa tiedemies ei nähnyt muuta kuin nuo
pilvet, jotka kasaantuivat hänen päänsä kohdalle synkäksi holviksi;
rahvas näki vain salamat.

Saksassa Mesmer oli esittänyt teorian, joka koski kiertotahtien
vaikutusta. Hän oli koettanut todistaa, että taivaankappaleet,
keskinäisen vetovoimansa nojalla, vaikuttavat eläviin
olentoihin, varsinkin hermostoon, erään perin hienon, kaikkialla
maailmanavaruudessa tavattavan fluidumin [juokseva aine. --
_Suom._] avulla. Mutta tämä ensi teoria oli liian abstraktinen.
Sen ymmärtämiseksi täytyi olla perehtynyt Galilein ja Newtonin
tieteeseen. Siinä oli sekaisin suuria tähtitieteellisiä totuuksia
ja tähdistäennustajain haaveita, eikä sitä voitu, puhumattakaan
kansantajuisuudesta, tehdä edes ylimykselliseksi, sillä koko
aateliston olisi silloin tarvinnut muuttua oppineiden seuraksi.
Mesmer jätti siis tämän ensi järjestelmän tarttuakseen magnetismiin.

Tähän aikaan tutkittiin magneettisia voimia uutterasti. Ne antoivat,
puoleensa vetäen ja luotaan sysäten, kivennäisille eloa, joka
oli hieman samantapaista kuin ihmisen, koska silloin tulivat
esille ihmiselämän molemmat suuret intohimot, rakkaus ja viha.
Niinpä luultiin magneeteilla olevan ihmeellisiä kykyjä tautien
parantamiseen. Mesmer liitti siis ensi teoriaansa magneettiset ilmiöt
ja koki ottaa selville, mitä etua olisi tästä yhdistämisestä.

Kovaksi onnekseen Mesmer tapasi, Wieniin tultuaan, jo hyvälle alulle
päässeen kilpailijan. Tämä, nimeltä Hall, väitti, että Mesmer oli
häneltä kavaltanut menettelytapansa. Sen kuultuaan Mesmer, kekseliäs
kun oli, selitti hylkäävänsä magneetit hyödyttöminä, tästedes
olevansa käyttämättä kivennäismagnetismia ja parantavansa yksinomaan
elollisella magnetismilla.

Tämä nimitys, joka esiintyi uutena, ei kuitenkaan merkinnyt
uutta keksintöä; magnetismi, jonka jo muinaisaika tunsi ja jota
oli käytetty egyptiläisissä mysteerioissa ja kreikkalaisessa
Pythian-palveluksessa, oli säilynyt perinnäistietona läpi keskiajan;
muutamat tämän tieteen yhteen haalitut sirpaleet olivat luoneet
kolmannentoista, neljännentoista ja viidennentoista vuosisadan
noidat, ja näistä monet poltettiin ja liekkien keskellä tunnustivat
sen eriskummaisen oppinsa, jonka marttyyreiksi joutuivat.

Mesmer oli kuullut puhuttavan tämän tieteen ihmeistä. Josef Balsamo,
joka on ollut eräiden tämän kertomussarjan osien sankarina, oli
jättänyt olostaan Saksassa jälkiä, varsinkin Strassburgissa. Mesmer
ajoi takaa tätä tiedettä, joka hajallaan liehui kuin virvatulet yöllä
lampien kohdalla, ja laati siitä täyteläisen teorian, yhdenmukaisen
järjestelmän, jolle pani mesmerismin nimen.

Näin pitkälle päästyään Mesmer ilmoitti järjestelmänsä Pariisin,
Lontoon ja Berliinin tiedeakatemioille; molemmat ensimmäiset eivät
vastanneetkaan, kolmas lausui hänen olevan hullun.

Silloin Mesmer muisti sen kreikkalaisen filosofin, joka epäsi
liikunnon ja jonka hänen vastustajansa saattoi ymmälle käymällä. Hän
tuli Ranskaan ja sai tohtori Storckilta ja silmälääkäri Wenzelilta
haltuunsa nuoren, seitsentoistavuotiaan tytön, jolla oli maksatauti
ja silmissä kaihi, ja kolmen kuukauden päästä sairas oli parannettu,
sokea tehty näkeväksi.

Tämä parantaminen oli saanut monet uskomaan, muiden mukana erään
lääkärin, nimeltä Deslon, joka vihollisesta muuttui ystäväksi.

Tästä alkaen kasvoi Mesmerin maine. Akatemia oli asettunut tätä
uudistajaa vastaan, mutta hovi meni hänen puolelleen; ministeristö
alkoi hieroa Mesmerin kanssa sopimusta, jotta tämä rikastuttaisi
ihmiskuntaa julkaisemalla teoriansa. Tohtori määräsi hintansa.
Tingittiin, ja de Breteuil tarjosi hänelle kuninkaan nimessä 20,000
livren elinkorkoa ynnä 10,000 livren palkkaa siitä, että hän
opettaisi taitonsa kolmelle hallituksen määräämälle henkilölle. Mutta
suuttuneena kuninkaan kitsaudesta Mesmer hylkäsi tarjouksen ja lähti
Spaahan, mukanaan muutamia potilaitaan.

Silloin uhkasi Mesmeriä odottamaton turmio. Hänen oppilaansa Deslon,
päästyään tuon mainion salaisuuden perille, jota Mesmer ei suostunut
myymään 30,000 livrestä vuosittain, rupesi julkisesti käyttämään
Mesmerin parannustapaa.

Saatuaan kuulla tämän surullisen uutisen Mesmer kirkui, että se
on varkautta, petosta, ja oli vähällä menettää järkensä. Silloin
tuli erään hänen hoidokkinsa, herra de Bergassen mieleen onnellinen
ajatus: piti muodostaa yhtiö, joka lunastaisi kuuluisan professorin
tieteen. Niinpä syntyikin satahenkinen komitea, jolla oli pääomaa
340,000 livreä, ja tästä hinnasta hänen oli ilmaistava taitonsa
yhtiön osakkaille. Mesmer suostui, nosti rahat ja palasi Pariisiin.

Hetki oli suotuisa. Kansojen elämässä on sellaisia aikoja, jolloin
ne lähestyvät uudistuskausiaan, jolloin koko kansakunta pysähtyy
kuin tuntemattoman esteen eteen, epäröi ja tuntee joutuneensa kuilun
reunalle, vaikkei sitä näe.

Ranskassa oli nyt muuan tällaisista hetkistä; päältäpäin yhteiskunta
oli tyyni, mutta sen henki oli kiihdyksissä. Ihmiset olivat kuin
turtuneita keinotekoisesta onnesta, jonka loppu jo häämöitti,
niinkuin metsänreunaan päästessä puiden harvenemisesta aavistaa
avoimen kentän. Tämä levollisuus uuvutti, siinä kun ei ollut
pysyväisyyttä, todellisuutta; kaikkialta haettiin mielenliikutuksia,
ja millaiset uutuudet tahansa olivat tervetulleita. Oltiin käyty
niin kevytmielisiksi, ettei enää, kuten aikaisemmin, välitetty niin
vakavista asioista kuin hallituksesta ja molinismista [espanjalaisen
Molinan oppi, että vain ansiokkaat saisivat Jumalan armon. --
_Suom._], mutta kiisteltiin soittotaiteesta ja kannatettiin joko
Gluckia tai Picciniä; harrastettiin suurta tietosanakirjaa ja
ihastuttiin Beaumarchaisin muistelmista.

Uuden oopperan esittäminen valtasi mieliä enemmän kuin rauhansopimus
Englannin kanssa tai Yhdysvaltain tasavallan tunnustaminen. Sanalla
sanoen, nyt oli sellainen aikakausi, jolloin ihmisten mielet,
filosofien ohjaamina totuutta, eli erehdyksistä selviämistä
kohti, kyllästyvät mahdollisuuksien läpikuultavuuteen, joka suo
katsahtaa kaiken pohjaan, ja astuen askeleen eteenpäin pyrkivät
todellisuuden rajan poikki haaveiden ja kuvitelmien maailmaan. Jos
onkin todistettu, että vain perin selvät, ilmeiset totuudet voivat
pian päästä kansantajuisiksi, niin on yhtä varmaa, että juuri
salaperäisellä on valtava vaikutusvoima kaikissa kansoissa.

Ranskan kansaa oli siis vastustamattomasti houkuttanut ja viehättänyt
Mesmerin ihmeellinen fluidum, jonka avulla sen tuntijain väitteiden
mukaan palautettiin terveys sairaille ja toimitettiin järki hulluille
ja hulluus järjellisille.

Kaikkialla puhuttiin Mesmeristä. Mitä hän oli tehnyt? Kenessä hän oli
suorittanut jumalallisia ihmeitään? Kelle ylhäiselle herralle hän oli
palauttanut näön tai voiman? Mikä valvomisesta nääntynyt nainen oli
saanut hermonsa vahvistetuiksi? Mikä nuori tyttö oli hänen avullaan
saanut magneettisessa tilassa katsahtaa tulevaisuuteensa?

Tulevaisuus! Tämä alati suurenmoinen sana, tämä kaikkien mieliä
kiinnittävä harrastus, kaikkien pulmien ratkaisu, -- mitä sen
rinnalla oli nykyisyys? Kuningasvalta ilman loistoa, aatelisto ilman
arvoa, maa ilman kauppaliikettä, kansa ilman oikeuksia, yhteiskunta
ilman luottamusta. Levottomasta ja yksinäisestä kuninkaasta hökkelien
nälkiintyneihin asujamiin saakka oli kaikkialla vain -- köyhyyttä,
häpeää ja pelkoa.

Se, että saisi unohtaa muut ja ajatella vain itseään, ammentaa
uusista, oudoista lähteistä varmuutta pitemmästä elämästä ja
yhtämittaisesta terveydestä täksi jatketuksi oloajaksi, kiskaista
edes jotakin kitsaalta taivaalta -- eikö kaikkea tätä koskenut tuo
helposti käsitettävä pyrkimys sitä tuntematonta kohti, jonka verhoa
Mesmer kohotti kaistaleen?

Voltaire oli kuollut, eikä Ranskassa enää kajahtanut ivanaurua,
paitsi Beaumarchaisin, jonka nauru oli vielä katkerampi kuin
mestarin. Rousseau oli kuollut, eikä Ranskassa enää ollut
uskonnollista filosofiaa. Rousseau tahtoi kyllä ylläpitää uskoa
Jumalaan, mutta hänen jälkeensä ei kukaan sitä uskaltanut peläten
musertuvansa painon alle.

Muinoin oli sota ollut ranskalaisilla vakavana puuhana. Kuninkaat
kannattivat omaksi edukseen kansallista sankaruutta. Nyt oli Ranskan
ainoa sota amerikalainen, eikä kuningas itse merkinnyt siinä mitään.
Koskihan taistelu sitä outoa asiaa, jota amerikalaiset sanovat
riippumattomuudeksi, jolle sanalle ranskalaiset, abstraktisesti
kääntäen, antavat "vapauden" merkityksen. Sitäpaitsi tämä kaukainen
sota, ei ainoastaan toisen kansan, vaan toisen maailmanosan sota, oli
äskettäin päättynyt.

Kaikkea hyvin harkiten, eikö ollut parempi kiinnittää huomionsa
Mesmeriin, saksalaiseen tohtoriin, joka kuuden vuoden kuluessa jo
toisen kerran hurmasi ranskalaisia, kuin loordi Cornwallisiin tai
herra Washingtoniin, jotka olivat niin kaukana, ettei luultavasti
saisi kumpaakaan nähdä!

Sitävastoin Mesmer oli täällä: hänet voitiin nähdä ja koskea häneen,
vieläpä saada häneltä kosketusta, mikä oli korkeimpana pyrkimyksenä
Pariisin väestön kolmella neljänneksellä.

Tämä mies, joka Pariisiin tullessaan ei ollut saanut keltään
kannatusta, ei edes kuningattarelta, vaikka tämä yleensä niin
mielellään auttoi entisiä maanmiehiään, ja joka olisi jäänyt
huomaamatta, ellei olisi ollut tohtori Deslonia, joka hänet tosin
myöhemmin kavalsi, piti siis nyt todella vallassaan yleistä
mielipidettä, niin että hänestä jäivät hyvinkin takapajulle kuningas,
josta ei oltu koskaan puhuttu, Lafayette, josta ei vielä puhuttu, ja
Necker, josta ei enää puhuttu.

Ja ikäänkuin tämä vuosisata olisi ottanut tyydyttääkseen joka mielen
taipumuksia, joka sydämen myötätuntoa, joka ruumiin tarpeita, oli
Mesmeriä, materialismin miestä vastassa Saint-Martin, spiritualismin
mies, jonka oppi tahtoi lohduttaa saksalaisen tohtorin positivismista
loukkaantuneita sieluja.

Kuviteltakoon ateisti, jonka oppi on lempeämpi kuin itse uskonto;
ajateltakoon tasavaltalaista, joka on kuninkaille perin kohtelias
ja anteeksiantavainen; aatelismiestä, etuoikeutettujen luokkien
jäsentä, joka on kansaa kohtaan täynnä rakkautta ja hellyyttä;
ja ajateltakoon tämän mitä loogillisimmalla ja viehättävimmällä
puhetaidolla varustetun miehen kolminkertaista rynnäkköä maapallon
uskontoja vastaan, joita hän pitää mielettöminä vain siksi, että ne
ovat jumalallisia!

Kuviteltakoon vielä vahvasti puuteroitu epikurolainen, yllään
kirjailtu takki, kiiltohileiset liivit, satiinihousut, jalassa
silkkisukat ja punakorkoiset kengät; sellainen epikurolainen, joka
ei tyydy kaatamaan jumalia, joihin ei enää usko, vaan horjuttaa
hallituksia, joita käsittelee kuin uskonnonmuotoja, koska ne eivät,
pidä yhtä ja melkein aina lopulta tuottavat ihmiskunnalle turmiota,
ja esiintyy yhteiskunnallista lakia vastaan, musertaen sen pelkällä
tällä perusteella: se rankaisee samalla tapaa erilaisia rikoksia,
rankaisee seurausta, ottamatta huomioon syytä.

Olettakaa nyt, että tämä kiusaaja, joka sanoo itseään tuntemattomaksi
filosofiksi, saadakseen ihmiset pysymään erilaisten aatteiden
piirissä, yhdistää kaiken sen viehkeyden, jolla mielikuvitus voi
lisätä lupauksia siveellisestä paratiisista, ja että hän ei sano:
ihmiset ovat tasa-arvoisia, mikä on järjettömyyttä, vaan keksii
toisen kaavan, joka näkyy päässeen juuri siitä suusta, joka sen epää:

    Kaikki älykkäät olennot ovat kuninkaita!

Ja sitten ajatelkaa, että tuommoinen siveysoppi äkkiä ilmestyy
keskelle yhteiskuntaa, jolla ei ole toiveita eikä johtajia; joka on
kuin saaristomeri täynnä aatteita, nimittäin salakareja. Muistakaa,
että tähän aikaan naiset olivat tunteellisia ja hupsuja, ja miehet
himoitsivat valtaa, kunniapaikkoja ja nautintoja, ja että lopuksi
kuninkaat antoivat kruunun mennä kallelleen, jolloin siihen ensi
kerran osui hämärässä hapuileva, samalla utelias ja uhkaava silmäys:
silloin ei ole kumma, että kannattajia karttui sille opille, joka
sanoi sieluille:

"Valitkaa joukostanne muita etevämpi sielu, jonka etevämmyytenä on
rakkaus, laupeus ja luja tahto rakastaa ja onnellistuttaa; kun sitten
tämä sielu on ihmishahmossa ilmestynyt, kumartukaa, nöyrtykää, tehkää
itsenne mitättömiksi, te vähempilahjaiset sielut, jättääksenne tilaa
tämän sielun diktaattorinvallalle, koska hänen tehtävänään on saattaa
teidät jälleen olemuksenne varsinaisuuteen, nimittäin kärsimysten
tasa-arvoisuuteen, ollessanne sen erilaisuuden keskellä, joka
pakollisesti johtuu taipumuksista ja toimista."

Lisätkää tähän vielä, että tuntematon filosofi ympäröitsi itsensä
salaperäisyydellä; että hän vain hyvin pimeässä, saadakseen
olla rauhassa urkkijoilta ja kuokkavierailta, selitteli suurta
yhteiskunnallista teoriaansa, josta voisi tulla maailman politiikan
ohje.

"Kuulkaa minua", sanoi hän, "uskolliset sielut, uskovaiset sydämet,
ja koettakaa minua ymmärtää, tai älkää minua kuunnelko, ellei
harrastus ja uteliaisuus auta teitä ymmärtämään, sillä se käy teille
vaikeaksi, enkä minä paljasta salaisuuksiani muille kuin niille,
jotka itse koettavat esirippua kohottaa."

"Minä sanon asioita, joita en tahdo näkyä sanovan, ja senvuoksi usein
näyn myös sanovan muuta kuin sanon."

Ja Saint-Martin oli oikeassa. Hänen toimintansa ympärillä oli
todellakin vaiteliaita, synkkiä ja hänen aatteittensa puolesta
kateellisia puolustajia, salainen nurkkakunta, jonka hämärän
uskonnollista mystisismiä ei kukaan päässyt tajuamaan.

Näin siis työskentelivät sielun ja ruumiin kirkastamiseksi, samalla
haaveksien Jumalan ja kristinuskon poistamista, nämä molemmat
miehet, jotka olivat jakaneet Ranskan kaikki älykkäät mielet, kaikki
valioluonteet, kahteen leiriin erilaisine tarpeineen.

Niinpä Mesmerin magneettisen soikon ympärille, josta tulvi
hyvinvointia, ryhmittyi kaikki aistillinen elämä, tämän rappeutuneen
kansakunnan ylhäinen materialismi, kun taas erehdysten ja totuuden
kirjan ääreen kokoontuivat hurskaat, laupiaat, rakastavaiset sielut,
janoten toteuttamista, nautittuaan utukuvista.

Jos näiden etuoikeutettujen piirien alapuolelle myös hajaantui
ja sekaantui näitä aatteita, jos siitä syntynyt meteli muuttui
ukkoseksi, niinkuin valot olivat muuttuneet salamiksi, niin voi
käsittää, kuinka sekavassa tilassa olivat yhteiskunnan alemmat
piirit, porvaristo ja kansa, joita myöhemmin nimitettiin kolmanneksi
säädyksi, tämä kun vain aavisti, että sen asioita ajateltiin, ja
maltitonna, alistuvaisena, palavasti tahtoi, kuten Prometeus,
varastaa pyhää tulta, elähyttääkseen sillä maailmaa, josta tulisi sen
oma ja jossa se itse saisi järjestää asiansa.

Salaliittoja keskusteluiden muodossa, yhdistyksiä seurustelun
hahmossa, sosiaalisia puolueita katrillien suojassa, -- siis
kansalaissotaa ja anarkiaa saattoi kaikessa huomata ajattelija, joka
ei vielä nähnyt tämän yhteiskunnan uutta elämää.

Ah, nykyään, kun hunnut on revitty rikki, kun Prometeuskansat
on kymmenenkin kertaa paiskannut maahan se tuli, jonka itse
olivat siepanneet, sanokaapa nyt, mitä ajattelija saattoi nähdä
tämän omituisen XVIII:n vuosisadan lopulla, ellei juuri maailman
hajaantumista, jotakin sentapaista, mitä tapahtui Caesarin kuoltua,
ennenkuin Augustus nousi valtaistuimelle.

Augustus oli se mies, joka pakanamaailman eroitti kristitystä
maailmasta, kuten Napoleon oli se mies, joka läänitysmaailman eroitti
kansanvaltaisesta.

Olemme ehkä poikenneet ja vieneet lukijammekin niin kauas syrjään,
että heistä varmaankin on tuntunut hieman ikävältä, mutta tätä
aikakautta olisi todellakin ollut vaikea käsitellä hipaisematta
kynällä näitä tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat sen liha ja henki.

Nyt se vaiva on kestetty, semmoinen puuha kuin lapsen, joka
kynnellään raappii muinaisajan kuvapatsaasta ruostetta saadakseen sen
alta lukea kolmeksi neljäsosaksi haihtuneen kirjoituksen. Palatkaamme
siis todennäköisyyden alalle, sillä jos yhä edelleen käsittelisimme
oikeata todellisuutta, puhuisimme romaaninkirjoittajana liian paljon,
historioitsijana liian vähän.




XVII

MESMERIN SOIKKO


Se kuva, jonka olemme edellisessä luvussa koettaneet piirtää
senaikuisista oloista, voinee lukijaimme silmille esittää aivan
luonnollisena sen ilmiön, että pariisilaiset intohimoisesti pyrkivät
näkemään Mesmerin julkisesti suorittamia parannuksia.

Niinpä myös kuningas Ludvig XVI, jossa oli, ellei juuri
uteliaisuutta, niin ainakin arvonantoa uutuuksia kohtaan, kun ne
herättivät huomiota hänen hyvässä kaupungissaan Pariisissa, oli
antanut kuningattarelle luvan mennä katsomaan, mitä koko maailma oli
nähnyt, pannen kuitenkin, kuten muistamme, sen ehdon, että mukana
olisi joku prinsessa.

Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun kardinaali de Rohan oli käynyt
rouva de la Motten luona. Sää oli muuttunut leudoksi, ja lumi suli.
Kokonainen armeija lakaisijoita, hyvillä mielin ja ylpeänä, kun
talvesta sai tehdä lopun, sysäsi niin tarmokkaasti, kuin sotamiehet
juoksuhautaa kaivaessaan, viemäreihin viimeisiä lumia, jotka olivat
ihan kuraisia ja sulivat mustiksi puroiksi.

Sinisellä ja kirkkaalla taivaalla syttyivät ensi tähdet, kun rouva de
la Motte, pukeutuneena ylhäiseksi naiseksi ja ulkonaisesti esiintyen
rikkaana, saapui kaikkein uusimmissa vaunuissa, mitä Clotilde oli
tavannut, ja pysähtyi Vendôme-torin varrelle erään suurenlaisen
talon eteen, jonka korkeat akkunat loistivat valaistuina pitkin koko
julkisivua.

Tämä talo oli tohtori Mesmerin. Paitsi rouva de la Motten
vuokravaunuja nähtiin tämän talon kohdalla suuri joukko muita
ajoneuvoja, ja lisäksi seisoskeli kurassa pari-, kolmesataa
uteliasta, odottaen saavansa nähdä parannettujen tulevan ulos tai
parannettavien menevän sisään.

Nämä, melkein kaikki rikkaita ja arvonimellisiä, saapuivat
vaakunakoristeisissa vaunuissaan ja nostattivat niistä itsensä
palvelijoilla, jotka sitten kantoivat heitä, ja nuo uudenlajiset
mytyt, kiedottuina turkis- tai satiiniviittoihin, olivat joltisenakin
lohdutuksena onnettomille, nälkäisille ja puolialastomille, jotka
portilla tähystelivät tätä ilmeistä todistetta, että Jumala tekee
ihmiset terveiksi tai sairaiksi kysymättä heidän sukujohtoaan.

Kun joku näistä sairaista, iho kalpeana ja jäsenet raukeina, oli
kadonnut isosta portista, kuului katselijain taholta mutinaa, ja
usein sattui tämä utelias ja sivistymätön joukko, joka oli nähnyt
ylimystön himoitessaan nautintoa, sitä nautintoa, mikä kuului juuri
sille, tungeksivan tanssiaisten portilla ja teatterien käytävissä,
tuntemaan jonkun herttuan, jolta oli käsi tai jalka halvaantunut, tai
jonkun kenraalimajurin, jonka jalat eivät enää kannattaneet, vähemmän
sotaretkien rasitusten kuin sen kohmettumisen vuoksi, joka johtui
lepäilemisestä oopperan tai italialaisen teatterin naikkosten parissa.

Itsestään selvää on, ettei kansanjoukon tähystely rajoittunut vain
miehiin.

Tuossa esimerkiksi oli nainen, jota palvelijat kantoivat
käsivarsillaan ja jonka pää oli riipuksissa, silmä velttona, niinkuin
niillä roomalaisnaisilla, joita heidän tessalialaisensa kantoivat
aterian jälkeen, ja nyt tuo nainen, hermosairaana tai hurjastelun
ja valvomisen heikentämänä, voimatta saada parannusta tai elvytystä
muotinäyttelijöiltä tai niiltä rotevilta enkeleiltä, joita rouva
Dugazon osasi niin merkillisesti kuvata, tuli hakemaan tohtori
Mesmerin soikosta sitä, mitä oli turhaan hakenut muualta.

Älköönkä luultako, että tässä huviksemme liioittelemme tapojen
turmelusta. Täytyy tunnustaa, että tähän aikaan oli kilpataistelu
hovinaisten ja näyttelijättärien kesken. Nämä riistivät
ylhäisiltä naisilta rakastajat ja puolisot, edelliset sieppasivat
teatterilaisilta niinsanotut toverit ja serkut.

Jotkut näistä naisista olivat yhtä tunnettuja kuin miehet, ja heidän
nimensä kiertelivät joukossa yhtä äänekkäästi lausuttuina, mutta
monet heistä -- ja näiden nimet olisivat varmaankin herättäneet
suurinta huomiota -- välttivät ainakin tänä iltana joutumasta
puheenaiheeksi, koska saapuivat Mesmerin luo kasvot silkkinaamion
peittäminä.

Tänään oli näet puolipaasto, jolloin pantiin toimeen
oopperanaamiaiset, ja Mesmerin luo saapuneet naiset aikoivat mennä
sieltä suoraan Palais-Royaliin.

Tämän valittavan, ivaavan, ihailevan ja varsinkin mutisevat joukon
keskitse astui kreivitär de la Motte suorana ja reippaana, kasvot
naamioituina, jättämättä muuta jälkeä kuin tämän huomautuksen, jota
hänen ohi kulkiessaan toistettiin:

"Kas, tuo nainen ei näytäkään kovin sairaalta!"

Mutta älköön luultako, ettei tästä lauseesta olisi saatu aihetta
arveluihin. Sillä jos hän ei ollut sairas, niin mitä asiaa hänellä
oli Mesmerille?

Jos kansanjoukko olisi tuntenut ne tapaukset, joista olemme äsken
kertoneet, ei se olisi tämän naisen tuloa tänne pitänyt niin
merkillisenä. Rouva de la Motte oli todellakin paljon ajatellut
keskusteluaan kardinaali de Rohanin kanssa ja varsinkin sitä, kuinka
hänen vieraansa oli pitänyt erikoisessa arvossa muotokuvalipasta,
joka oli hänen luokseen unohdettu tai pikemmin hukattu.

Ja kun kardinaalin äkilliseen suopeuteen täytyi olla selityksenä tuon
lippaan omistajattaren nimi, oli rouva de la Motte miettinyt kahta
keinoa saadakseen siitä selkoa.

Ensiksi hän oli turvautunut yksinkertaisempaan. Oli lähtenyt
Versaillesiin hankkimaan tietoja siitä armeliaisuuslaitoksesta,
jota johtivat saksalaiset naiset. Mutta kuten helposti aavistetaan,
ei tämä yritys lainkaan onnistunut. Sen myötätunnon vuoksi, jota
kuningatar avoimesti osoitti maanmiehilleen, asui Versaillesissa
paljon saksalaisia naisia; heitä luultiin olevan puolitoista tai
kaksikin sataa, jotka kaikki olivat hyväntekeväisiä, mutta joista
ei vielä yhdenkään mieleen ollut juolahtanut perustaa julkista
armeliaisuuslaitosta. Jeanne oli siis turhaan tiedustellut niitä
kahta naista, jotka olivat hänen luonaan käyneet; turhaan hän oli
maininnut, että toisen nimi oli Andrée. Versaillesissa ei tunnettu
sennimistä saksalaista naista, eikä tuo nimi tuntunutkaan juuri
saksalaiselta.

Tutkimukset olivat siis tällä taholla olleet aivan hyödyttömiä.
Jos olisi suoraan kysynyt kardinaali de Rohanilta, mitä nimeä
tämä epäili, olisi se ensiksikin paljastanut, että häneen nähden
oli joitakin aikeita, ja toiseksi se olisi riistänyt sen huvin ja
ansion, että itse saattoi koko maailman kiusallakin tehdä miltei
mahdottomalta tuntuvan keksinnön.

Mutta kun Jeannen luona käyneissä naisissa oli ollut salaperäisyyttä
ja samoin kardinaalin kummastuksessa ja puolinaisissa selityksissä,
niin piti kaiketi myös salaperäisillä keinoilla etsiä niin monen
arvoituksen ratkaisua. Sitäpaitsi oli Jeannen luonteessa voimakas
taipumus kamppailemaan sitä vastaan, mikä on outoa.

Hän oli kuullut kerrottavan, että Pariisissa oli jo jonkun aikaa
ollut muuan ihmeittentekijä, illuminaatti, joka osasi ihmisruumiista
karkoittaa tauteja ja tuskia, niinkuin muinoin Kristus ajoi
paholaisia riivatuista. Hän tiesi, ettei tämä mies parantanut
ainoastaan ruumiillisia vammoja, vaan kiristi myös sielusta esille
sen tuskallisen salaisuuden, joka sitä jäyti. Hänen kaikkivoivan
manauksensa vaikutuksesta oli nähty potilaan vastahakoisen tahdon
pehmenevän ja vaihtuvan orjalliseksi kuuliaisuudeksi.

Kun oppinut tohtori oli tuskia seuranneessa unessa rauhoittanut
kiihoittuneemmankin elimistön vaivuttamalla sen täydelliseen
horrostilaan, asettui sielu ihastuneena loihtijan sille suomasta
levosta kokonaan tämän uuden valtiaansa käytettäväksi. Hän ohjasi
tästä hetkestä alkaen kaikkea sen toimintaa, kaikkia sen säikeitä;
kiitollisen sielun joka ajatuskin tulkittiin hänelle sellaisella
kielellä, jolla oli ihmispuheen rinnalla se etu tai vika, ettei se
valehdellut.

Mutta vielä enemmän: jättäen ruumiin, joka oli sen vankilana, lähti
tämä sielu hetkellisen valtiaansa ensi käskystä liikkeelle maailmaan,
yhtyi toisiin sieluihin, tutki niitä herkeämättä, kaiveli niitä niin
säälimättä ja puuhasi niin ripeästi, että jahtikoiran lailla, joka
ajaa esille pensaan taakse piilleen ja itseään turvallisena pitävän
otuksen, lopulta keksi salaisuuden siinä sydämessä, johon se oli
haudattu, ajoi sitä takaa, saavutti sen ja toi sen koreasti herransa
eteen; siinä oli jokseenkin tarkka vertauskuva hyvin opetetusta
haukasta, joka herransa puolesta liitää pilvissä etsimässä julmalle
palvelevaisuudelle osoitettua haikaraa, peltopyytä tai kiurua.

Täten oli paljastettu joukko merkillisiä salaisuuksia. Rouva Duras
oli tällä tavoin saanut takaisin lapsen, joka oli imettäjältä
varastettu; rouva Chantoné englantilaisen koiran, joka oli vain
nyrkin kokoinen ja hänelle arvokkaampi kuin koko maailman lapset, ja
herra de Vaudreuil hiussuortuvan, josta olisi antanut vaikka puolet
omaisuuttaan.

Tällaisia salaisuuksia olivat ilmaisseet n.s. _näkevät_, Mesmerin
magneettisten käsittelyjen jälkeen.

Myöskin voitiin kuuluisan tohtorin talossa pyytää paljastamaan
niitä salaisuuksia, jotka paraiten soveltuivat koettelemaan hänen
yliluonnollista tietäjäkykyään; ja ollen siellä mukana ihmisparvessa
rouva de la Motte arveli tapaavansa sen, jota niin hartaasti haki,
lippaan omistajattaren, joka nyt kaikkein enimmin kiinnitti hänen
mieltään. Tämän vuoksi hänellä oli niin kiire päästä siihen saliin,
jossa sairaat kokoontuivat.

Lukijamme suokoot anteeksi, mutta tämä sali kaipaa erityistä kuvausta.

Huoneustossa oli kaksi suurta salia. Kun oli astuttu etuhuoneiden
läpi ja palvelusväelle näytetty vaaditut pääsyliput, jouduttiin
tilavaan saliin, jonka tiiviisti peitetyt akkunat ehkäisivät
päivällä valon ja ilman. Keskellä oli, kynttiläkruunun alla, jonka
kynttilöistä tuli vain himmeätä, raukeata valoa, suuri, kannellinen
amme. Tämä ei muodoltaan suinkaan ollut siro, siinä ei ollut
koristuksia, eikä mikään verho kätkenyt sen paljaita metallikylkiä.

Tätä ammetta sanottiin Mesmerin soikoksi. Mikä teho sisältyi tuohon
soikkoon? Se on perin helppo selittää.

Soikko oli melkein täynnä rikinsekaista vettä, ja tämä keskitti
myrkylliset höyrynsä kannen alle, kyllästyttääkseen niillä sitten
ne pullot, jotka oli ylösalaisin järjestetty pohjalle säännöllisiin
riveihin.

Näin syntyi salaperäisten, niin tehokkaasti parantavien virtojen
risteytys. Kanteen oli juotettu rautarengas ja siihen kiinnitetty
pitkä köysi, jonka tehtävä selviää, jos katsahdamme potilaisiin.

Nämä, joiden äsken näimme saapuvan tähän taloon, istuivat nyt
kalpeina ja hervottomina nojatuoleissa ammeen ympärillä.

Siinä oli sekaisin herroja ja naisia, ja kylmäkiskoisina, vakavina
tai levottomina he odottivat kokeen tulosta. Eräs palvelija tarttui
kanteen kiinnitetyn köyden päähän ja kietoi sen renkaiksi kipeiden
jäsenten ympärille, niin että kaikki, saman kahleen yhdistäminä,
saisivat yhtaikaa tuntea ammeessa kehittyvän sähkön vaikutuksia.

Sitäpaitsi, ettei mitenkään keskeytyisi kuhunkin siirtyvien ja
tarpeen mukaan tasoittuvien elollisten fluidumien toiminta, oli
tohtori käskenyt potilasten koskea toisiinsa kyynärpäällä, hartialla
tai jalalla, jolloin tämä pelastava soikko toimitti kaikille samassa
hetkessä lämpöään ja elvytystään. Tämä lääkitystemppu oli varmaankin
merkillinen nähtävyys, eikä ole kummeksittava, että se niin suuresti
kiihoitti pariisilaisten uteliaisuutta.

Pari-, kolmekymmentä sairasta ryhmitettyinä ammeen ympärille;
palvelija, äänetönnä kuin läsnäolevatkin, kietomassa heitä yhteen
köydellä, niinkuin Laokoonia poikineen kahlehtivat käärmeen renkaat;
sitten tämä mies kuulumattomin askelin poistumassa, näytettyään
sairaille rautaiset puikot, jotka pistettyinä ammeen rei'istä
sisään olivat tarkoitetut lähemmin paikallisesti johtamaan Mesmerin
fluidumin parantavaa vaikutusta.

Heti kun istunto oli alkanut, tuntui salissa leviävän suloista ja
läpitunkevaa lämpöä; se pehmitti potilasten hieman kireitä kuituja;
se kohosi vähin erin lattiasta kattoon ja täyttyi pian hienoista
tuoksuista, joiden huumaamina painuivat kapinallisimmatkin aivot.

Sairaiden nähtiin juuri heittäytyvän alttiiksi tämän ilmapiirin
hekumalliselta tuntuvalle vaikutukselle, kun äkkiä ihana, väreilevä
soitto, lähtien näkymättömistä soittimista, harhaili kuin suloinen
liekki näiden hyvien tuoksujen ja tämän lämmön keskellä.

Kirkkaana kuin kristalli, jonka reunalta se lähti liikkeelle, koski
tämä soitanto hermoihin vastustamattomalla voimalla. Sitä olisi
voinut verrata johonkin luonnon salaperäiseen ääneen, jollaiset
ihmetyttävät ja viehättävät eläimiäkin, tuulen valitukseen kallioiden
kaikuvissa kierukoissa. Lasiharmoonikan ääneen yhtyi pian yhtä
soinnukkaita ääniä, joiden hajalle siroitetut sävelet laskeutuivat
kuin kukkalehdet läsnäolevien päälle.

Kaikkien kasvoilla, joita aluksi oli elähyttänyt hämmästys, kuvastui
vähitellen ruumiillinen tyydytys jokaiseen arkaan kohtaan tulleesta
hyväilyltä. Sielu mukaantui; se poistui siitä kätköstä, jossa se
on ruumiillisten tuskien sitä piirittäessä, ja leviten vapaana ja
riemuisena koko elimistöön taltutti ainetta ja uudistui.

Juuri tällöin tarttui kukin potilas sormin rautapuikkoon, jollaisia
oli ammeen kanteen kiinnitetty, ja kosketti sillä rintaansa,
sydäntään tai päätään, missä kulloinkin tauti sijaitsi. Kuviteltakoon
sitä autuutta, joka nyt kaikkien kasvoille tuli kärsimyksen ja
tuskan sijalle; ajateltakoon näiden kiehtovien nautintojen itsekästä
tainnostilaa, äänettömyyttä, joka vain huokausten keskeyttämänä
painosti kaikkia läsnäolevia, ja silloin on saatu mahdollisimman
täsmällinen käsitys kohtauksesta, jonka pääpiirteitä olemme nyt
kuvanneet kaksi kolmannesta vuosisataa sen jälkeen, kun se sattui.

Mutta nyt muutama sana erikseen esiintyjistä.

Heidät voi ensiksikin jakaa kahteen luokkaan: toiset, nimittäin
sairaat, eivät välittäneet niinsanotusta ihmisten kunnioituksesta,
jollaista rajaa keskisääty pitää suuressa arvossa, mutta jonka poikki
ylhäinen tai alhainen perin usein astuu; nämä, sanokaamme kohtauksen
todelliset näyttelijät, olivat tulleet tänne vain parantuakseen
ja tahtoivat kaikin mokomin saavuttaa päämääränsä. Toiset taas,
epäilijät tai pelkästään uteliaat, joissa ei ollut mitään kipua,
olivat tunkeutuneet Mesmerin taloon kuin teatteriin joko tullakseen
tietämään, miltä tuntui olla lumotun soikon vaikutuspiirissä, taikka
vain tutkiakseen tätä uutta fyysillistä järjestelmää ja katsellakseen
potilaita ja niitä, jotka olematta sairaita ottivat lääkitykseen osaa.

Edellisten joukossa, jotka olivat Mesmerin tulisia kannattajia
ja ehkä kiitollisuudestakin sidottuja hänen oppiinsa, huomattiin
kaunisvartaloinen, nuorekas, siropiirteinen nainen, puvultaan hieman
eriskummainen, joka fluidumin tehotessa ja sovittaen rautapuikolla
mitä vahvimpia annoksia päähänsä ja sydänalaan alkoi pyöritellä
kauniita silmiään raukein ilmein, kätten vavahdellessa ensimmäisistä
hermokutituksista, jotka merkitsevät magneettisen fluidumin valtoihin
joutumista.

Kun hänen päänsä nojasi taaksepäin nojatuolin selkämykseen,
saattoivat läsnäolijat vapaasti katsella kalpeata otsaa, suonen
vetoisia huulia ja kaunista kaulaa, jota vuoroin punasi ja valkaisi
veren kiivaampi vuoksi ja luode. Katselijoista, joista moni
ihmetellen tuijotti tähän nuoreen naiseen, painoi, pari, kolme päänsä
yhteen ja kuiskasi toisilleen varmaankin perin merkillisen havainnon,
josta näiden uteliasten huomio yhä yltyi.

Uteliasten joukossa oli myös rouva de la Motte, joka ei pelännyt
tai ei välittänyt, että joku hänet tuntisi, vaan piteli kädessään
silkkinaamiota, joka hänellä oli ollut kasvoilla astuessaan
kansanjoukon lävitse.

Muuten hän oli asettunut semmoiselle kohdalle, että tuskin kukaan
häntä näki. Hän pysytteli likellä ovea, selkä nojaten seinäpilaria
vasten, poimuverhojen suojassa, ja sieltä hän näki kaikki olematta
itse näkyvissä. Mutta kaikesta näkemästään hän kiinnitti enimmin
huomiota juuri tuon nuoren, fluidumista sähköttyneen naisen
piirteisiin.

Nämä kasvot olivatkin häntä niin hämmästyttäneet, että hän oli jo
monta minuuttia seissyt liikahtamatta, hänet kun siihen kiinnitti
ehdoton halu nähdä ja tietää.

"Oi", mutisi hän kääntämättä silmiään kauniista potilaasta, "ihan
varmaan hän on se hyväntekeväinen nainen, joka äsken kävi illalla
luonani, ja juuri hän on jollakin merkillisellä tavalla syypää siihen
harrastukseen, jota kardinaali minulle osoittaa." Ja aivan varmana
siitä, ettei ollut erehdystä, ja että sattuma toimitti hänelle sen,
mitä etsiskely ei voinut, astui hän likemmäksi. Mutta juuri silloin
tuo kouristuksissa oleva nainen sulki silmänsä, kuristi suutaan ja
hapuili ilmassa molemmin käsin, jotka eivät näyttäneetkään olevan
samoja hienoja, hoikkia, vahanvalkeita kuin ne, joita rouva de la
Motte oli ihaillut joku päivä sitten.

Sähkötys oli nyt saanut valtaansa useimmat potilaat, joiden aivoja
oli kyllästetty sävelillä ja tuoksuilla. Hermokiihoitus oli
ylimmillään. Pian alkoivat herrat ja naiset, äskenmainitun sairaan
esimerkkiä seuraten, päästää huokauksia, mutinaa, huutoja, tempoilla
jäseniään ja siten ilmeisesti ja ehdottomasti joutua siihen tilaan,
jota mestari nimitti hurmioksi.

Tällöin ilmestyi saliin mies, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut,
eikä kukaan olisi osannut sanoa, mistä hän sinne tuli. Nousiko hän
ammeesta kuin Foibos, terveyslähteen Apollo, -- oliko hän salin
hyvätuoksuinen, sulosointuinen höyry tiivistyneenä? Ainakin hän
ilmestyi sinne äkkiä, eivätkä hänen sireeninvärinen takkinsa, lempeä
ja vilkas katseensa ja kalpeat, älykkäät ja tyynenkirkkaat kasvonsa
suinkaan kumonneet sitä, että tämä ilmiö oli hieman jumalallisen
näköinen.

Hänellä oli kädessä pitkä keppi, jota nojasi tai paremmin sanoen
kastoi merkilliseen ammeeseen. Hänen annettuaan merkin avautuivat
ovet, ja saliin riensi parikymmentä rotevaa palvelijaa, jotka
taitavan nopeasti sieppasivat syliinsä kukin yhden potilaista, näiden
jo ruvetessa menettämään istualla tasapainonsa, ja vähemmässä ajassa
kuin minuutissa kantoivat viereiseen saliin.

Tämän toimituksen aikana, jonka teki mielenkiintoiseksi varsinkin
se, että nuori sähköttynyt nainen silloin heittäytyi riehuvaan
autuudenpuuskaan, kuuli rouva de la Motte, muiden uteliasten mukana
lähestyttyään potilasten toista salia, erään miehen huudahtavan:

"Hän se on, ihan varmaan se on hän!"

Juuri kun rouva de la Motte oli kysyä tältä mieheltä: kuka hän?
astui ensimmäiseen saliin peräpuolelta kaksi naista, nojaten
toisiinsa, jäljessä jonkun askeleen päässä muuan mies, joka näytti
olevan ylhäisten perheen uskottu palvelija, vaikka nyt esiintyi
porvarillisessa puvussa.

Näiden naisten olento, varsinkin toisen, yllätti kreivitärtä niin,
että hän astahti heitä kohti. Silloin kajahti salissa kimeä huuto
suonenvetoisen naisen suusta, ja kaikki riensivät sinne päin, ja
mies, joka oli äsken sanonut: Se on hän! oli nyt rouva de la Motten
vieressä ja huomautti kumealla, salaperäisellä äänellä:

"Katsokaapa, hyvät herrat, tuossa on kuningatar!"

Tämän kuullessaan Jeanne hätkähti.

"Kuningatar!" huudahti yhtaikaa monta kauhistunutta ja hämmästynyttä
ääntä.

"Kuningatar Mesmerin luona!"

"Kuningatar hurmiossa!" toistivat jotkut.

"Eikä mitä", sanoi eräs, "se on mahdotonta."

"Katsokaa", vastasi tuntematon tyynesti, "tunnetteko kuningattaren
vai ette?"

"Todellakin hän on ihan kuningattaren näköinen", mutisivat useimmat.

Rouva de la Motte, jolla oli naamio kuten muillakin naisilla, aikoen
Mesmerin luota mennä oopperanaamiaisiin, ja joka oli sen taas pannut
kasvoilleen, saattoi siis kursailematta kysellä ihmisiltä.

"Monsieur", sanoi hän sille, joka oli huudahtanut ja joka oli hyvin
turpea, kasvoilta täyteläinen ja punakka, silmissä merkillisen
loistava ja vaaniva ilme, "ettekö sanonut, että kuningatar on täällä?"

"Niin, madame, siitä ei ole epäilystäkään", vastasi mies.

"Missä hän on?"

"Se on tuo nuori nainen, joka tuolla makaa vaaleanpunertavilla
patjoilla niin rajussa hurmiossa, ettei voi hillitä purkauksiaan; se
on kuningatar."

"Mutta mihin perustuu se luulonne, että hän on kuningatar?"

"Yksinkertaisesti siihen, että tuo nainen on kuningatar", vastasi
toinen järkähtämättömän varmasti.

Ja hän sekaantui ihmisten joukkoon vakuuttamaan ja levittämään
uutistaan.

Jeanne kääntyi poispäin hurmiotilassa olevan naisen melkein
inhottavasta näystä, mutta oli tuskin astunut jonkun askeleen ovea
kohti, kun joutui suoraan molempien naisten eteen, jotka uteliaina
olivat katselleet ammetta, kantta ja puikkoja, ennenkuin siirtyivät
hurmioon langenneiden luo. Heti kun Jeanne oli nähnyt vanhemman
naisen kasvot, päästi hän vuorostaan huudahduksen.

"Mikä nyt on?" kysyi vanhempi nainen. Jeanne tempasi naamion
kasvoiltaan. "Tunnetteko minut?" kysyi hän.

Nainen oli vähällä tehdä liikkeen, mutta hillitsi itsensä ja vastasi
hiukan hämillään: "En, madame."

"Vai niin! Mutta minä tunnen teidät ja voin sen heti todistaa."

Tämän kuullessaan molemmat naiset painautuivat kauhistuen toisiinsa
kiinni.

Jeanne veti taskustaan lippaan, jossa oli muotokuva.

"Tämän unohditte luokseni", sanoi hän.

"Vaikka niinkin, madame, miksi olette niin hädissänne?" kysyi
vanhempi nainen.

"Siksi, että teidän majesteettinne on täällä vaarassa."

"Selittäkää."

"Ei ennen, madame, kuin olette peittänyt kasvonne tällä naamiolla."

Ja samalla hän tarjosi naamionsa kuningattarelle, joka epäröitsi
luullen olevansa kyllin salassa päähineensä turvissa.

"Jumalan tähden, ei saa hetkeäkään viivytellä!" joudutti Jeanne.

"Ottakaa, ottakaa, madame", kehoitti toinen nainen kuiskaten.

Kuningatar pani nyt naamion kuin koneellisesti kasvoilleen.

"Ja tulkaa nyt, tulkaa", sanoi Jeanne vetäen heitä niin hartaasti
perässään, että he muutamassa sekunnissa joutuivat ulko-ovelle.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningatar hengästyneenä.

"Ei suinkaan teidän majesteettianne ole kukaan nähnyt?"

"En ainakaan luule."

"Sitä parempi."

"Mutta selittäkää nyt vihdoin..."

"Teidän majesteettinne uskokoon nöyrintä palvelijaanne kun vakuutan,
että olette mitä suurimmassa vaarassa."

"Taas tuo vaara, mikä se on?"

"Minulla on kunnia selittää kaikki sitten, kun teidän majesteettinne
jonakin päivänä laskee minut tunniksi puheilleen. Mutta se käy
pitkäksi kertoa; teidän majesteettinne voidaan täällä tuntea ja
huomata."

Nähdessään kuningattaren käyvän maltittomaksi hän sanoi toiselle
naiselle:

"Voi, madame, yhtykää minuun saadaksemme hänen majesteettinsa heti
lähtemään täältä!"

Lamballen prinsessa teki rukoilevan liikkeen.

"Kun niin tahdotte, niin mennään", sanoi kuningatar, joka sitten
kääntyi rouva de la Motteen päin ja lisäsi:

"Pyysitte päästä puheilleni, niinkö?"

"Tahtoisin saada kunnian selittää teidän majesteetillenne, miksi olen
näin käyttäytynyt."

"Hyvä on, tulkaa tuomaan tämä lipas takaisin ja kysykää portinvartija
Laurentia; hän saa asiasta tiedon."

Sitten hän kääntyi kadulle päin ja huusi saksaksi:

"Tuokaapa vaunut tänne, Weber!"

Kiireesti ilmestyivät paikalle vaunut, joihin molemmat kuninkaalliset
naiset riensivät. Rouva de la Motte jäi seisomaan, kunnes he olivat
kadonneet näkyvistä.

"Hyvin tein, mitä tein", tuumi hän itsekseen, "mutta mitä nyt on
tehtävä, sitä sietää harkita."




XVIII

NEITI OLIVA


Sillä välin se mies, joka oli kiinnittänyt läsnäolijain huomiota
luultuun kuningattareen, taputti olalle erästä katselijaa, jolla oli
kärkäs silmäys ja yllä kulunut takki, ja sanoi:

"Siinä on mainio aihe teille, kun olette sanomalehtimies!"

"Kuinka niin?" kysyi toinen.

"Tahdotteko kuulla, mikä sopisi kirjoituksen nimeksi?"

"Mielelläni."

"Se olisi tämä: 'Vaarasta syntyä semmoisen maan alamaiseksi, missä
kuningasta ohjaa hurmioihin ihastunut kuningatar.'"

Sanomalehtimies purskahti nauruun.

"Entä Bastilji?" sanoi hän.

"Mitä siitä! Eikö sitä voi panna tarinan muotoon, niin ettei
kuninkaallinen sensuuri pääse sen kimppuun? Kysyn teiltä vain,
voiko mikään sensori kieltää teitä kertomasta prinssi _Silousta_ ja
prinsessa _Etteniotnasta, Narfecin_ hallitsijattaresta? Häh, mitäs
siitä sanotte?"

"Hyvä, hyvä!" huudahti sanomalehtimies, "aatos on mainio!"

"Ja siitä saatte olla varma, että senniminen luku kuin 'Prinsessa
Etteniotnan hurmiot fakiiri Remsemin luona' herättäisi suosion
myrskyn kaikissa salongeissa."

"Sen kyllä uskon."

"Menkää siis se laatimaan terävimmällä kynällänne."

Sanomalehtimies puristi tuntemattoman kättä.

"Lähetänkö teille muutamia numeroita?" kysyi hän. "Tekisin sen niin
mielelläni, kunhan vain ilmoitatte nimenne."

"Kiitos! Olen ihastunut tähän aatokseen, ja teidän toteuttaessanne se
vielä paranee sata prosenttia. Suurenko painoksen tavallisesti otatte
tuollaisista pikku lentolehdistä?"

"Kaksi tuhatta."

"Tehkääpä minulle muuan palvelus."

"Kernaasti."

"Ottakaa nämä viisikymmentä louisdoria ja painattakaa kuusi tuhatta."

"Kuinka, monsieur? Tämähän on aivan liikaa... Suokaa minun tietää
edes nimenne, kun niin auliisti kannatatte kirjallisuutta."

"Sen saatte kuulla, kun lähetän noutamaan luotanne tuhat lehteä,
kaksi livreä kappaleelta, viikon päästä, sopiiko?"

"Teen sitä varten työtä yöt ja päivät."

"Ja sisällys olkoon huvittava."

"Niin että koko Pariisi nauraa vesissä silmin, paitsi yksi ihminen."

"Joka itkee verissä silmin, eikö niin?"

"Te olette sukkela, monsieur!"

"Kiitos kohteliaisuudesta. Voitte muuten merkitä painopaikaksi
Lontoon."

"Kuten tavallisesti."

"Nöyrin palvelijanne, monsieur!"

Ja lihava tuntematon jätti hyvästi sepustajalle, joka kiirehti kuin
pahaenteinen lintu tiehensä, taskussaan viisikymmentä louisdoria.

Yksin jäätyään tai paremmin sanoen puhetoverin poistuttua tuntematon
mies katseli hurmiosalissa taas nuorta naista, jonka kiihtymys oli
kehittynyt täydelliseksi voipumiseksi ja jonka hieman epähienosti
kohonneita hameita muuan hurmaantuneita naisia avustamaan pantu
kamarirouva häveliäästi paineli alaspäin.

Hän pani tämän naisen viehkeässä kauneudessa merkille hienot ja
hekumalliset piirteet ja sen ylevän sulon, joka ilmeni tässä
horrosunessa, sitten hän palasi toiseen saliin ja mutisi itsekseen:

"Näköisyys on todellakin merkillinen. Jumala ei ole sitä suotta
luonut, vaan on jo ennakolta tuominnut sen, jonka näköinen tämä on."

Silloin, kun hänen mielessään syttyi tämä uhkaava ajatelma, nousi
nuori nainen hitaasti patjojen keskeltä ja nojaten erääseen
hurmiosta jo tointuneeseen naapuriin rupesi taas järjestämään hieman
sekaisin mennyttä pukuaan. Hän punastui vähän, huomatessaan ihmisten
katselevan niin tarkkaavasti, ja vastaili keimailevan kohteliaasti
Mesmerin vakaviin, mutta samalla ystävällisiin kysymyksiin. Sitten
hän ojenteli pyöreitä käsivarsiaan ja siromuotoisia jalkojaan
kuin kissa unesta herätessään, astui molempien salien lävitse
eikä jättänyt huomaamatta ainoatakaan läsnäolijain ivallisista,
kaihoavista tai ällistyneistä katseista.

Mutta häntä ihmetytti ja pakotti oikein hymähtämään se, että kun hän
kulki erään nurkassa seisovan ja kuiskailevan ryhmän ohitse, häntä
ei tervehditty vallattomilla silmäyksillä ja liehakoivilla sanoilla,
vaan niin kunnioittavilla kumarruksilla kuin mikään ranskalainen
hovimies osasi juhlallisesti ja jäykästi tervehtiä kuningatarta.
Tämän ryhmän oli häthätää koonnut tuo uupumaton vieras, joka toisten
takana piillen kuiskaili heille:

"Sama se, hyvät herrat, sama se, mutta se on kuitenkin Ranskan
kuningatar; kumarretaan, kumarretaan syvään."

Pikku nainen, saadessaan osakseen niin paljon kunniaa, astui hieman
levottomana eteisen poikki ja saapui pihalle.

Siellä hänen väsyneet silmänsä hakivat ajuria tai kantotuolia;
kumpaakaan ei näkynyt. Hetkisen epäröityään hän laski siron jalkansa
kadun reunalle, mutta silloin hänen luokseen riensi pitkä palvelija
ja kysyi:

"Huudanko esille rouvan vaunut?"

"Ei minulla ole vaunuja", vastasi nuori nainen.

"Tuliko rouva ajurilla?"

"Tulin."

"Dauphine-kadulta?"

"Niin."

"Minä lähden saattamaan rouvaa kotiin."

"Tulkaa vaan", sanoi nainen arastelematta, tuskin silmänräpäyksenkään
vertaa epäröityään, kun joku muu nainen olisi pelästynyt näin
odottamattomasta esityksestä.

Palvelija antoi merkin, ja heti saapuivat ulkoportaiden eteen
sievännäköiset vaunut. Nainen nousi niihin; palvelija nosti takaisin
astuimen hänen jälkeensä ja huusi:

"Dauphine-kadulle!"

Hevoset kiidättivät nopeasti, ja kun oli tultu Pont-neufin sillalle,
harmitteli nainen, jota miellytti tämä kulkutapa, ettei asunut
kasvitieteelleen puutarhan tienoilla.

Vaunut pysähtyivät, astuin painettiin jälleen alas, ja hyvin opetettu
palvelija ojensi jo kätensä ottaakseen vastaan portinavaimen, jonka
avulla vain pääsi kotiinsa, jos asui jossakin niistä Pariisin
kolmestakymmenestä tuhannesta talosta, jotka eivät olleet hotelleja
ja joissa ei ollut portinvartijaa.

Palvelija aukaisi siis portin säästääkseen siron naisen hyppysiä ja
tämän syventyessä hämärään käytävään kumarsi jäähyväisiksi ja painoi
portin lukkoon. Vaunut alkoivat taas vieriä ja katosivat.

"Sepä oli hauska seikkailu!" huudahti nuori nainen. "Herra Mesmer on
ollut erinomaisen kohtelias. Voi, kuinka väsynyt olen! Sen hän on
tietysti ottanut lukuun. Hän on hyvin taitava lääkäri."

Näin tuumien hän oli ehtinyt talon toiseen kerrokseen, jossa oli
kaksi ovea. Heti kun hän oli koputtanut toiselle ovelle, tuli muuan
eukko avaamaan.

"Hyvää iltaa, muori!" sanoi hän. "Onko illallinen valmis?"

"On, jo se on kylmäkin."

"Onko _hän_ kotona?"

"Ei vielä. Mutta herra on."

"Mikä herra?"

"Se, jolle teidän tarvitsee puhua tänä iltana."

"Minunko?"

"Niin juuri."

Nämä sanat vaihdettiin pienessä, lasiovisessa eteisessä, josta
päästiin suureen, kadunpuoliseen huoneeseen. Lasin lävitse saattoi
selvästi nähdä lampun, joka valaisi tätä huonetta. Tämän sisustus ei
ollut oikein tyydyttävä, vaan kävi juuri päinsä. Vanhat keltaiset,
paikoittain viiruiset ja haalistuneet silkkiverhot, muutamia
vihreäsamettisia tuoleja, suuri kaappi, jossa oli tusina laatikkoja,
ja vanha keltainen sohva -- siinä huoneen kaikki komeus.

Nuori nainen ei tuntenut tuota miestä, mutta lukijamme tuntenevat
hänet helposti: se oli sama, joka oli yllyttänyt uteliaita
kumartamaan muka kuningattarelle ja joka oli maksanut lentolehdestä
viisikymmentä louisdoria.

Uunin reunalla seisoi kotelokello ja sen kummallakin puolella
sininen, nähtävästi rikkinäinen kukkaruukku.

Nuori nainen aukaisi ripeästi lasioven ja astui sohvan luo, missä
tapasi tyynesti istumassa pulskannäköisen, lihavahkon miehen,
joka valkoisella, kauniilla kädellään hypisteli kallisarvoista
poimukaulustaan.

Nainen ei ehtinyt aloittaa keskustelua, sillä merkillinen vieras
suoritti jonkinlaisen tervehdyksen, puoleksi nyökkäyksellä ja
kumarruksella, loi häneen säteilevän, hyväntahtoisen katseen ja sanoi:

"Tiedän kyllä, mitä aiotte kysyä, mutta parhaiten vastaan itse
kysymällä. Olettehan te neiti Oliva?"

"Olen, monsieur."

"Ihastuttava nainen, hermostunut ja kovin hurmaantunut Mesmerin
parannustapaan."

"Tulen juuri hänen luotaan."

"Hyvä on! Mutta tästä ei teille selviä, kuten kauniista silmistänne
näen, miksi tapaatte minut istumassa sohvallanne, ja juuri sen te
etupäässä tahtoisitte tietää."

"Oikein arvattu, monsieur."

"Olkaa niin hyvä ja istukaa. Jos jäätte seisomaan, täytyy minunkin
nousta, eikä seisten ole mukava jutella."

"Voitte olla mielissänne siitä, että teillä on varsin omituinen
käytöstapa", vastasi nuori nainen, jota tästedes nimitämme neiti
Olivaksi, koska hän omaksui tämän nimen.

"Äsken näin teidät herra Mesmerin luona ja huomasin teidät
sellaiseksi kuin toivoinkin."

"Monsieur!"

"Älkää pahastuko, neiti, enhän sano, että olisin huomannut
teidät hurmaavaksi, en, sitä en sano, se kun näyttäisi
rakkaudentunnustukselta, mikä ei ole tarkoitukseni. Älkää suotta
väistäkö minua, sillä silloin minun täytyy huutaa kuin kuurolle."

"Mitä oikein tahdotte?" kysyi Oliva yksinkertaisesti.

"Minä tiedän", jatkoi tuntematon, "että mielellänne kuulette
kehuttavan itseänne kauniiksi; minulla ei ole mitään sitä vastaan,
mutta oikeastaan haluan esittää aivan toista."

"Totta tosiaan, monsieur, te puhutte semmoisella tavalla..."

"Älkää säikähtykö, ennenkuin olette kuullut, mistä on puhe... Onko
täällä ketään piilossa?"

"Ei täällä ketään ole, monsieur, mutta sittenkin..."

"No, ellei täällä kukaan kuuntele, niin voimme puhua kursailematta...
Mitähän arvelisitte, jos meidän kesken perustettaisiin pikkuinen
yhtiö?"

"Yhtiö... Tottahan ymmärrätte..."

"Nyt te taas sekoitatte asioita. En minä puhu suhteesta, vaan
yhtiöstä. Ei ole puhe rakkaudesta, vaan liikeasioista."

"Mitä asioita ne ovat?" kysyi Oliva, jonka uteliaisuus ilmeni
hämmästyksenä.

"Mitä te puuhaatte pitkin päivää?"

"Mutta..."

"Älkää yhtään pelätkö. En minä ole tullut nuhtelemaan.
Vastatkaa niinkuin tahdotte."

"Minä en tee mitään tai ainakin niin vähän kuin suinkin."

"Olette siis laiska."

"Oh!"

"Varsin hyvä."

"Vai on se teistä varsin hyvä!"

"Tietysti. Mitä se minuun kuuluu, että olette laiska. Onko teistä
hauskaa kävellä kaupungilla?"

"Oikein hauskaa."

"Käydä teatterissa, tanssiaisissa?"

"Äärettömästi."

"Elää hyvin?"

"Niin juuri."

"Jos tarjoan teille kaksikymmentäviisi louisdoria kuussa, huolitteko?"

"Monsieur!"

"Hyvä neiti Oliva, nyt taas alatte epäillä. Olihan sovittu, ettette
säikähdy. Sanoin kaksikymmentäviisi louisdoria, mutta olisin voinut
sanoa viisikymmentä."

"Minusta on viisikymmentä parempi kuin kaksikymmentä viisi; mutta
viittäkymmentäkin louisdoria tärkeämpää on minulle se, että itse saan
valita rakastajani."

"Hitto vie, johan teille huomautin, etten pyri rakastajaksenne. Olkaa
siis huoleti."

"No hitto vie, sanon minäkin, mitä minun on tehtävä, jotta saan nuo
viisikymmentä louisdoria?"

"Sanoinko viisikymmentä?"

"Sanoitte."

"Olkoon viisikymmentä. Teidän tulee ottaa minut vastaan kotonanne,
olla minulle niin ystävällinen kuin suinkin, antaa minulle
käsivartenne, kun niin tahdon, odottaa minua siinä paikassa, minkä
olen määrännyt."

"Mutta minulla on rakastaja."

"Entä sitten?"

"Ettekö ymmärrä?"

"Kyllä... ajakaa hänet hiiteen!"

"Ohho! Ei Beausirea niin vain ajeta."

"Tahdotteko, että autan?"

"Ei, minä rakastan häntä."

"Vai niin!"

"Vain pikkuisen."

"Sekin on liikaa."

"Mutta niin se on."

"No annetaan sitten Beausiren olla!"

"Teidän kanssanne on helppo tulla toimeen."

"Olkaa te samanlainen. Suostutteko ehtoihini?"

"Suostun kyllä, jos olette jo luetellut ne kaikki."

"Kuulkaapa nyt, rakas ystävä, minä olen sanonut kaikki, mitä tällä
kertaa voin sanoa."

"Kunnianne kautta!"

"Kunniani kautta. Mutta tottahan ymmärrätte erään seikan..."

"Minkä seikan?"

"Sen, näettekö, että jos sattuisi tulemaan se tarve, että todella
olisitte rakastajattareni..."

"Kas, kas! Sitä ei koskaan tarvita, monsieur."

"Että edes olisitte olevinanne."

"Mitä siihen tulee, niin sama se."

"Siis sovittu!"

"Olkoon menneeksi!"

"Tässä on etukäteen ensi kuukaudelta."

Ja hän tarjosi neiti Olivalle viidenkymmenen louisdorin kääröä
koskematta tämän hyppysiinkään. Ja kun nainen epäröitsi, sujahutti
hän sen hameentaskuun hipaisematta kädellään tätä niin pyöreätä ja
notkeata kuvetta, jota eivät herkuttelijatkaan olisi hänen tavallaan
sivuuttaneet. Tuskin oli kulta painunut taskun pohjaan, kun kaksi
kovaa iskua portille pakotti Olivan hypähtämään akkunan ääreen.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän, "rientäkää pois, se on hän!"

"Kuka hän?"

"Beausire... rakastajani... koettakaa joutua, monsieur!"

"Vai niin! Sitä pahempi hänelle!"

"Miten niin... pahempi hänelle! Hän lyö teidät kappaleiksi."

"Pyh!"

"Kuuletteko, kuinka hän jyskyttää? Hän murtaa portin."

"Käskekää avata. Hitto vie, miksi ette anna hänelle portinavainta?"

Ja vieras heittäytyi sohvalle mutisten itsekseen:

"Täytyy nähdä tuo veijari, jotta tiedän, mikä se on miehiään."
Jyskytys jatkui ja väliin kuului kirouksia, jotka kohosivat paljon
ylemmäksi kuin toiseen kerrokseen.

"Menkää, äiti, avaamaan", sanoi Oliva vimmoissaan. "Ja mitä teihin
tulee, monsieur, niin syyttäkää itseänne, jos teidän käy huonosti."

"Niinkuin sanotte!" vastasi tuntematon kylmästi, hievahtamatta
sohvalta.

Oliva kuunteli hytkähdellen, kasvot eteistä kohti.




XIX

HERRA BEAUSIRE


Oliva syöksi raivoisaa miestä vastaan, joka molemmat kädet sojossa,
kasvot kalpeina ja vaatteet epäjärjestyksessä ryntäsi huoneeseen
käheästi kiroillen.

"Beausire, kuuleppas, Beausire", sanoi hän sellaisella äänensävyllä,
joka ei ollut niin pelästynyt, että olisi voinut epäillä hänen
rohkeuttaan.

"Päästäkää minut!" huusi vastatullut, väkisten riuhtaisten itsensä
irti Olivan puristuksesta.

Ja hän jatkoi yhä yltyvällä äänenpainolla:

"Vai niin! Vai sen vuoksi, että täällä on mies, minua ei päästetty
sisään! Kas, kas!"

Kuten jo mainitsimme, istui vieras sohvalla tyynenä, liikkumatta, ja
tätä asentoa Beausire kai luuli neuvottomuudeksi tai ehkä arkuudeksi.
Hän asettui vastapäätä istujaa, puri hammasta pahaenteisesti ja sanoi:

"Oletan, monsieur, että vastaatte kysymyksiini."

"No mitä te, arvoisa herra Beausire, haluatte tietää?" kysyi toinen.

"Mitä te täällä teette, ja ensiksikin, kuka olette?"

"Minä olen varsin rauhallinen mies, jota te mulkoilette raivoisin
silmin, ja tämän rouvan kanssa olen istunut juttelemassa kaikessa
kunniassa."

"Niin juuri, kaikessa kunniassa", vahvisti Oliva mutisten.

"Koeta pitää suusi kiinni", ärjäisi Beausire.

"No, no!" sanoi tuntematon, "älkää noin tiuskiko rouvalle, joka on
aivan syytön; jos olette huonolla tuulella..."

"Niin juuri olenkin."

"Hän on varmaankin menettänyt pelissä", sanoi Oliva puoliääneen.

"Pentele vieköön, minut on kynitty puhtaaksi!" kirkui Beausire.

"Eikä teillä olisi mitään sitä vastaan, että saisitte vuorostanne
kyniä", sanoi vieras nauraen. "Sen kyllä ymmärtää, hyvä herra
Beausire."

"Heittäkää hiiteen mokomat sutkaukset ja olkaa niin hyvä, että heti
puikitte tiehenne!"

"Malttakaa mieltänne, herra Beausire!"

"Vihoviimeisen penteleen nimessä, nouskaa paikalla ja menkää, muuten
lyön mäsäksi sohvan ja kaikki, mitä siinä on!"

"Ettehän te, neiti, ollutkaan minulle ilmoittanut, että herra
Beausirellä on tuommoisia hulluja oikkuja. Kas vain sitä vimmaa!"

Raivostunut Beausire veti nyt teatterimaisella liikkeellä miekan
tupesta ja piirsi käsivarsillaan ja aseella ainakin kymmenen jalan
ympyrän.

"Vielä kerran", sanoi hän, "ylös siitä tai naulitsen teidät
sohvanselkään."

"Tuskinpa voi kiusallisempi olla", sanoi vieras vetäen hiljaa,
vasemmalla kädellä, tupesta lyhyen miekan, jonka oli pannut taakseen
sohvalle säilyyn.

Oliva päästi kimeitä huutoja.

"Vaietkaa, vaietkaa, neiti", sanoi rauhallinen vieras, joka vihdoin
oli saanut miekan kouraansa nousematta istumasta. "Olkaa vaiti, sillä
voi sattua kaksi asiaa: joko villitsette herra Beausiren niin, että
hän puhkaisee itsensä miekkani kärkeen, taikka tänne tulee patrulli,
sieppaa teidät ja vie suoraa päätä kuritushuoneeseen."

Oliva korvasi huutonsa mitä vilkkaimmilla eleillä. Nyt tuli
merkillinen näytelmä. Toisella puolen herra Beausire, rinta paljaana,
juovuspäissä, raivosta väristen, sohi umpimähkään vihollistaan kohti,
jota ei tavoittanut. Toisella puolen istui sohvalla mies, toinen
käsi polvella, torjuen toisella, asestetulla kädellään nasevasti,
kalahtamatta ja samalla nauraen niin, että siitä olisi Pyhä Yrjökin
kauhistunut.

Beausiren miekka ei hetkeäkään pysynyt linjalla, koska vastustaja
sen aina syrjäytti taitavalla liikkeellä puolelta toiselle. Hän
alkoi jo väsyä ja läähättää, ja suuttumuksen sijaan oli tullut
vasten tahtoakin säikähdys; hänen mieleensä johtui, että jos tuo
säyseä miekka herkeisi pelkästä torjumisesta ja äkkiä ojentuisi
hyökkäykseen, niin hän, Beausire, olisi mennyt mies. Hän kävi
siis hieman neuvottomaksi, väistyi taaksepäin ja tähtäsi vain
vastustajansa miekan heikoimpaan kohtaan, mutta silloin vieras
kiivaalla terssillä löi häneltä aseen kädestä, niin että se lensi
kuin höyhen. Miekka viskautui läpi huoneen, murskasi ruudun ja hävisi
sinne.

Beausire ei enää tiennyt, mille kannalle asettua.

"No, herra Beausire", sanoi nyt tuntematon, "varokaa, sillä jos
miekkanne on pudonnut kärki edellä ja joku sattuu kohdalle, niin
henki pois!"

Beausire oli hieman tointunut ja kiirehti ovesta ulos ja portaita
alas tavoittaakseen aseensa ja ehkäistäkseen tapaturman, josta voisi
saada poliisin niskaansa. Sillä välin Oliva tarttui voittajan käteen
ja sanoi hänelle:

"Te olette niin urhoollinen, monsieur, mutta Beausire on kavala, ja
sitäpaitsi saatatte minut huonoon valoon viipymällä kauemmin. Teidän
mentyänne hän ihan varmaan lyö minua."

