*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50967 ***

VIRVATULTEN TARINOITA

Kertomus

Kirj.

MARIE PETERSEN

Saksasta ["Die Irrlichter"] suomentanut Ilta






Otava, Helsinki, 1898.





Useampia päiviä oli jo raju-ilmoja kestänyt. Raskaat ukkospilvet
eivät vuoren-onkaloista mihinkään päässeet. Jylisten kulkivat ne
huimaavia polkujansa pitkin jyrkkiä vuorenseiniä, teitä, joita ei
rohkeinkaan metsästäjä voinut kiivetä; taikka painuivat ne syviin
rotkoihin, jotta jokaisessa kallionkuilussa ja vuorenluolassa niitten
jyrinä kumahteli. Raskasta, painostavaa ilmaa huokuivat ne puihin ja
pensaisiin, jotka seisoivat liikkumatta, tuskallisesti odotellen.
Arat metsän-eläimet olivat paenneet metsien ja luolien suojaan.
Ei edes tunturipääskykään, joka vuoren seinämillä pesii, enään
uskaltanut yläilmoihin yrittää. Maan tasalla liidellen, siipeinsä
tummilla kärjillä melkein heinänkorsia hiipaisten, lenteli se
epävakaisissa kierteissä sinne tänne.

Huumaavien sadekuurojen edelläkävijöiksi oli myrsky lähettänyt
kiivaita; lyhviä tuulenpuuskia laaksoihin. Vähätpä raju ja
julma myrsky siitä välitti, että metsän kauneimmat ja uljaimmat
puut rukoillen ojensivat vihannat oksansa sitä kohden. Joskin
jossakin paikassa jonkun solakan ja notkean koivahaisen onnistui
vahingoittumatta kiertäytyä sen kovakouraisesta syleilystä, niin
sai sen sijaan moni tuuhea tammi ja kookas kuusi kovasti kärsiä sen
riehunnasta.

Myrskyn siskot, rankkasateet, olivat melkein yhtä rajut ja
ilkkuvaiset, kuin veljensäkin. Saman pilven synnyttäminä syöksivät
ne yhtä hillitsemättömällä voimalla ja yhtä vallattomasti vuorien
ja ketojen kimppuun. Puroja äyräittensä yli paisuttaen ja rotkoissa
kuohuen ja kohisten raastivat ne väkisin mukaansa mitä vain tielle
sattui, vyörittivät vuorilta pieniä puita ja raskaita kiviäkin ja
repivät armotta suuria kaistaleita vanhain kallioitten vihannasta
samettivaipasta, jonka kevät säälien oli niiden paljaille hartioille
ripustanut. Mutta ennen kaikkia, voi kasvavia viljavainioita,
joihin vallaton virta tiensä raivasi! Maahan se vajotti hennot
korret, eivätkä ne enää koskaan kostumaan kyenneet. Mudan ja kivien
peittäminä, vihantain vesikasvien kietomina saivat ne surkean surman,
-- nuo, joille joka auringonsäde oli tulevista voitoista tarinoinut:
miten heitä kerran elonkorjuu-aikana kultaisina tähkäpäinä viedään
kylään, miten pappi heitä siunaa ja maakansa laululla ja tanssilla
tervehtii. [Saksalainen tapa.]

Eipä vaan tahtonut pimeä pilvipeite raskaita poimujansa hellittää,
vaikka jo niin viljalti oli vettä taivaasta virrannut. Varjokkaalla
vaipallaan verhosi se kokonaan sinitaivaan, joka muuten niin
herttaisesti hymyillen lomitse lehtojen ja vieritse vuortenhuippujen
nurmen kukkakenttää katseli.

Mutta tänään ei enää sitten aikaisen aamun ollut myrskyn mylvintää
kuulunut. Rajut rankkasateet olivat herenneet hopeahuntujansa
heiluttelemasta. Hiljalleen pisarteli vain vielä sateen jälkeen
vuorilla ja laaksoissa. Tuolla suolammin tyynellä pinnalla metsän
reunassa olivat sadekeijut koko jälkeenpuolisen karkeloineet. Vasta
nyt he sieltä siirtyivät, kun aurinko jo oli maillensa menemässä
ja iltatuuli, joka taistelusta uupuneena oli nurmikolla nukkunut,
unestansa heräsi ja avasi aukkoja sinne tänne pilvien väliin. Niiden
kautta lempeät auringonsäteet lähettivät ihanan iltatervehdyksensä
laaksoon. Ilkkuvien tuulosten ajamina pakenivat sadekeijut korkeaan
rantakaislikkoon, kävivät kaislojen töyhtöihin ja kapeisiin
lehtiin kiikkumaan, taikka nousivat pitkissä sumusaatoissa vinoja
päivänsäteitä myöten pilviemonsa luo takaisin, sen helmassa uusista
juhlista uneksimaan.

Pilvien lomitse lankesi leveä valovirta vihantaan aukeamaan metsässä.
Se oli noin puoli tiessä laaksoon oleva vuorenrinne, jolta silmä
saattoi vapaasti liidellä yli seudun. Käsi kädessä seisoi tuolla
ylhäällä kaksi nuorta matkustajaa, säihkyvin silmin katsellen heidän
jalkainsa juuressa lepäävää, pilviin ja illan varjoihin verhottua
maisemaa.

Eteläpuolelta äkkijyrkkä vuorenselänne työntää pohjoiseen kaksi
valtavaa haaraa, jotka sulkevat syliinsä parin peninkulman alan aina
kaukaiseen virtaan asti ulottuvaa, hedelmällistä tasankoa. Vihanta,
herttainen maakaistale on tuo mahtavien selänteiden syleilemä,
vanhojen vuorten välissä piilevä laaksonen, johon ei pohjois- eikä
itätuulet pääse puhaltamaan. Lähteittensä kostuttamana, yhä
kukoistavammaksi kehittyen, niittyjen ja vainioiden, metsäisten
kunnaitten ja hedelmätarhojen kaunistamana, katselee se kiitollisesti
hymyillen hohtavia vuorenhuippuja, työntää tuoresta vihanuuttansa
synkimpiinkin rotkoihin, kiipeää rohkeasti jyrkimpiäkin rinteitä,
niille tuoksuvia lehtoja kasvattaen, hypähtää uskaliaasti yli
kauheitten kuilujen ja syvyyksien, pistääkseen yksinäiselle
kalliolle pari tummaa petäjää, tai vaaleanvihreän, hennosti huojuvan
koivahaisen, taikka astuu se ystävällisesti syrjään ja laskeutuu
rauhallisesti levolle, vallattomien vuorivesien sitä loiskinnallaan
viihdyttäessä.

Mutta eipä ainoastaan illanrusko noihin molempiin vuorenrinteellä
viivähtäviin nuorukaisiin loistettansa luonut. Heidän kukoistavilla
kasvoillaan kuvastui vasta-alkavan kesäluvan hurmaava päivänpaiste,
heijastus siitä koulupojan innokkaasta ilosta, joka pitää paria
koulupakosta vapaata viikkoa, jolloin vapaasti saa liidellä metsissä
ja kedoilla, loppumattomana riemun aikana. Ja varsinkin, jos on
kysymyksessä matka kaukaiseen kotiin, jossa saa tavata vanhemmat ja
siskot, nähdä kaikki rakkaat paikat talossa ja puutarhassa, joita
hämärästi häämöittävät lapsuuden ensimmäiset muistot kultaavat, --
kuinka sykähtääkään silloin riemusta nuori sydän!

Molemmat pojat, jotka jo olivat nuorukaisiksi varttumaisillaan,
tulivat vuoren toisella puolella olevasta suuresta kaupungista.
Raskaat postivaunut, joissa he matkustivat, kulkivat kovin hitaasti
eteenpäin sateen huuhtomilla vuoriteillä. Kun ne jäivät viimeiseen
majataloon kyytiä odottamaan, oli toinen pojista poistunut kuumasta
vierashuoneesta ja kiivennyt tuttua polkua tänne ylös. Jälessä
rientävä ystävä oli vasta täällä ylhäällä hänet saavuttanut ja seisoi
nyt huohottaen hänen vieressään, katsellen häntä hehkuviin kasvoihin.

"Kuinka poskesi palavat!" virkkoi hän hymyillen. "Kiipeäthän kuin
vuorikauris! Oikeinpa oli vaikeata pysyä perässä!"

"Oi, täällähän olen kuin kotonani!" huudahti hilpeästi toinen.
"Tunnenhan täällä joka puun, joka kiven. Täällä en yölläkään
eksyisi. Olenhan usein yöperhosia pyytäessäni auringon laskettuakin
näillä kallioilla kiiveskellyt. Matkaseuramme on minua koko päivän
ikävystyttänyt. En ole koskaan voinut noita poikia sietää ja
tuolla ummehtuneessa majatalossa oli heidän hurja rähinänsä minulle
kerrassaan vastenmielistä!"

"Mutta ovathan he kelpo poikia," vastasi ystävä, "tosin hiukan
vallattomia ja sivistymättömiä, mutta pohjaltaan rehellisiä.
Luulenpa, että he mielellään olisivat pyytäneet meitä mukaan
kortinpeliin, mutta sinä katselit heihin niin ylpeästi, etteivät
uskaltaneet."

"No, olipa hyvä, etteivät uskaltaneet! Mutta vilkaise toki
ympärillesi, mies! Harmittaako sinua todellakin, ett'et jäänyt tuonne
alas?"

"Ei suinkaan!" sanoi toinen. "Täällä ylhäällä on ihanata ja laaja
näköala palkitsee runsain määrin kiipeämisen vaivan ja kostuneet
vaatteet. Onpa sadekin jo kokonaan tauonnut. Auringonsäteet
loistavat suoraan metsäisiin rotkoihin, joiden pohjalla vuoripuroset
kimaltelevat. Katsoppas vaan taota vanhaa, pientä kirkkoa tuolla
kunnaalla! Kultainen risti sen tornissa säkenöi, kuin tulessa ikään!"

"Se onkin Nordingenin kirkko," kuului iloinen vastaus. "Tuolla
vasemmalla, syvällä laaksossa, metsänlaidassa, saattaa erottaa
meidänkin talomme harjan. Nuo kaksi akkunaa, jotka juuri nyt niin
kirkkaasti kimaltelevat, ovat meidän vierashuoneemme akkunat.
Siellä sinä saat asua, kun ensi vuonna meille tulet. Oi, jospa nyt
kohta voisin viedä sinut kanssani! Mitäpä se sinun sisaresi juuri
lupa-aikana häitänsä viettääkään!"

"Ohoi! Onhan se päinvastoin erittäin ystävällistä, että hän viettää
häitänsä juuri lupa-aikana, jotta minäkin saan olla mukana. Mutta
hyvin mielelläni olisin sinunkin luoksesi tullut. Kyllä meille ensi
kesänä tulee hauskaa. Kuuluvatko nuo pienet rakennukset tuolla
kauvempana myöskin Nordingeniin?"

"Kuuluvat. Talonpoikien ja kankurien pienet asunnot ovat hajallaan
siellä täällä puutarhojen ja peltotilkkujen keskellä. Herraskartanon
päärakennuksen voisi kyllä myöskin täältäkäsin nähdä, mutta jalavat
ja lehmukset puistossa ovat kasvaneet niin korkeiksi, että aivan
peittävät aution, synkän kartanon."

"Eikö siellä sitten nyt asu ketään?"

"Sivurakennuksessa asuu vouti vaimoineen ja lapsineen, mutta
päärakennus on kylmillään. Harvoinpa siellä luukkuja ja esirippuja
avataan. Isäni menee usein sinne katsomaan, että kaikki pysyisi
hyvässä kunnossa, eikä pääsisi rappeutumaan."

"Tuleeko nuori perillinen sitten aina oleskelemaan Englannissa?"

"Ei suinkaan. Hänet kasvatetaan vaan siellä isänsä sukulaisten luona
ja hän palajaa tänne, niin pian kuin täysi-ikäiseksi tulee. Tuolla
toisella puolella, aivan kirkon vieressä, missä korkeat kuuset yli
katon harjan kohoavat, ovat hänen esivanhempainsa haudat. Isäni
rakasti vanhaa herrasväkeä suuresti. Kotona ollessani antoi hän
minun aina kesäisin joka sunnuntaina viedä tuoreita kukkia heidän
haudoilleen ja hän itse, tai vanha Pirkko, tuli usein kanssani.
Kunnaan toisella puolella ulottuu hautausmaa aivan kartanon puistoon
saakka. Olen nähnyt jo monen arkun sinne kätkettävän."

"Äitisi kai myöskin on sinne haudattu?" kysyi ystävä hiljemmin.

"Oi ei!" vastasi surunvoittoisesti toinen. "Äitini kuoli matkalla,
kaukana täältä, minun ollessani vielä aivan pieni. Hän ei edes lepää
Saksanmaan povessa."

Jos sinä, rakas lukijani, koko päivän olisit istunut postivaunuissa
noiden poikien vastapäätä ja kuunnellut heidän iloista keskusteluaan
ja jos nyt myöskin olisit kuullut tämän yksinkertaisen vastauksen
ja saattanut samalla vilkaista puhujan yhtäkkiä synkkeneviin
kasvoihin, niin ehkä sinulle olisi selvinnyt, miksi juuri nämä
kasvot sinua niin suuresti miellyttivät, miksi et malttanut olla
katsomatta noita säännöllisiä, hienoja piirteitä, vakavata suuta ja
haaveksivia, tummia silmiä, joista loisti lapsellinen puhtaus ja
viattomuus, ikäänkuin heijastuksena puhtauden maailmasta. Niinkuin
keväisenvihannalla maisemalla pilvenvarjo, niin asui näillä nuorilla
kasvoilla kaihomielinen, vakava ilme. Se kertoi jostakin muusta,
kuin kukoistavan nuoruuden hymyilevistä päivistä ja vasta-alkavan
kesäluvan hauskuuksista, jostakin muusta, kuin kokemuksista
tavallisen koulupojan, joka kotiansa tuo hyvän todistuksen, ehkäpä
palkinnonkin. Kun lapsen kasvoissa näemme tuommoisen henkevän ilmeen,
joka ei ole oikein sopusoinnussa nuoren ijän kanssa, on meillä tapana
kysyvästi ja huolekkaasti silmäillä kohti lapsen tulevaisuutta ja
ennustaa tuolle hennolle olennolle ennenaikuista kuolemaa. Mutta
usein näemmekin silloin vain elämää synkistäviä varjoja surullisesta
menneisyydestä, merkkejä lukemattomista, kuumista, ehkä jo lapsen
kehtoon vuotaneista kyyneleistä, heijastuksen vakavista, surullisista
katseista, joita kohdatessaan lapsiraukka on harjoittanut ensimmäistä
hymyilyänsä, ensimmäisiä sanojansa. Ja yksinäisen, surevan sydämen
ainoaan, kalliiseen aarteeseen, lapseen, jota äitivainajan tähden ja
hänen rakkautensa puutteessa sitä suuremmalla rakkaudella hoidetaan
ja hellitään, -- siihen painaa taivaan Herra sellaisen leiman, että
jokaisen hyvän ja tunteellisen ihmisen sydän sitä nähdessään heltyy.
Tämä lause otsallaan ja kasvoissaan olisi vieras poika voittanut
sinunkin suosiosi, rakas lukija, etkä enään olisi kysynyt, miksi
hänestä pidit, kun kerran sait kuulla, että hän oli äiditön orpo.

Nuoren toverinkin näytti tämä salainen, hellä tunne valtaavan,
sillä hän laski kätensä ystävänsä olalle ja sanoi, rehellisine ja
avomielisine silmineen ystävällisesti katsoen häneen:

"Kyllä vain isäsi mahtaa ihastua, kun tulet jo tänään, päivää
aikaisempaan, kuin hän sinua odottaa!"

"Oi niin! Isäni, rakas, rakas isäni! Herra minua auttakoon aina
olemaan hänelle iloksi! Et usko, Albert, miten minua välistä
pelottaa! Tiedänhän, että isä minuun kohdistaa kaiken elämänsä ilon
ja toivon. -- Entä jos en tulisikaan sellaiseksi, kuin hän tahtoisi!
-- Minä -- hänen ainoa lapsensa!"

"Ei, tuo on jo liikaa!" huusi toveri ja riuhtaisihe ystävästään irti.
"Ihmelapsi olet ollut ensimmäisestä koulupäivästä saakka, kaikkien
opettajien ihastus! Ei ankara vararehtorikaan ole löytänyt sinussa
vähintäkään moitittavaa! -- Ja sinä pelkäät, että oma, lempeä isä
sinun tähtesi joutuu epätoivoon! Olethan toki luvannut heittää kaikki
synkkämieliset haaveilut. Molempina matkapäivinä olit sinä sula ilo
ja riemu. Aina oli pää ulkona akkunasta tähystelemässä, eikö jo
rakkaita vuoria näkyisi! Mutta niitäpä sadepilvet peittivät, niin
että vasta aivan läheltä näkyivät. Yöllä et silmiäsi ummistanut. Ja
kun tie alkoi nousta vuorelle, rukoilit ja pyytelit niin kauniisti
paksua, pörröistä kuskia, kunnes hän todella antoi sinun istua
vieressään kuskinpenkillä. Mutta nyt täällä, kodin kynnyksellä, rakas
Nordingen silmäisi edessä, murrat suuta, väännät päätä ja alat tuhmia
tuumiskella! -- Ei, tule, tule jo! -- Varjot venyvät pitkiksi! Meidän
täytyy kiiruhtaa vaunuja vastaan!"

"Oho!" huudahti toinen ja veti vikkelästi pois käsivartensa, johon
toveri juuri oli tarttunut. "Elä luulekkaan minun uudestaan kiipeevän
kuumiin vaunuihin, ajaakseni muka niissä metsämajataloon asti, jossa
ei kukaan minua tänään odota, eikä ole vastaanottamassa. Tästä
juoksen viidakon läpi alas, -- vehnävainiota pitkin, -- ja yli puron,
niin olen tuossa tuokiossa kotona. Metsämajatalon isäntä ottakoon
huostaansa tavarani, kunnes huomenna lähetän niitä noutamaan."

"Ei, ei, Valter! Tuo tuuma ei minua miellytä!" vastusteli
ymmärtäväisempi ystävä. "Katsoppas vaan, miten laaksossa jo hämärtää.
Kaikista kuiluista nousee jo sumu ja saattaa sinua vahingoittaa."

"Nuoko harsohaltijat! -- Eivät ne maalaiselle mitään pahaa tee.
Oudolle muukalaiselle vaan saattaisivat ne ehkä kuiluissa käydä
vaarallisiksi. Elä minun tähteni huolehdi! Kiipee sinä vaan
postivaunuihin ja sano herttaiset terveiset minulta paksulle
kuskille. Mutta huomenna, kun saavut kotiin vanhempiesi, siskojesi
ja lystikästen pikkuveikkojesi luo, elä silloin onnessasi kokonaan
unhota minua. Minä puolestani kerron isälleni paljon sinusta."

"Rakas Valter!" sanoi toveri, laskien molemmat kätensä ystävänsä
olkapäille ja katsellen kaihomielin häntä silmiin. "Kokonaista
neljä viikkoa täytyy minun siis tulla toimeen ilman sinutta! Mutta
palausmatkalla, viimeisenä maanantaina Heinäkuussa, silloin tapaamme
taas metsämajatalossa, eikö niin?"

"Kyllä! Tahi vielä kernaammin täällä ylhäällä! Jo ennen
metsämajataloon tuloa, Weissbachin putouksen luona, nouset sinä
postivaunuista ja astut puron vasempaa rantaa kiertelevää polkua
ylös. Silloin ehdit tänne rinteelle hyvän aikaa ennen vaunuja. Ja
täällä tapaat minut, sekä isäni, joka minua saattaa. Ja meheviä
päärynöitä puutarhastamme ja vanhan Pirkon leipomia mainioita
mantelirinkeliä pitää myöskin olla matkassa mukana."

Postitorven raikas kajahdus säesti viimeisiä sanoja. Jo kuului
metsästä nuorukaisten takana hevosten hirnuntaakin ja raskaitten
vaunujen ratinata. -- Vielä lämmin kädenlyönti -- reipas "Hyvästi"
ja "Herran haltuun" ja toinen nuorukainen riensi takaisin kuusikkoon
vaunuja vastaan. Toinen taas juoksi läpi matalan pensaikon rinnettä
alas, raivaamatonta, mutta tuttua polkua, luonnonrakentamia
jättiläisportaita myöten. Kulkiessaan äkkijyrkkien vuoriseinien
välissä, sai hän pian matkatoverikseen kielevän, pienen vuoripuron,
joka kiiltävänä ja arkana, kuni sisilisko ikään, kiemurteli kivien
lomissa, mutta, kuta kauvemmaksi tultiin, kasvoi ja voimistui.
Monet rankkasateet olivat puron ylpeyttä ja rohkeutta niin
paisuttaneet, ettei poika pian tuntenutkaan sen hurjaa pauhinaa
vanhan leikkitoverinsa tutuksi ääneksi, eikä enää voinut juosta
kilpaa huimaa vauhtia kiitävän veden kanssa. Alempana, missä
Nixenfall-putous, Schwarzbach-puroon laskiessaan, liehuttelee
kuultavia harsojansa yli korkean kallion, oli koko vihanta
kallion-uoma veden vallassa. Pitkin vuorenseinää kahlatessaan, löysi
Valter vain siellä täällä kostean kiven jalan-astimeksi ja pääsi
siten kuitenkin viimein vuorensolasta.

Mutta alhaalla oli vesi kokonaan vienyt pelloille johtavan sillan.
Ja puro oli niin raivokas ja valtava, ett'ei Valter, niin kuin
monasti ennen, uskaltanut kahlata sen poikki hyppäämällä kiveltä
kivelle. Hetken aikaa harhaili hän haeskellen pitkin rantaa, mutta
päätti viimein pysytellä metsässä puron vasemmalla puolella ja vasta
Nordingenin luona kivisillan kautta koittaa päästä Schwarzbachin yli.

Tie, jonka Valter nyt valitsi, oli pitempi ja isä oli monasti häntä
kieltänyt sitä iltasin käymästä, sillä metsässä oli suonsilmiä ja
pohjattomia hetteitä, joissa varomaton ja osaamaton matkamies saattoi
joutua suureen vaaraan. Mutta nytpä ei ollut valitsemisen varaa.
Valterille oli polku tuttu ja olihan hän sitä paitsi kaksi vuotta
vanhempi nyt, kuin silloin, kun isä häntä viimeisen kerran kielsi. Ei
isäkään nyt olisi voinut vastaan panna, jos olisi läsnä ollut.

Valter siis kääntyi astumaan kapeata, purosta poispäin metsän
helmaan johtavaa polkua. Mielenjännitys, joka edellisinä öinä oli
karkoittanut unen hänen silmistään ja tänään saanut häntä ensin
vuorelle kiipeämään ja sitten kilvan Schwarzbach-puron kanssa
ahdasta vuorensolaa alas juoksemaan, lauhtui nyt iltametsän
rauhoittavassa, syvässä hiljaisuudessa. Poika ei itsekkään tietänyt,
miten väsynyt oli. Hitaasti astui hän puitten suojassa eteenpäin,
muistellen miten usein isän seurassa oli täällä kävellyt ja ajatellen
vanhoja tarinoita, joita oli kuullut tästä metsästä kerrottavan.
Vanha, harmaahapsi metsästäjä, joka kuului vanhan herrasväen
jälkeenjättämiin peruihin ja vieläkin eleli herraskartanossa, oli
hänelle kummallisimmat jutut kertonut. Pojalle johtui mieleen,
että hän itsekin oli "sunnuntailapsi". Olihan vanha Pirkko hänelle
kertonut, että hän oli syntynyt pyhä-aamuna, juuri kirkonkellojen
soidessa; oli kuiskannut, että hän sentähden saisi maailmassa nähdä
ja kokea kummempia, kuin tavalliset tervesilmäiset, kristityt
ihmiset. Hän oli silloin isältä kysynyt, miten oikein niitten
"sunnuntailasten" oli laita, jotka, niinkuin hänkin, olivat
kirkonkellojen soidessa syntyneet. Isä oli vastannut, että hyvin
oli sellaisten lasten laita, joita rakkaat kirkonkellot kohta
syntymähetkellä siunausta toivottaen tervehtivät. Kun Herra Jumala
kellojensoitolla kutsuu kansaansa kokoon, tapahtuu se armon ja
siunauksen antamista varten. Siunauksen lupauksena oli hänen armas
äitinsäkin pitänyt kirkonkellojen pyhää kaikua, kun hän, pienoinen
vastasyntynyt käsivarrellaan, palavin rukouksin kiitti Jumalaa
lapsukaisestansa ja lupasi uskollisesti ja vakavasti valvoa sen
kehitystä ja kasvattaa sitä Jumalan tahdon mukaisesti. Armas äiti
ei tosin enään ollut poikaansa hoivaamassa, mutta itse tämä jo
oli kylliksi varttunut Jumalan tahtoa tajutakseen. Kunhan hän
vain aikaisin opettelee sitä noudattamaan ja Jumalan armolahjoja
vastaan-ottamaan, niin hän kyllä aikaa myöten saisikin nähdä
kauniimpia ja kummempia, kuin sellaiset ihmiset, jotka nukkuvat,
eivätkä mistään kellonsoitosta ota herätäksensä.

Sitten oli isä ottanut hänet mukaansa huoneeseensa, missä
äitivainajan suuri, kaunis kuva riippui ja oli hänelle kertonut niin
paljon herttaista tuosta armaasta äidistä; miten hyvä hän oli ollut,
miten kaikki, jotka hänet tunsivat, häntä ihailivat ja rakastivat
ja kuinka sydämellisesti hän pientä Valteriansa rakasti. Vaikka hän
olisi kärsinyt kuinka katkeria tuskia -- ja äitiraukalla oli ollut
paljon suruja ja murheita kärsittävänä -- niin paikalla hän unhotti
ne kaikki, kun vaan lapsi tuotiin hänen luoksensa. Sen kanssa oli
hän nauranut ja leikkinyt ja sen parissa itsekin tullut lapseksi.
Viimeiset voimansa oli hän pannut alttiiksi ohjataksensa poikansa
ensimmäisiä horjuvia askeleita, kun tämä opetteli kävelemään. Ja
kuolinhetkellään, vieraassa maassa, kun kaikki maalliset tuskat ja
kärsimykset jo olivat häipyneet pois ja hän oli voittanut eronkin
katkeruuden, silloin oli hän autuaallisesti hymyillen kuiskannut
kuulevansa kirkonkellojen soivan, niinkuin ne Valterin syntyessä
olivat soineet, -- ne olivat uuden, vasta sarastavan päivän
huomenkellot.

Nuori matkamies oli käynyt hyvin vakavaksi. Ajatukset olivat
siirtäneet hänet kauvas menneisyyteen ja nyt, kuten niin usein
ennenkin, heräsi hänen mielessään tuhansia kysymyksiä, arkoja,
himmeitä aavistuksia ja arveluita tästä aikaiseen manalle menneestä
äidistä, jonka kohtalo oli hänelle kokonaan hämärään verhottu. Isä
ja vanha Pirkko, jotka yksin olisivat voineet verhoa siirtää, olivat
siitä kerrassaan kieltäytyneet. Kun hän kiivaasti kyseli, lohduttivat
he häntä sillä, että hän kyllä, kunhan tulisi ymmärtäväisemmäksi,
saisi tietää kaikki. He olivat hänelle kertoneet yksityisiä,
pieniä piirteitä äidin elämästä, hänen hyväsydämisyydestään,
alttiiksiantavaisuudestaan, nöyryydestään ja herttaisesta
huolenpidostaan. Siten olivat he vilkkaan pojan sielussa virittäneet
synnynnäisen lapsenrakkauden tulen hehkuvaksi, haaveilevaksi
liekiksi, mutta joko ehdon tahdon, eli satunnaisesti, eivät he olleet
antaneet tuolle pojan sydämensopukkaan pystyttämälleen pyhimyskuvalle
mitään varmaa taustaa. Orpopojan etsivä silmä koetti turhaan
temmaista äitinsä mielikuvituksen utu-olentojen varjovaltakunnasta ja
saada hänen elämästänsä selvän ja tarkan kuvan.

Pitkällinen, parantumaton tauti oli vienyt nuoren äidin aikaiseen
hautaan. Mutta kun isä ajatteli hänen vaikeita kärsimyksiänsä,
kun niitä muistellessa uskollisen Pirkon ryppyisiä poskia pitkin
kyyneleet hiljaa vierivät ristissä oleville käsille, silloin tunsi
Valter varmasti tunnossansa, ett'ei tässä voinut olla kysymyksessä
vain kuolintautia sairastavan ruumiilliset tuskat. Hänen äitinsä ei
ollut eläessään onnellinen! -- Hyvä, -- ja puhdas, -- rakastettu ja
vielä kuolemansa jälkeenkin omaistensa mielestä pyhimys, -- mutta
täällä ollessansa onneton! -- Onnetonko? -- Olihan hänellä ollut isä,
tuo kaiken mahdollisen täydellisyyden juurikuva ja pieni Valterinsa,
jota niin hellästi oli rakastanut! -- Tässä oli poikaraukan elämän
suuri arvoitus, arvoitus, jonka selvittämiseen hän olisi uhrannut
vuosia nuoresta elämästään. Kerran, kun hän innokkailla kysymyksillä
ja sydämellisillä rukouksilla oli koittanut taivuttaa vanhaa Pirkkoa
kertomaan, oli tämä itkien pyytänyt, ettei Valter viekottelisi
häntä tottelemattomuuteen hyvää isäntäänsä vastaan ja lupauksensa
rikkomiseen. Tämä pyyntö pani esteen kaikille tutkimuksille ja
tiedustelemisille, sekä sillä, että muullakin taholla. Isän tahto
oli Valterista pyhä. Syvällä kunnioituksella hän nyt kavahti
menneisyyden salaisuutta, joka isällekin oli niin tuskaa täynnä.
Mutta miten mahtanee nyt käydä, kun hän pitkän poissa-olon jälkeen
paljoa vanhempana ja vakavampana palajaa kotiin? -- Onkohan isä
nyt avomielisempi häntä kohtaan? Pitäneekö häntä sen luottamuksen
arvoisena, että murtaa menneitä vuosia sulkevan sinetin ja sallii
pojan luoda silmäyksen vanhempainsa entiseen elämään?

Mietteisiinsä vaipuneena astui Valter näin metsän siimeksessä
eteenpäin, eikä huomannut yhä sakenevaa hämärää, Nytpä kääntyi polku
äkkiä jotenkin jyrkkää äyrästä alas. Siinä oli vuori työntänyt
ikäänkuin viimeisen kallioportaansa laaksoon. Puita kasvoi täällä
harvemmassa, ja Valter saattoi vapaammasti katsella ympärilleen.
Rinteen alla, hänen jalkainsa juuressa, aukeni puitten piirittämä
vehmas, vehreä niitty ja sen kupeella lepäsi kaislalampi, joka
kauvempana lännessä pisti ulos metsästä ja metsän ja vainioitten
vaiheilla salli Schwarzbach-puron virrata hiljaisten vettensä läpi.
Vain vähäisen osan lammin tyyntä pintaa pani raju puro väräjämään.

Lainoset, jotka se eteenpäin rientäessään työntää liikkeelle,
murtuvat molemmin puolin rannan puunjuuriin, tai hyppelevät arasti
vähän matkaa viileätä vedenkalvoa, kunnes kaikkialla rantamilla
kasvava kaisla kätkee ne helmaansa ja niitä hiljaa huojuen levolle
tuudittelee. Täällä metsässä, missä melkein käyttämätön polku
lammen luoksi polveili, oli vesi tummaa ja hiljaista. Pieniä,
raju-ilmojen katkaisemia tammen-oksia lepäsi tyynellä pinnalla
yhtä liikkumattomina, kuin lumpeen leveät lehdet ja valkoiset
kukkaistähdet. Uupunut iltatuuli oli auringon kera käynyt levolle.
Synkkä pilvivaippa oli taas sulkeutunut ja vaipunut alemmaksi,
iltaruskosta viivähti vain vielä pari himmeästi hohtavaa valojuovaa
sen reunamilla. Ilma oli painostava. Äänetöntä hiljaisuutta häiritsi
ainoastaan sammakkojen surunvoittoinen kurnutus. Valter tunsi seudun
varsin hyvin. Se oli hänessä aina herättänyt salaista, kauhunsekaista
mieltymystä. Vihanta niitty oli rehevimmän kasvullisuuden
peitossa piilevä suo. Kansa kutsui sitä vainajavainioksi ja
tuonentarhaksi, sinne kun monta vuotta sitten oli uponnut, ensin
oppinut kasvientutkija ja kohta jälestäpäin köyhä vuoristolaisvaimo
poikinensa, jotka olivat olleet metsässä risuja kokoomassa. Paikalla
kuului kauheasti kummittelevan. Siellä surmansa saanut oppinut herra
oli muka ollut paha pakana, joka ei ollut koskaan kirkossa käynyt,
vaan oli pitänyt yhteyttä pahojen henkien kanssa, jotka vieläkin joka
yö pitivät kokouksiansa hänen haudallansa. Seudun maakansa karttoi
tätä paikkaa ja harvoin käytettiin kapeata, suon reunaa kiertelevää
polkua. Toisin paikoin oli se aivan hävinnytkin nopeakasvuiseen
nurmeen ja sammaleeseen. Valter ei pelännyt metsän tuntemattomia
kummia. Päinvastoin miellytti häntä niiden herättämä mielenjännitys.
Mikä vain oli salaperäistä, oli aina ihmeellisesti viehättänyt
Valteria ja tämä yksinäinen paikka kietoi nytkin taikaverkon tavoin
väsyneen pojan mielen valtoihinsa. Hänen päähänsä pisti odottaa
metsässä, kunnes tulisi aivan pimeä ja sitten oikein hämmästyttää
isää. Hän ei tahtonut kotia lähetessään tulla huomatuksi, vaan
kuvaili mielessään, miten olisi hauskaa astua sisään aivan äkkiä ja
odottamatta. Vanhaa Pirkkoa tosin ei käynyt pelottaminen, hän kun oli
heikko ja säikkyi vähästä. Mutta isän luo, jonka oli tapana myöhään
iltasin istua huoneessansa lukemassa ja kirjoittamassa, voisi hän
hiipiä puutarhan läpi ja kiivetä avonaisesta akkunasta sisään, kuten
ennen pienenä poikanakin oli tehnyt. Ja täällähän oli niin ihanata!
Täällä teki hänen mieli odottaa sopivata hetkeä!

