*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50946 ***

ERÄMAAN KANSAA

Kuvauksia pohjan periltä


Kirj.

JUHO KOSKIMAA





Otava, Helsinki, 1917.

Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.




SISÄLLYS:

 Viimeinen rahtikuorma.
 Kimmeltävää kultaa.
 Kymmenen minuuttia.
 Viimeinen puu.
 Iankaikkisuuden kynnyksellä.
 Hyvitys.
 Uutistalokkaan tytär.
 Erakko.
 Harha-askelia.




Viimeinen rahtikuorma.


Kuudentena päivänä lähtönsä jälkeen Aleksi Ovaskainen huomasi, että
hänen hevosensa alkoi kompastella ja että sen käynti oli kuin lamassa
olevan kaakkurin. Ensiksi Aleksi Ovaskainen luonnollisesti kiroili,
niin että erämaa kajahteli, mutta sitten hän rupesi ajattelemaan ja
vaikeni.

Ajatteleminen, järkevä punnitseminen, ei ylimalkaan ollut Aleksi
Ovaskaisen vahvimpia puolia. Etupäässä hän antoi muiden ajatella
omastakin puolestaan ja oli iloinen, kun sai yhden päivän kerrallaan
onnellisesti kulumaan loppuun.

Kolmisen päivää sitten oli Aleksi Ovaskainen yritellyt ensi kerran
ajatella. Se tapahtui majapirtissä.

"Minut saa viedä riivattu", oli hän huutanut ja lyönyt nyrkkinsä
pöytään, jotta kahvikupit ja lautaset olivat tanssineet, "minut saa
viedä riivattu, jos tämän jälkeen kuljetan enää ainuttakaan kuormaa,
vaikka saisin kruunun kilolta ja kilometriltä."

Tupanen oli ollut täynnä hikeä, erilaisia höyryjä ja hevosenhajua --
hevosten tallihan oli seinän toisella puolella -- ja Aleksi Ovaskaisen
valtava ääni oli hukkunut muitten rahtimiesten meluun, niin ettei
kukaan ollut häntä vastustanut ja hän sai panna päätöksensä täytäntöön
tai olla panematta.

Mutta, tarkemmin ajatellen, mikäpä mestari hän, Aleksi Ovaskainen, oli
muiden rinnalla. Olihan kymmeniä muitakin, joilla oli talo ja
kunnioitettava kuudennestoista manttaalinsa ja silti ikänsä elivät
rahtimiehinä, sillä välin kuin kotona pellonojat kasvoivat umpeen ja
kotiniitty metsittyi. Mikä muille kelpasi, se sai kelvata hänellekin.

Aleksi Ovaskainen oli siis tilannut kolmannen kupin kuumaa, kermatonta
kahvia, joka nykyisin maksoi kymmenen penniä kuppi, ja ryhtynyt
tarkistamaan päätöstänsä. Kun kahvin asemesta olisi ollut edes naukku
viinaa, niin ajatukset olisivat vähän kirkastuneet, mutta sitäpä juuri
ei nyt ollutkaan.

"Täälläpäin on kansa kovin kehittymätöntä", oli Aleksi Ovaskainen
viimein vierustoverilleen sanonut.

"No?" oli vierustoveri kysynyt hämmästyneenä Aleksin äkillisestä
neronleimauksesta, joka sai hänet moittimaan oman kotipuolensa kansaa.

"Siellä etelän puolessa ne osaavat edes tehdä sitä kotitekoista
korpirojua, tai mitä tuo nyt lienee, mutta täällä ei ole vielä kehitys
niin pitkälle ehtinyt", lausui Aleksi vakaumuksenaan.

"Niinpä kyllä", myönsi toinen, "mutta kuinka sinä nyt sitä tulit
ajatelleeksi?"

"Minä kun aion heittää hiiteen koko tämän rahtihomman."

"Senkö viinanpuutteen vuoksi?"

"Ei, mutta muutenkin."

"No mikäs sen viisaampaa on. Kun ei miellytä, niin heittää hiiteen koko
souvin."

Ja sitten oli toveri taas jäänyt katselemaan kortinlyöjiä ja
kellonvaihtajia, jättäen Aleksin oman arvostelukykynsä varaan.

Yhä sakeammaksi oli savu käynyt mustassa pirtissä, jota räiskyvä
takkavalkea valaisi, yhä suuremmaksi melu, kunnes toinen toisensa
jälkeen kömpi lavereille käydäkseen levolle. Aleksikin oli pistäytynyt
katsomassa juhtaansa, asettanut vällyt sen selkään ja palannut sitten
tupaan. Hetkisen oli hän istuskellut mietiskellen ja piippuaan
imeskellen, kunnes oli vuorostaan hänkin kiivennyt laverille, pannut
laukkunsa päänalaiseksi, kietonut parhaimpansa mukaan lammasnahkaturkin
ympärilleen ja sitten nukahtanut autuaaseen uneen.

Tästä hetkestä oli nyt kulunut kolme päivää, ja kuusi päivää oli
kulunut siitä, kun Aleksi Ovaskainen kuormineen oli kirkolta liikkeelle
lähtenyt. Hänellä oli siis -- niinkuin hän laskemalla sai selville --
neljän tai viiden päivän taival edessä.

Koko taipaleella ei hän ollut kolmeen päivään nähnyt ainoatakaan elävää
ihmistä. Kun hän viimeisessä asutussa majapaikassa oli herännyt, olivat
hänen matkakumppaninsa jo jättäneet hänet, ja osoittautui mahdottomaksi
enää heitä tavoittaa. Muutaman tunnin kuluttua oli häntä vastaan tullut
tyhjien rekien kanssa palaavia rahtimiehiä, jotka kertoivat, että hänen
toverinsa olivat noin peninkulman hänestä edellä. Siitä asti Aleksi oli
heittänyt toiveensa. Hän oli nukkunut pari tuntia yli määrän -- liekö
se ajattelemisen yritys siihen vaikuttanut --, mutta kun hänet oli
jätetty kuin koira, niin jättäkööt. Hän tulee kyllä toimeen ominkin
avuin.

Yksin hän oli hommaillut autiotuvissa, itse itselleen kahvit keittänyt
ja ruuat lämmittänyt ja yksin kai hän kuormineen perille saapuisi.

Alussa hän oli toivonut, että edes joku oli suuresta roikasta
jäljellejäänyt, mutta niin ei ollut tapahtunut. Ehkäpä hänen kiusakseen
niin yhdessä sakissa pysyttelivät.

Aleksi Ovaskaista vilutti.

Läpitunkevaa kylmää eivät voineet estää lammasnahkaturkit ja
poronnahkakintaat eivätkä paulakenkien päälle vedetyt suunnattomat
huopatossut. Se oli alkanut jo eilen, metsässä, ja nyt se yhä otti
yltyäkseen.

Hevonenkin oli ruvennut kompuroimaan ja kompastelemaan, ja Aleksi oli
sille asianmukaisesti noitunut ja kiroillut. Mutta tästä ei koni ollut
hyvillään; se värisi kauttaaltaan, luimisteli korvillaan ja hirnahteli.

"Älähän nyt ole milläsikään", puheli Aleksi, muuttaen ääntä kellossaan.
"Onhan sitä ennenkin tällaisessa pakkasessa yksissä oltu ja hyvin
toimeen tultu. Taipaleen päässä on talo, ja jos kunnollisesti kuljet,
saat illalla lämpimät sijat ollaksesi ja kunnolliset appeet
syödäksesi."

Näytti kuin hevonen olisi ymmärtänyt isäntänsä hyvänsuovan puheen,
ainakin se joudutti askeleitaan ripeämpään kulkuun ja koetti voimiensa
mukaan kinnata raskasta kuormaa. Aleksi sen sijaan marssi kuormansa
perässä, voimalla takoen käsiään yhteen ja yrittäen hyräillä
laulunpätkää, jonka hän joskus oli oppinut.

Aamupäivä oli vasta kulumassa, ja pakkanen otti vain yltyäkseen.
Aleksin nenänpäätä kipristi ja sormien nokat olivat turtana.

"Onpa nyt oikein riivatunlainen pakkanen", tuumi hän itsekseen,
"ainakin kolmisenkymmentä astetta. Mutta onpahan ennenkin sellaisia
ilmoja kestetty ja pian taival laukeaa."

Ei tuulenhenkikään kulkenut valkoisen jängän yli -- se vielä olisikin
puuttunut. Näkymättömänä, äänettömänä pakkanen verhosi kaikki; sen
läsnäolon voi vain tuntea.

Aleksi Ovaskainen otti pieniä hyppyaskelelta, ne tuntuivat vähän
niinkuin lämmittävän ja virkistävän. Lumi naukui, ulvoi ja narskui reen
jalasten ja hevosen kavioitten alla; se oli ainoa ääni, jonka Aleksi
kuuli äärettömässä, toivottomassa kiveliössä. Pieniä, harmaita
usvapilviä kohosi tuon tuostakin hevosen yltä, leijailivat sekunnin
eläimen yläpuolella ja katosivat sitten siniseen avaruuteen -- se oli
ainoa liike, jonka hän näki, lukuunottamatta omaa hengitystään ja
vaivalloisesti kompuroivaa juhtaansa.

Kaukana aavan laidassa häämöttivät tummat, lumenpeittämät metsät, ja
metsien takana siinsivät valkoiset, lumiset tunturit, joiden huippuja,
niitä ympäröivän usvan takia, ei silmä kyennyt erottamaan.

Äkkiä Aleksia värisytti koko olemukseltaan pari -- kilometriä kestäisi
vielä valkoista, toivottoman tasaista aavaa, sitten alkaisi nousu
tunturinrinnettä ylös. Tuossa se oli kuin hänen edessään, käden
ulottuvissa, ikäänkuin sanoen: "Nouskaapa nyt, veikkoset!"

"Jouduppas nyt, Liinoo", puheli Aleksi hevoselleen. "Kun tuon yli
onnellisesti päästään, ollaankin talossa."

Mutta elukka pysähtyi. Hirnahti, käänsi päätään ja tapaili
olkapäätänsä. Se ikäänkuin kokosi voimia ja lähti sitten taas
kärsivällisesti kulettamaan kuormaa.

"Kyllä totisesti heitän tämän homman", mutisi Aleksi, "kun vain
onnellisesti kirkolle päädyn. Palttua annan heidän sotatarpeilleen." Ja
hevoselleen hän ääneen lausui: "Tämä onkin viimeinen reisu, Liinoo. Kun
kotiin taas tullaan, pääset eläinlääkärillä käymään ja sitten saat
levähtää."

Hevonen ei ottanut kuullakseen Aleksin puheita, vaan kulki tyynesti
eteenpäin, ja Aleksilla oli taas aikaa verrata tukin- ja rahdinajoa,
tietysti edellisen eduksi.

"Jos minä jonnekin menen", päätti hän, "niin tukinajoon lähden. Siellä
saa edes järjestää hommat jotakuinkin oman mielensä mukaan, mutta
palaapa täällä taipaleelta takaisin..."

"Näin iankaikkisen pitkät matkat vielä", jatkoi hän tovin kuluttua ja
aikoi sytäyttää piippuaan, mutta huomasi samassa, etteihän sitä
muutaman savun takia kannata palelluttaa käpäliään.

Sitten alkoi hän taas heilutella käsiään ja ottaa hyppyaskelia, ja
ennenkuin hän oikein älysikään, painui tie metsikköön. Pakkanen tuntui
nyt, metsikössä, vähän heltiävän, ilma tuntui käyvän lauhkeammaksi ja
Aleksi tunsi jotain ilon tapaista. Hevosenkin askeleet kävivät
nopsemmiksi kuin äsken.

Mutta edessä oli nyt tunturin pitkä, ikuiselta näyttävä rinne; näin
läheltä ei kyennyt enää edes erottamaan lakea. Se oli jossakin tuon
loppumattoman rinteen takana.

Aleksi seisahtui ja alkoi katsella taivaan merkkejä. Taivas oli kirkas,
pilvenhattaraakaan ei näkynyt missään. Pyryä ei siis ollut tulossa, sen
takia uskalsi kyllä tunturille, mutta yksi oli, joka peloitti: tunturin
erottamaton, ikuinen, jäytävä viima.

Liinookin oli pysähtynyt ja korskahteli. Sitäkin peloitti tuima,
talvinen tunturi. Se oli rahtikuormiin väsynyt, sitä myöskin vilutti.

"No, menehän nyt, loska, niinkuin venäläinen sanoo", kehoitti Aleksi ja
siveli rohkaisevasti elukkansa lautasia.

"Vastahan söit", sanoi Aleksi taas hetken kuluttua, "et ruokaa ainakaan
tarvinne".

Vihdoin hevonen otti kävelläkseen, kun Aleksi vähän kovemmin oli sitä
lyönyt kämmenellään lautaselle.

Peloittavalta tuntunut tunturille nousu alkoi. Pureva viima viilsi
Aleksin kasvoja, hevonen pysähtyi ensimmäisessä vastanteessa. Edessä
toljotti suuri, valkoinen alastomuus.

Hetkeksi Aleksiin meni voimakkaana kumma ajatus: purkaa kuorma
tiepuoleen ja tyhjällä reellä ajaa karauttaa tunturin tuolla puolen
olevaan taloon. Se ajatus valtasi hänet niin voimakkaana, yllättävänä
ja käskevänä, että hän hetkeksi pysähtyi, pannaksensa aikeensa
täytäntöön, mutta sitten hän hymähti, kokosi mielenlujuutensa ja
hopitti hevostaan käyntiin.

Elukka huohotti, mutta ei liikahtanutkaan.

"No, joko nyt taas!" murahti Aleksi, otti reen perältä tukevan kangen
ja vipusi sillä kuormaa eteenpäin. Eläin ymmärsi hyvässä tarkoituksessa
annetun avun ja alkoi taas käydä omasta aloitteestaan.

Näin kiivettiin yhä korkeammalle, hevosen ottaessa askeleen kerrallaan
ja miehen joka askeleella vivutessa kuormaa.

Kuta korkeammalle tultiin, sitä purevammaksi kävi kirpeä pakkanen, sitä
vaikeammaksi hengittää. Joka hengenvedolla tuntui kuin sierainten
seinämät jäätyisivät yhteen. Aleksi huohotti väsymyksestä, mutta yhä
eteenpäin hän ponnisteli, kunnes huomasi, että hänen polvissaan ja
varpaissaan oli kamala kipu. Ja tuskin oltiin vielä alangossa olevien
puiden tasalla.

Mutta Aleksi ei hellittänyt. Yhä tarmokkaammin pakotti hän itseään ja
eläintään, kyynärä kyynärältä, syli syleltä noustiin yhä ylemmäksi.
Toisinaan hevonen kompastui, reki vierähti metrin taaksepäin, mutta
seuraavalla otteella valloitettiin menetetty ala takaisin.

Tuo kompastelu se eniten peloitti Aleksia. Koskaan ennen ei Liinoo
ollut sellaisia oireita osoittanut, ja Aleksi älysi, etteivät ne olleet
hyväksi.

Yhä hitaammaksi kävi kuitenkin kulku, yhä useammin täytyi huohottavan
eläimen seisahtua ja Aleksin panna kankensa pönkäksi estämään reen
luisumista, yhä kirpeämmäksi tuntui pakkanen käyvän ja yhä
polttavammaksi tuska Aleksin polvissa ja varpaissa. Hänen kulmansa,
partansa ja silmäripsensä olivat paksussa huurteessa ja usein hänen oli
pakko epäillä oman näkönsä tarkkuutta. Kun päästäisiin tunturin laelle,
olisivat pahimmat esteet voitetut, mutta nyt hänen täytyi epäillä,
pääsisikö hän milloinkaan sinnekään asti.

Vihdoin hevonen pysähtyi. Aleksi koetti saada sitä käyntiin, mutta se
ei enää välittänyt hänen hoputuksestaan, ravisteli vain itseään ja
pysyi itsepintaisesti paikallaan.

"Levähtäköön, kylläpähän lähtee", ajatteli Aleksi, suoristi itseään ja
alkoi tehdä liikkeitä pysyäkseen lämpimänä.

Hän oli noussut ehkä neljänneksen koko tunturin rinteestä, ehkei oikein
sitäkään. Toivottomana hän vilkuili ympärilleen, hänen allaan oli vain
ääretön, valkea aapa, reunustanaan tummat metsät. Aapojen ja metsien
takana oli valkoisia tuntureita, kenties yhtä kauheita kuin nämäkin, ja
kaiken yläpuolella kaareutui kylmänkalsea, teräksensininen taivas,
jolle jo tähdet alkoivat syttyä.

"No, Liinoo, mennäänpäs nyt taas vähäsen!" kehoitti Aleksi, jota
kammottava valkeus alkoi peloittaa ja vistottaa.

Liinoo koetti liikahtaa, vaan ei voinut. Sen jalat pettivät, se vaipui
kontalleen. Aleksi auttoi sitä pystyyn, se nousikin, mutta vapisi ja
värisi koko ruumiiltaan pahemmin kuin äsken.

"Jokohan sen nyt tauti tappaa", ajatteli Aleksi tuskastuneena, ja häntä
itseäänkin alkoi puistattaa.

Päivä kallistui illaksi. Tähdet kävivät kirkkaammiksi, taivaankansi
tummeni silmissä. Pakkanen yltyi, jos se enää voi yltyä.

"Noh, Liinoo!" yritti Aleksi tuskissaan ja levitti vällyt hevosensa
yli. "Menehän nyt, muuten kuolemme molemmat."

Liinoo ei enää liikahtanutkaan. Sen hengitys korisi vain ankarammin, ja
joka hetki näytti siltä, kuin saisi se suonenvedon.

Aleksi alkoi nopeasti päästellä elukkaansa valjaista -- nyt sai kuorma
hänen puolestaan toistaiseksi jäädä minne tahtoi. Kylläpähän korjaaja
tulee jäljestäpäin.

"Nyt lähdetään, Liinoo!"

Aleksi oli nyt saanut hevosen valjaista ja yritti taluttaa sitä
suitsista. Hevonen otti muutaman askeleen, mutta pysähtyi sitten
paikalleen ja alkoi pureksia kuolaimiaan. Lopuksi se heittäytyi
pitkäkseen lumiselle tielle.

"Liinoo! Liinoo... oh!"

Liinoo ei enää noussut. Se piehtaroi vain tiellä, ja sen kaviot
potkivat irti lumimöhkäleitä ja jääkappaleita.

Aleksille tuli itku kurkkuun nähdessään hevosensa tekevän loppuaan; hän
kumartui sen puoleen ja koetti väkivoimalla saada sitä pystyyn, mutta
peräytyi nähdessään veripilkkuja tiellä.

"Tulkaa apuun!" huusi hän minkä keuhkoista lähti, mutta kukaan ei
vastannut hänen huutoonsa. Ainoastaan kolkko erämaa, kaukaiset
tunturit, aavat ja metsänrannat vastasivat yksitoikkoisena, kaukaisena
kaikuna: "apuun..."

"Kun joku lappalainen ajaisi ohi, niin ottaisi minut pulkkaansa",
ajatteli Aleksi, mutta mitään lappalaista ei osunut hänen
lähettyvilleen, Liinoo vain potkaisi viimeisen kerran eikä sitten enää
liikahtanut.

"Hei! Hee-ei!" huusi Aleksi vielä kerran, -- saattoihan joku olla
lähettyvillä. Mutta nytkin vastasi vain kaiku hänen huutoonsa.

Äänettömänä hän kumartui hevosensa ylitse ja koetti vierittää sitä
tiensyrjään, mutta yhä polttavammaksi kävi tuska hänen omassa
ruumiissaan.

"Nyt ei ainakaan sinua enää valjasteta rahtikuorman eteen", sanoi hän
surullisena katsellen hevosensa raatoa, "mitenkähän minun sitten
käynee..."

Hän kävi vielä reestään hakemassa kirveen aseekseen, pisti
lihakimpaleen turkkinsa taskuun ja alkoi sitten vaelluksensa.

Hetkisen hän mietti mennäkö takaisin vai jatkaako samalle suunalle,
jonne matka oli ollutkin, muisti samassa, että tunturin tuolla puolen
on talo ja alkoi kiivetä tunturin rinnettä ylöspäin.

Minuutti minuutilta tuli hämärämpi, mutta nopea kävely tuntui Aleksia
virkistävän, ja nopein askelin hän hoippui eteenpäin. Häntä eivät
peloittaneet sudet -- olihan hänellä kirveensä. Hän tahtoi hinnalla
millä tahansa päästä tunturin toisella puolella olevaan uutistaloon,
jossa häntä odotti lämpö ja ruoka. Kylläpähän siellä aina joku neuvo
kuorman suhteen keksitään. Se olikin viimeinen kuorma, josta hän
vastasi.

Kun hän oli saavuttamaisillaan pimeässä häämöttävän aukean, jota hän
arveli laeksi, valtasi hänet kaamea raukeus. Liialliset ponnistukset
olivat hänen lopen uuvuttaneet.

"Ei ole kummakaan", ajatteli hän, "parempaakin miestä tässä
väsyttäisi".

Mutta hän laahusti yhä eteenpäin, arvaillen, mitähän ne siellä kotona
sanoisivat, kun kuulisivat, että Liinoo onkin kuollut, ja millä
ilveellä hän siitä vakuutusmaksun saa irti. Kotona kai ne juuri
istuskelivat valkean ympärillä ennen makuullepanoaikaa ja odottavat
häntä kotiin vasta ensi viikon lopulla. Siellä niillä on yllin kyllin
lämpöä.

Viimein hän arvasi saavuttaneensa laen, sillä nousua ei enää tuntunut.
Hirvittävä kylmyys kohtasi hänen kasvojansa, ja vaistomaisesti hän
nosti kätensä suojatakseen nenäänsä ja poskiansa. Siellä täällä erotti
hän harmaita kivimöhkäleitä, ja toisin paikoin osui hänen silmiinsä
harmaja paasi, josta tuuli oli pyyhkäissyt lumen pois.

Mutta yhä vaativampana valtasi hänet syvä uupumus, joka tuntui valavan
raskasta lyijyä jäseniin.

"Kyllä kannattaakin istahtaa hetkiseksi", arveli hän itsekseen,
poikkesi syrjään tiestä ja istahti luminietokseen selällään nojaten
kivipaateen.

Istuuduttuaan hän huokasi helpotuksesta. Kaikki väsymys oli kuin pois
puhallettu, hänen ajatuksensa alkoivat askarrella yksinomaan iloisissa
asioissa, eikä hän lainkaan tuntenut hiipivää, painavaa raukeutta.
Harrastuksella, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, hän
katseli tuikkivia tähtiä ja kirkasta linnunrataa sekä revontulia, jotka
alkoivat säihkyvän, salaperäisen leikkinsä. Vihdoin hänelle hämärästi
selvisi, ettei hänessä enää ollut miestä nousemaan, vaikka tahtoisikin,
mutta se oli hänen mielestään samantekevää ja hän antautui unelle, kun
kerran kaikki tuntui niin lämpimältä ja suloiselta.

Mutta yön tullen pakkanen tulistui, paukutteli kuusia alangossa ja
kivipaasia tunturin laella, ja revontulet säihkyivät, valaisten Aleksi
Ovaskaisen valkoista vuodetta. Jos joku olisi vienyt tunturin laelle
lämpömittarin, olisi se osoittanut 50 asteen pakkasta.

Kahden päivän kuluttua löydettiin ensin Aleksi Ovaskaisen tielle jäänyt
kuorma ja kuollut hevonen ja vihdoin niiden isäntä kuoliaaksi
jäätyneenä, autuas hymy huulilla ja osaksi lumen peittämänä.




Kimmeltävää kultaa.


Erkki Petkula iski raskaan kuokkansa hartiain takaa rannan hiekkaan,
niin että pikku kivet säkenöivät, ja nosti raskaan maamöhkäleen
huuhdemaljakkoonsa, "vaskooliinsa".

Paahtava kesäaurinko poltti hänen selkäänsä, ihoa kirveli, hiestyneet
vaatteet takertuivat kiinni hänen pakottaviin jäseniinsä, mutta
sellaiseen hänellä ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Kun sääskien
puremat alkoivat käydä liian kutkuttaviksi ja tuskallisiksi, siveli hän
kasvoilleen uuden annoksen väkevätuoksuista pikiöljyä ja jatkoi taas
taukoamatonta, yksitoikkoista työtään.

Erkki Petkula oli vielä sillä kannalla, että hän uskoi.

