*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52198 ***

TOINEN TAI TOINEN NAIMAAN

Ilveilys yhdessä näytöksessä


Kirj.

Alexander Victor Wilhelmi


Suomennos [S. K. Hämäläinen]


Näytelmäkirjallisuutta N:o 8.





Kuopiossa,
U. W. Telén & Co,
1897.




HENKILÖT:

 Jaakko Grimm.   | Veljeksiä. Yliopiston professoreja.
 Wilhelmi Grimm. |
 Gertrud. Heidän tätinsä.
 Loviisa. Gertrudin veljen tytär.




(Näyttämö: puutarha, oikealla asuinhuoneesen vievä ovi, samalla
puolella myös huvihuone tai avonainen lehtimaja; huvihuoneessa pöytä,
peitetty kirjoilla, pallokartoilla ja fysikaalisilla koneilla; toisella
puolella puun juurella pöytä ja tuoleja; perällä huvihuoneen puolella
on pensas.)


Ensimmäinen kohtaus.

    Jaakko ja Wilhelmi (istuvat huvihuoneessa mukavilla nojatuoleilla,
    vaipuneina lukemiseen). Rouva Gertrud (vähän ajan kuluttua tulee
    huoneesta).

_Gertrud_. No niin! Tuossa nuo kirjatoukat taas nuhjustelevat nenä
kiinni vasikan nahassa. Ei ne ota tietääkseenkään, vaikka maailma
menisi nurin, narin, ei vaikka maa halkeaisi!

Hä! te kirjatoukat, te nahkamadot! aamiainen odottaa jo aikaa sitte!
Vai ilmastako te elätte?

_Wilhelmi_ (nostaa päätänsä rauhallisesti). Johan te olette sen meille
kolmasti kertonut.

_Jaakko_ (samoin). Täti kulta, älkää häiritkö meitä! Ei hätää
pahaakaan!

    (Kumpikin jatkaa lukuaan.)

_Gertrud_ (vihasesti). Vai niin? Luuletteko te ettei minulla ole muuta
työtä kuin odottaa, milloin te kahville käytte? Kaiken päivääkö sitä
pitää varistaa? (Wilhelmille.) Ja juuri koska sen olen jo kolmasti
kertonut, pitäisi teidän totteleman.

_Wilhelmi_ (hänestä huolimatta Jaakolle). Bulgarien syntyperä on aivan
varmaan Hindostanissa. Heidän ja Petcheneegien kielen yhtäläisyys
osoittaa selvään --

_Gertrud_ (vimmastuneena). Viis bulvaaneille, kalmukeille ja
koirankuonolaisille; tämä on liikaa! Ikäänkuin meidän kalttaisia
ihmisiä ei maailmassa olisikaan olemassa!

Jaakko. Huutonne, täti kulta, osoittaa selvään, että kyllä te ainakin
olette olemassa.

_Wilhelmi_. Aivan hyvä olisi, jos ette joutavilla häiritsisi
tutkimisiamme.

_Gertrud_. Joutavillako jutuilla? Oiva aamiainen, kahvi, munat, paisti;
ovatko ne joutavia? Ainoastaan teidän kalttaisenne läkkisormet
saattavat niin sanoa. Sanokaapas mikä teidän tieteellisistä
tuhmuuksistanne olisi tärkeämpi!

_Jaakko_. Täti kulta, te ette sitä käsitä.

_Gertrud_ (pikaistuen). No kaikkea vielä! Pitäisikö minunkin
tuommoisilla loruilla päätäni pyörryttää? Kyllä minä tiedän miksi te
minua noin halveksien katselette; vaan kumminkin te ilman minutta
saisitte ripustaa hampaanne naulaan.

_Wilhelmi_ (pikaisesti). Kyllä kai! Me pitäisimme teidän
kelvollisuutenne aivan hyvässä arvossa, jos te vaan ette aina sillä
niin kerskusi.

_Gertrud_. Katsopas vaan! Johan Jobikin tästä tuskastuisi. Se on synti
ja häpeä, että kaksi nuorta, oivallista ja rotevaa miestä näin
kuivettuu kirjainsa toimissa, kuin savustetut sillit uunin piipussa.

_Wilhelmi_. Mikä proosallinen vertaus!

_Gertrud_. Mutta totinen ja tuntuva! Tuuman paksuinen pöly peittäisi
teidätkin, niinkuin kirjanne kannet, joll'en teitä välistä karistelisi.
Ja mitä te sitten oikeastaan tiedätte? Ette mitään -- ette rahtuakaan!

_Jaakko_. Aivan oikein, valitettavasti liian oikein! Ihmisen tieto on
vaillinainen.

_Gertrud_. Niin, mokomien narrien tieto. Muut ihmiset, jotka eivät näin
koko päivää istu nenä kirjassa, tietävät kyllä mikä on kohtaus ja
oikeus. Ne osaavat hoitaa taloaan ja omaisuuttaan, osaavat elää niin
että sekä itsellään että muilla on siitä iloa.

_Jaakko_. Tieteet olisivat vielä huonommalla kannalla kuin ovat, jos
kaikki noin ajattelisivat.

_Wilhelmi_. Oppimaton maailma ei voi pitää oppineita liian korkeassa
arvossa. Rahan kokoaminen, syöminen, juominen ja makaaminen, nekö
mielestänne ovat elämä? Useat eivät tiedäkään elävänsä ja miksi he
maailmaan ovat luodut. Täti, miksi te oikeastaan elätte maailmassa?

_Gertrud_ (vähän hämillään). Mitä? Minäkö? Miksikö elän maailmassa?
Onpas kaikkea! Minä, minä elän huvikseni.

_Wilhelmi_. Sekin muka syy! Ei kelpaa, sanokaa parempia.

_Gertrud_ (vihasesti). Miksikä elän? Sitä en ole tullut tuumanneeksi.
Sitä ei minulle ole kukaan sanonut. Minä elän sitä varten, että
tuommoiset puustavit ihmishaamussa saisivat minua kiusata ja äköittää.
Sitä varten, että te saisitte kaiken huoleni ja vaivani palkita
kiittämättömyydellä, siksi että te saisitte toivottaa kuolemaa tälle
vanhalle tädille, joka on teitä ruokkinut, vaatettanut ja pitänyt
murheen teidän vähäisestä taloudestanne. Mielestänne varmaan olen liian
sitkeähenkinen. Minä tiedän jo olevani teille kuormaksi!

_Wilhelmi_. Vaan eihän siitä ole puhettakaan, täti kulta!

_Jaakko_ (Wilhelmille). Kuka mitä kaapii, se sitä saapi. Mitä rupesit
kinaan vaimoväen kanssa. Eihän ne pysy koskaan asiassa.