"Siis jään."

"Ei, ei, millään ehdolla! Kun hän lyö minua, lyön minä vastaan, ja
aina minä puoleni pidän sen vuoksi, ettei minua tarvitse säästää.
Menkää nyt pois, kun pyydän!"

"Mutta ottakaa nyt koreasti huomioonne eräs seikka, kaunokaiseni,
jos menen, niin tapaan hänet portilla tai hän vaani minua portailla;
silloin taas otellaan, eikä rappusilla voi niin mukavasti kuin
sohvalla istuen tehdä miekkailutemppuja."

"No?"

"No silloin tapan herra Beausiren tai hän minut."

"Hyvä Jumala, se on totta! Siitähän tulisi taloon kamala häpeä!"

"Se on vältettävä; siis jään."

"Taivaan tähden, menkää! Nouskaa seuraavaan kerrokseen, kunnes hän
on palannut. Kun hän uskoo teidän olevan täällä, ei hän muualta
hae. Heti kun hän on pistänyt tänne jalkansa, saatte kuulla minun
vääntävän oven lukkoon kaksinkerroin. Silloin on miekkonen täällä
vankina ja pistän avaimen taskuuni. Kun sitten astutte portaita alas,
tappelen aikalailla, niin ettei hän jouda kuuntelemaan."

"Te olette viehättävä tyttö; näkemiin!"

"Näkemiin? Milloin?"

"Tänä yönä, jos teille sopii."

"Mitä ihmettä, tänä yönä! Oletteko hullu?"

"Totta vie, juuri tänä yönä! Onhan nyt oopperanaamiaiset!"

"Mutta huomatkaa, että jo on melkein sydänyö."

"Sen kyllä tiedän, mutta mitä siitä?"

"Täytyy kai olla dominopuku?"

"Beausire saa mennä hankkimaan, kun olette häntä kylliksi
löylyttänyt."

"Oikein", sanoi Oliva nauraen.

"Ja tässä kymmenen louisdoria, millä vuokraatte pukutarpeita", sanoi
vieras myös nauraen.

"Hyvästi, hyvästi, kiitos!"

Ja Oliva sysäsi häntä ulos portaille.

"Mutta kuulkaa, nyt hän alhaalla sulkee portin", huomautti vieras.

"Se on vain salpa sisäpuolella. Hyvästi nyt, hän tulee!"

"Mutta jos te satutte jäämään tappiolle, kuinka saan sen tietää?"

Oliva harkitsi silmänräpäyksen.

"Varmaankin teillä on palvelijoita?" sanoi hän.

"On ja voin panna niistä yhden akkunainne kohdalle."

"Hyvä, ja käskekää hänen pitää nokkaansa pystyssä, kunnes siihen
tipahtaa kirjelippu."

"Kyllä, kyllä. Hyvästi!"

Tuntematon harppasi rappusia ylös. Siellä oli pimeä, ja Oliva
huuteli Beausirelle kovalla äänellä, siten estäen kuulumasta uuden
liittolaisensa askelia.

"Etkö jo tule sieltä, vimmattu?" kirkui hän Beausirelle, joka
portaita myöten noustessaan vakavasti mietiskeli toisen kotiin niin
hävyttömästi tunkeutuneen kuokkavieraan ruumiillista ja siveellistä
etevämmyyttä.

Lopuksi hän ehti siihen kerrokseen, jossa Oliva odotti. Miekka oli
tupessa, eikä keskustelusta tullut mitään. Oliva tarttui häntä
hartioihin, sysäsi hänet eteiseen ja väänsi lukkoa kahteen kertaan
kiinni, niinkuin oli luvannut.

Mennessään sivutse saattoi vieras kuulla taistelun alkaneen, ja siinä
voitiin erottaa kajahtelevan soinnun nojalla, kuten orkesterissa,
vaskisoittimet, ne erityiset lajit iskuja, joita arkipäiväisesti ja
leikkiä laskien nimitetään korvapuusteiksi. Näihin liittyi huutoja ja
haukkumista. Beausiren ääni riehui, Olivan kiehui. Suotakoon anteeksi
tämä huono sanaleikki, mutta se on hyvä kuvaamaan asian laitaa.

"Todellakaan", sanoi tuntematon itsekseen, mennessään pois, "ei olisi
uskonut, että tuo nainen, joka äsken niin säikähtyi rakastajansa
tulosta, pystyy noin riivatusti puolustautumaan."

Mutta tuntematon ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan, kuinka kahakka
päättyisi.

"Se alkoi niin rajusti", tuumi hän, "että ratkaisun täytyy tulla
pian."

Hän kääntyi nyt pienen Anjou-Dauphine kadun kulmasta, ja siellä hän
tapasi odottelevat vaununsa, jotka olivat tälle ahtaalle kadulle
menneet takaperin kuin vajaan.

Hän sanoi jonkun sanan eräälle palvelijalleen, joka heti lähti ja
asettui vastapäätä Olivan akkunoita. Siinä oli vanhanaikaisen talon
porttikäytävän yläpuolella pieni holvikaari, jonka sakeaan varjoon
hänen sopi lymytä. Hän saattoi kätköstään nähdä valaistut akkunat ja
varjokuvien liikkeistä päätellä, mitä sisällä tapahtui.

Nämä varjokuvat, jotka aluksi olivat kovin levottomia, tyyntyivät
vähitellen, ja lopulta niistä näkyi vain yksi.




XX

KULTA


Akkunaverhojen takana oli tapausten kulku seuraava!

Ensin oli Beausire hämmästynyt siitä, että ovi kierrettiin lukkoon.
Sitten hän hämmästyi siitä, että neiti Oliva kirkui niin kovaa, ja
vielä enemmän siitä, ettei huoneeseen palatessaan enää tavannut
tuimaa kilpailijaansa.

Beausire haki, uhkasi, huusi, sillä kun tuo mies lymysi, merkitsi
se pelkoa, ja kun toinen pelkäsi, niin Beausire riemuitsi voitosta.
Mutta Oliva pakotti hänet lopettamaan hakemisen ja vastaamaan
kysymyksiin.

Nyt Beausire, jota oli pidelty koko pahasti, alkoi vuorostaan puhua
kopeasti. Oliva, joka ei enää luullut pidettävän itseään syyllisenä,
kun rikoksen meikki oli poissa, huusi niin kovaa, että Beausire häntä
vaientaakseen pani tai ainakin koki panna kätensä hänen suulleen.
Mutta siinä hän erehtyi; Oliva käsitti Beausiren rauhoittavan tempun
aivan toiselta kannalta; Kasvojaan kohti nopeasti lähenevää kättä
vastaan hän pani oman kätensä, joka oli yhtä nopea ja jäntevä kuin
äskeisen tuntemattoman miekka.

Tämä käsi torjui äkkiä suuta uhkaavan vaaran, teki sitten kaarevan
hyökkäyksen ja osui Beausiren poskelle. Beausire vastasi oikean
kätensä sivuiskulla niin olan takaa, että Olivan molemmat kädet
laskeutuivat ja vasen poski punastui huimasta läiskäyksestä.

Tämä osa keskustelua oli tullut tuntemattoman korviin hänen
poistuessaan. Tällä tapaa alkanut selittely johtaa pikaiseen
ratkaisuun. Mutta kuinka helppoa tahansa olisi esittää loppusuoritus,
tarvitaan siihen draamallisuutta varten kuitenkin koko joukko
valmistuksia.

Oliva vastasi Beausiren korvapuustiin raskaalla ja vaarallisella
heittoaseella, porsliiniruukulla, mutta silloin Beausire huimi
ympärilleen kepillä, joka murskasi muutamia kuppeja, typisti erään
kynttilän ja lopuksi sattui Olivan olkapäähän.

Raivostuneena ryntäsi tämä nyt Beausiren kimppuun ja kuristi
kurkusta. Miesparan oli hätäpuolustuksessa pakko tarttua siihen, mitä
uhkaavasta Olivasta käsiinsä sai, ja niin hän repi hameen rikki.
Tämä häväistys ja menetys vaikutti Olivaan niin, että hän hellitti
otteensa ja tuuppasi Beausiren pitkälleen keskelle huonetta. Siitä
Beausire kömpi pystyyn vihan vimmassa.

Mutta kun vihollisen arvo nousee siinä määrin, kuin hän osaa
puolustautua, ja kun puolustus aina herättää voittajassakin
kunnioitusta, niin Beausire, jossa oli herännyt suuri kunnioitus
Olivaa kohtaan, jatkoi nyt suullista keskustelua siitä, mihin se oli
katkennut.

"Sinä olet viheliäinen olento", sanoi hän. "Sinä hävität minut."

"Sinähän minut hävität", vastasi Oliva.

"Minäkö sinut hävittäisin, kun ei sinulla mitään ole!"'

"Sano, ettei minulla enää ole. Sano, että olet myynyt ja syönyt,
juonut tai pelannut kaikki, mitä minulla oli."

"Ja sinä uskallat moittia köyhyyttäni!"

"Miksi sinä olet köyhä? Se on pahe."

"Kyllä minä sinut paheistasi parannan yhdellä ainoalla tempulla."

"Lyömälläkö?"

Ja Oliva heilutti raskaita hiilipihtejä, joiden näkeminen pakoitti
Beausiren peräytymään.

"Ei siis enää muuta puuttunut, kuin että hankit itsellesi rakastajia."

"No minkä nimen sinä annat niille kurjille naikkosille, jotka istuvat
viereesi pelipaikoissa, kun vietät siellä päivät ja yöt?"

"Minä pelaan elääksemme."

"Ja onnistut mainiosti; me kuolemme nälkään; ihana ammatti, totta
vie!"

"Entä sinun? Kohta kun hamettasi revitään, täytyy sinun porata, kun
ei ole varaa hankkia uutta hametta. On sekin korea ammatti, hitto
soikoon!"

"Tuottavampi kuin sinun!" kirkaisi Oliva vimmastuneena, "ja tuossa on
todistus!"

Hän kiskaisi taskustaan kourallisen kultarahoja ja paiskasi
lattialle. Louisdorit alkoivat pyöriä kiekkoina ja kilistä
lappeillaan; jotkut menivät piiloon huonekalujen alle, toiset
jatkoivat helkkyvää menoaan perälle asti, ja muut pysähtyivät kuin
uupuneina, jääden makaamaan, leimakuvien hohtaessa kuin tuliset
kielet.

Kun Beausire kuuli tämän metallisateen helisevän huonekaluja ja
lattiata vasten, valtasi hänet pyörtymys tai paremmin sanoen
omantunnon vaiva.

"Louisdoreja, kahden louisdorin rahoja!" huudahti hän ällistyneenä.

Olivalla oli kourassaan uusi kasa samaa metallia, ja sen hän
sinkautti vasten Beausiren kasvoja ja ojennettuja käsiä, niin että
miestä ihan huikaisi.

"Huh, huh", toisti hän. "Onpa se Oliva rikas!"

"Siinä näet, mitä minun ammattini tuottaa", vastasi nainen
kyynillisesti ja potkaisi aika lailla tohvelinsa kärjellä sekä
lattialle valunutta kultaa että poimimaan polvistunutta Beausirea.

"Kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista!" laski Beausire
riemusta läähättäen.

"Kelvoton!" mutisi Oliva.

"Yhdeksäntoista, kaksikymmentä, kaksikolmatta."

"Konna!"

"Kolmekolmatta, neljäkolmatta, kuusikolmatta."

"Häpeämätön!"

Joko Beausire oli kuullut nämä haukkumiset tai muuten ruvennut
häpeämään, yhdentekevä, mutta hän nousi seisaalle.

"Vai sillä tavalla", lausui hän niin vakavalla äänenpainolla, että
se oli naurettavuudessaan verraton, "neitiseni tekee säästöjä
riistämällä minulta senkin, mikä on ihan välttämätöntä!"

Oliva ei osannut hämillään mitään vastata.

"Niinpä siis", jatkoi veijari, "annat minun pitää rikkinäisiä
sukkia ja kulunutta hatturäyskää, jonka vuori pörröttää risoina, ja
piilotat kultarahoja kirstuusi. Mistä olet saanut nämä louisdorit?
Niiden rippeiden myynnistä, joita minulla vielä oli, kun surullisen
kohtaloni liitin sinuun."

"Senkin vintiö!" mutisi Oliva hiljaa ja loi häneen halveksivan
silmäyksen, joka ei kuitenkaan säikähdyttänyt.

"Saat anteeksi", jatkoi Beausire, "et kitsauttasi, vaan
säästäväisyytesi."

"Ja äsken olit lyödä minut kuoliaaksi!"

"Äsken olin oikeassa, nyt olisin väärässä."

"Miksi niin?"

"Koska nyt näkyy, että olet kelpo emännöitsijä ja kartutat talon
varoja."

"Sen sanon, että sinä olet kelvoton heittiö!"

"No no, pikku Oliva!"

"Anna heti tuo kulta takaisin!"

"Jopa nyt jotakin, rakkaani!"

"Jollet anna, niin pistän sinut puhki omalla miekallasi."

"Oliva!"

"Annatko vai et?"

"En, Oliva, en ikinä anna pistää itseäni puhki."

"Älä hievahda, tai saat piston. Tänne rahat!"

"Lahjoita ne minulle!"

"Voi sinua kelvotonta! Sinä kerjäät, tahdot hyötyä huonon käytökseni
hedelmistä! Ja tuommoistakin sanotaan mieheksi! Aina minä olen teitä
halveksinut, kaikkia miehiä, kuuletko, vielä enemmän sitä, joka
antaa, kuin sitä, joka ottaa vastaan."

"Antaja", vastasi Beausire vakavannäköisenä, "voi antaa, ja hän on
onnellinen. Minäkin olen sinulle antanut, Nicole."

"Ei minua saa sanoa Nicoleksi."

"Anteeksi, Oliva! Tarkoitan, että minäkin olen sinulle antanut, kun
jotakin oli."

"Semmoinen anteliaisuus! Pari hopeasolkea, kuusi louisdoria, kaksi
silkkihametta, kolme kirjailtua nenäliinaa."

"Siinä on koko paljon, sotamieheltä."

"Vaiti! Soljet olit varastanut joltakin toiselta, jotta voisit
minulle antaa; louisdorit olit lainannut etkä velkaasi koskaan
maksanut, ja ne silkkihameet..."

"Oliva, Oliva!"

"Anna rahani takaisin!"

"Paljonko niistä tahdot?"

"Kahta vertaa enemmän."

"Olkoon menneeksi", vastasi Beausire. "Minä lähden Bussykadulle
pelaamaan ja tuon sinulle, en kahta vertaa, vaan viisi sen vertaa
takaisin."

Hän astui pari askelta ovea kohti. Oliva tarttui hänen takkinsa kovin
hauraaseen liepeeseen.

"Kas niin", sanoi Beausire, "nyt meni takkini rikki."

"Sitä parempi, sittenhän saat uuden."

"Se maksaa kuusi louisdoria, Oliva, kuuletko? Mutta Bussykadulla
eivät pankinpitäjät ja vastapelaajat onneksi ole kovin tarkkoja
pukuasioissa."

Oliva tarttui tyyneesti toiseen liepeeseen ja repi sen irti.

Nyt Beausire raivostui.

"Penteleen riiviö!" kirkaisi hän. "Tekeekö mielesi päästä hengestäsi?
Tällä tapaa se hullu minut riisuu putipuhtaaksi. Nyt en enää kehtaa
mennä ulos."

"Päinvastoin saat heti paikalla mennä."

"Sepä kumma, ilman takkia!"

"Panet päällesi talvitakin."

"Joka on rikki ja paikattu."

"Sama se; ellei sovi, niin älä ota sitä, mutta asialle sinun pitää
mennä."

"Enkä mene."

Oliva otti taskustaan ne kultarahat, jotka hänellä vielä oli noin
neljäkymmentä louisdoria, ja helisteli niitä kämmentensä välissä.
Beausire oli menettää järkensä; hän polvistui vielä kerran ja sanoi:

"No käske, käske!"

"Sinun pitää juosta Capucin-Magiqueen, Seine-kadun varrelle. Sieltä
saa ostaa dominoita naamiohuveihin."

"No niin!"

"Osta minulle täysi dominopuku, myös naamio ja sukat samaa väriä."

"Hyvä."

"Itsellesi ostat mustan, minulle valkoisen, satiinia."

"Kyllä, kyllä."

"Ja aikaa saat vain kaksikymmentä minuuttia."

"Mennäänkö huveihin?"

"Mennään."

"Ja sitten viet minut bulevardille illallista syömään?"

"Tietysti, mutta yhdellä ehdolla."

"Sano, sano!"

"Että tottelet."

"No tietysti, aina!"

"Koeta nyt näyttää intoasi."

"Mutta rahat niihin ostoksiin..."

"Onhan sinulla viisikolmatta louisdoria."

"Minullako viisikolmatta louisdoria? Mitä tarkoitat?"

"Niitä, jotka keräsit lattialta."

"Oliva, Oliva, tuo ei ole sinun puoleltasi kaunista."

"Kuinka niin?"

"Sinähän olit jo antanut ne minulle."

"En minä väitä, ettet niitä saa, mutta jos nyt heti ne antaisin, et
sinä tulisi takaisin. Mars siis asialle ja palaa pian!"

"Oikeassa olet, hitto vie!" sanoi veijari hieman nolona. "En minä
aikonutkaan palata."

"Viisikolmatta minuuttia aikaa, kuuletko?" huusi Oliva.

"Kuulen kyllä ja lähden."

Juuri tällä hetkellä se palvelija, joka vaani komerossa vastapäätä
akkunoita, näki toisen varjokuvan katoavan. Tällöin näet lähti
Beausire ulos, yllä liepeetön takki, jonka takana miekka kieppui
julkeasti, ja liivien alta pursusi paita esille kuin Ludvig XIII:n
aikoina.

Sillä välin kun tyhjäntoimittaja kiirehti Seine-kadulle, kirjoitti
Oliva kiireesti paperipalalle seuraavat sanat, jotka lyhyesti
kuvasivat tapausten menoa:

"Rauha on tehty, jako suoritettu, huvit hyväksytty. Kello kaksi
olemme oopperassa; minulla on yllä valkoinen domino ja vasemmalla
olalla sininen silkkinauha."

Sitten Oliva kiersi paperin porsliiniruukun murusen ympärille, pisti
päänsä ulos akkunasta ja heitti pikku mytyn kadulle. Palvelija
syöksähti saaliin kimppuun, sieppasi sen ja poistui kiireesti.

Jokseenkin varmaa on, ettei Beausire viipynyt asialla kauempaa
kuin puolituntia, ja palatessaan hänellä oli mukanaan kaksi
räätälinoppilasta, jotka kahdeksantoista louisdorin hinnasta
luovuttivat kaksi erinomaisen aistikasta dominopukua, jollaisia
valmistettiin Capucin-Magiquessa, etevän ammattimiehen, hänen
majesteettinsa kuningattaren hovihankkijan työpajassa.




XXI

ERIKOISASUNTO


Rouva de la Motte jäi meiltä Mesmerin talon portille katselemaan
kuningattaren vaunuja, jotka poistuivat nopeasti.

Kun niitä ei enää näkynyt, kun niiden jyrinää ei enää kuulunut, nousi
Jeanne takaisin vuokravaunuihinsa ja palasi kotiin ottaakseen ylleen
dominopuvun ja verhotakseen kasvonsa uudella naamiolla, ja samalla
hänen teki mieli ottaa selville, oliko poissa ollessa sattunut mitään
uutta.

Rouva de la Motte aikoi tänä hyväenteisenä yönä saada virkistystä
päivän monista mielenliikutuksista. Hän oli näet päättänyt kerrankin,
itsenäinen kun oli, mennä omin päin nauttimaan aavistamattomien
seikkailujen suloa. Mutta jo ensi askeleella tuli vastus, kun hän oli
astumaisillaan sille tielle, joka vilkkaista, kauan pidättyneistä
luonteista tuntuu niin houkuttelevalta, sillä portinvartijan luona
häntä odotti harmaapukuinen palvelija.

Tämä oli Rohanin prinssin väkeä ja toi hänen korkea-arvoisuudeltaan
kirjelipun, joka oli laadittu seuraavaan muotoon:

    'Rouva kreivitär!

    Varmaankaan ette ole unohtanut, että meidän on yhteisesti
    neuvoteltava eräistä asioista. Kenties muistinne on lyhyt mutta
    minä en unohda sitä, mikä on minua miellyttänyt. Minulla on
    kunnia odottaa teitä siellä, minne kirjeen tuoja teidät saattaa,
    jos suvaitsette lähteä.'

Allekirjoituksena oli papillinen risti.

Rouva de la Motte harmistui aluksi tästä vastuksesta, mutta hetkisen
mietittyään teki nopean päätöksen, kuten hänen tapansa oli.

"Nouskaa ajurini viereen", sanoi hän harmaatakkiselle, "tai antakaa
hänelle osoite."

Palvelija nousi ajurin viereen, rouva de la Motte vaunuihin.

Kymmenessä minuutissa jouduttiin Saint-Antoinen esikaupungin
alkupäähän, erään syvänteen laidalle, joka oli äskettäin täytetty.
Siellä oli suurten puiden suojassa, jotka olivat yhtä vanhoja kuin
koko esikaupunki, kaikkien silmiltä kätkössä, muuan niistä siroista
taloista, joita Ludvig XV:n aikana rakennettiin ulkoasultaan
edellisen vuosisadan maun mukaisiksi, mutta sisältä noudattaen
oman vuosisadan verratonta mukavuutta. Kun oli pysähdytty tämän
rakennuksen eteen, mutisi kreivitär:

"Oh, tuohan on sellainen erikoisasunto! Ylhäisen prinssini puolelta
se on luonnollista, mutta Valois-suvun jäsenelle nöyryyttävää.
Olkoon!"

Tämä sana, josta alistuvaisuus on tehnyt huokauksen ja maltittomuus
huudahduksen, ilmaisi kaiken sen jäytävän kunnianhimon ja narrimaisen
halun, mitä hänen mielessään oli. Mutta kohta kun hän oli astunut
kynnyksen poikki, oli hän myös selvillä, kuinka käyttäytyisi.

Hänet saatettiin huoneesta huoneeseen, yllätyksestä yllätykseen,
kunnes tultiin pieneen, erinomaisen aistikkaaseen ruokasaliin. Siellä
hän tapasi kardinaalin yksinään, odottamassa, selaillen joitakin
lentokirjasia, hyvin niiden häväistyskirjoitusten näköisiä, joita
näihin aikoihin sateli tuhansittain, kun tuuli kävi Englannista tai
Hollannista. Nähdessään rouva de la Motten kardinaali nousi.

"Ahaa, jopa te tulitte! Kiitos, kreivitär", sanoi hän, lähestyen
suutelemaan kreivittären kättä.

Mutta tämä peräytyi ylenkatsovan ja loukkaantuneen näköisenä.

"Mitä nyt?" kysyi kardinaali. "Mikä teitä vaivaa, madame?"

"Ette kaiketi ole tottunut, monseigneur, näkemään sellaista ilmettä
niiden naisten kasvoilla, joita teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee
kutsua tänne?"

"Mutta, hyvä kreivitär..."

"Nyt olemme teidän erikoisasunnossanne, eikö niin, monseigneur?"
sanoi kreivitär katsellen halveksivasti ympärilleen.

"Kuulkaapa, kreivitär..."

"Olin toivonut, monseigneur, että suvaitsitte muistaa, missä säädyssä
olen syntynyt, ja että myös muistaisitte, että vaikka Jumala on
määrännyt minut köyhäksi, hän on kuitenkin sydämeeni jättänyt säätyni
mukaisen ylpeyden."

"Kas niin, kas niin, kreivitär, olin luullut teitä järkeväksi
naiseksi", vastasi kardinaali.

"Te näytte, monseigneur, sanovan järkeviksi naisiksi niitä, jotka
huoleti nauravat kaikelle, vieläpä häpeällekin; sellaisille naisille
olen ainakin minä, suokaa se anteeksi, tottunut antamaan toisen
nimen."

"Ei, kreivitär, nyt erehdytte. Järkeväksi sanon jokaista naista,
joka kuuntelee, mitä toinen sanoo, taikka ei puhu, ennenkuin on
kuunnellut."

"Olkaa niin hyvä ja puhukaa."

"Minulla on puhumista teille vakavista asioista."

"Ja sitä varten olette käskenyt saattaa minut ruokasaliin!"

"Juuri niin; vai olisiko teistä parempi, että odottaisin teitä
naistenhuoneessa, kreivitär?"

"Ero on hieno."

"Niinpä luulisin, kreivitär."

"Ei siis ole muusta puhe kuin illallisesta monseigneurin seurassa?"

"Ei muusta."

"Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla siitä varma, että osaan tätä
kunniaa pitää asianmukaisessa arvossa."

"Laskette leikkiä, madame!"

"En, vaan nauran."

"Todellako?"

"Niin. Vai tahdotteko mieluummin, että suutun? Teillä näkyy olevan
kärtyinen mielenlaatu, monseigneur."

"Nauru on teissä niin viehättävää, enkä mitään sen hartaammin halua
kuin aina nähdä teidän nauravan. Mutta nyt ette naura. Ei, ei, vihaa
siellä on, noiden kauniiden huulten takana, jotka näyttävät hampaita."

"Ei vähääkään, monseigneur, ja ruokasali rauhoittaa minut
täydellisesti."

"No vihdoinkin!"

"Ja toivoakseni syötte hyvällä ruokahalulla."

"Tietysti minun puolestani; entä te?"

"Minulla ei ole nälkä."

"Kiellättekö siis minut syömästä, madame?"

"Nyt en ymmärrä."

"Ajatteko minut pois?"

"Mitä oikeastaan tarkoitatte?"

"Kuulkaapa, hyvä kreivitär."

"Kuuntelen kyllä."

"Jos olisitte vähemmän vimmastunut, niin sanoisin, että teidän sopii
olla kuinka tahdotte, sillä aina te pysytte viehättävänä; mutta kun
joka ainoa kohteliaisuus uhkaa viedä siihen, että minulle sanotaan
hyvästi, niin koetan hillitä itseäni."

"Teilläkö se vaara, että sanotaan hyvästi? Suokoon teidän
korkea-arvoisuutenne anteeksi, mutta teitä käy mahdottomaksi
ymmärtää."

"Ja kuitenkin kaikki on niin läpikuultavan kirkasta."

"Älkää pahastuko sokeudestani, monseigneur."

"Kun pari päivää sitten kävin luonanne, näytti minusta siltä, että
teillä on vastuksia. Asuntonne tuntui teistä varsin sopimattomalta
arvoonne ja nimeenne nähden. Se seikka pakotti minut viipymään vain
vähän aikaa, ja senvuoksi tekin olitte minua kohtaan kylmähkö.
Silloin ajattelin, että jos jälleen pääsette sopivaan ympäristöön,
ominaisiin oloihinne, merkitsisi se samaa kuin jos vapautuisi lintu,
jota luonnontutkija pitää ilmapumpun alla."

"Ja silloin?" kysyi kreivitär hätäisenä, sillä hän alkoi jo käsittää.

"Silloin, ihana kreivitär, jotta voisitte minut ottaa vastaan
peittelemättä, jotta minäkin voisin käydä luonanne saattamatta
huonoon valoon itseäni taikka teitä..."

Kardinaali katseli kreivitärtä tuikeasti.

"Niin, sitten?" kysyi tämä.

"Niin olen toivonut, että suvaitsisitte ottaa vastaan tämän pienoisen
talon. Tämä ei ole minun asuntoni, kaikkein vähimmin erikoisasunto."

"Ottaisin vastaan, minäkö? Ja sen te lahjoittaisitte, monseigneur!"
huudahti kreivitär, jonka sydän sykki ylpeydestä ja ahneudesta.

"Tosin se on vähän; mutta jos enempää tarjoisin, ette huolisi."

"En enempää enkä vähempää, monseigneur", sanoi kreivitär.

"Mitä sanotte, kreivitär?"

"Sanon että minun on mahdotonta ottaa sellaista lahjaa vastaan."

"Mahdotonta! Ja miksi?"

"Siksi vain, että se on mahdotonta."

"Älkää sitä sanaa lausuko minun lähelläni, kreivitär."

"Miksi ei?"

"Siksi, etten minäkään sitä usko teidän lähellänne."

"Monseigneur!..."

"Talo on omanne, madame, avaimet ovat tuolla, kullatulla
hopealautasella. Kohtelen teitä kuin olisitte linnan valloittaja.
Tuntuuko sekin nöyryytykseltä?"

"Ei, mutta..."

"Ottakaa siis vastaan."

"Monseigneur, olenhan jo sanonut."

"Mutta kirjoitattehan te, madame, eläkeanomuksia ministereille;
otatte kahdelta oudolta naiselta vastaan sata louisdoria..."

"Ah, monseigneur, se on aivan eri asia. Se, joka ottaa vastaan..."

"Se velvoittaa antajaa, kreivitär", sanoi prinssi ylevästi.
"Huomatkaa, olen odottanut teitä täällä ruokasalissanne enkä ole edes
nähnyt naistenhuonetta, saleja tai muita huoneita, mutta luulen, että
nekin täällä ovat kunnossa."

"Anteeksi, monseigneur, sillä te pakotatte minut tunnustamaan, ettei
voi olla hienotuntoisempaa miestä kuin te olette." Ja kreivitär,
hillittyään itseään näin kauan, punastui riemusta ajatellessaan, että
saisi sanoa: _minun_ taloni. Huomattuaan sitten prinssin ilmeestä
viehättyvänsä ehkä liiaksikin hän peräytyi hiukan ja sanoi:

"Pyydän teitä, monseigneur, tarjoamaan minulle illallista."

Kardinaali heitti yltään viitan, jota oli tähän asti pitänyt, siirsi
kreivittärelle tuolin ja ryhtyi suorittamaan hovimestarin tehtäviä
vierailupuvussa, joka sopi hänelle mainiosti. Kohta oli illallinen
valmiina pöydällä. Sillä välin kun palvelijat kulkivat etuhuoneessa,
oli Jeanne taas pannut kasvoilleen naamion.

"Oikeastaan pitäisi minun olla naamioitu", sanoi kardinaali, "sillä
te olette kotonanne, oman väkenne piirissä, minähän täällä olen
vieras."

Jeanne alkoi nauraa, mutta piti silti naamionsa. Ja vaikka hän oli
tukehtua ilosta ja hämmästyksestä, osoitti hän pitävänsä myös ateriaa
arvossa.

Kuten jo olemme useat kerrat huomauttaneet, oli kardinaali
yleväsydäminen ja hyvin älykäs mies. Pitkällinen tottumus Euroopan
sivistyneimpien hovien elämään, niiden hovien, joita ohjasivat
kuningattaret, tottumus naisiin, jotka tähän aikaan tosin
sekoittivat, mutta usein myös ratkaisivat poliittisia kysymyksiä,
tämä kokemus, niin sanoaksemme periytynyt veressä ja omien
tutkimusten avulla monin verroin kartutettu, kaikki nämä sekä nykyään
että jo silloin harvinaiset ominaisuudet tekivät prinssistä sellaisen
miehen, josta toisten valtiomiesten, hänen kilpailijainsa, samoinkuin
hänen rakastajattarensa oli perin vaikea päästä selville.

Hänen miellyttävä sävynsä ja erinomainen kohteliaisuutensa olivat
kuin haarniska, jota ei mikään pystynyt raapaisemaankaan.

Hän luuli myös olevansa Jeannea paljon etevämpi. Tämä pöyhkeän
vaatelias maalaisnainen, joka ei väärällä ylpeydelläänkään osannut
salata ahneuttaan, näytti hänestä olevan helppo valloittaa, ja
haluttavaksi tuon naisen teki kaiketi kauneus, äly tai jokin muu
yllyttävä viehätys, joka paljon enemmän vaikuttaa yltäkyllin
nauttineisiin kuin kokemattomiin miehiin. Tällä kertaa kardinaali,
joka muuten sai helpommin selville muiden ajatukset, kuin salli
omiensa tulla ilmi, kenties erehtyi, mutta se johtui siitä, ettei
Jeanne, niin kaunis kuin olikin, herättänyt hänessä epäluuloja.

Ja juuri tästä koitui niin etevän miehen tappio. Hän ei ainoastaan
heittäytynyt heikommaksi kuin oli, vaan rupesi kääpiöksi. Maria
Teresian ja Jeanne de la Motten välillä oli niin suuri ero, ettei
tämänkaltainen Rohan viitsinyt taistella. Ja kun taistelu kerran
oli alkanut, varoi Jeanne, joka tunsi näennäisen heikommuutensa,
ilmaisemasta todellista etevämmyyttään. Hän oli yhä olevinaan
maalaiskeimailija, tekeytyi typeräksi ja piti siten levossa
vastustajaansa, joka luotti voimaansa ja siis heikosti hyökkäsi.

Kardinaali oli kreivittäressä yllättänyt kaikki ne tunteet, joita
tämä ei voinut pidättää näkymästä, ja luuli hänen siis olevan
lahjasta hyvinkin ihastunut. Ihastus olikin suuri, sillä lahja oli
sekä toiveita että pyyteitäkin suurempi. Mutta kardinaalilta jäi
huomaamatta, että hän itse oli liian vähäpätöinen tyydyttämään
Jeannen kaltaisen naisen kunnianhimoa ja ylpeyttä, tässä kun
ihastuksen haihduttivat yhä uudet, edellisten sijalle välittömästi
tulleet halut.

"Kun siis olette allekirjoittanut sopimuksen minun kanssani",
sanoi kardinaali, kaataen kreivittärelle kyprolaisviiniä pieneen,
kultatähdillä koristettuun kristallipikariin, "niin älkää enää olko
minulle nyreissänne, kreivitär!"

"Minä nyreissäni! En suinkaan."

"Otatte siis minut täällä joskus vastaan ilman kovin suurta
vastenmielisyyttä?"

"Koskaan en voisi olla niin kiittämätön, että unohtaisin teidän
olevan täällä kotonanne, monseigneur."

"Kotonani! Hassutusta!"

"Ei, ei, vaan kotonanne, ihan kotonanne."

"Jos väitätte vastaan, niin varokaa!"

"No mitä sitten tapahtuu?"

"Panen teille toiset ehdot."

"Saatte itse olla varuillanne."

"Mistä?"

"Kaikesta."

"Sanokaa."

"Olenhan kotonani."

"Ja..."

"Ja jos huomaan ehtonne kohtuuttomiksi, kutsun palvelijat apuun."

Kardinaali alkoi nauraa.

"Siinä näette", sanoi Jeanne.

"En näe niin mitään", vastasi kardinaali.

"Kyllä te näette, että teitte minusta pilaa!"

"Kuinka niin?"

"Naurattehan..."

"Kyllä se tuntuu olevan nyt paikallaan."

"Juuri niin, paikallaan, sillä jos kutsuisin väkeäni, ei kukaan
tottelisi."

"Kyllä tottelisivat, vaikka piru veisi!"

"Hyi, monseigneur!"

"Mitä olen tehnyt?"

"Kirositte, monseigneur."

"Täällä en enää ole kardinaali. Nyt olen teidän luonanne, se on:
oikein hauskalla päällä."

Ja hän purskahti taas nauramaan.

"Varmaankin hän on erinomainen mies", ajatteli kreivitär.

"Asiasta toiseen", sanoi kardinaali äkkiä, ikäänkuin olisi mieleen
johtunut jokin kaukainen ajatus, "mitä te viimeksi oikein kerroitte
kahdesta hyväntekeväisyysnaisesta, joistakin saksalaisista?"

"Niistäkö, joilta minun luokseni jäi se muotokuvalipas?" kysyi
Jeanne, joka nyt, nähtyään kuningattaren, oli varuillaan.

"Juuri niistä, joilla oli muotokuva."

"Monseigneur", vastasi rouva de la Motte katsellen kardinaalia,
"lyön vaikka vetoa, että te tunnette heidät yhtä hyvin kuin minä ja
paremminkin."

"Minäkö? Nyt te, kreivitär, teette minulle vääryyttä. Ettekö näkynyt
haluavan saada tietää, keitä he ovat?"

"Tietysti, ja tottahan on luonnollista, että tekee mieli tuntea
hyväntekijänsä."

"No, jos tietäisin heidän nimensä, niin olisin jo ilmoittanut teille."

"Herra kardinaali, sanon vieläkin, että te tunnette ne naiset."

"En."

"Jos yhä kiellätte, niin sanon teitä valehtelijaksi."

"Silloin kostan herjauksen."

"Saanko kysyä, kuinka?"

"Syleilemällä teitä."

"Kuulkaapa, herra lähettiläs Wienin hovissa ja keisarinna Maria
Teresian hyvä ystävä, minusta tuntuu, että jos muotokuva on vähänkin
näköinen, teidän olisi siinä pitänyt nähdä ystävänne kuva."

"Mitä sanotte? Vai olisiko se todella ollut Maria Teresian kuva?"

"Koettakaa olla olevinanne tietämätön, herra valtiomies!"

"Olkoon sitten. Mutta jos se olikin Maria Teresian kuva ja jos
olisinkin sen tuntenut, minne me siitä pääsemme?"

"Kun olitte tuntenut Maria Teresian muotokuvan, on teissä varmaankin
herännyt jokin arvelu, keitä ne naiset lienevät, joiden hallussa on
semmoinen kuva."

"Mutta miksi te vaaditte, että minun pitää se tietää?" kysyi
kardinaali jokseenkin levotonna.

"No siksi, ettei ole tavallista nähdä äidin kuvaa, sillä huomatkaa
tarkoin, se muotokuva on äidin eikä keisarinnan, kenenkään muun
kuin..."

"Jatkakaa."

"Kuin tyttären käsissä."

"Kuningattaren!" huudahti Ludvig de Rohan, saaden äänensä niin
luontevan hämmästyneeksi, että se eksytti Jeannea. "Olisiko hänen
majesteettinsa käynyt teidän luonanne?"

"Ettekö todella aavistanut, että se oli hän?"

"Taivaan nimessä, en vähääkään", vastasi kardinaali täysin
viattomalla äänenpainolla. "Unkarissa on tavallista, että hallitsijan
muotokuvat kulkevat suvusta sukuun. Niinpä esimerkiksi, vaikken minä
ole Maria Teresian poika tai tytär tai edes sukulainen, on minullakin
hänen muotokuvansa taskussani."

"Teilläkö, monseigneur?"

"Kas tässä", sanoi kardinaali kylmästi ja veti taskustaan
nuuskarasian, jota näytti hämmästyneelle Jeannelle.

"Tästä näette", lisäsi hän, "että kun minulla on tämä muotokuva,
vaikkei minulla ole, kuten jo sanoin, kunniaa kuulua keisarilliseen
perheeseen, niin on joku saattanut sen unohtaa luoksenne, silti
olematta Itävallan hallitsijasuvun jäsen."

Jeanne oli vaiti. Hänellä oli hyvät taipumukset valtioviisauteen,
mutta ei vielä käytännöllistä kokemusta.

"Teidän mielestänne siis", jatkoi prinssi Ludvig, "luonanne käynyt
nainen on kuningatar Marie Antoinette?"

"Niin, ja hänen mukanaan oli toinen nainen."

"Polignacin herttuatar?"

"En tiedä."

"Lamballen prinsessa?"

"Se oli nuori, hyvin kaunis ja vakavan näköinen."

"Kenties neiti de Taverney?"

"Mahdollisesti, mutta minä en tunne häntä."

"Jos hänen majesteettinsa on käynyt luonanne, voitte olla varma, että
kuningatar teitä suosii. Se on aimo askel onneanne kohti."

"Sen uskon minäkin, monseigneur."

"Suokaa kysyä erästä asiaa: oliko hänen majesteettinsa antelias?"

"Hän antoi minulle sata louisdoria."

"Kah! Hänen majesteettinsa ei ole rikas, varsinkaan nykyään."

"Kiitollisuuteni täytyy olla sitä suurempi."

"Osoittiko hän teille erityistä myötätuntoa?"

"Kyllä, aivan ilmeisesti."

"Kaikki on siis hyvällä alulla", sanoi kardinaali miettiväisenä,
ja unohtaen suojatin, ajatellen vain suojelijaa. "Teidän tarvitsee
toimittaa enää vain yksi asia."

"Mikä se on?"

"Hankkia pääsy Versaillesiin."

Kreivitär hymyili.

"Niin, älkäämme sitä itseltämme salatko, kreivitär, siinä se pulma
vasta tulee."

Kreivitär hymyili uudestaan, mutta merkitsevämmin kuin ensi kerralla.
Kardinaali veti myös suunsa hymyyn ja sanoi!

"Tosiaankin te maalaiset olette kaikesta niin varmat ettekä osaa
epäillä. Kun olette nähneet Versaillesissa ristikkoporttien aukenevan
ja ihmisten kulkevan portaita ylös, niin kuvittelette, että kuka
tahansa voi astua noista porteista ja nousta noita portaita. Oletteko
nähnyt kaikki ne pronssimarmori- ja lyijyhirviöt, jotka koristavat
Versaillesin puistoja ja penkereitä?"

"Olen kyllä, monseigneur."

"Siellä on sadottain siivekkäitä hevosia, kimairoja, gorgoneja,
peikkoja ja muita kammottavia petoja. Mutta kuvitelkaa, että
ruhtinasten ja heidän hyvien tekojensa välillä on eläviä petoja,
kymmentä vertaa häijympiä kuin ne tekaistut, joita olette nähnyt
puutarhan kukkien ja ohikulkijain välillä."

"Teidän korkea-arvoisuutenne auttanee minua pääsemään noiden
hirviöiden välitse, jos ne sulkisivat minulta tien."

"Kyllä koetan, mutta vaikeaksi se arvatenkin käy. Ja pankaa
mieleenne, jos mainitsette nimeni, jos paljastatte taikakeinonne, ei
se parin käynnin jälkeen teitä enää auttaisi vähääkään."

"Onneksi", sanoi kreivitär, "minulla on siinä kohden apuna
kuningattaren välitön suojelus, ja jos Versaillesiin joudun, pääsen
sinne oikealla avaimella."

"Mikä avain se on, kreivitär?"

"Se on minun salaisuuteni, herra kardinaali... Ei, sanoin väärin; jos
se olisi vain minun salaisuuteni, ilmoittaisin teille, koska en tahdo
mitään salata niin herttaiselta suojelijaltani."

"On siis jokin este, kreivitär?"

"Valitettavasti, monseigneur, en voi sitä ilmaista. Kun se ei ole
minun salaisuuteni, niin olen vaiti. Tyytykää vain siihen tietoon,
että..."

"Että mitä?"

"Että huomenna menen Versaillesin, että minut otetaan vastaan ja
kaikesta päättäen oikein suosiollisesti, monseigneur."

Kardinaali katseli nuorta naista, jonka itsevarmuus tuntui hänestä
olevan illallisen ensi höyryjen vaikutusta.

"Sittenpä nähdään, kreivitär", sanoi hän nauraen, "pääsettekö sisään."

"Oletteko ehkä niin utelias, että panette jonkun minua vaanimaan?"

"Varmasti."

"Sittenkään en peruuta sanojani."

"Olkaa huomisesta alkaen varuillanne. Huomatkaa vielä, että teidän on
kunnia-asia päästä Versaillesiin."

"Niin, arkihuoneisiin, monseigneur."

"Vakuutan teille, kreivitär, että minun nähdäkseni olette elävä
arvoitus."

"Joku niistä pikku hirviöistä, joita on Versaillesin puistossa?"

"Kaiketi pidätte minua miehenä, jolla on makua?"

"Luonnollisesti."

"No niin, kun näette minut tässä jalkainne juuressa pitelemässä
ja suutelemassa kättänne, niin ette voine enää uskoa, että kosken
huulillani käpälää tai kädelläni suomuista kalanpyrstöä."

"Pyydän teitä, monseigneur, muistamaan", sanoi Jeanne kylmästi,
"etten ole mikään ompelijatar tai oopperatyttö; että olen oma itseni,
kun elän erilläni miehestäni, ja että, kun pidän itseäni minkä
tahansa miehen vertaisena tässä valtakunnassa, voin sitten, kun
mieleni niin tekee, vapaasti ja omasta halusta suoda rakkauteni sille
miehelle, joka on osannut minua miellyttää. Pitäkää minua siis hiukan
arvossa, niin osoitatte samalla arvonantoa sille aatelille, johon
molemmat kuulumme."

Kardinaali nousi.

"Vai niin", sanoi hän, "tahdotteko siis, että rakastaisin teitä
täydellä todella?"

"Sitä en sano, herra kardinaali, mutta omasta puolestani tahdon
teitä rakastaa. Uskokaa, että kun se hetki tulee, jos se tulee, niin
aavistatte sen helposti. Ja ellette huomaisi, niin huomautan teille,
sillä pidän itseäni kyllin nuorena ja siedettävänä, jottei tarvitse
hävetä, vaikka astuisinkin ensi askeleen. Kunniallinen mies ei hylkää
minua."

"Kreivitär", sanoi kardinaali, "vakuutan teille, että jos asia
riippuu vain minusta, niin tulette minua rakastamaan."

"Saadaan nähdä."

"Onhan teissä jo ystävyyttä minua kohtaan!"

"Enemmänkin."

"Todella? Silloin olemme jo puolitiessä."

"Älkäämme mitatko matkaa sylikaupalla, vaan astukaamme."

"Te olette sellainen nainen, jota ihailisin, jos..."

Ja hän huokasi.

"Jota ihailisitte... jos..." sanoi Jeanne hämmästyen.

"Jos sallisitte", riensi kardinaali vastaamaan.

"Kenties sen sallinkin sitten, kun onni on hymyillyt minulle niin
kauan, että jäätte liian hätäisesti lankeamatta jalkaini juureen ja
liian aikaisin suutelematta käsiäni."

"Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, kun olen yläpuolella avustustanne, siiloin ette enää luule,
että jonkin edun vuoksi toivon teidän käyvän luonani, silloin
ajattelette minusta parempaa, se on voittoni eikä teillekään,
monseigneur, tappioksi."

Hän nousi nyt taas, sillä hän oli istuutunut paremmin esittääkseen
siveellisiä periaatteitaan.

"Siinä tapauksessa", sanoi kardinaali, "kiedotte minut
mahdottomuuksiin."

"Kuinka niin?"

"Estätte minua mielistelemästä teitä."

"En ollenkaan. Eikö naista mielistellä muulla tapaa kun polvistumalla
ja sormia hypistelemällä?"

"No aletaan kiireesti, kreivitär. Mitä siis sallitte?"

"Kaikki, mikä sopii minun makuuni ja velvollisuuksiini."

"Vai niin! Tehän panette kaksi niin epämääräistä rajaa kuin suinkin."

"Teiltä oli väärin minut keskeyttää, monseigneur, kun aioin juuri
lisätä kolmannen."

"Hyvä Jumala, minkä?"

"Oikkuni."

"Nyt olen hukassa."

"Peräydytte?"

Tällä hetkellä kardinaali noudatti vähemmän sisällistä vakaumustaan
kuin uhittelevan lumoojattaren viehätystä.

"En", sanoi hän, "minä en peräydy."

"Ette pelkää velvollisuuksiani?"

"Enkä makuanne tai oikkujanne."

"Voitteko todistaa?"

"Puhukaa."

"Aion mennä tänä iltana oopperanaamiaisiin."

"Se on oma asianne, kreivitär. Olettehan vapaa kuin taivaan lintu,
enkä ymmärrä, mikä teitä estäisi sinne menemästä."

"Malttakaa. Kuulitte vain puolet siitä, mitä tahdon. Toinen puoli on
se, että teidänkin pitää tulla sinne."

"Minäkö naamiohuveihin... oho, kreivitär!"

Ja kardinaali teki liikkeen, joka olisi tavallisella ihmisellä ollut
mitätön, mutta tämänluontoisen Rohanin tekemäksi oli koko ponnahdus.

"Kas noin, te jo haluatte minua miellyttää!" sanoi kreivitär.

"Kardinaali ei käy naamiohuveissa; se olisi samaa kuin jos
ehdottaisin teille, että menisitte... tupakkahuoneeseen."

"Ei suinkaan kardinaali myöskään tanssi?"

"Eipä juuri."

"Mistä ihmeestä minä olen lukenut, että kardinaali Richelieu kerran
tanssi sarabandia?"

"Niin, Anna Itävaltalaisen edessä", tuli prinssi myöntäneeksi.

"Kuningattaren edessä, se on totta", toisti Jeanne katsellen häntä
tiukasti. "Ehkä tekin tanssisitte kuningattaren mieliksi..."

Prinssi ei voinut olla punastumatta, niin taitava ja väkevä kuin
olikin. Ilkamoitseva nainen lienee joko säälinyt hänen nolouttaan
tai huomannut itselleen edullisemmaksi, ettei sitä pitkitetä, koska
riensi lisäämään:

"Enkö loukkaantuisi, kun kuultuani teiltä niin monta vakuutusta, näen
teidän pitävän itseäni vähemmässä arvossa kuin kuningatarta, silloin,
jos teidän pitäisi dominon ja naamion kätkemänä osoittaa minulle
kohteliaisuutta, josta olisin iäti kiitollinen, ja astua sielussani
sellainen jättiläisaskel, jota ei mitattaisi sillä tapaa kuin äsken
oli puhe?"

Onnellisena siitä, että oli päässyt niin vähällä, ja varsinkin siitä,
että Jeannen viekkaus salli hänen aina päästä voitolle jokaisen
ajattelemattoman purkauksen jälkeen, tarttui kardinaali nopeasti
kreivittären käteen, puristi sitä ja sanoi:

"Teidän tähtenne alistun mahdottomaankin."

"Kiitos, monseigneur. Sellaisen uhrauksen tehnyt mies on minulle
hyvin arvokas ystävä. Mutta nyt, kun olette raskaaseen työhön
suostunut, lasken teidät siitä vapaaksi."

"Ei suinkaan; työpalkkansa on ansainnut vain se, joka myös on työn
suorittanut. Seuraan teitä, kreivitär, mutta dominopuvussa."

"Ajetaan Saint-Denisin kadulle, joka on lähellä oopperaa; siellä
menen naamioituna erääseen myymälään ja ostan teille dominon ja
naamion, jotka sitten panette vaunuissa päällenne."

"Tiedättekö, kreivitär, se on sukkela tuuma!"

"Oi, monseigneur, te olette minulle niin hyvä, että todellakin
joudun hämille... Mutta nyt johtuu mieleeni, ehkä teidän
korkea-arvoisuutenne voisi Rohanin hotellista löytää dominon, joka
olisi paremmin mieleenne kuin se, minkä minä ostan."

"Nyt te, kreivitär, olette sietämättömän häijy. Jos menen
naamiohuveihin, niin saatte olla varma eräästä asiasta..."

"Mistä, monseigneur?"

"Että minusta tuntuu olo siellä yhtä oudolta kuin teistä, jos
sattuisitte joskus syömään illallista kahden kesken muun miehen kuin
omanne kanssa."

Jeanne tunsi, ettei siihen ollut mitään vastattavaa; hän vain kiitti.

Talon pikku portille saapuivat vaunut, joissa ei ollut vaakunaa,
ottivat huostaansa karkulaisparin ja kiitivät täyttä ravia
bulevardille päin.




XXII

MUUTAMA SANA OOPPERASTA


Ooppera, tämä Pariisin huvitemppeli, oli palanut kesäkuussa vuonna
1781. Sen raunioihin oli hukkunut parikymmentä ihmistä, ja kun
tällainen onnettomuus sattui jo toisen kerran kahdeksantoista vuoden
kuluessa, oli oopperan siihenastista paikkaa, Palais-Royalea, pidetty
pariisilaisten huvituksille tuhoisana. Kuninkaallisella käskyllä
olikin ooppera siirretty toiseen kaupunginosaan, joka ei ollut niin
keskustassa.

Tämä suunnaton rykelmä puuta ja kangasta, pahvia ja maalauksia
herätti naapureissa aina pahoja ennakkoluuloja. Eheänä ja kunnossa
ooppera sytytti rahamiesten ja ylhäisön sydämet ja järkähdytti
arvonimiä ja omaisuuksia, mutta kun se itse syttyi, saattoi se
tuhota koko korttelin, ehkäpä koko kaupunginkin; se riippui vain
tuulenpuuskasta.

Uudeksi paikaksi valittiin Porte-Saint-Martin. Kuningas oli
huolissaan siitä, että hänen hyvä Pariisinsa joutui niin kauan
olemaan ilman oopperaa, ja kävi alakuloiseksi, kuten hänen tapansa
oli, jos viljantuonti viivästyi taikka leivänhinta nousi yli
seitsemän soun neljältä naulalta.

Sieti nähdä vanhaa ylimystöä ja nuorta virkamiehistöä, sotilaita
ja rahamaailmaa, kuinka tämä iltatyhjyys oli ne kaikki vienyt
kuin tolalta pois; sieti myös nähdä oopperan kuuluisuuksia,
hulluttelijasta ensi laulajattareen asti, harhailemassa ilman kattoa
päänsä päällä.

Lohdutukseksi kuninkaalle ja hieman myös kuningattarelle esitettiin
heidän majesteeteilleen muuan arkkitehti Lenoir, joka lupasi vallan
ihmeitä.

Tämä kelpo mies levitti nähtäviksi uusia piirustuksia, joissa
kiertokulku oli niin mainiosti suunniteltu, ettei tulipalonkaan
sattuessa kukaan tukehtuisi käytävissä. Hän ehdotti kahdeksan ovea
pakeneville, ja lisäksi oli ensi kerroksessa viisi suurta akkunaa
niin matalalla, että arimmatkin voisivat niistä loikata bulevardille,
pelkäämättä muuta kuin niukahdusta.

Sen kauniin salongin sijaan, jonka oli suunnitellut Moreau ja jossa
oli Durameauxin maalauksia, esitti Lenoir rakennusta, jonka kuuden
yhdeksättä jalan mittainen julkisivu olisi bulevardille päin; ja
siinä kahdeksan naisenmuotoista pilaria tukipylväiden varassa kolmen
sisäänkäytävän muodostamiseksi; kahdeksan pilaria nojasi kivijalkaan,
ja niiden päiden yläpuolella oli matalia korkokuvia; vielä oli
parveke kolmine akkunineen, nämä koristettuina alikaarilla.

Näyttämön aukeama oli 36 jalan suuruinen, katsomo 72 jalkaa
syvä ja 84 leveä seinästä toiseen. Lisäksi oli lämpiöitä, joita
koristettaisiin kuvastimilla, yksinkertaiseen, ylevään tyyliin.

Koko katsomon leveydeltä, orkesterin alle, suunnitteli Lenoir
kahdentoista jalan alalle tavattoman isoa vesisäiliötä ja kahta
pumppulaitosta, joiden miehistöksi otettaisiin kaksikymmentä miestä
Ranskan kaartista. Lopuksi, lupaustensa kukkuraksi, Lenoir pyysi
vain seitsemänkymmentäviisi päivää ja yhtä monta yötä, ei tuntiakaan
enempää tai vähempää, jättääkseen oopperan ihan valmiina yleisölle.

Tämä viimeinen ehto tuntui ilmeiseltä kerskaukselta ja alussa sille
naurettiin aika lailla, mutta kuningas laati laskelmat yhdessä herra
Lenoirin kanssa ja suostui kaikkeen.

Lenoir ryhtyi työhön ja piti sanansa. Salonki valmistui sovitussa
ajassa.

Mutta yleisö, joka ei koskaan tyydy tai rauhoitu, rupesi miettimään,
että uusi salonki oli rakennettu hirsistä ja että se vain tällä
keinoin saatiin kiireesti valmiiksi, mutta että kiireellisyys oli
myös syynä sen hataruuteen ja että uusi ooppera ei ollut kyllin
vankka. Tähän teatteriin, jota oli niin ikävöity ja uteliain silmin
katseltu, kun se kohosi hirsi hirreltä, tähän muistomerkkiin,
jonka kasvamista koko Pariisi oli iltaisin tullut silmäilemään, jo
ennakolta valiten siinä itselleen paikan, ei kukaan tahtonut tulla
sitten, kun se oli valmis. Rohkeimmat, hullut, tilasivat kyllä liput
ensi-iltaan, jolloin esitettäisiin _Adèle de Ponthieu_, Piccinin
säveltämä, mutta tekivät samalla testamenttinsa. Arkkitehti oli tästä
perin huolissaan ja turvautui kuninkaaseen, joka antoi hänelle hyvän
neuvon.

"Kaikki Ranskan pelkurit", sanoi kuningas, "ovat sitä väkeä, joka
jaksaa maksaa; he antaisivat teidän saada kymmenen tuhannen livren
vuositulot ja tukehduttaa itsensä tungoksessa, mutta eivät mene
siihen alle. Älkää siis heistä välittäkö, vaan kutsukaa rohkeita,
jotka eivät maksa. Kuningatar on minulle lahjoittanut dauphinin,
ja koko kaupunki riemuitsee. Kuuluttakaa, että poikani syntymän
juhlimiseksi ooppera avataan ilmaisella näytännöllä, ja ellei kaksi
ja puoli tuhatta yhteen ahdettua ihmistä, arviolta noin kolmen
tuhannen naulan paino, riitä koettelemaan rakenteen vahvuutta, niin
pyytäkää niitä vekkuleita hieman jyhkimään; kuten tiedätte, herra
Lenoir, lisääntyy paino viidenkertaiseksi pudotessaan neljän tuuman
korkeudesta. Nuo puolikolmatta tuhatta uskaliasta ihmistä merkitsevät
viidentoista tuhannen naulan painoa, jos annatte meidän tanssia;
pankaa siis näytännön jälkeen toimeen tanssiaiset."

"Kiitän neuvosta, sire", sanoi arkkitehti.

"Mutta ensin tuumikaa, se on aika paino."

"Sire, omasta työstäni olen varma ja menen itsekin tanssiaisiin."

"Ja minä", sanoi kuningas, "lupaan saapua toiseen näytäntöön."

Arkkitehti seurasi kuninkaan neuvoa. _Adèle de Ponthieu_ näyteltiin
kolmelle tuhannelle plebeijille, jotka taputtivat käsiään paremmin
kuin ylimykset.

Tämä alhaiso tahtoi mielellään tanssia näytännön jälkeen ja huvitella
oikein kyllikseen, ja niin sen paino kävi ihan kymmenkertaiseksi.
Mutta rakennus ei siitä tärähtänytkään.

Jos olisi tarvinnut onnettomuutta pelätä, olisi siihen ollut
enemmän syytä seuraavina iltoina, sillä ylhäiset pelkurit täyttivät
salongin ahdinkoon asti, juuri sen salin, jonne kolme vuotta sen
avaamisen jälkeen kardinaali de Rohan ja rouva de la Motte saapuivat
naamiohuveihin.

Tällainen johdanto piti antaa lukijoillemme, ja nyt palatkaamme
tapaamaan kertomuksemme henkilöitä.




XXIII

OOPPERANAAMIAISET


Naamiaiset olivat parhaassa vauhdissa, kun kardinaali de Rohan ja
rouva de la Motte pujahtivat sinne salavihkaa, ainakin kardinaali,
tuhansien erilaisten dominoiden ja naamioiden sekaan. Pian he
katosivat joukkoon, niinkuin pienet poreet, joita rannalta voi nähdä,
häipyvät suuriin ja kiitävät virran mukana näkymättömiin.

Kaksi dominoa, jotka kokivat pysyä yhdessä mikäli oli mahdollista
tässä sekamelskassa, teki yhteisin voimin vastarintaa, jotteivät
joutuisi virran valtaan, mutta huomatessaan yrityksensä turhaksi
he päättivät hakea suojaa kuningattaren aition alta, missä tungos
ei ollut niin ankara ja seinä lisäksi antoi tukea. Toinen näistä
dominoista oli musta, toinen valkea; edellinen pitkä, jälkimäinen
keskikokoinen. Toinen oli mies, toinen nainen; edellinen viuhtoi
käsivarsillaan, jälkimäinen käänteli päätään.

Nämä dominot näkyivät vilkkaasti keskustelevan. Kuunnelkaamme.

"Sittenkin sinä, Oliva, vartoot jotakuta", toisti pitempi. "Kaulasi
ei enää ole mikään kaula, vaan tuuliviirin sarana, ja pääsi kieppuu
jokaista uutta ihmistä kohti."

"Entä sitten?"

"Mitä? Entäkö sitten?"

"Niin, mitä kummaa siinä on, että käännän päätäni? Sitähän varten
olen tänne tullutkin!"

"Mutta jos käännät toisilta pään pyörälle..."

"Kuuleppa, mitä varten oopperassa käydään?"

"Syitä on tuhansia."

"Niin kyllä, miehillä, mutta naisilla on vain yksi ainoa."

"Mikä?"

"Juuri se, jonka mainitsit: kääntää niin monta päätä pyörälle kuin
suinkin. Itse olet tuonut minut oopperanaamiaisiin, nyt olen täällä,
alistu kohtaloosi."

"Neiti Oliva!"

"Älä rupea hoilaamaan. Tiedät kyllä, ettei se minua pelota, ja
varsinkin saat karttaa lausumasta nimeäni. Naamiohuveissa on kaikkein
sopimattominta kutsua henkilöä nimeltä."

Musta domino teki vihaisen liikkeen, joka kuitenkin hyvin jyrkästi
keskeytyi, kun paikalle saapui sininen domino, jokseenkin kookas ja
turpea, ryhdiltään uljas.

"Kas niin, monsieur", sanoi tulija, "antakaa rouvan huvitella
mielensä mukaan. Hitto vie, ei meillä joka päivä ole puolipaasto eikä
edes joka puolipaastona olla oopperanaamiaisissa."

"Älkää sekaantuko siihen, mikä ei teitä koske", vastasi musta domino
töykeästi.

"Voisitte kerta kaikkiaan muistaa", sanoi sininen domino, "ettei
haittaa olla hieman kohtelias."

"Kun en teitä tunne", väitti musta domino, "niin mitä hittoa varten
teitä kursailisin?"

"Ette tunne, olkoon niin; mutta..."

"Mutta mitä?"

"Mutta minä tunnen teidät, herra Beausire."

Musta domino, niin kerkeä mainitsemaan toisten nimiä, vavahti
kuullessaan omansa, mikäli saattoi päättää silkkisen huppukauluksen
aaltoilemisesta.

"Älkää pelätkö, herra Beausire", jatkoi naamio, "minä en ole se,
miksi minua luulette."

"Menkää hornaan! Miksi muka luulen! Ettekö te nimien arvaaja siihen
tyydy, vaan pyritte toisten ajatuksiakin arvaamaan?"

"Miksi en?"

"No, koettakaa arvata, mitä ajattelen. En ole ikinä nähnyt taikuria,
niin että olisi hauska kerrankin tavata joku sitä lajia."

"Mitä minulta vaaditte, se on niin helppoa, etten sillä ansaitse sitä
arvoa, jonka näytte myöntävän kovin vähästä."

"Antakaas kuulla."

"Ei, keksikää jotakin vaikeampaa."

"Se riittää. Arvatkaa."

"Jos todella tahdotte, niin..."

"Sitä juuri tahdon."

"No niin. Luulitte minua herra de Crosnen asiamieheksi."

"Herra de Crosnen?"

"Niin, ettehän tunne kuin yhden sennimisen, hitto vie,
poliisiministerin."

"Monsieur."

"Hiljaa, hyvä herra; näyttää melkein siltä, että haette miekkaa
sivultanne."

"Sitä juuri hain."

"Lempo soikoon, siinä on sotaisa luonne! Mutta tyyntykää, miekan
jätitte kotiin, ja siinä teitte vallan oikein. Puhutaan nyt muusta.
Tahdotteko olla niin hyvä, että sallitte minun tarjota käsivarteni
rouvalle?"

"Minun naiselleni?"

"Niin, tälle rouvalle. Ellen erehdy, on se tavallista naamiohuveissa,
taikka sitten olen täällä ihan muukalainen."

"Kaiketi se käy laatuun, jos naisen kavaljeeri suostuu."

"Joskus riittää sekin, että nainen suostuu."

"Haluatteko kauankin pitää häntä seurassanne?"

"Voi, hyvä herra Beausire, nyt olette liian utelias; ehkä vain
kymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntia taikka kerrassaan koko yön."

"Tämä on suoraa pilkantekoa."

"Suostutteko vai ette? Annatteko rouvan minun huostaani..."

"En."

"No, no, älkää nyt olko olevinanne häijy!"

"Mikä estäisi?"

"Se, ettei tarvitsisi ottaa yhtä naamiota lisää, kun teillä jo on
naamio."

"Mitä ihmettä tarkoitatte?"

"Nyt te olette suuttuvinanne, vaikka äsken olitte niin leppyisä."

"Missä?"

"Dauphine-kadulla."

"Dauphine-kadulla!" huudahti Beausire hämmentyneenä.

Oliva alkoi hohottaa.

"Vaiti sinä, nainen!" ärjäisi musta domino hammasta purren. Sitten
hän kääntyi siniseen dominoon päin.

"Minä en ymmärrä vähääkään, mitä puhutte, monsieur. Härnäilkää vain,
mutta rehellisesti, jos osaatte."

"Minusta tuntuu, ettei mikään ole niin rehellistä kuin puhua totta,
vai mitä arvelee neiti Oliva?"

"Tunnetteko te minutkin?" ihmetteli tämä.

"Mainitsihan herra Beausire äsken nimenne."

"Niin, tehän sanoitte puhuvanne totta", sanoi Beausire palaten
keskustelun aiheeseen. "Mikä se totuus on?"

"Se on se, että juuri kun olitte tappaa tämän naisparan, kuten
mielenne teki tunti sitten, esti teidät siitä parinkymmenen
louisdorin helinä."

"Jo riittää, monsieur."

"Sama se; suokaa siis minulle naisenne käsivarsi, koska teille jo
riittää."

"Ohho", mutisi Beausire, "kyllä huomaan, että te molemmat..."

"Että minä ja rouva..."

"Että te vedätte yhtä köyttä."

"Vakuutan, ettei niin ole asian laita."

"Kuinka voi semmoista väittää?" huudahti Oliva.

"Ja muuten...", lisäsi sininen domino.

"Mitä muuten?"

"Jos olisimmekin yksissä tuumin, niin olisi siitä teille vain etua."

"Kuinka niin? Minulle etua!"

"Ihan varmaan."

"Sen, joka väittää, täytyy myös todistaa", huomautti Beausire
uhmaavasti.

"Mielelläni."

"Olenpa todella utelias..."

"Minun on siis näytettävä toteen, että läsnäolonne täällä on
itsellenne yhtä vahingollinen kuin poissaolonne olisi hyödyllinen."

"Hyödyllinen minulle?"

"Juuri itsellenne."

"Millä tapaa, jos saan kysyä?"

"Onhan arvoisa herra erään akatemian jäsen, vai mitä?"

"Minäkö?"

"Älkää julmistuko, ei tässä ole puheena Ranskan akatemia."

"Akatemia... akatemia..." mutisi Olivan kavaljeeri.

"Niin, Pot-de-Fer-kadulla, maakerroksessa, eikö juuri niin, herra
Beausire?"

"Hiljaa!"

"Joutavia!"

"Hiljaa, sanon minä. Kylläpä te olette harmillinen!"

"Ei ole syytä sanoa!"

"Miksi ei?"

"Siksi, että te ette itsekään sitä usko, Mutta palatkaamme siihen
akatemia-asiaan."

"Mitä oikein tarkoitatte?"

Sininen domino veti esille kellonsa, joka oli jalokivillä koristettu
ja johon Beausiren silmäterät kiintyivät kuin kaksi liekehtivää
mykiötä.

"No, sanokaa nyt!" hätäili jälkimäinen.

"Neljännestunnin päästä, herra Beausire, teidän akatemiassanne
Pot-de-Fer-kadun varrella aletaan neuvotella pikku suunnitelmasta,
jonka mukaan tulee kahden miljoonan voitto kahdelletoista
varsinaiselle osakkeelle, ja niihinhän tekin kuulutte, herra
Beausire."

"Ja kaiketi tekin, ellette..."

"Sanokaa vain!"

"Ellette ole poliisiurkkija."

"Olin tosiaankin luullut teitä, herra Beausire, järkeväksi mieheksi,
mutta nyt huomaan ikäväkseni, että olettekin vain pölkkypää. Jos
kuuluisin poliisiin, olisin kai jo parikymmentä kertaa voinut teidät
siepata kiinni kolttosista, jotka ovat vähemmän kunniakkaita kuin tuo
kahden miljoonan yritys, jota ruvetaan akatemiassa pohtimaan jonkun
minuutin kuluttua."

Beausire mietti hetkisen.

"Hitto minut periköön, mutta oikeassa te olette!" sanoi hän. Mutta
sitten hän muutti mieltään ja sanoi:

"Ahaa, monsieur, te kai lähettäisitte minut Pot-de-Fer-kadulle."

"Juuri sinne teidät lähetän."

"Hyvin ymmärrän, miksi."

"No sanokaa."

"Toimittaaksenne minut siellä kiikkiin. Mutta niin pöhkö en ole."

"Taas olitte tyhmä!"

"Monsieur!"

"Niinkuin sanoin. Sillä jos pystyn toimittamaan, mitä luulette,
jos minulla on vielä suurempi kyky arvata, mitä akatemiassanne on
tekeillä, miksi minun tarvitsisi tulla teiltä pyytämään, että saisin
seurustella naisenne kanssa? Voisinhan vangituttaa teidät heti, ja
niin olisimme teistä erossa, tämä rouva ja minä; mutta minulla on
semmoinen periaate, että hiljaa hyvää tulee."

"Kuulkaapa!" huudahti äkkiä Beausire, hellittäen Olivan käden,
"te juuri istuitte tämän naisen sohvalla pari tuntia sitten. No,
vastatkaa!"

"Oikeastaan se onkin yhdentekevää", selitti nyt Beausire. "Teidän
perusteenne ovat pätevät, enkä muusta välitä. Sanoin: pätevät, mutta
piti sanoa: erinomaiset. Tarjotkaa siis käsivartenne tälle naiselle,
mutta jos houkutatte kelpo miehen satimeen, niin punastukaa!"

Sininen domino alkoi nauraa kuullessaan Beausiren niin keveästi
antavan itselleen kelpo miehen arvon, taputti häntä olalle ja sanoi:

"Nukkukaa rauhassa; lähettäessäni teidät sinne lahjoitan teille
ainakin sata tuhatta livreä, sillä jollette menisi akatemiaan
tänä iltana, jäisitte te, yhtiökumppanienne tavan mukaan, jaon
ulkopuolelle, kun sitä vastoin, jos menette..."

"Hyvä, hyvä, mennään, kävi miten kävi", mutisi Beausire.

Ja hän kumarsi pyörähtäen ja katosi. Sininen domino tarttui nyt
Olivan käsivarteen.

"Nyt on meidän vuoromme", sanoi tämä. "Annoin teidän härnätä Beausire
parkaa mielenne mukaan, mutta sanon jo ennakolta, että minua on
vaikeampi nolata, minä kun jo tunnen teidät. Jos siis tahdotte, että
jatketaan, niin keksikää jotakin hauskaa, muuten..."

"En tiedä mitään hauskempaa kuin teidän oma historianne, hyvä neiti
Nicole", vastasi sininen domino, hiljaa puristaen seuralaisensa
pyöreätä käsivartta.

Olivalta oli päässyt tukahtunut huudahdus, kuullessaan tuon nimen,
jonka naamio oli kuiskannut hänen korvaansa, mutta hän tointui pian,
kuten ainakin henkilö, jota ei voi yllätyksellä vallata.

