*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52174 ***

SEIKKAILU JALKAMATKALLA

Viisinäytöksinen laulunäytelmä


Kirj.

C. HOSTRUP


Mukaillen suomentanut Kaarle Halme





Yrjö Weilin, Helsinki, 1905.




HENKILÖT:

 VUORINEN, maanviljelysneuvos.
 LAURA, hänen tyttärensä.
 HELLÄ, hänen veljensä tytär.
 KAISLA, agronoomi.
 PAUKKU, nimismies.
 LOTTA, hänen vaimonsa.
 AIRIO,     | ylioppilaita.
 MERISAARI, |
 SANTERI SAVELA eli "SANTTU-SIHTEERI", karannut vanki.
 MANU, mökkiläinen.
 MARI, palvelustyttö.

Tapahtuu Lahdenpohjan kartanossa ja sen läheisyydessä.




Ensimäinen näytös.


Metsä.

MANU makaa nurmella. Näkyypä maistuvan!

SANTTU istuu kivellä syömässä. Onkos ihme! -- Jo toista vuorokautta
olen piiloitellut itseäni ihmisiltä. Olen hiipinyt pensaasta pensaaseen
nälkäisen suden lailla, saamatta maistaa jyvääkään eineekseni. Ymmärrät
kai, että sellaisesta vatsa vonkuu. Olisin ollut valmis syömään
sinutkin nahkoinesi päivinesi. No, no! Älä pelkää enään! Sen teen
sitten, toisessa hätätilassa. -- Nyt riittää jo täksi kerraksi! Kas
niin! Kiitoksia vaan ruuasta!

MANU. Ei kestä! -- Anna sitten remeli tänne!

SANTTU. Älä vaivaa itseäsi suotta! Minä kyllä hoidan sitä edeskinpäin.
Siten päästän sinut turhasta vaivasta.

MANU. Eikös hiivatissa! Siinä on minun viikkoiset evääni.

SANTTU. Vieläkös! Minä voin ne naputella parissa päivässä.

MANU. Milläs minä sitten elän?

SANTTU. Annoinhan sinulle maksun äsken.

MANU. Mitä annoit! Lävellisen kaksimarkkaisen, joka lienee oma
tekemäsi.

SANTTU. Eipähän! Sen kunnialla ansaitsin kruunun työssä. Olisi minulla
enemmänkin sellaisia, jos vaan olisin ehtinyt ne perimään.

MANU. Tuli kai vähän äkkinäinen lähtö?

SANTTU. Niinhän tuo tuli.

MANU. Mutta mitäs sinä nyt alat hommailla? Minä en sinua enään voi
auttaa.

SANTTU. Kuulehan Manu! Minä aion mitä pikemmin, sitä parempi luistaa
tieheni näiltä mailta. Minä annan palttua nykyiselle ammatille! Se ei
kannata enään. Aamulla -- kun olin pukeutunut näihin sinun ryysyihisi
ja sinä olit vangin pukua suohon hautaamassa -- tapasin vanhan
tuttavani, joka nyt on perämiehenä englantilaisella laivalla.

MANU. Silläkö, joka on tuossa lahdessa?

SANTTU. Sillä. Hän purjehtii huomen aamulla Ameriikkaan. Avonaisesti
kerroin hänelle kaikki ja pyysin päästä mukaan. Mutta tuo junkkari
alkoi tehdä kaikellaisia verukkeita, vaikka hänellä onkin miehen tarve.
Ymmärsin heti yskän. Mies on ahne rahalle. Siksi lupasin hänelle
paikanvälityksestä kymmenen markkaa -- ja se naula veti heti.

MANU. Mistä nyt sitten aiot siepata tuon kympin?

SANTTU. Sinulta.

MANU nousee. Ei tepsi.

SANTTU. Tepsiipähän. Sinun täytyy! Jos minä joudun uudestaan
käpälälautaan, niin saat sinäkin pistää siihen tassusi. Tiedänpä
sinusta yhtä ja toista. Tiedänpä senkin, miten sinä Nilkku-Villeä
paloittelit luonasi. -- Nyt siis tiedät mistä tuuli käy.

MANU. Minun täytyy -- aikoo mennä.

SANTTU estää häntä. No, no! Poikaseni! Ei kiirettä kirkkoon!

MANU. Ei minulla ole --

SANTTU. Kuules! Mikä on teidän nimismiehenne nimi?

MANU. Nimikö? Sitä minä en tiedä. Mutta vallesmanniksi häntä
puhutellaan.

SANTTU. Onko hän tarkka poliisi?

MANU. Kissan jalat! Hän on kuuluisa yksinkertaisuudestaan. Rouva
oikeastaan on herra. Hän komennon pitää.

SANTTU. Vai niin! Hänestä ei siis haittaa. -- Mikä on tuon kartanon
nimi tuossa lahden pohjassa?

MANU. Ha, ha, ha! Sinä veitikka!

SANTTU. Mitä naurat? Mikä on sen kartanon nimi?

MANU. No, sehän on Lahdenpohjan kartano.

SANTTU. Näetkös! Sokeakin kana jyvän löytää. -- Kuka sen omistaa?

MANU. Viljelysneuvos tietysti.

SANTTU. Vai niin. Se on kai maanviljelysneuvos. Mikä hänen nimensä on?

MANU. Sitä en tiedä. Jotkut puhuttelevat häntä Vuoriseksikin, mutta
silloin hän aina suuttuu. (Hiljaa) Kuules! Hän on rikas mies. Häneltä
voisit nipistää tuon kympin, ilman että hän sitä lovea huomaisi.

SANTTU. Tokkohan vain! -- Kyllä varkaan ammatti on sangen kurja.

MANU. Joko tuntuu siltä? Ha, ha, ha! Miksi olet siis ryhtynyt
sellaiseen ammattiin?

SANTTU. Miksi? Hm! Ihmiset tulevat aina siksi, miksi niiden pitää
tulla. Kohtalo -- tai sallimus -- tai mikä lieneekin, ei kysy meidän
mieltämme. Se kytkee meidät liekaan määrättyyn aituuseen, jossa saamme
tepastella ainoastaan liekanuoran mitan. -- Minä esimerkiksi, olen
luonteeltani aina ollut ylpeä ja tuhlaavainen. Mutta onko luonne minun
vikani? Palkkani maistraatin kirjurina oli liian pieni. Olin sentään
ylpeä arvostani ja pidin virastolle häpeänä elellä nurkkakirjurin
tavoin. Siksipä otinkin kassasta lisää palkkaa. -- Mutta tässäpä sitä
nyt ollaan!

MANU. Niin, silloinhan sinä jouduit linnaan. Mutta miksi et heti sieltä
päästyäsi voinut ruveta kunnon mieheksi?

SANTTU. Ei, ei ystäväni! Ei se enään käy tässä maassa. Vieraisiin
oloihin täytyy päästä, voidakseen alkaa uutta elämää. Ja siinä hommassa
täytyy sinun auttaa minua.

MANU. En.

SANTTU. Voinet kai lainata minulle kurjan kympin, mörökölli! Minä
maksan sen takaisin oikein korkojen kanssa.

MANU. En.


SANTTU. Mene hiiteen sitten!

MANU. Enkä mene.

SANTTU. Senkin tyhmeliini! -- Tuollainen ammattiroisto käy vapaalla
jalalla ja minua ajetaan kuin otusta metsässä.

MANU. Paha paikkahan se on.

SANTTU. Se on sellainen paikka, että minä pyydän sinua viimeisen
kerran. Anna minulle kymmenen markkaa!

MANU. Herra jesta! Minulla ei ole.

SANTTU. Valehtelet mies! (Tarttuu Manuun.) Pidetäänpäs pieni
kotitarkastus!

MANU. Apua! Apua! Jää hyvästi, Santtu! (Pääsee irti.)

SANTTU. Mene sitten -- raukka! -- Hm! Eipä näy auttavan. Varastaa --
varastaa vaan täytyy! Kohtalo taas määrää. Täytyy varastaa, voidakseen
olla varastamatta. Eikä ainoatakaan ihmistä löydy, jonka luo voisin
mennä ja sanoa: "En tahdo enään varastaa. Tahdotteko pelastaa minut
kadotuksesta -- se maksaa ainoastaan yhden kympin -- antakaa minulle
kymmenen markkaa!" Mutta ei -- ei ainoatakaan ihmistä löydy, joka
antaisi edes kymmenpennisen, saamatta siitä kymmenkertaista hyvitystä.
Voinpa vannoa, ettei sellaista ihmistä löydy koko maapallolla. --

        Laulu n:o 1.

    Onpa nyt vankilan herrat ja nihdit
    Surkean suuressa työssä!
    Kun ne ei pitäneet salvat ei pihdit
    Santtua tyrmän yössä.

    Ympäri maata nyt kaikuvi pauhu,
    Ja naiset pyörtyen luikkaa:
    "Sihteeri-Santtu on meillekin kauhu!
    Suutakin voipi hän suikkaa!"

    Turmani ollut on lempi ja kulta,
    Ne minut vieneet on harhaan!
    Kieltäen kullan, on kohtalo multa
    Kieltänyt nautinnon parhaan.

    Mutta ne nautinnon toiveet on poissa,
    Haudatut muistojen yöhön!
    Huomenna matkustan aamun jo koissa
    Toisehen maahan ja työhön.

(Kuuntelee.)

Hss! Tuolla tulee joku! Ole hiiri kuurussa, kissa on pääs' päällä!

MERISAARI tulee kesäpuvussa, ylioppilaslakki päässä ja matkalaukku
kädessä. Täällä on viileämpää! Täällä voin istua hetkisen rauhassa.
(Istuu kivelle.) Oi, miten täällä on luonto kaunista! Se on kaksin
kerroin kaunista, kun saa sitä nauttia yksinäisyydessä. Airion meluava
hilpeys rasittaa minua. En koskaan voi oikein syventyä mahtavan luonnon
tunnelmaan. Airio aina lörpöttelee pois kaikki vaikutukset. Mutta
luulenpa tällä kerralla eksyttäneeni hänet koko hyvin. Aivan ensi
hetkessä hän ei minua löydä täältä. (Heittäytyy nurmelle.) Tuolta
pilkistelee sininen taivas! Koko päivän voisin tässä maata ja katsella
noita hiljaa huojuvia puitten latvoja. -- Mikähän musta lintu tuo
tuolla on?

        Laulu n:o 2.

    Laula musta lintu mulle,
    Missä kotis on?
    "Lennän tuolta
    Merten puolta --
    Tääll' oon koditon".

    Laula vieras lintu mulle,
    Miks' oot musta noin?
    "Pilven usvaa
    Vastaan musta
    Ehkä olla voin".

(Puhuu.)

Kas niin, nyt se jo lensikin pois. Se olikin vain varis.

AIRIO tulee  Ha, ha, ha! Anna sinä linnun lentää vaan! (Ilveillen.)

    Laula musta miesi mulle
    Ootko nälkäinen?
    "Ilmaa, vettä,
    Lemmen mettä
    Ruuaks' haaveilen".

(Nauraa.)

MERISAARI. Kas niin! Jo loppui minulta rauha!

AIRIO. Ha, ha, ha! Aina runollinen!

MERISAARI. Aina proosallinen!

AIRIO. Älä suutu leikistä, ukkoseni! Mutta totta puhuen, olet sinä
parina viime päivänä muuttunut vähän naurettavaksi. Etkö viihdy enään
minun seurassani?

MERISAARI ystävällisesti. Tietysti viihdyn -- mutta joskus --

AIRIO. No, no, no! Jättäkäämme se sikseen! Nyt alkaa ateria! (Istuu
kivelle ja avaa nenäliinakäärön.) Ole hyvä! Käy käsiksi! Tässä herkut!

MERISAARI. Karviaismarjoja! Mistä näitä sait?

AIRIO syöden. Varastin.

MERISAARI vetää pois kätensä. Varastit?

AIRIO. Niin juuri! Varastamalla varastin. Pistele suuhusi vaan!
Tiedäthän, että kielletty hedelmä aina maistuu hyvältä. -- Huomasitkos
sitä suurta puutarhaa tuolla rannalla? Sieltä nämä ovat kotiperää. Kun
en tavannut puutarhassa ketään, jolta olisin voinut pyytää lupaa, niin
poimin marjat omalla luvallani. Sen pituinen se! Noo! Pistä poskeesi
vaan!

MERISAARI alkaa syödä. Mutta jos siitä paha perii vielä.

AIRIO. Älä lörpöttele! Jalkamatkoilla ei saa pitää niin sivistynyttä
omaatuntoa! Mutta kerropas nyt, miksi olit äsken niin pahalla tuulella?

MERISAARI. Tiedäthän, että toisinaan haluan vähän yksinäisyyttä.

AIRIO. Toisinaan! Eikö mitä! Se halu on tullut aivan äskettäin.
Alkumatkalla olit sinä yhtä reipas ja iloinen kuin minäkin. Olit
oikealla kulkurituulella. Mutta toista on nyt. Kun minä olen iloinen,
vaivut sinä surumieliseksi. Kun minun vatsani huutaa illallista, niin
sinä haaveksit iltaruskoa. (Lopettaa syömisen.) Ja vielä lisäksi olet
sinä muuttunut niin saakelin syvämietteiseksi ja tutkivaksi --

MERISAARI. Tutkimusmatkallahan juuri olemmekin.

AIRIO. Mutta kun emme! Me tutkimme huveja ja etsimme seikkailuja.

        Laulu n:o 3.

    Ma kuljen vapahan linnun lailla
    Ympäri mailman rannan.
    Riemuni soikohon metsämailla --
    Murheille palttua annan!

    On mulla valtikka sauvassani,
    Se murtaa muoti-pannan.
    Nyt olen villissä vallassani --
    Murheille palttua annan!

    Ma nälkää janoa kärsin täällä,
    Riemulla huolia kannan.
    Sadekin on poutaa myrskysäällä --
    Murheille palttua annan!

    Jos teille matkalla, impyiseni
    Lempeni tuskat kannan,
    Niin vaikka veisitte sydämmeni --
    Murheille palttua annan!

Niin poikaseni! Suru ei sovi tämän ihanan luonnon keskelle. Heitä
huolet hemmettiin! Ja nyt, tarkastamaan osakepankkia! Herra kasööri!
Kassa esiin!

MERISAARI antaa lompakkonsa. Tässä.

AIRIO. Minä tarkastan ensin metallivarastomme. (Kaivelee laskujaan.)
Täältä löysin yhden ainoan viheliäisen suutarin markan. (Etsii
lompakosta.) Mitähän täältä sitten heruu? Tämä lokero on tyhjä -- ja
tämä tyhjä --- tyhjä! (Toivottomasti.) Merisaari! Pankki on tyhjä!

MERISAARI. Tyhjäkö? Pitihän siellä olla yksi viitonen.

AIRIO. Piti! Mutta ei ole. Sinulla on kassanvaillinki! -- Ehkä se on
pudonnut taskuusi?

MERISAARI etsii. Ei -- ei ole! Onpas -- tuo englantilainen kultaraha!

AIRIO. Siitä ei ole apua täällä maan sydämmessä. Miksi et vaihtanut
sitä kaupungissa? -- Äh! Kuinkas nyt? Mitäs nyt tehdään?

MERISAARI. Pitää kai lähteä heti paikalla Helsinkiin! Mutta millä?

AIRIO. Helsinkiin! Kiitoksia! Akka tieltä kääntyköön! Vai Helsinkiin,
keskellä sydänkesää! Ennen mihin muualle tahansa! Koettakaamme jostain
etsiä suomentaja tälle englantilaiselle.

MERISAARI. Sellaiseen etsimiseen ei minulla ole halua.

AIRIO. Sitten annamme sen olla suomentamatta. Lystiä onkin olla oikein
tosi pulassa! Nyt saat ensi kerran koettaa siipiesi kantavuutta -- sinä
kananpoika! -- Nyt minä tiedän! Me yritämme päästä tuttavuuteen --
hyökkäämme jonkun perheen vieraiksi, tässä naapuristossa.

MERISAARI. Ei, ei -- en minä sellaiseen pysty.

AIRIO. Mihinkäs sinä sitten oikein -- (On ottanut lompakosta
muistikirjan, jota selailee.) Häh! Kuivettunut ruusu! (Pudottaa
muistikirjan maahan.)

MERISAARI vilkastuen. Ruusu! Anna tänne se!

AIRIO ei anna. Vai niin! Vai keräilet sinä käpristyneitä ruusuja?

MERISAARI. Anna mulle se!

AIRIO. Enpäs annakaan! Ensin pitää sinun istua rippituolissa
synneistäsi. Mistä olet saanut tämän?

MERISAARI kääntyy pois, eikä vastaa.

AIRIO. Kyllä ymmärrän! -- Sinulla on ollut salaisia seikkailuja minun
selkäni takana?

MERISAARI. Eilen tuolla kestikievarissa, kun sinä juoksentelit
koiranpentujen kanssa, loikoilin minä kai vessa pihaveräjällä ja näin
vaunujen kiitävän ohitseni ja --

AIRIO. Ja?

MERISAARI. Vaunuissa istui suloinen tyttö. Ihana kuin enkeli!

AIRIO lausumalla. "Ja hän katseen hehkuvaisen --"

MERISAARI. Ei hän edes huomannutkaan minua. Mutta sitä paremmin
huomasin minä hänet ja hänen kauneutensa.

AIRIO. Entäs ruusu?

MERISAARI. Se putosi hänen kukkakimpustaan aivan lähelle minua.

AIRIO. Ja sitten?

MERISAARI. Siinä kaikki!