_Gertrud_ (vimmastuen Jaakolle). Vai niin! Siis meidän kanssa ei maksa
edes puhellakaan! Aivan oikein, sinä olet vanhempi ja osoitat siis
hyvää esimerkkiä. Neuvollasi turmelet vielä hänet kokonaan. Hänellä
toki vielä on hiukka sydäntä ja tunnetta. Mutta sinä! Paras olisi jos
nidottaisit itses parkittuun pergamenttiin ja asettaisit itses
kirjakaappiin joutavien lorukirjasi sekaan.

_Wilhelmi_. Siinä sait! Se oli aivan oikein sinulle! Kuka käski sinun
sekaantua meidän riitaamme?

_Gertrud_ (kävellen edestakaisin). Tämä ei käy laatuun; muutos on
tehtävä ja vielä tänä päivänä! Kylläpä te saatte kyytinne! (Lähenee
heitä vakaisena.) Teidän pitää naida! Pari rouvaa pitää tulla taloon!
Sitten täytyy teidän ihmistapoihin oppia.

    _Wilhelmi_ | (hämmästyen). Taivaan herra!
    _Jaakko_   |

_Jaakko_. Herran tähden, täti, älkää taas uudistako vanhaa uhkaustanne!

_Wilhelmi_. Tule veli, tehkäämme hänelle mieliksi ja mennään syömään!

_Gertrud_. Ähä! Jopa sattui! (ääneen.) Niin, naida teidän täytyy ja
tällä kertaa on se täyttä totta. Minä olen kyllin teille ehdotellut
neitosia, valitkaa nyt!

_Jaakko_. Vieläkö meidän pitää teille taas kertoa, että siinä asiassa
on tarkoin tuumailtava.

_Gertrud_. Ikäsikö sinä tuumailisit? Katsopas peiliin ja ole iloinen,
jos joku neito huolisi tuommoisesta harakan hirmusta.

_Wilhelmi_. Naimiseen on meillä vielä kyllin aikaa. Ei kiirettä
kirkkoon, ei hätää häihin! Millä oikeudella te meitä noin kiiruhdatte?

_Gertrud_. Milläkö oikeudella? Kuka on teidät kasvattanut? Kuka
käsillään kantanut? Kuka opettanut seisomaan ja puhumaan? Tosin niin
kauas ei teidän muistinne riitä, mutta minä, minä joka olen rakastanut
teitä kuin omia lapsiani, minä en sitä ole unhottanut.

_Jaakko_. Koska te siis meitä rakastatte, niin älkää häiritkö onneamme;
sallikaa meidän rauhassa ja hiljaisuudessa jatkaa oppiamme ja
tutkimisiamme.

_Gertrud_. Minä tiedän paremmin, mitä teidän rauhaanne sopii. Joll'ette
tottele minua ja heti päätä, erkanen minä teistä ja teen teidät
perinnöttömiksi.

_Wilhelmi_. Hyvä täti, emmehän me haluakaan teidän omaisuuttanne.

_Jaakko_. Vaatimuksemme ovat vähäiset ja tarpeemme tuiki pienet. Me
mielellämme luovumme rahoistanne ja tavaroistanne, kunhan vaan ette
kiusaa meitä naimisiin.

_Gertrud_. Hyvä, olkoon niin! Mutta lähden samassa ja jätän teidät
onnenne nojaan. Saadaanpa nähdä, etteköhän ole kuin kissa liukkaalla
jäällä.

    _Jaakko_   | (hämmästyneinä). Täti kulta, mitä te ai'otte?
    _Wilhelmi_ |

_Gertrud_. Minä jätän tämän talon, sillä tämmöistä elämää en saata
kärsiä. Vaikka muka olette niin suuresti oppineet, olette te kuitenkin
sitten pahemmassa kuin pulassa, sillä kaikista noista suurista
kirjoistanne ette saa tietää, kuinka hoidetaan taloa, vaatteita,
kyökkiä ja kellaria. Sitte vasta opitte pitämään arvossa vaimon käsiä,
vaikka ne olisivatkin vaan vanhan tädin kädet.

    _Jaakko_   | (hämillään katselevat tosiaan). Herran
    _Wilhelmi_ | tähden, täti, älkää toki noin peljättäkö!

_Gertrud_. Hävetkää toki! Te ette koskaan tee mitään vanhan tätinne
mieliksi. Ja joll'ette minusta pidäkään väliä, pitäisihän teidän toki
muistaa kuolevan isänne tahtoa. Minä tosin en ole kouluja käynyt, vaan
kuitenkin tiedän vanhempain tahdon täyttämisen olevan pyhä
velvollisuus.

_Wilhelmi_ (masentuneena Jaakolle). Se on totta, se oli isämmekin
viimeinen tahto.

_Jaakko_. Se oli hänen viimeinen sanansa (tädille). Vaan täti, hän
sanoi, että vaan toinen meistä välttämättömästi piti mennä naimisiin.

_Wilhelmi_ (rohkeammin). Vaan te vaaditte kumpaakin naimisiin. Mitähän
me kahdella rouvalla tekisimme. Silloinhan ei olisi mitään rauhaa
talossa.

_Gertrud_, Sitä et sinä käsitä! Mitä enemmän rouvia, sitä parempi osa.
Kunhan vaan toinen alkaa, kyllä toinen seuraa. Mutta toisen teistä nyt
täytyy alkaa.

_Jaakko_ (kaapien korvaansa, veljelleen). Siis toisen meistä täytyy
naida. --

_Wilhelmi_. Eihän tässä muu auttane!

_Jaakko_. Noh, veli! Mitä mietit? Sinä olet vielä nuori; sinä saatat
koettaa.

_Wilhelmi_ (peljästyen). Jumala varjelkoon! Sinä olet vanhempi, sinun
on alettava.

_Jaakko_. Sinä pikemmin sovit siihen. Sinulla on somemmat tavat ja
temput ja suoraan sanoen oletpa myös kauniinlainen.

_Wilhelmi_. Sinä olet paljon vakavampi ja miehekkäämpi; sinä olet
paljon sopivampi aviomieheksi kuin minä.

_Jaakko_. Minä en voi, se on mahdotonta minulle!

_Wilhelmi_ (epätoivossa). Minulle myös! Minä en taida!

_Gertrud_ (suuttuneena keskeyttäen). Taasko sitä vanhaa häilymistä ja
horjumista? Siinä nyt seisotte kuin pitäisi hirteen mennä. Rohkaiskaa
toki sydäntänne, te jänikset, eihän se teiltä henkeä hukkaa!

_Jaakko_. Wilhelmi oli aina rohkeampi minua.

_Wilhelmi_. Jaakon olisi pitänyt jo aikoja sitten alkaa. Hän ei ole
huolinut yhdestäkään neidistä, vaikka te olette sen tuhannetkin hänelle
esitelleet. Valitkoon nyt yhden niistä!

_Jaakko_. Ne ovat varmaan jo kaikki kuolleet, taikka menneet naimisiin.
(Tädille.) Minä olen varma siitä, ettei teilläkään tällä haavaa ole
ketään esitettävänä.