"Hyväinen aika, mitä te sillä nimellä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Nicole... pitäisikö sen olla minun nimeni? Jos sitä tarkoitatte,
niin teette haaksirikon jo sataman suulla, ihan ensi karia vasten. Ei
minun nimeni ole Nicole."

"Ei nykyään, sen kyllä tiedän. Nyt on nimenne Oliva, sillä Nicole
tuntui liian maalaiselta. Teissä on kaksi naista: Oliva ja Nicole.
Hetken päästä puhukaamme Olivasta, mutta aluksi Nicolesta. Onko se
aika unohtunut, jolloin piditte sitä nimeä? En ainakaan uskoisi.
Voi, rakas lapsi, se nimi, jota on pitänyt nuorena tyttönä, säilyy
ainiaan, vaikkei päälläpäin, niin ainakin sydämen syvyydessä, mikä
muu nimi tahansa on sitten täytynyt ottaa, jotta ihmiset unohtaisivat
ensimmäisen. Onneton Oliva! Onnellinen Nicole!"

Tällä hetkellä ryntäsi joukko naamioituja kuin hyökyaalto yhteen
kietoutunutta paria vastaan, ja Nicolen eli Olivan täytyi melkein
tahtomattaan painautua vieläkin likemmäksi saattajaansa.

"Katsokaapa", sanoi tämä, "tuota monikirjavaa laumaa, noita ryhmiä,
jotka tungeksivat saadakseen huppukauluksensa suojassa kuiskailla
ja ahmia kiemailua ja lemmenpurkauksia; kuinka ne kasaantuvat ja
hajoavat, toiset nauraen, toiset sättien. Kaikilla noilla ihmisillä
on kenties yhtä monta nimeä kuin teillä, ja moni heistä hämmästyisi,
jos kutsuisin heitä nimeltä, jonka luulevat jo unohtuneen."

"Te sanoitte: onneton Oliva!"

"Niin."

"Ette siis usko, että olen onnellinen?"

"Merkillistä olisi, jos voisitte olla onnellinen sellaisen miehen
kuin Beausiren kanssa."

Oliva huokaisi.

"Enkä olekaan", sanoi hän.

"Kuitenkin pidätte hänestä!"

"En juuri liiaksi."

"No jollette rakasta, niin jättäkää hänet."

"En."

"Miksi ette?"

"Siksi, että jos jättäisin hänet, niin alkaisin heti ikävöidä."

"Tulisiko häntä ikävä?"

"Tulisi, sitä pelkään."

"Mutta kuinka te kaipaisitte juoppoa, peluria, miestä, joka lyö
teitä, hirtehistä, joka kerran vielä teilataan Grève-torilla?"

"Kenties ette ymmärrä, mitä nyt sanon."

"Sanokaa kuitenkin."

"Minä kaipaisin sitä melua, jossa hänen vuokseen elän."

"Se minun olisi pitänyt aavistaa. Sitä se merkitsee, että on
nuoruutensa viettänyt hiljaisten ihmisten seurassa."

"Tunnetteko siis nuoruuteni?"

"Täydellisesti."

"Johan nyt, hyvä herra!" sanoi Oliva nauraen ja pudisti päätään
uhmaavasti.

"Te siis epäilette?"

"En vain epäile, vaan olen varma."

"Puhutaan siis pikkuisen nuoruudestanne, neiti Nicole."

"Vaikka vain, mutta sanon jo edeltäpäin, etten aio vastata."

"Ei tarvitakaan."

"Minä siis kuuntelen."

"En tahdo mennä niin kauas taaksepäin kuin lapsuuteenne, siihen
ikään, jota tavallisesti ei oteta lukuun, vaan aloittakaamme siitä
ajasta, jolloin ehditte naimaikään, jolloin havaitsitte, että Jumala
oli pannut teihin sydämen, jotta rakastaisitte."

"Rakastaisin ketä?"

"Rakastaisitte Gilbertiä."

Tämä sana, tämä nimi pani välistyksen kiitämään nuoren naisen
kaikissa suonissa, ja sininen domino tunsi hänen vapisevan.

"Oi Jumala, kuinka te tiedätte?" voihki hän.

Mutta hän hillitsi itsensä äkkiä ja lennätti naamion lävitse,
kuvaamattomassa mielenliikutuksessa, silmäyksen seuralaiseensa, joka
pysyi mykkänä. Oliva eli oikeammin Nicole huokasi syvään.

"Ah, monsieur", sanoi hän, enää yrittämättä kamppailla vastaan, "te
lausuitte nimen, joka herättää minussa monta muistoa. Tunnetteko
tämän Gilbertin?"

"Kyllä, koska puhun teille hänestä."

"Ah!"

"Pulska poika, sen sanon! Te rakastitte häntä?"

"Hän oli kaunis... ei... en minä sitä tarkoita... mutta hän oli
minusta kaunis. Hän oli hyvin älykäs ja syntyperältään minun
vertaiseni... Mutta ei, sitä ei minun ainakaan sovi sanoa.
Vertaiseni... ei ikinä. Niin kauan kuin Gilbert tahtoo, ei yksikään
nainen ole hänen vertaisensa."

"Eikö edes...?"

"Eikö edes kuka?"

"Neiti de Ta..."

"Kyllä huomaan, ketä tarkoitatte!" keskeytti Nicole. "Teillä
näkyy olevan kaikki tiedossa. Niin, niin, hänen rakkautensa pyrki
korkeammalle kuin Nicole parkaan."

"Minä en siitä hiiskukaan, kuten näette."

"Teillä on tiedossa kauheita salaisuuksia, monsieur", sanoi Oliva
hykähtäen, "ja nyt..."

Tällöin hän tuijotti tuntemattomaan, kuin olisi tahtonut naamion
lävitse lukea toisen ajatuksia.

"Ja nyt tahtoisin tietää, minne hän on joutunut?"

"Mutta sen kai te tiedätte paremmin kuin kukaan muu."

"Hyvä Jumala, minkätähden?"

"Sentähden, että jos hän seurasi teitä Taverneystä Pariisiin,
seurasitte te häntä Pariisista Trianoniin."

"Totta kyllä, mutta siitä on jo kymmenen vuotta, eikä nyt ole siitä
ajasta puhe. Minä puhun niistä kymmenestä vuodesta, jotka ovat
kuluneet sen jälkeen, kun karkasin ja hän hävisi. Kymmenessä vuodessa
voi tapahtua niin paljon!"

Sininen domino pysyi yhä vaiti.

"Pyydän teiltä", sanoi Nicole melkein rukoilevalla äänellä, "sanokaa
minulle, minne Gilbert on joutunut? Te olette vaiti ja käännätte
päänne pois. Kenties tämä muisto vaivaa teitä."

Sininen domino ei oikeastaan ollut kääntänyt päätään poispäin, vaan
laskenut sen, ikäänkuin muistot olisivat sitä painaneet.

"Kun Gilbert rakasti neiti de Taverneytä..." sanoi Oliva.

"Nimet hiljempaa", sanoi sininen domino. "Ettekö ole huomannut, etten
minäkään niitä lausu?"

"Kun hän oli niin rakastunut", jatkoi Oliva huoaten, "että Trianonin
joka puukin tiesi hänen rakkautensa..."

"Silloin kai te ette enää häntä rakastanut?"

"Minäkö? Päinvastoin, enemmän kuin koskaan, ja juuri se rakkaus minut
vei turmioon. Minä olen kaunis, ylpeä, ja jos tahdon, myös paatunut.
Ennemmin laskisin pääni mestauspölkylle kuin antaisin perään."

"Teillä on sydäntä, Nicole."

"Niin, minulla oli... siihen aikaan", sanoi tämä raskaasti.

"Tämä keskustelu lienee teistä surullista?"

"Ei, päinvastoin, minusta tuntuu hyvältä palata nuoruuteeni. Elämän
laita on kuin virtojen, sameimmallakin virralla on puhdas alkulähde.
Jatkakaa välittämättä siitä, että rinnastani joskus pääsee huokaus."

"Niin", sanoi sininen domino hieman huojuen, mikä viittasi naamion
alla hymyiltävän, "teistä, Gilbertistä ja vielä eräästä kolmannesta
tiedän kaikki, mitä itsekin voitte tietää, lapsi parka."

"No sanokaa sitten", pyysi Oliva, "miksi Gilbert pakeni Trianonista,
ja jos sen voitte sanoa..."

"Niin uskoisitte minua? Hyvä on, mutta minäpä en sano, ja silloin
uskotte vieläkin varmemmin."

"Kuinka niin?"

"Kysyessänne, miksi Gilbert lähti Trianonista, ette tahdo vastaukseni
avulla uutta varmuutta siitä, mitä ennestään tiedätte, vaan tahdotte
tietoa eräästä asiasta, jota ette tunne."

"Se on totta."

Äkkiä Oliva vavahti ilmeisemmin kuin ennen ja sanoi tarttuen
seuralaisensa käsiin tuskaisella puristuksella:

"Voi Jumalani, Jumalani!"

"Mikä nyt tuli?"

Oliva näkyi rauhoittuvan ja karkoittavan sen ajatuksen, joka oli
häntä säikähdyttänyt.

"Ei mitään."

"Kyllä se oli jotakin. Aioittehan kysyä."

"Niin, sanokaa suoraan, kuinka nyt on Gilbertin laita?"

"Ettekö ole kuullut kerrottavan, että hän on kuollut?"

"Kyllä, mutta..."

"No niin, hän on kuollut."

"Kuollut?" toisti Nicole epäilevästi.

Sitten hänessä kävi äkillinen täristys, kuten äsken, ja hän lisäsi:

"Olkaa armelias, monsieur, ja tehkää mielikseni!"

"Kuinka usein tahansa, hyvä Nicole."

"Pari tuntia sitten näin teidät kotonani, sillä tehän siellä olitte?"

"Tietysti."

"Silloin ette koettanut itseänne salata."

"En vähääkään; päinvastoin pyrin olemaan niin näkyvissä kuin suinkin."

"Ja minä kun olin niin hupsu, niin hupsu! Niin kauan sain teitä
katsella ja olin niin hupsu ja tyhmä, pelkkä nainen, kuten Gilbertin
oli tapa sanoa."

"Lakatkaa jo intoilemasta, ei sillä mihinkään pääse."

"Ei, mutta tahdon itseäni rangaista siitä, että katselin teitä niin
kauan enkä kuitenkaan nähnyt."

"Tuota en ymmärrä."

"Tiedättekö, mitä teiltä pyydän?"

"En, mutta voittehan sanoa."

"Ottakaa naamio kasvoiltanne."

"Täällä? Mahdotonta."

"Ei teillä se ole esteenä, että pelkäisitte muiden kuin minun näkevän
kasvonne, sillä tuolla pylvään takana, parven alla, puolipimeässä ei
teitä kukaan näkisi."

"No mikä sitten olisi esteenä?"

"Te pelkäätte, että tunnen teidät."

"Minutko?"

"Ja että rupean huutamaan: se on hän, se on Gilbert!"

"Oikeaan te osasitte, kun sanoitte: niin hupsu, niin hupsu!"

"Ottakaa pois naamionne!"

"Sama se, mutta yhdellä ehdolla..."

"Siihen suostun ennakolta."

"Että jos vuorostani haluan, että te näytätte kasvonne..."

"Niin riisun naamioni. Muuten saatte sen kiskaista irti."

Sininen domino ei pakottanut kauemmin pyytämään. Hän siirtyi
puolihämärään paikkaan, jonka nuori nainen oli hänelle näyttänyt, ja
otti siellä kasvoiltaan naamion, asettuen vastapäätä Olivaa, joka
tuijotti häneen minuutin ajan.

"Voi, voi, ei", sanoi Oliva polkien jalkaa ja puristaen kätensä
nyrkkiin, "ette ole Gilbert!"

"Kuka siis olen?"

"Mitä minä siitä, kun ette ole hän!"

"Entä jos olisin ollut Gilbert?" kysyi tuntematon kiinnittäen taas
naamion.

"Jos olisitte ollut Gilbert!" toisti nuori nainen intohimoisesti.

"Niin, mitä sitten?"

"Ja jos hän olisi minulle sanonut: Nicole, Nicole, muistuuko mieleeni
Taverney-Maison-Rouge? Voi, silloin..."

"Silloin?"

"Ei enää olisi mitään Beausirea."

"Mutta sanoinhan, rakas lapsi, että Gilbert on kuollut."

"Kenties niin onkin parempi", huokasi Oliva. "Varmaankin, sillä hän
ei olisi teitä rakastanut, vaikka olettekin kaunis."

"Tarkoitatteko, että Gilbert halveksi minua?"

"En, pikemmin hän pelkäsi."

"Mahdollisesti. Minussa oli jotakin samanlaista kuin hänessä, ja hän
tunsi itsensä niin hyvin, että rupesi minua pelkäämään."

"Niinkuin sanoitte, on siis parempi, että hän on kuollut."

"Miksi toistatte minun sanojani? Teidän suussanne ne koskevat minuun
kipeästi. Miksi on parempi, että hän on kuollut?"

"Siksi, että teillä nyt, rakas Oliva -- huomatkaa, nyt saa Nicole
jäädä -- että teillä nyt on onnellisen, rikkaan, loistavan
tulevaisuuden toiveet!"

"Niinkö luulette?"

"Niin, jos lujasti päätätte tehdä kaiken voitavanne sitä päämäärää
varten, jonka teille lupaan."

"Olkaa rauhassa."

"Mutta silloin ei saakaan huokailla, niinkuin äsken teitte."

"Hyvä on. Huokaukseni koskivat Gilbertiä ja kun ei ole kahta
Gilbertiä ja Gilbert on kuollut, niin en enää huokaile."

"Gilbert oli nuori, nuoruudenvikoineen ja -ansioineen; nyt sen
sijaan..."

"Gilbert ei nyt ole vanhempi kuin kymmenen vuotta sitten."

"Ei ole, tietystikään, koska hän on kuollut."

"Niin, kuollut, kuten sanotte; Gilbertit eivät vanhene, he kuolevat."

"Oi teitä, nuoruus, rohkeus, kauneus!" huudahti tuntematon. "Te
ikuiset aiheet rakkauteen, sankaruuteen ja ihailuun! Teidät hukannut
hukkaa itse elämän. Nuoruus on paratiisi, taivas kaikki. Mitä Jumala
meille sitten antaa, se on vain surkeata korvausta nuoruudesta. Mitä
enemmän hän nuoruuden mentyä ihmisille suo, sitä runsaammin hän on
luullut täytyvänsä heidän vahinkoaan korvata. Mutta, suuri Jumala,
mikään ei korvaa niitä aarteita, joita nuoruus tuhlaten jakeli!"

"Gilbert olisi ajatellut, mitä niin kauniisti lausuitte"; sanoi
Oliva, "mutta annetaan sen asian jo olla."

"Niin, puhukaamme nyt teistä."

"Puhutaan, mistä vain tahdotte."

"Sanokaa, miksi te karkasitte Beausiren kanssa?"

"Tahdoin päästä pois Trianonista, ja täytyihän minulla olla joku
toveri. Minun oli enää mahdotonta jäädä Gilbertin hätävaraksi,
sellaiseksi, jota hän halveksi."

"Kymmenen vuotta uskollisuutta ylpeyden vuoksi", sanoi sininen
domino, "voi, kuinka kalliiksi se turhamaisuus on teille käynyt."

Oliva alkoi nauraa.

"Tiedän varsin hyvin, mitä nauratte", jatkoi tuntematon vakavasti.
"Te nauratte sitä, että asioita hyvin tunteva mies väittää teidän
pysyneen uskollisena kymmenen vuotta, vaikkette suinkaan luule
joutuneenne syypääksi niin naurettavaan ilmiöön. Jos olisi puhe
vain ruumiillisesta uskollisuudesta, niin täytynee minun tietää,
mitä siitä on arveltava. Niin, tiedänhän, että olette asustanut
Beausiren kanssa Portugalissa pari vuotta, että lähditte sieltä,
ilman Beausirea, Intiaan erään fregattikapteenin mukana, joka
piilotti teitä kajuutassaan ja unohti teidät maihin Chandernagorissa,
juuri silloin kun piti palata Eurooppaan. Tiedän senkin, että saitte
tuhlata kaksi miljoonaa rupieta ollessanne erään nabobin luona,
joka teidät sulki kolminkertaisen ristikon taakse. Tiedän samoin,
että pääsitte sieltäkin hypäten ristikoiden ylitse orjan olkapäiden
auttamana. Tiedän vihdoin, että olitte rikas, sillä teillä oli kaksi
rannerengasta oikeista helmistä, kaksi timanttia ja kolme suurta
rubiinia, kun palasitte Ranskaan, Brestiin, ja siellä kova onnenne
toimitti teidät kohta satamassa tapaamaan Beausiren, joka oli pyörtyä
tuntiessaan teidät, te kun palasitte niin pronssinvärisenä ja
laihtuneena, maanpakolaisrukka!"

"Oi, Jumalani, kuka te olette, kun kaikki tiedätte?" tuskaili Nicole.

"Tiedän myös, että Beausire vei teidät mukaansa, sai teidät
uskomaan, että hän rakasti teitä, myi kalleutenne ja syöksi teidät
kurjuuteen... Tiedän, että rakastatte häntä, ainakin niin sanotte, ja
että kun rakkaus on kaiken hyvän lähde, niin teidän pitäisi oleman
kaikkein onnellisin nainen."

Oliva laski päänsä, nojasi otsaa käteensä, ja tämän sormien lomitse
nähtiin kahden kyyneleen vierivän juoksevina helminä, arvokkaampina
kenties kuin mitä rannerenkaissa oli ollut, vaikkei niitä,
valitettavasti, kukaan olisi Beausirelta ostanut.

"Ja tämän niin ylpeän ja onnellisen naisen", sanoi hän, "olette täksi
illaksi ostanut viidelläkymmenellä louisdorilla."

"Se on liian vähän, madame, sen kyllä tiedän", sanoi tuntematon niin
erinomaisen viehättävästi ja kohteliaasti kuin maailmanmiehen tapana
aina on, vaikkapa puhuisi alhaisimmalle ilotytölle.

"Ei, ei, siinä on päinvastoin liikaa, monsieur; ja minua on
erityisesti kummastuttanut, että minun kaltaiseni nainen vielä on
viidenkymmenen louisdorin arvoinen."

"Teidän arvonne on paljon suurempi, ja sen aion näyttää teille
toteen. Älkää vastatko mitään, sillä te ette minua nyt ymmärrä;
sitäpaitsi..." lisäsi tuntematon ja kurotti itseään hiukan sivulle
päin.

"Sitäpaitsi?"

"Niin, sitäpaitsi minun täytyy nyt kiinnittää huomioni aivan
toisaalle."

"Ehkä minun siis pitää olla vaiti?"

"Ei, päinvastoin, puhukaa te vain."

"Mistä?"

"Mistä ikinä tahdotte. Puhukaa vaikka kuinka joutavista asioista, ei
sillä väliä ole, kunhan vain näyttää siltä, että seurustelemme."

"Tehkää niin, mutta merkillinen mies te olette."

"Antakaa minulle käsivartenne ja kävelkäämme."

Ja he sekaantuivat muiden joukkoon. Oliva piti selkäänsä
keikailevasti kenossa ja liikutteli päätään, joka huppukauluksenkin
alta näytti sirolta, ja kaulaansa, jonka notkeutta ei dominokaan
salannut, niin viehättävästi, että jokainen asiantuntija katseli
sitä kateellisesti, sillä oopperanaamiaisissa tänä kevytmielisten
urotöiden aikakautena ohikulkija tähysteli naisen käyntiä yhtä
uteliaasti kuin nykyään jotkut raviurheilun ystävät seuraavat kauniin
hevosen juoksua.

Muutaman minuutin kuluttua Oliva uskalsi tehdä kysymyksen.

"Hiljaa", sanoi tuntematon, "tai pikemmin puhukaa niin paljon
kuin tahdotte, mutta älkää pakottako minua vastaamaan. Koettakaa
vain teeskennellä ääntänne, pitäkää päätänne pystyssä ja kaapikaa
kaulaanne viuhkalla."

Oliva totteli. Tällä hetkellä he sivuuttivat erään ryhmän, joka
tuoksusi hajuaineista ja jonka keskellä sirovartaloinen, ryhdiltään
notkea ja uljas mies puhui kolmelle kumppanille, ja nämä näkyivät
häntä kuuntelevan hyvin kunnioittavasti.

"Kuka tuo nuori mies on?" kysyi Oliva. "Voi kuinka ihana helmen
värinen domino!"

"Se on Artoisin kreivi", vastasi hänen saattajansa, "mutta Herran
tähden, olkaa vaiti!"

Juuri silloin, kun Oliva hämmästyneenä ylhäisestä nimestä, jonka oli
siniseltä dominolta kuullut, väistyi syrjemmälle paremmin nähdäkseen
ja noudattaen saamaansa kehoitusta seisoi hyvin suorana, irtautui
eräästä meluavasta ja lörpöttävästä parvesta kaksi muuta dominoa
siirtyen likelle käytävää, semmoiseen paikkaan, missä ei ollut
penkkejä. Täällä oli jonkinlainen turvapaikka, jonne vähä väliä
poikkesi sellaisia ryhmiä, jotka oli tungettu keskustasta kehää kohti.

"Nojatkaa selkäänne tätä pilaria vasten, kreivitär", kuiskasi ääni,
johon sinisen dominon huomio kiintyi.

Ja melkein samassa raivasi itselleen joukon läpi tien muuan
oranssinvärinen kookas domino, jonka rohkeat liikkeet ennemmin olivat
toimeliaan asiamiehen kuin kohteliaan hovimiehen merkkinä, ja tuli
sanomaan siniselle dominolle:

"Se on hän."

"Hyvä", vastasi tämä ja viittasi keltaista dominoa poistumaan.

"Kuulkaapa ystäväiseni", kuiskasi hän sitten Olivalle, "nyt saamme
pikkuisen huvitella."

"Sitähän minäkin, sillä te olette surettanut minua jo kahdesti,
ensin riistämällä minulta Beausiren, joka aina saa minut nauramaan,
ja sitten puhumalla Gilbertistä, joka on niin monasti saanut minut
itkemään."

"No minä korvaan teille sekä Gilbertin että Beausiren", sanoi sininen
domino vakavasti.

"Ah!" huokasi Oliva.

"Rakkautta en teiltä pyydä, huomatkaa se; pyydän vain tyytymään
elämään sellaisena kuin voin teille toimittaa, se on: tahdon täyttää
kaikki oikkunne, kunhan silloin tällöin alistutte minun oikkuuni. Ja
juuri nyt on sellainen hetki."

"Selittäkää!"

"Tuo musta domino, jonka tuolla näette, on eräs saksalainen ystäväni."

"Ahaa!"

"Kavala mies, joka kieltäytyi tulemasta naamiaisiin sillä
verukkeella, että pää oli kipeä."

"Ja jolle te puolestanne ette luvannut myöskään mennä."

"Aivan niin."

"Hänellä on nainen mukana?"

"Näkyy olevan."

"Kuka se on?"

"En tunne. Mennään likemmäksi. Nyt teeskentelemme, että te olette
saksalainen; ette siis saa puhua ranskaa, koska heti kuultaisiin,
että olette aito pariisitar."

"Kyllä ymmärrän. Ja te alatte härnätä tuota miestä?"

"Siitä voitte olla varma. Aluksi te saatte häntä osoittaa minulle
viuhkallanne."

"Näinkö?"

"Juuri niin, ja sitten kuiskatkaa korvaani."

Oliva totteli niin oppivaisesti ja älykkäästi, että hänen
seuralaisensa ihastui.

Musta domino, johon heidän huomionsa oli kohdistunut, seisoi selkä
saliin päin ja keskusteli naisensa kanssa. Tämä, jonka silmät
välähtelivät naamion takaa, huomasi Olivan liikkeen.

"Kuulkaa, monseigneur", sanoi hän hiljaa, "tuolla kaksi naamiota
pitää meitä silmällä."

"Ei hätää mitään, kreivitär; mahdotonta, että kukaan meitä tuntisi.
Koska nyt olemme kadotuksen tiellä, niin suokaa minun toistaa teille,
ettei kellään ole viehättävämpää vartaloa kuin teillä eikä niin
polttavaa katsetta, suokaa minun sanoa..."

"Kaikki, mitä on tapa sanoa naamioituna."

"Ei, kreivitär; kaikki, mitä on tapa sanoa..."

"Älkää jatkako, menisitte kadotukseen... ja lisäksi on se suurempi
vaara, että nuo kaksi urkkijaa kuulevat."

"Kaksi urkkijaa!" kummeksi kardinaali.

"Niin, nyt ne tekevät päätöksensä ja tulevat tännepäin."

"Muuttakaa hyvin ääntänne, kreivitär, jos pakotetaan puhumaan."

"Ja te omaanne, monseigneur."

Oliva ja hänen sininen dominonsa lähestyvät todellakin. Jälkimäinen
kääntyi kardinaalin puoleen ja sanoi: "Kuuleppa, naamio!"

Ja hän kumarsi päätään sivulle ja kuiskasi jotakin Olivalle, joka
vastasi myöntävällä merkillä.

"Mitä tahdot?" kysyi kardinaali muuttaen ääntään.

"Tämä nainen, jota saatan", vastasi sininen domino, "velvoittaa minut
tekemään sinulle monta kysymystä."

"Kiirehdi sitten", vastasi herra de Rohan.

"Ja olkoot kysymyksesi oikein tungettelevia", lisäsi rouva de la
Motte huilun äänellä.

"Niin tungettelevia", vastasi sininen domino, "ettet sinä, utelias,
niitä ymmärrä."

Ja nyt hän taas kumarsi Olivan puoleen, joka oli hänelle jotakin
kuiskaavinaan. Sitten hän teki kardinaalille virheettömällä
saksankielellä tämän kysymyksen:

"Monseigneur, oletteko rakastunut siihen naiseen, joka on mukananne?"

Kardinaali hätkähti.

"Sanoitteko: monseigneur?" kysyi hän.

"Sanoin, monseigneur."

"Silloin erehdytte, enkä minä ole se, joksi minua luulette."

"Ihan varmaan, herra kardinaali, suotta te väitätte vastaan. Vaikken
itse tuntisikaan, pyytää se nainen, jonka kavaljeerina olen, sanomaan
teille, että hän tuntee teidät hyvin."

Ja hän kumartui sivulle päin ja kuiskasi Olivalle:

"Tehkää myöntävä merkki, ja sitten aina, kun puristan käsivarttanne."

Oliva nyökäytti siis myöntävästi.

"Te hämmästytätte minua", vastasi kardinaali aivan ymmällä. "Kuka tuo
nainen on?"

"Luulin jo, että olitte hänet tuntenut. Hän ainakin arvasi teidät
heti. Totta on, että mustasukkaisuus..."

"Olisiko rouva minulle mustasukkainen?" huudahti kardinaali.

"Sitä ei ole väitetty", vastasi tuntematon ylpeästi.

"Mitä teille sanotaan?" uteli rouva de la Motte, jota tämä
saksankielinen, hänelle siis käsittämätön puhelu tavattomasti
kiusoitti.

"Ei mitään, ei mitään."

Rouva de la Motte polki jalkaa harmissaan.

"Madame", sanoi nyt kardinaali Olivalle, "pyydän teitä sanomaan edes
yhden sanan, ja minä lupaan siitä arvata, kuka olette."

Herra de Rohan oli puhunut saksaa; Oliva ei siitä ymmärtänyt
sanaakaan, vaan kääntyi sinisen dominon puoleen.

"Rukoilen teiltä, madame", sanoi tämä kovaa, "älkää puhuko!"

Tämä salaperäisyys kiihotti kardinaalia, joka huomautti:

"Mitä? Yksi ainoa sana saksaa -- ei siitä rouvalle tulisi suurtakaan
vaaraa!"

Sininen domino, joka oli saavinaan Olivalta ohjeita, vastasi heti:

"Herra kardinaali, kuulkaa nyt rouvan omat sanat: Se, jonka ajatus
ei aina valvo, se, jonka mielikuvitus ei alati korvaa rakastetun
läsnäoloa, se ei rakasta eikä ole oikeutettu sitä väittämään."

Kardinaaliin näkyi koskevan näiden sanojen sisällys. Koko hänen
asentonsa ilmaisi mitä suurinta yllätystä, kunnioitusta ja ihailevaa
alttiutta; sitten hän laski käsivartensa riippumaan.

"Se on mahdotonta", mutisi hän ranskaksi.

"Mikä on mahdotonta?" huudahti rouva de la Motte, joka oli koko
keskustelusta käsittänyt vain nämä sanat.

"Ei mikään, madame, ei mikään."

"Minusta tuntuu todellakin monseigneur, että annatte minun näytellä
surkeata osaa", sanoi kreivitär harmistuneena.

Ja samalla hän hellitti kardinaalin käsivarren. Tämä ei ainoastaan
jättänyt siihen jälleen tarttumatta, vaan ei näkynyt edes huomanneen
tuota liikettä, kun oli niin hartaasti kiintynyt saksalaiseen naiseen.

"Madame", sanoi hän jälkimäiselle, joka yhä pysyi jäykkänä ja
liikkumatta silkkisen suojuksensa takana, "ne sanat, jotka
seuralaisenne on minulle teidän puolestanne lausunut... ne ovat
saksalaisesta runosta, jonka luin eräässä teillekin ehkä tutussa
rakennuksessa."

Tuntematon puristi Olivan käsivartta. Jälkimäinen teki myöntävän
liikkeen.

Kardinaalia värisytti.

"Se rakennus", sanoi hän epäröiden, "lienee nimeltään Schönbrunn?"

"Niin", nyökkäsi taas Oliva.

"Ja sanat oli muuan ylhäinen käsi kultanaskalilla kaivertanut
kirsikkapuiseen pöytään?"

Oliva nyökäytti taas päätään.

Kardinaali vaikeni. Hänessä näkyi tapahtuvan jokin mullistus. Hän
horjui ja ojensi kätensä tukea etsien. Kahden askeleen päässä väijyi
rouva de la Motte tämän merkillisen kohtauksen lopputulosta.

Sitten kardinaali laski kätensä sinisen dominon käsivarrelle ja sanoi:

"Näin kuuluu jatko: Mutta se, joka kaikkialla näkee rakastettunsa;
se, joka kukan tuoksusta, hajuaineesta arvaa tiheimmänkin hunnun
lävitse lemmittynsä läsnäolon, se osaa vaieta, sen ääni on sydämessä;
jos toinen sydän häntä ymmärtää, riittää se tekemään hänet
onnelliseksi."

"Kuulkaapa, täällä puhutaan saksaa", sanoi äkkiä nuori, sointuva ääni
eräästä ryhmästä, joka oli tullut kardinaalin kohdalle. "Kuunnellaan
pikkuisen; ymmärrättekö te, marski, saksaa?"

"En, monseigneur."

"Entä te, herra de Charny?"

"Kyllä, teidän korkeutenne."

"Artoisin kreivi!" sanoi Oliva painautuen siniseen dominoon, sillä
nuo neljä naamioitua puristivat häntä hieman tungettelevasti.

Tällöin kajahti orkesterista pauhaava soitto, ja lattian tomu ynnä
hiuslaitteiden jauhe kohosi sateenkaarenvärisinä pilvinä räiskyviä
kynttiläkruunujakin ylemmäksi, jotka kultasivat tätä amoran ja
ruusujen utua. Kun naamioidut nyt lähtivät liikkeelle, tunsi sininen
domino sysäyksen.

"Varokaa, herrat!" sanoi hän komentavalla äänellä.

"Monsieur", vastasi naamioitu prinssi, "tottahan näette, että meitä
tungetaan tännepäin. Anteeksi, naiset!"

"Lähdetään pois, monseigneur", kuiskasi rouva de la Motte.

Juuri silloin näkymätön käsi nykäisi Olivan huppukaulusta taaksepäin,
ja irtaantunut naamio lipui alas; hänen kasvonsa näkyivät sekunnin
verran siinä puolihämärässä, jonka aiheutti ensi rivin ulkoileminen
permannon yli.

Sininen domino oli hätääntyneenä huudahtavinaan, Oliva huusi
kauhusta. Näihin molempiin vastasi kolme, neljä hämmästyksen
huudahdusta. Kardinaali oli vähällä pyörtyä. Jos hän nyt olisi
vaipunut, olisi hän vaipunut polvilleen. Rouva de la Motte tuki häntä.

Parvi naamioita, tungoksen pakottamana, oli juuri erottanut Artoisin
kreivin kardinaalista ja rouva de la Mottesta.

Sininen domino, joka oli salamannopeasti kiskaissut Olivan
huppukauluksen paikalleen ja kiinnittänyt taas naamion, astui
kardinaalin luo, puristi kättään ja sanoi:

"Se oli auttamaton vahinko, monsieur; huomaatte kai, että tämän
naisen kunnia on teidän vallassanne."

"Oo, monsieur, monsieur..." mutisi prinssi Ludvig kumartaen.

Ja hän pyyhki hiestä valuvaa otsaansa nenäliinalla, joka värisi hänen
kädessään.

"Nyt pian pois", sanoi sininen domino Olivalle.

Ja molemmat katosivat.

"Nyt ymmärrän, mitä kardinaali nimitti mahdottomaksi", ajatteli rouva
de la Motte. "Hän luuli tuota naista kuningattareksi, ja semmoisen
vaikutuksen se yhdennäköisyys häneen teki! Hyvä, taas yksi havainto
lisää talteen pantavaksi."

"Haluatteko, että jo lähdemme, kreivitär?" kysyi herra de Rohan
raukeasti.

"Kuten suvaitsette, monseigneur", vastasi Jeanne tyynesti.

"Minä en täällä näe erityistä huvia."

"Ei täällä minustakaan ole hauskaa."

Ja he saivat vaivoin raivatuksi itselleen tien ihmisten puhki.
Kardinaali, joka oli kookas, tähysteli joka taholle, näkyisikö
missään kadonnutta ilmestystä. Mutta turhaan; hänen silmissään
vilisi sinisiä, punaisia, keltaisia, vihreitä, harmaita dominolta
säteilevässä usvassa, ja niiden vivahdukset sulivat toisiinsa kuin
särmiön värit. Kaukaa olivat ylimyspoloisesta kaikki sinisiä, mutta
läheltä ei yksikään.

Tässä mielentilassa hän astui vaunuihin, jotka odottivat häntä ja
hänen seuralaistaan.

He olivat ajaneet jo viisi minuuttia, eikä kardinaali ollut vielä
virkkanut sanaakaan Jeannelle.




XXIV

SAPFO


Rouva de la Motte, joka ei ollut hajamielinen, herätti kardinaalin
haaveilemasta.

"Minne nämä ajoneuvot vievät minua?" kysyi hän.

"Kreivitär", sanoi kardinaali, "älkää pelätkö mitään, te lähditte
omasta talostanne, ja vaunut vievät teidät sinne takaisin."

"Omasta talostani... sieltä esikaupungista?"

"Niin, hyvin pienestä talosta, johon kuitenkin sopii niin paljon
suloa!"

Näin sanoen prinssi tarttui Jeannen toiseen käteen ja lämmitti sitä
hellällä suudelmalla.

Vaunut pysähtyivät pienen talon eteen, johon niin paljon suloa koki
mahtua. Jeanne hypähti kevyesti maahan, ja kardinaali aikoi häntä
seurata.

"Ei maksa vaivaa, monseigneur", kuiskasi hänelle tämä kiusanhenki
naisen hahmossa.

"Kuinka, kreivitär, eikö kannata viettää seurassanne muutamia hetkiä?"

"Ja nukkua, monseigneur."

"Otaksun talossanne olevan useampia kuin yhden makuuhuoneen."

"Minua varten kyllä, mutta teille..."

"Ei siis minulle ainoaakaan?"

"Ei vielä", vastasi Jeanne niin viehättävän ja samalla yllyttävän
näköisenä, että kielto oli lupauksen veroinen.

"Hyvästi siis!" sanoi kardinaali niin ihastuneena, että hetkeksi
unohti, mitä oli sattunut naamiohuveissa.

"Näkemiin, monseigneur!"

"Itse asiassa onkin näin parempi", mutisi kardinaali lähtiessään.

Jeanne astui sitten yksin uuteen kotiinsa. Kuusi palvelijaa, joiden
unen oli keskeyttänyt juoksijan kolkutin, oli asettunut riviin
eteisessä. Hän katseli heitä kaikkia tyynesti, ilmeessään se
ylemmyys, jota rikkaus ei suo kaikille rikkaille.

"Ja kamarineitsyet?" sanoi hän.

Yksi palvelijoista astui kunnioittavasti esille ja selitti:

"Kaksi kamarineitsyttä odottaa rouvan makuuhuoneessa."

"Kutsukaa heidät."

Palvelija totteli. Pian ilmestyikin kaksi kamarineitsyttä.

"Missä te tavallisesti nukutte?" kysyi heiltä Jeanne.

"Meillä ei vielä ole määrättyä huonetta", vastasi vanhempi, "vaan
makaamme siellä, missä rouva katsoo hyväksi."

"Antakaa tänne huoneuston avaimet."

"Ne ovat tässä, madame."

"Hyvä, tämän yön saatte viettää kaupungilla."

Kamarineitsyet katsahtivat emäntäänsä ihmetellen.

"Teillä on kai jokin olinpaikka muualla?"

"On kyllä, madame, mutta nyt on hieman myöhä. Jos rouva kuitenkin
tahtoo olla yksin..."

"Nämä herrat saattavat teitä", lisäsi kreivitär laskien kuusi
palvelijaa menemään, ja nämä olivatkin tyytyväisempiä kuin
kamarineitsyet.

"Ja milloin pitää palata?" kysyi eräs heistä arasti.

"Huomenna kello kaksitoista."

Kuusi palvelijaa ja molemmat kamarineitsyet katselivat toisiaan
tuokion, mutta Jeannen käskevän silmäyksen hallitsemina poistuivat
ovelle päin. Jeanne seurasi heitä ja antoi heidän mennä ulos, mutta
kysyi, ennenkuin sulki ulko-oven:

"Jääkö taloon enää ketään?"

"Ei, madame, täällä ei ole ketään. Mutta rouvan ei mitenkään
sovi olla täällä ihan yksin; täytyy jättää ainakin yksi ihminen
taloushuoneiden puolelle, mihin huoneeseen tahansa, kunhan hän vain
on varalla."

"Minä en tarvitse ketään."

"Voi sattua tulipalo tai rouva sairastuu."

"Hyvää yötä, saatte nyt kaikki mennä."

Ja hän otti esille rahakukkaronsa.

"Ja tässä on vähän tuliaisia, koska nyt tulin pitämään emännyyttä",
sanoi hän.

Iloinen sorina, säädyllisten palvelijain kiitos, oli ainoana
vastauksena ja viimeisinä sanoina, ja kaikki poistuivat syvin
kumarruksin. Jeanne kuunteli oven sisäpuolella; he toistivat
keskenään, että kohtalo oli heille suonut eriskummaisen emännän.
Kun äänien ja askelten kaiku oli häipynyt kauas, kiersi Jeanne oven
lukkoon ja sanoi voitonriemuisesti:

"Vihdoinkin yksin! Yksin kodissani!"

Sitten hän otti kolmihaaraiseen kynttilänjalkaan tulta niistä.
kynttilöistä, jotka paloivat eteisessä, ja pani salpaan myös sen
raskaan oven, joka johti huoneisiin.

Silloin alkoi äänetön ja merkillinen kohtaus, erityisesti omansa
huvittamaan jotakuta niistä "öisistä katselijoista", joiden
runoilijan mielikuvitus suo leijailla kaupunkien ja palatsien
kohdalla.

Jeanne tarkasteli omaisuuttaan: ihaili huone huoneelta koko tätä
rakennusta, jonka pieninkin yksityiskohta sai hänen silmissään
mittaamattoman arvon, heti kun syrjäisen uteliaisuuden sijalle oli
tullut omistajan itsekkyys.

Pohjakerros, hyvin tilkitty ja kauttaaltaan vuorattu, sisälsi
kylpyhuoneen-, taloushuoneet, ruokasalit, kolme salonkia ja kaksi
vastaanottohuonetta.

Näiden suurten suojien kalustus ei ollut niin kallisarvoinen kuin
jonkun Guimardin eikä niin keimaileva kuin herra de Soubisen
ystävien, mutta siitä uhkui ylhäistä ylellisyyttä; myöskään ei se
ollut uusi. Koti olisi vähemmän miellyttänyt Jeannea, jos se olisi
päivää ennen kalustettu nimenomaan häntä varten.

Kaikki nämä antiikkiset, muotinaisten halveksimat kalleudet,
mestarillisesti veistetyt mustapuiset huonekalut; kynttiläkruunut
kristalliköynnöksineen, joiden kullatut haarat ulottivat
ruusunväristen vahakynttiläin keskeltä heleitä liljoja;
vanhanaikuiset seinäkellot, hienoa koho- ja emaljityötä;
kiinalaisilla kuvioilla somistetut tulenvarjostimet; suunnattoman
isot japanilaiset ruukut täynnä harvinaisia kukkia; ovien yläosat,
joissa oli Boucherin tai Watteaun maalauksia harmaavärisinä tai
väritettyinä -- kaikki tämä herätti uudessa omistajassa kuvaamatonta
huimausta.

Tuossa seisoi uunin reunustalla kaksi kullattua merenhaltiaa kantaen
korallikimppuja, joiden haaroissa riippui kuin rypäleinä senaikuisia
moninaisia jalokiviteoksia. Edempänä, kullatulla peilipöydällä, jonka
levy oli valkoista marmoria, kannatti tavattoman iso, vaaleanvihreä
norsu, korvissa safiirirenkaat, monilla hajuainepulloilla täytettyä
tornia.

Ruusupuisilla hyllyillä, joiden kulmissa oli kullattuja
lehtikoristeita, loisti kultareunaisia, kuvitettuja naistenkirjoja.

Täydellinen, hieno gobeliinikalusto, kärsivällisyyden mestariteos,
joka oli itse tehtaallekin maksanut sata tuhatta livreä, oli
sijoitettu harmaan- ja kullanväriseen pieneen salonkiin, jossa
jokainen ovenpohja oli Vernerin tai Greuzen maalaama pitkulainen
taulu. Työhuoneessa oli Chardinin parhaita muotokuvia ja Clodionin
hienoimpia teoksia poltetusta savesta.

Kaikki todisti, ei rikkaan nousukkaan hätäilyä tyydyttääkseen omaa
tai rakastajattarensa mielikuvitusta, vaan pitkällistä, kärsivällistä
vaivannäköä, jollaisen ottavat suorittaakseen ikivanhan rikkauden
omistajat kasatessaan isäinsä aarteiden lisäksi aarteita lapsilleen.

Ensin Jeanne tarkasteli kokonaisuutta ja laski huoneiden lukumäärän;
sitten hän otti selkoa yksityiskohdista. Mutta kun domino vaivasi
häntä ja kureliivi puristi, astui hän makuuhuoneeseensa, riisuutui
kiireesti ja otti ylleen vanulla sisustetun silkkisen aamunutun.
Väristen, puolialasti silkissä, joka hyväili hänen poveaan ja
vartaloaan, hienot, jäntevät jalat lyhyen hameen poimuissa, hän nousi
rohkeasti portaita ylös pitäen valoa kädessään.

Tottuneena yksinäisyyteen, varmana siitä, ettei enää tarvinnut pelätä
palvelijankaan katsetta, hän riensi huoneesta toiseen, antaen ovista
tulevan viiman leyhytellä nuttuaan, jota piti tavan takaa uudestaan
kääriä sirojen polvien suojaksi.

Ja kun hän erästä kaappia avatakseen kohotti käsivarttaan, kun
väistyvä vaate salli nähdä hartian valkoista pyöreyttä, jota kultasi
sentapainen punertava valonheijastus kuin Rubensin maalauksissa,
lienevät näkymättömät henget, piillessään seinäverhojen tai
maalattujen ovenpohjien takana, riemuinneet saatuaan valtaansa tämän
viehättävän emännän, joka luuli heitä vallitsevansa.

Lopulta kun oli kaikkialla käyty, kun kynttilät olivat kolmeksi
neljäsosaksi palaneet, meni hän väsyneenä, läähättäen takaisin
makuukamariinsa, jonka seinäverhot olivat sinistä satiinia, täynnä
hienosti ommeltuja eriskummaisia kukkia. Hän oli nähnyt ja laskenut
kaikki, hyväillyt kaikkea katsomalla ja koskemalla; nyt ei ollut enää
muuta ihailtavaa kuin oma itsensä.

Hän laski kynttilänjalan Sèvres-porsliiniselle pikkupöydälle, jonka
laita oli kullattu, ja samassa hänen katseensa osui marmoriseen
Endymioniin, Bonchardonin luomaan hienoon ja hekumalliseen
veistokuvaan, joka lemmenhurmauksessa lepäsi pitkällään
punaisenruskealla porfyyrialustalla.

Jeanne meni sulkemaan huoneen oven ja oviverhot, veti paksut
akkunaverhot kiinni, palasi veistokuvan eteen ja ahmi katseillaan
tätä ihanaa nuorukaista, jolle Foibe antoi viimeisen suudelman
ennenkuin palasi taivaaseen.

Punertava tuli oli muuttunut hiillokseksi ja lämmitti tätä huonetta,
jossa kaikki eli, paitsi nautinto.

Jeanne tunsi jalkojensa niin suloisesti vajoavan lattiamaton pehmeään
tuuheaan villaan; polvet notkahtelivat, ja raukeus, joka ei ollut
väsymystä tai unenkaipuuta, painosti hänen poveaan ja silmäluomiaan
niin hellästi kuin rakastajan kosketus, ja samalla toisenlainen
hehku kuin tulisijan lämpö nousi jaloista koko ruumiiseen ja sytytti
suonissa sitä elävää sähköä, jota luontokappaleessa sanotaan
mieliteoksi, ihmisessä rakkaudeksi.

Tänä outojen tunnelmien hetkenä Jeanne näki itsensä Endymionin
takana olevassa seinäkuvastimessa. Puku oli solunut hartioilta
matolle; hieno liinavaate oli raskaamman satiinin laahaamana vaipunut
puolivälin valkeita, pyöreitä käsivarsia.

Mustat silmät, täynnä hempeyttä ja kaipuuta, sykähdyttivät Jeannea
sydämen pohjaan asti; hän huomasi itsensä kauniiksi, hän tunsi
itsensä nuoreksi ja hehkuvaksi. Hän tunnusti itselleen, ettei mikään
hänen ympärillään, ei edes Foibe, ansainnut niin paljon rakkautta
kuin hän itse. Hän lähestyi veistokuvaa nähdäkseen, virkoisiko
Endymion eloon ja pitäisikö hän kuolevaista naista suuremmassa
arvossa kuin jumalatarta.

Tämä hurmaus oli kuin päihtymistä; hänen päänsä vaipui olkaa vasten,
ja outoja väristyksiä tuntui koko ruumiissa. Ja kun hän taas
katsahti silmiin, jotka houkuttivat häntä kuvastimessa, herpaantui
hänen katseensa äkkiä, pää vierähti huoaten rintaa vasten, ja hän
vaipui puolinukuksissa, melkein elotonna, vuoteeseen, jonka uutimet
kumarsivat hänen yläpuolellaan.

Kynttilät levittivät viimeistä läähättävää valoaan sulaneen vahan
keskeltä, kunnes viimeiseen huokuun häipyi myös viimeinen välke.




XXV

BEAUSIREN AKATEMIA


Beausire oli tarkoin noudattanut sinisen dominon neuvoa ja lähtenyt
siihen paikkaan, jota nimitettiin hänen akatemiakseen.

Kahden miljoonan summa oli Olivan arvoisaa ystävää innostanut aika
lailla, mutta vielä enemmän häneen oli koskenut se syrjäyttäminen,
jonka uhriksi hän oli tänä iltana joutunut kumppaniensa taholta, he
kun eivät hänelle vihjaisseet niin mainiosta yrityksestä.

Hän tiesi, ettei akatemian jäsenten kesken oltu kovin tunnontarkkoja,
ja siinä oli syy, miksi hänen piti rientää, sillä poissaolevat ovat
aina väärässä ollessaan sattumalta poissa, saatikka jos tahdotaan
käyttää väärin heidän poissaoloaan.

Beausire oli akatemian osakasten joukossa saanut pelottavan miehen
maineen, mikä ei ollutkaan kummallista eikä vaikeata. Hän oli näet
ollut konstaapelina, pitänyt univormua ja osasi panna toisen kätensä
suoraksi kylkeä vasten ja toisen miekkansa kahvaan. Myöskin oli
hänellä tapana, pienimmästäkin sanasta, painaa hattuansa otsalle.
Sellaiset temput tuntuivat kohtalaisen urheista koko pelottavilta,
varsinkin jos tahdottiin välttää kaksintaistelun tuottamaa hälinää ja
viranomaisten utelemista.

Näin siis Beausire saattoi toivoa kostavansa osoitetun ylenkatseen
pelottamalla kumppaneitaan Pot-de-Fer-kadun pelipaikassa.

Pote-Saint-Martinista Saint Sulpicen kirkolle on pitkä matka
mutta ollen nyt rikas hän otti vuokravaunut ja lupasi ajurille
viisikymmentä souta, se on: livren juomarahaa, sillä yöllinen
ajo maksoi siihen aikaan vain sen verran kuin nykyään päivällä.
Hevoset lähtivät nopeasti kiitämään. Beausire jännitti ilmeensä
julmistuneeksi, ja hatun ja miekan puutteen, hänellä kun oli yllään
domino, korvasi kiukkuinen katse, joka riitti pelottamaan myöhäisiä
ohikulkijoita.

Hänen ilmestymisensä akatemiaan herätti tavallaan huomiota.
Ensimmäisessä, harmaavärisessä, sievässä salissa, jossa oli
kynttiläkruunu ja paljon pelipöytiä, istui parikymmentä pelaajaa,
juoden siirappiolutta ja väkinäisesti hymyillen seitsemälle,
kahdeksalle hirveästi punatulle naiselle, jotka tirkistivät heidän
kortteihinsa. Suurimman pöydän ääressä pelattiin faaraota pienellä
panoksella ja harrastus oli myös sen mukainen. Kun sinne saapui
domino, joka nykersi huppukaulustaan ja pullisti laskoksiaan,
alkoivat jotkut naiset hihittää, puoleksi leikillä, puoleksi
viehättääkseen. Beausire oli tavallaan pulska mies, eivätkä
naiset häntä hyljeksineet. Mutta nyt hän ei ollut näkevinään tai
kuulevinaan, vaan astui pöydän luo ja odotti tilaisuutta purkaakseen
sisuaan.

Muuan vanha peluri, epäilyttävän rahamiehen näköinen, jolta ei
puuttunut hyväntahtoista ilmettä, puhutteli Beausirea ensimmäisenä.

"Lempo vie, kylläpä te olette äkäisen näköinen, vaikka tulette
naamiohuveista."

"Se on totta", sanoivat jotkut naiset.

"No, soturi", kysyi eräs toinen peluri, "tekeekö tuo domino pään
kipeäksi?"

"Ei ole dominon vika", vastasi Beausire äkäisesti.

"So, so", sanoi pankinpitäjä, kahmaisten puoleensa tusinan
louisdoreja, "herra ritari Beausire on ollut meille uskoton. Ettekö
näe, että hän on ollut oopperassa, tavannut siellä lähellä jonkin
hyvän pelipaikan ja hävinnyt?"

Kaikki nauroivat tai surkuttelivat, kukin luonteensa mukaan; naiset
olivat sääliväisiä.

"Se on vale, että olisin ollut ystävilleni uskoton", vastasi
Beausire. "Minä en pysty uskottomuuteen. Mutta sensijaan näkyy
eräiden tuttujeni sopivan olla ystävilleen uskottomia."

Ja antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän turvautui temppuunsa, se
on: pyrki painamaan hattua otsalleen. Mutta valitettavasti hän nyt
sai käteensä vain kappaleen silkkivaatetta, joka litistettynä teki
hänen päänsä naurettavan leveäksi eikä aikaansaanut pelottavaa, vaan
koomillisen vaikutuksen.

"Mitä tarkoitatte, hyvä herra?" kysyi pari, kolme hänen
yhtiötoveriaan.

"Minä kyllä tiedän, mitä sanon", vastasi Beausire.

"Mutta se ei meille riitä", huomautti herttaisen näköinen ukko.

"Tämä asia ei teitä koske, herra pankkiiri", tokaisi Beausire
epäkohteliaasti.

Pankinpitäjän hyvin merkitsevästä silmäniskusta sai Beausire huomata,
että viime lause oli epäonnistunut. Tämän yleisön läsnäollessa ei
sopinutkaan vetää rajaa niiden välillä, jotka maksoivat ja niiden,
jotka pistivät rahat taskuunsa. Beausire älysi sen, mutta oli päässyt
nyt vauhtiin; tekourheiden on vaikeampi pidättää itseään kuin
todellisten sankarien.

"Luulin, että minulla täällä on ystäviä", sanoi hän.

"Tietysti on", vastattiin eri tahoilta.

"Vai niin, mutta minä huomaan erehtyneeni."

"Missä suhteessa?"

"Siinä, että paljon tapahtuu minun tietämättäni."

Pankinpitäjä antoi taas merkin, ja läsnäolevat osakkaat vakuuttivat
uudestaan.

"Hyvä on, että tiedän", jatkoi Beausire, "ja petolliset ystävät
saavat palkkansa."

Hän tavoitti miekkansa kahvaa, mutta käsi osui vain vyötärystaskuun,
joka täynnä louisdoreja päästi ilmiantavaa kilinää.

"Kuuletteko?" huudahti pari naista, "herra Beausire on tänä iltana
rahakas."

"Tuntuu olevan", myönsi pankinpitäjä salakavalasti. "Jos hän on
hävinnyt, ei hän kuulu ainakaan kaikkea hävinneen, ja jos hän on
ollut uskoton todellisille tovereilleen, voi sen korjata. Kuulkaapa,
ritari, tulkaa mukaan."

"Ei, kiitos!" sanoi Beausire kuivasti. "Kun jokainen pitää täällä
omansa, niin minäkin."

"Mitä pirua sinä tarkoitat?" kuiskasi hänelle eräs.

"Saamme kohta selittää."

"No pelatkaa", kehoitti vielä pankinpitäjä.

"Pankaa edes yksi louisdori", sanoi muuan naisista taputtaen
Beausirea olalle päästäkseen niin lähelle kultataskua kuin suinkin.

"Minä en pelaa vähemmistä kuin miljoonista", sanoi Beausire
uhmaillen, "enkä käsitä, että viitsitte pelata mokomilla louisdorin
panoksilla. Kuulkaapa, Pot-de-Ferin herrat, koska on salavihkaa puhe
miljoonista, niin heitetään hiiteen louisdorin pelit! Miljoonilla me
miljoonamiehet!"

Beausire oli nyt niin villiintynyt, ettei enää pysynyt tavallisen
järjen rajoissa. Häntä huumasi vaarallisempi päihtymys kuin viinin
aikaansaama. Mutta äkkiä hän sai takaapäin kinttuunsa niin nasevan
potkun, että intoilu paikalla lakkasi.

Hän kääntyi katsomaan ja näki vieressään pitkulaiset, oliivinväriset,
jäykät ja kuoppaiset kasvot, joissa kaksi mustaa silmää hehkui kuin
tuliset hiilet. Beausiren uhkaavaan liikkeeseen tämä outo henkilö
vastasi juhlallisella tervehdyksellä, johon liittyi niin tuikea
silmäys kuin pitkä miekka.

"Portugalilainen!" mutisi Beausire ällistyneenä, kun häntä tervehti
sama, joka oli potkaissut.

"Portugalilainen!" toistivat naiset, jotka hyljäten Beausiren
alkoivat liehua muukalaisen ympärillä.

Tämä portugalilainen olikin hyvin mieleinen naisille, hän kun sillä
tekosyyllä, ettei osannut ranskaa, tavantakaa toi heille makeisia,
jotka toisinaan oli kääritty viiden-, kuudenkymmenen livren
suuruisiin valtiorahaston sitoumuksiin.

Beausirelle tämä portugalilainen oli tuttu yhtiön osakkaana. Hän
menetti aina pelihuoneen tavallisille vieraille, pitäen panoksensa
noin sadan louisdorin rajoissa viikolta, ja nämä sata louisdoria
vietiin häneltä säännöllisesti. Hän oli näet yhtiön houkutin:
sillaikaa kun hän antoi kyniä itseltään nuo sata louisdoria, kynivät
osaveikot peliin houkuteltuja niin paljon kuin ehtivät.

Yhtiömiehet pitivätkin portugalilaista hyödyllisenä, ja pelaajista
hän oli hauska mies. Beausire tunsi häntä kohtaan sitä vaiteliasta
arvonantoa, jota outous aina herättää, vaikkapa siihen liittyisi
epäluuloakin.

Saatuaan potkun takaapäin Beausire siis malttoi mielensä, vaikeni
ja istuutui. Portugalilainen asettui pelipöydän ääreen, otti esille
kaksikymmentä louisdoria, ja kahdessakymmenessä vedossa, joihin meni
vain neljännes tuntia, vapautti hänet näistä rahoista kuusi ahnetta
vastapelaajaa, jotka hetkeksi unohtivat, kuinka syvältä pankinpitäjä
ja hänen yhtiötoverinsa olivat heitä raapaisseet.

Kello löi kolme aamulla, ja Beausire oli juuri juonut lasin olutta.
Saliin astui kaksi palvelijaa, ja pankinpitäjä päästi rahat heti
solumaan pöydän kaksinkertaisen pohjan lomaan, sillä yhtiön
säännöissä ilmeni osakkaiden keskinäinen luottamus sellaisena,
ettei yhtiön rahastoa koskaan saanut jättää yksityisen osakkaan
haltuun. Pelin lopussa rahat siis laskettiin pienen luukun kautta
kätköönsä, ja tähän kohtaan sääntöjä oli tehty vielä se lisä,
ettei pankinpitäjällä saanut olla pitkiä hihoja ja ettei hän saisi
pitää rahoja mukanaan, ja tämä oli ymmärrettävä niin, että hänen
ei sallittu sujahuttaa hihoihinsa pariakymmentä louisdoria ja että
osakkaat saivat tarkastaa, oliko hän ehkä salaa pistänyt kolikoita
taskuihinsa.

Palvelijat toivat seuran jäsenille päällystakit, viitat ja miekat;
jotkut onnelliset pelaajat tarjosivat käsivartensa naisille;
huono-onniset kapusivat kantotuoleihin, jollaisia vielä käytettiin
näissä hiljaisissa kortteleissa, ja pelisaliin tuli yö.

Myös Beausire oli kääriytynyt dominoonsa, ikäänkuin aikoisi lähteä
kauaskin, mutta ei mennyt pitemmälle kuin ensi kerrokseen, ja kun
portti oli jälleen suljettu ja ajurit, kantotuolit ja jalkamiehet
olivat hävinneet kuulumattomiin, palasi hän saliin, jonne muut
yksitoista osakasta olivat samoin juuri kokoontuneet.

"Nyt saamme vihdoinkin tehdä selkoa", sanoi Beausire.

"Sytyttäkää lamppu älkääkä puhuko niin kovaa", sanoi hänelle
portugalilainen tyynesti, hyvällä ranskankielellä, ja pani omasta
puolestaan tulta pöydällä olevaan kynttilään.

Beausire mutisi joitakin sanoja, mutta niistä ei kukaan välittänyt.
Portugalilainen asettui pankinpitäjän paikalle; tutkittiin, olivatko
akkunaluukut, verhot ja ovet tarkoin suljetut, ja sitten istuuduttiin
hiljaa pöydän ympärille, kyynärpäät pöytää vasten, kasvoissa
uteliaisuuden ilme.

"Minulla on jotakin ilmoitettavaa", sanoi portugalilainen. "Onneksi
saavuin ajoissa, sillä herra Beausire ei osaa tänä iltana pitää
suutansa kiinni..." Beausiren teki mieli jotakin sanoa.

"Kas niin, hiljaa!" komensi portugalilainen, "ei mitään turhia
sanoja. Te olette lausunut semmoista, mikä on liiankin varomatonta.
Teillä näkyy olevan tietoa suunnitelmastani; hyvä on. Olette
järkevä mies, ehkä olette arvannut asian, mutta selväähän on, ettei
itserakkaus saa koskaan vahingoittaa omaa etua."

"En ymmärrä", sanoi Beausire.

"Emmekä mekään ymmärrä", yhtyivät siihen muut.

"Nähkääs, herra Beausire tahtoi todistaa, että juuri hän on ensin
keksinyt aatteen."

"Minkä aatteen?" kysyivät yhtiömiehet.

"Sen, joka koskee kahta miljoonaa!" huudahti Beausire mahtipontisesti.

"Kahta miljoonaa!" toistivat läsnäolijat.

"Ensiksikin liioittelette", riensi portugalilainen muistuttamaan.
"Niin suureen summaan se ei voi nousta, ja sen voin kohta todistaa."

"Ei meistä yksikään ymmärrä, mitä tarkoitatte", sanoi pankinpitäjä.

"Mutta sittenkin olemme pelkkänä korvana", lisäsi eräs toinen.

"Puhukaa te ensin", sanoi Beausire.

"Niin aionkin."

Ja portugalilainen kaatoi itselleen suunnattoman lasillisen
mantelimaitoa ja joi sen maltillisesti, vähääkään muuttamatta
kankeata ryhtiään.

"Tietäkää", sanoi hän, "en puhu nyt herra Beausirelle, ettei
kaulanauha ole muuta kuin viidentoista sadan tuhannen livren
arvoinen."

"Vai niin, vai kaulanauhasta te puhutte", sanoi Beausire.

"Niin, monsieur, ettekö tekin sitä tarkoita?"

"Kuka ties."

"Nyt hän on olevinaan vaitelias, kun on ensin ollut suulas", mutisi
portugalilainen ja kohautti hartioitaan.

"Ikäväkseni huomaan teidän puhuvan sellaisella sävyllä, joka on
minulle vastenmielinen", sanoi Beausire äkäisenä kuin kukko, joka
nousee kannuksilleen.

"Joutavia!" sanoi portugalilainen kylmänä kuin marmoori. "Sitten
tulee teidän vuoronne puhua; nyt puhun minä ensin. Aika on täpärällä,
sillä teidän on muistettava, että lähettiläs saapuu viimeistään
viikon päästä."

"Tämä juttu käy yhä mutkikkaammaksi", ajatteli seura hytkähdellen
uteliaisuudesta. "Kaulanauha, viisitoista sataa tuhatta livreä,
lähettiläs... mitä ihmettä se on?"

"Lyhyesti sanoen on asian laita näin", jatkoi portugalilainen.
"Herrat Böhmer ja Bossange ovat tarjonneet kuningattarelle
timanttista kaulanauhaa, jonka arvo on viisitoista sataa tuhatta
livreä. Kuningatar ei huolinut. Jalokivisepät eivät tiedä mitä sille
pitäisi tehdä, ja kätkevät sen. He ovat pahassa pulassa, sillä tuon
kaulanauhan voi ostaa vain se, jolla on kuninkaalliset varat. No
niin, minä olen keksinyt sen kuninkaallisen henkilön, joka sen ostaa
ja saa sen lähtemään herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapista."

"Ja se henkilö on...?" kysyivät toiset.

"Armollinen hallitsijani, Portugalin kuningatar", vastasi
portugalilainen pöyhistellen.

"Nyt emme ymmärrä vähääkään", sanoivat yhtiömiehet.

"En minäkään käsitä niin mitään", ajatteli Beausire ja lisäsi sitten
ääneen:

"Selittäkää asianne suoraan, herra Manuel, sillä yksityisten
erimielisyyksien on väistyttävä yleisen edun tieltä. Te olette
aatteen isä, sen myönnän avoimesti. Luovun kaikesta isyydestä, mutta
olkaa kaikin mokomin selvä."

"No vihdoinkin", sanoi Manuel, siemaisten toisen lasillisen
mantelimaitoa. "Kyllä minä sen teen selvästi kuin päivä."

"Nyt on jo selvillä, että on olemassa viidentoista sadan tuhannen
arvoinen kaulanauha", sanoi pankinpitäjä. "Se on tärkeä kohta."

"Ja se kaulanauha on herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapissa. Siinä
on asian toinen kohta", sanoi Beausire.

"Mutta don Manuel sanoo, että Portugalin kuningatar ostaa sen
kaulanauhan. Se se panee ymmälle."

"Mikään ei kuitenkaan ole selvempää", sanoi portugalilainen, "jos
vain tarkkaatte sanojani. Lähettilään toimi on nyt avoinna. Sitä
hoidetaan väliaikaisesti. Uusi lähettiläs, herra de Souza saapuu
tänne aikaisintaan viikon päästä."

"Hyvä!" sanoi Beausire.

"Mikä voi estää, että viikon kuluessa saapuu tuo lähettiläs, jolla on
kova halu päästä Pariisiin, ja että hän astuu virkaansa?"

Läsnäolevat katsahtivat toisiinsa ällistyneinä.

"Ymmärtäkää", sanoi Beausire innostuneena, "don Manuel tarkoittaa,
että voi saapua oikea tai väärä lähettiläs."

"Juuri niin", myönsi portugalilainen. "Jos uusi lähettiläs haluaisi
hänen majesteettinsa Portugalin kuningattaren nimessä ostaa tuon
kaulanauhan, niin on kai hänelle siihen oikeus."

"Tietysti, hitto soikoon!" huudahtivat läsnäolijat.

"Ja silloin hän hieroo kauppaa herrain Böhmer ja Bossangen kanssa.
Siinä kaikki."

"Ehdottomasti kaikki."

"Mutta kun kaupasta on sovittu, pitää maksaa", huomautti faaraopelin
pankinpitäjä.

"Se on niin vietävän selvää", vastasi portugalilainen.

"Herrat Böhmer ja Bossange eivät luovuta sitä kaulanauhaa
lähettiläälle, vaikka hän olisi oikea Souza, ellei ole hyvää
vakuutta."

"Minä olen kyllä ajatellut vakuutta", vastasi tuleva lähettiläs.

"Millaista?"

"Kuten sanottu, lähettilään toimi on avoinna."

"Niin."

"Lähetystössä on jäljellä vain sihteeri, kelpo ranskalainen, joka
puhuu portugalinkieltä niin huonosti kuin ikinä kukaan ja ihastuu,
kun portugalilaiset puhuvat hänelle ranskaa, sillä silloin hänen ei
tarvitse ponnistella, ja kun ranskalaiset puhuvat portugalinkieltä,
sillä silloin hän saa loistaa."

"Entä sitten?" kysyi Beausire.

"Meidän on esiteltävä itsemme sille kelpo miehelle kaikessa uuden
lähetystön ulkoloistossa."

"Tuo ulkoloisto on kyllä hyvä", sanoi Beausire, "mutta asiakirjat
ovat parempia."

"Asiakirjoja tulee myös olemaan", selitti don Manuel lyhyesti.

"Turhaa olisi kieltää, että don Manuelilla on suuret ansiot", sanoi
Beausire.

"Kun ulkoasunne ja asiakirjat ovat saaneet sihteerin käsittämään,
että me olemme oikea lähetystö, niin asetumme lähetystön hotelliin."

"Oho, se on hieman uskallettua!" keskeytti Beausire.

"Se on pakollista", jatkoi portugalilainen.

"Selvä asia", myönsivät muut.

"Entä sihteeri?" huomautti Beausire.

"Jos hän sattuisi muuttumaan vähemmän uskovaiseksi, erotetaan hänet
kymmenen minuuttia ennen, kuin rupeaa epäilemään. Luullakseni on
lähettiläällä oikeus erottaa sihteerinsä?"

"Ilmeisesti."

"Me olemme siis isäntiä lähetystön hotellissa, ja ensi työksemme
poikkeamme herrain Böhmer ja Bossangen pakinoille."

"Ei, ei läheskään", väitti nyt Beausire, "Te ette näy tuntevan
erästä pääasiaa, jonka taas minä tunnen perinpohjin, kun olen
elänyt hovissa. Puheena olevan laatuiseen toimenpiteeseen voi
lähettiläs ryhtyä varsta sitten, kun hänet on oikein virallisesti
päästetty kuninkaan puheille, ja siinä kohden, lempo soikoon, on
aika vaara. Kuuluisa Riza-Bey pääsi kyllä Ludvig XIV:n luo Persian
shaahin lähettiläänä ja oli niin julkea, että tarjosi hänen kaikkein
kristillisimmälle majesteetilleen kolmenkymmenen livren arvoisia
turkooseja, mutta hän oli perin taitava persiankielessä, ja vaikka
hitto veisi, niin ei Ranskassa ollut ainoatakaan oppinutta, joka
olisi voinut todistaa, ettei hän ollut kotoisin Ispahanista. Mutta
meidät tunnettaisiin heti. Meille sanottaisiin suoraa päätä,
että puhumme portugalinkieltä ihan ranskalaiseen tapaan, ja
vastaväitteistämme huolimatta meidät pistettäisiin Bastiljiin. Pitää
varoa."

"Mielikuvituksenne vie teidät kovin kauas, arvoisa yhtiötoveri",
sanoi portugalilainen. "Me emme antaudu semmoisiin vaaroihin, vaan
pysymme koreasti hotellissamme."

"Silloin herrat Böhmer ja Bossange eivät usko meitä oikeiksi
portugalilaisiksi, oikeaksi lähetystöksi, kuten asia vaatii."

"Nuo herrat saadaan käsittämään, että meillä lähtiessämme
Ranskaan oli yksinomaisena toimena ostaa tuo kaulanauha ja että
lähettiläänmuutos on tapahtunut sillaikaa, kun olimme matkalla, ja
silloin saimme myös määräyksen ruveta hoitamaan lähettilään virkaa.
Tuo määräys on tarpeen vaatiessa näytettävä jalokivisepille, koska
kerran täytyy se näyttää lähetystön sihteerille; mutta kuninkaan
ministereille on varottava sitä näyttämästä, sillä semmoiset
ovat uteliaita ja epäluuloisia ja voisivat rettelöidä monistakin
pikkuseikoista."

"Niinpä niin", tuumivat läsnäolijat, "ei ruveta tekemisiin
ministerien kanssa."

"Ja jos herrat Böhmer ja Bossange vaatisivat..."

"Mitä?" keskeytti don Manuel.

"Osan hintaa ennakolta", sanoi Beausire.

"Se tekisi asiassa mutkan", myönsi portugalilainen hämillään.

"Sillä kaikissa tapauksissa", jatkoi Beausire, "on lähettiläällä
tavallisesti kreditiivi, ellei juuri käteisiä rahoja."

"Aivan oikein", sanoivat osakkaat.

"Ja asia menisi myttyyn", väitti Beausire.

"Aina te keksitte keinoja", huomautti don Manuel purevan katkerasti,
"millä saa yrityksen menemään myttyyn. Mutta sen onnistumiseksi ette
keksi mitään."

"Juuri onnistumista varten tahdon ensin viitata vaikeuksiin", vastasi
Beausire. "Kuulkaapa, nyt jo keksinkin!"

Kaikki päät kumartuivat nyt kehäksi.

"Joka kanslia pitää tietysti kassaa."

"Kassaa ja luottoa."

"Älkäämme puhuko luotosta", sanoi Beausire, "sillä se käy kalliiksi.
Saadaksemme luottoa meillä pitäisi olla hevosia, vaunuja,
palvelijoita, huonekaluja, kapineita, joihin luottoa voisi perustaa.
Puhutaan vain kassasta. Mitä arvelette lähetystönne kassasta?"

"Olen aina pitänyt hallitsijaani, hänen uskovaisinta majesteettiaan,
anteliaana kuningattarena. Varmaankin hän on sen asian järjestänyt
hyvälle kannalle."

"Saadaan nähdä; mutta olettakaamme sittenkin, ettei kassassa ole
mitään."