AIRIO. Kaikkiko? -- Pidä ruususi! -- Etkö edes koettanut saada selkoa,
mistä ne vaunut olivat?

MERISAARI. Eräs mies sanoi vaunujen olevan Lahdenpohjan kartanosta.

AIRIO. Lahdenpohjan! Tiedätkös missä Lahdenpohja on?

MERISAARI. Jossakin näillä seuduilla.

AIRIO viheltää. Ymmärrys hoi! Sentähden sinä tahdoitkin aivan
välttämättömästi kulkea tänne päin, jossa muka on niin ihmeen kaunista!
Ha, ha, ha! Oletpa koko veitikka! Siksi siis sinusta on tullut
sellainen haaveksijakin! Ha, ha, ha! Mutta leikki sikseen! Kun kerran
täällä olemme, niin pitäisi meidän myöskin nähdä tuo sinun
Lahdenpohjasi.

MERISAARI. Niinpä kyllä, mutta aivan rahattomina --

AIRIO. Mitä niistä! Mitä me sellaisessa paikassa rahoilla tekisimme!
Onhan sinulla ruusu valtakirjana! -- Hss! Kuka tulee tuolta! Tule
syrjään! (Piiloutuvat.)

SANTTU tulee. Tekeytyy jätkämäiseksi.

        Laulu n:o 4.

    Heikkilän Tiltu se sydänmaalla
    Niitä likkoja korjempia.
    Eikä hän koskaan rakastele
    Niitä poikia huonompia.

AIKIO. Sepäs lysti rekiviisu!

MERISAARI. Häneltä ehkä saisimme lisää tietoja.

AIRIO. Ehkä!

SANTTU.

    Heikkilän Tiltulle kihlat tuotin
    Aina Helsingin markkinoilta.
    Sittenkin suotta ma rauhaa vuotin
    Noilta kylän pakanoilta!

AIRIO ja MERISAARI tulevat esiin. Hyvää päivää!

SANTTU. Kas! Päivää vaan! Essunkaa -- pyyrä' anteeks' kans' ja --
essunkaa herrat o' nähny' täss' yht' likkaa laahustelevaks'?

AIRIO. Mitä likkaa?

SANTTU. Heikkilä' Tiltu se vaa' ol'. Mum piti nährä se näill'
paikoill'.

AIRIO. Emme ole nähneet ketään. -- Kuulehan! Tiedätkö miten pitkä matka
tästä on Lahdenpohjan kartanoon?

SANTTU. Vai Lahrepohjaa' vai? Juu! Kyll' mää se' tiärä' kans' ja.
Olettenks' tee kaupungist' vai?

AIRIO. Olemme. Miten pitkältä on Lahdenpohjaan?

SANTTU. Ei' hä' sinn' o' ku' pian' taival vaa'. -- Mu' kyll' sinn'
sentää' --

AIRIO. Onko kilometri?

SANTTU. Kyll' mar vaa'. Kyll' sinn' ain' se o'. -- Olettenks' tee
lähröss' Lahrepohjaa' vai?

AIRIO kärsimättömänä. Olemme, olemme! Onko kaksi kilometriä?

SANTTU. Ei mar ny' sentäs! Mut' kyll' yks' o' vissii' s'on to' mettän
takan' tuall' -- s'on siäll' lahrepohjass' -- siäll'.

AIRIO. Kuka sen Lahdenpohjan omistaa?

SANTTU. Herra' jemmer' sentäs! Ettenks' tee s'tä tiärä?

AIEIO. Emmehän kysyisi, jos tietäisimme. Kuka omistaa sen?

SANTTU. Nii' oikke! Kyll' mar se nii' o' kans'. S'on se meirä'
viljelysneuvos. Ettenks' s'tä' tiärä!

MERISAARI. Vai maanviljelysneuvos!

AIRIO. Olkoon nyt vaikka mikä neuvos, mutta sanokaa hänen nimensä!

SANTTU. Kas s'o' ny' silviisii' nii', ett' e' mää tiärä kui' s'o se'
asia' kanss'. Jos vaa' kuttuu hänt' Vuoriseks', nii' suuttuu hä. Nii'
ett' e' mää' sunka' sit' sem paremmi' tiärä.

AIRIO Merisaarelle. Maanviljelysneuvos Vuorinen nähtävästi. (Santulle.)
Minkälainen mies hän muuten on?

SANTTU. Jaa muute' vai? Kyll' hä' se kans' vaa', hyvähä' s'o' ja
ystävälline' miäs. (Huomaa muistikirjan maassa.) No voi su' perkaleks'
sentäs! Mikäs toi n't o' tommotoin? Ku' siin' o' syrjäkki' kullast?

MERISAARI antaa kirjan Santulle. Se on muistikirja. Katsokaa vaan, jos
tahdotte!

SANTTU. Vai semniotoin' s'o se muistkirja! Lähreeks' siit' plarii pois
kans' jos reviis'? -- Voi saakeliks' sentäs, jos mull' oliis'
tommotoist' kult'reuuast' paperii!

AIRIO. Mihin sitä käyttäisit?

SANTTU. Mää kirjottas' siit' yhre' preivi' Tiltull' ja yhre' värssy'
kans'. Nähkääs ku' mää tykkää' siit' Tiltust' nii' armottomast.

AIRIO nauraa  Kirjoitteletko sinä värssyjäkin?

SANTTU. E' muill' ku' Tiltull'. Mull' o' noi' paksu kirja paljait'
värssyi' vaa'.

MERISAARI. Saatte kernaasti tästä lehden, jos se teitä huvittaa. Olkaa
hyvä! (Antaa Santulle lehden.)

SANTTU. Suur' kiitost' vaa' herroill'!

MERISAARI. Teillä ehkä ei ole kynää millä kirjoittaisitte. Meillä on
kaksi. Saatte niistä toisen. Tässä! (Antaa Santulle lyijykynän.)

SANTTU. Kyll' mää nöyräst' kiitä', vaikk' mää häppee' kans'. -- Nii'
oikke', s'ol' Lahrepohjaa' ku' herra' tahros'! Menkää tost' vaa'
mettätiät'! Kyll' se siäll' sitt' pia' vastaa' tulee. Ja ny' mää sit'
vissii' lähre' kans'.

AIRIO. Odotapas vielä! Saat vaivoistasi edes jonkun pennin -- (Etsii
taskuistaan.) Merisaari, kuule! Sinulla on se suutarin markka.

MERISAARI antaa rahan Santulle. Kiitos neuvoistanne! (Santtu menee.)

AIRIO. Entäs nyt, poikaseni?

MERISAARI. Nyt lähdetään Lahdenpohjaan.

AIRIO. Mainiota! Jopa sinunkin järkesi taas pelaa!

MERISAARI. Mutta, millä kummalla päästä ensin tuttaviksi siellä? Sitä
vaan suren.

AIRIO.

        Laulu n:o 5.

    Nyt alkavi kulkurin elämän työ,
    Eikä itkuhun riittäne aikaa --
    Kisatarhoissa kuljen ja leikkiä lyön,
    Sekä herkkuja syön,
    Jotta katkevi vyön'
    Ja mun lauluni vuorilla kaikaa!

MERISAARI. Enpä huoli minäkään enään tuumia. Heittäyn vaan virran
vietäväksi. Tulipa sitten mitä tahansa.

    Kuu kohtalo seikkailun luontehen sai,
    Onpi onneni sattuman taikaa!
    Mulle riemua raitista tuottavi ain',
    Jos ma sokkona vain
    Elän kohtaloani
    Ja mun lauluni vuorilla kaikaa!

AIRIO. Bravo, bravo! Sinä kuhnustelija! Kaikki käy mainiosti, koska
taas kiertää verta sinunkin suonissasi! Matkaan siis! Kyllä tiedän mitä
teen.

MERISAARI. Matkaan empimättä! Niin tiedän minäkin.

AIRIO ja MERISAARI.

    Nyt alkavi kulkurin elämän työ,
    Eikä itkuhun riittäne aikaa --
    Kisatarhoissa kuljen ja leikkiä lyön,
    Sekä herkkuja syön,
    Jotta katkevi vyön'
    Ja mun lauluni vuorilla kaikaa!

(Lähtevät reippaasti.)

SANTTU tulee esiin. Menkää te vaan! Nyt tiedän minäkin mitä minä teen.

    Kun kohtalo seikkailun luontehen sai,
    Onpi onneni sattuman taikaa!
    Mulle riemua raitista tuottavi ain',
    Jos ma sokkona vain
    Elän kohtaloain
    Ja mun lauluni vuorilla kaikaa!

(Juoksee pois.)

     ESIRIPPU.




Toinen näytös.


Lahdenpohjan puutarha. Perällä näkyy meri. Oikealla asuinrakennus.
Kuisti ja pari akkunaa näyttämölle päin.

LAURA istuu puutarhasohvalla ommellen.

KAISLA tulee perältä. Täälläkö istuttekin, Laura? Olipa onni, että
vihdoinkin tapasin teidät.

LAURA. Vihdoinkin? Vaikka olemme olleet yhdessä koko päivän.

KAISLA. Kuinka voitte niin sanoa, vaikka en ole saanut sanaa vaihtaa
teidän kanssanne. Te istutte äänetönnä ja minä olen lörpötellyt isänne
ja serkkunne kanssa kaiken mailman asioista, peittääkseni
levottomuuttani.

LAURA. Te olette joskus hyvin omituinen, herra Kaisla. Te olette
taipuvainen pilkantekoon. Kohtelette usein pisteliäästi kelpo ihmisiä,
kuten esimerkiksi --

KAISLA. Älkää moittiko minua ankarasti! Ymmärrättehän, että se voi
suututtaa ihmistä, kun on pakoitettu vasten tahtoaan keskustelemaan
jonninjoutavista asioista.

LAURA. Ei kuitenkaan pitäisi antaa tyytymättömyytensä kohdata aivan
viattomia henkilöitä.

KAISLA. Kyllähän te olette oikeassa. Te olette jo ennenkin huomauttanut
minua tuosta rumasta viasta ja minä lupaan parantaa itseni -- ja sen
varmaan voisinkin hyvin helposti jos -- jos te vähänkin pitäisitte
minusta -- Laura, jos edes pikkuisen rakastaisitte minua.

LAURA tyytymättömänä. Olenhan sanonut, että tahdon miettimisaikaa.

KAISLA. Tietysti saatte miettiä niin kauvan kuin haluatte. Vaikkapa
viikon -- kuukaudenkin, jos niin tahdotte. Minä en tahdo häiritä
vapaata valintaanne.

LAURA nousee. Olkaa varma, että minä täydellisesti tunnustan teidän
hienotunteisuutenne! Mutta teidän esityksenne tuli tosiaankin niin
peräti odottamatta, että --

KAISLA. Ettehän toki jätä minua aivan toivottomaksi?

LAURA. Minä pyydän saada rauhassa koota ajatuksiani.

KAISLA. Teidän mielestänne siis --

LAURA. Hyvästi! Menee.

KAISLA. Hm! Mahtaneeko hän teeskennellä! Vaikeata arvata. Mutta
vaikkapa niinkin olisi, niin ei se ainakaan häntä rumenna. Tosiaankin
soma tyttö! Ja minä kiinnyn häneen yhä enemmän ja enemmän. (Istuu ja
haukottelee.) Kunpa nyt vaan pian päästäisiin päivälliselle! Hm! Jos
tämä olisi minun kartanoni, niin elettäisiin täällä vallan toisella
tavalla. No, no! Eipä tiedä vielä mitä voipi tapahtua. Laura kyllä
lopulta antautuu, kun vaan säännöllisesti pidän tulta vireillä. -- Ja
Helmi? Hm! Helmistä täytyy minun ajoissa päästä irti. Pyh! Sellaisia
nulikkamaisia päähänpistoja! Niistä täytyy päästä.

HELLÄ tulee. Herra Kaisla! Herra Kaisla! Ettepä voi arvata mitä minä
nyt teille annan!

KAISLA. Voinpa hyvinkin, Hellä-neiti!

HELLÄ. No, sanokaapas, niin saamme nähdä!

KAISLA. Te annatte minulle hellän silmäyksen.

HELLÄ. Älkää lörpötelkö! Millä sellaisen olisitte ansainnut?

KAISLA. Ei sellaista tarvitse ansaita! Kaikki naiset tekevät siten --
minä tarkoitan -- kaikki Hellä-nimiset naiset.

HELLÄ. Helläkin voi olla sangen viisas! -- Koska olette noin
herkkäuskoinen, niin ettepä saakaan kirjettänne!

[Heiluttaa kirjettä ilmassa.]

KAISLA. Lyödäänkös vetoa, -- että saan -- (Sieppaa kirjeen Hellän
kädestä.)

HELLÄ. Hyvä herra! Minä pyytäisin vähän kohteliaampaa käytöstä! Ha, ha,
ha! Huomasitteko tekin sen heti, keneltä kirje oli? Minä myöskin sen
huomasin.

KAISLA. Niinkö arvelette?

HELLÄ. Enkä arvele. Minä tiedän varmaan. Minun merkkini eivät koskaan
petä. Ha, ha, ha!

        Laulu n:o 6.

    Ma tunnen kirjeenne tyylistänsä.
    Sitä teille ei oo kirjoittanna
    Vanha äiti, taikka ystävänsä --
    Ei liioin tehnyt sitä sisko Anna.

KAISLA.

    Vaan kummiltani
    Ja mummoltani --
    Ne ei mun anna rauhaan jäädä.
    On heillä nuhteet --

HELLÄ.

    Ei teidän suhteet
    Värillistä paperia säädä.
           -- -- --
    On heidän kirjeensä valkealle.

KAISLA.

    Miks' ei kernaammin kirjavalle?

HELLÄ.

    Mua älkää te noin narraelko,
    Mull' on tästä aivan varma selko!
    On värillinen --

KAISLA.

    Vaan leikillinen --

HELLA.

    Se ei oo totta!

KAISLA.

                   Pyydän teitä!

HELLÄ.

    En huoli kuulla!

KAISLA.

    Ei sovi luulla --

HELLÄ.

    Te vaan suotta syyttelette heitä!

KAISLA. Ei, ei, ei! Nyt on kekseliäisyys pettänyt Hellä-neidin. Tässä
kirjeessä on aimo rippisaarna. Siinä kaikki!

HELLÄ. Ellette narraa, niin annatte minun katsoa ainoastaan
allekirjoitusta. Näyttäkääpäs!

KAISLA. Katsokaa vaan -- jos saatte sen käsiinne -- (Panee kirjeen
lompakkoonsa) toistaiseksi piiloitan sen kuitenkin tänne.

LOTTA kulisseissa. Sido Laukki niin kiinni, ettei pääse irti! Menee,
vielä tallaamaan puutarhan.

HELLÄ juoksee perälle. Vieraita!

KAISLA erikseen. Paukun narrit!

PAUKKU kulisseissa. Ei Laukki mene! Se on niin penturan viisas elukka!

LOTTA tulee. Hellä-tyttöhän täällä on heti portilla vastassa. Hyvää
päivää! -- Kas vaan, onko herra Kaislakin vielä täällä?

KAISLA. Vielä olen. Hauska nähdä herrasväkeä! Terve tuloa!

PAUKKU tulee. Päivää, päivää! Mamma pelkää että -- terveeksi, terveeksi
neiti Hellä -- että Laukki -- päivää herra Kaisla --

KAISLA. Terve tuloa!

PAUKKU. Laukki on vaan kerran elämässään karannut ja se oli --

HELLÄ. Emmekö mene sisälle, täti?

LOTTA. Istutaan täällä ulkona vaan.

PAUKKU. Se oli --

KAISLA. Vallesmanni on hyvä ja istuu!

PAUKKU istuu. Se oli --

LOTTA istuu Hellän kanssa toiselle puolelle. No, vieläkös Hellä yhä
viihtyy meijeri-hommissa?

HELLÄ. Kyllä, niinkuin ennenkin.

PAUKKU. Se oli -- hm! -- mitä minun pitikään -- huh! kun on kuumakin!
Eikös olekin?

KAISLA. On.

PAUKKU. Niin -- kuules mamma -- niitä sian porsaita pitäisi --

LOTTA. Olen ajatellut viedä täältä yhden sellaisen isorotuisen --

HELLÄ. Kyllä täti sellaisen saa -- (Jatkavat keskustelua.)

PAUKKU. Eikö maanviljelysneuvos ole kotona?

KAISLA. Eipä näy.

PAUKKU. Sepä ikävää. Ajattelin pyytää häntä tuonne Susi-Jussin mökille,
kun menen etsimään --

KAISLA. Susiako?

PAUKKU. Ha, ha, ha! Niinpä kyllä! Melkein susia. Kahta karannutta
vankia, Nilkku-Villeä ja Santtu-sihteeriä.

KAISLA. Ovatko ne siellä sitten?

PAUKKU. Sielläkö? Nytkö? -- Ei -- en minä tiedä -- mitä jos ne
pahuukset olisivat siellä nyt --

KAISLA hymyilee. Sanoittehan juuri, että menette heitä etsimään sieltä.

PAUKKU. Niin -- ei -- minä menen vaan Susi-Jussia puhuttelemaan. Hän
ehkä tietää jotakin heistä. Se mies on aika junkkari.

KAISLA. Jaha! Vallesmanni menee vaan neuvottelemaan hänen kanssansa?

PAUKKU. Niin -- ei nyt juuri neuvottelemaan -- vaan -- hm! hm! --
tutkimaan -- ymmärrättekö, tutkimaan menen häntä. (Nousee.) Kuulehan
Lotta! Mitä minä nyt teen, kuu herra Vuorinen ei ole kotona? Tulisitko
sinä Lotta minun kanssani?