_Gertrud_. Eikö vaan olisi? Vaikkapa kymmenen! Ja onpa aika kelpo tyttö
niiden joukossa, liiankin hyvä teille. Mutta te nahjukset ette huomaa,
vaikka teitä nenästä vetäisi. Ei teillä ole silmiä eikä kauneuden
tunnetta!

_Wilhelmi_. Kuinka niin, täti?

_Gertrud_. Ettekö siis ole ollenkaan huomanneet, miksi tuotin luokseni
velivainajani tyttären?

_Jaakko_. Loviisanko?

_Gertrud_. Hän ei ole rikas, mutta kaunis ja oiva neiti. Siis pitkittä
puheitta päättäkää nyt heti, sillä ei kaikki kypsy, jota kauan
keitetään. Toisen teistä täytyy tohvelia totella. Miettikää siksi,
kunnes palaan, vaan sitte tahdon tietää, kumpiko teistä on tuleva
sulhoksi.

    (Menee huoneesen.)


Toinen kohtaus.

    Jaakko ja Wilhelmi (kävelevät miettivinä, kädet selän takana).

_Jaakko_ (hetken kuluttua). Saakelin kohta!

_Wilhelmi_. Kirottu seikka!

_Jaakko_ (aina vaan kävellen). Pääni on kuin pyörällä. Mitenkähän
sitten käynee, kun rouva taloon tulee!

_Wilhelmi_ (samoin). Kauheata! Hirveätä! Eiköhän mitään keinoa
pelastukseen! Minkä näköinen se serkku sitten lienee?

_Jaakko_. En ole vielä häntä edes silmäillytkään.

_Wilhelmi_. En minäkään. Mutta täti ei anna meille rauhaa, kyllä minä
sen tiedän. Hän täyttää uhkauksensa ja jättää meidät.

_Jaakko_. Mitä me sitte teemme? Me olemme niin perin juurtuneet
vanhoihin tapoihimme.

_Wilhelmi_. Niin kyllä! Rohkase mielesi ja ota rouva!

_Jaakko_. Minäkö? En ikänäni. (Tarttuu veljensä käteen, hellästi.)
Veliseni, ole järkevä, sinä olet nuori, täynnä toivoja, täytä pyyntöni,
nai sinä serkkumme!

_Wilhelmi_ (samoin). Veli kulta, kaikki mitä tahdot, vaan en tätä!

_Jaakko_. Katsoppas, minä tiedän, että sinä ennenkin olet naisia
miellyttänyt. Sinua on myöskin jo ennen rakastettu. Minulle ei koskaan
ole semmoista sattunut; minä olisin aivan kuin tanssiva karhu.

_Wilhelmi_. Eipä ne olekaan sen hullumpia. Kerran näin semmoisen
elävän -- -- --

_Jaakko_. Sinulla on enemmän taipumusta naimiseen. Sinä tulisit varmaan
onnelliseksi. Avioliittoa ja perhe-elämää kehuvat niin viehättäväksi.
Minä jo kuvittelen itselleni sinua ihanan, oivallisen vaimon
puolisoksi, viehättävien ja onnellisten lasten isäksi; voi kuinka ne
sinua halaavat ja suutelevat, sinä hypität niitä polvillasi, ja te
kaikki elätte rakkaudessa ja onnessa. Usko minua, semmoista onnea ei
jokainen saavuta!

_Wilhelmi_. Noh, hyvä veli, hanki itsellesi tuo onni!

_Jaakko_. Eihän minusta ole puhettakaan. Minulla ei ole taipumusta
avioliittoon, vaan sitä enemmän minä iloitsen sinun onnestasi. Minä
kasvatan lapsiasi ja rakastan niitä kuin omiani. Ja ajattelepas, kuinka
kaunis tyttönen Loviisa on!

_Wilhelmi_. Ethän häntä ole vielä nähnytkään.

_Jaakko_. Noh, minusta vaan niin tuntui ja niinhän tätikin kertoi.
Päälle päätteeksi on hän niin hyvä ja oiva neiti. Et varmaankaan kadu
kauppaasi.

_Wilhelmi_. Niinhän se tätikin sanoo. Siis toivotan vaan sinulle onnea!

_Jaakko_ (tuskaisena). Taivaan Herra, eihän tuohon pysty mikään! Minä
koetan kaikki voimani, kuvaan avioelämän mitä viehättävimmillä väreillä
ja sinä pysyt tunteettomana kuin kivi. Sanohan taivaan tähden, miksi
siis et tahdo mennä naimisiin?

_Wilhelmi_. Miksi ei sinua haluta?

_Jaakko_. Etkö ymmärrä etten minä saata?

_Wilhelmi_. Etkö ymmärrä etten minäkään saata?

_Jaakko_. Siis sinä varmaankaan et tahdo.

_Wilhelmi_ (kylmäkiskoisesti). Minä en voi.

_Jaakko_. Nyt tiedän minkä verran sinä veljeäsi rakastat.

_Wilhelmi_. Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä itse menisit
naimisiin. Vaan osoittaakseni etten ole niin kovasydämminen kuin sinä,
esittelen seuraavan keinon.

_Jaakko_. Minkä?

_Wilhelmi_ (päättävällä muodolla). Heittäkäämme arpaa!

_Jaakko_. Arpaako? Ei, se olisi kevytmielistä.

_Wilhelmi_. Niin minustakin; senpätähden nai suorastaan.

_Jaakko_. Saattaahan arpa kohdata minuakin.

Wilhelmi. Tosin, vaan paha kyllä myös minuakin.

_Jaakko_. Mitä minä sitten teen?

_Wilhelmi_. Menet naimisiin.

_Jaakko_. En minä rupea arpaa heittämään; en minä koskaan tahdo antaa
itseäni semmoisen vaaran alaiseksi.

_Wilhelmi_. Olkoon niin! Mutta silloin sinun varmaankin täytyy naida,
sillä minä en sitä tee.

_Jaakko_ (rukoillen). Veliseni!

_Wilhelmi_ (äkäisesti keskeyttäen). Jätä minut jo rauhaan! Jommankumman
se täytyy tehdä. Kumpikaan ei tahdo, siis arpa määrätköön, kumpi on
uhriksi joutuva. Tämä on viimeinen sanani ja ainoa mitä sinulle
mieliksi saatan tehdä.

_Jaakko_. Noh olkoon sitten! Vaan kuinkas tässä menetellään?

_Wilhelmi_. Siinä ei suurta taitoa tarvita. (Menee pöydän ääreen.) Me
valitsemme kaksi palloa, toisen valkean, toisen mustan.

_Jaakko_ (tuskallisesti kertoen). Toisen valkean, toisen mustan.

_Wilhelmi_. Täällä ei nyt ole niitä yhtään.

_Jaakko_ (iloisena). Jumalan kiitos!

_Wilhelmi_. Sitä parempi, me otamme kaksi lappua.

_Jaakko_ (kertoen). Kaksi lappua.

