*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51485 ***

PÄIVÄKIRJA MATKALTANI VENÄJÄLLÄ

Ja käynti Leo Tolstoin luona keväällä 1899


Kirj.

ARVID JÄRNEFELT





Otava, Helsinki, 1899.




SISÄLLYS:

  I. 8. IV. (junavaunussa)
 II. Pietarissa, 9. IV.
III. Pietarissa, 11. IV.
 IV.      "         "
  V. Moskovassa, 16. IV.
 VI. Moskovassa, 17. IV.
VII. Krimin niemellä, 22.-25. IV.




I.

8. IV. (junavaunussa).


En tiedä onko se saamattomuutta, hermollisuutta, vai vanhentumisenko
merkki, että yhä enemmän kadottaa päättämiskykynsä. Muistelen, ennen
muinoin ei tarvinnut kuin että päähän pisti, silloin saattoi olla
samassa jo päätöskin tehty ja tuuma alkuun pantu. Mutta nyt!
Epätietoisuus, epävarmuus, niinkö, näinkö, jos ja mutta. Ja mitä
enemmän aika kuluu ja päätöksen hetki lähenee, sitä suuremmaksi kasvaa
piinaava kykenemättömyyden tunne tehdä tätä päätöstä.

Elelin kaikessa rauhassa maalla, hoitelin hevostani, ajattelin alkavia
kevättöitä, -- yhtäkkiä tulee eteeni ehdotus, että lähtisin Venäjän
matkalle. Oli aivan kuin suuri vaaleanviheriäinen Venäjän kartta
Sipirioineen olisi asettunut silmieni eteen ja yhdellä kertaa sulkenut
kaiken maalaisen häikäisevän heijastuksen sulavasta lumesta, kaikki
kimeltelevät nuppineula-auringot lirisevästä vedestä.

Aloin heti miettiä lähdenkö vai en. Milloin oli minulla ihan selvä,
että tietysti lähden; milloin taas olin päättävinäni, että tietysti en
lähde.

Asia oli siinä, että minulle tarjoutui tilaisuus matkustaa Krimiin,
mutta minulla on semmoinen usko, että pitää toimia aina sisällisestä
vaikuttimesta eikä pidä antautua satunnaisuuksien ajeltavaksi.

Epätietoisuuteni, saamattomuuteni, heikkouteni alkoi vihdoin näkyä
kaikille muille ja he rupesivat melkein nauramaan minua: "Jos tässä
olisi kysymys jostakin vuoden poissaolosta, mutta eihän ole kysymys
kuin jonkun viikon huvimatkasta!"

Vihdoin viimein tein päätöksen. Se ei tapahtunut niin, että
sisällisesti todellakin olisin päässyt johonkin tulokseen, että minun
muka pitäisi lähteä, vaan ainoastaan niin, että pahimman
kykenemättömyyden hetkenä sanoin muitten kuullen ääneen: lähden!

Ja kohta sekaannun iloseen hälinään matkasuunnitelmasta, Krimin
vuorista, Mustanmeren hyrskyistä, Leo Tolstoista, toisen luokan
makuuvaunuista. Olen kuin vastasyntynyt elämälle ja on kuin olisi
nimipäiväni.

Sisässäni tiedän hyvin, etten ollut mitään päätöstä tehnyt ja että
minun pikemmin olisi ollut jääminen kotiin maalle kirjoittamaan
alotettua kirjoitusta, opettamaan poikaani ja lukutupamme ihmisiä,
harjaamaan hevostani ja lukemaan Laotzeun "Livre de la voie et de la
vertu." Mutta ei ole mahdollista enää ottaa takaisin annettua sanaa. Se
on päästänyt kaikki irti ja valloilleen. Veljeni, jonka kanssa minun
oli matkustaminen, oli jo hankkinut passitkin. Minä olin siis
auttamattomasti langennut ja päättänyt huvitella itseäni!

Ainoa mikä nyt on edessäni, on koettaa saada tästä matkasta jotain
hyötyä itselleni ja jos mahdollista vielä muillekin, ja siten ostaa
takasin omantunnon rauha. Mutta siinä se suurin vaikeus juuri onkin.
Kirjoittaisinko kirjan, jossa kuvaisin Venäjän nykyisen elämän sen
valtiolliselta, sivistykselliseltä, tieteellis-taiteelliselta y.m.
puolilta. Se olisi mainion hyödyllistä. Siihen vaan en pysty. Se veisi
aikaa enemmän kuin koko kesän, ja minä tahdon, että kun kolmen viikon
perästä palaan kotiin, en koko jutusta sen koommin mitään enää
tietäisi, vaan jatkaisin häiritsemättä kesken jääneitä töitäni.

Näitä tuumiskelin, kun jo tulin matkaa varten Helsinkiin. Aleksanterin
ja Mikonkadun kulmassa tapaan odottamattani Juhani Ahon, joka ilosena
ja veikeänä, tapansa mukaan, käydä kekkelehtii rautatientorilta päin.

"Ka, no terve! Tulehan tännepäin!" sanoo hän pysähtymättä ja
päästämättä kättäni. Me menemme Esplanaadille päin.

"Kuules", sanon minä, "me lähdemme tänä iltana."

"Niinhän tuota kuulutte."

"Mitä arvelet siitä tuumasta, että kirjoittaisin matkakirjeitä ja
painattaisin ne kirjasena, -- kuvauksia Venäjältä, sen ihmisluonteista,
olosta Leo Tolstoin luona, ja mitä hän ehkä sanoo Suomen asioista?"

"Sehän on mainiota."

Ja tämän hän sanoi niin vakuuttavalla tavalla, että minun kerrassa
valahti varmuuden tunto ruumiiseeni, tunto että tietysti minun onkin
lähteminen ja kirjoittaminen tällaista päiväkirjaa.

Erosimme etelä Esplanaadin ja Fabianin kulmassa. Hän läksi ylös
Päivälehteen päin; minä laskeusin alaspäin, hienostani vihellellen, kun
nyt olin keksinyt ja laittanut varsinaisen tarkoituksen matkalleni.

Ja jos tästä yrityksestä jotain tulee, niin näin on se syntynyt ja vaan
tältä kannalta arvosteltava.




II.

Pietarissa, 9. IV.


Yöjunassa näen unta vuoroin Pläsistä -- se on hevosemme nimi, --
vuoroin Suomen perustuslaeista, joita muka koetetaan pakata johonkin
laatikkoon, vaan ei mitenkään saada soveltumaan niin että mahtuisivat.
Tuskin herään, tuskin saan itseni reilaan, kun meidän jo on ottaminen
issikka ja jo ajamme pitkin Venäjän pääkaupungin katuja.

Mikä ääretön ihmistulva, mikä loppumaton jono ristiin rastiin liikkuvia
olentoja, vaunuja, omnibuksia, issikoita! Mikä määrätön joukko
uniformuja, virkatakkeja, alkaen poliiseista ja kenraaleista
ylioppilaihin ja koulupoikiin! Ja niiden välissä tavallisia siviilejä,
naisia tuhansista eri kerroksista, eri värisiä, eri näköisiä,
työkansaa, ryysyistä kellarikerroksien väkeä selkäkuormineen, -- kaikki
se liikkuu, liikkuu lakkaamatta samalla tavalla, ja vaikka kysymys on
ihmisistä, ei voi sanoa, mikä on liikkeen tarkoitus. Muurahaiskekoa
katsellessa voi sanoa, miksi he ovat näin yhteen kokoontuneet ja miksi
kaikki liikkuvat; mutta ihmispyörteestä ei voi mitään tämmöistä
yhteistä tarkoitusta keksiä. Päinvastoin, kun koettaa keksiä, hämmentyy
semmoiseen äärettömyyteen erilaisia aikeita, että helpommin luulisi
voivan luetella tähdet kuin mainita jokaisen eri aikeen. Tuo ehkä menee
mummon luokse, joka oli luvannut merkata hänen paitansa; toinen menee
ottamaan mittaa sen käytävän leveydestä, joka on pantava asfaltilla;
kolmas kävelee; neljäs on ollut juustoa ostamassa: viides istun
maalattuna eteenpäin kiitävissä vaunuissa; kuudes ajaa neuvostoon, joka
ratkaisee Siperian rautatien keskeytyksen tai jatkamisen; seitsemäs --
minä tulisin hulluksi jos pitäisi kaikki luetella.

Ja onko yhtäkään koko Morskajalla, Liteinajalla tai Nevskillä, joka
ajattelisi Suomen asioita! Minä olen ihan kuin väärään osunut. Siellä
kotona luulin tietäväni, että Pietarissa on ihmisiä, jotka suosivat
Suomea, ja minun ajatuksissani tämä osa väestöstä erottui ikäänkuin
toiseksi puoleksi, hiljaiseksi ja luotettavaksi ihmislaumaksi,
jotavastoin toinen puoli oli vihasennäköisiä, muljosilmäisiä, milloin
hyvänsä valmiina hyökkäämään. Nyt kulkivat ja ajoivat kaikki sekasin,
kukin omissa asioissaan ja silminnähtävästi ei Suomi hetkeksikään ollut
heidän huomiossaan.

Me ajamme myöhemmin taidenäyttelyssä, mutta Suomen kysymys ei mene
mielestäni.

Admiraliteetti, -- tuo suuren kylän kokoinen rakennus, jossa sijaitsee
meriväen hallitusvirastot, -- siellä ei nyt varmaankaan kukaan Suomea
ajattele. Hallitsevan senaatin ja pyhän synoodin mahtava punanen
rakennus -- niin suuri kuin meidän yliopisto, senaatti ja senaatintori
yhteensä, -- missä siellä paperien, hyllyjen, salien, arkistojen,
pöytien ja kirjurien loppumattomuudessa löytyisi joku keskus, jossa
Suomenkysymys edes jonakin sivuasiana olisi esillä! -- Tuossa ajaa
maneesista ulos ratsukaartin komppania, pitkiä miehiä, suurten,
notkeitten hevosten seljissä. Väkijoukko pysähtyy ihailemaan. Nämät
itsetietoisina ja ajattelematta ketään muita katsovat sen ylitse. Mitä
on Suomi ja sen perustuslait? -- Tuossa mahtavat kasarmit ja
kultakypäriset vahdit niiden portailla. Jalka väsyy ennenkuin pääsee
päästä päähän. Sieltä kuuluu sotaväen melu. Mitä ihmettä on Suomen
leppäinen lehto tai humiseva hongikko näille? -- Tuolla talvipalatsi --
se on tyhjä, keisarilliset ovat Tsarskoeseloossa. Tuolla Iisakin
kirkko, tuolla muut kaikki, kultaisine kupuinensa, maalauksinensa,
jumalankuvinensa, polvistuvine ihmisinensä, pyhimyksinensä, joilla on
jokaisella oma kansallinen historiansa ja värinsä -- ihan outo meille.

Olisiko Suomi jossain tuolla sisällä, noissa komeissa Sergejefskajan
tai Nabershnajan yksityiskartanoissa. Siellä kai asuu ihmisiä, jotka
lukevat ja ottavat selvää, -- joilla on sympatiioja. Ohi ajaessa alan
katsoa ihan kuin tutkien suuriin yksiruutuisiin ikkunoihin. Näen sieltä
hämärää tummuutta ja mielikuvitus luopi eteen ruhtinaita ja
ruhtinattaria. Ikkunaverhojen takaa häämöittää silmälle vaan joku
marmorikuva tai kattokruunu, kultajalkainen vaasi; toisin paikoin
valkoiset rullakartiinit ovat lasketut; herrasväki on arvattavasti
ulkomailla. Katu on siistitty, kuulumatta liukuu ajurien pyörät pitkin
puista katusiltaa, jokaisen käytävän edessä seisoo pöyhkeileviä
portinvahteja poskipartoineen, polvihousuineen, valkoisissa liiveissä
ja kirjavissa takeissa, vaunut tulevat ja menevät, ja mustien orhien
kavioin kopse on ainoa vallitseva ääni. Mitäs minä joka olin
vihaavinani rikkautta ja ylellisyyttä, olenko minä lumottu? Yhtäkkiä
minua tahtomattani vetää ja tempoo tuo salaperäinen ylimysmaailma.
Suomi sulavine hankineen ja perustuslakineen, jäätkö sinä köyhän
edustajaksi, ja olenko minä ihankuin hylkäämässä sinua, vaihtamassa
sinun kotoista yksinkertaisuuttasi tähän salaperäisesti viehättävään
mahtiin! Olenko todella lumottu? Enkö ole sen varmemmalla pohjalla?

Tarvitsen melkoista voimain ponnistusta puistaakseni pois tuon
omavaltaisen tunteen, ja minulle tulee selväksi, että se oli minulla
ymmärtääkseni millaisen alituisen lumouksen alaisena elää suurin osa
tuota kihisevää ihmislaumaa -- itse siitä tietämättä. Tietämättään
heitä kahlehtii kaupunkiin rikkauden, kaikkea ohjaavan vallan ja
ruhtinattarien ihailu. Ja onkin melkein yli-inhimillistä jäädä
koskemattomaksi, kun kaikki tuo alituisesti silmäin ohi kulkee.
Sentähden on myöskin selvä, ettei tässä ihmiskokouksessa voi olla
ketään, jolle olisi mitenkään tärkeätä, että jollekin syrjäiselle
Suomelle tapahtuisi oikeus. Jos Suomen kysymys sattuman kautta
joutuukin jonkun ajatusesineeksi, niin arvostelee hän kysymystä oman
mielentilansa eli pyrkimyksensä mukaan, mutta hänen pyrkimyksensä on se
valtakunta, joka on hänen silmiensä edessä.

Niinpä eräässä kansanluokassa, kun rupeaa vaan Suomesta puhumaan,
ilmestyy heti vihanilme kasvoihin. Tämä luokka on niitä, jotka tuntevat
itsensä onnettomiksi venäläisissä kaupunkilais-oloissa, se on:
kaipaavat vapautta, tuntevat painoa päällänsä, eivätkä voi nähdä
hedelmää ponnistuksistansa, Näitä ovat pikkukauppiaat ja alemmat sekä
siviili- että sotilasvirkamiehet. Minä olen kuullut niiden puhuvan
Suomesta juuri niinkuin he puhuvat juutalaisistakin. Mistä se tulee, he
arvelevat, että juutalaiset, vaikkeivät ole venäläisiä, kuitenkin
Venäjän valtakunnassa voivat kohota rikkaammiksi ja mahtavammiksi
meitä? Varmaan heillä on jotain etuja, joita meillä ei ole. Alas siis
juutalaiset! Ei kukaan saa Venäjällä voida paremmin kuin venäläinen! --
Juuri näin, kun he kuulevat suomalaisten hyvinvoinnista, heissä herää
alasvetämisen halu: he jaksavat tyytyä asemaansa ainoastaan jos kaikki
ovat yhtä huonossa asemassa.

Esimerkiksi tämmöinen keskustelu: Oletteko kuulleet kuinka Suomi nyt on
nujerrettu? -- Olen, kaikki etuoikeudet ovat nyt maan tasalle
hävitetyt. -- Sepä se, olisi vaan jo aikaa sitten pitänyt se tehdä!

Tämän suurimman, kaupunkilaisen yhteiskuntaluokan psykolooginen suhde
"etuoikeutettuun" Suomeen levenee muuallekin, missä on tyytymättömyyttä
omiin oloihin. Ei kuitenkaan läheskään kaikkialle. Niitä on
tyytymättömiä, jotka eivät sano suovansa Suomen itsenäisyyden
kukistumista, vaan päinvastoin, kun näkevät Suomen oloissa toteutettuna
osaksi omat parannustoiveensa, pitävät tätä asiaa kyltissänsä ja,
viitaten siihen, sanovat: me emme pyydä paljon; antakaa meillekin edes
se mikä on annettu suomalaisille!

Näihin kuuluvat aatteellisemmat piirit, semmoiset, joilla ei ole mitään
osaa valtiollisten asiain johdossa ja jotka ajavat asiatansa paremmin
yleisen obstruktsioonin kuin minkään parlamentaarisen ohjelman mukaan.
Näihin kuuluvat myös oloihinsa tyytymättömät ylioppilaat, joiden
joukossa melkein yleensä tuntuu lämmintä osanottoa. Sama on asianlaita
niissä kypsyneemmissä piireissä, jotka, pienen mahdollisuuden rajain
sisäpuolella, toimivat sosiaalisten aatteiden ja pyrintöjen
levittämiseksi. Ja minä luulen, että heidän sanavapautensa on viime
aikoina laajentunut, mitä koskee teoreetisiin väitelmiin, joita he
kovin rakastavat ja joita pidetään verrattain vaarattomina. Niinkuin he
inhoavatkin kansallista ja siis myöskin suomalaista sulkeutumista
itseensä, niin he kannattavat kaikkea pyrkimistä parlamentaariseen
vapauteen ja he kuvailevat, että meillä kaikki haluavat rajatonta
äänestys- ja vaalioikeutta. Kovasti he tahtoivat tietää, mihin puuhiin
suomalaiset aikovat ryhtyä vapautensa säilyttämiseksi. Selitin tietysti
kansansivistyttämispuuhamme, "Se kaikki on hyvä tulevaisuudessa, mutta
mitä te _nyt_ aijotte tehdä?" sanoivat he. Minä mymisin jotain
vastausta, mutta oikeastaan ajattelin, ettemme yhtään mitään aijo
tehdä. "Suomalaisten voima on siinä, että he luopuvat kaikesta
politiikasta ulospäin ja tekevät _keskenänsä_ mitä voivat", sanoin
minä. Tätä ei venäläinen voi ollenkaan ymmärtää. "Sehän on fatalismia!
Se on kevytmielisyyttä!" -- "Paljon kevytmielisempää olisi ruveta
hakemaan myötätuntoisuutta kannatuksen toivossa," -- Olan kohautuksia,
pään pudistuksia!