KAISLA. Ha, ha, ha! Käyttääkö vallesmanni tällaisissakin asioissa
rouvansa apua?

LOTTA. Siinä ei ole mitään naurettavaa! Nainen voi usein saada pulaan
sellaisen lurjuksen, jota mies ei pysty sanoin solmiamaan.

KAISLA. En epäile ollenkaan herrasväen kokemusta siinä suhteessa.

PAUKKU. Missä suhteessa? Mitä tarkoitatte?

KAISLA naureskelee. Tarkoitan vaan, että tämä seutu on kovin
rauhatonta. Sentähden voikin täällä saada kaikellaista kokemusta.

PAUKKU. Siinä sanoitte tosi sanan! Oikein sikamaista sekamelskaa tämä
elämä täällä! Saisittepa vaan nähdä minun raporttejani kuvernöörille,
niin kyllä kauhistuisitte siitä hirveästä sotkusta ja kurjuudesta, joka
niissä vallitsee.

KAISLA. Vai niin ovat sotkuiset teidän raporttinne?

PAUKKU. Aivan surkeat! -- Niin -- hm! -- Minä tarkoitan sisältöä
tietysti.

KAISLA ivallisesti. Niinpä tietysti -- sisältöä minäkin.

PAUKKU. Alussa koetin käyttää hyvyyttä, mutta se ei tepsinyt ollenkaan.
Täytyi muuttua ankaraksi.

KAISLA. Ja se auttoi heti?

PAUKKU. Luonnollisesti. -- Mutta pahinta on se, etten mitenkään tahdo
saada pahimpia juonittelijoita tunnustamaan.

KAISLA ilkeämielisesti. Onko mahdollista? Eikö herra Paukku saa
roistoja tunnustamaan?

PAUKKU. En aina -- sillä ne ovat niin tavattoman älykkäitä ja
kekseliäitä. Kerrankin, tutkiessani erästä varasta ja hikoiltuani pari
tuntia, tokaisee se junkkari hävyttömällä äänellä: Täähän on aivan
päätöntä!

KAISLA kuin ennen. Olipa se mies suorapuheinen!

PAUKKU. Niin se oli. Ja minä jouduin vallan neuvottomaksi, enkä tiennyt
mitä tehdä.

KAISLA. Ettekö todellakaan tiennyt?

PAUKKU. En -- niin noh! Kyllä -- kyllähän minä sentään tiesinkin.
Tietysti! Mutta vaimoni on niin uskomattoman kekseliäs. Hän pelastaa
minut aina pulasta. Hän asettui näin varkaan eteen ja sanoi -- hm! --
mitenkä se nyt taas olikaan, kun Lotta sanoi! Kuulehan Lotta! Etkö sinä
sanonut, että --

LAURA tulee.

PAUKKU. Hyvää päivää Laura-neiti!

LAURA. Terve tuloa! Anteeksi etten tietänyt --

LOTTA. Mitenkä jaksat, Laura? Sinä näytät niin kalpealta.

LAURA. Näytänkö? Kyllä minä voin hyvin.

LOTTA. Niin niin, Hellä! Jatka vaan samalla tavalla, niin sinusta tulee
vielä kelpo talon emäntä. Ajatelkaas vaan! Hän tuntee jo maitotalouden
ihan tarkalleen. -- Mutta, Laura kulta, miksi näytät niin alakuloiselta
ja miettiväiseltä? Kas, miten iloinen ja hilpeä sinun serkkusi on.

HELLÄ. Niin -- herra Kaisla arveleekin, että minä vaan naureskelen
kaiket päivät, paitsi illalla, kun olen uninen.

PAUKKU. Mutta, Lotta kulta, eikö meidän nyt pitäisi lähteä noita
karanneita vankeja etsimään?

LAURA. Mitä vankeja ne ovat? --

PAUKKU. Kaksi vankia on karannut vankilasta. Ne kuuluvat liikuskelevan
näillä seuduilla.

HELLA. Voi voi sentään! Voivat vielä tulla meillekin!

PAUKKU. Olkaa huoletta, Hellä-neiti! Esivalta kyllä suojelee teitä. --
Hm! -- Olipa sentään ikävää, ettei maanviljelysneuvos ollut kotona!

HELLA. Joko ne nyt voivat tulla?

LAURA. Isä on heinäniityllä. Hän tulee kohta.

PAUKKU. Eikö sinunkin mielestäsi, Lotta, pitäisi odottaa hänen tuloaan?

HELLÄ. Odottakaa nyt, kyllä setä pian tulee! -- Minkälaisia karkureja
ne ovat?

PAUKKU. Ne ovat kaksi hyvin kuuluisaa ja ovelaa pahantekijää. Toinen on
Ville Kuivanen, jota myöskin kutsutaan Kuivas-Villeksi. Mutta hänen
tunnetuin nimensä on Nilkku-Ville, jonka nimen hän on saanut sen
luonnon vian tähden, että hän -- että -- hm! -- hän on -- Nilkku-Ville.

KAISLA. Sepä ihmeellistä! Siitäkö hän on saanut nimensä?

PAUKKU. Totta kai. Siitä tietysti. -- Ja toinen on Santeri Savela.
Häntä taas yleisesti kutsutaan Santtu-sihteeriksi. Mutta minä en voi
saada päähäni, miksi häntä niin kutsutaan.

KAISLA naurettavalla vakavuudella. Ehkä hän on ollut sihteeri!

PAUKKU hämmästyen. Ollut sihteeri! -- Tosiaankin! Kas, kun en tuota
tullut ajatelleeksi. Ihan varmaan hän on ollut sihteeri. -- No, niin!
Nämä junkkarit ne nyt ovat, jotka ovat karanneet vankilasta. Ja minä
otan heidät kiinni esivallan nimessä.

KAISLA. Milloin?

PAUKKU. Milloin? -- Hm! -- Se riippuu siitä, milloin minä saan heidät
kiinni.

KAISLA. Niin kai. Ennenhän ei olisikaan mitään syytä vangita heitä.

HELLÄ. Minua niin kauheasti peloittaa.

PAUKKU. Olkaa aivan rauhassa, hyvät neidit! Esivallalla on voimakas
käsivarsi.

KAISLA. Ja tarkka järjen juoksu!

PAUKKU. Ettehän sillä tarkoittane minua?

KAISLA. En millään muotoa. Olkaa varma siitä!

LAURA Kaislalle. Miten voitte noin säälimättömästi pilkata tuota
hyvänluontoista miestä!

KAISLA. Tiedättehän Laura, minkätähden olen hermostunut? Tämä on niin
tuskallista.

PAUKKU. Minä otin varmuuden vuoksi rosvojen tunnusmerkki-luettelon
mukaani, että saisitte tutustua heihin. Jos tuntee rosvon, niin ei
tarvitse antaa hänen lähestyä taloa. (Etsii taskuistaan.) Mihinkä minä
sen nyt pistin? Kas nyt tuota -- (Lotalle.) Onko se sinulla -- se -- se
sakramenskattu siknalementti?

LOTTA. Ei ole! Sinullehan se jäi.

PAUKKU. Olipa se nyt perhanan ikävä juttu! Enhän minä vain lie sitä
kadottanut! Sittenhän me olisimme ihan myytyjä!

HELLÄ. No mutta -- tunnemmehan me ainakin toisen -- Nilkku-Villen.

PAUKKU ihastuu. Se on totta, se! Ja sihteerin kyllä tuntee käsialasta!
Ha, ha, ha! Sepä verratonta!

KAISLA. Niin! Ei muuta, kuin panna mies kirjoittamaan vaan! Niin asia
on selvä!

LAURA. Herra Kaisla!

HELLÄ. Kauvanpa setä tänään viipyykin ulkona! (Menee portille.)
Tuollapa hän jo tuleekin! Ja kaksi vierasta herraa hänen kanssansa --

KAIKKI rientävät uteliaina katsomaan.

HELLÄ. Kaksi nuorta herraa! Voi herra jesta! Ne tulevat tänne! Kas
miten vilkas tuo on -- tuo tuolla puolella -- ja puhelee niin
innokkaasti.

KAISLA. Minun mielestäni hän nilkuttaa.

PAUKKU. Mitä sanotte? Nilkuttaa --? Nilkuttaako hän?

HELLÄ. Herra Kaisla puhuu tyhmyyksiä!

KAISLA. Ei ole minun syyni, jos hän muistuttaa Nilkku-Villeä.

PAUKKU. Herran pieksut! Muistuttaako hän Nilkku-Villeä?

LAURA. Tuo toinen on minusta oikein soma.

KAISLA. Merkillinen maku! Minusta hän on aivan nurkkasihteerin
näköinen.

PAUKKU. Sihteeri! -- Voi, voi! Onko se Santtu-sihteeri?

KAISLA. En tiedä varmaan. Tuskin. Koska hän ei kirjoittele.

HELLÄ. Kauhean lystiä, kun mekin kerran taas saamme vieraita.

KAISLA. Hellä-neiti tahtoisi aina suurta seuraa!

HELLÄ tarkoituksella. Niin tahdonkin! Suuressa seurassa voi helpommin
karttaa vastenmielisiä henkilöitä.

PAUKKU. Ajatelkaas nyt -- (tulee alas) voivat olla -- voi sun
vekarajalka! -- ja minun siknalementtini on poissa -- kaikki
tunnusmerkit ovat hukkuneet --

KAISLA on tullut alas. Eihän niitä nyt enään tarvita, kun merkkien
omistajat kohta itse ovat tässä.

PAUKKU. Ovat tässä! Voi minun päiviäni! Rosvot itse tulevat lain
kouriin. Mutta laki ja esivalta on aseeton!

KAISLA. Käyttäkää järjen miekkaa!

PAUKKU. Se on huono ase! Te ette tiedä, kuinka se on huono ase!
Sellaista ei esivalta koskaan käytä.

VUORINEN tulee Airion ja Merisaaren seurassa. Tehkää hyvin hyvät
herrat! Astukaa esiin, että saan esitellä! -- Tässä tuon vieraita
taloon. Kelpo poikia! Maisterit Airio ja Merisaari -- tyttäreni Laura
-- ja tässä pikku veitikka, veljeni tytär, Hellä Vuorinen.

LAURA ja HELLÄ. Tervo tuloa! Hauskaa, että meillekin joskus eksyy
vieraita!

PAUKKU. Mitä tässä nyt järki meriteeraisi!

VUORINEN. Suureksi ilokseni tapasin nämä hauskat pojat luhtaniityn
lähteellä. (Jatkaa esittelyä) Agronoomi Kaisla, jonka pitäisi
harjoitella meillä salaojitusta, mutta -- hm, hm! -- rouva Paukku -- ja
nimismies Paukku. (Tervehtii itse Paukun herrasväkeä.) Mitenkä
vallesmannilla jaksetaan? Hauska nähdä herrasväkeä! Terve tuloa!

LOTTA. Tulimme katsomaan niitä isorotuisia sian porsaita --

VUORINEN. Vai niin, vai niin! No, se kyllä käy päinsä! Mutta -- ehkä
saan pyytää herrasväkeä sisään saamaan vähän virvokkeita.

LOTTA. Emmekö nyt ensin voisi pistäytyä katsomassa niitä porsaita, kun
kerran olemme ulkona?

VUORINEN. No, miksikäs ei! Ehkä kaupunkilaisherrojakin huvittaisi nähdä
oikein mahtavaa sikakarjan hoitoa. Se on minun pieni erikoisylpeyteni.

AIRIO ja MERISAARI. Tietysti! Tietysti! On vallan hauskaa päästä näin
heti maaelämän keskustaan!

VUORINEN. Kas niin, no käykäämme siis! Olkaa hyvät! Minä osoitan tietä.
Sikatarhamme on täällä päin. (Kaikki menevät, Paukku viimeisenä, yhä
etsien signalementtiaan.)

SANTTU tulee. Ni' oikke', ni' oikke'! Jassoo! Vartoonks' mää tääll'
näi' sit' kanss'?

MARI tulee Santun jälkeen. Niin, minä menen kutsumaan vallesmannia.
(Menee.)

SANTTU. Paljon olen minä elämässäni uskaltanut, mutta tämä on toki mitä
julkeinta ilveilyä! Karannut vanki käy visiitillä poliisin luona, joka
parhaillaan häntä etsiskelee. Onpa, saakeli soikoon, tämäkin keksintö.
Mutta sen erikoisuus huvitti minua niin, etten mistään hinnasta olisi
siitä luopunut. Ja olisipa perhanaa ellen pystyisi viemään harhaan
tuhmaa poliisia! -- Äsken kaikki menivät tarhaan päin ja jos vaan tyttö
saa sieltä nimismiehen yksinään tänne, niin saan puhutella häntä
kahdenkesken, ilman akkansa apua. Pääasia on viedä hänen huomionsa
harhaan -- pois itsestäni -- ja jos siinä hyvin onnistun, niin --

PAUKKU tulee. Päivää! Päivää! Sinäkö minua tahdot puhutella?

SANTTU ottaa lakin päästään. Ee, teirä' kaikk' -- valtaisuutenn' E'
mnää sunkas täss' praakat' tahrois.

PAUKKU. Etkö? No, mutta mitä asiaa sinulla sitten on?

SANTTU. Kas ku' mull' on föliss' yks' preivi. Ja se piräis' antaa
teirä' kaikk'valtaisuurellenn'.

PAUKKU. Kuka sinä olet sitten? Mistä sinä olet kotoisin?

SANTTU. E'hä' mää o' ku' toi Nikulan Matti vaa', täst'
naapur'seurakunnast'. Mut' kotosi' mää olsi' tualt' Turun' pualest.

PAUKKU. Vai niin, vai niin! No, keneltä se on se kirje?

SANTTU. Jaa, ett' kuka se' preivii' o' kirjottanu'? -- Se ny' o' sill'
viisii nii', ett' e' mää vaa' sunkas sit' tiärä.

PAUKKU. Kuinka et sitä tiedä? Miten olet sen sitten saanut?

SANTTU. Pitääks' se praatat' vai?

PAUKKU. Totta kai. Se on ihan välttämätöntä.

SANTTU. Nii' oikke'! O'ha' se! -- S'on silviisii nii', ett' mull' o'
siäll' kotoon' pian' trekool'maa kanss'. Siäll' kasvaa vähäse'
tikkempeerii'. Mitäs noill' ny' sit' -- mää funteeras'. Veisinks' mää
noit' kaupungin vai? Tairais' niill' saar' jonkuse' lanti' kans'. Ja
nii' se mu' muijaiki' sit' meinas'. No mitäs täst' sitt'! Tikkempeeri'
korii' vaa ja mää matkall'!

PAUKKU. Ja tulit kaupunkiin?

SANTTU. Mää vai? Ei ny' sentäs! Sinn' om' pitkä tiä ja. Mutt' kyll' mää
sitt lopuks' vissii' sinn' ehrii' ja.

PAUKKU. Ja siellä möit sinä sitten vaaraimesi?

SANTTU. E' mar ikkää! Kuinks' mää niit' olsi' myyny'?

PAUKKU. Kuinka niin? Eikö ne tehneetkään kauppaansa?

SANTTU. No, kas ku' mull' ei faaraamii ollukka', muu ku' tikkempeerii'
vaa'!

PAUKKU. No, välipä tuolla! Etkö saanutkaan niitä myydyksi?

SANTTU. Kyll', kyll, muttei se nii' vaa' sassii' käyn't. Kauva' mää
siin' ympärs katteli' -- sitt' tul' yks' ja hantlas' litra' ja sitt'
tul' toine' ja hantlas' pual' litraa -- ja sitt' tul' pual' päivä -- ja
sitt' nee loppusis. Nii' ett', kyll' nee sitt' lopult' män' kans' -- ja
sitt' mää läksi' juur' vikkeläst', mää kans'.

PAUKKU. Mutta en minä vielä yhtään ehtinyt hoksaamaan, mistä sait
kirjeen.

SANTTU. Eihä' sit' o' viel' tarvinnukka' hoksanteerat'. Mutt' ny' se
juur' vissii' o' koht' pramill' se preivi. Tuall' rist-tiä' mutkass'
treffasi' mää yhre' herra'. Hää seisattus' siihe' ja kysys hevelist'
mult': "Mihis' sää reissaat?" "Kottii' päi' mää meinaa'", mää sanos.
"Voisiks' sää jelpat' mua vähä'", hää sanos. "Ku' se' ny' oikke'
tiäräs'", mää tuumis. "E' sunkas sää vois' viärä yks' pian' preivi
pefalliksmannill'", hää kysys. "Kyll' mar mää to' verra' voi'", mää
sanos. Sitt' otti hää yhre' kirja' plakkarist' ja kirjotti siihe'
jottai' ja sitt' reväis' hää se' töhrity' plari' erilles ja tälläs se'
kokkoo' ja anno' mull' ja sanos: "Toss' o' markka! Ota följyys toi ja
vie pefalliksmannill'!" "Juur' vissii' mää se' tee'", mää sanos. Sitt'
hää helssas' pääll' vaa' ja läks' matkaas.

PAUKKU. Annappas sitten tänne se kirje!

SANTTU etsii taskuistaan. Jaa nii', juu! Nii' oikke'! Se ku' se'
löyräs, ku' mull' o' nii' mont' plakkarii' --- täss' se o' juur'
vissii'. (Aikoo pois.) Hyväst' ny' sit' ja kiitoksii' vaa'!

PAUKKU. Älä mene! Odota vielä! Täytyyhän minun katsoa mitä tähän on
kirjoitettu. (Avaa kirjeen.) Konsuli Holmbergilta -- en ollenkaan
tunne. (Lukee.) Mitä kummia! (Jatkaa lukemistaan.) Onko mahdollista!
(Santulle.) Oletko sinä varma, että se on totta?