Saatuaan maamöhkäleen vaskooliinsa hän siirtyi ojanreunalle, kumartui
ja alkoi huuhdella. Mutta hänen polviaan vavisutti ja pakotti ja hänen
täytyi polvistua. Maa väheni maljasta sitä mukaa kuin hän huuhteli;
hänen kiiluvat silmänsä seurasivat tarkkaavasti ja jännityksellä
hiekkamurujen ja veden vähenemistä maljasta. Viimein oli jäljellä vain
pieniä kiviä, mutta -- keltaista, himmeästi kimmeltävää jyvästä niiden
joukossa ei ollut.

Erkki Petkula huoahti, nousi, siirtyi ylemmäksi ja iski taas hartiain
takaa kuokkansa hiekkaperäiseen kankaaseen...

"Ellei tänään satu, sattuu huomenna, ja ellei huomenna, niin
ylihuomenna..."

Hangasojan kirkas, läpikuultava vesi kimaltelee ja välkkyilee
auringonpaisteessa, ja Erkki Petkulasta tuntuu, kuin nuo veitikkamaiset
välkähdykset merkitsisivät ystävällistä, kehoittavaa silmäniskua
hänelle.

"Yritä vaan, Erkki Petkula, kyllä tästä vielä hyvä tulee..."

Nahkapussi, johon löydetyt kultajyväset piti pantaman, heilahtelee
velttona hänen vyöllään; vain muuan orpo jyvänen, viikkojen varrella
löydetty, on sen pohjassa. Mutta Erkki Petkula yrittää, ja jokaiseen
huuhteluun liittyy sanaton rukous, jokaiseen kuokaniskuun selittämätön
toivo.

Silloin tällöin vilkaisee hän ympärilleen. Hän ei ole ainoa
kullanhuuhtoja Inarin Hangasojan varrella, hän katselee, miten muut
ovat onnistuneet. Mutta nämä iskevät kuokkansa maahan vakava ilme
kasvoillaan niinkuin hänkin tai matavat ja polvistuvat ojan rannalla
niinkuin hänkin, löytääkseen keltaisen, himotun kultasuomun. Mitään
ilonhuudahdusta tai tyytyväistä murinaa, joka merkitsisi lumotun
metallin löytöä, ei kuulu, ja Erkki Petkulan rinnan täyttää
jonkunlainen vahingoniloinen tyytyväisyys.

"Jos on lujassa minulla, niin lujassa on muillakin..."

Mutta jos joku toinen löytäisi suuren kultamöhkäleen ja ilosta
huudahtaen katselisi sitä auringonvalossa -- suivautuisiko siitä Erkki
Petkula ja lähtisi nyreissään tiehensä? Ei, vaan yhä pitemmiksi hän
venyttäisi jo muutenkin venyneet työpäivänsä.

"Jos hän, niin miksen minäkin..."

Tai jos hänelle itselleen sellainen menestys sattuisi, että hän
vaskoolinsa pohjalta löytäisi nyrkin kokoisen kultakimpaleen, tuntisiko
hän itseään silloin tyytyväiseksi, kokoaisi kompeensa ja lähtisi
kotiinsa? Ei, vieläkin kiinteämmin hän työhön käsiksi kävisi.

"Onnistaa se vielä toisenkin kerran..."

Olihan täällä ennenkin onnistuttu -- tai ainakin otaksuttu onnistuvan.
Mitä tietäisikään kertoa valkoinen jäkäläkangas, joka näytti hymyilevän
auringonpaisteessa hänen ympärillään, tai kankaalla kasvavat kuuset,
jos niillä olisi suu puhua? Tai mitä olisikaan nähnyt tunturi, jonka
laki kohosi tuolla Laanilan ja sääskisen notkelman takana? Ne
kertoisivat niistä ajoista -- jolloin suuri ja mahtava yhtiö
perustettiin etsimään Lapin kätkettyä kultaa. Silloin nousi keskelle
erämaata kuin noidan iskusta suuria ja mahtavia rakennuksia, joita
ympäristöllä asuvat lappalaiset ihmetellen tulivat katsomaan,
ratsuteitä rakennettiin, syviä kaivoksia kaivettiin, uskottiin,
toivottiin ja odotettiin, liike ja elämä kaikui ennen autiossa ja
tyhjässä kiveliössä. Mutta ne kertoisivat muutakin: työmiesjoukot
poistuivat, rakennukset jäivät autioiksi, ja entinen suuri, koskematon
rauha vallitsi erämaassa. Rakennukset rappeutuivat, tuuli kiskoi irti
kattopäälliset ja löi ruudut sisään, seinät harmaantuivat ja
rapistuivat, ja vain kuljeksivat poromiehet talvisin sekä kulkijat ja
kullanetsijät kesäisin käyttivät niitä asuinsijoinaan. Ammottavat
kaivosaukot, risteilevät tiet, polut ja tienviitat osoittivat
ainoastaan, miten erämaassa oli eletty ja mellastettu. Erämaa oli
pitänyt keltaisen, jalon metallinsa, ja yhtiö oli kärsinyt suuria
tappioita.

"Kaivosteollisuus ei kannata", pääteltiin, "kultaa saadaan täällä vain
joista huuhtomalla".

Ja sitä saatiinkin, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta saatiin
joka tapauksessa niin paljon, että toivo enemmän löytämisestä säilyi.

Erkki Petkula kuului, kuten mainittiin, niihin, jotka uskoivat.

"Onnistaa se vielä, toisenkin kerran..."

Hän ryömi taas polvillaan pitkin ojan reunaa huljutellen maljakkoansa
vedessä, ja tulos oli pieniä kiviä.

"Lujallepa ottaa..."

Hän nousi täyteen pituuteensa, oikoi selkäänsä ja kangistuneita
jäseniään, sylkäisi ja pani tupakan. Johan kannattikin.

"Saitko mitään?" kuului ääni hänen takanaan.

Eräs, joka oli huomannut hänen herkeävän työstä, oli uteliaana tullut
lähemmäksi.

"E-en", vastasi Erkki Petkula päätään kääntämättä.

"Mopen kaulalle näkyy menevän koko homma."

"Niin näkyy", vastasi Erkki yksikantaan ja istuutui tupruuttamaan
piippuaan.

Hän ei tällä hetkellä ollut ollenkaan seuran puutteessa, jos ei
muulloinkaan. Mutta toinen ei näyttänyt myöskään pitävän erikoista
kiirettä työnsä jatkamiseen, vaan voiteli naamansa pikiöljyllä,
saadakseen haastella sääskiltä rauhassa, sytytti piippunsa ja istuutui
Erkkiä vastapäätä.

"Heinäaikakin se alkaa olla käsissä", aloitti hän keskustelua,
vedettyään muutamia henkisavuja.

"Alkaa", vastasi Erkki, vaikkei ollut koko asiaa ajatellut.

"Aiotko mennä kotiin heinäntekoon?"

"Enpä tiedä..."

Vedettyään muutamia savuja ja ajettuaan sääsket pois kasvoiltaan jatkoi
hän ikäänkuin selitykseksi:

"Kaipa nuo saavat ne korjatuksi ilman minuakin..."

"Niinpä kyllä... mikä siinä olisi..."

Toisella oli nähtävästi jotain sanomista Erkille, koskapa hän tuon
tuostakin avasi suunsa puhuakseen, mutta luopui aikomuksestaan ja
veteli savuja aivan kuin tarkemmin miettiäkseen sanottavaansa.

"Niin, kolmisen viikkoahan sitä on taas ryömitty Hangasojan partaita",
aloitti hän vihdoin ja katsahti Erkkiin kuin kysyäkseen, oliko
oikeassa.

Mutta Erkki ei vastannut mitään, imi vain piippuansa ja katseli valkeaa
kangasta, josta sieltä täältä, pieninä tilkkuina, punakeltainen hiekka
paistoi esiin.

"Montako grammaa sinä olet saanut?" kysyi toinen viimein suoraan,
nähtyään, ettei Erkkiä saa puheen alkuun.

Erkki sylkäisi perusteellisen syljen ja mietti hetkisen ennenkuin
vastasi.

"Kymmenisen..." virkkoi hän sitten.

"Ja minä vaivaiset kahdeksan. Ei tämä kannata. Tuskin päivän ruokaa
ansaitsee..."

"Olisihan voinut sattua paremminkin", virkahti Erkki epävarmasti, ja
näytti siltä, kuin hän heräisi mietteistään.

"Sattua! Sattumisen varassa on koko tämä homma. Kymmenen grammaa ja
kolme viikkoa -- -- se on... odotahan nyt,... nykyisen kullanhinnan
mukaan kolmekymmentäneljä markkaa viisikymmentä penniä. Puulaakin
töissäkin olisi tällä ajalla ansainnut vähimmässä laskussa satasen
markkaa, ja se olisi ollut varmaa tuloa... Tässä olisi voinut jäädä
vieläkin vähemmälle kuin kahdeksan grammaa, niinkuin minä..."

"Tai saada sata grammaa", keskeytti Erkki välähdys silmissään.

"Sata grammaa kultaa kahdessa tai kolmessa viikossa", jatkoi hän
sitten, melkein innostuen. "On sellaista sattunut monastikin."

"Miksipäs ei. Mutta saman arvon minä panen koko tälle huuhtomiselle
kuin korttipelille..."

"No jos siinäkin voittaa", naurahti Erkki, "niin mikäpäs on ollakseen."

"Ei", sanoi toinen tuokion kuluttua päättäväisesti, "pois minä
lähden..."

"Eihän kukaan sinua siitä estä, omassa vallassasihan se on. Kun ei
huvita, niin paras on ottaa ja lähteä."

Toinen istui vielä hetkisen ja näytti hautovan jotakin mielessään,
mutta kopisti sitten piippunsa kengänkorkoon, nousi ja poistui omalle
valtaukselleen.

"Saahan tuota vielä yrittää tämän illan", sanoi hän mennessään.

"Parastahan on koettaa viimeiseen asti", murahti Erkki
katsahtamattakaan poistuvaan.

Itse hän ei vielä siirtynyt paikkaansa ojan reunalle. Jäseniä ei toki
pakottanut, mutta tuntui muuten niin onnettomasti raukaisevan. Ensi
kertaahan hän nyt koko aikana keskellä työpäivää piti pienen
lomahetken.

Auringonpolte alkoi hiukan helpottaa, puiden varjot käydä pitemmiksi,
mutta yhä istui Erkki Petkula paikallaan milloin eteensä tuijottaen,
milloin katsellen ympärilleen. Harhaileva porotokka tömähti esille
metsiköstä, pysähtyi ja katseli suurin silmin nähdessään ihmisiä ja
katosi sitten äkkiä toiselle suunnalle, kuin mistä oli tullut. Joen
rannalla, hänen edessään ja hänen takanaan nousivat ja laskivat kuokat
ja hakkurit säännöllisesti kuin koneet, siniset puserot näyttivät
kiiltelevän ja välkähtelevän auringonpaisteessa, jotkut ryömivät
polvillaan ojan reunalla, niinkuin rukoillen kullan edessä. Sama ajatus
elähdytti heitä kaikkia...

"Enemmän kultaa, enemmän kultaa..."

Tällä ajalla, kolmessa viikossa, olisi hän, Erkki Petkula, jo hyvin
ennättänyt raivata Niittyvuopajan koivikon, ja siitä olisi lähtenyt
heiniä moniksi vuosiksi. Karjaakin olisi ehkä voinut lisätä...

Erkki Petkula säpsähti. Vai alkoivat ajatukset kääntyä siihen suuntaan.

"Mutta olisihan voinut tällä ajalla löytää kultaa sata ellei kaksikin
sataa grammaa", lohdutti hän itseään...

Eipä ollut löytynyt täyteen kymmentäkään grammaa. Mutta saattaisihan
vielä löytyä... Niin saattaisikin... Ja kyllähän sen Niittyvuopajan
vähemmälläkin kiireellä ennättää raivata, eihän siitä kuitenkaan tänä
vuonna enää mitään lähde. Kesä se on ensi kesänäkin.

Erkki Petkula ei muistanut, että hän näin oli ajatellut joka kesä jo
viisi vuotta, mutta aina oli hänessä kullankaivaja voittanut
niitynraivaajan.

"Saattaa hyvinkin lykästää, niin että löytää parinsadan gramman
möhkäleen yhdellä kertaa, ja sen voimallahan sitten raivauttaa vaikka
kaksi Niittyvuopajaa..."

Mutta Niittyvuopajan koivikko oli edelleen raivaamatta, Petkula
harmaantui ja rappeutui, aidat olivat vinossa tai kerrassaan kaatuneet,
mutta sitä suurta kultamöhkälettä ei löytynyt.

Hänkin, Erkki Petkula, oli ruvennut kullanhuuhtojaksi puhdetöikseen --
pitihän jotakin hommata silloinkin, kun ei talo työmiestä tarvinnut --
ja vähitellen oli kulta hänet lumonnut. Hänellä ei ollut niinkuin
monella hänen tovereistaan, jotka tuolla nyt kyykkivät, hakkasivat,
kuokkivat, ryömivät ja konttasivat ojan reunalla, voimaa riistäytyä
irti kullan lumosta silloin kun talo vaati, vaan yhä hän uneksi siitä
löytämättömästä kultakimpaleesta, suuresta ja kiiltävästä. Olihan ennen
löydetty, miksei siis nytkin.

Mutta mitäpä hyödytti järkeillä, kylläpähän selviytyy niinkuin on
selviytynyt tähänkin asti.

Erkki sammutti piippunsa, polki visusti porot jäkälistöön, ojenteli
vähän jäseniään ja kävi sitten työhön käsiksi.

Ilta oli jo myöhä ja sääskien surina vaisumpi, kun Erkki Petkula
väsyneenä palasi yhteen noista autioista taloista, jotka suuri yhtiö
aikoinaan oli muistoksi erämaahan jättänyt ja jotka nyt olivat
kullanetsijäin ja kulkijain tilapäisenä asuntona. Aurinko paistoi
polttamatta, viikkokauteen se ei vielä laskisi.

Hiljainen tuli tuikutti avaran pirtin liedellä, ja ummehtunut,
koivuntuoksuu ja ruuanhajun sekainen ilma hulmahti häntä vastaan, kun
hän astui sisään. Miehillä oli tapana kerran viikossa tai useammin
kantaa koivunoksia vuoteitten alustaksi.

"Kauanpa kuukit!" kuului joku murahtavan.

Erkki ei vastannut, heitti vain vehkeensä nurkkaan ja haki
eväslaukkunsa esille. Jonkun teepannu oli vielä hiilloksella -- kaipa
hän siitä teetä saisi, ettei tarvitseisi enää palata ojalle, kun ei
ollut huomannut tuoda vettä mukanaan.

"Onko siinä enää mitään?" kysyi hän, nostaen pannua koetellakseen.

"Kyllä siinä sinulle asti on."

Kukaan ei ollut vielä nukahtanut, venyivät silmät auki makuulavoilla ja
polttelivat, odottaen, että joku alkaisi puhua. Mutta kenelläkään ei
tuntunut olevan haastelemisen halua, kellään ei ollut edes varastossa
juttuja ja historioita.

Mies, joka oli käynyt Erkkiä puhuttelemassa, istui penkillä pöydän
ääressä ja nojasi päätään käsiinsä.

"Ostaako kukaan kultaa?" kysyi hän, kun hiljaisuutta, jota vain
sylkemisen läiske ja piipun kopina, kun sitä puhdistettiin, oli
keskeyttänyt, oli pitkän ajan kestänyt.

"Paljonko sinulla sitä olisi?" kuului kotvan takaa perälaverin
yläkerrasta.

"Mitä lienee kahdeksan yhdeksän grammaa..."

Kysyjä nousi lynkäpäilleen, vääntäytyi viimein ähkien alas ja käveli
laukkunsa luo, josta otti esille omatekoisen tasapaino-vaa'an. Sitten
hän asetti kahdeksan kahdenkymmenenviidenpennin hopearahaa toiseen
vaakakuppiin.

"Anna tänne se kultasi, niin punnitaan!"

Toinen avasi vyöllään riippuvan nahkapussin ja sormieli sen pohjasta
kultahiekkaset.

Kullan vaakakuppi painui.

"Enemmän tässä on kuin kahdeksan grammaa", puheli ostaja lisäten
viisikolmattapennisen. "Yhdeksän grammaa täsmälleen, niinkuin itse
näet. Katso nyt: yhdeksän grammaa. Paljonko sinä tahtoisit?"

"No sen tavallisen..."

Toinen laski hetkisen päässään.

"Se olisi kolmekymmentä ja seitsemänkymmentä. Anna kolmellakymmenellä
niin ostan."

"Olkoon", vastasi omistaja välinpitämättömästi.

"Saat kolmekymmentäyksi!" huusi joku laverista.

"Ei tämä mikään huutokauppa ole", tiuskaisi ostaja. "Annatko
kolmellakymmenellä?"

"Johan minä sanoin, että olkoon."

"No siin' on rahasi!"

"Siin' on sitten kolmen viikon työn palkka", naurahti myyjä
katkeransekaisesti ja pisti rahat kukkaroonsa.

"Hyvästi sitten, pojat!"

Hän nosti laukun selkäänsä ja astui ovea kohden.

"Nytkö sinä aiot mennä!" huudahti joku makuusijoilta.

"Nyt. Ei tämä lyö leiville. Paremmille ansiomaille lähden."

Hän ei edes kääntänyt päätänsä, pelosta, että joku ehkä kiusaisi häntä
jäämään, vaan painui suoraa päätä ovesta kankaalle.

"Parempi sisu sillä pitää olla, joka tänne aikoo tulla", tuumivat
jäljellejääneet.

"Olisi nyt edes aamua odottanut. Lähteä tuolla tavoin marssimaan yön
selkään..."

"On siinäkin ajatuksen pölähdystä!"

Vähitellen vääntäytyivät miehet levolle, ja siellä täällä alkoi kuulua
kuorsausta. Toiset imeskelivät vielä piippuansa ja tuijottelivat kattoa
tai seurasivat huoneeseen eksyneiden sääskien lentoa, mutta yksi
toisensa jälkeen laski piippunsa päänalaisen viereen ja ummisti
silmänsä.

Erkki Petkula yksinään valvoi ja tuijotti tuleen, joka hetki hetkeltä
hiipui hehkuvaksi hiillokseksi, tuijotti ja jyrsiskeli kuivattua
poronlihaa.

"Niittyvuopajan koivikko on vielä raivaamatta, aidat lahoskelevat ja
heinänteko-aika alkaa olla käsissä..."

"Eikä sitä onnea tuottavaa kultamöhkälettä ole vielä löytynyt..."

Hän ryyppäsi pitkän kulauksen kylmää teetä selventääkseen kiiruhtavia
ajatuksiaan.

"Kotona ne tietysti kysyvät, että missäs se sinun kullanpaljoutesi on.
Ei taida olla nyt enempää kuin ennenkään..."

Erkki Petkulan valtasi toivottomuus. Kun ei ole tähän asti löytynyt,
niin ei taida löytyä vastakaan.

"Ja se Niittyvuopajan koivikko..."

Hän nousi ja katseli ympärilleen epätietoisena siitä, mitä tehdä. Äkkiä
hän havahtui, rupesi kokoamaan vähiä tavaroitaan, kiinnitti kuokan
laukun kielen alle, sälytti laukun selkäänsä ja vaskoolin kupeelleen ja
painui ovesta ulos.

Ellei hän lähtisi, ei hän lähtisi viikkokausiin.

Ja sitten hän alkoi katkaista kymmenpeninkulmaista taivalta, joka
erotti hänet kodistaan.

Hakekoot muut sen suuren kultamöhkäleen.




Kymmenen minuuttia.


Poliisikostaapeli Jaakko Juusperi, jonka erikoiseksi tehtäväksi oli
asetettu viinan salamyynnin valvominen ja ehkäiseminen, oli joutunut
vaikeaan, vieläpä epätoivoiseen asemaan.

Tästä häntä ei voisi pelastaa muu kuin se, että hän loppuikänsä kävisi
pelkurin ja akan kirjoissa ja että kaikki viinakauppiaat nauraisivat ja
pitäisivät iloa hänen kustannuksellaan. Ja sellaista ei Juusperin
koeteltu sisu sietänyt, ei vaikka kaula katkaistaisiin.

Niinkuin kymmenen minuutin kuluttua voi kirjaimellisesti tapahtuakin.

Kymmenen minuuttia oli nimittäin Juusperille annettu aikaa valita
häpeällisen elämän ja kunniallisen kuoleman välillä. Mutta Juusperi ei
olisi hetkeksikään heittäytynyt valitsemaan, ellei eräs seikka olisi
siihen pakottanut: jälkeenjäävä vaimo ja kolme lasta sekä tyhjä
kukkaro. Perhe ei mitenkään tulisi toimeen hänen mentyään, kun lapset
vielä olivat pieniä ja saamattomia.

Niin Juusperi-paran asema oli todellakin sangen tukala.

Hän makasi poikkiteloin iljanteisella maantiellä, hevosen takajalkain
ja kärrynpyöräin välissä, niin että jälkimmäinen melkein kosketti hänen
paljasta kaulaansa. Hevosmiehen pienimmästäkin viittauksesta lähtisi
hevonen liikkeelle, satojen kilojen painoinen kuorma vierähtäisi hänen
kaulansa yli, ja -- hyvästi silloin Juusperi ja sinun maallinen
vaelluksesi.

Tämä kaikki oli Juusperin omaa syytä. Päivällä hän jo oli saanut vihiä
siitä, että Joki-Pekan Lauri, Pohjolan suurin ja viranomaisten eniten
pelkäämä viinakauppias, yön seutuvissa saapuisi kuormineen kirkolle,
ollakseen jo ajoissa ennen juhlia "poissa jaloista", niinkuin
sanotaan. Tämän arvokkaan tiedon oli Juusperi napannut muutamasta
hokmannintipoilta löyhkäävästä miesjoukosta ja oitis oli hän hypännyt
pyörän selkään, vaikka kohta maa olikin iljanteella ja viima oli
pureva, ja ajanut puoliväliin talotonta taivalta Joki-Pekan Lauria
vastaan. Siinä oli sitten Juusperi istunut tienposkessa -- Herra tiesi,
miten kauan -- ja väijynyt Lauria. Kuinka hän siinä sitten lieneekään
kangistunut ja kontistunut -- kun Joki-Pekan Lauri viimein oli tullut
siinä vähää ennen puolta-yötä ja Juusperi oli rynnännyt esiin ja käynyt
häneen käsiksi, oli hän joutunut tappiolle.

Ja siinä hän nyt makasi, kaula melkein kärrynpyörän alla Joki-Pekan
Laurin rauhallisesti sytyttäessä piippuaan.

"Minä tiedän sinut sanasipitäväksi mieheksi, Juusperi", oli Joki-Pekan
Lauri sanonut. "Vanno minulle, ettet ikinä enää häiritse minun
ammattiani, tai minä annan hurahtaa ylitsesi. Saat miettiä kymmenen
minuuttia; ellet siksi ole valmis, annan mennä ylitsesi."

Juusperi ei ollut vastannut mitään. Kymmenen minuuttia on sentään aikaa
sekin, ja nyt se toiselta puolen tuntui melkein iankaikkisuudelta, kun
se taas toiselta puolen tuntui kuluvan kuin siivillä. Hän ei hetkeäkään
epäillyt, ettei Joki-Pekan Lauri panisi uhkaustaan täytäntöön. Riivatun
hyvä ja tottelevainen hevonenkin sillä oli, seisoi paikallaan niinkuin
naulittu käskettäessä ja meni sen tulista laukkaa kehoitettaessa. Mutta
viinakauppiaillahan olikin Perä-Pohjolassa parhaimmat hevoset.

"Onko sinusta sitten kovin hauskaa istua loppuikäsi linnassa murhasta?"
kysyi Juusperi viimein.

Joki-Pekan Lauri naurahti lyhyesti ja kuivasti.

"Linnassa!" toisti hän. "Nythän on yö, miekkonen! Kuka voi todistaa
muuta kuin että Juusperin raato löydettiin eräänä aamuna maantiellä
yliajettuna! Ei kukaan edes tiedä, kenen yliajamana."

Juusperia värisytti, vaikka hän ei vähistä vavahdellut. Mutta hän ei
vastannut mitään, tuijotti vain tähtitaivasta ja seurasi otavan
kiertoa.

Joki-Pekan Lauri painautui lähemmäksi uhriaan.

"Jos yrität paikaltasikaan värähtää", sanoi hän, "tai jos kuuluu kärryn
kolinaa, annan heti mennä ylitsesi."

