*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51394 ***

YÖ JA AAMU

Novelleja


Kirj.

ALEXANDER BALAZS


Suomentanut H. N. [Hilja Nuormaa]


Kirjallisia pikkuhelmiä XXVI





Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1910.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.




SISÄLLYS:

 Alexander Balazs.
 Yö ja aamu.
 Onnettomin ihminen.
 Aasi.
 Selittämätön tapaus.




Alexander Balazs.


Omituisimpia ja miellyttävimpiä humoristeja Unkarin uudemmassa
kirjallisuudessa on _Alexander Balazs_, jonka vilkas ja siro
kertomistapa, terävä huomiokyky ja ihmissielun -- varsinkin naissielun
-- tuntemus on taannut hänelle omassa maassaan pysyväisen
kirjailijamaineen.

Balazs eli sanomalehdentoimittajana, kirjailijana ja luennoitsijana,
saaden kaikkialla jakamatonta suosiota osakseen. Ollen loistavilla
lahjoilla varustettu kirjailija, peloton ja moitteeton, ja toimien
jäsenenä Kisfaludy- ja Petöfiseuroissa, näissä Buda-Pestin etevimmissä
kirjallisissa yhdistyksissä, ilahutti hän vuosikausia unkarilaista
yleisöä iloisilla jutelmillaan. Mutta raskas synkkämielisyys, joka
varsinkin hänen viimeisenä elinvuotenaan vaivasi tätä kyvykästä
leikillisten kuvausten kirjoittajaa, vei hänet itsemurhaan. Hellästi
rakastamansa tyttärensä haudalla Buda-Pestissä surmasi onneton
kirjailija itsensä parikymmentä vuotta sitten. Mutta Alexander Balazs
oli niitä henkilöitä, joiden nimi ei kuolemassa unohdu, vaan säilyy
vielä jälkimaailmallekin.

Suomalaisessa puvussa tarjotaan tässä muutamia hänen novellejaan
meikäläiselle yleisölle. Herättäköön nämäkin osaltaan harrastusta
veljeskansamme kirjallisuuteen, jota meillä vielä niin verrattain vähän
tunnetaan laajemmissa piireissä!




Yö ja aamu.


Astuessani ystäväni Valentinin kirje kädessäni herra Paul Vidorin
taloon K:n-kylässä, tapasin talon herran huoneessa, jonne punaposkinen
palvelustyttö oli minut vienyt, hänen itsensä puolisonsa seurassa.
Valentin oli niin usein kuvaillut minulle tätä avioparia, että heti
heidät tunsin ja katselin heitä hyvinä, vanhoina tuttavina.

Esitin itseni ja sanoin, että olin matkalle lähdössä ja että
noudattaakseni ystäväni harrasta toivomusta olin tehnyt puolentoista
tunnin kierroksen, tuodakseni talon herralle kirjeen hänen ystävältään
ja käydäkseni häntä tervehtimässä.

Vastaaanottoni oli ylenpalttisen sydämellinen ja pian istuimme
tuttavallisessa keskustelussa, edessämme lasillinen oikeata
unkarilaista viiniä, joka oli herra Vidorin omaa viljelystä. Rouva
Vidor valitti vilkkaasti, että olin tullut vasta aterian jälkeen, eikä
hän rauhoittunut ennen kuin tunnustin, että nauttimani päivällinen ei
oikeastaan ollutkaan mikään niin erittäin hyvä, joten iltapäiväkahvi
tulisi maistumaan mitä parhaiten.

Herra Vidorin entisyys oli mainehikas; hän oli nuorena tehnyt suuria ja
seurauksiltaan loistavia tutkimus- ja löytömatkoja; saattaa siis
helposti kuvitella, millaisen matkaseikkailujen aarteen hän omisti,
josta hän teki meidät osallisiksi. Lisäksi tuli harvinainen
kertomataito, ja talon yhtä kauniitten kuin rakastettavien naisten
huomautukset loihtivat keskusteluun aivan erityisen sulon. Minun ei
tarvinnut katua tätä "askelta tieltä", puhuakseni Ernst Wichertin
tapaan.

Oivallisen mokkakahvin jälkeen tuli pian aito magyarilainen illallinen:
pippurilla höystettyä kanaa möykkyjen ja silavan kera; sitäpaitsi
katettiin minulle muitakin kalliita ruokia ja herkkuja, enkä minä
voinut olla lausumatta kummastustani, että näin herkullisia paloja
saattoi ollenkaan saada täällä maalaisessa yksinäisyydessä. Ettei herra
Vidorin viini jättänyt mitään toivomisen varaa, ei tarvinne erityisesti
mainita. Se oli oikeata vinum hungaricum; ja kun minun alinomaa piti
tyhjentää täysi lasillinen, tunsin pian todellisen tulen suonissani
virtailevan.

Kuitenkin muistin oikeaan aikaan, että vihdoinkin piti lähtöäkin
ajatella. Nousin ystävällistä isäntäväkeäni kiittämään ja
hyvästelemään, -- mutta silloin jouduin lujille. Aviopari käytti koko
kaunopuheisuuttaan, saadakseen minut jäämään. Turhia olivat
vastaväitteeni ja vakuutukseni -- rouva Vidorin suloisessa hymyssä ja
vilkkaassa puhelussa oli sellainen houkutusvoima, että minun lopulta
piti myöntyä sillä ehdolla, että heti aamun koitteessa saisin matkaani
jatkaa.

Illalla tuli vieraita. Talon naiset esittivät:

"Herra Karl Katai, paikkakunnan pappi."

"Herra tilanomistaja Koloman Zsoltai, naapurikylästä."

"Sisareni Klara, joka juuri on palannut herra pastorin talosta, jossa
hän on käynyt tervehtimässä ystävätärtänsä, herra Katain tytärtä."

Kumarsin kolme kertaa ja vakuutin luonnollisesti myöskin kolme kertaa,
että pidin itseni onnellisena, päästessäni heidän tuttavuuteensa.

Pian hävisi kuitenkin jäykkyys ja sukeusi -- herra Vidorin ja hänen
puolisonsa vierasvaraisuuden ja rakastettavuuden avulla -- vilkas ja
iloinen keskustelu. Siihen ottivat vähimmin osaa nuori Zsoltai ja
kaunis Klara, mutta sitä selvempää kieltä puhuivat heidän katseensa,
joita he toisiinsa sopivassa tilaisuudessa loivat. Nämä katseet eivät
jääneet minulta huomaamatta ja minulle selvisi, että hra Zsoltai ja
Klara neiti... mutta nuoret tahtovat suhdettaan salata ihmisiltä --
miksi olisin siis minäkään suulas?!

Oli jo iltamyöhä kun hengellinen herra vilkasi kelloansa ja teki
liikkeen lähteäkseen. Tämä ei jäänyt talon naisilta huomaamatta ja he
kysyivät innokkaasti: "Ettehän toki vielä aikone jättää meitä, herra
pastori?"

"Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy! On jo myöhänen ja minun tulee
huomenna saarnata."

"Mutta arvoisa pastori, siitä ei tule mitään! Teidän täytyy vielä
vähäksi aikaa suoda meille läsnäolonne iloa!"

"Niin kyllä, niin kyllä", huusivat muutkin vieraat yhteen ääneen.

"On ikävää, että minun täytyy kieltää, mutta se ei todellakaan käy
päinsä. Olen väsynyt ja uninen, sillä olen viime yönä vain hiukan
nukkunut."

"Kyllä minä saan hänet jäämään", kuiskasi herra Vidor korvaani.
"Vanhalla herralla on pieni, mutta hänelle sangen mieluinen historia,
jonka me tosin noin satakunta kertaa olemme kuulleet, mutta jonka hän
kumminkin on valmis kertomaan. Tahdonpa muistuttaa häntä siitä ja
saatte nähdä, että hän heti unohtaa viime yönä huonosti nukkuneensa..."

"Minulla on pyyntö teille, rakas herra pastori. Ettekö tahtoisi olla
niin hyvä ja kertoa rakkaille vieraillemme historianne? Jos nyt
lähdette, niin jäävät he kertomuksenne nautintoa vaille. Olen
vakuutettu, että vieraamme ovat sen kuulemisesta hyvin huvitettuja."

"Mekin pyydämme hartaasti", huudahdimme minä ja herra Zsoltai, joka
nähtävästi vasta lyhyen ajan oli tämän talon vieraana ollut.

Talon herra oli oikeassa: herra pastori ei enään ollutkaan väsynyt.
Hänen poskensa punehtuivat ja nuoruuden hehkulla seurasi hän
pyyntöämme.

"Mutta ensinnäkin täytyy minun nimen suhteen selittää, ettei se ole
minun keksimäni, vaan..."

"Millaista vaatimattomuutta ja totuuden rakkautta!" huudahti nauraen
suloinen talon rouva. "Antakaa sen nyt olla, herra pastori! Emme tahdo
loukata vaatimattomuuttanne ja tunnustamme siis suoraan, että nimen
alkupuoli on mieheni keksintöä."

"Minä olen vain tuo yhteenliittävä 'ja'", sanoi vanha herra
salaperäisesti hymyillen.

Tuli hiljaisuus. Herra pastori pyysi saada sytyttää piippunsa; kun se
oli tehty, tyhjensi hän lasin tokayeria yhdellä siemauksella ja alkoi
kertoa.

       *       *       *       *       *

Yö oli sysimusta ja tähtiä peitti paksu, läpitunkematon pilvikerros.
Luonto näytti kuolleelta, kylmä syystuuli vain valitteli tuskallisesti,
kuin tahtoisi se kertoa meille hirmuisia kertomuksia. Tällöin huudahtaa
jokainen, joka rauhallisen kamiinan ääressä istuskelee miellyttävässä
huoneessaan: kuinka epämiellyttävää lieneekään nyt olla paljaan taivaan
alla!

Ah, sellaisena vuodenaikana ja sellaisena yönä matkustin minä
kolmekymmentä vuotta sitten Pestistä Miskolcziin.

Minulla oli kova kiire, ja minun täytyi -- koskei silloin vielä ollut
ainoatakaan rautatietä -- tehdä matka postikyydillä. Kun en voinut
siirtää matkaani hetkeksikään tuonnemma, päätin lähteä yöllä,
vaikkakaan en mitään niin vihaa kuin yöllisiä matkoja.

Matkaseuranani oli hauska nuori mies, joka huvittavilla
sanasutkauksilla ja naurettavilla kaskuilla tuntuvasti lyhensi tietä.

Tosin en voinut hänen puhelultaan silmiäni sulkea, mutta sen korvasi
hänen oivallinen tupakkansa, jonka tuoksu melkein vieläkin nenääni
hajahtaa.

Pysähdyimme viimeisellä asemalla. Hevoset vaihdettiin ja ravintolan
isännän täytyi antaa meille muutama pullollinen somlon viiniä, jonka
hän muristen teki, sillä olimme hänet unesta herättäneet.

Sillävälin oli tullut niin tavattoman pimeä, että vain posteljoonimme
vakuutus, että hän aivan tarkasti tuntee tiet ja polut, sai meidät
jättämään ravintolan ja matkaamme jatkamaan.

Olimme olleet noin puolisen tuntia matkalla, kun huomasimme että ajaja
vaati hevosia pysähtymään. Korviimme tunki valittava naisen ääni ja
kuulimme myöskin jos jonkinlaisia kirosanoja.

Silmänräpäyksessä lennähdimme postivaunusta ulos ja makasimme kaikin
maassa. Luulimme ensin, että hevosille tai ajajalle oli sattunut jokin
onnettomuus, mutta pian kuitenkin tulimme vakuutetuiksi, että kotoinen
lietemme oli parhaimmassa kunnossa ja että vallan toinen seikka oli
aikaansaanut tämän yhteentörmäyksen. Muutaman askeleen päässä meistä
olivat nimittäin kumoonkaatuneet matkavaunut, joita kiroileva ajaja ja
valitteleva nainen turhaan yrittivät nostaa.

Juoksimme kiireesti apuun ja jonkun hetken kuluttua saattoivatkin
vaunut taasen lähteä liikkeelle.

Mutta -- räiskis! Uudelleen kallistuivat vaunut kyljelleen. Takapyörä
oli särkynyt.

"Se ei pääse eteenpäin!" huusi ajajamme, tutkittuaan vahingon.

"Pahuus!..." murisi vahingoittunut ajaja. "Tästähän voipi hulluksi
tulla! Tapahtuu onnettomuus, jollemme varhain ole Miskolczissa."

"Mitä nyt teemme? Voi Jumalani, Jumalani!" vaikeroi nainen.

"Tässä ei ole muuta tehtävänä, teidän armonne", tuumi ajaja, "kuin
lähteä johonkin kylään tai csardakseen [unkarilainen pustaravintola] --
tuo pahuuksen csardas ei saattane enään olla varsin kaukana täältä! --
Ollaan siellä yötä; aamulla voimme korjata pyörän ja keskipäivällä
saavumme Miskolcziin."

"Oi Jumalani! Mutta minun täytyy olla jo aamulla siellä!"

"Mutta kun se ei käy päinsä, niin täytyy teidän armonne tyytyä!"

"Teidän armonne", keskeytti matkaseurani, joka suureksi
kummastuksekseni oli ottanut tämän välikohtauksen varsin vakavasti,
"jos teidän niin kovin täytyy kiirehtiä, niin ehdotan, että matkustatte
meidän kanssamme. Postivaunussamme istuu vain kaksi ihmistä, teille on
siis kylläkin tilaa. Jo varhain aamulla tulemme Miskolcziin. Teidän
ajajanne etsii sillävälin jonkun ravintolan ja saapuu keskipäivän
aikaan korjattuine vaunuineen perille."

"Mutta herraseni..."

"Sehän onkin oiva keino", huudahti ajaja, "kehotan teidän armoanne
suostumaan ehdotukseen. Kyllä minä yksin suoriudun tällä rämällä."

"Ja lisäksi", jatkoi matkatoverini kehoittavasti, "on postivaunumme
pikavaunu, joka varmaankin pääsee nopeammin perille kuin teidän."

"No, olkoon niin; suostun ystävälliseen tarjoukseenne... Miska! tässä
saatte rahaa, tulkaa niin pian kuin suinkin ja ajakaa suoraan tätini
luokse."

Miska pisti rahan taskuunsa, matkatoverini kohteliaasti auttaessa
naista vaunuihin, ja muutaman minuutin kuluttua kulkivat ne nopeasti
eteenpäin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Pilvet peittivät yhä kuun ja tähtien loisteen, vaikkakin olisimme
tarvinneet valoa nyt paremmin kuin koskaan. Emme kumpainenkaan
voineet erottaa naisen kasvojenpiirteitä, joskin uteliaisuutemme,
ymmärrettävästi kyllä, oli varsin suuri. Saimme tyytyä kuvitteluumme ja
toivoa, että taivas vihdoinkin pitäisi huolta meistä.

Ajoimme lyhyen ajan vieretysten sanaakaan sanomatta, jota uusi
matkatoverimme käytti hyväkseen, asettuen istumaan niin mukavasti kuin
suinkin. Leikillinen kumppanini tarttui viimein puheeseen.

"Uskollinen toverini", sanoi hän, "nyt vasta huomaan, kuinka
miellyttävään seikkailuun olemme joutuneet. Te, armolliseni, olette
joutuneet pienen vahingon kautta, josta minä -- näin meidän kesken
sanoen -- moitittavan itsekkäästi iloitsen, joko hupaisen tai
traagillisen novellin sankarittareksi. Eikö tämä ole oivallista?
Hahhaa!"

"Kuinka, herrani! Te nauratte onnettomuuttani?"

"Vain itsekkyydestä... Sillä minua seuraa onni! -- Mikä seikkailu!...
Mutta minä puhun tuhmasti ja pyydän anteeksi, mutta en voi
omituisuuttani koskaan salata. Sillä tietäkää, armolliseni, että kaikki
seikkailuntapainen, romantillinen ja salaperäinen on elämäni
elementti..."

"Nämä ominaisuudet lienevät aika hauskoja, mutta en ymmärrä..."

"Miksi minä teille, armolliseni, kaikkea tätä sanon, vaikka olen niin
lohduton kun en teistä mitään tiedä? Juuri senvuoksi sen teenkin;
sillä kateellinen yö ryöstää minulta onnen nähdä armolliseni
kasvojenpiirteitä ja estää teidät näkemästä minua; senvuoksi täytyy
minun esittää itseni teille, jotta hiukan tulisimme keskenämme
tutuiksi. Siitä syystä uskallan myöskin pyytää teitä lupaamaan, että
kulutamme tämän hirmuisen yön juttelemalla toistemme kanssa."

"Teillä on, herraseni, omituinen pyytämistapa; sillä kun noin puhutte,
en enään voi kieltää."

"Olen teille erittäin kiitollinen, kunnioitettava naiseni. Minä
siis..."

"Herraseni..."

"Anteeksi, en aijo alkaa itsestäni. Niinkuin tiedätte istuu tässä vielä
kolmas henkilö; hän on vanhempi ja arvokkaampi ja niin alotan siis
hänestä."