SANTTU. Mikä nii'?

PAUKKU. Se, mitä tässä kirjeessä sanotaan.

SANTTU. Kuis ny' sill' viisii --! Mistäs mää tiäräs', vaikk' se olisis
alust' loppuu paljast' filuurii' vaa'.

PAUKKU. Niinkö arvelet?

SANTTU. Kuin saakeliks' mää viäl' funteerasisis' tommotoist'! E' sunkas
mää sit' preivannu'!

PAUKKU. Ei, ei! Ethän sinä -- se on totta se! Mitä nyt on tehtävä!
(Huutaa.) Lotta, Lotta! -- Hm! Hm! Oliko se hieno mies, joka tämän
antoi?

SANTTU. Jaa fiini, vai? Kuis jeekuliss' mää simmotoist' tiäräs'! Ol'
hää kumminkii nii' fiini ku' pefalliksmannikii. Saanks' mää mennä jo?

PAUKKU ankarasti tuumien. Ei! Sinun täytyy jäädä! (Itsekseen.) Onhan
minulla kirje! (Ääneen.) No, mene sinä vaan! -- Ei sentään! Odota
vielä! (Itsekseen.) Onhan mulla tämä kirje. -- (Ääneen.) No, mene nyt
sitten!

SANTTU. Suur' kiitost'! (Aikoo mennä.)

PAUKKU. Älä sentään mene! Odota! (Itsekseen.) Mitähän ihmettä tässä
pitäisi tehdä! Jospa vaan Lotta --

SANTTU. Ny' mää vissii' saa' mennä jo?

PAUKKU. Et, et! Sinun täytyy -- (itsekseen) mitä minä hänelle tekisin
-- näin vaikeissa asioissa ei järki auta yhtään mitään -- (Ääneen.)
Lotta, Lotta! --

SANTTU. Pitääks' mun täss' kattoo päält, ku' pefallinksmann' noi'
julmast' ulos funteeraa? Mun täytyy viäl' reissat' kottii' kans.

PAUKKU. Se on nietua, se!

SANTTU. No, mutt' -- kuis' tee ny' sill' viisii! -- Joks' mää ny' saa'
mennä', vai?

PAUKKU. Kuuleppas vielä, ystäväni!

SANTTU. Ny' mää jo kiukustu' kans', enk' piittaa teist' yhtikäs'
mittää', enk' mää teit' eres ystäväks'kää räknää.

PAUKKU. Ei, ei! Minä ajattelin vaan kysyä -- Mattiko se taas oli sinun
nimesi?

SANTTU. No, piräis ton ny' muistaa vähemmälläkii -- piräis jo!

PAUKKU. Minä koetan -- minä koetan muistaa! No, mene nyt sitten herran
viitaan!

SANTTU. Kerrankii yks' rikk'viisas meinink'. Voiraa' hyvi' ny' sit'
vaa'! (Menee.)

PAUKKU. Näin vallatonta on tää kansa, jonka hallitsijaksi minä olen
pantu. Hoh, hoh, jaa!

        Laulu n:o 7.

    Tuota miestä! Hirveää!
    Nähdä moista! Kauheaa!
    Moista kansa lienee --
    Virkani se vienee!
    Pidän kyllä
    Vallan yllä,
    Vaan en toiseen
    Tartu moiseen.
    Sen vaan Lotta tehdä voi,
    Hälle luoja voiman soi.
    Valhetella voinen,
    Että oli toinen,
    Joka ennen,
    Ohi mennen
    Monet lahjat meille kantoi.
    Kuinka nyt käy!
    Matti on pois,
    Häntä ei näy --
    Avun jos tois
    Navetasta Lotta mulle!
    Lieneeköhän vain
    Miestä alallain,
    Joka ompi vallesmanni --
    Aina valtikka:
    Lotan "toffula"
    Mua uhkaa toimissani.

        ESIRIPPU




Kolmas näytös.


Sama paikka.

VUORINEN tulee Airion kanssa. Vai niin, vai olette ihastunut
maanviljelykseen!

AIRIO. Olen -- tällaiseen suuremmoiseen hommaan. Näin sitä pitää
kartanoa asua! Tämä on aivan erikoista alallaan. Olen aivan hämmästynyt
kaikesta mitä olen nähnyt.

VUORINEN. Se huvittaa minua! Huvittaa sanomattomasti.

AIRIO. Olen pienestä pojasta asti seurannut maanviljelystä kotona. --
Isälläni on maatila keski-Suomessa. Siksi olen oppinut pitämään siitä.

VUORINEN. Vai niin, vai niin! Minäkin olisin erinomaisen ihastunut
maanviljelykseen, kun vaan keksittäisiin niin paljon koneita, että
pääsisi vallan vapaaksi tuosta saaturin työväestä. Muuten olisi kyllä
hyvä, mutta ne ne aina sotkevat asiat.

AIRIO. Niinkö?

VUORINEN. Niin, niin! Mailmassa on niin paljon hassutusta nykyään.
Täälläkin on kaikellaisia levottomia virtauksia --

AIRIO. Onko ollut levottomuuksiakin?

VUORINEN. No, ei juuri vielä. Mutta minä olen kyllä useasti ollut
sangen levoton. Olen huomannut, että työväki ajattelee enemmän kuin
puhuu -- ja se on paha merkki se.

AIKIO. Päinvastoin toki luulisin --

VUORINEN. Ei, ei! Uskokaa minua! Ajatteleminen on pahan edellä. Siksi
rakastan koneita. Ne eivät puhu eivätkä ajattele. -- Mutta mitä pidätte
sitten tästä näköalasta?

AIRIO. Kaunis on. Lahtikin tarpeeksi leveä. Jos olisi leveämpi, niin
vaikuttaisi autiosti.

VUORINEN. Autiosti! Sepäs mainio sana! Sen se juuri tekisikin. Olen sen
aina aavistanut, mutta en ole voinut pukea sanoihin. Autiosti! Mainio
sana! Kiitos siitä sanasta! Te olette erittäin miellyttävä ja sukkela
mies -- te -- kas, nytpä vasta huomaan, että toverinne on poissa. Mihin
herra Merisaari on joutunut?

AIRIO. Hän näkyi menneen tuonne ulapalle päin.

VUORINEN. Hän ehkä ei ole ihastunut maaelämään?

AIRIO. Kyllä -- hän on hyvinkin ihastunut, mutta hän kernaimmin nauttii
siitä yksikseen.

VUORINEN. Näyttää toisinaan niin vakavalta. Taitaa aikoa papiksi.
(Menee penkkiä kohden.)

AIRIO naurahtaa  Papiksi! Vieläkös mitä! Hän on ankara sosialisti.

VUORINEN on juuri kääntynyt penkin edessä, istuakseen. (Putoaa
pelästyksestä istumaan.) Mi-mitä sanotte? Sosialisti! Anarkisti! Herra
meitä armahtakoon!

HELLÄ tulee ja kuulee viimeiset sanat. Mitä nyt, setä kulta? Mitä on
tapahtunut?

VUORINEN. Ajatteles nyt, kun herra Merisaari on sosialisti, enkä minä
ole siitä tietänyt mitään.

HELLÄ. Mutta, mitä pahaa siinä on?

VUORINEN. Jos ei juuri mitään erinomaista pahaakaan, niin on se
kuitenkin saaturin ikävää.

AIKIO nauraen. Ei herra Merisaaren sosialismi kellekään ikävyyksiä
tuota. Hän on vaan tuollainen tieteellinen sosialisti. Hän on runoilija
ja --

VUORINEN. Vai niin! Hän siis vaan puhuu siitä ja kirjoittelee runoja.
Minä jo luulin, että hän ajatteleekin, kuten meidän työväkemme. -- Se
on sitten eri asia! Minä jo peljästyin pahanpäiväisesti.

HELLÄ. Ha, ha, hai Eikö herra Merisaari ollenkaan ajattelisi?

VUORINEN. Ei, tyttöseni! Sinä et tunne runoilijoita! Eivät ne koskaan
ajattele. Hyvää väkeä kaikki sellaiset!

HELLÄ. Kaikki sellaisetko, jotka eivät ajattele?

VUORINEN. Juuri sellaiset. Ajatus käy pahan edellä.

HELLÄ. Sitten minä mahdan olla oikea hyvän apostoli, sillä minä en
koskaan ajattele. Ha, ha, ha!

VUORINEN. Sinä veitikka saisit joskus ajatella vähän enemmän -- siitä
ei olisi vaaraa.

HELLÄ virnistellen. Ei, ei, setä. Ajatus käy pahan edellä. -- Mutta
tuletteko nyt herra Airio --

AIRIO. Hyvin kernaasti.

VUORINEN. Mihin nyt sitten?

HELLÄ. Herra Airio haluaa nähdä meidän meijeriämme.

VUORINEN. Vieläkö sitäkin? No, mutta saakeli soikoon -- sittenhän te
olette oikein mallikelpoinen nuorimies! Meijeri on minun erityinen
ihanteeni. Tiedättehän -- paljon koneita! -- Hm! Ettehän te vielä
tänään lähde täältä?

AIRIO katsahtaa Hellään. Minussa ei ole suurta estettä.

VUORINEN. Sepä hyvä! -- Ja toverinne -- runoilijan pitää myös jäädä,
sillä --

AIRIO. Voin luvata hänenkin puolestaan. Hän on tähän seutuun yhtä
ihastunut kuin minäkin.

VUORINEN. Mainiota! -- Älkää huoliko puhua hänelle mitään
sosialismista! En pidä häntä yhtään vaarallisena, koska hän on
runoilija. -- Mitä kauvemmin viivytte täällä, sitä tyytyväisempi minä
olen. He, he, he! Saatua nähdä täällä vielä paljon huvittavaa! Ja sen
sanon, pikku Hellä on vallan mainio opas, vaikka hän onkin veljeni
tytär. Kaikin puolin kelpo tyttö, he, he, he!

HELLA. Hyi setä! Tulkaa nyt, herra Airio! Minä käyn edellä. Ajatus käy
-- minkä edellä, herra Airio?

AIRIO. Pahan.

HELLÄ. Ha, ha, ha! Te olette paha -- paha -- paha -- (Juoksee pois.)

AIRIO seuraa perässä, nauraen.

VUORINEN nauraa ja menee portille perässä. Huutaa. Tulkaa pian
takaisin! -- Eikö ole kahvin aika kohta? (Kulissista kuuluu epäselviä
ääniä vastaukseksi.) Erinomainen nuorukainen tuo Airio! Oikea patentti,
saaturi soikoon! Hänellä on sellainen huomiokyky, että -- se on vallan
ihmeellistä! (Pysähtyy.) Mutta tuo toinen -- sosialisti! No, no, no! Ei
saa käyttää sitä nimeä! Onhan hän runoilija! Ja kovin miellyttävä
hänkin. -- Toista maata ovat molemmat, kuin tuo irvihammas Kaisla. --
Mutta saaturikseen -- jotain suun avausta --! (Menee sisään.)

SANTTU tulee pensastosta. Mitähän nimismies ystäväni nyt hommailee.
Minun täytyy täällä odotella, nähdäkseni tarkoilleen asioitten
kehityksen.

        Laulu n:o 8.

    Ikävällä miellä
    Olen karkutiellä
    Ja piilossa pensaikossa.
    Tilaisuutta vaanin,
    Hetkeäni vaalin,
    Vaan mieli on ahdingossa.

    Tähän loppuu työni,
    Tässä viime yöni
    Ma päätän nyt rikoksessa.
    Suo nyt onni voittaa --
    Anna mulle koittaa
    Viel' onnela maailmassa!

(Katselee tarkasti ympärilleen.)

Hah! (Pujahtaa piiloon.)

LAURA tulee rakennuksesta ja istuu kuistille. Olen melkein varma, etten
voi rakastaa herra Kaislaa. Tuskin tunnen edes myötätuntoisuutta häntä
kohtaan. Toista on herra Merisaari. Hänestä huokuu vastaani jotakin
ennen tuntematonta. Ja hänen poistuessaan jää jälelle suloinen kaiho.

        Laulu n:o 9.

    Illan siimes rauhan luopi,
    Kummat mielehen mietteet saa,
    Siimes-mieli tuskan tuopi --
    Rauha kaihoa kasvattaa.

MERISAARI kulisseissa.

    Ei voi lahden laine laulaa
    Minun mieltäni lepohon.
    Missä aavan aallot pauhaa
    Siellä mullakiu lepo on.

(Tulee ajatuksissaan.)

LAURA. Herra Merisaari!

MERISAARI. Laura! Neiti!

LAURA. Tuletteko rannalta?

MERISAARI. Tulen. Siellä on ihmeen ihanaa. Löysin sieltä oikein
idyllisen lehdikon. Minunkin kotini on järven rannalla. Senvuoksi
ihailen niin sanomattomasti vettä. Aaltojen loiskeesta soipi korvaani
kehtolaulut ja lapsuuden muistot.

LAURA. Niin -- ja varsinkin näin iltavalaistuksessa tekee meri
suuremmoisen vaikutuksen -- eikö totta?

MERISAARI. Vasta kesäillan hiljaisuudessa oppiikin tuntemaan järveä ja
merta. Koko muun luonnon vaipuessa uinumaan, puhuu levoton meri yhä
tajuttavampaa kieltä. Sen maininkien huounta on kuin kaihoava
ihmisrinta. -- Olette onnellinen kun olette saanut kasvaa näin ihanassa
paikassa. Siellä on rauha, missä yksinäisyys vallitsee.

LAURA. Rauhaakin voi olla joskus liian paljon. Yksinäisyyteenkin voi
aikojen kuluessa kyllästyä.

MERISAARI. Luulen, että juuri yksinäisyys antaa teille luonteenne
mukaisen maaperän.

LAURA. Voitte kyllä olla oikeassa. Mutta toisinaan tuntuu minusta, että
minä kaipaan jotakin kirkkaampaa, jotakin elävämpää -- hm! -- minä en
osaa pukea ajatuksiani sanoihin. -- Minä uskon, että kirjat ja luonto
eivät yksinään voi tuutia rauhaa ja lepoa naisluonteeseen. Miehet ehkä
ovat toisellaiset siinä suhteessa. -- En tiedä ymmärrättekö ollenkaan
mitä tarkoitan.

MERISAARI. Luulenpa ymmärrtäväni. Te tarkoitatte, että nainen vaatii
täyteläisempää ja virkeämpää elämän sisältöä. Sentähden kuuntelee hän
kernaammin, kuin lukee ja rakastaa keskustelua enemmän, kuin
yksinäisyyttä. -- Mutta ettehän te elä täällä niin perin erakko-elämää
sentään, luulisin minä.

LAURA. Melkeinpä. -- Isällä on kiirettä aamusta iltaan niityillä ja
pelloilla ja kun hän väsyneenä tulee kotiin, tahtoo hän nähdä
ympärillään iloisia ja tyytyväisiä kasvoja ja silloin minä en
tietystikään henno vaivata häntä minun pikku huolillani ja kyselyilläni
yhdestä ja toisesta, joista mieleni kaipaisi enemmän selvyyttä.

MERISAARI. Entä serkkunne?

LAURA. Oh! Hän on niin peräti toisen luonteinen kuin minä -- aina
hilpeä ja elämän haluinen. Hän ei käsitä minun tunne-elämääni. -- Hän
on onnellinen luonne, sillä hän on aina iloinen. -- Minä pidänkin
hänestä erittäin paljon -- ehkä juuri sentähden, että hänellä on sitä,
mitä minulta puuttuu.

MERISAARI. Mutta käyhän teillä kai edes vieraita?

LAURA. Käypihän niitä. Mutta heidän kanssaan en koskaan ole onnistunut
saamaan aikaan mitään vakavampaa keskustelua. Jos joskus sellaista
yritän, käännetään se heti leikiksi. -- Ette voi aavistaa miltä tuntuu
jos -- odottaessaan vakavata vastausta, saakin kuulla joko
pintapuolisen kohteliaisuuden tai kuluneen sisällöttömän sukkeluuden.
-- Mutta teenhän minä väärin, kun kidutan teitä laverruksillani. Minä
ihan häpeän, olettehan te oikeastaan aivan ventovieras.

MERISAARI. Niinpä kyllä olen. Mutta eihän tutustumiseenkaan aina vuosia
tarvita. Eikä teidän tarvitse pahoitella minulle osoittamastanne
avomielisyydestä. Kuuntelen teitä mielelläni.

LAURA. Olette tosiaankin harvinaisen kärsivällisesti kuunnellut
joutavaa loruamistani.

MERISAARI. En ole ainoastaan teitä kuunnellut, vaan minä olen myöskin
teidät ymmärtänyt. -- Jos sallitte, niin jatkamme vielä keskusteluamme.

LAURA. Oi, niin mielelläni. Minä kuuntelen teitä niin kernaasti. Te
ette ole ollenkaan pilkallinen minua kohtaan, kuten monet muut. --
Mutta sanoittehan, että löysitte tuolta rannalta ihanan paikan -- jos
tahdotte niin voimme kävellä sinnepäin yhdessä?

MERISAARI. Sydämestäni mielelläni!

LAURA. Mutta -- te ette saakaan salata minulta yhtään mitään --

        Laulu n:o 10.

MERISAARI.

    Kallis Laura, aaltoin tyrske
    Tuonne kuuluvi lehtohon.

LAURA.

    Rientäkäämme sinne!

MERISAARI.
                       Hyrske
    Kohta vaipuvi lepohon.

LAURA.

    Kuulen siellä aallon soiton --

MERISAARI.