Juusperi arvasi sen sanomattakin. Hänen päässään pyöri vain kaksi
asiaa: perheensä ja kysymys siitä, onko lainrikkojalle annettu sana
pidettävä. Olisihan helppoa antaa Joki-Pekan Laurin vaatima lupaus ja
heti päästyä kärryn alta vangita hänet. Nyt Juusperi tunsi itsellään
olevan siihen voimia, äskeinen häviö oli vain johtunut tilapäisestä
jäsenten kontistumisesta.

Vaadittu lause pyöri jo hänen huulillaan. Mutta nytkin, viime hetkessä,
Juusperi malttoi mielensä ja vaikeni. Olihan hän ennen kaikkea mies. Ja
tehköön Joki-Pekan Lauri yhteiskunnalle miten paljon vahinkoa tahansa,
rehellinen piti toki olla häntäkin kohtaan.

"Lupaa, ettet ikinä enää käy meidän pitäjässä, niin minä annan sinun
mennä kuorminesi", sanoi hän vihdoin.

Taas Joki-Pekan Lauri naurahti. "Eihän tässä ole kysymys minun
lupauksestani, vaan sinun", vastasi hän. "Eihän mikään estäisi minua
vaikka paikalla ajamasta ylitsesi, mutta minä tiedän sinut sanasi
mittaiseksi mieheksi."

"Sinun ammattisikin on inhottavaa", jatkoi Juusperi, "kuljet ympäri
maailmaa myrkyttämässä ihmisiä ja saamassa aikaan murhia ja
tappeluksia."

"Tuohon tapaan sinä et puhunut nuorempana, Juusperi. Viina kelpasi
sinulle niinkuin muillekin."

"Nytpä siis tiedän, mihin se vie."

"En pakota ketään ostamaan tavaraani", sanoi Joki-Pekan Lauri
röyhkeästi. "Laita niin, ettei läänissä ole yhtään ostajaa, niin en
minäkään pyöri siellä vastuksinasi."

Juusperi ei taaskaan huolinut vastata.

"Sinulla on vielä viisi minuuttia aikaa järkeilläksesi", virkahti
viinakauppias tuokion kuluttua, raapaisten tulitikkua ja katsoen
kelloaan. "Etkö jo ala olla valmis? Katso, hevonenkin käy jo
kärsimättömäksi, eikä se tiedä koskaan hyvää."

Hevonen tosiaankin höristi korviaan ja tömähdytti jalkaansa, ja läpi
Juusperin ruumiin kävi kylmä väristys, joka ei johtunut siitä, että hän
takkisillaan makasi vasten iljanteista maata.

Juusperin ajatukset siirtyivät kotiin, jonne hän ei ollut lähdöstään
mitään ilmoittanut ja jossa häntä aamulla ehkä turhaan saatiin odottaa.
Sitten hän alkoi ajatella iankaikkisuuden asiaa, mihin ajatuksiin hänet
väkisinkin johti hänen yläpuolellaan välkkyilevä tähtitarha. Ja vihdoin
hän alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja tekoja, jotka olivat vielä
sovittamatta, ja koko ajan tuntuivat tähdet katsovan häntä kylmästi ja
pilkallisesti ikäänkuin sanoakseen:

"Siinä sinä nyt makaat, Juusperi, sinä, joka niin monessa olet
herättänyt pelkoa ja kauhistusta."

Mutta samassa hetkessä Juusperista tuntui, ikäänkuin sieltä tähtien
takaa Isä Jumala olisi ystävällisesti vilkuttanut hänelle silmää,
sanoen: "kyllä sinä nyt, Juusperi, olet oikealla asialla", ja silloin
Juusperista katosi kaikki pelko, vaikka hän tiesi, että hänellä oli
vain muutamia minuutteja elämän aikaa.

"Sano minulle, Isä Jumala", ajatteli Juusperi, "tulevatko syntini
suuremmiksi, jos annan tuolle miehelle väärän lupauksen, pääsen pois
pinteestä ja nujerran miehen myrkkylasteineen päivineen? Siunaustahan
siitä vain on."

Juusperi kavahti kuitenkin, ennenkuin oli saanut kysymyksensä
onnellisesti loppuunsakaan.

"Kaikkea minä tässä hupsinkin", virkahti hän itsekseen. "Väärää
peliä -- ei koskaan!"

"Mitä sinä sanot?" kysyi Joki-Pekan Lauri, kuullessaan Juusperin
äännähtävän.

"Sanon vain itsekseni, ettei sinuakaan vastaan viitsi väärää peliä
käyttää, vaikka voisin", vastasi Juusperi rauhallisesti. "Mikä minua
estäisi antamasta sinulle pyytämääsi lupausta ja sitten nujertamasta
sinua lasteinesi päivinesi."

"Ei mikään", myönsi Joki-Pekan Lauri melkein lämpimästi. "Sanoinhan
sinut jo sanasi mittaiseksi mieheksi, enkä muille armon aikaa
antaisikaan. Mutta jouduhan jo!"

Joki-Pekan Lauri, Pohjolan mainehikkain viinatrokari, raapaisi taas
tulitikkua ja katsoi kelloaan.

"Kolme minuuttia on vielä aikaa", kirkasti hän sitten.

Mutta Juusperi oli nyt voittanut takaisin peloittavan
kylmäverisyytensä, ja hänen aivonsa, jotka tähän saakka olivat olleet
melkein turruksissa, hänen itsensä voimatta niiden ajatussuuntaa
ohjata, alkoivat kuumeisesti toimia.

Tulitikun valossa hän oli ehtinyt tarkemmin havaita asemansa.
Kärrynpyörä kosketti hänen kaulaansa hevosen vähänkään liikahtaessa.
Kun saisi päänsä vähänkään syrjään, että voisi ruumiin painolla
vyörähdyttää itsensä kärryn ulkopuolelle, olisi asema pelastettu, mutta
Joki-Pekan Lauri vartioi jokaista hänen pienintäkin liikettään.

Mutta olihan toinenkin keino, tosin paljon vaarallisempi, mutta keino,
jota ei viinakauppias niinkään pian huomaisi.

Juusperia melkein rupesi naurattamaan, kun hän tämän keinon huomasi, ja
hänen rohkeutensa lisääntyi yhä, kun hän muisti, että hänellä
taskussaan oli ladattu revolveri, ase, jollaista ei Joki-Pekan Lauri
hänen tietääkseen, varovaisuussyistä, koskaan kuljettanut mukanaan. Kun
vain saisi Laurin hetkeksikään kääntämään huomionsa hänestä pois, olisi
asia sitä myöten valmis.

"Etkö sinä suostu pidentämään miettimisaikaa muutamalla minuutilla?"
kysyi Juusperi nöyrästi. "Minulla olisi vielä yksiä ja toisia
punnittavia asioita."

Kysymyksen seuraus oli juuri se, mitä Juusperi oli toivonutkin. Lauri
kaivoi ensiksi esille tulitikkulaatikon ja rupesi sitten hakemaan
kelloaan. Ja kun Lauri raapaisi valkeaa, käytti Juusperi tilaisuutta
hyväkseen ja nytkäytti äärimmäisen hiljaa ja huomaamattomasti
ruumistaan niin, että kärrynpyörä, joka juuri oli ollut hänen kaulansa
kohdalla, oli nyt melkein hänen rintansa kohdalla. "Eipä taida
kannattaa uhrata vaarallista aikaa sinun itsepäisyytesi takia", virkkoi
viinakauppias harvakseen, katsellen kelloaan. "Kaksi minuuttia on vielä
aikaa, olkoon yksi lisää... Mutta mitä perk...!"

Hirvittävä kirosana kajahti mustaan yöhön. Hevonen nykäisihe ja lähti
laukkaamaan, ja Joki-Pekan Lauri pudotti tulitikkunsa ja tarttui
kärrynlaitaan lähtien juoksemaan perässä.

Juuri kun viinakauppias oli kelloonsa katsoen pitänyt esitelmäänsä
ajasta, oli Juusperi ponnistaen voimansa äärimmilleen vetänyt polvensa
koukkuun ja pyörähdyttänyt itsensä kärrynpyörien väliin. Pyörähdyksessä
olivat hänen jalkansa satuttaneet hevosta ja tämä oli säikähtänyt
karkuun, Juusperin jäädessä koreasti kärrynpyörien väliin vähääkään
vahingoittumatta.

Uhkaavat kymmenen minuuttia olivat loppuneet jo ennen aikaansa.

Mutta pian oli Juusperikin jalkeilla ja kiiruhti tienposkessa olevan
pyöränsä luo. Kärryjen kumea kolina eteni yhä nopeammin iljanteisella
tiellä kirkonkylää kohden, ja Juusperi vetäisi revolverinsa esille,
hyppäsi ajopelinsä satulaan ja painautui huimaavaa vauhtia perässä.

"Nyt puhellaan hiukan toista kieltä, Joki-Pekan Lauri", ajatteli hän
poikiessaan voimainsa takaa. Joki-Pekan Lauri näytti myöskin tietävän,
mistä oli kysymys, sillä kuta enemmän häntä ajava musta haamu läheni,
sitä hurjempaa vauhtia hän koetti kiihdyttää kuulua juoksijaansa
säästämättä sanoja tai ruoskaa.

Mutta kun ensimmäinen laukaus kajahti, ymmärsi Lauri, että hän tällä
kerralla oli pelin hävinnyt, ja pysähdytti hevosensa, odottaen, että
Juusperi pääsisi aivan hänen äärilleen.

Mutta tämä astuikin maahan muutaman askeleen päässä Laurista.

"Ajahan vain kirkkoa kohden", kehoitti Juusperi.

"Anna minun miettiä", vastasi Lauri, "annoinhan minäkin sinulle äsken
armonaikaa."

"Turhaa puhetta", tiuskaisi Juusperi kärsimättömästi. "Aja eteenpäin
vaan, nimismiehen pihalle, tai minä ammun."

"Kaadan kaiken viinan maahan ja lupaan, etten enää koskaan tänne tule,
jos vaan annat minun mennä", vakuutti Joki-Pekan Lauri hätääntyneenä.

Juusperi mietti kotvan.

"En usko sinua enää, kolme vuotta sitten lupasit juuri samaa", sanoi
hän sitten.

Joki-Pekan Laurilla ei ollut enää sanaa suuhun tulevaa.

"Ajahan vaan eteenpäin!" käski Juusperi ja sanojensa vahvistukseksi hän
laukaisi ilmaan.

Hevonen pillastui ja juoksi jonkun matkaa, mutta pysähtyi tuokion
kuluttua.

"Juusperi", virkkoi Joki-Pekan Lauri nöyrästi, "anna minun mennä,
vannon, etten tule enää sinun piiriisi!"

"Uskoin sinua kerran, nyt en enää usko", murahti Juusperi kuivasti.
"Astuhan alas kuormaltasi!"

Hiukan vastahakoisesti Joki-Pekan Lauri heitti ohjakset ja läheni
Juusperia.

"Ja nyt juokse Lauri, henkesi edestä!"

Juusperi oli asettanut itsensä hevosen ja Laurin väliin revolveri yhä
suunnattuna Lauria kohden ja laukaisi ilmaan. Taas hevonen vimmastui ja
laukkasi tulista vauhtia, ohjakset valtoimina, kirkonkylää kohden,
mutta Joki-Pekan Lauri peräytyi. Siinä silmänräpäyksessä Juusperi taas
oli pyöränsä selässä ja painalsi hevosen jäljessä.

"Tule hakemaan hevonen nimismieheltä, jos uskallat", huusi hän Laurille
jäähyväisiksi, tämän vastatessa hänelle kauheilla kirosanoilla.

Jonkun ajan kuluttua tavoitti Juusperi hevosen ja ohjasi sen keskellä
yötä kuormineen nimismiehen pihaan.

Siihen loppuivat Joki-Pekan Laurin sankarityöt Pohjanperillä.
Kuormansa, hevosensa ja ajopelinsä menettämisestä hän oli kärsinyt niin
suuren vahingon, ettei hän koskaan siitä toipunut. Jotkut tiesivät
kertoa, että Joki-Pekan Lauri myöhemmin oli nähty ansaitsemassa
rehellisellä työllä elatuksensa jossakin Ruotsin puolen sahalla, toiset
väittivät, että hän vain ansaitsi uutta liike-pääomaa, kun taas
kolmannet olivat varmalta taholta saaneet kuulla, että hän oli "tullut
uskoon". Oli miten oli -- Juusperin piirissä häntä ei sen jälkeen
nähty.

Seuraavana pääsiäisenä sai nimismies kunniamerkin, ja jo aikaisemmin
kirjoitettiin lehdissä hänen suuresta valppaudestaan ja tarmostaan
viinarikosten syytteeseensaattamisessa, mitä m.m. osoitti se, kuinka
hän ajoissa osasi lähettää konstaapelin vangitsemaan Pohjolan
kuuluisinta viinankuljettajaa ja kuinka mainiosti tämä oli onnistunut.

Juusperista sen sijaan ei puhuttu sanaakaan.

Se silloinen yö oli kuitenkin sirottanut muutamia hopeahapsia lisää
hänen tukkaansa.




Viimeinen puu.


Lassi Pietarinpoika oli molempien poikiensa kanssa kaatamassa metsää.

Tämä Lassi Pietarinpoika asui kolmannessa polvessa Huutonientä ja oli
siis sen perustajan, Tuomas Jaakonpojan, pojanpoika.

Eihän se suuri ollut, Huutoniemi, mutta kuitenkin niin suuri, että
kolmessa polvessa oli elättänyt omistajansa, kun vain ymmärsi asettaa
elämälleen kohtuulliset vaatimukset. Ei siinä sopinut mennä liiaksi
pröystäilemään eikä levittelemään höyheniään, vaan tuli ottaa jokainen
päivä kuin Jumalan armeliaasta kädestä.

Mutta olipahan sentään tultu toimeen. Melkein sata vuotta oli kulunut
siitä, kun Tuomas Jaakonpoika täällä ensi kerran iski kuokanteränsä
maakamaraan ja kirveensä puunrunkoon, ja siitä asti oli Huutoniemi
omistajansa elättänyt. Eikä viiteenkolmatta vuoteen oltu Huutoniemen
talon hevosilla vedätetty ainoatakaan rahtikuormaa eikä tukkikuormaa
yhtiölle. Alussa oli tosin pitänyt tehdä hiukan rahtitöitäkin puhtaan
rahan saamiseksi, sillä maa vaati paitsi työtä myöskin rahaa.

Ja yhä parempaan kuntoon olisi Huutoniemi saatu, kunhan Lassi
Pietarinpojan molemmat pojat olisivat tarttuneet ohjaksiin, nuoria ja
terveitä kun olivat molemmat. Eipä ollut kaukana, ettei Huutoniemestä
olisi voinut tehdä kaksikin taloa.

Mutta siinäpä se lykkäsikin eteen tiukan paikan.

Lassi Pietarinpoika oksi hartiavoimin, otsansa hiessä, äsken
kaatamaansa puuta ja pyyhkäisi tuon tuostakin hikeä otsaltaan
puseronhihaansa.

Niin. Siinäpä se myrkyn lykkäsikin, ja nyt oli talon paras metsä
menossa!

Työnsä lomassa Lassi Pietarinpoika löi syrjäsilmäyksen molempiin
poikiinsa, jotka äänettöminä ja ähkien puuhasivat kumpikin kulmallansa.

Vanhemman, joka isoisänsä mukaan oli kastettu Pietariksi, liikkeet
olivat hitaanpuoleiset, mutta harkitut ja varmat. Kun hän iski
kirveensä petäjän kylkeen, teki hän sen ikäänkuin syvästä vakaumuksesta
ja periaatteesta, joka ei sietänyt tinkimistä. Hänen iskunsa olivat
harvat, mutta hyvin osatut ja varmat, varmasti kaatavat. Hänestä se
oikea maamies tulisi, Huutoniemen tuleva isäntä, ja maamiestä osoitti
ulkomuotokin. Ei se ollut liiallisella muodon koreudella pilattu, ja
vaikka vasta puolivälissä kolmeakymmentä, olivat hartiat jo hiukan
kumarassa.

Toista oli Eeron, puoltatoista vuotta nuoremman veljen laita. Mies
heilui kuin kuumeessa tai kuin tuli olisi polttanut kantapäitä, kunnes
sitten siihen paikkaan väsyi, eikä pitkään aikaan pystynyt kunnolleen
mihinkään. Ja eri meiningit sillä muutenkin oli kuin vanhemmalla
veljellä. Tuskin oli mies ripiltä päässyt, niin jopahan piti olla
hopeakello tikuttamassa liivin taskussa ja perät roikkalehtimassa
liivin taskun suusta. Ja sitten vielä piti olla kirjava silkki kaulassa
ja ties mitkä simsetit. Eri meiningit, totisesti! Aikaisin oli ruvennut
kyliinkin juoksemaan, ja morsiamiakin oli jo ehtinyt olla useampia,
vaikkei niistäkään sen valmiimpaa kuunaan tullut. Olikin tainnut olla
vain turhaa soidinpeliä. Pietari kun oli aikoinaan sanonut, että nyt
hän ottaa sen Mäkiahon Sannan, niin hän oli sen myös ottanut, eikä
siinä sen pitempiä mutkia ollut ollut.

Kun olisi Eerokin älynnyt ottaa sopivan vaimon, niin olisi tämäkin
hakkuu ehkä säästynyt. Mutta ne sen morsiametkin olivat olleet
puettuina rimpsuihin ja pitseihin -- niinkuin se Ylitalon Olgakin --,
työhön ne olivat liian hienoja, ja kun tunkion näkivät, niin jo
nyrpistivät nokkaansa. Olihan omantunnon velvollisuus sanoa vakaisesti
ja peittelemättä, niinkuin hänkin, Lassi Pietarinpoika, oli sanonut:

-- Heitä pois hyvän ilman aikana, sillä sellaisia miniöitä minä en
kerta kaikkiaan talooni huoli.

Tavallista rajummin ja vähän närkästyneenä Lassi Pietarinpoika katkoi
kaadetun petäjän oksia.

Taisi ollakin Eerolle paras, kun sille tuli se päähänpisto, että nyt
hän ottaa ja lähtee Amerikkaan. Hän olikin, Lassi Pietarinpoika,
ajatellut, että milloinkahan tuo sen keksii. Mutta kun tarkemmin ja
perinpohjaisemmin asiaa ajatteli, niin taisi ollakin hyvä keksintö.

Eero oli kuitenkin sanonut jotain muutakin.

-- Eiköhän olisi parasta, oli hän sanonut, että minut maksettaisiin
talosta irti, niin ei ole sitten enää mitään näykeksimistä.

-- Ennättänetpä saada osasi sittenkin, kun minun pääni on kaatunut,
laillisessa perinnönjaossa, oli Lassi Pietarinpoika vastannut.

-- Kukapa se Amerikasta käsin sellaisia asioita hoitaa?

-- No hautajaisiin jos tullet.

Eero oli punastunut -- oli taitanut sattua vähän kipeään paikkaan.

-- Kaipa Pietari huolen pitää siitä, että omasi tulet saamaan, oli hän,
Lassi Pietarinpoika, lisännyt.

-- Enhän minä sitä epäile, oli Eero vastannut. -- Ajattelin vain, että
olisi minunkin helpompi tulla toimeen, kun ei tiedä, mikä homma eteen
tulee, ja Pietarilla taas olisi vapaammat kädet, kun hän jäisi melkein
kuin ainoaksi pojaksi. Olisihan se selvää peliä.

-- Ehkäpä niinkin. Paljonko sinä sitten arvelisit itsellesi kuuluvan?

-- Ajattelin kahdeksaatuhatta.

-- Kyllä siinä nyt on vähän liikaa.

-- Itsepä sen parhaiten tiedätte.

-- Kuusituhattaviisisataa on aivan kylliksi.

-- Saattaa olla.

-- Joo. Kun sen saat, niin sinulla ei ole sitten enää mitään
vaatimista.

-- Mitäpä minä sitten enää...

Niin oli se asia puhuttu ja päätetty.

Mutta että Eerolle saataisiin päätetty summa, ei auttanut muu kuin
käydä metsään käsiksi. Vähää myöhemmin oli Lassi Pietarinpoika itse
matkustanut kirkolle tehdäkseen kaupat yhtiön konttorissa.

-- No joko Huutoniemeltäkin heltiää metsää myytäväksi? oli häneltä
siellä kysytty.

-- Tarvitaanpahan vähän käteistä.

-- Vai niin, vai sillä tavoin.

Ja hyvin ne kaupanteot olivatkin sujuneet. Metsää oli käyty arvioimassa
ja pilkat isketty kaadettavien puitten kylkiin. Lopuksi oli vielä tehty
sellainen sopimus eli urakka, että Lassi Pietarinpoika itse määräajan
kuluessa kaadattaa leimatut rungot erikoista maksua vastaan.

-- Jäähän tuosta edes vähän käteistä rahaa taloon, sanoi hän, vaikka
sisimmässään olikin sitä mieltä, että työ, jonka hän poikineen oli
ottanut suorittaakseen, oli jotenkin samanarvoista kuin rahdinveto.

-- Mutta onpahan tuo edes omasta metsästä, lohdutti hän itseään.

Nyt oli kaatamistyö melkein lopussa, ja kuusituhattaviisisataa markkaa
odotti Eeroa kaapin laatikossa heti kun työ oli loppunut. Sellainen oli
sopimus. Sitten hän saa mennä minne tahtoo, jos tahtoo. Jäipä edes
metsänhakkuusta saatu palkka taloon.

Samassa tuli Pietari hänen luokseen kirves olalla.

"Työ on nyt melkein kuin lopussa", sanoi hän kummallisesti hymyillen.

Lassi Pietarinpoika tunsi omituisen, repäisevän tunteen sydänalassaan.

"Joko sitä ollaan niin pitkällä?" kysyi hän, mutta kirves teki työtä
hitaammin.

"Joo. Pian Eero nyt saa Amerikanrahansa ja pesäeronsa."

"Jos asia on niinkuin sanot, niin jo tänä iltana, niinkuin sopimus on."

Pietari Laurinpoika istahti lähinnä olevalle kannolle, laski kirveen
viereensä ja sytytti piippunsa.

"Kyllä se niin on, isä", sanoi hän harvakseen. "Eero juuri kaatoi
viimeistä edellisen puun, ja nyt on vain jäljellä tuossa kunnaalla se,
johon koko maailman Valliini hirtti itsensä. Näkyvät siihenkin iskeneen
merkkinsä."

"Koko maailman Valliini" oli maankuulu jätkä, jolla kuuluu olleen
jonkunlaista sivistystäkin. Kerran hän oli ollut Huutoniemessä yötä ja
aamulla poistuessaan hirttäytynyt puheenaolevaan petäjään.

"Olisivatpa saaneet jättää sen leimaamatta", arveli Pietari tovin
kuluttua. "Se on minusta vähän niinkuin pyhä puu, kun se jo on vienyt
ihmishengen."

"Puu kuin puu", sanoi Lassi Pietarinpoika, "vaikka olisi meidän
metsässämme löytynyt tukevampiakin puita. Kaadetaan pois vaan, onpahan
niinkuin jonkunlainen sinetti ja kruunu Eeron edesotoille."

"Köydenpätkäkin siinä vielä roikkuu."

Lassi Pietarinpoika loi katseensa vieressä olevalle kunnaalle.

"Niinpähän näkyy", sanoi hän. "Kumma kun ei kukaan ole vielä korjannut
sitä taskuunsa."

Verkalleen hän lopetti oksimisensa ja sanoi sitten mietteissään:

"Vai jo sitä ollaan niin pitkällä ja -- Eerolla Amerikanrahat melkein
kuin kourassa."

Mutta sitten hän näytti ikäänkuin reipastuvan ja hänen mielensä tulevan
rohkeammaksi.

"Istahtakaahan te pojat", sanoi hän, "kun minä käväisen katkaisemassa
tuon puun. Työn päätös on sama kuin puumerkki nimikirjoituksen alla ja
se kuuluu aina isännälle. Vallankin tällaisen työn."

Eerokin siihen ehätti.

"Isä tahtoo itse kaataa viimeisen puun", selitti Pietari. "Hän sanoo,
että se kuuluu isännälle."

"No jos tahtoo, niin antaa isän saada tahtonsa täytetyksi", nauroi
Eero, "vaikka olisi kai täällä nuorempiakin kaatajia."