Mutta on aatteellisiakin piirejä, jotka eivät ole suinkaan
myötätuntoisia Suomen "isälliselle autonomialle." Nämät ovat niitä,
joita äskettäin vielä oli meidänkin joukossamme, ennenkuin meillä
tehtiin viimeinen sovinto puolueiden kesken. Olihan ennen joukossamme
niitä, jotka tahtoivat, että ruotsalainen kulttuuri tunkeutuisi läpi
koko maan eikä olisi ainoatakaan suomalaista sora-ääntä koko
valtakunnassa. Oli myös niitä, jotka olisivat mielihyvällä nähneet,
kuinka kaikki ruotsalaiset viikingilaivoissaan keikkuvat länttä kohden
oman emämaansa syliin ja Suomi olisi ikuiseksi vapautunut "vieraasta"
kansallisuudesta. Nämät ovat tosin jo menneitä asioita, mutta ehkä ne
ovat vielä siksi hyvässä muistissa, että niiden avulla hyvin voimme
ymmärtää puheenalaisia aatteellisia piirejä Venäjällä. Tämä sama
kansallisen hegemonian aate, joka on meille jokaiselle niin tunnettu ja
josta meidän oli niin perin vaikea luopua, se se nyt tahtoo syöstä koko
Suomen tieltänsä, "ettei olisi mitään soraääniä koko valtakunnassa ja
ettei missään löytyisi vierasta kansallisuutta." Onkohan tämä
aatesuunta väkevä Venäjällä; onkohan se laaja? Onkohan sillä paljon
merkitystä ja sananvaltaa korkeimpaan hallitukseen nähden? Näitä
asioita en joutanut tutkimaan. Tiedän vaan, että kaikki meille
vihamieliset sanomalehdet ovat heidän käsissään ja ohjissaan.

On sitten vielä suuri joukko hyvinvoipia ja oleviin oloihin tyytyväisiä
ihmisiä, jotka myöskin ajattelevat Suomesta epäsuosiollisesti. En voi
keksiä juuri mitään muuta syytä siilien kuin muodin. He liikkuvat
baaleissa, ajelevat vaunuissa, mutta heillä ei ole aikaa olla
aatteellisia. Kun heiltä kiristää syytä, miksi he Suomea vihaavat, ei
heillä ole mitään aatteellista pohjaa. He suuttuvat, että niin selvän
asian aiheita heiltä ollenkaan tiedustellaan. Seisovana argumenttina
heidän kaikkien suussa on se, että "Suomi maksaa Venäjälle paljon, eikä
tuota mitään hyötyä." Kun ruvetaan selittämään ettei Suomi maksa
Venäjälle mitään, väittävät he kiven kovaan vastaan, sillä jos
antaisivat tässä perään, ei heille jäisi mitään syytä siihen
epäsuosioon, jonka he ovat päättäneet Suomea kohtaan säilyttää. -- Olen
tosin kuullut paljon muita syitä, jotka synnyttävät suomivihaa
venäläisissä ja erittäinkin juuri rikkaassa herrassäädyssä. Ne ovat
kaikenlaisia vähäpätöisyyksiä, mitä on voinut sattua heidän
matkustellessaan Suomessa tai muuten joutuessaan suhteisiin
suomalaisten laitosten kanssa, Ensin luulin, että näitä
vähäpätöisyyksiä täytyy pitää tekosyinä ja varsinainen syy haettava
jostain muualta. Mutta sitten huomasin, että juuri näistä
vähäpätöisyyksistä selveneekin tärkein syy, joka on yhteydessä
venäläisen kansallisluonteen kanssa, Joku meriupseeri kertoo käyneensä
Suomessa ja vaihtaneensa siellä venäläistä seteliä pienempään.
"Ajatelkaa", sanoo hän, "vaikka minä annoin venäläistä rahaa ja sain
takaisin venäläistä rahaa, kuitenkin minulle annettiin kymmenen
kopeekkaa vähemmin!" Kertojan mielestä tämä osoitti selvää venäjän
rahan halveksimista ja hänen suomivihansa oli silminnähtävästi
erottamattomassa yhteydessä tuon tapauksen kanssa. Myöskin oli heille
kerran sattunut Kotkan kaupungissa, että juopuneet olivat piloilla
tehneet kunniaa heille. Tämä tietysti osoitti ylenkatsetta venäläistä
kohtaan. Ja miksi ei voisikin luetella yhtä ja toista suomalaisten
käytöksessä, mikä todella osottaa puuttuvaa arvonantoa muukalaiselle.
Pääasia on siinä, että juuri tämä seikka näyttää enin koskevan
venäläisiin. Puhumatta nyt semmoisista kaikkialla tavattavista
pöyhkeilijöistä, jotka vaatisivat itseänsä yli muiden kunnioitettavan,
on venäläisessä luonteessa yleensä vallalla herkkä tunteellisuus, ja
hän vainuaa pian, missä on puuttuvaa tunnustusta tai epäluuloa ja
erittäinkin selän-takananauramista. Niin tunteellinen kuin hän on
vähimmällekin todellisen ystävyyden osotukselle, niin arka hän on
ystävyyden puutteelle ja loukkaukselle. Ja useinhan juuri
tunteellisimmat luonteet tällaisten melkein näkymättömien vaikuttimien
vuoksi ovat kasvaneet suuriksi tyranneiksi. Ajattelen aina, että koko
syy venäläisten tunnettuun ja sammumattomaan saksalaisvihaan on vaan se
"pikku seikka", että saksalaiset pitävät heitä ala-arvoisina ja
mielellään nimittävät heitä barbaareiksi.




III.

Pietarissa, 11. IV.


Eilen kävimme teaatterissa katsomassa "Keisari Feodor Ivaninpoikaa".
Tämä, runoilija A. K. Tolstoin kirjoittama 5-näytöksinen draama oli
alkujaan sensuurin kieltämä, ja nyt vasta, runoilijan jo aikaa sitten
kuoltua, on se saatu ottaa näyteltäväksi. Nytkin kuuluu kuitenkin
Pobedonostsef sanoneen ministeri Goremykinille, nähtyään kappaleen
esityksen: "kiitän teitä erinomaisesta taidenautinnosta, mutta olisimpa
ajatellut sata kertaa pääni ympäri ennenkuin olisin antanut lupaa tämän
näytelmän esitykseen". -- Kappaletta esitettiin 70:nen kerran silloin
kuin me olimme sitä katsomassa, ja huone oli nytkin täynnä.

Seuraava on sen historiallinen sisältö:

Tapaukset ovat 16:n vuosisadan lopulta, kun Venäjän valtakunnan
hallitsijana oli Ivan Julman poika Feodor. Hän oli kuitenkin ainoastaan
nimellinen hallitsija, sillä hänellä ei ollut mitään halua eikä mitään
taipumusta ratkaisemaan valtakunnan asioita. Nämät toimet sentähden
jäivät hänen ympäristölleen, etupäässä Boris Godunoville, jonka jo Ivan
itse oli käskenyt hallita maata ja auttaa kykenemätöntä poikaa. Godunov
on kiireestä kantapäähän puhdas politikeri; hän on itserakas,
säälimätön; Venäjän valtakunnan suuruus ja yhteys on hänen
tunnussanansa, vaikkei hän suinkaan omaa suuruuttansa sen rinnalla
unohda, vaan menevät ne, kuten aina, yhteen: "l'état c'est moi".
Erityiset sukulaisuussuhteet hänen ja keisarin välillä tukevat hänen
asemaansa. -- On sitten puolue, joka vastustaa Boris Godunovia. Sen
johdossa seisoo Shuiskin suuri ja voimakas suku. He ovat niiden
ruhtinaiden jälkeläisiä, jotka hallitsivat Shujan kaupunkia, yhä
laajemmalle sieltä levittäen valtaansa. Shuiskia kannattaa taistelussa
Boris Godunovia vastaan tämän hallitukseen tyytymätön kauppias-sääty ja
kansan rahvas. Shuiskin aate on "vanha venäjä", se on: slaavilaisten
kansain koossapysyminen kultaisen Moskovan ympärillä, vanhojen tapojen,
kansallisten ominaisuuksien säilyttäminen ja kehittäminen. Näiden
kahden, niinsanoakseni valtakunnallisen ja kansallisen aatteen taistelu
voitosta on nyt esitetty näyttämöllä taisteluna Godunovin ja Shuiskin
välillä. Heidän välissään seisoo heikko ja voimaton keisari,
aavistamatta ja ymmärtämättä niitä juonia, joita hänen ympärillään on
käymässä. Juuri kun Godunov sihteerinsä kanssa neuvottelee siitä mihin
ratkaisevaan tekoon Shuiskia vastaan olisi ryhdyttävä, saattaa keisari
ilmestyä kotiin ratsastusretkeltänsä. Lapsellisella tavalla hän
valittelee ratsunsa oikkuja, kun oli melkein heittää hänet selästään se
paha elukka. Valtiomiehet kumartelevat häntä molemmin puolin,
häikäilemättä imartelevat häntä ja tahallaan yllyttävät hänen
itserakkauttansa. Tämmöisissä kohtauksissa omituisella tavalla käy
esiin, kuinka suuri pyhimys ja epäjumala keisari sittenkin on
valtakunnassansa. Vaikka täynnänsä juonia, saattaa mies, jonka käsissä
kaikki todellinen valta on, itse keisarinkin ylitse, samalla
jonkinlaisella hurskaudella kumartua kruunatun pään edessä. Niin että
aina ensimäiseksi on jumaloiva kumarrus, ja sitten vasta se asia, joka
on esitettävä. Tosin tämä onkin enin valtioviisasta: ensin hyväily,
ylistys, syvimmän alamaisuuden vakuutus, -- ja sitten vasta armollisen
suostumuksen pyyntö, ikäänkuin myöntymys todellakin muka riippuisi vaan
keisarin vapaasta tahdosta ja armosta. -- Keisari käsittää kaikki
hovissa tapahtuvat ikävyydet ja painostavan hengen ainoastaan
personallisen epäsovun seuraukseksi ministeriensä välillä, Hänen
luonnostaan hellä ja hyvä sydämensä kärsii tästä epäsovusta kovasti. Ja
sentähden hänen ainoa toivonsa on sovittaa vihannesten välin. Tähän
tehtävään hän panee ainoan valtioviisautensa. Myönnytyksillä molemmille
puolille hän koettaa saavuttaa tasapainoa. Liikuttavaa on kuulla
keisarin kerran puhkeavan sanoihin: kuinka minä odotan sitä päivää,
jolloin täällä on tehty sovinto ja kaikki olemme muuttuneet yhdeksi!
Vihdoin hän näiden sovintopuuhiensa vuoksi on muun muassa pakotettuna
työntämään luotansa sorretun kansan, joka on lähetystön kautta
tunkeutunut hänen luokseen anoakseen häneltä oikeuksiensa turvaamista.
-- Se pettämätön keino, jota Godunov viime tingassa aina käyttää
tahtonsa läpiviemiseen, on uhkaus erota hallitusasiain hoidosta, ellei
keisari myönny. Häntä muka nämä asiat painavat ja rasittavat, hänen
voimansa tuskin muka riittävät pitämään koossa sitä monimutkaista
hallitusasiain vyyhteä, joka yhä kasvaa ja suurenee. Sentähden ei muka
hänelle olisi mikään niin mieluista kuin päästä näistä vaivoista. Mutta
jos hänen tuumillensa asetetaan vielä esteitä ja vastuksia, niin ei
hänen auta muu kuin suorastaan _pyytää_ eroa. Tämä keino tepsii.
Keisari ei voi ajatellakaan semmoista mahdollisuutta, että Godunov
jättäisi paikkansa. Ja asia loppuu aina niin, että jälkimäisen tahto
voittaa. -- Tapahtuu kuitenkin kerran niin, että keisari tuskaantuu
ministeriinsä, joka vastoin valallista lupaustaan oli vanginnut kansan
johtavat miehet. Keisari vaatii heidän vapauttamistansa, mutta
ministeri vastustaa. Raivostuneena keisari vihdoin lyö kätensä pöytään
ja kysyy kolme kertaa peräkkäin: olenko minä keisari, vai en? Kun nyt
Godunov taas palaa vanhaan keinoonsa ja pyytää eroa, sanoo keisari:
saat lähteä, mene! Ja vaikka ministeri kuinka koettaakin peruuttaa
eronpyyntöänsä, käskee keisari hänen vaan lähtemään. -- Kun esirippu
tämän jälkeen ensi kerran nousee, näemme keisariparan istuvan vaimonsa
seurassa selailemassa valtakunnan asiapapereita. Hän on nyt päättänyt
ryhtyä hallitustoimiin ja arvelee suurimman takeen kansan
säilyttämiseksi oikeuksissaan olevan siinä, että hän itse jokaisessa
yksityistapauksessa määrää kuinka on meneteltävä. Pian saamme kuitenkin
nähdä keisarin tuskastuvan, hänen paperinsa vähitellen sekaantuvat, hän
huokailee, pyhkii hikeä otsaltaan, mutta selvää ei vaan tule mistään.
Hän on vihdoin valmis hakemaan apua vaikka mistä. Mutta silloin kuin
enin tarvittaisiin, ei ole miestä saatavissa. Ei kukaan ilmaannu häntä
auttamaan. Ja niinpä hän tuskissansa jälleen kääntyy hyljätyn
ministerinsä puoleen, joka tulee entistä enemmän yksinvaltiaaksi,
kukistaa Shuiskin aatteinensa, ja nostaa näin suuren, yhtenäisen ja
jakamattoman Venäjän valtion mahtavan lipun. Keisari heikkonee yhä
enemmän ja luopuu vihdoin kokonaan hallitusasioista.




IV.


(Tämä luku on kokoonpantu erinäisistä muistiinpanoista ja kirjoitettu
myöhemmin kuin jälkimäiset).

Läksimme Pietarista päivällä Krimin nientä kohden.

Yhä harvenevia kirkkoja ja tehtaanpiippuja, yhä vähemmän komeita
huviloita, yhä enemmän ränsistyneitä puurakennuksia; vihdoin nekin
harvenevat, muuttuvat ladoiksi, -- ja samassa olemme aukeilla kentillä,
joissa pitkien välien perästä joko kaukana taivaanrannassa näkyy vielä
kyliä kiiltokupuisine kirkkoinensa tai suhahtaa juna läpi jonkun
semmoisen aronlapsen, jättäen mieleen elävän vaikutuksen venäläisestä
kylästä.