    Hyöky rantoja ajelee.

LAURA.

    Siellä syömmein saanee voiton --

MERISAARI.

    Rauha myrskyssä majailee.

MOLEMMAT.

    Järven aallot meille soittaa --
    Lempi kieliä kaiuttaa.
    Tyyni vihdoin myrskyn voittaa --.
    Lemmen kieli ei rauhaa saa!

(Menevät.)

HELLÄ tulee Airion kanssa vastakkaiselta puolelta. Ettekö jo ole
kyllästynyt ja väsynyt tähän tarkastusten kiertokulkuun?

AIRIO. Kuinka voitte sellaista ajatella. Olisin valmis tarkastamaan
koko maan meijerit ja kanatarhat -- teidän opastuksellanne.

HELLÄ naureskellen. Te pidätte siis maanviljelyksestä ainoastaan minun
tähteni?

AIRIO. En -- ainoastaan! Mutta teidän seurassanne minä pidän siitä
monen kertaisesti.

HELLÄ. Hyi teitä! Älkää ollenkaan ruvetko narrailemaan. Minä kyllä
näen, ettette ole oikein tyytyväinen. Te haluatte vielä jotakin?

AIRIO. Ihan varmaan! -- Jos aivan totta tunnustan, niin haluan minä
vielä jotakin.

HELLÄ. Mitä sitten?

AIRIO. Koko viimeisen kävelyretkemme ajan olen minä vaan halunnut -- ja
toivonut jotakin.

HELLÄ. No, enkö sitä sanonut! -- Minäpä tiedänkin mitä se on?

AIRIO. Ei, ei! Te ette sitä tiedä.

HELLÄ. Tiedänpä, kuu tiedänkin! Teillä on sekä jano, että nälkä. Te
haluatte illallista!

AIRIO. Eikä --! Paljon -- enemmän! (Astuu lähemmäksi.)  Minä alan
vähitellen viisastua, ja rupean vakavasti ajattelemaan tulevaisuuttani.

HELLÄ nyrpistellen. Todellakin? -- Ajatelkaa vaan, mutta älkää siitä
minulle lörpötelkö! Minä en voi teitä auttaa.

AIRIO vielä läheten. Kyllä te voitte. Te olette niin älykäs, että --

HELLÄ purskahtaa nauramaan. Minäkö -- ohoo!

AIRIO. -- että minä häpeän teidän edessänne, kun vetelehdin vielä
toimettomana. Mutta nyt minä olen päättänyt tulevaisuudestani. Minä
rupean maanviljelijäksi.

HELLÄ. Todellakin?

AIRO. Niin teen. Minulla on aina ollut halu siihen. Mutta isäukko on
yhä sanonut: "Kunhan ensin tulet ylioppilaaksi -- puhutaan vasta
sitten". Nyt minä olen ylioppilas -- ja tuskalla luikertanut itseni
kandidaatiksi -- nyt saa lukutie riittää. -- Kun näin teidät, niin
heräsi taas minun maanviljelysintoni. Minä en voi ajatellakaan kirjoja
enään. Huomenna kirjoitan isäukolle, että nyt rupean opettelemaan
maanviljelystä ja sitten rupean hoitamaan hänen tilaansa.

HELLÄ. Vai niin! Vai isänne tilaa te niin yht'äkkiä halusittekin?

AIRIO. Niin -- ja haluaisin minä vielä muutakin -- mutta minä en tohdi
sanoa sitä teille.

HELLÄ hymyilee. Pelkäättekö te minua?

AIRIO. En. Siksi uskallankin puhua teille mitä ajattelen. Eikä minun
aikanikaan riitä turhiin kohteliaisuuksiin. Saanko sanoa suoraan?

HELLÄ. Tietysti.

AIRIO. Te olette -- hm! -- minä pidän teistä.

HELLÄ. Mielistelijä!

AIRIO. Minä vakuutan --

HELLÄ. Olkaa vaiti!

AIRIO. Annoittehan minulle luvan puhua suoraan.

HELLÄ. Mutta en antanut lupaa turhiin kohteliaisuuksiin.

AIRIO. Kuulkaa siis!

        Laulu n:o 11.

    Hellä-neiti ruusunkukka,
    Sinisilmä keltatukka!
    Sano voitko konsanaan
    Minua sa rakastaa?

HELLÄ.

    Poika vieras kiehtovainen!
    Älä usko, että nainen
    Kohta valmis juoksemaan
    Onpi lemmen ansahan!

AIRIO.

    Hellä-neiti ruusunkukka,
    Sinisilmä keltatukka --!

MOLEMMAT.

    Sano voitko ainiaan
    Minua sa rakastaa?

KAISLA tulee sisältä.

Kas vaan! Jopa herrasväkikin on ilmestynyt tarkastusmatkoiltaan!


HELLA. Jo. Kävimme viimeksi meijerin maitokamarissa.

KAISLA. Vai maitokamarissa! Hellä-neidin kermoja kuorimassa! Ja juonut
sen kuiviin? Eikö niin?

HELLÄ. Niin kuiviin, ettei jäänyt tippaakaan teille!

KAISLA. Ette te henno minuakaan vallan ilman jättää, varsinkaan jos
lupaan, etten kerro siitä muille.

HELLÄ. Hyi teitä! (Airiolle.) Älkää huoliko hänestä! Hän on niin häijy!

VUOHINEN tulee Lotan kanssa. Kuules Hellä! Jos vielä tänään tarvitset
palvelusväkeä, niin kiiruhda toimissasi. Väki sai luvan mennä
naapurikylän tanssiaisiin.

HELLÄ. Vai niin. Olipa hyvä, että sain tietää ajoissa. (Aikoo pois.)

VUORINEN. Odotas vähän! Kuski ja vouti pyysivät rahaa -- onko herroilla
ehkä vaihtaa kahdenkymmenen markan seteli?

AIRIO kääntyy nolona poispäin.

KAISLA katsoo Airiota, hymyillen. Kyllä minulla on. (Rikkoo rahan.)

VUORINEN. Kiitos! Tässä, Hellä -- viitonen kummallekin.

(Antaa rahat Hellälle, joka menee.)

LOTTA. Minnehän se ukko joutui, kuu minä viivyin niin kauvan tuolla
tarhassa.

VUORINEN. Ja missä herra Merisaarikin on?

LOTTA. Ja Laura sitten?

KAISLA. Ehkä nekin ovat kermaa kuorimassa.

VUORINEN. Nekin?

AIRIO. Herra Kaisla koettaa leikata vitsiä siitä, että Hellä-neiti ja
minä olimme meijerissä ja --

VUORINEN. Olitteko? Sepä hauskaa, no --

AIRIO. Tuolta tulevatkin, molemmat!

LAURA tulee Merisaaren kanssa. Sydämestäni kiitän teitä!

MERISAARI. Älkää! Antakaa minun olla kiitollinen!

VUORINEN. Sepä on oikein tehty, Laura, että olet opastellut herra
Merisaarta!

KAISLA erikseen. Piru vieköön nuo maan kiertäjät!

VUORINEN. Olen erittäin iloinen jos viihdytte täällä! Sanokaapas mitä
pidätte Lahdenpohjasta!

MERISAARI. Ooh! Täällä on ihanaa! Tämä on kaunein paikka, minkä minä
olen nähnyt.

VUORINEN. Todellakin? He, he, he!

KAISLA. Tyhjää kohteliaisuutta!

VUORINEN suutahtaen. Mitä saaturia! Herra Merisaari on runoilija. Hän
ymmärtää tällaiset asiat paremmin kuin te.

KAISLA häijysti. Mitäpä minä ymmärtäisin! En minä ymmärrä sitäkään,
että te tohditte antaa tyttärenne yksinään retkeillä pitkin metsiä --
herra Merisaaren kanssa!

VUORINEN. Tohdin? Mitä tarkoitatte?

KAISLA kuin edellä. Voisihan se olla vaarallista --

MERISAARI. Hyvä herra -- minä vaadin selitystä --

KAISLA kuin edellä. Vaatinettekohan vaan kaksintaisteluun?

VUORINEN ankarasti. Herra Kaisla! Miksi olette epäkohtelias? Miksi
loukkaatte --

KAISLA. Tarkoitukseni ei ole loukata. Mutta hiiviskeleehän seuduilla
kaksi karannutta vankia. Olisi voinut sattua joku ikävyys Laura
neidille, kun kuljeskelee noin aivan ilman turvaa metsissä.

LOTTA. Ilman turvaako? Olihan herra Merisaari mukana.

KAISLA. Runoilijat eivät juuri koskaan liene kunnostaneet itseään
erityisellä sankaruudella!

MERISAARI. Minä olen kyllä liian heikko sankariksi niinkuin
runoilijaksikin. Mutta en sittenkään pelkäisi paria karannutta vankia.
Niillä raukoilla on enemmän syytä peljätä meitä kuin meillä heitä.

KAISLA. Raukoilla! Luulenpa, että säälittelette roistoja!

MERISAARI. Niin teen. Minä säälin heitä.

KAISLA. Se sopii runoilijalle.

MERISAARI lämpimästi. Ei tarvitse olla runoilija, voidakseen sääliä
sellaista raukkaa, joka ymmärtämättömyydessään on sekaantunut rikoksiin
ja joka -- huomattuaan hairahduksensa tahtoisi ehkä tehdä parannuksen
ja alkaa elämänsä alusta, vaan huomaakin kaikki parannuksen tiet
suljetuiksi. Silloin mahtaa olla elämä katkerata katkerampi, jos
vastoin tahtoaan on pakoitettu tekemään rikoksia.

VUORINEN. Niin varmaankin!

KAISLA. Mitäpä siis muuta! -- Ottakaamme heidät ystäviksemme ja
suojateiksemme --

LAURA Kaislalle. Kuinka te voitte olla noin paha! Nyt en ollenkaan pidä
teistä.

KAISLA Lauralle. Te saatatte minut ihan hurjaksi --
mustasukkaisuudesta.

VUORINEN. Herra Airio! Tehän olette vaipunut kovin vakaviin
mietteisiin!

AIRIO. Vakaviin! Niin -- niinpä tosiaankin luulen --

VUORINEN. Nyt ei aikaa sellaisiin! Meillä on muuta hommaa, Jo on aika
ajatella, miten saisimme pienen lystin toimeen ja -- se on totta --
mitenkäs me majoitamme teidät! Sitä myös täytyy ajatella. Tahdotte kai
että ikkunat ovat lahdelle päin?

MERISAARI. Hyvin kernaasti, jos niin sopii.

VUORINEN. Sopii, sopii! Miks'ei sopisi! Te saatte huoneenne tuolla
yläkerrassa -- herra Kaislan huoneen vieressä.

KAISLA. Mutta niiden välisestä ovesta on lukko rikki.

VUORINEN. Te olette nalkuttaja!

HELLÄ tulee ja kuiskaa jotakin Vuoriselle.

VUORINEN. Sepä mainiota! Saaturin hyvä vaan! Hyvät naiset! Hyvät
herrat! He, he, he!

KAISLA. Aiotteko pitää puheen?

VUORINEN. Aion niinkin! He, he, he! Arvoisat vieraat!

        Laulu n:o 12.

    Nyt ma pyydän teitä ystävät,
    Tehkää hyvin, käykää pöytään istumahan!
    Herkut ei vain ole nähtävät,
    Pyydän niitä myöskin maistamahan!

HELLÄ.

    Herrat saavat kursaamatta kiiruhtaa,
    Lämmin vesi heitä ehkä odottaa!

VUORINEN.

    Mutta, Hellä kulta, naisille?

HELLÄ.

    Pyydän heitä pöytään katsomahan!

VUORINEN.

    Pöytäkumppani nyt valitkaa!
    Minä itse leskimiesnä yksin kuljen.
    Herra Kaisla (osoittaen Lottaa) rouva hallitkaa!
    (Merisaarelle.) Suosioonne Laura-tytön suljen.

HELLÄ.

    Airio, te minuun saatte tyytyä!

KAISLA erikseen.

    Akka kurjan kanssa voisin hyytyä!

KAIKKI.

    Nytpä täällä riemu vallitkoon,
    Kaikkialla laulu kaikukohon!

(Menevät sisään.)

PAUKKU tulee. Menee raottamaan ovea. Lotta, Lotta, Lotta! (Viittaa
sormellaan häntä luokseen.)

LOTTA tulee. Mitä nyt?

PAUKKU. Kuulepas Lotta! Minä olen sydän kurkussa etsinyt sinua.

LOTTA. No, no, no! Mitä nyt on tapahtunut sitten?

PAUKKU. Sitä en saa päähäni, että -- että -- minä sain
kirjeen konsuli Holmbergilta.

LOTTA. Konsuli Holmbergilta -- tunnetko hänet?

PAUKKU. En. Mutta hän kirjoittaa noista karanneista pahantekijöistä.
Lue itse! Tässä se on.

LOTTA lukee. "Täten olen tilaisuudessa ilmoittamaan, että
karkurit Santeri Savela ja Ville Kuivanen, jotka entuudestaan
tunnen, liikuskelevat Lahdenpohjan seutuvilla. Karkurit olivat
jalkamatkalaisten herrasmiesten puvuissa, reput selässä ja
ylioppilaslakit päässä". (Puhuu.) Herra hyvästi siunatkoon! Puetut
aivan kuin Airio ja Merisaari.

PAUKKU. Mitä sinä sanot? Airio ja Merisaari! Näetkös nyt! Minä epäilin
heitä heti -- vaikka en saanut sitä päähäni -- "reput selässä ja
ylioppilaslakit päässä" -- Ne ne ovat.

LOTTA. Mutta sehän on mahdotonta! (Lukee edelleen.) "Olen kuullut, että
he ovat näillä seuduilla tehneet pienempiä sisäänmurtoja -- erittäinkin
puutarhoihin, joista ovat hedelmiä varastaneet. Pidän velvollisuutenani
ilmoittaa tästä teille, herra vallesmanni. Suurimmalla kunnioituksella:
F.E. Holmberg. Konsuli".

PAUKKU. Mitä nyt arvelet, Lotta?

LOTTA. Kuka toi tämän kirjeen?

PAUKKU. Talonpoika -- tuolta naapuripitäjästä -- sillä on puutarha
ja --

LOTTA. Mitä lörpöttelet! Tunsitko hänet?

PAUKKU. Ky-yllä! Erinomaisen hyvin! Hän on niin tavattoman kunnon mies.

LOTTA. Mikä hänen nimensä oli?

PAUKKU. Matti se oli.

LOTTA. Missä hän nyt on?

PAUKKU. En minä tiedä. -- Hänellä oli kiire kotia.

LOTTA. Ja sinä päästit hänet! Kuinka voit menetellä niin tyhmästi!

PAUKKU. Mutta, Lotta kulta! Hänellä oli niin kovin kiire. Emmekä me
häntä enään tarvitsekaan! Onhan meillä kirje. Missä ne varkaat nyt
ovat?

LOTTA. Tuolla sisällä! Hss!

VUORINEN tulee nauraen. Mitä te täällä --

LOTTA. Hss!

PAUKKU. Hss! Hss!

VUORINEN. Mitä saaturia?

LOTTA. Olipa hyvä, että tulitte -- hss!

PAUKKU. Hss!

VUORINEN. Mitä te -- he, he, he!

PAUKKU. Herran tähden -- hss!

VUORINEN. Mikä teitä vaivaa? Tulkaa sisään! Siellä on yhtä ja toista
hyvää --

PAUKKU. Hiljaa! Hiljaa! Muuten ne karkaavat.

VUORINEN. Mikä? Kuka karkaa? Onko Laukki karannut?

PAUKKU. Hss! Koettakaa nyt koota kaikki sielunne voimat!

VUORINEN. Mihinkä niitä nyt sitten tarvittaisiin? Ei minun tapani ole
juoda itseäni --

LOTTA. Olettehan kuullut niistä kahdesta karanneesta vangista?

VUORINEN. Kyllä. No, mitä heistä?

PAUKKU. Ne ovat Airio ja Merisaari.

VUORINEN. Herra jumala -- mitä sanottekaan!

LOTTA. Emmehän tiedä sitä niin varmaan! Mutta syytä on epäillä. Tästä
näette itse. Lukekaa! (Antaa kirjeen.)

VUORINEN lukee. -- -- -- "Reput selässä ja ylioppilaslakit päässä" --
tämähän on vallan -- herra paratkoon --

LOTTA. Sentähden se pahantekijöistä puhui niin hyvää, se --

PAUKKU. Tallirenki näki aamulla puutarhassa vieraan miehen, jolla oli
reppu ja ylioppilaslakki --

LOTTA. Vai niin! Kyllä ne sitten niitä ovat!

VUORINEN. Muuttuisivatko minun kelpo vieraani yht'äkkiä roistoiksi!

PAUKKU. Kerrankos sellaista tapahtuu! Minulle kerran --

VUORINEN. Mutta minulle ei ole tapahtunut ikinä tällaista!

PAUKKU. Kerta ensimäinen, veliseni!

VUORINEN. Mutta saaturi sinun perii jos -- oletko ihan varma asiastasi?

PAUKKU. Kuulehan Lotta! Enkö minä ole varma? Olen kai. Kirjeessähän
se --

VUORINEN. Kirje niin -- mitä nyt pitäisi tehdä --

PAUKKU. Nyt alkaa tutkinto.

VUORINEN. Se on ikävää, se! Parempi olisi jos paiskaisit heidät
kärryillesi ja veisit hemmetin teille. -- Ja kaikki miehetkin menivät
tansseihin -- nythän on paha edessä --

PAUKKU. Me emme voi heille mitään --

VUORINEN. Ennen aamua -- emme mitään. Herra Kaislakin meni jo
huoneeseensa ja nukkuu ehkä jo.