Turhaan yritin hänelle vakuuttaa, että olisin suuresti kiitollinen, jos
hän minut leikistä säästäisi -- turhaan! Hän ei antanut minun
puhuakaan.

"Tämä kolmas" -- alotti hän lujemmin, jonka vuoksi minä, huomaten
yritykseni turhaksi, viisaasti vaikenin -- "joka vieressäni, nimittäin
oikealla puolellani istuu, on nimeltä Karl Katai ja on tunnusmerkeistä
päättäen pappi."

"Varsin hauskaa", nainen virkkoi hiukan hymähtäen.

"Varsin hauskaa", toistin minäkin hiukan epävarmasti, kun en tiennyt
pitikö minun nauraa vai suuttua.

"No niin, kun nyt olen esittänyt teille arvoisan matkakumppanini,
sallinette minun esiintuoda vähäpätöisyyteni. Minä..."

"Mutta, herraseni!..."

"Mutta, armolliseni, minun täytyy jo pyytää, että sallitte minun puhua.
Onneksi estää pimeys vain näkemisen, vaan ei puhumista. Se, jolla on
onni teitä vastapäätä seisoa tai, paremmin sanoen istua, on sievä nuori
24 vuotias mies, jolla on varmat 3,000 guldenin tulot jo joka on
kokonaan riippumaton niin sydämen kuin perheasioittenkin suhteen."

"Herrani, te käytätte väärin hyväntahtoisuuttani..."

"Anteeksi, se on minusta kaukana, tahdon vain päästä loppuun. Tosin
siltä näyttää, kuin olisi asia niin, mutta vain näyttää. Yön pimeys
saapi minut vaan sanomaan asioita, joita luultavasti ette päivällä niin
perinjuuri saisikaan kuulla. Ah niin! Yö on kuin naamio, jonka takana
tuntee itsensä paljon vapaammaksi. Mutta asiaan. Siis..."

"Saanko pyytää! Kun minun nyt hinnasta mistä hyvään täytyy tutustua
teihin, niin koettakaa tehdä esitys niin lyhyeksi kuin suinkin."

"Kuinka, armolliseni, ikävystyttääkö puheeni teitä?"

"Ei, se ei ikävystytä, mutta se on tarpeetonta."

"Jokseenkin sama; mutta minun täytyy puhella. Siis: vartaloni on
kaunis. Olen aika tavalla turhamainen, mutta sen suonee itse kateuskin
minulle, osaan ratsastaa kuin husaari konsanaan, miekkailla kuin
ranskalainen markiisi Ludvig 14:n vuosisadalla ja saavutan
pistoolillani linnun lennosta. Te nauratte? Teette minulle väärin!
Sopivassa tilaisuudessa koetan saada teitä vakuutetuksi väitteeni
totuudesta. Käytökseni on, niinkuin näette, armolliseni, vähemmän
jäykkä kuin..."

"Kuin häikäilemätön!"

"Kuinka sitä kutsuu! Olen avomielinen, vilpitön ihminen, se on varma.
Mitä nyt kasvoihini tulee..."

"No miksi pysähdytte? Sehän on mieltäkiinnittävintä!"

"Erittäin kiitollinen! Mitä nyt kasvoihini tulee, niin täytyy minun,
jos mielin olla rehellinen, tunnustaa, että niistä voin vähimmin ylpeä
olla!"

"Mikä itsensäkieltäymys..."

"Olen suora ja tahdon vain ylipäänsä sanoa, etten voi vaatia itselleni
'kauniin' nimitystä. Mutta ruma tai kokonaan vastenmielinen en
kumminkaan ole. Mutta päättäkää itse, armolliseni!..."

"Kummallinen pyyntö, kun on niin pimeä, etten voi kerrassaan mitään
erottaa."

"Oi, se ei ole mikään este. Tahdon antaa teille varsin puolueettoman
kuvauksen kasvoistani."

"Puolueettoman? Se tulee olemaan Teille varsin vaikeata!"

"Mahdollista, mutta minä olen poikkeus. Siis: silmäni ovat mustat ja
kiiltävät. Tukkani on kumminkin kastanjanruskea, vaikka mielelläni
soisin sen olevan mustan."

"Te olette hupainen! Mikä päähänpisto!"

"En sitä itseni takia toivoisi, vaan ainoastaan naisten tähden! Sillä
nähkääs, naiset rakastavat mustia kiharia yli kaiken!"

"Oi, on kyllä poikkeuksiakin."

"Mutta missä minä löytäisin sellaisen poikkeuksen?"

"Ehkä olen minäkin niitä!"

"Jotka enemmän pitävät vaaleista kiehkuroista kuin mustista?"

"Niin, jos ne ovat tummien silmien yhteydessä... Mutta mitä nyt
teette?"

"Tahdon tämän suosion tähden peittää kätenne suuteloilla."

"Te olette narrimainen pöllö! Jatkakaa mieluummin henkilökuvaustanne."

"Kernaasti, sillä pelkoni on jo suureksi osaksi haihtunut. Siis,
armolliseni, te pidätte vaaleasta tukasta ja mustista silmistä? Mikä
riemu!... Poskipartani ja viikseni ovat myöskin vaaleat ja pehmeät kuin
silkki. Minä en kersku -- asia on niin. Kasvonpiirteeni ovat henkevät
Ja niiden väriä vastaan ei minulla ole mitään muistuttamista. Mitä
muuten kasvojeni muihin osiin tulee, niin voipi niistä käyttää sanaa:
säännölliset. Ah, olen yhden seikan unohtanut, vaikka siihen panen
varsin suuren arvon... En itseni vuoksi, vaan naisten tähden...
Tarkoitan nenääni. Se on kokonaan roomalainen, vaikka voin vakuuttaa,
ettei kukaan meidän suvustamme ole vähintään sataan vuoteen käynytkään
ikuisessa kaupungissa."

"Joko piisaa?"

"Täydellisesti. Ja sanokaa nyt vilpittömästi, mitä pidätte minusta?"

"Jos kuvaus on todenmukainen, niin olette sievä mies."

"Puhutteko vakavasti, kunnioitettava armolliseni?"

"Kokonaan vakavasti!"

"Sitten pyydän, että täytätte yhden toivomukseni."

"Minkä?"

"Tehkää se, minkä minäkin! Olkaa minulle niin suosiollinen, että
annatte itsestänne kuvauksen."

"En, sitä en tee."

"Miksette, jos saanen kysyä?"

"Mitä varten? En ymmärrä sen välttämättömyyttä."

"Mutta kun minä teitä pyydän, rukoilen."

"Kuinka hassu pyyntö!"

"Kuvitelkaa, kunnioitettava armolliseni, että kaikki vain on pientä
pilantekoa."

"Olkoon sitten, Jumalan nimessä."

"Te suostutte siis pyyntööni?"

"Kysykää, niin minä vastaan."

"Sydämelliset kiitokset! Ennen kaikkea tämä tärkeä kysymys: oletteko
vielä vapaa?"

"Olen!"

"Mikä onni! Mutta ymmärtäkää minut oikein, armolliseni. Tarkoitan, onko
sydämenne vielä vapaa?"

"En antaisi kättäni ilman sydäntäni."

"Hyvä; tämä varmuus rohkaisee minua tekemään vielä muita kysymyksiä.
Olisin teille koko ikäni kiitollinen, jos nyt lyhyen neljännestunnin
harjoittaisitte hiukan itsekieltäytymistä ja osottaisitte suurempaa
avomielisyyttä. Lupaan teille juhlallisesti, että teen vain sellaisia
kysymyksiä, joihin helposti voipi vastata. Ensimäiseksi huvittaa minua
luonnollisesti teidän ulkomuotonne. Vartalonne?"

"Hoikka, tosin hiukan jykevyyteen taipuvainen; en kumminkaan voi
senvuoksi valittaa."

"Oivallista!... Silmänne?"

"Siniset."

"Tukkanne?"

"Tumma."

"Onko se mahdollista? Tummatukkainen ja sinisilmäinen! Oi, se luo
kasvoihin ihanteellisen viehätyksen. Oi, armolliseni, te olette enemmän
kuin intresantti! Mutta jatkakaamme tuttavuuttamme, joka hetki hetkeltä
on suonut yhä enemmän suloa ja vieläkin lupaa äärettömiä riemuja. --
Suunne?"

"Mitä kasvojeni muihin osiin tulee, niin voin niistä sanoa vain
sen, mitä äsken itsestänne arvelitte: ne ovat niitä, joista
henkilökuvauksessa on tapana käyttää sanaa 'säännölliset'. Mutta..."

"Mutta..."

"Mutta jos minun pitää olla vilpitön ja totuutta rakastava, niin täytyy
minun lisätä, että on ihmisiä, jotka kutsuvat niitä säännöllisiksi ja
intresanteiksi."

"Ah, huomaan jo, te olette kauniimpia ja viehättävimpiä olennoita.
Mutta vielä yksi seikka, ennenkuin sen unohdan."

"Kysykää!"

"En tahdo kysyä, vaan pyydän Teiltä vain erästä suosionosotusta.
Antakaa minulle hetkeksi kätenne!"

"Antakaa? Ja minkätähden?"

"Jotta hiukan oppisin teidän ulkomuotoanne tuntemaan".

"Mikä keksintö! Sama se!"

"Oi, en ole erehtynyt! Kuinka pieni ja hento käsi! Oi, armolliseni, te
käytte itsenäisyydelleni vaaralliseksi!"

"Tuo lausunto on imarteleva ja samalla epäkohtelias."

"Naiset ovat nyrpeitä, jos olemme epäkohteliaita, senvuoksi sanommekin
heille vain kohteliaisuuksia."

"Siitä voipi olla eri mieltä. Mutta sanokaa minulle nyt vihdonkin mitä
tarkoittavat kaikki teidän kyselynne?"

"Oi, eivät ne vielä ole päättyneet. Tähän asti tunnen vain hiukan
ulkomuotoanne, mutta haluaisin myöskin mielelläni lukea sieluanne."

"Se ei ole niin helppoa."

"Voi toki! Vastatkaa vain, kunnioitettava armolliseni, yhtä
avomielisesti ja totuudenmukaisesti kysymyksiini ja varmasti tunnen
teidän neljännestunnin kuluttua yhtä tarkasti, kuin jos olisin
vuosikausia salongissanne seurustellut. Mitkä ovat, suloinen neiti,
teidän mielihommianne?"

"Kukat puutarhassani ja pianonsoitto antavat minulle eniten
työtä; en kuitenkaan niiden vuoksi unohda piirustuslautaani ja
lempirunoilijaani."

"Kukkia, musiikkia, maalausta ja runoilua! Te elätte siis kokonaan
luonnossa ja taiteessa ja antaudutte jaloimpiin ja hennoimpiin töihin!
Edessänne, suloinen olento, taivutan kunnioittavasti polveni... Pyydän
anteeksi, mutta minun täytyy vieläkin kysellä."

"Jumalan nimeen."

"Kiitän teitä! Oletteko kunnioitettavin -- kuinka sanoisinkaan, etten
tuntuisi epähienolta? -- oletteko oikullinen?"

"Äärettömästi! Kaikki, jotka minut tuntevat, pelkäävät, että
oikullisuuteni on pahimpia vikojani."

"Ihanaa! Jumaliste! Ilman oikkuja on naisen mieli aina kirkas kuin
ikuisesti hymyilevä taivas, joka tosin saattaa olla sangen kaunis, mutta
joka ei millään muotoa ole niin intresantti, kuin taivaanlaki, jonka
loistoa silloin tällöin joku liitelevä, kevyt pilvenhattara himmentää."

"Te tunnutte olevan varsin..."

"Niin, minä olen teihin kokonaan ihastunut; oi, minä rakastan naisten
oikkuja, olkoon ne vaikka kuinkakin kummallisia! Vielä viimeinen,
todellakin viimeinen kysymys: Mitä pidätte rakkaudesta?"

"Minulla ei ole sen suhteen mitään varmaa mielipidettä, sillä tunnen
tuon intohimon vain kuulopuheitten mukaan ja kirjoista. Tosin olen sitä
kaipaillut, mutta en ole sitä koskaan osakseni saanut. Mieheni..."

"Miehenne?..."

"Niin, mieheni, jonka, ikävä kyllä, toista vuotta sitten kuoleman
kautta kadotin..."

"Hän on kuollut! Kiitos sinulle, oikullinen sattuma! Hän on hyvin
tehnyt, oli sangen viisaasti tehty, että hän kuoli!"

"Kuinka, herrani, te iloitsette onnettomuudestani?"

"Pelkästä itsekkyydestä vain! Tietäkää nimittäin, armolliseni, että
olette minut kokonaan lumonnut, että teitä rakastan ja jumaloin!..."

"Mutta, herraseni, tämä käy jo liian pitkälle! Minun täytyy pyytää
ettette laskisi leikkiä niin vakavista asioista."

"Oi, kunnioitettava rouva, minä en laske leikkiä; se on minulle
katkeraa totuutta. Olkaa minulle niin suosiollinen että kuuntelette
minua loppuun asti, niin tulette pian vakuutetuksi sanojeni
todenperäisyydestä. Sitä tunnetta, jota ihmiset rakkaudeksi nimittävät,
tunnen minä yhtä vähän kuin tekin. Kerran vain tunkeusi säde hehkuvaa
rakkautta sieluuni hetkiseksi, mutta vain karkoittaakseen tähänastisen
rauhani ja istuttaakseen sen tilalle sieluuni surua... Mutta
jättäkäämme tämä..."

"Päinvastoin! Kertokaa minulle tarkkaan tämä kokemuksenne; se huvittaa
minua."

"Käskyänne noudatan tietysti, vaikka en voikaan kiihtymystäni hillitä,
kun sitä vaan ajattelenkaan. Tasan kaksi vuotta sitten olin Pestissä."

"Kaksi vuotta sitten, sanotte? Ihmeellistä!"

"Tasan kaksi vuotta sitten; nyt muistan sen varsin tarkoin. Olin
oopperassa 'Lucia Lammermoorin' esitystä katsomassa. Sali oli ääriään
myöten täynnä, mutta minä en välittänyt yleisöstä, sillä kaikki
huomioni, ajatukseni, katseeni olivat yhteen kohtaan kiintyneet.
Vastapäätä minua eräässä parhaimmassa aitioissa huomasin ihmeen kauniin
naisen, joka oli syventynyt oopperan kuulemiseen ja jonka maagillinen
katse alituiseen minut kahlehti..."

"Jatkakaa, jatkakaa!"

"En voi muuta sanoa, kuin että minä siitä hetkestä kuin hänet huomasin,
olin rakastunut. On tapana sanoa, ettei luonto anna itseänsä
rankaisematta halveksia; se on totta. Mieltymykseni tähän ihastuttavaan
olentoon kasvoi niin nopeaan minussa, että olin tuon naisen orja, kun
esitys päättyi..."

"Oletteko koskaan elämässänne joutunut tuon jumaloimanne naisen
seuraan?"

"En koskaan! Kun esirippu laski toisen näytöksen jälkeen, huomasin
erään tuttavani, jonka heti viittasin luokseni ja jolta kyselin naista,
joka minut niin oli lumonnut."

"Etkö tunne tuota miellyttävää olentoa" -- kysyin häneltä -- "tuolla
ensimäisessä aitiossa, vasempaan näyttämöstä?"

"Ensimäisessä aitiossa vasempaan näyttämöstä? Ha-ha-haa!"

"Kuinka, armollinen rouva, te nauratte?"

"Niin, en voi muuta, minun täytyy nauraa. Ha-ha-haa!"

"Teistä tuntuu naurettavalta, että minun jumaloimani istui ensimäisessä
aitiossa?"

"Ei suinkaan."

"Siis sitä, että minä tunnin kuluessa saatoin hulluuteen asti rakastua
tuntemattomaan? -- Oi, armolliseni, jotenkin niin on ennenkin
tapahtunut. Paris näki Helenan vain kerran ja heti pyöri hänen
mielessään ajatus tytön ryöstämisestä. Antonius tunsi Kleopatran
yhdestä ainoasta silmänluonnista verensä virtailevan kuumemmin
suonissaan. Uudemmalla ajalla on Lola Montez..."

"Pyydän, pyydän, en epäile hetkeäkään etteikö löytyisi tuollaisia
äkillisiä lemmenintohimoja. Kertokaa vain edelleen seikkailuanne, joka
minua enemmän huvittaa, kuin mitä ehkä luulettekaan."

"Tuttavani mainitsi ihanteeni nimen, mutta hän ei jättänyt
mainitsematta, että tuo enkeli oli vihitty rouva, joka oli mieheensä
sydämellisellä rakkaudella kiintynyt. Tämä tieto iski minuun salaman
tavoin."

"Ettekö olisi niin ystävällinen että mainitsisitte minulle tuon naisen
nimen, joka sellaisen ihmeen on aikaansaanut?"

"Anteeksi -- nimi pysyy salaisuutena; minä en koskaan päästä sitä
huuliltani."

"Kuinka tarkkatuntoista!... Mutta sanokaa toki vihdoin, mitä teidän
nykyinen ihmeellinen käytöksenne minua kohtaan oikein merkitsee?"