"Eipä taida enää kaatomiehiä syntyä, entiset ovat maan raossa ja toiset
ovat sinne menemäisillään. Nuoret kaatajat tahtovat järjestään pyrkiä
paremmille päiville Amerikkaan."

Eeron katse synkistyi, ja hänen kasvoilleen lensi tumma puna.

"Eihän tuolla Amerikassa vielä olla", sanoi hän, "ja kai sieltä poiskin
pääsee. Mutta kun on puhe viimeisen puun kaatamisesta, niin eiköhän se
oikeastaan kuulu minulle. Onpahan samalla kuin viimeinen kirveen isku
kodin hyväksi."

"Olisin minäkin kernaasti lyönyt kirveeni viimeisen kerran puun kylkeen
sinun hyväksesi", virkahti isä. "Mutta tee tahtosi. Tuoss' on saha."

"Ei tarvita", vastasi Eero. "Kirveelläkin tuo tokeneepi."

Pitkin askelin hän harppaili kunnaan nystyrälle, ja Lassi Pietarinpoika
ja hänen poikansa Pietari Laurinpoika istahtivat kaatuneelle rungolle
katsomaan, miten Eero sanoi jäähyväiset kotitalonsa metsälle.

Iskut alkoivat kumahdella puun kylkeen, kaiku vastasi vaaroilta, ja
puun latva tärisi ja horjahteli.

"Kyllä siinä pojassa sitä sisua on, kun vain olisi sitä kestävyyttä",
tuumi isä.

"On", vahvisti poika, mutta hetken kuluttua hän lisäsi: "Olisi se
saanut tuon köydenpätkän ensin pois korjata. Roikkuu ja heilahtelee
niin pahasti."

Yhä enemmän horjahteli latva, yhä kiivaampana kajahti kirveen kalkatus,
viimein kuului ikäänkuin valittava vingunta, joka päättyi ärjäisevään
rysähdykseen, -- eikä petäjänrunko enää horjahdellut ja kallistellut
vaan kaatui yhtä suoraa, vinhaa vauhtia, kuin hornan voimien
paiskaamana.

Isä unohti piippunsa, kurotti kaulaansa, loi kummallisen katseen
vanhempaan poikaansa ja nousi seisomaan.

"Eero!" huusi hän särähtävällä äänellä.

"Eero!" toisti poika kaikuna.

Vastausta ei kuulunut. Molempien kasvot valahtivat lumivalkeiksi.

"Eero!" toisti isä uudelleen.

"Eero!" kertasi poika.

Mutta kukaan ei nytkään vastannut. Silloin isä tunsi polviensa pettävän
ja hän kuiskasi pojallensa:

"Menehän katsomaan..."

"Mennään yhdessä", kuiskasi poika takaisin.

Heidän aavistuksensa oli oikea. Kaatuneen rungon vieressä makasi
verissään Eero, pää haljenneena.

Amerikkaan lähtö oli loppunut alkuunsa.




Iankaikkisuuden kynnyksellä.


Herra inspehtori kiroili.

Hän oli matkalla maanmittarikokoukseen, Riestojoen tuolle puolen,
edustamaan yhtiötänsä. Päivä oli jo kulunut sivu puolen, aurinko
paahtoi tukahduttavan kuumana, ja hänellä oli edessään puolentoista
peninkulman kävelytaival.

Vähemmästä voi jo tavallinenkin ihminen tulla tyytymättömäksi ja ruveta
kiroilemaan saati sitten suuren yhtiön suuri inspehtori, joka on
tottunut kuranssaamaan, komentamaan ja käskemään ja jonka vihaa köyhä
uutistalokas vapisi. Ei siksi, ettei köyhä uutistalokas -- jos niikseen
tuli -- olisi voinut höyhentää vaikka herra inspehtoriakin, vaan sen
vuoksi, että suuret herrat olivat yhtä luuta kuin suden selkä ja
saattoivat hyvinkin laittaa velkautuneen uutistalokkaan maantielle.

Sääsket surisivat herra inspehtorin ympärillä, pistivät joka toinen
sekunti piikkinsä hänen ihoonsa ja imivät itseensä hänen punaista
vertansa, lentäen sitten, punaisina pullottaen tiehensä. Hiki valuu
pitkin herra inspehtorin pulleita, hyvinvoipia kasvoja, vaatteet
liimautuvat kiinni hänen ruumiiseensa, ja karskit kirosanat
singahtelevat hänen suustansa, kun hän ähkien ja puhkien vääntelee
kaksitoistaleiviskäistä persoonaansa läpi sääskisen viidakon.

Askel askeleelta tuntuu päivä käyvän tukahduttavammaksi, ja edessä on
vielä puolen kilometrin korkuinen Nattastunturi, jonka yli on
kiivettävä.

Onnellisesti tunturin juurelle saavuttua, istuutuu herra inspehtori
mättäälle, komentaa laukunkantajaa luokseen ja ottaa pienen "täräyksen"
laukussa olevasta pullostaan. Inspehtori on siitä asti, kun nousi
veneestä, joka puolen tunnin kuluttua ottanut yllämainitunkaltaisen
"täräyksen", koska se teki muka kulun keveämmäksi. Laukunkantaja,
pieni, laiha, synkännäköinen mies, istuu syrjässä huohottaen ja
pyyhkien puseronhihaansa hikeä laihoilta, luisevilta kasvoiltaan.

"Pane pullo laukkuun!" komentaa herra inspehtori tehden nousua. "Pitää
lähteä liikkeelle, vaikka sitten luut katkeaisivat!"

Pieni, laiha, synkännäköinen mies tekee työtä käskettyä, jotain
itsekseen tyytymättömästi mutisten.

"Mitä sinä tolitat?" huutaa herra inspehtori, joka jo on hienosesti
humalassa eikä kärsi vastaansanomista.

Laukkumies vyöttää laukun tunnollisesti kiinni ja kopistaa tuhkaa
piipustaan.

"Minä... tuota... ajattelin", vastaa hän vihdoin, viivähtäen joka
sanalla, "minä... tuota... ajattelin... etteikö odotettaisi vähän,
ennenkuin noustaan tunturille. Minusta tuntuu kuin olisi Herran ilma
tulossa..."

"Herran ilma!" huudahtaa herra inspehtori ja alkaa nauraa hohottaa.

"Niin", vastaa pieni, synkkä mies nöyrästi.

Ilma on tunturin juurellakin tyyni ja painostava, ja tummia, synkkiä
pilviä nousee Posoaavan takaa, metsänrannasta. Mutta herra inspehtori
ei kiinnitä niihin huomiota, hän yltyy kiroilemaan äskeistä kauheammin,
kiroo yksinkertaista kansaa, joka ei ymmärrä sähköä ja luonnonvoimia,
sadattelee paatunutta taikauskoa, joka uskoo Herraan ja Herran
ilmoihin, uhkaa kepillä kurittaa koko Lapin ja sen viheliäisen,
niskoittelevan kansan ja lopuksi hän sanoo, että vaikka taivas
halkeaisi, niin hän sittenkin on katselmuskokouksessa tänä iltana kello
viisi niinkuin määrä on.

"No mennään sitten!" myöntää laukunkantaja hiljaisesti, kumartuu ja
ottaa laukun hartioilleen, mutta hänen laihat, ilmeettömät kasvonsa
värähtävät oudosti.

"Me menemme, me!" päättää herra inspehtori jyrkästi, nousee ja ottaa
sauvansa.

"Äläkä sinä tule vasta tolittamaan viisaammillesi!" jyrähtää hän vielä
kerran pienelle miehelle, niin että tunturiseinä kertaa hänen lujat
sanansa.

"No en... en", hymähtää pieni mies hiljaisesti ja alkaa raskas taakka
selässään painua inspehtorin perässä koivuvyöhykettä kohti.

Jäkälä ja kuivuneet kanervat kahisevat kulkijoiden jalkain alla, kun he
nousevat yhä korkeammalle tunturin loivaa rinnettä. Yhä polttavammaksi
käy auringon paahde ja yhä vihaisemmiksi sääsket. Pienenä,
välkähtelevänä silmänä näkyy Sompiojärven valkoinen pinta, kaukana,
peninkulmien laajuisen Posoaavan takana, siintävät toiset tunturit, ja
niiden huiput peittyvät harmaaseen pilvimereen.

Mutta kulkijoilla ei ole aikaa ihailla luontoa. Hiki otsasta tippuen
painelevat he hartiat koukussa eteenpäin ja ylöspäin, maalinaan
Nattastunturin kalju, kalsea laki. Herra inspehtori miettii, kuinka
sovittaisi sanansa katselmuskokouksessa, ja laukunkantaja ajattelee
sitä hetkeä, jolloin saa vuorokaudeksi laskea laukun permantoon
luisevilta hartioiltaan. Silloin tällöin katkaisee suuren hiljaisuuden
herra inspehtorin voimakas huudahdus, joka tavallisesti päättyy
kirosanaan, kun hän jahtaa verenhimoisia sääskiä kasvoiltaan tai
kompastuu risuun tai paljaaseen juurakkoon.

Vihdoin jää koivuvyöhyke selän taakse, edessä on harmaja, alati
jyrkkenevä tunturin rinne, siellä täällä maata matava vaivaiskoivu tai
käppyräinen katajapensas.

Sääsket häviävät, raitis ilma tuntuu hetkisen virkistävän kulkijain
kuumia kasvoja, mutta vain hetkeksi. Tunturin rinteelläkään ei tunnu
tuulen viima käyvän, helle valtaa kulkijan sielläkin.

"Eiköhän pysähdytä hetkeksi?" ehdottaa laukkumies.

"Pysähdytä!" kiljaisee herra inspehtori. "Mitä perhanaa sinä oikein
meinaat, mies!"

"No, ei, ei sitten", huoahtaa pieni, sitkeä mies. "Mennään vaan,
mennään Herran nimessä."

Yhä lähemmäksi lakea he tulevat, kunnes heidän ympärillään on vain
kivisoraa ja jättiläiskokoisia harmaakivimöhkäleitä.

Helle ei enää haittaa. Aurinko on mennyt pilven taakse, koko tunturi on
ikäänkuin harmaaseen verhottu. Äskeiset synkät pilvet ovat melkein
kohdalla.

Samassa välähtää ensimmäinen, kirkas salama, ja laukkumies peräytyy
askeleen. Lapin rajuilma on tulossa.

"Pelkäätkö?" kysyi inspehtori nauraen ja kääntyi ympäri.

"En", vastaa pieni mies yksikantaan, jatkaen kulkuaan.

Jyrinä kuulostaa vielä tulevan etäältä, vaisuna, mutta kumeana ja
uhkaavana.

Hetken kuluttua herra inspehtori kääntyy taas ympäri.

"Sinä et lainkaan näy osaavan ihailla luonnonvoimia, mies!" sanoo hän
laukunkantajalle koettaen olla leikkisä. "Katseleppas hiukan
ympärillesi!"

"Kyllä minä Herran ilman tunnen", vastaa pieni mies, keskeytymättä
jatkaen kulkuaan.

Salamat risteilevät jo tiheään, tunturin rinne näytti olevan tulessa ja
alati lähempää ja lähempää kuului jyrinä.

"Näkyy, pakana, nousevan päälle", tuumi herra inspehtori. "Vakuutanpa,
että tästä tulee oikein riivatunmoinen luonnonnäytelmä."

"Tulee... tulee", myönsi pieni mies, kylmän hien virtaillessa hänen
otsallaan.

He olivat jo tulleet keskelle tunturin lakea. Ilma oli käynyt
peloittavaksi. Alhaalla häämöittävät metsät näyttivät vapisevan
näkymättömän käden kosketuksesta, koko tunturi tuntui huokailevan
ikäänkuin raskaan painon alla ja taivaankansi romotti mustana ja
kellanpunaisena. Vielä ei ollut sadepisarakaan pudonnut, mutta koko
luonto antoi aavistaa, että jotakin oli tulossa. Ja muutamien
silmänräpäyksien kuluessa olivat tunturin juurella olleet metsät ja
suot kadonneet harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan ja molemmat
matkamiehet olivat kuin pienellä saarella keskellä koko maailman
käsittävää merta.

"Siellä sataa!" kuiskasi pieni mies.

"Sataa, ja sataa vallan perhanasti!" vastasi herra inspehtori,
irvistyksentapaisen, pakotetun hymyn leikkiessä hänen huulillaan.

Tuskin oli hän saanut kunnollisesti lauseen loppuun, kun koko
Nattastunturi tuntui vavahtavan juurillaan, hirmuinen vihurinpuuska
pyyhkäisi sen selkää ja ennenkuin oli täysin oivaltanut, mitä oli
tapahtunut, makasi herra inspehtori suullaan maassa.

"Älkää nousko siitä!" huusi laukunkantaja kimakalla äänellä, heitti
laukkunsa syrjään ja heittäytyi pitkäkseen hänkin.

"Mitä perh...!" älähti herra inspehtori vastaan ja yritti nousta, mutta
uusi tuulenpuuska lennätti hänet taas maahan, ennenkuin hän oli
kunnollisesti päässyt edes käsilleenkään.

"Älkää nousko siitä!" huusi laukkumies uudelleen.

Eikä herra inspehtori enää yrittänyt nousta.

"Tämähän on kerrassaan vietävää!" huusi hän vain toverilleen.

Nyt eivät enää tuulenpuuskat lakaisseet lakea. Oli kuin taivaan voimat
olisivat tahtoneet näyttää mahtiansa, kuin taivaankansi olisi auennut
ja syössyt koko sisältönsä vetenä, tulena ja jyrinänä vaivaiseen
maahan.

Yhtiön suuren herra inspehtorin kasvot kävivät kalpeiksi kuin kuolema,
ja hänen koko olentonsa värisi.

"Tule tänne!" huusi hän toverilleen, mutta toveri ei kuullut. Raivoavan
luonnon ulvonta ja jyrinä voitti hänen äänensä.

"Auta minua!" huusi hän toistamiseen.

Mutta nytkään ei toveri kuullut. Valtava vuori tuntui uumeniaan myöten
vapisevan.

Herra inspehtori kiemurteli tuskissaan kovalla, kivisellä vuoteellaan
ja kouristeli suonenvedontapaisesti kivien raoissa olevaa sammalta. Hän
ei uskaltanut nostaa silmiään. Minne hän yrittikin katsoa, näki hän
vain tulta ja salamoita.

Yhtäkkiä hän tunsi, ikäänkuin salama olisi lyönyt häntä itseään. Hänen
vierellään halkesi harmaakivinen paasi, hän tunsi että joku sattui
hänen ohimoonsa ja että lämmin veri virtasi pitkin hänen kasvojaan.

"Herra Jumala!" pääsi häneltä väkinäisenä huudahduksena.

Mutta Herra Jumala jyrähdytteli vain ukkosta ja singahutteli välkkyviä,
häikäiseviä salamoita herra inspehtorin pään yli ja antoi hänen kurjana
kuin mato kiemurrella kaljulla tunturilaella. Ja suuren herra
inspehtorin, joka oli säikytellyt kymmeniä ja satoja ihmisiä, valtasi
suuri, vastustamaton kuolemanpelko, yhtenä vilahduksena oli hän
näkevinään koko entisen elämänsä, ja hänen äänekäs pelkonsa muuttui
sanattomaksi kauhuksi hänen kieriskellessään karulla kalliolla.

"Auta minua!" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti kahden kaamean jyrähdyksen
välissä.

"Mitä te oikein vikisette!" kuuli hän äänen sanovan vierellään ja joku
tarttui hänen käteensä.

Mutta herra inspehtori ei uskaltanut nostaa katsettaan, vaan makasi
edelleenkin suullaan kivipaadella ja kouristeli sammalia.

"Tulkaa tänne suojaan", kehoitti ääni ja käsi tuntui vetävän häntä
syrjään.

Herra inspehtori mateli niin hyvin kuin voi käden vetämänä muutamia
metrejä, kunnes tunsi olevansa jonkun korkean kalliopaaden suojassa.

"Kylläpä nyt tuli hätä", sanoi taas äskeinen ääni pilkallisesti, ja
herra inspehtori tunsi sen laukkumiehensä ääneksi; itsellään hänellä ei
ollut rohkeutta avata silmiään.

Herra inspehtori ei ehtinyt vastaamaan myöntävästi eikä kieltävästi.
Vielä kerran leimahti huikaiseva salama, jota seurasi vuoren uumenia
järisyttävä jyräys, herra inspehtorin koko olento tuntui tärähtävän,
jähmettyvän, koko maailma oli hänen silmissään yhtenä ainoana
kammottavan punaisena salamana, sitten hän menetti tajuntansa eikä enää
muistanut mitään.

Kun herra inspehtori jälleen avasi silmänsä, loisti aurinko täydeltä
terältä pilvettömällä taivaalla. Raivottuaan ehkä neljännestunnin oli
tunturin rajuilma ohi. Ainoastaan märkä maa ja vertavuotava ohimo
muistuttivat hänelle siitä, että jotakin kauheaa, ennen kokematonta oli
tapahtunut.

Hänen matkatoverinsa istui lähtövalmiina hänen vieressään, eikä
värähdyskään hänen ilmeettömissä kasvoissaan osoittanut, että jotakin
erikoista olisi tapahtunut.

"Jokohan lähdemme?" kysyi hän ainoastaan, nähdessään herra inspehtorin
avaavan silmänsä. "Taitaa rajuilmakin jo olla ohi."

Herra inspehtori tunsi olevansa ikäänkuin pieni lapsi, joka viime
hetkessä on pelastettu jokeen suistumasta. Hän olisi tahtonut itkeä ja
nauraa, mutta pohjalla oli heikkous, henkinen heikkous ja ruumiillinen
heikkous.

"Kylläpä oli koko ilma", huokasi hän vieden käden ohimolleen ja
vaivalla kohottautuen istumaan.

Sitten hän rupesi nenäliinasta laittamaan sidettä ohimolleen, ja kun ei
toveri mitään vastannut hänen huokaukseensa, jatkoi hän hetken
kuluttua:

"Elämässä sattuu kaikenlaisia olosuhteita ja tilanteita, jotka
saattavat miehisen miehen muuttumaan ämmämäisen heikoksi ja
naurettavaksi... Tämä esimerkiksi... Tuntuipa minusta äsken kuin olisin
seisonut iankaikkisuuden kynnyksellä..."

"Vai siltä tuntui", äännähti pieni mies, ja omituinen, epämääräinen
hymy värehti hänen verettömillä, ohuilla tupakanruskeilla huulillaan,
"vai siltä tosiaankin pani tuntumaan..."

"Tarkoitan, että tulee ajatelleeksi asioita, joita ei ennen ole
ajatellut."

"No, eihän se haittaa, kun ei sellaisia ajatuksia vaivaksi asti tule",
arveli laukunkantaja, näköjään välinpitämättömästi, kohenteli ja
asetteli laukkuaan ja teki lähtöä.

Näytti siltä, kuin herra inspehtori vieläkin olisi halunnut puhua
kantajansa kanssa, mutta tämä alkoi jo jatkaa katkennutta taivalta ja
herra inspehtori seurasi häntä kalpeana ja vakavana.

Ihmiset tiesivät kertoa, että herra inspehtori sen jälkeen muuttui
suljetuksi ja harvasanaiseksi ja että kiroileminen tykkänään unohtui.




Hyvitys.


Ääretön, suuri hiljaisuus. Ei ääntä, ei värähdystäkään missään, ei
harhailevan porotokan kaparoiden kopsetta, ei pedon ulvontaa, ei
pakkasen pauketta kuusikossa.

Ja kuitenkin oli luihin ja ytimiin käyvä pakkanen, pakkanen, jonka
kylmyyttä ei elohopeamittari olisi kyennyt osoittamaan.

Oli kuin hän olisi seisonut ypöyksinään keskellä maailman kaikkeutta,
hän yksinään suksineen, sauvoineen ja viinapulloineen, synkeät
ajatukset sydämessä ja puhallellen harmajaa höyryä peskinsä kauluksen
raosta kirkkaaseen ilmaan. Jostakin haljakanharmajan taivaan takaa
katseli Herra Jumala häntä ja pudisteli ankarasti päätään.

"Hirveillä teillä kuljet, Kalle Kuikka, renki!"

Vähältä ettei värisyttänyt ja vapisuttanut, ja vähältä ettei heittänyt
viinapulloa hankeen ja mennyt sitä tietä kauas pois, jonnekin Norjan
puolelle, Ruijan kalamiesten luo.

"Joutavia!"

Hän iski sauvansa hankeen ja potkaisi eteenpäin. Oli liiaksi pakkasta,
kulku oli huono, lumi helähteli kuin kylmä teräs.

"Joutavia!"

Hän ei tuntenut pakkasta kuin korkeintaan poskipäissään ja
nenännipukassaan. Hänen sisimmässään kohisi ja kiehui, ja yhä
voimakkaammin hän työnsi sompansa hankeen ja ponnisteli eteenpäin. Ja
samalla hän kuitenkin värisi, ei vilusta eikä pelosta, vaan siitä, mitä
tuleman piti.

"Kuka käski", mutisi hän itsekseen, "kuka käski hänen työntäytyä
tielleni. Odotahan, kun vaan tapaan sinut, Lasse Hiipijä, odotahan..."

Ja hänen sappensa paisui sitä enemmän, kuta enemmän hän ajatteli,
vinhasti hän sukeltihe kuusikkoon ja alkoi vihaisesti ponnistella
vaaran rinnettä ylös.

"Hukka sinut perii, Lasse Hiipijä! Enkö minä ollut sinulle ystävä
verraton, joka puolustin kolttosiasi, kun isäntä sinua haukuskeli, enkö
pelastanut sinua etelän jätkien korttipukarien kynsistä, kun he
olisivat sinulta kynineet vuosipalkkasi ja uhkasivat kirkkain veitsin,
kun yritit heitä vastustaa. Ja mitä teit sinä, Lasse Hiipijä? Varastit
hopeisen ankkurikelloni ja joit sen hinnan kirkolla. Siitä olisin
saanut sinut edesvastuuseen, jos olisin tahtonut. Mutta miksipä olisin
tahtonut, kun myöhemmin sen hinnan minulle sovinnolla suoritit.
Linnassa istuisit, mutta nytpä et pääse edes linnaankaan, -- helvetin
kita sinut nielee, koko miehen, sieluineen, ruumiineen."

Yhä vinhemmin liukui suksi, lumi sujahteli ja narskui.

"Muistatko, Lasse Hiipijä, kuinka viime talvena hiiviskelit Kreetan
lähettyvillä, hiiviskelit, suksuttelit ja supattelit. -- 'Pysy
erilläsi', sanoin minä, 'se on minun morsiameni'. Mutta pysyttelitkö?
Etpä vainkaan, keväällä nähtiin sinut aamusta öin hänen aitastaan
kömpivän. Ja silloin minä ajattelin, että onneksi olkoon. Oma valtansa,
eihän vielä ole edes kihloja annettu, vaikka kuinka on omana pidetty.
Menin kesäksi tukkijoelle ja koetin olla Kreetaa ajattelematta, vaikka
sydäntä karvasteli. Karvastelkoon, ajattelin, kylläpähän herkeää. Eihän
se Kreeta ainoa nainen liene maailmassa..."

Hän ei enää edes poskissaan eikä nenänpäässään tuntenut pakkasta,
päinvastoin kasvot olivat kosteana hiestä.

"Entäpä, ellen tapaakaan Lasse Hiipijää, entäpä jos hän on kiertänyt
tämän paikan tai ei tule ensinkään?"

Hän pysähtyi, kuunteli ja katseli ympärilleen.

"Kyllä tulee", sanoi hän itsekseen, "tulee varmasti, kun kerran on laki
ja oikeus puolellaan ja tänään hänen on tultava, jos mielii ajoissa
perille päästä..."

Hän jatkoi taas kulkuaan, mutta nyt hitaammin ja tuon tuostakin
ympärilleen tähystellen.

"Ja sittenkun palaan tukkijoelta, myöhään syksyllä", jatkoi hän
mietteitään, "on Lasse poissa, mutta Kreeta kulkee maha melkein leukaa
koskettaen..."

Kalle Kuikan silmät välähtivät, ja hän pysähtyi uudelleen, mutta iski
sitten taas sauvansa kovaan hankeen.

"Hyi saatana sentään!" kirosi hän ääneen ja ponnisteli hartiavoimin
eteenpäin.

Kalle Kuikka koetti ajatella muita asioita, sillä hän tunsi, että jos
hän vielä antaisi ajatuksillensa vallan, voisi hän murhata Lasse
Hiipijän, pistää huurteisen, kylmän puukkonsa hänen kylkiluittensa
väliin. Sellaisesta joutuu eliniäkseen linnaan, ja sinne ei Kalle
Kuikka halunnut.