Valter istahti rinteelle jättiläisvaahteran alle. Sylityksin
lepäsivät lampi ja suo hänen jalkainsa juuressa. Metsä sulki molemmat
vihantaan helmaansa. Veen valio, kookas kaisla oli pistänyt sinne
tänne niityn kukkien joukkoon jonkun korkean korren, ikäänkuin
varoitusmerkiksi matkaajalle, ettei ollut petolliseen pohjaan
luottamista. Pojan lepopaikan edustalla oli kaisla molemmin puolin
siirtynyt syrjemmäs, jättäen näköalan vapaaksi. Vesi muodosti
tässä pienen lahdelman, sillä tuonentarhasta pisti lampeen kaita
niemenkaistale. Tätä pientä lahdelmaa reunusti yhdeltä puolen niityn
kukkaset ja hienot heinähelpeet, toisella taas rinteen kivikolta
veteen ulottuvat vattupensaat ja sammaleet. Tänään, sateen vielä
pisarrellessa, oli tässä syrjäisessä lahdelmassa lumpeenkukka
avannut valkokupunsa. Nuori kukka ei ollut vielä valvoen viettänyt
ainoatakaan yötä metsässä. Vihannan vartensa varassa lepäsi se nyt
liikkumatta lahden keskellä ja katseli ihmetellen ja haaveksien
illan hämyyn. Salamoita suihkaili silloin tällöin puiden lehvien
lomitse. Matalan niemenkaistaleen päässä törrötti salaman iskemä
tammenrunko, joka ojensi molemmat jälellejääneet, puoleksi hiiltyneet
oksansa yli lammen. Illanhämärässä näytti sen tumma, outo muoto
jättiläisnoidalta, joka, laihat käsivarret levällä, pitkään,
laahaavaan viittaan verhottuna, astuu yli vetten ja taikojansa
yön selkään sopottaa. Sen takana leijaili yli suon juhlallisia
utukulkueita. Toisinaan seisoivat usvahaamut ikäänkuin jähmettyneinä
paikoillaan, toisinaan liehuivat ne taas hurjassa leikissä ristiin
rastiin, kun vaan uinuva yöviima henkeänsä veti ja kaisla humisten
huokaili. Yksinäinen sirkka sirkutti iltavirttänsä. Viidakosta
kajahti huuhkajan huuto. Valter lepäsi pää käden nojassa. Haaveksien
hänen silmänsä seurasivat suolla leijailevia sumuhaamuja ja ajatukset
pyrkivät väikkyvän usvan lailla lentelemään sinne tänne. Jo painuivat
silmät umpeen. Olkihattu vierähti kiharoilta maahan ja väsynyt,
raskas pää vaipui sammaleiselle puunjuurelle.

Kahta kovemmin ja surullisemmin valittivat silloin sammakot lammessa.
Kahta kolkommin huusi metsässä huuhkaja. Yötuuli havahti ja ravisteli
kiivaasti puitten latvoja. Kylmästi pyyhkäisi se nukkujan kuumaa
otsaa. Mutta poika ei kuullut mitään, ei tuntenut mitään. Hän nukkui
sikeässä unessa. Ja lepoon laskeusi taas tuulikin. Hiljaa seisoivat
taas, kuten ennenkin, metsän puut. -- Kesäyön tummimmat varjot
verhosivat metsän, tuonentarhan ja sammakkolammin. -- Silloin tällöin
kajahteli kautta ilmojen kaukaisia ääniä; -- yksin, -- parittain, --
useampia peräkkäin. Nordingenin kirkko, ijankaikkisuuden harmahtava
vartio, luki tornissansa kuluvat tunnit ja neljännekset ja antoi
yksitoikkoisen saarnansa ajan katoovaisuudesta päivin ja öin kaikua
laaksoon. Päivänvalossa, elämän hyörinässä, puhuu kellon ääni
useimmille ainoastaan maallisista asioista. Työhön kehottaa ja
kiiruhtaa se seudun ahkeria maamiehiä ja ketteriä kankureita, kutsuu
heitä työhön, yksinkertaiselle aterialle ja iltalevolle. -- Mutta
öisin, heidän vuoteella levätessään, mitähän vanha tornikello heille
silloin virkkaa? -- Onnelliset ja terveet, jotka sikeätä, rauhallista
unta nauttivat, eivät kyllä sen ääntä kuulekkaan. Mutta niille, joita
ruumiin tahi sielun vaivat valveella pitävät, joiden uupuneissa
jäsenissä tauti polttaa, joilta suru ja huoli tahi kalvava omatunto
riistää rauhan sydämestä ja unen silmistä, -- mitä tuntilyönnit
niille puhuvat? -- Ovatko ne armottomia matkapylväitä, joista nuo
onnettomat huokaillen laskevat, miten lyhyt ilo ja riemu on ollut
ja kuinka pitkä jo tuska sekä okaitten ja kuilujen kautta johtava
polku? Tietävätkö, että noista matkapylväistä eräs, ehkä jo seuraava,
on heille oleva rajapyykki sen tuntemattoman maan, johon heidän on
astuminen, kun maailman ilo ja maailman suru ijäksi ovat lopussa, --
ja vavistenko he tätä rajapyykkiä kammoovat, -- raukat? -- Onnellinen
sinä, jolle tuo rajapyykintakainen maa ei ole hämärä, tuntematon
maa, vaan lupauksen valoisa valtakunta! -- Onnellinen sinä, --
jos kohta taudin tuskat jäsenissäsi vavahtelee, jos kohta murhe
ja huoli, jos kohta synninkin suru sydäntäsi kalvaa! -- Tunnethan
toki toivosi perustuksen! Joka kellonlyönti on sinulle Jumalan
sormi, joka sinunkin pientä ihmis-elämääsi ohjailee, joka lukee
sydämesi lyönnit ja tyynnyttää sen arkaa tykintää, joka pyyhkäisee
kyyneleet silmistäsi, -- Jumalan sormi, joka kompastuessasi nousee
sinua varoittamaan ja kehottaa: ole valpas, ole uskollinen, oli
kärsivällinen ja toivo alati! --

Taas Nordingenin tornikello löi. Kaksitoista kumeata lyöntiä kajahti
verkalleen yöhön. Viimeisen vaiettua kuului metsässä kummallinen
sihinä ja suhina, kihinä ja kuhina, ikäänkuin lukemattomia
hyönteisparvia olisi liidellyt edestakaisin, tai niinkuin tuuli
olisi joutunut riitaan vanhojen jättiläispuitten lehvien kanssa.
Mutta ei tuuli ollutkaan, herännyt. Puut ja pensaat seisoivat
liikkumattomina ja siitä suuresta siivekkäästä hyönteis-armeijasta,
joka vuoden juhannusharjoitusta varten oli leirinsä metsään
pystyttänyt, oli näkyvissä vaan pari myöhästynyttä, tänään lomalla
olevaa kultakuoriaista. Kiiltävässä virkapuvussansa palasivat nämä
mehiläiskuningattaren toimeenpanemista tanssijaisista, joita tänään
oli pidetty eräässä puutarhassa laaksossa. Ne olivat varmaankin
kurkistaneet hiukan liian syvään seljakukkien silmiin, sillä
ne harhailivat nyt, tuoksusta huumauksissaan, hämärässä sinne
tänne, etsiskellen vihantaa telttaansa rinteen pensaitten alla.
Hurmaavain tuoksujen tavalla kumpusi kosteasta maaperästä ihmeen
hiljainen soitto ja kuiske: lauhassa kesäyössä kautta tienoon
kuuluvia, hentojen keijuisten metsätarinoita. Pienet nurmenkukat
ja heinänhelpeet tyhjensivät sydämensä toisillensa ja valittelivat
kulunutta, raskasta työpäiväänsä. Aikaisesta aamusta asti oli niiden
näet täytynyt kantaa sadepisaroita, kastella vanhoja puunjuuria ja
janoisia pieniä sammalmättäitä, jotka aina tuppautuvat tielle, kun
tammet ja pyökit jotakin tarvitsevat. Vedenkanto on koko lailla
vaivaloista työtä ketoneilikoille, vienoille sinikelloille, hennoille
kieloille ja lempeille nummenkukille.

"Vieläpä näin myöhään yölläkin tässä täytyy seisoa kumarassa,
kannattamassa suuria vesipisaroita!" nurkuivat nyrpeinä nummenkukat.
"Eikä edes pieninkään tuulenhenki meitä armahda, nostamalla taakkaa
hartioiltamme ja vierittämällä vettä maahan!"

Kolme hentoa, pitkää heinänkortta seisoi likekkäin. Ne pudistivat
moittivasti hienoja helpeitänsä. Yksi puhkesi kiivaasti torumaan:

"Mitäpä oikeutta tuollaisilla tukevilla nummenkukkasilla on pitää
noin suurta puhetta ja nostaa sellaista melua, kuin olisi heille
suurikin vääryys tapahtunut, ell'ei vaan kaikki tuulet heidän
avuksensa riennä. Katsokaapas vain meitä, kuinka paljon enemmän
meillä on kannettavana!"

Ja heinänkorsi ojensihe oikein suoraksi ja piteli vapisevine,
heikkoine käsivarsineen raskasta, hopeakirkasta sadepisaraa
korkealla. Sen toverit huusivat silloin: "Katsokaa, katsokaa! Meidän
ovat vielä isommat!" Mutta kun he kaikki koittivat nostaa taakkaansa
oikein korkealle, horjahtivat he ja törmäsivät yhteen. Kolme raskasta
vesipisaraa suli yhdeksi ja tämä suuri, kylmä pisara vierähti
nukkuvan pojan otsalle.

Säikähtäen kavahti Valter pystyyn, hieroi unen silmistänsä ja jäi,
vaahteranrunkoon nojaten, istumaan. Yö ei ollut enää hänelle pimeä.
Hänen aistinsa olivat tulleet ihmeellisen tarkoiksi ja tajusivat nyt
täydelleen keskiyön metsän salaperäistä elämää. Suhina ja kuhina
hänen ympärillänsä puhui nyt hänelle täysin ymmärrettävää kieltä,
kasvit ja hyönteiset olivat kuin vanhoja ystäviä. Ihastuksissaan
kuunteli hän heidän salaisia keskustelujansa ja tunsi niistä
virkistyvänsä ja reipastuvansa, niinkuin janoinen pyhiinvaeltaja,
jolle vilpoisesta lähteestä virvoittava vesi suihkuaa.

Kun Valter herätessään liikahti ja muutti asentoa, häiritsi se
kunnian-arvoisen sammakon suloista lepoa, joka oli vaipunut
mietelmiin rannalla kasvavan leveän leskenlehden alle. Hädissään ja
kauhistuksissaan vetäytyi viaton haaveilija ihmissaappaan kamalasta
läheisyydestä, -- se kun ei ollut sellaista kapinetta koskaan ennen
nähnyt, -- ja heittäytyi päistikkaa lahdelman keskelle. Vesi sulki
sen syliinsä, mutta roiskahti samalla korkealle ja kasteli kokonaan
valkoisen, veden kalvolla keinuvan kukkasen. Hajalleen hypähtivät
kultakuoriaisetkin, jotka jo hiljan olivat huomanneet nuoren
lummekukan ja ihaillen ladelleet sen ympärillä. Nyt lensivät ne sille
palvelustansa tarjoomaan ja saivat auttaa sitä pudistamaan kirkkaita
pisaroita pois valkeilta lehdiltään. Siten solmittiin tuttavuus.

Kummallinen, hillitty yskä kajahti nyt pensaikosta.

"Kas, hyvää iltaa, herra professori! Eipä ole ollut mulla kunnia
teitä pitkään aikaan tavata!" huusi yölepakko, joka kieppuen lenteli
sinne tänne hiiltyneen tammenrungon ympärillä. Ja kun lummekukka ja
kultakuoriaiset uteliaasti vilkaisivat ympärilleen, kiilui heille
rannan pimennosta vanhan huuhkajan suuret silmälasit vastaan.

"Sotaharjoituksia varten kai tekin olette metsään saapunut?" kuului
taas yölepakon ääni. "Paljon on teiltä jo hukkaan mennyt, herra
professori! Turilasten juhlaparaati on jo ohitse; kovin oli komea!
Turilasrykmenteillähän on, kuten tunnettu, paras musiikki koko
armeijassa."

"Vähätpä minä paraateista ja kenttäharjoituksista!" ärähti
ylenkatseellisesti huuhkaja. "Yksinomaan muinaistieteellisiä
tutkimuksia varten olen tänne vuoristoon tullut. Täällähän kuuluu
vuoren onkaloissa olevan roomalais-aikuisia, harvinaisia rahoja
löydettävissä. Niitä täytyy etsiskellä. Totta puhuakseni olen
tieteellisiä tutkimuksia varten lähtemässä pitemmälle matkalle,
sisarenityttären, nuoren tarhapöllön kanssa, jonka hyväksi matka
oikeastaan tapahtuukin. Tuolla rakkaalla lapsella on nimittäin suuri
perintö saatavissa, mutta kun emme voi tarpeeksi selvään todistaa
hänen polveutumistansa suoraan Minervan pöllöstä, niin on asia vielä
riidan-alainen. Tuo sukuperä ei suinkaan ole paljas sukutarina.
Sentähden lähdemme nyt Italiaan ja Kreikkaan, vanhoista rahoista ja
kuvapatsaista kokoomaan todistuskappaleita asian ratkaisua varten.
Katselkaapas vain, kunnian-arvoisa ystäväni, nuorta neitiä, miten
komeasti kaareva hänen nokkansa on ja kuinka syvämietteinen pääkallon
muoto!"

Nuori tarhapöllö lentää lehahti moitteettoman somasti yli lahdelman,
laskeutui hiiltyneelle tammen rungolle ja tervehti armollisella
päännyökkäyksellä yölepakkoa.

"Rikas ja jalosukuinen perinnönsaaja!" kuiskasi kultakuoriainen
toverilleen.

"Niin kyllä! Perinnönsaaja ja hyvin vanhaa aatelissukua, -- mutta
suostunpa kunniatta räpytteleimään kuoliaaksi lähimmässä hämähäkin
verkossa, ellei hän ole olevinaan kauheasti oppinut! Veressä on vika,
luota siihen, -- huomaahan sen jo nokanpäästä!"

Ja ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen, niin että
kirkkaaksi kiillotetut olkaliput kauvas yön pimeyteen välähtivät,
kääntyi kultakuoriainen pois ja alkoi taas liehakoida hiljaista
lummekukkaa. Se kertoi tälle mehiläiskuningattaren tämänpäiväisistä
hovitanssijaisista, luetteli kaikkien siellä enimmin ihailtujen
kaunottarien nimet, mainitsi purppuraruusun, sammalruusun, iloisen
burgundiruusun ja pienen, keikailevan Dijon-ruususen. Sitä huvitti
suuresti kertoella kaikista näistä tuntemattomista ihanuuksista
viattomalle, nuorelle vesikukkaselle, joka ei ainakaan ollut liian
oppinut, eikä ollut koskaan luonut silmäystäkään ulos maailmaan.
Oli niin hauskaa nähdä sen lapsellista ihmettelyä ja vastata sen
teeskentelemättömiin kysymyksiin.

Yksinkertaisempaa kasvatusta tuskin lienee, kuin minkä vesikukkanen
saa tyynen ruohikkolammin kalvon alla, varsinkin jos lampi sijaitsee
tiheän metsän ja syrjäisen vuorilaakson yksinäisyydessä. Siellä
vilpoisesta pohjasta kasvavat vesikukkaset ovat vaatimattomia
luonnonlapsia. Eivät ne tiedä mitään puutarhakukkien turhasta
itsetunnosta. Ja kun kultakuoriainen ei voinut ymmärtää, kuinka
suloinen vesiruusu oli jäänyt kutsumatta mehiläiskuningattaren
tanssijaisiin ja kun se sanoi pitävänsä huolen siitä, että erehdys
pian korjattaisiin, pudisti kukkanen kieltävästi päätänsä,
arvellen, ettei hänen laisensa väritön ja tuoksuton vesikukka
ollenkaan sopisikaan kukoistavaan ruusutarhaan. Sanoi kuolemaksensa
pelkäävänsä, jos täytyisi, muitten ruusujen lailla, seisoa huimaavan
pitkän varren varassa, okaitten ja piikkien keskellä. Ja jos
mehiläiset ja kultakuoriaiset, suloisia sanoja ja sukkelia kysymyksiä
kuiskien, hyörisivät hänen ympärillänsä, niin ei hän varmaankaan
kykenisi vastaamaan niin mitään. Kultakuoriainen selitti, ettei
hovissa väri ja tuoksu merkinneet mitään, sillä kukapa siellä
edes saattoi tietää, oliko väri luonnollinen, vai keinotekoinen!
Ei, hovissa riippui kaikki suvusta. Kaikki ruusut saivat tulla
hoviin ja olihan lumpeenkukkakin ruusu, vedenruusu. Kuoriainen
kertoi vielä, että siellä tänään suuresti oli kunnioitettu kahta
kalpeata ranskatarta: "Madame Hardi" ja "Madame Plantier" ruusuja
ja ennen kaikkia ihanata etelätärtä "Centifolia unicaa", joka oli
lumpeenkukkaakin kalpeampi.

Tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö oli hetken aikaa kuunnellut
kuoriaisen ja lumpeenkukan keskustelua ja huomannut sen kovin
typeräksi ja mitättömäksi. Nuori tarhapöllö näet piti kaikkia
keskusteluja typerinä, joihin hän ei itse ottanut osaa. Sentähden
armahti hän nyt heitä ja puuttui puheeseen. Hän pilkkasi kuoriaista
siitä, että tämä liian hätäisesti oli lukenut lummekukkaa kuuluvaksi
laajalti haaraantuneihin ruususukuihin, vaikka hänessä huomasi selviä
merkkejä sukulaisuudesta suuresti ihaillun, vasta muutamia vuosia
sitten Eurooppaan tuodun, intialaisen ruhtinattaren "Viktoria regian"
kanssa.

"Viktoria regia" oli lumpeenkukalle ventovieras nimi. Se ajatteli
kaikkia tuttuja ja tuntemattomia sukulaisiansa. Tätejä hänellä oli
kahdeksan ja serkkuja seitsemänkolmatta, mutta Viktoria regiaa ei
niiden joukossa ollut. Se kyseli rannan pienoisilta kukkasilta,
mutta eivät edes siniset lemmikitkään, joilla kuuluu olevan parhain
muisti, muistaneet nähneensä niin muhkeammista kukkaa. Jos kohta
nuoren lumpeenkukan turhamielisyys ei ollutkaan kovin kehittynyt,
oli hänessä sen sijaan sitä enemmän naisten toista sukuvikaa,
uteliaisuutta. Se koitti sentähden kärsiä nuoren tarhapöllön
vastenmielistä, rikkiviisasta ääntä ja kyseli ja tiedusteli tarkemmin
ruhtinatar Viktoriasta.

Nuori tarhapöllö alkoi nyt kertoa erittäin romanttista tarinaa siitä,
kuinka Viktoria regia oli tullut Eurooppaan rakkaudesta oppineeseen
luonnontutkijaan, joka eräällä matkalla oli siihen tutustunut, ettei
se oikein voinut kärsiä tätä pohjoista ilmanalaa ja ainoastaan
hellimmän huolenpidon kautta saattoi hengissä pysyä, että se
tavallisesti kuului asuvan taiteellisesti rakennetuissa lasilinnoissa
ja vahvistavan voimiansa haaleilla kylvyillä.

Nuoren tarhapöllön kertomus oli vielä kesken, kun kaikkien silmät
kääntyivät tuonentarhaan päin. Siellä sukelsi suoperäisestä maasta
monessa kohden esiin pieniä loistavia liekkejä, jotka hyppivät ja
liehuen kiitelivät yli suon, pysähtyivät, huojuivat tuikkelehtien,
sammuivat, leimahtivat taas kirkkaasti palamaan, lähestyivät tanssien
ja vajosivat sitten yhtäkkiä veteen. Taas syttyivät ne toisessa
paikassa ja liitelivät heinien huipuilla piirissä pyörien, hyörien,
suorastaan lampea ja pientä lahdelmaa kohti.

"Oi, mitä tuo on? Ketä nuo ovat?" kysyi säikähtäen lummekukka ja
kätkeytyi vavisten valkeain lehtiensä suojaan.

"Kas vaan, tanssijoita!" huusi hilpeästi kuoriainen. "Mainioita
tanssijoita yöllä ja sumussa, mutta eivät kuulu metsäoopperan
tanssijoihin! Eivät ole heinäsirkkoja!"

"Mahtavat olla unkarilaisia tanssijoita", tuumasi toinen kuoriainen.
"Mustalaisten kanssa kuuluvat maahan tulleen ja tanssivat kernaasti
kuuttomina öinä taivas-alla. Virvatuliksi niitä luullakseni
kutsutaan."

Ja kun nyt taas solakka, säihkyvä liekki hitaasti soljui aina
vedenrajaan asti, vetäisi kuoriainen välkkyvän miekkansa, ojensi sen
liekkiä kohti, astui aivan sen eteen ja huusi kaikuvalla äänellä:

"Seis, virvatuli, seis! Puhu ja vastaa! Ken olet?" Pieni tirskunta
kuului vastaukseksi ja ivallisesti sähähtäen vajosi liekki veteen.

"Oi, nuo eivät ole oikeita tanssijoita!" kuiskasi peloissaan
lummekukka. "Aaveita ne ovat!" Ja kun taas suon laidassa liekki
vilkahti ja jäi, jalka melkein vedessä, seisomaan veden rajaan, huusi
lummekukkanen hädissään:

"Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa!"

"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi pieni liekki, seisoi siinä vakavana
ja kirkkaana sekä jatkoi vielä: "Kernaasti vastaan ja ilmoitan kuka
olen, kunhan vaan siivosti kysytään."

"Ilmoittaako se mikä virvatuli on!" ajatteli vaahteran alla
kuunteleva poika ja siirtyi vielä lähemmäksi rantaa. "Saankohan
täällä kuulla, mitä ei kukaan opettajakaan tiedä?"

Mutta kuivettuneella tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö,
joka oli saanut parhaimman uuden-aikuisen kasvatuksen, hypähti,
ylenkatseellisesti nokkaansa korottaen, pari oksaa alemmaksi,
paremmin kuullaksensa. Hänhän oli vasta muutamia viikkoja sitten
pääkaupungissa suorittanut opettajatartutkintonsa ja silloin pitänyt
pari tuntia kestäneen vapaan esitelmän sähköstä ja vetykaasusta.
-- Tahtoiko nyt todella tuhma virvatuli tietää enemmän, kuin hän
kaikessa viisaudessansa? -- Kultakuoriaiset asettuivat lumpeenkukan
vieressä uiskenteleville, leveille, vihannoille lehdille kuuntelemaan
ja heidän kehoituksestaan rohkaisi kukka mielensä ja kysyi
hiljaisella, ystävällisellä äänellä virvatulelta: "No, sano minulle
sitten keitä te olette -- sinä ja toverisi?"

"Vainajain henkiä olemme, -- sammutettujen valojen sieluja.
Vähän aikaa me maan päällä ihmisiä palvelimme, mutta pikainen,
väkivaltainen kuolema tempasi meidät pois, ennenkuin sydämemme
paloi loppuun ja me saatoimme tuhkaan sammuen tuikahtaa. Mutta
ken väkivallan kautta henkensä heittää, ei saa haudassa rauhaa,
Ilkivaltaisesti maahanheitettyjen, eli halveksimalla ennen aikojaan
sammuksiin puhallettujen kynttiläraukkain sielut ovat tuomitut kauvan
harhailemaan mailla, mantereilla ja petollisella, yliluonnollisella
hohteella huikaisemaan ja hämmentämään. Sellaisia harhailevia
valosieluja olemme minä ja toverini."

"Ihmisiäkö olette palvelleet?" kysyi lummekukka. "Oi, kerro minulle
minkälaista se oli? Minä en ole oppinut palvelemaan, enkä ole koskaan
ihmisiä nähnyt."

"Etkö koskaan ole ihmisiä nähnyt!" ilkkui nuori tarhapöllö.
"Luultavasti et edes tiedä mitä ihmiset ovatkaan!"

"Tiedän toki! Tiedän vähän ihmisistä! Tiedänhän, mitä sammakot ovat
mulle kertoneet erään hukkuneen luista, jotka sata vuotta ovat
maanneet lammen pohjalla. Mutta sammakkojen kertomukset ovat vaan
niin kovin surulliset. Ja kerran -- hyvin, hyvin kauan aikaa sitten,
-- luulenpa kahdeksan päivää sitten, -- kun minä vielä olin hyvin
pieni silmikko, enkä läheskään ylettynyt vedenpintaan, -- silloin
soljahti tiheä, tumma varjo yli lammen. Vesi sen ympärillä kohisi.
Sammakot sanoivat, että varjo oli venhe ja että sen sisällä oli
ihmisiä. Kuinka mielelläni olisin katsahtanut siihen! Minä koitin
voimieni takaa ojennella suoraksi, mutta olin sittenkin liian pieni.
Kerran laidan yli kumartui hymyilevät kasvot, joissa oli kirkkaat,
loistavat silmät, mutta samassa loiskahti airo veteen ja turmeli
ihanan kuvan kohta kun se oli ilmestynytkin. Vellova vesi keinui
sinne tänne ja ennenkuin se uudelleen oli ehtinyt luoda kuvan
kokonaiseksi, oli venhe kiitänyt ohitse. Oi, kerro mulle oikein
paljon ihmisistä! Tahtoisin niin mielelläni oppia jotakin uutta!"

"Minulta et opi yhtään mitään", sanoi virvatuli, "enkä myöskään voi
sulle paljon kertoa, sillä elämäni oli hyvin lyhyt, enkä saata kertoa
muuta kuin mitä itse olen kokenut itse nähnyt ja kuullut. Mutta se ei
olekkaan mikään opettavainen, pyöristelty ja silitelty kirjakertomus,
täynnä hyödyllistä moraalia, vaan pieni palanen elämää, -- katkelma,
ilman alkua, ilman loppua. Et siitä mitään selvää saa."

"Oi, ala vaan, hyvä virvatuli, ala vaan kertoa," rukoili lummekukka,
-- ja liekki yskähti, leimahti kirkkaammaksi ja alkoi:

"Olin joulukynttilä! -- Mutta oletteko kuulleet joulukynttilöistä?"

"Josko olemme niistä kuulleet!" virnisteli nuori tarhapöllö. "Eipä
tässä tarvitse kauvaksi lentää, -- jo lähimmässä vuorenrotkossa
seisoo nuoria kuusia kaikilla rinteillä. Ja illanhämärässä juttelevat
ne tulevaisuudestaan ja kaikesta siitä ihanuudesta, mitä tuollainen
kuusilapsonen haluaisi kokea. Eilen minun täytyi oikein ihmetellä
kuullessani, kuinka monen tuollaisen nuoren puun hartaimpana toivona
oli tulla joulupuuksi ja antaa koristaa itseänsä kiiltävillä
joulukynttilöillä ja kirjavilla paperiliuskoilla. Mutta eipä
tuollainen nuori havupehko ollenkaan ajattele sitä, että lyhyt ilo on
kalliisti maksettu ja tuottaa sille kuoleman."

"Kauniin kuoleman ne kuitenkin saavat, ne nuoret kuuset, jotka ovat
saaneet olla joulukuusina ja kantaa joulukynttilöitä," virkkoi
virvatuli. "Me joulukynttilät kuulumme ikivanhaan, hurskaaseen
veljeskuntaan. Veljeskuntamme sai alkunsa siitä kirkkaasta tähdestä,
jonka Herra Jumala kerran sytytti johdattamaan tietäjiä itämailta
Vapahtajan syntymäpaikalle. Niinpä mekin loistamme pimeään
yöhön ja tahdomme tuon tähden tavalla viedä ihmisiä Vapahtajan
luo. -- Mutta mitäpä te, -- yöllä metsässä liikkuva roskaväki:
tarhapöllöt, yölepakot, puut ja pensaat ja juhlapukuiset, kiiltävät
kultakuoriaisetkin, -- mitäpä te tietäisitte siitä ammoisesta,
ijankaikkisesta valosta, joka pimeydessä loistaa ja tähdestä, joka
siitä ilmoitti!"

"Oi, tähdistäkö!" virkkoivat rannan ruohot. "Nehän useinkin
putoilevat alas lampeen! Kirkkaina öinä, kun pilvien esirippu on
poistunut, lepäävät ne vilkkuen täällä vedenpinnalla. Mutta ne ovat
hiljaisia ja salaperäisiä. Emme saata niiden kanssa puhua, emmekä
ollenkaan ymmärrä heidän loistokieltään."

Rinteellä kasvoi suuri, voimakas ja virkeä tammi. Syvälle kivikkoon
oli se juurensa työntänyt ja levitti nyt tuuhean latvansa vielä
laajemmalle ja korkeammalle, kuin vanha vaahtera, jonka alla
nuori matkamies lepäsi. Pitkin tammenrunkoa oli tuuhealehtinen
murattiköynnös kiivennyt. Se painautui luottavasti voimakkaan puun
povelle ja kietoi hennot, vihannat vartensa sen karkean kuoren
ympäri. Lempeästi kosketti muratti nyt jalkainsa juuressa kasvavia
ruohoja ja kysyi suopeasti:

"Olettekohan tahtoneet ymmärtää tähtiä, te pienoiset ruohot? Oikein
vakava, hyvä tahto auttaa suuresti. Elkää katsoko ainoastaan eteenne
maahan, pienet ruohot! Ojentautukaa kohden korkeutta! Ja kun te
täällä alhaalla näette jotakin mielestänne hyvin ihanaa vilkahtavan,
niinkuin näitte tähdet vedessä, nostakaa silloin silmänne ja
katsahtakaa ylöspäin, kohti kirkasta valoa, josta loisto täällä
alhaalla oli vain heijastus. Kun tahtoo ymmärtää ja katsoo kohti
korkeutta, pienet korret, niin siitä silmät kirkastuvat ja totuuden
portitkin aukeavat."

"Totuuden portit!" mutisi professori huuhkaja. "Tuo se parpattaa ja
on opettavinaan, vaikka itse on jotenkin kehno filosoofi." Mutta
virvatuli huudahti:

"Terve sulle, rakas murattiköynnös! Eläkä pane pahaksi, että tässä
vasta roistoväestä lörpöttelin! Enhän ollut sinua vielä huomannut!"

"Mutta kertomus, virvatuli! Minne kertomuksesi jäi?" huokasi
lummekukka. Ja virvatuli kiidätteli räiskyviä kipunoita ilmaan ja
ryhtyi uudelleen kertomaan:

"Joulukynttilänä siis olin. Kuusen oksalla, suuren salin keskellä
alkoi elämäni."

"Kuusiko salissa?" kuiskasivat kaislakukkaset ja heiluttelivat
epäillen helpeitänsä.

"Niin kyllä salissa, raitis, vihanta kuusi! Ulkona oli kylmä talvi,
tähtikirkas pakkais-yö, laakso jään ja lumen peitossa."

"Hento rouva, joka oli koristanut puun niin kauniiksi kirjavilla
sokurileivoksilla, rusinoilla, manteleilla ja monivärisillä
kiiltopaperi-tähdillä, ei varmaankaan olisi mennyt ulos sen luokse
lumiseen metsään."

"Puu oli kai juurineen päivineen maasta kaivettu?" kysyi pieni
palkoruoho rannalla.

"Poikki se oli hakattu, raastettu ravitsevasta juurestansa. Mutta
jos kohta se oli puulle suurta tuskaa tuottanut, niin ei se siellä
vaan vaivojansa valitellut. Komealla valta-istuimella se seisoi,
niin suorana, niin viehättävänä, kuin olisi se siinä kasvanut, eikä
koskaan olisi raittiissa metsämaassa seisonut, eikä koskaan kosteata
aamu-ilmaa hengittänyt. Ammottavan kuolinhaavan kätki kokonaan
valtaistuimen sammalmatto. -- Hänen ylhäisyytensä jalkain juuressa
loikoilivat hänen vasallinsa: mesikakut sekä punaiset ja kultaiset
omenat. Me joulukynttilät istuimme kaikki sen oksilla."

"Sepä mahtoi olla loistoa!" huusivat kuoriaiset, "Jos kaikki muut
loistivat yhtä kirkkaasti kuin sinä!"

"Kyllä sittemmin, -- mutta alussa -- silloin paloin vaan minä,
minä yksin! Kauvas ulottuvalta oksalta valaisin nuorta rouvaa,
joka uutterasti asteli edestakaisin ja asetteli pöydille lahjoja,
joita rakastavilla ihmisillä on tapana toisillensa joulujuhlana
antaa. Aivan minun allani matalalla pöydällä oli pojanvaatteita,
leikkikaluja ja kuvakirjoja. Tässä oli nuorella emännällä enimmin
järjestämistä. Saatan vieläkin nähdä hänet ja on ikäänkuin kuulisin
hänen sanovan: 'Varsinkin tässä tulee kaiken näyttää ystävälliseltä
ja iloiselta.' Näin hän lausui palvelijalle, joka ihaillen
seisoi vieressä. -- Miksi loistavat silmät synkistyivät, kun hän
leikkikalujen ja sokerileivosten joukkoon kätki pienen mustan
villamekon? -- 'Tahdoin niin kernaasti laittaa jotakin uudelle
lapselleni; -- mutta mustalla surullisennäköisellä silkillä vain
saatoin hänen takkinsa kirjailla,' sanoi hän huoaten. Levotonna ja
liikutettuna astuu hän pöydästä pöytään, katselee usein kelloa ja
lukee vielä kerran jo usein ennenkin lukemansa kirjeen. 'Tiktak,
tiktak,' raksuttaa vanha pöytäkello, joka itseensä tyytyväisenä lepää
leveällä alustimellansa ja itsepintaisesti painaa kullatut jalkansa
tummaan marmorilevyyn. Ja niin välinpitämättömästi tirkistävät sen
pyöreät täysikuukasvot vanhan-aikuisen otsakoristeen alta, ja niin
hitaasti liikuttelee se heiluria, joka kunniamerkin tapaan sen
pyöreällä povella paistaa, kuin ei olisi väliä mitään, minkä tunnin
se kohta sorahtavalla äänellänsä ilmoittaa."