Jos ajattelen koko matkaa Pietarista Krimiin saakka, ja yhdistän yhteen
kaikki hajanaiset muistoni, niin on edessäni seuraava kuva:

Pietarista lähtiessä tuntuu kaikki seudut tavattoman köyhtyneiltä, jopa
on niissä jonkinlainen raastetun ilme, ikäänkuin olisi heitetty
autioksi talot ja menty pois sittenkuin on ensin kaikki irti nyljetty.
Kuitenkin siellä täällä kylänkujilla liikahtelee joku äijä,
vaimoihminen punakirjavassa asussaan kantaa olkakorennolla vettä, -- ja
voi arvata, että siis liekehtii tässäkin kylässä vielä piisivalkea.
Silmä tottuu hyvin pian tuohon yksitoikkoiseen rappeutuvaisuuteen, eikä
odota enää muuta, ja sen sijaan rupeaa hakemalla hakemaan ihmisiä,
voidakseen niistä päätellä edemmäs. Sillä niinhän se on, että missä
ikinä elämää näkee, siinä heti ikäänkuin utelee: mikähän noitakin
elättää? Ja sentähden, kun ei ole mitään vuoria, ei mitään järviä, ei
mitään vaihtelua, kun rakennukset ovat vinot, 4-5 tuuman pyöreistä
hirsistä, läävät kallellaan, katot sisäänvajonneet, sitä suuremmalla
uteliaisuudella tutkii ihmisten meininkejä, nähdäksensä mistä he saavat
elämän ilonsa. Sillä elämää ilman mitään ilon lähdettä ei luulisi
voivan olla. -- Tuolla ponnisteli joku mies metsätietä myöten. Hän
piiskasi hevostansa, joka oli laiha kaakki: silminnähtävästi hän oli
jättänyt kaiken sen ilon, minkä miehelle tuottaa hyvä talli ja
hirnahteleva hoidokas sen pilttuussa, jättänyt ja heilahuttanut kätensä
koko jutulle. Kunhan jotenkuten saisi halkokuormansa perille, menköön
vaan se tai tuo hihna poikki, voihan sitoa ohjanperilläkin hädän
tullen, pläiskis hevonen, etkös mene! Niin tekee mies, joka on eronnut
kaikista hyvän elämän toiveista ja tekee työtä ainoastaan leivän
vuoksi. -- Tuossa taas akka nostamassa vettä kaivosta. Hänen molemmat
ämpärinsä vuotavat, hänellä ei ole mitään tankoa eikä kiulua tämän
päässä, jolla ammentaisi, vaan pudottaa hän omat ämpärinsä vuoron
perään kaivoon ja nostaa ne sieltä nuoranpätkän avulla: kunhan saan
vettä senverran tupaan, että juuri riittää, niin mitäpä niistä sen
kummemmista varustuksista. Näin tekee vaimo, joka ei enää näe mitään
mahdollisuutta saada kerran ympärillensä siisti koti ja järjestys
taloon. -- Rupesin jutteluihin erään rautatien rakentajainsinöörin
kanssa. Hän sysäsi häikäilemättä kaikki tyyni kansan oman velttouden ja
huonouden syyksi. "Elävät kuin siat, yhdessä elukat ja ihmiset,
eivätkä muuta ajattele kuin kuinka pääsisivät vähemmällä työllä!"
Päiväpalkoista kun tiedustelin, sanoi hän tavallisesta rautatietyöstä
maksettavan 40 kopeekkaa. Naistyöpäivä palkitaan 20 kopeekalla,
yksityisten työssä vielä vähemmän. Saako hän sillä ruokansa ostetuksi?
"Paljokos se akka tarvitsee, sieppaa kotoa lähtiessään leipää ja
kurkun, siinä on hänen ruokansa; mies taas syöpi leipää ja särpii
kaljaa päälle." -- Näistä päiväpalkoista käy päättäminen, miten
"tuottava" on sitten työ kotosalla, noissa ränsistyneissä kylissä ja
noilla hajanaisilla peltosaroilla (jotka jaetaan tuon tuostakin
kyläläisten kesken, kuten Suomessa kateudella mainitaan).

Lähestyessä Moskovata, näyttää maa käyvän yhä hedelmällisemmäksi,
peltoviljelykset laajenevat ja saavat suuremmoisemman näyn,
puutarhaviljelyskin on paikotellen -- kaupungin lähistöillä --
voimassa. Sama on asianlaita Moskovasta etelään lähtiessä, Mutta
omituisesti pistää silmään se seikka, etteivät nuo ränsistyneet kylät
ja elämään haluttomat ihmiset muuksi muutu, vaikka maat ja viljelykset
muuttuvat. Yhä vaan sama alakuloisuudenleima on asumuksissa ja kaikissa
ihmisolennoissa. Yhä samalla tavalla, mies piiskaa laihaa hevostansa ja
vaimo kantaa vettä vuotavissa ämpäreissä.

Alituisesta uloskatsomisesta väsyy, ja kun lepuuttaa silmää hämärän
vaunun harmaissa sohvaväreissä, näkee niillä löllyvän pelkkiä ilosia,
hyvinvoipia, varakkaita ihmisiä, ilosessa, huolettomassa keskustelussa
toinen toisensa kanssa. Tähän maailmaan tutustuessa -- ja siihen oli
kyllin tilaisuutta, kun tuli istuneeksi junassa 6 vuorokautta, -- tekee
aivan pian sen havainnon, että Venäjän täytyy olla tavattoman rikkaan
maan. Jollei tätä havaintoa ole tehnyt sen kaupunkien, yleisten
laitosten, yksityisten rakennusten ja erittäinkin kirkkojen komeutta
katsoessa, niin varmaan sen tekee, antautuessa puheisiin venäläisten
kauppiasten ja afäärimiesten kanssa. Siinä ei todellakaan liikuta
sataruplasissa ainoastaan! -- Vielä toinen merkillisyys, joka ei voi
jäädä huomaamatta, on se, että useimmat näistä pohatoista, erittäinkin
liikkuvista afäärimiehistä, vaikka näennäisesti puhuvatkin sujuvaa
venäjänkieltä, lähemmin tarkastaessa eivät olekaan venäläisiä, vaan
jotakin muuta kansallisuutta, saksalaisia, lättiläisiä, puolalaisia
y.m. Kuulinpa erään venäläisen tätä asiaa niinkuin tuskittelevankin.
"Nuo puolalaiset esimerkiksi", sanoi hän, "kyllä he ovat valmiit
haukkumaan venäläisten sortoa, mutta itse asiassa he sortavat meitä: he
ovat anastaneet parhaimmat virkapaikkamme, heitä vilisee kaikilla
liikealoilla, he -- he" -- ja hän ei löytänyt kyllin mehukkaita sanoja
tätä puolalaistulvaa kuvataksensa. "Jos venäläiset kukistavat
täydellisesti heidän kansallisuutensa, eihän voi muuta kuin antaa
heille sijaan täydet _venäläisen_ oikeudet", sanoin minä. Venäläinen,
tietäen että minä olen suomalainen, katsahti vaan kulmiensa alta
minuun, ja meidän keskustelumme päättyi siihen. Mutta minun
tarkoitukseni olisi ollut peloittaa häntä vielä "suomalaistulvallakin",
jahka täysi yhdenmukaisuus kerran tulee toteutetuksi.

Kaukana siitä, että tämä venäläisiin oloihin sulautunut aines olisi
jotain miellyttävää ja toivottavaa jollekin valtiolle. Päinvastoin. En
tiedä mitään niin vastenmielisesti vaikuttavaa rotua, kuin
venäläistynyt saksalainen tai puolalainen Venäjällä. Hän tahtoo
mielellään salata kansallisuutensa ja näyttäytyä täysvenäläiseltä, on
perin puhelias, tuttu kaikkien olojen kanssa, liikkuu jokapaikassa kuin
kotonaan, on vaativainen, tiuskuu alemmille, katsoo käytännöllisen
kokemuksensa avulla muiden yli, käyttää täydessä mitassa hyväkseen
niitä oikeuksia alemman yli, joita traditsioni myöntää venäläiselle
aateliselle, nauttii suurin siemauksin rikkaiden rajattomasta
vapaudesta Venäjällä tehdä mitä tahtovat. Ja kaiken tämän ohessa hän on
tavattoman kylmä ja tyly varsinaiselle venäläiselle luonteelle ja
hengelle, joka huokuu maan omasta povesta, sen syvistä, köyhistä
riveistä, -- jota hän ei voi, ei tahdo eikä halua ymmärtää. Nylkeminen
ei ikäänkuin koske hänen sydämmeensä täällä. Istuu jokin kaukainen
koston tunne. Ja eiköhän olekin juuri tässä yksi syy silmiinpistävään
tylyyteen vallassäädyn ja talonpojan välillä Venäjällä. Ainakin minusta
näyttää, että puhdas venäläinen, jos onkin rikastunut, on hyvin
taipuisa säilyttämään vissiä luottamuksen ja ystävyyden väliä alempiin,
ja ajottain tuntee tasoittamisen tarvetta, ja tylyys on hänelle
jotenkin vieras.

Mitä tämän varakkaan väestön elämäniloon tulee, niin on se osaksi
näennäistä, ja ainoastaan ihan kokematon silmä voi ottaa kokonaan
todeksi heidän valoisan mielentilansa esimerkiksi tämmöisessä vaunussa,
jonka mukana seuraa täydellinen ravintola ja jossa tarjoutuu joka hetki
tilaisuus virkistää elinhermojansa makealla teellä, appelsiineillä,
kahvilla, oluella, viineillä, samppanjalla ja viinalla. Mutta täytyy
toiselta puolen sanoa, että ihan selvänäkin nuori afääri-, tiede- tai
virkamiehen alku on kaukana semmoisesta haluttomuudesta elämään, jonka
näkee ikkunasta ulos katsoessa, silmän tarttuessa hajanaisiin
ohikiitäviin yksityiskohtiin Venäjän määrättömän kansan asumuksilla.
Häntä innostuttaa tulevaisuuden toiveensa; ja vaikka hän olisi kuinka
köyhä tahansa, noudattaa hän siisteyttä ja pysyy hyvällä mielellä,
sillä hänen tulevaisuuden toiveensa elättää häntä. Jos nämät toiveet
otetaan häneltä pois, kadottaa hän tietysti kaiken halunsa ja
heittäytyy rentuksi. -- Mitä jos nyt sen ihmisen, jota sanotaan
talonpojaksi, olisi aivan sama laita! Ei tietysti voi olla kysymystä
siitä, että venäläinen talonpoika toivoisi pääsevänsä sataruplasiin
käsiksi ja heittäytyisi rentuksi, kun ei ole mahdollisuutta niitä
saada. Mutta jospa hänen on mahdotonta saavuttaa juuri sitä, mikä on
hänen kannaltaan, niinkuin jokaisen muun ihmisen kannalta, kaiken
elämänilon perustus, nimittäin: nähdä tuloksia työstänsä. Ja jospa hän
nyt heittäytyy rentuksi vaan senvuoksi, ettei hän näe edessään mitään
tämmöistä mahdollisuutta! Tosin sanotaan ja ajatellaan, että
talonpojalla pitää oleman luottamus tulevaiseen elämään haudan tuolla
puolen, ja että tämmöisestä luottamuksesta pitäisi lähtemän kylläkin
elämäniloa, ja intoa semmoisenkin työn tekemiseen, joka ei elätä. Mutta
jos nyt hänen sisällinen uskontonsa eli vakaumuksensa käskisi häntä
toimittamaan niin, että hevonen saa seistä hyvässä tallissa, saa syödä
hyvin, käskisi häntä vaatettamaan lapsensa ja järjestämään taloutensa,
ja tämä juuri olisikin hänelle mahdotonta, tämä ainoa, johon talonpoika
pitää kunnianansa pyrkiä! Hänen renttumaisuutensa olisi silloin vaan
seuraus siitä, ettei hän näe mahdollisuutta suorittaa talonpoikasta
kunniatehtäväänsä. Mikä siis tekee sen hänelle mahdottomaksi? Ja
hakiessa vastausta taas minun silmäni siirtyvät ulkoa sisälle, tuohon
huolettomaan ja iloiseen väestöön junavaunussa, ja ennenkuin
torkuksistani pääsen kokonaan uneen, kulkevat silmieni ohi jälleen
Pietarin ja Moskovan komeudet, sen mahdottomat palatsit, kasarmit,
tiede- ja taideakatemiat, huvipaikat, loistoravintolat ja yksityisten
vaunut mustilla orhilla ja kultasilla valjailla, ja kuuluu kavionkopse
puisella kivisillalla. -- Yhtä lajia väestöä minä en koskaan näin näe
kulkevaksi silmieni edessä, sitä, joka ei olisi uppo rikas eikä ruti
köyhä. Ja minä selitän sen itselleni siten, että tätä väestöä on
varmaan niin ylen vähän Venäjällä, ettei se ole silmiin sattunutkaan.
Päävaikutus on: tässä maassa on herroilla hyvät päivät, talonpojilla
sitä huonommat.

Vasta tultua Krimiin, aloin huomata eräänlaista keskiväestöä, joka ei
ollut upporikasta eikä rutiköyhää, vaan hyvinvoipia pikku viljelijöitä.

Tämä seutu -- sen luonnonkauneudet jääkööt tällä kertaa syrjään, --
eroaa suuresti koko muusta Venäjästä. Yhtäkkiä alkavat asumukset
siistiytyä. Yhtäkkiä ovat kujat ikäänkuin laastut, likaläjät korjatut.
Asumukset ovat valkosiksi maalatut, sisältä näkyy vaatimattomat
ikkunaverhot, ja päivä paistaa puhtaalle permannolle. Ei mitään
vuotavia ämpäreitä, ei mitään nääntyviä hevosia eikä hajoavia
ajokaluja!

Mutta näissä kylissä ja näissä asumuksissa ei asu venäläisiä, vaan asuu
Krimin tataareja, jotakin kreikkalaisten ja italialaisten kanssa
sekoittunutta muhamettilaista väestöä. (Ne ovat eroitettavat Kasaanin
tataarilaisista sekä ulkonäkönsä että elämäntapojensa puolesta).

Heidän kylänsä ovat rakennetut enimmäkseen suurten vuorien
rinteille, joiden maaperä on muodostunut rappeutuneesta vuorikivestä
(schiefer-lajia) ja orgaanisista multalisistä. Missä ei ole
peltotilkkuja siellä on suuria tammi- ja pyökkimetsiä, ylempänä kasvaa
usein männiköitä ja huipussa on tavallisesti paljas kivi, (joka meidän
olomme aikana oli vielä paikotellen lumen peitossa, vaikka laaksoissa
oli jo tukahduttava kuumuus). He viljelevät enimmäkseen tupakkia ja
viiniköynnöksiä.

Kyläelämä näyttää iloiselta ja vilkkaalta, lapset ovat hyvin ja
siististi vaatetetut, miehet toimeliaat ja maanviljelystä rakastavat.
Sanotaan että tataari hoitaa istuttamaansa puuta niinkuin omaa
poikaansa. Vaimot olivat enimmäkseen -- itämaalaiseen tapaan --
näkymättömissä ja jos sattumaltakin kohtaavat vieraan miespuolisen,
peittäytyvät huntuihinsa. Kuitenkin, kun heidän pyhäpäivänänsä kerran
istuimme maalailemassa, mielestämme näkymättömässä paikassa erään talon
takapihalla, ja miehet kaikki olivat kirkossa, niin eikös pujahtanut
esille emäntä tuoden meille hyvää kahvia juotavaksi. Heidän
vieraanvaraisuutensa on ylt-yleensä tunnettu. Jos jalallansa astuu
talon maalle, niin ei kestityksettä pääse pois. Myöskin on heillä
semmoinen sääntö, että jos missä syödään, ja joku syrjäinen, vaikka
kuinka köyhä ja alhainen, katsahtaa kerrankin ruokaan, on hän heti
pyydettävä mukaan syömään, ja vaadittava tiukkaan, sydämmen pohjasta.
He pitävät lujasti kiinni muhamettilaisesta uskonnostaan ja uskovat
herkkuisaan paradiisiin kuoleman perästä. He eivät juo koskaan väkeviä,
he ovat voimakkaita ja ilosia. Venäjän hallitus ei häiritse heidän
uskonnollisia laitoksiaan ja elämäänsä, niin että heillä on omakieliset
koulunsa, joissa opetetaan vapaasti tataarilaisuutta. Yleensä
tarkoittaa politiikka, kuten kerrottiin, heidän jättämistään rauhaan.

Heidän maansa lienevät tosin hedelmällisiä Krimin lauhkeilla
rannikoilla, mutta epäilemättä ovat hekin verotetut saman mittakaavan
mukaan kuin muut; ei tietysti voi otaksua, että tataarilaisia ainakaan
pidettäisiin tässä suhteessa löyhemmällä kuin venäläisiä. Heidän
maatilkuillansa ei ole toimeenpantu mitään semmoista venäläistä
maanjakoa, jota muutamat suomalaiset kuuluvat pitäneen toivottavana
meillä. Heillä voi maan omistusoikeuden siirto tapahtua ainoastaan
heidän omien ja hyvin omituisten tataarilaisten tapojen mukaan, tosin
ilman varsinaisia kirjallisia kiinnepapereja, mutta sen sijaan
noudattamalla tarkasti määrättyjä ulkonaisia ehtoja.

Aineellisen toimeentulon puolesta sanotaan heidän olevan verrattain
hyvinkin vaikeassa asemassa ja heidän täytyy jännittää koko
ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa pysyäkseen pystyssä.

Mutta ei mitään väsymyksen ja nääntymyksen merkkiä näy heidän
olennossansa. Pää on heillä pystyssä, he ovat aina reippaan ja ilosen
näkösiä, aina valmiit auttamaan, valmiit leikkipuheisin ja satunnaisiin
meininkeihin noin vaan lystin vuoksi.

Kuinka on tämä selitettävä? Olisiko luoja epäonnistunut luodessaan
venäläisen talonpojan, tehnyt hänet mahdottomaksi siisteyteen,
säntillisyyteen, rikkauteen ja pysyvään elämäniloon ilman viinan
myötävaikutusta? Olisiko hänen tehtäväksensä vaan pantu elämä
jonkinlaisena päiväläisenä omassa kylässään, jokapäivä vaan kärsästä
kuonoon minkä irti saa, -- koota rikkautta ja loistoa kaupunkeihin ja
itse jäädä kaikesta osattomaksi? "Hän itse ei välitä mistään, hänellä
ei ole mitään elämän intressejä", sanovat kaikki hänen arvostelijansa.

"Kaikilla muilla on hyvä elää Venäjällä, venäläisellä itsellään vaan on
huono", sanoi joku. Ja niinhän se todella näyttää olevankin. Koskapa
itse tataareilla on niin paljon, paljon parempi kuin oikeauskoisilla.