"Ah, te tarkoitatte tapaa esittää itseni teille? Tahdon sen teille
kohta tunnustaa, kuinka ihmeellistä se teistä onkaan -- minä en saata
tuon ihanan olennon kuvaa sielustani karkoittaa. Tunnen etten voi
ketään muuta elämässäni koskaan enään rakastaa kuin häntä. Mutta kun
hän nyt kuuluu toiselle ja kun minä kuitenkin kerran aijon naimisiin
mennä, olin päättänyt luottaa sattumaan ja odottaa kunnes se elämän
tielleni johdattaisi minulle määrätyn olennon. Mutta..."

"No? Mutta?"

"Teidän näkemisenne, armolliseni, on kumonnut kaikki päätökseni. Minä
en nyt voi mitään sattumalle. Minusta tuntuu myöskin kuin häipyisi
vanha rakkauteni tenhovoima pois ja uusi, suloinen ja onnea tuottava
tunne astuisi sen tilalle."

"Herrani, minun täytyy pyytää..."

"Tämä uusi tunne on rakkautta, rakkautta teihin, jota en koskaan ole
nähnyt, mutta jonka äänessä ja sanoissa on jotain, joka antaa muodon ja
elämän sille kuvalle, jonka teistä olen muodostanut. Minä lemmin teitä
koko nuoren, kaipaavan sydämeni hehkuvalla intohimolla."

"Minä en varmaankaan teistä, herraseni, tunnu oikein viisaalta. En
ymmärrä oikein sanojanne, joita minun on pakko kuunnella. Kuinka voitte
leimahtaa rakastamaan minua, kun ette minua ole koskaan nähnytkään?
Kuinka helposti voittekaan pettyä! Sillä vaikkapa nyt tahtoisinkin
otaksua, että todella olen kaunis, niin ettekö tiedä, että kauniit
kasvot eivät vielä ole kylliksi herättämään rakkautta? Kuka tietää,
vaikka aamuauringon ensi säteet karkottaisivat pois teidän haaveelliset
kuvanne?"

"Olette oikeassa! En rakasta teitä ulkonaisen muotonne takia,
armollinen rouvani. Ei auringon säteet eikä tähtien tuike saata
kuvaanne sielustani kalventaa. Olen päättänyt, jos vain tunnette
myötätunnon hituistakaan minua kohtaan..."

"No? Tahdonpa nähdä, kuinka pitkälle kevytmielisyytenne jatkuu!"

"En hetkeäkään epäile puhua teille näin: Armollinen rouva! Jos voitte
uskoa itsenne miehelle, jonka ensi kerran näette -- sieluni kautta!
unohdan, että tässä helvetin pimeydessä ei ylipäänsä voikaan mitään
nähdä! -- joka teille kunniansa kautta vannoo, että kaikki, mitä hän
sanoo, on totta -- niin antautukaa omakseni ja ruvetkaa vaimokseni!"

"Hahahaa!"

"Te nauratte?"

"Mitä minusta ajattelisitte, herraseni, jos minäkin olisin niin
kevytmielinen ja antaisin teille myöntävän vastauksen?"

"Minä uskoisin, että teitä niinkuin minuakin, miellyttää seikkailu ja
eriskummallisuus ja että tämä ominaisuus tekee teidät vieläkin
miellyttävämmäksi ja pikantimmaksi; että te, niinkuin minäkin, olette
kyllästynyt jokapäiväisten tapojen muotoihin, ettekä pelkää kummallista
ja epätavallista askelta, joka perustaisi elämäni onnen!"

"Sananne ovat niin vakuuttavia, Teissä on todellakin jotain luottamusta
herättävää, niin että minä..."

"Onko se mahdollista -- te suostutte?"

"Jos aika kaiken tämän todentaa, niin en sitten tule kieltämään!"

"Aika! Aika! Te vetäydytte arki-ihmisten muotojen taakse takaisin. Ei,
kallis jumaloimani, teidän täytyy heti päättää: jo yhdenkään päivän
viivytys riistää tältä askeleelta sen ihmeellisyyden ja hävittää
romantiikan tuulahduksen. Päättäkää pian! Meidän täytyy heti mennä
vihille, ennenkuin päivä koittaa, joka päästää meidät tilaisuuteen
näkemään toistemme kasvojenpiirteitä."

"Se olisi mahdotonta, vaikka myöntyisinkin."

"Suostukaa vain ja jättäkää minun huolekseni kaikki muu..."

Hirmuinen epäluulo heräsi sielussani. Tämä huimapää tietää, että olen
pappi, ehkäpä... Mutta seuratkaamme tämän asian kehitystä.

"Ettekö te", kysyi nainen liikutetulla äänellä vastapäätä istujaltaan,
"ollenkaan kysele lähempiä asioitani? Ettekö tahdo suhteistani ja
tuttavuuksistani yhtään mitään tietää?"

"Mitä ajattelettekaan, armollisin rouva? Minne jäisikään siis
romantiikka? Oi ei, en halua minkäänlaista selitystä, vaan vieläpä
vakavasti estän sen. Tahdon tehdä teidät tuntemattomana puolisokseni.
Senvuoksi kysyn: suostutteko? Onko teissä rohkeutta ja luottamusta
ruveta omakseni?"

"No, enpä ole vastahakoinen, mutta vain yhdellä ehdolla."

"Millä?"

"Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette te, jos emme
molemminpuolisen tutustumisen jälkeen jostakin syystä miellyttäisikään
toisiamme, pane minkäänlaista estettä eroamisellemme, vaan että teette
kaiken voitavanne, saadaksenne oikeudellisen eron."

"Lupaan sen, hellästi rakastettu ystävättäreni!"

"Kas tässä on siis käteni!..."

Aloin hieroa silmiäni, tullakseni vakuutetuksi vasta kuulemani ja
kokemani todellisuudesta, Olinko valveilla vai nukuinko? Mutta pian
tulin vakuutetuksi, tulin kummastuksekseni vakuutetuksi, että kaikki
mitä ympärilläni tapahtui, oli vallan totta.

"Herra pastori!" virkkoi minulle nuori sulhasmies.

"Millä voin palvella?" kysyin vapisevin äänin, aavistaen levottomalla
tuskalla hänen tarkoitustaan.

"Oletteko hereillä?"

"Kuulettehan sen!"

"Oletteko ollut koko matkan hereillä, siitä asti kuin morsiameni
vaunuihin tuli?"

"Olen kyllä ollut."

"Oletteko kuullut koko keskustelun ja ymmärtänyt sen?"

"Olen kaikki kuullut ja ymmärtänyt."

"Hyvä, siis antakaa meille siunauksenne. Pyhittäkää avioliittomme,
lyhyesti -- _vihkikää meidät mieheksi ja vaimoksi_!"

Näitä sanoja seurasi kaksi huutoa; toinen kuului naisen suusta, joka
nähtävästi oli myöntyessään unohtanut, että hengenmies vaunuissa
istuikaan, toinen minun suustani; sillä minä huudahdin kauhistuneena:

"Siitä ei tule mitään, herraseni! Minun täytyy teille huomauttaa, ettei
sovi leikkiä niin pyhillä asioilla!"

"Se ei ole mitään leikkiä, vaan totta!" vastasi hän varmasti.

"Silloin täytyy minun myöskin varmasti selittää, etten ajattelekaan
noudattaa tahtoanne."

"Mutta jos minä kunniani ja omantuntoni kautta vannon, ettei löydy
mitään estettä, joka olisi avioliittomme tiellä?"

"Se on yhdentekevää; se on vastoin tapoja ja laitonta, enkä aijo
koskaan enkä mitenkään siihen suostua!"

"Ettekö?"

"En!"

"Pyydän teitä koskettamaan tätä kädellänne."

Näin sanoen ojensi hän minulle jotakin; kun siihen tartuin, huomasin
suureksi kauhukseni rintaani vastaan ojennetun pistoolin.

"Tiedättekö, mitä kätenne koskettivat?"

"Pyydän teitä, taivaan tähden, pankaa pistooli pois, se saattaa
laueta!"

"Jollette meitä heti paikalla vihi, niin vannon kautta Jumalan, että
ajan kuulan päänne läpi!"

"Mutta ajatelkaahan toki, herraseni!"

"Minulla ei ole mitään ajattelemista. Te vihitte meidät; ajaja olkoon
todistajana ja muutaman minuutin kuluttua siunaa nuori pari
hengenmiestä, joka avioliittomme on pyhittänyt!"

"Mutta herraseni, minun täytyy kumminkin pyytää!"

"Ei mitään muttaa! Tahdotteko, vai ettekö? Minä ammun!"

"Tässä ei ole mikään pelastus mahdollinen", jupisin minä; "minun täytyy
yhdistää tuo yltiöpäinen pari; tämä innokas kiihottaja tuntuu vallan
siltä, kuin täyttäisi hän uhkauksensa. Toisekseen tahdon" -- siten
lohduttelin itseäni -- "huomenna Miskolczissa tehdä ilmotuksen tästä
pakosta ja niin peruuttaa tämän laittoman toimituksen."

"Päättäkää viimeinkin, muuten ammun!" huusi tuo hirmuinen sulhasmies.

"Jollen voi teitä saada kummallisesta aikeestanne luopumaan, niin
tapahtukoon se sitten Jumalan nimessä!"

"Te siis suostutte?"

"Mitä muuta voisin tehdä? Uhkaattehan minua pistoolilla?"

"Ajaja, pysähtäkää!" jyrähytti kuumaverinen nuorukainen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi ajaja, kumartuen taapäin.

"Ei mitään -- sinun pitää vain pysäyttää!"

Toinen totteli.

"Rakas morsian", pyysi sulhanen, "ole niin ystävällinen ja astu
vaunuista alas. Voisimme vihkimisen mukavammin toimittaa avoimella
kentällä."

"Kuten tahdot, aarteeni."

He astuivat vaunuista pois ja ajajakin nousi istuimeltaan.

Kysyin kerran vielä ovatko he peruuttamattomasti päättäneet sitoutua
toisiinsa elämänsä ajaksi?

Molemmat vastasivat lujasti ja varmasti:

"Olemme!"

"Sitten ei minulle muu neuvoksi jää", sanoin minä, "kuin yhdistää
kätenne ja vihkiä liittonne papillisella siunauksellani. Tulkaa
onnellisiksi, elkääkä koskaan katuko tätä yltiöpäistä askelta."

"Olemmeko valmiina?" kysyi nuori aviomies.

"Ei ole muuta lisättävää", vastasin, tuhat kertaa kiroillen päätöstäni
matkustaa keskellä yötä.

"Jos sinulle sopii, rakas vaimoni, niin voimme uudelleen astua
vaunuihin."

Istuuduimme, ajaja asettui penkilleen ja vaunut läksivät liikkeelle,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Puoliso puheli hellästi ja kuiskaavalla äänellä vaimolleen ja minun
täytyi harmikseni kuunnella suuteloita.

Vähitellen selkeni taivas. Synkät pilvet heikentyivät hiljakseen ja
alkava aamusarastus loi hiukan valoa avaruuteen.

Puolisot tutkivat uteliain katsein toistensa piirteitä.

"Voinko uskoa silmiäni?" huudahti nuori mies äärimmilleen
hämmästyneenä, kun oli tullut niin valoisa, että hän saattoi erottaa
rouvansa kasvot.

"Mikä sinua niin kovin hämmästyttää, rakas mieheni?"

"Tuo tuntematon nainen, jonka kaksi vuotta sitten Pestissä..."

"Jonka teatterissa näit ja rakastuit?"

"Oletkin sinä, herttainen vaimoni'"

"Sanoistasi tunsin itseni heti paikalla ja senvuoksi myönnyin niin pian
ehdotukseesi."

"Mikä mieluinen hämmästys! Mikä autuus!"

He lankesivat toistensa kaulaan ja heidän ilonsa oli niin suuri ja
sydämellinen, että minä sain omantunnon vaivoja: voisinko minä hävittää
näin onnellisen suhteen, jos kohta se ei ollutkaan syntynyt niin ihan
lain mukaisesti? Voisinko minä erottaa kaksi sydäntä, jotka tuntuivat
olevan luodut toisiansa varten?

"Kiitokset, tuhannet kiitokset elämäni onnesta, jonka minulle olette
valmistanut, ja tuhannet kiitokset sattumukselle, joka ohjasi teidät
tälle matkalle!"

Tulisesti puristi mies kättäni ja kuvankaunis, nuori rouva lausui
minulle hyvyydestäni -- niinkuin hän suvaitsi sitä kutsua --
kaikellaisia kiitossanoja.

Ja kuitenkin tiesi kumpikin että se, minkä olin tehnyt, ei suinkaan
ollut tapahtunut minun ansiostani.

Nähdessäni tätä erinomaista riemua ja tavatonta onnea, muutin
aikomukseni. Päätin tyytyä siihen mikä oli tapahtunut enkä siis
ryhtyisi mihinkään, joka voisi olla vahingoksi.

Muutaman tunnin kuluttua saavuimme Miskolcziin ja vietimme siellä
lukuisan ja loistavan perheen keskuudessa näin omituisella tavalla
syntyneitä häitä. Matkustin siinä iloisessa tiedossa kotiin, että nämä
häät oikeuttivat yhtä kauniisiin toiveisiin tulevaisuuden suhteen, kuin
olisivat ne syntyneet säännöllisintä tietä maailmassa.

Mutta siitä huolimatta päätin vakavasti, etten siitä lähtein enään
koskaan matkustaisi öiseen aikaan, ja tätä päätöstäni en todellakaan
koskaan aijo rikkoa.

       *       *       *       *       *

Näin sanoen lopetti pastori kertomuksensa.

"Ettekö ole koskaan sen jälkeen heistä mitään kuullut?" kysyi nuori
herra Zsoltai, joka nyt vallan oli unohtanut Klara neidin kanssa käydyn
silmäinpuhelun -- sellaisella jännityksellä tarkasti hän vanhan herran
huulia.

"Olen kyllä, ja olen sanomattomasti onnellinen voidessani ilmottaa
teille, että tämä pariskunta on onnellisempi kuin moni niistä, joiden
avioliitto on syntynyt kaikkein laillisimmalla tavalla."

"Epäilemättä on tämä historia varsin mieltäkiinnittävä, mutta jos
saisin rehellisesti lausua..."

"Kyllä, kernaasti", virkkoi pastori, joka nähtävästi odotti
vastaväitteitä.

"Epäilen kertomuksenne todenperäisyyttä. Nykypäivinä ei enään tapahdu
sellaisia seikkailuntapaisia ja äkkinäisiä avioliittoja. Nyt ei
riitä yksin mieltymys, vaan paremminkin määräävät perhe- ja
varallisuussuhteet ihmisten ja sydänten toimintaa."

"Mutta jos kunniasanallani vakuutan kertomukseni todeksi?"

"Silloin täytynee minun se uskoa, joskin muuten olisin pitänyt sitä
taruna."

"Te ette voi ettekä saa sitä epäillä, kun teille sanon, että tuo
huimapäinen mies ja tuo herkkäuskoinen nainen eivät muita olleet
kuin..."

"Kuin?" kysyin minä, äkkinäisen aavistuksen valtaamana.

"Kuin puolisoni ja minä!" huudahti talon valtiatar herttaisimmalla
hymyllään.

"Onko se mahdollista?" huudahdin minä yhtaikaa herra Zsoltain kanssa ja
molemmat ponnahdimme pystyyn.

"Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sananmukaisesti totta", vahvisti
hänen puolisonsa.

Vanha hengenmies, joka nähtävästi toivoi tätä loppuselvitystä, nauroi
sydämellisen raikkaasti, mikä muuten tarttui koko seuraan, paitsi herra
Zsoltaihin, joka kiihtynein ilmein kuiskasi muutaman sanan punastuvan
Klaran korvaan.

Kun iloisuus oli asettunut, tarttui hän tyttöä käteen, talutti hänet
talon valtiattaren luo ja sanoi liikutettuna:

"Olen tuntenut Klara neidin vasta muutamia päiviä, mutta tuo onnellinen
esimerkki on minulle vakuuttanut, että missä todellinen rakkaus
vallitsee, on synti, vaikka vaan minuutiksikaan lykätä häitten pitoa,
ja senvuoksi pyydän täten armollisen neidin kättä."

"Mitä kuulenkaan? Kuule Klara, sinä et ole minulle siitä koskaan mitään
kertonut? Mutta, jos te olette yksimielisiä, niin ei minulla ole mitään
asiaa vastaan!"

Kaunis Klara punastui, loi katseensa alas -- mutta ei vastannut.

"Mutta nyt on jo aika minunkin lähteä", tuumi pastori, tarttuen
lakkiinsa, "muuten pelkään jälleen joutuvani pakkotilaan perustamaan
laitonta liittoa."

"Elkää pelätkö, minulla ei ole viritettyä pistoolia taskussani!"
virkkoi leikkisästi herra Zsoltai -- "mutta eikö totta -- huomenna
suostutte tahtooni?"

"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä teen sen päiväseen aikaan ja oikeuden
ja lain mukaisesti!" Tämän jälkeen pastori läksi, toivottaen koko
maailmalle -- ja erittäinkin minulle -- hiljaista, onnellista yötä.