_Wilhelmi_. Näin, toiseen piirustan ristin, toinen jääpi puhtaaksi.

_Jaakko_. Toiseen ristin.

_Wilhelmi_. Risti velvoittaa avioliittoon. (Käärii sen.)

_Jaakko_. Tämä on oikein asian laidan mukaan.

_Wilhelmi_. Puhdas lappu vapauttaa naimisesta.

    (Käärii senkin.)

_Jaakko_. Voi, jos sen saisin!

_Wilhelmi_. Kyllä kai; mikä hätä sitten olisi arvan heittoon ruvetessa!

_Jaakko_. Mitäs sitten tehdään?

_Wilhelmi_ (hakien). Nyt tarvitsemme uurnaa; paremman puutteessa otan
sinun yölakkisi (tavoittaa Jaakon päätä).

_Jaakko_. Älä, veli veikkoseni! Ota omasi, minulla on paha onni!

_Wilhelmi_. Tahtosi tapahtukoon (ottaa omansa, heittää laput siihen ja
puistelee lakkia). Näin nyt onnemme seulotaan!

_Jaakko_ (vavisten). Mutta rehellisesti, veli, rehellisesti.

_Wilhelmi_. Arvattavasti! Oikeus ja kohtuus! Noh, ota nyt!

_Jaakko_. En -- minä -- en uskalla -- ota sinä!

_Wilhelmi_. Älä tee verukkeita, ota joutuisaan!

_Jaakko_. Totisesti, minä en uskalla. Minä varmaan saan tuon onnettoman
ristin. Ole hyvä, ota ensin!

_Wilhelmi_. Vai sekin vielä! (Puistelee kauan lakkia, ottaa lapun ja
ojentaa lakin Jaakolle; kylmäkiskoisesti.) Ota!

_Jaakko_ (tuskallisesti lähenee lakkia, vapisevana ja huokaillen ottaa
lapun). Näin!

_Wilhelmi_ (heittää lakin pöydälle). Nyt on kummallakin osansa.

    (Kurottaa lappuaan.)

_Jaakko_ (samoin). Niin, vaan minä vapisen kuin haavan lehti!

_Wilhelmi_. Auaistaan vaan viipymättä!

_Jaakko_. Minä en uskalla; aukaise sinä ensin!

_Wilhelmi_ (äkäisesti). Miksikä minun aina pitää kaikki ensin tekemän?
Ei nyt auta, avatkaamme molemmat samalla kertaa! Minä luen kolmeen
asti. (Lukeissaan käypi verkalleen pöytää kohden; Jaakko puuta kohden.)
Siis yksi!

_Jaakko_ (läheten puuta). Yksi!

_Wilhelmi_ (edelleen käyden). Kaksi!

_Jaakko_ (samoin, vapisee). Kaksi!

_Wilhelmi_. Kolme! (aukaisee).

_Jaakko_ (on au'aissut lappunsa ja huomannut ristin). Voi, nyt tuho
tuli!

_Wilhelmi_. Hei, hurrah! Nyt iloitaan!

_Jaakko_ (vaipuen tuolille). Voi kovaa onnea, voi onnettomuutta!

_Wilhelmi_ (iloiten). Nyt olen vapaa, vapaa kuin lintu, vaimojen
pauloista irti jo päässyt! Hei, hurrah! Tahtoisinpa syleillä koko
maailmaa!

    (Hyppää ympäri.)


Kolmas kohtaus.

    Edelliset. Gertrud (tulee huoneesta).

_Gertrud_ (ihmetellen). Mikä meteli täällä on? Wilhelmi, oletko
pyöräpäinen?

_Wilhelmi_ (syleillen ja tanssittaen häntä). Saanko syleillä, saanko
suudella? Minä olen onnellisin auringon alla!

_Gertrud_. Päästätkö irti, sinä tuulen tuoma! Kymmeneen vuoteen en ole
sinua tuommoisena nähnyt, mitä on tapahtunut? (Huomaa Jaakon.) Ja mikäs
tuota vaivaa? Toinen hyppii ja tanssii kuin hullu, toinen on kuin
ukkosen lyömä.

_Wilhelmi_ (tragikoomillisesti osoittaen Jaakkoa). Ei, täti, hän on
vaan kamppauksen kestänyt ja päätöksen tehnyt; se on häntä niin
väsyttänyt.

_Gertrud_ (iloisesti). Noh, Jaakko!

_Wilhelmi_. Niin täti, hän päätti mennä naimisiin.

_Gertrud_ (taputtaa Jaakkoa olalle). Kas niin, se oli miehen työ!
Viimeinkin viisastuit!

_Jaakko_ (tointuu ja nousee ylös). Voi minua kovan onnen leikkikerää!
Kyllähän minä sen kohta arvasinkin! Minunko pitää naimisiin!

_Gertrud_ (tyytyväisenä hieroen käsiään). Siis Jaakko on tuo
onnellinen! Sepä on sangen hauskaa! Tiesinhän minä että hän on
järkevämpi. Seuraa sinä nyt veljeäsi!

_Wilhelmi_. Te olette oikeassa, täti. Jaakko on hyväsydämminen poika.
Me tuumailimme tyyskästi asiaa ja hän suostui vapaaehtoisesti
täyttämään tahtonne.

_Jaakko_ (toiselta puolelta läheten Wilhelmiä; hiljaan). Vaan minäpä en
sitä tee. Asia ei ole käynyt rehellisesti. Sinä otit ensin ja siten
sinä voitit.

_Wilhelmi_ (pikaistuen). Ethän sinä rohjennut ensin ottaa. Älähän toki
enään revi asiaa auki uudelleen.

_Jaakko_. Täti sen ratkaiskoon!

_Wilhelmi_ (hiljaa ja vakuuttavasti). Ethän toki hänelle ilmoittane
meidän heittäneen arpaa. Sehän olisi aivan sopimatonta.

_Jaakko_. Olisiko niin?

_Wilhelmi_. Aivan varmaan! Sinä häpäisisit itsesi ijäksi päiväksi. Ole
nyt järkevä ja tyydy kohtaloosi!

_Gertrud_. Mitä juonia te siellä taas kudotte?

_Wilhelmi_. Ei mitään erinomaista; Jaakko vaan ei tiedä miten
varustaisi häätoimet, puvut ynnä muut tarpeet.

_Jaakko_. Puvutko ja tarpeet?

_Gertrud_. Ohoh! Älkää siitä surko, ne minä paraiten toimitan! Sen
toimen tunnen minä perinpohjin ja jo tänään ryhdyn työhön.

_Jaakko_. Eihän tässä vielä kiirettä ole.

_Gertrud_. Onpa maar kiirettä! Pitää siivota huoneet, varustaa
vaatteet, laittaa ruo'at. Tarvitaanpa vielä uusia huonekaluja,
kyökkitarpeita, morsiusvaatteita ja tuhansia muita tarpeita.
(Tyytyväisenä.) Niin, niin Jaakko, luota vaan tätiisi. Minä en unhota
mitään, en edes lapsen sukkia ja paitojakaan.