Mikä se sitten on, joka voi antaa elämäniloa eli elämisen halua ja
tehdä elämisen mahdolliseksi vaikeissakin oloissa? Eihän voine sanoa
että muhamettilainen uskonto olisi tässä suhteessa apuna, ja olisi
paljon etevämpi sisällykseltään venäläistä uskontoa. Syy ei siis voi
olla siinä. Yhtä voi sanoa, ja se on: että tataari Venäjällä _saa
uskoa_ mihin hän tahtoo, saa vapaasti harjoittaa oman uskontonsa
vaatimuksia, saa vapaasti kokoontua niistä asioista keskustelemaan,
toisin sanoen, saa _elää_ niinkuin tahtoo. Mutta niin ei venäläinen.
Tämä on aina toinen puoli ihmisen ravinnosta, sillä ei ihminen elä
ainoastaan leivästä. Ja jos tämä toinen puoli puuttuu, niin ihminen
kuihtuukin aivan kuin ravinnon puutteesta: häneltä katoo elämänilo, hän
rappeutuu, heittäytyy huolimattomaksi, juopoksi ja tarmottomaksi, -- ja
ämpärit vuotavat ja ajoneuvot menevät hajalle.




V.

Moskovassa, 16. IV.


Tulimme tänään aamulla. Se on minulle vanha tuttu tämä Moskova. Muistan
entisestään nuo pyöristetyt, lapsekkaat rakennusmuodot, kirjavakupuiset
kirkontornit, kiertelevät kadut ja niiden loppumattomat sarjat
rihkamapuoteja, takertuvine tavaran tarjoojineen. Rahvas liikkuu
kaduilla, juttelee ja nauraa vallattomasti niinkuin kotonaan, pitkät
kuormajonot matelevat hiljakseen eteenpäin, luokka luokan takana
kirjavine värineen, ja issikat pujahtelevat toistensa ohi piiska ojona,
vaarallisesti keikkuvine ajoneuvoineen.

Veljeni, katsellessamme moskovalaisia rakennuksia ja niiden
arkitektuuria, valitteli, että tämä kaikki ei ollut "ehta"
itämaalaista, vaan tuntui pikemmin raa'alla kädellä tehdyltä sen
kopialta. Erittäin pisti pahasti hänen silmäänsä värien liika kirjavuus
ja aiheeton yhteensovitus, -- aivan kuin nämät makuasiat olisivat
olleet jätetyt vaan jonkun lankkumaalarin tai kirkkodiakoonin
ratkaistaviksi. Sitävastoin miellytti häntä suuresti tuo originelli
Iivan Julman kirkko, jonka sisäpuoltakin tarkastimme. Koko tässä
suuressa kirkossa ei ole mitään suurempaa salia, vaan se on täynnänsä
pieniä, matalia, eri pyhimyksille omistettuja komeroita. Jokaisesta
lokerosta pääsee kahteen toiseen lokeroon. Ovet ja seinät ovat holvin
tapaisesti kaaritetut, katto niinikään. Jollei olisi kuljettajaa, niin
varmaan eksyisi piankin kuin pahimpaan labyrinttiin. Komeroiden
seinille on maalattuna kaikellaisia hämäriä kuvia eri pyhimyksien
historiasta, ja sinne tänne, minne on mahtunut, monenmoisia kiemuroita,
enimmäkseen veripunasella värillä, aina ylimpään holvien yhtymäpaikkaan
saakka. Vihdoin, monen mutkan ja kiertelyn perästä päästään
pääalttarille, jonka edessä johdattaja pysähtyy ja kieltää
ohimenemästä, puhumattakaan sisälle pääsemisestä. Tämä komero on
suurempi ja korkeampi muita ja sen sisustus on hiukan juhlallisempi,
riippuvine verhoinensa mystillisesti salatun kaikkein pyhimmän edessä.
Mutta ei missään koko kirkossa näy mitään suurta, valaistua, aukaistua,
ei missään sitä rajatonta, vapaata ja rohkeata, jonka Venäjän
suuripiirteiset, äärettömät lakeudet jättävät mieleen. Se on taideluoma
sellaisessa maassa, jossa vapaa ja avonainen taide oli sensureerattu.
Se on sen makua, joka on sensureerannut. Kaikki on suljettua,
litistettyä, komeromaista, monimutkaista, niinkuin olisi tahdottu
kuvata, kuinka monimutkainen on tie pääalttarin -- Kristuksen luo:
ilman johdatusta ei sinne mitenkään saisi löytää. Tämä taideluoma oli
niin Iivan Julman mieleen, että hän kuuluu mestauttaneen arkitehdin,
joka oli sen rakennuttanut, sanoen: "jääköön tämä temppeli elämäsi
parhaimmaksi teokseksi!"

Oikein tuntuu keveältä tulla ulos tästä labyrintistä, ja hetkeksi
näyttää, niinkuin auringon valaisemat, elävät ihmispyörteet kaduilla jo
todistaisivat toisesta, enemmän vapautuneesta elämästä, ja että tuo
hirmuvalta onkin vaan entisyyden historiaan kuuluva.

Me asetuimme Moskovassa Peterhofin ravintolaan, joka on juuri
yliopiston vieressä. Monasti tulimme kulkeneeksi yliopiston suurten
rakennusten ohitse. Ne olivat kuin kuolleet. Ei ketään näkynyt pihalla
eikä käytävien luona. Portti, joka tuopi kadulle -- korkea rautainen
pisteaita erottaa yliopistopihan kadusta, -- oli vielä eilen ylhäältä
ketjuilla lukittu, niin ettei siitä olisi mahtunut sisälle eikä ulos
kuin yksi kerrallaan. Monimiehinen dvornikkajoukko seisoi sen luona
vahtina. -- Tänä-päivänä, kun tutkinnot ovat alkaneet, on portti auki,
mutta dvornikkoihin on liittynyt poliiseja. Näitä seisoskelee pitkin
katuja, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, katujen kulmissa on
ratsastavia santarmeja. Ylioppilaita liikkuu siellä täällä, kaksi tai
kolme yhdessä, ei kukaan mene sisälle portista. Sotaväen maneesi on
vieressä, sinne menee toisinaan poliiseja ja tulee sieltä takasin.
Pitkin Tverskajan katua kulkee ylioppilaita ja poliiseja vierekkäin,
pari toisensa perästä, muutamat ajavat issikallakin. He kulkevat muuten
aivan rauhallisina, mutta yhtä kun minä satuin tarkemmin katsahtamaan,
olivat hänen kasvonsa kalvenneet ja huulet värähtelivät.

Nämät mahtavat olla kovin tavallisia tapauksia täällä, koska
en parhaalla tahdollakaan löytänyt mitään selityksiä asiasta
sanomalehdissä. Ihmiset puhuvat sitä enemmän. Ainoastaan "Hallituksen
Sanansaattaja" näytti olleensa kyllin virkeä ja on kertonut tarkasti
kaikki asiat. Luultavasti tämä kertomus on ollut Suomessakin julkaistu
ja siellä siis tiedetään, että yliopistot ovat suljetut, että enimmät
ylioppilaat ovat erotetut ainiaaksi ja toimitetut kruunun kyydillä
kotiseuduillensa, ja että syyllisimmät tulevat lain kovimman
rangaistuksen alaisiksi.

Semstvo-laitos -- jäännös kunnallisesta itsehallinnosta Venäjällä --
aijotaan nyt sekin vihdoinkin kokonaan hävittää. Aina olenkin
ihmetellyt, kuinka tämä laitos, näinä yhdenmukaisuus-pyrintöjen
aikoina, on Venäjän omassa sisuksessa saanut viipyä.

Usein, erittäin matkoilla ollen, kun ottaa arvostellakseen ja
kuvatakseen jonkun kansan elämätä ja siinä tarkoituksessa panee
merkille kaikkea mitä edessänsä huomaa, tulee tunto siitä, että jokin
tärkeä seikka tahtoo jäädä huomioon ottamatta, ja juuri kaikkein
tärkein, josta se, mikä näkyy silmälle, on ainoastaan kaukainen
heijastus, -- miltei vastakohta sille, mikä on peräpohjalla
näkymätönnä.

Minä näin iloisen Moskovan, ihmiset kulkevat, juttelevat, ostelevat,
ajelevat aivan kuin ei mitään erinomaisempaa olisi tapahtunut, aivan
kuin he tuskin tietäisivät, että mikään olisi nurinpäin, tai ainakin,
niinkuin kaikki tyyni olisi heille äärettömän kaukaisia tapauksia. Ja
senpä vuoksi, heistä päättäessä, tahtoisi kuvata elämää täällä
yleensäkin epätoivoisen pintapuoliseksi, lopullisesti tukahdutetuksi,
niin ettei mitään valonkipinää enää olisi olemassa. Mutta siinäpä juuri
rupeekin tuntumaan käsky katsahtaa syvemmälle, päältä näkymättömään.

Menneiden aikojen takaa nousee silloin etualalle kaikki se, mitä Venäjä
on tuottanut kirjallisuudessansa -- elävä heijastus sen suurista
kärsimyksistä, sen harvinaisesta itsensäarvostelemisen kyvystä, sen
haaveista, sen ihanteista ja kaipauksista. Gogol, Lermantof, Nekrasof,
Dostojefski, Turgenjef -- olisivatko näiden luomat kirjalliset
elämänkuvat ja ihanteet, jotka henkivät niin puhdasta yleisinhimillistä
vapautta, olleet ja menneet, niin ettei enää tuntuisi heidän
vaikutuksensa? Ei suinkaan. Joka on päässyt sivistyneen venäläisen
luonteen perille, näkee selvästi, kuinka syvässä vuorovaikutuksessa he
ovat kasvaneet näiden kirjailijoittensa kanssa. Näyttää niinkuin koko
heidän sydämmensä sisällys ja ajatustapa olisi näiden kirjailijain
luoma. Ja sentähden otan sanoakseni, että, mikäli tunnen muita kansoja,
en tiedä missään kasvatukseltaan ja aatteiltaan niin yleisinhimillisiä
luonteita kuin ovat aivan yleensä venäläiset. He ovat vaan
sensureeratut Venäjällä ja siksi näkymättömissä. Mutta syvällä sykkii
yhä suuri, lahjakas ja oikeutta palavasti rakastava sydän, eivätkä
mitkään päälle pannut peitteet voi saada sen sykintää tuntumattomaksi.

Meillä on Venäjällä enemmän ystäviä kuin me tiedämme aavistaa.

       *       *       *       *       *

Omituinen ilmiö on, että siellä tavallisesti vaan aniharvat kirjailijat
samalla aikaa ovat vallan päällä, ja vaikuttavat yleisöön; muut ovat
silloin aivan vähäpätöisiä näiden suuruuksien rinnalla.

Niinpä on tähänkin aikaan, Turgenjefin kuolemasta saakka, Leo Tolstoi
ollut melkein ainoa huomattavampi kirjailija, mutta hän sitä
merkitsevämpi ja vaikuttavampi. Niinkuin Venäjän hallitsija on yksi ja
kaikki hallitusnuorat koko laajasta valtakunnasta juoksevat hänessä
yhteen, niin Leo Tolstoi on siellä näkymättömän aatteen kuningas
yksinänsä.

Huolimatta siitä, että useimmat ja tärkeimmät hänen kirjoistansa ovat
Venäjällä kielletyt, on hänen maailmankatsomuksensa siellä hyvin
tunnettu ja jo tehnyt aivan arvaamattoman vaikutuksen laajaan
ympäristöönsä. Tietysti on Venäjänkin yleisössä paljon niitä, jotka
mielellään järkeilisivät hänen aatteensa mitättömiksi ja sanovat ukkoa
höperöksi. Mutta niin ei suuri yleisö. Melkein yhtä suuri yleisyys kuin
Venäjällä, on hänellä ulkomaillakin, enin ehkä Englannissa ja
Amerikassa. Siellä sitäpaitsi tunnetaan perusteellisemmin hänen
aatteitansa, koska kirjat ovat saatavissa.

Venäjällä ovat nämät aatteet voineet levitä ainoastaan puheiden kautta
miehestä mieheen. Ja puheet taas syntyvät siitä, että ihmiset näkevät
hänen toteuttavan elämässään uskoansa. Kaikki tuntevat Jasnaja Poljanan
ja vanhan kreivin elämäntapoja siellä. -- Talvella asuskelee Leo
Tolstoi kuitenkin perheensä mukana kaupungissa, vaimonsa ja lastensa
talossa, syventyneenä siellä kirjallisiin töihinsä, ja myöskin
vastaanottaen luoksensa lukemattomia uteliaita kävijöitä, kysyjiä,
väitteliöitä, tiede- ja taidemiehiä, avun ja neuvon hakijoita.

Tämän Venäjän yksinvaltiaan aatteenkuninkaan luo minunkin oli nyt
meneminen.

       *       *       *       *       *

Kreivinna Tolstoin talo on Moskovan syrjäosassa. Eräältä torilta
käännytään kapealle kadulle, kuljetaan suuren oluttehtaan ohitse ja
lähestytään jotakin vielä suurempaa tehdasta. Sitä ennen on korkea
aita, jonka takana puutarha ja pieni piha. Melkein keskellä tätä pihaa
seisoo vanhan näköinen kaksikerroksinen puurakennus, jossa Tolstoin
perhe asuu talven aikana.

Kun tulin sisälle, katsahti lakeija vähän oudosti minuun ja ilmoitti,
että kreivi ottaa vastaan vasta 8:lta illalla. Minä pyysin tavata
tuttavaani, joka satunnaisesti työskentelee täällä, ja hän vei minut
yläkertaan, luvaten kohta ilmoittaa tulostani. Täällä oli tuttavallani
-- hän on taiteilija Ge vainajan poika, Nikolai Ge, -- edessään
Tolstoin uuden romaanin, "Ylösnousemuksen" korrehtuuri. Osa romaania
on, kuten tunnettu, jo painettu "Niva"-nimisessä kuvallisessa
aikakauslehdessä. Samaan aikaan sitä painetaan useimmissa muissa
maissa, joihin käsikirjoituksia on myöty. Tolstoi on tehnyt poikkeuksen
tavallisesta tavastaan antaa käsikirjoituksensa vapaasti kenen tahansa
painatettavaksi. Nyt on hän myönyt käsikirjoituksensa auttaaksensa
rahallisesti duhoboorien -- sotapalveluksesta kieltäytyvien --
siirtymistä Amerikaan. Romaanin toinen puoli ei ole läheskään vielä
lopullisessa muodossaan. Kun tarkastelin noita kovin muutettuja
korrehtuuriarkkeja, kertoi ystäväni, että Tolstoi tavallisesti muuttaa
ensimäisessä korrehtuurissa melkein kaikki paikat, -- toisessa
korrehtuurissa useasti yhtä paljon ja vasta kolmannessa jääpi jotain
oikaisematta. Useasti tulee lisään suuria osia, monasti seikkoja, jotka
valaisevat ihan uudelta kannalta kerrottuja asioita. Nykyjään on
kirjailija ankarassa työssä tämmöisen viimeistelyn vuoksi, joka työ
kysyy sitäkin suurempaa voimain ponnistusta, koska se on välipuheen
mukaan määräajaksi loppuun saatettava. Kaikki venäläiset, joiden kanssa
olen tästä romaanista puhunut, ovat aivan haltioissaan siitä,
ihmettelevät sen innokasta, nuorteata henkeä, kuvauksien tavatonta
elävyyttä ja psykologian ehdotonta vaikuttavuutta. Ainoastaan
"Moskovskija Wiedomosti" on esiintynyt moittivalla arvostelulla. Siinä
paheksitaan, että Tolstoi on jälleen tuonut kaunokirjallisuuteen
"likaa" ja ruvennut avonaisesti puhumaan kevytmielisistä naisista, --
että luottamus tuomio-istuimiin on horjahutettu y.m., selvällä
tarkoituksella sanoa, että tämä romaani olisi Venäjällä kiellettävä!

Huone, jossa odottelin oli rikkaasti sisustettu, seinillä taideteoksia,
permannolla mattoja, sohvia ja pehmeitä istuimia. Vieressä oli
maukkaasti sisustettu sali parkettipermannolla ja flyygelillä. Tiedän
monta venäläistä, joihin tämä kreivillinen komeus ja herrassäätyinen
elämäntapa eivät vaikuta edullisesti. He ihmettelevät, miksi ei Tolstoi
omassa perhe-elämässään ole toteuttanut sitä yksinkertaisuutta, jota
hän pitää ihanteenansa itselleen. Minuun taas ei tämä ympäristö tee
tämmöistä vaikutusta. Päinvastoin, -- jos hänen katsantotapansa henkeen
todella tutustuu, -- täytyy huomata, ettei mitään muuta mahdollisuutta
hänen puoleltaan voi olla. Hän on toteuttanut sen, minkä hänen
pitikin: huolimatta oman henkilönsä merkitsevyydestä, ei ole
näkyvissä vähintäkään kohtaa, missä tuntuisi, että hänen lähin
ympäristönsä on ollut jollakin tavoin _pakotettu_ alistamaan omaa
tahtoansa hänen tahtonsa alle. Että tämä käsitykseni oli oikea,
sain minä koko sielläoloni aikana moneen kertaan nähdä sekä siitä
jyrkästä vastakohdasta, jossa Leo Tolstoin henkilö, suuressa
yksinkertaisuudessaan, esiintyy kaikkiin lähimpiin omaisiinsa nähden,
että samalla siitä luonnollisesta, ystävällisesti alistuvasta,
melkeimpä nuoremman toverin suhteesta, jota hän noudattaa perheensä
jäseniä kohtaan, niin että hänen tahtonsa ikäänkuin hukkuu yleisessä
perhe-äänestyksessä eikä hän koskaan esiinny minään perheen-päänä.