Seuraava aamu näki yhden onnellisen parin lisää.




Onnettomin ihminen.


Tahdoin olla varma siitä, että historiani tulisi luetuksi ja senvuoksi
valitsin näin kuvaavan otsikon.

Tahdon myöskin heti lisätä, että tuo onnettomin ihminen ei ole kukaan
muu, kuin -- minä itse.

Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ruokahaluni ole tyydytettävissä,
sillä minä olen, kuten tavallisessa elämässä on tapana sanoa, ahmatti,
mutta sen ohella köyhä piru.

Te hymyilette pilkallisesti, rakkaat lukijani. Te olette odottaneet
jotakin muuta: kimppua harvinaisia, hirmuisia, tärisyttäviä
onnettomuuden tapauksia -- äärettömiä, tähän asti vielä tuntemattomia
kärsimyksiä.

Hyvä, ette tule toivossanne pettymään. Mitä teille nyt aijon kuvata, on
äärimmäistä inhimillistä kurjuutta ja maallista tuskaa.

Onko ruokahalu perittyä sairautta, vaiko vain huonosta kasvatuksesta
johtuvien tottumuksien seuraus?

Minun tietääkseni ei tiede tähän saakka ole tyydyttävästi ratkaissut
tätä kysymystä.

No niin, kuulukoon se mihin kategoriaan hyvänsä, niin varma on, etten
ole eläissäni vielä koskaan saanut kylläkseni syödä!

Tiedättekö, mitä merkitsee nähdä nälkää viisikymmentä vuotta? Ja
nähtävästi olla nälkäinen hautaan asti? Sillä olen jo aikaa sitten
heittänyt toivon tulla kylläiseksi.

En tahdo väittää, että olin tai olen niin köyhä, etten olisi ollut
tilaisuudessa hankkimaan itselleni kaikkia niitä ruokia, joita
tulisesti aavistava, vaan ei koskaan tyydytetty kylläisyyden tunne
voipi keksiä -- mutta voi! aina tuli este, joka teki tyhjäksi tämän
suloisen unelman.

Jos minulla oli rahaa, puuttui minulta ruokaa: jos sitä oli, puuttui
minulta aikaa päästäkseni päämaaliin, ja jos onnellinen sattuma salli,
että nämä molemmat tekijät yhteensattuivat, valtasi minut vaistomainen
häpeäntunne, joka pakotti minut vielä kahdennellatoista hetkellä
ihmisellisen arvokkuuden nimessä laskemaan kahvelin kädestäni. Jos minä
voitin tämänkin tunteen, ja olin päättänyt äärimmäisyyteen asti pysyä
vankkana, silloin kieltäytyivät hampaani palveluksestaan ja alaleukani
valtasi kuolettava lamautuminen.

Niin, elän siis kuin kirottu. Sen sijaan, että iloitsisin vatsasta,
iloitsen danaiidien vuotavasta astiasta, ikuisesti tehden työtä,
ikuisesti turhaan toivoen.

Nälän hirmuisia tuskia tuntevat vain harvat, sillä ne, jotka niitä
tutkivat, kuolevat tavallisesti tähän opiskeluun. Näihin kärsimyksiin
ei saata mitään verrata, ei hampaan- eikä päänsärkyä, ei ahtaan
saappaan puristusta tai muuta senkaltaista kurjuutta. Raukkamaisuudesta
en minä edelleen elä ja kärsi näin hirvittävää tilaa, vaan ainoastaan
uteliaisuudesta. Jos kohta olenkin, kuten jo sanoin, hylännyt toivon
saada kylläkseni syödä, niin ehkäpä kuitenkin voisi tapahtua ihme,
jonka avulla pääsisin tilaisuuteen oppia tuntemaan tuota tunnetta, jota
"kylläisenä olemiseksi" nimitetään.

Ei ole tapani koristaa itseäni vierailla sulilla enkä tahdo kivenkovaan
väittää, että kaikki ne keinot, joita tuskieni lievennykseksi olen
ottanut käytäntöön, olisivat omista aivoistani kotoisin. Minulla on
paljosta kiittäminen sellaisten onnettomien traditsioneja ja
kokemuksia, jotka minua ovat aavistaneet, mutta kehumatta uskaltanen
väittää, että minä vieläkin näihin saakka tuntemattomilla uusilla ja
vaikuttavilla resepteillä lisäsin ruokahalua turmelevien tai ainakin
sitä hämmentävien taidekeinojen lukumäärää.

Maailmaa mullistavat paljastukset tällä alalla tulevat senvuoksi
julkaistaviksi uudessa teoksessani: "Matkaopas nälkäisille", kärsivän
ihmiskunnan hyödyksi ja opiksi. --

Tämän yleisen periaatteellisen johdannon jälkeen otan itselleni
vapauden esitellä vähäpätöisyyteni arvoisalle yleisölle:

Nimeni on Aristides Krizanckoi; en tiedä, olisiko vielä tarpeellista
erittäin painostaa, että polveudun ylhäisestä, mutta köyhtyneestä
perheestä. Olen viidenkymmenen vuotias, naimisissa, kahden lapsen isä
ja kolmannen luokan kirjanpitäjä valtiovarain ministeriössä.

Palkkani tekee kuusisataa guldenia vuodessa ja sata guldenia
vuokrarahoja.

On kylliksi, kun selitän teille, etten minä vielä koskaan elämässäni
ole syönyt tarpeekseni.

Suurin kurjuuteni johtuu arvostani, minkä perheeni, jonka traditsionit
jokainen Krizanckoi aina on asettanut korkealle -- ja hyvinkin jo
seitsemänsadan neljänkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa, alkaen Brunosta,
ensimäisestä Krizanckoin herrasta -- aina on käsittänyt. Niin, niin se
on: _noblesse oblige_. Esi-isäni eivät alkuaan olleet erittäin
rikkaita, mutta aina kavaljeereja; nykypäivinä ovat he vieläkin
köyhempiä, mutta he ovat silti jääneet entisajan hienoiksi herroiksi.
He tietävät, mikä heille sopii ja he näkevät mieluummin nälkää, kuin
saastuttaisivat kätensä karkealla työllä. Tosin en käytä miekkaa enään,
niinkuin esi-isäni, vaan kynää, mutta tämä ei ole aatelismiehelle
alentavaa.

"Sata guldenia vuokrarahoja" -- tällä summalla saapi ehkä
kellarikerroksen; mutta niin matalalle ei toki kukaan Krizanckoi voi
alentua. Minä asun ensikerroksessa ja maksan kolmesataa viisikymmentä
guldenia. Sitten jääpi minulle vielä monta sataa guldenia, millä töin
tuskin tyydytän omani ja perheeni tarpeet.

Rouvani, syntyisin Percivel, on samoin kuin minäkin ylhäisesti
ajatteleva, aristokraattinen henkilö; hänen äitinsä oli oikea
paroonitar. En tahdo kieltää, ettei avioliittoamme solmittu
rakkaudesta, vaan perhesuhteiden perustalla.

No niin, Krizanckoit samoin kuin Percivelit oivalsivat, että aika ja
olosuhteet ankarasti vaativat molempien sukujen välillä vallinneita
eripuraisuuksia lopetettaviksi. Ja niin yhtyi Krizanckoin jalopeura
Percivelin viisaan käärmeen kanssa yhteistä vihollista -- Breckon
perhettä vastaan.

Kävisi liian pitkäksi, jos minä tässä, vaikkakin vain lyhyesti,
ryhtyisin kertomaan näitä riitoja -- riittäköön siis, että minä menin
naimisiin Carolie Percivelin kanssa, kysymättä toisiltamme,
rakastammeko toisiamme, vaan ainoastaan perhesuhteitten ja harrastusten
perustalla.

Mielelläni otin muuten tuon köyhän aatelisnaisen. Ensimäisinä
kuherruskuukausina ei onnellamme ollut rajojakaan. Kuinka suloiselta ja
autuaalta minusta tuntuikaan, kun Coralie kihlaus- ja kuherrusviikkoina
ei syönyt muuta kuin hiukan maitoa ja mansikoita. Ehkä valmisti hän
itselleen vielä fasaaninjalan tai palasen kukonpaistia. Mutta voi,
kolmantena viikkona häittemme jälkeen putosivat suomukset silmistäni!
Sydämestäni oli laskettu häpeällistä pilaa! Huolimatta vaimoni
ylhäisestä ajatustavasta ja mehiläisvartalosta, ilmenikin, ettei hän
suinkaan ollut mikään ravitsevan ja voimakkaan ruuan vihollinen, vaan
vieläpä että hän suuria annoksia nauttikin. Oi Jumalani! Te ette voi
sitä uskoakaan -- hän näyttäytyikin suursyömäriksi; tosin ei siinä
määrin kuin minä, sillä muuten olisi hän minuun verraten jo aikoja
sitten lahonnut Percivelien hautakammiossa, mutta joka tapauksessa
nieli hän suunnattomia annoksia. Hän voipi esimerkiksi yhdellä
aterialla syödä puoli kiloa pihvipaistia, ilman että hän siitä sai
vatsanvaivoja.

Tämä huomio pani minut menemään päällikköni herra tilastoneuvos
Lubrecin luokse, pyytämään häneltä palkanylennystä. Tiedättekö
mitä tuo plebeiji vastasi pyyntööni? Hän sanoi: etten minä osaa
oikeinkirjoitusta, että laskuni ovat arvottomia, että olen
epäluotettava kansliavirkamies ja että hän on minua tähän asti säälistä
paikassani kärsinyt... Tämä tapahtui kuusi vuotta sitten, ja yhä
vieläkin olen minä kolmannen luokan tilinpitäjä, enkä ole päässyt
ainoatakaan askelta eteenpäin.

Minulla on nelivuotias poika, jonka olen ristinyt esi-isäni Brunon
mukaan, ja pieni kahden vuoden vanha tyttö, jolla on äitinsä nimi
Coralie. Sen jälkeen kuin poikani oli saanut syömähampaita ilmeni
hänessä niin kohtuuton syömisen halu, etten minä koskaan voinut nähdä
hänen syömistään, kauhulla ajattelematta tulevaisuutta. Tämä ilmiö
näkyy puhuvan ennen viitatun hypoteesin puolesta, että syömähimo on
perinnöllinen tauti. Mikä hänestä tulisi? Kunhan ei vain Jumalan tähden
mikään virkamies, mikään nälkäänäkijä! Vaimoni tahtoo pyhittää hänet
kirkolle. Hänen on tapana sanoa: silloin voipi hän kuitenkin joka päivä
syödä kylläkseen! Mutta minä en voi näin edeltäkäsin oikein tyytyä
tähän ajatukseen, mutta ehkä myöhemmin...

Vain kerran elämässäni yhtyivät kaikki asianhaarat toimittamaan minulle
herkullista nautintoa, mutta ah, minä päästin suotuisan tilaisuuden
menemään käyttämättä ohitse.

Vähäinen kuvaus tästä lyhyestä traagillisesta tapauksesta on parhaiten
todistava, että olen oikeassa, nimittäessäni itseäni onnettomimmaksi
ihmiseksi...

Rouva Borgolla oli muutamina viime vuosina ollut tapana talvisin
käväistä pääkaupungissa ja hän asettui tavallisesti asumaan meille.
Hän oli vaimoni koulutoveri, ja jos kohta pieni asumuksemme,
valitettavasti, ei ollutkaan vieraita varten sisustettu, niin
vastaanotimme hänet kumminkin aina sydämellisesti. Ensinnäkin
senvuoksi, että vierasvaraisuus aina oli kuulunut Krizanckoitten
perheavuihin ja sitten toiseksi, mikä -- suoraan sanoen -- pääasia
onkin, koska hän ei milloinkaan tullut tyhjin käsin. Hän toi aina
mukanaan hiukan kinkkua, muutaman pussillisen herneitä, monta ruukkua
täynnä vihanneksia ynnä muita sen tapaisia miellyttäviä asioita, mitkä
tietenkin tuntuvasti lisäsivät iloamme hänen tulonsa suhteen.

Kun nyt rouva Borgo viime talvena meiltä lähti, sanoi hän: "Te olette
oikeastaan hyvin huono ihminen! Kuinka usein olettekaan luvannut tulla
meitä tervehtimään muutamiksi päiviksi, mutta ette koskaan pidä
sanaanne! Sopiiko sellainen herra Krizanckoille? Odotan teitä varmasti
kesällä, tuokaa vain koko perhe mukananne! Koko matkahan kestää vain
viisi, kuusi tuntia, ja minä noudatan teidät vaunuilla. Eikö totta --
te tulette? Ja myöskin sinun, Coralie, täytyy se minulle luvata! Jos te
nyt ette tälläkään kertaa pidä sanaanne, niin en koskaan enään tule
teidän luoksenne!"

Me annoimme lupauksemme ja pidimme sen myöskin. Päällikköni ei voinut
pyytämääni lomaa kieltää, ja kun hän tätä ei voinut, antoi hän sen
minulle niin julkealla tavalla, että kuka muu, jota eräs Lubrec
ylipäänsä saattoi solvaista, olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Hän
tuumi nimittäin, että pysyisin poissa niin kauvan kuin vain tahdoin;
virastossa ei kumminkaan poissaoloani huomattaisi.

Rouva Borgon vaunut tulivat ja me läksimme eräänä sunnuntaina hyvillä
mielin matkaan, nimittäin minä, Coralie, molemmat lapseni ja
keittäjätär. Perheeni asettui vaunuihin, minä taasen ajurinpenkille.
Krizanckoin herrat ovat aina olleet intohimoisia, syntyperäisiä ajajia.

Saavuimme juuri yhdentoista aikaan suurukselle. Kuinka miellyttävältä
tämä seikka meistä ensi katseelta näyttikään, niin kävi mielemme
kumminkin apeaksi, kun huomasimme, ettei meille oltukaan tarjolle pantu
mitään kylmää rulaadia tai muuta senkaltaista. Me saimme vain kahvia
paahdetun leivän kanssa. Mitäpä se meitä hyödytti ja vielä päälliseksi
viiden tunnin ajelun jälkeen? Sitä paitsi olivat kupit ylen pienet ja
ahtaat...

Kun meitä oli tervehditty suurella kohteliaisuudella ja kaikki syötävä
pöydältä kadonnut, vilkaisi Coralie paljon puhuvalla katseella minuun,
joka hämmästyneenä katselin milloin vaimoani milloin nälkäisiä
lapsiani.

Tunsin, että minun piti tässä jotakin tehdä -- olinhan perheen päämies.

Täysin vapaasti, niinkuin Krizanckoille sopiikin, käännyin talon
valtiattaren puoleen, ja sanoin hymyillen:

"Anteeksi, armollinen rouva, mutta nuo pienet viattomat matoset ja --
miksi sitä kieltäisin! -- myöskin me aikuiset tunnemme karhunmoista
nälkää: minä olen senvuoksi niin vapaa, että pyydän jotakin purtavaa.
Minä haluaisin myöskin lasillisen slivovitziä. Olen nimittäin siihen jo
tottunut."

Mutta tämäkös vastaanotettiin kauniisti! Kävin jäykäksi nähdessäni
rouva Borgon kiukkuisin kasvoin ponnahtavan pystyyn ja syöksyvän
ruokakaapille. Hän otti sieltä puoliksi kuivaneen leivän ja viskasi sen
uhmaillen pöydälle, sitten otti hän pullon, jonka pohjassa näkyi
jonkinlaista valuvaa ainetta, asetti minulle lasin ja sanoi lyhyesti
huomauttaen: "Olkaa hyvä!"

Minä olen Krizanckoita ja osaan siis aina hillitä suuttumustani.
Senvuoksi kiitin häntä pilkallisesti hymyillen, leikkasin jokaiselle
leipäpalasen, tyhjensin lasini ja aloin sujuvasti puhella hänen
kanssaan. Kyselin herra Borgoa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea
persoonallisesti.

"Hän on kedolla Felixin kanssa, mutta hän tulee ateriaksi kotiin",
vastasi talon rouva pisteliäästi.

"Kuka Felix on?" kysyi Coralie tyynellä äänellä. Mestarillisesti
ymmärtävät Percivelitkin käyttää itsensä hillitsemistaitoa.

"Hän on mieheni veljenpoika, eläkettä nauttiva sotilasvirkamies."

"Ja mitä lapset tekevät? En näe heitä!"

"He ovat myöskin kedolla. Mutta ateriaksi he kyllä tulevat tänne."

Vaitiolo.

Hetkisen jälkeen: "Tilanne sijaitsee ihastuttavalla paikalla!" minä
sanoin, astuen ikkunan ääreen: "Näköala on todellakin lumoava!"

Vaitiolo.

Vaitiolon jälkeen huutaa pikku Bruno: "Isä, anna minulle vähän leipää!"

Minä annoin.

"Minulle myöskin!" huusi pieni Coralie.

Annoin hänellekin.

"Sitten pyydän minäkin palasta", tuumi hymyillen iso Coralie. "Leipä on
todellakin erittäin maukasta!"

Ojensin luonnollisesti vaimollenikin suupalan.