PAUKKU. Jospa vaan olisin tietänyt tämän ennen!

LOTTA. Huomiseksi täytyy jättää -- mutta kyllä me jäämme tänne yöksi --

PAUKKU. Minä jään suojelemaan teitä --

HELLÄ tulee. Älkää nyt antako aivan --

TOISET. Hss! Hss!

VUORINEN. Missä varkaat nyt ovat?

HELLÄ. Varkaat!

PAUKKU. Hss!

VUORINEN. Niin. Airio ja Merisaari.

HELLÄ. Miksi herran tähden kutsutte heitä varkaiksi?

PAUKKU. Me epäilemme heitä --

HELLÄ naureskelee. Varkaiksiko?

PAUKKU. -- että he ovat ne kaksi karannutta vankia.

HELLÄ. Lopettakaa nyt jo! Oletteko aivan järkenne menettäneitä?

PAUKKU. Minä en varmaan tiedä -- mutta lukekaa itse! (Antaa hänelle
kirjeen.) Niin, saatte nähdä!

HELLÄ lukee ja rupeaa itkemään.

PAUKKU. Älkää surko neiti! Te olette esivallan suojassa.

VUORINEN. Me lörpöttelemme täällä ja sillä aikaa voivat ne veitikat
tyhjentää koko talon!

HELLÄ lähtee.

VUORINEN. Mihin menet?

HELLÄ. Menen katsomaan, jos hopeamme on vielä tallella. (Menee.)

PAUKKU. Elleivät ne vaan ole kuunnelleet!

LOTTA. Nyt on parasta mennä sisälle heidän luokseen!

PAUKKU. Ja seurustella heidän kanssaan aivan ystävällisesti. Ei saa
suututtaa heitä. Ollaan hyvin mielinkielin!

LOTTA. Herra maanviljelysneuvos, menkää te edellä!

PAUKKU. Mene sinä Lotta sitten hänen jälkeensä. Mutta olkaa
herran nimessä iloisen näköisiä! (Menevät sisään naurettavalla
varovaisuudella.)

SANTTU tulee nauraen.

        Laulu n:o 13.

    Menkää, menkää, rientäkäätte vaan!
    Selväksi on mulle tullut koko juoni.
    Nyt ma tiedän mistä rahat saan,
    Valittaa en enään tässä huoli!
    Onni koittaa! Vielä valkee vangin yö,
    Vapauden hetki kohta mulle lyö.
    Nytpä vainen riemu vallitkoon!
    Minuakin onni hallitkohon!

        ESIRIPPU.




Neljäs näytös.


Huone Lahdenpohjan yläkerrassa. Kolme ovea. Akkuna auki. Valoisa
kesäyö.

SANTTU tulee sisään akkunasta.

Kas niin! Tuo varmaankin on agronoomin ovi. -- Oi, jospa tämä olisi jo
ohi! Mutta -- mikä on tehtävä, niin tehtäköön heti. Nopeasti siis!
(Kuuntelee Kaislan ovella.) Jo tunti sitten pani hän maata. Eikö hän jo
nukkune -- (Avaa oven.) Kyllä -- hän nukkuu. Ja rahalompakko on
pöydällä. -- Hiljaa! Hiljaa vaan! (Menee Kaislan huoneeseen ja palajaa
hetken kuluttua.) Tässä on rahat! Tässä minulla matkapiletti uuteen
maahan ja uuteen elämään. -- Muutama askel vielä -- Hah!! Mitä se?
Tullaan portaissa! Kas niin -- hyvästi Santtu. Jouduitpa satimeen --
(Vetäytyy takaisin Kaislan huoneeseen.)

VUORINEN tulee Airion ja Merisaaren kanssa. Käykää sisään vaan, hyvät
herrat! Täällä on huoneenne -- ja tuo tuossa on makuukamarinne.
Koettakaa nyt tyytyä näihin maalaisoloihin.

AIRIO. Tuhansia kiitoksia vaan! -- Minne tuo ovi vie?

VUORINEN itsekseen. Kas, kas! Heti valmis tiedustelemaan. (Ääneen.)
Herra Kaisla nukkuu siellä. Mutta hän on hirmuisen kevytuninen. Hän
herää pienimmästäkin rapinasta, he, he, he!

MERISAARI. Emme me melua.

AIRIO. Voitteko sanoa, herra maanviljelysneuvos, miten paljon kello on?

VUORINEN. Kyllä -- (aikoo ottaa kellon taskustaan, mutta rupeaakin
hätäisesti takkiaan napittamaan.) En voi arvata aivan täsmälleen --
minulla ei ole kelloa.

AIRIO. Hellä-neiti pelkäsi varkaita, kun väki on tansseissa.

VUORINEN. Ne tulevat aivan tuossa tuokiossa -- taisivat jo tullakin --
kyllä varmaan jo tulivatkin -- ja aurinkokin nousee aivan tuossa
paikassa -- on jo tainnut noustakin! Hyvää yötä vaan hyvät herrat --
(Itsekseen) senkin roistot!

MERISAARI. Hyvää yötä! Sulimmat kiitokset näistä nautintorikkaista
hetkistä ja teidän vieraanvaraisuudestanne!

VUORINEN. Ei kestä! He, he, he! Nauttikaa vaan terveydeksenne!
(Kättelee.) Hyvää yötä, herra Airio -- hyvää yötä, herra Merisaari!
Nukkukaa nyt hyvästi ja nähkää hyviä unia! (Menee selkä edellä hyvin
varovasti.)

AIRIO ja MERISAARI. Hyvää yötä, herra maanviljelysneuvos, hyvää yötä!

MERISAARI. Ukossa on tapahtunut omituinen, naurettava muutos.

AIRIO. Ei minun mielestäni. Hän on kunnon ukko -- oikein miesten mies.
Luulenpa, etten koskaan ole ollut niin kelpo seurassa kuin tänä iltana.

MERISAARI. Mitä pidit kilpailijastamme? (Viittaa Kaislan oveen.)

AIRIO. Viis hänestä -- koiran leuasta! Minä sutkauttelin häntä
pikkuisen illallispöydässä. Huomasitko? Helläkin sanoi, että -- oh!
sinä et tunne sitä tyttöä! Minä olen keskustellut hänen kanssaan yhtä
ja toista!

        Laulu n:o 14.

    "Oma kulta sulla on",
    Lauloi leivon kieli.
    Hellässä sorjassa
    Immessä korjassa
    Onpi pojan mieli.

    Sydämmein on tallella,
    Tiedän kyllä kellä.
    Hellällä sorjalla
    Immellä korjalla
    Sinisilmäisellä!

MERISAARI. Koetahan nyt olla hupsuttelematta!

AIRIO. Anna veikkonen minun olla hyvällä tuulella! Ilo pulppuaa
yltäkylläisyydestään. Tulepas tanssimaan! (Pyörittää Merisaarta,
rallattaen valssia.)

MERISAARI. Ole nyt hiljaa, sinä rajupää! Oletpa pikkuisen hatussa,
luulen minä.

AIRIO. Enpä tiedä! Mutta minä olen niin hurjan tyytyväinen tähän
maailmaan! Hei! -- Kuulepas! Minäpä kerron sinulle jotakin! Minä olen
kauheasti rakastunut!

MERISAARI. Sinäkö?

AIRIO. Minä tietysti! Kuka sitten? Aivan yli älyn ja ymmärryksen.

MERISAARI. Ihanko todella?

AIRIO. Onko se mielestäsi koomillista? Sinä et usko minua, kun en kulje
pää lerpallaan ja ole surkean näköinen kuten sinä. Mutta usko pois
vaan! Totta se on sittenkin!

MERISAARI. Puhutko aivan totuudessa?

AIRIO. Kunniani kautta -- hengessä ja totuudessa! Enkä ole ainoastaan
rakastunut, vaan myöskin rakastettu! Oi, oi, oi! Et sinä tiedäkään! --
Minä olen jo melkein kihloissa.

MERISAARI. Älä lörpöttele!

AIRIO. Olenhan vakava, kuin virstan tolppa. -- Me tulimme sellaiseen
päätökseen, että -- että -- oh! se oli ihana päätös! -- Mutta mitenkä
on sinun laitasi, sinä vanha junkkari?

MERISAARI. Minulle ei ole tapahtunut mitään erityistä!

AIRIO. Äläpäs narraa poikaseni! Luulenpa, että sinun haaveksiva
katseesi on löytänyt tiensä Laura-neidin sydämmeen, ihan sinne
sisimpään sopukkaan. Ha, ha ha!

MERISAARI. Sinun ilveilysi kiusaa minua!

AIRIO. No, mutta herran pieksut -- mitä minä sitten tekisin! Aivan
mahdotonta on ajatella nukkumista! Minulla on niin hirveä halu tanssia!
Entä jos lähtisimme tansseihin? -- Voi poikaseni sinua! Sinä et ole
oikein iloinen tänään!

MERISAARI. Minäkö? Minä en milloinkaan ole ollut niin iloinen kuin
tänään.

AIRIO. Voi ilon ja riemun päivä! En minäkään! -- Kuulepas, oletko
saanut tuoreen ruusun tuon käpristyneen sijaan? -- Se oli erinomainen
päähänpisto meidän luojaltamme, että nälkä pakoitti meidät
kuokkavieraiksi tänne.

        Laulu n:o 15.

    Kun ensi kerran nähdä sain
    Sun Hellä armahain --
    Sun katsees oli tulta vain,
    Mi lemmen sytti rintahain.
    Oi Helläsein,
    Mun impyein!
    Sa olet kallein aartehein!

MERISAARI. Olehan nyt ihmisiksi! Kuulithan, että Kaisla nukkuu tuolla!

AIRIO. Nukkukoon hän vaan!

MERISAARI. Onhan se mahdotonta, kun tuolla tavalla meluat! Herätäthän
koko talon! Mene nyt nukkumaan! Minä jään hetkeksi tänne!

        Laulu n:o 16.

AIRIO.

    Nukkua veikko,
    Ma haudassa saan.
    Tanssin kuin peikko
    Nyt hurjasti vaan!
    En saata
    Nyt maata!
    Siks' laulelen vaan:
    Hellästä tytöstä kultasen saan!

MERISAARI. Olethan aivan kadottanut järkesi! Mene nyt maata!

AIRIO.

    Täytyy kai kuulla,
    Kun käsketään noin!
    Sen voit sa luulla,
    Ma suuttua voin!
    Nyt maata,
    En saata!
    Siks' laulelen vaan:
    Hellästä tytöstä kultasen saan!

(Menee huoneeseensa jatkaen tanssiaan.)

MERISAARI. Niin! Airio on tehnyt oikein. Minä kadehdin häntä ja hänen
rohkeuttaan. -- Olen vakuutettu siitä, että rakkauteni on vakavaa
laatua. -- Mutta -- Laura? Luulen, että hän on suosiollinen minua
kohtaan -- hän keskusteli kanssani niin luottavaisesti ja avonaisesti
-- ja minä tyhmyri jätin tilaisuuden käyttämättä!

        Laulu n:o 17.

LAURA ulkona.

    Kaiho soittaa kanneltaan,
    Kun murtui lempi multa,
    Soikoon kaihon kannel vaan,
    Se soipi lemmen tulta!

MERISAARI.

    Mikä tuska sulle toi
    Noin suurta kaihomieltä?
    Miksi kullan ääni soi
    Noin katkerata kieltä?

(Ovelle kolkutetaan.)

Kenpä se mahtaa olla! -- Käykää sisään!

LAURA tulee arkana.

MERISAARI. Laura-neiti!

LAURA. Hämmästytte varmaan tulostani? Mutta en voinut sitä auttaa.
Minun täytyy puhua kanssanne.

MERISAARI. Mikä ilo ja riemu minulle!

LAURA. Herran tähden! Puhukaa hiljempaa! Minä olen varma, että te
olette hyvä ihminen. Ja luotan teidän rehellisyyteenne. -- Mutta voihan
olla mahdollista, että olisi tapahtunut jotain -- en ymmärrä mitä se
voisi olla -- mutta jotain, joka ehkä ei olisi aivan lakien mukaista.
Kenties olette laiminlyönyt jotakin ulkonaista --

MERISAARI. Mitä tarkoitatte? Minä en ollenkaan käsitä teitä! Mitä
olisin voinut laimin lyödä?

LAURA. En minä sitä tiedä. Mutta nimismies puhelee tutkinnosta ja
vangitsemisesta ja isä lupaa asettaa vahdit, että te ette pääsisi
karkaamaan -- ja Hellä itkee tuolla alhaalla -- kyllä kai sitten on
jotain tapahtunut --

MERISAARI. Tämäpä on tosiaankin merkillistä.

LAURA. Minä en epäile teistä kummastakaan mitään pahaa -- mutta onhan
saattanut tapahtua joku erehdys -- tai hairahdus -- josta voisi olla
ikäviä seurauksia, kun nimismies on niin kovin yksinkertainen --

MERISAARI. Ei, ei! Tässä täytyy olla joku erehdys!

LAURA. Niin minäkin luulen. Mutta voidaksenne karttaa enempiä
ikävyyksiä, tahdoin varoittaa teitä, että voisitte paeta.

MERISAARI. Meillä ei ole vähintäkään syytä pakoon --

LAURA. Kuulkaa vielä! Talon väki on tansseissa ja palaa vasta
aamupuolla. Jos siis tahdotte käyttää tilaisuutta, niin -- tuon akkunan
lähellä on puu, jota myöten pääsee alas. -- Se oli minun sanottavani --
jääkää hyvästi! (Aikoo pois.)

MERISAARI. Odottakaa hetkinen! Minä rukoilen teitä! Viipykää
silmänräpäys vielä!

        Laulu n:o 18.

    Ei voi sitä estää,
    Hetken että kestää
    Toisinansa maailmassa onnemme.
    Onni haihtuu elon teillä --
    Murheeks' vaihtuu riemu meillä,
    Silloin, kun ne kestäviksi luulemme.

LAURA.

    En ma tahdo kuulla,
    Enkä pahaa luulla --
    Muistan teitä suosiolla ainiaan!

MERISAARI.

    Hetki kallis kahlii kielen,
    Vallitseepi myöskin mielen.
    Seurassanne viime kerran olla saan.
    Sanoa ma emmin: Teitä Laura lemmin!

LAURA erikseen.

    Kestä sydän! Kuulla tää on ihanaa!

MERISAARI.

    Nyt ma pyydän sulo suulla
    Sydämmenne ääntä kuulla!

LAURA erikseen.

    Oi, kuu tää on hurmaavaa ja katkeraa!

MERISAARI.

    Oonko siihen määrin
    Ymmärtänyt väärin
    Käytöksenne --?

LAURA.

    Liian myöhään!

MERISAARI.
                   Hiljattain
    Mua kohtaan tuntehenne --

LAURA.

    Toisin lienee ollut ennen.

MERISAARI.

    Kuinka Laura?

LAURA.

    Kaislalta ma kihlat sain. (Syöksyy pois.)

MERISAARI. Kihloissa -- Kaislan kanssa -- voi minua!
(Vaipuu istumaan akkunan eteen.)

SANTTU hiipii piilostaan esille. Nyt ovat jo kaikki poissa! Auta minua
onnetar! Hiljaa vaan! Muutama askel vielä ja minä olen vapaa! (Huomaa
Merisaaren ja pelästyy.) Kauheata! Hän istuu aivan minun tielläni!
Miten päästä hänen ohitsensa? Hiljaa! Hiljaa! Vielä askel --
(kolahuttaa vähän jalallaan tuolia.)

MERISAARI hypähtää ylös. Kuka se? (Tarttuu Santtuun.) Mitä etsitte?

SANTTU. Päästäkää minut -- päästäkää!

MERISAARI. Mitä teillä on täällä tekemistä? Mitä tahdotte?

SANTTU. Tahdon vain päästä pois.

MERISAARI. Kuka te olette?

SANTTU. Armahtakaa! Antakaa minun mennä.

MEEISAAKI. Meidän aamullinen opastajamme! Miksi olette tullut tänne?

SANTTU itsekseen. Olinpa kokonaan unohtaa! (Puhuu murteella.) Kas s'o'
ny' sil' viisii, ett' mää --

MERISAARI. Älkää suotta muuttako puhettanne! Johan kuulin teidän
taitavan oikeata kieltä. Vastatkaa kiertelemättä, mitä tahdoitte
täältä!

SANTTU. Antakaa minun mennä pois --

MERISAARI. Vastatkaa ensin -- mitä tahdoitte täältä!

SANTTU nolona. Minä tahdoin -- varastaa!

MERISAARI. Sen arvasinkin. Hyvä että sain sen estetyksi. Menkää nyt
samaa tietä kuin tulittekin!

SANTTU. Jumala palkitkoon teille! Kiitoksia! Tuhansia -- Ei! Minä en
teitä kiitä!

MERISAARI. Tehkää miten tahdotte! Menkää nyt vain!

SANTTU akkunan vieressä. Ja nyt luulette te menettelevänne
jalomielisesti. Mutta teillä on ajatusta ainoastaan itsenne varalta.
Sellainen jalomielisyys on vain itserakkautta! Hyvästi! (Aikoo lähteä.)

MERISAARI. Kuulkaahan --! Te olette oikeassa. Älkää menkö! Minä en tee
teille mitään pahaa! Sanokaahan mitä aioitte varastaa täältä?

SANTTU matalasti. Kymmenen markkaa.

MERISAARI. Miksi rupeatte varkaaksi kymmenen markan tähden?