"Ikäviä vanhoja tätejä tuollaiset pöytäkellot," keskeytti yölepakko,
joka iltahämärässä ihmis-asuntojen ympärillä liidellessään, oli
vilkaissut monesta akkunasta sisään ja siten nähnyt yhtä ja toista.
"Turhantarkkoja ja rikkiviisaita! Eipä uskoisi ihmisten niistä niin
paljon välittävän. Joka kohdassa kysytään tuollaiselta vanhalta
Tiktak-tädiltä neuvoa; aina se saa suunvuoroa. Nepä taloudet
kuuluvatkin olevan parhaassa järjestyksessä, joissa kaikki käy kellon
komennon mukaan."

"Nuori rouva kaiketi myöskin kuului niiden joukkoon, jotka antavat
kellojen hallita. Ei hän ainakaan voinut itsepäistä, vanhaa kelloa
komentaa. Hänen rukoilevat katseensa eivät saaneet sitä seisahtumaan,
eivätkä myöskään kiiruhtaneet sen käyntiä. Enkä ollenkaan tiedä,
mitä hän oikeastaan kellosta tahtoi. Kyllähän kuulin hänen paljon
puhuvan palvelijan kanssa, mutta iloista, joulun-omaista ei heidän
keskustelunsa ollut. He puhuivat kovasta kuumeesta ja kuolemasta,
äkkiä kuolleista vanhemmista ja kahdesta orpopojasta, talonisännästä,
joka oli rientänyt nuoruuden ystävän kuolinvuoteelle ja jonka vasta
tänään piti palata kotiin. Oi, silloin kirkastuivat taas nuoren
rouvan suloiset kasvot! -- 'Kuinka mahtaakaan isäntä riemuita,
kun monen viikon poissaolon perästä taas pääsee kotiin, -- kuinka
onnellinen hän mahtaa olla!' Huulet hymyilivät ja silmät säteilivät,
kun hän ilosta ja onnesta puhui. Katse kääntyi kohti salin nurkkaa,
jossa hänen onnensa ja ilonsa oli kätkettynä: korivaunussa,
suljettujen verhojen takana lepäsi siellä herttainen, nukkuva, pieni
lapsi."

"Ihmislapsiko?" kysyi lumpeenkukka.

"Tietysti! Ihmislapsi."

"Oi, sano, minkä näköinen se oli?"

"Oi, armas ja suloinen se oli! Korkealta oksaltani minä sen näin,
kun nuori äiti kuunnellen hiipi sen luo, siirsi verhot syrjään ja
kumartui sen puoleen. Valkoisella pään-alusella lepäsi se, pieni
pää aivan minuun päin, suukko puoleksi auki, posket sikeästä unesta
punaisina, tummat, hienonhienot silmäripset niitä varjostamassa,
hikihelmiä ohimoilla ja myssyn alta valuneet, vaaleat hiukset
hiestä kosteat. Toinen kätönen oli peitolla; toinen taas, pieni
nyrkki lujasti suljettuna, oli ojennettu pään taakse. Ihmeen ihana
joulunukke se oli. Äiti tavotteli kädellään kukoistavia kasvoja,
mutta ei koskettanut niitä kuitenkaan, antoihan vaan lapsen lämpöisen
hengityksen löyhytellä sormiansa. Silitteli sitten peittoa, asetti
verhon poimut paikoillensa ja huokasi hiljaa: 'Herra sua suojelkoon!'"

"Etkö nähnyt silmiä?" kysyi lummekukka. "Silmäthän ovat pääasia."

"Kas vaan, kuinka olet viisas!" virkkoi nuori tarhapöllö. Ja liekki
jatkoi: "Silmät nukkuivat,-ja jos nuori äiti olisi ainoastaan yhden
kerran käynyt lastansa katsomassa, niin en tietäisi niistä mitään
kertoa. Mutta hän meni usein. Ja vihdoin, kun hän tahtoi näyttää
palvelijalle, kuinka herttaisesti ja sikeästi pienokainen nukkui
ja varovasti, aivan hiljaa, kohotti verhoa, silloinpa loistikin
hänelle kaksi tummansinistä tähteä vastaan, lapsonen oikoili pieniä
jäseniänsä ja suukkonen vetäytyi hymyyn. Äidin huulilta kaikui raikas
ilonhuudahdus. 'Eikö se ole suloinen! Eikö hän ole herttainen!'
riemuitsi hän ja ilokyyneleet välähtivät hänen silmissänsä. Oi,
mikä ilo joulukynttilöille saada kuvastua ja tuikkia onnellisissa
ihmissilmissä! ja varsinkin niin viattomissa, ilosta säihkyvissä
ja kuitenkin syvästi vakavissa lapsensilmissä, kuin nuo vaunussa
lepäävän pienokaisen vasta auenneet silmät olivat."

Murattiköynnös sanoi: "Ihmissilmissä kun asuu sielu ja niissä kun jo
itsestään loistaa kirkkaampi ja parempi valo, kuin kynttiläin, niin
teitä, te joulukynttilät, haluttaa niihin vilkaista. Valo halajaa
valoa. Ja lasten silmissä -- niissä on valo puhtain. Mutta erittäin
herttaista on, kun lapsen silmät vielä vanhuksen kasvoista loistavat
ja kun vanhassa ihmissydämessä lapsen ilo sykkäilee."

Huuhkaja päästi pitkän sorahtavan äänen, pudisti halveksien päätänsä
ja kynsi kärsimättömästi suurta kiveä, jonka oli istuimeksensa
valinnut.

Virvatuli kertoi edelleen, että kartanolta oli kuulunut kolinata,
reen ritinätä ja iloista koiran haukuntaa; että rouva oli rientänyt
akkunaan ja palvelija ovelle, ääneensä huutaen: "Herra se on! Herra
se on!" "Nuori rouva," kertoi liekki, "nosti nopeasti lapsukaisensa
pienistä vaunuista, kääräsi sen huolellisesti lämpöiseen huiviin ja
riensi ovelle. Mutta kynnyksellä antoi hän lapsen palvelustytölle
ja sanoi sukkelaan: 'Ei, ei! Kanna sinä hänet vaan! Minulla täytyy
olla molemmat kädet vapaat syleilläkseni uutta lastani.' Valoisan
etehisen kautta astuivat he portaita alas. Ovet sulkeutuivat ja minä,
minä olin yksin, -- yksin avarassa salissa! -- Kauhukseni huomasin,
kuinka syvälle jo olin palanut. Tuskin olin enää puoltakaan niin
pitkä, kuin tummat toverini ympärilläni. Täytyykö katselemisesta ja
elämisestä niin pian tulla loppu? tuumasin minä, pidätin henkeäni
ja painoin liekkini aivan pieneksi, säästääkseni vahaa. Palaneesta
sydämestäni pistin päähäni tumman tuhkatötterön. -- Mutta eipä se
siinä pysynyt, -- putosi permannolle. Olisipa melkein polttanut
reijän mattoon, ellei palvelija samassa olisi tullut takaisin ja
polkemalla sammuttanut sitä. Vanha miespalvelija tuli sisälle ja
sytytti monta kynttilää kruunussa ja seinillä. Suorina ja jäykkinä
ne seisoivat lumivalkeissa vaatteissaan ja katsoivat kopeasti alas
meihin. Mutta jo tuli kaikkien kuusen oksilla istuvien veljienikin
vuoro. Suuressa kuvastimessa näin puun välkkyvän ja kimaltelevan,
kuin olisi se pukeutunut kulta- ja päivänpaiste-pukuun. Ja taas
puhuivat molemmat palvelijat pojasta: poika raukka, sanoivat --
kuinka hienon ja ylhäisen, mutta hyväsydämisen näköinen hän oli.
Niin, hyvä hän mahtoi olla. Eiköhän muuten hänen hoitajanansa ollut
hiljainen vaimo mieluummin olisi lähtenyt nuoremman veljen kanssa,
joka nyt olisi hänen hoitoansa paremmin tarvinnutkin! Mutta juuri
tästä pojasta ei hän ollut hennonut erota, sanoivat he. -- Ja samassa
oli kaikki kirkasta ja valmista. Palvelijat poistuivat. Portailta
ja etehisestä kuului askeleita. Viereisessä huoneessa veisattiin
kaunista jouluvirttä. -- Ja nyt, nyt lensivät ovet auki!"

"Oi, kunpa voisi tulla kuuseksi!" huudahti pieni nummenkukka.

"Vait! Elä keskeytä!" kaikui kaikkialta, ja virvatuli jatkoi.

"Näin herrasväen kynnyksellä. Talonväki ja palvelijat ympärillä. Näin
isännän vielä matkapuvussa. Hän kantoi pientä tytärtään, joka kirkui
ilosta, sätki käsin ja jaloin ja pyrki joulukuusen luo. Nuori rouva
talutti pientä, surupukuista poikaa. Hellästi katseli hän lasta.
Molemmin käsin oli tämä tarttunut hänen oikeaan käteensä. Painaen
ruskeakiharaisen päänsä rouvan käsivarteen, katsoi poika iloisella
toivolla ja luottamuksella häneen.

"Minä lehahdin korkealle, jotta kuumia vahapisaroita valui
sydämestäni. Tahdoin nähdä kaikki, -- kaikki yhtäaikaa, -- ja
olin kuitenkin jo niin pieni! Viistossa minusta riippui pitkä
kultapaperiverkko, jossa oli punainen omena! Oi riemua! Siinähän oli
kultaiset portaat pienelle sammuvalle liekille! Kiipesin silmukasta
silmukkaan! Portaat hiiltyvät tulisista askeleistani -- omena
pyörähtää maahan, -- mutta juuri kun riemuiten leimahtelen, kun komea
savupilvi pääni päällä kiiriskelee, -- silloinpa onkin jo sukkela
käsi tempaamassa minut alas. Minut heitetään permannolle, tallataan,
poljetaan. Muuta ei mulla ole kerrottavaa. -- Elämäni oli lopussa."

"Oi, vahinko, vahinko!" valitti lummekukka. "Kunhan et olisi ruvennut
kiipeemään, niin olisi kertomuksesi voinut tulla hiukan pitemmäksi!"

"Jokainen virvatuli saattaa sinulle jotakin kertoa;" vastasi pieni
liekki, "kysyppäs nyt vain muilta." Ja näin sanoen hypähteli se
vilkahtaen milloin oikeaan, milloin vasempaan. Kuoriainen lensi sen
jälessä ja kysyi vilkkaasti:

"Eivätkö mesikakut sinulle kertoneet mitään mehiläiskuningattaresta,
joka tänpäiväiset tanssijaiset piti, taikka hänen armollisimmasta
isoäidistään, mehiläiskuningatar-vainajasta? Mesikakuthan muuten
tavallisesti ovat hyvinkin läheisissä suhteissa mehiläispesän
herrasväkien kanssa."

Mutta liekki oli kadonnut, niinkuin olisi yöilma sen nielaissut ja
kultakuoriaisen täytyi palata takaisin ilman vastausta.

"Kysykää toki toisilta virvatulilta", huusi nuori tarhapöllö. Ja
koska lumpeenkukka niin kovin kernaasti tahtoi kuulla lisää, lensivät
kultakuoriaiset sinne tänne pyytämään liehuvia liekkejä tulemaan
rantaan elämäntarinoitansa kertomaan.

Ensimmäistä virvatulta paljon täyteläisempi ja suurempi, mutta
tyynempivaloinen liekki liukui, hitaasti kierrellen, kaarrellen,
suon pohjukasta esiin. Usein se pysähtyi, ikäänkuin epäröiden, tokko
uskaltaisi tulla rantaan saakka. Kultakuoriaiset pitkästyivät ja
huusivat käskevästi:

"Tänne, virvatuli! Ei tässä teeskentely auta! Lähemmäs vaan ja suu
puhtaaksi! Elämäntarinasi tahdomme kuulla!"

Mutta silloinpa kävi hullusti. Liekki ojensihe ylpeästi suoraksi,
viskasi suoraan ilmaan pitkän, kellertävänpunaisen säteen, hienon,
kuin kaislakukan varren, pärskytteli ylenkatseellisesti paksua savua
ilmaan ja kääntyi paikalla poispäin. Ei kuoriaiset, eikä tarhapöllö
olisi saaneet siunattua sanaakaan siltä kuulla, ellei lummekukka
vienosti valittavalla äänellä olisi niin liikuttavasti rukoillut ja
yhtenään sanonut: "Sinä olet varmaan kaikkein paras virvatuli. Niin
kaunista kertomusta, kuin sinun, ei varmaankaan kukaan muu taida!"
Tämä näytti liekkiä miellyttävän. Se tuli taas pienemmissä kaarissa
pyörien lähemmäksi ja seisahtui viimein kolmen askeleen päähän
rannasta.

"Tuo ei ole mikään herttainen ja vikkelä joulukynttilä, tuo!"
kuiskasi yölepakko, joka siivet levällään oli käynyt riippumaan
hiiltyneeseen tammenrunkoon, jolla nuori tarhapöllökin istui.
"Tuo on mahtanut palaa jossakin vaivaisessa kynttiläjalassa, eikä
kynttiläsakset ole sitä kyllin kurissa pitäneet."

"Minäkö kynttiläjalassa palanut! Minäkö olisin sallinut
kynttiläsaksien nokkaani niistää!" huusi virvatuli, jolla oli
erittäin hyvä kuulo. "Oi, pyhä yksinkertaisuus! -- Valkoisen,
himmeähohtoisen kupulaen alla minä asuin, läpikuultava torninen
suojasi minua periviholliseltani, viimalta. Pitkistä ketjuista
riippui katosta minua kantava lamppu. Siinä pehmeän sydämeni varassa
istuin. Mulla oli ylin paikka huoneessa, annoin valoni valaista
kaikkea, mitä siellä nisällä oli ja hallitsin huonetta."

"Sinäkö hallitsit?" nauroi nuori tarhapöllö. "Itsehän olit
vankeudessa, kapeaan torniin kytkettynä!"

"Oi, eipä lasitornini ollut vankila! Vankilahuoneenko seiniä
saattaisi parilla kuumalla henkäyksellä pirstota?" huusi virvatuli ja
suitsutti taas kaitaa, kellertävänpunaista, savuavaa tulisoihtuansa
ilmassa. "Puh, puh!"

"Oi, älä toki noin tupruuta!" pyysi tarhapöllö neiti, kätkien
nokkansa siiven alle. "Päätäni alkaa kivistää!"

Liekki räiskähti ivallisesti ja kun lumpeenkukka kysyi:

"Rikoitko sitten kirkkaan tornisi?" jatkoi se kertomustansa:

"Tekemättä se jäi! Säästinhän toki kirkasta torniani! Oi, olinhan
viisas! Viimassa olisin kylmettynyt kuoliaaksi. Ulkona pauhasi
marraskuun myrsky, -- ulvoi savupiipuissa, -- pani etehisen ovet
kolkuttelemaan. Uuvuksiin riehuneet sadekeijut kiitivät hurjassa
vauhdissa ohitse, kosteita huntujansa ohi rientäessään akkunoihin
huiskutellen. Kaihomielin painautuivat ne valaistuja akkunoita
vastaan, mutta eivät jaksaneet siinä pysytellä, luiskahtivat alas ja
suistuivat surkeasti loiskahdellen akkunalaudoilta jyrkkiä seiniä
pitkin pihan kivikkoon. Akkunaverhon iso tupsu harjoitteli salaa
pientä tanssia. Viima sille soitteli. Se tunkeusi pienimmistäkin
raoista sisälle ja kolkutti uhkarohkeasti nyrkillänsä huoneemme
oveakin. Lamppunikin alkoi hienostaan huojua. Mutta turvallisessa
huoneessa nauroin kaikille noille hullutuksille. Harmaista kivistä
oli talo rakennettu ja siinä kulmukassa, missä pitkä sivurakennus
liittyy vanhaan päärakennukseen, oli kätkössä se kodikas kammio,
jota valovirtani valaisi. Ylt'ympärillä hiljainen valtakuntani. Minä
ylinnä hallitsemassa, kirkkailla silmilläni kaikkia vartioimassa.
Liedellä liehuvat rajut sukulaiseni, kekäleet ja loimuliekit,
ovat mulle vanhastaan vihoissaan. Ne vihaavat tyyntä lampunvaloa,
kerskailevat omasta valostaan ja tahtovat muka myöskin loistaa,
virnistellen ja välkähyttäen liekkejänsä. Veripunaista hehkua luovat
ne huoneeseen, ritisten ja ratisten pilkkaavat minua. Lämpöä huokuvat
ne, sitä aaltoilee ylös minunkin luokseni, sitä on kaikkialla, minne
valonikin virtaa.

"'Korkeasti kunnioitettu lampputuli', sihisivät liekit liedellä,
'lamppulyhty, vieläkö yhä elelet? Joka öljystä elää, pian sammuu, ei
herää! Kun öljysi loppuu, on hengestä hoppu! Jos syömmesi lyhyt lie,
koht elosi päättyy tie! Tuulonen sie, henkensä vie, henkensä vie!'
tirskuivat ne. Mutta minä katselin korkeudestani ylpeästi alas heihin
ja savusin vain vähän, osottaakseni halveksimistani."

"Koska sinä huoneessa komentoa pidit, niin olisi sinun pitänyt
rangaista heitä", huusivat kultakuoriaiset.

"Puh, en viitsinyt!" sanoi virvatuli. "Hallitsija olin kumminkin.
Eihän talon emäntä ulosmennessään toki olisi uskonut lapsiansa
hurjien liekkien huostaan. Minun hoitooni hän heidät lähtiessään
heitti. Oi, kuinka huolellisesti noita lapsia, talon onnea ja
iloa, kaitsin, -- lempeästi valaisten valvoin, vartioin! Pienelle
tyttöselle nukkekätkyen vieressä näytin, ettei Liisunukke vielä
nukkunutkaan. Hän istahti taas rahillensa ja alkoi uudestaan
kehtolauluansa mustasta ja valkeasta lampaasta. Keskellä huonetta,
aivan minun allani, pyöreän pöydän ääressä istui poika. Kirjoja
ja kouluvihkoja oli levällään hänen edessään. -- Autoin häntä
kirjoittamaan: kreikkalaisia eksersitioita."

"Huu, kuinka kummallinen sana!" huokasi lumpeenkukka. "Sopiikohan
valkoiselle kukalle puhuakkaan tuommoisesta?"

Nuori tarhapöllö kohautti säälivästi siipiänsä mutisten jotakin
lapsellisesta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä. Ja metsän vanhat
puut pudistivat humisten päätänsä. Heistäkin tuntui tuo lausetapa
niin oudolta, eivätkä he, enempää kuin hiljainen lumpeenkukkakaan,
tienneet mitä siitä piti ajatella. Mutta vaahteran alla kuunteleva
poika -- hän purskahti raikkaaseen nauruun, hieroi hilpeästi käsiänsä
ja katseli iloisemmasti kuin ennen yön pimeyteen.

Kultakuoriainen kysyi: "Mistä sinä tuon kummallisen sanan opitkaan,
sinä lampputuli?"

"Tuli, joka valaisten ympärillensä katselee, ei tarvitsekkaan oppia.
Me tulet tiedämme ja ymmärrämme sen, mitä valaisemme. -- Ja varsinkin
minä! -- Poika kirjoitti noita outoja koukku-, häntä-, ja lippuniekka
kirjaimia ja minä häntä valaisin. -- Tuon sanan hän lausui, kun
tyttönen tuli pöydän luo, katseli hänen kirjaansa ja kummastellen
kysyi, mitä ihmettä hän siinä teki, sillä eihän kirjoitus saisi
tuollaiselta näyttää. Silloin lausui poika tuon sanan ja nauroi
pienokaiselle, joka tahtoi puhua kirjoituksesta, vaikk'ei sitä
ymmärtänyt. 'Osaanpa minäkin jo pikkuruisen kirjoittaa', sanoi lapsi.
'Osaan tehdä nollia ja ykkösiä!' 'Kas vaan, kuinka taitava olet!'
huudahti poika. 'Ehkä osaat jo lukeakkin!' Hän otti paperiliuskan,
kirjoitti siihen sanan ja ojensi sen pienokaiselle. 'Minä siinä
seison!' huusi tyttö iloisesti, 'Hanna siinä seisoo, Hanna, aivan
niinkuin minun kauniiseen kuvakirjaanikin kirjoitit!'"

"Olivatko he veli ja sisko?" kysyivät kaislankukat.

"Päättäkää itse!" virkkoi virvatuli. "Tämän näköisiä he olivat:
poika kookas ja voimakas, silmät totiset, tummanruskeat, rohkeasti
säihkyvät. Hennot lapsekkaat huulet lujasti suljetut. Tuuheat,
tummat kiharat varjostivat vakavaa otsaa. Herttainen pienokainen
taas, puolta pienempi kuin poika, oli suloinen keijukaislapsi, kuin
kukkaislumesta valettu. Siniset silmät viattomat, veitikkamaiset,
pitkien tummien ripsien varjostamat. Kultaiset kutrit ohimoilta
palmikoilla, jotka päälaella olivat sidotut yhteen. -- Ovatko
sisarukset sennäköiset?"

"Miksikä ei!" huudahtivat palkokukat. "Toinen vaalea, toinen tumma;
sehän on sievä siskopari."

Ja yölepakko kysyi: "Eikö poika kiusannut tyttöä? Veljet tekevät
mielellään kiusaa pienille siskoilleen!"

"Puh", puhkui virvatuli. "Pieni tyttö leikki omenoilla, jotka äiti
oli antanut lapsille välipalaksi. Hän vieritteli niitä pitkin pöytää,
asetteli niitä vieretysten parittain ja sitten piiriin. Poika katseli
lasta herttaisesti hymyillen, mutta sanaakaan sanomatta. Vihdoin
pani tyttönen kaikki omenat takaisin koriin ja työnsi sen pöydälle,
niin kauvas kuin pienet käsivarret ulottuivat. 'Me emme saa niitä
syödä, ennenkuin työsi on valmis; ei yhtään ennen, sanoi äiti',
selittää lapsi ja seisoo odotellen, pieni pyöreä leuka molempien
käsien varassa ja käsivarret pöytään nojaten. Kuinka viehättävä
tuo pieni olento oli! Hennot jäsenet, suloisten, pienten kasvojen
vienot, läpikuultavat piirteet ja kullankeltaiset palmikot, minun
kirkkaimman valoni täydessä loistossa! Lämmin, rauhaton hehku
häilyi myöskin huoneessa, sellainen, jommoisen roihuliekit luovat.
Mutta se tulenloimo ei sattunut pienokaiseen, joka oli minun
valokehäni keskellä. -- -- Ei, ei! Toinen hehku, pienessä sydämessä
sykkivä raikas elämä se huokui rusohohdettaan hänen poskillensa,
-- malttamattomuus, halu saada omenat, se se pani poskuset yhä
kirkkaammasti hehkumaan. Pieni mielipahan pilvikin ilmestyi jo
otsalle, -- pitkät silmäripset pidättivät kyyneltä, likistivät sitä,
eivätkä olisi tahtoneet päästää sitä putoamaan. 'Kovasti kauvanhan
sinä kirjoitatkin, Vilho!' sanoi lapsi. Poika katsahti työstään."

"Kas niin!" sanoi yölepakko. "Nytpä käy niinkuin sanoin! Nyt hän
todellisen veljen tavalla asettaa omenat korkeimmalle hyllylle, eli
pistää ne taskuunsa ja pilkkaa sitten pientä sisartaan."

"Yölepakot näyttävät kovin tarkalleen tietävän miten maailmassa käy",
virkkoi kuoriainen. "Mutta kun virvatuli juuri on kertomassa, niin
mielestäni --!"

"Yölepakoilla", keskeytti nenäkkäästi nuori tarhapöllö, "on
ylimalkaan vaan himmeitä, hämäriä tietoja maailmasta ja ihmisistä."

"Vai niin, kyllä ymmärrän!" sanoi kultakuoriainen ja kumarsi syvään
tarhapöllö-neidille.

Mutta liekki lausui: "Se se vain on surkeata, kun yölläliikkujat
tahtovat puhetta pitää siinä, missä valo tarinoi! Poika teki
aivan toisin. Myötätuntoisesti surkutteli hän pienokaista, sanoi
itsellään tänään olevan tavattoman paljon tekemistä, ehdotti,
että tyttö vain söisi omenansa ja lupasi puhua hänen puolestansa
äidille. Mutta pienoinen pakotti suukkosensa ystävälliseen hymyyn
ja virkkoi vikkelään: 'Ei, ei! Minäkin odotan mieluummin. Luuletko,
etten minä saata odottaa, Vilho?' Silloin katsoi poika omituisesti
hymyillen häneen, otti kauniin, pyöreän omenan korista ja näytti
sitä vaieten tyttöselle. -- Minäkin katselin armasta pienokaista,
katselin kirkkaalla valollani häntä suoraan silmiin. -- Silloin
näin hänen poskensa punastumistaan punastuvan, kunnes hehkuivat
kuin omenan kylki, otsallekkin nousi puna ja syvään, aivan syvään
painoi hän hämillään päänsä. Omenan sileässä, punaisessa pinnassa
oli syvät jäljet kahdesta pienestä hammasrivistä. Lapsi sopersi
hiljaa, ettei hän ollenkaan ollut tahtonut omenaa purra. Se oli ollut
kaikkein kaunein omena, -- hän oli vaan tahtonut sitä suudella.
'Vai niin!' huudahti poika ja purskahti nauruun. 'Sittenhän täytyy
varoa suudelmiasi! Pitää minun toki kertoa isälle, että hänen pikku
tytöllänsä on noin terävät hampaat!' 'Voi, kuinka sinä olet paha,
Vilho!'" sanoi lapsi ja kävi nyrpeänä istumaan pienelle jakkarallensa
nurkkaan.

Vinkuen ulvoi myrsky savupiipussa. Uuninovet tuolla etehisessä
kalisivat yhtämittaa. Vallattominta melua pitivät liedellä riehuvat
tuliliekit, puuttuivat kaikkiin puheisiin. Minua oikein harmitti
niiden kevytmieliset kujeet ja kokkapuheet. -- Mutta lapsille ei
niistä vaaraa ollut, -- ne kun eivät ymmärtäneet tuota räiskivää
pakinata. Pieni kipinähaltija, Niks-naks, joka asuu kuusenlastuissa
ja kosteissa tuomen-oksissa ja niiden liedellä tahi takassa palaessa
kernaasti piukahdellen räiskähtää hiiloksesta ihmisille vasten
silmiä, pelotellaksensa heitä, -- se se nytkin suurinta ääntä piti.
Niksis, naksis, hyppeli se uunissa ylös alas, -- pilkkasi pientä
tyttöä ja kutsui häntä omenavarpuseksi. Mutta hurja, pitkä ja
punakielinen lippuliekki-suikelo oli jo pari kertaa pistäytynyt ulos
avonaisesta uunin-ovesta, -- ja minua alkoi kovasti pelottaa lasten
puolesta, sillä se on todellakin ilkeä, pahojen haltijoitten sikiö,
eikä se tarkoita hyvää ihmisille! Polttorovioilla on se palanut,
missä marttyyriraukat kärsivät tuskallisen kuoleman uskonsa tähden.
-- Oi, sepä vasta saattaisi kauheita tarinoita kertoa!

"Pienokainen käänsi päänsä poispäin ja katsoi räiskyvään tuleen.
-- 'Kuinka lystikkäitä nuo ovat!' kuiskasi hän itseksensä. Samassa
vilahti hänelle mieleen mainio tuuma. Vikkelästi juoksi hän pöydän
luoksi, otti omenan toisensa jälkeen ja pani ne kaikki esiliinaansa.
'En minä ollenkaan aijo niitä syödä, Vilho! Mutta elä suinkaan katso
taaksesi! Kyllä sinäkin niistä vielä hauskuutta saat!' Sitten näin
lapsen häärivän nukkekaappinsa luona, missä pienet posliinilautaset
olivat ja sen jälkeen kiipeevän seisomaan pienelle rahillensa
uunin eteen. Kaikki omenat oli hän pannut pienille lautasille ja
työnsi nyt nämä kuumalle rautalevylle uuniin. Siinä hän nyt seisoi
omenoitansa vahtimassa ja minä puolestani vartioin häntä. Oi,
olipa hyvä, että minä olin siellä! Uunin lämpö ja iloinen odotus
panivat hänen poskensa yhä tulisemmasti hehkumaan. Palmikot olivat
pudonneet alas päälaelta ja riippuivat pitkin pituuttaan niskassa.
Tyttönen ojensi valkoisen kätösensä ja kosketti sormellansa
varovasti omenia koetellaksensa olivatko ne jo kuumia. -- 'Hui, hai!
Omenapaistikkaita!'" huusi Niks-naks haltija uunissa. "Niistä ei
tule mitään, myttyyn menevät, pih, puh! Palavat, halkeavat, niksis,
naksis!' Taas tunkeutui uunin-ovesta liekkejä, jotka loivat heleän
hohteen lapsen jaloille ja hameelle."

"Kuuleppas lampputuli!" keskeytti kultakuoriainen. "Nytpä olisi
sinun ollut aika pitää virastasi vaarin ja varjella lasta. Mitä sinä
silloin teit, sinä ylimmäinen huoneenhaltija ja lapsenvartija?"

"Oi, kuinka minä varoitin, pärskytin ja savusin! Olin aivan
hengettömäksi mennä! Mutta mitä, kun lapset eivät tahtoneet kuulla!
-- Kerran katsahti poika minuun ja kysyi harmistuneena: 'Oletko
tullut hupsuksi, vanha lamppu? Rupeatko sinäkin ähkimään ja
puhkimaan, myrskyn soittajaisia pitäessä? Ei se sinuun kuulu! -- Istu
hiljaa siellä ylhäällä, että saan rauhassa kirjoittaa!'

"Mutta pienokainen uunin edessä, -- se ei edes kertaakaan vilkaissut
minuun. 'Pistäyn pitkäksi! Poltan sun pois, poltan sun pois!'
pärskyivät liekit. 'Niin valkea, sorja, Nyt tuli sun korjaa,
Poltan sun pois, poltan sun pois!' roihuivat ne yhä julkeammin ja
kovemmin ja töytäsivät kauvas ulos uuninovesta. Ilman veto ajoi
ne takaisin. Mutta samassa tuli kiivas tuulenpuuska toraillen ja
kohisten savutorvea alas ja raivosi rajusti liedellä, niin että
liekkien oli pakko paeta nurkkiin ja kyyristyä kolkkiin. Ja pitkä,
punakielinen lippuliekki, se tunkeusi väkisin rautaovesta ulos. Se
tarttui lapsen keveään, hartioilta vapaasti riippuvaan esiliinaan,
se tarttui halukkaasti kultakutrisiin palmikkoihin! Pienokainen
päästää hätähuudon. -- Poika kavahtaa pystyyn -- kumea hätähuuto
tunkee hänenkin rinnastaan. -- Hän tarttuu palavaan lapseen, -- repii
sukkelaan esiliinan sen edestä, -- tukahuttaa liekit. Sormiensa
välitse hän vetää palmikoita, joissa jo ritisevät, pienet liekit ja
säkenet lentelevät. Käteen jää palanen kaunista palmikkoa, päässä
puoleksi hiiltynyt nauhanpätkä.

"Suuressa nojatuolissa lepää pienokainen. Poika on hänet sinne
kantanut ja on nyt polvillaan hänen edessään, kuivaa hänen
kyyneleensä, koettelee käsivarsia ja kaulaa ja puhuu ystävällisiä,
rauhoittavia sanoja, vaikka hänenkin säikähdyksestä vaalenneita
poskiansa pitkin suuret kyyneleet vierivät.

"Tuossa tulevat jo vanhemmatkin. Myrskyn pauhinan halki on lapsen
tuskanhuuto tunkenut heidänkin korviinsa. Pienokainen juoksee heille
vastaan, -- heittäytyy äidin syliin! 'Rakas, rakas äiti, elä ole
vihainen! Elä, elä! Poltin vain vähän itseäni. Ei se paljon koske!'
Äiti istuutuu nojatuoliin, pienokainen sylissä, tempaa vaatteet
sen yltä, -- tiheä villakangas on sitä suojellut, -- pikkarainen
punainen pilkku hartioilla, toinen kyynäspäässä, siinä koko vahinko!
-- Pienokainen juttelee iloisesti siitä, kuinka hyvä oli, ettei
hänellä ollut uutta esiliinaansa edessä, kuinka Vilho oli tarttunut
liekkeihin, temmannut ne pois ja tukahuttanut. -- Isä sulkee pojan
hellästi syliinsä. Äiti tarttuu kyynelsilmin hänen käteensä.

"-- Silloin hän huomaa pojan tuskasta vavahtavan, näkee hänen
käärineen liinan käteensä. Sitä poistaessaan vaalenee äiti.

"Ylhäällä loistaessani näin heidän vievän pojan pois. Äiti tuki häntä
hellästi käsivarrellansa. Isä kantoi pientä tyttöä. -- Minä jäin
yksin. Olin pahoillani siitä, etten ollut voinut auttaa, etteivät
lapset olleet varoitustani kuunnelleet. Loistaminenkaan ei enää
minua miellyttänyt. Näin onnettomuuteen syypäitten roihuliekkienkin
toisen toisensa perään laskeutuvan levolle. Kipinähaltijatkin olivat
itsensä uuvuksiin hypelleet, -- ryömivät nyt vain hitaasti tuhkassa.
-- Tuuli yksin ulvoi vielä ulkona yhtä rajusti kuin ennenkin.
Sadekeijut olivat huiskineet pois. Hajanaisten pilvien lomasta loisti
kuu huoneeseen. -- Nuori palvelustyttö tulee sisälle, sulkee uunin
ja nostaa kätensä lamppuani kohden. -- Hän kiertää minua, pyörittää,
kunnes tunto häviää, kun heitän henkeni!"

"Olipa se sentään mainiota, että sinä olit siellä hallintoa
pitämässä, lampputuli!" ilkkui kovakuoriainen. Mutta virvatuli oli jo
sammunut.

"Poika raukka!" huokasi lummekukka. "Mitähän nuo ilkeät tuliliekit
hänelle tekivät!"

Uusi virvatuli, läpikuultavampi edellisiä, hyörähti, pyörähti
nyt lähemmäksi. Se kun rannan partaalla sinertävänä tuikkelehti,
hypiskeli ja loimoten piirissä pyöriskeli, kaikui ilmassa hiljainen
hyminä, yksitoikkoinen ja lempeä, kuni kehtolaulu.