"Olet oikeassa, Coralie. Näin kovin saattaa vain maalla syödä", sanoin
minä puolestani, mutta varoin ottamasta mitään, sillä muuten olisi
kaikki loppunut.

Talon rouva katseli hommaamme sanatonna. Mutta kaikki tämä ei koskenut
häneen, eikä hän kysynyt edes tavan vuoksikaan, eikö hän saisi tuoda
meille palasen kinkkua tai silavaa.

Hän nousi varsin yksinkertaisesti tuoliltaan ja sanoi vaimolleni: "Suo
anteeksi, minun pitää katsoa ruokaa. Menkää sillä välin puutarhaan.
Kyllä sitten ateriaksi soitetaan."

Sitten kumarsi hän jäykästi ja meni ulos, odottamatta vastausta.

Puutarhassa saimme vihdoinkin jotakin syötävää. Puut olivat täynnä
luumuja, ja niin poimin niitä lapsille, vieläpä jotenkin paljon, ja me
laitoimme itsellemme oikein mukavan olon varjokkaassa lehtimajassa.

Täällä oli minulla aikaa vaimoni kanssa ajatuksien vaihtoon.

"Mikä rouva Borgoa vaivaa? Onko hän tullut hulluksi? Miksi on hän meitä
sitten kutsunut?"

"En voi ymmärtää! Hän on vallan kuin noiduttu! Aristides, tämä on
solvausta! Tiedätkös?"

"Epäilemättä."

"Oikeastaan pitäisi meidän paikalla täältä lähteä!"

"Kostamattako? Ohoh! Krizanckoita ei ole tähän asti vielä kukaan
rankaisematta uskaltanut solvaista. Oi, me kostamme ja -- jäämme."

"Ymmärrän. Miksi ovatkaan meitä kutsuneet, jos meitä vastenmielisesti
näkevät? Heille tapahtuu aivan oikein, miksi ylvästelevät!"

"Me emme hievahdakaan kuuteen viikkoon täältä."

"Sovittu, ja vaikka he näyttäisivät vieläkin vihaisempia kasvoja ja
loisivat meihin murhaavia katseita."

"Mutta taivaan tähden, mikä tuota rouvaa oikeastaan vaivaa? Tämä on
todellakin skandaali!"

"Se on helposti selitettävissä! Häntä harmittaa, että me kaikki olemme
tulleet ja että minä heti sisään tullessani sanoin, että aijomme viipyä
kokonaista kuusi viikkoa. Häntä harmittaa, että me kaikin saamme iloita
hyvästä voinnista ja että meillä on oivallinen ruokahalu. Hän on meitä
vain muodon vuoksi kutsunut eikä olisi milloinkaan voinut luulla, että
me hänen sanaansa tartuimme. Hän olisi ehkä kolme päivää pitänyt hyvää
naamaa huonossa pelissä -- mutta kuusi viikkoa! se käypi yli hänen
voimiensa. -- Kirjoittaessani hänelle ajoneuvojen lähettämisestä ei
hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että saapuisin koko
perheeni ja vieläpä keittäjättäreni kanssa. Olen tarkasti varonut
kaatamasta hänelle puhdasta viiniä! Sillä kielto olisi silloin varmasti
seurannut. Eipä Krizanckoit turhaan ennen muinoin olleet kuuluisia
diplomaatteja; niin palveli esim. eräs Darius Krizanckoi lähettiläänä
Venezian tasavallassa ja setäni oli sotilasattaseena Münchenissä...
Päin vastoin; minä kirjoitin siis hänelle, että vihdoinkin aijoin
lupaukseni täyttää ja noudattaa muutamaksi päiväksi rakastettavaa
kutsua; minun täytyi kuitenkin heti huomauttaa, että me voimme viipyä
korkeintaan kolme, neljä päivää, sillä työtä ministeristössä on muka
niin paljon, ettei kukaan voisi luullakaan, että virkamiehelle
suotaisiin pitempää lomaa. Osastoni päällikkö oli selittänyt, että hän,
ainoastaan katsomalla suureen väsymykseeni ja henkiseen rasittumiseeni,
saattoi suoda minulle muutaman pienen virkistyspäivän. Kun sitten
saavuin, sanoin talon rouvalle, että minun olikin onnistunut liikuttaa
päällikköäni, joten olin tullut niin onnelliseen asemaan, että saankin
viipyä kokonaista kuusi viikkoa hänen herraskaisessa perheessään;
senvuoksi juuri olen tuonut keittäjättärenikin mukanani."

"Aristides!" huudahti Coralie, ensi kerran eläissään epäillen
käytännöllistä kykyäni, "Aristides, ei ollut hyvä, että heti taloon
tultuasi hänelle kaikki kerroit! Meidät olisi silloin ystävällisemmin
vastaanotettu."

"Ehkäpä! Kahtena ensi päivänä olisi meille varmaankin paremmin käynyt,
käydäkseen sitä pahemmin myöhemmin, kun hän päivä päivältä olisi
turhaan saanut odottaa poislähtöämme. Varmaankin olisimme kaikki
alttiiksi panneet, kun hän olisi saanut aikaa vastamiinojen
asettamiseen. Jollei muulla tavalla, niin teeskentelemällä sairautta
tai jonkin muun syyn nojolla olisi hän pakottanut meidät lähtemään.
Jätä asia minun haltuuni ja rauhoita itseäsi minun kokemuksillani. Olen
kyllä ymmärtänyt kesyttää toisiakin naisia. Sellaisissa tapauksissa on
yllättäminen paras keino. Viholliselle ei saa antaa aikaa koota
itseänsä ja järjestää puolustuskeinojaan. He nyrpeilevät kait parisen
päivää, mutta myöhemmin he mukautuvat välttämättömyyteen."

"Niin, sinä olet nero", huudahti Coralie, joka oli oikeamielinen ja
objektiivinen niinkuin oikea Percivel ainakin; "meidän täytyy siis
pitää hyvää naamaa huonossa pelissä?"

"Luonnollisesti! Meidän tulee nyt teeskennellä, niinkuin emme mitään
olisi huomanneet, vaan pikemminkin olemme luulevinamme, että
läsnäolomme on koko maailman ihastuttanut. Me emme vaan saa antaa
minkään viittauksen aidanseipäästä tai muusta sellaisesta hämmästyttää
meitä -- se on pääasia. Ole aina kohtelias, rakastettava ja
hyväntahtoinen ja mairittele heitä lausumalla kiitoksesi heidän
ystävällisestä ja uhrautuvasta vieraanvaraisuudestaan. Tätä
järjestelmää vastaan eivät he mahda mitään -- ja heidän on pakko
antautua. Tosin teemme itsemme sellaisella käytöksellä vastaisen
varalta mahdottomiksi! Mutta mitäpä siitä! Vaikka me olisimme täällä
vain lyhyenkin ajan, niin eivät he kumminkaan toista kertaa meitä
luoksensa pyytäisi!"

Olimme parahiksi saaneet sotasuunnitelmamme valmiiksi, kun kello soi,
kutsuen meitä päivällisille, ja lapsi raukat, joiden ruokahalua luumut
vain olivat kiihdyttäneet, läksivät kiireesti juoksemaan.

Ruokasalissa tapasin herra Borgon -- pieni, tanakka, kalpea ja
isopartainen mies, kasvonpiirteet synkät -- herra Felixin seurassa.
Ensin mainittu tervehti varsin juhlallisesti ja kohteliaasti, mutta
hänen käytöksensä ilmaisi kumminkin, että rouva oli jo etukäteen
vaikuttanut häneen meidän suhteemme.

Mutta minä en ollut tätä vähintäkään huomaavinani, vaan laskettelin
hänelle kaikenlaisia mairittelevia kohteliaisuuksia. Varsinkin
huomautin, että vaikkakin työtaakka ministeriössä oli vallan suunnaton,
niin olin kumminkin reväissyt itseni irti, täyttääkseni hänen
puolisolleen antamani lupauksen. Ilo, jonka tunsin päästessäni hänen
tuttavuuteensa, oli sitäkin suurempi, koska hänen nimensä jo kauvan on
ollut mainehikkaasti tunnettu. Epäilemättä voisi hän tulla valituksi
edustajaksi parlamenttiin, jos hän vain itse tahtoisi, ja samoin olisi
hänelle tie avoinna ministerisalkulle.

Pieni, vakava mies silitteli yhtämittaa tuumivasti pitkää partaansa,
koetti sitten tuon tuostakin hymyillä ja asettuen puhuja-asentoon hän
sanoi, että hän oli vain suora, yksinkertainen valtion sotilas, mutta
hän uskalsi ilman turhamaisuutta lausua, että hän sellaisena aina on
tekevä velvollisuutensa. Hän olisi kyllä voinut päästä edustajaksi,
koska häntä monta kertaa oli yritetty panna ehdolle, mutta aika ja
olosuhteet eivät hänen mielestään olleet suotuisat.

Hän puristi sitten luisevilla käsillään oikeata kättäni niin että
sormeni suorastaan natisivat. Hänkin oli, kuten hän sanoi, jo aika
paljon kaunista minusta kuullut ja iloitsi oppiessaan tuntemaan niin
arvokkaan sukuni edustajan.

Felix herra, pitkä, laihanpuoleinen herrasmies, piirteet sairaalloisen
kalpeat, kuunteli äänetönnä ja kunnioittavasti keskusteluamme, kunnes
herra Borgo esitti hänet minulle näillä sanoin: "Herra Felix Borgo,
veljeni poika, eläkettä nauttiva sotilasvirkamies."

Molemmin puolista kumartamista ja kädenpuristusta.

"Iloitsen suuresti", sanoi herra Felix valittavalla äänellä.

Luonnollisesti iloitsin minäkin ja todellakin vilpittömästi, sillä
sydämeni tunsi rehellistä myötätuntoa häntä kohtaan.

Suursyömäreitten välillä vallitsee eräänlainen perhe-, sanoisinpa
melkein, henkinen yhtäläisyys. He tuntevat toisensa heti, samoin kuin
vapaamuurarit, ja vissi magneettinen lumo veti minut hänen puoleensa.

En ollutkaan erehtynyt. Ateria osotti, ettei magneetti ollut väärään
suuntaan osottanut.

Onneton toverini on täydellinen ahmatti, sitä eivät osottaneet
ainoastaan ruoka-annokset, jotka -- tosin syistä, mitkä eivät hänestä
riippuneet -- eivät erittäin suuria olleet, vaan ennen kaikkea tuo
sairaalloinen kiihko, millä hän kahveliansa käsitteli ja harras,
syvästi tuskallinen katse, millä hän seurasi tyhjien lautasten
katoamista. Jokaista lihapalaa, jonka joku toinen vadilta otti, katseli
hän tuskaa täynnä ja hän huokasi syvästi liikutettuna, jos otettiin
pois joku lautanen, missä vielä oli vähänkin syötävää jälellä.

Täällä näin siis elävin silmin oman kuvani nuoruuteni ajoilta, jolloin
ei minussa vielä ollut kylliksi tottumusta hillitsemään kasvojeni
ilmeitä ja käytöstäni.

Muuten oli koko ateria täydellinen skandaali, suora mielenosotus,
ateria, joka pilkkasi kaikkea parempaa makua ja jokaista jalompaa
tuntemusta ja sen lisäksi tarjosi naurettavan pieniä annoksia. Ei
ollenkaan muuta kuin häränlihaa ja perunoita. Jollei olisi annettu
hiukan juustoa jälkiruuaksi, niin olisimme varmaankin nousseet
nälkäisinä pöydästä.

Pienen hyvityksen tarjosi joka tapauksessa viini -- tavallinen, mutta
maukas maaviini; se miellytti talon herraa eniten, sillä meistä
suursyömäreistä täytyy pahaasuovankin myöntää, että juomisessa olemme
varsin kohtuullisia.

Luonnollisesti ei maljojakaan puuttunut; minä tyhjensin lasini herra
Borgon vastaiselle loistavalle ministerikarrieerille, ja tultuaan
täyteen makeata viiniä, kävi hän oikein puheliaaksi, kutsui minua
veljekseen ja vakuutti minulle harrasta ystävyyttään. Tunnustipa
vihdoin, että jos hänelle tultaisiin salkkua tarjoomaan, niin hän ei
sitä luotaan työntäisi, eikä hän myöskään koskaan tulisi unohtamaan
sitä, joka hänelle ensimäisenä oli niin loistavaa kunniaa ennustanut.

Surullinen Felix raukka ei puhunut sanaakaan, vaan poltteli piipullisen
tupakkaa toisensa jälkeen -- luonnollisesti! sillä kuuluuhan nikotiini
myöskin nälkää lieventäviin keinoihin.

Tätä hilpeätä mielialaa täytyi käyttää sekä minun että Felixin hyväksi.
Kun herra Borgo alituiseen kehotti minua juomaan, niin sanoin minä,
että minun juomisen ohella täytyi syödä. Rouva Borgon kävellessä
puutarhassa perheeni kanssa ja minun istuessa yksin talon herran ja
Felixin seurassa, huudahdin siis päättävästi: "Veliseni, tuo meille
jotain pureskeltavaa!"

"Veli" syöksyi ulos ja palasi pian tuoden mukanaan, tosin ei varsin
suuren, mutta joka tapauksessa melkoisen ison kinkun. Olipa vielä
muistanut ottaa mukaansa suuren leivänkin.

Olimme juuri iskemässä kiinni kinkkuun, kun ovi rytinällä avattiin ja
rouva Borgon vihasta punehtuneet kasvot tulivat näkyviin.

Katse, jonka hän kinkkuun heitti, sanoi kaikki. Hänen miehensä ja
Felixin kaulaan tarttui pala, mutta minä en häiriintynyt, vaan söin
iloisesti edelleen, vaikka hän loikin minuun katseita, jotka olisivat
kuolettaneet, jos olisivat tikareita olleet. Hän puri huultaan, mutta
ei uskaltanut mitään sanoa. Tällä hetkellä astui myöskin Coralie
lapsineni huoneeseen.

Tuskin oli Brunoni huomannut kinkun, kun hän syöksyi kuin hullu pöydän
luokse ja tahtoi siitä palasta. Hänen esimerkkiään seurasi tyttäreni.
Rouva Borgo kadotti nyt mielenmalttinsa ja halveksivasti mittaillen
minua ja perhettäni kiireestä kantapäähän asti, sanoi hän: "Tämä on
todellakin erikoista!"

"Eikö totta, rakas herttainen ystäväni?" vastasi älykäs vaimoni, joka
ei malttiaan mistään kadottanut, "itse asiassa tunnemme jo olevamme
kuin kotonamme teillä. Sinä olet meitä niin ystävällisesti kutsunut ja
vastaanottanut, ettemme tee mitään verukkeita emmekä millään tavalla
enään kainostele."

"Pyydän sinua", änkytti rouva Borgo, raivosta sähisten.

Vaimoni kiiti hänen luoksensa, syleili ja suuteli häntä kiivaasti.

"Ah, minä iloitsen, että rouvat niin hyvin sopivat keskenänsä", sanoi
herra Borgo, "se on ihanata!"

Herra Felix ei puhunut mitään, mutta hillitsi vain kyyneliä silmissään.

Minä täytin lasini uudelleen ja join kauneimman, herttaisimman ja
vierasvaraisimman rouvan maljan...

Kostaakseen antoi rouva Borgo illallisiksikin vain naudanlihaa, mutta
se ei meitä huolettanut; me söimme kaikki, mitä pöydälle tuotiin.

Niin alkoi sitten tuskinpa enään salainenkaan sissisota minun perheeni
ja talon rouvan välillä. Hänen miehensä oli oikeastaan minun
puolellani, varsinkin ryypiskellessään; vahinko vain, että hän oli niin
suuri tohvelisankari. Hänen vaimonsa on, niin hän tuumiskeli, omituinen
luonne, mutta meidän ei pitänyt siitä hämmästyä, vaan jäädä vain tänne,
niin kauvaksi kuin halutti. Samoin voimme iloita herra Felixin
liittolaisuudesta. Mutta hän kykeni tekemään niin vähän hyväksemme.
Ollen ilman virkaa, oleili hän pysyväisenä vieraana setänsä talossa ja
huokaili syvästi tätinsä hirmuvallan alla. Rouva Borgo kehitti päivä
päivältä mestaruuttaan nälkään näännyttämisjärjestelmässään. Tehdäkseen
meille puutarhassa luumujen poimimisen mahdottomaksi, noukitutti hän
palvelusväellään kaikki hedelmäpuut paljaiksi. --

Vähitellen katosi pöydältä sekä naudanliha että juusto, ja pelkät
perunat ilman voita saivat nälkäämme tyydyttää. Vihdoin loppui meiltä
leipäkin. Kuivuuden tähden ei voitu vettä saada jauhamiseen, sanoi
rouva. Lähellä piili siis jo nälkään kuolemisen vaara, kun Felixin
kanssa kävelin tallin ohi, josta iloisesti syöskentelevä hevonen meille
hirnui.

Rohkea, suuri, pelastava ajatus lennähti päähämme. -- Kuiskasin hiljaa
Felixin korvaan.

"Mutta se on jo liian vanha!" vastasi hän.