"Olisihan se mahdollista", myönsivät toverit hymyillen.

"Mutta ei siitä sen pahempaa hätää, sillä silloin me, lähettiläät,
kysymme herroilta Böhmer ja Bossangelta, kuka on heidän asiamiehensä
Lissabonissa, ja kohta kirjoitamme, leimaamme, sinetöitsemme heille
tuon asiamiehen lunastettaviksi pantuja vekseleitä niin paljon kuin
tarvitaan."

"Sepä on hyvä tuuma", sanoi don Manuel majesteettisesti. "Kiintyneenä
itse keksintöön en ole syventynyt yksityiskohtiin."

"Jotka ovat mainiosti harkitut", lisäsi pankinpitäjä lipoen kieltään.

"Nyt on jaettava eri tehtävät meidän kesken", sanoi Beausire.

"Don Manuelissa näen lähettiläämme."

"Tietysti, tietysti", huudettiin yhteen ääneen.

"Ja herra Beausiressa näen yksityissihteerini ja tulkkini", lisäsi
don Manuel.

"Kuinka niin?" kysyi Beausire hieman levotonna.

"Minun ei sovi puhua sanaakaan ranskaa, minä kun olen herra de
Souza; sillä minä tunnen tuon korkean herran, ja jos hän puhuu, mikä
on harvinaista, puhuu hän vain portugalilaista äidinkieltään. Te
sitävastoin, herra Beausire, paljon matkustellut, hyvin perehtynyt
pariisilaisten liiketapoihin, koko taitava portugalinkielessä..."

"Hyvinkin kehno", oikaisi Beausire.

"Kyllin taitava, jottei teitä luulla pariisilaiseksi."

"Tosin niin... Mutta..."

"Ja sitäpaitsi", lisäsi don Manuel kiinnittäen mustan katseensa
Beausireen, "tulee tärkeimmille toimihenkilöille suurin voitto-osuus."

"Luonnollisesti", vahvistivat muut.

"Olkoon menneeksi, minä olen sihteeri ja tulkki."

"Mutta ratkaistaan heti muuan kysymys", keskeytti pankinpitäjä.
"Kuinka jaetaan voitto?"

"Se on pian laskettu", sanoi don Manuel. "Onhan meitä tusina."

"Juuri tusina", myönnettiin, kun oli laskettu.

"Jaetaan siis kahteentoista osaan", selitti don Manuel, "kuitenkin
sillä ehdolla, että jotkut saavat puolitoista osuutta, esimerkiksi
minä, aatteen keksijänä ja lähettiläänä, ynnä herra Beausire, joka
oli vainunnut tämän aatteen ja puhui miljoonista tänne tullessaan."

Beausire nyökäytti hyväksyvästi.

"Ja sitten", sanoi portugalilainen, "puolitoista osuutta myös sille,
joka myy timantit."

"Ei", huusivat yhtiömiehet yksimielisesti, "ei mitään hänelle, tai
enintään puoli osuutta."

"Miksi niin?" ihmetteli don Manuel. "Minusta hän menee suureen
vaaraan."

"Kyllä niin", vastasi pankinpitäjä, "mutta hänellehän lankeavat
harjakaiset, välityspalkkiot ja alennukset, josta kertyy sievoinen
summa."

Kaikki nauroivat; nämä kunnon veikot ymmärsivät toisensa mainiosti.

"No asia on siis sovittu", sanoi Beausire. "Huomiseksi
yksityiskohdat, nyt on myöhä."

Hän ajatteli Olivaa, joka oli jäänyt naamiohuveihin kahdenkesken
sinisen dominon kanssa, eikä hänellä ollut aivan sokeata luottamusta
siihen mieheen, vaikka louisdoreja heltisikin niin helposti.

"Ei, ei, sovitaan nyt kohta kaikesta", sanoivat yhtiömiehet. "Mitä
yksityiskohtia pitäisi päättää?"

"Tarvitaan matkavaunut, joissa on Souzan vaakuna", vastasi Beausire.

"Sitä kestää kauan maalata", muistutti don Manuel, "ja varsinkin
kuivattaa."

"Siis toinen ehdotus!" huudahti Beausire. "Lähettilään ajoneuvot ovat
menneet matkalla rikki, ja hänen on ollut pakko turvautua sihteerinsä
vaunuihin."

"Onko teillä vaunut?" kysyi portugalilainen.

"On minulla ne, jotka satun saamaan."

"Entä vaakuna?"

"Minkä vain käsiini saan."

"No se helpottaa asiaa. Paljon tomua, paljon kuraa vaunujen ovissa,
ja paljon myös takana, missä on vaakunan sija, niin että lähetystön
sihteeri näkee vain tomua ja kuraa."

"Mutta lähettilään seurue?" kysyi pankinpitäjä.

"Me saavumme illalla, se on ensimmäistä esiintymistä varten
soveliaampaa; te muut tulette vasta seuraavana päivänä, kun
valmistukset jo on suoritettu."

"Ihan oikein."

"Mutta lähettiläällä on, paitsi sihteeriään, myös kamaripalvelija
mukanaan, ja se on arkaluontoinen toimi", sanoi don Manuel.

"Herra päällysmies", sanoi pankinpitäjä eräälle näistä
keinottelijoista, "te saatte ruveta kamaripalvelijaksi."

Päällysmies kumarsi.

"Entä rahoja ostoksiin?" tiedusti don Manuel. "Itse olen tyhjä."

"Minulla on rahaa", sanoi Beausire, "mutta ne ovat rakastajattareni
omia."

"Paljonko on kassassa?" utelivat osakkaat.

"Avaimet esille, hyvät herrat", sanoi pankinpitäjä. Kukin otti
taskustaan pienen avaimen ja aukaisi yhden niistä kahdestatoista
lukosta, joilla pöydän kaksinkertainen pohja oli suljettu, niin ettei
yksikään tämän oivallisen seuran jäsen päässyt tutkimaan kassaa ilman
yhdentoista toverinsa lupaa. Nyt alkoi kassan tarkastus.

"Sata yhdeksänkymmentä kahdeksan louisdoria paitsi vararahastoa",
ilmoitti pankinpitäjä, jota oli pidetty silmällä.

"Antakaa ne herra Beausirelle ja minulle", sanoi don Manuel. "Siinä
ei liene liikaa?"

"Antakaa meille kaksi kolmannesta ja jättäkää viimeinen kolmasosa
lähetystön muulle väestölle", ehdotti Beausire jalomielisesti, saaden
osakseen yleistä suosiota.

Tällä tapaa don Manuel ja Beausire saivat sata kolmekymmentä
kaksi louisdoria, ja kuusikymmentäkuusi varattiin muille ja nyt
hajaannuttiin, kun ensin oli sovittu huomisesta yhtymäpaikasta.

Beausire kääri dominon kainaloonsa ja kiirehti juosten
Dauphine-kadulle, missä toivoi tapaavansa jälleen neiti Olivan
kaikkine entisine hyveineen ja uusine louisdoreineen.




XXVI

LÄHETTILÄS


Seuraavana päivänä, illansuussa, saapuivat Pariisiin Enfertullin
kautta matkavaunut niin tomuisina ja kuraisina; ettei niiden
vaakunaa voinut eroittaa. Niitä kiidätti neljä hevosta niin, että
kipinöitä lensi kavioista, sillä kyytimiehet ajoivat niin sanoaksemme
ruhtinaallista vauhtia.

Vaunut pysähtyivät Jussienne-kadulle varsin upean hotellin eteen.
Portilla seisoi kaksi miestä odottamassa; toisella oli yllään niin
huoliteltu puku, että sitä voi sanoa juhlapuvuksi, toisella taas
tavallinen vahtimestarinpuku, jollaisia on kaikkina aikoina käytetty
Pariisin virastoissa. Toisin sanoen, jälkimäinen oli sen näköinen
kuin portinvartija loistoasussaan.

Vaunut ajoivat hotellin pihalle, ja portti suljettiin heti useiden
uteliaiden nenän edessä. Juhlapukuinen mies lähestyi hyvin
kunnioittavasti vaunujen ovea ja koki värähtelevällä äänellä aloittaa
puhetta portugalinkielellä.

"Kuka te olette?" keskeytti juro ääni sisältä, myös
portugalinkielellä, mutta osaten sitä.

"Lähetystön sihteeri, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija."

"Hyvä on. Kuinka huonosti te puhutte meidän kieltämme, hyvä sihteeri!
Mistä täällä astutaan sisään?"

"Tästä, monseigneur, tästä!"

"Ikävä vastaanotto", mutisi hänen ylhäisyytensä don Manuel,
arvokkaasti nojaten kamaripalvelijaansa ja yksityissihteeriinsä.

"Suokoon teidän ylhäisyytenne anteeksi", sanoi lähetystön sihteeri
mongertaen portugalinkieltä, "mutta teidän ylhäisyytenne kuriiri
saapui vasta kello kahden aikaan päivällä ilmoittamaan tulostanne.
Olin sillä hetkellä poissa, lähetystön asioilla. Heti palattuani
sain teidän ylhäisyytenne kirjeen. Ei ole ehditty muuta kuin avata
huoneet, joissa nyt sytytetään valoa."

"Hyvä, hyvä!"

"Minulle tuottaa erityistä iloa nähdä uusi lähettiläämme omassa
persoonassaan."

"Hiljaa! Ei kannata levittää tietoa ennenkuin Lissabonista on
saatu uusia määräyksiä. Pyydän teitä, monsieur, saattamaan minut
makuuhuoneeseeni, sillä aivan näännyn väsymyksestä. Voitte sitten
kääntyä yksityissihteerini puoleen, hän ilmoittaa teille määräykseni."

Sihteeri kumarsi kunnioittavasti Beausirelle, joka vastasi
ystävällisellä nyökkäyksellä ja sanoi ivallisen kohteliaasti:

"Puhukaa ranskaa, monsieur, se on teille mukavampaa, ja minulle myös."

"Niin", mutisi lähetystön sihteeri, "minun on myönnettävä, herra
sihteeri, että ääntämiseni..."

"Sen kyllä kuulen", myönsi Beausire häikäilemättä.

"Koska olette, monsieur, niin herttainen mies, niin käytän
tilaisuutta hyväkseni", riensi sihteeri avosydämisesti puhumaan,
"luuletteko, että herra de Souza on minulle siitä suutuksissaan, kun
niin pahasti mongerran portugalinkieltä?"

"Ei ollenkaan, jos vain osaatte ranskaa puhtaasti."

"Minäkö?" huudahti toinen riemuissaan. "Minähän olen pariisilainen
Saint-Honorén kadulta."

"Se sopii mainiosti", sanoi Beausire. "Mikä taas onkaan nimenne...
Ducorneau, eikö niin?"

"Niin, Ducorneau, hyvin sopiva nimi, siinä kun on espanjalainen
pääte, jos niin tahtoo. Herra sihteeri tiesi siis nimeni; se
ilahuttaa minua suuresti."

"Te olette Lissabonissa hyvissä kirjoissa, niin hyvissä, että
tunnustetun kykynne vuoksi meidän ei tarvinnut sieltä hankkia
sihteeriä lähetystöömme."

"Olen niin kiitollinen! Herra de Souzan nimitys on minulle ylen
onnellinen tapaus."

"Mutta kuulkaa, herra lähettiläs soittaa!"

"Riennetään."

Ja he riensivätkin. Lähettiläs oli kamaripalvelijansa avulla
riisuutunut. Hänellä oli yllään komea yönuttu. Kiireesti hankittu
parturi pääsi juuri häntä kähertämästä. Pöydillä ja hyllyillä näkyi
muutamia ilmeisesti kallisarvoisia lippaita ja matkalaukkuja. Uunissa
paloi hyvä tuli.

"Astukaa sisään, herra sihteeri", sanoi lähettiläs, joka asettui
suureen, patjoilla varustettuun nojatuoliin tulisijan eteen.

"Paneekohan herra lähettiläs pahakseen, jos vastaan ranskaksi?"
kuiskasi sihteeri Beausirelle.

"Ei, ei, jatkakaa te vain."

Ducorneau lausui nyt kohteliaisuutensa ranskankielellä.

"Sepä on varsin mukavaa, te puhutte ranskaa ihan mainiosti, herra du
Corno."

"Hän luulee minua portugalilaiseksi", tuumi lähetystön sihteeri
ihastuneena ja puristi Beausiren kättä.

"Kuulkaapa", sanoi Manuel, "saako täällä illallista?"

"Tietysti, teidän ylhäisyytenne. Palais-Royaliin on täältä vain
muutama askel ja siellä tunnen erään etevän ravintoloitsijan, joka
toimittaa tänne hyvän illallisen teidän ylhäisyydellenne."

"Ikäänkuin teitä itseänne varten, herra du Corno."

"Niin, monseigneur... mitä minuun tulee, niin saanen teidän
ylhäisyytenne luvalla tarjota muutamia pulloja tämän maan viiniä,
niin hyvää, ettei Portossakaan voisi parempaa saada."

"Ahaa, sihteerillämme on siis hyvä kellari!" sanoi Beausire hilpeästi.

"Se onkin ainoa, ylhäisyyteni", vastasi kainosti tämä kelpo mies,
jonka vilkkaat silmät, pulleat posket ja kukoistava nenä nyt vasta,
kynttilän valossa, tulivat Beausiren ja don Manuelin näkyviin.

"Tehkää niinkuin haluatte, herra du Corno", sanoi lähettiläs. "Tuokaa
tänne viiniänne ja tulkaa kanssamme illalliselle."

"Niin suuri kunnia..."

"Kursailematta, sillä tänään olen vain matkustaja; huomenna vasta
olen lähettiläs. Sitäpaitsi meidän on neuvoteltava eräistä asioista."

"Mutta monseigneur sallinee, että hieman järjestän pukuani."

"Te olette parhaassa kunnossa", sanoi Beausire.

"Tämä on vastaanottopuku, eikä juhlapukuni", vastasi Ducorneau.

"Olkaa sellaisena kuin olette, herra sihteeri, ja käyttäkää
illallisvalmistuksiin se aika, mikä menisi puvun vaihtoon."

Ducorneau poistui hyvillä mielin juoksujalassa, jottei vain hänen
ylhäisyytensä ruokahalun tarvitsisi varrota kymmentä minuuttia
liikaa. Sillaikaa nämä kolme makuuhuoneeseen sulkeutunutta veijaria
tarkastelivat irtaimistoa ja uuden arvonsa asiakirjoja.

"Viettääkö tuo sihteeri yötkin tässä talossa?" kysyi don Manuel.

"Ei suinkaan. Sillä hölmöllä on hyvä viinikellari, ja varmaankin
hänellä on jossakin myös sievä naikkonen. Hän on poikamies."

"Entä portinvartija?"

"Hänestä täytyy päästä eroon."

"Sen otan minä toimittaakseni."

"Ja hotellin muut palvelijat?"

"Palkattua väkeä, jonka sijalle voi huomenna panna yhtiömiehiämme."

"Miltä näyttävät keittiö ja ruokahuoneet?"

"Tyhjiä kerrassaan. Entinen lähettiläs ei oleskellut täällä. Hänellä
oli oma talonsa."

"Entä kassa?"

"Siihen nähden on tiedusteltava sihteeriltä: pulmallinen kysymys."

"Minä voin kyllä kysyä", sanoi Beausire. "Me olemme jo parhaita
ystäviä."

"Vaiti! Hän tulee jo."

Ducorneau tulikin hengästyneenä. Hän oli tilannut illallisen eräältä
Bons-Enfants kadun ravintoloitsijalta ja noutanut työhuoneestaan
kuusi aika isoa pulloa, ja hänen säteilevät kasvonsa ilmaisivat sitä
hyvää mielialaa, jonka nämä molemmat auringot, luonto ja oveluus,
voivat loihtia esille kaunistaakseen sitä, millä on kyynikkojen
puhetavassa nimenä ihmisen julkisivu.

"Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse siirtyä ruokasaliin?" kysyi hän.

"Ei ole väliä, syödään täällä kamarissa kaikessa rauhassa,
uunivalkean hohteessa."

"Monseigneur aivan hurmaa minut ilolla. Tässä on viiniä."

"Topaasin väristä!" sanoi Beausire nostaen erään pullon kynttilän
kohdalle.

"Istukaa, herra sihteeri, sillaikaa kun kamaripalvelijani kattaa
pöytää."

Ducorneau istuutui.

"Minä päivänä saapuivat viimeiset pikaviestit?" kysyi lähettiläs.

"Teidän ylhäisyytenne edeltäjän lähipäivän aattona."

"Hyvä. Onko lähetystö hyvässä kunnossa?"

"On, täysin hyvässä, monseigneur."

"Ei vaikeuksia raha-asioissakaan?"

"Ei minun tietääkseni."

"Onko jäänyt velkoja?... Sanokaa vain... Jos olisi velkoja, niin
ensi työksemme ne maksamme. Edeltäjäni on uljas aatelismies, jonka
sitoumuksista menen täyteen takuuseen."

"Jumalan kiitos, ei se ole monseigneurille tarpeellista. Kolme
viikkoa sitten selvitettiin ja maksettiin kaikki laskut, ja päivää
sen jälkeen, kun entinen lähettiläs oli matkustanut, saapui tänne
sata tuhatta livreä."

"Sata tuhatta livreä!" huudahtivat yhtaikaa Beausire ja don Manuel
ilosta hätkähtäen.

"Kullassa", lisäsi sihteeri.

"Kullassa", toistivat lähettiläs ja yksityissihteeri, vieläpä
kamaripalvelijakin.

"Niin että", sanoi Beausire kokien niellä mielenliikutustaan,
"kassassa nyt on..."

"Sata tuhatta kolmesataa kaksikymmentä kahdeksan livreä, herra
sihteeri."

"Se on vähän", sanoi don Manuel kylmästi. "Mutta onneksi on hänen
majesteettinsa osoittanut varoja käytettäviksemme. Sanoinhan teille,
ystäväni", lisäsi hän kääntyen Beausireen päin, "että Pariisissa
joudumme tiukalle."

"Niin, jollei teidän ylhäisyytenne olisi ryhtynyt varokeinoihin",
vastasi Beausire kunnioittavasti.

Tämä sihteerin tärkeä ilmoitus kassan tilasta vaikutti sen, että
lähetystön hilpeys yhä yltyi.

Hyvä illallinen, johon kuului lohta, isoja krapuja, metsänriistaa
ja jälkiruoka, oli omansa myös lisäämään portugalilaisten herrain
pirteyttä. Ducorneau oli vapautunut kursailusta ja söi kuin
kymmenen Espanjan ylimystä, samalla näyttäen esimiehelleen, kuinka
Saint-Honorén kadun pariisilainen käsitteli Porto- ja Xeres-viinejä
kuin halpoja kotimaisia.

Ducorneau kiitti juuri taivasta siitä, että se oli hänelle
toimittanut lähettilään, joka piti enemmän ranskan- kuin
portugalinkielestä ja enemmän Portugalin kuin Ranskan viineistä, ja
oli siinä suloisessa autuudentilassa, jonka aivoille suo tyydytetty
ja kiitollinen vatsa, kun herra de Souza kääntyi hänen puoleensa
ja kehoitti häntä menemään makuulle. Hän nousi, teki monimutkaisen
kumarruksen, ja takertui yhtä moneen huonekaluun kuin orjantappuran
oksa takertuu vesakon lehtiin, ja pääsi lopulta hotellin portille.

Beausire ja don Manuel eivät olleet nauttineet lähetystön oivallisia
viinejä niin paljon, jotta olisi heti tarvinnut heittäytyä unen
valtaan. Sitäpaitsi piti kamaripalvelijan saada illallista
herrasväkensä jälkeen, ja sen puuhan suoritti _päällysmies_
täsmällisesti sen esimerkin mukaan, jonka oli juuri nähnyt.

Huomispäivän ohjelma oli nyt valmiina. Nämä kolme yhtiömiestä kävivät
vielä tiedusteluretkellä hotellissa, otettuaan ensin selville, että
portinvartija nukkui.




XXVII

HERRAT BÖHMER JA BOSSANGE


Seuraavana päivänä ryhtyi Ducorneau, ennenkuin ehti mitään
maistaakaan, ponteviin toimiin, jotta lähetystö virkoisi
horroksistaan. Virkapöydät, salkut, mustepullot, kiireiset hommat,
pihalla hyppelevät hevoset -- kaikki osoitti eloa siellä, missä
päivää ennen oli vallinnut kuolettava lamaannus. Koko kortteliin
levisi pian huhu, että yöllä oli Portugalista saapunut ylhäinen
henkilö tärkeissä asioissa. Tämä huhu, jonka olisi pitänyt hankkia
luottoa kolmelle veijarillemme, oli heille kuitenkin yhä uudistuvan
pelon aiheena.

Mutta herrojen de Crosnen ja Breteuilin poliisilla olikin pitkät
korvat, joita se ei tukkisi tällaisissa olosuhteissa, samoin kuin
Argus-silmät, joita se ei ummistaisi, kun oli puhe portugalilaisista
suurmiehistä. Don Manuel huomautti kuitenkin Beausirelle, että
julkealla rohkeudella voi viikon ajan estää poliisin tiedusteluja
kehittymästä epäluuloksi ja kaksi viikkoa estää epäluuloja
muuttumasta varmuudeksi, ja että siis keskimäärin kymmenen päivää jäi
häiritsemätöntä työaikaa tälle yhtiölle, jonka muuten oli viisasta
suorittaa määrätyt toimensa kuuden päivän kuluessa.

Aurinko oli juuri noussut, kun kaksissa vuokravaunuissa hotelliin
saapuivat muut yhdeksän veijaria, joiden oli määrä olla lähetystön
palvelusväkenä. Heidät majoitti nopeasti tai oikeammin toimitti
makuulle Beausire; yksi sijoitettiin kassaa likelle, yksi arkistoon,
kolmas astui portinvartijan sijalle, jonka Ducorneau itse erotti
sillä tekosyyllä, ettei hän osannut portugalinkieltä. Näin oli
hotelli miehitetty varusväellä, jonka piti sitä varjella asiaan
kuulumattomilta, ja tätä lajia on varsinkin poliisi niiden mielestä,
joilla on valtiollisia tai muita salaisuuksia.

Kello kahdentoista vaiheilla nousi don Manuel, lisänimeltä Souza,
komeapukuisena erittäin hienoihin vaunuihin, jotka Beausire oli
vuokrannut 500 livrestä kuussa, maksaen puolelta kuukaudelta
etukäteen. Yksityissihteerinsä ja kamaripalvelijansa seuraamana hän
lähti nyt herrain Böhmer ja Bossangen liikkeeseen.

Lähetystön sihteeri määrättiin omalla vastuullaan, kuten tavallisesti
lähettilään poissaollessa, toimittamaan juoksevia asioita,
kuten passien laatimista ynnä muuta, kuitenkin sillä ehdolla,
että rahamenoja ja laskuja sai suorittaa vain yksityissihteerin
suostumuksella. Nämä herrat tahtoivat säilyttää koskematonna sen
sadan tuhannen livren summan, joka oli koko yrityksen perusehto.

Lähettiläälle ilmoitettiin, että hovihankkijat Böhmer ja Bossange
asuivat Ecole-rantakadun varrella, ja kello yhden aikaan saapui
seurue sinne.

Kamaripalvelija koputti sievästi jalokiviseppien portille,
joka oli suljettu vahvoilla lukoilla ja varustettu karkeilla,
paksukantaisilla nauloilla, ikäänkuin vankilan portti. Nämä naulat
oli niin järjestetty, että ne muodostivat enemmän tai vähemmän siroja
kuvioita, mutta ainakin oli varmaa, ettei pora, saha tai viila saisi
siruakaan puusta irti murtamatta hammastaan rautaa vasten.

Muuan suojaristikkoinen luukku aukeni, ja kamaripalvelijalta
kysyttiin, mitä hän tahtoi.

"Portugalin lähettiläs haluaa puhutella herroja Böhmer ja Bossangea",
vastasi palvelija.

Kohta näkyi ensi kerroksessa joku liikkuvan, ja portailta kuului
kiireisiä askelia. Portti avattiin. Don Manuel astui vaunuista
ylhäisen hitaasti. Ennemmin oli jo Beausire ilmestynyt tarjotakseen
käsivartensa hänen ylhäisyydelleen.

Se henkilö, joka oli niin kiirehtinyt vastaanottamaan molempia
portugalilaisia, oli herra Böhmer itse, joka kuultuaan vaunujen
pysähtyvän oli kurkistanut akkunasta ja kuullessaan sanan
"lähettiläs" rientänyt portille, jottei ylhäisen herran tarvitsisi
odottaa. Nyt hän pyyteli kaikin mokomin anteeksi don Manuelin
astuessa portaita ylös. Beausire huomasi, että vanha, reipas ja hyvin
kookas palvelijatar heidän takanaan väänsi kiinni ne monet salvat
ja lukot, joilla portti oli varustettu. Kun Beausire näkyi hieman
ihmettelevän tuota puuhaa, selitti Böhmer hänelle:

"Anteeksi, monsieur, mutta kovaonnisessa ammatissamme olemme niin
vaaranalaisia, että varovaisuus on kuin toinen luontomme."

Don Manuel ei ollut kuulevinaankaan; Böhmer huomasi sen ja toisti
hänelle itselleen sen selityksen, joka oli saanut. Beausiren
herttaisesti hymyilemään. Mutta kun lähettiläs ei nytkään näkynyt
mitään kuulevan, sanoi Böhmer neuvotonna:

"Suokaa anteeksi, herra lähettiläs!"

"Hänen ylhäisyytensä ei puhu ranskaa", sanoi Beausire, "eikä siis
ymmärrä, mitä puhutte, mutta minä voin sananne tulkita hänelle,
mikäli ette", lisäsi hän kiireesti, "itse osaa portugalinkieltä."

"En, monsieur, en minä osaa."

"Minä siis puhun puolestanne."

Ja Beausire solkkasi muutaman sanan portugalinkieltä, ja siihen don
Manuel vastasi samalla kielellä.

"Hänen ylhäisyytensä kreivi de Souza, hänen kaikkein uskovaisimman
majesteettinsa lähettiläs, ottaa suosiollisesti huomioonsa sananne ja
pyytää minua kysymään, onko totta, että teillä vielä on hallussanne
muuan kaunis timanttinen kaulanauha?"

Böhmer kohotti päätään ja silmäili Beausireä kuin mitatakseen hänet
kiireestä kantapäähän. Mutta Beausire kesti tämän koetuksen kuin
ovela valtiomies.

"Timanttinen kaulanauha", sanoi Böhmer hitaasti, "hyvin kaunis
kaulanauha?"

"Se, jota tarjositte Ranskan kuningattarelle", lisäsi Beausire, "ja
josta hänen kaikkein uskovaisin majesteettinsa on kuullut puhuttavan."

"Onko herra lähetystön virkamies?" kysyi Böhmer.

"Minä olen hänen yksityissihteerinsä."

Don Manuel oli suurena herrana istuutunut ja katseli nyt rantakadun
puoleisen varsin sievän huoneen ovimaalauksia. Kirkas aurinko
valaisi Seineä; poppelit näyttelivät hennonvihreitä ensi umppujaan
kevättulvien paisuttaman, kellertävän virran reunalla, ja don Manuel
siirtyi tarkastelemaan maisemaa.

"Monsieur", sanoi Beausire, "minusta näyttää kuin ette kuulisi, mitä
teille puhun."

"Kuinka niin, monsieur?" vastasi Böhmer, hieman hätkähtäen toisen
päättäväisestä äänensävystä.

"Tarkoitan, että hänen ylhäisyytensä näkyy jo käyvän maltittomaksi,
herra jalokiviseppä."

"Anteeksi", sanoi Böhmer punastuen, "minä en saa ottaa sitä
kaulanauhaa esille, ellei yhtiömieheni, herra Bossange, ole läsnä."

"No kutsukaa siis yhtiömiehenne."

Nyt lähestyi heitä don Manuel ja alkoi jääkylmin ilmein, joissa
kuvastui tavallaan majesteettisuutta, pitää portugalinkielistä
puhetta, jonka kestäessä Beausire syvään kumarteli monta kertaa.
Sitten hän käänsi heille selkänsä ja katseli edelleen akkunasta.

"Hänen ylhäisyytensä sanoo", tulkitsi Beausire, "että hänen on nyt jo
täytynyt odottaa kymmenen minuuttia, jommoiseen hän ei ole missään
tottunut, ei kuningastenkaan luona."

Böhmer kumarsi, tarttui soittoketjuun ja nykäisi. Pian ilmestyi
huoneeseen uusi henkilö. Se oli toinen jalokiviseppä, Bossange.
Böhmer selitti hänelle muutamalla sanalla, mistä oli puhe. Bossange
katsahti kumpaankin portugalilaiseen ja pyysi sitten Böhmeriltä
kassakaapin avainta.

"Tuntuu melkein", ajatteli Beausire, "että rehelliset ihmiset ovat
toisiaan kohtaan yhtä varovaisia kuin varkaat."

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Bossange takaisin, vasemmassa kädessä
jalokivilipas, kun taas oikea käsi oli pistetty takin alle, missä
Beausire selvästi erotti kahden pistoolin kohokuvan.

"Meillä voi olla rehellinen muoto", sanoi don Manuel vakavasti
portugalinkielellä, "mutta nuo kauppiaat luulevat meitä ennemmin
veijareiksi kuin lähettiläiksi."

Lausuessaan nämä sanat hän tutki jalokiviseppien kasvoja nähdäkseen
heidän ilmeistään, ymmärsivätkö he tätä kieltä. Mutta mitään
epäilyttävää ei näkynyt; sen sijaan tuli esille niin ihmeellisen
kaunis koriste, että aivan huikaisi. Hyvässä luottamuksessa
luovutettiin lipas don Manuelin käsiin, mutta tämä sanoi heti
julmistuneena sihteerilleen:

"Sanokaa näille vintiöille, että he käyttävät väärin kauppiaiden
oikeutta olla tyhmiä. He näyttävät minulle valetimantteja, kun pyydän
näyttämään oikeita. Sanokaa heille, että valitan Ranskan ministerille
ja että kuningattareni nimessä toimitan Bastiljiin tuommoiset
hävyttömät, jotka tekevät pilaa Portugalin lähettiläästä."

Näin sanoen hän paiskasi lippaan myymäpöydälle. Beausiren ei
tarvinnut hänen sanojaan tulkita; ilmeet ja eleet olivat kyllin
selvät. Böhmer ja Bossange pyytelivät hartaasti anteeksi ja
selittivät, että Ranskassa on tapana näyttää timanttien malleja,
tekokoristeita, mitkä kyllä tyydyttivät rehellisten ihmisten
uteliaisuutta, mutta eivät houkuttaneet varkaita. Herra de Souza
teki harmistuneena liikkeen ja kääntyi ovelle päin jalokiviseppien
hätääntyessä.

"Hänen ylhäisyytensä pyytää sanomaan teille", sanoi Beausire,
"olevansa pahoillaan siitä, että Ranskan hovihankkijain arvon saaneet
jalokivisepät eivät pysty tekemään eroa lähettilään ja heittiön
välillä, ja hänen ylhäisyytensä palaa takaisin hotelliinsa."

Böhmer ja Bossange antoivat toisilleen merkin ja kumarsivat uudestaan
vakuuttaen syvintä kunnioitustaan. Herra de Souza oli vähällä
survaista heitä varpaille, ja astui ulos. Kauppiaat katselivat
toisiaan hyvin levottomina ja kumartelivat syvään. Beausire seurasi
herraansa kopean näköisenä.

Vanha palvelijatar aukaisi portin lukot ja salvat.

"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi Beausire
kamaripalvelijalle.

"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi palvelija ajajalle.

Böhmer kuuli luukusta heidän osoitteensa.

"Myttyyn meni!" mutisi kamaripalvelija.

"Hyvin kävi", sanoi Beausire. "Tunnin kuluessa nuo moukat ovat
luonamme."

Vaunut kiitivät, ikäänkuin niitä olisi vetänyt kahdeksan hevosta.




XXVIII

LÄHETYSTÖSSÄ


Palatessaan lähetystön hotelliin nämä herrat tapasivat Ducorneaun
kaikessa rauhassa päivällisellä työhuoneessaan. Beausire pyysi häntä
tulemaan lähettilään puheille ja huomautti:

"Ymmärrätte kai, hyvä sihteeri, ettei sellainen henkilö kuin herra de
Souza voi olla tavallinen lähettiläs."

"Sitä olen kyllä arvellutkin", vastasi toinen.

"Hänen ylhäisyytensä", jatkoi Beausire, "tahtoo Pariisissa päästä
huomattavalle sijalle rikkaiden ja ylhäisten piirissä, joten siis
oleskelu tässä ikävässä hotellissa Jussienne-kadun varrella on
hänelle sietämätön. Niinmuodoin on hankittava hänen ylhäisyydelleen
yksityinen asunto."

"Mutta se tuottaa haittaa lähettilään tehtäville", muistutti
sihteeri, "ja meidän on sitten niin usein juostava hakemaan hänen
allekirjoitustaan."

"Mitä vielä! Hänen ylhäisyytensä antaa teille vaunut", vastasi
Beausire.

"Vaunut minulle!" huudahti Ducorneau vähällä pyörtyä ilosta.

"Väärin on, ettei teillä ole aina ollut omia ajoneuvoja", jatkoi
Beausire. "Jos lähetystön sihteerillä on mitään arvoa, täytyy
hänellä olla omat vaunut; mutta palatkaamme tähän asiaan sitten, kun
aika paremmin myöntää. Nyt meidän on tehtävä lähettiläälle selkoa
asioista. Missä on kassa?"

"Ylhäällä, lähettilään omassa kerroksessa."

"Niin kaukana teidän työhuoneestanne?"

"Varovaisuudesta, monsieur. Varkaiden on vaikeampi päästä
ensimmäiseen kuin pohjakerrokseen."

"Vai varkaita te pelkäätte", myhähti Beausire, "mokoman summan
vuoksi!"

"Sata tuhatta livreä!" huudahti Ducorneau. "Hitto vie, kyllä kuuluu,
että herra de Souza on rikas! Eipä vain ole sataa tuhatta minkään
muun lähetystön kassassa."

"Sopiiko, että nyt tarkastamme?" esitti Beausire. "Minulla on hieman
kiire asioilleni."

"Heti paikalla, monsieur", vastasi Ducorneau ja lähti
pohjakerroksesta.

Kassa tarkastettiin, ja siinä oli sata tuhatta livreä, puoleksi
kullassa ja hopeassa. Ducorneau tarjosi avaimensa, jota Beausire
katseli vähän aikaa ihaillakseen sen monimutkaisia uurteita ja
koloja, mutta samalla hän näppärästi otti siitä vahaan jäljennöksen.
Antaen sitten avaimen takaisin Ducorneaulle hän sanoi:

"Herra Ducorneau, se on teillä varmemmassa tallessa; mennään nyt
lähettilään puheille."

Don Manuel tavattiin yksinään suklaatikuppinsa ääressä. Hän näytti
tarkasti tutkivan salakirjaimin kirjoitettua paperia. Nähdessään
virallisen sihteerinsä hän kysyi:

"Tunnetteko sitä salakirjoitusta, jota on tähän asti käytetty?"

"En, teidän ylhäisyytenne."

"Mutta minä tahdon, että siihen tutustutte; siten voitte vapauttaa
minut monestakin rasittavasta pikkuseikasta. Kuinka muuten on
asioiden laita? Missä tilassa on kassa?" kysyi hän Beausirelta.

"Täysin kunnossa, niinkuin kaikki muukin, mikä kuuluu herra
Ducorneaun tehtäviin", vastasi Beausire.

"Ja ne sata tuhatta livreä?"

"Käteisinä, monsieur."

"Hyvä. Istuutukaa, herra Ducorneau; pyydän teiltä erästä tietoa."

"Olen nöyrin palvelijanne, monseigneur", sanoi sihteeri ilosta
säteillen.

"On eräs asia, sanonpa teille: valtioasia."

"Ymmärrän, monseigneur", sanoi sihteeri ja siirsi tuoliaan lähemmäksi.

"Tärkeä asia, jossa tarvitaan teidän neuvoanne. Tunnetteko Pariisissa
jonkun rehellisen jalokivikauppiaan?"

"Täällä on Böhmer ja Bossangen liike. He ovat hovihankkijoita."

"Juuri niiden kanssa en tahdo olla tekemisissä", selitti don Manuel.
"Tulen juuri heidän luotaan enkä aio heitä enää koskaan tavata."

"Ovatko he sattuneet suututtamaan teidän ylhäisyytenne?"

"Ovat, herra Corno, aika lailla."

"Jos saisin olla vähän utelias, jos voisin..."

"Puhukaa vain!"

"Kysyisin, millä tapaa nämä jalokivikauppiaat, joilla ammattinsa
puolesta on sellainen maine..."

"Ne ovat suorastaan juutalaisia, herra Corno, mutta kehnon menettelyn
vuoksi niiltä meneekin hukkaan yhden ja kahden miljoonan vaiheille."

"Niinkö?" kysäisi Ducorneau vallan ihmeissään.

"Olin saanut hänen kaikkein uskovaisimmalta majesteetiltaan toimeksi
sopia erään timanttisen kaulakoristeen kaupasta."

"Se on kai se kallis kaulanauha, jonka kuningas-vainaja tilasi rouva
Dubarrylle. Kyllä tiedän."

"Te olette verraton; tiedätte kaikki. No niin, minun piti ostaa tuo
kaulanauha, mutta kun asia on kääntynyt tälle tolalle, niin ei minua
haluta ostaa."

"Pitäisikö minun ryhtyä välittämään?"

"Herra Corno!"

"Taitavasti, monseigneur, viisaasti."

"Hyvä olisi, jos tuntisitte nuo miehet."

"Bossange on minulle kaukaista sukua."

Don Manuel ja Beausire katsahtivat toisiinsa. Syntyi äänettömyys,
jolloin molemmat veijarit harkitsivat. Äkkiä aukeni ovi, ja muuan
palvelija ilmoitti herrain Böhmerin ja Bossangen saapuneen hotelliin.
Don Manuel nousi kiireesti ja huusi vihaisella äänellä:

"Ajakaa pois ne herrat!"

Palvelija peräytyi pari askelta totellakseen.

"Ei, sen saa sihteeri itse tehdä", huomautti lähettiläs.

"Herran nimessä!" sanoi Ducorneau rukoilevalla äänellä, "suokoon
monseigneur minun täyttää käskynsä. Minä ainakin lievennän sitä kun
ei saa sitä peruutetuksi."

"Tehkää, niinkuin tahdotte", vastasi don Manuel kylmästi.

Beausire astui hänen luokseen samalla, kun Ducorneau riensi ovesta.

"Taitaa käydä hullusti", sanoi don Manuel.

"Ei ollenkaan, Ducorneau järjestää kyllä asian taas kuntoon."

"Se pöllö sen sekoittaa vielä pahemmin! Kauppiasten luona puhuimme
vain portugalinkieltä; tehän sanoitte, etten ymmärrä sanaakaan
ranskaa. Ja nyt Ducorneau pilaa kaikki."

"Minäpä riennän hätään."

"Kenties on vaarallista, että esiinnytte siellä."

"Saatte nähdä; antakaa minulle vain vapaat kädet."

"Sama se, lempo soikoon!"

Beausire lähti huoneesta.

Ducorneau oli alakerrassa tavannut Böhmerin ja Bossangen, joiden
käytös, heidän astuttuaan lähetystön hotelliin, oli kohteliaisuuden
puolesta koko lailla muuttunut, vaikkei ehkä käynyt luottavammaksi.
Arvaamatta, että täällä olisi ketään tuttua, he odottivat kankeina
alasalissa. Nähdessään Ducorneaun huudahti Bossange iloisesti
hämmästyen.

"Te täällä!" sanoi hän ja lähestyi häntä syleilläkseen.

"Kuinka herttainen te olette!" sanoi Ducorneau. "Siis täällä te
tunnette minut, pohattaserkku! Sekö on syynä, että olen lähetystössä?"

"Kuulkaa nyt", sanoi Bossange, "jos olemme olleet vähän erillämme,
niin suokaa anteeksi ja tehkää minulle muuan palvelus."

"Juuri sitä varten tulinkin."

"No kiitos! Te siis kuulutte tähän lähetystöön?"

"Kuulun."

"Antakaa minulle muutamia tietoja."

"Mitä ja mistä?"

"Itse lähetystöstä."

"Minä olen sen sihteeri."

"Mainiota! Haluamme puhutella lähettilästä."

"Tulen juuri hänen puolestaan."

"Hänen puolestaan! Sanomaan... mitä?"

"Että hän pyytää teitä poistumaan niin pian kuin suinkin, hyvät
herrat."

Jalokivikauppiaat silmäilivät toisiaan noloina.

"Koska nähtävästi", jatkoi Ducorneau mahtavasti, "olette
käyttäytyneet tyhmästi ja epäkohteliaasti."

"Mutta kuulkaahan kuitenkin..."

"Se on suotta", keskeytti Beausire, joka kopeana ja kylmänä ilmestyi
kynnykselle. "Herra Ducorneau, onhan teidän ylhäisyytenne pyytänyt
teitä käskemään nuo herrat pois. Antakaa siis heidän mennä."

"Herra sihteeri..."

"Totelkaa", sanoi Beausire halveksivasti ja poistui.

Lähetystön sihteeri tarttui sukulaistaan oikeaan hartiaan ja hänen
yhtiömiestään vasempaan ja sysäsi heidät hiljaa ulos ovesta.

"Kas niin", sanoi hän, "ei siitä kaupasta tule mitään."

"Herran tähden, kuinka närkkäitä nuo muukalaiset ovat!" mutisi
Böhmer, joka itse oli saksalainen.

"Kun on nimeltään Souza ja vuosituloja on yhdeksän sataa tuhatta
livreä", sanoi sihteeri, "niin sietää olla niinkuin tahtoo."

"Olenhan teille aina sanonut, Böhmer", sanoi Bossange huokaisten,
"että olette liikeasioissa liian jäykkä."

"Ellei meillä ole hänen rahojaan", väitti itsepintainen saksalainen,
"ei hänelläkään ole meidän kaulanauhaamme."

Nyt oltiin ehditty portille. Ducorneau alkoi nauraa.

"Tiedättekö lainkaan, mitä merkitsee oikea portugalilainen?" sanoi
hän ivallisesti. "Tiedättekö edes, mitä on lähettiläs, porvareita
kun olette? Ette, ja senvuoksi sen teille sanonkin, Potemkin, osti
hänelle joka vuosi uudenvuoden päiväksi korillisen kirsikoita,
jotka maksoivat sata tuhatta écutä, tuhat livreä joka kirsikka! se
oli jotakin, vai mitä? Mutta herra de Souza aikoo ostaa Brasilian
kaivokset saadakseen niiden uumenista esille niin suuren timantin
kuin kaikki teidän yhteensä. Se kyllä vie häneltä kahdenkymmenen
vuoden tulot, kaksikymmentä miljoonaa, mutta vähät hän siitä, kun ei
ole lapsia. Siinä näette."

Ja Ducorneau aikoi sulkea portin, kun Bossange teki äkkiä päätöksensä
ja sanoi:

"Korjatkaa tämä asia, niin saatte..."

"Täällä ei huolita lahjoista", keskeytti Ducorneau ja painoi portin
kiinni.

Saman päivän iltana lähettiläs sai seuraavan kirjeen:

    'Monseigneur!

    Eräs henkilö, joka odottaa määräyksiänne ja haluaa teille esittää
    nöyrimpien palvelijainne kunnioittavat anteeksipyynnöt, seisoo
    hotellinne portilla valmiina teidän ylhäisyytenne viittauksesta
    jonkun edustajanne käsiin jättämään sen kaulanauhan, jolla on
    ollut onni kiinnittää huomiotanne.

    Suvaitkaa vastaanottaa, monseigneur, vakuutteet syvimmästä
    kunnioituksesta j.n.e.

                                   _Böhmer_ ja _Bossange_.'

"Kas niin", sanoi don Manuel kirjeen luettuaan, "nyt on kaulanauha
meidän."

"Ei vielä, ei vielä", vastasi Beausire. "Ei ennen, kuin olemme sen
ostaneet. Ostetaan se!"

"Kuinka?"

"Onhan sovittu, että teidän ylhäisyytenne ei osaa ranskaa; ensiksikin
on siis toimitettava Ducorneau täältä pois."

"Millä tapaa?"

"Se on perin helppoa: hänelle annetaan hyvin tärkeä valtiollinen
tehtävä. Minä pidän siitä huolta."

"Nyt erehdytte", sanoi don Manuel. "Hän saa olla takuunamme."

"Mutta hän antaa ilmi, että te osaatte ranskaa."

"Ei hän sitä kerro, kun pyydän häntä olemaan vaiti."

"No jääköön tänne. Annetaan nyt timanttien tuojan tulla."

Tämä henkilö saatettiin huoneeseen; hän oli Böhmer itse, joka
kumarteli mitä kohteliaimmin ja pyysi alamaisesti anteeksi. Sitten
hän otti esille timantit ja näytti aikovan ne jättää katseltavaksi.
Mutta don Manuel viittasi häntä jäämään.

"Meillä on toisistamme kylliksi kokemusta", sanoi Beausire. "Te
olette epäluuloinen kauppias ja siis varmaankin rehellinen.
Istuutukaa ja puhelkaamme hiukan, koska herra lähettiläs suo teille
anteeksi."

"Huh, kuinka vaivaloista on myydä", huokasi Böhmer.

"Kuinka vaivaloista on varastaa", tuumi Beausire.




XXIX

KAUPPA


Lähettiläs suostui nyt lähemmin tarkastamaan kaulanauhaa. Böhmer
näytteli hänelle kutakin timanttia hartain mielin, antaen sen
kauneuden loistaa parhaalta puolelta.

"Mitä kokonaisuuteen tulee", sanoi Beausire, jolle don Manuel
oli puhunut portugalinkielellä, "ei herra lähettiläällä ole
muistuttamista. Mutta timantteja yksitellen tarkastellessa on asian
laita toisin. Hänen ylhäisyytensä on laskenut kymmenkunnan sellaista,
jotka ovat pikkuisen karheita, pikkuisen pilkullisia."

"Vai niin!" ihmetteli Böhmer.

"Hänen ylhäisyytensä on jalokivistä paremmin selvillä kuin te;
Brasiliassa ylhäiset portugalilaiset leikkivät timanteilla niinkuin
lapset täällä lasinpalasilla."

Don Manuel osoitti todellakin monta timanttia perätysten ja huomautti
merkillisen tarkkanäköisesti sellaisia pienen pieniä vikoja, joita
ei kenties oikea ammattimieskään olisi nähnyt. "Semmoisenaan tämä
kaulanauha", sanoi Böhmer hämmästyneenä siitä, että niin ylhäinen
herra oli niin etevä jalokivien tuntija, "semmoisenaan se on
kuitenkin kaunein timanttikoriste, mitä nykyään on Euroopassa."

"Se on totta", vastasi don Manuel, ja viittauksen saatuaan lisäsi
Beausire:

"Kuulkaapa nyt, herra Böhmer, mistä on puhe. Portugalin kuningatar on
kuullut puhuttavan tästä kaulanauhasta ja antanut herra lähettilään
toimeksi sopia kaupasta sitten, kun hän on timantit tarkastanut.
Timantit tyydyttävät herra lähettilästä; ilmoittakaa siis hinta."

"Kuusitoista sataa tuhatta livreä."

Beausire toisti tämän summan lähettiläälle.

"Siinä on sata tuhatta liikaa", vastasi don Manuel.

"Monseigneur", sanoi jalokivikauppias, "vaikeaksi käy arvioida, mitä
liikevoittoa näin kallisarvoisesta esineestä jää. Tämmöisen koristeen
valmistamiseksi on täytynyt tutkia ja matkustella niin paljon, että
siitä hämmästyisi, jos tuntisi asian niin hyvin kuin minä."

"Sata tuhatta livreä liian kallis", toisti itsepäinen portugalilainen.

"Ja kun monseigneur niin sanoo", lisäsi Beausire, "niin se on hänen
varma vakaumuksensa, sillä hänen ylhäisyytensä ei tingi."

Böhmer näytti hieman horjuvan. Ei mikään niin rauhoita epäluuloista
kauppiasta kuin ostajan tinkiminen.

"Minun ei sopisi", sanoi hän hetkisen epäröityään, "suostua
vähennykseen, joka ehkä ratkaisee minun ja yhtiömieheni voiton tai
tappion."

Don Manuel kuunteli, kunnes Beausire oli kääntänyt nämä sanat, ja
nousi sitten. Beausire sulki lippaan ja antoi sen takaisin Böhmerille.

"Lupaan puhua herra Bossangelle", sanoi viimemainittu.

"Suostuuko teidän ylhäisyytenne siihen?"

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Beausire.

"Sitä, että herra lähettiläs näkyy tarjoavan kaulanauhasta
viisitoista sataa tuhatta."

"Niin juuri."

"Pysyykö teidän ylhäisyytenne tarjouksessaan?"

"Hänen ylhäisyytensä ei koskaan syö sanaansa", vastasi Beausire
oikein portugalilaiseen tapaan. "Mutta hän ei aina suvaitse niellä
sitä harmia, että täytyy tinkiä tai kestää tinkimistä."

"Herra sihteeri, eikö teistäkin ole selvää, että minun on
neuvoteltava yhtiömieheni kanssa?"

"Selväähän se on, herra Böhmer."

"Selvää kyllä", myönsi don Manuel portugalinkielellä, kun Böhmerin
kysymys oli hänelle tulkittu, "mutta minulle on tarpeen pikainen
ratkaisu."

"Hyvä on, monseigneur; jos yhtiömieheni suostuu alentamaan hintaa,
suostun minä jo ennakolta."

"Hyvä."

"Hinta on siis toistaiseksi viisitoista sataa tuhatta livreä?"

"Meidän puolestamme."

"Eikä siis jää muuta", sanoi Böhmer, "paitsi tietysti herra Bossangen
suostumusta..."

"Se tietysti tarvitaan."

"Ei siis muuta kuin sovitaan maksuehdoista."

"Siinä suhteessa ette kohtaa vaikeuksia", sanoi Beausire. "Missä
muodossa haluatte kauppahinnan?"

"Jos sopii, niin käteisenä", vastasi Böhmer nauraen.

"Mitä tarkoitatte käteismaksulla?" kysyi Beausire kylmästi.

"Ah, tiedän kyllä, ettei kukaan voi antaa puoltatoista miljoonaa
kovana rahana!" sanoi Böhmer huoaten.

"Ja pulaan se teidät itsennekin panisi, herra Böhmer."

"Kuitenkaan en koskaan, herra sihteeri, luovuta tavaraa, ellen saa
osaa kohta käteisesti."

"Se on kohtuullista."

Ja Beausire kääntyi don Manueliin päin.

"Kuinka paljon teidän ylhäisyytenne antaa käteismaksua herra
Böhmerille?"

"Sata tuhatta livreä", vastasi portugalilainen.

"Sata tuhatta livreä", toisti Beausire Böhmerille, "kun kauppa
päätetään."

"Ja loput?" kysyi Böhmer.

"Kun monseigneurin vekseli on ehtinyt täältä Lissaboniin, paitsi
jos mieluummin tahdotte odottaa, kunnes ilmoitus siitä saapuu
Lissabonista tänne."

"Meillä on asiamies Lissabonissa", huomautti Böhmer, "ja jos hänelle
kirjoittaisi..."

"Oikein", sanoi Beausire ivallisesti nauraen, "kirjoittakaa vain
ja kysykää, onko herra de Souza maksukykyinen ja voiko hänen
majesteetilleen Portugalin kuningattarelle antaa luottoa neljätoista
sataa tuhatta livreä."

"Monsieur..." änkytti Böhmer hämillään.

"Hyväksyttekö, vai haluatteko toisenlaisia ehtoja?"

"Ne ehdot, jotka herra sihteeri minulle aluksi esitti, näyttävät
tyydyttäviltä. Mitä määräaikoja niissä olisi?"

"Kolme määräaikaa: kuukauden päästä neljäsataa tuhatta, kahden ja
kolmen kuukauden päästä kummallakin kertaa viisisataa tuhatta.
Silloin teidän jo sopii tehdä hauska matka."

"Lissaboniin?"

"Miksi ei? Nostamaan kolmessa kuukaudessa lähes puolitoista
miljoonaa, eikö sitä varten kannata vähän vaivaa nähdä?"

"Onhan se niinkin, mutta..."

"Sitäpaitsi saatte matkustaa lähetystön kustannuksella, ja mukaanne
tulen minä tai virallinen sihteerimme."

"Itsekö minä vien sinne timantit?"

"Luonnollisesti, ellette halua lähettää monseigneurin hyväksymiä
vekseleitä ja laskea timantteja yksin menemään Lissaboniin."

"En tiedä... luulen melkein... parasta olisi matkustaa..."

"Sitä minäkin", sanoi Beausire. "Kauppa tehdään täällä, te saatte
käteisesti sata tuhatta livreä, allekirjoitatte kauppakirjan ja
viette timantit hänen majesteetilleen. Kuka on teidän asiamiehenne
Lissabonissa?"

"Herrat Nunex Balboan Veljekset."

Don Manuel kohotti päätään.

"Nehän ovat minun pankkiirini", sanoi hän hymyillen.

"Ne ovat hänen ylhäisyytensä pankkiirit", toisti Beausire, myös
hymyillen.

Böhmer näytti riemastuvan. Nyt olivat kaikki pilvet hälvenneet. Hän
kumarsi kuin kiittääkseen ja sanoakseen hyvästi. Mutta äkkiä jokin
ajatus sai hänet viivähtämään.

"Mikä nyt on?" kysyi Beausire levottomasti.

"Onhan ehdoista sovittu?" sanoi Böhmer.

"Täydellisesti."

"Paitsi että..."

"Herra Bossangen suostumus vielä puuttuu."

"Ja paitsi erästä tapausta", lisäsi Böhmer.

"Ahaa! Vai teillä onkin este!"

"Se on niin arka asia, monsieur, mutta portugalilainen kunniantunto
on niin ylevä, että hänen ylhäisyytensä varmaan ymmärtää minut."

"Puhukaa nyt vain suoraan!"

"Asian laita on se, että tätä koristetta on jo tarjottu hänen
majesteetilleen Ranskan kuningattarelle."

"Joka ei siitä huolinut. Entä sitten?"

"Me emme voi, monsieur, päästää tätä kaulanauhaa iäksi menemään
Ranskasta ilmoittamatta ensin kuningattarelle, jolle meidän on vielä
annettava etuoikeus se ostaa, ja siihen meidät pakottaa kunniantunto
ja uskollisuus."

"Se on oikein", sanoi don Manuel arvokkaasti. "Ja toivoisin, että
portugalilainen kauppias puhuisi samaan tapaan kuin herra Böhmer."

"Tunnen itseni onnelliseksi ja ylpeäksi siitä, että teidän
ylhäisyytenne hyväksyy käsityskantani. On siis kaksi väliehtoa: herra
Bossangen suostumus ja Ranskan kuningattaren uusi ja lopullinen
kieltäytyminen kaulanauhan ostosta. Sitä varten pyydän kolmen päivän
lykkäystä."

"Ja meidän ehtomme", sanoi Beausire, "ovat seuraavat: sata tuhatta
livreä käteisesti, muu osa hintaa kolmessa vekselissä. Timanttilipas
jätetään lähetystön sihteerille tai minulle, joista jompikumpi seuraa
teitä Lissaboniin herrain Nunez Balboan Veljesten luo. Täysi maksu
kolmessa kuukaudessa ja vapaa matka."

"Juuri niin, monseigneur, juuri niin, monsieur", sanoi Böhmer ja
kumarsi.

"Malttakaa vielä!" sanoi don Manuel portugalinkielellä.

"Mitä nyt?" kummeksi Böhmer.

"Kaupanpäällisiksi", sanoi lähettiläs, "jokin tuhannen pistolin
[kymmentä frangia vastaava kultaraha. -- _Suom._] sormus
sihteerilleni, sille, joka saattaa teitä matkalla."

"Se on kyllä kohtuullista", mutisi Böhmer, "ja sen menon olinkin jo
ottanut lukuun."

Don Manuel laski jalokivikauppiaan luotansa ylhäisellä
jäähyväisliikkeellä, ja molemmat yhtiömiehet jäivät kahden kesken.

"Selittäkää nyt", sanoi don Manuel kiivastuneena Beausirelle, "minkä
pirullisen päähänpiston vuoksi te tahdotte, ettei timantteja jätetä
tänne? Matka Portugaliin! Oletteko hullu? Eikö olisi yhtä hyvä, että
maksetaan kauppahinta ja saadaan timantit heti?"

"Te otatte lähettilästoimenne liian vakavalta kannalta", vastasi
Beausire. "Herra Böhmerin silmissä te ette vielä oikein ole herra de
Souza."

"Mitä vielä! Olisiko hän muuten sopinut kaupasta?"

"Sanokaa mitä tahdotte. Kenties hän ei olisi sopinut ehdoista,
jos olisi suorastaan epäillyt. Mutta jos kellä on viisitoista
sataa tuhatta livreä, uskoo hän olevansa kaikkien kuningasten ja
lähettilästen yläpuolella. Ja jos joku vaihtaa viisitoista sataa
tuhatta livreä paperipalasiin, tahtoo hän tietää, onko noilla
papereilla mitään arvoa."

"Aiotte siis matkustaa Portugaliin, vaikkette osaa
portugalinkieltä... Te olette hullu."

"Enkä ole. Te saatte matkustaa itse."

"En ikinä, siihen en suostu!" huudahti don Manuel. "Ettäkö minä
palaisin Portugaliin! Siihen on minulla päteviä esteitä."

"Vakuutan teille, ettei Böhmer olisi koskaan vaihtanut timanttejaan
papereihin."

"Vaikka niissä on Souzan nimi!"

"Hän pitää itseään ainakin Souzan vertaisena!" huudahti Beausire ja
löi kämmenensä yhteen.

"Parempi teidän olisi sanoa, että asia on mennyt myttyyn", väitti don
Manuel.

"Ei ollenkaan. Tulkaapa tänne, herra päällysmies", sanoi Beausire
kamaripalvelijalle, joka ilmestyi kynnykselle. "Tiedätte kai, mistä
on puhe?"

"Kyllä."

"Kuuntelitte?"

"Tietysti."

"Hyvä. Luuletteko, että olen tehnyt tyhmyyden?"

"Ette ole, vaan minusta te olette tuhat kertaa oikeassa."

"Minkä perusteella?"

"Kuulkaapa: herra Böhmer olisi muuten toimittanut niin, että
hotelliamme ja lähettilästä olisi yhtä mittaa pidetty silmällä."

"Entä sitten?" kysyi don Manuel.

"Mutta kun herra Böhmerillä on osa hintaa saatuna ja timantit
vieressään, ei häneen jää mitään epäilystä, vaan hän lähtee hyvillä
mielin Portugaliin."

"Ei silti tarvitse perille asti mennä, herra lähettiläs", huomautti
kamaripalvelija, "vai mitä arvelee herra ritari Beausire?"

"No siinä on kerrankin järkevä mies!" huudahti Olivan rakastaja.

"Selittäkää lähemmin, mitä aiotte", sanoi don Manuel jokseenkin
kylmäkiskoisesti.

"Viidenkymmenen lieuen päässä Pariisista", vastasi Beausire, "tämä
sukkela poika syöksee esille, naamio kasvoilla, näyttää ajomiehelle
kahta pistoolia, ryöstää vekselit ja timantit, rökittää herra
Böhmeriä ja siihen se retki päättyy."

"Sitä en tarkoittanut", sanoi kamaripalvelija. "Minä kuvittelin, että
herrat Beausire ja Böhmer lähtevät laivalla Bayonnesta Portugaliin."

"Hyvä sekin!"

"Herra Böhmer ihailee merta, kuten kaikki saksalaiset, ja kävelee
kannella. Kerran, kun laiva vaaruu, hän horjahtaa ja putoo mereen.
Lippaan oletetaan menneen hänen mukanaan. Miksi ei meri pitäisi
hallussaan viidentoista sadan tuhannen livren timantteja, kun se on
niin hyvin tallettanut monta espanjalaista kultalastia."

"Ahaa, nyt alan ymmärtää", sanoi portugalilainen.

"Jo on aikakin", mutisi Beausire.

"Siinä on vain huomattava", jatkoi don Manuel, "että timanttien
kavaltamisesta joutuu Bastiljiin, ja kun houkuttaa jalokivikauppiaan
katselemaan merta, niin joutuu hirteen."

"Voi kyllä joutua kiikkiin timanttivarkaudesta", myönsi päällysmies,
"mutta sitä ei voida epäillä, että mies on hukutettu."

"Sittenpä nähdään, kun niin pitkällä ollaan", sanoi Beausire. "Nyt
ajatellaan vain tehtäviämme. Hoitakaamme tätä lähetystöä kuin
mallikelpoiset portugalilaiset, jotta meistä sanottaisiin: Elleivät
olleetkaan oikeita lähettiläitä, niin ainakin näyttivät olevan. Sekin
olisi imartelevaa. Siis odotetaan kolme päivää."




XXX

SANOMALEHTIMIEHEN ASUNTO


Oli seuraava päivä siitä lukien, jolloin portugalilaiset sopivat
kaupasta Böhmerin kanssa, kolme päivää sen jälkeen, kun näimme
eräiden tämän kertomuksen päähenkilöiden käyvän oopperanaamiaisissa.

Montorgueil-kadun varrella, ristikkoportilla suljetun pihan perällä,
oli pieni pitkulainen rakennus, jota kadun melulta suojelivat
maalaistapoja muistuttavat akkunaluukut. Pohjakerroksessa, jonne
pääsi vain varovasti kahlaten parin, kolmen haisevan lätäkön poikki,
tarjoutui jonkinlainen puoliavoin puoti niiden nähtäväksi, jotka
olivat läväisseet ristikkoportin ja piha-alueen vastukset.

Tässä rakennuksessa asui eräs sanomalehtimies, jonka nimi oli
jokseenkin tunnettu. Ensi kerroksessa asui toimittaja itse.
Pohjakerroksessa säilytettiin aikakauskirjan vihkoja pinottuina
numerojärjestykseen. Kahdessa muussa kerroksessa asui hiljaista
väkeä, joka sai monta kertaa vuodessa ilmaiseksi olla läsnä
myrskyisissä kohtauksissa, kun toimittajan kimppuun kävivät poliisit,
yksityiset loukatut tai hänen haukkumansa näyttelijät.

Sellaisina päivinä panivat Ristikkotalossa, joksi sitä tässä
korttelissa nimitettiin, vuokralaiset akkunansa kiinni etupuolelta,
paremmin kuullakseen sanomalehtimiehen ulinan, joka hädissään
tavallisesti pakeni Vieux-Augustins-kadulle pienestä, kamarinsa
tasalla olevasta takaportista. Ja kun tämä oli auennut ja taas
sulkeutunut, lakkasi meteli, sillä uhattu mies oli kadonnut ja
hyökkääjät jäivät yksin tuijottamaan neljään kaartilaiseen, jotka
vanha palvelijatar oli kiireesti noutanut kauppahallin vahtipaikalta.
Toisinaan sattui, että kun hyökkääjät eivät saaneet elävään olentoon
purkaa kiukkuaan, kävivät he käsiksi pohjakerroksen nihkeisiin
paperipinoihin, repivät, polkivat tai osittain polttivatkin
näitä rikollisia lehtiä, jos kovaksi onneksi osui lähitienoilla
olemaan tulta. Mutta riittääkö siekale sanomalehteä kostolle, joka
tavoittelee siekaletta toimittajan omasta nahasta?

Lukuunottamatta näitä kohtauksia Ristikkotalon rauhallisuus
oli muuttunut sanaparreksi. Herra Reteau läksi varhain aamulla
kiertomatkalleen pitkin rantakatuja, toreja ja bulevardeja. Hän
tapasi naurettavaisuuksia ja paheita, merkitsi ne muistiin,
hahmotteli piirroksia, ja painatti ne näköisiksi kuviksi kehitettyinä
lähinnä seuraavaan numeroonsa. Hänen aikakauskirjansa oli
viikkolehti; herra Reteau pyydysti siihen sisällystä neljä päivää,
painatti kahtena päivänä ja vietti joutopäivänä sen, jolloin lehti
ilmestyi.

Sinä päivänä, josta nyt on puhe, oli lehti juuri valmistunut
painosta. Noustessaan kello kahdeksan aamulla herra Reteau sai
vanhalta palvelijaltaan päivän numeron, joka oli vielä nihkeä ja
pahalta haisevan punaisenharmaan päällyslehtensä suojassa.

Hän kiirehti sitä lukemaan niin huolellisesti, kuin hellä isä
tarkastelee rakastetun lapsen ansioita ja vikoja. Siitä päästyään hän
sanoi eukolle:

"Adelgonde, tässä on oiva numero; oletko lukenut?"

"En vielä, soppa ei ole valmis", vastasi eukko.

"Tähän numeroon olen tyytyväinen", sanoi sanomalehtimies ojentaen
laihasta vuoteestaan vielä laihempia käsivarsiaan.

"Vai niin", sanoi Adelgonde, "mutta tiedättekö, mitä siitä painossa
sanotaan?"

"No mitä?"

"Että tällä kertaa ette vältä Bastiljia."

Reteau nousi istualle ja sanoi tyynesti:

"Adelgonde, keitä minulle hyvä soppa äläkä sekaannu kirjallisuuteen."

"Aina vain sama", vastasi eukko, "rohkea kuin kotivarpunen!"

"Tämänpäiväisellä numerolla voin sinulle ostaa uudet kengänsoljet",
sanoi Reteau kietoutuneena lakanaan, jonka valkeus oli epäiltävä.
"Onko jo käyty ostamassa paljon lehden numeroita?"

"Ei vielä, eivätkä ne soljetkaan tule kovin loistamaan, jos tämmöistä
jatkuu. Muistatteko sen hyvän numeron herra de Broglieta vastaan?
Ennen kello kymmentä oli jo myyty sata numeroa."

"Ja silloin olin jo kolmasti turvautunut Vieux-Augustins-kadulle",
sanoi Reteau. "Joka meteli pani värisemään; sotamiehet ovatkin niin
raakoja."

"Siitä teen sen johtopäätöksen", väitti itsepäinen Adelgonde, "ettei
tämä numero ole niin tuottava kuin Broglie-numero."

"Olkoon", sanoi Reteau, "mutta sitten ei tarvitsekaan niin pelätä,
vaan syön soppani rauhassa. Tiedätkö miksi?"

"En tosiaankaan, monsieur."

"Siksi, että nyt en ahdista yhtä miestä, vaan kokonaisuutta, en
sotilasta, vaan kuningatarta."

"Kuningatarta!" mutisi eukko. "Jumalan kiitos, silloin ei teidän
tarvitse pelätä. Jos käytte kuningattaren kimppuun, kannetaan teitä
riemusaatossa, lehden numerot myydään, ja minä saan soljet."

"Joku soittaa", sanoi Reteau, joka oli ryöminyt takaisin sänkyynsä.

Eukko riensi puotiin ottamaan vastaan. Kohta hän palasi säteillen
riemusta.

"Tuhat kappaletta", sanoi hän, "yhdellä kertaa. Se se on tilaus!"

"Kenen nimelle?" kysyi Reteau vilkkaasti.

"En tiedä."

"Se pitää tietää; riennä heti."

"Kyllä sen ehtii. Tuhannen kappaleen laskemisessa, sitomisessa ja
pakkaamisessa on aika työ."

"Juokse, kuuletko, ja kysy palvelijalta... Onko se jokin palvelija?"

"Se on kantaja, auvergnelainen, jolla on hihnat mukana."

"Hyvä, kysy häneltä, minne hän vie lehdet." Adelgonde kiiruhti; hänen
raskaat jalkansa narisuttivat lahoja puuportaita ja kysyvä ääni
kajahti välikaton puhki. Kantaja kuului vastaavan, että lehdet piti
viedä Neuve-Saint-Gilles-kadulle, Maraisin kaupunginosaan, kreivi
de Cagliostrolle. Sanomalehtimies hypähti riemuissaan niin rajusti,
että oli puhkaista makuusijansa. Hän nousi ja lähti itsekin auttamaan
tilauksen suoritusta, josta muuten huolehti vain yksi apulainen,
jonkinlainen nälkiintynyt varjo, läpikuultavampi kuin painettu
paperi. Tuhat kappaletta viikkolehteä sälytettiin auvergnelaisen
selkään, ja mies katosi selkä kumarassa ristikkoportista.

Kun Reteau juuri suunnitteli ensi numeroa varten pientä kyhäystä
tästä menestyksestä omistaen siinä muutaman rivin jalomieliselle
herralle, joka kannatti poliittiseksi luulemaansa vihkosta ostamalla
sitä tuhat kappaletta; kun hän, sanalla sanoen, juuri riemuitsi näin
onnekkaasta tuttavuudesta, kuului pihalta uusi soitto.

"Taas tuhat kappaletta!" huudahti Adelgonde ensi menestyksestä
innostuneena. "Eikä se olisikaan kumma; kohta kun on puhe
itävaltalaisesta, huutavat kaikki yhteen ääneen."

"Vaiti! Hiljaa! Älä puhu niin kovaa, Adelgonde. 'Itävaltalainen' on
haukkumasana, ja siitä voisin joutua Bastiljiin, jota minulle äsken
ennustit."

"Kaikkea vielä", äkäili eukko. "Eikö hän ole itävaltalainen, vai
mitä?"

"Sen nimen panemme me sanomalehtimiehet liikkeelle, mutta sitä ei saa
tuhlaten käyttää."

Taas kuultiin kellonsoitto.

"Mene katsomaan, Adelgonde. En muuten luule, että se on lehden
ostaja."

"Miksi te niin luulette?" sanoi eukko astuen portaita alas.

"En tiedä, mutta ristikon takana näkyy olevan pahaenteinen olento."

Adelgonde meni edelleen pohjakerrokseen ja avasi tulijalle. Reteau
puolestaan tähysteli, minkä voikin pitää luonnollisena, kun olemme
kuvanneet hänen olojaan ja työpajaansa. Vieras oli yksinkertaisesti
puettu mies, joka kysyi, oliko toimittaja kotona.

"Mitä asiaa teillä on?" tiedusti Adelgonde epäluuloisesti. Tällöin
hän piti ovea varovasti raollaan, niin että voisi sen heti sulkea,
jos pieninkin vaara uhkaisi.

Mies helisti rahoja taskussaan. Tämä suloinen sävel hellytti eukon
sydäntä.

"Minä tulen", vastasi mies, "maksamaan ne tuhat kappaletta tämän
päivän lehteä, jotka haettiin kreivi de Cagliostrolle."

"Jos niin on", sanoi eukko, "niin astukaa sisään."

Tulija astui ristikkoportista, mutta ei ehtinyt sitä sulkea,
ennenkuin uusi vieras, nuori, kookas ja pulskan näköinen, tarttui
porttiin ja sanoi:

"Anteeksi, monsieur."

Ja muuta lupaa kysymättä hän pujahti sisään kreivi de Cagliostron
asiamiehen jäljestä. Adelgonde, jonka mielessä nyt oli vain
rahanhimoa ja kultakolikoiden helinää, riensi isäntänsä luo.

"Kuulkaas nyt", sanoi hän, "kaikki käy hyvin, täältä tulee viisi
sataa livreä siltä herralta, joka osti tuhat kappaletta."

"Ottakaamme ne ylevästi vastaan", sanoi Reteau, ivallisesti mukaillen
Lariven sanoja eräästä äsken esitetystä näytelmästä.

Ja hän kääriytyi sievänpuoleiseen aamunuttuun, jonka hänelle oli
lahjoittanut rouva Dugazon joko anteliaisuudesta tai pikemmin
pelosta, sillä siitä lähtien, kun tällä rouvalla oli seikkailu
tallimestari Astleyn kanssa, tuli häneltä Reteaulle kosolta
kaikenlaisia lahjoja.