"Kuka siellä laulaa?" kysyi tarhapöllö. -- "Mitä tuo ruikutus
merkitsee? Onko täällä joku lapsenhoitaja?"

"Oi, ole toki vaiti!" rukoili lumpeenkukka. Mutta liekki lehahti
heleään nauruun, hyppelehti ja kiertelehti, yritti puhua, mutta ei
naurulta ja hyppimiseltä saanut sanaakaan sanotuksi.

"Vedenhaltija se on", tirskui se viimeinkin, "veden haltija se
minulle laulaa, tervehtii minua! Joku vienoinen vuorilähde mahtaa
laskea lampeen, -- mahtaa tuntea minut. Se se mulle nyt laulaa
lauluani, sitä laulua, jota kaikki kaivohaltijat minun lähestyessäni
visertävät, kun minun polttava henkeni niihin käy ja panee ne
kiehumaan, kuohumaan.

"Hei vaan! Kuinka elämä surisevan kattilan alla oli hauskaa!
Ahtaassa asunnossa sai tanssia, aina vaan tanssia saman suloisen
sävelen mukaan, liekehtiä, hypellä! Sihinätä ja pihinätä yllä
ja sinertävää kosteata höyryä! -- Ja sillä välin sai kurkistaa
kattilan alta, -- loimoten kuvastua kirkkaissa hopeakapineissa,
heijastua kuultavista kristalleista, kiiltää kirjavissa kupeissa ja
valkealla damastipöytäliinalla. -- Huone oli upea ja miellyttävä,
seinäpaperit tummat, oviverhot kallisarvoiset, katto koristeltu ja
komeasti kullattu. Kiiltävissä tammisissa ovissa on suuret, pyöreät
nappulakoristeet. Ne loistavat, säihkyvät, -- ovat kai valoa nekin?
Minä niille nyykäytän, kiemurtelen, tervehtien viittaelen. Ne
tuijottavat kylmästi minuun, -- hyh, halpaa kiillotettua messinkiä
vain! Kuinka lattia kuultaa, -- kuinka maton jättiläiskukat
loistavat! Tämmöisissä huoneissa asuu onnellisia ihmisiä, -- ja
onnelliset ihmiset rakastavat ja suojelevat iloista herttaista
kotihaltijaa, teekattilan alla leimuavaa liekkiä, hehkuhenkistä
hyppelijää, jonka suonet tykkivät tulisesti, taukoamatta, huimasti.
Sille he illalla valmistavat turvallisen paikan pyöreän perhepöytänsä
päässä. Ja sydämet aukeavat, keskustelu luistaa vapaasti ja
iloisesti, leikkipuhettakin kuuluu, kun kuuma, höyryävä vesisäde
kattilasta suihkuaa, kun kattila laulaen hyrisee, sihisee ja suhisee,
kihisee ja kuhisee, kun liekki ritisee, kielehtii!"

"Seis, seis!" pyysi kultakuoriainen. "Tyynny toki, sinä häilyvä,
heiluva olento! Hengästyyhän aivan sinun lörpötyksestäsi ja
keikkumisestasi!"

"Etkös voi hengittää enää?" nauroi virvatuli. "Käy pois tanssimaan
kanssani, sinä kiiltävä keikari! Multapa riittää voimia meille
molemmille, eikö niin! Tule, tule! Olethan koko soma kavaljeeri!"
Tuulen vauhdilla pyörähti se rantaan sen kiven luo, jolla vanha
huuhkaja istui. Samassa huusi se ilakoiden: "Kas, tuossahan
messinkinappulat ovatkin!" ja tavotteli lieskaten ja kiemurrellen
professorin suuria rillisilmiä. "Halpaa messinkiä vain! Ei valoa, ei
sielua!"

Suutuksissaan ja silmät sokaistuina kirkui vanha lintu kovasti,
räpytteli siipiään ja iski nokallansa virvatuli-veitikkaa. -- Mutta
tämäpä jo olikin lahdelman toisella rannalla. Murattiköynnös huusi
sille:

"Siitä mahtanee olla pitkä aika, kuin sinä ihmisten tienovilla
paloit, hurja vekkuli! Ihmisten rakastama ja holhoma tulonen ei
väiky vallattomana kiusantekijänä yöllä, eikä tee vanhoista,
kunnianarvoisista linnuista pilkkaa!"

"Heleijaa, heleijaa, onpa aikaa, onpa aikaa!" hyräili liekki. "Onko
kaksikymmentä vuotta pitkä aika? Ha, ha, ha! Niin, kaksikymmentä
vuotta ja vielä kaupan päälle! -- Silloin kattila vesivirttänsä
veisasi, -- silloin minä elin, -- silloin paloin, tuon ainoan
autuaallisen illan."

"Miksi se ilta sitten oli niin autuaallinen?" kysyivät pienet ruohot.

"Siksi, että olin niin onnellinen! Heleijaa! Minä ja ihmiset!
Olisittehan vain nähneet nuo iloiset kasvot ympärilläni teepöydän
ääressä! Niin. Sohvan kulmassa lepäävän sairaan ja kalpean emännänkin
kasvot loistivat ilosta. Ja entä isän silmät! Kuinka ne säihkyivät!
Hän istui mukavassa, suuressa nojatuolissa ja veti syviä sauhuja
piipustansa."

"Oliko siellä isäkin?"

"Tietysti. Isä ja äiti."

"Isä ja äiti! Oi, kaksiko vaan?" huokasivat ruohoset. "Kuka sitten
tuo isä oli ja kuka äiti?" kysyi lumpeenkukka.

"Malttakaa, malttakaa! Odottakaahan toki! Näinhän minä enemmänkin!
Näin tytön kasvot, -- tummansiniset lapsensilmät, iloiset ja
veitikkamaiset. Mutta kun tummat silmäripset vaipuivat alas ja
taas kohosivat, katsoivatkin nuo tummat tähtisilmät niin syvästi
mietiskellen, niin vakavasti kysellen."

"Istuiko hän teepöytäsi ääressä?"

"Teepöytäni ääressä istui, hennossa kädessä hopeaveitsi. -- Voiteli
sillä voileipiä ja nuorukainen leikkasi ne tasaisiksi."

"Nuorukainenko? Voi vallaton virvatuli! Pysy pikkuisen paikoillasi!
Nuorukainenko kanssa? Kuka nuorukainen sitten oli?"

"Hoh hei! Sitäkö tahtoisitte tietää! Nuorukainenhan oli päähenkilö
-- ilon syy! Oli ollut kauvan, kauvan poissa! Palasi tänään pitkiltä
matkoilta! Hänelle paloi kodikas tuli laulavan kattilan alla, hänelle
sykkivät sydämet, säihkyivät silmät!"

"Kerro toki, kuinka hän käyttäytyi?" kysyi nuori tarhapöllö. "Ei ole
yhdentekevää, miten päähenkilöt käyttäytyvät."

"Vielä mitä!" huusi tulonen. "Päähenkilöille se on aivan
yhdentekevää. Minun herttainen nuorukaiseni ei ollenkaan ajatellut
käytöstään. Hän istui ja katseli nuorta tyttöä, hänen käsiänsä,
hänen herttaisia kasvojansa. Kun tyttö kevein askelin astuu pöydän
ympäri, silmäilee nuorukainen hänen jälkeensä niin totisesti, niin
miettivästi, -- kuin olisi tyttö armas arvoitus, josta hän tahtoisi
selvän saada."

"Mitä sitten arvoitus on?" kysyi lumpeenkukka.

"Silmikot ovat arvoituksia!" vastasi murattiköynnös. "Ensin alkaa
taimi nousta, -- on pieni, itseensä sulkeutunut, tarkkaan vihantain,
poimukkaitten lehtien verhossa. Sitten kasvaa varsi pitemmäksi, yhä
ylemmäksi ja vihdoin nuokkuu solakassa varressa täyteläinen soma
silmikko. Seisot sen edessä, kysyt: 'Minkähänlainen se huomenna
täysin puhjenneena kukkana, värikkäänä loistaessaan, suloista tuoksua
levittäessään, lienee?' -- Niin, päivänpaiste ja lämmin kesä-ilma ne
semmoisen kukkais-arvoituksen selittävät."

"Hei! Hyvä, hyvä!" nauroi liekki ja tervehti, iloisesti liehuen,
murattia. "Oikein! Semmoinen hän oli! -- Vieno neito-silmikko kevään
täydessä kukoistuksessa, -- kasvamaisillaan, kehittymäisillään!
'Minkälainen hän puhjenneena kukkana lienee?' Se kysymys loisti
nuorukaisen vakavissa, tummissa silmissä. Oi, minä ymmärsin häntä
hyvin! Hän uneksi haaveillen pienestä, lehtien peitossa piilevästä
silmikosta."

"Oliko hän haaveksija!" kysyi nuori tarhapöllö.

"Varjele! Ei! Ajattelija hän oli," huudahti liekki. "Paljon lukenut,
korkeasti oppinut, ehkä hengelliseen säätyyn kuuluva, -- mistäpä minä
tietäisin! Hänestä ei mikään kirja ollut liian paksu, liian vanha
tai liian vakava, jos kohta vieras kieli eli syvällinen esitystapa
tekikin sen vaikeatajuiseksi. Sitä vaan ei tuo kelpo nuorukainen
tiennyt, että lapsen kengät kuluvat, että lapsi kasvaa."

"Eikö hän sitä tiennyt?" huusi nummenkukkanen ja pysytteli hyvin
suorana.

"Niin", nauroi virvatuli. "Kuinkapa se, joka kernaimmin seurustelee
kirkko-isien kanssa ja aina ensiksi kysyy vanhoja kirjoja, eikä
nuoria ihmisiä, saattaisi yht'äkkiä ymmärtää, mitä muutoksia kolme,
neljä vuotta voi nuoressa leikkikumppanissa aikaansaada! Aina
kaukaisessa muinaisuudessa liikkuvat ajatukset eivät niin nopeasti
suloisessa nykyisyydessä kotiudu. -- Suloinen, armas oli nykyhetki!
Hei vaan!" Ja liekki vääntelehti ja kääntelehti, leimusi, lauleli
ja hyppeli niin vallattomana niityllä, että kipinät vain lensivät.
Lumpeenkukka pelkäsi jo, ettei se enää mitään kertoisikaan.

Silloin avasi professori huuhkaja nokkansa ja sanoa tokasi: "Olet
kai itse ollut ylioppilas, sinä vekkuli, koska tiedät kertoa niin
paljon kelpo nuorukaisestasi ja puhut hänestä kuin olisi hän ollut
kumppanisi ja totisuudellansa sinua harmittanut!"

"Hui hai! Minäkö ylioppilas! Miks'en yhtä hyvin professori! Enpä
olisikaan ensimmäinen niin korkealle kiivennyt virvatuli! -- Minäkö
olisin koulupenkillä istunut! Minäkö paksuja vihkoja kirjoittanut!
Haha, haha! Teepöytä oli minun luentosalini ja mitä tiedän, sen
kuulin siellä heidän puheistansa!"

"Puhuiko sinun vakava nuorukaisesi?" kysyi lumpeenkukka. "Oi, kerro
toki, mitä hän sanoi?"

"Paljon, paljon, hyvin paljon! Paljon enemmän kuin teitä haluttaa
kuullakkaan! Matkoista, Englannista, josta juuri palasi, veljestä,
enosta, tädeistä ja serkuista, jotka siellä oli tavannut."

"Eikö mistään muusta?" huokasi lumpeenkukka nolona.

"Kyllä toki!" sanoi liekki aprikoiden. "Sanoo kerran tunteneensa
pienen tytön, josta oli pitänyt hyvin, hyvin paljon ja jonka
uskollisena leikkitoverina oli ollut. Paljon hyödyllistä oli
hän tyttöselle opettanut: nuoran alitse juoksemista, vanteiden
pyörittämistä, puujaloilla kävelemistä. Kun hän oli tullut tyttöselle
hyvästiä sanomaan, niin tämä oli hypännyt puutarhapenkille, paremmin
ulottuaksensa ison veikon kaulaan. -- Sellaista hän jutteli."

"Kuka pieni tyttö sitten oli? -- Missä oli puutarha ja missä penkki?"
huusivat kilvan pienet ruohot ja nummenkukat.

Hei, kuinka sukkelaan tulonen silloin suikahti heidän keskellensä,
tarttui ruohojen ja kukkien hentoihin lehtiin ja ravisti niitä aika
rajusti! Huusi sitten kiivaasti:

"Oletteko vaiti! Olkaa siivolla! Odottakaa! Kuinka minä kaikki
tietäisin! -- Olinko minä silloin läsnä?"

Pienet ruohot ja kukkaset kyllä huomasivat, ettei liekki niin pahaa
tarkoittanut, vaikka niin rajusti riskaili. Ne nauroivat vaan ja
sanoivat niin mielellään kuulevansa pienestä tytöstä.

"Vait, vait!" huusi liekki. "Kuulkaa toki mistä nuorukainen puhui:
ensin jäähyväisistä puutarhapenkillä -- sitten takaisintulostaan. --
Sanoo kaipaavansa lasta, -- pientä siskoansa. -- Täällä oli solakka
nainen, pitkissä hameissa, joka vakavasti keskusteli palvelijan
kanssa, joka huolellisesti emännöitsi, askaroitsi avaimien ja
teepöydällä olevien lautasien ja kuppien kanssa. -- Se oli niin
uutta, niin vierasta. Hänestä tuntui vain, kuin pitäisi kuoren
puhjeta ja sieltä pujahtaa esiin entinen pieni siskonen, joka
kiipeisi hänen polvellensa."

"Nuorukaisraukka kaihosi pientä siskoansa," lausui lumpeenkukka.

"Usko vaan pois!" jatkoi virvatuli. "Usko pois, jos sinua huvittaa!
Minäpä en häntä uskonut! Kaiho on kalpea! -- Veitikka! Hän oli
niin onnellisen näköinen! Tummat silmät säihkyivät, loistivat,
riemuitsivat. Vakava suukin hymyili, niinkuin hymyily olisi varta
vasten sitä varten luotu. Nuori tyttö kavahti kiireesti pystyyn. Ei
sanonut tahtovansa olla vieras ja outo."

"Pieni tyttö puutarhapenkiltäkö?"

"Impisilmikkoa tarkoitan, joka voileipiä voiteli. Hei, tuolla hän nyt
istuu jakkaralla äitinsä jalkain juuressa, nojaa palmikkopäätänsä
sohvaan, vilkaisee nuorukaista veitikkamaisesti silmiin ja kysyy:
'Olenko nyt entisen, rakkaan, pienen Hannasi kaltainen?'"

"Oliko hänellä kiiltävät, kullankeltaiset palmikot?" kysyi kiireesti
kaislakukka.

"Ja palmikkojen päässä silkkinauhat?" huusi uteliaasti nummenkukka.

"Hi, hi, hi!" tirskui tulonen ja pyörähti kiemurrellen ympäri. "Ei
ollut! Eipähän sattunut! Ruskeat oli palmikot, nauhoja ei näkynyt! --
Mutta malttakaahan, malttakaa!" -- Ja liekki keinuttelihe oikealle ja
vasemmalle ja lausui hitaasti, yksitoikkoisesti hyräillen: "Niin, --
niin, -- niinpä se olikin! Nuorukainen silittelee kädellänsä tytön
päätä; -- sanoo miettivästä tytön tukan tulleen niin tummaksi, ettei
sitä enää tuntisikaan. Palmikon latvassa vain ja otsalla havaitsi
vielä vähäisen entistä kultaista kiiltoa. -- Mahtoi olla valekultaa,
koska niin huonosti värinsä piti!"

"Valekultaa! Kuinka epäkohteliasta!" huusi kultakuoriainen. "Eikö
pienokainen pahastunut?"

"Eipähän mitä!" huusi pieni tulonen. "Tuo armas lapsi, herttainen
pienokainen, pyysi häntä toki pitämään kunniassa sileäksi kammattua
tytön päätä, semmoiset esineet kun vaativat erityistä kunnioitusta.
-- Näin sanoessaan otti hän nuorukaisen käden omien käsiensä väliin
ja piteli sitä. -- Minäpä pilkistän pienestä piilopaikastani, --
minäpä tirkistän leimuten yli pienoisen, kerma-astian nimeä muka
kantavan, esineen, -- ja näen nuorukaisen kädessä, -- oi! -- suuren,
suuren arven! Herttainen Hanna näkee sen myöskin! -- Hyväillen
sivelevät hänen valkoiset sormensa sitä. -- Oi, sääli hänen iloista
nauruansa! -- Se vaikeni yht'äkkiä! -- Otsansa painaa hän nuorukaisen
käteen ja kuiskaa aivan hiljaa: 'Armas Vilho raukka! -- Olethan
taaskin tuonut tuon ruman arven kanssasi kotiin! Minun täytyy kantaa
minun pahantekoni häpeän, vaikka olit minun pelastajani tulenvaarasta
ja olisit ansainnut kuninkaallisen palkinnon!'"

"Oi! -- oi! --" huokasi lummekukka ja kaislakukkaset toistivat:
"Pelastaja tulenvaarasta! Pelastaja tulenvaarasta!" ja olivat
mielestään erinomaisen sukkelia ja älykkäitä.

"Minäpä tiedän jotakin loimuliekeistä ja tulikekäleistä!" huusi
palkokukka.

"Pah! Lasten loruja vain!" virnisteli virvatuli. "Elkää lörpötelkö
noin! -- Ajatukseni eivät pysy koossa! Kaikki leimuaa, liekitsee,
hyörii sikin sokin mielessäni! Tahdottehan toki tietää, mitä sitten
tapahtui! -- Isä puhui: voi! niin sekavia sanoja! Aluksi en niitä
oikein ymmärtänyt. -- Olisi muka aika ajatella palkintoa Vilholle.
Hanna tyttösen tuli vaan pitää lujasti kiini tuosta voimakkaasta
kädestä, joka oli häntä niin hyvin suojellut ja miettiä ajatelkaapas!
-- hänen tuli miettiä pari vuotta, mitä hän Vilholle antaisi. -- Ehkä
kauniin koristeen, ehkä kunniamerkin -- taikka mieluummin pienen
kultaisen sormuksen, arveli isä; sillä olisihan paikallaan, että
juuri se käsi, joka oli hänen tähtensä niin suurta tuskaa kärsinyt,
saisi palkinnonkin kantaa."

Professori huuhkaja kysyi: "Oliko tytärkin samaa mieltä?"

Virvatuli vastasi: "Pienokainenko? Ah! Pienokainen purskahti
raikkaaseen nauruun ja sanoi: 'Kultaa ja koristuksiako Vilholle?'
Nosti pienen nenänykerönsä pystyyn ja virkkoi viisastelevasti:
'Sormukset ja kultakäädyt, kun kerran sellaiset saan, pidän kyllä
itse Paremmin ne minulle sopivat, kuin tulevalle kunnian-arvoiselle
herra rovastille!'"

"No! Entä nuorukainen?" kysyi nuori tarhapöllö.

Liekki lieskahti kärsimättömästi: "Vait, vait! Tiedätte jo tarpeeksi.
Nuorukaisesta ei ole enää mitään mainittavaa. Hän oli vaiennut -- jo
aikoja sitten. Kun isä puhui palkinnosta ja kultaisesta sormuksesta,
käänsi hän äkkiä päänsä, -- katsahti isään -- suurissa, tummissa
silmissä välähti kirkas tuli. -- Taaskin niissä saattoi nähdä
kysymyksen, -- epäilystä, toivoa, tulevaisuuden unelmia! -- Isä
hymyilee hellästi hänelle. -- Äiti katselee häntä sydämellisesti,
kiiltävä kyynelhelmi silmässä. -- Silloin nousee hehkuva puna hänen
otsallensa. Vaieten tuijottaa hän eteensä. Kuulee mitä pienokainen
hänelle juttelee mukavasta, pehmeästä, silkillä sisustetusta
rukkasesta, jonka aikoo antaa hänelle, jotta arvella olisi oikein
hyvät päivät! --

"Niin, kunpahan olisi ymmärtänyt, mitä kaikkea he siellä ajattelivat,
puhelivat ja tarkoittivat! -- Kattila istui niin leveänä nokallani,
sihisi ja sohisi. Vesihöyryt kiitivät sihahdellen ilmoille. Keittiön
torvesta kohosi sinertäviä, levottomasti lehahtelevia pilviä.
Hopeakannusta kaasi tyttö tummankellertävää juomaa kuppeihin.
Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksua virtaa kaikkialle ja sekaantuu toisiin
höyryihin."

"Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksuako!" huusivat pienet nummenkukkaset.
"Valehtelet, virvatuli! Kukkien tuoksuhan on viileätä ja raitista!"

"Vait, vait!" kuiskasi muratti. "Vait, nummenkukkaset, etteivät
saunakukat, eikä lehmuksen ja seljapuun kukat teitä kuule ja
tietämättömyydestänne rankaise."

Liekki naurahti ilkkuen ääneensä, kiemurteli, hyppelehti ja jatkoi
kertomustaan:

"Polttavan kuumaa kukkaistuoksua lehahtaa kristallirasian ympärillä;
-- lumivalkeat, kimaltelevat sokeripalaset paistavat sen pohjalla.
Kuumasti suutelee teekukkatuoksu sokeria ja kuiskailee sille hiljaa:
Vieläkö muistat kotimaatasi, kuuman vyöhykkeen polttavaa aurinkoa?
Vieläkö muistat, kuinka se sokeriruoho-vainioita poltti, kuinka
neekerien mustat kädet leikkasivat korkeat korret, kuinka mustat
kädet sinua hellästi hoitivat, sinä valkea makeinen? -- Sokeri on
ääneti, ei vastaa mitään! Sokeri tietää varsin hyvin, ettei kuuman
vyöhykkeen polttavat auringonsäteet koskaan ole sitä suudelleet, --
se kun on valkojuurikkaasta valmistettu!"

"Todistappas tuo! Rikkiviisas virvatuli!" ärähti professori huuhkaja.
"Sokeria valkojuurikkaasta jo 20:tä vuotta sitten! Todistappas!
todistappas!"

"Hei, hei! Mitä se minuun kuuluu!" huusi liekki. "Olen väsynyt.
En todista mitään. -- Kattila ylläni visersi niin hassunkurisia
säveleitä, -- kurkkuääniä, porisevia liverryksiä. Pysähtyi sitten
yht'äkkiä, ikäänkuin hengästyneenä. Silloin viittaa äiti. Tyttö
nousee nopeasti, nostaa kattilan tulelta, kumartuu minun puoleeni.
-- Lämmin hengähdys liitää ylitseni. -- Vai niin! Henkeänikö se on
uhkaavinaan! -- Elämäni on minusta hauskaa. En tahdo kuolla, -- en!
Tahdon vielä elää. Viihdyn niin hyvin hauskassa seurassa. Työntäydyn
taaksepäin ja taistelen liekehtien henkeni puolesta. -- Puhallatko
sinä minua, kaunis lapsukainen? -- Enpä pelkää rusohuuliasi! --
Minäpä puhallan sinua! -- varo itseäsi! -- hei vaan! -- minunpa
henkeni on kuumempi kuin sinun! -- Voi minua! -- Nytpä kumartuu
herttainen nuorukainenkin puhaltamaan! Silloinpa ei liehuminen auta!
Hän puhaltaa voimakkaasti -- puhaltaa minut sammuksiin!"

"Voi, voi!" huokasi lummekukka. "Jos tulet elävät ainoastaan
sammuaksensa, niin onpa se surullista elämää!"

Virvatuli pyörähti vielä pari kertaa lieskaten ympäri, hypähti
korkealle ilmaan, -- mutta -- loiskis -- se lipsahti lampeen ja
sammui.

Taaskin tuikahti tuolla tuonentarhassa. Jotenkin likellä rantaa
värähtelee hämärä pieni tulonen. "Se liukuu vitkaan lähemmäksi,
pysähtyy usein ja kuuntelee arasti joka ääntä, jokaista heikkoa
tuulenhengähdystä. Vienoinen ääni valittaa: 'Voi, voi! Summean suon
viima tulee! Minä liekkiparka menehdyn, menehdyn.' Ja pikku tulonen
pujahtaa myyrämättään taakse ja piiloutuu sinne."

"Ei tuo käy laatuun! Ei se sovi!" huusivat kultakuoriaiset.
"Tahdomme nähdä ja kuulla sinua, pieni virvatuli. Sinun täytyy tulla
lähemmäksi."

"Herra armahtakoon!" valittaa liekki. "Tuuli tulee! Se ei sitä salli!
En uskalla, -- en uskalla tulla!"

"Oi, auttakaa toki sitä!" pyysi lummekukka, kääntyen kultakuoriaisten
puoleen. Nämä lensivät pienen virvatulen luokse ja vakuuttivat sille,
kyllä suojelevansa sitä, kunhan vain tuli mukaan.

"Ei, ei", huudahtaa liekki ja vetäytyy vielä kauvemmaksi. "Teillähän
on siivet! Niillähän te löyhytätte tuulta! Mutta jos te kulkisitte
edellä ja näyttäisitte mulle turvallisen tien, niin seuraisin teitä."

Niin tehtiinkin. Kuoriaiset lensivät rantaa kohti ja vapiseva, pieni
liekki leijaili hitaasti jälessä. Mutta rannallakin hypähteli se
levottomasti vilkkuen sinne tänne ruohojen välissä, säikkyi jokaista
nuokkuvaa nurmennukkaa, etsi yhtenään vielä parempia piilopaikkoja ja
kun se viimein alkoi hienolla, heikolla äänellänsä kuiskata, valitti
lumpeenkukka, ett'ei se ymmärtänyt sanaakaan.

"Etkö sinä osaa uida?" kysyi nuori tarhapöllö.

"Kyllä. Uida osaan hyvinkin!" virkkoi tulonen. "Olenhan aina
uiskennellut. Mutta ennen minulla oli jäykkä karttapaperi-kaulus
kaulassani ja istuin kiiltävällä pikku tuolilla, jolla oli kolme
korkkitulppa-jalkaa."

"Tässä on sinulle laiva. Se on varmaankin venheesi veroinen", tokasi
tarhapöllö ja viskasi oksaltansa kuivan tammenterhon alas veteen.

"Kerranpa tuokin nokkaviisas neitonen sukkelan keinon keksi",
kuiskasi kuoriainen kumppanillensa, katkaisi ohuen kukkaisvarren,
istahti uiskentelevaan tammenterhoon ja sousi sen taitavasti rantaan.
Täällä jätti hän pienen laivan sinisten lemmikkien huostaan ja lensi
kappaleen matkaa mäenrinnettä ylös sinne, missä hänen toverinsa ja
virvatuli jo odottivat. Molemmat kuoriaiset koittivat nyt rohkaista
pientä virvatulta ja näyttivät sille, miten se pitkin riippuvata
vadelmaköynnöstä saattoi aivan mukavasti laskeutua venheeseen.
Alhaalla auttoivat sinisilmäiset kukkaset sitä astumaan venhoon ja
siellä nyt istui pikku tuli tammenterhossa ja hätkähti hädissään,
kun pieni venhe vähän keikahti. Kultakuoriaiset olivat kutsuneet
avuksensa suuren yöperhosen, jolla oli komeat kirjavat samettisiivet.
Tämä lensi pitkin veden pintaa, löyhyttäen siivillään ja kuljetti
edellänsä virvatulen venhettä. Kultakuoriaiset lensivät edellä,
olivat iloisia ja ystävällisiä ja koittivat naurattaa pientä
tulosta ja saada sen pelkoa asettumaan. Mutta pienoinen liekki
istui kumarassa, pihisi pelokkaasti hiljakseen, ja uskalsi tuskin
ympärillensä vilkaista. Siten se saatettiin lahdelman poikki.
Lumpeenkukan vieressä pysähdyttiin. Kultakuoriaiset sitoivat
tammenterhon, kuten ainakin pienen venheen, lumpeenkukan leveisiin,
uiskenteleviin lehtiin.

"Lapsiraukka!" lausui lummekukka. "Nythän se on tehty! Pelkäsitkö
kovasti?"

"En ole tottunut vesimatkoihin", sanoi liekki hiljaisella
äänellään. "Minun kiiltävä tuolini oli aina paikallaan. Ahtaaseen,
kodikkaaseen kammioon suljettuna vietin elämäni. Posliiniset olivat
seinät, varjostin viheriä. Ei hengähdystä, ei ääntä! Hiljainen
sairashuone. Vaalea valokehäni vartioi tyynesti huonetta, -- piti
hämyssä pientä kanssapuhetta kuutamon, hopeaisen kuutamon kanssa.
Kuutamoista hohdetta, kuutamoista rauhaa asui sairaankin kalpeilla
kasvoilla. Väsynyt, raukea vartalo. -- Sommittelen hänelle unia, --
kudon varjoharsoja sameitten silmien eteen. -- Hänen pitäisi nyt
nukkua. -- Nukkuneeko? -- Matalalla jakkaralla vuoteen vieressä
istuu nuorukainen, -- pitää sairaan hervotonta kättä omassaan.
Hän puhui vasta niin lempeästi, niin kauniisti kuolemasta, ilosta
kuolemassakin. Rukoili sairaan kanssa, kunnes tämä nukahti.
Nuorukaisen vakavista, tummista silmistä sädehtii rauha ja se usko,
joka kuolemankin voittaa. Eikö valkosiipisiä enkeleitä kuun säteitä
myöten liihoittele huoneeseen? Mistä valo, joka välkähtää nuoren
papin ja sairaan kasvoilla? -- Nukkuneeko hän vielä? -- Jo liikahtaa!
-- Huulet kuiskaavat nimen 'Hanna!' Sen nimen hän usein mainitsee, --
kutsuu lastansa. Nuorukainen kumartuu lähemmäksi. -- Pitääkö kutsua
tytär tänne? -- 'Ei, ei?' Sairas hymyilee, miettii. Sanoo mielellänsä
olevansa nuorukaisen kanssa kahden kesken, sanoo olevan vielä niin
paljon hänelle puhuttavaa, ja aika on lyhyt."

"Täytyykö hänen sitten todellakin kuolla?" kysyn tuskaa täynnä
ja katselen ympärilleni. Puolikehässä seisovat siinä tarkkaan
suljetut rohtopullot pitkine, valkeine partoineen. He nyökkäävät
ääneti vastaukseksi huolekkaaseen kysymykseeni. -- Onhan hänellä
vielä niin paljon voimia -- kuulkaa vaan hänen puhettansa! -- "Hän
kuolee! -- Ei tänään, mutta piakkoin. Muutamia päiviä vain on
hänellä jälellä!" kuuluu hiljainen vastaus. -- Tässä on vieressäni
mieto kuumejuoma; -- vähän vaan on pullossa jäljellä. -- Etkö sinä
saata auttaa? -- "Kolme kertaa hän minut tyhjensi, -- eikä minusta
ollut ollenkaan apua!" "Entä sinä, sakea, ruskea rohto! Sinussa
on elämää! Kuohuthan lasissasi!" -- "Vait, vait! -- Olen työni
tehnyt! En enää hänen huuliansa kostuta! Vait, vait, vait!" --
Mutta sinä olet vasta tullut, -- kirjava lakki on vielä päässäsi ja
sairashuoneen lämmin ilma huokuu kosteata sumua kylmälle kupeellesi,
-- sinä tulet tuorein voimin ja tuot myötäsi elämän! -- "Muuta
en tuo kuin itseni. Viimeiseen pisaraan asti hän minut tyhjentää
-- ja kuolee kuitenkin, -- kuolee --- kuolee!" -- Kuuntelin taas
sairasvuoteelta kuuluvaa keskustelua. -- Sairas puhui erosta, puhui
puolisostaan, lapsestaan, nuoresta ja turvattomasta Hannastansa. --
Nuorukainen katsahti nopeasti häneen. -- "Hannako nuori ja turvaton?
Niinkö sanoit, rakas äiti? -- Jäähän hänelle hellä isänsä -- ja
-- ja --. Onko mahdollista -- äiti? -- Saattoiko toivova sydämeni
minut niin kokonaan harhaan viedä? Ettekö te -- sinä ja isäkin --
oi, uhkarohkeutta kai oli uneksiakaan sellaista, -- ettekö ole
aikoneet minua aarteenne holhoojaksi?" Sairas hymyilee lempeästi,
kyynelsilmin. Laskee raukean kätensä nuorukaisen päälaelle, --
silittelee tuuheita, tummia kiharoita. -- Puhuu sitten taas. -- Kyllä
nuorukainen oli oikein käsittänyt heidän aikomuksensa, -- kyllä sekä
isän, että hänen hartain toivonsa on kerran saada nähdä hänet heidän
tyttärensä puolisona ja siten liittää hänet, jos mahdollista, vielä
kiinteämmin heidän kotiinsa ja sydämiinsä. -- Näin sanoo äiti. --
Mutta tuo on vielä niin himmeätä, niin kaukaista. -- Äiti ei saa
nähdä tytärtään morsiusseppele päässä! Sentähden hän -- viimeisenä
maallisena toivonansa tahtoisi niin kernaasti, -- se kun tekisi eron
helpommaksi, saada yhdistää Hannan ja nuorukaisen kädet ja siten
vielä tänään kihlauksen kautta liittää heidät toisiinsa ja laskea
perustuksen heidän tulevalle onnellensa.

"Urrr, urrr," kurnuttivat sammakot lammessa.

"Mitä se oli?" kysyi liekki.

"Hiljaa siellä alhaalla!" kuiskasi lumpeenkukka. "Täällä kerrotaan
tarinoita ihmisistä. Ette nyt saa häiritä."

"Nuorukainen kavahti pystyyn", kertoi tuli. "Seisoi suorana vuoteen
vieressä. -- Rinta aaltoili, -- posket paloivat. -- Hän katsahti
sairaaseen, -- tahtoi puhua, mutta kääntyi kuitenkin vaieten pois.
-- Astui pitkin askelin edestakaisin. -- Minunko himmeä valoni hänet
niin kalpeaksi teki? -- Tehneekö tarjottu onni kalpeaksi? -- Riemusta
hehkuen oli hän kuunnellut äidin sanoja. Nyt kuvastui ankara taistelu
hänen kasvoissaan. Huulet olivat tuskallisesti puserruksissa, otsa
kalpea.