"Nuorempi on tietysti vanhempaa parempi, mutta tämä on kumminkin
parempi kuin ei mitään. Muuten olkoon se vaan valttina ja sotaisena
temppuna."

"Olette oikeassa! Jättäkää minulle se asia. Olen ollut husaarina ja
ymmärrän siis asian. Emmehän kuitenkaan voi kuolla nälkään ja
haaksirikkoiset syövät lopulta toinen toisensa."

Kun olimme päivällispöydässä istumassa, syöksyi palvelija hengästyneenä
sisälle kertoen, että "Raro oli sairas ja ajettunut. Se ei syö mitään
ja vapisee koko ruumiiltaan."

Felix hypähti pystyyn, kiirehti ulos, mutta tuli pian takaisin.

"Oi, hevonen tekee loppuaan", sanoi hän itkunsekaisella äänellä. "Se
potee vanhuuden heikkoutta; siinä ei auta mikään eläinlääkäri. Lienee
siis parasta tappaa se; ehkäpä voisi sen lihaa syödä -- meidän
mustalaisemmehan ostavat mielellään hevosen lihaa."

"Taikka vaikkapa rakkaat vieraamme, jotka ovat typösen tyhjäksi syöneet
kaikki tyyni", virkkoi talon rouva julkean pilkallisesti. "Niin, rakas
Felix, meneppä ulos ja tapata hevonen!"

Muutaman tunnin kuluttua nautimme parhaimmalla halulla hevosenpaistia.
Noin kahdeksan kiloa -- sen verran mahtui halstarille -- syötiin
viimeistä palaa myöten, loppu piti syötämän seuraavana päivänä, ja me
laskeuduimme levolle siinä toivossa, että huomenna saisimme sitten
mielin määrin syödä tarpeeksemme.

Mutta kohtalon kirjassa oli toisin päätetty.

Jo varhain aamulla heräsimme unestamme suureen meluun ja edestakaisin
juoksemiseen.

Syöksyin huoneestani ja kuulin palvelusväeltä, että armollinen rouva
oli ankarasti sairastunut, luultavasti koleeraan. Herra Borgo ja Felix
olivat lähteneet kaupunkiin tuomaan lääkäriä kiireen kyydillä tänne.

Vaimoni oli kyllä, niinkuin tiedetään, viisas rouva, mutta sana koleera
synnytti hänessä sellaisen hirvittävän kauhun, ettei hänen kanssaan
voinut ollenkaan puhua.

Minä huomasin kyllä pian, että koko koleerahistoria oli tuon perin
viekkaan rouva Borgon keksintöä, mutta pakokauhua vastaan ei mitään
mahda.

"Lähdetään! Lähdetään!" kirkui vaimoni lakkaamatta ja neljännestunnin
kuluttua oli hän jo valmiiksi pakannut kaikki meidän senkin seitsemät
tavarat.

Onneksi pääsimme lähtemään erään naapuritalonomistajan avulla, niin
että jo puolen tunnin kuluttua voimme matkustaa tiehemme.

Koska emme luonnollisista syistä tahtoneet persoonallisesti heittää
hyvästiä, jätimme vain nimikorttimme.

Niin oli siis kohtalo tai paremmin sanoen naisen viekkaus tehnyt
turhaksi ainoan, suotuisan tilaisuuden, joka minulle tarjoutui
kylläkseni syömiseen.

Se oli ihana unelma -- mutta vain unelma.

Tulenko koskaan saavuttamaan päämaaliani? Tuskinpa sitä uskon!...

Arvoisa lukija voipi syystä kysyä: mikä on herra Borgosta tullut? Onko
hän edustaja vai vallanko ministeri?

Minä olen Krizanckoita ja siis hienotunteinen; sanonpa siis vaan: sitä
en tiedä!

Ja entä tuo hyvä Felix? Kuinka on tuon köyhän pirun käynyt?

Iloitsen, voidessani antaa hänestä hyviä tietoja. Hän on saanut paikan,
johon koko hänen olemuksensa erittäin sopii: hän on sihteerinä "_Pompes
funebressä_". Hakiessaan tätä virkaa minun neuvostani, oli jo pelkkä
katse hänen kasvoihinsa kylliksi, ja johtokunta otti hänet paikalla.
Hänellä on maailman surullisimmat kasvot. Nyt hän ei siis vain
valittele, vaan itkee myöskin lakkaamatta!




Aasi.


En millään muotoa tahdo ruveta tämän monella tavalla ja suotta
panetellun nisäkkään puolustajaksi, mutta epäilemättä ovat ihmiset
aasia kohtaan varsin subjektiivisia. He ovat raukan niin pahaan huutoon
saattaneet että sen nimi nykypäivinä merkitsee samaa kuin typeryys ja
yksinkertaisuus; ja kun tuo harmaa elukka -- luultavasti jalosta
itsetietoisuudesta -- pitää tämän vastustamista arvoansa alentavana,
niin selitetään sen vaikenemista myöntymiseksi, ja panettelut ja
solvaukset, t.s. aasin hulluttelut, pidetään nyttemmin niin
kumoamattomina tosiasioina, että asianomaisten itse on täytynyt
kohtaloonsa alistua.

Eikä asia kumminkaan ole niin. Aasi ei itse asiassa olekaan mikään
aasi.

Vai voipiko sellaista aasina pitää, joka omien harrastustensa ja
etujensa vuoksi tekee kaikki, mitä hänen vallassaan on?

Eikö se kaikissa olosuhteissa yritä tehdä oloansa miellyttävämmäksi,
kuormiansa keveämmiksi ja missä suinkin on mahdollista, elää itsenäistä
ja mukavaa elämää?

Jos se löytää puutarhaportin avoinna, niin eikö se mieluummin syö
tuoretta salaattia ja kaalia, kuin pistäviä ja kuivia ohdakkeita,
vaikkakin se tietää että viimeksimainitut ovat sitä varten koottu?

Eikö se heitä, niin usein kuin voipi, ratsastajan selästään, ja eikö se
pakene viekkaan kekseliäästi kuormaansa, jos se vain milloin päinsä
käypi?

Sitäpaitsi on sen säädyllisyys ja kauneudenaisti myöskin suuresti
kehittynyt. Onko kukaan nähnyt aasin kuolevan? Julius Caesarin tapaan
kätkee se maailman silmiltä kuolinkamppauksen hirmuiset värähdykset ja
piiloutuu lehdikon varjoon.

Näkeekö sitä yhdistyksissä ja luennoilla, joissa toisinaan ikävästä
torkutaan?

Sanalla sanoen -- tarkotukseni ei ole antaa luonnekuvausta tai
ylistyspuhetta pitää -- aasi voipi Maria Stuartin tapaan sanoa
itsestään: "Olen parempi kuin maineeni!"

Senvuoksi tuntuu minusta kunniavelvollisuudelta puhdistaa aasi, sillä
senkautta puhdistan itsenikin.

Niin kauvan kuin muistan, on minua "aasiksi" kutsuttu: kimnaasissa,
yliopistossa, yhdistyksissä ja vieläpä virastossanikin, jossa nämä mitä
erilaatuisimmat elementit ainakin yhdessä asiassa olivat samaa mieltä,
että nimittäin Paul Feher oli -- aasi. Vieläpä nuo hävyttömät pitivät
minua suurenakin aasina.

Oi, laupias taivas! Kuinka monta tuskaista hetkeä, kärsimyksiä ja
nöyryytyksiä se onkaan minulle tuottanut, kunnes vihdoin olen
kohtalooni alistunut ja olen niin pitkälle tullut etten pidä "aasin"
nimitystä nöyryyttävänä ja solvaisevana.

Nyt olen rauhoittunut. Olen nyt sillä kannalla, että itsekin kutsun
itseäni hiljaisuudessa aasiksi, vieläpä "vanhaksi" aasiksi, Viime
aikoina ei minua enään ole tämän sanan merkitys harmistuttanut, vaan
olenpa siitä ylpeäkin.

Olen senvuoksi tarttunut kynään, puolustaakseni yksityistä
käytöstäni maailman edessä. Kun sanon "maailma", niin tarkoitan
osastopäällikköäni, herra Nicolaus Tereutä, josta tulevaisuuteni
riippuu, ja Klaraa, tuota ensimäistä ja ainoata olentoa, jota
milloinkaan olen rakastanut.

Nämä molemmat ihmiset muodostavat minun maailmani -- mistään muusta en
välitä.

Kaikki muistoni kokoon senvuoksi yhteen, osottaakseni heille, kuinka ja
miksi minä kaikkialla olen ollut aasi.

Ehkäpä toteutuu tässäkin ranskalainen sananparsi: Kaiken ymmärtäminen
on samaa kuin kaiken anteeksi antaminen.

Ehkäpä sanoo herra Tereu luettuaan nämä muistelmat:

"Te olette epäilemättä aasi, mutta estääkö se nimittämästä teitä
vakinaiseksi esittelijäksi?"

Ja Klara? Niin Klara! Miksei hän voisi saada sitä päähänpistoa, että
aasistakin voisi tulla hyvä aviomies?

Tosin ovat sellaiset tapaukset harvinaisia, mutta mahdottomia ne eivät
ole.

Pyydän, herra neuvos, ja myöskin Klara, pitäkää varalta -- tulette
jotakin kuulemaan, jotakin, jota harvoin tapahtuu: kuulette aasin
elämäntarinan.

Olin poika pahanen, kun kerran kimnaasin pihasta löysin romun ja tuhan
alta hopeisen guldenin. Koulun portilla seisoskeli naisia
kaupustelemassa lämpimiä makkaroita, joiden haju kutkutti nenääni.
Aijoin ostaa itselleni hopeaguldenilla parisen makkaraa -- mutta
samassa heräsi omatuntoni ja minä riensin juoksujalkaa koulun
vahtimestarin luokse ja jätin hänelle löytöni. Tämä kiitteli
rehellisyyttäni ja tuumi, että olen hyvä, kunnon aasi.

Vahtimestarin huoneessa sattui olemaan muutamia tovereitanikin. Nämä
kertoivat pian koko maailmalle tämän pienen tapauksen sekä asiaomaisen
ylistyksen. Niin tuli minusta luokan "aasi". Tämä nimitys seurasi minua
kuin varjo koko kimnaasiaikani. On uskomatonta, kuinka tarttuvia
ennakkoluulot ovat! Oppilaista tarttuivat ne opettajiinikin. Olin miten
ahkera hyvänsä ja teinpä mitä vaan -- aina viskattiin minulle "aasi"
vasten kasvojani. Enkä ollut vain yksinkertaisesti aasi, vaan
"guldeni-aasi". Tuohon aikaan loukkasi minua tämä pilkkanimi kovasti ja
vuodatin sen johdosta katkeria kyyneliä.

Ainoa lohdutukseni oli, että päästyäni kimnaasista pääsisin myöskin
"aasin" nimityksestä. Mutta petyin -- en yliopistossakaan välttänyt
kohtaloani. Nyt kutsuttiin minua vielä päälliseksi "Potifarin-aasiksi".
Tämän nimityksen sain seuraavalla tavalla.

Erääseen hienoon perheeseen haettiin opettajaa ja minun onnistui päästä
opettamaan sekä pojalle että hänen äidilleen unkarinkieltä. Poika oli
ikävä ja huonosti kasvatettu, mutta äiti oli kumminkin rakastettava,
kohtelias ja alentuvainen. Minun täytyi sovitun yhden tunnin sijasta
usein pitää kaksi jopa kolmekin tuntia päivässä, eikä hän ollut
ainoastaan tarkkaavainen oppilas, vaan hän tarjoili minulle sitäpaitsi
oivallisia sikaareja ja illallisia.

Asiassa oli vaan eräs arveluttava puoli. Pian huomasin nimittäin, että
hän katseli minua varsin kummallisesti, antoi keskustelulle omituisia
käänteitä ja teki minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Siitäkin
jäykistyin, kun hän halusi etten istuisi häntä vastapäätä niinkuin minä
olin asian parhaaksi nähnyt, vaan hänen viereensä sohvaan. Ja ylen
ihmeellistä oli, että hän väkipakolla tahtoi tietää, olinko ja kuinka
usein olin jo elämässäni ollut rakastunut?!

En myöskään ymmärtänyt armollisen rouvan käytöstä, t.s. tunnustaakseni
totuuden, olisin sen hyvinkin ymmärtänyt, mutta en uskaltanut.
Pelkäsin, että kaikki olisi vain keino, millä hän luonnettani
koettelisi, ja senvuoksi varoin tekemästä tuhmuutta. Karttaakseni sitä,
en ollut ymmärtävinäni hänen katseitaan ja viittauksiaan. Suurimmalla
tarkkatuntoisuudella hoidin opetustuntini, mutta istuin aina häntä
vastapäätä ja kysymyksen suhteen, olinko jo ollut rakastunut, vaikenin
visusti.

Armollinen rouva hymyili ensin vain, sitten hän hämmästyi, ja vihdoin
jätti hän eräänä päivänä kysymättä, minä vuonna olin ensi kerran
rakastunut.

Minä luulin jo että kaikki oli tolallaan, ja että armollinen rouva oli
huomannut luonteenlujuuteni, kun hän eräänä päivänä äkkiä, tehdessäni
vaikeimman laskuopillisen kysymyksen, hypähti tuoliltaan pystyyn ja
pirullisella pilkkanaurulla ja olkapäitään paiskellen, huusi:

"Loruja, minä en tahdo teiltä enään mitään oppia, sillä te olette
aasi!"

Olin siis kumminkin tehnyt tyhmyyden! Ja jollei tuo huonosti kasvatettu
poika olisi tällä hetkellä tullut huoneeseen, niin ei opetustyöni
seuraaja olisi asiasta mitään kuullut eikä minusta olisi tullut
virkaveljieni kesken heidän ivailunsa maalitaulua, jota he kutsuivat
pilkkanimellä "Potifarin aasi".

Siitä asti en päässyt tästä pilkkanimestä vapaaksi. Kuusi vuotta
kannoin sitä, kunnes ollessani esittelijäharjoittelijan sijaisena
kirjurini kautta pääsin "Bileamin aasiksi". Tälläkin on erityinen
historiansa. Eräänä päivänä syytettiin ministereitä parlamentissa
siitä, etteivät heidän virkamiehensä ole kylliksi ahkeria, tekevät
liian vähän työtä, eivätkä ansaitsisi palkkaansa. Sattui niin, että
juuri minun ministeri päällikköni oli siellä läsnä ja hän kiirehti heti
torjumaan tuota arvotonta syytöstä ja kutsui sitä tunnetuksi
solvaukseksi.

Seuraavana päivänä sattui niin ihmeellinen, odottamaton tapaus, että
hänen ylhäisyytensä jo kello yhdeksältä aamulla oli virastossa
tarkastamassa kaikkia osastoita. Luonnollisesti ei hän tavannut, paitsi
toimiston palvelijoita, kirjureita ja muutamia päivystäjiä, ainoatakaan
ihmistä. Kumminkin alkoi konttoriaika jo kello kahdeksan, mutta se
koski vain alinta henkilökuntaa. Herrat neuvokset, sihteerit ja
esittelijät tulivat vasta paljoa myöhemmin. Tunnustaakseni totuuden,
olin minäkin vain sattumalta näin varhain siellä -- onnettomuudekseni,
niinkuin kohta saamme nähdä.

Koska olin yksin, täytyi minun koko osaston nimessä tehdä tiliä hänen
ylhäisyydelleen.

Sydämeni tykytti kuuluvasti, kun hän tempasi oven auki.

"Mitä tämä on? Missä ovat muut herrat?" huudahti hän vihaisesti.

Minun täytyi jotakin vastata ja niin sanoin etteivät herrat vielä
olleet siellä...

"Se on siis kumminkin totta?" kysyi ministeri raivoissaan. "On siis
totta, että herrat suvaitsevat näyttäytyä vasta keskipäivän aikaan?
Kuinka?"

"Oi, esittelijät ovat kyllä jo neljännestä yli yhdeksän täällä!"
tuumasin minä varsin ällistyneenä.

"Jo?" kysyi hänen ylhäisyytensä ivallisesti. "Ja entä herra sihteeri?
Hän tulee kait vasta keskipäivällä?"

"Oi ei, teidän ylhäisyytenne, suokaa anteeksi, kello kymmeneltä!"

"No, sepä todellakin on sievästi tehty!" murisi ministeri ja astui
viereiseen kamariin, joka myöskin oli tyhjä.

Seuraavana päivänä alkoi tanssi. Hänen ylhäisyytensä vaati
valtiosihteeriltä tiliä, tämä neuvoksilta, nämä sihteereiltä ja
viimeksi mainitut meiltä. Oi, millaisia kiertokirjeitä meidän tuli
allekirjoittaa!

Joskaan en tuntenut itseäni syylliseksi, en ainakaan syyllisemmäksi
kuin muutkaan, niin pelästyin kumminkin kovasti, kun sihteeri,
leimuavin silmin minuun katsoen, astui huoneeseeni.

"Kuka täällä eilen oli, kun ministeri tuli?"

Minun täytyi tunnustaa totuus.

"Siis, te olitte Bileam?" Hän ei sanonut muuten mitään, mutta minä
ymmärsin, mitä hän sillä tarkoitti, ja toisetkin tiesivät sen.