Kreivi de Cagliostron lähetti astui esille, levitti pöydälle pussista
kuuden livren rahoja, laski niitä sata kappaletta ja järjesti
kahdeksitoista patsaaksi. Reteau laski myös huolellisesti ja
tarkasteli, oliko joukossa kuluneita rahoja.

Huomattuaan kaiken olevan kunnossa hän kiitti, antoi kuitin ja
laski miellyttävästi hymyillen miehen menemään, kysyttyään ensin
ilkamoiden, kuinka kreivi de Cagliostro jaksoi.

Rahojen tuoja vastasi kiittäen kuin luonnollisesta kohteliaisuudesta
ja astui ovelle.

"Sanokaa herra kreiville, että olen valmis häntä palvelemaan", sanoi
Reteau, "ja lisätkää, että hän saa olla levollinen; minä osaan
säilyttää salaisuuden."

"Ei tarvita", vastasi mies. "Kreivi de Cagliostro on riippumaton eikä
usko magnetismiin. Hän tahtoo, että Mesmerille naurettaisiin, ja
levittää vain huvikseen tuota juttua ammeesta."

"Hyvä", murahti muuan ääni kynnykseltä. "Me toimitamme, että
nauretaan myös kreivi de Cagliostron kustannuksella."

Ja Reteau näki äskeistä paljon pahaenteisemmän henkilön astuvan
huoneeseensa. Tämä oli, kuten sanottu, nuori ja reipas mies, mutta
Reteau ei ollut kanssamme yhtä mieltä hänen pulskasta ulkomuodostaan,
huomaten sensijaan uhkaavan katseen ja ryhdin. Vieraalla olikin vasen
käsi miekan kahvassa, ja oikea piteli keppiä.

"Millä voin teitä palvella, monsieur?" kysyi Reteau hieman
arastellen, kuten hänen tapansa oli pulmallisina hetkinä.

Ja kun tällaiset hetket eivät olleet harvinaisia, arasteli Reteau
siis usein.

"Oletteko herra Reteau?" kysyi vieras.

"Minä se olen."

"Joka pitää salanimeä de Vilette?"

"Niin juuri."

"Kirjoitatte kyhäelmiä?"

"Olette oikeassa, monsieur."

"Oletteko tämän kyhäelmän laatija?" jatkoi vieras tyynesti, vetäen
taskustaan vielä tuoreen numeron tämänpäiväistä lehteä.

"Olen se julkaisija, vaikken laatija", vastasi Reteau.

"Hyvä, se on samantekevä, sillä vaikkette ole rohjennut sitä
kirjoittaa, olette ollut kylliksi raukka sen julkaisemaan... Sanon:
raukka", toisti vieras kylmästi, "sillä aatelismiehenä tahdon
tässäkin sopassa punnita sanojani. Mutta te ette saa kirjaimen mukaan
käsittää sanojani, eikä se, mitä sanon, ilmaise ajatustani. Jos sen
ilmaisisin, pitäisi sanoa: tuon kyhäyksen kirjoittaja on roisto, sen
julkaisija on konna."

"Monsieur!" sanoi Reteau aivan kalpeana.

"Niin, piru vie, tämä on ilkeä juttu", jatkoi nuori mies yltyen, mitä
enemmän puhui. "Kuulkaa nyt, sepustaja, kukin asia vuorostaan: äsken
saitte kultaa ja nyt selkään."

"Oho!" huudahti Reteau. "Sepä nähdään."

"Mitä nähdään?" kysyi suppeasti ja sotilaan tapaan nuori mies, joka
nyt astahti vastustajaansa kohti.

Mutta tämä ei ollut ensi kertaa moisessa tilanteessa; hän tunsi oman
asuntonsa loukot ja sopet ja tiesi, että kun vain kääntyi, niin pääsi
ovesta pakoon, ja sitten sopi paiskata se lukkoon, rientää viereiseen
huoneeseen ja sieltä pujahtaa jo tunnetun takaportin kautta
Vieux-Augustins-kadulle. Sinne päästyään hän oli turvassa, sillä
siellä oli toinen pieni ristikkoportti, jonka hän saattoi aukaista
aina mukanaan olevalla avaimella, ja sitten sopi juosta tiehensä.

Tänään oli kuitenkin kynäniekka-paralla huono onni. Sillä juuri
kun hän tarttui avaimeensa, huomasi hän ristikon lävitse toisen
miehen, joka näytti, arvatenkin kiihtymyksen suurentamana, oikealta
jättiläiseltä ja seisoi siellä liikkumatta, uhkaavana odottaen,
niinkuin muinoin Hesperuksen lohikäärme odotti kultaomenien
näpistelijöitä. Reteau olisi mielellään palannut sinne, mistä oli
tullut, mutta ensimmäinen, kepillä varustettu mies oli potkaissut
oven auki ja ajanut häntä takaa, niin että saattoi nyt tarttua häntä
niskaan, jos tahtoi, kun hänen oli pakko pysähtyä nähdessään tuon
toisen vartijan, jolla myös oli miekka ja keppi. Näin siis Reteau
oli kahden tulen eli oikeammin, kahden kepin välissä, pienellä,
hämärällä, umpinaisella pihalla, huoneustonsa ulkopään ja sen
ristikkoportin välissä, joka Vieux-Augustins-kadun puolella olisi
johtanut pelastukseen ja vapauteen, jos vain pääsy olisi ollut vapaa.

"Hyvä herra, päästäkää minut tästä lävitse", pyysi Reteau porttia
vartioivalta nuorelta mieheltä.

"Monsieur", huusi Reteauta takaa ajava nuori mies, "monsieur, pitäkää
kiinni sitä roistoa!"

"Olkaa levollinen, herra de Charny, ei hän tästä pääse", vastasi
portilla olija.

"Herra de Taverney, tekö?" huudahti Charny, sillä tämä oli todellakin
mies, joka Montorgueil-kadulta oli tullut Reteaun luo.

Molempien mieleen oli, aamulla lehteä lukiessa, tullut sama ajatus,
koska heillä oli sydämessään sama tunne, ja ilmoittamatta toisilleen
mitään he olivat ryhtyneet aatettaan toteuttamaan. Tätä varten oli
mentävä sanomalehtimiehen luo vaatimaan hyvitystä ja annettava
hänelle selkään, jos hän kieltäytyisi. Mutta nyt he, nähdessään
toisensa, tulivat huonolle tuulelle, sillä kumpikin aavisti
kilpailijan siinä miehessä, jossa oli herännyt sama tunne. Siksi
herra de Charny olikin jokseenkin nyrpeästi huudahtanut: "Herra de
Taverney, tekö?"

"Minä itse", vastasi Filip samaan tapaan, tehden puolestaan liikkeen
rukoilevaa kynäniekkaa kohti, joka oli pistänyt kätensä ristikon
lävitse. "Minä itse, mutta näyn myöhästyneen. Saan siis vain katsella
juhlaa, ellette ole niin hyvä ja avaa porttia."

"Juhlaa", mutisi kauhistunut Reteau, "mitä te juhlalla tarkoitatte?
Aikovatko herrat minut teurastaa?"

"Se on liian törkeä sana", vastasi Charny. "Ei, monsieur, ei teitä
teurasteta, vaan ensin tutkitaan ja sitten hutkitaan. Sallinette,
herra de Taverney, että käsittelen tätä miekkosta, niinkuin parhaaksi
näen?"

"Tietysti, monsieur", vastasi Filip, "onhan teillä etuoikeus, koska
ensiksi tulitte."

"Asettukaa siis seinää vasten ja seiskaa liikkumatta", komensi
Charny, kiittäen Taverneytä nyökkäyksellä. "Te siis, arvoisa
herra, myönnätte laatineenne ja julkaisseenne kuningattaresta tuon
leikillisen tarinan, joksi sitä sanotte ja joka oli luettavana
lehdessänne tänä aamuna."

"Monsieur, se ei tarkoita kuningatarta."

"Vai se vielä puuttui!"

"Te olette kovin kärsivällinen, monsieur", huomautti Filip
raivoissaan portin toisella puolen.

"Malttakaa", vastasi Charny, "ei tämä veijari odotuksesta mitään
menetä."

"Vaikka niin", mutisi Filip, "mutta minä odotan myös." Charny ei
vastannut Taverneylle, vaan kääntyi taas Reteaun puoleen:

"_Etteniotna_ on Antoinette takaperin... Älkää valehdelko, se olisi
niin kömpelöä ja kehnoa, että rehellisen selkäsaunan tai surman
sijaan sietäisitte joutua elävältä nyljettäväksi. Vastatkaa siis
kiertelemättä. Kysyn teiltä, oletteko tuon häväistyskirjoituksen
ainoa laatija?"

"En ole ilmiantaja", vastasi Reteau suoristuen.

"Hyvä! Se merkitsee, että on rikostoveri, ensiksikin se mies, joka
käski ostamaan tuhat kappaletta tekelettänne, kreivi de Cagliostro,
kuten äsken mainitsitte. Kreivi saa maksaa puolestaan, jahka te ensin
maksatte oman osanne."

"Monsieur, en minä häntä syytä", kiljui sanomalehtimies peläten
joutuvansa kahden herran vihoihin, lukuunottamatta tuota, joka
maltitonna odotti portin takana.

"Mutta kun olen ensin saanut käsiini teidät", jatkoi Charny, "niin
maksatte myös ensin."

Ja samalla hän kohotti keppinsä.

"Monsieur, jospa minulla olisi miekka", ulisi Reteau. Charny laski
keppinsä.

"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja lainatkaa tälle
vintiölle miekkanne."

"En suinkaan; kunniallista miekkaani en lainaa tuolle roistolle,
mutta tässä on keppini, ellei omanne riitä. Hyvällä omallatunnolla en
voi teidän tai hänen vuokseen muuta tehdä."

"Vai keppi, lempo soikoon!" huusi Reteau vimmastuneena. "Tietäkää,
että olen aatelismies!"

"No lainatkaa siis miekkanne minulle", sanoi Charny heittäen omansa
sanomalehtimiehen eteen. "Tuota en enää koske, sillä siitä pääsen."

Nyt ei Filip enää voinut väittää vastaan, vaan veti miekkansa tupesta
ja pisti sen ristikon lävitse Charnylle, joka otti sen käteensä ja
kiitti.

"Vai olet sinä aatelismies", ärjyi hän kääntyen Reteauhun päin,
"ihan aatelismies, ja kyhäät Ranskan kuningattaresta semmoisia
parjauksia... No niin, ota tuo miekka kouraasi ja näytä, että olet
aatelismies."

Mutta Reteau ei hievahtanut; olisi melkein luullut hänen pelkäävän
maassa makaavaa miekkaa yhtä pahasti kuin keppiä, joka äsken oli
heilunut hänen päänsä kohdalla.

"Hitto vie!" sanoi Filip maltitonna, "avatkaa edes tämä portti."

"Anteeksi, monsieur", vastasi Charny, "mutta tehän myönsitte, että
tämä mies on aluksi minun."

"Rientäkää siis lopettamaan, sillä minulla on kiire aloittamaan."

"Täytyy ensin käyttää kaikki muut keinot, ennenkuin ryhdyn
äärimmäiseen", selitti Charny, "sillä minusta näyttää, että on
melkein yhtä vaikeata antaa selkään kuin saada. Mutta koska tämä
herra itsepäisesti valitsee ennemmin kepin- kuin miekaniskut, niin
hän saakoon makunsa mukaan."

Heti kun Charny oli tämän lausunut, julisti Reteaun kiljunta,
että hän oli myös ryhtynyt sanoista työhön. Sitten seurasi vielä
viisi tai kuusi nasevaa sivallusta, joista kukin houkutti ilmoille
aiheuttamaansa tuskaa vastaavan parahduksen.

Nämä huudot saivat vanhan Adelgonden ilmestymään paikalle, mutta
Charny ei välittänyt sen enempää hänen kuin hänen isäntänsäkään
huudoista.

Sillä välin Filip, seisten kuin Aatami paratiisin portin takana, sai
vain nuolla hyppysiään karhun lailla, joka haistaa tuoretta lihaa
häkkinsä ulkopuolella.

Vihdoin Charny herkesi uupuneena pieksemisestä, ja Reteau vaipui
maahan uupuneena selkäsaunasta. "Kas", sanoi Filip, "joko lopetitte,
monsieur?"

"Jo", vastasi Charny.

"No antakaa sitten miekkani takaisin, jota ette tarvinnutkaan, ja
olkaa niin hyvä ja aukaiskaa minulle."

"Hyvä herra!" rukoili Reteau, pitäen nyt suojelijanaan sitä, joka oli
selvittänyt tilinsä hänen kanssaan.

"Ymmärrätte kai, etten voi jättää herraa portin taakse", sanoi
Charny. "Menen siis avaamaan."

"Voi, tämä on murha!" huusi Reteau. "Tappakaa minut heti
miekanpistolla, niin tulee loppu!"

"Älkää hätäilkö", sanoi Charny. "Minun luullakseni ei tämä herra enää
kajookaan teihin."

"Ja siinä olette oikeassa", vahvisti perin halveksivasti Filip, joka
nyt tuli saapuville. "Minä en sekaannu asiaan. Saitte selkäsaunan,
hyvä on, ja kuten lakimiehet sanovat: _Non bis in idem_. [Ei
kahdesti samaa. -- _Suom._] Mutta lehden painos on jäljellä, ja sen
hävittäminen on tärkeä asia."

"Ihan oikein", sanoi Charny. "Siinä näkee, että kahden on parempi
kuin yksin. Olisin sen ehkä unohtanut, mutta miten te, herra de
Taverney, jouduitte tuon portin taakse?"

"Kyllä selitän", vastasi Filip. "Minä hankin korttelin asujamilta
tietoja tuon roiston oloista ja sain kuulla, että hänellä on tapana
paeta, kun hätyytetään. Ja sitten tehtiin lähemmin selkoa hänen
pakotavastaan, ja mieleeni johtui, että jos tulen takaportin kautta
ja suljen sen jälkeeni, saan ketun kiinni luolassaan. Teillä oli sama
koston ajatus, mutta rientäessänne ette joutanut hankkimaan niin
täydellisiä tietoja, ja kun menitte tavallisesta portista, oli otus
päästä käsistänne, mutta onneksi satuin olemaan täällä."

"Ja siitä olen hyvin iloinen! Mennään, herra de Taverney... Tuo
veijari saa näyttää meille painokoneensa."

"Mutta se ei ole täällä", väitti Retau.

"Valetta", kovisti Charny uhaten.

"Ei, ei", huomautti Filip. "Hän lienee oikeassa, ja kirjasimet
ovat jo puretut. Nyt on vain jäljellä painettuja numeroita. Mutta
painos onkin kaiketi vielä kokonaan tallella paitsi niitä tuhatta
kappaletta, jotka myytiin herra de Cagliostrolle."

"Hänen pitää repiä lehden painos rikki meidän läsnäollessamme."

"Hän saa sen polttaa; se on varmempaa."

Ja Filip, tyytyen tähän hyvitykseen, työnsi Reteauta edellään puotia
kohti.




XXXI

KUINKA KAKSI YSTÄVÄÄ MUUTTUU VIHAMIEHIKSI


Sillä välin oli Adelgonde rientänyt hakemaan järjestyksen valvojia.
Mutta ennen hänen paluutaan olivat Filip ja Charny ehtineet sytyttää
aika rovion aikakauskirjan vihoista, joita heittivät tuleen yhä
lisää, repien niitä palasiksi, jotta paremmin syttyisivät. Painoksen
viimeiset kappaleet olivat jo käsiteltävinä, kun Adelgonden takana,
pihan toisessa päässä, näkyi kaartilaisia ja samalla satakunta
katupoikaa ja yhtä monta juoruämmää. Ensimmäiset pyssynperät
kolahtivat juuri eteisen kivilattiaan, kun lehden viimeinen numero
syttyi palamaan.

Onnekseen Filip ja Charny tunsivat sen takatien, jonka Reteau oli
varomattomasti näyttänyt. He siis pujahtivat salakäytävään, sysäsivät
salvat kiinni, astuivat Vieux-Augustins-kadun ristikkoportista,
lukitsivat sen jälleen ja heittivät avaimen katuojaan.

Sillaikaa Reteau, päästyään vapauteen, kirkui: auttakaa, murha,
salamurha! ja Adelgonde kirkui: tulipalo! nähdessään akkunoiden
kimaltelevan paperin palaessa. Sotamiehet saapuivat, mutta
huomattuaan nuorten miesten kadonneen ja tulen sammuvan eivät
pitäneet tarpeellisena jatkaa etsiskelyään, vaan jättivät Reteaun
hautomaan selkäänsä kanferttiviinalla ja palasivat vahtipaikalleen.

Mutta kansanjoukko, ollen uteliaampi kuin kaartilaiset, viipyi
kello kahdentoista tienoille Reteaun pihalla yhä siinä toivossa,
että aamullinen kohtaus uudistuisi. Vimmoissaan soimasi Adelgonde
Marie-Antoinettea nimittäen häntä itävaltalaiseksi ja siunasi herra
Cagliostroa nimittäen tätä kirjallisuuden suojelijaksi.

Kun Filip ja Charny olivat joutuneet Vieux-Augustins-kadulle, sanoi
jälkimäinen:

"Kun asiamme nyt on suoritettu, monsieur, voinko toivoa sitä iloa,
että saisin jollakin tapaa olla teille avuksi?"

"Kiitän tuhannesti, monsieur; aioin kysyä teiltä samaa."

"Kiitos; olen tullut tänne yksityisissä asioissa, joiden takia
viipynen osan päivää Pariisissa."

"Samoin minäkin."

"Sallikaa minun siis lausua teille jäähyväiset ja onnitella itseäni
siitä kunniasta, että olen teidät tavannut."

"Sallikaa minun lausua samaa teille, lisäten toivovani, että se asia,
jota varten olette tänne tullut, onnistuisi mielenne mukaan."

Ja molemmat miehet kumarsivat hymyillen ja kohteliaasti, mutta
samalla olisi kuitenkin helposti nähnyt, että sanat tulivat vain
huulilta. Erottuaan he lähtivät kumpikin omalle suunnalleen, Filip
bulevardeja kohti ja Charny pitkin virran rantaa. Molemmat kääntyivät
pari kertaa katsomaan taakseen, kunnes kumpikaan ei enää nähnyt
toistaan.

Silloin Charny poikkesi Beaurepaire-kadulle ja joutui monen pikku
kadun kautta viimein Saint-Louis-kadulle, jota pitkin sitten astui
päästäkseen Neuve-Saint-Gilles-kadun kulmaan. Mutta samalla hänen
huomionsa kiintyi nuoreen mieheen, joka näytti tutulta ja tuli häntä
vastaan samaa katua. Pari kertaa hän pysähtyi epäillen, mutta pian
häipyi kaikki epävarmuus. Vastaantulija oli todellakin herra de
Taverney.

Filip, joka oli aluksi poikennut Mauconseil kadulle, oli sitten
kulkenut pitkin monta eri katua, sivuuttanut Lamoignonin hotellin
ja lopulta päässyt Saint-Louis-kadulle, missä nuoret miehet taas
yhtyivät juuri silloin, kun piti kääntyä Neuve-Saint-Gilles-kadulle.
Molemmat pysähtyivät ja loivat toisiinsa katseen, joka ei enää
salannut heidän ajatustaan.

Kummallakin oli jälleen ollut sama aikomus, nimittäin mennä vaatimaan
hyvitystä kreivi de Cagliostrolta. Kun he nyt tapasivat toisensa
täällä, olivat he selvillä toistensa aikeesta.

"Herra de Charny", sanoi Filip, "jätin teidän haltuunne myyjän;
voisitte siis minulle jättää ostajan. Saitte antaa kepillä, suokaa
minun antaa miekalla."

"Monsieur", vastasi Charny, "ymmärtääkseni teitte mielikseni vain
siksi, että olin ensinnä paikalla, ettekä minkään muun vuoksi."

"Niin, mutta tänne", sanoi Taverney, "tulin samalla kuin tekin, ja
sanon jo ennakolta, etten täällä suo teille etuoikeutta."

"Ja kuka sanoo, että pyydänkään, monsieur? Puolustan oikeuttani,
siinä koko juttu."

"Ja mihin teillä on mielestänne oikeus?"

"Pakottaa kreivi de Cagliostro polttamaan ne tuhat numeroa, jotka hän
osti siltä roistolta."

"Muistanette, että juuri minun päähäni ensin juolahti polttaa niitä
Montorgueil-kadun talossa."

"Olkoon niin, että poltitte ne, jotka tavattiin siellä; nyt minä
revin ne, jotka tavataan täällä."

"Minusta on kovin ikävää, kun olen pakotettu vakavasti huomauttamaan,
että tahdon ensimmäisenä päästä tekemisiin kreivi de Cagliostron
kanssa."

"Enempää en voi hyväksenne tehdä kuin antaa kohtalon ratkaista.
Heitän louisdorin ilmaan, ja joka sitten arvaa, mikä puoli on
ylöspäin, sillä on etuoikeus."

"Kiitän teitä, monsieur, mutta yleensä minulla on pelissä huono onni
ja luultavasti häviäisin nytkin."

Ja Filip lähti astumaan katua pitkin. Charny pysäytti hänet sanoen:

"Monsieur, vielä pari sanaa; silloin ehkä ymmärrämme toisemme."

Filip kääntyi kiivaasti. Charnyn äänessä oli nyt jotakin uhkaavaa,
mikä häntä miellytti.

"Vai niin!" sanoi hän. "No?"

"Jos vaatiaksemme kreivi de Cagliostrolta hyvitystä kävisimme ensin
Boulognen metsässä, olisi se aika kiertotie, sen myönnän, mutta
erimielisyytemme päättyisi. Toinen meistä luultavasti jäisi sinne,
eikä toisen, joka palaisi, tarvitsisi kellekään tiliä tehdä."

"Todellakin, monsieur", sanoi Filip, "te ehätitte lausumaan minun
ajatukseni. Se ratkaisisi koko riidan. Tahdotteko olla niin hyvä ja
ilmoittaa, missä jälleen tapaamme?"

"Ellei seurani ole teille kovin vastenmielinen, niin..."

"Kuinka sitä oletatte?"

"Niin ei meidän tarvitse erota. Olen määrännyt, että vaununi
odottavat minua Place Royalen reunalla, eikä sinne ole kuin muutama
askel."

"Olette siis niin herttainen, että tarjoatte minulle vaunuissanne
sijaa?"

"Tietysti, suurimmalla mielihyvällä."

Ja nuoret miehet, jotka olivat ensi näkemältä tunteneet olevansa
kilpailijoita ja ensi tilaisuudessa tulleet vihamiehiksi, kiirehtivät
Place Royalea kohti. Pas-de-la-Mule kadun kulmasta he näkivät Charnyn
vaunut. Viitsimättä kävellä pitemmälle Charny viittasi lakeijalle, ja
vaunut tulivat heidän luokseen. Charny pyysi Filipiä ensin ottamaan
sijansa, repäisi taskukirjastaan lehden, kirjoitti siihen muutaman
sanan ja lähetti sen lakeijallaan asuntoonsa. Kun sitten molemmat
nuoret miehet olivat istuutuneet vaunuihin, lähtivät nämä kiitämään
Elysée-kenttiä kohti.

Herra Charnyn hevoset olivat oivallisia; vähemmässä kuin puolessa
tunnissa he joutuivat Boulognen metsään. Tavattuaan täällä soveliaan
paikan hän käski ajajan pysäyttää.

Ilma oli kaunis, hieman viileä, mutta aurinko imi jo halukkaasti
ensi tuoksua orvokeista ja seljapensaiden vastapuhjenneista
nupuista, joita näkyi tien vieressä ja metsän laidassa. Viime vuoden
kellastuneiden lehtien päällitse kohosi ruoho ylpeänä töyhtömäisine
latvoineen, ja pitkin vanhoja muureja nähtiin keltaorvokkien nojaavan
niihin tuoksuavia päitään. "Ihana kävelyilma, vai mitä arvelette,
herra de Taverney?" virkkoi Charny.

"Niin on, monsieur."

Ja molemmat astuivat vaunuista maahan.

"Lähtekää, Dauphin", sanoi Charny ajajalleen.

"Mutta lienee väärin lähettää vaunut pois", sanoi Taverney, "koska
toinen meistä ehkä niitä tarvitsisi paluumatkaansa varten."

"Ennen kaikkea, monsieur, salaisuus", vastasi Charny. "Koko asia on
salattava. Jos sen saisi palvelija tietää, voisi se huomenna olla
puheen aineena koko Pariisissa."

"Kuten tahdotte, monsieur. Mutta se vekkuli, joka meidät tänne
kyyditsi, arvaa kyllä asian. Sellaiset tuntevat kyllä aatelismiesten
tapoja kyllin hyvin osatakseen epäillä, että kun täyttä vauhtia
ajetaan Boulognen, Vincennesin tai Satoryn metsään, niin ei ole puhe
tavallisesta huviajelusta. Toistan siis, että ajajanne jo arvaa,
kuinka on asian laita. Mutta vaikkei hän arvaisikaan, joutuu hän,
tosin vähän myöhään, sen tietämään sitten, kun näkee teidät tai minut
haavoittuneena, kenties kuolleena. Eikö siis olisi viisaampaa antaa
hänen jäädä viedäkseen täältä sen, joka ei muuten voi palata, kuin
jättää teidät tai minut pulaan?"

"Oikeassa olette, monsieur", myönsi Charny. Kääntyen sitten vaunuihin
päin hän huusi: "Dauphin, seis, saatte odottaa täällä." Aavistaen,
että hänet kutsuttaisiin takaisin, ei Dauphin ollut kiirehtinyt, vaan
ajanut hyvin hiljaa, joten ääni kuului vielä häneen saakka. Hän siis
pysäytti, ja ruvettuaan, kuten Filip edellytti, epäilemään, mitä oli
tulossa, asettui hän istuimelleen mukavaan asentoon voidakseen vielä
lehdettömien puiden lomitse katsella sitä kohtausta, jossa hänen
isäntänsä joutuisi myös esiintymään toimihenkilönä.

Sillä välin Filip ja Charny syventyivät metsään ja viiden minuutin
kuluttua melkein katosivat sinertävään utuun, joka varjosti sen
näköpiiriä. Edeltä kulkeva Filip tapasi kuivan ja kovan pohjan,
pitkulaisen neliön, joka soveltui mainiosti heidän tarkoitukseensa.

"Ellette ole eri mieltä, herra de Charny", sanoi Filip, "näyttää tämä
paikka sopivalta."

"Se on mainio, monsieur", vastasi Charny ja riisui takkinsa. Filip
riisui myös takkinsa, heitti hattunsa maahan ja paljasti miekkansa.

"Monsieur", sanoi Charny, jonka miekka vielä oli tupessa, "kelle
muulle tahansa sanoisin: Ritari, sanokaa sana, vaikkei anteeksi
pyytäen, niin edes ystävällinen sana, ja kohta olemme hyvät ystävät;
mutta teille, sankarille, joka olette juuri palannut Amerikasta,
siitä maasta, missä taistellaan niin hyvin, teille en voisi..."

"Ja minä", keskeytti Filip, "sanoisin kelle tahansa muulle: Monsieur,
ehkä olen teitä kohtaan ollut näennäisesti väärässä. Mutta teille,
uljaalle merisoturille, joka vielä äskettäinkin herätitte mainiolla
urotyöllä koko hovin ihastuksen, teille, herra de Charny, en voi
muuta sanoa kuin: Herra kreivi, tehkää minulle se kunnia, että
asetutte kuntoon."

Kreivi kumarsi ja sivalsi miekkansa.

"En luule, että kumpikaan on kajonnut riidan varsinaiseen syyhyn."

"En ymmärrä teitä, kreivi", vastasi Filip. "Päinvastoin, te
ymmärrätte varsin hyvin, jopa täydellisesti; ja kun olette juuri
tullut siitä maasta, missä ei osata valehdella, niin punastutte
sanoessanne, ettette ymmärrä."

"Asentoon!" toisti Filip.

Ja miekat ojentuivat ristikkäin. Jo ensi tempuista huomasi Filip
olevansa toista paljoa taitavampi, mutta sen sijaan, että tämä
tieto olisi lisännyt hänen intoaan, näytti se vaikuttavan aivan
laimentavasti. Tästä etevämmyydestä, joka salli Filipin pysyä
kylmäverisenä, johtui, että hänen ottelunsa pian kävi yhtä tyyneksi;
kuin jos hän olisi seissyt miekkailusalissa ja oikean aseen
sijasta pidellyt vain harjoitusmiekkaa. Hän tyytyi vain torjumaan,
ja taistelua oli jo kestänyt toista minuuttia hänen tekemättä
ainoatakaan pistoa.

"Te säästätte minua", sanoi Charny. "Suvaitkaa ilmoittaa, mistä
syystä?"

Ja peitellen äkillistä temppua hän pisti syvälle Filipiä kohti.
Mutta tämä kietoi vastustajansa miekan vielä nopeammalla tempulla,
ja isku oli torjuttu. Vaikka Charnyn miekka näin oli joutunut linjan
ulkopuolelle, ei Taverney kuitenkaan hyökännyt. Nyt Charny yritti
uudestaan, mutta Filip syrjäytti hänen pistonsa yksinkertaisella
väistöllä, ja Charnyn oli pakko kiireesti palata asentoon.

Charny oli nuorempi ja varsinkin kiivaampi; verensä kuohuessa hän
häpesi nähdessään toisen tyynenä, ja hänen mielensä teki järkyttää
tätä tyyneyttä.

"Sanoin teille, monsieur, ettei meistä kumpikaan ollut kajonnut
kaksintaistelun oikeaan syyhyn."

Filip ei vastannut.

"Mutta nyt sanon teille todellisen syyn: te olette haastanut riitaa
minun kanssani, ja sen teitte, kun olette mustasukkainen."

Filip pysyi ääneti.

"Kuulkaapa", jatkoi Charny, sitä kiivaampana, mitä tyynempi oli
Filip, "mitä peliä tämä on, herra de Taverney? Aiotteko uuvuttaa
käteni? Semmoinen aie olisi teidän puoleltanne kehno. Hitto vie,
pistäkää minut kuoliaaksi, jos voitte, mutta ainakin silloin, kun
puolustan itseäni."

Filip pudisti päätään.

"Se muistutus, jonka teitte, monsieur", sanoi hän, "on ansaittu. Olen
haastanut kanssanne riitaa, ja siinä olin väärässä."

"Ei siitä ole enää puhe; nyt teillä on miekka kädessä, käyttäkää sitä
muuhun kuin torjumiseen, tai jollette halua hyökätä, niin puolustakaa
itseänne."

"Monsieur", toisti Filip, "minulla on kunnia uudestaan sanoa, että
olin väärässä ja nyt kadun."

Mutta Charny oli liiaksi tulistunut ymmärtääkseen vastustajansa
jalomielisyyttä, joka hänestä oli vain loukkaus.

"Ahaa!" sanoi hän. "Nyt ymmärrän. Te haluatte esiintyä jalomielisenä,
eikö totta, herra ritari? Ja illalla tai huomenna aiotte kertoa
joillekin kaunottarille, kuinka veitte minut taistelupaikalle ja
armahditte henkeni."

"Herra kreivi", vastasi Filip, "pelkään todellakin, että tulette
hulluksi."

"Tahdoitte tappaa kreivi de Cagliostron miellyttääksenne
kuningatarta, ja vielä paremmin päästäksenne hänen suosioonsa
tahdotte lopettaa minutkin, mutta ivalla."

"Nyt sanoitte sanan liikaa", huusi Filip rypistäen kulmakarvojaan,
"ja siitä huomaan, ettei sydämenne olekaan niin jalo kuin luulin."

"No pistäkää se puhki", vastasi Charny paljastaen itsensä juuri
silloin, kun Filip suuntasi tuiman piston.

Miekka liukui pitkin kylkiluita ja teki verisen vaon hienon palttinan
alle.

"Sain siis vihdoin haavan!" huusi Charny riemuissaan. "Jos nyt tapan
teidät, niin olen hyvin suorittanut osani."

"Tehän olette ihan hullu", sanoi Filip. "Ette te minua tapa, vaan
joudutte näyttelemään mitätöntä osaa, sillä te olette haavoittunut
syyttä suotta, kenenkään tietämättä, miksi olemme taistelleet."

Charny teki niin hurjan äkillisen hyökkäyksen, että Filip hädin
tuskin kerkisi torjumaan: mutta sitten hän kietoi vastustajansa
miekan lujasti omallaan ja huitaisi kuin piiskaa niin pontevasti,
että se lensi kymmenen askeleen päähän ja samalla hän syöksyi sen
perästä survaisten sen poikki kenkänsä korolla.

"Herra de Charny", sanoi hän, "teidän ei tarvinnut minulle todistaa,
että olette urhoollinen. Inhoatteko minua erityisesti, koska niin
vimmatusti pyritte kanssani tappelemaan?"

Charny ei vastannut, vaan kalpeni ilmeisesti. Filip katseli häntä
muutaman sekunnin odottaen myöntävää tai kieltävää vastausta.

"No niin, herra kreivi, arpa on heitetty; me olemme vihollisia."

Charny horjui. Filip riensi häntä tukemaan, mutta kreivi torjui hänen
kätensä.

"Kiitos", sanoi hän. "Toivon jaksavani käydä vaunuihini asti."

"Ottakaa edes tämä nenäliina tukkiaksenne verenvuotoa."

"Mielelläni."

Ja hän otti nenäliinan käteensä.

"Ja käsivarteni, monsieur! Pienimmästäkin esteestä te kaadutte, kun
käyntinne on noin horjuva, ja siitä olisi vain suotta tuskaa..."

"Miekka on sattunut vain lihaan", sanoi Charny. "Rinnassa ei tunnu
mitään."

"Sitä parempi, monsieur. Ja toivon pian paranevani."

"Se olisi vieläkin parempi, mutta jos paranemista toivotte siinä
mielessä, että tätä ottelua jatkettaisiin, niin saan ennakolta
ilmoittaa, että minusta tuskin enää saatte vastustajaa."

Charny koki vastata, mutta sanat jäivät huulille. Hän horjahti, ja
Filip ehti parhaiksi ottaa hänet syliinsä ja kantoi hänet sitten
kuin lapsen puolitainnoksissa vaunuihin asti. Tosin Dauphin, joka
oli puiden lomitse seurannut kohtausta, säästi häneltä puoli matkaa
ajamalla isäntäänsä vastaan. Charny laskettiin vaunuihin pitkälleen;
päännyökkäyksellä hän kiitti Filipiä.

"Ajakaa käyden", sanoi Filip ajajalle.

"Entä te, monsieur?" mutisi haavoittunut.

"Älkää minusta välittäkö."

Ja tervehtien vuorostaan hän sulki vaunujen oven.

Filip näki vaunujen hitaasti poistuvan, ja kun ne olivat käytävän
mutkassa kadonneet näkyvistä, palasi hän suorinta tietä Pariisiin.

Mutta vielä kerran hän silmäili taakseen, ja nähdessään taas vaunut,
jotka eivät kulkeneetkaan Parisiin päin, kuten hän itse, vaan
kääntyivät Versaillesia kohti häviten puiden sekaan, lausui hän
syvästi harkittuaan seuraavat sydämen pohjasta lähteneet sanat:

"Hän herättää kuningattaressa sääliä!"




XXXII

NEUVE-SAINT-GILLES-KADUN TALO


Vartioportilla Filip tapasi vuokravaunut, hyppäsi niihin ja sanoi
ajurille:

"Neuve-Saint-Gilles-kadulle, mutta pian!"

Mies, joka oli juuri otellut ja säilyttänyt voittajan ilmeen,
tarmokas mies, jonka muoto viittasi aateluuteen, riitti yllyttämään
kelpo ajuria, jonka piiska, vaikkei ollutkaan merenjumalan
kolmikärjen lailla maailman valtikka, kuitenkin oli nyt Filipin
asialle varsin arvokas. Ja niin tämä neljäkolmatta souta
saapa ajotaituri kiidätti Filipin, joka yhä oli kiihkoissaan,
Neuve-Saint-Gilles-kadulle, kreivi de Cagliostron talon eteen.

Tämä oli ulkonaisesti varsin koruton rakennus, mutta piirteiltään
suurenmoinen, kuten useimmat Ludvig XIV:n aikuiset talot verrattuina
niihin marmorin ja tiilien konstikkaisuuksiin, joita oli Ludvig
XIII:n aikana sommiteltu renessanssin pohjalle.

Lavealla pihalla nähtiin isot vaunut, edessä kaksi reipasta hevosta,
keinumassa joustavilla vietereillään. Ajaja, jolla oli yllään
ketunnahalla vuorattu väljä viitta, torkkui istuallaan, ja kaksi
lakeijaa, joista toisella oli kädessään metsästyspuukko, käveli
ääneti edestakaisin ulkoportailla. Paitsi näitä henkilöitä ei talossa
näkynyt elon merkkiä.

Vaikka Filipin ajoneuvot olivatkin vain pelkät vuokravaunut, käski
hän vaatimaan portinvartijalta pääsyä pihalle, ja pian kääntyikin
raskas portti kitisten saranoillaan. Sitten Filip hypähti maahan,
kiirehti portaiden luo ja kääntyi yhtaikaa kummankin palvelijan
puoleen kysyen:

"Onko kreivi de Cagliostro kotona?"

"Herra kreivi on juuri lähdössä", vastasi toinen palvelijoista.

"Sitä suurempi syy minulla on rientää", sanoi Filip, "sillä minun
tarvitsee puhutella häntä sitä ennen. Ilmoittakaa ritari Filip de
Taverney."

Ja hän seurasi palvelijan kintereillä, niin että ehti salonkiin
melkein samalla kuin tämäkin.

"Ritari Filip de Taverney", toisti palvelijan sanat miehekäs ja
samalla lempeä ääni. "Antakaa hänen tulla."

Filip astui sisään, mielessä jotakin outoa, mitä tämä niin tyyni ääni
oli hänessä herättänyt.

"Anteeksi, monsieur", sanoi Taverney tervehtien kookasta, harvinaisen
voimakasta ja terveennäköistä miestä, joka ei ollut kukaan muu
kuin se, jonka olemme tavanneet Richelieun marskin pöytävieraana,
Mesmerin magneettisoikon ääressä, neiti Olivan kamarissa ja
oopperanaamiaisissa.

"Anteeksiko, mitä?" kysyi tämä.

"Pyydän anteeksi sitä, että estän teitä lähtemästä."

"Teidän olisi pitänyt pyytää anteeksi, jos olisitte myöhästynyt."

"Miksi niin."

"Siksi, että odotin."

Filip rypisti kulmakarvojaan.

"Ettäkö te odotitte minua?"

"Minulle oli ilmoitettu teidän tulevan."

"Minunko tulevan? Mitä ihmettä?"

"Niin, kaksi tuntia sitten. Vai ettekö ollut pari tuntia sitten
tulossa tänne, kun tahtomattanne piti lykätä vierailunne toiseen
kertaan?"

Filip puristi nyrkkiä; hän tunsi, että tuo mies vaikutti häneen
merkillisesti. Mutta Cagliostro ei näkynyt huomaavankaan Filipin
hermostusta, vaan sanoi:

"Olkaa niin hyvä ja istukaa, herra de Taverney."

Ja hän siirsi Filipin luo nojatuolin, joka oli tulisijan likellä.

"Tämä nojatuoli oli tuohon pantu teitä varten", lisäsi hän.

"Heittäkää jo leikinlasku, herra kreivi", vastasi Filip koettaen
saada äänensä niin tyyneksi kuin isännän, voimatta siitä kuitenkaan
poistaa kaikkea värinää.

"En minä leikkiä laske, vaan odotin teitä, kuten jo sanoin."

"Heittäkää mokomat puijaukset; jos olette tietäjä, en ole
tullut koettelemaan sitä kykyänne. Muuten teillä voi olla etua
ennustustaidostanne, sillä tottapa silloin tiedätte asiani ja voitte
hakea turvaa."

"Turvaa..." toisti kreivi omituisesti hymyillen, "ja mitä varten?"

"Ennustakaa, koska olette ennustaja."

"Hyvä. Mieliksenne voin teiltä säästää vaivan selittää, miksi olette
tullut luokseni. Te tulette riitaa haastamaan."

"Vai tiedätte sen jo?"

"Tiedän."

"Silloin tietänette myös aiheen?" huudahti Filip.

"Aiheena on kuningatar. Nyt on teidän vuoronne puhua. Jatkakaa,
monsieur, minä kuuntelen."

Näitä viime sanoja ei enää lausuttu isännän kohteliaalla äänellä,
vaan vastustajan kuivalla ja kylmällä puhetavalla.

"Oikeassa olette", sanoi Filip, "ja näin minusta onkin parempi."

"Sattui siis aivan kohdalleen."

"Monsieur, on olemassa muuan häväistyskirjoitus..."

"Niitä on paljon, monsieur."

"Sen on julkaissut muuan sanomalehtimies..."

"Niitä on paljon, monsieur."

"Malttakaa. Tämä kirjoitus... sen julkaisijaa saamme käsitellä
myöhemmin..."

"Suokaa huomauttaa, monsieur", keskeytti Cagliostro hymyillen, "että
olette häntä jo käsitellyt."

"Olkoon niin, mutta nyt on puhe häväistyskirjoituksesta, joka on
tähdätty kuningatarta vastaan."

Cagliostro nyökäytti päätään.

"Tunnetteko sen kirjoituksen?"

"Kyllä, monsieur."

"Vieläpä olette sitä ostanut tuhat kappaletta."

"Sitä en kiellä."

"Onneksi ette saanut näitä tuhatta kappaletta käsiinne."

"Mikä teidät panee niin arvelemaan?" kysyi Cagliostro.

"Minä satuin tapaamaan lähettinne, joka kantoi lehtitaakkaa, lahjoin
hänet ja opastin asuntoni, jossa palvelijani varmaankin on ottanut
lehdet vastaan."

"Miksi ette itse suorita asioitanne loppuun asti?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, että ne silloin onnistuisivat paremmin."

"Tätä asiaa en itse suorittanut loppuun, koska sillaikaa, kun teidän
merkillinen kirjallisuudennälkänne sai palvelijani avulla pienen
nolauksen, minä olin tuhoamassa painoksen muuta osaa."

"Olette siis varma, että nuo minulle aiotut tuhat kappaletta ovat
asunnossanne?"

"Olen, herra kreivi."

"Satutte erehtymään, monsieur."

"Kuinka niin?" kysyi Taverney tuntien sydämessään ahdistusta. "Minne
ne olisivat joutuneet?"

"Tänne ne joutuivat", vastasi kreivi tyynesti nojaten uuninreunaa
vasten.

Filip teki uhkaavan liikkeen.

"Vai luulitteko", jatkoi kreivi kylmäverisesti, "että minusta,
tietäjästä, joksi minua äsken sanoitte, voisi niin vain pilaa tehdä?
Olitte keksivinänne hyvänkin aatteen, kun lahjoitte asiamieheni!
Mutta minulla on muuan apulainen, jonka päähän myös juolahti aate. Ja
siitä hyvästä hänelle maksankin. Hän aavisti, ja tietysti tietäjän
apulainenkin saa aavistaa. No niin, hän aavisti, että lähtisitte
sanomalehtimiehen luo, tapaisitte lehtien kantajan ja lahjoisitte
tämän. Hän siis meni kantajan perässä ja uhkasi pakottaa hänet
luovuttamaan takaisin rahat, jotka oli teiltä saanut. Siitä mies
säikähti, ei mennytkään teidän asuntoonne, vaan tuli koreasti tänne.
Epäilettekö?"

"Epäilen."

_Vide pedes, vide manus!_ [katso jalkoja, katso käsiä. -- _Suom._]
sanoi Jesus apostoli Tuomaalle.

"Minä sanon teille, herra de Taverney: Katsokaa kaappiin, tunnustelkaa
vihkosia."

Ja näin sanoen hän avasi mestarillisesti veistetyn tammikaapin, Sen
suuremmalla hyllyllä hän osoitti kalpenevalle ritarille tuhatta
vihkoa, joissa vielä oli äskenpainetun paperin ilkeä tuoksu.

Filip lähestyi kreiviä, mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaikka toisen
ilme oli uhkaavinta lajia.

"Monsieur", sanoi Filip, "te näytte olevan rohkea mies. Kehoitan
teitä antamaan minulle miekka kädessä hyvitystä."

"Mistä?"

"Häväistyksestä, jonka uhriksi kuningatar on joutunut ja johon tekin
olette syyllinen, jos pidätte ainoankin kappaleen tuota sepustusta
hallussanne."

"Monsieur", vastasi Cagliostro muuttamatta asentoaan, "olette
todellakin niin erehtynyt, että käy sääliksi. Minun harrastustani
herättävät uutiset, häväistyshuhut, päivän jutut. Minä keräilen
muistaakseni siten tuhansia asioita, jotka ilman tätä varokeinoa
unohtaisin. Olen ostanut tuon aikakauskirjan numeroita; kuinka olisin
sillä teollani ketään loukannut?"

"Te olette loukannut minua."

"Teitä?"

"Juuri minua, minua, ymmärrättekö?"

"En, kunniani kautta, en ymmärrä."

"Mutta mikä vimma teillä on ostaa niin häpeällistä sepustusta?"

"Johan sanoin, keräilyvimma."

"Jos on kunnon mies, niin ei kerää konnantöitä."

"Suonette anteeksi, monsieur, mutta en ole samaa mieltä mitä
tulee tuon kirjoituksen laadun määrittelemiseen. Se lienee
häväistyskirjoitus, mutta ei ole konnantyö."

"Myönnättekö edes, että se on valetta?"

"Taas erehdytte, sillä hänen majesteettinsa kuningatar on todellakin
ollut Mesmerin magneettisen ammeen ääressä."

"Ei ole totta, monsieur."

"Tarkoitatteko, että valehtelen?"

"En ainoastaan tarkoita, vaan sanon suoraan, että valehtelette."

"Jos niin on, vastaan teille kahdella sanalla: näin hänet."

"Näitte hänet siellä?"

"Yhtä selvästi, kuin nyt teidät."

Filip katseli puhetoveriaan kasvoihin, tahtoen avoimella, ylevällä,
kauniilla silmäyksellään masentaa Cagliostron säteilevän katseen,
mutta lopuksi hän väsyi, käänsi silmänsä pois ja huudahti:

"Sittenkin väitän, että valehtelette."

Cagliostro kohautti hartioitaan ikäänkuin mielipuolen herjaukselle.

"Ettekö kuule, mitä sanon?" kysyi Filip kumeasti.

"Päinvastoin, monsieur, olen tarkoin kuullut joka sanan."

"No ettekö tiedä, mitä syytös valheesta merkitsee?"

"Kyllä", vastasi Cagliostro. "Onpa Ranskassa sananlaskukin, että
valheesta syyttäminen maksaa korvapuustin."

"Silloin ihmettelen erästä seikkaa."

"Mitä seikkaa?"

"Ettei kätenne ole vielä näkynyt tavoittelevan poskeani, vaikka
olette aatelismies ja tunnette tuon sananlaskun."

"Ennenkuin minusta tuli aatelismies ja opin tuon sananlaskun, oli
Jumala luonut minut ihmiseksi ja opettanut rakastamaan lähimmäisiäni."

"Niinmuodoin ette suostu antamaan hyvitystä miekka kädessä?"

"Maksan vain sen, mitä olen velkaa."

"Annatteko siis hyvitystä muulla tapaa?"

"Mitä tarkoitatte?"

"En tahdo teitä kohdella pahemmin kuin aatelismiesten kesken on
tavallista; vaadin siis vain, että minun läsnäollessani poltatte
kaikki nuo kappaleet häväistyskirjoitusta, jotka ovat kaapissanne."

"Minäpä en suostu."

"Miettikää asiaa."

"Olen jo miettinyt."

"Silloin pakotatte minut soveltamaan teihin samaa, mitä
sanomalehtimies sai."

"Vai niin, aiotte siis kepillä löylyttää", sanoi Cagliostro nauraen,
liikkumatta paikaltaan.

"Oikein arvattu, monsieur. Ettehän vain huuda väkeänne avuksi!"

"Mitä hullua! En minä väkeäni kutsu, kun asia koskee vain minua, ja
itse minä asiani toimitan. Minä olen teitä väkevämpi. Epäilettekö?
Vakuutan teille. Miettikää nyt vuorostanne. Jos uhkaatte kepillä,
tartun minä teitä kurkkuun ja vyötärykseen ja heitän kymmenen
askeleen päähän joka kerta kun yritätte kimppuuni."

"Se on englantilaisen loordin tai jonkin moukan temppu. Mutta olkoon,
herra Herkules, minä hyväksyn."

Ja Filip syöksähti vimmastuneena Cagliostroa kohti, joka äkkiä
jännitti käsivartensa kuin kaksi rautahakaa, tarttui ritarin kaulaan
ja vyötäisiin ja heitti hänet huumaantuneena patjaröykkiölle, joka
oli sohvalla salongin nurkassa. Annettuaan näytteen suunnattomasta
voimastaan kreivi asettui paikalleen uunin eteen, ikäänkuin ei mitään
olisi tapahtunut.

Kalpeana ja raivosta vaahdoten nousi Filip pystyyn, mutta hetkinen
kylmää harkintaa palautti hänelle siveellisen tarmon. Hän suoristi
itsensä, järjesti pukunsa ja kalvostimensa ja sanoi kolkolla äänellä:

"Todellakin olette niin väkevä kuin neljä miestä yhteensä, mutta
järjen juoksunne on heikompaa lajia. Pidellessänne minua niin, kuin
nyt tapahtui, te unohditte, että voitettuna, nöyryytettynä, ainaisena
vihamiehenänne olen nyt saanut oikeuden sanoa teille: Miekka käteen,
kreivi, tai tapan teidät."

Cagliostro ei ollut milläänkään.

"Sivaltakaa miekkanne, sanon, taikka olette kuoleman oma", jatkoi
Filip.

"Ette ole vielä kyllin likellä pidelläkseni teitä kuin äsken",
vastasi kreivi, "enkä suvaitse, että saisitte minua haavoittaa tai
kenties tappaa minut niinkuin Gilbert poloisen."

"Gilbert!" huudahti Filip horjahtaen. "Mistä te sen nimen keksitte?"

"Onneksi ei teillä nyt ole ampuma-asetta, vaan miekka."

"Monsieur", puuskui Filip, "te lausuitte nimen..."

"Joka herätti kamalan muiston, eikö niin?"

"Monsieur!"

"Nimen, jota ette luullut koskaan enää kuulevanne; sillä olittehan te
kahden kesken sen poika-paran kanssa luolassa Azorien saarilla, kun
hänet murhasitte."

"Tarttukaa miekkaanne! Puolustakaa itseänne!" huusi Filip.

"Jospa tietäisitte", sanoi Cagliostro katsellen Filipiä, "kuinka
helppoa on saada miekka kädestänne."

"Miekallanneko?"

"Niin, ensiksikin sillä, jos tahtoisin."

"No katsotaan... katsotaan!"

"Sitä ei minun tarvitse yrittää, kun on varmempi keino."

"Vetäkää miekkanne, sanon viimeisen kerran, taikka pistän
kuoliaaksi", riehui Filip syösten kreivin kimppuun.

Mutta tämä, jota miekankärki uhkasi rintaan kohta osua tuskin kolmen
tuuman päässä, oli jo ottanut taskustaan pienen pullon ja irroittanut
korkin ja roiskautti siitä nyt Filipin kasvoihin. Heti kun neste
osui hyökkääjään, horjahti tämä, pudotti aseensa, pyörähti ympäri,
vaipui polvilleen, ikäänkuin jalat eivät enää kannattaisi, ja meni
muutamaksi sekunniksi tainnoksiin. Cagliostro esti häntä kaatumasta
pitkälleen, nosti hänet istumaan nojatuoliin, pisti miekan takaisin
tuppeen ja odotti, kunnes tainnostila hälveni, sanoen sitten:

"Teidän iällänne, ritari, ei enää sovi tehdä tyhmyyksiä. Herjetkää
siis olemasta hupsu kuin pikkulapsi ja kuunnelkaa, mitä sanon."

Filip ravisteli itseään, ojenteli jäseniään, karkoitti sen kauhun,
joka oli hänet vallannut, ja mutisi:

"Tuommoistako te, monsieur, sanotte aatelismiehen aseeksi?"

Cagliostro kohautti olkapäitään ja vastasi:

"Aina vain hoette samaa. Kun meikäläiset aukaisevat suunsa ammolleen
ja huutavat sanan 'aatelismies', niin sillä muka on kaikki sanottu.
Mikä teistä on aatelismiehen ase? Miekkanneko, josta teillä oli
niin huono apu minua vastaan, vai pistoolinne, josta oli niin hyvä
apu Gilbertiä vastaan? Mikä on ylempiarvoisen ihmisen tuntomerkki?
Riittääkö siksi tuo kauniilta kaikuva sana: aatelismies? Ei, vaan
siihen on tarpeen ensiksikin järki, sitten voima ja viimeiseksi
tieto. Kaikkea tätä olen käyttänyt teitä vastaan; järjellä olen
uhmannut herjauksianne, toivoen saavani teidät kuuntelemaan;
voimalla olen uhmannut teidän voimaanne; tiedollani olen nujertanut
sekä ruumiilliset että siveelliset voimanne. Nyt on minun enää
todistettava, että erehdytte kaksin kerroin, kun tulitte tänne uhkaus
mielessä. Suotteko minulle sen kunnian, että kuuntelette?"

"Te olette minut masentanut", vastasi Filip, "enkä voi paikaltani
liikahtaa. Olette saanut valtaanne lihakseni ja ajatukseni. Vielä
sitten kysytte, tahdonko kuunnella, kun en muuta voi!"

Cagliostro otti nyt pienen kultapullon, jota piteli uunin reunalla
seisova pronssinen Aiskulapios.

"Haistakaa tätä, monsieur", sanoi hän ylevän lempeästi.

Filip totteli; hänen aivojansa pimittäneet höyryt haihtuivat, ja
hänestä tuntui, kuin aurinko laskeutuisi hänen pääkallonsa kätköihin
ja valaisisi siellä kaikki ajatukset.

"Ah, nyt elän uudestaan!"

"Ja tunnette voivanne hyvin, olette vapaa ja vahva, eikö niin?"

"Juuri niin."

"Täysin muistaen menneisyyden?"

"Aivan hyvin."

"Ja kun olen tekemisissä uljaan ja järkevän miehen kanssa, niin
toivoakseni muisto siitä, mitä välillämme tapahtui, on minulle
edullinen."

"Ei", vastasi Filip, "sillä minä toimin pyhän periaatteen vuoksi."

"Mitä siis teitte?"

"Puolustin yksinvaltaa."

"Te, tekö yksinvaltaa puolustitte?"

"Minä juuri."

"Te, joka lähditte Amerikaan puolustamaan tasavaltaa! Kumma juttu!
Olkaa edes vilpitön, sillä joko ette siellä puolustanut tasavaltaa
taikka ette täällä puolusta yksinvaltaa."

Filip loi katseensa alas; valtava nyyhkytys oli halkaista hänen
sydämensä.

"Rakastakaa niitä", jatkoi Cagliostro, "jotka teitä ylenkatsovat;
rakastakaa niitä, jotka teidät unohtavat tai teitä pettävät. Suurille
sieluille ori ominaista pettyä suurimmissa tunteissaan. Kristitty on
velvollinen palkitsemaan pahan hyvällä. Olettehan kristitty, herra de
Taverney?"

"Monsieur!" huudahti Filip kauhistuneena siitä, että näki Cagliostron
tuntevan sekä menneisyyden että nykyisyyden, "ei sanaakaan lisää!
Ellen puolustanutkaan kuninkuutta, puolustin ainakin kuningatarta,
kunnioitettavaa, viatonta naista, jota on kaiken uhallakin pidettävä
kunniassa, koska jumalallinen laki käskee puolustamaan heikkoja."

"Heikkoja! Ja heikoksi sanotte kuningatarta, jonka edessä
kahdeksankolmatta miljoonaa elävää ja ajattelevaa olentoa kumartaa
päätä ja polvea! Johan nyt jotakin!"

"Monsieur, häntä panetellaan."

"Mistä sen tiedätte?"

"Uskon, että niin on."

"Teillä on mielestänne oikeus niin uskoa."

"Epäilemättä."

"Vai niin! Minulla on oikeus uskoa päinvastoin."

"Te menettelette kuin paha henki."

"Kuka sen sanoo?" huudahti Cagliostro, jonka silmä välähti ja valoi
Filipiin loistettaan. "Mistä teillä on tuo uhkarohkeutenne arvella,
että itse olette oikeassa, mutta minä väärässä? Mistä te saatte sen
yltiöpäisen luulon, että teidän periaatteenne on parempi kuin minun?
Te puolustatte yksinvaltaa, mutta entä jos minä puolustan ihmisyyttä?
Te sanotte: antakaa keisarille, mitä keisarin on; minä sanon teille:
Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on. Teille, Amerikan tasavaltalainen,
Cincinnatus-ritarikunnan jäsen, minä muistutan rakkautta ihmisiin ja
tasa-arvoisuuteen. Te poljette kansat jalkainne alle suudellaksenne
kuningatarten käsiä; minä survaisen kuningattaret maahan nostaakseni
kansoja edes askeleen verran. Minä en häiritse teitä ihailussanne,
älkää tekään minua häiritkö työssäni. Minä jätän teille päivänvalon,
taivasten ja hovien auringon; suokaa minulle varjo ja yksinäisyys.
Tottahan käsitätte sanojeni voiman yhtä hyvin kuin äsken yksilöllisen
voimani? Sanoitte: kuole sinä, joka olet loukannut ihailuni esinettä.
Minä sanon teille: elä sinä, joka vastustat, mitä minä ihailen; ja
kun niin sanon, niin teen sen tuntiessani itseni niin väkeväksi
periaatteeni nojalla, ettei teidän tai teikäläisten, kuinka tahansa
ponnistaisitte, onnistu kulkuani hetkeksikään viivyttää."

"Te kauhistatte minua", sanoi Filip. "Lienen tässä maassa
ensimmäisenä, teidän opastamananne, saanut katsahtaa perikatoon,
johon kuningasvalta on menossa."

"Olkaa siis varovainen, jos kuilun näette."

"Te, joka puhutte minulle näin", vastasi Filip heltyneenä isällisestä
äänensävystä, jolla Cagliostro oli viime sanat lausunut, "joka
paljastatte minulle niin kauheita salaisuuksia, olette kuitenkin
jalomielisyyttä vailla, sillä tiedättehän, että mieluummin syöksyn
itse hornaan kuin sallin sinne niiden syöksyä, joita puolustan."

"Vaikka niin, mutta ainakin olen teitä varoittanut ja voin Pilatuksen
tavoin pestä käteni."

"Ja minä taas", puhui Filip kiihtyneenä hypäten Cagliostron eteen,
"minä, joka olen vain heikko ihminen teihin verrattuna, tahdon
käyttää teitä vastaan heikon aseita, lähestyä teitä kostein silmin,
värisevin äänin, ristissä käsin. Tahdon rukoilla teitä edes tällä
kertaa armahtamaan ne, joita vainootte. Tahdon pyytää sitä teiltä
itseni tähden, kun en voi, ties mistä syystä, tottua näkemään teissä
vihollista; tahdon hellyttää, vakuuttaa, vihdoin suostuttaa teidät
siihen, ettei minulle jäisi julmaa pakkoa tunnonvaivoissa muistella
kuningatarparan turmiota, jota en ollut torjunut. Ja lopuksi,
monsieur, saanen teidät suostumaan siihen, että hävitätte tuon
herjaussepustuksen, joka pakottaa naisen itkemään, taikka muutoin,
sen vannon kunniani kautta, kovaonnisen rakkauden kautta, jonka
tiedätte minussa olevan, minä tällä miekallani, joka ei teihin pysty,
lävistän sydämeni tässä silmäinne edessä."

"Ah", mutisi Cagliostro katsellen Filipiä kaunopuheisen tuskaisesti,
"miksi eivät kaikki ole teidän kaltaisianne? Silloin olisin heidän
puolellaan, eivätkä he hukkuisi."

"Monsieur, olkaa niin hyvä ja vastatkaa pyyntööni", jatkoi Filip
rukoilevasti.

"Laskekaa", sanoi Cagliostro oltuaan hetkisen vaiti, "ovatko ne tuhat
kappaletta siellä jäljellä, ja polttakaa ne itse viimeiseen asti."

Filip tunsi sydämensä laajenevan; hän riensi kaapin luo, raastoi
sieltä vihot esille, heitti ne tuleen, puristi sitten liikutettuna
Cagliostron kättä ja sanoi:

"Hyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset siitä, mitä olette minulle
tehnyt!"

Ja hän riensi pois.

"Olin veljelle velkaa", tuumi Cagliostro nähdessään hänen poistuvan,
"tämän korvauksen siitä, mitä sisar on kärsinyt."

Sitten hän huusi:

"Vaunut esille!"




XXXIII

TAVERNEYN PERHEEN PÄÄ


Sillä välin kun nämä tapaukset sattuivat Neuve-Saint-Gilles-kadun
varrella, käveli Taverney vanhempi puutarhassaan, ja kaksi lakeijaa
työnsi hänen perässään rullatuolia.

Siihen aikaan oli Versaillesissa ja ehkä on vieläkin vanhoja taloja
ranskalaisine puutarhoineen, jotka orjallisesti matkien hallitsijan
makua, ja aatteita olivat pienoiskoossa kuin Le Nôtren ja Mansardin
Versailles. Useat hovimiehet, joiden esikuvana kaiketi oli herra
de la Fenillade, olivat rakennuttaneet itselleen supistetussa
mittakaavassa maanalaisen ansarin, sveitsiläislammen ja Apollon
kylpylän.

Siellä tavattiin myös linnanpiha ja Trianonit viidessadasosan
asteikon mukaan: kutakin allasta vastasi saavillinen vettä.

Herra de Taverney oli myös menetellyt samoin, sillä kun Ludvig
XV oli valinnut Trianonit olinpaikakseen, oli parooninkin talo
saanut Trianoninsa, hedelmäpuistonsa ja kukkatarhansa. Kun hänen
majesteettinsa oli hankkinut itselleen lukkosepän verstaan ja
sorvausvehkeet, oli myös Taverneyllä pajansa ja höylänlastunsa. Kun
Marie-Antoinette sai kuntoon englantilaisia puutarhoja, keinotekoisia
jokia, niittyjä ja alppimajoja, toimitti Taverneykin puutarhansa
nurkkaan pienen Trianonin nukeille ja joen ankanpoikasille.

Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, imi hän sisäänsä auringon suloa
ainoalla, suurelta vuosisadalta säilyneellä käytävällä, jonka
lehmuksilla pitkät umput olivat niin punaisia kuin hehkutettu
rautalanka. Hän kulki pienin askelin, kädet pistettyinä puuhkaan, ja
joka viides minuutti läheni palvelijain työntämä nojatuoli tarjoamaan
lepoa ponnistuksen jälkeen. Hän nautti tästä levosta ja tirkisteli
aurinkoa kohti, kun rakennuksen puolelta tuli portinvartija juosten
ja huusi:

"Herra ritari tulee."

"Poikani!" sanoi ukko ylpeästi riemuiten.

Sitten hän kääntyi, huomasi portinvartijan jäljessä Filipin ja sanoi:

"Rakas ritarini!"

Ja kädenliikkeellä hän antoi palvelijan mennä.

"Tervetuloa, Filip", jatkoi parooni, "tulet kuin kutsuttu, minulla
on pää täynnä hauskoja tuumia. Mutta mikä sinua vaivaa... olethan
nyrpeän näköinen."

"Minäkö? En, monsieur."

"Tiedät kai jo, mitä jutusta seurasi?"

"Mistä jutusta?"

Ukko kääntyi ikäänkuin nähdäkseen, oliko joku kuulemassa.

"Voitte puhua, ei täällä kukaan kuuntele", sanoi Filip.

"Tarkoitan sitä tanssiaisjuttua."

"Ymmärrän vielä vähemmän."

"Tarkoitan oopperanaamiaisia."

Filip punastui, ja ovela ukko huomasi sen.

"Varomaton", sanoi hän, "sinä hääräät kuin huonot merimiehet: kohta
kun on myötätuuli, annetaan mennä täysin purjein. Istuppa tuohon
penkille ja kuuntele siveyssaarnaani; minulla on jotakin hyvää."

"Pyydän kuitenkin..."

"Malta. Sinä liioittelet, ryntäät ihan liiaksi, ja vaikka ensin
olet niin arka, hienotunteinen, hillitty, pilaat sinä nyt hänen
mainettaan."

Filip nousi seisaalle.

"Kenestä te puhutte?"

"Hänestä, hitto vie, hänestä."

"Kuka se on?"

"Ahaa, sinä luulet, ettei minulla ole tietoa kujeilustasi, kuinka te
kaksi kujeilitte naamiohuveissa; sepä on somaa."

"Monsieur, minä vakuutan..."

"Kas niin, älä suutu. Sinun hyväksesi minä vain puhun. Sinä et osaa
varoa, vaan joudut kerran vielä kiikkiin, piru vie! Tällä kertaa
sinut nähtiin hänen kanssaan oopperassa, toisella kertaa jossakin
muualla."

"Onko minut nähty?"

"Totta vie! Oliko sinulla sininen domino vai ei?"

Filip aikoi vastata, ettei hänellä ollut sinistä dominoa, että oli
erehdytty, ettei hän ollut käynyt naamiohuveissa eikä tiennyt,
mistä huveista hänelle puhuttiin; mutta muutamien sydänten on
vastenmielistä puolustautua arkatuntoisissa asioissa. Vain silloin
puolustaa itseään innokkaasti, kun tietää olevansa rakastettu ja
puolustaen itseään tekevänsä hyvän työn rakkaalleen, joka syyttää.

"Mutta kannattaako", tuumi Filip, "antaa selityksiä isälle?
Sitäpaitsi tahdon tietää kaikki."

Hän laski päänsä kuin syyllinen, joka tunnustaa.

"Näetkö", jatkoi ukko riemuiten, "sinut tunnettiin, ja siitä olinkin
varma. Fachelieun herttua, joka pitää sinusta paljon ja joka
huolimatta neljästäyhdeksättä ikävuodestaan kävi noissa naamiaisissa,
koetti ottaa selville, kuka oli se sininen domino, jonka käsivarteen
kuningatar nojasi, eikä hän osannut muita epäillä kuin sinua, sillä
kaikki muut hän näki siellä, ja tiedäthän, että vanha marski on
tarkka kun tahtoo."

"Että on epäilty minua", sanoi Filip kylmästi, "sen ymmärrän; mutta
että tunnettiin kuningatar, se on merkillisempää."

"Lienee se ollut kovinkin vaikeata, kun hän otti naamion kasvoiltaan!
Sitä ei olisi voinut kuvitellakaan! Niin uhkarohkea! Se nainen on
sinuun ihan villiintynyt!"

Filip punastui. Hänen kävi mahdottomaksi penkoa tätä asiaa syvemmälti.

"Ellei se ollut uhkarohkeutta", jatkoi Taverney "ei se voi olla muuta
kuin perin harmillinen vahinko. Ole varuillasi, ritari, kadehtijoita
on, vieläpä vaarallisia. Se on haluttu paikka, tuo kuningattaren
suosikkina olo, kun kuningatar on oikea kuningas."

Ja Taverney vanhempi otti hyvillä mielin hyppysellisen nuuskaa.

"Et pahastune siveyssaarnastani, vai mitä? Niin, saat suoda anteeksi,
ystäväiseni. Olen sinulle kiitollisuudenvelassa ja tahtoisin estää,
ettei sattuma, koska sattuma aina on mukana, puhaltaisi kumoon
taitavasti pystyttämiäsi telineitä." Filip nousi, otsa hiessä, kädet
nyrkissä. Hän valmistui lähtemään lopettaakseen keskustelun yhtä
halukkaasti kuin mieli tekee murskata käärmeen selkäranka; mutta
häntä pidätti tuskallisen uteliaisuuden tunne, vimmattu halu päästä
pahan asian perille, säälimätön tutkain, joka kiduttaa rakastavia
sydämiä.

"Sanoin siis, että meitä kadehditaan", jatkoi ukko, "mikä onkin
luonnollista. Mutta vielä emme ole päässeet katonharjalle, jonne olet
meitä nostamassa. Sinulle tulee kunnia siitä, että Taverneyden nimi
kumpuaa vaatimattomasta lähteestä korkeuteen. Ole vain varuillasi;
muuten emme perille pääse, ja aikeesi jäävät kesken. Ja se olisi,
tosiaankin vahinko, kun nyt sujuu niin hyvin."

Filip kääntyi poispäin salatakseen syvän inhonsa ja ylenkatseensa,
mikä tällä hetkellä loi hänen kasvoihinsa sellaisen ilmeen, että ukko
olisi sitä ihmetellyt, ehkä kauhistunut.

"Jonkun ajan päästä pyydät minulle jotakin arvokasta tointa",
sanoi ukko innostuen. "Toimitat niin, että minulle annetaan jokin
varapäällikön toimi, ei kovin kaukana Pariisista. Sitten hankit
Taverney-Maison-Rougelle päärinarvon ja pidät huolta, että minut
muistetaan, kun ensi kerran jaetaan ritarimerkkejä. Itsestäsi voi
tulla herttua, pääri ja kenraaliluutnantti. Parin vuoden päästä,
mitkä vielä aion elää, toimitat minulle..."

"Lopettakaa jo!" mutisi Filip.

"Jos sinä olet kylläinen, en minä silti ole. Sinulla on koko elämä
tallella, minulla vain joku kuukausi. Mutta niillä tahdon korvata
ilottoman ja mitättömän entisyyden. Jumala on minulle lahjoittanut
kaksi lasta. Se on paljon semmoiselle, jolla ei ole varoja; mutta
jos tytär on ollut perheellemme hyödytön, korvaat sinä. Sinä olet
temppelimme arkkitehti. Sinussa näen suuren Taverneyn sankarin.
Herätät minussa kunnioitusta, ja se on jotakin, näetkös. Totta
onkin, että menettelytapasi hovissa on ihailtava. Sukkelampaa en ole
eläissäni nähnyt!"

"Kuinka niin?" kysyi nuori mies hätääntyen kuullessaan hyväksymistä
tuolta käärmeeltä.

"Käytöstapasi on mainio. Et ilmaise mustasukkaisuutta, vaan jätät
täyden vapauden koko maailmalle, pysyen kuitenkin itse paikallasi. Se
on voimakasta, mutta tarkoin harkittua."

"En ymmärrä", sanoi Filip yhä kiihtyen.

"Heitä kainoutesi. Näetkö, sinulla on ihan sama menettely kuin
ruhtinas Potemkinilla, joka onnellaan hämmästytti koko maailmaa. Hän
älysi, että Katariina oli rakkausasioissaan turhamaisen oikullinen;
että jos keisarinnalle suotaisiin vapaus liihottelisi hän kukasta
kukkaan, mutta palaisi rehevimpään, kauneimpaan; että jos häntä
ajettaisiin takaa, karkaisi hän tiehensä. Silloin Potemkin teki
päätöksensä. Hän itse vielä auttoi niitä uusia suosikkeja, joita
keisarinna valitsi, ja tällöin hän, saattaen toiselta puolen esille
heidän ansionsa, osasi toisaalta myös paljastaa heidän vikansa. Hän
sai hallitsijansa kyllästymään hetkellisiin lemmenoikkuihin eikä itse
kyllästyttänyt tarjoomalla aina omaa viehätystään. Ja valmistamalla
näille suosikeille, joita ivallisesti nimitetään kahdeksitoista
tsaariksi, tilaisuutta lyhytaikaiseen hallitukseen Potemkin teki oman
valtansa ikuiseksi järkähtämättömäksi."