"Tuossa hän taas seisoo vuoteen ääressä ja puhuu. En ymmärrä noita
väräjäviä äänteitä. -- -- Kuinka? Kieltäytyykö? -- kieltäytyykö?
-- luopuuko onnestaan? -- Niin. -- Kunpahan olisin tuota kaikkea
käsittänyt! Sairaan molempiin käsiin hän tarttuu ja rukoilee, ettei
äiti ennenaikaisella sitoumuksella herättäisi lastansa sen suloisesta
rauhasta, -- ettei pakoitettaisi Hannan lapsellisia, viattomia huulia
lausumaan lupausta, johon sydän ei häntä vielä kehoita. Kypsymätöntä
onnea ei sano nuorukainen tahtovansa elon puusta poimia, ei sellaista
hedelmää, joka ehkä vielä vaati vuosikausien päivänpaistetta ja
sadetta, kypsänä hänelle syliin vierähtääksensä.

"Nuorukainen oli syvästi liikutettu. -- Hänen sanansa olivat hartaat,
vakuuttavat, todistavat. -- Sairas ei paljoa puhunut, -- jonkun
sanasen vain heikolla äänellä, -- hiljaa kuiskaten, -- levottomasti
ja tuskaisesti. Nuorukainen nostaa kätensä. Kuulen selvään hänen
lausuvan: 'Katso, rakas äiti, tähän käteen on Hannan tulimerkki
poltettu. Tätä näin merkittyä kättä en koskaan tule kellekkään
toiselle antamaan!'"

"Urrr, urrr, urrr!" kuului taas lammen pohjalta.

"Oi, minua pelottaa! Tuo kuuluu niin kolkolta!" vaikeroitsi liekki ja
vapisi niin, että pieni tammenterho alkoi, aavalla merellä vellovan
venheen lailla, huojua.

"Voit olla aivan rauhassa", sanoi lumpeenkukka. "Sammakot ovat minun
vanhoja ystäviäni. Niillä on vaan niin synkkä elämänkatsanto."

Ja liekki rauhoittui ja jatkoi kertomustaan:

"Vuoteen vieressä polvistuneena, sairaan yli kumartuneena, puhuu
nuorukainen rakkaudestaan, toivostaan. Sanoo sairaalle kuinka
herttainen ja viehättävä Hanna hänestä on, -- kuinka kallis hänen
sydämellensä. -- Oi, katso äitiä! -- Näen poskensa punottavan,
silmänsä kirkkaasti kiiltävän! -- Elonhehkua se on! -- Kyllä hän
kuitenkin saa elää, -- saa vielä nähdä lastensa onnen!

"Rohtopullot kilisevät. -- Taas kaikuu heiltä vastaus: 'Kuolonhehkua!
Kuumehehkua! Etkö kuule? Etkö näe? Kuume, kuume palajaa!'

"Oi, kyllä kuulin, kyllä näin! -- Kuulin kuolonmadon seinässä
kolkuttelevan, -- kuulin suurten siipien suhinan. -- Tuolla takana
hämärässä nurkassa, kaukana heikosta valokehästäni, -- siellä
liikkuu, siellä lentää, siellä huiskii haaraisia yölepakko-siipiä,
-- siellä heiluu harmaita usvaharsoja! -- Niin painostava, niin
ummehtunut on ilma. -- Pää peitossa lähenee kummitus, -- korkealla
katon tasalla se liitelee ympäri huonetta, -- etsii varjoa. Käy
sitten kiini vuoteen uutimiin, -- tarttuu niihin kynsillänsä ja
pysytteleikse siinä riippumassa. Kuuma, tulinen kuin hehkuva rauta,
on sen kova koura. Oi kauhistusta! Minkälaiset kasvot harmaitten
poimujen takaa irvistävät! -- Kalpeat ja vääristyneet, -- silmät
ammollaan, -- hapset hajallaan! Huu! Kääräse harsosi eteen! -- Taas
pistää se päänsä esiin, -- mutta nyt kuvaten kukoistavaa nuoruutta,
-- ruusuja, hymyä ja kiiltäviä kutreja. -- Vielä toisia, taas toisia
ja yhä toisia sellaisia kasvoja, -- kaikki kuitenkin alkujansa
samoja, -- kokonaisia rivejä häilyväin, harmaitten huntujen alta
pilkistäviä kasvoja liitää, kiitää sairasvuoteen ympärillä.

"Eikö nuorukainen niitä näe? Haaraiset siivet riippuvat niin likellä
sairasta, -- tuliset kynnet kopristavat kovasti riutunutta rintaa.
-- Nuorukainen koettelee kädellänsä sairaan otsaa, -- kuuntelee
huolestuneena epätasaista hengitystä.

"Silloin aukeni ovi hiljaa. Keveitä askeleita kuului. Suloinen
tyttönen, armas ja ystävällinen, kuin auringon säde, oli hiipinyt
sisään. Kätönen siirsi uutimia ja lempeä ääni kysyi: 'Lieneekö
armas äitiseni nukkunut?' Levottomasti katselevat sinisilmät
sairasta, huolissaan ja kysyvästi äänetöntä nuorukaista. -- Tyttö
istuutuu pienelle jakkarallensa ja järjestää huolellisesti äidin
peitettä. -- --

"Voi, kauhistusta! Tuollahan se lentää!" huudahti samassa liekki.
"Ettekö näe noita monihaaraisia siipiä ja harmaita huntuja?"

"Mikä lentää? Kuka? Missä?" kysyivät yhtäaikaa säikähtyneinä
lumpeenkukka, kuoriaiset ja kasvit.

"Kuume lentää! -- Ettekö näe? -- Tuolla toisella puolella, suureen
puuhun päin!"

Kyllä. He näkivät tiheän harmajan varjon, -- eikö liene ollut pilvi,
-- leijailevan tuonentarhalta päin puitten latvojen tasalla rantaa
kohti. Vanhan vaahteran tummiin lehviin se katosi. Puun alla istuva
nuori matkamies tunsi kuuman hengähdyksen kasvoillansa; harmaita
huntuja häilyi hänen silmäinsä edessä, suuret siivet suhisivat
hänen ympärillänsä. Hän huitoi sauvallansa suurta yölepakkoa.
Silloin varjokuva suli vesipisaroiksi, jotka kylmänä sateena äkkiä
valuivat maahan ja kastelivat pojan aivan läpimäräksi, niin että
häntä luita ja ytimiä myöten värisytti. Poika arveli ilkeän yölinnun
heilutelleen vaahteran kosteita lehtiä ja siten kastelleen hänet
tuolla jääkylmällä sateella. Mutta metsän syvyydessä huusi huuhkaja
ja kovemmin kuin ennen kurnuttivat sammakot. Silloin kuuli poika
lumpeenkukan sanovan: "Minne pieni virvatulemme joutui?" ja huomasi
samassa tammenterhon ruohoköytensä varassa keinuvan aivan tyhjänä.

"Virvatuli on poissa, -- on sammunut!" huusi kultakuoriainen. Mutta
pieni palkokukka kysäsi: "Eikö siitä jäänyt pienoista tuhkakasaa
venheeseen?"

"Luuletko pienen tulenhengen kitupiikin lailla kuolevan?" ärähti
huuhkaja, "Eipä se kuole vaikka sammuukin. Ehkäpä onkin taas vironnut
elämään tuolla etempänä."

Tuonentarhan pohjukassa oli sillä välin syttynyt häikäisevän
kirkas valo. Säkenöivä, timanttisäteitten lailla monivärisenä
vilkahteleva valoseppele liiteli yli suon. Lähemmäksi tultua suli
se yöilmaan Kirkkaita kipunoita ja liekkejä kimpoili seppeleestä
yksityisten kukkain lailla, kieppueli suolla sinne tänne ja hajosi
taas lukemattomiksi liekeiksi ja säkeneiksi. Nämä liittyivät taas
seppeleiksi. Hohtokiviketjujen lailla salamoiden ja välkähdellen
liehuivat ne sikin sokin ja muodostivat kummallisia kierteitä ja
kaarteita.

Lumpeenkukka ja kovakuoriaiset, muratti ja sinivaapukat, kaislat ja
kaikki muut katselijat ilmaisivat ihastuksensa. Nuori tarhapöllökin,
joka oikeastaan oli liian sivistynyt mitään ihaillaksensa, huusi:
"Mainiota!" Mutta kohta sen jälkeen se yskähti, vilkaisi salavihkaa
ympärillensä, olisiko joku huomannut kuinka hauskaa sillä oli ja
haukotteli sitten hyvin huomattavasti siipensä varjossa.

Kimppu kirjavia liekkejä oli solminut piirin ja tanssi nyt
piiritanssia. Siinä liidellessään tulivat ne pienen lahdelman rantaan
saakka. Täällä metsän öiset asukkaat rukoilivat heitä niin hartaasti
kertomaan elämäkertansa, että he viimein suostuivat. Eroten ja taas
yhtyen hyppelivät ne metsärinteen pensaikossa, liihoittelivat ilmassa
ja ripustautuivat loistavina hedelminä pähkinäpensaan oksille, kunnes
vihdoin kimaltelevissa köynnöksissä laskeutuivat suolle lepäämään.

Lumpeenkukka katseli heitä ihastellen, eikä malttanut tyynesti
odottaa kertomuksien alkamista. Huuhkaja pyöritteli viheriäisiä
rilli-silmiänsä ja kysyi, tulivatko liekit itämailta, -- valon ja
aamunkoin maalta, Sheherasadin taikalinnoista, -- tai persialaisten
runoilijain huumaavista hehkulauluista?

"Ei, ei! Kaukana auringonvalosta synnyimme varjon ja yön lapsina
täällä aivan likellä", virkkoi loistavan vihertävä valo. "Metsän
reunassa, missä varjot vielä laajemmalle leviävät, -- lehmusten
ja plataanipuitten alla hämärässä kastanjalehdossa, siellä saimme
elää, siellä tuikkelehtia. Missä vanha, uhkea talo juhlallisesti
valaistuine ikkunoineen terassilta kohosi, missä jalavat iltatuulessa
kuiskailivat, missä kiviset merenhaltijat panivat rajun puron
vangitun veden loiskumaan lakeisiin marmorilammikkoihin, siellä
me, lukemattomat, kirjavat juhlalyhdyt välkkyilimme ja loistelimme
puiston tummissa puissa."

Punaista tulta tuikkiva, huikaisevan kirkas liekki sanoi sukkelaan:
"Tuhansittain ruusuja hehkui, ja valkoisia liljakupuja täytti
tuoksu ja iltakaste. Leveillä käytävillä liikkui loistava,
iloinen ihmisjoukko, -- juhlapukuisia naisia, jaloja miehiä, --
nuoruuden suloa, nuoruuden vallattomuutta ja kypsynyttä vakavuutta,
arvokasta käytöstä käsikädessä. Tasoitetun nurmikon pehmeällä
samettivaipalla pyörähteli kirjavia tanssivia joukkoja. Puiden alla,
korkeilla alustimilla, ritisevät, lieskaavat tulisoihdut, roihuvat
tervasliekit. -- Siellä kajahtaa iloinen soitto, -- kirkkaasti
toitottavat torvet, rämähtävät rummut, vilkkaasti vinkuvat viulut,
päristen pauhaavat bassot, sekä kilkattavat heleästi kymbaalit ja
kellot."

Toinen sinipunerva, himmeähohtoinen tuli keskeytti valittaen:
"Kuihtuneet ovat ruusut jo aikoja sitten! Puiston tummat kuuset ovat
siitä yöstä kasvaneet valtavasti korkeuteen ja hajotelleet monta
ruskeata havuneulaa maahan. Kivikuvat ovat maatuneet ja sammaltaneet.
Puron vallaton vesi ei enää virtaa tukittujen putkien läpi, vaan
kulkee omia teitänsä ja on muodostanut puistoon pari saartakin. Oi!
Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika! Kyynelpajujen oksat riippuvat
puron laineihin saakka. Mutta elämän puun vihannat oksat ovat
kuolleet."

"Kuinka raukealta ja himmeältä sinä näytät, kuin kalpea kuutamo
ikään!" nuhteli vihreä liekki. "Onko länsituuli taas tuonut sinulle
surullisia uutisia laaksosta? Mielelläni sallin sinun hänen kanssaan
heiluvilla heinänkorsilla tanssivan, mutta jos se aina saattaa sinut
surulliseksi, niin kyllä keskustelunne keskeytän!"

"Onko todellakin kaksikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin nuo
kemut pidettiin, joissa me saimme olla mukana?" huusi punainen
valo. "Minusta tuntuu, kuin ne olisivat olleet eilen. Oi, mikä
juhla! Ilon ja riemun säveleitä kaikui helkkyellen iltaviileässä,
raittiissa puistossa. Kuuman päivän kestäessä uinahtaneet reseeda
ja levkojakukkien tuoksut liehuivat nyt kaikkialla hyväillen
ohikulkijoita. Oi, entä ihmiset! Hymyileviä huulia, säihkyviä silmiä,
kunne katsoinkin!"

"Ja vakavia, synkkiä kasvoja, maahan tuijottavia, surullisia silmiä,"
kuiskasi hiljaa sinipunerva valo.

"Mikä juhla se sitten oli?" kysyi tarhapöllö neiti. "Vietettiinkö
häitä?"

"Oi, oi!" valitti sininen liekki; mutta vihanta virkahti:

"Häistä en kuullut mitään, enkä nähnyt morsianta seppeleineen,
huntuineen, mutta kyllä monta senkaltaisen puvun arvoista, ihmeen
ihanata immyttä!"

"Ja monta tulista ja uljasta nuorukaista, joilta ei olisi puuttunut
rohkeutta neidon sydämen voittamiseen."

"Hei vaan! Niinpä kyllä! Erittäinkin eräs joukosta!" huusi punainen
liekki ja välähti kirkkaampaan, tulisempaan, rubiinin lailla
hohtavaan hehkuun, kertoessansa:

"Solakka ja kookas hän oli kuin keväimen hymyilevää vihantaa kaikilla
oksillansa kantava nuori kuusi. Tummaveriset kasvot ikäänkuin
kylpivät auringon loisteessa, mustat silmät säihkyivät elämän intoa
ja riemua, huulilla viivähti viehättävä hymy. Kauniisti kajahti
hänen äänensä ja ikäänkuin siipien tai tuulten kantamana kiiti hän
tanssissa vihannalla kentällä."

"Niin hän!" virkkoi häikäisevän kirkas, kullankiiltävä liekki.
"Hänhän oli tullut kaukaa Englannista, meren takaa, veljeänsä
tervehtimään. Sukulaisia muitakin oli hänellä muassaan, kaksi
suloista serkkua ja heidän ylevä äitinsä. Ettekö nähneet noita
solakoita saaren impiä? Ettekö huomanneet heidän pitkien
silkkisuortuviensa kullankiiltävää verkkoa?"

"Kyllä heidät näin!" virkkoi viheriä valo. "Varjokuvien tapaisina
näin, -- pilvinä, iltatähden rinnalla. Minun iltatähteni, illan
tähti, oli toinen neito, herttaisin kaikista. -- Tummansiniset
silmät, suloiset kasvot ja ruiskukkaseppele ruskeilla palmikoilla."

"Hänen näin tanssivan vieraan nuorukaisen kanssa!" puheli punainen
valo. "Ainoastaan hänen kanssaan muukalainen tanssikin!"

"Minä taas näin impyen istuvan nuorukaisen kanssa kivipenkillä!"
huusi toinen tuli ja kolmas kehäsi:

"Minäpä näin hänen iloisesti jutellen astuvan nuorukaisen kanssa
pitkin ruusukäytävää tanssipaikalta syrjään."

"Minä puolestani kuulin joka sanan, jonka he siinä lausuivat," sanoi
rubiinihohteinen tuli. "Minua kannattava jättiläislehmus oli siinä
aivan likellä."

Ja sinipunerva tuli virkahti: "Meitä kannattava jättiläislehmus oli
aivan likellä. Kuulin minäkin mitä he puhuivat ja, oi, eräs toinenkin
taisi kuulla kaikki!"

"Kuka se toinen oli?" kysyi tarhapöllö.

"Kookas, vakava nuori mies. Käsivarret ristissä nojasi hän
allani olevaan vanhan lehmuksen runkoon. Jasmiinipensas, jonka
valkeat kukkaistähdet jo olivat karisseet maahan, kätki hänet
muitten silmiltä. Mutta hänen tummat silmänsä näkivät koko kentän
ja kiintyivät kuitenkin ainoastaan yksiin kasvoihin, joissa
tummansiniset, viattomat silmät ruiskukkaseppeleen alta loistivat.
Mutta voi, tuo viehättävä näky ei saanut hänen huuliansa hymyilemään."

"Näin minäkin tuon kalpean haaveksijan," kertoi kullankellertävä
valo. "Aivan likelläni oli tulisoihtu ja sen loimottavissa liekeissä
hyppeli ja keikkui pieni kipinähaltija Niksnaks. Juhlatuulessaan ja
vallattomuudessaan tuntui tämä tekevän pilkkaa vakavasta miehestä. Se
lateli loruja kaikellaisia: 'Kas! Polttaako sinua tuli? Syökö suru
sydäntäsi? Hui, hai! Sammuta pois! Osaathan sammuttaa! Hei, vettä
tänne! Sammuttakaa lemmenliekit! -- Sammuttakaa! Sammuttakaa! Hui,
hai!' Niksahtaen, naksahtaen hypähtää se korkealle, milloin miehen
hartioille, milloin hiuksiin. Tämä ei sitä huomaa, ei sitä tunne.
Silloin, pau! -- iskee se kiini hänen käteensä. Kuumasti purasee
ilkkuva kiiltopeikko -- ja se naula veti! Mies säpsähtää, synkkä
katse kääntyy käteen, syvään vanhaan arpeen." --

"Huomasitko hänen haikeata hymyänsä?" kysyi sinipunerva valo.

"Oi! Kerro toki meille mitä nuo molemmat toiset ruusupensaitten luona
puhelivat!" pyysi lumpeenkukka.

Punainen liekki lausui vikkelästi: "Aivan kernaasti, jos vaan vielä
muistan. Leikkipuhetta ja naurua, -- hilpeätä, lapsellista pilaa.
Ruusun oksa oli takertunut tytön liehuvaan hameeseen. Nuorukainen
irroitti poimut okaista, mutta hame samalla vähän repesi. Tyttö torui
ilkeitä okaita. Nuorukainen taas ei pitänyt ruusua moitittavana
siitä, että se tahtoi neitosta pauloihinsa. Ihmetteli päin vastoin,
että se hänet vapaaksi päästi. Tyttö taas väitti, että okaat
olisivat voineet menetellä enemmän hellävaroen. Olihan niin sääli
revennyttä hametta. 'Onhan ruusupensaastakin oksa katkennut', virkkoi
nuorukainen. 'Katsokaapas vain! Luuletteko todella, että voisi
surutta ja haavoitta irtautua teistä, jos kerran on saanut teitä
pitää ja omistaa?'"

"Kuulitteko sydämen syvyydestä nousevaa huokausta lehmuksen alta?"
kuiskasi sininen valo.

"Nuorukainen kumartui ja taittoi katkenneesta ruusun-oksasta kolme
puoleksi auvennutta kukkaa," jatkoi toinen. "Ojentaa ne neitoselle
ja pyytää tätä katsomaan, miten itse oli ruusunnäköinen ja suomaan
pensaalle anteeksi, että se oli häntä luullut omaksi ruusuksensa. Ne
olivat vaaleita, vienosti punertavia ruusuja, joiden sisusta hehkui
hiukan tummempana. Tuossa seisoi tyttö, näitten armasten kukkain
todellinen kuva, suloinen immytruusu, nuorukaisen edessä. Hämillään,
luoden katseensa maahan, otti hän ruusut valkoisiin käsiinsä ja repi
niistä lehdet, ennenkuin tuli ajatelleeksikaan, mitä teki."

"Niin julmiako ihmiset kukkaraukoille ovat?" kysyi lumpeenkukka.

"Julmaksi nuorukainenkin sitä sanoi, että tyttö noin armotta repi
ihanat ruusut. 'Noin ne eivät saa kuolla! Ei niitä saa tallata!'
sanoi hän, kokosi hennot lehdet maasta ja viskasi ne läheisen
tulisoihdun liekkeihin."

"Polttiko hän poloiset kukkaraukat?" kysyi kauhistuneena lumpeenkukka.

"Pakanallinen kuolin-uhri!" tuumasi professori huuhkaja,
tyytyväisesti nauraa hohottaen.

Viheriäinen valo kertoi: "Ihana immyt seisoi vähän taaempana
varjossa, mutta leimuavat liekit loivat kirkasta valoa hänen
valkealle, viehkeälle varrelleen. Vielä kuumemmin, polttavammin
sattui häneen kahden, tumman, tultasäihkyvän silmän leimuavat
katseet. Tyttö kääntyy pois välttääkseen niin valtavaa loistoa ja
hehkua, eikä näe, että jasmiinipensaikon varjosta vielä toisetkin
tummat silmät häntä vakavasti ja kysyvästi katselevat." "Kuinka
surullisesti satakieli pensaikossa visersi!" huokasi sininen valo.

"Tyttö sanoi pelkäävänsä liekkejä", kertoo kullankiiltävä virvatuli.
"Nuorukainen taas ylisti vilkkaasti ja innokkaasti tulta. Tultahan
oli kaikessa ylevässä ja kauniissa: valaistussa ihmishengessä,
uljaassa sankarisielussa, viinissä, kalleissa kivissä, suurissa
intohimoissa! Oi, ihanan ihana oli hänestä liekki-elämä! Niin
kirkas ja kuuma, -- niin leimuava, -- niin häikäisevä! Mitäpä sen
lyhyydestä! -- Mitä siitä, että sen sammuttua jäljelle jäi tuhkaa
vaan!"

"Synkkä pilvi kulki yli puiston. Me heiluimme hiljalleen puissa, kun
tuulenpuuska pani niiden latvat liikkumaan", virkkoi yksivakaisesti
sininen tuli.

Mutta rubiinihohtoinen valo huusi: "Silloinhan juuri tuo
valkoverinen, hienokutrinen tyttö tuli puistoon ja kysyi
veitikkamaisesti: 'Täytyykö minun hankkia itselleni toinen tanssija,
Otto? Tanssimme on jo alkanut!' Hymyillen ja leikkiä laskien vei
neito nuorukaisen mukanansa pois ja ruiskukkaseppeltä kantava impi
astui hitaasti pensaikkoon."

"Ja seisoi yht'äkkiä yksinäisen haaveksijan edessä!" virkkoi toinen
liekki, "'Vilho', huudahti hän silloin. 'Tuossahan vihdoinkin olet!'
Kookas vakava mies kysyi epäillen, oliko tyttö häntä sitten etsinyt.
Tämä kielsi hymyillen ja kysyi hajamielisesti, eikö hän sitten ollut
tanssinut. 'Tiedäthän, Hanna, ett'en koskaan tanssi', vastasi vakava
mies lempeästi. Tyttö muisti nyt hänen papillista virkaansa, mutta
hänestä oli niin kovin ikävää, ettei Vilho edes tänäänkään tanssinut,
vaikk'ei muuten koskaan sitä tekisikään!"

"Oi niin! Kyllä tiedän mitä hän siinä sanoi!" huusi punainen liekki.
"Tyttö nojasi nuoren miehen käsivarteen, sanoen: 'Oi, Vilho! Et tiedä
kuinka ihanata on liidellä täällä vihantain, mahtavien puitten alla,
-- uiskennella soiton sävelillä! -- Ja lehmuksen tuoksu sitten!
Nautitko lehmuksen tuoksusta, rakas Vilho? Katselitko ennen pimeän
tuloa iltapilviä, noita korkealla taivaankannella purjehtivia,
pienoisia, vaaleita iltapilviä? Ne ruskottivat ilosta, ikäänkuin
niistä olisi ollut hauskaa nähdä niin paljon onnellisia ihmisiä!'"

"Poloinen, onnellinen lapsiraukka!" huokasi sinertävä valo.
Viheriäinen tuli virkkoi: "Impi katsoi viehättävästi hymyillen
nuorukaista suoraan silmiin. Tämä katseli häntä, otti hänen molemmat
kätensä ja puristi niitä kiivaasti, mutta ei sanonut mitään. 'Oi,
rakas, rakas Vilho! Oletko koskaan ollut näin ihanassa juhlassa? Näin
vihantaa, näin tuoksuvaa kesää ei ole ennen ollut! -- Oi sano toki,
Vilho! Riemuitse sinäkin!'"

Sininen valo kuiskasi hiljaa: "Kuinka kalpea tämä oli! Raskaan
huokauksen hän tukahutti ja kysyi: 'Sinä siis olet sydämesi pohjasta
onnellinen ja iloinen, armas Hanna?'"

"'Niin sydämeni pohjasta onnellinen ja iloinen!' toisti tyttö ja
hengähti syvään", puhui punainen liekki. "Ja ihmeellisesti säihkyivät
silloin suloiset silmät."

"Vuodatettiinpa siellä kyyneleitäkin lehmuksen! alla! -- Kuulin
hiljaista nyyhkytystä," kuiskasi himmeä, sinertävä liekki.

"Niin", virkkoi viheriä virvatuli. "Yht'äkkiä vaaleni immyt. 'Vilho,
Vilho!' huudahti hän levotonna. 'Sinä tuijotat niin kolkosti maahan!
Varmaankaan et pidä sopivana ja oikeana, että olen näin iloinen,
kun muutama viikko sitten vielä kävin surupuvussa armaan äitini
kuoleman jälkeen?' 'Ei, Hanna, ei suinkaan! Niin en ollenkaan
ajattele!' sanoi nuori mies ja sulki tytön lempeästi syliinsä. Tämä
nojasi päänsä hänen olallensa ja ratkesi katkeraan itkuun. Sanoi
halajavansa yhden ainoan ainokaisen kerran vielä katsahtaa armaan
äitinsä silmiin, valitti nyt kaiken riemun keskellä tuntevansa
suurinta kaipuuta, orvon ikävöimistä. Nuorukainen lohdutti lempeästi,
veljellisesti -- ja tyttö --."

"Niin. Tyttö tyyntyi tietysti", tokasi tulipunainen liekki. "Hän
pyyhki kyyneleensä ja hymyili taas. Hän osasi jutella niin paljon,
eikä aina vaatinut vastaustakaan. Kuinka suloisesti hän saattoi
mielistellä ja rukoilla nuorukaista pyyntöönsä suostumaan. Tyttö
tahtoi näet niin mielellään oppia ratsastamaan, niinkuin Ellen ja
Maria. Otto opettaisi häntä, alkaisi jo huomenna, jos vaan hänen
omatuntonsa, neuvonantajansa, hänen Vilhonsa, -- kaikkein hyväin
ja viattomain huvien ylimmäinen sallija, -- jos vain hän suostuisi
tuumaan ja ottaisi pulmaksensa asiasta isälle."

"Pyysikö hän niin herttaisesti?" virkkoi yölepakko. "Minusta on usein
näyttänyt siltä, kuin olisi pyytäminen ihmisille hyvinkin vaikea työ."

"Enpä tiedä lieneekö se käynyt armaalle impyellenikin vaikeaksi,
vai liekö joku muu seikka häntä huolestuttanut. Mutta riippuessani
matalalla oksalla lehmuksessa kuulin hänen sydämensä sykkivän ja näin
hänen usein pysähtyvän hengähtämään. Kalpea mies kyllä näki hänen
rukoilevan katseensa, näki hänen punastuvana, vapisevana seisovan
edessään. -- Kuinka sanomattoman sorea hän oli." -- Mutta nuori
mies ei heltynyt. Oli vain ääneti ja virkkoi viimein vakavasti:
'Tiedäthän, Hanna, mitä äiti ajatteli naisten ratsastamisesta?'
-- Kyllähän hän sen tiesi, kyllähän rakas äiti oli pitänyt sitä
hyvin vaarallisena, -- mutta onhan isällä niin vakavia hevosia,
-- ruskea Pojuhan on tyyni kuin lammas. Nuori mies sanoi ruskean
Pojun olleen talossa jo kaksi vuotta sitten, kun hän, matkoilta
palattuansa, niin mielellään olisi tahtonut ottaa neitoa mukaansa
ratsastusmatkoille vuoristoon. 'Niin, se oli silloin, Vilho,' vastasi
tyttö. 'Mutta ajattele toki Ottoa! Otolta ei äiti varmaankaan olisi
sitä kieltänyt!' 'Oletko siitä niin varma, Hanna?' kysyi kolkosti
nuorukainen.

"Ukkonen jyrähteli kaukana vuoristossa", sanoi sininen liekki.
"Kuulitteko? Kuulitteko? Ja näittekö? Kun tyttö nosti silmänsä,
olivat ne kokonaan kyynelissä. 'Vilho, Vilho', huudahti hän. 'Kyllä
näen, että hauska tuumamme raukeaa! Oi, elä katso minuun noin
suruisesti! Ethän toki uskone rikkovani äidin tahtoa vastaan, kun
sinä kerran siitä minua muistutit.' Taas vierähtivät kyyneleet
kasvoja pitkin. Rukoillen otti hän nuorukaista kädestä ja sanoi
hiljaa: 'Sanothan veljellesi, ett'emme saa ratsastaa! Oi, rakas
Vilho, sano sinä! Minä en saata!' Nuorukainen huokasi syvään ja
nyykähytti myöntävästi päätään. Tyttö kuuli askeleita ja läksi pois
kyyneleitänsä salaamaan."

"Oi! Se oli iloinen veitikka, tuo kultainen Otto!" huusi
rubiinitulonen. "Tuossa hän taas oli! Kuinka hyvää teki katsella
hänen säihkyviin silmiinsä! Hän kysyi veljeltänsä, missä Hanna
oli, mutta kuunteli tuskin vastausta, ryhtyessään ystävällisesti
nuhtelemaan Vilhoa siitä, ett'ei tämä koskaan ollut kertonut, kuinka
ihmeen ihana tenhotar hänen sisarensa oli. 'Hanna ei ole sisareni',
vastasi toinen. Kyllähän hän sen tiesi, mutta sisaren nimi oli niin
herttainen. Hän melkein kadehti veljeänsä sen johdosta ja samaten
tutunomaisen sinuttelemisenkin tähden. 'Jos täällä kauvemmin viivyt,
niin tuskin tulet pitämään minua erittäin kadehdittavana', kajahti
kolkko vastaus."

"Mutta veli ei huomannut hänen kalpeuttansa", sanoi sinertävä liekki,
-- "ei nähnyt kamppausta hänen kasvoissaan!"

Punainen virkahti: "Niin tiedättekö! Vallaton Otto myönsi nauraen,
ettei olisi tahtonutkaan vaihtaa vakavan veljensä kanssa. Ylevä,
korkea, mutta saavuttamaton esikuva oli hänelle kallis Vilho veli.
Sointuvasti sujuivat sanat hänen huuliltansa veljeänsä kiittäessänsä.
Ja kuitenkin arveli hän, että jos hänen täytyisi Vilhon hyvyyden
ja hyvien avujen, suuren opin ja tiedonrunsauden kanssa ottaa
päällensä myös tämän kylmäverisyys ja hidastunteisuus, niin pysyisi
hän kernaammin sinä kevytmielisenä, herkkätuntoisena, avosydämisenä
veitikkana kuin kerran oli. Jos haavat joskus kirvelivätkin, niin
olihan niitä parantavia voiteitakin olemassa."

"Niin, niin", keskeytti kultainen liekki. "Hän soimasi, sanalla
sanoen, veljeänsä kylmäksi ja tunteettomaksi, kun oli saattanut
vuosikausia asua semmoisen viehättävän lapsen, kuin Hannan, kanssa
saman katon alla, edes kertaakaan ajattelematta tytön nuoren
sydämen voittamista. Silloin kysäsi toinen: 'Kuka kevytmieliselle
ja kevytkieliselle veljelleni on sanonut, etten sitä ole koskaan
ajatellut?' 'Asia on selvä. Mihin Vilho kerran ryhtyy, sen hän
perille vie. Koska näen, ettet ole Hannan sydäntä voittanut, tiedän
samalla, ettet ole koskaan yrittänytkään sitä tehdä.'"

"'Mitäpä sinä näet, -- mitä tiedät?' kysyi kalpea mies. 'Hannahan on
niin lapsellisen avosydäminen', hymyili hilpeä veli. 'Ilmoittaahan
koko hänen olentonsa, missä suhteessa hän sinuun on. Rakkaana,
kunnioitettuna, vanhana setänähän Hanna sinua pitää!'"

"Silloin leimahti kirkas salama. -- Sekohan se miehen niin
jähmetytti, niin kuolonkalpeaksi teki?" sopersi sininen liekki.
"Puitten pimennossa astui hän edestakaisin ja silmissä, oi! -- ja
synkällä otsalla, kuvastui hänen sielunsa tuska, -- kuinka tuima,
kiihkeä taistelu rinnassa riehui. Kumeita huokauksia kajahti
metsässä."

"Niin. Puut alkoivat humista", kertoi taas viheriäinen virvatuli.
"Me keinuimme keveästi ja tuumasimme tuulen tulleen vain meitä
tuudittelemaan. Oi! -- Sydäntänsä autuudessa tuudittava, herttainen
Hanna tuli nyt kevein askelin pääkäytävää pitkin. Otto riensi hänelle
vastaan. Hanna lähetti hänet asialle taloon. Käsissään kantoi tyttö
kukkaiskoria ja lehmuksen alla astui hän kalpean Vilhon eteen."

"Tämä pysähtyi", virkkoi viheriäinen liekki, "ja katseli
hyväntahtoisesti tyttöä. Mutta otsan kuolon kalpeutta ei elähyttänyt
vähinkään elonväre. Vilhon piti auttaa Hannaa sitomaan seppeleitä
viimeistä tanssia varten ja oikein sukkelaan. Jos ne olisi sidottu
aikaisemmin, olisivat ne ehtineet kuihtua. Mutta nyt piti kiirettä
pitää. Ikäänkuin unessa otti Vilho kukat tytön kädestä ja sanoi --
puhui --, kukista hän puhui, oi, kauvan! -- En tiedä mitä hän sanoi.
En sitä ymmärtänyt, enkä mieleeni painanut."