Koston oli Lasse Hiipijä saapa niskaansa, mutta näkymättömän koston,
joka ei rankaisisi kostajaa. Kalle Kuikka oli sitä miettinyt jo kolme
viikkoa, ja kaksi viikkoa hänellä oli ollut päätös valmis.

"Älähän sure, Kreeta", oli hän sanonut entiselle morsiamelleen, "kyllä
Lasse sen vielä kerran tuntee nahassaan".

Merkillistä, ettei hän sittemminkään voinut olla hellästi ajattelematta
Kreetaa, vaikka tämä oli niin rumasti menetellyt. Mutta naisväkihän
tahtoo olla niin heikkoa, ja Lasse Hiipijä oli ollut niin hyvä
turpavärkistään. Olihan siitä aikoinaan tykkäillyt ison Keskitalon
Katrikin, miksei sitten Kreeta.

Herra tiesi, mitä Lasse oli hommaillut sen jälkeen kuin katosi
palveluspaikastaan, mutta pari viikkoa sitten oli Kallen ulottuville
levinnyt huhu, että Lasse tulisi huomisissa välikäräjissä esiintymään
todistajana isäntäänsä vastaan poronvarkausjutussa. Kyllähän koko
kihlakunta tiesi, ettei isäntä tahallaan merkitsisi omakseen toisen
poroa, mutta tässä olivat pahat sormet pelissä, ja Lassen sai rahalla,
mihin sitä vain ilkesi tahtoa. Ja huomisissa käräjissä piti Lassen
esittämän väärä todistuksensa.

Mutta siitä ei tulisi mitään, ei kerrassaan mitään, hukkaan menisivät
Lasselle annetut rahat.

"Että ilkeäisikin vielä, ryönä, tulla Kreetankin näkyviin. Vaikka
miksei se tee mitä tahansa, kun vain saa tarpeeksi rahaa! Eikähän sen
tarvitsisi Kreetaa katsella kuin joku tunti ja sitten taas mennä sinne,
mistä on tullutkin."

Äkkiä hän pysähtyi ja kaikki hänen lihaksensa jännittyivät.

"Jokohan nyt..."

Hänen tottunut korvansa erotti poron tolvan ja ahkion jalaksen sälinän
lunta vasten. Jokohan se viimeinkin olisi Lasse?

Komeastipa se olisi vääränvalantekomatkalle pantu, jos oikein porolla.
Hiihtää sen olisi sopinut kuin muittenkin vertaistensa. Mutta
keljujahan niitä aina onnistaa maailmassa.

Kalle lähti nopeasti hiihtämään ääntä kohti, ettei ajaja kerkeäisi
sivuuttaa, ja pian hän sai kulkijan näköpiiriinsä.

Silmänräpäyksen ajan tuntui Kallesta, kuin kaikki syvyyden pirulliset
voimat saisivat hänet valtaansa, ja toinen käsi tapaili vaistomaisesti
leukun kahvaa, mutta jo seuraavassa hetkessä valtasi hänet viileä
rauhallisuuden tunne. Nyt ei saanut näyttää vihaansa, jos mieli
onnistua.

Lasse Hiipijä tolvautti poroansa pitkin vaaraa ja oli juuri
sujauttamaisillaan rinnettä alas jängälle, kun hän huomasi Kallen.
Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja kauhu, ja hän näytti aikovan
kiirehtiä poroaan ikäänkuin ei olisi Kallea huomannutkaan, mutta Kalle
ehätti hänet.

"Hei -- -- Lasse -- -- hei!"

Lasse Hiipijä heivautti elukkaansa, muttei voinut salata
hätääntymistään.

"Ka, sinäkö se siinä! Terve!"

"Terve, terve", vastasi Kalle tarkastellen, olisiko Lassella vastoin
tapaansa pyssyä mukana.

"No minne sinua viedään?" tiedusteli Lasse Kallen hiihdettyä
lähemmäksi.

"Minua!" naurahti Kalle väkinäisesti. "Minnekäpä muualle kuin..."

Hän löi merkitsevästi poveaan, jossa litran viinapullo hölkähteli.

"Tukkijoella oppii jos jotakin", sanoi hän sitten ikäänkuin
selitykseksi, "eikä se renginvirkakaan tahdo kunnolleen elättää..."

"Eipä taida", hymähti Lasse. "Vai jo heität sinäkin renginviran ja
rupeat kauppiaaksi..."

"Joo", mutisi Kalle yksikantaan.

Hän ei uskaltanut katsoa Lassea silmiin, pelosta, että viha hänet saisi
sellaisiin töihin, joita seuraisi kova edesvastuu.

"Sidohan ajokkaasi kantoon", kehoitti Kalle kotvan odotettuaan Lassen
puhuvan, "niin otetaan yksi pieni..."

"Olisikohan tuota!" empi Lasse, mutta teki äkkiä päätöksensä, ohjasi
hyppelehtivän poronsa syrjään ja nousi reippaasti ahkiosta, alkaen
kiinnittää poroansa puuhun.

"Tulehan sitten tänne sen pullosi kanssa, jos siellä vielä jotain on!"
huusi hän Kallelle. "Täällä on kaatunut runko aivan kuin meitä varten."

"Mitähän sillä oikein on mielessä", ajatteli Kalle hiihtäessään
lähemmäksi, "ja lieneeköhän sillä aseita."

"Siin' on, maista! Ei tarvitse ainetta hävetä!"

Kalle veti pullon monien mutkien kautta poveltaan ja ojensi sen
Lasselle. Mutta juuri kun Lasse oli maistamaisillaan, ottikin hän
pullon huuliltaan ja antoi sen takaisin Kallelle.

"Otahan itse ensin -- isäntä on vieraan veroinen."

"Se pelkää jotain", ajatteli Kalle ja otti pitkän, rehellisen ryypyn.

"Myrkkyäkö luulit olevan?" kysyi hän sitten, kun oli nähnyt Lassen
ryyppäävän aikamoisen kulauksen.

Lasse tuli vähän hämilleen.

"Myrkkyä! Mitä vielä! Ajattelin vain, että isäntä on vieraan veroinen."

"Se on oikein ajateltu. Ota toinen naukku. Kyllä tämä ilma toisenkin
täräyksen sietää."

"Sietää."

"Sinne käräjillekö sinä nyt...?" tiedusteli Kalle, saatuaan pullon
takaisin.

"Sinnehän ne haastoivat."

"Puhuhan suusi puhtaaksi. Olen minäkin nähnyt yhtä ja toista, mutta
eivätpä haastaneet minua."

Lasse loi Kalleen pitkän, kysyvän katseen, mutta Kalle katseli tiukasti
eteensä.

"Vai eivät haastaneet", ihmetteli Lasse istuutuen lumiselle,
kaatuneelle rungolle. "Taisivat pitää sinua liian hiljaisena ja
umpimielisenä..."

"Tai tyhmänä, suoraan sanoen", keskeytti Kalle, istuutuen Lassen
viereen.

Lasse hätkähti.

"Tyhmänä! Mitä vielä", vakuutti hän tarmokkaasti. "Ja sitten olit
isännän kanssa hyvissä väleissä..."

"Sepä siinä taisikin olla. Mutta kun ei isäntäkään haastanut omaksi
todistajakseen."

"Huonosti teki, mutta niinhän se on aina tehnyt..."

"Joo. Siin' on, ota!"

Lasse ei enää ryypännyt, vaan joi. Kalle loi pikaisen syrjäsilmäyksen
Lasseen, kun hän piti pulloa huulillaan, ja hänen silmänsä välähtivät
salaisesti, ja kun hänen oma vuoronsa tuli, piti hän kyllä pulloa
huulillaan, mutta ei maistanut pisaraakaan.

"Se on hyvää ainetta tuo", kehui Lasse, saatuaan taas pullon käsiinsä.
"Mitä sitä maksaa litra?"

"Kymmenen kruunua."

"Onpa hintaakin."

"Pitäähän se arvata sanomattakin."

Lassen silmät alkoivat jo kiilua, ja hänen puheensa kävi kerkeämmäksi.

"Lämmittävää se ryökäle on", kehui hän, ottaen taas pitkän ryypyn. "En
huomaa pakkasta ollenkaan. Rintaa melkein kuumottaa."

"Ota vaan sitä mukaa kuin miellyttää. Kyllä minulla tätä lystiä
riittää."

"Vai riittää!" nauroi Lasse levein suin. "No kiitos sitten. Kyllä
minulle kelpaa, jos sinulla riittää. Mutta hiukaamaan tämä rupeaa...
Käyn hakemassa kuivaa lihaa..."

Lasse meni ahkiollensa ja penkoi siellä jonkun aikaa. Kun hän sitten
palasi takaisin, lihapalaa jyrsien ja lumessa kaalaten, pani Kalle
merkille, että hän pahasti horjahteli.

"Joko kelpaa?" kysyi Kalle, Lassen taasen istuuduttua.

"Kelpaako? Miksei kelpaa, jos sinulla vaan riittää. Ja hyvähän on, että
edes jotain lystiä riittää. Sitä lystiä Kreetan kanssa ei riittänyt
kauan aikaa..."

Veri hulvahti Kallen päähän, hän puri hampaitaan yhteen, ja hänen
valtasi taas himo tarttua Lassea kurkkuun ja kuristaa hänet siihen
paikkaan. Hän kohottautui jo istualtaan, mutta laskeutui taas.

"Ei riittänyt", kirosi hän hampaittensa raosta.

"Eikä kannata surra", lallatteli Lasse edelleen, huomaamatta, mitä
hänen puheensa toiseen vaikutti ja ryypäten pullosta kehoittamatta,
"samanlaisia ne ovat kaikki, ja lintu on Kreetakin..."

"Kyllähän minä sen huomasin ja siksi annoin sen olla alallaan."

Lasse ikäänkuin selveni ja tuli järkiinsä, kuullessaan Kallen äänen.

"Pahaa se kuitenkin taisi tehdä?" kysyi hän.

"Minkä lienee tehnyt", mutisi Kalle katsoen yhä valkoiseen lumeen ja
koettaen salata yltyvää palelemistaan. "Minulla oli jo toinen tyttö
tiedossa."

"Vai oli", innostui Lasse, ottaen taas pitkän ryypyn. "Pahaa se puhui
Kreeta sinusta takaapäin. Liian saamattomaksi moitti."

"Yhtä kaikki, mitä semmoinen puhunee."

"Sitä minäkin. Joko sillä on lapsi?"

"Kuukauden on jo ollut."

"Ei kai se luule, että minä sen nain?"

"Tietäneehän se sen, ettet."

"En koskaan. Se on niin, että jos isäntäsi nyt saadaan poronvarkaaksi,
niin tulee minusta rikas mies. Ja kyllä minä poika osaan puhua niin,
että se istuu kiinni kuin täi tervassa. Sata kruunua antoi Uula, kun
käräjille lähdin, ja lisää lupasi, jos isäntäsi varkaaksi saadaan.
Annahan vielä sitä pulloasi!"

Juotuaan niin paljon kuin yhteen hengenvetoon voi, kumartui Lasse
horjuen ja itseään pidätellen Kallen puoleen ja soperteli
luottavaisesti kuin uskotulleen.

"Niillä on vanhaa riitaa, Uulalla ja isännälläsi, en tiedä oikein
mistä. Kyllähän se Uulakin kälmi mies on, mutta rahaa sillä riittää,
rahaa. Usko pois, että kyllä isäntäsi nyt joutuu varkaaksi..."

"Otahan tuosta!"

"Ka, yhäkö sinä vaan! Mutta se minua peloittaa, että miten minä
Kreetasta selviydyn, jos vaan käräjillä tapaan. Saattaa hyvinkin
annattaa ruokkohaasteen ja miksei annattaisi, pakostahan se on nähdä,
kun kerran siinä talossa palvelee, missä käräjätkin pidetään. Teillähän
ne pidetään?"

"Meillä. Ja isäntä itse syytettynä."

"Ja Kreeta piikana ja sinä renkinä. Ja minä ollut renkinä -- joku
kuukausi taaksepäin..."

"Ota rohkaisuryyppy!"

"Kyllä kannattaakin. Mitä luulet Kreetan sanovan?"

"Ei se mitään sano."

"Tuhannen kun tuntuu rinta palavan."

"Mikä sen selvempää on, kuin että aukaiset rinnuksesi vaikka paitaa
myöten. Takaan, että jäähtyy ja että kestät vielä toisenkin naukun."

"Kyllä minä poika aina kestän siinä, missä joku toinenkin."

Lasse Hiipijä oli jo aivan tolkuton ja koetti näyttää selvyyttään
seisomalla yhdellä jalalla, mutta siitä ei tullut mitään. Hän kellistyi
auttamattomasti hankeen.

"Ei tule mitään", ähki hän, kompuroiden seisoalleen. "Annapas vielä
muuan kulaus, että voimistun."

Lassen juomahimolla ei ollut äärtä ei rajaa eikä hänellä itsellään
arvostelukykyä. Hän joi täysväkevää viinaa kuin vettä.

Talvinen päivä painui illaksi, tähdet syttyivät taivaalla, alkoi
pimetä. Lasse havahtui.

"Ei. Taival on vielä pitkä", änkytti hän. "Täytyy lähteä."

"Pitkä on taipaleesi", myönsi Kalle, "kolmatta peninkulmaa kummallekin
taholle. Aja nopeaan, pakkanen on kauhea. Nokkasi hohtaa valkeana..."

"Älä val..."

"Totta puhun. Koeta itse."

"Jumal'auta, kun et ennen sanonut..."

"Mitä minuun sinun nokkasi koskee..."

Äkkiä Lasseen näytti menevän kamala ajatus, hänen silmänsä pyörivät
hirvittävästi ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin, mutta
retkahtivat hervottomina sivuille.

"Sinä olet juottanut tahallasi minut humalaan", ulvoi hän, "sinä olet
murhannut minut..."

"En ole tehnyt sinulle mitään. Mutta mitä olet itse tehnyt, pirun
sikiö...!"

Lassen kädessä välkkyi kirkas puukko ja hän horjui Kallea kohden.

"Varo itseäsi!" hihkui hän.

"Kyllä, kyllä minä varon", vastasi toinen ivallisesti ja nousi
suksilleen. "Menehän nyt sinä vaan tekemään väärää valaasi ja muistele
iloisia öitä viattoman tytön kanssa..."

Lasse pillahti itkuun kuin pahanpäiväinen lapsi, mutta Kalle oli jo
kadonnut hänen näköpiiristään.

Kaukaa vaaran laelta Kalle Kuikka katseli, miten Lasse irroitti
poronsa, horjui ja haparoi ahkioonsa ja miten poro lähti lennättämään
vaaran rinnettä alas Lassen rentona retkottaessa pulkassa. Eräässä
äkkimutkassa näki hän Lassen putoavan pulkasta, mutta poro jatkoi
matkaansa ja tehden ison kaaren kääntyi päinvastaiseen suuntaan,
pohjoiseen. Lasse nousi ylös, seurasi kompuroiden jälkiä, kaatui, nousi
taas ylös, kaatui ja nousi uudelleen, kunnes jängälle päästyään, missä
viimat purevimpina kävivät, taas lankesi eikä siitä enää noussut.

Hetkiseksi Kalleen iskeytyi suuri ajatus mennä auttamaan Lassea, mutta
hän muisti jotain, puri hampaitaan ja tehden suunnattoman kierroksen,
hiihti takaisin kotiinsa päin. Mutta pakkanen otti vain yltyäkseen.

       *       *       *       *       *

Käräjillä ei käynyt selville mitään, jonka perusteella Kallen isäntä
olisi voitu langettaa syylliseksi poronvarkauteen. Ihmeteltiin, minne
Lasse Hiipijä oli jäänyt käräjiltä, mutta kukaan ei voinut antaa
pienintäkään valaistusta.

"Kai se arasteli tänne tulla", arveltiin ja katsottiin syrjäsilmällä
Kreetaa.

Kreeta puolestaan vilkuili Kallea, mutta Kalle katseli tiukasti
ikkunasta ulos eikä puhunut halaistua sanaa.

       *       *       *       *       *

Kun lumi jo alkoi sulaa, löydettiin Lasse Hiipijän ruumis vaaran
juurelta ja vähän ylempänä tyhjä viinapullo. Silloin arvattiin, ettei
hän ollut voinut olla toikkeroimatta humalassa matkallakaan, oli
tietysti eksynyt porostaan ja paleltunut kuoliaaksi. Kirkkoherra puhui
perin vakavia ja varoittavia sanoja niille harvoille, jotka olivat
läsnä silloin, kun Lassen ruumis kätkettiin maahan, ottaen puhuvan
esimerkin vainajasta.

"Kyllä siinäkin oli miestä", arvelivat ruumiintuojat Lassesta,
palatessaan hautausmaalta.

"Ruveta nyt soikkarehtimaan päissään keskellä kiveliötä
tulipalopakkasessa", jamasivat toiset, pudistaen halveksivasti päätään.

"Eivät siinä ole ruuvit lujalla."

"No eivät."

Keväämmällä sitten vihittiin Kalle ja Kreeta, ja asiantuntevat
sanoivat, että kyllä se lapsi sittenkin taisi olla Kallen.

Jostakin tuntemattomasta syystä lahjoitti isäntä vastavihitylle
pariskunnalle poromerkin, joka silloin käsitti nelisenkymmentä päätä.




Uutistalokkaan tytär.


Hänen nimensä oli Anna, ja hän oli vanhin kruununuutistalokas Matti
Räiskön kuudesta lapsesta, iältään kuusitoistavuotias. Isän mielestä ei
Annalla ollut muuta tekemistä tässä matoisessa maailmassa kuin yskiä
lakkaamatta, olla toisten tiellä ja hoidella nuorempia sisaruksiaan.
Jos olisi asuttu ihmisten ilmoilla, olisi isä toimittanut Annan
palvelukseen, jos tuo siihen olisi kelvannut, mutta eipä tuo missään
liene oppinut ihmistapoja, kun oli melkein koko ikänsä metsän sydämessä
kasvanut. Matti Räiskön uutistalosta oli nimittäin toista peninkulmaa
lähimpään naapuriin ja kymmenen peninkulmaa jokitietä kirkolle, niin
ettei siellä suurestikaan oltu totuttu vieraaseen seuraan. Joku
ohikulkija silloin tällöin pistäytyi, joku matkoilla oleva yhtiöherra,
metsänhoitaja tai maanmittari, saadakseen lasin maitoa tai kupillisen
kahvia.

Sen sijaan Matti Räiskö itse oli maailmaatunteva mies. Vielä kymmenen
vuotta sitten hän oli ollut yhtiön jätkänä, uittanut tukkeja keväisin
ja oleksinut metsissä talvisin. Ja vaikka Perä-Pohjolassa sanoivatkin,
ettei vanhasta jätkästä ole maanasujaksi, näytti Matti kuitenkin
osaavan pitää hänelle uskotun leiviskän siinä kunnossa, ettei sitä
häneltä pois otettu. Kirkonkylän herra metsänhoitaja tätä tietysti
suuresti ihmetteli, sillä hänen tietonsa mukaan Räiskön Matti
pääasiallisesti oli kulkuteillä, harjoitti viinakauppaa y.m. semmoista,
ei tehnyt työtä talon hyväksi, eikä käyttänyt siihen palkattuakaan
työvoimaa. Siihen hänellä ei muuten olisi ollut varojakaan, sillä hän
joi tunnollisesti kaiken, minkä ansaitsikin, ja noitui ja haukkui, jos
akka kysyi hänen ansioitaan. Kerran oli hän ilahduttanut väkeään
tuomalla tullessaan gramofoonin, jota hän sitten soitatti
juovuspäissään ollessaan, ja kuritti penikoitaan, jos nämä tahtoivat
sitä sormiella. Kun gramofooni oli jonkun ajan talossa ollut, niin
Matti sen kerran juovuspäissään löi seinään. Ja niin oli gramofoonin
tuottama vaihtelu loppunut.

Talo pysyi kuitenkin säädetyssä kunnossa, Herra tiesi sitten, millä
ihmeen voimalla. Emännän pääasiallisin tehtävä rajoittui lasten
torumiseen, ja Anna oli syrjäisen mielestä parhaiten sopiva Takaharjun,
Nummelan tai jonkun muun sentapaisen laitoksen potilaaksi.
Sairausasioita ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella kaukana kiveliössä,
ja sitä paitsi, mistä ne rahat tulisivat sairastamiseen.

Anna oli, kuten sanottu, joutilain olento maan päällä, joka isänsä
mielestä jouti minne tahansa ansaitsemaan leipäänsä, ettei syönyt
köyhää kotiansa. Kirkonkylän herra metsänhoitaja, joka mieheniän oli
viettänyt Lapissa ja siis tarkoin tunsi väkensä, oli kuitenkin
hiljaisuudessa toista mieltä. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään siitä,
vaan käytti jokaista tilaisuutta sättiäkseen Matti Räisköä ja lausui
peittämättä julki, mitä hän hänestä arveli.

-- Sen miehen hommalla ei talo kauaakaan pysyisi kunnossa, sanoi hän,
mutta sitä hän ei sanonut, kenen ansiota talon kunnossa pysyminen oli.

Tottahan oli, että Anna siivosi tuvan useasti päivässä -- mistä
lieneekin saanut sellaisen siisteyden hengen --, että hän hoiti lehmät
ja vaali pienempiään. Erittäinkin kolmi- tai nelivuotias Antti-veli,
jota vaivasi risatauti, jonka jäsenet olivat armottoman väärät ja
hennot ja joka muutenkin oli kalpea kuin ruumis, oli hänen
silmäteränsä. Anna ei juuri puhunut paljoa, mutta jos joku sanoi pahan
sanan Antille, silloin nousivat punaiset täplät hänen poskilleen ja hän
voi yltyä huutamaankin. Antti taas puolestaan oli kiintynyt Annaan,
kulki joka paikassa hänen jäljessään ja turvautui aina ja ainoastaan
häneen.

Voi kuitenkin, ja erikoisesti syyskesän aikaan, sattua, että matkustaja
poikkesi Räiskön Matin uutistaloon eikä nähnyt jälkeäkään Annasta tai
Antista. Tupa sen sijaan oli ylt'yleensä syljen ja lian valtaama,
navetta haisi kuin ketunsyötti, ja maito oli likaista ja rikkaista. Jos
kulkija sitten oli tottunut näkemään Annaa ja kysyi emännältä -- sillä
harvoinhan isäntää näkyi -- missä hän oli, vastasi tämä jotenkin
yrmeästi: "Missä lienee retkillään."

Todellisuus oli kuitenkin siinä, että Anna oli pikkuveljensä kanssa jo
pari viikkoa ollut ulkoniityllä ja tehnyt heinän. Kun hän tuli kotia,
sai hän kuulla, että se oli kestänyt tarpeettoman kauan ja että häntä
olisi kyllä tarvittu kotonakin, äitiään auttamassa.

"Mutta heinä olisi jäänyt tekemättä", sanoi Anna silloin.

Siihen ei vastattu mitään, mutta mulkoiltiin sitä vihaisemmin.

Kotonaan sai hän talvisin vedättää halot ja hakata puut. Se olikin
hänestä hauskaa työtä, sillä hän sai silloin olla rauhassa ja viettää
päivänsä rupattelemalla Antin kanssa. Ikävintä vain oli kotiin tulo,
jos isä oli sattunut käymään savotalla ja joutunut tekemisiin Tornion
Pekan tai muitten viinakauppiaitten kanssa. Silloin hän aina varmasti
manasi ja löi. Parasta oli, että hän joi itsensä niin tukkihumalaan,
ettei kyennyt muuhun kuin nukkumaan.

       *       *       *       *       *

Eräänä kesänä Anna sai omituisen päähänpiston. Oli pahin sääski-aika,
kuumin ja toimettomin aika kesästä, kun hän varusti itsensä eväillä
viikoksi, otti pikku Antin ja kirveen mukaansa ja alkoi sauvoa itseään
Angeljokea ylös. Se oli kapea ja huonokulkuinen joki, joka laski
Luiroon, ja sitä myöten kuljettiin ulkoniitylle. Ensi kesänä sinne piti
tulla tukinlasku, nelisenkymmentätuhatta puuta piti laskettaman sitä
myöten Luiroon ja Luirosta Kemijokisuulle asti. Yhtiön herrat olivat
käyneet väyliä katselemassa ja Matti Räiskönkin tuvassa puhelleet joen
kulkukelvottomuudesta.