Virkaveljeni nauroivat; minä ponnahdin kiihtyneenä paikaltani ja
sanoin: "Pyydän teitä menaserioimaan itsenne; minä kieltäydyn
jokaisesta pilkkanimestä!"

Sihteeri huomasi, että hän oli mennyt liian pitkälle. Hän hymyili ja
ojensi minulle kätensä: "No, no, älkää heti suuttuko; olen vain
laskenut leikkiä. Mutta kuinka saatoittekaan hänen ylhäisyydelleen
sanoa niin harkitsemattomia asioita? Herra neuvos on raivoissaan, ihan
maltittomana."

Siitä huolimatta ei minua konttorissa muuksi kutsuttu kuin "Bileamin
aasiksi", tosin selkäni takana, mutta se tuli kumminkin korviini.
Olisin jo mieluummin suonut, että jokainen olisi suoraan vasten
kasvojani heittänyt tämän loukkauksen, jotta olisin voinut haastaa
hänet kaksintaisteluun. Niin täytyi minun niellä harmini nähdessäni
jonkun virkaveljeni. Tämän hymyily sanoi: "Bileamin aasi".

Ansiottomimpana sain minä klubissamme, kasinossamme aasin nimityksen.
Sitä tuskin uskoisi, jollei se olis tapahtunut. Se oli oikein
kohtaloni.

Kasino piti tanssiaiset ja minunkin vähäpätöisyyteni valittiin
pilettien jakamiskomiteaan, vaikkei minulla ollut tähän
kunnianosotukseen pienintäkään vaatimusta.

Kun minulla kerran oli vartiovuoro ja olin ypö yksin konttorissa, astui
eräs nuori mies sisään, joka halusi piletin itselleen, äidilleen ja
sisaruksilleen.

"Saanko pyytää kutsukorttianne?" sanoin käskyn mukaan, sillä komitea
oli velvoittanut meitä ankaran valinnan mukaan jakamaan pääsylippuja;
sillä ensiksikin oli sali pieni, toiseksi oli tanssijaisten emäntä,
hänen ylhäisyytensä valtiosihteerin rouva, laskenut tämän tunnollemme.

"Kutsukorttini?" huudahti tuo nuori mies. "Sitä emme ole saaneet.
Olemme maalta."

"Siinä tapauksessa saanen pyytää teitä merkitsemään nimenne ja
asuntonne tähän paperiin, esittääkseni sen komitealle."

Miksi tämä nuori mies tämän säännönmukaisen menettelyn vuoksi
sotisopaan tarttui, sitä en tähän päivään saakka tiedä. Se kumminkin on
varma, että hän kävi vihasta punaiseksi kuin krapu. "Sitä en tee",
sanoi hän ylpeästi. "Me emme anna nimiämme seulottaviksi. Te voisitte
lukea kunniaksenne, jos me olisimme tulleet!"

"Pyydän anteeksi", sanoin lepytellen, "minulla ei ole kunnia tuntea
teitä, ja niin ei voi minun käskynmukainen menettelyni teitä loukata;
kenen kanssa on minulla kunnia?"

"Kokonaan tarpeetonta!" huusi hän ja syöksyi ulos.

Iltapäivällä esitin asian komitean istunnossa; jokainen hyväksyi
menettelyni, mutta pian tapahtui täydellinen mielipiteen muutos. Tuskin
olivat komitean jäsenet neuvotteluun kokoontuneet, kun klubin palvelija
ojensi puheenjohtajalle kirjeen.

Tämä repäisi kuoren nopeasti auki ja luki sisällyksen.

"Mitä tämä on?" huudahti hän kuolon kalpeana.

"Mitä on tapahtunut?" kysyimme kaikki kuin yhdestä suusta.

"Mitäkö on tapahtunut?" tuumasi puheenjohtaja katkeroituneena; "Hänen
ylhäisyytensä luopuu tanssijaisten emännyydestä, nyt, kahdeksan päivää
ennen juhlaa, jonka yhteydessä hänen nimensä on jo jokaisessa
sanomalehdessä; kuulumatonta!"

Koko komitea väänteli epätoivoisena käsiään.

"Mutta miksi, taivaan tähden?" kysyivät useat äänet.

"Kuinka sen tietäisin?" virkkoi puheenjohtaja. "Kas tässä, lukekaa
itse, hyvät herrat: hän kirjoittaa, että häntä on komitean puolelta
kuulumattomalla tavalla loukattu. Mekö olisimme häntä loukanneet! Ha,
ha, haa! Voi, teitä naisia!"

Minuutin ajan kesti ehdotonta hiljaisuutta, niin että saattoi kuulla
sydänten tykynnän.

"Kuka kirjeen toi?" kysyi vihdoin puheenjohtaja klubin palvelijalta.

"Eräs kamarineitsyt, joka kertoi minulle, että armollinen rouva lienee
senvuoksi vihastunut, kun ei hänen veljenpojalleen oltu annettu
pilettiä."

Tunsin piston sydämessäni. Tunsin samassa, että olin jälleen tehnyt
tuhmuuden. Jokainen katsoi puheenjohtajaan, joka parisen minuuttia oli
aivan jäykkänä, sitten löi hän kämmenellään otsaansa ja heitti minuun
musertavan katseen. Purskahtaen pilkallisesti nauramaan, huusi hän
raivoten: "No, tämäpä oli vasta ääretön tyhmyys! Te olette aasi!"

Syväksi surukseni täytyi minun tehdä se huomio, että koko komitea oli
samaa mieltä kuin hän.

Mitä se minua hyödytti, että ryhdyin kaksintaisteluun puheenjohtajan
kanssa?

Hänen äänetön otsahaavansakin, jonka häneen löin, huusi minulle, hänet
tavatessani: "Ääretön tyhmyys! Sinä olet aasi!"

Tähän päivään asti on aasi-nimitys minuun takertunut ja pelkään että se
tulee seuraamaan minua hautaan asti...

Tällainen on aasinkarrieerini lyhyt historia.

Päättäkää nyt itse, herra neuvos, onko aasimaisuuteni mikään este
tullakseni nimitetyksi vakinaiseksi esittelijäksi?

Ja te, neiti Klara, onko teillä rohkeutta ojentaa kätenne aasille?

Ehkä on jo tämä seikka, että teille kaikki kerron niin perinpohjin ja
ilman salaamista, suurta aasimaisuutta!

Mutta nähkäähän! Kun tiesin, että te tunsitte pilkkanimeni, tahdoin
lyhyesti kertomalla elämäni saattaa teidät vain siihen tilaan, että
itse voisitte päättää, kannanko oikeuden ja kohtuuden mukaan tätä
pilkkanimeä vai vallinneeko tässä ehkä kuitenkin jokin erehdys.

       *       *       *       *       *

Herra neuvos ei kauvan viivyttänyt vastaustaan; en tiedä, oliko
kohtaloni tuntemus vaiko muitten syitten sarja vaikuttanut sen --
tosiasia on, että kaksi viikkoa sen jälkeen nimitettiin minut
vakinaiseksi esittelijäksi. Ja siinä virassa olen vielä. Valehtelisin,
jos epäilisin, että olisin jokin poikkeus, enkä tuntisi mitään
kunnianhimoa enkä luulisi voivani päästä vieläkin pitemmälle, mutta
minä en antaudu minkään luulon valtaan ja tiedän, että minä joka
tapauksessa vuosien kuluttua saan kunniasihteerin nimen -- toivon vasta
monen vuoden perästä -- joutuessani eläkettä nauttimaan, "monivuotisen
uskollisen palvelukseni" palkkana.

Sillä että aasi nimitetään vakinaiseksi esittelijäksi, on tosin
julkeata, mutta ei niinkään harvinaista; mutta että aasista tulisi
sihteeri, niin sellaista ei ole vielä koskaan sattunut eikä tule
koskaan tapahtumaankaan.

On selvää, että Klara kolmisen päivää nimitykseni jälkeen tuli
morsiamekseni. Uskalsin pyytää hänen kättänsä ja sain sen. Tuo suloinen
lapsi vakuutti vielä minulle, että hän on onnellinen ja ylpeä, sillä
minä olen muka maailman rehellisin mies ja olen aina pysyvä sellaisena.
Pitikö tämän lohduttaa minua aasimaisuudestani, sitä en ole koskaan
saanut selville, sillä me emme ole tästä asiasta milloinkaan puhelleet.

Kihlaukseni herätti tietysti koko osastossa suurta huomiota. Koko
maailma oli hämmästyksissään, kun en minä koskaan tanssinut, en käynyt
milloinkaan tanssiaisissa eikä kukaan tiennyt tuttavuudestani Klaran
kanssa mitään -- vaikka sitä oli jo kestänyt viisi vuotta. Enimmin
hämmästynyt oli päällikköni, herra neuvos. Hän kutsutti minut
huoneeseensa ja kysyi: "Onko totta, että aijotte mennä naimisiin?"

Vastasin ylpeänä kysymykseen myöntävästi.

"Onko tyttö varakas?"

"Olemme rakastaneet toisiamme jo kauvan."

"Ymmärrän. Hän on siis köyhä."

"Mutta vaatimaton ja kotoinen. Toivon, että palkkani riittää meille
molemmille."

Neuvos ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan käveli muutamaan kertaan
huoneessaan edes takaisin; sitten pysähtyi hän eteeni, laski molemmat
kätensä hartioilleni, katsoi silmiini ja pyrskähtäen hyväntahtoisesti,
iloisesti nauramaan, huudahti hän: "No, te olette aasi, rakas
ystäväni!"

Hän sanoi sen niin hyväntahtoisesti ja hymyili niin sydämellisesti,
etten voinut hänelle suuttua, -- kuin olisi hän tarkoittanut: "Olen
lukenut kirjoituksesi ja minulla on niinmuodoin oikeus puhua näin!"

Jotten jäisi hänen hyväntahtoisuudestaan epätietoiseksi, kysyi hän,
oliko minulla jo morsiamen taluttajaa?

"Ei ole", vastasin minä, "mutta jos minä uskaltaisin --"

"Hyvä, minä tulen mielelläni."

Hääjuhlallisuudet olivat komeat; hän alotti poloneesin rouvani kanssa
ja esitti niin sydämellisen maljan terveydeksemme, että anoppiäitini
yhä vieläkin alkaa kyynelöidä sitä muistellessaan.

Avio-onneni ei tunne rajoja.

Ja mitä tulee aasinimitykseen, niin en ole voinut tähän päivään asti
siitä kokonaan vapautua, joskin tätä nimitystä nykyään harvemmin minuun
sovitetaan; osiksi sen vuoksi, että kaikkia punnitsen, jotten tyhmyyttä
tekisi, ja osiksi siitä syystä, että toverini ovat tulleet vanhemmiksi
ja ikä tekee kärsivällisemmäksi.

Mutta jos en siitä pitäisikään, että minua vielä selkäni takana aasiksi
kutsuttaisiin, niin tiedän kumminkin, että suuressa maailmassa löytyy
pieni paikka, kotoinen piirini, jossa ei niin tehdä eikä tulla
tekemään. Vain yhden ainoan kerran, toissapäivänä, kun turkkuri lähetti
vaimolleni hänen turkkivaippansa, jonka hänelle syntymäpäivälahjaksi
annoin, tapahtui tuo odottamaton seikka. Vaimoni uskoi tuskin silmiään,
kun hän sen näki ja kysyi ainakin kaksi kertaa pojalta, eikö hän ollut
erehtynyt osoitteen suhteen? Oi Jumalani, kuinka hän sitä ihaili,
asettuen peilin eteen, lauloi sen ylistystä ja arvioi sen hinnan
kaksinkertaiseksi. Sitten hän itki, kapsahti kaulaani ja suuteli
kasvojani!

Vuoroin hymyillen, vuoroin itkien hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin suuri
aasi, rakas mieheni!"

Luulen, ettei mikään maailmassa ollut niin sydäntäni ilahuttanut, kuin
nämä sanat!




Selittämätön tapaus.


"Kuunnelkaapa, hyvät herrat, kertomustani, joka tosin ei ole varsin
huvittava, mutta juuri sentähden sitä opettavaisempi."

Näillä sanoin oli herra Andreas Porzanilla tapana alkaa ainoata
kertomusta, mikä häneltä koskaan oli kuultu.

"Luulen, etten tee väärin, vaikkakin sen tässä juttelen -- varsinkin
kun kertomukseni voisi olla yhtä mieltäylentävä niin luomakunnan
miehille kuin naisillekin..."

"Asia tapahtui", jatkoi herra Andreas Porzan edelleen, "noin kahdeksan
vuotta sitten, naimiseni toisena vuotena."

Eräänä kauniina kevätaamuna istuimme molemmat aamiaisella, t.s.
olimme oikeastaan jo syöneet, mutta istuimme kuitenkin yhdessä,
silminnähtävästi lukemiseen vaipuneina. Tunnustaakseni totuuden, niin
olimme toisillemme harmissamme.

Vaimoni nuhteli minua katkerasti siitä, että vietin joitakuita iltoja
kotini ulkopuolella eikä tahtonut ollenkaan ymmärtää, että parhainkin
aviomies tarvitsee pientä miesseuraa, viatonta huvitusta. Hän epäili
myöskin, että olut maistuisi paremmalta ulkona, kuin kotona; hän luuli,
että se oli vain kuvittelua, jonka miehet olivat keksineet omaksi
puolustuksekseen tai rouvillensa harmiksi!

Kun hän ensi kerran esitti nuhteensa, tyynnytin hänet mukautumalla.
Sitten koetin tehdä hänelle selväksi, ettei kenenkään, varsinkaan
asianajajan kuten minun, sopinut rikkoa kaikkia seuraelämän suhteita,
ja että sentähden täytyi joiksikin tunneiksi poistua kotoa, palatakseen
sitä suuremmalla ilolla takaisin pikku vaimoni luokse.

Mutta selitykset eivät mitään auttaneet! Kokemus opettaa, että rouvat
eivät muutamia asioita tahdokaan ymmärtää.

Toisena päivänä katkeroittivat uudet nuhteet kahvini, ja jonkun ajan
kuluttua nautimme aamiaisemme vaihtamatta sanaakaan keskenämme.

Tuollaisena kovanonnen päivänä luimme kumpikin sanomalehteä, s.o.
kumpikin itsekseen, ja tekeydyimme niin kuin olisimme vallan kokonaan
olleet lukemiseen syventyneet.

Yht'äkkiä soi kello ja Susi, palvelustyttö, toi minulle kirjeen, jonka,
niinkuin hän sanoi, kirjeenkantaja juuri oli tuonut.

Avasin kuoren ja mitä näen?

Olin vähällä vajota tuoliltani -- pilakuvani: ihmiskasvot ja niissä
seitsemän suurta hirvensarvea!

Nopeasti kätkin kirjeen ja iloitsin, että olin vaimoni kanssa kireissä
väleissä. Nyt ei hän voinut edes kysyä, mitä kirje sisälsi, saati
tapansa mukaan -- kuinka vaarallinen sellainen tapa onkaan, sen näin
nyt vasta! -- avata sitä.

Jonkun hetken kuluttua nousin ja menin huoneeseeni, ilmaisematta
harmiani.

Täällä vedin kirjeen kiireesti esille ja tutkin pilakuvaa.

Onko mahdollista, että hirvenkasvot myöskin ovat jotakuinkin minun
näköiset?!

Katsotaanpa!

Tarkastin itseäni peilistä ja huomasin kauhukseni, että pilakuvalla oli
tarkasti minun piirteeni.

Mutta sarvet? Mitä ne merkitsevät?

Revin tuon inhottavan kuvan tuhansiin kappaleisiin ja tutkin tarkasti
kirjeen osotetta.

Käsiala oli tosin selvä mutta väärennetty -- en voinut kirjoittajaa
selville saada.

Kuka saattoi olla niin julkea, että minua noin pelkurimaisella tavalla
häväisee?!

Annoin ajatuksissani tuttavani, ystäväni ja vieraitten kulkea ohitseni.
Ketä kohtaan piti minun kantaa epäluuloa?

Sarvia minun päässäni, jota vaimoni niin rakastaa, niin melkeinpä
jumaloi! Kuinka yksinkertaista ja hullua!

Huolellisesti suljin kotelon ja jätin salaisuuden ajan ja sattuman
selvitettäväksi.

Löytyy ainoastaan yksi ihminen maailmassa, jolle voisin olla
mustasukkainen, sillä hän oli kilpakosijani ja pyysi myöskin vaimoni
kättä. Mutta hän saikin rukkaset ja matkusti kauas Louisianaan. Olisiko
hän palannut takaisin? Ei! Tämä ritarillinen mies ei voi ryhtyä niin
alhaiseen kostoon!

Koko päiväni meni minulta hukkaan! Oikeudessa puhuin niin
hajamielisesti, että hävisin kaksi riita-asiaa, ja sitten söin niin
huonosti päivällistä, kuin en vuosikausiin!

Vihdoin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että kaikki lienee ollut
vain huonoa pilaa -- minä hirvenkasvoineni! Kelvotonta leikinlaskua
vain!