SANTTU. Te ette tiedä minkä arvoiset ne kymmenen markkaa minulle ovat.
Minun raukan täytyy ne varastaa tai hukuttaa itseni mereen -- muu ei
auta.

MERISAARI. Auttaa kyllä. On vielä kolmaskin keino: pitää kärsiä!

SANTTU katkeroitti  Oletteko te koettanut sitä keinoa?

MERISAARI hämillään. En.

SANTTU. Älkäämme siis puhuko siitä! Hyvästi!

MERISAARI. Te olette harhateillä -- mutta en minä tuomitse teitä.
-- Minä tiedän vielä yhden keinon, johon ehkä luotatte enemmän! Kas
tässä englantilainen kultaraha! Se on runsaasti kymmenen markan
arvoinen. Ottakaa se -- älkääkä varastako enään!

SANTTU hämillään ja liikutettuna. Tätä en olisi odottanut. Te saatte
minut häpeämään. Mutta minä voin palkitakin teidän hyväntyönne. Minä
kuulin mitä täällä äsken tapahtui -- älkää pahastuko -- olinhan
pakoitettu kuulemaan. Minä tunnen koko juttunne ja voin ehkä auttaa
teitä.

MERISAARI. Mitä sanotte?

SANTTU. Minä vakuutan, että saatte täydellisen koston.

MERISAARI. Minä en halua kostaa.

SANTTU. Ymmärtäkää minut oikein! Minä tarkoitan herra Kaislaa.

MERISAARI. Älkää puhuko sanaakaan!

SANTTU. Mitä sitten aiotte tehdä?

MERISAARI. Minä valitsen äsken mainitsemani kolmannen keinon. Minä
kärsin ja lähden tästä talosta niin pian kuin voin. Ja saman neuvon
annan teillekin. -- Menkää!

SANTTU. Kyllä menen. Mutta älkää halveksiko minua! -- Minä en sentään
ole niin paatunut kuin nyt luulette. -- Oh! Kyllä sentään olen. Olen
paatuneempikin. En minä nyt ensikertaa varastanut. Minä olen vanha
heittiö! Mutta minä pyydän teitä! Älkää te minua kovin halveksiko! Se
koskee niin kipeästi, sillä minä en koskaan ole tavannut teidän
kaltaistanne ihmistä.

MERISAARI. Mitenkä to olette joutunut --?

SANTTU. Roistoksi -- tarkoitatte. -- Mistäpä sen tietäisin. Olen kai
syntynyt sellaiseksi. Mutta suotta puhun siitä teille. Te ette minua
ymmärrä. Te olette siksi liian puhdas ja viaton.

MERISAARI. Minäkö olisin viaton! En suinkaan!

SANTTU ilolla. Oletteko tekin tehnyt jotain häpeällistä?

MERISAARI. Kenpä olisi viaton!

SANTTU. Oletteko lakiakin rikkonut?

MERISAARI. Yhteiskunnallisia lakeja en ole rikkonut. Mutta se kenties
ei ole minun ansioni. Ehkä olosuhteeni eivät ole antaneet aihetta
siihen. -- Jumalan edessä olen yhtä syntinen kuin tekin.

SANTTU. Eilen kuulin teidän puolustavan hairahtunutta ihmisparkaa, joka
avuttomana luisuu rikoksesta rikokseen. Mutta en luullut teidän
tarkoittaneen mitä sanoitte. Antakaa se minulle anteeksi, sillä minä
olen tottunut näkemään ainoastaan pahaa -- jo syntymästäni asti.

MERISAARI ottaa Santtua kädestä. Kuulkaa ystävä! Aina on mahdollisuus
pelastukseen. Te ette joudu kadotukseen, jos itse tahdotte sitä
karttaa. -- Oletteko milloinkaan rukoillut jumalaa?

SANTTU. Olen kerran -- koettanut! Silloin, kun jouduin ensi kerran
kiinni. Mutta kenties rukoilin väärien asioitten puolesta, koska se ei
auttanut. -- Minä luotan teihin. Sanokaa, voiko jumalaa rukoilla?

MERISAARI. Voitteko epäillä sitä?

SANTTU. Luuletteko, että minäkin vielä kykenen rukoilemaan?

MERISAARI. Aivan varmaan. Jumala ei teitä hylkää, jos vain hänen
puoleensa tahdotte kääntyä.

SANTTU miettien. Kuulkaa -- minä olen päättänyt matkustaa kauvas
täältä, alkaakseni elämän alusta -- rehellisellä työllä. Siinä luulin
olevan kaikki. Mutta minä huomaankin, että on vielä muutakin tehtävä.
Ja minä koetan tehdä kaikki. Te saatte vielä kuulla minusta! Jääkää
hyvästi! Jumala teitä siunatkoon! (Pakenee akkunasta.)

MERISAARI. Hän on pelastettu!

    ESIRIPPU.




Viides näytös.


Sama paikka kuin toisessa näytöksessä. Aamu.

PAUKKU. Ovatko ne vielä ylhäällä, tuolla?

VUORINEN. Ovat, ikävä kyllä. Palvelija vei heille äsken kahvia.

PAUKKU. Sanotteko sitä ikäväksi, että rosvot ovat käsissämme?

VUORINEN. Jospa ne eivät milloinkaan olisi käsiimme tulleet! Tiedän
kyllä seuraukset! Jo tänään kiertää historia ympäri seutua -- ja
huomenna saan lukea sen sanomalehdissä.

PAUKKU. Mitä pahaa siinä sitten on?

VUORINEN. Oo, se kyllä tiedetään, että ihmiset aina pitävät roistojen
puolta. Te kyllä saatte kunnian heidän vangitsemisestaan, mutta minä
saan häpeän ystävällisyydestäni heitä kohtaan. Kukaan ei tietysti
hiisku sanaakaan minun sisällisistä aavistuksistani näitä ihmisiä
kohtaan. Siitä luonnollisesti ei puhuta mitään.

LAURA. Nyt kun olen tarkoin kuullut koko jutun, on mielestäni varsin
naurettavaa uskoa noita kunnon poikia varkaiksi.

VUORINEN. Kyllähän siihen lujaa uskoa tarvitaankin. Niillä pahuuksilla
on sentään koko lailla ihmistapoja. Vaikka kyllä raakuus sentään
toisinaan pistää esiin.

HELLÄ. Mutta ethän sinä, setä kulta, eilen ajatellut sinnepäinkään.

VUORINEN. Eilen! Mistä sinä tiedät mitä minä eilen ajattelin -- vaikka
minä en puhunut siitä!

PAUKKU. Eihän neitosilla voi olla kokemusta tällaisissa asian
haaroissa.

LAURA. Eihän tällaista ole vielä ikinä kukaan nähnyt eikä kuullut.

PAUKKU. Eikö kuullut? Miksi ei olisi! Minä tunnen sadottain tällaisia
tapauksia. Antakaas kun kerron! Kerrankin muuan suutari --

HELLÄ. Mutta eiväthän herrat Airio ja Merisaari ole suutareita.

PAUKKU. Ei se mitään tee. Ei kaikki rosvot olekaan suutareita, mutta --

HELLÄ. Eihän sellaiset esimerkit tähän kelpaa!

PAUKKU. Sallikaa minun puhua loppuun. Te ette tätä ymmärrä! Teitä ei
ole koskaan lurjus vetänyt nenästä. Mutta minua ovat lukemattomat --

HELLÄ. Sen uskon ilman esimerkkejäkin!

LOTTA ja KAISLA tulevat.

VUORINEN. No, herra Kaisla, onko rouva Paukku kertonut teille?

KAISLA. On.

VUORINEN. Mitä nyt sanotte tähän?

KAISLA. Pitäisikö minun sanoa jotakin?

VUORINEN. Älkää nokitelko! Eikö mielestänne ole syytä ryhtyä
tutkintoon?

KAISLA. Eiköhän?

LOTTA. Herra Kaislalla on viep lisää syytöksiä.

PAUKKU. Sepä mainiota! -- Mitä teillä on lisättävänä?

KAISLA. Vähäpätöinen juttu! Lompakkoni on viime yönä varastettu.

KAIKKI. Kauheata! Onko? Herra jumala!

VUORINEN. Ja sen piti tapahtua minun kattoni alla! -- Se on hävytöntä!

LAURA. Kuinka uskallatte väittää sitä varastetuksi? Huomasitteko kun se
varastettiin?

KAISLA. En -- eikä varkaat tahdo tullakaan huomatuiksi!

LAURA. Olettehan siis voinut pudottaa sen jonnekin!

KAISLA. Minä olen etsinyt huoneeni katosta lattiaan, mutta -- turhaan!
Jo eilen illalla panin sen keskilattialla olevalle pöydälle.

PAUKKU. Mitä siinä lompakossa oli?

KAISLA. Parisenkymmentä markkaa ja pari kirjettä.

PAUKKU. Mainiota! Nyt ovat pojat pihdissä!

HELLÄ tuskassa. Mitä sinä uskot, Laura?

KAISLA. Laura-neiti uskoo vain hyvää!

LAURA. Eipä tässä enään usko pahaankaan pitkältä auttane. Pian kai
saadaan nähdä, kuka uskoo oikein!

KAISLA. Laura-neidin läheinen tuttavuus noitten lurjusten kanssa kyllä
tukee hänen uskoaan, mutta paras kai sentään lie uskoa järkiperäisiä
syitä ja viedä poikaset arestiin. Siten vapaudumme kaikista ikävistä
tutkimisista!

PAUKKU. Niin juuri! Parasta on heti lähettää vintiöt vangin
kuljettajalle!

VUORINEN. Emmeköhän sentään tutkisi heitä ensin?

LAURA. Niin, isä kulta! Se on paljon parempi!

VUORINEN. Älä luulekaan, että tahdon armahtaa heitä! Olen päinvastoin,
niin suuttunut heihin, että tahtoisin antaa heille vähän nokan
poltetta.

KAISLA. Oikein! Siihen kyllä saatte tilaisuutta!

LAURA. Hyi teitä! (Hiljaa.) Teistä en usko hyvää enään koskaan!

PAUKKU. Mitä nyt tehdään? Paiskaanko minä ne heti kärryille siis?

LAURA. Mutta jos kerran täällä on tapahtunut varkaus, niin on kai heitä
täällä tutkittavakin.

PAUKKU. Jaa-a! Olisikohan --?

KAISLA. Eihän laki sellaista käske!

PAUKKU. Kuules Lotta, kuinkas asetukset --?

VUORINEN. Minä tahdon, että heidät tutkitaan täällä.

LOTTA. Käydään heti toimeen, kun he tulevat ulos!

PAUKKU. Kuulkaa minua, hyvät ystävät!

        Laulu n:o 19.

    Sallittehan mun heitä tutkia?
    Ette tunne rosvojen mutkia!
    Ma ne pihtihin kauniisti puserran,
    Ja esivallan voimalla muserran.

KAIKKI.

    Hän ne pihtihin kauniisti pusertaa
    Ja esivallan voimalla musertaa!

PAUKKU.

    Kuulkaas, kun mä teitä nyt neuvon näin:
    Kiikkiin jos ma joudun, enk' omin päin
    Saane roistoja totuutta puhumaan,
    Niin silloin vasta tulkaatte auttamaan!

KAIKKI.

    Jos ei roistoja totta saa puhumaan,
    Niin silloin vasta riennämme auttamaan!

PAUKKU.

    Olen kyllä saakelin ovela,
    Mutta onpa rosvokin nokkela.
    Ne mun ennenkin pussiin on pistäneet
    Ja pakanasti kanssani ilveilleet!

KAIKKI.

    Hän jo ennenkin pussissa ollut on,
    Niin, kruununmiehen virka on onneton!

AIRIO ja MERISAARI tulevat matkavalmiina.

PAUKKU pelästyy. Herran pieksut! Hss!

MERISAARI. Sallikaa meidän kiittää teitä, herra maanviljelysneuvos,
vieraanvaraisuudestanne! Meidän aikamme, ikävä kyllä, ei enään siedä
viivyttelemistä.

VUORINEN erittäin ystävällisesti. Joko aiotte lähteä? (Erikseen.)
Menkää niin pitkälle, kuin hakopuuta piisaa!

AIRIO. Niin -- Merisaari on yht'äkkiä saanut omantunnon vaivat
laiskottelemisesta. Minun omatuntoni kyllä on koko lailla laajempi
tässä suhteessa.

VUORINEN. Lienevät saman arvoiset molemmat. Minä tarkoitan, että olette
erinomaisia omantunnon miehiä kumpainenkin.

MERISAARI. Sydämmelliset kiitoksemme siis -- ja jääkää hyvästi!

PAUKKU ponnistelemisen jälkeen. To-op! Munsöörit! -- Täällä on
tapahtunut -- se on sangen paha ja huono asia, että -- että -- minä
puhun esivallan nimessä -- (Lotalle.) Auta minua. Lotta, jos tulee
hätä! (Ääneen.) Näyttäkääs minulle passinne! (Hämmentyy ja sanoo
nöyrästi.) Minä vaan muuten -- muodon vuoksi --

AIRIO. Passimme? Ei meillä mitään passeja ole.

PAUKKU hiljaa Vuoriselle. Näetkös -- se tepsi heti! (Ääneen.) No,
paperinne sitten!

AIRIO. Mitkä paperit?

PAUKKU uljistuen. Ristimä -- rokotus -- työ -- ja papinkirjat!

AIRIO. Vaaditteko te piirissänne ihmisiltä sellaisen joukon papereita?

PAUKKU. Vaadin tietysti. Totta kai!

AIRIO. Onko teillä kaikilla sellainen paperivarasto taskuissanne? Onko
teilläkin, herra Kaisla?

KAISLA. Ehkä oli minulla nämä paperit lompakossani, joka viime yönä
varastettiin. Ette suinkaan te ole sitä sattumalta nähnyt jossain?

AIRIO. Jos se on varastettu, niin mitenkä me olisimme sen voineet
nähdä!

PAUKKU. Eikö teillä ole edes muuttokirjaakaan?

AIRIO. Sepä kumma kysymys! Emmehän me matkustavia kisällejä ole!

PAUKKU toisille. He eivät ole matkustavia kisällejä -- pankaa se
muistiinne!

AIRIO. Mutta mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee?

PAUKKU hiljaa Vuoriselle. Parasta on alkaa pienemmällä varkaudella --
sen ehkä tunnustavat pikemmin. (Ääneen.) Hm! Asia on näettekös tämä! On
nähty teidän näköisenne miehen varastavan marjoja tuosta puutarhasta.

AIRIO. Niin, se olin minä.

LAURA ja HELLÄ. Mitä?

PAUKKU Vuoriselle. Noin minä vaan niitä nipistelen!

VUORINEN. Te tunnustatte siis varkautenne?

AIRIO. Varkauden? Se on liian törkeä sana! Jos olisin tavannut jonkun,
niin olisin pyytänyt luvan, vaan kun en ketään nähnyt, niin en
välittänyt kursailla muutamien --

PAUKKU. Me emme myöskään välitä kursailla! Ha, ha, ha!

KAISLA. No, mitä Laura-neiti nyt uskoo?

LAURA. Herra Merisaari on kuitenkin viaton?

AIRIO. Vielä vai! -- Hän söi samoja marjoja, joita tiesi minun tuolla
hirmuisella tavalla hankkineen.

VUORINEN. Nyt minä en enään kärsi tuota julkeata lörpötystä, tietäkää
se!

AIRIO. Mitä sanotte?

MERISAARI. Herra Vuorinen!

VUORINEN. Suunne kiinni te! Nyt minä puhun.

AIRIO. Puhukaa, olkaa hyvä! Te aloitte niin kauniisti!

VUORINEN. Kauniisti minä teitä kohtelinkin! Otin vastaan ystävinä ja
ihmisinä! Ja te palkitsette minut häväistyksellä ja rikoksella ja --
varkaudella!

AIRIO purskahtaa nauramaan. Suokaa anteeksi, mutta nyt en enään voi
nauruani hillitä!

MERISAARI. Herra Vuorinen! Puhukaa suoraa kieltä! Te tarkoitatte
nähtävästi jotain muuta kuin tuota joutavaa marjajuttua! Mitä se on?

LOTTA. Vielä hän kehtaa kysellä!

VUORINEN. Meillä on syytä luulla, että te yöllä varastitte herra
Kaislan lompakon.

MERISAARI. Mitä sanotte?

AIRIO. Varastimme lompakon? Mitä uskallatte te sanoa?

LOTTA. Niin me vaan uskallamme.

PAUKKU. Kun kerran jo tunnustitte yhden varkauden, niin voittehan
tunnustaa toisenkin.

AIRIO. Ei, mutta kuulkaapas nyt! -- Onhan luullakseni jommoinenkin
hyppäys muutamasta marjasta rahalompakkoon! Vai mitä?

KAISLA. Sellaiset hyppäykset eivät liene varsin outoja --
teikäläisille.

AIRIO kiivaasti. Meikäläisille! (Naureskellen.) Eipä suinkaan! Me
tietysti olemme perehtyneet vaikka minkälaisiin rikoksiin.
Harjoitelleet murhapolttoja, lapsenmurhia, itsemurhia ja --

PAUKKU. Voi noita verkkasen vietäviä! Kokonainen röykkiö rikoksia!
Painakaa ne kaikki muistiinne, hyvät ystävät!

AIRIO. Niin -- ja myöskin itsemurhat!

PAUKKU. Kaikki -- kaikki!

AIRIO nauraen. Mahtuvatko nekin teihin?

MEISAARI. Sallikaahan toki meidän selittää!

PAUKKU. Ei tule kysymykseenkään!

AIRIO. Eipä tietenkään! Rautoihin vain! Mitäpä pitkistä puheista!
Tuhmuutta!