Anna oli yhtiöherrain kanssa täydelleen samaa mieltä. Hän sai joka kesä
tuskitella joen kanssa ja tiesi tarkoin, mitä sillä kulkeminen
merkitsi. Puita oli kaatunut poikki joen, ettei tahtonut alta päästä,
ja jotkut olivat taittuneet ja jääneet poikkiteloin veteen makaamaan,
että vene piti vetää ylitse, jos aikoi eteenpäin päästä.

Nyt, joutilaana aikana, oli kyllin tilaisuutta siivota koko joki, niin
eivät esteet enää olleet vastuksina, ja kun uittokin käy ensi kesänä
nopeammin, niin pääsee pikemmin erilleen uittomiehistäkin, jotka
tietysti juovat ja rähisevät ja pitävät isääkin mukanaan. Tällaista ei
tietystikään kukaan muu kuin yksi niistä yksinkertaisimmista olisi
ajatellut, sillä maamme pohjoisimmissa kihlakunnissa ajatellaan
ylimalkaan vain kuluvaa päivää, eikä kenenkään päähän pälkähtäisikään
ruveta joen siivoukseen ilman erityistä palkkaa, kaikkein vähimmin, kun
siitä olisi muillekin hyötyä. Ja vanhempansa äänekkäät ja repäisevästi
lausutut varoitukset tyynesti kestäen Anna suoriusi työhön.

Hiukan vaikeaahan se oli, joen siivoaminen, mutta menihän tuo
kuitenkin, kun sai olla rauhassa. Tahtoi toisinaan ottaa rintaan niin
kipeästi, venekin oli raskas ja Antti tahtoi itkeskellä, kun sääsket
pistelivät. Mutta Annalla oli hyvät keinot pitää häntä hyvällä
tuulella. Hän oli, puolittain salaa, tehnyt juuston, josta tarjosi
Antille makupalan aina kun tämän yritti paha mieli vallata, ja kun hän
osoitti rannalla seisovaa poroa tai katkaisi puun, joka sitten lähti
kovaa vauhtia viilettämään myötävirtaa, niin se sai Antin nauramaan ja
ihastuneena taputtamaan käsiään.

Viikon kuluttua oli joki perkattu niin hyvin kuin Anna heikoilla
voimillaan sen saattoi tehdä, ja erilaista oli nyt perämelassa laskea
kotia kohti, kun joki oli esteistä vapaa eikä tarvinnut taistella
puolilahonneiden puunrunkojen ja juurakoitten kanssa. Annan isä ei
kuitenkaan jaksanut ymmärtää sellaista järjenjuoksua, joka pani muitten
hyväksi työtä tekemään -- olihan tuosta puropahasesta toki ennenkin
päästy kulkemaan -- ja lisäksi ilman palkkaa. Sitä paitsi hänen terävä
silmänsä oli huomannut, että vene oli joenperkkausmatkalla turmeltunut
(mikäli siinä enää oli turmeltumisen varaa ollut), ja koettelemalla
kävi hänelle selväksi, että myöskin kirveen terä oli tylsistynyt. Tästä
hän äkämystyi ja sydäntyi.

"Sinut vie piru, ellet laita niitä kuntoon jälleen", ennusti hän
mahtipontisesti, ja hänen rakas vaimonsa säesti puoliääneen:

"Turmelee vielä talon tavarat joutilaitten souveissa. Kuka ne lopuksi
maksaa!"

Mutta maksu tuli ennenkuin sitä kukaan osasi aavistaakaan.

       *       *       *       *       *

"Iso" itse, yhtiön suurin herra, hän joka istui kaukana kauppalassa
valkoisessa kaksikerroksisessa talossaan ja hallitsi koko
yhtiötä, oli pomojensa ja kätyriensä kautta saanut kuulla Annan
joenperkkaushommista. Ja tuon valtavan miehen järeät kasvot rupesivat
loistamaan niinkuin aurinko ukonilman jälkeen, hän kohautti
hartioitaan, asteli konttoriin ja kuiskasi jotain lähimmälle
miehellensä, joka heti nyökäytti ymmärtäneen näköisenä päätänsä. Tästä
oli seurauksena se, että Mutenian postimies, joka kerran kuukaudessa
kulki Räiskön Matin uutistalon sivu, ensi kerran ohikulkiessaan tärkeän
ja juhlallisen näköisenä astui sisälle ja sanoi:

"Täällä olisi Anna Räiskölle yksi kuitattava kirje."

Sitten hän vielä yhtä tärkeän näköisenä silmäili suurta ja juhlallista
kirjekuorta.

"Joo, Annalle se on", päätti hän, "ja näkyy olevan puulaakin
konttorista."

Äänettömyys vallitsi sillä hetkellä Räiskön Matin pirtissä, nuorin
lapsikin unohti parkumisensa. Ainoastaan Annan poskille nousivat
tummanpunaiset täplät, kun hän ujosti katseli postimiehen kädessä
olevaa suurta kirjettä, tietämättä lainkaan sen sisällyksestä.

Viimein Räiskön Matti, joka viime päivät oli viettänyt piippua
imeskellen selällään sängyssä, haukkuen talon huonoa komentoa, mutta
postin astuessa sisään verkalleen noussut istumaan, tointui sen verran,
että sai sanotuksi:

"Annahan tänne se kirje!"

Mutta postimies ei antanut.

"Se on Annalle osoitettu ja Annan täytyy se kuitata", vastasi hän.
"Niin sanoo asetus."

"Vai sanoo asetus niin", toisti Matti mietteissään. Sitten hän kääntyi
Annaan ja karjaisi:

"Joudu siitä vetelehtimästä. Ei kai sinua voida koko päivää odottaa."

"No kyllähän tässä ehditään", lohdutti postimies sävyisästi ja otti
esille kuittauskirjansa.

       *       *       *       *       *

Jos "Iso" hyväntahtoisuudessaan olisi tiennyt, mikä seuraus hänen
kirjeellään tulisi olemaan, niin varmaan hän olisi toista tietä
toimittanut sen asianomaiselle. Kun posti oli poistunut ja isä näki
kirjeestä kolme sadanmarkan seteliä vedettävän esille, selvisi hänelle,
ettei Anna ollut millään tavalla rahoja ansainnut, repi kirjeen häneltä
pois ja yltyi pieksämään, kun Anna alkoi itkeä. Sinä iltana kuului
Räiskön Matin pirtistä vain itkua ja kiroilua ja valitusta, ja sen
jälkeen alkoi Anna yskiä verta.

Anna-raukka! Hän olisi vain toimittanut Antti-veljensä kirkonkylään
lääkärille ja sitä varten pyytänyt yhtä noista suurista, komeista
rahoista. Olisipahan saanut Antti edes hiukan katsella ympärilleen, ja
sitä paitsi hän olisi kernaasti ostanut maitokamarin ikkunaan uutimet
ja uuden vuodepeitteen. Mutta tätä ei hänen sallittu tehdä omilla
rahoillaan.

Kaksi viikkoa sen jälkeen kuin posti oli pistäytynyt Räiskön Matin
uutistalossa, kaatui Anna tuvan lattialle eikä enää kyennyt nousemaan.
Silloin äiti päätteli, että Anna oli sairas, ja esitti isälle, että
samalla kun tämä käypi viinannounnissa kirkolla, puhuisi asiasta herra
tohtorin kanssa.

"Saattaahan tuosta puhua", arveli Räiskön Matti. "Etenkin kun se sillä
joenperkkauksella sai rahaa, että on varaa hoitonsa maksaa. Vaikka
joutavia se taitaa tuskitella."

Tietysti Räiskön Matti unohti käydä lääkärin luona, ja niin sai Anna
virua tuvan loukossa, tietämättä edes syytä sairauteensa ja miten,
voisi itseään hoitaa, jos olisi siihen tilaisuutta. Turhaan hän myös
yritti päästä jalkeille. Joka kerran kun yritti, pettivät jalat ja hän
lysähti siihen paikkaan. Lopuksi alkoivat vanhemmat melkein uskoa, että
Annan sairaus ei ollut laiskuutta.

       *       *       *       *       *

Kun lehdet alkoivat jo kellastua ja ilmat käydä koleiksi, saapui
kirkonkylän metsäherra miehineen, ollessaan matkalla leimaustöihin.

"Missä Anna nyt on?" kysyi hän.

Viipyi kauan aikaa, ennenkuin hän sai vastausta.

"Tuollahan tuo venyy loukossa", kuului viimein vastaus. "Sanoo olevansa
kipeä."

Ja siellä hän tosiaankin makasi, niinkuin viikkokausia tätä ennenkin,
riekaleihin käärittynä ja likainen maitoastia päänalaisen vieressä.
Antti istui tapansa mukaan hänen vieressään ja koetti palmikoida hänen
takkuisia hiuksiaan. Tuon tuostakin kumartui hän sisarensa puoleen ja
nuoleskeli hänen kasvojaan. Se kai oli olevinaan suutelemista.

Syvä sääli valtasi karskin ja kopean metsäherran.

"Anna raukka", kuiskasi hän silittäen tytön hiuksia.

Sattumalta löysi hän taskustaan makeisrasian.

"Syö edes näitä!" kehoitti hän. "Ehkäpä se vähän lievittäisi yskää."

Sitten hän kääntyi isän puoleen, joka istui penkillä tupakkaa
hienontaen.

"Kyllä tyttö olisi ansainnut edes puhtaamman vuoteen kuin tuollaisen
läävän", sanoi hän.

"Mistäpä sen täällä laittaa."

Metsäherran huulilla pyörähti kirosana, mutta sairaan vuoksi se jäi
sanomatta.

"Oletteko edes viitsineet käydä lääkärin puheilla?"

"Eipä tahdo olla aikaa joka värsyn välissä hypätä kirkollakaan",
murahti Matti nostamatta edes katsettaan työstään.

Metsäherra naurahti katkerasti.

"Mitähän tekin, raukka, yhteiskunnassa oikein toimitatte!"

Räiskön Matin käsi herkesi työstä ja hänen silmänvalkuaisensa
muljahtivat, muttei sanonut sanaakaan.

"Kävittehän pari viikkoa sitten meilläkin", veresti metsäherra Matin
muistia. "Samalla olisi voinut pistäytyä lääkärilläkin."

"Eipä tullut tehdyksi. Ja rahaa se sellainen maksaa."

"Mutta onhan tyttärenne hiljakkoin saanut kolmesataa markkaa", sanoi
metsänhoitaja kotvan kuluttua. "Ettekö ole edes niistä käyttäneet
mitään hänen hyväkseen?"

"Lienee niille muitakin reikiä, ja on tuo sen edestä syönytkin."

"Vai niin."

Metsänhoitaja istui hammasta purren, mutta ei jatkanut keskustelua.
Sitten hän rupesi puhumaan Annalle hiljaisella äänellä.

"Jaksaisitko olla veneessä, jos veisin sinut kirkolle?" kysyi hän.

"Viettekö Antinkin?" kysyi Anna takaisin vienolla ja hiljaisella
äänellä.

"Vien."

"Kyllä minä sitten..."

Hetkisen perästä Anna puhui taas.

"Älkää olko isälle vihainen. Ei se ole niin paha kuin miltä se
näyttää..."

Herra metsänhoitaja käänsi kasvonsa pois, ja Anna alkoi taasen
ankarasti yskiä.

Isäntä sai viimeinkin tupakkansa hienonnetuksi ja rupesi piippu
hampaissa mittelemään pirtin lattiaa.

"Luuleeko herra hosmestari, että siitä tulee eläjää?" kysyi hän
viimein, sylkäisten pitkän ruskean syljen.

"Eläjää!" kertasi metsäherra vihaisesti. "Kyllä tämä teidän hoitonne on
pitänyt huolen siitä, ettei hänestä enää eläjää tule, jospa muuten
olisi tullutkin."

Isä luimautti vihaisen katseen vuoteeseen.

"Kauan se on jo venynytkin", jatkoi hän sitten puhettaan. "Kuudetta
viikkoa. Jos minä olisin noin helvetin sairas, niin kyllä minä
tietäisin, missä tässä talossa köydenpätkä on, ja se kyllä auttaisi
pois kärsimyksistä ja toisten vastuksista."

"Siunaa nyt itsesi, mies!"

Metsäherra oli karannut seisoalleen, samoin hänen työmiehensä ja
hetkisen näytti siltä, kuin saisi Räiskön Matti kalliisti maksaa
sanansa. Mutta viime hetkessä sai Anna heidät hillityksi.

"Ei isä tarkoita mitä hän sanoo", voihki hän. "Vaikeaksihan käy kenelle
tahansa, kun on sairas varottavana."

Metsäherra ei vastannut mitään, vaan istuutui taas jakkaralle
äänettömänä ja synkkänä. Vähitellen palautui pirttiin painostava
hiljaisuus, emäntä toimitteli viimeisiä ilta-askareita tuon tuostakin
puoliääneen sähähtäen lapsille, ja isäntä istahti rahille nojaten
päätään nyrkkeihinsä. Silloin tällöin vaihtoivat metsäherran työmiehet
jonkun tyytymättömän sanan keskenänsä. Vihdoin kaikki kävivät levolle,
työmiehet pirtin lattialle heitetyille porontaljoille, talonväestä mikä
porstuakamariin, mikä ulkohuoneiden ylisille. Ainoastaan metsäherra ei
liikahtanut paikaltaan sairaan tytön vierestä, ja Antti-veli nukahti
sisarensa vuoteen jalkopäähän.

Pian kuului pirtistä vain tasainen, tahdikas kuorsaus, johon silloin
tällöin sekaantui sairaan vaisu valitus.

Yön hämärä laskeutui yli seudun, yli metsien, vuorten ja soitten ja yli
vuolaasti virtailevan Luiron.

       *       *       *       *       *

Metsäherra oli torkahtanut ja havahtui, kun kostea käsi kosketti hänen
kättään. Hän ei muistanut, missä oli, ja hieroi kotvan silmiänsä.
Taivaanranta ruskotti veripunaisena, kuvastuen jokeen, joka näytti
virtaavan eteenpäin kuin tulivirta.

Vihdoin hän kuuli heikon äänen mainitsevan nimeään, ja silloin hän
heräsi todellisuuteen.

"Anna, lapseni, mitä sinä tahdot?" kuiskasi hän kumartuen sairaan
vuoteen yli.

Häntä kohtasi vain kuoleman tuskissa olevan tyttö-raukan polttava katse
ja hänen kuuma, läähättävä hengityksensä, ja kaksi kylmänkosteaa kättä
tarttui hänen käteensä.

"Te ette saa olla isälle vihainen", kuiskasi Anna, katsoen häntä syvään
silmiin ikäänkuin vannottaakseen. "Ettehän ole... ettehän? Hän ei
oikeastaan ole paha, hän on vain sellainen..."

"Kyllä minä ymmärrän, lapsiraukka..."

Kuoleva ei näyttänyt kuulevan hänen viimeisiä sanojaan, hänen katseensa
herpautui ja tuli rauhalliseksi ja kaukaa tähtääväksi, vaikka kädet yhä
pysyivät otteessaan.

"Antti-raukka, hänen ei tule hyvä olla, tämä ei ole oikea paikka
kipeille", jatkoi Anna hetken kuluttua rauhallisemmin.

"Älä sure, tyttöseni", keskeytti metsäherra, "kyllä minä huolehdin
Antista..."

Kuolevan katseessa kuvastui sanomaton ilo ja kiitollisuus.

"Sitten minun on hyvä olla", kuiskasi hän hiljaa.

Kädet irtaantuivat otteestaan ja pää painui hiljaa vuoteelle. Hengitys
kävi yhä heikommaksi, kunnes sitä ei lopuksi enää kuulunut ollenkaan.

Juuri silloin nousi aurinko yli vaaran, levittäen säteensä joelle, joka
nyt näytti virtaavan vilkkaammin ja iloisemmin.

Metsäherralta vaipui pää käsien varaan, ja näin hän jäi odottamaan
ihmisten ylösnousua.

       *       *       *       *       *

Aamulla Antti koetti saada sairasta hereille, mutta kun ei siinä
onnistunut, parahti hän sydäntä vihlovaan, onttoon itkuun, joka ei
tahtonut ottaa heretäkseen. Viimein hän kuitenkin vaikeni ja jäi
suurin, ihmettelevin silmin katselemaan sisarvainajaansa, joka siinä
makasi valkeana, silmät puoliummessa ja suu hymyyn vetäytyneenä.

"Katsohan, Annan on hyvä olla", lohdutteli metsänhoitaja. "Me viemme
Annan kirkkomaalle, ja sinä jäät minun tyköni."

Antti ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, vaan pisti sormen suuhunsa ja
katseli vuoroin metsäherraa, vuoroin kuollutta sisartaan.

Yhtä ymmärtämättöminä, sormi suussa ja sanattomina katselivat toisiaan
toiset sisarukset. Heistä oli käsittämätöntä, että heidän vanhin
sisarensa nyt oli ikuisesti poissa. Vähitellen alkoivat he kuiskailla
keskenään, ja kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. Emäntä alkoi
liikuskella askareillaan tuon tuostakin tukahduttaen nyyhkytyksiään.

Viimein vääntäytyi sisälle isäntäkin ja istahti penkille, ruveten
täyttämään piippuaan, huomaamatta mitä oli tapahtunut.

Metsäherra havaitsi velvollisuudekseen sopivalla tavalla tehdä se
tiettäväksi.

"Täällä ei tarvittukaan mitään köysiä", lausui hän juontaen äänensä
pehmeäksi ja rauhalliseksi. "Anna pääsi pois ilman kenenkään apua."

Oli kuin käärme olisi pistänyt Räiskön Mattia, piippu jäi lataamatta,
ja sanattomaksi jääneenä meni hän ovesta ulos.

Hän aikoi mennä kotaan, mutta pysähtyi ovelle. Ovea vasten pystyssä
seisoi Annan entinen heinäharava. Matti hätkähti ja peräytyi askeleen,
mutta astui sitten lähemmäksi ja siveli haravanvartta hellästi ja
varoen, aivan kuin olisi pelännyt, että se särkyy.

"Annan harava!" kuiskasi hän, ja hänen leukansa värähti.

Minne hän vain katsoi -- kaikki kertoi hänestä, joka kuolleena makasi
pirtin loukossa: aita pihamaan ympärillä, hakatut puut vajassa, heinät
ladossa.

Matin tuli paha olla. Häntä itketti, mutta oli kuin olisi kurkussa
ollut jokin este. Hän ei voinut itkeä. Viimein hän kulkeutui Angeljoen
rantaan. Suuri purolohi meloutui juuri rantaa kohden kirkkaassa
vedessä, mutta Matin nähdessään se nopeasti kääntyi ympäri ja katosi.

"Murhaaja!" näytti se sanovan, sukeltautuessaan syvyyteen.

Silloin Matin mieleen muistui joenperkkaus ja kolme kaunista sadan
markan seteliä, jotka nyt olivat viinanmyyjäin hallussa. Hän lysähti
mättäälle, ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä.

Kun hän viimein illansuussa palasi tupaansa, kalpeana kuin ruumis,
vallitsi siellä outo hiljaisuus. Annan ruumis, pikku Antti ja
metsäherra seurueineen oli poissa. Oli kuin koko talon yli olisi
levännyt äänetön kirous.

"Kirkolle vei Annan", selitti viimein emäntä itkunsekaisella äänellä,
"ja parasta olikin, että saa edes kunniallisen hautauksen. Antin sanoi
pitävän omanaan... Anna oli yöllä siihen tapaan puhunut..."

Matti katseli raivostuneena, mielipuolen tavoin ympärilleen. Sitten hän
löi päähänsä ja huusi:

"Perkele!"

Ja purskahti pienen lapsen hillittömään itkuun.

       *       *       *       *       *

Joulun alusviikolla Matti yritti hirttää itsensä, mutta vaimo sai sen
estetyksi. Nyt he molemmat ovat hartaita uskovaisia, vaikkei talonpito
silti tahdo olla sen parempaa.

Mutta metsäherra ei matkoillaan koskaan poikkea Räiskön Matin
uutistaloon.




Erakko.


Metsänhoitaja Carl Eneas Brovall, filosofian maisteri, löi nyrkkinsä
pöytään niin että koko puustelli tuntui tärähtävän, pöydällä olevat
lasit hypähtivät ja kissa, jonka Manta, taloudenhoitajatar, tietysti
metsäherran kiusaksi oli hankkinut, nopeasti loikkasi työhuoneesta
salin puolelle.

"Rakkautta!" huudahti hän ja veti suunsa ylenkatseelliseen, musertavaan
hymyyn.

Koko hänen mielenrauhansa näytti menneen, hänen harmajat, verestävät
silmänsä säkenöivät, ja hänen ohimosuonensa pullistuivat uhkaavasti.

"Rakkautta!" toisti hän vielä kerran murhaavan ivallisella
äänenpainolla ja joi lasinsa pohjaan. "Älä sinä tule minulle puhumaan
rakkaudesta tai -- minä näytän sinulle rakkautta. Kyllä minä tiedän,
mitä se on."

Sivumennen sanottu leikkipuhe oli saanut vastauksensa.

"Avustamaan" määrätty metsäkonduktööri Santeri Saarikoski, joka oli
saanut ammattisivistyksensä Aleksanterin yliopistossa ja kuului siis
vähän huonompaan rotuun kuin nuo tavallisesti hienosukuiset
"evolaiset", loi esimieheensä vilpitöntä ihmettelyä ja hienoa pelkoa
osoittavan katseen.

"En tiennyt, että setä tosiaankin..." aloitti hän.

Brovall teki torjuvan liikkeen kädellään. "Et tiennyt!" keskeytti hän.
"Kaunista muistamattomuutta! Sinä et tule edistymään virkauralla, jos
pysyt noin hatarapäisenä. -- Kun keväällä tulit tänne, pidin sinulle
pienen puheen. Muistatko sen?"

"Muistan", vastasi Saarikoski painaen päänsä alas.

"Mikset sitten pitänyt sitä mielessäsi?"

Santeri Saarikoski ei enää tahtonut pahentaa asiaa puolustelemalla
itseään. Metsänhoitaja Brovallin puhe oli todellakin ollut hyvin
helposti tajuttava: "Te saatte joka ilta juoda itsenne humalaan, jos
teitä haluttaa, ja lyödä vaikka päänne seinään, jos sellaisesta olette
huvitettu, mutta sanaa 'rakkaus' älkää minun kuulteni millään kielellä
lausuko älkääkä juosko kuutamossa pappilan mamsellin kanssa pitkin
tuntureita niinkuin tuo viheliäinen Häggqvist, joka minun sen takia
täytyi toimittaa täältä pois etelään, -- hän oli edeltäjänne. Joudun
suunniltani sellaisesta. Olkaa muuten tervetullut, herra
metsäkonduktööri!"

Puhe, joka aluksi oli tuntunut hiukan omituisen, vanhan herran
leikkipuheelta, olikin vakaisinta, seurattavaksi aiottua totuutta.
Tosin Saarikoski olikin pitkin aikaa kartellut Brovallille arkaa
puheenaihetta, eikä pappilan mamsellikaan, huolimatta siitä, että hän
oli pitäjän ainoa sivistystä saanut neitonen, ollut Saarikoskeen
erikoisesti vaikuttanut, mutta miten lieneekin hän tänä iltana
unhottanut itsensä...

Santeri Saarikoski oli puolen vuoden kuluessa oppinut, vaikka hyvin
vähän, ymmärtämään esimiestänsä. Ja hän sääli Brovallia vilpittömästi.

"Tuollaiseksi käy hienoinkin mies", oli hän usein ajatellut
katsellessaan esimiestään, "kun elää kolmatta vuosikymmentä poissa
ihmisten ilmoilta ainoana seuranaan suurisuinen ja riehakka
emännöitsijä ja kesäisin leimaustyössä olevat raakaluontoiset
sutkit..."

Hän olisi kernaasti esittänyt jonkun anteeksipyynnön, lausunut jonkun
sanan selitykseksi, mutta hän ei tohtinut häiritä päämiehensä
nähtävästi synkkiä mietteitä. Ja kuta kauemmin hän Brovallia katseli,
sitä selvemmin hän tuli huomaamaan, ettei pitkällinen yksinäisyys, karu
ympäristö ja yksitoikkoiset ihmiset olleet voineet hioa hänestä pois
hänen perinnöllistä hienouttaan ja että hänessä sittenkin oli jotain
jäljellä kanslianeuvoksen pojasta ja piispan pojanpojasta ja entisestä
suuresta kavaljeerista.