"Mutta tuohan on käsittämätöntä häpeällisyyttä", mutisi Filip raukka,
ällistyneenä katsellen isäänsä.

"Potemkinin järjestelmän mukaan", jatkoi ukko levollisesti, "olisit
kuitenkin pikkuisen väärässä. Hän ei lakannut valvomasta; sinä taas
hellität liiaksi. Mutta tiedänhän, ettei ranskalainen politiikka ole
venäläisen kaltainen."

Näihin sanoihin, jotka lausuttiin niin tahallisen viekkaasti,
että niistä olisivat kovimmatkin valtioviisaat päät menneet
vialle, vastasi Filip, luullen isänsä hourivan, vain kohauttamalla
hartioitaan jokseenkin epäkunnioittavasti.

"Niin, niin", sanoi ukko, "sinun mielestäsi en kai ole oikein
arvannut, mutta saatpa nähdä."

"No katsotaan, monsieur."

Taverney pani käsivartensa ristiin.

"Väitätkö ehkä", kysyi hän, "ettet hellästi vaali seuraajaasi?"

"Seuraajaani?" toisti Filip vaaleten.

"Väitätkö, ettet tiedä, kuinka pysyväisiä ovat kuningattaren
lemmenpyyteet, kun hän on ihastunut, ja että aavistaen hänen
taholtaan muutoksen et halua joutua kokonaan hylätyksi, häädetyksi,
kuten tavallisesti käy suhteessa kuningattareen, joka ei voi samalla
rakastaa nykyisyyttä ja sietää menneisyyttä."

"Te puhutte hepreaa, herra parooni."

Nyt ukko rähähti kimakkaan, ilkeään nauruun, joka aina vavahutti
Filipiä kuin pahan hengen hätähuuto.

"Ehkä uskottelet minulle, ettet tahallasi säästä herra de Charnyta?"

"Mitä Charny tähän kuuluu?"

"Se on vastainen seuraajasi, se mies, joka valtaan päästyään voi
sinut karkoittaa, kuten sinä voit karkoittaa herrat Coignyn,
Vaudreuilin ja muut."

Veri syöksähti nyt rajusti Filipin ohimoihin.

"Riittää", huusi hän, "sanon vielä kerran: riittää, monsieur. Minua
hävettää, että olen näin kauan kuunnellut. Se, joka vertaa Ranskan
kuningatarta Messalinaan, on inhottava panettelija."

"Hyvä, varsin hyvä", sanoi ukko. "Oikeassa olet, tuollaista osaa
sinun tuleekin näytellä. Mutta täällä ei sinua kukaan kuule."

"Oi!"

"Ja mitä Charnyhin tulee, huomannet, että olen aikeesi arvannut.
Kuinka taitava lienetkin, näetkös, Taverneyden luontoon kuuluu
aavistaa. Jatka, Filip, jatka. Imartele, taltuta, lohduta Charnyta,
auta häntä hiljakseen ja ilman katkeruutta kehittymään taimesta
kukaksi, niin saat olla varma, että hän, aatelismies, myöhemmin
suosikkiaikanaan maksaa sinulle takaisin kaikki, mitä olet hänen
hyväkseen tehnyt."

Ja tämän sanottuaan parooni, tuntien ylpeyttä kekseliäisyytensä
näytteestä, hypähti vallattomasti kuin nuorukainen, vieläpä
sellainen, joka on menestyksestään käynyt kopeaksi. Raivoissaan Filip
tarttui häntä hihaan ja hillitsi häntä.

"Niinhän sen laita lienee", sanoi hän. "Järjenjuoksunne on mainio."

"Siitäkö olet vihoissasi, että arvasin oikein? Mitä tyhjää, saat
suoda anteeksi, että olen ollut niin huomaavainen. Muuten on Charny
minulle mieluinen, ja käytöksesi häntä kohtaan tyydyttää minua
täydellisesti."

"Tuo suosimanne Charny on tällä hetkellä niin rakas minulle, niin
herttainen ystäväni, että äsken pistin tämän miekkani koko pitkälti
hänen kylkiluittensa väliin."

Ja Filip näytti isälleen miekkaansa.

"Häh!" huusi Taverney säikähtyen leimuavasta katseesta ja sellaisesta
sotauutisesta. "Tarkoitatko, että olet taistellut herra de Charnyn
kanssa?"

"Ja lävistänyt hänet! Juuri niin."

"Hyvä Jumala!"

"Niin minä hoitelen, kesyttelen ja säästelen seuraajiani", lisäsi
Filip. "Kun nyt tunnette käytäntöni, sovittakaa siihen teorianne."

Ja hän teki epätoivoisen liikkeen paetakseen, mutta ukko takertui
hänen käsivarteensa.

"Filip, Filip, sano, että teit pilaa."

"Sanokaa sitä pilaksi, jos tahdotte, mutta se on totta."

Ukko kohotti nyt silmänsä taivasta kohti, mumisi joitakin katkonaisia
sanoja, jätti poikansa ja juoksi eteiseensä saakka.

"Pian, pian!" huusi hän, "satuloikaa hevonen ja joku rientäköön
ottamaan selkoa, kuinka haavoittunut herra de Charny jaksaa; pitää
kysyä hänen vointiaan ja mainita, että minä olen lähettänyt kysymään."

"Tuo petturi Filip", mutisi hän astuen huoneisiinsa, "eikö hän olekin
sisarensa veli! Ja minä kun luulin hänen parantuneen! Voi, voi, ei
minun perheessäni ole ollut useampia kuin yksi pää... ja se on minun."




XXXIV

PROVENCEN KREIVIN RUNO


Sillaikaa, kun nämä tapaukset sattuivat Pariisissa ja Versaillesissa,
puuhasi kuningas tapansa mukaan rauhallisena, kun tiesi laivastonsa
voitollisiksi ja talven voitetuksi, työhuoneessaan meri- ja
maakarttojen keskellä suunnitellen pieniä koneellisia pohjapiirroksia
ja aikoen merillä viitoittaa uusia reittejä Lapeyrousen laivoille.

Hiljainen koputus ovelle keskeytti hänen haaveilunsa, jota oli
elähyttänyt äsken nautittu kelpo välipala, ja samalla kuului ääni
kysyvän:

"Saanko tulla sisään, veljeni?"

"Provencen kreivi kiusakseni!" mutisi kuningas sysäten luotaan
tähtitieteellisen teoksen, joka oli avoinna suurimpien kuvioiden
kohdalta. "Astukaa sisään", sanoi hän ääneen. Silloin tuli huoneeseen
lyhyt, tanakka, verevä, vilkaskatseinen mies, joka oli eleiltään
veljeksi liian kursaileva, alamaiseksi liian tuttavallinen.

"Ette osannut minua odottaa?"

"Totta puhuen, en."

"Häiritsenkö ehkä?"

"Ette. Olisiko teillä jotakin hauskaa kerrottavana?"

"Käy niin hassu huhu, niin mahdoton..."

"Ahaa, jokin panettelu!"

"Juuri niin, veljeni."

"Ja se on teitä huvittanut?"

"Niin, merkityksellään."

"Se lienee jokin ilkeys minua vastaan?"

"Taivas on todistajani, etten silloin nauraisi."

"No sitten se koskee kuningatarta."

"Kuvitelkaa, sire, että minulle on todellakin sanottu, täydellä
todella... saisitte arvailla vaikka kuinka kauan, ette sittenkään
keksisi..."

"Veljeni, siitä asti, kun opettajani pakotti minut ihailemaan
rouva de Sévignén teoksissa tuota puhetaiteellista varovaisuutta
mallikelpoisena, en sitä enää ihaile... Asiaan!"

"Hyvä!" sanoi Provencen kreivi hieman jäähtyneenä tästä
kuivakiskoisesta vastaanotosta. "Sanotaan, että kuningatar joku päivä
sitten nukkui yönsä poissa kotoa, ha, ha, haa!" Ja hän koki parhaansa
mukaan nauraa.

"Olisi kovin ikävää, jos se olisi totta", vastasi kuningas vakavasti.

"Mutta eihän se ole totta, vai kuinka?"

"Ei."

"Sitten ei liene totta sekään, että kuningatar on nähty odottamassa
vesialtaiden puoleisella portilla?"

"Ei."

"Sinä päivänä, muistattehan, jolloin käskitte sulkea portit kello
yksitoista."

"En muista."

"Vai niin! Ajatelkaapa, veljeni, että huhu väittää..."

"Mitä on huhu? Missä se on, kuka se on?"

"Siinä teitte syvämietteisen kysymyksen. Mitä oikeastaan on huhu?
Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa, nyt tuo käsittämätön olento,
jota sanotaan huhuksi, väittää, että kuningatar on nähty Artoisin
kreivin kanssa, käsi kädessä, sinä yönä puoli yhden aikaan."

"Missä?"

"Menossa erästä pikku taloa kohti, joka Artoisin kreivillä on siellä
tallirakennusten takana. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut
puhuttavan näin mahdottomasta jutusta?"

"Olen kyllä, veljeni, koska on täytynyt kuulla."

"Kuinka niin, sire?"

"Ettekö te itse ole jollakin tapaa toimittanut sitä tietooni?"

"Minäkö?"

"Te juuri."

"Mitä siis olen muka tehnyt?"

"Esimerkiksi runon, joka julkaistiin _Mercuressä."_

"Runon!" toisti kreivi punaisempana poskiltaan kuin huoneeseen
tullessaan.

"Teidät tiedetään runotarten suosikiksi."

"Ei siihen määrään, että..."

"Että sepittäisitte nelisäkeisen runon, jonka loppu kuuluu:

    "Hyvältä Menelaokseltaan
    Helena tyystin kätki juonen."

"Minäkö olisin..."

"Älkää kieltäkö, tässä on tuon runon käsikirjoitus. Teidän
käsialaanne... vai mitä? Runoudesta en paljon käsitä, mutta jos on
puhe käsialasta, niin olen kuin asiantuntija..."

"Sire, hullutus tuo toisen perässään."

"Vakuutan teille, Provencen kreivi, että hullutus on vain teidän
tahollanne, ja ihmettelen, että filosofi on eksynyt semmoiseen
hullutukseen. Pitäkäämme tämä sana osoittamassa runonne laatua."

"Sire, teidän majesteettinne on minulle ankara."

"Kostamisoikeus, veljeni! Sen sijaan, että sepititte tuon runon,
olisitte voinut tiedustaa, mitä kuningatar oli tehnyt; niin minä
menettelin; ja sen sijaan, että runoilitte häntä ja siis minuakin
vastaan, olisitte sepittänyt jotakin kälynne kunniaksi. Tosin
voisitte huomauttaa, ettei se aihe teitä innostuta, mutta minulle
ainakin on enemmän mieleen huono ylistys kuin hyvä pilkka. Ja niin
arveli Horatiuskin, mielirunoilijanne."

"Sire, te aivan muserratte minut."

"Ja ellette olisi ollut varma kuningattaren viattomuudesta, kuten
minä olen", jatkoi kuningas pontevasti, "olisin teidän ollut hyvä
jälleen lukea Horatiustanne. Eikö juuri hän ole lausunut näitä
kauniita sanoja... anteeksi, että rääkkään latinaa:

                               "Rectius hoc est:
    Hoc faciens vivant melius, sic dolcis amicis
    Occurram.

"Näin on parempi; jos niin teen, olen rehellisempi, ja niin esiinnyn
kelvollisena ystävilleni."

"Te kääntäisitte sirommin, te, veljeni, mutta luullakseni on merkitys
se, minkä lausuin."

Ja annettuaan tämän enemmän isällisen kuin veljellisen läksytyksen,
hyvä kuningas odotti, että syyllinen puolustaisi itseään.

Kreivi mietti hetken vastaustaan, vähemmän pulaan joutuneena ihmisenä
kuin hienoimpia lauseparsia tavoittelevana kaunopuhujana.

"Sire", sanoi hän, "niin ankara kuin onkin teidän majesteettinne
tuomio, on minulla yksi keino puolustautua ja yksi anteeksiannon
toivo."

"Puhukaa, veljeni."

"Syytätte minua erehdyksestä, eikö niin, mutta ette häijystä
tarkoituksesta?"

"Myönnetään."

"Jos niin on laita, niin teidän majesteettinne, joka tietää,
ettei ole ihmistä, joka ei erehtyisi, voinee olettaa, etten olisi
erehtynyt, ellei siinä mitään järkeä olisi."

"En koskaan syyttäisi järkeänne, veljeni, sillä se on suuri ja etevä."

"Kuinka en siis olisi langennut erehdykseen kuullessani, mitä kaikkea
jutellaan? Me ruhtinaat elämme panettelun ilmapiirissä, se on meihin
syöpynyt. Minä en sano uskovani, sanon vain kuulleeni."

"Hyvä että niin on, mutta..."

"Se runo? Katsokaa, runoilijat ovat omituisia olentoja; eikö muuten
ole parempi vastata herttaisella arvostelulla, joka voi kelvata
varoitukseksi, kuin kulmakarvojen rypistyksellä? Uhkaavat eleet eivät
runon hahmossa loukkaa, sire; toisin on laita häväistyskirjoitusten,
joiden johdosta täytyy anoa teidän majesteetiltanne pakkokeinoja,
esimerkiksi sellaisia sepustuksia vastaan, joita voin itsekin erään
näyttää."

"Onko se häväistyskirjoitus?"

"On, sire, ja minun tarvitsee välttämättä saada määräys toimittaa
Bastiljiin tämän riettauden viheliäinen kyhääjä." Kuningas nousi
kiivaasti.

"Näyttäkääpä!"

"En tosiaankaan tiedä, sopiiko..."

"Tietysti sopii. Siinä suhteessa ei tarvitse arkailla. Onko se
mukananne?"

"On, sire."

"Antakaa tänne."

Ja Provencen kreivi veti taskustaan kappaleen _Etteniotnan juttua_,
onnettoman painoarkin, jota Charnyn keppi, Filipin miekka tai
Cagliostron rovio ei ollut estänyt pääsemästä liikkeelle. Kuningas
silmäili sitä kiireesti, kuten ainakin se, joka on tottunut kirjoista
ja lehdistä heti löytämään hauskimmat kohdat.

"Häpeällistä", sanoi hän, "konnamaista!"

"Siinä näette, sire, että väitetään kälyni olleen Mesmerin ammeen
ääressä."

"Hän onkin käynyt siellä."

"Todellako?" huudahti Provencen kreivi.

"Minun luvallani."

"Oh, sire!"

"Enkä hänen käynnistään Mesmerin luona tee päätelmää hänen
säädyllisyyttään vastaan, koska olin sallinut hänen mennä
Vendôme-torille."

"Teidän majesteettinne ei liene sallinut kuningattaren lähestyä
ammetta itse koetellakseen..."

Kuningas polki jalkaa. Provencen kreivi sattui nämä sanat lausumaan
juuri silloin, kun Ludvig XVI:n silmät osuivat siihen kohtaan,
missä pahimmin loukattiin Marie-Antoinettea, nimittäin kuvaukseen
hurmiotilasta, kouristuksista, puvun vallattomasta epäjärjestyksestä,
kaikesta, mitä Mesmerin luona oli havaittu neiti Olivan
esiintymisessä.

"Mahdotonta!" sanoi kuningas kalpeana. "Poliisin täytyy tietää, mitä
perää tuossa kaikessa on!"

Ja hän soitti.

"Hakekaa tänne heti herra de Crosne", sanoi hän.

"Sire, tänään hänen on annettava viikkokertomuksensa, ja siksi
hän odottaa häränsilmässä." [Häränsilmäksi sanottiin pyöreän
akkunansa vuoksi erityistä etuhuonetta, josta päästiin suureen
vastaanottosaliin. -- _Suom._]

"Tulkoon tänne."

"Sallinette minun..." lausui Provencen kreivi tekopyhästi ja oli
menevinään pois.

"Jääkää", käski Ludvig XVI. "Jos kuningatar on syyllinen, niin
olettehan te perheen jäsen ja voitte siis saada sen tietää; jos hän
on viaton, täytyy teidänkin se tietää, koska olette epäillyt."

Nyt astui huoneeseen herra de Crosne. Kun tämä virkamies näki
Provencen kreivin kuninkaan seurassa, suoritti hän aluksi
kunnioittavimmat tervehdyksensä valtakunnan kahdelle mahtavimmalle,
kääntyi sitten kuninkaan puoleen ja sanoi:

"Sire, kertomus on valmis."

"Ennen kaikkea, monsieur", sanoi Ludvig XVI, "selittäkää, kuinka
Pariisissa on julkaistu niin kelvoton kyhäys kuningatarta vastaan?"

"_Etteniotnako_?" kysyi herra de Crosne.

"Niin."

"Sen on julkaissut eräs sanomalehtimies, nimeltä Reteau."

"Vai niin, tiedätte siis nimen, mutta ette ole häntä estänyt
julkaisemasta ettekä vanginnut julkaisemisen jälkeen?"

"Sire, perin helppoa olisi häntä vangita; voinpa teidän
majesteetillenne näyttää vangitsemiskäskyn, joka on salkussani
valmiina."

"No miksi ei ole vangittu?"

Herra de Crosne kääntyi Provencen kreiviin päin.

"Saan nyt sanoa teidän majesteetillenne hyvästi", sanoi tämä hitaasti.

"Ei, ei", vastasi kuningas. "Olen käskenyt teitä jäämään, jääkää
siis."

Kreivi kumarsi.

"Puhukaa, herra de Crosne; puhukaa suoraan, peittelemättä! puhukaa
pian ja lyhyesti."

"Asia on niin", vastasi poliisiministeri, "etten ole vanginnut tuota
sanomalehtimiestä Reteauta, koska minun täytyi, ennen sellaista
toimenpidettä, välttämättä puhua siitä teidän majesteetillenne."

"Sitä juuri tahdonkin."

"Kenties olisi, sire, parempi, antaa sille miehelle pussillinen rahaa
ja toimittaa hänet pääsemään hirteen muualla, hyvin kaukana."

"Miksi niin?"

"Siksi, että kun nuo viheliäiset valehtelevat, niin yleisö, jolle
asia paljastetaan, hyvin mielellään näkee niitä rangaistavan:
ruoskitaan, leikataan korvat, jopa hirtetäänkin. Mutta kun ne pahaksi
onneksi pistävät kyntensä totuuteen..."

"Totuuteen?"

Herra de Crosne kumarsi vaieten.

"Niin, tiedän kyllä. Kuningatar on käynyt katsomassa Mesmerin
ammetta. Hän on siellä ollut, pahaksi onneksi, kuten sanoitte; mutta
sen olin hänelle sallinut."

"Ooh, sire!" mutisi herra de Crosne.

Tämä purkaus nöyrältä alamaiselta koski kuninkaaseen enemmän kuin
mitä se äsken oli vaikuttanut lähteneenä kateellisen omaisen huulilta.

"Mutta eihän kuningatar silti ole hukassa, luulemma?" sanoi hän.

"Ei, sire, mutta pahassa huudossa."

"Herra de Crosne, mitä teille on poliisinne kertonut?"

"Paljon semmoista, mikä huolimatta velvollisuuteni mukaisesta
kunnioituksesta teidän majesteettianne kohtaan, huolimatta
erityisestä ihailustani kuningatarta kohtaan, pitää yhtä tuon
sepustuksen eräiden väitteiden kanssa."

"Pitää yhtä, sanotte?"

"Esimerkiksi tässä kohden: Ranskan kuningatar, joka menee
tavallisen naisen puvussa keskelle tuota epäilyttävää, Mesmerin
magneettihullutusten houkuttamaa joukkoa, ilman seuralaista..."

"Ilman seuralaista!" huudahti kuningas.

"Niin, sire."

"Te erehdytte, herra de Crosne."

"En luulisi, sire."

"Olette saanut huonosti tietoja."

"Tietoni ovat niin tarkat, sire, että voin kuvata hänen
majesteettinsa puvun, koko hänen olentonsa, askeleensa, liikkeensä,
huutonsa."

"Hänen huutonsa!"

Kuningas vaaleni ja rutisteli häväistyskyhäystä.

"Hänen huokauksensakin ovat asiamiehilläni muistiin merkittyinä",
lisäsi arasti herra de Crosne.

"Hänen huokauksensa! Kuningatarko olisi itsensä niin unohtanut?...
Niin vähän välittänyt kuningasarvostani ja naiskunniastaan!"

"Se on mahdotonta!" sanoi Provencen kreivi. "Se olisi pahempaa kuin
häväistys, eikä hänen majesteettinsa voi semmoista tehdä."

Tämä lause pikemmin vahvisti syytöstä kuin sitä järkytti. Kuningas
tajusi sen, ja hänen verensä kuohui.

"Monsieur", sanoi hän poliisiministerille, "pysyttekö sanoissanne?"

"Valitettavasti, viimeiseen sanaan asti, sire."

"Olen teille, veljeni", sanoi Ludvig XVI pyyhkien nenäliinalla
hikeä otsaltaan, "velvollinen todistamaan, mitä olen väittänyt.
Kuningattaren kunnia on koko perheen oma, enkä pane sitä koskaan
alttiiksi. Olin antanut kuningattarelle luvan mennä Mesmerin luo,
mutta sillä ehdolla, että mukana olisi varma henkilö, nuhteeton, jopa
mallikelpoinen."

"Voi", sanoi herra de Crosne, "jos olisi niin käynyt..."

"Jos esimerkiksi", sanoi Provencen kreivi, "hänen seurassaan olisi
ollut sellainen nainen kuin Lamballen prinsessa..."

"Juuri niin, veljeni, juuri Lamballen prinsessan olin määrännyt häntä
saattamaan."

"Kovaksi onneksi, sire, prinsessaa ei otettu mukaan."

"Vai niin!" sanoi kuningas vavahtaen. "Jos tottelemattomuus menee
niin pitkälle, täytyy olla ankara ja niin olenkin."

Ja syvä huokaus sulki hänen huulensa raadeltuaan hänen sydäntään.

"Mutta vielä on minussa epäilys", sanoi hän sitten hiljemmin, "joka
tietysti ei herää teissä, te kun ette ole syytetyn kuningas, puoliso
ja ystävä... Sen epäilyksen tahdon poistaa."

Hän soitti, ja huoneeseen astui päivystävä upseeri.

"Ottakaa selko", sanoi kuningas, "onko Lamballen prinsessa
kuningattaren luona tai huoneissaan."

"Sire, Lamballen prinsessa kävelee puutarhassa kuningattaren ja erään
naisen kanssa."

"Pyytäkää prinsessaa tulemaan tänne heti."

Upseeri meni.

"Vielä kymmenen minuuttia, herrat; sitä ennen en voi päätöstäni
tehdä."

Ja vastoin tapaansa Ludvig XVI rypisti kulmakarvojaan luoden
melkein uhkaavia katseita molempiin suuren tuskansa todistajiin.
Nämä pysyivät ääneti. Herra de Crosne oli todellakin murheissaan;
Provencen kreivin ilmeessä oli niin raatelevaa murhetta, että se
olisi sopinut itse Momus jumalalle.

Keveä silkin kahina oven takana ilmaisi kuninkaalle, että Lamballen
prinsessa oli tulossa.




XXXV

LAMBALLEN PRINSESSA


Huoneeseen astui Lamballen prinsessa kauniina ja tyynenä. Hänellä oli
avonainen otsa, korkean tukkalaitteen hajalliset suortuvat ylpeästi
heitettyinä ohimoiden taakse; mustat kulmakarvat niin hienopiirteiset
kuin seepiavärillä maalatut; suuret sinisilmät heleänkirkkaat kuin
helmiäiset, nenä suora ja säännöllinen, huulet samalla siveät ja
hekumalliset. Tämä viehättävä pää liittyi vartaloon, joka oli
verrattoman siro, ja koko olento ihastutti ja herätti kunnioitusta.

Prinsessasta levisi ympärillä oleviin jokin hyveen, sulon ja
aineettomuuden vaikutelma, samanlainen kuin la Vallièresta, ennen
tämän joutumista suosikiksi ja sitten, kun oli suosion menettänyt.

Nähdessään prinsessan tulevan hymyillen, kainostellen, kuningas tunsi
repivää tuskaa.

"Mitä noilta huulilta tulee, se on lopullinen tuomio", johtui hänen
mieleensä.

"Istukaa, prinsessa", sanoi hän tervehtien syvällä kumarruksella.

Provencen kreivi lähestyi suutelemaan hänen kättään. Kuningas kokosi
ajatuksiaan.

"Mitä teidän majesteettinne haluaa?" kysyi prinsessa enkelimäisellä
äänellä.

"Selkoa eräästä asiasta, tarkkaa selkoa, serkkuni."

"Odotan, sire."

"Minä päivänä kävitte kuningattaren kanssa Pariisissa? Muistelkaa
tarkoin."

Herra de Crosne ja Provencen kreivi katsahtivat toisiinsa
hämmästyneinä.

"Käsitättehän, herrat", sanoi kuningas, "te ette epäile, mutta minä
epäilen vielä, ja siksi kyselen kuin epäilijä."

"Keskiviikkona, sire", vastasi prinsessa.

"Anteeksi, serkku", jatkoi Ludvig XVI, "mutta minä tahdon päästä
totuuden perille."

"Sen saatte kuulla kyselemällä", vastasi Lamballen prinsessa
koruttomasti.

"Mitä varten te Pariisiin menitte?"

"Kävin herra Mesmerin luona, Vendôme-torin varrella."

Molemmat todistajat hätkähtivät, kuningas punastui
mielenliikutuksesta.

"Yksinänne?" sanoi hän.

"En, sire, vaan hänen majesteettinsa kuningattaren kanssa."

"Kuningattaren kanssa? Sanoittehan niin?" huudahti Ludvig XVI,
innoissaan tarttuen hänen käteensä.

"Niin, sire."

Provencen kreivi ja herra de Crosne lähestyivät toisiaan ällistyneinä.

"Teidän majesteettinne oli antanut kuningattarelle luvan", sanoi
prinsessa. "Ainakin hän niin sanoi."

"Ja hän puhuikin totta... No nyt... minusta tuntuu kuin jälleen
hengittäisin, sillä Lamballen prinsessa ei koskaan valehtele."

"En koskaan, sire", sanoi prinsessa vienosti.

"Ei koskaan, ei!" huudahti herra de Crosne mitä syvimmän vakaumuksen
äänellä. "Mutta sallikaa minun siis sire..."

"Saatte, saatte, herra de Crosne. Kysykää, tutkikaa, minä istutan
rakkaan prinsessani syytettyjen penkille, luovutan hänet kokonaan
teille."

Lamballen prinsessa hymyili.

"Valmis olen", sanoi hän, "mutta kidutus on poistettu, sire."

"Muilta olen sen poistanut", sanoi kuningas leikillisesti, "mutta
minulta sitä ei ole poistettu."

"Madame", sanoi poliisiministeri, "tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa
kuninkaalle, mitä kuningattaren seurassa teitte Mesmerin luona ja
aluksi, millainen oli kuningattaren puku?"

"Hänen majesteetillaan oli helmenharmaa taftipuku, kirjailtu
musliiniviitta, kärpännahkainen puuhka ja ruusunpunainen
samettihattu, jossa oli leveät, mustat nauhat."

Nämä olivat aivan toisia tuntomerkkejä kuin mitä oli Olivasta annettu.

Herra de Crosne osoitti suurta kummastusta; Provencen kreivi puri
huultaan. Kuningas hieroi käsiään ja kysyi:

"Ja mitä kuningatar teki, kun oli astunut sisään?"

"Sire, teidän sopiikin sanoa: kun oli astunut sisään, sillä tuskin
olimme astuneet sisään..."

"Yhdessäkö?"

"Niin, sire, yhdessä; ja tuskin olimme astuneet ensimmäiseen saliin,
missä ei kukaan voinut meitä huomata, sillä kaikkien huomio oli
kiintynyt magneettimysterioihin, kun hänen majesteettinsa eteen tuli
eräs nainen, tarjosi hänelle naamionsa ja pyysi, ettei hän menisi
edemmäksi."

"Ja te pysähdyitte?" sanoi vilkkaasti Provencen kreivi.

"Niin, monsieur."

"Ettekö astuneet toiseen saliin?" kysyi herra de Crosne.

"Emme, monsieur."

"Ettekö hellittänyt kuningattaren käsivartta?" tiedusti kuningas,
mielessään vielä hitunen levottomuutta.

"En sekunniksikaan; koko ajan kuningatar ja minä kuljimme käsi
kädessä."

"No", huudahti kuningas, "mitä nyt arvelette, herra de Crosne? Mitä
sanotte, veljeni?"

"Se on tavatonta, yliluonnollista", vastasi prinssi teeskennellen
iloisuutta, mikä kaikkea epäilystä paremmin paljasti hänen harminsa
vastatodistuksesta.

"Siinä ei ole mitään yliluonnollista", kiirehti vastaamaan herra de
Crosne, jossa kuninkaan levollinen luonne herätti katumusta. "Mitä
Lamballen prinsessa on sanonut, on tietysti totta."

"Ja siitä seuraa..." sanoi Provencen kreivi.

"Siitä seuraa, monseigneur, että asiamieheni ovat erehtyneet."

"Sitäkö todella tarkoitatte?" kysyi prinssi vielä hermostuneesti
värähtäen.

"Juuri sitä, poliisi on erehtynyt; kuningatar on tehnyt, kuten
Lamballen prinsessa kertoi, eikä mitään muuta. Ja kun tämä esitys
asian menosta on niin ilmeisesti tosi, niin täytyy uskoa, että
vihkosen julkaisijakin tietää, mikä tässä on totuus; minä siis heti
määrään sen heittiön vangittavaksi."

Lamballen prinsessa katseli ympärilleen tyynesti kuin ainakin
viattomuus, joka hakee selvyyttä ilman uteliaisuutta tai pelkoa.

"Malttakaa hetkinen", sanoi kuningas. "Aina sen sanomalehtimiehen
ehtii hirttää. Mainitsitte jonkun naisen, joka muka pysäytti
kuningattaren heti saliin tultua: sanokaa, prinsessa, kuka se nainen
oli?"

"Hänen majesteettinsa näkyy hänet tuntevan: saatanpa sanoa, koska en
tahdo valehdella, että hänen majesteettinsa tuntee hänet, sen tiedän."

"Asia on se, että minun täytyy välttämättä tavata se nainen. Hänen
kauttaan selviää koko totuus, häneltä saadaan tämän salaisuuden
avain."

"Sitä minäkin", sanoi herra de Crosne, johon päin kuningas oli
kääntynyt.

"Akkain juoruja..." mutisi Provencen kreivi. "Se nainen on kuin
velho, joka päästää lumouksesta."

"Kuulkaapa, serkku", sanoi hän ääneen, "onko kuningatar tunnustanut
teille tuntevansa sen naisen?"

"Ei tunnustanut, monseigneur, vaan kertonut."

"Niin, niin, anteeksi."

"Veljeni tarkoittanee", keskeytti kuningas, "että jos kuningatar
hänet tuntee, niin tiedätte myös hänen nimensä."

"Se on rouva de la Motte-Valois."

"Se juoniniekka!" huudahti kuningas harmistuneena.

"Se kerjäläinen!" sanoi Provencen kreivi. "Hitto vie, häneltä on paha
tietoja saada; perin ovela nainen."

"Me olemme yhtä ovelia", sanoi herra de Crosne. "Eikä tässä oveluutta
tarvitakaan, kun on kuultu Lamballen prinsessan selitys. Jos siis
kuningas vähänkin haluaa..."

"Ei, ei", keskeytti Ludvig XVI alakuloisesti, "olen kyllästynyt
näkemään kuningattaren ympärillä tuota huonoa seuraa. Kuningatar on
niin hyvä, että köyhyyteen vedoten hänen luokseen tunkeutuvat kaikki
epäilyttävät henkilöt koko valtakunnan alimmasta aatelista."

"Rouva de la Motte on todellakin Valois-sukua", sanoi Lamballen
prinsessa.

"Olkoon mitä tahansa, mutta minä en halua, että hän jalallaan tänne
astuu. Mieluummin luovun siitä suunnattomasta ilosta, että näkisin
kuningattaren asian täydellisesti selvitettynä, kuin suostuisin tuota
olentoa tapaamaan."

"Ja kuitenkin hänet tapaatte", huudahti kuningatar suuttumuksesta
kalpeana aukaisten oven ja ilmestyen ihanana ylpeydessään ja
harmissaan Provencen kreivin näkyviin, joka huikaistuna kumarsi
kömpelösti eteensä kääntyvän ovenpuoliskon takaa.

"Niin, sire", jatkoi kuningatar, "ei auta sanoa: minä haluan tai
pelkään nähdä tuota olentoa, sillä se olento on todistaja, jolta
syyttäjäini oveluus..."

Tällöin hän katsahti lankoonsa.

"Ja tuomarieni suoruus..."

Tällöin hän kääntyi kuninkaaseen ja herra de Crosneen päin.

"Ja vihdoin hänen omatuntonsa, kuinka turmeltunut olisikin, on
kiristävä totuuden huudon. Minä, syytetty, vaadin sitä naista
kuulusteltavaksi, ja niin tapahtuukin."

"Madame", riensi kuningas huomauttamaan, "ymmärrättehän, ei sovi
lähettää noutamaan rouva de la Mottea sitä varten, että hän saisi
kunnian todistaa hyväksenne tai teitä vastaan. En tahdo panna teidän
kunniaanne punnittavaksi tuon naisen rehellisyydellä."

"Ei tarvitsekaan lähettää noutamaan, koska hän on täällä, sire."

"Täällä!" sanoi kuningas hätkähtäen kuin olisi astunut käärmeen
päälle. "Täällä!"

"Kuten tiedätte, sire, kävin erään onnettoman naisen luona, jolla
on loistava nimi. Se oli se päivä, muistattehan, josta sittemmin
huhuttiin kaikenlaista..."

Ja hän katseli tuikeasti olkansa ylitse Provencen kreiviä, joka
olisi suonut olevansa sata jalkaa maan alla, mutta koki leveisiin
kasvoihinsa saada jotakin hyväksymisen ilmettä.

"Entä sitten?" kysyi Ludvig XVI.

"Silloin unohtui minulta rouva de la Motten luo eräs muotokuva,
oikeastaan lipas. Ja tänään hän toi sen takaisin, ja nyt hän on
täällä."

"Ei, ei... Uskonhan minä", sanoi kuningas. "Annetaan asian olla."

"Mutta minä en siihen tyydy", sanoi kuningatar. "Minä tuon hänet
tänne. Mistä muuten johtuu tämä vastahakoisuus? Mitä hän on tehnyt?
Kuka hän on? Ellen tiedä, sanokaa. Kuulkaapa, herra de Crosne, te kun
tiedätte kaikki, sanokaa..."

"En tiedä hänestä mitään epäedullista", vastasi virkamies.

"Ihanko totta?"

"Varmasti. Hän on köyhä, siinä kaikki; ehkä hieman kunnianhimoinen."

"Kunnianhimo on veren ääni. Ellei teillä ole häntä vastaan muuta,
voinee kuningas sallia hänen todistaa."

"En tiedä, mistä johtuu", vastasi Ludvig XVI, "mutta minulla on
aavistuksia, vaistoja; minusta tuntuu, että siitä naisesta tulee
elämääni jokin onnettomuus, jokin ikävyys... se kai riittää."

"Tuo on taikauskoa, sire! Noutakaa hänet heti tänne", sanoi
kuningatar prinsessalle.

Viittä minuuttia myöhemmin astui Jeanne kainosti ja hämillään,
mutta hienona ryhdiltään ja puvultaan verkkaisin askelin kuninkaan
työhuoneeseen.

Ludvig XVI, jonka vastahakoisuus oli auttamaton, oli kääntänyt
selkänsä oveen päin ja istui kyynärpäillään nojaten kirjoituspöytään,
pää kätten välissä, kuin vieras muiden joukossa. Provencen kreivi
lennätti Jeanneen niin kiusallisen urkkivia silmäyksiä, että
jos tämän kainous olisi ollut todellinen, olisi hänen kielensä
halvaantunut kykenemättä sanaakaan lausumaan. Mutta mokoma ei
riittänyt panemaan Jeannen päätä pyörälle. Kuninkaat tai keisarit
valtikkoineen tai paavi tiaroineen, taivaan vallat tai hornan henget
eivät olisi pystyneet tässä rautaisessa mielessä herättämään pelkoa
tai kunnioitusta.

"Madame", sanoi hänelle kuningatar taluttaen häntä kuninkaan taitse,
"olkaa niin hyvä ja sanokaa, mitä teitte silloin kun kävin herra
Mesmerin luona; kertokaa kohta kohdalta."

Jeanne oli vaiti.

"Älkää salatko mitään, älkää kursailko. Ei muuta kuin totuus
sellaisena kuin se mieleenne muistuu."

Ja kuningatar istuutui nojatuoliin, jottei katseellaan vaikuttaisi
todistajaan.

Mikä tilaisuus esiintyä oli nyt Jeannella! Hänellä, joka tarkalla
älyllään oli aavistanut olevansa hallitsijattarelleen tarpeellinen,
hänellä, joka tiesi, että Marie-Antoinettea väärin epäiltiin ja että
syytöksen saattoi kumota poikkeamatta totuudesta! Kuka muu tahansa
olisi tässä vakaumuksessa riemukseen esittänyt liiankin paljon
todistuksia kuningattaren viattomuudesta. Jeanne oli luonnostaan niin
ovela, niin taitava, että rajoittui kertomaan pelkän tapahtuman.

"Sire", sanoi hän, "minä olin, niinkuin koko Pariisi, lähtenyt
uteliaisuudesta Mesmerin luo. Siellä näkemäni tuntui jokseenkin
epähienolta. Olin menossa pois, kun äkkiä näin ensi salin kynnyksellä
hänen majesteettinsa, joka minulla oli ollut kunnia nähdä joku päivä
aikaisemmin, silloin tuntematta, mutta anteliaisuudesta arvaten hänen
korkean säätynsä. Nähdessäni nyt hänen ylevät piirteensä, jotka eivät
muististani koskaan haihdu, minusta tuntui, että hänen majesteettinsa
kenties ei sopisi tulla sellaiseen paikkaan, missä paljon kärsimyksiä
ja naurettavia parannustapoja tarjottiin katseltaviksi. Pyydän hänen
majesteetiltaan nöyrimmästi anteeksi, että rohkenin niin vapaasti
ajatella, mitä hänen sopisi tehdä, mutta se oli salamannopea
naisellinen vaisto; polvillani pyydän anteeksi, jos olen rikkonut
sitä kunnioitusta vastaan, jota minun puoleltani on saapa hänen
majesteettinsa pieninkin mieliteko."

Tähän hän pysähtyi kuin mielenliikutuksessa, laski päänsä ja sai
erinomaisella taidollaan äänensä tukehtumaan, ikäänkuin itkun edellä.
Herra de Crosne piti tätä totena, ja Lamballen prinsessa tunsi
heltyvänsä tuota naista kohtaan, joka esiintyi niin hienotunteisena,
ujona, henkevänä ja lempeänä. Provencen kreivi ei tiennyt mitä
ajatella. Kuningatar kiitti Jeannea katseella, jota tämä katseellaan
pyysi tai oikeastaan salaa vaani.

"Sire", sanoi kuningatar, "oletteko kuullut?"

Kuningas ei liikahtanutkaan.

"En tarvinnut tätä todistusta", vastasi hän.

"Minua käskettiin puhumaan", huomautti Jeanne arasti, "ja minun piti
totella."

"Riittää!" sanoi Ludvig XVI tylysti. "Kun kuningatar jotakin sanoo,
ei hän tarvitse todistajia vahvistamaan sanojaan. Kun minä hyväksyn
kuningattaren käytöksen, ei hänen tarvitse muista välittää, ja minä
hyväksyn sen."

Hän nousi lausuttuaan nämä sanat, jotka nujersivat Provencen kreivin.
Kuningatar ei laiminlyönyt lisätä siihen halveksivaa hymyä. Kuningas
käänsi veljelleen selkänsä ja tuli suutelemaan Marie-Antoinetten ja
Lamballen prinsessan kättä. Viimemainitulta hän jäähyväiseksi pyysi
anteeksi, että oli vaivannut häntä _tyhjän tähden_, -- lisäsi hän.

Mutta rouva de la Mottelle hän ei suonut ainoatakaan sanaa tai
katsetta. Kun hänen kuitenkin oli pakko astua Jeannen editse
päästäkseen takaisin nojatuoliinsa ja ottaa huomioon kuningattaren
loukkaantuvan, jos olisi tämän vastaanottamalle henkilölle
epäkohtelias hänen läsnäollessaan, sai hän väkinäisesti nyökätyksi
Jeannelle, ja siihen tämä hätäilemättä vastasi syvällä kumarruksella,
joka soi hänelle tilaisuuden näyttää kaikkea viehkeyttään.

Ensin astui huoneesta Lamballen prinsessa, sitten rouva de la Motte,
jota kuningatar sysäsi edellään; viimeisenä kuningatar vaihtaen
kuninkaan kanssa viimeisen, melkein hyväilevän katseen. Sitten kuului
käytävästä kolmen naisen kuiskutusta heidän poistuessaan.

"Veljeni", sanoi silloin Ludvig XVI Provencen kreiville, "nyt en
teitä enää pidätä. Minun on poliisiministerin kanssa päätettävä
viikon työt. Kiitän teitä, että olette suonut huomiota sille, kuinka
kälynne viattomuus täysin, perinpohjin, loistavasti todistettiin.
Ilmeistä on, että siitä riemuitsette niinkuin minäkin, ja se
merkitsee paljon. Nyt työhömme me kaksi, herra de Crosne. Olkaa niin
hyvää ja istukaa tuohon."

Provencen kreivi kumarsi, yhä hymy huulilla, ja poistui huoneesta,
kun ei enää kuullut naisten ääniä eikä siis tarvinnut pelätä
ilkamoitsevaa katsetta tai katkeraa sanaa.




XXXVI

KUNINGATTAREN LUONA


Tultuaan Ludvig XVI:n työhuoneesta kuningatar mittaili mielessään sen
vaaran syvyyttä, joka oli häntä uhannut. Hän osasi antaa arvoa sille
hienotunteisuudelle ja varovaisuudelle, jota Jeanne oli osoittanut
jouduttuaan yhtäkkiä todistajaksi, samoin kuin tämän erinomaiselle
taidolle pysyä menestyksensä jälkeen varjossa.

Jeanne, jolla oli ollut tavaton onni päästä heti alussa osalliseksi
sellaisiin hovisalaisuuksiin, jollaisia ovelimmatkin hovimiehet
saavat turhaan tavoitella kymmenen vuotta, tiesi siis varmasti
tästedes olevansa kuningattaren silmissä tärkeä henkilö, mutta hän ei
nyt ilmaissut tätä saavutustaan millään joutavalla ilmeellä, jonka
ylhäisten ylpeä arkatuntoisuus heti huomaa alempiarvoisten kasvoissa.
Senpä vuoksi kuningatar ei päästänytkään Jeannea lähtemään, kuten
tämä säädyllisesti aikoi, vaan pidätti häntä herttaisesti hymyillen,
ja sanoi:

"Todellakin oli onnellista, kreivitär, että Mesmerin luona estitte
minua menemästä pitemmälle Lamballen prinsessan kanssa, sillä ilkeys
on siinä, että minut on nähty joko ovella tai eteisessä ja tällä
verukkeella väitetään minun käyneen siinäkin huoneessa, jota sanotaan
hurmiosaliksi... sehän sen nimi on?"

"Niin, madame, hurmiosali."

"Mutta", sanoi Lamballen prinsessa, "mistä johtuu, että jos muut
ovat luulleet kuningattaren olleen sielläkin, herra de Crosnen
asiamiehet myös ovat erehtyneet? Se minusta on salaperäistä, sillä
nuo poliisimiehet kuuluvat todellakin väittävän, että ovat nähneet
kuningattaren myös toisessa salissa."

"Se on totta", sanoi kuningatar miettiväisenä. "Eikä voi epäillä
mitään kieroutta herra de Crosnen puolelta, joka on rehellinen mies
ja minulle uskollinen; mutta hänen asiamiehensä on voitu lahjoa,
rakas prinsessa. Minulla on vihamiehiä, kuten näette. Jotakin
perustusta tuolla huhulla on kuitenkin ollut. Kertokaa siis,
kreivitär, yksityiskohdat. Ensiksikin kuvataan minua tuossa kauheassa
kirjoituksessa niin huumaantuneeksi, lumotuksi, magnetisoiduksi, että
olisin unohtanut kaiken naisellisen arvoni. Mikä on siinä suhteessa
todennäköistä? Olisiko siellä kenties joku nainen..."

Jeanne punastui. Hänen mieleensä muistui elävänä se salaisuus, jonka
ainoakin sana voisi tehdä tyhjäksi hänen tuhoisan vaikutuksensa
kuningattaren kohtalon. Sen paljastaessaan hän menettäisi tilaisuuden
olla hyödyksi, jopa välttämätönkin kuningattarelle, ja siten hän
pilaisi tulevaisuutensa. Siksi hän esiintyi niin hillitysti kuin
äskenkin.

"Madame", sanoi hän, "siellä oli todellakin eräs hyvin kiihtynyt
nainen, joka rumasti näytteli kouristuksiaan ja hourailuaan. Mutta
minä luulin..."

"Että se oli jokin näyttelijätär", keskeytti kuningatar innostuneena,
"tai niinkuin sanotaan ilotyttö, eikä suinkaan Ranskan kuningatar,
eikö niin?"

"Aivan niin, madame."

"Kreivitär, te vastasitte kuninkaalle oikein hyvin; nyt on minun
vuoroni puhua teidän puolestanne. Millä kannalla asianne nyt ovat ja
milloin aiotte saada oikeutenne tunnustetuiksi? Mutta tuleeko sieltä
joku prinsessa?..."

Huoneeseen astui rouva de Misery.

"Ottaako teidän majesteettinne vastaan neiti de Taverneyn?" kysyi
kamarirouva.

"Hänetkö? Tietysti. Kuinka tarkka hän on! Hän ei koskaan loukkaisi
hovisääntöä. Andrée, Andrée, tulkaa sisään!"

"Teidän majesteettinne on kovin hyvä minulle", sanoi Andrée
tervehtien viehkeästi.

Nyt hän huomasi Jeannen, joka tuntiessaan toisen saksalaisista
hyväntekeväisyysnaisista heti osasi kuin tilauksesta toimittaa
kasvoilleen punastusta ja häveliäisyyttä.

Lamballen prinsessa käytti hyväkseen tätä kuningattaren seurueen
lisäystä palatakseen Sceauxiin, Penthièvren herttuan luo.

Andrée istuutui Marie-Antoinetten viereen, tyynet, tutkivat silmät
luotuina rouva de la Motteen.

"Katsokaapa, Andrée", sanoi kuningatar, "tässä on se rouva, jonka
luona kävimme viimeisenä pakkaspäivänä."

"Tunsin rouvan heti", vastasi Andrée kumartaen.

Jo ylpeäksi käynyt Jeanne vaani Andréen ilmeissä kateuden merkkiä,
mutta ei havainnut muuta kuin täydellistä rauhallisuutta. Andrée,
intohimoissaan kuningattaren kaltainen Andrée, nainen, joka
olisi muista naisista vienyt voiton hyvyydessä, henkevyydessä ja
ylevyydessä, jos olisi ollut onnellinen, piti todellisen olemuksensa
niin ehdottomasti suljettuna, että koko hovi luuli sitä neitseellisen
Dianan ylpeäksi kainoudeksi.

"Tiedättekö", sanoi kuningatar, "mitä kuninkaalle on minusta
kerrottu?"

"Varmaankin on kerrottu kaikkea pahaa", vastasi Andrée, "juuri siksi,
ettei osata kylliksi kertoa sitä, mikä on hyvää."

"Siinä on kaunein lause", sanoi Jeanne koruttomasti, "mitä olen
koskaan kuullut. Sanon sitä kauniiksi, koska se täydellisenä esittää
sen tunteen, joka on koko elämäni, ja koska ei heikko järkeni olisi
kyennyt sanoja niin sovittamaan."

"Kerron teille kaikki, Andrée."

"Tiedän sen jo", vastasi tämä. "Provencen kreivi sen kertoi äsken
erään ystäväni läsnäollessa."

"Sepä on kaunista", sanoi kuningatar vihaisena, "levitellä valhetta
senkin jälkeen, kun on kuullut totuuden! Mutta jätetään se sikseen.
Tässä oli puheena kreivittären asia. Kuka teitä suojelee, kreivitär?"

"Te, madame", vastasi Jeanne rohkeasti, "te, joka sallitte minun
tulla kättänne suutelemaan."

"Hänellä on sydäntä", sanoi Marie-Antoinette Andréelle, "ja
semmoisista purkauksista minä pidän."

Andrée ei vastannut mitään.

"Madame", jatkoi Jeanne, "vain harvat ovat uskaltaneet minua
suosia, kun olin ahdingossa ja syrjässä; mutta nyt, kun minut
nähdään Versaillesissa, rupeavat kaikki kiistelemään etuoikeudesta
tehdä kuningattaren mieliksi, sen henkilön hyväksi, jolle teidän
majesteettinne on suonut silmäyksen."

"Mitä", sanoi kuningatar istuutuen, "eikö kukaan ollut kyllin
kunnollinen tai kunnoton suosiakseen teitä itsenne vuoksi?"

"Aluksi oli rouva de Boulainvilliers", vastasi Jeanne, "kunnollinen
nainen; sitten herra de Boulainvilliers, kunnoton suosija...
Mutta naimisiin menostani saakka ei yksikään ihminen ole minusta
välittänyt, ah, ei ainoakaan!" lisäsi hän taitavasti matkien
värisemistä. "Anteeksi, olin unohtaa ylevän miehen, anteliaan
prinssin..."

"Prinssin! Niinkö sanoitte? Kuka se on?"

"Herra prinssi-kardinaali de Rohan."

Kuningatar liikahti kiivaasti ja sanoi hymyillen:

"Minun vihamieheni!"

"Teidän majesteettinne vihamies, hän, kardinaali!" huudahti Jeanne.
"Voi madame!"

"Näyttää siltä, kuin ihmettelisitte, että kuningattarella on
vihollinen. Kyllä näkyy, että hovi on teille outo!"

"Mutta, madame, kardinaali ihailee teidän majesteettianne, ainakin
olen saanut sen käsityksen, ja ellen ole erehtynyt, on hänen
kunnioituksensa kuninkaan korkeata puolisoa kohtaan myös täydellinen."

"Oikein, kreivitär, uskon kyllä, mitä sanotte", vastasi
Marie-Antoinette käyden taas hilpeäksi, kuten hänen tapansa oli,
"uskon ainakin osaksi. Kardinaali todella ihailee minua."

Näin sanoen hän purskahti heleään nauruun ja kääntyi Andrée de
Taverneyhin päin.

"Katsokaa, kreivitär, juuri siksi, että kardinaalissa on tuo ihailu,
hän on vihamieheni."

Jeanne de la Motte oli hämmästyvinään kuin maalaistyttö.

"Vai niin, te olette prinssi-kardinaali Ludvig de Rohanin suojatti",
jatkoi kuningatar. "Kertokaa lähemmin."

"Se on perin yksinkertaista, madame. Hänen ylhäisyytensä on
minua avustanut niin ylevästi, hienotunteisesti, niin kekseliään
jalomielisesti kuin suinkin."

"Kauniisti tehty. Prinssi Ludvig on tuhlaavainen, sitä ei voisi
kieltää. Ettekö luulisi, Andrée, että kardinaali voisi hieman ihailla
myös tätä kaunista kreivitärtä? Mitä te itse arvelette, kreivitär?"

Ja taas kuningatar päätyi iloisesti ja huolettomasti nauramaan, mitä
neiti de Tavemey, aina vakavana, ei kuitenkaan yllyttänyt.

"Tuo räikeä iloisuus ei mitenkään voi olla muuta kuin teeskenneltyä",
ajatteli Jeanne. "Saadaanpa nähdä."

"Madame", sanoi hän liikutetulla äänellä, "minulla on kunnia
vakuuttaa teidän majesteetillenne, että kardinaali..."

"Hyvä, hyvä", sanoi kuningatar keskeyttäen. "Koska olette niin harras
hänen puolestaan... Koska olette hänen ystävänsä..."

"Madame!" huudahti Jeanne, jossa ihastuttavasti tuli esille
häveliäisyyttä ja kunnioitusta.

"No no, pikku ystäväiseni, olkoon!" sanoi kuningatar suloinen hymy
huulilla. "Mutta kysykääpä häneltä joskus, minne hän on pannut ne
hiukset, jotka hän minulta varastutti eräällä kähertäjällä, jolle se
temppu kävi kalliiksi, minä kun ajoin hänet tiehensä."

"Teidän majesteettinne hämmästyttää minua", sanoi Jeanne. "Onko
kardinaali de Rohan todella niin menetellyt?"

"On kyllä... pelkästä ihailusta! Inhottuaan minua Wienissä,
käytettyään ja koetettuaan kaikki, jottei kuninkaan ja minun
välilläni aiotusta avioliitosta tulisi mitään, sai hän sitten
ihmeekseen havaita, että olen nainen ja hänen kuningattarensa; että
hän, suuri valtiomies, oli ampunut harhaan; että hänellä tulisi aina
olemaan minun kansaani vanhaa riitaa. Silloin tuo kelpo prinssi
säikähti tulevaisuutensa puolesta. Hän teki niinkuin hänen ammattinsa
harjoittajat tekevät: hyväili enimmin sitä, jota enimmin pelkäsi, ja
tietäen minut nuoreksi, luullen minua tyhmäksi ja turhamaiseksi, hän
alkoi näytellä Celadonin [tunteellinen rakastaja. -- _Suom._] osaa.
Huokausten, kaihoisten katseitten perästä hän heittäytyi ihailemaan,
kuten sanoitte. Kyllä hän minua ihailee, eikö totta, Andrée?"

"Madame!" vastasi tämä kumartaen.

"Niin... Andrée ei myöskään tahdo joutua vaaraan, mutta minä
uskallan; täytyyhän kuningattaren arvosta olla jotakin etua.
Kreivitär, minä tiedän ja te myös, että kardinaali ihailee minua.
Siitä on sovittu; saatte hänelle sanoa, etten ole hänelle siitä
vihainen."

Nämä katkeran ivan sanat koskivat syvästi Jeanne de la Motten
turmeltuneeseen sydämeen. Jos hän olisi ollut jalo, puhdas ja
rehellinen, olisi hän niissä nähnyt vain ylhäisen naissydämen
suurenmoista ylenkatsetta, muita ylevämmän sielun täynnä
halveksimista vähempiarvoisten juonia kohtaan, joita alempana
punotaan. Tällaiset naiset, nämä niin harvinaiset enkelit eivät
suojaa mainettaan niiltä ansoilta, joita heille maan päällä
viritetään. He eivät tahdo epäilläkään, että on olemassa sitä
liejua, jossa he tahraantuvat, sitä tahmaa, johon takertuvat heidän
kultasiipiensä heleimmät höyhenet.

Jeannen arkipäiväinen ja turmeltunut luonne, näki kuningattaressa
suuren harmin, kun tämä lausui käsityksensä kardinaalin menettelystä.
Hän muisti, mitä oli hovista huhuiltu; häväistysjuoruja, jotka
olivat hovin etuhuoneista levinneet Pariisin esikaupunkeihin asti
ja herättäneet niin runsasta kaikua. Kardinaali, joka rakasti
naisia näiden sukupuolen vuoksi, oli sanonut Ludvig XV:lle, joka
rakasti samalla tapaa, että dauphine oli naiseksi vaillinainen.
Tiedettiin myös Ludvig XV:n merkilliset lausunnot silloin, kun
hänen pojanpoikansa meni naimisiin, ja mitä hän oli kysynyt
eräältä avomieliseltä lähettiläältä. Kun Jeanne oli kiireestä
kantapäähän nainen, niin täydellisesti nainen kuin koskaan on ollut,
turhamielinen pienimmästäkin hiuksesta, joka vetäisi puoleensa
huomiota, ja kun hän tunsi tarvetta miellyttää ja voittaa kaikilla
ansioillaan, ei hän osannut kuvitella, että joku nainen olisi näissä
arkaluontoisissa asioissa toisella kannalla.

"Kuningattaressa on harmia", ajatteli hän. "Mutta harmin ohella on
varmaan muutakin."

Arvellen, että vastaväitteistä asia selviää, hän alkoi puolustaa
herra de Rohania käyttäen älyään ja viekkauttaan, joita luonto hyvänä
äitinä oli hänelle niin runsaasti suonut, ja kuningatar kuunteli.

"Hän ottaa huomioon, mitä puhun", ajatteli Jeanne.

Eikä hän huonon luonteensa eksyttämänä edes huomannut, että
kuningatar kuunteli jalomielisyydestä, koska hovissa ei ole tapana
puhua hyvää niistä, joista hallitsija ajattelee pahaa. Tästä
uutukaisesta rikkomuksesta perinnäistapoja vastaan, tästä hovisäännön
merkillisestä syrjäyttämisestä kuningatar tuli melkein hyvälle
mielelle, sillä hän näki tuossa sydämen, johon Jumala oli pannut vain
kuivan, janoisen sienen.

Keskustelu jatkui kuningattaren ollessa tällä hyväntahtoisella,
tuttavallisella kannalla. Jeanne oli kuin tulisilla hiilillä ja
joutui hämille, sillä hän ei enää nähnyt mahdollisuutta poistua,
saamatta siihen suoranaista viittausta, vaikka äsken oli niin
kauniisti esiintynyt vieraana, joka itse määrää lähtöhetkensä; mutta
äkkiä kuului viereisestä huoneesta nuorekas, iloinen meluava ääni.

"Artoisin kreivi!" sanoi kuningatar.

Andrée nousi kohta, ja Jeanne valmistui lähtemään, mutta prinssi
oli niin kiireesti tunkeutunut siihen huoneeseen, jossa kuningatar
oli, että oli melkein mahdotonta lähteä. Kuitenkin rouva de la Motte
näytteli poistuvan henkilön osaa.

Prinssi pysähtyi nähdessään tämän sievän naisen ja tervehti.

"Kreivitär de la Motte", esitti hänelle kuningatar.

"Vai niin!" sanoi prinssi "Älkää vain minun tähteni karatko,
kreivitär."

Kuningatar viittasi Andréelle, joka pidätti Jeannen lähtemästä. Se
viittaus merkitsi: Minun pitää antaa jotakin rouva de la Mottelle,
mutta en ole joutanut; jätetään se toiseen kertaan.

"Ja nyt olette palannut susia metsästämästä", sanoi kuningatar
tarjoten langolleen kätensä englantilaisen tavan mukaan, jota silloin
jo ruvettiin noudattamaan.

"Niin olen, kälyni, ja hyvä onni minulla olikin, sillä seitsemän
sutta on tapettu, tavaton määrä", vastasi prinssi.

"Itsekö ne tapoitte?"

"Siitä en ole varma", sanoi kreivi nauraen, "mutta niin vakuutetaan.
Muuten, tiedättekö, että olen ansainnut seitsemän sataa livreä?"

"Kah! Millä tapaa?"

"Jokaisen tuommoisen pedon päästä maksetaan sata livreä. Kallista se
on, mutta minä maksaisin vaikka kaksi sataa joka sanomalehtimiehen
päästä. Entä te, kälyni?"

"Vai niin", sanoi kuningatar, "te näytte jo tuntevan sen jutun."

"Kuulin Provencen kreiviltä."

"Hän siis kertoi jo kolmannen kerran", sanoi Marie-Antoinette.
"Väsymätön kertoja! Mutta suokaa meidän hieman kuulla, millä tapaa
hän kertoi?"

"Sillä tapaa, että te esiinnyitte valkoisempana kuin lumi,
puhtaampana kuin Venus Afrodite. Vielä lienee jokin muu nimi, jonka
loppu on _ene_ [tarkoittaa nimeä Pallas Athene. -- _Suom._], mutta
sen saisitte tietää oppineilta, esimerkiksi veljeltäni."

"Kaikissa tapauksissa hän siis kertoi jutun eri vaiheet?"

"Kyllä, kälyni. Mutta teidän majesteettinne on siitä selvinnyt
kunnialla. Voisipa lisätä, jos tekisi sanasutkauksen, kuten herra de
Bièvren on tapana harva se päivä: Ammeen juttu on pesty."

"Hyi, tuo sanoilla leikkiminen on rumaa!"

"Älkää hyljeksikö vaeltavaa ritaria, joka on tullut tarjoamaan
peistään ja kättään teidän palvelukseenne. Onneksi ette ketään
tarvitse. Teillä, rakas käly, on todellakin mainio onni!"

"Vai sitä te sanotte onneksi! Kuuletteko, Andrée?"

Jeanne alkoi nauraa. Kreivi, joka ei lakannut häntä katselemasta,
antoi hänelle rohkeutta. Puhuttiin Andréelle, mutta Jeanne vastasi.

"Hyvää onnea se on", toisti Artoisin kreivi. "Sillä olihan, rakas
käly, hyvin mahdollista, että Lamballen prinsessa ei olisi ollut
mukana."

"Olisinko sinne yksin mennyt?"

"Ja toiseksi, ettei kreivitär de la Motte olisi siellä ollut
estämässä."

"Tiedättekö siis, että kreivitär oli siellä?"

"Kun Provencen kreivi kertoo, kertoo hän kaikki. Vielä olisi voinut
käydä niin, ettei rouva de la Motte olisi sattunut juuri parhaiksi
Versaillesiin voidakseen todistaa. Arvatenkin huomautatte, että hyve
ja viattomuus ovat kuin orvokki, jota ei tarvitse nähdä, jotta sen
tuntisi. Mutta orvokista, kälyseni, tehdään kukkavihko, kun nähdään,
ja kun on haisteltu, heitetään se hukkaan. Se on minun siveysoppini!"

"Kaunis oppi!"

"En ole parempaa tavannut, ja teille olen todistanut, että teillä on
hyvä onni."

"Laiha todistus!"

"Siis lisää todistuksia?"

"Ei haittaisi."

"Sama se, mutta paljon te vaadittekin", sanoi prinssi pyörähtäen
korollaan ja heittäytyen sohvaan kuningattaren viereen. "No
luetellaan todistukset. Pelastus usein mainituista kääseistä..."

"Yksi", sanoi kuningatar laskien sormillaan.

"Pelastus ammeesta..."

"Olkoon, lasketaan sekin. Kaksi! Sitten?"

"Ja pelastus naamiaisista", kuiskasi hän kuningattaren korvaan.

"Mistä naamiaisista?"

"Oopperanaamiaisista."

"Kuinka sanoitte?"

"Minä sanoin: oopperanaamiaisista."

"Nyt en ymmärrä."

Prinssi purskahti nauramaan.

"Taisin olla tyhmä, kun kajosin salaisuuteen!"

"Salaisuuteen! Tehän puhutte oopperanaamiaisista, lankoni. Nyt olen
niin utelias!"

Jeannen korvaan oli sattunut sana "oopperanaamiaiset", ja hän
herkisti tarkkaavaisuuttaan.

"Hiljaa!" sanoi prinssi.

"Ei ollenkaan, vaan puhutaan suu puhtaaksi", väitti kuningatar.
"Miksi te puhutte oopperanaamiaisista, kuinka se tähän kuuluu?"

"Rukoilen säälimään, kälyni..."

"Minä tahdon vastausta, prinssi."

"Ja minä tahdon olla vaiti."

"Tahdotteko minua loukata?"

"En suinkaan. Mutta toivoakseni olen jo sanonut niin paljon, että
ymmärrätte."

"Ette ole sanonut yhtään mitään."

"Rakas käly, nyt käyn minä uteliaaksi... Kuulkaahan... oikeinko
tosissanne?"

"Kunniani kautta, minä en puhu leikkiä."

"Vaaditte minut puhumaan?"

"Heti paikalla."

"Kaiketi muualla kuin täällä", sanoi prinssi viitaten Andréeseen ja
Jeanneen.

"Täällä juuri! Ei silloin ole liian monta kuin asia selvitetään."

"Varokaa, käly!"

"Se on minun asiani."

"Ettekö käynyt äskeisissä oopperanaamiaisissa?"

"Minäkö?" huudahti kuningatar, "minäkö oopperanaamiaisissa?"

"Hiljaa, Herran tähden!"

"Mitä vielä, vaan huudetaan, lanko... Sanotteko, että olin
oopperanaamiaisissa?"

"Siellä te olitte."

"Kenties te näitte?" kysyi hän ivallisesti, mutta vielä kuin leikillä.

"Näin kyllä."

"Minutko? Minut!"

"Teidät, juuri teidät."

"Tämä on liikaa."

"Sitä minäkin ajattelin."

"Miksi ette väitä, että puhuttelitte siellä minua? Se olisi vieläkin
hassumpaa."

"Aioin juuri tulla puhumaan, kun joukko naamioittuja tunki väliin."

"Te olette hullu!"

"Siitä olinkin varma, että saisin teiltä sen vastauksen. Ei olisi
pitänyt tähän vaaraan mennä. Oma syyni se on."

Kuningatar nousi äkkiä ja käveli kiihtyneenä vähän aikaa
edestakaisin. Kreivi silmäili häntä hämmästyneenä. Andrée värisi
pelosta ja levottomuudesta. Jeanne puristi käsiään nyrkkiin
säilyttääkseen malttinsa.

Pysähtyen prinssin eteen kuningatar sanoi:

"Hyvä ystävä, jätetään nyt pila sikseen; minulla on niin ärtyisä
luonto, että kuten näette, jo nyt olen menettää malttini. Tunnustakaa
heti, että olette tahtonut huvitella minun kustannuksellani, ja minä
tyydyn siihen."

"Tunnustan, jos niin tahdotte, kälyni."

"Pysykää nyt vakavana, Charles."

"Olkaa niin hyvä ja sanokaa, että olette tekaissut koko jutun."

Iskien naisille silmää prinssi vastasi.

"Niin, itse sen tekaisin, suokaa anteeksi."

"Te ette ymmärrä minua, lankoni", sanoi nyt kuningatar ankarana.
"Peruutatteko näiden naisten kuullen ihan suoraan, mitä ensin
väititte, vai pysyttekö sanoissanne? Älkää valehdelko; minua ei
tarvitse säästää."

Andrée ja Jeanne hiipivät verhojen taakse.

"Kuulkaa nyt, käly", sanoi prinssi hiljaa, kun toisia ei enää
näkynyt, "minä olen puhunut totta, mutta miksi ette kohta viitannut
minua vaikenemaan?"

"Näitte siis minut naamiohuveissa?"

"Niinkuin nyt näen teidät, ja tekin näitte minut."

Kuningatar huudahti, kutsui esille Andréen ja Jeannen, juoksi itse
heitä hakemaan oviverhojen takaa, talutti kumpaakin kädestä ja toi
heidät kiivaasti takaisin.

"Hyvät naiset", sanoi hän, "Artoisin kreivi väittää minut nähneensä
oopperassa."

"Ah!" mutisi Andrée.

"Nyt ei enää sovi peräytyä", jatkoi kuningatar. "Todistakaa,
todistakaa..."

"Asian laita oli näin", selitti prinssi. "Seurassani oli Richelieun
marski, herra de Calonne... ja monta muuta... kuka heitä muistaa.
Teidän naamionne heltisi."

"Minun naamioni!"

"Aioin juuri sanoa teille: tuo on liian uskallettua, mutta te
katositte sen kavaljeerin mukana, jonka käsivarteen nojasitte."

"Kavaljeerin mukana! Voi Jumalani, tästähän tulee hulluksi!"

"Sillä oli sininen domino", lisäsi prinssi. Kuningatar siveli kädellä
otsaansa.

"Mikä päivä se oli?" kysyi hän.

"Lauantai, päivää ennen, kuin lähdin metsästysretkelle. Nukuitte
vielä aamulla, kun lähdin; muuten olisin jo silloin sanonut samaa
kuin nytkin."

"Voi Jumalani, mihin aikaan te näitte minut?"

"Kello taisi olla kahden ja kolmen välillä."

"Varmasti on jompikumpi meistä hullu."

"No sitten olen minä hullu... minä olen kai erehtynyt... Kuitenkin..."

"Kuitenkin?"

"Älkää olko niin hädissänne... mitään ei ole tullut ilmi... Kerran
jo luulin, että olitte kuninkaan seurassa, mutta se henkilö puhui
saksaa, ja kuningas osaa vain englantia."

"Saksaa... saksalainen! Mutta minä voin todistaa, että panin
lauantaina nukkumaan kello yksitoista."

Kreivi kumarsi hymyillen epäilevän näköisenä. Kuningatar soitti.

"Rouva de Misery voi sen teille vakuuttaa", sanoi hän. Kreivi alkoi
nauraa.

"Voisitte samalla kutsuttaa tänne myös Laurentin, sen portinvartijan,
joka on siellä vesiallasten puolella. Kaiketi hänkin todistaa.
Itsehän minä sen aseen teille taoin, pikku käly; älkää sitä käyttäkö
minua vastaan."

"Voi!" huusi kuningatar vimmoissaan. "Voi, kun ei uskota!"

"Uskoisin, jollette niin kovin suuttuisi. Mutta kuinka se nyt on
mahdollista? Jos myönnynkin siihen, mitä tahdotte, niin tulee toisia,
jotka eivät myönny."

"Toisia? Keitä toisia?"

"Tietysti ne, jotka teidät näkivät."

"Tämäpä on kerrassaan ihmeellistä! On siis useampia, jotka ovat minut
nähneet. Mainitkaa!"

"Heti... Filip de Taverney, onko hän täällä?"

"Minun veljeni!" huudahti Andrée.

"Hän oli siellä, hyvä neiti", vastasi prinssi. "Tahdotteko, että
häntä kuulustellaan, käly?"

"Sitä tahdon nimenomaan."

"Voi Jumalani!" mutisi Andrée.

"Mitä?" kysyi kuningatar.

"Veljeni haastetaan todistajaksi!"

"Niin, se on minun tahtoni."

Ja kuningatar kutsui väkeään; juostiin hakemaan Filipiä hänen
isänsä talosta saakka, josta hän juuri oli lähtenyt edellä
kuvaamamme kohtauksen jälkeen, Filip, joka oli voittajana selvinnyt
kaksintaistelusta Charnyn kanssa ja äsken tehnyt kuningattarelle
palveluksen, oli nyt hyvillä mielin matkalla Versaillesin
linnaa kohti. Hänet tavattiin puolitiessä; hänelle ilmoitettiin
kuningattaren käsky, ja hän joudutti tuloaan.

Marie-Antoinette riensi häntä vastaan, seisahtui hänen eteensä ja
sanoi:

"Kuulkaa, monsieur, osaatteko puhua totta?"

"Kyllä, madame, mutta en osaa valehdella."

"No sanokaa... ja selkeästi... oletteko viime viikolla nähnyt minut
jossakin julkisessa tilaisuudessa?"

"Olen, madame", vastasi Filip.

Läsnäolijain sydämet jyskivät niin, että olisi voinut kuulla.

"Missä olette minut nähnyt?" kysyi kuningatar pelottavalla äänellä.

Filip oli vaiti.

"Älkää yhtään säästäkö, monsieur; lankoni tuossa on väittänyt
nähneensä minut oopperanaamiaisissa; missä te olette nähnyt?"

"Samoin kuin monseigneur Artoisin kreivi, oopperanaamiaisissa,
madame."

Kuin salaman iskemänä vaipui kuningatar sohvalle. Mutta kavahtaen
taas pystyyn kuin haavoitettu pantteri, hän sanoi:

"Se on mahdotonta, koska en ollut siellä. Varokaa, herra de Taverney,
huomaan teidän täällä rupeavan puritaanin tapaiseksi; Amerikassa se
kävi päinsä, herra de Lafayetten parissa, mutta Versaillesissa ollaan
ranskalaisia, kohteliaita, vilpittömiä."