PAUKKU. Tuhmuutta? Tuo hävytön haukkuu minua vielä kaupanpäälle!
(Toisille.) Älkää vaan unohtako, että minä olen tuhma!

KAISLA. Kyllä minä koetan muistaa.

PAUKKU. Sinä pääset heti putkaan, poikaseni! Kyllä sinut tunnetaan,
Santtu-sihteeri!

AIRIO. Ei minun nimeni ole Santtu.

PAUKKU. No, sitten sinun nimesi on Nilkku-Ville!

AIRIO. Nilkku -- ha, ha, ha! (nauraa makeasti.)

MERISAARI. Mitä naurat?

AIRIO. Meitä luullaan noiksi kahdeksi karanneeksi vangiksi -- ha, ha,
ha! Sehän on erinomaista!

VUORINEN. Kylläpä kohta nauratte toisella tavalla!

PAUKKU. Seuratkaa meitä nyt --

LAURA Merisaarelle. Minä en usko teistä mitään pahaa! Luottakaa siihen!

VUORINEN. Vaiti sinä!

AIRIO. Mitähän Hellä-neiti tästä luulee?

HELLÄ. Minä uskoisin kovin mielelläni vain hyvää teistä!

PAUKKU hommaten ja työntäen toisia pois, jääden itse viimeiseksi. Mars!
Mars matkaan nyt vain -- pääsette kanakoppiin ensi aluksi senkin --
kananpojat! (Vuorinen, Lotta, Airio ja Merisaari menevät.) Pitäkää
silmällä etteivät lähde juoksemaan! (Tallustaa perässä.)

LAURA. Miksi ette mene mukana, herra Kaisla?

KAISLA. Sallikaa minun puhua kanssanne pari sanaa! -- Miksi olette
suuttunut minuun? Mitä olen teille tehnyt? Jos tietämättäni olen teitä
loukannut, niin antakaa se anteeksi! Tiedättehän, etten minä ole paha,
mutta mustasukkaisuus --

LAURA. Älkää selitelkö!

KAISLA. Tiedättehän, että minä rakastan teitä. Älkää syöskö minua
toivottomuuteen!

LAURA. Jättäkää minut nyt! Minä pyydän teitä!

KAISLA. Lupaatteko, ettette ole minulle suuttunut?

LAURA. Lupaan -- kun vain menette.

KAISLA. Minun onneni on teidän käsissänne! (Menee.)

HELLÄ. Hänhän kosi sinua.

LAURA. Minä en voi häntä rakastaa. Nyt sen tiedän varmaan.

HELLÄ. Voi Laura kulta! Mitä ajattelet Airiosta tuon marjajutun
johdosta?

LAURA. Joutavanpäiväinen vallattomuus! Siinä kaikki! Hän on kelpo mies,
sen tiedän varmaan.

HELLÄ. Niin minäkin toivon. Ajatteles, että me puhelimme niin paljon
keskenämme ja -- ja minä luulen -- että hän kosi minua.

LAURA. Mitä vastasit hänelle?

HELLÄ. Enhän minä voinut sanoa hänelle mitään pahaa. Enhän voinut
aavistaakaan, että hän oli karannut vanki.

LAURA. Ei hän ole vanki, eikä karkuri. Kyllä hän on se, joksi sanoo
itseään.

HELLÄ. Toivon, että olisit oikeassa! -- Mutta miksi olet sinä niin
surullinen? Kun et voi herra Kaislaa rakastaa, niin ei sitä sitten
tarvitse surrakaan!

LAURA. Niin.

HELLÄ. Vaikka rakastat häntä -- niinkö?

LAURA. Niin -- mutta minä tyhmän epäilyni tähden hylkäsin toisen.

HELLÄ. Merisaarenko?

LAURA. Niin.

HELLÄ. Voihan sen auttaa. Mene sanomaan hänelle, että nyt --

LAURA. Ei, Hellä kulta! Mitä sinä ajattelet! Eihän sellaista voi -- kun
kerran hänet hylkäsin. -- Huomasitko kuinka hän kiirehti pois täältä?

HELLÄ. Mutta ovathan he nyt kanakopissa. Minä voisin helposti auttaa
asian, jos vain olisin oikein varma siitä, etteivät he ole vankeja!

SANTTU tulee. Siitä voitte olla aivan varma!

HELLÄ pelästyy. Oh!

SANTTU. Älkää pelästykö, neiti! Minulla on hyvät aikomukset!

LAURA menee lähemmäksi. Mitä te tahdotte?

SANTTU. Tahdon vain sanoa, että nuo molemmat herrat ovat aivan
syyttömät.

LAURA. Siitä olen minä jo ollut kauvan aikaa varma.

SANTTU. Se on kyllä kiltisti tehty, mutta minä voin todistaa heidän
syyttömyytensä ja se on enemmän, se!

HELLÄ menee hänen luokseen. Sepä hauskaa! Todistakaa se!

SANTTU. Kyllä -- kohta! Ensin muutama sana herra Kaislasta. (Lauralle.)
Minä tiedän, että hän kosiskelee teitä. Mistä sen tiedän, on saman
tekevä! Mutta hän ei ole teidän arvoisenne, eikä ole rehellinen teitä
kohtaan! Hänellä on jo lemmitty Helsingissä.

LAURA. Mistä tiedätte sen?

SANTTU ottaa esiin punertavan kirjeen. Tästä! Lukekaa itse!

HELLÄ ottaa kirjeen. Arvasinhan sen! -- Nyt saamme nähdä!

LAURA. Ethän vain aikone lukea sitä!

HELLÄ. Hän kyllä antoi luvan, jos saisin sen käsiini -- mutta samapa
se! On siitä hyötyä kuitenkin! (Pistää kirjeen taskuunsa.)

SANTTU Lauralle. Olkaa niin hyvä ja sanokaa terveisiä herra
Merisaarelle siltä heittiöltä, jonka hän eilen tapasi.

LAURA. Terveisiäkö vain?

SANTTU. Sanokaa myöskin, että olen koko yön ajatellut sitä keskustelua,
joka meillä oli eilen illalla. Sanokaa hänelle, että minä muistan mitä
hän minulle sanoi ja koetan tehdä parastani. Hän saa vielä kuulla
minusta kerran. -- Sanotteko näin hänelle?

LAURA. Kyllä -- mielelläni.

SANTTU. Kiitos! -- Sitten -- te voisitte pitää hänestä vähäisen -- hän
on kelpo poika -- hän ansaitsee suosionne epäilemättä parhaiten.

LAURA. Mutta kuka te sitten olette?

SANTTU. Kohta saatte sen tietää.

HELLÄ. Tuolla tulee nimismies --

SANTTU. Hyvästi sitten, -- Ei sentään! Antaa äijän tulla! Saman tekevä!

PAUKKU tulee. Kuka tuo on? Ahaa -- Mattihan sinä olet! Etkös olekin?

SANTTU murteella. O'n oikke'!

PAUKKU. Olipa erinomainen asia, että tulit! Minä en saa niitä
veitikoita tunnustamaan, en vaikka --

SANTTU. Siit' mää ny' justii' meinaski praakat'. Täss' on tullu' juur'
vissii pien' trykkveil'. Kas kutei ne okka' ne oik'iat!

PAUKKU. No, voi sun perhana! Mistä sen tiedät?

SANTTU. Juu ku' se Nilkk-Vill' saatii' kii eile' ehroll' Lohjall'.

PAUKKU. Mitä pitää minun kuulla! Hyi saakeli! Tämä on kauheata!

SANTTU. Ja täss' o' sitt' tää kirja kans'! Se varastettii täält'
mennät' yön'.

PAUKKU. Helkkarissa! Onko se Kaislan lompakko?

SANTTU. Kyll' se se piräis' olla.

PAUKKU. Onko rahat jälellä siinä?

SANTTU. Juur' vissist' onki.

PAUKKU. Ihmeellistä! -- No, kuka tämän nyt takaisin lähettää?

SANTTU. Se ku' sen o' varastanukki'.

PAUKKU aivan nolona. Soo-o! -- Tätä en voi ymmärtää -- ja -- kuules --
Nilkku-Ville on kiinni ja -- missä on sitten Santtu-sihteeri?

SANTTU. Jaa -- kyll' mää senki' tiärä' ja sanon kans' --. Näättenks'
tee tot' paattii' tuoll rannall'?

PAUKKU. Kyllä -- kyllä minä näen.

SANTTU. Näättenks' tee to' laivan kanss'?

PAUKKU. Näen kyllä. Mutta miksi sitä kysyt? Olisiko hän siellä?

SANTTU. Ei juur' viel'. -- Mää juokse' toho' paattii ny' -- ja sitt'
mää melo' toho' laivaa'!

PAUKKU. Miksikä sinä sinne menet?

SANTTU. Seutähre' vaa' ku' oikealla kielellä minä olen Santtu-sihteeri!
(Juoksee pois.)

KAIKKI hämmästyneinä.

PAUKKU. Topp! Topp! Voi, voi! Ei ole ketään lahdella, ei ketään
rannalla -- voi, voi! -- Ja hän juoksee niin pakanasti! -- Hoooi!
Ho-o-o-oi! Kutsukaa pian ihmisiä apuun -- minä seuraan häntä
silmilläni --

LAURA vastahakoisesti. Ei täällä ole ketään --

PAUKKU. Pitäkää te häntä silmällä! Minä juoksen apua hakemaan.
(Juoksee ulos.) A-a-a-puun!

LAURA. Herralle kiitos! Kohta hän on venheessä!

HELLA. Vai tuo se oli se oikea varas!

PAUKKU palajaa. Tul-tul-tul-tulkaa katsomaan!

VUORINEN tulee. Mikä teillä on hätänä?

PAUKKU. Nyt hän on jo rannalla.

VUORINEN. Kuka?

LOTTA. Missä --?

KAISLA tulee. Mikä melu täällä?

PAUKKU. Nyt hän työnsi veneen vesille ja soutaa -- vooi, vo-o-o-i --
Ettes vähän häpeä!

VUORINEN Oletko tullut hulluksi --?

PAUKKU. Äsken juuri -- nyt pääsee laivan viereen --

VUORINEN. Kuka se on?

LOTTA. Kuka siellä menee?

PAUKKU. Ettekö te nyt näe kuka se on! Tietäähän sen ken tahansa --
koska minäkin -- Santtu-sihteeri -- ettekö näe -- voi -- vo-o-o-oi!

VUORINEN. Mitä sinä höpiset! Santtuhan on kanakopissa!

PAUKKU. Ei, ei! Ei ole -- erehdystä kaikki!

VUORINEN. Entäs Nilkku-Ville?

PAUKKU. Vangittiin eilen Lohjalla.

VUORINEN. Entäs nuo kananpojat -- ei -- ei -- kanakoppilaiset --
tarkoitan --

PAUKKU. Ovat viattomat!

VUORINEN. Mistä sen tiedät?

PAUKKU. Santtu sanoi.

VUORINEN. Sanoi? Oliko hän täällä?

PAUKKU. Tietysti oli.

LOTTA. Miksi et ottanut häntä vangiksi?

PAUKKU. No, kun se ei jäänyt tänne. Hän sen kirjeenkin toi.

LOTTA. Jonka tietysti oli itse kirjoittanut, kuu kerran on sihteeri!
Voi sinuas esivallan pihtipieli!

PAUKKU aivan masentuneena. Itse -- sihteeri -- pihtipieli --! (Tarttuu
päähänsä.) Vo-o-o-oi!

VUORINEN. Millä nyt tällaisesta häpeästä selviämme? Kuinka sinäkin --
poliisi olet olevinasi ja annat noin vetää itseäsi nenästä!

LOTTA. Mahdoit huutaa meitä apuun!

PAUKKU. En minä sen kovempaa voi huutaa --

VUORINEN. Millä nyt hyvitämme vieraamme, joita olemme näin kauheasti
häväisseet?

LOTTA. Minä juoksen aukasemaan kanakopin oven. (Menee.)

VUORINEN. Auta nyt meitä Laura ja mene puhumaan puolestamme!

LAURA. Sen teen ilomielellä!

KAISLA. Kukas minun lompakkoni sitten varasti?

PAUKKU nolona. Santtu tietysti. Hän toi sen takaisin. Tässä se on ja
rahat ovat sisällä! (Antaa lompakon.)

KAISLA katselee lompakon sisusta. Tosiaankin! No nyt tulee maailman
loppu!

PAUKKU. Tällaista ei minulle ole koskaan ennen tapahtunut! --- Kuules
veli (puhelee Vuorisen kanssa.)

HELLÄ. Herra Kaisla! Tässä on se kirje, jonka lupasitte antaa minun
lukea, jos saan sen käsiini.

KAISLA. Ettehän toki ole sitä tehnyt?

HELLÄ. En -- sillä minä arvasin asian muutenkin.

KAISLA. Ettehän ole kertonut kellekään?

HELLÄ. En -- muille -- kuin Lauralle.

KAISLA. Ooh! -- Kiitos vaivastanne!

HELLÄ. Ei kestä!

KAISLA itsekseen. Nyt siis on kiire. (Ääneen.) Herra
maanviljelysneuvos!

VUORINEN. Mitä tahdotte?

KAISLA. Minä rakastan Lauraa.

VUORINEN. Oho! --  Mutta nyt ei ole sellaiseen aikaa.

KAISLA. Nyt on paras aika, sillä herra Merisaari aikoo kosia --

VUORINEN. Sepä hauskaa --

HELLÄ. Nyt ne jo tulevat --

VUORINEN. Koeta sinäkin Hellä parastasi! Meidän täytyy hyvittää heidät
--

KAISLA. Ettehän vaan tytärtänne anna --

VUORINEN. Miksi en? Herra Merisaari on kelpo mies! Hänelle antaisin
vaikka kymmenen tytärtä. Ha, ha, ha!

KAISLA. Vanhinko vaan, ettei teillä ole kymmentä tytärtä, herra
Vuorinen!

VUORINEN. Mitä se on? (Suuttuu.) Ja vaikka minulla olisi sata tytärtä,
niin teille minä en antaisi ainoatakaan. Tietäkää se!

LOTTA, LAURA, AIRIO ja MERISAARI tulevat.

VUORINEN. Hyvät herrat! Minä pyydän kaikkien meidän puolesta anteeksi
tämän hirveän häväistyksen. Jos vaan --

MERISAARI. Laura-neiti jo kertoi kaikki!

AIRIO. Eihän koko jutulle voi muuta kuin nauraa, ha, ha, ha!

VUORINEN. Sepä mainiota --

MERISAARI. Sanomme siis toisen kerran hyvästit!

VUORINEN. Eikö hemmetissä -- ei sitä nyt niin!

MERISAARI. Minä en voi jäädä. En millään ehdolla.

HELLÄ. Ettekö? -- Teidän täytyy! (Veitikkamaisesti.) Minä kyllä hänet
taivutan. (Puhelee hänen kanssaan, osoittaen Lauraa.)

PAUKKU. Ai peijakas! Niistä marjoista emme vielä ole --

LOTTA. Pidätkö suusi, sinä harakka!

PAUKKU pahoillaan. Harakka --!

HELLÄ. Herra Merisaari jää!

MERISAARI Menee Lauran luo. Minä jään -- kernaasti.

VUORINEN. Hyvä, hyvä! Niin sen piti käydä! Ja jos teillä on joku
toivomus, jonka täyttämisessä minä voisin olla apuna, niin voitte
luottamuksella sanoa sen minulle.

MERISAARI. Kiitän siitä! (Lauralle.) Mitä te arvelette, Laura?

LAURA antaa Merisaarelle kätensä.

AIRIO veitikkamaisesti. Saanko minä tehdä samoin?

VUORINEN. Tahdotteko tekin jotakin?

AIRIO. Se on vielä salaisuus, vaan --

HELLÄ panee kätensä hänen suulleen. Et saa sanoa!

KAISLA. Päin mäntyä meni! -- No, eipä siitä surra sentään!

VUORINEN. Ja nyt hyvät vieraat -- nyt pannaan sellainen riemu pystyyn,
ettei Lahdenpohja mokomaa ole nähnyt.

        Laulu n:o 20.

    Juhla nyt loistava
    Täällä alkakoon!

PAUKKU.

    Minä en toistava
    Erheitäni oo.

KAISLA.

    Sepä hyvä oisi teille
    Opiks' jos tää ois!

LOTTA.

    Joka elon temppu meille
    Järkeä jos tois!

PAUKKU Lotalle.

    Vastaisuudessa
    Olen varova,
    Enkä koskaan anna heille
    Syytä ilkkua.

KAIKKI.

    Vastaisuudessa
    On hän varova,
    Eikä koskaan anna meille
    Syytä ilkkua.

VUORINEN.

    Sovinnon juhla tää
    Meille olkohon!
    Riitaan en syytä nää
    Kaikki hyvin on.

MERISAARI.

    Eespäin vaan nyt kulkee tiemme.

LAURA.

    Onnellemme päin.

AIRIO.

    Kohtalon me myötä viemme.

HELLA.

    Leikitellen näin.

PAUKKU.

    Palkan tästä sain --

KAISLA.

    Pitkän nenän vain.

LAURA, HELLÄ, AIRIO ja MEEISAARI.

    Meiltä saatte kiitoksemme!

PAUKKU.

    Se on ilonain.

KAIKKI.

    Ain' ei onneen vie
    Jalkamatkain tie.
    Tällä kertaa riemuksemme
    Kaikki käynyt lie.

        ESIRIPPU.








End of Project Gutenberg's Seikkailu jalkamatkalla, by Jens Christian Hostrup

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52174 ***