VI.

Moskovassa, 17. IV.


Leo Tolstoin kanssa olen jo kauan sitten ollut kirjevaihdossa, vaan en
ollut koskaan häntä itseänsä tavannut. Kerran kirjoitin hänelle,
aikovani tulla häntä Moskovaan tapaamaan. Silloin hän vastasi, että hän
kyllä mielellään näkisi minua, mutta katsoi turhaksi minun tuhlata
aikaa ja rahoja tämmöiseen tarkoitukseen ja lupasi kyllä kirjeellisesti
tarkkaan vastata kaikkeen, mitä minulla olisi kysyttävää. Vielä hän
kirjoitti, että jos on tarpeellista meidän tavata toisiamme, me kyllä
tapaamme ilman että varta vasten matkustamme.

Kun minä nyt istuin heidän odotushuoneessaan, muistin itsekseni kuinka
hatarat olivat tämän matkani syyt, kuinka paljon aikaa ja rahoja minä
olin ottanut hukatakseni, ja kuinka kaukana siis itse asiassa olin
semmoisesta elämästä, joka on minunkin ihanteeni: ei ryhtyä mihinkään
oman tahdon täyttämiseksi vaan tehdä ainoastaan tiettyä tehtävääni.
Minun ei ollut sentähden sydämmelläni sitä helppouden ja välittömyyden
tunnetta, jota olisin juuri nyt toivonut.

Leo Tolstoi näyttäytyi vihdoin huoneensa ovesta. Hän oli puettu
yksinkertaiseen vyötettyyn työmekkoon, niinkuin hän on esitetty
lukemattomissa kuvissa. Kasvot olivat myös samat, mutta kuvissa en
ollut nähnyt niiden tavatonta elävyyttä. Punertava, ahavoituneen
näköinen ihonväri ja pitkä harmaa täysparta antavat hänen olennolleen
pitemmän matkan päästä todella talonpoikaisen alkuperäisyyden luonteen,
jota hänen pukunsakin kannattaa. Mutta lähempää nähdessä yhä selvemmin
huomaa, että kaikki tyyni on todella juuri _hänelle_ ominaista, eli
että se on hänen oma elämänsä, joka on hänet tehnyt sen näköiseksi kuin
hän on. Pienenlaiset harmaansiniset silmät tekevät hänet pehmeämmän
näköiseksi kuin valokuvissa. Luulen myös, että hän ihan viimeisinä
aikoina on tuntuvasti vanhentunut ja -- ehkä satunnaisista syistä --
näyttää vähän väsyneeltä. Silmissä on syvä, surunvoittoinen ilme. Katse
tunkeutuu ehdottomasti sydämmeen, on vilpitön, melkein lapsellinen, ja
herättää keskinäisen ymmärryksen, joka heti vapauttaa mielen kaikesta
ujoudesta.

Hän otti niin ystävällisesti kädestäni, että minulta heti kaikki pilvet
katosivat. Kauan hän katseli silmiin, hymyili sitten ja sanoi: "vai
semmoinenko te nyt siis olette."

"Semmoinen", minä vastasin ja rupesin nauramaan.

Hän oli menossa aamiaiselle alakertaan ja kyseli seisaaltaan meidän
Krimin matkaamme epäillen, että jompikumpi meistä oli sairas. Kun
selitin, että minä vaan seurasin veljeäni, joka puolestaan halusi
maalata Mustanmeren aaltoja, hän sanoi puoleksi leikillä:

"No onhan sekin yksi laji sairautta."

Samassa hän jo muutti keskustelun:

"Kuinka merkilliset ovat todellakin Suomen olot, -- olen teille
kiitollinen, että edeltäpäin kirjoititte minulle niistä, olen ehtinyt
niitä ajatella."

Minä sanoin iloinneeni siitä, että monet suomalaiset, kun asiamme
joutuivat käännekohtaan, heti tulivat ajatelleeksi: mitähän se
Tolstoikin tästä kaikesta sanoo!

Ja mennessämme rappusia alas, hän pysäytti minua hihasta ja sanoi:

"Olemme tietysti pääasiasta yhtämieltä, esimerkiksi mitä patriotismiin
tulee, -- meillähän on yhteinen lähde, -- mutta selvää on, ettei tässä
ole kysymys yksistään patriotismista, vaan todellakin jostain
erikoisesta."

Samassa tulimme ruokasaliin ja minä esitettiin kreivinnalle ja muille
perheen jäsenille. Syödessä ruvettiin puhumaan eräästä meille
yhteisestä tuttavasta. Tolstoi sanoi tuntevansa itsensä kovin
syylliseksi hänen edessään, koskei ollut vastannut hänen kirjeesensä.
Tähän huomautti kreivinna: "kun saapi 30 kirjettä joka päivä, niin ei
ole kumma jos jääpikin vastaamatta, -- eihän silloin joutaisi muuta
tekemäänkään kuin kirjeitä kirjoittamaan." Tämä oli sanottu lämpimästi
puolustavalla, melkein loukkaantuneella äänellä. Minusta näytti kuin
olisi tämä ilmaissut yhden osan kreivinnan varsinaisesta tehtävästä:
varjella miestään siitä kirjevaihdon ja tapaamisten tulvasta, joka
ikäänkuin uhkaa joka hetki hukuttaa tämän ja riistää häneltä kaiken
levon. Se vaikeus, mikä on nähtävästi pantu voimaan tapaamisen
tavoittelijoita vastaan, johtuu kaikki kreivinnasta. Perheen ollessa
Moskovassa ei puheille päästettäisi muulloin kuin 8-9 illalla.

Niinpä hän, kun Tolstoi antautui kertomaan romaaninsa sisältöä,
sopivalla tavalla koetti vapauttaa hänet tästä tehtävästä ja kääntää
keskustelumme muuanne. Ilokseni sain kuitenkin kuulla paljon.
Puheltuamme taiteilijoista ja hänen kirjastaan "Mitä on taide", Tolstoi
sanoi muun muassa koettaneensa löytää yhteisen ja kaikkia eri suuntia
yhdistävän tarkoitusperän määrittelyn taiteelle, mutta ihmiset -- sanoi
hän -- ovat sekaantuneet omiin arvosteluihinsa eivätkä ota mitään
ymmärtääksensä: kauneus, kauneus! huudahtelevat he vaan yhä ja kaikki
menee jälleen sekasin.

Hän on ihan viime tingassa ryhtynyt kirjoittamaan aivan uutta lukua
romaaniinsa, mutta "tietysti siitä ei tule mitään", sanoi hän. Hän
tahtoo kuvata ihmistä, joka on herännyt totiseen elämänkäsitykseen,
mutta sitten vähitellen joutuu huomaamattansa kiusauksen alaiseksi. Ei
ole tälle kysymys kerrallaan kuin aivan vähäpätöisistä poikkeuksista
totuuden tieltä: eihän voi olla noudattamatta vihkimistapoja, vaikka
pitääkin niitä valheena, -- ei myöskään sovi olla ristinmerkkiä
tekemättä vississä tilaisuuksissa, ei voi olla vannomatta
virkamies-valaa j.n.e. Vihdoin tämä ihminen huomaamattansa ja
tahtomattansa joutuu vähitellen yhä kauemmas valheen kynsiin. Mutta
yhtäkkiä hän sen näkee. Silloin se jo onkin suuri, epätoivon partaalle
vievä eksymys, josta ei enää näy mitään ulospääsyä. -- Tätä kertoi
Tolstoi suurella lämmöllä, aivan kuin häneltä olisi juuri ikään enin
rakastettu ystävä näin joutunut auttamatta harhaan, -- ja vesi tuli
hänen silmiinsä.

Sillä kertaa ei sitten muuta puhuttu, vaan minä käskettiin tulemaan
päivällisille kello 6 iltapuolella.

Tulin vähän ennen määräaikaa ja menin suorastaan yläkertaan.

Täällä tapasin Tolstoin pojan Andrein, joka vasta ikään on miehistynyt
ja mennyt naimisiin neiti Olga Diterichsin kanssa, joka on tunnetun
tolstoilaisen, Vladimir Tchertkovin, vaimon sisar. Andrei Tolstoi on
erittäin miellyttävä mies, joka ei vielä ole kokonaan vapautunut
poikamaisista tavoista. Hän teuhasi ystäväni Ge'n kanssa, paini, ja oli
kaataa tuolit ja pöydät nurin. Hän oli juuri saanut jäljennetyksi sen
kirjeen, jonka olin Toistoille edeltäpäin lähettänyt, ja nyt oli se
pistettävä puristuskoneeseen monistettavaksi, joka toimi tuli moneen
kertaan häirityksi mainittujen poikamaisuuksien tähden. Mutta minuun
tämä vapaus vierastavoista teki, kuten sanottu, sangen miellyttävän
vaikutuksen. Myöhemmin, kun ukko itse tuli kerran pojan luo ja pani
kätensä hänen olalleen, rupesi tämä hänenkin kanssaan reuhaamaan ja
sanoi: älä sinä aina tule tappelemaan minun kanssani!

Puheenalainen kirjeeni sisälsi lyhyen kuvauksen Suomen entisistä ja
nykyisistä oloista, sekä selonteon päivänkysymyksistämme.

Tuntien, ymmärtäen ja yhtyen hänen vastahakoisuuteensa kaikkea
yltiö-isänmaallisuutta vastaan, minä koetin siinä osoittaa
suomalaisten isänmaanrakkauden erikoisuutta verraten siihen
"toulonilais-kronstattilaiseen" isänmaanrakkauteen, jota hän on niin
ankarasti arvostellut. Koetin osoittaa, että meidän isänmaanrakkautemme
on ollut enemmän sisäänpäin kääntynyttä ja kasvaneen ehdottomassa
yhteydessä puhtaasti demokraattisten aatteiden kanssa. Tässä
tarkoituksessa kuvasin Snellmanin kansallisherätyksen, jotenkin niillä
väreillä ja siinä hengessä kuin olen sen ennen tehnyt eräässä
romaanissani. Pääasia oli minulle osoittaa, että koko herätys kiertyi
aatteen ympärille: sivistyneen luokan on yhtyminen ja sulautuminen
kansaan! Sivistyneen luokan yrityksissä käytännössä toteuttaa tätä
aatetta syntyi kaikki, mikä syntyi. Syntyi kansallinen kirjallisuus,
koulut, teaatteri, syntyi suomalainen itsetietoinen ajatus ja
itsetietoinen tulevaisuuden näkeminen. Uusi elämänhalu vavahti koko
kansassa, uudet, ennen aavistamattomat näköpiirit avaantuivat
taivaanrannassa. Kaikki tämä syntyi, ei siksi, että ihmisille olisi
selvinnyt jokin kansallisen suuruuden tarkoitusperä, vaan ainoastaan
siksi, että veljistymisen aate oli selvästi lausuttu ja innolla
omistettu. -- Sitten kuvasin myöskin taantumisen aikaa, jolloin
ihmisten huomio kääntyy käytännöllisille aloille, perustetaan suuria
pankkeja, osakeyhtiöitä, pyritään hallitukseen, taistellaan puolueissa.
Vaikka voi sanoa tähän aikaan suomalaisen aineksen ikäänkuin vuotavan
eloisella sisällyksellään niihin verrattain vapaisin vakiomuotoihin,
jotka ruotsalainen kulttuuri oli sille säilyttänyt, ja siis menevän yhä
eteenpäin ulkonaisessa kehityksessä, niin ei voi olla samalla näkemättä
taantumista sisällisen henkevyyden kehityksessä. Kesken vilkasta,
meidän oloihimme nähden aivan tavatonta aineellista vaurastusta ja
edistystä yhdeltä puolen ja henkistä pysähtymistä toiselta, tapasi
meidät nyt huomio Venäjän puolelta. -- Kerroin sitten, kuinka tunnetun
aseittenriisumis-manifestin aikaan Suomessa ilmestyi manifesti
sotaväen enentämisestä. Esitin perustuslakiemme ja konstitutsionimme
luonteen ja sen vaatimukset lakien säätämiseen ja julkaisemiseen
nähden. Esitin myöskin, millä mielellä valtiopäivämme hyväksyivät
yleisen asevelvollisuuden, silloin kuin se ensi kerran armollisena
esityksenä pantiin Suomen kansan eteen, ja että säädyt, päättäen siitä,
tulevat hylkäämään uudet lakiehdotukset, joiden mukaan sotaväki tulee 4
kertaa entistä suuremmaksi, 10,000,000 on maksettava tribuutia, ja osa
miehistöstä tulee hajoitettavaksi venäläisten rykmenttien sekaan
ulkopuolelle Suomea. Kerroin 15/2 manifestin sisällyksen ja alussa
itsekseni pelkäsin, että ehkä olin liian epätoivoisilla väreillä sen
merkityksestä puhunut, mutta nyttemmin näen, että annoin aivan oikean
käsityksen siitä, kun sanoin, että kaikissa tärkeämmissä asioissa
manifestin mukaan säädyiltä tullaan pyytämään ainoastaan asiantuntevia
lausuntoja, milloin se meidän erikoisolojen ymmärtämiseksi on Venäjällä
tarpeen, ja että osanotto lainsäädäntöön tulee tästä lähin kysymykseen
ainoastaan laadittaessa sääntöjä, jotka koskevat esimerkiksi ojitusta,
aitausta, kalastusta, metsästystä, oriitten päästämistä yhteisille
laitumille j.n.e.

Olevien olojemme selventämiseksi mainitsin vielä seuraavat seikat.
1) Kesken tätä valtiollista sekasortoa leimahtaa meillä esille
"työväenkysymys", kaupunkilaisen, erittäinkin tehdastyöväestön
vaatimukset tulla valtiollisesti tunnustetuiksi, päästä osalliseksi
äänestys- ja vaalioikeuteen, ja kaikki heidän sosialistiset
kapitaali-teoriansa. Tämäkin liike tarkoittaa eri yhteiskuntaluokkien
tasoittamista, mutta erotus on siinä, että nyt on kysymys sodasta
näiden luokkien välillä, pakottamisesta ja voittamisesta, nyt on
herännyt jotain katkeruutta heidän välilleen, -- silloin sitävastoin
oli herännyt aate vapaaehtoisesta yhtymisestä -- ja herännyt juuri
sivistyneessä säädyssä. 2) Maalaisessa väestössä, kaikkein
huonompiosaisessa, on aivan odottamatta levinnyt itsepäinen huhu siitä,
että Venäjän lakien ja laitosten tultua Suomeen, jokainen maaton on
saava maata viljeltäväksensä, ja arvatenkin siis tämän väestön mielestä
olisi muka toivottava, että nämät lait ja laitokset tulisivat Suomeen.
3) Yleisössä suurella voimalla heräävä ajatus välttämättömyydestä
panna kaikki voimansa kansan sivistyttämistyöhön ja tarmokas
toimeenryhtyminen siinä suhteessa, niinkuin ainoan pelastuksen
mahdollisuus olisi vaan siinä löydettäväkin.

Paitsi näitä tiedonantoja koetin puhellessa niitä täydentää
erikoiskuvauksilla ja kertomuksilla, joita Leo Tolstoi huomiolla
kuunteli.

Silloin tällöin hän aina alotti keskustelun ja rupesi puhumaan ja
kyselemään Suomen asioista. Hän sanoi hyvin näkevänsä, ettei tässä ole
kysymys patriotismista, se on: että Suomessa ollaan ennen kaikkea
ihmisiä eikä "suomalaisia". Hän kertoi muiden muassa erään norjalaisen
juuri äskettäin käyneen luonansa. "Mitä kaikkea tämä lie puhunutkin,
jostakin kauppasopimuksestako vai mistä se nyt oli, joiden avulla
Norjan kansan muka piti kasvaa suureksi ja rikkaaksi; -- kuinka
surullista on nähdä _nuorta miestä_ tämmöisen eksymyksenhengen
vallassa!" Hän ei selittänyt tätä niin paljon sanoilla, vaan
äänenpainolla, liikkeillä ja kasvojen ilmeellä, ja edessämme oli
ihkasen elävänä norjalainen patriootti lippukysymyksineen ja
kansallisylpeyksineen. Semmoista patriotismia nähtävästi ei Suomessa
ollut olemassa. Suomessa oli kysymys valon ja vapauden säilyttämisestä,
ja tätä ei ihmisen ole ainoastaan _lupa_ puolustaa, vaan hänen
_täytyy_, ei ainoastaan itsensä, vaan muiden tähden. Tämän hän selitti
seuraavalla vertauksella: "Pimeässä maanalaisessa holvissa istuu joukko
ihmisiä; ainoastaan hiukan valoa tunkeutuu eräästä ikkunasta ylhäältä;
kaikkein lähempänä tätä ikkunaa, sen ääressä, istuu yksi heistä. Jos
tämä nyt huomaa, että joku vieras ulkopuolelta aikoo ruveta lyömään
lautoja ikkunan eteen ja siten jättää hänet pimeyteen, ja jos hän nyt
rupee puolustamaan itseänsä, niin on hänen itsepuolustuksellansa sitä
suurempi siveellinen oikeutus ja pohja, kun siitä riippuu valo tai
pimeys myöskin kaikille kellarissa olijoille."