Illalla läksin huvittelemaan klubille; pelasin tarokkia ja hävisin,
sillä joka kortissa olin näkevinäni hirvenkasvot; hevoset, joiden
selässä kuninkaat istuivat, näyttivät minusta hirviltä.

Nyreänä palasin kotiin, päätellen heti kääntyä takaisin, jos vaimoni
vaan alkaisi nuhdella minua. Mutta epäilyni olivat turhat; hän ojensi
minulle sisääntullessani hymyillen pienen kätensä ja pyysi minua
unohtamaan riidat ja eripuraisuudet; hän huomaa nyt, että minä olen
oikeassa, miehen täytyy huvitella!

Nähtävästi tahtoi hän sovintomme tehdä oikein juhlalliseksi, sillä hän
kantoi illallisiksi mieliruokani pöytään: hirvenpään multasienien kera.

Hirvenpää! Sattuma tekee usein paraimmat kaskut.

Mutta se maistui hyvältä, ja koska olin vaimoni kanssa tehnyt niin
edullisen rauhan, nautin sitä iloisena ja mitä paraimmalla
ruokahalulla.

Mutta sarvet eivät mielineet lähteä päästäni, ja minä käskin Susin
tästälähtein tuomaan kirjeeni suoraan itselleni tai laskemaan ne
kirjoituspöydälleni.

Seuraavana päivänä joimme jälleen aamiaiskahvimme iloisesti jutellen --
siitä huolimatta höristin korviani, kuuluisiko kellon kilinää.

Näin kului useita päiviä; unohdin melkein sarvet ja vietin iltani
huolettomasti ystäväini seurassa, kun eräänä aamuna löysin
kirjoituspöydältäni tutun kirjekuoren osotteineen.

Ensimäinen ajatukseni oli Susin kiittäminen, koska hän, muistaen
käskyäni, toi kirjeen suoraan minulle. Olin vaimoni kanssa jälleen
sovussa, niin että hän varmaan olisi sen ensin lukenut.

Tunnustan että pelolla avasin kuoren. Tällä kertaa en löytänyt mitään
kuvaa, vaan muutaman rivin, saman henkilön käsialaa, jonka kirjaimet
hyvin tunsin osotteesta.

"Herraseni! Minun täytyy kanssanne selvemmin puhella. Te olette liian
luottavainen; mutta olkaa varuillanne, sillä teitä petetään! Eräs
ystävätär."

Tämä oli tuon inhottavan, nimettömän kirjeen sisällys.

"Eräs ystävätär!" Se oli siis eräs nainen, joka minua uskalsi niin
julkeasti häväistä.

Löytyykö maailmassa inhottavampaa ja raukkamaisempaa, kuin nimettömillä
kirjeillä solvata ja häväistä toista?

Vieläpä niin viaton ja mallikelpoinen vaimokin, kuin minun Lovisani, ei
ollut häväistykseltä suojattu!

Mutta eipä tuo nimetön kunniansolvaaja saa iloita! Hänen raukkamaiset
viittauksensa saavat jäädä huomioon ottamatta! -- huudahdin vihoissani
ja pirstasin kirjeen.

Lovisani omisti eittämättä rajattoman luottamukseni. Kuka voisi ja
uskaltaisi koskaan häntä epäillä! Hän on itse hyvyys, rakastettavuus ja
uskollisuus ja hänellä on vain yksi ainoa virhe, se nim., että hän
minua niin kovin rakastaa! Sentähden hän tahtoo, että minä aina olisin
hänen läheisyydessään enkä koskaan lähtisi huvittelemaan ilman häntä.

Ja saadakseni kokonaan mielestäni tuon typerän kirjoituksen, söin tänä
iltana ystävieni seurassa ja palasin harvinaisen myöhään kotiin.

Suuruksen aikaan uskalsin tuskin tulla vaimoni silmäin eteen, sillä
odotin kiivasta nuhdesaarnaa. Mutta kuinka miellyttävästi petyinkään,
kun Lovisa, iloisin kasvoin ja suloisin hymyin ruusuhuulillaan, minua
tervehti. Kaikki nuhteet supistuivat sävyisästi lausuttuun pyyntöön,
että ilmottaisin hänelle etukäteen, milloin jään illallisilta pois.

"Rakas Paulini, tahdon sinulta vain yhtä pyytää. Kun kerran jälleen
nautit ystäviesi seurassa illallista, jota ei itse asiassa keltään
mieheltä voi paheksua, niin lähetä minulle lähetin mukana jokunen rivi,
jotten sinua turhaan odottaisi. Niin meni esimerkiksi eilen illalla
sinulle tarkoitettu pihvi vallan hukkaan. Pyydän, lupaa se minulle!"

"Lupaan kyllä!" huudahdin minä ja suutelin älykästä vaimoani hänen
punaisille huulilleen. "Menen vieläkin pitemmälle ja lupaan, etten
koskaan -- s.o. ani harvoin aijo olla poissa illallisilta ja silloinkin
annan sinun sen tietää."

Hän puristi sitten kättäni, kiitti huomaavaisuudestani ja tuumi, ettei
hän koskaan ollutkaan epäillyt ettenkö olisi huomaavainen puoliso.

"Huomaavainen puoliso!"... Tämä lausemuoto koski minuun, suoraan
sanoen, jotenkin epämiellyttävästi. "Huomaavaisella puolisolla" on niin
omituinen merkitys.

Mutta varmaankaan ei Lovisa ollut yksinkertaisuudessaan tullut
ajatelleeksikaan kätkeä sellaista merkitystä sanoihinsa! Rouvien
lausetapoja ei meidän ylipäänsä tule aivan tarkalleen analyseerata,
varsinkaan ei minun vaimoni, joka epäilemättä on enkeli, mutta tyylin
suhteen ei koskaan ollut varsin tarkka.

Kun minä, syötyämme mitä iloisimman mielialan vallitessa aamiaisemme,
läksin kamariini, löysin kirjoituspöydältäni kirjeen. Nopeasti avasin
kotelon -- jälleen nimetön kirjoitus, muutamia riviä tosin, mutta jotka
ajoivat veret poskiini. Kuulkaa:

"Herraseni! Ystävistänne pidätte varmaankin paljon, koska he teidän
kotoa poissaollessannekin käyvät teitä tervehtimässä, vai oletteko
eilisen illan sattumalta asunnossanne viettänyt? Oletteko sokea, vai
ettekö tahallanne tahdokaan nähdä?"

Kirje putosi vapisevista käsistäni; se ei enään ollut mikään pelkkä
epäluulo, vaan oikea syytös.

Niinmuodoin oli täällä eilen joku, ja vaimoni salasi sen minulta!? --
Onko se mahdollista? Olenko hirvittävän unen uhrina, vai onko Lovisani,
jota olen pitänyt ihanimpana ja hyveellisempänä enkelinä naisen
hahmossa, teeskentelijä ja pettäjä? -- Ei, se ei voi olla totta! En saa
solvaista hänen jaloa sydäntänsä millään epäluulolla -- tässä täytynee
jonkun erehdyksen tai väärinymmärryksen piillä. Minun täytyy ennen
kaikkea hankkia varmuus.

Tällä hetkellä astui Susi, vesikarahvi kädessään, sisälle. Kokosin
itseni ja kysyin niin välinpitämättömästi kuin suinkin:

"Mihin aikaan tuli herra eilen illalla?"

"Kuuden aikaan, noin puoli tuntia sen jälkeen kun armollinen herra oli
klubiin mennyt."

Olin lyöty. Mielelläni olisin vielä tehnyt tuhansia kysymyksiä
palvelijattarelle, mutta huomasin kumminkin ajoissa, etten voinut, oli
nyt asiat miten vain, saattaa vaimoani huonoon huutoon.

Tuskin oli Susi ulkona, kun minä raukeana painuin tuolilleni.

"Ei se siis olekaan pelkkää unta, vaan hirvittävää totuutta!" äyhkin,
mustasukkaisuudentuskien kiusaamana. "Vaimoni on minulle uskoton! Oi,
viekasta maailmaa!"

Alttari rämähti kokoon, jumalankuva pirstaantui! Elämäni kadotti
tarkotuksensa ja arvonsa, ja nyt minussa riehuivat vain kostontuumat...
Niin kostontuumat!

Mutta voidakseni kostaa, tarvitsin ensin päteviä todistuksia hänen
uskottomuudestaan; minun täytyi tulla tuntemaan tuo rosvo, joka oli
kääntänyt vaimoni sydämen minusta ja hävittänyt onneni! Tunsin, että
minun täytyi hillitä harmiani ja intohimoani, jottei hän huomaisi, että
tunsin häpeäni.

Lovisa ei nähtävästi aavistanut mitään, sillä hänen kasvonsa loistivat
iloa, ja hän hymyili veitikkamaisesti, kun astuin hänen huoneeseensa.

Voi, kuinka mestarillisesti hän osasikin| näytellä arvotonta osaansa!
Kuinka hyvin hän olikin tottunut petoksen naamariin!

Istuimme pöytään. Hän jutteli ja hullutteli iloisimmalla mielellä, eikä
hän kertaakaan luonut katsettaan alas, kun minä katsoin häntä
tutkivasti silmiin.

Aloin häntä vihata ja kauhistuin hänen julkeuttaan.

Äkkiä huudahti hän pelästyneenä: "Rakas Paul, nyt sinä varmaankin
minulle suutut!"

"Miksi niin?" kysyin minä, luullen hänen jälleen hautovan uusia juonia.

"Muistamattomuuteni takia! Eilen illalla oli eräs Szivak maaseudulta
täällä, joka mielellään olisi puhellut kanssasi. Kun hän ei sinua
tavannut, jätti hän kirjeen sinulle; se on pöydälläsi; haenko sen
sinulle?"

"Ei, kiitos! Kyllä sen itse haen, minun täytyy kumminkin mennä työhöni
jälleen."

Szivakin kirje todensi tosin vaimoni sanat; mutta kuka takaa minulle,
että hän oli ainoa kävijä eilen? Eikö kukaan ollut poissaollessani
Lovisani luona? --

Minun täytyi saada varmuus! Soitin palvelijatarta.

"Te näytte potevan muistinheikentymistä!" huudahdin hänelle. "Miksi
ette ole ilmottanut minulle, että eilen illalla vielä toinenkin herra
tahtoi minua puhutella?"

"Vielä toinenkin herra? Siitä en mitään tiedä, armollinen herra!" sanoi
hän niin avomielisesti, ettei siihen jäänyt epäluulolle sijaa.

"No hyvä, saatte mennä! Pyydän kuitenkin, että minulle ilmoitatte, niin
pian kuin joku täällä käy, jollen itse satu olemaan kotona."

Szivak ei ollut mikään naisviettelijä -- seitsemänkymmenenviiden vuoden
vanha mies, joka tuskin enään osasi kävellä ja puhua, mutta joka halusi
puhutella minua liikeasioissa -- hänelle ei minun kannattanut olla
mustasukkainen!

Vähitellen aloin hävetä. Pidät itseäsi maailmanmiehenä, ja kumminkin
menet yksinkertaisimpaan satimeen.

Kuka ottaisi nimettömän kirjeen vakavasti huomioonsa!?

Lienee kuitenkin parasta hiukan muuttaa elämäntapojani ja vain harvoin
viettää jokunen ilta kodin ulkopuolella! Ei ole koskaan hyvä, että
vaimo tietää, että siihen ja siihen aikaan ei mies ole kotosalla.
Sitten täytyy myöskin maailman takia jotain tehdä! --

Tein työtä koko iltapäivän läpeensä enkä illallakaan noussut
kirjotuspöytäni äärestä.

Noin kahdeksan aikaan illalla astui vaimoni huoneeseeni.

"Kuinka! Sinä olet vielä kotona?" kysyi hän hämmästyneenä. "Luulin,
että olit jo klubilla."

"En tunne itseäni tänään oikein terveeksi, ja sitäpaitsi on minulla
aika paljon tehtävää; en sentähden menekään ulos."

"Ethän toki ole sairas? Kuinka otsasi on kuuma ja kätesi kylmä!"

"Enkä ole, päätäni vain vähän pakottaa."

"Paul raukka! Kiiruhdan valmistamaan sinulle lasin virvoitusjuomaa;
saatpa nähdä, että se tekee sinulle hyvää."

Gasellin tavoin juoksi hän huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden
virvoitusjuoman.

Sillä olikin itse asiassa hyvät seuraukset; se virkisti minua
silminnähtävästi.

"Älä nyt enään rasita itseäsi työllä! Turmelet vielä silmäsikin. Tule,
jutelkaamme vähän, tai, jos sinua paremmin miellyttää, niin pelatkaamme
pikettiä; minäkin ymmärrän sitä hiukan. Olen sen oppinut sinun takiasi,
mutta olet paha, kun et ole sitä kanssani vielä pelannut etkä niin
ollen ole pannut minua koetukselle."

"Sinäkö pikettiä oppinut? Ja keneltä?" kysyin kummissani.

"Se on salaisuus! Vaan enhän minä sinulta mitään salaa -- Kustaa
veljeltäni."

Koska en tahtonut olla mikään pelinhävittäjä, istahdin hänen kanssaan
pelaamaan. Mikä yllätys! Hän osottautui aika piketinpelaajaksi ja
voitti minut nopeasti kolme kertaa perätysten.

Ilta kului ihmeen nopeasti ja pitkään aikaan ei illallinen ollut
maistunut minulle niin hyvältä, kuin tänään.

"Huomenna pelaan, jos niin tahdot, kanssasi tarokkia, jonka Kustaa
minulle myöskin on opettanut. Olin utelias näkemään, miksi sinä sitä
sellaisella innolla klubissa pelaat. Se onkin itse asiassa oikein
huvittava peli."

Seuraavana päivänä pelasimme tarokkia, ja minä huomasin ihmeekseni,
että Lovisa tässäkin oli taituri.

Niin kului viisi päivää, ilman että -- sen huomasin hämmästyksekseni --
olin klubissa käynyt.

No niin, tänään täytyy minun kuitenkin mennä sinne, jos...

Niin jos...

Miksi en sitä tunnustaisi! Muisto noista kirotuista nimettömistä
kirjeistä pyöri yhä aivoissani. Kun kello soi, sain aina kiivaan
sydämentykynnän, ja kun kotiin tulin, kääntyi katseeni heti pöydälle,
nähdäkseni, oliko siellä noita pelätyitä kirjoituksia.

Minä läksin kumminkin klubiin.

"Hyi! Kuinka tukehuttavaa! Mikä tupakansavu! Kuinka voitte täällä
olla!" huudahdin minä, kun astuin klubihuoneustoon.

"Ohoh! Paul rakas", huusivat useat äänet, "ei täällä ole kummempaa kuin
ennenkään, ja tupakansavu on samallaista -- sinä vaan et ole siihen
enään tottunut, kun et ole ollut täällä pitkään aikaan!"

Katsahdin pelisalissa ympärilleni, mutta minulle ei löytynyt enään
peliseuraa, kun kaikki olivat jo asettuneet.

Ennen olisin istunut johonkin pöytään katselemaan peliä -- mutta tänään
huomasin että kotona sentään on paras ilma, että vaimoni oli kunnon
vastapelaaja ja että minä sitäpaitsi sain istua yötakissani.

Pian päätetty! Jätin huoneuston ja menin kotiin.

Vaimoni vastaanotti minut mitä sydämellisimmin; pelasimme pikettiä ja
vietimme iltamme virkistävällä keskustelulla.

Siveä elämäni alkoi tuona päivänä -- olen tyyten hyljännyt nuorenmiehen
tapani ja olen nyt vakava aviomies. Silloin tällöin käyn tosin klubissa
ja juon siellä kupillisen kahvia, mutta illaksi tulen jälleen kotiin,
tai vietän -- kun olen poiskutsuttu -- aina illat vaimoni seurassa.

Olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei minulla voisi parempaa seuraa
ollakaan -- varsinkin sen jälkeen kuin poikani Richard oli syntynyt...

Ja mitä noihin nimettömiin kirjeisiin tulee, niin on vallan
ihmeellistä, että ne siitä asti kokonaan loppuivat. Tulkoon
kirjeenkantaja nyt kuinka usein, niin en ollenkaan pelästy kellon
kilinää!

En vielä tänäänkään tiedä, kuka sarvet päähäni oli piirtänyt ja kuka
oli lähettänyt nimettömät häväistyskirjeet kotiini.

Minun ei ole onnistunut saada selville rikollista, joskin me yhdessä
koetimme keksiä häntä, sillä ajanmittaan olin uskonut salaisuuden
Lovisalle. Olen yhä samalla kannalla kuin ennenkin -- mitään en
varmasti tiedä.

Eräs seikka on kuitenkin minua hämmästyttänyt enkä vielä tänäänkään
osaa sitä itselleni selittää.

Miksi kävi vaimoni punaiseksi kuin peltovalmu, kun minä ensi kerran
näytin hänelle hirvensarvilla varustetun pään?

Ja miksi hymyilee hän aina niin kummasti, kun minä tätä asiaa
mainitsen? --








End of the Project Gutenberg EBook of Yö ja aamu, by Alexander Balazs

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51394 ***