_Jaakko_ (pannen kädet ristiin). Taivas! Lapsen paidatkin!

_Wilhelmi_ (ilkkuen). Sukat myöskin.

_Gertrud_. Lapseni, minä olen ikäänkuin kymmenen vuotta nuoremmaksi
tullut; Jumala sinun päätöstäs siunatkoon, Jaakko! Pane vaan päätöksesi
heti toimeen, sillä parempi pyy pivossa kuin kaksi kuusessa.

_Jaakko_ (pyyhkien hikeä otsastaan). Kyllä nyt hikoillaan.

_Wilhelmi_ (katsellen vasemmalle). Ellen erehdy, tulee Loviisa
par'aikaa puutarhasta.

_Gertrud_ (katsoen). Oivallista, hän tulee kuin kutsuttu! Siis Jaakko
asiaan käsiksi; kosi nyt heti!

_Jaakko_. Nytkö heti?

_Gertrud_. Se on tietty; ja ole oikein hempeä ja hieno, ettet saisi
rukkasia.

_Jaakko_. Kunhan ne vaan saisin!

_Gertrud_. Vaan minkä näköinen sinä olet! Kampaa tukkasi ja partasi!
Heitä nurkkaan tuo yönuttusi ja pukeudu uuteen mustaan takkiin taikka
vielä paremmin frakkiin.

_Jaakko_. Ei minulla taida frakkia ollakaan.

_Gertrud_. Entäs se uusi, joka oli päälläsi maisteritutkinnossa?

_Wilhelmi_. Kunhan vaan koit eivät olisi sitä syöneet. Tule, Jaakko,
minä puen sinut oikein prinssiksi!

_Jaakko_. Sano paremmin alttarille vietäväksi uhriraavaaksi. (Tätille.)
Vaan saattepa nähdä, täti, että minä saan rukkaset.

_Wilhelmi_ (taluttaen häntä pois). Vielä mitä, noin pulska poika,
koristettu ja kaunistettu, puettu mustaan frakkiin ja valkoiseen
liinaan, saapi vaikka kymmenen joka sormelle, ja ettei Loviisa sinulle
rukkasia anna, se olkoon minun huolenani.

    (Viepi hänet huoneesen.)

_Gertrud_ (juosten jälestä). Menkää, menkää! Kohta on Loviisa täällä.
Laittaukaatte pian valmiiksi!


Neljäs kohtaus.

    Gertrud (yksin) sitten oitis Loviisa.

_Gertrud_ (palaten). No viimeinkin ollaan näin pitkällä -- mutta
kylläpä siinä saikin vaivaa nähdä! Nyt pitää vaan kuulustella Loviisaa.
Olisinpa aika pulassa, jos hän puolestaan nyt panisi vastaan.

_Loviisa_ (vasemmalta, lukien, kirjaa).

_Gertrud_. Mutta mitä minä tuossa näen! Kirja kädessä! Tuota vielä
puuttui! Tarttuuko tuo rutto häneenkin! Loviisa, mitä tämä on? Mitä
sinä lueskelet?

_Loviisa_. Täti kulta, tämä on oiva kirja! Se on Wilhelmin uusin teos,
hänen matkakertomuksensa Pohjoismaista. Voi kuinka nerollista, kuinka
kaunista! Sitä lukeissaan aivan luulee näkevänsä nuo seudut ja ihmiset.
Kuinka tarkka tapojen ja luontojen kuvaus, kuinka syvät mietteet,
kuinka sopivat arvostelut! Ah, Wilhelmi se on nerollinen mies!

_Gertrud_. Vai niin! Wilhelmikö? Jätähän nuo joutavat, ne panevat vaan
pääsi pyörälle, eivätkä hyödytä rahtuakaan.

_Loviisa_. Mikä sitten olisi hyödyllisempää kuin hyvä kirja, erittäin
näin opettavainen kuin tämä Wilhelmin teos.

_Gertrud_. Heitä jo Wilhelmisi! Jaakko kirjoittaa myös kirjoja ja
vieläpä paksumpiakin.

_Loviisa_. Saattaa olla, vaan ne ovat kreikan tai latinankielisiä; minä
en niitä ymmärrä. Vaan Wilhelmin kirjat -- -- --

_Gertrud_ (pikastuen). Jätä toki jo tuo Wilhelmi sikseen! Nyt on muuta
mietittävää. Sano, miltä tuntuu olosi täällä?

Loviisa. Kyllä vallan hyvältä; välistä kuitenkin on vähän yksinäistä.

_Gertrud_. Miellyttävätkö serkkusi sinua?

_Loviisa_. No kyllä ne ovat hyvin totisia ja sangen harvapuheisia.
Jaakko ei ole minua edes nähnytkään. Luullakseni hän on jörömäinen.
Sitä vastoin Wilhelmi -- --

_Gertrud_. Niin kai, kyllä, kai. Mutta Jaakko on pohjaltaan hyvä ja
kunnon mies, sen sanon sulle.

_Loviisa_. Sen kyllä uskon; kuitenkin täytyy olla jotenkin rohkea,
ennenkuin häntä tohtii katsellakaan. Minusta tuntuu aina ikäänkuin hän
olisi minulle vihoissaan. Wilhelmin katsanto on paljon leppeämpi.

_Gertrud_ (äkäisesti). Vai niin! Wilhelmikö on leppeämpi. (Astuen
sivulle, vihoissaan.) Kas niin! Tääpä on kaunis juttu, kun yksi este on
poissa, on toinen jo edessä. Nyt on taas tyttönen mieltynyt Wilhelmiin.
Aivanhan tässä pakahtuu sulasta harmista, kun työ ja vaiva näin käy
turhaksi!

_Loviisa_ (ihmetellen). Tätiseni, mikä teitä vaivaa?

_Gertrud_. Mutta hän ei saa saattaa hankettani hukkaan; kyllä minä
avaan silmät häneltä. (Loviisalle.) Sinä et ole oikein tarkastanut
Jaakkoa. Hän on siveä ja lempeä mies. Katsoppas vaan hänen kauniita,
sinisiä silmiään. Ne ovat paljon leppeämmät ja suloisemmat kuin
Wilhelmin.

    (Jatkaa puhettaan Loviisan kanssa.)


Viides kohtaus.

    Edelliset. Wilhelmi, Jaakko (pitkässä suippoliepeisessä frakissa
    ja valkoisessa liinassa).

_Wilhelmi_ (tuopi veljeään huoneesta). Kas niin, rohkeasti eteenpäin
vaan! Tosiaan, sinä olet oikein soman näköinen.

_Jaakko_. Wilhelmi, minä joudun koko maailman nauruksi.

    (Pysähtyvät oikealle ja puhelevat keskenään.)