-- "Millä tavalla luulevat suomalaiset tilattomat Venäjän heille
toimittavan maata?" kysyi Tolstoi jonkun ajan kuluttua.

-- "Arvattavasti he ajattelevat Venäjän hallituksen yleensä suosivan
köyhintä väestöä, olevan kansanvaltaisen, ja siinä tarkoituksessa vaan
ottaa rikkailta ja antaa köyhille", sanoin minä.

En olisi voinut kuvailla koskaan mieleeni, että Leo Toistoilla voisi
olla ylenkatseellista eli iroonillista ilmettä kasvoilla, mutta nyt
luulen siinä sen välähtäneen; ja se puhui paremmin kuin sanat: minulla
yhtäkkiä taas kulki silmieni ohi kuva elämänhaluttomasta hevoskaakin
piiskaajasta ja vuotavista ämpäreistä.

Hän alkoi hyvin tarkkaan tiedustella meidän maalaisista oloistamme,
erittäin maanomistussuhteista, kyseli keskimääräistä maatilojen
suuruutta, suurtilallisten suhdetta pikkutilallisiin, viljelysalojen
suhdetta viljelemättömiin, viljelykseen kelpaavan mutta käyttämättömän
maan ja -- irtaimen väestön suuruudesta.

Minä olisin mieluimmin puhunut suurista sivistyspyrinnöistämme, mutta
hän käänsi puheen yhä maalaisoloihin. Ja minusta näytti selvältä hänen
ajatelleen itsekseen -- vaikkei sitä sanonut, -- että meidän sisällinen
isänmaallisuutemme eli veljistys-aatteemme nyt, jälleen heränneenä, oli
suunnattava tälle alalle, missä meitä ensimäisenä odotti tosi
uhrautumisen ja etuoikeuksista luopumisen tilaisuus. Niinkuin kaikissa
kysymyksissä Leo Tolstoi osoittaa tietä suoraan viittaamalla
äärimmäiseen ihanteesen ja esittämällä sen kaikessa puhtaudessaan, niin
hän nytkin, viitatessaan mitä kohti hänen mielestään olisi pyrittävä
maanomistusolojen järjestämisessä, viittasi äärimmäiseen päämäärään.

Hän pitää Henry Georgen maanomistusteorioja aivan mahdollisina
toteuttaa, ja lukee hänen ansioksensa juuri sen, että hän on asettanut
kysymyksen käytännöllisyyden pohjalle. Henry George vaatii yksityisen
maanomistuksen poistettavaksi. Niitä tulisia hyökkäyksiä tätä aatetta
vastaan, jotka heti kaikkialta tapahtuivat, selittää Tolstoi aivan
samoiksi, kuin niitä, jotka tehtiin orjainvapauttamis-aatetta vastaan,
silloin kuin tämä oli vielä uusi. Henry Georgen ansio on, Tolstoin
mielestä, siinä, että hän on rikkonut ne sofismit, joilla uskonto ja
tiede puolustavat maanomistusta, että hän on saattanut kysymyksen
äärimmäiseen selvyyteen, jolloin yksityisen maanomistuksen laittomuutta
voi olla tunnustamatta ainoastaan se, joka tahallaan on korvansa
tukkinut. Henry Georgen ehdotus on niin asetettu, että jo huomiseksi
voi kutsua kokoon komiteat tarkastamaan ja arvostelemaan sitä ja
muodostamaan siitä lakia.

Niille lukijoista, joilla ei ole käsitystä tämän kuuluisan uudistajan,
Henry Georgen suunnitelmasta, annettakoon tässä lyhyt selonteko siitä.
Jonkun maan edullisuus ja mukavuudet eivät ole kaikkialla yhtäläiset;
ja koska hedelmällisempiin, sopivampiin, asutusta lähempänä oleviin
maihin aina on enemmän halukkaita, sitä enemmän mitä paremmat ja
edullisemmat maat ovat, niin on kaikki tämmöiset maat arvosteltavat
niiden hyödyn mukaan: hyödyllisemmät kalliimmaksi, vähemmän hyödylliset
halvemmaksi. Semmoinen maa, johon ei ole halukkaita, ei ole ensinkään
arvosteltava, vaan on se maksutta annettava niille, jotka tahtovat
käyttää sitä itse kohdastaan.

Niinpä voi jossakin paikassa pelloksi sopiva, kohtalainen maa tulla
arvostelluksi 10-12 markaksi tynnyrinalalta, parempi maa asutuksen
lähellä noin 20 markaksi tynnyrinalalta, vielä parempi 30 markaksi
j.n.e. Kaupungissa tulee arvio 200-1,000 mk tynnyrinalalta, ja
pääkaupungissa, liikepaikalla tai laiturin vieressä voi arvio nousta
useampiin tuhansiin jopa kymmentuhansiin tynnyrinalalta. Sittenkuin
koko maa on näin arvosteltu, on annettava julistus, että määräajasta
lukien kaikki maa ei enää kuulu kellekään erityisesti, vaan kuuluu
valtiolle, kansalle, ja että senvuoksi jokainen, jolla on maata
hallussaan, on velvollinen maksamaan siitä valtiolle, se on: koko
kansalle, sen, mihin se on arvosteltu.

Tämä maksu on käytettävä kaikkiin yhteiskunnallisiin, valtiollisiin
tarpehin, niin että se tulisi kaikkien muiden verojen ja maksujen,
niinhyvin sisäisten kuin ulkonaisten, tullimaksujen, sijaan.

Tämän suunnitelman mukaan kävisi niin, että tilanomistaja, jonka
hallussa on nyt 2,000 tynnyrinalaa saisi jäädä niitä hallitsemaan, vaan
olisi velvollinen maksamaan niistä kruunulle esimerkiksi 20 tai 30
tuhatta markkaa vuodessa, sillä siinä on sekä pelloksi että puutarhaksi
sopivaa, joskin viljelemätöntä, maata, eikä yksikään tilanomistaja
jaksaisi suorittaa tämmöistä maksua, vaan luopuisi liikamaasta. Sen
sijaan pikku tilallinen, talonpoika, tulisi laskujen mukaan samoissa
seuduissa maksamaan vähemmän tynnyrinalalta kuin minkä hän nyt maksaa.
Sitäpaitsi hänen ympärillänsä aina olisi vapaata maata, jonka hän saa
haltuunsa esim. 10 tai 15 markan maksusta tynnyrinalalta, ei tulisi
maksamaan mitään muita veroja ja vielä lisäksi tulisi saamaan tullitta
kaikki koti- ja ulkomaiset tavarat, joita tarvitsee. Kaupungissa
talojen, tehtaiden omistajat voivat jäädä omaisuuttansa hallitsemaan,
vaan ovat velvolliset maksamaan, arvion mukaan, vuokratusta maasta
yhteiseen kassaan.

Tämmöisen järjestyksen edut ovat siinä,

1) ettei tule olemaan ihmisiä, joilta on riistetty mahdollisuus käyttää
maata hyväkseen.

2) ettei tule olemaan työttömiä ihmisiä, jotka pitävät maata hallussaan
ja pakoittavat muita työskentelemään heidän hyväksensä maan
käyttämisoikeuden edestä.

3) että maa tulee olemaan niiden hallussa, jotka sitä viljelevät, eikä
niiden, jotka sitä eivät viljele.

4) että rahvas, ollen tilaisuudessa viljelemään maata, lakkaa myömästä
itseään tehtaantöihin, palvelijoiksi kaupunkeihin, ja hajoaa pitkin
maaseutuja.

5) ettei tule olemaan mitään tarkastusmiehiä ja veronkantajia
tehtaissa, tuotantolaitoksissa ja tullikamareissa, vaan tulee olemaan
ainoastaan maksun kantajat maasta, jota ei voi varastaa ja josta on
kaikkein helpoin kantaa veroa.

       *       *       *       *       *

Päivällistä syödessä kantoivat ruokia ja lautasia hännystakkeihin ja
valkosiin hansikkaihin puetut miestarjoilijat. Tämä perhe on nähtävästi
kyllä paljon luopunut kreivillisistä elämäntavoista, mutta jotkut
ulkonaiset seikat, kuten tämä, ovat vielä jääneet entiselleen, ja
sentähden Tolstoin henkilö, yksinkertaisessa, uskollisessa
talonpoikaisasussa tekee ensikerran-näkijään sitä suuremman vastakohdan
vaikutuksen ympäristöönsä verraten. Tämä vastakohta ilmestyy myöskin
muassa. Silloin kuin muut syövät tavallista, joskin verrattain
yksinkertaista herrasruokaa, soppineen, lihoineen ja jälkiruokineen,
kannetaan Toistoille vaan jotain kaurapuuroa ja hernekeitosta. Hän ei
syö mitään tapetusta eläimestä valmistettua ruokaa, ja viime vuosina on
hän tullut niin pitkälle, että on lakannut nauttimasta maitoa, voita ja
munia, ja syöpi siis ainoastaan kasviaineista valmistettua ruokaa.
Siitä huolimatta (tai siitäkö syystä?) hän on 70-vuotiaana vielä
voimakkaan näköinen, ajelee polkupyörällä, ratsastelee, ui -- ja, kuten
näemme, ei ole ainoastaan säilyttänyt, vaan yhä kasvattaa henkisiä
voimiansa.

Heti päivällisen syötyä, ilmoitettiin, että oli saapunut _molokaaneja_,
jotka pyrkivät kreivin puheille. Ja todella, kun katsahdin eteiseen,
näin siellä kolme pitkää ja vankkaa talonpoikaa istuvan penkillä
odottamassa.

Keskustelut Suomesta jäivät taas tuonnemmaksi.

On perin harvinaista saada puhua Leo Tolstoin kanssa keskeyttämättä
pitemmän aikaa, ja vielä vähemmän kahden kesken, sillä kävijöitä on
niin paljon, että hänen täytyy ottaa vastaan kaikki yhtaikaa ja koettaa
ylläpitää yhteistä, monipuolista keskustelua, josta jokainen sitten
hakekoon vastausta omalle erikois-asialleen. Muussa tapauksessa
menisikin kaikki hänen aikansa seurusteluun, ja sitä vielä
tarvittaisiin ehkä toinen sen verta lisäksi. Ja kun ajattelee, että
kirjeitäkin on jokapäivä 30, että romaani on kirjoitettava, että on
perheellisiä asioita ja että täytyy joskus levähtää, niin huomaa miten
sukkelasti hänen on aikaansa hallitseminen.

Seuraavassa tahdon, antaakseni todellisen kuvan siitä mitä näin ja
kuulin, kertoa tarkkaan koko illan menon, kaikki tärkeimmät
keskustelut, joissa olin osallinen, ja huomattavimmat henkilöt, jotka
siellä sattuivat silloin esiintymään, ja teen sen siinä järjestyksessä
kuin ne todellisuudessa olikin.

Ennen molokaanien vastaanottoa Tolstoi ehti näyttää minulle Englannissa
vasta-ilmestyneen uuden uskonnollisen kirjansa. Se on siellä painettu
venäjänkielellä, ja nimeltä "_Kristin-oppi_". Tässä kirjassa hän
esittää Kristuksen opin systemaatillisessa järjestyksessä, ollenkaan
siteeraamatta evankeliumin tekstiä. Se on Kristuksen oppi "omilla
sanoilla". Se perustuu kokonaan vaan järkeen ja rakkauteen, mutta on
niin läpitsensä Kristuksen elämänopin pohjustama ja valaisema, ettei
yksikään lukija voi olla tuntematta tämän opin hengen huokuvan sen
jokaisen sanan takaa.

Kirjaan on Leo Tolstoi pannut koko pitkän elämänsä kokemukset. Hänen
tarkoituksensa oli ollut valmistella tätä kirjaa kuolinpäiväänsä asti,
ja antaa sen vasta sitten jälkeenjääneenä teoksena ilmestyä, mutta nyt
hän näyttää kuitenkin suostuneen ystäväinsä pyyntöön painattaa se
semmoisenaan. -- Pintapuolisesti ja hätiköiden lukiessa se voi tuntua
melkein kuivalta. Siinä on aivan kuin tahallaan vältetty kaikkea, mikä
voisi kielen kauneuden tai lauserakennuksen mahtipontisuuden kautta tai
välittömästi tunteeseen vetoomalla vaikuttaa hypnotiseeraavasti ja
siten temmata puolelleen. Uskonnon asioissa hän ei mitään niin pelkää ja
kammo kuin hypnotismiä, ilmestyköön se sitten rummunpäristyksenä,
psalmien veisuuna tai saarnan lausumisena. Aivan riippumatta kaikista
ulkonaisista viehättimistä saa se lukija, joka kerran syventyy tämän
kirjan sisällykseen, tuntea, kuinka järki ja rakkaus vähitellen hänessä
itsessänsä irtautuvat hereille, ja kuinka häntä ei tällä kertaa kutsu
mikään pelastusarmeijalainen, ei mikään kaunopuhelias saarnamies eikä
mikään maailmankuulu Leo Tolstoi, vaan Jumala itse hänen oman järkensä
ja rakkautensa kautta.

Antaakseni jonkun käsityksen tämän kirjan laadusta, luettelen tässä sen
sisällyksen sen osien ja lukujen nimitysten mukaan.

1) Vanhoista uskonopeista, 2) niiden puutteellisuus, 3) semmoisen
uskonopin välttämättömyys, joka vastaa ihmiskunnan valistusastetta.
4) Miten kristinoppi on ratkaissut elämän ristiriidan ja selittänyt sen
tarkoituksen. 5) Mitä on henkisen olemuksen synty, 6) mitä tämä
ihmisessä syntyvä olemus on. 7) Jumalan tuntee, kristinopin mukaan,
ihminen itsessänsä, 8) mutta myöskin ulkopuolellansa. 9) Mitä on
totinen elämä, 10) miten se eroaa entisestä elämästä. 11) Mikä
häiritsee ihmistä elämästä totista elämää. 12) Esteet rakkauden
ilmaisemiselle. 13) Mitä on ihmisen tekeminen voidaksensa elää totista
elämää. 15) Kolme syntien lajia. 16) Syntien jaotelma: 17)
nautinnonhimon synti, 18) työttömyyden synti, 19) kunnianhimon synti,
20) vallanhimon synti, 21) haureuden synti, 22) humaltumisen synti. 23)
Syntien seuraukset. 24) Viettelykset, 25) niiden synty, 26) niiden
jaotelma: 27) valmistumisen viettelys, 28) perheellisyyden viettelys,
29) tehtävän viettelys, 30) toveruuden viettelys, 31) valtiollisuuden
viettelys. 32) Viettelyksien seuraukset. 33) Uskonvalheet, 34)
uskonvalheiden synty, 36) niistä syntyvä paha. 37) Miten on meneteltävä
elääkseen Kristuksen opin mukaan: 38) vapautuminen uskonvalheista, 39)
vapautuminen jo lapsuudessa tyrkytetystä uskonvalheesta, 40)
vapautuminen ulkonaisten tunteiden herättämisellä synnytetyistä
uskonvalheista, 41) vapautuminen välimiehen valheesta, 42) vapautuminen
ihmeisiin uskomisen valheesta, 43) vapautuminen väärän tulkitsemisen
valheesta. 44) Kuinka viettelykset ovat vältettävät. 45-50) Taistelu
syntien kanssa, 51) taistelun johdonmukaisuus. 52-59) Erityiset
taistelunkeinot: 60) rukous, 61) ajoittainen rukous, 62) alituinen
rukous. 63) Mitä voi kristillisesti elävä ihminen odottaa
nykyisyydessä, 64) mitä hän voi odottaa tulevaisuudessa. --

Tulleita molokaaneja esitti Tolstoi tällä tavalla: "Molokaanien
uskonlahko semmoisenaan on aivan rappiolla. Ulkonainen jumalanpalvelus
kaikellaisine menoineen on tunkenut pois henkisen vapauden ja
sisällyksen. Mutta heidän joukossansa on nuorempi sukupolvi
eroittautunut ja se näyttää erinomaisen elonvoiman merkkejä; suurempaa
vapautta ajatustavassa ei voi enää pyytää. Siinä on monenlaisia
aineksia, kuten kohta näette."