       *       *       *       *       *

Ulkona raivosi myrsky. Tuuli puhalteli tunturinsolasta suoraan
järvelle, ja lumipilvet möyrysivät ilmassa. Silloin tällöin tärähtivät
ikkunaruudut oudosti ja kaameasti, ja pihalta kuului, miten vihuri
paiskeli auki jääneitä ovia. Kukaan ei ollut enää liikkeessä, ei edes
yksinäinen lappalainen tolvauttanut poroaan ohi yksinäisen puustellin
ja häirinnyt talossa vallitsevaa hiljaisuutta. Manta, emännöitsijä, oli
ehkä jo mennyt levolle, jätettyään työhuoneen pesään viritetyn valkean
hoitamisen herrain huoleksi.

Santeri Saarikoskea alkoi vähitellen vistottaa. Jo ennenkuin hän oli
Brovallia edes nähnytkään, oli hän toveriensa kuullut kertovan hänestä
enemmän tai vähemmän uskottavia historioita, hänen sivistyneiden
ihmisten pelostaan, hänen raivokohtauksistaan, kun hän suuttui, ja
siitä ylenkatseesta, jota hän tunsi naisia -- ja varsinkin nuoria
naisia -- kohtaan. Santeri Saarikosken mielikuvitus alkoi työskennellä,
ja hänet valtasi selittämätön, tuskallinen kammo.

Brovall ei muuttanut asentoaan. Hän täytti lasinsa ja tyhjensi sen ja
heitti tuon tuostakin läpitunkevan katseen toveriinsa.

Vihdoin hän katkaisi hiljaisuuden, ja Saarikoskesta tuntui, kuin raskas
paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan.

"Sano minulle", kysyi hän, "eivätkö ihmiset pidä minua vähän
hullunsekaisena? Ei tosin aivan pähkähulluna, mutta kuitenkin
sellaisena, jolla ei jokainen kaira ole oikein paikoillaan."

Saarikosken oli vaikea vastata kysymykseen. Hän ei tiennyt, mikä hänen
vastauksestaan voisi olla seurauksena.

"Sano vain totuus", tiukkasi Brovall. "Totuudenrakkaus kaunistaa
nuorisoa."

Saarikoski yskäisi, ennenkuin puhui.

"Kyllähän setää moni pitää hiukan omituisena", vastasi hän sitten.

Brovall naurahti kuivasti ja katkerasti.

"Arvasin sen", sanoi hän. "Mutta sanohan vielä, eikö hoitoalueeni
ole kukkatarhan tavoin hoidettu ja eikö arkistoni ole niitä
ihanteellisimpia? Minä tunnen hoitoalueeni jokaisen puun.
Persoonallisesti, poikaseni, persoonallisesti, enkä metsänvartijan
kautta. Perhana, luulen, että kruunu saa suurennuslasi kädessä hakea
virkamiestä, joka on niin hanakka virkatehtävissään kuin juuri minä,
Carl Eneas Brovall."

"Se täytyy jokaisen tunnustaa", myönsi Saarikoski innokkaasti.

"Miksi en hae pois täältä, etelään, paremmille maille?" jatkoi Brovall
enemmän itsekseen kuin toverilleen. "Ei huvita enää, vanhaa miestä.
Viiteentoista vuoteen en ole käynyt edes Oulussakaan. Inhottaa koko
kaupunki. Mennä sinne, olla pari päivää tukkihuutokaupassa
tarkoituksella juoda koko vuoden säästö huutokaupan loputtua. Fy fan!"

Brovall teki inhoa osoittavan eleen kädellään ja täytti sitten oman ja
toverinsa lasit.

"Olenko minä sinun mielestäsi auttamaton juoppo, sieni?"

Taaskin Santeri Saarikoski joutui sanattomaksi.

"Kuulitko, mitä kysyin?" kysyi Brovall uudelleen.

"Kuulin."

"No mikset suvaitse vastata?"

"Minä mietin."

Brovall huokasi ja loi nuorempaan toveriinsa tuskastuneen katseen.

"No mieti sitten", sanoi hän. "Se onkin lahja ihmisen, ett' ensin
miettii mielessään, mittaa järjen miettehellä, kuten suuri Schiller
sanoo. Mutta mitä tulee kysymykseen, onko metsänhoitaja ja filosofian
maisteri Carl Eneas Brovall juoppo eli viinaan menevä, täytyy siihen
kaiken järjen nimessä vastata kieltävästi. Jos hän kerran tai pari
kuukaudessa ottaa pienen täräyksen, kuten kuluvalla hetkellä, itselleen
virkistykseksi ja ylösrakennukseksi, annettakoon se hänelle anteeksi,
erittäinkin kun hänellä on siihen psykologiset syynsä -- huomaa se,
virkaveli! -- ja kun hän muuten on virkansa toimituksessa nuhteeton ja
moitteeton."

"Psykologiset syynsä!" huudahti Saarikoski hämmästyen.

Brovall hätkähti vasten tahtoansa, hän huomasi tulleensa liian
puheliaaksi ja muutti puheenainetta.

"Miltä sinusta tuntuu tämä maa?" kysyi hän. "Tämä köyhä ja vaivainen
Lappi. Eikö totta, että erinomaiselta?"

"Totta", myönsi Saarikoski. "Tämä on todellakin ihmeellinen maa."

"Niin juuri", toisti Brovall innostuen ja melkein hartaasti,
"ihmeellinen maa! Olisinpa muuttanut tänne varhaisimmassa
nuoruudessani, niin olisin nyt suuri runoilija -- vaikkeihän se
vieläkään ole myöhäistä. Minulla on hiukan taipumusta sellaiseen, ja
alkuaikoina täällä ollessani panin kokoon joukon koreita värssyjä.
Kaikki sivistyneet muuttuvat täällä runoilijoiksi: tuomari kirjoittaa
korvia hiveleviä runoja tuomiokirjansa ääressä, pastori sepittää ihania
kertomuksia, joku metsämies, jolla ei ole jumalallista kipinää,
kirjoittaa, ellei muuta, ainakin korkeasti oppineen väitöskirjan, joku
toinen taas rustailee mielenkiintoisia tutkielmia... Ja kaikkea tätä
maassa, mistä kaikki kulttuuri puuttuu. Ihmeellistä, Saarikoski! -- Ja
mistä tämä johtuu? Mene ja tiedä! Mutta hanki itsellesi kokemuksia,
hanki itsellesi joku muisto, kaunis tai vähemmän kaunis, miellyttävä
tai epämieluinen ja muuta sitten tänne sitä vuosikausiksi vaalimaan.
Kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta käyvät muistosi sinulle joko
rakkaammiksi tai selvemmiksi, mikään ei niitä himmennä eikä koeta
niihin vaikuttaa, ja vuosi vuodelta käy rauhasi yhä suuremmaksi.
Korpien kuuset kuiskuttelevat sinulle, valkea koivu kertoo sinulle
muistoja kotoisilta mailta, tunturit kertovat iankaikkista
kertomustaan, hirvittävä suokin, autiuden ja yksinäisyyden kolkko
vertauskuva, johdattaa sinulle mieleen, kuinka tyhjä voisit olla.
Vähitellen muutut kuin yhdeksi heistä, kuusista, hongista, tuntureista
tai joista, entisen elämäsi ja vähäpätöisyytesi puolueettomaksi,
kriitilliseksi syrjästäkatsojaksi, ja toisinaan pudistat päätäsi
ajatellessasi, kuinka typerä olet voinut olla..."

Brovall oli taaskin puhunut ikäänkuin itselleen, muistamatta, että
hänellä oli kuulija. Ja joka sanalta kävi Saarikosken kummastus ja
mielenkiinto yhä suuremmaksi, samalla kuin hänelle selvisi, että hänen
omituisella esimiehellään oli joku muisto, "mieluinen tai
vastenmielinen", vaalittavanaan. Ehkäpä juuri tässä muistossa oli syy
hänen omituisuuteensa, jota yksinäisyydessä vietetyt vuodet olivat
lisänneet. Mutta millään tavalla urkkia tietoja ei hän tohtinut.

"Enkö kerro sinulle merkillisiä juttuja", kysyi Brovall käytyään
kohentamassa pesää ja oltuaan pitkän aikaa vaiti.

"Setähän puhui vain puhdasta totuutta."

"Sitä minä olen koko ikäni tehnyt, ja ehkä minua siksi pidetään vähän
haljunsekaisena. Tai sitten en puhu mitään."

Brovall täytti taas lasinsa ja vaipui pitkiin mietteisiin.

"Mitenkä ne viisaat sanovatkaan: seurustelu teroittaa ajatusta, mutta
yksinäisyys on neron koulu", sanoi hän otettuaan muutaman siemauksen
lasistaan. "Minun pitäisi siis kaiken todennäköisyyden mukaan olla
suuri nero. Ja kuitenkin ihmiset... niin, yhtä lystiä: neron ja
hulluuden rajahan on hiuksenhieno. -- Mutta suuri nahjus minä joka
tapauksessa olin..."

Brovallin otsasuonet pullistuivat, kuten aina kun hän suuttui, ja
nytkin hänen sisässään näytti syttyvän suuri, selittämätön viha, joka
vain odotti tilaisuutta saadakseen purkautua.

"Nahjus minä olin, auttamaton nahjus", jatkoi hän kiivaasti ja kiihtyen
joka sanalta, aivan kuin peläten, ettei kerkeäisi sanoa sanottavaansa,
"ja kuitenkin minun isäukkoni oli oikea mallieksemplaari isäukkojen
joukossa ja äitini maailman hienoimpia naisia, ja nyt he ovat molemmat
poissa surkean poikansa takia, epäilemättä maailman surkeimman
pojan..."

Sanoessaan viimeiset sanansa näytti metsäherra olevan valmis sulamaan
kyyneliin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja huokasi syvään. Se
näytti häntä rauhoittavan, ja hän jatkoi:

"Vai onko sinusta mitään logiikkaa ja järkeä siinä, että kun _hän_
jätti minut ottaakseen luutnantin, jolla tosin oli koreat vaatteet,
mutta joka ei omin varoin kyennyt saamaan edes housuja kinttuihinsa ja
joka nyt kuuluu kuolleen jättäen vaimonsa ja lapsensa yhteiskunnan
hartioille, niin heittäydyin hentomieliseksi, vuoroin itken, nauran ja
välillä lueskelen ja ennenkuin aavistankaan, olen vastaleivottuna
metsäkonduktöörinä matkalla hoitoalueeseeni tänne pohjoiseen...
Minustahan piti tulla vähintään kansliatirehtööri... Enkä koskaan
unohda isäukon pitkiä ja liikuttavia puheita enkä äitiäni, jonka sielua
Herra armahtakoon. Ja tuo kaikki yhden ainoan naisen takia, joka ei,
kuten isäni kalliisti vakuutti, ollut ajatuksenkaan arvoinen. Ehkäpä,
jos olisin ukko-vainajaa totellut, asia olisi unohtunut ja minä olisin
löytänyt säädylleni ja arvolleni sopivan vaimon, mutta mitä minä tein!
Ajatus, kuinka olisi voinut olla, ei mennyt mielestäni, ja täällä olen
yhä maatunut. Ei mene mielestäni, kuinka alussa vaivuin täällä
apatiaan, tylsyyteen, miten sitten koetin unohtaa lukemalla,
hankkimalla itselleni kihlakunnan suurimman kirjaston, vihdoin väsyin
siihen ja aloin juoda niin, että peljättiin minun imevän itseeni koko
maan viinavarastot, ja lopuksi heittäydyin järkeväksi, hoidin
hoitoaluettani kukkatarhan tavoin, luin, join, ja kirjoittelin asioita,
joita ei kukaan muu kuin minä ole lukenut. Mutta ajatus, kuinka olisi
voinut olla, ei vieläkään ole mennyt mielestäni, ja jokainen nuori
nainen tekee minuun saman vaikutuksen kuin niljakka, mateleva
käärme..."

Brovall oli noussut istuimeltaan ja mitteli huonetta pitkin askelin.
Jokainen lausuttu sana näytti jännittävän hänen hermojaan.

"Ei mitään järkeä eikä logiikkaa", huokasi hän. "Ja sittenkin se oli
todellista, ensimmäistä ja ainoaa..."

Saarikoski tunsi syvää myötätuntoa esimiestään kohtaan, huolimatta
siitä, että kertomus oli kovin ylimalkainen, mikä johtui siitä, ettei
kertoja omien, vilkkaasti vaikuttavien muistojen takia uskaltanut
kertoa yksityiskohtia, peläten näiden saavan hänet suunniltaan.

"Olen kuullut, että rakkaus on ikuista", sanoi Saarikoski, koettaen
saada puheen entiselle tolalleen.

Brovall pysähtyi kuin halvauksen saaneena, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän pyyhkäisi kaikki pöydällä olevat esineet
lattialle ja iski nyrkkinsä pöytään, jotta pöydänkansi halkesi.

"Enkö ole sinulle sanonut", kähisi hän, "ettet saa sanoa sitä sanaa
läsnäollessani!"

"Ulos siitä ja paikalla!" huusi hän sitten, polkaisten jalkaansa ja
osoittaen ovea.

Saarikoski meni, mutta koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä, hänen
täytyi ajatella Brovallia ja hänen kertomustaan. Ja siinä maatessaan
hän kuuli, miten hänen esimiehensä mittaili tahdikkain, harvoin askelin
työhuoneensa lattiaa. Viimein hän, aamuyöstä, vaipui jonkunlaiseen
horrokseen.

Hän havahtui, kun tunsi voimakkaan lyönnin olallaan, ja kun hän avasi
silmänsä, näki hän edessään Brovallin punakat, humalaiset kasvot.

"Ylös siitä! Ei tämä mikään lasaretti ole!" komensi hän puolittain
leikillisesti. "Sara-Jouni on täällä ja kertoo, että hänellä on karhu
kierroksessa. Mitenkähän sitten lienee sen kierroksen kanssa nyt pyryn
jälkeen! -- Kuulitko susien ulvontaa aamuyöstä. Ne ovat tehneet kamalaa
jälkeä porolaumoissa..."

Saarikoski nousi ja alkoi pukeutua.

"Minä taisin sinulle kertoa historioita illalla", jatkoi Brovall
istuutuen. "Järkevänä miehenä sinä luonnollisesti et uskonut mitään, ja
se olikin oikein, sillä puhuin vain muuten puhuakseni. Myönnä, että
minulla on vilkas mielikuvitus -- yhdenkuudetta vanhana -- ja
että minulla olisi ollut täydelliset edellytykset tullakseni
runoilijaksi..."

Brovall ei odottanut vastausta, vaan meni huoneesta nauraen omituista,
kalseaa naurua ja alkoi valmistautua karhunajoon.

Santeri Saarikoski tuijotti pitkään hänen jälkeensä, hymähti, pudisti
surunvoittoisesti päätään ja rupesi vähitellen kunnostamaan
ampumavehkeitään.




Harha-askelia.


"Saapa nähdä, mitä tästä oikein tulee", tuumivat leimaustyömiehet,
kopistivat piippujansa ja pudistelivat päitään pahaaennustavan
näköisinä. He istuivat puuvajan portailla ja tupakoivat työstä
tullessaan.

Toiset, jotka loikoilivat nurmisella pihamaalla, nauraa tirskuivat.

"Mitäpä tästä tulee...", vastasivat he, mutta eivät sanoneet, mitä
tarkoittivat.

Sai itse arvata.

       *       *       *       *       *

Isäntä, joka oli myynyt metsää ja jota muutenkin pidettiin varakkaana
miehenä, katseli pirtin penkillä piippua poltellessaan miettiväisenä
permantoon.

"Kun ovat ollakseen, niin olkoot", päätti hän lopuksi, "itsepähän
parhaiten ymmärtävät, mitä tekevät."

"Niin, kuka heitä paimentamaan", lisäsi emäntä, mutta samalla näkyi
pieni itserakkauden hymynhäive hänen poskipäillään, ja hänen sydäntään
kutkutti ylpeyden henki.

"Minä vain ajattelin, että jos se hyvinkin...", aloitti isäntä, mutta
keskeytti lauseensa ja loi katseen emäntään.

Emäntä ymmärsi, mitä hän tarkoitti, ja hätkähti tahtomattaan.

"Liian siivo ja hiljainen näkyy olevan miehekseen", vastasi hän sitten.

"Mutta jos he sittenkin..." jatkoi isäntä ajatuksiaan, mutta keskeytti
taaskin lauseensa ja teki uhkaavan liikkeen kädellään.

"Sehän on sen ajan murhe", virkahti emäntä, näköjään seuraamatta
keskustelua sen enempää.

Isäntä havahtui.

"Häh! Mitä sinä oikein sanot?" tiuskaisi hän.

"Mitä sinä sitten kysyit?"

"Minä ajattelin vain, että jos se sittenkin..."

Nyt emäntä nauroi makeasti.

"Ajattele sinä nyt vain, mitä ajattelet", puheli hän. "Samanlaisiahan
mekin olimme, emme yhtään kummempia..."

Isännänkin kasvot lientyivät.

"Niinpä se taitaa olla", tuumi hän, "mutta kun se näyttää tahallaan
venyttävän täälläoloaankin ja muutenkin... niin tuleehan sitä
ajatelleeksi..."

"Ajattele sinä vain eteenkinpäin", nauroi emäntä, jättäen isännän
yksinään, mennen viilipyttyjä hakemaan.

       *       *       *       *       *

Emännästä oli mahtavaa, jos heidän Elsastaan tulisi "vosmestarinna".

Iltahämärä peitti tunturit ikäänkuin pehmeään, läpinäkyvään vaippaan,
jängät höyrysivät, kuusikkokorvet huokailivat. Koivunlehdet alkoivat
kellastua, ja toisinaan tuuli lennätteli niitä pitkin lehtoja, jättäen
ne sitten mättäitten koloon mätänemään. Kaikki tuntui raskaalta ja
painostavalta, ilmassa oli syksyinen tuntu. Keski- ja iltapäivän
päivänpaiste ei kyennyt poistamaan aamullisen, kylmän vihmasateen
vaikutusta, se oli vain niinkuin auringon viimeisiä, epätoivoisia
ponnisteluja taistelussa talvea vastaan, joka kaikesta huolimatta oli
tuleva.

Sääsket olivat vaihtuneet mäkäröihin ja polttiaisiin, mutta ne harvat,
jotka vielä olivat jäljellä, olivat sitä ahneempia ihmisverelle. Olihan
myöskin heidän ehtoonsa käsissä. Heidän piti käyttää aikansa.

       *       *       *       *       *

Iltahämärä katseli peräkamarin ruudusta sisään, uteliaana, mutta
samalla turvallisen suojelevana. Sillä on sellainen tapa,
iltahämärällä, jo ylimuistoisista ajoista asti.

-- Kuinka täällä nyt eletään?

Mutta iltahämärä ei saanut vastausta, sen täytyi jäädä katselemaan ja
kuuntelemaan. Se tiesi kokemuksesta, että sen aikana ihmissydän
välittömimmin sykkii.

       *       *       *       *       *

"Ettäkö sinä jo ylihuomenna aiot lähteä kirkolle?"

Nuori tyttö oli korjannut pois viimeiset ateriantähteet ja rupesi
laittamaan kuntoon vuodetta, suurta ja leveää kahden hengen vuodetta,
jossa olkipatjan päällä oli porontaljoja ja jota kattoivat peitteet ja
raanut, -- juuri sellainen vuode kuin niillä äärimmäisen Pohjolan
parempiosaisilla on tapana pitää peräkamarissaan parempia vieraita
varten.

Se oli nuori, korkearintainen, terveverinen tyttö, jolla oli suuret,
ruskeat silmät, vankka varsi ja vahva, musta palmikko. Hänellä oli
täyteläiset, punaiset huulet ja niiden takana terveet, valkoiset
hampaat, mutta suun ympärillä oli voimakas piirre ja kädet olivat isot
ja voimakkaat kuin miehen.

Hän ei näyttänyt tietävän, mitä pelko on, mutta kuitenkin hänen täytyi
monta kertaa selventää ääntään, ennenkuin sai lausutuksi kysymyksensä.

Hienopiirteinen, hintelä nuori mies, joka ehkä oli ollut kalpeakin,
mutta jonka kasvoihin sekä aurinko että pikiöljy olivat tehneet
vaikutuksensa, laski pois kirjansa, ennenkuin vastasi. Hänen silmistään
loisti vilpitön ihastus ja lämpö.

"Mitä sinä kysyit, Elsa?" kysyi hän vuorostaan. Tyttö oli nyt saanut
vuoteen valmiiksi ja istuutui tuolille häntä vastapäätä.

"Kovinpa sinä olit kiinni luvuissasi -- tällä kertaa", naurahti hän.
"Kysyin vain, että ylihuomennako sinä sitten aiot lähteä kirkolle?"

"Niin, eihän minulla sen jälkeen ole täällä enää oikeastaan mitään
tekemistä..."

Nuori mies koetti saada vastauksen kysymykseen sanotuksi niin pian kuin
mahdollista.

"Eihän ole kummakaan", jatkoi hän sitten, kun tyttö ei vastannut
mitään, "jos joskus kiintyy kirjaankin. Kirjahan on kuin hyvä toveri,
sanotaan..."

"Niinpä kyllä", myönsi tyttö, mutta hänen kasvoistaan näkyi, että hän
ajatteli muuta.

Nuori mies, toistaiseksi avustamaan määrätty metsänhoitaja, aikoi taas
ruveta puhumaan jotain kauniista kirjoista ja niiden sivistävästä
vaikutuksesta, mutta hänkin huomasi, että tytön mielessä oli muuta, ja
vaikeni. Huoneessa vallitsi hiljaisuus, ja iltahämärä tuli yhä
tummemmaksi.

"Olemmehan tänä kesänä yhdessä lukeneet paljon hyviä kirjoja, Elsa",
sanoi hän vihdoin, katkaisten painostavaksi käyneen hiljaisuuden.

"Niin, olemmehan tehneet sitä myöskin", myönsi tyttö hiljaisesti.

Hän pani painoa kahdelle viimeiselle sanalle, ja nuori mies tunsi
jotain sisimmässään oudosti ja epämiellyttävästi värähtävän.

"Sitä myöskin!" toisti hän. "Mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Kyllä sinä tiedät", vastasi tyttö hiljaa.

Värit vaihtelivat nuoren miehen kasvoilla, ja hän näytti vaipuvan
syviin mietteisiin. Vihdoin hän otti tytön käden omaansa ja katsoi
häntä syvään silmiin.

"Tuleeko sinun ikävä, kun menen pois?" kuiskasi hän.

"Älä edes kysy sitä..."

Tytön silmäluomet värähtivät, ja pitkin hänen punakoita poskiaan valui
kyynelhelmi toisensa jälkeen. Hän näytti olevan valmis millä hetkellä
tahansa purskahtamaan valtavaan itkuun.

"Älä huoli surra", lohdutti nuori mies. "Enhän minä kauaksi mene, parin
kolmen päivänmatkan päähän, enkä myöskään iäksi. Ensi kesänä tulen
takaisin."

Hän siveli hellästi tytön kättä ja veti häntä lähemmäksi itseään,
kunnes tyttö istui hänen sylissään. Silloin hän suuteli tytön
täyteläisiä, punaisia huulia.

"Aikahan kuluu itse asiassa niin nopeasti, vaikka se kuinkakin pitkältä
tuntuisi", puhui nuori mies edelleen, "syksy, talvi, lumi ja jää,
sitten taas kevät... Ennenkuin oikein aavistatkaan, olen jo täällä...
Ja entäpä sitten jos eroammekin, tiedäthän, että pidän sinusta..."

Tyttö nosti päänsä nuoren miehen rinnalta ja katsoi häntä pitkään ja
tutkivasti.

"Koko kesän olet sinä sanonut..." aloitti hän epäröiden, "mutta sano
vielä, että rakastat minua!"

Nuori mies hymähti ja puristi tytön kiinteämmin itseään vasten.

"Olenhan sen jo sanonut niin monta kertaa, että sinun jo pitäisi se
uskoa."

"Sano kuitenkin vielä kerta", pyysi tyttö.

"No minä sanon: minä rakastan sinua."

"Ei tuo nyt tullut niinkuin ennen..."

"Kaikki, mitä usein käytetään, kuluu", huokasi nuori mies. "Sanat
myöskin. Kun olen jo sanonut, että rakastan sinua, niin usko se,
näethän sen. Miksi minun aina pitäisi sitä vakuuttaa..."