_Gertrud_ (huomaten heidät). Tuossa hän onkin. Katso toki kuinka
kaunis! Komea vartalo, jalo muoto!

_Jaakko_ (Wilhelmille.) Luullakseni täti jo häntä neuvottelee.

_Gertrud_. Elä ole noin kaino! Katso suoraan; kyllä hän sitten on
ystävällisempi. (Jaakolle lähtiessään.) Minä jätän teidät nyt kahden
kesken. Wilhelmi tulkoon kanssani. Aja nyt hyvin asiasi. --

_Jaakko_. Ei, Wilhelmi jääköön tänne; yksinäni en saa mitään toimeen.

    (Katselee pelolla Loviisaa.)

_Gertrud_. Niinkuin tahdot. (Menee Loviisan luo, joka on istunut pöydän
ääreen.) Huomaatko kuinka leppeästi hän sinua katselee? Kun hän sinua
puhuttelee, niin ole sinäkin puoleltasi lempeä ja hempeä hänelle;
ymmärrätkö? (Menee taas Jaakon luo.) Noh, Jaakko, eteenpäin, rohkase
sydämmes! Tuommoiseltako kosiomies näyttää? Jos vaan minä olisin mies,
en minä noin kuhnustelisi; tuulessa ja tuiskussa minä tytöt veisin.
Sinä jänisjalka!

    (Menee kehoittaen ja uhkaellen huoneesen.)


Kuudes kohtaus.

    Wilhelmi ja Jaakko (oikealla). Loviisa (vasemmalla,
    lukupöydän ääressä).

_Jaakko_ (varustelee itseään, panee nuttunsa nappiin). Tässä siis nyt
ollaan!

    (Katselee pelolla toiselle puolelle.)

_Wilhelmi_. Ja tyttönen on myös tässä.

_Loviisa_ (sivulle). Heillä on varmaan jotain tekeillä.

    (Kurkistaa kirjastaan toiselle puolelle.)

_Wilhelmi_. Mene nyt vaan puhuttelemaan häntä!

_Jaakko_. Hän lukee; enhän nyt saata häiritä häntä.

_Wilhelmi_. Miks' et? Vai aiotko odottaa, kunnes hän on lukenut läpi
tuon paksun kirjan.

_Jaakko_. Mutta mitäs minä sanon hänelle?

_Wilhelmi_. Mitä tahdot; astu esiin vaan, puhele ja ilmoita rakkautesi.

_Jaakko_. Peijakas! Enhän minä häntä rakastakaan.

_Wilhelmi_. Se on sama. Sinun täytyy nyt kuitenkin olla rakastavinas.

_Jaakko_. Niinkö? Mitenkä pääsisin alkuun?

_Wilhelmi_. Sehän on helppo. Ensin sanot: hyvää päivää, serkkuseni!
Mitä kuuluu, mitä teette, miten voitte? taikka muuta sievää ja
sukkelaa.

_Jaakko_. Sitä en saata, se on liian vaikeaa.

_Wilhelmi_. Eikö mitä! Esimerkiksi ole sinä olevinasi serkku ja minä
olisin sinä. Huomaa nyt kuinka minä teen. (Astuu muutaman askeleen
takaperin, laittautuu asemaan ja lähestyy sievistellen ja kumarten
Jaakkoa.) Hyvää päivää, hyvä serkkuni!

_Jaakko_ (kumartuen). Jumal' antakoon serkkuseni!

_Wilhelmi_ (hämillään). Tuota, hm -- hm -- kuinka olette maanneet viime
yönä?

_Jaakko_. Niin ja näin; kiitos kysymästä.

_Wilhelmi_. Hauskaa kuulla -- hm -- tuota hm -- tänään on kaunis ilma.

_Jaakko_. Onpa kyllä.

_Wilhelmi_. Ja, -- ja, -- minä -- hm -- hm --

_Jaakko_. Huomaatko nyt ettet sinäkään pääse tuota tuonnemmaksi.

_Wilhelmi_ (äkäisesti). No koira vieköön, enhän toki voi sinua ruveta
hyväilemään ja sinulle koreita sanoja sanomaan. Koko illusioni katoaa,
kun katselee sinua, sinun valkoista liinaasi ja suippokärkistä
frakkiasi. Toista on, jos se serkku olisi.

_Jaakko_. Koetappas sitten itse miten kävisi!

_Wilhelmi_. No hyvä, voinhan minä tehdä sen sinulle näytteeksi. Astu
pensaan taakse piiloon ja pane tarkoin mieleesi, mitä sanon; ehkäpä
sitten osaisit.

_Jaakko_ (iloisesti). Oivallista, veli kulta, oletpa sinä oikein kelpo
mies.

_Wilhelmi_. Huomaatko viimeinkin kuinka puolestasi uhraan itseni? Ole
nyt pois lähtevinäsi. Mutta joutuisaan, sillä minä olen nyt täydessä
vauhdissa.

_Jaakko_ (kiireesti kätkeytyen pensaan taakse). Hyvä, hyvä, minä jo
riennän.

_Wilhelmi_ (tarkastaa Jaakkoa, kunnes tämä on kätkeytynyt).

_Loviisa_. He lähtevät sanaakaan sanomatta. (Iloisesti.) Ei vaan,
Wilhelmi palaa.

    (Jatkaa lukuaan.)

_Wilhelmi_ (palattuaan). Kas niin, nyt rohkeutta on tarvis! Vaan ensin
pitää tiedustella asemaa.

    (Lähenee Loviisaa, katselee häntä ja palaa takaisin.)

_Loviisa_ (ihmetellen.) Mitähän se tahtonee?

_Wilhelmi_. Hän on tosiaan kaunis. Hänessä on jotain haaveksivaa ja
runollista. Tuo yksivakaisuus lukiessa sopii hänelle vallan hyvin.

_Jaakko_ (pensaan takana). Noh, veli, alappa jo!

_Wilhelmi_. Heti, odota hieman, täytyyhän minun vähän varustautua. Hm,
hm, eipä tämä olekaan niin helppoa kuin luulin! Hm, hm. -- Vaan minun
täytyy puhutella häntä, muutoin Jaakko nauraa minulle. (Rohkaisee
itsensä ja astuu lähemmäksi.) Hm, hm -- Hyvä serkku, niin täydessä
toimessa, enhän vaan häiritse?

_Loviisa_. Ette suinkaan! Minulla on niin harvoin tilaisuus puhua
kanssanne, ettei tässä häiritsemisestä ole puhettakaan.

    (Nousee ylös.)

_Wilhelmi_. Rohkenenko kysyä, mikä teitä niin miellyttää?

_Loviisa_ (leikillisesti). Eräs mainio, professori Wilhelmi Grimmin
kirjoittama teos.

_Wilhelmi_ (kummastuen). Mitä, minunko kirjoittamani?

_Loviisa_. Niin, teidän matkakertomuksenne pohjoismaista. Te ette voi
käsittää minkä nautinnon tämä kirja on minulle tuottanut.