Ja ikäänkuin tätä osoittaakseen hän vei sekä molokaanit että minut
työhuoneesensa, jonne pääsy näyttää olevan vaan hengenheimolaisille.
Sinne mennään, ikäänkuin pois kaikesta kreivillisyydestä, pitkää,
kapeata välikäytävää myöten, josta on ovia kaikellaisiin
talouskomeroihin. Tolstoin huone on siellä aivan kuin eri maailmassa,
hyvin pieni, matala, kaikin puolin vaatimaton ja arvatenkin äärettömän
hiljainen. Hänen kirjoituspöytänsä anastaa siitä neljännen osan.
Toisella pöydällä on täyteenpakattuna kirjapinoja. On vielä
kirjakaappikin kirjoja täynnä. Työpöydällä on kirjailijoille ominainen
paperien temmellys. Muutamat pehmoset ja syvät, mustan viheriällä
vakstuukilla vuoratut nojatuolit ovat nähtävästi aijotut semmoisia
tarkoituksia varten, kuin oli nyt. Liikkumiselle ei jää juuri mitään
tilaa jäljelle. Ikkunasta ei näy kauas, on jotain edessä -- tai enkö
ehkä tullut katsoneeksi tarkemmin. Mutta heti tulee ajatus päähän:
tämmöisestäkö pienestä, suljetusta, aivan kuin mökin kamarista onkin
siis säteillyt ulos tuo niin avonainen, täysivoimainen ja yli koko
maapallon ylettyvä valovirta!

Molokaanit asettuivat peräkkäin istumaan. Ne olivat tavattoman rotevia,
voimakkaita ja pitkiä miehiä. Ja jos olen kehunut tataareja tarmokkaan
ja elonvoimaisen ulkonäön puolesta, niin näitä minun pitäisi vielä
enemmän kehua. Näillä oli jotakin lisäksi, jota yksinomaan
käytännöllisissä puuhissa eläviltä tataareilta puuttui: henkevyyden
selvät merkit koko olennossa, otsassa ja silmäyksessä. Kuinka
erilaisena olinkaan junavaunun ikkunasta nähnyt venäläisiä talonpoikia
ja kuinka toisellaisen kuvan olen heistä saanut meidän venäläisiä
sotamiehiä katsoessa! Miten tämä taaskin on selitettävä? Molokaanien,
kirkosta eronnut uskonlahko on jo vanha. Suurenmoisia vainoja
kärsittyänsä on se itselleen saanut tunnustetuksi jonkinlaisen oikeuden
olemassaoloon hallituksen puolelta, niin että sen jäsenet saavat uskoa
mitä tahtovat ja elää niinkuin tahtovat. Elämänhalu ja itsetietoinen
voima uhkuu heistä. -- -- He rupesivat nyt ensimäiseksi tekemään tiliä
matkastansa. Moskova oli tehnyt heihin aivan kauhistuttavan
vaikutuksen. He eivät voineet ymmärtää noiden lukemattomien kirkkojen
tarkoitusta, ei kumartamisia, ei maahanlankeemisia, ei kultaisia
jumalankuvia. "Pimeys ei tunnu missään niin suurelta, sanoivat he, kuin
täällä Moskovassa, joka kansan uskon mukaan pitäisi oleman itse valon
lähde".

Tolstoin kysymyksiin, miten _heillä_ sitten jumalanpalvelusta
toimitettiin, he vastasivat, että oli heilläkin paljon kuollutta
seurakunnassa; kokoonnuttiin vaan yhteisiä rukouksia pitämään ja
psalmeja veisaamaan. Seuraus oli, että nuoriso haukotteli näissä
kokouksissa ja jäi vihdoin kokonaan ulkopuolelle, eriseuraksi, jossa
nyt rupesikin olemaan itsenäisiä tuumia uskonasioista, niinkuin ennen
muinoin uskonlahkon nuorena ollessa.

Tämä antoi aihetta Toistoille kertoa eri uskonlahkojen erilaisista
kokouksista, ja, paheksien hänkin semmoisia, joissa "ei muuta kuin
rukoiltiin ja veisattiin", -- mikä ei koskaan mihinkään velvoita, --
hän kertoi kokouksista, joissa vaan vapaasti keskusteltiin uskonnon
asioista ja oikean elämän tehtävistä. Eräällä seurakunnalla oli
tällainen tapa: sunnuntaikokouksessa nostetaan puhe jostakin
läsnäolevasta seurakunnan jäsenestä; kaikki lausuvat arvostelunsa
hänestä, tuovat esiin hänen virheensä; arvosteltu ei saa vastata eikä
puolustaa itseänsä sanallakaan sinä sunnuntaina, ja vasta seuraavana
sunnuntaina hän saa puheenvuoron. Hän punastuu usein, hiki vuotaa hänen
otsaltansa, mutta asia loppuu tavallisesti niin, ettei hän seuraavana
sunnuntaina puhukaan mitään puolustukseksensa. "Kuinka hyödyllistä tämä
on! kuinka me jokainen iloitsisimme, jos joskuskin saisimme kuulla
avonaista arvostelua itsestämme, ei selän takana, vaan silmäin edessä!
sehän voisi kerrassaan suunnata elämämme toisaanne päin!" sanoi
Tolstoi. "Mutta tullaksemme suoraan asiaan, sanokaa, mitä te arvelette
raamatun jumaluudesta, pidättekö jokaista sanaa siinä jumalasta
lähteneenä?"

"Raamattu on meistä nähden tavallinen kertomus asioista ja
tapahtumista", sanoi vanhin molokaaneista.

"Niin aivan, siinä voi olla suorastaan hylättäviäkin paikkoja, sekä
vanhassa testamentissa että evankeliumeissa. -- Entä sitten kaikkein
vaarallisin kysymys: mitä te sanotte Jeesuksen jumaluudesta?"

Vanhin molokaaneista epäili ensin, millä sanoilla vastata, ja sanoi
sitten, että hänestä nähden Jeesus itsekin kielsi jumaluutensa.

"Näettekö kuinka vapaita ne ovat minulla", sanoi Tolstoi kääntyen
puoleeni. Ja hän haki kirjakaapistaan erään Strahovin teoksen (tietysti
käsikirjoituksen) Jeesuksen jumaluudesta ja alkoi sitä innolla lukea
meille. Siinä oli lueteltu kaikki kohdat, jotka tavallisesti tuodaan
esiin muka tämän jumaluuden todistamiseksi, ja todellakin etevällä
tavalla selitetty niiden oikea tarkoitus: nostaa ihminen semmoisenaan
ennen tuntemattomiin korkeuksiin. Koko Kristuksen merkitys osoitetaan
olevan siinä, että hän oli tavallinen ihminen ja kuitenkin juuri
semmoisena jumalan poika. "Näyttäisi", sanoi Leo Tolstoi,
"vähäpätöiseltä asialta mitä tästä asiasta uskoo; 'mitäpä pahaa muka
siinä on, että uskon häntä jumalaksi', -- ja kuitenkin juuri
semmoisesta uskosta syntyykin koko eksymys, sillä jos hän on jumala,
niin rukoillaan häntä sunnuntaisin ja lauletaan psalmeja hänen
kunniaksensa, ja vaan jos hän on ihminen, on koko kysymys hänen
seuraamisestansa."

Tästä johtui keskustelu rukoukseen. Molokaanit tahtoivat tietää, mitä
Tolstoi ajattelee siitä ja minkä merkityksen sille panee.

"Rukousta, jonka tarkoitus on pyytää itsellensä jotakin aineellista,
personallista hyvää, en minä tunnusta, mutta sitävastoin on rukous,
jonka tarkoitus on varjella itseänsä kiusauksesta, sitä merkitsevämpi,
sillä se on suuri apu elämässä. Koko Isämeidän-rukous on tämmöinen
rukous, ja samallainen on Kristuksen rukous Getsemanessa."

Silloin kuin vanhin molokaaneista hyväksyi kaikki mitä Tolstoi sanoi,
otti nyt nuorin ja suurin heistä puhuakseen, ja vaikka hänen oli
nähtävästi vaikea saada sanotuksi, mitä tahtoi, tuli hänen selvä
tarkoituksensa kuitenkin hyvin esiin. Hän ei voinut tunnustaa mitään
ulkonaista jumalaa eikä siis voinut ymmärtää kuinka mikään rukous oli
mahdollinen. "Mitä en voi ymmärtää, sitä en voi tunnustaa, ja minä en
ymmärrä, _ketä_ minun pitäisi rukoilla", sanoi hän kiihkeästi, niinkuin
olisi saanut näillä sanoilla esille sydämmensä vanhimman ja syvimmän
ristiriidan.

Oli hauska kuulla Leo Tolstoin rupeavan selittämään omaa käsitystänsä
siitä "mitä on Jumala".

"En minäkään", sanoi hän, "tunnusta mitään ulkopuolista
_luoja_-jumalaa. On uskontoja, kuten esimerkiksi Konfuciuksen, joissa
ei ole olemassa koko luomiskäsitettäkään. Mutta siltä en suinkaan
kiellä Jumalaa. Jumalan minä tunnen tietoisuutenani, mutta samalla
tunnen, etten ole kaikki; että tietoisuudessani tunnen totuuden hengen,
vaan en tunne koko totuutta, joka minulle avaantuu vaan sen mukaan kuin
sitä haen. Sentähden sanon, että _Jumala on se kaikki, josta minä olen
osa_".

Molokaani ei oikein saanut selvää tarkoituksesta ja pysyi lujasti
kiinni ateistisissa väitteissään, ettei hän voi tunnustaa semmoisen
jumalan olemassa-oloa, jota hän ei ymmärrä.

Tolstoi sanoi: "Vaikken tunnustakaan partasuuta-yliluojaa, niin on
minulla kuitenkin sama _ajatus-suunta_ kuin niillä, jotka vielä
ajattelevat jumalaa tämmöisenä partasuuna. Kristus on antanut vaan
uuden käsityksen jumalasta, -- että minun tietoisuuteni on yhtä jumalan
kanssa; tämä on vastakohta sille suunnalle, joka kieltää jumalan." --
Ja innolla kääntyi hän muiden puoleen, sanoen: "Tässä taas näemme nuo
vastakohdat: yhdeltä puolen ajatellaan jumalaa ulkopuoliseksi luojaksi,
ja sen seurauksena on lunastuskäsitykset, sunnuntai-jumalanpalvelukset,
julkiset hartaushetket, -- ja toiselta puolen: ei mitään jumalaa! ja
seurauksena on epätietoisuus kuinka toimia, siveyskäsitteiden
horjuvaisuus, eksymys."

"Ei lainkaan eksymys", väitti molokaani, "ihmisen pitää rakastaa
lähimmäistänsä ja sen perustuksella rakentaa yhteiselämänsä niin, että
kaikki ihmiset tasoittuvat ja kaikille tulee hyvä elää." -- Hän lausui
tällä sosialistien perusajatuksen.

"Aha, aha, -- vai rakastaa lähimmäistä", sanoi Tolstoi ikäänkuin ottaen
häntä kiinni. "Minä sanon teille, ei mitään rakkautta lähimmäisiin voi
olla ilman Jumalaa. Ei kukaan rupee toista rakastamaan siksi, että
siitä on hyötyä. Mutta katsokaa duhobooreja, heille ei elämä ole makea
ja kuinka he kumminkin rakastavat lähimmäistä!"

Tämä tavattoman vilkas vuoropuhelu -- olen kertonut lyhyesti vaan sen
pääpiirteet -- keskeytyi siihen, että tultiin ilmoittamaan erään
tohtorin saapumisesta.

"Sanokaa, etten nyt voi ottaa vastaan."

"Hän on tullut tekemään selkoa kirjasta, jota olitte itse pyytänyt
tarkastamaan."

"Vai niin, siinä tapauksessa täytynee" --

Ja molokaaneille jätettiin sydämmelliset hyvästit. Olimme kaikki kuin
veljistyneet, lähellä toisiamme kuin parhaat ystävät, ja hauska oli
minun, suomalaisen, ottaa kädestä noita mahtavan rotevia talonpoikia
etelä Venäjän kaukaisista ääristä, jotka tunsin -- ihmisiksi eikä
patriooteiksi -- --.

Kun tulimme yleiseen saliin, oli siellä todellakin tohtori, joka heti
alkoi laveasti ja perusteellisesti selitellä puheenalaisen kirjan
sisältöä. Ja tämäkin keskustelu ei ollut viehätystä vailla, sillä
kirjanen oli vasta ilmestynyt "Hygienia eli terveysoppi
Kreutsersonaatin mukaan".

Harvoin näkee niin puheliaita ja vielä päälliseksi niin kaunopuheliaita
olentoja kuin tämä tohtori oli. Hän pyöritteli sanoja toistensa ympäri
kuin öljyttyjä palloja, milloin antautui monimutkaisiin vertauksiin,
milloin taas, kesken kaikkea, vieritti esille kuvarikkaan
jumaluustarun, ja hänen kätensä palvelivat liikkeillään sulavasti äänen
soinnukasta nousua ja laskua.

Leo Tolstoi istui tyytymättömänä hänen edessään, niinkuin se, joka jo
ensimäisestä sanasta on arvannut toisen ajatuksen ja, kuuntelematta sen
enempää, odottaa vaan sanatulvan päättymistä.

Kirjasessa muuten lähimaille hyväksyttiin Tolstoin esittämä ihanne,
mutta huomautettiin, että hän oli pannut aivan liian vähän painoa
ulkonaisten, suorastaan fyysillisten seikkain merkitykseen. Tässä
kohden tohtori sanoi hyväksyvänsä kirjantekijän mielipiteen. Taistelu
viettiä vastaan ei tarvitse aina olla yksistään hengen voimain
suoritettavana, vaan sen vaikeus riippuu usein fyysillisistä syistä,
hermoston tilasta, ruumiinliikkeiden puutteesta, väärästä dieetistä ja
niin edespäin. Pitäisi siis muuttaa ulkonaista elämätä ja etupäässä
terveydenhoitoa, niin asia olisi suuren askeleen eteenpäin liikahtanut.

Tolstoi kuunteli tätä jonkinlaisella epäluottamuksella. Hän sanoi
mielellään hyväksyvänsä kaikki apuneuvot, mutta niistä on vaikea mitään
sääntöä tehdä. Niinpä ruumiillinen ponnistus voi olla sekä hyödyksi,
milloin se on kohtuullinen, että selvästi vahingoksi, milloin
liikarasitus on tapahtunut. Ei missään tapauksessa voi terveyssääntöjä
asettaa ihanteen sijalle. Pääasia on ja jääpi aina hengen voimain
asiaksi, ja taistelu ei voi koskaan pysähtyä. "Luonto on pannut meihin
niin suuren vetovoiman, -- niin varmasti taannut ihmiskunnan
lisääntymisprosessin, että todellakin täytyy panna kaikki voimansa
vastustaakseen sitä, ja taistelu kestää yhtämittaa 15:nestä ikävuodesta
-- 70:neen ikävuoteen asti."

Tällä omituisella, lääkäriä tahallaan säikyttävällä lauseella Tolstoi
lopetti keskustelun Kreutsersonaatista ja nousi ylös.

Vielä näin erään englantilaisen tiedemiehen tulevan esille paksun
tieteellisen kirjan kanssa, jota hän esitti Tolstoin luettavaksi ja
saikin hänet hyvin innokkaasti kuuntelemaan itseänsä. Hän kertoi
matkoista itämailla uskonnollisten tutkimusten tarkoituksessa, ja
erittäinkin eräästä Persiassa löytyvästä laajasta "babistit"-nimisestä
lahkokunnasta, jota on paljon vainottu ja koetettu tukahuttaa.
Sen opit, kertojan mukaan, tavattomassa määrässä lähenevät
Kristuksen oppia, ja tämän oppinsa seuraamisesta he ovatkin
vaarallisiksi selitetyt ja vainonalaisiksi joutuneet, sillä heidän
pääuskonkappaleensa on, kuten tosi kristityilläkin, että kaikki ihmiset
ovat veljiä keskenänsä, ja että siis ihmisiin ampuminen, minkä varjon
alla tahansa, on yhteisen jumalan tahtoa vastaan.

Englantilainen oli oppinut jotakuinkin venäjän kieltä ja käänteli
sen lauserakennuksia parhaan kykynsä mukaan englantilaisiin
kohteliaisuuksiin.

Hänen jälkeensä ilmestyi tanterelle eräs nuori, hienosti puettu
venäläisen kauppiaan poika, joka oli ilmoittanut lähtevänsä saattamaan
viimeisiä duhobooreja Amerikaan. Hänen varakas isänsä oli jo uhrannut
7 tuh. ruplaa duhoboorien hyväksi, mutta poika tahtoi personallisella
työllä auttaa asiata, ja oli hauska nähdä hänen kirkkaita sinisiä
silmiänsä innosta hehkuvina.