"Teidän majesteettinne musertaa herra de Taverneyn", sanoi Andrée
kalpeana harmista ja suuttumuksesta. "Jos hän sanoo nähneensä, on hän
nähnyt."

"Tekin!" sanoi Marie Antoinette, "vai tekin! -- Ei muuta puutu, kuin
että tekin olisitte minut nähnyt! Voi taivas, jos minulla on ystäviä,
jotka puolustavat minua, niin on vihollisia jotka murhaavat minut.
Hyvät herrat, yksi todistaja ei riitä."

"Siinäpä te muistutatte mieleeni", sanoi Artoisin kreivi, "että juuri
kun teidät näin ja huomasin, ettei sininen domino ollutkaan kuningas,
luulin sitä sensijaan komentaja de Suffrenin sisarenpojaksi. Mikä
hänen nimensä onkaan, sen kelpo upseerin, joka sotalipulla teki sen
urotyön? Te otitte hänet viimeksi niin ystävällisesti vastaan, että
luulin hänen päässeen suojelusritariksenne."

Kuningatar punastui; Andrée kävi kalmankalpeaksi. Molemmat
katsahtivat toisiinsa ja vavahtivat nähdessään toistensa ilmeen.
Filipin kasvoihin tuli lyijynväri.

"Herra de Charny?" mutisi hän.

"Charny! Se se oli", jatkoi Artoisin kreivi. "Eikö ole totta, herra
Filip, että sinisen dominon olennossa oli jotakin, mikä muistutti
herra de Charnyta?"

"En huomannut, monseigneur", vastasi Filip tukahtuneella äänellä.

"Mutta", selitti edelleen prinssi, "pian huomasin erehdykseni; sillä
herra de Charny tuli äkkiä näkyviini. Hän seisoi likellä Richelieun
herttuaa, vastapäätä teitä, kälyni, silloin kuin naamionne irtaantui."

"Ja hänkin näki?" huusi kuningatar ääntään hillitsemättä.

"Ellei satu olemaan sokea", sanoi prinssi.

Kuningatar teki epätoivoisen liikkeen ja soitti jälleen.

"Mitä aiotte?" kysyi prinssi.

"Tahdon kysyä myös herra de Charnylta, juoda kalkkini pohjaan saakka."

"En usko, että herra de Charny on Versaillesissa", sanoi Filip
kankeasti.

"Miksi ei olisi?"

"Luulen kuulleeni, että hän on... pahoinvoipa."

"Mutta tämä asia on niin vakava, että hänen pitää tulla, monsieur.
Minäkin voin pahoin ja kuitenkin menisin vaikka paljain jaloin
maailman halki todistamaan..."

Tuskaisin mielin lähestyi Filip Andréeta, joka katseli akkunasta
puutarhaan päin. Äkkiä kuului Andrée hämmästyksestä huudahtavan.

"Mikä nyt on?" kysyi kuningatar astuen sinne päin.

"Ei mitään... Sanottiin herra de Charnyn olevan sairaana, mutta
tuolla hän on."

"Näetkö hänet?" kysyi Filip hätkähtäen.

"Näen kyllä, hän se on."

Unohtaen kaiken muun kuningatar aukaisi itse akkunan tavattoman
ripeästi ja huusi:

"Herra de Charny!"

Tämä käänsi päänsä ja suuntasi, perin hämmästyneenä, askeleensa
linnaan.




XXXVII

MUUAN ALIBI


[Latinalainen sana _alibi_ merkitsee lakikielessä sitä todistusta,
että joku on rikoksen sattuessa ollut muualla. -- _Suom._]

Huoneeseen astui herra de Charny hiukan kalpeana, mutta suorana ja
ilman näkyvää kärsimystä. Nähdessään näin ylhäisen seuran hän kävi
ryhdiltään täsmällisen kunnioittavaksi kuten ainakin sotilas ja
maailmanmies.

"Olkaa varuillanne", sanoi Artoisin kreivi hiljaa kuningattarelle.
"Minusta näyttää että kuulustelette liian monta."

"Kuulustelen vaikka koko maailmaa, kunnes tapaan jonkun, joka sanoo
teidän erehtyneen."

Tällä välin Charny oli huomannut Filipin ja tervehtinyt häntä
kohteliaasti.

"Turmelette terveytenne", kuiskasi Filip vastustajalleen. "Lähteä
ulos haavoittuneena... ihanko te tahdotte kuolla?"

"Ei siitä kuole, jos sattuu Boulognen metsässä saamaan pensaasta
naarmun", vastasi Charny mielissään, kun sai vihamieheensä osatuksi
siveellisen piston, joka oli tuskallisempi kuin miekalla tehty.

Kuningatar lähestyi tehden lopun tästä pakinasta, jota olisi pikemmin
voitu sanoa kahden "syrjään" puhumiseksi kuin keskusteluksi.

"Herra de Charny", sanoi hän, "mikäli nämä herrat tietävät, olitte te
oopperanaamiaisissa."

"Oikein, teidän majesteettinne", vastasi Charny kumartaen.

"Sanokaa meille, mitä siellä näitte."

"Kysyykö teidän majesteettinne, mitä näin, vai keitä näin?"

"Juuri sitä... keitä siellä näitte... ettekä saa mitään salata, ei
kenenkään mieliksi peitellä."

"Pitää siis sanoa kaikki, madame?"

Kuningattaren poskille tuli taas se kalpeus, joka aamusta lähtien oli
jo ainakin kymmenen kertaa vaihdellut kuumeisen punan kanssa.

"Aloittaakseni säätyarvon mukaan, kuten kunnioitus vaatii..." sanoi
Charny.

"Hyvä, näitte siis minut?"

"Näin, sillä hetkellä, kun teidän majesteettinne naamio
valitettavasti lähti irti."

Marie-Antoinette rutisti suonenvetoisesti kaulahuivinsa pitsejä.

"Monsieur", sanoi hän äänellä, jossa taitavampi tarkastelija olisi
aavistanut purkautumaisillaan olevia nyyhkytyksiä, "katsokaa minua
tarkoin, oletteko aivan varma?"

"Teidän majesteettinne piirteet ovat uurretut kaikkien alamaistenne
sydämiin. Jos on kerran nähnyt teidän majesteettinne, näkee aina."

Filip katsahti Andréeseen, Andrée loi katseensa Filipiin. Nämä kaksi
tuskaa, nämä kaksi mustasukkaisuutta tekivät kärsimysliiton!

"Monsieur", sanoi kuningatar astuen lähemmäksi Charnyta, "kuitenkin
vakuutan, etten käynyt niissä naamiohuveissa."

"Oi, madame", huudahti nuori mies kumartaen melkein maahan asti,
"eikö teidän majesteetillanne ole oikeutta mennä, minne hyväksi
näkee, ja vaikka teidän majesteettinne astuisi jalallaan helvettiin,
olisi helvetti samalla kirkastettu."

"En vaadi teitä puolustelemaan käytöstäni", sanoi kuningatar, "vaan
pyydän uskomaan, etten ole niin käyttäytynyt."

"Uskon kaikki, mitä teidän majesteettinne käskee uskomaan", vastasi
Charny, jota sydämen pohjaan asti liikutti tämä kuningattaren
itsepintaisuus, tämä niin ylpeän naisen herttainen nöyryys.

"Kälyni, tuo on liikaa", kuiskasi Artoisin kreivi Marie-Antoinettelle.

Sillä tämä kohtaus oli jähmetyttänyt läsnäolijoita, toisia heidän
rakkautensa tai loukatun itserakkautensa tuskalla, toisia sillä
mielenliikutuksella, jota aina herättää syytetty nainen uljaasti
puolustautuessaan musertavia todistuksia vastaan.

"Minua ei uskota, ei uskota!" puhisi kuningatar vihan vimmassa,
kävi sitten toivottomaksi ja vaipui nojatuoliin pyyhkien salavihkaa
hyppysellään kyyneleen, jota ylpeys kärvensi silmäluomen laidassa,
mutta äkkiä hän taas nousi.

"Rakas käly", sanoi Artoisin kreivi hellästi, "suokaa minulle
anteeksi! Täällä on vain uskollisia ystäviä, eikä sitä salaisuutta,
josta niin ylenmäärin kiivastutte, tunne kukaan muu, ja me kyllä
osaamme sen sydämissämme säilyttää niin kauan kuin elämme."

"Salaisuus, salaisuus!" huudahti kuningatar, "sitä juuri en siedä!"

"Kälyni!"

"Ei mitään salaisuutta, vaan todistuksia!"

"Madame", sanoi Andrée, "joku tulee."

"Madame", sanoi Filip hitaasti, "kuningas!"

"Kuningas!" ilmoitti päivystävä upseeri etuhuoneesta.

"Kuningas, sitä parempi! Kuningas on ainoa ystäväni; kuningas ei
tuomitsisi minua syylliseksi, vaikka luulisi nähneensäkin minut itse
teossa. Kuningas on tervetullut."

Kuningas astui sisään. Hänen katseensa erosi jyrkästi niistä
hämmästyneistä ja hätääntyneistä, joita näkyi kuningattaren ympärillä.

"Sire!" huudahti tämä, "tulette juuri parhaiksi. Taas on panettelu,
taas herjaus torjuttava!"

"Mikä on asia?" kysyi Ludvig XVI tullen lähemmäksi.

"Huhu, kelvoton huhu. Se leviää. Auttakaa minua, sire, sillä nyt
minua eivät syytä vihamiehet, vaan ystävät."

"Ystävänne?"

"Nämä herrat, lankoni... anteeksi, Artoisin kreivi, herra de Taverney
ja herra de Charny väittävät, väittävät minulle vasten kasvoja
nähneensä minut oopperanaamiaisissa."

"Oopperanaamiaisissa!" huudahti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.

"Niin, sire."

Läsnäolijoita painosti kamala vaitiolo. Rouva de la Motte näki
kuninkaan kolkon levottomuuden, kuningattaren kalmankalpeuden;
yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla sanalla hän saattoi tehdä niin
raatelevasta tuskasta lopun, kumota kaikki syytökset menneeltä ajalta
ja pelastaa kuningattaren vastaisen varalta. Mutta hänen sydämensä
ei johtanut häntä siihen; hänen etunsa esti häntä siitä. Hänen
mielestään ei enää sopinut peräytyä; hän tuumi, että jo Mesmerin
jutussa oli totuutta poljettu ja että jos hän peruuttaisi sanansa
ja näyttäisi kerran valehdelleensa ja jättäneensä kuningattaren
pulaan, kun tehtiin ensimmäinen syytös, silloin hän, uusi suosikki,
heti tuhoisi itsensä, riistäisi itseltään jo alussa sen edun, jota
vastainen suosio tuottaisi. Hän siis pysyi, vaiti.

Kuningas toisti tuskastuneen näköisenä:

"Oopperanaamiaisissa? Kuka niin sanoo? Tietääkö sen Provencen kreivi?"

"Mutta se ei ole totta", vakuutti kuningatar epätoivoisen
viattomuuden äänensävyllä. "Se ei ole totta. Artoisin kreivi erehtyy,
herra de Taverney erehtyy. Tekin erehdytte, herra de Charny. Voihan
erehtyä." Kaikki nyökkäsivät.

"Kuulkaapa!" huudahti kuningatar. "Kutsutaan tänne kaikki väkeni,
koko maailma, ja kysytään! Lauantainahan ne huvit olivat?"

"Niin, kälyni."

"No niin, mitä minä tein lauantaina? Pitää ottaa siitä selko, sillä
näin minä tulen hulluksi, ja jos tämmöistä jatkuu, rupean itsekin
uskomaan, että kävin noissa katalissa naamiaisissa; mutta jos olisin
käynyt, hyvät herrat, niin sanoisin myös."

Äkkiä kuningas läheni säteilevin silmin, suu hymyssä ja kädet
levitettyinä.

"Viime lauantai", sanoi hän, "se päivähän se oli, hyvät herrat?"

"Niin oli, sire."

"No sitten", jatkoi hän, yhä tyyntyen ja yhä rehevämmin iloiten,
"ei tarvitse sitä asiaa muilta tiedustaa kuin kamarineitsyeltänne
Marielta. Kenties hän muistaa, mihin aikaan tulin huoneeseenne sinä
iltana; lienee ollut yhdentoista tienoilla."

"Ah!" huudahti kuningatar riemusta hurmaantuneena, "niin juuri, sire!"

Ja hän heittäytyi kuninkaan syliin, mutta sitten heti hän punastuen
ja hämillään, kun huomasi toisten katselevan, kätki kasvonsa
kuninkaan povelle, tämän suudellessa hellästi hänen kauniita
hiuksiaan.

"Jopa nyt", sanoi Artoisin kreivi kuin hölmistyen sekä yllätyksestä
että ilosta, "täytyy ostaa silmälasit; mutta taivaan nimessä, tuota
näkyä en vaihtaisi miljoonaankaan, vai mitä arvelette, herrat?"

Filip nojasi kuolonkalpeana seinään. Charny seisoi kylmänä,
heltymättömänä, ja oli juuri pyyhkinyt hikoilevaa otsaansa.

"Ja siinä on syy, hyvät herrat", sanoi kuningas onnellisena
aikaansaamastaan vaikutuksesta, "miksi kuningattaren oli mahdotonta
sinä yönä olla oopperanaamiaisissa. Uskokoon muuten kukin, mitä
hyväksi näkee; kuningatar varmaankin tyytyy siihen, että minä uskon
omalla tavallani."

"Hyvä on", lisäsi Artoisin kreivi, "Provencen kreivi saa siitä
ajatella, mitä tahtoo, mutta sen minä takaan, ettei hänen
puolisolleen onnistu samanlainen _alibi_, jos joskus syytettäisiin
yön viettämisestä kotoa poissa."

"Veljeni!"

"Sire, olen nöyrin palvelijanne!"

"Charles, minä lähden mukaanne", sanoi kuningas suudeltuaan
kuningatarta vielä kerran.

Filip ei ollut liikahtanut.

"Herra de Taverney", sanoi kuningatar tuimasti, "ettekö lähde
saattamaan Artoisin kreiviä?"

Filip suoristi itsensä kiivaasti; veri syöksähti hänen ohimoihinsa
ja silmiinsä. Hän oli vähällä pyörtyä. Tuskin hän jaksoi kumartaa,
katsahtaa Andréeseen, luoda pelottavan silmäyksen Charnyhin ja
tukahuttaa mielettömän tuskansa purkauksen. Sitten hän poistui.
Kuningattaren luokse jäivät Andrée, Jeanne ja herra de Charny.

Andréen tilaa, hän kun oli joutunut veljensä ja kuningattaren väliin,
ystävyytensä ja mustasukkaisuutensa ristiriitaan, emme olisi saaneet
kuvatuksi hidastamatta sitä draamallista kohtausta, johon kuningas
toimitti onnellisen loppusuorituksen. Mutta tämä nuoren naisen
kärsimys ansaitsee puoleltamme erityistä huomiota. Hän tunsi, että
Filip olisi vaikka henkensä antanut estääkseen kuningattaren saamasta
yksityisesti puhutella Charnyta; hän tunnusti itselleen sydämensä
murtuvan, jos olisi mennyt Filipiä saattamaan ja lohduttamaan,
niinkuin olisi pitänyt, ja siten jättänyt Charnyn yksin rouva de la
Motten ja kuningattaren seuraan, siis vapaammaksi kuin kahden kesken,
ja tämän hän aavisti Jeannen häveliäästä ja samalla tuttavallisesta
ilmeestä. Kuinka on selitettävissä, mitä hän tunsi?

Oliko se rakkautta? Ei, ei, -- olisi hän itselleen sanonut, rakkaus
ei idä eikä kasva niin nopeasti hovin kylmässä ilmapiirissä.
Rakkaus, tämä harvinainen taimi, viihtyy ja kukkii ylevissä,
puhtaissa, tahrattomissa sydämissä. Se ei rupea juurtumaan muistojen
saastuttamassa sydämessä, sellaisessa maaperässä, joka on jäätynyt
jo vuosikausia kerääntyneistä kyynelistä. Ei, rakkautta ei ollut se,
mitä neiti de Taverney tunsi herra de Charnyta kohtaan. Hän torjui
väkisinkin sellaisen ajatuksen, koska oli vannonut, ettei tässä
maailmassa enää mitään rakastaisi.

Mutta miksi hän siis oli niin kärsinyt, kun Charny oli
kuningattarelle lausunut muutamia kunnioituksen ja ihastuksen sanoja?
Tietysti siinä oli mustasukkaisuutta.

Andrée myönsikin itselleen olevansa mustasukkainen, ei sen
lemmen vuoksi, jota mies voi tuntea toista naista kohtaan, vaan
sille naiselle, joka saattoi herättää, vastaanottaa ja oikeuttaa
tämän rakkauden. Surumielisesti hän näki uuden hovin kaikkien
liehittelijäin kulkevan sivutsensa. Nämä uljaat ja tuliset herrat,
jotka eivät käsittäneet häntä, poistuivat hänen luotaan osoitettuaan
hänelle hiukan ihailua, toiset siksi, ettei hänen kylmyytensä ollut
filosofiaa, toiset senvuoksi, että tämä kylmyys oli merkillisesti
ristiriidassa entisen kevytmielisyyden kanssa, jonka aikakauteen
Andrée muka alkuaan kuului.

Ja sitäpaitsi miehet, tavoitelkootpa he nautintoa tai haaveilkoot
rakkautta, epäilevät tuollaista kylmyyttä viidenkolmatta vanhassa
naisessa, joka on kaunis ja rikas ynnä kuningattaren suosikki, kun
hän yksinäisenä, jääkylmänä, vaiteliaana ja kalpeana astuu sitä uraa,
jolla suurimpana riemuna ja onnena on herättää mitä suurinta huomiota.

Mutta elävänä arvoituksena oleminen ei viehätä ihmisiä, sen oli
Andrée kylläkin saanut kokea. Hän oli nähnyt, kuinka katseet vähin
erin kääntyivät poispäin hänen kauneudestaan ja älykkäät epäilivät
hänen älyään tai sen suoraan epäsivät. Hän näki enemmänkin: tämä
laiminlyönti muuttui tavaksi vanhemmissa, vaistoksi uusissa
hoviherroissa; eipä enää ollut tavallisempaa puhutella neiti de
Taverneyta kuin Dianan tai Latonan patsaita Versaillesissa, näiden
seistessä mustuneen veden kylmässä kehässä. Kun oli tervehtinyt neiti
de Taverneyta, pyörähtänyt ympäri ja hymähtänyt toiselle naiselle,
oli velvollisuus täytetty.

Nämä eri vivahdukset eivät jääneet nuoren tytön tarkalta silmältä
huomaamatta. Hän, jonka sydän oli kokenut kaikki mielipiteet
tuntematta ainoatakaan iloa; hän, joka tunsi iän lähenevän, mukanaan
kalvava ikävä ja kolkot muistot, kääntyi hiljakseen pikemmin
kostavan kuin anteeksiantavan Jumalan puoleen, ja tuskallisessa
unettomuudessa, muistellessaan elämänriemuja, jotka olivat
Versaillesin onnellisille rakastaville tarjona, hän huokaili katkerin
mielin: "Ja minä, voi Jumalani, entä minä?"

Tavatessaan Charnyn tuona pakkasiltana, nähdessään, kuinka nuoren
miehen silmät utelevina kiintyivät häneen ja vähitellen kietoivat
hänet myötätunnon verkkoon, ei hän tässä huomannut tuota outoa
pidättymystä, jota hänelle kaikki hovimiehet ilmaisivat. Tästä
miehestä hän oli nainen. Tämä mies oli hänessä taas elvyttänyt
nuoruuden, sulattanut jään ja saanut Dianan ja Latonan marmorin
punastumaan.

Neiti de Taverney olikin äkkiä kiintynyt tähän elvyttäjään, joka
oli suonut hänen jälleen tuntea elinvoimaansa. Hän tunsi myös onnea
saadessaan katsella tätä nuorta miestä, joka ei pitänyt häntä
arvoituksena. Ja siksi hän olikin onneton ajatellessaan, että toinen
nainen pääsisi silpomaan hänen heleän mielikuvituksensa siivet,
salpaamaan hänen tuskin puhjenneen kultaisen haaveensa.

Suotakoon anteeksi, että olemme näin selitelleet, miksi Andrée ei
lähtenyt Filipin mukana kuningattaren luota, vaikka hänen veljelleen
tehty loukkaus oli tuottanut hänelle tuskaa, vaikka tämä veli oli
hänen epäjumalansa, uskontonsa, melkeinpä rakkautensa.

Neiti de Taverney, joka ei tahtonut jättää kuningatarta kahden
kesken Charnyn kanssa, ei enää aikonut ottaa keskusteluun osaa, kun
hänen veljensä oli poistettu. Hän istuutui likelle tulisijaa, selkä
melkein käännettynä sitä ryhmää kohti, jonka muodostivat kuningatar
istuen, Charny seisten puoleksi kumartuneena ja rouva de la Motte
heidän kohdallaan akkunakomerossa, mistä hänen tekoarkuutensa haki
turvapaikkaa, mutta tosiuteliaisuutensa edullista tähystyssijaa.

Kuningatar oli muutamia minuutteja vaiti; hän ei tiennyt, kuinka
saisi keskustelun jälleen käyntiin äskeisen niin arkaluontoisen
selityksen jälkeen. Charny näytti kärsivältä, eikä hänen ilmeensä
ollut kuningattarelle vastenmielinen. Vihdoin Marie-Antoinette
katkaisi vaitiolon ja virkkoi vastaten samalla omaan ja muiden
ajatukseen:

"Se todistaa, ettei meiltä suinkaan vihamiehiä puutu. Voisiko
todella uskoa, että niin viheliäisiä asioita sattuu Ranskan hovissa,
monsieur, voisiko sitä uskoa?"

Charny ei vastannut.

"Mikä onni on", jatkoi kuningatar, "elää laivoillanne vapaan taivaan
alla, avoimella ulapalla! Meille kaupunkilaisille puhutaan meren
vimmasta ja häijyydestä. Mutta katsokaapa itseänne, monsieur! Eivätkö
valtameren aallot, vimmaisimmat hyrskyt ole teihin heittäneet
kiukkunsa vaahtoa? Eikö niiden rynnäkkö ole joskus paiskannut teitä
kumoon laivan kannella? Mutta katsokaapa, te olette sittenkin terve,
nuori ja kunniakas."

"Madame!"

"Eivätkö myös englantilaiset", jatkoi yhä innostuva kuningatar, "ole
teihin suunnanneet luotiensa ja raehauliensa vimmaa, joka on uhannut
henkeänne? Mutta vähät te siitä! Te olette säilynyt, te olette
väkevä; ja sen johdosta, että olette masentanut vihollisten raivon,
on kuningas teitä onnitellut, suonut teille suosionsa, ja kansa
tietää nimenne ja pitää sitä arvossa."

"Ja sillä teidän majesteettinne tarkoittaa?..." mutisi Charny, mieli
arkana katsellen kuningattaren yhä yltyvää hermokiihtymystä.

"Sillä minä tarkoitan, että siunattuja olkoot ne viholliset, jotka
meihin sinkauttavat tulta ja terästä ja vaahtolaineita, siunattuja ne
viholliset, jotka meiltä uhkaavat vain hengen viedä!"

"Voi taivas, madame", vastasi Charny, "teidän majesteetillanne ei
voi olla vihollisia, niinkuin ei kotkallakaan voi olla vihollisia
käärmeiden seassa. Maassa matelevat eivät vaivaa niitä, jotka
leijailevat pilvien korkeudessa."

"Monsieur", riensi kuningatar lausumaan, "te olette eheänä
päässyt taistelusta, pelastunut vammatta myrskystä, voitollisena
ja rakastettuna, kun taas meikäläiset, joiden maineen vihollinen
tahraa parjauksen näljällä, tosin eivät ole hengen vaarassa, mutta
vanhenevat joka mäiskäystä, tottuvat painamaan otsansa maahan,
peläten kohtaavansa, kuten minä tänään, sen kaksinkertaisen
vääryyden, että ystävät ja viholliset hyökkäävät yhdessä kimppuun. Ja
lisäksi, monsieur, jospa tietäisitte, kuinka kovaa on olla vihattu!"

Andrée odotti tuskallisesti nuoren miehen vastausta, peläten hänen
rupeavan tuntehikkaasti lohduttamaan, kuten kuningatar näkyi
toivovan. Mutta sensijaan Charny pyyhki otsaansa nenäliinalla, etsi
tukea läheisen nojatuolin selkämyksestä ja kalpeni. Kuningatar
katsahti häneen ja sanoi:

"Eikö täällä ole liian lämmin?"

Rouva de la Motte aukaisi akkunan kätösellään, joka väänsi
akkunansalpaa yhtä nasevasti kuin miehen jäntevä koura. Charny
hengitti mielihyvin raikasta ilmaa.

"Herra on tottunut merituuleen; pian hän tukehtuisi Versaillesin
komeroissa."

"Ei se ole lainkaan sitä, madame", vastasi Charny, "mutta minulla
on virantoimitus kello kaksi, ja ellei teidän majesteettinne käske
jäämään..."

"En, en, monsieur", sanoi kuningatar. "Me kyllä tiedämme, mitä
määräys on, eikö niin, Andrée?"

Sitten hän kääntyi Charnyhin päin ja sanoi hieman närkästyneellä
äänellä:

"Te olette vapaa, monsieur."

Ja hän viittasi nuorelle upseerille jäähyväisiksi. Charny kumarsi
ilmeisesti kiirehtien ja katosi oviverhon taakse. Pari sekuntia
senjälkeen kuului etuhuoneesta ikäänkuin parahdus ja monen ihmisen
hätäisiä askelia. Kuningatar oli lähellä ovea joko sattumalta tai
tahtoen katseellaan seurata Charnyta, jonka kiireellinen poistuminen
oli hänestä tuntunut omituiselta. Hän kohotti oviverhoa, huudahti
heikosti ja näytti aikovan syöstä ulos. Mutta Andrée, joka oli
pitänyt häntä silmällä, riensi hänen ja oven väliin.

"Oi, madame!" sanoi hän.

Kuningatar loi Andréeseen tuikean silmäyksen, jonka tämä kesti
säikkymättä. Rouva de la Motte kurotti päätään. Kuningattaren ja
Andréen välissä oli pieni rako, josta hän saattoi nähdä herra de
Charnyn tainnoksissa ja tämän avuksi rientäneitä palvelijoita ja
kaartilaisia. Huomatessaan rouva de la Motten liikahduksen kuningatar
sulki oven hätäisesti, mutta liian myöhään, sillä toinen oli jo
nähnyt.

Kulmakarvat rypyssä ja arvelevin askelin palasi Marie-Antoinette
istumaan nojatuoliinsa; hän oli sen synkän mietiskelyn vallassa,
joka seuraa rajua mielenliikutusta. Hän ei näyttänyt muistavan, että
ympärillä oli eläviä olentoja. Andrée taas, vaikka seisoi seinään
nojaten, näytti yhtä syvästi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hetken
aikaa oltiin ääneti.

"Kovin meikillistä se sittenkin on", sanoi äkkiä kuningatar,
jonka sanat vavahduttivat molempia toisia, ne kun olivat niin
odottamattomia, "herra de Charny näkyy vieläkin epäilevän..."

"Epäilevän mitä, madame?" kysyi Andrée.

"Sitä, että tuona naamiaisyönä olin täällä linnassa."

"Ei, ei, madame!"

"Enkö ole oikeassa, kreivitär", sanoi kuningatar, "että herra de
Charny vielä epäilee?"

"Vaikka kuningas selitti? Se olisi mahdotonta, madame", sanoi Andrée.

"Voidaanhan ajatella, että kuningas itserakkaudesta tuli avukseni.
Hän ei uskonut minua varmasti, ei uskonut, sen kyllä näki."

Andrée puri huultaan.

"Veljeni ei ole niin epäuskoinen kuin herra de Charny", huomautti
hän. "Hän näkyi ihan varmasti uskovan."

"Se olisi surkeata", jatkoi kuningatar, joka ei ollut kuunnellut
Andréen huomautusta. "Eikä sillä nuorella miehellä siinä tapauksessa
olekaan sydän niin puhdas ja rehellinen kuin luulin."

Sitten hän löi harmistuneena käsiään yhteen ja puhui kiivaasti:

"Mutta kun asiaa ajattelee, miksi hän minua uskoisi, jos on minut
nähnyt? Onhan Artoisin kreivi myös nähnyt, herra Taverney samoin,
ainakin hän niin sanoi; kaikki ihmiset ovat nähneet, ja tarvittiin
kuninkaan sana, jotta uskottaisiin tai edes oltaisiin uskovinaan
päinvastoin. Sen takana on jotakin, josta minun on otettava selko,
kun ei kukaan muu välitä. Sanokaapa, Andrée, eikö minun asiani ole
tätä juttua selvittää."

"Teidän majesteettinne on oikeassa", vastasi Andrée, "ja uskon rouva
de la Motten olevan samaa mieltä, että teidän majesteettinne tulee
etsiä, kunnes löytää. Vai mitä arvelette, madame?"

Rouva de la Motte, joka näin yllätettiin, värähti eikä osannut
vastata.

"Sillä kumminkin sanotaan", jatkoi kuningatar, "että minut on nähty
Mesmerin luona."

"Ja teidän majesteettinne olikin siellä", riensi rouva de la Motte
hymyillen lisäämään.

"Vaikka", vastasi kuningatar, "mutta minä en siellä käyttäytynyt,
niinkuin herjauskirjoituksessa väitetään. Ja sitten minut on nähty
oopperassa, vaikken siellä ollut."

Hän harkitsi; sitten hän äkkiä huudahti innostuneena:

"Nyt sen keksin!"

"Selityksenkö?" sammalsi rouva de la Motte.

"Sepä oli mainiota!" sanoi Andrée.

"Lähettäkää hakemaan tänne herra de Crosne", sanoi kuningatar
iloisena rouva de Miserylle, joka astui huoneeseen.




XXXVIII

HERRA DE CROSNE


Herra de Crosne, erinomaisen kohtelias mies, oli mitä pahimmassa
pulassa kuninkaan ja kuningattaren välisen selityksen jälkeen. Mutta
eipä olekaan perin helppo täydellisesti tuntea naisen salaisuuksia,
varsinkaan kun tämä nainen on kuningatar ja asiana on huolehtia
kruunun eduista ja valtiattaren maineesta. Hän tajusi saavansa kestää
kaikessa ankaruudessaan naisen suuttumuksen ja kuningattaren harmin,
mutta hän oli rohkeasti turvautunut velvollisuuteensa, ja hänen hyvin
tunnettu hieno käytöstapansa sai olla haarniskana lieventämässä ensi
iskuja. Hän astui siis sisään rauhallisena hymyhuulin.

Kuningatar sitävastoin ei hymyillyt.

"Kuulkaapa, herra de Crosne", sanoi hän, "nyt on meidän vuoromme
ryhtyä selityksiin."

"Odotan teidän majesteettinne käskyjä."

"Te varmaankin tiedätte syyn kaikkeen siihen, mitä osakseni on
tullut, herra poliisiministeri."

Herra de Crosne katseli ympärilleen hieman hätääntyneenä.

"Älkää olko levoton", jatkoi kuningatar. "Te tunnette nämä molemmat
naiset varsin hyvin; tunnettehan kaikki ihmiset."

"Melkein", vastasi poliisiministeri. "Tunnen henkilöt, tunnen
seuraukset, mutta en syytä siihen, mistä teidän majesteettinne puhuu."

"Minun on siis pakko ikäväkseni se teille ilmoittaa", sanoi
kuningatar harmissaan toisen rauhallisuudesta. "Tosin voisin ilmaista
teille salaisuuteni, kuten tässä suhteessa on tapana, kuiskaten tai
syrjässä, mutta minä olen ruvennut puhumaan avoimesti ja kovaa. Ne
seuraukset, sitä sanaahan te käytitte, ne seuraukset, joiden vuoksi
valitan, johtuvat luullakseni siitä, että jokin minun näköiseni
nainen käyttäytyy huonosti ja näyttelee itseään kaikkialla, missä
luulette näkevänne minut, te, monsieur, tai teidän väkenne."

"Teidän majesteettinne näköinen!" ihmetteli herra de Crosne, liian
kiintyneenä torjumaan kuningattaren hyökkäystä havaitakseen Jeannen
hetkellistä hämiä ja Andréen huudahdusta.

"Onko sellainen otaksuma teistä mahdoton? Vai tahdotteko ennemmin
uskoa, että eksytän itseäni tai teitä?"

"Madame, siitä ei ole puhe, mutta kuinka suuresti joku nainen
olisikin teidän majesteettinne näköinen, on kumminkin siksi paljon
eroa, ettei harjaantunut silmä voi erehtyä."

"Siinä voi erehtyä, monsieur, koska erehdytään."

"Ja minä voisin mainita esimerkin", huomautti Andrée.

"Niinkö?"

"Ollessani isäni luona kotona Taverney-Maison-Rougessa meillä oli
palvelustyttö, joka kohtalon oikusta oli..."

"Minun näköiseni?"

"Niin, teidän majesteettinne näköinen ihan eksyttävästi."

"Minne se tyttö sitten joutui?"

"Silloin emme vielä tienneet, että teidän majesteettinne mieli on
niin ylevä, niin jalo, ja isäni pelkäsi tämän yhdennäköisyyden
olevan kuningattarelle vastenmielisen, ja niin kauan kuin olimme
Trianonissa, pidimme sitä tyttöä piilossa koko hovin huomiolta."

"Siinä näette, herra de Crosne! Joko asia kiinnittää mieltänne?"

"Suuresti, madame."

"Entä sitten, rakas Andrée?"

"Niin, madame, sitten se tyttö, hän kun oli levoton ja
kunnianhimoinen, kyllästyi olemaan niin piilossa; hän lienee saanut
huonon tuttavan, ja eräänä iltana, kun minun piti mennä makuulle,
sain ihmeekseni huomata, että hän oli poissa. Haettiin, kaikki
turhaan. Hän oli hävinnyt."

"Ja samalla se kaksoiseni kaiketi varasti teiltä jotakin?"

"Ei, madame, minulla ei ollut mitään."

Jeanne oli tätä puhelua kuunnellut perin tarkkaavasti, kuten voi
helposti käsittää.

"Tästä kaikesta ette siis tiennyt mitään, herra de Crosne?" sanoi
kuningatar.

"En, madame."

"On siis olemassa nainen, joka on eksyttävästi minun näköiseni, eikä
teillä ole siitä tietoa! Valtakunnassa on niinmuodoin näin tärkeä
ilmiö, vaikuttaen vakavaa hämminkiä, mutta te ette ole ensimmäinen,
joka sen tietäisi? Myöntänette, monsieur, että poliisinne on huonossa
kunnossa?"

"Ei suinkaan, madame", väitti poliisiministeri. "Olkoon rahvaan
asiana ylentää minunlaiseni virkamiehen toimia Jumalan tekojen
tasalle, mutta teidän majesteettinne, jolla on sijansa minua niin
paljon korkeammalla tässä maallisessa Olympossa, tietää hyvinkin,
että kuninkaan virkamiehet ovat vain ihmisiä. Minä en voi komentaa
tapauksia, ja näiden joukossa on niin merkillisiä, että ihmisäly
tuskin pystyy niitä käsittämään."

"Kun on saanut kaikki mahdolliset keinot tunkeutuakseen
lähimmäistensä ajatuksiinkin, kun asiamiestensä kautta kustantaa
urkkijoita ja näiden avulla saa merkitä muistiin kaikki eleenikin
kuvastimen edessä, niin jollei silloin hallitse tapauksia..."

"Madame, kun teidän majesteettinne vietti yön linnan ulkopuolella,
tiesin sen. Oliko poliisi huonossa kunnossa? Ei suinkaan. Sinä
päivänä teidän majesteettinne kävi tämän rouvan luona, Saint-Clauden
kadun varrella. Maraisin kaupunginosassa. Asia ei koske minua. Kun
teidän majesteettinne ilmestyi Mesmerin ammeen ääreen Lamballen
prinsessan seurassa, olitte te todella siellä, kuten uskon; poliisini
oli silloinkin hyvässä kunnossa, koska asiamieheni näkivät teidät.
Kun teidän majesteettinne kävi oopperanaamiaisissa..."

Kuningatar kohotti päätään kiivaasti.

"Sallikaa minun jatkaa, madame. Sanon teidän majesteetillenne,
niinkuin Artoisin kreivi on sanonut. Jos lanko voi erehtyä kälynsä
piirteistä, niin suuremmalla syyllä voi erehtyä pienipalkkainen
poliisimies. Poliisi on luullut nähneensä teidät ja sen ilmoittanut.
Silläkin kertaa oli poliisini hyvä. Ja teidän majesteettinne
myöntänee, että asiamieheni ovat koko hyvin olleet selvillä
siitä sepustajasta, joka sai herra de Charnylta niin kunnollisen
selkäsaunan?"

"Herra de Charnylta!" huudahtivat yhtaikaa Andrée ja kuningatar.

"Se tapaus ei ole vielä vanha, madame, ja kepiniskujen jäljet ovat
Reteaun selässä hyvin tuoreet. Tämäntapaiset jutut olivat edeltäjäni,
herra de Sartinesin vahvin puoli, hän kun osasi niitä niin henkevästi
esittää kaupunginpalvelijalle tai suosikille."

"Onko herra de Charny käynyt käsiksi siihen heittiöön?"

"Tiedän vain sen, mitä niin moitittu poliisi on ilmoittanut, ja
teidän majesteettinne lienee samaa mieltä kuin minäkin, että
tuolla poliisilla täytyy olla edes hiukan älyä saadakseen ilmi sen
kaksintaistelun, joka tuosta jutusta seurasi."

"Herra de Charnyn kaksintaistelu! Onko herra de Charny taistellut?"
huudahti kuningatar.

"Sanomalehtimiehen kanssa?" kysyi Andrée hätäisesti.

"Ei sinnepäinkään; niin säällisesti suomittu kynäniekka ei olisi
jaksanut herra de Charnylle antaa sitä miekaniskua, joka oli syynä
hänen pahoinvointiinsa, tuolla etuhuoneessa."

"Haavoitettu, hän on haavoitettu!" hätäili kuningatar.

"Mutta milloin ja miten se on tapahtunut? Nyt te erehdytte, herra de
Crosne."

"Teidän majesteettinne saa minut muuten niin usein kiinni
erehdyksestä, että nyt sallinette minun olla oikeassa."

"Hän oli juuri äsken täällä."

"Sen tiedän."

"Minä kyllä näin, että hänellä oli jokin vaiva", sanoi Andrée. Nämä
sanat hän lausui sillä äänensävyllä, että kuningatar tajusi ne
vihamielisiksi ja kääntyi kiivaasti, luoden äkillisen katseen kuin
vastaiskun, joka kestettiin uljaasti.

"Mitä sanotte?" kysyi Marie-Antoinette. "Huomasitte herra de Charnyn
kärsivän, mutta ette minulle maininnut!"

Andrée oli vaiti. Jeanne kiirehti avuksi suosikille, josta hänen piti
saada itselleen ystävä.

"Minäkin", sanoi hän, "olin näkevinäni, että herra de Charny vaivoin
pysyi pystyssä sillaikaa, kun teidän majesteettinne suvaitsi häntä
puhutella."

"Vaivoin pysyi", vakuutti vielä Andrée ylpeänä, kiittämättä
kreivitärtä edes silmäyksellä.

Herra de Crosne, hän, jota oli aikomus kuulustella, sai nyt mielin
määrin tarkastella näitä kolmea naista, joista Jeanne yksin muisti
olevansa poliisiministerin nähtävänä.

"Monsieur", sanoi vihdoin kuningatar, "kenen kanssa ja minkä vuoksi
herra de Charny on taistellut?"

Tällä välin Andrée ehti malttaa mielensä.

"Erään aatelismiehen kanssa, joka... Mutta hyväinen aika, madame,
nythän on enää tarpeetonta... Molemmat vastustajat ovat tällä
hetkellä hyvässä sovussa, koska äsken puhelivat teidän majesteettinne
läsnäollessa."

"Täälläkö?"

"Niin, juuri täällä... Voittaja astui ulos ensin, vain parikymmentä
minuuttia sitten."

"Herra de Taverney!" huudahti kuningatar, silmissä kiukun salama.

"Veljeni!" mutisi Andrée, moittien itseään siitä itsekkyydestä, ettei
ollut heti kaikkea ymmärtänyt.

"Todellakin arvelen", sanoi poliisiministeri, "että herra de
Charnylla on ollut kaksintaistelu juuri herra de Taverneyn kanssa."

Kuningatar löi kiivaasti käsiään yhteen, mikä hänessä osoitti
tulisinta kiukkua.

"Se on sopimatonta... säädytöntä", sanoi hän. "Mitä... Amerikan tavat
tänne Versaillesiin... Mutta sitäpä minä en siedä."

Andrée laski päänsä, herra de Crosne samoin.

"Jos onkin samoillut herrain Lafayetten ja Washingtonin kanssa",
kuningatar oli lausuvinaan tämän nimen ranskaksi, "ei minun hoviani
silti saa muuttaa kuudennentoista vuosisadan turnailukentäksi. Ei,
ja sen sanon vieläkin, ei. Andrée, teidän olisi pitänyt tietää, että
veljenne oli taistellut."

"Nyt sen kuulen, madame", vastasi Andrée.

"Miksi hän on tapellut?"

"Sitä olisi voinut kysyä herra de Charnylta, joka tappeli hänen
kanssaan", sanoi Andrée kalpeana, leimuavin katsein.

"Minä en kysy, mitä herra de Charny on tehnyt", vastasi kuningatar
töykeästi, "vaan juuri sitä, mitä on tehnyt herra Filip de Taverney."

"Jos veljeni on ollut miekkasilla", selitti nuori tyttö päästellen
sanoja yksitellen, "ei hän ole voinut olla sillä palvelematta teidän
majesteettianne."

"Tarkoitatteko, neiti, ettei herra de Charny ole kaksintaistelulla
minua palvellut?"

"Minulla on kunnia viitata teidän majesteetillenne siihen", vastasi
Andrée samalla äänenpainolla, "että nyt puhun vain veljestäni enkä
kenestäkään muusta."

Marie-Antoinette pysyi tyynenä, mutta siinä onnistuakseen hän
tarvitsikin kaiken luontaisen voimansa. Hän nousi seisaalle, käveli
kerran edestakaisin, oli katsovinaan kuvastimeen, otti kirjahyllyltä
erään teoksen, josta luki muutaman rivin, ja laski sen sitten
kädestään.

"Kiitos, herra de Crosne", sanoi hän poliisiministerille, "te olette
saanut minut uskomaan. Minulta on pää mennyt vähän sekaisin kaikista
näistä tiedonannoista ja oletuksista. Poliisi on oikein hyvässä
kunnossa, mutta pyydän teitä ajattelemaan sitä yhdennäköisyyttä,
josta oli puhe. Muistattehan, monsieur. Hyvästi nyt!"

Ja hän tarjosi hänelle erinomaisen viehkeästi kätensä. Herra de
Crosne poistui kaksin verroin onnellisena ja kymmenin verroin tietoja
saaneena. Andrée tajusi, mikä sävy oli kuningattaren hyvästijätössä,
ja suoritti syvän kumarruksen hovisäännön mukaan. Kuningatar lausui
hänelle "hyvästi" kylmäkiskoisesti, mutta ilman nähtävää vihankaunaa.
Jeanne kumarsi kuin pyhän alttarin edessä ja valmistui lähtemään.
Silloin astui sisään rouva de Misery.

"Madame", sanoi hän kuningattarelle, "onko teidän majesteettinne
luvannut ottaa vastaan herrat Böhmerin ja Bossangen?"

"Olen, kyllä muistan, hyvä Misery. Laskekaa heidät sisään. Viipykää
vielä, rouva de la Motte; minä tahdon, että kuningas tekee kanssanne
paremman rauhan."

Näin puhellessaan kuningatar vaani kuvastimessa Andréen kasvojen
ilmettä, kun tämä hitaasti läheni suuren huoneen ovea. Hän
tahtoi kenties ärsyttää Andréen kateutta suosimalla tällä tapaa
vastatullutta. Mutta Andrée katosi oviverhon taakse räpäyttämättä
silmää, hätkähtämättä.

"Terästä, terästä!" tuumi kuningatar huokaisten. "Terästä nuo
Taverneyt, mutta kultaa myös."

"Kah, herrat jalokivikauppiaat, hyvää päivää! Mitä uutta nyt tuotte?
Tiedätte kai, ettei minulla ole rahaa?"




XXXIX

KIUSAAJATAR


Rouva de la Motte oli asettunut taas paikalleen, seisten syrjässä,
kuten ainakin häveliäs nainen, mutta tarkkaavaisena, kuten sopi
naisen, jonka oli annettu jäädä kuuntelemaan.

Juhlapukuisina ilmestyivät herrat Böhmer ja Bossange vastaanottoon
kuningattarensa luokse. He astuivat yhtä mittaa kumarrellen
Marie-Antoinetten nojatuolin eteen.

"Jalokivikauppiaita", sanoi tämä, "tulee tänne puhumaan vain
jalokivistä. Satutte pahaan aikaan, hyvät herrat."

Herra Böhmer alkoi puhua; hän oli yhtiön puhuja.

"Madame, me emme tule tarjoomaan teidän majesteetillenne tavaraa,
sillä pelkäsimme olevamme tungettelevia."

"Mitä vielä!" sanoi kuningatar, jo katuen, että oli esiintynyt kovin
jyrkkänä. "Koristeiden katseleminen ei vielä ole ostamista."

"Totta, madame", jatkoi Böhmer, tavoitellen lauseensa loppuosaa,
"mutta tulemme täyttämään velvollisuutta, ja se on meitä rohkaissut."

"Velvollisuutta..." toisti kuningatar hämmästyneenä.

"Asia koskee yhä sitä kaunista timanttista kaulanauhaa, jota teidän
majesteettinne ei ole suvainnut ottaa."

"Vai niin... vai kaulanauhaa... Siihenkö taas jouduttiin?" virkkoi
Marie-Antoinette nauraen.

Böhmer pysyi vakavana.

"Tosin se on hyvin kaunis, herra Böhmer", jatkoi kuningatar.

"Niin kaunis, madame", sanoi Bossange ujosti, "että vain teidän
majesteettinne on kyllin arvokas sitä pitämään."

"Minua lohduttaa kuitenkin se", sanoi Marie-Antoinette kevyesti
huokaisten, mikä ei jäänyt rouva de la Mottelta huomaamatta, "että se
maksaa puolitoista miljoonaa, eikö niin?"

"Niin, teidän majesteettinne", vastasi Böhmer.

"Ja että", jatkoi kuningatar, "nykyisenä herttaisena aikakautena kun
kansojen sydämet ovat jäähtyneet niinkuin Jumalan aurinko, ei enää
ole hallitsijaa, joka voisi timanttisesta kaulakoristeesta maksaa
viisitoista sataa tuhatta livreä."

"Viisitoista sataa tuhatta livreä!" toisti rouva de la Motte
uskollisena kaikuna.

"Niin että, hyvät herrat, mitä en ole voinut tai mitä ei ole sopinut
ostaa, sitä ei kukaan muukaan saa... Voisitte väittää, että sen
kappaleet ovat arvokkaita. Se on totta; mutta minun ei käy kateeksi
paria, kolmea timanttia, vaikka voisinkin kadehtia kuuttakymmentä."

Tällöin kuningatar hykersi käsiään ikäänkuin hyvillään, ja samalla
hänen ehkä teki mieli hiukan kiusoitella herroja Böhmeriä ja
Bossangea.

"Mutta juuri siinä teidän majesteettinne erehtyy", sanoi Böhmer, "ja
se velvollisuus, jonka vuoksi olemme teidän majesteettinne luokse
tulleet, koskee juuri sitä seikkaa: tämä kaulanauha on myyty."

"Myyty!" huudahti kuningatar käännähtäen.

"Myyty!" toisti rouva de la Motte, jossa hänen suosijattarensa
liikahdus herätti epäilystä luuloteltuun kieltäymykseen nähden.

"Kelle?" kysyi kuningatar.

"Ah, madame, se on valtiosalaisuus."

"Valtiosalaisuus! No sille me nauramme", sanoi Marie-Antoinette
leikillisesti. "Kun ei sanota, herra Böhmer, eikö se usein ole samaa
kuin ettei voida mitään sanoa?"

"Madame!"

"Niin, niin, valtiosalaisuus! Se on meille hyvin tuttua. Varokaa
herra Böhmer, ellette sitä meille ilmaise, niin toimitan herra de
Crosnen asiamiehet sen teiltä varastamaan."

Ja hän alkoi sydämellisesti nauraa, siten peittelemättä
näyttäen mielipiteensä luulotellusta salaisuudesta, joka esti
jalokivikauppiaita ilmoittamasta ostajan nimeä.

"Teidän Majesteettinne", sanoi Böhmer arvokkaasti, "on saapa osakseen
toisenlaista kohtelua kuin muut ostajamme; me olemme tulleet
sanomaan, että kaulanauha on myyty, koska se on myyty, ja meidän on
täytynyt salata ostajan nimi, koska kauppa on todellakin tehty salaa
erään lähettilään kautta, joka tahtoo pitää saapumisensa salassa."

Kuullessaan puhuttavan lähettiläästä kuningatar purskahti uudestaan
nauruun. Hän kääntyi rouva de la Motteen päin ja sanoi:

"Herra Böhmerissä on se ihailtava ominaisuus, että hän kykenee
uskomaan, mitä nyt puhuu. Kuulkaapa, Böhmer, sanokaa edes, mistä
maasta tuo lähettiläs on tullut?... Ei, se kai olisi liikaa, mutta
ainakin ensi kirjain hänen nimestään! Ei muuta..."

Ja nyt hän ei enää voinut hillitä uutta naurunpuuskausta.

"Portugalin lähettiläs", sanoi Böhmer alentaen ääntään; ikäänkuin
pelastaakseen salaisuutensa edes rouva de la Motten korvilta.

Kuningatar hillitsi itsensä äkkiä, kun sai näin määrätyn tiedon.

"Portugalin!" ihmetteli hän. "Mutta ei täällä ole sen maan
lähettilästä, Böhmer."

"On tullut tätä varten erityinen, madame."

"Teidänkö luoksenne... salaa?"

"Niin, madame."

"Kuka se on?"

"Herra de Souza."

Kuningatar ei vastannut. Hän heilutteli päätään hetkisen ja sanoi
sitten, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä:

"Vai niin, sitä parempi hänen majesteetilleen Portugalin
kuningattarelle. Timantit ovat kauniita. Älkäämme niistä enää puhuko."

"Päinvastoin, madame; teidän majesteettinne suvainnee antaa minulle
luvan niistä puhua..."

"Meille luvan", sanoi Böhmer katsahtaen yhtiömieheensä.

Bossange kumarsi syvään.

"Oletteko nähnyt ne timantit, kreivitär?" kysyi kuningatar luoden
katseen Jeanneen päin.

"En, madame."

"Kauniita timantteja!... Vahinko, etteivät nämä herrat ottaneet niitä
mukaansa."

"Tässä ne ovat", sanoi Bossange innokkaasti.

Ja hän otti hatusta, jota piteli kainalossaan, pienen litteän
lippaan, jossa koristetta säilytettiin.

"Katsokaapa, kreivitär", sanoi kuningatar, "tuo teitä varmaan
huvittaa, kun olette nainen."

Ja hän siirtyi hiukan syrjemmälle pienen porsliinipöydän luota, jolle
Böhmer levitti kaulanauhan niin taitavasti, että useimmat jalokivien
särmistä, valon niihin osuessa, säkenöivät kuin tulessa. Jeanne
huudahti ihastuksesta, eikä kauniimpaa olisi voinutkaan kuvitella.
Timantit olivat kuin tulenkielekkeitä, milloin vihreänpunaisia,
milloin taas valkeita kuin itse päivänvalo. Böhmer pani koristeen
värähtelemään, ja sen ihmeelliset leimahdukset näkyivät ryöppynä
virtaavan.

"Ihmeen kaunis!" ihaili Jeanne aivan hurmaantuneena.

"Puolitoista miljoonaa livreä, mutta mahtuu yhteen kouraan!" vastasi
kuningatar tekeytyen niin filosofisen tyyneksi, kuin Geneven Rousseau
olisi koskaan voinut olla sellaisessa tilaisuudessa.

Mutta Jeanne tajusi tässä kylmäkiskoisuudessa olevan muutakin eikä
menettänyt toivoa, että saisi kuningattaren mielen kääntymään. Hän
siis tutki koristetta kauan ja sanoi:

"Herra jalokivikauppias oli oikeassa; maailmassa on vain yksi
kuningatar kyllin ansiokas tätä pitämään -- teidän majesteettinne."

"Mutta minun majesteettini ei pane sitä kaulaansa", vastasi
Marie-Antoinette.

"Emme katsoneet voivamme sitä päästää Ranskan ulkopuolelle, madame,
ennenkuin saisimme teidän majesteetillenne alamaisesti lausua
siitä mielipahamme. Tämän koristeen tuntee koko Eurooppa, ja sen
omistamisesta kilpaillaan. Kun kerran Ranskan kuningatar on siitä
kieltäytynyt, saakoon kuka tahansa hallitsijatar sillä itseään
koristaa, sillä kansallisylpeytemme täytyy se sietää siihen nähden,
että teidän majesteettinne on uudestaan ja lopullisesti hylännyt
tarjouksemme."

"Kieltävän vastaukseni on teille ilmoitettu", vastasi kuningatar. "Ja
se on julkisesti tunnettu. Minua on siitä niin paljon kiitetty, etten
kadu."

"Jos Ranskan kansa on ihaillut sitä", sanoi Böhmer, "että teidän
majesteettinne piti sotalaivaa arvokkaampana kuin kaulanauhaa, niin
aateli, joka on myös ranskalainen, ei pitäisi ihmeellisenä, että
Ranskan kuningatar ostaa kaulakoristeen sitten, kun on ostanut
laivan."

"Ei puhuta siitä enää", sanoi Marie-Antoinette luoden koristeeseen
viimeisen silmäyksen.

Jeanne huokasi helpottaakseen kuningattaren huokausta.

"Vai tuli huokaus, kreivitär! Minun sijassani te menettelisitte
niinkuin minäkin."

"En tiedä", mutisi Jeanne.

"Oletteko katsellut kylliksenne?" kiiruhti kuningatar kysymään.

"Katselisin vaikka aina, madame."

"Hyvät herrat, sallikaa tuon uteliaan nauttia; hän vain ihailee. Ei
se timanttejanne kuluta; niillä on sittenkin puolentoista miljoonan
arvo, sen pahempi."

Nämä viime sanat tuntuivat kreivittärestä tarjoavan hyvän
tilaisuuden. Kuningatar pahoitteli: hän oli siis halunnut. Ja kun
hänessä oli kerran ollut halu, halusi hän vieläkin, koska ei ollut
saanut. Näin Jeanne lienee ajatellut, sillä hän virkkoi:

"Niin, puolentoista miljoonan arvo, madame, ja teidän kaulassanne
se aivan näännyttäisi kateudesta kaikki naiset, vaikka olisivat
Kleopatroja tai Venuksia."

Ja siepaten lippaasta tuon kuninkaallisen koristeen hän kiinnitti
sen soljella niin taitavasti, niin kätevästi Marie-Antoinetten
hienonpehmeän kaulan ympärille, että tämä silmänräpäyksessä joutui
kuin keskelle läikehtiviä fosforivärejä.

"Oi, kuinka ihana teidän majesteettinne nyt on!" sanoi Jeanne.

Marie-Antoinette kiirehti kuvastimen eteen; hänen silmiään huikaisi.
Hänen niin hieno ja notkea kaulansa kuin Jane Grayn, tämä niin hento
kaula kuin liljan varsi, jonka oli määrä Vergiliuksen kukan tavoin
joutua raudalla katkaistavaksi, yleni viehkeästi kullan värisine,
käherrettyine kiharoineen leimuavan aallokon sylistä. Jeanne oli
rohjennut paljastaa kuningattaren hartiat, niin että kaulanauhan
alimmat rivit laskeutuivat hänen helmiäisen kaltaiselle povelleen.
Kuningatar sädehti, nainen loisti. Rakastajat tai alamaiset, kaikki
olisivat langenneet maahan. Marie-Antoinette unohti itsensä niin,
että ihaili itseään tässä asussa. Mutta sitten hän pelon valtaamana
tahtoi temmata koristeen yltään.

"Riittää jo", sanoi hän, "riittää!"

"Se on koskenut, teidän majesteettianne", sanoi Böhmer. "Nyt ei sovi
antaa kenenkään muun sitä pitää."

"Mahdotonta", vastasi kuningatar päättävästi. "Hyvät herrat, olen
hetkisen leikkinyt näillä timanteilla, mutta leikin jatkaminen olisi
virhe."

"Teidän majesteettinne tarvitsee aikaa tottuakseen tähän ajatukseen",
sanoi Böhmer hänelle salavihkaa. "Huomenna tulemme uudestaan."

"Maksu myöhemmin on sittenkin maksu. Ja miksi siirtäisi maksun
tuonnemmaksi? Teilläkin on kiire, ja varmaankin teille tarjotaan
parempia maksuehtoja."

"Kyllä, teidän majesteettinne, käteismaksu", vastasi kohta Böhmer
ollen jälleen kauppias.

"Viekää pois!" huudahti kuningatar. "Timantit lippaaseen, heti!"

"Teidän majesteettinne ehkä unohtaa, että tällainen koriste on rahaa
ja että se sadankin vuoden päästä on ainakin sen arvoinen kuin
nytkin", huomautti Jeanne.

"Antakaa minulle puolitoista miljoonaa livreä, kreivitär", vastasi
kuningatar väkinäisesti hymyillen, "niin saadaan nähdä."

"Voi jospa minulla olisi!..."

Hän vaikeni. Pitkät lauseet eivät aina ole sen arvoisia kuin sovelias
sanomatta jättäminen.

Böhmer ja Bossange käyttivät neljännestunnin sovitellakseen
koristeen lippaaseen ja kiertääkseen lukon kiinni, mutta kuningatar
ei hiiskahtanutkaan. Hänen teeskennellystä ilmeestään, hänen
vaitiolostaan saattoi nähdä, että vaikutelma oli ollut syvä ja
taistelu kova. Tapansa mukaan, kun oli harmissaan, hän nytkin otti
käteensä kirjan ja selaili sitä lukematta.

Jalokivikauppiaat tekivät lähtöä ja sanoivat:

"Eikö siis teidän majesteettinne halua?"

"En... en", huokasi kuningatar, tällä kertaa salaamatta huokaustaan.

He poistuivat. Jeanne huomasi, että kuningattaren jalka polki
samettipatjaa, johon siitä jäi näkyvä merkki.

"Hän kärsii", ajatteli kreivitär seisten liikkumatta.

Äkkiä kuningatar nousi, käveli kerran edestakaisin ja pysähtyi
Jeannen eteen, jonka katse kiilui häntä kohti.

"Kreivitär", sanoi hän kuivasti, "kuningas ei näy tulevan takaisin.
Pikku anomuksemme lykätään ensi vastaanottoon."

Jeanne kumarsi alamaisesti ja astui takaperin ovelle asti.

"Mutta minä pidän teitä muistissa", lisäsi kuningatar lempeästi.

Jeanne painoi huulensa Marie-Antoinetten kädelle niin hartaana kuin
tarjoisi koko sydämensä ja lähti jättäen kuningattaren harmiensa ja
huumaustensa valtaan.

"Voimattomuuden harmit, halun huumaukset", tuumi Jeanne. "Ja
sittenkin kuningatar! Mitä vielä, hän on nainen!"

Kreivitär katosi näkyvistä.




XL

KAKSI HIMOA RAKKAUDEN VARJOSSA


Jeanne oli myös nainen, vaikkei ollut kuningatar. Niinpä hän heti,
kun oli päässyt vaunuihinsa, vertaili Versaillesin komeata palatsia,
sen rikasta ja loisteliasta kalustoa siihen, mitä oli neljännessä
kerroksessa Saint-Clauden kadun varrella, sen hienopukuisia
lakeijoita vanhaan palvelijaansa.

Mutta melkein kohta häipyivät mitätön ullakkokamari ja vanha Clotilde
menneisyyden hämärään, niinkuin joku näky kadottuaan tuntuu olleenkin
olematon, ja Jeanne näki pienen talonsa Saint-Antoinen esikaupungissa
niin erinomaisena, niin sirona, niin kodikkaana, kuten nyt
sanottaisiin, palvelijat tosin vähemmän kirjailluissa livereissä kuin
Versaillesissa, mutta yhtä kunnioittavina, yhtä kuuliaisina. Tämä
talo ja tämä palvelusväki olivat hänen Versaillesinsa; siellä hän
oli samoin kuningattarena kuin Marie-Antoinette, ja mikäli hän osasi
pitää halujaan järjellisyyden, vaikkei tarpeellisuuden rajoissa,
täytettiin ne yhtä hyvin ja yhtä nopeasti, kuin jos hänellä olisi
ollut valtikka.

Jeannella oli siis kotiin palatessaan otsa kirkkaana ja hymy
huulilla. Oli vielä jokseenkin varhaista; hän otti paperia, kynän
ja mustetta, kirjoitti muutaman rivin, pisti kirjeen hienoon,
hyvätuoksuiseen kuoreen, laati osoitteen ja soitti. Kohta aukeni ovi
ja kynnykselle ilmestyi lakeija odottamaan.

"Oikeassa olin", ajatteli Jeanne. "Ei kuningatartakaan palvella
paremmin."

Sitten hän ojensi kätensä ja sanoi:

"Tämä kirje monseigneur kardinaali de Rohanille."

Lakeija astui esille, otti kirjeen ja poistui sanomatta sanaakaan,
totellen mykästi, niinkuin palvelijain on tapana ylhäisissä perheissä.

Kreivitär vaipui syviin haaveisiin, jotka eivät olleet uusia, vaan
liittyivät jatkona siihen, mitä oli ollut matkalla mielessä. Tuskin
oli kulunut viittäkään minuuttia, kun ovelle naputettiin.

"Sisään", käski rouva de la Motte. Huoneeseen tuli äskeinen lakeija.

"No?" kysyi Jeanne tehden hieman maltittoman liikkeen nähdessään
ettei hänen käskyään oltu toteltu.

"Juuri kun astuin portista täyttääkseni rouva kreivittären
määräyksen", selitti lakeija, "saapui monseigneur paikalle. Ilmoitin
hänelle meneväni hänen hotelliinsa. Hän otti vastaan kreivittären
kirjeen, luki sen, astui vaunuista ja sanoi: Hyvä on, ilmoittakaa
minut."

"Sitten?"

"Monseigneur on täällä ja odottaa, että kreivitär suvaitsisi ottaa
hänet vastaan."

Kreivittären huulille ilmestyi lievä hymähdys, ja nähtävästi hyvillä
mielin hän vastasi parin sekunnin kuluttua:

"Antakaa monseigneurin tulla."

Lieneekö noiden parin sekunnin tarkoituksena ollut jättää
kirkkoruhtinas etuhuoneessa odottamaan vai tarvitsiko niitä rouva de
la Motte suunnitelmansa täydentämiseen? Prinssi ilmestyi kynnykselle.

Oliko Jeannella siis suunnitelma, kun palasi uuteen kotiinsa,
lähetti kutsumaan kardinaalia ja tunsi niin suurta iloa siitä, että
kutsuttu oli kohta saapuvilla? Oli, sillä kuningattaren mielikuvitus
oli virvatulien lailla, jotka valaisevat kokonaista laaksoa
kolkoin välähdyksin, tämä kuninkaallinen ja varsinkin naisellinen
mielikuvitus oli juonikkaan kreivittären katseille paljastanut, mitä
salaisuuksia oli kätkettynä siihen sieluun, joka muuten oli liian
ylpeä kovin huolehtiakseen niiden suojelemisesta.

Matka Versaillesista Pariisiin on pitkä, ja kun kumppanina on
ahneuden henki, ehtii tämä kuiskailla mitä rohkeimpia laskelmia.
Jeannea aivan huumasi tuo puolentoista miljoonan summa levitettynä
timanteissa herrain Böhmerin ja Bossangen jalokivilippaan valkoiselle
satiinille. Olihan puolitoista miljoonaa livreä ruhtinaallinen
omaisuus, varsinkin sen kerjäläispoloisen silmissä, joka vielä
kuukausi sitten kurotti kättään ylhäisten almua kohti! Kieltämättä
oli Saint-Clauden kadun Jeanne de Valois kauempana Saint-Antoinen
esikaupungin Jeanne de Valoisista kuin tämä siitä Jeanne de
Valoisista, joka omisti tuon kaulanauhan. Hän oli siis jo edempänä
kuin puolitiessä rikkautta kohti.

Eikä Jeannen tavoittelema rikkaus ollut petollinen luulo, kuten
usein on jokin kontrahdin määräys, jokin maakiinteistö, jotka kyllä
ovat perin oivallisia, mutta joihin täytyy lisäksi panna älyn tai
silmien tarkkuutta. Ei, tuo kaulakoriste oli aivan toista kuin mikään
kontrahti tai maatila: Kaulakoriste oli ilmeistä rikkautta; lisäksi
se aina säteili ja lumosi, ja koska sitä halusi kuningatar, saattoi
myös Jeanne de Valois siitä uneksia, ja koska kuningatar voi olla
sitä vailla, saattoi rouva de la Motte hyvinkin rajoittaa himonsa
siihen.

Myös esiintyi tuhansia epämääräisiä aatteita, hämäräpiirteisiä,
outoja utukuvia, joiden runoilija Aristofanes sanoi sulautuvan
ihmisiin intohimon hetkinä, tuhansia haluja, omistuskiihkoja
Versaillesin ja Pariisin välisellä matkalla Jeannen mielessä susien,
kettujen ja siivellisten käärmeiden hahmoissa.

Kardinaali, jonka piti nämä haaveet toteuttaa, keskeytti ne
tyydyttäen odottamattomalla läsnäolollaan rouva de la Motten hajun
häntä tavata. Mutta hänellä itsellään oli myös haaveensa, oma
himonsa, jonka hän kätki liehittelyn, näennäisen rakkauden naamiolla.

"Ah, rakas Jeanne", sanoi hän, "te olette jo kotona! Te olette
todellakin käynyt minulle niin välttämättömäksi, että koko päivääni
on synkistänyt ajatus teidän olostanne kaukana luotani. Toivoakseni
olette palannut Versaillesista ainakin terveenä?"

"Kuten näette, monseigneur."

"Ja tyytyväisenä?"

"Ihastuneena."

"Kuningatar otti teidät siis vastaan?"

"Heti saavuttuani vietiin minut hänen luoksensa."

"Teillä on hyvä onni. Voisinpa riemuisesta ilmeestänne päättää, että
kuningatar on puhellut kanssanne kauan."

"Viivyin hänen majesteettinsa huoneessa melkein kolme tuntia."

Kardinaali hätkähti, eikä paljon puuttunut, että hän olisi toistanut
oudolla äänenpainolla sanat "kolme tuntia", mutta hän malttoi
mielensä.

"Te olettekin lumoojatar", sanoi hän, "eikä kukaan voi teitä
vastustaa."

"Nyt te liioittelette, hyvä prinssi."

"En ollenkaan. Ja te sanotte olleenne kolme tuntia kuningattaren
seurassa?"

Jeanne nyökkäsi myöntävästi.

"Kolme tuntia", toisti kardinaali hymyillen. "Mitä kaikkea ehtiikään
teidän kaltaisenne älykäs nainen puhua kolmessa tunnissa!"

"Voin vakuuttaa, monseigneur, etten hukannut aikaani."

"Löisin vaikka vetoa, että noiden kolmen tunnin kuluessa ette
minuutiksikaan muistanut minua", koetti kardinaali arvata.

"Kiittämätön!"

"Todellako?" huudahti kardinaali.

"Olen tehnyt enemmän kuin muistanut teitä."

"Mitä siis olette tehnyt?"

"Olen puhunut teistä."

"Puhunut minusta, kenelle?" kysyi kirkkoruhtinas sykkivin sydämin
sellaisella äänellä, josta hänen malttinsakaan ei voinut haihduttaa
mielenliikutuksen merkkiä.

"Kelle muulle kuin kuningattarelle?"

Ja lausuessaan nämä kardinaalille niin kallisarvoiset sanat Jeanne
oli kyllin ovela varoakseen katsomasta häntä kasvoihin, ikäänkuin ei
paljoa välittäisi siitä, mitä ne vaikuttivat. Herra de Rohan vavahti.

"Rakas kreivitär, kertokaa minulle! Kaikki, mitä teille sattuu,
koskee todella niin läheltä mieleeni, etten tahdo menettää
ainoatakaan pikku seikkaa."

Jeanne hymyili tietäessään, mikä kiinnitti kardinaalin mieltä,
yhtä hyvin kuin tämä itse. Mutta jo ennakolta hahmoiteltuaan tätä
seikkaperäistä matkakertomusta ja haluten siitä puhua, vaikkei olisi
pyydettykään, hän aloitti hitaasti, niin että toinen sai häneltä
houkutella melkein joka sanan. Hän kuvasi koko kohtauksen, esitti
kaikki puhelut ja sai joka kohdalta todistetuksi, että jokin niistä
ihmeellisistä sattumista, joista hovimiesten onni riippuu, oli
hänet toimittanut Versaillesiin ihan keskelle erikoisia olosuhteita
ja tapahtumia, joiden nojalla yhdessä päivässä voi ventovieraasta
tulla melkein erottamaton ystävä. Jeanne de la Motte olikin yhdessä
päivässä perehtynyt kuningattaren onnettomuuksiin, kuninkaallisuuden
voimattomuuteen.

Kardinaali oli kuunnellessaan panevinaan huomiota vain siihen, mitä
kuningatar oli lausunut Jeannea itseään varten, ja Jeanne pani
erityistä painoa siihen, mitä kuningatar oli sanonut kardinaalista.

Tuskin oli kertomus päättynyt, kun huoneeseen astui sama lakeija
ilmoittaen, että illallinen oli valmiina. Jeanne antoi kardinaalille
kutsun silmäniskulla; kardinaali hyväksyi sen nyökkäyksellä.

Hän tarjosi käsivartensa talonemännälle, joka oli niin pian tottunut
uuteen asemaansa, ja he siirtyivät ruokasaliin. Kun ateria oli
päättynyt, kun kardinaali oli pitkin siemauksin ahminut toivoa ja
rakkautta lumoojattaren ainakin kymmenen kertaa uudistamista ja
keskeyttämistä matkamuistelmista, tuli hänen lopulta pakko tehdä
tiliä tämän naisen kanssa, jolla oli käsissään valtiaiden sydämiä.
Sillä hän huomasi tuntien kauhunsekaista hämmästystä, että kreivitär
ei pysytellyt mahtavana, kuten mikä tahansa nainen, jota tavoitellaan
ja tarvitaan, vaan osoitti hänen toiveilleen erinomaista suopeutta,
aivan toisenlaista kuin se tuima ylpeys, joka tuli esille heidän
viimeksi syödessään illallista tässä samassa paikassa.

Tällä kertaa Jeanne hoiti emännän tehtäviä naisena, joka ei osaa
hallita ainoastaan itseään, vaan muitakin: katseessa ei vähääkään
hämiä, äänessä ei mitään arkuutta. Mutta hänpä olikin, tutustuakseen
ylimystön käytöstapaan, seurustellut koko päivän Ranskan aatelin
hienoston kanssa; olihan verraton kuningatar hänelle lausunut: hyvä
kreivitär. Myöskin kardinaali, vaikka itse oli muita etevämpi,
mukaantui tähän etevämmyyteen eikä yrittänyt nousta sitä vastaan.