"Minäpä en sitä kuunnellutkaan!" pakisi punainen valo. Mutta himmeä,
sininen liekki lausui: "Niin. Hän puhui niin hitaasti ja painavasti.
Kuulin jokaisen sanan ja panin jokaisen sanan mieleeni. Näin hän
lausui: 'Kukkiako? Kukkiako? Hanna? Jos tahtonet itsellesi kukkia
kasvattaa, niin elä koskaan ryhdy viljelemään maallisen onnen
kukkaa. Poimi se, jos sen tielläsi tapaat, -- ja -- suokoon Jumala
sinulle täyteläisen ja ihanasti kukoistavan onnen kukkasen; -- mutta
elä sitä omin käsin puutarhassasi kasvata, -- elä viisastele, --
elä edeltäpäin tuumiskele, elä lue nuoren taimen jokaista lehteä,
jokaista uutta taipumusta, eläkä vielä ole kukan omistamisesta
varma, nähdessäsi silmikon edessäsi. Näet, kun juuri odotat, että se
huomenna puhkeaa ja rehoittavana kukkana edessäsi seisoo, tuleekin
hyinen öinen halla, -- tai vieras käsi ja tempaa sen juurineen
päivineen sinulta. -- Ja se se koskee kipeästi! -- Sen kukkasen,
Hanna, sen kasvattaa Herra Jumala kätkössä, -- kuinka ja kenelle hän
vain tahtoo. -- Puutarhuritaitoinemme tulee meidän pysyä kokonaan
syrjässä.' Näin hän puheli. Tyttö katseli suurin silmin häneen. Ei
puhetta ymmärtänyt. Virkkoi vaan: 'Kuinka kummallinen sinä tänään
olet! Niin tavattoman juhlallinen! Et ollenkaan entinen, herttainen
Vilhoni!'

"Heleijaa! Jo kohisi myrsky ympärillämme!" huusi keltainen valo.
"Rajusti se riehui tuuheissa puiden latvoissa ja ravisteli niitä
voimakkaasti. Ei se ollut tuudittamista enää. Monen meikäläisen
hengen puhalsi se sammuksiin ja myrskyn armahtamia tulia tukahutti
ja tappoi sade. Mitäpä tervasliekkejäkään auttoi ritisten ja
ratisten henkensä puolesta taisteleminen! -- Jo vaikeni soittokin.
Hiipi hiljalleen tiehensä! -- Raju-ilma ajoi kaikki tanssijatkin
sisälle. Hei, kuinka ne riensivät, -- kuinka palvelijat hommasivat!
Nyt tanssivat rajut sadekeijut autiolla penkereellä, hyppelivät
roiskahdellen puitten lehvillä ja kokoontuivat lammikoiksi leveälle
käytävälle."

Vihertävä liekki kysyi: "Olivatkohan vaaleat, rusottavat iltapilvet
tulleet tanssihaluisiksi, katsellessaan iloisia kemuja täällä
alhaalla? Olivatkohan ne kutsuneet kaikki tummat pilvet kokoon?
Lienevätkö itse hienoihin vesisuihkuihin puettuina olleet tanssijain
joukossa, -- vaikk'ei niitä nyt kukaan olisi voinut taivaalla
näkemikseen pilviksi tuntea!"

"Ei pilvien tanssihalu myrskyä nostattanut", väitti tumma, sininen
valo. "Totinen, tärkeä työ se oli. Ainoastaan Hän, joka ukkos-ilmat
johdattaa, tietää, miksi juhla-ilon täytyi vaieta ja ilotulien ennen
aikojaan sammua. -- Nyt välähti lehdossa toisia, hallavia tulia ja
toisia ääniä kumahteli kauhean kolkosti. Kalliot ja maa tärisivät.
Kaikki nöyrtyi, kumartui, vapisi, -- eipä vain ihmisten rohkea riemu!
-- Lasi-akkunain takana oli viritetty uusi valomeri. Pian pärisivät
taas rohkeat rummut, toitottivat taas torvet iloisia säveleitä, jotka
kautta myrskyn kajahtivat alas meidän luoksemme asti. Minä sen kaiken
kuulin. Tukeva lehmuksenrunko suojeli minua myrskyä vastaan ja lehdet
muodostivat mulle vihannan sateenvarjon."

"Yli tanssikentän ja ruusupensaiden, läpi sadekeijujen kosteiden,
heiluvien hopeahuntujen näin osan herraskartanoa, jylhän kulmatornin
ja vanhan terassin, kivisine kaltereineen. Valaistujen akkunain takaa
kuului soitto hiljemmin. -- Kuulin metsätorven vienosti valittavan.
Se ei viihtynyt juhlasalissa, -- kaihosi kai raitista yö-ilmaa ja
puiden huminata. Viimein taukosi myrsky. Yksitoikkoisesti sateli
vain vielä, -- yksitoikkoisesti kaikui raskaita askeleita kostealla
käytävällä. Tunsin tuon kalpean otsan, tiesin tuon kumarassa olevan
pään. Ei välitä mies lehtikatoksen läpi pisartelevasta sateesta.
Pyyhkäisee vain pari kertaa kostean tukkansa kasvoilta. Nyt hän
pysähtyy, käsivarret ristissä rinnalla. Näin hänen kohottavan tummat
silmänsä yötaivasta kohti. Mutta mustat pilvet peittivät taivaan. Ei
ainoatakaan tähteä näkynyt. Ja kuitenkin, hänen silmiinsä kauvemmin
katsottuani, tuntui minusta, kuin olisi hän sittenkin huomannut
tähden. -- Taistelu hänen povessansa oli tyyntynyt. Syvä hengähdys
kohotti vain vielä rintaa, hänen verkalleen astuessansa kartanoa
kohti. Hämärän syrjäoven kautta näin hänen poistuvan. -- Minä olin
ainoa elossa oleva liekki koko öisessä puistossa. Lehmuksen lehdet
ylläni alkoivat liikkua. -- Näin raskaan pisaran riippuvan pääni
päällä, -- sitten en enää nähnyt mitään."

"Sepä vasta oli pitkä tarina!" huokasi nuori tarhapöllö, haukotteli
kuuluvasti ja käytti siipeänsä viuhkana, sanoen: "Minun tuli oikein
kuuma sitä kuullessa."

"Oi, ihana se oli!" lausui lumpeenkukka. "Tosin en aivan kaikkea
ymmärtänyt, mutta se oli sittenkin hyvin ihana."

"Tarinain ymmärtämiseen tarvitaankin elämänkokemusta, lapseni,"
selitti tarhapöllö.

Professori huuhkaja oli kauvan istunut vaiti, kynsi miettiväisesti
käyristettynä kaarevan nokan ympärille. Nyt se pudisti paksua
päätänsä ja sanoi "maallinen onni" nimisen kukan olevan hänelle aivan
tuntemattoman. Ei hän ollut sitä koskaan tavannut, ei matkoilla
vierailla mailla, ei kirjoissa, eikä herbaarioissa. Ei edes Linnékään
tietänyt mitään "fortuna terrestris" nimisestä kukasta!

"Miksi kohta latinankieleen turvaudutte?" huusi kovakuoriainen.
"Omalla kielellämme tunnemme minä ja kaikki toverini sen varsin
hyvin. Kukin nimittää sitä omalla nimellä: toinen perinnöksi,
toinen rikkaaksi vaimoksi, suureksi voitoksi, virka-ylennykseksi,
loistavaksi tulevaisuudeksi j.n.e."

Mutta toinen, jalompi kultakuoriainen sanoi: "Ei maallinen onni
olekkaan mikään kukka. Se on raitis, vihanta puu, laakeri ja myrtti
ovat sen oikeat nimet."

Mutta nyt kun vilkaisivat syrjään, vaikenivat kaikki. Missä äsken
vielä kirjavat, tuikkivat tuloset olivat jutelleet ja hehkuneet,
oli hiljaista ja pimeätä. Ainoastaan alhaalla veden rajassa paloi
kostealla kivellä korkea, heleä liekki.

Ei kukaan tiennyt kuinka se oli sinne tullut, eikä kukaan voinut
luulla, että se muitten virvatulten lailla olisi lennähtänyt tänne
yli veden. Se seisoi niin suorana ja juhlallisena, se loisti niin
tyynesti ja sädehti niin kirkasta, puhdasta valoa. Kun kaikki sitä
odotellen katselivat, eikä kukaan rohjennut sitä puhutella, alkoi se
vapaaehtoisesti kaikuvalla ja sointuvalla äänellä kertoa:

"Olin kirkonvalo."

"Kirkonvaloko?" keskeytti kovasti rähähtäen professori huuhkaja.
"Onpa vielä ratkaistava, josko teitä kuolemanne jälkeen valona
pidetäänkään! Millä vuosisadalla elitte, korkeasti kunnioitettu
'Ignis fatuus'?"

"Yhdeksännellätoista vuosisadalla, herra professori. Mutta te
ymmärsitte minua väärin. Olin eläessäni alttarikynttilä."

"Oi, pyydän anteeksi! Sitä en todellakaan olisi voinut ajatella!"
pärisi pöllö. "Kyllähän siitä syntyisikin koko hauska juttu, jos
kuolleet kirkkoisät öisin virvatulina soilla ja rämeillä
hyppelisivät."

Liekki katsahti vakavasti lintuun ja vaikeni. Hetken kuluttua jatkoi
se seuraavasti:

"Laajan, kukoistavan laakson keskellä, pienellä kunnaalla
kohoaa vanha kirkko. Vuoret metsäisine rinteineen ja vakavine
kalliohuippuineen seisovat puolikaaressa sen ympärillä ja ovat
jo monta vuosisataa katselleet tuota laakson harmahtavaa lasta,
entisen hurskaan ajan muistomerkkiä. Taivaan sinikansi kaareutuu
sen yllä ja vieno kesä-ilma. Heinäkuun auringon helteiset säteet
leikkivät lehmuslehdossa kirkon luona. Sisällä pyhässä huoneessa on
viileätä, varjoisaa, salaperäistä. Eivät vuoret, eikä puut pääse
sinne sisälle vilkaisemaan. Ainoastaan päiväkullan kirkas silmä
katsahtaa korkeiden, kirjavien akkunain kautta kirkkoon. Pienet
ruudut hehkuivat tummanpunaisina ja loivat ihmeellisen lämpimiä
värivivahduksia vanhuuttaan harmahtaville kiville. Alttarilta
ovelle saakka ulottui pylväskäytävä, jonka vahvat, mutta solakat
pylväät keveinä kohosivat korkealle, kannattaen holvikattoa. Eivät
ne sitä raskaana taakkana kantaneet. Kohottivat vain sitä vahvoilla
käsivarsillaan korkealle, niin kepeästi, kuin lahjaa, jonka rakastava
käsi iloisesti tarjoo ja tahtoisi vielä korkeammalle kohottaa, vielä
likemmäksi kaihoomaansa sydäntä! Oi Herran huoneen ylevää pyhyyttä!
Jo hiljaiset muurisikin henkivät rauhaa ja pyhä kunnioitus kynnystäsi
vartioitsee.

"Tuoreet ruusut koristivat alttaria. Ruusuvaipalla seisoi ristikin,
jolta Vapahtajan lempeät kasvot katselivat alas. Sen vieressä rehotti
tavaton juhlakoriste: kaksi korkeata, lumivalkeata ja tuoksuvaa
liljaa. Keskimmäisen käytävän kuluneille kivillekin oli sirotettu
kukkasia. Aikaisella aamupuhteella taitetut puutarhakukkaset ja kaksi
alttarilla palavaa kynttilää olivat ainoat elävät olennot hiljaisten,
vanhojen muurien sisällä. Missähän olivat ne kädet, jotka kerran
rakensivat nämä pylväät? Kuinkahan monta kynttilää lienee täällä jo
palanut ja sammunut? Kuinka monta siunausta olikaan täällä aikojen
kuluessa lausuttu! -- Mutta missä olivat huulet, jotka ne lausuivat,
missä päät, jotka hartaudella olivat kumartuneet kirkollista
siunausta vastaan ottamaan? Ja kuinkahan moni niistä sydämistä, jotka
täällä olivat rukoilleet, sykki vielä? -- Autiota ja äänetöntä oli
tyhjissä penkeissä. Ja ulkona, avonaisen kirkon-oven huippukaaren
kautta näin vihantain puitten alla monta vanhaa, lahonnutta
hautaristiä, nuokkuvia ruohoja ja monta tuoresta kukkaiskumpua.
Kuinka monta niistä, jotka kerran täällä istuivat, onkaan sinne
kätketty! -- Entä ne, jotka tänään tulevat tänne rukoilemaan? --
Ulkona kirkkomaalla on vielä monta tyhjää paikkaa. Näin haaveksii
hiljaa palaessaan alttarikynttilä, kirkonkellojen juhlallisesti
soidessa ja laakson yksinkertaisen maakansan juhlapuvuissaan astuessa
kirkkotietä vainioiden välitse." Näin kertoi liekki.

Lumpeenkukka virkahti: "Oi, olipa hyvä, että sinne tuli ihmisiä,
ett'et jäänyt yksin hiljaiseen kirkkoon!"

Ja liekki jatkoi:

"Näin monta herttaista ihmistä ulkona kirkon ovella. Päivettyneitä,
parrakkaita kasvoja olkihattujen alla; kirkassilmäisiä, kunnon
vaimoja lapsi sylissä; pitkäpalmikkoisia, uteliaita tyttösiä. Kaikki
ne näkyivät odottavan ja kaikki katselivat vanhaan kirkkomaan
vieressä olevaan puistoon päin. Ristikkoportti oli selki selällään
ja puiston varjokasta käytävää myöten läheni verkalleen juhlallinen
kulkue. Kellojen soitto vaikenee. Urkujen pyhät sävelet kajahtavat
ja täysin äänin kaikuu juhlallinen, vanha virsi Herran huoneessa.
Pauhaten vierivät mahtavat sävelvirrat hiljaisessa huoneessa,
nousevat kohti kupukattoa ja palajavat sieltä kaikuna takaisin.
Ääneti aukeaa pieni ovi. Askeleita kuuluu sivukäytävällä. Näen
nuoren papin astuvan alttarille. Mitähän pahaa lienevät kukat
hänelle tehneet? Hän niitä katsellessaan kalpenee ja äänetön suru
kasvoilla kuvastuu. Syvään huoahtaen karkoittaa hän sen, astuu
portaita ylös, nostaa kätensä ristiin rinnallensa ja rukoilee hiljaa.
Kuulin paljon askeleita kirkossa, vaatteiden kahinata, kuisketta ja
hälinätä. Näin kirjavata hyörinää, näin ihmisiä liikkuvan, mutta
ikäänkuin unessa, utukuvina vain. Valvova liekkisilmäni katseli
hiljaista rukoilijaa ja ainoastaan häntä. Näin hänen rintansa
aaltoilevan ja paisuvan. Otsalla kuvastui voitonriemu ja taivaaseen
päin kohotetuissa silmissä loisti autuaan rauhan vieno heijastus.
Tuntui kuin olisi hänen rukouksensa hiljainen henkäys huokunut eloa
ympäröiviin pylväisiinkin, kuin olisi harmaa kivi kohonnut, kasvanut,
-- kuin olisi kaarikatto tuolla ylhäällä laajennut, kirkastunut,
tullut läpikuultavaksi, kuin olisi se urkuin säveleiden ja rukousten
kannattamana kohonnut korkealle ja auennut! -- Valo välähti kirkkoon.
-- Silloin vaikenivat urut. Papin ääni kuului täyteläisenä,
sointuvana kaikuvan kautta temppelin. Hän oli kääntynyt kansaan päin.
Seisoo suorana ja katselee vakavasti ja lempeästi nuorta pariskuntaa
alttarin edessä."

"Morsiuspariako?" huusi nuori tarhapöllö. "Oliko siellä nyt
todellakin häät?"

"Urrr, urrr, urrr", kurnuttivat sammakot taas lammen pohjassa ja
poikaa vaahteran alla värisytti.

"Avioliittoa on nuoren papin siunaaminen," lausui liekki. "Kaksi
nuorta sydäntä sykki autuasna ja riemullisna ja Jumalan siunaus
papin kautta on nyt vahvistava heidän onnensa ijäksi kaikeksi, on
nyt tekevä suloisen unelman todellisuudeksi, koko elämän ajan ja
haudan toiselle puolenkin kestäväksi. Semmoista autuasta toivoa
näin viehättävän morsiamen viattomissa sinisilmissä, hänen arasti,
mutta sydämellisellä luottamuksella kohottaessaan katseensa nuoreen
pappiin. Tämän kasvoilla asuva juhlallinen vakavuus pani hänet hieman
vapisemaan. Tässä Jumalan silmäin edessä seisominen, tämän hetken
pyhä tärkeys mahtoi vallata hänen mielensä valtavammin kuin koskaan,
sillä hän vaaleni ja nojausi vavisten sulhoonsa.

"Tämä, kookas nuorukainen, oli onnellisen ja iloisen näköinen.
Turvallisesti otti hän tytön käden, niinkuin ei muuta olisi tämän
rauhoittamiseksi ja rohkaisemiseksi tarvittukaan."

"Pidä lujasti siitä voimakkaasta kädestä kiini, joka sinua niin
suojeli!" kuiskasi rannan lemmikki itsekseen ja kysyi sitten
rukoillen: "Oi sano, oliko hänen kädessänsä arpi?"

"Arven kyllä näin", vastasi liekki. "Mutta ei se ollut sulhon
kädessä, -- vaan papin kädessä oli arpi."

"Oi, poloinen käsiraukka!" surkutteli lumpeenkukka. Mutta
murattiköynnös lausui: "Arpi osottaa, että tuskat ovat tuivertaneet,
mutta ovat tyyntyneet. Sanoithan papin äänen kajahtaneen voimakkaasti
ja sointuvasti?"

"Niin kyllä. Täyteläisenä ja mahtavana kaikuivat hänen huuliltaan
ne sanat, joihin hän puheensa perusti. Profeetan sanoiksi hän niitä
nimitti:

"Mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman, niin että he
menevät siivillä ylös kuin kotkat, että he juoksevat eivätkä näänny,
että he vaeltavat eivätkä väsy."

Nuori tarhapöllö kysäsi: "Nekö sanat hän lausui nuorelle
pariskunnalle, joka toivorikkaana, nuoruutensa kukoistuksessa ja
onnensa kyllyydessä seisoi hänen edessään? Ne sanat olisi kalpea mies
saanut itsellensä saarnata!"

"Hän seisoi vankalla pohjalla", lausui liekki. "Ihana voitonriemu
loisti hänen otsallaan. Mutta onni ja ruusuposket ne ne vahvaa
tukea tarvitsevat, etteivät horjahtaisi ja kalpeneisi. Sentähden
kehotti nuori pappi nuorikoita hartaasti etsimään sitä tukea, joka
ijankaikkisesti vahvana pysyy. -- Sitten antoi hän heidän vaihtaa
sormuksia ja siunasi heitä."

"Mutta kun morsian, heidän sormuksia vaihtaessaan, näki arven papin
kädessä, miten silloin oli?" kysyi muratti.

"Heidän sormuksia vaihtaessaan ei morsian muuta nähnyt kuin
sormuksen. -- Ja joskin hän jonkun käden näki, oli se sen kalliin
käden, joka tästä lähtien oli hänen sormustansa kantava. Mutta se
käsi oli hienopintainen ja sileä, eikä siinä arpea ollut."

"Taaskin soivat urut. Riemukkaan kiitosvirren valtavat aallot
vyöryivät mahtavasti Herran huoneessa. Toimitus oli päättynyt.
Laulu vaikeni. Urut vain vielä viehkeästi ja hiljaa soivat. Itkien
lepäsi morsian isänsä sylissä. -- Näin tervehdyksiä, kuulin
onnentoivotuksia. Kaikki tungeskelivat, kiirehtivät kohti ovea.
Suntio läheni alttaria, -- kaikki oli lopussa."

"Aina vaan arpi, -- tuo arpi kädessä!" kuiskasi kuuntelija vaahteran
alla. "Minäpä tunnen käden, jossa on sellainen arpi."

"Semmoisetko häät ovatkin?" kysäsi nummenkukka. "Hauskemmaksi minä
niitä kuvailin!"

Samassa vilkahti kirkas, salamantapainen valo suolla. Kaksi korkeata,
solakkaa, häikäisevän kirkasta liekkiä ilmestyi likelle rantaa.
Toinen lehahteli ja liekehti levottomasti leimuten, toinen taas
tanssi sen ympärillä somissa kierteissä ja kaarteissa ja huusi
reippaasti: "Tulkoon tänne, ken tahtoo kertomustamme kuulla! Pitäkää
varalta! Ei se kauvan kestä!" Se liiteli vedenpintaa myöten rantaan,
nojausi notkeasti puunjuureen ja alkoi tarinansa:

"Tanssijaisissa minä olen ollut. Siitäpä tahdon kertoa."

Kovakuoriainen virkkoi: "Saattaahan sinusta nähdäkin, että olet
tanssijaisissa ollut. Tanssit niin taitavasti."

"Oi ihanata vapautta", virkkoi virvatuli, syvään hengähtäen. "Oi,
ihanata vapautta avaralla, kostealla suolla! Täällä saa liikkua,
liehua vapaana, kynttiläjalatta ja sydämettä! Saa tanssia ja
hyppiä niitynnurmella, saa uiskennella ja sukeltaa suolammikoissa!
Luuletteko minun uskaltaneen tanssijaisissa tanssia! Suorana ja
jäykkänä, sitkeän sydämeni varassa, täytyi istuani koko ajan! Sydäntä
pitkin alaspäin laskeutumista, kuitenkaan maahan asti pääsemättä,
kaihomielistä leimuamista, -- ikävään menehtymistä, -- siinä
kynttilän elämä!"

"Missä tanssijaiset olivat? Kuka ne piti?" kysyi kuoriainen.

"Niin, kuka ne lienee pitänyt!" kysäsi liekki ja vilkaisi toveriinsa,
joka sen takana kirkkaasti loimotti. "Kuka ne lienee pitänyt? Kaiketi
lähteenhaltija, joka siellä ihanassa vuoriseudussa kaikki anteli.
Kaikki ihmiset, jotka siellä tanssivat, olivat haltijan vieraita,
olivat kaukaa tulleet sinne ammentamaan ihmeellistä terveysvettä sen
lähteestä. Tosin en lähteenhaltijaa tanssijaisissa nähnyt, -- sali
oli niin suuri ja loistava seura niin kirjava, ihmisiä tuhkatiheässä.
En siis tiedä, hänkö, vai joku muu, tanssijaiset piti. Mutta me
molemmat, siskoni ja minä, olimme ainakin läsnä. Minun paikkani oli
tanssisalissa, vankan akkunapylvään kupeessa. Pronssisella, seinään
kiinitetyllä jalustalla istui meitä siinä kolme nuorta, sädehtivää,
elon-innosta leimuavaa, tanssinhalusta menehtyvää liekkiä. Mutta
seinään olimme kytketyt. Kysykääpäs vaan nuorilta ihmistyttäriltä,
onko hauskaa istua seinänvierustalla, kun hurmaavat, lumoavat
soitonsävelet kutsuvat tanssiin! Vieressäni oli avonainen akkuna.
Oransintuoksua ja raitista yö-ilmaa virtaili siitä saliin. Hurmaavaa,
kuin soitto, on oransintuoksu. Nuoret liekit kuuntelevat kernaasti
sen helliä kuiskauksia. Ja sen jutellessa ja heitä hyväillessä
unhottivatkin molemmat kynttilätoverini pian sekä tanssin että
ihmiset. -- Enpä vain minä! Minä katselin kohti suurta, avonaista
ovea, näin vierasten suurissa laumoissa saapuvan."

"Kerro meille vieraista! Kuvaa meille kaikki, kaikki!" huusivat
heinänkorret ja kukkaset yht'aikaa.

"Yhdestä ainoasta pariskunnasta, keinujen kaunistuksesta,
tahdon teille puhua", virkkoi virvatuli. "Välkkyvänä valomerenä
on sali. Silkkipukujen kahinaa, monien ihmis-äänten hiljaista
hyminää ja suloista soittoa kuuluu, viileätä kukkaistuoksua
virtailee kaikkialla, -- ja alhaalla aaltoilee vierasten kirjavat
parvet. Korkeudestani katselen kaikkea tätä komeutta ja tuhannet
kynttiläsiskoset ryhmittäin seinillä ja kynttiläkruunuissa katselevat
sitä myöskin. Tuolla alhaalla käy niin kirkkaaksi, -- suuret ovet
aukeavat, -- he astuvat sisään: ihmeen ihana, sorea ja hento
rouva kookkaan, tumman miehen rinnalla. Kaikkein silmät kääntyvät
suloista rouvaa seuraamaan, kaikki kynttilät loistavat kirkkaammin
ja valaisevat säihkyen häntä. Siitäkö hän lienee niin kirkkaaksi
tullut? Valonhohde virtaili hänen silkkipukunsa valkoisille
poimuille, kimalteli kultakipinöinä ruskeissa palmikoissa. Puhdas ja
kuultava hän oli, kuin kastehelmi, kuin valossa kylpenyt ja valoa
heijastava timantti. Lempeästi loistivat viattomat sinisilmät hänen
vaatimattomasti, mutta ujostelematta astuessaan sisään, eikä hän
huomannut, että kaikkein silmät ihaellen häntä seurasivat."

"Oliko ruskeilla palmikoilla ruiskukkaseppel?" kysyi pieni ruoho.

"Ei. Valkoisia ruusuja oli hänellä rinnassa, mutta ihanata päätä
koristivat ainoastaan tuuheat palmikot. Sekin koriste näytti olevan
liian raskas niin hennolle olennolle. Hän piti päätänsä vähän
kumarassa, ikäänkuin sitä olisi painanut taakka."

"Nuori pää, jota ainoastaan palmikkotaakka painaa, ei maahan vaivu!"
tuumasi muratti.

"Sanoinko sitten, ettei hänellä ollut muuta taakkaa kannettavana?"
kysyi virvatuli. "Oi! Hänen minua lähestyessään huomasin otsalla ja
suloisen suun ympärillä hienoja piirteitä, jotka tiesivät surua.

"Kookas, solakka mies hänen rinnallansa oli ikäänkuin kirkkaan
jalokiven tumma kehys. Näin kyllä, että hän piti herttaista vaimoansa
arvossa, että hän hänestä ylpeili. Hänen saattaessaan nuorta rouvaa
ihmisjoukon läpi hymyilivät hänen huulensa hienosti voitonriemusta.
Hei! Ylhäisen ja komean näköinen hän oli. Käskevästi säkenöitsivät
mustat silmät ja kauniit olivat jalot kasvojenpiirteet!"

Mutta toinen liekki huusi kiivaasti keskeyttäen: "Elä luota häneen!
Elä luota häneen! Hymy tuottaa kuoleman! -- Hänen mustain silmäinsä
tuliset katseet kirpaisevat, polttavat!"

Toinen taas torui, sanoen: "Vait! Vaikene jo! En kärsi, että luot
varjoja kauniisiin kuviini. Olen valo ja valosta tahdon puhua. Jos
sinä jälkeenpäin haluat varjoja kuvata, niin olkoon se sinulle
sallittu. -- Näinhän kuitenkin, kuinka hyvä ja huolellinen hän oli,
kuinka hän saattoi suloisen vaimonsa nojatuoliin aivan minun allani
ja pyysi häntä karttamaan viimaa, tulien ja ihmisten vihollista. --
Näin heitä tervehdittävän. Kohta toiset vieraat heitä ympäröivät.
Eräs vanha herra, nuoren rouvan isän nuoruuden-ystävä, tuli hänen
luokseen. Kuinka armas ja herttainen hän silloin olikaan, tuo
viehättävä nuori rouva! Tanssijoitakin hänelle esitettiin. Puoliso
kehottaa häntä tanssimaan ja hän suostuukin suosiollisesti. Silloin
kajahtaa vilkas soitto. Hän kääntyy tanssitovereineen tanssimaan.
Mutta äkkiä näen hänen vielä kerran palaavan takaisin. Hän astuu
miehensä luo. Aivan kalpeana ja silmät tuskaa täynnä katselee hän
tätä, laskee kätensä tämän käsivarrelle ja kysyy niin sydämellisen
rukoilevalla äänellä, kuin riippuisi elämän koko onni vastauksesta:
'Otto, etkö sinäkin tanssi?' 'Kyllä, armas, myöhemmin. Ensin täytyy
minun puhutella paria ystävää, jotka kuuluvat olevan täällä.'
Hymyillen lausui hän nämä sanat."

"Hymyilikö hän? Huulillansa vaan!" huudahti toinen liekki. "Hän
lupasi, mutta uskoiko nuori vaimo hänen lupaustaan? Miten lienee
ollut? Mitä hän teki?"

"Hän huokasi haikeasti ja syvään", vastasi ensimmäinen virvatuli.
"Hän painoi kätensä rintaansa vasten, eikä hän enää salin läpi
astuessaan ollut loistava, kuin timantti, vaan hohti himmeästi,
kalpeasti, kuin kaunis kuultava helmi.

"Sitten liiteli hän tanssissa, ääneti, keveästi, tyynesti, kuin ilman
kannattamana. Valkoinen silkkipuku aaltoili, poimuili hohtavana
hänen ympärillään. Uskokaa pois! Häntä katsellessani unhotin oman
tanssihaluni. -- -- Hän pysähtyy. Silmät harhailevat etsien kautta
salin. Äkkiä välähtää ilonsäde sinisilmien syvyydestä. Hän näkee
puolisonsa nojaavan pylvääseen salin vastakkaisella puolella, näkee
tämän ystävällisesti nyökkäävän hänelle. -- Jokaisen tanssin jälkeen
etsivät hänen silmänsä taas, -- joka tanssin jälkeen ne etsivät
turhaan. Tyhjä on paikka pylvään kupeella, eikä häntä avarassa
huoneessa enää armaan silmä tervehdi.

"Uudestaan ja yhä uudestaan hän leijailee tanssissa. Mutta kuinka
surullisen näköinen hän on, kuinka kalpea! Valssin vilkkaassa
hyörinässä karisevat lehdet ruususta hänen rinnallaan. Valkeat
lehdet liehuvat hänen ympärillään, lentävät hänen jälessään. Eiköhän
itsekin liene valkea kukka, josta kuihtuvat lehdet varisevat?
Kuinka raukeasti hänen päänsä painuu alas! Näin, mitä ei kukaan
muu nähnyt, kaksi kirkasta kyyneltä vierähtävän rinnan ruusuille.
Kummallinen, kuuma kaste! Sitten kuulin hänen sopertavan pari sanaa
tanssitoverilleen. Salissa on niin kuuma. Hän ei saata sitä kestää.
Hän ojentaa kätensä isänsä vanhalle ystävälle ja pyytää tätä viemään
häntä pois. Sanoi tahtovansa katsella muitakin huoneita."

"Oi! Viekää hänet kauvas pois, koska hänen oli niin vaikea olla!"
sanoi lumpeenkukka. "Tuokaa hänet hiljaiseen metsään meidän
luoksemme! Me pidämme hänestä niin paljon!"

Mutta muratti arveli: "Monta vuotta on siitä illasta kulunut ja
vuodet viihdyttävät sydämiä, tuudittavat Tuonelan tuville!"

"Tuonelan tuville", toisti kaukaa väsynyt kaiku, joka oli laaksossa
herännyt. Ja veden alta kuului: "Uurr, uurr!"

"Hei, hei! Valoa tänne! Liikettä, hyörinää!" huusi toinen
leimahteleva virvatuli ja hiepsahti rajusti lähemmäksi. "Myrsky
tänne! Pauhaa vesi! Kohiskaa, humiskaa puut! Kuulkaa minua!
Kuulkaa minua! Kuunnelkaa tulenhengen tarinaa! Halveksin hiljaisia
haaveksijoita, tyyntä vettä, vakavia puita! Liike on elämää! Vaihtelu
on elämää! Intohimo -- haa, -- leimuava, säihkyvä intohimo on elämää!"

"Huu! Kuinka raju sinä olet!" huusivat nummenkukat. "Luulimme
sinunkin tulevan tanssijaisista!"

"Tanssijaisista kyllä, -- tanssisalista, en! Ei tanssi yksin pane
sydämiä sykähtelemään, kasvoja hehkumaan! Suloisemmalta soiton
säveleitä kajahtaa kullan kilinä. -- Pieni huone on tyyni ja
rauhainen, piilossa. Vienosti, kaukaa vain, kaikuu tanssimusiikki
sinne. Täällä ovat koossa ne, jotka eivät pelkää kuumaa, huumaavaa
juomaa, -- jotka eivät karta intohimon kuumetta, -- tuota tuimaa,
turmelevaa taistelua, jota hymyhuulin taistellaan, -- ottelua onnen
kieppuvasta pyörästä! Tässä on aituus! Kurja voitettu! Mutta voi
kurjaa voittajaa!

"Pöydällä paloin minä. Kirjavia kortteja oli siinä myöskin ja
kultarahoja. Miehiä istui sen ääressä, taistelijoita. -- Tunsin
heidän kuuman hengityksensä mua hiipaisevan. Kiivaasti tarttui
minuun milloin toinen, milloin toinen, sysäsi minua milloin sinne,
milloin tänne. Oi, kuinka he hehkuivat! Tulisielu käsittää tuon
polttavan tulen heidän silmissään, huulilla värähtelevän himon: Voi,
voi liekkiä, että se heitä ymmärtää! Missä kulta ja kortit ovat
liikkeellä, siellä väijyy valhe varsin likellä. Jääkylmä itsekkäisyys
jäytää sielua ja pyhkäisee armottomalla kädellä kasvoilta kaikki
inhimilliset tunteet. Peikkoja piilee kiiltävissä kultarahoissa ja
korteissa myöskin. Heillä on hirmuinen valta heikkojen ihmissydänten
yli. Ne vilkkuvat viekkaasti kortinlyöjille, hurmaavat, vimmaavat
heidän mielensä. Oi, kuinka intohimo polttaa, kuinka se hehkuu
kookkaan, solakan miehen tummissa silmissä, kuinka se sykähtelee
heikossa ihmissydämessä! Täyteläisestä kukkarosta ammentaa hän kultaa
pöydälle. Käsi kääntelee kamalalla mielihalulla kiiltäviä kolikoita.
Kultainen sormus kimaltelee samassa kädessä, vihkimäsormus!"

"Vihkimäsormusko? Voi!" huokasi muratti köynnös. "Eikö semmoinen
pyhä merkki suojaa kortinlyönnin peikoilta? Eikö se ankarasti käske
pakenemaan heitä?"

"Oi, kuinka hän pelasi, aina vain pelasi!" kertoi virvatuli.
"Kultarahat hänen edessään vähenivät. Tuli mustissa silmissä muuttui
kolkommaksi, kiihkeämmäksi. Kuta suurempi vaara, sitä suurempi
nautinto!