"Se tuntuu niin uskomattomalta ja vieraalta, melkein kuin unelta,
varsinkin nyt, kun lähdet pois. Miksi sinä minusta välittäisit?...
Niin, älä sano, olethan jo monta kertaa sanonut, että olen muka
erilainen kuin muut, joita olet nähnyt... ja kai täällä korven keskellä
vähän erilaiseksi jääkin, kun jää muista joka suhteessa jälkeen.
Minähän olen niin oppimaton ja kömpelö... Jos minut joskus, niinkuin
olet puhunut, alamaailmaan veisit niin tuskin ihmisten parissa oikealla
tavalla syödä osaisin..."

Nuori mies tunsi kuin veitsen piston rinnassaan ja vavahti. Mutta tyttö
ei sitä huomannut.

"Ja kyllä siellä alhaalla on tyttöjä", jatkoi hän, "jotka pian
kääntävät ajatuksesi muualle..."

"Jos sinä tietäisit, kuinka värittömiä, kalpeita ja saamattomia ne
kaikessa opissaan ja koreudessaan ovat", keskeytti nuori mies, koettaen
kääntää puheen leikiksi, "et puhuisi yhtään mitään".

"On niillä toinenkin puolensa... se tyköveto..."

Nuori mies naurahti helakasti ja vapauttavasti. Kumpikaan ei pitkään
aikaan puhunut mitään.

Iltahämärä mietti, muuttuisiko yöksi, mutta se aikahan tulisi muutamien
iltojen perästä. Parasta vielä pysyä hämäränä ja kuunnella. Tyttöä
näytti vielä joku seikka painavan.

"Sinäkö sitten tulet ensi kesänä?"

Tyttö kohotti päänsä ja irtautuen hiukan nuoren miehen syleilystä
rupesi, katsomatta häneen, naputtamaan sormillaan pöydänkantta. Silloin
nuori mies huomasi, että kädet eivät olleet pienet ja valkeat,
kukkamaiset, vaan isot, hiukan punertavat ja sääskenpistoksia ja
mäkäränpuremia täynnä. Ja hän unohti vastata.

Iltahämärä teroitti kuulonsa ja katseensa. Se aavisti jotain
mielenkiintoista.

Tyttökin oli huomannut, että nuori mies tarkasteli hänen käsiään,
punastui ja irroittautui yhä enemmän.

"Niin, sellaisiksi ne tulevat, kun täytyy tehdä työtä", sanoi hän
melkein kovasti, mutta hiljensi heti äänensä ja toisti kysymyksensä,
tällä kertaa katsoen miestä totisesti silmiin.

"Mutta olenhan jo senkin sanonut, että tulen", vastasi mies miltei
tuskallisesti ja yritti puristaa hänet rintaansa vasten, mutta tyttö
loittoni yhä.

"Entä jos tulisit liian myöhään."

Nuori mies säpsähti, loi tyttöön pelästyneen katseen ja kohtasi
uhkaavan, ruskean silmäparin.

"Mitä sinä oikein taas tarkoitat?" sammalsi hän hämmästyneenä.

"Sinun pitäisi se itse tietää yhtä hyvin kuin minunkin", vastasi tyttö
rauhallisesti. "Sinähän rakastat minua."

       *       *       *       *       *

-- Siinä sitä nyt ollaan, ajatteli iltahämärä, nähdessään nuoren miehen
valahtavan ruumiinvalkeaksi. -- Annapahan olla, miten ne oikein aikovat
selviytyä.

Ja iltahämärä astui kokonaisuudessaan sisään, tehden huoneen melkein
pimeäksi, niin että metsä näytti synkältä ja uhkaavalta, aivan kuin
joka puun juurella olisi seisonut paha omatunto, ja metsän takana oleva
tunturi tuli suunnattomaksi, mustaksi möhkäleeksi, joka näytti
lähenevän niin, että se millä hetkellä tahansa voi kallistua ja
musertaa alleen huoneessa olijat. Mutta tyttö ei tästä pitänyt, vaan
nousi nopeasti miehen sylistä ja sytytti kynttilän ja juuri sillä
hetkellä kuului, kuinka tuvan seinäkello löi kahtatoista.

"Mutta mikset sinä ennen ole tätä sanonut?" kysyi nuori mies
hätäytyneenä, hiukan toinnuttuaan ensi pelostaan.

"Kun olen odottanut, että sinä jotain siihen suuntaan puhuisit",
vastasi tyttö. "Olen odottanut sitä jo kaksi kuukautta, ja nyt kun heti
aiot lähteä, etkä vieläkään mitään sanonut, niin minun täytyi..."

Tytön silmiin ilmestyivät taaskin kirkkaat kyynelhelmet ja koko hänen
ruumiinsa värisi; hän kietoi pehmeät käsivartensa nuoren miehen kaulaan
ja vaipui voimattomana ja nyyhkien hänen syliinsä.

Kynttilä lehahti sammuksiin ja iltahämärä poistui, antaen paikkansa
aamuhämärälle. -- Kyllä siitä hyvä tulee, ajatteli se.

Mutta kun tyttö taasen istui nuoren miehen sylissä, unohti tämä eron
sivistyneen ja sivistymättömän ja yksinkertaisen ja hienon ja ylhäisen
ja alhaisen välillä ja ajatteli, että ihmisethän ovat kaikki vain
ihmisiä, olipa pinta millainen tahansa. Hän tunsi lämpimän ruumiin
likistäytyvän itseensä aivan kuin turvaa etsien ja hän tiesi, että se
oli sama korkearintainen, loistavasilmäinen tyttö, jonka kanssa hän oli
tehnyt pitkiä retkiä tunturinrinteelle, josta erämaan talo häämötti
kaukaisena, punaisena pilkkuna. Ja häneen meni miehuudentunne,
jonkalaista hän ei ennen ollut tuntenut, tunne, joka käski ja
velvoitti. Lopuksi hänkin nyyhki yhdessä tytön kanssa, sillä hän oli
nuori ja turmeltumaton, lisäksi saanut hyvän ja kunnollisen kasvatuksen
ja oli ensi kertaa oikein todella rakastunut.

"Älä sure, Elsa", sanoi hän viimein päättävästi, "minä menen heti
puhumaan isäsi kanssa".

Tyttö nosti päänsä, ja jos olisi ollut valoisa, olisi huomannut, miten
hymy kirkasti hänen kasvonsa.

"Menetkö?" kysyi hän. "Nytkö heti! Mutta nythän on yö."

"Yhdentekevää! Kyllä minä nyt menen."

Hän laski tytön sylistään ja meni ovea kohden. Ellei hän nyt menisi,
niin kuka tietää miten kävisi. Joskus voi yksi ainoa minuuttikin tuoda
mukanaan niin monta ajatusta.

Olihan se vähän ihmeellistä, kun isäntää mentiin herättämään keskellä
makeinta yöuntaan. Mutta kun hän kuuli, mistä on kysymys, hieroi hän
unen silmistään ja nousi vuoteen laidalle istumaan ja kaivoi sitten
esille tupakka vehkeensä.

"Vai niin, vai sillä tavoin...", sanoi hän, kuultuaan mistä oli
kysymys, "no, jos asiat kerran ovat niin, niin mikäpä siinä olisi...
Kun ei vaan tulisi sitä katumusta... Nimismieskin... Nousepas siitä,
Maija, täällä on vosmestari... Niin, nimismieskin, piti sanomani, nai
piikansa... Kuinka kauan aikaa se nimismies on ollut naimisissa,
Maija?"

Emäntä oli myöskin noussut vuoteeltaan, mutt'ei unenpöpperössään vielä
osannut arvata, mikä oli kysymyksessä.

"Mitä sinä nyt nimismiehen naimisesta", tiuskaisi hän vähän
kärsimättömästi, kiinnittäessään sukkiaan, "mitä lienee toistakymmentä
vuotta..."

"Niin toistakymmentä vuottahan siitä on", jatkoi isäntä pistäen
uudelleen piipun hampaisiinsa, "kun se nimismies -- olette tainnut
tulla sen kirkolla tuntemaankin -- nai piikansa. Mutta onneton
pariskunta siitä tuli, onneton pariskunta... Arvaahan sen nyt, kun
piikansa nai... Ei saanut arvatenkaan omasta mielestään kyllin hyvää...
ja miksei olisi vertaisempiaankin saanut, ellei olisi laittanut asioita
sille mallille, että piti piika ottaa... ja nyt se on juonut koko
ajan... Niin että eiköhän ole parasta, että tekin Elsan kanssa otatte
ja vähän mietitte asiaa, ettei virheitä tulisi... Mistäpä se Elsakaan
niitä tietoja ja viisautta ja karskia käytöstapaa olisi hankkinut..."

Emäntä oli jo saanut puetuksi päälleen ja tullut täydelleen tajuamaan,
mistä on kysymys, ja keskeytti pontevasti:

"Älä aina hupsi, Matti. Sehän on kahden kauppa ja kolmannen
korvapuusti. Eikähän Elsa mikään piika ole."

Isäntä otti piipun suustaan ja vilkaisi moittivasti emäntää.

"Eihän sitä kukaan ole sanonut, että se mikään piika onkaan, eikä
sellaiseksi tulekaan", sanoi hän vähän suutahtaneesti, "mutta kyllähän
sen sivistys nyt sentään nollaa on vosmestarin rinnalla.... Ja vaikka
olisi huonostikin käynyt, niin en minä sentään Elsaa samaan rääkkiin
panisi kuin missä vallesmannin rouva on... e-en. Kyllä se on hyvin
viisasta, että vosmestari ja Elsa vähän miettivät asiaa..."

"Kyllähän se asia jo tämän kesän kuluessa on mietitty", virkahti nuori
mies hiljaisesti.

Emäntä purskahti helapää-nauruun.

"Johan minä olen Matille sitä koko kesän hokenut, kun olen teitä
katsellut, että saa nähdä... Ja jo saikin..."

"Minä olen aikonut monta kertaa sanoa Elsalle, että pidähän käpäläsi
erillään, ettet polta siipiäsi", virkahti isäntä, pistäen piipun taas
hampaisiinsa.

"Ja minä olen sanonut", jatkoi emäntä, "että liian siivo vosmestari on
varottavaksi. Enkö olekin, Matti?"

"Olethan tuota", murahti isäntä.

"Mutta minulla ei ole mitään muuta kuin virkani ja velkoja", lausui
nuori mies hetken kuluttua.

Merkillistä, ettei isännällä ollut tänä yönä aikaa vetää yhtään
kunnollista mietintö-sauhua, ennenkuin hänen taas täytyi ottaa piippu
vakinaiselta paikaltaan.

"Vai niin... tuota", aloitti hän, mutta taaskin emäntä keskeytti hänet:

"No kyllähän me aina alkuun autamme."

"Niin alkuun... tuota." -- Isäntä sylkäisi ja pisti taas piipun
paikoilleen. -- "Ei ole meilläkään liikoja... mutta ainahan sitä
jollakin tuhannella... Tuota paljoko teillä oikein on palkkaa?"

"Saattaa nousta neljääntuhanteen..."

"Hm... no... vai ei niillä herroillakaan ole sen enempää... Minulle
olivat viime vuonna panneet sata äyriä... Vaikka liikaahan siinä oli
tietenkin.... Mistäpä meillä niitä suuria tuloja... Mutta ainahan sitä
sen verran on, että alkuun voi auttaa..."

       *       *       *       *       *

Samana syksynä mikkelin tienoissa heidät pitäjän kirkossa vihittiin ja
kirkkoherra puhui tärisyttäviä sanoja niille, jotka rypivät synnin
liassa, käskien heitä tekemään kääntymyksen ja sitten hän vielä puhui
kauniita sanoja vastavihitylle parikunnalle, kehoittaen heitä
nöyryyteen ja kuuliaisuuteen ja etteivät antaisi maailman loiston ja
rikkauden häikäistä itseään, ja naiset pyyhkivät silmiään, ja morsiamen
äiti, joka oli puettu mustaan silkkipukuun, heitti ylevän katseen
ympärilleen, mutta isä kulki sen näköisenä, kuin painaisivat häntä
ikävät aavistukset, joista hän ei parhaimmalla tahdollakaan voinut
päästä rauhaan. Lappalaiset, jotka pitäjän etäisimmiltä kulmilta
myöskin olivat saapuneet tähän juhlalliseen tilaisuuteen -- samalla
kuin tulivat mikkelinmarkkinoille -- katselivat paulakenkiensä kärkiä
ja pukujensa hopeasolkia ja pitivät koko menoa äärettömän hienona ja
monimutkaisena, sillä he eivät vielä koskaan olleet nähneet yhdellä
kertaa niin paljon herroja ja isoisia koossa. Mutta vallesmanni istui
synkän näköisenä ja hienossa tuuterissa lähellä ristikäytävää vanhan
vosmestarin vieressä ja lykkäsi tätä kylkeen ja kuiskasi:

"De va' fan, kuinka ne nyt ovat ihania ja autuaita... Men vi ska' se,
vi ska' se..."

Sitten hän änkeytyi toivottamaan onnea hääparille, sillä nyt
siirryttiin Puntukseen, joka oli vuokrattu häittenpitoa varten, koska
morsiamen koti olisi ollut liian kaukana ja hankalan matkan päässä,
eikä hääiloa häirinnyt olleenkaan se, etteivät morsian eikä sulhanen
osanneet tanssia, vaan päinvastoin lisääntyi huippuunsa, kun
vallesmanni ahkerasti otettuaan totia nousi pöydälle ja piti pitkän ja
liikuttavan puheen morsiamelle suomeksi ja sulhaselle ruotsiksi.

Kun aviopari sitten seuraavan laskiaistiistain korvissa sai esikoisen,
kamalaa ääntä pitävän poikalapsen, oli se vallesmannin ja monen muunkin
laillista järjestystä rakastavan pitäjäläisen mielestä vähän niinkuin
liian aikaista, eikä vallesmanni malttanut olla siitä huomauttamatta
vanhalle metsänhoitajalle.

"Enkös sanonut sitä, veli", sanoi hän neljännen lasin jälkeen, "jotain
täytyi olla alla... Man luxar inte en gammal... heh..."

"Tjaah, mutta se oli vain hyglisesti tehty Evertiltä", väitti vanha
metsäherra, "helkkarin kauniisti ja miehekkäästi tehty, aivan kuin
sinulta viisitoista vuotta sitten..."

"Jaa, mutta sehän nyt ei kuulu asiaan..."

"Suuria gentlemanneja olette te molemmat Herran edessä, suuria
gentlemanneja", hoki vanha metsäherra, "ei muuta kuin pitää hyvänään
vaan. Skool! Sellaista voi tapahtua itsekullekin..."

"Kun on tunteet... heh! Skool!"

       *       *       *       *       *

Seuraavana keväänä muutti nuori metsäherra rouvineen valkoiseen
puustelliin joen rannalle hyväkeuhkoisen poikansa kanssa, sillä
nuoresta metsäherrasta oli nyt tullut oikein vakituinen vosmestari
hoitoalueeseen. Kerrottiin, että rouvan isä samana keväänä kävi
alhaalla ottamassa pankista kymmenentuhatta markkaa. Tietysti nuorta
paria -- ketä sitten muuta -- varten.

"Hätäkös niitten on elää", sanottiin, "varallisuutta, hyvä asema ja
hyvä palkka..."

Ja sitten kului vuosi ja kului toinenkin, talvet ja kesät tulivat ja
nuoresta vosmestarista alkoi vähitellen tulla vanha vosmestari, ja
pitäjäläiset lakkasivat sanomasta vosmestarin rouvaa Elsaksi ja
puhuttelivat häntä vosmestarinnaksi, ja naiset niiasivat ja miehet
nostivat lakkia, kun tulivat häntä vastaan maantiellä tai polulla.
Lapsiakin oli jo kolme.

Vosmestarinna oli iso ja leveä ja käskevä meiningeissään, ylpeäkin hän
oli ja harvasanainen, mutta eihän se kumma ollutkaan. Harva talontytär
sitä vaan vosmestarinnaksi pääsee. Mutta herra vosmestari itse pysyi
hintelänä ja kulki aina niinkuin murheen painamana ja viihtyi
mieluummin metsissä ja nimismiehellä.

Ihmeellinen vetovoima sillä olikin vallesmannille. Mutta se taisi
johtua siitä, että molemmat olivat pitäjän vanhimpia virkamiehiä, papit
ja toiset metsäherrat olivat muuttuneet senkin seitsemän kertaa,
tulleet ja taas menneet paremmille maille. Vosmestari vain ei liikkunut
minnekään valkoisesta puustellistaan joen rannalta; sanoivat, että
rouvakin oli muuttoa vastaan, ja kaipa yksi metsäherranvirka oli yhtä
hyvä kuin toinenkin.

Eikähän se syrjäisiä liikuttanut. Puustellista ei koskaan kuulunut
mitään, ei hyvää eikä pahaa, ja niin kuluivat vuodet, eikä vosmestarin
perheestä pahinkaan juorukello olisi tiennyt muuta, kuin että kaikki
ovat terveitä ja hyvissä voimissa.

Ainoa, mistä osa ehkä voitiin lukea vosmestarin ansioksi, oli se, että
kun hän alkoi kulkea vallesmannilla, heitti vallesmanni ryyppäämisen
vähän vähemmäksi ja tuli rouvaansa kohtaan paremmaksi, niin että
pitäjäläisten juorupuheet hiljalleen lakkasivat.

"On siinä miestä", tunnustettiin vosmestarista.

Niillä olikin merkillinen tapa istua ja "maistella", herra
vallesmannilla ja herra vosmestarilla.

Illansuussa, kun alkoi hämärtää, ilmestyi metsäherra nimismiehen
huoneeseen, pani lakkinsa naulakkoon, tervehti ja kävi istumaan. Jos
nimismiehellä sattui olemaan jotain tekemistä teki hän ensin työnsä
loppuun, muussa tapauksessa hän astui vastaan ja tervehti metsäherraa
kädestä pitäen.

Nimismiehen piika oli kylällä kertonut, että vosmestari ja vallesmanni
sitten tervehdyksen jälkeen istuessaan harvoin vaihtoivat halaistua
sanaa, ja kyläläisten mielestä oli hyvin kummallista, että kaksi
täysijärkistä miestä sillä tavoin saattoi istua ja "mulkoilla"
toisiaan, niinkuin he sanoivat. Näin he saattoivat istua tunnin tai
pari, kunnes viimein nimismies varmoin askelin marssi kaapilleen, otti
sieltä esille tinakaulaisen pullon ja loi tavaksitulleen, kysyvän
katseen metsäherraan. "Mitä mieltä sinä olet? Olisikohan tarpeellista
meidän ottaa yksi napaus?"

Silloin metsäherra tavallisesti vähän vilkastui, siveli huulipartaansa
ja vastasi:

"Jaa... minkähän tuo tekisi..."

Tämän myönnytyksen saatuaan nimismies täytti pikarit, pullo asetettiin
pöydälle ja molemmat miehet istahtivat toisiansa vastapäätä, kumpikin
tavalliselle puolellensa pöytää.

"Terve!"

"Terve!"

"Tjaah!"

"Hm..."

Nimismies sytyttää savukkeen.

"Miltäs nyt on tuntunut?" kysyy hän.

"No jaa, erinomaiselta. Mikäpäs tässä oikeastaan olisikaan. Vaikka
ainahan sitä sattuu erinäisiä lapsellisia ajatuksia..."

Nyt metsäherrakin sytyttää savukkeen ja pikarit täytetään toistamiseen.

"Niin, mistä ajatuksista veli puhuikaan?" tiedustelee nimismies ja
täyttää lasit kolmannen kerran.

"Niin, ajatuksista! Sattuu aina tulemaan mieleen yhtä ja toista...
Tapahtuuhan elämässä aina jotain, josta saa loppuiäkseen miettimisen
aihetta..."

"Aivan oikein!"

"Kun on nuori ja kokematon, tulee tehneeksi kaikenlaisia tyhmyyksiä,
joita sitten saa parsia... Mutta pysyä gentlemannina viimeiseen asti --
siinä hyvä periaate."

Nimismies tyhjentää lasinsa.

"Minäkin tahdoin nuorempana olla niin äkkipikainen luonteeltani", sanoi
hän, "enkä oikein ymmärtänyt asemaani virkamiehenä... hm... ja
aviomiehenä..."

"Pitää aina muistaa, ettei syytön joudu kärsimään. Tuntuu minustakin
toisinaan hiukan ontolta ja yksinäiseltä... Ka terve! Minulta taisi
äsken jäädä lasi koskematta... Mutta ajattelen, että hyvä on niinkuin
on... Mutta joskus odottaisi saavansa vähän enemmän ymmärtämystä
osakseen, ja kun Elsa sitten sanoa paukauttaa oikein kenraalityperyyden
ja minä kiitän Herraani, ettei kukaan vieras ole kuulemassa, niin
tahtoo väkisinkin tulla lausutuksi karvas sana..."

"Sepä se minuakin alkuaikoina riivasi, veli hyvä", keskeyttää nimismies
ja kaataa taas laseihin, tällä kertaa puolilleen. "Mutta sinä et
kuitenkaan lausu sitä karvasta sanaa?"

"En. Miksi minä sen lausuisin? Omahan on vikani. Ja minä rupean sitten
miettimään sitä kesää, ennenkuin mentiin naimisiin -- ei sitä siihen
aikaan paljon ajatellut kulttuurieroa eikä muutakaan..."

"Eipä totisesti. Terve sitten taas!"

"Ja sitten tulen sellaiseen mielentilaan, ettei tee mieli mitään eikä
minnekään... Jos sanoisin yhdenkään ymmärtämättömän sanan, niin sitä
seuraisi..."

"Mikä?"

"Maallinen helvetti. Minne me toisistamme pääsemme? Paras lunastaa
vekselinsä ja olla ajattelematta..."

Metsäherran kasvoille nousee puna, ja hänen silmissään saattaa huomata
pienen, ehkä veitikkamaisen kimmellyksen.

"Mutta joskus sitä kernaasti ajatteleekin", jatkaa hän, "ja silloinkin
tulee siihen johtopäätökseen, että paras on niinkuin on. Olisi näet
voinut saada sellaisenkin, joka pyrkisi pistämään nenänsä sellaisiin
asioihin, joita hän ei parhaimmalla sivistykselläänkään kykene
ymmärtämään, ja siitä tulisi tietysti kalabaliikki..."

"Sehän minuakin nykyisin lohduttaa", huokaa nimismies ja tipauttaa
vähän kummankin lasin pohjalle, sulkee huolellisesti pullon ja vie sen
kaappiin.

"Kyllä Elsa on paras, minkä olen voinut saada", päättää metsänhoitaja,
"ja sitä paitsi -- oma vika... Kah, onpa se aika taas kulunut. No
näkemiin."

Ja hän ottaa lakkinsa ja katoaa yhtä hiljaa kuin on tullutkin.

Puustellista vilkkuvat vielä tulet ja rouva tulee miestään portaille
vastaan.

"Kauanpa siellä taas oltiin!"

Metsäherra naurahtaa.

"Tietysti niitä elämän suuria kysymyksiä", naurahtaa rouvakin.

"No niitä..."

"Eiköhän tässä jo ala olla elämänkysymykset selvillä, kun on koti,
perhe ja virka huollettavanaan..."

Rouva astuu miehensä edellä sisälle ja sytyttää lampun.

"Ruokasalissa on illallista..."

Mies toivottaa vaimolleen hyvää yötä suutelemalla häntä poskelle. Niin
on hän tehnyt aina. Ja rouva tuntee nenässään konjakin hajua, mutt'ei
ole sitä huomaavinaan. Tarvitseehan nimismieskin jotain seuraa.

Mies istuutuu pöydän ääreen. Hänen ollennossaan on jotain raskasta ja
alakuloista, ja häntä luulisi kymmentä vuotta vanhemmaksi kuin hän itse
asiassa on. Hän ei ole onnellinen, ellei ole onnetonkaan, hän on vain
väsähtänyt ennen aikojaan, harrastusten puutteessa, jota ei kukaan ole
kyennyt virittämään.

Syystaivaalla vilkkuvat tähdet. Mies sammuttaa lampun ja katselee niitä
kauan ja hartaasti. Sitten hän huokaa ja käy levolle.

Elämän ratas kulkee tasaisesti ja säännöllisesti. Ulkoapäin ei sitä
mikään ole kovertanut.








End of the Project Gutenberg EBook of Erämaan kansaa, by Juho Koskimaa

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50946 ***