"Kreivitär", sanoi kardinaali tarttuen hänen käteensä, "teissä on
kaksi naista."

"Kuinka niin?" kysyi Jeanne.

"Eilinen ja tämänpäiväinen."

"Kumpi teidän korkea-arvoisuuttanne enemmän miellyttää?"

"En osaa sanoa. Mutta tämäniltainen on kuin joku Armida tai Kirke,
jota ei voi vastustaa."

"Ja jota toivoakseni ette aiokaan vastustaa, monseigneur, niin
prinssi kuin olettekin."

Prinssi solui tuolilta alas ja polvistui rouva de la Motten eteen.

"Almuako pyydätte!" kysyi tämä.

"Ja odotan, että sen mulle suotte."

"Nyt on anteliaisuuden päivä", vastasi Jeanne. "Valoisin kreivitär on
päässyt arvoonsa, hän on nyt hovinainen; pian hän kuuluu Versaillesin
ylimpiin naisiin. Hän voi siis avata kätensä ja ojentaa sen kelle
hyväksi näkee."

"Vaikkapa prinssille?" sanoi kardinaali.

"Vaikkapa kardinaalille?" vastasi Jeanne.

Kardinaali painoi pitkän ja hehkuvan suudelman tälle kauniille,
itsenäiselle kädelle; sitten hän, silmillään kysyttyään kreivittären
katseelta ja hymyltä, nousi taas seisaalle, astui etuhuoneeseen ja
kuiskasi pari sanaa palvelijalleen. Pari minuuttia senjälkeen kuului
poistuvien vaunujen jyrinää. Kreivitär kohotti päätään.

"Niinpä siis olen, kreivitär", sanoi kardinaali, "polttanut laivat
takanani!"

"Siinä ei ole suurtakaan ansiota", vastasi kreivitär, "kun olette
satamassa."




XLI

NAAMIOIDEN ALTA ALKAA NÄKYÄ KASVOJA


Pitkällinen pakinoiminen on mieluisana etuna niillä, joilla ei enää
ole varsinaista sanottavaa toisilleen. Sen onnen jälkeen, että saa
olla vaiti tai huudahduksilla ilmaista halunsa, lienee suurin se,
että saa puhua paljon tarkoittamatta mitään.

Kun oli kulunut pari tuntia kardinaalin vaunujen poistumisesta,
olivat hän ja kreivitär ehtineet yllämainitulle kannalle. Kreivitär
oli suostunut, kardinaali oli voittanut, mutta sittenkin jälkimäinen
oli orja, edellinen valtias. Kaksi miestä pettää toisiaan
kädenlyönnillä; mies ja nainen pettävät toisiaan suudellen. Mutta
tässä molemmat pettävät toisiaan vain siksi, että kumpikin tahtoi
joutua petetyksi. Kummallakin oli päämääränsä, jota varten oli
tarpeen läheinen suhde. Kumpikin oli siis päässyt tahtonsa perille.

Kardinaali ei enää huolinutkaan salata maltittomuuttaan, teki vain
lyhyen matkan päästäkseen puhelussa taas käsiksi Versaillesiin
ja niihin suosionosoituksiin, joita tulisi kuningattaren uudelle
suosikille, ja sanoi:

"Hän on jalomielinen eikä säästele mitään tahtoessaan auttaa niitä,
joita rakastaa. Hänessä on harvinainen äly osata antaa pikkuisen
monelle tuttavalle, ja paljon muutamalle ystävälle."

"Luuletteko siis, että kuningatar on rikas?" kysyi rouva de la Motte.

"Hän osaa yhdellä sanalla, liikkeellä, hymyllä loihtia esiin
varoja. Yksikään ministeri, paitsi ehkä Turgot, ei ole rohjennut
kuningattarelta kieltää, mitä hän on pyytänyt."

"Vai niin, mutta minä tiedän, että hän on vähemmän rikas, kuin
luulette, kuningatar parka tai pikemmin naisparka!"

"Kuinka niin?" kysyi kardinaali.

"Onko se rikas, jonka täytyy olla jotakin vailla?"

"Mitä vailla? Kertokaa, rakas Jeanne."

"Voi taivas, kerron vain, mitä näin, en enempää enkä vähempää."

"Mitä ihmettä se on?"

"Ajatelkaapa, se kuningatar raukka on saanut kestää kaksi
sietämätöntä tuskaa?"

"Kertokaa, hyvä kreivitär!"

"Tiedättekö, rakas prinssi, mitä on naisellinen halu?"

"En, mutta soisin teidän selittävän."

"No kuulkaa, kuningatar haluaa, mutta ei voi haluaan tyydyttää."

"Haluaa... ketä?"

"Ei, vaan jotakin."

"No mitä?"

"Timanttista kaulanauhaa."

"Vai niin! Nyt ymmärrän. Tarkoitatte Böhmer ja Bossangen timantteja?"

"Juuri niitä."

"Vanha juttu, kreivitär."

"Vanha tai uusi, mutta eikö se vie kuningatarta epätoivoon, ettei voi
saada, mitä pelkkä suosikki oli vähällä saada? Jos kuningas Ludvig XV
olisi elänyt pari viikkoa lisää, olisi Jeanne Vaubernier saanut, mitä
Marie-Antoinette ei saa."

"Kuulkaapa, hyvä kreivitär, nyt erehdytte; kuningatar olisi jo
monasti voinut saada nuo timantit, mutta ei ole huolinut."

"Joutavia!"

"Vakuutan, että kuningas on hänelle niitä tarjonnut, mutta hän ei ole
tahtonut niitä ottaa vastaan kuninkaan omasta kädestä."

Ja kardinaali kertoi jutun sotalaivasta. Jeanne kuunteli hartaasti ja
sanoi kardinaalin lopetettua:

"Entä sitten?"

"Kuinka niin... sitten?"

"Mitä se todistaa?"

"Ettei hän huolinut, luullakseni."

Jeanne kohautti hartioitaan.

"Te tunnette naiset, hovin, kuninkaat, mutta eksytte uskomaan
tuommoista vastausta!"

"Oli miten oli, minä totean, että hän kieltäytyi."

"Rakas prinssi, se osoittaa vain, että kuningattaren teki mieli
lausua jotakin suurenmoista, kansanmielistä, ja sen hän lausuikin."

"Vai sillä tapaa te luotatte kuninkaallisiin hyveisiin!" sanoi
kardinaali. "Voi sitä epäluuloa! Pyhä Tuomaskin oli teidän
rinnallanne uskovainen."

"Epäilevä tai uskovainen, mutta yhden asian voin teille vakuuttaa."

"No, minkä?"

"Sen, että heti kun kuningatar oli kaulanauhan hylännyt, häneen tuli
hurja halu se saada."

"Tuo on vain mielikuvitusta, rakkaani. Ensiksikin saatte olla varma,
siitä, että kuningattarella on vikojensa ohella muuan erinomainen
ansio."

"Mikä se on?"

"Hän on tasapuolinen! Hän ei erityisesti välitä kullasta, hopeasta
tai jalokivistä. Hän osaa käsitellä kivennäisiä niiden arvon mukaan.
Hänestä voi kukka vyössä olla saman arvoinen kuin timantti korvassa."

"Sitä vastaan en kiistä, mutta tällä kertaa väitän yhä, että hän
haluaa panna monta timanttia kaulaansa."

"Koettakaa todistaa, kreivitär."

"Se on perin helppoa; näinhän kaulanauhan tänään."

"Tekö?"

"Minä juuri; enkä vain nähnyt, vaan hypistelin."

"Missä?"

"Versaillesissa tietysti."

"Versaillesissa?"

"Niin, kun jalokivikauppiaat tulivat houkuttamaan kuningatarta
viimeisen kerran."

"Ja kaunis se on?"

"Ihmeen kaunis."

"Varmaankin te tosinaisena ymmärrätte, että sitä kaulanauhaa voi niin
ajatella."

"Minusta sitä ajatellessa menettää ruokahalunsa ja unensa."

"Voi kun ei minulla ole laivaa tarjottavana kuninkaalle!"

"Laivaa?"

"Niin, siitä hyvästä hän antaisi minulle tuon koristeen, ja sitten
voisitte taas syödä ja nukkua."

"Laskette pilaa?"

"En ollenkaan."

"No sitten voisin sanoa teille jotakin, mistä aikalailla hämmästytte."

"Sanokaa vain."

"Minä en siitä kaulanauhasta huolisi."

"Sitä parempi, kreivitär, sillä minä en voisikaan sitä teille antaa."

"Ette te eikä kukaan, sen pahempi, ja sen juuri kuningatar tietää, ja
siksi hän sitä haluaa."

"Mutta sanoinhan, että kuningas sitä tarjosi hänelle."

Jeanne teki kiivaan, melkein sopimattoman liikkeen.

"Ja minä sanon teille", sanoi hän, "että naiselle ovat tuollaiset
lahjat silloin mieluisempia, kun antajana ei ole se, joka pakottaa
hänet ottamaan vastaan."

Kardinaali katseli Jeannea tarkkaavammin.

"Nyt en oikein ymmärrä", sanoi hän.

"Sitä parempi; annetaan olla. Ja mitä tuosta koristeesta
välitättekään, kun emme voi sitä saada?"

"Jos minä olisin kuningas ja te kuningatar, pakottaisin teidät kyllä
ottamaan vastaan."

"Vaikkette olekaan kuningas, pakottakaa kuningatar se ottamaan!
Silloin näette, tuleeko hänen tuosta pakotuksesta niin paha mieli,
kuin luulette."

Kardinaali tutki Jeannen ilmettä vielä kerran.

"Oletteko todella varma, ettei tässä ole erehdystä? Että
kuningattarella on se halu?"

"Ihan hurja. Kuulkaapa, hyvä prinssi, ettekö ole joskus sanonut
vai olenko kuullut sanottavan, ettei teidän tulisi paha mieli, jos
joutuisitte ministeriksi?"

"Hyvinkin mahdollista, että olen niin puhunut, kreivitär."

"Hyvä. Pannaan vetoa, rakas prinssi..."

"Mistä?"

"Siitä, että kuningatar tekisi ministeriksi sen miehen, joka osaisi
tuon kaulanauhan toimittaa viikon päästä hänen pöydälleen."

"Mitä te sanotte?"

"Sanonpa vain, mitä ajattelen... Vai pitäisikö ajatella hiljaa?"

"Ei suinkaan."

"Sitäpaitsi ei se koske teitä, mitä sanoin. Onhan selvää, ettei
teidän tee mieli tuhlata puoltatoista miljoonaa kuningattaren oikun
vuoksi; se olisikin liian kallis hinta salkusta, jonka saatte
ilmankin ja joka on teille annettava. Saatte siis pitää loruna sen,
mitä sanoin. Minä olen kuin papukaija; minut on huikaistu auringolla,
ja nyt hoen yhtä mittaa, että on lämmin. Ah, monseigneur, yhden
päivän hovisuosio on kova koetus maalaisnaiselle! Ennenkuin niihin
säteisiin vei suoraan katsoa, täytyy olla kotka, niinkuin te olette."

Kardinaali vaipui haaveisiin.

"Mutta kuulkaahan", sanoi Jeanne, "nyt te arvostelette minua niin
pahasti, pidätte minua niin halpana ja mitättömänä, ettette suvaitse
edes puhua minulle!"

"Johan nyt!"

"Kuningatarta olen arvostellut itseni mukaan."

"Kreivitär!"

"Kuinka muuten! Luulin hänen haluavan timantteja, koska hän huokasi
niitä katsellessaan, niin minä luulin, koska hänen sijassaan olisin
myös halunnut; suokaa anteeksi heikkouteni."

"Te olette ihailtava nainen; teissä on uskomattomalla tavalla
yhdistettynä sydämen heikkoutta, kuten sanoitte, ja järjen voimaa.
Muutamina hetkinä olette niin vähän nainen, että kauhistun; toisina
taas niin ihastuttavan runsaasti, että kiitän siitä taivasta ja
itseänne."

Ja kohtelias kardinaali pani mielistelynsä loppuun pisteen
suudelmalla.

"Kas niin", sanoi hän, "älkäämme niistä asioista enää puhuko."

"Olkoon", mutisi Jeanne, ajatellen: "Eiköhän kala sittenkin ole
tarttunut koukkuun?"

Mutta vaikka kardinaali juuri oli tahtonut jättää asian sikseen,
sanoi hän hetkisen kuluttua.

"Ja teistä se jalokiviseppä, joka tuli uudestaan kauppaamaan, oli
Böhmer?"

"Niin, Bossangen kanssa", vastasi rouva de la Motte viattomasti.

"Bossange... Malttakaa", sanoi kardinaali kuin muistellen. "Bossange,
eikö se ole hänen yhtiökumppaninsa?"

"On, pitkä ja laiha mies."

"Juuri niin. Ja niiden liike on..."

"Jossakin Ferrailin tai Ecolen rantakadun varrella, en tiedä oikein
missä, mutta ainakin se on likellä Pont-Neufiä."

"Oikein, Pont-Neufin lähellä; siellähän minä olenkin nähnyt heidän
nimensä erään portin yläpuolella, kun olen ajanut ohitse."

"Ahaa", tuumi Jeanne, "koukku tunkee yhä syvemmälle."

Jeanne olikin oikeassa: koukku oli tarttunut hyvin syvälle.

Niinpä kun kardinaali seuraavana aamuna lähti pienestä
Saint-Antoinen esikaupungin talosta, ajoi hän suoraan Böhmerin
luo. Hän aikoi esiintyä tuntematonna, mutta Böhmer ja Bossange
olivat hovihankkijoita ja osasivat jo heti alussa puhutella häntä
monseigneuriksi.

"Vai niin, vai monseigneuriksi te sanotte", huomautti kardinaali,
"mutta kun tunnette minut, niin pitäkää edes huolta, etteivät muut
tunne."

"Monseigneur saa olla huoleti. Odotamme monseigneurin määräyksiä."

"Tulin ostamaan sen timanttisen kaulanauhan, jota näytitte
kuningattarelle."

"Olemme aivan onnettomia, mutta monseigneur on myöhästynyt."

"Kuinka niin?"

"Se on myyty."

"Mahdotonta, koska eilen uudestaan tarjositte sitä hänen
majesteetilleen."

"Joka uudestaan sen hylkäsi, ja senvuoksi edellinen kauppa pysyy."

"Kenenkä kanssa se kauppa on tehty?" kysyi kardinaali.

"Se on salaisuus, monseigneur."

"Olette liian salaperäinen, herra Böhmer", sanoi kardinaali ja nousi.

"Mutta, monseigneur..."

"Arvelin, monsieur", keskeytti kardinaali, "että Ranskan hovin
jalokivien hankkija mielellään myisi nämä kauniit timantit
ranskalaiselle; teistä on portugalilainen parempi... kullakin on
makunsa, herra Böhmer."

"Monseigneur siis tietää kaikki!" huudahti jalokivikauppias.

"Mitä kummaa siinä olisi?"

"Jos monseigneur sen tietää, on sen voinut ilmoittaa vain kuningatar."

"Entä jos niin olisikin laita?" sanoi kardinaali kumoamatta oletusta,
joka mielisteli hänen itserakkauttaan.

"Se muuttaa asiaa melkoisesti, monseigneur."

"Selittäkää tarkemmin."

"Salliiko monseigneur minun puhua aivan vapaasti?"

"Tietysti."

"No sitten voin sanoa, että kuningatar haluaa tätä koristetta."

"Oletteko varma?"

"Täydellisesti."

"Miksi hän ei sitä osta?"

"Hän kieltäytyi silloin, kun kuningas sitä tarjosi, ja jos hän
muuttaisi mieltään, kun on saanut niin paljon ylistystä, olisi se
samaa kuin esiintyä oikullisena."

"Kuningattareen ei ulotu se, mitä sanotaan."

"Totta kyllä, jos hänestä jotakin sanoo kansa tai vaikkapa hoviväki,
mutta kun itse kuningas sanoo..."

"Mutta tiedättehän, että kuningas on tahtonut lahjoittaa
kuningattarelle kaulanauhan."

"Aivan oikein, mutta hän kiirehti myös kiittämään kuningatarta lahjan
hylkäämisestä."

"No, mitä herra Böhmer siitä päättää?"

"Että kuningatar mielellään tahtoisi kaulanauhan, mutta ei esiintyisi
ostajana."

"Vai niin, mutta te erehdytte; asian laita ei ole sinnepäinkään."

"Sepä ikävää, monseigneur, sillä vain se olisi ollut pätevä syy
purkaa kauppamme Portugalin lähettilään kanssa."

Kardinaali harkitsi. Niin ovela kuin onkin valtiomiesten
valtioviisaus, on kauppiasten kuitenkin vielä ovelampi... Ensiksikin
valtiomies hieroo sopimusta useimmiten sellaisista arvoista, joita
hänellä ei ole; kauppiaalla on kynsiinsä puristettuna se esine, joka
kiihottaa halua: jos sen häneltä ostaa ja kalliisti maksaa, pitää hän
itseään melkein rosvottuna. Nähdessään olevansa tämän miehen vallassa
kardinaali sanoi:

"Olettakaapa, monsieur, että kuningatar haluaa kaulanauhaanne..."

"Se muuttaa asian, monseigneur. Kaikki kaupat voin purkaa, jos on
annettava etuoikeus kuningattarelle."

"Mikä sen hinta on?"

"Viisitoista sataa tuhatta livreä."

"Millaisiksi tahdotte maksuehdot?"

"Portugal lupasi heti osan käteisellä, ja minun piti itse viedä
kaulanauha Lissaboniin, ja siellä saisin loput."

"Se maksutapa ei käy meidän kesken päinsä, mutta osamaksun saatte
heti, jos se on kohtuullinen."

"Sata tuhatta."

"Ne voin hankkia. Entä muu osa?"

"Teidän korkea-arvoisuutenne halunnee aikaa?" sanoi Böhmer. "Teidän
korkea-arvoisuutenne takuulla se kyllä sopii. Mutta viivytys on
toisaalta tappioksi. Sillä huomatkaa, monseigneur: näin suuressa
kaupassa numerot paisuvat ihan itsestään. Viidentoista sadan tuhannen
korko on jo viiden prosentin mukaan seitsemänkymmentä viisi tuhatta,
mutta sellainen korko veisi kauppiaan häviöön; täytyy olla vähintään
kymmenen prosenttia."

"Siitä karttuisi tuon laskun mukaan sataviisikymmentä tuhatta livreä
lisää."

"Aivan niin, monseigneur."

"Olettakaamme, herra Böhmer, että myytte kaulanauhan kuudentoista
sadan tuhannen livren hinnasta ja siitä viisitoista sataa tuhatta
jaetaan kolmeksi eräksi, jotka lankeavat vuoden kuluessa. Sopiiko?"

"Monseigneur, silloin me häviämme viisikymmentä tuhatta livreä."

"Sitä en usko. Jos saisitte huomenna käteenne viisitoista sataa
tuhatta livreä, joutuisitte pulaan; eihän jalokivikauppias osta sen
hintaista maatilaa."

"Meitä on kaksi, yhtiömieheni ja minä."

"Sitä en kiellä, mutta sama se, teidän on sittenkin mukavampi joka
kolmennesvuoden päästä nostaa viisisataa tuhatta eli kumpikin
kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä."

"Monseigneur unohtaa, että nämä timantit eivät ole meidän. Jospa ne
olisivat omiamme, olisimme niin rikkaita, ettei tarvitsisi huolehtia
maksutavasta tai rahojen sijoittamisesta."

"Kenenkä ne siis ovat?"

"Kenties kymmenenkin saamamiehen; olemme ostaneet timantit vähin
erin. Yhdestä olemme velkaa Hampuriin, yhdestä Neapeliin, toisesta
Buenos-Ayresiin ja parista Moskovaan. Saamamiehemme odottavat
kaulanauhan myymistä saadakseen maksun. Mahdollinen voitto on vain
meidän omamme, mutta valitettavasti olemme siitä asti, kun tämä kovan
onnen kaulanauha on ollut myytävänä, siis jo parin vuoden aikana
menettäneet korkoja kaksisataa tuhatta livreä. Siitä arvaatte, jääkö
meille voittoa."

Kardinaali keskeytti Böhmerin selitykset sanoen:

"Niin, niin, mutta minä en ole sitä kaulanauhaa vielä nähnyt."

"Se on totta, monseigneur. Tässä se on."

Ja ottaen huomioon tavalliset varokeinonsa Böhmer näytti
kallisarvoista koristetta.

"Ihana se on!" huudahti kardinaali, hellästi hypistellen solkia,
joiden hän arvasi koskeneen kuningattaren kaulaa.

Tarpeeksi katseltuaan ja ihailtuaan hän sanoi:

"Pidetään kauppa siis päätettynä?"

"Hyvä on, monseigneur, ja nyt menen suoraa päätä lähetystöön
peruuttamaan sopimuksen."

"En olisi luullut, että jokin Portugalin lähettiläs nyt olisi
Pariisissa."

"On kyllä, monseigneur; täällä on herra de Souza, toistaiseksi salaa."

"Tekemässä tätä kauppaa?" sanoi kardinaali nauraen.

"Niin, monseigneur."

"Souza parka! Kyllä minä hänet tunnen." Ja hänen hilpeytensä yltyi.
Böhmer katsoi olevan paikallaan yhtyä ostajansa iloisuuteen.
Molemmat nauroivat hyvän aikaa tuon kaulanauhan johdosta Portugalin
kustannuksella.

Kun kardinaali oli lähdössä, pysäytti hänet Böhmer kysyen:

"Suvaitseeko monseigneur mainita, kuinka tämä kauppa lähemmin
järjestetään?"

"Niin yksinkertaisesti kuin suinkin."

"Monseigneurin hovimestarin kautta?"

"Ei, vaan minä toimitan kaikki itse."

"Ja milloin?"

"Huomenna."

"Sovitut sata tuhatta?"

"Tuon tänne huomenna."

"Hyvä, monseigneur. Ja vekselit?"

"Laaditaan täällä huomenna."

"Kaikki on parhain päin, monseigneur."

"Ja koska osaatte olla vaiti, herra Böhmer, niin pankaa hyvin
mieleenne, että teillä nyt on muuan kaikkein tärkeimpiä salaisuuksia."

"Monseigneur, sen kyllä arvaan ja koetan niin toimia, että ansaitsen
luottamusta teiltä ja myös hänen majesteetiltaan kuningattarelta",
lisäsi hän taitavasti.

Kardinaali punastui ja lähti ulos hämmentyneenä, mutta onnellisena
kuten ainakin se, joka intohimon puuskassa tuhlaa kaikkensa.

Seuraavana päivänä Böhmer suuntasi kulkunsa syvämietteisen näköisenä
Portugalin lähetystöön, mukanaan yhtiömiehensä Bossange.

Samaan aikaan oli lähetystön ensimmäinen ylisihteeri, herra Beausire
ottamassa vastaan tilejä ensimmäiseltä viralliselta sihteeriltä,
herra Ducorneaulta, ja lähettiläs don Manuel y Souza selitti paraikaa
uutta toiminta-suunnitelmaa yhtiömiehelleen, kamaripalvelijalle.
Böhmerin viime käynnin jälkeen oli täällä Jussienne-kadun hotellissa
tapahtunut monta muutosta. Kuten jo on mainittu, oli kaksilla
postivaunuilla saapunut henkilökunta sijoittunut tarpeen mukaan
eri paikkoihin ja toimiin, kuten uuden lähettilään talous vaati.
Jakamalla keskenään eri tehtävät, joita he hoitivat erinomaisen
hyvin, ja niitä vaihtamalla saivat osakkaat mainion tilaisuuden itse
valvoa etujaan, mikä on omansa lisäämään rohkeutta pulmallisessa
yrityksessä. Ihastuneena näiden palvelijain älykkäisyydestä Ducorneau
ihaili myös lähettilästä, joka oli niin vapaa kansallisesta
itserakkaudesta, että otti palvelukseensa pelkkiä ranskalaisia,
ensimmäisestä sihteeristä kolmanteen kamaripalvelijaan asti. Juuri
tämän seikan hän ottikin puheeksi Beausiren kanssa, esittäessään
tälle tilejä, ja ylisti lähettilään näkökantaa.

"Souzat, nähkääs", selitti Beausire, "eivät ole niitä piintyneitä
portugalilaisia, jotka pitävät kiinni neljännentoista vuosisadan
elintavoista ja joita vielä tavataan maaseudullamme paljonkin. Ei,
vaan he ovat maailmalla liikkuvaa ylimystöä, miljoonamiehiä, jotka
voisivat jossakin ottaa kuninkuuden, jos tahtoisivat."

"Mutta se ei ole juolahtanut heidän mieleensä", sanoi Ducorneau
sukkelasti.

"Mitä etua siitä olisi? Kun on joku miljoona ynnä ruhtinaallinen
nimi, eikö silloin ole kuninkaan vertainen?"

"Tuopa on perin filosofista oppia", sanoi Ducorneau hämmästyneenä.
"En olisi odottanut, että diplomaatin suusta saisin kuulla sellaista
tasa-arvoisuuden teoriaa."

"Me olemme poikkeus", vastasi Beausire hieman harmissaan, kun ei
muistanut virka-asemaansa. "Olematta Voltairen kannattaja tai
Rousseaun lailla armenialainen voi tuntea filosofisen maailman ja
luonnolliset teoriat olosuhteiden ja voimien erilaisuudesta."

"Tiedättekö", sanoi virallinen sihteeri innostuneena, "se on onni,
että Portugal on niin pieni valtio!"

"Miksi niin?"

"Siksi, että kun johdossa on sellaisia miehiä, se valtio pian
laajenee."

"Nyt imartelette, hyvä sihteeri. Ei, me puhumme vain filosofista
politiikkaa. Se on näennäisesti ihanaa, mutta epäkäytännöllistä.
Jätetään se sikseen. Kassassa on siis, sanotte, sata kahdeksan
tuhatta livreä?"

"Niin juuri, sata kahdeksan tuhatta."

"Eikä ollenkaan velkaa?"

"Ei pienintäkään."

"Se on mallikelpoista. Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle tiliote."

"Tässä on. Mutta milloin on esittely hovissa, herra sihteeri?
Voin teille sanoa, että tätä kysymystä koko korttelissa pohditaan
uteliaasti, selitellään puolelta ja toiselta ja ollaan melkein
levottomia."

"Kas, kas!"

"Niin, ja tavantakaa nähdään hotellin ympärillä maleksimassa väkeä,
joka varmaan soisi portin olevan lasia."

"Väkeä..." toisti Beausire. "Tämän korttelin väkeä?"

"Ja muitakin. Kun herra lähettiläällä on salainen tehtävä, niin
huomaatte kaiketi, että poliisissa on herännyt halu päästä sen
perille."

"Samaa olen kyllä ajatellut", sanoi Beausire aika lailla hädissään.

"Katsokaapa, herra sihteeri", jatkoi Ducorneau, taluttaen Beausiren
ristikkoakkunan ääreen, joka aukeni erään lisärakennuksen typistettyä
kulmaa kohti. "Näettekö kadulla tuon miehen, jolla on likaisenruskea
päällystakki?"

"Näen kyllä."

"Kuinka hän tähystelee, vai mitä?"

"Tosiaankin. Kukahan tuo mies lienee?"

"Mistä minä tiedän... Ehkä herra de Crosnen asiamiehiä."

"Luultavasti."

"Meidän kesken sanoen, ei herra de Crosne ole hallitusmiehenä herra
de Sartinesin vertainen. Tunsitteko herra de Sartinesin?"

"En, monsieur, en."

"Hän olisi jo aikoja ottanut selville, mitä hommia teillä on. Tosin
olette ryhtynyt varokeinoihin..."

Nyt soi kello.

"Herra lähettiläs soittaa", sanoi Beausire innokkaasti, alettuaan jo
pitää keskustelua kiusallisena.

Sysäten reippaasti oven auki hän työnsi sen molemmilla puoliskoilla
edemmäksi kaksi kumppaniaan, jotka olivat, toisella kynä korvan
takana, toisella luuta kädessä, edellinen jonakin kirjurina,
jälkimäinen siivojana, pitkäksyneet herrain puhelua ja halunneet
ottaa siihen osaa, vaikkapa vain kuunnellen. Beausire arvasi, että
toverit epäilivät häntä, ja päätti olla entistä valppaampi. Nyt hän
kiirehti lähettilään luo, ensin salavihkaa puristettuaan kummankin
ystävänsä ja osaveikkonsa kättä.




XLII

DUCORNEAU EI KÄSITÄ ASIAIN KULKUA


Don Manuel y Souza oli tavallista vähemmän keltainen, toisin
sanoen punaisempi. Hänellä oli juuri ollut "päällysmiehen",
kamaripalvelijansa, kanssa kiusallinen selittely, joka ei edes ollut
vielä päättynyt. Beausiren saapuessa olivat molemmat kukot repimässä
toisiltaan viimeisiä höyheniä.

"Kuulkaapa, herra Beausire", sanoi päällysmies, "sovittakaa riitamme."

"Mistä on puhe?" kysyi sihteeri arvokkaasti kuin tuomari, iskettyään
ensin silmää lähettiläälle, luonnolliselle liittolaiselleen.

"Kuten tiedätte", sanoi kamaripalvelija, "pitäisi Böhmerin tänään
tulla päättämään se kaulanauhan kauppa."

"Sen tiedän."

"Ja hänelle aiotaan maksaa sata tuhatta livreä."

"Senkin tiedän."

"Nuo sata tuhatta ovat yhtiön omia, eikö niin?"

"Kuka sitä kieltäisi?"

"Kuuletteko, herra Beausiren mukaan minä olen oikeassa!" riemuitsi
päällysmies kääntyen don Manueliin päin.

"Malttakaa hiukan", sanoi portugalilainen rauhoittaen häntä
kädenliikkeellä.

"Myönsin vain sen, että kassassa olevat sata tuhatta livreä kuuluvat
yhtiöllemme."

"Sitä minäkin väitän enkä muuta. Mutta senvuoksi ei sovikaan pitää
kassaa juuri siinä huoneessa, joka on herra lähettilään makuukamarin
vieressä."

"Miksi ei sovi?" kysyi Beausire.

"Ja herra lähettilään pitää", jatkoi päällysmies, "antaa jokaiselle
meistä oma kassanavain."

"Ei suinkaan", sanoi portugalilainen.

"Selittäkää syynne!"

"Niin, selittäkää", toisti Beausire.

"Minua epäillään", vastasi portugalilainen silitellen äsken ajeltua
leukaansa. "Miksi en siis minä epäilisi toisia? Jos minua syytetään
aikeesta varastaa yhtiöltä, niin luulisin olevani oikeutettu
epäilemään, että yhtiö aikoo varastaa minulta. Me olemme toistemme
vertaisia."

"Myönnetään", vastasi kamaripalvelija, "mutta juuri siksi meillä on
samat oikeudet."

"Vai niin, hyvä herra! Jos aiotte sillä tapaa sovittaa
tasa-arvoisuutta, olisi pitänyt myös päättää, että kukin on
vuorostaan lähettiläänä. Asia olisi yleisön silmissä tosin käynyt
vähemmän todenmukaiseksi, mutta yhtiömiehet olisivat rauhoittuneet.
Ja sehän lienee pääasia, vai mitä?"

"Ja ensiksi", keskeytti Beausire, "on huomattava, että te, herra
päällysmies, ette nyt esiinny hyvän toverin tavalla. Onhan hänen
ylhäisyydellään don Manuelilla se kiistämätön etuoikeus, mikä kuuluu
keksijälle."

"Niinpä juuri", yhtyi siihen lähettiläs, "ja siitä etuoikeudesta
kuuluu toinen puoli herra Beausirelle."

"Mitä vielä! Kun asia on pantu alulle, ei sovi enää puhua
etuoikeuksista", väitti päällysmies.

"Vaikka niinkin, mutta voidaan puhua menettelytavoista", sanoi
Beausire.

"En minä ole ainoa, joka teen muistutuksen", mutisi päällysmies
hieman nolona. "Kaikki toverit ajattelevat samoin."

"Ja siinä he ovat väärässä", vastasi portugalilainen.

"Väärässä ovat", vahvisti Beausire.

Päällysmies kohotti päätään.

"Itse olin väärässä", sanoi hän suuttuneena, "kun vetosin herra
Beausireen. Sihteeri vetää tietysti yhtä köyttä lähettilään kanssa."

"Herra päällysmies", vastasi Beausire ihmeen rauhallisesti, "te
olette sellainen lurjus, jolta leikkaisin korvat, jos teillä ne olisi
vielä tallella, mutta niitä on jo silvottu liian monta kertaa."

"Mikä on tarkoitus?" sanoi päällysmies suoristaen itsensä.

"Täällä ollaan kaikessa rauhassa lähettilään huoneessa, ja asia
voidaan suorittaa muiden avutta. Te olette minua loukannut väittäen,
että minulla on salajuoni don Manuelin kanssa."

"Ja samalla loukkasitte minua", sanoi portugalilainen kylmästi,
rientäen Beausirea tukemaan.

"Nyt on kysymys, annatteko hyvitystä, herra päällysmies."

"No en minä sanojani peruuta", sanoi kamaripalvelija röyhkeästi.

"Siltä näyttää", vastasi Beausire, "mutta siksi saattekin selkäänne,
päällysmies."

"Auttakaa!" huusi tämä, johon jo tarttui Olivan rakastaja,
portugalilaisen samalla kiristäessä kurkusta.

Mutta juuri kun molemmat johtomiehet aikoivat panna tuomionsa
täytäntöön, ilmoitti heille soittokello alikerrasta, että oli tullut
vieras.

"Päästetään irti", ehdotti don Manuel.

"Ja suorittakoon tehtäviään", sanoi Beausire.

"Toverit saavat tämän tietää", uhkasi päällysmies järjestäen pukuaan.

"Sanokaa vain, sanokaa mitä tahansa; me kyllä osaamme vastata."

"Herra Böhmer!" huusi alhaalta portinvartija.

"No se ratkaisee asian, rakas päällysmies", sanoi Beausire, tuupaten
vastustajaansa niskaan.

"Eikä tarvitse enää kiistellä sadasta tuhannesta livrestä, ne kun
katoavat herra Böhmerin mukana. Kas niin, olkaapas nyt oikein
kauniisti toimessanne!"

Kamaripalvelija poistui nuristen ja tekeytyi taas nöyrän näköiseksi
saattaakseen säädyllisesti herra hovihankkijaa lähettilään luo.
Jäätyään kahden, ennenkuin Böhmer tuli, ehtivät Beausire ja
portugalilainen iskeä toisilleen silmää yhtä merkitsevästi kuin äsken.

Huoneeseen astui Böhmer, Bossangen seuraamana, kummankin kasvoissa
jokin nöyryyden ja saamattomuuden ilme, josta lähetystön
tarkkanäköiset henkilöt eivät voineet erehtyä. Sillaikaa kun
he istuutuivat Beausiren tarjoamille tuoleille, jatkoi tämä
tarkasteluaan ja tähysti don Manuelin katseita ollakseen hänen
kanssaan sopusoinnussa. Don Manuel pysyi ylhäisenä ja virallisena.
Böhmer, jolle kuului alote, käytti ensi puheenvuoroa tässä
pulmallisessa tilaisuudessa. Hän selitti, että varsin painavat
valtiolliset syyt estivät häntä jatkamasta jo aloitettua sopimuksen
hierontaa.

Kun tämä oli tulkittu portugalinkielelle, pääsi don Manuelilta
huudahdus; Beausire ei lausunut muuta kuin: hm!

Böhmer joutui yhä enemmän hämilleen. Don Manuel huomautti hänelle,
että kauppa oli jo tehty ja alkumaksu valmiina.

Mutta Böhmer oli itsepintainen. Lähettiläs vastasi, yhä tietysti
Beausiren ollessa tulkkina, että hänen hallituksensa jo tiesi tai
aivan kohta saisi tietää kaupan olevan päätetyn; että sen purkaminen
oli miltei häväistys hänen portugalilaiselle majesteetilleen. Böhmer
puolestaan selitti ottaneensa kyllä lukuun nämä ikävät seuraukset,
mutta katsovansa sittenkin mahdottomaksi pysyä ensi aikeessaan.

Beausire ei myöskään suostunut purkamaan kauppaa, vaan sanoi
Böhmerille vasten silmiä, että tuollainen perääntyminen sopi vain
epärehelliselle kauppiaalle, sanansa syöjälle. Silloin Bossange
rupesi puolustamaan kauppasäätyä, jota oli hänen ja yhtiömiehen
persoonassa loukattu. Mutta hän ei ollut kaunopuheinen; Beausire
tukki häneltä suun tällä huomautuksella:

"Te olette tavannut ostajan, joka maksaa enemmän."

Jalokivikauppiaat, joiden vahvana puolena ei ollut politiikka ja
joilla oli diplomaateista yleensä ja varsinkin portugalilaisista
diplomaateista perin suuret ajatukset, punastuivat luullen olevansa
paljastettuja. Beausire huomasi osuneensa oikeaan, ja koska asia oli
hänestä kovin tärkeä, tässä kun oli tarjolla suunnaton rikkaus, oli
hän portugalinkielellä neuvottelevinaan lähettilään kanssa.

"Hyvät herrat", sanoi hän sitten jalokivikauppiaille, "teille
on tarjottu parempia ehtoja; sen kyllä käsittää, ja se todistaa
vain, että nuo timantit ovat varsin arvokkaita. No niin, hänen
portugalilainen majesteettinsa ei pidä kiinni niin halvasta hinnasta,
että siitä olisi kunnon kauppiaille vahinkoa. Pitänee tarjota
viisikymmentä tuhatta lisää."

Böhmer pudisti päätään kieltävästi.

"Sata tuhatta, sata viisikymmentä tuhatta", jatkoi Beausire, joka
oli päättänyt, saadakseen osansa puolestatoista miljoonasta, mutta
välttääkseen epäluuloja, tarjota lisähintaa vaikka miljoonaan asti.

Hänen esityksensä huikaisi jalokivikauppiaita, saattaakseen heidät
aluksi hämille, mutta neuvoteltuaan keskenään he vastasivat:

"Ei, herra sihteeri, teidän on tarpeetonta meitä houkuttaa. Kauppa
on tehty; mahtavampi tahto kuin meidän pakottaa myymään kaulanauhan
niin, että se jää omaan maahan. Varmaankin ymmärrätte, ja pyydämme
suomaan anteeksi. Emmekä me kieltäytyisi, joten ei ole syytä meitä
moittia. Este tulee meitä ja teitäkin mahtavammalta taholta."

Beausire ja don Manuel eivät enää keksineet vastaväitteitä.
Päinvastoin he lausuivat jalokivikauppiaille muutamia
kohteliaisuuksia ja kokivat olla välinpitämättömän näköisiä. Ja
siinä he olivat niin hartaita, etteivät huomanneet kamaripalvelijan
kuuntelevan oven takana saadakseen tietää, kuinka se kauppa
päätettäisiin, josta hänen täytyi olla syrjässä. Mutta tämä kelpo
toveri oli niin kömpelö, että sovittaessaan korvaansa niin likelle
kuin suinkin liukastui ja kolahutti päänsä oveen. Siitä hätkähti
Beausire ja kiirehti etuhuoneeseen, missä tapasi syyllisen perin
säikähtyneenä.

"Mitä sinä, onneton, täällä teet?" huusi Beausire.

"Monsieur", vastasi kamaripalvelija, "olin tuomassa tämänaamuista
postia."

"Hyvä", sanoi Beausire. "Saat mennä."

Ja ottaen vastaan kirjeet hän päästi kamaripalvelijan menemään.

Tässä oli viraston koko kirjeenvaihto, kirjeitä Portugalista ja
Espanjasta, sisällykseltään enimmäkseen mitättömiä, joiden käsittely
oli Ducorneaun jokapäiväistä työtä, mutta kun ne aina ensin
toimitettiin Beausirelle ja don Manuelille, olivat nämä päämiehet jo
saaneet monta hyödyllistä tietoa lähetystön asioista.

Kuullessaan puhuttavan postista jalokivikauppiaat nousivat
seisaalle hyvillä mielin, kun arvasivat nyt voivansa poistua tästä
pulmallisesta vastaanotosta. Heille lausuttiinkin jäähyväiset, ja
kamaripalvelija sai käskyn saattaa heitä pihalle asti.

Heti kun he kuuluivat astuvan portaita alas, lähestyivät don Manuel
ja Beausire toisiaan vaihtaen sellaisia katseita jotka ennustivat
pikaista toimintaa.

"Kas niin", sanoi don Manuel, "yritys meni myttyyn."

"Kerrassaan", myönsi Beausire.

"Sata tuhatta livreä, kaksinkertainen varkaus, antaa meille kullekin
vähän päälle kahdeksan tuhatta, jos jaetaan tasan."

"Ei se kannata", sanoi Beausire.

"Sitä minäkin."

Ja viitaten sinne päin, missä oli päällysmiehen niin hartaasti
ikävöimä kassa, lisäsi don Manuel:

"Ja tuolla kassassa on sata kahdeksan tuhatta."

"Viisikymmentä neljä tuhatta kummallekin."

"Sovittu!" vastasi don Manuel. "Jaetaan."

"Hyvä, mutta päällysmies ei enää jätä meitä rauhaan, hän kun tietää,
että kaupasta ei tullut mitään."

"Minä kyllä keksin keinon", vakuutti don Manuel salaperäisen
näköisenä.

"Ja minä olen jo keksinyt", sanoi Beausire.

"Millainen se on?"

"Kuulkaapas. Päällysmies tulee kohta takaisin."

"Tietysti."

"Ja vaatii omaa ja toisten osuutta."

"Arvatenkin."

"Ja saamme niskaamme koko lauman."

"Aivan niin."

"Kutsutaan hänet ikäänkuin salaiseen neuvotteluun ja antakaa sitten
minun toimia."

"Ahaa, jo luulen aavistavani", sanoi don Manuel. "Menkää häntä
vastaan."

"Aioin juuri pyytää teitä menemään."

Kumpikaan ei tahtonut ystäväänsä jättää yksin kassan likelle.
Luottamus on sentään ihana asia!

Don Manuel huomautti, että hänen täytyi esiintyä lähettiläänä, joten
ei sopinut mennä palvelijaa hakemaan.

"Hänen silmissään ette ole lähettiläs, mutta sama se."

"Te siis menette?"

"Ei tarvita; voihan huutaa akkunasta."

Ja Beausire huusi akkunasta päällysmiestä, joka oli ryhtymäisillään
neuvotteluihin portinvartijan kanssa. Kuultuaan kutsun päällysmies
heti riensi yläkertaan ja tapasi yrityksen päämiehet kassan
viereisessä huoneessa. Beausire puhutteli häntä hymyillen.

"Lyödään vetoa, että minä tiedän, mitä sanoitte portinvartijalle."

"Minäkö?"

"Niin, te kerroitte hänelle, että Böhmerin kanssa ei kaupasta tullut
mitään."

"En puhunut sanaakaan."

"Nyt valehtelette."

"Voin vaikka vannoa, etten puhunut."

"Hyvä on, sillä jos olisitte puhunut, olisitte tehnyt aika tyhmyyden
ja menettänyt suuren summan rahaa."

"Kuinka niin?" kummeksi päällysmies. "Minkä rahasumman?"

"Kaiketi ymmärrätte, että ainoastaan me kolme tunnemme salaisuuden."

"Aivan niin."

"Ja että sata kahdeksan tuhatta livreä siis on meidän kolmen, kun
kaikki muut luulevat, että Böhmer ja Bossange veivät rahat mukanaan."

"Hitto vie!" ihastui päällysmies. "Se on ihan totta!"

"Kolmekymmentä kolme tuhatta kolmesataa kolmekymmentä kolme livreä
kuusi souta joka miehelle", sanoi don Manuel.

"Enemmän siitä tulee!" huudahti päällysmies. "Niistä kahdeksasta
tuhannesta on vielä suoritettava pikkuinen jakolasku."

"Oikein", myönsi Beausire. "Suostutteko?"

"Suostunko!" hymähti kamaripalvelija ja hykersi käsiään.

"Siitä saatte olla varmat. Se oli miehen puhetta."

"Kyllä, lurjuksen puhetta!" sanoi nyt Beausire jyrisevällä äänellä.
"Tiesin jo ennestään, että olette lurjus. Kuulkaa, Manuel, te kun
olette väkevä, tarttukaa tuohon veijariin ja näytetään tovereille,
mikä hän on miehiään."

"Armahtakaa!" huusi miesparka. "Se oli vain leikkiä."

"Kas niin", jatkoi Beausire, "mars tuonne pimeään kamariin, kunnes
ehdimme sinut tuomita."

"Antakaa anteeksi!" pyysi vielä päällysmies.

"Varokaa", sanoi Beausire don Manuelille, joka rutisti kavalaa
yhtiömiestä, "ettei Ducorneau kuule!"

"Jollette päästä irti", sanoi päällysmies, "annan ilmi teidät kaikki!"

"Ja minä kuristan sinut!" uhkasi don Manuel vihaisella äänellä ja
tyrkkäsi uhrinsa läheiseen pukuhuoneeseen.

"Lähettäkää Ducorneau jälleen asialle", kuiskasi don Manuel
Beausirelle.

Tämä ei viivytellyt, vaan kiirehti siihen kamariin, joka oli
lähettilään huoneen vieressä, jälkimäisen sulkiessa kamaripalvelijan
pimeään komeroon.

Kului minuutti, eikä Beausirea kuulunut. Don Manuelin päähän juolahti
muuan aate. Hän tiesi olevansa yksin. Kassa oli kymmenen askeleen
päässä. Jos sen avaisi, sieppaisi nuo sata kahdeksan tuhatta livreä,
hyppäisi akkunasta ja pujahtaisi saaliineen puutarhan kautta, ei
siihen menisi taitavalta varkaalta kuin pari minuuttia. Hän laski,
että Beausire tarvitsi saadakseen Ducorneaun lähtemään ja palatakseen
yläkertaan ainakin viisi minuuttia.

Hän syöksähti siis ovelle, josta pääsi kassahuoneeseen. Ovi oli pantu
salpaan. Mutta don Manuel oli väkevä ja niin taitava, että olisi
kellonavaimella aukaissut kaupunginportin.

"Beausire on epäillyt minua", tuumi hän, "kun minulla on yksin avain,
ja pannut salvan eteen; se on oikein."

Miekkansa kärjellä hän sai salvan nostetuksi. Silloin hän pääsi
kassakirstun ääreen ja kiljahti kamalasti. Kirstu ammotti tyhjänä.
Beausire, joka oli hankkinut itselleen toisen avaimen, oli käynyt
täällä toisen oven kautta ja kahmaissut kaikki rahat.

Don Manuel juoksi kuin hullu alas portinvartijan luo, jonka tapasi
laulamassa. Beausire oli päässyt viisi minuuttia edelle.

Kun portugalilainen oli huudoilla ja vaikerruksilla julistanut koko
hotellille, mitä oli tapahtunut, ja saadakseen todistajan päästänyt
päällysmiehen vapauteen, näki hän ympärillään vain epäuskoisia ja
raivostuneita. Häntä syytettiin salajuonesta Beausiren kanssa, joka
muka oli karannut edeltä tallettaen hänelle puolta summaa.

Nyt oli naamiot riisuttu, salaperäisyys poistettu, eikä rehellinen
Ducorneau enää käsittänyt, millaisten ihmisten kanssa oli joutunut
tekemisiin. Hän oli vähällä pyörtyä nähdessään diplomaattien tekevän
valmistuksia hirttääkseen eräässä vajassa don Manuelin, joka ei
jaksanut pitää puoliaan.

"Hirteenkö herra de Souza?" huusi sihteeri. "Sehän on
majesteettirikos, olkaa varuillanne!"

Silloin päätettiin heittää Ducorneau kellariin, hän kun kiljui liian
kovaa. Mutta samassa kuului portilta kolme juhlallista jyskytystä,
joista yhtiömiehet hätkähtivät. Kaikki vaikenivat. Taas jyskytettiin
kolmesti. Sitten huusi tuima ääni portugalinkielellä:

"Avatkaa! Portugalin lähettilään nimessä!"

"Lähettiläs!" mutisivat veijarit hajaantuen eri tahoille ja paeten
sikinsokin halki puutarhan, yli läheisten muurien ja kattojen.

Oikea lähettiläs, joka oli todellakin saapunut, pääsi hotelliinsa
vasta poliisin avulla, joka mursi portin suunnattoman ihmisjoukon
katsellessa tätä merkillistä ilmiötä. Sitten tarkastettiin kaikki
paikat; Ducorneau vangittiin ja vietiin Châteletin vankilaan, jonne
hän jäi yöksi.

Näin päättyi Portugalin valelähetystön seikkailu.




XLIII

HARHALUULOJA JA TOSIASIOITA


Jos lähetystön portinvartija olisi Manuelin käskyä noudattaen juossut
Beausiren jäljestä, niin myöntäkäämme, että hänelle olisi siitä
tullut aika puuha. Sillä heti kun Beausire oli varkaiden pesästä
päässyt, lähti hän niin sanoaksemme lyhyttä neliä Coquillière-kadulle
ja sieltä täyttä neliä Saint-Honorén kadulle. Luullen, että toverit
yhä ajoivat takaa, hän sekoitti jälkiään luovien puolelta toiselle
niillä mutkikkailla, risteilevillä kaduilla, jotka ympäröivät
viljahallia. Muutaman minuutin päästä hän oli melkein varma, ettei
kukaan ollut voinut häntä seurata; mutta toisestakin asiasta hän oli
varma, siitä näet, että hänen voimansa olivat lopussa ja ettei hyvä
ajohevonenkaan olisi sen paremmin juossut.

Beausire istuutui viljasäkille Viarmes-kadulla, joka kiertää hallin
ympäri, ja oli mitä hartaimmin katselevinaan mediciläistä patsasta,
jonka Bachaumont oli ostanut pelastaakseen sen talonpurkajain
vasaran alta ja lahjoittaakseen kaupungintaloon. Mutta tosiasia
on, ettei Beausire katsellut Filibert Delormen muovailemaa teosta
eikä sitä aurinkokelloa, jolla Fingre oli sen koristanut. Hän
puuskutti tuskallisesti keuhkojensa perältä asti vinkuvaa ja
vuoroin käheää hengitystä kuin nääntyneistä palkeista. Pitkään
aikaan hän ei jaksanut täydentää sitä ilmamäärää, mikä hänen täytyi
kurkustaan purkaa, jotta taas syntyisi tasapainotila tukehtumisen ja
liikaverisyyden välillä. Vihdoin se hänelle onnistui niin syvällä
huokauksella, että se olisi kuulunut Viarmes-kadunkin asujanten
korviin, elleivät he olisi olleet viljaansa myymässä ja punnitsemassa.

"Ah", tuumi Beausire, "nyt siis on unelmani toteutunut: minä olen
rikas."

Ja taas hän henkäisi syvään.

"Nyt minusta voi tulla ihan rehellinen mies; tuntuupa jo melkein,
kuin alkaisin lihota."

Tosiasia on, että ellei hän juuri lihonnut, niin ainakin oli
pullistunut.

"Minä teen", jatkoi hän äänetöntä yksinpuhelua, "myös Olivasta yhtä
rehellisen naisen kuin itse olen rehellinen mies. Hän on kaunis ja
vaatimuksissaan hyvin yksinkertainen."

Mies poloinen!

"Hän ei tule hyljeksimään hiljaista elämää maaseudulla, sievällä
maatilalla, jota sanomme omaksemme, likellä jotakin pientä kaupunkia,
jossa meitä helposti luullaan oikein herrasväeksi."

"Nicole on hyvä; hänessä ei ole kuin kaksi vikaa: laiskuus ja ylpeys."

Ei enempää! Beausire parka! Kaksi kuolemansyntiä!

"Ja kun hankin sen, mitä noihin kahteen vikaan tarvitaan, saan minä,
onnenonkija Beausire, täydellisen vaimon."

Tähän hän keskeytti ajatuksensa; hengitys oli taas tasaantunut.
Hän pyyhki otsaansa, otti selville, että sata tuhatta livreä oli
tallella, ja rupesi sekä ruumiin että sielun puolesta virkistyneenä
harkitsemaan asemaansa.

Viarmes-kadulta häntä ei haettaisi, mutta haettaisiin muualta.
Lähetystön herrat eivät niinkään hevillä hellittäisi osuuttaan
saaliista. He jakaantuisivat eri joukkueiksi ja kävisivät ensin
rosvon kotona.

Siinäpä se pulma oli! Hänen kotinsa oli myös Olivan. He
varoittaisivat Olivaa, kenties pitelisivät pahoin; kukapa tietää,
vaikka olisivat niin julmia, että ottaisivat hänet panttivangiksi.

Mikä estäisi niitä kerjäläisroistoja jo aikoja tietämästä, että
Beausire intohimoisesti rakasti neiti Olivaa, ja miksi he, tämän
tietäen, eivät käyttäisi hänen intohimoaan hyväkseen? Näiden kahden
äärimmäisen vaaran rajalla Beausire oli tulla hulluksi, mutta
lopulta voitti rakkaus. Hän ei sietänyt, että kukaan kajoisi hänen
rakastettuunsa. Ja niin hän lähti Dauphine-katua kohti.

Hänellä oli muuten rajaton luottamus kulkunsa nopeuteen; kuinka
nopsia olivatkaan vainoojat, eivät he voineet hänen edelleen ehtiä.
Paremmaksi varmuudeksi hän otti ajurin, jolle näytti kuuden livren
rahaa komentaen: Pont-Neufille! Hevoset eivät enää juosseet, ne
lensivät.

Ilta oli jo tulossa. Beausire käski ajaa sillan vallikäytävälle,
Henrik IV:n patsaan taakse. Siihen aikaan pääsi sinne
ajoneuvoillakin; se oli ihmisten yhtymäpaikka, varsin arkipäiväinen,
mutta suosittu.

Uskaltaen pistää päänsä vaunujen ovesta Beausire tähysteli
Dauphine-kadulle päin. Hän oli jonkun verran tutustunut poliisin
kätyreihin: kymmenen vuotta hän oli elämästään käyttänyt oppiakseen
heitä tuntemaan, jotta osaisi tarpeen tullen karttaa. Sillankorvassa
Dauphine-kadun puolella hän huomasi kaksi miestä, jonkun matkan
päässä toisistaan, kurottamassa kaulojaan mainitulle kadulle
päin, ikäänkuin siellä olisi jotakin katseltavaa. Nuo miehet
olivat urkkijoita. Eikä ollutkaan harvinaista nähdä urkkijoita
Pont-Neufillä, koska silloin oli sananlaskukin, jossa sanottiin, että
oli parasta mennä Pont-Neufille, jos teki mieli nähdä pappi, ilotyttö
ja valkoinen hevonen; ovathan valkoiset hevoset, pappispuvut ja
ilotytöt aina olleet poliisin silmätikkuna.

Beausire ei tuosta ollut kuin harmissaan, hieman pulassa;
hän tekeytyi kyttyräselkäiseksi ja ontuvaksi, muuttaakseen
käyntitapaansa, ja tunkeutuen väkijoukon halki hän pääsi
Dauphine-kadulle. Missään ei näkynyt merkkiä siitä, mitä hän pelkäsi.
Ja kaukaa hänelle loisti se talo, jonka akkunoissa usein näyttäytyi
kaunis Oliva, hänen elämänsä tähti.

Nyt sen akkunat olivat kiinni; arvatenkin Oliva lepäsi sohvalla
lukemassa huonoa romaania, tai nakertelemassa makeisia. Äkkiä
Beausire luuli nähneensä vastapäisessä porttikäytävässä
poliisikonstaapelin päällysviitan. Ja lisäksi näkyi toinen
viranomainen salin akkunassa. Häntä alkoi taas hiottaa, ja kylmä
hiki on epäterveellistä. Nyt oli myöhäistä peräytyä: täytyi mennä
talon ohitse. Senkin hän uskalsi, hiipi sivutse ja katsahti sinne.
Sepä vasta näky! Porttikäytävä täynnä Pariisin kaartilaisia, joiden
keskellä näkyi muuan Châteletin mustapukuinen komisario.

Beausiren nopea silmäys keksi kuitenkin heti, että nuo miehet olivat
hämillään, ihmeissään ja noloja. Jos kellä on, kuten Beausirella oli,
tottumus lukea poliisimiesten kasvoista, niin ei tarvitse kahdesti
silmäillä näitä herroja älytäkseen, onko otus päässyt heiltä karkuun.
Hän tuumi, että Crosne, saatuaan asioista tiedon miten ja keltä
tahansa, oli tahtonut vangita Beausiren, mutta tavannut vain Olivan.
Ja siitä tuo nolous! Jos Beausiren asiat olisivat olleet tavallisella
kannalla ja ellei hänellä olisi ollut mukanaan sataa tuhatta livreä,
olisi hän syössyt keskelle kärkkyjiä ja Nisuksen tavoin huutanut:
Tässä minä olen, minä sen tein!

Mutta se ajatus, että nuo miekkoset hypistelisivät sataa tuhatta
livreä ja pitelisivät kurkkuaan kuumana koko elinikänsä, että
niin rohkeasta ja sukkelasta tempusta, jonka hän, Beausire, oli
suorittanut, olisi hyötyä vain poliisin kätyreille, se ajatus pääsi
kaikista hänen arveluistaan voitolle ja tukahutti kaikki hänen
rakkaushuolensa.

"Järjellisesti puhuen", tuumi hän, "jos annan siepata itseni,
siepataan myös sata tuhatta livreä. Se ei auta Olivaa... syöksyn
häviöön... todistan hänelle, että rakastan kuin mielipuoli... mutta
hänen sietäisi sanoa minulle: sinä olet nauta; piti rakastaa minua
vähemmän ja pelastaa minut. Parasta siis on pötkiä tieheni ja panna
talteen rahat, joista kaikki hyvä tulee: vapaus, onni ja filosofia."

Näin harkiten Beausire puristi rahoja rintaansa vasten ja lähti
juoksemaan Luxembourgin puistoa kohti, sillä jo tunnin aikaa hän
oli kulkenut vain vaistomaisesti, ja kun hän oli sadat kerrat ennen
hakenut Olivaa Luxembourgista, veivät jalat häntä sinne nytkin. Tämä
oli kuitenkin huonosti harkittua, jos kerran oli niin piintynyt
järkevyyteen kuin Beausire; sillä poliisi, tuntien varkaiden tavat
yhtä hyvin kuin hän tunsi poliisin, hakisivat häntä tietysti
Luxembourgin puistosta.

Mutta taivas tai paholainen oli päättänyt, ettei herra de Crosne
joutuisi tällä kertaa tekemisiin Beausiren kanssa. Tuskin oli
Nicolen rakastaja kääntynyt Saint-Germain-des-Prés-kadun kulmasta,
kun oli vähällä joutua komeiden vaunujen alle, joiden hevoset
ravasivat uljaasti Dauphine-kadulle päin. Pariisilaisen ketteryytensä
avulla, joka on muille eurooppalaisille outo, hänen onnistui juuri
paraiksi väistää väliaisaa. Tosin hän ei ehtinyt pelastua ajajan
kiroukselta ja piiskansivallukselta, mutta sadan tuhannen livren
omistaja ei sellaisista pikkuasioista ole milläänkään, varsinkaan
pariisilaiskaartin ollessa ihan kintereillä.

Beausire heittäytyi siis syrjään, mutta samassa hän näki vaunuissa
Olivan ja pulskan herran, jotka puhelivat keskenään vilkkaasti.
Hänen päästämänsä pieni huudahdus ei vaikuttanut muuta kuin
yllytti hevosia. Hän olisi seurannut vaunuja, mutta ne kulkivat
Dauphine-kadulle päin, mille ainoalle kadulle Beausire ei nyt
halunnut mennä. Ja sitäpaitsi, vaikka vaunuissa istuja näyttikin
Olivalta, täytyi sen olla kuvittelua, näköhäiriötä; se ei ollut vain
erehdys, vaan samaa kuin nähdä kaksinaisesti, nähdä Oliva kaikkialla.
Vielä oli muistettava, ettei Oliva voinut istua vaunuissa, koska
poliisi hänet vangitsi Dauphine-kadun varrella.

Beausire-parka poikkesi siveellisesti ja ruumiillisesti
tuskaantuneena Fossés-Monsieur-le-Prince-kadulle, joutui
Luxembourgiin, kulki jo autioksi käyneen korttelin halki ja löysi
tullin takana turvapaikakseen pienen hökkelin, jonka emäntä koki
kaikin tavoin olla hänelle mieliksi. Sinne hän asettui, kätki rahat
erään lattiakiven alle, sovitti sängynjalan kivelle ja pani maata
hikoillen ja kiroillen, mutta väliin taas ylistäen Merkuriusta ja
rauhoittaen kuumeista ellotustaan sokeroidulla, kanelinsekaisella
viinillä, jollainen juoma sopiikin hikoilevalle ruumiille ja
levottomalle sielulle.

Hän oli nyt varma, ettei poliisi häntä löytäisi, ettei kukaan pääsisi
hänen rahojaan ryöstämään. Lisäksi hän oli varma siitä, että Nicole
ei ollut syypää mihinkään rikokseen ja että syyttömän pitäminen
ikuisessa vankeudessa ei enää käynyt päinsä. Lopulta hän varmistui
siitäkin, että sadalla tuhannella livrellä voisi vapauttaa Olivan,
hänen ainaisen seuralaisensa, jos häntä pidettäisiin vangittuna.

Jäljellä olivat lähetystötoverit; näiden kanssa oli pahempi tehdä
tiliä. Mutta Beausire oli ottanut rettelöitä lukuun. Hänen olisi kai
parasta jättää heidät Ranskaan ja lähteä Sveitsiin, vapaaseen ja
siveelliseen maahan, heti kun Oliva pääsisi vapaaksi.

Mikään niistä tuumista, joita Beausire suunnitteli ryyppiessään
kuumennettua viiniä, ei toteutunut; se ei ollut sallittu. Ihminen
tulee melkein aina tehneeksi virheen kuvitellessaan näkevänsä,
vaikkei näe, ja erehtyy vielä pahemmin luullessaan, ettei ole nähnyt,
vaikka todella on nähnyt. Käymme nyt selittämään tätä mietelmää
lukijalle.




XLIV

NEITI OLIVA ALKAA IHMETELLÄ, MITÄ HÄNESTÄ TAHDOTAAN


Jos Beausire olisi luottanut vain silmiinsä, jotka olivat mainiot,
eikä antanut silloin sokaistun järkensä puhua, olisi hän säästänyt
itseltään monta harmia ja pettymystä. Sillä hän oli todellakin nähnyt
Olivan istumassa vaunuissa erään herran vieressä, jota ei ollut
ensi silmäyksellä tuntenut, mutta jonka olisi varmasti tuntenut
jo toisella silmäyksellä. Oliva oli aamulla tapansa mukaan ollut
kävelyllä Luxembourgin puistossa, mutta ei ollut palannut kotiin
päivällisille kello kaksi, sillä hän oli joutunut sen merkillisen
ystävän seuraan, jonka oli saanut naamiaispäivänä.

Puistossa näet sattui, että juuri kun Oliva oli aikeissa lähteä ja
suoritti maksua istumapaikastaan hymyillen kahvilan omistajalle,
jonka vieraana hän oli melkein joka päivä, tuli eräästä lehtokujasta
esille Cagliostro, kiirehti hänen luokseen ja tarttui käsivarteen.
Olivalta pääsi huudahdus.

"Minne te aiotte?" kysyi tulija.

"Tietysti kotiin Dauphine-kadulle."

"Silloin osutte juuri paraiksi, sillä teitä odotetaan", selitti tämä
tuntematon herra.

"Odotetaan... minua... mitä se on? Ei minua kukaan odota."

"Varmasti; siellä on noin tusina vierasta."

"Tusina vierasta!" huudahti Oliva nauraen. "Miksei samalla koko
pataljoona?"

"Jos sinne vain mahtuisi pataljoona, olisi kai lähetetty."

"Jopa te ihan hämmästytätte!"

"Ja hämmästyttäisin vielä enemmän, jos laskisin teidät
Dauphine-kadulle."

"Miksi niin?"

"Siksi, että teidät, ystäväiseni, vangittaisiin."

"Vangittaisiin, minut?"

"Aivan niin; ne kaksitoista herraa, jotka teitä odottavat, ovat herra
de Crosnen lähettämiä poliisimiehiä."

Oliva värähti; eräät ihmiset kammoavat aina eräitä asioita. Mutta hän
rohkaistui, kun oli ehtinyt omaatuntoaan paremmin tarkastaa, ja sanoi:

"En minä ole mitään tehnyt. Miksi minut vangittaisiin?"

"Miksi joku nainen vangitaan? Jonkin juonen, joutavan seikan vuoksi."

"Ei minulla ole juonia."

"Mutta ehkä on ollut."

"Sitä en kiellä."

"No niin, epäilemättä on väärin, jos teidät vangitaan. Mutta
kuitenkin sitä yritetään. Aiotteko sittenkin mennä kotiin?"

Oliva epäröi kalpeana ja hämmästyneenä.

"Te leikitte minun kanssani kuin kissa hiiriraukan kanssa", sanoi
hän. "Jos jotakin tiedätte, niin sanokaa. Koskeeko se Beausirea?"

Ja tällöin hän loi Cagliostroon rukoilevan katseen.

"Kenties. Minussa on se epäilys, että hänen omatuntonsa ei ole niin
puhdas kuin teidän."

"Poika parka!"

"Surkutelkaa häntä, mutta jos hänet on siepattu kiinni, älkää häntä
matkiko jäämällä poliisin kynsiin."

"Mitä etua teillä voi olla siitä, että minua varjelette? Miksi te
minusta välitätte? Kuulkaapa", lisäsi hän rohkeasti, "ei se ole
luonnollista, että semmoinen herra kuin te..."

"Älkää jatkako, sanoisitte tyhmyyden. Aika on muuten täpärällä, sillä
kun teitä ei tavata kotona ettekä näy palaavan, voivat vieraanne
tulla hakemaan täältä."

"Täältä! Tietävätkö he minun olevan täällä?"

"Mitä ihmettä siinä olisi, kun, minäkin tiesin? Mutta kuulkaa jatkoa.
Kun harrastan teidän asioitanne ja etuanne, niin älkää muusta
välittäkö. Lähdetään kiireesti Enfer-kadulle; siellä odottavat
vaununi. Mitä, vieläkö epäilette?"

"Vielä."

"No tehdään siis jotakin oikein varomatonta, mutta se saa teidät
kerta kaikkiaan uskomaan. Ajetaan vaunuissani kotinne ohitse, ja kun
saatte nähdä nuo poliisiherrat niin kaukaa, ettei teitä siepata,
mutta niin likeltä, että huomaatte, mitä heillä on mielessä, niin
osaatte panna arvoa hyvään tarkoitukseeni."

Näin puhuen hän oli saattanut Olivaa ristikkoportille, Enfer-kadun
puolelle. Vaunut tulivat likelle, ja he lähtivät yhdessä ajamaan
Dauphine-kadulle, missä Beausire heidät vilaukselta näki.

Jos tämä olisi silloin huutanut kovempaa tai seurannut ajoneuvoja,
olisi Oliva kaikin mokomin häneen yhtynyt, pelastaakseen vainotun
tai pelastuakseen vapaan Beausiren kanssa. Mutta Cagliostro näki
miesparan ja käänsi Olivan huomion toisaalle viitaten väkijoukkoon,
jota uteliaisuus jo keräsi vahtimiesten ympärille.

Heti kun Oliva näki kotinsa joutuneen poliisin valtaan, heittäytyi
hän suojelijansa syliin niin epätoivoisena, että siitä olisi heltynyt
kuka tahansa paitsi tämä rautainen mies, joka tyytyi vain puristamaan
nuoren naisen kättä ja piilottamaan hänet laskemalla akkunaverhon.

"Pelastakaa minut! Pelastakaa!" hoki sillä välin naisparka.

"Sen lupaan", vastasi toinen.

"Mutta kun sanotte noiden poliisimiesten tietävän kaikki, saavat he
minut sittenkin kiinni."

"Ei ollenkaan; sieltä, minne nyt joudutte, ei teitä kukaan keksi.
Sillä jos tultiinkin teitä tavoittamaan kotoa, niin ei tulla minun
kotiini."

"Huu!" purki Oliva kauhuaan. "Teidän kotiinne... sinnekö nyt mennään?"

"Te olette hupsu", vastasi hänen saattajansa. "Ette näy enää
muistavan sopimustamme. Minä en ole teidän rakastajanne enkä
tahdokaan olla."

"Tarjootteko siis vankilaa?"

"Jos teistä on poliisivankila parempi, niin saatte mennä."

"Vai niin", sanoi Oliva peloissaan. "Minä jään teidän valtaanne;
tehkää minulle, mitä hyväksi näette."

Ja niin Cagliostro vei Olivan Neuve-Saint-Gilles-kadulle, siihen
taloon, jossa näimme hänen vastaanottavan Filip de Taverneyn.
Sijoitettuaan hänet toiseen kerrokseen, pieneen huoneustoon, kauas
palvelijain näkyvistä ja kaikesta silmälläpidosta sanoi Cagliostro:

"Teille täytyy hankkia parempi olo kuin mitä täällä on."

"Parempi olo! Mistä se tulisi?" nyyhkytti Oliva. "Voiko viihtyä ilman
vapautta, kun ei saa kaupungilla käydä? Täällä on niin kolkkoa. Ei
edes puistoa. Minä ihan kuolen."

Ja hän silmäili akkunasta hätäisesti, epätoivoissaan.

"Oikeassa olette", vastasi hänen suojelijansa. "Mutta minä toimitan,
ettei teiltä mitään puutu. Täällä teidän olisi ikävä asua, ja
sitäpaitsi väkeni lopulta näkisi teidät ja alkaisi häiritä."

"Tai myisi minut poliisille", lisäsi Oliva.

"Sitä ei tarvitse pelätä, rakas lapsi; minun väkeni myy vain, mitä
heiltä ostan. Mutta saadaksenne olla niin rauhassa kuin haluatte,
hankin teille toisen asunnon."

Oliva hieman rauhoittui näistä lupauksista. Muuten alkoi tämä uusi
koti jo miellyttää, sillä hän huomasi sen mukavaksi ja löysi hauskoja
kirjoja. Hänen suojelijansa jätti hänet yksikseen sanoen:

"En tahdo teitä valloittaa nälällä, rakas lapsi. Jos haluatte minua
tavata, niin soittakaa; minä tulen heti, jos olen kotona, taikka
kohta palattuani, jos sattuisin olemaan poissa."

Sitten hän suuteli Olivan kättä ja poistui.

"Tuokaa minulle kaikin mokomin uutisia Beausiresta", huusi Oliva
hänen jälkeensä.

"Kaikin mokomin", vastasi kreivi ja sulki oven jälkeensä.
Laskeutuessaan sitten portaita alas Cagliostro mutisi mietteissään:

"Siitä tulee pyhyyden häväistys, jos hänet panen asumaan
Saint-Clauden kadun taloon. Mutta kukaan ei saa häntä nähdä eikä
siinä talossa näekään. Jos taas jonkun tarvitsee hänet nähdä, niin se
henkilö näkee hänet juuri tuossa Saint-Clauden kadun talossa. Tehdään
siis vielä tämäkin uhraus! Annetaan sammua viimeisenkin kipinän siitä
liekistä, joka muinoin leimusi!"

Kreivi otti ylleen väljän päällystakin, haki pöytälaatikosta avainten
joukosta, valitsi muutamia, joita silmäili liikutetuin mielin,
ja lähti sitten yksinään jalkaisin liikkeelle, ylöspäin pitkin
Saint-Louis-du-Marais-katua.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54174 ***