"Silloin näin avonaisen oven kautta miehen takana valkoisen utukuvan,
vanhan herran käsivarteen nojaten, väikkyvän ohitse. Se kääntyy
takaisin, se riistäytyy seuraajastaan, astuu sisään! -- Lattiamaton
yli liihoittelee se keijuis-askelin. -- Haa! Kuinka lieskasin ja
viittasin! Takaisin, takaisin, sinä valkea valotar! Mitä täältä
tahdot? Oi, pysy kaukana! Mutta välittänyt ei kynttiläliekin
viittauksista tuo kalmankalpea, ihmeen ihana vaimo. Kortinlyöjän
taakse seisahtuu. -- Tuijottaa vastapäätä olevaan kuvastimeen ja
näkee siinä miehen, sekä itsensä. -- Miehiä seisoo vielä pöytien
ääressä. Hänelle vieritetään nojatuoli. Hän kiittää kumartamalla
päätänsä, mutta jää seisomaan.

"Mies pelaa ja pelaa. -- Sekottaa tottunein käsin kortit, hajottaa
ne taas, kuin kirjavia höyheniä. Ja kultaa heittää hän menemään,
kuin olisi sekin kortteja tai höyheniä! Oi riehuva, kirjava, ilkkuva
peli! Onkohan se nuoresta vaimostakin hauskaa? Hän katselee vaan
kuvastimeen miehen vaaleita kasvoja, joissa huulet suonenvedon
tapaisesti nytkähtelevät, joiden jaloja piirteitä intohimo
vääristelee ja runtelee."

Murattiköynnös kuiskasi: "Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa.
Jumalan kuvaksi Hän hänet loi!"

"Minä katselin vaimon tuijottaviin sinisilmiin", kertoi virvatuli.
"Oi, liekkisielut mielellään lukevat ihmissilmien kieltä. Nämä
sinitähdet puhuivat kuumista, polttavista tuskista. Hän aukaisee
huulensa, tahtoo lausua miehensä nimen, -- mutta ei lähde rinnasta
ääntä! -- Ja mies? -- Hän ei tunne hiuksiansa hiipaisevaa vienoa
hengitystä, ei tunne olkapäällänsä lepäävää, lempeätä kättä. Eikö
sormus sormessa kilahda? Pienessä kädessä on samallainen sormus, kuin
miehenkin kädessä.

"Pois, pois vierähtää kulta. Nyt se palajaa takaisin. Takaisin palajaa
onni, palajaa kulta. Yhä suuremmaksi käy kolikkokasa hänen edessään.
Kuinka kiihkeästi hän ojentaa kätensä rahoja ottamaan, mutta korjaa
jokaisen kiiltävän kultakolikan kanssa myrkyllisen peikon. Joka
kultaa voittaa, vie synnin mukanansa kotiin. -- Naurussasi ei ole
sointua! -- Huu! Tuosta rinnasta ei puhdasta ääntä lähde! Ja vaimon
poloisissa sinisilmissä, mitä niissä luinkaan? Mitä hän kuvastimessa
näki? Se se vasta sydäntä vihlasi, tuo raju, kiihkeä riemu miehen
katseissa ja huulilla, -- tuo häijy, ilkkuva riemu! Oi, kernaammin
olisi hän tahtonut nähdä vihaa ja raivoa noissa kasvoissa, kuin
tätä synnin riemua! -- Entä käsi? -- Onko tuo se rakas käsi, joka
niin usein on hänen omaansa hellästi pidellyt, -- se käsi, joka
hänen sormustansa kantaa? -- Sydämesi pamppailee, kolkuttaa kuin
vasaroilla, sinä vaalea vaimoparka. -- Kärsi vain, kestä vielä! --
Menehdy murheeseen, kuin minä liekkeihin! Elämä on lyhyt. -- Ilma on
painostava, painostavampi täällä, kuin tanssisalissa, eikö totta?
-- Hän on tukehtumaisillaan. Kääntyy pois kuvastimesta. -- Silloin
silmät sattuvat miehen vastapelaajaan, nuorukaiseen, joka melkein
vielä on lapsi, -- mutta niin riutunut, -- niin kalpea, -- posket
kuopalla, silmät kuopalla. -- Kuumeen tuli palaa silmissä ja kotona
ehkä äidinsydän poikansa puolesta rukoilee, hänen tähtensä suree!
-- Oi, kuinka sairaalta näyttää käsi, joka nyt ojentaa viimeisen
kultakolikkonsa pois! -- Hervotonna, käsivarret ristissä rinnalla,
nojaa hän tuoliinsa. Ja hän, -- nuoren vaimon mies, -- ottaa tämän
viimeisen kultarahan! -- Näin vaimon värisevän, -- vavistus valtaa
hänet, tuskanhuuto tunkee ahdistetusta rinnasta, -- tunnotonna vaipuu
hän alas. Vieraat häntä tukevat.

"Kortinlyöjäkin kuuli huudon. Hän hypähtää pystyyn. Pöytä horjahtaa,
kynttilät kaatuvat, -- minä sammun!"

"Oi, hirmuista!" huokasi lumpeenkukka ja nuori tarhapöllö virkahti:
"Minäpä tunnen kaarneen, joka olisi pitänyt olla tätä kuulemassa!"

Haikeasti valittivat sammakot lammikossa. Vavisten huojuivat
kaislat ja puut. Ja rannalta vaahteran alta tuijotti pari ammollaan
olevaa ihmissilmää öiseen pimentolaan. Suurissa pisaroissa valui
tuskanhiki kalpealle nuorelle otsalle ja raskaat huokaukset nousivat
ahdistetusta rinnasta.

Metsän puut rauhoittuivat. Kaislat ja ruohot seisoivat taas
liikkumatta kuuntelemassa, vaikka peljästynyt ihmissydän vielä
tuimasti sykkäeli.

Uusi virvatuli oli jo kauvan kertonut, ennenkuin kuunteleva poika
siihen määrin tyyntyi, että saattoi tarinaa tajuta. Se kertoi
sairaasta lapsesta, jonka vuoteen vieressä se oli valvonut. Tarina
kuului näin:

"Oi! Olin niin väsynyt, niin kovin väsynyt! Niin myöhä oli yö, -- ja
yhä vielä täytyi valvoa, yhä vielä juoda öljyä pisara pisaralta, --
niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä. -- Koko illan olin jo valvonut
ja kuitenkin täytyi silmieni vielä pysyä kirkkaina! Ei saanut
nukahtaa, ei torkahtaa!

"Myöhään illalla oli lääkäri vielä käynyt siellä, oli istunut vuoteen
vieressä, katsellut, tutkinut lasta. Oli sanonut nuorelle äidille,
että taudin voima on murtunut, että vaara on ohitse, että lapsi on
hänelle säästynyt. -- Ovelle saattoi äiti lääkärin. Tämä käski häntä
nyt ajattelemaan itseänsä, koettamaan vahvistaa uupuneita voimiansa.

"Sitten hän meni. Sitten oli kaikki hiljaista. Lapsen vuoteen
viereen polvistui nuori vaimo. Ristissä olevat kätensä ja kosteat
silmänsä, -- oi, noita silmiä! -- nosti hän äänettömään, palavaan
kiitosrukoukseen! -- Autuaallisesti hymyillen katselee hän lastansa,
ottaa pienokaisen kuihtuneen kätösen käteensä, pyyhkäisee unen
nostamat hikipisarat kalpeilta, armailta kasvoilta.

"Oli niin myöhä. -- Ja yö niin äänetön. -- Ja kaikki nukkuivat. --
Sairas lapsikin nukkui. Minä vaan en, eikä nuori äitikään. Kuinka
kalpea hän oli! Kuinka sairaalta näytti! -- Ihanat silmät olivat
niin sameat, -- valvomisesta ja kyyneleistä sameat! Tuuhea tukka
sukimatta, otsalta pyyhkäisty, ikäänkuin taakka, jota hän ei olisi
jaksanut kantaa. -- Niin kaidat olivat kasvot, niin läpikuultavat
hienot piirteet! Huoli kuulti läpi, sydäntä kalvava murhe. "'Lapseni!
Poloinen lapsiparkani!' kuiskaa hän, -- nojaa päänsä vuoteen laitaan
ja ratkeaa hillitsemättömään, kiihkeään itkuun. Koko ruumis vapisee
nyyhkytyksistä. Haikeita tuskan ääniä tunkeutuu rinnasta."

"Iloksihan hän? Iloinenhan hän oli!" virkkoi lumpeenkukka.
"Semmoiseltako ilo näyttää?"

Liekkinen jatkoi vaan:

"Olin niin väsynyt. -- Oli niin pimeätä, -- pimeätä hänen
sielussansakin! Ehkä sydämeen koski se, että hän oli niin yksin
suuren ilonsa kanssa. Uskollisen palvelijattarensa oli hän lähettänyt
lepäämään. -- Ei kukaan saanut hänen kanssaan valvoa. -- Minä yksin,
vaikka olinkin väsynyt, -- minä valvoin, -- valvoin, --

"Uuninreunuksella tiksuttaa kello. -- Yksitoikkoisesti pisartelee sade
pitkin räystäskourua. -- Tuskankyyneleet ovat ehtyneet. -- Nuori
äiti istuu patjalla lattialla, istuu kädet ristissä polvillaan ja
tuijottaa eteensä. -- Vaunuja vierii kadulla. -- Hän nostaa päätänsä,
mutta kun vaunut ovat rämisseet ohitse, painuu se taas alas. --
Hiljemmäksi, myöhemmäksi käy yö. -- Vaunuja ei enää vieri kadulla. --
Vahtitorvi vain kajahtaa ja silloin tällöin myöhästyneen jalkamiehen
askeleet. -- Kuinka kiihkeästi kalpea vaimo kuuntelee! -- Askeleet
kaikuvat, -- kaikuvat niin kauas kosteilla kivillä, -- kauvas,
kauvas kautta yön! -- Kuinka hän kuuntelee, -- ah! -- Ja askelten
lähestyessä huokaa hän haikeasti, -- varjot silmäin alla
tummenevat. --

"Hän valvoo. -- Ja minä, niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä, --
valvon hänen kanssaan."

"Mitä hyötyä väsyneistä vartijoista on!" sanoi kovakuoriainen. "Kun
kerran olit niin uupunut ja uninen, niin miksi et painanut pieniä
kynttiläsilmiäsi umpeen ja uinahtanut?"

"Yksinkö olisin hänet jättänyt, -- yksin pimeään yöhön, kyyneleisine,
valvovine silmineen ja kalvava suru rinnassa, suru, joka ei
hetkeksikään uinahtanut. Ah! Etkö sitä tiedä, että valo loistaa
sydämeen, että valonkipinä, himmeä yölamppukin, on ystävä synkässä
sydämentuskassa! -- Enpä tunne sinua, kiiltävä kuoriaispoikanen. --
Mutta, jos lienet valo sinäkin, jos ehkä tunnet jonkun, yksin yössä
surevan, kärsivän sydämen, -- ja kosteita silmiä, jotka eivät saa
unta, -- tee silloin ystävän tavoin, elä lähde pois, elä sammu, --
Pysy luona, lohduta, -- lohduta lempeällä valollasi, kunnes akkunasta
välkähtää aamun ensi säde, joka saattaa lohduttaa vielä paremmin,
kuin sinä ja minä."

Kuoriainen vilkaisi liekkiin ja vaikeni mietiskellen. Mutta liekki
kuiskasi hiljaa sihisten edelleen:

"Äänetön, hiljainen oli yö, -- Ja hiljaa, tasaisesti sateli kadulla.
-- Mikä kalpean äidin on? Nukkuuhan poikanen?-- Hän kavahtaa
jalkeille, -- puna sävähtää poskille. -- Miehen askeleita kuuluu
kadulta. -- Hän tuntee ne hyvin. -- Oi! Kello kilahtaa, -- niin
kimakasti, niin räikeästi! -- Äiti vilkaisee säikähtäin pieneen
nukkujaan! Tämä käänsi vaan päätänsä ja nukkuu edelleen. -- Näen
äidin kuuntelevan ovella. -- Hän kääräisee esiripun tiheät poimut
ympärillensä, painaa kädellänsä lukkoa ja aukaisee sen. -- Ovea hän
ei avaa. -- Tahtoo vain kuulla, kuulla! -- Hienot, vaaleat kasvot
kuvastuvat tummaa esirippua vastaan, -- mutta eivätpä ne olekaan
enää kalpeat! -- Oi mikä loiste ihanissa, kosteissa silmissä! --
Ulko-ovi narisee! Hän kumartuu lähemmäksi kuuntelemaan. -- -- Hän se
on, hänen miehensä! -- Toruuko hän? -- Niin, niin! Vaunujen olisi
pitänyt tulla häntä noutamaan. Tosiaankin, tosiaankin! Ettei hän
tullut ajatelleeksi sitä ennen! Ah! Missä ovatkaan hänen ajatuksensa
nykyjään! -- -- Hän kuulee askeleita portailla, -- lähempänä,
käytävässä. -- Palvelija astuu kynttilä kädessä edellä. -- Valo
tunkee oven raosta sisään.

"-- Nyt avaa hänen miehensä varmaankin tämän oven, -- nyt! -- Ei
-- eikö? -- Ohi astuvat. -- Eikä edes kysymystäkään kuulunut, --
ei kysymystäkään! -- Voi! -- Vaimo painoi molemmat hennot kätensä
ohimoille ja kuunteli taas. -- Tuleehan hänen miehensä kohta
takaisin, -- pukeutuu vain kuiviin vaatteisiin ensin, -- siellä kun
varmaankin satoi vielä. -- Taaskin narahtaa ovi. -- Taaskin kuuluu
askeleita. -- Palvelija vaan, joka lähtee yläkertaan levolle. --
Nuori rouva painaa korvansa lukkoa vastaan ja kuuntelee vielä kauvan.
-- Yö on niin äänetön. -- Huone niin hiljainen. -- Ei askelta kuulu
talossa, ei askelta enää kadullakaan. Hiljaisessa huoneessa vaan
sairaan poikasen tyyni, tasainen hengitys, ja yksinäisen äidin,
yksinäisen vaimon tuskalliset huokaukset. -- Hän painaa oven lukkoon,
astuu pari askelta ja pysähtyy. -- Kuinka jäykästi hän tuijottaa
eteensä! Kuinka kasvot ovat kalpeat! -- Hän vääntelee käsiänsä,
sanoo: 'Hän ei tiedä, -- ei tiedä, miten täällä on! -- Ei edes kysy,
-- ei katsahda tänne! -- -- --' Niin kumeita, raskaita hengähdyksiä
kuuluu. Hän vapisee, painaa kädet rintaansa vastaan. -- Näen hänen
hoiperrellen ottavan vielä pari askelta. Sitten hän, tuskasta
äännähtäen, vaipuu maahan lapsensa vuoteen viereen. Ah! Armollinen,
lempeä ja ystävällinen oli pyörtymys, joka hänet valtasi, joka surun
lievensi! -- Naisia tuli läheisistä huoneista, kantoivat tainnoksiin
vaipuneen vuoteelle. -- Suusta valui tummia veripisaroita. --
Vaatteilla, lapsen vuoteella, johon hänen päänsä oli vaipunut,
näkivät hämmästyneet palvelijat vereksiä veripilkkuja. Oi! Poloinen
vaimo raukka! Oi, sairas lapsiparka! Ja minä poloinen lamppupahanen,
jonka täytyi palaa, valvoa, sellaista nähdäkseni!"

"Oliko hän sitten kuollut?" kysyi lumpeenkukka. "Oi! Eihän vaimo toki
liene ollut kuollut?"

"Mitä hyötyä sinulla oli vaivaloisesta yövalvonnastasi!" huusi
kovakuoriainen. "Et edes kiitostakaan saanut!"

"Enhän kiitoksen tähden palvellutkaan!" vastasi liekki. "Emme me
pienet tulet kiitoksen tai palkan tähden palvele. Sen tehkööt suuret,
jotka loistaa tahtovat, semmoiset, jotka tietävät olevansa suuria
valoja."

Lumpeenkukka kysäsi vielä kerran: "Oi, sano toki, ett'ei hän ollut
kuollut!" Mutta virvatuli oli kiitänyt pois, vajonnut veteen,
uponnut, eikä voinut enää vastata.

Monta virvatulta oli tuonentarhassa tanssinut, ja sammunut. Moni
oli tullut rantaan ja kertonut tarinansa, oli uponnut tahi vajonnut
suohon, eli liidellyt puitten välitse metsään ja sinne hävinnyt. --
Pari hajanaista liekkiä vain enää värähti suolla. Kultakuoriaiset
lensivät niitä noutamaan ja toivat ne rantaan. Monen verukkeen
jälkeen suostuivat nekin viimein kertomaan tarinansa, mitä kerran
ihmisten joukossa ollessaan olivat kokeneet. Eräs kertoi näin:

"Kautta rotkojen ja syvänteiden, pitkin virtoja ja syviä järviä, yli
vihantain nurmikkojen, autioiden soiden, alitse taivasta tavottavien
kallioiden, -- kaukana olen vaeltanut. -- Yösydännä, pimeän
vallitessa, -- silloin houkuttelee, silloin viekottelee, silloin ajaa
kaiho minua lumouksen voimalla vastustamattomasti kautta maiden. --
Kaihoan ihania sinisilmiä, joihin kerran kynttilänä eläessäni sain
katsahtaa. Rauhaa en saa konsanaan, ennen kuin kerran vielä nuo
tummansiniset silmät näen!"

"Kukkaissilmiäkö ne olivat, vai ihmissilmiä?" kysyi lumpeenkukka.

"Ihmissilmiä! Syvällisiä, kirkkaita, viattomia silmiä kuolonsairaan
nuoren vaimon kalpeissa kasvoissa. Patjojen varassa ja pehmeisiin
peitteihin käärittynä lepäsi hän puutarhaan antavan avonaisen
lasioven luona. Minä paloin matalassa kynttiläjalassa hänen edessään
pienellä pöydällä. Tavattoman harvinainen onni kynttilälle, saada
palaa kirkkaassa päivänvalossa, hempeän kevät-ilman henkäillessä, --
saada katsella ulos Jumalan ihanaan, avaraan maailmaan. Etelän rikas
väritys, mailleen menevän auringon ihana rusko levisi tuolla ulkona
yli maitten, merien. Vuoriselänteen kukkulat ja huiput hohtivat,
hehkuivat tulessa. Etelän lempeä aurinko soi jäykälle kalliollekin
elonlämpöä. Mutta täällä parannuksella olevalle sairaalle naiselle ei
se voinut muuta hyvää tehdä, kuin huokua hiukkasen punaa kalpeille,
kuihtuneille poskille ja hengähtää herttaista, lievittävää ilmaa
sairaaseen rintaan. -- Kuolon-yö lähenee. -- Sen varjot ovat
laskeutuneet suun ja silmien ympärille ja sammuttaneet kaiken värin.
Mutta lämmintä elämää sykkii vielä sydän, hellää rakkautta loistavat
silmät.

"Näin vanhan palvelijan, joka minut sisään toi, hiljaa hommaavan
huoneessa, siirtävän akkunaverhoja, jotta illanvalo sisälle pääsisi.
Kypressien ja viiniköynnösten varjostamain akkunain läpi lankesivat
päivänsäteet vienosti huoneeseen ja leikkivät kirjavilla olkimatoilla
permannolla. Mutta herttaisimmin ne heijastuivat pienen lapsen
kultakutreista. Poikanen pyöritteli pieniä marmoripalloja lattialla
ja konttasi ilosta kirkuen niiden perässä.

"Sairas kirjoitti, kun vanha vaimo minut pöydälle asetti. Nyt hän
pysähtyi. Kuihtunut käsi lepäsi väsyneenä paperilla, riutunut
ruumis nojasi tuolin selkämystään. Suuret, tummansiniset silmät
seurasivat hellällä ilolla lasta ja kun vanha vaimo tuli viemään
pienokaista pois, esteli sairas. 'Anna hänen vielä viipyä hetkinen
luonani, Pirkko!' rukoili herttainen ääni. 'Onhan hän niin kultainen
ja kiltti! Minun luona ollessansa onkin hän aina kiltti. Eihän
lääkärin lupaama puolitunti vielä liene kulunut?' Vanhus arveli
vielä täytyvänsä viedä lapsen puutarhaan, päivä kun oli ollut kovin
helteinen. 'Mutta Valterin pitää ensin antaa kättä hyvästiksi
armaalle äidillensä', virkkoi hän ja talutti pienokaisen nojatuolin
luokse."

"Haa! Mitä se oli!" huudahti liekki samassa. "Enemmän valoa
tänne! Minun täytyy saada nähdä!"

"Mitä? Näitkö mitä?" kysyivät kaislankukkaset.

"Näin hänen syvälliset, tummansiniset silmänsä! -- Tuolta puolen
lahdelman, tuolta puun alta ne minua katselivat! -- Nyt en enää
näe mitään."

"Emme mekään mitään näe", huusi nuori tarhapöllö. "Haaveilet! Liekki
parka!"

"Ne olivat kyyneleistä tulvillaan", virkkoi virvatuli. "Ne
tuijottivat niin tuskallisesti, niin surullisesti minuun!"

"Haaveilua, unta vaan!" huusivat kaislat. "Tule kernaammin kertomaan
meille miten sitten sairaan ja lapsen kävi."

"Poika antoi kättä", kertoi virvatuli, "ja ojensi pienoisen
punasuukkonsa suudeltavaksi. Sairas kumartui sen puoleen, otti lapsen
pääkkösen käsiensä väliin, painoi kalpeat kasvonsa sen kultaisiin
kutreihin ja työnsi hänet sitten sukkelaan luotansa, viitaten
vanhukselle viemään hänet pois.

"Kyynelsilmin katseli hän heitä, kunnes he katosivat puutarhan
pensaitten taakse. Sitten tarttui hän taas kiivaasti kynään ja jatkoi
kirjoitustaan. Minä katselin häntä, -- katselin paperia ja luin
jokaisen sanan. -- Kerronpa teille, mitä hän kirjoitti. -- Kirjeessä
seisoi:

"'Elä kuitenkaan murehdi minun puolestani tämän surun tähden. Suru
rakkaan isän kuoleman johdosta on luonnollinen suru. Luonnollinen,
terveellinen oli suruni silloinkin, kun Herra otti pienoisen
esikoiseni luoksensa, jos kohta silloin luulin sydämeni surun
katkeruuteen pakahtuvan. Mutta sen jälkeen olen oppinut tuntemaan,
olen saanut kokea toisellaista surua, haikeampaa tuskaa. Vaikka vaiti
siitä!

"'Sinä, rakas veljeni, saat nyt minulta perinnöksi kalleimman aarteeni,
Valterini. Opetan häntä nyt lausumaan isän nimeä, -- sinua varten,
Vilho, -- tuota katkeraa isän nimeä, jonka olisi täytynyt pysyä
hänelle ijäti vieraana, ell'ei hän saisi sinua sillä nimittää. Mutta
tulethan sinä häntä isänä rakastamaan, eikö niin? Olethan hänelle
sellainen ystävä, kuin olit entiselle, rakkaalle pikku Hannallesi
ja rakastathan häntä minun tähteni! Ja myöskin Oton tähden, -- eikö
niin, rakas Vilho? Vaikka lienetkin häneen kovin suuttunut ja vaikka
hänen vikansa onkin suuri, niin onhan hän kuitenkin veljesi, Vilho,
-- olethan hänet tuntenut ja häntä rakastanut, -- ja se, joka häntä
kerran on rakastanut -- oi --!

"'Mutta pieneltä Valteriltani, hänen pojaltansa, -- hänen pojaltansa,
jonka hän hylkäsi, -- etkö sinäkin, rakas Vilho, ole sitä mieltä,
että häneltä voimme säästää sen sydämentuskan, jonka semmoisesta
isästä tietäminen ja semmoisen isän tunteminen tuottaa. Sydämeni
innokkain ja hartain rukous on nyt tämä: Anna lapseni olla kokonaan
sinun lapsesi, sinun, hänen ja kaikkien muitten ihmisten silmissä. --
Kasvata häntä yksinkertaisesti, ei Nordingenin rikkaana perillisenä,
vaan ahkeraksi, kelpo ihmiseksi ja johdata häntä Herran luokse. Ja
Vilho, rakas, rakas Vilho, kuule vielä tämäkin pyyntö! Anna hänen
isällensä anteeksi, -- anna kokonaan! Elä salli sen sydämen kantaa
vihaa Ottoa kohtaan, joka on hänen poikansa tuki ja turva! -- Ja
kun minä kerran olen hänelle antanut anteeksi, niin keliäpä sitten
olisi oikeutta vihata häntä! -- Rukoile Jumalaa armahtamaan häntä!
Vilho! Sitä hän tarvitsee. Niin teen minäkin. -- Ainoastaan rukoillen
ajattelen häntä enää. Tiedän hänen tähtensä vuodattamaini kyynelten
tulevan kerran Herran tuomioistuimen edessä painamaan raskaasti hänen
vaa'assaan ja todistamaan häntä vastaan. Siksi en vuodata ainoatakaan
kyyneltä enään.'

"Pieneltä jalustaltani seurasin hänen kätensä jokaista liikettä. Näin
hänen usein pysähtyvän lepäämään. Nyt näin raskaita kyynelhelmiä
vierivän hänen silmistään näille viimeisille riville, melkein
poistavan kirjoituksen ja siten todistavan viimeiset sanat valheeksi.
Mutta hän kuivasi kyyneleensä, hengitti raskaasti ja vaivaloisesti ja
kirjoitti vapisevin käsin vielä muutaman sanan:

"'En jaksa jatkaa, Vilho, -- voimani ovat lopussa. Tule pian, tule
hyvin pian! Kauvan en enää voi sinua odottaa. Rakas, kallis veljeni!
Palkitkoon sinua Herra Jumala minulle aina osottamastasi uskollisesta
rakkaudesta ja huolenpidosta! Kunhan poikani kerran voisi sinua siitä
kiittää! -- Rukoile, Vilho, rukoile minulle rauhallista loppua!'

"Sitten kirjoitti hän nimensä kirjeen alle ja pani sen kuoreen.
Kuuma tulihenkeni auttoi häntä sen sulkemisessa ja sitten tarttui
hän suippeaan, kynttiläjalan laidassa riippuvaan metallikanteen.
Aavistin kauhukseni täytyväni kuolla. Mutta silloin huusi raikas
lapsen ääni: 'Äiti, rakas äiti!' ja avonaisen oven kautta näin pienen
poikasen kiipeevän kiviportaita ylös. Toisella kädellä piteli hän
mekkonsa helmaa, jonne oli kerännyt kiviä, toisessa taas oli vihkonen
metsäkukkia. Posket hohtivat, kiharat liehuivat iltatuulessa.
Silloinpa nuori äiti unhottikin sammuttaa minut. Hän ojensi molemmat
käsivartensa pienokaista kohti. Vanha palvelija nosti lapsen pöydälle
sairaan äidin eteen. Mutta samalla hän otti kynttilän käteensä ja
sammutti minut."

Kun virvatuli sammumaisillaan pensaikossa lehahteli, läheni jo
samalta puolelta uusi, solakka liekki poikki suon. Se paloi
kirkkaalla ja tyynellä valolla ja kulki hitaasti lahdelman ohitse.
Kultakuoriaiset koittivat sitä pidättää, mutta se viittasi vain
kieltävästi heille ja virkkoi ohikulkiessaan kuiskaavalla äänellä:

"Vait, vait! Elkää minulta mitään kysykö! Kertoisin ehkä sellaista,
jota ette tahtoisikaan kuulla. Entinen sali, samat vaaleat
marmoriseinät ja samat hienot matot lattialla. Puutarhaan johtava
lasiovi on tarkkaan suljettu. Ei auringonvalo, -- ei kuuma toukokuun
päivä saa vilkaista sisään. Tummat akkunaverhot riippuvat lattiaan
saakka ja estävät jokaiselta säteeltä sisäänpääsyn. Ainoastaan
vilpoiseen etehiseen ovat ovet auki. Hiljaa, hiljaa on kaikki. Hiljaa
on hänkin, tuo herttainen, kalpea rouva, uinuu niin rauhallisesti,
niin sikeästi. Marmorikuvan kaltaisena, valkoisiin, poimukkaisiin
vaatteisiin verhottuna lepää hän vuoteellaan. Kaksi tummaa,
suruharson lailla kiillotonta palmikkoa riippuu rinnalla. Korkeassa,
monihaaraisessa kynttiläjalassa valvon minä ja vartioin. On niin
hiljaista. Syvä äänettömyys vallitsee ylt'ympärillä. Puutoukka vain
leikkauksella koristetussa kuvastimenkehyksessä nakertaa ja pieni
lamppu uuninreunustalla ritisee ja tupruuttelee keveitä savupilviä
saliin. Kuuluu askeleita etehisestä, -- raskaita, hitaita ja lyhviä,
tepsuttavia. Verhot vedetään syrjään. -- Suloinen, pieni kiharapää,
mitä sinä täällä teet? -- Hän nukkuu, nukkuu! -- Tahdotko nähdä
kalpean äitisi uinuvan unta toisellaista, kuin koskaan ennen? --
Oi mene pois! -- Menkää kaikki pois! Hän nukkuu niin tyyntä, niin
rauhallista unta! -- Menkää pois! Elkää häntä häiritkö, elkää
herättäkö! -- Syvää, sikeää unta se on! -- Hiljaa! -- Oi hiljaa,
hiljaa!"

Ja poissa oli liekki, oli kadonnut metsään.

"Kuuletteko sammakkojen valitusta lammikossa? -- Kuuletteko huuhkajan
huutoa metsikössä! -- Ei ole hyvä kuunnella niin surullisia tarinoita
öisin metsässä," sanoi kovakuoriainen. Mutta lumpeenkukka rukoili:

"Yhden ainoan kertomuksen tahtoisin vielä kuulla! Tuo pieni liekki
on jo kauvan hypellyt puitten juurien välissä. Se se meille vielä
tarinan kertoo."

Ja pieni liekki hypähti esiin hiiltyneen tammenrungon juurien alta,
pudistelihe ja virkkoi:

"Minua vilustaa, vilustaa kostealla suolla! -- Elämä on niin vapaata
synkässä metsässä yösydännä. -- Oi, rajattoman vapaata! -- Ette voi
aavistaa, miltä valosielusta välistä tuntuu tämä elämä! Kerran täytyi
minun taistella henkeni puolesta. Mutta vahapuikon päässä palaessani
oli mulla edes pieni luotettava paikka, koti, missä heikkoa henkeäni
sain hoidella. Silloin se tosin tuntui minusta kovin ahtaalta,
kurjalta ja köyhältä. -- Mutta, -- uskokaa pois, -- nyt tuntuu
minusta, kuin olisivat vahapuikon pää ja sen sitkeä sydän olleet
oikein herttaiset ja hyvät ja kuin olisi taistelu elämästä ollut
viehättävää työtä. -- Tämä ääretön vapaus minua pelottaa. -- Pelkään
kadottavani oman itseni! -- Mikä minua ravitsee? -- Täällä elän,
mutta mistä? -- Ehkäpä muistelmista!"

"Kerro meille muistelmasi! Kerro köyhästä elämästäsi!" kehottivat
lumme- ja kaislakukat.

"Aamukasteen tuoksu jo tuntuu!" sanoi liekki. "Öisten aaveitten valta
on kohta lopussa. Kuulkaa siis vielä pieni palanen vahakynttilän
tarinata:

"Avain lukossa narahtaa ja lautaseinässä aukeaa pieni ovi. Vanha
vaimo kantaa minua kädessään. Pieni poika pitää häntä hameesta ja
huutaa kerta toisensa perästä: 'Valter tulee mukaan konttoriin,
Valter tulee mukaan!' -- Huone on hämärä. Arkkuja ja kirstuja
kaikkialla. -- Raskaalla jalustalla lepää vanha laari lattialla.
Hyllyillä pitkin seiniä on pergamentti-niteisiä kirjoja, särkyneitä
kukkalaseja ja niissä kuivaneiden, aikoja sitten poimittujen
kukkasten tuhkaa. Vihanta metsä ei tiedä kuinka kummallinen haju
vanhoista kirjoista ja vanhoista talouskapineista ummehtuneissa
huoneissa lähtee. Siellä risahtaa niin salaperäisesti. Siellä
kehräävät hämähäkit keveitä verkkojansa. Siellä puutoukka
häiritsemättä opetteleikse ammattiaan. -- Ja entä vanhat kirjat
sitten! Olisi niissä ollut kuulemista! Mutta minä en lyöttäytynyt
heidän pariinsa. Hyödytöntä väkeä! Olivat työnnetyt tänne pois
tieltä, vaikka joukossa lienee ollut moni aikanaan ihailtu, mutta
pian unhotettu nerontuote.

"Minä seisoin korkealla lautapöydällä. Vanhus käy polvilleen
permannolle, kilistelee suurta avainkimppua ja aukaisee vaivalla
raskaan matka-arkun. Kannessa on monta muukalaista leimaa. --
Arkku lienee matkustanut pitkiä matkoja herratta, haltijatta. --
Mitä tummia esineitä vaimo siitä ottaa esille? -- Miehenvaatteita,
kappaleen toisensa perään! Hänen niitä purkaessa lennähtää arkusta
kevein siivin katoovaisuuden varjontapaiset, harmahtavat haltijat.
Kiedottuina kaikkeen rappeutuvaan, raukeavaan, itse hävittäen ja
siten itseänsä raviten, olivat ne kauvan olleet tuohon arkkuun
suljetut. Nyt vapaaksi päästessään lensivät ne pois Tuonen
valtakunnasta etsimään eloista elämää, pakenivat pimeyttä ja etsivät
valoa, -- vaikka valo heidät hävittää, -- etsivät tulta, tulen
kuumaa suuteloa, siihen kuollaksensa. Heidän ympärilläni hyöriessään
vikisivät he heikolla aaveentapaisella äänellään tuolla pimeässä
oppimiansa valitusvirsiä, virsiä noiden vaatteiden alla sykkineestä,
hehkuvasta sydämestä, -- intohimoisesta ja rikoksellisesta sydämestä,
-- katumuksen kalvamasta sydämestä, joka nyt oli laannut sykkimästä.
-- Oi! Vaietkaa, vaietkaa! Elkää lapsen kuullen laulujanne laulako!
Lapsi on syytön."