_Wilhelmi_ (ottaa kirjan ja tarkastaa sitä). Tosiaan, viimeinen
teokseni! (Antaa sen takaisin.) Kunhan te ette vaan turmelisi sillä
kauneita silmiänne?

_Jaakko_ (tullen hieman pensaasta esiin). Kauniit silmät, kas se
kelpaa!

_Loviisa_. Ne eivät saata katsella mitään jalompaa.

_Wilhelmi_ (sivulle). Hänellä on tosiaan kauniit silmät. (Ääneen.)
Kirjallisuus siis teitä miellyttää.

_Loviisa_. Luuletteko minulta kokonaan puuttuvan halua jalompiin
pyrintöihin?

_Wilhelmi_ (äkkiä). En suinkaan! Päinvastoin luulen teidän haluavan
kaikkea hyvää ja kaunista. Noin ihana, suloinen ruumis varmaan sisältää
myös jalon sielun.

_Jaakko_. Jalo sielu! Se kelpaa myös.

_Wilhelmi_ (sivulle). Hän on todella vallan viehättävä. Ja mikä sievä
kätönen.

    (Tarttuu käteen kiinni.)

_Jaakko_. Aha, hän ottaa häntä kädestä. (Mukailee Wilhelmin
liikuntoa.) Tämä on varsin sopivaa.

_Wilhelmi_. Minä tunnen itseni sangen onnelliseksi, nähdessäni
työni hedelmät noin kauneiden käsien käsiteltävänä. Se on sitä
miellyttävämpää, koska me tiedemiehet harvoin saamme nauttia tuota
onnea.

    (Suutelee Loviisan kättä.)

_Jaakko_. Hän suutelee kättä. (Mukaellen.) No, peijakas!

Loviisa. Valitettavasti kyllä, enin osa meistä pitelee vaan
sukkapuikkoja ja neuloja ja jos oikein korkealle pyritään, niin haetaan
joku helppolukuinen romaani. Mutta uskokaa Wilhelmi minua, ei kaikki
ole semmoisia. Moni myös mielellään harjoittaisi totisia tieteitä.

_Wilhelmi_. Mitä Loviisa, te, te puhutte noin!

_Loviisa_. Minä en ainoastaan puhu, minä myös tunnen niin.

_Wilhelmi_. Te ette siis pidä meitä oppineita ikävinä pedantteina?

_Loviisa_. En suinkaan! Siksi kovin paljon kunnioitan heidän työtään.
Minä vaan surkuttelen, ettemme me naiset saata seurata heidän neronsa
lentoa.

_Wilhelmi_ (sivulle). Hän on tosiaan lumoovainen! Missähän minun
silmäni tähän asti ovat olleet?

_Loviisa_ (innolla). Kuinka ihanaa olisi niin kuin te tuntea maat ja
kansat, käsittää koko luonnon olemuksen ja kohoten maan yli, tutkia
aurinkojen ja maailmoiden matkat! Kuinka vähäpätöiseksi tunnen itseni,
kun täältä kohotan silmäni teihin ja huomaan olevani vailla kaikkea,
kaikkea paitsi halua seurata ja käsittää teitä!

_Wilhelmi_. Serkkuniko Loviisa noin puhuu? (Sivulle.) Kuinka ihana ja
innostunut! (Ääneen.) Vaan, Loviisa, jos teillä olisi tilaisuus täyttää
toivonne? Jos kohtaisitte miehen, joka ilolla täyttäisi pyyntönne ja
riemulla suostuisi saattamaan teidät samalle tieteen portaalle, jolla
hän itsekin seisoo?

_Loviisa_. Mielelläni seuraisin häntä ja olisin hänen ahkerin
oppilaansa.

_Wilhelmi_ (vähän hämillään). Ja jos se olisi yksi teidän serkuistanne.

_Loviisa_ (kääntäen päätänsä). Minunko serkuistani!

_Wilhelmi_ (suudellen kättä). Ja jos -- uskallanko jatkaa -- jos se
olisi minä!

    (Kiertää kätensä Loviisan ympäri.)

_Jaakko_. Oivallista! Tuo pannaan mieleen.

    (Mukailee.)

_Loviisa_ (hellästi irtautuen). Etteköhän vaan tuskastuisi heikkoon
neitoon ja suuttuisi, jollen heti käsittäisi?

_Wilhelmi_. Teihinkö suuttuisin? Mitä sanotte? Koetelkaa vaan minua!
Minä olen kärsivällinen kuin lammas. Kaikki tahdon kymmenesti kertoa
teille, saadakseni vaan kauemmin katsella teidän kauneihin silmihinne.
Herra Jumala, Loviisa, kuinka ihanat silmät teillä on! Kuinka olen ne
jättänyt tähän asti huomaamatta.

_Loviisa_ (nuhdellen). Te ette juuri ylimalkaankaan ole paljon minusta
välittäneet.

_Wilhelmi_. Entäs tämä pikku suu! Kuinka ihanaa olisi kuulla sen
kertovan omia sanojani! Loviisa, sanokaa, tahdotteko koettaa tulla
toimeen minun kanssani?

_Jaakko_ (on viimeisiä sanoja sanottaissa tullut esiin ja nykii
Wilhelmiä nutusta).

_Wilhelmi_. Mitä nyt?

_Loviisa_ (pelästyen). Voi, Jaakko! (Menee pöydän luo ja ottaa
kirjansa.)

_Jaakko_. Wilhelmi, jo riittää!

_Wilhelmi_ (äkäisesti). Eikä riitäkään; mene hiiteen!

_Jaakko_. Minä jo tiedän, lähde nyt vaan!

_Wilhelmi_. Et vielä sinne päinkään. En vielä ole loppuun päässyt. Nyt
vasta pää-asia tuleekin.

_Jaakko_. Vai niin, vieläkö enemmän?

_Wilhelmi_. Arvattavasti! Laita vaan luusi pois ja kuuntele tarkasti!

_Jaakko_. Mutta älä liian kauan enää.

    (Menee pensaan taakse.)

_Wilhelmi_. Se muka olisi tarvis, että tuo vielä tähän tunkeutuisi! Hän
näkyy mieltyvän opetukseeni. [Hämmästyen.] Tuhat tulimaista, nyt vasta
muistankin olevani vaan Jaakon puhemiehenä! Sama se, miksi valitsi hän
minut opettajakseen? Loviisa miellyttää minua, ja enhän nyt enää voi
peräytyä, kun kerran pääsin alkuun.

_Loviisa_ (aikoo lähteä).

_Wilhelmi_ (pidättäen häntä). Mihin niin kiire, serkkuni, ettehän toki
lähde pois?

_Loviisa_. Jaakolla varmaan on tärkeä asia puhuteltavana teille.

_Wilhelmi_. Ei suinkaan. Vaan minulla olisi teille jotain sanottavaa.
Minnekäs tuo puheemme pysähtyikään? Tuo ilkiö sekoitti kaikki
ajatukseni!