Duhoboorien uskonlahko on myöskin jo vanha Venäjällä ja kuten kaikki
muut ollut vainojen alaisena. He eivät tunnusta mitään jumalankuvia
eivätkä ota osaa oikeauskoisten jumalanpalvelukseen. Tärkein ja
omituisin piirre heidän uskossansa on se, että he ajattelevat jumalaa
elämänhenkenä, jota siis voi palvella ainoastaan niin, että palvelee
kaikkea sitä, mikä elää. Tästä syystä he eivät koskaan tahallisesti
tapa mitään elukkaa, ja lihan syönti on kokonaan vieras asia heille.
Ihmisiä he samasta syystä eivät myöskään voi missään tapauksessa ottaa
tappaaksensa. Ihmistä he kunnioittavat jumalan temppelinä ja ihmisen
palveleminen työllä ja teolla on heidän elämänsä varsinaisena
tehtävänä. Heillä on tapana kumartaa toisiansa tämän jumalanpalveluksen
nimessä, sillä kumartaessa ihmiselle he kumartavat sille, joka
ihmisessä asuu.

Noin kymmenkunta vuotta sitten saattoi vielä tästäkin lahkokunnasta,
niinkuin molokaaneista, sanoa että se oli joutunut rappiolle. Entisestä
totisuudesta ja opin seuraamisen ankaruudesta oli monessa kohden
luovuttu ja valtaan oli päässyt löyhyyden henki, jota edisti etupäässä
se seikka, että duhoboorien taloudellinen asema ja toimeentulo oli
kohonnut erinomaisen hyvälle kannalle. Mutta silloin juuri tulikin
isku, joka nosti jälleen eleille entisen hengen. Heidän suuri yhteinen
omaisuutensa tuli otetuksi takavarikkoon ja selitetyksi kunnan
omaisuudeksi, jota he eivät enää saisikaan mielensä mukaan käyttää.
Suuret riidat ja rettelöt syntyivät, jotka loppuivat duhoboorien
tappioksi. Tämä herätti heidät unesta. Ja he jakoivat tasan kaikki mitä
heillä oli yksityistä omaisuutta ja lopettivat keskuudessaan koko
yksityisomaisuusjärjestelmän. Samassa he jyrkästi kieltäytyivät
noudattamasta semmoisia esivallan käskyjä, jotka sotivat heidän
uskoansa eli elämän palvelemisaatetta vastaan. Ja aivan pian he saivat
käytännössä tilaisuuden osoittaa elpyneen uskonsa lujuutta. Heistä tuli
nimittäin yksi joukko komennetuksi aseelliseen vartioon, jonka
tarkoitus oli joidenkin ryövärien kiinniottaminen. Tultua paikalle
kaikki duhoboorit kokoontuivat yöllä yhteen ja polttivat suurissa
rovioissa aseensa, laulaen tällöin uskonnollisia psalmejansa. Mikään
väkipakko, mitkään vankeusuhkaukset eivät saaneet heitä tarttumaan
uudestaan aseisin. Ja nyt alkoi se vaino heitä vastaan, joka yhä yltyen
on kestänyt näihin päiviin asti. -- Ensin he karkoitettiin
asumattomille aroille, mutta ennen pitkää oli koko aro kukoistavana,
hedelmällisenä kenttänä. Passiivisessa vastarinnassaan he yhä pysyivät
kiinni ja vihdoin kävi niin, ettei yksikään heistä suostunut
asevelvollisuutta täyttämään. Tuli todistetuksi, että vanhemmat, äidit,
kehoittamalla kehoittivat lapsiansa, jotka nuoruuteensa nähden
asevelvollisuus-ijässä ovat vielä heikkoja, kieltäytymään, ja
siunasivat heitä, kun heitä vangittiin ja vietiin pois kruununkyydillä.
Nyt seurasi duhoboorien toinen karkoitus, ja tällä kertaa semmoisille
seuduille, missä he olivat aivan tottumattomat elämään: kylmään,
autioon ja asumattomaan vuoristoon Kaukaasiassa. Täällä menikin heidän
olonsa aivan hullulle kannalle. Pian rupesi nälkätauti riehumaan heidän
joukossansa, lavantauti ja kaikellainen muu sairaus, erittäinkin
silmien sokeutuminen leveni arveluttavasti ja heitä kuolikin siellä
laumoittain. Silloin saatiin aikaan sellainen lievennys heidän
kohtalollensa, että tuli lupa muuttaa maasta kaikkien, jotka eivät
olleet asevelvollisuusijässä, ja kieltäytyjät lähetettäväksi
kruununkyydillä Siperiaan. -- Tietysti olisi heidän, aivan varattomiksi
kun olivat käyneet, ollut aivan mahdoton muuttaa omin varoin maasta;
mutta silloin rupesivat muut ihmiset heitä auttamaan, erittäinkin
Tolstoi ja hänen ystävänsä. He toimitettiin ensin Kypron saareen, mutta
tämä suuria puuhia ja kustannuksia kysynyt toimi näyttäytyi
epäonnistuneeksi, sillä ilmanala oli täälläkin sopimaton ja
taudillisuus ei ottanut vähetäkseen. Pitkien tiedustelujen perästä eri
maista, tarjoutui vihdoin mahdollisuus siirtää duhoboorit Amerikan
Kanadaan, jossa maat olivat jotenkin samantapaiset kuin heidän entiset
viljelysmaansa ja ilmanalakin samallainen. Mutta Amerikan hallitus pani
suuren vaikeuden eteen: piti hankkia noin 500 markan takuu miestä
kohden, ettei duhoboorit joudu hallituksen kustannettaviksi, jos syystä
tai toisesta heidän toimeentulonsa ei onnistuisi. Kun duhobooreja oli
Amerikaan vietäviä kuudetta tuhatta, olisi takuusumma noussut
miljooniin, ellei sitä vihdoin olisi saatu melkein puoleksi vähenemään;
ja nyt ryhtyi Tolstoi siihen keinoon, josta jo olen kertonut:
kirjoittamaan ja täydentämään erästä jo kauan sitten alottamaansa mutta
kesken jäänyttä novellia, josta nyt on paisunut suuri romaani,
"Ylösnousemus". Koti- ja ulkomaalaisilta kustantajilta on hän saanut
niin paljon rahoja kokoon, että kaikkien duhoboorien siirtäminen
Amerikaan tulee näinä päivinä toteutetuksi asiaksi.

Hän ottaa tavattoman paljon osaa kaikellaisiin käytännöllisiinkin
kysymyksiin ja puuhiin tässä asiassa. Niinpä hän nytkin pyysi seuralta
anteeksi ja poistui puoleksi tunniksi, kirjoittaaksensa kirjeitä
joillekin amerikalaisille konsuleille. Myöskin huolehti hän kovasti
poikaansa, Sergeitä, joka oli ollut viimeistä duhoboorien joukkoa
saattamassa Amerikaan, eikä hänestä pitkään aikaan ollut mitään
kuulunut. -- Sain nähdä erään Amerikan lehdissä olleen valokuvan
mukaan tehdyn ja tänne saapuneen kuvan, jossa tuhansiin nouseva
duhoboorijoukko on kuvattu saapuneena New-Yorkin satamaan. Miehet
seisovat säkkinensä ja vaimot nyyttinensä avaralla kaupungin
laiturilla, juuri nousseina mahtavasta atlantinhöyrylaivasta. Sergei
Tolstoin kuva on erikseen painettu ja samaten erään ruhtinas Hilkovin,
Englannissa asuvan maapakolaisen, joka niinikään oli heitä saattamassa
ja opastamassa. Amerikan hallitus ja New-Yorkin yleisö kuuluu ottaneen
heidät erinomaisella tavalla vastaan. Paitsi sitä, että heille
annettiin todellakin hyviä maita ja vieläpä jonkinlaista rahallista
apua sekä pitkäksi ajaksi myönnettiin täysi veronvapaus, kunnes ehtivät
asettautua ja saada viljelyksensä tuottaviksi, oli vastaanotto
kohdatessakin lämmin ja sydämmellinen. Heitä juotettiin teellä ja
syötettiin ja vastaisuudeksi lahjoitettiin patoja ja muita
ruuanlaitosvehkeitä. -- Eikä ole ihme, että amerikalaiset hykertelevät
käsiänsä, kun ovat saaneet maahansa parasta, ehdottomassa raittiudessa
kasvanutta ja voimistunutta, sekä siveellisesti että ruumiillisesti
tarmokkainta väkeä, mitä suuressa Venäjässä on voinut syntyä, Nämät
ihmiset -- he eivät kutsu itseänsä enää duhobooreiksi, vaan "maailman
veljeskunnan jäseniksi" -- ovat todellakin kauniit katsella ja voi
ajatella, että mitkä amerikalaiset erämaat tahansa heidän käsissänsä
muuttuvat ennen pitkää viljaviksi vainioiksi, sillä totisesti eivät
heilläkään ämpärit vuoda eikä valjaat hajoa.

Iltateetä juotaessa Tolstoi rupesi kyselemään Suomen uskonnollisia
oloja tahtoen tietää mikä usko elähyttää suomalaisia.

Ja kun minä sanoin, että suomalaiset pitävät kiini luterilaisuudesta,
ei hän siihen näyttänyt tyytyvän, vaan uteli yhä eikö olisi jotain
eloisampaa olemassa.

"Luterilaisuus", hän sanoi, "sehän voi olla hyvin, hyvin
konservatiivista".

Koetin ajatella, mitä hänelle vastaisin, kertoisinko laestadiolaisista,
vapaakirkollisista, pelastusarmeijasta, nyreeniläisistä. Jätin
kuitenkin sen tekemättä, sillä kaikki nämät lahkot huolehtivat
ainoastaan sielujen pelastamisesta johonkin haudantakaiseen elämään, ja
tuskin tietävät mahdollisista "kysymyksistä", mutta Tolstoi tietysti
uteli, eikö Suomessa ollut semmoista uskontoa, joka olisi suomalaisille
osoittanut miten heidän on menetteleminen _nyt_, heidän omassa
pulmakysymyksessään. Ja hänen kysellessään minulle kävi selväksi, että
on sentään suuri ero paneeko hädän tullessa toimeen julkisia
jumalanpalveluksia, laulaako virren värssyjä ja "Jumala ompi linnamme",
vai ajatteleeko, että Jumalaa voi palvella ainoastaan täyttämällä hänen
tahtoansa sillä hetkellä, mikä on.

Sitten hän rupesi puhumaan työlakoista. "Työlakko palkkojen
enentämiseksi olkoon sinänsä, sanoi hän, mutta työlakkoa voi ajatella
muistakin syistä syntyneenä." Ja hän kertoi, että kaksi professoria oli
äskettäin tehnyt työlakon ilmoittaen ei voivansa alistua nykyisiin
pakollisiin yliopistojärjestyksiin. "Se on vaan 'kaksi', mutta se
kuitenkin osoittaa, että työlakko-aate on levinnyt piireihin, joissa se
ennen oli tuntematon. Se on työlakko omantunnon vuoksi. Ihminen on
käsketty vetämään eräästä nuorasta, hän tekee työtä käskettyä eikä
nurise. Mutta jos hän saa tietää, että se nuora johtaa seinän läpi
gillotiinikoneeseen, niin hän olisi huono mies, ellei tekisi työlakkoa
ja häntä voi puolustaa ainoastaan niinkauan kuin hän ei sitä
ymmärtänyt. _Eikä ole sitä alaa, missä ei kieltäytyminen väärän käskyn
noudattamisesta olisi paikallaan, olisi juuri sitä, mitä pitää tehdä,
ja olisi aina siunausta tuottava."_

Sitten hän vielä puhui yleisesti passiivisesta vastarinnasta, josta en
voi tässä tilaisuudessa sen tarkemmin selkoa tehdä.

Ja vihdoin hän sanoi, ikäänkuin hyvästiksi kaikki yhteen kooten,
täynnänsä lämmintä osanottoa ja toivoa, hiljaisella äänellä ja syvästi
silmiin katsoen:

"Kaikki on Kristuksen opissa, se ratkaisee _kaikki_ vaikeudet."




VII.

Krimin niemellä, 22.-25. IV.


Kirjoittaessani täällä viimeisiä muistoja matkaltamme ja lopetellessani
päiväkirjaani jo tulee lähtö takasin Suomeen. Täällä kukkivat jo
hedelmäpuut, ja vuoret peittyvät vihreään asuunsa, silloin kuin
Suomessa on koivu vielä alaston ja kevät vasta alullaan.

Hyvästi jälleen Krimin mahtava vuoristo, sinun kaukainen Tshatyr ja
jylhä Teinerdshi. Jo on painunut unohtumattomaksi mieleen vienon
sininen meren pinta, johon vuoret päistikkaa syöksyvät. Se ottaa ne
vastaan hellästi leikkivään viriinsä ja katkaisten peittää
näkymättömiin niiden syvyydet. Olen monta kertaa nähnyt kiurun nousevan
pellolta, olen katsellut hattaroita ja ihmetellyt niiden yhtäläisyyttä
täällä ja meillä. Vuorilla ollessa pysähdyin pyökkipuun viereen ja
aloin kaappia viheriätä sammalta sen kuorelta: kaikki se oli aivan
niinkuin Suomessa, purot, sammaleet ja hattarat. Olen kuullut myöskin
käen kukkuvan, se oli kuin Rantalan kuusesta tänne lentänyt. Olen
loikonut kummulla ja katsonut ylös jäähtyvään iltataivaaseen, ja samat
tähdet syttyivät tuikkimaan, saman Otavan löysin ja sen pienen
kolmisikerön alhaalla. Kuukin nousi pyöreine pintoineen, tuttuine
tahroinensa.

Omituisen valtavasti saattaa tämmöisissä tilaisuuksissa tuntea, että
kaikki ihmiset ovat samasta lähteestä, niinkuin he näkevät saman
auringon hohteen ja saman kuun kumotuksen. Mitä minä olen elinaikanani
oppinut rakastamaan kotimaassa, sitä kaikkea on täällä ja joka paikassa
maapallollamme, ja se on siemen, että oppisi rakastamaan vierasta
maata. Kotimaa on siksi, että voisi oppia rakastamaan sitä, mikä ei ole
kotimaa. Ja jos meri viskaisi minut vieraaseen saareen, tai, vielä
paremmin, minun olisi kuoleman jälkeen tuleminen toiseen kiertotähteen,
ja jos minä siellä outojen puiden seassa näkisin valkorunkoisen koivun
ja ilta-auringon kohteen sen kyljellä, niin auttaisi minua tämä
kotimaan anti sydämmessäni, ja minä voisin ruveta rakastamaan vierasta
tähteä.

Tämä kaikissa ihmisissä löytyvä, oikeutettu kotimaan rakkaus -- aarre
ihmissydämmessä -- ei voi johtaa tappamiseen, sotaan kahden kansan
välillä, vaan se pikemmin johtaa siihen elämän palvelemiseen, joka on
"maailman veljeskunnan jäsenten" usko.

Kuinka? Pitäisikö siis rakastaa myöskin kansaa, joka tahtoo hävittää
minun kotimaani, tahtoo liimata vieraat yhdenmukaisuuden tapetit minun
pirttini kotoisiin seiniin!

Tässä on edessä samaa kuin tutussa lauseessa: rakasta vihamiestäsi.
Enhän koskaan voi enkä saa rakastaa hänen vihollismieltänsä, ainoastaan
hänen sydäntänsä, jos sen löydän, voin hänessä rakastaa. Ja niinpä kun
ajattelen nyt jotakin kansaa, erotan minä sentähden pois siitä sen
patriootit ja haen esiin sen _ihmiset_, ne ovat sen sydän -- ja niitä
on kotimaa opettanut rakastamaan.

Turvautuako aseettomiin, voimattomiin, sanattomiksi lyötyihin? Eikö
tämä ole sama kuin heittää toivonsa? Eikö tämä ole heikkouden oppi?
Onko aivan lopussa sankariuden ihanne, Termopylain urotyö ja kuolema
isänmaan edestä? -- On, on ehdottomasti lopussa. Sekä Termopylain tekoa
että Sven Tuuvan sankariutta voi ihailla vaan olleena ja menneenä, niin
että joka meidän päivinämme tahtoisi jäljitellä, menettelisi Don
Quixoten tavoin.

Toinen sankariuden muoto on sijaan tullut. Sitä eivät ole vielä
runoilijat nostaneet eikä laulajat ylistäneet. Mutta se tulee, tulee,
eikä mikään muu ehdi enää kasvaa suureksi sen tulon humun edellä,
kaikki painuu laaksoksi, niinkuin vesi hyökylaineen edestä. Se tulee ja
se on jo tullut.

Se ei ole tullut niinkuin aseitten kalske eikä niinkuin kaatava myrsky,
vaan huomaamatta niinkuin keväisen aamutuulen lehahdus: älä tee väärää
käskyä!

Se uusi sankarius on aseettomuuden sankarius. Se yhdistää kaikki
_ihmiset_, missä ikänä kansassa tai valtakunnassa ne olisivatkin. Sillä
kysymys on maailman valloituksesta. Ja tämän yhtymisen nimessä on altis
uhrautuminen taas jokaisen edessä, taas on urhoollisuus ihanne ja taas
kuolema kaunis.








End of Project Gutenberg's Päiväkirja matkaltani Venäjällä, by Arvid Järnefelt

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51485 ***