"Urrr, urrr, urrr!" kaikui vielä kerran kolkosti ja kamalasti
lammikosta. Mutta virvatuli ei siitä välittänyt, jatkoi vaan:

"Mutta minne oli lapsi joutunut? -- Tuolla vanhan kirstun takana
kykkii poikanen. Lasikaapista on se ottanut pieniä nukenlautasia
ja astioita ja kiikuttelee niitä tyhjässä nukenkätkyessä, kunnes
ne kilisten sinkoavat sikin sokin. Kohta se kuitenkin väsyy siihen
leikkiin. Seisoskelee sitten vanhuksen vieressä katsomassa, kuinka
tämä arkkua tyhjentää. -- Silloin putoaa pieni käärö vaatteiden
välistä. Pakkanen pelikortteja lentää hajalleen lattialle. 'Kas,
kuvia, kuvia!' huutaa lapsi riemuiten, kokoo kirjavat kortit
esiliinaansa ja kantaa ne kaikki syrjäisen, tasakantisen arkun
kannelle. Lapsi levittää kortit, laskeutuu polvilleen niiden eteen,
leikkii niiden kanssa, puhelee, nauraa, posket tulipunaisina,
autuaallinen loiste tummansinisissä silmissä."

"Peikkoja väijyy kirjavissa korteissa!" sopertaa lemmikki.

"Silloin kuuluu askeleita," kertoo liekki. "Kookas, vakava mies
astuu sisään. Moni poimu on aikaisin uurtautunut jaloon otsaan ja
suun tienoville, moni ennen-aikainen hopeahius hiipinyt tummaan
tukkaan. -- Surumielin katselee hän tavaroita. Huomaa samassa lapsen
ja kysyy kiivaasti: 'Mistä lapsi kortit sai, Pirkko?' -- Vanha
vaimo kertoo sen. Mies huoahtaa syvään, astuu pojan luo ja sanoo:
'Et ole vielä sanonut minulle hyvää päivää, Valter.' 'Hyvää päivää,
rakas isä!' huutaa lapsi silmiänsä nostamatta. 'Katsoppas kauniita
kuviani!' 'Kuvat eivät ole sinun, Valter,' sanoo vakava mies. 'Anna
ne nyt kaikki isälle.' Hämmästyneenä vilkaisi pienokainen häneen
ja peitti käsillänsä kortit, ikäänkuin suojellaksensa niitä. 'Oi,
katso, Pirkko!' kuulin miehen sanovan: 'Eikö hänellä ole aivan
äitinsä silmät!' Ja hän kumartui lapsen puoleen, ojensi kätensä ja
sanoi vakavasti mutta ystävällisesti: 'Anna nyt minulle korttikuvat,
Valter!' Hädissään ja mairitellen kysyy pienokainen: 'Etkö kernaammin
ottaisi noita lautasia, isä?' Mutta kun mies vastasi: 'En. Minä
tahdon kuvat, lapseni, ja nyt paikalla!' silloin sävähtivät pojan
kasvot tummanpunaisiksi, silmät säkenöitsivät vihasta, joka piirre
pienissä kasvoissa vääristyi ja suonenvedontapaisesti nyyhkien ja
rajusti sätkien heittäytyi hän korttien päälle, huutaen: 'Ei, ei!
Minä en anna kuviani, en anna!'

"Uppiniskaisuuden häijy peikko mahtoi olla harvinainen vieras pienen
lapsen mielessä. Vanha palvelija seisoi hämmästyneenä, kädet
ristissä, -- vakava mieskin oli käynyt aivan kalpeaksi. -- Mutta pian
nosti hän huutavan pojan permannolta, antoi hänet vanhukselle ja
käski tätä viemään lapsen pois, kunnes se taas tulisi kiltiksi.

"Synkät olivat miehen kasvot, kun hän sitten kokosi kortit ja pani
ne lukon taakse. Minut hän otti laudalta ja vaikka kuuma vahapisara
silloin vierähti hänen kädelleen, ei hän edes vavahtanutkaan. Kädessä
oli suuri arpi. Se oli kaiketi aikanaan kuumempaakin kipua kärsinyt.
Syvään huoaten sulki hän konttorin oven ja kauvan, kauvan käveli hän
edestakaisin siellä sisällä, kunnes hänen synkät katseensa viimein
sattuivat minuun, joka yhä vielä pienellä syrjäpöydällä paloin. --
Silloin hän minut sammutti."

Niin pian kuin pieni virvatuli oli tarinansa lopettanut haihtui se
yöilmaan. Kaukana, kaukana tuonentarhan äärimmäisessä sopukassa
näkivät kultakuoriaiset vielä muutamia liekkejä hyppelehtivän,
mutta eivät ne niitä enää rantaan noutaneet. Lentää lehahtivat jo
mieluummin salaa suolta pois vihantaan telttaansa pähkinäpensasten
alle rannalla. Huuhkaja huuteli luoksensa nuorta tarhapöllöä. "Emme
saa viipyä enää, jos vielä tänä yönä mielimme päästä mukavaan
vuorenrotkoon. Aamu jo väijyy vuorten takana ja tekee tiet
vaarallisiksi." -- -- He lensivät pois. Yölepakko käytti viittausta
hyväksensä, lähtemällä sekin kotimatkalle. Pienet ruohot ja kukkaset
olivat jo viimeisten virvatulien kertoessa nukahtaneet. Mutta
lumpeenkukka raukka oli tullut surulliseksi virvatulten kaikista
synkistä tarinoista. Sen kukkaissydäntä painoi niin raskaasti
sydämellinen sääli, että sen oli mahdoton nukkua. Lempeä, pienoinen
laine otti sen hervottoman pään povellensa ja siinä lepäsi se nyt
pehmeästi keinuen ja katseli kaihomielin ylös kohti tähdetöntä
yötaivasta. Ja totiset; siniset lapsensilmät, jotka koko ajan olivat
niin kiihkeästi ja kuumeisesti tuijottaneet vanhan vaahteran alta
yönselkään, nekin olivat viimeisen virvatulen vaiettua vaipuneet
umpeen. Väsymys ne sulki, tietoisuus katosi.

Ja näin oli nyt metsässä viimeinkin aivan hiljaista. Äänettömyyttä
kesti kunnes metson kuherrus alkoi kuulua kuusen latvasta ja
kunnes aamu lähetti iloiset tuuloset sanansaattajiksensa ja
edelläkävijöiksensä laaksoon, raivaamaan tietä itsellensä pilvien ja
sumujen kautta. Moni viileä tuulahdus oli jo pyyhkäissyt vaahteran
alla nukkuvan pojan kosteata otsaa, saamatta häntä hereille. Aurinko
oli jo kohonnut yli vuorten ja lähetti viistot säteensä pilvien
välitse ja puidenlatvojen lomitse suolammikkoa tervehtimään, niin
että tämän vesi kimallellen värähteli, välkähteli. Vasta silloin
havahti poikanen unestansa. Hän nousi, kävi nurmikolle istumaan ja
katseli epäröiden ja kummastellen ympärillensä. Tuossa lepäsi tyyni
lammikko, -- tuonentarha, -- vihanta metsä sen takana, -- kaikki
entisellään, hiljaisena ja rauhallisena, kuin niin usein menneinäkin
aikoina. -- Mikä oli hänessä itsessään niin muuttunut, ettei hän
kauhutta saattanut katsella tätä tyyntä, vihantaa maisemaa? -- Ei,
-- ei! -- Pois täältä! -- Ihmisten joukkoon! -- Isän luokse! --
Isänkö? -- Oi, mikä sana? -- Poika piteli kalpeata otsaansa, työnsi
kosteat kiharat kasvoiltaan ja lähti ottamaan olkihattunsa, joka oli
vierinyt mäkeä alas aivan pienen lahdelman rantaan. Siellä keinui
lumpeenkukka hänen edessään. Niin! Kunhan se olisi osannut puhua! Hän
kumartui yli veden, nosti sauvallansa valkoisen kukan aalloista ja
kietoi sen pitkän, notkean varren hattunsa ympärille. Raskas kukka
jäi toiselle laidalle nuokkumaan. Näytti siltä, kuin keijut olisivat
hentoa, kalpeata poikaa koristelleet. Tummat silmät katselivat niin
haaveksivasti sekavien kutrien alta. Hän otti sauvansa, kiinnitti
väristen nuttunsa kiinteämmälle ja lähti raukeasti, pää kumarassa,
astumaan likeistä kotiansa kohti.

       *       *       *       *       *

Taaskin oli metsässä yö, -- pimeä, kuuton yö, viimeisiä Heinäkuussa.
Mutta tähdet tuikkivat tänään tummalla taivaankannella ja kuvastuivat
hiljaa värähdellen suolammin tyynessä kalvossa. Suolla leijaili
hienoja usvaharsoja. Ilma oli painostava. Virkistävää sadetta ei
ollut pitkään aikaan langennut. Ruohot ja kukkaset seisoivat pää
kallellaan janosta menehtymäisillään. Olisivatpa nyt kernaasti
kantaneet vettä, eivätkä olisi sitä liian raskaaksi työksi
moittineet. Ne ojentelivat ja tungeskelivat, kilvan koittaen saada
haukata hiukkasen kosteata yökastetta, voidaksensa sen avulla
hengissä pysyä. Hyönteisten juhannusharjoitukset olivat aikoja sitten
päättyneet. Useat hyönteisrykmentit olivat jo lähteneet metsästä
kasarmeihinsa univormujansa vaihtamaan. Kultakuoriaiset eivät siis
enää rantapensastossa liidelleet, eikä pienen, tyynen lahdelman
pinnalla enää valkoinen lumpeenkukka uiskennellut. Tyhjä oli
rinnekin. Ei vaahteran juurella istunut ketään. Rannan kaislat vaan
olivat kasvaneet koko joukon pitemmiksi ja tuuheammiksi. Mutta vanha,
lahonnut tammenrunko seisoi entisellään kapealla niemekkeellä ja
ojensi uupumatta kuivettuneet oksansa uhkaavasti yli lammen. Eräälle
sen oksista oli vast'ikään taas nuori tarhapöllö istahtanut. Se oli
setänsä, vanhan huuhkajan kanssa paluumatkalla pitkältä retkeltänsä
Italiasta. Kreikkaan eivät he olleetkaan lähteneet, siellä raivoovien
levottomuuksien tähden. Mutta jo Italiassakin olivat he saaneet
kootuiksi niin runsaasti tietoja Minervan tarhapöllön jälkeläisistä,
että siitä riitti kymmenelle lainoppineelle vuosikausiksi
protokollain kirjoittamistyötä. Nuori tarhapöllö oli ollut
laajassa kirjeenvaihdossa tällä matkalla ja paitsi sitä käyttänyt
joutoaikansa erittäin huvittavan päiväkirjan kirjoittamiseen. Tässä
hän hyvin tunteellisesti kuvaili erästä kokemaansa lemmenseikkailua
nuoren kotkan kanssa. Tämä seikkailu oli muuten, kuten monet sekä
kirjoitetut että painetut lemmenjutut, tapahtunut suurimmaksi osaksi
kirjoittajan mielikuvituksessa.

Tämän yön, jonka huuhkajasetä aikoi viettää käymällä tervehtimässä
erästä Nordingenin vanhan herraskartanon kulmatornissa asuvaa
nuoruuden-ystäväänsä, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut, käytti
hänen korkeasukuinen sisarentyttärensä huvimatkaksi suolammen
rannalle. Hän aikoi siellä antaa nuoren lumpeenkukan ja muiden
syrjäisen, hiljaisen metsän yksinkertaisten lasten hyötyä matkoilla
laajenneesta, korkeammasta maailmankatsannostansa. Mutta pöllöneiti
huomasikin, että neljä viikkoa on pitkä aika ja että se saattaa
suuresti muuttaa kukkien, kuoriaisten ja sinivaapukkapensasten
ulkonaisia oloja. Se istui nyt tammen oksalla katsellen ympärillensä,
mutta näkemättä entisiä tuttaviansa.

"Tulleekohan täällä nyt vielä ikävämpi kuin silloin?" huokasi se
itseksensä ja kysäsi sitten ääneen: "Eiköhän täällä ole ketään, joka
voisi minulle sanoa, minne se nuori lumpeenkukka lienee joutunut,
joka kuukausi sitten kukoisti täällä pienessä lahdessa?"

Ensin ei tähän kysymykseen kukaan vastannut. Mutta jo liikahti
lahdelman vesi, pienoinen aalto uiskenteli niemekkeen luo, tunki
vanhaa tammen vedessä riippuvien mutkikasten juurten välitse rantaan
ja kuiskasi hiljaa:

"Tiedän minä, -- tiedän minä! -- Hän lähti pois, -- lähti pois, --
nuoren matkamiehen kanssa, nuoren matkamiehen kanssa!"

"Mitä?" ärjäsi pöllö kovasti harmissaan. "Lähtikö se pois nuoren
matkamiehen kanssa? Onko sellainen käytös sovelias hiljaiselle,
valkoiselle vesikukkaselle, joka oli olevinaan niin viaton, nöyrä ja
hienotunteinen?"

Lainonen kertoi edelleen, miten kaikki oli tapahtunut, miten se oli
keinuttanut kukkaa käsivarrellansa ja kostuttanut sitä kyynelillä,
kunnes poika oli temmaissut sen irti, nostanut sen vedestä ja
vienyt sen pois hattuunsa kiinnitettynä. Mutta nuori tarhapöllö ei
tahtonut siitä enää mitään kuulla. Se oli liian vihastunut ja kääntyi
tuonentarhaan päin, missä par'aikaa yksinäinen virvatuli alkoi
kummallista tanssiaan. "Tuollahan tulee hauskempaa seuraa", sanoi
se ja alkoi löyhytellä siipiänsä, tervehtiä ja vilkuttaa kiiluvia
silmiänsä, kunnes virvatuli sen huomasi ja tuli lähemmäksi.

"Olen jo ennenkin kohdannut virvatulia täällä", sanoi nuori
tarhapöllö. "Ne olivat kokeneet kaikellaista elämässään ja taisivat
kertoa tarinoita. -- Oletko sinäkin sammuneen valon sielu ja taidatko
sinäkin tarinan?"

"Valon sielu minäkin olen", vastasi virvatuli. "Tarinoita en taida,
ainoastaan mitä eläessäni näin saatan sulle kertoa. Pelkäänpä vaan,
ettei se ole sinulle mieliksi. -- Mutta olkoon menneeksi. -- Näen
kaislakukkienkin kumartelevan ja haluavan kertomustani kuulla.

"Varsin vähän olen ihmisiä ja maailmaa nähnyt, liian aikaiseen tulin
maailmaan, enkä ole valaissut niin, kuin olisi pitänyt. Poloiset,
vanhat, ryppyiset kädet minut sytyttivät, kädet, jotka pitkän
elämänsä aikana olivat uskollisesti työtä tehneet ja usein rukoukseen
ristiinliittyneet. Sen saattoi huomata ryppyisistä kasvoista ja
suopeista, uskollisista silmistä, jotka minuun katsoivat. Pitkät
vuodet ja useat vuosia kestäneet surut olivat näihin kasvoihin
jälkensä uurtaneet. Nuo ennen kirkkaat silmät olivat paljon itkeneet,
-- ihmekkö siis, että ne olivat niin samenneet, että vanha vaimo
sytytti minut palamaan, vaikka aurinko vielä vuorten yli loisti!
Iltataivaan hohde heijastui vielä huoneeseen, kun hän asetti minut
pöydälle. Sentähden oli hän kiinnittänyt minut suojukseeni niin
kovaan, etten voinut leimuta, enkä suorassakaan seisoa.

"Kumarassa seisoin lukulampun viheriäisen varjostimen alla ja
kuuntelin. Vanhus oli mennyt pois. Pöydällä olevien kirjojen ja
paperien tarkastamiseen ei ollut vielä sopiva aika. Sitä tuli tehdä
huoneen haltijan kanssa. Katselin siis ympärilleni.

"Kodikas, tilava huone, monta kirjakaappia seinämillä, -- monta
kuvaa myöskin, monta suku- tahi perhekuvaa. Kuvien katselemiseen
menee aikaa, sentähden en niitä sinulle heti näytä, jos kohta nuo
viehättävän, nuoren naisen ihanat sinisilmät ja suloiset kasvot jo
olisivat sinulle entisestään tutut, sinä viisas matkustajalintu.
Suuri kaariakkuna on selkiselällään. Näen puut puutarhassa, niityn,
metsän, vuoret ja tuolla ylhäällä hohtavat, rusoreunaiset iltapilvet.
Vanha murattiköynnös on jo ammoin kiivennyt akkunan tasalle ja
kietonut tuoreet, tummat köynnöksensä kehykseksi akkunalautain
ympärille. Iltatuuli tuuditteli vehreitä lehviä. Akkunalaudalla
istui, vihantaan lehtiholviin nojautuen, ruskeakutrinen, solakka
nuorukainen. Poika vain ei vilkaissutkaan ulos, vaikka vuoret niin
ihanasti illanruskossa hehkuivat. Hänen päänsä lepäsi kookkaan miehen
povella. Tämä seisoi pojan edessä ja painoi häntä rintaansa vastaan.
He puhelivat puoliääneen keskenään. Minä kuuntelin. -- Kuulin
valitusääniä, haikeita huokauksia, ahdistetusta rinnasta lähteneitä
vapisevia, katkonaisia sanoja. Kukahan oli enemmän liikutettu, --
nuorukainenko, vaiko tuo vakava mies? -- Kuka heistä oli kalpeampi?
-- Siellä tunnustetaan rikosta. -- Mitähän sinä poikaraukka lienet
rikkonut? -- Suuri, hirveä rikos se mahtaa olla, joka noin panee
tuon vakavan miehen vapisemaan. -- Mitä sinä teit ainoastaan yhden
kerran? -- Korttiako pelasit? -- Niinkö? -- Olit isälle juhlallisesti
luvannut, ett'et koskaan kortteihin koskisi, -- senkö lupauksen
rikoit?

"Näin pojan kohottavan tummat, kyyneleiset silmänsä miehen puoleen,
sanoen: 'Isä, isä! -- Uskothan minua? Uskothan, että se tapahtui
vaan sen yhden ainoan kerran?' 'Uskon, poikani', vastasi tämä,
'uskon. Olisihan se hirmuista, ellen voisi sinua täällä uskoa!'
Poika kuiskasi: 'Oi! Elä katso minuun noin, isä! Silmissäsi en näe,
että minua uskot, että minulle anteeksi annat.' Vastaus kuului
vakavalta, juhlalliselta: 'Minä uskon sinua ja minä annan sinulle
ensimmäisen, suuren tottelemattomuutesi anteeksi, -- mutta se
koski minuun kovasti, Valter!' 'Oi, isä! Minun taas on niin hyvä
olla, kun sen sinulle tunnustin.' Ja nyt kertoo poika, kuinka hän
edellisenä päivänä rankkasateessa oli juossut vuorelle, siitä syystä
vaan, että toiset pojat löivät kortteja ja että hän pelkäsi vielä
kerran joutuvansa kiusaukseen ja rikkovansa lupauksensa, 'Minä
kiitän Jumalaa, joka antoi sinulle voimaa paeta', sanoi isä. Poika
otti isän käden ja suuteli sitä. 'Oi, rakas, rakas isä', sanoo hän
hiljaa ja tuijottaa oudoin katsein kättä ja vanhaa, tuttua arpea
tässä kädessä. -- Kuinka sairaloisen kalpealta sinä näytät, poika
parka! -- Kuulin kysyttävän: 'Valter, etköhän liene sairas?' 'En
tiedä', vastasi poika 'Tosin päätäni kovasti kivistää, mutta onhan
minulla niin paljon ajateltavaakin! Oi, jospa voisin sinulle kertoa,
mitä virvatulet metsässä tarinoivat!' Mies koetteli pojan otsaa.
'Sinähän olet kuumeessa, lapseni! Kostea yö metsässä ei ole ollut
sinulle terveellinen.' Vanha palvelija tuli sisään. Hän huokasi
hämmästyneenä: 'Oi, minkä näköinen poika on! Hän on varmaankin kipeä!
On saanut kuumeen metsässä! Sen heti arvasinkin!'

"'Minua vaan niin vilustaa', kuiskasi poika ja nojasi taas päänsä
isänsä olkapäähän. 'Oi, sitä metsää, sitä metsää! -- Jos voisin sulle
kertoa, mitä siellä kuulin ja näin, -- jos voisin kysyä sinulta,
isä!' 'Mitä sitten, lapseni? Mitä tahtoisit minulta kysyä?' virkkoi
viehkeästi vakava mies. 'Tahtoisin kysyä, -- kysyä, isä, -- enkä
kuitenkaan jaksaisi vastausta kestää!' Ja äkkiä nousee poika pystyyn,
tuijottaa silmät ammollaan isää suoraan kasvoihin ja sanoo: 'Jos
minä nyt kysyisin, oletko sinä todella, -- _todella_ -- minun isäni!
-- Ei, ei! Elä vastaa!' Hän painoi molemmat kätensä rukoilevasti
kalpenevan miehen huulille. -- 'Minähän olen sairas, -- en minä voi
mitään kuulla! -- Tule, Pirkko', sanoi hän sitten lapsellisesti ja
ojensi kätensä tälle, 'tule viemään pieni Valterisi nukkumaan!' -- --

"Sitten he menivät. -- Talon isäntä otti lampun ja seurasi heitä,
mutta ovessa puhalsi tuuli minut sammuksiin."

Virvatuli oli kadonnut, kaislat kahisivat, sammakot kurnuttivat
lammikossa ja tarhapöllö mietti juuri, pitikö hänen lentää
herraskartanoon huuhkaja-setäänsä noutamaan. Silloin näki hän
kaukana metsässä vielä yhden virvatulen kirkkaana, täyteläisenä
leimahtelevan. Se lehahteli likemmäksi, yhä likemmäksi yli suon. Kun
se oli tullut lammen rantaan, huusi pöllö: "Seis, virvatuli, seis!"
sillä se pelkäsi tämän heittäytyvän veteen ja sammuvan.

"Niin kyllä! Virvatuli, -- virvatuli!" vastasi ja nyt liekki.
"Vastikään vielä komea soihtu halpa virvatuli noidutulla suolla!"

"Vast'ikään soihtu! -- Miten ja missä?" kysyi pöllö.

"Tahdotko kuulla, miten se tapahtui? -- Saatatkohan kuulla, --
kestätkö sitä?"

"Oi, minä voin kuunnella vaikka mitä", vastasi pöllö.

"Mutta maksaneeko vaivaa sulle mitään kertoa", kysäsi uudelleen
liekki. "Onko sulla sydäntä ja onko sydämessäsi tunteita?"

Pöllö otti hiukan loukkautuaksensa, mutta murattiköynnös huusi lahden
poikki: "Kerro, rakas tuli, mitä hyvänsä eläessäsi lienet kokenut.
Vahva tosin en ole, mutta nojaan vahvempiin ja siten me heikot voimme
kauvan pystyssä pysyä ja kestää hyvin paljon. Anna minun pitää huolta
siitä, että tunteellinen sydän kertomustasi kuuntelee. Kovin heikolta
useinkin tuntuu yksinkertainen, helposti haihtuva sananen, mutta
kenpä sen salaiset vaikutukset tuntee? Minä säilytän mielessäni, mitä
kuulen. Sentähden ovatkin ihmiset minut muistolle pyhittäneet. Missä
ikänä vanha, lahonnut muuri menneistä ajoista todistaa, siellä olen
minäkin mukana. -- Uskollisesti tahdon sinunkin tarinasi säilyttää ja
parhaimman osan siitä ihmisille kertoa. 'Ole uskollinen, kestävä ja
luja toivossasi!' se on sanani."

"Hyvä. Kuulkaa siis, kuulkaa!" alkoi virvatuli. "Monen linnun
korkealle kantavat siivet ovat jäykistyneet, -- kaatunut on moni
uljas puu, joka ylpeästi ja hilpeästi latvansa taivasta kohti
kohotti. -- Puistossa seisovat vielä vanhat vaahterat pystyssä. Ne
kuiskailevat leutoon yöhön: 'Miksi meitä häiritään? Miksi herätetään
syvästä unesta keski-yön aikana, miksi kynttilän valolla häikäistään
keskellä yötä? -- Miksi liikutaan, miksi kuiskataan, miksi melutaan
vanhassa herraskartanossa? -- Kelle loistavat kynttilät? Kelle
tuoksuvat kukkaset? -- Salithan ovat autiot, -- herrasväki kuollut,
-- perillinen kaukana! -- Niin. Autiota, kuollutta, poissa on
kaikki.' Näin kuiskailevat pimeässä puistossa vaahterat. Mutta
akkunoista loistaa valo kauvas yöhön. Vieraanvaraisesti ammollaan on
terassille johtava salin ovi, ovenpieliä koristavat kukkaköynnökset
ja kukkia on sirotettu Nordingenin vanhan herraskartanon
kiviportaillekin."

"Olitko sinä siellä? Olitko Nordingenin herraskartanossa?" kysäsi
pöllö.

"En vielä, en vielä!" vastaa virvatuli. "Laaksossa, kukkatarhain
keskellä, vanhassa, pienessä talossa olin, mutta ei siellä ollut
kirkkaita, valaistuja akkunoita. Pähkinäpuitten oksat sitä
varjostavat, muratti sitä lempeästi ylt'ympäriinsä syleilee. Muratti
on tupasen uskollinen tumma ystävä. -- Kaksitoista soihtua odottaa
ovella. Kaksitoista nuorukaista laaksosta on soihdunkantajina.
Kirkkain soihtu olin minä. -- Miksi olin niin kirkas, niin loistava,
kun yö oli niin pimeä, talo niin kolkko? Tuolla kaariakkunan takana
tosin hämärsi heikko valo. Tummat murattiköynnökset kolkuttavat
hiljaa akkunaa. Sanokaa toki, mitä siellä sisällä näette? Mitä siellä
olette viikkokausien kuluessa nähneet? -- -- Köynnökset huojuvat
sinne tänne, viittaavat: 'Elkää kysykö, elkää kysykö!' -- Sitten
aukenee ovi. Siitä kannetaan ruumis-arkku ulos. Totiset harmaapäiset
miehet sitä kantavat. Nordingenin talon-isännät ovat pyytäneet saada
tätä arkkua kantaa. -- Ja ruumis-arkun takana astuu portaita alas
kookas, kalpea, pappispukuinen mies, astuu myöskin vanha vaimo,
kovin kumarassa. -- Kuulen miehen lausuvan: 'Tule tänne, Pirkko!
Nojaa minuun! Yksin et jaksa tätä kestää.' Ja vanhus raukka laskee
vapisevan kätensä miehen käsivarrelle ja katselee häntä ihaillen,
kyynelsilmin.

"Hiljainen ja pimeä on yö. -- Säikähtyneet naakat lentää lehahtelevat
tumman räystään ympärillä. -- Vanhan suihkulähteen vesi lorisee
yksitoikkoisesti, surumielisesti laajaan ammeeseensa.

"Sitten lähtee surusaatto liikkeelle. -- Edellä ja molemmin puolin
soihdunkantajat, sitten ruumisarkku, ja aivan sen jälessä synkät
surevaiset. Yön varjot pakenevat säikähtäin liehuvaa, leimuavaa
soihdunvaloa. Surunvarjot kalpeilta kasvoilta eivät pakene. --
Pajuja kasvavaa niittyä pitkin, yli puron kivisillan, metsän reunaa
pitkin kannetaan meitä, kirkkaita soihtuja ja tummaa ruumis-arkkua.
Häikäisevää valoa loimme öiseen metsään. Oravat hiipivät uteliaina
lähelle. Pari nuorta metsäkauristakin tirkisteli pensaikosta. --
Vielä kerran astumme lahonnutta koivusiltaa myöten puron poikki ja
saavumme puiston peräportin luo. Lehmuksia ja plataaneja huojuttelee
hiljainen tuulenhenki. Saaton kulkiessa varjoisia käytäviä
tervehtivät ne meitä juhlallisesti humisten. Kaukaa jo tervehtii
kirkkaalla valollansa kartano, tervehtivät myös kuiskaillen,
huokaillen vanhat vaahterat.

"Terassilla on talonväki koossa ja joukko laaksolaisiakin. -- He
kumartavat ääneti, kun arkku kannetaan kiviportaita ylös ja avonaisen
oven kautta sisään. Soihdunkantajat pysähtyvät portaille ja me heidän
kanssaan.

"Sisällä näin vielä arkun nostettavan kohotelineelle, jota
vihannat lehdet, kukkaset ja uskollinen muratti peittivät. Näin
pappispukuisen, kookkaan miehen astuvan arkun luo ja nojaavan
siihen. Hän huokasi syvään ja raskaasti, kuin olisi hänellä ollut
kannettavana taakka, joka oli hänet musertaa. Kyyneleitä ja surua
näkyi kaikilla kasvoilla hänen ympärillään, paitsi valkopukuisen,
ihmeen ihanan tyttösen. Tämä katseli seinältä leveän taulukehyksen
sisältä alas. Ruiskukkaseppel koristi ruskeita palmikoita ja
viehättävä lapsen-ilo loisti tummansinisissä silmissä. Näinpä vielä
pitkän, liehuvan suruharson tätä kuvaa varjostavan ja valkoisen,
tuoreen kukkaseppeleen sitä koristavan. --

"Ovet sulkeutuivat. Nordingenin vanha herraskartano oli nyt vastaan
ottanut viimeisen perillisensä kattonsa alle. -- Ruumis-arkussa hän
sinne sisään kannettiin, tullaksensa aamusella aikaiseen näiden
vanhojen muurien sisältä saatetuksi viimeiseen leposijaansa, pieneen
hautausmaahan, missä hänen esivanhempansakin lepäsivät. Me soihdut
olimme surullisen tehtävämme toimittaneet. Meidät sammutettiin."

"Minne sisaresi ovat joutuneet?" kysäsi nuori tarhapöllö.

Mutta virvatuli ei vastannut, liiteli vaan verkalleen takaisin yli
tuonentarhan. Tarhapöllöstä tosin näytti siltä, kuin olisi aivan
tuolla perällä, missä suuret tammet suota varjostivat, harhaillut
vielä muutamia liekkejä. Mutta ne olivat liian kaukana, hän ei voinut
niitä selvään erottaa, eivätkä ne myöskään tulleet lähemmäksi.
Se teki sentähden äkkipäätöksen, levitti siipensä ja, sanomatta
sanaakaan jäähyväisiksi kärsivälliselle, vanhalle tammenrungolle ja
ystävälliselle pikku lainoselle sen juurella, lensi se vuoristoa
kohti. Mutta muratin lehvissä lahden toisella puolen kävi hiljainen
humina.

Kun aamu lähetti ensimmäiset loistavat säteensä laaksoon, seisoi
metsä vihantana ja kasteen virkistämänä sitä tervehtimässä. Puitten
latvat liikahtivat ja salaperäinen suhina kulki kautta oksien. Sorsa,
joka oli rakentanut viileän kesä-asuntonsa rannan kaislikkoon,
vei pienokaisparvensa lammikolle uintitaitoa opettelemaan.
Kaislankukkaset nyökkäsivät aamutervehdyksiä toisillensa ja
ihmettelivät sitä, että vihannalle rinteelle vaahteran alle yöllä oli
ilmestynyt hentovartinen, herttainen, tummansininen kellokukkanen.
Eilen ei siitä vielä ollut lehteäkään näkynyt, saatikka sitten
silmikkoa. Sammakot kurnuttivat taas kovasti lammikossa. Mutta
Nordingenin pieni kirkko oli tänään pannut heleimmät kellonäänensä
soimaan ja kaikumaan laaksoon. Yksivakaisesti ja surullisesti,
niinkuin meren-aallot rajumyrskyn jälkeen laivanpirstaleita ja
ruumiita rantaan luodessaan valittavat, ja kuitenkin pyhästi ja
hurskaasti, kuin merenkin aallot, kajahtivat kellot. -- Hautauskellot
ne vanhasta kirkosta aamu-ilmaan kaikuivat.

Kellojen viimeisen kaiun vaiettua risahti pensaikko metsän
aukeamalla, vuoren rinteellä ja nopein, reippain askelin riensi
nuori matkustaja esiin kallionkielekkeelle. Pojan vaalea tukka
liehui aamutuulessa, posket hehkuivat iloisesta odotuksesta. Hän
vilkaisi ympärilleen, -- eikä välkkyneetkään silmät yhtä iloisesti
kuin vasta, -- katseessa oli jo hiukan pettymystä. Mutta hän otti
keveän hattunsa päästään, pyyhkäisi hikistä otsaansa, laski sauvansa
ja matkalaukkunsa maahan ja istahti odottamaan. Mutta kauvan ei
hän malttanut pysyä alallaan. Aurinko paahtoi liian kuumasti
kalliolohkareita ja laaksosta odottamansa ilo oli liian suuri. Hän
kavahti taas jalkeille, katseli alas laaksoon, -- juoksi vähän matkaa
jyrkännettä alas, -- palasi taas takaisin, kiipesi joka kivelle
tähystämään ja sydän sykkäili yhä levottomammin, katse kävi yhä
synkemmäksi, kuta useammin hän kelloonsa katsahti.

Mutta tuolla näkyi vihdoinkin kaksi tummaa pilkkua viljavainioiden
välitse kiertelevällä polulla.

Siinä tuli varmaankin Valter ja hänen isänsä! He tulivat
lähemmäksi, kääntyivät vasemmalle, -- mitä se merkitsi? -- -- Oi
ei! Myöhästyneitä elonleikkaajia ne olivat, jotka olivat matkalla
pelloillensa viljankorjuuseen. Niin, elonkorjuu oli nyt käsissä.
Mutta poikaraukka ei tullut ajatelleeksi, että Herran Jumalan
elon-aika aina on käsissä ja että hän toisinaan korjaa vihannatkin
korret. -- -- Postitorvi pärähti. -- Joko nyt! Joko nyt! Nuorukainen
otti hatun, laukun ja keveän keppinsä -- ja astui alla päin hitaasti
takaisin metsään. --

Aurinko kohosi yhä korkeammalle. -- Autiolla vuorenselänteellä
vapisivat kellastuneet ruohonkorret kesähelteessä. Metsässä
putosi silloin tällöin tammenterho maahan. Orava hypätä harppasi
lehdikossa. Hiljaisena lepäsi laakso vihantain puiden ja kultaisten
viljavainioiden keskellä. Ei ainoatakaan ääntä sieltä kuulunut tänne
ylös vuorelle. -- Mutta korkealla sinitaivaalla, siellä liiteli pieni
leivo ja viserteli riemuiten, -- riemuiten.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50967 ***