_Loviisa_. Te lupasitte ruveta opettajaksi.

_Wilhelmi_. Ei siinä kaikki. Minä tahdoin myös sanoa teille -- että --
että te olette minulle erinomaisesti mieleen, että minä teitä
sydämmestäni rakastan.

_Loviisa_ (leikillisesti irroittaen kätensä). Serkku, ei tämä kuulu
opetukseen!

_Wilhelmi_. Mitä Loviisa, vedättekö kätenne pois? Te ette vastaa
mitään.

_Loviisa_. Minä jo lupasin mielelläni olla oppilaanne.

_Wilhelmi_. Vaan jos minä tahtoisin vielä enempää -- olla teidän
opettajanne, ystävänne ja jos te suostutte teidän -- --

_Loviisa_. Noh, serkkuni, miksi ette jatka; mihinkä minun sitte pitää
suostua?

_Jaakko_. Nyt pamahtaa; kyllä minä arvaan, mihin on suostuttava.

_Wilhelmi_. Loviisa, en sitä enää saa hillityksi! Suostutteko ottamaan
minut puolisoksenne, helläksi puolisoksi, joka teitä rakastaisi,
kunnioittaisi ja vieläpä käsillään kanteleisi!

_Loviisa_ (punastuen). Wilhelmi, tätä en odottanut -- te siis
tahdotte --

_Wilhelmi_. Sekä tahdon että toivon! Ja jos te suostutte, olen
onnellisin kaikista luoduista.

    (Laskeutuu polvilleen ja suutelee Loviisan kättä.)

_Jaakko_. Aha! Tuoko se oli pää-asia!

    (Laskeutuu myös polvilleen.)

_Loviisa_. Nouskaa ylös; mitä täti sanonee?

_Wilhelmi_ (polvillaan). Se on hänen hartain toivonsa.

_Loviisa_. Mitä veljenne on sanova?

_Wilhelmi_. Hänkö? Se on hänen suurin ilonsa; mutta mitä te sanotte,
Loviisa?

    (Nousee ylös.)

_Loviisa_ (painaen silmänsä alas). Oikeinko te todella rakastatte
minua?

_Wilhelmi_. Minä puhun täyttä totta, Loviisa? Minä en tahdo
teeskennellä ääretöntä rakkautta. Mutta oikein koko sydämmestä pidän
teistä. Tuo varsinainen, innokas rakkaus kyllä syntyy jälkeenpäin,
kunhan nyt vaan suosionne saavuttaisin. Loviisani! Saatatteko minulle
lempenne luvata?

_Loviisa_ (ojentaen hänelle kätensä). Noh, -- Wilhelmi!

_Wilhelmi_. Te siis suostutte, eikö niin?

_Loviisa_. Noh, olkoon niin! Minä tahdon luottaa teihin ja (katsellen
ympärilleen, leikillisesti) meidän kesken olkoon sanottu, kohta ensi
hetkestä olitte te parhaassa suosiossani. Mutta, te kovasydämminen,
ette minua huomanneetkaan!

_Wilhelmi_ (iloisesti). Minä olin sokea narri! Vaan nyt aukenevat
silmäni ja minä näen taivaan edessäni! Nyt lempeä, hellä neitoseni, nyt
pikku muisku liittomme vahvistukseksi!

    (Suutelee häntä.)

_Jaakko_. Kas perkelettä! Kas tämä kelpaa, tämä on kerrassaan mainiota,
taivaallista!


Seitsemäs kohtaus.

    Edelliset. Gertrud, (on Wilhelmin viimeisiä sanoja sanoessa
    tullut huoneesta. Jaakko on tullut lähemmäksi).

_Gertrud_. Noh, Herra auttakoon! Wilhelmi, mitä tämä merkitsee?

_Wilhelmi_ (pelästyy ja päästää Loviisan irti). Tuhat tulimaista, täti!

_Gertrud_ (Jaakolle). Ja sinä seisot siinä ja annat kaiken noin
rauhallisesti tapahtua!

_Jaakko_ (salaa tädille). Wilhelmi vaan näyttää, kuinka minun pitää
tekemän.

_Gertrud_. Vai niin! Miksi et sitä itse tee? Miksi et ole vielä serkkua
puhutellut?

_Jaakko_. Jahka joudun! Wilhelmi esti minua, hän ei ole vielä lopussa.

_Wilhelmi_. Olenpa niinkin, veli; nyt minä olen aivan lopussa. Hyvä
täti ja veli, tässä esittelen teille serkkuni ja morsiameni.

_Gertrud_. Mitä tämä on?

_Jaakko_. Morsiamesiko?

_Wilhelmi_. Niin, rakas, hellä morsiameni, joka suostumuksellaan on
juuri tehnyt minut onnellisemmaksi olennoksi.

_Gertrud_. Kas nytpä kummia kuullaan! Sinä nait. Minä luulin Jaakon --

_Jaakko_. Niin kai, sehän oli aikomuskin ja minä jo aloin mieltyä.

_Wilhelmi_ (katsellen Loviisaa, nauraen). Vaan minä olin vielä enemmän
mieltynyt.

_Jaakko_. Vaan kohtasihan arpa minua.

_Wilhelmi_. Sinua arpa, minua sallima. Sinä sait mustan ristin, minä
neidon, eihän yhdelle kaikkea anneta.

_Gertrud_. Mitäs Loviisa sanoo?

_Wilhelmi_. Kyllä hän on tyytyväinen; eikö niin Loviisani?

_Loviisa_. Ellei teillä, hyvä tätini, ole mitään sitä vastaan?

_Gertrud_. No olkoon menneeksi! Minusta sama kumpiko teistä naipi,
kunhan häitä saadaan.

_Jaakko_ (nyreissään). Se oli oikein ilkeästi tehty, Wilhelmi. Ethän
sanonut tekeväsi muuta kuin antavasi esimerkkiä. Miksikä minä sitten
vaivasin itseäni ja panin frakin päälleni?

_Wilhelmi_. Tämmöisissä seikoissa pitää kunkin itse ajaa asiansa.

_Jaakko_ (äkäisenä). Näin käypi kaikkien, jotka naisten kanssa asioihin
yltyvät.

_Wilhelmi_ (Loviisan kanssa käsikkäin). Ei, aina pitää vaan asiansa
oikein asettaa.

_Gertrud_. Eikä heti pelästyä. Koetappas vielä toinen kerta, kyllä
sitten käypi paremmin.

_Jaakko_. Yhdessäkin kerrassa oli jo liikaa. En enää annakaan
houkutella itseäni. Minä pysyn naimatonna ja kirjojeni ääressä. Isä
sanoikin vaan: Toinen tahi toinen naimaan!

    (Esirippu laskee.)








End of the Project Gutenberg EBook of Toinen tai toinen naimaan, by 
Alexander Victor Wilhelmi

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52198 ***